diff options
Diffstat (limited to '44042-8.txt')
| -rw-r--r-- | 44042-8.txt | 19388 |
1 files changed, 0 insertions, 19388 deletions
diff --git a/44042-8.txt b/44042-8.txt deleted file mode 100644 index ebcb383..0000000 --- a/44042-8.txt +++ /dev/null @@ -1,19388 +0,0 @@ -The Project Gutenberg EBook of Runous ja runouden muodot, by B. F. Godenhjelm - -This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with -almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or -re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included -with this eBook or online at www.gutenberg.org - - -Title: Runous ja runouden muodot - Kirjoitelmia. Runoja. - -Author: B. F. Godenhjelm - -Release Date: October 26, 2013 [EBook #44042] - -Language: Finnish - -Character set encoding: ISO-8859-1 - -*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOUS JA RUNOUDEN MUODOT *** - - - - -Produced by Tapio Riikonen - - - - - - -RUNOUS JA RUNOUDEN MUODOT - -Kirjoitelmia. Runoja. - - -Kirj. - -B. F. GODENHJELM - - -Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 135 osa - - -Painettu 1914 Raittiuskansan kirjapainossa Helsingissä. - - - - -SISÄLLYS: - - Esipuhe. - Elämäkerta. - - Runous ja runouden muodot: - Johdatus. - - Ensimmäinen kirja: - Runous kuvausvoiman ja kansanhengen tuotteena. - - 1. Kuvausvoima yleensä. - II. Kuvausvoima kielen ja taruston muodostajana. - III. Kansanrunous ja taiderunous. - IV. Kansojen ihanteet: Itämaan kansat. - V. Kreikkalaisten ihanne. - VI. Roomalainen ihanne ja kristin-uskon alku. - VII. Keskiajan ihanne. - VIII. Runouden kehitys uudennuksen ja uskonpuhdistuksen aikakaudella. - IX. Espanjan runous ja tekoklassillisuus Ranskassa. - X. Saksan runous ja nykyaika. - XI. Kansanhenki ja runous. - XII. Kansojen vuorovaikutus. - - Toinen kirja: - Runouden sisällys ja taidetavat. - - I. Runouden tehtävä ja kauneus. - II. Ylevä kauneus ylimalkaan. - III. Traagillisuus. - IV. Koomillisuus. - V. Taidetavat eli styylit. - VI. Idealistinen ja karakteristinen taidetapa. - VII. Luonto runouden aineena. - VIII. Yksityis-ihminen runoudessa. - IX. Yhteiskunta, historia ja tarumaailma runouden aineena. - X. Ajatusrunous. Oikea tunnelma. - - Kolmas kirja: - Ulkomuoto ja runouden lajit. - - I. Kuvaannollisuus. - II. Sointuisuus. - III. Runouden lajit. - IV. Kertomarunous yleensä. - V. Kertomarunouden lajit: eepos ja romaani. - VI. Lyyrillinen runous. - VII. Draama eli näytelmärunous. - - Kirjoitelmia: - - Mikä on suomalainen sivistys? - - Runoja: - - Suomen herääminen - Juhlaruno - Gezelius - Rauhan oraita - Syksyinen tarina - Kaupin linna - Myöhäinen palkinto - Aleksanterin ja Roksanen häät - Kuusen alla - Elämän ehtoona - Uskollinen - Päivänpaistetta - Armahan nukkuessa - Nuoren tytön muistikirjaan - Erin - Murheen lapsi - St. Justin pyhiinvaeltaja - - - - -Esipuhe. - - -Kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Suomalainen Tiedeakatemia sekä -B.F. Godenhjelmin omaiset ovat ryhtyneet käsilläolevan teoksen "Runous -ja runouden muodot" julkaisemiseen, olemme otaksuneet täyttävämme -tekijän hiljaisen toiveen. - -B.F. Godenhjelmin elämä oli uhrattu koulu-, oppikirja- ja -sanakirjatyölle. Pieni osa siitä riitti niihin harrastuksiin, jotka -kuitenkin olivat hänen ensimmäisiään ja ehkä sisimpiään -- -esteettisiin. Vain kesäloman aikoina tuo ahkera koulumies ja -tunnollinen sanakirjantekijä arveli olevansa oikeutettu vetämään esiin -laatikostaan pienellä, siistillä käsialalla tiheästi kirjoitettuja -arkkeja, lueskelemaan ja korjaelemaan niitä sekä sitten jatkamaan -kirjoittamistaan toisille yhtä tarkasti taitetuille. Se teos, joka näin -hitaasti, vuosikymmenien kuluessa tehtynä, pyrki kohti valmistumistaan, -oli "Runous ja runouden muodot", yleistajuinen esitys runoutta -koskevista kysymyksistä. Ihan valmiiksi se ei ennättänyt edes siksi, -kun kuolema herpautti kirjoittajan käden. Lienee siis paikallaan lyhyt -selonteko siitä, missä suhteessa tekijä oli aikonut sitä täydentää. - -"Ensimmäinen kirja" oli, kuten tunnettua, jo ennestään julkaistu v. -1885. Sitä ja myöhempiä osia lienee Godenhjelmin ollut ainakin aikomus -kielellisesti yhdenmukaistuttaa; ehkä myös oikoa mahdollisesti -vanhentuneita tiedonantoja. "Toisen kirjan" käsikirjoitus oli -tarkastettu ja hyväksytty; ainoastaan muutamiin kohtiin oli tekijä -suunnitellut lisäyksiä: 3:nnessa luvussa (Traagillisuus) hän oli -Antigonen traagillisuudesta puhuessaan ajatellut mainita myös -jonkun verran Leonteesta ("Salaminin kuninkaat"); 8:nteen lukuun -(Yksityis-ihminen runoudessa) oli aiottu esitys "psykologisesta -suunnasta" ja 9:nteen lukuun (Historialliset, yhteiskunnalliset ja -tarun-omaiset aiheet) muutamia mietteitä Ahon "Panusta". -- "Kolmas -kirja" sen sijaan jäi lopullisesti viimeistelemättä, jopa sen -"Loppukatsaus", kolmea ensi kohtaansa ja hajanaisia muistiinpanoja -lukuunottamatta, kokonaan kirjoittamatta. Ensimmäisestä luvusta -(Kuvaannollisuus) ja toisesta luvusta (Sointuisuus) puuttuu pääasiassa -tekijän esityksensä valaisemiseksi aikomia esimerkkejä, muista sitä -paitsi erinäisiä lisäksi ajateltuja kohtia, kuten m.m. esitys "runouden -lisälajeista". Niin ikään olisi tekijä halunnut tarkastaa muutamien -tiedonantojensa paikkansapitävyyttä sekä varsinkin loppulukujen -tyylillistä asua, viimein verraten eri kirjoja toisiinsa samojen asiain -toistamisia välttääkseen. "Loppukatsaus" olisi jälkeenjääneen -suunnitelman mukaan sisältänyt seuraavaa: 1) Nykyajan kirjalliset -suunnat; 2) Runouden oikea ymmärtäminen; 3) Esteettinen arvostelu; 4) -Runoilijan toimi ja asema; 5) Runouden suhde tieteeseen, uskontoon ja -siveellisyyteen (siveelliseen toimintaan); 6) Vapaan mielikuvituksen -merkitys elämässä (ihmishengen vapauttajana, ihanteellisuuden -vireillä-pitäjänä, kansojen ja ihmisten yhdistäjänä y.m.) - -Muutokset, jotka teokseen on painatusta varten tehty, koskevat -pääasiassa oikeinkirjoitusta, noudattaen tekijän itsensä viimeisintä -kirjoitustapaa. Samoin on erinäisiä sanoja vaihdettu toisiin, syystä -että ne ovat olleet joko vanhentuneita tai saaneet nykykielessä toisen -merkityksen, kuten esim. mukailus = mukaelma; tunto = tunne. Suurin osa -näistä muutoksista on tietysti teoksen ensi osassa. Kieliopillisia ja -tyylillisiä korjauksia on kaiken kaikkiaan varsin harvoja. -- - -Pääteoksen "Runous ja runouden muodot" ohella on julkaisuun liitetty -kirjoitelma: "Mikä on suomalainen sivistys?" Se on ollut ennen -painettuna v:n 1906 "Valvojaan". Godenhjelmin kädestä tosin on ollut -kirjoitelmia useampiakin erinäisten aikakauslehtien, kuten Kirjallisen -Kuukauslehden, Virittäjän y.m., palstoilla; mutta kun ne ovat -pääasiassa kirja-arvosteluita, nyt jo toteutuneitten yritysten ja -ajatusten puolustelua y.m.s., olemme katsoneet asianmukaisimmaksi -jättää ne harrastajain varaan, jotka voivat yllämainittujen -aikakauskirjojen vanhoja vuosikertoja selailemalla niihin tutustua. - -Loppuun on liitetty valikoima runoja. Niiden joukossa on vain -näytteeksi muutamia varsinaisia "laulurunoja", sillä eihän välitön -lyyrillisyys ollut Godenhjelmin tyynen, miettivän luonteen mukaista; -kuuluipa hän sitä paitsi polveen, jonka lauluinnolle kielen silloinen -kehitysaste useimmiten asetti tokeet. Pääosan muodostavat siksi n.s. -kertovaiset runot, joista useimmat on ennenkin julaistu, parhaat -suomalaisten kertomarunojen kokoelmassa: "Kertovaisia runoelmia", sekä -toiset missä milloinkin, Kansanvalistusseuran- ja Työväenkalentereissa -y.m. Ennen painamattomia ovat näitä vain "Rauhan oraita" ja -"Aleksanterin ja Roksanen häät". Viimeisinä on pari Godenhjelmin -suomennosta. -- Kaiken kaikkiaan oli jälkeenjääneissä papereissa noin -40 runon vaiheilla -- lukuunottamatta kaikenlaisia muistosäkeitä ja -Pääskysessä ja lasten kuvakirjoissa julkaistuja runoja lapsille -- sekä -käännöksiä noin kolmisenkymmentä. - -Teoksen alkuun on painettu lyhyt, professori Kustavi Grotenfeltin -kirjoittama elämäkerta. - -Toivossa, että olemme tehneet palveluksen ei vain B.F. Godenhjelmin -muistolle, vaan myös hänen lukuisille ystävilleen, rohkenemme täten -jättää hänen monivuotisen työnsä tulokset yleisön käsiin. - -Julkaisijat. - - - - -Elämäkerta. - - -_Bernhard Fredrik Godenhjelmin_ nimi ei ole suomalaisen -kirjallisuuden ensimmäisiä viime vuosisadalla. Vaan ei kerro mikään -suuremmassa määrässä kuin se uupumattomasta ja jalojen ihanteiden -hengessä suoritetusta työstä. Godenhjelmin elämäntyö suomalaisen -sivistyksen vainiolla tapahtui enimmäkseen hiljaisuudessa ja silmään -pistämättä. Mutta varmaa on, että jos voitaisiin mittailla eri -henkilöiden osuutta tuon sivistyksen perustuksien laskemisessa viime -vuosisadan loppupuoliskolla, kirjallisella ja opetuksellisella alalla, -häntä ei suinkaan tulisi viimeisellä sijalla mainita. Kun Suomalaisen -Kirjallisuuden Seura on katsonut tehtäväkseen toimittaa julkisuuteen -vainajan valmiina jälkeensä jättämän suuren kirjallisen teoksen, ja -samalla koota yhteen Godenhjelmin hajallaan olevia runoja ja muutaman -muunkin kirjoitelman, on syytä lyhyesti mieleen johdattaa hänen -elämänjuoksunsa ulkopiirteitä. - -Bernhard Fredrik Godenhjelm syntyi 7. p:nä maaliskuuta 1840 Pietarissa, -missä hänen isänsä, taidemaalari _Berndt Abraham Godenhjelm_, -silloin asui taidettansa harjoittamassa. Pietarissa myöskin isä oli -oppinut tuntemaan vaimonsa, _Aleksandra Fredrika Hornborgin_, -jonka kanssa v. 1832 oli mennyt naimisiin. Molemmat vanhemmat olivat -kuitenkin suomalaisia ja Suomesta kotoisin: äiti lääkärin tytär -Itä-Suomesta, isä syntyisin Mäntyharjulta, mikä pitäjä siihen aikaan -oli Godenhjelm-suvun kotipaikkana. Bernhard Fredrik oli heidän ainoa -lapsensa. On omituinen suomalaisuuden historiassa tehtävä huomio, että -useat sen hartaimmista kannattajista ensi aikoina olivat lähteneet -varsinaisen suomenkielisen kansanaineksen niin sanoakseni -rajapiireistä, useinpa olivat syntyneet tai kumminkin kauvemman aikaa -oleskelleet Suomen ulkopuolella, ja niinhän oli B.F. Godenhjelminkin -laita. Luonnollisen selityksensä tämä asianhaara saapi siitä, että -juuri siten he olivat parhaiten tulleet huomaamaan sen luonnottoman -aseman, jossa suomalainen kansallisuus omassa maassansa eli, ja niitä -vaaroja, jotka uhkasivat tämän kansallisuuden koko olemassaoloa, jos ei -siinä pian parannusta aikaan saataisi. - -Godenhjelm-suku on alkuansa länsisuomalainen. Sen ensimmäinen tunnettu -kanta-isä, majuri Hannu Laurinpoika Godhe, on Kristiina kuningattaren -aikana läänitysten omistajana Satakunnassa, ja hänen poikansa Hannu -Godhe Suomen maakirjanpitäjänä ja tilusten inspehtorina Porin -kreivikunnassa. Tämän pojat, kornetti Viipurin ratsuväessä Pietari ja -Turun hovioikeuden assessori Juhana, saivat v. 1691 omista ja isoisänsä -ansioin tähden aatelisarvon nimellä Godenhjelm. - -Bernhard Fredrik Godenhjelmin vanhempain olo Pietarissa oli ohimenevää -laatua. Alussa vuotta 1848 muutti perhe Helsinkiin, jossa isä tuli -opettajaksi äsken perustetun Suomen taideyhdistyksen piirustuskouluun. -Mutta jo sill'aikaa, kuin vanhemmat vielä asuivat Pietarissa, oppi -nuori Fredrik tuntemaan oikeata isänmaatansa. Tavallisesti näet perhe -lähti kesäänsä viettämään Suomeen, Kymin pitäjään, jossa asuttiin erään -tädin omistamassa Alahovin talossa likellä Kymin kirkkoa. Helsinkiin -muuton jälkeenkin oli tämä seutu perheen kesäolopaikkana, ja siellä -poika siis ensin tutustui itse suomalaiseen rahvaaseen, oppi tuntemaan -sen oloja, sen näkökantaa ja tarpeita. Isä oli hienosti sivistynyt -mies, jolla on muistettava sijansa taiteellisten harrastusten -herättämisessä maassamme, ja kodissaan Helsingissä Fredrikin oli -tilaisuus joskus nähdä useita sen ajan huomattavia henkilöitä. V. 1850 -hän tuli oppilaaksi ensi luokalle Helsingin ruotsinkieliseen -yksityislyseoon ja menestyksellä suoritettuansa sen antaman oppimäärän -v. 1858 luokkansa ensimmäisenä ylioppilaaksi. Helsingin yksityislyseota -pidettiin siihen aikaan K. Backmanin johdolla jonakin edelläkävijänä -maassamme uudenaikaisten pedagogisten periaatteitten toteuttamisessa -koulun alalla, ja mahdollista on että Godenhjelm jo silloin omisti sen -mieltymyksen kasvatusopillisiin kysymyksiin, joka sitten tulee näkyviin -hänen elämänsä varrella. - -Godenhjelmin nuoruudenaika sattui yhteen kansallisen heräyksemme -kanssa, eikä tämä kenestäkään saavuttanut innokkaampaa, alttiimpaa, -uhrautuvampaa työntekijää, kuin hänestä. Koko ajatteleva sivistynyt -nuoriso oli sen isänmaallisen innostuksen valtaamana, jota Lönnrotin, -Runebergin ja Snellmanin työ oli sytyttänyt. Kaikki olivat -vapaamielisiä ja kansanmielisiä, kaikki pitivät työtä kansan -kohottamiseksi ja suomen kielen hyväksi välttämättömän tarpeellisena ja -lausuivat sen ilmi innokkaissa puheissa. Vasta tehtävään ruvetessa -tulivat vaikeudet ja uhraukset esiin, ja silloin nähtiinkin, että suuri -osa äsken niin innostuneista puheenpitäjistä vetäytyi pois, vieläpä -useista tuli suomalaisuuden liikkeen kiivaita vastustajiakin. Niin ei -Godenhjelm, joka aina pysyi nuoruudenihanteillensa uskollisena. - -Mitä aatteita väikkyi nuoren Fredrik Godenhjelmin mielessä, sen voi -nähdä hänen omasta myöhemmin antamastansa kuvauksesta suomenmielisessä -nuorisossa siihen aikaan vallinneesta mielialasta.[1] "Jotta Suomen -kansa saisi oikeuden elää, on sen henkisen elämän ilmaisijaksi -perustettava suomenkielinen sivistys, joka, samalla kuin se ammentaa -kansanhengen syvistä hetteistä, sulattaa itseensä parasta, mitä suurten -kansojen sivistys on tuottanut. Sivistyneen luokan tuli uudestaan -liittyä kansan enemmistöön ja siltä periä takaisin yhteinen kansallinen -kieli, saadakseen lujan pohjan sivistyspyrinnöilleen." Ja tämän -harrastuksen tarpeellisuutta ja oikeutta hän tarkemmin selittää -seuraavasti. "Tässä harrastuksessa oli kaksi puolta. Sivistyksen -tulokset oli tehtävä koko kansalle hedelmällisiksi; kaikki sen eri -kerrokset oli herätettävä yhteistyöhön ja umpisuomalainen rahvaskin oli -saatettava ajan kultuurin osallisuuteen. Sivistyksen valo oli, niinkuin -runossa päivä ja kuu, asetettava kultalatva kuusen keskimäisille -oksille, ett'ei se paistaisi ainoastaan rikkahille, riemuisille, vaan -myös vaivaisille, huoleisille. Mutta toiselta puolen sivistynyt -säätyluokka hartaasti kaipasi yhtymistä kansan pohjakerroksiin, joiden -kanssa se tunsi olevansa yhtä lihaa ja verta; tätä yhteenkuuluvaisuuden -tunnetta ei vieraskielinen sivistys eikä yhteiskunnallisen elämän -horrostila jaksanut tukehuttaa. Suomalaisuuden harrastus siis ei ollut -paljasta kielikiistaa, niinkuin joskus on väitetty, vaan uuden -sivistysmuodon luomista, se oli taistelua kansallisuuden puolesta, -mutta ei taistelua kansallisuuksien välillä." - -Godenhjelmin yliopistoon tullessa olivat entiset ylioppilasmaakunnat, -joissa nuorison mielipiteet ja riennot luonnollisesti pääsivät -ilmenemään, virallisesti lakkautettuina, ja ainoastaan salaa ja -säännöttömästi kokoontuvina yhdistyksinä ne vielä jatkoivat -toimintaansa. Niinpä Godenhjelmkin ensin kaksi vuotta kuului -viipurilaisten kesken perustettuun yhdistykseen, mutta kun sittemmin -ryhdyttiin hankkeihin savo-karjalaisen yhdistyksen aikaansaamiseksi, -hän liittyi siihen. Suomen kielen käyttö oli vielä tähän aikaan itse -yliopistonuorisonkin keskuudessa sangen harvinaista. Kouluissa sitä -hyvin puutteellisesti opetettiin (esim. Helsingin yksityislyseossa oli -se vasta v. 1855 otettu vapaaehtoiseksi opetusaineeksi). Godenhjelm oli -kuitenkin siinä jo saavuttanut hyvät tiedot, m.m. matkoilla, -esimerkiksi Savossa, Mäntyharjulla, perehtyen hyvään kansankieleen; -Kymissä Alahovissa ollessaan hän tutki paikkakunnan kieltä ja pani -muistiin kielinäytteitä. Hänen vakaa päätöksensä oli alusta alkaen ei -ainoastaan vaatia, mutta omasta puolestaan myöskin panna toimeen suomen -kielen saattaminen sivistyskielen arvoon. Muutamat Godenhjelmin näiltä -ajoilta olevat päiväkirja-muistiinpanot ovat siinä suhteessa -valaisevia. V. 1859 on hän päiväkirjaa aloittanut, silloin ruotsiksi, -mutta 1862 kesällä Alahovissa hän muuttaa kielen suomeksi. Samana -syksynä hän Helsingissä rupeaa antamaan tunteja yksityisten -ylläpitämässä suomalaisessa koulussa. Tammikuussa 1863 on päiväkirjaan -merkitty: "Suomalaisuudenkin puolesta on tämä aika ollut minulle hyvin -ilahuttavainen. Minulle on onnistunut voittaa suomen kielelle muutamia -ystäviä lisään ja levittää niin paljon suomalaisuutta ympärilleni, että -saan puhua suomea melkein kaikkialla. Naisiakin olen saanut -listalleni"...[2] - -V. 1862 perustettiin yliopiston nuorison kesken n.s. "Suomen ystävien -liitto", jonka jäsenet lupasivat kaikissa sopivissa tiloissa käyttää -suomen kieltä, ja jossa Godenhjelm oli innokkaimpia. Tätä liittoa -laajennettiin 1864 (perustava kokous J. Krohnin luona 10 p. helmik.) -varsinaiseksi "suomalaiseksi iltaseuraksi", johon kuului sekä naisia -että herroja ja joka kokoontui yhteisiin illanviettoihin, jolloin -luettiin suomalaista kirjallisuutta ja keskusteltiin seuran -harrastuksiin kuuluvista aineista. Ensimmäiset kokoukset pidettiin -yksityisten luona, mutta kun jäsenten lukumäärä pian oli siksi -karttunut, että se ei hankaluudetta ollut mahdollista, siirryttiin -ensin "Arkadiaan" ja sitten Kleinehn ravintolaan. Godenhjelm siinä -toimi taloudenhoitajana. - -Se aika, jolloin Godenhjelmin vaikutus alkaa, oli suomalaisten -kansallisten harrastusten raskain työaika. Tosin "Saiman" herätyshuuto -oli kajahtanut jo kahtakymmentä vuotta aikaisemmin ja sytyttänyt -mieliä, ja ensimmäinen korkeampi suomenkielinen oppikoulu oli -perustettu 1858, mutta kuitenkin oli varsinaisen suomenkielisen -sivistyksen perustukset vasta nyt luotava: koulukirjoja ja -kirjallisuutta useimmilla aloilla puuttui, jopa itse se suomenkielinen -sivistynyt luokka, joka oli jatkuvan sivistystyön välttämätön -edellytys. "Korkeampi suomalainen hengenviljelys", sanoo Godenhjelm -itse, "tosin ei ollut enää paljas kuvitus Kaukomielen, mutta osittain -kuitenkin vielä piili pilvien takana, ja sieltä nuoren innon kaikella -tarmolla oli siirrettävä todellisuuden maailmaan." Godenhjelm oli -niitä, jotka uhrasivat kaikki voimansa ja koko pitkän elämänsä uutteran -työnteon tuon puutteen poistamiseksi. - -Kohta yliopistoon tultuansa Godenhjelm rupesi ottamaan osaa työhön -suomalaisen kirjallisuuden elvyttämiseksi. Jo v. 1861 kohtaamme hänen -nimimerkkinsä "Mansikoita ja mustikoita" nimisen albumin 3:nnessa -vihossa. Sen jälkeen hän ahkerasti avustaa useita kirjallisia -hankkeita: albumeja, lehtiä (esim. kuvalehteä "Maiden ja merien takaa", -"Mielikki" nimistä kaksikielistä lastenlehteä) j.n.e. Kirjallisen -Kuukauslehden avustajiin hän kuului sen ensi vuosikerrasta 1866 asti, -kaksi vuotta myöhemmin tullen sen toimituksen jäseneksi. - -Yliopistossa oli Godenhjelm erittäin antautunut kaunotieteen ja -kirjallisuuden, sekä vanhan klassillisen että nykyaikaisen, -tutkimiseen. Keväällä 1862 hän menestyksellä suoritti historian ja -kielitieteen kandidaattitutkinnon ja seppelöitiin maisterinvihkiäisissä -viimeisenä päivänä toukokuuta 1864 toisella kunniasijalla filosofian -maisteriksi. Pian sen jälkeen ilmaantui yliopistossa tilaisuus hakea -virkaa, joka monessa suhteessa tuntui varsin soveltuvalta Godenhjelmin -opintoihin. Saksan kielen lehtorinvirka oli tullut avoimeksi ja -Godenhjelm, joka lapsuudestaan asti oli täysin perehtynyt saksan -kieleen, päätti sitä hakea. Tämä viranasettamiskysymys herätti -aikoinaan varsin suurta huomiota. Tunnustettiin kyllä yleisesti, että -Godenhjelmilla hakijoista oli tukevin ja laajin tieteellinen pohja ja -että myöskin saksan kieleen ja kirjallisuuteen nähden hänen ansionsa -olivat suurimmat, mutta siitä huolimatta konsistorin enemmistö, 12 -jäsentä, ensi sijalle asetti soittotaiteilija H. Paulin, koska hän oli -syntyperäinen saksalainen. Godenhjelm sai ensi sijalle 10 ääntä, näiden -joukossa nykyaikaisen kirjallisuuden professorin Fredrik Cygnaeuksen, -Z.J. Cleven, kasvatusopin edustajan, sekä A.E. Arppen, yliopiston -rehtorin, ja tuli 1866 virkaan nimitetyksi. Tässä ulkonaisessa -virka-asemassa hän sitten pysyi koko elinaikansa, siksikuin v. 1901 -täysinpalvelleena otti siitä eron. Tunnustukseksi ansioistaan hänelle -silloin suotiin professorin arvonimi. - -Bernhard Fredrik Godenhjelmin päävaikutus tuli kuitenkin -liikkumaan vielä mainitsemattomalla työmaalla -- naiskasvatuksen -edistämisessä Suomessa. V. 1867 oli hän mennyt naimisiin _Ida -Gustava Lindroosin_ (s. 1837) kanssa, joka sitä ennen oli ollut -johtajattarena omassa Fröbelin periaatteiden mukaan perustamassaan -lastenkoulussa. Godenhjelm-puolisojen yhteinen harrastus kääntyi nyt -suomenkielisen naiskasvatuksen aikaansaamiseen. Heidän ansiostaan -etupäässä Helsingin "Suomalainen tyttökoulu" v. 1869 yksityisten -kustantamana perustettiin, he tulivat molemmat koulun opettajiksi, -ottivat sen hoidon omaksi asiaksensa eivätkä kantaneet mitään palkkaa -työstänsä. Siihen aikaan ei valtio vielä ylläpitänyt ainoatakaan -suomenkielistä tyttökoulua, ja ne pari tällaista koulua, joita -maaseudulla löytyi, olivat pieniä ja vähäluokkaisia. Vasta Helsingin -Suomalaisen tyttökoulun perustamisella sai siis Suomen pääkaupunki -suomenkielisen oppilaitoksen tyttöjen kasvatusta varten, mutta samalla -se myöskin oli ensimmäinen senlaatuinen koulu koko maassa. Sen -oppijakso määrättiin näet seitsenvuotiseksi, niinkuin Helsingin -ruotsinkielisessä tyttökoulussa, ja sen tarkoitus oli "suomen kielellä -toimittaa oppilaillensa kaikki ne tiedot, jotka kuuluvat ajanmukaiseen -korkeampaan naissivistykseen". Vasta v:sta 1873 sai koulu, aluksi -sangen niukan, valtioavun ja 1886 se vihdoinkin otettiin kokonaan -valtion haltuun. - -Täydellinenkään tyttökoulu ei kuitenkaan vielä tyydyttänyt niitä -vaatimuksia, jotka korkeampaan naiskasvatukseen olivat pantavat aikana, -jolloin naisten osanotto yleisiin yhteiskunnallisiin toimiin kävi yhä -tavallisemmaksi ja tarpeellisemmaksi. Ne nuoret naiset, jotka -päätettyänsä oppijakson tyttökoulussa olisivat tahtoneet jatkaa -opintojaan, joko pyrkiäksensä opettajattariksi suomenkielisiin -kouluihin tai korkeamman yleisen sivistyksen saamiseksi, eivät olleet -siihen tilaisuudessa. Tämän epäkohdan poistamiseksi päättivät -Suomalaisen Tyttökoulun perustajat -- sittenkuin parina vuonna oli -koetettu puutetta poistaa satunnaisesti naisille toimeenpannuilla -luentokursseilla, jotka muodostivat n.s. nais-akatemian siihen liittää -"Jatko-opiston" "opettajattarien valmistusta ja yleistä naissivistystä -varten". Sittenkuin lupa siihen oli saatu ja opistolle kahdeksi -vuodeksi määrätty 1,000 markan suuruinen vuotuinen valtioapu, avattiin -se juhlallisesti 5 p. syysk. 1881. Godenhjelm tuli Jatko-opistossa -suomen kielen ynnä ainekirjoituksen ja saksan kielen opettajaksi, -johtokunnan jäseneksi, ja liioittelematta voidaan sanoa hänen tulleen -koko opiston sieluksi. Sillä Godenhjelmin persoonallisuus painoi -leimansa koko tämän uuden opetuslaitoksen niin ulkonaiseen -järjestykseen, joka alusta alkaen oli hänen suunnittelemansa, kuin -sisälliseen henkeen. Se kuvaa siten hyvin Godenhjelmin pedagogista -kantaa ja yleisiä periaatteita. - -Jatko-opistoa järjestettäessä ei ollut mitään varsinaista esikuvaa. -Pohjaksi pantiin oppiaineiden vapaa valinta ja työn keskittyminen -muutamiin pääaineihin. Nuorison itsenäisen toimintakyvyn kehittämistä -pidettiin tärkeimpänä päämääränä. Pakollisia aineita olivat ainoastaan -äidinkieli ja sielutiede ynnä kasvatusoppi opettajiksi aikoville, -muuten oli aineiden valinta täysin vapaa. Nuorten henkiselle -kehitykselle, sanoo Godenhjelm itse, on epäilemättä tällainen -tietomäärän keskitys suuremmaksi hyödyksi kuin monta ainetta käsittävä -lukuohjelma, jonka kaikkiin aineihin ei ehditä tarpeeksi syventyä. -Tarkoitus siis, samoin kuin yliopistollisissa luvuissa, ei ole -ainoastaan antaa oppilaille vissin tietomäärää, vaan myöskin luoda -heissä halua ja kykyä itsenäisesti jatkaa lukujansa. - -Jatko-opistolle omisti Godenhjelm sitten parhaimmat voimansa 24 vuoden -aikana, siksikuin v. 1905 vanhuksena ja terveytensä heiketessä otti -toimestansa eron. Kodikas, kansallinen ja ihanteihin tähtäävä oli -Jatko-opistossa vallitseva henki. Siinä, syrjässä ja hiljaisuudessa, -tapahtui tärkeä elämäntyö, joka oli kätkettynä useimmilta niiltä, jotka -eivät itse siihen työpiiriin kuuluneet. Mutta se kantoi tulevaisuuteen. -Se oli työ aikakautemme yhden tärkeimmän kysymyksen, naisvapautuksen, -hyväksi, Suomen naisen henkisen ja yhteiskunnallisen aseman -kohottamiseksi. Lehtori Godenhjelm tosin, sanoo eräs naiskirjoittaja, -ei koskaan ole kuulunut niiden joukkoon, jotka ovat astuneet -julkisuuteen mahtavilla sanoilla vaatimaan vapautta ja oikeutta -naisille; mutta kuitenkin hän on ensimmäisiä ja etummaisia -naisvapautuksen aatteen toteuttajia meidän maassa. - -Harvinaisessa määrässä onnistui Godenhjelmin voittaa oppilasten mielet -ja saada heidät kiintymään "Jatko-opistoon". Se tuli heille rakkaaksi -kodiksi, missä mielellään viihtyivät ja josta kaipauksella erosivat. -Paraana todistuksena siitä ovat ne lukuisat kiitollisuuden ilmaisut, -jotka eri tilaisuuksissa tulivat hänen osaksensa oppilasten puolelta. -Vuosipäiväksensä Jatko-opiston konventti päätti ottaa Godenhjelmin -syntymäpäivän, maaliskuun 7. päivän, joka siten opiston piirissä tuli -oikeaksi Godenhjelmin juhlaksi. Oppilasten lausunnoissa huomautetaan -yhä erittäinkin sitä syvää, häviämätöntä persoonallista vaikutusta, -mikä hänellä oli oppilaihinsa, ja mikä heihin istutti rakkautta -isänmaahan ja uskoa jaloihin aatteihin, jotka vievät ihmiskunnan -eteenpäin, valoa ja vapautta kohti. Yksi entisistä oppilaista -Godenhjelmille hänen täyttäessään 60 vuotta omistetussa runopukuisessa -onnentoivotuksessaan sanoo, että hänessä "kuva Kristuksen kauniisti -kajastaa" ja vakuuttaa oppilasten puolesta että sadoista sydämmistä: - - "jos liki on ne tahi kaukosalla, - ne Sua siunaa valotuntehin, - ja onnen aikana ja surun alla - ne muistaa Sua mielin lämpimin." - -Maamme julkiseen elämään Godenhjelm tuli ottamaan osaa valtiopäivillä -1867-1885 sukunsa edustajana ritaristossa ja aatelissa, kuuluen sen -pieneen suomenmieliseen vähemmistöön. Ensi kerralla hän pysyy enimmiten -syrjässä, mutta v:sta 1872 alkaen hän verraten usein kansallisten -rientojen puolesta esiintyy säädyssään, vaikka hänen lausuntonsa -tavallisesti kaikuvat kuuroille korville. Näillä valtiopäivillä hän oli -esittänyt anomuksen postinhoitajain palkkion poistamisesta tai -tasoittamisesta sanomalehtien jakamisesta, jotta niiden tilausta -kansalle helpotettaisiin. Keskusteluissa hän esim. puolusti -erityisiin toimiin ryhtymistä kansakouluopettajain valmistamiseksi -kreikanuskoisille karjalaisille, huomauttaen tämän asian suuresta -kansallisesta merkityksestä. Senaikuisesta kouluhallituksesta ja -koulupolitiikasta keskusteltaessa hän antoi sangen ankaran lausunnon, -minkä maamarsalkka keskeytti. Hän lausui m.m., että koulualalla oli -toimittu aivan toisin kuin kansa olisi toivonut, oli koetettu luoda -jotain kastilaitosta, perustamalla ruotsinkielisiä kouluja -suomenkielisiin paikkakuntiin, korottamalla lukukausmaksuja y.m.s.; -erittäin olivat muutamat kouluhallituksen jäsenet ilmaisseet -mielipiteitä, joiden vastineita löytääksensä täytyi mennä keskiajan -hämärimpään ajanjaksoon. Seuraavilla valtiopäivillä (1877-78) hän vielä -useammin käytti puhevuoroa: suomalaisten koulujen puolustukseksi; -naisopetuksen kohottamisen puolesta; määrärahan myöntämiseksi -suomalaiselle kansallisteatterille; kansakouluopettajain -palkankorotuksen puolesta; kirjailijain oikeudesta teoksiinsa; -laajennetun uskonnonvapauden hyväksi. Suomen kielen laillisista -oikeuksista keskusteltaessa maamarsalkka taasen häntä keskeytti, kun -oli lausunnossaan käyttänyt sanoja "absurdt" ja "orimligt" ("mieletön" -ja "mahdoton"). Asevelvollisuus-asiassa Godenhjelm, niinkuin kaikki -suomenmieliset, puolusti sen toimeenpanemista. Hän lausui silloin m.m.: -"Jos tahtoo nauttia jotain etua, pitää myös alistua niihin -velvollisuuksiin, jotka siihen liittyvät. Jos tahdomme nauttia -itsenäisen valtiojärjestyksen ja kansallisen olemuksen etuja, emme saa -kammoa niitä taakkoja, joita niiden puolustus tuottaa." Hän oli kyllä -valmis tunnustamaan asevelvollisuuden tuovan mukanaan erinäisiä -vaikeuksiakin, mutta luotti sittenkin kansamme siveelliseen voimaan ja -siihen, että puheenaoleva asia on oleva kansallemme hyödyksi sekä -valtiollisessa että sosiaalisessakin suhteessa. - -Valtiopäivillä 1882 hän samoin ahkerasti lausui mielipiteensä -kansallisista ja pedagogisista kysymyksistä: suomen ja ruotsin kielten -virallisesta asemasta, paikalliskielen käyttämistä puolustaen; -suomalaisen virkakielen edistämisestä; uusien suomenkielisten -tyttökoulujen perustamisesta ja kannattamisesta; kansakouluopettajain -eläkkeistä j.n.e. Kouluopetuksen yleisestä järjestämisestä -keskusteltaessa, hän kannatti klassillista opetusta, muun muassa -lausuen: "Vihdoin voidaan syystä kysyä: onko oikein ja viisasta meidän -maassa järjestää koululaitos aivan toiselle pohjalle, kuin melkein koko -muussa sivistyneessä Euroopassa. On monta kertaa, jolloin ei mitään -syytä ole ollut, sanottu että esim. nykyajan kansalliset riennot -vieroittaisivat meitä niistä sivistysvirtauksista, jotka käyvät muussa -Euroopassa. Tämä ei ole totta. Kansallinen sivistys ei sitä tee, vaan -pikemmin liittää meidän maamme ihmiskunnan yhteiseen sivistykseen. -Mutta jos me rakennamme koko oppineen sivistyksemme toiselle pohjalle, -kuin millä se muualla Euroopassa seisoo, tulee sivistyksemme yhä -vieraammaksi muussa Euroopassa liikkuville ajatussuunnille." Th. Reinin -näillä valtiopäivillä tekemää anomusta, että säädyt saisivat oikeuden -joka valtiopäivillä asettaa valiokunnan tarkastamaan senaatinjäsenten -lausuntoja senaatissa ja virantoimitusta, hän lämpimästi puolusti. -- -Seuraavilla valtiopäivillä 1885 hän harvemmin esiintyi, yleensä -samantapaisissa kysymyksissä. Erikseen mainittakoon hänen lausuntonsa -naidun vaimon oikeudesta hallita ansaitsemaansa ja pesän yhteistä -omaisuutta, jolloin hän huomautti miten muuttuneet oikeuskäsitykset ja -olot välttämättömästi vaativat entisten, jo vanhentuneiden määräysten -oikaisemista. - -Bernhard Fredrik Godenhjelmin luonne oli vakaa ja tyyni -- siitä kai -hän oli saanut sen liikanimen "Siivo", jolla häntä aikoinaan -toveripiireissä nimitettiin. Mutta tuon rauhallisen kuoren alla hehkui -leimuava sydän, niinkuin hän itse eräässä nuoruudenrunoelmassaan on -laulanut: - - "Leimuaako ainoasti tässä minun rinnassain - sua kohtaan rakkauden liekki, Suomi armahain? - Eikö muuallakin voita voimas vastustamaton, - saata kunniasi tähden voittoisahan voitteloon?" - -Ja tämä rakkauden liekki ei vain leimahtanut ja sammunut, vaan se pysyi -lämmittävänä ja vaikuttavana voimana koko hänen elinikänsä. Horjumatta, -omaa etuaan katsomatta hän seisoi taistelussa kansallisten aatteiden, -nuoruudenrakkautensa, ja kaiken hyvän ja jalon puolesta elämänsä -ehtooseen saakka. Siinä hän ei tinkimistä tai löyhää väistymistä -tiennyt. Toinen pääpiirre Godenhjelmin luonteessa oli hänen -vaatimattomuutensa. Hän ei itsellensä pyytänyt etua eikä kunniaa, kun -hänellä vain omassa mielessään oli se tyydytys, minkä tieto -suoritetusta velvollisuudesta antaa. - -Samalla Godenhjelmin katsantokanta oli valistunut ja vapaa kaikesta -ahdasmielisyydestä. Hän ei tuominnut eikä peljännyt uusia aatteita, -päinvastoin hän aina oli valmis niitä omistamaan ja kannattamaan, -milloin hän ne ennakkoluulottoman tarkastuksen jälkeen havaitsi -tosiksi ja jaloiksi. Hän oli periaatteen mies, mutta antoi arvoa -muidenkin vakaumukselle. Hänen suomalainen isänmaanrakkautensakin, -niin lämmin, niin voimakas kun olikin, ei koskaan tullut sokeaksi -kansallisuudenkiihkoksi. Sen esti jo hänen hyvänsuopa ja -ihmisystävällinen mielensä, joka aina ihmisessä ensi sijassa näki sen, -mikä kussakin oli hyvää, ja tahtoi olla jokaiselle avuksi. Mutta sen -ohessa hänen avoin mielensä suosi ja rakasti vapautta ja arveli -ihmiskunnan edistyksen lopulta varmimmin ja pysyväisimmin tapahtuvan -sitä tietä. - -Godenhjelmin lujamielinen ja itsenäinen luonne tuli myös näkyviin -silloin kuin venäläistyttämishankkeiden maassamme alkaessa vuosisadan -vaihteessa suomenmielisten keskuudessa tapahtui hajaannus selvän -vastarinnan kannalle asettuvan ja keskusteluihin taipuvan suunnan -välillä. Godenhjelm liittyi silloin hetkeäkään epäilemättä n.s. -perustuslaillisiin, huolimatta siitä että tämä aseman valitseminen -aikaansai häiriötä useihin vanhoihin ja hänelle kallisarvoisiin -ystävyydensuhteihin. Oikeus lopulta voittaa ja "rehellisyys maan -perii", se oli hänen järkkymätön vakaumuksensa ja sen mukaan hän eli. -Siinä hänen elämänkatsomuksensa aina oli optimistinen ja luotti -synkkinä päivinäkin valoisampaan tulevaisuuteen. - -On nyt luotava lyhyt silmäys Godenhjelmin toimintaan suomalaisen -kirjallisuuden vainiolla. - -On jo tullut mainituksi hänen ensimmäiset kirjalliset harrastuksensa -sen jälkeen kuin oli yliopistoon tullut. Vuosina 1868-80 hän kuului -"Kirjallisen Kuukauslehden" toimitukseen ja kirjoitti siihen esityksiä -ja arvosteluja erittäinkin kaunokirjallisista ja kieliopillisista -aineista. Siinä julkaistuista kirjoituksista mainittakoon tässä -esimerkiksi _Suomen kansalliset olot ulkomaalla kuvattuina_ -(1870), _Kreikkalaisen teaterin synnystä_ (1873), _Suomalaista -kielitutkintoa_ (1876). Samaan aikaan hän kuului siihen nuorten -kirjailijain piiriin, joka valmisti suomennoksen "Vänrikki Stoolin -tarinoista" (ilmestyi vv. 1867-77). Työ suoritettiin suurella huolella -ja suomen runokielen senaikuiseen kehitykseen nähden varsin etevällä -tavalla. Alkuperäisiä runojansa hän tuollointällöin julkaisi eri -albumeissa ja juhlajulkaisuissa, mutta mitään yhtenäistä kokoelmaa -niistä ei hänen eläessään ilmestynyt. - -Jo ennen tultuansa saksan kielen opetuksen edustajaksi -korkeakoulussamme oli Godenhjelm ryhtynyt valmistamaan -_Saksalais-suomalaista sanakirjaansa_, ensimmäistä laajahkoa -sanakirjaa yhdestä suuresta nykyajan sivistyskielestä suomeksi. Tämä -aikaansa nähden erinomainen sanakirja ilmestyi 1873 Suomalaisen -Kirjallisuuden Seuran toimituksien joukossa ja oli pitkät ajat -suomalaisille tärkeimpänä siltana pyrittäessä uudenaikaisen korkeimman -sivistyksen osallisuuteen. Kun teos oli loppuun myyty, ryhtyi hän -uutta, laajennettua ja parannettua laitosta siitä valmistamaan, mutta -työn edistymistä muut toimet vaikeuttivat, joten ainoastaan edellinen -puolisko valmistui hänen eläessään, sekin vasta v. 1906. - -Tämän rinnalla Godenhjelm oli jatkanut esteettisiä ja -kirjallishistoriallisia tutkimuksiaan, sekä yleisen -maailmankirjallisuuden alalta että nimenomaan suomalaisen -kirjallisuuden historiasta. Tuloksena tästä harrastuksesta oli v. 1884 -painettu _Oppikirja suomalaisen kirjallisuuden historiassa_, jota -sitten on tullut useita uusia painoksia. Kirja on ilmestynyt -englanniksikin, British Museumin kirjastonhoitajan E.D. Butlerin -kääntämänä. Laajasti suunniteltu yleis-esteettinen teos, jossa -Godenhjelm esittää mielenkiintoisella tavalla kantaansa runouden ja -kirjallisuuden arvostelusta, on _Runous ja runouden muodot_, jonka -ensimmäinen osa "Runous kuvausvoiman ja kansanhengen tuotteena" -ilmestyi v. 1885 ja jonka loppupuoli, "Runouden sisällyksen ja -taidetavat" sekä "Ulkomuodon ja runouden lajit" käsittävä, melkein -valmiiksi saatettuna, nyt vasta tekijänsä kuoleman jälkeen, -kolmenkymmenen vuoden mentyä, annetaan yleisön käsiin. Tähän -viivytykseen voi kyllä osaksi olla syynä vainajan monet muut työt, -mutta varmaankin myös suureksi osaksi se kylmäkiskoisuus, joka -yleisömme puolelta tulee vakavan tieteellisen kirjallisuuden osaksi ja -siitä johtuva vaikeus saada sentapaiset teokset kustannetuiksi ja -painetuiksi. Tekijän jalo, ihanteellinen katsantotapa kuultaa tässä -teoksessa kaikkialla esityksen läpi. Kirjoittaja valaisee esitystään -lukuisilla esimerkeillä kirjallisuudesta, tehden sen siten -havainnolliseksi ja viehättäväksi ja samalla selventäen esitettyjä -mielipiteitä ja puheena olevia runoteoksia. Mutta teos ei ilmestyessään -saanut osakseen sitä huomiota, minkä kyllä olisi ansainnut. -Lyhyemmin Godenhjelm esitti samoja asioita opetuksessa käytetyissä -oppikirjoissaan _Lyhyt runousoppi_ ja _Runous-opin pääkohdat -kouluja varten_, joiden molempain ensimmäiset painokset ilmestyivät -1891 ja joita sittemmin on useat kerrat uudestaan painettu. - -Viimeisinä elinvuosinaan Godenhjelm kirjoitteli seikkaperäistä esitystä -siitä hänelle rakkaaksi käyneestä työstä, joka naissivistyksen hyväksi -hänen johdollaan oli suoritettu Helsingin suomalaisessa tyttökoulussa -ja jatko-opistossa, ja kirja ennättikin valmistua ja ilmestyä ennen -hänen kuolemaansa vuoden alussa 1912 nimellä _Suomalaisen -naissivistyksen työmailta_. - -Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran puolesta Godenhjelm 1877-78 toimitti -painoon ensimmäisen kokonaispainoksen Aleksis Kiven "Valittuja teoksia". -Kirjoituksia ja kirjallisuusarvosteluja hän yhä silloin tällöin -julkaisi, esim. Jatko-opiston Tellervo-nimisessä albumissa ja -Valvojassa. Edellisessä on painettu _Silmäys runouden nais-ihanteisiin_ -(1891), Valvojasta mainittakoon kirjoitukset _Naissivistys ja -nais-opistot_ (1883), _Tyttökoulu-kysymyksestä_ (1884), _Mikä on -suomalainen sivistys_ (1906) ja vastaus kysymykseen _Kansallisuuden ja -ihmisyyden_ suhteesta toisiinsa (1905). - -Viimeksimainitusta kirjoituksesta pantakoon tähän pari otetta, jotka -ovat omansa Godenhjelmin elämänkatsomusta valaisemaan. "Väärin on -asettaa kansallisuutta ja ihmisyyttä vastakohdiksi toisilleen. Eri -aikoina toinen tai toinen näistä aatteista on hallinnut sivistyselämää; -mutta vasta toisiinsa liittyneinä ne täysin voimin edistävät henkistä -kehitystä. Ihmisyys on kuin valo, joka historian särmiössä jakaantuu -kansallisuuksien eri väreihin. Elon lämpimyyttä olisi maailma vailla, -jos kaikki esineet vain ilmaantuisivat valkoisina, yksivärisinä -jakamattoman valovirran heijastuksessa... Mutta huomaa: koko tämä -värikäs loiste johtuu jakaumattoman auringonvalon kirkkaudesta; niin -kansallisuudetkin täyttävät tehtävänsä vain siinä määrässä kuin -itsessään kuvastavat ihmisyyden aatetta." Kirjoittaja tämän jälkeen -esittää miten kumpikin, yksipuolisesti kehitettynä, johtaa väärin; -ainoastaan humaanisuuden pohjalla on ristiriidan syntyminen -vältettävissä ja ihmisyyden ja kansallisuuden aatteet vaikuttavat -toistensa rinnalla ihmiskunnan onneksi. - -Bernhard Fredrik Godenhjelm kuoli Helsingissä 30 p. syysk. 1912 ja -yhdeksän kuukautta myöhemmin 25 p. kesäk. 1913 seurasi häntä hänen -elämäntoverinsa hyvinä ja pahoina päivinä Ida Gustava Godenhjelm. Omia -lapsia heillä ei ollut, mutta suuri osa Suomen sivistyneestä -naisnuorisosta oli monen vuosikymmenen aikana heidän luonansa löytänyt -uuden kodin. - -Testamentissaan vainajat määräsivät suuren osan omaisuudestaan -Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, Suomalaisen Tiedeakatemian ja -Helsingin Suomalaisen Jatko-opiston hyväksi. - - - - -RUNOUS JA RUNOUDEN MUODOT - -Johdatus. - - -Keskellä maailman vaihtelevia ilmiöitä on ihmishengellä ainainen halu -niiden takana nähdä jotain pysyväistä, korkeampaa, niissä huomata -jotain järjellistä tarkoitusta, joka ne kokonaisuudeksi yhdistää. -Vieripä ajatusten virta, miten vieri, siinä kohden kaikki ajat, -melkeinpä kaikki eri katsantotavatkin ovat yksimieliset. Ihastuksella -näki Kreikkalainen maailmassa kosmon, ihanan taideteoksen ja -sopusointuisuuden kuvan; kristillinen uskonoppi nimittää tätä ikuista -järjestystä Jumalan hengeksi, Korkeimman kaitsennoksi, ja uuden ajan -filosofiassa se on siveellinen maailmanjärjestys. Nykyaikana kyllä -toiselta puolen aineellinen ajatustapa, toiselta puolen hengellinen tai -filosofinen pessimismi koettaa ilmiöin maailmalta riistää sen -aatteellista pohjaa. Mutta tarpeeton on kuitenkin säestää tuota -tavallista virttä ajan turmeluksesta ja aineellisuudesta; sillä -ihmiskunnan edistyminen ei katkea satunnaisten harhausten tähden, eikä -sellaisia mielipiteitä, jos ne jonkun aikaa villitsevätkin ihmisten -mieltä, sovi pitää muuna kuin haihtuvana väliasteena ihmiskunnan -henkisessä edistymisessä. Ne eivät voi menestyä, koska ne hävittäisivät -ihmishengen jaloimpain pyrintöjen juuret, joiden puutteessa koko sen -elämäkin surkastuisi ja peräti riutuisi. Ilman aatteellista -katsantotapaa olisi siveellinen toiminta mahdoton; tiede, taide, -uskonto eivät täyttäisi oikeata tarkoitustansa. - -Sitä mielipidettä vastaan, että tämä maailma muka on tyhjä, kiiltävä -kuori ilman sisusta, onnistumaton sattumuksen luoma ilman -tarkoituksetta, on runouden ja ylimalkain taiteen olemassa-olo -voimallisin vastalause. Sillä kaikkialla, missä taide on pysynyt -terveenä ja luonnollisena, on se pyytänyt toteuttaa jotakin ihannetta, -valiten värejänsä olevaisuudesta ja ottaen sen esikuvaksensa, sekä -niinmuodoin tunnustaen ihanteen ja todellisuuden sisällisen yhteyden. -Se on vielä vakavampi ideaalisuuden kannattaja kuin itse uskonto, joka -usein kyllä on horjahtanut synkimpään pessimismiin. Tiedekkin saattaa -väliin poiketa ihanteellisesta maailmankatsomuksesta, koettaen johonkin -erityiseen suuntaan yksipuolisesti laventaa tietämisen alaa; vaan se -pysyy silloinkin vielä tieteenä. Mutta jos taide joskus eksyy tuohon -surkeuteen, ei se tee mieleen sitä ylentävää ja vapauttavaa vaikutusta, -jota taiteelta vaaditaan, eikä siis olekkaan oikeata taidetta. - -Arvaan kyllä, mitä näitä ajatuksiani vastaan väitetään. Että taide -etsii jotakin ihannetta -- niin sanottanee -- että se tästä matoisesta -maailmasta pyrkii johonkin parempaan, täydellisempään, sehän juuri -todistaakin olevaisuuden ääretöntä puuttuvaisuutta. Mutta ihanteensa, -sen täydellisyyden kuvan, jota se tavoittaa, luopi taide kaikesta siitä -kauneudesta ja ylevyydestä, minkä se todellisuudessa havaitsee, ja -juuri jaloimmassa runoudessa, niinkuin Homerossa, Kalevalassa, -Shakespeare'ssä, näemme todellisuuden pukeuvan mitä ihanimpaan -aatteellisuuden verhoon. Taide ei voisi olevaisuutta kirkastaa, ellei -olevaisuudessa olisi mitään kirkastettavaa, samaten kuin kaikki tieteen -tutkimus olisi turhaa, ellei mitään järjellisyyttä löytyisi. - -Järjellisyys on iäti pysyvä; se on jumaluuden ilmestys maailmassa, -maailman varsinainen todellisuus; sillä Jumalassa on ne ideat eli -aatteet, joiden toteutuminen muodostaa olevaisuuden. Oikeastaan -_idea_ merkitsee perimuotoa, perikuvaa, ja -- kuvaannollisesti -puhuen -- olevaisuus on ikäänkuin heijastus tai mukaelma Jumalan -olennosta. Vaan eivätpä ideat ole ulkopuolella ilmiöin maailmaa, -heittäen siihen ainoastaan kajastuksensa; vaan nuo ikuiset perimuodot -ovat vasta ilmiöissä ja ilmiöin kautta olemassa. Ne ovat jumaluuden -ajatuksia ja olomuotoja; sillä jokainen Jumalan ajatus on toimintaa, -luomista; ihmishenki ja koko olevaisuus ovat hänen olentonsa yhä -jatkaantuvaa kehittymistä, jossa hänen henkensä ilmestyy, niinkuin -runoilijan henki elää hänen runomuksissaan, tai käyttääkseni toista -vertausta, ihmisen varsinainen olento on kaikessa, mitä hän tuntee, -ajattelee, tahtoo ja toimittaa. Oivallisesti tähän käsitykseen soveltuu -sana _aate_, jolla "idea" on suomennettu. Aatteet siis ovat -maailmassa toteutuva, iäti pysyvä järjellisyys. -- Mutta koska -ihmishenkikin on jumaluuden ilmausta, asuu ihmisessäkin käsitys tästä -järjellisyydestä; hän tajuaa nuo maailmaa kannattavat aatteet, jotka -ovat hänen siveellisen toimintansa, hänen tuntemisensa ja tietämisensä -järjellinen sisällys. Aate on niinmuodoin jumaluuden ja yksityishengen -välittäjä: aatteessa tämä oivaltaa jumaluuden ja tuntee yhteytensä sen -hengen kanssa, joka täyttää maailman kokonaisuuden. - -Olevaisuuden eli reaalisen maailman tunnusmerkki on moninaisuus. -Jumaluuden ääretön runsaus ei voi maailmassa ilmaantua muulla tavoin -kuin lukemattomissa erityisissä voimissa ja äärevissä olennoissa, -joiden alinomainen vaihteleminen ja keskinäinen taistelu on -järjellisyyden toteutumisen välttämätön ehto. Tästä syntyy monenlaista -ristiriitaisuutta, niin että aate luonnossa ja ihmiselämässä ei voi -esiintyä täydellisenä, vaan sattumus hämmentää sen puhtautta. Sattumus -on aatteen vastakohta; sillä, mikä ei ole aatteenmukaista, on -satunnaista, katoavaista. Mutta kaiken ristiriitaisuuden ohessa aatteen -voima pysyy vireillä; jos emme joka hetki ja jokaisessa kohdassa sitä -selvästi havaitsekkaan, meidän kumminkin täytyy ajatella, että maailman -kokonaisuus muodostaa sopusoinnun, johon kaikki nuo hajanaiset -epäsoinnut sulavat yhteen, s.o. että aate yhä on toteumassa ja vihdoin -täydellisesti toteuukin maailman kokonaisuudessa. Se on ikäänkuin -suuren suuri näytelmä, josta saamme nähdä vaan vähäisen osan, tuskin -pari pientä kohtausta, kenties juuri ne, joissa selkkaukset ovat -pahimmallaan; mutta jos se alusta loppuun kehittyisi silmiemme edessä, -huomaisimme kaikkien vastariitojen selviävän mitä jaloimpaan sovintoon -emmekä voisi olla ihastumatta sen verrattomaan kauneuteen ja -sopusuhtaisuuteen. - -Aatteelliset pyrinnöt eli aatteen välittämä yhteys alkuhengen, -jumaluuden, kanssa on ihmiskunnan henkisen elämän tarkoitus. Tätä -yhteyttä pidetään voimassa monella eri tavalla, monessa eri piirissä. -Aate toteutuu käytöllisesti, ihmisen vapaan tahdon kautta, -_siveytenä_ perheessä, yhteiskunnassa ja valtiossa. Tässä piirissä -on aate siveellinen tehtävä ja siveellinen järjestys ilmestyy toiminnan -ja taistelun tuotteena. Mutta niinkuin yksityisihmisen olento -osoitaikse paitsi tahdossa ja toiminnassa myös tunnossa ja -ajattelemisessa, samoin ihmiskunnankin elämässä käytöllisen piirin -rinnalla on toinen teoreetinen, puhtaasti henkinen, jossa ihminen -kohoaa välittömään yhteyteen aatteen kanssa _uskonnon, taiteen ja -tieteen_ alalla. Siellä ei ole aate olevaisuuden jylhästä maasta -vasta korjattava hedelmä, vaan tarjoutuu ihmishengelle eheänä, -häiriintymättömänä. Mutta molemmat piirit, käytöllinen ja teoreetinen, -ovat toistensa täytteenä sekä alinomaisessa vaihevaikutuksessa, -niinkuin myös uskonto, taide ja tiede keskenänsä. - -Eroitus viimeksi-mainittujen välillä johtuu siitä eri tavasta, jolla -ihmishenki voi tajuta jumalallista olentoa. Ihminen oppii sitä -tuntemaan joko omassa itsessään tai objektiivisessa maailmassa. -Edellisessä tapauksessa hän aivan välittömästi, ikäänkuin sisällisen -ilmestyksen kautta, havaitsee tunnossansa sitä jumalallista voimaa, -joka maailman täyttää, ja pyrkii erityishenkilönä suoranaiseen -yhteyteen Jumalan kanssa, antautuen luottamuksella hänen turviinsa. -Tämä on _uskonnon_ kanta. Uskonto katsoo pääasiallisesti Jumalaa -ja yksityis-ihmistä sekä näiden keskinäistä suhdetta; kaikki -väli-asteet, indiviidin ulkopuolella ilmaantuvat jumalalliset aatteet ja -se osa ihmisen sielu-elämästä, joka tarkoittaa objektiivista maailmaa, -ovat sille verrattain arvottomia ja otetaan lukuun ainoastaan siinä -määrässä, kuin ne vahvistavat ihmisen uskonnollista vakuutusta. Uskonto -on siis paraasta päästä tunnossa: vaan tunnon hämäryys vaatii sekä -mielikuvituksen että järjen tukea. Edellinen rakentaa sille mytologian -kirjavan taikalinnan ja jälkimäisen avulla koettaa ihminen -ajatuksissaan järjestää tunnon ja mielikuvituksen kutomaa -maailmankatsomusta; vaan mitä enemmin uskonto edistyy, mitä -henkisemmäksi se muuttuu, sitä enemmin se luopuu mytologisesta -verhostaan ja pyytää ajattelemisen johdolla muodostaa sisällystänsä. -Mutta koska tunne on myöskin tahdon ja siveellisen toiminnan -perustuksena, voipi uskonto koskea siveydenkin alaan, kun siveellinen -toiminta käsitetään Jumalan tahdon täyttämiseksi, s.o. velvollisuudeksi -Jumalaa kohtaan. - -Mutta ihminen saattaa toisellakin tavalla etsiä yhteyttä jumaluuden -kanssa. Hän näkee jumalallisen hengen ilmaukset kaikkialla luonnossa ja -historiassa sekä tuntee omassa itsessään voimia, jotka -- nekin -jumalallista alkuperää -- kehoittavat häntä aaltona yhtymään tuohon -kuohuvaan elämän virtaan. Hän pääsee jumalallisen elämänrunsauden -osallisuuteen, kun toiminnallaan edistää aatteiden voittoa maailmassa --- s.o. siveyden alalla, josta jo ylempänä puhuttiin, -- taikka jos -ajatuksissaan ja mielteissään asettaa ne ylevinä ja puhtaina henkisen -silmänsä eteen, joko käsittämällä maailmassa vallitsevaa järjellistä -johdonmukaisuutta tai kuvausvoiman avulla esittämällä aatteiden ikuista -valtaa. Aatteiden tajuaminen ajatuksen tai kuvausvoiman kautta perustaa -tieteen ja taiteen. - -_Tiede_ tarkastaa luonnossa ja ihmishengessä ilmestyvää -järjellisyyttä, tutkii kaikkien syyt ja perusteet sekä osoittaa, miksi -ja miten kaikki on järjenmukaista. Se tarkoittaa siis totuutta -ahtaammassa merkityksessä. Tieteessä ihminen järjen avulla käsittää -sekä maailmaa hallitsevat aatteet että olevaisuuden kaikkine -ilmiöineen, semmoisena kuin se meille esiintyy, pyytäen selvästi -ymmärtää kaikkien keskinäisen yhteyden. Tätä varten tieteen täytyy -purkaa se luonnollinen side, joka yhdistää aatteen ja olevaisuuden, ja -omien päätelmiensä nojalle uudestaan rakentaa maailman kokonaisuus. -Selvemmin ja johdonmukaisemmin kuin tunnon tai kuvausvoiman avulla voi -ihmishenki ajatuksellansa tajuta tätä kokonaisuutta: mutta tieteen -esittämät maailmankuvan piirteet täytyy etsiä kokoon laajalta alalta, -pitkistä ajanjaksoista; aatteet pysyvät abstraktisina käsitteinä, -joilta puuttuu aistillista elävyyttä. Tiede voipi kyllä, käyttäen -kuvausvoimaa apulaisenaan, hilpeästi kuvaella niitä esineitä ja oloja, -joissa aatteiden voima on vaikuttamassa; vaan sen täytyy kuitenkin -reaalisen totuuden kunniaksi myöskin tuoda ilmi ne poikkeukset ja -ristiriitaisuudet, jotka vastustavat aatteiden toteutumista, ja -niinmuodoin tarkasti eroittaa aatteet ja ilmiöt toisistaan. - -Niitä _taide_ pyytää jälleen yhdistää. Ihmishenki ei tyydy siihen, -että se tieteen pitkällisten todisteiden ja päätelmäin johdolla saapi -käsityksen aatteiden toteutumisesta taikka että se tuntonsa syvyydessä -on varma yhteydestään korkeimman olennon kanssa; vaan se tahtoo myös -kuvausvoiman välityksellä, yht'aikaa henkisesti ja aistillisesti, -selvästi tähystettävänä, havaita tuota ikuista järjellisyyttä, -jumalallisen hengen toteutumista maailmassa, niin ett'ei sen ilmauksia -tarvitse vaivaloisesti etsiä koko olevaisuuden jaksosta, vaan että -totuus kerrassaan eheänä, täydellisenä on ihmisen ihailtavana. -Tällaisen ideaalisen maailmankuvan asettaa taide silmiemme eteen, -esittäin meille sen ilmiöt semmoisina, kuin ne oikean olonsa puolesta -ovat, jotta niiden varsinainen luonto selvästi tulee näkyviin; se luopi -kuvausvoiman avulla tuotteita, jotka taas puolestansa välittömästi ja -tehokkaasti vaikuttavat kuvausvoimaan. - -Totuutta laajemmassa merkityksessä ihmishenki siis saattaa tajuta -kolmella eri tavalla: uskonnossa tunnolla, tieteessä järjellä ja -taiteessa kuvausvoimalla; vaan, niinkuin ihmisen olento on yksi ja -jakaumaton, niin tunne, järki ja kuvausvoima niissä kaikissa ovat -johonkin määrin myötävaikuttajina, vaikka yksi niistä aina on ikäänkuin -valtiaana kussakin piirissä. - -Mutta hengen neljä vaikutusmuotoa: tiede, taide, uskonto ja siveellinen -toiminta, muodostavat yhteensä _sivistyksen_, joka on näihin -kaikkiin perustuva ja niissä ilmestyvä, sisälliseksi elinvoimaksi -muuttunut maailmankatsomus. Sivistys on siis aatteellisuuden kannattaja -ihmiskunnan ja kansojen elämässä, ja sivistyksen yhä täydellisempi -kehitys on pidettävä historian tarkoituksena. Subjektiivisesti, -yksityishenkilön kannalta katsoen se on indiviidin osan-otto yhteiseen -sivistykseen eli ihmiskunnan aatteellisiin pyrintöihin, jonka kautta -hän kohoaa erityisolojensa ahtaista rajoista yhteyteen jumaluuden -kanssa. -- Sivistyksen korkeimmaksi muodoksi olisi ajateltava kaikkein -noiden aatteellisten piirien täydellinen sopusointu; mutta luonnollista -on, että aina joku tai jotkut niistä eri aikoina ja eri kansoissa -runsaammin kehittyvät ja niinmuodoin saavat suuremman merkityksen. -Siveellinen toiminta tietysti aina ja kaikkialla pysyy ihmis-elämän -vankkana pohjana, jolla eri sivistysriennot liikkuvat. Toiminnan kautta -nuo puhtaasti henkisetkin pyrinnöt tieteen, taiteen ja uskonnon alalla -saavuttavat varsinaisen todellisuutensa määrätyn valtion ja -yhteiskunnan rajoissa: uskonnollinen mieliala osoittaa itseänsä -ulkonaisissakin uskonmenoissa sekä hurskaassa elämässä; taide ja tiede -saatetaan työn kautta tarkoitustansa täyttämään ja niiden hoito ja -viljelys on niinmuodoin sekin siveellistä toimintaa. Näin tiede, taide -ja uskonto perheellisen ja yhteiskunnallis-valtiollisen elämän rinnalla -kannattavat siveellistä toimintaa, niinkuin tämä toiselta puolen antaa -niille aihetta ja sisällystä. Mutta muutoin nuo aatteiden kolme -tajuamismuotoa vuorotellen hallitsevat ihmisten katsantotapaa; ja -yksityishenkilöissä lienee tuiki harva, jos ketään, jonka mieli -yhtäläisesti hakee virkistystä ja intoa tieteestä, taiteesta ja -uskonnosta, vaan itsekunkin luonne ja sivistyksen suunta määrää siinä -kohden hänen katsantotapansa. - -Yllämainitusta selviää, mikä on taiteen asema ihmiskunnan yleisessä -sivistyksessä. Sen tehtävä on olevaisuuden esittäminen sellaiseksi, -että siinä toteutuvat aatteet tulevat kuvausvoiman tajuttaviksi. Mitä -kuvausvoima on ja mikä tärkeä virka sillä on monessakin ihmishengen -toimessa, on vast'edes selitettävä. Nyt on vaan muistettava, mihin -ylempänä viittasin, että kuvausvoima tarkoittaa olevaisuuden -sekä henkistä että aistillista puolta. Näiden täydellisestä -vastaavaisuudesta syntyy kauneus, joka on maailman kokonaisuudessa -vallitsevan sopusoinnun ja järjellisyyden kuva. Kuvausvoiman avulla -aate siis tajutaan ja esitetään _kauneutena_, ja taiteen tehtävä -on niinmuodoin _kauniin_ tuottaminen. - -_Kauneus_ on _aatteen ilmaantuminen aistillisessa muodossa_.[3] -Siinä on siis kaksi puolta, henkinen ja aistillinen, eli toisin sanoen, -_aate_ (sisällys) ja sen _aistillinen muoto_. Aate tosin ei voi -kokonaisuudessaan esiintyä äärevän olevaisuuden yksityisissä ilmiöissä; -mutta yksityinen esine saattaa kuitenkin asettaa aatteen täysin -tajuttavaksi sisällisen silmämme eteen. Ilmiöt ovat kyllä yleensä eri -puolia aatteen toteutumisesta; mutta, katkonaisina renkaina olevaisuuden -sarjassa, ne useimmiten eivät voi antaa eheätä aatteen kuvaa eivätkä -siis ole kauniita. Ainoastaan sellainen ilmiö, joka ikäänkuin johteen -keskukseen kokoaa kaikki aatteen säteet, tuottaa meissä sitä mielihyvää, -joka todistaa sen kauniiksi. Sellaista vaikutusta ei tee mikään, joka on -vaillinaista, epäselvää, muodotonta, hajanaista, tai joka ylenmääräisen -suuruutensa tai pienuutensa tähden on vaikeata käsittää. Missä sitä -vastoin järjestetty yhteys hallitsee moninaisuutta, tunnemme aatteen -voiman ja siinä vallitseva sopusointu tyydyttää kauno-aistimme. - -Sellainen esine (olento, teko, tapaus j.n.e.), joka saattaa meitä -kuvausvoiman avulla aatetta selvästi tajuamaan, on niinmuodoin -_kaunis_. Me sanomme ihmistä kauniiksi, jos hänen ulkomuodossaan -näkyy se säännöllisyys ja tasasuhtaisuus, joka on ihmisruumiin -perimuoto; sillä se tuopi näkyviin ihmiskunnan aatteen, mitä -ulkonaiseen muotoon tulee. Jos sankari tekee jalon työn, esim. uhraa -henkensä isänmaan hyväksi, niin tämä teko on kaunis; sillä -isänmaanrakkauden aate siinä toteutuu. Aate (ihmisyyden, -isänmaanrakkauden) henkenä täyttää aineellisen muodon, eli toisin -sanoen, ihmisyyden tai isänmaanrakkauden aate ilmaantuu aistin -tajuttavana: ihmisen ulkonäkönä, toimintana. -- Samaten valtava meri, -joka tyynenä kesä-iltana lepää rajattomana peilinä, laskevan auringon -valaisemana, kääntää ajatuksemme luonnon ikuiseen järjestykseen ja -esiintyy kauniina, koska se on selvä ilmaus elotonta luontoa -hallitsevasta aatteesta. - -Olevaisuudessa, sekä luonnon että hengen maailmassa, saattaa kauneutta -löytyä samassa määrässä, kuin aate niissä saapi ulkonaisesti tajuttavan -muodon. Tätä luonnossa sekä historiassa eli hengen maailmassa -tavattavaa kauneutta sanotaan _luonnonkauneudeksi_. Se voipi -ilmaantua elottomassa luonnossa, esim. kirkkaan järven, -hopeanhohtavassa pinnassa, korkeain vuorten ylevässä jylhyydessä -j.n.e., taikka kasvi- ja eläinkunnan monissa vaihtelevissa muodoissa: -meitä viehättää hongiston synkkä tyyneys ja vienon kukkasen hento -suloisuus; mielihyvällä katselemme komean ratsun muhkeata kauneutta tai -leikkivän kissanpojan miellyttäviä liikuntoja. Korkeampaa laatua on se -kauneus, jota tavataan ihmisessä ja ihmiselämän eri aloilla; sillä -siellä on aate itsetajuisena henkenä. Kauneus saattaa ensiksi ilmaantua -yksityisen ihmisen paljaassa ulkonäössä; mutta henkisempää laatua on -tämä kauneus, kun ulkomuoto ilmaisee hänen luonteensa, esim. jalon ja -puhtaan hengen, sisällisen voiman j.n.e. Ihmisen henki näytäikse vielä -selvemmin hänen töissään ja toimissaan. Samaten saattaa kauneus -ilmaantua useampien ihmisten, esim. jonkun kansakunnan yhteisenä -tekona; suuret sodat, kansalliset yritykset, löytöretket j.n.e. -tuottavat kauneutta samassa määrässä, kuin joku ylevä aate niitä -hallitsee. Kauneus voipi niinmuodoin ilmestyä kaikilla ihmis-elämän -aloilla, vaan etupäässä historian, vapaan toiminnan, maailmassa. - -Mutta luonnonkauneus on vaan satunnainen ilmiö; sillä luonnon ja -historian tarkoitus ei ole kauneuden tuottaminen. Ne hiovat vaan -toisinaan, ikäänkuin sivumennen, semmoisia ilmauksia, joissa aate -meille kuvautuu täydellisesti toteutuneena. Kauneuden tuottajana on -sangen usein oma kuvausvoimamme, joka meidän tietämättä käy esineitä -kirkastamassa. Me emme huomaa taikka emme tahdo huomata kaikkia -luonnonkauneuden pieniä puutteita, jokaista lahonnutta kantoa tai -kuivaa risua, mikä pilaa ihanata maisemaa, jokaista pientä pilkkua -kaunottaren kasvoissa, jokaista hämmentävää sivukohtaa, mikä estää -jotain tekoa tai ihmisluonnetta kaikin puolin täydellisesti -esiintymästä. Mutta toiselta puolen on myönnettävä, että välisti -suosiollisten olojen yhdysvaikutuksesta se, mitä yksityis-esineessä on -aatteenmukaista, sivuseikkojen häiritsemättä saattaa tulla näkyviin; -jonkun ihmisen ulkonainen kauneus tai henkinen ylevyys voipi jonakin -hetkenä ilmaantua täydessä puhtaudessaan; suurten toimien ja tapausten -ydin voipi sulkeutua johonkin erityistekoon, jotta niiden aatteellinen -merkitys selkeästi ilmaantuu. Silloin nämä kaikki vaikuttavat -taideteoksen tavalla ja valtaavat katsojan mieltä vielä mahtavammin -kuin kuvin tai sanoin esiteltyinä; sillä luonnonkauneuden suurin etu on -sen elävyys, joka aina vetää meitä puoleensa ja jossa taiteen on -mahdoton sen kanssa kilpailla. Mutta yksi puute siinä kumminkin on; se -on pysymätön, pian haihtuvainen, ja mitä ylemmille olevaisuuden aloille -joudutaan, sitä enemmin sen riittämättömyys pistää silmään, -sitä enemmin taiteilijan, luontoa mukaillessaan, täytyy ammentaa -omasta hengestään. Ulkonaisen luonnon kuvailemisessa, esim. -maisemanmaalauksessa, hänen tehtävänsä oikeastaan rajoittuu niiden -tunteiden herättämiseen, joita itse luonto synnyttää; saatuansa sopivan -aiheen hän valitsee otollisen hetken ja valon sekä poistaa kuvastansa -kaikki, mikä näköalaa häiritsee. Hän tekee siis pääasiallisesti samaa, -mitä oma kuvausvoimamme toimittaa todellista maisemaa katsellessamme. -Mutta jos ylennymme korkeammalle luonnonkauneuden asteelle, ihmiseen ja -henkiseen maailmaan, näemme kuvausvoiman jalostustyön suuressa määrässä -karttuvan. Nuo suuret historialliset taistelut, joissa kansain ja -yksityishenkilöin kunto ja voima paraiten voivat näyttäytyä, -ilmaantuvat ani harvoin niin puhtaassa, suorastaan kuvausvoimaan -vaikuttavassa muodossa, että niiden aatteellinen sisällys ilman taiteen -avutta olisi selvästi tajuttavana, ja tavallisen elämän aatteellinen -pohja on enimmiten syvälle kätketty jokapäiväisyyden rikkojen alle. Jos -runoilija laulaa mahtavan sodan sankaritöistä, niin taistelun jalo -tarkoitus ja sotijain urhoollisuus meitä innostuttaa ja lämmittää; -mutta sen veristen kauhujen keskellä aatteet pian himmentyvät ja -yksityiset hirmukuvat vaan täyttävät katselijan mielen; samoin taitavan -kirjailijan kynä saattaa meitä mieltymään jokapäiväisten olojen -kuvaukseen, jotka todellisuudessa tuntuisivat meistä kovin ikäviltä. -Muistettakoon sen lisäksi, kuinka runoilijan täytyy keksiä ihan uusia -henkilöitä ja tapauksia, melkeinpä uusia maailmojakin, kuvattavien -aatteiden ilmoittajiksi. Tämä kaikki jo todistaa, että taiteen apu on -välttämätön, kun luonnossa ja ihmiselämässä piilevä kauneus on esiin -tuotava ja aatteet esitettävät aistillisessa muodossa. - -Kuvausvoima eli fantasia kokoilee yhdeksi kuvaksi ne kauneuden -ilmaukset, jotka ovat hajallansa luonnossa ja ihmis-elämässä. Näin -syntyy sellainen maailman kuva, joka selvästi näyttää, miten aatteet -maailmassa toteutuvat. Tämä on _ideaali_ eli _ihanne_. Ihanne -on samassa esikuva, jota ihminen mahdollisuuden mukaan koettaa siirtää -olevaisuuteen, jonka tähden sopii puhua ideaaleista monella eri alalla; -mutta suurin merkitys sillä on taiteessa. Kullakin ajalla ja kansalla -on oma ihanteensa. Jokainen taiteilija luopi tosin omassa mielessään -itsellensä ihanteen; mutta hänen oma sivistyksensä ja ajatustapansa on -tietysti hänen kansakuntansa ja välillisesti koko ihmiskunnan edellisen -historian tuote, ja sen mukaan hänen ihanteensakin muodostuu. Mitä -enemmin taiteilijan onnistuu omaan ideaaliinsa yhdistää parasta, mitä -hänen kansakuntansa ja aikakautensa tuntee ja ajattelee, sitä -täydellisemmin hän voipi toteuttaa taiteenkin tarkoitusta; sillä kaikki -henkinen toiminta on etupäässä kansanhengen työtä indiviidien kautta. -Toiselta puolen yksityisen taiteilijan omituisuus selvittää kansan -taiteelliset perikuvat, antaen niille tarkemmat piirteet ja -moninaisemman värityksen. Tämä viepi meidät tärkeään kohtaan. Taide, -samalla kuin se yleensä kuvailee maailman järjellisyyttä, aatteen -toteutumista, on selvä kansanhengen kuvastin; sillä se ilmaisee, -miten kukin kansa on eri aikoina käsittänyt todellisuuden ja mitkä -ihanteet se on asettanut aatteellisille pyrinnöillensä. Ymmärtääksemme -ideaalien erilaisuutta, meidän ei tarvitse ajatella muuta kuin -Muinais-Kreikkalaisten ihannetta ihmiskasvojen kauneudesta, joka ihanne -vaati suurinta säännöllisyyttä; nykyaika sitä vastoin tyytyy vähempään -säännöllisyyteen, vaan vaatii enemmän henkevyyttä. - -Ihanteensa voipi taide toteuttaa kahdella tavalla. Se saattaa joko -suorastaan esittää ideaalinmukaisia henkilöitä ja oloja taikka -kuvata niitä aivan luonnonmukaisesti, vaan kuitenkin niin, -että aatteen toteutuminen niissä selvästi näkyy. Tästä syntyy -kaksi _kuvauslaatua_ eli _taidetapaa_ (styyliä); edellistä -mainitaan _ihanteellisen_ eli _ideaalisen_, jälkimäistä -_luonnon-omaisen_ eli _reaalisen_ nimellä. Edellistä on -myös sanottu _välittömäksi_, jälkimäistä _välilliseksi_ -idealismiksi. - -Kun Rafael "Sikston Madonnassa" on lumonnut esiin yliluonnollisen sulon -ja puhtauden kuvan, kun kreikkalainen veistotaiteilia Athenessa tai -Apollonissa koettaa kuvata koko sitä siveellistä aatetta, jota nämä -jumalat edustavat, taikka Sofokles murhenäytelmissään esittelee jaloja -sankareitansa suurempina ja täydellisempinä kuin tavalliset ihmiset, -niin kaikki nämä teokset ilmoittavat ideaalista taiteen suuntaa, -asettaen eteemme puhtaan metallin, kuonasta puhdistettuna ja taottuna -soreaan muotoon. Vaan jos katselemme, miten hollantilaiset maalaajat -kuvailevat kansansa elämää, niinkuin sitä nähtiin kodin piirissä tai -krouveissa ja kylän raiteilla, tahi muistelemme Shakespeare'n -henkilöitä, joissa mahtavien tunteiden ja jaloimpien rientojen ohessa -on kaikki ihmisyyden tavalliset puutteet, mutta joista kuitenkin selvän -selvästi näemme, mimmoinen ihmisen todellinen luonne on, suuruudessaan -ja viheliäisyydessään, hyvyydessään ja pahuudessaan, ja miten -siveellinen maailmanjärjestys, heidän toimintansa kautta tai vastoin -heidän tahtoansa, aina pääsee voitolle, -- niin tämä kaikki on -luonnon-omaista kuvailua, reaalista taidetapaa. Silloin -- -pysyäkseni äskeisessä vertauksessa -- se ideaalisuuden kulta, mikä -olevaisuudessa löytyy, taiteen avulla omien silmiemme edessä puhdistuu -jokapäiväisyyden kuonasta ja kirkastuneena muuttuu aatteiden säiliöksi. - -Kuvausvoiman tuottama taiteellinen kauneus on paljasta ulkonäköä, -puhdasta muotoa; sillä ainoastaan täten voipi mielessämme syntyä se -luulo, että aate jossakin kohdassa on päässyt täydellisesti -ilmaantumaan. Mutta jos se onkin taiteen heikoin puoli, että sen -tuotteet ovat pelkkiä mielikuvaelmia, reaalista todellisuutta vailla, -niin tämä kauneuden puhdas muodollisuus toiselta puolen on sille -suureksi eduksi. Ihmishenki tuntee itsensä ihan vapaaksi taiteen -maailmassa; todellisuuden kahleet eivät häntä ahdista ja hän voipi itse -kokonaan muodostaa ja täyttää kuvaelmansa. Siinä onkin suuri osa -taiteen viehätyksestä. Kuni Jumalan aatteet maailmassa, niin ihmisen -aatteet taiteessa samalla ovat luomista, tositoimintaa, Juuri siitä -syystä, että sen kuvaelmat ovat paljasta muotoa voipi taide, ikäänkuin -taistelun loppua edellyttäin, esittää valmiina ja täydellisenä sen -sopusoinnun, jonka saavuttamista tähtää siveellinen toiminta, uupumatta -eteenpäin pyrkien, vaan jota se ei milloinkaan eikä niissäkään paikassa -voi pysyväisesti toteuttaa. - -Näin taide ylentää ihmisen mieltä, asettaen hänen eteensä, mitä -maailmassa on korkeinta ja jalointa; se ihmeellinen lumousvoima, jolla -se vetää häntä puoleensa, tulee erittäinkin siitä, että taide koskee -koko ihmiseen, kaikkiin hänen sielunsa toimintoihin: yht'aikaa -tunteeseen, mieltämiseen, ajatukseen ja tahtoon, jotka kuvausvoimassa -liittyvät yhteen. Taide tuottaa paraan ja jaloimman huvituksen, mutta -on kuitenkin paljoa enemmän kuin viaton virkistyskeino keskellä elämän -ikävää hommaa. Jos taide todellakaan ei olisi muuta kuin paljas -nautinnon välikappale, joksi moni sitä katsonee, eipä silloin -olisikkaan suurta eroitusta taitavan pariisilaisen kokin ja -Shakespearen välillä! Mutta olipa tuo katsantotapa käytöllisesti kuinka -yleinen tahansa, teoriiassa sillä ei ole ollut paljon puolustusta. -Useammin on arveltu, että taiteen on tarkoitus antaa siveellistä -opetusta taikka olla tieteen, uskonnon tai käytöllisen hyödyn -palvelijana, ja etenkin viime aikoina näkyy se mielipide uudestaan -voittavan alaa, että taiteen tulee olla pelkkää olevaisuuden -mukailemista, tuoden esiin tosielämän vammat ja epäsoinnut, joita -silloin muka oppisimme tuntemaan ja parantelemaan. Näillä perusteilla -voisi johdonmukaisesti tulla siihen päätökseen, että Alexandrialaisten -opetusrunot tai amerikkalaisten rouvien siveyttävät romaanit ovat -korkeinta taidetta tai että kuvausvoiman oivallisimmat tuotteet ovat -vähempi-arvoisia kuin keskinkertainen valokuva. Mutta kaikki nuo -käsitystavat ovat väärät tai, oikeammin sanoen, yksipuoliset; ne vaan -vaillinaisesti osoittavat taiteen varsinaista luontoa ja tarkoitusta. - -Taiteen tehtävä on ihan toinen, paljoa laajempi ja ylevämpi. Se on, -niinkuin jo ylempänä sanottiin, yksi niitä toiminnon muotoja, joiden -avulla ihmishenki pääsee ikuisen järjellisyyden tuntemiseen, -jumalallisten aatteiden osallisuuteen. Siveydellä sekä tieteellä ja -uskonnolla on tosin sama perustus ja pääasiallisesti sama sisällyskin -kuin taiteella, jonka tähden niiden välillä ei voi olla mitään -todellista vastariitaa; mutta taide toimii omalla tavallaan ja -toteuttaa oman luonteensa mukaan niiden yhteisen sisällyksen. Taiteen -ihanat kuvaelmat innostuttavat meitä siihen, mikä on hyvää ja jaloa, -kun hyvyys ja jalous meitä lähestyy kuvaustaiteen tai runouden -kirkastamassa muodossa; musiikin säveleet voivat lempeämmäksi taivuttaa -kovimmankin mielen tai sielussamme sytyttää hartaan innostuksen liekin; -runouden pyhästä virrasta taidamme ammentaa syvimmän elämänviisauden ja -nerokkaimmat, ihmishengen tähdellisimpiä kysymyksiä selvittävät -aatokset. Mutta nämä kaikki ovat vaan eri puolia taiteen päätehtävästä, -niin sanoakseni, lisätuotteita, joita taide hajottaa ympärillensä -pyrkiessään suureen päämääräänsä, joka on mielen ylentäminen -ihanteen esittämisellä. Tämä tehtävä kyllä vaatii sitä elävästi ja -todenmukaisesti kuvailemaan olevaisuutta, mutta ei semmoisena, kuin se -hämmentyneenä ja sekavana ilmaantuu meidän silmissämme, täynnä -arvoituksia ja ristiriitaisuutta, vaan korkeamman järjellisyyden, -ihanteen, valaisemana, jotta olevaisuuden arvoitukset selviävät ja me -havaitsemme maailmassa toteutuvat aatteet. - -Ylempänä mainittiin, että kauneudessa on kaksi puolta: sisällys eli -aate ja aistillinen muoto. Sentähden taide, kauneutta tuottaessaan, -tarvitsee jotakin ulkonaista välikappaletta, ainetta, jossa tuo -aistillinen muoto voi ilmaantua. Aineen kautta se vaikuttaa ihmisen -kuvausvoimaan, tavallisesti jonkun ulkonaisen aistin välityksellä. Sitä -myöten, mitä ainetta taide käyttää, ihminen sitä tajuaa eri tavalla, -eri aisteilla ja aistimilla; sen vuoksi taide jakaantuu useampiin -_taiteisin_. - -Aineellisinta välikappaletta viljelee _rakennustaide_: suurista -kivimöhkäleistä ja muista karkeista aineista se panee tuotteensa -kokoon, ottaen esikuvaksensa elottoman luonnon ja kasvikunnan -ilmiöt. Ajankin puolesta on se, runouden rinnalla, ihmiskunnan -ensimmäinen taide, joka syntyy jo kansojen lapsuuden aikana (Egyptin -pyramiidit, Kreikan kykloopiset muurit j.n.e.). _Kuvanveisto_ eli -_veistotaide_ käyttää vielä samoja aineita kuin rakennustaidekkin, -vaikka se jo on voittanut sen raskaan aineellisuuden, joka hallitsee -mainittua taidetta; veistotaide luo kylmään marmoriinkin elävän hengen. -Elottoman luonnon tai kasvimuotojen sijaan ottaa veistotaide ihmisen -kuvattavaksi. _Maalaustaide_ pyrkii vielä suurempaan henkisyyteen; -vaikka se, niinkuin edellisetkin, liikkuu näkyväisyyden piirissä, -käyttää se vain näkyväisen aineellisuuden vähimmän aineellista ilmiötä, -väriä; sillä ei ole enää, niinkuin veistotaiteella, muoto semmoisenaan -pääasiana: vaan värin avulla saattaa se sisällisen hengenkin paremmin -näkyviin ja voipi siis monipuolisemmin kuin kuvanveisto esitellä -ihmisiä ja ihmisten oloja, -- Kaikki nämä taiteet koskevat näköä, -silmää, jolla ihminen tajuaa ulkonaista luontoa, ulkomaailmaa, ja -ulkomaailmasta ne ottavatkin esitettävänsä, jotka kuvina asetetaan -näkyviin: siitäpä niiden nimityskin: _kuvaustaiteet_. - -Vaan taide menee vielä edemmäksi; se ei tyydy ulkomaailman -kuvailemiseen, se ottaa esittääksensä sisällistäkin maailmaa, ihmisen -tunteita. Tämä tapahtuu _musiikissa, säveltaiteessa_. Aine on -henkisin, mikä olla voi: ääni, sävel, ja välittäjänä on niin-ikään -henkisin ihmisen ulkonaisista aisteista, kuulo. Näin taiteelle siis on -auennut ihmissielun sisällinen maailma, vaan samassa koko ulkomaailma -on jäänyt syrjälle; mitä taide toiselta puolen on voittanut, sen se -toiselta puolen on kadottanut. - -_Runous_ ne molemmat yhdistää. Se esittelee liikemaailmaa niinkuin -kuvaustaiteet, vaan myös ihmisen tunteita, niinkuin musiikki. -Runoudessa on taide jo muuttunut niin henkiseksi, ett'ei se tarvitse -mitään varsinaista ainetta eli ulkonaista välikappaletta, niinkuin muut -taiteet; sen sijaan runoudella on välittäjänä ajatuksen varsinainen -kannattaja, kieli. Kielen kautta se vaikuttaa suorastaan kuvausvoimaan -eikä mihinkään ulkonaiseen aistiin tahi aistimeen. Kieli ei ole aineena -eli välikappaleena samalla tavoin kuin esim. sävel soitannossa; se -käyttää tosin välikappaleenansa ääntä, mutta ääni on silloin vaan -käsitteen ilmaus, ajatuksen ulkonainen muoto; ei kielen sointu -yksistään vaikuta kuvausvoimaan, vaan pääasiallisesti sen sisällys. -- -Huomattava on, että runoudenkin alalla kauneus on aatteen ilmaantuminen -_aistillisessa_ muodossa, vaikka ihminen sitä tajuaa ilman minkään -ulkonaisen aistin välityksettä; sillä jokaisen todellisen runoteoksen -tulee asettaa kuvattavansa niin elävästi kuulijan tahi lukijan -sisällisen silmän eteen tai, niin sanoakseni, sisällisen aistin -tajuttavaksi, että hän luulee kaikki omin silmin näkevänsä, omin korvin -kuulevansa. Taiteen päälajeja on siis kolme: - -1) _Kuvaustaiteet_ tarkoittavat näköä, jonka välikappale on silmä; - -2) _Musiikki_ eli _Säveltaide_ tarkoittaa kuuloa, jonka -välikappale on korva; - -3) _Runous_ ei tarkoita mitään ulkonaista aistia, vaan vaikuttaa -suorastaan kuvausvoimaan. - -Kuvaustaiteita taas on kolme: _Rakennustaide_ (Arkkitehtuuri), joka -aineekseen käyttää kiveä, puuta j.n.e. ja mukailee elottoman luonnon ja -kasvikunnan tuotteita; _Kuvanveisto_ eli _Veistotaide_ (Skulptuuri), -joka käyttää melkein samoja aineita kuin Rakennustaide, vaan etupäässä -kuvailee ihmistä, joskus eläimiäkin, ja _Maalaustaide_, jonka aineena on -väri. - -Paitsi näitä itsenäisiä taiteita löytyy myös useampia -_aputaiteita_, jotka liittyvät edellisiin ja täydentävät -jotain erityistä puolta niistä. Niin _puutarhuri-taide_ -on rakennustaiteen lisäyksenä; _vaski-, kivi- ja puunpiirto_ ynnä -muut monistavaiset taiteet levittävät mukaelmia kuvaustaiteen -tuotteista ja voivat väliin olla sen sijaisenakin; _tanssitaide -(orchestika)_, varsinkin semmoisena, kuin sitä Kreikkalaisilla -harjoitettiin, osoittelee ruumiinliikenteillä musiikin sisällystä. -Runoudellakin on tällainen aputaide; itsenäisemmin kuin edellämainitut -_näyttelytaide_ luo kuvaelmiaan näytelmärunouden pohjalle, ollen -sen täyte ja selvike. - -Runous on siis taiteista henkisin ja niinmuodoin korkein. Kaikki, mitä -ylempänä sanottiin taiteen luonteesta ja tarkoituksesta, soveltuu -nimen-omaan runouteen. Muihin taiteisin verrattuna, sen kyllä täytyy -jättää muutamia aloja niille yksinomaisesti viljeltäväksi: ihmisruumiin -plastillista kauneutta se ei voi niin selvästi, kuin kuvanveisto, -asettaa katseltavaksi; valojen ja varjojen miellyttävää vaihtelua, sitä -viehättävää ihanuutta, joka asuu ihmisen silmäyksessä, ei se -maalaustaiteen tavalla voi tuoda näkyviin; säveleissä vivahtelevia -tunteiden väreitä se ei musiikin lailla taida lumota esiin; mutta -avaraksi avautuu sen sijaan runouden piiri monialle päin, jonne muiden -taiteiden on mahdoton sitä seurata. Niin voipi runous -- puhumattakaan -siitä, että se saattaa kuvata muiden taiteiden aineita esittelemällä -niiden tuottamia mielenvaikutuksia, -- sanan voimalla selvittää paljon -semmoistakin, joka näkyväisenä on kuvaustaiteen omaa, vaan ei -kuitenkaan ole taltalla tai värillä kuvailtavissa, ja vaikk'ei se -säveltaiteen tavoin voi vaipua sanoiksi puhkeamattomain tunteiden -hämärään syvyyteen, taitaa se monesti tesmällisemmin ja laveammalta -kuin musiikki tuoda esiin tunteiden sisällystä. Runouden ala laajentuu -varsinkin siitä syystä, että se tuopi esiin asiat perättäin, ajan -järjestyksessä; se ei valitse mitään yksityiskohtaa tapausten jaksosta, -vaan esittää tapaukset semmoisinaan; avaruudessa olevan ohessa sille -siis tarjouu kaikki, mitä ajassa on, erittäinkin toiminnan avara piiri -tämän sanan laajimmassa merkityksessä. Ja koska runouden välittäjä on -kieli, jonka avulla kaikki ihmisen mielteet ja ajatukset muotoihinsa -selviävät, niin ulkonaiseen toimintaan liittyy ihmishengen koko -sisäinen elämä; runous ottaa omaksensa teot syinensä, tunteet ja -ajatukset seurauksinensa, ja kykenee siis kuvailemaan tosihenkilöitä, -koko ihmisen personallisuutta. Sentähden runous paremmin, kuin mikään -muu taide, pystyy antamaan täydellistä kuvaa ihmis-elämästä, ja -runouden soihdun kirkastamina aatteet meille näkyvät mitä selvimmässä -valossa. - -Kun runouden kannattaja on kieli ja se voipi piiriinsä sulkea kaikki -ihmishengen aatokset, niin sillä on paljon yhteistä tieteen ja -uskonnon kanssa, jotka niinikään ilmaisevat sisällyksensä kielen ja -ajatusten kautta, ja samoin kuin edellämainitut runouskin etupäässä -säilyy kirjallisuuden avulla, muodostaen mitä tärkeimmän osan -kansalliskirjallisuudesta. Sentähden huomataankin kaikkina aikoma vilkas -vuorovaikutus uskonnon, tieteen ja runouden kesken, ja runoutta sopii -pitää edellisten molempain ja muiden taiteiden välittäjänä. - - - - - - -ENSIMMÄINEN KIRJA. - -RUNOUS KUVAUSVOIMAN JA KANSANHENGEN TUOTTEENA. - - - - -ENSIMMÄINEN LUKU. - -Kuvausvoima yleensä.[4] - - -Ulkomaailman ilmiöt ihminen ensiksi tajuaa aistillisen huomauksen -kautta, jota sanotaan _havaitsemiseksi_, koska henki silloin -ikäänkuin _havaa_ eli herää umpinaisuudestaan. Vaan tarkkaamalla -henki ne omiksensa omistaa, eroittaen ilmiöin paljoudesta esineen, -jonka se selvästi asettaa sisällisen silmänsä eteen. Tajuava henkilö -havaitsee esineen ulkonaisen muodon, mutta panee siihen oman -sisällyksensä ja yhdistää sen virkeällä tunteella omaan itseensä. Tämä -omistaminen -- toiselta puolen havainnon ja tarkastuksen, toiselta -puolen tunnon avulla -- on _näkemys_. Näin näkemys tuottaa -sisällisen kuvan, jossa esineen alkuperäinen eloisuus säilyy. Vaikka ne -sanat, joita tässä on viljelty: näkemys, muoto, kuva, koskevat -näkemiseen, eivät ne kuitenkaan tarkoita yksinomaisesti silmin saatuja -havainnoita, vaan kaikkein aistien välittämiä (etupäässä henkisempien: -näön ja kuulon); nuo näön piiristä otetut nimitykset osoittavat vaan -niiden selvyyttä ja elävyyttä. Sen lisäksi on huomattava, että -näkemyksen piiri ei rajoitu siihen, mitä ihminen suorastaan -aistimillaan voi havaita, vaan myös sisältää kaikki, mitä hän muutoin -henkisesti itsellensä omistaa, esim. muiden kertomuksista, lukemisella -tai muulla tavalla. - -Näin henki tajuaa sisällyksensä yhäti vaihtelevissa kuvissa, jotka -osittain ovat ulkonaisten ilmiöin mukaelmia, osittain _mielikuvituksen_ -tuottamia. Nuo näkemyksestä syntyneet kuvat jäävät unheesen; niiden -tunnusmerkit himmentyvät ja ainoastaan pääpiirteet pysyvät selkeämpinä, -jos ne itsestään palajavat tahi palautetaan mieleen. Monella -monituisella tavalla ne sitten voivat yhdistyä uusiksi kuvaelmiksi, ja -näin henki n.s. _uudistavaisen mielikuvituksen_ avulla luo itsellensä -ikäänkuin toisen maailman, jossa ne kaikki vapaasti väikkyvät kirjavassa -moninaisuudessa. Mielikuvitus on ihmisen uskollinen toveri elämän -utuisilla poluilla, hänen ilojensa sulostuttaja, hänen surujensa -lievittäjä; se loitsii hänen eteensä toiveiden aavoja aloja, -sulo-unelmien kangastavia kultakankaita. Mutta sen tenhovoima ei -ainoastaan tuo lohdullisia ja ylentäviä mielikuvaelmia, ei ainoastaan -satujen ihania olentoja; sillä ihminen ei taida aina hallita tätä oman -henkensä taikamaailmaa; toisinaan häneltä unohtuu syntysanat ja nuo -lumottavat haltiat pääsevät valloillensa. Tyhjät luulot, aaveet ja -kummitukset, peikot ja paholaiset ovat nekin hillittömän mielikuvituksen -lapsia. Henki on tosin saanut suuren voiton; se on ulkonaisilta -ilmiöiltä riisunut aineellisuuden ja niinmuodoin vapautunut niiden -vallan-alaisuudesta; mutta sen kuvaelmilta puuttuu järjestystä ja -todellisuutta, ja aivan satunnaista on, missä määrässä ne vastaavat -olevaisuuteen. Eikä nämä mielikuvituksen tuotteet vielä voi olla -täydellisesti kauniita; sillä ne ovat niin epämääräisiä ja -sattumusperäisiä sekä sisältävät niin paljon yksityis-ihmisen erityisiä -luuloja ja mielihaluja, ett'ei henki niihin voi panna aatteen ikuista -sisällystä. - -Tämä voi tapahtua vasta _kuvausvoiman_ avulla. Henki muodostelee -mielteitään oman sisällisen perikuvansa mukaan ja tuottaa niinmuodoin -kuvan, joka ilmaisee aatteen selvemmin kuin se luontainen esine, joka -siihen antaa aihetta. Sillä luonnonkauneus se ensin herättää -kuvausvoiman. Jos kuvausvoima otollisella hetkellä tapaa kauniin -esineen, niin tämän kuva ensin laskeutuu mielen syvyyteen ikäänkuin -hautaan, josta se sitten uudistuneena kohoaa jalompaan eloon. Se -haihtuu pois, täyttäen subjektin eli tajuavan henkilön, samalla kuin -tämäkin vaipuu kuvahan. Tämä subjektin ja objektin täydellinen -yhdistyminen on _runollisen innostuksen_ ensimmäinen aste: tuo -levottomuuden-sekainen, vaan suloinen, ylentäväinen mieliala, jossa -runoilija vetäytyy omaan itseensä, sumeasta ulkomaailmasta lukua -pitämättä, antautuen kokonaan tunteensa ihanuuden valtaan, ja jonka -hämärässä helmassa, ikäänkuin ahjossa, kuvan aineellisuus sulaa pois, -jotta ihanne voisi puhtaana ilmoille nousta. Jo muinaisajan kansat -puhuivat runoilijan "jumalallisesta vimmasta", pitäen sen ajan -käsitystavan mukaan jonkun jumalan ulkopuolisena vaikutuksena, mitä -ihmisen oma henki sisimmäisessä, hämärässä syvyydessään tuottaa. -Samaten sanomme mekin vielä, muinais-aikaiseen loitsimiseen -viittaavalla sananparrella, runoilijan olevan _haltioissaan_. -Mutta nämä lausetavat -- runovimma, haltioissa-olo (haltiotila) -- -eivät tarkoita yksistään tuota innostuksen ensimmäistä kohtaa, -runollista mielialaa, vaan yleensä kuvausvoiman enemmän vaistomaista -puolta. Sillä mainitun mielialan jatko ja täyte on kuvausvoiman -varsinainen muodostustoimi, joka on eroamattomassa yhteydessä -runollisen innostuksen kanssa. Runollisen mielialan hämäryydessä käy -näkemyskuva epämääräiseksi, utumaiseksi; siihen yhtyy joukko muita, -samaan ajatuspiiriin kuuluvia kuvia; paljo satunnaisia omituisuuksia, -joilla sen alku-esine eriää lajinsa yleisestä mallista, haihtuu pois, -ja sen sijaan kuva täydentyy moninaisilla, muualta lainatuilla -piirteillä yleisen lajin edustajaksi. Koko tässä kehkeytymisessä on -innostus, kuvausvoiman vaistomainen, tietymätön toiminta, -päävaikuttajana; mutta kuvausvoiman toinen puoli on verrattain -omatajuisempi järjestämisen ja päättämisen aisti, joka sisältää myös -tahtoa ja ajattelemista. Tämä ei kuitenkaan ole paljaan ymmärryksen -asia, vaan perustuu sekin välittömään tunteeseen, Varsinaisen -ymmärryksen, n.s. refleksionin, tehtävä alkaa vasta, kun -yksityisseikkain asettaminen ja punnitseminen tulee kysymykseen. -Luontoperäinen aisti eli niin sanoakseni sisällinen täytymys johtaa -runoilijaa, kun esim. näytelmän tai kertomuksen toiminta on -rakennettava, määrää siinä kuvattavat henkilöt ja niiden kunkin -luonteen sekä päättää heidän käytöstapansa tähdellisimmissä kohdissa; -mutta milloin missäkin erityisseikassa, varsinkin ulkonaisissa, saattaa -kyllä mietintä ja kylmä järki olla ratkaisijana, esim. eri kohtausten -järjestyksen määräämisessä tai niiden yhteen sovittamisessa -välitapausten avulla. Se kuva, joka yllämainitulla tavalla syntyy -runoilijan (tai yleensä taiteilijan) mielessä, on kyllä saanut alkunsa -luonnonkauneudesta; vaan kuvausvoima on siltä riisunut kaikki -vaillinaisuuden viat ja täyttänyt sen puutteet omista varoistaan. -Sentähden siinä säilyykin luontaisen esineen tuoreus ja aistillinen -elävyys, samalla kuin se kohoaa puhtaan aatteen kannattajaksi. -Tämä näin muodostunut sisällinen kuva on _ihanne_ eli _ideaali_ -(vrt. Johdatusta). Ihanne on täydellinen kauneus, semmoisena kuin se -ilmaantuu ihmisen omassa mielessä. Kun kuvausvoima sitten siirtää -ihanteensa olevaisuuteen, niin taiteen perustus on laskettu. -Taiteen syvempi _syy_ on ihmishengen tarve kuvausvoiman avulla, -aistin-omaisessa muodossa, tajuta ilmiöin todellista olemusta eli -nähdä kauneutta todellisesti toteuntuneena. - -Sillä ihanne sisällisenä mielen kuvana on puuttuvainen, kunnes saa -semmoisen objektiivisen muodon, että se on muidenkin tajuttava paitsi -sen henkilön, jonka kuvausvoima sen on luonut. Johdatuksessa on jo -selitetty, kuinka taide sentähden tavallisesti tarvitsee jotakin -ainetta, jota se voi muodostaa ihanteensa ilmaisijaksi, vaan kuinka -henkisin taide, runous, tämmöisen aineen sijaan ottaa muodostaaksensa -kuulijan tai lukijan omaa kuvausvoimaa. Kielen avulla saatetaan tämä -synnyttämään sisällistä kuvaa, joka on runoilijan mielessä asuvan -ihanteen kaltainen. Kuvausvoima on niinmuodoin sekä _tuottavainen_ -että _vastaan-ottavainen_: mutta vastaan-ottavainen kuvausvoima on -itsekkin jossain määrin tuottavainen, vaikk'ei se voi omavaraisesti -saada aikaan uutta kauneutta luonnonkauneuden nojassa, vaan tarvitsee -taideteosta tuekseen. Että taiteilijan omakin kuvausvoima toisinaan on -vastaan-ottavainen muiden teosten suhteen, ei tarvinne erittäin -muistuttaa. - -Laatunsa ja määränsä puolesta on kuvausvoima pääasiallisesti -kahta lajia: _yleinen_ ja _erityinen_. Yleistä kuvausvoimaa on -enemmin tai vähemmin kaikilla luonnollisesti varttuneilla ihmisillä; -erityinen on vain muutamille harvoille suotu lahja. Edellinen on -paraasta päästä vastaan-ottavainen; mutta, niinkuin ylempänä sanottiin, -kuvausvoiman vastaan-ottavaisuudessakin on joku määrä tuottavaisuutta. -Vaan yleisen kuvausvoiman tuottavaisuus ilmaantuu monella muullakin -tavalla, erittäin kansanrunoudessa ja mytologiassa, joista edempänä -enemmän. Erityinen kuvausvoima taas on se yksityisessä taiteilijassa -ilmaantuva sielun toimi, jonka kautta äsken kerrotulla tavalla ihanne -muodostuu hänen mielessään ja taideteoksessa saapi yleisesti tajuttavan -muodon. - -Yleinen kuvausvoima, määrätyn kansan ominaisuutena, saapi täytteensä -erityisestä kuvausvoimasta, joka pääasiallisesti välittää kansanhengen -runollista tuotantoa. Jälkimäisellä on siis juurensa kansanhengessä, -jonka ihanne sen on toteuttaminen. Niin on varsinkin neron laita. -_Nero_ on erityisen kuvausvoiman ylin määrä; se luopi itsenäisesti -tuotteitansa, laskien niihin omituisuutensa; mutta sen omituisuus ja -voima perustuu siihen, että sen olennossa asuu kokonaisen kansakunnan -tai aikakauden henki, joka kaikin puolin on sulautunut sen omaan -erityisluonteesen. Nero on se lähteen silmä, johon kansan ja ajan -salaiset hetteet yhtyvät ja josta ne kirkkaina uhkuvat päivän valoon. -Siitä tulee se runsaus ja tuotteliaisuus, joka on neron tunnusmerkkejä, -siitä se välttämättömyys ja sisällinen täytymys, joka pakoittaa sitä -tehtäväänsä suorittamaan, siitä myös tuo alkuperäinen luontevuus, jolla -se levittelee ihanuuttansa kummastelevan maailman eteen. Olot, joiden -ilmaisijaksi se on määrätty, niinkuin myös sen oma indiviidinen luonto, -saattavat neroa kuvastelemaan olevaisuutta uudella, omituisella -tavalla -- tavalla semmoisella, joka on mahdollinen ainoastaan sen -ilmestys-ajalla, yllämainittujen ehtojen yhteisestä vaikutuksesta; -mutta tämän erityisen katsantotapansa valossa se kuvastelee -olevaisuutta kokonaisuudessaan, eheänä, todenmukaisena. Sentähden sen -esityslaatu onkin kaikin puolin luonnollinen ja ainoa käsitykseen -täydellisesti vastaava. Tästäpä neron outo lumousvoima. Sen kuvaelmat -tuntuvat siltä, kuin eivät voisi olla toisin, vaan saattavat meitä -samassa ennen tuntemattomalla tavalla katsahtamaan olevaisuuden -perimmäiseen pohjaan. Jokainen sana painuu syvästi mieleen ja lauseet -kulkevat henkisenä vaihtorahana miehestä mieheen. Sentähden nero myös -elähyttää muiden vähempien kykyjen tuotantovoimaa, vetäen niitä myötään -jälkiänsä seuraamaan, itse ollen lainlaatijana taiteen alalla. - -Ylempänä puhuttiin neron tuotteiden luonnollisuudesta. Ne ovat -tosiaankin täyteläisyytensä puolesta itse luonnon kaltaiset; sillä -niiden katseleminen ilmaisee meille yhä uusia puolia, tarjoo yhä uusia -tarkastuskohtia. Muistettakoon vaan, kuinka Shakespearen ja muiden -valtanerojen luonteet ovat monipuolisesti kuvatut, niin että ne, aivan -kuin todelliset ihmiset, saattavat eri lukijoihin tehdä vallan -erilaisen vaikutuksen, vieläpä samaankin lukijaan eri aikoina, sitä -myöten kuin lukija on taipuvainen milloin mitäkin ominaisuutta -huomioonsa ottamaan. Sama runoelma viehättää usein oppinutta ja -oppimatonta, elämän koulussa kypsynyttä ihmistuntijaa ja kokematonta, -haaveksivaa nuorukaista, sitä, joka etsii vastausta elämän vaikeimpiin -arvoituksiin, yhtä hyvin kuin sitäkin, joka vaan hakee tunteillensa -tyydytystä, ja jokainen siitä löytää, mitä halajaa. Tämä täyteläisyys -tulee siitä, että nero, vaikka se on kasvanut ajansuhteiden -vaihtelevalla pohjalla, itsellensä omistaa, mitä niissä on yleistä, -ainiaan pysyvää, esittääksensä sitä niissä muodoissa, joita kunkin -kansan ja ajan omituisuus sen käytettäväksi suopi. Sentähden sen -kuvaelmat, katoovaisuutta halveksien, elävät ajasta aikaan, miellyttäen -kaukaisimpiakin sukupolvia, jotka monesti niistä keksivät uutta -kauneutta, uusia aatteita, mitkä itse tekijältä ja hänen aikalaisiltaan -vielä olivat peitossa. - -Mitä on sanottu, tarkoittaa runollista ja ylipäänsä taiteellista neroa. -Vaan tavataanpa neroa muillakin aloilla, tieteen, uskonnon, -historiallisen toiminnan, vieläpä puhtaasti käytöllisenkin elämän -piireissä; mutta sen varsinainen pohja on silloinkin aina kuvausvoima. -Ajatelkaamme tieteellistä neroa. Aristoteleet, Kopernikot, Cartesiot, -eivät nämä suinkaan ole saavuttaneet merkitystänsä ihmiskunnan -historiassa yksin-omaisesti tietovarojen kokoilemisella tai niillä -päätelmillä, joilla he ovat mietteitänsä todistelleet, -- näitä kaikkia -halvempikin kyky olisi saanut aikaan, -- vaan paljoa enemmin ja -pää-asiallisesti sillä välittömällä, ilmestyksen-tapaisella -ounastuksella, jolla he ovat avanneet uusia näköaloja hengen -maailmassa, perustaneet uuden maailmankatsomuksen. Taikka, valitakseni -toista esimerkkiä, jos valtiomies neronsa nojalla tarkoin oivaltaa, -mitä tietä hänen kansansa on kulkeminen onnellisuuden ja mahtavuuden -kukkuloille, -- joka on toista kuin se käytöllinen äly, mikä häntä -ohjaa hetken erityisseikoissa, -- eikö häntä silloin liene johtamassa -samanlainen, hengen perimmäisestä pohjasta leimahtava ounastuksen -liekki? Eikö samaa sovi sanoa keksijän, kasvattajan, sotapäällikön -sisällisistä huomauksista, kun heidän mielessään kajastaa uusi ajatus -konehistosta, joka vakavimmalla ja yksinkertaisimmalla tavalla säästää -vaivaa monilta tuhansilta, taikka paraimmista keinoista, joilla nuoriso -on saatettava tietoon ja siveyteen tai vihollinen pakoitettava -aseitansa heittämään? Mutta että tämä, niin sanoakseni, sisällinen -valo, joka teroittaa tiedemiehen ja valtiomiehen silmää, tarkistuttaa -keksijän, kasvattajan, sotapäällikön huomiota, on varsin likeistä sukua -kuvausvoiman kanssa, tuskin käynee kieltäminen, vaikka se heissä -tietysti on lähemmässä yhteydessä muiden hengenvoimien kanssa, vaan -taiteellista neroa milt'ei kokonaan hallitse varsinainen kuvausvoima. - -Nerossa, niinkuin ylempänä sanottiin, elää kansakunnan ja aikakauden -yleinen henki; mutta ei se kuitenkaan ole ajateltava näiden paljaaksi -kuvastimeksi, jonkunlaiseksi "camera obscura'ksi", joka kokoo -kansanelämän valosäteet ja semmoisinaan heijastuttaa ne takaisin, ilman -mitään ominaisempaa itsenäisyyttä. Päinvastoin, nero on samassa -yksityisen ihmisen nero, joka nojautuu indiviidisyyden moniperäiselle -pohjalle; kansan-elämän säteet taittuvat erikoisluonteen särmiön läpi -moniväriseksi valovyöksi. Niinkuin jo sanottiin, historialliset olot ja -indiviidisyys yhdessä perustavat neron omituisuuden, ja tämä sen -luontainen omituisuus selviää ja puhdistuu nerokkaan henkilön oman työn -kautta. Vaan henkensä voimalla vaikuttaa nero takaisin kansaansa ja -aikaansa, muodostaen niitä oman luonteensa ja sisällyksensä mukaan; -mutta sen vaikutusvoima riippuu siitä, että sen omituisuus on kansan ja -ajan omaa sisimmäistä henkeä. - -Yksityinen nero edustaa kansansa ja aikansa henkeä määrättyjen rajojen -sisällä. Puhumattakaan siitä, että, jos joku henkilö onkin etevä -useammissa taiteissa, hänen kykynsä ainoastaan yhdessä ilmaantuu -varsinaisena nerona, niin esim. runollinen nero useimmiten rajautuu -johonkin erityiseen runouden lajiin taikka vaan ahtaampaan piiriin -sen laajalla alalla. Dante ja Tasso ovat saavuttaneet maineensa -yksin-omaisesti kertomarunoudessa, Shakespeare ja Calderon näytelmiensä -kautta. Harva nero on niin monipuolinen kuin Goethe'n tai Runeberg'in. -jotka melkein samalla luontevuudella liikkuvat kaikkialla runouden -tanterella. Vaan heistäkin täytyy sanoa, että Goethe'n runoilija-luonne -on etupäässä lyyrillinen ja sitä lähinnä eepillinen, jota huomataan -niissäkin teoksissa, mitkä hän on pukenut näytelmän muotoon, ja samaten -Runeberg on uusia polkuja raivannut pääasiallisesti eepillisellä ja -eepillis-lyyrillisellä alalla. -- Mutta laadunkin puolesta havaitaan -tuottavaisessa kuvausvoimassa ja siis nerossakin monenkaltaista -erilaisuutta. Kaikki kauneuden eri muodot, esitettäväksi tarjouvat -luonnon piirit ja itse tajuamisen tapa perustavat jotain erilaisuutta. -Vaan tämä koskee yhtä paljon tavallista kykyä kuin kuvausvoiman ylintä -määrää, jonka tähden siihen vielä aion palata. - -Nerosta eriää tavallinen _taidekyky eli -lahja, talentti_, siinä, -että jälkimäiseltä puuttuu tuo alkuperäinen luomisvoima, jolla -edellinen, ammentaen omasta itsestään ja kansanhengen syvimmistä -hetteistä, ihailtavaksemme asettaa uuden maailmankuvan. Taidekyky vaan -muodostellen mukailee neron esiin-lumoamaa sisällystä; se on monestikin -sangen herkkä vaikutuksia vastaan-ottamaan sekä mukauntumaan muiden -tajuamistapaan, jonka tähden se tuota sisällystä helposti omistaa ja -itseensä sulauttaa. Se vetää usein nerolle vertoja tuotteliaisuudessa -ja voittaakin sen välisti toimialan laajuuden puolesta, koska se -samalla helppoudella tekee työtä monella eri alalla: se saattaa usein -ulkonaisessa suhteessa kohota neron tasalle ja sen päävoima onkin -tavallisesti tekniikissä: mutta sen tuotteissa ei ole sitä pontta ja -ydintä, joka tekee, että neron kuvaelma näyttää olevan itse aate -aistin-omaisesti toteutuneena. - -Muutoin lienee tarpeeton muistuttaa, että taiteessa löytyy ääretön -moninaisuus eri arvon ja runsauden asteita sekä neron että ky'yn -ilmaantumisessa, rikkaimmasta neron lahjasta alkain halvimpaan -tuotantokykyyn asti, joka vain hiukan kohoaa paljaan dilettantismin -tasapinnalta. Raja niiden välillä onkin tosi-maailmassa usein paljoa -vaikeampi määrätä, kuin teoriiassa. Tätä epävakaisuutta enentää se -seikka, että monesti, niinkuin jo ylempänä mainittiin, nero ei nerolle -tunnu paitsi varsinaisella alallansa; sen ulkopuolella vaikuttaa sama -yksityishenki kenties paljaana kykynä taikka ei pysty ollenkaan -runolliseen tuotantoon. Aleksis Kivessä oli epäilemättä itsenäistä -neroa, kun hän verrattomalla luonnonmukaisuudella ja huumorilla kuvaili -suomalaista rahvaanelämää; vaan ryhtyessään itsellensä oudompiin -aineisin, mukaili hän tarjona olevia esikuvia (esim. Karkureissa -Shakespeare'n "Romeo ja Juliaa"). -- Mutta eipä neron ja taideky'yn -käsitteet yksinänsä riitä selittämään kaikkia ilmiöitä runollisen -tuotannon alalla. Tapahtuupa toisinaan, eikä aivan harvoin, että -kuvausvoima epätasaisesti toimii lahjakkaassa henkilössä, milloin -täydellä neron mahtavuudella, milloin heikonpuolisesti tahi vain -pakoituksen johdosta. Tällainen runoilija-luonto on _osittainen_ -("fragmentaarinen") _nero_. Sen tuotteissa tavataan ihmeellisimpien, -puhtainta runo-intoa hehkuvain kohtain välillä autioita innottomuuden -taipaleita, jotka tekijä vaivalla on saanut täytetyksi. Tavallisinta on -kuitenkin, että osittainen nero samassa on oivallinen taidelahja, joka -huokeasti kuljettaa meitä noiden lomien poikki. Vaan ne, joilla ei -sellainen lahja runottomuuden hetkinä ole neron korvauksena, tuntevat -itsensä sangen onnettomiksi ja kirjallisuuden historia muistelee monta -tämmöistä polonalaista, jotka Runottarien puolinainen suosio on vienyt -henkiseen kurjuuteen ja häviöön. - -Näin erilainen kuvausvoima siis saattaa olla määränsä puolesta. Vaan -ylempänä, nerosta puhuessa, jo mainittiin, että se laadultansakin voipi -ilmaantua varsin monenkaltaisena. Ensiksi saattavat kauneuden lajit, -suora, ylevä ja koomillinen kauneus, eri tavalla yhdistyneinä olla -yksityisen kuvausvoiman perustuksena. Sofokles, Aischyloon verrattuna, -liikkuu suoran kauneuden pohjalla jälkimäisen suuruus on päinvastoin -ylevyydessä. Samaten Runeberg'kin pää-asiallisesti edustaa -suoran kauneuden puhdasta tyyneyttä: traagillisuuden syvempää -ristiriitaisuutta, tuota syytöntä syyllisyyttä, hän silloinkin karttaa, -kun valitsee luonnoltaan traagillisen aineen, niinkuin "Salamiin -kuninkaat". Sitä vastoin hän on hyvin perehtynyt koomillisuuteen, -vieläpä kohoaa korkeimpaan huumoriinkin, esim. "Sven Tuuvassa". -Shakespeare hallitsee kuninkaan tavalla runollisuuden kolme pää-alaa. -Aristofaneessa ja Molièressä on loistava taipumus koomillisuuteen; vaan -jälkimäisessä se usein syventyy melkein traagillisuuteen asti. -Etupäässä koomillinen on Kivenkin runolahja, vaikka hän sen ohessa -hennoimmalla sulolla osaa kuvailla tyyntä rauhallisuutta (tahdon vaan -viitata veljesten koto-elämään hänen romaaninsa lopussa) ja välisti -myös voimallisesti esittelee intohimojen taistelua. Tätä selitystä -olisi helppo jatkaa, jos vielä tahtoisi osoittaa, miten näiden -päälajien sivulajit kukin saavat edustajansa, miten esim. -koomillisuuden piirissä yksi paremmin pystyy pitelemään sukkeluuden -terävää miekkaa, toinen huumorilla tietää tasoittaa maailman -epätasaisia polkuja j.n.e.; mutta olkoonpa sanotussa jo kylläksi. - -Toista erilaisuutta perustavat luonnonkauneuden eri piirit: maisema, -eläimistö, ihmisten erityis-elämä ja ihmiskunnan historia. Näistä ei -eläimistöllä kuitenkaan ole järin suurta merkitystä runoudessa; -tärkeämpi se on maalaustaiteessa. Muistettakoon kuitenkin semmoisia -kirjallisuuden tuotteita kuin eläinsadut ja eläin-eepokset (esim. -Reineke Fuchs). Vaan nuo luonnonkauneuden piirit, joita ylempänä -mainittiin, jakauntuvat taas lukemattomiin lohkoihin, joista on -seurauksena monta eri vivahdusta yksityis-fantasiassa. Muutamat -runoilijat osaavat etupäässä maalailla ulkonaisen luonnon ilmiöitä; -niin esim. Camões mestarin tavalla kuvailee valtamerta: kaikkia -muutoksia sen avaralla pinnalla, sen valon värähdyksiä, sen saaria ja -rantoja asukkaineen päivineen, meren rajuavaa tuimuutta ja sen -ihanuutta, kun "kuutaman sädeloiste kuvautuu Neptunon hopeanhohtaviin -laineihin" ja taivas tähtijoukkoineen kaareutuu sen ylitse "kuin -kenttä, kultakukkia täynnä", -- jotka luonnonkuvaukset tekivät -Aleksanteri v. Humboldt'in Lusiadien ihailijaksi. Mutta huomattava on -olletikkin kuvausvoiman erilaisuus ihmis-elämän esittelemisessä. Yhden -mieli haihattelee vain lemmen-ilojen ja -surujen pikku-maailmassa tai -liikkuu perhe- ja seura-elämän ahtaassa piirissä; toisen silmä laajalta -katsahtelee tunteiden ja aatosten monivaiheista kenttää, liittää ne -yhteiskunnallisen ja valtiollisen elämän suuriin tapauksiin ja -paljastaa intohimojen salaisimmat juuret, tarttuu ihmis-elämän -kirjavaan moninaisuuteen ja avaa meille sen ihmeellisen panoraaman -valoineen, varjoineen. Kuka kallistuu enemmin yleis-inhimillisten -olojen eli n.s. sivistysmuotojen esittämiseen, kuka varsinaisen -historiallisen elämän puoleen. Goethe on mestari luonteiden ja -tunteiden kuvailemisessa ja asettaa tarkoin piirtehin eteemme -aikakautensa olot ja henkiset kysymykset; jokainen puhtaasti -inhimillinen asia herättää kaiun hänen sielussaan; vaan suuret -historialliset aatteet eivät tule yhtä selvästi näkyviin. Tuskinpa voi -paremmin kuvata kuudennen-toista vuosisadan levotonta, kuohuvaa henkeä -kuin Götz v. Berlichingen'issä, ja ilmielävästi näemme Egmont'issa, -miten ajan uskonnolliset ja valtiolliset liikkeet kajastelevat -Brüssel'in porvarien mielessä; mutta hämäränpuoliseksi jääpi kuitenkin -tuon mahtavan vuosisadan maailmanhistoriallinen merkitys. Sitä vastoin -on Schiller juuri omansa antamaan oikeata väritystä aatteiden -taisteluille ihmiskunnan historiassa, vaikka hänen idealistinen -kantansa toisinaan viettelee häntä liian yleisillä, aatteenmukaisilla -piirteillä kuvaamaan yksityisiä luonteita. Vaan eipä ole toista -runoilijaa, joka semmoisella voimalla ja todellisuudella kuin -Shakespeare avaa ihmissydämmen syvimmät syvyydet ja osoittaa ihmisen -vapaan itsemääräyksen ja olevaisuuden vuorovaikutusta, vieläpä kaikilla -siveellisen toiminnan aloilla. Täten tuopi hän esiin historiallisenkin -elämän itse ytimen. Shakespeare'lle omituista on, että hän kuvailee -tätä historiallista elämää enemmin semmoisena, kuin se uhkuu -voimallisten henkilöin mahtavista teoista, kuin seurauksena -historiallisten aatteiden taistelusta. - -Muitakin eroavaisuuden kohtia sopisi mainita. Kuvausvoimassa on kolme -astetta: näkemys ja mielikuvitus, runollinen mieliala ja varsinainen -kuvausvoima; nämä vastaavat taiteen jakoa kuvaustaiteesen, -säveltaiteesen ja runouteen, joka oikeastaan perustuu noihin kolmeen -eri tajuamismuotoon näön, kuulon ja sisällisen aistin kautta. Näistä -kuvausvoiman eri puolista saattaa yksityisen runoilijankin tuotannossa -yksi olla muita voimallisempi, niin että se milloin veisto- tai -maalaustaiteen tavoin tuo selvästi näkyviin ulkonaiset muodot, milloin -musiikin lailla ihastuttaa kuulijaa kielen sointuisuudella tai koettaa -sanoihin pukea tunteiden vienot värähdykset, milloin taas henkisimmän -taiteen tavalla laskeutuu syvälle ihmissielun aartehistoon. Varsin -tärkeä on tämä erilaisuus, koska se on perustuksena runouden -jakaantumisella eri lajeihin. -- Mutta kuvausvoiman yksipuolisuuskin -voipi olla syynä sen omituiseen luontoon. Toisinaan näkemys, -s.o. havainnollisuus, yksipuolisesti vallitsee, josta seuraa -ihanteellisuuden puute, vaikka tosi-elämää kenties hyvinkin taitavasti -kuvaillaan. Taikka mielikuvitus saapi voiton kuvausvoimasta ja panee -omat löyhäperäiset kyhäyksensä jälkimäisen aatteen-omaisten -tosi-tuotteiden sijaan. Tätä vikaa tavataan usein sekä uusissa että -vanhoissa romaaneissa, joissa vaan jännittävien tapausten paljous ilman -aatteellista pohjaa pitää lukijan huomion vireillä. Toisinaan muodon -kauneus verhoo verrattain tyhjää sisällystä tai haaveksivainen -hentomielisyys peittää runoteoksen aineen utumaiseen hämärään. Joskus -liiallinen tarkoituksenmukaisuus pilaa sen puhdasta runollisuutta tai -ylenmääräinen innostus ilman vastaavaa järjestysvoimaa hajottaa -runoelman taiteellisuuden, taikka päinvastoin ymmärryksen ylivalta -kahlehtii kuvausvoiman vapaata toimintaa. - -Vaan kaikista omituisuuksista, joista ylempänä on puhuttu, syntyy -epälukuisia yhdistyksiä, jotka antavat kunkin runoilijan kuvausvoimalle -sen erityisen luonteen. Eikä tämä koske ainoastaan yksityisiin -runoniekkoihin, vaan myös eri kansoihin, jotka niin-ikään, toisiinsa -verrattuina, osoittavat monellaista erilaisuutta, kuten vasta saamme -nähdä. - - - - -TOINEN LUKU. - -Kuvausvoima kielen ja taruston muodostajana.[5] - - -Kuvausvoiman varsinainen toimiala on taide; mutta sen myötävaikutus on -sangen tärkeä myös muutamissa muissa kansallisen elämän ilmauksissa. -Ensiksi se on havaittava kielen muodostumisessa. Tässä ei ole sopiva -tilaisuus tutkia, miten aikanaan lienee tapahtunut, että kukin kansa on -oman kielensä saanut: lieneekö alusta eriäväiset perhe- ja sukukuntain -murteet sulaneet yhteen heimokunnan kieleksi ja heimojen puheenparsista -sukeunut yhteinen kansalliskieli, vaiko päinvastoin -- niinkuin -luultavampi on -- kansan yhteinen kieli, sen jakaantuessa eri heimoihin -ja levitessä laveammalle alueelle, hajonnut eri murteisin, jotka sitten -ovat saattaneet eri kieliksi varttua. Nyt puheena olevan asian suhteen -on yhdentekevä, miten tämä kysymys ratkaistaan. Mitä tiedämme ja mistä -meidän sopii kiinni pitää, on seuraavat tosi-asiat: kieli, joka -pääasiallisesti eroittaa ihmisen eläimestä, on koko hänen henkisen -elämänsä ilmoittaja ja välittäjä, jonka avulla hänen huomauksensa, niin -ulkonaiset kuin sisällisetkin, selviävät sekä hänelle itselleen että -muillenkin ihmisille; kielen synnyttämisessä olivat siis vanhimpina -aikoina osallisina kaikki ihmisen henkiset avut, vaan ennen muita -kuvausvoima, joka juuri on omansa tätä verrattain epätajuista -sieluntointa kannattamaan. Kieli on kansanhengen ensimmäinen, välitön -tuote, jonka muodostamiseen kiintyy koko sen toiminta kansan -aikaisimman lapsuuden aikana, eli oikeammin sanoen: yhteinen kieli -syntyy yksin ajoin kansan keralla; kieltänsä luodessaan kansa kansaksi -tulee, sillä ominaisen kielen puutteessa ei sitä voi olevaksi ajatella. - -Luonnon-ihminen on kokonaan aistillisten havaintojensa vallassa ja -kieli on tietysti alusta ainoasta näiden ilmi-tuoja; vaan ihmisen -mielessä asuu aavistus jostakin aistin-tajuamattomasta, ja hän pyytää -siis tätäkin sanoilla selittää. Sentähden syntyy jo vanhimpina aikoina -kielen ohessa muutamia uskonnollisia käsityksiä, jotka tämän kautta -saavat määrätyn muotonsa. Sama erilaisuus ajatustavassa, joka tuottaa -kielien moninaisuuden, on siihenkin syynä, että kunkin kansan -uskonnolliset mielipiteet kehkiävät omituisella tavalla, ja yhteiset -uskonmenot ovatkin vanhimmassa muinaisuudessa kenties vahvimmat siteet, -jotka kansat koossa pitävät. Uskonnon pohjalle ovat kaikki vanhan ajan -valtiot rakennetut. Kieli ja uskonto ovat siis ihmiskunnan ensi aikoina -ne molemmat keskukset, jotka ympärillensä kasvattavat kansallista -elämää. - -Mutta sangen vaikea meidän nykyjään on elävästi käsittää sitä -katsomustapaa, joka noina ammoisina aikoina vallitsee. Ihmiskunta on -silloin vielä lapsena; kaikkialla huokuu lapsuuden yksinkertainen ja -raikas henki, kuin vilpoinen aamutuuli; lapsen hilpeä mielikuvitus luo -kaikkiin kirkastavan valonsa; mutta ajatuksen voimat ovat vielä heikot -eikä se voi irtaantua aistien vallan-alaisuudesta. Kieli uhkuu uutta -luomisvoimaa; se on aistillisesti kuvailevaa, raitista ja, -mitä luonnollisiin käsitteisin tulee, rikasta, mutta samassa, -aatteellisempiin asioihin sovitettuna, epämääräistä, puuttuvaa ja -hämärää. Ihmishenki pyrkii sanoilla selvittämään uumouksiansa siitä -näkymättömästä voimasta, joka maailmaa hallitsee, vaan ei pysty vielä -niitä eroittamaan aistin-alaisesta olevaisuudesta ja tavoittelee -ulkonaisesta luonnosta kuvia, joissa luulee aavistuksensa toteutuvan. -Kaikki ne sanat ja lauseparret, jotka osoittavat henkisempiä -käsitteitä, ovat tällä tavalla alkunsa saaneet. Niinkuin _henki_ -meidän kielessämme, samaten vastaava sana monessa muussa, kenties -enimmissäkin kielissä, oikeastaan merkitsee sitä ilmaa, jota -ihminen hengittää.[6] Semmoiset sanat kuin _jalo, ylevä, synkkä_ -tarkoittavat alkuansa aineellisia ominaisuuksia; _ystävä_ on se, -joka on syleiltävä ("yskättävä" sanasta "yskä" = rinta). Sitä myöten -kuin katsomustapa edistyy ja muuttuu henkisemmäksi, saavat sanat ja -lausetavat yhä syvemmän ja aatteellisemman sisällyksen, kunnes niiden -alkuperäinen, luonnon-omainen mieli usein kyllä kokonaan unohtuu. Mutta -kansojen lapsuudessa on toisin; kun esim. hengestä puhutaan, ajatellaan -todellakin hengitettyä ilmaa, jota pidetään itse elinvoimana. Tällä -aistin-omaisella pohjalla on kaikkien luonnon-uskontoin tarusto eli -mytologia itänyt ja versonut. Jokainen askel, henkisempää -maailmankäsitystä kohden on vaivalla ja ponnistuksella saavutettu aste -ihmiskunnan edistyksessä, ja arvata sopii, että se enimmissä -tapauksissa on jonkun nerokkaan hengen voimalla aikaan saatu. - -Kun ihminen ensin herää syvempään maailmankatseluun, niin luonnon ylevä -suuruus johdattaa häntä ajattelemaan jotain korkeampaa voimaa, minkä -vallassa hänenkin kohtalonsa on. Hän luulee näkevänsä tuon voiman ilman -avaruudessa, pauhaavassa meressä tai myrskyn raivossa; mutta ennen -kaikkia näyttää hänen mieltänsä valtaavan tuo ääretön, korkea taivas, -joka milloin kirkkaana ja loistavana, milloin pilvien peittämänä tai -öisen verhon alta kimaltelevien tähtien kaunistamana, kaareuupi hänen -ylitsensä, sekä kaikki ne ilmiöt, jotka taivaalta kohtaavat hänen -hämmästyneitä aistejansa: lempeästi hymyilevä, vaan toisinaan helteesti -polttava aurinko, aamuruskon heleä hohde, ukkosen jyrisevä ääni ja -hävitystä uhkaavat leimaukset. Sillä taivaasen ja sen ilmiöihin viittaa -enimmät niistä nimityksistä, jotka kansat ovat jumaluudelle antaneet. -Aloittaakseni omasta kansastamme, on Castrénin mukaan _jumala_ -sanan alkumerkitys "jymyn asunto" s.o. taivas,[7] ja muillakin -suomensukuisilla kansoilla on sama ajatustapa jumalakäsitteen -perustuksena. Niin esim. Votjakkein alkuperäinen jumalan-nimitys _in_ -merkitsee taivasta ja siitä johdettu _inmar_ taivaassa-olijaa.[8] -Arjalaisessa kielisuvussa melkein kaikki Jumalan nimitykset johtuvat -taivaasta, sen kirkkaudesta ja valosta; niiden vanhin muoto on -sanskritinkielen _Dyaus_, jota vastaa kreikankielessä _Zeys_, latinassa -_Jovis_, niinkuin myös molemmissa viimeksi-mainituissa kielissä _Erós_ -ja _deus_, muinaissaksassa _Tiu_ j.n.e. Kaikkien näiden alkumerkitys on -taivas ja valo. Että henkisempi käsitys jo vanhimpinakin aikoina rupesi -voitolle pääsemään, osoittaa se isää merkitsevä lisäys, joka monessa -kielessä liitettiin tähän nimitykseen: sanskr. _Dyaus-pitar_, -lat. _Jupiter_: samoin on kreikassakin _Zeu páter_ tavallinen -sanain-yhdistys, jolla rukoilija kääntyy ylijumalan puoleen, ja näitä -kaikkia vastaa _taatto taivahinen_ Suomen muinaisrunoissa. - -Tämä vie meidät tarkastelemaan uskonnollisten aatosten muuttumista -aikojen kuluessa. Tässä kohden huomataan kaksi eri suuntaa, jotka -vuorotellen voitolle pääsevät. Toiselta puolen käsitykset jumaluudesta -yhä selviävät ja jalostuvat; personattomien luonnonvoimain sijaan tulee -vähittäin personalliset jumalat ja siveelliset voimat, kunnes vihdoin -ajatus yhdestä ainoasta, henkisestä jumalasta pääsee kehkeytymään. Max -Müller'in arvelun mukaan Arjalaisten ja luultavasti muidenkin kansojen -vanhin uskonto ei ollut yksi- eikä monijumalaisuutta, vaan se, mitä -hän nimittää _henoteismiksi_, jota sopisi kääntää sanalla -_yksinäisjumalaisuus_: s.o. ikivanhoina aikoina eivät ihmiset -vielä voineet kohota yhden ainoan jumalan käsittämiseen eivätkä -kuvausvoimansa avulla luoneet itselleen useampia, rinnakkain toimivia, -jumalallisia olentoja; vaan heidän aavistuksensa tuosta maailmaa -hallitsevasta voimasta oli vasta haperoivana, hämäränä tunteena, -joka milloin mistäkin etsiskeli tyydytystä. He näkivät tämän -voiman milloin taivaan säteilevässä kirkkaudessa, milloin jylisevien -ukkospilvien pauhinassa, milloin taas auringon loistossa tai meren -kaikkia-syleilevässä avaruudessa; mutta ilmaantuipa se heille missä -tahansa, he luulivat aina näkevänsä koko jumaluuden siinä esineessä, -joka kunakin hetkenä oli heidän mielessään; tämä oli silloin yksinään -jumaluuden edustajana. Mutta juuri se seikka, ett'ei yksikään näistä -luonnon-ilmiöistä, vaikkapa itsestään kuinka mahtava, voinut -täydellisesti tyydyttää heidän uskonnollista tarvettansa, ajoi heitä -etsimään yhä uusia jumaluuden kuvia, pani heidän tunteensa ja -ajatuksensa yhä uudestaan muodostamaan ja kehittämään jumaluuden -aatetta. Siitäpä tuo käsityksen moninaisuus, johon ylempänä viitattiin. -Niin esim. Indian vanhassa uskonnossa ylijumalan käsite oli monen -vaiheen alainen: _Dyaus_ jumalan, loistajan (selkeän taivaan), -jälkeen tuli _Taruna_ (= Uranos), verhooja, s.o. kaikki ympäröivä -taivas, ja _Indra_, sateen antaja, ukkosen haltia, kunnes uudemman -indialaisen uskonnon jumaluudet vihdoin kohosivat näiden vanhojen -sijaan. Samaa tarkoittanevat myös eri pää-jumalain hallituskaudet -kreikkalaisessa tarustossa. Että kuvausvoima näissä kaikissa on ihmisen -virein auttaja, on itsestään selvää. Jo ihmiskunnan alku-aikoina -tultiin varmaan siihen päätökseen, ett'ei itse luonnon-ilmiö ole -jumala, vaan se henkinen olento, jonka voima siinä ilmaantuu; mutta -ylipäänsä luonnon-ihmisen varttumaton ymmärrys ei tee aivan tarkkaa -eroitusta elollisten ja elottomien välillä, ja hänen mielestään oli -epäilemättä ensi-alussa aurinko, joka majesteetillisena kulkee rataansa -pitkin taivaan kantta, yhtä hyvin personallinen olento kuin maallinen -sankari, joka uljaana raivaa itselleen tien vihollisjoukon läpi. -Vähittäin irtaantuu jumaluus luonnon-esineestä, joka jää paljaaksi -eduskuvaksi, eikä sitä nyt enään ajatella ainoastaan näkyväisen luonnon -kannattajaksi, vaan myös siveellisen järjestyksen valvojaksi, samalla -kuin se muuttuu personalliseksi olennoksi. Tätä ajatuskantaa todistaa -semmoiset jumaluuden nimitykset kuin tuo ylempänä mainittu "isä" sana, -joka lisättiin Indialaisten, Muinais-Italialaisten ja Kreikkalaisten -ylijumalan nimeen. - -Mutta jos uskonnolliset käsitteet näin muodostuvatkin yhä -henkisemmiksi, havaitaan toiselta puolen niiden kehkiämisessä toinenkin -suunta, joka näyttää olevan päinvastainen. Vanhimmalla käsityskannalla, -niinkuin jo sanottiin, ihmishenki tavoittelee kuvia luonnosta, -nähdäksensä niissä jumaluuden toteutuvan, ja näiden riittämättömyys -pakoittaa sitä turvaumaan yhä uusiin kuvihin. Kielen aistin-omainen -runsaus tarjoo kuvausvoimalle tuhansia sanoja ja vertauksia, joilla -luonnossa ilmestyvän jumaluuden olemusta ja toimintaa pyydetään -lausehin selittää. Ottakaamme esimerkki. Ylevimpiä kohtauksia luonnon -elämässä, ilmiö semmoinen, joka herättää ajatusta tylsimmänkin ihmisen -mielessä, on tuo joka aamu uudistuva näky, kun aurinko, päivän -kultainen kuningas, kohoaapi taivaan rannalta, tuoden uutta eloa ja -virkeyttä. Sentähden alkumaailman ihmiset tervehtivätkin sen tuloa -aamuvirrellä taikka hiljaisella rukouksella, vaikkapa vain muutamilla -yksinkertaisilla sanoilla, niinkuin tuo Castrénin mainitsema -Samojedilais-vaimo, jonka oli tapana aamusilla astua ulos teltastansa -ja kumartaa auringolle, lausuen: "kun sinä nouset, minäkin nousen -vuoteeltani; kun sinä lasket, minäkin menen levolle." Mutta kun -sydämmen tunteet pääsivät sanoissa tai laulussa heleämmin sointumaan, -puhuteltiin aurinkoa milloin kaikki-näkeväksi tai ylhäällä-asujaksi. -milloin loistajaksi tai säteilijäksi, ja kuvattiin, kuinka se -kultavaunuillaan ajaa taivaan sinilakea myöten taikka taivaan -sinilainehilla ohjaa kultaista venettään: ja koska luonnon-ihmisen -kuvausvoima yleensä muodostaa kaikki ihmisenkaltaiseksi, ei ole -ihmettelemistä, jos aamuruskoa nimitettiin milloin auringon emoksi, -milloin sisareksi tai puolisoksi, tahi jos aurinko ja kuu olivat -välisti aviopuolisoina, välisti veli ja sisar. Kaikki nämä nerollisen -kuvausvoiman ilmi-tuomat aatokset eivät olleet muuta kuin runollisia -vertauksia, joita kielen sen-aikuinen kykenemättömyys selittämään -henkisempiä asioita teki välttämättömän tarpeellisiksi, vaan jotka -samassa sanottavalle antoivat määrätyn, helppotajuisen muodon ja -runollisuudellaan innostuttivat kansan mieltä. Vaan väleenpä unohtui -niiden alkuperäinen tarkoitus; mitä runoilija kerran haltioissaan oli -laulanut ja mikä sitten jäi kansalle perinnöksi, suusta suuhun -kulkiessaan, se sai pian ihan toisenlaisen merkityksen; mitä -vertauksena oli esiin-tuotu, ymmärrettiin ihan luonnollisella tavalla. -Aamuruskosta tuli todellakin jumalatar, joka oli auringonjumalan äiti -tai puoliso; kuu muuttui hänen sisarekseen. Noista epiteeteistä, joilla -päivän ominaisuuksia kuvattiin: "ylhäällä-oliia", "säteilevä" j.n.e., -saattoi tulla yhtä monta auringonjumalan nimeä, jotka vähittäin -antoivat aihetta eri jumalais-olentoihin. Muistakaamme vaan -Kreikkalaisten Hyperion, Faëton, Foibos y.m. Näitä ihmisenkaltaisia -jumalia ruvettiin sitten yhä tarkemmin kuvaamaan luonteensa ja -ominaisuuksiensa puolesta, ja näin henoteismi muuttui _polyteismiksi, -monijumalaisuudeksi_. - -Polyteismi on melkein yhtä paljon uskonnon pilauntumista kuin -edistystä. Tuo vanha henoteismi, joka näki yhden ainoan, jumalallisen -voiman, jos himmeästikin, haamoittavan kaikissa luonnon ilmiöissä eikä -vielä hajottanut tätä voimaa eri olennoiksi, sulkien sitä ihmisyyden -ahtaisin rajoihin, oli uskontona tavallansa puhtaampi kuin polyteismi, -joka, kuvaillessaan jumaliansa ihmisten kaltaisiksi, antoi heille -kaikki näiden heikotkin puolet ja toisinaan muodosti noita ikivanhoja -luonnon myyttejä siveellisesti raaoiksi tai loukkaaviksikin taruiksi. -Mutta toiselta puolen polyteismi toi jumaluuden lähemmäksi ihmistä ja -sisälsi ensimmäisen aavistuksen ihmishengen sukulaisuudesta jumaluuden -kanssa; ainoastaan polyteismin kautta tämä saattoikin ylentyä paljaasta -luonnonvoimasta siveelliseksi voimaksi. Se oli siis välttämätön -edistys-aste uskonnon kehkiämisessä, jolta kansat sittemmin taisivat -monoteismissä kohota puhtaampaan jumaluuden käsittämiseen. Vaan paljoa -suurempi arvo, kuin uskonnollisessa suhteessa, on polyteismille -annettava kuvausvoiman historiassa: sillä pakanuuden jumalissa yritti -ihmishenki ensi kerran aistin-tajuttavaksi esitellä yleisiä aatteita, -antaa hengelle näkyväisen muodon, eli sanalla sanoen, itsellensä luoda -ihanteita. Tosin kyllä näitä sen kuvaelmia alkuperäisesti rasittivat -monet jo ymmärtämättömiksi käyneet luonnontarut, jotka semmoisinaan -säilyivät kansojen mielessä, kohoamatta korkeamman kauneuden piiriin, -ja ylipäänsä myytit syntyivät enemmin mielikuvituksen kuin kuvausvoiman -vaikutuksesta; mutta pianpa jälkimäinen anasti vallan ja puki nuo -vanhat tarut runouden ihanimpaan pukuun. Runous ja uskonto tekivät -vakavan liiton, jonka hedelmät olivat kansallis-epopeat ja muut -mytologiset runoelmat, semmoiset kuin Homeron laulut, Kalevala, -vanhempi Edda y.m., ja noista samoista taruista sai kuvaustaidekkin -aihetta ensimmäisiin tuotteihinsa. - -Vaan palatkaamme muinais-ajan uskontoon. Näin oli siis alkunsa saanut -tuo kuvista rikas, kirjava mielikuvaelmain maailma, jota sanotaan -_mytologiaksi, tarustoksi_. Siinä havaitaan kaikkialla kielen -vaikutusta, sekä tarun-omaisten olentojen nimissä että itse -kertomustenkin muodostuksessa. Tuo moninimisyys, johon ylempänä -viitattiin, eli se seikka, että samalla jumaluudella saattaa olla -useampia epiteetejä eli lisääntöjä, joilla sitä mainitaan ja joita -sitten ajatellaan eri olennoiksi, niinkuin muutoinkin monellaiset syyt, -esim. paikallis-uskontojen yhteen-sulaminen kansallis-uskonnoksi ja tuo -kaikessa mytologiassa havaittava taipumus vaihtelevaisuuteen, josta jo -olen puhunut, -- nämä kaikki saattavat usein entiset jumalat alentumaan -puolijumaliksi ja sankareiksi, niin että ne jutut, jotka alkuansa -tarkoittivat korkeampia olentoja, viimein sovitetaan tavallisiin -ihmisiin. Sen huomaamme Kalevalastakin, jonka päähenkilöt, Väinämöinen, -Ilmarinen ja Lemminkäinen, lienevät entisiä jumalia, joita nyt -esitetään ihmisiksi, vaikka tosin suuremmalla voimalla varustetuiksi, -kuin muut kuolevaiset. Samoin Sigfried, tuo nuori sankari Saksalaisten -Nibelungenlied'issä, on vanha, arvonsa menettänyt auringonjumala. -Nykyaikana on tullut tavaksi johtaa kaikki mytologiset kertomukset -luonnon-ilmiöistä. Tässä kohden mennään kenties usein liiallisuuteen; -mutta myöntää täytyy, että tällainen selitystapa monesti tuntuu varsin -luonnolliselta, vaikka taru-aineiden alkuperä ei olisikkaan aivan -selvillä. Tahdonpa mainita seikan, jota käy sovittaminen meidän -omaankin tarustoomme. Enimmillä kansoilla löytyy kertomus siunausta -jakelevasta, lempeästä jumalasta tahi nuoruuden ja kunnian loisteessa -rehoittavasta sankarista, joka voimansa ja maineensa kukkuloilta äkkiä -syöksyy liian aikaiseen kuolemaan, minkä hänelle valmistaa -vihollismielinen valta; mutta enimmiten hän taas pelastuu Tuonelasta, -heräten uuteen eloon, "ehompana entistänsä". Sellaisia jumalia tai -sankareita ovat Dionysos, Adonis, Osiris, Baldur, Sigfried y.m.m., ja -pää-luonteeltaan myös Achilleys. Usein kyllä on lempi syynä sankarin -surmaan sekä uskottomuus entistä rakastettua kohtaan, niinkuin esim. -saksalaisen Sigfried-tarun vanhimmassa muodostuksessa. Kaikki nämä -kertoelmat kuvailevat alkuansa aurinkoa, joka kullanhohtavan Aamuruskon -syleilyksestä nousee taivaan kannelle, vaan jättää ensi lempensä, -rientääkseen ylpeänä voiton sankarina, maailmaa hallitsevana valtiaana, -kaukana vartoovaa Iltaruskoa kohden, kunnes autuaallisessa liitossa -yhdistyy armaiseensa ja hänen kanssaan vaipuu lännen lainehisin, mutta -vaellettuansa läpi Manalan manteren uudestaan heräjää, poistaen yön ja -pimeyden varjot. Sama myytti voi myös tarkoittaa luonnon kuolemista -syksyllä ja sen virkistymistä keväällä tai ylipäänsä taistelua valon ja -pimeyden, suven ja talven välillä, ja muuttuu vihdoin vertauskuvaksi -hyvyyden taistelusta pahuutta vastaan ja sen lopullisesta voitosta -taikka ihmissielun kuolemattomuudesta. -- Jos tähän vertaamme Kalevalan -kertomuksen Lemminkäisestä, kuinka tuo sokea paimen surmasi hänet ja -syöksi Tuonelan mustahan jokehen sekä verinen Tuonen poika - - Iski miestä miekallansa, - Kavahutti kalvallansa, - Löi on kerran leimahutti - Miehen viieksi muruksi, - Kaheksaksi kappaleeksi, - Heitti Tuonelan jokehen, - Manalan alusvesille, - -ja kuinka hänen hellä, uskollinen emonsa haravoitsi palaset Tuonelan -virrasta, sovitti ne yhteen ja vihdoin sai poikansa "muinaisille -muo'oillensa, pikkuista paremmaksiki", -- kukapa silloin ei helposti -taipuisi uskomaan, että tämäkin taru on vanha aurinko-myytti, jonka -Suomen kansan kuvausvoima on kaunistanut inhimillisillä piirteillä? Sen -yhtäläisyys Osiris-tarun kanssa on silmäänpistävä ja Osiriin tiedämme -varmaan merkitsevän aurinkoa. Hänenkin tappaa julma Tyfon ja heittää -veteen; hänen puolisonsa Isis harhailee ympäri maailmaa häntä etsimässä -ja, kun hän vihdoin on löytänyt puolisonsa ruumiin, Tyfon sen jälleen -saapi valtaansa ja silpaisee moneen kappaleesen, jotka hajottaa ympäri -maata; vaan Isis niitä suurella vaivalla kokoilee ja löytääkin kaikki, -paitsi yhden ainoan (Kalevalassakin on Lemminkäinen ensin "pikkuista -vajalla, yhtä kättä, puolta päätä, paljo muita muskuloita, siihen -henkeä lisäksi"). Sitten Isis hautaa puolisonsa jäsenet: mutta -Osiriista tulee Manalan hallitsija, ja hänen kohtalonsa on siis -eduskuvana ihmisen kuolemasta ja elämästä tuolla puolella hautaa. -Mutta, vaikka Tuonelan valtiaana, palajaa Osiris vielä maan päälle ja -varustaa poikansa Horon (Horoskin on aurinko) taisteluun Tyfon'ia -vastaan, joka vihdoin voitetaan. Samaten myös Dionysos Zagreys revitään -palasiksi, mutta tointuu uuteen eloon. Toisia yhtäläisyyden kohtia -Lemminkäis-tarun kanssa tavataan germanilaisissa myyteissä. Niinkuin -Sigfried on luopunut Brunhildasta ja uudessa lemmenliitossa saapi -surmansa, samoin tuho tapaa lieto Lemminkäisenkin koetustyössä uuden -morsiamen saavuttamiseksi, sen jälkeen kuin hän on hyljännyt -ensimmäisen puolisonsa, Kyllikin. Baldur'in tarusta taas muistuttaa tuo -sokea paimen, Märkähattu, joka Lemminkäistä vastaan nostaa vesikyyn, -samoin kuin sokea Hödur skandinavilaisessa tarussa ampuu Baldur'in -kuoliaaksi. Arvata sopii siis, että kaikki yllämainitut myytit ovat -muodostuksia samasta ikivanhasta luonnontarusta, joka on levinnyt mitä -erisukuisimmille kansoille, jollei asiaa käy selittäminen sillä tapaa, -että eri kansojen mielikuvitus samalla edistyskannalla tuottaa -yhtäläisiä aatoksia. - -Muutoin aurinko-myytti meidän tarustossamme on muodostunut myöskin -toisella, Suomen kansalle omituisemmalla tavalla, nimittäin -Sampo-runoissa; sillä että Sammolla, tuolla ihmeellisellä, onnea -tuovalla taikakapineella ei tarkoiteta muuta kuin aurinkoa, maailman -elähyttäjää, valon ja hedelmällisyyden lähdettä, pidän jotensakin -taattuna tosi-asiana; ainakin on tämä käsitystapa luontevampi ja -uskottavampi kuin ne monet muut selitykset, joita eri aikoina on tuotu -esiin.[9] - -Näistä esimerkeistä näkyy, miten samat alku-aatokset voivat ilmaantua -eri kansoissa ja miten kukin kansa pukee ne eri muotoon. Luonnon-ilmiöt -antavat vaan tarujen alkupiirteet; kun kertomusten loimi niinmuodoin on -valmis ja niiden oikea merkitys on unohtunut, silloin kansan -kuvausvoima siihen kutoo monenlaisia kaunistuksia, kehitellen vapaasti -henkilöin (jumalain tai sankarein) luonteita ja tapausten sivuseikkoja, -jopa keksien ihan uusiakin tapauksia. Vaan tuleepa siihen lisäksi vielä -toinenkin tärkeä aines. Kansan taruintuotto-voima ei rajoitu -yksistään luonnon-ilmiöin itsiöittämiseen, vaan ottaa myös -muodostaaksensa kansan historiallisia muistoja, jotka osittain sulavat -yhteen vanhojen luonnonmyyttien kanssa, osittain antavat aihetta uusiin -kuvaelmiin. Niinpä Iliaan perustuksena nähtävästi on muisto jostakin -suuresta taistelusta Euroopan Kreikkalaisten ja Vähä-Aasian -rantalaisten välillä. Aurinkojuttuun Sigfried'istä on Saksalaisten -kansallis-epopeassa sekaantunut paljon aineita kansainvaellusten -aikakaudelta ja nämä tarinat ovatkin sille sen varsinaisen värin -antaneet. Vihdoin meidän omaankin epopeaamme, vaikka se pääluonteeltaan -on tarun-omainen, kenties on yhtynyt joitakuita historiallisiakin -aineita. - -Kansojen lapsuuden aikoina on ihmishengellä erityinen taipumus -henkilöiksi kuvaamaan kaikkea, mikä sen huomioon koskee. Ylempänä -selitettiin, kuinka kansat tällä lailla luovat jumalansa ja haltiansa -ja näiden ympäri kietovat kirjavan taruverhon. Heidän ominaisuuksiaan, -heidän tekojaan mielikuvitus maalailee yhä heleämmillä väreillä, niitä -sommitellen vaihteleviksi satukuviksi. Samalla tavoin kohtelee se myös -historiallisia muistojansa. Kansat asettavat mielellään elonsa ja -olonsa ihannekuviksi mahtavia sankareita, joissa näkevät henkisen -voimansa ja etevyytensä toteutuvan. Nämä edustavat avaroita aloja, -pitkiä jaksoja heidän entisestä elämästään, ja väsymättömänä -mielikuvitus yhä tarkemmin kuvailee näiden sankarien luonnetta, -koristelee heidän muistoansa erityispiirteillä. Usein nuo sankarit ovat -todellisia henkilöitä, joiden suuremmat tai vähemmät ansiot -kansantarina ylentää monta vertaa merkillisemmiksi, kuin ne ovat -olleetkaan; useinpa kansan mielikuvitus myös asettaa vapaasti -keksittyjä sankarinimiä sen eri edistys-asteiden osoittajiksi. Nämä -historianperäiset tarinat pannaan enimmiten yhteyteen jumalaistarujen -kanssa, joihin ne monenmoisilla säikeillä tuhatkertaisesti kietoutuvat. - -Vaan tämä mielikuvituksen toimi ei tarkoita ainoastaan entis-aikoja. -Taruintuotto-voima on ainiaan vireillä. Historiallisellakin ajalla ovat -kansat kerkeät valaisemaan lempisankariensa elämää mielikuvituksen -loisteella tahi päinvastoin mustilla varjoilla peittämään niitä, jotka -ovat joutuneet heidän vihansa alaisiksi. Vielä tänäkin päivänä voimme -havaita samaa taipumusta niissä lukemattomissa pikkujutuissa, joita -kertoellaan sekä mainioista että maineettomista henkilöistä. Jos -luonnonvoimien ja siveellisten aatteiden itsiöittäminen paraasta päästä -ilmaantuu luonnon-omaisissa uskonnoissa eli niissä, jotka ovat -yhtaikaisia itse kansojen keralla ja omituiset kullenkin eri -kansakunnalle, niin tämä historian-omainen taruin-tuotto yhtyy -etupäässä noihin yleismaailmallisiin uskontoihin; jotka syntyvät -edistyneemmissä oloissa, kypsyneemmän hengen viljelyksen hedelminä, -sekä leviävät useampiin kansoihin, tarkoittaen yleis-inhimillistä -maailmankäsitystä. Itse uskonnonperustajaa tai hänen lähimpiä -seuraajiansa ympäröidään yhä laajenevalla taru- ja ihmekehällä ja -näille lisäyksille annetaan aikaa myöten yhä enemmän arvoa uskonnon -itse oppirakennuksessakin. Kaikki uskonnot synnyttävät ympärillensä -jonkunlaisen tarukehän -- eipä Muhammedinkaan perin deistinen oppi, -joka muutoin ei suo kuvausvoimalle paljon valtaa, ole voinut tätä -kohtaloa kokonaan välttää --; sillä uskonnolla ylipäänsä näyttää siihen -olevan luontainen taipumus, kenties siitä syystä, että paljas tunne, -joka on uskonnon alkujuuri, välttämättömästi tarvitsee mielikuvituksen -apua, joka voipi antaa sen hämärille liikunnoille määrätyn muodon ja -suunnan. -- Mutta samallaista taruin-tuottoa havaitaan myös -ulkopuolella uskonnon alaa. Historiantutkijan on usein vaikea eroittaa -tosi-asiat niistä lisä-aineista, joilla kansan mielikuvitus on ne -höystyttänyt. Tunnettu on esim., kuinka paljon sadun-omaista ainetta -Saksan kansa on koonnut Kaarlo Suuren ympärille ja kuinka -Schweiziläisten muinaistarina on runsailla kuvaelmillaan verhonnut -heidän isänmaansa vapautuksen. Samallaisia esimerkkejä sopii mainita -meidän omasta historiastamme. Tunnetussa Kantelettaren runossa -lauletaan, miten Venäjän hallitsija, "Iivana iso isäntä", valloitti ja -hävitti Viipurin linnan ja ruotsalainen päällikkö, Matti Laurinpoika, -pelasti itsensä pakenemalla. Vaan Viipurin linnaa, kuten tiedetään, ei -ole koskaan hävitetty: tässä kohden kansan mielikuvitus ei ole -lisäyksillänsä koristanut todellisia tapauksia, vaan on suorastaan -luonut uusia. - -Näin kansojen tarut ja tarinat[10] paraasta päästä vuotavat kahdesta -lähteestä: luonnon-ilmiöin jumaloitsemisesta ja historiallisista -muistoista. Toiselta puolen luonnonvoimia kuvataan ihmisenkaltaisiksi -olennoiksi, personallisiksi jumaliksi, jotka itsekukin saavat erityisen -luonteensa ja toimensa ja niinmuodoin tulevat siveellisten aatteiden -kannattajiksi sekä vihdoin myös saattavat alentua puolijumalien tai -tavallisten ihmisten vertaisiksi. Vaan toiselta puolen taruin ja -tarinain alkuperä on siinä, että muutamia kansan mielisankareita, joko -todenperäisiä tai kuvausvoiman tuottamia, asetetaan sen entisyyttä -edustamaan ja heidän ympärillensä kiertyy sen historialliset muistot -tahi että mielikuvitus kietoo tarukiehkuroitansa historiallisen ajan -henkilöin ja tapausten ympäri. Sivumennen mainittakoon vielä, että -taru-aineet muullakin tavalla voivat lisääntyä, niin esim. eduskuvien -eli symbolien kautta, kun taki tahallaan pannaan joku esine -merkitsemään jotain henkistä aatetta, jota muutoin on vaikea sanoin tai -kuvin selittää, ja tämän esineen alkuperäinen merkitys viimein unohtuu. -Eduskuvia tavataan paljon esim. Muinais-Egyptiläisten mytologiassa, -jonka haukan- ja koiranpäiset jumalat enimmiten ovat saaneet muotonsa -tällaisen symbolioimisen johdosta. Taruin-tuottoa on myös abstraktisten -käsitteiden kuvaaminen personallisiksi olennoiksi; tämä tapahtuu vasta -sivistyksen myöhempinä kehitysjaksoina, kun ajatus jo rupeaa saamaan -voiton kuvausvoimasta. Sellaisen aikakauden tuotteita ovat -Kreikkalaisten Nike, Roomalaisten Victoria, niin myös Psyche, -Plutos y.m. - - - - -KOLMAS LUKU. - -Kansanrunous ja taiderunous. - - -Näissä kaikissa, joista edellisessä on puhuttu, kielessä, tarustossa, -historiallisissa tarinoissa, osoittuu fantasian luomisvoima; mutta ne -eivät ole vielä puhtaita kuvausvoiman tuotteita. Kieli synnyttää ne -aistillisesti tajuttavat äänet, joiden avulla ihminen voipi toiselle -ihmiselle ilmoittaa mielteitänsä, ajatuksiansa, ja on siis kaiken -henkisen edistymisen välttämätön ehto; mutta se saattaa yhtä hyvin -palvella jokapäiväisen ja käytöllisen elämän tarpeita tai pelkän -ymmärryksen tarkoituksia, kuin ihanteita toteuttavaa kuvausvoimaa. -Taruissa ja tarinoissa taas on mielikuvituksen valta suurempi kuin -varsinaisen kuvausvoiman. Aate niissä vaan himmeänä vilahtelee, niiden -kauneus on vaan satunnainen; esiin-tuotavat mielteet eivät ole vielä -ihanteiksi kirkastuneet. Se tapahtuu vasta, kun runous-into kansassa -heräjää. Sisällinen, vaistomainen muodostushalu viepi sitä -säännöllisesti järjestetyillä sanoilla ja laulun avulla esittelemään -jumalaistarujaan ja muistotarinoitansa tai niitä tunteita, jotka eri -tiloissa sen povessa liikkuvat. Nuo tarut ja muistot säilyvät runoina -kansan mielessä; uhrattaissa, voittojuhlina, häissä ja hautajaisissa -kaikuu kutakin tilaisuutta varten sepitettyjä lauluja; toisissa -ylistetään jumalien ja sankarien tekoja. - -Saadaksemme selvää kuvaa runouden alkutilasta,[11] täytyy meidän sitä -etsiä niistä harvoista runouden näytteistä, jotka ovat säilyneet -vanhimmalta muinais-ajalta, tahi nykyajan villien ja puolivillien -kansain keskeltä. Se runouden muoto näkyy olevan vanhin, jossa eri -lajit eivät vielä ole erinneet toisistaan; se kertoilee tapauksia -epiikan tavalla, esittelee tunteita lyriikan lailla ja on yhdistetty -näytelmällisen toimittelun kanssa. Jumalain kunniaksi laulettiin -hymnejä, joissa kuvailtiin heidän tekojansa, ja niiden sisällystä -osoiteltiin määrätyillä liikenteillä. Samoin useat luonnonkansat nytkin -vielä viettävät juhlansa yhteislaululla ja tanssilla. Tätä laatua ovat -myös vanhimmat Vedan hymnit ja Arabialaisten Hamasa-laulut, joissa -molemmissa runouden päälajit yhtyvät, vaikka ne sisällykseltään ovat -aivan erinkaltaisia. Tavataanpa tästä runouden alkumuodosta vielä -jälkiä Kalevalan häärunoissa sekä Kantelettaren vuorolauluissa -koskimiehen ja kaason välillä, niinkuin myös monen muunkin kansan -häämenoissa.[12] -- Useimmiten on vanhin runous varsin likeisessä -yhteydessä uskonnon keralla ja semmoisissa kansoissa, joissa vahva -pappisvalta pääsee sivistys-oloja hallitsemaan, voi liitto niiden -välillä kahlehtia runouden vapaata vaurastumista, jotta tämä pysyy vain -hartauden kannattajana tai uskonnollisten käsitysten tulkitsijana. -Sillä huomattava on, että tällaiset kansat ylimalkain eivät ole -tuottaneet kansanrunoutta. Ne osat Indialaisten molemmista epopeoista, -jotka ovat todellista luonnonrunoutta, syntyivät arvattavasti noissa -alkuperäisissä, vapaissa oloissa, jolloin ei tiedetty mitään kasteista -ja ankarasta bramaani-vallasta. Mutta Hebrealaisten kesken vanhimmat -runouden aiheet saivat kokonaan uskonopillisen tai historiallisen -muodon; egyptiläisestä kansanrunoudesta taas ei ole mitään tietoa ja -Kelteillä oli laulutaito oppineen runoilija-säädyn huostassa. Mutta -missä kuvausvoima kaavojen estämättä pääsee tarustoa muodostelemaan, -siellä puhkee kansanrunouden ihana kukka. Se kohtelee jumalaistaruja -ja muinaistarinoita samalla järkiperäisellä vapaudella kuin -luonnonkauneuttakin, käyttäen niitä aineena ihannekuviansa luodessaan. -Silloin on runous oma tarkoituksensa; ilo olevaisuudesta ja siitä -monivärisestä maailmasta, joka aukeaa luonnonlapsen hämmästyneiden -silmien eteen, on sen elähyttäjä, tämän maailman kuvaileminen ja -kirkastaminen sen päätehtävä. Samassa sen ulkomuotokin pyrkii -kauneuteen, säännöllisyyteen. - -Muinaisrunoutta mainittiin ylempänä _kansanrunouden_ nimellä: -sillä se on koko kansan tuottama, eikä, niinkuin myöhemmin syntyvä -_taiderunous_, yksityisen runoilijan tekemä. Tämä jälkimäinen -nimitys ei saa meitä vietellä siihen harhaluuloon, ettei kansanrunous -muka ole taidetta; sillä taidettahan se on, koska se toteuttaa -ihannetta aistin-omaisessa muodossa. Vaan taiderunous on saanut nimensä -siitä, että ihanteen toteuttaminen siinä on itsetajuista, täydellä -tarkoituksella tapahtuvaa; kansanrunous sitä vastoin versoo itsestään, -kuin kesämaiden aarniometsäin rehevä kasvullisuus. - -Vanhimpina aikoina, kun sivistys vasta on ruvennut oraalle nousemaan -eikä ole vielä niin laveaksi ja monipuoliseksi varttunut, että vaatisi -muutamia yksityisiä korkeimman hengenviljelyksen kannattajiksi, noina -vanhimpina aikoina ovat kaikki tunteet ja käsitykset yhteiset koko -kansakunnalle; sillä vasta karttuvan sivistyksen vaikutuksesta kehkiää -yksityisten erikoisuus. Samalla lailla kuin kieli ja myytilliset tarut -syntyy silloin kansan keskuudessa runous yhteisen mielen ilmoittajaksi. -Yksityinen tosin on laulun keksijä, vaan siinä elää kuitenkin se henki, -joka kaikissa liikkuu, ja jokainen muodostelee sitä omalla tavallansa, -melkein niinkuin kukin kansalainen vapaasti käyttää yhteistä kieltä. -Runoelmat ovat niinmuodoin kaikkien yhteistä omaisuutta: ne ovat -kansassa asuvien tunteiden elävä ilmaus, taipuen eri lailla kunakin -hetkenä ja kunkin laulajan suussa. Sentähden niitä onkin lukemattomia -toisintoja eivätkä ne jäykisty vakinaiseen muotoon, ennenkuin keräilijä -ne paperille kirjoittaa. Sillä kansanrunous on elävä virta, joka yhä -vaihtelee ja kuitenkin aina on sama, ja jonka vierevät aallot, milloin -hajoten, milloin yhteen turvaten, yhdistyvät suureksi kokonaisuudeksi. - -Runouden vaurastuessa sen eri lajit tarkasti rajoittuvat ja saavat -määrätyn muotonsa. Ensiksi vakauntuu kertomarunous, sitten lyriikka eli -laulurunous: niiden ohessa kansa kokoaa käytöllisen viisautensa aarteet -sananlaskuihin, harjoittaa arvoituksissa älynsä sukkeluutta ja koettaa -loitsuluvuilla hallita ulkonaista luontoa. Näytelmärunous sitä vastoin -vaatii niin suurta yksityishenkilön itsenäisyyttä, ettei se näissä -oloissa voi päästä mihinkään varsinaiseen alkuun. Merkillisimmät -kansanrunouden tuotteet ovat kertomarunot. Se juuri, josta ne kasvavat, -on tuo jokaisessa kansassa tavattava halu lauluissa ylistää niitä -sankareita, jotka, niinkuin jo on mainittu, edustavat sen henkistä -voimaa. Juuri kansanrunoudessa nämä kohoavat koko sen olemisen -ihannekuviksi, joissa kansa näkee oman sisimmäisen luonteensa ja -entisen elämänsä jalostettuna, kirkastuneena. Sellaisia ovat -Suomalaisten muinaisrunoudessa Väinämöinen ja muut Kalevalan -pää-uroot, Kreikkalaisilla Achilleys ja Odysseys, muita mainitsematta, -Muinais-Saksalaisilla Sigfried y.m., Espanjalaisilla Cid j.n.e. Nämä -sankarit esitetään teoissaan ja toimissaan, jolloin heidän kuvainsa -piirteet yhä tarkemmiksi vakaantuvat. -- Saksalainen tutkija H. -Steinthal,[13] joka viime aikoina suuressa määrässä on selvittänyt -kansanrunouden oikeata luonnetta, otaksuu kolme eri edistyskantaa sitä -myöten, kuinka lujaa yhteyttä kansan kuvausvoima saa aikaan eri -runoelmain välillä. Ensimmäisellä asteella tavataan vaan yksityisiä, -toisistaan ihan erillään olevia kertomarunoja. Tätä laatua ovat esim. -Serbialaisten sankarirunot sekä johonkin määrin Pohjois-Grermanien -Edda-laulut, jotka Steinthal'in mielestä kuitenkin jo ovat -kohoamaisillaan seuraavaan luokkaan. Toisella edistyskannalla kokoilee -kansan kuvausvoima useampia runoja yhden päähenkilön tai tapauksen -ympäri, vaikk'ei se vielä järjestä niitä yhden aatteen hallittavaksi. -Näin syntyy erinäisiä runostoja eli runoryhmiä, joiden keskuksena -tavallisesti on joku kansan mielisankari. Esimerkkinä tästä runouden -lajista ovat Espanjalaisten romansit Cid Campeador'ista. Mutta nämä -runostot eivät vielä muodosta täydellisiä kansallis-epopeoita. -Semmoisia ovat aikaan saaneet vaan muutamat harvat kansat, joissa ei -ainoastaan ole runoushenkeä, vaan myös voimallinen, tasainen -ja kestävä runous-into. Nämä luovat sellaisia kertomarunoja, joiden eri -osat ovat välttämättömässä aatteellisessa yhteydessä keskenään. -Steinthal ei myönnä maailmassa löytyvän enemmän kuin neljä varsinaista -kansan-epopeaa: Kreikkalaisten, Suomalaisten, Saksalaisten ja -Ranskalaisten. Samoin kuin kielitieteessä on puhuttu erittäväisistä -("isolirende"), yhdistäväisistä ("agglutinative") ja organillisista -kielistä, niin hän on antanut näille kertomarunouden eri lajeille -nimitykset: erittäväinen, yhdistäväinen ja organillinen epiikka. -- -Hajanaisten laulujen yhdistymisestä ei voi syntyä varsinaista -sankarirunoelmaa; se on yhtä mahdotonta, arvelee Steinthal, kuin että -useat yhteenliitetyt heinäkorret voisivat muodostaa lihaksen. -Organillinen epiikka on siis alusta aikain ihan toista laatua kuin -erittäväinen ja yhdistävä kertomarunous. - -Kansanrunoudessa, niinkuin kaikessa taiteellisessa tuotannossa, on joku -aate kuvailun pohjana. Jos katsomme, missä tuo runoa kannattava aate -ilmaantuu näissä kertomarunouden eri lajeissa, niin näemme eroituksen -Steinthal'in "yhdistäväisen" ja "organillisen" epiikan välillä -oikeastaan olevan siinä, että aate ja aatteen antama yhteys edellisessä -on etsittävä runoryhmän kussakin eri kappaleessa ja ainoastaan yhteinen -aine silloin ulkonaisesti liittää eri runot toisiinsa, vaan että se -organillisessa kertomarunoudessa elähyttävänä voimana virtaa koko -epopean läpi, ollen sen henkenä ja perustuksena. Edempänä osoitetaan, -miten kansan-epopea pyrkii antamaan suurta maailmankuvaa, semmoisena -kuin se koko kansan mielessä heijastelee. Ett'ei yhdistäväinen epiikka -kykene luomaan tällaista avaraa maailmankuvaa, on tärkeä eroitus -sen ja organillisen kertomarunouden välillä. Jälkimäinen on kuin -fresko-maalaus, jossa ääretön joukko yksityiskuvia on järjestetty eri -ryhmiin yhteisen keskuksen ympäri, edellinen kuin pitkä sarja yhteen -kuuluvia kabinettikuvia, joita ei voi yhdellä silmäyksellä tarkastaa. --- Vaan organillisen kertomarunouden alku lienee kuitenkin selitettävä -yksityisrunosta, joka vähittäin laajenee ja kasvaa suureksi -kansan-elämän kuvaksi. Mutta sen menestys riippuu kunkin eri kansan -runollisesta luonteesta: sillä se voi varttua ainoastaan sellaisten -kansakuntain kesken, joilla on erityinen taipumus eepillisyyteen sekä -runsastuotteinen ja lannistumaton kuvausvoima. Muutamissa on kyllä -runollista tuotantokykyä: mutta niiden mieli on kokonaan lyyrillinen, -jotta puhdas eepillinen kuvaileminen on niille mahdoton. Niin esim. -Pohjois-Germanit eivät ole koskaan saaneet mitään epopeaa aikaan ja -muutoinkin heidän kertomarunoissaan huomataan enemmän lyyrillinen kuin -eepillinen henki; vaan heidän heimolaisensa, Etelä-Germanit (sekä -Yli- että Ala-Saksalaiset) ovat luoneet kaksi etevää kansan-epopeaa. -Toisinaan ne kertomarunouden aiheet, jotka jossakin kansassa löytyvät, -eivät pääse epopeaksi heristymään. Serbialaisten objektiivinen -esitystapa todistaa suurta eepillistä kuvausvoimaa; vaan syystä -tai toisesta heidän sankarirunonsa eivät ole kehittyneet -kansallis-epopeaksi. - -Mutta mistä tulee tuo kokonaisuus, tuo yhdistäväinen aate, jonka -hallittavaksi tällaisen suuren runoelman monenkaltaiset aineet -järjestyvät, kun ei se semmoisenaan synny minkään yksityisen runoniekan -aivoissa? Sopisi viitata tuohon kansanhengen salaiseen, yksityisille -usein kyllä tietymättömään työhön, jonka aikaan-saamia ovat esim. -kieli, tarusto, valtio ja jonka kaikissa tuotteissa ilmaantuu syvä -järjellisyys. Tätä tietymätöntä, salaperäistä voimaa ei käy -kieltäminen. Mutta nykyaika ei varmaankaan tyydy tähän muka -"mystilliseen" selitystapaan, ja toinen, tosiasioita tarkastavalle -ymmärrykselle otollisempi, onkin tarjona. Kansat, niinkuin ylempänä -sanottiin, näkevät mielellään henkisen olemuksensa ja entisyytensä -kuvattuna muutamissa sankareissa, ja näitä ne ylistävät lauluissansa, -kertoellen heidän mainioita tekojaan. Tällaisten ihannekuvien luominen -on jo itsestään runouden tuottamista. Sankarien toimet ilmaisevat -heidän luonteensa; heidän kuvaansa yhä täydennetään uusien mainetöiden -lisäämisellä. Runoelma laajenee laajenemistaan; sen keskuksena pysyy -tuo sankarikuva, joka on kansanhengen edustaja. Näin epopeassa jo -alusta pitäin asuu runollinen aate, joka on eriämättömässä yhteydessä -päähenkilön sisimmäisen luonteen kanssa. - -Kreikan kansan sankari-ihanne jakaantui kahtia: Achilleys, tuo uljas, -rajuluontoinen, vaan samassa ylevämielinen nuorukainen, joka -mieluisemmin valitsee aikaisen kuoleman, kuin maineettoman -pitkä-ikäisyyden, urhoudessa ja kauneudessa verraton, luja -ystävyydessä, kunniastansa arka: ja hänen vastakohtansa "kova-onninen, -oiva Odysseys", viisas, maltillinen, neuvokas uros, joka miehuullisesti -kestää kaikki vastukset sekä viisaudellaan ja älyllänsä selviää -vaikeimmastakin pulmasta. Nämä molemmat osoittavat kahta eri puolta -kreikkalaisessa kansallisluonteessa: edellinen on samaa peri-ainetta -kuin Leonidas ja Aleksanteri Suuri; jälkimäistä laatua ovat -Themistokles, Perikles, Demosthenes. -- Achilleyn ja Odysseyn -luonteista heidän elämänsä vaiheet ja epopeain tapaukset valuvat aivan -luonnollisesti: Achilleys, ylipäällikön väkivaltaisuudesta loukattuna, -vetäytyy pois taistelusta ja nyt voitto kallistuu Troialaisten -puolelle; vaan, kun hänen armahin ystävänsä kaatuu tappotanterelle, -silloin ei mikään enää voi pidättää häntä Patroklon kuolemaa Hektorille -kostamasta, ja tämä saa surmansa hänen kädestään. Nyt tietää hän -omankin loppunsa pian lähestyvän. Kun Achilleys käsitetään kaiken -sankaruuden ylimmäksi perikuvaksi, syntyy ikäänkuin itsestään se -ajatus, että hänen toimettomuutensa tuottaa tappiota Achaialaisille ja -että hän taisteluun palattuansa kaataa jaloimman vastustajansa, -vihollisten vahvimman turvan; mutta toiselta puolen Hektorkin tietysti -on ajateltava mitä aimollisimmaksi sankariksi, milt'ei Achilleyn -vertaiseksi, jotta tämän kunnia ilmaantuisi loistavampana. Niin on myös -Odysseyn laita. Mikä on luonnollisempi, kuin että tämä kestävä ja -kekseliäs sankari harhailee ympäri maailmaa, kaikkia kokien ja -vastuksia tieltänsä poistaen, sekä viimein voittaa takaisin -valtakuntansa ja uskollisen puolisonsa? Sillä hänen sukkela älynsä ja -järkähtämätön lujuutensa voivat näissä seikkailuksissa paraiten tulla -näkyviin. Odysseian aate, että aimo mies horjumattomalla vakavuudella -sekä jumalain avulla saapi kaikki esteet viraltansa raivatuksi ja -vihdoin saavuttaa rauhallisen onnen, soveltuu niin luonnollisesti -päähenkilön luonteesen, että olisi ihme, jolleivät Odysseyn sankarikuva -ja kertomus hänen retkistään yht'aikaa olisi syntyneet kansan mielessä. - -Suomalaisten ihanne ja pääsankari on "vaka, vanha Väinämöinen, laulaja -iän-ikuinen". Olkoonpa niinkin, että Suomen runotar sillä ironiian -taipumuksella, jota hänessä usein kyllä tavataan, kohtelee -vanhusta hienolla, hyvänsävyisellä sala-ivalla, kertoellen hänen -onnistumattomista lemmenseikoistaan ja muista vastoinkäymisistään, niin -ei tämä sentään vähimmässäkään määrässä alenna hänen arvoansa; hän se -aina pysyy paraimpana miehenä, missä todellakin kuntoa tarvitaan, -silloinkin, kun kysytään urhollisuutta ja ruumiillista voimaa. Tuossa -suuressa meritaistelussa Louhea vastaan ja ison hauin tappamisessa -taikka miekan-mittelössä Pohjolan urosten kanssa, jolloin hän "listi -kuin naurihin napoja päitä Pohjan poikasien", noissa kaikissa ilmaantuu -Väinämöisen etevyys yhtä selvästi kuin hänen ihmeellisessä -laulutaidossansa tai syvissä syntysanoissaan. Vaan kuitenkin ovat -viisaus ja laulanto hänen luonteensa ydin. Väinämöinen edustaa tuota -lumoavaa, kaikki-vallitsevaa laulumahtia, jolla oli niin tärkeä sija -meidän esivanhempaimme maailmankatsomuksessa. Loitsutaito ja siihen -yhdistetty runous on kaiken onnen lähde, ja Väinämöinen onkin kansansa -hyväntekijä, jonka ansioksi luetaan kaikki viljelyn ja sivistyksen -edut, mitkä Kalevalan kansa on saavuttanut. Sentähden hänen toimensa -alkaa jo maailman ensi ajoista. Hänenpä kehoituksestaan Sampsa -Pellervoinen kylvää puita ja muita kasveja vielä autioon maahan, ja -kaskenpoltto, kansallinen maanviljelys-tapamme, on Väinämöisen -alkuun-panema. Hän se lahjoittaa kanteleen ja laulun ihanan taiteen -Suomelle iki-iloksi. Vaan hänen mainioin tekonsa on Sammon, ikuisen -onnentuojan, hankkiminen Suomen kansalle ja tämän työn tarpeellinen -täyte on niiden pahojen poistaminen, joita Louhen kostonhimo nostaa -Kalevalaa vastaan. Näin Väinämöisen luonteesta kehittyy suomalaisen -kansallis-epopean keskus, jona pitäisin kertomuksen Väinämöisen -toimista Kalevalan kansan hyväksi. - -Mitä olen tahtonut osoittaa, on tämä: Se kuva, minkä kukin kansa luopi -itselleen pääsankareistaan, sisältää jo aiheen eepilliseen -kertomukseen; siihen on epopean pää-aate ikäänkuin siemenenä suljettu. -Sillä tämän kuvan pääpiirteet ovat sankarin teot ja elämänvaiheet, -jotka kansan kuvausvoima, jos sillä on eepillinen periluonne, liittää -yhtenäiseksi kertoelmaksi. - -Mutta kansan-epopeoissa on toinenkin seikka huomattava. Sillä -aatteella, joka runoelmaa hallitsee, on ikäänkuin vetovoima, joka -pyytää siihen yhdistää kaikki, mitä kansa tietää ja tuntee. Tahdotaanpa -ensiksi pääsankarin ohessa ylistää muitakin mielisankareita ja näiden -työt ja toimet sovitetaan yhteen hänen tekojensa kanssa. Luonteensa eri -vivahduksia esittelee kansa mielellään eri henkilöissä; ylempänä jo -mainittiin, miten Kreikkalaisten kuvausvoima on luonut kaksi -sankari-ihannetta, joista kaksi epopeaa ovat saaneet alkunsa. Samoin -Suomalaisessa kertomarunoudessa Ilmarinen ja Lemminkäinen astuvat -näkyviin Väinämöisen rinnalle. Usein nämä tämmöiset uroot ovat jonkun -erityisen heimon mielisankareita; jokainen suurempi kansan osasto -toivoo tietysti omankin kunniansa kaikuvan yhteisissä lauluissa. -Tällä tavoin Kreikkalaisten molemmat kansallis-epopeat varmaankin -ovat sulauttaneet itseensä paljon noita n.s. _aristeiai_ ja -_nostoi_, ylistysrunoja oivallisten sankarien urostöistä ja -kertomuksia heidän seikkailuksistaan. Tätä laatua ovat ainakin useat -Iliaan tappelukuvauksista, esim. viides rhapsodia, jonka aineena -on Diomedeen urhollisuus. -- Näin keräytyy monelta taholta -kertomarunollista ainetta; eri lähteistä yhtyy ikäänkuin lisäjokia -epopean valtaväylään, joka niistä paisuu yhä komeammaksi, -suuremmanlaatuiseksi. Ainoastaan tällä tavoin voipi syntyä se ääretön -ihmisluonteiden ja tapausten moninaisuus, joka on kansan-epopean -tunnusmerkkejä. Kaikki nämä tarinat mukauntuvat epopean pää-aatteesen -ja niistä kasvaa yhteinen suuri toiminta, niinkuin Ilion sota tai -taistelu Kalevalan ja Pohjolan välillä. Alkuperäinen Achilleis muuttuu -Iliaaksi, kertomus Väinämöisen hyvistä töistä kuvaukseksi Kalevalan -olosta ja kasvannosta maailman alusta Väinämöisen lähtöön asti, jossa -kertomuksessa mainittu taistelu on päätapahtumana. - -Vaan vielä avarammalle ulottuu eepillisen aatteen vetovoima. -Kansan-epopea pyrkii täydellisesti kuvaamaan kansan koko elämää ja -ajatustapaa, eli toisin sanoen: kansa pyytää epopeassaan esittää koko -maailmaa semmoisena, kuin tämä sen mielessä kuvautuu. Senvuoksi -vedetään sen piiriin monellaisia jumalaistaruja ja uskonnollisia -mietteitä, kuvauksia jokapäiväisestä elämästä, kertomuksia maista ja -kansoista, muistelmia vanhimmilta ajoilta y.m. semmoista, ja epopea -laajenee suuremmoiseksi maailmankuvaksi. - -Mutta kuinka on mahdollista, että se kokonaisuus, joka tällä tavoin on -kasvanut, aina pysyy runonlaulajan tai rhapsoodin mielessä? Koska -kansanrunous, niinkuin jo sanottiin, on elävä virta, joka vaihtelee -kunakin hetkenä, eikö laulaja helposti, pää-aatteesta tietämättä, voi -saattaa kertomusta väärälle uralle? Se toisintojen paljous, jota -tavataan kaikessa kansan-epiikassa, todistaa kyllä, kuinka monella -monituisella tavalla sama aine voi muodostua. Sivuseikoissa saattaakin -usein havaita jotain ristiriitaisuutta, joka runojen syntymätavasta saa -riittävän selityksen; mutta runoelman eri osat kuitenkin soveltuvat -toisiinsa yhteisen aatteen hallittavaksi. Tässä kohden on muistettava, -että nuo tarut ja tarinat, jotka ovat epopean perustuksena, ovat -kansassa yleisesti tunnetut ja suositut, niin kauan kuin runous sen -keskuudessa voimallisesti versoo; etenkin runonlaulajat itse, jolleivät -osaakkaan niitä kaikkia esitellä, tietävät ainakin niiden -pääsisällyksen. Myöhempinä aikoina, kun kansan-epiikka on -riutumaisillaan, varsinkin uusissa uskonnollisissa oloissa, saattaa -kyllä tapahtua, että muinaisen tarumaailman kokonaisuus käy laulajille -epäselväksi, jopa siihenkin määrään, että tarut sovitetaan muihin -henkilöihin, vieläpä viimein itse laulajaankin; mutta sillä -edistyskannalla, joka ensin tuottaa kansanrunouden, ovat nuo vanhat -mytologiset käsitykset niin juurtuneet kansan mieleen, että tekevät -tärkeimmän osan jokaisen yksityisen tietovaroista ja sivistyksestä. -Olletikkin niin väkirikkaassa ja vilkasliikkeisessä maassa, kuin -Vähä-Aasian rannikot, kreikkalaisen epiikan kehto, jossa kaikki -Helleenien pääheimot sattuivat yhteen ja laulujen esittelijät alinomaa -joutuivat eriheimoisten kansalaistensa pariin, nämä epäilemättä -tunsivat tarkoin kansansa kertomarunouden koko aartehiston ja tätä -tietoa rhapsoodit vielä enensivät kulkiessaan paikasta toiseen. Tästä -saattanee osittain selittää kreikkalaisten epopeain suurempaa -taiteellista yhteyttä muiden kansan-eeposten suhteen: toinen syy on -varmaan Kreikkalaisten syntyperäinen taiteilija-luonne ja kolmas se -verrattain korkea sivistys, mihinkä Kreikan kansa jo aikaisin oli -ennättänyt. Tavallisesti arvellaan Iliaan saaneen alkunsa noin v. 1000 -e.Kr., Odysseian noin v. 900; muutamat tutkijat arvelevat niitä vielä -nuoremmiksi. Vaan -- Hesiodoa ja Kyklikoita lukuun ottamatta, joiden -teoksia tavallansa sopii pitää kansanrunouden jatkona, -- jo pari -vuosisataa sen jälkeen indiviidin itsenäisyys on niin kypsynyt, jotta -ilmaantuu ihan omantakeisia runoilijoita ja soittoniekkoja, ja -valtiollinenkin elämä on silloin niin edistynyt, että jo yhdeksännestä -vuosisadasta aikain on ruvettu tasavaltaa perustamaan kuninkuuden -raunioille. Arvattava on siis, että kreikkalaisten epopeain laulajat ja -järjestäjät osasivat jotenkin itsenäisellä huomiolla tarkastaa -muinaistarujen sisällystä ja eri kappaleiden yhteen-sovittamisessa -menetellä enemmän omatajuisesti, kuin mikä kansanrunoudessa muutoin on -tavallista. - -Puhuessani kansan-epopeoista olen Homeron runojen suhteen yhtynyt -Steinthal'in mielipiteesen, että ne ovat puhdasta kansanrunoutta, samaa -laatua kuin Kalevalakin. Ei sovi kuitenkaan jättää mainitsematta, -ett'ei "Homeron kysymystä" vielä ole ratkaistu ja että tässä asiassa on -tuotu esiin monta eri arvelua. Näiden kertoileminen ja tarkasteleminen -saattaisi minut kuitenkin aineestani liian kauaksi poikkeamaan, tässä -kun on selitettävänä kansanrunouden yleinen luonne ja sen eroitus -taiderunoudesta eikä minkään erityisen runoteoksen synty. Mainittakoon -vaan seuraava arvelu, joka ei sekään ole todennäköisyyttä vailla. Joku -yksityinen runoilija on kenties, kansassa kehittyneen laulannon -viimeisenä muodostajana ja päättäjänä, yhdeksi runoelmaksi järjestänyt -tuon monivärisen paljouden, likemmin toisiinsa liittänyt sen eri -osat sekä yksityiskohtien tarkemmalla yhteen-sovittamisella ja -somentamisella antanut sille taiteellisen muodon. Mutta enimmiten tulee -kuitenkin ajatella noiden vanhojen epopeain saaneen alkunsa siten, että -kansanhenki itse vaistomaisella tuotantovoimallaan muinaislauluista -kasvattaa sankarirunoelman. - -Missä kehittyminen on säännöllinen eivätkä ulkonaiset seikat katkaise -luonnollista edistystä, siellä seuraa kansanepiikan kukoistuksen -jälkeen taiderunouden nousu; sillä yleisen sivistyksen kohoutuessa on -yksityisenkin henki saanut runsaamman sisällyksen, omituisen -katsantotavan, joka eriää muiden ajatustavasta. Tämä tekee -yhteisrunoilun mahdottomaksi ja kehoittaa yksityistä omavaraiseen -tuotantoon. Suuret kansan-epopeat syntyvät juuri näiden aikakausien -rajalla; ne ovat kansanrunouden ylin aste, joka vaatii suurinta -henkistä voimaa, -- semmoista voimaa, joka vapauttaa erikoisuuden ja -viepi taiderunouteen. Monellaiset olot saattavat muutoin olla syynä -siihen, että, samalla kuin joku osa kansasta kohoaa tälle korkeammalle -kannalle, enimmistö pysyy alkuperäisemmässä tilassa, jolloin -kansanrunous voipi rahvaassa tuoreena rehoittaa, vieläpä ottaa uusia -vesojakin, sillä välin kuin ylhäisemmät viljelevät sille vierasta -taiderunoutta, jopa usein muukalaisen sivistyksen pohjalla. Tietty on, -ett'ei kansanrunous tällaisissa oloissa kuitenkaan ole täydessä -voimassaan: mitä ennestään elää rahvaan mielessä, säilyy muistossa -polvesta polveen, vaan laimentuu ja unohtuu vähittäin; harvoin syntyy -uusia runomuodostuksia, tuotanto heikkonee heikkonemistaan. Paraiten -menestyy näissä oloissa lyyrillinen runous; ovatpa tämmöiset ajat -toisinaan kansanlyriikan varsinaiset syntymähetket. - -Sopivimman esimerkin ylempänä kuvatusta kansanrunoden tilasta tarjoo -meidän oma maamme. Paitsi alkuperäistä muinaisrunoutta, jonka -jäännöksiä vielä tavataan Karjalan saloilla, ja sitä uudempaa -kansanrunouden muotoa, minkä tuotteet ovat julkaistuina Kantelettaren -alkulauseessa, on meillä vieläkin vireillä uuden-aikainen -talonpoikaisrunous, joka tavallansa on vanhan kansanrunouden jatkona, -vaan luonteeltaan on tämän ja taiderunouden keskivälillä. Käyttäin -osittain vanhoja, osittain uusia runomuotoja, eriää se etenkin -siinä muinais-ajan runoudesta, että se on yksityisten tekemä eikä -yhteisen kansanhengen tuottama, että runoelma siis esittelee vaan -tekijänsä ajatuksia ja tunteita ja käsitetään näiden ilmoittajana. -Muinaisrunouden kanssa yhteistä on sen luonnon-omainen, alkuperäinen -henki, vaikka tuon vanhan mytologisen maailman elävä raittius ja syvä -runollisuus jo on iäksi päiväksi kadonnut. Muutamissa uudemmissa -runoissa, esim. Olli Kymäläisen ihanassa kiitosvirressä hyvästä -vuodentulosta, huokuu kyllä ihana lyyrillinen kauneus, joka vetää -vertoja Kantelettaren suloisimmille lauluille; mutta enimmissä on -jonkunlainen käytöllinen äly ja elämänviisaus saanut voiton -runollisesta innosta; ahtaat paikkakunnalliset olot ovat asettuneet -laajan eepillisen katsanto-alan sijaan. Mutta yksi uusi aine on tullut -lisää, joka usein esiintyy suurellakin voimalla. Tämä aine on satiiri. -Mitä terävintä pilkkaa käytetään toisinaan mestarillisella tavalla, -niinkuin esim. Puhakan "Tuhman Jussin juttureissussa" tai Korhosen -ivarunossa nimismies Kokista. - -Vaan palatkaamme taiderunouteen. Ylempänä nähtiin sen saavan alkunsa -erikoishenkilön karttuneesta itsenäisyydestä. Se maailmankatsomus, joka -kansan-epopean aikakautena hajoamattomana kokonaisuutena asui -jokaisessa kansalaisessa, saapi nyt erilaisen värityksen kunkin -yksityishenkilön omituisen luonteen, kasvatuksen ja olojen mukaan. Näin -kansakunnan yleinen sivistys ja siitä uhkuva runous tulevat -sisällykseltään rikkaammiksi, monipuolisemmiksi; nyt kuvausvoima vetää -esiin runollisesti muodosteltavaksi kaikki subjektiivisen elämän -erityiskohdat, tunteiden hienoimmat väreet, ammentaa aineitansa -ajatuksen salaisimmista lähteistä, tieteen syvimmistä aarnioista, ottaa -kuvattaviansa kokemuksen avarimmilta aloilta. Suurempi runsaus -ilmaantuu myös runouslajien puolesta. Kertomarunouden ohessa nousee -lyriikka ihanaan kukoistukseen ja, kun ihmisten huomio on tarkistunut -niitä mielenliikutuksia havaitsemaan, jotka ovat yhteydessä tekojen -kanssa, silloin näytelmärunouskin kohottaa korkean latvansa. -Sisällyksen ja muotojen runsaus sekä ajatusten ja kuvauksen syvyys, ne -ovat taiderunouden parhaat ominaisuudet; siinä kohden on runollinen -tuotanto suuresti edistynyt. Oikeinpa siis kansan-epopean runotar -lausuu Kalevalamme loppusäkeissä: - - Vaan kuitenki, kaikitenki - Laun hiihin laulajoille, - Laun hiihin, latvan taitoin, - Oksat karsin, tien osoitin; - Siitäpä nyt tie menevi, - Ura uusi urkenevi - _Laajemmille laulajoille, - Runsahammille runoille_ - Nuorisossa nousevassa, - Kansassa kasuavassa. - -Mutta toiselta puolen ei voi taiderunous milloinkaan nousta -kansanrunouden verroille kuvailemisen luonnonomaisessa tuoreudessa ja -kertomuksen objektiivisessa todenperäisyydessä; tuota alkumaailman -keväistä tuoksua, joka sen kuvaelmista meitä kohtaan lemahtelee, ei voi -mikään itsetajuinen taiteellisuus mukailla. Mitä runous korkeammalla -edistyskannallansa on voittanut, sen se on kalliilla hinnalla -lunastanut. Vaan kansanrunous pysyy aina taiderunoudelle virkistymisen -ja nuorentumisen lähteenä, josta se tuopi uutta voimaa, kun sen oman -aikakauden henkiset varat rupeavat kulumaan. Liian vähän on todellakin -meidän maassa tästä nuoruuden lähteestä ammennettu; tuskinpa voimme -kunnialla tiliä tehdä, kuinka me runollisessa suhteessa olemme -viljelleet sitä kallista leiviskää, joka Kalevalassa ja Kantelettaressa -on meille suotu. Vaan toivokaamme, että tulevaisuus tässäkin kohden tuo -parannuksen. - - - - -NELJÄS LUKU. - -Kansojen ihanteet: Itämaan kansat.[14] - - -Kaikesta, mitä tähän asti on lausuttu, huomattanee minun pitävän -molemmat, sekä kansan- että taiderunouden, kansanhengen tuotteina. -Edellisen syntymähetki on se aika, jolloin kansakunnan yhteinen -maailmankatsomus on kypsynyt ja alkaa hedelmiä kasvaa. Sen vanhat -tarunomaiset ja historialliset muisto-aarteet ovat vakaantuneet -vankkaan ja pysyväiseen muotoon; ne ihanteet, jotka ennen epämääräisinä -häilyivät ihmisten mielessä, saavat selvät ulkopiirteet ja määrätyn -sisällyksen; uskonnolliset ajatukset ja mielipiteet ovat muodostuneet -semmoisiksi, että vastaavat ihmisten käsitystä jumaluudesta ja -tyydyttävät heidän hengelliset tarpeensa. Ylipäänsä on katsantotapa -eheä, itsessään täydellinen; se ei pyri ulkopuolelle omaa piiriänsä, -vaan on tässä piirissänsä kaikin puolin selvä. Sanalla sanoen, -kansanrunous voimistuu ja vakaantuu siellä, missä joku kansakunta -omalla tavallansa on osannut tajuta maailmaa vallitsevat aatteet ja -tämän aatteellisen käsityksensä nojalla luoda itsellensä ihanteen. Että -niin on taiderunoudenkin laita, että se ei ole muuta kuin kansanhengen -jatkettua työtä, vaikka yksityishengen välittämä, selvinnee seuraavasta -katsauksesta, jota aion luoda runouden ihanteiden historiaan. - -Itämaan kansat ensimmäisinä ehtivät siihen henkiseen kypsyyteen, joka -kykenee ihanteiden luomiseen; sillä muistettava on, että villien ja -puolivillien kansojen keskeneräiset laulu-yritykset eivät vielä ole -sellaista täysi-arvoista runoutta, jota tässä kävisi lukuun ottaminen. -Hyvinkin erilaatuiset ovat Itämaan kansat, toisiinsa verrattuina: eri -sukua, eri luontoa, eri uskontoa. Kau'impana idässä, lähellä Koittaren -kotoa, mongolinheimoiset Kiinalaiset ykstavuisine kielineen ja heidän -ikivanha, kaavoihinsa kangistunut kultuurinsa kuivanlaisella, -ykspuolisesti siveellis-käytöllisellä pohjalla; äärimmäisenä etelässä, -valtameren laitehella, Indian miettehikäs, haaveksivainen kansa, jonka -syvä viisaus-oppi ja luonnonrunsaudesta hehkuva maa muiden -muinaiskansojen mielikuvituksessa piiloutui satumaisuuden loistavan -verhon alle; likellä Indialaisia toinen arjalainen kansaryhmä, joka -anastikin vanhan Arjalais-nimen: Baktrialaiset, Medialaiset ja -Persialaiset, läheistä sukua edellisten kanssa, vaan aivan -eriluonteiset, ja näiden rinnalla nuo Turanilaisiksi arvatut -kansakunnat, joiden merkilliset nuolenpää-kirjoitukset todistavat -maailman alku-aikoina syntynyttä, korkealle kohonnutta sivistystä. -Sitten Semiläiset kansat, nekin erilaiset keskenään, vaan yhtäläiset -uskonnollisen mielenlaatunsa ja kauppahalunsa puolesta, ja niiden -joukossa vähälukuinen, vaan runsaslahjainen Israelin kansa, jolle -tärkeä tehtävä oli määrätty aatteiden historiassa. Vihdoin ulkopuolella -Aasian mantereita, vaan kuitenkin siihen luettava, Egypti, tuo ikivanha -ihmeitten maa temppeleineen pyramiideineen, sekin, niinkuin India, -muinais-ajan tieto viisauden keskuksia, ja sen umpimielinen, vakava -kansa, josta moni aatevirta on tulvannut Euroopan nykyiseen -sivistykseen. - -Vaan kaiken tämän erilaisuuden ohessa tavataan Itämaan kansoissa paljon -yhtäläisyyttäkin. Heidän sivistyksensä oli syntynyt luonnon kannalla, -vieläpä sen ensi asteella, jolloin ihminen ei ole vapautunut luonnon -vallan-alaisuudesta ja saattanut oloansa sopusointuun sen sääntöjen -kanssa, vaan luonnon orjana on sen hämärän, tajuamattoman herruuden -kahleissa. Uskonto on pääasiallisesti luonnon jumaloimista, vaikka nämä -kansat kuitenkin jo edistyvät erityisten, ihmisenkaltaisten jumalain -muodostamiseen; mutta näitä ei käsitetä itsessään vapaiksi, -personallisiksi olennoiksi, vaan pikemmin luonnonvoimain tai -abstraktisten ajatusten edustajiksi. Sentähden niissä onkin jotain -eduskuvallista, symbolista: ihminen ei vielä huomaa oman henkensä -yhteyttä jumaluuden kanssa eikä siis uskalla sulkea jumaluutta -suorastaan inhimilliseen muotoon: se on hänestä vaan outo, -salaperäinen, milt'ei kamoittava voima, jonka esittämiseksi hän turhaan -hapuilee kuvia ja muotoja näkyväisestä maailmasta. Ulkonaisista -esineistä, jotka tarjoovat jotain vertauskohtaa aatteiden kanssa, -tehdään näiden eduskuvat ja tämä symbolisuus pysyy niissäkin -jumalaiskuvissa, joissa aatteet pukeutuvat ihmishaamuun. Sentähden -niillä on monta päätä, kättä ja jalkaa, niinkuin Indian jumalilla, tai -haukan ja koiran päät, kuten Egyptin Osiriilla ja Anubiilla; näin -syntyy Efesolaisten monirintainen Diana ja kaikki nuo eriskummaiset, -osittain kauheat ja inhottavatkin jumalain muodot, joita tapaamme -Itämaan kansoilla. Senvuoksi onkin koko tätä kuvausvoiman kantaa -sanottu _eduskuvalliseksi eli symboliseksi_. - -Kun jumaluus vieraana, valtaavana voimana on ihmisen ulkopuolella eikä -ilmiöin maailmalla ole mitään oikeutta kaikki-hallitsevan, abstraktisen -alkuvoiman rinnalla, on seuraus se, että yksityis-olennon ylin onni ja -tarkoitusperä on täydellinen itsensä kieltäminen, vaipuminen tuon -alku-olennon, Brahma'n, määräämättömään tyhjyyteen. Tämä käsitystapa -kehkiää erittäin Indialaisissa ja saapi Buddhalaisten Nirvana-opissa -suurimman täydellisyytensä. Mutta toiselta puolen on sellainen -ajatustapa vielä luonnon-uskontoa; alku-olento, korkein jumaluus, ei -ole siveellisessä maailmassa, vaan luonnon-ilmiöissä, ja luonnon voima -on siis itse jumaluuden voima. Luonnon sisällistä elämää koetetaan -esitellä eduskuvallisissa toimissa ja juhlamenoissa; luonnonperäiset -himot muuttuvat nekin jonkin korkeamman vertauskuviksi, ja itsensä -kieltämisen rinnalle asettuu hekumallinen, raju, useinpa julmakin -jumalanpalvelus, joka hellittää kaikki siveyden siteet. Mylitta'n -temppelissä antaa Assyrian nainen itsensä kerran elämässä alttiiksi -vieraalle miehelle, Molok'in tuliseen kitaan Foinikian vaimo säälimättä -uhraa pienokaisensa, irstaisilla menoilla Kybelen papit viettävät -suuren jumalattarensa juhlia. Tämä on sisällinen ristiriitaisuus, joka -vie jonkunlaiseen kaksinaisuuteen, dualismiin, näiden kansojen koko -käsitystavassa. Itse Itämaiden luontokin, jossa jyrkimmät vastakohdat -sattuvat yhteen, näyttää kasvattavan tällaista kaksinaisuutta: autiot, -auringon polttamat erämaat kukoistavain, ikiviheriäin laaksojen ja -hedelmällisten viljamaiden vieressä, epäterveelliset alangot, täynnä -myrkyllisiä höyryjä, ja korkeat lumihuippuiset vuoret, joiden ympäri -tuulet raikkaasti puhaltelevat. Onko kumma, jos ihminen tuonlaisissa -maissa pitää jumalaansa milloin siunausta jakelevana, lempeänä -valtiaana, milloin armottomana, hävittäväisenä hirmuhaltiana, jos hän -väliin kurittaa itseänsä ankaralla kieltäymyksellä, väliin -hillittömästi antautuu himojensa valtaan? Hyvien jumalien rinnalle ja -vastakohdaksi asetetaan pahoja haltioita, joiden valtaa ajatellaan -melkein yhtä suureksi, yhtä pysyväiseksi, kuin pääjumalainkin: Osirista -vastaan taistelee Tyfon, Ormuzd'ia vastaan Ahriman; erittäinkin -Persialaisten valo-opissa tämä vastakkaisuus yltyy korkeimmalleen. Tämä -kaksinaisuus osoitaikse muutoinkin monella tavalla; niin esim. -itsekutakin jumalaisvoimaa edustaa kaksi olentoa, mies- ja -naispuolinen, jota käsitystapaa tavataan varsinkin semiläisissä -kansoissa. - -Yksityisen epävapaus ilmaikse kaikkialla. Uskonnon, valtion, -yhteis-elämän säännöt ovat rikkomattoman luonnonlain kaltaiset; sillä -siveys on tällä edistyskannalla paraasta päästä ulkonaisten ohjeiden -noudattamista eikä sisällinen, vireyttävä voima, joka elää ihmisen -vapaassa tahdossa. Valtiossa on täydellinen yksivalta; hallitsija -hoveineen, sotajoukkoineen on korkeimman jumaluuden kuva. -Yhteiskunnassa ovat säädyt jyrkästi toisistaan eroitetut ja jäykistyvät -monialla umpinaisiksi kasteiksi, joissa poika perii isänsä ammatin. -Uskonnon asiat joutuvat niin-ikään umpeen suljetun pappiskunnan käsiin. -Mahtavat valtakunnat syntyvät ja kukistuvat; ne perivät toisiltaan -alueensa ja alamaisjoukkonsa, vaan maailma ei siitä paljon muutu; sillä -kansojen itsetunto ei ole vielä herännyt. Mutta tämä on yht'aikaa orjan -ja lapsen tila; sillä vanhimpain yhteiskuntain patriarkalliset olot -lievittävät orjuuden taakkaa. Ulkopuolella valtion järjestystä säilyy -vapaa erämaan elämä, ja patriarkallisuus pysyy vielä johonkin määrin -noissa suurissa kuningaskunnissakin; sen jälkiä huomataan kaikissa: -uskonnossa, valtiossa, taiteessa. Luonnonperäiset tunteet ovat virkeät -ja vahvat; perheellistä hellyyttä tavataan paljon, niinkuin moni kaunis -kuvaus näiden kansojen vanhassa runoudessa osoittaa. - -Tällaiset olivat yleensä Itämaan kansakuntain olot ja katsomustapa, -vaikka heissä jokaisessa eri tavalla muodostuneina. Muutamat kohosivat -aikojen kuluessa, mikä missäkin suhteessa, korkeammalle edistyksen -portaalle; vaan luonnonvallan-alaisuus pistää sittenkin aina näkyviin. -Enimmin kaikista Hebrealaiset poikkesivat alkuperäiseltä luonnon -kannalta; mutta heilläkin tuo kaavojen orjuus vielä havaitaan monessa -seikassa, esim. Mooseksen la'in tarkan tarkoissa, jopa usein -turhanpäiväisissäkin säännöksissä. Vaan Kiinalaiset eriävät tykkänään -muista yllämainituista kansoista; nuo jyrkät vastakohdat, hurjat -himojen taistelut ja haaveksivainen luonnonpalvelus eivät sovellu tuon -käytöllisen, perin ymmärtäväisen kansan luonteesen. Koska heidän -sivistyksensä on jäänyt kokonaan ulkopuolelle ihmiskunnan yleistä -kehitystä, ei minun tarvitse erityisesti ottaa lukuun heidän runollista -ihannettansa. - -Ennen muita vetävät _Indialaiset_ huomion puoleensa. Jo ammoisina -aikoina he asettuivat tuohon luonnonrunsaudesta hehkuvaan maahan, missä -Ganges aaltojansa vierittää viljavain tasankojen poikki, missä kuumuus -ja kuivuus tahi suuret vedenpaisumukset tuon tuostakin näyttävät -hävittäväistä voimaansa, vaan varjoisat palmistot ja hedelmärikkaat -aarniometsät tarjoovat suojaa auringolta, suloista lepoa ja -huoletonta elämää luonnon rikkailla rinnoilla. Siellä haaveelliseen -miettiväisyyteen enemmin kuin reippaasen työhön taipuva kansa aikaisin -joutui velton toimettomuuden haltuun. Tosin Indialaisillakin oli -sankari-aikansa, jonka muisto säilyy heidän suurten epopeainsa, -Mahabharata'n ja Ramayana'n, vanhimmissa osissa, -- nähtävästi se aika, -jolloin indialaiset heimokunnat, rohkeain päällikköin johdossa, -pohjasta päin hyökkäsivät siihen maahan, joka heistä on saanut nimensä, -ja taistellen alku-asukkaita vastaan voittivat sen omakseen. Nuo -vanhimmat kertomarunot huokuvat alkumaailman raikasta henkeä, esitellen -sankarimaailmaa, joka muistuttaa Iliaan kuvaelmista. Vaan taisteluin -tauottua pääsi kansan oikea luonto voitolle. Sen pohjana oli, kuten -ylempänä sanottiin, haaveellinen miettiväisyys, joka halveksien jätti -tosielämän syrjälle, sen pauhusta paeten luonnon hiljaiseen helmaan tai -oman sydämmen rauhallisuuteen; se mielihyvällä viihtyi yliluonnollisten -aatosten piirissä tai heittäytyi innolla hehkuvain tunteiden -pyörteesen. Indian kansan omituista luonnetta kuvailee selvästi se -seikka, ett'ei sillä koskaan ole ollut varsinaista historiaa. Ulospäin -vaikuttamatta se on elänyt itsekseen, ihmeellisenä sadun aineena muille -kansoille. Sen monet suuret ja pienet valtiot olivat tietysti aikojen -kuluessa kaikenlaisten vaiheiden alaiset; vaan niiden kertominen ei -ole milloinkaan johtunut Indialaisten mieleen, vaikka heidän -kirjallisuutensa muutoin on äärettömän rikas tieteellisistä teoksista -ja heidän kuvausvoimansa erinomaisen tuottelias kaikilla runouden -aloilla. Sentähden he myös alttiisti mukauntuivat ankaraan -pappisvaltaan, kovaan kastilaitokseen ja muihin ahdasmielisiin -säännöksiin, jotka kahlehtivat vapaata hengen-elämää. Mutta jos ei tämä -kansakunta teoillansa ole saavuttanut etevää sijaa ihmiskunnan -historiassa, on sen merkitys sitä suurempi tieteen ja runouden -viljelyssä, vaikka sen tuotteet tosin uusimpiin aikoihin asti pysyivät -Euroopan kansoille tuiki tuntemattomina eivätkä siis ole vaikuttaneet -kirjallisuuden varttumiseen muualla maailmassa. - -Indialaisten eepillisistä runoelmista oli jo puhetta; niiden -alkuperäiseen, objektiiviseen kuvailuun on sittemmin sekauntunut paljo -pappisvallan-aikuisia haaveita, jumaluus-opillisia mietteitä, -tieteellisiä selityksiä y.m. Mutta näiden rinnalla tavataan mitä -puhtainta, heloittavinta runollisuuden kultaa. Ne luonnolliset -hellyyden tunteet, jotka yhdistävät ihmiset toisiinsa, esitetään -erinomaisella hentoudella; tunnettu episoodi "Nal ja Damajanti" on mitä -kauniimpia kuvauksia uskollisesta rakkaudesta. Erittäinkin naisen -lempeä ja tuntehikas luonne on Indian runouden mieli-aineita. Tässä -kohden se osoittaa paljon yhtäläisyyttä meidän vanhan runoutemme -kanssa; samalla hempeydellä, jolla Kalevalassa kohdellaan Ainoa, -kuvailee indialainen runoilija Damajantia ja Sakuntala prinsessaa. -Toinen yhtäläisyys on se syvä rakkaus luontoon, jota havaitaan -sekä Indian että Suomen muinaisrunoissa. Molemmissa ajatellaan -luonnon-esineitä miltei ihmisenkaltaisiksi olennoiksi; niitä pidetään -rakkaina ystävinä, joiden iloihin ja murheisin hartaasti otetaan osaa. -Suomen impi, kotoa poistuessaan, jättää kaikki terveheksi, "maat ja -metsät marjoinensa, kujavieret kukkinensa, järvet saoin saarinensa, -hyvät kummut kuusinensa." Samoin Sakuntala, lähtiessään erakkolehdosta, -jossa leikkitoverin lailla on ylennyt puiden ja kukkasten parissa, -sisaren hellyydellä jättää lempipuunsa "Metsäkuutamon" hyvästi ja eroaa -kyynelsilmin hoidokkaastaan, nuoresta metsäkauriista.[15] -- Vielä -suuremmalla halveksimisella, kuin suomalainen muinaisrunous, -kohtelee indialainen mielikuvitus ajan ja avaruuden mittoja: -kolmekymmentä-tuhatta ajastaikaa ja kauemminkin hallitsevat -tarun-omaiset kuninkaat ja monen vuosituhannen katumusharjoituksilla -pyhimykset pakoittavat taivaan jumalia heidän tahtoonsa mukaantumaan. -Syystä on tässäkin nähty jotain yhtäläisyyttä Indialaisten ja -Suomalaisten välillä; vaan tuntuupa minusta sentään, kuin kumpasenkin -kansan käsitys perustuisi eri pohjalle. Indialainen kuvausvoima -tarkoittaa täyttä totta niitä lukuja, joita mainitaan, ja tahtoo niiden -avulla antaa henkilöille ja asioille enemmän arvoa. Mutta se vapaus, -jolla meidän kansanrunoutemme pitelee lukuja ja mittoja, on usein kyllä -joko välinpitämättömyyttä niiden oikeasta merkityksestä tai pelkkää -runollista kaunistusta, hyperbolan ja ironiian käyttämistä.[16] - -Indialaiset ovat menestyksellä viljelleet kaikkia runouden aloja, -eepillistä, lyyrillistä ja draamallista, vieläpä opetusrunoakin. Että -heidän herkkä, hehkuva mielikuvituksensa on vilkas tunteiden ilmoittaja -ja siis sovelias lyriikan kannattajaksi, on itsestään selvää. Vaan -Indialaiset ovat myös ainoa itämaan kansa, joka on itsenäisesti -kehittänyt näytelmärunoutta, sekä tragediaa että komediaa. He eivät -kuitenkaan vielä ole kypsyneet käsittämään hengen vapautta: heidän oma -elämänsä on ulkonaisten sääntöjen ja määräysten ahdistama, ja -siveellinen maailmanjärjestys, draaman varsinainen pohja, on heistä -vaan ihmisen ulkopuolella vallitseva laki eikä hänen omissa teoissaan -toteutuva voima. Sentähden Indialaisten näytelmissä niinkuin muussakin -runoudessa yliluonnolliset voimat kaikkialla häiritsevät tapausten -juoksua eikä ihmisen omalle tahdolle ole suotu aivan suurta -liikuntoalaa. Vaan toiselta puolen tämmöinen katsantotapa on omansa -satua synnyttämään, eikä siis ole paljas sattumus, että tämä runouden -laji on saanut alkunsa Indialaisten kesken. - -Jos Indiasta siirrymme luoteesen päin, kohtaamme ensin varsinaiset -Arjalaiset eli Persialais-sukuiset kansat. Heidän alkuperäisestä -runoudestaan ei meillä ole mitään tietoja; vaan Herodoton ja muiden -kertomuksista voimme kuitenkin päättää heidän eepillisen kuvausvoimansa -jo vanhoina aikoina olleen varsin runsastuottoisen. Sen todistaa vielä -selvemmin heidän tarinainsa myöhempi muodostus Firdusi'n mahtavassa -mestariteoksessa, Shahnameh-runoelmassa, jonka alku-osa tuopi esiin -tämän kansaheimon ikivanhat tarun-omaiset ja historialliset muistot. -Mutta näiden aineiden taiteellinen suoritus on kokonaan muhammedilaisen -aikakauden oma, jonka tähden se yhtä vähän kuin uusi persialainen -runous ylimalkain selittää itämaalaisten vanhinta ihannetta, -- -Egyptiläisten epiikasta ja muusta kirjallisuudesta ovat papyroskääreet -ja piirtokirjoitukset meille säilyttäneet muutamia näytteitä, mutta -kuitenkin niin vähän, että on työläs lausua mitään arvelua -muinais-egyptiläisen runouden yleisestä luonteesta. - -Vaan tärkeämmät kuin äsken mainitut muinaismaailman sivistyskansat ovat -runollisessa suhteessa Semiläiset, erittäinkin Hebrealaiset ja -vanhimmat Arabialaiset, joiden Hamasa-lauluihin sivumennen olen -viitannut. -- Semiläisten luonteessa huomataan järkiään kaksi -ominaisuutta: toiselta puolen suuri abstraktisen ajatuksen voima ja -terävä äly käytöllisissä asioissa, toiselta puolen korkealle yltynyt -subjektiivisuuden tunne. - -Abstraktioni-voimaansa eli kykyänsä muodostaa yleisiä, epäaistillisia -käsitteitä ovat Semiläiset usein saaneet osoittaa. Huomioon otettava on -esim. se merkillinen tosiasia, että Foinikialaiset ensiksi vanhan -kuva-, tavuu- ja aatoskirjoituksen sijaan keksivät äänenmukaisen -kirjaimiston. Vekseli, kauppamaailman abstraktinen raha-arvon edustaja, -lienee niin-ikään semiläistä alkuperää, Juutalaisten keksimä. -Muistettava on myös, miten Arabialaiset keskiajalla edistivät -matematiikan tutkimista ja kehittivät nykyaikana tavallisten numeroin -käytäntöä, jotka alkuperäisesti tulivat Indiasta, vaan joita enimmiten -nimitetään arabialaisiksi. Näissä kaikissa on abstraktioni-voima -yhteydessä käytöllisen ymmärryksen kanssa, joka käsittelee ja hallitsee -aineellisen olevaisuuden ilmiöitä. Mutta välisti se kohouupi -korkeammillenkin aloille; onpa esim. Juutalaisten joukosta -noussut semmoisiakin filosofeja kuin Spinoza. Vieläpä Talmud'in -viisastelemisetkin todistavat spekulatiivista taipumusta, vaikka -harhateille joutunutta. -- Semiläisissä sanoin toiselta puolen löytyvän -vahvan subjektiivisuuden tunnon, s.o. taipumuksen sovittaa kaikki asiat -indiviidin itsekohtaiseen oloon. Tähän perustuu heidän syvä -jumalisuutensa; sillä onhan uskonnollinen katsantotapa ennen kaikkea -siinä, että ihminen _yksityishenkilönä_ pyrkii personalliseen -yhteyteen Jumalan kanssa. Siitäpä syystä näillä kansoilla on etevin -tehtävänsä uskonnon alalla: onpa maailman pää-uskonnoista kolme -syntynyt Semiläisten keskuudessa. Itsekohtainen luonne tuottaa -niin-ikään nuo hellät perheelliset tunteet, jotka Semiläisissä ovat -sangen virkeät. Mutta samasta lähteestä valuu myös heidän huolenpitonsa -omasta yksityisestä edustaan, joka helposti yltyy oman voiton -pyynnöksi, vaan yhteydessä äsken mainitun käytöllisen älyn kanssa tekee -Semiläis-heimot maailman varsinaisiksi kauppakansoiksi. Sen näkee -historiassa vanhoista Foinikialaisista nykyajan Juutalaisiin asti, ja -tuskinpa mikään kansa, joka ei ole semiläistä sukuperää, kykenee siinä -kohden heidän kanssaan kilpailemaan. - -Näihin pää-ominaisuuksiin liittyy suuri mielen kiihkeys, jota tavataan -erittäinkin heidän uskonnollisissa käsityksissään, sekä tavaton -sitkeys, jolla he puolustavat omaansa ja riippuvat kiinni vanhoissa -tavoissaan; parahimman esimerkin antaa Juutalais-kansa, joka pitkät -vuosisadat umpeensa, vainosta ja vastuksista huolimatta, on säilyttänyt -omituisen luonteensa ja kansallisuutensa. Semiläiset, joiden muutoin -- -jos Assyrialaiset ja Arabialaiset luetaan pois, -- ei sovi kehua -sotaisista urostöistä, ovat aina osoittaneet erinomaista kestävyyttä -taistellessaan ylivoimaa vastaan, vaikkapa pelastumisen toivo jo on -ollut peräti haihtunut. Tyron piiritys, Karthagon kukistuminen, -Jerusalemin hävitys ovat siitä loistavia esimerkkejä. - -Kaikki ylhäällä mainitut ominaisuudet tavataan suurimmassa määrässä -toisiinsa yhdistyneinä Hebrealaisissa, jotka henkisessä edistyksessään -ehtivät kauas muiden heimolaistensa edelle. Se abstraktisen ajattelun -voima, joka tälle kansakunnalle oli suotu, saattoi heitä sulattamaan -yhteen nuo lukuisat luonnonjumalat, jotka ovat enemmän tai vähemmän -ilmiöihin kiintyneet, yhdeksi maailman hallitsijaksi, jonka rinnalla ei -ole muita jumalia, ja heidän harras uskonnollinen mielensä yhä -syvemmäksi syvensi tätä jumaluuden käsitettä. Mutta se abstraktinen -suunta, joka vallitsee Juutalaisten katsomustavassa, tekee myöskin, -että Jehovah kokonaan eroitetaan maailmasta; hän vaan ulkoapäin, ihmeen -kautta, vaikuttaa olevaisuuteen eikä sisällisenä voimana sitä hallitse. -Ei hän kuitenkaan ole vielä puhtaasti henkinen Jumala; sillä vaikk'ei -hänestä ole lupaa tehdä mitään kuvaa, ajatellaan häntä peräti -ihmisenkaltaiseksi: hän suuttuu, vihaa j.n.e., ihan kuin pakanain -jumalat. Vaikka Jehovah on maailman ylimmäinen valtias, on hän -kuitenkin etupäässä Israelin jumala, joka vahvan liiton nojalla -suojelee valittua kansaansa. Luonnolla ja inhimillisillä laitoksilla ei -ole Hebrealaisten maailmankatsomuksessa suurta merkitystä, paitsi jos -ne asetetaan yhteyteen uskonnon kanssa; ne eivät ole muun vuoksi -olemassa kuin Luojan kunniaa ja ylistystä varten. Mutta sellaisen -katsomustavan pohjalla korkeimmalleen yltyy yksityis-ihmisen kaipaus -yhteyteen jumaluuden kanssa; näin koittaa Israelin kansan mahtavissa -profeetoissa aatos toivotusta Messiaasta, joka on sen täydelliseksi -saattava, ja tämä aatos viepi siltana vanhasta hebrealaisuudesta -kristin-uskon syvempään käsitystapaan. - -Nämä ovat hebrealaisen maailmankatsomuksen pääpiirteet. Runous oli -Hebrealaisilla vielä enemmän kuin muilla kansoilla uskonnollisen -käsitystavan kuvastimena; sillä tämä kansakunta asetti kaikki mitä -likimpään yhteyteen uskonnon kanssa. Tuo ymmärtäväisyys, joka heidän -luonteessaan omituisella tavalla yhtyi hartaasen jumalisuuteen, -johdatti heitä oikein tajuamaan tosielämää, mutta riisui siltä -sen tarumaisen taikaverhon, joka kaunistaa muiden kansojen -nuoruuden-muistoja. Sentähden ei heillä milloinkaan ollut -kansallis-epopeaa; vaan muinais-ajan kertomarunolliset aineet -yhdistyivät historiallisiksi tarinoiksi, aivan kuin Roomalaistenkin, -mutta siveellis-uskonnollisella tarkoituksella, jommoista -tavataan sellaisilla kansoilla, joiden henkinen pääsuunta on -uskonnollis-käytöllinen.[17] Heidän historiansa on kertomus siitä -liitosta, jonka Jumalan valittu kansakunta on tehnyt Herra Zebaot'in -kanssa, kuinka he hänen avullansa ottivat haltuunsa luvatun maan ja -voitollisesti taistelivat vihollisiansa vastaan, jotka samassa ovat -Herran vihollisia, vaan kuinka Jumala toisinaan kuritti tottelematonta -kansaansa, jättäen heidät vihamiestensä valtaan, kun he tuon-tuostakin -luopuivat oikeasta uskonnosta vanhaan epäjumalain-palvelukseen. Muiden -kansakuntain myytilliset kertoelmat liikkuvat tykkänään ihmeellisessä -maailmassa, jossa jumalain vaelteleminen ihmisten kesken pidetään ihan -luonnollisena asiana eivätkä kummallisimmatkaan tapaukset nosta -erityistä huomiota. Hebrealaisten tarinoissa sitä vastoin kuvataan -reaalista elämää mitä totisimmalla tavalla; vaan ihmeitten on tarkoitus -osoittaa Jehovah'n voimaa ja huolenpitoa kansastansa sekä olla -hurskaille merkkinä hänen armostaan tai varoituksena väärintekijöille. -Mutta ihanaa runollisuutta ne kumminkin huokuvat, nuo kuvaukset -ihmiskunnan aamuhetkistä; niissä kunnian-arvoiset patriarkat eteemme -astuvat, tarkoin piirtehin kuvattuina; me näemme tuota vapaata, -luonnonmukaista paimentolais-elämää erämailla ja palmistojen varjossa; -Iisakin kosiminen kaivon ääressä, Jakobin uskollinen palvelus Rakelin -tähden ja moni muu miellyttävä kertoelma ovat ihania idyllejä, jotka -tarjoavat yhä tuoretta aihetta runoniekalle ja kuvaustaiteilijalle; -Josefin tarina on kaunis saduntapainen jutelma viattomuuden ja -vilpittömyyden lopullisesta voitosta. Ja kuinka selvään ja ytimekkäästi -kuvaillaan noita yleviä henkilöitä historiallisemmalta aikakaudelta: -pappisruhtinas Samuel, kiihkoisa, intohimojen hallitsema Saul, hurskas -ja tuntehikas David, viisas ja loistelias Salomo kuningas y.m. Samaa -taitoa tosielämän esittelemisessä huomataan myös niissä pienissä -laatukuvissa, jotka asettavat myöhempien aikojen elämää silmiemme -eteen; muistettakoon ennen muita tuo suloisen viehättävä idylli -Rut'ista; samaa laatua on myös kertomus Tobiaasta ja (käyttääkseni -uudenaikuista nimitystä) historiallinen novelli Ester'istä, muita -mainitsematta. - -Mutta näissä kaikissa -- paitsi muutamissa harvoissa -- on -historiallinen ja uskonnollinen puoli pääasiana; runollisuus on vaan -satunnainen kaunistus, joka pikkupiirteiden lisäämisellä kohottaa -kertomuksen selvyyttä ja merkitystä. Hebrealaiset eivät ole koskaan -tahallaan koettaneet runollisesti muodostaa historiallisia -muistelmiansa. Mutta erityisellä mielihyvällä heidän kuvausvoimansa -- -kuten äsken mainitusta näkyy -- tarttuu niihin idyllisiin, -jokapäiväistä elämää kuvaileviin aiheisin, joita heidän -muinaistarinansa tarjoavat, ja käyttelee niitä sievällä, herttaisella -tavalla. - -Toinen puoli, jonka ymmärtäväisyyden ja abstraktisen ajattelun ohessa -sanoin löytyvän Hebrealaisten luonteessa, -- heidän subjektivisuutensa, --- tekee heidät etupäässä kykeneviksi tuottamaan lyyrillistä runoutta, -koska tämä antaa ihmisen tunteille taiteellisen muodon. Sama -maailmankatsomus, kuin Hebrealaisten muistotarinoissa, tulee heidän -laulurunoudessansakin näkyviin. Jehovah'n voiman ja ylevyyden -ihaileminen saattaa ihmistä häntä laulussa ylistämään, ja maailman -ihanuutta kuvataan siinä aikeessa, että ilmestyisi Luojan suuruus. Tämä -antaa aihetta mitä loistavimpiin luonnonkuvauksiin, jommoisia tavataan -useissa David'in psalmeissa, esim. 104:nnessä, -- kenties täydellisin -ja suuremmoisin maailman kokonaisuuden kuvaus kaikkein kansain -kirjallisuudessa. Ja tuskinpa voidaan komeammalla ja mahtavammalla -tavalla, kuin Job'in kirjassa, ylistää Jumalan voimaa ja viisautta. -Itämaalaisten vertauskuvista hehkuva esityslaatu luo näihin tämmöisiin -maalauksiin erinomaisen pontevuuden. Harvoin Hebrealaisten runoudessa -asetetaan yksityisiä esineitä semmoisinaan silmiemme eteen; vaan -suurilla piirteillä saatetaan näkyviin luonnon yleinen järjestys, jota -yksityis-ilmiöt sopivasti valaisevat. Näin etehemme leviää yht'aikaa -maailmanrakennuksen juhlallinen majesteettisuus ja itämaiden uhkea -luonto. Jumala puettaa itsensä niinkuin vaatteella ja levittää taivaat -niinkuin peitteen; hän käy tuulen siipein päällä ja liekitsevä tuli on -hänen palvelijansa. Hän perusti maan perustuksillensa, ett'ei se liiku -iankaikkisesti, ja antoi lähteiden laaksoissa kuohua, että kaikki -eläimet metsässä joisivat ja pedot janonsa sammuttaisivat; hän -kasvattaa ruohon karjalle ja jyvät ihmisten tarpeeksi. Viina ilahuttaa -ihmisen sydämmen ja kasvonsa kaunistuu öljystä, ja leipä vahvistaa -ihmisen sydämmen. Herran puut ovat nestettä täynnä: Libanonin -seteripuut, jotka hän on istuttanut. Siellä linnut pesiä tekevät ja -korkeat vuoret ovat metsävuohten turva. Jumala teki kuun aikoja -jakamaan, ja aurinko tietää laskemisensa. Kun yö joutuu, silloin kaikki -eläimet tulevat liikkeelle; nuoret jalopeurat saalista kiljuvat ja -elatustansa Jumalalta etsivät; mutta auringon koittamalla he -kokoontuvat ja luolissansa makaavat. Merellä epälukuiset eläimet -liikkuvat, pienet sekä suuret; siellä haahdet kuljeskelevat; siinä -valaskalat leikitsevät. Kun Jumala lähettää ulos henkensä, niin he -luodaan; hän ottaa henkensä pois, ja he hukkuvat ja tomuksi tulevat -jälleen.[18] - -Ne hellät mielenliikunnot, jotka yhdistävät ihmiset toisiinsa, ennen -kaikkia rakkauden keväiset tunteet, ovat alkuperäisintä luonnonrunoutta -ja puhkeavat lemmenlauluun kaikissa maissa ja kaikissa kansoissa. -Tietysti Hebrealaisillakin oli tällaista runoutta; sillä ettei -uskonnollisuus heilläkään anastanut runouden koko alaa, nähdään jo -sellaisista kertomuksista kuin Rut ja Ester. Eipä Hebrealaisten -tänlaatuisesta lyriikasta kuitenkaan ole säilynyt muuta kuin nuo -itämaan palavinta tunnetta hehkuvat vuorolaulelmat, jotka muodostavat -ihanan rakkauden idyllin ja ovat tunnetut Salomonin _Korkean -Veisun_ nimellä (oikeastaan "Laulujen laulu"). Tässäkin teoksessa -puhaltelee hebrealaisen runouden omituinen henki; siinä tavataan syvä, -tulinen tunteellisuus, suuri kuvailemisen taito, rohkeat ja kauniit -vertaukset. Nämä viimeksi-mainitut ovat enimmäkseen otetut itämaan -rehevästä luonnosta, niinkuin yrttitarhan granaatti-omenista ja -lähteistä, jotka Libanonista vuotavat. - -Että Hebrealaisten maailmankatsomus oli sangen suosiollinen -opetusrunoudelle, ei tarvitse erittäin mainita. Runous ja opettavainen -kirjallisuus olivat heillä ylipäänsä niin likeisessä yhteydessä, ett'ei -niitä aina voi toisistaan eroittaa. Niinpä profeettain jalohenkiset -kehoitukset sisältävät mitä mahtavinta runollisuutta, vaikk'ei -runollinen tuotanto suinkaan ollut niiden päätarkoitus. Uuden -maailmankatsomuksen, etenkin uskonnollisen, ensi kehittyminen tapahtuu -aina sisällisen ilmestyksen kautta, s.o. jonkun yksityishenkilön -mielessä leimahtaa omituinen aatos, semmoinen ihmeellinen ounastus, -josta ennenkin olen puhunut, ja tämän ounastuksen valossa maailma -näyttäytyy ihan kuin uudistuneena. Tällaisia uudistuksen miehiä, -uskonnollisen kehitysjakson alkuunpanijoita, olivat Vanhan Testamentin -profeetat, jotka kansalle saarnasivat puhtaampaa ja henkisempää -jumalisuutta, kuin mitä vanha kaava-uskoisuus sisälsi, ja erittäinkin -selvittivät syvämielistä Messias-oppia. Kuinka ylevänä, suuremmoisena -Hebrealaisten omituinen runollisuus kajahtelee Jesaiaan suusta, kuinka -vienon surullisena Jeremiaan valitusvirsissä! Vaan ovatpa Hebrealaiset -tuottaneet varsinaisen opetusrunoelmankin. Tuo ikivanha kysymys, -kuinka maailmassa ilmaantuva paha voi soveltua viisaan, hyvän ja -kaikkivaltiaan Jumalan neuvoihin ja huolenpitoon, herätti heissäkin -syvää miettimistä. Kertomus Job'ista on yritys selvittää tätä -ristiriitaisuutta. Minkätähden hurskaan, nuhteettoman miehen, semmoisen -kuin Job'in, tulee kärsiä Jumalan kovaa vitsausta? Mitä jyrkimmällä -tavalla esitetään tämä vastakohtaisuus; mutta Jumalan omasta suusta -julistetaan lopullinen vastaus. Mitä on viheliäinen ihminen Luojansa -rinnalla, että voisi hänen tiensä ja neuvonsa käsittää? Kussa hän -silloin oli, kun maa perustettiin ja sen kulmakivet laskettiin, kun -aamutähdet yhdessä luojaansa kiittivät ja Jumalan lapset riemuitsivat? -Taitaako hän sitoa seulaisen siteet tahi johdattaa otavan lastensa -kanssa? Arvaamattomalla pontevuudella osoitetaan, miten Jumalan suuruus -ilmaikse koko luonnossa. Hän se meren on ovilla sulkenut ja on -aamuruskolle osoittanut hänen sijansa, hän se asetti taidon sydämmen -salaisuuteen ja antoi ajatukselle toimen. Onnettomuus ja kärsiminen -selitetään koettelemuksen keinoksi, jolla hän ihmistä kasvattaa. Näin -on tämä merkillinen, syvämielinen teos sekin suorastaan lähtenyt -Hebrealaisten ylempänä esitetystä maailmankatsomuksesta. - -Se opettavaisuus, mikä ylipäänsä kuuluu hebrealaisen runouden -luonteesen, on myös synnyttänyt suuren joukon lyhyitä gnoomintapaisia -ajatelmia, semmoisia kuin Salomonin Sananlaskut sekä Syrak'in ja -Viisauden kirjan mietelauseet. Merkillinen on "Salomonin Saarnaaja". -Job'in kirja jo osoittaa, miten epäilys, joka sai alkunsa Juutalaisten -spekulatiivisesta taipumuksesta, oli tekemäisillään syvän loven heidän -uskonnolliseen käsitystapaansa. Siinä se ei kuitenkaan päässyt -voitolle, vaan päättyi päinvastoin suurenlaatuiseen Jumalan -vanhurskauden ja viisauden tunnustamiseen uskon perustuksella, n.s. -fysiko-teleologisen todistuksen nojalla. Mutta toisenlainen -katsantotapa vallitsee Saarnaajassa, kieltopuolinen, pessimistinen -henki, joka on väsynyt maailman menoon ja katsoo kaikki auringon alla -turhaksi, vaan kuitenkin mahdollisuuden mukaan tahtoo nauttia tätä -turhaa elämää, niin kauan kuin sitä kestää. Tämä on jo ensimmäinen -askel siihen negatiiviseen suuntaan, jota nykyajan juutalaisten -kirjailijain usein kyllä nähdään astuvan. Sillä semiläisen luonteen -omituisuuksia on sekin, että, kun uskonnollisuus poistuu, sen toinen -puoli, abstraktinen ymmärtäväisyys, ykspuolisesti pääsee hallitsemaan, -joka helposti vie olevaisten olojen ylenkatseelliseen arvosteluun ja -kaiken innostuksen pilkkailemiseen. - -Sekä Jobin kirja että Korkea Veisu vivahtavat ulkomuotonsa puolesta -näytelmärunouteen, niissä kun on paljon puheenvaihteloa. Mutta draamoja -ne eivät kuitenkaan ole; sillä siihen kuuluu välttämättömästi -draamallinen toiminta. Hebrealaiset eivät voineet tuottaa tätä runouden -lajia, koska ihmis-elämässä näkivät ainoastaan jumaluuden suoranaisen -vaikutuksen, vaan eivät oivaltaneet sen toista puolta, ihmisen -itsenäistä toimintaa. - -Näin on siis hebrealainen runous sen kansakunnan luonteen ja -katsantotavan tarkka kuvastin, josta se on alkunsa saanut. - - - - -VIIDES LUKU. - -Kreikkalaisten ihanne. - - -Itämaan kansoista, joiden ajatustapa vielä on sidottu luonnon -kahleisin, vie kaksi polkua uudemman ajan maailmankatsomukseen, -toinen Hebrealaisten, toinen Kreikkalaisten kautta, edellinen -melkein yksin-omaisesti uskonnollisen kehittymisen, jälkimäinen -ennen kaikkea tieteiden ja taiteiden ura. Hebrealaiset ovat kuitenkin -vielä pääluonteeltaan itämaalaista, vaan Kreikkalaiset kokonaan -eurooppalaista kansaa; sillä Helleeneissä yksityishengen vapaa toiminta --- länsimaan sivistyksen päävoima -- ensin kohoaa kansallis-elämän -ohjaajaksi. Juutalaisten yhteiskunta pysyi kaikkina aikoina enemmin -patriarkallisena hierarkiiana kuin kuningas- tai kansanvaltana, ja -heidän kansallistuntonsakin oli enemmän uskonnollista kuin valtiollista -laatua; Kreikkalaisella sitä vastoin oli omavarainen toimi itsenäisessä -valtiossa ylin tarkoitusperä. Kun yksityishenkilö oli päästetty -muuttumattomien säännösten ahdistavaisista siteistä, silloin vasta -hänen vapaa antaumisensa yhteiskunnan palvelukseen, oikea -isänmaanrakkaus, oli mahdollinen. Nyt oli tie auennut todelliseen -edistymiseen; Kreikassa syntyi se hengen vapaus, joka on -tieteellisyyden alku ja joka luo oikeata virkeyttä runouteen ja muuhun -taiteelliseen tuotantoon. Tuntuupa siltä, kuin historiassa nyt olisi -herännyt rohkea myötätuuli, joka ajaa ihmiskunnan laivaa vinhemmästi -eteenpäin. - -Toinen ja suurin eroitus Hebrealaisten ja Helleenien välillä on siinä -tavassa, jolla he käsittävät ilmiöin maailman. Edelliset, kuten jo -nähtiin, asettivat syvän juovan Jumalan ja maailman välille, eikä -heidän katsantotapansa oikeastaan tunne muuta kuin molemmat äärimmäiset -kohdat: Jumalan ja yksityis-ihmisen. Ihan toisin oli Kreikkalaisten -laita. He näkivät jumaluuden milt'ei yksinomaisesti luonnon ja -ihmis-elämän ilmauksissa; näiden havaitseminen ja erittäinkin niissä -ilmaantuvan kauneuden tajuaminen oli heidän katsomustapansa perustus. -Helleenien syntyperäinen taideaisti saattoi heitä kaikkialla pyrkimään -epämääräisistä, hämäristä, muodottomista tarkkapiirteisiin, selkeihin, -kauniisin muotoihin. Heidän kielensäkin todistaa tätä luontoperäistä -taiteellisuutta -- tuo ihmeteltävä kieli, runotarten hoitolapsi, yhtä -altis taipumaan vaihteleviin runomittoihin ja kuvausvoiman -vaatimuksiin, kuin tarkka ilmaisemaan filosofisen mietinnän -hienoimpiakin vivahduksia. Kreikkalaisten taideaisti ja runollinen -mieli näytäikse kaikkialla heidän yksityisessä ja julkisessa -elämässään, ja samaten myös heidän uskonnossansa. He pysyivät -polyteismin kannalla, mutta heidän polyteisminsä muodostui ihan -toisenlaiseksi kuin Itämaalaisten. Helleenien jumalat eivät ole -epävakaisia, henkilöiksi ajateltuja symboleja niistä voimista, jotka -hallitsevat luontoa tai siveellistä elämänpiiriä, vaan itsenäisiä -olentoja, tykkänänsä erillään niistä luonnon-esineistä, joista kenties -ovat aiheltuneet; he vaeltelevat ihmisten kesken ja ottavat vireästi -osaa heidän toimiinsa. Troian edustalla taistelevat kuolemattomat -jumalat, kuni kuolon-alaiset ihmiset, ja Diomedes haavoittaa itse -Areenkin; Athene seuraa Odysseytä huolellisna suojelijana ja -keskustelee hänen kanssaan ystävän tavoin; halpain matkustajain -muodossa Zeys ja Hermes koettelevat ihmisten vieraanvaraisuutta. Näin -Kreikan jumalat siis ovat irtaantuneet luonnosta ja muodostuneet -personallisiksi olennoiksi, mutta eivät kuitenkaan ole ulkopuolella -maailmaa, vaan välittömässä yhteydessä sen kanssa. -- Kauniit ovat -Helleenien jumalat, sitä tämän taiteilija-kansan luontoperäinen tunne -vaati; he antoivat jumalillensa ylevimmän muodon, minkä näkyväinen -maailma tarjoo, kuvaten heitä ihmisten-kaltaisiksi. Niinkuin indiviidin -omituisuus Helleenien yhteis-elämässä pääsi vapaasti vaurastumaan, -samoin Olympon jumalatkin saivat jokainen erityisen luonteensa, jota -kuvausvoima yhä runsaammaksi kehitteli. Tarpeeton lienee viitata niihin -lukemattomiin paikkoihin Kreikan runoudessa, varsinkin Homerossa, -joissa hienoimmalla psykologisella kuvaustaidolla esitellään eri -jumalien luonteita -- ihan inhimillisiä, vaan kuitenkin mahtavia ja -perin vapaita matalan maailman kurjuudesta. Mitä vanhimmasta -luonnon-uskonnosta vielä oli jäljellä epäkaunista, muodotonta, se jäi -ulkopuolelle tätä ihanaa jumalaiskuntaa ja työnnettiin hämärään -muinaisuuteen tai kaukaisimpiin maailman äärihin; siitä tuli voitettu -jumalaissuku, alku-aikojen haltiat tai satumaailman hirviöt; Titanit, -Gigantit, Kronos, Kyklopit j.n.e. Jumalistoon liittyvät puolijumalat -sekä muinaistarinain sankarit, ja koko tämä monimuotoinen tarujen -maailma on oivallinen pohja kertomarunouden kuvauksille, joka runouden -laji Muinais-Kreikkalaisilla ehti verrattomaan täydellisyyteen. - -Tämän ajatustavan nojalla selvisi sitten, filosofian vaikutuksesta, -käsitys maailman järjestetystä kokonaisuudesta ("kosmos"), joka -kreikkalaisen sivistyksen loppupäiviin asti oli ajattelun ja runoilun -elähyttäväinen keskus. Syvästi juurtuneena Helleenien pääasiallisesti -esteetilliseen katsantotapaan, se luo kirkastavan valonsa sekä Platonin -monoteismiin että Stoalaisten panteismiin. Mutta Kreikkalaisissa -vallitseva järjestyksen ja tasasuhtaisuuden tunne vaatii vahvaa -sidettä, joka sopusoinnuksi yhdistää eri jumalais-olentojen halut ja -pyrinnöt. Tämä yhdistäväinen, maailmanjärjestystä kannattava voima on -Moira, tuo hämärä sallimus, jonka määräyksiä eivät jumalat eivätkä -ihmiset voi välttää. Se on ikäänkuin poljento, -- sanoo eräs -muinaiskreikkalaisen uskonnon tarkka tuntija,[19] -- joka, soittimien -eri tavalla kaikuessa, on rauhoittavana vakuutena, että yhteys säilyy -tässä äärettömässä moninaisuudessa. Moira on yht'aikaa luonnonpakko ja -siveellinen välttämättömyys, siis maailman sekä luonnollinen että -siveellinen järjestys, jonka auttajaksi ajatellaan Zeytä, ylijumalaa. -Toisinaan puhutaan useammista Moirista, joiden äiti silloin on Themis, -ikuisen oikeuden jumalatar. Aikojen kuluessa Moiran käsite yhä -syventyi; ylevimmän ja syvimmän merkityksensä se sai Aischylon -runoudessa. Tunnettu on, miten ihmisen voimattomuus autuasten jumalain -ja rautaisen sallimuksen suhteen etupäässä on traagillisuuden lähteenä -Kreikan murhenäytelmissä. Sillä tuo sama hengen vapaus, joka Kreikassa -tuottaa tieteen ja kansalaisvapauden, ei anna ihmisen tahdottomana -taipua sallimuksen alle: hän nousee rohkeana taistelemaan sen kovaa -lakia vastaan, loukkaa siten siveellistä järjestystä ja syöksyy -perikatoon. Näin syntyy kreikkalainen tragedia. Traagillinen -sankari koettaa turhaan kohtaloansa välttää, niinkuin Oidipus, --- tosin syyllisenä, mutta sallimuksen kautta syyn-alaiseksi -joutuneena, -- taikka hänen rikoksensa ja perikatonsa ovat seurauksena -pitkästä hairausten jaksosta, niinkuin Pelopidien kova-onnisessa -kuningassuvussa. Mutta molemmissa tapauksissa käy traagillisuus kovin -karkeaksi sen kautta, ett'ei sankarin oma luonne ja vapaa tahto ole -hänen tekonsa ja siitä johtuvan kohtalon yksinomainen perustus, vaan -että hänen perikatonsa on jo edeltäpäin tietty. Eipä kaikki-hallitseva -Moira kuitenkaan ole umpisilmäinen onnetar, vaan iankaikkisen oikeuden -ja siveellisen järjestyksen oma voima, Themiin tytär, ja hänen -käskyläisensä on rankaiseva Nemesis, joka entiselleen asettaa sen -sopusoinnun, minkä ihmisen ylpeys on häirinnyt. Kreikan tragedia tahtoi -niinmuodoin "pelon ja säälin" avulla herättää kunnioitusta tuota -salaperäistä voimaa kohtaan, joka johdattaa maailman juoksua, ja -teroittaa ihmisen mieleen, että tulee tyytyä kohtaloonsa ja karttaa -sallimuksen vihaa, sen ikuiseen järjestykseen mukaantumalla. - -Tätä järjestystä sopii ajatella siksi määrän ja tasasuhtaisuuden -voimaksi, joka hallitsee kreikkalaista elämää. Oikea suhta kaikissa! -- -se on helleeniläisen siveyden pohja ja perustus. Maltti ja -kohtuus inhimillisissä asioissa -- mitä Kreikkalainen nimittää -_sofrosyné'ksi_ --, kunnioittavainen häveliäisyys jumalia kohtaan --- kreikkalainen _aidas_ -- ovat ne hyvät avut, jotka ennen -kaikkia ihmistä kaunistavat ja kohottavat hänen siveellistä arvoansa. -Niiden vastakohta on "hybris", uhkamielinen röyhkeys, joka näytäikse -kohtuuden ja järjestyksen halveksimisessa ja joka on kaiken -onnettomuuden alku. Tämä "hybris" voi ilmaantua monella monituisella -tavalla: sopimattomassa kerskauksessa, jolla viritetään jumalain -kateutta tai oikeutettua vihaa, tyhmässä ylpeydessä onnea päivinä tai -sokeassa luottamuksessa onnen kukistumattomuuteen, röyhkeässä -käytöksessä kanssa-ihmisiä, yksin orjiakin kohtaan, kiihkojen ja -himojen ylenmääräisessä vallassa ja muussa suhdattomuudessa. - - Laps' epähurskauden röyhkeys on tosiaan: - Vaan iki-onnen - Tuo hengen terveys aina - Suotuisan, armahaisen, - -laulaa Aischylon khoori Eumenideissä,[20] ja tällaisia lauselmia -tapaamme yltäkyllin Helleenien runoudessa. - -Oikea suhta siveellisenä ohjeena on tietysti mitä likeisimmässä -yhteydessä kosmos-käsitteen kanssa. Mutta itse siveys nojautuu enemmin -vaistomaiselle luonnon-tunteelle kuin uskon tai ajattelun laskemille -perustuksille; sen lähteenä on pikemmin luonnon-omainen mieltymys -jaloon ihmisyyteen kuin siveysla'in pakko tai jyrkkä velvollisuuden -tunto. Kreikkalaiset pysyivät tässä, niinkuin muissakin kohdin, -ratkeamattomassa yhteydessä luonnon kanssa, joka tietysti on suuri etu -esteetisessä suhteessa; sentähden kaikki antiikkisen maailman olot -tuntuvatkin luonnollisemmilta, eheämmiltä, kuin uudempien aikojen, ja -alkuperäinen tuoreus antaa heidän henkensä tuotteille tuon -lumousvoiman, joka ei milloinkaan niiltä katoa. Kreikkalainen sivistys -on ihmiskunnan nuoruuden ikä, jonka muisto ainiaan sitä virkistää. - -Taide ja runous olivat Helleenien henkisen elämän keskuksena. -Uskontokin sai oikeastaan runoilijain kautta vakinaisen muotonsa; ei -ainoastaan kansanrunous, vaan myöhemmänkin ajan runoniekat yhä -kartuttivat ja täydentelivät jumalaistarustoa. Ja mitä sen -uskonnolliseen ja siveelliseen merkitykseen tulee, niin Kreikan -parhaalla ajalla nuo samat runoilijat etupäässä olivat tarujen -tulkitsijoina. Vihdoin kuvanveistäjät loivat jumalais-ihanteet silmin -ihailtaviksi, runoilijain kuvausten mukaan ulkomuodonkin puolesta -vakauttaen niiden eri luonteet. Itämaan kansoilla taide vielä oli -uskonnon palveluksessa; Kreikassa taide ja uskonto olivat toisistaan -vapaat, vaan eivät vielä niin tykkänään erillänsä kuin nykyisempinä -aikoina. Olihan vanha sankarirunous myytillistä alkuperää, ja -Attikan draama, kreikkalaisen taiderunouden kukka, iti ja kasvoi -uskonnollisista juhlamenoista ja pysyi vast'edeskin uskonnollisena -toimituksena, -- muita esimerkkejä mainitsematta. Tieteellinen tutkimus -sitä vastoin, -- vaikka muutamat vanhemmat filosofit kyllä esiintyvät -profeetantapaisen pyhyyden loistossa, -- asettui yleensä alusta alkain -runoilijain muodostamaa uskonnollista käsitystapaa vastaan. Sen sijaan -tieteen toveruus itse runouden kanssa kauan aikaa pysyi rikkomatonna. -Niin vanhimmat filosofit, esim. Empedokles ja Parmenides, pukivat -mietteitänsä runomittaiseen muotoon; mutta Kreikan ajattelijat -muutoinkin mielellään antoivat teoksillensa sellaisen muodostuksen, -joka sopii kuvausvoiman tuotteille, niinpä itse Platonkin, vaikk'ei -tahtonut suvaita runoilijoita ideaali-valtiossaan. Mitä mainiota -draamallista kuvailua tavataan esim. Symposiossa ja monessa -muussa dialogissa! Mutta useissa paikoin, missä ei ole puhetta -spekulatiivisesta tietämyksestä, vaan tekoasioista, saa tosiasiallinen -tarkkuus jäädä syrjälle kuvausvoiman vaatimusten tähden; sillä -runollinen todellisuus pidetään tärkeämpänä kuin tosiasiallinen. Platon -ja Xenofon, kuvaillessaan Sokratesta -- kumpikin omalla tavallaan --, -yksin Thukydideskin, ensimäinen kriitillinen historiantutkija, -kertoillessaan noita oivallisia puheita, jotka täsmälleen osoittavat -eri henkilöin luonnetta, menettelevät aivan kuin eepillinen tai -draamallinen runoilija ja suorittavat tehtävänsä mestarin lailla, mutta -eivät suinkaan noudata nykyajan "kriitillisen" ja "eksaktisen" tieteen -sääntöjä. Mitä tiede sen kautta lieneekään menettänyt, sen yleinen -kirjallisuus varmaankin on runsain määrin voittanut. Oli, miten oli, -siitä kumminkin näkyy, mikä valtava sija on kuvausvoimalla Kreikan -henkisessä elämässä, ja sopisipa sanoa, että, kun uskonto, taide ja -tiede toisistaan erkanivat, pysyi runous vielä jonkun aikaa niiden -yhdistäjänä. Ihmekkö siis, että sellaisessa kansassa taiteet ehtivät -ihanimpaan kukoistukseen? - -Kansalaisvapaudessa, omavaraisessa tutkimuksessa ja kuvausvoiman -itsenäisessä toiminnassa pääsi ihminen niinmuodoin omaa itseänsä täysin -tajuamaan; niissä kaikissa personallisuus tunnustettiin oikeutetuksi. -Vaan tätä erikoisuuden oikeutusta ei saa kuitenkaan ajatella aivan -samanlaiseksi, kuin uudemmalla ajalla syntynyttä subjektiivisuuden -käsitystä. Subjektiivisuus voittaa aikojen vieriessä yhä enemmän alaa: -ihminen, niin sanoakseni, tunkeutuu yhä syvemmälle omaan itseensä, -oppii yhä tyystemmin omaa henkeänsä tuntemaan ja tuopi siitä uuden -mittakaavan ulkomaailman arvostelemiseksi; indiviidin sisällinen elämä -saapi runsaamman sisällyksen ja yhä moninaisemmaksi karttuu hänen -omituisuutensa; yksityishenkilö semmoisenaan, pelkkänä ihmisenä, kohoaa -yhä arvollisemmaksi; hänen erityiset tunteensa ja mielipiteensä sekä -vaativat että saavuttavat yhä suurempaa huomiota. Mutta indiviidisyyden -voitolle pyrkiessä vaara pyörii, että katoo tunne ja tieto eri -henkilöin yhteenkuuluvaisuudesta -- tunne ja tieto siitä, että -indiviidit ainoastaan osana jostakin kokonaisesta voivat tarkoituksensa -täyttää, ja asiain objektiivinen käsitys helposti hukkuu itsekohtaisten -mielipiteiden sekavaan pyörteesen. Tämä pakoittaa ihmiskuntaa jälleen -vahvistamaan niitä siteitä, jotka yhdistävät erityishenkilöt -kokonaisuudeksi: yhteiskuntaa, kansallisuutta, objektiivisten olojen -valtaa, ja sen pyrkimysten ihanteellinen tarkoitusperä näkyy olevan -sellainen tila, jossa kokonaisuus eheänä säilyy, samalla kuin -yksityishenkilön itsenäisyys ja omituisuus pääsee täyteen voimaansa. - -Kreikkalaiset ovat tämän kehitysjakson alkupäässä. Se tarkkamääräinen -järjestys, joka maailmaa hallitsee, supistaa sekä jumaluuden että -ihmisen vapautta ahtaampaan piiriin, kuin uudemman-aikuinen -katsantotapa. Raja indiviidin oman tahdon ja Moiran määräysten välillä -tosin ei ole oikein selvä, se antaa sijaa sekä sallimuksen hämärälle -herruudelle että omantakeiselle toiminnalle ja vastuun-alaisuudelle; -mutta tällä alkuperäisen luonnollisuuden kannalla ovat henkiset ilmiöt -kuitenkin enemmän luonnonlain tuotteita kuin ihmisen itsemääräyksestä -lähteneitä. Sentähden ihmisen sisällisen elämän rikkaudella ei voi olla -aivan suurta merkitystä. Indiviidinen omituisuus on oikeutettu siinä -määrässä, kuin se on sopusoinnussa yleisten sääntöjen, yleisten -aatteiden kanssa, ja nämä aatteet käsitetään olletikkin semmoisina, -kuin ne ilmaantuvat aistinalaisessa maailmassa, s.o. hyvää katsotaan -etupäässä kauneuden muodossa. Helleeniläisen sivistyksen ihanne on -_kalós kagathós_, kaunis ja kunnollinen, s.o. henkilö, jonka -hengen ja ruumiin voimat ovat mitä täydellisimmässä tasasuhdassa. Tämä -tarkoittaa paraasta päästä intoa ja kykyä jaloon isänmaalliseen -toimintaan, järjen ja kaunoaistin kehittymistä sekä ruumiinharjoitusten -muodostamaa ryhtiä ja miellyttävää käytöstä, vaan ei vielä sitä -ääretöntä, syvän syvää yksityishenkilön omituisuutta, jota -uuden-aikuinen katsantotapa suosii, saatikka tuota rajatonta -subjektiivista vapautta, jota nykyajan individualismi tavoittelee. -Yksityishenkilön oikea arvo ei ole siinä, että hän on ihminen, vaan -siinä, että hän on vapaa kansalainen, itsenäisen valtion jäsen, taikka -etevä soturi, taideniekka, filosofi j.n.e., sanalla sanoen, hänen -julkisessa toimessaan ja asemassansa. Sentähden orjuus vielä on -vapaan valtiolaitoksen alustana; koska julkinen elämä on kaiken -toiminnan keskus, jääpi perhe-elämä syrjään. Mutta toiselta puolen -erityishenkilön sopusointu yleisten aatteiden kanssa antaa indiviidille -vahvan ja vakavan täydellisyyden, ja yksityis-ihminenkin on tavallansa -taideteos. Se piiri, jossa ihmisen tulee kehittyä, on verrattain ahdas; -mutta sitä helpompi on täydellisyyden saavuttaminen määrättyjen rajojen -sisällä. Sentähden nuo muinais-ajan suuret miehet nytkin vielä aimo -esikuvina seisovat silmiemme edessä; uroot semmoiset kuin Perikles ja -Epameinondas ovat Feidiaan veistoteosten kaltaiset. Yleisissä -olomuodoissa pysyminen vapauttaa vanhan ajan tuosta luonnon ja hengen, -yleisen ja yksityisen ristiriitaisuudesta, jonka alaiseksi nykyisempi -aika on joutunut subjektiivisuuden enentyneen vallan takia. Aate -pukeutuu kaikilla aloilla aistin tajuttavaan, kauniisen muotoon; niin -häviää tuo jyrkkä eroitus henkisen ja aistillisen välillä, johon me -olemme tottuneet, ja elämän aineellistakin puolta kirkastaa jalo -henkisyys. - -Kaunis ihmisyys, ilmaantuen objektiivisesti täydellisessä henkilössä, -on siis kreikkalaisen maailmankatsomuksen keskus, ja sen aatteellisina -edustajina ovat nuo jumalais- ja sankari-ihanteet, jotka kansan -kuvausvoima on luonut. Niihin koskevat tarut ja tarinat olivat runouden -ja kuvaustaiteen tärkeimmät ja ensi-aikoina myös ainoat aiheet. Se -antoi kreikkalaiselle kuvausvoimalle jo alusta pitäin ideaalisen -suunnan. Kreikkalainen taide vaatii ennen kaikkea, että jokainen -erityiskuvaama on kaunis; kuvaryhmässä tai runoelmassa eivät ainoastaan -kaikki yhteensä muodosta kaunista kokonaisuutta, vaan myös jokaisen -henkilön tai esineen pitää mahdollisuuden mukaan olla kaunis. Tuo -kauneus on siinä, että sisällys ja ulkomuoto mitä täydellisimmin -vastaavat toisiansa; se on siis etupäässä suoraa kauneutta, tuota -tyyntä, puhdasta kauneuden lajia, jossa aatteen ja muodon sopusointu -pysyy häiritsemättömänä. Tämä laji on lähinnä kauniin alkukäsitettä; -sentähden kreikkalaisen taiteen tuotteet kelpaavat malleiksi kaikkina -aikoina, ovat mallikkaita, _klassillisia_, ja siitä syystä -muinais-ajan taidetapaa ja koko tätä taiteellista edistyskantaa -nimitetään _klassilliseksi_, vastakohtana itämaiden "symboliselle" -ja nykyisempien aikojen "romantiselle" suunnalle. Arvokas sisällys ei -piile vähäpätöisen verhon alla eikä sisällinen kauneus ole haettava -esiin sydämmen syvyydestä; vaan kaikki ihanuus tulee ensi silmäykseltä -meitä vastaan raittiina, välittömänä. Runoudessakin on esitystapa siis -peräti objektiivinen; sentähden kreikkalainen ihanne on omansa -tuottamaan kertomarunoutta. Tämä objektiivisuus antaa kaikille -kuvausvoiman tuotteille selvät, tarkkarajaiset piirteet. Olot ja -tapaukset kuvataan enimmiten ulkokohtaisesti, niinkuin ne ilmaantuvat -katsojan silmissä, eikä runoilijan oman mielialan valaisemina; -henkilöin luonteet esitetään heidän teoissaan ja puheissansa, harvemmin -näytetään heidän mielentilansa. Niin tapahtuu kuitenkin draamassa, -jolla on subjektiivisempi luonne kuin nykyajan näytelmällä, koska se on -saanut alkunsa lyyrillisestä runoudesta; mutta sallimuksen käsite, joka -rajoittaa ihmisen vapaata päätösvaltaa, antaa sillenkin vahvan -objektiivisuuden. Vaan sen sijaan lyyrillinen runous -- ajateltakoon -esim. Pindaron oodeja -- kuvailee paljoa enemmin yleisiä ajatuksia ja -silmin tajuttavia kohtia, kuin yksityisen runoilijan satunnaisia, -hetkellisiä tunteita. Kreikkalaisen runouden periluonne vastaa -niinmuodoin kaikin puolin ylempänä esitettyä maailmankatsomusta. - -Tämä sen luonne on ylimalkain sama kuin kuvanveiston; sillä veistotaide -asettaa sekin katseltavaksi kauniita yksityiskuvia, joissa aate -ilmaikse muotojen ja ulkopiirteiden täydellisyydessä ja -sopusuhtaisuudessa. Kreikkalainen ihanne on siis etupäässä -_plastillinen_ ja kuvanveisto se taide, joka sitä paraiten -edustaa. Sentähden ei ole vaikea ymmärtää, miksi kuvanveisto vielä -tänäkin päivänä melkein yksin-omaisesti on Kreikan veistoteosten -mukailemista, vaikka runous, joka sekin oli siellä niin mainioksi -varttunut, sittemmin on kehittynyt yhä uusiin muotoihin ja maalaustaide -sekä musiikki vasta nykyajan kansoissa ovat kohonneet suurimpaan -loistoonsa. - -Niinkuin yksityiskuvat veistoteoksessa yhdistyvät kauniisti -järjestetyksi ryhmäksi, niin runoudessa plastillisuus ilmaantuu vielä -siinäkin, että jokainen erityiskohta tai yksityinen kuva on välttämätön -osa kokonaisuudesta. Ei mikään yksityisseikka pääse yhteiskuvaa -hämmentämään; jokaisella erityiskohdalla on tärkeä virkansa: se -kuvastelee kokonaisuutta, niinkuin kastepisara aurinkoa. Kaikki -runouslajit saavat tarkkamääräisen muodon, jota eri runoilijat kyllä -parantelevat ja toisinaan väljentävät, vaan eivät koskaan -mielivaltaisesti riko. Nämä muodot eivät käy hengettömiksi kaavoiksi; -sillä ne ovat kansanhengen luonnon-omaisia tuotteita: niissä elää -kansanhengen ikuinen tuoreus. - -Kreikkalainen sivistys, näet, ei ollut ulkoapäin lainattu, vaan -alkuperäinen, omantakeinen; se muodostui ja varttui kokonaan omalla -kansallisella pohjalla. Siitä syystä runouden, niinkuin koko -sivistyksenkin kasvanto oli aivan luonnonmukainen, organillinen, ja eri -runouden lajit sukeutuivat toisistaan luonnollisessa järjestyksessä. -Muinais-epiikan runsaat muistovarat ovat ikäänkuin se vahvistavainen -maa-emä, josta runous tuopi yhä uutta voimaa, niinkuin Antaios -jättiläinen koskiessaan synnyttäjäänsä, maaperustaan. Kun Hellaan -"sankarikausi" on hävinnyt Doorilaisten vaellukseen ja uusi järjestys -vähittäin on vakaantunut, silloin taidelyriikka ylenee uuden -katsantotavan ilmoittajaksi. Tulipa sitten Persialais-sota. -Harvalukuisten Helleenien mainehikas voitto idän mahtavasta -valtakunnasta virkisti ennen arvaamattomalla tavalla heidän -kansallistuntoansa, ja nyt seurasi ihana runouden ja kuvaustaiteen -kukoistus-aika, jonka vertaista maailma ei ole toistamiseen nähnyt. -Pindaros ja Aischylos seisovat tämän aikakauden kynnyksellä; ajan -valtavat tapaukset täyttävät heidät molemmat hurskaalla innolla: -Pindaros ylistää Athenaa, Hellaan turvaa ja pelastajaa, ja -Aischylos, itse miehuullisesti taisteltuaan Salamiin luona, julistaa -profeetan-tapaisella ylevyydellä suurkuninkaan vaurion jumalain -rankaisevaksi kostoksi Persialaisten röyhkeästä vallanhimosta; -pohjasävelenä useissa hänen tragedioissaan soi kaiku tästä Euroopan ja -Aasian suuresta ottelusta. Vaan Sofokleen runous on täydellisin ilmaus -Perikleen iki-mainiosta aikakaudesta, jolloin kreikkalainen henki -osoittihe puhtaimmassa, vielä raukeamattomassa kauneudessaan. Se -sopusointu, joka vallitsee hänen näytelmissään, ilmaisee tämän ajan -tarkkaa taideaistia ja maailmankatsomuksen eheyttä; syvä ihmisluonnon -tunteminen sekä ajatusten ja dialogin terävyys todistavat ajan korkeata -filosofillista sivistystä; puhetavan sievyys on osoitteena hienontuneen -seurakielen suloudesta. - -Vaikka Athenan hegemonia ja se loisto ja mahtavuus, johon Perikles -kohotti syntymäkaupunkinsa, ei voinut pysyväisesti yhdistää Kreikan -kansan hajanaisia voimia, niin tuo suuri valtiomies ainiaan ansaitsee -kiitosta siitä, että Hellas hänen kauttansa on täyttänyt tehtävänsä -maailman sivistyksen historiassa; sillä ainoastaan Perikleen-aikuisessa -Athenassa oli se henkinen vaurastus mahdollinen, joka ihmiskunnalle toi -sen iki-muistettavan nuoruuden-iän. Sen lyhyt-aikaista loistoa on -osaavasti kyllä verrattu Kreikkalaisten mielisankarin väleen -lakastuvaan, vaan kunniarikkaasen nuoruuteen, ja jos se, niinkuin -Achilleyn maine, oli ainoastaan katoovaisuudella lunastettava, ei sitä -suinkaan ole liian kalliisti ostettu; sillä Hellaasen viittaa runouden -ja muiden taiteiden kehitys kaikkina aikoina takaisin, kuni kaivattuun -kotihinsa. - -Se seikka tuon ajan niin loistavaksi saatti, että kreikkalaisen -sivistyksen molemmat puolet, sen luontainen objektiivisuus ja tuo -henkinen vapaus, joka oli seurauksena indiviidin itsenäisyydestä, -silloin olivat tasapainossa, sulautuen yhteen ihmeelliseksi -kokonaisuudeksi. Ainoastaan niiden yhtymisen kautta voi kauniin -ihmisyyden ideaali toteutua. Mutta itsessään ne sisälsivät vastakohdan, -joka oli syynä tämän loisto-ajan lyhyyteen. Henkinen vapaus tuotti -lakkaamattoman edistyksen ja herätti subjektiivisuuden, joka voitti yhä -enemmän alaa; viimein, ylivallan saatuansa, se hajotti kreikkalaisen -ihanteen, joka oli rakennettu yksityishenkilön objektiiviselle -täydellisyydelle. Kreikkalaisissa, kuten jo on nähty, personallisuus -ensin saavutti jotain arvoa; sentähden subjektiivisuus jo alusta alkain -heikompana sivuvirtana kulkee objektiivisuuden rinnalla ja on -runoudessakin selvästi huomattava: Odysseia kajoo jo enemmin sisäisiin -kohtiin, sielu-elämään, kuin Ilias; lyriikassa on subjektiivisuus -anastanut oman alueensa; draaman sisäkohtaisuudesta on jo puhuttu. Vaan -tähän aikaan on alkuperäinen objektiivisuus kuitenkin vielä monta -vertaa valtavampi. Mutta ilmestyvätpä jo uuden katsantotavan enteinä -sofistien opit, jotka eivät myönnä mitään yleistä totuutta löytyvän, -vaan heittävät sen tykkänään indiviidin satunnaisten mielipiteiden -nojalle. Nyt julistaa Sokrates, sofisteja vastustaen, että totuus on -haettava ihmisen omasta hengestä; ihmisen tulee oppia itsensä -tuntemaan, omalla järjellänsä asioita arvostella ja omantuntonsa -johdolla päättää, mikä on oikein ja väärin. Tämä oli arvaamattoman -tärkeä askel ihmiskunnan edistyksen tiellä ja koko seuraavan -kehitysjakson alku. Itsekohtainen henki oli koroitettu tuomariksi -kaikissa asioissa; siveys ei ollut enää perustettava ainoastaan -kansallisen tavan ja tottumuksen pohjalle, vaan oli muuttunut ihmisen -oman sielu-elämän tuotteeksi. Tämä uusi peruste, joka samalla oli -henkisen vapauden korkein edistysmuoto, antoi Helleenien -katsantotavalle suuremman syvyyden ja runsaamman sisällyksen. Siihen -aikaan pääsi täyteen voimaan se sääntöisyyden ja henkisen vapauden -tasapaino, joka kirkkaudellansa valaisee Sofokleen runoutta. Vaan jo -Euripideessä näkyy, miten seuraava aika on ristiriidassa vanhojen -ihanteiden kanssa. Hän esittelee vielä noita muinais-ajan -sankaritaruja, vaan ei usko enää omia ihanteitansa; hänen mielensä on -kokonaan kääntynyt tarkkaamaan tavallisia ihmisiä puutteineen, -virheineen, semmoisina kuin he ovat yksityis-oloissansa, ja näiden -tunteet ja intohimot hän kyllä taitavasti tuopi ilmi; mutta -samanlaisiksi hän myös kuvailee tarumaailman sankareita, noita suuria -aatteiden edustajia, joita hän ei enää ymmärrä. Siitä syntyy -ristiriitaisuus aineen ja esitystavan välillä, jota runoilija olisi -voinut välttää ainoastaan siten, että kerrassaan olisi asettunut -nykyajan luonteen-omaisen näytelmän kannalle, etsien aineitansa -yksin-omaisesti tosiolojen piiristä. Vaan se olisi tietysti ollut liian -jyrkkä, siihen aikaan mahdoton poikkeus kreikkalaisesta taidetavasta. -Ajan henkeä osoittaa sekin, että erityisseikat, yksityisten mietteet ja -laulelmat, kaikenlaiset mahtivaikutukset ja jännittävät kohtaukset -saavat suuren tärkeyden Euripideen runoudessa, mutta teoksen aate ja -kokonaisuus niiden rinnalla usein jää varjopuoleen. -- Koko sitä -suuntaa vastaan, jota Euripides edustaa, nousi Aristofanes, puolustaen -entistä yksinkertaista vakavuutta ja ampuen ivansa teräviä nuolia -muuttuneen aikakauden löyhyyttä ja pintapuolisuutta vastaan. Itse hän -kuitenkin on uusien olojen kasvattama: sillä tuollaiset muutosten ajat -ovat omiansa tuottamaan koomillista ja satiirillista runoutta. Vanhan -ja uuden ajan vastakohta synnytti Aristofaneen. - -Suuri olikin se muutos, joka nyt oli tapahtunut. Sen sijaan, että -valtio oli ollut se ylin tarkoitusperä, jota kaikkein kansalaisten -pyrinnöt tähtäsivät ja jonka hyväksi jokaisen tuli uhrata varansa ja -voimansa, pääsi penseys isänmaan yhteisten asiain suhteen yhä enemmin -vallalle, kansalaiset vetäytyivät pois valtio-elämästä ja hyörivät vaan -omain etujensa tähden. Vanha peritty tapa menetti voimansa; kunnioitus -jumalia kohtaan lannistui ja siveyden siteet höltyivät, sillä sekä -uskonto että siveys olivat likeisimmässä yhteydessä valtio-elämän -kanssa. Tuo jalo "kauneuden ja kunnollisuuden" ihanne poistui yhä -kauemmaksi tosi-elämän piiristä, ja Aristoteles valittaa haikeasti -"banausian", kehnon ja ahdasjärkisen itsekkäisyyden, voitolle-pääsöä. -Kun eivät vanhat kansalliset ihanteet enää hallinneet helleeniläistä -yhteis-elämää, ei runouskaan voinut lykätä uusia vesoja; niitä runouden -lajeja, jotka tähän asti olivat kehittyneet, viljeltiin yhä edespäin, -vieläpä menestykselläkin; mutta se oli vaan himmeä kajastus edellisen -aikakauden loistosta. Ainoat uudet muodostukset, n.s. keskimäinen ja -uusi komedia, eivät voineet palkita noita vanhoja mestariteoksia. -Taiteista kuvanveisto yksinään jaksoi virota entiselleen ja -tuotteihinsa luoda tämän toisen, subjektiivisen aikakauden henkeä, joka -asianlaita sekin puolestansa osoittaa, kuinka juuri tässä taiteessa oli -kreikkalaisen fantasian päävoima, Ett'ei helleeniläinen henki vielä -ollut peräti haihtunut, siitä ovat todistuksena useat ilmiöt Kreikan -suorasanaisessa kirjallisuudessa, niinkuin sen valtiollisessakin -historiassa moni mainio mies, helleeniläisyyden viimeisiin aikoihin -asti. Kreikkalaisen neron voima, jonka luomiskyky oli laimistunut -yhteis-olojen ja runouden alalla, vetäytyi sielun syvyyteen -perustaaksensa uutta valtakuntaa mietteiden avaraan maailmaan; kun -henki oli vapautunut tottumuksen vallasta, pyrki filosofia elämän -ohjaajaksi. Platon on oikea helleeniläisen ajatustavan edustaja; perin -kreikkalaisia ovat hänen maailmankatsomuksensa pääpiirteet ja se tapa, -jolla hän niitä esittelee: hän peittää aatoksensa runollisella, -aistin-omaisella verholla ja hänen ideansa eivät ole himmeitä, -elottomia miettimisen tuotteita, vaan maallisten olojen jaloja -perikuvia; vasta valtiossa ihminen oikean tarkoituksensa täyttää; -suuri, ainainen arvo annetaan kauneudelle ja tasasuhtaisuudelle, ja -maailma käsitetään järjestetyksi kokonaisuudeksi, jossa kaikkialla on -itsetyinen elämän henki; taivaankappaleetkin ovat yleviä, jumalallisia -olentoja. Monessa kohden Platon korkeammalle edisti kansansa -katsantotapaa, poiketen sen alkuperäisistä mietteistä. Hän selvitti ja -jalostutti jumaluuden käsitteen ja teki tarkemman eroituksen henkisten -ja aistillisten välillä. Mutta Platon on myöskin ensimmäinen, joka -vaati aistillisen luonnon kieltämistä ja piti elämää puhdistuksena -korkeampaa oloa varten; sillä muutoin tämä ajatustapa oli -Kreikkalaisille peräti outo. -- Mitä helleeniläinen henki tähän asti -oli tuottanut, sen otti Aristoteles tieteellisesti tarkastaaksensa, -järjestääksensä. Aristoteles on siinä kohden kenties enemmän vanhan -kreikkalaisuuden kannalla, kuin Platon, että hän tarkemmin pitää -silmällä olevaisuutta kuin yliluonnollista maailmaa; mutta hänen -huomionsa ulottuu kauas ulkopuolelle kreikkalaisuuden rajoja ja hän -tahtoo piiriinsä sulkea maailman kokonaisuuden. Tieteen ja runouden -keskinäinen liitto on täydellisesti ratkennut; kumpikin käy tästälähin -omaa erinäistä tolaansa; Aristoteleen kautta ovat varsinaiset -tieteet saaneet alkunsa. Niin tämä ajattelija, seisoen puhtaan -helleeniläisyyden viimeisellä kukkulalla, ikäänkuin korjaa edellisen -kehitysjakson hedelmät ja sulkee sen portit, viitaten sitä tietä, joka -viepi rinteeltä alas uuteen edistysjaksoon. - -Sillä kreikkalaisuus joutuu uudelle uralle, saapi toisen tehtävän. Sen -kansallinen aikakausi on päättynyt; se joutuu yleismaailmallisen -sivistyksen välittäjäksi. Kreikan valtiollinen elämä on hajonnut; mutta -eräs siihen asti puoli-barbarinen sukukansa, Makedonialaiset, ryhtyy -asiain johtoon; Aleksanteri Suuren valloitukset levittävät -helleeniläisen sivistyksen Indian rajoille asti ja kreikkalainen -tieteellisyys ottaa asuntonsa Egyptin pääkaupunkiin. Alexandriassa ja -Aasiassa sulautuu kreikkalaisuuteen egyptiläisiä, juutalaisia, -syyrialaisia y.m. aineita. Luulisipa, että näistä olisi syntynyt joku -omituinen runouden muoto, joka olisi yhdistänyt paraat niistä -aatteista, joilla kreikkalainen sivistys nyt oli lisääntynyt, -- jotain -samankaltaista kuin sittemmin uusi-platonisuus viisaustieteen alalla. -Mutta niin ei tapahtunut; sillä kaikki nämä kirjavat aineet ja -sivistyksen yleismaailmallinen luonne eivät voineet runoudelle -valmistaa mitään kansallista pohjaa. Ihmeteltävä on kuitenkin -kreikkalaisen ihanteen virkeä elinvoima; myöhempiinkin runoteoksiin se -loi tuota viehättävää suloa, joka on omituinen kreikkalaisen hengen -tuotteille. Mutta vaikka runouden kenttä kyllä antoi monta kaunista -jälkiniitosta, ei se enää tuottanut mitään menneen ajan mestariteoksiin -verrattavaa. Siellä, täällä syntyi joku uusi muodostus, niinkuin -sikelialainen idylli; mutta ne ovat verrattain vähäpätöisiä. -Roomalais-vallan ensi aikoina kreikkalainen kirjallisuus nähtävästi -riutuu; mutta toisesta vuosisadasta alkaen se tointumistansa tointuu ja -runoudenkin alalle ylenee uusi vesa, romaani, vaikka se aika vielä on -kaukana, jolloin se vakaantuu ominaiseen muotoonsa. Kuitenkin se nyt jo -tuottaa niin merkillisiä teoksia, kuin Heliodoron "Aithiopika" ja -Longon paimenromaani "Dafnis ja Chloe". Syy tuohon virkeyteen on -kenties siinä, että kreikkalaisuus nyt on ehtinyt itseensä sulattaa nuo -moninaiset vieraat aineet, joita se on hallinnut, ja siten tavallansa -on syntynyt uusi helleeniläinen kansallisuus. - -Toisin kuin runouden oli tieteen laita. Kun Kreikan kansallinen -aikakausi oli mennyt eikä valtiollinen elämä enää herättänyt mitään -toimintohalua, kääntyi mieli sitä suuremmalla hartaudella tieteen -puoleen. Valtiollisen ja yhteiskunnallisen raukeamisen aikakausi oli -varsin merkillinen sivistyshistoriallisessa suhteessa; silloin -edellisen ajan tuottamat aarteet koottiin ja järjestettiin, tutkimus -edistyi ja alaa valmistettiin uudelle käsitystavalle. Yksipuolinen -subjektiivisuus oli saanut täydellisen voiton; yksityis-ihminen oli -anastanut sen sijan, joka ennen oli valtiolla. Hän on nyt siveellisen -maailmankatsomuksen keskus; että indiviidi saavuttaa "korkeimman -hyvän", on elämän tarkoitus. Epikuros näkee tuon korkeimman hyvän -onnellisuudessa, Zenon, Stoalais-oppikunnan perustaja, viisaudessa, -samalla kuin Skeptikot, edustaen itsekohtaisen katsantotavan -epävarmuutta, kieltävät kaiken objektiivisen tiedon mahdollisuutta. - - - - -KUUDES LUKU. - -Roomalainen ihanne ja kristin-uskon alku. - - -Kreikkalaiset loivat antiikkisen sivistyksen ja laskivat ikuisiksi -ajoiksi taiteen ja tieteen perustukset; vaan Roomalaisten välityksellä -levisi tämä sivistys koko heidän avaraan valtakuntaansa sekä sieltä -Euroopan uudempiin kansoihin. Helleenit ja Muinais-Italialaiset olivat -samaa laajaa kansaryhmää, jonka tähden jo vanhimmista ajoista heissä -tavataan paljon yhtäläisyyttä. Mutta toiselta puolen jälkimäisten -luonne, varsinkin semmoisena kuin se ilmaantuu Roomalaisissa, osoittaa -ihan toisia alkupiirteitä kuin Kreikkalaisten. Jos Helleenit ennen -kaikkea olivat ajattelija- ja runoilija-kansaa, on Roomalaisten suuruus -etupäässä käytöllisten valtiotoimien alalla. Kuvausvoiman viehättävät -kangastukset ja tietoviisauden syvämieliset aprikoimiset eivät voineet -heidän huomiotansa pysyväisesti kiinnittää; Roomalainen ei ollut -luotu olevaisuutta taiteellisesti kuvailemaan tai sen arvoituksia -selittelemään, vaan lujalla kädellä hallitsemaan maailmaa ja -levittämään aikansa viljelystä maanpiirin viimeisiin ääriin. Koko -hänen olentonsa oli yksivakaisempi ja kovempi kuin Kreikkalaisen, -hänen katsantotapansa synkempi ja ankarampi. Olympian hilpeäin -juhlakilvoitusten sijaan astuivat gladiatorien veriset ottelut ja -hurjat petojen taistelut; arvelematta Brutus tuomitsee kapinalliset -poikansa kuolemaan ja nuori Horatius voiton hurmauksessa syöksee -kalpansa sulhoa murehtivan sisarensa rintaan. Tämmöiset puolettoman -lujuuden tai säälimättömyyden työt, joista Rooman muistotarinat -kertoilevat, ovat ihan toista laatua kuin ne jalot uhraukset -tai kiihkon ja soaistuksen tuottamat rikokset, joita Kreikan -kertomukset mainitsevat. Roomalaisissa ei tavata Helleenien kauniin -sopusuhtaisuuden tunnetta eikä siihen perustuvaa luontaista -siveellisyyttä; sen sijaan on heissä velvollisuuden tunne vahvempi kuin -Kreikkalaisissa. Molemmat katsoivat valtion ihmis-elämän korkeimmaksi -olomuodoksi; mutta Kreikkalaisissa oli tämäkin, niinkuin heidän -siveytensä ylimalkain, luonnonperäinen, tapain ja tottumusten -vahvistama tunne, Roomalaisissa jokaisen yksityisen selvästi tajuttu -velvollisuus. Paitsi sitä on valtio Helleeneistä pääasiallisesti hyvän, -kansallisen tavan ylläpitäjä, tosi-inhimillisen sivistyksen edistäjä, -s.o. etupäässä kultuuri-valtio;[21] Roomalaisilla se on oma -tarkoituksensa ja ottaa kaikki kansan voimat palvelukseensa, -käyttääkseen niitä etujensa saavuttamiseksi, vieläpä siihen määrään, -että kansallisuuskin joutuu paljaaksi välikappaleeksi. Mutta vaikka -valtiokäsite niinmuodoin on Roomalaisilla paljoa mahtavampi kuin -Kreikkalaisilla, on subjektiivisuus heidän luonteessaan kuitenkin -suurempi. Sillä Kreikkalaisilla oli yksityisen siveys ja toimellisuus -vielä yhteen kasvaneena valtion kanssa; mutta roomalaisessa -yhteiskunnassa valtion piiri ja yksityishenkilön oikeudet eroitettiin -tarkasti toisistaan. Indiviidien keskinäiset suhteet määrättiin tyystin -lainsäädännössä ja perhe-elämäkin sai suuremman merkityksen kuin -kreikkalaisessa yhteiskunnassa. Mutta samalla yksityishenkilö -lujemmilla siteillä kiinnitettiin valtioon. Näistä kaikista oli -seurauksena, että, kun subjektiivisuus katkaisi olevaisten olojen -siteet, se Kreikassa hävitti valtiollisen elämän ja teki lopun sen -itsenäisyydestä; vaan Roomassa valtiorakennus silloinkin pysyi lujana, -vaikka indiviidisyyden valta ei suinkaan ollut vähempi kuin Kreikassa. -Se tarmo ja toimintakyky, mikä saattoi tasavallan sankarit -järkähtämättömällä mielen lujuudella kaikki alttiiksi antamaan, kaikki -kärsimään syntymäkaupunkinsa suuruuden hyväksi, se puhkesi nyt -hillitsemättömään vallanhimoon ja nautintohaluun tai niihin -mielettömyyden tekoihin, jotka saastuttavat Tiberion ja Caligulan -tapaisten keisarein elämää. Roomalainen ei supistanut henkensä voimaa -sopusuhtaisuuden rajoihin, vaan ennätti sekä hyvässä että pahassa joko -ylevimmän sankaruuden tai riihattoman hurjuuden viimeisille perille. -Mutta tarkka la'in järjestelmä ja ankara velvollisuuden tunto piti -itsekkäisyyden kurissa ja siveellisyys perustui niinmuodoin enemmän -indiviidin tottelevaisuuteen yhteiskunnan järjestystä kohtaan, kuin -täysin kehittyneen persoonallisuuden luontaiseen sopusointuun. -Kreikkalaisten ideaali oli paraasta päästä esteetinen, Roomalaisten -siveellis-valtiollinen. - -Mutta plastillisena, itsessään valmiina ja täydellisenä, roomalainenkin -personallisuus esiintyy katsojan silmissä. Jos ei Roomalainen ollutkaan -tuottelias taiteen alalla, niin hänen uljas, lainkuuliainen, -järkähtämätön luonteensa sitä vastoin on omansa virittämään -kuvausvoimaa, ja runous onkin kaikkina aikoina ammentanut aineita -Rooman historiasta ja muinaistarinoista. - -Ylempänä jo viitattiin siihen, että valtio-etu Roomassa oli -kansallisuuttakin voimallisempi. Mukauntuessaan vieraisin -kansallisuus-aineisin, Rooman onnistui ne sulattaa omaan -valtiorakennukseensa.[22] Voitettujen kansain jumalat siirrettiin -Roomaan; heidän tapansa, taitonsa, sivistysmuotonsa pääsivät sinne -leviämään. Mutta varsinkin Kreikkalaisten laitokset ja henkinen elämä -juurtuivat aikaa myöten maailman pääkaupunkiin. - -Roomassa havaitaan ensi kerta historiassa se ilmiö, että kansakunta -toiselta lainaa valmiin sivistyksen sovittaakseen sitä omiin oloihinsa. -Tästälähin kohtaamme samaa ilmiötä kaikissa maissa ja kansoissa; sillä, -kun inhimillisen sivistyksen, niin sanoakseni, peruskaavat ovat -valmiina, alkaa jokaisen eri kansan kehitys sillä, että se omistaa, -mitä ihmiskunnan yhteinen työ on tuottanut, ja suuremmassa tai -vähemmässä määrässä muodostaa sitä oman henkensä mukaan. Enimmät -sivistyskansat ovat tätä perintöä sillä tavoin hoitaneet, että -runoudenkin alalla entisen sivistyksen siemenistä itsenäisesti ovat -kasvattaneet omat ihanteensa; mutta Roomalaiset vaan semmoisenaan -omistivat kreikkalaisen taide-ideaalin, melkein yksinomaisesti -mukaillen heidän teoksiansa. Heidän runoudessaan havaitaankin sentähden -varsin vähän itsenäisyyttä. Siihen oli kaiketi syynä tuo äsken mainittu -kansallisuuden mukaantuvaisuus; sen lisäksi tuli, ett'ei Roomalaisten -alkuluonne ollut taipuvainen runouteen. Heillä ei ollut mitään -varsinaista kansan-epiikkaa; heidän muinaistarunsa säilyivät -suorasanaisina kertomuksina, kunnes historioitsijat ne muistoon -kirjoittivat. Useat ensimmäisistä runouden viljelijöistä -Roomassa olivatkin muukalaisia: Tarentolainen Livius Andronicus, -Kreikkalais-Oskilainen Ennius, Afrikalainen Terentius y.m. Vaan -tunnettu on, kuinka Roomalaiset, tutustuttuansa kreikkalaiseen -sivistykseen, itse siihen mieltyivät ja kuinka suuren vallan Kreikan -kieli ja kirjallisuus voitti Rooman ylimyksissä. Mutta yhtyipä tähän -mieltymykseen kuitenkin isänmaallinen harrastus: muukalainen sivistys -oli omakieliseksi saatettava. Latinan kielioppi tuli muoti-asiaksi -Rooman aristokraatisissa piireissä. Roomalaisten selvä äly ja se -plastillinen aisti, mikä heille oli yhteinen Kreikkalaisten -kanssa, ilmaantui silloin paitsi valtiolaitoksessa myös pontevan -Roomalais-kielen muodostuksessa; se vakaantui lopullisesti Ciceronin ja -Julius Caesar'in kautta, joka jälkimäinen osoitti järjestystaitoaan -kieliopillisissa säännöissä, yhtä hyvin kuin sotajoukkojensa -asettamisessa. Jo sitä ennen oli rahvaan luontainen leikillisyys ja -kokkapuheisuus päässyt puhkeamaan Plauton komedioihin, jotka -aineiltansa kyllä ovat mukaelmia kreikkalaisista teoksista, mutta -esitystavaltaan perin kansallisia. Vähää ennen kirjallisuuden -varsinaista loisto-aikaa oli Lucretius latinaisissa heksametreissa -runollisesti esitellyt Epikuron ja Atomistein oppia. -- Mutta vasta -Auguston hallitus, joka soi valtakunnalle hoivan tasavallan -rauhattomuudesta, saatti edellisten aikojen pyrinnöt tuleentumaan. -Vergilius, Horatius, Ovidius ovat tuon runsashedelmäisen -kulta-aikakauden edustajia. Jos hallitsijan suosio olikin ulkonainen -syy runouden kohoamiseen, niin Rooman mahtavuuden vireyttämä -kansallistunto oli se sisällinen voima, joka sitä kannatti. Se puhaltaa -innollisena kansallishenkenä Vergilion Aeneidissä ja monessa muussa sen -ajan runotuotteessa. Vaikka yleiset sivistysmuodot noudattivat -kreikkalaista mallia, ei Rooman kansakunta ollut vielä ennättänyt -sanottavassa määrässä itseensä sulattaa muita kuin lähisukuisia -aineksia, nimittäin Italian heimokunnat, ja sen alkuperäistä -roomalaista ydintä oli vielä tarpeeksi jäljellä, jotta sen kansallinen -omituisuus taisi ilmaantua sen ajan tuotteissa. Mitä enemmin -roomalaisuus sitten itsellensä omisti voitettujen kansojen ajatustapaa -ja mukaantui niiden jälkeen, sitä heikommaksi kävi itsenäinen -runollinen tuotanto, vaikka kirjallisuus sen kautta sai -monivaiheisemman luonteen. - -Tästä näkyy, ett'ei Roomalaisilta sovi kieltää kaikkea kirjallista -omituisuutta, ja heidän periluonteensa, jota ylempänä kuvattiin, -tuleekin ilmi monella alalla. Heillä oli ylimalkain suurempi taipumus -tosiolojen käsittämiseen kuin kuvausvoiman vapaasen luomistyöhön. -Sentähden on suorasanainen kirjallisuus ylimalkain sopivin -roomalaiselle luonteelle; siinä latinankielen erinomainen selvyys ja -rhetoorinen voima osoitaikse kaikessa komeudessaan. Jokapäiväistäkin -elämää rupesivat Roomalaiset terävällä käytöllisellä aistillaan -taiteellisesti esittelemään, erittäinkin _satiirissa_, joka -Roomassa oli perin kansallinen hengentuote. Siinä yhtyivät tosiasiain -havaitseminen ja se taipumus koomillisuuteen, joka näkyy olleen -Muinais-Italialaisten luonteessa. _Historiankirjoituksessa_ oli -Roomalaisten valtiollinen äly suureksi hyödyksi, ja se onkin heidän -kirjallisuutensa vahvin puoli. Livion eepoksenkaltaiset kertoelmat ja -Taciton draamalliset luonteenkuvaukset sisältävät ainakin yhtä paljon -runollisuutta, kuin koko muu roomalainen kirjallisuus yhteensä. - -Kuinka Rooman valtakunnan suuruus elähytti runollista tuotantoa, on -äsken sanottu. Kun keisari edustaa ikuista Roomaa, ylistää runoilija -hänen personaansa isänmaan sijassa, ja näin voipi runotar toisinaan -alentua imartelevaksi hoviliehakoksi. Mutta toiselta puolen -keisarihovin ylellisyys ja turmeltuneet tavat sekä pääkaupungin ylen -hempeytynyt sivistys saattoivat ihmiset kyllästymään ajan -sivistysmuotoihin ja heidän mielensä ikävöi luonnon hiljaista elämää ja -maaseudun rauhallista yksinkertaisuutta, niinkuin useasti tapahtuu -tällaisten olojen vallitessa. Siitä tuli se mieltymys idylliin, jota -tavataan roomalaisissa runoilijoissa, niinkuin myös Kreikan myöhemmässä -kirjallisuudessa. - -Rooman vakava kansa rakasti prameutta ja juhlallisuutta ulkonaisissa -menoissa; se tulee monella tavoin ilmi heidän julkisessa elämässään, ja -niin myös heidän kirjallisuudessaan. Jo kielen luonne houkutteli -enemmän kaunopuheisuuteen kuin runouteen ja runoteoksissakin pääsee -rhetoorisuus enimmiten voitolle. Missä tämä yhdistyy alkuperäiseen -voimaan ja aaterikkaasen sisällykseen, antaa se esitykselle viehättävän -mahtipontisuuden; mutta varsinkin myöhemmän ajan tuotteet, jolloin -runollinen aisti jo oli pilaantunut, osoittavat paljon tyhjää -kaunopuheisuutta, niin esim. Senecan tragediat. Kiitettävänä -vastakohtana tulee mainita erittäinkin muutamia lyriikan tuotteita, -niinkuin Catullon ja Tibullon runot, joissa luontainen tunne saa voiton -koreapuheisuudesta. -- Roomalaisen runouden rhetoorista väritystä -edistää vielä yksi kohta. Nuo kansan kuvausvoiman synnyttämät -myytilliset olennot, joita kreikkalaiset runoilijat mielellään tuovat -esiin, ovat Roomalaisilla jo menettäneet elävyytensä ja muuttuneet -ajatusperäisiksi mielikuviksi, osittain ajan edistyneemmän -katsantotavan tähden, vaan osittain siitäkin syystä, että ne ovat -toiselta kansalta lainattuja. Roomalaisessa kirjallisuudessa, näet, -alkaa allegorian valta. Ne ominaisuudet, joita ennen kaikkia huomataan -Roomalaisten runoudessa, ovat voimakas isänmaallinen henki ja -käytöllinen mieli, joka runoudenkin kautta pyytää vaikuttaa ihmisten -tahtoon ja tälläkin alalla asettaa itsellensä siveellisen -tarkoitusperän. Jälkimäisestä satiirikin saa alkunsa; vikojen ja -epäkohtien pilkkaamisella ja moittimisella toivoo runoilija -parantavansa aikalaistensa tapoja. Sen kaunopuheisuuden, joka yleensä -on roomalaisen kirjallisuuden tunnusmerkkejä, senkin tuottaa sama halu -vaikuttaa kuulijan tai lukijan tunteisin. - -Ulkonaisessa suhteessa ovat roomalaisen esitystavan ansiot lausekeinon -juhlallinen komeus, sen tarkkamääräisyys ja voima, niinkuin myös se -"urbanitas" eli hienotapainen sievyys, mikä enimmiten vallitsee Rooman -kirjallisuudessa. Jos latinainen runous, kuten Rooman sivistys -ylimalkain, osoittaa vähemmän alkuperäisyyttä kuin kreikkalainen, niin -juuri tämä sen yleismaailmallinen luonne on tehnyt sen sopivaksi -välittäjäksi muinais-ajan ja uudempain kansakuntain kesken. - -Aika oli nyt tullut semmoinen, jolloin melkein koko tunnetussa -maailmassa vallitsi yhteinen sivistys; sen välittäjänä on lännessä -latina, idässä kreikankieli. Sen pohjana on vanha kreikkalainen -sivistys; siihen yhtyy roomalaisuus, vaan sen ohessa kaikki ne -monenkaltaiset kansalliset aineet, jotka Rooman valtakunnassa melkein -ovat kadonneet yhteiseen roomalais-kreikkalaisuuteen. Muutamia -erityisen kansallisuuden muistoja on tosin jäljellä ja paikoin ovat -vanhat kansalliset kieletkin säilyneet, esim. Syyriassa, Egyptissä, -Galliassa. Mutta niillä ylipäänsä ei ole suurta merkitystä; aikakautta -hallitsee yleisihmisyys, humanisuus. Yksinvalta estää yleisempää -osanottoa valtakunnan yhteisiin asioihin eikä ihmisillä ole mitään -kansallista tehtävää; sentähden tulee yksityishenkilön hengellinen tai -aineellinen menestys kaikkein pyrintöjen keskustaksi. Samalla kuin tämä -vie itsekkäisyyteen, tekee se toiselta puolen uskonnollisen tarpeen -tuntuvammaksi, ja siitäpä syystä tämä aika tarjookin oivallisen -maanlaadun kristin-uskon kylvölle; Rooman valtakunnan laveus ja -vilkastunut kanssakäyminen kaukaisimpien seutujen kesken helpoittavat -sen leviämistä. Vanhan kreikkalaisen filosofian perustuksella ja -niiden aatteiden vaikutuksesta, joita sekä kristin-oppi että itämaan -kansojen muinais-uskonnot tarjoovat, kasvaa omituinen teosofia, -uusi-platonisuus, joka koettaa yhdistää kaikki, mitä ihmiskunta siihen -asti on miettinyt. Runsas-aineinen kirjallisuus osoittaa virkeätä -henkistä elämää, ja monessa runouden tuotteessa sopii vielä ihaella -kreikkalaisen hengen sievää ihanuutta tai roomalaisen arvokasta -komeutta; mutta kuvausvoima on kuitenkin suuresti laimistunut eikä saa -enää aikaan noita mainioita mestariteoksia, joiden paljas nimi -johdattaa mieleen runouden ylevimmät ihanteet. Yleismaailmallisuus sitä -heikontaa ja rasittaa, ja entiset ihanteet sortuvat tuohon suureen -kilvoitukseen aistin-omaista kauneutta hehkuvan pakanuuden ja nuoren, -synkkää kieltäymystä saarnaavan kristin-opin välillä. Eikä uusi taide -silloinkaan vielä pääse vahvasti toimimaan, kun kristin-usko vihdoin on -voitolle päässyt; sillä se kaipaa kansallisuuden elähyttävää kastetta. -Paraiten menestyvät ne runouden lajit, jotka ovat ulkopuolella sen -varsinaista alaa, erittäinkin satiiri; Lukianon sukkela-älyisissä -ryntäyksissä vanhaa jumalistoa vastaan kuvauupi ajan kieltoperäinen -suunta. - -Näin vanha aika vaipui hautaansa, jättäen kaksi hedelmää -tulevaisuudelle perinnöksi: kreikkalais-roomalaisen sivistyksen jalot -tiede- ja taide-aarteet sekä Judaean kansassa syntyneen, vaan -kreikkalaisen hengen muodostaman, uuden uskonnon. - -Antiikkinen ihanne, kuten jo nähtiin, perustuu objektiivisuuteen, -maailman kokonaisuuden kauniisen järjestykseen. Tässä maailman -täydellisessä järjestyksessä on yksityishenkilö tosin itsenäinen osa, -jonka suurin mahdollinen täydellisyys ylentää kokonaisuuden -sopusointua, samaten kuin kreikkalaisessa temppelissä jokainen eri -pylväs tai pintakuva on itsestään kaunis ja kuitenkin pääasiallisesti -on olemassa yleisen tasasuhtaisuuden vuoksi; sillä sen asemaa ja -kauneutta määrää kokonaisuuden järjestys. Antiikki-maailman -edistyskannalla on tämä objektiivisuus -- tämä henkilön määrättäväisyys -ulkonaisen järjestyksen kautta -- valtavampi kuin henkilön oman sielun -syvyydestä kuohuileva itsemääräys, kuin sen sisällisen maailman -omituisuus, mikä hänen sydämmessään elää. Kun subjektiivisuus herää ja -ihminen asettaa oman mielensä kaikkein asiain ratkaisijaksi, silloin -vanha maailma rupeaa hajoamaan; temppeli raukeaa, kun pylväät eivät -enää sitä kannata, vaan jokainen erikseen pyrkivät edustamaan -kokonaisuutta. Oikein on, että indiviidi saa kehittää kaiken voimansa -ja omituisuutensa; mutta toiselta puolen yksityishenkilön runsaampi -kehitys ei saa häiritä maailman yleistä sopusointua; sen tulee -päinvastoin rikkaudellaan sitä enentää. Tämä voipi tapahtua ainoastaan -sen katsantotavan nojalla, että ihmishenki on jumalallista alkuperää ja -jumaluus siis elää ihmishengessä; silloin indiviidi voi omaksensa -omistaa maailman yleisen järjestyksen, kokonaisuuden; se ei nyt enää -vieraana, ulkonaisena voimana, synkkänä sallimuksena, vastusta -yksityishenkilöä; vaan jumalallinen järjestys on ihmishengen oma -sisällys; sitä toteuttaessaan ihminen vapaana kehittää omaa olentoansa. -Indiviidien toisiansa täydentäessä syntyy yleinen sopusointu; -yksityishenkilöin vapaan toiminnan kautta kokonaisuus varttuu yhä -runsaampiin muotoihin, tuoden näkyviin ennen aavistamattoman -moninaisuuden. - -Tällaisen maailmankatsomuksen nojalla oli muodostuva toinen ihanne kuin -antiikin, -- se ihanne, joka yleensä on uudemman ajan oma. Ylempänä -kuvattu katsantotapa koittaa vähitellen ihmiskunnalle; mutta, -ennenkuin se voitolle pääsee, käy sen edistyminen monta mutkatietä. -Objektiivisuuden rauettua saa pelkkä subjektiivisuus vallan. Rooman -keisari-aikana oli yleinen individualismi voitolle päässyt ja -yksityis-ihmisestä oli tullut kaikkein henkisten harrastusten keskus. -Hänen täydellisyytensä -- viisaus, niinkuin Stoalaiset sanoivat, -- tai -onnellisuutensa -- Epikurolaisten ihanne -- asetettiin korkeimmaksi -tarkoitusperäksi, huolimatta yhteis-elämästä tai ihmiskunnan -kokonaisuudesta. Mutta, koska yksityisihminen semmoisenaan, yhtymättä -henkisen elämän kokonaisuuteen, ei voi saavuttaa mitään täydellisyyttä -eikä häiritsemätöntä maallista onnea, ei tämä ajatuskanta voinut ajan -pitkään tyydyttää, vaan sortui omaan tyhjyyteensä, valmistaen alaa -kristin-uskolle. Ihminen heittäytyi Jumalan helmoihin, toivoen -jumalallisen välittäjän kautta löytävänsä haudan toisella puolella, -mitä hän tässä elämässä turhaan oli etsinyt, olentonsa täydellisyyden -ja suurimman autuuden yhteydessä Jumalan kanssa. Mutta samalla -kristin-usko tunkeutuu ihmissielun syvimpään syvyyteen, aukaisten -sydämmen salaisimmat kätköt. Ihmisen sisällinen puhtaus, hänen -yhtymisensä Jumalaan rakkauden kautta on uuden uskonnon pääsisällys. -Jumalaa ajatellaan lempeäksi isäksi, ihmisiä hänen lapsiksensa, ja -rakkauden tulee myös yhdistää ihmiset keskenänsä. Korkeimman edessä -ovat kaikki yhtäläiset, ja kajastus Kristuksen kirkkaudesta valuu myös -alhaisten ja sorrettujen yli. Yleisen ihmis-arvon tunnustamiseen oli -ajan sivistys jo monella tavalla ohjannut yhteistä ajatustapaa; vihdoin -kristin-usko sille antoi pyhityksensä. Uusi uskonto asetti itsellensä -mitä jaloimman esikuvan, puhtaan ihmisyyden ideaalin, koko -ihmiskunnalle kelpaavan; siitäpä sen yleismaailmallinen merkitys. - -Kristillinen maailmankatsomus oli, niin sanoakseni, siirtänyt -elämän painokohdan ihmisen ulkonaisesta olosta hänen mieleensä ja -omaan-tuntoonsa, antaen samalla yksityishenkilölle täyden arvon. -Kristin-usko on niinmuodoin subjektiivisen käsitystavan korkein aste. -Mutta se sisälsi kuitenkin jo ensi aikoina paljon aihetta laajaan -kehitysjaksoon objektiiviseenkin suuntaan, joka kehitysjakso ei -vieläkään ole päättynyt. Vanhimmassa kristikunnassa oli elävä tunne -koko ihmiskunnan yhteenkuuluvaisuudesta ja sen varttumisesta yhä -suurempaan täydellisyyteen, ja kirkkaana toiveena sille loisti ajatus -"tuhatvuotisesta valtakunnasta", s.o. ihanteellinen kuva maallisen -elämän korkeimmasta kehittymis-tilasta. Nämä aatokset on kristillisen -kirkon myöhempi käsitystapa melkein kokonaan hämärään peittänyt. -Rakkauden käsky taas voi saada avarammankin sisällyksen, kuin mikä -sille tavallisesti annetaan; saattaahan se kiintyä maailmassa -toteutuviin aatteisin ja tehokkaasti ilmaantua Jumalan valtakunnan -levittämisessä maan päällä myös yleis-inhimillisen tai kansallisen -elämän eri piireissä. Vihdoin, kun kristin-usko julistaa ihmiset -Jumalan lapsiksi, ei sekään ajatus ole kaukana, että ihmishenki on -jumalallista alkuperää ja että Jumalan henki siis ilmestyy historian -menossa ja kaikessa, mitä ihmishenki tuottaa hyvää ja jaloa. Moni -ajattelija onkin tehnyt tämän johtopäätöksen; vaan ei mikään -kirkkokunta ole rohjennut ottaa sitä uskontunnustukseensa. - -Yleensä on uskonnollisella alalla kristin-opin subjektiivinen puoli -melkein yksin-omaisesti päässyt kehkiämään. Vaan ne objektiivisen -katsantotavan siemenet, joihin olen viitannut, ovat kuitenkin -muilla aloilla itäneet ja taimelle nousseet; sillä kristin-oppi ei -ole yksistään uskontoa, vaan sisältää sen ohessa siveellisen -maailmankatsomuksen. Mutta varsinkin kristin-uskon ensi aikoina oli tuo -subjektiivinen puoli erittäin valtava; siinä kohden, niinkuin monessa -muussakin suhteessa, huomataan silloisten olojen vaikutusta. Vanhat -ihanteet olivat kukistumaisillaan; valtiollisen ja yhteiskunnallisen -vapauden puute esti kaikki yhteiset pyrinnöt. Siveellinen turmelus oli -arveluttavassa määrässä voitolle päässyt ja useat filosofit olivat jo -kallistuneet pessimistiseen ihmisluonnon arvostelemiseen. Zoroasterin -uskonto opetti pimeyden valtakunnan olevan melkein yhtä voimallisen -kuin valon ja hyvyyden, ja sieltä olivat Juutalaisetkin saaneet -käsityksen pahuuden ruhtinaasta ja valtakunnasta. Sen-aikuisessa -tietoviisaudessa oli se ajatus yleinen, että aineellinen maailma on -hengen vangitsija ja että ihmissielu vasta aineellisuuden kahleista -päästyään voi oikean tarkoituksensa täyttää. Nämä kaikki vaikuttivat -uuden opin muodostumiseen. Synkkä itsensä-kieltäminen ja maailman -halveksiminen oli kristityn ensimmäinen velvollisuus. Kaikki ihmisen -luontaiset taipumukset, kaikki ihmishengen jaloimmat tuotteet, tiede, -taide, valtiollinen elämä, katsottiin semmoisinaan, jos ei aina -suorastaan hyljättäviksi, niin kumminkin epäpyhiksi, halpa-arvoisiksi -kirkon pyhittämien rinnalla; sillä olivathan nuo kaikki saaneet alkunsa -tuosta synnin tahraamasta ihmisluonnosta. Jyrkkä eroitus hengellisen ja -maallisen välillä oli näiden kaikkien seurauksena. - -Ett'ei tuommoinen katsantotapa ollut suosiollinen taiteen pyrinnöille, -on itsestään selvää. Nuori kristinoppi kyllä synnytti vähän hengellistä -runoutta ja muutamia kristillisen kuvaustaiteen alkeita; mutta mitään -itsenäistä kauneuden ihannetta ei se ensi aikoina kyennyt luomaan. -Uudet kansat ottivat sen huostaansa ja vasta niiden keskuudessa, -monellaisten aiheiden vaikutuksesta, yleni kristillinen taide ja -silloin kristillinen maailmankatsomus sai runollisenkin muodostuksensa. - - - - -SEITSEMÄS LUKU. - -Keskiajan ihanne. - - -Keskiajan omituisuus on vuotanut kahdesta lähteestä: kristin-uskosta -sekä niiden uusien kansojen luonteesta, jotka Roomalais-valtakunnan -hävittyä astuivat historian näkymölle. Katsokaamme nyt niitä -kansakuntia, jotka ovat olleet osallisina sen ihanteen tuottamisessa. - -_Keltiläiset_ heimokunnat muodostivat väestön pohjakerroksen -useissa Euroopan maissa, niinkuin Ranskassa, Englannissa, -Etelä-Saksassa ja osittain Espanjassakin. Kansallisesti he kyllä -vähitellen riutuivat ja kuolivat; heidän kielensä väistyi syrjälle, -ensin latinan, sitten germanilais- ja romanilais-kielten edestä, kunnes -se pysyi ainoastaan maarahvaan keskuudessa muutamilla tienoilla -Ranskassa ja Britannian saarilla. Mutta syrjäytyessään Keltiläiset -kuitenkin säilyttivät vanhat tarinansa ja kansallisen runoutensa ja -ennättivät pysyväisesti vaikuttaa muiden kansojen kuvausvoimaan. Heidän -omasta runousmuodostaan ovat esimerkkinä nuo utuiset, haikeamieliset -kertomarunot, joita jälkimaailma muistelee Ossian'in laulujen nimellä. -Ylimalkain näkyy Keltiläisissä olevan joku taipumus synkkään ja -hämärään salaperäisyyteen. Kolkko ja kamala oli heidän uskontonsa. -Sitä todistavat Druidien pyhät tammistot, joiden pimentoihin ei -vihkimättömän silmä koskaan saanut tunkeutua, ja nuo julmat -ihmis-uhrit, joilla pyydettiin lepyttää jumalain vihaa. Ankaran -pappisvallan rinnalla oli yhtä kova ylimysvalta. Vaan toiselta puolen -oli ainakin Gallian heimokunnissa muutamia ominaisuuksia, jotka -näyttävät olevan täysi vastakohta tuolle yksvakaiselle synkeydelle: -hilpeä, huoleton mielenlaatu, hillitön uutisten halu ja vilkas -puheliaisuus. Paitsi uskonnollista mieltä huomattiin Keltiläisissä jo -vanhimpina aikoina erittäin kaksi luonnontaipumusta: he harrastivat -ennen kaikkia sotaista kunniaa ja kaunopuheisuuden mainetta. Nämä -mieliharrastukset niinkuin yleensä keltiläisen alkuluonteen iloisempi -puoli muistuttaa nykyisistä Ranskalaisista; päinvastoin tuo toinen, -pimeämpi puoli kenties ilmaantuu Skotlannin Puritanien totisessa -luonteessa ja siinä kiihkoisessa katolisuuden muodossa, joka on päässyt -valtaan Espanjan kansassa. Mutta näiden ohessa on Keltiläisissä aina -ollut vilkas mielikuvitus, joka tulee ilmi varsinkin runo-aineiden -keksimisessä; melkein kaikki ne tarinat, joita keskiajan taiderunous -otti muodostaaksensa, ovat heistä saaneet alkunsa tai heidän kauttansa -tulleet tutuiksi keskiajan kansoille. Keltiläisten omat taistelut -vieraita anastajia vastaan antoivat aihetta tarinoihin Artus -kuninkaasta ja ympyriäisen pöydän ritareista; heidän välityksensä -kautta tuo itämailta tullut, syvätajuinen taru pyhästä Gral'ista levisi -muille Euroopan kansoille. Heistäpä enimmiten juontuvat nuo sadut -lumotuista lähteistä, taikalinnoista ja muista ihmeistä, joita -kohtaamme keskiajan ritarirunoudessa, Arioston "Orlando furioso'ssa" ja -uudemmissakin kertoelmissa. Erittäin nuo sadun-omaiset haltiattaret -(fee't), jotka pitävät huolta ihmisten kohtalosta, ovat keltiläistä -alkuperää. Keltiläisen kuvausvoiman jäljet ulottuvat siis paljoa -loitommaksi, kuin heidän valtiollinen itsenäisyytensä tai heidän -kansallisen runoutensa tuotteet. - -Niistä monisukuisista heimokunnista, jotka kansainvaellusten aikana -tulvasivat Rooman valtakuntaan, ovat _Germanit_ ennen muita -vaikuttaneet keskiaikaisten olojen muodostumiseen. Jos käännymme -Germanien alkuluonnetta tarkastamaan, huomaamme kaksi silmään-pistävää -ominaisuutta: korkealle yltyneen personallisuuden-tunnon, joka väliin -ilmaantuu vakaana, miehuullisena itsenäisyytenä, väliin uhka-ylpeytenä -tai omavaltaisena itsepintaisuutena, sekä kiihkeän sotahalun, -joka ei pidä taistelua paljaana välikappaleena vallan, maineen ja -rikkauden saavuttamiseksi, vaan elämän varsinaisena tarkoituksena. -Vastahakoisesti germanilainen mies taipuu yhteiskunnallisen -järjestyksen alle, ihan toisin kuin Kreikkalainen tai Roomalainen, -joiden mielestä valtio on kaikkein pyrintöjen luonnollinen keskus. -Mutta kuitenkin hän vapaaehtoisesti antautuu toisen, arvossa -pidetyn miehen vallan alle, vieläpä palvelee häntä ankarimmalla -uskollisuudella. Tämä näennäinen ristiriitaisuus osoittaa -germaanilaisessa luonteessa olevan vahvan indiviidisen suunnan, eli -toisin sanoen: germanilaisilla heimoilla ei ole yhteis-elämä aatteineen -rientoineen ylinnä tarkoitusperänä, vaan eri henkilöin pyrinnöt -semmoisinaan. Isänmaan hyväksi olisi Muinais-Germanin ollut mahdoton -altistua Kodron tai Curtion tavalla, vaan yhtä suuriin urhotöihin ja -itsensä-kieltämisiin voipi häntä saattaa päällikölle vannottu -uskollisuus tai sotakunnian himo taikkapa vaan velvollisuudeksi -koroitettu mielijohde. Jos vertaa muinais-germanilaiset uroot Homeron -sankareihin, niin jälkimäiset ihmisinä ovat meitä paljoa lähempänä. -Helleeniläinen uros, vaikka kyllä ihailee sotaista mainetta ja riemulla -rientää miekan mittelöhön, ei suosi taistelua itse taistelun tähden; -sota on hänestä vaivaloista työtä eikä hän turhan vuoksi uhraa -henkeänsä; Germani sitä vastoin pitää sotaa iloleikkinä ja syöksyy -uhkamielisesti surman suuhun. Nuo hellempien tunteiden luonnolliset -puhkeamiset, jopa valituksetkin, jotka virtaavat Homeron sankarien -suusta, paljastavat meille mielenliikuntoja, jotka ovat yhteiset koko -ihmissuvulle ja siis selvästi ymmärrettäviä; mutta germanilaisen uroon -uhmailevaisuus tuottaa oikullisuuden, josta hänen luonteensa usein -kyllä käypi eriskummaiseksi ja vaikeaksi käsittää. Nibelungenlied'issä -Hagen, vaikka varma ennusmerkki häntä varoittaa ja hän helposti voisi -pelastaa sekä itsensä että toverinsa, töytää tieten taiten kuolemaansa -kohden eikä koeta puolellakaan sanalla pidättää ystäviänsä taattuun -turmioon heittäymästä. Se aatteisuus, joka kuitenkin pilkoittaa esiin -tästä eriskummaisuudesta, on toisenlainen kuin vanhan ajan kansojen. -Kreikkalaisen ideaalisuus on objektiivinen, ulkokohtainen: hän oivaltaa -maailman sopusuhtaisuuden ja ottaa sen vaan olonsa ja toimintansa -esikuvaksi. Germanin aatteisuus on päinvastoin luonnoltaan -subjektiivinen, itsekohtainen. Yksityishenkilöä ei tyydytä maailma -semmoisenaan; hän tahtoo katsoa sitä omalta kannaltaan, muodostaa sitä -oman mielensä mukaan. Tämä on jo hiukan alkua siihen, mikä sittemmin -saapi romantisuuden nimen, ja siinä näkyy sama omavaltaisuus, jolla -germanilainen soturi muutoinkin seuraa mielijohteitansa, Hänen -aatteelliset perus-ohjeensa ovat useinkin hyvin haaveellisia ja -yksipuolisia, niin esim. seuralaisen rajaton kiintymys johtajaansa ja -tuo umpisilmäinen kestävyys verikoston velvollisuuden täyttämisessä. -Vahvan personallisuudentunnon ja haaveellisuuden yhteys osoittuu ennen -kaikkia tuossa omituisessa yksityiskunnian käsityksessä, joka sai -alkunsa Germanien kesken ja on ihan toista kuin se arvo ja maine, jota -antiikkinen uros tavoitteli. Siitä syntyi sitten ritarisuuden ihanne ja -jälkeenpäin myös se kunnian irvikuva, joka nytkin vielä monessa maassa -kummittelee erityisen säätykunnian ja kahdentaistelun muodossa. - -Muinais-Germanit olivat luonnon-kansaa, jossa intohimojen rajut myrskyt -eivät paljon vastusta kohdanneet. Helleenien "aidos" ja "sofrosyne" -olivat heille äkki-outoja käsitteitä. Omaan voimaansa luotti -germanilainen sankari eikä jumalienkaan apua suuresti kaivannut; vielä -vähemmin hän pelkäsi ylimielisyydellään itseänsä vastaan kiihoittavansa -sallimuksen salaista voimaa. Jyrkimmät vastakohdat tavataan -rinnatuksin, vieläpä samassakin henkilössä: verinen julmuus ja -alttiiksi-antauva rakkaus, kavala petollisuus ja luopumaton -uskollisuus, hurja kostonhimo ja ylevämielinen jalous. Helleenien -sopusointuisella kauneudella tietysti ei ole sijaa näissä oloissa; -ankara ristiriita on päinvastoin hengen ja muodon välillä. Aatteisuus -piilee karhean kuoren alla ja kauneus ilmaantuu enimmiten jylhänä, -ylevänä; ihanteisuus väistyy syrjälle, antaen tilaa erityis-olennon -omituisuudelle, joka nyt saa suurimman tärkeyden. - -Muinais-Germanien runoudessakin nämä heidän luonteensa pääpiirteet -kuvautuvat. Tuo vahva itsekohtaisuus näkee mieluimmin kaikki omain -tunteittensa valossa, lyyrillisen runouden tavalla. Germanien -vanhimmissa kertomarunoissa, Edda-lauluissa, onkin lyyrillisyys -voitolla. Ne eivät muodosta yhtenäistä epopeaa eivätkä kertoile -kuvattaviansa eepoksen tavallisella selvyydellä ja laveudella, vaan -poimivat tapausten joukosta muutamia tarkemmin esiteltäväksi, etenkin -sellaisia, joissa henkilöt itse lausuvat ajatuksiansa. Muuttuupa niiden -muoto monessa paikoin melkein draamalliseksi. Sanalla sanoen, Eddassa -on pääasiallisesti sama esitystapa kuin kansan-ballaadeissa. Sisällys -on hurjaa, veristä, joskus raakaakin. Elävän uroon rinnasta leikataan -vavahteleva sydän ja viedään maljassa hänen veljensä katsottavaksi; -hirmuisena kostossaan, Gudrun syöttää lastensa sydämmet heidän isälleen -ja juottaa hänelle niiden verta. Vaan yhtähyvin näistä kuvaelmista -leimahtaa esiin jylhä ja suurenlaatuinen kauneus, ilmaantuen noiden -sankariluonteiden rajussa rohkeudessa ja alkumaailman ylevässä -suunnattomuudessa. Väliin lauhkeammatkin tunteet puhkeavat ilmi, -särkien tuon jykeän kuoren; mutta hurjan voiman suuruus, se on -ylimalkain muinais-germanilaisen runouden ihanne. Viittaapa sen ohessa -vanhemman Eddan lyyrillis-draamallinen luonne siihenkin, että etupäässä -sisällisen elämän kuvaileminen on oleva germanilaisten kansain tehtävä -runouden alalla. - -Sämund'in Edda, germanilaisen runouden vanhin muistomerkki, sai -muodostuksensa Islannissa, ja lieneepä Pohjois-Germanien eli -Skandinavien henkinen omituisuus siihen johonkin määrin vaikuttanut. -Vähän erilainen on jo alusta pitäin Etelä-Germanien eli saksalaisten -heimojen luonne, joilla nähtävästi on suurempi taipumus objektiiviseen, -puhtaasti eepilliseen kuvailemiseen. Heidän kuvausvoimansa viihtyy -tosiolojen piirissä ja esittää niitä historiallisella selvyydellä ja -todennäköisyydellä; skandinavilainen sitä vastoin etsii mielellään -noita tarumaailman ja ihmisluonnon hämäriä kohtia, joiden salaperäinen -kauheus mieltämme kammottaa. Paitsi sitä suurten saksalaisten -kansallis-epopeain, Nibelungenlied'in ja Kudrun'in, viimeinen muodostus -tapahtui vasta keskiajalla, jolloin alkuaikojen tuima raakuus jo oli -paljon lieventynyt. Niissä, varsinkin Nibelungenlied'issä, ovat -tapaukset järjestyneet yhtenäiseksi, jännittäväksi toiminnaksi, joka -tosi-eepillisellä tavalla leviää suureksi maailmankuvaksi, haarautuen -sivutoimintoihin ja välikertomuksiin. Siinä ei tavata Eddan lyyrillistä -levottomuutta ja puoli-draamallista esitystapaa; mutta perin -draamallisia ovat Nibelungenlied'issä sen sijaan toiminnan -jännittäväisyys ja tuo synkkä traagillinen loppu, joka jo edeltäpäin -luopi siihen varjonsa kuni uhkaava ukkosenpilvi. Toinen draamallinen -kohta on tarkka luonteiden kuvaus, joka asettaa näkyviin niin omituisia -henkilöitä, kuin esim. Hagen'in, ja panee asiain ratkaisun heidän omaan -käteensä; vaan toiselta puolen Nibelungien kirouksen-alainen aarre -sallimantapaisesti, siis perin eepillisesti, hallitsee Burgundien -kohtaloa. Mutta onpa Skandinavien ja Saksalaisten muinaisrunoudessa -paljon yhtäläisyyttäkin: sama uhkarohkeus ja oikullinen omavaltaisuus -sankarien luonteissa, samat koston aatteet ja rajut himot tapausten -ohjaajina, sanalla sanoen, sama jylhä voima, joka ylpeydessään -halveksii kaikkia rajoituksia. - -Kristin-uskon maailmankatsomus soveltui muutamissa suhteissa hyvin -Germanien luonteesen. Siinäkin oli indiviidin sisäinen tunne olemisen -pääkohta, siinäkin ennen kaikkea katsottiin yksityishenkilöä. -Kristillisten ja germanilaisten alkeiden lisäksi tuli vielä -keltiläisten, arabialaisten y.m. vaikutus, ja näihin kaikkiin -yhtyivät vankkana, vaikka puoleksi unohtuneena pohjana vanhan -roomalais-sivistyksen jäännökset, jotka säilyivät erittäin -romanilaisten kansojen kesken. Näin kirjavista, monenlaatuisista -aineksista muodostuivat yhtä kirjavat, keskenään ristiriitaiset olot ja -käsitykset. Tuo kirjavuus ja vastakohtaisuus onkin keskiajan tärkeimpiä -tunnusmerkkejä. Niinpä jo alusta aikain nuo puolisivistyneet heimot, -jotka Germanian saloilta olivat lähteneet Roomalaismaailmaa -kukistamaan, saivat nekin vuorostaan taivuttaa niskansa roomalaisen -kirkon ankaran kurin alle, ja jyrkkä vastakohta syntyi sen-aikuisen -synkän kristillisyyden ja heidän raikkaan, jopa rajunkin -luonnollisuutensa välillä. Kirkko vaati aistillisuuden kieltämistä ja -julisti ihmisluonnon kohtuullisimmatkin oikeudet synniksi; toiselta -puolen ihmisten hillittömät himot ja rajaton itsenäisyyden tunne -pyrkivät yhtenään irtaantumaan siveyden siteistä. Vastakohtain -sovittaminen ei onnistunut koskaan keskiajalle. Kolkossa kammiossaan -munkki ja nunna paastosivat ja ruoskitsivat itseänsä; vaan ulkopuolella -luostarin muureja vallitsi väkivalta ja riihaton itsenäisyys, mahtava -sorti heikompaansa ja pyhimysten runsas ansio-aarteisto korvasi -yltäkyllin maallikkoin hairaukset, antaen heille oikeuden elää humussa -ja hekumassa. Näin kaikki hajaantuu ja koko elämän läpi käy kummallinen -kaksinaisuus. Hengelliset ja maalliset eroitetaan toisistaan mitä -syvimmällä juovalla, kirkollinen ja maallinen valta taistelevat -yliherruudesta ja periaatteellisesti tunnustetaan kaksi maailman -hallitsijaa, paavi ja keisari. Vaikka olemisen keskuksena on -yksityishenkilön sisäinen hengellinen elämä, ei hän kuitenkaan vielä -pysty omantakeisesti tehtäväänsä määräämään, vaan on kovan la'in ja -mahtavain valtiasten johdatettavana. Sentähden kaikki toimi, niin -henkinen kuin aineellinenkin, -- kirkollinen elämä, tieteet, taiteet ja -käsityöt -- on sidottu ahdasmielisiin kaavoihin ja itse rahvas on -vaipunut kolkkoon tilus-orjuuteen. Mutta näiden olojen vastakohtana on -ruhtinaiden ja herrojen omavaltainen itsenäisyys ja kurjimmallenkin -tarjoo erämaan rosvo-elämä tilaisuuden vapautua yhteiskunnan kahleista. -Varsinaista yhteyttä ei ole missään. Kirkko tosin pitää koossa Euroopan -katolisuskoiset kansat ja latinankieli kannattaa yhteistä -hengenviljelystä, samalla kuin se on siteenä vanhan sivistyksen ja -uuden edistysjakson välillä; mutta kansakunnat ovat valtiollisesti -hajanaiset eikä kansallisuudella vielä ole suurta merkitystä. Sillä -oikea kansallis-elämä vaatii yksityisen tehokasta ja altista toimintaa -jonkun objektiivisen, koko yhteiskunnalle tärkeän tarkoitusperän -toteuttamiseksi; vaan keskiaika piti ulkonaiset olot verrattain -mitättöminä ja katsoi pyrinnöissään melkein yksin-omaisesti ihmisen -omassa mielessä piilevää sisällistä maailmaa. Ainoastaan semmoiset -yritykset, jotka tarkoittivat uskonnollisten ihanteiden toteuttamista, -niinkuin ristiretket, saattoivat ohjata ihmisten ponnistukset yhteiseen -objektiiviseen tehtävään. Vasta keskiajan loppupuolella ihmishenki -herää ulkomaailman tarkastamiseen ja vireämpään yhteistoimintaan; tämän -objektiivisen suunnan ilmiöitä on ensin ritarisuus, sitten vapaa -kaupunki-elämä ja sen yhdyskunnat, muutamien pikkukansojen (esim. -Schweiziläisten) taistelut vapautensa puolesta sekä yksinvallan ja -kansallisuuden voimistuminen useissa Euroopan maissa, mutta ennen -kaikkia tieteiden ja taiteiden uudistuminen, tärkeät keksinnöt ja -mainiot löytöretket, jotka valmistavat uutta aikakautta. - -Miten keskiaika, piintyneenä yksipuolisesti uskonnolliseen -ajatuskaavaansa kammosi ulkomaailman ihastelemista, osoittaa eräs -tapaus Francesco Petrarca'n elämästä. Tuo kuuluisa mies, itse uuden -ajan ennustajia, oli lukenut Livion kertomuksen, miten Makedonian -Filippos kerran nousi Haimos-vuorelle, saadaksensa yht'aikaa nähdä -Adrian ja Ponton meret, ja halusi sentähden itsekkin iloita noin -laveasta näköalasta; sen vuoksi hän veljensä kanssa meni ylös -Mont-Ventoux'ille, eräälle Meri-Alppien kukkulalle. Mitä ihanimmalla -ilmalla he huviksensa silmäilivät avaraa katsanto-alaa, pilvet -leijailivat heidän jalkainsa alla, Alppien kaukainen vuorijakso -muistutti heitä Hannibal'ista, Rhône virtaili syvyydessä ja etäällä -siinsi Välimeren välkkyvä pinta, samalla kuin runoilijan mieleen -utuisena kohosi hänen Lauransa kuva. Silloin hän, etsien -oraakelilausetta, avaa pienen kirjasen, Augustinon Tunnustukset, jota -aina piti luonansa, ja lukee seuraavat sanat: "Ja ihmiset käyvät -ihmettelemässä vuorien kukkuloita ja meren mahtavia laineita ja -virtojen väljää juoksua ja valtameren piiriä ja tähtien kiertokulkua, -ja unohtavat oman itsensä". Näitä sanoja Augustinus käyttää muistista -puhuessaan, ilman mitään uskonnollista tarkoitusta; mutta Petrarca piti -ne Jumalan suusta lähteneenä varoituksena, koska hän hetken aikaa oli -tähystellyt aistillisen maailman houkuttelevaa ihanuutta. Häpeissään ja -katuvaisena astui hän vuorelta alas ja kirjoitti vielä samana iltana -rippi-isällensä kirjeen, josta tämä kertomus on otettu.[23] - -Keskiajan ihminen oli kokonaan tunteittensa vallassa; ne milloin hetken -himoina ja mielitekoina hallitsivat hänen toimintaansa, milloin -kaipauksena vetivät häntä korkeampaa, yliluonnollista maailmaa, -taivaallista ihannetta kohden, jota hän palveli sydämmensä puhtaassa -temppelissä. Mutta saman yliluonnollisuuden näki hän myös kaikkialla -ympärillänsä. Salaiset käsittämättömät voimat pitävät kummallista -leikkiänsä luonnon ilmiöissä; ihme katkaisee tuon-tuostakin tämän -maailman ykstoikkoisen jokapäiväisyyden ja magiia eli olioin -salaperäinen vuorovaikutus kutoo taikaverkkonsa kaikkein esineiden -ympäri. Vanha maailma näki kyllä jumalallisia olentoja koko luonnossa -ja muutti sen niinmuodoin henkiseksi; vaan se ajatteli jumalien -maailmaa tavallisen maailman kaltaiseksi ja sulki sen siis aistillisen -olevaisuuden piiriin. Vaan keskiaika ei tahtonut todenperäiseksi -myöntää mitään muuta kuin tuota yliluonnollista maailmaa; se katsoi -aistillisenkin olevaisuuden ainoastaan yliluonnollisuuden valossa. - -Näin kaikki kyllä muuttui henkiseksi; vaan eipä keskiaika kuitenkaan -vielä ollut kypsynyt puhdasta henkisyyttä tajuamaan. Keskiajalla -vallitsee vielä tuo alkumaailman lapsellinen katsomustapa, joka ei -käsitä mitään aistien avutta eikä siis tule toimeen ilman -mielikuvituksen luomaa tarumaailmaa. Samoin kuin muinaiskansojen -kuvausvoima, niin keskiajankin uskonto täyttää koko luonnon haltioilla -ja rakentaa oman mytologiansa, osittain pakanallisista, osittain -kristillisistä aineksista. Enkeleitä ja pyhimyksiä, vuoripeikkoja -ja vedenhaltioita, keijukaisia ja perkeleitä vilisee siinä -kirjavassa moninaisuudessa. Tämän tarumaailman kuvaelmat saavat saman -aistin-tajuttavan objektiivisen ulkomuodon, jota muutoinkin tavataan -luonnon-uskonnon kannalla. Mutta ihminen lämmittää ne omalla -hengellänsä; ne ovat paljoa suuremmassa määrässä ilmauksia hänen oman -sydämmensä liikunnoista, kuin kreikkalaiset jumalais-olennot, jotka -plastillisessa levollisuudessaan pysyvät ihmiselle vieraina, viettäen -omaa erityis-elämäänsä. Siitäpä keskiaikaisten kuvaelmain utuinen, -haaveellinen luonto, joka tekee ne epävakaisten unikuvain kaltaisiksi; -siitä se kamottava synkkyys, mikä ympäröitsee pahoja olentoja, joissa -ihmissydämmen omat pahat taipumukset saavat näkyväisen muodon. Mutta -samasta lähteestä vuotaa myös hellä, mieltä liikuttava, haaveellinen -yhteys ihmisen ja noiden yliluonnollisten olentojen välillä.[24] - -Tämä keskiajan kykenemättömyys puhtaasti henkiseen käsittämiseen ja -siitä syntyvä ristiriitaisuus epäaistillisen periaatteen ja sen -käytöllisen sovittamisen välillä on erittäin silmään-pistävä kirkon -opissa ja juhlamenoissa. Paavin hengellinen valta muuttuu ihan vastoin -alkuperäistä tarkoitustansa maalliseksi herruudeksi, sisällinen -parannus ja jumaluuteen yhtyminen on saavutettava ruumiinkurituksilla -ja muilla ulkonaisilla tempuilla, jumalallisen armon lahjat kiintyvät -aineellisiin esineihin, reliikkeihin y.m. Samaten myös kaikki, mikä -liikkuu sielun sisimmäisessä pohjassa, voipi mielikuvituksen -välityksellä muuttua ulkonaiseksi nä'yksi, harhakuvaelmaksi, joka -todenperäisyyden valhemuodolla astuu ihmisen silmien eteen. -- Tämä -käsitystavan aistillisuus on suureksi eduksi taiteellisessa suhteessa -ja tekee keskiajan muutamissa kohden antiikkisen maailman kaltaiseksi. -Mutta toiselta puolen on eroitus sangen suuri. Antiikkinen maailma -etsii kaikkialla kauneutta; keskiaika ei kammoo rumuuden -inhottavimpiakaan muotoja, jos sen karkea symbolisuus voi niissä -ilmaantua. Vaikka kiedottuna aistilliseen katsantotapaan, se aina -unohtaa ulkomuodon sen aatteisuuden tähden, johon se pyrkii. - -Tuo aatteisuus nousee korkeimmalleen _ritarisuudessa_, joka -yhdistää keskiajan jaloimmat riennot. Ritari, joka vakaamielisenä, -pelkäämätönnä taistelee uskonsa, ruhtinaansa ja sydämmensä valtiattaren -eteen ja suojelee heikkoja ja turvattomia, on keskiajan ihanne, -niinkuin "kalokagathos" oli helleeniläisen muinais-ajan. Ja tämän -miehisen ihanteen rinnalle kohoaa nyt nais-ideaalikin, joka Neitsyt -Maariassa ylenee täydellisyyteensä, -- todisteeksi, että nyt, kun -yksityishenkilön sisäinen maailma on saanut suuremman merkityksen, -naisenkin arvo on enentynyt. Keskiajan kunnioitus naista kohtaan on -kuitenkin enemmin jumaloimista, kuin todellista arvon-antoa; hän -koroitetaan tunteitten hallitsijaksi uneksittuun mielikuvitusten -maailmaan, vaan siirretään samalla korkeampana olentona pois siitä -piiristä, jossa hän ihmisenä voipi saavuttaa yhdenvertaisuuden miehen -kanssa. - -Ritarisuus, haaveksivainen lempi ja omituinen tunteellisuus luovat -viehättävän hohteensa aikakauden kirjaviin oloihin. Keskiaikaa -valaiseva runollinen loiste ei ole auringonsäteiden heloittava valo, -joka selvän selvästi ilmaisee kaikki muodot ja rajapiirteet, vaan -särmiössä taittunut valovyö, joka kimaltelee tuhansin värivivahduksin -ja saattaa kaikki esineet monivärisiksi, eriskummaisen näköisiksi, -kuni gootilaisen kirkon maalatut ikkunat. Täten syntyy keskiajan -taide-ihanne, jota sanotaan _romantiseksi_, koska keskiajan elämä -ensin vakaantui romanilaisissa kansoissa. - -Selvää on, että tällainen aikakausi ei voi ihanteeksensa asettaa -helleeniläisen taiteen plastillista kauneutta. Keskiajan taide-ihanne -panee enemmän arvoa sisälliseen kuin ulkonaiseen; se katsoo etupäässä -tunnetta, sielua, asiain sisällistä merkitystä. Ulkomuoto on olemassa -vaan sisällyksen tähden, sen takana piilevän aatteen vuoksi. Keskiajan -maalauskuvissa ei näy tuota antiikkista tasasuhtaisuutta; vaan uutta on -henkilöin silmistä säteilevä hellä tunteellisuus, milloin suloisen -rauhallinen, milloin vienon haikeamielinen. Samasta syystä keskiajan -runous ja kuvaustaide suosivat eduskuvallista esitystapaa. Gootilaisen -doomin taivaalle pyrkivät tornit ja korkeuteen kohoavat suippukaaret -kuvailevat sielun ylentymistä Jumalan puoleen, pyhä Gral on kaiken -autuuden vertauskuva ja Parcival'in harharetket merkitsevät myös -ihmissielun eksymistä armon tieltä. Koska keskiaika on taipuvainen -sisällyksen takia heittämään muotoa syrjälle, ei se kammoo rumuutta, ei -tosi-elämässä eikä taiteessakaan; keskiajan taide oikein hekumoitsee -kamalain perkeleen-muotojen ja martyyrein kidutusten esittämisessä. -Sisällyksen ylivalta ulkomuodon suhteen näkyy varsinkin siinä, että -keskiajan ihanne ei vaadi yksin-omaisesti ideaalisia muotoja, vaan -päinvastoin suosii indiviidistä omituisuutta ja siten perustaa -karakteristisen eli luonteen-omaisen taidetavan. Taideteoksen vaikutus -kokonaisuudessaan palkitsee erityis-osien puuttuvaisuuden. -- Muutoin -aikakauden koko luonne viepi siihen, että mielikuvituksen ohjaton -leikki saapi voiton järjestävästä kuvausvoimasta. Edellisen hehkuva -runsaus ilmaantuu kaikkialla keskiajan runoudessa; vaan sen heikkoja -puolia ovat muodon vaillinaisuus ja järjestyksen puute, joissa osoittuu -ajan kummallinen ristiriitaisuus. - -Vasta kun kansojen erikoisuus alkoi vakaantua, rupesi keskiajan runous -rehoittelemaan. Se tapahtui aikaisimmin Ranskassa, jossa keskiaikainen -elämä muutoinkin ensin kehittyi, ehkä siitä syystä, että kaikki ne -ainekset, jotka etupäässä muodostivat tämän aikakauden, -- keltiläiset, -romanilaiset ja germanilaiset -- siellä sulivat yhteen. Etelä-Ranskan -_troubadour'it_ ja Pohjois-Ranskan _trouvèret_ laulelivat taidokkaasti -sovitetuissa säkeissä lemmen iloista ja tuskista sekä ritarien -uljaista sankaritöistä. Ranskasta tämä runous levisi Saksaan; siellä -Hohenstaufien aikakausi, joka valtiollisestikin oli Saksan loisto-aika, -korkeimmalleen saatti sekä ritari-eepoksen että lyyrillisen -_Minnegesang'in_: vaan Saksan kansallisen yhteyden hajotessa riutui -runollisuudenkin henki. Italiassa oli vanhoilla Roomalais-ajan -muistoilla suurempi voima kuin muualla Euroopassa ja sen kansallisen -kirjallisuuden alku olikin likimmässä yhteydessä näiden uudistumisen -kanssa. Dante, jonka valtava nero perusti Italian runouden ja -kirjakielen, oli käynyt Vergilion koulua; Petrarca ja Boccaccio olivat -etevimpiä humanisteja. Tieteiden ja taiteiden uudentuminen, n.s. -renaissance, josta edempänä enemmän, oli Italiassa yht'aikaa kansallinen -ja yleissivistyksellinen liike. -- Myöhemmin kuin muissa Euroopan -pääkansoissa pääsi runous Englannissa hedelmöimään, johon oli syynä sen -yhteiskuntainen ja kielellinen kahtiajako; vasta kun kansallinen yhteys -oli saavutettu, kun Saksilaiset ja Normannit olivat sulaneet kokoon -yhdeksi kansaksi, taisi Chaucer äsken syntyneellä englannin-kielellä -esittää "Pyhäretkeilijäin kertomukset". Mutta Ruusujen sota teki pian -lopun tästä kauniista alusta; Englannin sen-aikuista runoutta onkin -sentähden varsin sopivasti verrattu kevätkukkaseen, joka ennen aikojaan -on puhjennut ja jälkitalven tullessa joutuu pakkasen hävitettäväksi. - -Ylempänä on jo mainittu, miten keskiaikainen kertomarunous ammenteli -aineita Keltiläisten muistovaroista. Itämaistenkin kansojen runsas -sadusto elähytti länsimaalaisten mielikuvitusta, etenkin ristiretkien -ajoista asti. Sen ohessa mainittavia ovat katolisen kirkon legendat eli -pyhimystarut sekä muutamat antiikkiset tarinat. Etenkin ritarien jalo -uljuus, heidän taistelunsa ja seikkailuksensa ovat kertomarunojen -sisällyksenä. Varsinkin kaksi tarinapiiriä ansaitsee erityistä -huomiota. Maallisen ritarisuuden ihanne kuvataan _Artus eli Artur_ -kuninkaassa ja hänen seuralaisissaan. Kuningasta ja hänen puolisoansa -Ginevraa ympäröi loistava valiojoukko mitä mainioimpia ritareita ja -ihanimpia naisia. Heidän hovissaan tavataan ylevin urhoollisuus ja -hienoin ritarillinen säädyllisyys. Sen keskuksena ovat nuo kaksitoista -kuuluisaa urosta, joiden kunniasija on Artus kuninkaan "ympyriäisen -pöydän" ääressä. Artur'in hovista ritarit lähtevät seikkailuretkille, -kilpaillen toistensa kanssa miehuullisessa uljuudessa, -- Toinen -kertomussarja koskee pyhää _Gral'ia_. Tämä oli kallis-arvoinen -jaspismalja, johon Vapahtaja oli taittanut leivän pyhää ehtoollista -asettaessaan ja Josef Arimathialainen koonnut hänen kyljestänsä -vuotavan veren. Sentähden sillä oli ihmeellinen voima antaa kaikki -jumalallisen armon lahjat. Viimein oli Titurel, eräs kuninkaanpoika -Anjou'sta, rakentanut linnan Monsalvage'n vuorelle (= mons salvationis -tai mons silvaticus) Espanjaan, jossa erityinen ritarikunta oli sen -vartiana. Näitä ritareita Jumala itse kutsuu mainittuun toimeen; mutta -valitun pitää kutsumusta totella ja innolla taipua tehtäväänsä. -Gral-linnan kuninkaaksi pääseminen on ylin kunnia, minkä ritari voi -saavuttaa. Pyhä Gral on syvämielinen vertauskuva kristin-uskon -tarjoamasta autuudesta, ja Gral'in vartiat edustavat hengellistä -ritaristoa, niinkuin Artus ja hänen hovikuntansa maallista -ritarisuutta. -- Molemmat tarinajaksot, Artur'in ja Gral'in, yhdisti -saksalainen runoilija Wolfram von Eschenbach syvä-aatteiseksi, -"Parzival" nimiseksi runoelmaksi. - -Antiikkisista tarinoista keskiaika enimmin suosi kertomuksia Troian -sodasta ja Aleksanteri Suuresta. Mutta vanhaa aikaa kuvataan -samanlaiseksi kuin keskiajan ritari-maailmaa, ja romantinen henki -siihen kutoo omia, hentoisen ihania kuvaelmiansa. Aleksanteri tuli -retkillänsä -- niin muun muassa kerrotaan -- pimeään metsään, jonka -puut muodostivat niin tiheän lehtikaton, ett'ei auringon valo voinut -siihen tunkeutua; linnut siellä laulelivat ja hopealähteitä kuohui -laaksohon; mutta maa oli täynnä lukemattomia ihmeellisen isoja, -pyöreitä kukkaisumpuja, ruusunpunaisia ja lumivalkoisia. Vaan katso, -jopa aukeaa niiden lemuavat kuvut ja ihmekukista nousee tuhansittain -nuoria tyttöjä, verrattoman kauniita, kaksitoista-vuotiaan näköisiä, -punaisissa ja valkoisissa vaatteissa, niiden kukkien kaltaisissa, -joista he ovat syntyneet; naureskellen ja ihanasti laulaen he liehuvat -metsän siimeksessä, niin että uroot unohtavat kaikki vaivansa. Ne ovat -metsän pimentojen lapsia; vaan, jos auringon polttava säde niihin -sattuu, he kuihtuvat ja kuolevat; heille ei ole suotu pitempää elämää -kuin heidän sisarillensa, nurmen kukkasille.[25] - -Sama kirjavuus ja moninaisuus, joka ylipäänsä on keskiajan luonteessa, -vallitsee myös sen eepillisissä runoelmissa. Suuri osa niistä on -täytetty kertomuksilla ritarien seikkailuksista ja urostöistä, jotka -osoittavat runsaasti uhkuavaa mielikuvitusta, vaan nykyajan lukijalle -käyvät yksitoikkoisiksi. Koko tuo tarumaailma, josta ylempänä -puhuttiin, leviää silmiemme eteen: ritarit taistelevat noitia ja -hirviöitä vastaan, ja ihmeelliset taikavoimat hallitsevat luonnon -ilmiöitä. - -Se hempeätuntoisuus, joka asuu aikakauden hengessä, ilmaantuu -erittäinkin sen lyyrillisessä runoudessa, sekä maallisessa että -hengellisessä. Edellisessä trubaduri tai minnesänger ylistelee valittua -lemmittyänsä ja kuvailee rakkautensa riemuja ja huolia; toisinaan, vaan -harvemmin otetaan muita, esim. valtiollisia asioita, laulun aineeksi. -Trubadurien runoelmissa on palavan rakkauden intoisa kiihkeys laulun -perustuksena; saksalaisessa Minnegesang'issa on vallitsevana tunteena -sydämmen hellä kaipaus ja luja uskollisuus. Hengellisessä runoudessa -taas on keskuksena Jumalan emo, neitsyt Maaria, jota ylistetään -hehkuvalla, lemmentapaisella kunnioituksella. Runopuvun puolesta -keskiajan lyriikka synnytti suuren muotojen rikkauden ja noudatti -tarkkaa säännöllisyyttä, joka ilmaantui etenkin laulujen taiteellisessa -stroofi-rakennuksessa. Mutta vaikka indiviidin sisäinen elämä oli -tullut kaiken olemisen keskustaksi ja syvä tunteellisuus on tämän ajan -tärkeimpiä tunnusmerkkejä, ei lyyrillinen runous kuitenkaan voinut -kehittää koko runsauttansa; sillä yksityishenkilö ei ollut vielä -edistynyt siihen itsenäisyyteen ja henkiseen vapauteen, joka voi -täyteen määrään kasvattaa sielu-elämän rikkauden. Sentähden trubadurien -ja minnesängerien runoissa on melkein aina sama sisällys, jota -koetetaan esittää monella eri tavalla. Samasta syystä ei -draamallinenkaan runous pääse oikeaan alkuun, vaikka se jo siemenenä -piilee keskiajan kirkollisissa näytelmissä. - -Keskiajan loppupuolella sen omituinen henki rupesi riutumaan, uuden -ajan tuulen puhaltaessa. Tämän muutoksen välittäjänä oli etenkin -muinaisklassillinen kirjallisuus, jota nyt aljettiin tutkia yhä -suuremmalla innolla ja menestyksellä, varsinkin Italiassa. Mutta -silloinpa juuri keskiajan katsantotapa sai loistavimman runollisen -kirkastuksensa. Dante Alighieri sulki mahtavaan teokseensa _Divina -Commedia_ tämän aikakauden koko maailmankatsomuksen, liittäen -viisaustieteellistä syvämielisyyttä mitä selvimpään objektiivisuuteen. -Dante on, niinkuin Aischylos ja Shakespeare, niitä suuria runoilijoita, -jotka kahden tärkeän aikakauden rajalla itsessään yhdistävät kaikki ne -mietteet, mitkä ovat loppupäätöksenä ihmiskunnan edellisestä työstä, ja -samalla viittaavat kauas tulevaisuuteen. Hän oli, niinkuin jo ylempänä -sanottiin, antiikkisen kirjallisuuden kasvattama; mutta uuden -humanistisen aikakauden valossa oli hän syvemmin kuin kukaan muu -käsittänyt oman aikakautensa hengen. Muinais-ajalta perityllä -kauneudenaistilla antoi hän teoksellensa tarkan taiteellisen muodon ja -on siinäkin kohden aikakautensa runouden uudistajana. - -Jos Dante siis oli antanut keskiajan ihanteelle sen aatteellisen -täydellisyyden, niin seuraavat runoilijat sitä yhä enemmin hajottivat, -samalla kuin edistivät ulkomuodon kehkiämistä. Petrarca tosin vielä -keskiajan hehkuvalla lemmen-innolla laulaa Laurastansa; vaan -Boccacoio'n Decamerone'ssa kauan pidätetty luonnollinen aistillisuus -vihdoin purkaa kahleensa ja kostoksi pilkkaa ulkokultaista pyhyyttä, -vallattomana riemuiten vapaudestansa. - -Ylempänä viitattiin siihen, että muhammedilaisten kansojen -kuvausvoimalla oli joku vaikutus Eurooppalaisten runouteen. -Länsimaalaiset tutustuivat heihin osittain Espanjassa, osittain -itämailla ristiretkien aikana, ja saivat runo-aineita itämaiden -runsaista satu-aarteista. Arabialaisten ja Persialaisten hengenviljelys -oli noussut sangen korkealle, ja olletikkin jälkimäisten runous oli -ehtinyt mainioon kukoistukseen. Itämaalaisten kuvausvoima on niinkuin -itämaiden luonto: väririkas, runsastuotteinen, täynnä hehkuvaa, -hekumallista loistoa; sen ohessa he halulla tuovat esiin viisauttansa -mielevissä vertauksissa ja mietelauseissa. "Tuhannen ja yhden yön -saduissa" liikkuu arabialainen mielikuvitus varsinaisella alallaan, -kietoen satukuvaelmansa yhteen kirjavaksi ihannemaailmaksi. -Vaan etevin kaikista muhammedilaisten kansojen hengentuotteista -on Firdusi'n kertomaruno _Shahnameh eli Kuningasten kirja_ -(10:neltä vuosisadalta), jossa hän tosi-eepillisellä tavalla esittää -kansansa muinaistarinat ja jatkoksi liittää Persian historian -Sassanidien vallan häviöön asti. Mainittu runoelma syystä luetaan -ihmiskunnan ikimuistettavain mestariteosten joukkoon. Panteistisen -maailmankatsomuksen synnyttämässä autuaallisuuden tunnossa persialainen -runoilija Hâfis laulelee elämän iloista ja nautinnoista, ja hänen -maanmiehensä Dshelâl-ed-dîn-Rûmi (13:nella vuosisadalla) lausuu, saman -mystillis-panteistisen katsomustavan perusteella syvämielisiä -ajatelmiansa. Äsken mainitut teokset eivät kuitenkaan ole suorastaan -vaikuttaneet Euroopan keskiaikaiseen runouteen, koska ne vasta -uudempina aikoina ovat tulleet täällä tunnetuiksi. - - - - -KAHDEKSAS LUKU. - -Runouden kehitys uudennuksen ja uskonpuhdistuksen aikakaudella. - - -Edellisessä luvussa mainittiin, miten keskiajan loppupuolella alkoi -objektiivisempi suunta, joka ilmaantuu vireämmässä yhteis-elämässä ja -kääntää ihmisten mielet ulkomaailmaa tarkastamaan. Ristiretket tempaavat -länsimaan kansat irti keskiajan umpinaisesta sisäkohtaisuudesta; he -oppivat tuntemaan vieraita maita, outoja kansoja, ja siitä niiden huomio -tarkistuu havaitsemaan luonnon ja elämän moninaisuutta. Sitten niille -aukeavat muinaisklassillisen kirjallisuuden aarteet, ja tästä -nuorentumisen lähteestä ne ammentavat uutta elinvoimaa. Muinais-aika -näyttää heille yhteiskunnan, jossa valtion menestys on vapaiden -kansalaisten ylin silmämäärä, jossa omavarainen tutkimus ennakkoluulojen -estämättä ryhtyy ihmishengen korkeimpiin kysymyksiin, jossa runoilijan -laulut ja kuvaustaiteilijan ihannetuotteet kaunistavat elämää eikä -synkkä hengellisyys kuihduta ilon ja nautinnon kukkasia. Nyt vasta -ihmisten silmät avautuvat tosi-elämän arvoa ja ihanuutta oikein -oivaltamaan, ja niinkuin sokea, joka on saanut näkönsä jälleen, he siitä -hämmästyvät, hurmautuvat. Kaikilla aloilla tehdään rynnistyksiä -keskiajan jo itsestäänkin raukeavia mietteitä ja laitoksia vastaan. -Muinaiskreikkalaisen filosofian aseilla ruvetaan skolastisuutta -ahdistamaan ja Platonin viisaustiede kohoaa Florensissa uuteen -kukoistukseen. Yhä ankarammaksi paisuu vastustus paavin maallista valtaa -ja katoliskirkon oppijärjestelmää vastaan, ja humanistien harrastukset -hankkivat esiin raamatun alkutekstin, joka tulee kirkollisten -uudistusrientojen pohjaksi. Mutta antiikin uudistumisen välittömiä -seurauksia on taiteiden erinomainen elostuminen. Italian -kuvaustaiteilijat antautuvat rohkeaan kilpailuun Muinaiskreikkalaisten -kanssa, ja italialainen maalaustaide ehtii edistyskannalle, joka vetää -vertoja kuvanveiston kehitykselle muinaisessa Athenassa. Tämä on se -aikakausi, joka taiteen historiassa tunnetaan renaissance'n- eli -uudennusajan nimellä. - -Jos antiikkisen hengen viljelyksen palauttaminen ensi aikoina olikin -humanismin melkein yksin-omainen tarkoitusperä, niin tämä liike pian -tuotti itsenäisiäkin hedelmiä. Muinais-ajan filosofian järjestelmiä -ruvettiin muodostamaan ja laajentamaan uuden ajan vaatimusten mukaan, -ja ennen pitkää ajattelu alkoi käydä omaa uraansa. Vasta herännyt -ulko-olojen tarkastamisen halu saattoi uskaliaat uroot mainioille -löytöretkille, jotka melkoisesti väljensivät tunnettua maanpiiriä ja -sivistyskansojen toimialaa; sama tarkastushalu ja sen johdosta yhä -laventuva käsityspiiri kehoittivat luonnon tutkimiseen, joka -voimallisesti raivasi tietä uudelle maailmankatsomukselle. Copernicus -ja sittemmin Kepler selittivät taivaankappalten ihmeteltävän -järjestyksen, ja luonnontieteet edistyivät jättiläis-askeleilla. Kun -ihminen näin vapautui keskiajan henkisestä orjuudesta, paremmin -tutustuen sekä omaan henkeensä että ympärillään olevaan luontoon, -silloin hän tietysti tahtoi ulkomaailmaakin kohtaan koettaa voimiansa -ja vasta muodostuneen käsitystavan nojalla uudistaa kansojen -valtiollista ja uskonnollista elämää. Niinkuin aikakauden alkujakso -saapi värityksensä keksinnöistä ja löytöretkistä, humanismista ja -taiteiden uudentamisesta, niin kirkollinen parannustoimi ja siitä -nousevat taistelut ovat sen keskivaiheen tärkeimmät tunnusmerkit. -Paavinvallan kahleet katkaistaan; uudet vapauden periaatteet ja vanhan -suunnan kaavat joutuvat riehuvaan sotaan keskenänsä. Vihdoin -kuudennentoista vuosisadan loppupuolella taisteluin kuohuvat aallot -vähittäin rupeavat tyyntymään. Aikakauden ristiriitaiset mielipiteet -jäykistyvät toiselta puolen oikea-uskoiseksi protestanttisuudeksi, -toiselta puolen uudeksi, taantumis-kiihkoiseksi katolisuuden -muodoksi; vaan valtiollisella alalla vahvistuu yksinvalta. Mutta -ilahuttavampiakin reformationi-ajan loppuhedelmiä tulee silloin -näkyviin; mainittakoon vaan Englannin Elisabet'in loistava aikakausi ja -Alankomaiden vilkas tieteellinen ja taiteellinen elämä vasta-voitetun -vapauden turvissa, vaikka sen varsinainen vaurastus kuitenkin on -luettava seuraavan vuosisadan omaksi. - -Nämä ovat tuon ihmeellisen ajan pääpiirteet, -- tuon ajan, joka vie -uudemmat kansat ala-ikäisyydestä miehuuden täysivaltaisuuteen. -Kaikkialla tehollisia ponnistuksia elähtyneitä olomuotoja vastaan, -kaikkialla uusia aatteita, uutta, virkeätä elämää! Myöhempi aika ei ole -tuottanut yhtäkään pyrintöä, jonka siemen ei piileskele tämän -aikakauden heräjävissä toiveissa. Mitä erilaisimmat voimat kohisevat -kirjavimmassa moninaisuudessa. Protestanttisuuden perustajain, -varsinaisten uskonpuhdistajain rinnalla ilmaantuu rohkeampi -uskonnollinen suunta, joka ei tahdo panna henkeä puustavin tähden -alttiiksi eikä sitoa vakuutustansa tunnustuskirjain kahleisin; osittain -se yhtyy mystiläisyyteen (Sebastian Frank y.m.), osittain se -ihanteistansa hurmautuneena muuttuu mielettömäksi kumoushaluksi -(Uudestaankastajat ja muut samankaltaiset lahkokunnat); mutta näiden -vastakohtana vanhoillaan-olijat, katoliskirkon puolustajat, -jesuiittakunnan avulla pyytävät tukehduttaa ajan henkeä. Tieteessä -mahtavat spekulatiiviset aatokset, semmoiset kuin Giordano Bruno'n, -omituisten vertauskuvain ja keskiajalta perittyjen kaavojen alle -peitettyinä, ennustavat vastaisten aikojen filosofisia ajatelmia,[26] -samalla kuin humanistien harrastukset ja nuo luonnontutkimuksen voitot, -joihin jo ylempänä viitattiin, saattavat tietojen alaa selviämistään -selviämään, ja vuosisadan loppupuolella kokemustiede Francis Bacon'in -kautta saapi varsinaisen alkunsa. Ajan ilmiöitä on vilkas liike -aineellisen edistymisen alalla, hillitön rikastumisen himo ja raju -seikkailijahenki, joka yhdessä tietohalun kanssa kehoittaa uskaliaihin -löytöretkiin; yhtä levoton, moni-aatteinen elämä kuohuu valtion ja -yhteiskunnan piirissä: kansallisuusrientojen ensimmäinen itu, liittyen -uskonpuhdistukseen, julmat talonpoikaiskapinat monessa maassa ja -vihdoin unelmia täydellisestä yhteiskunnasta, kerran joutuvasta yleisen -onnellisuuden tilasta, joka kangastaa Campanellan ja Thomas More'n -ideaali-valtioissa, muistuttaen nykyajan socialistien toiveita. Kuka -voisi ahtaan kuvaelman kehään pakoittaa kaikkea sitä neron runsautta, -minkä tämä aikakausi sisältää? Mainittakoon vaan nimiä semmoisia kuin -Luther, Zwingli, Calvin, Rafael, Mikael Angelo, Leonardo da Vinci, -Ariosto, Tasso, Camões, Cervantes, Shakespeare: näiden paljas sointu jo -kuvailee ajan aatteellista elämää. Sen henkilöt ilmaantuvat mahtavina, -voimallisina; sitä sopisi sanoa suuren personallisuuden aikakaudeksi. -Yksityis-ihmisen sieluelämä oli edellisinä aikoina kehittynyt yhä -syvemmäksi, omituisemmaksi; mutta keskiajan ylenmääräinen -sisäkohtaisuus ja epävapaus olivat sulkeneet sen umpinaiseen piiriinsä. -Nyt indiviidi irtaantui tuon epävapauden siteistä, samalla kuin hän -kääntyi ulkomaailmaa kohden, tahtoen sitä käsittää ja hallita. -Seurauksena on valtava itsenäisyyden tunne, joka pyrkii rajattomaan -indiviidiseen vapauteen ja pyytää mielipiteittensä mukaan muodostaa -olevaisia oloja. Alituinen rauhattomuus ja taukoamattomat taistelut -kasvattavat jäykkiä, omantakeisia, jopa eriskummaisiakin luonteita, -joiden riennot eivät mahdu tavallisiin rajoihin ja joissa elää ääretön -into tai suunnattomat himot, vaan samalla myös voimakas toimintakyky -niin hyvien kuin pahojenkin aikeitten toteuttamisessa. - -Muutosten aikakausina on runollinen tuotanto enimmiten heikonpuolinen, -koska kansojen paraat voimat menevät uusien aatteiden käytölliseen -toimeen-panoon. Sentähden runous ei rehoittanut kuudennentoista -vuosisadan alku- ja keskivaiheilla. Näyttääpä siltä, kuin mielikuvitus -olisi saanut niin viljalta tyydytystä tosimaailman muodostuksesta, -ett'ei se kaivannut kuvausvoiman luomaa taikamaailmaa. Ainoastaan -Etelä-Euroopassa, jossa ajan uskonnolliset liikkeet eivät kumonneet -olevaisia oloja, syntyi uuden ajan aamukoitteella ensi heräjämisen -lumouksesta ihana runollinen kirjallisuus. Mutta Englannissa leimahtaa -aikakauden loppupuolella ilmi vielä kirkkaampi runouden loisto, samalla -kuin runollinen tuotanto ehtii uhkeaan kukoistukseen Euroopan -lounaiskulmassa, Espanjan kansassa. Mutta Saksassa ja Ranskassa -sisälliset kiistat yhä vielä estivät sen vahvempaa varttumista. -Katsokaamme jokaista maata erikseen. - -_Italia_ oli uuden ajan kehto. Siellä syntyi humanismi, siellä -tieteet ja taiteet uudistuivat ja silloin runouskin virkosi uuteen -eloon. Dante'sta, Petrarca'sta, Boccaccio'sta olen jo puhunut. -Edelliset molemmat antoivat keskiajan ihanteille antiikista -saadun, klassillisesti ihanan muodon; viimeksi-mainitusta alkaa -keskiajan ideaalin hajoaminen, samalla kuin hänen helppo, luonteva -kertomustapansa on mallina seuraavien aikojen novellinkirjoittajille. -Niinkuin Boccaccio'n kevyt pilapuheisuus on maallisen elämännautinnon -protesti keskiajan askeetista kirkollisuutta vastaan, samoin Ludovico -Ariosto'n hieno ironiia on uuden ajan voittohymy keskiajan romantisesta -ihmeitten-halusta. Mutta samalla hän Raivoavassa Rolandissaan, vielä -kerran yhdistää keskiajan ritarisaduston kimaltelevat helmet -viehättäväksi taikavyöksi. Ihmeellisellä taidolla ja sievyydellä -runoilija osaa nivoa yhteen nuo lukemattomat tarinat ritarien -hämmästyttävistä urhotöistä ja hehkuvasta lemmestä, esitellen niitä yhä -uudella tavalla, milloin katkaisten, milloin taas jatkaen kertomuksen -säiettä, ikäänkuin paljaan oikun johdattamana, vaan kuitenkin aina -pitäen lukijan mieltä vireillä. Meistä tuntuu, kuin vaeltelisimme -lumotussa puistossa, jossa haarapolut näyttävät meitä houkuttelevan -oikealta uralta ja läpipääsemättömät tiheiköt meiltä tien sulkevan; -mutta yhtäkkiä avautuu puiden väliltä uusia näköaloja ja loistava -taikalinna huikaisee silmämme. Romantinen haaveellisuus, uuden ajan -sala-iva ja muinaiskansoilta peritty muodon kauneus yhtyvät tuottamaan -miellyttävää, satumaista kokonaisuutta. Sama tarkoin huoliteltu -sointuisuus, joka kaikuu Arioston säkeistä, kohtaa meitä Torquato -Tassonkin taiteellisista värssyistä. Vapautetussa Jerusalemissa näemme -vähemmän omituisuutta ja enemmän antiikin mukailemista kuin -Raivoavassa Roland'issa; Vergilius on ollut sekä yleensä että monessa -yksityiskohdassakin opastajana ja ulkomuodon harrastukseen on kulunut -paljon runollista voimaa. Mutta ylevä, vakavanlaatuinen aine ja -runoilijan jalo innostus ylentävät lukijan mieltä; loistava esitystapa -ja useat taidokkaasti suoritetut välikertomukset luovat runoelmaan -viehättävän valon. - -Italian läheinen yhteys muinaismaailman kanssa teki sen -antiikkisen sivistyksen luonnolliseksi välittäjäksi, ja sen -johdosta syntyneet uudet ajatussuunnat saivat siellä ensimmäisen -muodostuksensa. Muinaiskansojen plastillinen aisti asuu uudemman ajan -Italialaisissakin, niinkuin yleensä romanilaisissa heimoissa, ja on -tuottanut sen kuvaustaiteiden hehkeän kukoistuksen, johon ylempänä -viitattiin. Antiikkisen hengen itsenäinen uudentaminen taiteen -alalla olikin Italian päätehtävä, joka vaati suurimman osan sen -henkisestä voimasta. Vaan sama huolenpito ulkomuodon soreudesta, -sama kristillis-romantisten aiheiden sulauttaminen antiikkiseen -katsomus- ja kuvaustapaan, jota tavataan renaissance'n maalauksissa ja -veistokuvissa, kohtaa meitä Italian runoudessakin: niinkuin Rafael -kreikkalaisella kauno-aistilla kuvaili Neitsyt Maariaa ja kirkon -pyhimyksiä, luoden niihin kristillisen syvätuntoisuuden, samaten Dante, -Ariosto ja Tasso muinais-ajan ihanteiden innostuttamina runoelmissaan, -kukin omalla tavallaan, lauloivat ilmi aikakautensa aatteita. Muillakin -aloilla oli tuossa ihanassa maassa uusi henki ruvennut puhaltamaan; -filosofia ja luonnontieteet kukoistivat ja uskonpuhdistuskin oli -tapahtumaisillaan; mutta nämä riennot eivät olleet työntäneet juuriansa -syvälle rahvaan riveihin, vaan pysyivät korkeasti sivistyneen -valiojoukon omaisuutena eivätkä siis voineet kestää sitä vastavirtaa, -joka seurasi riemuisan heräyshetken jälkeen. Taantuminen upotti sen -aaltoihinsa; kaava-uskoisuus kiihkoineen jesuiittoineen pääsi voitolle. -Tasso'n jalo henki murtui sen painon alle; se pakoitti Galilei'n -huulillaan todistamaan omaa järkeänsä vastaan, heitti Campanellan -monivuotisten kärsimisten alaiseksi ja sytytti rovion Giordano -Bruno'lle. Katolinen taantuminen ja valtio-elämän surkeus hävittivät -kansan voiman, eikä runouskaan enää voinut mitään tuottaa, vaan alentui -tyhjäksi korurunojen sepittelemiseksi. - -Toisin kävi _Saksassa_, vaikka sekin sittemmin sairastui -toimitettavansa seurauksiin. Kuten taiteen uudennus oli Italian, niin -uskonpuhdistus oli Saksan maailmanhistoriallinen tehtävä; mutta tämä -työ ei jäänyt harvalukuisen henkisen ylimyskunnan asiaksi, se -päinvastoin sai parhaan voimansa ja kannatuksensa itse kansasta ja -pääsi sentähden voitolle. Vaan runouden kehkiämiselle se oli vähemmän -suosiollinen kuin Italian taiteellinen loiste; ajan uskonnolliset ja -valtiolliset kiistat tuottivat vaan opetusrunoutta ja satiiria. Yksi -hento runouden kukka on Saksassa kuitenkin ylennyt uskonpuhdistuksen -pohjalla: _evankelinen virsi_, saman mahtavan henkilön tuottama, -joka pani kirkollisen parannuksenkin toimeen. Mutta kolmekymmenvuotisen -sodan pauhinaan Saksanmaan kirjallinen ja taiteellinen viljelys melkein -tykkänään katosi. - -Vaan palatakseni vielä kerran romanilaisiin kansoihin, -mainitsen pienen _Portugalin_, joka tähän aikaan oli saavuttanut -maailmanhistoriallisen tärkeyden. Sen pelkäämättömät merisankarit -etenivät maanpallon kaukaisimmille vesille, perustaen siirtokuntia ja -aukaisten liikkeelle ennen tuntemattomia maita aarteineen ihmeineen. Se -ei voinut olla kuvausvoimaa vireyttämättä, ja ylistäen Portugalin -kunniaa kaikui Camões'in sulosointuinen kertomaruno, Lusiadit. -Camões'in epopea liittyy antiikkiseen runouteen samoin kuin Tassonkin. -Oudolta tuntuu kreikkalaisen taruston yhtyminen uuden-aikuiseen -aineesen; vaan sisällyksen omituisuus antaa sille itsenäisen luonteen -ja harras isänmaallinen mieli, historiallisten kertoelmain runollinen -todenmukaisuus sekä kesämaiden luonnon ja etenkin mahtavan valtameren -loistava kuvailu kohottavat sen iki-muistettavain runoteosten joukkoon -ja perustavat kirjallisuuden historiassa Portugalin maineen, niinkuin -Vasco da Gama ja Maghelaens sen ovat perustaneet yleisen kultuurin -aikakirjoissa. - -Sillä välin kuin kuudennentoista vuosisadan loppuvaiheilla ja seuraavan -alkupuolella enimmissä Euroopan maissa kirkolliset oppikiistat -ehkäisivät tieteellisen ja taiteellisen elämän vaurastumista tai -vahvistunut paavinvalta piti kaikki vapauden liikkeet kahleissa, oli -kaksi kansakuntaa, joiden henkinen voima päinvastoin oli väkevämmäksi -karaistunut ajan myrskyissä: Englannin ja Alankomaiden kansat. -Alankomaat olivat saaneet verikasteen, josta ihanaisena yleni -kansallinen ja uskonnollinen vapaus. Katolisissakin maakunnissa, jotka -jäivät Espanjan vallan alle, oli suuri henkinen vireys kansallisen -ponnistuksen seurauksena. Sekä Hollannissa että Englannissa oli -protestanttisuus päässyt voitolle, mutta kansan vapaampi mieli esti -sitä kaava-uskoisuudeksi kangistumasta, ja varsinkin edellinen maa -tarjosi tällä ahdasjärkisen uskonnollisuuden aikakaudella hengen -vapaudelle turvapaikan. Kumpasessakin kuvausvoima kypsytti mitä -kauniimpia hedelmiä, Alankomailla maalaustaiteen, Englannissa runouden -alalla, ja niinkuin Shakespeare'n näytelmissä ihmisen todenperäinen -luonne paljastuu katselijan tarkastettavaksi, niin hollantilaiset -maalaajatkin suurimmalla luonnonmukaisuudella kuvailevat todellista -elämää. - -Uuden-aikuinen draama sai alkunsa keskiajan kirkollisista näytelmistä; -niistä Englannissa monien väliasteiden kautta kehittyi kansallinen -näytelmärunous. Muissa Euroopan maissa, paitsi Englannissa ja -Espanjassa, ei taiteellinen draama kerinnyt täydellisesti muodostua -noista hengellisistä alkeista, ennenkuin muinaisklassillisen -kirjallisuuden yksipuolinen mukaileminen työnsi ne syrjälle, jolloin -kotimainen näytelmä hoidon puutteesta joutui kokonaan rappiolle. Mutta -Englannissa, muinaisklassillisen kirjallisuuden tunteminen ei -hävittänyt omahenkisen runouden itua, vaan virkisti päinvastoin -taimelle nousevaa draamallista runoutta. Se, niin sanoakseni, ylensi -sivistyksen tasapintaa, lisäsi selvyyttä ajatukselle ja somuutta -esitystavalle, antaen teoksille säännöllisen muodon, vaan ei kuitenkaan -kuihduttanut keskiajalta perittyä syvätunteisuutta ja romantisen -mielikuvituksen hilpeyttä eikä turhilla säännöillä estänyt kuvausvoiman -vapaata liikuntoa. Kansallisesta pohjasta Englannin draama imi voimaa -ja elävyyttä. Suurimman täydellisyytensä se saavutti Shakespeare'ssä, -uudemman ajan valtavimmassa runoilija-nerossa, jonka teokset osoittavat -taiderunouden korkeinta kukkulaa. Onpa siis luonnollista, että -Shakespeare on englantilaisen draaman varsinainen edustaja, jonka -loistava nimi siirtää kaikki hänen -- osittain etevätkin -- edeltäjänsä -ja aikalaisensa varjopuoleen. - -Niinkuin melkein kaikki ihmiskunnan valtanerot, esim. runouden alalla -Aischylos ja Dante, seisoo Shakespearekin kahden aikakauden välillä, -yhdistäen kirkkaaksi valoksi edellisen kehitysjakson säteet, mutta -samalla viitaten kauas tulevaisuuteen. Shakespeare osoittaa -inhimillisen kehityksen yleistä suuntaa; mutta yht'aikaa hänen -runoutensa tuopi ilmi ne olot, joissa se on alkunsa saanut. Ainoastaan -vapaassa, vanhassa Elisabetin-aikuisessa Englannissa se oli -mahdollinen; ainoastaan reformationi-ajan suuri aatteellinen -heräys taisi sen kasvattaa. Yhdistyipä silloin monta runoudelle -suotuisaa ehtoa: Englannin valtiollinen mahtavuus ja siitä yltynyt -kansallistunne, -- ankarain taisteluin jälkeen saavutettu rauhallinen -tila, -- loistava hovi, jossa suosittiin tieteitä ja taiteita, -- -ylhäisemmissä tavallinen klassillinen sivistys ja ennen kaikkea raitis, -iloinen kansan-elämä, jolle keskiajan romantiset muistot ja tavat vielä -antoivat runollisen loisteen ja jonka tuoreus ilmaantui monenlaisissa -juhlissa ja hauskoissa ajanvietteissä. Nuo kaikki eivät voineet olla -kuvausvoimaa virkistämättä ja kehoittivat tehokkaasti runolliseen -tuotantoon. Sellaisissa oloissa varttuneena on Shakespeare'n runous -siis peräti kansallinen luonteeltaan, niinkuin usein aineiltansakin. -Kotimaansa historian rikkaasta vara-aitasta hän ottaa aiheita tuohon -suureen näytelmäjaksoon, joka esittelee Englannin vaiheita Juhana -Maattomasta Henrik VIII:nteen asti. Hehkuva isänmaanrakkaus kaikuu -noista tunnetuista säkeistä, joihin usein on viitattu: - - "Tää kuningasten aimo valta-istuin, - Tää saari, valtikalla kaunistettu, - Maa majesteetin, Mars'in asunto, - Tää toinen Eden, puoli-paratiisi, - Tää linna, jonka luonto itsellensä - Loi turvaks sotaa, saastaisuutta vastaan, - Tää onnen heimo, pikku maailma, - Tää jalokivi kallis, asetettu - Hopeamereen, joka muurina - Tai kaivantona sitä suojaa maiden - Vähempi-onnisien kateudelta, - Siunattu seutu, valtakunta oiva, - Englanti, imettäjä valtiasten. - Ja emo kuninkaita kantavainen"...[27] - -Mitä syvää kotimaan kaipausta ja äidinkielen rakkautta ilmaantuu -maanpakoon tuomitun Norfolk'in herttuan, Thomas Mowbray'n, -valituksissa: - - Nyt äidinkieleni, jot' oppinunna - Ma neljäkymment' olen ajastaikaa, - Englannin kieli mun on jättäminen: - Nyt yhtä hyödytön on puheen lahja, - Kuin viulu taikka kannel kieletön, - Kuin soitin konstillinen, lukkoon pantu, - Tai avoimena käteen laskettuna, - Jok'ei sit' osaa sormin soinnutella; - Te kielen suuhuni nyt vangitsitte, - Hampaitten, huulten ristikolla sulkein, - Ja juro, tyly tietämättömyys - On pantu mulle vanginvartiaksi. - Kiltisti hyväilemään lapsenpiikaa - Tai koulupojaks olen liian vanha: - Siis tuomios on kuolo äänetön, - Kun kieleltäni koti-ilman kielsit.[28] - -Mutta puhumattakaan näistä kansallistunteen suoranaisista -puhkeamisista, jotka kuvailevat esiintyväin henkilöin mieltä, -- siitä -puhumattakaan, että Shakespeare'n draamoissa, niinkuin luonnollista on, -ilmaantuu sen-aikuisen Englannin puhe-, käytös- ja ajatustapa, vieläpä -joskus sen kansalliset ennakkoluulotkin, -- muistettakoon esim. Jeanne -d'Arc Henrik VI:nessa, -- niin Shakespeare'n runouden koko henki on -yhtäpitävä englantilaisen luonteen ja Englannin maailmanhistoriallisen -tehtävän kanssa. Englannin kansan parhaat puolet tulevat siinä -näkyviin: tarkka havaintokyky, raitis huumori sekä terve realismi -yhdistettynä tosi-siveelliseen katsantotapaan. Englannin -yhteiskunnassa oli jo vanhimpina aikoina yksityis-ihmisen -itsetoiminnalla tärkeä sija: samaten Shakespeare'n henkilötkin ovat -oman onnensa muodostajat. Mutta niinkuin Englantilainen aina pitää -tosiolot arvossa eikä pane niitä yksityisen mielivallalle alttiiksi, -niin Shakespearekin tunnustaa historian siveellisten voimain valtaa. -Luonnollista onkin, että historiallinen draama syntyi Englannissa, -jossa valtiollinen vapaus ensin vakaantui. Ominaisuus, jota havaitaan -muissakin Englannin kirjailijoissa, on indiviidisen omituisuuden -perinpohjainen käsittäminen ja tyysti kuvaileminen; ihan englantilaista -on myös se toimivaisuuden henki, joka Shakespeare'ssä kaikkialla -ilmestyy: teko on tosi-draamallisella tavalla näytelmän keskuksena -ja puheet liittyvät siihen tarkkasanaisina selittäjinä. Mutta -viimeksi-mainittu ominaisuus on samalla koko aikakauden; sen kuohuva, -toimelias elämä, täynnä uusia pyrintöjä, vei ihan itsestään -draamallisuuteen, jonka tähden runous paraasta päästä pukeutui -näytelmän muotoon, semminkin kun kansojen raikas katsomushalu suuresti -suosi kaikkia silmin ihailtavia näytäntöjä. Ihmisissäkin oli tavallansa -draamallinen luonne: nuo kuudennentoista vuosisadan lujatahtoiset, -kiihkeätunteiset, toimintahaluiset henkilöt ovat oivallisia malleja -näytelmärunoilijalle; jo ensi silmäyksellä huomataan niiden olevan -likeistä sukua noiden mahtavain luonteiden kanssa, joita Shakespeare -esittelee tragediossansa. - -Ajan henki muutoinkin monella tavalla kuvautuu Shakespeare'n -runoudessa. Keskiajan hämärä, vielä itselleen selviämätön -sisäkohtaisuus kohoaa itsetajunnan piiriin; runouden soihtu luo -loisteensa kaikkiin sen syvyyksiin, mutta valaisee samalla uuden ajan -rohkean ajattelun ja yritteliäisyyden kukkuloita. Shakespeare'n runous -ilmaisee jälkimäisen aatteet, puettuina edellisen romantiseen -verhoon. Keskiajan haaveellinen taikamaailma tarjoo tyhjentymättömän -aine-aarteiston runoilijan käytettäväksi; sen kajastus välähtelee -kaikkialla Shakespeare'n runoudessa; mutta muutamat teokset, esim. -Juhannus-yön unelma ja Myrsky, ovat kokonaan sen perustukselle -rakennettuja, vaikka jälkimäinen tosin syvemmän merkityksensä puolesta -esittelee Shakespeare'n oman ajan rohkeata tutkimushalua, joka koetti -laskea luonnonvoimat valtansa alle. Mutta tuo keskiajalta peritty -romantisuus on reformationi-ajankin omituisuutta yhtä hyvin kuin se -aatteellinen ja käytöllinen uudistuminen, jonka se itse tuotti. - -Edellisessä jo mainitsin, että sen-aikuisten rientojen varsinainen -alkulähde, indiviidin itsenäisyyden halu, on Shakespeare'n runouden -oikea elinvoima. Tarmokkaat luonteet, jotka oman sielunsa syvyydestä -ammentavat tiedon siitä, mikä on oikein ja väärin, laativat lakia sekä -itselleen että aikalaisillensa; mutta jouduttuansa ristiriitaan -siveellisen maailmanjärjestyksen kanssa, heidän täytyy taipua sen -ikuisten sääntöjen alle, ja jokaisen kohtalo on hänen oman mielensä ja -tekojensa tuote. Tämä yksityis-ihmisen vastuun-alaisuus, joka on -Shakespeare'n maailmankatsomuksen ydin, oli myös protestanttisuuden -alkuperäinen periaate. Protestanttisuus vaati jokaista raamatun -tutkimisella muodostamaan itselleen uskonnollista vakuutusta, vaikka -sitten lisättiin se vaatimus, että tuon vakuutuksen pitää olla -tunnustuskirjain mukainen. Mutta protestanttisuuden alkupäivinä -annettiin päätösvalta kullenkin yksityiselle; paavilta ja -kirkolliskokouksilta siirrettiin siis uskonnollisten ja siveellisten -asiain ratkaisu ihmisen sydämmeen ja omaan-tuntoon. Niin tottui ihminen -omaa mieltänsä tarkastamaan ja vastuun-alaisuuden tunne saattoi häntä, -oudoksuen vasta voitettua itsenäisyyttänsä, tuskallisella pelolla -karttamaan synnin viettelyksiä. Sentähden vanhempi protestanttisuus -etupäässä piti silmällä ihmisluonnon pahimpia puolia, julistaen sen -perin turmeltuneeksi, itsestään mihinkään hyvään kykenemättömäksi. Sen -johdosta se panikin tuiki vähän arvoa ihmisen tekoihin ja milt'ei -kokonaan kieltänyt tahdon vapautta. - -Shakespeare'ssäkin huomataan tämän katsantotavan seurauksia. Mielellään -hän tuopi esiin ihmisluonnon varjopuolet, ne hillittömät himot, jotka -peikkojen tavalla väijyvät ihmisen sydämmessä ja joille hän helposti -joutuu alttiiksi, jos epäilee maailman siveellistä järjestystä. -Selvimpiä esimerkkejä on Macbeth, jossa runoilija kuvailee himon valtaa -ja turmiollisia seurauksia. Samaten tuo syvä sielun salaisuuksien -tunteminen, jota havaitaan hänen runoudessaan, suureksi osaksi johtunee -uskonpuhdistuksen tuottamasta sisäisten kohtain tarkastamisesta. Mutta -toiselta puolen tahdon vapaus on ikäänkuin sykkivänä sydämmenä -Shakespeare'n näytelmissä, ja kaikki teot, niin hyvät kuin pahatkin, -vuotavat ihmisen omasta tahdosta. Todellisena näytelmärunoilijana -Shakespeare käsittää toiminnan ihmis-elämän ytimeksi; hän osoittaa, -kuinka ihmisen aikeet ja tunteet muuttuvat teoiksi ja semmoisina joko -edistävät tai vastustavat maailman siveellistä järjestystä, mutta -tekojen siveellisyydestä riippuu niiden menestys ja henkilön oma -kohtalo. Tämä aate niin suuressa määrässä hallitsee Shakespeare'n -runoutta, että esim. Hamletissa toiminnan puutekkin antaa aihetta -traagilliseen syyn-alaisuuteen. Ihmisen kohtaloa ei ratkaise toimeton -antauminen hyvän tai pahan valtaan; vaan tositoimintaa häneltä -vaaditaan, ja teot lähtevät hänen omasta hengestään, niinkuin -henkensäkin toiselta puolen on hänen edellisten tekojensa tuote. Ja -vaikka Shakespeare, niinkuin ylempänä sanottiin, mielellään kuvailee -himojen aikaan-saamia hävityksiä, niin ihmisluonnon paremmillenkin -puolille tehdään oikeutta, ja iloisella huumorilla hän usein poistaa -elämän synkkyyden. Realistisena runoilijana hän tosin harvoin asettaa -eteemme täysin ideaalisia henkilöitä; kuitenkin tapaamme hänen -runoelmissaan niin jalon ihania luonteita kuin Cordelian ja Mirandan, -ja pahimpiakin hän valaisee jollakin säteellä, joka luonnollisella, -inhimillisellä tavalla selittää heidän rikoksensa. - -"Määrä määrästä" (Measure for measure) on se Shakespeare'n kappale, -jossa protestanttisuuden periaatteet selvimmästi ilmaantuvat; se -näyttää, miten hengellinen ylpeys voi houkutella ihmistä synnin -pauloihin ja kuinka kaikkien ihmisten, ollessaan armon tarpeessa, tulee -kärsivällisyydellä antaa muiden hairaukset anteeksi. Mutta tuon -evankelisen periaatteen kannattaja on nunnaksi aikova katolinen neito, -ja koko näytelmän aate oikeastaan kääntyy tuota protestanttisuuden -helmassa syntynyttä teeskenneltyä jumalisuutta vastaan, jota tavattiin -erittäinkin Puritaneissa ja jota Shakespeare muutoinkin usein -ruoskitsee. Lisättäköön vielä, ett'emme Shakespeare'ssä kohtaa tuota -synkkää, kaikkia elämän iloja ja kaunistuksia vihaavaa mieltä, joka -hänen aikanaan oli yleinen protestanttisissa lahkokunnissa, yhtä vähän -kuin tuota uskonnollista suvaitsemattomuutta ja turhaa skolastillista -kiistanhalua, joka siihen aikaan oli protestanttisten uskokuntain -tunnusmerkkejä. Mikä olisi sen-aikuiselle kuulijakunnalle ollut -otollisempaa, kuin jos runoilija olisi esitellyt katolisia pappeja -kavaliksi, ulkokullatuiksi veijareiksi, niinkuin heitä nykyisempinä -aikoina usein on kuvattu? Mutta Shakespeare päinvastoin jonkunlaisella -hellyydellä kohtelee katoliskirkon palvelijoita; ajateltakoon esim. -pater Lorenzoa Romeo ja Juliassa. - -Näiden kaikkien johdosta täytynee tulla siihen päätökseen, -että Shakespeare'n runoudessa tosin havaitaan sen-aikuisen -protestanttisuuden vaikutusta, vaan että hänen näköalansa kuitenkin -ulottuu paljoa avarammalle. Shakespeare näyttää, miten maailmassa -ilmaantuvan sekä hyvän että pahan syyt ovat haettavat ihmisen omasta -povesta ja miten hän vapaan tahtonsa nojalla vaikuttaa olevaisuuteen ja -sen kautta omaan kohtaloonsa. Mutta tekojen seurauksia ja maailman -kokonaisuutta hallitsee korkeampi voima; vaan tämän tarkoitukset -toteutuvat ihmisen toiminnan kautta ikuisen maailman-järjestyksen -mukaan. Vasta tällä kannalla todellinen traagillisuus ja todellinen -koomillisuus ovat mahdolliset, koska molempain ehto on ihmisen -siveellinen vapaus. Shakespeare on siis ensiksi antanut runollisen -muodostuksen sille maailmankatsomukselle, joka antiikkisen sivistyksen -rauettua oli ylenevä kristin-uskon kylvämistä siemenistä, -- sille -maailmankatsomukselle, joka näkee siveellisen maailmanjärjestyksen -toteutuvan ihmishengen toiminnan avulla. Nähtävästi hänen -katsantotapansa johtuu niistä mahtavista liikkeistä, jotka vuosisadan -alkupuolella uudistivat kaikki henkiset olot, ennenkuin ne supistettiin -erityisten uskonkaavojen ahtaisin rajoihin. Shakespeare'n runous -edustaa siis koko tuota valtavaa aatevirtaa, josta uskonpuhdistuskin -sai alkunsa, eikä mitään siitä erkaantunutta sivuhaaraa. - -Shakespeare'n runous on niinmuodoin puheena olevan aikakauden -aatteellisen uudistuksen etevin kuvaaja, sen kypsin loppuhedelmä, eli -toisin sanoen: se on vuosisadan vuolaassa virrassa ikäänkuin levollinen -poukama, johon rajuna, rauhattomana ajan koski kuohuen syöksyy; siinä -vielä näkyy kosken pyörteitä ja vaahtoa ja vierivin aalloin vesi siihen -rientää, mutta samalla se tyynenä kuvastelee sinistä taivasta ja -selvästi jo näkyy virran vastainen suunta. Niin ei Shakespeare'n -runouskaan ole ainoastaan hänen aikansa ja kansansa syvimpäin tunteiden -ja ajatusten ilmoittaja; vaan hänen maailmankatsomuksensa on -pääpiirteiltään vielä sama kuin nykyajan ja hänen neronsa tuotteet ovat -runsasten aatevarojensa nojalla paremmin kestäneet aikojen vaihtelevat -mielipiteet kuin moni muu, iältänsä nuorempi runoteos. Racine'n -tragediat ja Pope'n opetusrunoelmat, joita ihaeltiin syvimmän -runollisuuden tai elämänviisauden esikuvina, silloin kun Shakespeare -oli melkein unohduksiin joutunut, eivät enää voi innostuttaa nykyistä -lukijakuntaa, saatikka vaikuttaa kirjallisuuden muodostumiseen; vaan -nuo säännöttömyydestään usein soimatut, Globe-teaterin näyttelijän -ihmeelliset teokset yhä vielä elähyttävät draamallista runoutta. Onpa -vasta nykyisempi aika oikein oivaltanut Shakespeare'n runouden -sisimmäisen luonteen. - -Syynä Shakespeare'n runouden ikuiseen nuoruuteen on epäilemättä, paitsi -sen syvää aatteellista pohjaa, hänen esitystapansa erinomainen -luonnollisuus. Me näemme kaikki henkilöt, kaikki tapaukset niin -elävinä, niin monipuolisina edessämme, että meidän täytyy niitä -arvostella aivan kuin todellisuuden ilmiöitä, joita jokainen mielellään -selittelee oman katsantotapansa mukaan. Sentähden Shakespeare'n -kuvaelmat eivät milloinkaan vanhene, vaan pysyvät yhtä tuoreina -kaikkina aikoina. Shakespeare antaa henkilöin itse puhua puolestaan ja -kätkee oman ajatuksensa siihen aatteesen, joka salaisena voimana -hallitsee toiminnan juoksua. Hänen esitystapansa on tosirealistinen, ei -ainoastaan äsken mainitun puhtaan objektiivisuuden tähden, -vaan siinäkin, että luonteet kuvataan täydellisesti, kaikkine -omituisuuksineen; ne puolet, jotka eroittavat yksityishenkilön kaikista -muista henkilöistä, astuvat niinmuodoin etupäässä huomioon. Henkilöt -eivät siis edusta ihmisluonteen yleisiä päämuotoja eli tyyppejä, vaan -ovat eläviä ihmisiä, joilla kullakin on oma erityinen sielu-elämänsä; -sentähden voimme, ikäänkuin kirkkaassa kuvastimessa, katsoa heidän -sydämmensä syvimpään pohjaan. Tätä runouden ihannetta, joka asettaa -eteemme luonteet kokonaisuudessaan, sopii paraiten nimittää -_karakteristiseksi eli luonteiseksi_. Luonteisen taidetavan -piirissä ei kauneus ole yksityiskuvaelmissa, vaan niiden muodostamassa -suuressa yhteiskuvassa; yksityisihmisten tai erinäisten kohtien ei -tarvitse vastata ihanteellisuuden vaatimuksia: välisti ne saattavat -olla rumiakin; mutta kaikkien sopusoinnusta syntyy ideaali. - -Shakespeare'n realismiin yhtyy kuitenkin mitä puhtain idealismi; -aatteen valta tulee kaikkialla näkyviin. Eikä aate pysy henkilöin -toiminnalle vieraana, paljaana ulkonaisena voimana, vaan toteutuu juuri -heidän kauttansa. Sentähden Shakespeare selvemmin kuin mikään muu -runoilija osoittaa historian todellista henkeä; samalla kuin näemme -yksityis-ihmisen sielu-elämän, astuvat silmiemme eteen ne siveelliset -voimat, jotka ohjaavat ihmiskunnan vaiheita. Siitäpä syystä -Shakespeare'n draamat ovat saavuttaneet yhä enemmän suosiota ja tulleet -yhä syvemmältä ymmärretyiksi, mitä täydellisemmin on ruvettu tajuamaan -historiallisten voimien valtaa, niinkuin myös indiviidisen omituisuuden -merkitystä sekä näiden molempain keskinäistä suhdetta. - -Shakespeare'n draamat ovat Englannin runouden loistokohta, samalla kuin -ne ilmaisevat uuden ajan kuvausvoiman korkeimman edistys-asteen. Vaan -Englannin kansanhengessä oli kyllin runollisuutta, ett'ei sen voima -uupunut tuon jättiläisneron synnyttämiseen. Tosin runouden virta jo -Shakespearen loppu-iällä alkoi kääntyä toiseen suuntaan. Sitten tuli -Puritanien ja Indepedentien aikakausi, joka oli runoudelle, varsinkin -draamalle, tuiki epäsuosiollinen; kuitenkin yksi runoilijan nimi sitä -kaunistaa, John Milton, jonka "Menetetty paratiisi" voi palkita paljon, -mitä hänen aikansa henki on hävittänyt. Siinä runoelmassa (ja sen -jatkossa, "Jälleen löydetyssä paratiisissa") perin protestanttinen -maailmankatsomus sai runollisen kirkastuksensa. Stuartien palattua -pääsi uusi runouden suunta voitolle. Sen-aikuisen kirjallisuuden -pää-ominaisuudet olivat sileäksi sievistetty ulkomuoto ja -kaavanmukainen säännöllisyys, terävä iva ja hieno sukkeluus, vaan sen -ohessa proosallinen opettavaisuus, joka kuitenkin sopi yhteen löyhän -kevytmielisyyden kanssa. Yhtyen silloin yleisesti vallitsevaan -ranskalaiseen taide-aistiin, kesti tämä suunta pääasiallisesti -kahdeksannentoista vuosisadan loppupuoleen asti, jolloin kansanrunouden -elähyttävästä vaikutuksesta raikkaampi ja luonnollisempi runollisuus -kohosi kirjallisuutta hallitsemaan. Kuitenkin oli jo aikaa ennen, saman -vuosisadan alkupuolella, Englannissa ensiksi ruvettu vastustamaan -ranskalaista taideaistia romaanikirjallisuuden alalla (Goldsmith, -Fielding y.m.). Kuinka Englannin runous sitten muodostui, Walter -Scott'in, Byron'in ja Dickens'in aikoina, se on yhteydessä Euroopan -kirjallisuuden nykyisempien vaiheitten kanssa eikä siis ole tässä -paikassa puheeksi otettava. Viitattakoon vaan siihen, että useat niistä -ominaisuuksista, joita tapaamme Shakespeare'ssä, meitä kohtaavat -Englannin kirjallisuuden uudempinakin ajanjaksoina: tarkka -havaintokyky, ihmisluonteiden ja heidän omituisuuksiensa tyysti -kuvaileminen, terve realismi ja suuri taipumus humoristiseen -esitystapaan. Nämä kaikki antavat englantilaiselle runoudelle erityisen -kansallisen luonteen. - - - - -YHDEKSÄS LUKU. - -Espanjan runous ja tekoklassiilisuus Ranskassa. - - -Kun uusi henki, muinais-ajan tiede- ja runo-aarteiden herättämä, rupesi -puhaltamaan kautta Euroopan, virisi runouden liekki etenkin kolmessa -maassa, Italiassa, Englannissa ja Espanjassa. Luonnolliset olot -liittivät Italian runouden muinaisklassilliseen kirjallisuuteen; -Englannin ja Espanjan runotuotteet sitä vastoin eivät ole välittömästi -lähteneet antiikin vaikutuksesta, vaan ovat itsenäisempiä, uuden ajan -oloista alkunsa saaneita. Englannin runous on kaikin puolin ajan -voimakkaan, kaikki valtaavan ja uudistavan hengen ilmaisija; Espanjan -runotar on renaissance-ajalta vaan lainannut loistavan, klassillisen -pukunsa, mutta edustaa muutoin tuota jyrkkää, umpi-uskoista -katolisuuden muotoa, jonka vanha uskonto Tridentin kirkolliskokouksessa -oli itsellensä omistanut. Englannin ja Espanjan ihanteet ovat siis -suorat vastakohdat, niinkuin ne maatkin, jotka ne ovat tuottaneet. -Englannissa oli vapaat yhteiskunnalliset laitokset, kansan suosion -kannattama kuningasvalta, itsenäisesti muodostuva hengellinen elämä, -Espanjassa sitä vastoin synkin yksinvalta, indiviidin vapaus -supistettuna mitä ahtaampiin rajoihin, umpisilmäinen uskonkiihko ja -inkvisitioni-oikeustot. Mutta niiden kehittymisessä on kuitenkin paljon -yhtäläisyyttäkin. Molempain kansain, sekä Englannin että Espanjan, -täytyi voittaa takaisin oma maansa vieraitten anastajain alta, vaikka -eri tavalla: Englannissa valloittajat ja vallan-alaiset rauhallisesti -sulautuivat yhdeksi kansaksi; Espanjassa muukalaiset masennettiin tulen -ja miekan avulla. Vasta kun taistelu Maureja vastaan oli lakannut, -pääsi Espanjan kansallisuus täyteen voimaansa; mutta samaten -Englanninkin tuli kestää "Ruusujen" verinen taistelu, ennenkuin sen -henkinen elämä nousi täyteen kukoistukseensa. Vaan kummassakin maassa -oli sodan ja levottomuuden hedelmänä vahva, omaperäinen kansallisuus; -kumpasessakin runous orastaa ihan itsenäisesti, yleten kotimaisesta -juuresta, ja etupäässä näytelmärunous kohoaa kansallisen katsomustavan -ilmoittajaksi. - -Alinomainen sota, jota Espanjalaiset isänmaansa ja uskontonsa puolesta -kävivät muhammedilaisia vastaan, viritti heissä palavan rakkauden -katolis-uskontoon, joka rakkaus sai vielä enemmän sytykettä heidän -luontaisesta kiihkeydestään ja haaveksivaisuudestaan. Näissä -taisteluissa myös varttui Espanjalaisten ritarillinen mieli ja -vilpistelemätön vasalli-uskollisuus, jotka ominaisuudet milt'eivät -eriämättömästi yhdistyneet heidän kansallisluonteesensa, Niinpä tuo -jalo, romantinen ritarisuus, jonka aate oli Ranskasta kotoisin, siellä -tapasi hedelmällisen maan-alan, jossa se uhkeasti versoi, vieläpä -ulommaksikin leviten, Arabialaisten keskeen. Sellainen henki ilmaantuu -jo Cid-runoissa, Espanjan kansan vanhoissa romansseissa. - -Mutta Espanjassakin aika teki tehtävänsä. Keskiajan ritarisuus muuttui -tyhjäksi kiiltokuoreksi; ritaritarinoista tuli pöyhkeilevät -haaveilemiset, -- tyhjät, mahdottomat jutut. Juuri Espanjassa, -romantisuuden luvatussa maassa, Cervantes'in ivallis-humoristinen -kertomus, Don Quixote de la Mancha, hajotti keskiajan ihanteen. Se oli -samalla ensimmäinen varsinainen romaani, tämän sanan nykyaikaisessa -merkityksessä; sillä se asettuu tosiolojen pohjalle ja kuvailee -ihmisluonteen sisällistä kehkiämistä, ollen yht'aikaa syvämielinen -vertauskuva ihmis-elämän pyrinnöistä. Tässä teoksessa puhaltelee vielä -kuudennentoista vuosisadan virkeä tuuli; siinä huokuu raikas henki, -terve, realistinen koomillisuus; sen puolesta se suuresti eriää -seitsemännentoista vuosisadan draamallisista tuotteista, varsinkin -Calderon'in näytelmistä, jotka kaiken sulonsa ja ihanuutensa ohessa -ovat ylen sievistettyjä, hovin ja kirkollisuuden kaavoihin sidottuja. -Sillä jos Cervantes keskiajan ritarisuus-ideaalilta hävittikin pyhyyden -loisteen, niin vanha ajatustapa kuitenkin pysyi, se kun jo oli syvälle -juurtunut kansan luonteesen. Mutta se harras into ja uljas itsenäisyys, -jotka ennen olivat elähyttäneet Kastilian ja Arragonian ritarillisia -ylimyksiä, hävisivät häviämistään, sitä myöten kuin yksinvalta ja -kirkon mahtavuus korkeammalle kohosivat. Hurskas kirkollinen mieli, -ritarin arka kunniantunto ja luja uskollisuus vanhaa hallitsijasukua -kohtaan muuttuivat tuimaksi uskonvimmaksi, turhain kunniansääntöjen -orjuudeksi ja kuninkuuden jumaloitsemiseksi. Aikaisemmissa -näytelmärunouden tuotteissa (esim. Lope de Vega'n draamoissa) on -kuitenkin paljoa raittiimpi ja vapaampi henki. - -Espanjalaisten näytelmät olivat sekä alkuperänsä että koko -järjestyksensä ja henkensä puolesta tosi-kansallisia. Sentähden kaikki -säätyluokat hartain mielin niitä katselivat, ja teateri oli vilkkaassa -vuorovaikutuksessa yleisön kanssa. Se sai täydellisimmän muodostuksensa -Lope de Vega'n, Tirso de Molina'n ja olletikkin Calderon'in kautta; -etenkin viimeksi-mainitussa nähdään yllämainitut espanjalaisen -näytelmärunouden ominaisuudet. - -Sitä aatepiiriä, jossa liikkuu Espanjan draama, sopii osoittaa kolmella -sanalla: uskonto, kunnia, vasalli-uskollisuus. Kaikki kolme käsitetään -ihan abstraktisesti, -- ei sisällisen henkensä ja tarkoituksensa, vaan -yksin-omaan ulkonaisen muotonsa puolesta. Kaikkialla on pääasiana -merkki, ulkonäkö, säätönäinen tapa. Eräässä Calderon'in näytelmässä -tekee päähenkilö mitä pahimmat rikokset, murhaa, rikkoo luostarin -rauhan, ryöstää sieltä nunnan, y.m.; mutta paljas ulkonainen kunnioitus -kristin-uskon symbolia, ristiä, kohtaan pelastaa hänet ansaitusta -rangaistuksesta, jopa saattaakin hänet vihdoin taivaan iankaikkiseen -iloon. Tavallisimpia ristikohtauksia espanjalaisissa näytelmissä on -vastariita jonkun luonnollisen tunteen ja ritarillisen kunnian tai -kuninkaalle osoitettavan kuuliaisuuden välillä, taikka myös molempain -viimeksi-mainittujen kesken. Sillä kunnian rinnalla kaikki muu on -halpana pidettävä; vaan kunniankin pitää hallitsijan tahdon edestä -väistymän syrjälle. Clotaldo "Elämä on unelma" nimisessä näytelmässä, -kun epäilee, pitääkö hänen antaa lapsensa kuninkaan vihalle alttiiksi, -lopettaa vihdoin arvelunsa sanoen: "Miksi epäilen? Eikö alamaisen -uskollisuus ole tärkeämpi kuin henki ja kunnia?" Ja vähää edempänä hän -vertailee kunniaa eli mainetta heikkoon astiaan, - - Joka koskettaissa särkyy, - Tuulahduksestakin saastuu, - -ja lisää: mitä jalo siis voi muuta tehdä kuin uhkamielisesti heittäytyä -vaaroihin kunniansa takaisin voittaaksensa?[29] - -Pyreneitten niemimaa on vanhastaan ollut mitä erilaisimpien -kansallisten vaikutusten alainen. Iberiläisiin alku-aineksiin on -aikojen kuluessa sekaantunut keltiläisiä, roomalaisia, germanilaisia, -arabialaisia aineita. Samanlainen moninaisuus ilmaantuu Espanjalaisten -koko maailmankatsomuksessa, etenkin kuvaustaiteessa ja runoudessa. -Espanjan maalaustaide koetti Belgialaisten tavalla yhdistää -Alankomaalaisten realismin Italialaisten puhdasmuotoiseen kauneuteen, -itse puolestaan siihen lisäten mystisen haaveksivaisuuden. -Mainitut ominaisuudet ovat niin-ikään Espanjan runouden pääpiirteet. -Jo Roomalaisvallan aikana olivat Hispanian latinankieliset -kirjailijat tunnetut pöyhkeäpuheisuudestaan, "grandiloquentia", ja -samanlainen uhkea koreapuheisuus kohtaa meitä uudemmankin Espanjan -kirjallisuudessa. Muinaiskansojen plastillisuuden aisti ja tarkka -säännöllisyys, keskiajan haaveksivainen mielikuvitus ja Itämaan hohtava -värien runsaus ovat yhdessä luoneet tuon ylen sievistyneen, -vertauksista ja kaunopuheisuuden kukkasista loistavan esitystavan, joka -lukijata lumoo Calderon'in runotuotteissa. Espanjalainen näytelmä -muistuttaa antiikkisesta siinä, että olevaiset olot vallitsevine -mielipiteineen ovat tapausten määrääjinä niinkuin sallimus -kreikkalaisessa draamassa;[30] rakkauden, kunnian ja lojaliteetin la'it -semmoisinaan johtavat yksityisen toimintaa, eikä indiviidi ota näitä -toimintansa ohjeita omasta hengestään, vaan noudattaa, milt'ei -vaistomaisesti, säätönäistä ajatustapaa. Yksityishenkilö jääpi syrjälle -yleisten lakien ja olojen tähden. Sentähden indiviidin omituisuutta ei -oteta kuvattavaksi; henkilöt ovat enemmän tyyppejä, yleisten -luonteenlajien edustajia, kuin erityisluonteita. Tällaisessa draamassa -ei ole vapaalla tahdolla paljon sijaa. Sentähden tapaukset -- ihan -päinvastoin kuin Shakespeare'llä -- eivät ole seurauksina -erityishenkilöin omista tunteista ja teoista, vaan salaisten, -yliluonnollisten voimain vaikuttamia; toiminnan tärkeimmät käänteet -tapahtuvat usein ihmeen kautta. Siihen katoo yksityishenkilön -vastuun-alaisuus, ihminen ei voi muuta kuin umpisilmin heittäytyä -noiden yliluonnollisten voimien valtaan ja niiltä odottaa -pelastustansa. Ihme haihduttaa tosi-elämän tyhjäksi unelmaksi, eikä -unelmalla ja tosi-elämällä ole tarkkaa eroitusta, mitä siveelliseen -vastuun-alaisuuteen tulee. Tämä kaikki on perin keskiaikaista, -katolista; sillä ulkonaisten keinojen ja ihmeiden avulla toivoo hurskas -katolilainen pääsevänsä osalliseksi jumalalliseen autuuteen. Miten -kaikki vaikuttimet ovat yliluonnollisten voimain hallussa, näkyy -selvästi esim. Calderon'in syvä-aatteisessa näytelmässä "Mahtava -manaaja". Paholaisen juonien kautta ajattelija Cyprianus joutuu hänen -ansoihinsa; opittuansa pahalta hengeltä loitsutaidon koettaa hän saada -hurskaan Justinan valtahansa; mutta varjellaksensa viattoman neidon -mainetta lähettää Jumala valekuvan Cyprianon luoksi. Silloin hän, -toivossansa pettyneenä, pakoittaa paholaisen ilmoittamaan, kuka -valekuvan on lähettänyt, ja saapi hänen suustaan kuulla jumalallisen -totuuden. Havaittuaan, miten Jumala pitää huolen niistä, jotka häneen -turvautuvat, pyrkii hän vapaaksi Saatanan orjuudesta ja pelastuu -kärsittyänsä martyyrikuoleman. - -Tuo haaveksivainen mystisyys antaa Espanjan draamalle jotain -satumaista, jonkunlaisen silmiä häikäisevän taikavalon, joka yhdessä -sulosointuisen kielen ja loisteliaan esitystavan kanssa ei voi olla -mielikuvitukseen mahtavasti vaikuttamatta. Jännittävä voima, kuvausten -väririkkaus ja hehkuvat tunteet enentävät vielä tuota vaikutusta. - -Mutta tämän komeuden ja haaveksivan romantisuuden rinnalla käy -espanjalaisessa runoudessa toinenkin suunta: jykeä, koristamaton -realismi. Realismin varsinainen edustaja on Cervantes, niinkuin jo -ylempänä sanottiin. Mutta muuallakin tapaamme sitä Espanjan -kirjallisuudessa: raikas, karkea leikki- tai pilkkapuhe ei ole suinkaan -vastoin Espanjalaisten luonnetta. Sitä osoittavat muun muassa nuo -koomilliset henkilöt, Clarin'it y.m. jotka vakavanlaatuisissa -näytelmissä ovat toimissaan ja puheissaan ikäänkuin päähenkilöin -parodiiana. Selvä järki ja kuiva, jokapäiväinen ymmärrys purkaa -romantisuuden tuulentuvat, ihan kuin Sancho Pansa on pilviä hapuilevan -isäntänsä, La Mancha'n ritarin, alinomainen seuraaja ja vastakohta. -Mainittuun realistiseen suuntaan kuuluvat myös Espanjassa syntyneet -seikkailija-romaanit, jotka saivat paljon mukailijoita muualla -Euroopassa. - -Italian, Englannin ja Espanjan jälkeen Ranska peri kirjallisen -hegemonian Euroopassa. Keskiajan lopulla saavutettuansa valtiollisen -yhteyden, olisi se varmaan jo ennenkin kohonnut runollisen tuotantonsa -kukkuloille; sillä vilkkaan henkisen elämän merkkejä huomataan jo -kuudennella-toista vuosisadalla, jolloin Montaigne ja Charron toivat -esiin skeptillisiä mietteitänsä ja Bodin ajatteli yhteiskunnan -uudistamista. Mutta veriset Hugenotti-melskeet eivät suoneet runouden -kukoistumiselle tarpeellista lomaa; vasta Henrik IV:nen kautta -palautettiin rauha ja turvallisuus. Seitsemännellä-toista vuosisadalla -alkoi vihdoin ranskalaisen runouden loisto-aika. Kardinaali Richelieu, -jonka huolenpito ulottui kaikkialle ja joka harrasti järjestystä ja -keskikaikkisuutta niin valtiotoimissa kuin muillakin aloilla, koetti -ranskalaisen akatemian perustamisella saada aikaan yhtämukaisuutta -kielen ja kirjallisuuden viljelemisessä. Siitä alkain on Ranskan -kirjallisuuden etevimpiä tunnusmerkkejä tuo ulkomuodon säännöllisyys ja -ajatuksen suppea selvyys, joka on saattanut sitä suuresti vaikuttamaan -muidenkin kansojen kirjallisuuteen. Mutta ylenmääräinen säännöllisyys -oli haitaksi runouden vapaalle varttumiselle; Ludovik XIV:nnen suosio -muutti sen hovirunoudeksi ja se sidottiin hovi-etiketin jäykkiin -kaavoihin. Muinaisroomalainen kirjallisuus, joka paraasta päästä oli -mukaeltu kreikkalaisten esikuvain jälkeen, julistettiin korkeimmaksi -taideaistin malliksi ja mukaileminen niinmuodoin runoustaiteen -tarkoitusperäksi. Mutta onnellinen sallimus oli siihen aikaan -kasvattanut Ranskassa suuren joukon eteviä miehiä, joissa Ludovik XIV:n -yksinvalta ja hovin hengetön säännöllisyys eivät voineet tukehuttaa -entisten aikain vapaampaa henkeä. Niinkuin Espanjassa Cervantes -ja Lope de Vega käyvät Calderon'in edellä, niin Molière'n tuore ja -kansan-omainen koomillisuus ja Corneille'n voimallinen runollisuus -tulivat ennen Racine'n ulkomuodoltaan täydellisiä, vaan ylen -sievennettyjä, kuninkuutta ylistäviä näytelmiä. - -Ranskan kirjallisuuden kehitys oli kaikin puolin ajan muuttuneen hengen -mukainen. Se itsenäisen ajattelemisen ja toimimisen suunta, -joka oli vallinnut kuudennella-toista vuosisadalla, raukesi -seitsemännellä-toista melkein koko Euroopassa, vaihtuen ahdasjärkiseksi -umpi-uskoisuudeksi ja ehdottomaksi kuuliaisuudeksi yksinvaltiasta -kohtaan. Yksinvallalla oli tärkeä tehtävänsä valtio-elämän -muodostumisessa; se masensi nuo mahtavat vasallit, jotka eroittavaisena -muurina tunkeutuivat hallitsijan ja kansan välille, ja yhdisti -kansakuntain hajalliset osat lujaksi kokonaisuudeksi, siten valmistaen -alaa tosi-kansalliselle edistykselle; mutta sen ilmauminen ja -kasvanto on historian kurjimpia lehtiä. Westfahlin rauhan jälkeen, -seitsemännentoista vuosisadan loppu- ja kahdeksannentoista -alkupuolella, ei ole politiikkia määräämässä mikään muu, kuin -ruhtinaitten yksityiset edut, Euroopan tasapainon varjossa. Aikakirjat -eivät tiedä muuta kertoa kuin hovijuonia ja kavaluutta. Maita ja -kansoja valtiaat vaihtavat keskenään kuin kauppatavaraa. Turha -säännöllisyys vallitsee juhlamenoissa ja seura-elämässä sekä -säätyluokkain keskinäisissä suhteissa; peruukit, puuterit ja -pönkkähameet kuvailevat ulkonaisesti aikakauden luonnetta. Sama -itsenäisyyden puute, sama pikku-seikkoihin kiintyminen, sama tyhjiin -muodon asioihin takertuminen ilmaantuu henkisessäkin elämässä, -tieteessä ja uskonnossa. Se on oikea-uskoisuuden kultainen aikakausi, -jolloin jumaluusoppineet kiivaasti riitelevät vähäpätöisimmistäkin -uskonkappaleista, jolloin teologia karsain silmin vartioitsee jokaista -filosofian uutta askelta, jolloin protestanttisissakin maissa -väärä-uskoisia vainotaan ja noitia poltetaan. Ihmekkö siis, jos -semmoisella aikakaudella antiikin malliteokset, jotka olivat -elähyttäneet Italian, Englannin ja Espanjan kirjallisuutta, kehoittaen -niiden runoilijoita omavaraiseen henkiseen työhön, Ranskassa muuttuivat -jäykäksi kaavaksi, kovaksi kahleeksi, johon kuvausvoiman vapaata -toimintaa pyydettiin pinnistää? Eikä runoustaide ajan katsantotavan -mukaan ollutkaan mikään runollisen innostuksen tuote, vaan opittujen -sääntöjen mukaan laadittu esitysmuoto, jolla kirjailija sievällä ja -miellyttävällä tavalla taisi tuoda esiin ajatuksiansa. - -Vaikka Boileau ja muut Ranskan runouden lainsäätäjät asettivat -muinaisklassillisen, etupäässä roomalaisen, kirjallisuuden ylimmäiseksi -malliksi, eivät he kuitenkaan oikein älynneet antiikin henkeä eivätkä -niitä sääntöjäkään, joita muinais-ajan runoilijat olivat noudattaneet. -Tunnettu on, kuinka he väärin selittivät Aristoteleen opin draaman -rakennuksesta, vaatien noita kolmea, kuuluisaksi tullutta yhteyttä: -ajan, paikan ja toiminnan. Racine'n kreikkalaisissa sankareissa ja -roomalaisissa sotapäälliköissä piilee Versaillesin liukkaat hoviherrat -Ludovik XIV:n ajoilta. Niin kansallinen omituisuus, vaikka vastoin -tarkoitusta ja julki lausuttuja sääntöjä, näissäkin runotuotteissa -valvoi oikeuttansa. Mutta täysin kansallinen ei tämä runous kuitenkaan -ollut; sillä sen näköpiiri ei ulottunut ulkopuolelle hovin -ahdasrajaista alaa. Selvää on, ett'ei se semmoisena voinut -elähyttävästi vaikuttaa kansan kokonaisuuteen; mutta se loisto, minkä -useat nerokkaat kirjailijat sille antoivat, sen sorea hienous ja tarkka -ulkomuoto, jotka kaikin puolin vastasivat sen-aikuista kauno-aistia, -hankkivat sille suosiota sekä Ranskan ylhäisemmissä säätyluokissa että -muidenkin maiden sivistyneissä. - -Ranskan runouden muodostus riippui osittain siitä, että se oli -hovirunoutta, mutta osittain myöskin Ranskalaisten kansallisluonteesta. -Romanilaisilla on ylipäänsä suuressa määrässä muodon aistia, joka antaa -kaikille heidän tuotteillensa miellyttävän somuuden. Sen lisäksi tulee -Ranskalaisissa selvästi huomattava taipumus kaikkeen, mikä on -säännönmukaista; järjestävä äly ja terävä arvostelukyky ovat heidän -luonteessaan paljoa valtavammat, kuin syvä-aatteinen mietiskely tai -harras tunteellisuus. Heidän vilkas mielensä innostuu helposti uusiin -aatteisin ja ryhtyy arvelematta niiden toimeen-panoon; sentähden he -usein ilmaantuvat alkuun-panijoina historian suurissa käännekohdissa. -Mutta aatteet pysyvät enimmiten yleisinä, abstraktisina; niiden -tarkempi muodostus ja erityisoloihin sovittaminen jääpi muiden kansojen -tehtäväksi. Aatteiden abstraktinen ylevyys huomataan runoudessa siinä, -etteivät henkilöin erityiset tunteet ja luonteen-ominaisuudet hallitse -toiminnan menoa ranskalaisessa draamassa, vaan nuo ihan muodollisesti -ymmärretyt kunnian, uskollisuuden ja hyvien avujen käsitteet, aivan -niinkuin Espanjalaisillakin. Siinä suhteessa onkin Espanjan runous -suorastaan vaikuttanut ranskalaiseen kirjallisuuteen. Sama ranskalaisen -hengen ominaisuus näkyy myös luonteiden kuvauksessa. Ranskan n.s. -klassillisissa näytelmissä ei esitetä mitään varsinaisia luonteita, -vaan ainoastaan yleisiä tyyppejä, vieläpä ihan määrättyjä, joiden -ajatus- ja toimintatavan lukija tai katsoja jo edeltäpäin tarkoin -tuntee. - -Ranskan kansan yllämainittujen ominaisuuksien ohessa sen sievä -seurustelutaito ja hieno sukkeluus yleensä astuvat näkyviin sen -kirjallisissa tuotteissa. Tietty on, että komedia on niiden varsinainen -ala. Vapaammin kuin tragediankirjoittajat osasi Molière käyttää neronsa -lahjaa, yhdistäen kaikki ranskalaisen kuvausvoiman parhaat puolet, -mutta usein poiketen tekoklassillisuuden ankarista säännöistä. Hän loi -Ranskalaisten luonne- eli karakteerikomedian, joka ei kuitenkaan ollut -luonteinen samassa merkityksessä kuin Shakespeare'n näytelmät. Molière -ottaa komedian keskustaksi henkilön, joka edustaa jotain erityistä -ihmisluonnon puolta, esim. saiturin, ulkokullatun, ihmisvihaajan -j.n.e.; sitten hän saattaa häntä erilaisiin olosuhteisin, -näyttääksensä, miten tuo kuvattava ominaisuus ilmantuu kussakin eri -tilassa, ja muodostaa näytelmän muut henkilöt saman tarkoituksen -mukaan. Pääluonnetta valaistaan siis ainoastaan yhdeltä puolelta; me -opimme tuntemaan saiturin tai ulkokullatun, vaan emme tutustu -kokonaiseen ihmisluonteesen, sillä henkilön muut ominaisuudet jäävät -meiltä hämärään. Molière'nkin henkilöt, vaikka mestarin kädellä -piirretyt, ovat enemmän tyyppejä kuin varsinaisia luonteita. Mutta -samalla kuin hän mallikkaasti kuvailee yleis-inhimillisiä heikkouksia, -on hän peri-ranskalainen kiireestä kantapäähän ja juuri sen kautta nuo -yleiset tyypit saavat elävän värityksen. Se mainio koomillinen voima, -mikä uhkuu hänen näytelmissään, pysyttää ne iäksi päiväksi -maailmankirjallisuuden etevimpien teosten joukossa. - -Ranskan kieli pääsi Ludovik XIV:n ajoista asti Euroopan hovien ja -mahtavien yleiseksi puhekieleksi, Ranskan muodit ja käytöstavat -hallitsivat seura-elämää ja kirjallisuuskin kaikkialla taipui sen -herruuden alle. Silloin Ranskan taideaisti ohjeineen kaavoineen -tunnustettiin yksinvaltiaaksi runoudenkin alalla. Vaikka se, -epäkansallisena ja kuvausvoiman vapautta masentavana suuntana, ei -voinut tosi-runoutta kypsyttää, on kuitenkin myönnettävä, että sillä on -ollut tärkeä kasvattajan virka kansojen esteetisessä kehityksessä. Sen -merkitys on siinä, että se Euroopan kirjallisuuteen istutti antiikilta -perityn säännöllisyyden ja muodollisen kauneuden aistin, vaikka tosin -yksipuolisesti käsitettyinä; myöhempi aika on sitten muinais-ajan -alkuperäisistä teoksista osannut tuoda ilmi sen ihanteet eheinä, -väärentämättöminä. - -Vaan joutuipa kahdeksastoista vuosisata, joka ihmiskunnan -näköpiiriin toi vallan uusia aatteita. Ihmisen luonnolliset oikeudet, -yksityis-ihmisen vapaus, historiallisiin ja kansallisiin oloihin -katsomatta, ne olivat ajan tunnussanat. Ranska oli tämän liikkeen -varsinainen kotomaa. Vaan eipä se Ranskassa eikä muualla, missä se -yksin-omaisesti pääsi vallitsemaan, kyennyt luomaan mitään uutta, -mahtavampaa runoutta; sen yht'aikaa kumouksellinen ja kosmopoliitinen -henki ei sitä myöntänyt. Mutta samaan aikaan ensimmäiset itsetajuisen -kansallistunnon enteet rupesivat ilmaantumaan. Kansojen itsenäisyyden -tunne nousi ranskalaista taideaistia vastustamaan ja loi päältänsä -vieraan ikeen, ensin Englannissa, sitten Saksassa ja muissa Euroopan -maissa. Uudet, muualla syntyneet ihanteet vaikuttivat sitten -puolestaan Ranskan kirjallisuuteen; sielläkin kukistui "klassicismi", -tekoklassillisuus, ja uusi romantinen runoilu astui sen sijaan. Silloin -tapahtui se omituinen seikka, että sama suunta, joka Saksassa -"romantisena kouluna" oli liittynyt perin kansallisiin harrastuksiin, -Ranskassa päinvastoin viittasi ulkomaahan, ottaen esikuvansa ja -aineensa muilta mailta ja koettaen todenmukaisesti kuvailla niiden -kansallisia ja paikallisia omituisuuksia. Ettei ranskalaisen luonteen -itsenäisyys kuitenkaan siihen sortunut, ei tarvinne mainita. Sen -jälkeen on Ranskan runollinen kirjallisuus ollut monien vaiheitten -alainen, aina tarkasti mukauntuen muuttuvan ajan käsitystapaan ja -vallitseviin mielipiteisin. Klassillisuuden verho on jo aikaa sitten -heitetty; päinvastoin on Ranskan kirjallisuus milloin lennähtänyt -romantisuuden sakeimpiin utupilvihin, milloin laskeutunut -jokapäiväisyyden syvimpään lietteesen; hurja, kauneutta hylkäävä -mielikuvitus on tuottanut sellaisia teoksia, kuin Victor Hugo'n -"Nauraja-ihmisen" (L'homme qui rit), ja uuden-aikuinen "naturalismi" on -mennyt luonnonmukaisuuden äärimmäisille rajoille asti, vieläpä -kappaleen ulkopuolelle tosi-taiteellisuuden piiriä. Että Ranskalaisten -hilpeä, epävakainen mieli sen ohessa helposti vie pintapuolisuuteen, -jopa irstaasen kevytmielisyyteenkin kirjallisuuden alalla, on tunnettu -asia. Mutta oli, miten oli, Ranskalaisten hieno muodon-aisti ja sorea -esitystapa sekä heidän henkensä terävyys ja älykäs kuvaustaitonsa -ilmaantuvat monessa tämän vuosisadan teoksessa ja takaavat Ranskan -kirjallisuudelle sen vaikutusta Euroopan henkiseen elämään. Nämä -Ranskalaisten hyvät puolet tulevat erittäinkin ilmi suorasanaisessa -kirjallisuudessa; heidän kielensäkin soveltuu paremmin proosallisen -esitystavan tasaiseen poljentoon kuin runomittaiseen muotoon. Sentähden -Ranskan kirjallisuuden etevyys onkin pääasiallisesti nähtävänä sen -mainioin historioitsijain, romaanintekijäin ja muiden suorasanaisten -kirjoittajain teoksissa, joiden luonteva esitystapa ja loistava tyyli -aina on malliksi kelpaava. - - - - -KYMMENES LUKU. - -Saksan runous ja nykyaika. - - -Nykyajan suurista sivistyskansoista Saksalaiset viimeiseksi perustivat -omantakeisen kirjallisuuden, syystä että heidän oli vaikea tointua -kolmekymmenvuotisen sodan kovista iskuista. Saksan kirjallinen -edistyminen oli Bodmer'ista ja Klopstock'ista aikain yhä jatkaantuvaa -vapautumista ranskalaisen taideaistin herruudesta, kunnes Lessing -viimein perusti peri-saksalaisen draaman; Goethe'n ja Schiller'in -runous oli vihdoin tämän vapautustyön täysin kypsynyt hedelmä. -Ranskalaisten tekoklassillista suuntaa vastaan asetettiin ensiksi -Englantilaisten esimerkki, jotka olivat osanneet suojella kirjallista -itsenäisyyttänsä; erittäinkin Milton'ia silloin ihaeltiin. -Sitten Lessing ja Herder viittasivat Shakespeare'n mahtavaan -neroon, kehoittaen Saksan runoilijoita hänen jälkiänsä astumaan. -Uudistustoimeen ryhdyttiin palavalla innolla, joka sai sytykettä ajan -kuohuvasta, muutoksia haluavasta hengestä. Saksan nuoriso tahtoi -kiihtyneenä poistaa kaikki vanhat mädäntyneet olot, vaan etenkin -runouden alalla purkaa entiset säännöt, jotka estivät kuvausvoiman -vapaata lentoa. Tämä n.s. "Sturm- und Drang-periode" ("myrskyn ja -riennon aikakausi") liiallisuuksineen oli väli-asteena yleensä -terveellinen, vaikka se ei voinut tuottaa sopusointuisia taideteoksia. -Heikommat ky'yt siihen hukkuivat; mutta Goethe't ja Schiller'it loivat -silloinkin iki-muistettavia teoksia, sellaisia kuin edellisen "Goetz -von Berlichingen," ja jättivät sitten taaksensa tämän kehitys-asteen -itsenäisempinä ja uusiin toimiin vahvistuneina. Mutta ennenkuin -tarkastamme heidän uusia ihanteitansa, luokaamme vielä silmäys tuohon -tärkeään ajanvaiheesen. - -"Myrskyn ja riennon aikakaudessa" oli kaksi puolta: kiivas kumoushalu -ja ankara viha vallitsevia epäkohtia vastaan, sekä haikeatuntoinen -vaipuminen itsekohtaisten tunteiden maailmaan. Kirjallisuudessa -edellinen puhkesi ilmi Schiller'in nuoruuden draamoihin ("Rosvot", -"Kavaluus ja rakkaus", "Fiesco"); jälkimäinen sekä sisällyksenä että -muodostavana voimana hallitsee Goethe'n romaania "Nuoren Wertherin -kärsimiset". Sen-aikuiset uudistuksen intoilijat, kun eivät saaneet -kiihkeätä vapauden-haluansa tyydytetyksi, joutuivat epätoivoon, -kääntyivät pois todellisista oloista ja vetäytyivät omaan itseensä, -viettäen haaveellista tunteiden elämää. Siitäpä tuo sairaallinen -hempeätuntoisuus, jota Goethe kuvailee äsken mainitussa teoksessa. -Vieno tunteellisuus oli muutoinkin aikakauden tunnusmerkkejä. Se oli -luonnollisena vastakohtana saanut alkunsa edellisen vuosisadan -jäykästä säännöllisyydestä ja oli likeisessä yhteydessä ajan -subjektiivisen luonteen kanssa. Saksan pietismi oli kirkon alalla -rikkonut oikea-uskoisuuden vallan, ja Rousseau oli Ranskassa julistanut -sodan kaikkea kultuurin tuottamaa teeskentelyä ja luonnottomuutta -vastaan; Richardsonin hempeätuntoiset romaanit, Ossian'in -haikeamieliset runoelmat ja muut samankaltaiset teokset lumosivat -lukevaa yleisöä. Ruvettiinpa silloin harrastamaan kaikkea, mikä oli -luonnollista: luonnon kauneutta, luonnollisia tunteita, vapautta, -yksinkertaisuutta, ja entisen turhanpäiväisen, proosallisen -säännöllisyyden sijaan astui sen jyrkin vastakohta, utuinen -haaveksivaisuus. Herättyänsä luonnollisuuden tuntoon, eivät sen ajan -ihmiset voineet järkiään perehtyä raikkaasen olevaisuuteen, vaan -hapuilivat, ikäänkuin unen hourauksissa, sumeita mielikuvaelmiansa. - -Mutta sumu haihtuu, "myrsky ja riento" tyyntyy, ja pilvistä välkähtää -täysitajuisen taiteen aurinko. Saksan suurimmat runoilijat, Goethe ja -Schiller, näkevät ihanteensa toteutuneina muinaisessa Kreikassa, ja -helleeniläistä esitys- ja katsantotapaa pyydetään sulauttaa yhteen -uuden-aikuisen maailmankatsomuksen kanssa, mutta vapaammalla tavalla, -kuin millä Ranskalaiset mukailivat antiikkia. Nyt sen henkeä -ymmärrettiinkin paljoa paremmin; Winckelmann oli riisunut verhon -kreikkalaiselta taide-ihanteelta, Lessing ja moni muu olivat jatkaneet -hänen työtänsä. Iphigenie'ssä on Goethe ihmeellisellä tavalla osannut -mitä jaloimpaan uuden-aikuiseen käsitystapaan yhdistää Helleenien -tyynen ja kirkkaan taiteellisuuden. Sekä ajan yleinen kosmopoliitinen -luonne että Saksan valtiollinen tila, joka ei sallinut mitään -osanottoa kansan yhteisiin asioihin, saattivat ennen kaikkia etsimään -yleis-inhimillistä kauneutta, kaunista indiviidisyyttä, ja muinaisessa -Kreikassa tuo kauniin ihmisyyden ideaali tavattiinkin täydellisimpänä. -Mutta sen ohessa on Saksan molemmissa pää-runoilijoissa vahva -uudenaikuinen suunta, ja etenkin draamassa he koettavat yhdistää -antiikin ja Shakespeare'n kuvauslaadun. Goethe'n lyyrillinen luonne -vie häntä tarkoin kuvailemaan indiviidien sielu-elämää; mutta -yhteiskunnalliset ja valtiolliset ihanteet täyttävät Schiller'in -hehkuvalla innolla. Aineitten objektiivisen suorituksen tähden on -Goethe antiikkia lähempänä; Schiller'in vapauden-innostus ja -siveelliset ideaalit tekevät hänestä ihan uuden-aikuisen runoilijan. -Molemmat ovat aikansa sivistyksen kukkuloilla ja kokoavat henkeensä sen -moninaiset pyrinnöt. - -Erehtyypä kuitenkin, jos luulee, ett'ei Goethe'n ja Schiller'in -yleis-ihmisyyden pohjalla kasvaneessa ihanteessa ole mitään kansallista -ainetta. Olihan koko Saksan runous saanut alkunsa kansallisesta -liikkeestä, ja Goethe'n ja Schiller'in runous oli sen johdosta -syntyneen sivistyksen ja ajatustavan selvin kuvastin, mutta samalla -tärkeimpiä vaikuttimia seuraavain aikojen henkisen elämän -muodostamiseksi. Vaikka Schiller'in kaunotieteellinen teoriia ei tiedä -mitään kansallisuudesta, on hänen oma idealisminsa ja taipumuksensa -filosofiseen miettimiseen ihan saksalaista. Samoin Goethekin -epäilemättä on kansallinen runoilija; erittäinkin hänen lyriikassaan -kaikuu Saksan kansanrunouden vieno syvätuntoisuus, "Hermann ja -Dorothea'ssa" hän on antanut viehättävän ja todenmukaisen kuvan -oman kansansa elämästä, ja "Faust", tuo ajatusrunouden mahtava, -syvä-aatteinen tuote, jonka aine on otettu vanhasta saksalaisesta -tarinasta, sehän etupäässä kuvailee tuota ihmishengen rohkeata lentoa -mietteiden maailmassa, joka on ollut saksalaisen hengen päätehtäviä -ihmiskunnan historiassa. - -Saksan kirjallisuuden kehityksessä havaitaan se merkillinen kohta, että -ajattelu, teoriia, melkein joka askeleella on ollut runouden -saattajana, milloin edeltäpäin rientäin sen tietä tasoittamassa, -milloin uskollisena seurakumppanina sen tarkoituksia selvittäen. -Schweiziläisten kirjallinen kiista Gottsched'iä vastaan oli kansallisen -runouden alku; Lessing, tuo monipuolinen ajattelija, joka johdatti -saksalaisen draaman oikealle tielle ja osoitti runoudelle uuden -suunnan, on pääasiallisesti nerokkaana arvostelijana ja tiedemiehenä -tehtävänsä toimittanut, vaikka hänen runollinenkin merkityksensä oli -suuri -- suurempi, kuin mitä hän itse tahtoi myöntää; Schiller, -runoilija-filosofi, antautui pitkän ajan kestäessä melkein -yksin-omaisesti tieteellisiin tutkimuksiin ja on esteetisellä alalla -itsenäisesti kehittänyt Kantin ajatussuunnan. Goethekin on saavuttanut -maineen tiedemiehenä, vaikka hänen tutkimuksensa eivät olleet -yhteydessä hänen runoilija-toimensa kanssa, jonka tähden tämä ilmaantuu -alkuperäisempänä, teoriian johdannosta vapaampana. Mutta hänen -runoteoksensa eivät suinkaan ole vähemmän aaterikkaita, kuin -edellä-mainittujen: sisältäähän Faust koko aikakauden syvimmät -mietteet. Sanalla sanoen, aatteisuus on huomattavimpia puolia -Saksalaisten luonteessa, ja se tuleekin ilmi heidän etevimpäin -runoilijainsa tuotteissa, ne ovat sisällykseltään syvämietteisiä -ja täynnä mieleviä ajatelmia. Niinkuin Kreikkalaiset ovat -taiteilijakansaa, jonka uskonto ja tiede samalla on runoutta, niin -Saksalaisia sopii sanoa ajattelija-kansaksi, jonka runouden pohjana on -filosofisen mietiskelyn välittämä maailmankatsomus. Ja tarvitseeko -mainita, mitkä voitot Saksan kansa on saavuttanut tieteen, varsinkin -filosofian, alalla Leibnitz'istä alkaen Hegeliin ja muihin viime -aikojen ajattelijoihin asti, ja kuinka Saksan kirjallisuus tällä -vuosisadalla on kohonnut puhtaasti henkisten tieteiden etevimmäksi -kannattajaksi? - -Yhteydessä Saksalaisten sisäänpäin kääntyneen, ajatteluun taipuvan -luonteen kanssa on se herttainen syvätunteisuus, joka vallitsee heidän -runoudessaan. Saksalaisilla on erityinen sana tätä käsitettä varten, -"Gemüth", jota on yhtä mahdoton kääntää millenkään muulle kielelle, -kuin ranskalainen sana "esprit", joka osoittaa Ranskalaisten keveätä ja -sievää älykkäisyyttä. Niinkuin nämä käsitteet, niin ovat mainitut -kansatkin melkein suorat vastakohdat toisilleen. Ranskan kirjallisuuden -etevimmät puolet ovat sen vilkas ja luonteva helppotajuisuus, sen -säännöllinen ulkomuoto ja järkevä selvyys; mutta se saattaa usein kyllä -käydä pintapuoliseksi ja olla tunteen lämpimyyttä vailla. Saksan -runoutta sitä vastoin ei vaivaa milloinkaan liiallinen keveys; sen -sijaan se helposti voi vaipua epämääräisen syvämielisyyden tai -tunteellisuuden utuiseen hämärään, niinkuin ajoittain on tapahtunutkin; -mutta sen paraat avut ovat aina olleet jalo aatteellisuus ja harras, -sydäntä tenhoava hellätuntoisuus. - -Kenties seurauksena Saksalaisten spekulatiivisesta luonteesta on heidän -taipumuksensa käsittämään eri kansojen ja aikojen ajatustavat ja -sulauttamaan niitä omaan katsantotapaansa. Tämä on tietysti yhteydessä -sen kansallisen heikkouden kanssa, joka viimeisiin aikoihin saakka esti -Saksan valtiollista yhteyttä; mutta kumminkin on siitä se suuri etu, -että heidän kirjallisuutensa enemmän kuin minkään muun kansan yhdistää -ne säteet, jotka, eri tahoilta lähtien, valaisevat ihmiskunnan nykyistä -elämää. - -Saksan kansan koko henkinen suunta liittää sen likeisesti Shakespeare'n -maailmankatsomukseen. Kuitenkin nähdään suuren englantilaisen -draamantekijän ja Saksan etevimpäin runoilijain välillä muutamissa -kohdin erilaisuuttakin, johon on syynä osittain kansakuntain, osittain -aikojen eri luonteet. Minä jo Shakespeare'stä puhuessa huomautin, miten -hänen vuosisatansa oli suuren personallisuuden aikakausi ja sen -voimalliset henkilöt ovat antaneet hänelle aihetta mahtavain luonteiden -kuvailemiseen. Perin draamallisella tavalla kaikki heidän tahtonsa -voima purkautuu teholliseen toimintaan; teot ja kohtalot saavat -selityksensä ainoastaan heidän oman luonteensa syvyydestä. Saksalaiset -sitä vastoin ottavat personallisuuden ohessa enemmän lukuun olevaiset -olot ja historialliset aatteet, jotka vaikuttavat yksityisen kohtaloon; -harvemmin esitetään henkilöitä, jotka muodostavat maailmaa oman -tahtonsa voimalla ja joiden perikatoon ainoastaan heidän omat tekonsa -ovat syynä. Usein olojen paino heidät maahan masentaa ja he kaatuvat -jaloina, milt'ei viattomina, uhreina aikansa epäkohtien alttarille: -niinpä erittäin Goethellä, esim. Götz ja Egmont. Siinä tietysti -näkyy kahdeksannen-toista vuosisadan individualistinen suunta. -Erityishenkilöön pannaan suuren suuri arvo: mutta indiviidin ajatellaan -etupäässä olevan ristiriidassa olevaisten olojen kanssa, jonka tähden -hän ei voi niitä johtaa, vaan päinvastoin sortuu niiden ylivoiman alle. -Toisinaan olojen pakko vie päähenkilön rikokseen, melkein vastoin hänen -omaa tahtoansa, niinkuin Wallenstein'in, tai hänen syyllisyytensä on -menneen ajan tuoma ja näytelmä osoittaa vaan sen välttämättömiä -seurauksia, hänen siveellistä puhdistustaan, kuten Schiller'in Maria -Stuart. Mutta toiselta puolen historialliset aatteet ja niiden -vaikutukset esiintyvät kaikessa kirkkaudessaan; toimivat henkilöt ovat -aatteiden itsetajuiset kannattajat ja koko runsaudessaan käsitetään -se elinvoima, mikä sykkii kansojen sydämmessä. Goethe'n Götz v. -Berlichingen on ensimmäinen draama, joka elävästi kuvailee jonkun -menneen aikakauden luonnetta, ja etenkin Schiller on mestari -esittelemään niitä vastariitoja, jotka syntyvät suurien historiallisten -aatteiden yhteen-törmäyksestä, Wallenstein -- tietysti Max'in ja -Theklan episoodi pois-luettuna -- on mahtava kuvaus kolmikymmenvuotisen -sodan hurjasta aikakaudesta ja asettaa silmiemme eteen ne voimat, jotka -liikkuvat valtiollisessa elämässä; mutta Wilhelm Tell'issä on -runoilija, rohkeasti kyllä, draaman päähenkilöksi ottanut kokonaisen -kansan, joka taistelee vapautensa puolesta. Se aatteiden ylevyys, johon -Saksan runous oli kohonnut, oli samalla sen heikoin puoli; suurempi -lukijakunta ei voinut täysin tajuta sen viisaustieteellistä syvyyttä ja -korkealle kehinnyttä muotoa, jotka vaativat ylhäistä sivistyskantaa. -Elämä ja runous olivat toisilleen vieraat; ihan luonnollisesti siis -syntyi halu niitä toisiinsa lähestyttää. Sen ohessa oli vielä paljon -jäljellä tuota valistus-aikakauden löyhää ymmärtäväisyyttä ja innotonta -proosaa, mikä oli säilynyt tunteellisuuden rinnalla. Nämä olot -synnyttivät ankaran vastavirran, joka sai _romantisuuden_ nimen. -Mentiinpä edellisen kehityksen jyrkimpään vastakohtaan. Lessing'in, -Goethe'n ja Schiller'in tarkkamuotoisen ja selvä-aatteisen runouden -sijaan tulivat romantikkojen hämärät, usvankaltaiset mielikuvaelmat ja -haaveksimiset. Heidän alkuperäinen tarkoituksensa oli kyllä tunteen ja -mielikuvituksen avulla saada sovinto aikaan todellisuuden ja -runollisten ihanteiden välillä, jotta jälkimäiset muodostaisivat -tosioloja ja runous ottaisi näitä kirkastaaksensa. Mutta todellisuus -oli mitä surkeinta laatua eikä voinut kuvausvoimaa elähyttää. -Isänmaallista intoa ja kansallista yhteis-elämää ei ollut Saksassa -rahtuakaan; pirstottuna, hajallisena se oli muukalaisen mielivallalle -alttiina. Sentähden nuoret runoilijat, kyllästyneinä oman aikansa -viheliäisyyteen, vetäysivät pois mielikuvituksen utumaille rakentamaan -pilvilinnojansa, joista taisivat hallita fantasiansa tuottamaa -valtakuntaa. Korkeimmaksi runouden la'iksi julistettiin vihdoin -"romantinen ironiia", s.o. runoilijan oikeus esittää kuvaelmansa -satunnaisen oikun, paljaan mielivallan tuotteina, eikä tosi-aatteiden -iki-ilmaisijoina. Taideteoksen takaa saattoi näyttäytyä tekijän omat -naurahtelevat kasvot, jotka ilmoittivat, että kaikki tyyni oli vaan -runoilijan mielikuvituksesta noussut kimalteleva saippuarakko. Samaten -päättyi myös runollisuuden takaisin saattaminen olevaisuuteen, jota -romantikot alkuansa olivat haaveksineet. He sovittivat "romantisen -ironiiansa" tosi-elämäänkin ja haihduttivat sen, niinkuin runoudenkin, -tyhjäksi mielikuvituksen leikiksi. - -Sopusoinnun tosiolojen ja runouden välillä romantikot -luulivat havaitsevansa keskiajan urheassa ritarielämässä ja -komeassa kirkollisuudessa, sen ihme-uskossa ja haaveksivaisessa -tunteellisuudessa. Tämä saattoi heitä oman kansansa entisiä oloja -tarkastamaan ja yleensä muinais-aikaa tutkimaan, josta tieteelle on -ollut arvaamaton hyöty. Romantisuuden pysyväisimpiä hedelmiä -on se elähyttävä vaikutus, minkä se on tehnyt sivistys- ja -kirjallisuushistorian, muinaistieteen ja vertailevan kielentutkimuksen -kehittymiseen sekä välillisesti kansallistunnon ja kansallisuus-aatteen -vahvistumiseen melkein kaikissa Euroopan maissa. Yleensä -ihmiset romantisuuden kautta saatettiin panemaan arvoa noihin -historianperäisiin oloihin, jotka muodostavat yhteis-elämän -luonnonomaisen pohjan, niinkuin yleensä siihen puoleen ihmiselämästä, -joka on välittömien tunteiden ja mielikuvain vallassa; ja siinä -suhteessa romantikkoin harrastukset tosiaan olivat oikeutetut ja -ihmiskunnalle hyväksi. Mutta heidän kantansa oli yksipuolinen. Moni -heistä ihaili keskiaikaa siihen määrään, että toivoi sen laitosten -palauttamista sekä valtion että kirkon alalle, ja heidän hämärä -mystillisyytensä oli taantumista siitä itsetajuisuudesta, joka vallitsi -Goethe'n ja Schiller'in humanistisessa runoudessa. Mutta olipa -romantisuudella kuitenkin, niinkuin olemme nähneet, suuret ansionsakin. -Ja sanottakoon romantisuudesta mitä tahansa, jotain viehättävää suloa -on kumminkin tuossa unenkaltaisessa haaveksimisessa, joka luotansa -poistaa todellisuuden raskaan taakan. Romantikot eivät hakeneet -ideaalejansa ainoastaan keskiajasta, vaan menivät muuallenkin -runollisuuden kadonnutta helmeä etsimään; itämaan kansojen kimaltelevat -satulähteet, pohjoismaiden jylhät tarinat, Shakespeare'n miettehikäs -henki ja romanilaisten kansojen viehättävä sulous vireyttivät heidän -kuvausvoimaansa, ja he osoittivat suurta muodollista taitoa näiden -kaikkien mukailemisessa. Mutta romantikkojen oma runollinen -tuotantovoima hajosi tähän moninaisuuteen; heidän ihanteensa piirteet -kävivät epävakaisiksi, ja vaikka moni erityisteos todistaa tekijänsä -runouslahjan, he eivät voineet raivata kirjallisuuden edistymiselle -uutta, itsenäistä uraa; ainoastaan satu pysyi heidän yksin-omaisena -alueenansa, jota ei kukaan ole uskaltanut heiltä kieltää. Mutta sen he -kuitenkin olivat aikaan saaneet, että runous tästälähin rohkeammin otti -aineitansa ihmistunteiden, mielikuvitusten ja tosiolojen mitä -erinkaltaisimmilta aloilta. - -Ne olot, jotka olivat synnyttäneet Saksan romantisuuden, olivat -yhteiset melkein koko Euroopalle. Sentähden se herättikin kaikua eri -kansakunnissa, Englannissa, Tanskassa, Ruotsissa ynnä muualla, vieläpä -Ranskassakin, niinkuin jo mainittiin. Alkuperäinen romantisuus muuntui -monella tavalla eri ajanvaiheiden ja paikallis-olojen vaikutuksesta. -Kun taantumis-politiikki oli tehnyt lopun kansojen viimeisistä -vapauden-toiveista ja ihmiskunta, ponnistuksistaan uupuneena, -heittäytyi epäilyksen ja epätoivon valtaan, silloin nämä tunteet -tulivat kuuluviin Byron'in synkkämielisissä säkeissä ja Heine'n -ivallisissa mielenpurkauksissa, joissa romantinen katsomustapa kääntyi -omaa itseänsä vastaan. - -Olen koettanut esittää niiden ihanteiden pääpiirteet, jotka -tärkeimmissä kansoissa eri aikoina ovat runoutta hallinneet. Jollen jo -ole liiaksi väsyttänyt lukijaa, pyytäisin häntä vielä kääntämään -huomionsa muutamiin kohtiin, jotka erittäin koskevat runouden -kehkiämistä viime aikoina. Romantisuuden utuinen haaveksivaisuus tuotti -päinvastaisen, realistisen suunnan, joka ei tahtonut tietää mitään sen -rakentamasta mielikuvituksen maailmasta. Kun uusi realismi raikkaalla -luonnonmukaisuudella otti kuvataksensa todellista elämää, etsien -runollisuuden kultamuruja jokapäiväisimmistäkin oloista, silloin -oli se ilahuttava, mieltä virkistävä ilmiö entisen liioittelemisen -perästä; mutta ennen pitkää se joutui monta vertaa pahempaan vikaan. -Tunnettu on, miten runous nykyaikana tyytyy elämän kurjuuden -valokuvan-tapaiseen esittämiseen, jopa mielellään valitsee mitä -rumimpia ja ilkeimpiä aineita. Yhtyypä siihen useimmiten vielä -pessimistinen maailmankatsomus, joka julistaa elämän pahimmat puolet -sen varsinaiseksi ytimeksi. Tämän harhasuunnan voitollepääsö on -arveluttava merkki taide-aistin ja runollisen tunteen huonontumisesta -nykyaikana. - -Näyttääpä muutoinkin siltä, kuin kuvausvoima heikontumistaan -heikontuisi; se ilmaantuu muun muassa siinäkin, että meidän-aikainen -lukijakunta panee melkein yksin-omaisesti arvoa semmoisiin runoteoksen -ansioihin, jotka enemmän virittävät ymmärryksen tointa kuin -fantasian vapaata kuvailua. Kysytään kyllä, onko runoilija osannut -todenmukaisesti esitellä luonteita ja tekojen vaikuttimia, niin että -jokaisen erityistunteen pienimmätkin vivahdukset selviävät, ovatko -kaikki tapaukset mahdollisia (jolloin usein käytetään mitä -proosallisinta mittakaavaa), onko historiallinen tai paikallinen -väritys kaikin puolin säntillinen; mutta ani harva huolii siitä, -ilahuttaako runoelma hänen mieltänsä ihanilla, tosi-runollisilla -kuvilla, tyydyttääkö se todellakin hänen aatteellista katsantotapaansa, -niin että hän sitä lukiessaan huomaa olevansa ylevämmässä kauneuden -maailmassa ja sen luettuaan tuntee luoneensa silmäyksen sopusoinnun -ikuiseen valtakuntaan. - -Sopisi ajatella, että nykyajan aatokset -- positivismi ja determinismi, -socialismi ja nuo epämääräiset vapauden pyrinnöt y.m. -- ovat aineksia -jonkun vastaisen maailmankatsomuksen rakentamiseksi; mutta mahdoton on -vielä sanoa, mikä osa niistä on säilyvä uutena totuuden lisäyksenä, -mikä tarpeettomana vaahtona hyljättäväksi joutuva. Varmaa on ainakin, -ett'ei niiden nojalla voi syntyä uusi runouden muoto uuden -katsantotavan ilmoittajaksi, ennenkuin tuo maailmankatsomus, -aatteelliseksi vakaantuen, on luonut itsellensä ihanteita, jotka -saattavat runoutta kannattaa. Tätä nykyä ei voi todellista runoutta -rakentaa vastaisten aatteiden häilyvälle pohjalle: sen ainoa -mahdollinen perustus on vielä kauan oleva tuo vanha maailmankatsomus, --- se, joka kirkkaana loistaa uudemman ajan suurimpain henkien -tuotteista. - -Yksi puoli on kuitenkin meidän ajan runoudessa ilahuttavampaa laatua -kuin yllämainitut epäkohdat ja onkin siihen tuottanut varsinaisen -uudistuksen. Tämä puoli on sen tosi-kansallinen ja kansanvaltainen -luonne. Kun sanon "kansanvaltainen", en tarkoita niitä valtiollisia tai -yhteiskunnallisia mielipiteitä, joita runoilija kenties itse lausuu -taikka panee henkilöittensä suuhun, vaan sitä asian laitaa, että runous -vetää piiriinsä uusia ihmis-elämän aloja, kiinnittäen huomionsa -sellaisiinkin henkilöihin, joita ennen katsottiin liian ala-arvoisiksi -astumaan runottarien pyhään temppeliin. Totta on kyllä, että jo Homeros -erityisellä hellyydellä kuvailee "jumalallista sikopaimenta" Eumaioa ja -että kreikkalaiset idyllirunoilijat esittelevät maaväestön elämää; onpa -sen ohessa yhteistä kansaa kaikkina aikoina pidetty mahdollisena -edustamaan alhaisempaa koomillisuutta; mutta vasta uudemman-aikuinen -runous on rohjennut juhlallisemmallakin alalla valita pääsankareitansa -kansan syvistä riveistä, tehden halpasäätyiset miehet ja naiset -toiminnan kannattajiksi. Yksin Shakespeare'kin, ihmis-elämän -monipuolinen kuvailija, kohtelee vielä rahvasta jonkunlaisella -aristokraatisella tylyydellä, joka toisinaan (esim. Coriolanossa) -suorastaan loukkaa meidän-aikuista tunnetta. Varsinainen muutos -tapahtui vasta, kun Rousseau rupesi "luonnon-evankeliumiansa" -saarnaamaan: silloin ihmisten mielet kääntyivät luonnon ihanuutta ja -samalla myös maakansan yksinkertaisia tapoja ihailemaan. Silmät -aukenivat kansanrunouden kauneutta näkemään, ja yhä demokraatisemmaksi -laventui taiderunouden piiri. Englannin romaaninkirjoittajain teoksissa -oli keskisääty siihen astunut, Saksan kirjallisuudessa oli Voss'in -Luise antanut kuvan maapappilan runollisuudesta, ja myöskin varsinaisen -maaväestön elämää oli ruvettu todenperäisesti esittelemään, kun vihdoin -Goethe Hermann ja Dorothea'ssa kohotti tavallisten olojen kuvauksen -sankarirunoelman vertaiseksi. Viimein Schiller, niinkuin jo ylempänä -sanottiin, Wilhelm Tell'issä asetti taistelevan kansakunnan näytelmän -päähenkilöksi. Sama runoilija oli jo ennen Wallenstein'issä, toimivina -henkilöinä tuonut näyttämölle suurten joukkojen edustajat ja Orleans'in -Neitsyessä pannut kokonaisen kansan uudestaan heränneen kansallistunnon -päähenkilön toimintaa kannattamaan. Sopisipa vielä mainita monta -rengasta tässä sarjassa, niin esim. Saksan kirjallisuudesta tuota -mainiota episoodia Immermann'in "Münchhausen'issa", joka kuvailee -"Hofschulze'a", tuota äveriästä Westfahlin talollista ja hänen -perhettänsä. Ranskassakin kirjallisuus kehittyi samaan suuntaan: -yhteiskunnalliset parannuspuuhat saattivat esim. Georges Sandin -kuvailemaan työväen tilaa. Vihdoin Berthold Auerbach kyläjutuillansa -perusti uuden kaunokirjallisuuden lajin, tuoden näkyviin Schwarzwald'in -talonpoikien sekä ulkonaista että sisällistä elämää. Auerbach'in -kertoelmista polveutuvat kaikki samanlaatuiset, rahvaan oloja. -kuvailevat novellit. Mutta luokaamme silmät omaan maaliamme. Jo aikaa -ennen Auerbach'ia syntyi meidän maassamme Runeberg'in iki-muistettava -kertomaruno "Hirvenhiihtäjät", joka kerrassaan on valloittanut -epopean-tapaiselle runoudelle uuden alueen; se onkin tietääkseni ainoa -runoteos, joka oikean eepoksen muotoon on sovittanut varsinaisen -maakansan elämän. Samaan suuntaan on Runeberg mennyt monessa muussakin -runoelmassa. Eikä liene myöskään toista romaania, joka, ammentaen -aineitansa talonpoikais-elämästä, yhdistäisi sen eri puolet yhtä -laajaksi, puolittain koomilliseksi, puolittain vakavanlaatuiseksi -kuvaelmaksi, kuin Kiven "Seitsemän veljestä". - -Mainittu runouden kansanvaltaisuus liittyy tietysti likeisesti sen -itsetajuisesti kansalliseen luonteesen. Nämä molemmat ominaisuudet -ovatkin olleet mitä tehollisimmat nykyajan kirjallisuudessa ja ovat -osoittaneet voimaansa etenkin niissä kansoissa, jotka viime aikoina -ovat heränneet kansalliseen itsetoimintaan. Niin esim. Unkarilaisten -itsenäisyyden tunne ja vapauden into mahtavana kaikuu Petöfi'n -syvätuntoisessa runoudessa. Innostusta hehkuva mieli ja selväpiirteiset -kuvaukset tavataan magyarilaisen hengen tuotteissa. - -Kotimaiset aineet ja omituinen kansallinen käsitystapa ovat Venäjänkin -runoilijoille antaneet heidän merkityksensä. Heissä ilmaantuu -ylimalkain erinomainen havaintokyky ja vilkas realistinen kuvausvoima, -joka asettaa kaikki ilmi-eläväksi silmiemme eteen. Satiirissa on heidän -päävoimansa; muutoin he ovat mestareita ihmisluonteiden ja ulkonaisen -luonnon kuvauksessa. Mutta heidän pessimistinen, epätoivoinen -katsantotapansa on teoksille haitaksi ja harva niistä päättyy -täysin tyydyttävällä tavalla; Pushkin'issa kajastelee Byron'in -maailman-halveksiminen; toisissa, niinkuin Gogol'issa, asuu katkera -suru ajan surkeista oloista. Vähemmän synkkä on Turgeniev'in -katsantotapa; mutta ei hänkään voi välttää sitä kieltopuolisuutta, jota -venäläisten olojen esitteleminen näyttää tuovan myötänsä. - -Tässä olisi oikea paikka näyttää, miten Euroopan kansakunnat, yksin -pienimmätkin, jokainen ovat luoneet itsellensä omituisen ihanteen; -mutta luulenpa jo tarkastaessani runouden vaiheita maailman johtavissa -kansoissa osoittaneeni, miten runolliset ihanteet vaihtelevat kansojen -ja aikojen mukaan. Sentähden tahdon ainoastaan yhdestä niistä puhua -vähää laveammin, nimittäin Norjan kansasta, koska sen runous -pääasiallisesti edustaa sitä uutta suuntaa, joka, alkuperäisesti samaa -sukua kuin Ranskan "naturalismi", viime aikoina on päässyt valtaan -skandinavilaisissa kansoissa ja meilläkin on herättänyt paljon -huomiota. - -Jos toisiinsa vertaa nuo kolme skandinavilaista kansaa. Tanskalaiset, -Ruotsalaiset ja Norjalaiset, niin huomaa melkoisen eroituksen heidän -luonteessaan. Tanskalaisissa ilmaantuu hellä tunteellisuus ja milt'ei -naisellinen pehmeys: heidän kuvausvoimansa on siis omansa liikkumaan -haaveellisessa satumaailmassa tai somasti esittelemään jokapäiväisen -elämän runollista puolta, varsinkin kun siihen yhtyy sievä, -helponlaatuinen huumori. Tanskan kirjallisuus kohosikin korkeimmalleen -romantisuuden aikakaudella; erittäinkin Andersenin sadut ovat -perehtyneet kaikkiin maailman äärihin. -- Ihan toista luonnetta ovat -Ruotsalaiset. Luonnollinen taipumus viepi heitä siihen, mikä on suurta -ja mahtipontista; he harrastavat etenkin ulkomuodon kauneutta, -koreapuheisuutta. Heidän olentonsa muistuttaa monessa kohden -Ranskalaisia; samanlainen pintapuolinen, mutta luonteva keveys -vallitsee heidän kirjallisuudessaan. Tegnér on paras esimerkki -ruotsalaisen luonteen uhkeasta, mahtipontisesta, Bellman sen -keveämmästä puolesta. -- Norjalaiset eroavat suuresti molemmista -naapureistaan. Heissä näkyy -- ainakin heidän kirjallisuudestaan -päättäen -- alkuperäinen germanilainen luonne säilyneen puhtaampana -kuin missään muussa samanheimoisessa kansassa. Karheat ja jyrkät kuin -Norjan tunturit ovat ihmisten mieletkin; kiihkeät tunteet sulkeutuvat -poveen eivätkä sanan avulla voi siitä irtauntua, kunnes ne vihdoin -lujan päätöksen johdosta purkauntuvat äkki-arvaamattomiin tekoihin. -Norjalaisten umpimielinen ja harvasanainen, vaan samalla reipas ja -uhkarohkea luonne ilmaantuu jo Björnson'in tosi-runollisissa -kansan-elämän kuvauksissa; mutta selvimmin huomataan yhtäläisyys -muinais-germanilaisen luonteen kanssa niissä runoteoksissa, jotka -ottavat aineensa Skandinavian entisyydestä, esim. Ibsen'in näytelmässä -"Helgelannin sankarit". - -Omituisimman muodostuksensa norjalainen ihanne kuitenkin on saanut -viime aikoina Ibsen'in ja osittain myös Björnson'in uusimmissa -teoksissa. Molemmat ovat oikeastaan samalla kannalla; mutta edellisellä -kaikki piirteet ovat jyrkemmät, jälkimäisellä lievemmät; Björnson -kaikkine kummallisuuksineen vielä pysyttelee sovintoa entisten -ideaalien kanssa, Ibsen on kaikki siteet katkaissut. Paitsi sitä -synkkää pessimismiä, joka vallitsee Norjan uusimmassa runoudessa, voipi -siinä eroittaa kolme periaatetta; yhdessä ne muodostavat sen runollisen -ihanteen, jonka viimeiset tuotteet käsittämättömällä voimalla -viehättävät nykyistä yleisöä. Ensimmäinen periaate on negatiivista -laatua: norjalaiset runoilijat, niinkuin nykyajan ylenmääräiset -realistit ainakin, eivät huoli vähääkään siitä tyydytyksestä, minkä -lukija saa, ja -- mikä on vielä kummallisempi -- siihen lukija -tyytyykin. He eivät pyydä esittää, mitä on kaunista, vaan tuovat -päinvastoin mielihyvällä näkyviin kaikkein inhottavimmatkin -ihmis-elämän kohdat, tehden esim. fyysillisen sairauden tilat runouden -esineeksi. Sama välinpitämättömyys teoksen vaikutuksesta ilmaantuu -vielä toisellakin tavalla. Runoelman toiminta saattaa kesken katketa, -antaen aihetta uuteen vastariitaan, niinkuin Ibsen'in Noorassa (Et -Dukkehjem), taikka se jättää kehitelmän hämäräksi, kuten Björnson'in -Leonarda, tai päättyy suorastaan räikeään epäsointuun, niinkuin -Ibsen'in Gengangere. Kaikissa näissä tapauksissa teos ei voi -lukijassa vaikuttaa sitä rauhoittavaa, harmonillista mielialaa, jonka -aikaan-saaminen on taiteen korkein tehtävä. - -Toiseksi Norjan runoilijat tunnustavat siveelliseksi ideaalikseen -"totuuden", siten käsitettynä, että ihmisen tulee olla uskollinen -omalle itsellensä, kutsumukselleen, ja pyrkiä personalliseen -täydellisyyteen, vapautuen kaikista luuloista ja olevaisten olojen -houkutuksista, jotka valheellisella loistollaan saattavat sitä häiritä. -Kuinka jaloja tuotteita tällainen katsantotapa voi luoda, todistaa -Ibsen'in Kuninkaan-alut, tuo taideteos, joka osoittaa runoilijan suurta -neroa, mutta samassa saattaa meitä surkuttelemaan, että hän sittemmin -on poikennut siltä polulta, jota Kuninkaan-aluissa alkoi astua. -Kuninkaan-aluissa yksityishenkilön täydellisyys on liitetty -yhteiselämään ja niinmuodoin käsitetty oikealta kannalta. Mutta -enimmiten indiviidin kehitystä koetetaan irroittaa olevaisista oloista: -kaikki määrätyt aatteet ja ihanteet, kaikki yleiseen katsantotapaan -perustetut mielipiteet ovat muka harhakuvaelmia, "haamuja" -("gengangere"), sekä välttämättömässä ristiriidassa hänen sisällisen -totuuden-ihanteensa kanssa. Siltä kannalta katsoen suurin rikos on -olevaisiin oloihin mukaantuminen, koska ne tietysti eivät milloinkaan -voi ihan tarkalleen vastata ideaalia; sillä kaikki, mikä ei ole täysin -eheätä, on purjettava, maahan revittävä, ilman sitä suvaitsevaisuutta, -jonka inhimillisten olojen vaillinaisuus usein kyllä tekee -välttämättömäksi. Sentähden esim. rouva Alving'in syyllisyys ei ole -yksistään siinä, että hän on antanut rikkauden viekoitella itsensä -lemmettömään avioliittoon, vaan vielä enemmin, ett'ei hän ole -uskaltanut sitä rikkoa. Tältä katsomuskannalta ei ymmärretä, että aate -kaikenlaisten epäkohtienkin alta voi levittää kirkasta loistoaan. -Sentähden puuttuukin tältä suunnalta se mielen vapaus, joka on huumorin -ensimmäinen ehto; kaikki semmoisetkin seikat, jotka kehnoutensa tai -vähäpätöisyytensä tähden voisivat joutua pilkan tai hyvänsävyisen -naurun alaisiksi, käsitetään perin toiselta kannalta. Yhtä outo, kuin -todellinen huumori, on Norjan runoilijoille se ajatus, ettei ihminen -saa vapautua erehdyksensä seurauksista rikkomalla niitä oloja vastaan, -joihin hän erehdyksensä johdosta on joutunut, vaan että sovinto -ainoastaan siten on mahdollinen, että hän näiden olojen piirissä -koettaa hyväksi kääntää entiset hairauksensa. - -Tämä viepi minut kolmanteen kohtaan. Monessa Ibsenin kappaleessa -ilmaantuu se ajatus, että mitä on rikottu, se ei ole enää -parannettavissa. Se perustuu etupäässä siihen sallimus-uskoon, tai -paremmin sanoen, luonnollisen välttämättömyyden lakiin, jota runoilija -viime teoksissaan pitää elämän arvoitusten selvittäjänä. Osvald'ista -esim. täytyy hänen isänsä hurjan elämän tähden tulla semmoinen -vaivais-raukka, kuin hän on, ilman ruumiillista ja siveellistä voimaa. -Hänen kurjuutensa tosin ei ole ainoastaan aineellisten, vaan vielä -enemmin henkisten syitten seurauksena; mutta Kreikkalaisten Moiraan -verrattuna, on tämä välttämättömyys siveelliselle tunnolle paljoa -loukkaavampi, koska yksityisten viat ja rikokset vaikuttavat -määräämättömään tulevaisuuteen, mutta Kreikkalaisten Moira sitä vastoin -edustaa maailman ikuista järjestystä. Totta on kyllä, että paha pahasta -itää; mutta toiselta puolen on muistettava, että paha on maailmassa -tosioloa vailla ja raukeaa omaan tyhjyyteensä, vaan kaikessa, mikä on -aatteenmukaista on sisällinen voima, joka vihdoin saapi voiton. Tätä -asian puolta puheena oleva katsantokanta ei ota huomioon, ja se on sen -suurin puute. - - - - -YHDESTOISTA LUKU. - -Kansanhenki ja runous. - - -Edellisestä katsauksesta näkyy, miten eri ihanteet kuvastavat kansojen -ja aikojen vaihtelevia aatteita ja kunkin erityistä luonnetta. Jos -kysytään, mitkä ajanjaksot synnyttävät nuo ihmeelliset mestariteokset, -jotka runouden iki-tuotteina pysyvät kaukaisimpienkin polvikuntien -muistissa, niin historia siihen vastaa, että runouden menestys -nähtävästi vaatii kolmea pääehtoa: kansallista henkeä, aatteellista -katsantotapaa ja johonkin määrin eheitä ja rauhallisia oloja. -Ihanteiden kehitys antaa runsaasti esimerkkejä, miten aina silloin, kun -jossakin kansassa on vakaantunut omituinen maailmankatsomus, runous -pian nousee sen ilmaisijaksi. Toiselta puolen eivät voi runoutta -tuottaa semmoiset vuosisadat, jolloin vallitsee yleismaailmallinen -henki tai entiset olomuodot hukkuvat ajan valtaviin aaltoihin eikä sen -pyörtehistä vielä ole ennättänyt uusia kohota; sillä runous ennen -kaikkia vaatii eheyttä sekä kansallisissa että muissa suhteissa. Ja -niinkuin yksityisen ihmisen, niin kansojenkin henkiset voimat -tarvitsevat aikaa kypsyäksensä ja, korkeimmallensa ehdittyään, -vähitellen riutuvat ja menehtyvät. - -Runouden kansallinen luonne ilmaantuu jo ulkonaisestikin siinä, että -kansan kieli on sen luonnollinen välittäjä. Mitä sisällykseen tulee, se -mielellään ottaa aineitansa kotimaan oloista ja historiasta, mutta -saattaa kuitenkin, menettämättä kansallista luonnettaan, valita -esitettäviänsä muiltakin aloilta; vaan paljoa enemmin, kuin aineiden -valitsemisessa, sen kansallinen omituisuus nähdään kuvaustavassa, -perustuksena olevissa aatteissa ja ylimalkain koko siinä hengessä, joka -sitä hallitsee. - -Jos runous olisi vaan yksityis-ihmisen tuottama, niin voisi todellista -runoutta syntyä milloin ja missä hyvänsä, kun vaan yksityisen -kuvausvoima saisi tarpeeksi virikettä. Mutta kun historian ilmiöitä -tarkastaessa on tultu siihen päätökseen, että runouden suurempi tai -vähempi menestys riippuu siitä, missä määrässä kunkin kansan omituinen -luonne pääsee sen henkistä oloa hallitsemaan, niin tämäkin on todistus, -että oikea runous valuu kansanhengen syvimmistä hetteistä, -jotka yksityishengen kautta vuodattavat virkistävää voimaansa -kirjallisuuteen, lisäten kansan yhteisiä sivistysvaroja. Siitä myös -selviää, mitä edellisessä mainittiin, että taiderunous, vaikka -yksityisen tuottama, ei ole ainoastaan hänen omain luonnonlahjainsa, -tunteittensa ja havaintoinsa hedelmä, vaan yhtä hyvin kuin kansanrunous -saapi alkunsa kansanhengestä, joka elää yksityisen kuvausvoimassa ja -sen avulla pääsee näkyviin, kuuluviin. - -Tämä käsitystapa oli vanhempina aikoina jokseenkin hämärissä, mutta on -voittanut alaa samassa määrässä kuin kansallisuus-aate, eli siitä asti, -kun ruvettiin älyämään, että historialliset aatteet toteutuvat -erityisten kansakuntain kautta ja että kullakin kansalla siis on oma -tehtävänsä maailman historiassa. Tehollisena, ihmiskunnan elämässä -vaikuttavana voimana, jota ymmärrettiin milloin selkeämmin, milloin -himmeämmin, on tämä aate yhtä vanha kuin itse kansakunnat. -Mutta selvästi tajuttuna ja lausuttuna se on jotensakin uusi. -Menneen vuosisadan kaikki-tasoittava vapaudenharrastus ei -tietänyt tahi ei ollut tietävinään kansallisista erilaisuuksista. -Ylenmääräinen kosmopolitismi ja se väkivaltainen tapa, jolla muutamat -valistus-aikakauden hallitsijat panivat parannuksiansa toimeen, -herättivät kansojen itsetunnon. Mutta täyteen itsetajuntaan saattoi -heidät vasta taistelu Napoleonin maailmanherruutta vastaan; siitä -ajasta saakka kansallisuus-aate semmoisenaan tiedetään ja tunnustetaan -tärkeäksi valtiollisen elämän määrääjäksi. Kirjallisella alalla oli -kansallistunto jo ennen ruvennut kypsymään muutamain kansain -taistelussa ranskalaista taide-aistia vastaan. Niinpä kansallistunto -Saksassa oli hyvinkin selväksi kehittynyt Klopstock'in isänmaallisissa -oodeissa ja muissa samanaikuisissa runotuotteissa. Siihen aikaan -ilmaantuva kansanrunouden harrastus todistaa sekin puolestaan heräjävää -kansallista mieltä. Tähän runouden lajiin kääntyi huomio etenkin -Macpherson'in julkaisemain Ossian'in laulujen kautta, jotka ajanhenkeen -mukaantuvalla utumaisella tunteellisuudellaan saavuttivat kaikkein -suosion. Seurasipa Percy'n kokoelma muinais-engiantilaisia ballaadeja, -osoittaen, mitä aarteita rahvaan huostassa piili. Sama henki ikäänkuin -ilmaa myöten levisi eri maihin; meilläkin se siihen aikaan johdatti -Porthan'in kokoilemaan ja tarkastelemaan vanhoja kansanrunojamme. -Ossianista ja Percy'n kirjasta sai Herder ensimmäisen aiheen -julkaistakseen kaunista teostaan "Stimmen der Volker in Liedern" -(1778), jossa hän käännöksissä ja mukaelmissa toi esiin näytteitä -kaikkien maiden ja aikojen kansanlauluista. Näiden kirjallisten toimien -hedelmänä pysyi se tunne ja vakuutus, että runous ei ole ainoastaan -muutamille pääkansoille, vaan kaikille sukukunnille suotu lahja, joka -erilaisesti kehittyy kussakin kansassa; ja tästä vakuutuksesta ei ollut -muuta kuin yksi askel siihen vaatimukseen, että jokaisen kansan pitää -itsenäisellä ja omituisella tavalla muodostaa runouttansa. Herder itse -innokkaasti puolusti sitä mielipidettä, että runous on kansanhengen -tuote ja että sen tulee raikkaana uhkua kansakunnan omasta -sisimmäisestä luonteesta; hän vaati siltä etupäässä alkuperäisyyttä, -luonnollista runsautta ja kansallista omituisuutta. - -Liian pitkäksi vetäisi, jos luettelisin kaikki ne eri asteet, joita -myöten kansallisuuden arvo yhä selkeämmäksi selkeni. Mainittakoon vaan -muutamia. Suuri ansio on tässä kohden myönnettävä Saksan romantikoille; -heidän haaveellinen maailmankatsomuksensa, tyytymättömänä -olevaisuuteen, hapuili runollisuutta etäisimmistä maista ja ajoista, -tutustutti heidät mitä erilaatuisimpiin sivistysmuotoihin ja -kirjallisuuden tuotteihin sekä vireytti tieteellistä tutkimusta. Näin -totuttiin huomaamaan, mitä kullakin kansalla on omituista, ja antamaan -arvoa jokaisen erityiselle luonteelle. Kansallisessa innossaan -kääntyivät Saksan tiedemiehet erittäinkin omaa muinaisuuttansa -tarkastelemaan; tämän suunnan miehiä ovat Grimm veljekset y.m., ja -heistä viepi suora selkeä ura nykyajan historian-, kielen- ja -muinaistieteen-tutkimukseen. Saksan suurista filosofeista oli varsinkin -Fichte sekä teoreetisesti että käytöllisesti kansallisuus-aatteen -kannattaja; tunnetut ovat hänen uljaat "puheensa Saksan kansakunnalle", -niinkuin myös hänen hartautensa ja alttiiksi-antauvaisuutensa Saksan -vapautussodan aikana. Hänen kansallisuusteoriiansa tosin tarkoittaa -yksin-omaisesti Saksalaisia, mutta voidaan helposti sovittaa mihin -kansaan hyvänsä. Arvaamattoman paljon on myös Hegel edistänyt -kansallisuus-aatteen leviämistä. Tuo suuri ajattelija on osoittanut, -miten eri kansat ihmiskunnan elämässä muodostavat ne eri asteet, joita -aatteen kehkiäminen vaatii, ollen ikäänkuin renkaina historian -edistysjaksossa. Muutoinkin koko hänen filosofinen järjestelmänsä, joka -antaa kokonaisuudelle monta vertaa suuremman arvon kuin yksityisille ja -katsoo ilmiöitä vaan aatteen katoavaisiksi toteumisen-muodoiksi, on -erittäin suosiollinen sellaiselle ajatustavalle, joka ennen kaikkia -vaatii, että indiviidi, yhteishengen elähyttämänä, antautuu kansakunnan -yhteisiin pyrintöihin. Varmaa on ainakin, että kansallisuuden riennot -meidän maassamme eivät olisi päässeet aivan suureen voimaan ilman -Hegelin oppia, joka täällä niinkuin muuallakin sivistyneessä maailmassa -aikanaan syvästi vaikutti yleiseen käsitystapaan. - -Kansallisuus-aatteen tieteellinen tuleentuminen tapahtui paraasta -päästä Saksassa. Mutta sieltä tuotu siemen tapasi etenkin pienemmissä -kansoissa hedelmällisen maanlaadun: niiden omituiset olot saattoivat -heitä kansallisuus-aatetta tarkemmin miettimään ja tieteellisesti -valaisemaan, ja sen käytöllinen sovittaminen onkin melkein -yksin-omaisesti ollut heidän työtänsä. Saksan kirjallisuudessa voitolle -päässyt romantisuus levisi muuallenkin ja kehoitti kansoja luomaan -silmänsä omaan muinaisuutensa. Ajan hengen vaikutuksesta semmoisissakin -maissa, joissa ei mitään romantista runoutta syntynyt, virisi into ja -halu tutkia oman kansan entisyyttä ja siihen perustuvaa omituisuutta -sekä niistä hakea aihetta kansalliseen uudistumiseen. Niin tapahtui -meilläkin, Suomessa. Huomattava on, että Arvidssonkin nuorena -kirjoitteli romantisia runoelmia ruotsalaisten fosforistien tapaan; -mutta muutoin varsinainen romantisuus ei juuri osannut tietä -tänne, -- ei siitä syystä, ett'ei muka kansallisluonne olisi siihen -taipuvainen, vaan sentähden, että se meidän vasta eloon havahtuneessa, -kansanvaltaisessa maassamme, jolla tuskin on ollut oikeata keskiaikaa, -olisi tukehtunut ritarilinnain ja luostarinraunioin puutteesta. Mutta -muualla Euroopassa ilmi leimahtanut kansallinen henki, Porthan'ilta -peritty isänmaallinen tieteellisyys ja ennen kaikkia meidän uusi -valtiollinen asemamme, joka pakoitti meitä ajattelemaan kansallista -tulevaisuuttamme, herättivät ja vireyttivät kansallista intoa, joka -sitten on kasvamistaan kasvanut ja ihanana aamuruskona antaa meidän -toivoa omavaraisen, omakielisen sivistyksen armasta päivää. - -Mutta palatkaamme runouteen. Milloin kansallinen ajatusmuoto on niin -valmistunut, kuin ylempänä sanottiin, ja runollisen tuotannon aika siis -joutuu kullenkin kansalle? Siihen annoin jo viittauksen lausuessani, -että runouden menestys vaatii, paitsi kansallista henkeä, myös -aatteellista katsantotapaa ja johonkin määrin eheitä ja rauhallisia -oloja. Kun molemmat jälkimäiset ehdot ovat olemassa ja kansallinen -ihanne on valmiiksi muodostunut, silloin runoilijain kuvausvoima -synnyttää teoksia semmoisia, jotka pysyvät iäti-tuoreina, vastaisten -sukupolvien ihailtavina. Mitkä ajat, valtiollisiin oloihin katsoen -tavallisesti ovat tämmöisiä ei voi ylimalkain säännöillä määrätä. -Kreikassa, Roomassa, Englannissa runouden loistoaika sattui yhteen -valtiollisen mahtavuuden kanssa, niiden voittojen perästä, joilla -mahtavuus oli hankittu. Toisinaan se tulee jälkeenpäin, ikäänkuin -palkintona, kun paras valtiollisen elämän jakso on kulunut; niin oli -laita Italiassa ja Espanjassa, kun edellinen jo sisällisen heikkouden -tautta oli hajonnut ja kun despotiia, sekä maallinen että kirkollinen, -rupesi viemään jälkimäistä häviön partaalle. Tapahtuupa niinkin, että -runouden loistoaika käy valtiollisen mahtavuuden edellä, kansanhenkeä -siihen valmistaen ja kasvattaen, niinkuin esim. Saksassa, ja hyvin -tavallista on, että pienten kansain itsenäisyyden pyrinnöt alkavat -kirjallisella, varsinkin runollisella alalla. Näyttääpä muutoin siltä, -kuin ei runouden kukoistus välttämättömästi rajautuisi yhteen ainoaan -ajanjaksoon kunkin kansan elämässä. Niin näemme Kreikassa epiikan -loistoajan jälkeen, pitkällä välillä siitä eroitettuna, lyyrillisen -runouden ylenevän, johon sitten liittyy draaman elostuminen. Italian -mainiot runoilijat ilmaantuivat melkein yksittäin, edustaen kansallisen -ihanteen eri puolia; Englannin kirjallisuudessa huomataan Shakespeare'n -jälkeen vielä useita loistokohtia, jotka ikäänkuin kukkuloina kohoavat -sen tasapinnasta, ja Saksan runoudella oli jo keskiajalla merkillinen -kukoistus, ennenkuin se paljoa myöhemmin jälleen elpyi suurimpaan -kauneuteensa. Se laki, joka näissä vaiheissa vallitsee, sopii kenties -lausua näin: Kun ihmiskunnan edistyessä syntyy uusi aate ja se -vireyttää kansan henkistä elämää, niin tämä aate kannattajakseen -tuottaa uuden runouden, jos vaan olot muutoin ovat suosiolliset, ja -silloin aina joku erityinen puoli kansanhengestä pääsee ilmestymään. -Mitä kansanhengessä on, sen pitää näin tulla näkyviin: kun kaikki sen -eri puolet ovat saaneet taiteellisen muodostuksensa, silloin vasta -runollinen tuotanto lakastuu. - -Ulkonainen rauha on suosiollinen runouden menestykselle; sodat ja muut -senkaltaiset rasitukset ovat tietysti haitaksi kaikille rauhan -toimille. Mutta vielä tärkeämpi on, etteivät mitkään suuret henkiset -taistelut häiritse sitä ihanteellista maailmankuvaa, jonka kansa on -itsellensä luonut, tai estä sitä semmoista luomasta. Sellaiset -väliajat, jolloin vanhoja ihanteita epäillään ja uudet eivät vielä ole -selvinneet, ovat kykenemättömät runoutta tuottamaan; sillä huomio ja -henkiset voimat kääntyvät melkein yksin-omaisesti ajan tähdellisiin -riitakysymyksiin eikä ole mitään varmaa, yleisesti tunnettua -maailmankatsomusta, jonka palvelukseen runoilija voisi vilpittömästi -antautua astumatta taistelukentälle. Runous saapi väkisinkin -opettavaisen tai satiirillisen luonteen. Kaikki muutosten ajat sitä -todistavat; muistettakoon esimerkiksi uskonpuhdistuksen aikakautta tai -meidän nykyistä aikaamme. - -Tähän yhtyy, mitä ylempänä sanoin aatteellisesta katsantotavasta, joka -vaatimus oikeastaan ei sisällä muuta kuin mitä jo on puhuttu -vakaantuneesta ihanteesta, koska ihanne edellyttää aatteellista -käsitystapaa. Missä ylevämpi aate ei ole ihmisiä elähyttämässä, -missä maailman tavallisissa ilmiöissä ei nähdä mitään syvempää -järjellisyyttä eikä mieli kohoa jokapäiväisiä etuja ja huolia -ylemmäksi, siellä ei runollisuuskaan voi tavata otollista maata -juurtuaksensa. Sillä siinähän runollisuus ilmautuukin, että esineissä -näemme jotain enempää kuin niiden tavallisen, jokapäiväisen ulkopinnan, -että mielessämme niihin yhdistämme jotain korkeampaa, henkistä, samoin -kuin toiselta puolen puhtaasti henkiset aatokset pukeutuvat -mielikuvituksen väririikaasen verhoon, astuen näkyväisyyden ja -kuuluvaisuuden piiriin. - -Kun kansanhengen siis onnistuu miellyttävään runouden muotoon -saattaa luonteensa omituisuus, silloin sen tuotteet eivät ainoastaan -viehätä sitä polvikuntaa, jonka keskuudessa ne ovat syntyneet, -vaan lisäävät ihmiskunnan yhteisiä hengen varoja, ylentäin ja -virvoittain vastaistenkin sukupolvien mieltä. Sen tehollisuus ei -supistu kansallisuuden rajoihin, vaan se voipi vaikuttaa niiden -ulkopuolellakin, missä ikinä ihmissydän sykkii, runouden tenhovoimalle -alttiina. Syynä on se, että tosirunous aina on yleis-inhimillinen; -sillä se toteuttaa yleisinhimillisiä ihanteita, vaikk'ei semmoisinaan, -aivan epämääräisinä, vaan siinä erityisessä muodossa, jonka kunkin -kansakunnan kuvausvoima niille antaa. Jokaisella kansalla on oma -tehtävänsä ihmiskunnan ihanteiden selvittämisessä, ja ideaalit -muodostavat inhimillisen sivistyksen eri kehitysjaksot. Sentähden -kansalliset runousmuodot eivät pysykkään erillään, vaan ovat -vuorovaikutuksessa keskenään, niinkuin kansat eivät muutoinkaan kehity -säännönmukaisesti, jokainen erikseen, vaan monella monituisella tavalla -enemmin tai vähemmin ovat toistensa vaikutuksen alaisia. Tästä kansojen -yhteydestä johtuu muutamia ilmauksia, joita seuraavassa aion ottaa -tarkastettavaksi. - - - - -KAHDESTOISTA LUKU. - -Kansojen vuorovaikutus. - - -Kansanhengen toiminto ei voi tosi-maailmassa tapahtua yhtä -säännöllisesti, kuin me teoriiassa sen käsitämme; sillä se riippuu -osittain niistä vapaista yksityishenkilöistä, jotka yhdessä tekevät -kansan, osittain monenlaisista historiallisista oloista, jotka sitä -milloin mitenkin muodostelevat. - -Ensiksi kohtaamme joskus sitä omituista poikkeusta, josta meidänkin -maamme kirjallisuus antaa selvän esimerkin, että eteviä runoteoksia on -suoritettu kansalle vieraalla kielellä. Kansojen historiassa saattaa -olla aikakausia, jolloin he elävät ulkoapäin lainatun, vieraskielisen -sivistyksen nojalla, joko siitä syystä, ett'ei kansanhenki vielä ole -tarpeeksi kypsynyt omituista sivistystä kannattamaan, tahi sentähden -että kansa, aikansa elettyään, jo on kuolemaisillaan; vieras kieli -silloin oman kielen sijaisena tai perillisenä välittää kansan -korkeampaa henkistä elämää. Semmoisina aikoina runouskin saattaa -pakosta pitää muukalaista pukua; mutta alkuperäinen kansallisuus, joko -tulevaisuuden toivona tai muinaisuuden muistona, on kuitenkin se -keskus, johon se aina viittaa, ja sen suurempi tai vähempi elävyys -riippuu silloinkin siitä, kuinka paljon uutta, kansallista elinvoimaa -muukalainen sivistys on ehtinyt imeä siitä maasta, johon se on -istutettu, tai kuinka virkeä kansallistunne vielä elää riutuneen -kansakunnan viimeisissä jälkeläisissä. - -Vieraskielisen runouden sanoin olevan joko kansan kehkiämättömän -nuoruuden tai raukeavan vanhuuden merkkinä. Katsokaamme ensin -jälkimäistä kohtaa. Kansakuntain kuolinhetkeä ei voi määrätä niinkuin -ihmisten; vielä aikoja sen jälkeen, kuin ne ovat tauonneet eri -kansakuntana toimimasta, niin kauan kuin joku heidän kielensä ääni -vielä soipi, saattaa niiden omituisuus ilmestyä jonakin hämäränä -muistona, yksin niissäkin, jotka jo ovat omistaneet vieraan kielen ja -sivistyksen, -- ellei muutoin, niin vienona vivahduksena sen kansan -kirjallisuudessa, jonka henkiseen orjuuteen he ovat taipuneet. -Onpa tuossa kaikki-tasoittavassa kreikkalais-roomalaisessakin -hengenviljelyksessä, joka vanhan ajan lopulla peitti kansalliset -erilaisuudet, mahdollinen havaita sen eri aineksia, jos tarkemmin -katselee yksityisiä kirjailijoita. Gallialaiset olivat tunnetut -vilkkaasta ja loistavasta puhetaidostaan, joka teki heistä erinomaiset -asian-ajajat; Afrikalaisten voimakasta, jopa toisinaan hurjaakin, -aistillista mielikuvitusta huomataan sekä Tertullianon kolkossa, -aineellisessa kristillisyydessä että Apuleion hekumallisissa pakinoissa -ja kenties, vaikka lievennettynä, Augustinonkin synkässä, vaikka -nerollisessa, opinjärjestelmässä. Syyrialainen Lukianos, syntyänsä -Semiläinen, tuo sukkelapuheinen, terävä-älyinen ivailija, -osoittaa samankaltaisia taipumuksia kuin hänen sukulaisensa ja -hengenheimolaisensa uudempina aikoina, juutalaiset kirjailijat -semmoiset kuin Börne ja Heine. Mutta edellä-mainitut ovat kaikki -sivistykseltään ja käsitystavaltaan Kreikkalais-Roomalaisia; he -tunsivat itsensä tuon suuren keisarikunnan jäseniksi, ja heidän -teoksensa ovat kaikin puolin luettavat ajan yhteiseen kirjallisuuteen. - -Mutta selvempiäkin jälkikaikuja on katoavain kansojen omituisuudesta. -Thomas Moore'n "Irlantilaisissa säveleissä" soipi ylpeän sortajan -kielellä Erin'in valitus, -- onnettoman Erin'in, joka ei voi elää eikä -taida kuolla. Toinen keltiläinen heimo, Gaeliläiset, on omalla -kielellään säilyttänyt vanhat runolliset muistonsa; mutta vasta -Macpherson'in englanninkielisessä mukaelmassa Ossianin laulut -herättivät mieltymystä Euroopan lukijakunnassa. Omassa kansassa ne -eivät enää voineet sytyttää runousintoa, ja Macpherson'in teosta sopii -siis pitää raukeavan gaeliläisyyden viimeisenä ilmauksena. - -Mutta alkuperäinen kansallisuus ei aina sorru muukalaisen -sivistyksen alle, vaan useimmiten jälkimäinen on opastajana -omakieliseen kirjallisuuteen. Semmoinen kasvattajan-virka oli esim. -latinankielisellä sivistyksellä keskiajalla. Muistettava on, että -latina silloin vielä oli elävä kieli, ei ainoastaan Etelä-Euroopan -romanilaisissa maissa, joissa se oikeastaan oli rahvaankielten vanhempi -ja vakaantuneempi muoto, vaan kaikkialla, missä se oli korkeamman opin -ja sivistyksen kannattajana. Se luontevuus, jolla latinaa käytetään -keskiajan runoissa, osoittaa, ett'ei se ollut tekijöille outo kieli, -jota vaan opinharjoituksissa viljeltiin, vaan että sitä todellakin -puhuttiin. Keskiajan latinainen runous tosin epäkansallisuutensa tähden -ei tainnut järin vahvaksi varttua; mutta siinä havaitaan kuitenkin -omituinen, antiikkisesta eriävä henki, samoin kuin muotokin tykkänään -poikkeaa muinais-ajan runoudesta.[31] Kauneutensa ja syvän -tunteellisuutensa vuoksi on erittäin mainittava se hengellinen -lyriikka, joka syntyi Italiassa Francisco Assisilaisen uskonnollisen -liikkeen johdosta. Kuka ei tunne Jacopone Todilaisen "Stabat mater -dolorosa" tai Thomas Celanolaisen "Dies irae, dies illa", jotka -Pergolese'n ja Mozartin sävelet ovat mainioiksi saattaneet ja Oksasen -onnistuneet suomennokset perehdyttäneet meidänkin kirjallisuuteemme? -Näissä vallitseva yleis-kristillinen uskonnollisuus, vaikk'ei -erityiskansallinen, eroittaa ne selvästi muinaisroomalaisesta -runoudesta. Mutta varsinkin keskiajan maallisissa lauluissa tavataan -jälkiä kansallisten olojen vaikutuksesta. Ne olivat tavallisesti -kuljeksivain teinien eli "scholarien" tekemiä. Välisti he trubadurien -tavalla laulelivat keväästä ja lemmestä, toisinaan he rohkeasti -ylistivät viiniä ja elämän nautinnoita, mutta ottivat joskus -vakavampiakin asioita puheeksi, vastustaen pappisvaltaa, simoniaa, -kirkon maallistumista. Huomattava on, että missä voimallisempi -runollisuus pääsee valtaan, siellä vieraskielisen pinnan alta -kajahtelee kansallinen sävel. Niinpä saksalaiset arvostelijat -vakuuttavat havaitsevansa saksalaisen hengen Gandersheim'in nunnan -Hroswithan latinankielisissä näytelmissä; mutta ennen kaikkea tulee -tässä muistoon johdattaa, miten Saksan kotimaiset eepilliset aineet -keski-ajalla saivat ensimmäisen muodostuksensa latinaisissa -kertomarunoissa, sellaisissa kuin Ekkehard'in Waltharius runoelmassa, -joka seikka on sitä merkillisempi, kun Saksan keskiaikainen taiderunous -sittemmin saksankielisenä enimmiten suosi vieraita aineita. -Latinankielinen sivistys suojeli keskiajalla ja osittain vielä kauan -jäljestäpäin, ikäänkuin lämmittäväinen lumipeite, kansallisuuksien -hentoja oraita, siksi kuin ne vahvistuneina taisivat rohkeasti ilmoille -kohota; se oli yhdistyssiteenä kansojen välillä, jotka eivät vielä -olisi jaksaneet kukin erikseen kannattaa omantakeista kirjallisuutta; -mutta missä se puhkesi runolliseen tuotantoon, siellä se imi voimansa -kansallisesta pohjasta ja valmisti omakielisen runouden syntyä. - -Mutta mahtavammaksi runous saattaa vieraankin kielen verhon alla -paisua, kun heräävä kansallistunto sitä kannattaa. Siitä meillä on -hyvin läheinen esimerkki: meidän maan ruotsinkielinen kirjallisuus. -Onhan paljo muitakin maita, joiden kieliolot yleensä ovat taikka ennen -ovat olleet yhtäläiset kuin meidän; mutta vieraskielinen kirjallisuus, -vaikka kyllä sisällykseltään arvollinen, ei ole saavuttanut samaa -merkitystä kuin meillä. En tiedä, tunteneeko Unkarilainen mitään -magyarilaista vivahdusta Pyrker'in tai Lenau'n runoelmissa taikka J.L. -Klein'in teoksissa ja huomanneeko Böömiläinen paljon tshekkiläisyyttä -K.E. Ebert'in laulu- ja kertomarunoissa; mutta näiden kirjallinen toimi -lienee ainakin ulkopuolella heidän isänmaansa kansallista elämää ja -sopinee kaikin puolin lukea Saksanmaan omaksi, saksalaisen kansanhengen -elähyttämäksi. Sitä vastoin meidän maan ruotsinkielinen runous on saman -hengen tuotteita, joka Suomen kansallistunnon hereille nosti. Se tosin -ei synnyttänyt kansallisuus-pyrintöjä, mutta oli kuitenkin niiden -ensimmäisiä ilmauksia; sillä ei voi olla myöntämättä, että runoilijat -semmoiset kuin Runeberg, Cygnaeus, Topelius, ovat mahtavasti -vaikuttaneet Suomen kansalliseen kehitykseen ja että heidän teoksissaan -on suomalainen henki, jota havaitaan jo Franzén'inkin lauluissa. Juuri -heidän runollinen omituisuutensa eli se, mikä heidät runoilijoiksi -tekee, onkin mitä likimmin yhdistetty heidän kansalliseen luontoonsa. -Suomenmaan ruotsinkielinen runous nähtävästi ei olisi voinut varttua -niin rikkaaksi ja runollisesti eläväksi, kuin se on ollut, ellei siihen -olisi valunut elinvoimaa siitä maan-alasta, josta se on kasvanut. Ja -näemmehän toiselta puolen, että meidän maassamme se suunta, joka tahtoo -rakentaa olonsa epäkansalliselle pohjalle, kaikilla ponnistuksillaan ei -ole jaksanut tuottaa mitään mainittavaa runoutta. Suomenmaan -ruotsinkielisen runouden olemassa-olo, joka ensi silmäykseltä näyttää -kumoavan väitteeni, että taiderunouskin on kansanhengen ilmaus, -päinvastoin poikkeuksenakin sitä vahvistaa, todistaen, että runous -silloinkin, kun se olojen pakosta ilmaantuu vieraskielisenä, ainoastaan -kansallisen luonteensa nojalla voi kohota taiteelliseen merkitykseen. - -Mutta tuo uhkea ruotsinkielinen runous, joka täällä puhkesi -kukoistukseen kolmenkymmenen- ja neljänkymmenen-luvulla, oli samalla -sen historiallisen yhteistyön viimeinen tuote, jonka Suomen kansa monen -vuosisadan kestäessä oli suorittanut Ruotsin yhteydessä. Samoin kuin -Suomen sotilaitten veri ja urhollisuus lisäsivät Ruotsin kunniata, -samoin Suomen henkinen työ, vaikka lähtien Suomalaisten sisimmäisestä -sydämmestä, etupäässä rikastutti Ruotsin kirjallisuutta. Vaikka -valtiollinen yhteys oli tauonnut ja sisällinenkin vapautus jo oli -tapahtunut, niin Suomen kansa sivistyskielensä kautta kuitenkin vielä -oli ruotsalaisuuden orjuudessa. Se oli kuin köyhä mökkiläinen, joka -tekee työtä pellolla otsansa hi'essä: hän kyntää ja kylvää, mutta -vilja, joka sirpin alle kaatuu, ei ole hänen omansa, vaan kootaan -äveriään tilanhaltian aittoihin. Niin Suomalainen teki työtä -ruotsalaisen kirjallisuuden vainiolla; mutta se oli kuitenkin hänen -työtänsä; se opetti häntä yhä enemmin omia voimiansa tuntemaan ja -innostutti häntä omaa viljelysmaata itsellensä raivaamaan. Yhä -selvemmin se ristiriitaisuus astui näkyviin, että sen-aikuisen -polvikunnan parhaat ajatukset pukeutuivat muukalaiseen muotoon, ja yhä -tehokkaammin ruvettiin työskentelemään tuon epäkohdan poistamiseksi. -Tästä siis näkyy, kuinka sellainen runous, jonka kannattajana on toinen -kieli kuin kansan oma, ei ainoastaan saa elinvoimaansa siitä kansasta, -jonka keskuudessa se on ylennyt, vaan sen lisäksi vielä valmistaa tietä -omakieliselle kirjallisuudelle. - -Antaapa äsken selitetty seikka vielä vähän miettimisen aihetta. Se -runsaus ja täydellisyys, johon Suomenmaan ruotsinkielinen runous on -ennättänyt, ilmaisee kansanhengessä elävän runousvoiman, ja näyttääpä -siis olevan mahdollista, että täälläkin kerran, vihdoin saavutetun -kansallisen yhteyden turvissa, on syntyvä perin suomalainen -runous, joka vielä aavistamattomassa kirkkaudessa on esittelevä -suomalaisen kansanhengen omituisia ihanteita. Mutta toiselta -puolen muukalaiskielisen runouden erinomainen vaurastus osoittaa -ruotsalaisuuden voimaa maassamme; sillä suomalainen henki on ainoastaan -yhteydessä syvälle juurtuneen ruotsinkielisyyden kanssa voinut sitä -synnyttää, ja meitä kauhistuttaa ajatellessa, kuinka likellä me olemme -olleet Irlannin kohtaloa. Ett'ei Runebergin runoudesta ole tullut -Suomen kansan kuolinvirsi, vaan uutta kevättä ennustava leivosen laulu, -siitä saamme kiittää virkistynyttä kansallistuntoa ja Suomen -muuttunutta valtiollista asemaa. - -Tulevaisuuden toivo, johon viittasin, perustuu siihen, -että uudet aatteet, niinkuin olemme nähneet, aina tuottavat -uuden runouden ilmoittajakseen, eikä se virkeä elämä, jonka -kansallisuus-aatteen alkava toteutuminen maassamme on herättänyt, voi -olla vastaavaa runollista muotoa itsellensä tuottamatta, ja toiselta -puolen suomalaisen luonteen koko sisällys ei ole vielä päässyt -kirjallisuudessa kaikin puolin ilmestymään. Kansallis-elämä tarjoaa -runsaita, vielä käyttämättömiä aineita, ja moni kansanrunoudessa -tavattava ominaisuus, esim. Kalevalassa ilmaantuva omituinen -huumori, on uudemmassa kirjallisuudessa tähän asti vaan osittain ja -vaillinaisesti tullut näkyviin. Mutta emme saa myöskään itseltämme -salata, ett'ei aivan lähimmässä tulevaisuudessa aito suomalaisen -runouden varsinainen kukoistus liene odotettavissa; sillä aika -ei ole runoudelle suosiollinen ja sitä vastustaa etenkin se -yksipuolinen, epä-ideaalinen suunta, johon runous nykyaikana näkyy -kaikkialla maailmassa pyrkivän, eikä ole luultava, että meidänkään -kirjallisuutemme ajan pitkään voi pysyä siitä vapaana. Toivokaamme -kuitenkin, että se aatteisuus, joka on suomalaisen kansanhengen -luonteessa, vihdoin on voitolle pääsevä ja lahjoittava meille sen uuden -sammon, jonka kansallis-eepoksemme niin kauniisti sanoo Väinämöisen -palatessansa meille tuovan. Silloin on kansallinen ihanteemme -täydellisesti muodostuva. - -Mutta voipiko nyt jo puhua suomalaisesta ideaalista? Voiko nähdä, -miten se tähän asti on muodostunut, ja arvata, mihinkä suuntaan -se vast'edes on kehittyvä? Luullakseni voimme saada siitä -jonkunlaisen kuvan, jos koetamme yhdistää ne piirteet, jotka tapaamme -muinaisrunoudessamme, Runeberg'issa, Topelius'essa ja muissa -ruotsinkielisissä runoilijoissamme, sekä siinä nuoressa, toiveita -herättävässä suomalaisessa taiderunoudessa, joka viime aikoina on -ruvennut yhä runsaampi-tuotteiseksi varttumaan. Ne pääominaisuudet, -jotka ilmaantuvat melkein kaikessa Suomenmaan runoudessa, ovat virkeä -luonnon tunto, etenkin huomattava kansanlauluissa, mutta myös -Runeberg'issa, Kivessä y.m., sekä harras into, syvä tunteellisuus ja -suora, luonnollinen yksinkertaisuus kuvailemisessa. Samaten on -aatteellinen katsontotapa tähän asti ollut suomalaisen runohengen -paraita tunnusmerkkejä. Samaa huumoria, jota havaitsemme Kalevalassa, -esim. Lemminkäisen kuvauksessa, kohtaamme Runeberg'in Sven Tuuvassa ja -Kiven henkilöissä, muita esimerkkejä mainitsematta; mutta niinkuin jo -ylempänä sanottiin, se voi vielä antaa paljon aihetta uusiin -kuvaelmiin. Kalevalassa, jos sitä vertaa kreikkalaisiin epopeoihin, -on luonteiden kuvaus enemmän karakteristinen; tätä taipumusta -luonteen-omituisuuksien esittelemiseen, samoin kuin Kalevalassa -ilmi-tulevaa tosi-eepillistä halua ulkomaailman kuvailemiseen, näkyy -uudempikin runous todistavan; tahdon vaan viitata Kiven teoksiin. -Selvää on paitsi sitä, että suomalainen maailmankatsomus, joka on -imenyt voimaa kansanrunouden syvistä hetteistä ja on selviämistään -selvinnyt taistelussa yhteiskunnallisten epäkohtain poistamiseksi, ihan -itsestään liittyy siihen demokraatiseen kirjallisuuden suuntaan, josta -jo edellisessä on ollut puhetta ja jota mainitessani käänsin huomion -meidänkin kirjallisuuteemme. - -Mutta palatkaamme, näin luotuamme silmäyksen omiin oloihimme, runouden -yleiseen luontoon. Verrattain harvinaisena, ainoastaan muutamilla -kehitys-asteilla ilmaantuvana poikkeuksena on pidettävä, että jonkun -kansan henkinen voima puhkeaa vieraskieliseen runouteen, rikastuttaen -toisen kansan kirjallisuutta. Missä epäsäännölliset olot eivät häiritse -asiain luonnollista menoa, siellä omakielinen runous kuvastaa kunkin -kansan sivistystä ja maailmankatsomusta. Mutta tämä sivistys on pitkän -historiallisen kehitysjakson tuote, monen kansan ja sivistysmuodon -yhteisvaikutuksesta syntynyt, ja niin runouskin saattaa osoittaa monta -jälkeä muiden kansojen henkisestä elämästä. Kansojen vuorovaikutus -yleensä enenee aikojen kuluessa. Vanhimmat kansat ja ennen kaikkia -Kreikkalaiset kasvattivat kirjallisuutensa siemenestä alkain lehteväksi -puuksi ihan itsenäisesti, oman henkensä varalla. Toisin oli -Roomalaisten laita, joiden kirjallinen tuotanto, niinkuin olemme -nähneet, pääasiallisesti oli kreikkalaisten teosten mukailemista. Mutta -omituista on vanhan ajan historiassa, että aina yksi kansakunta -vuorostaan on sivistystä kannattamassa, jonkatähden kyllä sopii puhua -vieraan sivistyksen omistamisesta tai perimisestä, vaan ei mistään -vuorovaikutuksesta kansojen kesken. Uudempina aikoina päinvastoin -useammat kansat rinnatusten ajavat henkisen edistymisen asiaa, ja -pienimmätkin pyytävät itsellensä luoda jotain ominaista sivistyksen -muotoa. Mutta samalla monellaiset yhdistyssiteet kutoutuvat kansasta -kansaan, ne yhteen solmien suureksi kansakuntaperheeksi; mitä mietteitä -leimahtaa ilmi jollakin maanpiirin kohdalla, ne nykyaikana sähkövoiman -nopeudella leviävät sen kaukaisimmille äärille; samoin runoudenkin -tuotteet, joko alkuperäisinä tai käännettyinä, väleen joutuvat muiden -kansojen käsityspiiriin, panevat heidän kuvausvoimansa liikkeelle ja -kehoittavat heitä samanlaatuisia tuottamaan. - -Mutta huomattava on, että tällaisen, useimmiten varsin vireyttävän -vaikutuksen johdosta tosi-runous on mahdollinen ainoasti silloin, kun -tuo ulkopuolinen vaikutus tapaa jotakin kotimaista, mihin se soveltuu, -mikä sen kanssa on samansukuista. Sillä ainoastaan, kun runoilija -ammentelee oman sielunsa syvyydestä ja kun hänen ja hänen kansansa -tunteet ovat sopusoinnussa keskenään, noita aimo teoksia voipi syntyä, -jotka neron voimalla valtaavat sydämmemme ja mielikuvituksemme. Paljas -mukaileminen tai vierasten ajatusten istuttaminen toiseen maahan ei saa -semmoisia aikaan; "ei kantovesi kaivossa pysy", sanoo sananlaskukin. -Kirjallisuuden historia tarjoo siihen monta esimerkkiä; muistakaamme -vaan yhtä. Turhaan koettivat Saksalaiset jälitellä Ranskalaisten siroa, -tarkkasääntöistä runoilutapaa; mitä siinä kenties oli ansiokasta, se -oli ihan vastoin Saksalaisten kansallisluonnetta. Mutta havahtuipa -heidän mielensä ihailemaan englantilaisen runouden jaloa ihanuutta, -etenkin Shakespeare'n, jossa huomasivat yhtäläisyyttä oman -katsantotapansa kanssa, ja se saattoi heidän runoilijansa tuottamaan -sarjan mestariteoksia, jotka tästä yllykkeestä saivat ensimmäiset -aiheensa, mutta kuitenkin ovat ihan itsenäisesti muodostuneet -saksalaisen hengen vaatimusten mukaan. Samaa sopii sanoa Goethe'n ja -Schiller'in antiikkisesta suunnasta. Joku ehkä väittänee eroituksen -olevan ainoastaan kirjailijoissa eikä esikuvien soveltumisessa -kansallisluonteesen. Mutta se ei asiaa muuta; runoilija-nero tietää, -sisällisen aistin johtamana, millä ihanteilla ja runousmuodoilla on -luonnistumisen mahdollisuus. - -Kansojen vuorovaikutus saattaa koskea runouden ulkomuotoon tahi siinä -ilmi tuotavaan henkeen ja käsitystapaan. Runouden muoto riippuu -kokonaan kielellisistä seikoista eikä tunne muita rajoja, kuin ne, -jotka kielen taipuvaisuus tai taipumattomuus sille asettaa. Mitä -sisällykseen ja katsantotapaan tulee, on ensiksi muistettava, että -löytyy paljon yleis-inhimillistä, kaikille yhteistä, mikä siis haitatta -voipi omistua mille kansalle hyvänsä. Muutamat kansat taas ovat koko -luonteeltaan ja katsantotavaltaan taikka myös jossakin yksityiskohdassa -toistensa hengenheimolaiset; muutamain sitä vastoin on vaikeampi -mukaantua toistensa käsitystapaan. Kansojen keskinäinen sukulaisuus ei -näy aina määräävän näitä suhteita; Ranskalainen taideaisti esim. ei -voinut Saksassa nostaa mitään runollista intoa, mutta soveltui paljoa -paremmin toisen germanilaisen kansan, Ruotsalaisten, henkiseen -omituisuuteen, jota todistaa Kustaa III:nen ajan loistava kirjallisuus. - -Yleensä sopii tässä kohden eroittaa kolme eri tapausta. Ensiksi -alkuperäisesti vieras käsitys tai runousmuoto voipi sivistyksen kautta -siihen määrään juurtua yleiseen ajatustapaan, ainakin kansan -sivistyneempiin kerroksiin, että se tavallansa on osa sen omista -tieto- tai aatevaroista. Tätä laatua ovat yleensä ne mahtavat -ajatusvirrat, jotka läpi vuosisatojen käyvät maasta maahan, kansasta -kansahan, varsinkin vanhan ajan kirjallisuuden aarteet, jotka -yhteisenä henkisenä omaisuutena rikastuttavat Euroopan nykyistä -sivistystä. Uskonto on saattanut yhteisenkin kansan tutustumaan -raamatun erityiseen käsitystapaan ja ajatuskäänteisin; koulun-käyneille -on kreikkalais-roomalainen maailma kuin armas lapsuuden koto tai -kumminkin välillisesti tuttu ja rakas. Sentähden nerokkaat runoilijat, -niinkuin Goethe ja Runeberg, ovat voineet teoksissa semmoisissa, kuin -"Iphigenie" ja "Salamiin kuninkaat", menestyksellä sulauttaa yhteen -antiikin ja nykyajan taidemuodon ja katsantotavan. - -Toiseksi saattaa kahden kansan luonteessa ennestään olla jotain -yhtäläisyyttä. Usein sitä voidaan selittää yhdenkaltaisesta sivistyksen -kehkiämisestä, samanlaisista luonnonsuhteista tai historiallisista -oloista taikka myös niiden alkuperäisestä heimolaisuudesta; mutta -toisinaan meitä hämmästyttää aivan odottamattomat vertauskohdat -sellaistenkin kansojen välillä, jotka muutoin hengenviljelyksensä, -asuinpaikkojensa ja sukuperänsä puolesta ovat jokseenkin erilaiset. -Niin esim. Serbialaisten syvä luonnontunto ja tyyni eepillisyys -elävästi muistuttavat Suomalaisten kansanrunoutta; Runeberg onkin -osannut yhdistää molempain ominaisuudet. Hän on monessa kohden ottanut -esikuvaksensa serbialaisen kansanlaulun, ei ainoastaan runomitan, vaan -myös lausetavan ja kuvauslaadun puolesta. Kun lukee serbialaisia -kansanrunoja, johtuu mieleen "Hauta Perhossa" ja varsinkin "idyllit ja -epigrammit." Esimerkkinä olkoon seuraava, umpimähkään valittu -serbialainen laulu, jonka tähän suomennan: - - Kedon poikki tuulonen vei ruusun, - Vei sen tuonne Jaavon telttasehen. - Teltass' oli Rankko ja Militsa: - Rankko kirjoitti, Militsa neuloi. - Lehdet oli täyteen kirjoitettu, - Loppuun ommeltuna kaikki kulta; - Näin Militsalle nyt lausui Rankko: - Sanoppa, Militsa, sieluseni, - Onko sydämmeni sulle rakas - Vai tää käsi liian kova sulle? - Mutta hälle vastasi Militsa: - Usko mua, sielun', ystäväni, - Neljää veljeäni kallihimpi - Sinun sydämmesi onpi mulle, - Kätes, armas, mulle pehmoisempi - Neljää patjaa kaikkein pehmoisinta! - -Tuskin tarvinnee sanoa, että Runeberg, mukaillessansa Serbialaisten -kertomustapaa, on runoelmiinsa luonut tuiki omituisen, kotimaisen -hengen ja sisällyksen. - -Vihdoin on muistettava, että siinä vilkkaassa keskuudessa, joka -nykyaikana yhdistää kansakunnat, kaikki eri suunnat, jotka runouden -alalla syntynevät, yhtä nopeasti kuin tieteelliset ja yhteiskunnalliset -mietteet tai uudet kuosit ja aineelliset keksinnöt leviävät ympäri -maanpiirin ja lykkäävät vesoja, missä vaan sattuvat soveliaasen -maanlaatuun. Ne ovat yhteydessä niiden aatosvirtojen kanssa, jotka -kunakin aikana muodostavat yleistä katsantotapaa. Niinpä esim. tämän -vuosisadan alussa romantisuus tunkeutui useimpiin Euroopan maihin, -sitten Byron'in synkkä, sairasmielinen epäileväisyys pääsi valtaan ja -nykyaikana Ranskassa alkuun päässyt naturalismi yhä enemmän uhkaa -ansoihinsa kietoa sekä runoilijat että lukijakunnat, karkoittaen kaiken -todellisen runollisuuden. Muutoin tällaiset ajan ajatussuunnat ovat -runoudelle eduksi tai haitaksi sitä myöten, minkä hengen tuottamia ne -ovat; mutta ei voi olla myöntämättä, että aatteiden vaihto kansojen -kesken yleensä on kirjallisuudelle hyödyksi, koska se laajentaa kunkin -kansan henkistä piiriä. Vaan samalla kuin se näin rikastuttaa kansojen -aatteellista pääomaa, sen tulee yhä enemmin kehoittaa heitä pitämään -huolta henkisestä itsenäisyydestään, joka on kaiken runollisen -tuotannon tukeva pohja. Nykyajan sivistys perustuu kansojen -vuorovaikutukseen; mutta se maailman-kirjallisuus, joka siten saa -alkunsa, ei ole suinkaan kosmopolitismin välikappaleita; se ei pyydä -hävittää kansakuntain omituisuuksia, vaan päinvastoin saattaa jokaista -ansaittuun arvoonsa ja siten moninaisuuden avulla elähyttää -inhimillisen sivistyksen kokonaisuutta. - - - - - - -TOINEN KIRJA. - -Runouden sisällys ja taidetavat. - - - - -ENSIMMÄINEN LUKU. - -Runouden tehtävä ja kauneus. - - -Taiteen tehtävä on aistin-tajuttavalla tavalla esittää ihmiskunnan -ihanteita, ja runous on se taide, joka kielen avulla, tuottamiensa -mielikuvien kautta, vaikuttaa välittömästi kuvausvoimaan ja sen -johdosta tunne-elämään. - -Ne sieluntoiminnot, joiden nimitys on ideaaliset tunteet, takaavat -meille, että ulkopuolella tavallista, havainnollista olevaisuutta on -jotakin, millä on ehdoton, iäti pysyvä arvo. Tämä iki-arvokas on -maailman varsinainen ydin, sen ylevä tarkoitus, ja kun kohtaamme jonkun -ilmiön, jossa huokuu tuon jalomman olevaisuuden henki ja joka siis -saattaa maailman oikean ja ylevän tarkoituksen meille selvästi -tajuttavaksi, niin tunnemme valtaavaa mielihyvää; sillä henkemme -tietämättänsäkin janoo ihannetta. Tämä _ihanteellisuuden tarve_, -hengen ainainen halu nähdä jotakin täydellistä, on taiteen alkukohta -- -se, mikä oikeuttaa taiteen olemassaolon ja tekee sen tarpeelliseksi, --- ja taiteen ylin tehtävä on pitää vireillä ihanteellista -maailmankatsomusta. Näin taide asettuu uskonnon, tieteen ja siveellisen -toiminnan rinnalle, jotka kaikki, kukin omalla tavallaan, kannattavat -ideaalista maailmankäsitystä. Tämä on se katsantotapa, joka kaikkialla -näkee ja tunnustaa korkeamman maailmanjärjestyksen toteutuvan ja pyytää -edistää sen tarkoituksia. Mutta suoranaisemmin ja monipuolisemmin kuin -muut taiteet voi runous kuvastaa maailmanjärjestyksen ikuista -sopusointua; sillä se on taiteista henkisin. Se saattaa täydellisesti -esittää ihmisen sisällistä kehitystä ja siitä johtuvaa toimintaa, ja -välittäjänsä, kielen, kautta se on läheisessä yhteydessä ja vilkkaassa -vuorovaikutuksessa tieteen ja uskonnon kanssa. - -Ihanteellisuuden tarvetta ilmiöt voivat tyydyttää, kun niiden -havainnollinen muoto on täydellinen, eli -- toisin sanoen -- kun se -ilmeisesti, helposti tajuttavalla tavalla, vastaa niiden tarkoitusta, -ja silloin niitä sanotaan kauniiksi. Kauneus on siis, niinkuin sitä on -määritelty, "havainnollisen muodon täydellisyys", eli "aatteen -ilmaantuminen aistillisessa muodossa"; sillä tuo ilmiöin varsinainen -ydin eli tarkoitus, josta ylempänä puhuttiin, on sama kuin aate, ja -aatteiden maailma on tuo iki-arvokas, joka ilmiöin läpi kuultaa ja jota -ihmishenki kauneuden kuvastimessa pyrkii tajuamaan. - -Väärinkäsityksen poistamiseksi on heti mainittava, että -_kauneudella_ estetiikassa on toinen ja osittain laajempi -merkitys kuin tavallisessa kielenkäytännössä. Kaikki, mikä -tehokkaalla, havainnollisella tavalla mielessämme herättää tunteen -maailmanjärjestyksen sopusoinnusta, on esteetisesti kaunista, vaikka -muodon ja sisällyksen vastaavaisuus ei tulisikaan suorastaan näkyviin. -Sentähden traagillisuus ja koomillisuus kuuluvat kauneuden piiriin, -molemmat kun sallivat meidän syvälle silmätä aatteen ja sen -toteutumisen välisiin suhteisiin. Ei karakteristinenkaan aina ole -tavallisessa merkityksessä kaunista, mutta sekin aatteen ilmaisijana on -tähän luettava. Mutta taiteen täytyy myös maailmankuvan täydentämiseksi -vetää rajojensa sisälle paljon, mikä on epäkaunista; siten monenlaiset -epäkohdat usein joutuvat taiteellisesti käsiteltäviksi, tietysti sillä -ehdolla, että joku sopusoinnun säde tunkeutuu niiden läpi ja kohottaa -katsojan mielen kuvatun surkeuden yli. Sillä sisäinen tunteemme vaatii, -että taide, räikeimpiäkin epäkohtia esitellessään, meille eheänä -säilyttää aatteiden arvon. Sen tulee aina esittää sopusointuisa -maailmankuva, silloinkin, kun yksityiset kuvaelmat ovat synkkiä, -epäsointuisia, toivottomia. -- Toiselta puolen kauneuden käsite -jokapäiväisessä puheessa on laajempi kuin estetiikassa, kun sillä -osoitetaan yleensä kaikkea, mikä ulkomuodollansa miellyttää, vaikka -maailmanjärjestyksen ikuiset aatteet eivät siinä kajastaisikaan. - -Taiteellinen toiminta semmoisenaan saa selityksensä siitä, että -ihminen tahtoo pysyttää niitä luonnonkauneuden ilmauksia, jotka -sitä ansaitsevat. Saadaksensa niitä tarkoitukseensa sopiviksi, -mallikelpoisiksi, hän täydentää ilmiöitä sen aikeen mukaan, jonka -luulee niissä toteutuvan, eli toisin sanoen, hän muodostaa itsellensä -mielikuvan siitä, millaiset niiden pitäisi olla tai millaisiksi ne -voisivat varttua, elleivät ulkonaiset esteet rajoittaisi niiden -kehittymistä. Näin syntyy ihanne, joka olevaisuuteen siirtyneenä on -taiteen perustus. Tuo aie, jonka mukaan ihminen täydentää maailman -ilmiöitä, on tietysti sekin sama kuin aate. Aate on, tältä -kannalta katsottuna, yksityishengen asettama korkein järkiperuste, -yhteenkuuluvain ilmiöin tarkastamisella saatu. Mutta aatteessa on -toinenkin puoli. Kun ihmishenki olevaisuuden selvittämiseksi muodostaa -itsellensä ajatuskuvan, niin tämän kuvan tietysti on määrä olla -totuuden mukainen; ellei, niin ei sitä oikeaksi aatteeksi sovi -tunnustaa. "Aate" siis ei merkitse ainoastaan abstraktista kuvitelmaa, -joka ihmisen omassa mielessä on maailman ilmiöin edustaja, -vaan tosi-olevaista, objektiivista perustetta, jumalallisen -maailmanjärjestyksen varsinaista ydinkohtaa. - -Mutta miten voi yksityishenki näin omassa itsessään ikäänkuin uudestaan -synnyttää maailman ikiperusteita? Sen voimme mahdolliseksi ymmärtää -ainoastaan sen katsantotavan nojalla, että aatteet ovat korkeimman -alkuhengen tarkoituksia, jotka toteutuvat luonnon ja hengen elämässä, -ja että toiselta puolen kaikki muutokset, niin henkiset kuin -aineellisetkin, tapahtuvat alkuolennon, s.o. Jumalan, voimasta. Joka -myöntää järjellisyyden maailmaa hallitsevan, sen täytyy ajatella -jumaluutta itsetajuiseksi; sillä järjestetty kokonaisuus, joka ei ole -kenenkään tajuttavana, ei ole käsitettävissä. Jumala siis yksinään -näkee kaikkien yhteyden ja hän se meissä ajattelee, tuntee, tahtoo; -- -eli toisin sanoen: koska sielun-elämämme on Jumalaan juurtunut, niin -hän vaikuttaa nämä sieluntoiminnot tai tekee ne kumminkin -mahdollisiksi, vaikka ne meissä, kun olemme ääreviä olentoja, joutuvat -ääreväisyyden määräysten alaisiksi. Hän se luonnonlakina saattaa taimen -maasta nousemaan, hiuskarvan ihmisen päästä putoamaan. Näin panteismi -ja teismi sulavat yhteen.[32] Mutta yksityisolennoissa, niinkuin äsken -sanottiin, tämä jumalallinen voima on ääreväisyyden rajoihin suljettu; -sillä maailman tarkoitus vaatii moninaisuutta ja eri olennoissa -vähittäin tapahtuvaa kehkiämistä. Tämä tekee hairauksenkin -mahdolliseksi; mutta kaikkialta kuitenkin leimahtaa esiin aatteiden -ikuinen valo. Jokainen yksityinen ilmaus, ollen välttämätön rengas -olevaisuuden sarjassa, kuvastelee aatetta, niinkuin kosken kuohussa -ilmaan lentävä vedenpisara aurinkoa kuvastelee, ja mikä kussakin -sielussa on aatteellista, ikuiseen maailmanjärjestykseen liittyvää, on -pidettävä Jumalan omana toimintana. Näin Jumalan aatteet ikäänkuin -toistamiseen itävät ja kasvavat ihmishengen syvyydessä, tietysti -individisten rajojen sisällä; sillä, pysyäkseni äskeisessä -vertauksessa, ei auringon ihmeellinen sädeloisto voi täydellisesti -näkyä missään yksityisessä vedenpisarassa, vaan jokaisessa kajastelee -osa sitä ympäröivästä valosta.[33] - -Mutta pitäkäämme kiinni siitä, mitä äsken mainittiin, että runous -tahtoo pysyttää, mikä ihmiselle on arvokasta. Tämän tällaisen pyrinnön -luulisinkin sen ensimmäiseksi iduksi. Mikä valtaavasti vaikuttaa -ihmisen mieleen, saattaa hänet taiteellisesti sovitetuin sanoin -ajatuksiansa ilmaisemaan. Runous tarkoittaa niinmuodoin oikean ilon, -sydänjuuriin tunkeuvan mielihyvän aikaansaamista. Kerrotaanhan -Kalevalassakin, miten vanha Väinämöinen laulaessaan "istuiksen -ilokivelle". Väririkkaan ilmiömaailman tuottama ilo synnyttää -kansaneepoksen ja on myöhempinäkin aikoina tärkeä myötävaikuttaja -runouden tuotannossa, olletikin ihmistoimintaa esittävissä runouden -lajeissa. Runoiluun kehoittava mieltymys johtuu etupäässä kauniista ja -ylevistä tosimaailman ilmiöistä taikka semmoisista, jotka viehättävät -erinomaisella voimallaan tai suuruudellaan. Sellaisetkin ilmiöt, jotka -hullunkurisuudellaan herättävät hilpeätä iloa tai houkuttelevat ivaan, -antavat usein runoilemisen aihetta. Mutta toiselta puolen myös -sisäkohtaiset tunteet pyrkivät sanoiksi heristymään; mitä syvemmältä ne -panevat sydämmen kielet väräjämään, sitä suurempi on halu pysyväin -mielikuvain muodostamiseen, joiden vaikutuksesta se voipi täydellisesti -antautua riemunsa tai haikean-suloisen tuskansa valtaan. Niin on -etenkin lyyrillisessä runoudessa. Ilmiömaailman viehätyksen lisäksi -tulee toinen runoilemisen aihe: yksilöllisten tunteiden ilmaiseminen. -Ja silloin erittäin surun ja kaihon tunnelmat pyrkivät purkaantumaan -sanoin ja sävelin; kantele ei ole ainoastaan "iki-ilo", ikiriemun tuote -ja tuottaja, vaan "soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu". - -Niin näemme jo alusta alkaen todellisuuden kuvailemisen olevan runouden -pohjan, ja tässä merkityksessä runous onkin mukailua (mimesis), -niinkuin Aristoteles sitä määritteli. Mutta se on siinä mielessä -mukailua, että runoilija valitsee olevaisuudesta viehättävimmät, -enimmän huomiota herättävät kohdat ja täydentää niitä oman -henkensä varoista. Tämäkin tapahtuu ensin ihan itsestään, melkein -vaistomaisesti; tiedetäänhän, kuinka sielumme tavallisissakin oloissa -pyrkii tunteittensa johdolla mielikuviansa muodostelemaan ja -täydentelemään. Sittemmin runoilijan toimi tulee yhä itsetajuisemmaksi, -ja runoustaiteelle koituu suuri tehtävä. Runotar meitä auttaa -jokapäiväisyyden rikkojen alta löytämään niihin kätkeyviä -tosi-aarteita; hän meidän kanssamme sukeltaa syvälle elämän virtaan sen -pohjassa viruvia kalliita helmiä noutamaan; oppaana hän meitä johtaa -ihmis-elämän harhapolkuja tuntemaan ja huomauttaa meille, missä jotain -kaunista tai merkillistä on tarjona. Tämä on runottaren arvolle paljoa -sopivampi kuin se poliisinvirka, johon tendensimäisen realismin aikana -on tahdottu häntä pakottaa. Epäkohtien julki saattaminen ei ole hänen -velvollisuutensa. Minkätähden hän meitä veisi kaikenlaista rumaa ja -vähäpätöistä, kaikenlaista kurjuutta katsomaan? Eihän inhimillisen -viheliäisyyden löytämiseen tarvita runottaren apua. Ainoastaan silloin -se on oikeutettua, kun hän tässä viheliäisyydessäkin näyttää meille -jotakin parempaa: sykkivän ihmissydämmen, jota kohtaan meillä voi olla -myötätuntoisuutta. - -Näin runous luopi mieltä ylentäviä kuvia siitä, mikä todellakin -tarkastamista ansaitsee, ja kun nämä kuvat elävännäköisinä taiteen -tenhovoimalla sielussamme kajastelevat, syntyy lämmin osan-otto ja -mieltymys esitettyihin henkilöihin ja elämän piireihin. Kun katsomme -syvälle ihmisten sydämmeen ja näemme heidän tunteensa ja ajatuksensa, -niin opimme heitä ja heidän olojansa ymmärtämään; me tajuamme, mikä eri -luonteissa ja olosuhteissa on yleis-inhimillistä, ja oikea ymmärtäminen -sytyttää ihmisrakkauden liekin. Tämä on runouden tärkeimpiä tehtäviä, -sen tehokkaimpia. Mutta tätä pyhää tulta runoilija ei saa viriämään, -ellei hän kanna sitä omassa povessaan; vaan jos hän rakkauden silmällä -katselee maailmaa ja hellyydellä kohtelee kuvattaviansa, silloin hän -lukijankin mielessä herättää samanlaisia rakkaudentunteita. - -Mutta ei siinä kyllin. Ihmishenki pyrkii kuvausvoiman avulla elämän -oikeaan tajuamiseen; käsitettyjen olioin järjestäminen suureksi -kokonaisuudeksi, sekin on niitä ihmishengen alkuperäisiä pyrintöjä, -jotka todistavat sen ylevää tarkoitusperää. Runouden tehtäväksi tulee -niinmuodoin olevaisuuden selittäminen ja kirkastaminen. Salaperäisen -ounastuksen ihmesoihdulla se valaisee elämän suuria arvoituksia; se -tulee kansojen ja aikakausien maailmankatsomuksen julistajaksi, -ihanteiden ilmaisijaksi. Silloin se ei tyydy paljaan reaalisen -todellisuuden mukailuun, vaan kohoaa sen yli fantasian tuottamaa -perikuvallista maailmaa esittelemään, vapaasti valiten aineitansa -olevaisuuden ja mielikuvituksen piiristä. Mutta rohkeammasti kuin ennen -saattaa nyt runoilija, ilmiöin selittäminen silmämääränä, käsitellä -myös epäkauniita, vieläpä rumiakin aiheita, jos vaan syvempi, -ihanteellinen todellisuus ei joudu varjopuoleen jokapäiväisen, -reaalisen todellisuuden rinnalla. Sillä totuudessa on kaksi puolta: nuo -kaikkeuden ikuiset tarkoitukset, jotka elähyttävät ja selittävät -ilmiöin maailmaa, ja reaalinen olevaisuus, jossa ne monenlaisten -ristiriitojen alle usein peittyvät näkymättömiin. - -Jälkimmäistä puolta monesti tarkoitetaan tuolla jokapäiväiseksi -kuluneella lauseella, että runouden pitää esittää totuutta. -Yllämainitusta kuitenkin selviää tämän lauseen oikea merkitys. -Laulakoon runoilija vilpittömästä sydämmestä niitä todenperäisiä kaihon -tai ilon tunteita, joita olevaisuus hänessä synnyttää; valitkoon -ilmiöin monivaiheisesta sarjasta mikä luonnon tai hengen maailmassa -huomiota ansaitsee ja mieltä korkeammalle kohottaa; mutta, ennen -kaikkea, näyttäköön meille olevaisuuden syvemmän merkityksen, miten -näennäisesti epäsointuisetkin elämän puolet sulautuvat yhteen suureksi -sopusoinnuksi. Kaikissa näissä osoitaikse reaalinen todellisuus aatteen -kannattajana; tuotakoon sitä esiin tavalla semmoisella, että se -tyydyttää ihmisen luontaista ihanteellisuuden kaipausta, että hänen -mielensä ylentyy, lohtuu, virkistyy, että hän hengen silmällä näkee sen -täydellisyyden, jota hän turhaan etsii elämän jokapäiväisestä -hyörinästä. - -Tässä mielessä sopii sanoa totuuden olevan runouden korkeimman lain, ja -runouden tulee kuvausvoiman avulla saattaa ihmistä syvempää totuutta, -elämän ydintä, tuntemaan. Mutta erotus on tehtävä tämän ja reaalisen -totuuden välillä. Jälkimmäinenkin on runoudessa tärkeä, mutta toisella -tavalla kuin edellinen. Jotta runoilija voisi toisessa herättää omia -mielteitänsä vastaavia mielikuvia ja tunteita, eivät hänen kuvaelmansa -saa olla ristiriidassa tosiolojen kanssa, vaan niiden pitää tuntua -todenmukaisilta, luonnollisilta. Tämä todennäköisyys on tärkeä, jopa -välttämätönkin, jotta runous saattaisi tehokkaasti vaikuttaa; mutta se -on vaan keino eikä tarkoitus. Runoilija kuvailee elävästi ja -luonnollisesti, ei sen vuoksi, että saisimme oikean käsityksen -kaikenlaisista vähäpätöisistä ulkonaisista seikoista, vaan että niihin -yhdistetty aatteellinen puoli paremmin selviäisi. Eikä todennäköisyyttä -saa ymmärtää niin, että kaikki, mitä kerrotaan, pienimpiä -yksityiskohtia myöten pitää olla todella tapahtunutta tai tavallisissa -oloissa mahdollista. Riittää sekin, että kaikki tuntuu luonnolliselta -siinä yhteydessä, jossa se ilmaantuu. Sillä hyvinkin usein runoteoksen -tarkoitus viepi ulkopuolelle tosiolojen, vieläpä mahdollisuudenkin -rajoja, ja silloin on täysi oikeus vaatia lukijalta sitä kuvausvoiman -pontevuutta, että hän jaksaa seurata runoilijaa mielikuvituksen -ulapalle, vaikkapa tavallista ulommaksikin. Niinhän ne mytologiset -olennot, joilla kansat muinoin esittivät elämän siveellisiä voimia, -- -esim. Zeus, joka, istuen Olympon kukkulalla, punnitsee kuolon-alaisten -kohtaloita, tai Väinämöinen, joka kanteleen soitolla kaikkia -ihastuttaa, -- nytkin vielä meitä miellyttävät, kun tajunnassa -uudistamme muinais-ajan katsantotavan, vaikka kyllä tiedämme ne -paljaiksi mielikuvaelmiksi. Ja tunnettua on, että paraat runouden -aineet ovat kansan kuvausvoiman muodostamat muinaistarinat, paljoa -paremmat kuin ne tositapaukset, joista ne ovat aiheutuneet. -Mieltymyksemme johtuu siis suureksi osaksi _illusioonista_, -s.o. siitä, millä värityksen hilpeydellä ja suhteellisella -todennäköisyydellä runoilija osaa valloittaa mielikuvituksemme. -Illusiooni siis on paljoa tärkeämpi kuin reaalinen todellisuus ja -jälkimmäisen jäljittely oikeastaan vaan tarkoittaa edellistä. Selvää on -muutoin, että eri aineet ja eri runouslajit sallivat enemmän tai -vähemmän mielikuvituksen vapautta; enimmän todennäköisyyttä vaatii -jokapäiväisissä oloissa tapahtuva romaani, mutta muinais-ajan hämärässä -liikkuva runoelma tietysti paljoa vähemmän. Väärässä siis oltiin jyrkän -realismin aikana, kun ulkonaiselle todennäköisyydelle yksin-omaan arvoa -annettiin. Ainahan kuitenkin on pääkysymys, onko runoilijan onnistunut -meissä herättää niitä tunteita, joita hän on tarkoittanut, ja onko -lukijan ihanteellisuuden tarve tullut tyydytetyksi. Ellei lukija -teoksesta lämpiä, innostu, on kaikki vaiva ollut turha; ei loistavin -tekniikka eikä yksityisseikkojen todellisuus sitä voi palkita. -Nykyisemmän realistisen romaanin ja näytelmän merkitys runouden -historiassa on luullakseni siinä, että illusioonille on annettu -suurempi valta kuin vanhemmassa kirjallisuudessa; sen aikaansaamiseksi -käytetään kaikkia keinoja, jotka voivat lukijassa vaikuttaa -luonnollisuuden tunteen, ja sentähden nykyisen kirjallisuuden -kuvaelmat, jos ne ovat lähteneet taitavan kirjailijan kynästä, usein -kyllä vaikuttavat luonnon alkuperäisellä voimalla. Että toisinaan -erityisseikkojen kuvailemiseen pannaan liiankin paljon huolta, on -kuitenkin kieltämätöntä. Ensimmäinen askel uuteen suuntaan on oleva, -että elävään, tosi-objektiiviseen kuvaukseen yhtyy yleispätevä, -ideaalinen sisällys; silloin tulevaisuuden runous arvokkaasti on -edustava ihmiskunnan jaloimpia pyrintöjä. Myönnettävä on, että kehitys -jo on ruvennut kääntymään tälle uralle, vaikka toiselta puolen -haaveksiva symbolismi uhkaa houkutella sitä uusille harhapoluille. - -Muistettava on, ett'emme todenperästä käsitä ilmiöitä, jos vaan näemme, -miten ne ulkonaisesti johtuvat toinen toisestaan, s.o. ymmärrämme -niiden kausaali-yhteyden; silloin vasta ne meille täydellisesti -selviävät, kun oivallamme niiden järjellisen tarkoituksen eli oikean -paikan maailman kokonaisuudessa. Mutta nykyaikana monen kirjailijan -päävoima onkin vaan tuon kausaali-yhteyden esittämisessä; runouden -niinkuin tieteenkin alalla pannaan enemmän arvoa ilmiöin mekaaniseen -yhteyteen kuin maailmanjärjestyksen aatteelliseen puoleen, -ajattelematta, ett'ei tuo mekaaninen järjestys tyydytä ihmishengen -syvimpiä vaatimuksia. Kun uusimman ajan kirjallisuudessa osoitetaan, -miten ruumiillinen ja henkinen kurjuus johtuu edellisten sukupolvien -siveettömyydestä tai neron vaillinaisuus ja pettynyt kunnianhimo askel -askelelta vievät taidokkaan taiteilijan kamalaan itsemurhaan, niin -näemme kyllä sen aaveentapaisen koneiston, jonka pyörien alle musertuu -Ibsenin Osvald tai Zolan Claude Lantier; mutta olemmeko tulleet -askeltakaan lähemmäksi elämän suurten arvoitusten selvittämistä? -Myöntää täytyy, että tällainen esitys muutamissa kohdin paljastaa -olevaisuuden varsinaiset juuret; elämän luonnollinen puoli voi sen -kautta monessa suhteessa selvitä. Mutta tämä on vaan todellisuuden -toinen puoli. Se voi mahdollisesti tyydyttää ymmärrystä, mutta -ihanteellisuuden tarve jää osattomaksi. Emme tyydy ihmis-elämän -luonnollisen puolen selvittämiseen, vaan tahdomme nähdä, mitä ihminen -toimii siveellisen maailmanjärjestyksen hyväksi tai kenties sitä -vastustaaksensa, ja miksi tämä maailmanjärjestys vaatii tahi sallii -juuri tällaista elämää. Jos järjellinen ihminen näkee ennen -tuntemattoman koneen, ei hän tyydy siihen, että älyää, minkänäköinen se -on ja miten se on kokoonpantu; vaan hän kuulustelee, mikä on sen -tarkoitus, mitä hyötyä ihmiskunta siitä toivoo ja missä määrässä se -toiveita täyttää. Silloin vasta hän luulee sen käsittävänsä ja -tietävänsä, mikä se on, vaikk'ei sen rakennus olisikaan hänelle täysin -selvä. Niin on myös elämän kysymysten laita. - -Nykyajan ulkonaisen todellisuuden vaatimukset ovat oikeastaan -seurauksia siitä yhä korkeammalle paisuneesta vastavirrasta, minkä -synnyttivät entis-aikojen luonnottomuudet. Sillä olihan runollista -totuutta vastaan useasti syntiä tehty, kun vääriä ajatuksia, -epätodellisia tunteita esitettiin. Ranskalaisessa tekoklassillisuudessa -olivat sääntöihin sidottu muoto ja sovinnaiset aatokset astuneet -elävän fantasian sijaan; italialaisessa, muuallekin levinneessä -sonettirunoudessa teeskennelty tunteellisuus pyysi korvata sydämmen -vilpitöntä kieltä; romantikot, vaikka nykyaikaisen realismin -ensimmäisiä tienraivaajia, tahtoivat unikuviksi haihduttaa koko -olevaisuuden. Ihmiskunnan elämässä on aikoja, jolloin se syystä tai -toisesta kyllästyy olevaiseen maailmaan eikä enää luontaisella -mielihyvällä ja ihastelemisella katsele sen ilmiöitä. Silloin ihmiset -tavallisesti pakenevat mielikuvituksen luomaan tekomaailmaan; täten -saapi alkunsa romantisuus sekä idyllinen ja sentimentaalinen runouden -suunta. Viimemainitun tuotteita ovat vanhat ja uudet paimen-idyllit, -elegiat y.m. Niiden todellisuus voi olla suurempi tai vähempi, ja -samaten myös niiden runollinen arvo, sen mukaan kuin niissä ilmaantuvat -tunteet ovat luonnollisia ja teeskentelemättömiä; vaan helposti -tällaiset runolajit vaipuvat sairaalloiseen hempeätunteisuuteen. Mutta -tässä kehityssuunnassa esitetään sentään kaikki aatteiden valossa; -ideaalisen maailman kuva joko epämääräisenä toiveena tai kaipauksen -esineenä väikkyy runoilijan silmissä. Nykyajan pessimismi on samaa -perijuurta, vaikka näennäisesti kaiken romantisen ja sentimentaalisen -haaveilun vastakohta; mutta se ei aseta itselleen mitään ihailtavaa tai -ikävöitävää eikä edes koeta mielikuvituksen koristeilla peittää siitä -syntynyttä aukkoa. Itsetyytyväisenä, vaikka maailmaan tyytymättömänä, -se kaikkialla näkee vaan oman samean kuvansa. Romantikko ja pessimisti -eivät kumpikaan huomaa tosi-elämän runollisuutta; mutta edellinen -pakeni täältä mielikuvituksen taikalinnaan, kun nykyajan naturalistin -päinvastoin täytyy varoa, ett'ei hän vajoo olevaisuuden pahimpaan -lokaan. Mutta mitä reaaliseen todellisuuteen tulee, on eräs tärkeä -seikka vielä huomioon otettava. Tarkastaessamme, millä keinoilla runous -pyytää päästä tarkoituksensa perille, huomaamme pian, että sen tehtävä --- ja illusiooninkin aikaansaaminen -- usein vaatii sitä rikkomaan -ulkonaisen todellisuuden vaatimuksia. Kaikki runous jo siinä suhteessa -poikkeaa ulkonaisesta todellisuudesta, että se välttämättömästi vaatii -ajassa ja paikallisuudessa erillään olevain ilmiöin kokoilemista ja -yhteensovittamista; eihän tosioloissa tavata kaikkia niitä piirteitä -yhdessä, joita runoilija tarvitsee kuvattavansa valaisemiseksi. Ja -toiseksi, milloin tavallisessa elämässä käytetään sitä vertauksia -uhkuvaa, soinnukasta, runomittaista kieltä, jota runous yleensä vaatii? -Entä nuo pontevat, kohdalleen sattuvat lauseet, joita näytelmissä ja -romaaneissa pannaan henkilöin suuhun ja jotka niin säntilleen -kuvailevat heidän luonteitaan ja mielialojansa? Jokapäiväisissä oloissa -ihmisen sisällinen elämä ani harvoin pukeuu niin täsmälliseen muotoon. -Ja milloin ylimalkain ihmisen mielentila niin tarkalleen ilmenee sanoin -ja toimin, kuin draamassa aina täytyy tapahtua? Kaikista näistä jo -näkyy, että reaalisen todellisuuden monessa monituisessa suhteessa -täytyy väistyä runouden päävaatimusten tieltä. Mutta sen lisäksi -viitattakoon siihen, mitä ylempänä sanottiin mytologisesta -katsantotavasta, ja muistettakoon semmoisia runouden tuotteita kuin -satu taikka romantisella pohjalla liikkuvaa kertomusta ja näytelmää, -esim. Shakespearen Myrskyä ja Kesäyön unelmaa, Wielandin Oberonia y.m. -Joka näistä tahtoisi poistaa kaikki, mikä on ristiriidassa reaalisen -todellisuuden kanssa, osoittaisi vaan suurta runollisen aistin -puutetta. Sen ohessa on huomioon otettava, että runoudella, hengen -kehitykseen nähden, on suuri merkitys siinäkin kohden, että se -vapauttaa mielen reaalisen olevaisuuden siteistä ja vie sitä -itsenäisesti luomaan aateperäisen maailman. - -Olemme siis nähneet, runouden tehtävän olevan kolmea laatua: - -1) se säilyttää sellaisia vaikutelmia, jotka ihmishengelle ovat -mieluisia ja kallis-arvoisia; - -2) se johtaa meitä tuntemaan ihmisiä ja oloja ja opettaa meitä niitä -rakastamaan; - -3) se taikapeilissään näyttää meille olevaisuuden varsinaiset -tarkoitukset, maailman ikuisen järjestyksen. - -Näin se herättää ja vahvistaa ideaalista katsantokantaa. - -Mutta -- kysyy kenties lukija koko tämän selityksen johdosta -- -ajatelkaamme, että joku taidolla kuvailee työväen kurjuutta sen -viheliäisimmässä muodossa saattaaksensa kansalaisiaan sitä säälimään ja -sen johdosta epäkohtia poistamaan, taikka että hän esittelee niitä -aineellisia ja sielullisia syitä, jotka askel askelelta vievät -heikkoluonteista ihmistä rikoksen syvimpään kuiluun, suurimmalla -luonnonmukaisuudella asettaen näkyviin hänen kestämiänsä taisteluita ja -sieluntuskia, jotta oppisimme surkuttelemaan rikoksentekijää ja -inhimillisesti häntä tuomitsemaan; eikö semmoinen kirjallisuus ole -oikeutettu, eikö se täytä tärkeää tehtävää yhteiskunnan palveluksessa? -Siihen vastaan, kun vastaankin: se on kyllä oikeutettu, jos kuvaus -on totuuden mukainen ja sen siveellinen tarkoitus on selvä. -Tämänsuuntainen teos voi olla oivallinen valtiollis-yhteiskunnallinen -kirjoitelma tai viehättävä sielutieteellinen tutkimuskoe, se kenties -tehokkaasti vaikuttaa aikakauden katsantotapaan ja olojen -muodostumiseen ja saattaa siis olla arvokas kansalliskirjallisuuden -lisäys; mutta se on runoutta ainoastaan siinä määrässä, kuin se samalla -saattaa meitä oivaltamaan olevaisuuden jalompaa puolta. Sellainen -kirjallisuus helposti rikkoo totuutta vastaan, kun se yksipuolisesti -kuvailee elämän varjopuolia eikä huomaa sen valokohtia; sillä molempain -yhdistys vasta muodostaa todellisen olevaisuuden, ja valokohdat nehän -juuri paremmin ilmaisevat sen syvimmän perustuksen. Onhan kaikki -olemassa hyvien puoliensa tähden eikä mikään puutteidensa ja -virheittensä tähden. Toiselta puolen tarkoitusperäiseltä, epäkohtia -hapuilevalta kirjallisuudelta välisti ei sovi kieltää runollista arvoa, -jos nimittäin maailman aatteellinen puoli sen ohessa jollakin tavalla -tulee näkyviin. Osoitettakoon esim. miten ihmishengen jalous voi säilyä -kurjuuden rinnalla taikka pahuus raukeaa omaan tyhjyyteensä. Mutta -kivulloisuuden merkki se kumminkin on, kun runous etupäässä suosii -synkkyyden ja toivottomuuden kuvia. - -Mutta millä oikeudella runouden ala on tällä tavalla rajoitettava? Moni -epäilemättä pitää tätä rajoitusta ihan mielivaltaisena, yksipuolisen -esteetisen teorian tuotteena. Niin ei ole kuitenkaan asian laita. Sen -pohja ja perustus ei ole mikään ajatuksen laatima järjestelmä, vaan -sielutieteellinen tosiasia, se _ihanteellisuuden tarve_, joka -piilee syvällä ihmishengessä. Mikä tätä ihanteellisuuden tarvetta -tyydyttää, se on tosirunoutta; kaikki muu on ulkopuolella runouden -rajoja. - - * * * * * - -Runouden tulee siis esittää sitä, mikä on ihanteellista, -aatteenmukaista, eli, -- koska se ilmaantuu aistin-tajuttavana, -- -kaunista. Kääntykäämme nyt kauneuden eri lajeja tarkastamaan. - -Kauniissa esineessä aate ilmestyy ihan luonnollisesti, s.o. esineen -erityismuoto soveltuu siihen niin täydellisesti, että niiden kesken on -kaikinpuolinen sopusointu. Ihmishenki etsii tätä sopusointua ja esine -vetää sitä puoleensa. Kauneus tällaisena miellytysvoimana on -_ihanuus_, joka sana merkitsee kauneuden itsekohtaista puolta, sen -vaikutusta tajuavaan henkilöön, mutta samalla kaikessa kauneudessa -tavattavaa sopusointua, josta tämä miellytysvoima lähtee. Saksalainen -sana _Anmut_ osoittaa enemmän edellämainittua itsekohtaista -puolta, latinainen _gratia_ ja kreikkalainen _kharis_ enemmin -muodon sopusuhtaisuutta. -- Ihanuudesta tulee erottaa _sulo_, -joka vielä suuremmassa määrässä kuin ihanuus viittaa kauneuden -itsekohtaiseen puoleen. Sulo on "sulaa" sanan sukua ja ilmoittaa tuota -lempeätä viehätystä, joka saattaa esineen ikäänkuin itsestään sulamaan -katsojan tai kuulijan mieleen. Verrattakoon tähän sula ja sulava -adjektiivien merkitystä: sula sovinto, sulimmat kiitokset j.n.e. Sulo -tarkoittaa varsinkin sitä kauneutta, joka on sisällisen sopusoinnun -luonnollinen ilmaus eikä minkään taistelun tai erityisen ponnistuksen -tuottama. Tässä merkityksessä se usein asetetaan _arvokkaisuuden_ -vastakohdaksi. Sävelissä, puheessa, lasten liikenteissä, naisten -käytöksessä voi ilmaantua suloa; vaan uljasta taistelua ei sovi sanoa -suloiseksi, vaikka se saattaa olla kaunista, vieläpä joskus ihanaakin. -Saksalaiset käyttävät molemmista, sekä ihanuudesta että sulosta, samaa -sanaa, Anmut,[34] ja niin myös kreikkalaisten Kharitit, "Sulottaret", -edustavat kumpaakin. - -Kun kauneus keveänä ja sulavana näyttäytyy verraten pienessä esineessä, -jonka ko'on tai sisällyksen suhteen muoto on erittäin kehittynyt, niin -sellainen esine on soma. Sirossa muoto vielä suuremmassa määrässä on -voittopuolella. Jos somuudessa on erittäin huomattava se helppous ja -luontevuus, jolla se pääsee ilmestymään, niin sitä sanotaan -_sieväksi_: jotakin sanotaan sievällä tavalla, jonkun käytös on -sievä j.n.e.[35] _Koreaa_ on se, mikä esineeseen liitettynä -tarkoittaa sen miellyttävän vaikutuksen koroittamista, jonka se tekee -varsinkin näköaistiin. _Hempeässä_ miellyttämisen tarkoitus -selvästi tulee ilmi somuuden tai hentouden ohessa. _Sorea_ sitä -vastoin miellyttää muotonsa puhtaudella, joka poistaa siitä -jokapäiväisyyden ja erottaa sorean esineen tavallisten joukosta. -- -Näillä viimeksimainituilla käsitteillä on kyllä jokaisella tärkeä -paikkansa taiteessa; mutta ne ovat vain varsinaisen kauneuden lisäyksiä -eivätkä perusta mitään itsenäisiä kauneuden lajeja. Runoudessakin sopii -puhua jonkun lyyrillisen runon somuudesta, sonetin sirosta muodosta, -sievästä kertomistavasta j.n.e. - -Mutta varsinaista kauneutta on kolmea lajia: suora, ylevä ja -koomillinen kauneus. - -_Suorassa kauneudessa_ muoto niin täydellisesti vastaa aatetta, -että aate näyttää siinä välittömästi eli suorastaan toteutuvan. -Tätä laatua ovat esim. ihana maisema järvineen ja saarineen, -viljavainioineen ja metsäkumpuineen, Venuksen kuva muinaisajan -taiteessa, Aino Kalevalassa, Miranda Shakespearen "Myrskyssä" y.m. Sulo -on tietysti kokonaan luettava tähän kauneuden lajiin. Tyyni ihanuus on -sen tunnusmerkki, tyyntä mielihyvää se tuottaa. Erityiset runoilijatkin -saattavat, muihin verrattuina, edustaa suoraa kauneutta; semmoisia ovat -Sofokles, Goethe, Runeberg y.m.; Kantelettarenkin runot yleensä -osoittavat tätä välitöntä kauneuden lajia. - -_Yleväksi_ sanotaan sitä kauneutta, jossa osoitaikse suurempi -sisällys eli aate, kuin mitä esine täydellisesti voi ilmaista. Myrsky, -tähtitaivas, Zeus ylijumalan kuva Olympiassa ovat yleviä, koska ne -antavat katsojan aavistaa vielä mahtavampaa voimaa, kuin mitä hän -silmiensä edessä näkee. Ihmis-elämässä sattuviin vastariitoihin -perustuu eräs tärkeä ylevyyden laji, _traagillisuus_, joka -yleisenä maailman lakina tasoittaa yksityishenkilöin hairauksista -ja olojen yksipuolisuudesta syntyneet epäkohdat ja niinmuodoin -kuvastaa siveellistä maailmanjärjestystä. -- Niinkuin kauniin -rinnalla mainittiin soma, sievä j.n.e., niin ylevään liittyvät -_komean, majesteetisen ja juhlallisen_ käsitteet. _Komea_ on -voimallisesti esiintyvä henkilö tai muu olio, jonka mahtavuutta -enentää huomattavasti ilmaantuvat ominaisuudet (esim. värit) tai -kallis-arvoiset luonnonesineet, niin että se tekee samanlaatuisen -vaikutuksen kuin ylevyys. _Majesteetinen_ on ylevyys, kun se -ilmaikse vakavassa, jalonnäköisessä liikunnassa, ja _juhlallinen_, -kun jaloin voimain tarkoin järjestetty toiminta tarkoittaa jonkun vielä -suuremman voiman kunnioittamista (ajateltakoon kirkollisia tai -valtiollisia juhlamenoja, merkkipäivien viettämistä y.m.). Liioiteltuna -tahi sopimattomassa tilassa käytettynä komeus muuttuu _prameaksi ja -pöyhkeäksi_. Runoudessakin voi olla puhetta näistä ylevyyden -lisämuodoista: joku kuvaus saattaa olla komea, runon esitystapa voi -olla juhlallinen taikka pöyhkeä, j.n.e. - -_Koomillinen_ kauneus perustuu naurettavuuteen; tämä syntyy siitä, -että äkkiarvaamatta huomaamme jyrkän ristiriidan aatteen ja sen -aistillisen muodon välillä. Koomillisuudessa on kaksi puolta: -ylevänlaatuinen sisällys ja sen satunnainen ilmestyminen, joka on -turhan mitätön. Jos esim. joku astuu esiin juhlallisesti puhumaan ja -yht'äkkiä, kun kaikki odottavat jotain viisasta ja syvämielistä, sanoo -jokapäiväisen tyhmyyden, niin se tuottaa naurua; sillä tuo odotettu -syvämielinen sisällys on puhjennut tuiki mitättömään muotoon. -Koomillisuus on siis ylevyyden suora vastakohta; ylevyydessä aate -täyttää kuvansa niin täsmälleen, että se melkein vuotaa reunojen yli; -koomillisuudessa päinvastoin esine eli aistillinen muoto vastustaa -aatetta eikä tahdo mukaantua sen sisällykseen. Tämän ristiriitaisuuden -tasoittaa nauru; naurulla ikäänkuin sovitetaan ja poistetaan ne -satunnaiset epäkohdat, jotka häiritsevät aatteen kirkkautta, jotta tämä -taas selvästi ilmaantuu ja henki vapaana kohoaa elämän epäsointuisuuden -yli. Etenkin _huumori_, koomillisuuden korkein laji, tuopi esiin -niitä naurettavia epäkohtia, joita maailmassa niin runsaasti tavataan, -ja osoittaa, kuinka näiden kaikkien ohessa aate kuitenkin toteutuu. -Nummisuutarin Esko saattaa vakavalla yksinkertaisuudellaan meitä -sydämmellisesti nauramaan; mutta hänen vilpitön ja kunnollinen -luonteensa meitä kuitenkin miellyttää. Samaten Runebergin Sven Dufva; -sillä jalo aate, isänmaanrakkaus, esiintyy hänen sankarikuolemassaan. - -Kauneus vaatii yksityis-ilmiön mukaantumista yleiseen sääntöön; mutta -jos päinvastoin yksityis-olion satunnainen omituisuus saa voiton -yleisestä säännöstä, on esine _ruma_, niin esim. jos nenä, joka -vaan on vähäinen osa elimistöstä, vaurastuu niin mahtavaksi, että se -syrjäyttää semmoisia kasvojen osia, joissa henki paremmin voi tulla -näkyviin, ja niinmuodoin häiritsee aatteenmukaista tasasuhtaisuutta. -Vaikka rumuus on ulkopuolella kauneuden piiriä, niin se joskus voi -tulla taiteessa käytettäväksi, etenkin kun se ilmaantuu peloittavana ja -sen johdosta ylevänä, taikka jos se käy koomilliseksi. Rumaa vastaa -siveyden alalla _paha_. Pahakin, -- järjellisyyden vastustaminen -yksityishenkilön puolelta, -- kelpaa taiteelle, jos siinä osoitaikse -erinomainen voima, joka tekee sen peloittavaksi; saattaapa se toisinaan -myös joutua naurun-alaiseksi ja niinmuodoin koomilliseksi. Millä -ehdoilla pahuutta muutoin sopii runoudessa kuvata, on jo edellisessä -tuotu esiin. - -Katselkaamme seuraavassa kauneuden päälajeja kutakin erikseen. Suora -kauneus semmoisenaan vastaa kauneuden varsinaista käsitettä, eikä siitä -tarvitse sen laveammin puhua. Esitykseni on siis rajoittuva ylevyyteen -ja koomillisuuteen. - - - - -TOINEN LUKU. - -Ylevä kauneus ylimalkain. - - -Jos olet matkustanut Italiassa ja käynyt Como-järven ihanilla -seuduilla, olet varmaan hurmautuneena seisonut magnoliain ja -myrttipuiden keskellä Bellaggion ylipuolella Villa Meloin korkealla -kukkulalla, mielihyvällä silmäillen tuon kaksijakoisen järven -rehoittavia rantoja. Kaikki etelämaan kauneus ja hehkuva runsaus täällä -sulautuu yhteen, ja mielessäsi syntyy ihmeellinen sopusoinnun tunne. -Mutta eihän näitä tällaisia kuvia tarvitse niin loitolta etsiä. -Saatathan armaassa Suomessakin tyynenä kesäiltana ylhäiseltä -Punkaharjulta ihailla Savon hopeahohteisia järvenpintoja tai Ruoveden -selkiä kulkeissasi iloita yhä vaihtelevista näköaloista, ja oman maan -vähemmän loistava, mutta herttainen luonto synnyttää sydämessäsi yhtä -riemuisan sopusoinnun tunteen. Kaikkialla on lempeyttä ja rauhaa. Mutta -toisen mielialan tuottaa sinussa Imatran pauhaava koski, joka -vaahtoisena, ikäänkuin raivosta vaaleten, hurjasti syöksyy eteenpäin, -taikka erämaan syvät hongikot, kun tuuli vinkuen tohisee ikivanhain -puiden latvoissa; toisenlaiset ovat nekin tunteet, joilla Grimselin -harjalta katsot alas Rhône-laaksoon, -- tuohon "maanpiirin salaisimpaan -soppeen", niinkuin eräs muinais-ajan runoilija sanoo, "jossa Rhodanus -ikuisen yön porteista aaltojansa vierittelee". Kaunista se on; mutta -mieli käy vakavaksi, ehkäpä synkäksikin. Näin erilaisesti voipi luonto -meihin vaikuttaa. - -Samanlaista erilaisuutta huomataan henkiselläkin alalla. Katso nuorta -neitosta, ulkomuodoltaan ja hengeltään onnellisesti kehittynyttä, jonka -koko olennossa ilmaantuu sopusointuisa sielu, esim. Augustaa Runebergin -Joulu-illassa, ja sinulla on kuva samanlainen kuin yllämainittu -kotimainen järvimaisema. Herttaisena, elämän myrskyjen koskematonna, -hän on kaikille riemun ja lohdutuksen tuoja; köyhä sotilasvanhus, -sureksiva sisar ja malttamaton isä, kaikki tuntevat hänen lempeän -iloisuutensa vaikutusta. Taikka luo silmiesi eteen kuva menneiltä -ajoilta; ajattele Athenan loistoaikaa, niinkuin se kuvausvoiman -kaunistamana on muistossamme säilynyt, aikaa semmoista, jolloin taide -jakeli paraita lahjojansa, runoilijat laulelivat ihanimpia laulujaan, -ajattelijat lausuivat syvimpiä mietteitänsä isänmaanrakkauden -innostuttamalle kansalle, jonka elämää sulostuttivat luonnon ja -ihmishengen jaloimmat antimet. Tällaiset mielikuvat tuottavat -meissä tyynen, ihanan mielihyvän tunteen. Mutta toisenlaista, -kunnioituksen-sekaista mielihyvää meissä synnyttävät historian suuret -miehet, niinkuin Englannin Alfred kuningas, joka tehokkaasti vahvisti -aikansa sivistystä, tai uskonvapauden jalo sankari, Kustaa Aadolf. -Heidän valtavat toimensa ylentävät mieltämme tavallisuuden rajoja -korkeammalle. Taikka kuulemme kertomuksen siitä miehuullisesta -kärsivällisyydestä, jolla Suomen kansa muinaisina, synkkinä aikoina -masentumatta, sortumatta kesti vainon ja puutteen rasitukset; -silloinkin tunnemme mielihyvää, joka samassa on kunnioitusta tätä -kansaa kohtaan sen sitkeän kestäväisyyden, sen tahdon lujuuden tähden. -Mutta mielipahaakin siihen sekaantuu; sääliväisyyttä ja jotain sen -pelon ja ahdistuksen tapaista, jota nuo entiset miespolvet ovat -tunteneet. - -Näissä esimerkeissä näemme erotuksen suoran ja ylevän kauneuden -välillä, jonka jälkimmäisen käsite nyt on tarkemmin selvitettävä. - -Jumaluuden tarkoitukset toteutuvat äärevissä olioissa; yksityis-ilmiö, -vaikka se on äärevä, sulkee siis itseensä äärettömän sisällyksen. Siinä -on oikeastaan ristiriita. Aate ja muoto saattavat kuitenkin olla -semmoisessa suhteessa toisiinsa, ett'ei tätä ristiriitaa huomata, -ja silloin kauneus esiintyy rikkomattomana, s.o. _suorana_ -kauneutena; mutta jos ristiriita tulee selvästi ilmi, on kauneus joko -ylevää tai koomillista laatua. _Ylevä_ se on, jos huomio etupäässä -kääntyy sen äärettömään sisällykseen, _koomillinen_, jos äärevä -ulkomuoto pääsee voitolle. Ylevän ulkomuoto on kyllä mahtava ja -sisällyksensä arvoinen; mutta tämä ulkonainen jalous kuvastaa suurempaa -voimaa, kuin mitä yksityis-esine voi täydellisesti ilmaista. Sentähden -ylevä kauneus tuottaa toiselta puolen mielihyvää, kun tajuamme jotain -sisäisen perikuvamme kanssa sopusointuista, ja toiselta puolen -kunnioitusta, vieläpä joskus pelonsekaistakin tunnetta, koska -aavistamme voimaa, joka on kaikkea äärevää korkeampi. Ylevässä -kauneudessa on siis ikäänkuin kaksi astetta: suuren ja jalon -sisällyksensä kautta se voittaa ympäristönsä; mutta siinä ilmestyvä -voima viittaa johonkin korkeampaan, jota sen ulkomuoto ei jaksa -kannattaa. Selvikkeeksi mainittakoon muutamia esimerkkejä. Satakunnassa -on ihanan järven rannalla korkea vuori, jolle kansa on antanut -Pirunvuoren nimen. Ikäänkuin rajussa temmellyksessä sinne tänne -heiteltyinä on vuoren kukkulalla isoja kalliolohkareita, mitkä -hajallaan, mitkä päällekkäin kasautuneina; näyttääpä siltä, kuin pahat -henget siellä olisivat leikkiä pitäneet, josta paikan nimikin johtuu. -Vuori tuntuu ylevältä; se kohoaa korkealle yli ympärillä olevan seudun, -herättäen kummastusta, jopa ihailuakin. Mutta samalla mielemme kääntyy -ihmettelemään sitä ääretöntä luonnon voimaa, joka nuo raskaat -kalliovahat kerran on ilmoille nostanut. Tahi uljas sankari -taistelee kansansa vapauden puolesta; hän panee sille kaikki, jopa -henkensäkin, alttiiksi ja me ihailemme hänen urhoollisuuttaan, hänen -isänmaanrakkauttansa, joka on suurempi, kuin mitä tavallisissa -ihmisissä on totuttu näkemään. Mutta samalla silmiimme leimahtaa -isänmaanrakkauden suuri voima, vieläpä aatteiden voima yleensä, joka -saattaa ihmistä pitämään maallista elämää halpana noiden suurten -aatteiden rinnalla, mitkä antavat sille sisällyksen. Näissä -esimerkeissä kuitenkin, pääasiallisesti esiintyy ylevän kauneuden -positiivinen puoli, s.o. ylevän esineen oma suuruus, vaikka tosin -jykeät kalliomöhkäleet tai yksityis-ihmisen jalot työt tuntuvat -vähäpätöisiltä valtavampain luontaisten tai siveellisten voimain -suhteen. Toisin on, jos ajatellaan esim. ukkos-ilman edellä olevaa -hiljaisuutta; ylevyyden tunne syntyy silloin siitä, mitä odotetaan: -ankarasta luonnonvoimain taistelusta, jota hiljaisuus ennustaa. -Hiljaisuus ei ole itsestään mitään suurta; se vaan viittaa tähän asti -vielä ilmenemättömään, mahtavaan voimaan. Tämä on ylevyyden -negatiivinen puoli: tuon suuremman voiman voitolle-pääsö, jonka -rinnalla esineen ylevyys katoaa. Välillisesti tai välittömästi ylevyys -niinmuodoin aina viittaa korkeimpaan, äärettömään, s.o. kaiken olemisen -hämärään, tutkimattomaan alkuvoimaan. Mikä herättää ylevyyden tunnetta, -se ei mukaannu tavallisiin mittakaavoihin. Yleväksi sopii siis Kantin -mukaan sanoa sitä, "mikä on ehdottoman suurta" eli "yli kaiken -vertailemisen suurta". Se synnyttää meissä äärettömyyden mielteen, ja -sen paljas ajatteleminenkin "todistaa sielunkykyä, joka on jokaista -aistien mittakaavaa korkeampi".[36] -- Muutoin esteetikot ovat tarkasti -tutkineet ja määränneet ylevän kauneuden eri ilmestysmuodot. Tässä -minun ei tarvitse niistä laveammalta puhua, vaan ainoastaan muutamin -sanoin kosketella ylevyyden suurta moninaisuutta, pääasiallisesti -runoutta silmällä pitäen.[37] - -Ensiksikin ylevä kauneus ilmaantuu luonnossa, _ulkokohtaisena_. -Ihmishenki on luonnon-esineessä näkevinään samanlaisen voiman, kuin -hänessä itsessäkin on, ja ihmettelee sen suuruutta, vaikka se, maailman -alkuvoimaan verrattuna, haihtuu mitättömiin. Jos katselen pilvien yli -kohoavaa tunturia, niin minusta on, kuin se omasta sisällisestä -voimastansa ylentyisi taivasta kohti, oma henkeni on lainannut sille -persoonallisuuden. -- Tällä ulkokohtaisella alalla avaruus, aika ja -voima perustavat eri ylevyyden muotoja. Jos avaruutta ajatellaan, mistä -äärettömyyden tunne suoranaisemmin viriää kuin tähtitaivaan -katselemisesta, noiden loistavain kaukomaailmain, joiden takaa -aavistavalle mielikuvitukselle avautuu yhä uusia maailmoja, kunnes -aatos huumautuneena uupuu, rajoja käsittämättä? Saman vaikutuksen tekee -ajan piirissä iankaikkisuuden käsite. Yleviltä tuntuvat Danten -esiinlumoamat henkilöt, pysyen muuttumattomina Manalan yössä. Ylevyyttä -on vielä menneen ajan muistomerkeissä, esim. vanhassa linnassa, -jota turhaan näyttää uhkaavan ajan hävittävä voima, niin myös -luonnon-esineissä, joita ajatellaan monien ajanvaiheiden todistajiksi, -niinkuin runoilija laulaa: - - Jos kielin voisi kertoa - Näkönsä vanhat puut - Ja meidän vaarat virkkoa - Ja meidän laaksot lausua, - Sanella salmein suut, j.n.e. - -Muistakaamme myöskin, mitä ajan-omaiseen ylevyyteen tulee, Daavidin -kuvausta (Ps. 90, 1): "Tuhat ajastaikaa on Sinun edessäs niinkuin -eilinen päivä, joka meni ohitse, ja niinkuin vartia yöllä".[38] - -Voiman ylevyydestä olkoot esimerkkeinä mahtava koski ja pauhaava meri -sekä kansain vaellukset, jotka luonnonvoiman tavalla puhkeavat esiin -historiassa. Paljaastaan ulkokohtainen voima käy usein peloittavaksi, -ja kammottavatkin kuvaelmat voivat peloittavaisuutensa tähden olla -yleviä, niin esim. Troian hävitys Aeneidissä, Banquon haamu Macbethissa -(samalla ilmoittaen Macbethin kauheata mielentilaa) ja kamala, mutta -suurenlaatuinen ruton kuvaus Manzoni'n "Kihlatuissa". Rumuus voi -joskus, peloittavana ollessaan, tehdä ylevän vaikutuksen; onpa -fyysillisesti iljettäväkin muutamilla ehdoilla oikeutettu; mutta sen -piiri on hyvin rajoitettu, eikä sille millään muotoa saa suoda niin -laajaa alaa, kuin uusin runous on valmis sille myöntämään. Vischer -sanoo[39] sen olevan kauneuden vaarallisimman vihollisen ja kertoo -Kantin sanat: "ainoastaan yhtä rumuuden lajia ei voi luonnonmukaisesti -esittää, ilman kaikkea esteetistä mielihyvää, siis taiteellista -kauneutta peräti hävittämättä: sitä, joka iljettää. Sillä koska tässä -kummallisessa, paljaaseen mielikuvitukseen perustuvassa tuntemuksessa -esinettä kuvaillaan ikäänkuin nautintoon tunkeutuvaksi, jota kuitenkin -väkisinkin vastustamme, niin tajunnassamme ei eroteta enää taiteellista -mielikuvaa tämän esineen omasta luonnosta ja silloin edellistä ei -millään muotoa voi pitää kauniina." -- Mitä on sanottu iljettävästä, se -koskee julmuuttakin, esim. menneitten aikojen kidutuksia ja muuta -inhottavaa raakuutta. Jos runoteoksen aine vaatii tällaisten -esittämistä, kajottakoon niihin vaan sen verran, kuin on välttämätöntä. - -Mutta ulkokohtaista ylevyyttä korkeampi on hengen voima. -Subjektiivisesti käsitettynä tämä ihmishengen ylevyys lausutaan -Horation sanoissa:[40] - - Ei aimo miehen, sitkeämielisen, - Voi järkähyttää tahtoa kiinteää - -- -- -- -- -- - Jos maa ja taivas raukeais, hän - Pelvotta raunioin alle sortuis. - -Tämä viepi meidät ylevän kauneuden toiseen ilmestysmuotoon, -_sisäkohtaiseen, henkiseen ylevyyteen_, joka sijaitsee ihmisen -tahdossa. Ulkokohtaista muotoa lähinnä on intohimo,[41] joka voi -ilmaantua ylevänä suuren voimansa takia. Hurjasti taistelevat -sotajoukot, ellei oteta huomioon yksityisten intoa tai taistelun -tarkoitusta, muistuttavat luonnonvoimien rajuutta; samaten viha, -umpisilmäinen rakkaus ja muut intohimot. Esimerkkejä ovat: Iliaan -sotavanhukset; Kullervon kosto Untamolle; niin myös Katrin ilmestyminen -Daniel Hjortin ensimmäisen näytöksen loppukohtauksessa, jossa hänen -puheensa kuitenkin saa syvemmän merkityksen, kaikuen tuomitsevana -epätoivon huutona koko kansan sydämmestä. - -Mutta intohimo voi, luonnon pohjalla liikkuessaan, myös kääntyä -maailmanjärjestystä vastustamaan ja muuttua pahuudeksi. Pahuus on -itsekkäisyyden asettaminen toiminnan perusteeksi. Se voipi joskus -esiintyä ylevänä voimallisuutensa kautta, varsinkin silloin, kuin se, -taistellessaan järjellisyyttä vastaan, nojautuu ainoastaan omaan -itseensä; sillä tarmo ja peloittavaisuus ovat sen esteetisen -kelpaavaisuuden ehdot. Esteetisen pahuuden varsinaisena tyyppinä sopii -pitää Shakespearen Richard III:tta, jonka ruumiillinen epämuotoisuus on -hänen henkisen rumuutensa kuvastin ja jossa rajaton vallanhimo yhtyy -lujaan tahtoon, terävään älyyn, tarkoitusta kaunistelevaan viisasteluun -ja jonkunlaiseen itsensä-kieltämisen kykyyn itsekkään tarkoituksen -saavuttamiseksi. Mutta paha kukistuu toisen pahan kautta tahi joutuu -tappiolle taistellessaan hyvyyttä vastaan; näin se sortuu omaan -tyhjyyteensä. -- Paholainen, pahuuden olijoitu ajatuskuva, ei ole -runoudessa esiteltävissä uskonnollisen mielikuvituksen luomassa -muodossa; vaan pimeyden ruhtinas tarvitsee enemmän tai vähemmän -inhimillisiä piirteitä tullaksensa joko traagilliseksi tai -koomilliseksi. Traagillinen on Miltonin Saatana "Kadotetussa -paratiisissa". Hienolla ironialla ja verrattomalla huumorilla on Goethe -Faustissaan muodostanut paholaisen kaiken takaperoisuuden edustajaksi; -tuntuupa toisinaan siltä, kuin Mefistofeleen mietteet olisivat -nykyisen, ihanteellisuutta halveksivan pessimismin alkusäveleitä. - -Mutta henkinen voima ei esiinny ainoastaan luontaisena intohimona tai -itsekkäänä, aatetta vastustavana pyrintönä, vaan kohoaa useinkin -jaloksi innoksi aatteiden palveluksessa. Yksityishenkilö voipi koko -persoonallisuudellansa kannattaa jotain siveellistä aatetta ja -ilmaantuu silloin ylevänä. Hänen henkinen voimansa näytäikse -taistelussa, ja siihen tarvitaan tosi-intoa, "paatosta". Tällaista -ylevyyttä näemme esim. historian suurissa miehissä, niinkuin -Sokrateessa, Epameinondaassa, Kustaa Aadolfissa y.m., ja kaikkien -aikojen runous mielihyvällä kuvailee semmoisia henkilöitä. Sellaisia -varjottomia, tosi-ideaalisia luonteita, -- luonnollisesti kuvattuja -eikä väärän idealismin elottomia haaveita, -- ovat Antigone, Prospero -Shakespearen Myrskyssä, Goethen Iphigenie y.m. Tähän on myös luettava -tarun-omaiset ideaali-olennot, niinkuin kreikkalaiset jumalat, -Zeus, Pallas-Athene j.n.e. Onpa kristillinenkin taide joskus -koettanut esittää korkeinta Jumalaa jalon ylevässä, aistillisessa -muodossa (Rafael, Milton.) Muutoin ylevyys tällä asteella voipi -osoittautua monella eri tavalla. Jalo henkilö toimii, taistelee -ulkonaista väkivaltaa vastaan, taikka saamme ihmetellä hänen -järkähtämättömyyttänsä vastoinkäymisissä, hänen kärsivällisyyttänsä -ja itsensä-kieltämistään. Ajateltakoon urhoollista Hektoria, -monineuvoista, kestävää Odysseusta, tyynesti odottavaa Sandelsia. Tähän -kuuluu vielä se esteetinen käsite, jota sanotaan arvokkaisuudeksi. -Myöskin useampain henkilöin yhteistoiminnassa saattaa olla ylevää -kauneutta, esim. kun kokonainen kansa, jonkun aatteen innostamana, -tehokkaasti ryhtyy sen toteuttamiseen. - -Ylevällä henkilöllä on kuitenkin vaan määrätty paatoksensa, eli toisin -sanoen: hän edustaa määrättyä siveellistä aatetta. Hänen intonsa ja -toimintansa on siis rajoitettu; aina sopii ajatella jotain vielä -ylevämpää, korkeampaa. Tämän rajoituksen tähden voi syntyä monenlaisia -ristiriitoja eri aatteiden, niinkuin myöskin niiden edustajain, -välillä, ja siitä saapi alkunsa ylevyyden viimeinen ja korkein muoto, -_traagillisuus_. Se syntyy silloin, kun jalo henkilö, jouduttuansa -elämän taisteluun, osittain tahallisesti, osittain olojen pakosta -toimii niin, että hänen täytyy sortua. Koska traagillisuudella -runoudessa, etenkin draamassa, on suuri merkitys, niin se ansaitsee -tarkempaa selitystä kuin muut ylevyyden lajit. - - - - -KOLMAS LUKU. - -Traagillisuus. - - -Tähän asti mainituissa ylevän kauneuden lajeissa tuo korkein voima, -johon kaikki ylevyys viittaa, ei tule suorastaan näkyviin, vaan piilee -selvemmin tai himmeämmin aavistettuna katselijan omassa mielessä. -Toisin on traagillisuudessa. Siinä tarkkapiirteisin kuvin ilmestyy -siveellisen maailmanjärjestyksen ikuinen valta. Jaloimpienkin täytyy -kukistua, koska ovat puutteellisia; mutta korkeimman järjellisyyden -laki pysyy iäti voimallisena. - -Siveellinen maailmanjärjestys muodostaa suuren kokonaisuuden, joka -rajoihinsa sulkee monenlaiset tarkoitukset ja toiminnan piirit. Onpa -siinä toiselta puolen kaiken henkisen elämän hämärä pohja ja perustus, -luontaiset vietit, toiselta puolen hengen vapaus sekä ihmisen -aatteelliset pyrinnöt ja velvollisuudet. Siveellisen elämän tarkoitus -onkin näiden molempain puolien yhteensulattaminen, viettien -jalostuttaminen siveelliseksi tahdoksi, luonnonpakon ottaminen hengen -palvelukseen. Tämä tapahtuu usealla tavalla, monella eri alalla. Sen -kautta syntyy ihmisten kesken lukemattomia eri mielipiteitä, -harrastuksia ja toimia, jotka ryhmittyvät eri aatteiden ympärille, ja -kaikki nämä henkiset pyrinnöt kehittyvät aikojen kuluessa mitä -erilaisimpiin muotoihin. Luonnonpakon rinnalle tulee siveellinen pakko -ja olevaisista oloista vakaantuu yksilölle ikäänkuin uusi luontainen -pohja; osittain hän siihen kiintyy, osittain hän siitä pyrkii -ylemmäksi. Tämä kaikki antaa aihetta monenlaisiin _vastariitoihin eli -konflikteihin_. Aatteet joutuvat taisteluun keskenään, -- tietysti -ei nuo puhtaat, maailman ikuisia perusteita sisältävät aatteet -semmoisinaan, vaan aatteet sellaisina, kuin ihmiset ne käsittävät ja -kuin ne vähitellen toteutuvat historiassa. Kaikki siveellinen toiminta -tarkoittaa aatteiden edistämistä, mutta äärellisissä oloissa ja -äärellisten ihmisten kautta; niiden lopullinen voitolle-pääsö riippuu -kuitenkin niiden omasta voimasta eli, oikeammin sanoen, sen korkeimman -voiman johdannasta, jonka tarkoituksia meidän on tapana aatteiksi -nimittää. Jos ihminen voi tehdä ne omikseen ja taistelussa olla -siveellistä maailmanjärjestystä loukkaamatta, eivät vastariidat tuota -hänelle perikatoa, vaan saattavat selvitä sopusointuisella tavalla; -mutta usein kyllä ne kääntyvät hänelle turmioksi, joko hänen omasta -syystään tai olojen sitkeän vastarinnan tähden. Tästä aiheutuu -_traagillisuus_. Sen varsinaisesta käsitteestä on etenkin viime -aikoina ollut paljon erimielisyyttä. Jos tahdomme tarkoin määrätä, mikä -on traagillista, on huomio kiinnitettävä siihen omituiseen, kaikkiin -traagillisuuden ilmiöihin liittyvään tunteeseen, joka samalla sisältää -alistumista ja mielen ylennystä, sääliä ja ihailua, ristiriitaa ja -sovintoa. Ottakaamme asian selvittämiseksi muutamia esimerkkejä. - -Kun ajattelemme runouden tarjoamaa pitkää sarjaa tositraagillisia -henkilöitä, semmoisia kuin Antigonea, Hamletia, Learia, Orleans'in -Neitsyttä, Wallensteinia, Kullervoa, Hjortia y.m. havaitsemme näiden -viehättävän meitä jaloudellaan ja henkisellä etevyydellään. Sellaisiin -kohdistuu traagillisuuden synnyttämä myötätuntoisuus; sillä onhan -traagillisuuden perustunnelma siinä, että ylevimpienkin täytyy kukistua -kaikkia hallitsevan maailmanjärjestyksen alle. Kurja pahantekijä, joka -joutuu rangaistavaksi, ei ole traagillinen, eikä heikko, horjuva -luonne, jonka sortuminen on häilyväisyyden palkinto. Mutta tuo henkinen -etevyys on ymmärrettävä mitä laajimmassa merkityksessä. Ei traagillisen -henkilön aina tarvitse olla mahtava sankari, joka loistavilla teoillaan -huikaisee aikalaistensa tai jälkimaailman silmät; puhtaat aikeet, syvä -into tai sydämmen hienous riittävät osan-oton herättämiseksi. Ainon -surkea kohtalo tuottaa traagillisen tunnelman, samoin Valpuri -Oehlenschlaegerin murhenäytelmässä tai päähenkilöt Romeo ja Juliassa. -Mutta toiselta puolen erittäin suuri tarmo voi korvata luonteen -jaloutta; siveellinen hirviö, sellainen kuin Richard III, on -traagillinen henkisen voimansa takia. - -Toinen huomio, johon esimerkkimme johtavat, on se, että kaikki -yllämainitut henkilöt oman itsenäisen toimintansa tai kumminkin -tunteittensa ristiriidan kautta joutuvat traagilliseen asemaan, -olkoonpa niin, että tulevat syyllisiksi, kuten useimmat heistä, taikka -että syyttöminä sortuvat, esim. vapaaehtoisesti uhrautuen aatteensa -tähden, niinkuin Antigone. Traagillista vaikutusta sitä vastoin ei tee -sattumuksen tai väkivallan tuottama turmio, johon sortuvan henkilön oma -toiminta ei anna mitään aihetta. Siegfridin surma Nibelungenliedissä -tuntuu säälittävältä, vaan ei traagilliselta. Paljasta sääliä synnyttää -myös Homeron sotakuvauksissa monen nuoren urhon kuolema, josta runotar -syvällä myötätuntoisuudella ikäänkuin huokaillen lausuu, että hän -kaatui Troian tantereille kaukana syntymämaasta. Mutta täysin -traagillisena esiintyy Hektor, joka pyhän isänmaanrakkauden innostamana -taistelee kotilietensä puolesta, vaikka kyllä tietää sen päivän -joutuvan, jolloin pyhä Ilios on kukistuva. Erotus on siinä, että -edellisessä tapauksessa tuntuu luonnolliselta, että miekoin-taistelijat -miekkatöihin menehtyvät; itsenäisestä henkisestä toiminnasta ei ole -puhetta eikä ole mitään siveellistä vastariitaa, joka antaisi aihetta -vapaaseen valintaan. Mutta nämä molemmat ehdot täyttyvät Hektorin -suhteen. Huomataan siis -- ja tämä on tärkeää -- ett'ei kaikki, mikä -nostaa sääliä, ole traagillista ja että traagillisuus alustakseen -vaatii jotain siveellistä vastariitaa, joka pakottaa henkilöä -itsenäisesti määräämään toimintaansa. - -Viimeksimainittu seikka vie meidät kolmanteen kohtaan. Niinkuin -traagillisuus perustuu siveelliseen konfliktiin, niin sen myös tulee -itsessään kuvastaa siveellistä maailmanjärjestystä. Traagillisuuden -tunnelmaa ei synny, ellei aatteiden voima selvästi tule näkyviin. Jos -sokeat luonnonvoimat tuhoavat ihmisten parhaat aikomukset tai henkilöt -toimiessaan syöksyvät turmioon, mutta emme samalla oivalla, miksi niin -täytyy olla, saatamme kyllä surkutella maailman synkkyyttä, mutta -emme näe tuota "suurta jättiläiskohtaloa, joka ihmistä kohottaa, -kun se hänet musertaa". Tosi-traagillisuudessa taas siveellisen -maailmanjärjestyksen ja sen sisältämien aatteiden voima voi näyttäytyä -monella eri tavalla. Se masentaa sekä vääryyden puoltajan että -syylliseksi joutuneen aatteiden kannattajan; mutta muutamissa -tapauksissa se saattaa ilmaantua elähyttävänä voimana, joka vie jalon -henkilön oikeuden puolesta antamaan itsensä alttiiksi. - -Lyhyesti lausuttuina tarkastuksemme tulokset siis ovat seuraavat: - -Traagillisuus on se ylevän kauneuden laji, joka osoittaa, miten -maailmassa ilmaantuvien vastariitojen johdosta jaloimmatkin -sortuvat, mutta samalla ylentää mieltä viittaamalla siveelliseen -maailmanjärjestykseen, joka sen kautta toteutuu. - -Tästä johtuu: 1) että traagillisen henkilön pitää viehättää -jaloudellaan tai henkisellä tarmollaan; 2) että traagillisuuden tulee -perustua siveelliseen vastariitaan, joka joutuu itse henkilön -ratkaistavaksi; 3) että siveellinen maailmanjärjestys selvästi tulee -näkyviin. - -Kun näin on saatu selville traagillisuuden käsite, kääntykäämme -lähemmin katsomaan sen eri ilmestysmuotoja. Ottakaamme lähtökohdaksi se -traagillisuuden laji, jota sopii pitää sen tyypillisenä perusmuotona, -se, jossa sortumiseen vie varsinainen traagillinen syyllisyys. - -Jouduttuansa keskelle aatteiden ankaraa taistelua ihminen harvoin voi -pysyä puhtaana. Vapaana olentona hänen tulee itse määrätä toimintansa, -mutta äärellisenä ollessaan hän yksipuolisuudessaan, aatetta -puolustaessaan, loukkaa muita oikeutettuja aatteita taikka on uskoton -omalle tehtävälleen. Täten hän tulee syylliseksi, ja syyllisyys -vaatii sovitusta. Maailmanjärjestys on rikottu, ja se tuottaa -vastavaikutuksen, joka kohtaa syyn-alaista henkilöä. Hän itse sortuu; -mutta mitä hyvää hän on puolustanut, se ei mene hukkaan, vaan aate -selviää ja kypsyy ja pääsee vihdoin voitolle. Tämän traagillisen -syyllisyyden selvimpiä esimerkkejä ovat Schillerin "Orleans'in Neitsyt" -ja Wecksellin "Daniel Hjort". - -Tällainen traagillinen henkilö on tavallansa syytön, vaikka on -syyn-alainen; sillä syyllisyys on välttämättömässä yhteydessä hänen -luonteensa kanssa. Hänen oma mielenlaatunsa yhdessä ulkonaisen pakon -kanssa vie hänet tekoihin, joita hänen tilassaan olisi vaikea välttää. -Toisinaan hän epäröi; rikoksellinen teko vaan hämäränä väikkyy hänen -mielessään, hän sillä ikäänkuin leikittelee. Mutta huomaamatta -sallimuksen vaanivat voimat vetävät hänet piiriinsä; hänen täytyy -toteuttaa aikomuksensa ja antautua sen seurausten alaiseksi. Niin käy -Schillerin Wallensteinin. -- Ihmisen luonto on kuin rahakappale, jossa -kummallakin puolella on eri leimakuva; jokainen hyvä ominaisuus voi -liioiteltuna tai ylenmäärin kiihoittuneena tulla virheeksi, jopa -paheeksikin, taikka suorastaan muuttua vastakohdakseen. Romeo, jos hän, -saatuansa tiedon Julian kuolemasta, maltillisesti tutkisi kaikki -asianhaarat, ei olisi oikea Romeo, hehkuvan nuoruudenlemmen edustaja; -Othello ei kuulisi katalan Jagon kuiskutuksia eikä surmaisi viatonta -Desdemonaa, ellei hänen suora ja rehellinen luontonsa olisi petoksesta -tuiki tietämätön ja ankara oikeudentuntonsa vimmastuisi pienimmästäkin -uskottomuuden varjosta. Mitä enemmän hairaus tällä tavoin on luonteen -ja olojen vaikuttama, sitä syvempi on traagillisuus. Mutta sen lisäksi -se tietysti vaatii, että henkilön oma toiminta tuottaa hänelle tuhoa. -Murhenäytelmissä ja kertomuksissa usein kyllä ilmaantuu henkilöitä, -jotka sortuvat syyttöminä tai hyvin vähän syyllisinä, semmoisia kuin -Cordelia ja Desdemona; heitä on verrattu vienoihin, kosken partaalla -yleneviin kukkasiin, jotka riehuva virta tempaa myötänsä. Mutta nämä -ovat vaan sivuhenkilöitä eikä heitä voi pitää täysin traagillisina. -Niiden kautta päähenkilön syyllisyys vaan selvemmin esiintyy. Useinpa -näiden henkilöin sisällinen jalous heidän sortuessaan mitä -kirkkaammaksi kirkastuu. Siinäkin on jonkunlainen sovinto ja toisinaan -sitä vaatii runoelman aate. Niin on luullakseni Cordelian laita. -Cordelia on kaikin puolin sisariensa vastakohta; niinkuin nämä -edustavat lasten kiittämättömyyttä, niin Cordelia on lapsenrakkauden -kuva. Hänen alttiiksi-antaumisensa ei olisi täydellinen, ellei hän -henkeänsäkin uhraisi. Hän kuolee, mutta hänen kuolemansa päättää -Learinkin traagillisen kohtalon. Tarpeetonta on Cordeliasta, -lapsellisen viattomuuden kuvasta, etsimällä etsiä traagillista -syyllisyyttä ja semmoiseksi kuvaella hänen vilpitöntä, imarteluun -taipumatonta mieltään. Cordeliassa ei ole siveellistä vastariitaa ja -hän kuuluu siis kokonaan -- niin surullinen kuin hänen kohtalonsa -onkin, -- suoran kauneuden piiriin. Jos sitä olisi, pitäisi hänet lukea -samaan traagillisuuden lajiin kuin Antigone ja Leontes. - -Mutta traagillista syyllisyyttä ei saa toiselta puolen punnita -tavallisen moraalin vaa'alla. Paljaan siveellisyyden kannalta katsoen, -ihminen poistaa itsestään kaiken syyllisyyden, kun noudattaa omaa -vakaumustansa, toimien parhaan ymmärryksensä mukaan. Hän ei ole -vastuun-alainen muusta, kuin mitä hän tietää ja tahtoo. Mutta maailman -suurella näyttämöllä on toisin; historia ei katso yksityisten -aikomuksia, eikä yksityisen olo ole erillään kansan ja ihmiskunnan -yhteis-elämästä. Jos hän tarttuu ajan pyörään, niin hän eriämättömästi -yhdistää kohtalonsa asiaan, jota hän puolustaa, ja joutuu erehtyessään -paljoa enemmän vastuun-alaiseksi, kuin mitä hänen hairauksensa muutoin -vaatisi. Hänen ei tule vastata ainoastaan omasta teostaan, vaan sen -seurauksistakin. Niinkuin tuntureilla-kulkija huomaamatta jalallaan -työntää lumipaakun ja tämä alas vieriessään kasvaa hävittäväksi -lumivyörykkeeksi, niin jokainen teko seurauksiltaan ulottuu äärettömään -kaukaisuuteen. Eikä toimintakykyinen sankari tätä syyllisyyden vaaraa -pelkääkään; hän tietää, että ainoastaan sen uhalla historian suuret -työt ovat täytettävissä. Rikos saattaa siis, yksityissiveellisyyden -kannalta katsottuna, olla äärettömän lievä; mutta renkaana suuressa -tapausten sarjassa se kääntyy rikkojan turmioksi. Miellyttävimpiä -traagillisia henkilöitä on esim. jalo Brutus Shakespearen Julius -Caesarissa. Puhtain isänmaanrakkaus viepi hänet taisteluun, joka kysyy -ihan toisenlaista mielenlaatua kuin Bruton vilpittömän ihanteellista -luonnetta. Uhkaava itsevalta, jota hän vastustaa, on tosin -periaatteellisesti paljoa alhaisempi kehitysmuoto kuin vanha tasavalta -kaikkine puutteineen; mutta historian meno on tämän jo auttamattomasti -tuominnut ja sentähden Bruton täytyy sortua. Vaan ylevänä, varjottomana -hänen muistonsa säilyy yksin vihamiestenkin kesken, ja Antonius hänestä -todistaa:[42] - - Hän kaikist' oli jaloin roomalainen, - Muut salaliittolaiset teki työnsä - Kateudesta suureen Caesariin. - Hän yksin vilpittömän' aikehella - Ja yhteishyvän tähden heihin liittyi. - Sävykäs oli hänen elämänsä - Ja alku-aineet hänessä niin sa'atut, - Ett' esiin luonto nousta voi ja tehdä - Mailman tiedoks: hän se oli mies! - -Valaistakoon syyllisyyden käsite vielä parilla esimerkillä. Romeo ja -Juliassa sopii kyllä pitää jonkunmoisena syyllisyytenä sitä -ajattelematonta kiihkoa, jolla rakastajat antautuvat lempensä valtaan, -unohtaen kaikki olojen siteet; mutta järin lievä tämä syyllisyys -kumminkin on. Vaan alusta alkaen heidän liittonsa rakentuu sukuvihan -uurtamalle epävakaiselle perustalle, siis tuiki traagilliselle -pohjalle. Sukuviha ja sen tuottamat olot eivät ole oikeutettuja; mutta -niiden kautta syntyy siveellinen vastariita, ja ne ovat kyllin -voimallisia kostamaan halveksijansa. Mutta sortuessansa nämä näyttävät -tosirakkauden olevan voimallisemman kuin vihan ja kuoleman; sillä -heidän ruumistensa vieressä vihamiehet ojentavat sovinnon kättä -toisilleen. -- Sopii sanoa, että puoluetaistelun muodostamat olot tässä -vaikuttavat kohtalon määräämän järjestyksen tavalla, joka sekin vaatii -itsellensä jonkinlaista oikeutusta. Konflikti liikkuu niinmuodoin -luontaisten viettien ja intohimojen hämärässä piirissä; mutta puhdas -rakkaus ne voittaa ja nostaa toiminnan korkeampaan, henkisempään -keskuuteen. -- "Romeo ja Julia" herättää oikean traagillisuuden -tunnelman; Goethen Egmont sitä vastoin ei tunnu kaikin puolin -traagilliselta, vaikka Egmontin kuva muutoin on niin mestarillisesti -piirretty ja hänen surmansa synnyttää mitä syvintä myötätuntoisuutta. -Hän on jalo, viehättävä henkilö, jonka ainoa vika on kevytmielinen -luottamus vallanpitäjiin, ja tämä hänet kukistaa. Mutta hän kulkee -perikatoansa kohden selvästi tietämättä, mikä vaara häntä uhkaa, ja se -ehkäisee traagillisuuden. Eikä kansan vapautus olekaan suoranaisessa -yhteydessä hänen kuolemansa kanssa. - -Läheistä sukua sille traagillisuudelle, jota kohtaamme Romeo -ja Juliassa, on muinaiskreikkalaisessa runoudessa tavattava -traagillisuuden muoto. Rautainen sallimus määrää ihmisen kohtalon ja -tekee hänet syylliseksi; mutta hänen oma uhkamielisyytensä tai -intohimonsa heittää hänet sallimuksen valtaan. Jo tätä vastaan -taisteleminenkin on rikosta; sillä sallimus edustaa siveellistä -maailmanjärjestystä. Mitä enemmän ihminen pyrkii siitä irtaantumaan, -sitä pahemmin hän kietoutuu sen pauloihin. Niin sortuu onneton Oidipus -kuningas, vieläpä koko Laion sukukin; sillä sallimuksen iskut ja sen -aiheuttama syyllisyys eivät kohtaa ainoastaan yksityistä henkilöä, vaan -kokonaisia sukuja polvesta polveen. - -Mutta peräti toista laatua on traagillisuus Sofokleen Antigonessa. Se -muistuttaa kyllä siinä kohden Romeo ja Juliaa, että tässäkin on -vastariita jäykistyneiden olosuhteiden ja luontaisen tunteen välillä, -mutta omin ehdoin, kova kohtalo silmiensä edessä, Antigone heittäytyy -kuoleman omaksi, rohkeasti puolustaen, mitä hän katsoo oikeaksi. Siinä -on siis siveellinen vastariita ja tahdon vapauteen perustuva konfliktin -ratkaisu. Antigonen syyllisyydeksi on kyllä koetettu selittää hänen -tottelemattomuuttansa valtiaan käskylle; mutta eihän sitä voi -rikoksena pitää, että hän, nojautuen noihin "jumalien vankkoihin, -kirjoittamattomiin lakeihin", vastustaa tyrannin omavaltaista -säännöstä. Vain sisarenrakkaus ja jalo varomattomuus saattavat hänet -perikatoon. Mutta kunnian kirkastamana hän kuolee; aatteellisesti hän -sittenkin on voittaja, sillä Antigonen alttiiksi-antaumus kukistaa -Kreonin röyhkeän mielivallan, ja tyrannia kohtaa maailmanjärjestyksen -vaatima kosto. -- Minun käsitykseni mukaan ilmaantuu Antigonessa ihan -omituinen ja harvinainen traagillisuuden muoto, jota ensiksi mainitun, -tyypillisen lajin rinnalla sopisi pitää sen toisena päämuotona. -Vastariita on niin ankara, että traagillinen henkilö, jos hän toimii -vakaumuksensa mukaan, ei voi olla sortumatta, ja hän antaa itsensä -vapaaehtoisesti alttiiksi, todistaen, että on olemassa korkeampi hyvä -kuin maallinen onni. Samanlainen traagillinen luonne on Leontes -"Salaminin kuninkaissa"; hänkin syyttömänä kukistuu kuolemallansa -kirkastaen oikeuden aatetta. Tällaisissa tapauksissa on kuitenkin -erittäin mieleen pantava, että traagillisen henkilön pitää esiintyä -ylen jalona, ideaalisilla piirteillä kuvattuna. Kun joku Macbeth tai -Richard III syyllisenä kukistuu, niin ihanteellinen tunteemme -tyydytetään sillä, että maailmanjärjestys palajaa entiselleen; mutta -tässä tapauksessa sen täytyy saada tyydytystä henkilön harvinaisesta -jaloudesta. - -Runoudessa esiintyy tietysti paljon semmoisiakin kärsimisten ja -synkkäin kohtaloin kuvia, jotka herättävät syvää myötätuntoisuutta -olematta varsinaisesti traagillisia. Näiden oikeutusta ei käy -epäileminen, sillä onhan sielun tunne-asteikossa suuri joukko -esteetisesti arvokkaita mielenliikutuksia, jotka lähestyvät -traagillisuuden tunnetta ja itse traagillisuuskin saattaa olla -vaillinaisempi tai täydellisempi. - -Traagillisuudessa huomataan sentähden eri asteita, joissa sen luonne -selvemmin tai hämärämmin ilmaantuu.[43] Ulkopuolella sen varsinaista -alaa, vaikka monessa suhteessa sitä muistuttava, on ensiksikin se -_yleinen katoavaisuuden laki_, joka maailmaa hallitsee. Ei niin -ihanaa, ei niin jaloa, ett'ei se raukeaisi, kuolisi. Apeaksi mielemme -käy, kun näemme Tuonen käden tempaavan pois toivorikkaan nuorukaisen -elämän kukkaiskentältä, keskeltä iloa ja toimeliaisuutta, tai kun -kansojen loistavimmat sivistysmuodot, valtiasten marmoripalatsit ja -taiteen tenhokkaat kuvaelmat tomuksi muuttuvat, muistaen runoilijan -sanoja:[44] - - Ja niinkuin tämä tyhjä lumekuva, - Niin uljaat linnat, pilviin vievät tornit, - Ylevät templit, tämä maankin pallo - Eloineen kaikkinensa kerran raukee - Ja jäljettömiin katoo niinkuin tääkin - Oleeton harhahurmos. Sama kude - On meissä, kuin mik' unelmissa on, - Ja unta vaan on lyhyt elämämme. - -Mutta oikeata traagillisuuden tunnetta ei tämä yleinen katoavaisuus -kuitenkaan meissä synnytä; se on etupäässä luonnon laki, jossa -järjellisyys piilee välttämättömyyden peitossa; jos näemmekin siinä -korkeamman johdon, ei hengen oma elämä kuitenkaan vielä selvin piirtein -eteemme kuvau. Siveellinen maailmanjärjestys on vasta silloin -täydellisesti tajuttavana, kun se toteutuu ihmisten toiminnan kautta ja -kun kauniin tai jalon raukeaminen ei ole paljaan sattuman nojassa, vaan -siveellisen täytymyksen vaatima. Että nuorukainen kuolee, vanhus menee -hautaan, sitä voimme murehtia; mutt'emme siinä näe mitään -traagillisuutta. Yksityiset katoavat, koska ovat ääreviä ja -puutteellisia ja maailmanjärjestys siis tarvitsee yhä uusia ilmauksia, -ääretöntä yksityis-olioin moninaisuutta. Mutta sovinto on siinä, -että jokainen yksityis-olio kuitenkin on välttämätön maailman -kokonaisuudessa, jossa kullakin on oma paikkansa ja tehtävänsä. Tätä -samaa yleistä katoavaisuuden lakia on kreikkalaisten mainitsema -"jumalain kateus"; se on osittain onnen puolueellisuutta tasoittava -voima, osittain jumalain ankara oikeus, joka rankaisee kuolevaisten -uhkamielisyyttä. Muistettakoon Herodoton kertomus Polykrateen -sormuksesta, josta Schiller on muodostanut kauniin ballaadinsa. - -Mutta vasta siveellisen toiminnan piirissä ilmaantuu oikea -traagillisuus. Yleisestä katoavaisuuden laista johtaa monta astetta -varsinaiseen traagillisuuteen; on henkilöitä ja tapauksia, jotka -vaikuttavat sääliä, ilman siveellistä vastariitaa. Edellisessä on jo -viitattu muutamiin semmoisiin. Henkilöt sortuvat ilman omaa syytä tai -hyvin lievän hairauksen johdosta (Duncan Macbethissa, Cordelia, -Desdemona, Siegfrid, Egmont y.m.). Mutta varsinainen traagillisuus -johtuu aina siveellisestä ristiriidasta, joka saattaa turmiota -tuottavaan toimintaan. Silloin voi tapahtua, että lopullinen sortuminen -aiheutuu jostakin traagillisen henkilön hairauksesta, joka on -ainoastaan satunnaisessa yhteydessä häntä hallitsevan innon eli -paatoksen kanssa, taikka että se on seurauksena aatteiden -välttämättömästä vastariidasta. Jälkimmäiseen traagillisuuden lajiin -tahtoisin lukea nekin tapaukset, jolloin jalo henkilö vapaaehtoisesti -uhrautuu aatteensa puolesta. Edelliselle muodolle antaa Vischer nimen -"das Tragische der einfachen Schuld"; sen nimeksi ehkä sopisi -_hairauksen_ traagillisuus, koska se perustuu vaan subjektiiviseen -hairahdukseen. Jälkimmäisen, Vischerin "das Tragische des -sittlichen Conflicts", nimittäisin _aatteiden vastariidan_ -traagillisuudeksi.[45] - -_Hairauksen traagillisuus_ siis ei saa alkuansa mistään aatteiden -välttämättömästä vastakkaisuudesta; erehdys tapahtuu, mutta se on vaan -traagillisen henkilön oman mielenlaadun tai satunnaisten olojen -tuottama. Aias (Sofokleen näytelmässä) riehuu hourumielisyydessään; -että hän lampaiden teloittamisella saastuttaa sankarinmaineensa, ei -tule mistään aatteiden ristiriidasta, ja vaikka sellainen järjetön -vimma onkin hänen kiivaan luontonsa mukainen, olisi hänen raivonsa -muullakin tavalla voinut ilmestyä. Sallimusperäinen sattumus saa aikaan -Oidipun rikokset. Tässä suhteessa otettakoon huomioon, mitä ylempänä -sanottiin ihmisluonteen eri puolista; mitä likempi on yhteys -mielenlaadun ja rikoksen välillä, sitä parempi. Ajatelkaamme Kullervoa. -F. Peranderin nerokkaan selityksen mukaan[46] Kullervo on kostajaksi -syntynyt ja kosto turmelee itse kostajan. Tuo hänen elämänsä tarkoitus -on tehnyt hänen luontonsa hurjaksi, välinpitämättömäksi, ja hänen -suunnaton rajuutensa puhkeaa monenlaisiin tuhotöihin. Se vie hänet -tappamaan Ilmarisen emännän ja viettelemään oman sisarensa; mutta -kostonsa hän ilman näitäkin olisi voinut täyttää. - -Tätä traagillisuuden muotoa on myös pahuuden raukeaminen omaan -mitättömyyteensä, josta jo edellisessä puhuttiin. Useinpa vääryys -kostetaan vääryydellä, tämä vaatii uutta kostoa, ja niin syntyy pitkä -jakso pahoja tekoja, kunnes vääryyden voima vihdoin kukistuu. Schiller -sanoo: - - Das eben ist der Fluch der bösen That, - Dass sie fortzeugend Böses muss gebären. - -(Se juuri on pahan teon kirous, että sen yhä uudestaan täytyy synnyttää -pahaa.) - -Siveellinen maailmanjärjestys on entiselleen asetettava; se vaatii siis -sovitusta. Esteetinen kokonaisuus on sitä täydellisempi, mitä -lähemmässä yhteydessä sovitus on rikoksen kanssa; parasta on, jos -rikkoja saapi niittää, mitä itse on kylvänyt. Niin Richard III:lle ja -Macbethille rangaistus tulee suorastaan niiden puolelta, joita he ovat -loukanneet. Yleensä hairauksen ja koston välillä pitää olla joku -sisällinen yhdysside; niiden tulee olla johonkin määrin samaa laatua. -Kullervo, tyly kostaja ja väkivallan mies, näkee itsensä vihdoin -yksinäiseksi, hyljätyksi, ja muisto siitä turmiosta, jonka hän -omaisillensa on tuonut, hänet maahan masentaa ja kääntää miekankärjen -hänen omaa rintaansa vastaan. Lear kuningas on vanhuuden heikkoudesta -liiaksi imarteluun taipuvainen, mutta imartelun hunajan verosta hän saa -maistaa kiittämättömyyden myrkkyä. K. Bergbom huomauttaa,[47] miten -Schillerin Maria Stuartin vie perikatoon tuo sama viehkeä tenhovoima, -joka on ollut hänen rikoksensa ensimmäinen kiihoitin ja nyt Marian -tahtomattakin hurmaa Mortimerin. Samoin Vischer muistuttaa, että -hänellä on "lemmen oikkujen ja hairausten saastuttama nuoruus -kaduttavana, ja lemmen-kadehtiva naisen-oikku on päävaikutin, miksi -Elisabet kirjoittaa kuolemantuomion alle". Mutta Marian kärsiminen ja -kuolema eivät ole hänen hairaustensa suoranaisia seurauksia; hänen -omatuntonsa vaan pitää ne vanhan rikoksen sovituksena, ja tämä se -kuolinhetkelläkin vuodattaa rauhan hänen sydämmeensä. Samalla hänen -traagillinen kohtalonsa muodostuu eheäksi kokonaisuudeksi. - -Tällaisella traagillisen henkilön oman syyllisyytensä tuntemisella on -suuri merkitys. Etenkin nykyajan katsantotapaa se vastaa paremmin kuin -paljas ulkonainen kukistuminen; sillä me olemme yhä enemmin -vieraantuneet tuosta vanhasta käsityksestä, että kärsiminen eli -rangaistus semmoisenaan muka on rikoksen sovitusta. Puhtaampi on siis -traagillisuus, jos syyllinen sisällisesti masentuu, kuin jos hän vaan -ulkonaisesti sortuu. Macbethissa ja Richard III:ssa näemme, kuinka -omantunnon vaivat nostavat heidän mielikuvituksensa kiihkeään raivoon; -Kullervo täydellä syyllisyyden tunnolla puhuttelee miekkaansa; Oidipus, -huomattuansa, kuinka hän näkevin silmin on hairahtunut, ei siedä enää -auringon valoa. Niinkuin esimerkeistä näkyy, tuo sisällinen -masentuminen voipi olla joko vapaaehtoista siveellisen järjestyksen -tunnustamista tai sisällisen pakon tuottamaa, ehdotonta tunnetta. -Lopullinen sortuminen saattaa sitten tapahtua monella tavalla: rikkoja -omalla kädellään vihkii itsensä sovitus-uhriksi, niinkuin Kullervo, -Othello ja Don Cesar Schillerin "Messinan morsiamessa", taikka tuho -tulee ulkoapäin milloin milläkin tavalla. -- Vieläpä sattumuskin voi -joskus olla rankaisijana, jos hairaus on ajattelematonta antautumista -sattumuksen valtaan. - -Jonkunlainen traagillisuuden välimuoto syntyy siiloin, kun henkilön -täytyy toimia omaa luontoansa vastaan ja sortua tähän ristiriitaan. -Tässä tapauksessa kaksi aatetta tai, oikeammin sanoen, kaksi voimaa, -törmää yhteen: siveellinen velvollisuus tai ulkonainen pakko ja -toiselta puolen luonne semmoisena, kuin se elämässä on vakaantunut, -joka sekin on siveellisesti oikeutettu, kun siinä on aatteellinen -sisällys; siitä johtuva sisällinen taistelu on ikäänkuin räjäys-aine, -joka särkee astian, mihin se on suljettu. Niin Hamlet, tuo jalo, -hienotunteinen kuninkaanpoika, saatuansa koston raskaan velvollisuuden, -joutuu epäilyksiin ja häilyy kauan toimen ja toimettomuuden välillä, -kunnes tämä vastahakoinen, koko hänen olennollensa vieras tehtävä -vihdoin hävittää hänen henkensä tasapainon; hän toimii sopimattomalla -ajalla eikä saa tarkoitustansa täytetyksi ennenkuin viimeisenä -hetkenään. Hänestäkin näkyy, niinkuin Kullervosta, miten kosto turmelee -kostajan. -- Kalevalan Ainossakin on omituinen sisällinen ristiriita: -äiti vaatii suostumaan vanhan Väinämöisen kosintaan, vaan neitsyen -kaino vilpittömyys kieltää häntä menemästä miehelle vastoin sydämmen -käskyä. Mutta Ainon hento mieli ei kestä tätä vastariitaa, vaan hän -murtuu, ennenkuin päätös on tehty, ja löytää rauhan "alta aaltojen -syvien". Tässä on täysivoimaista traagillisuutta ilman toimintaa ja -syyllisyyttä. - -Täydellisin muoto on _aatteiden vastariidan traagillisuus_. Se on -yhtäpitävä sen kanssa, mitä ylempänä esitettiin traagillisuuden -varsinaiseksi ytimeksi. Kaksi aatetta joutuu vastakkain; taistelu on -välttämätön, traagillisen henkilön täytyy rikkoa toista tai toista -aatetta vastaan. Jos hän loukkaa enemmän oikeutettua aatetta, niin hän -syyllisenä sortuu; mutta myös epäoikeutettu ylivoima saattaa hänet -toisinaan musertaa, kun hän vääryyttä vastustaen panee henkensä -alttiiksi. - -Tällaisia vastariitoja on ihmis-elämä täynnä. Selvimmin ne havaitaan -historian näyttämöllä, aatteiden suurella taistelutanterella, vaikka ne -eivät suinkaan siihen rajoitu. Vanha aate -- ajatelkaamme esim. -keskiaikaista katolisuutta -- on aikanansa ollut oikeutettu; mutta -uudelle, vapaammalle hengen suunnalle se on haitaksi. Sen on siis pakko -väistyä; mutta siinä on kuitenkin vielä siksi elinvoimaa, ett'ei se -raukea ilman kovaa vastarintaa. Näin syntyy taistelu. Uusi, voittoisa -aate ei ole aina itsestään jalompi, aatteellisesti korkeampi; mutta -historian kehitys sitä tarvitsee, ainakin väliaikaisesti. Niin esim. -uuden ajan alkupuolella enimmissä Euroopan maissa rajaton yksinvalta -hävitti keskiajan suhteellisesti vapaammat valtiolliset ja -yhteiskunnalliset laitokset (vertaa Goethen Götz von Berlichingen); -mutta tämä oli vaan väliaste, josta yleinen kansanvapaus sittemmin -voisi versoa sekä läänityslaitoksen että itsevallan raunioilla. Kun -järjellisemmät olosuhteet näin saavat väistyä vähemmän aatteenmukaisten -tieltä, voipi niiden puolustaja kuitenkin luottamuksella turvautua -- -vaikkapa kaukaiseenkin -- tulevaisuuteen, joka lopullisesti on -tasoittava entis-aikojen epäkohdat ja vääryydet. Näin katsottuna -ihmiskunnan historia muodostaa suuren taisteluin jakson, joka -kokonaisuudessaan tuo ilmi humaanisuuden ja siveellisten voimien -voiton, vaikka sen pyörteisiin hukkuu paljon hyvää ja kaunista. Suuret -ja mahtavat, sekä yksilöt että kansat, syöksyvät suunnattoman -vallanhimonsa takia perikatoon ja vähäväkiset usein kaatuvat heidän -intohimonsa uhreiksi; mutta ihmiskuntaan juurtunut täydellisyyden -kaipuu saattaa sitä pyrkimään yhä uusia ihanteita kohden. - -Tosi-elämässä aatteen voitto niinmuodoin osoitaikse historian koko -menossa, ja missä se ei selvästi tule näkyviin, siellä aavistava -henkemme olettaa meiltä kätketyn tarkoituksen. Mutta runoudessa -näytetään, miten aatteiden vastakohdat yksityistapauksissa selviävät -tavalla semmoisella, joka meille ilmaisee maailmaa hallitsevan -järjellisyyden voiman. Turha olisi kuitenkin koettaa kaavoihin -kahlehtia sitä elämän moninaisuutta, joka silmäämme kohtaa, kun -tarkastamme siveellisen vastariidan traagillisuutta. Toisinaan koko -taistelu tapahtuu henkilön omassa povessa; niin Oresteen sydämmen -anastaa temmellyspaikakseen kaksi velvollisuutta: kosto isän puolesta -ja luontainen rakkaus äitiin, ja samaten Leonteen rinnassa riehuu -taistelu pojan-rakkauden ja oikeudentunnon välillä.[48] -- Toisinaan -taas noiden vastakkaisten suuntien edustajina on kaksi henkilöä tai -puoluetta, joten eri aatteiden merkitys ja keskinäinen suhde tulee -selvemmästi ja monipuolisemmasti esitetyksi. Niin Daniel Hjortin -täysivertaisina vastustajina ovat Stålarm ja muut Sigismundin -puoluelaiset; niinkuin Daniel Hjort kannattaa yhteisen kansan asiaa, -niin hänen vastustajansa, uskollisina lailliselle hallitsijalleen, -puolustavat Sigismundia, vaikka samassa myös ylimysvaltaa. -Sigismundilaisillakin siis on oikeutettu asia kannatettavana; mutta -heidän täytyy sortua, sillä kansanvapaus on korkeampi aate kuin -lojaliteetti. Shakespearen Julius Caesarissa ovat yksinvaltaisuuden -kannattajina Julius Caesar, Antonius, Octavius, ja tasavallan -puolustajina Brutus ja hänen liittolaisensa. - -Katsokaamme vielä hetkinen viimeksimainittuja esimerkkejä. Me näemme, -kuinka noista yhteentörmänneistä aatteista toinen voittaa, toinen -alistuu. Mutta Daniel Hjortissa voittoisan aatteen kannattaja sortuu, -koska hän taistelussa on käyttänyt väärää keinoa, petosta; samalla -hänen äitinsäkin syyllisenä murtuu rajattoman kostonhimonsa tähden. -Toiselta puolen vastustajatkin kaatuvat jalosti taisteltuaan ja -jouduttuansa ankaran voittajan käsiin, ylevinä vielä sortuessansakin. --- Kuinka Brutus kukistuu yhdessä sen asian kanssa, jonka puolesta hän -taistelee, on jo ennen mainittu. Mitä vastustajiin tulee, niin Caesar, -valtaan pyrkiessään, saa surmansa, sillä sen verran tasavallassa vielä -on eloisuutta, että se hänet tuhoaa. Muut yksinvallan puolustajat, -vaikka vähemmän jalo-intoiset kuin Brutus ja hänen ystävänsä, jäävät -voitollisina eloon, mutta kunnioittaen tunnustavat vihollisensa -ansiot.[49] - -Näistä esimerkeistä jo näkyy, miten vastariita voi päättyä monella eri -tavalla. Vastakkaisten pyrintöjen kannattajat joutuvat hyvinkin usein -molemmat traagillisen kohtalon alaisiksi; mutta tämä kohtalo voi olla -eri laatua. Uuden aatteen uskalias sankari, joka nousee olevaisia oloja -vastaan, tahtoen maailmaa oman mielensä mukaan muodostaa, saa -tavallisesti kuolemalla sovittaa rohkeutensa; säännöllisten olojen -puolustaja, joka kylmällä älyllä vastustaa uudistajain hehkuvaa intoa, -usein jääpi eloon, sisällisesti masennettuna tai menetettyänsä sen, -mikä antoi arvon hänen elämällensä. Verrattakoon esim. Antigone ja -Kreon, Wallenstein ja Octavio Piccolomini, Maria Stuart ja Elisabet. -- -Ei murhenäytelmän pääsankarinkaan välttämättömästi tarvitse kuolla, -mutta myöntää täytyy, että traagillinen kohtalo sen kautta muodostuu -täydellisemmäksi, -- ei siitä syystä, että kuolema olisi ainoa taikka -edes tehokkain hairauksen sovittaja, vaan sentähden, että tiedämme -tapausten jakson silloin täydellisesti päättyneen. Harvoin mikään muu -päätös voi olla niin vakinaisesti muuttumaton, ett'ei se sisältäisi -jotain määrää hapuilevaa epätietoisuutta. Ja toiseksi se häiritsemätön -rauha, joka tulee sortuneen osaksi, tuntuu valuvan meidänkin mieleemme, -tuoden myrskyn jälkeen suloisen tyvennön. -- Mutta olipa traagillisesti -syyllisen loppu mimmoinen tahansa, aina on muistettava, mitä jo -mainittiin, että täydellisin sovinto syntyy silloin, kun hän ennen -loppuansa, sisällisesti sortuneena, oivaltaa hairahduksensa ja -tunnustaa siveellisen maailmanjärjestyksen tuomion oikeutetuksi. - -Ylempänä jo viitattiin siihen omituiseen tunteeseen, joka yhtyy -kaikkeen traagilliseen. Traagillisuus tuottaa ensiksi mielipahan -tunteen, kun näemme senkin, mikä ihanuutensa, suuruutensa, jaloutensa -tähden näyttää ansaitsevan ikuista pysyttämistä, sortuvan -katoavaisuuden lain alle; mutta toiselta puolen huomaamme sen -kukistajaksi tuon korkeimman voiman, joka maailmaa kannattaa, ja -havaitsemme siinä iankaikkisen maailmanjärjestyksen, ja tästä -sydämeemme vuotaa siveellisen mielihyvän ja turvallisuuden tunne. Näin -vastariitojen jälkeen syntyy ihana sovinto. Mielemme ylentyy -korkeampaan aatteelliseen maailmaan; äärevän olevaisuuden vaillinaiset -muodot voivat hävitä, mutta aatteen, järjellisyyden, voitto on taattu; -selvästi tajuamme, ett'ei maallinen perikato semmoisenaan ole pahin -onnettomuus, kunhan vaan maailman siveellinen keskusta pysyy, eli, -niinkuin Schiller sanoo: - - Das Leben ist der Guter höchstes nicht, - Der Übel grösstes aber ist die Schuld. - - (Ei parhain tavaroista elämä, - Mut pahin pahoista on syyllisyys.) - -Näin traagillisuuden runollinen kuvailu meidät vapauttaa äärevyyden ja -aineellisuuden siteistä, ja tässäkin mielessä sopii Aristoteleen kanssa -sanoa, että traagillisuus "pelon ja säälin avulla puhdistaa näiden -kaltaisia mielialoja", vaikka hänen sanojensa oikea tarkoitus ei niin -laajalle ulottune. - - - - -NELJÄS LUKU. - -Koomillisuus. - - -Kauneuden kolmas päälaji, koomillisuus, saapi sekin alkunsa siitä, että -äärevät ilmiöt ovat monenlaisten rajoitusten alaisia eivätkä voi -täydellisesti kuvastaa niissä toteutuvaa aatetta. Että koomilliset -esineet juuri puutteellisuudellaan herättävät mielihyvää, saattaa ensi -silmäykseltä vähän oudoksuttaa; mutta selitys on jo edellisessä -annettu. Koomillista kauneutta määriteltäessä mainittiin sen -pääpiirteet: ylevän tai ylevältä näyttävän sisällyksen ja sen tuiki -mitättömän muodon välillä ilmestyy äkkiä vastariita, joka naurulla -tunnustetaan vähäpätöiseksi aatteen ikuisen vallan rinnalla, ja siitä -syntyvä turvallisuuden tunne tuottaa mielihyvää. Koomillisuudessa on -siis kaksi puolta: toteutumaan pyrkivä ylevyys ja sitä vastustava -todellisuus, joka saattaa sen tyhjiin raukeamaan. Näiden puolten -tulee lujasti liittyä yhteen saman aistin-tajuttavan ilmiön -kautta, ja vastakohdan pitää yht'äkkiä joutua meidän havaittavaksemme, -niin että se leimauksen tavalla iskee sieluumme. Vastakohtain -yhteensattuessa syttyy koomillisuuden sähkökipinä. Meitä naurattaa -juttu laivasta, joka vei lähetyssaarnaajia Indiaan, mutta samalla myös -epäjumalankuvia, koska lähetyssaarnaajien juuri oli määrä vastustaa -epäjumalain-palvelusta. Kun nauramme jonkun henkilön itserakkautta, -niin naurumme on sitä virkeämpi, mitä vähemmän syytä huomaamme hänellä -olevan liialliseen itsetuntoon. -- Kuinka tärkeätä on, että ristiriita -äkkiä meitä yllättää, nähdään seuraavista esimerkeistä. Joku hilpeästi -lausuttu sukkeluus meitä suuresti huvittaa ja herättää makean naurun; -mutta jos joka päivä kuulemme samaa sukkeluutta mainittavan, niin se -menettää viehätyksensä, jopa viimein käy ikäväksi. Taittuneen oksan -äkkinäinen alas romahtaminen keskelle hellää lemmenkohtausta voi tehdä -koomillisen vaikutuksen; mutta vaikutus katoaa, jos tarkastelemme sitä -edeltäpäin ja näemme sen heiluvan, katkeavan ja vähitellen liukuvan -alas. Toisinaan äkkinäisyyden puute vaan on näennäinen: joku henkilö -esim. on tottunut puheessaan alinomaa käyttämään jotain sanaa ja me -odotamme sitä joka hetki; kun se tulee, niin se meitä naurattaa. -Luulisi odotuksen tässä tapauksessa edistäneen koomillisuutta; mutta -asia ei ole niin. Sana itsestään ei olisi naurettava, ellei sitä -alituisesti käytettäisi, sekä sopivissa että sopimattomissa tiloissa. -Me kyllä odotamme sitä joka hetki; mutta emme koskaan tiedä, milloin se -tulee. Kun se sitten välttyy puhujan huulilta, on se aina jotain -arvaamatonta, ja että lausuttava ajatus saapi ilmaistakseen juuri tämän -sanan, joka jo on saanut erityisen leiman, tuntuu meistä lystilliseltä. --- Muutoin on huomattava, että tuo äkkinäisyyden vaatimus ei koske itse -asiaa, vaan mielenvaikutusta; hitaasti tapahtuva seikka tai vakinainen -ilmiö voi sekin olla koomillinen, jos se yht'äkkiä meidät valtaa. - -Koomillisuuden toinen puoli sanottiin olevan ylevä tai kumminkin -ylevältä näyttävä sisällys; mutta se on tietysti vaan suhteellisesti -ylevä, vastapuoleen verrattuna. Jos harleikki hyppäyksillänsä naurattaa -yleisöä, niin katselijat tietämättänsä mielessään vertailevat hänen -hullunkurisia temppujaan ihmisten tavalliseen käytökseen, joka silloin -tuntuu ylevältä, vaikka se toisissa tapauksissa, korkeampain ilmiöin -rinnalla, saattaa olla hyvinkin jokapäiväistä. Mutta ylevimpiäkin voi -koomillisuus hyväksensä käyttää. Onhan Goethe Faustissaan leikillisesti -esittänyt Herran ja paholaisen väliä, antaessaan Mefistofeleen, -keskusteltuaan Jumalan kanssa, itsekseen miettiä: "onpa varsin -kaunista, kun korkea herra näin ihmisen tavalla juttelee itse -paholaisen kanssa." Tämä ei ole pilkkaa, vaan vilpitöntä huumoria; -mutta huumorin tekee mahdolliseksi se seikka, että runoilijan oma -käsitys jumaluudesta on paljoa ylevämpi kuin tavallinen -antropomorfistinen katsantotapa. - -Kaikesta huomataan, että koomillisuus on ylevyyden täysi vastakohta. -Se on nurin kääntynyt ylevyys. Tässähän muoto, huomiota herättävä -ilmiö, vaikka kyllä itsestään arvokas ja mahtava, ei riitä -sisällyksensä koko suuruutta ilmaisemaan; koomillisuudessa päinvastoin -muoto, sisällystä kannattava ilmiö, vaikka se ei mitenkään vastaa -tämän sisällyksen todellista tai luuloteltua arvoa, kaikessa -halpuudessaan ja jokapäiväisyydessään saa loistavan voiton tuosta -pöyhkeilevästä sisällyksestä, osoittaen, että jalo aatekin, kun sen on -määrä esiintyä tässä matoisessa maailmassa, usein saa alentua -ylhäiseltä valtaistuimeltaan ja silloin takertuu tavallisten olojen -vähäpätöisyyteen. Sillä aate ylevyydessään kohoaa korkealle aineellisen -maailman rajoittavien pikkuolojen yli, vaikka sen toteutuessaan täytyy -käyttää niiden alhaista muotoa; mutta halpa olevaisuus tahtoo kostoa -jokapäiväisten ilmiöin halveksimisesta ja väijyy korskeata -hallitsijaansa, tehden monenlaisia kepposia ja paljastaen kaikki -herransa heikkoudet. - -Mutta koomillisuutta sopii ajatella, ei ainoastaan ylevyyden, vaan -erityisesti traagillisuudenkin vastakohdaksi. Traagillisuus, niinkuin -on nähty, perustuu maailmanjärjestyksessä ilmaantuviin vastariitoihin -eli siihen, että siveellistä maailmanjärjestystä loukataan ja syyllisen -henkilön sentähden täytyy sortua. Koomillisuuskin syntyy tällaisesta -ristiriidasta; mutta vastariita on lievempää laatua; se on vaan joku -puute tai yksipuolisuus, joka paljastetaan kaikessa tyhjyydessään ja -huomataan tuiki mitättömäksi. Sentähden se ei vaadi koomillisen -henkilön kukistumista; vaan tämä saatetaan ainoastaan naurun alaiseksi, -ja nauru on tapahtuneen loukkauksen sovitus. Niin esim. Eskon -yksinkertaisuus semmoisenaan on epäkohta ja niinmuodoin, kuten jokainen -epäkohta, loukkaus maailmanjärjestystä vastaan. Vielä paremmin tämä -arvostelu sopii Nummisuutarin perheen ahneuteen. Mutta ei kumpikaan ole -sellainen siveellinen rikos, joka uhkaa ihmisen oikeuden perusteita. -Molemmat ovat helposti sovitettavissa; ne saavat tuomionsa, kun Eskon -onnistumaton naimaretki antaa meille aihetta sydämmelliseen nauruun. -- -Kuinka likeisesti koomillisuus on traagillisuuden sukua, todistaa -muutoin se tosiasia, että ne välisti voivat tulla hyvinkin lähelle -toisiaan; niin esim. Molièren Saiturissa tuo melkein kauhistava -kohtaus, kun Harpagon, lippaansa kadotettuaan, joutuu mielipuolisuuden -rajoille, suuresti vivahtaa traagillisuuteen, ja saman runoilijan -Ihmisvihaajassa ("Le Misanthrope") päähenkilön luonne ja kohtalo ovat -ainakin yhtä paljon traagillista kuin koomillista laatua. - -Yllämainitussa jo huomataan, että koomillisuus on varsin läheisessä -yhteydessä maailman siveellisen järjestyksen kanssa. Ei se kuitenkaan -kohdistu sen tahalliseen rikkomiseen eli siveellisiin hairahduksiin, -vaan pikemmin niihin tapauksiin, joissa näkyy hengen kykenemättömyys -hallita aineellisia välikappaleitansa. Mutta tämäkin tietysti häiritsee -maailmanjärjestyksen eheyttä. Sentähden koomillisuuden tajuaminen -edellyttääkin selvempää tai himmeämpää maailmanjärjestyksen älyämistä, -sanalla sanoen, jonkunlaista täysitajuisuutta. Ei siis kumma, että -koomillisuuden tunne ja siitä johtuva nauru -- samoin kuin ylevyydenkin -tunne -- tavataan ainoastaan ihmisessä. Eläin kyllä tuntee surua ja -iloa, ja kuolevan hirvenkin sanotaan kyyneltynein silmin katsovan -tappajaansa; mutta itsetajuiselle ihmiselle yksin on naurun lahja -suotu. Hän yksin saattaa keventää mieltänsä naurulla tai varsinaisella -itkulla. Tosin eri henkilöitä naurattavat hyvinkin erilaiset asiat. -Luonnon-ihmisissä, lapsissa tai aivan sivistymättömissä henkilöissä, -kaikki, mikä on outoa, herättää naurua; se on heissä pikemmin -kummastuksen kuin koomillisuuden-tunteen ilmaus. Mitä alhaisemmalla -kehitys-asteella joku on, sitä väkevämpiä, käsintuntuvampia -nauratuskeinoja tarvitaan; mitä enemmin ihminen on henkisesti -varttunut, sitä paremmin hän kykenee korkeampaa koomillisuutta -havaitsemaan. Mutta tämä kaikki juuri osoittaa, että koomillisuuden -tajuaminen etupäässä riippuu olevaisuuden itsetajuisesta -käsittämisestä. Älköön minua väärin ymmärrettäkö! En tarkoita, että -koomillisten seikkojen älyäminen olisi pelkkä ymmärryksen asia, -ajatustoimen välittämä. Päinvastoin: se on välitön, havaintoon -perustuva ja kuvausvoiman kannattama sieluntoiminta; virkeä -mielikuvitus yhdistää hilpeästi nuo molemmat kuvat, joiden -yhteentörmäys tuottaa naurettavaisuuden tunteen. Sen näkee siitäkin, -että on paljon ihmisiä, etevälahjaisiakin ja ymmärrykseltään -kehittyneitä, joiden yksitotiseen mieleen ei pysty koomillisuus; heidän -fantasialtaan arvattavasti puuttuu kyky sovittaa yhteen vastakkaisia -mielikuvia siihen tapaan, kuin koomillisuus sitä vaatii, taikka heidän -yksivakainen katsantotapansa on totuttanut heitä panemaan liian suurta -arvoa pienimpiinkin maailmanjärjestyksen loukkauksiin, jotta heidän on -mahdoton naurulla niistä vapautua. - -Yleensä itsetajuisuudella on tärkeä osa koomillisuudessa. Huomatessamme -jotakin koomillista, ajattelemme ihan ehdottomasti kysymyksessä olevaa -henkilöä tai esinettä täysin itsetajuiseksi; muutoin vastariita olisi -mitätön eikä meitä naurattaisi. Katsojassahan, meissä itsessämme, aina -tapahtuu ristiriitaisuuden tajuaminen, noiden molempain puolten -yhteensovittaminen; mutta meidän täytyy samalla mielessämme kuvailla -koomillisen esineen itse kykenevän sitä käsittämään, vaikka se olisikin -eläin tai hengetön kapine. Helpoimmin se tietysti luonnistuu, kun tämä -olento on ihminen; sentähden koomillisuuden varsinainen ja tärkein ala -on ihmisluonteet ja ihmis-elämän toimet. Valaiskoot sitä muutamat -esimerkit. Kun Sven Dufva, pakoon komennettaessa, ryntää sillalle -vihollista vastaan, niin nauramme tätä taitamatonta temppua, joka -kuitenkin kaikessa epätajuisuudessaan on paljoa asianmukaisempi, kuin -mitä hän itse aavistaa; mutta hymyillessämme meistä tuntuu, kuin tuon -uljaan pojan kyllä pitäisi tietää, mitä sillä hetkellä tarkoitetaan. -Jos eläimet esiintyvät naurettavina, niin lainaamme heille omaa -itsetajuntaamme, olettaen niiden toimivan johdonmukaisesti ihmisen -tavalla. Eräs pieni koira oli oppinut istumaan takajaloillaan -saadaksensa jonkun herkkupalan; mutta näin se myös istui suljetun oven -takana pyytämässä, että joku sen toiselta puolelta avaisi. Kun nauramme -tätä koiran naiivisuutta, niin otaksumme tietysti sen täysin käsittävän -menetystapansa hullunkurisuuden; koiran mielikuvituksessa sitä vastoin -halu saada ihmiseltä apua ja tuo rukoilevan asento välittömästi -liittyivät yhteen, josta seuraus oli pystyssä-olo. -- Kun kielivirhe -käy naurettavaksi, ajatellaan niin-ikään puhujan mahdollisesti itse -tarkoittaneen sitä, mikä lauseessa tulee esiin. Jossakin sanomalehdessä -kerrottiin miehen laivasta pudonneen veteen. Sitten jatkettiin: -"_häntä_ saatiin sieltä ylös, mutta oli jo kuollut, ennenkuin -lääkärin-apua saatiin". Oletamme kirjoittajan todellakin tarkoittaneen -hännällistä ihmistä, joka putosi veteen, ja sitten saamme silmiemme -eteen huvittavan kuvan tuosta eläimenruumiin koristuksesta, joka itse -on muuttunut eläväksi olennoksi ja kuolee. Näin mielikuvituksemme asiaa -muodostelee; mutta todellisuudessa tiedämme virheen vahingossa tulleen. --- Elottomat kappaleet voivat niin-ikään tuntua koomillisilta, kun -niitä verrataan elollisiin, täysitajuisiin: vanha hökkeli uhkaa joka -hetki kaatua, mutta lykkää päätöksensä päivästä päivään j.n.e. -- -Kaikissa näissä tapauksissa ilmiöissä piilevä epätajuisuus ikäänkuin -pitää leikkiä itsetajunnan kanssa, joka tahtoo sitä hallita, ja -viekoittelee sitä kaikenlaisiin hullutuksiin, joiden syy työnnetään -tuon viisaan valtiaan niskoille. - -Kauneuden ilmauksissa satunnaisuus sävyisästi mukaantuu -aatteen vaatimuksiin; ylevyydessä, etenkin traagillisuudessa, -maailmanjärjestyksen ankara välttämättömyys sitä lannistaa. Mutta -koomillisuudessa se sitä vastoin anastaa itselleen vapaan -tepastelukentän; sillä onhan koko koomillisuus, niin sanoakseni, -satunnaisten ilmiöin voitollinen kapina maailman säännöllisyyttä -vastaan. Kuinka sattumus tällä alalla ylinnä komeilee, näkyy jokaisesta -koomillisuuden esimerkistä eikä siis tässä kaivanne tarkempaa -valaistusta. - -Edellisestä nähdään myöskin, että koomillisuuden pohjana on epäkohta, -selvästi havaittava poikkeus maailman järjellisyydestä. Sellainen -epäkohta on tietysti itsestään ruma, silloinkin kun se ilmaantuu -muutoin kauniissa esineessä. Rumuudella onkin koomillisuudessa laaja -oikeus ja merkitys, paljoa laajempi kuin ylevyyden piirissä. Ruma voi -esiintyä ylevänä, niinkuin ennen on sanottu, jos se on peloittava. -Muissa tapauksissa se voi tulla naurun-alaiseksi ja sen johdosta -koomilliseksi, paitsi jos se on inhottava; sillä inhottava, niinkuin jo -on osoitettu, ei voi tehdä mitään esteetistä vaikutusta. Peloittavan -todellista tai ajateltua vahingollisuutta ei voi naurulla poistaa eikä -sitä siis voi tajuta koomilliseksi; samoin on pahankin laita, kun -pidetään silmällä sen tuottamaa tuhoa. Mutta korkeammalta näkökannalta -katsoen sen turmiollisuus haihtuu tyhjiin, kun tiedetään pahan -kukistuvan ikuisen järjen vallan alle; sentähden Goethe on voinut -humoristisesti kuvata Mefistofelesta, ja keskiajan mysterioissa pahat -henget saivat osakseen naurettavien ilvehtijäin tehtävän. Toisin on, -missä ilman tätä yleistä näköalaa pahan yksityisvaikutukset tulevat -kysymykseen, se on: missä paha samalla on peloittava tai vahingollinen. -Joku pahe, esim. juopumus, joka saattaa hävittää perheellisen onnen, ei -näin kokonaisuudessaan katsottuna ja yhteydessä turmiollisten -seuraustensa kanssa anna aihetta koomillisiin tunteisiin; vielä -vähemmin varkautta voi pitää naurettavana. Sitä vastoin juomarin -horjuvat liikkeet ja kompastukset näyttävät naurettavilta, kun ei -ajatella asian siveellistä puolta, ja joku sukkelasti toimitettu -varkaus voi sekin herättää naurua, jos mielestä poistetaan rikoksen -moraalinen inhottavaisuus. Yleensä koomillisuuden tunto hyvin suuressa -määrässä riippuu katsantokannasta: moni asia tuntuu ahtaammassa -piirissä kovinkin vakavalta, mutta huomataan yleisemmältä kannalta -arvosteltuna vähäpätöiseksi ja naurettavaksi; toiset asiat taas voivat -yksityisinä ilmauksina olla koomillisia, vaikka ne yleisemmin -käsitettyinä eivät anna leikille sijaa. - -Yksityis-olento, jonka karakteristinen omituisuus liian jyrkästi -poikkeaa koko lajin yleisluonnosta, on tietysti ruma. Tähän perustuu -rumuuden idealiseeraus irvikuvassa. Taiteilija tahtoo syystä tai -toisesta, tavallisesti ivataksensa, naurettavalla tavalla esittää -jonkun henkilön tai muun esineen omituisuutta ja liioittelee sitä. Hän -yrittää esim. kuvata tyhmää tolvanaa, oikein tomppelimaisuuden -esikuvaa, poimii senvuoksi eri ihmisistä sopivia piirteitä ja sulattaa -ne yhteen. Siten syntyy _karrikatyyri eli irvikuva_. Se ei kuulu -yksin-omaan kuvaamataiteeseen, vaan kirjallisuudessakin voi täten -esittää luonteita ja oloja; niin tehdään esim. useissa Sigurdin -satiireissa. - -Vaan palatkaamme tuohon itsetajuisuuteen, jonka arveltiin suuremmassa -tai vähemmässä määrässä sisältyvän kaikkeen, mikä on koomillista, ja -verratkaamme keskenään muutamia naurettavia kohtia, joissa ilmaantuu -eri määrä itsetajuisuutta. "Windsorin iloiset naiset" (Shakespearen -samannimisessä komediassa) sullovat irstailevan Fallstaffin, tehtyänsä -hänestä monenlaista pilaa, vihdoin pesuvaatteiden alle koriin, jossa -lihava, isovatsainen miesparka saa hikoilla lemmenhurmauksensa pois. -Taikka: Esko ei malta olla kostamatta Teemulle häneltä muka kärsittyä -vääryyttä, vaan rientää hänen kotiinsa, jossa Teemu juuri on saanut -selkäsaunan isältään; mutta siellä isä, "juureva ukko", ja poika äkkiä -tekevät sovinnon ja peittoovat Eskoa aika tavalla, ja siihenpä raukeaa -Eskon urhea yritys. Näissä tapauksissa on kaikki ulkonaista, -aistillisesti havaittavaa, jotenkin järeätä. Toista laatua ovat -sellaiset kokkapuheet kuin tuo tunnettu: "Pythagoras, kun oli keksinyt -oppilauseensa, uhrasi hekatombin, ja siitä asti jokainen härkä vapisee, -kun uusi totuus tulee ilmi." Ei mikään ulkonainen tapaus tee sitä -naurettavaksi, vaan käsitteiden sukkela yhteensommitteleminen, kun -ensin ajatellaan niitä luonnollisia härkiä, jotka muodostivat -hekatombin, satais-uhrin, ja sitten "härkä" sanan kuvaannollista -merkitystä. Samoin oli asian laita, kun Talleyrand sanoi, että kieli on -keksitty ajatusten peittämiseksi; hauskuutta tuottaa tässä se omituinen -ristiriita, mikä on olemassa kielen oikean tarkoituksen ja sen -väärinkäyttämisen välillä, kun tämä jälkimmäinen ivallisesti pannaan -edellisen sijaan. Viimeksimainituissa esimerkeissä on lystillisyys ihan -ajatuksellista laatua, täysitajuisen älyn synnyttämää. Mutta ei -ensinmainitut eivätkä jälkimmäiset vielä osoita sellaista koomillista -vastariitaa, jonka ohessa selvästi tajuaisimme maailmanjärjestyksen -käyvän ikuista menoansa, epäkohdista huolimatta. Niin tapahtuu esim., -kuten jo ennen on huomautettu, jos tarkastamme Sven Dufvan tai Eskon -luonnetta kokonaisuudessaan. Heitä nauraessamme tunnemme, mikä kunto -heissä piilee, ja nauruumme sekaantuu mieltymys ja myötätuntoisuus. -Samoin, kun joku henkilö tekee pilaa omista heikkouksistaan, hän itse -naurullaan ne sovittaa, tunnustaen järjellisyyden valtaa. Niin esim. -kertoja "Vänrikki Stool" nimisessä runossa leikillisesti puhuu omasta -ajattelemattomuudestaan ja kujeistaan vanhaa soturia kohtaan; mutta -tämä leikinlasku ja hänen muuttunut käytöstapansa runon loppupuolella -sovittaa täydellisesti hänen vallattomuutensa. - -Näissä esimerkeissä meille tarjoutuu kolme koomillisuuden muotoa: -ensimmäinen on _luonnon-omainen koomillisuus eli ilve_ (jolloin -"ilve" sanalla on laajempi merkitys kuin tavallisessa puheessa), toinen -_sukkeluus_ ja kolmas _huumori_. - -Luonnon-omaisen koomillisuuden tunnusmerkki on naurettavan ilmiön -ulkonainen havainnollisuus, ilman selvää tietoa epäkohdan suhteesta -siveelliseen maailmanjärjestykseen. Mutta kun nauramme tällaista -ilmiötä, niin meissä kuitenkin aina on vaistomainen tunne sen -ristiriitaisuudesta maailmanjärjestyksen kanssa, ja tässäkin -tapauksessa pysyy yllämainittu koomillisuuden perussääntö, että -lievänlainen, aatteen epätäydellisestä toteutumisesta syntyvä -epäkohta tunnustetaan vähäpätöiseksi ja sovitetaan naurulla. Tähän -koomillisuuden piiriin kuuluvat kaikki nuo usein hyvinkin karkeat -jokapäiväiset sattumukset, jotka naurattavat äkkinäisyytensä ja -epäsoveliaisuutensa takia: kompastumiset, änkytykset ja aivastamiset -keskellä juhlallista puhetta, omenan putoaminen puusta sen varjossa -lepäävän nenälle j.n.e.; samaten myös eläinten, esim. vohlien tai -apinain hyppäykset, clownien keikaukset ja kömpelöt sukkeluudet, -sanalla sanoen, kaikenlaiset hullunkuriset liikkeet ja temput (kaikki -ilveet sanan varsinaisessa merkityksessä). Tältä alalta on ottanut -aineensa italialaisten "Commedia dell' arte", jossa esiintyy joukko -vakinaisia ilveilijä-henkilöitä, niinkuin Arlecquino (Harlekiini), -Pulcinella, Colombina y.m.; samaten myös vanhat saksalaiset -Hanswurstiaadit j.n.e. Italialaisilla on senkaltaisia ilmiöitä varten -nimitykset "burlesco" ja "buffo"; burleski-sana on meilläkin tunnettu. --- Että koomillisuus tähän suuntaan rohkenee mennä hyvinkin kauas, -säädyllisyyden käskyistä huolimatta, ei tarvitse kummeksia; sillä se on -koomillisuuden alkuperäisin aste, joka vaistomaisesti pyrkii -osoittamaan, kuinka onteloita paljaat ulkonaiset muodot useinkin ovat -ja kuinka teeskenteleväisyys ei voi peittelemällä syrjäyttää -aistillisuuden luonnollisia vaatimuksia. Tuskin tarvitsee mainita, -ett'ei ulkonainen säädyllisyys ole sama kuin siveellisyys. Muutoin on -muistettava, että mitä enemmän sivistys poikkeaa luonnollisuudesta, -mitä hempeämmäksi se tulee, sitä enemmän se antaa aihetta -säädyllisyyden tunnon loukkaamiseen ja vastavaikutuksen kautta siihen -houkuttelee. Tämä tietysti koskee kaikkia koomillisuuden lajeja. Mutta -luonnon-omaiseen koomillisuuteen ei ole luettava ainoastaan tällaisia -aineellisia, mekaanisia, naurun aiheita, vaan myöskin ajattelemisen ja -mielikuvituksen välittämiä kohtauksia, joiden koomillisuus on aivan -alkuperäistä, naiivia laatua. Niin esim. Esko, kun hänen isänsä -kertoilee Topiaksesta ja tulee maininneeksi suurta kalaa, yht'äkkiä -katkaisee hänen puheensa kysymyksellä: "Panikos mamma silakoita myös -eväspussiini?" -- Muistettakoon niin-ikään tuota hauskaa kohtausta -Seitsemästä veljeksestä, kun veljekset näkevät vanhan Valkonsa yhden -silmän pimeässä kiiltävän ja luulevat hevostansa aaveeksi, jota -koettavat manauksilla karkoittaa. - -Päinvastoin kuin luonnon-omaisessa koomillisuudessa, jossa kaikki on -ulkonaista ilmaumaa, on koomillisuuden toinen muoto, _sukkeluus_, -kauttaaltaan sisällistä laatua. Nuo naurettavan ilmiön molemmat puolet -ovat tässä vaan mielikuvia, fantasian toimella yhdistettäviä -käsitteitä. Välittäjänä on sentähden pääasiallisesti kieli tai joskus -kielen sijassa kuvat ja merkit. Koomillinen vaikutus, vastakohtain -yhteensattuminen, syntyy siitä, että kaukaisia toisilleen ventovieraita -käsitteitä yht'äkkiä saatetaan toistensa yhteyteen ja siten asetetaan -uuteen, odottamattomaan valoon. Niinpä yllämainituissa esimerkeissä nuo -erilaiset härkä-sanan merkitykset ja kieli-käsite ynnä sille ihan -vastakkainen ajatusten peittämisen tarkoitus. Sattuvasti kyllä on -sanottu sukkeluuden olevan valhepapin, joka on valmis vihkimään yhteen -mitkä pariskunnat hyvänsä, mutta ainoastaan sellaisia, joiden yhtymistä -holhojat ja sukulaiset (s.o. asiain todellinen yhteys) eivät suvaitse. -Laajan laaja on se ala, jolta sukkeluus vaanii naurun aiheita; sillä -mihinkä sen naljakas silmä ei voisi tunkeutua? Koetanpa muutamilla -esimerkeillä antaa jonkunlaista käsitystä sen monenlaisista muodoista. - -Kun kieli on sukkeluuden kannattaja, niin ensiksi itse kieli -semmoisenaan voi olla sen esineenä, vieläpä kahdella tavalla, joko -sointunsa tai sanojensa merkityksen puolesta. Edellisessä tapauksessa -syntyy n.s. _sointusukkeluuksia_, jälkimmäisessä varsinainen -_sanaleikki eli sanasutkaus_ (jotka nimitykset laajemmassa -merkityksessä käsittävät sointusukkeluudetkin). -- Sointusukkeluuksia -tavataan runsaasti Shakespearen draamoissa; muistutan vaan Poloniuksen -puhetta Hamletissa: - - Syyn harkitsemme tähän muutokseen, - Tai oikeammin: puutokseen; näät, tuolla - Puutteellisella muutoksell' on syynsä. - -Samanlaisia sanasutkauksia täynnä on Abraham a Santa Claran tapaan -mukaeltu kapusiinilaisen saarna Schillerin Wallensteinissä. Vanhassa -suomalaisessa sanaseppäisyydessä on niinikään paljon tällaisia -sointusukkeluuksia; samaa laatua ovat semmoiset Kalevalan ja -kansankielen käänteet kuin "ihveniä, ahvenia", tai "Inkerelle, -Penkerelle", y.m. -- Varsinainen sanaleikki sitä vastoin perustuu -sanojen erilaiseen käytäntöön, niiden alkuperäiseen ja kuvaannolliseen -merkitykseen. Tällaisiakin sanansolmuja tapaamme kosolta -Shakespearessä, varsinkin hänen komedioissaan; muistettava on, että -kaikenlaisten sanasutkausten käyttäminen oli kuudennellatoista -vuosisadalla sivistyneen seurakielen vaatimuksia. Esimerkkinä -varsinaisesta sanaleikistä olkoon eräs saksalaisen epigrammatikon -Logaun mieteruno, joka suomeksi mukailtuna kuuluisi näin: - - Puustavi se kuolettaa: - Joka kammoo kuolemaa, - Karttakoon sit' ainiaan. - Siksi moni tosiaan - Tarkoin pysyy nykyään - Kirjan-opist' erillään. - --- Tähän kielelliseen koomillisuuteen kuuluvat myös naurettavat -kielivirheet, joita ennen on huomautettu, ja kaikenlaiset sanojen -vääntämiset taitamattomuudesta taikka leikillisessä tarkoituksessa. -Samaan luokkaan sopii lukea n.s. kansanetymologiat, esim. kun "viemäri" -sanan analogian mukaan vettä tuovaa torvea sanotaan "tuomariksi". - -Mutta niinkuin mielikuvitus näin huviksensa leikkii kielellä, -käsitteiden ilmoituskeinolla, niin se myös saattaa tehdä itse käsitteet -leikkinsä esineeksi, yhdistäen mitä ristiriitaisimpia toisiinsa. -Lisättäköön pari esimerkkiä. Sanotaan jonkun sitovan solmun -nenäliinaansa, että paremmin unohtaisi jotakin. -- Saksalainen -humoristi Lichtenberg on (englannin kielestä mukailemalla) kirjoittanut -erään huutokauppaluettelon, jossa muun muassa mainitaan: terätön veitsi -ilman päätä, hiirenlaukko hiirineen, rillit vanhoja, likinäköisiksi -käyneitä metsäkoiria varten, vaskinen avaimenreikä ynnä muita -yhtä ihmeellisiä kapineita. Sama kirjailija kertoo Gibraltarin -vedenpäällisistä pattereista, että niissä oli joka ampumareiässä toinen -reikä, joka oli melkein suurempi kuin edellinen. Näiden leikkipuheiden -hullunkurisuus tulee erittäinkin siitä, että turhaan koetamme -mielessämme kuvitella tällaisia esineitä. - -Erityisen kokkapuhe-ryhmän muodostaa _kuvaannollinen eli -vertaileva_ sukkeluus. Kahden esineen, vertauksella selitettävän ja -vertauskuvana käytetyn, ilmeinen vastakkaisuus panee nauruhermot -liikkeelle. Kun Karri Nummisuutareissa käskee häävieraita syömään -sanoen: "ravitkaat itsenne, että seisoo vatsanne kuin papin säkki, -viisto ja pullea edessänne", niin siitä syntyvä mielikuva tuntuu -naurettavalta, ajatellessamme tuota elimistön tärkeätä osaa tuiki -mekaaniseksi, pulleaksi esineeksi, joka seisoo ihmisen edessä, -muistuttaen linnun kupua. Enimmiten henkisempi olento näin asetetaan -aineellisen kappaleen verroille, esim. huikentelevaa ihmistä kuvataan -tuuliviiriksi. Toisinaan tapahtuu päinvastoin: aineelliselle esineelle -annetaan henkinen itsenäisyys, esim. kun vierasmies oikeuden edessä -todisti tunteneensa varastetun pyssyn siitä asti, kun se oli pieni -pistooli. Faustissa Brockenin pitkiä kallionkieliä verrataan neniin, -jotka kuorsaavat ja puhaltelevat; silloin tietysti vuorta täytyy -ajatella ihmisen kaltaiseksi. Tässä tapauksessa mielikuvituksemme heti -pyörähdyttää vertauksen perinvastaiseen suuntaan, näyttäen tuon -aineellisen kappaleen henkisen vähäpätöisyyden, joka joutuu -naurettavaksi, kun ristiriita täten vielä selvemmin tuikahtaa esiin. -- -Usein tällainen vertaus laajenee kertoelmaksi, taikka leikinlaskija -antaa useampain kokkapuheiden seurata toisiansa, jotta ne muodostavat -kokonaisen sarjan, koettaen siten valaista esinettä eri taholta ja -korvata vertausten luontaista riittämättömyyttä. Muistettakoon vaan, -kuinka Shakespearen näytelmissä monenkertaisilla kokkapuheilla -pommitetaan Fallstaffin vatsaa ja Bardolfin nenää. - -Vihdoin on vielä mainittava _ironia eli sala-iva_. Se iskee -suoranaisemmin kuin edelliset sukkeluuden lajit naurettavaan -epäkohtaan; sillä se ei hae ristiriidan valaisemiseksi kaukaisia -vertauskohtia, vaan pysyy naurettavassa esineessä. Jotta sen heikot -puolet selvemmin ilmaantuisivat, kiitetään sitä näön vuoksi, mutta -tavalla semmoisella, että kiitos oikeastaan on moitetta. Tämä voi -tapahtua kahdella tavalla: joko ylistetään niitä kohtia, joita -tahdotaan heikkouksina esittää, ja samalla niitä kaunistellaan jos -joillakin perusteilla, taikka omistetaan esineelle sellaisia -olemattomia ominaisuuksia, jotka ovat sen todelliselle olemukselle -vastakkaisia. Edellistä laatua on se ironia, joka piilee Runebergin -Kuninkaassa; juhlallisesti, ikäänkuin hyväksymällä, esitetään Kustaa IV -Aadolfin lapsellista ja mieletöntä korskeutta, kun hän pukeutuu Kaarle -XII:n sota-asuun ja sillä luulee pelastavansa valtakuntansa. -Jälkimmäistä laatua on sala-iva, jos esim. tyhmää ihmistä ylistetään -Sokrateeksi, tieteen valoksi j.n.e. Tällainen iva on katkeraa ja voi -yltyä vallan säälimättömäksi, musertavaksi, jolloin sitä sanotaan -_sarkasmiksi_. Edellisessä tapauksessa ironia on lievempää, -ainakin muodoltansa, vaikka se tosin itse asiassa on pisteliäämpi, -koska se tunkeutuu syvemmälle. Yleensä ironia voi olla hienompaa ja -kömpelömpää laatua. Se on hienompaa, jos ei leikinlaskija alusta alkain -päästä ylistyspuhettaan liian vapaasti virtaamaan, vaan pidättää ja -rajoittaa sitä, pysyen näennäisesti vakaana ja yksitotisena, kunnes iva -on noussut korkeimmilleen ja tulvaa reunojen yli. Kuulija ei saa heti -huomata puheen tarkoitusta; sitä suurempi sitten on hauskuus. Tärkeä on -totisuuden varjo: niin esim. Ariosto näennäisesti täydellä innolla ja -luottamuksella kertoilee sankariensa mahdottomista urostöistä, tehden -pilkkaa keskiajan ritarijutuista. - -Niinkuin monestakin esimerkistä havaitaan, sukkeluus sangen usein -ulottuu puhtaan koomillisuuden rajojen yli satiirin piiriin. -- -Sukkeluus on älyn leikki, joka kaukaisimmatkin yhdistää ja siten -näyttää, miten kaikki kuitenkin on yhtä; sillä liittäähän maailman -kokonaisuus erinkaltaisimmatkin toisiinsa. Näin sekin puolestaan on -hengen vapauden todiste, osoittaen ihmishengen valtaa olioita mielin -määrin yhteensovittaa. Tämä voi tietysti tapahtua ainoastaan -sisällisesti mielikuvituksessa; sentähden sukkeluus pysyy esineiden -varsinaiselle olemukselle vieraana eikä kajoo niiden sisimpään -luontoon. Maailmanjärjestys semmoisenaan jää siltä syrjälle; se -ryntäilee vaan yksityiskohtia vastaan. Jean Paul lausuukin siitä: -"Sukkeluus, luonnon anagrammi, on luonnoltaan henkien ja jumalien -kieltäjä; _se ei ota osaa mihinkään olentoon, vaan ainoastaan sen -suhteisiin_; se ei kunnioita eikä halveksi mitään; kaikki asiat -ovat sille yhdentekeviä, jos ne vaan tulevat yhtäläisiksi ja -yhdennäköisiksi; se ei tahdo muuta kuin itseänsä ja leikkii leikin -tähden; se on atomistinen ilman todellista yhteyttä; jään tavalla se -satunnaisesti lämmittää, jos sen nostaa polttolasin viereen, ja antaa -satunnaisesti valoa tai jäänkiiltoa, jos sen tasaiseksi litistää, mutta -yhtä usein se asettuu valon ja lämpimän eteen, eikä kuitenkaan -kimaltele vähemmin." - -Mikä sukkeluudelta jää tekemättä, tulee huumorin täytettäväksi. Huumori -on koomillisuuden korkein laji. Sentähden se useasti käyttääkin -välikappaleina sen alhaisempia lajeja, ilvettä ja sukkeluutta. Mitä -koomillisuudesta yleensä on sanottu, -- että se tuo näkyviin, miten -maailmanjärjestys voitollisena kestää kaikki turhanpäiväiset, -naurettavat epäkohdat, -- se koskee erittäin huumoria; sillä siinähän -koomillisuuden luonne täydellisesti ilmenee. Huumori syntyy, kun -ylevyyden ja vähäpätöisyyden vastakohta selvästi älytään samassa -henkilössä ja tajunnassa sovitetaan yhteen. Niin näemme Runebergin -Kuormarengissä laiskuuden ja välinpitämättömyyden muuttuvan -reippaudeksi ja innoksi, kun pakoretki päättyy, ja silloin huomaamme -isänmaallisen tunteen piilleen tuon näennäisen huolimattomuuden alla. -Samaten Sven Dufvan urhoollisuus esiintyy suurimman yksinkertaisuuden -verhoamana ja molemmat kiertäytyvät erottamattomasti yhteen. Kun -Hoppulainen Minna Canthin Murtovarkaudessa lystillisellä tavallaan, -puolittain leikillä, puolittain todella, Helenalle kertoo, kuinka -Tampereen kirkon kellot sanovat: "kuka köyhän nai?" ja Kyrön kellot -siihen vastaavat: "toinen köyhä toisen köyhän", niin tämä on -leikillinen viittaus heidän varattomuuteensa, mutta samassa -lämpöisempien tunteiden ilmaus. Kaikissa näissä tapauksissa nuo -ulkonaiset, naurettavina esiintyvät seikat ovat yhteydessä korkeamman, -aatteellisen sisällyksen kanssa ja ikäänkuin sen kannattajina. -Huomataan, että nuo maailman mitättömät pikkuseikat, semmoisetkin, -jotka tuntuvat kovin joutavilta ja naurettavilta, ovat välttämättömiä -keinoja ylevimpäin ilmaantumiselle. Tämä tunto laajenee vihdoin kaiken -maailmassa tavattavan vastakohtaisuuden tajuamiseksi, ja siten selviää, -niinkuin sattuvasti on sanottu, että, "jos suurimmassa on pienin, niin -pienimmässäkin on suurin".[50] Sillä toiselta puolen nuo vähäpätöiset -ilmiöt eivät ole mitään ilman niiden takaa pilkoittelevaa ylevää -sisällystä, ja niin aatteen valta ja suuruus taas on päässyt voitolle. - -Kun huumorin syvin pohja on maailman vastakohtaisuuden tunne, niin -humoristi omassa itsessään saineesti tuntee ristiriidan tuskallisuutta, -vaikka hän sen voittaa hengenvapauden voimalla. Siitä syystä moni etevä -humoristi kallistuu melankooliseen katsantotapaan. Mutta samalla -huumori lempeästi, -- sopisi sanoa: hellällä rakkaudella, -- kohtelee -elämän heikkoja puolia; sillä niillekin on myönnetty sija maailman -kokonaisuudessa, ja kun on oivallettu, miten suurikin sisällys saapi -vähäpätöisen ja naurettavan ulkomuodon, niin nauraja itsekin nöyrästi -antautuu naurun alaiseksi ja vapautuu siten heikkoudestansa. Niin -nähdään, kuinka kaikkialla maailmassa on puutteellisuutta; mutta -hyvänsävyisessä naurussa on samalla sen sovitus. Näin ihmishenki -lopullisesti, täydellisesti tuntien vapautensa, voitollisesti ylentyy -maailman kaiken surkeuden, kaikkien vähäpätöisyyksien yli. Huumori -näyttää, kuinka nuo pienet epäkohdat ja hairaukset eivät kuitenkaan voi -rikkoa maailman ikuista järjestystä, joka aina lujana pysyy, ja viittaa -niinmuodoin riemullisena ylimpään johtoon, joka kaikki puutteet -sovittaa, epätasaisuudet tasoittaa. - -Mutta huumorikin voi esiintyä monella eri tavalla, enemmän tai vähemmän -itsetajuisesti. Jos ajattelemme ennen mainitsemiani esimerkkejä, Sven -Dufvaa, Eskoa ja Hoppulaista, niin ensinmainitulla ei ole juuri mitään -tietoisuutta omasta naurettavaisuudestaan: - - Mut vakaana hän astui vaan ja tyytyi kaikkihin. - -Ei Eskollakaan ole paljon tietoa koomillisuudestaan; mutta väliin -kuitenkin välkähtää esiin tunne maailman vastakohtaisuuksista, kun hän -esim. laskee jonkun kokkapuheen, josta kuulija ei tiedä, onko se tyhmää -vai sukkelaa: "jos ei olis saappaita, niin eipä taitais olla -jalkojakaan", j.n.e. Etupäässä hän kuitenkin pysyy vakaana ja -yksitotisena, ollen vaan katsojalle naurun esineenä. Ihan toisin on -hänen kumppaninsa Mikko Vilkastuksen laita; hän täydellä tajunnalla -laskee kompasanansa. Niin tekee myös kolmas yllämainituista -henkilöistä, Hoppulainen. Maailman ristiriitaisuus on kyllä hänelle -selvinnyt: se on "niin kiperä ja kapera kuin pukin sarvi". - -On siis syytä erottaa ulkokohtaisesti ja sisäkohtaisesti humoristiset -henkilöt toisistaan. Edelliset antavat vaan tarkastajalle (ja jos -runoteoksessa ilmaantuvat: tietysti runoilijallekin) aihetta -humoristiseen käsitykseen, niinkuin Sven Dufva ja pääasiallisesti -Eskokin; jälkimmäiset ovat täysin itsetietoiset huumoristansa, kuten -Hoppulainen ja Mikko Vilkastus. - -Toisella tavalla suurempi tai vähempi selvätajuisuus -ilmaikse seuraavissa esimerkeissä, jotka osoittavat huumorin eri -kehitys-asteita. Ensimmäinen aste on luontainen iloisuus, joka maailman -vastariitoja syvemmältä tuntematta, puhkeaa hilpeihin leikkipuheisiin, -tarttuen tarjona oleviin naurun aineihin. Etenkin nuorissa tavataan -tällaista alkuperäistä kokkapuheisuutta. Toisinaan se ilmaantuu -luonnon-omaisen koomillisuuden ohessa, niinkuin hovinarrien -jutteluissa, jollei näissä piile syvempää maailman kokemusta, niinkuin -narrin puheissa Kuningas Learissa. Tältä kannalta on jo poikettu, kun -syyllisyyden tunne ja tarkempi tutustuminen hyvän ja pahan puun -hedelmiin haikeuttaa viatonta elämän iloa; niin juomari tai muu -hulivili nauraa omaa kevytmielisyyttänsä ja kaunistelee sitä -monenmoisilla sukkeluuksilla. Semmoisia ovat Fallstaff sekä Bellmanin -sankarit. Kokkapuheet todistavat, että leikinlaskijalla on käsitys -asemansa ristiriitaisuudesta ja ett'ei hän siis ole kokonaan hukkunut -hairahdukseensa. Tähän vivahtaa myös Lemminkäisen lystikäs luonto, hän -kun laskee pilaa omasta huikentelevaisuudestaan, esim. kertoessansa -äidilleen: - - "Siitä oli paha elämä, - Siitä outo ollakseni: - Pelkäsivät piikojansa, - Luulivat lutuksiansa - -- -- -- -- -- - Pahasti piteleväni, - -- -- -- -- -- - Minä piilin piikasia, - Varoin vaimon tyttäriä, - Kuin susi sikoja piili, - Havukat kylän kanoja." - -Muistettava on kuitenkin, että kansanlaulussa kaikki tällaiset kohdat -ovat niin ylen naiiveja, ett'ei minkäänlaisista tunnonvaivoista, ei -tiedottomimmistakaan, voi olla puhetta. - -Mutta kokemus on voinut viedä tietoon maailman hairauksista ja -ristiriidoista ilman humoristisen henkilön omaa syyllisyyttä; hänen -jalo persoonallisuutensa pysyy koskemattomana, ja hän poistaa ne -luotaan runsaalla huumorilla ilmaisten vastakohtaisuuden-tunteensa. -Muistettakoon esim. Shakespearen yleviä naisluonteita, Rosalindaa ja -Portiaa. Usein ristiriidat kuitenkin ovat liian ankarat; yksilön on -mahdoton niitä voittaa, hänen jalo-aikeinen luonteensa katkeroittuu ja -murtuu elämän koulussa, ja siitä syntynyttä mielenkarvautta hänen -huumorinsakin kuvastelee. Tällainen "murtunut huumori" asuu Hamletissa, -tehtävänsä vastahakoisuudesta masentuneessa kuninkaanpojassa; sitä -uhkuvat Heinen sulokuvaiset, haikeatunteiset laulelmat. Tähän kuuluu -myös luonnoltaan synkkämielisten -- hypokondristien -- huumori, jolla -pyytävät vapautua apeista mielialoistaan. He ovat ylen arkatuntoisia -luonteita, jotka ilman varsinaista syytä kiusailevat itseänsä; -sellainen on esim. Jacques Shakespearen näytelmässä "Miten mielenne -tekee" ("As you like it"). -- Mutta ristiriita on voitettava, särkynyt -mieli jälleen eheäksi saatettava. Siihen on ensimmäinen askel, -että sureksija itse mieltyy suruunsa ja hekkumoiden antautuu -sumeamielisyyden valtaan. Murheellisuus menettää katkeruutensa ja -tulee viehättäväksi; mielihyvissään huumori sillä leikittelee. Näin -huumoriin yhtyy hentomielisyys; kyynel silmässä runoilija laskee -leikkipuheitansa. Senlaatuinen hnumoristi on Jean Paul; meidän -Kivessäkin tavataan leikillisyyttä yhdessä hempeämielisyyden kanssa. -Niinhän hyväntahtoinen Eenokki Kihlauksessa jyrkeäpiirteisellä -kuvauksellaan taivaan ilosta koettaa lohduttaa kaihoonsa menehtyvää -Aapelia. Muuten Kivi mielellään karkeapiirteisten miesluonteiden -rinnalle asettaa hempeitä, vienonsuruisia naisia, niinkuin Seunalan -Annan Seitsemässä veljeksessä. Tämä hentomielinen huumori luo lempeän -iloisuuden valon jokapäiväisiin oloihin. Mutta sen suora vastakohta on -tuo rohkea huumori, joka pelkäämättä paljastelee yhteis-elämän virheitä -ja vammoja, saattaen ne vallattoman naurun alaisiksi. Niin Aristofanes -uhkealla mielikuvituksen voimalla ankarasti vitsoo aikansa turmelusta -ynnä Athenan valtiollisten ja kirjallisten olojen heikkoja puolia. -Innoissaan hän ei aina huomaakaan uuden suunnan hyviä puolia, esim. kun -hän ampuu pilkkansa nuolet Sokratesta vastaan. Mutta tämänlaatuisen -huumorin puute onkin siinä, ett'ei se aina tee eikä voikaan tehdä -oikeutta tulevaisuuden tuumille, jotka eivät vielä ole saavuttaneet -täysin eheätä muotoa ja sentähden ovat naurulle alttiit. - -Täydellisimmän muodon saa huumori, kun aatteellisesti arvokas sisällys -hullunkurisella ilmestymisellään kehoittaa iloiseen nauruun, mutta -ristiriita kuitenkin lopullisesti voitetaan. Niin jo kansanrunoissa -Väinämöinen, kaiken viisauden esikuva, laulun ja soiton mahtava -ruhtinas, pikku heikkouksiensa tähden usein on naurun esineenä; mutta -voitokkaana hän ylentyy tästä alennuksen tilasta, puhdistuneena ja -vapaana kaikista yksityis-onnen pyrinnöistä. Etenkin Runebergilla on -paljon tämän eheimmän huumorin esikuvia: Sven Dufva, Kuormarenki, -Fieandt, Törne, Munter, Lotta Svärd y.m. -- Erittäin mieluisan -vaikutuksen tekee täysi, eheäluontoinen huumori, kun tosi-koomillisen -esityksen eri piirteet sulavat yhteen kirkkaaksi kokonaiskuvaksi, jossa -niiden syvä, ihanteellinen pohja selvästi tulee näkyviin. Sellainen on -tuo kaunis loppukuvaus Seitsemässä Veljeksessä, hauskan kertomuksen -oivallinen täydennys, jossa kaikki naurettavat ristiriidat ja muut -vastukset viimein ovat vieneet täydelliseen rauhaan ja sovintoon ja -niistä vaan siellä täällä väreilee muutamia vienoja, leikillisiä -jälkimaininkeja. Fritz Reuterin mainiossa kertomuksessa "Ut mine -Stromtid" ("Maamies-ajoiltani"), jossa tosi-koomillisuus ja vakava -elämänkäsitys mitä onnistuneimmalla tavalla liittyvät yhteen, rakentuu -niin-ikään kaikista vastariidoista ja naurettavista pikkuseikoista -kuva, jota keskuksena kannattaa Setä Bräsigin verraton persoona. - -Niinkuin traagillisuuden tuottamassa mielentilassa on kaksi puolta, -mielipaha ja mielihyvä, jotka omituisella tavalla sulavat yhteen, niin -on myös koomillisuuden tunteessa. Meissä syntyy ensin vastenmielinen -tunne, kun ylevänä ilmaantuvassa esineessä on jotakin järjetöntä, -nurinpuolista; mutta se haihtuu samassa tuokiossa ja epäkohdan -mitättömyys huomataan niin selvästi, että miellyttävä turvallisuuden -tunne pääsee valtaan ja puhkeaa kaikki-sovittavaan nauruun. Ilmiön -sisällyksessä oleva ristiriita on paljastunut; jos sen ylevyys vaan on -näennäinen, niin selvenee sen tyhjyys; mutta jos sisällys on arvokas, -saapi se arvonsa takaisin, kun ristiriita naurulla on poistettu. - -Vielä on huomattava, että koomillisuutta ei saa sekoittaa satiiriin eli -pilkkaan. Ylempänä viitattiin siihen, kuinka muutamat koomillisuuden -lajit, esim. sala-iva, tulevat lähelle satiirin alaa. Mutta sen suora -vastakohta on huumori, niinkuin ylläoleva selitys osoittanee. Huumori --- ja puhdas koomillisuus ylimalkain -- lempeästi kohtelee elämän -heikkoja puolia ja sovittaa epäkohdat hyvänsävyisellä naurulla; siten -se vapauttaa ihmismielen. Pilkan eli ivan tuottama nauru on päinvastoin -katkeraa; se ei vapauta, vaan kietoo ihmistä kaikenlaisten tuskallisten -epäkohtain surkeuteen. Se tahtoo täten näyttää olevaisuuden nurjaa -puolta, jotta ihanteiden vastakohdasta havaitsisimme, miten maailmassa -pitäisi olla, ja kenties ryhtyisimme epäkohtia parantamaan. Sanalla -sanoen: pilkka tuopi sekin esiin elämän naurettavat kohdat, mutta ei -osoita niiden vähäpätöisyyttä maailman järjellisten perusteiden -rinnalla. - - - - -VIIDES LUKU. - -Taidetavat eli styylit. - - -Ihanteet, jotka monipuolisesti kehittyneinä ilmaantuvat ihmiskunnan -elämässä,[51] eivät ainoastaan sisällykseltään ole monta laatua, vaan -toteutuvat muodollisestikin eri lailla, eri taidetapojen eli styylien -kautta. Huomiota ansaitsevia ovat varsinkin nuo mahtavat, ajoittain -palautuvat taidesuunnat, jotka pysyväisinä perimuotoina määräävät -runollista tuotantoa. - -Ihanne, vaikka jo tarkkaan muotoon selvinneenä, on ensin vaan -sisällinen kuva, objektiivista oloa vailla. Tämä sen puuttuvaisuus -pakoittaa taiteilijan tai runoilijan antamaan sille itsenäisyyttä, -ulkonaista todellisuutta. Kuvausvoima pyytää yleensä antaa tuotteilleen -niin itsenäistä eloa, kuin suinkin on mahdollista, lisätäksensä niiden -todenmukaisuutta, ja kun ihanne on saanut määrätyn muodon jonkun -henkilön mielikuvituksessa, syntyy halu saattaa sitä muidenkin -ihailtavaksi. Toiselta puolen kauneuden välttämätön ehto on sen -tajuttavaisuus; sielun syvyydessä piilevänä, sisäkohtaisena kuvana se -ei voi olla aatteen ilmaisijana muille kuin itse runoilijalle; vasta -aistillisesti havaittavana kauneus tosi-kauneutena esiintyy. Vasta -objektiivisen muodon saatuansa, -- taideteoksena, runoelmana, -- ihanne -kaikin puolin voi olla tosi-elämän täydentäjänä, nostaen olevaisuutta -aatteiden piiriin. - -Kun ihannetta siirretään tosioloihin, niin ensimmäinen tehtävä on -aineen valloittaminen; se on, niin sanoakseni, kesytettävä taiteilijan -nöyräksi välikappaleeksi. Tämä on tekniikan asia. Runoudella tosin ei -ole mitään ainetta; mutta henkisen välittäjänsä, kielen, avulla sen -tulee kuulijassa tai lukijassa herättää sellaisia mielikuvia, jotka -vastaavat runoilijan omia mielteitä. Runoilijan oma kuvausvoima taas on -monta eri lajia. Luonnollista on siis, että nämä erilaisuudet -runoteoksessakin tulevat ilmi. Runoilija tietämättänsäkin kuvailee -niitä esineiden puolia, joita hän paraiten tajuaa. Siten kullekin -runoilijalle, niinkuin yleensä jokaiselle taiteilijalle, helposti -muodostuu erityistapa. Tämä ei ole moitittavaa niin kauan kuin se, -perustuen itsenäiseen toimintaan, rajoittuu sille soveliaaseen piiriin. -Mutta jos erityistapa muuttuu mekaaniseksi kaavamaisuudeksi, joka ei -pysy tekijän hallittavana, vaan päinvastoin häntä hallitsee, taikka jos -se ulotetaan aineihin, jotka vaatisivat toisenlaista kuvaustapaa, -silloin se on ristiriidassa sen kanssa, joka taiteelle antaa tarmoa, ja -erityistavasta tulee maneeri. Niin esim. se haaveksiva puhetapa ja -juhlallinen, runokieltä tavoitteleva proosa, jota Kivi mielellään -käyttää vakavanlaatuisissa esityksissään, hyvin soveltuu Lean, tuon -"hehkuvan itämaan idyllin", korkeaan aatteellisuuteen; mutta -Margaretassa, jonka onneton runoilija kirjoitti riutunein hengenvoimin, -se on muuttunut tottumuksen kahleeksi eikä ole yhtäpitävä toiminnan -realistisen pohjan kanssa. Siinä se siis on maneerina; Leassa se on -runoilijan erityistapa sanan paraimmassa merkityksessä. -- Erityistapa -voi myös olla yhteinen useammille taiteilijoille tai kokonaisille -ajanjaksoille. - -Mutta kun taiteilija on kohonnut niin korkealle, että hän -täydellä mestaruudella hallitsee tekniikkaa, s.o. että hän saa -ihanteensa taideteoksessa täydellisesti ilmestymään, silloin syntyy -varsinainen _taidetapa_ (kuvauslaatu) eli _styyli_ (stiili). -Nerokas taiteilija saattaa styylillänsä pitkäksi aikaa muodostaa kansansa -kuvauslaadun. Taidetapa kyllä valuu yksityis-fantasiasta ja on siis -nerokkaan persoonallisuuden luoma; mutta samassa määrässä kuin -taiteilijan on onnistunut löytää aatteelle täysin vastaava muoto, on se -vapautunut satunnaisuudesta ja saanut yleispätevän luonnon. Taiteilija -tai runoilija pyrkii esitettävän aatteen itse ytimeen ja voi siihen -päästä monta tietä, usealta taholta. Nämä eri tiet ovat taidetavat. -Taidetapa eli styyli on siis se määrätty tapa, jolla ihanteen -varsinaista pääkohtaa saatetaan aistin tajuttavaksi. Sentähden styyli -vaatii yhdenmukaisuutta, pyytäen levittää yhtäläistä valoa koko -kuvaukseen, ja samalla hylkää kaikki satunnaiset joutavat lisät, jotka -eivät tee aatetta selvemmäksi, vaan päinvastoin sitä himmentävät. Se -kuvaa siis suurin, voimallisin piirtein aattehikasta sisällystä. -Sentähden sanotaan esim. kuvaamataiteen tai runouden tuotteessa olevan -_styyliä_, jos jalo aatteisuus on päässyt muodostamaan sen -jokaista kohtaa, niinkuin se toiselta puolen on styyliä vailla, jos -halpa, määräluonnetta puuttuva jokapäiväisyys tai koreileva pöyhkeys -siinä rajoittaa aatteen yksin-omaista valtaa.[52] - -Tiettyä on, että nuo suuret kansakuntien ja aikakausien elämää -hallitsevat ihanteet synnyttävät itselleen vastaavat taidetavatkin. Ja -samaten myös kullakin taiteella on oma taidetapansa, ja jokainen -runoudenlajikin kehittää oman styylinsä. Niin kuvausvoiman eri laadutkin --- suurempi tai vähempi taipumus suoraan kauneuteen, ylevyyteen tai -koomillisuuteen -- saattavat olla eri taidetapojen perustuksena. Mutta -ennen kaikkea otettakoon lukuun muutamia suuria runouden kehitessä -selvästi muodostuvia eriäväisyyksiä. Muualla taiteen alalla, etenkin -kuvaamataiteissa, näkyy kolme edistys-astetta, jotka vähittäin toisiinsa -vaihtuvat. Kun taide on vapautunut niistä kaavoista ja tyypillisistä -muodoista, jotka vanhimpina aikoina sitä kahlehtivat ja sen verran -saanut tekniikan valtaansa, että aine mukaantuu sen tarkoituksiin, -ilmaikse siinä vielä jonkunlainen jäykkyys sekä käsitys- että -suoritustavassa; silloin syntyy n.s. _ankara ja jyrkkä taidetapa_. Mutta -tältä kannalta taide kohoaa toiselle kehitys-asteelle; taiteilija, -aatteen innostamana, luo teokseensa oman lämpimän henkensä, ja aate -pääsee jaloudessaan sitä täydellisesti hallitsemaan. Tämä on _ylevä -taidetapa_. Vaan vähittäin subjektiivinen tunne saapi yhä enemmän -valtaa. Ulkomuotoon tulee enemmän sievyyttä ja suloa, koko esitystapa -muuttuu pehmeämmäksi; taideteokseen pannaan runsaammin sisäistä elämää, -enemmän tunteellisuutta; aiheita otetaan laveammalta alalta; mutta -aatteen ylivalta yhä enemmän syrjäytyy. Askel askelelta taide sitten -etenee tähän suuntaan, se asettaa viehätyksen semmoisenaan -päämääräkseen, tavoittelee mahtivaikutuksia tai mukailee luontoa -epä-ideaalisella tavalla. Styyli on niinmuodoin tällä kolmannella -asteella ensin _viehkeä, hempeä_, sitten _ylen tunteellinen_ tai -_kiihoittava_, kunnes se vähitellen poistuu puhtaan esteetisyyden -piiristä. Näitä eri asteita voipi huomata esim. kreikkalaisen -kuvanveiston tai italialaisen maalaustaiteen historiassa.[53] Ne -johtuvat pääasiallisesti suuremmasta tai vähemmästä subjektiivisuuden -määrästä. Runoudenkin historiassa nähdään tähän vivahtavia vaiheita; -mutta ylimalkain objektiivisuuden ja subjektiivisuuden -vuorovaikutuksesta syntyvä kehitys saapi runouden alalla hiukan -toisenlaisen muodon, josta seuraavassa aion tehdä selkoa. - -Ensiksi pyydän lukijaa tässäkin taas muistamaan tuota ihmiskunnan -elämässä vallitsevaa lakia, että vanhimmilla kehitys-asteilla kaikessa -ilmaantuu ankara objektiivisuus, s.o. yleiskäsitteen, sovinnaisen -tavan, kokonaisuuden ylivalta, mutta että aikojen kuluessa individisyys -anastaa yhä enemmän alaa, työntäen kokonaisuutta syrjään, kunnes -molemmat suunnat ehkä liittyvät yhteen, jolloin yleis-aate eheänä -säilyy, samalla kuin yksityis-aloille tehdään oikeutta. Runoudessa tämä -katsantotavan vaihtelu osoitaikse kolmella tavalla: _runoilijan -suhteessa esitettävään aineeseen, aineen laadussa sekä aatteen ja -ulkomuodon keskinäisessä välissä_. Tarkastakaamme kutakin kohtaa -erikseen. - -Mitä ensimmäiseen kohtaan tulee, tahdon puheen aluksi mainita pari -esimerkkiä. Eepokselle omituisella objektiivisuudella kertoilee -Kalevala kovaosaisen Kullervon kuolemasta. Lämmintä tunnetta siinä -ilmenee, havainnollisiksi kuviksi kirkastuneena. Kuulemme nuoren nurmen -itkevän, kanervan tuhotyötä kuikuttavan; näemme ruohottomana paikan, -kussa Kullervon teko on tapahtunut; kolkosti miekka julistaa syövänsä -syyllistä lihaa, juovansa viallista verta, kun on syytöntäkin lihaa -syönyt, viatonta verta juonut; mutta laulaja ei siihen omasta -puolestaan lisää muuta kuin: - - Se oli surma nuoren miehen, - Kuolo Kullervo-urohon, - Loppu ainakin urosta, - Kuolema kova-osaista. - -Väinämöisen loppu-arvelu tietysti ei kuulu kuvaukseen ja on sekin -objektiivinen kuva. Samanlaatuisia esimerkkejä voisi saada Homeron -runoelmista. -- Verratkaamme tähän sitä kohtaa Tasson Vapautetussa -Jerusalemissa, jossa Tancred, vihollistansa tuntematta, tuimasti -taistelee sydämmensä lemmittyä, Clorindaa, vastaan ja vihdoin hänet -surmaa. Jo ennen taistelun päättymistä, kun Tancred voiton toivosta -riemuitsee, puhkeavat runoilijan sydämmestä sanat:[54] - - Iloitset, hullu! Kohtahan tää veri - On voitonriemus murheeks muuttava! - Sen joka pisarasta kyynelmeri - Sun silmääs tulvaa, tuima, katkera! - -Ja kun hän sitten on vastustajansa maahan lyönyt ja kauhea totuus -hänelle selviää, silloin runoilija ei ainoastaan Tancredin sanoilla ja -käytöksellä kuvaile onnettoman sankarin tuskaa, vaan sen lisäksi -suorastaan, tahi tahallaan, esittelee hänen mielentilaansa. -- Näistä -esimerkeistä näemme selvästi, miten naiivinen kansanrunous -puolueettoman katselijan tavalla silmäilee henkilöitä ja tapauksia, kun -sitä vastoin uudennus-ajan tutkisteleva kirjailija ei voi olla -arvosteluansa julki lausumatta. Siinäpä runolliselle esitystavalle -kaksi ihan erilaista uraa urkenevi: toinen ankarasti objektiivinen, -ainoastaan kuvattavia oloja silmällä pitävä, toinen subjektiivinen, -runoilijan omille tunteille vapaan puhevallan suova. Että moni -sivupolku näitä molempia yhdistää, on itsestään arvattavaa. - -Runoilijan syrjäytyminen asioita kertoillessa tahi vilkkaampi -persoonallinen osan-otto esitettävään sisällykseen antaa aihetta -eepillisen ja lyyrillisen runouden tärkeään erotukseen. Edellisen -periluonne on objektiivinen, jälkimmäisen subjektiivinen. Vanhoissa -kansan-eepoksissa kerrotaan kansan yhteisiä tarinoita semmoisina, kuin -niitä ajatellaan muinais-aikoina tapahtuneiksi, ja laulajan oma -persoonallisuus jääpi siihen määrään merkitystä vaille, että runoelma -kokonaisuudessaan on yhteistyötä. Siihen soveltuvat kansanlaulun sanat: - - En tieä tekijätäni, - Enkä tunne tuojoani, - Liekö telkkä tielle tehnyt, - Sorsa suolle suorittanut, - Tavi rannalle takonut, - Koskelo kiven kolohon. - -Sentähden kertoilijan omia mietteitä ei siihen sekoiteta; korkeintaan -tuodaan esiin sellaisia epämääräisiä arveluita kuin Homeron huokaus, -ett'ei hän ilman Runottarien apua voi luetella kreikkalaisten -päälliköitä (Il. II, 484-493): - - "Vaikkapa kymmenen mull' ois kieltä ja kymmenen suuta, - Ääni ois murtumatoin, sydän vaskinen rinnassa sykkis", - -taikka semmoisia yleisluontoisia lausuntoja kuin laulajan alkusanat -Kalevalassa. Mutta sittenkin huomaa, tarkemmin katsoessa, erilaisuutta -eeposten välillä. Kalevala on tässä, niinkuin monessa muussakin -suhteessa itsekohtaisempi, lyyrillisempi kuin helleenien epopea. -Muistakaamme vaan sitä hienoa sala-ivaa, jolla sen sankareita -kohdellaan ja joka, vaikk'ei Homerollekaan ihan tuntematonta, kuitenkin -paljoa suuremmassa määrässä on suomalaisen kertomarunon omituisuuksia. - -Kreikassa näemme sitten eepillisen runouden jälkeen lyriikan versovan, -joka tietysti luonteensa mukaan vaatii runoilijaa omia tunteitansa -laulamaan. Draama ulkonaisen rakennuksensa kautta ei salli tekijän -esiintyä samalla tavoin, kuin eepillisessä ja lyyrillisessä runoudessa; -mutta kuitenkin Euripides, toisin kuin edeltäjänsä Aiskhylos ja -Sofokles, tavan takaa sekä köörilauluissa että myös esiintyvien -henkilöin suusta julistaa omia aprikoimisiaan ja elämänhavaintojansa. -Kääntyessämme myöhempiin aikoihin näemme samanlaisia ilmiöitä. -Keskiaika, ollen yht'aikaa naiivinen ja erikoistunteiden vallassa, -tarjoo monta esimerkkiä, miten runoilija, hilpeän mielenliikutuksen -viehättämänä, kesken kertomustansa päästää tunteitansa vapaasti -esillevirtaamaan. Tassoa jo mainittiin. Mutta samanlaisia, kertomuksen -juoksua katkaisevia mietelmiä kuin hänellä tavataan muillakin -kuudennentoista vuosisadan eepikoilla, esim. Ariostolla ja Camõesilla. - -Shakespearessä sitä vastoin näemme valtavan, tosi-draamallisen -objektiivisuuden; perin asiallisesti hänen henkilönsä haastelevat ja -toimiskelevat, kukin tilansa ja luonteensa mukaan. Näin puheena oleva -erilaisuus jatkuu läpi runouden historian. Saksan kirjallisuudessa -tästä lähteestä pääasiallisesti valuu runoilija-ystävysten Goethen ja -Schillerin vastakkaisuus. Goethe on koko käsitystavaltaan ja tosiolojen -varmassa tajuamisessa täysin objektiivinen, vaikka hän henkilöissään -kuvailee omaa sielun-elämäänsä, sovittaen tunteitaan ja kokemuksiaan -heidän erityistiloihinsa. Schiller päinvastoin mielellään tekee -draamojensa henkilöt oman persoonallisen ajatustapansa kannattajiksi. -Yleensä tällainen kirjoittajan näkyvissä-olo nykyisempinä aikoina on -paljoa tavallisempi kuin ennen muinoin. Varsinkin romantisuuden -esteetinen katsantotapa oli sille suosiollinen, jopa periaatteellisesti -sitä vaatikin. Tunnettua on, mihin liiallisuuksiin lopullisesti -jouduttiin. Useinpa humoristinen esitystapa on syynä runoilijan -persoonalliseen esiintymiseen; se huomataan esim. Jean Paulista, joka -liiaksikin höystelee kertoelmiaan kaikenlaisilla järin itsekohtaisilla -mutkilla ja keikahduksilla. Päinvastainen esimerkki uusimmalta ajalta -on meidän Runeberg, jonka sekä vakavissa että leikillisissä runoissa -sädehtii kirkas objektiivisuus. - -Runoilijan sekaantuminen ei ole aina niin silmäänpistävä kuin esim. -Jean Paulissa; monesti se verhoutuu runoelman henkilöin lausumiin -ajatuksiin taikka leimahtelee esiin siinä valossa, jota tekijä -levittelee kuvattuihin esineihin. Mainitsin äsken Schilleriä. Hänen -näytelmiensä sointuvissa säkeissä viehättävät meitä usein paljoa -enemmän runoilija-filosofin omat jalot aatokset kuin puhujain mietelmät -semmoisinaan. Dickens taas, joka suurimmalla luonnonmukaisuudella -esittelee henkilöitänsä, ilmaisee oman katsantokantansa noilla -leikillisillä vertauksilla, joilla hän eteemme maalailee sekä ihmisiä -että hengettömiä esineitä, antaen koko kuvaelmalle erikoisluonteensa -värityksen. - -Olemme nähneet, että vaikka uudempi aika osoittaa jonkunlaista -taipumusta itsekohtaisuuteen, ei päinvastaiseltakaan suunnalta puutu -edustajia. Erittäin on mainittava, että meidänaikainen realismi tässä -suhteessa näytti pyrkivän takaisin mitä ankarimpaan objektiivisuuteen; -sen suunnan draama- ja romaaninkirjoittajat koettavat ainakin -muodollisesti, mitä ulkonaisiin oloihin ja kuvattavain ihmisten -katsantotapaan tulee, noudattaa puhtaasti asiallista esitystapaa, -vaikka sen ohessa kyllä saattaa tapahtua, että pohjana oleva -ajatussuunta on järin subjektiivinen. - -Nouseepa kysymys: onko puheena-oleva itsekohtaisuus kirjallisuudelle -hyödyksi vai haitaksi ja mihin määrään se on oikeutettu? Vastaus on, -että se riippuu runouden laadusta, jopa osittain runoilijan omasta -luonteestakin. Niissä runouden lajeissa, jotka, niinkuin puhdas -kertomaruno, pyytävät kuvata ulkonaista olevaisuutta, taikka, niinkuin -draama, selvittävät ihmishengen ja ulkomaailman vuorovaikutusta, -semmoisena kuin se on, todella ei ole suotavaa, että runoilijan -yksilöisyys aivan paljon tunkeuu näkyviin; mutta sitä myöten kuin koko -runoilutapa on lyyrillisempi, enemmän runoilijan tunteista lähtenyttä, -se sallii tekijän yksityisluonteen viljemmältä purkautua hänen -teokseensa. Sitä laatua on tietysti ennen kaikkea lyyrillinen runous, -mutta sen ohessa myös ne kertomarunouden lajit, joissa maailmaa yleensä -katsotaan yksityis-ihmisen kannalta: lyriikkaan vivahtava eepos, -romaani y.m. Mitä viimeksimainittuun tulee, sopisi kenties kysyä, -minkätähden erotus on tehtävä draaman ja romaanin välillä, kun molemmat -kuitenkin käsittelevät yksityis-ihmisen suhdetta oleviin oloihin; vaan -draama on jo ulkonaiselta rakennukseltaan objektiivisempi kuin romaani; -nuo runoilijan yksityisinä mietteinä ilmaantuvat älyn tai sukkeluuden -leimahdukset, jotka kertoilijalle ovat mahdolliset, jopa toisinaan -luonnollisetkin, eivät draamassa voi tulla kysymykseen. Mutta onpa -niillä romaanissakin rajansa. Hylkäämistä ansaitsee ainakin se tapa, -jota joskus tavataan vanhoissa romaaneissa, että kirjoittaja tekee -selkoa kirjansa aiheista ja suunnittelusta tai puolustelee -kertomuksensa uskottavaisuutta, sanalla sanoen rupeaa oman teoksensa -tarkastajaksi; sellainen menetystapa tietysti kokonaan hävittää sen -mielikuvituksen hohteen, joka asettaa taideteoksen ulkopuolelle -jokapäiväisten ilmiöin piiriä. - -Sanottiin asian osittain riippuvan runoilijan omasta luonteestakin. -Muutamien taiteellinen omituisuus vie objektiivisempaan esitystapaan, -toisten itsekohtaisempaan, ja parastansa luo jokainen, kun seuraa oman -luontonsa viittausta, karttaen suuntansa liiallisuuksia. Tiettyä on -myös, että mahtava runoilijanero voi itselleen muodostaa erityiset -esityskeinot, jotka rikastuttavat runouden aartehistoa, vaikka ne -poikkeaisivatkin tavan-omaisista eivätkä taipuisi muiden käytettäviksi. -Kun sellaisella nerolla on suuri, tosi-runollinen maailmankatsomus, -joka voimakkaasti puhkeaa esiin hänen henkensä tuotteissa, antaumme -mieluisesti sen lumouksen valtaan silloinkin, kun puhdas objektiivisuus -saa väistyä sen tieltä varsinaisen eepoksen tai draaman alalla. Mutta -päinvastoin on asian laita, jos kirjailijan mietteet enemmän -keinotekoisesti kuin luonnollisesti tunkeutuvat näkyviin, etenkin jos -huomaamme jotain tendensimäistä pyrintöä levittää erityistä -katsantotapaa. -- Luonnollista on niin-ikään, että huumori erittäin -kosolta tuopi näkyviin kirjailijan yksityisiä mietelmiä ja tunteita. - -Muutoin objektiivisempi esityslaatu tavallisesti viepi suurempaan -kuvailevistavan selvyyteen ja kirkkauteen, jommoista havaitaan esim. -muinaiskreikkalaisessa kirjallisuudessa, Homerossa, Sofokleessa y.m. -Kaikki esiintyy tarkoin piirtein, ikäänkuin marmorista veistettynä. -Toiselta puolen subjektiivinen kuvaustapa helposti saattaa utuisen -hämäriksi haihduttaa olioin piirteet; mutta, oikein sovitettuna, se -vuodattaa teokseen yksityishengen lämpöisyyttä. - -Toiseksi sanottiin itsekohtaisen suunnan ilmestyvän _aineen -laadussa_, s.o. siinä, että runous aikojen kuluessa yhä enemmän -ottaa kuvataksensa sielun-elämää ja tavallista todellisuutta. Runouden -piiri, näet, laajenee kahdella tavalla; samalla kuin runotar enenevällä -mieltymyksellä kiintyy sisäisen elämän ilmauksiin ja yhä hartaammin -yrittelee ihmissielun aarnihaudasta nostaa puhdasta kultaa, samalla hän -hellyydellä luo silmänsä koko ympäristöönsä, väljentää näköpiiriänsä ja -havaitsee yhä useampia aineita kuvausta ansaitseviksi. Nämä molemmat -puolet kuuluvat yhteen, sillä kumpaisenkin juuri on yksityishenkilön ja -hänen olojensa tarkastaminen. Tällaisen kehityksen näemme jo -kreikkalaisessa maailmassa. Odysseiassa päähenkilön heltiämätön -pyrkiminen kotia kohti ja Penelopeian uskollisuus koskevat sisäistä -elämää enemmän kuin Iliaan veriset taistelut; sen ohessa kertomus usein -lavenee tavallisten olojen kuvaelmaksi. Jo Hesiodos ottaa puhuaksensa -maanviljelijän jokapäiväisistä toimista, ja Euripides, kreikkalaisen -näytelmäkirjallisuuden realisti, vaikka pysyykin vanhoissa, -tarun-omaisissa aineissa, tuopi näyttämölle tavallisia ihmisiä, joiden -luonteet eivät ole taiteen jalostamia eivätkä vastaa heidän juhlallisia -sankarinimiään. Samaa yht'aikaa sisäkohtaista ja realistista suuntaa -edustavat Sikelian idyllirunoilijat, uudempi Attikan komedia ja -myöhemmin syntynyt romaani. Ei tarvinne muistuttaa, että kreikkalaisten -runous kuitenkin, uudemman ajan tuotteihin verrattuna, on ulkokohtaista -laatua ja enimmiten esittelee yleisiä, aatteen-omaisia aineita. -Muinaistaruston ideaalinen kaunomaailma pysyi aina heidän runoutensa -alustana, ja individisen sielun-elämän salaisimmat pohjukat -paljastuivat vasta uudempina aikoina. Mutta käänne tapahtui, kun -henkisen elämän keskus kristin-uskon kautta siirtyi ihmisen sydämmeen; -tärkeimmäksi yleni silloin sielunelämän kuvaus. Jo niiden kansojen -muinaisrunoudessa, jotka uudella ajalla astuvat maailman -toimintatanterelle, tavataan siihen viittaavia enteitä, esim. -Nibelungenliedissä ja Kalevalassa. Suomalainen kansallis-epopea ei -ainoastaan myönnä lyyrilliselle puolelle, tunteille ja mietteille, -avaraa ilmestysalaa, vaan koko sen värityskin on realistisempi kuin -Homeron runojen. Kertomus liikkuu paljoa enemmän koti-oloissa, -rauhallisen elämän piirissä kuin urosten tappotanterilla, ja sankarien -pienet puutteet ja heikkoudet joutuvat nekin runottaren huulille. Ja -kuinka yksityishenkilön mielenvaiheet sitten yhä enemmän ovat tulleet -runouden esineeksi ja sen rajojen sisälle on vedetty yhä laajempia -aloja, sen huomaa helposti eri aikakausien ihanteita tarkastettaessa. -Syvää psykologista kuvailua sisältävät esim. Shakespearen, Cervantesin -ja Goethen teokset, muita mainitsematta. Mutta samalla kuin runous näin -pyrkii syvyyteen päin, mieltyy se sellaisiinkin aineisiin, joita ennen -ei katsottu täysiarvoisiksi, ruhtinaitten saleista ja sankarien -miekanmittelöistä se meitä vähittäin viepi loitommaksi, mataliin -majoihin ja vaatimattomien ihmisten työvainioille. - -Vaikka sielun-elämän tarkastelu ja suurempi realismi aineitten -valitsemisessa ovat saman kehityssuunnan tuottamia, niin ne eivät -kuitenkaan aina ole samoissa teoksissa tavattavina. Voihan aivan -ulkokohtaisilla yleispiirteillä kuvata jokapäiväistä oloa ja -päinvastoin ihmiskunnan tärkeimpien kysymysten yhteydessä käsitellä -yksityis-ihmisen sielun-elämää. Mutta niiden yhtä-aikaista -ilmaantumista ei ole vaikea selittää; siihen jo ylempänä viitattiin. -Alkuperäisesti tahdotaan runoudessa asettaa näkyviin yleisiä, -aatteenmukaisia oloja, elämän varsinaisia perimuotoja. Jumalais-olennot -edustavat siveellisiä voimia; sankarit ja muut inhimilliset henkilöt -ovat tyypillisiä kuvia ihmisten tai kansakuntien luonteesta; -kertoelmatkin ovat tyypillisiä: suuriin, koko kansalle tähdellisiin -tapauksiin sulkeutuu pitkät historialliset kehitysjaksot, taikka ne -osoittavat ihmiselämän yleistä, säännöllistä menoa. Mutta kun -sielun-elämän vaihtelevat tilat alkavat herättää huomiota, niin -yksityishenkilö semmoisenaan saa suuremman merkityksen, ja silloin on -yhdentekevää, mikä ulkonainen asema sillä on, jonka tunteita ja -ajatuksia runoilija meille esittelee; ovathan sisälliset asiat nyt -tulleet ulkonaisia monta vertaa arvollisemmiksi. Ihmisyyden -yksin-omaisina edustajina eivät nyt enää ole maan mainiot sankarit ja -heidän vertaisensa, vaan jokainen ihmis-olento kantaa sielussaan -sukukuntamme yhteisen luonnon kuvaa. Ja avarammaksi aukenee runouden -temppeli heitä kaikkia vastaanottamaan. - -Mutta joudummepa kolmanteen kohtaan, -- styyliin katsoen tärkeimpään, -- -_aatteen ja ulkomuodon keskinäiseen suhteeseen_. Tällä perustuksella -muodostuu varsinkin kaksi taidetapaa, _ihanteellinen eli idealistinen_ -ja _luonteinen eli karakteristinen_ (n.s. _välitön ja välillinen -idealismi_). Tällä runous-opin kohdalla monet eri nimet ja käsitykset -törmäävät yhteen, osittain liittyen toisiinsa, osittain ristiriitaisina -ponnistellen toisiansa vastaan. Näiden eri suuntien selvitys vaatii -erityistä lukua. - - - - -KUUDES LUKU. - -Idealistinen ja karakteristinen taidetapa. - - -Ajatelkaamme, että kaksi runoilijaa ottaa esittääksensä samaa -historiallista henkilöä. Silloin ehkä toinen suurin, yleisin piirtein -kuvailee niitä tekoja ja ominaisuuksia, jotka perustavat hänen -varsinaisen merkityksensä, liittäen siihen semmoisia erityiskohtia, -jotka valaisevat tätä hänen luonteensa, niin sanoakseni, ideaalista -puolta; toinen kenties kiinnittää vähemmän huomiota henkilön -ideaaliseen luonteeseen ja koettaa pikemmin antaa kokonaiskuvan hänen -olennostaan semmoisena, kuin se todellisuudessa oli, kaikkine -pikkupiirteineen, vaikkapa ne olisivatkin yhdentekeviä hänen -historialliseen tehtäväänsä katsoen. Edellinen saattaa antaa selvemmän -yleiskuvan, joka viehättää kirkkaalla ihanuudellaan ja jossa -esitettävän henkilön aatteellinen merkitys himmentymättömänä tulee -näkyviin; jälkimmäinen ehkä vetää puoleensa yksityisseikkojen -tuoreella elävyydellä ja voipi paremmin selvittää, missä yhteydessä -jokapäiväiset, vähäpätöisiltä tai epäkauniilta tuntuvat satunnaisuudet -ovat henkilön pääluonteen ja toiminnan kanssa. - -Tämä esimerkki sisältää noiden molempain viimeksimainittujen -taidetapojen, _idealistisen ja karakteristisen_, varsinaisen -ytimen. Ihanteiden historiassa kohtaamme niitä monesti; mutta -erittäin tyypillisiä tässä suhteessa ovat kreikkalaisten ja -Shakespearen kuvauslaatu, joista edellinen edustaa ihanteellista, -jälkimmäinen luonteista styyliä. Kreikan taidetapaa on nimitetty -_klassilliseksi_ ja on sanottu sen pääasiallisesti vaativan, "että -jokainen erityiskuvaama on kaunis", s.o. ett'ei ainoastaan taideteos -kokonaisuudessaan ole kaunis, vaan myös joka erityinen kohta. Tämän -kauneuden sanotaan olevan siinä, että sisällys ja ulkomuoto mitä -täydellisimmin vastaavat toisiansa, siis etupäässä suoraa kauneutta, -jossa aatteen ja muodon sopusointu pysyy häiritsemättömänä. -Se on niinmuodoin lähinnä kauneuden alkukäsitettä ja muodostuu -mallikelpoiseksi; siitäpä koko taidesuunnan nimi: "klassillinen".[55] --- Kaikki nämä kreikkalaisen kuvauslaadun tunnusmerkit sopivat -ihanteelliseen styyliin ylimalkain; mutta muinais-ajan helleeniläisellä -taiteella on tietysti silläkin erityisluonteensa, jonka tähden -klassillisuuden käsite ei kaikin puolin yhdy idealistisen taidetavan -käsitteeseen. Kreikkalaisen runouden puhtaasti objektiivinen ja -plastillinen luonne ei ole välttämättömässä yhteydessä idealistisen -esitystavan kanssa; onhan sellainenkin idealistinen suunta, jossa -ihanteellisen taidetavan pääominaisuuksiin liittyy syvä sielun-elämän -kuvaileminen ja sisäkohtaiset seikat ovat asettuneet runoilun -keskustaksi, tai jolle runoilijan oma persoonallisuus antaa -subjektiivisen värityksen. Klassillinen taidemuoto on siis -ihanteellisen taidetavan, välittömän idealismin, tyypillisin -edustaja, mutta ei ole kuitenkaan sama. Tätä nimitystä on sitten -laajemmassa merkityksessä sovitettu semmoiseen uudempina aikoina -ilmestyvään suuntaan, joka mukailee antiikista runoutta tai suosii -muinaiskreikkalaisia ihanteita; niin puhutaan Ranskan, Ludvig XVI:nen -aikuisesta klassillisesta (= tekoklassillisesta) kirjallisuudesta, -Goethen ja Schillerin runoutta sanotaan klassilliseksi j.n.e.[56] - -Idealistisen styylin vastakohta on se, jota nimitetään -karakteristiseksi eli luonteiseksi.[57] Pyytäisin saada johdattaa -lukijan mieleen, mitä siitä sanottiin. Luonteet kuvataan täydellisesti, -kaikkine omituisuuksineen, niin että ne puolet, jotka erottavat -yksityishenkilön kaikista muista, etupäässä astuvat huomioon. Henkilöt -eivät siis edusta ihmisluonteen yleisiä päämuotoja eli tyyppejä, vaan -niillä on kullakin ihan omavarainen, erityisellä tavalla kehittynyt -sielun-elämä. -- "Luonteisen taidetavan piirissä ei kauneus ole -yksityiskuvaelmissa, vaan niiden muodostamassa suuressa yhteiskuvassa; -yksityisihmisten tai erinäisten kohtien ei tarvitse vastata -ihanteellisuuden vaatimuksia; välisti ne saattavat olla rumiakin; mutta -kaikkien sopusoinnusta syntyy ideaali." - -Ennen aikoina asetettiin klassillisen styylin vastakohdaksi -_romantinen_ taidemuoto, jolla tarkoitettiin uudempina aikoina -syntynyttä, tunne-elämään perustuvaa ja sielun-elämän syvyyksiin -tunkeuvaa suuntaa. Sen ohessa puhuttiin itämaan kansojen -_symbolisesta_ taidetavasta.[58] Tällä symbolisella esitystavalla -ei ole kuitenkaan runoudessa erityisenä taidemuotona mitään merkitystä. -Sana "romantinen" taas voi antaa aihetta väärinkäsitykseen, koska se -oikeastaan tarkoittaa keskiajan taideaistia ja sitä suuntaa, joka -uudempina aikoina tavoittelee keskiajan ihanteita. Tähän sen käytäntö -nykyaikana rajoittuukin. - -Karakteristista taidetapaa nimitetään myös _realistiseksi_, koska -sen pääohjeena on reaalisuuden eli tosiolojen kuvaileminen. Mutta -sanoja "realistinen" ja "realismi" on viime aikoina usein, vaikka -väärin, käytetty naturalismista eli semmoisesta taidesuunnasta, joka ei -huoli ilmiöin aatteellisesta puolesta, vaan ainoastaan kuvailee -olevaisuutta sellaisena, kuin se on. Väärinymmärtämisen välttämiseksi -on parasta sanoa oikeaa realismia (välillistä idealismia) -_karakteristiseksi_ taidetavaksi. - -Niinmuodoin saadaan nuo ylempänä mainitut kaksi päästyyliä: -_idealistinen eli ihanteinen_ ja _karakteristinen eli luonteinen_. - -Edellinen lähtee aatteesta, ihanteesta; se tahkoo kuvattavistansa -kaikki jyrkät kulmat ja epätasaiset mukurat, jotta ihanne -kuvastuisi niiden sileään pintaan; se täydentää niiden puutteita ja -aatteenmukaiset ominaisuudet se vielä jalommiksi jalostaa. Mikä on vaan -erityisluontoon kuuluvaa, jätetään pois tai sysätään syrjälle. Jos -luonteita kuvattaessa täytyy kajota oudonpuolisiin erikoispiirteihin, -niin näitä lievennetään mahdollisuuden mukaan ja ainoastaan hieno -viittaus huomauttaa niitä älykkäälle tarkastelijalle. Tämä ei -kuitenkaan estä runoilijaa voimallisesti esittelemästä niitä -ominaisuuksia, jotka jollakin tavoin ovat tyypillisiä: tyrannin korskea -ja väkivaltainen mieli ilmenee selvästi Kreonissa (Sofokleen -Antigonessa); Mortimer (Schillerin Maria Stuartissa) edustaa -oivallisesti intohimoista, tekojensa seurauksia ajattelematonta -nuorukaista. Mieluimmin tuodaan kuitenkin esiin ylevän ihanteellisia -henkilöitä: sankareita ja puolijumalia, niinkuin Prometheus, Agamemnon, -Aias, tai jaloja ihmisyyden esikuvia, niinkuin Antigone, Goethen -Iphigenie y.m. Aina perikuvissa pysyen tämä taidetapa asettaa näkyviin -säännöllisiä, yleis-inhimillisiä oloja, -- eheän, kirkkaan -maailmankuvan, -- ja suosii suuria, itsestään arvokkaita aineita. -Elämän varjopuolistakin se valitsee etupäässä sellaisia, jotka johtuvat -ihmisluonnon pysyväisistä epäsuunnista tai joilla on suuruuden leima, -niinkuin kiihkeät intohimot, ylimielisyys j.n.e.; mutta huolellisesti -se poistaa kaikki, mikä on halpaa, hurjaa, liiallista tai rumaa. Sekä -runoelman kokoonpanossa että kielipuvussa se harrastaa kauneutta, -säännöllisyyttä ja sopusointua. Siten se meitä kohottaa korkeampaan -maailmaan, puhtaan kauneuden ikuiseen valtakuntaan. - -Samoin kuin äsken kuvattu suunta panee enimmän arvoa aatteen yhteyteen, -niin toinen eli karakteristinen etupäässä suosii sitä moninaisuutta, -johon aatteen yhteys tosimaailmassa hajoaa. Se tahtoo tuoda julki -ilmiöin kirjavan runsauden ja siten luoda mahdollisuuden mukaan elävän -tosimaailman kuvan. Mikä selvästi ja pontevasti ilmaisee tämän -omituisuuden, on karakteristista eli luonteista. Samanniminen taidetapa -esittelee maailman ilmiöitä etenkin niiden luonteisten ominaisuuksien -puolesta. Ei sekään siis valikoimatta tuo näkyviin mitä piirteitä -hyvänsä, vaan ainoastaan sellaisia, jotka ovat karakteristisia. -- -Koska se vaan välillisesti tavoittelee ihannetta ja asettaa sen -ikäänkuin eri kuvaustensa lopputuotteeksi, ei sen tarvitse vaatia -erityiskuvaelmain kauneutta; sen sijaan se harrastaa niiden -luonnonmukaisuutta ja omituisuutta. Siten se voi syvemmältä ja -runsaammasti kuin ihanteellinen taidetapa ammentaa aineita -elämän virrasta, monta vertaa rohkeammin tarttua kaikenlaisiin -poikkeaviin olosuhteisiin, sekä traagillisiin että koomillisiin. -Väririkkaudellaan ja enimmiten subjektiivisella luonteellaan se -muistuttaa maalaustaidetta, jonka tuotteet ovat katsottavat määrätyltä -paikalta määrätyssä valossa. Mutta jos karakteristinen taide täten -avaakin laajat näköalat mitä erilaisimpiin elämän piireihin, ei -yksityis-ilmiöin yhteys pääaatteiden kanssa kuitenkaan katkea. Se -päinvastoin sopusoinnuksi yhdistää nuo säännöttömät, jopa usein -eriskummaisetkin ilmaukset ja näyttää, miten aatteen voima maailman -ristiriidoissakin pysyy kumoamattomana, kaikkea elähyttävänä. -Mutta tämä ei estä sitä käsittelemästä semmoistakin, mikä on pahaa -tai rumaa; päinvastoin juuri ideaalinen kanta tekee sen sille -mahdolliseksi. Richard III:n tai Jagon kaltaiset henkilöt voivat -ainoastaan Shakespearen aatteellisen katsantokannan turvissa vaatia -kansalais-oikeutta runouden valtakunnassa. -- Ihannetta siis -karakteristinenkin taidetapa kuvailee, kohottaen mieltä sopusointuun, -joka yhdistää maailman ristiriitaiset ilmiöt. - -Styylien erilaisuus ilmaantuu selvästi teosten ulkonaisessa -muodossakin. Idealistinen kuvauslaatu suosii ylimalkain runomittaista, -karakteristinen suorasanaista esitystapaa. Kuitenkin on siitä hyvinkin -paljon poikkeuksia, eikä runomittaisuus tai proosa yksinään kelpaa -styylien tunnusmerkiksi. Mutta muutoinkin tämä erilaisuus monella -tavalla tulee näkyviin; esityslaatu voi olla enemmän tai vähemmän -realistinen tai idealistinen. Verrattakoon toisiinsa esim. Schillerin -jalon ihanteellista, Shakespearen pontevaa ja vertauksia uhkuvaa sekä -norjalaisten dramaatikkoin jokapäiväistä puhetta kuvailevaa, -runollisesti melkein laihaa dialogia. - -Niinkuin idealistinen taidetapa kallistuu objektiivisuuteen, vaikk'ei -se aina siihen yhdisty, niin karakteristinen styyli on sukua -subjektiivisuuden kanssa. Ylempänä jo siihen viitattiin. Noita -reaalisia aineita itse runoilijakin käsittelee suuremmalla -uskaliaisuudella oman individisen katsantotapansa kannalta, ja koko -kuvauslaadun mukaista on, että henkilöin erityisluonteet ja -sielun-elämä ovat runoilun keskuksena. Esitys tulee niinmuodoin -itsekohtaista, sisällisiä oloja koskevaa. Koko tämä subjektiivisempi -suunta on tietysti yhteydessä sen katsantotavan kanssa, joka aikojen -kuluessa on voitolle päässyt, ett'eivät ihmisten kohtalot ole -ainoastaan ulkonaisten voimien vaikuttamia, vaan heidän oman -toimintansa seurauksia. -- Mutta niinkuin idealistinen taidetapa -monesti voi yhtyä itsekohtaisuuteen, niin karakteristinen styyli sangen -usein saattaa olla puhtaasti objektiivisen käsitystavan kannattajana. -Esityslaadun objektiivisuus tai subjektiivisuus on siis ihan -riippumaton runoteoksen yleisestä styylistä. Shakespeare, vaikka suurin -luonteisen taidetavan edustaja, on kaikin puolin objektiivinen; samaten -Goethe nuoruutensa teoksissa ja Kivi. Toiselta puolen Schiller, vaikka -idealisti, on subjektiivinen; niin-ikään Vergilius ja Tasso. - -Muutoin molemmat pää-styylit sekaantuvat toisiinsa monella monituisella -tavalla. Antaakseni jonkunlaisen käsityksen eri styylimuotojen -yhtymisestä, olkoon tässä muutamia esimerkkejä. Kuinka antiikin -runoilijat, pysyen välittömän idealismin piirissä, vähitellen -lähestyivät välillistä idealismia, on jo edellisessä monesti esitetty. -Keskiajalla on yleensä taipumus luonteiseen esitystapaan; mutta -individin henkinen elämä ei ole vielä vapaa eikä sitä siis voida -menestyksellä kuvata. Vasta Shakespearessä yksityishengen vapaus -viettää voittojuhlaansa ja siitä asti styylien vastakohta saa -kirjallishistoriallisen merkityksen. Erotus "klassillisen" ja -"romantisen" runoilun välillä on kauan aikaa kaikkein kirjallisten -kiistain vaikuttimena. Antiikiset ihanteet pääsevät jälleen -kirjallisuutta johtamaan, milloin herättäen puhtaan kauneuden pyhää -innostusta ja elähyttävästi vaikuttaen sen edistymiseen, milloin väärin -käsitettyinä, liiallisella kaavamaisuudella sitä estäen; niitä vastaan -asetetaan luonnollisuus, subjektiivinen vapaus, tunteellisuus ja elämän -runsauden kuvailu. Pääasiallisesti klassillisuuden puolella seisovat -Espanjan dramaatikot, Calderon etupäässä, Ranskan kirjailijat Ludvig -XIV:n ajoilta, Goethe ja Schiller enimmissä myöhemmän aikakautensa -tuotteissa, Ruotsin runoilijat menneellä vuosisadalla y.m.; -romantisuutta edustavat, Shakespeareä lukuun ottamatta, Cervantes, -Goethe ja Schiller nuoruutensa aikana, Goethen Faust sekä varsinaiset -romantikot niin ahtaammassa kuin laajemmassakin merkityksessä (Saksan -runoilijat tämän vuosisadan alkupuolella, Walter Scott, Manzoni, Byron, -Ruotsin fosforistit y.m.). Romantisuuden pohjalla on sittemmin kasvanut -nykyaikuinen realistinen runous. Mutta moni säie näitä suuntia yhteen -kietoo. Niin esim. Goethen Egmont on molempain styyli-virtojen, -ihanteellisen ja luonteisen, yhteinen tuote; Wallensteinissä Schiller -on irtautunut (paitsi Maxin ja Theklan episodissa) tavallisesta -subjektiivisuudestaan ja piirtää henkilönsä objektiivisesti -tajuttaviksi, antaen niille realistisen kuvauksen kaiken väririkkauden, -samalla kuin runomittainen muoto ja ylevä kieli pidättävät runoelman -aatteellisuuden rajoissa. Goethe on kaikkialla, pohjaltaan -lyyrillisen luonteensa mukaan, sielun-elämän kuvailija; hänen perin -idealistisissakin näytelmissään, Iphigeniessä ja Tassossa, on -psykologinen kuvaus pääasia, vaikka individit aatoksineen, tunteineen -on tavallisista oloista nostettu jalon ihanteellisuuden piiriin. -"Hermann und Dorothea" yhdistää ihanalla tavalla molemmat taidetavat; -tapaus on otettu jokapäiväisestä elämästä, mutta Ranskan vallankumous -antaa sille suuremmoisen alustan; luonteita kuvataan tarkasti kaikkine -omituisuuksineen, ja runoilija sallii meidän luoda silmäyksen heidän -sydämmensä maailmaan; mutta tosi-eepillinen objektiivisuus ja -helleeniläinen kauneus vallitsevat kaikkialla. Samaa on sanottava -Runebergin Hirvenhiihtäjistä, Hannasta ja Joulu-illasta. Niiltä puuttuu -tosin tuo suuri maailmanhistoriallinen pohja, mutta Joulu-illassa -ulkomaailman mahtavat taistelut tuntuvasti vaikuttavat perhe-elämän -rauhaan, ja Hirvenhiihtäjissä vanha pyssy jälleen virittää -historiallisia muistoja. Sen sijaan Hirvenhiihtäjät vielä syvemmälle -kuin Goethen runoelma tunkeuu kansan-elämän ytimeen, siinä kun kuvataan -maakansan elämää. Mutta samalla aineen luonnon-omaisuus tekee, että -esitys tuntuu ulkokohtaisemmalta, antiikisesti objektiivisemmalta kuin -"Hermann ja Dorotheassa", jossa päähenkilöin mielialoilla on enemmän -sijaa. Vänrikki Stoolin Tarinoista muutamat ilmeisesti lähestyvät -ihanteellista, toiset yhtä selvästi luonteista kuvaustapaa; edellisistä -mainittakoon Pilven Veikko, Torpantyttö ja Döbeln, jälkimmäisistä Sven -Dufva, Törne ja Kuormarenki. - -Näistä jo näkyy, ett'ei taidetapojen välillä ole aivan jyrkkää rajaa ja -että erotus vaan on siinä, missä määrässä toisen tai toisen styylin -omituisuudet tulevat ilmi. Toisinaan ihanteellisuus ja luonteisuus -hyvinkin likeisesti koskevat toisiinsa, kun on kuvattava ilmiöitä, -jotka itsestään ovat kauniita ja todellisuudessa lähestyvät -ihannetta. Niin esim. Homeron kuvaelmat ovat ihan luonnon-omaisia, -realistisia, ja vastaavat samalla idealistisen taiteen vaatimuksia. -- -Ideaali-styyliksi sopisi tietysti katsoa sitä, joka yhdistää molempain -taidetapojen parhaat puolet. Muutoin ne molemmat ovat yhtä oikeutetut, -vieläpä runouden kaikenpuoliselle kehitykselle välttämättömän -tarpeelliset. Sillä toiselta puolen ihmishenki haluaa jokapäiväisen -pyörinän tomusta nostaa katseensa puhtaaseen kauneuteen, nähdä aatteet -täydellisesti toteutuneina, ja tämän halun tyydyttää ihanteellinen -kuvauslaatu. Mutta toiselta puolen ihmishenki tahtoo elämän -tavallisissakin ilmiöissä nähdä niissä piilevää aatteellisuutta ja -tulla siihen lohdulliseen vakaumukseen, että aatteen voima on -kukistamaton ja että se maailman ristiriidoissa, vieläpä niiden -kauttakin, pääsee toteutumaan, ja tätä se voi havaita karakteristisen -taidetavan avulla. - -Kun kummallakin styylillä näin on oma tehtävänsä, niin nousee -käytännöllisessä suhteessa kysymys, kuinka pitkälle kumpikin -saa mennä omituiseen suuntaansa. Raja tässä niinkuin muissakin -kohdin on tietysti runoilijan oman aistin asetettava. Mutta -molemmat taidetavat voivat liioiteltuina viedä arveluttaviin -erehdyksiin. Ihanteellinen saattaa syrjäyttää luonnollisuuden -vaatimukset ja tuottaa värittömiä, ytimettömiä kuvaelmia, joilta -puuttuu erikoisluonnetta; luonteiselta styyliltä sitä vastoin -aatteellinen puoli helposti jää varteenottamatta, niin että se tyytyy -olevaisuuden valokuvauksentapaiseen esittelemiseen, vieläpä joskus -valitsee rumia ja inhottaviakin aineita, unohtaen velvollisuutensa -kokonaiskuvan kauneudella palkita erityiskuvaelmain vaillinaisuutta. -Ensinmainittuun hairaukseen voipi saada paljon esimerkkejä vanhemmasta -romaanikirjallisuudesta tai Ranskan tekoklassillisen aikakauden -draamoista; jälkimmäiseen nykyajan kirjallisuus antaa runsaasti -esimerkkejä. - -Tavallisesti sanotaan luonteisen, "realistisen" taidetavan kuvailevan -todellisuutta. Tämä ei ole aivan oikein. Molemmat styylit, sekä -ihanteellinen että karakteristinen, esittelevät todellisuutta; -Sofokleen Aias tai Goethen Iphigenie ovat omalla alallansa yhtä -todenperäisiä ihmisyyden kuvia kuin Cervantesin Don Quijote tai -Runebergin Lotta Svärd. Usein idealistisen esityksen kirkkaus tuopi -kokonaiskuvaelman suuret piirteet selvemmin silmiemme eteen kuin -yksityisseikkoihin helpommin takertuva karakteristinen styyli, ja -toiselta puolen juuri viimeksimainittu rohkeammin tarttuu semmoisiinkin -aineisiin, jotka ovat ulkopuolella tavallisen kokemuksen piiriä; -esimerkkeinä olkoot Faust ja Don Quijote. Onhan todenmukaisuus taiteen -päävaatimuksia. Mutta todellisuudeksi ei saa ajatella ainoastaan tuota -ulkonaista luonnon mukailemista, joka ilmaantuu yksityispiirteiden -tarkassa jäljittelemisessä, vaan olevaisuuden varsinaista ydintä, joka -tietysti kuultaa läpi ilmiöin erityiskohdissakin. Idealismi kun menee -liiallisuuteen, ei pidä silmällä tämän ytimen esiintymistä -erityispiirteissä, ja silloin sen tuotteet ovat abstraktisia, -värittömiä; yksipuolinen "realismi" poikkeaa samaten todellisuudesta, -kun haihduttaa esineiden varsinaisen olemuksen erityisseikkojen -paljouteen taikka jättää sen tykkänään syrjälle satunnaisten -yksityis-ilmiöin tähden. Erityispiirteet kyllä suuressa määrässä -lisäävät kuvaukselle elävyyttä, jotta sen varsinainen aate -monipuolisemmin tulee näkyviin; mutta ne saavat merkityksensä -ainoastaan esiintuotavasta aatteesta. - -Sillä, sanottakoon mitä tahansa, jotakin yleistä runous aina kuvailee, -olipa sen esitystapa ihanteellinen tai luonnon-omainen. Idealistinen -runous kyllä esittelee luonteita ja oloja etupäässä säännöllisten -perimuotojen eli n.s. tyyppien mukaan; jälkimmäinen koettaa rohkeammin -ammentaa olevaisuudesta ja ottaa huomioon luonteiden ja olojen eri -puolia, vieläpä satunnaisiakin kohtia ja poikkeuksia.[59] Mutta -sittenkin runoelma kummassakin tapauksessa on yleisen totuuden -edustajana, eikä karakteristisenkaan runouden laita ole toisin. -Jokainen taideteos on itsekseen pieni maailmankuva, ainakin -välillisesti; sillä se näyttää jonkun osan maailman kokonaisuudesta. -Mikä kerran on sijoittunut runouden juhlakartanoon, se on, niin -sanoakseni, koroitettu tyypilliseen arvoon; sitä ei sovi pitää paljaana -yksityis-ilmauksena, vaan yleisempien suhteiden osoittajana. Väärässä -ollaan siis, kun runoudessa ilmaantuvaa epäsointua puolustetaan sillä, -että on kuvattu todellisia oloja. Tosimaailmassa epäsoinnut johtuvat -meille tuntemattomista alkusyistä ja sulauvat yhteen korkeampaan, -aavistamaamme sopusointuun; mutta runoteos, ollaksensa ylevämmän -totuuden mukainen, vaatii sovintoa oman kehyksensä rajoissa. Tämän -voisi toisin sanoen lausua näin: kaikki tosi-runous pyytää -"idealiseerata" kuvaelmiansa, muodostaa niitä ihanteen johdolla. Että -ihanteellinen taidetapa niin tekee, sitä ei kukaan kiellä; mutta -suuresti erehtyy, jos luulee luonteisen styylin menettelevän toisin. En -tarkoita ainoastaan sitä, että karakteristisetkin runoilijat aina ovat -omaksuneet taiteilijan peruuttamattoman oikeuden käyttää hyväksensä -kaikkea, mitä olevaisuudessa on kaunista, vaan tahtoisin erittäin -huomauttaa, että realistisinkin runous muodostelee tosioloja omain -tarkoitustensa mukaan. Sen päämäärä on välillisesti ihanteen, mutta -välittömästi luonteisen eli karakteristisen esiintuominen. Saadaksensa -sitä selvästi ilmaantumaan, se "idealiseeraa" toisella tavalla kuin -välitön idealismi. Jälkimmäinen jättää ilmiöistä, miten mahdollista, -pois sellaisia piirteitä, jotka eivät ole ihanteen mukaisia, ja -vahvistaa niitä, jotka edustavat yleistä perikuvaa; edellinen sitä -vastoin jättää pois kaikki, mikä ei ole luonteen-omaista, ja lisää -semmoisia erityisseikkoja, jotka selvästi kuvailevat esitettävää -luonnetta tai olosuhdetta. Nummisuutarein ja "seitsemän veljeksen" -puheet ovat kauttaaltansa omituisia ja täynnä koomillisia sananparsia, --- kaikki elävän todellisuuden mukaisia; mutta tosielämässä niitä -tietysti harvoin tahi ei milloinkaan saa niin yhtä päätä kuulla samojen -henkilöin suusta, vieläpä juuri sellaisia, jotka niin sattuvasti -kuvailevat kunkin erityistä luonnetta. Tunnettu on myöskin, kuinka -jokainen runoilija, esim. draaman- tai romaaninkirjoittaja, toimintaa -esittäessään, valitsee ne kohdat, jotka paraiten sopivat hänen -tarkoitukseensa, ja teoksensa vaatimusten mukaan sovittaa ja supistaa -ajan ja paikallisuuden suhteet, jättäen pois, mikä on tarpeetonta, ja -yhdistäen, mikä merkityksensä puolesta kuuluu yhteen. Ja kuvaileehan -luonteinen styyli noita omituisuuksia, joita se mielihyvällä tuopi -esiin, juuri näyttääksensä ne kirjavat säteet, joiksi aatteen puhdas, -valkoinen valo taittuu ilmiöin särmiössä. - -Syystäpä siis näitä molempia taidetapoja on sanottu -_idealismiksi_, välittömäksi ja välilliseksi. Eikä tosirunoutta -sovi muuksi ajatellakaan kuin aatteen, ihanteen, ilmaisijaksi. Sen -tehtävänä on aina ollut ja onkin aina pysyvä ihmishengen vapauttaminen -hetken vallasta, yksityis-olojen pakosta, osoittamalla sitä ikuista -sisällystä, mikä erityis-ilmiöissä piilee, ja ainoa vapauttaja on -aistin-omaisessa piirissä kauneus, joka toimittaa tehtävänsä eri -tavalla kolmessa eri ilmestysmuodossaan: suorana kauneutena, ylevyytenä -ja koomillisuutena. Tosiaatteellinen sisällys ja muoto, joka sen -elävästi tuopi esiin, nehän yhdessä runouden tekevät; suoritustavalla -ja aineella ei ole väliä, jos ne vaan siihen mukaantuvat. Ja laaja ala -onkin kuvausvoimalle alttiina. Pannaan julistettuna tästä pyhästä -piiristä on vaan sellainen runouden haamua tavoitteleva kirjoittelu, -joka ei onnistu lausumaan julki aatteitansa tai vapaaehtoisesti hylkää -kaikki ihanteet. Jälkimmäistä laatua on se nykyaikana leviävä -ihanteeton runoilu, joka rikkaruohon tavalla rehoittelee pessimismin -höystämällä pellolla ja jolle on annettu _naturalismin_ nimi. -Mutta ovathan sen edustajat (esim. Zola) jo oman teoriansakin nojalla -asettuneet ulkopuolelle runouden rajoja, he kun tunnustavat tahtovansa -romaaneissaan pääasiallisesti tehdä psykologisia kokeita ja tarjota -aineita yhteiskunnan parantajalle. - -Mitä viimeiseksi lausuin, ei perustu abstraktiseen mietiskelyyn, -niinkuin moni ehkä arvelee. Helppohan olisikin keksiä teoria, joka -laventaisi runouden piiriä ja vetäisi siihen koko naturalistisen -kirjallisuuden. Ei, ratkaisijana on tässä kohden runollinen tunto ja -aisti, tuo ihanteellisuuden tarve, josta ennen on puhuttu, eli toisin -sanoen, runouden oma vaikutus. Se mielihyvä, jonka runoteosten -kuuleminen tai lukeminen tuottaa ja joka vastustamattomasti vetää meitä -puoleensa, on siinä, että itsessämme syntyy saman harmonian tunne, -jonka huomaamme runouden esittämässä kuvaelmassa. Mutta mistä tulee -sellainen sopusointu, ellei sitä ole runoilijan omassa sielussa ja se -hänen teoksensa kautta valu meidän mieleemme? -- Naturalismi ei ole -välttämättömästi pessimistinen; voisihan se olla raikas ja elokas kuin -luonto itse. Mutta nykyajan naturalismi melkein aina yhdistyy -pessimismiin. Sellainen on ajan suunta; se ei riipu taidetavasta, vaan -runoilijan maailmankatsomuksesta. Sen huomaa siitäkin, että -pessimistinen katsantotapa voi soveltua muihinkin taidemuotoihin kuin -naturalismiin. Mistä tämä synkkä maailmankäsitys on tullut nykyajan -henkiseen elämään, on vaikea selvittää; mutta salaisen luonnonvoiman -tavalla se on valloittanut laajoja aloja, ilmaantuen milloin -uskonnollisen ankaruuden ja suvaitsemattomuuden puvussa, milloin -yhteiskunnallisena epätoivona ja epäluottamuksena ihmiskunnan -siveellisiin ihanteisiin. Onpa se runoudenkin kukkaisvainiot laskenut -valtansa alle. Joudutaanpa vihdoin niinkin pitkälle, että runouden -kentältä täytyy paeta tosimaailmaan etsimään sitä mielen tyydytystä, -jota turhaan saa hakea mielikuvituksen aloilta. Siis ihan päinvastoin -kuin olla pitäisi! - -Usein tämä pessimismi on yhteydessä sen tarkoitusperäisen suunnan -kanssa, josta jo edellisessä (II kirjan alkuluvussa) on puhuttu. Kumma -kyllä, maailman parantamista tarkoittavaan tendensiin monesti liittyy -naturalismi, joka on sen suora vastakohta. Naturalisti ei tahdo tietää -aatteesta mitään; tendensikirjailija antaa taiteellisuuden ja -runollisen tyydytyksen käytännöllisesti toteutettavan aatteen tähden -alttiiksi. - -En tahdo kuitenkaan kieltää, ett'ei tosi-runouskin toisinaan voi ottaa -esittääksensä jotain sellaista erityiskohtaa, jossa elämän valoisampi -puoli hyvin himmeästi pilkoittaa esiin tahi on mustain pilvien -peittämä. Niin saattaa tapahtua lyyrillisessä runoudessa, joka kuvailee -hetken tunteita. Runoilija, murheen valtaamana, lausuu ilmi apeata -mielialaansa. Siinä se on ihan luonnollista: yksityinen runo ei pyydä -antaa mitään kokonaiskuvaa, ja lyriikassa runoilijan oma tunne-elämä on -pääasia ja herättää aina myötätuntoisuutta, jos se on jaloa ja -puhdasta. Samaten joku kauhea, synkkä tapaus ilman sovitusta joskus -saattaa olla novellin aineena, koska novelli vaan esittelee otteita -elämän suuresta kirjasta; mutta pitkässä romaanissa on toisin, niin -myös draamassa. Ylimalkain, mitä laajempaa elämänkuvaa runoteos tahtoo -antaa, sitä enemmän se on sovinnon tarpeessa. - - - - -SEITSEMÄS LUKU. - -Luonto runouden aineena. - - -Tuo sisällinen kuva, joka runoteoksen kautta tulee yleisesti -tajuttavaksi, on saanut alkunsa ulkonaisen olevaisuuden vaikutuksesta -ja esittelee siis olevaisuutta runollisen fantasian valaisemana ja -kirkastamana. Runoilija ottaa aineensa, s.o. runoilunsa aiheet, -ulkonaisesta olevaisuudesta, puhaltaa niihin oman persoonallisuutensa -lämmintä henkeä ja antaa ne näin uudistuneena olevaisuudelle takaisin. -Niin tapahtuu silloinkin, kun runoilija esittelee omia tunteitansa; -sillä nämä tunteetkin ovat ulkonaisten olojen herättämiä. - -Runoteoksessa näin ilmaiseikse kolme vaikuttajaa: ulkoapäin saatu, -taiteellisesti jalostettava aine, runoilijan oma katsanto- ja -tuntemistapa sekä näistä molemmista valuva ulkonainen muoto. -Katsottuamme, miten kuvausvoima eri tavalla hakee ja löytää vastineita -sisällisille kuvillensa, kääntäkäämme nyt huomiomme sille tarjoutuviin -aineisiin eli luonnonkauneuden eri piireihin. - -Edellisessä arveltiin taiteen saaneen ensimmäiset aiheensa siitä, että -tahdottiin pysyttää mikä kauneutensa tai merkityksensä tähden oli -viehättävää. Kokemuksesta tiedämme, että ilmiöillä on jokaisella oma -henkinen värityksensä; niihin liittyy kuhunkin erilainen tunnesävy, ja -kun vertaamme tätä esteetistä mielihyvää aistillisempiin mielihyvän -tunteisiin, huomaamme niissä ihmisen ja ulkonaisen esineen olevan ihan -eri suhteissa toisiinsa. Aistillisuuden hallitsemassa sielun-elämässä -ihminen kohdistaa ilmiöin vaikutelmat vaan omaan erityisolentoonsa, -sulkien ne kaikki yksilönsä ahtaaseen piiriin; esteetisessä samoin kuin -siveellisessäkin mielihyvän tunteessa hänen olentonsa laajentuu -tajuamaan muiden olentojen sisintä elämää, myötätuntoisuudella siihen -yhdistyen. Jo aistillisuudenkin alalla tavataan tällaisia -myötätuntoisuuden tunteita, jotka ovat ikäänkuin askeleita tähän -suuntaan, -- luonnollisia tunteita, jotka ylevämmällä kehityskannalla, -itsetajuisen maailmankatsomuksen koroittamina, ovat siveellisen -järjestyksen kulmakiviä, esim. äidinrakkaus tai rakkaus omaan maahan ja -kansaan. Nämä eivät ole vielä esteetisiä tunteita: äiti rakastaa -lastansa, koska se on hänen omansa; isänmaanrakkauden alkujuuret ovat -muistoissa ja elämäntottumuksessa. Mutta ne yhtyvät monella -monituisella tavalla puhtaasti esteetisiin tunteisiin ja muodostavat -niitä. Me kykenemme paremmin kuin muukalaiset havaitsemaan ja -arvostelemaan sitä omituista kauneutta, joka ilmaantuu meidän -kansanrunoudessa, ja kuvauksesta, joka esittää meille persoonallisesti -rakasta ainetta, ehkä löydämme monta tosi-runollista piirrettä, jotka -muilta jäävät huomaamatta. Tietysti voi päinvastoinkin tapahtua, että -yksityiset sympatiamme tai antipatiamme vievät arvostelumme harhaan. - -Esteetinen mielihyvä, niinkuin jo sanottiin, riippuu -myötätuntoisuudesta sitä ilmiötä kohtaan, joka meitä viehättää. -Havaitsemme siinä jotain, joka vastaa henkemme syvimpiä vaatimuksia. -Mutta myötätuntoisuus sisältää sen, että mielessämme asetumme toisen -tilaan, että ikäänkuin elämme toisen olennon omaa elämää. Sentähden -myötätuntoisuutemme enenee tai vähenee sen mukaan, kuin tämä on -mahdollista. Täysin määrin meissä voi olla myötätuntoisuutta vaan -meidän kaltaisia olentoja, siis ihmisiä kohtaan; mutta koska -muuallakin, esim. eläimissä, vieläpä kasveissakin, voimme nähdä -ihmis-elämää muistuttavia piirteitä, niin tämä tunne saattaa ulottua -edemmäksikin. Ihminen onkin esteetisten tunteiden ja niinmuodoin -taiteen ja runouden varsinainen esine. Kun esteetisesti nautimme -jostakin muusta, esim. maiseman kauneudesta, asetamme sen tietämättämme --- enimmiten aivan vaistomaisesti -- johonkin yhteyteen ihmis-olojen -kanssa. - -Tämä on ihan selvää, jos ajattelemme sitä vaikutusta, jonka lyyrillinen -runoelma tai murhenäytelmä meihin tekee. Edellisessä tapauksessa -siirrymme runoilijan sieluun, iloitsemme tai suremme hänen kanssansa, -ja jälkimmäisessä tunnemme esiintyvien henkilöiden tunteita, asettaen -mielikuvituksessamme oman itsemme heidän sijaansa; sillä piileehän -samojen mielentilojen, pyrkimysten ja intohimojen siemenet jokaisen -ihmisen povessa. Mutta samoin on asian laita muissakin tapauksissa. Kun -näemme hennon impyen sievästi liikkuvan taikka voimakkaan atleetin -helppoudella käyttävän ruumiinsa jäntereitä, niin meillä on -jonkunlainen sisällinen tunne siitä keveydestä tai jäntevyydestä, jota -luulemme heidänkin tuntevan. Yksin tajuttomaankin luontoon tämä -soveltuu. Katsellessamme nuorta taimea tai tuuhealatvaista puuta emme -voi olla ajatuksissamme vaipumatta niiden omituiseen eloon ja oloon, -kuvaillen mielessämme rauhallista luonnon-omaista varttumista, ja -nähdessämme kauniin rehevän koivun kaskipuuksi kaadettuna, on -surkuttelumme sukua sille säälille, jolla murehdimme ihmislapsen -sortumista nuoruuden kukoistus-ajalla. Tässä on jonkunlaista -olijoitsemista, personioimista, samanlaista kuin vanhimmassa -kansanrunoudessa; nykyajan älyllisyyden täyttämässä ilman-alassakin -ihminen tällä lailla ehdottomasti, häviämättömän alkuluontonsa -johtamana, yhä palajaa tuohon ikivanhaan katsantotapaan, joka käsittää -ihmisen ja luonnon yhdeksi kokonaisuudeksi. -- Toisella tavalla -ilmaantuu ihmisolojen sovittaminen luontoon esim. silloin, kun -mielihyvällä katsellaan metsän pimentoja ja siihen liittyy tunne, -kuinka hauska olisi levätä tuolla viileässä siimeksessä, taikka kun -luontoa pidetään ihmis-elämän kuvana tai käytetään taustana -inhimillisiä oloja kuvailtaessa. - -Tuo myötätuntoisuus, esteetisten tunteiden varsinainen maaperä, -selittää myöskin, miksi muutamat aineet meitä enemmän viehättävät, -toiset vähemmän, vaikka niiden taiteellinen muodostelu olisikin -yhtäläinen. Mutta sittenkin asia monesti riippuu niiden käsittelystä; -sillä siinähän juuri ilmaantuu runoilijan nero, että hän kustakin -aineesta, kuinka vähäpätöinen se muutoin lieneekin, löytää sen kohdan, -joka on omansa suurimmassa määrässä herättämään yleis-inhimillistä -myötätuntoisuutta. Että runoteoksen pitäisi antaa ihmisille aivan uusia -käsityksiä, ennen tuntemattomia aatteita, ei ole oikeutettu vaatimus, -eikä se olisi edes mahdollistakaan; mutta se voi ja sen tuleekin -herättää parasta, mikä ihmismielessä hämäränä uinailee, jotta se, -täyteen kirkkauteen selvinneenä, itsenäisesti kasvaisi ja vaurastuisi. -Sillä ainoastaan sellaiset mietteet ja tunteiden kuvaukset, jotka ovat -hänen oman katsantotapansa mukaisia, voivat ihmistä täysin määrin -miellyttää ja painua hänen sydämmensä syvyyteen; runoelmasta vastaa -heleä kaiku hänen pimeihin tunteisiinsa, mutta kaiku, joka on niitä -sointuisampi ja joka niitä vahvistaa ja selvittää. Mutta oudot -ajatukset, jotka eivät luonteeseemme tajounnu tai eivät vielä ole -ehtineet sulautua meidän maailmankäsitykseemme, jättävät meidät -kylmiksi; ne antavat meille vaan miettimisen ainetta, mutta eivät -lämmitä tunnettamme. Siitäkin syystä niin moni nykyaikainen teos ei voi -taiteen täydellä lumousvoimalla lukijaa innostaa. Kaunokirjallisuudessa -on hyvä ottaa varteen tuo opetuksessa noudatettava sääntö, että -esityksen pitää liittyä toisen "vallitseviin mielikuvasarjoihin". - -Mutta olipa runollista fantasiaa herättävä ilmiö mikä tahansa, se etu -sillä ainakin on, että se on elokas, todellisuuden virkeää -vaikutusvoimaa täynnä. Koska taiteessa voi ilmaantua ainoastaan himmeä -kajastus tästä eloisuudesta, joka tekee luontaiset ilmiöt niin -viehättäviksi, niin sen sijaan täytyy vahvistaa esineiden aatteellista -puolta ja siten korvata luonnon tuoretta elinvoimaa. Tämäkin siis viepi -ihannoitsemisen (idealiseerauksen) tarpeellisuuteen, vaikka taide -muutoin asettuisikin realistiselle pohjalle. - -Kun silmällemme niitä aloja, joilta runous aineitansa keräilee, kohtaa -meitä ensiksi ulkonainen luonto: ilma ja taivas valoineen, pilvineen, -maan perusta muodostuksineen, sen pinta vaihtelevine ilmiöineen, -kivikunta ja vesien moninaisuus, niinkuin meret, järvet ja joet, ja -näiden kaikkien yhteisenä tuotteena monenlaiset maisemat, joille -etenkin kasvikunta antaa erityisen luonteen. Seuraapa sitten -runsasmuotoisena tämä kasvimaailma, ilahuttaen silmää lehtien -vihannuudella ja kukkien heleällä loistolla. Liittyypä siihen vielä -eläinten moniheimoiset parvet, tuoden eloa ja liikettä luonnon laveaan -valtakuntaan. - -Varsinainen luonnonkuvailu on vasta aikoja myöten kehittynyt, runouden -itsekohtaisemman suunnan tuotteena. Vanhempina aikoina se vähemmän -itsenäisenä yhdistyy muunlaatuiseen sisällykseen.[60] Kuitenkin -jo itämaan kansojen vanhimmat runoteokset uhkuvat komeita -luonnonkuvauksia, esim. indialaisten suuret eepokset, joissa ne -liittyvät kertomuksen juoksuun, ja hebrealaisten pyhät kirjat, joissa -ne tarkoittavat Jumalan suuruuden ylistämistä. Edellisten virkeästä -luonnontunteesta olen jo puhunut, etenkin siitä, miten indialainen, -samoin kuin suomalainenkin, katsoi luontoa ystävän silmin.[61] Indian -rikas, hehkuva luonto saattoi ihmisen hartaalla innolla ja rakkaudella -vaipumaan ja milt'ei katoamaan sen salaperäiseen elämään; hebrealaisten -luonnonkäsitys sitä vastoin on ihan toista laatua. Luonto on heille -Jumalan majesteetin ja iki-viisauden verho, jonka järjestys ja ylevä -kauneus julistavat hänen kunniaansa. Tarkasti kuvataan Palestiinan ja -sen naapurimaiden luontoa, ja ennen kaikkea asetetaan eteemme suuren -suuria maailmankuvia, joissa ulkonainen luonto ja ihmisten toimet -muodostavat mahtavan kokonaisuuden.[62] - -Kun itämailta siirrymme Eurooppaan, kohtaamme ensin Kreikan kansan. -Helleenin mieli oli ihan toisapäin suunnitettu kuin itämaalaisen. -Ihmisyys oli hänen ihanteensa; puhtaaseen, kauniiseen ihmisyyteen hänen -harrastuksensa tähtäsi; ihmisten kaltaisiksi hän jumalansakin muodosti. -Eipä hänen luonnontunteensa siltä ollut vähemmän virkeä; mutta -sekin sai inhimillisen muodon. Kreikkalainen loi hengen koko -luonnonmaailmaan; luonnon-ilmiöitä ei ainoastaan semmoisinaan ajateltu -omatajuisiksi olennoiksi, joita ihminen saattoi myötätuntoisuudella -lähetä; vaan hänen kuvausvoimansa teki niistä suorastaan henkilöitä, -sekä ulkomuodoltaan että sielun-elämänsä puolesta ihmisten kaltaisia, -ja kehitteli yhä näiden persoonallisuutta. Kun kreikkalainen tahtoo -kuvata luonnon suloa ja ihanuutta, niin hän puhelee metsäin ja vesien -soreista nymfoista; ne ovat tuon salaperäisen, luonnon povessa -liikkuvan, ihmiselle puolittain tutun, puolittain oudon elämän -edustajia. Heidän piirihyppynsä lehtojen siimeksessä johdatti -kreikkalaisen mieleen puistojen suojassa vallitsevaa, viehättävää -hiljaisuutta; tuntureilla kuljeskelevat Oreadit toivat hänen -eteensä vuoriston karkeamman-luontoista kauneutta, ja Naiadeja -mainittaessa muistuivat hänen mieleensä jokien ja lähteiden raikkaat, -hopean-kirkkahat vedet, niinkuin Nereidien lukuisa parvi saattoi häntä -ajattelemaan meren aaltojen mahtavaa loiskinaa. Erittäin miellyttävät -ja herttaiset paikat pidettiin nymfain varsinaisena asuntona, ja ne -olivat heille pyhitetyt niinkuin tuo luola, josta Odysseiassa -kerrotaan.[63] Forkyn, meren vanhuksen, oma on rauhaisa lahti -Ithakan kaupungin kohdalla, turvallinen satama, jossa laivat ovat -rajumyrskyiltä suojeltuna; lahden päässä ylenee pitkälehtinen öljypuu -ja lähellä sitä on luola, mieluisan hämärä, "nymfoille pyhitetty, joita -Naiadeiksi nimitetään". Siellä on kivestä sekoitusmaljoja ja -kaksikorvaisia ruukkuja, joissa mehiläiset oloa pitävät. Luolassa on -myös pitkän pitkät kiviset kangaspuut "ja siellä nymfat kutoa -helskyttelevät meripurpuraisia vaatteita, ihmeellisiä nähdä. Ja sisällä -yhä virtailee vettä; mutta kaksi on luolassa aukkoa, toinen pohjoiseen -päin, josta ihmiset astuvat alas, toinen etelää kohden, jumalien oma, -eivätkä ihmiset koskaan sen kautta kulje, vaan se on kuolemattomain -käytävä". Luonnon jylhempää ja kolkompaa puolta osoittavat Pan ja -Satyrit, nuo sarvikkaat, pukinjalkaiset metsäjumalat, joiden -ulkomuotokin lähestyy eläin-maailmaa. Kun Aiskhylos Persialaisissa -sanoo:[64] - - Edessä Salamiin on saari pienoinen - Ja huonovalkamainen; ranta-törmällä - Paan siellä kulkee, karkeloihin mieltynyt, - -niin on mainitun saaren ryhmyinen ulkonäkö näillä lauseilla -selvästi kuvattu.[65] Samoin vaahtopäisten hyökylaineitten vähittäin -tapahtuva tyyntyminen myrskyn jälkeen muodostuu Poseidoniksi, joka -liehuva-harjaisilla hevosillaan ajelee yli meren pinnan, aaltoja -asetellen. - -Näin jokaisesta, ulkonaisen luonnon ilmauksesta kreikkalaisen mielessä -tuli persoonallinen olento, joka elävänä ihmiskuvana esitteli sen -omituisuutta. Läheisessä yhteydessä tämän kanssa on vielä toinenkin -käsitystapa. Luonnon-esineiden, niinkuin kallioin, kasvien, eläinten, -ajatellaan usein ihmisistä sellaisiksi muuttuneen. Ne tunteet ja -mielialat, joita runoilija niissä on oivaltavinaan, kuuluvat -niinmuodoin niiden alkuperäiseen olentoon. Satakielen laulussa -kajahtelee Filomelan mielihaikea, ja jylhän vuoriston synnyttämä -kaihoisa tunnelma, kun lumet sulaessaan puroina syöksyvät alas pitkin -erämaan kallioseiniä, kuvautuu surun sortaman, kivettyneen Nioben -kyyneltulvissa. - -Mutta tavataanpa kreikkalaisessa runoudessa oikeita -luonnonkuvauksiakin. Homeron lauluissa on monessa paikoin kertomukseen -sovitettu viittauksia tapahtumapaikkojen luontoon. Näin saamme Iliaassa -selvän kuvan Troian ympäristöstä, jopa kaikista yksityiskohdistakin, -niinkuin Ilon muistopatsaasta, tuosta vanhasta pyökkipuusta j.n.e., -samaten Odysseiassa Faiakien kaupungista, Ithakan saaresta y.m. Harvoin -kuitenkin ilmaantuu laveampia maisemankuvauksia. Mutta onpa -sellaisiakin, niinkuin esim. kuvaus Kalypson asunnosta[66] tai ylempänä -mainittu kertomus Nymfain luolasta. Muistettava on myöskin, että -ympärillä olevan luonnon henki ikäänkuin puhaltelee kaikkien kuvaelmain -läpi; tahdon vaan kääntää huomion Iliaan kymmenennen rhapsodian alkuun, -jossa Agamemnon, unen hylkäämänä, yön pimeässä ihmetellen näkee -troialaisten yövalkeat, kuulee Troian edustalta huutojen huminaa ja -sitten levotonna lähtee akhaialaisten ruhtinaita herättämään. Yön kuva -tässä ikäänkuin väikkyy koko toiminnan ympäri. Useammin sentään -vertaukset sisältävät komeita luonnonkuvauksia; ne laajentuvat -ikäänkuin itsenäisiksi maalaelmiksi, joissa runotar mielihyvällä -viivyskelee. Sankareita vertaillaan väliin jalopeuroihin, väliin -metsäkarjuihin, joita esitellään milloin missäkin tilassa; uros kaatuu -kuin vuoriston petäjä, jonka tapparan terä armottomasti laivapuiksi -kukistaa. Pieniä laatukuvia, tuoreita, heloittavia, piirtelee meille -Kreikan runotar kertoillessaan Akhilleun kilven taonnasta. Me näemme -maalaiset kyntämässä ja eloa niittämässä, näemme jalopeurain laitumella -ahdistavan karjaa, näemme viininkorjuujuhlan ja iloiset piiritanssit. -Tämä vie meidät jo ulkopuolelle varsinaisen luonnon piiriä viattomaan, -yksinkertaiseen ihmiselämään luonnon yhteydessä. - -Myöhemmiltäkin ajoilta on semmoisia itsenäisiä luonnonkuvauksia, kuin -ylempänä mainittiin. Tunnettu on Sofokleen ylväs ylistyslaulelma -Attikasta ja Kolonosta, näin alkava:[67] - - Heporikkahan maan, oi vieras, - Saavuit seutuhun oivimpaan, - Kolonoon valokiiltoiseen; - Jossa mielellään satakielinen viipyy, - Vaikeroi heloäänin notkojen varjossa. - -Saman näytelmän alussa Antigone kuvailee Kolonon seutua näillä -sanoilla: - - On loittona, -- - Niin näyttää, -- tornit kaupunkia suojaavat; - Pyhä paikka tää on: viini, laaker', öljypuu - Tääll' uhkeasti kasvaa; taajasulkaisten - Satakielten laulu lehdon siimeksestä soi. - -Vielä runsaammin on tällaisia kuvauksia Euripideellä. Mutta outoa on -ylimalkain vanhemman ajan kreikkalaisille se hellä, romantinen -tunteellisuus, jolla nykyisempi aika katselee luontoa, paeten sen -turviin yhteis-elämän proosallisuudesta. Tällainen katsantotapa tulee -kuitenkin yhä enemmin näkyviin, sitä mukaa kuin sisäkohtaisuus pääsee -suurempaan valtaan. Myöhemmän ajan kaunopuhujat ottivat usein luonnon -kuvailemisen harjoitelmainsa aineeksi; idyllirunoilijatkin tietysti -ihan itsestään siihen johtuivat, ja varsinkin antiikisen kirjallisuuden -loppuajoilta on monta teosta, joissa näyttäytyy virkeä luonnontunne. -Esimerkkinä voisi olla Aelianon, luultavasti Dikaiarkhon mukaan tehty -kertomus Tempen laaksosta[68] ja monta paikkaa Longon paimenromaanissa. -Mitä on sanottu kreikkalaisista, sopii yleensä roomalaisiinkin; -kauniita luonnonkuvauksia tavataan Lucretion luonnonfilosofisessa -runoelmassa, Vergilion Georgicassa, Horation lauluissa[69] y.m. - -Mutta vasta kristin-uskon tuottama maailmankatsomus vireytti täysin -määrin uuden ajan kirjallisuudessa huomattavaa syvätunteista -luonnonkauneuden harrastusta. Samalla kuin yksilön tunne-elämä -koroitettiin henkisen olon keskustaksi, näki ihminen ulkonaisessakin -luonnossa oman sielunsa kajastuksen, tajusi sen ilmiöitä oman -sydämmensä kuvaksi tai oivalsi niissä Luojan hyvyyden ja voiman, jonka -ihailemiseen antautui innokkaalla hartaudella. Sitä havaitaan jo -kirkkoisissä; niin esim. Basilios "Suuri" eräässä kirjeessä Gregorios -Nazianzenolle lämpimästi kuvailee sitä jylhää, tiheämetsäistä vuorta -ryöpeän kosken partaalla, jonne hän oli vetäytynyt pois hiljaista -eräkäs-elämää viettämään.[70] - -Liian pitkäksi vetäisi, jos askel askelelta seuraisin luonnontunteen -kehittymistä eri aikakausina. Sopisihan muutoin puhua siitä, miten -Minnesängerit mielellään pakisevat kevään tulosta, vertaillen toisiinsa -naisten ja kukkien suloisuutta, tai kuinka tavataan monta onnistunutta -luonnonkuvausta Danten ja Tasson teoksissa sekä Camõesilla, valtameren -taidokkaalla maalailijalla. Shakespeare, jonka näytelmissä -tosi-draamallisella tavalla kaikki liittyy toimintaan, osaa henkilöin -puheluun mestarillisesti luoda heitä ympäröivän luonnon omituista -mielialaa. Todisteeksi on useinkin mainittu "Venetian kauppiaan" -loppukohtaus, joka tuo silmiemme eteen Italian ihanan kuutamo-yön, tahi -metsässä tapahtuva toiminta "Kesäyön unelmassa". Sopisipa lisätä monta -muutakin kohtaa, esim. rajuilman Learissa ja erämaan jylhän luonnon -kuvan Cymbelinessä. Huomattava on, kuinka nämä Shakespearen -luonnonkuvat samalla esittävät ihmishengen tunteita ja toimintaa. -Venetian kuutamo-yö hyvin kuvastelee näytelmän sopusointuisaa -lopputunnelmaa, Learissa myrsky raivoaa yhtä paljon kuningasvanhuksen -rinnassa kuin ulkona kankaalla ja Macbethissa huuhkajan-äänet ja suden -surkea ulvonta ovat ihmisten ilkitöiden kamalia enteitä. - -Melkein kaikissa tähän asti mainituissa kuvauksissa luonto esiintyy -jonkun ihmis-elämästä otetun aiheen lisäyksenä tai pohjana. Mutta -kahdeksannellatoista vuosisadalla harrastus kääntyy itse luonnon -puoleen; sen ilmaukset semmoisinaan, kuten vuoden-aikojen vaiheet, -maisemain kauneus y.m., valitaan runouden aineiksi. Tämän kanssa on -lähimmässä yhteydessä tuo palajaminen luonnollisuuteen, josta ennen on -ollut puhetta, maakansan yksinkertaisten tapojen ihaileminen ja -kyllästys ajan ylenmääräiseen sivistykseen. Ihminen etsi luonnosta sitä -täydellisyyttä, jota hän kaipasi yhteis-elämässä ja luuli saavuttavansa -rauhan sen hiljaisessa, muuttumatonten lakien alaisessa elämässä. -Vaikka siihen sekaantuikin paljon sumeata hentomielisyyttä, niin se -kuitenkin opetti ihmisiä luonnon todellista kauneutta oivaltamaan ja -sen povesta imemään tuoretta elinvoimaa. Tämän suunnan varsinaisina -alkulähteinä sopii pitää Rousseaun teoksia ja Macphersonin toimittamia -Ossianin lauluja, jotka melkein yht'aikaa valloittivat Euroopan -lukijakunnan. Huomataanpa jo aikaisemminkin muutamia samansuuntaisia -ilmauksia; mainittakoon vaan englantilainen Thomson ja saksalainen -Haller. Deskriptiivistä esitystapaa suosittiin; tämä tosin helposti vie -tyhjään rhetoorisuuteen ja ulkonaisten seikkojen pitkäveteiseen -luettelemiseen, mutta siitäkin yleisestä säännöstä on kiitettäviä -poikkeuksia. Sitä paremmin luonnonkuvailu menestyi, missä se yhtyi -kertomuksen toimintaan tai lyyrillisten tunteiden ilmaisuun. - -Edellisessä suhteessa ovat merkillisiä Bernardin de St. Pierren -tunnettu kertoelma "Paul et Virginie" sekä Chateaubriand'in teokset. -"Paul ja Virginiassa" on troopillisen luonnon kuvaileminen pääasia; sen -ympäröiminä kasvavat nuoret päähenkilöt luonnollisessa viattomuudessa -yksinäisessä saaressa keskellä Atlantin merta. Humboldt siitä lausuu -Kosmos kirjassaan,[71] kerrottuaan, kuinka hän sitä luki -tutkimusretkillään matkatoverinsa kanssa: "Kun etelän taivas hiljaa -loisteli tai sateiden aikakautena salama, ukkosen pauhatessa, valaisi -metsää Orinocon rannoilla, valtasi mielemme se ihmeellinen -todenmukaisuus, jolla tuossa kirjasessa kuvataan kesämaiden mahtavaa -luontoa kaikessa omituisuudessaan." -- Toisessa pienemmässä -kertomuksessa "Indialainen maja" (La chaumière indienne) on Bernardin -de St. Pierre kuvaillut Indian hehkuvaa luontoa ja sitä onnea, jota -ihmisten hylkäämä paria raukkakin voi löytää sen äidinsylissä. -- -Ihmeteltävällä havainnollisuudella Chateaubriand lukijoillensa -esittelee milloin Amerikan synkeitä aarniometsiä, joihin pakenee -kultuuriin väsynyt eurooppalainen, milloin Kreikan maisemia, -entis-aikain sivistyksen kirkastamia, tai kristin-uskon muistojen -pyhittämiä Palestiinan maita. - -Uudemman ajan lyriikassa luonto ja tunteet usein sulauvat yhteen; -runoilija aavistaa oman olentonsa salaista yhteyttä luonnon-elämän -kanssa, eri mielialat luovat siihen valonsa tai varjonsa, ja luonnon -vaiheissa hän näkee oman sielunsa värähdykset. Niin ulkomaan -runoilijoista erittäin Goethe. Muistakaamme esim. "Harz-matkaa -talvella", tuota pientä runoa, täynnä nuoruuden haaveksivaa intoa, -jossa aatokset, luonnonkuviin kietoutuneina, vapaan rytmin -kannattamina, kulkevat vaihtelevana sarjana silmiemme ohitse, taikka -runoa "Henkien laulu vetten päällä", jossa taivaasta valuneet, -rajusti pauhaavat tai tyyneesti vierivät ja sitten taas taivaaseen -palajavat vedet ovat ihmishengen vertauskuvana. Toisinaan pienessä -luonnonkuvassa, muutamissa harvoissa piirteissä, puhkeaa esiin -runoilijan syvimmät tunteet, niinkuin tunnetussa laulelmassa: "Über -allen Gipfeln ist Ruh". -- Ballaadeissaan Goethe usein, käyttäen -hyväksensä vanhaa kansan-uskoa, joka luonnonvoimissa näkee haltiain -maailman, kuvailee niiden salaperäistä vaikutusta ihmismieleen; ne -houkuttelevat luokseen ihmistä, joka vapautensa menetettyään -tahdottomana, vaistomaisesti, heittäytyy niiden omaksi. Vedenneito -viehättää vastustamattomalla tenhovoimalla kalastajan meren viileään -syvyyteen, jossa kalan on armas aikaella, jonka aalloissa kylpevät -aurinko ja kuu ja johon taivas kuvastuu, kosteudesta kirkastuneena. -Pelokkaana poika kätkeytyy vasten isänsä povea, varoen joutuvansa -peikkojen valtaan, kammoen hän katselee keijukaiskuningasta ja hänen -tyttäriänsä, jotka häntä houkuttelevat hämärään valtakuntaansa, mutta -isän silmissä eivät ole muuta kuin utua ja harmaita pajupensaita, ja -tuskissaan lapsi parka vihdoin heittää henkensä. Tällaiset kuvaukset -eivät ole yksistään ulkonaisen luonnon, vaan sisimmäisen tunne-elämän -esitystä. - -Saksan lyyrillisestä runoudesta voisi saada paljon muitakin kauniita -esimerkkejä luonnon käyttämisestä tunteiden tulkitsijana. Ajatelkaamme -vaan, miten Heine osaa koko luontoon vuodattaa elävän ihmissielun -tunteita. - -Samoin kuin Goethe, niin Byronkin syvästi tuntee ihmishengen yhteyttä -luonnon kanssa. Hänen kertomarunoissaan, joiden jokaisen säkeen läpi -tunkeuu mitä sainein lyyrillinen tunteellisuus, maisemakuvat aina -ihmeellisesti tajountuvat vallitsevaan mielialaan, ilmestyipä silmiemme -eteen Attikan kalliorannat ja niitä vastaan tyrskyävä meri synkän -tarinan kehyksenä tai hymyilevä luonto Konstantinopolin salmen -rannoilla tahi kaukainen saari Etelämerellä, rakkauden syrjäinen -turvapaikka. "Childe Harold's Pilgrimage" nimisessä runoelmassa eri -maiden kuvat omituisella tavalla yhtyvät menneiden aikojen muotoihin ja -hetken herättämiin aatoksiin ja tunteihin. Ja niinkuin Byronin -teoksissa, niin on tällä tunteenomaisella luonnonkuvailulla muutenkin -tärkeä sija Englannin runoudessa. - -Vähän toisemmalla tavalla luonto ilmaantuu Ranskan uudemmassa -romaanikirjallisuudessa; se muodostaa tapausten ympäristön ja ihmeen -selvillä väreillä sitä semmoisena esitetäänkin. Daudet'in kertoelmista -sopisi mainita monta kaunista Pariisin kaupungin kuvausta, Loti'n -"Islannin kalastajista" noita surunvoittoisia luonnonkuvia Bretagnen -rannikolta ja Jäämeren aavoilta ulapoilta. - -Mitä meidän maan runouteen tulee, niin virkeä osanotto luonnon elämään -jo vanhastaan on ollut sen tähdellisimpiä tunnusmerkkejä. Sen -todistavat jo Kalevalan ja Kantelettaren runot, jotka esittävät luonnon -ja ihmisen välin mitä lähimmäksi, herttaisimmaksi. Ihminen sitä -katselee ystävän silmin, uskoo sille sydämmensä tunteet ja toivoo -saavansa luonnonkin puolelta kokea samanlaista ystävällistä -myötätuntoisuutta. Emon ja sulhon murhe Ainon kuolemasta puhkeaa ilmi -käkien kukunnassa, jotka itse ovat sukeuneet surevan äidin -kyyneltulvasta. Koivu valkeavyöhyt itkee kolkkoa kohtaloansa; mutta -Väinämöinen lupaa sille elon uuden armahamman, jolloin se on ilosta -itkevä, riemusta remahutteleva, ja veistää siitä kanteleen, joka -ilmoittelee ihmis-elämän vaihtelevia mielialoja. Näin ilmaantuu -kaikkialla muinaislauluissamme vuorovaikutus ihmisen ja ulkonaisen -luonnon välillä. Raikasta luonnontunnetta osoittavat niin-ikään -Kalevalan maisemakuvaukset, jotka eivät kuitenkaan ole samaa laatua -kuin Homeron, määrättyjä paikkoja esittäviä, mutta sen sijaan luovat -eteemme mitä selvimmän ylimalkaisen kuvan pohjoismaiden luonnosta -ja näköaloista. Helleenien luonnon-jumalistoa muistuttavat -muinaisrunojemme monilukuiset haltiat: Suvettaret ja Terhenettäret, -Vellamon neidot ja Aallottaret, niinkuin myös Tapio ja Mielikki ynnä -heitä ympäröivä Tapiolan kansa, sekä Luonnottaret, kaiken elon ja olon -hämärät alkuolennot. - -Uudemmassakin kirjallisuudessa havaitaan tätä luonnontunnetta, joka -niin syvälle on juurtunut suomalaiseen katsantotapaan. Rakkaus luontoon --- etenkin Suomenmaan luontoon -- kaikuu myötäänsä Runebergin -unohtumattomista runoelmista; sen ihanuutta hän ylistelee ja -tarkasti hän sitä kuvailee erityiskohtia myöden. Niin varsinkin -Hirvenhiihtäjissä ja Hannassa sekä monessa lyyrillisessä runossa. -Tahdon tässä vaan johdattaa lukijan mieleen, kuinka elävästi Suomen -sisämaan luonto leviää silmiemme eteen Hannan kolmannessa runossa: - - Päivä jo mailleen käy, pois länteen vuorien taakse; - Lauha kuin morsian ilta tok' on. Rusopilviä ilmass' - Ui sekä maahan luo valoansa, ja penseät tuulet, - Niityilt' yhtyen, leikkiä lyö kukan-tuoksujen kanssa. - -- -- -- -- -- - Täällä on vihreytt', on heleyttä ja henkeä. Laineist' - Ääretön paljous saaria nousevi, kaikista viittaa - Liehuen lehtevät puut väsyneen vene-soutajan luokseen. - Niemehen käy, joka maahan tuolla nyt yhtyvän näyttää, - Niin edessäs ulapan näät aukeemman, kylät hauskat - Rannoilta haamoittaa, sekä kirkkokin loistavi kaukaa. - Toisella puolen taas, mitk' uhkeat vainiot siellä, - Viljavat, laihokkaat, ylt'ympäri metsäset vaarat![72] - -Ja edempänä kauniisti kuvataan "tuli-kumpua" ja laajaa näköalaa sen -kukkulalta. -- Runebergin runoudessa yleensä luonnon kirkas kuva luo -säteitänsä ihmismieleen, joka siitä kirkastuu ja lämpiää ja -innostuksella ihailee luonnon kauneutta, semmoisena kuin se itsestään -on. Runebergin käsittelytavassa on melkein aina jotain eepillistä. -Topeliuksella sitä vastoin luonto ja tunteet perin lyyrillisellä -tavalla sulavat yhteen. Luonto on hänelle enimmiten henkisen olemuksen, -sisällisen maailman, eduskuvana ja ilmaisijana. Sylvian lauluissa -luonnon äänet lausuvat ilmi isänmaanrakkauden vienoimpia tunteita. -Suomen kansan surut ja toiveet useinkin verhoutuvat hilpeäin -luonnonkuvien taa. Kauniisti kuvailee kotimaan rakkauden ja -luonnontajunnan yhteyttä tuo ihana satu "koivusta ja tähdestä", jotka -ainoana kodin muistona johtivat lapset vieraalta maalta omain -vanhempain sylihin. - -Tiettyä on, että tämän luonnontunteen on täytynyt ilmestyä -suomenkielisessäkin taiderunoudessa. Niin tapaamme esim. Kiven -"Seitsemässä veljeksessä" mestarillisia, tosi-eepillisiä -luonnonkuvauksia; lähtemättömänä pysynee jokaisen lukijan mielessä tuo -juhlallinen näköala Impivaaran harjalta, -- monta muuta samanlaista -kohtaa mainitsematta. -- Kuinka haikeansuloisesti talvisen luonnon -kolkkous yhtyy valittavan immen kyyneliin Paavo Cajanderin runossa -("Saaren impi"): - - Täss' istun nyt ja itken, kun päivä umpeen käy, - Ja itken taas, kun alkaa päivä uusi, - Mun entist' ystävääni ei kuuluvissa näy, - Täss' yksin olen niinkuin kasken kuusi; - Ja ympärilläin tuisku se puita tuivertaa; - Ja hankipeitteen alla on kaunis kukkain maa, - On kaikki, kaikki muistot hangen alla. - -Ja riehuva kevättunne, yht'aikaa elinvoimaa ja kaihoa täynnä, käy -kaikuvana pohjasävelenä Erkon Ainon läpi; luonnon kevät, ihmis-elämän -ja kansan kevät sointuvat yhteen mahtavaksi tunnevirraksi: - - "Nyt on kevät polvellani, - Kevät tässä rinnassani, - Kevät puussa, kevät maassa, - Kevät kansani povessa." - -Ja kaikkialla tässä ihanassa runoelmassa luonnon elämä muodostuu -ihmis-elämän kuvastimeksi, niinkuin esim. Ainon kauniissa mietelmissä, -kun hän vertailee oloansa milloin allin tai pääskysen, milloin ulpukan -kohtaloon. - -Luonnon tuntehikas kuvaileminen on varsinkin kehittynyt nykyisessä -"tunnelmakirjallisuudessa". Siinä ilmaantuva kuvailutapa lienee -ensimmältään saanut alkunsa tuosta ylempänä mainitusta, uudemmassa -ranskalaisessa kirjallisuudessa tavattavasta luonnonkuvailusta; -muutamissa J. Ahon teoksissa se onkin ihan sama. Mutta myöhemmissä, -niinkuin "Lastuissa", suomalainen luonnontajunta pääsee voitolle: -ihmissielu, apeitten mielialojen valtaamana, antautuu luonnon -salaperäisen vaikutuksen alaiseksi, etsii siitä lievennystä, -lohdutusta, virkistystä, tai näkee sen ilmiöissä oman ja kansansa -kohtalon; toisinaan taas, niinkuin "Papin rouvassa", luonnonkuvaus -säestää ihmisten sielun-elämää; se ei esittele vertauskuvia -vaihtelevista mielentiloista, vaan muodostaa kehyksen niiden ympärille, -ja sen ilmiöitä katsellaan eri tunteiden valossa. - - - - -KAHDEKSAS LUKU. - -Yksityis-ihminen runoudessa. - - -Ihmis-elämän piiriin astuessamme aukenee meidän eteemme moninaisuutta -uhkuva, sisältörikas maailma, käsittäen yksityishenkilöt ja kaikki -niiden erilaisuudet, mutta samalla myöskin koko sen avaran alan, jonka -ihmisten yhteistoiminta tai heidän ajatus- ja kuvausvoimansa on -ilmoille saattanut. Jälkimmäisessäkin tapauksessa pysyy kuitenkin -yksilö runollisen esityksen keskuksena; sillä runous, niinkuin taide -yleensä, pyytää tehdä kaikki aistin havaittavaksi, kammoten -abstraktisten käsitteiden väritöntä kylmyyttä. Tuodessaan esiin -valtiollisia tai yhteiskunnallisia taisteluita tahi koko ihmiskuntaa -koskevia, syvämielisiä kysymyksiä, se antaa näiden kaikkien -värähtelevin sätehin kajastella muutamien erityishenkilöin kohtaloissa -tai sielun-elämässä. - -Aloittakaamme siis individistä. Monenlaisista säikeistä se pohja on -kudottu, joka persoonallisuutta kannattaa. Alustana ovat syntyperä, -temperamentti ja muut ominaisuudet, jotka johtavat alkunsa luonnon -salaperäisestä työpajasta, kansalliset olot, jotka painavat leimansa -sekä alkuperäiseen luontoon että sen kehkiämiseen, ja kaikki ne -monituiset vaikutelmat, joiden alainen on ensimmäinen lapsuuden aika. -Mutta paljoa tärkeämpi on varsinainen luonteen varttumus, jossa ihmisen -vapaa tahto on myötävaikuttajana. Runoudessa tahdomme etupäässä -tutustua ihmisiin, semmoisina kuin ovat; me tahdomme nähdä, miten -olot ja heidän oma toimintansa heitä kehittävät tai millaisiksi he -niiden vaikutuksesta ovat tulleet. Uudenaikuiset romaanin- ja -näytelmänkirjoittajat tahtoivat meille useinkin antaa jonkunlaista -ihmissuvun luonnonhistoriaa osoittamalla, miten kunkin ihmisen -omituisuus siemenenä piilee edellisissä miespolvissa ja hänen oma -peritty luontonsa yhdessä ulkonaisten olojen kanssa tekee hänet siksi, -mikä hän on. Mutta täten epäilemättä pannaan liian yksipuolisesti arvoa -individin hämärään luonnonpohjaan ja syrjäytetään sen henkinen, -vapauteen pyrkivä puoli, eikä tällainen menettely muutoinkaan ole -runouden luonnon mukaista. Se on yhtä vähän taiteellista, kuin jos -joku, aikoessaan kuvailla kaunista maisemaa, rupeaisi selittelemään, -minkä luonnonlakien mukaan valot ja varjot siinä jakaantuvat, ruoho -kasvaa ja lintujen laulu pääsee korvamme tärykalvoa koskettelemaan. - -Tämä ei suinkaan tarkoita, ett'ei luonnonpuolta saisi ollenkaan -esittää. Luontoperäisten taipumusten taistelu olevia oloja vastaan ja -intohimojen raivo ovat päinvastoin aina olleet runouden otollisimpia -aineita. Mutta niiden syntyä ei tarvitse esittää, jos se on haettava -ulkopuolelta yksilön omaa elämänpiiriä. Luonnon-omituisuus on olemassa, -siinä kyllin. Joku pieni viittaus entisyyteen jo riittää. Othellon -tulista, intohimoista lemmen- ja oikeudenkiihkoa selittää tarpeeksi -hänen maurilainen syntyperänsä. Richard III on kyllä pitkän -hurjuuden-aikakauden viimeinen hedelmä; että olot olivat kypsyneet -tuottamaan sellaista siveellistä epäluomaa, sen näkee edellisistä -"kuningas-draamoista"; mutta Richard itse, näyttämölle astuessaan, on -jo aivan valmis, ja mitä luontaiseen perustaan tulee, antaa hänen -epämuotoisuutensa täysin tyydyttävän selityksen. -- Sen sijaan haluamme -nähdä, kuinka kuvailtava henkilö käytäikse eri tiloissa, mitä hän -tuntee ja ajattelee ja miten ulkonaiset tapahtumat häneen vaikuttavat. -Hamletissa erotamme selvästi kaikki hänen mielenlaatunsa piirteet: hän -on melankoolinen, mietiskelevä, epäröivä, vastahakoinen ratkaisevaan -toimintaan, liian jalo koston kamalaan työhön; me näemme, kuinka -sellainen henkilö menettelee, kun elämän vaatimukset joutuvat -ristiriitaan hänen sisimmän luonteensa kanssa, ja kuinka hän sortuu -tähän vastariitaan. Siten näytelmän aate meille selviää, kirkkaassa -valossa esiintyy yksityisihmisen ja siveellisen maailmanjärjestyksen -väli. Jos runoilija vielä ottaisi vaivakseen kuvata, miten Hamlet on -tullut semmoiseksi, kuin hän on, niin se pikemmin olisi näytelmälle -häiriöksi kuin hyödyksi, koska se ei olisi missään yhteydessä -pääaatteen kanssa. - -Näin on etenkin draaman laita; vähän toisin on romaanissa. Se voi -etäämpääkin urkkia tapausten alkuperusteita; mutta senkin on paras -pysyä psykologisessa piirissä, pyrkimättä antropologiselle alalle, -niinkuin Björnson suositussa ja muutoin taidokkaasti kirjoitetussa -kertomuksessaan "Liput liehumassa" (Det flager i byen og paa havnen), -jossa päähenkilön luonteenkuvausta edeltäpäin valmistellaan pitkällä -rosvojuttujen sarjalla. - -Ihmiset semmoisina, kuin he ovat, elämän kynnykselle astuttuaan, ja -kuin he sitten luonteeltaan muuttuvat ja varttuvat, ovat siis runouden -etevimpiä kuvattavia. Ja siinäpä runoilijalle tarjoutuu tyhjentymätön, -iäti vuotava lähde, jos hänen silmänsä vaan tarkistuu heidän -omituisuuksiansa tajuamaan, hänen älynsä osaa arvostella kunkin asemaa -ja merkitystä. Kenen mieli ei täyttyisi ihmettelystä, silmäillessään -tätä ääretöntä moninaisuutta? Kuin puiden lehdet vuosittain -vaihtelevat, -- niin lauloi jo Homeros, -- samoin ihmispolvetkin -väistyvät toinen toisensa tieltä, ja jokainen ihmiskesä tuottaa -lukemattomia lehtiä, eikä niissä ole kahtakaan ihan yhtäläistä! Mutta -kaikissa kimaltelee, milloin himmentyneenä, milloin jalommalla -loisteella, se jumalallinen kipinä, joka, ollen ihmishengen oikea -olemus, ei voi ikänään sammua, vaikka vastukselliset olot usein estävät -sitä korkeammalle kohoamasta tai pakoittavat milt'ei näkymättömiin -riutumaan. Ne todellakin ovat sokeat, jotka ahdasmielisessä kiihkossaan -tahtoisivat kaikki ihmiset yhden kaavan mukaan valetuiksi, tylyllä -ylenkatseella hyljäten tai ivaten, mikä heidän mallistansa poikkeaa. -Kuinka yksitoikkoiselta, perin ikävältä maailma tuntuisikaan, jos -kaikki ihmiset olisivat yhtäläiset, vaikkapa vastaisivatkin korkeinta -siveellistä ideaalia! Moninaisuus, ihmishenkien vapaa vaihtelevaisuus, -on juuri täydellisyyden vaatima; sillä yhdessä erilaiset ihmisluonteet, -vaikka kukin itsekseen puuttuvainen, muodostavat täydellisen -kokonaisuuden. Näin joka erityinen ihmishenki on välttämätön osa -maailmassa ilmestyvästä Jumalan hengestä, joka kuvasteleikse kussakin -erityishengessä kuni aurinko kasteenpisarassa. Kaikilla on -tarkoituksensa. Halvin työntekijä täyttää paikkansa yhtä hyvin kuin -älykäs hallitsija tai voittoisa sankari, jotka kansojen kohtaloita -määräilevät; yksinkertainen jokapäiväisissä toimissa askartelija -niinkuin suurin nerokin, jonka ajatus mittailee taivasten avaruutta tai -tunkeuu henkisen maailman syvimpiin syvyyksiin. Eri katsantotavat, eri -uskonnot, kansojen ja aikojen omituisuudet, eri pyrinnöt ja -elämänpiirit -- tahtoisinpa melkein sanoa: erilaiset heikkoudet ja -hairauksetkin -- antavat ihmisyydelle runsaamman sisällyksen. Ansiot ja -viat vastaavat toisiinsa; useimmiten ne ovatkin samojen ominaisuuksien -eri puolia. -- Kuin ihmisten, niin on olosuhteidenkin laita; -vastakohdat täydentävät toisiansa. Ylevä sivistys ja alkuperäiset -luonnonolot, henkiset harrastukset ja käytöllinen toiminta, -sievistyneen ylhäisön hieno komeus ja maaseutujen koruttomat, -yksinkertaiset tavat, suuren, valtiollisen elämän levottomat -pyörähdykset ja hiljaisen perhe-elämän ahkera työnteko, koko maailmaa -tarkoittavat, laveat yritykset ja yksityis-ihmistä koskevat sydämen -asiat, -- nämä kaikki lisäävät viehätystä silmiemme eteen asettuvalle -ihmis-elämän kuvalle, antaen sille väriä ja vaihtelevaisuutta. - -Kun tällä tavoin katselemme elämää, niin mielemme valtaa rakkaus -ihmiskuntaan ja kuhunkin yksityis-ihmiseen. Tätä rakkautta runoilijan -tulee vuodattaa kuvaukseensa. Sen osoite on myötätuntoisuus, jolla hän -seuraa henkilöitänsä heidän elämänsä vaiheissa, tuntien heidän -tunteitansa, heidän ilojansa iloiten, murehtien heidän murheitansa. -Tällainen hellyys ei häiritse esityksen objektiivisuutta. Eepillisessä -runoudessa, esim. Homerossa, se näyttäypi siinä tyynessä mielihyvässä, -jolla kertoilija pakisee sankariensa seikkailuista, tuomatta esiin omia -mietteitänsä, luottaen vaan tarinansa tenhovoimaan. Kuka on -objektiivisempi kuin Shakespeare? Omimpiahan ajatuksiansa hänen -henkilönsä aina lausuvat eikä runoilija itse heidän takaansa tule -näkyviin. Mutta siinäpä juuri hänen hellyytensä ilmaantuukin, että he -itse saavat ajaa asiaansa, että saamme, niin sanoakseni, siirtyä heidän -omaan sukuunsa. Vielä helpommin runoilijan myötätuntoisuus voi päästä -ilmoille itsekohtaisemmissa esityslaaduissa, vaikka vaara pyörii, että -hänen subjektiiviset mielipiteensä joskus vievät voiton. Muistakaamme -Dickensiä, suurta ihmisluonteiden kuvailijaa! Millä herttaisuudella hän -tuo henkilönsä näkyviin! Ja kuitenkin hänkin toisinaan, pääsankariensa -kannalta asioita arvostellen, kokoilee vihansa nuolet muutamia -erityishenkilöitä vastaan, jotka jätetään mustaan varjoon, lukijan -ylenkatseelle alttiiksi. Mutta yleensä Dickensissä, niinkuin muissakin -luonteenkuvauksen mestareissa, osoittuu hellä rakkaus kuvattavia -ihmisiä kohtaan. Tahdonpa meidän kirjallisuudesta vaan mainita -Runebergiä ja Kiveä. Jollei taitamattomuus taikka satiirinen tarkoitus -saata kirjailijoita toisin menettelemään, on heidän tylyytensä syynä -tavallisesti puuttuva käsitys ihmisluonnon alkuperäisestä -ideaalisuudesta. - -Eri runoudenlajeissa luonteenkuvaus saa hiukan eri muodon. Epiikka -yleensä tyytyy ulkokohtaiseen kuvailuun; ihmisten omituisuudet -ilmaantuvat vaan heidän puheissaan ja teoissaan. Romaanissa ja -draamassa sitä vastoin runoilija avaa henkilöinsä sydämmen ja suopi -meidän silmätä sen pyhimpiin kammioihin. Mutta kummassakin tapauksessa -hän voi esittää henkilöitänsä suurin piirtein, mahtavilla pensselin -sivauksilla, niinkuin Aiskhylos ja Shakespeare, taikka useain pienten, -hienoin erityispiirteiden avulla, niinkuin Dickens ja nykyaikaiset -romaaninkirjoittajat. Että uusi "psykologinen suunta" sielunelämän -analyseerauksessa toisinaan menee liiankin pitkälle, ei liene -kiellettävissä. -- Saattaapa tässä suhteessa vielä olla eriäväisyyttä -siinäkin, että joku runoilija, perin draamallisesti, kuvailee henkilöin -mieltä yhteydessä toiminnan kanssa, toinen, enemmän lyyrillisesti, -esittelee tunteiden vaihtelua sielussa. Edellisessä suhteessa sopii -Shakespeare malliksi, jälkimmäisessä on Goethe mestari. Psykologisessa -kuvailussa on ennen kaikkea tärkeätä, että luontevalla, selvästi -tajuttavalla tavalla selitetään tunteiden ja mielikuvain syntyä ja -niiden yhteyttä toiminnan kanssa. Täydellisimmäksi varttuu -luonteenkuvaus, kun henkilön koko katsantotapa siitä selviää, niin -ett'ei hänen omituisuutensa ilmaannu ainoastaan muutamissa -satunnaisissa yksityiskohdissa, vaan että älyämme hänen sielun-elämänsä -varsinaisen pohjan ja perustuksen. - - * * * * * - -Turha olisi tämän esityksen ahtaissa rajoissa ottaa puheeksi kaikki ne -olot, mielentilat ja ominaisuudet, jotka saattavat antaa aihetta -runouden kuvauksiin. Kiintyköön huomiomme siis ainoastaan muutamiin -yleisimpiin ihmis-elämän muotoihin. -- Fyysillisten suhteiden -määrääminä havaitsemme tällä alalla ensinnäkin _elämän-iät_. - -Mielellään runotar luo silmänsä hymyilevään lapseen, joka keväisen -urvun lailla meissä herättää tulevaisuuden sumussa piileviä toiveita; -mutta useammin hän saattaa vanhusta hänen loppumatkallaan, tukien hänen -horjuvia askeleitansa ja kuunnellen hänen huuliltaan pitkän elämän -ilon- ja murheensekaisia muistelmia. Useimmasti hän kuitenkin seuraa -nuorta miestä tai kainoa impeä heidän ensimmäisellä retkellään ulos -avaraan maailmaan, lempeästi tarkastellen niitä tunteita, jotka -heräyvät heidän povessaan, kun oudot olot kehittävät heidän -itsetietoaan tai heidän täytyy taistella ihanteittensa puolesta tylyä -olevaisuutta vastaan; taikka hän seisoo vakavana varttuneen miehen tai -kypsyneen naisen rinnalla tosi-elämän vaikeissa vastariidoissa, heidän -koettaessaan toteuttaa, mitä oikeaksi katsovat, tai voimallisesti -pyrkiessään kaukaista päämäärää kohti. Lapsuuden-ajan runollisuutta ei -yksikään kirjailija osaa niin herttaisesti tuoda ilmi kuin Z. Topelius, -vieläpä tavalla semmoisella, joka ei ainoastaan viehätä nuorisoa, vaan -vanhemmissakin lukijoissa uudistaa noiden kultaisten päivien muistoja. -Eepillisessä ja draamallisessa runoudessa lapsen vilpitön mieli joskus -voi olla hyvä vastakohta ympäristön rajuudelle, -- muistakaamme esim. -Iliaasta Hektorin poikaa, pientä Astyanaxia, taikka Macbethista -Macduffin poikaa, joka kaatuu säälittävänä julmuuden uhrina. Mutta -yleensä lapsuus epämääräisyytensä tähden tarjoo runoilijalle verrattain -vähän ainetta. Paraiten voi romaaninkirjoittaja sitä hyväksensä -käyttää, kun hän pienuudesta saakka seuraa päähenkilöänsä, osoittaen, -miten hänen luonteensa alusta alkaen on kehittynyt. Sellaisia kuvauksia -onkin monta varsin luontevaa ja miellyttävää. - -Laajempaa alaa tarjoo vanhuuden ikä. Säilyttäähän vanhuksen henki -pitkän kokemuksen hedelmät. Voimien riutuminen ja siitä seuraava -erillään-olo nykyhetken pyörinästä antavat hänelle jonkunlaisen tyynen -rauhallisuuden. Sellaisena esiintyy ukko Laertes, Odysseun isä, joka -ulkopuolella kaupunkia hiljaisuudessa hoitelee puutarhaansa. Ihanaa -sovintoa täynnä on Sofokleen kuvaus Oidipus vanhuksesta, joka vihdoin -elämän ärjyn tyynnyttyä, löytää kauan ikävöidyn rauhan Eumenidien -pyhässä lehdossa. Toista laatua on Lear kuningas. Hänessä vanhuuden -heikkous on traagillista sen soaistuksen tähden, jonka alaisena hän -koko ikänsä on ollut, mitä tyttärien rakkauteen tulee; sillä, niinkuin -narri ankaran leikillisesti muistuttaa, Learin "ei olisi pitänyt -vanhentua, ennenkuin oli viisastunut". Yhtäläisen sokeuden uhriksi -joutuu Glosterkin, jonka sisäinen tila kuvautuu hänen kamalassa -ulkonaisessa kohtalossaan. -- Semmoiset sankarit taas kuin vaka, vanha -Väinämöinen ja pylolainen Nestor, jotka iäkkäinäkin pysyvät toiminnan -keskuksena, edustavat vanhuuden kypsynyttä älyä, mutta samalla -miehuuden tarmoa. Syystäpä runoilija antaa Väinön lausua itsestään:[73] - - Kaikki on ajat minussa, - Koko vuosi vaiheinensa: - Kevätmieli herkkä, hellä, - Nuorukaisen kevät-into, - Kesän täysimiehen voima, - Rohkeus, roteva toimi, - Syksyn kypsi neuvonhenki, - Myrskytkin ja uupumukset, -- - Toisinansa tuntuu talvi, - Lunt' on mieli, toimet jäätä. - -Että runous hakee enimmät henkilönsä nuorten ja keski-ikäisten -joukosta, tuskin vaatinee mitään esimerkkejä. Kumpaisetkin voivat sille -antaa enimmän ainetta, nuori -- elämään pyrkiväinen -- etenkin -kehittymisensä, keski-ikäinen toimintansa vuoksi. Sentähden romaani, -joka pääasiallisesti esittelee luonteen varttumista, tavallisesti ottaa -päähenkilökseen nuorukaisen tai neitsyen ja draama, jonka pää-aineena -on toiminta seurauksineen, useimmiten kypsyneemmän miehen tai naisen. - -Ennenkuin jätän ihmisen iät, suotakoon minun johdattaa lukijan mieleen, -kuinka Schiller "Laulussa kellosta" on yhdistänyt ihmisen elämänvaiheet -kauniiksi kuvasarjaksi. - -Toinen fyysillisiin ominaisuuksiin perustuva erilaisuus ihmisten kesken -on se, jonka _sukupuolet_ tuottavat. Sentähden yleinen ihmisyyden -ihanne jakaantuu kahtia, mies- ja naisihanteeseen. Mitä edelliseen -tulee, on se niin likeisessä yhteydessä aikojen vaihtelevain -katsantotapojen kanssa, mies kun aina on toiminut valtion ja -yhteiskunnan alalla, -- että se jo lienee selvinnyt edellä olleesta -silmäyksestä ideaalien historiaan. Naisten itsenäisyys ja merkitys -yhteiskunnassa on sitä vastoin vaan askel askelelta saavuttanut -tunnustusta, sen mukaan kuin on tultu havaitsemaan, että molemmat -sukupuolet henkisellä alalla ovat yhdenvertaiset ja että naisen -luontaiset hyvät ominaisuudet monella tavalla saattavat rikastuttaa -korkeampiakin elämän piirejä. Ehkä lukija siis mielellään luo huomionsa -siihen, miten naisen tilaa ja tehtävää on käsitelty eri kansojen -runoudessa. - -On kyllä semmoisia nais-olemuksen puolia, joita aina on suosittu ja -jotka varmaan tulevaisuudessakin pysyvät mieluisina runouden aiheina. -Naisen hentous ja ulkonainen viehättäväisyys, hänen uskollisuutensa ja -rakkautensa äitinä, lemmittynä ja puolisona ovat aineita, joita -tavataan kaikkien kansojen runoudessa ja jotka aina tenhoavat -kuvausvoimaa. Mutta suuresti erehtyy, jos siitä syystä luulee -nais-ihanteiden aikojen läpi pysyneen yhtäläisinä. Vaikka ulkonaisesti -kenties yhdenkaltaisemmat, ne toden perästä ovat vielä enemmän -toisistaan eriäväiset kuin mies-ideaalit. Ja onhan se ihan -luonnollista, kun ajattelee naisen muuttunutta asemaa ja -sivistyskantaa. Itämaan sortovaltiaan haaremista hänen oli kulkeminen -kreikkalaisen naishuoneiston läpi keskiajan linnakamareihin -trubaduurien ylistettäväksi ja siitä nykyaikaisen yhteiskunnan -monenlaatuiseen toimintaan, yhä suurempaan itsenäisyyteen. - -Huomattava on kuitenkin, että alkuperäisissä luonnonoloissa naisen arvo -ja asema melkein kaikkialla pysyy jotenkin yhtäläisenä, semmoisena, -miksi hänen tärkeä tehtävänsä perhe-elämän keskuksessa sen ihan -itsestään muodostaa. Kultuuri vasta saattaa eri aikojen ja kansojen -katsantotapaa tässä suhteessa jyrkemmin esiintymään. Ilmaantuuhan jo -Homeron runoissa naisen arvo ja puolisoin keskinäinen rakkaus tavalla -semmoisella, joka meidänkin tunteitamme tyydyttää, -- paljoa -pontevammin kuin myöhemmässä kreikkalaisessa kirjallisuudessa. Lempeä, -rakastavainen Andromakhe ja uskollinen Penelopeia ovat mitä kauniimpia -kotielämän onnea suojelevain naisten esikuvia. Ihanan perhe-idyllin -kannattajana muistettakoon myös Nausikaa, jolle Odysseus toivottaa -avio-onnea lausuen, ett'ei suurempaa autuutta ole maan päällä kuin -aviopuolisoin keskinäinen sopu ja lempi: - - -- -- Sill' ei ole onnea oivallisempaa, - Kuin jos hoitelevat kotoansa miesi ja vaimo - Yksin mielin, näin katehille kaihoa tuoden, - Riemuks suopeillen ja itselleen yli muiden. - -Näitä helleeniläisen muinais-ajan alkuperäisiä oloja silmäillessä -älkäämme unohtako mielikuvituksen luomaa tarumaailmaa. Jokainen kansa -kuvailee jumaliaan ja heidän elämäänsä omien olojensa mukaan, asettaen -tuohon yliluonnolliseen maailmaan parasta, mitä se voipi ajatella. -Tapiolassa eletään niinkuin vankassa suomalaisessa talossa ainakin; -Metsolan metinen muori hoitelee karjaansa kunnon emännän lailla; -Kuuttaret ja Päivättäret uuraasti kutoa helskyttelevät, niinkuin -Kalevalan kansan herttaiset tyttäret, vaikka tosin kulta- ja -hopeakankaita. Samoin helleenien jumalaismaailma on selvä kuva -kreikkalaisten vanhimmasta elämästä ja katsantotavasta. Siinäkin on -naissuvun edustajilla huomattava asema. Niinkuin kreikkalaisia jumalia -yleensä, niin heitäkin kuvaillaan kaikin puolin ihmisiksi, joilla -itsekullakin on omituisuutensa, jopa heikkoutensakin. Zeun puoliso, -"isosilmäinen, arvokas" Hera, on ylpeä ja luulevainen vaimo, joka -useinkin pikku juonillaan johtaa maailman mahtavaa hallitsijaa. -Afrodite on hempeä kaunotar, joka, Diomedeen keihään haavoittamana, -itkien pakenee äitinsä turviin, valittaen tuon kreikkalaisen uroon -röyhkeyttä. Puhtaassa Artemiissa, miehen lempeä kammoavassa -metsästäjäimmessä, jo luulisi piilevän nykyajan "emansipatsioonin" -oireita; joutsineen, nuolineen hän harhailee vuoriharjanteiden ja -notkojen poikki; mutta nukkuvan Endymionin viaton kauneus hänen -mieltänsä kuitenkin hellyttää, ja alas laskeutuen pilventakaisilta -aloiltaan, hän painaa suutelon nukkujan huulille. Jos monessa -kuvauksessa tuodaankin esiin, mitä pidetään naissuvun heikkoina -puolina, niin sen vastakohtana on muistettava, että kansan kuvausvoima, -tahtoessaan henkilöinä esittää ylevimpiä aatteita, tavallisesti asettaa -nais-olentoja niiden kannattajiksi. Niin Pallas Athene on kaiken jalon -henkisen toimen haltiatar; Muusat ovat taiteiden ja tieteiden hellät -hoitajat; Kharitit eli Sulottaret edustavat kauneuden ihanaa -viehätystä; Demeter, maanviljelyksen perustaja, totuttaa ihmiskuntaa -lempeämpiin tapoihin ja kylvää yhteiskunnan ja sivistyksen ensimmäiset -siemenet. - -Alkuperäisissä luonnon-oloissa tehtävät niin ihan itsestään jakaantuvat -sukupuolien kesken, ett'ei voi olla puhetta naisen vaikutuspiirin -suuremmasta tai vähemmästä laajuudesta. Mies on perheen suojelija, -väkivallan torjuja, siis pääasiallisesti soturi, sen ohessa ehkä -metsästäjä tai kalastaja; vaimo hoitaa kotilieden pyhää tulta, -- -vieläpä vanhimpina aikoina näiden sanojen varsinaisessa merkityksessä, --- äitinä ja puolisona pitäen huolta perheen moninaisista tarpeista. -Luonnonkansoissa nainen usein toimittaa kaikki talon raskaimmatkin -työt. Tämä on alkuansa kovaa orjuutta; mutta mitä enemmän kansan mieli -kääntyy rauhallisiin toimiin, sitä enemmän arvoa annetaan kodin hyvälle -haltiattarelle. Kun runous alkaa taimelle nousta, niin naisen hiljainen -työskentely, hänen äidinrakkautensa ja uskollisuutensa tarjoutuvat -sille mieliaineeksi. Se onkin ensimmäinen, runoudessa havaittava askel -naisen kunnioitukseen, että hänen suuri, kaikkina aikoina pysyvä -merkityksensä kodin rakkaudentoimissa saapi runollisen kirkastuksen. -Tässä omimmassa piirissään nainen ensin käsitetään itsenäiseksi -henkilöksi; ennen sitä hän ei saa mitään erityiskuvausta osakseen. -Mainittava on kuitenkin että itämaillakin, joissa naisen vapaus aina on -ollut supistettu mitä ahtaimpiin rajoihin, ne kansat, joilla on -luontainen viettymys perheellisiin tunteisiin ja vienoon idyllisyyteen, -ovat miellyttävästi kuvailleet naisen alttiiksiantauvaa rakkautta ja -luopumatonta uskollisuutta; kauniita senlaatuisia kuvauksia on etenkin -indialaisilla ja hebrealaisilla. - -Mieltymyksellä ja hellyydellä siis muinais-aikojen runotar katselee -naisen oloa. Mutta yhteiskunnan kehittyessä useinkin muuttuu -asianlaita. Sen näemme kreikkalaisissa. Vapaan kansalaisen julkinen -toiminta koko kansan silmien edessä oli historiallisena aikakautena -kreikkalaisen mielestä monta vertaa tähdellisempi kuin yksityisen -hiljainen työ kodin piirissä tai jollakin muulla, vähemmän huomatulla -toimialalla. Sentähden naisen merkitys helleenien hengenviljelyksessä -jäi verraten vähäiseksi. Mutta väärin arvostelisimme kreikkalaista -naisihannetta, ellemme sen ohessa ottaisi lukuun niitä jalon-ihania -kuvia, joita tapaamme esim. Sofokleen tragedioissa ja jotka nostavat -naisen paljoa korkeammalle, kuin mihin hänen yhteiskunnallinen -asemansa näyttää antavan aihetta. Antigone on "jumalien vankkojen, -kirjoittamattomien lakien" pelkäämätön puolustaja tyrannin -mielivaltaisia säännöksiä vastaan, ja Elektra, Agamemnonin tytär, -johtaa järkähtämättömällä ankaruudella kostontyötä äitiänsä kohtaan. -Molemmat osoittavat miehuullista lujuutta, jälkimmäinen enemmänkin, -kuin mitä nykyaikainen tunne voi oikeaksi myöntää; mutta Antigonessa -samalla ilmaantuu naisellista lempeyttä. Sulasta sisarenrakkaudesta hän -vastoin valtiaan käskyä vihkii kaatuneen veljensä ruumiin Tuonelan -omaksi, ja itse hän sanoo: - - En vihaamaan ma luotu oo, vaan lempimään.[74] - -Ja yhtä jalona, uhrauvaisena hän uskollisesti johtaa sokeata isäänsä, -kunnes tämä Eumenidien pyhässä lehdossa saavuttaa ikuisen rauhan. -Euripidestä, joka Sofokleen jälkeen hallitsi Athenan näyttämöä ja -tavallansa on kreikkalaisen draaman realisti, pidettiin leppymättömänä -naisten vihaajana; näytelmissään hän tarkoin piirtein esittelee -heidänkin sielun-elämäänsä, vaan pysyy pääasiallisesti luontaisten -tunteiden ja intohimojen kuvailemisessa, korkeampiin kohoamatta. Mutta -Sofokleen äskenmainitut jalot henkilöt silmiemme edessä ja muistaen -niitä helleeniläisiä naisia, jotka -- niinkuin Sapfo, Korinna, Diotima, --- saavuttivat maineen runouden tai filosofian alalla, ymmärrämme -mahdolliseksi, että Platon, naiskysymyksen ensimmäinen virittäjä, -ideaali-valtiossaan vaati naiselle samaa kasvatusta ja toimialaa kuin -miehelle, vaikka ylen haaveksivalla tavalla, panemalla perhe-elämän -alttiiksi. - -Roomalaisten kesken oli perheen-emännän tila arvokkaampi kuin -Kreikassa; mutta heidän runoutensa, ollen kreikkalaisen mukaelmana, ei -aseta mitään uutta nais-ihannetta silmiemme eteen. Muistakaamme -kuitenkin, kuinka yleviä naiskuvia Rooman historia meille esittelee: -Coriolanon äiti, Cornelia, Julia Mamaea y.m. Sanalla sanoen, -roomalainen nais-ideaali on toinen kuin kreikkalainen: ei -hehkuvatunteinen Sapfo, ei viisas Diotima eikä sulopuheinen Aspasia, -vaan perhettänsä hallitseva, talon arvoa kannattava, uskollinen puoliso -ja äiti. Kun roomalainen kirjallisuus rupesi itsenäisesti kehkiämään ja -uusia kirjallisia kysymyksiä keskusteltiin ylimysten saleissa, niin -naisetkin tehokkaasti ottivat osaa näihin isänmaallisiin pyrintöihin. -Mutta Rooman kirjallisuuden loistoaikana, kun pintapuolinen -nautinnonhimo oli voitolle päässyt, ylistettiin naista vaan -lemmenlauluissa ja lemmentarinoissa ja Horation Lydiat ja Glycerat -edustavat häntä runoudessa. - -Lemmenlauluihin viitattuani sopii tässä erittäin puhua lyyrillisestä -runoudesta. Tietty on, että rakkauden ilot ja tuskat ovat sen -otollisimpia aineita ja että lemmityn kuva siinä vaihtelee monella -tavalla eri tiloja myöten. Mutta koska rakkaus on ihmisluonnon -alkuperäisimpiä tunteita, niin muutamat piirteet kaikkina aikoina -pysyvät muuttumattomina; rakastetun naisen kauneus ja sulous, hänen -lempeytensä ja miellyttävä olentonsa vireyttävät aina runoilijan intoa, -saattaen häntä ylistämään sydämmensä valittua. Ajan luonne antaa -kuitenkin runoille erityisen värityksen. Vanhempina aikoina lempi -ilmaantuu aistillisempana, sitten rakkauden henkinen puoli pääsee -yhä suurempaan valtaan. Lisääpä kukin aikakausi vielä koko joukon -omituisia piirteitä, milloin realistista, milloin ideaalista -laatua. Yliaistillisella ihailulla ja haaveksimisella Petrarca -laulaa Laurastansa; uudemman ajan alkupuolella, teeskenneltyjen -paimen-idyllien kukoistaessa, kuultaa kaikkialla läpi suloisen Arkadian -mielikuva, jossa ihmisellä ei ole muuta huolta kuin lemmen tuottama -kaiho, ja kun korkeammat aatteet, syvemmät henkiset virtaukset -hallitsevat aikakautta, silloin niidenkin vaikutukset huomataan -lyyrillisen runouden naisihanteissa. - -Mutta palatkaamme aikakausien tarkastamiseen. Antiikisen maailman -raunioille rakentui uusi maailma, uuden katsantotavan nojalle. -Kristin-usko julisti kaikki ihmiset tasa-arvoisiksi Jumalan edessä, ja -tämä koski tietysti yhtä hyvin eri sukupuolia kuin muitakin suhteita. -Tosin tasa-arvon aate ei heti ottanut orastaaksensa. Päinvastoin -näyttää jonkunlainen taantuminenkin tapahtuneen. Kirkko-isät puhuvat -usein kovinkin halveksivaisesti naisesta. Mutta naisen tunteellisessa -sydämmessä tapasi uusi oppi hedelmällisen maan-alan, johon se pian -juurtui, ja martyyrein joukossa oli yhtä paljon naisia kuin miehiäkin. -Kristin-uskon ensi ajoilta ovat legendain pyhät immet, nöyrän -jumalisuuden ja hurskauden esikuvat. Keskiajan uskonto pystytti -itselleen Neitsyt Maariassa erityisen nais-ihanteenkin, joka sittemmin -maalaustaiteessa, kuudennentoista vuosisadan madonnan-kuvissa, sai -ihanimman kirkastuksensa. Ritarisuuden aikakautena sydämmen -valtiattarelle osoitettava säädyllinen kohteliaisuus, Neitsyt Maariaa -palveltaessa, sulautui yhteen uskonnollisen innostuksen kanssa, -niinkuin toiselta puolen Jumalan emolle tuleva kunnioitus loi pyhän -loisteen lauluin ja miekoin ylisteltäviin rouviin ja neitosiin. Tämä se -antaakin romantiselle nais-ihanteelle omituisen värin, joka -kirjallisuudessa näytäikse vielä hyvinkin laajalti ulkopuolella -keskiajan runoutta. Nainen on yli-inhimillinen olento, muita tämän -matoisen maailman lapsia paljoa ylevämpi ja puhtaampi, ja on sentähden -pidettävä erillään kaikesta halvempain olojen tahrauksesta. Hän siis ei -ollut kohonnut miehen vertaiseksi, vaan paljoa korkeammalle, jopa -niinkin korkealle, että kadotti vakavan jalansijan maan päällä. Sillä -hänen yhteiskunnallinen tilansa ei suinkaan vastannut hänen asemaansa -mielikuvituksen piirissä. Keskiajan nais-ideaaleja ei ole ainoastaan -ruhtinaallinen Ginevra, joka komeana hallitsijattarena loistaa Arthurin -hovissa, vaan myöskin nöyrä Griseldis, joka tuhansissa koettelemuksissa -todistaa kuuliaisuuttaan miestänsä kohtaan. - -Mutta nainen vähittäin valloittaa luonnollisen asemansa maan päällä. -Yhä enemmän tunnustetaan hänen arvoansa ja yhdenvertaisuuttansa miehen -rinnalla. Huomattava on kuitenkin erotus Euroopan eteläisten ja -pohjoisten kansojen välillä. Etelässä pysyivät naiset vanhan perityn -tavan mukaan paljoa kauemmin erillään yhteis-elämästä kuin pohjoisessa. -Ei siitä liene pitkää aikaa, kun ylhäisempäin säätyjen nuoret tytöt -Espanjassa ja Italiassa, seura-elämään osaaottamatta, viettivät -aikaansa vaan omissa huoneissaan, vieraitten silmiltä pois suljettuina. -Tämä naisen tila usein kyllä antaa aihetta espanjalaisissa draamoissa, -esim. Calderonin huvinäytelmissä, esitettyihin kohtiin ja vaikuttimiin. -Siitä se luulevaisuus, jolla veljet, holhojat ja puolisot vartioitsevat -suojeltaviansa; siitä myöskin se salaisuuden verho, joka tavallisesti -peittää rakkaussuhteita. Naisen itsenäisyyttä ei pidetä missään -arvossa; se sovinnainen kunnian-käsite, joka on valtavimpia voimia -espanjalaisessa draamassa, tekee hänen maineensa suojelijan omaksi, -olkoonpa tämä isä, veli tai aviomies, ja vaatii naista viattomanakin -sortumaan, jos se maailman silmissä on tahraantunut. Niin tapahtuu -esim. Calderonin näytelmässä "Kunniansa parantaja". Usein nuori neito, -suuttuneena siihen vankeuteen, jossa häntä pidetään, rakastajansa -avulla pettää vartiansa valppautta. Ja lukemattomista novelleista ja -näytelmistä tunnetaan tuo vanha juttu, että vilkastunteinen nuorukainen -vilahdukselta näkee kauniin immen seisovan korkealla balkongilla tai -rukoilevan hiljaisessa, puolihämärässä kirkossa, ja etelämaan lasten -tavallisella kiihkeydellä syntyy tulinen rakkaus hänen povessaan; -salaisella kirjeellä tai suloisella yösoitannolla hän saattaa tunteensa -neitosen tietoon, ja pian immessä leimahtaa ilmi yhtäläinen lemmen -liekki; monet vastukset heitä kohtaavat, mutta vihdoin rakkaus voittaa -tai kuolema heidät yhdistää. Tietty on, että nais-ideaali tähän -mukaantuu: ensi silmäykseltä hurmaava aistillinen kauneus ja tulinen, -koko sielun valtaava, enemmän omaan mielikuvitukseen kuin rakastetun -tuntemiseen perustuva rakkauden into, jonka lisäksi tulee erinomaisen -siveyden maine ja muutamia muita, vähemmän olennaisia ominaisuuksia. -Kansalliset omituisuudet tulevat tässä kuitenkin näkyviin: -espanjalaisissa suurempi oman arvon tunto sekä juurtuneen tavan ja -kunnian-käsitteen jumaloiminen, italialaisissa hehkuvampi tunteellisuus -ja vapaampi antautuminen mielenliikutusten valtaan. - -Ranskalaisessakin runoudessa nähdään vielä paljon tämän käsityskannan -jälkiä. Mutta ensimmäinen, joka siellä komedian aseilla puolustaa -naisen itsenäisyyttä, on Molière. Kahdessa näytelmässä, "L'école des -maris" ja "L'école des femmes", hän osoittaa, miten miehen epäluulo ja -ankaruus holhottavaa tyttöä kohtaan kasvattaa häntä teeskenteleväksi ja -juonikkaaksi, teroittaen naisen luontaista sukkeluutta, jota mies ei -kykene vastustamaan, kun sitä vastoin suurempi vapaus naisessakin -kehittää kaikki ihmisluonnon jalommat puolet. Samalla kuin nämä -Molière'n näytelmät jo ilmoittavat melkoista edistymistä, niiden -pääaate kuitenkin selvästi näyttää, mitä epäkohtia vastaan silloin oli -taisteleminen. - -Että romanilaisten kansojen kirjallisuudessa vielä uuden ajan -alkupuolellakin naisluonteen paraat ominaisuudet niin vähän -pääsevät ilmaantumaan, siihen saattavat olla syynä antiikiselta -maailmalta perityt tavat, jotka pitivät naista holhonalaisena yksin -perhe-elämänkin piirissä, ja mitä Espanjaan erittäin tulee, myöskin -arabialaisen kultuurin vaikutus. Mutta oudostuttaapa sentään, että, -kumminkin runouden alalla näyttää tapahtuneen jonkunlainen taantuminen, -kun ei runotar enää esittele Antigonen tapaisia kuvia. Tämä on sitä -oudompi, kun tiedetään uudennuksen aikakaudella Italiassa olleen monta -hienosti sivistynyttä naista, jotka edustivat aikansa korkeinta -hengenviljelystä. - -Toisin on Pohjois-Euroopan kansoissa. Niiden muinaisrunoissakin, -sekä germanien että suomalaisten, on naisella sangen etevä sija. -Saksalaisten molemmissa kansallis-eepoksissa, Nibelungenliedissä ja -Gudrunissa, on nainen päähenkilönä. Kriemhildin syvä, hiljainen rakkaus -puolisoonsa, loistavaan Sigfried sankariin, muuttuu hänen petollisen -murhansa jälkeen hurjaksi kostonhimoksi, joka hävittää koko -burgundilaisheimon, ja lempeä Gudrun kestää kaikki vaivat ja -koettelemukset vihollisten kolkolla rannikolla, kunnes hänelle koittaa -vapauden päivä. Näiden naisten luonteet ovat erilaiset; mutta yhteinen -piirre niissä on järkähtämätön lujuus ja luopumaton uskollisuus. Gudrun -on hellätunteinen, kärsivällinen, alttiiksi antauvainen; armoa -rukoillen koettaa hän pelastaa kiusaajansa Gerlinden, jonka -raivokas Wate kuitenkin surmaa. Kriemhildissä sitä vastoin näemme -muinaisgermanien rajun luonnon ja voimalliset intohimot, joita vielä -suuremmassa määrässä kohtaamme Kriemhildin alkukuvassa, Eddan -Gudrunissa. Samaa laatua on Nibelungenliedin Brunhild, joka -kaksintaistelussa koettelee kosijainsa miehuullisuutta, -- -jälkikajastus muinais-uskonnon sota-immistä, Valkyrioista. Näin -karkealuontoisena esiintyy muinaisgermanien nais-ihanne. - -Ihan toisenlainen on naisen luonne omassa kansalliseepoksessamme. -Lempeämpänä, tunnokkaampana hän siinä ilmaantuu kuin Eddassa ja -Nibelungenliedissä. Minun ei tarvitse laveammalta puhua niistä -miellyttävistä naiskuvista, joita Suomen runotar asettaa silmiemme -eteen; asuvathan ne selväpiirteisinä meidän jokaisen mielessä: ihana, -vaikka vähän keikaileva Pohjan neiti, "maan kuulu, veen valio", joka -- -päinvastoin kuin kreikkalainen Helena -- rauhan siteillä yhdistää -vihollismieliset heimot; kainotunteinen Aino, jonka puhdas, -neitsyellinen sydän kammoo lemmen pakkoa ja jonka onnetonta kohtaloa -niin hienosti kuvataan; vihdoin nuo mainion kauniit äidinrakkauden -kuvat, joilla ei ole vertaa muiden kansojen runoudessa. Lisättäköön -vielä -- ei viehättäväisyyden, vaan arvon tähden -- Louhi, Pohjolan -ankara valtias, joka sekin puolestansa todistaa muinais-ajan -kunnioitusta naista kohtaan. - -Naisen suuri merkitys sekä suomalaisten että germanien kesken saattaa -perustua näiden kansojen alkuperäiseen katsantotapaan; mutta -epäilemättä siihen myöskin on vaikuttanut vanhimpain olojen omituinen -laatu, josta ylempänä oli puhe, ja ennen kaikkea perhe-elämän tärkeys -pohjoismailla. Täällähän luonnon ankaruus pakoittaa kaikki keskittymään -kotilieden ympärille, ja se tietysti on kohottanut perhe-elämän -haltiattaren arvoa. - -Kun käännymme pohjoisten kansain uudempaan runouteen, kohtaamme ensiksi -englantilaiset, etupäässä Shakespearen edustamina. - -Ainiaan ihmeteltävä on Shakespearessä se nerokas taito, jolla hän avaa -ihmisten sydämmet, antaen meidän katsahtaa heidän tunteittensa ja -ajatustensa salaisimpiin lymypaikkoihin. Hänen henkilönsä ovat joka -sävyltään uusia aatteita uhkuvan kuudennentoista vuosisadan -kasvattamia. Intohimoisia, rajutunteisia, toimintakykyisiä he ovat; -mikä heidän mielessänsä hehkuu, se saattaa heitä ulkonaiseenkin -toimintaan, ja lannistumattomalla voimalla he toteuttavat aikeensa. -Shakespearen naisissakin havaitaan näitä ominaisuuksia. Espanjalaisissa -näytelmissä kuvataan ainoastaan vähäinen osa vaimonpuolisten henkilöin -sielun-elämästä; Shakespearellä sitä vastoin saamme heissä samoin kuin -miehissäkin tutustua kaikkiin ihmisluonnon eri puoliin. - -Tietysti Shakespeare, -- hän kun koskettelee mielenlaatujen koko -sävelikköä, -- joskus käsittelee hentoja, viattomuudessaan turvattomia -olentoja, jotka murtuvat elämän myrskyissä, niinkuin Cordelia, -Desdemona, Ofelia, taikka lapsellisen puhtaita, joiden elämän -aamuhetkeä ei mikään ukkosen pilvi vielä ole pimentänyt; ajatelkaamme -vaan verrattoman hienosti kuvattua Mirandaa. Mutta paljoa tavallisempia -ovat nuo tarmokkaat luonteet, jotka rohkealla itsenäisyydellä ottavat -onnensa ohjat omiin käsiinsä, ja monta tällaista kuvaa meille tarjoo -runoilijan uhkea luomisvoima. Näemme intohimonsa valtaan antautuneita, -tulisten tunteitten hallitsemia naisia; semmoinen on nuori Julia, -Romeon morsian, joka, elämän vaaroihin perehtymätönnä, joutuu -rakkautensa uhriksi; semmoinen myös, vaikka toisenlaatuinen, Egyptin -lumoava kuningatar, hekumallisuuden koulun käynyt Kleopatra. Miehensä -pahana haltiana, rikoksiin kehoittajana esiintyy kunnianhimoinen Lady -Macbeth, jonka säälimätöntä sydäntä omatunto masentaa unen rauhattomina -hetkinä. Näiden vastakohtana ovat nuo hienosti sivistyneet, järkevät, -sukkelapuheiset naiset, jotka älyllään ohjaavat tapausten juoksua. -Jalo, leikkipuheinen Portia (Venetian kauppiaassa) rientää puolisonsa -ystävää pelastamaan ja ajaa taitavasti hänen asiaansa oikeuden edessä, --- kaunis esimerkki naisen kyvystä semmoisella alalla, jota on pidetty -miehen yksin-omaisena toimipiirinä. Rosalinda "Miten mielenne tekee" -(As you like it) nimisessä komediassa pakenee Celian kanssa salomaille -isäänsä, vanhaa herttuaa, etsimään; taitavin hyppysin hän solmiskelee -ja johtaa sekä omansa että muiden lemmentarinain säikeitä. -Omantakeisesti pirteä Beatricekin (näytelmässä "Paljo melua tyhjästä") -ryhtyy asioihin, kehoittaessaan Benediktiä puolustamaan Heron kunniaa. -Hän, tuo terävä-älyinen tyttö, rohkenee yksin uskoa serkkunsa -viattomuutta, kun kaikki muut sitä epäilevät, ja hänen sukkelan ivansa -takana piilee kultainen sydän. - -Näiden rinnalle asettuvat nuo ylevät naiset, joiden luonne on -jalostunut elämän koulussa, niinkuin lempeästi anteeksiantava Hermione -"Talvisessa tarinassa". Aimollinen, plastillisen ihana aviovaimon kuva -on Portia Julius Caesarissa, esim. tuossa kauniissa kohtauksessa Bruton -puutarhassa salaliittolaisten kokouksen jälkeen. - -Nämä kuvaukset todistavat arvon-antoa naiselle ja osoittavat ihan -toisenlaista katsantotapaa kuin romanilaisten kansojen. Ei sovi -kuitenkaan kieltää, että muutamat kohdat selvästi ilmaisevat, kuinka -suuresti naisen asema nykyään on muuttunut Shakespearen päivistä. Mutta -usein kyllä näytelmän muualta lainattu aine on vaatinut sellaista -käsittelytapaa. Puhumattakaan "Äkäpussista", joka tässä asiassa ei -paljoa todistane (sillä näytelmän pääajatus on nähtävästi aivan -yksinkertaisesti: kova kovaa vastaan), muistettakoon vaan sitä tapaa, -jolla Cymbelinessä aviovaimon uskollisuudesta lyödään vetoa niinkuin -juoksuhevosen nopeudesta kilpa-ajoissa; mutta se tapa, jolla Imogenin -jaloa, viatonta luonnetta esitetään, saattaa kuitenkin vaakaa -kallistumaan naisen arvollisuuden eduksi. - -Yleviä naishenkilöltä esittelevät Saksan suuret runoilijat. Käsitys -naisen olennosta on kirkastunut kauniiksi ihannekuvaksi; hänen -merkityksensä aatteellisesti yhä selviää. Että naisella tunnustetaan -olevan erityinen tehtävä ihmiskunnan henkisessä elämässä, sisältää -suuren edistys-askeleen hänen varsinaisen olentonsa tajuamisessa. -Monipuolisemmin kuin ennen kuvataan hänen sielun-elämäänsä, ja -draamoissa naisten katsantotapa tehokkaasti vaikuttaa toimintaan. -Korkeimman ideaalisuuden nimityksenä tavataan Goethen Faustissa ensi -kerta "das Ewig-Weibliche". Sama runoilija on Iphigeniessä asettanut -naisen korkeimman ja puhtaimman ihmisyyden edustajaksi; hänen jalo, -vilpitön totuuden-rakkautensa voittaa kaikki halvat juonet, murtaa -raa'an barbarisuuden tavat ja palauttaa rauhan ja sovinnon omantunnon -raatelemaan sydämmeen. En tiedä maailmankirjallisuudessa toista kuvaa, -joka niin täydellisesti kuin Goethen Iphigenie vastaisi sitä -tarkoitusperää, minkä nykyaika naiselle asettaa. Samalla kuin hänessä -tavataan naisen paraat ominaisuudet: lempeä hellätunteisuus, -ihanteellinen innostus kaikkeen hyvään, tarkka velvollisuudentunto ja -terävä äly huomaamaan, mikä kulloinkin on oikein ja soveliasta, ja hän -näiden avulla estää omaistensa perikadon, on hänen suotu Dianan pyhässä -temppelissä toimia avarammallakin, yleis-inhimillisellä alalla ja -työnsä hedelmänä nähdä ihana ihmisyyden voitto, julmien ihmis-uhrien -poistaminen. Ja juuri tässä hänen julkisessa toimessaan naisen lempeä, -tapojen raakuutta lieventävä vaikutus mitä kirkkaimpana esiintyy. -Iphigenie on tietysti ideaalikuva, runollisen innostuksen tuottama; -se ei todista, että Goethe teoreetisesti olisi käsittänyt naisen -tehtävän nykyajan kannalta. Mimmoiseksi Goethe ajattelee tosioloissa -toimivaa ihanteellista naista, osoittaa hänen Dorotheansa. Hän on -hienotunteinen, vireä ja älykäs; hellästi hän pakolaisten retkellä -hoitelee sairasta vaimoa, ja hänen kauneuden-aistinsa antaa elämälle -ulkonaistakin suloa. Niinmuodoin hänessä yhtyy kolme naisluonteen -piirrettä: hellyys, kaunoaisti ja käytännöllinen äly. Mutta sen ohessa -hänessä on luontainen uljuus ja neuvokkaisuus; miehuullisesti hän -rosvoja vastaan puolustaa hänen huostaansa uskottuja tyttösiä. -Dorothean miellyttävä kuva viehättää kaikkina aikoina; mutta epäiltävä -on, missä määrässä nykyaika hyväksynee Dorothean sanoja, kun hän naisen -velvollisuuksien etupäähän panee "palvelemisen hänen tarkoituksensa -mukaan": - - Dienen lerne bei Zeiten das Weib nach ihrer Bestimmung; - Denn durch Dienen allein gelangt sie endlich zum Herrschen, - Zu der verdienten Gewalt, die doch ihr im Hause gehöret. - Dienet die Schwester dem Bruder doch früh, sie dienet den Eltern, - und ihr Leben ist immer ein ewiges Gehen und Kommen, - Oder ein Heben und Tragen, Bereiten und Schaffen für andre. - -Goethe on kuuluisa naisluonteiden kuvailija. Hänen etevimmissä -teoksissaan tapaammekin kaikkialla oivallisesti piirrettyjä -naishenkilöitä. Johdettakoon mieleen uskollinen Klärchen, molemmat -Leonorat Torquato Tassossa, äiti Hermann ja Dorotheassa ja ennen -kaikkia Gretchen Faustissa. Viimeksimainitussa on runoilija -erinomaisella hienoudella kuvaillut sitä traagillisuuden muotoa, joka -valitettavasti usein kyllä joutuu puhdas- ja syvätunteisen neidon -osaksi. - -Goethe pitää naista, niinkuin jo äsken mainituista kuvauksista näkyy, -etupäässä hyvän tavan ja siveellisyyden, kauneuden ja kaiken -ideaalisuuden valvojana. Sanotaanhan Torquato Tassossa: - - Willst du genau erfahren, was sich ziemt, - So frage nur bei edlen Frauen an. - -- -- -- -- -- - Wo Sittlichkeit regiert, regieren sie, - Und wo die Frechheit herrscht, da sind sie nichts. - Und wirst du die Gesclechter beide fragen: - Nach Freiheit strebt der Mann, das Weib nach Sitte. - -Sama ajatus ilmestyy Schillerinkin runoelmissa: naiset "valppaina -hoitavat pyhin käsin kaunisten tunteiden ikuista tulta"; he "pitävät -hyvien tapojen valtikkaa" ja yhdistävät rakkaudella voimia, jotka -muutoin iäti vastustavat toisiansa. - -Schillerin eetillinen katsantotapa asettaa ihmisen siveelliseksi -päämääräksi sisällisen sopusoinnun, joka saattaa häntä mielihyvällä, -ilman pakkoa, täyttämään siveyden-lain vaatimukset, ja tärkeimpänä -kasvattajana tähän luonteen eheyteen hän pitää kauneutta ja taidetta. -Naisen tehtävä on tavan hoitajana, elämän kauneuden kannattajana, -omassa olennossaan edustaa tätä henkistä harmoniaa, puhdasta -ihmisyyttä: - - Eine Tugend genüget dem Weib, sie ist da, sie erscheinet, - Lieblich dem Herzen, dem Aug' lieblich erscheine sie stets. - -Samaten Schiller "Macht des Weibes" nimisessä runossa panee enimmän -arvoa naisen persoonalliseen lumousvoimaan: "sulollansa yksistään -hallitkoon vaimo!" - - Manche zwar haben geherrscht durch des Geistes Macht und der Thaten; - Aber dann haben sie dich, höchste der Kronen entbehrt. - Wahre Königin ist nur des Weibes weibliche Schönheit; - Wo sie sich zeige, sie herrscht; herrschet bloss, weil sie sich eigt. - -Varsin ahtaat rajat runoilija, tästä päättäen, määrää naisen -vaikutuspiirille, -- niinkin ahtaat, että luulisi monen puhtaasti -ihanteellisenkin toiminnan jäävän niiden ulkopuolelle. Mutta, vaikka -Schiller teoreetisesti näin rajoittaa naisen liikuntoalaa, on hänen -draamoissansa moni vaimonpuolinen henkilö, jonka silmä kantaa paljoa -avarammalle. Gertrud, Stauffacherin vaimo, vaatii, niinkuin Bruton -Portia, itselleen osaa miehensä huolista ja kehoittaa urhoolliseen -taisteluun väkivaltaa vastaan; Bertha von Bruneck on harras kansallisen -vapauden puolustaja. Yleensä Schillerin naiset ovat jaloaatteisia, -syvätunteisia, usein haaveksivaisiakin, niinkuin Luise ja Thekla, -Plastillisen viehättävä on Isabella, kovaonninen äiti "Messinan -morsiamessa". Kahdessa näytelmässä on nainen toiminnan kannattajana, -Maria Stuartissa ja Orleans'in Neitsyessä. Suurella myötätuntoisuudella -on runoilija piirtänyt Skotlannin onnettoman kuningattaren kuvan; -edessämme on tunteellinen naisen sydän, katumuksen jalostama, -murheineen, kärsimyksineen, Elisabetia sitä vastoin on käsitelty -jonkunlaisella katkeruudella; hänen kovempi, miehekäs luontonsa oli -nähtävästi runoilijalle vastenmielinen. Orleans'in Neitsyessä -osoitetaan, kuinka Korkeimman kutsumuksesta nainenkin saapi -maailmanhistoriallisen tehtävän; mutta tämä hänen tehtävänsä joutuu -ristiriitaan naisen hennon, rakkautta haluavan luonnon kanssa, ja -siihen hän sortuu. - -Samoin kuin saksalaiset asettivat naisen alttiiksi-antauvan rakkauden -ja ideaalisen katsantotavan kannattajaksi, samoin myös kotimaisen -kirjallisuutemme vanhemmat runoilijat, niinkuin Runeberg ja Topelius, -häntä kuvailevat, -- muistuttaahan Runebergin Hanna monessa kohden sekä -Vossin Luisea että Goethen Dorotheaa; mutta lisäksi tulevat -suomalaisten naisten kansalliset omituisuudet, ennen kaikkea syvä, -innokas rakkaus kansaan ja isänmaahan. Runebergin ylevät naishenkilöt, -jotka kotimaansa tähden antavat rakkautensakin alttiiksi, niinkuin -Pilven veikon morsian ja Torpan tyttö, viittaavat jo nykyajan -ihanteeseen, yleisten pyrintöjen elähyttämään naiseen. Ja kuinka -kauniisti reipas Augusta neiti auringonsäteen lailla karkoittaa -omaisiltansa kaikki murheen sumut ja iloisella ystävällisyydellään -vetää vanhan Pistolinkin vaikutuksensa piiriin, tasoittaen -säätyerotuksen turhat rajat! Ja mitä runoilijavanhukseemme Z. -Topeliukseen tulee, kuinka monesti hän kauniissa säkeissä on lausunut -mieltymystänsä naisen pyrkimykseen valoon ja itsenäisyyteen. Tämä vie -meitä nykyisiin aikoihin; luokaamme niihin vielä pikainen silmäys! - -Se jalo tehtävä, jonka Goethe ja Schiller määräsivät naiselle, siveyden -ja ihanteellisuuden säilyttäminen maailmassa, on epäilemättä tärkeä -puoli hänen tarkoituksestaan ja on aina semmoisena pysyvä. Mutta uusin -aika tahtoo antaa hänen elämällensä vielä monipuolisemman sisällyksen; -sillä mitä hartaammalla innolla nainen ottaa osaa yleis-inhimillisiin -ja kansallisiin rientoihin, mitä enemmän hän itsellensä omistaa aikansa -kirjallista ja tieteellistä sivistystä, mitä väljemmäksi hän laajentaa -toimialaansa, sitä paremmin hän voi olla ylevän aatteellisuuden -kannattajana keskellä ajan käytöllisiä pyrintöjä. Sen ohessa nainen -vaatii itsellensä liikuntoalaa näissä käytöllisissäkin toimissa sekä -yhteiskunnallista itsenäisyyttä. Sen johdosta muodostuu uusi -nais-ihanne, jonka tietysti tulee yhdistää edellisten parhaat piirteet -uusien olojen vaatimuksiin. Askel askeleelta se selvenee. Nykyisempi -näytelmä- ja romaanikirjallisuus on rikas taitavasti piirretyistä -naiskuvista; näiden kuvaelmien päätarkoitus on osittain edistää -naiskysymyksen ratkaisemista, osittain ne täysin taiteellisella tavalla -esittelevät naisen luonnetta ja elämää. Mutta kirjallisuuden nykyinen -suunta tekee, että nämä kuvaukset useammin näyttävät niitä epäkohtia, -joita vastaan hänen on taisteleminen tai jotka häiritsevät hänen -luonteensa eheyttä, kuin oikein sopusointuisaa naisluonnetta, jossa -kajasteleisi nykyajan ihanne. Kuitenkin esim. Ibsen ja Björnson -mielellänsä ilmaisevat naisen kautta teostensa periaatteet; -mainittakoon vaan Sigrid "Kuninkaan aluissa" ja Valborg "Konkurssissa". -Nuo molemmat norjalaiset runoilijat suosivat erittäin tarmokkaita, -karhealuontoisia naisia, jotka jollakin tavalla ovat sukua -edellämainituille muinaisgermanilaisille naistyypeille. Paras esimerkki -on Hjördis "Helgelannin sankareissa"; mutta hän onkin oikeastaan -tarun-omainen olento. - -Yleensä nainen semmoisena, kuin hän ilmaantuu nykyisessä runoudessa, ei -pysy erillään ajan kysymyksistä, viattomana hoitaen elämän kukkasia, -tietämättömänä maailman myrskyistä, kunnes ne tempaavat hänet myötänsä; -vaan hänen luonteensa niissä varttuu ja voimistuu niinkuin miehenkin, -ja päämääränsä selvästi tietäen hän pyrkii sitä saavuttamaan. Tämän -pyrinnön eri puolia esittelee kauniilla ja onnistuneella tavalla moni -kirjallisuuden tuote. Mutta oli, miten oli, minun tietääkseni ei ole -vielä semmoista taideteosta, joka suurin piirtein osoittaisi, kuinka -meidän ajan nainen tosiolojen perustuksella, arvokkaana ja miehen -vertaisena, toimii isänmaansa ja ihmiskunnan hyväksi, korkean aatteen -innostamana. Jos kuitenkin nykyajan hajanaisista ilmiöistä aavistaen -muodostamme syntymäisillään olevan ihanteen, niin se on nainen, joka, -yhä vielä edustaen kauneutta ja siveyttä eli yleensä elämän hennompaa, -lempeämpää puolta, on kehittänyt kaikki luonnon antamat lahjansa ja -täydellä itsetajunnalla toimittaa sitä tehtävää, joka hänen osakseen on -tullut joko kodin pyhässä piirissä tai jollakin muulla elämän alalla. - - * * * * * - -Sukupuolista joudumme helposti niiden yhtymiseen lemmensiteillä. -_Rakkaus_, vaikka kasvaa aistillisella pohjalla, perustaa, oikein -kehittyneenä, täydellisimmän henkisen yhteyden ihmisten välillä, ja -avioliitossa tämä yhteys vakaantuu pysyväisimpään muotoonsa. Eri -sukupuolet, itsestään vaillinaisia, tarvitsevat täydennystä: siitä se -haikea, haaveellinen ikävöiminen, joka nuoruudessa heräjää ihmisen -sielussa, hänelle itsellensä selittämättömänä, kunnes hän löytää -ikävöitynsä, olentonsa toisen puoliskon, jonka kanssa hän siveellisesti -muodostaa yhden henkisen persoonan. Siitä se milt'ei yliluonnollinen -voima, jolla lempi valtaa koko ihmisen, vieläpä silloinkin, kun se ei -ole kehittynyt jaloimpaan henkiseen muotoonsa, vaan on pysähtynyt -paljaastaan aistilliselle asteelle. Tosi rakkaus perustuu siihen, että -toinen tapaa toisessa ne ominaisuudet, joihin hän panee enimmän arvoa -ja jotka samalla täydentävät hänen omaa olentoansa, jotta hänestä -tuntuu, kuin toisen sukupuolen ihanne olisi rakastetussa toteutunut. -Avioliitto sitten saattaa puolisot yhteiseen toimintaan; alituinen -ajatusten vaihto ja tuhannet sekä aineelliset että henkiset siteet -liittävät ne yhä likemmin toisiinsa. Metsässä näemme kaksi puuta, jotka -kutovat oksansa yhteen, niin että niiden kumpaisenkin lehtiä on -mahdoton erottaa. Niin puolisoinkin tunteet ja ajatukset sulavat -toisiinsa, ja näin syntyy yhteinen henkinen elämä, jonka nojalla he -täyttävät siveellisen tehtävänsä. - -Kun ottaa huomioon, mikä merkitys rakkaudella on ihmis-elämässä, ei ole -ihmettelemistä, että se pitkin maailman aikoja on ollut runoilijain -mieliaineita. Sen näkee indialaisten Gitagovindassa ja hebrealaisten -Korkeassa veisussa yhtä hyvin kuin keskiajan ritarirunoudessa tai -uudemman ajan romaaneissa. Mutta eri aikojen kirjallisuudessa se on -saanut eri värityksen, varsinkin naisen arvon ja aseman mukaan. -Vanhempina aikoina tulee pääasiallisesti rakkauden aistillinen puoli -näkyviin; sen syvempi, henkinen ydin piilee vielä intohimon peitossa; -mutta vilpitön antautuminen luontaisten tunteiden valtaan ja luopumaton -uskollisuus tekevät tällaisenkin lemmen jaloarvoiseksi. Itämaisen ja -antiikisen fantasian tuotteissa tavataan toisinaan vallan romantisia -piirteitä (esim. Kreikan kirjallisuuden myöhempinä aikoina syntyneessä -tarinassa Herosta ja Leanderista); kuvataanpa joskus puolisoin -väliä ihan nykyajan ideaaliselta kannalta, niinkuin Orfeun ja -Eurydiken tarussa tai tuossa ihanassa kertomuksessa Adonetosta ja -Alkestiista. Muinais-indialaisessa runoudessa meitä usein ihmetyttää -rakkaudentunteiden hieno, henkinen väritys, niinkuin esim. Cudrakan -vanhassa draamassa, joka meillä on tunnettu Vasantasenan nimellä. -Mutta rakkauden ja avioliiton syvempi olemus, sielujen heimolaisuus ja -siitä johtuva henkinen yhteys, sai vasta myöhemmin, keskiajan -haaveksivaisen tunteellisuuden avulla, vakinaisen jalansijan yleisessä -katsantotavassa, ja uudempina aikoina tämä käsitys on yhä puhdistunut -ja syventynyt. - -Lemmentunteiden esittely runoudessa on niin ylen tuttua, ett'ei minun -tarvitse erittäin huomauttaa, missä ja miten sitä on käsitelty. Yleensä -alkavan rakkauden tuottama epävarmuus ja levottomuus, nuorten toisiansa -lähestyminen ja lemmen-aikeita vastustavat vaikeudet sekä niiden -voittaminen näyttävät tällä alalla tarjoavan runoudelle kiitollisimmat -aineet. Vakaantuneen rakkauden tasainen kulku avioliiton valtatiellä on -enimmiten silloin tullut laajemman kuvauksen esineeksi, kun -epäsuotuisat ulkonaiset olot häiritsevät sen rauhallisuutta tahi -sisällinen epäsointu rikkoo puolisoin hyvää väliä. Että onnettomat -avioliitot ja aviorikokset nykyaikana ovat saaneet valtaavan sijan -etenkin ranskalaisessa, mutta myöskin pohjoismaiden kirjallisuudessa, -ei ole suinkaan mikään ilahduttava todistus tän-aikaisen yhteiskunnan -siveellisestä katsantotavasta. - -Rakkauden tärkeys uudemmassa runoudessa tulee siitä, että se niin -suuressa määrässä on luonteen muodostaja. Siitäpä sen suuri merkitys -romaanissa, joka ennen kaikkea esittelee luonteen kehkiämistä. Olipa se -ennen saanut niinkin suuren vallan, että romaanin sisällys tavallisesti -pyöri sen kysymyksen nojassa, miten rakastavaiset saisivat toinen -toisensa. Tämä on luonnollista, mutta ei välttämätöntä. Nykyisempinä -aikoina on romaani vähittäin vapautunut tästä yksitoikkoisuudesta ja -ruvennut kertoelman keskustana käyttämään muitakin sielun-elämän -ilmauksia. Näytelmärunoudessakin on rakkaus usein esiintyvä aihe, -varsinkin komediassa. Tragediassa se tavallisesti on muiden vaikutusten -kanssa tasa-arvoinen; mutta suuren tärkeytensä vuoksi sisälliseen -elämään nähden sillä kuitenkin on huomattava sija. Kuinka avara ala -lemmentunteilla on lyyrillisessä runoudessa, on sanomattakin selvää. - -Mutta rakkaus ei ole ainoastaan sitä puolittain aistillista, puolittain -henkistä laatua, joka ilmaantuu lemmentunteissa ja avioliitossa; -laajemmassa merkityksessä se sisältää kaikki ne mieltymyksen ja -hyväntahtoisuuden muodot, jotka sitovat ihmisiä toisiinsa. Avioliitto -muodostaa kodin ja perheen, ja kodin pyhässä piirissä versovat nuo -perheenjäseniä yhdistävät tunteet, joilla on niin suuri luontainen -voima: vanhempain ja lasten, veljesten ja sisarusten keskinäinen -rakkaus, hyväntahtoisuus muita omaisia ja lähellä-olevia kohtaan j.n.e. -Erittäin mainittava on ystävyys. Se syntyy ihmisten kesken, -joilla on samat tunteet ja pyrinnöt ja jotka toimivat saman -maailmankäsityksen pohjalla. Eri luonteet tarvitsevat täydennystä; -sentähden ystävyydessä, samoin kuin tosi-rakkaudessakin, ne henkilöt -paraiten liittyvät toisiinsa, joilla on paljon sekä yhteisiä että -erilaisia hengen-ominaisuuksia. Ystävyys onkin tärkeä aines -tosi-rakkaudessa. -- Kaikista näistä yksilöitä yhdistävistä tunteista -kasvaa rakkaus kotiseutuun ja isänmaahan, ja varttuvatpa ne vihdoin -yleiseksi ihmisrakkaudeksi. - -Näihin tunteisiin perustuu monenlaisia siveellisiä suhteita. -Liian pitkäksi vetäisi, jos ottaisin tarkastaakseni, miten ne eri -aikoina ja eri kansoissa ovat antaneet aihetta runoudelle, vaikka -semmoinen katsaus ei suinkaan olisi viehätystä vailla. Viittaan -vaan äidinrakkauteen Kalevalassa ja asekumppanien veljyyteen -muinaisgermaneilla sekä läänitysherran ja läänitysmiehen väliin -keskiajalla. Ja niinkuin luonnollista onkin, eivät nämä tunteet ja -olosuhteet ainoastaan puhtaassa ideaalisessa muodossaan anna aihetta -fantasian kuvauksille; vaan huomioon on sen lisäksi otettava kaikki -niiden eri muodostukset, vieläpä niiden vastakohdatkin: viha, kateus, -luulevaisuus, kostonhimo j.n.e., sekä nuo monenlaiset, koko tästä -kirjavasta paljoudesta johtuvat vastariidat. - - - - -YHDEKSÄS LUKU. - -Yhteiskunta, historia ja tarumaailma runouden aineena. - - -Ihmisen tarkoitus ei ole rajoitettu hänen omaan itseensä, vaan hänen on -määrä elää yhteiskunnassa ja toimia muiden ihmisten rinnalla. -Ulkopuolella yhteiskuntaa on ihmisen siveellisyys mahdoton, ja -ainoastaan siinä hän voi tyydyttää henkensä korkeimmat vaatimukset. Kun -edelläpäin on puhuttu ihmisestä semmoisenaan, on siis aina muistettava, -että yksityishenkilön luonne ja kaikki hänen mielihalunsa, tunteensa ja -tekonsa voivat tulla ilmi vaan yhteis-elämässä hänen suhteissaan -kanssa-ihmisiin. Perhe on yhteis-elämän alku, ja siitä se, järjestyen -monenlaisiin muotoihin, vihdoin valtioksi lavenee. Yhteiskunnassa -tavataan monta elämänpiiriä, joilla itsekullakin on omat olonsa ja oma -luonteensa. Näin tarjoutuu runoudelle runsaan runsaasti aiheita. -Edellisessäkin luvussa on jo muutamia näistä tullut kosketelluksi; -sillä yksityishenkilön kuvaus aina enemmän tai vähemmän kietoutuu -yleisten olojen kuvaukseen. Niin-ikään on ennen huomautettu, kuinka -runous, aluettansa laajentaen, on vetänyt rajojensa sisälle yhä -useampia elämänpiirejä. Tällä alustalla liikkuu siveellisen elämän -esittely. - -Ennenkuin mennään edemmäksi, on mainittava ulkonaisten olojen kuvailu -eli n.s. _sivistysmuodot (kultuurimuodot)_. Eri kansakuntain ja -aikakausien koko elämäntapa, semmoisena kuin se näytäikse asunnoissa, -vaatteissa, aseissa, ulkonaisissa tavoissa j.n.e., on todenmukaisesti -esilletuotava, niin että kuulija tai lukija paremmin saattaa asettautua -kuvattaviin oloihin. Selvä on, että se etenkin kertovaisissa runouden -lajeissa on tärkeätä, niinkuin varsinaisessa eepoksessa ja romaanissa; -mutta niin on osittain draamassakin asian laita. Kysymykseen, missä -määrässä pitää noudattaa kansatieteellistä ja historiallista -tarkkuutta, on edempänä vastattava. - -Ylempänä lausuttiin, että yksityisluonteen tarkempi kuvailu aina -jollakin tavalla liittyy yhteis-elämän esittelemiseen. Mutta selvimpään -valoon tulevat siveellisen elämän ilmaukset, kun ne esitetään -yhteiskunnan yleisen tilan syynä ja seurauksena, eli toisin sanoen, kun -yksilön ja yhteiskunnan vuorovaikutus otetaan selvitettäväksi. -Ottakaamme Shakespearen päädraamat esimerkiksi. Niissä on jokaisessa -keskuksena joku ihmisen vakavimmista pyrkimyksistä tai tärkeimmistä -siveellisistä suhteista; milloin osoitetaan luvallisestakin -alkujuuresta puhjenneen yksipuolisen kiihkon tai sokean intohimon -laajalle leviävät turmiolliset vaikutukset; milloin hairaukset vaan -paljastetaan ja niiden seuraukset tulevat estetyiksi. Aina nähdään -avarampain olojen ympäröivän toimintaa. Niin on vallan- ja kunnianhimo -pääaineena Macbethissa, rakkaus Romeo ja Juliassa, tehtävän ja -mielenlaadun ristiriitaisuus ja siitä seuraava epäröiminen Hamletissa, -perhesiteiden höltyminen ja siitä johtuva yhteiskunnan häviötila -Kuningas Learissa, muodollisen oikeuden syrjäytyminen tosi-oikeuden -edestä ("summum jus summa injuria") Venetian kauppiaassa, j.n.e. -Yksityisen intohimojen ja yleis-olojen yhteenliittämistä helpottavat -nuo Shakespearen voimalliset, omavaraiset ihmisluonteet, joiden -ulkonainen toimivalta on melkein rajaton. Suurin piirtein voidaan -kuvata vaikuttimet ja tekojen seuraukset. Erinomaiseksi eduksi onkin -Shakespearen runoudelle, että hänen näytelmiensä pohjana on -yleis-inhimilliset luonteenpiirteet, koko ihmiskunnalle yhteiset -tunteet ja pyrkimykset, eikä vaan nuo satunnaisten olojen tuottamat -mielentilat ja ristiriidat, joita nykyajan kirjailijat niin mielellään -esittelevät. Tämäkin seikka on hänen teostensa ikuisen tuoreuden -takeena. - -Näin voipi yksityisluonteiden kuvailemiseen yhtyä yleisolojen esitys. -Mutta kun puhutaan _yhteiskunnallisten_ aineiden käyttämisestä -runoudessa, tarkoitetaan oikeastaan semmoista sisältöä, joka koskee -kirjoittajan oman ajan yleisiä kysymyksiä. - -Yhteiskunnallinen kuvaelma kohdistuu siis nykyaikaan; menneitten -aikojen yhteiskunnalliset olot joutuvat tietysti historian piiriin. -Valtiolliset tapahtumat, kun ovat pääaineena kertoelmassa, ovat -ylimalkain entisyyteen kuuluvia, siis historiallisia; ihan yksinäisenä -poikkeuksena on pidettävä, jos nykyajan valtioseikat otetaan romaanin -(tai jonkun muun kertoilevan teoksen) aiheeksi ja tunnetut nykyajan -henkilöt tuodaan näkyviin, niinkuin "Georg Samarowin" romaaneissa. -Mutta sellaisia ilmauksia tuskin tavattaneen kirjallisuuden -historiassa, paitsi koomillis-satiirisella alalla, tahi jos -nykyajan valtiolliset tapahtumat muodostavat kertomuksen taustan. -Tavallansa niihin kuitenkin sopisi verrata Frynikhon näytelmiä -"Foinikialaisnaisia" ja "Mileton valloitus" ja Aiskhylon -"Persialaiset". "Mileton valloituksessa" runoilija tahtoi laskea -athenalaisten sydämmelle liittolaiskaupungin onnettoman kohtalon, joka -heidän syystään oli kukistunut; "Persialaisissa" Aiskhylos toi -näyttämölle voitetun Xerxes kuninkaan, isänmaallisessa innostuksessa -ylistäen jumalallista Nemesistä, joka oli kohdannut ylpeää -valtiasta. Mutta erotus heti pistää silmään. "Persialaiset" oli osa -näytelmäsarjasta, jossa helleenien lopullinen voitto esitettiin heidän -ja barbaarien välillä kauan kestäneen taistelun viimeiseksi -kohtaukseksi, ja "Mileton valloitus" oli tendensikappale, jonka oli -määrä puhua athenalaisten omalletunnolle. Mutta mitä athenalaiset -vastasivat tähän kehoitukseen? Athenan taitehikas kansa, joka -suurimmalla mielenmaltilla alistui komedian ivallisten ruoskimisten -alle, sakoitti runoilijaa, koska se ei tahtonut nähdä omia -kärsimyksiänsä näyttämöllä esitettävän. Mikä vastakohta meidän aikamme -yleisölle, joka hekkumoiden ihailee yhteiskunnan vammojen -paljastamista! - -Mutta palatkaamme yhteiskunnallisiin aineisiin. Väärän ja liiallisen -tarkoittelevaisuuden puolelta suurin vaara uhkaa näiden aineitten -runollista käyttelyä. Mutta se ei vähennä niiden sopivaisuutta; sillä -oikein ja tarpeellistakin on, että yhteiskunnalliset olot otetaan -runoudessa kuvattaviksi, kunhan vaan varotaan, ett'ei saarnaavainen -opettavaisuus tai pessimistinen maailmankäsitys häiritse runollisuutta. -Kuinka hedelmikäs tämä ala saattaa olla sekä romaani- että -näytelmäkirjallisuudessa, osoittavat sellaiset arvokkaat teokset kuin -Mrs Beecher-Stowen "Tuomas sedän tupa" (vaikka tendensi siinä on -selvästi huomattava), G. Freytagin "Die Journalisten", Ibsenin -"Yhteiskunnan tukeet" y.m.m. - -Edellä-olevat mietteet tarkoittavat kertomarunoutta ja draamaa. Mutta -tiettyä on, että lyyrillinenkin runous voipi ammentaa aineita -yhteiskunnallisista pyrinnöistä ja taisteluista, vieläpä rohkeammalla -kädellä kuin edelliset, koska tunteen ilmauksille yleensä täytyy -aineeseenkin katsoen myöntää mitä suurinta vapautta; samoin nykyhetken -valtiolliset asiat voivat lyriikalle tarjota otollisia aiheita. -Läheisessä yhteydessä valtiollisten ja yhteiskunnallisten -aineiden kanssa on _isänmaanrakkauden_ ja _kansallistunteen_ -ilmituominen runoudessa. Tuskinpa tarvitsee mieleen johdattaa sitä -isänmaallisten tunteiden runsautta, joka kansallisen herätyksen hetkinä -tavallisesti valuu lyyrillisen runouden tuotteisiin. Onhan meilläkin -"Maamme" laulu; onhan meillä "Suomen valta", "Savolaisen laulu", -"Herää, Suomi", monta muuta mainitsematta. Että meidän lyriikka viime -aikoina on ruvennut palajamaan tällaisiin aineisiin, on ilolla -tervehdittävä ilmiö. - -Mutta siirtykäämme _historiallisiin_ aineisiin. Historia on vapaan -tahdon varsinainen toimi-ala ja sen ilmaukset ovat runouden paraimpia -aineita. Kahdella tavalla sopii historiaa käyttää runoudessa. Runoilija -saattaa suorastaan valita kuvattavaksensa historiallisia tapauksia ja -henkilöitä taikka laskea historialliset olot kertoelmansa pohjaksi, -tehden niinmuodoin teoksestaan entis-aikaisen elämän ja ajatuslaadun -kuvauksen. - -Edellinen käyttämistapa perustuu siihen ihmishengen vaatimukseen, että -historian johtavat aatteet ja niitä toteuttavat henkilöt runoudenkin -kirkastamina ovat asetettavat silmiemme eteen. Jälkimmäistä -menetystapaa oikeuttaa se seikka, että laaja historiallinen tausta -antaa yksityis-elämänkin pienille tapauksille syvemmän merkityksen, -koska sen riippuvaisuus maailman yleisestä menosta selvästi tulee -näkyviin; silloin myöskin ilmenee, miten historiallisten aatteiden -taistelu muodostuu ahtaammissakin piireissä, samalla kuin nähdään -eri aikojen luonne. Molemmat esitystavat voivat tietysti tulla -käytäntöön missä runouden lajissa hyvänsä; mutta historiallisten -henkilöin ja heidän toimintansa kuvailua tavataan erittäinkin -näytelmärunoudessa (esim. Shakespearen ja Schillerin mestariteoksissa), -historiallisten tapain kuvausta olletikin nykyisemmässä romaani- ja -novellikirjallisuudessa. - -Yleensä historialliset aineet viime aikoina näyttävät joutuneen -epäsuosioon. Tämän ilmiön syyksi voisi kenties arvata meidän aikamme -luonnetta, joka mieluisemmin tarkastelee erityisseikkoja kuin -yleisiä asioita; mutta luulisinpä sen pikemmin tulevan niistä -väärin-ymmärretyistä vaatimuksista, joita nykyajan lukijat usein kyllä -asettavat kuvauksen todellisuudelle. Ei siis liene liikaa, jos tässä -otan punnitakseni, missä määrässä runoilijan on velvollisuus noudattaa -historiallista totuutta tai lupa siitä vapautua. - -Ensiksikin on selvä, että historianperäinen runollinen kuvaus ei ole -mikään muinaistieteellinen tutkimus, jonka päätehtävä on saattaa niitä -näitä tieteellisiä yksityiskohtia yleisön tietoon. Sen tarkoitus on -päinvastoin ihan toinen kuin historian tai muinaistieteen. Jo -Aristoteles sanoi runouden olevan "filosofisemman" kuin historia. Se -on: runous näyttää selvemmin kuin historia ne aatteet, jotka ovat -tapausten alku ja perustus, puhtaina kaikista häiritsevistä -sivuseikoista. Historian täytyy tietysti totuuden kunniaksi esittää -olevaisuutta kaikkine erityispiirteineen, siis semmoistakin, mikä vaan -himmentää olevaisuudessa piilevää varsinaista todellisuutta; aate -siinäkin vallitsee, mutta ikäänkuin paloiteltuna, vähemmän olennaisten -piirteiden rasittamana, ja historioitsijan tehtävä on johdattaa lukijaa -sen oikeaan käsittämiseen. Runous sitä vastoin yhdistää aatteen -hajalliset ilmaukset ja puhdistaa sen kaikista hairahduttavista -lisäyksistä; sanalla sanoen, runoilijan kuvausvoima kohtelee -historiaa ja tositapauksia ylimalkain samalla tavoin kuin muutakin -luonnonkauneutta, taideteoksia luodessaan. Pääasia on siis, että -historiallisten olojen ja tapahtumien ydin, niissä toteutuva aate, -oikein esiintyy ja että henkilöin ja tapausten keskinäinen väli -selviää. - -Mutta tapaukset riippuvat ennen kaikkea henkilöin luonteesta. Kahta -kohtaa on siis tärkeinnä pitäminen: historiallista aatetta ja henkilöin -luonteita. Vähemmän tähdellisissä suhteissa olkoon runoilijalla valta -muodostaa historiallista todellisuutta runouden ja runoilulaatunsa -vaatimusten mukaan. Älköön asiaa kuitenkaan ymmärrettäkö niin, kuin -hänellä silloinkaan olisi täysi vapaus muutella tosiasioita jos jonkin -satunnaisen oikun mukaan. Hänen on etenkin noudattaminen, mitä kuulijan -tai lukijan vastaan-ottava kuvausvoima sallii. Tämä vaihtelee aikojen -ja kansallisten olojen mukaan ja riippuu etupäässä yleisön tiedoista. -Kaikille tunnettuja ja yleiseen käsitystapaan juurtuneita asioita ei -saa mielinmäärin muodostella; kansallissankareita ja muita historian -mainioita henkilöitä ei saa esittää toisenlaisiksi, kuin miksi heitä -yleensä on totuttu ajattelemaan. Täydellisesti runoilijan mielivallassa -sitä vastoin ovat vähemmän tärkeät tapaukset tai sellaiset, jotka eivät -ole välttämättömässä yhteydessä esitettäväin aatteiden kanssa, samaten -sivuhenkilöt, joista aivan vähän tiedetään tai joita eivät tunne muut -kuin historiantutkijat. Myös päähenkilön luonteen ja elämänvaiheet -saattaa runoilija väliin sovittaa omain tarkoitustensa mukaan, jos -yleisön käsitys tästä henkilöstä on hämäränpuolinen; niin on tehty -esim. Wecksellin Daniel Hjortissa. Mutta uusia henkilöitä ja -erityiskohtia, jotka kuvausta täydentävät, saa runoilija ihan vapaasti -keksiä, jos ne vaan ovat sopusoinnussa pääaatteen kanssa. Jos toiselta -puolen syntyy ristiriita esitettävän aatteen ja ulkonaisen totuuden -välillä, niin jälkimmäisen ehdottomasti täytyy väistyä syrjälle (aivan -jyrkkä ristiriita kuitenkin osoittaa itse aineen sopimattomuutta); -samoin täytyy tapahtua, jos tarkka tosiasioissa pysyminen saattaisi -päähenkilön luonteen himmeäksi tai väärin ymmärrettäväksi. Samoin kuin -historiallisten tosiasiain on myöskin historiallisen värityksen laita, -s.o. kultuurimuotojen sekä niiden erityiskohtain, joissa ilmaantuu -aikakauden omituinen ajatustapa. Näidenkin esitteleminen täytyy monessa -kohden sovittaa niiden tietojen ja käsitysten mukaan, jotka runoilijan -oman ajan sivistys on istuttanut lukijain mieleen. Itsestään on selvä, -että sivistysmuotojen tarkka esiintuominen on tärkeämpi, jos -tapainkuvaus kuuluu teoksen yleiseen luontoon, kuin jos historialliset -tapaukset ovat sen pohjana, siis yleensä tärkeämpi romaanissa kuin -draamassa. Mitä kultuurimuodoista ja historiallisesta värityksestä -ylimalkain on sanottu, koskee niinikään vierasten maiden ja kansojen -kuvailua eli n.s. paikallisväriä. - -Ei sovi kieltää, että entis-ajan runoilijoilla tässä kohden oli monta -etua nykyajan kirjoittajain rinnalla. Shakespeare esim. sai -historiallisissa draamoissaan liikkua mitä suurimmalla vapaudella; -Britannian pakanuuden-ajan hoveissa eletään niinkuin kuningatar -Elisabetin aikana, roomalaisten senaattorien ja sotapäällikköjen puhe -ei eroa sen-aikuisten Englannin ylimysten keskustelutavasta; kaikki -hänen henkilönsä -- sopii Goethen kanssa sanoa -- ovat sielunsa -pohjalta englantilaisia; ja kuitenkin, mikä selvä erotus noiden -muinais-englantilaisten kuninkaiden, roomalaisten sankarien ja -italialaisten aatelismiesten välillä! Kuinka oikein suuri runoilija on -älynnyt eri maiden ja kansojen luonteenpiirteet! Ne tahalliset tai -tahattomat poikkeukset historiallisesta totuudesta, joita nykyajan -lukija huomaa, hän helposti antaa anteeksi siinä huokuvan elävän hengen -tähden, ja ne ovatkin siihen verrattuina tuiki mitättömiä. -- Mutta sen -jälkeen kuin Goethe Götz v. Berlichingenissä oli astunut varsinaisen -ajankuvauksen kentälle ja Walter Scott sen johdosta kirjoitti -historialliset romaaninsa, on draama ja erittäinkin romaanikirjallisuus -yhä enemmin koettanut uudistaa menneitten aikojen kuvat kaikkine -erityispiirteinensä. Uusi hedelmällinen ala on siten auennut runouden -viljeltäväksi, ja lukijan tieto kaukaisista ajoista ja kansoista on -samassa määrässä edistynyt. Mutta tukalampaan tilaan on runoilija sen -kautta joutunut. Voidaksensa kaikin puolin täyttää aikalaistensa usein -turhatkin vaatimukset, pitäisi hänen, jos hän ryhtyy historialliseen -aineeseen, olla yhtä paljon historioitsija ja arkeologi kuin -runoilijakin. Moni on antautunut tämän vaivalloisen työn alaiseksi ja -on saanut hyviäkin aikaan; toisilta se on vähemmin onnistunut, tullen -puutteelliseksi joko runollisuuden tai muinaistiedon puolesta. -Saattaapa liiallinen muinaistieteellinen selittely joskus olla -runollisuudelle haitaksikin. Oli, miten oli, nykyajan yleisön -laveaoppisuus on suuresti vaikeuttanut runoilijan tehtävää. Toiselta -puolen täytyy tunnustaa, että muinaisten aikakausien tarkempi -tunteminen ja elävä kuvailu hankkii nykyiselle sukupolvelle paljon -runollista nautintoa, josta entiset miespolvet eivät tietäneet mitään. - -Historiallisia aineita siis ei suinkaan saa hyljätä sillä -perustuksella, että runoilija muka ei voi täyttää noita liiallisia -todenmukaisuuden vaatimuksia; asetettakoon kohtuulliset vaatimukset, ja -historia on vast'edeskin oleva tyhjentymätön runollisten aiheiden -aartehisto. Älköön sanottako, että runoilija ei voi kuvata muuta kuin -omaa aikaansa ja sen katsantotapaa. Tämä on tavallansa oikein; mutta -sitä ei saa väärin ymmärtää. Runoilija aina ilmaisee oman aikansa -katsantotavan; mutta historiallisia oloja kuvaillessaan hän tuo niitä -esiin semmoisina, kuin hänen aikansa ne käsittää. Sentähden hänellä -onkin oikeus tarkoituksensa mukaan käyttää ainettansa sekä lieventää ne -kohdat, joissa kuvailtava aika liian jyrkästi erosi hänen omastaan, -esim. poistaa, mikä loukkaa hänen aikalaistensa siveellistä tunnetta, -mikä raakuutensa tähden käy heille inhottavaksi taikka muuten on heille -ihan käsittämätöntä j.n.e. Runollisuuden vaatimusten pitää aina olla -ylinnä. Sen ohessa täytyy sentään lukijaltakin vaatia jonkunlaista -kykyä siirtyä entisaikojen katsantotapaan. Samaten runoilijan -täysi toimivalta on pysytettävä mitä historiallisten henkilöin -ihannoitsemiseen eli idealiseeraamiseen tulee. Teoksensa tarkoituksen -mukaan hänen on käännettävä näkyviin milloin mikin osa henkilön -luonteesta. Joutavat mielenlaadun piirteet tai todenperäiset tapaukset, -joilla kokonaiskuvassa ei ole mitään merkitystä, on poistettava ja -niiden sijaan keksittävä uusia, jotka paremmin vastaavat sisällistä -totuutta. Niin esim. Schiller Maria Stuartissa kuvailee tätä onnetonta -kuningatarta jalommaksi, syväluontoisemmaksi, kuin mitä hän -arvattavasti oli, mutta kumminkin semmoiseksi, kuin hän saattoi olla, -käytyänsä kovan onnen koettelemusten läpi; päinvastoin hän vahvisti -Elisabetin huononpuolisia ominaisuuksia: kateutta, vallanhimoa, -turhamaisuutta, koska hän huomasi tällaisen luonteenkuvauksen paraiten -soveltuvan runoelman tarkoitukseen. - -Runsaat ovat historian ja muun yhteis-elämän ainevarastot. Kukapa voisi -edes viittaamallakaan luetella noita vaihtelevia muotoja ja värejä, -joissa olojen kirjava moninaisuus kimaltelee? Tätä alaa silmäillessämme -näemme toisiinsa kietoutuneina pitkät jaksot kiihkeitä taisteluita ja -rauhallista työntekoa, mitä erilaisimpia katsantotapoja ja pyrintöjä, -ja näiden kaikkien tuhansin säikein koskevan ihmisten sydämmenjuuriin, -imien niistä elinvoimansa, samalla kuin ne tehokkaasti vaikuttavat -takaisin sisälliseen elämään ja tuhannen tuhansille tuottavat onnea tai -onnettomuutta. Mutta onpa toisinaan sitäkin valitusta kuultu, että -aineet jo ovat loppumaisillaan; mitä historia tarjoo jaloa, kuvauksen -arvoista, se on muka kaikki jo kulutettu, ja nykyaikainen elämä on -muotoihinsa kangistunut eikä anna enää mielikuvitukselle uutta aihetta. -Yliaistillinenkin maailma on tyhjentynyt; ne kuvat, joilla ihmisen -fantasia varustelee taivasta ja hornan syvyyttä, nekin jo ovat -tuoreutensa menettäneet. Runous muka ei voi tehdä muuta kuin kokonaan -luopua niistä aineista, jotka vaativat sitä rikkain värein ja -plastillisin piirtein kuvailemaan ihmiskunnan suuria vaiheita ja -kilvoituksia, ja sen sijaan urkkia jokapäiväisen elämän mitättömän -kuoren alle kätkeyviä sisällisiä taisteluita tai etsiä niitä harvoja -runollisuuden päiviä, jotka ovat jääneet uuden-aikuisen proosallisen -elämän keskelle. Tuiki turhat ovat kuitenkin nämä toivottomuuden -valitukset. Kyllä runouden kenttä on melkoisesti laajentunut, kun sen -säteet ovat tunkeutuneet halvimpiakin oloja ja sydämmen salaisimpiakin -soppia valaisemaan; mutta ei sen siltä tarvitse jättää ennen -valloittamiansa aloja. Ihmiskunnan yhteis-elämän moninaisuus ja -historiallisen toiminnan viehättävät kuvat voivat vastakin olla -runottaren mieliaineita. Saattaa niin olla, että julkinen elämä -vanhoissa sivistysmaissa on jäykistynyt sovinnaisiin, abstraktisiin -muotoihin, jotka semmoisinaan eivät anna paljon aihetta hilpeihin, -runollisiin kuvauksiin, ja että olot ulkopuolella eurooppalaisen -sivistyksen piiriä ainoastaan poikkeustiloissa voivat meitä -varsinaisesti miellyttää; huomattava on kuitenkin, että jokaisen -uuden aatteen ilmestyminen ihmiskunnan ohjaajaksi, niinkuin myös -yleis-inhimillisen sivistyksen leviäminen uusiin kansoihin, tuottaa -runoudelle tuoreita aineita, vielä tyhjentymättömiä mielikuvituksen -aarteita. Jokainen uusi katsantokanta kehoittaa meitä jälleen -silmäilemään ihmiskunnan entistä elämää vasta syntyneen aatteen -valossa, ja näin vanhat aineet uudistuvat ja niiden lisäksi keksitään -muinais-ajan varoista paljon kohtia ja piirteitä, joihin huomio silloin -vasta kääntyy, uuden ajatustavan nojalla. Mutta vielä enemmän -virkistystä tuopi uusien kansakuntain ilmaantuminen historian -tanterelle. Ne rikastuttavat jokainen runouden maailmaa erityisillä -henkisillä varoilla ja omituisilla kultuurimuodoillaan, samalla kuin -omistavat itselleen osansa ihmiskunnan yhteisestä sivistyksestä. - -Kun katselemme omaa aikaamme, näemme historian näyttämön laajenemistaan -laajenevan. Siitä puhumattakaan, että Euroopan pienimmätkin kansat -ovat heränneet itsenäisyyden tuntoon ja pyrkivät kansalliseen -sivistykseen, leviää nykyään yleis-eurooppalainen sivistys maanpiirin -syrjäisimpiinkin ääriin, yhä useampiin kansoihin, jotka se saattaa -vanhan kultuurikehityksen yhteyteen. Länsi-Afrikan palmustoissa ja -Transvaalin avaroilla kentillä, Tyynen meren rannoilla ja Austraalian -luonnon-siunaamilla saarilla alkaa Euroopan sivistys saada jalansijaa; -kaukana idässä, Japanissa, vieläpä Kiinassakin, sekä hengenviljelyksen -emämaassa, Indiassa, ikivanha kultuuri elpyy uudestaan eurooppalaisen -sivistyksen virkistävästä voimasta. Etenkin Japan vetää huomiota -puoleensa; me näemme omituisen henkisen kehityksen, ihan itsenäisesti -tapahtuneen, aivan erillään meidän sivistyksemme varttumisesta, mutta -havaitsemme sen kuitenkin pääpiirteiltään pyrkineen samaan suuntaan. -Etelä-Amerikassa eurooppalaiset elämänmuodot, ainakin ulkonaisesti, jo -kauan ovat olleet vakaantuneina, vaikka yhä taistelevat alkutilan -hurjia intohimoja vastaan; verrattain vähän on runous tähän asti -osannut sen-puolisia ilmiöitä hyväksensä käyttää. Kaikilla näillä -aloilla on uusia oloja syntymässä; vanha luonnontila ja uusi kultuuri -yhtyvät toisiinsa, usein hyvinkin oudolla tavalla; elämässä on vielä -paljon luonnonperäistä vapautta ja vaistomaisuutta, joka antaa toimille -ja yrityksille helppotajuisen, havainnollisen muodon, ja rajuissa -voitteloissa uudistuu Euroopan kansojen jo ammoin poistunut -sankari-aika. Näistä kaikista sopii ennustaa uusia runouden hetteitä, -jotka eivät aivan pian kurehdu, vaan jälleen voivat kostuttaa nykyisen -tuotannon auhtoja aroja. Ja nykyaika muuttuu entis-ajaksi, historiaksi. -Moni tapaus, monet olosuhteet, jotka tällä hetkellä uutuutensa tähden -eivät sovellu käsiteltäviksi, tulevat muiston kirkastamina runottarelle -otollisiksi. Ett'ei nykyisin aika suinkaan ole oivallisia aineita -vailla, todistavat semmoiset esimerkit kuin Garibaldi ja Battenbergin -prinssi tai Gordon ja Emin pasha, joilta ei suinkaan puutu ylevyyttä ja -eepillistä plastillisuutta. - -Paraat historialliset aineet ovat ne, joita kansan yhteinen kuvausvoima -jo on tarinoiksi muodostellut. Tarinassa, poikkesipa todellisuudesta -kuinka paljon tahansa, on aina syvä sisällinen totuus, koska se -osoittaa, millaiseksi kansat itse ajattelevat muinais-aikaansa, ja tämä -tekee sen runoudelle suuriarvoiseksi. Ajateltakoon vaan, mitä -erinomaisia aineita kreikkalaiset runoilijat ja Shakespeare -tarinoista ovat ammentaneet. Tarinassa kansan kuvausvoima jo karsii -todellisuudesta pois sen karkeimmat kasvannaiset ja ikäänkuin tihentää -sen yleisaatteelliset ainekset. Runoilija saapi sen välityksellä -jalompia, taipuvaisempia aiheita, kuin mitä tosi-elämä suorastaan voisi -tarjota; kun koko kansakunta tai useat sukupolvet ovat olleet niitä -muodostamassa, ne jo siitäkin saavat yleisemmän merkityksen; monesti -runoilijan ei tarvitse muuta kuin syventää niissä ilmaantuvia aatteita. -Tarinan suhteen runoilijaa eivät sido mitkään tosiasiat; hänen -kuvausvoimansa on vapaa, mutta on kuitenkin saanut vakavan jalansijan. -Tarina muodostaa ikäänkuin sillan runoudelle kelpaavain historiallisten -ilmausten ja pian puheeksi otettavain taruaineiden välillä. -Kansantarinain luontoisia ovat myöskin kaikenlaiset muistotiedot, joita -hyvällä menestyksellä sopii käyttää runoudessa. - -Tässä paikassa, ennenkuin tosioloista siirrymme myytillisiä ja -ajatuksellisia aineita tarkastamaan, sopinee ottaa keskusteltavaksi, -tuleeko runoilijan valita aiheitansa vaan kotimaisesta ajatuspiiristä, -vai sopiiko hänen, avaralle katsahdellen, vierastenkin kansojen -keskuudesta poimia kuvattaviansa. Kansallisen hengen tärkeydestä ja -kansojen vuorovaikutuksesta runollisessa suhteessa olen jo ennen -lausunut mielipiteeni (vertaa I kirjaa.) Mutta alkuansa vieraissakin -aineissa on jotain yleis-inhimillistä, kaikille kansoille otollista; -saattavatpa ne välisti tavallista paremminkin soveltua sen kansakunnan -ajatustapaan, jonka kirjallisuudessa niitä on käytettävä. Kaikkien -aikojen kokemus todistaa, kuinka hyvin tällaisten aineiden viljeleminen -voi menestyä, eikä niiden hylkäämiseen siis ole mitään syytä; -päinvastoin ne monipuolisuudellaan rikastuttavat runouden sisällystä. -Mutta myöntäminen on kuitenkin, että kotimaiset aineet yksinään voivat -ilmi tuoda kansanhengen kaikki omituisuudet ja sen ohessa, liittyen -moniin monituisiin lukijoissa ennestään oleviin mielikuviin, ihan -toisella tavalla vetävät yleisöä puoleensa kuin yleis-inhimilliset tai -vierailta kansoilta lainatut aiheet. - -Tosiolojen rinnalle muodostaa kansojen mielikuvitus erityisen -tarumaailman, siirtäen korkeimmat ihanteensa yliluonnolliseen, mutta -aistillisesti tajuttavaan piiriin. Luonnon salaista elämää pidetään -alkuperäisemmällä kehityskannalla erityisten haltiain aikaansaamana, ja -yleisemmät, laajemmasti vaikuttavat luonnonvoimat ovat mahtavampain -jumalain ilmauksia. Verrattain myöhään selviää ihmiselle, että hänen -omassa hengessänsäkin elää maailmaa ohjaava, jumalallinen voima, jonka -tarkoitukset toteutuvat hänen toimintansa kautta; sentähden hän -vanhempina aikoina etsii kaikkien, vieläpä sisällistenkin, tapausten -syytä ulkopuolelta omaa itseänsä. Niin luonnonvoimia edustavat -jumalais-olennot lopullisesti muuttuvat siveellisten aatteiden -kannattajiksi; jumaluuden käsite täten puhdistuu ja jalostuu, -mutta jumalat itse pysyvät aistinomaisina, enemmän tai vähemmän -ihmisenkaltaisina olentoina. Sittemmin kaikenlaiset yleiskäsitteetkin -jumalina tai haltioina saavat konkreetisen muodon. Näin kutouu kirjava -taruverho, joka ihanana, kuvarikkaana kaunistaa muinais-aikojen -runoutta. Mutta kaikkien noiden vaihtelevien kuvien perustuksena on, -että yleiset aatteet ja abstraktiset käsitteet, jotka nykyajan -kirjallisuudessa kylminä järjen tuotteina jäähdyttävät kuvausvoiman -hehkua, ilmestyvät aistin-tajuttavina, persoonallisina olentoina, jotka -saattavat herättää mieltymystä ja myötätuntoisuutta. - - "An der Liebe Busen sie zu drücken, - Gab man höhern Adel der Natur; - Alles wies den eingeweihten Blicken, - Alles eines Gottes Spur --"[75] - -sanoo Schiller kauniissa runoelmassaan "Die Götter Griechenlands". - -Mutta tarumaailmasta puhuttaessa ei tarvitse ajatella ainoastaan -vanhoja luonnon-uskontoja; jokainen uskonnonmuoto, vieläpä -henkisimmätkin, luo ympärillensä tarupiirin: olentoja ja tapauksia, -joiden havainnollisuus tehokkaammin vaikuttaa mielikuvitukseen ja -tunteisiin kuin aatokset ankarassa alastomuudessaan. Niin syntyy paljon -traditsiooneja; sellaisia ovat esim. vanhimman kristikunnan ja -keskiajan pyhimystarut. Kauniimpia kristillisen fantasian muodostelmia -ovat enkelit; näiden miellyttävien kuvien vastakohtana ovat käsitykset -pahuuden ruhtinaasta ja hänen valtakunnastansa, jotka aikojen kuluessa -ovat niin paljon turmiota tuottaneet ja, joita ainoastaan suuret nerot, -niinkuin Dante ja Goethe, menestyksellä saattavat käyttää runolliseen -tarkoitukseen. Osittain tällaiset mielikuvat ovat perintöä -alkuperäisemmistä uskonnoista. Pakanuuden muistoja ovat tavallisesti ne -tarunomaiset olennot, jotka myöhempäin aikain taika-usko tuottaa, -niinkuin tontut ja keijukaiset sekä keskiaikaiset sylfit, undinat y.m. -Näistä kaikista voi useasti muodostua kertoelmantapaisia kuvauksia; -usein niillä myös saattaa olla ajatuksellinen tai eduskuvallinen -merkitys. - -Vanhoissa kansan-eepoksissa tarumaailma ilmaantuu alkuperäisessä -tuoreudessaan. Toisinaan jumalisto itse on kertomuksen pääaineena; -tavallisesti se, maailmankaikkion huippuna, ohjaa tapausten menoa. -Tunnettu on, minkä elävyyden ja väririkkauden se antaa muinaisrunouden -maailmankuvalle. Zeus, istuen Olympon kukkulalla punnitsemassa -akhaialaisten ja troialaisten kohtaloa, -- Athene, tarttuen Akhilleun -ruskeihin hiuksiin pidättääksensä häntä taistelusta Agamemnonia -vastaan, tai Afrodite, pelastaen Aineiaan uhkaavan kuoleman vaarasta, --- Apollon, suuttuneena astuen alas Olympon kiireeltä ampuaksensa -helkähtäviä nuoliansa kreikkalaisten leiriin, -- nämä ovat -selväpiirteisiä kuvia, jotka viehättävät meitä plastillisuudellaan. -Muistettakoon myös noita hauskoja erityispiirteitä, joilla etenkin -helleeniläisessä tarustossa kunkin jumalan luonnetta esitetään. -Vähemmän plastillisia, mutta yhtä paljon kuvausvoimaa vireyttäviä ovat -Suomen runottaren myytilliset kuvat; hänen mielessään elää, niinkuin -kansamme taruston hieno-aistinen tarkastelija, Fritiof Perander vainaja -kerran huomautti, jonkunlainen kaukomielisyys, haaveksivainen pyrkimys -tosiolojen piiristä mielikuvituksen vapaihin yläilmoihin. Kalevalassa -metsän ja veden jumalat, vaikka mielikuvituksen usvaan käärittyinä, -tarjoovat meille miellyttävän ja monesti huumoria uhkuvan näytelmän. -Suomalaisten jumalaisolentoin individisyys on vähemmän kehinnyt kuin -kreikkalaisten, sillä ne ovat vanhemman käsityskannan tuottamia. Ne -eivät vielä edusta siveellisiä voimia, vaan liittyvät yksin-omaisesti -luontoon, antaen sille virkeän hilpeyden. Mikä paikka jumalilla ja -haltioilla on muinaisrunouden luonnonkuvauksessa, siitä on jo ennen -puhuttu. - -Antiikisessa kirjallisuudessa taruaineilla yleensä oli suuri merkitys, -ei ainoastaan kertomarunoudessa, vaan myös lyriikassa ja draamassa. -Muistettakoon, kuinka paljon aiherikasta ainetta mytologia on antanut -helleenien näytelmärunoudelle, -- mainittakoon vaan syvämietteinen -Prometheus-taru, -- puhumattakaan noista puoli-historiallisista -sankaritarinoista, jotka enimmiten ovat draamojen sisältönä. Mutta -toiseksi huomattakoon taruston satunnainen käytäntö vertauksissa, -lauseparsissa j.n.e., eli toisin sanoen tarusto, niinkuin se elävänä -asuu runoilijan omassa mielessä ja hallitsee hänen kuvausvoimaansa. -Ilossa ja murheessa hän noista vanhoista taruaarteista löytää tuhansia -kuvia ja vertauskohtia, joiden avulla hän saa sydämmensä tunteet -lausutuiksi. Eikä niitä ajatella paljaiksi utukuvaelmiksi, vaan niillä -on sekä runoilijan että yleisön mielestä täysi todenperäisyys. Ja -vaikka epäilys vähittäin rupeaa sitä haihduttamaan, niin ne kuitenkin -ovat niin vahvasti juurtuneet yleiseen käsitystapaan, että niiden -luontainen tuoreus vielä kauan säilyy. Vasta roomalaisessa -kirjallisuudessa huomataan niiden muuttuvan tyhjiksi koristeiksi, -arvattavasti sentähden, että ne pääasiallisesti ovat lainatavaraa. - -Suuri etu oli tosiaankin kreikkalaisella runoudella tästä -tarumaailmasta, joka teki mahdolliseksi tuoda ideaaliset käsitteet -esiin aistintajuttavina olentoina. Siihen suureksi osaksi perustuu se -havainnollisuus ja ulkopiirteiden rikkaus, jota tavataan helleenien -lyyrillisissäkin hengentuotteissa. Uudempi runous semmoisissa -tapauksissa helposti joutuu absraktisten ajatelmien esittelemiseen. -Roomalaiset taisivat vielä, vanhan kultuurin voimassa pysyessä, -hyväksensä käyttää tuota muinaisaikaista jumalistoa; mutta kun -uudennus-ajan kertomarunoissa, roomalaista kirjallisuutta mukailemalla, -yhä vaan pannaan tuota samaa vanhaa jumalaiskuntaa kansojen kohtaloita -johtamaan, niin tämä tuntuu luonnottomalta teeskentelemiseltä. - -Nykyisemmässä runoudessa on taruaineita pääasiallisesti käytetty joko -suorastaan kertoelmien aineina taikka kuvaannollisesti, pääsisällystä -kaunistavina yleisten aatteiden symbolisina kannattajina. Varsinkin -jumalaistaruston yhteydessä olevat sankarimyytit kelpaavat kaikkina -aikoina runouden esitettäviksi; suuri Goethe on Iphigeniessa -osoittanut, kuinka muinaiskreikkalaisiin taruihin voipi luoda -jalo-aatteisen, uudenaikaisen sisällyksen, niinkuin Runebergkin -"Salaminin kuninkaissa" menestyksellä on käsitellyt helleeniläistä -sankaritarinaa. Samaten Schiller kreikkalaisesta tarustosta on saanut -monta kaunista kuvaa, jotka luontevasti mukautuvat syvien mietteitten -verhoksi. Mytologiset edus- ja vertauskuvat saattoivat antaa -esitykselle erinomaisen elävyyden semmoisena aikakautena, jolloin -muinais-ajan tarkka tunteminen vielä oli tärkein osa sivistyksestä. -Toiselta puolen ne, vähemmällä taidolla käytettyinä, helposti voivat -muuttua tyhjiksi koristeiksi tai paljaiksi opinnäytteiksi. - -Nykyaikana, kun runoudelta ennen kaikkea vaaditaan kansantajuisuutta ja -antiikinen maailma korkeammasti sivistyneillekin on käynyt yhä -vieraammaksi, ei muinaiskreikkalaisen taruston käytäntö voi tulla -kysymykseen paitsi hyvin rajoitetussa määrässä. Mutta sen sijaan omat -kansalliset taruaineet oivallisesti soveltuvat runollisesti -käsiteltäviksi. Ja onhan siihen meidän kirjallisuudessamme jo alku -tehty. Jo pian neljäkymmentä vuotta sitten Z. Topelius nerokkaalla -tavalla Kypron prinsessassa sovitti yhteen kreikkalaisen ja -suomalaisen tarumaailman, mahtava Kullervo-taru on ollut kahden etevän -runoilijan muodosteltavana ja Aino-runoston hienon lyyrillisyyden on -Erkko menestyksellä siirtänyt näytelmän alalle. Että kaikenlaatuisilla -taruaineilla, etenkin kansallisilla, on erittäin sopiva sija -varsinaisessa sadussa ja saduntapaisissa kertoelmissa, niinkuin myös -ballaadeissa ja yleensä kertovaisessa lyriikassa, sanalla sanoen, -kaikkialla, missä romantinen tunnemaailma on perustuksena, se jo -selvästi johtuu näiden runoudenlajien luonnosta. - - - - -KYMMENES LUKU. - -Ajatusrunous. Oikea tunnnelma. - - -Vielä on yksi laji aineita jäänyt koskettelematta, -- ne, jotka -perustavat _ajatusrunouden_. Kaikki runous kyllä tavallansa on -ajatusrunoutta, koska sen pohjana on aate, joka on yhtähyvin ajatuksen -kuin tunteen ja mielikuvituksen tajuttavana. Mutta erotetaanhan -kuitenkin varsinainen ajatusrunous, joka on sopivampi nimitys kuin -"aaterunous",[76] muusta runoudesta, ja näiden rinnalle asettuu vielä -kolmantena _tendensi- eli tarkoitus-runous_. Erotus niiden välillä -on helppo oivaltaa. Sofokleen Antigonea ja Shakespearen Hamletia, -vaikka ne kyllä ovat ajatusrikkaita kuvausvoiman tuotteita, ei kukaan -pitäne ajatusrunoelmina, saatikka tendensikappaleina; Aiskhylon -Prometheun ja Goethen Faustin sitä vastoin jokainen huomaa -ajatusrunouden piiriin kuuluviksi eikä kukaan niistä tendensiä etsi; -mutta Minna Canthin "Työmiehen vaimon" ja "Köyhää kansaa" jokainen -lukee tendensikirjallisuuteen. Missähän raja lienee? Koetetaanpa -seuraavassa saada siitä selkoa. - -Kaikessa runoudessa yksityiskuvien avulla selvitetään jotain aatetta. -Sentähden, niinkuin jo ennen on mainittu, nuo yksityiskuvat saavat -yleisen, tyypillisen merkityksen. Jokainen runoteos on ikäänkuin pieni -erityismaailma, mikrokosmos, jossa maailmankaikkiossa vallitseva -sopusointu on esiintuotava; sentähden ristiriitaisuudet siinä -loukkaavat paljoa enemmän kuin todellisuudessa, jossa tiedämme -erityisten ilmiöin olevan ainoastaan vähäisen osan kokonaisuudesta. -Mitä yleisempää laatua kuvatut ilmiöt ovat, sitä pysyväisempi arvo ja -suurempi merkitys on runoteoksella; siinä suhteessa vanhemmalla -runoudella onkin suuri etu uuden-aikuisen rinnalla. Mikä on syynä -siihen, että Homeron ihanat kuvaelmat yhä vielä, pian kolmentuhannen -vuoden kuluttua, vähenemättömällä voimalla lumoavat lukijan mieltä? -Etupäässä se, että ne esittelevät yleis-inhimillisiä asioita, -luonnollisia ja alkuperäisiä oloja, jotka aina ovat yhtä todenperäisiä. -Samoin on Kalevalan ja yleensä kaiken kansanrunouden laita. Sofokleen -ja Shakespearen, Goethen ja Schillerin hengentuotteet, nekin kuvailevat -noita ihmis-elämässä aina uudistuvia pyrintöjä ja taisteluita, iloja ja -kärsimisiä, jotka vaan pukeutuvat aikoja myöten vaihtelevaan verhoon, -mutta syvemmältä tutkien pysyvät muuttumattomina. Heidänkin teostensa -nuoruus on ainaiseksi taattu. Mutta kun runoelman sisällyksenä vaan -ovat paikalliset tai hetkelliset olot, niin runoelmalla ei voi -olla yleisempää merkitystä; samaten myös, jos sen aineena ovat -eriskummaiset, ihmisen tavallisesta luonnosta poikkeavat mielentilat, -jotka ainoastaan joskus tulevat näkyviin omituisten olosuhteiden -vaikutuksesta ja peräti omituisissa ihmis-olennoissa, -- siis -kaikenlaiset sairauden tilat, idiosynkrasiat y.m., joita nykyajan -runous mielellänsä kuvailee. Jos runoilija verrattomalla taidolla -esittelee onnettoman Ofelian mielenhäiriötä tai Lady Macbethin -unissa-käyntiä, niin se on ihan toista; me näemme, kuinka hento -ihmiskukka, suloinen ja miellyttävä, elämän myrskyissä katkeaa ja -kuihtuu, ja kuinka tarmokas luonne, kova ja intohimoinen, vihdoin -murtuu omain rikostensa taakan alle. Tämä kaikki on elämän yleisten -lakien mukaista, ja vavisten meidän täytyy tunnustaa, että ihmisen -povessa piilee näidenkin onnettomuuksien siemeniä. Mutta kun meidän -ajan naturalisti, semmoinen kuin Zola, tuo esiin nuoren miehen, joka -kituu ja masentuu luonnottomasta kuolemanpelosta, niin semmoinen -todellisuudessa herättäisi korkeintaan sääliä, mutta kirjassa -esiintyvänä meitä naurattaa ja inhottaa nykyajan pessimismin tuotteena, -ja tällaisen ilmiön ymmärtämisen mahdollisuus on haihtuva pois itse -pessimismin kanssa. - -Mutta jos tosirunous perustuukin siihen, mikä elämässä on pysyväistä ja -kaikille yhteistä, eivät kuvattavat ilmiöt esiinny runoudessa vaan -aatteiden puhtaassa, värittömässä valossa. Päinvastoin, runous vaatii -mitä tarkinta individualiseerausta, mitä suurinta erityismuotojen -runsautta, ja mieltymys näihin erityis-ilmiöihin, sehän juuri -viehättääkin runoilijaa niitä esittelemään. Mutta hän saattaa myös -suorastaan ottaa aatteita runoilunsa esineiksi, niin että hänen -kuvaelmansa symboleina niitä edustavat. Faust esim. ei ole yksityinen -ihminen, vaan ihmiskunnan eduskuva, ja Goethen runoelma pyytää -Faust-tarinan verhossa tuoda ilmi ihmiskunnan yhteisen pyrinnön -korkeinta päämäärää kohti. Tässäkin tapauksessa teoksen aihe on saatu -yksityis-ilmiöstä; tuo vanha tarina veti mystisellä ylevyydellään -runoilijan puoleensa; mutta ainoastaan, kun päähenkilöstä tehtiin -ihmiskunnan edustaja, taisi tuosta omituisesta aineesta, joka -muutoin, yksityis-ilmiönä käsitettynä, taikauskoisella värityksellään -tuskin olisi viehättänyt nykymaailmaa, muodostua tuo iki-mainio, -syvä-aatteinen teos. Alkutarinakin vaatii, ainakin nykyaikana, -ajatusrunollista käsittelyä, siinä kun itse pahuuden peruste on -henkilönä esiintuotava. Prometheus-tarukin itsestään ajatusrunoelmaksi -sukeuu, kun se koskee jumalain ja ihmisten keskinäistä suhdetta; samoin -Divina Commedia, kun runoilija siinä tahtoo suureksi yhteiskuvaksi -sovittaa oman ja koko aikakautensa maailmankatsomuksen. Pääsisällyksenä -ovat näissä kaikissa itse aatteet, ei yksityis-ilmiöihin kuvastuneina, -maailmassa toteutuneina, vaan -- niin sanoakseni -- alkuperäisessä, -yli-aistillisessa mahtavuudessaan. Mutta niitä esitetään kuitenkin -aistintajuisten kuvien avulla. Danten rohkea fantasia loitsii esiin -haudan tuonpuolisia maailmoja, jotka hän täyttää selvin piirtein -esiintyvillä muinais-ajan henkilöillä; Faustissa etenkin ensimmäinen -osa muodostuu taiteellisesti yhteensovitetuksi kuvasarjaksi. Kaikki -ajatusrunoelman osat eivät olekaan ajatuskuvallista laatua; niin esim. -Margareta ja koko Margaretan episodi Faustissa eivät ole symbolisia, -vaan esimerkkejä siinä mielessä, jossa tätä sanaa ylempänä käytettiin. -Näin ajatusrunouskin vastaa kaikkia tosirunouden vaatimuksia; se -näyttää kuvausvoiman tuottamassa ja sen avulla tajuttavassa muodossa, -miten jumalalliset aatteet olevaisuutta hallitsevat, ja ylentää siten -kuulijan tai lukijan mieltä. Helposti tosin nuo aatteen kuvat voivat -muuttua värittömiksi allegorioiksi, niinkuin usein kyllä on -tapahtunutkin; muistettakoon monta kohtaa Faustin toisesta osasta, -joissa paljas ajatus on saanut voiton kuvausvoiman luomasta -verhostansa; mutta yllämainitut esimerkit ynnä moni muu ajatusrunoelma -todistavat, ett'ei se ole välttämätöntä. Tosirunouden piiriin siis -ajatusrunouskin on luettava täysin oikeutettuna erityismuodostelmana. - -Vähän toisin kuin ajatusrunouden laita on kaikenlaisten -ajatus-aineiden, joita esitellään kertomuksissa ja muissa runoelmissa. -Yleisen totuuden sisältävä mietelmä, oikeaan paikkaan sovitettuna, -tekee yleensä hyvän vaikutuksen; se on, ikäänkuin kuvattavana olevan -situatsioonin tai mielentilan ydin olisi kiteytynyt puhdasmuotoiseksi, -loistavaksi helmeksi. Suurten runoilijain teokset tarjoavat viljalta -esimerkkejä, ennen muita helleeniläiset ja saksalaiset (kreikkalaiset -traagikot ja Pindaros, Goethe, Schiller). Tällaiset mietelmät ovat -runoteoksen kaunistuksena ja viittaavat sen piiristä elämän laajemmille -aloille, yleisten totuuksien maahan. Mutta toinen asia on, jos esim. -kertomuksessa otetaan puheeksi tieteellisiä, yhteiskunnallisia, -siveellisiä tai uskonnollisia kysymyksiä ja annetaan henkilöin niistä -keskustella, sen sijaan, että niitä pitäisi toiminnan avulla selvittää. -Tällaisia teoksia, olletikin romaaneja, on pitkin maailman sivua -kirjoitettu sangen paljon; mutta selvä on, että niiden päätarkoitus -on toinen kuin runouden ja että ne siis ovat arvosteltavat joko -opetus- tahi tendensikirjallisuuden kannalta. Varsinaisessa -runoteoksessa sellaiset selitykset, lausuttakoon niitä kirjan henkilöin -tai tekijäin omasta puolesta, aina häiritsevät pääsisällystä. -Niin esim. Tourgee'n kirjassa "Hullun yritys", jossa pääaine -- -Clux-Clux'ien nostamat riidat entisissä orjavaltioissa (lemmenjuttu on -vaan sivuasiana) -- varsin hyvin soveltuu romaanin toiminnaksi, nuo -pitkäveteiset, sanomalehtiartikkelien tapaiset selitykset ja mietelmät -kirjan loppupuolella ovat pysyneet jotensakin raskaana, sulamattomana -teoksen osana. Muita esimerkkejä ei tarvitse mainita; niitä on -itsekunkin helppo löytää. Sitä vastoin lyhyt keskustelma tai lausunto, -joka muutamilla piirteillä kuvailee jonkun henkilön ajatustapaa, ei ole -vikana pidettävä, vaan päinvastoin ansiona, jos se antaa selvän -käsityksen hänen luonteestansa tai ylimalkain olosuhteista. - -Mutta palatkaamme ajatusrunouteen. Tämä on vaan sisällyksensä -laadulta erityinen runouden laji; muodostuksensa puolesta se voipi -kuulua mihinkä runouden päälajiin hyvänsä. Divina Commedia on -epopeankaltainen; Prometheus, Calderonin "Mahtava manaaja" ja Faust -ovat draamoja, Schillerin "Laulu kellosta" ja "Taiteilijat" lyyrillisiä -runoelmia. Varsinkin lyyrilliseen runouteen ajatusrunous yhtyy monella -monituisella tavalla, jolloin muodostuu n.s. mietelyriikka. Samoin -opetusrunoudenkin eri lajit usein kyllä voivat olla ajatusrunoutta. -Siitä enemmän, kun seuraavassa otan tarkastaakseni mainittua runouden -lajia yhdessä tendensikirjallisuuden kanssa. -- Ihan omituinen -muotonsakin puolesta on Jobin kirja. Se on puolittain eepoksen, -puolittain draaman kaltainen ja samalla opetusrunoelma. - -Opetusrunous kuuluu erityisenä lajina siihen välialaan, joka, käyttäen -runouden ulkonaisia keinoja, on ikäänkuin siltana runouden ja muun -kirjallisuuden vaiheella. Se ei tarkoita mielen ylennystä ihanteen -esittämisellä, vaan suorastaan opetusta. Kun sen sisällyksenä ovat -maailmaa hallitsevat aatteet -- filosofiset, uskonnolliset j.n.e. --, -niin se tietysti on ajatusrunoutta. Semmoisia teoksia ovat esim. -Hesiodon Theogonia ja indialaisten Vedat; sellainen oli myöskin -Parmenideen suuri filosofinen runoelma. Toiset opetusrunoelmat sitä -vastoin koskevat käytännöllisiä toimia, elämänviisautta y.m. eivätkä -siis joudu ajatusrunouden piiriin, esim. Hesiodon "Työt ja päivät", -Vergilion Georgica j.n.e. Erittäin huomattavat ovat tällä alalla nuo -pienet mieterunot, joiden eri muodostuksia ovat kreikkalaisten gnoomit, -persialaisten ghaselit (joka nimi kuitenkin oikeastaan tarkoittaa -erityistä runomuotoa) y.m.m., sananlaskut, vertauspuheet, jos näihin on -pantu aatteellinen sisällys. Näistä kaikista tulee vast'edes sopivassa -paikassa tarkemmin puhuttavaksi. - -Toisin on tendensirunouden laita. Se ei muodosta mitään erityistä -lajia, vaan voipi, samoin kuin ajatusrunouskin, olla melkein mitä lajia -hyvänsä, etenkin kertovaista runoutta ja draamaa. Näytelmässä tai -kertomuksessa (enimmiten romaanissa tai novellissa) sanotaan -olevan _tendensiä_, jos selvästi huomataan jonkun käytöllisen -tarkoituksen teosta hallitsevan. Tendensirunous niinmuodoin ei tyydy -siihen ylentävään vaikutukseen, minkä tosirunous aina saapi aikaan, -vaan pyytää sen ohessa ohjata lukijan mieltä jotain käytöllistä -tarkoitusperää kohti. Niin esim. "Köyhää kansaa" lukiessa jokainen -väleen havaitsee, ett'ei tekijä ole tahtonut antaa ainoastaan -ihmiselämän kuvausta, vaan ennen kaikkea tuoda esiin työkansan kärsimää -kurjuutta kääntääksensä siihen yleisön huomion ja siten valmistaaksensa -parannuksia. Tendensi semmoisenaan on tietysti oikeutettu, jos se -muutoin vaan on suunnitettu hyvää tarkoitusperää kohti, ja -tendensirunoudella siis on kyllä paikkansa kirjallisuudessa. -Yksityistapauksissa moni tendensiteos onkin hyvää tuottanut; onhan -esim. tunnettu, miten Beaumarchais'in "Sevillan parturi" aikanaan -edisti ylimysvallan kukistumista. Sellaisten teosten arvo onkin -oikeastaan punnittava siveellisyyden ja yhteiskunnallisen edistyksen -eikä taiteellisuuden vaa'alla. Mutta runollisuuden kannalta katsoen on -tendensi virhe; sillä se ylevä aatteellisuus, johon tosirunous pyytää -mieltä kohottaa, alenee sen kautta jälleen yksityistoimien pyörinään. -Tendensirunous monessa kohdin lähenee opetusrunoutta ja muita -yllämainitun välialan lajeja, mutta on ylimalkain päinvastaisessa -suhteessa tavalliseen runouteen kuin ajatusrunous. Ajatusrunous -laajentaa kuvaelmain merkityksen aivan yleiseksi, maailman syvimpiä -juuria käsittäväksi, ja pyrkii siten runouden äärimmäisille rajoille -asti; tendensirunous supistaa sen päivän kysymysten ahtaaseen piiriin -ja suistuu niinmuodoin korkeudestaan alas proosan karkealle tanterelle. -Opetusrunoudesta taas tendensikirjallisuus eroaa siinä, että edellinen -pyytää ohjata ymmärrystä, vaan jälkimmäinen tunnetta ja tahtoa. - -Onpa tässä toinenkin, psykologinen kohta huomioon otettava. Tosirunous, -samalla kuin se ylentää mieltä iki-aatteiden esittämisellä, vaikuttaa -sen kautta myös lukijan ajatustapaan ja tahtoon, ja saattaahan -runoilija toisinaan pitää tätä vaikutusta sivutarkoituksenakin. -Kaikissa tapauksissa hänen oma innostuksensa synnyttää lukijassa -samanlaista intoa. Mieli lämpiää runoelman sisällyksestä ja -käytännöllisessäkin elämässä tosirunouden hedelmät eivät suinkaan ole -vähäiseksi arvattavat. Kieltämätöntä on, että esim. Runebergin -isänmaallinen mieli on virkistänyt suomalaisten kansallistunnetta; -mutta hänen teoksissaan ei ole tendensiä; niiden tuottamat tunteet ovat -vaan kuvaelmain luonnollisia seurauksia, eivätkä ajan satunnaiset -vaatimukset häiritse runollista mielialaa. Tendensirunous sitä vastoin -kääntää huomion pois ideaali-maailmasta hetken käytännöllisiin -kysymyksiin. Mutta esteetinen nautinto vaatii, että mieli on vapaa -kaikista omaa itseämme tai omaa toimintaamme tarkoittavista -mielenvaikutuksista. Kun selvästi tunnemme, että jotain mielipidettä -meille tyrkytetään tai tahtoamme pyydetään ohjata määrättyyn suuntaan, -niin teoksen aikaansaama mielihyvä pian haihtuu tahi saapi toisen, -vähemmän esteetisen muodon. Erotus todellisen ja tendensin-omaisen -runouden välillä on siis usein esitystavassa, eikä rajaa olekaan aina -helppo määrätä. Joskus tarkoittelevaisuus on yhteydessä aivan -itsekohtaisten seikkojen kanssa. Toisen mielestä joku teos -sisältää tendensiä; mutta toisen mielestä se on vapaa kaikesta -tarkoittelevaisuudesta, sentähden että sen mietteet ja tunteet hänestä -ovat ihan luonnollisia. Niin saattaa usein olla valtiollisten -mielipiteiden laita, etenkin kun kansallistunne tai puoluekäsitykset -ovat suuresti kiihtyneet. Saksan keisarikunnan perustamisen jälkeen on -esim. Saksan kirjallisuudessa syntynyt monta teosta, joissa ylistetään -keisarinvaltaa ja Hohenstaufien sukua ja jotka meistä tuntuvat -tendensimäisiltä, mutta saksalaisista varmaan eivät ole muuta kuin -syvän kansallisen innon ilmauksia. - - * * * * * - -Yhteydessä runouden aineiden kanssa sallittakoon minun vielä -tuoda esiin muutamia mietteitä. Tärkeä on runoelman _oikea -väritys eli tunnelma_. Tällä en tarkoita sitä historiallista tai -paikallis-olojen väritystä, jota aikakauden tai olojen kuvaileminen -vaatii, (että esitys tuntuisi elävältä ja luonnolliselta,) ja josta jo -edellisessä on puhuttu, vaan sitä, niin sanoakseni, henkistä ilmakehää, -johon lukija on saatettava, heti kun astuu runoelman aukaisemaan pyhään -piiriin. Taitava runoilija osaa teokseensa luoda omituisen hengen, joka -siinä kaikkialla ilmaantuu ja tekee, että lukijan fantasia heijastaa -sen kuvat siinä valossa, jossa hän tahtoo niitä esittää. - -Ensiksikin ilman, jota hengitämme runouden maailmassa, tulee olla ihan -toisenlaista, kuin se, mikä meitä ympäröi tosielämän sumuisessa ja -helteisessä ilmapiirissä. Meidän pitää tuntea, että olemme vapautuneet -jokapäiväisyyden raskaasta taakasta, että vapaina leijumme hengen -korkeammilla aloilla. Tätä nykyajan kirjailijat useinkaan eivät muista, -vaan sitovat jalkoihimme arkipäiväisten huolten ja murheitten raskaat -painot, tahtoen itsepintaisesti meitä vetää maata kohden, kun -kuvausvoiman siivillä pyrimme mielikuvituksen maailmaan ja -runoilijoilta toivomme siipien kannatusta. Ulkomuodollakin, etenkin -runokielellä, on tässä suhteessa suuri merkityksensä. - -Mutta runoilijan tuottama tunnelma ei ilmaannu ainoastaan siinä, että -teoksissa yleensä vallitsee korkeampi lento ja runollinen mieliala, -vaan siinäkin, että hän kullekin teokselle antaa sille sopivan -värityksen. Toinen henki huokuu tietysti runoelmassa, jossa esitetään -historiallisia tosiasioita, maailman suuria tapahtumia, toinen -semmoisessa, jossa kuvataan tavallisia oloja, jokapäiväistä elämää, ja -väritys sen lisäksi vielä vaihtelee sisällyksen erityislaadun mukaan. -Ihan toisenlaiseen mielialaan taas on lukija saatettava, kun -hänet viedään mielikuvituksen luomaan satumaailmaan. Erilaista -kokonaisvaikutusta vaativat vakavanlaatuinen, jaloa juhlallisuutta -tavoitteleva esitys ja koomillinen, kevyttä leikillisyyttä tarkoittava -kuvaus. Tämä koskee sekä sisällystä että myöskin kielen käytäntöä. -Kaikki kohdat pitää saada runoelman perisävelen mukaisiksi. Katsokaamme -esim. Shakespearen satunäytelmiä, niinkuin Kesäyön unelmaa tai -Myrskyä, niin huomaamme, kuinka sadun-omainen mieliala niissä -kaikkialla ilmenee. "Kesäyön unelmassa" esiintyy ihmisen sielun-elämä -taikamaisessa valossa, salaperäisten luonnonvoimien hallitsemana; -siihen soveltuvat äkkinäiset mielenmuutokset ja koko tuo haaveellinen -keijukaismaailma. Samaa laatua on "Myrsky"; mutta kaikki on -juhlallisempaa, syvempää. Meitä viedään kerrassaan ulkopuolelle -tunnetun maanpiirin rajoja. Luonteetkin ovat puhtain piirtein -esiintyviä, ideaalisia kuvaelmia tai satumaailman henkiä ja hirviöitä. -Tarkkapiirteiset, yksityisseikkoihin menevät tavallisten esineitten -kuvailut eivät sopisi tällaisiin runoelmiin. Mutta mielikuvituksen -vallaton leikki, joka saduntapaisissa esityksissä miellyttää lukijaa, -ei olisi paikallaan historiallisessa romaanissa tai näytelmässä, -saatikka nykyaikaisen elämän kuvauksissa. Nämä päinvastoin vaativat -mitä tarkinta todenmukaisuutta. - -Erityisseikkoja ja esimerkkejä voisi mainita melkein loppumattomiin -asti. Muistakaamme, miten Goethe heti Tassonsa alkukohtauksessa -asettaa silmiemme eteen Italian ihanan luonnon ja Ferraran hovissa -vallitsevan hienon sivistyksen, siten siirtäen meidät keskelle Italian -renessansin aaterikasta elämää. Samoin Schiller Wallensteinin -alkuosassa, "Wallensteinin leirissä", antaa meille eloisan kuvan -kolmikymmenvuotisen sodan melskeisestä ajasta. - -Osittain nämä huomautukset koskevat siveellisyydenkin alaa. Eri tavalla -arvostellaan tekoja tarumaailman piirissä ja etäisessä muinaisuudessa -kuin nykyajan tarkoin säännöitetyssä yhteiskunnassa. Ken rupeaa Homeron -jumalia moraalin kannalta arvostelemaan tai tutkimaan, mitä oikeutta -Kalevalan sankareilla oli Sammon anastamiseen? Kunkin aikakauden -tuotteita on tietysti katsottava ajan omalta kannalta; mutta hyvin -paljon perustuu myös eri teosten laatuun ja siihen henkiseen -ilman-alaan, joka niissä vallitsee. Mitä todellisempia oloja kuvataan, -sitä ankarammat ovat siveellisyyden vaatimukset; mitä satumaisempiin, -oudompiin tai luonnon-omaisempiin oloihin meitä viedään, sitä -sukoilevampi on runotar jokapäiväisen moraalin suhteen. Samoin -koomillisessa esityksessä paljon käy laatuun, jota ei voisi suvaita -totisemmassa kirjallisuudessa. Loukkaavien kohtien karttaminen, kun -kuvaus liittyy vakaviin tosioloihin, tietysti ei merkitse sitä, ett'ei -saisi mitään pahaa esittää, vaan että se on asetettava oikeaan valoon. --- Mutta äskenmainitulla säännöllä on kuitenkin rajansa. On paljon -semmoista, joka aina loukkaa lukijaa ja jota siis ei milloinkaan voi -hyväksyä. Ne ovat sellaiset asiat, jotka liian suuressa määrässä -nykyajan ihmisessä herättävät mielipahaa ja sen kautta ehkäisevät -esteetistä nautintoa, esim. kertomukset kaikenlaisista julmuuksista, -jotka eivät ainoastaan tuota siveellistä paheksimista, vaan suorastaan -inhottavat. Fyysillisesti iljettävää tulee tietysti mahdollisuuden -mukaan karttaa, niinkuin jo ennen on sanottu; jos se välttämättömästi -on tuotava esiin, niin riittää lyhyt viittaus. Vaikka kyllä -klassillinen esimerkki Sofokleen Filokteteessä näyttää antavan tukea -tällaisille kuvauksille, ei tätä esimerkkiä tulisi noudattaa, niinkuin -uusimmat kirjailijat mielellänsä ovat tehneet. - -Muutoin on tehtävä selvä erotus siveellisyyden ja paljaan ulkonaisen -säädyllisyyden välillä. Jälkimmäisellä ei voi runoudessa olla yhtä -suuri valta kuin sivistyneessä seuraelämässä. Etenkin karakteristiselle -ja koomilliselle esitystavalle täytyy myöntää oikeus tässä suhteessa -vapautua liiallisesta pedanttisuudesta. - - - - - - -KOLMAS KIRJA. - -Ulkomuoto ja runouden lajit. - - - - -ENSIMMÄINEN LUKU. - -Kuvaannollisuus. - - -Ihanteellisuuden tarve, vaatien tyydytystä, vie taiteeseen ja -runouteen. Tunne pyrkii selviämään ja pakoittaa runoilijan fantasiaa -luomaan kuvia sen ulkonaiseksi verhoksi ja tueksi; mutta samalla on -ihmisessä luontainen halu muille ilmoittaa tunteitansa ja mielteitänsä, -niinkuin hän toiselta puolen herkästi ottaa vastaan sellaisia -mielikuvia, jotka ovat sopusoinnussa hänen tunnemaailmansa kanssa. -Runouden tehtäväksi tulee niinmuodoin semmoisten kuvien luominen, jotka -kuulijan tai lukijan mielessä voivat herättää samanlaisia tunteita ja -mielteitä, kuin on runoilijan omassa mielessä. Näin tapahtuu kaikissa -taiteissa, kussakin eri tavalla, eri aineiden ja aistimien kautta; -mutta runous ei käytä mitään ainetta, vaan vaikuttaa kielen -välityksellä suorastaan kuvausvoimaan. Toisin sanoen: runoudessa -koetetaan sanojen avulla saattaa toisen mielikuvitusta luomaan -määrättyjä kuvia, joihin liittyy ne tunteet, joita tahdotaan herättää. -Tämä koskee tietysti etupäässä runouden sisällystä, -- sitä, mitä -esitetään, -- mutta riippuu suureksi osaksi myös _ulkomuodosta_ -eli siitä tavasta, jolla kieltä käytetään sisällyksen ilmaisemiseksi. - -Siliä yhdentekevää ei ole suinkaan, miten asiaa esitetään; sen jokainen -tietää. Vaikutus tulee ihan toisenlainen, jos jotain vaan kuivasti -kerrotaan tai jos valitaan sanoja ja lauseita, jotka asettavat selvästi -tajuttavan, havainnollisen kuvan sielumme eteen, varsinkin sellaisen, -johon yhtyy elävä tunne. Tällainen painuu syvälle mieleen ja synnyttää -hilpeää osanottoa, ja tietokin asiasta tulee elävän esityksen -kautta elävämmäksi, koska mielikuvitus ja tunne sitä kannattavat. -Tämä kaikki tuottaa sielulle mielihyvää, koska se saattaa sitä -helppoon, luonnonmukaiseen toimintaan. Samoin kuin sopivain kuvain -valinta vaikuttaa myös kielen sointu; sekin puolestaan helpottaa -mielikuvituksen tointa ja välittää tunteiden vilkasta syntyä ja -vaihtelua. - -Ajatelkaamme esim. Kallion kaunista runoa: "Milloin muistelet minua?" -Ilman kuvia, runomittaa ja alkusointua lausuttuna se sisältää -ajatuksen: Kaikissa ajan vaiheissa muistelen sinua; milloin sinä -muistelet minua? Mutta näin yksinkertaisesti esitettynä se ei tee -mitään vaikutusta, paitsi johonkin yksityishenkilöön armahan suusta -lähteneenä. Kallion muodostuksessa tämä ajatus sitä vastoin ihan -toisella tavalla panee tunteet väräjämään; vuoden-aikojen vaihteleviin -luonnonkuviin sulaa runoelman pääsävel, joka sitten kajahtaa yhä -palajavissa loppusanoissa: "milloin muistelet minua, milloin?" ja -sointuva runomuoto antaa sille vielä enemmän väritystä. - -Edellisestä jo huomataan, että ulkomuotoa koskevat seikat ovat kahta -laatua: kuvaannollisuutta ja sointuisuutta. _Kuvaannollisuus_ -osoittaa runouden sukulaisuutta kuvaamataiteiden, _sointuisuus_ -sen yhtäläisyyttä säveltaiteen kanssa. Katsokaamme ensin edellistä -ulkomuodon puolta. - - * * * * * - -Runouden tulee yleensä menetellä niin, että kaikki, mitä esitetään, -muodostuu vilkkaasti esiintyviksi, eläviksi kuvasarjoiksi. Kuulijan tai -lukijan fantasia on ikäänkuin kuvastin, joka ottaa vastaan runoilijan -esiinlumoamat kuvat ja asettaa ne hengen silmän eteen. Siinä mielessä -sopisi sanoa kaiken runollisen esityksen olevan kuvaannollisuutta. -Mutta tässä kohden on tehtävä tarkempi erotus. Kuvaannollisuus -varsinaisessa merkityksessä tarkoittaa vaan runouden muotoa, -- sitä -muotoa, jonka vilkas tunne ja mielikuvitus antaa esitykselle. -Eloisammat, virkeät mielentilat pyytävät ilmestyä vähemmän tavallisissa -sanoissa ja lausetavoissa. Näin tapahtuu tavallisessakin puheessa; -mutta kun tällaiset mielentilat ovat runouden ehto, on luonnollista, -että niiden tuottamat esityskeinot etenkin runoudessa tulevat -kysymykseen. - -Kuvaannollisia lausetapoja ja muita kuvaannollisuuden keinoja -niinmuodoin ei saa pitää paljaina koristuksina, vaan erityisten -mielentilojen luonnollisina ilmauksina. Sentähden niitä ei saa -tavoittelemalla tavoitella. Pöyhkeäsanaisuus on hyljättävä; tyhjät -korulauseet eivät edistä tarkoitettua vaikutusta, vaan pikemmin sitä -ehkäisevät. Mutta oikealla paikallaan käytettyinä kuvaannolliset -lausetavat antavat esitykselle väriä ja lämpimyyttä. - -Kuvaannollisuuden tarkoitus on, lyhyesti sanoen, _antaa esitykselle -aistin-omaista elävyyttä_. Rhetoriikan ja stylistiikan esittäjät -ovat -- liiankin tarkasti -- toisistaan erottaneet monta "troopien ja -figuurain" lajia, ja eri kirjoittajat jakavat ne eri tavalla; mutta -niiden erottaminen ja määritteleminen kuuluu stylistiikkaan, jonka -tähden niistä tässä ei tarvitse tehdä selkoa.[77] Riittäköön siis -silmäys kuvaannollisten esityskeinojen yleiseen luonteeseen ja -käytäntöön. - -Kuvaannollisuutta ei saa pitää erityisenä runouden taidekeinona, -senlaatuisena kuin esim. runomittaa; vaan se ilmaantuu, niinkuin jo -ylempänä viitattiin, tavallisessakin puheessa innostuneen tai -kiihtyneen mielialan merkkinä, vaikka etenkin runoudessa, niinkuin -luonnollista on, mielle- ja tunne-elämän lämmin hilpeys painaa leimansa -esitystapaan. Onhan kielikin, semmoisena kuin se nykyään on, -muodostunut yhä himmenevien kuvalauseiden, varsinkin metaforain, -kautta; kun nykyaikana mainitsemme henkisiä käsitteitä, sellaisia kuin -"oikeus", "vääryys", "keksiä", "valistus" y.m., emme enää ajattele -näiden sanojen alkuperäistä merkitystä: sitä, mikä on luonnollisella -tavalla suoraa tai väärää, keksillä tavoittamista, valaisemista j.n.e.; -ja kun puhumme "henkisistä käsitteistä", ei mieleemme johdu -hengittäminen, puhaltaminen eikä käsin tarttuminen johonkin. Kaikki -tällaiset sanat on jo kielen kehityksen virta huuhtonut sileiksi -ajatustemme välikappaleiksi, niinkuin meren aallot huuhtovat pikkukivet -saarien rannoilla. Että meidän kielessä sanojen alkumerkitykset vielä -kuultavat läpi niiden nykyisen käytäntötavan takaa, on sille -runollisessa suhteessa suureksi eduksi; monessa uuden ajan -kultuurikielessä, niinkuin ranskassa ja englannin kielessä, ne jo ovat -kokonaan unhoon peittyneet. Ja koska omakielisten sanojen luonnollinen -merkitys tavallisesti on enemmän tai vähemmän tajuttavissa, mutta -vieraat sanat eivät johdata mieleen mitään aistin-omaisia kuvia, niin -edelliset paljoa suuremmassa määrässä edistävät mielikuvituksen -toimintaa ja ovat siis runollisemmat kuin jälkimmäiset. Vieraita sanoja -pitäisi runoudessa karttaa, paitsi tietysti semmoisissa kohdin, missä -ne ovat hyvin kuvailevia, muistuttaen mielteitä ja olosuhteita, jotka -esitettävään luovat erityisen valon. Varsinkin koomillisessa -esitystavassa tällaiset vieraskieliset sanat usein ovat hyvin -tehokkaita. - -Sanojen ja lauseparsien alkuperäinen luonne on ajanoloon verhoutunut ja -himmennyt; mutta kielessä on kuitenkin paljon lausetapoja, joiden -eloisuus vielä on säilynyt. Muutamat ovat jo saaneet toisen, -epäkuvallisen merkityksen; mutta kuvaannollisuus on niissä vielä hyvin -tuntuva; semmoisia ovat: lähteen _silmä_, sillan _korvalle_, -niemen _nenä_, oikeuden _nojalla_ y.m. Erästä tunnettua valkoista -kukkaa (Achillea millefolium) sanotaan eri murteissa mäntäpääksi tai -pellonvanhaseksi; molemmat nimitykset ovat kuvailevia: muistuttaahan se -muodoltaan kirnun mäntää tai toiselta puolen pellolla värjöttelevää -harmaapää-ukkoa. Toiset ovat merkitykseltään kuvaannollisia lausetapoja, -vaikka ne käytännössä ovat tulleet niin tavallisiksi, ett'ei niissä -piilevää kuvaa enää juuri muistetakaan. Kun "arvostellaan jotakin -_korkeammalta kannalta_", "tuodaan esiin uusia _näkökohtia_" tai -"_korjataan_ työnsä _hedelmiä_", taikka jos "_toivo pettää"_, jos -"hallitsija _nousee valtaistuimelle_" tai "_kynsin hampain_ puolustamme -oikeuttamme", niin sanojen merkitykset eivät ole muuttuneet ja -aistin-omaisten kuvien avulla tahdotaan vaan lisätä pontta ajatukselle; -mutta nämä lausetavat ovat kuitenkin jo käyneet pysyväisiksi käänteiksi, -joilla on määrätty merkityksensä. Niinkuin kieletär muutamissa -tapauksissa on toiseksi muodostanut sanojen merkityksen (lähteen silmä -y.m.), niin näissä kohdin muutamat sanain-yhtymät tahallisen käytännön -kautta ovat tulleet erityisten käsitteiden varsinaisiksi ilmoittimiksi. -Ne ovat siis itse kieleen kuuluvia, kielen vakinaisia varoja, samoin -kuin ensiksimainitut. Mutta sen lisäksi jokaisen kielenkäyttäjän, ennen -muita tietysti kaunopuhujan ja runoilijan, sopii omalla ehdollansa -viljellä kuvaannollisia lausetapoja ja tarpeen vaatiessa keksiä uusia, -satunnaisia, antaaksensa ajatukselleen aistin-omaista tuoreutta. - -Tällaista puolittain kieleen kuuluvaa, puolittain satunnaista, puhujan -itse keksimää, luontaista kuvaannollisuutta uhkuilee kauttaaltaan -Suomen kansankieli, etenkin meidän maan itä-osissa. Ihmeteltävä on se -mielikuvituksen runsaus, mikä siinä ilmenee. Paraiten se tietysti -huomataan kansanrunoissa, mutta puhekielikin on täynnä somia, luontevia -kuvalauseita. "Tuommoinen pääskysen pesä!" sanoo rahvaan mies -puhuessaan pienestä vaatimattomasta asunnostaan, ja itsekseen jäänyt -valittaa olevansa yksin "kuin käkönen metsässä". Tuuli "on -aatoksissaan", se "lyö arpaa", minnepäin se kääntyy. -- Lisäksi tulee -sieväkäänteisten sananlaskujen ja arvoitusten paljous. Suotava olisi, -että kansan-omaisten sanojen ja lauselmien raikas salomaan tuoksu -pääsisi yhä enemmin kaunokirjallisuuttamme hilpeyttämään. - -Mutta usein käytetyt puheenparret, olkootpa kansankielen tai -kirjallisuuden vainiolla versoneita, menettävät aikaa myöten -tuoreutensa ja muuttuvat enemmän tai vähemmän ylempänä mainittuin -vakinaisten lausetapain kaltaisiksi. Niin on moni vertaus, joka noin -kymmenen tai toistakymmentä vuotta sitten vielä oli kaunis ja -uutuutensa tähden viehättävä, nyt jo on ruvennut tuntumaan kuluneelta -ja jokapäiväiseltä. Esimerkkinä olkoon kuvaus peltotyöstä, kylvöstä ja -kynnöstä, oraista ja hedelmäin korjaamisesta, jota aikojen kuluessa -niin monesti on sovitettu henkiseen toimintaan ja sen menestykseen. - -Esityksen aistin-omaista elävyyttä, jota kuvaannollisuus tarkoittaa, -voi saada aikaan monella eri tavalla. Suorin ja yksinkertaisin keino on -tietysti se, että esitettäväksi valitaan semmoisia kohtia, jotka jo -itsestään antavat asiasta selvän kuvan ja sentähden herättävät vilkasta -mielihyvää. Samalla niiden ilmaisemiseksi käytetään juuri niitä sanoja, -jotka varsinaisen merkityksensä puolesta ovat omiansa näitä kohtia -osoittamaan; kun sanojen alkuperäinen voima ja eloisuus silloin pääsee -oikeaan arvoonsa, niin esitystapa saa erityisen mehun ja tuoreuden. -Esimerkkinä lyhyen ja yksinkertaisen kuvauksen elävyydestä on usein -mainittu Kalevalan mestarillista selitystä karhun ulkomuodosta: - - Lyhyt jalka, lysmä polvi, - Tasakärsä talleroinen, - Pää levyt, nenä nykerä, - Karva kaunis röyhetyinen. - -Tällaisissa tapauksissa ei esitys mene ulkopuolelle kuvattavaa ilmiötä, -vaan on juuri sen rajaviivain tarkassa piirtämisessä. Kuvaannollisuus -sulkeutuu kokonaan itse kuvattavaan eikä siis ole vielä varsinaista -kuvaannollisuutta. Semmoista se on vasta, kun joku käsite laajennetaan -siihen liittyvän toisen ajatuksen avulla tahi ajatukselle annetaan -erityinen väritys muodollisten keinojen kautta. - -Viimeksimainittu jo viittaa siihen, että varsinaisen kuvaannollisuuden -keinot eli _kuvaannolliset lausetavat_, joita yhteisellä nimellä -sopisi sanoa _kuvaimiksi_ ("figuurat" laajemmassa merkityksessä), -ovat kahta laatua: _sisällyksen kuvaimet eli kuvalauseet_, -joihin etenkin luetaan n.s. _troopit eli vaihdokset_, ja _muodon -kuvaimet eli lausemuodot_ (figuurat soukemmassa merkityksessä), -jotka osoittavat, mitä arvoa ajatuksen tai tunteen kannalta pannaan -johonkin käsitteeseen. Selvä on kuitenkin, että molemmat oikeastaan -perustuvat tunteen ja mielikuvituksen pohjalle. -- Tämä jako, jota -useimmin noudatetaan, vastaa johonkin määrin Vischerin jakoa -"havainnollisuuden" ja "vilkkauden" keinoihin ("Mittel der -Veranschaulichung" ja "Mittel der Belebung l. Lebhaftigkeit"). Muutoin -eri tutkijat ovat jakaneet ja järjestäneet kuvaannollisuuden lajit -monella eri tavalla. - -Vischer huomauttaa myöskin, kuinka tässä on kysymys eräästä runouden -pääsäännöstä, individualiseerauksen laista.[78] Tätä mielipidettä -muutkin ovat kannattaneet.[79] Totta onkin, että kuvaannollisuudessa, -selventävien yksityiskuvien käyttämisessä, ilmaantuu samankaltainen -kuvausvoiman toiminta kuin yleensä mielteiden ja aistin-omaisten -erikoiskuvaelmain luomisessa aatteiden vastineeksi. Pyrkiihän runous -yleensä poistamaan tuota jyrkkää vastakohtaa henkisten ja aistillisten -välillä tekemällä edelliset aistin-tajuttaviksi ja jälkimmäiset -henkisiksi, joka juuri tapahtuu antamalla ilmiöille tuttavan -individisen muodon, ja sama menetystäpä on huomattava kuvaintenkin -viljelemisessä, kuten pian saamme nähdä. - - * * * * * - -Katsokaamme nyt erikseen noita äskenmainittuja kuvaannollisuuden kahta -päälajia ja niiden kumpaisenkin tärkeimpiä esityskeinoja. Ottakaamme -ensiksi _sisällyksen kuvaimet_. - -Kun mielikuvitus voimallisen tunteen vaikutuksesta pyrkii elävämmin -esittämään jotakin, niin se tämän sijaan asettaa jotain, mikä helpottaa -mielteiden luomista, eli toisin sanoen, mikä itse esittäjälle saattaa -hänen mielikuvansa kirkkaampaan valoon ja samassa ihan välittömästi -vaikuttaa toisen mielikuvitukseen, jotta se herkästi ne mukailee ja -itsellensä omistaa. Tässä sieluntoiminnassa sopii erottaa kaksi -suuntaa. -- Käsitteet saavat ensiksi enemmän elävyyttä, kun yleiset, -ajatukselliset, muutetaan erityisiksi, aistillisiksi, tai kun -aistin-omaisissa ilmiöissä huomio kiintyy johonkin erityiseen kohtaan, -jolloin ilmiö tulee havainnollisemmaksi. Kun kerrotaan äkkiä kohdanneen -valtaavan surun vaikutuksesta, niin syntyy paljoa virkeämpi mielikuva, -jos sanotaan: "hänen silmänsä kyyneltyi ja pää vaipui käsien nojalle", -kuin jos vaan mainitaan, että "hän tuli kovin murheelliseksi". Jos -joku, kotipaikkaansa muistellessaan, ajattelee erittäin rannalla -nuokkuvia koivuja tai mäenrinnettä, jossa hän lapsena on marjoja -noukkinut, niin nämä yksityiskohdat herttaisemmin mieltä lämmittävät -kuin erityisväriä puuttuva kokonaiskuva. Näissä tapauksissa yleisemmät -ja siis tavallansa henkisemmät käsitteet muuttuvat aistillisemmiksi -ja havainnollisemmiksi ja elävyyttävät semmoisina mielteiden -muodostumista. -- Mutta toinen tässä suhteessa huomattava suunta -on pyrkimys henkisyyteen. Käsitteet tulevat elävämmiksi, kun -saavat henkilöllisen olemuksen, persoonallisuuden muodon. Siitä -johtuu erittäinkin tuo kansojen vanhimmassa katsantotavassa ja -kansanrunoudessa tavallinen luonnon-esineiden kuvaileminen -ihmisenkaltaisiksi, johon nykyisinäkin aikoina vilkas kuvausvoima -mielellänsä antautuu. "Järvi lepää tyynenä" sanotaan, tai "ihana onni -houkuttelee sinua luoksensa", jolloin järveä ja onnea ajatellaan -eläviksi olennoiksi, henkilöiksi. Samaten runoilija puhuttelee -synnyinmaatansa: - - Suomeni, miksikä niin suret ain', mitä silmäsi aina - Kylpevi kyynellen, virtana vuotavi vaan? - - (Oksanen.) - -Pintapuolisesti katsoen luulisi tällaisen henkisemmäksi muuttamisen -olevan ristiriidassa kuvaannollisuuden ydinvaatimuksen kanssa, että -esityksen tulee olla niin aistin-omaisesti elävää kuin mahdollista. -Mutta asian laita on perin vastainen. Tunne ja mielikuvitus eivät tajua -ilmiöitä samalla tavoin kuin punnitseva järki, joka tyystin erottelee -aineellista ja henkistä toisistaan; välittömän sieluntajunnan kannalta -persoonallisuus päinvastoin on konkreetisin, helpoimmin käsitettävä. -Itsenäisesti tajuava henkilö on meitä lähin ja on sekin havaittava -aistien välityksellä. Siitäpä tuo ikivanha taipumus luonnon -olijoitsemiseen. Tämän kanssa on yhteydessä, että käsitteet usein -jonkun tunteellisen suhteen kautta tulevat elävämmiksi; täten -henkisempi käsite voi astua konkreetisemman sijaan, esim. -"iki-ilo" = kantele. Se siirtyy meitä likemmäksi, kun mainitaan sen -vaikutusta omaan tunne-elämäämme. - -Edellämainitut menetystavat perustuvat molemmat individualiseeraukseen. -Erityismielteiden ja yksityispiirteiden käyttäminen yleisten -mielikuvain verosta on tietysti yksilöisyyden esiintuomista; mutta -individualiseerauksen huippu on esineiden muuttaminen elollisiksi -olennoiksi. Ensinmainittua suuntaa havaitaan usein esim. metaforassa, -metonymiassa, synekdokessa y.m., jälkimmäistä erittäinkin -personifikatsioonissa, mutta monessa muussakin kuvaimessa. Edempänä -huomautetaan kumpaisenkin suunnan ilmaantumisesta erityistapauksissa. - -Kuvalauseihin eli sisällyksen kuvaimiin luetaan etenkin _troopit eli -vaihdokset_: ne lausetavat, joissa jotakin käsitettä elävämmin -esitetään toisen käsitteen avulla. Mutta samaan piiriin täytyy myös -viedä muutamia muita kuvaannollisuuden keinoja, jotka niin-ikään -tarkoittavat sisältöä, ennen kaikkea _epiteetti eli lisääntö_. -Epiteetti on suorin sisältöä koskeva kuvain ja on hyvin lähellä -ylempänä mainittua kuvailevain sanain käytäntöä. Se liittyy henkilöin -ja elollisten ja elottomien esineiden nimityksiin ja osoittaa jotain -niiden pääominaisuutta. Etenkin eepillisen esitystavan kaunistajana on -lisääntöjen käytäntö, vaikka sopivain epiteettien valinta tietysti on -tärkeä muillakin runouden aloilla. Tunnetut ovat Kalevalan kuvailevat, -luonnon-tuoreet lisäännöt, niinkuin Ukko ylijumalan: "jymypilvien -pitäjä", tai "puhki pilvien puhuja, halki ilman haastelija"; -Lemminkäisen nimitykset "Kaukomieli", "veitikka verevä" y.m.; samoin: -pimeä Pohjola, summa Sariola; lakkapäät petäjät; utuinen niemi, saari -terheninen; Pohjan akka harvahammas j.n.e. Komeat ovat Homeron -selväpiirteiset epiteetit: ruususorminen Eos, pilvien kokoilija Zeus, -pitkälle ojentuva surma, siivekäs sana, korkeakuohuinen meri y.m. -Yleensä kertomarunous suosii pysyväisiä, yhä palaavia lisääntöjä, jotka -painavat käsitteisiin vakinaisen leiman. Sellaisia myöhemmän ajan -taiderunoilijatkin ovat ottaneet käyttääksensä, niinkuin Goethe -"Hermann und Dorotheassa" ja Runeberg kertomarunoissansa; mainittakoon -vaan Hirvenhiihtäjistä: ruskeapartainen Ontrus, Anna taitavasuu, arvosa -kirjuri Aaro. -- Tuskin tarvinnee sanoa, ett'ei lisääntö tarkoita -tiedonantoa, vaan kuvattavan asettamista ilmi elävänä kuulijan tai -lukijan eteen. Sentähden tyhjät epiteetit, jotka vaan ovat poljennon -täytteinä, pikemmin ehkäisevät kuin elvyttävät runollista tunnetta. -Mutta sattuvilla, hyvin valituilla lisäännöillä on runoudessa -erinomaisen suuri elähyttävä voima. Esim. - - On allamme viherjä maa - ja päällämme sininen taivas. - - (Kivi.) - -Lisäännössä voivat ilmetä nuo molemmat, ylempänä huomauttamani suunnat. -Muutamat ovat vaan jotain erityisominaisuutta osoittavia, niinkuin -"metsän ukko _halliparta_", "noilla _väljillä_ vesillä", "_lieto_ -Lemminkäinen"; toiset muuttavat käsitteet henkisemmiksi ja sisältävät -samalla olijoitsemisen, usein myös metaforan. Kun Aleksis Kivi puhuu -unisesta koivusta, niin siitä tulee elävä erikois-olento, samalla -kuin edessämme näemme riippakoivun maahan päin laskeuvan asennon. -Shakespearen Macbethissa unta kuvaillaan monen epiteetin avulla; se on -päivittäinen kuolo, työn raitis peso, sielunhaavan voide, luonnon toinen -atria ja paras elämän juhlaruoka.[80] Nämä kaikki ovat yht'aikaa -lisääntöjä ja metaforia. -- Usein abstraktinen käsite olijoitsevan -lisäännön kautta kerrassaan kohotetaan havainnolliseen, runollisempaan -piiriin, muuttuen tunnokkaaksi, tajulliseksi. Niin käytetään -äskenmainitussa Macbethin paikassa unesta vielä nuo epiteettiä vastaavat -sanat: - - -- -- -- joka huolten vyhdit - Sekavat suorii -- -- --[81] - -ja Erkko laulaa: "Tule syyskin, keltahiuksinen", jonka jälkeen -olijoitsemista jatketaan: "haudalleni hapses hajoita" j.n.e. Sofokles -sanoo apua riemusilmäiseksi, Shakespearen Othellossa on luulevaisuus -vihreäsilmäinen hirviö, Kivi puhuu valkeavaahtoisesta pihlajasta j.n.e. --- Kaunissointuiset yhdistetyt lisäännöt, jommoisia tavataan etenkin -kertomarunoudessa, tekevät hyvän vaikutuksen; esimerkkeinä olkoot useat -ylempänä mainituista. Monesti runoilija liittämällä tavalliseen sanaan -jonkun kuvailevan lisäyksen saa tällaisen uljaammalta soivan epiteetin, -niinkuin esim. Kivellä "rautarohkea" y.m. - -Lisäännössä fantasia yhä vielä pysyy kuvattavassa ilmiössä, vaikka sitä -monella tavalla laajentaa ja elähyttää, vetäen siihen olijoitsemisen ja -metaforan. Mutta askelen edemmäksi astuu kuvausvoima, kun _vertauksessa_ -(eli _vertauslauseessa_) selitettävän käsitteen rinnalle asettaa toisen, -jossakin suhteessa yhtäläisen käsitteen. Vertaukset voivat olla monta -lajia sekä laveutensa puolesta että muutenkin. Kalevalan vertaukset ovat -yleensä lyhyet, ainoastaan vertauskohtaa valaisevia, kuvat enimmiten -luonnosta otetut. Homeron sitä vastoin laajenevat usein itsenäisiksi -pikkukuvaelmiksi, milloin mitäkin luonnon tai ihmiselämän alaa -esittäviksi. Uudemmassa runoudessa kohtaamme kumpaakin lajia. Komea, -laveanpuolinen vertaus, muistuttaen muinais-ajan eepillisyyttä, on -Oksasen tunnettu, kaunis kuvaus suomalaisuuden leviämisestä, jota -verrataan kulovalkeaan: "Niinkuin säen, pilvistä pudonnut" j.n.e. -- -Muutoin vertaus saattaa olla kahta päälajia: selittävä tai kaunistava. -Edellinen, joka vaan tekee käsitteen havainnollisesti ymmärrettäväksi, -on proosallisempi, esim.: järven pinta on sileä kuin peili. Jälkimmäinen -ei tarkoita ainoastaan havainnollisuutta, vaan tekee kuvan kautta -epä-aistillisen käsitteen aistillisesti tajuttavaksi tai aistillisen -käsitteen elävämmäksi, tehoisasti vaikuttaen tunteeseen ja -mielikuvitukseen. Niin esim., kun Lady Macbeth sanoo (Macbeth I, 5): - - -- -- -- Kasvos, armas, - On niinkuin kirja, josta kummia - Lukea saattaa. Pettääksesi aikaa, - Mukaannu aikaan -- -- -- - -- -- -- ole niinkuin kukka, - Viaton päältä, mutta käärme alla. - -Tänlaatuiset kaunistavat vertaukset, ne juuri voivat useasti kasvaa -laajoiksi vertaelmiksi niinkuin yllämainittu Oksasen kuvaus. - -Paitsi vertauksen tavallista muotoa on monta harvinaisempaakin. -Sellainen on "komparatiivinen vertaus", josta O. Relander puhuu -väitöskirjassaan[82] ja joka usein ilmaantuu suomalaisessa -kansanrunoudessa, vaan jota joskus tavataan taiderunoudenkin alalla. -Esim. "soria meressä sorsa, soriampi suojassani", tai: "enemp' on -minulla huolta, kuin on käpyjä kuusessa". Tällaisia käänteitä tavataan -muutoin taiderunoudessakin, semmoisessakin, joka ei ole ollut -suomalaisen kansanrunouden vaikutuksen alaisena. Niin esim. eräässä -saksalaisen runoilijan Möriken laulussa: - - Zierlich ist des Vogels Tritt im Schnee, - Wenn er wandelt auf des Berges Höh': - Zierlicher schreibt Liebchens liebe Hand, - Schreibt ein Brieflein mir in ferne Land. - - In die Lüfte hoch ein Reiher steigt, - Dahin weder Pfeil noch Kugel fleugt: - Tausendmal so hoch und so geschwind - Die Gedanken treuer Liebe sind. - -Vertauksen monista muodoista huomautettakoon vielä sitä, jossa ensin on -kielteinen kuva ja sitten seuraa selitettävä ajatus, niinkuin esim. -siinä Iliaan paikassa, jossa mainitaan, ett'ei aalto niin hurjasti -pauhaa kalliota vastaan, ei kulovalkea vuorenlaaksossa niin kovasti -sähise eikä rajutuuli niin valtavasti kohise korkealatvaisissa -tammissa, kuin troialaisten ja danaolaisten ääni kaikui heidän -toisiansa vastaan rynnätessään. - -Lyhennetty vertaus on _metafora_ (s.o. _siirtopuhe_), joka -selitettävän käsitteen sijaan asettaa samankaltaisen käsitteen. Siinä -kuva ja kuvattava sulavat likemmin yhteen kuin täydellisessä -vertauksessa, ja sentähden metafora suoranaisemmin koskee välitöntä -runollista tunnetta; se on rohkeampi, tulisempi. Se tuottaa senkin -kautta vielä erityistä mielihyvää, että kuvassa kätkeyvän näennäisen -ristiriidan selvittäminen kehoittaa mieluisaan ajatustyöhön. - -Jos tarkastetaan pääkäsitteiden ja vertauskuvan keskinäistä suhdetta, -sekä metaforassa että täydellisessä vertauksessa, havaitaan taas nuo -kuvaannollisuuden molemmat pääsuunnat, joita edellisessä huomautettiin. -Valaiskaamme asiaa muutamilla esimerkeillä. Lady Macbeth lausuu -puolisollensa: - - -- -- -- Mut luontoas ma pelkään: - Siin' ihmistunnon _maitoa_ on liiaks, - Ett' _oikotien se löytäis_. Suureks mielit, - Himoa sull' on kunniaan, mut pahuus, - Sen _kätyri_, sulta puuttuu. - -Tunteen pehmeyttä verrataan maitoon ja rohkeata, arvelematonta -toimintaa oikotien löytämiseen; abstraktiset käsitteet ovat siis -muuttuneet aistillisiksi. Epiteetti "kätyri" sisältää sekin metaforan, -mutta samassa personifikatsioonin; epäaistillinen käsite on yht'aikaa -tullut havainnolliseksi ja henkilönkaltaiseksi. Toisinaan ihmistäkin -verrataan vähemmän henkiseen olentoon, jotta hänen olonsa tulisi -aistin-tajuttavammaksi; niin esim. Paulinan sanoissa "Talvisessa -tarinassa": - - Minä, vanha kyyhky, - Oksalle lennän kuivalle ja siinä - Eloni loppuun itken puolisota - Ijäksi kadonnutta. - --- Kivi puhuu koirasmetsosta, joka istui "kuusen partaisella oksalla"; -siinäkin on lisääntö, joka samalla on metafora; mutta tässä erityinen -aistillisen käsitteen puoli, eräs sen pääominaisuuksia, vertauksen -kautta saatetaan havainnollisemmaksi. Toisessa paikassa "Seitsemässä -Veljeksessä" kerrotaan, miten "Impivaaran pellolla laine lainetta -liepeästi ajeli;" siinäkin metafora kuvailee aistin-omaista ilmiötä, -johon vertauksen avulla kiinnitetään huomiota, vaikka noita aaltoja -tosin samalla ajatellaan eläviksi, toisiansa ajeleviksi. Kuvasta -selvästi puhuu kertoilijan oma mielihyvä aaltoilevan vainion -viljavuudesta, joka juuri todistaa, miten suurempi mielenkiinto viepi -kuvan käyttämiseen. -- Mutta toiselta puolen menee runoilija -vertailemisessa elottomasta elävään, aineellisemmasta henkisempään -päin. Niin antaa esim. Shakespeare Kleopatran, kun hän on päättänyt -kuolla ja asettanut käärmeen povellensa, lausua:[83] - - -- -- -- Vaiti! - Näetkö rinnoillani lapsukaista, - Jok' uneen imee imettäjänsä? - -Syystä on huomautettu, miten vertauksen käytäntö tässä tilassa osoittaa -kuolemaan antautuneen kuningattaren rauhoittunutta mielialaa. -Tyyntyneenä hänen mielikuvituksensa muodostaa tuon kauniin kuvan, jossa -surman tuoja, käärme, on hellästi vaalittavana lapsena. Vertailun -etenemisessä henkisyyttä kohden on monta astetta; mutta viimein se -viepi olijoitsemiseen, jolloin metafora ja personifikatsiooni yhtyvät. -Näin syntyy erittäin kauniita metaforia. Niin kerrotaan esim. Goethen -Torquato Tassossa, kevättä kuvailtaessa: - - Lavoiltaan kukat lapsensilmillään - Meit' ystävällisesti katselee. - -Suomenkielessä on paljon tällaisia yleisesti käytettäviä lausetapoja, -joista muutamia edellisessä jo on mainittu, esim. lähteen silmä. -Lisättäköön vielä: kosken niska, puut ovat hiirenkorvalla, tie nousee -pystyyn. Lähde, koski, lehdet y.m. siirretään näissä lauseparsissa -elävien olentojen joukkoon. Tämä suuressa määrässä enentää esityksen -hilpeyttä. - -Tavallisemmat ovat kuitenkin metaforat ja vertauslauseet, jotka -kuvailevat epäaistillista aistillisen avulla. Huomattava on, että -tämmöisetkin metaforat voivat viedä olijoitsemiseen, josta meillä jo -edellisessäkin on ollut joku esimerkki ja josta vastakin vielä on -puhuttava. Kun aistillisia esitetään henkisillä, on varovaisesti -meneteltävä; sillä yleensä aistin-tajuttava käsite on eloisampi ja -saattaa helposti tuon eloisuutensa menettää, jos vaihtuu puhtaasti -ajatukselliseen. Abstraktisuus on kuitenkin tällöin, niinkuin Vischer -on huomauttanut, usein vaan näennäinen. Kun Leontes Shakespearen -Talvisessa tarinassa sanoo Hermionesta, että hän on hellä "kuin taivaan -armo", niin armo väikkyy runoilijan mielikuvituksessa jonkunlaisena -haltijattarena, ja tähän persoonalliseen olentoon Hermionea verrataan. -Näin saattaa monessakin tapauksessa tällaisen vertailun pohjana olla -personioiminen tai muutoin eloisaksi ajateltu havainnollinen kuva. -Koomillisessakin esityslaadussa abstraktinen vertauskuva voi olla hyvin -tepsivä: hän oli katumussaarnan näköinen, koko mies on kuin -trigonometrinen probleemi y.m. -- Mutta väärin sovitettuna -ajatuksellinen kuva jää ihan värittömäksi, tehottomaksi.[84] - -Stylistiikassa esitettäviä sääntöjä vertauskuvien oikeasta -käyttämisestä ei sovi tässä ottaa selvitettäväksi. Kosketeltakoon vaan -yhtä niistä, kuvassa pysymistä. Tietysti kaikenlaiset sopimattomat -käsitteiden yhdistykset, semmoiset, joita sanotaan katakhreeseiksi, -kuvain väärin-käyttämiseksi, ovat hyljättävät, (esim. asettaa jotakin -mustimpaan valoon, ammentaa tietoja mitä kuivimmista lähteistä). Mutta -runoilija ei voi eikä saa sidottaa itseänsä tuolla säännöllä niin, että -hän yhä vaan venyttelisi ja kääntelisi samaa kuvasarjaa eikä uskaltaisi -luontevasti siirtäitä kuvasta toiseen. Vertauskuvain runsaus -ja vaihtelevaisuus, niiden rohkea lento, ilmaisee syvempää -mielenliikutusta ja sopii siis erittäin, kun kiihtyneitä tunteita -esitetään. Usein on mainittu, milloin kiittämällä, milloin moittimalla, -tuota tunnettua, mestarillista paikkaa, jossa Macbeth, kauhistuen -aikomaansa murhatyötä, on näkevinään sen seurauksia: - - Lisäks Duncan - Niin hellä haltija on, valtatöissään - Niin puhdas, että hänen ansionsa - Pasuunakielill' enkelitten huutais - Julminta kirousta murhatyölle. - Ja sääli, niinkuin vastasyntynyt - Alaston lapsi, myrskyn siivill' ajain - Tai taivaan keruubina ratsastain - Oroilla ilman näkymättömillä, - Tuon hirmutyön lietsois joka silmään, - Ett' itkuvirtaan myrsky hukkuis. - -Macbethin ylenmäärin jännittynyt mieli etsii yhä uusia kuvia, -purkaaksensa niihin kuohuvia tunteitansa; vertauskuvain pääjuoni on se -valtava voima ja nopeus, jolla tieto ilkityöstä on kaikissa nostava -sääliä, inhoa, kostonhalua.[85] -- Rauhallisemmassakin esittelyssä -runoilija mielellänsä vaihtelevilla kuvilla valaisee ainettansa. Mutta -toiselta puolen sama vertauskuva saattaa tarjota monta kohtaa, jotka -eri tavalla selvittävät pääkäsitettä. Silloin muodostuu sieviä -ajatusjaksoja, joissa kuvat aiheutuvat toinen toisestansa; niin esim. -Erkon Ainossa: - - Pukeite kevätvalohon, - Niin valaiset vanhempasi, j.n.e. - -Samoin Oksanen laulelee: - - Jopa lammin lämmin laine - Likistävi rantoansa, - Iltavirttä veisoavi, - Kullallensa kuiskuttavi, - Kunne kulta nukkunevi, - Kaunis maa makaelevi, - Kunne itsekin ihana - Armas aaltonen nukahti, - Kullan vierehen väsähti. - -Kun metaforaa näin jatketaan, syntyy _allegoria eli kuvauspuhe_. -Esimerkkinä olkoon vielä Kiven kaunis vertaussarja Leassa: "Nyt -ilomyrskyn aalto korkealle käyköön" j.n.e., jossa useat luonnonkuvat -seuraavat toisiansa: ensin ilomyrskyn nostamat laineet, sitten -kultainen pilvi ja vihdoin rauhan tyyni meri, jossa taivas itseänsä -kuvailee. -- Enimmät sananlaskut ovat niin-ikään allegorioita. Ja -kokonainen runokin saattaa olla allegoria, niinkuin esim. Cajanderin -"Vapautettu kuningatar". - -Mutta myös toisenlaista vertausten jaksoa, vaihtelevain kuvien sarjaa, -sopii pitkittää, ja siten syntyvät kerron vaikutuksesta nuo -kansanrunoudessamme tavalliset _parallelikuvat_: "astuin allin -askelilla, taputin tavin jaloilla"; "niin tyttö ison kotona, kuin -kuningas linnassaan, pappi seurakunnassaan".[86] - -Vertaus ja metafora ottavat vertauskohtia ulkoapäin, eivätkä elähytä -kuvattavaa esinettä semmoisenaan niinkuin olijoitseminen; mutta ne ovat -kuvaannollisuuden väririkkaimmat muodot, joissa fantasia pääsee -kokonaan valtoihinsa, vapaana irtautuen esineestänsä ja asettaen sitä -yhä uusiin valosuhteisiin, samalla halliten ilmiöin maailmaa ja vetäen -siitä mitä milloinkin piiriinsä. - -Metafora ottaa vertauskohtansa rohkeasti kuinka loitolta tahansa. -Metonymia ja synekdoke sitä vastoin pysyvät yhteenkuuluvain käsitteiden -ahtaammassa piirissä. Nämä kuvaimet muodostavat erityisryhmän ja ovat -hyvin likellä toisiansa, jonka tähden muutamat lausetavat luetaan -väliin metonymiaan, väliin synekdokeen. - -_Metonymia_ ("nimivaihto") ilmaisee käsitteen toisella -käsitteellä, joka on välittömässä yhteydessä sen kanssa; se vaihtaa -yleensä saman asian olemismuodot toisiinsa, ja monenlaiset eri suhteet -voivat antaa siihen aihetta.[87] Ylimalkain se pyytää aistillisentaa -käsitettä, tehdä sitä havainnollisemmaksi; niin esim., kun välikappale -asetetaan teon tai merkki asian sijaan: levittää uskoa tulella ja -miekalla; "äsken huntu huolta tuopi, palttina pahoa mieltä", joissa -Kalevalan sanoissa "huntu" ja "palttina" ovat avioliiton merkkinä. -Jälkimmäinen sana sen ohessa osoittaa ainetta, mikä tässä on siitä -valmistetun kappaleen sijassa. Havainnollisemmaksi tulee esitys -niin-ikään, kun osa pannaan kokonaisen sijaan, joka lausetapa oikeimmin -on luettava metonymiaan: "näillä ouoilla ovilla, veräjillä vierahilla", -kuten kansanrunoissa usein sanotaan (s.o. vieraalla seudulla); "niin -monta mieltä kuin päätä" (kuin ihmistä). -- Näissä tapauksissa keinon, -välikappaleen, sekä osan merkitykset toisinaan sattuvat yhteen; kun -esim. Erkon Ainossa vanha Jouko sanoo Väinämöisestä: - - Mies oisit parempi vielä, - Jollet uusia ajaisi, - Etkä kääntäisi ketoja, - Vaan kävisit jousen tiellä, - -niin maanviljelystä ja metsästäjän elämää osoittavat sanat, "ketojen -kääntäminen" ja "jousi", "jousen tiellä käyminen", yht'aikaa -ilmoittavat niissä käytettyjä keinoja ja erityistä puolta eli osaa -näistä toimista. -- Aistillista havainnollisuutta tarkoitetaan -enimmiten silloinkin, kun vaikutus asetetaan syyn sijaan, esim. jos -"veri" ilmaisee murhaa tai sotaa, "kyynelet" surua j.n.e. Joskus on -toisin, niinkuin jo ylempänä mainittu esimerkki, iki-ilo kanteleen -nimityksenä, todistaa, jossa vaikutusta merkitsevä kuva on henkisempi -kuin pääkäsite, mutta tunteenomaisuutensa tähden elävämpi. - -Sillä metonymiassa yleensä saattaa myös tapahtua vaihto -aistillisemmasta henkisempään; syynä on etenkin, että käsitteen -suhdetta tunteisiin tahdotaan tuoda näkyviin, usein myöskin siihen -yhdistyvä olijoitseminen. Siihen on sovitettava, mitä alumpana tätä -lukua sanottiin.[88] Senlaatuisia kuvia syntyy useasti, kun syy tulee -vaikutuksen sijaan, esim. - - Kun meidän vaivan, viljehen - Kumohon löi vihollinen - Ja poltti tuhkaksi, - - (Oksanen.) - -jossa vaiva on sama kuin vaivan tuote. Näin käy erittäinkin, kun paikka -tai aika edustaa paikassa tai ajassa olevaa (esim. "mahtava Roomakin -vapisi", -- "koko hänen aikakautensa ihaili tuota suurta hallitsijaa"), -ja ennen kaikkea tietysti silloin, kun joku ominaisuus, sieluntoiminta -tai muu puhtaasti henkinen käsite asetetaan aistillisen esineen sijaan. -Näillä tämmöisillä lausetavoilla saattaa kyllä usein olla enemmän -ajatuksellinen kuin kuvaannollinen luonto; mutta monessakin tapauksessa -metonymia tällöin lähestyy olijoitsemista tai suorastaan siksi muuttuu -ja antaa erinomaisen eloisan kuvan. Kuningas Learissa puhutaan lepoa -tuottavasta tehoisasta yrtistä, "jonka voima sulkee tuskankin silmät"; -silloin tuska tietysti tarkoittaa tuskaa tuntevaa henkilöä, mutta -samalla se olioidaan joksikin myytilliseksi olennoksi, jolla on oma -itsenäinen persoonallisuutensa. Niin on myöskin niissä tapauksissa, -jolloin aika tai paikka asettuu pääkäsitteen sijaan; nekin ovat silloin -ikäänkuin henkilöllisiä yleis-olentoja. Tällaisen personioimisen -vaikuttaa usein lisääntö; siinä suhteessa pyydän lukijaa muistamaan, -mitä ennen on sanottu abstraktisten käsitteiden olijoitsemisesta -epiteetin avulla. Mutta muillakin elähyttävillä keinoilla se saadaan -aikaan. Macbethissa kuvataan, kuinka "laiha murha, vartijansa, -suden, kehoitus-ulvonnasta säikkyneenä -- -- määränpäähän salaisin -rosvoaskelin hiipii". Murha murhaajan asemesta käytettynä on tietysti -metonymia; mutta siitä on kasvanut laaja kokonaiskuva, allegoria, jossa -murhaa esitetään eläväksi henkilöksi. - -_Synekdoke_ ei pane metonymian tavalla välittömästi yhteenkuuluvia -käsitteitä toistensa sijaan, vaan vaihtaa itse käsitepiirit toisiinsa, -niinkuin koko lajin ja yksityisen esineen tai erityislajin. Sentähden -se myös asettaa määrätyn luvun epämääräisen ja yksikön monikon sijaan. -Puhutaan leivon tai rastaan laulusta, kun tarkoitetaan lintujen laulua -ylimalkain, Demostheneesta tai Cicerosta, kun ajatellaan suurta -puhujaa, tuhannesta vastuksesta, kun niitä on paljon; "rannan aalto -vastaa kuusten huminaan", sanoo Oksanen, jolloin "aalto" tietysti -edustaa useampia. Onko myös lajin asettaminen yksityisen sijaan (esim. -kuolevainen = ihminen) luettava synekdokeen, siitä on eri mieli; mutta -sitä sopii puolustaa sillä perustuksella, että tällaisissa -lausetavoissa pannaan painoa erityiseen ominaisuuteen ja siten tehdään -käsite joko havainnollisemmaksi tai tunteellisessa suhteessa -vilkkaammin tajuttavaksi. Synekdoke kyllä enimmiten johtuu siitä, että -yksityinen on havainnollisempi kuin yleiskäsite; mutta usein se -perustuu siihenkin, että erityismielle on lähempänä tunnettamme, ja -niin saattaa useasti olla asian laita, kun laji pannaan yksityisen -sijaan. Jos yksityistä henkilöä nimitetään pelastajaksi tai -hirmuvaltiaaksi, niin viitataan juuri siihen ominaisuuteen, joka tekee -hänet meille rakkaaksi tai inhottavaksi, ja se tuottaa siis elävämpää -tunnetta kuin hänen paljas nimensä. Että synekdokessakin voi olla tuo -useinmainittu personifikatsioonin suunta, näyttävät esim. kansojen -lisänimet, semmoiset kuin John Bull, suomalainen Matti y.m. - -Kaikki edellä selitetyt kuvaimet, niinkuin olemme nähneet, vievät -lopullisesti olijoitsemiseen. _Personifikatsiooni (personioiminen, -prosopopoia) eli olijoitseminen_ on kuvaannollisuuden kukkula; sillä -se tekee samalla käsitteet havainnollisiksi ja sanan varsinaisessa -merkityksessä eläviksi. Mutta se ei ainoastaan tuota selvyyttä ja -elävyyttä, vaan asettaa myös kaikki likempään yhteyteen tunteiden -kanssa, koska se tuo esineet lähemmäksi ihmistä. Siihen on jo ennen -viitattu, kuinka personioiminen on eräs ihmisen alkuluonnon piirre ja -kuinka se ilmaantuu etenkin vanhan kansanrunouden luontoa elähyttävässä -maailmankatsomuksessa, mutta johonkin määrin pysyy kaikkina aikoina, -kun tunne ja mielikuvitus saavat vapaasti vallita. Olijoitseminen onkin -runouden voimallisimpia virkistäjiä. Usein se laajenee laveaksi -kokonaiskuvaksi; sellaisia allegoriantapaisia personifikatsiooneja ovat -esim. Oksasen kaunis runo "Äitillä on nälkä!" ja Makkosen sievä -"Ilolaulu Suomen kielen kasvannasta". - -Samanlaiseen olijoitsemiseen perustuu muinais-aikojen mytologinen -katsantotapa, joka luonnon-ilmiöistä ja maailman siveellisistä voimista -luo jumalia ja haltioita. Taruoppinsa nojalla saattoivat myöhemmätkin -antiikiset runoilijat hyvin vapaasti muodostaa kaikenlaisista -abstraktisista käsitteistä persoonallisten olentojen kuvia; Horatius -esim. antaa huolen istua ratsastajan takana hevosen selässä. -Muinaissuomalaisessakin runoudessa on tällaisia olijoitsemisia, esim. -"Hiihtäjä surma" nimisessä Kantelettaren runossa, -- puhumattakaan -siitä, että Suomen kansan kuvausvoima yleensä esittelee elottomia -esineitä ihmisenkaltaisiksi, mielellisiksi ja kielellisiksi, niin että -monessa kohden on vaikea ratkaista, onko se vilkastuneen tunteen ja -mielikuvituksen tuottamaa runollisuutta vai ajatellaanko todellakin -noita esineitä sellaisiksi alkuperäisen naiivin katsantotavan -mukaan. -- Uudemmassakin runoudessa, samoin kuin kaikkien aikojen -fantasian-tuotteissa, tavataan runsaasti olijoitsemisen kuvia, sekä -sellaisia, joissa henkilöiksi kuvataan abstraktisia käsitteitä, että -semmoisiakin, joissa elottomia esineitä tehdään elollisiksi tai -elollisia koroitetaan korkeampaan elollisuuden piiriin. Edellisistä on -jo ollut puhetta lisäännön, metaforan ja metonymian yhteydessä; mutta -tietysti eivät tämänlaatuiset olijoitsemiset kaikki liity näihin -kuvaimiin, vaan yleiskäsitteen saattaa semmoisenaan tuoda esiin -personioituna. Niin esim. Schillerin murhenäytelmässä "Die Braut von -Messinä", jossa Don Cesar lausuu: "Voimallinen sovittaja on kuolema. -- -Viha leppyy, ja ihana sääli kumartuu itkevänä sisarenkuvana uurnan yli, -lempeällä syleilyllä lähestyen." Kuolema, viha ja sääli muuttuvat -olioimisen kautta eläviksi henkilöiksi, ja viimeksimainittu saapi Don -Cesarin syvästi liikutetussa mielessä hänen armaan sisarensa muodon; -siitä sitten kehittyy kaunis, plastillinen kuvaelma, ikäänkuin -veistoteos. -- Jälkimmäistäkin lajia, tavallisinta, joka luo henkeä -elottomiin tai lisää elollisuutta, mainittakoon muutamia esimerkkejä. -Kiven raikas luonnonkäsitys ilmaantuu siinäkin, että hänen onnistuu -herättää eloa jokapäiväisimmissäkin luonnon ilmiöissä. Ottakaamme -muutamia niistä runsaista esimerkeistä, joita "Seitsemässä Veljeksessä" -on tarjona. Hallaa kuvataan näin: "Kuin hauta oli äänetön ja kylmä tämä -yö, ja pellon povella makasi harmaa halla kuin tukehuttava painajainen -nuoren immen kukoistavalla povella. Ja seuraavana aamuna katseli -aurinko murheisella silmällä yön tekoja, hyyrteistä, jäätynyttä -laihopeltoa." Lukija helposti huomaa sitä vaihtelevain kuvalauseiden -rikkautta, jota tämä paikka uhkuilee, mutta erittäin, miten halla sekä -aurinko ja yö esiintyvät elävästi olijoituina. Toisessa paikassa -kerrotaan: "sen (huoneen) poutaisella katolla hyppeli päivän -hopeakimmeltävä lämmin". Samalla kuin lämmin tässä tulee elolliseksi, -liikkuvaksi olennoksi, saadaan sekä siihen liittyvän epiteetin että -predikaattiverbin kautta selvä kuva helteisen päivänpaisteen -välkkeestä. -- Joulupuuta Oksanen puhuttelee samannimisessä runossaan -ja nimittää kuusen pojaksi, joka antaa sille erityisen individisyyden. -Usein on olijoitseminen, niinkuin tässäkin, pantu yhteen puhuttelun -kanssa, niin Runebergin "Kehtolaulussa sydämmelleni" ja "Muuttolinnut" -nimisessä runossa, Oksasen runoissa "Lähteelle kadussa" ja "Etelälle", -muita esimerkkejä mainitsematta. - -Hyvin usein olijoitseminen ja metafora sulavat yhteen tai kietoutuvat -toisiinsa. Kaunis esimerkki siitä, kuinka kiihtynyt mieliala -luonnosta etsii vertauskuvia omille tunteilleen ja samalla olijoitsee -luonnon-ilmiöt, on se kohta Erkon Ainon neljännessä näytöksessä, jossa -Aino vastaukseksi äidin kehoituksille lausuu: "Ei kuki revitty ruoho" -(joka sisältää metaforan), mutta sitten äkkiä asettaa ulpukan sijaansa -ja kuvailee sen mielentilaa: - - Tuossa ulppu umpinainen, - Jonka on sydän salassa. - Kainostellen, verhon alla - Näki se suloista unta - Aamusta, joka avaisi - Sen sydämmen auringolle. -- - Valhettelevat unoset! -- - Sen väkisti aukaisenkos? - Armotonta! lausuit äiti. - Tok' aukaisen säälimättä! - -Silloin ajatukset taas kääntyvät hänen omaan itseensä: "kuka on -säälinyt minua?" -- mutta sitten hän taas jatkaa tuota olijoitsevaa -vertaelmaa, joka vihdoin muuttuu draamalliseksi toiminnaksi, kun hän -repii ulpukan lehdet ja heittää ne luotansa. Kukan ja hänen omat -kärsimyksensä vuorotellen täyttävät hänen mielensä ja sekaantuvat -toisiinsa. - -Olijoitsemisessa ei aina kuvata esineitä henkilöiksi, vaan esitetään -muutoinkin eläviksi olennoiksi, liikkuviksi, lentäviksi j.n.e. -Mutta suomalaisessa kansanrunoudessa tavataan vielä erityinen -individualiseerauksen muoto: abstraktiset käsitteet esiintyvät -elottomina esineinä, esim. huolet y.m.; runot kääritään kerälle, -sovitetaan sommelolle, vedetään kelkalla kotihin j.n.e. O. Relander -lukee nämä kuvaimet yhdessä personioimisen kanssa "olennoimiseen".[89] -Kun olijoitsemisessa eli personifikatsioonissa on pääasia eläväksi -kuvaileminen, ihmisen luo lähestyttäminen (siis suunta aistillisemmasta -henkisempään), vaan tässä päinvastoin on kysymys abstraktisen käsitteen -saattamisesta aistilliseksi, niin tämä olennoimisen laji pikemmin on -luettava metaforaan kuin personioimiseen. -- Sama kirjoittaja -huomauttaa vielä eräästä toisesta olennoimisen lajista, kun nimittäin -sisälliselle, henkiselle tosiasialle pannaan ulkonainen syy. Tätäkin -kuvaannollisuuden muotoa ehkä sopisi paraiten katsoa metaforaksi. Sama -tutkija mainitsee vielä tunteen levenemistä,[90] jolloin ympäröivää -luontoa kuvataan osalliseksi runoilijan omiin tunteisiin. Niin sanotaan -esim. eräässä kansanlaulussa: - - Kun mie istuin, maa iloitsi, - Kun makasin, maa riemuitsi, - Kussa seisoin, seinä paistoi, - Kun mie tanssin, tanner keikkui, - Kun kävin, käki kukahti. - -Samaten myös tunnetussa Kantelettaren runossa "Armahan kulku". Enimmät -näistä kuvaimista ovat selvää olijoitsemista, mutt'ei kaikki. O. -Relander lukee tunteen levenemisen pääasiallisesti olennoimiseen, mutta -huomauttaa aivan oikein, ett'eivät kaikki sen muodot siihen kuulu. - - * * * * * - -Äsken puheena olleet kuvaannollisuuden keinot, metafora ja täydellinen -vertaus, metonymia ja synekdoke, olijoitseminen sekä lisääntö ovat -kuvalauseiden päämuodot; kaikki muut ovat vaan näiden muodostuksia. -Allegoria, niinkuin jo sanottiin, on pitkittyvä metafora, _kuvaus_ -perustuu havainnollisten erityiskohtien yhteenliittämiseen -kokonaiskuvaksi ja esittämiseen sattuvain sanojen avulla, ja -_kiertolause_ (paraphrasis), joka esineen sijaan asettaa yhden tai -useampia sen ominaisuuksista, on likeistä sukua kuvaukselle, samalla -kuin se muistuttaa epiteettiä. Samoin muutkin sisällyksen kuvaimet -liittyvät enemmän tai vähemmän yllämainittuihin päämuotoihin. -Ottakaamme niistä vaan _allusiooni eli viittaus_ tarkempaan -huomioon. Se on lähellä metaforaa ja vertausta ja tekee jonkun -käsitteen elävämmäksi osoittamalla tunnettuun esineeseen tai -tapahtumaan. Allusiooni saattaa toisinaan olla hyvinkin vaikuttavainen, -kun se sielussa herättää viehättäviä mielikuvasarjoja. Sen pohja ja -perustus ovat mielteiden assosiatsiooni-lait, ja sen merkitys riippuu -siitä tunnetusta sielun-elämän säännöstä, että esteetinen mielihyvä -sangen usein on välillistä laatua ja muodostuu niiden tunteiden ja -muistiinjohdelmien mukaan, jotka yhtyvät johonkin mielikuvaan. Tärkeätä -on tietysti, että viittaus tarkoittaa tunnettua asiaa. Sentähden -allusioonien laatu suuresti vaihtelee eri kansoissa ja eri aikoina. -Niin saattaa meillä pieni viittaus johonkin Kalevalan kohtaan täyttää -lukijan mielen kauniilla kuvilla; kansallis-eepoksemme ihanuudet -nostetaan hereille ja yhtyvät esitettävään aineeseen, vahvistaen sen -miellyttävää vaikutusta. Muukalainen tietysti ei voi tästä tuntea -mitään. Usein on moittimalla puhuttu siitä, kuinka entisinä aikoina -kreikkalais-roomalaista mytologiaa käytettiin runouden koristuksena. -Siinä epäilemättä mentiinkin liikoihin: mutta toiselta puolen on -muistettava, että klassillisesti sivistyneen lukijan eteen tämmöiset -viittaukset monesti asettivat antiikisen tarumaailman koko kauneuden ja -siten elähyttävästi vaikuttivat mielikuvitukseen ja tunteeseen. -Olivathan nämä runolliset kuvat silloin kaikkien sivistyneiden yhteistä -omaisuutta. Toisin on tietysti nykyaikana, kun ei muinais-ajan runoutta -ja mytologiaa juuri paljon tunneta. Kuinka sellaiset kuvat, hyvällä -aistilla käytettyinä, voivat tehdä tosi-runollisen vaikutuksen, -todistavat useat Goethen ja Schillerin runoelmat; mainittakoon vaan -jälkimmäisen "Die Götter Griechenlands" ja "Das Eleusische Fest". - -Edellisessä on jo ollut runsaasti esimerkkejä siitä, kuinka samaa kuvaa -käy monella eri tavalla selittäminen ja kuinka kuvalauseet muutoinkin -monella monituisella tavalla liittyvät ja vaihtuvat toisiinsa. -Ajateltakoon vaan, miten personifikatsiooni voi olla milloin minkin -kuvalauseen yhteydessä. - -On paljon semmoisiakin kuvaannollisuuden keinoja, jotka muutamat -lukevat sisällyksen kuvaimiin, toiset lausemuotoihin. Sellainen on -_hyperbola eli liiennys_. Sisältäähän se usein selvän metaforan, -metonymian tai synekdoken; mutta toiselta puolen se on kiihtyneen -tunteen ilmaus, joka erittäin pontevasti tahtoo tuoda esiin jotain -ajatusta. Kun esim. Väinämöinen kehuu hevosistaan, että on "vesi selvä -selkäluilla, rasvalampi lautasilla", niin tämä sisältää sekä -liiennyksen että metaforan. Samoin, kun sanotaan, että jossakin -taistelussa veri vuotaa virtanaan. Kun Julia pyytää yötä antamaan -hänelle Romeon tahi jakamaan hänet tähtiin, jotka kaunistaisivat -taivaan kannen, niin hyperbolinen metafora muuttuu allegoriaksi. -Schillerin Maria Stuartissa sanotaan: - - Hän aseellist' ei pelkää maailmaa, - Keralla kansansa kun häll' on rauha. - -Siinä hyperbola ja metonymia yhtyvät, samoin kuin hyperbola ja -synekdoke lauseessa: tuhat kertaa sen olen nähnyt. - - * * * * * - -Toinen kuvainten päälaji on muodolliset kuvaannollisuuden -keinot eli _lausemuodot_ (varsinaiset _figuurat_). Olen jo -sanonut niiden osoittavan sitä erityistä arvoa, jota pannaan -yksityiskäsitteeseen tai kokonaiseen ajatukseen; niissä ovat siis -vaikuttajina pääasiallisesti tunne ja arvostelutoimi. Tuota arvonpanoa -ilmaistaan usein puhtaasti kielellisillä keinoilla, ennen kaikkea -lausekorolla ja sanojen järjestyksellä; sellaisia ovat myöskin -_inversiooni eli sanojen siirto, asyndesis (siteettömyys) ja -polysyndesis (monisiteisyys), ellipsi eli poisheitto_ y.m. Nämä -kuuluvat yhtä hyvin kieliopin kuin runous-opin ja stylistiikan alalle. -Mainittakoon vaan, että luonnollinen lausekorko ja sanainjärjestys -runoudessakin on varteen-otettava, niin että niiden vaatimuksia -noudatetaan runomittaa rakennettaissa ja ett'ei käytetä sopimattomia -inversiooneja. -- Muutamat lausemuodot lähestyvät sisällyksen kuvaimia, -ollen havainnollisia, kuvailevia, niinkuin esim. _kokoaminen_, -joka kuitenkin pääasiallisesti on tunteen ilmaus. Toisilla on -draamallinen luonne; semmoisia ovat _huudahdus, kysymys ja vastaus, -puhuttelu_ (joka muuten yhtyy olijoitsemiseen). Toiset taas -ilmoittavat erityistä tunteen vilkkautta, varsinkin tunteen enenemistä -tai vähenemistä: _kiihtymys eli yltyminen (climax), vaikeneminen -(aposiopesis), pleonasmi, kertoominen_ j.n.e. Muutamat lausemuodot -panevat painoa johonkin erityiskohtaan; niillä on etupäässä loogillinen -luonne. Tätä laatua ovat _vastakohta_ muunnoksineen (_antithesis, -oksymoron ja kontrasti_), _paradoksi, kieltämys_, samoin myös itse -puhujan lausuma _epäilys tai vastaväite_ j.n.e. Kieltopuolisesti, -vastakohdan esittämisellä, ilmoittaa ajatuksen myös _ironia eli -sala-iva_, josta jo on puhuttu koomillisuuden yhteydessä. Mutta se sopii -lukea siihenkin figuura-ryhmään, joka osoittaa tunteen suurempaa tai -vähempää vilkkautta, koska se sisältää jonkunlaista luonnollisen -lausumis-innon pidättämistä. - -Usein kuvalauseetkin tekevät saman vaikutuksen kuin lausemuodot, -varsinkin metafora, vertaus ja epiteetti; sillä ne käsitteet, joita ne -tarkoittavat, ilmaistaan samalla arvokkaiksi, lämpimän tunteen -kannattamiksi. - -Lausemuotoja on ääretön paljous, eikä niiden luetteleminen ja -selittäminen tässä voi tulla kysymykseen. Niinkuin auringon valo, eri -esineitä kohdatessaan, välkkyelee lukemattomissa eri värivivahduksissa, -niin myös henkisen elämän ilmaisija, kieli, taipuu moniin monituisiin -muotoihin eri ajatuksia tulkitessaan, sen mukaan, missä suhteessa julki -lausuttavat asiat ovat ihmisen sielun-elämään, ja siitä syntyvä -vilkkaus, voima ja vaihtelevaisuus antaa esitykselle erinomaisen -viehätyksen. - - * * * * * - -Ennenkuin jätän kuvaannollisuuden, tulee vielä parilla sanalla muistaa -erästä ilmiötä, joka on kuvaannollisuuden ja sointuisuuden rajalla, -nimittäin äänillä kuvailemista.. _Äänenmukailu (onomatopoieesis)_ -on oikeastaan kielellinen ilmiö, joka esiintyy tavallisessa puheessa -yhtä hyvin kuin runoudessakin, mutta jolla samasta syystä kuin -kuvaannollisuudella yleensä on erityinen tehtävänsä tällä alalla. -Varsinkin luonnonrunoudessa se tulee laajalti käytäntöön; Kalevalan ja -muun kansanrunoutemme sattuvat äänenkuvaukset ovat kaikille tunnetut. -Mutta taiderunoudessakin Suomen runotar mielellään käyttää -äänenmukailua. Muistakaamme vaan, kuinka taitavasti Oksanen Schillerin -Kellolaulun suomennoksessa sovittaa yhteen onomatopoieetisia sanoja: - - Piiput horjuu, hirret jyskää, - Maahan sortuin pylväät ryskää, - Pylväät ryskää, räystäät särkyy, - äitit tyskää, lapset parkuu; - -ja Erkko antaa Ainonsa lausua: - - Nyt sohina, nyt tohina - Yllä, alla ankarasti; - Ves' sihinä, ves' sähinä, - Aaltojen vihainen virta. - - - - -TOINEN LUKU. - -Sointuisuus. - - -Runous on ihanteellisten mielikuvain esittämistä ja vaatii sentähden, -(niinkuin jo on huomautettu,) että sen välittäjäkin, kieli, ilmaisee -sisällyksen kauneutta; mitä tarkemmin kieli vastaa sisällystä, ei -ainoastaan sanojen valintaan ja yhteensovittamiseen nähden, vaan -soinnunkin puolesta, sitä täydellisemmin runous täyttää tehtävänsä. -Sisällyksen sopusuhtaisuus ilmaantuu ulkonaisestikin määrätyssä -poljennossa eli rytmissä. Niin on runous luonut itsellensä oman -kannattajan, _runomittaisen kielen eli runokielen_, joka on sen -varsinainen ilmoituskeino. Tämä ikäänkuin nostaa esityksen korkeampaan -aatteelliseen piiriin; kielen sointukin herättää meissä sen tunnelman, -että jokapäiväisen elämän alangolta olemme kohonneet ihanteiden -kukkuloille. Muutamat runouden lajit, etupäässä ne, jotka liikkuvat -tosiolojen pohjalla, käyttävät kyllä suorasanaista muotoa; niin on -romaanin ja novellin laita, joiden esityskeino aina on proosa; myös -idylli, satu ja muut eepillisen runouden pienemmät lajit ovat usein -suorasanaisia, samoin kuin monesti karakteristisesti kuvaileva -näytelmäkin. Yleensä karakteristinen taidetapa sekä koomillisuus -suosivat proosallista muotoa; idealistinen esityslaatu sitä vastoin -enimmiten turvautuu runomittaiseen kieleen. Mutta niissäkin -tapauksissa, jolloin runous tyytyy suorasanaiseen kieleen, muodostaa se -sitä omien tarkoitustensa mukaan, sekä valitsemalla erikoisempia sanoja -ja lausetapoja että myös käyttämällä sointuisampaa rytmiä, kuin mitä -havaitaan tavallisessa proosassa. Ajateltakoon vaan sitä kaunista, -korvaa kuihkovaa sointua, joka meitä viehättää Ahon kertomuksissa. Jos -nykyisempi realismi joskus tästä poikkeaakin, ei se voi yleistä sääntöä -kumota. Kaikkialla runoudessa ja muussakin kirjallisuudessa yhtä hyvin -kuin suullisessakin esityksessä, kun käsitellään korkeampia asioita tai -lausutaan syvempiä tunteita, noudatetaan jonkunlaista poljentoa; mutta -säännöllisenä, ihan tarkkamääräisenä rytmi esiintyy runokielessä. - -Poljento syntyy siitä, että ne tavuut, jotka koron tai laajuuden -vaikutuksesta tulevat erittäin kuuluviin, sopusointuisessa -järjestyksessä vaihtelevat vähemmän huomattavien kanssa, eli -toisin sanoen: _poljento eli rytmi_ on _nousujen ja laskujen_ -harmoonillinen vaihtelu. Mutta kun nousut ja laskut aivan -säännöllisesti seuraavat toisiansa, syntyy _runomitta_, joka on -runokielen perustus. - -Runomitta-opin eli metriikan alkuperusteet ovat yleisesti tuttuja, -jonka tähden tässä vaan kajoan sen pääpiirteihin.[91] Noususta ja -yhdestä tai kahdesta laskusta[92] muodostuu _runopolvi eli -runojalka_, ja kahden tai useamman runopolven yhdistyksestä -syntyy _säe (eli värsy)_. Säkeet eli "rytmilliset tahdit" sopii -suorastaan liittää yhteen runoelmaksi; mutta usein määrätty -luku säkeitä, joko yhtäläisiä tai erinkaltaisia, järjestetään -_säkeistöihin eli stroofeihin_. -- Nousun merkkinä on nykyajan -runous-opissa --, joka alkuansa osoitti pitkää tavuuta, laskun -merkkinä v, entinen lyhyen tavuun ilmoitin. - -Erilaisilla runopolvilla on kullakin oma luonteensa. Ylimalkain -kaksitavuiset osoittavat tyynempää, enemmän hillittyä tunnetta, -kolmitavuiset enemmän vilkkautta. Noususta alkavat, alenevat polvet -sisältävät jotakin vakavaa, ikäänkuin edeltäpäin harkittua ja varmaa, -ylenevät eli laskusta alkavat sitävastoin jotakin pyrkimystä, eteenpäin -tunkeutumista. Tämä antaa noille neljälle, nykyään käytännössä olevalla -runopolvelle, trokaiolle, jambille, daktylille ja anapestille, sekä -niiden monenlaisille yhdistyksille erityisen, miten milloinkin -vaihtelevan värityksen. Trokaio sopii sentähden kaikenlaisten -mielialojen ja kuvausten ilmituojaksi, joissa ei ilo eikä suru ylly -suurempaan kiihkoon tai levottomuuteen; daktylillä on sama vakava -luonto, mutta enemmän vilkkautta ja juhlallisuutta, joka jo vanhastaan -on tehnyt siitä nimen-omaan epopean kannattajan. Jambia on suosittu -varsinkin näytelmärunoudessa, johon sen etenevä poljento tekee sen -erittäin sopivaksi, samalla kuin siinä kuitenkin on sen verran -rauhallisuutta, että se kelpaa levollisempiakin kohtia kuvailemaan. -Enimmän vilkkautta on anapestissä; se onkin siitä syystä omansa -esittelemään iloista mielentilaa, nopeasti vaihtelevia kuvia tai -levottomasti värähteleviä tunteita. Jos daktylit tai anapestit -paikoittain vaihdetaan spondeioihin, niin nämä antavat esitykselle -raskaan tai surumielisen vivahduksen. - -Nousussa olevalla tavuulla on _runokorko_; mutta kaikilla -nousuilla ei ole kuitenkaan yhtä suuri paino. Muutamilla on vahvempi -korko kuin muilla, ja näitä painavampia nousuja runokoron nimitys -oikeastaan tarkoittaa. Niinhän trokaio- ja jambisäkeissä voimallisempi -paino tavallisesti on joka toisella nousulla, joten runopolvet -liittyvät kaksittain yhteen, muodostaen _kaksoispolvia eli -dipodioita_. Kolmitavuiset runojalat eivät yhdisty dipodioiksi, vaan -niissä saa jokainen nousu runokoron. Tärkeätä on, että runokorko, jos -mahdollista, yhdistetään lausekorkoon, s.o. runokorolliseen kohtaan on -asetettava semmoinen tavuu, joka muutoinkin, lauseen sisällyksen -johdosta, on pontevammin äännettävä. Tämä on tehokkaimpia keinoja -värsyn sujuvuuden ja tenhoovaisuuden aikaansaamiseksi. Kuinka -miellyttävä sointu on esim. seuraavissa säkeissä: - - Silloin soimaan alkaa kumma kannel, - Luonnon laajan suuri lauluharppu, - Soittavi myrskyä maailmaan, - Soittavi untelot toimintaan; - Luoden vinhoja tuulispäitä - Velloo vyöryjä laineiden, - Reutoo, murskavi merten jäitä, - Laulaa laulua keväimen. - - (K. Leino.) - - Sitte laskisin tähtirihman - Aallon helmahan helkkymään, - Tähtirihman ja sädevihman - Toisin aaltohon välkkymään. - - (P. Cajander.) - -Kuinka laimeilta sitävastoin tuntuvat sellaiset säkeet, joissa -runokorkoa poljetaan, siitä tarjoavat esimerkkejä monet vanhemman ajan -runot. - -Mutta joskus runokoron ja lausekoron ristiriita, taitavasti käytettynä, -tekee erittäin hyvänkin vaikutuksen, kun runokorottamaan paikkaan -joutunut lausekorollinen tavuu ja sen edustama käsite sen kautta saa -enemmän merkitystä. Niin esim. - - _Iha_nainen hän oli, kaunoinen, - Oli puhtoinen kuni pulmonen. - - (P. Cajander.) - - Mitä vielä, kun läks' _veri_ vaan! - - (Oksanen.) - - Suomeni suur', _jalo_peuran. - - (A. Jännes.) - -Toinen seikka, joka ansaitsee erityistä huomiota, on runosäkeiden ja -lauseiden keskinäinen suhde. Hyvä on, jos suinkin on mahdollista, että -jokainen säe muodostaa täydellisen ajatuksen, joko kokonaisen lauseen -tai kumminkin itsenäisen osan lauseesta. Ajatusten paloittelemista eri -säkeisiin, jota ranskalaiset osoittavat sanalla enjambement, tulee siis -mahdollisuuden mukaan karttaa. Hajanaiselta tuntuu rytmi tällaisissa -värsyissä: - - Voimat murti petäjäinen, karttui - Yhä kurjuus, tauti viimein tarttui... - Isän, äidin, veikan, siskon vei se - Armotonna mullan poveen, -- ei se - Sääliskellyt. -- Yksin jäin mä; mutta - Kärsimähän mieron surkeutta. - -Kaikki runoudenlajit eivät ole kuitenkaan tässä suhteessa yhtä arkoja. -Haitallisin tämä säkeiden yhteenkiertyminen on lyyrillisessä -runoudessa, varsinkin laulettavaksi aiotussa; useimmin se ilmaantuu -draamallisessa, jossa puhekielen mukailu helposti voi sitä aiheuttaa. -Toisinaan, kun rajua kiihkoa tai intohimoa esitetään, saattaa se olla -hyvin kuvailevaakin ja siis oikeutettua, esim.: - - Suo anteeks, rakkahani, -- min' en tohdi; - Tapaavat mun. Tuo onnirikas Caesar - Ei voittosaatollensa koristusta - Minusta saa. Jos terää, voimaa, pistint' - On kyyssä, myrkyssä ja veitsess' yhä, - Niin turvass' olen. Vaimosi Octavia, - Tuo salamiettijä ja kainosilmä, - Ei kunniata voittaakseen saa mua - Mitellä katseillaan. -- Antonius, tule! - - (Shakespeare, Antonius ja Cleopatra).[93] - -Huomattava on vielä jaon tärkeys, -- ei ainoastaan säännöllisen -tahtilevon, vaan tavallisenkin leikkauksen, -- jota säkeen kauneus -välttämättömästi vaatii. Etenkin trokaiot ja jambit voivat jaon -puutteessa helposti käydä yksitoikkoisiksi, jos käytetään -yksin-omaisesti kaksi- tai nelitavuisia sanoja. - -Runomitta laskee runokielelle vakavan pohjan; _kaunistuskeinot_, -sointu ja kerto, lisäävät sille suloa ja somuutta. Sopivasti kyllä on -edellistä verrattu kuvapatsaan muotoon veistotaiteessa tai kuvan -piirustukseen maalaustaiteessa, jälkimmäistä taas väriin, joka -taideteokselle antaa elävyyttä ja luonnollisuutta. Runomitta on -runouden plastillinen puoli; kaunistuskeinot edustavat sen -sisäkohtaista puolta, tajuntaa ja tunnetta. Sentähden kreikkalaiset, -jotka taiteessa pääasiallisesti harrastavat plastillisuutta, eivät -runoudessakaan käyttäneet mitään kaunistuskeinoja; uudempi runous -sitävastoin ennen kaikkea vuotaa itsekohtaisen sielun-elämän -rikkaudesta, ja niin loppusoinnullakin, joka nimen-omaan on -tunteellisuuden osoitus, tässä on tärkeä sija. Eri kaunistuskeinojen -käytäntö tai käyttämättömyys riippuu kuitenkin suureksi osaksi eri -kielten luonnosta. Niin esim. suomen kielen vokaalirikkaus ja -suhteellinen köyhyys konsonanttiäänteistä ihan luonnollisesti vie -alkusointuun; sellaiset kielet, joissa on paljon konsonantteja ja -verrattain vähän vokaaleja, kehoittavat päinvastoin loppusoinnun -viljelemiseen. Näistä seikoista puhutaan edempänä enemmän. - -_Sointu_ on, niinkuin tiedetään, kolmea laatua: _alkusointu -(allitteratsiooni), loppusointu (riimi) ja puolisointu (assonansi). -Alkusointu_ eli kahden tai useamman sanan alkuäänteiden yhtäläisyys -ilmaantuu jo muinais-ajoista asti runollisena kaunistuksena sekä -germanilaisilla että suomensukuisilla kansoilla. Muinaisgermanilaisessa -runoudessa se noudattaa tarkkoja sääntöjä; niin esim. vanhimman -saksalaisen runouden kahdeksannousuisessa kokonaissäkeessä yleensä -kaksi alkusointua edellisessä puolisäkeessä vastaa yhtä jälkimmäisessä. -Paitsi muinaissuomalaisissa runoissa tavataan alkusointua -myös mordvalaisilla y.m. suomalais-ugrilaisilla kansoilla. -Alkusoinnun erinomainen sopivaisuus meidän kieleen tekee, ett'ei se -ainoastaan esiinny kaikenlaisissa vanhoissa lauseenparsissa ja -sanain-yhdistyksissä, sananlaskuissa j.n.e., vaan että sitä -usein käytetään nykyisemmässäkin runoudessa, vieläpä joskus -suorasanaisessakin kirjallisuudessa. Se tekeekin hyvän vaikutuksen, -sillä ehdolla, ett'ei se ole tavoiteltua. Niin esim. seuraavissa -värsyissä: - - Kuusten alla seisoo suojus, - Sepä katto-torvestaan - Sukkelasti suitsuttavi - Säkeniä ilmahan. - - Säkenet ne säihkyellen - Tuulen kanssa tanssivat, - Heloittavat hetken aian, - Tuikahtavat, -- sammuvat. - - Lämmintä ei niistä lähde, - Valkene ei valju yö, - Mut ne kertoo, kuinka siellä - Ahkera on alla työ. - - (Oksanen.) - -_Loppusointu_, s.o. kahden tai useamman sanan loppuäänteiden -täydellinen yhtäläisyys, asetetaan, niinkuin nimikin osoittaa, -enimmiten säkeiden loppuun; harvinaiset ovat säkeensisäiset soinnut, -kuten esim. "Suomen valta" nimisessä runossa: "Suomen kieli, Suomen -mieli", ja "Yksi mieli, yksi kieli". Loppusointuna saattaa olla yksi -tai kaksi, joskus myös kolme tai neljä tavuuta. Yksitavuisia riimejä on -vanhastaan sanottu "miespuolisiksi" niiden muka vahvemman soinnun -vuoksi (suo: luo, sain: vain), kaksitavuisia "naispuolisiksi", koska ne -antavat säkeille hellemmän luonteen (hieno: vieno, laine: maine). -Kolmi- ja nelitavuiset loppusoinnut ovat oikeastaan yksi- ja -kaksitavuisia, joiden molemmat edelliset tavuut niin-ikään sointuvat -yhteen (sulkevat: kulkevat, koreasti: soreasti). -- Jo vanhimpina -aikoina tavataan loppusointua useilla kansoilla: kiinalaisilla, -arabialaisilla ja kelteillä; keltiläisestä runoudesta se luultavasti on -tullut yleis-eurooppalaiseen runouteen; sana "riimi" ("rhim") onkin -keltiläistä alkuperää. Vanhan ajan loppupuolella esiintyy loppusointu -ensiksi kristillisen seurakunnan varhaisimmissa virsissä, ja niistä se -sitten siirtyy germanilaisten ja romanilaisten kansojen hengelliseen -runouteen. Edellisten keskuudessa se syrjäytti alkusoinnun ja -jälkimmäisten runotuotteissa se astui latinankielen prosodisen -runorakennuksen sijaan. - -_Puolisointu_ on vaillinainen loppusointu, jossa ainoastaan -vokaalit ovat soinnussa keskenään, esim. turva: hurja, soit: tois. Sitä -käytetään toisinaan loppusoinnun sijaisena; mutta muutamat kansat, -etenkin espanjalaiset viljelevät sitä säännöllisesti loppusoinnun -asemesta. - -_Kerto eli parallelismi_, s.o. saman ajatuksen kertaus -kahdessa (joskus useammassakin) säkeessä, on meille hyvin tuttu -muinaisrunoudestamme. Mutta itämaalaistenkin kirjallisuudessa, esim. -Raamatun runollisissa kirjoissa sitä tapaamme, niinkuin seuraavassa -Psaltarin kuvauksessa: - -Herran puut ovat nestettä täynnä: Libanonin cedripuut, jotka hän on -istuttanut. - -Siellä linnut pesiä tekevät, ja haikarat hongissa asuvat. - -Korkiat vuoret ovat metsävuohten turva, ja kivirauniot jänisten. - -(Ingmanin suomennos.) - -Kauniisti on esim. Juhani Aho osannut mukailla tätä raamatullista -kertoa tunnelmakuvassaan "Juhannus-aatto". - -Kerto muutoin niin läheisesti liittyy muinaissuomalaiseen runomuotoon, -että tarkempi selonteko siitä paraiten annetaan sen yhteydessä. Se -sopiikin erittäin hyvin vanhan kansanrunoutemme tyyneen esitystapaan; -mutta uuden-aikaisen runouden vilkkaampi ajatusjuoksu on saattanut sen -käytännöstä syrjäytymään. - - * * * * * - -Runokielen perusteet vaihtelevat eri kielien mukaan. Muinaiskansat, -kreikkalaiset ja roomalaiset, rakensivat runomittansa laajuudelle -eivätkä käyttäneet erityisiä kaunistuskeinoja, vaan palkitsivat ne -moninaisilla väririkkailla runomitoilla. Siihen antoi aihetta kreikan -ja latinan omituinen luonto; varsinkin laajuuden ylivalta perustui -antiikisissa kielissä tavattaviin rytmillisiin suhteisiin, niissä kun -tavuitten pituus ja lyhyys oli paljoa huomattavampi kuin korko. Ihan -päinvastoin germanilaiset kielet antavat melkein yksin-omaisesti -korolle arvoa; laajuudella on niiden nykyisellä kehityskannalla hyvin -vähän merkitystä eikä se sanottavasti vaikuta runomuotoon. Korolliset -tavuut siis pannaan nousuun, korottomat laskuun. Kaunistuskeinoista ne -erittäin suosivat loppusointua, samoin kuin romanilaisetkin kielet. -Edellisessä jo viitattiin siihen, että uudemmassa runoudessa vallitseva -tunteellisuus on edistänyt loppusoinnun käyttämistä; mutta epäilemättä -se alkuansa on germanilaisten ja romanilaisten kielten äännesuhteiden -aiheuttama. Romanilaisilla kansoilla on loppusointu kaiken runouden -välttämätön tunnusmerkki. Ranskan kielessä ei ole laajuutta eikä juuri -korkoakaan; sentähden ranskalaisessa runoudessa ei tavuitten laatua -oteta huomioon, vaan ainoastaan niiden luku sekä lausekorko. -- Unkarin -kieli on, mitä koron ja laajuuden keskinäiseen suhteeseen tulee, -yleensä samalla kannalla kuin suomen kieli; mutta alkuperäinen -unkarilainen runomuoto perustunee pääasiallisesti runo- ja -lausekorkoon, joka yhdistää useampia tavuita määräpituisiksi ryhmiksi. --- Kaikesta tästä erilaisuudesta tullaan siihen päätökseen, että -runokielen säännöt ovat johdettavat kunkin kielen omasta luonnosta. - -Suomen kielessä sekä korko että laajuus tulevat selvästi kuuluviin, -mutta korko on valtavampi. Niiden kummankin tärkeys ilmenee -muinaissuomalaisesta runomuodostakin, jossa molemmat ovat määrääjinä. -Koron vaikutuksesta kielen poljento on trokaillinen; sanan -ensimmäisellä tavuulla on pääkorko, joka sitten sattuu joka toiselle -tavuulle. Tämä kielen rytmillinen luonto on ikäänkuin kuva -suomalaisesta kansallisluonteesta; vahva pääkorko sanan ensimmäisellä -tavuulla hallitsee koko äänneryhmää ja määrää alusta alkaen suunnan, -josta ei sitten enää poiketa; ajatusjuoksu on edeltäpäin vakaantunut, -valmiiksi harkittu, suorana vastakohtana vilkasluontoisten -etelämaalaisten usein jambin-luontoiselle rytmille, jossa puheen korko -siirtyy edemmäksi, sanojen ja lauseiden loppupuoleen, ilmaisten -epävarmaa, satunnaisten mielenvaikutusten johtamaa pyrkimystä. Sama on -huomattavissa suomen kielen lauseopillisessakin rakennuksessa; -painavimmat käsitteet asetetaan yleensä lauseen alkupuoleen. Mutta -koron ohessa laajuudellakin on paljoa suurempi tärkeys kuin esim. -germanilaisissa kielissä. Meidän kielellä on siis yhtäläisyyttä sekä -antiikisten että germanilaisten kielten kanssa: edellisten kanssa -siinä, että korko ja laajuus ovat riippumattomat toisistaan ja -korotontenkin tavuitten pituus saa täyden arvonsa, ja jälkimmäisten -kanssa, koska korko kuitenkin hallitsee lausumistapaa. Aikojen kuluessa -onkin koron ylivalta huomattavasti enennyt ja vakaantunut. Runomitta on -siis nykyaikana pääasiallisesti rakennettava samalle perustukselle kuin -viimeksimainituissa kielissä. Huomiota ansaitsee sekin puheen-alaisten -kielten yhtäläisyys, että pääkorko suomessa, samoin kuin saksassa ja -ruotsissa, aina on kantatavuulla. Mutta kahdessa suhteessa on olemassa -tärkeä erilaisuus. Ensiksi, niinkuin jo mainittiin, laajuudella -suomessa on monta vertaa suurempi arvo kuin germanilaisissa kielissä, -joka muun muassa tekee oikeat spondeiot mahdollisiksi ja erittäin -vaikuttaa daktylien ja anapestien muodostukseen. Toiseksi suomessa on -säännöllinen sivukorko, jommoista ei ole yllämainituissa kielissä,[94] -ja sentähden suomen kielen sivukorollisilla tavuilla on peräti toinen -rytmillinen arvo kuin niillä korottomilla tavuilla, jotka saksassa ja -ruotsissa asemansa johdosta satunnaisesti kelpaavat nousuun.[95] Nämä -meidän kielen omituisuudet ovat runous-opissa pidettävät silmällä. -Koron rinnalla tulee laajuudellekin antaa arvoa, ja sivukoronkin -merkitys on otettava varteen. - -Suomen kielen rytmillisen luonteen tähden on trokaio sen luonnollisin -runopolvi, niinkuin se on alkuperäisinkin. Mutta kolmi- ja nelitavuiset -sanat yhtyvät aivan luonnollisesti kaksoispolviksi, ja samanlaisia -dipodioita syntyy siitäkin, että pitkissä sanoissa joka toinen -sivukorko on hiukan vahvempi; kaksitavuisistakin sanoista voi rakentua -kaksoispolvia, kun ne sovitetaan yhteen. Näin muodostuu ihan itsestään -rytmi: esim. leikkimään ja laulamahan; kultaisilla kunnahilla; -kaunistelemattomana;[96] sitä itken, äiti rukka. Yhtä helposti -muodostuu korkosuhteiden muuttuessa muitakin trokaio-ryhmiä, niinkuin: -syksyn kolkko, synkkä ilta; raskahasti rannan aalto j.n.e. Mutta kun -koroton alkutavuu työntäytyy trokaiojen eteen, syntyy jambirytmi, -järjestyen toisiansa seuraaviksi jambi-ryhmiksi: sen kansa kaikki -kärsinyt; ja lahjat parhaat luonto suo y.m. Jos jambit eivät sukeukaan -yhtä luonnollisesti kielen tahdista kuin trokaiot, niin suomen kieli -sittenkin ilman vaikeutta mukaantuu jambimittaan, niinkuin jo nämä -esimerkit osoittavat. Mutta useat sanat ja sanain-yhdistykset -aiheuttavat myöskin daktylien ja anapestien käytännön, esim. loistava, -saitko jo; ja se soi. Anapestejä ovat niin-ikään: joko sait, varo vaan, -koska edellisen sanan pääkorko on verrattain heikko laajuuden -vahvistaman lausekoron rinnalla. Sekoittamattomat daktyli- ja -anapestimitat ovat kuitenkin hankalat ja ilmaantuvat harvoin -suomenkielisessä runoudessa, jonka tähden daktyleja ja anapesteja -tavallisesti käytetään trokaiojen ja jambien yhteydessä. - -Huomattava, että tavuun asema vaikuttaa sen rytmilliseen arvoon. Niin -lyhyt koroton tavuu, jos se on samanlaisten tavuitten välillä, kelpaa -nousuun. Tämä tulee myös kysymykseen 3-tavuisissa runojaloissa. - -Tunnettua on, kuinka suomalaista runomittaa eri aikoina on koetettu -rakentaa eri perusteille, osittain sen mukaan, miten selitettiin vanhaa -kansallista runomittaa. Kun tämän vuosisadan alkupuolella ruvettiin -harrastamaan uuden-aikuisten runomuotojen käyttämistä, laskettiin -niiden pohjaksi yksinomaisesti korko, niinkuin huomataan Kallion -runosta "Oma maa". Kun sitten syntyi teoria, että muinaissuomalainen -runomitta oli perustettu laajuudelle, jolloin "pitkäksi luettava tavuu" -saattoi olla semmoinenkin, jossa ei ollut "pitkää eikä kaksoisääntiötä -eikä pääkorkoa",[97] niin noita samoja sääntöjä sovitettiin nuoreen -taiderunouteenkin, jonka alustaksi siis tuli laajuus, mutta laajuus -yllämainitun teorian mukaan käsitettynä. E.A. Ingman oli sen innokkain -puolustaja; mutta myös Lönnrot ja Ahlqvist kannattivat tätä teoriaa, -vaikka myöhemmin siitä yhä enemmän vapautuivat. Jälkimmäinen esim. -kirjoitti tähän tapaan kauniin runonsa "Etelälle", jossa muun muassa on -säkeet: - - Kosken kunna | hall' o | mani - Astuis aske | lin a | roin, - Varo siinä vienoistani, - Varo kuin mi | nä va | roin. - -Ja "Savolaisen laulussa" säkeet: - - Johonka taivas loistehen - Ja sinens' yhdisti - -alkuperäisesti kuuluivat: - - Sekä sini suli. - -Mutta sittemmin on korko yhä enemmän päässyt voitolle suomalaisessa -runoudessa, osittain kenties siitä syystä, että antiikisten esikuvain -vaikutus on vähentynyt, mutta osittain ehkä myös jonkun yleisessä -puhekielessä tapahtuneen kehityksen johdosta. Nuorimmat runoilijamme -käsittelevät nykyään daktylia melkein samalla tavalla kuin Kallio -ylempänä mainitussa runossaan. - -Pitäen silmällä eri runomuotojen käytäntöä suomenkielisessä runoudessa -sopii niitä tarkastaa kolmessa ryhmässä: 1) muinaissuomalainen -runomuoto, 2) antiikiset runomuodot ja 3) uudet runomuodot. - - * * * * * - -Sen jälkeen kun monella eri tavalla oli koetettu teoreetisesti selittää -muinaissuomalaisen runomitan sääntöjä, asetettiin ne vihdoin seuraavaan -selvään ja lyhyeen muotoon:[98] _Pitkä korollinen (pää- tai -sivukorollinen) tavuu on aina nousussa, lyhyt pääkorollinen laskussa; -muut tavuut voivat olla missä tahansa_. Eli toisin sanoen: nousussa -saa olla millainen tavuu tahansa, paitsi lyhyt pääkorollinen, laskussa -mimmoinen hyvänsä, paitsi pitkä korollinen. Vielä on huomattava, että -ensimmäisessä runopolvessa saa käyttää millaisia tavuita hyvänsä ja -että niitä toisinaan saattaa olla enemmän kuin kaksi (kolme, jopa -joskus neljäkin). Yksitavuista sanaa ei panna koskaan säkeen -viimeiseksi. -- Kalevalan runomitta noudattaa siis sekä korkoa että -laajuutta; sillä ainoastaan korolliset tavuut otetaan huomioon, mutta -laajuus määrää niiden aseman säkeessä. - -Nousujen ja laskujen trokaio-tahti tulee oikeastaan vaan laulussa -selvästi kuuluviin; lausuttaessa pääsee sana- ja lausekorko voitolle. -Mutta tällöinkin Kalevalan runomitan omituinen säännöllisyys on -tajuttavana, ja vanhojen runojen muotoon tottunut korva helposti -loukkaantuu jokaisesta poikkeuksesta runomitan säännöistä. Koron -kannalta arvioituna se tuntuu jaksolta kaksi- ja kolmitavuisia tahteja, -joille erilaiset laajuudensuhteet antavat monin tavoin vaihtelevan -soinnun ja värityksen. Kalevalan säkeen alkumuoto on nelipolvinen -trokaiosäe, jonka tahdit muodostuvat pitkällä tavuulla alkavista -kaksi- tai nelitavuisista sanoista; säännöllisimmät värsyt ovat siis -semmoiset kuin: - - Nuorisossa nousevassa; - Vyöltä vanhan Väinämöisen; - Vilu mulle virttä virkkoi; - -taikka myös, koska ensimmäisessä polvessa vallitsee täysi vapaus - - Lajivirttä laulamahan, - -jossa säkeen alkutavuu on lyhyt.[99] Mutta nämä trokaio-jaksot sopii -hajottaa monenlaisiksi tavuuryhmiksi, joten korkoon katsoen trokaiojen -rinnalle syntyy daktyleja. Niissä kohdin, missä säännöllinen -trokaio-tahti näin on rikottu, ei saa kuitenkaan olla pitkiä -pääkorollisia sanojen alkutavuita; sillä niiden kautta päärytmi liian -jyrkästi häiriintyisi. Näin syntyy, samalla kuin pysytään -alkuperäisessä poljennossa, viehättävä vaihtelevaisuus, ikäänkuin vieno -koron ja laajuuden kannattama runosäkeen aaltoileminen. Kuinka -monenlaatuisia vivahduksia voi ilmaantua Kalevalan runomitassa, -havaitsee helposti, kun vertaa vain seuraavia säkeitä toisiinsa: - - Mieleni minun tekevi. - - Sanat suussani sulavat, - Hampahilleni hajoovat. - - Nenässä utuisen niemen. - - Puun sorean sortajata. - - Kuuhuen kumottamatta. - - Tieltä kuun kumottavaisen. - - Se leikkoi ikuisen lemmen. - - Venosina veen selällä. - -Muinaissuomalaisen runomuodon välttämättöminä kaunistuksina ovat -_alkusointu_ ja _kerto_. Ahlqvist on ensin väitöskirjassaan -ja sitten "Suomen kielen rakennukseen" liitetyssä "runo-opissa" -laveasti tarkastellut näitä suomalaisen runouden ilmiöitä. Näihin -teoksiin pyydän saada viitata, mitä yksityisseikkoihin tulee. - -Täydellisen alkusoinnun muodostavat sellaiset sanat, joissa sekä -alkukonsonantit että niitä seuraavat vokaalit ovat samat tai jotka -alkavat samalla ääntiöllä: Suvun suuren surmasivat -- aivoni -ajattelevi. Harvemmin ovat ainoastaan sointusanojen alkukonsonantit -yhdet, josta syntyvät "alkumyötäiset" säkeet, niinkuin Ahlqvist niitä -nimittää, ja joskus vokaalit ylimalkain, etenkin lähiheimoiset, -vastaavat toisiansa: Saarelle selälliselle -- Otsoseni, ainoiseni. -Alkusointuja on säkeessä vähintäin kaksi, toisinaan kolme, harvoin -neljä. Välisti on samassa säkeessä kahtalainen alkusointu, esim. -_Norot nousi, vaarat vaipui_. Alkusoinnun ohessa ilmaantuu -vanhoissa runoissa monesti loppusointukin, vaikka vaan satunnaisena -kaunistuksena, esim. - - Tuoss' on lehto, jossa _liikuin_, - Kivet tuossa, joilla _kiikuin_. - - Sulhon kauniin ja _sorian_, - Mustakulmaisen, _korian_. - -Joskus se ilmaantuu sisäriiminäkin: - - Missä _mettä_, kussa _vettä_. - _Äreällä_ äänellänsä, _käreällä_ kulkullansa. - -Mitä taas kertoon tulee, niin se tietysti enimmissä tapauksissa -uudestaan tuo esiin, mitä edellisessä säkeessä on lausuttu, esim. - - Lähe nyt kanssa laulamahan, - Saa kera sanelemahan, - -mutta ei jälkimmäinen säe ("laskusäe", "kertosäe") kuitenkaan aina -toista edellisen sisällystä, vaan säkeet saattavat muutenkin monella -monituisella tavalla olla yhteydessä keskenään. Usein laskusäe on -vastaus "noususäkeessä" esitettyyn kysymykseen, esim.: - - Kenen tyttöä ikävä? - Kenen muun kuin ei emonsa. - -Taikka se on siihen selityksenä: - - Ei susi sanoa saata, - Lammaskarjahan katosi. - -Monesti kerron säkeet ovat alistavan ja alistetun lauseen suhteessa -toisiinsa: - - Kiitti puoli Pohjan maata, - Kun onpi kovin korea. - - Kenpä lehvän leikkaeli, - Se leikkoi ikuisen lemmen. - -Samoin kertosäe voi osoittaa jotain enennystä, lisätä uuden mielikuvan -taikka lausua vastakohdan, rajoituksen j.n.e. Esim. - - Vieri soita, vieri maita, - Vieri synkkiä saloja. - - Emo kutsui kukkaseksi, - vieras vennon joutioksi. - -Näistä viittauksista jo näkyy, kuinka monipuolinen kerron käytäntö on -muinaisessa runoudessa. Mainittakoon vielä, että kerto usein laajenee -monisäkeiseksi tai kertopari muodostuu kaksoissäkeistä ja että kerron -molemmat osat toisinaan täyttävät vaan puolisäkeen kumpikin, järjestyen -monella eri tavalla ("puolisäkeisiä kertoja" ja "puolisäkeisiä -kaksoiskertoja"). Viimeksimainittuja tapauksia valaiskoot esimerkit: - - Sanan virkkoi, noin nimesi. - - Kunne käsken ja kehoitan. - - Virkku juoksi, matka joutui, - Reki vieri, tie lyheni. - - Vieri soita, vieri maita, - Vieri synkkiä saloja. - -Sopivasti kyllä on kertoa verrattu kaikuun, joka miellyttää, koska se -vakauttaa ja vahvistaa, mitä on lausuttu. Sointukin on kaikua, joka -liittää mielikuvat yhteen ja siten lisää esitykselle lämpimyyttä. Mutta -sekä alku- että loppusointu on äänteiden kaikua, kerto sitä vastoin -ajatusten, jonka tähden sitä onkin nimitetty ajatussoinnuksi. Se on -omansa syvemmälle mieleen painamaan runouden esiintuomat kuvat ja -mietteet, eikä ole ihmettelemistä, että se juuri Suomen kansan -alkuperäisessä runoudessa on saanut jalansijaa; sillä tunnemmehan me -suomalaiset kaikki itsessämme taipumuksen hartaalla mielihalulla yhä -uudestaan punnita ja katsella aatoksiamme ja tunnelmiamme. Syystä on -myös huomautettu, kuinka kerto erittäin sopii loitsurunouteen; se -ikäänkuin kumoamattomaksi vahvistaa tietäjän vaatimuksen ja on -vertauskuva edellisessä säkeessä lausutun loitsusanan toteuttamisesta. - -Suomalaisessa taiderunoudessakin on useasti käytetty Kalevalan -runomittaa; mainittakoon vaan Oksasen kaunis ja syvätunteinen runo -"Tuopa tuopi tuiman tunnon". Monesti runoilija silloin ainakin osittain -vapautuu kerron säännöllisyydestä tai muutoin omin ehdoin muodostelee -vanhaa runomuotoa. Sellainen muodostelma on Kallion tunnettu runo -"Milloin muistelet minua?" Alkusointu on säilynyt; mutta säkeet -liittyvät ilman kertoa toisiinsa ja yhdistyvät säkeistöiksi, jotka -päättyvät pitemmällä viisipolvisella kertausvärsyllä: "milloin -muistelet minua, milloin?" Tämä yhä uudistuva palaussäe sekä koko runon -läpi käyvät samanlaatuiset, toisiansa vastaavat mielikuvat palkitsevat -kertoa ja tekevät erittäin hyvän vaikutuksen, samoin kuin nuo -muutamissa paikoin poikkeuksena ilmaantuvat kertoparitkin (esim. -"rajutuulten raivotessa, lehtein puista lentäessä; muistan tähtein -tuikkiessa, revontulten tuprutessa"). -- Näytelmärunoudessa on Erkko -hyvällä menestyksellä käyttänyt vanhaa runomuotoa "Ainossa" ja -"Kullervossa". Draaman eteenpäin rientävän luonteen takia on kerto -syrjäytetty, paitsi niissä kohdin, joissa puheen juhlallisuus tai -hellemmän tunteen puhkeaminen sitä aiheuttaa. Muissakin suhteissa on -Kalevalan runomuotoa vapaasti käsitelty. Kertoa ei käytetä aivan -säännöllisesti, säkeitä toisinaan lyhennetään ja nousussa on väliin -lyhyt pääkorollinen tavuu; näihin kaikkiin, samoin kuin kerronkin -poistamiseen, on syynä näytelmärunouden luonne, joka suo runoilijalle -enemmän vapautta runomitan puolesta kuin eepillinen tai lyyrillinen -runous. - -Vanhasta runomuodosta johtunut on vielä se runomitta, jota Oksanen -käyttää juhlarunossaan Porthanin muistopatsaan paljastajaisissa. Se on -korolle perustettu viisipolvinen trokaiomitta; mutta paikoittain on -muutamia runopolvia rakennettu Kalevalan tapaan, korkoa polkemalla, -joten syntyy vaihtelevaisuutta, esim. - - Sävyä ja kieltä Suomalaisen - - Ei niit' oppihuoneissa osattu - Eikä koskaan kouluissa kysytty. - -Epäilemätöntä on, että muinaissuomalaista runomuotoa muodostamalla ja -kehittämällä ja uuden-aikaisia aiheita siihen yhdistämällä voisi -rakentaa vielä paljon vaihtelevia ja soinnukkaita runomuotoja. - - * * * * * - -Kreikan- ja latinankielen luonto, niinkuin jo on mainittu, vaikutti, -että antiikisen runouden pohjaksi laskettiin yksinomaisesti laajuus; -kaunistuskeinoja, alku- ja loppusointuja, käytettiin vaan -satunnaisesti. Sen sijaan rytmiikka kehittyi erinomaisen -runsasmuotoiseksi, synnyttäen suuren joukon mitä moninaisimpia -runomittoja. Näitä, etenkin yksinkertaisempia, ovat uudemmat kansat -koettaneet jäljitellä. Seuraavassa tahdomme vaan silmäillä tärkeimpiä -niistä, samalla kiinnittäen huomiomme niiden mukailemiseen -suomalaisessa runoudessa. - -Kun antiikisia runomuotoja on istutettu suomalaiseen maaperään ja sitä -varten on asetettu sääntöjä, on melkein yksinomaisesti ajateltu -heksametriä ja pentametriä, jotka käännettäessä ja mukailtaessa -pääasiallisesti tulevat kysymykseen. Mitä edellä sanottiin laajuuden -sovittamisesta suomalaiseen runomuotoon, koskee etenkin kuusimittaisen -värsyn käsittelemistä. Kallion "Oma maa" noudattaa vielä korkoa; mutta -Lönnrotin suomennos Odysseian VI:sta runosta ja Ingmanin "Elias ja -Anna" ovat mitä jyrkimmällä laajuuden kannalla. Iliadinkäännöksissään -Lönnrot jo teki korolle enemmän myönnytyksiä, samoin Oksanen kauniissa -runossaan "Miksikä aina suret?" ja lopullisesti A. Genetz ehdotti -sääntöjä heksametrin ja elegisen runomitan käyttämiselle, joita kaikki -seuraavat kirjoittajat ovat ottaneet noudattaaksensa. Mutta Genetz itse -veti sitten Hirvenhiihtäjäin suomennoksessa sääntöjensä siteet vielä -tiukemmalle, määrätessään tavuitten laajuutta muinaisklassillisten -kielten tavalla, niin että kaikki konsonanttiin päättyvät tavuut olivat -katsottavat pitkiksi. Täten saadaan kyllä sointuisat heksametri-säkeet, -mutta runoilijan liikuntoalaa ehkä tarpeettomasti rajoitetaan. -- -Nykyaikana kuusimittaista ja elegistä runomuotoa tavallisesti -perustetaan laajuudelle, mutta niin, ett'ei korkoa loukata; sen vuoksi -on sääntönä, ett'ei sanan pääkorollinen alkutavuu saa olla runopolven -viimeisenä tavuuna (poikkeuksen tekevät vaan vieraskieliset sanat ja -semmoiset yhdyssanat, joiden alkuosa on yksitavuinen sana: O- dysseus, -pää- miehenä). Toiselta puolen keski-arvoisia tavuita ei saa olla -laskussa muuta kuin yksi, ett'ei daktyli tulisi liian raskaaksi. -Itsestään on selvä, ett'ei suomenkielisessä runoudessa voi olla -puhettakaan spondeion korvaamisesta trokaiolla, koska meillä on -spondeioita yltäkyllin. Näin rakennetut heksametrit ja pentametrit -kuvailevat hyvin antiikisten säkeiden komeata ja juhlallista juoksua. -Mutta äskenmainittujen sääntöjen tarkalla vaariin-otolla ei vielä saa -aikaan hyviä kuusimitta-säkeitä; runoilijan tulee sen lisäksi katsoa, -että lausekorko saa oikeutensa ja ett'ei pääkorkoa liian tuntuvasti -poljeta. Niin esimerkiksi heksametrit: - - Nään sinut ennellään, näen taas tutut, lempeät kasvot - -- -- -- -- -- - Kaikki ma taasen nään: lukemattomat armahat muistot, - -kuuluvat kauniilta, koska niillä sanoilla (sinut, näen, tutut, -lukemattomat), joiden pääkorollinen tavuu on joutunut laskuun, ei -ole lausekorkoa sekä laskujen edellä ja enimpien jäljessäkin on -vahvakorkoiset tavuut, joiden rinnalla mainitut pääkorolliset tavuut -tuntuvat heikommilta ("_Nään_ sinut _en_nel_lään_, näen _taas_ tutut -_lem_peät..." j.n.e.). Toisin on säkeessä: - - Mies polonen minäkin, jopa varmaan saattavi silloin, - -jossa pääkoron polkemista sanassa ei tue nousussa oleva korollinen -tavuu ja lausekorollinen tavuu kokonaan joutuu sorrettavaksi. -Kartettava on niin-ikään, että itsestään koroton tavuu joutuu sillä -tavoin nousuun, että rytmi häiriintyy. - -Daktylisten ja anapestisten runomittojen rakentamisessa sopii noudattaa -yllämainittuja määräyksiä; mitä muihin antiikisiin runomuotoihin, -trokaio- ja jambiperäisiin, tulee, on yleensä seurattu uuden-aikaisessa -runoudessa tavallisia sääntöjä. - -Kreikkalaisten alkuperäisin kansallinen runomitta ja antiikisen -kirjallisuuden yleisin runomuoto on _heksametri eli kuusimitta_. -Tyynesti aaltoilevana, valtavana virtana se juoksee muinais-ajan -eepillisissä runoelmissa, ja tuskinpa mikään muu runosäe kykenee niin -hyvin kuin heksametri kuvailemaan eepoksen samalla tyynesti havaitsevaa -ja voimallista luonnetta. Sentähden uudemmatkin kansat ovat omistaneet -sen kertomarunouden kannattajaksi (Goethen "Hermann und Dorothea", -Runebergin "Hirvenhiihtäjät", "Joulu-ilta", "Hanna" y.m.). Niinkuin -tiedetään, se on kuusipolvinen daktyli-säe, jonka viimeinen polvi on -lyhentynyt kaksitavuiseksi. Joka paikassa saa spondeio olla daktylin -sijassa; viidennessä polvessa on spondeio kuitenkin harvinainen. Jako -on säännöllisesti kolmannessa polvessa nousun jäljessä (harvoin laskun -ensimmäisen lyhyen tavuun jäljessä). Säännöllinen heksametri jakaantuu -siis kahteen puoliskoon, joista edellinen on rytmiltään aleneva, -jälkimmäinen ylenevä; tämä tuottaa miellyttävää vaihtelevaisuutta. -Kuitenkin tavataan joskus myös kaksi jakoa, ensin toisen polven -ensimmäisen laskun ja sitten neljännen polven ensimmäisen lyhyen tavuun -jäljessä. - -Yhteydessä heksametrin kanssa käytetään usein _pentametriä -eli viisimittaa_; siten muodostuu _eleginen runomitta_. -Heksametristä ja pentametristä yhdistetty säepari on _distikon -(kaksoissäe)_. Pentametri on oikeastaan lyhennetty heksametri, jonka -kolmannesta ja kuudennesta polvesta ei ole muuta kuin nousu jäljellä. -Se jakaantuu kahteen puoliskoon, joissa kummassakin on puolikolmatta -polvea. Säkeen puoliskot erottaa jako. - -Varsin sopivasti vertailee Schiller tunnetussa epigrammissa distikonin -kuusimittaa suihkukaivosta nousevaan vesipylvääseen, joka sitten -viisimitassa sulosointuisesti laskeutuu alas. Hilpeästi etenevän -heksametrin jälkeen pentametri ikäänkuin pidättää ja kääntää sisäänpäin -ajatusten juoksun, niinmuodoin ilmaisten jonkunlaista kaipausta tai -miettivää tunteiden vaipumista. Tämä tekee kuusi- ja viisimitan -vuoroittelun erittäin sopivaksi elegioihin ja mieterunoihin. - -Kreikkalaisten draamallinen runomitta oli kuusipolvinen jambisäe eli -_jambinen trimetri (jambinen kolmimitta)_, jonka nimi johtuu -siitä, että se muodostuu kolmesta jambi-dipodiasta. Jako on kolmannessa -polvessa; värsy jakaantuu siis kahteen eriluontoiseen puoliskoon: -edellisessä on ylenevä poljento, jälkimmäisessä aleneva. Uudempina -aikoina on Runeberg taitavasti käyttänyt tätä runomittaa "Salaminin -kuninkaissa"; mainitun teoksen suomennoksissa sekä K. Forsmanin -Antigonen ja Agamemnonin käännöksissä on sitä suomeksikin viljelty. -Viimemainituissa suomennoksissa on käytetty tavallista jambimittaa, -joten kreikkalaisten värsyjen notkeutta ja vaihtelevaisuutta on vaikea -saada ilmenemään. Niissä on nimittäin lupa määräpaikoissa hajottaa -nousujen pitkät tavuut kahdeksi lyhyeksi. Saman vaikutuksen voisi ehkä -saavuttaa, jos suomalaisessa säkeessä välisti jambien rinnalla -käyttäisi anapesteja, etenkin niin, että nousussa olisi lyhyt tavuu. - -Kreikkalaisten lyyrilliset runomuodot olivat erittäin runsasvärisiä ja -vaihtelevaisia, niinkuin näkyy Pindaron oodeista ja traagikkoin -köörilauluista. Tällaisia monivaiheisia rytmejä tavataan etenkin -hymnintapaisessa lyriikassa; yksityisten tunteita ilmaisevissa runoissa -esiintyy yksinkertaisempia muotoja. Kaunis ja sujuva, meidänkin -kielellä helposti käytettävä runomitta on _Sapfon säkeistö_, jota -yleensä nykyisempinä aikoina on paljon viljelty muidenkin kansojen -kirjallisuudessa. Se on kokoonpantu kolmesta Sapfon ja yhdestä -adonisesta säkeestä seuraavan kaavan mukaan: - - Veljet! pois on johtaja meiltä mennyt, - Pois, jok' oksat karsi ja tiemme neuvoi, - Jonk' ois turvin rientomme riemu ollut, - Voittomme varma. - -Paitsi Oksasen runoa "M.A. Castrén'in haudalla", josta yllämainittu -stroofi on otettu, on suomalaisessa kirjallisuudessa muitakin -esimerkkejä Sapfon runomitan käyttämisestä. - -Muista muinaiskreikkalaisista stroofeista mainittakoon vielä -_Asklepiadeen säkeistö ja Alkaion säkeistö_. Asklepiadeen -säkeistöä ei ole minun tietääkseni suomalaisessa runoudessa käytetty -muissa runoissa kuin käännöksissä, kuten esim. seuraavassa K. -Suomalaisen tekemässä Horation ooden mukaelmassa: - - Lounastuuli jo on mastosi murtanut, - Raakas' huokuvi myös; köysittä kauankaan - Kestää laiva ei voine - Voimaa aaltojen ankarain. - -Alkaion säkeistöä on, paitsi suomennoksissa, mukailtu Irene Mendelinin -kauniissa luonnontunnelmassa "Aamusella", josta seuraavat säkeistöt -pantakoon tähän näytteeksi: - - Ja sydän sykkii lämpöisnä povessain - Ja siinä herää sointuja vähittäin, - Ne soinnut synnyttävi siellä - Kaunoinen syntymämaani Suomi. - - Se seisoo niinkuin morsian ihana - Ja guoleks' hymyy, puoleksi vakaa on; - Sen kulmilla on kiehkurainen - Suloista laps'ajan muistelmista. - - Ja sinitaivas saartavi kaunoista - Ja hymyhuulta, ruusuista armastaan, - Mi, vuolla hohtain hopeaisna, - Kultaisna kuultavi kukkuloilla. - - * * * * * - -Uuden-aikuiset runomuodot perustuvat nykyisessä suomalaisessa -kirjallisuudessa korolle ja osoittavat monenlaisia runopolvien ja -säkeiden yhdistyksiä, joiden lukua tietysti kullakin runoilijalla on -valta lisätä. Säkeet joko liittyvät välittömästi toisiinsa, ilman -stroofi-rakennusta, varsinkin kertovaisissa runoissa ja draamassa, -taikka muodostavat yksinkertaisemmin tai taidokkaammin rakennettuja -säkeistöjä, ollen paitsi sitä joko loppusointuisia tai soinnuttomia. -Helpoimmin suomeksi sukeutuvat _trokaiot_, jotka ovat itse kielen -luonnon synnyttämiä, ja senjälkeen _jambit_. Hyvin tavallisia -ovatkin kolmi-, neli- ja viisipolviset trokaio- ja jambisäkeistöt. -Eivätkä kuusipolviset trokaio- ja jambivärsyt sekä seitsenjalkaiset -jambi- ja kahdeksanjaikaiset trokaiosäkeet, molemmat viimeksimainitut -nousulla päättyvät, ole nekään harvinaisia. Muutoin täysipolviset ja -vaillinaiset trokaiosäkeet vaihtelevat monella tavoin, niin myös -nousupäätteiset ja ylimääräisellä tavuulla varustetut jambisäkeet. - -Trokaio- ja jambisäkeissä ei laajuus tule paljon kysymykseen. Ihan -yhdentekevä ei se kuitenkaan ole. Jos samassa säkeessä liian monessa -paikassa rikotaan laajuutta vastaan, ei värsy kuulu kauniilta, esim. -jos liian monta lyhyttä tavuuta pannaan nousuun, niinkuin seuraavassa: - - Tuli lumi, rekikeli; - Heti menikin jo veli. - -Samoin jos laskuissa on vaan pitkiä tavuita: - - Sisään käyköön isoon saliin. - -Jambisäkeiden rakennus tekee muutamia vaikeuksia. Niiden alkuun pitäisi -oikeastaan panna vaan yksitavuisia sanoja; mutta koska näitä on -verrattain vähän ja värsyt niiden kautta helposti voisivat käydä -yksitoikkoisiksi, on ruvettu noudattamaan sitä sääntöä, että -jambisäkeen alkuun kelpaa semmoinen kolmitavuinen sana, jonka -keskitavuu on pitkä tai jonka kaikki tavuut ovat lyhyet, esim.: - - Ja Midianein heimoruhtinaat - -- -- -- -- -- - _Veroa_ kantaa Amrin lapsille. - -- -- -- Miks' en voita nyt - _Totuuden_ vallan alle maailmaa? - - (Erkko, Tietäjä.) - - Macbeth, jot' urhoks' syystä mainitaan, - _Miehuuden_ sankarina raivas tiensä - -- -- -- -- -- - Tuon orjan luokse suoraan. - - (Shakespeare, Macbeth, suom. Cajander.) - -Nykyisempinä aikoina on tällainen kolmitavuisten sanojen käytäntö -säkeen alussa kuitenkin vähenemistään vähennyt, ja parasta onkin vaan -varovaisesti siihen turvautua. Mutta mielestäni ei ole syytä tätä tapaa -kokonaan hyljätä; päinvastoin kolmitavuiset sanat, säästäväisesti ja -hyvällä aistilla käytettyinä eivät loukkaa, vaan tuottavat päinvastoin -miellyttävän vaihtelevaisuuden. Varsinkin draamallisessa runoudessa, -jossa muutoinkin runomuodon käsittely on vapaampi, on niiden käytäntö -runoilijalle sallittava. - -Jambeista puhuessa on erittäin mainittava, että _viisipolvinen -jambimitta_ nykykansojen kirjallisuudessa on yleisimmin käytetty -draamallinen runomitta. Semmoisena se ensin esiintyi kuudennentoista -vuosisadan englantilaisissa näytelmissä ("blanc verse"); Shakespearen -kautta se sitten tuli muuallakin tunnetuksi, ja Lessing otti sen -käytettäväksi "Nathan Viisaassa"; Saksasta, jonka näytelmärunoudessa se -vakaantui Goethen ja Schillerin kautta, se senjälkeen levisi muille -kansoille. -- Espanjalaisten draamallisena runomittana oli heidän -näytelmäkirjallisuutensa loistoaikana nelipolvinen trokaiomitta, -runsaitten puolisointujen kaunistamana. Ranskalaiset ovat näytelmissään -viljelleet aleksandriinia, joka edempänä otetaan selitettäväksi. - -Jambiin perustuvat muutamat maailmankirjallisuudessa kuuluisiksi -tulleet, romanilaisten kansojen keskuudessa syntyneet runomuodot, joita -nykyäänkin monesti mukaillaan. Sellaisia ovat terzina, ottave-säkeistö, -sonetti ja aleksandriini. Ensimmäiset molemmat ovat italialaisten -runoilijain mielisäkeistöjä, sonetti on sekä italialaisten että -provencelaisten suosituimpia runomuotoja ja aleksandriini sai -kehityksensä Ranskassa tekoklassillisuuden aikakautena. - -_Terzina_, Divina Commedian uljaasti soiva runomuoto, on -yhdistetty kolmesta viisipolvisesta jambisäkeestä. Loppusoinnut -liittävät säkeistöt yhteen, niin että kussakin stroofissa ensimmäinen -ja kolmas säe sointuvat yhteen ja keskimmäinen saapi vastineensa -seuraavan säkeistön ensimmäisestä ja kolmannesta värsystä. Terzinoissa -on siis kolmenkertaiset loppusoinnut seuraavan kaavan mukaan: -aba-bcb-cdc j.n.e. Esimerkkinä olkoot seuraavat O. Uotilan kääntämät -säkeistöt Danten suuresta runoelmasta: - - Ma johdan kaupunkihin valituksen, - Ma johdan vaivaan ijankaikkiseen, - Ma johdan kohti kansaa kadotuksen. - Ken minut loi, hän luotti oikeuteen: - Mun teki taivahinen kaikkivalta - Ja korkein viisaus ensilempineen. - Ei ollut mitään mua varhemmalta, - Pait mikä ijäist' on, kuin minäkin. - Kaikk' kado toivo tänne tulijalta! - -_Ottave_-säkeistö eli "stanza" ilmaantuu erittäinkin -kertomarunoissa, niinkuin Arioston "Orlando furiosossa", Tasson -"Vapautetussa Jerusalemissa" ja Camõesin "Lusiadeissa". Se muodostuu -kahdeksasta viisipolvisesta jambisäkeestä, joiden loppusoinnut -noudattavat kaavaa: abababcc. Viimeiset molemmat loppusoinnut ovat -tavallisesti kaksitavuisia; a-riimit ovat niin-ikään kaksitavuisia ja -b-riimit enimmiten yksitavuisia, mutta toisinaan nekin, esim. -Lusiadeissa, kaksitavuisia. Esimerkkinä olkoon seuraava säkeistö: - - Ma uneksuin. Sun näkeväni luulin, - Sä koti armas, unohtumaton; - Ma kotimetsän kuiskehia kuulin, - Näin järven kirkkaan, jylhän hongiston, - Ja mua tervehtivät hymyhuulin - Kaikk' ahot, aallot, kukat nurmikon. - Tää kuva sydämmeni kaihon poisti, - Ja rinnassani riemu jälleen loisti. - -_Sonetti_ on kokoonpantu neljästätoista säkeestä (enimmiten -viisipolvisista jambeista) ja jakaantuu neljään säkeistöön, joista -edelliset molemmat sisältävät neljä ja jälkimmäiset kumpikin kolme -säettä. Siinä on kaksi puoliskoa; edellisessä on kaksi yhteistä -loppusointua, niin että neljä säettä sointuu yhteen (abba -- abba), ja -loppustroofeissa on riimejä tavallisesti kolmittain, joskus kaksittain. --- Sonetti-muotoa on uusimmassa suomalaisessakin runoudessa käytetty -enemmän kuin muita nyt puheena olevia romanilaisia runomuotoja; -ensimmäinen tämänsuuntainen yritys on Oksasen tunnettu "Suomalainen -sonetti", jossa runoilija uskalsi "soveltua sonettien siteillä -runontekoon Kalevalaisten kuulla", toivoen, että näiden laulukahleitten -kautta suomen kieli "voisi siteistä muista päästä irrallensa". - -_Aleksandriini_ on kuusipolvinen, loppusointuinen jambisäe, jonka -keskikohdalla on jako; loppusointu liittää säkeet kaksittain yhteen. -Esim.: - - Syys synkkä tullut on, jo kuihtui kukkanen, - Lehdossa vaikeni jo laulu lintujen. - Mut tulkoon pimeys, syys-illan kolkkous, - Kun sydämmessä vaan on rauha, rakkaus. - -Aleksandriinia kohtaamme ranskalaisessa kirjallisuudessa Corneillen ja -Racinen murhenäytelmissä sekä Molièren runomittaisissa komedioissa, -niinkuin myöhempienkin aikojen "klassillisissa" draamoissa. -Ranskankieliseen runouteen, joka perustuu yksin-omaan tavuitten lukuun -ja lausekorkoon, se olikin hyvin sopiva, mutta ranskalaisen taideaistin -mukana se levisi ympäri Eurooppaa, jolloin se vasta muodostui -varsinaiseksi jambisäkeeksi ja samalla kävi kovin yksitoikkoiseksi, -koska se ei ollut vahvakorkoisten kielten luonnon mukainen. Sentähden -se nykyajan kirjallisuudessa on hyvin harvinainen; mutta taitavan -runoilijan käsissä aleksandriinikin voi saada suloa ja eloisuutta, -josta Z. Topeliuksen mainio näytelmä "Regina von Emmeritz" on -todistuksena. - -Kääntyessämme kolmitavuisia runopolvia, _daktylejä_ ja -_anapesteja_, tarkastamaan, on heti huomattava, että laajuuden -oikeutta niitä käsiteltäessä on paljoa huolellisemmin suojeltava kuin -kaksitavuisiin nähden. Eipä niitä kuitenkaan nykyaikaisissa -runomuodoissa tarvitse niin suuressa määrässä rakentaa laajuuden -suhteisiin kuin heksametriä ja pentametriä; sillä näiden antiikisten -runomittojen koko olemus, niin sanoakseni, on mahdoton ilman -kvantitatiivisten suhteiden tarkkaa vaariinottamista. -- Muutoin on -harvoin daktylejä ja anapesteja säkeessä yksinään; tavallisesti -ilmaantuvat edelliset trokaiojen ja jälkimmäiset jambien seurassa. -Mieluimmin tässä tapauksessa käytetään semmoisia daktylejä ja -anapesteja, jotka laajuuden puolesta ovat spondeioita; se edistää -säkeen tasasuhtaisuutta, mutta ei ole välttämätöntä. Sekoitettuja -trokaio-daktylisiä ja jambi-anapestisia säkeitä ja säkeistöjä laaditaan -joko siten, että kolmitavuisilla polvilla on määräpaikkansa värsyissä, -tai tavallisemmin niin, että niiden paikka on epämääräinen, vieläpä -niinkin, että niitä saattaa olla enemmän tai vähemmän eri säkeissä. -Tällä viimeksimainitulla keinolla voi saada erinomaisen paljon -vaihtelevaisuutta aikaan ja antaa säkeille monenlaisia eri vivahduksia, -enemmän hilpeyttä tai vakavuutta, kaihoa tai iloisuutta. Liitettäköön -tähän muutamia esimerkkejä. - -Oksasen "Koskenlaskijan morsiamissa" ovat kaksitavuiset laskut kussakin -säkeistössä säännöllisesti samassa paikassa, paitsi kahdessa kohdassa, -jossa vilkkaampi tunne tuottaa poikkeuksen. Runebergin Lotta Svärdissä -sitä vastoin ja samoin Arvi Jänneksen Hakkapeliitassa jambit ja -anapestit monenlaisissa eri värähdyksissä vaihtelevat keskenään. -Daktylien ja spondeion-luontoisten trokaiojen vaihtelusta antaa -esimerkin Arvi Jänneksen mahtava "Herää, Suomi!" -- - -Ylempänä mainittiin, että kolmitavuisten runopolvien -yhteen-sovittelussa laajuudenkin suhteet ovat erittäin huomioon -otettavat. Yleensä ei laskuihin kelpaa muita tavuita kuin lyhyitä ja -keski-arvoisia, ja jälkimmäisiäkin on mieluimmin käytettävä niin, että -on vaan yksi keskiarvoinen laskussa. Kolmitavuisiin runojalkoihin -sopivia sanoja ja sanain-yhdistyksiä ovat siis: vainio, anna jo, -laaksossa, muistelen j.n.e.; mutta semmoisetkin kuin: hallitsen; jos -sen saan ovat hyviä. Laskussa saa myös olla kaksitavuinen sana -(yhdistämätön tai yhdistetyn sanan alkuosa), jonka pääkorollinen tavuu -on lausekoroton. Niin esim. Oksasen runossa "Eräs nälkätalven kuvia": - - -- -- -- -- -- - _Kuka_ tuo, _joka_ hoippuvi tuolla - Maantietä mun eelläni päin? - _Koto_ kaukana lienevi sillä, - _joka_ matkall' on tuiskussa näin! - -Säkeen alkuun sopii tällainen kaksitavuinen sana silloinkin, kun sillä -sattuu olemaan enemmän painoa, niinkuin edempänä samassa runossa: - - _Hepo_ joutuen juoksi sen kiinni. - _Mitä?_ Vaimo? Ja lapsonen myös! - -- -- -- -- -- - _Hyvin_ joudanki kuolla ma kurja, - _Koto_ kuoltuan' mullakin ois'. - -Näitä viimeisiä säkeitä seuraava värsy: - - Liki hiipasikin _Manan_ siipi, - -päinvastoin tuntuu kankealta, koska "Manan" sanalla täytyy olla -lausekorko ja edellinen tavuukin on liian heikko kannattamaan koron -polkemista. Tämä johdattaa mieleemme, mitä edellisessä sanottiin -tavuiden aseman vaikutuksesta niiden rytmilliseen arvoon. Se on -varsinkin huomattava kolmitavuisissa runojaloissa. Ensiksikin siinä, -että pitkä pääkorollinen tavuu niin voimallisesti polkee seuraavaa -pitkää korotonta tavuuta, ett'ei sen laskussa käyttäminen loukkaa -daktylistä tai anapestista tahtia. Samassa Oksasen runossa, josta -edelliset esimerkit ovat otetut, on säe: - - Se jo pääsi! Nyt hankeen sen hautaan, - -joka sujuu varsin hyvin, vaikka laskuun joutunut pitkä tavuu tässä on -lyhyenä käytetyn keskiarvoisen tavuun edellä. Semmoisia runopolvia -onkin hyvin paljon sekä vanhemmilla että nuoremmilla suomalaisilla -runoilijoilla. Olkoon esimerkkinä vaan seuraavat P. Cajanderin säkeet: - - Niin valtaa se mieliä yhä, - -sekä - - Vaan ääneti, niinkuin aaveet, sen tornissa vartiat käy. - -Toiseksi tavuu-aseman merkitys ilmaantuu silloin, kun laskuun asetetaan -kolmi- tai useampitavuisen sanan molemmat lyhyet alkutavuut. Tätä -tapaa, jota vanhemmassa runoudessamme käytettiin rohkeammin kuin -uudemmassa, tulee yleensä varovaisesti viljellä. Minun mielestäni se -olisi sallittava ainoastaan, kun säkeen rytmi muutoin on aivan varma ja -etenkin kun laskun sekä edellä että jäljessä on hyvin painavat tavuut: - - Raivasit maan ihanimman. - - (A. Jännes.) - -Samoin säkeen alussa: - - Salamoina se tuntehet saa palamaan. - - (P. C.) - - Maidon, jonk' utaristas joi. - - (A. Jännes.) - -Äskenmainitsemani tapaukset osoittavat, että laajuuden merkitys joskus -saattaa kohota niinkin suureksi, että korko sille alistuu. Toisinaan -sivukorkokin tällä lailla sortuu laajuuden alle, jos sivukorollinen -tavuu on lyhyt. Tämä on ainakin hyväksyttävää, jos seuraava tavuu on -pitkä, niinkuin Eino Leinon "Tuonelan Joutsenessa" palaussäe: - - Kultasiipiset karkelemaan, - -ja sopii useasti silloinkin, kun seuraa keskiarvoinen tavuu, esim.: - - Se tuttuko on vai tuntematon. - - (P. Cajander.) - -Lyhyen tavuun edellä tällainen koron polkeminen tuskin käy laatuun. - -Mutta toiselta puolen korko kolmitavuisissakin polvissa on niin -valtava, että nousussa kyllä saa olla lyhyt pää- tai sivukorollinen -tavuu, jos seuraavat molemmat vaan ovat lyhyet, esim.: - - Voi, että salokin viedä voisi - Mult' ystävän, sit' en luullut oisi. - - (P. Cajander.) - - Haaveilua ja unelmoita - Elämäni on kokonaan. - - (Irene.) - -Arveluttavaa on kuitenkin, jos sanan toinen tavuu on keskiarvoinen, -niinkuin sanoissa "salolla", "vihasta", "pimennon"; jos sellaiset ovat -daktyleinä käytettävät, pantakoon ne mieluimmin säkeiden alkuun. Ei -niitä kuitenkaan tarvitse ehdottomasti hyljätä. Esim. Eino Leino: -Marjatan laulu: - - Kas, mikä _kajastus_ päälläni päilyy? - Kas, mikä _kajastus_ seinällä häilyy? - -Semmoiset sanat taas kuin: arvaamaan, laulelee, veneeseen, parantaa, -kotonaan, uroona, ja niitä vastaavat sanain-yhdistykset tietysti eivät -voi muodostaa daktylejä eikä niiden loppuosa kelpaa anapestien laskuun. - -Kolmitavuisten runopolvien käytäntö on monessa kohden vielä -epävakainen; edellisessä olen vaan tahtonut viitata, mihinkä suuntaan -se on vakaantumaisillaan ja samalla omastakin puolestani tuoda esiin -muutamia näkökohtia. Paljon on tietysti siinäkin, mitä vaikutusta -runoilija kulloinkin tarkoittaa ja missä yhteydessä runopolvet -ilmaantuvat. - - * * * * * - -Nykyisten runomuotojen pääasiallisena kaunistuksena on loppusointu; -mutta alkusointuakin sopii meidän runoudessa erittäin hyvin käyttää -niiden somistamiseksi, se kun on suomen kielelle niin luonnollinen, -että se ikäänkuin itsestään siitä sukeutuu. Varsinkin loppusoinnuttomat -runot melkein vaativat, ellei säännöllisesti, niin kumminkin -paikoittain, tällaista koristusta. Ennen on jo huomautettu, että meidän -kielen suhteellinen konsonanttiköyhyys ja vokaalirikkaus on aiheuttanut -alkusoinnun runoudessa; sillä sen johdosta on kielessä paljon sanoja, -jotka alkavat samoilla kerakkeilla, eikä samoilla ääntiöillä alkavien -luku kuitenkaan paljon vähenny. Niissä kielissä taas, joissa on paljon -konsonantteja ja verrattain vähän vokaaleja, niinkuin germanilaisissa -ja romanilaisissa kielissä, täytyy aina olla kosolta sanoja, joiden -lopputavuissa on samat vokaalit eri konsonanttien rinnalla. Näin syntyy -runsaasti loppusointuja. Sama seikka, joka tuottaa suomen kielelle -viljalta alkusointuja, vaikeuttaa tietysti loppusointujen -muodostumisen; mutta runoutemme nykyisempi kehitys on näyttänyt, että -loppusointukin hyvin sopii suomalaiseen runouteen. Meidän kielellä -tosin ei ole sitä etua, joka on erittäin germanilaisilla kielillä, -että loppusointuina useimmiten sopii käyttää sanojen pääkorollista -perus-osaa, joka suomalaisessa runoudessa tapahtuu paljoa harvemmin; -mutta vaihtelevat vokaalit tekevät riimit sointuisiksi, ja toiseksi, -niinkuin jo ennen olen muistuttanut, sivukorollisissa tavuissa, jotka -meillä suureksi osaksi ovat loppusoinnun kannattajina, on paljoa -enemmän pontta kuin muiden kielten pääkorottomilla tavuilla. Kielemme -rytmillinen luonto jo vie siihen, että sivukorolliset tavuut kelpaavat -riimeihin. Mutta oli, miten oli, varsinaisten kantatavuitten -esiintyminen niissä antaa loppusoinnulle erityisen täyteläisyyden ja -sisältörikkauden; sillä niiden edustamat mielikuvat siten saavat -enemmän painoa. Niin esim. seuraavissa säkeissä: - - Siell' elää kansa niin sitkeä - Kuin vaahteran latva nuori; - Se kyllin saanut on itkeä, - Mut vankkana on kuin vuori. - - (A. Jännes.) - - Kun kotilahden laineita ma ennen lasna sousin - Tai kotikummun harjulle kun kevät-illoin nousin, - Niin näin mä kaidan salmen suun ja siitä mertä, mertä, - Mi silmiäni viehätti ja kiihoitutti vertä. - - (K. Leino.) - -Loppusointu aina alkaa noususta. Korottomat tavuut eivät oikeastaan voi -muodostaa loppusointua; sentähden sellaiset riimit kuin: talvella: -taivaalla, armaampi: yhdisti, otsalta: tippua, jotka ennen olivat -jokseenkin tavallisia ja joita nytkin välisti käytetään, ovat -pidettävät vaan hätävarana. Paremmin ne kuitenkin kelpaavat, jos -edellisissä tavuissa on samat vokaalit, niin että muodostuu -kolmitavuinen puolisointu, esim. avara: salama. Mutta pitkävokaalinen -lopputavuu varsinkin korottoman tavuun jäljessä, saa kuitenkin puhuessa -niin paljon painoa, että se siitä syystä kelpaa nousuun ja siis -riimitavuuksikin, esim.: - - Ja äiti istuvi, kehräjää, - Ja kyynel silmähän vierähtää. - - (P. Cajander.) - -Niin on keskiarvoistenkin lopputavuiden laita, vaikka niistä -muodostuvat riimit tosin ovat vähemmän täyteläisiä: - - Ja mieleensä nyt johtui vuossatain unelmat, - Nuo vertä uhkuvaiset, nuo kuolon kamalat. - - (K. Kramsu.) - -Aivan puhtaiden loppusointujen rinnalla tavataan toisinaan -vaillinaisiakin, vaikka näiden luku runoutemme kehittyessä yhä on -vähentynyt. Yleensä on muistettava, että suomalainen runokieli tässä -niinkuin monessa muussakin suhteessa on pyrkinyt ja vieläkin pyrkii yhä -suurempaan täydellisyyteen, vaikka uusien runomuotojen vapauttaminen -tietysti ei ole voinut tapahtua yht'äkkiä. Luonnollista on siis, että -nykyisemmässäkin runoudessa usein on pakko turvautua vaillinaisempiin -muotoihin, jotka kuitenkin käytännön kautta ovat saaneet jonkunlaisen -arvon ja vallan. Mutta vaillinaiset loppusoinnut ovat arvoltaan hyvin -erilaiset; muutamat ehkä nytkin vielä kelpaavat hätävarana -käytettäviksi, toiset ovat kokonaan hyljättävät. Toiselta puolen -paremmat puolisoinnut ja epätäydelliset loppusoinnut tulevat toisiansa -hyvinkin likelle; niin esim. "laine" ja "nainen" sopisi yhtä hyvin -pitää vaillinaisena riiminä kuin puolisointuna, ja vokaalien -yhtäläisyyden vuoksi ne ovatkin parempia loppuvasteita kuin esim. -"suotta" ja "luottaa", "aivan" ja "taivaan", joita ei voi pitää -puolisointuina. Yleensä on vokaali-äänne tässä suhteessa tärkeämpi kuin -konsonantti; sellaiset loppusoinnut, kuin "saanut" ja "maannut", -"luota" ja "suolla", käyvät varsin hyvin laatuun, ehkäpä semmoisetkin -kuin "nuotta" ja "luota". Kartettavia sitä vastoin ovat nykyaikana -senlaatuiset riimit kuin: vaippansa: paimentaa, toivoton: hallitkoon, -joita ennen joskus käytettiin. Mutta ihan kelvottomia ovat kaikkina -aikoina olleet semmoiset riimit kuin: kala: avaralla, paras: harras; -sillä niissä ei ole ainoastaan erilaisuutta konsonanttien -kvantiteetissä, vaan nousutavuut ovat koko rytmilliseltä arvoltaan -erilaatuiset. -- Joskus saattaa kaksikin sanaa muodostaa loppusoinnun, -esim. "loi sen" ja "toisen". - -Tässä paikassa sopii myös mainita n.s. _palaussäettä_ (ranskaksi -"refrain"). Yksi tai pari säettä uudistuu määräkohdissa, niin esim. -"Suomen valta" nimisessä runossa sanat: "Nouse, riennä, Suomen kieli, -korkealle kaikumaan!" (vaikka eri stroofeissa vähän vaihdellen: "nouse -siis, sä Suomen kieli!" ja "nouse, nouse, Suomen kieli!"). - -Tunnettua on, kuinka loppusoinnut sopii järjestää monen monituisella -eri tavalla; siten syntyy lukematon joukko riimiasemia ja runoelmat -voivat saada äärettömän paljon vaihtelevaisuutta. - -Kaunistuskeinot ylimalkain, niinkuin jo sanottiin, edustavat -runoelmassa tunteellisuutta, ja tämä koskee etenkin loppusointua. -Samojen äänteiden uudistuminen säkeiden lopussa ikäänkuin kuvailee -sydämmen kaipausta ja tunteiden palajamista samaan esineeseen. -Sentähden varsinkin lyyrillinen runous on omistanut itsellensä -loppusoinnun; muissa runoudenlajeissa sitä käytetään silloin, kun -tunteet suuremmassa määrässä pääsevät esitystä hallitsemaan. - - - - -KOLMAS LUKU. - -Runouden lajit. - - -Runouden tehtävä, niinkuin ennen on selitetty, on ideaalisen -maailmankatsomuksen vireillä pitäminen sisällisten kuvien avulla, jotka -tyydyttävät ihmisen ihanteellisuuden tarvetta. Se on pääasiallisesti -fantasian työtä, mutta juuri semmoisena hyvin monipuolista, eri -sielunkykyjä kysyvää, paljoa suuremmassa määrässä kuin enimmät muut -sieluntoimet. Sillä kuvausvoima, tunteiden johtamana, valloittaa koko -havainnollisen maailman ja saattaa ne vihdoin purkaumaan järjen -kirkastamiin aatekuviin, jotka taas puolestansa, vaatien toteuttamista, -vaikuttavat tunteeseen ja tahtoon. Kaikki nämä sielunelämän eri muodot -voivat mikä milloinkin enemmän tai vähemmän hallita runoteosta; esitys -saattaa etupäässä tarkoittaa havaitun, ulkonaisen olevaisuuden -kuvailemista taikka tunteiden sisällistä maailmaa tahi, yhdistäen -molemmat, osoittaa, kuinka nämä piirit toiminnan -- siis tahdon -- -kautta ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Näin syntyy kolme runouden -päälajia, _eepillinen, lyyrillinen ja draamallinen_ runous. -Ajatuskin semmoisenaan voipi, niinkuin jo on nähty, joskus olla teoksen -keskusta; mutta ideaalinen tunne ja järjen-omainen aate ovat joka -tapauksessa runouden perustukset. - -Vanhimpina aikoina runouden päälajit eivät vielä ole erillään -toisistaan, mutta vähittäin ne jokainen saavuttavat vakinaisen muotonsa -(vrt. I kirjaa). Ensimmäinen on _eepos eli kertomarunous_. -Lapsenkin mieli, kun herää maailmaa tarkastamaan, kiintyy ensin niihin -ulkonaisiin ilmiöihin, jotka sitä ympäröivät; niitä lapsi ihastelee, -niitä se leikkiessäänkin koettaa mukailla. Samaten kansakunnatkin -lapsuutensa iällä lauluissa kuvailevat niitä oloja, joissa elävät, -kertoen muinaisuutensa merkillisistä tapauksista. Sen ohessa ne -vilkkaan mielikuvituksensa avulla koettavat selittää luonnon ja -ihmiselämän salaisuutta, luoden monenlaisia mytologisia kertomuksia. -Näin syntyy runsaasti tarun-omaisia ja historiallisia aineita, joita -esitetään enemmän tai vähemmän laajoissa eepillisissä runoissa. Tässä -runouden lajissa on pääasia tieto -- ulkonainen näkemys eli -havainto[100] ja siitä alkunsa saanut mielikuvain tuottaminen. - -Mutta ihminen ei voi välinpitämättömänä syrjältä katsella vaihtelevia -ilmiöitä; monella monituisella tavalla ne koskevat hänen omiin -oloihinsa ja herättävät hänessä virkeätä tunne-elämää. Tietysti ihmiset -jo vanhimpina aikoina laulun sävelissä toivat esiin sydämmensä -tunteita; mutta sen mukaan kuin tunteet selvenivät ja saivat runsaamman -sisällyksen, tämä laulurunouskin sai suuremman merkityksen ja vakaantui -erityiseksi runouden lajiksi. Näin muodostui _lyriikka_, joka -täysin kehittyneenä tunne-elämän tulkitsijana kaikkialla näyttää olevan -nuorempi kuin epiikka. Runouden historia osoittaakin, kuten ennen -olemme nähneet, läpi aikojen jatkuvaa kehitystä ulkokohtaisuudesta -sisäkohtaisuuteen päin. - -Yhä monipuolisemmaksi, sisältörikkaammaksi tulee elämänkokemus. Ihminen -ei toimi enää vaan luontaisen halun tai kansallisen tavan johdattamana, -vaan tottuu itsellensä asettamaan siveellisen tarkoitusperän; hän -toimii itsetajuisesti, vapaan tahdon nojalla. Samalla hän tarkastaa ja -arvostelee muidenkin tekoja; hän huomaa, mitkä vaikuttimet vievät -ihmisiä toimintaan ja mitkä sisällisessäkin suhteessa ovat toiminnan -seuraukset. Tätä kaikkea hän esittelee kolmannessa runouden lajissa, -jonka varsinainen sisällys on tahto ja siveellinen toiminta. Tämä on -_draama eli näytelmärunous_. Se kuvailee ulkonaisia tapahtumia -samoin kuin eepillinen runous ja sielun sisällistä elämää niinkuin -lyriikka, mutta asettaa ne läheiseen keskinäiseen yhteyteen, osoittaen, -miten objektiivinen ja subjektiivinen maailma vaikuttavat toisiinsa. - -Runouden piirissä uudistuu niinmuodoin samanlainen kolmijako kuin -taiteessa yleensä. Kertomarunoudella on paljon yhtäläisyyttä -kuvaamataiteen kanssa; molempain ala on esineiden ja tapahtumain -ulkomuoto, molempain esitystapa puhtaasti objektiivinen. Loistavilla -kuvaelmilla, muotojen plastillisuudella tai värien rikkaudella ne -viehättävät, toinen ulkonaista, toinen sisällistä silmää. Lyyrillinen -runous muistuttaa säveltaidetta; kumpaisessakin meille avautuu -näkymätön sisällinen maailma; kumpaisessakin antaa ihminen sydämmensä -kyllyydestä tunteiden puhjeta esiin, ja vanhimpina aikoina runo ja -sävel vaelsivatkin aina yhdessä sisarusten tavoin. Draama vastaa itse -runoutta; se on yht'aikaa ulkokohtainen ja sisäkohtainen, niinkuin -runouskin yhdistää kuvaamataiteen objektiivisen ja musiikin -subjektiivisen luonteen. Runous esittelee näkyviä ulkonaisia ilmiöitä -ja tekee ne henkisiksi, luoden niihin korkeamman maailmanjärjestyksen -valon; toiselta puolen se antaa aistillisuutta puuttuville, utuisille -tunteille tukevamman havainnollisen muodon. Ja draamassa tämä runouden -omituinen luonne vielä selvemmin esiintyy. - -Ihminen ja ihmis-elämä on kaiken runouden pääaine; mutta runouden -kolmessa päälajissa se esiintyy ikäänkuin eri valaistuksessa: -eepoksessa havainnollisen tiedon selvän päivänvalon kirkastamana, -lyriikassa tunteiden lämpimässä ruusuhohteessa ja draamassa tahdon ja -toiminnan vilkkaassa, liekehtivässä valossa. Kertomarunouskin puhuu -tunteista ja toiminnasta; mutta ne ovat molemmat havainnon esineitä, -ulkonaisia tapahtumia. Lyyrillinen runous taas ottaa kyllä toisinaan -aineeksensa sekä tapauksia että sielun pyrkimyksiä, mutta esittelee -kuitenkin pääasiallisesti näihin liittyviä tunteita. Ja jos -näytelmärunous kuvaileekin sekä tapahtumia että tunteen ilmauksia, niin -se ei käsittele niitä semmoisinaan, vaan kääntää huomion niiden -keskinäiseen yhteyteen. - -Mutta tietty on, että runouden vapaalla alalla rajat eivät voi olla -aivan jyrkät. Kun nämä päälajit yhtyvät tai lähenevät toisiansa, syntyy -lukematon joukko välimuotoja. Niin esim. lyyrillisyys voi päästä -voitolle eepoksessa tai draamassa, eepillisyys lyyrillisessä runoudessa -j.n.e. Erittäin huomattava on, että kertomarunouden alalla muodostuu -erityinen kuvauslaji, _romaani_ ja _novelli_, joka päätarkoitukseltaan -suuresti muistuttaa draamaa. Sillä niinkuin näytelmärunoudessa ulko- ja -sisäkohtaisuus sulavat yhteen, kun esitetään sielun-elämän ja -ulkonaisten olojen vaikutusta toisiinsa, niin romaanissakin näytetään, -miten ihmisen luonne kehittyy niissä oloissa, joissa hän elää ja toimii. -Mutta erotuskin on selvä. Draaman keskus on tahto ja siitä valuva vapaa -toiminta, romaanissa sitä vastoin kuvataan luonteen varttumista -määrättyjen olojen vaikutuksesta. Draamassa ihmisen luonne muodostaa -olot, romaanissa olot muodostavat luonteen. Sentähden romaani ja novelli -kuuluvatkin kertomarunouteen; sillä ihmisen toimintaa siinä ei katsota -itsenäiseksi, vaan pidetään yleisen tapausten sarjan renkaana. - -Edellisessä kirjassa puhuttiin siitäkin, miten yleinen aate, joka on -läheisessä yhteydessä tunteiden kanssa, voi lämmittää mielikuvitusta ja -saada runollisen muodostuksen. _Ajatusrunoelma_ liittyy kuitenkin -aina muotonsa puolesta johonkin runouden päälajiin ja on koko -luonteensa tähden vietävä varsinaisen runouden piiriin. Mutta -viimeksimainitun ja muun kirjallisuuden välillä on useita -kaunokirjallisuuden lajeja, jotka tarkoitukseensa nähden eroavat -oikeasta runoudesta, ne kun päämääräkseen asettavat opettamisen tai -jonkun muun käytännöllisen tehtävän. Näihin on luettava _satiiri eli -pilkkarunous, opetusrunous (didaktinen runous) ja loitsurunous_, -niin myös _tendensikirjallisuus_, mikäli se saattaa muodostaa -erityisen lajin. Yleensä nämä kaikki käyttävät runouden esityskeinoja, -ja niillä on milloin minkin runoudenlajin ulkonainen muoto. - - * * * * * - -Ennenkuin ruvetaan runouden päälajeja toisiinsa vertaamaan, -kiinnittäkäämme huomiomme _kansan- ja taiderunouden_ erotukseen. -Tämän teoksen alussa tehtiin siitä jo selkoa, samoin kuin -kansanrunouden suuresta merkityksestä; noihin selityksiin pyydän tässä -saada viitata. Kansanrunoudessahan kuvastuu kansanhengen varsinainen -alkumuoto, siinä huokuu luonnon-olojen aamuraikas tuulahdus ja siitä -luonnollisuuden tieltä enemmän tai vähemmän poikennut sivistys aina -löytää puhtaan runollisuuden aiheita. Mutta niin helposti havaittava -kuin onkin erotus sellaisen taiderunoelman kuin Danten Divina Commedian -ja yksinkertaisen kansanlaulun välillä, niin vaikeasti määrättävissä on -muutamissa tapauksissa taide- ja kansanrunouden välinen raja. Ei -tässäkään suhteessa mikään syvä juopa erota lajeja toisistaan. Ennen jo -mainittiin, kuinka kansaneepokset usein joutuvat rhapsodien tai muiden -kansanlaulajain muodosteltaviksi ja yhteensovitettaviksi; ehkä -enimmissä kohdin sopii ajatella monessa asteessa vähitellen tapahtuvaa -sisällyksen ja runomuodon kehittämistä. Suuret sankarirunoelmat tulevat -vihdoin, ennenkuin kirjallisuuden kautta pääsevät julkisuuteen, -varsinaisten järjestäjäin eli n.s. diaskeuastien käsiin. Harvoin nämä, -niinkuin meidän Lönnrot, tyytyvät kansan suusta keräiltyjen säkeiden ja -runojen yhteenliittämiseen; useimmiten he itsenäisen runoniekan tavalla -antavat kansanlaulujen solua heidän oman kuvausvoimansa seulan lävitse, -joskus muuttaen niiden ulkonaisen muodonkin. Niin on varmaankin -saksalaisten molempain suurten kansan-eeposten laita; Nibelungen- ja -Gudrun-säkeistön suhteellisesti vaikea värsyrakennus mielestäni -todistaa, että niiden nykyinen muoto ei ole syntynyt paljaan -kansanrunouden pohjalla. Mutta kaikissa tällaisissa runouden tuotteissa -kuitenkin huokuu kansanrunouden alkuperäinen tuore metsän tuoksu, ja ne -ovat ehdottomasti siihen luettavat; sillä niiden esitystapa yhtä hyvin -kuin ne kuvatkin, joita ne luovat, ovat suorastaan kansan -mielikuvituksesta lähteneitä. Mutta toiselta puolen on taiderunoudenkin -alalla monta teosta, jotka ovat itseensä yhdistäneet vanhan -kansanrunouden aineita, niinkuin jo Herder aikoinaan huomautti.[101] -Semmoisia ovat esim. Hesiodon "Työt ja päivät", Firdusin Shahnameh, -jonka alku-osa kokonaan perustuu persialaisten muinaistaruihin, y.m. -Juuri sellaiset runoudenaineet, joita useain polvikuntain henkinen työ -tällä tavalla on muovaellut ja jotka yksityisen runoilijan kuvausvoima -lopullisesti on valmistanut, saavatkin sen kautta jonkunlaisen -yleispätevyyden ja erityisen elonvoiman. - -Kun puhutaan kansanrunouden etevämmyydestä luonnonomaisessa tuoreudessa -ja etenkin alkuperäisten olojen objektiivisessa kuvailemisessa, niin -vertaus paraasta päästä koskee eepillistä runoutta ja myöskin sellaisia -pienempiä didaktisen runouden tuotteita kuin sananlaskuja, arvoituksia, -eläinsatuja y.m. Näytelmärunoudesta tietysti ei voi olla puhetta, se -kun ei varsinaisesti kehkiä kansanrunoudessa.[102] ja ne ominaisuudet, -joita siltä vaaditaan, muutenkin ovat ihan toista laatua kuin -kansan-omaisen runoilun ansiot. Mitä lyyrilliseen runouteen tulee, niin -kansanlyriikan raikas ja välitön tunteellisuus kaikkina aikoina antaa -sille erityisen viehätysvoiman; mutta juuri lyyrillisellä alalla -saattaa taiderunoilijakin suotuisimpina hetkinään kanteleestansa -kajahutella säveleitä, jotka ovat yhtä vilpittömän tuoreita kuin -varsinaisen luonnonrunouden tuottamat. Muistakaamme useita -Goethen, Runebergin, Burnsin runoja. Sentähden moni lyyrillinen -runoelma onkin tullut kansanlauluksi. Romaani voi oikeastaan tässä -yhtä vähän tulla kysymykseen kuin draama; sillä sen tehtävä on -luonteenkehityksen kuvaileminen, joka vaatii enemmän arvioimista, kuin -mitä kansanrunous sietää. Huomattakoon kuitenkin, että nykyaikana useat -kansankirjailijat, jotka yleensä esittelevät oloja yhteisen kansan -katsantotavan mukaan, ovat tätä alaa viljelleet. Heidän kertomuksensa -kyllä todistavat meidän kansassa yhä elävää runoilemisen intoa ja ovat -sentähden jonkunlaista kansanrunouden jatkoa samassa mielessä kuin -yksityisten kansanrunoilijain teokset; mutta ei niitä kuitenkaan sovi -pitää varsinaisena kansanrunoutena, koska ne ovat erityishenkilöin -tekemiä. Yleensä ne ovat arvokkaita lisäyksiä kansan-elämän ja kansassa -vallitsevan katsantotavan tuntemiseen; mutta useat niistä ovat -taiteellisessa suhteessa vaillinaisia, etenkin siinä, ettei niillä ole -mitään aatteellista pohjaa ja ett'ei luonteiden kehkiämistä pidetä -silmällä. Ne taas, jotka täyttävät puheenalaisen runoudenlajin -vaatimukset (niinkuin Alkion uusimmat teokset, useat Päivärinnan -pikkukertomuksista y.m.) ovat epäilemättä luettavat taiderunouden -piiriin. - - - - -NELJÄS LUKU. - -Kertomarunous yleensä. - - -Kertomarunouden varsinainen luonne tulee selvimmin esiin -kansan-epopeoissa eli noissa suurissa sankarirunoelmissa, jotka -muodostuvat kansojen ensimmäisen nuoruuden aikoina. Niistä on jo tämän -teoksen alkuosassa lavealta puhuttu. Ne pyytävät esittää laajaa -maailmankuvaa, yhdistäen kaikki, mitä kansat ovat miettineet maailmasta -ja jumaluudesta, niiden siveelliset käsitykset ja historialliset -muistot. Eepillinen runous on yleensä kertomusta menneiltä ajoilta ja -kuvailee henkilöitä ja tapauksia sellaisina, kuin ne ulkonaisesti -ilmaantuvat. Toiminta ei tapahdu silmiemme edessä, niinkuin draamassa; -ei meidän siis tarvitse kokea odotuksen levottomuutta ratkaisevan -hetken lähestyessä eikä tuskan katkeruutta kärsimysten kestäissä. -Tekojen sisälliset syyt ja sydämmen taistelut niinikään jäävät meiltä -näkemättä; sillä nämä kaikki ovat jo olleet ja menneet; ne ovat jo -muuttuneet tosiasioiksi, ja runoilija nostaa vaan sen varjoavan verhon, -jolla entisyys ne on peittänyt. Tästä johtuu eepillisen runouden tuiki -tyyni esitystapa. Kullervon rajut taistelut ja omantunnonvaivat ovat jo -aikaa sitten loppuneet; Runotar saattaakin siis levollisesti, vaikka -murheellisella mielellä, kertoa, kuinka hän palasi lapsuutensa kotiin -ja tapasi sen tyhjänä, autiona, sekä sitten, jouduttuansa siihen -paikkaan, jossa rikos oli tapahtunut, "kysyi mieltä miekaltansa", -käänsi kärjen rintahansa ja "itse iskihe kärelle". Hektor, Troian -innokas puolustaja, tietää jo ennalta, että "päivä se joutuva on, jona -vaipuu Ilio armas", ja Iliaassa siihen viitataan monessa paikoin. -Kertoja sen tietää yhtä hyvin kuin Hektor; mutta sentähden hän -saattaakin mielin määrin, rauhallisella mielellä, kuvaella sodan -yksityiskohtia. - -Koska eepillinen kertomistapa on näin _tyyni ja objektiivinen_, -niin se myöskin on _tasainen_, s.o. eepillinen runotar kohtelee -samalla hellyydellä sekä suuria että pieniä asioita, siitä huolimatta, -kuinka voimallisesti ne vaikuttavat tunteisiin. Väinämöisen ihmeellinen -laulu ja valmistukset Pohjolan häihin, Lemminkäisen seikkailut ja -Joukahaisen joutsen koristukset, kaikki ne saavat Kalevalassa yhtä -innokkaan, mielenkiintoisen kuvailun osaksensa. Samasta syystä -runomittakin epopeoissa pysyy yhtäläisenä kautta koko runoelman. Sen -ohessa on eepillinen esitystapa _tarkka_, s.o. kuvattavaksi -otetaan pienimmätkin erityiskohdat, jotta ulkonainen olevaisuus niin -elävästi kuin suinkin asettuisi henkisen silmämme eteen. Sentähden -"kultuurimuodoilla" on tärkeä sija suurissa kansan-epopeoissa ja -ylimalkain eepillisessä runoudessa. - -Varsinainen eepillinen runous ei tuo esiin tapausten vaikuttimia eikä -toimivien henkilöin ajatuksia ja mielialoja semmoisinaan, vaan -ainoastaan sen verran, kuin ne ulkonaisesti ilmaantuvat puheissa ja -teoissa. Niinkuin veisto- tai maalaustaide, se asettaa eteemme jakson -kuvia, joiden merkityksen saamme itse arvata. Runoilija viepi meitä -kuvasta kuvaan ja ikäänkuin osoittelee niitä sauvallansa, pysyen itse -kertomuksen ulkopuolella. Tähän kertomarunouden luonteeseen soveltuu -hyvin se tarullinen maailmankäsitys, joka vallitsee vanhimmassa -kansanrunoudessa. Ihmisen rinnassa asuvat siveelliset voimat muuttuvat -jumalallisiksi olennoiksi, jotka ulkoapäin vaikuttavat henkilöihin. -Tapausten juoksua eivät määrää ihmisen vapaan toiminnan seuraukset, -vaan Olympon jumalat tai järkähtämätön sallimus, jonka alle jumalainkin -täytyy taipua. Troian edustalla eivät ainoastaan sodi ihmiset, vaan -itse kuolemattomat jumalatkin; mutta Moira, jonka päätöstä ei Zeuskaan -voi muuttaa, on määrännyt, että pyhä Ilios on kukistuva ja Akhilleus -kaatuva nuoruutensa ihanimmalla ajalla. Kalevalassa on ihmisen vapaalla -tahdolla tavallansa avarampi toimiala; meidän esivanhemmissa heräsi se -jalo aatos, että ihmisen henki hallitsee koko luontoa; sanallansa, -laulullansa hän taisi pakoittaa sitä itsellensä kuuliaiseksi. Ja -toiselta puolen jumalain valta on Kalevalassa jokseenkin rajoitettu. He -eivät ole vielä täydellisesti irtauntuneet niistä luonnon-esineistä, -joita hallitsevat, ja heidän erikoisluonteensa on yleensä vallan vähän -kehittynyt; sentähden he eivät vaikuta tapausten juoksuun ja tietäjän -loitsutaito se oikeastaan maailmaa ohjaa.[103] Mutta taikavoima sekin -muuttuu ulkonaiseksi vaikuttimeksi. Loitsutaidon tuottama taikakappale, -Sampo, kohottaa Pohjolan onnen ja mahtavuuden kukkuloille; sen rannalle -ajautuneet murut ovat Kalevalan onnen alku. Taika on yhtä hyvin kuin -kreikkalaisen eepoksen jumalat ihmisen toiminnan suhteen ulkonainen, -yliluonnollinen voima; tapaukset eivät kehkiä toinen toisestaan ihmisen -tekojen luonnollisena seurauksena, vaan ovat hämärän, meille -käsittämättömän maailmanlain määräämiä, samoin kuin muissakin -epopeoissa. - -Ylimalkain havaitaan Kalevalassa samaa ajatustapaa kuin Homerolla. -Kullervon luonne on tosin siinä suhteessa enemmän draamallinen kuin -eepillinen, että ainoastaan sisälliset, siveydelliset syyt saattavat -hänet perikatoon; mutta hänen kamala kohtalonsa on kuitenkin vaan -osaksi hänen oman rajun luonteensa seurauksena; pääasiallisesti se on -synkän sallimuksen vaikuttama, hän kun on kostajaksi syntynyt ja kosto -hänet turmelee. Tämä on tosi-eepillistä. - -Yleensä eepillisessä kertomuksessa tunteet ja sisälliset vaikuttimet -muodostuvat ulkonaisiksi olennoiksi. Tiainen puusta neuvoo Väinämöistä -kaatamaan kaskea, että nousisi Osmon ohra, kasvaisi Kalevan kaura. -Ainon halua upottaa murheensa meren aaltoihin kuvataan kauniisti noilla -kolmella neidolla, jotka kiven kyljellä ovat kylpemässä. Samaten Athene -jumalatar, tarttuen Akhilleun kultakiharoihin, estää häntä vetämästä -miekkaansa Agamemnonia vastaan. - -Mutta ei ainoastaan ihmisen tunteita ja ajatuksia, vaan myöskin -ulkonaisen luonnon ilmiöt eepillinen runotar mielellään muuttaa -persoonallisiksi olennoiksi. Hän tahtoo yleensä lähentää ihmistä ja -luontoa toisiinsa; samalla kuin sisälliset käsitetään konkreetisiksi, -ulkonaisiksi, samalla ulkonaiset luonnon voimat ja yksityiset -esineetkin saavat henkisen olennon. Näin syntyy tuo ihana mytologinen -maailmankatsomus, joka elähyttää koko luonnon. Jokaisessa puussa elää -haltia tai dryadi, vedessä asuvat Vellamon neitoset, Melattaret ja -Sotkottaret tahi merinymfat ja naiadit, metsät ovat täynnä Tapiolan -väkeä tai oreadeja ja pukinjalkaisia satyreja. Tämä se on tuo -viehättävä jumalais-olentojen maailma, jonka edistyneempi -hengenviljelys hävittää, mutta joka runoudessa pysyy iäti nuorena ja -miellyttävänä, niinkuin Schiller sitä kuvailee kauniissa runoelmassaan -"Die Götter Griechenlands". Se sisältää aavistuksen siitä elävästä -hengestä, joka maailman täyttää, ja tämän hengen moninaisuudesta. -- -Mutta kansojen eepillinen kuvausvoima ei luo ainoastaan tällaisia -luontoa edustavia persoonallisia olentoja, vaan suopi myös eläimille ja -kaikenlaisille hengettömille luonnon-esineille elävän hengen, järjen ja -kielen. Homerossakin tapaamme muutamia tällaisia esimerkkejä. Mutta -erittäinkin suomalainen epopea on niistä rikas. Väinämöisen pursi itkee -"viejäistä vesille, laskiaista lainehille", haluten sotaretkille, ja -koivu valittaa pahoja päiviänsä, kun varoo kuorensa kesällä -kolottavaksi, lehtivarvat vietäväksi. Kokko, ilman lintu, suorittaa -kauniilla tavalla kiitollisuudenvelkansa Väinämöiselle, kun pelastaa -hänet hukkumasta ja turvallisesti viepi Pohjolaan. Mutta ennen kaikkea -muistettakoon tässä kohden Kalevalan verrattoman ihana kertomus -Väinämöisen laulusta, jota koko luonto ihaellen kuuntelee. - -Näissä kaikissa huomaamme eepoksen ulkokohtaisen luonteen. Se esittää -aineensa selvinä kuvina menneiltä ajoilta ja antaa kaikille, yksin -sisällisillekin, objektiivisen muodon. Samalla epopea pyytää antaa -kokonaiskuvan entis-aikojen elämästä ja kansakunnan kaikista oloista, -avaten eteemme mitä avarimpia näköaloja. Kalevala viepi meidät -alkurunoissaan maan ja taivaan syntymäaikoihin, Odysseiassa -katseltavaksemme leviää maanpiiri kaikkine ihmeinensä, jopa Tuonenkin -valtakunta näissä molemmissa asettuu silmiemme eteen. Ja toiselta -puolen eepillisestä runoelmasta tulee tapauksia ympäröivän luonnon -tarkka kuvailija. Ajateltakoon vaan, kuinka tuoreilla väreillä -kansallis-epopeamme esittelee "noita Väinölän ahoja, Kalevalan -kankahia", kuinka siinä näemme edessämme Suomenmaan saaret ja salmet, -yksinäisen koivun, joka erämaalla itkee kohtaloansa, sekä salon kuuset -kukkalatvat, pitkät, lakkapäät petäjät, ja tämän luonnon elähyttäjinä -karhut, ketut ja muut korpien elustajat. - -Eepillinen esitystapa vaatii, niinkuin jo ylempänä sanottiin, että -kaikki seikat kerrotaan tyystin ja laveasti sekä asetetaan niin -elävästi kuin mahdollista henkisen silmämme eteen. Tämä sääntö koskee -myös jokapäiväisen elämän tavallisimpia toimia ja esineitä. Puvut ja -sota-aseet, rakennukset ja huonekalut, juhlamenot ja jokapäiväiset työt -ja toimet, kaikki kuvataan suurimmalla huolella ja tarkkuudella. Näin -tulee eepillisestä runoelmasta tapain kuvaelma. Ylipäänsä osoitaikse -kertomarunoudessa hilpeä osan-otto kaikkiin ulkonaisiin seikkoihin. -"Jolle on yhdentekevää, minkänäköiset esineet ovat, joka ei pidä lukua -ruumiinmuodoista, vaatteista, aseista, aistillisen liikunnan laadusta -kaikessa toiminnassa, hänestä ei tule ikinä eepillistä runoilijaa", -sanoo Vischer. Eepillinen runoilija iloitsee ulkomaailman vaihtelevista -muodoista; hän antaa olevaisuuden ihan välittömästi vaikuttaa itseensä -ja koettaa sitä semmoisenaan ymmärtää ja kuvailemalla pysyttää. -Tällainen runoilijaluonne oli esim. Goethellä ja Runebergilla. Me -olemme ennen viitanneet kertomarunouden ja kuvaamataiteiden -yhtäläisyyteen; tämä yhtäläisyys ilmaantuu siinäkin, että eepillinen -runous etupäässä esittelee, mitä silmin voipi havaita, ja niinmuodoin -tarkoittaa näköä niinkuin kuvaamataiteetkin. - -Kun kertomarunous pyytää niin laajalta kuin mahdollista kuvailla -ihmis-elämää, niin se tuopi esiin suuren paljouden henkilöitä, jotka -edustavat mikä mitäkin puolta kuvattavista oloista. Näiden joukosta -astuvat muutamat toiminnan kannattajina kertomuksen keskustaan, ja yksi -niistä on varsinainen päähenkilö. Muinais-ajan epopeoissa nämä -päähenkilöt ovat kansojen sankari-ihanteet. Yleensä eepilliset sankarit -eivät ole semmoisia, jotka uuden aatteen innostuttamina tahi jonkun -ulkonaisen tai sisällisen epäkohdan pakoittamina nousevat sotaan koko -maailmaa vastaan ja omalla voimallaan luovat uusia oloja; vaan he ovat -jonkun _yhteisen_ aatteen kannattajia, joka jo ennestään heidän -kansassaan elää, sekä niinmuodoin olevaisuuden puolustajia ja -kansakuntansa johtajia. Kuinka läheisessä yhteydessä ne ovat epopeojen -koko sisällyksen kanssa ja kuinka pääsankarin kuvan ympärille kokoontuu -muiden sankarien mainetyöt, on jo ennen osoitettu (vrt. I kirja). -Odysseiassa "kovaonninen, oiva" Odysseus siinä määrässä hallitsee -runoelmaa, että kaikki tapaukset suorastaan liittyvät hänen -persoonalliseen kohtaloonsa. Kuitenkin huomiomme kiintyy muihinkin -henkilöihin: Penelopeiaan, Telemakhoon, kosijoihin j.n.e. Akhilleun -"sukkelasäären" turmiokas suuttumus, sen onnettomat seuraukset ja hänen -loistavat urostyönsä, kun hän palajaa taisteluun, ovat Iliaan -pääaineena. Mutta hänen rinnallansa on muillakin etevimmillä -sotasankareilla, sekä kreikkalaisilla että troialaisilla, tärkeä sija -kuvauksessa. Näitä ympäröivät sitten laveampana piirinä kreikkalaisten -lukuisat sotajoukot, Troian kansa ja liittolaiset y.m. Kalevalan ytimen -muodostavat Väinämöisen hyvät työt Kalevalan kansaa kohtaan, ja tämän -tietäjävanhuksen kuva pitää sen eri kertoelmat koossa. Häntä lähinnä -näemme taidokkaan seppo Ilmarisen ja lieto Lemminkäisen; erityisen -runojakson sankarina, muista erillään, esiintyy Kullervo, mies -synkkäkohtaloinen, luonteeltaan toisenlainen kuin tavalliset epopean -sankarit. Näiden vierellä näemme suuren joukon sivuhenkilöitä; -mainittakoon vaan Pohjan neito, "maan mainio, veen valio", -ja hänen äitinsä Louhi, "Pohjan akka harvahammas", Joukahainen, -"laiha poika lappalainen", ja hänen sisarensa, hento ja suloinen -Aino, sekä Lemminkäisen rakastavainen äiti -- kauniin kuva emon -alttiiksi-antavaisuudesta, minkä runous ikinä on luonut. - -Epopean pyrkimys mitä suurimpaan laajuuteen ei ilmaannu yksistään -siinä, että se niin avaralta kuin mahdollista kuvailee luontoa ja -ihmis-elämää sekä tuo suuren paljouden henkilöitä näkyviin; vaan -toiminnankin suhteen kertomarunous suosii moninaisuutta. Sen ohessa se -kuitenkin vaatii, että tapausten juoksua hallitsee yksi ainoa -päätoiminta, johon syrjätoiminnat yhtyvät. Toimintaa ja toimivia -henkilöitä järjestää runoilija eri ryhmiin, joista hän asettaa muutamia -kirkkaampaan valoon silmiemme eteen ja muutamat jäävät syrjemmälle. -Lähempäin kuvaelmain takaa siintää suurenmoinen pohja, jonka -perustuksella tapaukset liikkuvat. Semmoisena pohjana on esim. Homeron -sankarirunoelmissa Troian sota ja koko sen-aikuinen kreikkalainen -elämä. Odysseiassa toiminta alusta aikain jakaantuu kahtia; Odysseun -retkiin, jotka ovat pääaineena, liittyy kertomus Ithakan oloista ja -kosijain hankkeista sekä Telemakhon lähdöstä isänsä etsintään; mutta -lopulta kaikki nämä toiminnat yhtyvät yhdeksi kokonaisuudeksi, kun -Odysseus palajaa kotiin sekä voittaa takaisin maansa ja puolisonsa. -Iliaassa on päätoimintana Akhilleun sankarityöt ja lopullinen voitto -Hektorista; mutta hänen pitkällinen suuttumuksensa ja erilläänolonsa -antaa tilaisuuden saattaa näkyviin muidenkin urostyöt, kunnes vihdoin -kaikki nämä taistelukuvat sulauvat yhteen. Samoin Kalevalassakin -päätoiminnan rinnalla on monta sivutoimintaa: kertomukset maailman -luomisesta, Lemminkäisestä, Kullervosta y.m. -- Muutoin eepillinen -runous, joka esittelee menneitä tapauksia ja sentähden hätäilemättä, -tuskastumatta silmäilee asiain juoksua, jouduttamatta niiden -kehkiämistä, juuri tästä syystä usein katkaisee esityksensä säikeen ja -"laskee laulun toisa'alle, työntää uuelle uralle", vieden meitä -Ithakasta Kalypson saareen, Lemminkäisen sotaretkiltä Untamon ja -Kalervon heimokuntariitoihin; sillä Runotar tietää kyllä saavansa lomaa -sen kiinni solmiamiseen. Taikkapa meitä viedään ajassa taaksepäin, kun -pääsankarin suusta tahi muuten saamme kuulla edellisiä tapauksia; niin -Odysseus kertoilee faiakilaisten luona, mitä seikkailuksia hän siihen -asti on kokenut, ja samaten Aeneas Didolle. - -Tämä epopean tyyni luonto, joka samalla hellyydellä kohtelee kaikkia -henkilöitä ja toiminnan kohtia, vaikuttaa senkin, että eepillinen -kertomus mielellään viipyy kaikissa erityisseikoissa. Siinä suhteessa -on eepillinen runous draaman suora vastakohta. "Draamallinen runoilija -käy jäntevästi suoraan eteenpäin ja heittää ravakasti kaikki esteet -kumoon; eepillinen runoilija on niinkuin se, joka huviksensa kävelee ja -viipyy joka paikassa" (Vischer). Sentähden antaa kertomarunous -vertauksillekin paljon tilaa ja kehittelee niitä mielihyvällä, niin -että vertauksesta usein tulee pieni itsenäinen kuvaus. Samasta syystä -saavat myös välikertomukset eepoksessa suuremman merkityksen kuin -muussa runoudessa. _Välikertomus eli episodi_ on semmoinen -suhteellisesti lyhyt kuvaus eli kertomuksen osa, joka ei ole -välttämättömässä yhteydessä pääkertomuksen kanssa. Vaikka se vaan -ulkonaisesti siihen liittyy, on sillä kuitenkin tärkeä tehtävä. Ensiksi -siten, että se keskellä tapausten levottomuutta voi olla rauhallinen -pysäyskohta, jossa mieli tointuu myrskyjen jälkeen ja kokoilee voimia -kestääksensä uutta jännitystä. Toiseksi episodin kautta laajentuu se -elämän kuva, minkä runoilija eteemme asettaa; sentähden voipi -kertomarunous juuri episodin avulla täydellisemmin täyttää -tarkoituksensa olla kokonaiskuvaus jonkun kansan tai aikakauden -elämästä. Niin esim. välikertomus Akhilleun kilvestä Iliaassa antaa -tilaisuuden huoahtaa noiden rajujen taistelujen perästä; vaan samassa -se esittää meille sarjan ihania kuvaelmia muinaiskreikkalaisesta -elämästä. Samaten Kalevalassakin: sen jälkeen kun surkea surma on -saavuttanut Lemminkäisen, vaan hänen hellä äitinsä, monta vaivaa ja -vastusta kestettyään, on saanut hänet pelastetuksi, ja niin myös -Pohjolan neidon kohtalo, viikon valvattelemisen perästä, vihdoin on -ratkaistu ja kosioretket niinmuodoin ovat päättyneet, silloin ovat -Pohjolan häät meille virvoittava näyte elämän iloisemmasta puolesta, -ennenkuin alkaa tuo tuima taistelu Kalevalan ja Pohjolan välillä. -Kansan-epopeoissa on sekin vielä yksi välikertomusten syy, että ne -pyrkivät vetämään piiriinsä kaikki kansan muinaistarut, niinkuin jo -ennen on selitetty. Usein välikertomus tulee siitä, että tahdotaan -laveammalta kuvata jonkun henkilön luonnetta tai toimia, esim. -Kullervon tai Diomedeen. Vaikka episodeilla vaan on höllä yhteys -päätoiminnan kanssa, niin ne kuitenkin jollakin tavalla siihen yhtyvät. -Joukahaisen kilpailu Väinämöisen kanssa antaa aihetta Aino-runoihin, -Ainon kuolema saattaa Väinämöisen kosioretkelle Pohjolaan; siitä sitten -on seurauksena Sammon takominen, mikä jo kuuluu päätoimintaan.[104] - -Epopeassa vallitseva katsantotapa, joka aina pitää silmällä maailman -kokonaisuutta, lieventää johonkin määrin siinä ilmaantuvia surun -aiheita ja synnyttää raikkaan ja tyynen iloisuuden, joka mielihyvällä -ihailee elämän valoisampia puolia ja siten lohtuu sen synkemmistä -kohdista. Eepillinen runous suosii ylimalkain olevaisuutta, katsoo -maailmaa hyväksi semmoisena kuin se on. Sentähden kertomaruno viekin -tavallisesti onnelliseen loppuun; harvoin se päättyy synkkään -murheeseen, vaikka siitäkin on poikkeuksia, esim. Nibelungenliedissä ja -Kullervo-runoissa, jos katsomme niitä eri runoelmaksi. Epopean raitis -henki ei ole kuitenkaan esteenä, ett'ei toisinaan utuinen -surumielisyys, kaiken katoovaisuuden tuottama, puhkea ilmi; sekin saapi -alkunsa siitä maailman kokonaisuuden tarkastamisesta, jonka sanoin -olevan eepillisen katsantotavan alkupiirteitä. Sellaisia kohtia, jotka -kääntävät mielen haikeaan murheellisuuteen, ovat Iliaassa Troian -kukistuminen ja Hektorin kuolema. Ja niin myös kreikkalaisten aimo -sankari, nuoruuden ja voiman perikuva, Akhilleus, kyllä tietää Tuonelan -oven hänelle aukeavan, niin pian kuin hän on voittanut Hektorin, ja -siitä hänen sydämmensä heltyy, kun voittoriemun ensimmäinen rajuus on -tyyntynyt. Laulaapa Homeros muutoinkin ihmisten kurjuudesta. -Kalevalassa tapaamme paljon tällaisia valituksia heikkoin ja -turvattomain (Ainon, koivun y.m.) huokauksina elämän apeudesta, -vaikka Kalevalassa muutoin huokuu raikas henki, vapaa siitä -vienonsuruisuudesta, jota moni pitänee suomalaisen kansanrunouden -pääominaisuutena. Viimeisessäkin runossa, kun kerrotaan Väinämöisen -poislähdöstä, lisätään samassa se lohdullinen sanoma, että hän - - "Jätti kantelon jälille, - Soiton Suomelle sorean, - Kansalle ilon ikuisen, - Laulut suuret lapsillensa". - -ja että hän itsekin kerran on palajava "uuen sammon saattajaksi, uuen -soiton suoriaksi"; niinmuodoin epopea päättyy lohdullisella toivolla -kansamme onnellisesta tulevaisuudesta. - -Kertomarunon kokoonpano lienee jo edellämainitusta osaksi selvä. Kuten -jokaisessa kertomuksessa, niin epopeassakin vallitsee kolmijaon laki; -siinä sopii erottaa _alku_, jossa valmistetaan _keskikohta_, -joka päättyy ratkaisevaan tapaukseen, katastrofiin, ja _loppu_, -jossa asiat selviävät. Niin esim. Iliaassa alku ulottuu siihen asti, -kun Akhilleus taas ottaa osaa sotaan, keskikohta siitä ratkaisevaan -taisteluun Hektorin kanssa; katastrofi, loppu-osan alku, on Hektorin -kuolema ja loppu kertomus Hektorin ruumiin takaisin-annosta ja -Patroklon hautajaisista. Kalevalassa sopii pitää alkuna kaikki, -mikä tapahtuu Sampo-retkien edellä, siis kolmekymmentäkahdeksan -ensimmäistä runoa;[105] keskikohtana olisi kuvaus Sampo-retkistä ynnä -lopputaisteluista Pohjolaa vastaan ja loppuna viimeinen runo. Taikka -kenties vielä sopivammin voisi pitää ensimmäisen runon kertomusta -maailman luomisesta ja Väinämöisen synnystä jonkunlaisena johdatuksena; -sitten seuraa varsinainen alku (runot II--XXXVIII); keskikohdan -muodostavat Sampo-retket, kunnes Sammon murut tulevat Suomen kansan -omiksi (r. XXXIX-XLIII), lopun uuden kanteleen synty ja viimeiset -taistelut Louhen lähettämiä pahoja vastaan (XLIV-XLIX), ja -viideskymmenes runo on samalla tavalla liitetty runoelman päätteeksi -kuin ensimmäinen sen alkeheksi. Epopean pääosat saattavat sisältää -monta eri kertomusta, joissa jokaisessa sopii erottaa alku, keskikohta -ja loppu. - -Kertomarunon tapaukset johtuvat luonnollisesti toinen toisestaan, -vaikka runoelman eri osien yhteys ei ole aivan kiinteä ja sattumuksella -on suurempi valta kuin esim. draamassa. Viimeksimainittu asianlaita -tulee siitä, että eepoksessa katsotaan maailmaa välttämättömyyden -kannalta eikä oteta lukuun ihmisen vapaata tahtoa; sillä tähän -katsantotapaan usein kyllä soveltuu sattumus, s.o. tapaus, jonka -yhteyttä toiminnan kanssa emme voi ymmärtää, mutta joka kuitenkin -saattaa olla maailman menoon järjellisesti perustuva. -- Ja näin -kertomus siis kulkee hiljaa eteenpäin, kuvaillen kaikkea tyynellä -hellyydellä ja usein laajeten episodeiksi. Tällaista kertomusta -tietysti ei ole rakentaminen uteliaisuutta kiihoittavan jännityksen -eikä hämmästyttäväin, äkkiarvaamattomien tapausten nojalle; vaan ei -jännittäväisyys sentähden ole kokonaan poistettava. Iliasta tai -Odysseiaa lukiessamme odotamme päinvastoin koko ajan ratkaisevia -kohtia, ja etenkin Nibelungenlied on perustettu synkkäin aavistusten -kiihoittavalle pohjalle. Mitä jännittävimpiä runoelmia on myös -Kullervon episodi, joka sisällyksensä puolesta on melkein enemmän -draamallinen kuin eepillinen. Mutta kaikki tarpeeton uteliaisuuden -yllyttäminen on eepokselle vierasta; sentähden tärkeimpiä tapauksia -valmistetaan ennakolta; ne eivät leimahda esiin pimeydestä, äkkinäisen -salaman valaisemina, vaan nousevat vitkalleen taivaanrannalta, kuni -ukkosenpilvi, tai näyttävät meitä lähenevän, kuin etäiset saaret ja -niemet avaraa järvenselkää soutaessamme. -- Ulkonaisen muodonkin -puolesta noudatetaan epopeassa vakavaa juhlallisuutta; kreikkalaisessa -kertomarunoudessa vakaantui epopean varsinaiseksi runomitaksi -heksametri, jonka tyynesti eteenpäin vierivät säkeet ovat siihen -erittäin soveliaat, ja samanluontoinen on myös saksalaisten -"Nibelungen-stroofi". Kalevalan nelipolviset säkeet, joille korko -tuottaa vaihtelevaisuutta ja joiden muutoin ehkä liian nopea riento on -saanut pidäkkeen parallelismissa, vastaavat nekin kaikin puolin -eepillisen esitystavan vaatimuksia. Eepillinen runous, joka etupäässä -tarkoittaa sisällistä näköaistia, suosii erittäin epiteettien käytäntöä -sekä muitakin pysyväisiä lausetapoja, jotka useasti palajavat ja -runoelman vakavina tunnettuina kannatuspylväinä viehättävät kuulijan -mieltä, semmoisia kuin Kalevalassa: "Sanan virkkoi, noin nimesi", -taikka Homerolla: "Ilmestyipä jo varhainen ruususorminen Eos". -Varsinkin epiteetit ovat huomioon otettavat, niinkuin: _seppo_ -Ilmarinen, _takoja iän-ikuinen_; Ukko ylijumala, hattarojen -hallitsija, puhki pilvien puhuja, halki ilman haastelija; pilvien -kokoilija Zeus; pitkävarjoinen peitsi j.n.e. Samoin uudemmissakin -kertomarunoissa, esim. Runebergilla. Tähän kuuluu myös se epopean -omituisuus, että kokonaisia kappaleita, esim. puheita, sanasta sanaan -kerrotaan. Eepillinen runoilija ei kiirehdi asiasta toiseen, ennenkuin -hän säntilleen on lausunut lausuttavansa. - -Lyhyesti sanoen olemme siis sankarirunoelmasta saaneet seuraavan kuvan -kertomarunoudesta. - -Eepoksessa asettuu runoilija ulkopuolelle ainettansa ja esittää sitä -kertomuksena menneiltä ajoilta, kuvaillen tapauksia ja henkilöitä -etupäässä sellaisina, kuin ne ulkonaisesti ilmaantuvat. Se pyytää antaa -niin laajaa kuvaa kuin mahdollista niistä oloista, joissa toiminta -tapahtuu, ja vetää sentähden mielellään piiriinsä suuren paljouden -henkilöitä ja asioita, asettaen ne yhteyteen pääaineensa kanssa; näin -muodostuu se usein ajan ja tapain kuvaelmaksi. Eepillisen runouden -esitystapa on objektiivinen, tyyni ja tasainen; se ei riennä eteenpäin -kohisevana koskena, vaan juoksee hiljaa ja juhlallisesti leveänä, -valtavana virtana. Siitä seuraa, että eepillinen Runotar mielihyvällä -viipyy erityiskohdissa ja useasti ottaa kuvataksensa milloin mitäkin -syrjäseikkaa, joten syntyy n.s. välikertomuksia eli episodeja. - - - - -VIIDES LUKU. - -Kertomarunouden lajit: eepos ja romaani. - - -Edellisessä luvussa on tehty selkoa kertomarunouden luonteesta -kansan-epopean pohjalla. Onpa ennen ollut puhe siitäkin, kuinka -eepillinen kansanrunous on kolmea laatua: erottavainen, yhdistäväinen -ja orgaaninen, eli erinäis-, liitännäis- ja yhtenäis-eepos, -niinkuin niitä nykyisemmin on nimitetty. Näissä kaikissa tavataan -sankarirunouden pääominaisuudet, vaikka pienemmät lajit tietysti eivät -voi esittää niin suuren suurta maailmankuvaa eikä samaa henkilöin ja -tapausten moninaisuutta kuin laajat epopeat. Mutta sama eepillisen -runouden luonne ilmaantuu myös taiderunouden alalla, niissä mahtavissa -teoksissa, joissa runoilijat laveissa kertomajaksoissa ovat tuoneet -esiin aikansa ihanteita, kuvaillen arvokkaita aineita ja noudattaen -kansanomaisten sankarirunoelmain esitystapaa. _Taide-epopea_ onkin -ensin mukailemalla kehittynyt kansan-epopeasta. Homeron runot -olivat sekä kreikkalaisten taide-eeposten että etenkin Vergilion -Aeneidin, roomalaisten suurenlaatuisen kansallis-eepoksen, -esikuvina, ja Vergilius oli sitten keskiajan ja renessansin -kertomarunoilijain tunnustettu opas runoustaiteen tiellä. Dante, -Ludovico Ariosto, Torquato Tasso, Luiz de Camões, John Milton y.m. ovat -runoilijaseppeleensä laakereihin kietoneet monta kukkasta, jotka -Homeron rehoittavista laululaaksoista on istutettu Vergilion -runopuistoon ja sieltä poimittu heidän taidettansa kaunistamaan. Heidän -teostensa säännöllisyys, tarinain yhteensommittelu ja taiteellinen -aisti ovat muinaisklassillista perintöä. Mutta antiikista pohjaa verhoo -romantisuuden monivärinen, kimalteleva vaippa ja kunkin runoilijan -erityinen intoisuus antaa hänen teokselleen omituisen luonteen: -Arioston irooninen ritarijuttujen käsittely, Camõesin isänmaanrakkaus, -Miltonin uskonnollinen harrastus j.n.e. - -Taide-epopeain joukkoon sopii myös lukea Dante Alighieri'n -ajatusrunoelma "Divina Commedia". Sankarirunoelmaksi sitä ei sovi -sanoa, ja muutamat esteetikot (esim. Rosenkranz) ovatkin sen asettaneet -"incommensurabelien", s.o. määräämättömien runojen joukkoon, jotka -eivät saa sijaa runouden lajien tavallisessa jaossa. Se skolastinen -mietiskely, jonka nojalle se on perustettu, ei ole tosin eepillisen -käsitystavan mukaista; mutta se maailmankuva, minkä se asettaa -silmiemme eteen, on vielä avarampi kuin tavallisten epopeain, ulottuen -Manalan syvimmästä kuljusta taivaallisen autuuden asuntoihin, maailman -alkuajoista runoilijan omiin päiviin asti, ja kuvaukset todellisesta -elämästä, kertomukset Italian puoluekiistoista ja niihin osaaottaneista -henkilöistä, ovat niin luonnonmukaisia ja perin eepillisiä, että Divina -Commedian kokonaisluonne sittenkin on sama kuin varsinaisen epopean. -Että siinä kuvattuja henkilöitä esitetään tuomittuina -- niin -muistuttaa Hegel -- antaa niille jonkunlaisen plastillisuuden; -iäisyyden lain pysyttäminä he seisovat kuin vaskesta valettuina -silmiemme edessä. - -Ihan toista kehitysjaksoa kuin yllämainitut eepokset ja niistä johtuvat -kertomarunot on Firdusi'n (oikeastaan Abul Kasim Mansurin) Shahnameh -eli "Kuningasten kirja", persialaisten laajan laaja sankarirunoelma, -joka on kuin aaltoileva runouden meri ja rajattomana tulvana viepi -meitä pitkien vuosisatojen läpi. Mutta tämän teoksen alkuosa, johon sen -suuri maine perustuu, on muodostunut iranilaisten ikivanhoista taruista -ja tarinoista ja on siis sekin kasvanut kansan yhteisen, eepillisesti -luovan kuvausvoiman pohjalla. - -Keskiajalla syntyi niissä Euroopan kansoissa, jotka silloin olivat -sivistyksen kannattajina, kertomarunous, jolla oli aikansa väritys. -Etenkin romanilaisissa maissa kehkisi se hartaasta tunteellisuudesta ja -ihmeitä suosivasta mielikuvituksesta vuotanut maailmankäsitys, joka on -keskiajalle omituinen ja jota tämän teoksen ensimmäisessä kirjassa olen -koettanut kuvailla. Siitä se sai _romantisuuden_ nimen, joka -sittemmin meni perinnöksi myöhemmälle, "uusromantiselle" runouden -suunnalle, joka pyrki uudistamaan keskiajan ihanteita. Huomattava on, -että romantinen henki keskiajalla kuitenkin hallitsi yhtä hyvin -germanilaisia kuin romanilaisiakin kansoja ja että germanien -kansallisluonne ehkä pääasiallisesti vaikutti romantisen katsantotavan -syntymiseen, vaikka sen hedelmät ensin kypsyivät romanilaisissa maissa. --- Länsimaan kansojen omat sankarimuistelmat, itämailta tulleet sadut, -kirkon legendat ja mystillisen fantasian luomat ihmetarinat sekä -muinaisklassillisesta kirjallisuudesta ammennetut kertomukset antoivat -Ranskan, Saksan ja Italian keskiaikaiselle eepokselle runsasta -sisällystä. Romantisen väririkkauden jälkiloiste havaitaan vielä -ylempänä mainituissa uudennus-ajan runoilijoissa, etenkin Ariostossa ja -Torquato Tassossa, jotka molemmat, tosin eri tavalla, vielä -käsittelivät keskiajan aineita. - -Tästä näkyy, että sankarirunoelman luonne aikojen kuluessa on -vähitellen muuttunut: puhtaaseen objektiivisuuteen sekaantuu yhä -enemmän tunteellisuutta; sisäkohtaiset seikat tulevat yhä enemmän -kuvailun esineeksi tai tapausten vaikuttimiksi; puhtaaseen -eepillisyyteen sekaantuu siis lyyrillisyyttä (tai draamallisuutta). -Tämä onkin uuden-aikuisen kertomarunouden tunnusmerkkejä, samalla kuin -se sisällyksenkin puolesta menee ulkopuolelle sankarirunouden rajoja. -Myöhempinä aikoina on kyllä, milloin suuremmalla, milloin vähemmällä -menestyksellä yritetty sankarirunoelman muodossa esitellä -historiallisia tai tarun-omaisia aineita. Mutta nykyaika on yhä -loitommalle poikennut alkuperäisestä luonnontilasta ja muinais-ajan -katsantotavasta; se ei voi enää pitää ihmisten kohtaloita umpisilmäisen -sallimuksen tai hänen ulkopuolellaan olevain voimain määrääminä; -vaan kaikessa on hänen oma tahtonsakin lukuun otettava. Suuret -historialliset tapaukset ovat saaneet toisen, vähemmän yksinkertaisen -muodon, joka sopii paremmin muiden runouslajien kuin varsinaisen -epopean kuvattavaksi, ja tarun-omaiset aineet, semmoisinaan -esitettyinä, ovat nykyään käyneet melkein mahdottomiksi. Kaikki viittaa -siihen, että meidän-aikaisen kertomarunouden tulee etupäässä valita -aineeksensa yksityis-elämän tapauksia, antaen niille kuitenkin -mahdollisuuden mukaan yleisemmän historiallisen tai kansallisen -merkityksen, taikka, jos otetaan aiheita sankarirunouden vanhalta -alueelta, niitä syventää sisäkohtaisen kuvauksen avulla. - -Eepillinen runotar onkin astunut tätä ajan viittomaa tietä. Miten -puhtaasti herooinen, muistotarinasta saatu aine oivallisesti muodostuu -kertomarunoelmaksi, kun sen keskustaksi tehdään luonteenkehitys ja -traagillinen taistelu jumalia vastaan, todistaa Runebergin "Fjalar -kuningas", jossa aate oikeastaan on draamallista laatua; mutta -sallimuksen jättiläishaamu, joka edustaa jumalien valtaa ja -maailmanjärjestystä, antaa runoelmalle kaiken draamallisuuden ohessa -selvästi eepillisen luonteen. Eepillisenä sankarina, jonka siveellisen -maailmanjärjestyksen rikkojana täytyy kukistua, on muutoin Kullervo -Fjalarin edelläkävijä. Mutta koston kamala tehtävä määrää jo edeltäpäin -Kullervon kohtalon; Fjalar kuningas on itsetietoisempi: hän toimii -vapaasti, välttääkseen sallimaa, niinkuin kreikkalaiset sankarit. -Kullervo on siis eepillisempi, muinaisaikojen maailmankäsityksen -pohjalla kasvanut; Fjalar on uudenaikaisen, laajentuneen eepillisyyden -tuote. - -Toisekseen nykyajan kertomarunous paraasta päästä kuvailee -yksityishenkilöin kohtaloita, liittäen ne yleisiin maailmantapauksiin -tai supistaen alansa elämän jokapäiväisiin oloihin. Tämä ei ole -kuitenkaan mitään nykyajalle omituista; vaan jo vanhoista ajoista -saakka viljeltiin epopean ohessa erästä pienempää epiikan lajia, joka -esitteli lyhyitä kuvauksia jokapäiväisestä elämästä. Kreikkalaiset -nimittivät sitä _idylliksi eli eidylliksi_ (eidyllon, kuvanen, -pieni kuva), joka nimi sille on jäänytkin. Varsinaista toimintaa siinä -ei ole; se on paljasta tapain ja luonnon kuvausta. Theokritos, Moskhos -ja Bion kertoilevat kohtauksia Sikelian maaseudun elämästä; heidän -idylleissänsä esiintyy varsinkin paimenia ja kalastajia, mutta muitakin -maalaisia. Tätä laatua ovat myös Vergilion Eklogit. Samassa määrässä -kuin sivistys aikojen kuluessa hienontui ja veti ylhäisemmät säädyt -pois luonnon välittömästä yhteydestä, kasvoi mieltymys maaseudun -elämään ja alkuperäisiin, luonnollisiin oloihin; sivistyneissä syntyi -haikea halu palata luonnon äidinhelmaan, ja silloin idylli muodostui -tämän kaipauksen ilmoittajaksi. Idyllissä koetettiin lukijaa saattaa -pois tavallisen elämän ikävästä yksitoikkoisuudesta ja sivistyksen -tuottamasta turmeluksesta semmoiseen rauhalliseen luonnontilaan, jonka -sopusointua eivät mitkään epäkohdat häiritsisi. Näin syntyivät sitten, -uudemman ajan alkupuolella, etenkin seitsemännellätoista vuosisadalla, -nuo hempeätunteiset paimen-idyllit, joiden henkilöt oikeastaan vaan -ovat sen ajan haaveksivaiset kavaljeerit ja sirot hovineitoset Arkadian -paimenten valepuvussa. Pyrittiin takaisin luonnollisuuteen, mutt'ei -luonnollisuutta oikein ymmärretty. Väärä suunta oli päässyt valtaan; -sillä oikea idylli ei tarkoita pakenemista todellisuudesta eikä koeta -hentomielisyyden verholla peittää olevaisuutta, vaan kuvailee -jokapäiväistä elämää semmoisena, kuin se on, ilman muuta kaunistusta, -kuin mitä runollinen ihannoiminen sallii ja vaatii. Tällaisia -todenperäisiä idyllejä ovat, paitsi yllämainittuja kreikkalaisia ja -roomalaisia kertoelmia, useat kappaleet Runebergin "Idyllein ja -epigrammein" sarjassa ja muutamat Suonion "Kuun tarinoista", esim. -neljäs ilta, tuo kaunis kuvaus Höytiäisen rannoilta; samoin Ahon -Lastujenkin joukossa on monta tunnelmakuvaa, joita sopisi sanoa -idylleiksi. - -Rajaa idyllin ja novellin välillä on usein vaikea määrätä, sillä -edellisen ala on nykyisempinä aikoina laajentunut siten, että -toiminnalle on suotu enemmän sijaa, ja tällä tavalla paljaasta -luonnon- ja tapainkuvaelmasta on kasvanut pieni kertomus. Toiselta -puolen novelli juuri nykyaikana vallitsevan tunnelmasuunnan kautta, -joka kertomuksessa suosii situatsiooni-maalausta, on yhä lähestynyt -idylliä. Mutta idyllin tunnusmerkkinä pysyy aina, paitsi sen -suhteellisesti vähempää laveutta, se ala, mikä alusta alkain on ollut -sen oma: yksinkertaiset tai ahtaammat olot, maaseutu, kansan-elämä, -perhekunta. Sentähden sopii tavallansa sanoa idylleiksi nykyajan -kertomuksia kansan-elämästä. Ihanoita idyllejä olisivat niin-ikään -Runebergin Hanna ja Joulu-ilta, elleivät pituutensa vuoksi paremmin -olisi luettavat siihen kertomarunouden lajiin, joka nyt joutuu -tarkastettavaksi. - -Idyllin juuresta on versonut vesa, joka varttui vahvaksi puuksi, mitä -jaloimmaksi nykyisen kertomarunouden kentällä. Nimeksi sille pantiin -_idyllinen eepos_. Tien osoittajana oli saksalainen Voss; -pohjoissaksalaisen pappilan hiljaisesta kotielämästä hän sai aineen -heksametrillä kirjoitettuun runoelmaansa "Luise". Tämä johdatti Goethen -samankaltaisen runoelman tekoon. Niin syntyi yleisesti tunnettu, oiva -kertoelma "Hermann und Dorothea". Teoksellensa, jonka toiminta -liikkuu pienessä kaupungissa likellä Rhein-virran vartta Ranskan -vallankumouksen aikana, on runoilija osannut antaa suuren -historiallisen ja kansallisen taustan. Näin saavutettiin se -uuden-aikaisen kertomarunouden tarkoitusperä, johon ylempänä -viitattiin; "idyllinen eepos" sai muodostuksensa. Runoelman -sisällyksenä ovat nykyajan tunteet ja riennot; yksityisihmisten ilot ja -surut, heidän luonteensa kehkiäminen rakkauden kautta on kertomuksen -keskus; mutta eteemme aukeneva avara maailmanhistoriallinen näköala -takaa sille varsinaisen epopean vakavuuden ja arvokkaisuuden. Homeron -sankarirunouden esitystapaa on tarkoin noudatettu. Sanalla sanoen, -idyllinen eepos on sisällykseltään idyllin tapainen, mutta -ulkomuodoltaan epopean kaltainen. - -Meidän maassa on tämä runoudenlaji tuottanut kelpo hedelmiä. Mainio -Runebergimme on täällä luonut ikimuistettavat kertomarunonsa, -"Hirvenhiihtäjät", "Joulu-ilta" ja "Hanna", jotka yhtä selvästi kuin -edellämainitut saksalaiset teokset osoittavat idyllisen eepoksen -luonnetta. "Hirvenhiihtäjillä" tosin ei ole sitä maailmanhistoriallista -pohjaa, joka Hermann ja Dorothealle antaa omituisen viehätyksen; mutta -sen sijaan varsinainen kansan-elämä on laajemmalta kuvattu kuin Goethen -teoksessa. Semmoiset välikertomukset kuin Aaron episodi kääntävät -lukijan huomion päätoiminnan rajoista väljemmille aloille. Eikä Suomen -sydänmaalaisten elämä olekaan niin peräti erillään suuren maailman -tapauksista, kuin moni ehkä luulisi; niihin viittaavat entisyydestä -pilkottelevat sodan muistot kertomuksessa vanhasta pyssystä. Se erotus -lienee kuitenkin huomattava näiden runoelmain välillä, että Goethe -enemmän kuvailee tunteita ja mielialoja eli ylimalkain päähenkilöin -sisällisen luonteen kehkiämistä kuin Runeberg, jonka puhdas eepillinen -objektiivisuus sitä vastoin enemmän muistuttaa muinaiskreikkalaista -kertomistapaa. -- "Hanna" ei tarjoo niin laveata näköalaa kuin -"Hirvenhiihtäjät" tai "Hermann ja Dorothea", vaikka se monessa -suhteessa muistuttaa jälkimmäistä; mutta runollisen innon ja värityksen -puolesta se on niiden vertainen. Jos se taas asetetaan Vossin Luisen -rinnalle, niin suomalainen runoilija epäilemättä on voittajaksi -tunnustettava. Hannassa ovat luonteet tarkemmin piirretyt ja -katsantoala on avarampi, eikä niin lumoavaa luonnonkuvausta usein saa -ihaella kuin ne taulut, joita siinä esitetään meidän soreista -saloistamme ja monisaarisista järvistämme. -- "Joulu-illassa" kaukaa -haamoittaa kansain veriset taistelut, jotka tylysti häiritsevät -rauhallisia perhe-oloja, vieläpä vanhalta Pistolilta vievät hänen -vanhuutensa ilon ja turvan; mutta runoelma kokonaisuudessaan, tarkkoine -ja miellyttävine luonteenkuvauksineen, esittää kauniin kuvan -maalaisherrasväkemme elämästä ja eri säätyluokkain läheisestä -yhteydestä ja ystävällisestä välistä. -- _Nadeshdakin_, vaikka -tämä viehättävä runoelma ei ole aivan samaa laatua kuin äskenmainitut -teokset, kuuluu tähän sarjaan. Tuntehikkaampi mieli-ala tuottaa sille -lyyrillisen vivahduksen; mutta ne silmäykset, joita luodaan valtion -kukkuloille, antavat orjatytön kauniille lemmentarinalle laajemman -merkityksen. - -Suomenkieliset runoilijat eivät ole tällä alalla liikkuneet. Näyttääpä -siltä, kuin se eepillinen kuvausvoima, joka muinoin loi Kalevalan, -olisi nykyisestä polvikunnasta peräti hävinnyt. Vai sekö lienee syynä, -ett'ei kukaan uskalla kilpailla "pohjoismaiden runoilija-kuninkaan" -kanssa, joka jo on anastanut nuo piirit, -- maaseudun elämän -talonpoikien ja säätyläisten keskuudessa, -- joissa on tarpeeksi -luonnon-omaista tuoreutta, että niistä voi valua tämänkaltaista, -kotimaan oloja esittävää kertomarunoutta? Vaan pitäisihän toki Suomen -kansan monivaiheisissa ja monenmuotoisissa elämänsuhteissa vielä olla -paljon aiheita tarjona. Ja jos ei noita suuria epopean-kaltaisia -runoelmia hevillä synnykään, miksi ei noita keveämpiä, vaatimattomampia -eepoksia ole ilmaantunut, joiden sopii käsitellä mitä kertoma-aineita -tahansa? -- Vaan palatkaamme puheenaolevan runouden-lajin -selittämiseen. - -Niinkuin taide-epopea ja idyllinen eepos vastaavat kansan-epopeaa, -niin on semmoisiakin taiderunoelmia, jotka ovat erinäis- ja -liitännäis-eeposten kaltaisia. Lyhyt sankariruno on esim. Runebergin -"Hauta Perhossa". -- Mutta löytyypä vielä koko joukko kertomarunoja, -joita ei sovi lukea sankarirunoelmiin eikä idylleihin tai idyllisiin -eepoksiin. Ne ovat sisällykseltään hyvin vaihtelevia ja saattavat -pukeutua mitä erilaisimpiin runomuotoihin. Toisissa huokuu lyyrillinen -henki ja nämä rakentavat epiikan puolelta sillan lyyrilliseen -runouteen. Jos esimerkkeinä mainitaan Runebergin "Mustalainen", Byronin -syvätunteiset kertoelmat, niinkuin "Abydon morsian", "Saari" y.m. ja -Franzénin "Julie de St. Julien eli Vapauden kuva", niin näistäkin jo -huomaa, mikä sisällyksen ja käsittelytavan moninaisuus voi ilmaantua -tällä laajalla alalla. Kaikille näille kirjallisuuden tuotteille -yhteisesti sopii _runollisten kertoelmain_ epämääräinen nimi. -Helposti nähdään, kuinka rajat tässä kohden ovat epävakaiset. -Runollinen kertoelma lähestyy toiselta puolen uuden-aikuista -taide-epopeaa sekä idylliä ja idyllistä eeposta, niinkuin myös -pian mainittavia kertomarunouden pienempiä lajeja; toiselta -puolen se koskettelee ballaadin alaa, ja kun se saattaa esiintyä -suorasanaisessakin muodossa, on sillä monta yhtymäkohtaa novellinkin -kanssa. - -Mutta ennenkuin jätämme eepoksen, meidän vielä tulee silmäillä muutamia -kertomarunouden lajeja, jotka luonteeltaan ovat aivan omituisia; ne -ovat nuo pienemmät lajit, joihin äsken viitattiin: taru, tarina, satu -ja legenda. - -_Taru_ (jumalaistaru) eli _myytti_ on se alkuaines, josta kansojen -tarustot eli mytologiat ja niinmuodoin suureksi osaksi epopeatkin ovat -rakentuneet. Se on kertoelma jumalista tai jumalallisista olennoista -(haltioista, puolijumalista y.m.) taikka ihmeellisistä esineistä ja -tapauksista, joiden avulla luonnonuskonnoissa koetetaan selittää -maailman-arvoitusta. Tarut sulautuvat sitten sekä toistensa että -monenlaisten muiden kertomusten kanssa yhteen eepillisessä -kansanrunoudessa. Kalevalassa esim. ovat sellaisia taruaineita -kertomukset Sammosta, isosta tammesta, auringon ja kuun kätkemisestä, -muita mainitsematta. -- Eepillisten kansanrunojen toisen pääosan -muodostavat _tarinat_, jotka liittyvät historiallisiin muistoihin; ne -henkilöt ja tapaukset, jotka tehokkaasti ovat vaikuttaneet kansan -mieleen, elävät siinä kauan aikaa, mutta joutuvat samalla kansan -kuvausvoiman muodostettaviksi. Kuinka vapaasti se siinä kohden -menettelee, näkyy Kantelettaren runoista "Viipurin linnan hävitys" ja -"Kaarlen sota". Kuinka erinomaisen kiitollisia aiheita runoilija saattaa -ammentaa tästä kansanomaisen mielikuvituksen lähteestä, sekä taruista -että tarinoista, on ennen huomautettu. Tunnettuja tarinoita, joita -runoudessa on käytetty, on esim. kertomus Wilhelm Tellistä, samoin Lear -kuninkaan vaiheet ja Faust, johon jälkimmäiseen tietysti on sekaantunut -paljon keski- ja uudennus-ajan magian-uskoa. - -Ihan toista laatua kuin tarina on tuo kuvausvoiman esikko, jota -vakahinen lapsenmieli kuitenkin pysyttää iäti nuorena, _satu_. Se -on syntynyt noina kansojen alkuaikoina, jolloin luonnonjärjestys vielä -oli ihmiselle tuntematon ja hän kaikkialla näki ihmeitä, mutta samalla -piti niitä ihan luonnollisina. Tämä alkuperäinen käsitystapa on sadussa -säilynyt. Se on kuvausvoiman vapaata leikkiä, jonka valtaan ihminen -täydellisesti antautuu, unohtaen hetkiseksi, että elämä on taistelua -välttämättömyyttä vastaan. Hän siinä luo itsellensä maailman, jossa -tavalliset luonnonlait kadottavat voimansa ja kaikki siis on -mahdollista. Mutta siinä piilee samalla hämärä aavistus, että ihminen -sittenkin on vapaa olevaisuuden kahleista ja että hän henkensä voimalla -saattaa tehdä luonnon palvelijakseen, vaikka se aika, joka sadun -synnyttää, ei voi sitä vielä täysin ymmärtää, vaan tulevaisuus sen saa -selvittää ja toteuttaa. Tuntuuhan siltä, kuin nuo jutut ilman läpi -kantavista siipihevosista, itsestään kulkevista laivoista ja monesta -muusta ihmekapineesta viittaisivat ihmisneron myöhempiin keksintöihin. -Mutta onpa sadussa joku aavistus siitäkin, että iäisten luonnonlakien -mielivaltainen rikkominen oikeastaan on pahaa; siitäpä nuo ilkeät -noidat, jotka taikaneuvoillaan vainoovat viattomia ihmisiä. Siinä -kuitenkin ilmaantuu sadun naiivi kanta, että heidät voitetaan -samanlaisilla taikakeinoilla. Huomattava on, että meidänkin -kansansaduissa tietäjän suurihenkinen, syntysanoihin perustuva -loitsuvoima, jolla muutoin saadaan aikaan mitä jaloimmat toimet, -harvemmin tulee kysymykseen; ne ihmetyöt, joista niissä kerrotaan, ovat -paljoa alhaisempaa laatua. Satujen tavallisen sisällyksen tuntee -jokainen: kuninkaanpojat ja kuninkaantyttäret pelastuvat ihmeellisellä -tavalla kaikista kadehtijain virittämistä pauloista; yksinkertainen -nuorukainen tai huoleton hulivili saatetaan onnen ohjauksella -pelastamaan joku prinsessa ja tulee viimein rikkaaksi ja mahtavaksi, -j.n.e. Näin ihminen pääsee onnensa perille, ja tämä onni on -luonnonomaisen katsantotavan mukaan enimmiten ihan ulkonaista laatua, -loisto ja mahtavuus ja etenkin "hyvyyksien" saavuttaminen. Mutta se -tulee harvemmin niiden osaksi, jotka miehuullisesti taistellen sitä -etsivät, kuin niille, jotka arvioimatta heittäyvät sallimuksen -huostaan; sillä ihmisen paras turva on viaton vilpittömyys ja -antautuminen sattumuksen ohjaukselle, jossa kuitenkin ilmaantuu -salainen, kaikki hyväksi saattava johto. - -Että huumori, keveä leikillisyys, mielellään liittyy Saduttarelle -kumppaniksi, on ihan luonnollista, ja yhtä luonnollista on, että satu -ihmiskunnan lapsuuden tuotteena erittäin sopii lasten mieluisaksi -huvittajaksi. Mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan saattaa se sisältää -totuuden ytimen, joka edistyneemmällekin antaa miettimisen aihetta. -Syvän ajatuksen kannattajaksi on se usein tullut taiderunouden alalla; -sellainen on jo antiikisessa kirjallisuudessa Apulejon tarumainen -kertomus Amorista ja Psykhestä, ja moni Andersenin ja Topeliuksen satu, -vaikka lapsille kirjoitettu, kätkee helppotajuisten kuviensa alle syvän -elämänviisauden. -- Toisinaan satu kasvaa pitkäksi kertoelmaksi tai -sisältyy tärkeänä aineksena suurempaan runotuotteeseen, esim. -eepokseen, niinkuin näkyy Arioston "Orlando furiososta" ja Wielandin -Oberonista. - -Tuskinpa on sitä kansaa, jolla ei olisi vanhastaan suusta suuhun -kulkevia satuja. Tunnettua on, kuinka meillä on runsas kansansatujen -aarteisto, samoin kuin heimokansallamme virolaisillakin, niinkuin muun -muassa Kreutzwaldin kokoelma "Eesti rahva ennemuistesed jutud" -todistaa. Suomalaisessa sadustossa tulee ylempänä mainittujen aineiden -lisäksi vielä Hiidet ja Pirut, jotka nähtävästi tarkoittavat samoja -olentoja, ehkä Suomenmaan alkuasukkaita. -- Muiden kansojen tuotteista -muistettakoon vielä arabialaisten tunnetut "Tuhannen ja yhden yön" -sadut, joissa itämaan upeasti uhkuva mielikuvitus on saanut kohota -luontonsa mukaiseen lentoon, ja saksalaisten kansansadut, jotka J. -Grimm on toimittanut julkisuuteen. Yleensä kansansatujen piirissä on -vilkas vuorovaikutus kansojen välillä, koska ne suorasanaisen muotonsa -tähden helposti leviävät maasta maahan, kielirajoista huolimatta. -Useilla on yhteisenä lähteenä vanha indialainen satukokoelma -Hitopadesa. -- Mutta vaikka satu oikeastaan taimii ja versoo -kansanrunouden tuoreessa maassa, ovat taiderunoilijatkin -- -johon jo ylempänä viitattiin -- mielellänsä vaeltaneet sen -taikamaailman viehättäviä polkuja. Erityisenä sadun muunnoksena on -vielä muistettava _eläinsatu_, niinkuin se tarkoittelusta vapaana -ylenee kansanrunouden maaperästä, jolloin se saattaa laajentua -_eläin-eepoksenkin_ muotoon, niinkuin "Satujen ja tarinain" -kolmannessa osassa. Luonnollista onkin, että ihminen alkuperäisellä -sivistyskannallaan, kun eläimet esiintyvät hänen täysivertaisina -tovereinansa, asettaa ne päähenkilöiksi kertomuksiin, joissa ne -ihmisenkaltaisina saavat toimia kukin oman luonteensa mukaan. - -Neljäs nyt puheena-olevista eepillisen runouden pienistä lajeista -on _legenda eli pyhimystaru_. Se on uskonnollisen innon ja -mielikuvituksen tuottama kertomus ihmeellisestä tapauksesta, jonka -merkitys on hengellistä laatua, etenkin pyhimyksistä ja heidän -toimistaan. Sellaisia syntyi varsinkin kristinuskon alkuaikoina, kun -kirkon pyhimykset ja heidän elämänsä vaiheet anastivat ihmisten -mielissä entisten jumalaistarujen sijan. Semminkin keskiajalla ne -tulivat tärkeiksi ja silloinkin karttui uusia pyhimystaruja. Moni -tällainen kertomus sisältää paljon vienoa runollisuutta. Papit olivat -alkuansa kirjoittaneet ne muistiin kansan luettavaksi, ja siitä niiden -nimikin johtuu (legenda = luettava). Mutta pian kansojen oma -kuvausvoima valloitti tämän alan, esitellen kirkon tarjoamat -kertomukset oman luonteensa mukaan, usein käyttäen vanhan -kansanrunouden muotoja. Esimerkkeinä mainittakoon meidän -kansanrunoudestamme "Mataleenan vesimatka" ja "Pispa Heinrikin surma" -sekä taiderunouden alalta Runebergin kaunis legenda "Jouluaatto". - -Ennen jo mainittiin, ett'ei runomittainen ulkomuoto ole välttämätön -jokaiselle runouden tuotteelle, vaan että muoto myös saattaa olla -suorasanainen. Sankarirunous ja idyllinen eepos, joka ulkonaisesti -kaikin puolin noudattaa sen sääntöjä, ynnä ne eepoksen lajit, jotka -niihin liittyvät, eivät koskaan päältänsä riisu runomittaista pukua; -sitä vastoin idylli ja muut lyhyenpuoliset kertomarunouden lajit usein -kyllä suosivat suorasanaista esitystapaa, vieläpä niin, että satu ja -tarina harvoin suvaitsevat runomitan siteitä. - -Edellisessä jo nähtiin, kuinka kertomarunous yhä enemmin luopui noista -taruaineista, jotka ovat sille omimmat, ja etsi uusia aineita -todenperäisen elämän piiristä; se muodostui sankarirunoudesta yhä -enemmin idyllisen kertomarunon kaltaiseksi. Syynä oli, niinkuin jo -osoitettiin, niiden alkuperäisten, luonnon-omaisten olojen muuttuminen, -joissa epopea oli syntynyt. Mutta runotar on, varsinkin nykyisempinä -aikoina, astunut askeleen edemmäksi ja valloittanut kertomarunoudelle -koko reaalisen elämän karkean alan. Hän ottaa kuvataksensa sitä -semmoisena, kuin sen kokemuksesta tunnemme, sellaisena, kuin se on -nykyajan proosallisen, havaintoperäisen katsantotavan mukaan -käsitettynä, ilman haltioita, ilman yliluonnollisia vaikutuksia, ja -samalla myös ilman sitä jalostavaa, ihanteellista valoa, jonka -idyllinen taide-eepos vielä luopi tuotteihinsa. Näin syntyy -_romaani_, joka monessa suhteessa eroaa varsinaisesta eepillisestä -runoudesta. Sen omituinen, perin realistinen luonne ilmenee jo -ulkonaisesti sen suorasanaisessa muodossa. Kertomarunous jakaantuu siis -kahteen päälajiin; toinen on _eepos_, toinen _romaani_, johon -novellikin on luettava. - -Irtautuessaan eepillisestä alkujuurestaan romaani tietysti ensin etsi -lähinnä olevia aloja: niitä kohtia tässä proosallisessa maailmassa, -joissa rahtunen muinais-olojen luontoperäistä vapautta vielä oli -säilynyt, kaikenlaisia kummallisia tapauksia, seikkailijain ja -kiertolaisten vaiheita y.m., taikka niiden säätyjen elämää, joiden -asema sallii heidän vapautua tavallisten olojen ja tarpeiden siteistä. -Samasta syystä aiheet sittemmin otetaan luonnon yhteydessä elävän -maakansan keskuudesta, taikka Runotar pakenee entis-aikaan tai -semmoisiin maihin, joissa alkuperäiset olot johonkin määrin ovat -pysyneet tahi oudot sivistysmuodot viehättävät katsojan silmää. Nämä -seikat kiinnittävät mielikuvitusta ja antavat kertomukselle runollisen -vivahduksen. Mutta nykyajan romaani koettaa ennen kaikkea tyydyttää -runollisuuden vaatimuksia kuvailemalla ihmisten sisällistä elämää, -jonka heijastukset voivat proosallisimpiakin oloja kirkastaa. Useinkin -se osoittaa, miten arkielämän sakeimmankin kuonan seasta saattaa löytyä -ihanteellisuuden puhtaita kultamuruja, toisinaan halvannäköisen, jopa -naurettavankin kuoren alta. Sentähden _luonteenkuvaus_ on hyvin -tärkeä tällä alalla ja tekojen sisäiset vaikuttimet ovat tarkasti -esiintuotavat. Romaani joutuu niinmuodoin esittelemään ihmismielessä -asuvan ihanteellisuuden taistelua jokapäiväistä ympäristöä vastaan sekä -tosiolojen vastavaikutusta ja siitä johtuvaa sisällistä kehitystä. -Päähenkilön kanta on yksipuolinen; hänen täytyy mukaantua olojen -oikeutettuihin vaatimuksiin, mutta kuitenkin säilyttää aatteelliset -pyrintönsä; näin olot häntä kasvattavat ja hän löytää sovinnon. Mutta -hän saattaa myöskin joutua tappiolle; epäsuotuisat olosuhteet voivat -hänet murtaa. Näin romaani osoittaa _yksityishenkilön luonteen -varttumista ulkonaisten olojen vaikutuksesta_. - -Erittäin huomattavaa on, että romaani aina käsittelee yksityis-elämää -eikä, niinkuin epopea, ihmiskunnan suuria tapauksia ja kansakuntien -yleisiä oloja. Kertomuksen keskuksena ovat yksityisten onnenvaiheet, -yksityisten ilot ja murheet; silloinkin, kun se ryhtyy noita suuria -tapauksia kuvailemaan, se käyttää niitä vaan toiminnan pohjana tai -välikappaleena; pääasiana on aina niiden vaikutus yksityishenkilöin -kohtaloihin ja luonteenkehitykseen. Se näkyy selvästi historiallisista -romaaneista. Walter Scottin Ivanhoessa esim. ei lukijan huomiota -kiinnitetä etupäässä Rikhard Leijonamielen ja Juhanan valtiollisiin -kiistoihin; vaan Wilfred, Rovena ja Rebekka, joiden elämänvaiheet -punoutuvat yhteen noiden historiallisten seikkojen kanssa, pitävät -pääasiallisesti osan-ottoa vireillä. - -Tämä vie meidät itse henkilöihin. Samoin kuin epopeassa, niin on -romaanissakin suuri henkilöin paljous, joilla toiminnassa on jokseenkin -itsenäinen asema; mutta näiden joukossa on kuitenkin yksi, jonka -sisällinen varttuminen on kertomuksen varsinainen aine. Yleensä -romaanin päähenkilö on toisenlainen kuin draaman pääsankari, joka -tehokkaasti vaikuttaa ulkonaisiin oloihin; hän on päinvastoin niiden -vaikutuksen alainen. - -Romaani siis, samoin kuin varsinainen eepos, esittelee ihmisen kohtaloa -enemmin välttämättömyyden kuin vapaan tahdon kannalta. Mutta toiselta -puolen epopeankin sankari on toisenlainen kuin romaanin. Eepillinen -sankari on kansansa tai aikakautensa rientojen kannattaja ja kaikin -puolin sopusoinnussa ympäristönsä kanssa; kansansa edustajana hän -taistelee ulkonaisia vihollisia vastaan, mutta sisällistä taistelua -hänessä ei ole. Romaanin päähenkilöllä on siinä suhteessa eepillinen -luonne, ett'ei hän ponnistele maailman ankaraa maininkia vastaan, vaan -antaa, myötävirtaa kulkien, olevaisuuden aaltojen itseänsä kannattaa. -Mutta vaikka hän niinmuodoin ei pyydä johtaa tapausten kulkua, on hän -ristiriidassa tosiolojen kanssa, jotka vastustavat tai edistävät hänen -luontaista kehitystänsä ja samalla kuitenkin häntä sisällisesti -muodostavat ja kypsyttävät. Näin hän vähitellen etenee sopusointuun -niiden kanssa tai sortuu niitä vastaan taistellessaan. Tämä on tuo -yllämainittu alkuperäisen ihanteellisuuden taistelu olevaisia oloja -vastaan. Sentähden saattaakin lyhyesti kertoa monen romaanin -sisällyksen seuraavalla tavalla: kokemattomana, mieli täynnä korkeita -ihanteita tai kumminkin maailman petollisuutta aavistamatta, astuu -nuorukainen sen mutkallisille poluille; hänen tuulentupansa haihtuvat -toinen toisensa perästä; mutta noiden ihanteiden oikea ydin vaan -vahvemmaksi vahvistuu elämän myrskyissä ja viimein hän löytää -todellisen elämänviisauden aarteen. Saattaapa välisti toisinkin -tapahtua; semmoiset luonteet, jotka kovat kohtalot tai omituiset olot -ovat väärin taivuttaneet, voivat vasta kokemuksen kautta johtua -siveellisiä ihanteita tunnustamaan. Näin Jukolan veljekset, koettuansa -metsäläis-elämän hankaluutta, tulevat älyämään sivistyksen arvon. -Taikka on sellaisiakin oloja, joissa ei kestä alkuperäinen -ihanteellisuus tai jotka eivät ole omiansa luonnetta kasvattamaan, ja -silloin yksilön henkinen ja aineellinen olento murtuu. Nämä -huomautukset ovat vaan muutamia viittauksia romaanin yleiseen luontoon; -ett'eivät ne tyhjennä sen koko ainevarastoa, oivaltanee jokainen. - -Yllämainitusta näkyy, että romaanin "sankari", niinkuin joskus on -muistutettukin, saa tämän nimityksen pikemmin pilalla kuin toden -perästä; sillä hän on yleensä enemmän vastaan-ottava kuin toimivainen. -Tästä koituu muutamia vaikeuksia päähenkilöä valitessa ja kuvaillessa. -Hänen luonteensa joutuu helposti liian miedoksi, värittömäksi. -Entisaikoina moni kirjailija luuli sankarinsa erittäin miellyttävän -hienotunteista lukijaa, jos hänestä tehtiin kaikkien hyvien avujen -esikuva; vähän jalomielisyyttä, hiukan uljuutta, pikkuisen -viatonta vilpittömyyttä ja joku määrä typerää hentomielisyyttä, ja -sankari-ihanne oli valmis! Mutta tämä oiva resepti on nyt jo -vanhettunut. Uudempi realistinen ja psykologinen suunta on siinä -kohden tehnyt paljon hyvää. Nykyaikana sopii pikemmin varoittaa -romaaninkirjoittajia luomasta päähenkilöitä, jotka eivät voi täysin -määrin saavuttaa lukijan myötätuntoisuutta. Usein esitetään -siveellisesti heikkoja tai sairasmielisiä ihmisiä, vieläpä semmoisia, -joiden sielun-elämä on mielipuolisuuden rajalla; niin esim. -Tavaststjernan romaanissa "Barndomsvännerna". Mutta ylimalkain ei ole -helppo päähenkilön kuvauksessa yhdistää piirteitä, jotka ilmaisevat -lujaa ja omintakeista sekä yht'aikaa miellyttävää luonnetta, ja samalla -osoittaa kehittymistä yhä suurempaan selvyyteen ja itsenäisyyteen. -Romaanisankarille omituiseen passiivisuuteen tulee sekoittaa sopiva -määrä aktiivisuutta. Sentähden tapahtuukin sangen usein, että joku vaan -harvoilla piirteillä esitetty sivuhenkilö onnistuu paremmin ja vetää -enemmän huomiota puoleensa kuin itse pääsankari, joka vaatii runsaampaa -kuvailua. Ett'ei romaanikirjallisuudessa kuitenkaan ole puutetta hyvin -luonnistuneista päähenkilöistä, ei tarvitse mainita. Esimerkkeinä -olkoot Norjan uudemmasta kirjallisuudesta Kiellandin laivuri Worse ja -molemmat päähenkilöt Lien tunnetussa kertomuksessa "Luotsi ja hänen -vaimonsa" sekä koomilliselta alalta meidän omasta kirjallisuudestamme -Jukolan veljekset Kiven suuresta romaanista, joista jokainen, kaiken -yhtäläisyyden ohessa, on ihan omituisella tavalla ja verrattomalla -taidolla kuvattu. Tahtoisinpa vielä novellikirjallisuudestamme -huomauttaa sitä eheää luonteenkuvausta, joka on Kauppis-Heikin -Aliinassa. Tuntuupa melkein siltä, kuin naisen luonne ja olot useassa -suhteessa melkein paremmin kuin miehen soveltuisivat romaanin -yllämainittuihin vaatimuksiin. - -Sitä tarkkaa luonteenkuvausta, jolla päähenkilö on tuotava näkyviin, -vaatii romaani muidenkin henkilöin esittämisessä, vaikka se tietysti -voi tapahtua aivan lyhyesti, muutamilla hyvin osatuilla piirteillä. -Joskus on useampiakin päähenkilöitä, etenkin kaksi rakkauden siteillä -yhdistettyä. Mutta toisinaan, varsinkin uudemmissa romaaneissa ja -novelleissa, toiminnan ala niin laajenee, ett'ei voi puhua mistään -varsinaisesta päähenkilöstä; tapaukset kehkiävät ja solmeutuvat yhteen -useitten rinnakkaisvaikutuksesta. Niin on esim. Fritz Reuterin -tosikoomillisessa kertoelmassa "Maamies-ajoiltani" ("Ut mine -Stromtid"); Bräsigin persoona siinä kyllä aina ylinnä kohoaa näkyviin, -mutta hänen kohtalonsa ei ole kuitenkaan kertomuksen pääaineena. Tekijä -tahtoo antaa yleiskuvan pohjois-Saksan maalais-elämästä ja eri -henkilöillä on siinä kullakin määrätty paikkansa. Tämä on oikeastaan -epäsäännöllisyyttä, mutta saa selityksensä siitä, että romaani, -niinkuin epopeakin, pyytää antaa suurta maailmankuvaa, ja koska se -etupäässä kääntää huomionsa yksityis-elämään, muodostuu siitä _tapain -kuvaus_. Sellainen on jokainen varsinainen romaani siinäkin -tapauksessa, että yhden henkilön sielun-elämä on sen kannattajana; jo -siihen, että ympäristön vaikutus hänen sisälliseen kehitykseensä on -tuotava esiin, sisältyy se vaatimus, että tämä ympäristö on tarkasti -kuvattava. - -Muuten romaani ylimalkain esitystavassaan ja suunnittelussaan noudattaa -samoja lakeja kuin epopeakin. Se kertoilee tarkkaan, tyynesti ja -tasaisesti sekä viipyy mielellään yksityiskohdissa, joten syntyy paljon -välikertomuksia. Se suosii moninaisuutta sekä henkilöin että toiminnan -puolesta. Pääerotus sen ja epopean välillä on vaan siinä, että -romaanissa kaikki on sisällisempää, itsekohtaisempaa, niinkuin myös -siinä, että se on realistisempi ja siis esityksessään rohkeammin kuin -juhlallinen eepos kajoo jokapäiväisimpiinkin erityisseikkoihin. -- Aimo -esimerkin tuosta moninaisuudesta tarjoo Dickensin tunnettu "David -Copperfield"; siinä näkyy monilukuinen, kirjava sarja mainiosti -esitettyjä henkilöitä (joku on laskenut niitä olevan noin kolmesataa). -Toisia on laajemmin kuvattu, toisia vaan muutamilla kynänpiirteillä; -mutta kaikki astuvat ilmielävinä silmiemme eteen. - -Tärkeimpiä luonteen muodostajia on rakkaus, se kun, yht'aikaa -aistillisesta ja henkisestä juuresta kasvaneena, valtaa koko ihmisen -ja voimallisimmin hallitsee nuoruuden tunne-elämää, jolloin -maailmankatsanto juuri saa määrätyn suuntansa. Sentähden sillä kaikkina -aikoina on ollut tärkeä sija romaanikirjallisuudessa, vieläpä siihen -määrään, että vanhemmat romaanit melkein yksin-omaisesti ovat -lemmenjuttuja. Uudempina aikoina ovat kuitenkin useat muut motiivit -yhdenvertaisina astuneet rakkauden rinnalle. - -Olemme havainneet suuren yhtäläisyyden eepoksen ja romaanin -esitystavassa; moni ehkä luulisi erilaisuuden kumminkin ilmaantuvan -siinä, että jälkimmäinen paljoa enemmän kuin edellinen pyytää jännittää -lukijan mielenkiintoa. Niin ei ole kuitenkaan asian laita. Tuo -ylenmääräinen jännittäväisyys, jota tavataan monessa nykyajan -romaanissa, on vaan ihmisten luontaisen uteliaisuuden väärinkäyttämistä -eikä suinkaan välttämätöntä. Hyvän romaanin, niinkuin yleensä jokaisen -hyvän runoteoksen, paras tunnusmerkki on päinvastoin, että se uudestaan -luettuna miellyttää yhtä paljon tai vielä enemmän kuin ensi kerralla. -Todellisen huvituksen tällaista teosta lukiessa saa vasta, kun -tarkastaa, miten kutakin eri kohtaa on kuvattu ja kaikki sitten -muodostaa kokonaisuuden; jos vaan malttamattomasti rientää eteenpäin -nähdäksensä, "kuinka käy", tai tyydyttää uteliaisuutensa lukemalla -lopun ennakolta, niinkuin lyseolaisten ja koulutyttöjen on tapana, niin -se osoittaa vielä puuttuvaa käsitystä ja kehkiämätöntä runouden-aistia. - -Tavallisessa puheessa erotetaan runous ja romaani toisistaan, -muistamatta, että romaanikin on runoutta. Vaikka tällainen erottaminen -kaunotieteen kannalta ei ole oikeutettu, niin siinä piilee vaistomainen -tunne siitä, että romaani on lähempänä proosaa kuin muut runouden -lajit. Vanhemmat esteetikot eivät tahtoneetkaan myöntää romaanille -täyttä runollista arvoa, pitäen sitä pilaantuneena eepoksena. Tämä oli -kuitenkin väärin. Sillä on oma, selvästi huomattava tehtävänsä: sen -tulee pakoittaa jokapäiväisen elämän nummet ja louhikot runouden viljaa -kasvattamaan. Mutta tästä taistelusta jylhää luontoa vastaan koituu -sille itsellekin vaaroja; voitettu proosallisuus nousee kapinaan -voittajaa vastaan. Kahdella tavalla romaanintekijä voi joutua -kiusaukseen. Hän saattaa asettaa uteliaisuuden kiihoittamisen -päämääräkseen ja siten tehdä romaanin paljaaksi huvituskeinoksi taikka -käyttää kertomusta välikappaleena kaikenlaisten tarkoitusten -edistämiseksi, joilla ei ole mitään tekemistä tosi-runouden kanssa. -Kummassakin tapauksessa proosallisuus pääsee voitolle. Edellistä laatua -on suuri osa vanhemmasta romaanikirjallisuudesta; keksittiin mitä -kummallisimpia seikkoja, joiden oli määrä tyydyttää lukijain -uteliaisuutta ja kiihoittaa heidän mieltänsä, eikä aatteellisesta -tarkoitusperästä ollut puhettakaan. Jälkimmäisessä tapauksessa romaani -ottaa selvittääksensä kaikenlaisia tieteellisiä, uskonnollisia tai -yhteiskunnallisia asioita, antaa siveellisiä neuvoja j.n.e.; nykyään -varsinkin "ajan kysymykset" ovat romaanin sisällyksenä. Täten se joutuu -tendensikirjallisuudeksi, josta toisessa paikassa on puhuttu. Sama -virhe ilmaantuu silloinkin, kun kirjailija tahtoo naturalistisella -tavalla muka tutustuttaa lukijaa tosi-elämään ja, viittaamatta sen -syvempään merkitykseen, tuopi esiin sen varjopuolia. Esitys vaipuu -silloin proosallisuuteen, koska paljas epäkohtien tunteminen ja siitä -johtuva negatiivinen elämänviisaus asetetaan tarkoitusperäksi. - -Näiden proosan puolelta uhkaavain vaarojen pitäisi olla varoituksena -romaaninkirjoittajille, että vaan hartaammin koettaisivat säilyttää -sitä runollisuutta, jota ihanteellinen katsantotapa, lämpimät tunteet -ja arkipäiväisyydestä vapautunut mielikuvitus antavat halvimmillekin -aineille. Mutta toiselta puolen on myönnettävä, että, vaikka hyvä -romaani voi sisältää yhtä paljon runollisuutta kuin mikä muu -kaunokirjallinen teos hyvänsä, paljoa vähempi määrä runollisuutta -riittää romaanin viehättäväisyyteen kuin niiden kirjallisuuden lajien, -jotka pääasiallisesti perustuvat ideaalisuuteen; sillä useasti -miellyttävä ja älykäs olojen ja luonteiden kuvailu voipi sitä tällä -alalla korvata. - -Ylempänä mainittiin, että romaani yleensä rohkeammin kuin eepos kajoo -jokapäiväisen elämän erityisseikkoihin. Siitä on seurauksena, että -koomillisuudella romaanissa on paljoa laveampi ala. Sitä tavataan tosin -epopeassakin (esim. Iliaassa Thersiten ja Hefaiston esiintyminen, -runsaammin Kalevalassa, jossa se vienona ironiana värähtelee -pääsankarienkin luonteenkuvauksessa); mutta se ei muodosta mitään -erityistä eepoksen lajia. Mitä toisinaan on sanottu koomilliseksi -epopeaksi, kuuluu ihan toiselle alalle, nimittäin satiiriin ja -parodiaan. Koomillisia romaaneja sitä vastoin on paljon, Cervantesin -Don Quijotesta alkaen Kiven Seitsemään Veljekseen saakka. Ja muissakin -romaanikirjallisuuden tuotteissa, joissa ei koomillisuus ole -pohjasävelenä, on sille tavallisesti suotu enemmän tai vähemmän sijaa. - -Näiden selitysten jälkeen luokaamme vielä silmäys romaanin eri lajeihin -ja niiden muodostumiseen aikojen kuluessa. - -Jo muinais-ajan kansoilla, kreikkalaisilla ja roomalaisilla, oli -kirjallisuutensa myöhempinä aikoina romaanintapaisia kertomuksia -(muistettakoon esim. Heliodoros ja Longos); mutta vasta nykyisempinä -aikoina on tämä runouden laji saanut varsinaisen muotonsa ja -merkityksensä. Uudemman ajan romaani sai alkunsa niistä suorasanaisista -jutuista, jotka olivat keskiajan ritari-eeposten jatkona; nimi tuli -siitä, että se syntyi romanilaisissa kansoissa. Kuudennella- ja -seitsemännellätoista vuosisadalla ilmestyi paljon ritari-romaaneja, -jotka sisälsivät mitä mahdottomimpia kuvauksia ritarien urostöistä ja -lemmenseikoista. Nämä antoivat aihetta Miguel Cervantesin kuuluisaan -Don Quijote nimiseen teokseen, joka oikeastaan tarkoitti noiden -liiallisuuksien ivailemista; mutta siitä tulikin ensimmäinen romaani -tämän sanan nykyaikaisessa merkityksessä. Ankarasti siinä pilkataan -ritari-romaanien haaveita, joita pääsankarin kummalliset houreet mitä -hullunkurisimmalla tavalla jäljittelevät; mutta kun La Manchan ritari -näkee kaikki oman mielikuvituksensa valossa, luulee ravintolat upeiksi -linnoiksi ja passaajatytöt hienoiksi linnanneideiksi, taistelee -tuulimyllyjä vastaan j.n.e., niin kuvataan samalla tosimaailmaa, joka -asetetaan vastakohdaksi tälle mielikuvituksen luomalle olevaisuudelle. -Sen ohella päähenkilö kuitenkin osoittaa älyä ja herättää -myötätuntoisuutta; sillä tekijä on nerokkaalla huumorilla osannut -hänessä esittää ihmishengen ihanteellista pyrintöä käsittää maailmaa -oman itsekohtaisen katsantotapansa mukaan ja siitä syntyvää -traagillisuutta, kun tosiolot huomataan olevan sen kanssa -ristiriidassa. Näin Don Quijotessa selvästi esiintyy sekä reaalinen -todellisuus että ihmisen sisällinen kehitys, niinkuin myös näiden -molempain vastakkaisuus, jotka puolet -- niinkuin olemme nähneet -- -ovat romaanin luonteelle omituiset. - -Don Quijote jäi yksinäiseksi, verrattomaksi taidetuotteeksi, ilman -kilpailijaa; mutta se oli hedelmällinen itu, josta kasvoi koko -uuden-aikuinen romaanikirjallisuus. Melkein samaan aikaan kuin -Cervantesin teos syntyi Espanjassa _seikkailijaromaani_ (Quevedon -kautta), joka sittemmin levisi muillekin maille; hyvän käsityksen tästä -kertomuslajista antaa Le Sagen tunnettu romaani "Gil Blas" viime -vuosisadalta. Seikkailijaromaanin rungosta on myös versonut Daniel De -Foen kuuluisa teos "Robinson Crusoe", niinkuin myös kaikki nuo -lukemattomat "Robinsonadit", jotka saivat siitä alkunsa, ynnä muut -kertomukset, jotka vievät lukijansa ulkopuolelle sivistyneen maailman -piiriä asumattomiin saariin tai aarniometsien helmaan. Tämän -kirjallisuuden lajin uudempia vesoja mainittakoon B. St. Pierren "Paul -ja Virginia", Chateaubriand'in "Atala" ja "René" ynnä Cooperin -kertomukset Amerikan uutis-asukkaista sekä _matkustus- ja -meri-romaanit_, joita aikanaan suuresti suosittiin. - -Mutta palatkaamme romaanin vanhempaan kehitykseen. Se -voipi tietysti ottaa aiheensa eri elämänpiireistä. Vanhoista -ritari-romaaneista jouduttiin aivan luonnollisesti ruhtinaiden hoveissa -ja ylimysten seuroissa liikkuviin kertomuksiin, ja näin syntyi -_ylimys-romaani_. Edellisessä jo viitattiin siihen, miten romaani -monesti suosii sellaisia oloja, joissa ihminen saattaa vapauttaa -itsensä jokapäiväisten tarpeiden pakosta eikä elämän proosa siis -aivan ankarasti paina yksityisen itsenäisyyttä; tällaisia oloja -tavataan kansan ylhäisimmissä kerroksissa ja se ryhtyy siis niiden -kuvailemiseen. Samaa laatua ovat yleensä kaikki ne piirit, jotka -pysyvät erillään tavallisen elämän karkeudesta ja joissa ihminen -esteettömästi voi kehitä puhtaaseen inhimillisyyteen ja antautua -hienomman, sievistyneen sivistyksen nautintoon. Niin ylimys-romaanin -rinnalle asettuu esim. _taiteilija-romaani_. Erittäin onnistuneena -esikuvana tästä romaaninlajista sopii mainita Goethen "Wilhelm -Meister", jossa juuri kuvataan äsken mainittua yleis-inhimillistä -varttumista ja joka samalla antaa kuvan Saksan henkisestä elämästä -kahdeksannellatoista vuosisadalla. Mutta jos tällaiset alat ovatkin -paraiten suojeltuina tosi-elämän kalseilta tuulilta, ei ylimyssäädyn -sivistys kuitenkaan aina ole syvin ja puhtain, eikä hienoin -sivistyskään semmoisenaan tuo esiin ihmisluonteen ydintä; paitsi sitä -nämä suljetut piirit eivät voi antaa täydellistä kuvaa kokonaisen -kansan tai aikakauden hengestä ja oloista. Sentähden romaani -mielellänsä siirtyy niihin keskuuksiin, joissa ihmisluonteiden -omituisimmat puolet tavallisesti uhkeimmasti versovat, yhteiskunnan -keskisäätyyn, joka pysyy varsinaisen kansan-elämän yhteydessä, vaan -samassa ottaa osaa korkeampaan sivistyselämään. Tämä on tavallinen -_perhe-romaani_, jonka piiriin kenties enimmät romaaniteokset ovat -luettavat. Se syntyi viime vuosisadan alkupuolella Englannissa -Richardsonin, Fieldingin, Goldsmithin y.m. kautta, sai sitten erittäin -huomattavan muodostuksen Charles Dickensin teoksissa ja elää nykyaikana -kaikkien sivistyskansojen kirjallisuudessa monella eri tavalla -kehittyneenä. Mutta tämä runouslaji laajentuu vielä; se pyrkii yhä -täydellisemmin kuvailemaan kaikkia kansakunnan oloja ja kääntyy -sentähden esittelemään varsinaista kansan-elämää, jossa alkuperäiset, -luonnon-omaiset olot paraiten ovat säilyneet. Näin muodostuu -_kansan-romaani_. Semmoinen teos on Kiven "Seitsemän Veljestä", -joka erittäin hyvin osoittaa tämän romaanilajin luonnetta. -Kansan-romaani ja siihen liittyvä kansan-novelli ovat nykyisempinä -aikoina kaikkialla voittaneet alaa ja ovat meidänkin maassa viljalta -edustettuina, erittäinkin sen johdosta, että kansan syvistä riveistä -moni lahjakas kirjailija on esittänyt kokemuksiansa ja tutun -ympäristönsä elämäntaisteluita. -- Sekä ylimys- että kansan-romaani voi -tietysti samalla olla perhe-romaani; mutta kaikki viimeksimainitut -lajit saattavat myös ulottaa kuvauksensa paljoa laajemmalle. - -Tähän suuntaan käy muutoinkin romaanin kehitys. Se ottaa suuret -valtiolliset tapaukset ja yhteiskunnalliset olot kuvailtaviksi. Näin -syntyy vielä kaksi lajia, _historiallinen_ ja _yhteiskunnallinen -romaani_. Aineensa suuruuden puolesta ne vivahtavat epopeaan. Mutta -huomattava on, mitä jo olen muistuttanut, ett'eivät historialliset -tapaukset ja vielä vähemmin yhteiskunnalliset seikat ole samalla -tavalla aineena romaanissa kuin suuret kansalliset yritykset ja -sankarityöt epopeassa; huomio kiintyy etupäässä yksityisten henkilöin -kohtaloihin. Historiallisessa romaanissa syntyy tosin jonkunlainen -ristiriitaisuus siitä, että suuret ja merkilliset tapaukset syrjäytyvät -niiden kysymysten rinnalla, jotka koskevat yksityisten elämänvaiheita; -mutta toiselta puolen nuo tähdellisemmät olot, joissa henkilöt -toimivat, antavat luonteille syvemmän sisällyksen ja saattavat heidät -semmoisiin tiloihin, joissa heidän sisälliset avunsa paremmin tulevat -näkyviin. Historiallisen romaanin tehtävä onkin osoittaa, miten -tärkeät maailmantapaukset ja kansakunnan yleinen tila vaikuttavat -yksityis-elämään, ja tämä ennen kaikkea oikeuttaa sen olemassaolon. -Samaa sopii sanoa yhteiskunnallisesta romaanista, joka tuopi -ilmi yhteiskunta-elämän syvemmät ristikohdat; runoilijan tulee vaan -varoa, ett'ei yhteiskunnallisten epäkohtien kuvaaminen muutu -tarkoituksen-omaiseksi, niinkuin usein tapahtuu paraidenkin -kirjailijain teoksissa. Tunnettua on, kuinka tärkeä asema tällä -romaanin lajilla on nykyajan kirjallisuudessa. Se onkin oikeastaan -kehittynyt vasta viime aikoina, tämän vuosisadan keski- ja -loppuvaiheilla. - -Historiallisen romaanin perustaja taas, niinkuin yleisesti tunnetaan, -oli Walter Scott. Sittemmin se on juurtunut kaikkien kansojen -kirjallisuuteen; meilläkin se on ruvennut orastamaan, vaikka vähemmin -runsaasti kuin toivottava olisi. - -Edellisessä olen koettanut esittää pääasiallisimmat romaanin lajit; -mutta sanomattakin selviää, että se näiden ohessa vielä voi pukeutua -useihin eri muotoihin, joiden perustuksella saisi monta muutakin jakoa. -Huomattava on myöskin, että romaani -- ihan toisin kuin epopea, joka -aina pysyy juhlallisena, -- voi olla sekä vakavaluontoinen että -koomillinen. Paitsi sitä on vielä muistettava, että kaikki nuo -yllämainitut lajit milloin milläkin tavalla toisiinsa yhtyvät, joten -puheena oleva kirjallisuuden laji siis voi esiintyä hyvinkin -monenlaatuisena. Suuret romaanit, varsinkin historialliset ja -yhteiskunnalliset, laajenevat usein epopean tavalla mitä erilaisimpia -suhteita valaiseviksi yleiskuviksi, rajoittumatta mihinkään erityiseen -elämänpiiriin, niin esim. Manzoni'n mainio historiallinen romaani -"Kihlatut", joka lavein piirtein asettaa silmiemme eteen Italian kansan -olot seitsemännellätoista vuosisadalla. - - * * * * * - -Niinkuin epopean ja idyllisen eepoksen rinnalla on monta kertomarunon -lajia, asettuu romaanin viereen _novelli_ ("uutelo"), joka -kuitenkin liittyy siihen kiinteämmin kuin edellämainitut epopeaan. -Ulkonaisesti eroaa novelli romaanista lyhyytensä kautta; vaan -sisällinen erotus on siinä, että romaani pyytää antaa niin laveaa -maailmankuvaa kuin mahdollista ja täydellisesti esittää päähenkilön -luonteen kehkiämistä, mutta novelli kertoo vaan jonkun ratkaisevan -käänteen hänen elämästänsä. Romaanissa ilmaantuu olevaisten olojen koko -runsaus, siinä on pitkä jakso vaihtelevia olokuvia; novellissa on vaan -yksi situatsiooni, yksi olokuva, ja se viittaa vaan välillisesti -ihmiselämän kokonaisuuteen. Toisinaan voipi yhden situatsioonin -kuvaileminen väljetä laveammaksi kertoelmaksi, jolloin syntyy -jonkunlainen välilaji romaanin ja novellin vaiheella. - -Luonteet ovat silloin jo verrattain valmiit ja yhtä ainoaa vaihetta -henkilön elämässä kuvataan romaanin tavallisella laveudella. Semmoisia -teoksia ovat esim. Goethen "Wahlverwandtschaften" ja Ahon "Papin -rouva". Muutoin on yleensä vaikea määrätä rajaa romaanin ja novellin -välillä; laveanpuoliset, luonteeltaan romaaninkaltaiset novellit ovat -varsinkin nykyään hyvin tavallisia. Sellaisia ovat enimmät meidän maan -uusista kaunokirjallisuuden tuotteista, esim. Teuvo Pakkalan -"Lapsuuteni muistoja" ja "Elsa", Alkion "Eeva", Kauppis-Heikin "Aliina" -y.m.m. Mitä muutoin Pakkalan "Elsaan" tulee, niin se oikeastaan -"Vaaralla" nimisen kertoelman kanssa muodostaa varsinaisen -romaanin, joka on rikas oivallisista luonteenkuvauksista. Näissä -romaaninkaltaisissa novelleissa saattaa usein ahtaankin kehyksen -sisällä esittää luonteen vähittäin tapahtuvaa varttumista, niinkuin -viimeksimainituista esimerkeistä näkyy. Varsinaisessa novellissa sitä -vastoin kerrotaan joku tärkeä tapaus, joka muutamilla piirteillä -ilmaisee henkilöiden luonteen-omituisuudet ja ikäänkuin sisältää heidän -elämänsä ytimen. Tällaisia novelleja ovat, muita mainitsematta, Ahon -verrattoman hauskat kuvaelmat "Siihen aikaan, kun isä lampun osti", ja -"Rautatie", jotka samalla avaavat avarampiakin, sivistyshistoriallisia -näköaloja. - -Mitä on puhuttu romaanin luonteesta, tehtävästä ja kuvaustavasta, sopii -kaikki novelliin; ainoastaan siinä suhteessa ne eroavat toisistaan, -että novellin esitys on suppeampi ja suuremmalla nopeudella rientää -loppua kohti. -- Sisällyksensä puolesta novelli jakaantuu niinkuin -romaanikin: löytyypä siis perhe-novelleja, kansan-novelleja -("kyläjuttuja", niinkuin Auerbachin, -- muutoin paljon meidän -kirjallisuudessa), historiallisia ja yhteiskunnallisia novelleja j.n.e. - -Romaanin ja novellin piiriin sopii vielä lukea lyhyet _pilajutut_, -jommoisia esim. kuudennellatoista vuosisadalla suosittiin Saksassa -nimellä "Schwänke", (toisinaan nämä tosin olivat myös runopukuisia), ja -tavallisesti vielä lyhyemmät _anekdootit_, jotka, jos ne ovat -lystillisiä, nekin ovat pilajuttuja. Anekdootti kertoo vaan -yksityistapauksen, joka omituisella tavalla valaisee jotain luonnetta -tai erityisiä oloja. Useimmiten nämä kertomuslajit kuitenkin -tarkoitukseltaan ovat ulkopuolella runouden alaa. - -Runouteen sitä vastoin kuuluvat viime aikoina yhä tavallisemmiksi -tulleet _tunnelmakuvat_, joihin jo ennen on viitattu, ja jotka -liikkuvat idyllin, novellin ja lyriikan välimailla. Tunteiden -esiintuominen on niissä pääasia, mutta kuvauksen tai kertomuksen -muodossa. Runomittaisina ne tietysti ovat lyyrillisiä runoja; mutta -suorasanaisina ne ovat luettavat erityiseksi välilajiksi, joka -sopivimmin on mainittava tässä paikassa. Virkeän tunteellisuuden -elähyttämä luonnonkuvailu voi niille antaa suurenkin runollisen -viehätyksen; varottava on vaan, ett'ei tunteellisuus vaihdu -hempeätunteisuudeksi. Kuinka onnistuneesti saattaa tätä kuvauslajia -viljellä, osoittavat erittäinkin Ahon "Lastut", joista useimmat ovat -tällaisia tunnelmakuvia. - -Kun romaani ja novelli ovat saaneet tehtäväkseen tosiolojen -esittämisen, niin ajan vaihtelevat suunnat niissä ilmaantuvat selvemmin -kuin muissa runouden lajeissa, jotka ovat niistä suhteellisesti -riippumattomammat. Nykyaikana romaanista on tullut yleisimmin suosittu -kirjallisuuden laji, joka lausuu ilmi ja suuressa määrässä muodostaa -lukijakunnan katsantotapaa. Uusien aatteiden ilmaisijana se kilpailee -näytelmärunouden kanssa, mutta helppolukuisena ja yleistajuisena se -leviää laajempiin yleisön piireihin. Syy siihen, että romaani on -saavuttanut tällaisen aseman, on nykyajan omituisessa luonteessa, joka -yht'aikaa -- perin realistisena -- kääntyy ulkonaisen olevaisuuden, -etenkin yksityisseikkojen, tarkastamiseen ja samalla mielellänsä vaipuu -sielun-elämän ilmiöin seikkaperäiseen tutkistelemiseen, niinkuin muun -muassa viime aikoina vahvistuneet ja laajalle leviävät uskonnolliset -harrastukset todistavat. Nämä puolet ovat romaanissa yhdistyneinä. -Sehän kuvailee havainnollisesti luontoa ja ihmis-elämän ulkonaista -puolta, mutta paljastaa myös sielun-elämän sisimpiä tiloja ja muutoksia -yksityiskohtia myöten; eepos ja draama sitä vastoin kuvailevat -yleisemmillä piirteillä, vaikka kuvaus saattaa olla yhtä ponteva. - -Kaikki nykyajan vaihtelevat aatesuunnat esiintyvätkin jyrkimmässä -omituisuudessaan uudemmissa romaaneissa. Se aika on jo ollut ja mennyt, -jolloin romaanimaisuuden käsite sisälsi jotain epätodellista ja -haaveilevaa ja jolloin se, joka romaaneista oli oppinut elämän -tuntemaan, luuli kaikkialla näkevänsä valepukuisia prinssejä ja -prinsessoja ja joka hetki odotti outoja, eriskummaisia tapauksia. -Epätodellisuus nykyaikana päinvastoin useimmin ilmaantuu tosiolevaisten -liioittelemisessa, epäkohtien liian mustiksi maalaamisessa. Puhtaasti -ideaalisen suunnan jälkeen ovat vuorottain valtaan päässeet ylenmäärin -realistinen suunta tai selvä naturalismi, tendensi-suunta (joka, -merkillistä kyllä, monessa teoksessa on tehnyt liiton suoran -vastakohtansa, naturalismin, kanssa), sitten psykologinen romaani, -jonka sielun-elämän selitykset monesti, esim. Dostojewskijn tunnetussa -kertomuksessa "Rikos ja rangaistus", kaiken mestarillisen kuvauksen -ohessa tekevät tuskastuttavan vaikutuksen ja niinmuodoin poikkeavat -runouden varsinaisesta tarkoituksesta, ja vihdoin jonkunlainen -tunnelmasuunta eli uuden-aikuinen romantisuus. Muutamissa -kirjailijoissa, niinkuin Minna Canthissa ja Juhani Ahossa, näemme -useitten tai kaikkien näiden suuntien omituisella tavalla yhtyvän. -Miten romaani täst'edes on muodostuva? Antaako sivistyksen vastainen -kehitys jollekin muulle kirjallisuuden lajille sen aseman, joka nyt on -romaanilla? Nämä kysymykset jäävät toistaiseksi vastausta vaille. - - - - -KUUDES LUKU. - -Lyyrillinen runous. - - -Kaikessa olevaisuudessa on kaksi puolta: uhkeana versoo elämä -kirjavassa moninaisuudessaan, mutta samalla sen ilmiöt kajastelevat -ihmismielen kuvastimessa niinkuin vankat hongat ja lehtevät koivut -metsälammin tyynessä pinnassa. Selvempi, kirkaspiirteisempi on -rannoilla rehoitteleva luonto; mutta noilla vedenkalvossa -värähtelevillä kuvilla on omituinen, salaperäinen viehkeys. Edellistä -sopii verrata eepilliseen maailmankuvaan, jälkimmäisiä lyyrillisen -runouden tuotteisiin. Lyriikka on niiden tunteiden ilmaisija, jotka -ulkonaisten vaikutelmien synnyttäminä liikkuvat ihmisen sydämmessä, ja -antaa siis sekin maailmankuvan, vaikka toisenlaisen kuin epiikka. -Niinkuin eepillinen runous viittaa entisyyteen ja esittelee -kertoelmiansa muistoina menneiltä päiviltä, niin on lyriikka kokonaan -nykyhetken kannattama. Sitä muodostavat -- jatkaakseni ylempänä -käytettyä vertausta -- kaikki satunnaiset väreet veden pinnassa; vaan -seuraavana hetkenä samat vesihelmet valon ja tuulen vaihdellessa -kuvastavat maisemaa ihan toisella tavalla, toisin värivivahduksin, -toisin ulkopiirtehin. - -Lyyrillinen runous niinmuodoin kuvailee ihmisen sisällistä elämää ja -erityistä maailmantajuntaa; sen oikeuttaa tuo vanha, jo Kreikan -viisaitten lausuma totuus, että ihmishenki on kaiken mitta. - -Kun lyyrillinen runous siis tuopi ilmi, mitä tunteita kunakin hetkenä -sydämmessä asuu, ja niinmuodoin on vaihtelevien mielialojen välittömin -osoitus, voisi helposti luulla, että se ajankin puolesta olisi -kuvausvoiman ensimmäinen tuote. Niin ei ole kuitenkaan asian laita. -Oman mielensä, omien tunteittensa tarkasteleminen on vasta silloin -mahdollinen, kun huomio monenlaisten kokemusten ja havaintojen kautta -on ulkomaailmasta kääntynyt sielun-elämän syvyyteen. Niin pian kuin -kansojen vanhimpina aikoina runouden lajit rupeavat toisistansa -eroamaan, anastaa kertomarunous niin valtavan aseman, että lyriikka -kokonaan jääpi syrjälle; vasta yksilöisyyden kehitessä se sitten pääsee -yhä rikkaammaksi varttumaan. Mutta tunteiden sisältö on ensi aikoina -sittenkin kaikille yhteinen. Tällä asteella syntyvät nuo vienon -suloiset, luonnonraikkaat kansanlaulut, joita kaikki kansat ovat -tuottaneet ja joiden kauniimpia kokoelmia on meidän Kanteletar. Niiden -aiheet eivät suuresti vaihtele: rakkauden riemut ja huolet, kodin -kaipaus, yksinäisyyden sumeat mielialat ja yleensä valojen ja varjojen -alituinen vaihtelu ihmissydämmessä. Ihmishenki, herättyänsä sisäisen -elämänsä tuntemiseen, aavistaa rajatonta tehtäväänsä, sen kokonaisuuden -äärettömyyttä, josta yksityishenki ei ole muuta kuin vähäinen -murto-osa, mutta ei voi vielä muodostaa itsellensä selvää miellettä -lähimmästä tarkoituksestansa: siitä tuo haikea halu, syvä ikävöiminen -johonkin tietymättömään päämäärään, tuo apea utuisuus, jota tavataan -vanhimmassa lyyrillisessä kansanrunoudessa. "Soitto on suruista tehty, -murehista muovaeltu." Näin on kaikessa kansanrunoudessa, ja etenkin -meidän suomalaisten lauluissa, joissa vieno surunvoittoisuus sekä -kansallisluonteen että erityisten olojen vaikutuksesta on erittäin -huomattava. Mutta surumielisten laulujen ohessa elämän iloisemmatkin -puolet vähittäin voittavat alaa. Suomen kansalle omituinen huumori -onkin luonut paljoa enemmän hilpeitä, leikillisiä lauluja, kuin mitä -tavallisesti otaksutaan, kun puhutaan lyyrillisen kansanrunoutemme -suruisuudesta. Muistakaamme esim. Kantelettaresta lauluja "Mitä me -tytöt suremme!" tai "Kaks' on kaunista kesällä". Että taas etelämaan -kansat (esim. romanilaiset), oman keveän ja vilkkaan luonteensa mukaan -erittäin kehittävät kansanrunouden iloisempaa puolta, on ihan -luonnollista. - -Aikojen kuluessa laajentuu kansan-omaisen lyriikan piiri; suuret -tapaukset, tärkeät muutokset kansojen elämässä saattavat uusia tunteita -ja ajatuksia herumaan kansan sielusta; syvälle painuneet muistot -muodostuvat tarinoiksi ja säilyvät semmoisina tuleville polvikunnille. -Täten lyriikka taas lähestyy eepillistä runoutta; mutta se käyttää -näitä tarinoita toisella tavalla kuin kertomarunous, se vuodattaa -niihin omat lämpimät tunteensa. Näin syntyy englantilaisten ja -skotlantilaisten ballaadit, tanskalaisten sankarilaulut ("Kaempeviser") -y.m. Meilläkin on tällaisia lyyrillisiä kertoelmia, esim. "Eliinan -surma" ja "Kaloniemen neiti". - -Mutta tällä edistys-asteella on lyriikka jo ehtinyt taiderunouden -rajalle. Samat olot, jotka kansanrunoudelle ovat antaneet näin runsaat -aineet, ovat siihen määrin edistäneet yksityishenkilöin itsenäisyyttä, -että heidän tunne-elämänsä pyrkii omavaraisesti ilmenemään; siitäpä -sitten kasvaa lyyrillinen taiderunous. Kaikkialla, missä tämä -itsenäisesti on ylennyt kansallisella pohjalla, ovat suuret aatteet tai -mahtavat taistelut sille maa-alaa valmistaneet. Kreikassa syntyi -lyriikka vasta noiden suurten muutosten perästä, jotka kukistivat -kuningasvallan ja monien kiistojen jälkeen laskivat päätäntövallan -kansan omiin käsiin; keskiajalla antoivat ristiretket yksityishengelle -sitä omantakeisuutta, joka tuotti trubaduurien ja minnesängerien -laulelmat. -- Sitten lyyrillinen runous kehittyy yhä monipuolisemmaksi, -sitä myöten kuin uudet aatteet ja olosuhteet saattavat yksityishenkilön -sisäisen elämän moninaisempain vaikutusten alaiseksi. Sentähden -lyriikka, vaikka välittömän tunteen tuote, vasta korkeimmalla -sivistyskannalla ehtii täydellisimpään kukoistukseensa. - -Eri tunteet ja mielialat puhkeavat itsestään lauluksi. Laulu onkin -lyyrillisen runouden luonnollinen kannattaja, ja lyriikka on siis -nimen-omaan _laulurunoutta_. Vanhimpina aikoina tosin kaikki -runous on laulannon yhteydessä; suuret epopeatkin ovat kauan kaikuneet -rhapsodien ja runonlaulajain huulilta, ennenkuin niitä ruvettiin -muistoon kirjoittamaan. Mutta laulu ja soitto olivat silloin vaan -satunnainen verho, jonka epopea, itsenäisemmäksi varttuneena, heitti -hartioiltansa. Toisin on lyyrillisen runouden laita. Laulu on sen -sisimmäistä luontoa, sillä molempain lähde on sama: tunteet, -vaihtelevat mielialat. Mutta aikojen kuluessa on lyriikan alkuperäinen -luonto tässä kohden muuttunut; se on vetänyt piiriinsä monenlaisia -aineita, jotka eivät ole suorastaan tunteiden ilmauksia, ja niinmuodoin -irtaantunut laulannon toveruudesta. Sillä lyyrillisen runouden on määrä -antaa kuva ihmisen sisällisestä elämästä kokonaisuudessaan. Mutta jos -ei laulettavuus siis olekaan mikään välttämätön ehto kaikessa -lyyrillisessä runoudessa, niin se kumminkin pysyy tärkeänä -ominaisuutena siinä lajissa, jossa sen alkuluonto on puhtaimpana -säilynyt. Vaikka nykyaikana suurin osa varsinaisestakin lyriikasta on -sävelten apua vailla, niin jokainen tosi-lyyrillinen runoelma sekä -muotonsa että mielialansa puolesta kelpaisi laulettavaksi, jos -säveltäjä siihen keksisi nuotin. Mutta koska lyyrillinen runous -esittelee sitäkin sielunelämän puolta, jossa tunteiden ohessa muillakin -sieluntoiminnoilla on tärkeä sija, syntyy myöhempinä aikoina -semmoistakin lyyrillistä runoutta, joka ei sovi laulettavaksi. - -Lyyrillisen runouden tehtävä on tunne-elämän esittäminen. Mutta -tunteita, noita vienoja hetken lapsia, ei voi semmoisinaan tuoda -kuuluviin. Himmeinä, epämääräisesti värähtelevinä ne liittyvät -mielteisiin; ne muodostavat tuon sielunelämän hämärän pohjan, josta -ajatukset ja pyrinnöt nousevat päivän valkeuteen; mutta itse puolestaan -ne piilevät sydämmen syvyydessä sanoin selittämättöminä, kaikilta -kätkettyinä. Niitä ei voi muulla tavoin ilmaista kuin niiden -mielikuvain avulla, joihin ne yhtyvät, ja näiden kautta itse tunteetkin -selviävät. Kuvausvoima rupeaa niiden apulaiseksi ja tulkiksi, ja yhtä -monilukuiset kuin mielteiden tahalliset ja tahattomat liittäytymiset -ovat runoudessa tunteiden ilmaisukeinot. Kuka voisi kaavoihin järjestää -fantasian vapaata leikkiä, sen tuottamia tuhatvärisiä kuvia? Toisinaan -runoilija murheissansa laulaa pettyneistä toiveistaan ja kuvailee -riemua, jonka niiden toteutuminen olisi tuottanut; toisinaan hän -esittelee uneksimaansa onnea, josta hänen fantasiansa luopi mitä -ihanimpia kuvia. Niin P. Cajander kauniissa runossansa "Tähdet" toivoo -voivansa tähtisarjasta vuodattaa siunausta yli köyhän isänmaamme, ja -samaten Runeberg, kuvataksensa uskollista rakkauttamme sitä kohtaan, -viittaa elämään loistossa ja kultapilvissä, "miss' itkien ei huoattais, -vaan tähtein riemun sielu sais", josta kuitenkin aina olisi halu "tähän -kurjaan kotihin". Ihanteellisuutta etsiessään runoilijan kuvausvoima -mielellään rakentelee vaikka kokonaisia maailmoja kaihonsa tai -luomishalunsa tyydyttämiseksi. Niin H. Heine vie lukijaa ihmemaahan, -jossa lootoskukat loistavat ja kaikki on sopusointuisaa kauneutta. -Usein ilmiöt antavat aihetta jonkun kuvauksen tai tapaussarjan -keksimiseen, johon tunteet saavat purkautua. Esim. Oksasen runossa -"Pikku Annan kuoltua" poismennyttä lasta kuvataan enkeliksi, joka vaan -hetkeksi oli laskeunut maan päälle ja yhäti pysyy isän suojelushenkenä. -Erkon pienessä runokappaleessa "Armaani syntyaika" rakastajan vilkas -tunne koko luonnosta hakee värejä mielitietyn armauden selittämiseksi. --- Runebergin runoelmassa "Lapsuudenmuistoja" ("Barndomsminnen") -kaipauksen tunne palauttaa monenlaisia entisyyden muistoja, joihin -verrataan aavistuksen luomia tulevaisuuden kuvia. Mutta nuo menneen -ajan muistot ovat tunteiden tuottajat, ja usein tunteita tällä tavalla -esitetään niiden mielikuvien kautta, joista ne johtuvat. Niin on -Oksasen "Savolaisen laulussa" ja saman tekijän pienissä runoissa -"Lapsuuteni paikoilta" ja "Kynälampi". Näin tapahtuu etenkin kaikissa -niissä lyriikan tuotteissa, joiden aineena on luonnon tai ihmis-elämän --- muun muassa tapaustenkin -- kuvaileminen. Nämä muodostavat tärkeän -osan lyyrillisestä runoudesta ja otetaan edempänä erittäin puheeksi. - -Tällaiset kuvat ovat itsenäiset; ne ovat lyyrillisen tunteen välittömät -ilmaukset, joita tuodaan esiin, koska se, mitä runoilija tahtoo lausua, -ainoastaan niiden kautta voi tulla ilmi. Niistä tulee erottaa -kuvaannolliset lausetavat, jotka vaan tarkoittavat esitysmuotoa. -Varsinaista kuvaannollisuuttakin lyriikka omituisen luonteensa mukaan -suuresti suosii. Mutta useasti nämä kuvien lajit tulevat hyvinkin -likelle toisiansa. Niin olemme kuvalauseista puhuessamme huomanneet, -kuinka kokonaisen runon sisällys monesti pukeutuu vertauskuvan (etenkin -allegorian) tai olijoitsemisen muotoon, ja varsinkin vertaukseen -lyyrillinen tunne mielellään purkauu silloinkin, kun se ei muodosta -runon varsinaista sisällystä. Schillerin kauniissa runoelmassa "Das -Mädchen aus der Fremde" kuvaillaan fantasiaa ihanaksi immeksi, joka -ihmisille jakelee lahjojansa; se on sekä personifikatsiooni että -allegoria. Siinä esitetty kuva on semmoisenaan runoilijan tunteiden ja -ajatusten ilmoittaja, ja lukijan arvattavaksi jääpi, ken tuo vieras -immyt on. Samanlaatuinen on Oksasen "Palannut runotar", vaikka -runottaren mainitseminen selvittää allegorian merkityksen. Toisissa -runoissa taas yksi vertauskuva hallitsee koko sisällystä, vaikka siihen -selityksenä liittyy se tunnemaailman tai ihmis-elämän kohta, jota -vertaus tarkoittaa. Tavallisesti joku luonnon ilmiö herättää tunteita -ja antaa runoilijalle aihetta mietteisiin. Hän istuu lähteen reunalla, -katsellen, miten pilvet, valoisat, ruusunhohtavat ja tummat, raskaat, -kuvastuvat sen pintaan, ja siitä johtuu runoilijan mieleen, miten ilot -ja surut vaihtelevat hänen sielussaan (Runebergin "Lähteellä"). Taikka -hän antaa henkien laulaa veden synnystä, kuinka se tulee taivaasta ja -sinne palajaa, ja vertaa siihen ihmisen elämää (Goethen "Gesang der -Geister über den Wassern"). -- Yhden vertauskuvan sijassa saattaa myös -olla yhtenäinen vertausten sarja; tätä muotoa tavataan erittäin Erkon -lyhyissä, mietelmäin-tapaisissa runoissa, esim.: - - Puhjetessa kukka puhtahin, - Lehti tuorein hiirenkorvallisna. - Kevähästä kesä kaunihin, - Lintuin laulu silloin suloisinta. - Aamusella päivä armahin, - Kastehelmen kukkaa suudellessa. - Lemmen kukan ensin puhjetessa - Sydän sulin ompi neitosella. - -Vertausta muistuttaa semmoinen mielessä häilyvä, symbolin tapainen -kuva, joka, olematta vertailua, on jossakin yhteydessä lausuttavien -tunteiden kanssa, ja hämärästi niitä kuvailee; sillä molemmat ovat -samanlaisten mielle-assosiatsioonien tuottamia. Sellaisia tavataan -usein kansanlaulujen alkusanoissa ja palaussäkeissä, niin esim. -Desdemonan laulussa,[106] jossa harmahtavan viheriä paju on laulajan -haikean mielialan eduskuva. Samaa laatua ovat nuo luonnonkuvat, jotka -esim. serbialaisten runoissa ovat kertoelman valmistajina; toisinaan ne -suorastaan siihen johtavat, toisinaan ovat erinänsä. Niin alkaa tuo -tunnettu "valitusruno Hassan Agan jalosta puolisosta", jonka Goethe on -kääntänyt saksaksi ja Runeberg ruotsiksi: - - Säg, hvad hvitt syns där i djupa skogen? - Ser man snö där eller ser man svanor? - -Tällainen symbolinen tunnelmakuva voi myös ilmaantua ihan itsenäisenä, -josta lyyrillisessä runoudessa on paljon esimerkkejä; muistettakoon -vaan Goethen syvätunteista laulelmaa "Über allen Gipfeln ist Ruh". - -On vielä monta muuta keinoa, joilla lyyrillinen tunne pääsee -ilmenemään. Henkilön ulkonainen asento ja käytös osoittavat hänen -mielentilaansa: "Yksin istun ja lauleskelen, aikani on niin ikävä!" -Samoin paimen Goethen runoelmassa "Schäfers Klagelied" kertoilee, miten -hän vuorelta sauvansa nojassa katselee laaksoon, jossa hänen armaansa -ennen on asunut, ja kuinka hän sitten seuraa laumaansa tuonne alas ja -poimii kukkasia niityllä, tietämättä, kelle ne antaisi. Näin tunteita -kuvataan merkeillä, joista ne tunnetaan. Näitä merkkejä on sekin, kun -runoilija joskus ilmoittaa, ett'ei hän voi lausua ilmi, mitä hänen -sydämmessään liikkuu. -- Vihdoin tunteet vielä saattavat yhtyä -monenlaisiin ajatuksiin ja tahdon ilmauksiin ja näiden kautta puhjeta -ilmoille. Runouden kielellinen muoto vie tietysti aina ajatusten -esittelemiseen; mutta yleisiä ajatelmia tuodaan etenkin mietelyriikassa -esiin. Lämpimän innon vaikuttamia tahdon ilmauksia, niinkuin -kehoituksia y.m., tavataan lyyrillisessä runoudessa, esim. Suonion -reippaassa "Suksimiesten laulussa": "Ylös, Suomen pojat nuoret" j.n.e. - -Mutta, niinkuin jo ylempänä sanottiin, turhaan koettelisi -luetella kaikkia eri muotoja, joissa tunteet saattavat tulla ilmi -havainnollisten mielikuvien kautta. Olkoot sen sijaan muutamat -esimerkit osoituksena siitä, kuinka tunteiden ilmaisukeinot voivat -tulla käytäntöön. - -Ennen olen huomauttanut, kuinka P. Cajanderin runossa "Saaren impi" -talvisen luonnon kuva yhtyy tytön tunteisiin; mutta samassa runossa -neito niitä kuvailee oman tilansakin esittämisellä: - - Täss' istun nyt ja itken, kun päivä umpeen käy, - Ja itken taas, kun alkaa päivä uusi, j.n.e. - -Sievällä tavalla yhtyy runoilijan oman tilan ja ulkonaisen tapahtuman -kuvaileminen vertaukseen Irenen pienessä runossa "Hiiloksella": - - Täss' istun suojassani - Ja katson hiilokseen, - Se leimuaa, se hehkuu - Ja hiipuu hiljalleen. - - Noin sydämmessä mulla - Myös tunteet vaihtelee, - Ne leimuaa, ne hehkuu - Ja hiipuu hiljalleen. - -Mutta kääntykäämme muita lyyrillisen runouden puolia tarkastamaan. -Koska lyyrillinen runous ilmoittaa, mitä yksityishenkilö tuntee jonakin -erityisenä hetkenä, niin koko sen luonne viittaa nykyaikaan samoin kuin -kertomarunous entisyyteen. Vaihtelevat tunteet ovat hetken lapsia, ja -sentähden kaikki lyyrillisyys, tarkkaan katseltuna, on tilapäärunoutta --- tietysti ei, niinkuin tätä sanaa usein ymmärretään: jostain -ulkonaisesta, enemmän tai vähemmän epärunollisesta syystä, ilman -sisällistä pakkoa, syntynyttä runoutta, vaan korkeammassa, paremmassa -merkityksessä. Mutta nykyhetkeen sulkeutuu sekä entisyys että -tulevaisuus, ja näiden ympärille valuu sen lyyrillinen tunnelma. -Useinpa runotar tämän valtaamana utumielin katsahtelee muinaisiin -päiviin tai silmäilee pelon ja toivon vaiheella tuntematonta -tulevaisuutta kohti, ja vienonhaikea tunne kaiken katoovaisuudesta -saattaa laulun sanat hänen huulilleen. - -Toiseksi lyriikan hetken-omainen luonne supistaa sen tuotteiden -laajuuden, eikä yksityinen runo siis anna laveata ja täydellistä -maailmankuvaa; mutta useammat runot yhdessä, esim. jonkun runoilijan -kaikki tärkeimmät tuotteet tai erityisen aikakauden koko lyriikka, -saattavat kyllä selvästi ilmaista jonkun runoilijan tai aikakauden -yleisen katsantotavan. Jollei yksityinen laulurunoelma voikaan elämää -laajemmalti kuvata, niin se kumminkin huokuu sen kansakunnan ja muun -ympäristön henkeä ja tuntemistapaa, jonka keskuudessa se on syntynyt. -Syystäpä tätä lyriikan henkeä on verrattu vienoon, sen tuotteista -lehahtelevaan lemuun, joka muistuttaa niiden syntymämaata ja kotoista -ilmastoa ja ikäänkuin siirtää meidät näiden keskelle. Jos eepillinen -runous mahtavalla siveltimellä maalailee eteemme loistavavärisen -puutarhan, niin laulurunouden lauhkea tuulonen puhaltelee luoksemme sen -kukkasien ihanaa tuoksua. Mutta kun kaikkien kansojen ja aikojen -lyyrilliset runoelmat yhdistetään, silloin näyttäytyy maailma -semmoisena, kuin se sisäkohtaisesti kuvasteleikse ihmismielen -syvyydessä. Oikeinpa sen oivalsi Herder kootessansa "kansojen äänet" -jaloksi yhteislaulannoksi ihmiskunnan mielialoja ilmoittamaan. - -Nykyhetkessä -- niin äsken sanottiin -- lyyrillinen tunne tajuaa -entisyyden ja tulevaisuuden. Entisyys on nykyisen mielialan emo, -niinkuin vastaiset tunteet ovat sen lapsia. Lyyrillinen mielentila ja -siitä puhkeava runoilu on yksityisessä ihmisessä, samoin kuin -kansojenkin elämässä, runsaan kokemuksen hedelmä. Usein kyllä tämä -kokemus saattaa olla haikeata, surusta sukeunutta ja kaiho antaakin -enimmiten mielelle sen apean sumeuden ja hellän hentouden, joka -utuharsollaan verhoilee niin monta lyriikan tuotetta. "Mene korpeen, -elä siellä yksinäsi, ikävissäsi, ja sinä olet oppiva runoilemisen -taidon", oli vanhan eukon neuvo Castrénille, joka häneltä runoja -tiedusteli. Ja jos tarkastaa lyriikan kenttää, huomaa pian -surunvoittoisten runojen luvun suuremmaksi kuin ilomielisten. Se tulee -kaiketi siitä, että kaihoisa mieliala etupäässä vie ihmistä omiin -tunteisiinsa syventymään ja niitä runoissa ilmi lausumaan; iloisena -ollessaan hän harvemmin tuntee tällaista tarvetta, koska hänen -huomionsa pääasiallisesti kääntyy ulkonaisiin oloihin. Mutta siitä ei -saa päättää, ett'eivät iloinen mieli ja elämän valopuolet kykene -lyyrillistä runoutta tuottamaan; päinvastoin mielihyvän tunteet aina -ovat osoittauneet voimallisiksi vaikuttimiksi: saavutettu onni, -rakkauden riemu, hehkuva innostus ovat aiheuttaneet monta lyyrillistä -runoa. Ja onhan lyyrillisen runouden sisältö sangen usein suorastaan -leikillistä, koomillista laatua. Lahjat ovat monenlaiset ja kullakin on -omansa, -- sanoo runoilija Jatgeir Ibsenin "Kuninkaan-aluissa", ja -vaikka hänellä on "murheen lahja", saattaa toisella olla runoilemisen -aiheena leikin tai tyytyväisyyden tunteet. Tai ehkä Suomen runotar -oikeimmin on osannut kuvata sitä tyyntä, ilon ja kaihon sekaista -mielialaa, josta laulun virta enimmiten kumpuilee, kun immestä kertoo: - - Ei se impi itkenynnä, - Ei varsin ilonnutkana, - Ilman lauloi itseksensä, - Lauloi iltansa kuluksi, - Sulhon toivossa tulevan, - Armahansa aikehessa. - -Sillä vaikka laulurunouden vaikuttavimmat sävelet tunkeuvatkin sielun -syvimmästä pohjasta, katkeran surun tai valtaavan innostuksen -synnyttäminä, niin taiteen pyhyys kuitenkin vaatii rauhallisempaa -mielentilaa. Älköön runoilija tuskiensa pyörteessä tai intohimonsa -vallassa laskeko tunteensa ääntä kajahtamaan; tyyntyköön ensin mielen -myrsky, puhdistukoot tunteet aineellisuuden tomusta, ennenkuin ne -kohoavat runouden pyhille kukkuloille. Onhan monesti kuultu lauluja -semmoisia, joita vielä painaa kaikki tämän matoisen maailman tuska ja -huoli, joissa viha ja kosto riehuvat tai onneton intohimo "kuumeesta -vapisevalla kädellä" kuvailee omaa kurjuuttansa. Vasta kun ankarin -kiihtymys on lauhtunut, on otollinen hetki sitä taiteellisesti -esittää. Silloin katoo sen paljas persoonallinen luonne ja se saa -yleis-inhimillisen merkityksen; runoilijalle itselleenkin se samalla on -vapautuksen keino. - -Näistä viittauksista selvinnee lyyrillisen runouden alkuluonne; -katsokaamme, millaiseksi sen esitystapa ja sen ulkomuoto tämän johdosta -muodostuu. Ylempänä jo sanottiin lyyrillisen runoelman olevan lyhyen, -laveudeltaan ahtaisiin rajoihin supistetun. Sen esityslaatu on yleensä -eepillisen suora vastakohta; se ei aseta sisältöänsä tyystin -maalattuna, avarana maailmankuvana silmiemme eteen, vaan jättää -pikemmin tarkoituksensa kuulijan arvattavaksi, aina vaan viitaten -tunteeseen, jota sanat vaan vaillinaisesti selittävät. Se katkaisee -usein ajatusten juoksun ohjatakseen ne uudelle uralle ja menee nopeasti -asiasta toiseen. Kuvalauseista se mieluummin valitsee rohkean ja -pontevan metaforan kuin tarkasti selittelevän vertauksen. Suunnittelu -on, eepilliseen runouteen verrattuna, höllempi, tarkkaa sääntöä -noudattamaton. Mielikuvat seuraavat toisiansa siinä järjestyksessä, -kuin ne sukeltavat esiin runoilijan mielessä, eikä minkään -objektiivisen säännön mukaan. Lyyrillistä runoa tarkastettaessa -huomataan kuitenkin kolme pääosaa eli tunne-astetta: tunnelman -puhkeaminen ja yltyminen, sen täyteen voimaansa pääseminen ja -lopullinen rauhoittuminen; mutta eri tapauksissa nämä yhtyvät toisiinsa -monella monituisella tavalla. - -Lyyrillistä runoutta on verrattu säveltaiteeseen. Molemmat perustuvat -tunteeseen ja koettavat saada ilmi, mitä sisimmässä sydämmessä liikkuu. -Tämä niiden sukulaisuus tulee monella tavalla näkyviin. Lyyrillisen -runouden ja laulannon keskinäisestä suhteesta on jo ylempänä puhuttu. -Mutta se ilmaantuu etenkin siinä, että lyriikka ulkonaisestikin, -runomitassa ja soinnussa, pyytää kuvailla erilaisia tunteita ja -mielialoja. Sen takia se suosiikin vaihtelevia runomittoja ja taipuu -yhdistämään säkeet säkeistöiksi, vieläpä toisinaan, niinkuin -muinaiskreikkalainen lyriikka, säkeistöt stroofiryhmiksi. Uudemmassa -runoudessa säkeiden moninaisuutta korvaa loppusointu, joka -varsinaisesti kuuluu lyyrillisen runouden luontoon. Soinnulla onkin -lyriikassa monta vertaa suurempi merkitys kuin muilla runouden aloilla; -mutta senvuoksi ei olekaan missään muualla niin lähellä se vaara, johon -ennen olemme viitanneet, että nimittäin runollisuuden sijaan tulee -paljas ulkonainen sointuisuus. Toisellakin tavalla lyyrillinen runous -helposti voipi eksyä säveltaiteen yksin-omaiselle alueelle: siten, että -se ottaa esitelläksensä vaan utuisia, epäselviä tunteita ilman -varsinaista sisällystä. - -Näiden yleisten mietelmien jälkeen meidän tulee katsoa lyyrillisen -runouden eri lajeja. - - * * * * * - -Eri runoudenlajeissa syntyy monenlaisia vivahduksia siitä, että kunkin -lajin luonto täydellisesti hallitsee muutamia sen tuotteita, mutta -toiset muistuttavat jotain muuta runouden päälajia tai muutoin -viittaavat ulkopuolelle sen rajoja. Niin tapahtuu lyriikankin alalla. -Lyyrillinen runous vaatii mielen täydellistä syventymistä julki -lausuttavaan tunteeseen, ja tällaista tavataankin useimmissa sen -tuotteissa. Mutta etenkin vanhimpina aikoina, kun lyriikka ensin rupee -muodostumaan ja ihmisen sisäinen elämä vielä pääasiallisesti on -ulkonaisen havainnon kannalla, saattaa tapahtua, että ylevä esine siinä -määrässä herättää ihmettelyä ja ihailua runoilijan mielessä, että hänen -tunteensa sitä kohtaan ilmaikse vaan sen jalouden esittämisessä. -Ulkokohtaisuus vielä kokonaan hallitsee mielikuvitusta, niin ettei hän -voi sitä täydellisesti omaksensa omistaa; hän vaan kaukaa sitä -katselee, rohkenematta sitä lähestyä. Tätä laatua ovat varsinkin -muinais-aikojen hymnit eli ylistysvirret jumaluuden kunniaksi, ja tämä -laulurunouden laji on _ylistyslyriikka (hymnillinen lyriikka)_. -- -Toisen lajin muodostaa _varsinainen lyriikka_, jossa itsekohtainen -tunne on voitolla ja joka siis paraiten vastaa lyyrillisen runouden -periluontoa. Mutta tunteita kuvatessaan runouden täytyy turvata -kaikenlaisiin kuviin, niinkuin ennen on mainittu, ja nämä kuvat -saattavat siinäkin määrässä syrjäyttää runoilijan oman persoonan, että -hän suorastaan kertomuksen muodossa esittelee tunteitansa. Täten -varsinaisesta lyriikasta vielä sukeaa erityinen objektiivinen laji, -_kertovainen lyriikka_, joka viittaa eepilliseen runouteen. -- -Mutta tunteita tuodaan vielä julki yhdistämällä ne ajatuksiin tai -pyrkimyksiin; jos ajatuksellinen puoli silloin saa ylivallan, syntyy -_miete- eli ajatuslyriikka_. - -Asiaa sopii ajatella näin. Lähinnä eepillisen runouden objektiivisuutta -on ylistyslyriikka. Mahtavan aatteen valtaamana runoilija pysyy -kunnioittavassa kaukaisuudessa erillään tunteensa esineestä; hän ei voi -muulla keinoin lausua tunteitaan kuin sitä kuvailemalla; runoelman -aihe ei ilmaannu vielä hänen sydämmessään vaikuttavana voimana. -Sellaisena se esiintyy vasta varsinaisessa lyriikassa. Siinä -itsekohtainen tunteellisuus on puhkaissut kuorensa, ja runoilija ottaa -ympärillä olevan maailman omaan sieluunsa ja esittelee sitä oman -erikoisluonteensa heijastamana kuvana. Tavallisesti hän tekee omat -tunteensa runojen pääaineeksi; mutta usein hän ne ilmaisee kuvailemalla -syitä, jotka niihin antavat aihetta. -- Viimein runoilija kääntyy omia -tunteitansa mietiskelemään ja irroittaa niinmuodoin taas niiden -sisällyksen omasta itsestään, asettaen ne ajatuksina henkisen silmänsä -eteen. Tämä on kolmas aste mietelyriikka. - -Näin saadaan nuo kolme lajia, joihin vanhastaan on ollut tapana jakaa -lyyrillistä runoutta; muutamat järjestävät ne toisella tavalla, esim. -yhdistämällä ylistys- ja mietelyriikan ja asettamalla kertovaisen -lyriikan eri lajiksi, kuitenkin pysyen tuossa säännöllisessä -kolmijaossa. Kaikissa tapauksissa kertovaisessa lyriikassa on niin -paljon erikoisluonnetta, että se olisi erittäin tarkastettava. Jos siis -luopuu tuosta tavanmukaisesta kolmiluvusta, sopii otaksua neljä -lyyrillisen runouden lajia: _ylistyslyriikka, varsinainen lyriikka, -kertovainen lyriikka ja mietelyriikka_. - -Ylempänä jo mainittiin, että _ylistyslyriikan_ tärkeimmät tuotteet -ovat muinaiskansojen _hymnit_ jumaluuden kunniaksi. Vanhimmat -tunnetut ovat indialaisten Veda-kirjoissa. Ne vievät meidät siihen -aikakauteen, jolloin eepillisyys ja lyyrillisyys eivät vielä olleet -toisistaan eronneet. Muistomerkkejä samalta ajalta, vaikka paljoa -myöhemmin syntyneitä, ovat n.s. Homeron hymnit; ne olivat oikeastaan -"prooimioita", alkurunoja, joilla rhapsodien oli tapana aloittaa -esityksiänsä; suuremmat niistä ylistävät sitä jumalaa, jonka juhlina -kilpalaulajaiset pidettiin, ja ovat luonteeltaan milt'ei aivan -eepillisiä. Ne alkavat muutamilla sanoilla ylistettävän jumalan -kunniaksi, jonka jälkeen kertoillaan hänen töistään ja toimistaan. -Kauniita kuvauksia sisältää esim. hymni Afroditelle; siinä ensin -mainitaan, miten kaikki olennot, niin jumalat ja kuolon-alaiset ihmiset -kuin myös linnut ja muut eläimet, ovat hänelle kuuliaiset, vaan kolme -ei taivu hänen valtansa alle: ei sinisilmä Athene, ei kultanuoli -Artemis eikä Histia, ikuinen impi; näitä hän ei saa voitetuksi, mutta -muuten häntä miellyttää lemmensiteillä yhdistää jumalat ja kuolevaiset. -Sentähden Zeus päätti kostoksi kiinnittää hänetkin kuolon-alaiseen -urooseen ja loi hänen mieleensä sulorakkauden Troian kuninkaan poikaa -Ankhisesta kohtaan, joka -- kauneudeltaan jumalain vertaisena -- -karjaansa kaitsi monihetteisen Idavuoren rinteillä. Ja lemmen jumalatar -riensi Kyproon hyvätuoksuiseen temppeliinsä, jossa Sulottaret häntä -kaunistelivat, ja loistavissa vaatteissa, kullalla koristettuna, -Afrodite kiirehtii Troiaa kohden. Sitten seuraa hento, viehättävän -idyllin tapainen tarina Afroditen ja Ankhiseen lemmen seikoista, ihan -eepillisesti esitettynä. Sen raittiissa luonnollisuudessa ja -yksinkertaisessa, vaan samalla vienossa runollisuudessa huokuu -tosi-homerolainen henki. Hymni päättyy muutamilla tervehdys- eli -oikeammin jäähyväissanoilla Afroditelle. - -Tämän runoelman sisältö on laajemmin kerrottu, jotta lukija saisi -selvän käsityksen näiden hymnien luonteesta. Mutta puhdas -lyyrillisyyskin pääsi voitolle helleeniläisessä ylistyslyriikassa. -Siihen kuuluu erittäin doorilaisten kehittämä "khoorinen lyriikka". -Korkeimmalleen kohosi kreikkalaisten hymnillinen runous Pindaron komean -juhlallisissa lauluissa. Pindaron maine muinais- ja nykyaikana perustuu -etenkin hänen ylistysrunoihinsa julkisissa kilpaleikeissä voittaneiden -kunniaksi. Omituinen on niiden suunnittelu. Runollisen innostuksen -lentimillä hän kohotakse korkealle mielikuvituksen maille, -rohkeasti pyörähdellen kuvasta kuvaan, joita hän monivärisessä -vaihtelevaisuudessa asettelee kuulijan eteen; hän ei ylistele itse -voittajaa, vaan etupäässä hänen syntymäkaupunkiansa ja sen -suojelusjumalia tai muinais-ajan sankareita, jotka ovat jossakin -yhteydessä voittajan suvun tai kotiseudun kanssa. Tähän taruloimeen -kudotaan monta syvän elämänkokemuksen tuottamaa viisauden neuvoa. -Pindaron ylistysrunoissa on yleensä säilynyt hymnin alkuluonne, niissä -kun ainetta käsitellään uskonnollisen tunteen pohjalla ja laulellaan -jumalien kunniaa. Mutta oikeastaan ne ovat oodeja, jolla nimityksellä -niitä varsinaisesti mainitaankin. - -Että henkiseltä ominaislaadultaan niin uskonnollinen kansa kuin -hebrealaiset oli omiansa kehittämään hymnin muotoa, on sanomattakin -selvää (vrt. I kirja). Vanha Testamentti sisältääkin runsaasti -hymninluontoisia kappaleita; oikeita hymnejä ovat useat Daavidin -psalmeista, joissa erinomaisella voimalla ja kuvarikkaudella esitetään -Jumalan suuruutta. - -Kristilliselläkin aikakaudella on uskonnollinen tunne niitä paljon -tuottanut. Kristittyjen kansojen hengellisistä lauluista, virsistä, on -suuri osa hymnintapaista runoutta. Muutoin virret semmoisinaan -eivät kuulu mihinkään lyriikan lajiin. Enimmät kenties, kun ovat -suorastaan sydämmestä lähteneitä tunteiden ilmauksia, ovat luettavat -varsinaiseen lyriikkaan; toiset -- niinkuin äsken mainittiin -- ovat -ylistyslyriikkaa, useat myös mietelyriikkaa. Onpa niitä semmoisiakin, -joita ei hallitse lyyrillinen tunne, vaan opettavaisuus; niiden sija on -tietysti opetusrunouden piirissä. - -Vaikka hymni etupäässä tarkoittaa jumaluuden ylistämistä, niin sen -pohjana oleva hartaus ja kunnioitus saattaa kääntyä muitakin yleviä -esineitä kohtaan. Sen näimme jo Pindaron ylistysrunoista. Sellainen -hymni on esim. uudemmassa kirjallisuudessa Schillerin laulu "Riemulle" -("An die Freude"). Näin muodostuu se muinais-ajan ylistyslyriikan laji, -jonka nimitys on _oode_. Sen tunnusmerkit ovat ylevälaatuinen -sisällys, taidehikas stroofirakenne ja rohkeilla hyppäyksillä kuvasta -kuvaan liihoitteleva yhteensommittelu. Mutta kreikkalainen "oode" -sana merkitsee oikeastaan laulua; sentähden sillä antiikisessa -kirjallisuudessa on laajempikin käytäntö, jolloin sillä yleensä -tarkoitetaan jokaista lyyrillistä runoa, sellaistakin kuin Sapfon ja -Anakreonin laulelmat. Siitä syystä Horatiuskin nimitti runonsa -oodeiksi, vaikka ne eivät kaikki ole oodeja sanan varsinaisessa -ymmärteessä. Uudempina aikoina on oodeksi sanottu antiikiseen -malliin suoritettua ylistysrunoa korkeasta esineestä tai -ylevästä aatteesta; sen käsitteeseen kuuluu ennen kaikkea paitsi -yllämainittuja ominaisuuksia, että noudatetaan muinaiskreikkalaista -stroofijärjestystä. - -Dionysos-juhlien ylimmilleen yltyvä innostus synnytti vanhassa -Kreikassa _dityrambin_, runouden siteistä vapaan riemulaulun. -Sitäkin on nykyisempinä aikoina mukailtu. Sellaiset mielentilat, -jolloin korkeimmat aatokset, vielä hämärinä, selviämättöminä, -sanomattomalla riemastuksella mieltä täyttävät, ovat jotain -yleis-inhimillistä, mikä palautuu kaikkina aikoina. Sentähden -dityrambinen innostus saattaa uudemmassakin runoudessa puhjeta -näkyviin, pukien hapuilevia, korkealle tähtääviä tunteitansa vapaisiin, -vaihteleviin runomuotoihin. Mainittakoon esimerkiksi Goethen -nuoruudenrunoelmat "Wanderers Sturmlied" ja "Harzreise im Winter". - -Mutta siirtykäämme _varsinaiseen lyriikkaan_. Mitä alumpana tätä -lukua sanottiin laulurunouden luonteesta ylimalkain, soveltuu etenkin -tähän sen päälajiin. Sydämmen syvimmistä hetteistä tunteet pyrkivät -ilmoille, käyttäen ylempänä mainittuja ilmaisukeinoja, ja lukemattomat -ovatkin ne mielentilat, jotka siihen antavat aihetta. Mitä -monipuolisemmaksi varttuu henkinen kehitys, sitä enemmän se sisäistä -elämää rikastuttaa ja tunteita syventää, josta lyyrillisen runouden -piiri yhä laajemmaksi laajenee. Ja mitä välittömämmin tunteet -ilmenevät, mitä enemmän erikoissielun lämpimyyttä runoissa huokuu, sitä -enemmän niissä on varsinaisen lyriikan henkeä. - -Kun sanotaan runoilijan lyriikassa tuovan esiin omia tunteitansa, niin -tätä tietysti ei saa ymmärtää aivan sananmukaisesti. Sisälliset -elämänkokemukset ja itsekohtaiset mielentilat aiheuttavat kyllä suuren -osan laulurunouden tuotteista; mutta havainnon ja mielikuvituksen sekä -lämpimän myötätuntoisuuden avulla hän omaksensa omistaa muidenkin -tunne-elämän ja esittelee sitä runoissansa. Tällainen objektiivisuus -tietysti ei ollenkaan vähennä lyyrillisen runoelman itsekohtaista, -tunteen-omaista luonnetta. Toisenlaatuinen objektiivisuus, joka ei -sekään ole haitaksi puhtaalle lyyrillisyydelle, tulee siitä, että -- -kuten jo on osoitettu -- tunteita kuvataan ulkonaisten ilmiöin avulla. -Kesäisen luonnon ihanuus täyttää runoilijan sydämmen virkeällä -elämänhalulla, syksyn synkeys painaa hänen mieltänsä ja palauttaa -entisten onnenpäivien muistoja, synnyinmaan kauneus elvyttää -isänmaanrakkautta ja kehoittaa tehokkaaseen työhön ja toimeen, ja -kaikkia näitä erilaisia tunteita hän tahtoo lausua ilmi ja muissakin -herättää synnyttämällä heidän sielussaan noita samoja mielikuvia, jotka -luonnon erilaiset ilmiöt hänessä itsessään ovat tuottaneet. Kaikkien -kansojen lyyrillisestä runoudesta voisi saada lukemattomia tällaisia -luonnonkuvia. Mainittakoon vaan meidän kirjallisuudesta Rahkosen -"Imatralla" ja Cajanderin "Salomaa". Eikä ainoastaan luonnonkuvia -tuoda esiin tällä tavalla, vaan myös kohtauksia ihmis-elämästä, -niinkuin Erkon runossa "Hevospaimenet yömajalla" tai Schroven -"Mierolais-äijässä". Tämä vie lopullisesti kertovaiseen lyriikkaan. - -Vaikka _kertovainen lyriikka_ muistuttaa eepillistä runoutta, niin -sen koko luonto ja esitystapa on ihan toinen. Onhan mielialan kuvailu -siinä pääasia; runoilija tahtoo ilmaista mieltä liikuttavan tapauksen -aiheuttamia tunteita ja tuottaa niille vastakaikua kuulijan sydämmessä. -Tunteellisiin kohtiin pannaankin siitä syystä enimmän painoa, kaikkiin, -mitkä ovat valtavasti vaikuttaneet kertoilijan mieleen ja voivat -muihinkin tehdä samanlaisen vaikutuksen. Runoilijan oma mielentila -antaa koko esitykselle omituisen värityksensä. Erityisseikkoja ei -kerrota niin tyystin kuin eepillisessä runoudessa, ja esitys on -lyhyempi, vilkkaampi, vapaampi; runoilijan omat tunteet toisinaan -suoranaisestikin siihen sekaantuvat. Kaikki nämä ominaisuudet -havaitaan selvimmin _ballaadissa_, pohjoismaiden kansanrunouden -surunvoittoisessa kasvatissa; sen omituisesti värjyilevässä -kertomistavassa yhtyy utuiseen synkkyyteen herkkä tunteellisuus; -runoilija menee nopeasti asiasta toiseen ja jättää paljon kuulijain -arvattavaksi; hän poimii kertomuksesta esiin ne kohdat, jotka -tehokkaimmin vaikuttavat tunteisiin, ja niin esitystapa muuttuu -melkein draamalliseksi, paljaaksi puheenvaihteluksi. Kansanballaadeja -on erittäin runsaasti skotlantilaisilla, englantilaisilla ja -tanskalaisilla. Meilläkin niitä on useita Kantelettaren III:ssa osassa; -erinomaisen esimerkin ballaadin oikeasta luonteesta antaa "Elinan -surma". Kansanrunoudesta ballaadi on siirtynyt taidelyriikkaan. Saksan -kirjallisuudesta mainittakoon sen omituisuutta osoittavina esimerkkeinä -Bürgerin kammottavan kolkko ja samalla havainnollisesti kuvaileva -"Lenora", niin myös Goethen, Uhlandin ja Heinen mitä syvimmän -runollisuuden elähyttämät ballaadit. Suomenkielisessä runoudessa -ballaadin kaikessa lyhyydessään syvästi liikuttava ja vienon tunteen -kannattama esitystapa huomataan Cajanderin runossa "Kehrääjä-äiti"; sen -synkkä, toivottomuuden partaalle vievä luonne yhdessä suppean ja sen -kautta voimallisen kertomistavan kanssa nähdään K. Krohnin "Ferencz -Renyissä". Ballaadin koko luonteesta johtuu, että se tavallisesti on -sisällykseltään kolkko ja päättyy surullisesti; mutta tämä ei ole -välttämätöntä. Sen omituinen kertomistapa sopii valoisempienkin -aiheitten kanssa yhteen; tunnettuja esimerkkejä meidän omasta -kirjallisuudesta ovat Cajanderin "Vapautettu kuningatar" ja -"Runolaulaja". - -Ihan toista laatua on _romansi_, sekin kansanrunouden maasta -versonut taimi, mutta etelämaan tuote, Espanjasta syntyisin. Se ei ole -hämärä ja synkkä niinkuin ballaadi, vaan kirkas ja tyyni kuin -Etelä-Euroopan tummansininen taivas, ja päättyy usein onnellisesti, -vaikka sekin saattaa käsitellä surullisia aineita. Pääerotus on -esitystavassa; romansi kertoilee yhtenäisemmin, selvemmin, -rauhallisemmin, siis eepillisemmällä tavalla kuin ballaadi. Romansikin -on tullut taidelyriikan omaksi. - -Mutta kaikki kertovaiset lyyrilliset runoelmat eivät ole ballaadeja -tai romanseja, jotka vaan ovat helposti huomattavia lajeja sen -monivaiheisten tuotteiden piirissä. Päinvastoin on hyvinkin paljon -- -ehkä suurin osa -- sellaisia, joihin nämä nimitykset eivät sovi. Sitä -laatua ovat esim. "Vänrikki Stoolin tarinat"; samoin myös Schillerin -n.s. ballaadit, jotka pikemmin ovat romanseja, mutta oikeastaan eivät -kuulu näihin kumpaankaan erityislajiin. "Vänrikki Stoolin tarinat" ovat -hyvin erilaiset keskenään; muutamat, niinkuin "Pilven veikko" ja "Sven -Dufva", ovat melkein puhdasta eepillistä runoutta, vaikka vieno -tuntehikkaisuuden tuoksu antaa niille lyyrillisen luonteen. Toiset taas -ovat aito lyyrillisiä; kertoja puhuu ja arvostelee omassa nimessään, -niinkuin "Heinäkuun viidennessä päivässä" ja "Lotta Svärdissä", tai -hänen käsitystapansa kumminkin levittää omaa valoansa kuvauksiin. -Tällöin ei ole otettu huomioon semmoisia runoja kuin "Maamme" ja -"Porilaisten marssi", jotka eivät ole kertovaista, vaan varsinaista -lyriikkaa. - -Se erotus, johon äsken viitattiin, onkin yleensä havaittava -kertovaisessa lyyrillisessä runoudessa. Toisinaan se objektiivisella -esitystavallaan lähestyy eepillistä runoutta, niin että on vaikea -määrätä rajaa sen ja n.s. runollisen kertoelman välillä; toisinaan -siinä värähtelee enemmän subjektiivista tunteellisuutta, jotta se koko -luonteeltaan on puhtaasti lyyrillinen, ballaadin tapainen. Asetettakoon -rinnan esim. Schillerin "Takaus" tai "Polykrateen sormus" ja Goethen -"Erlkönig" tai Oksasen "Koskenlaskijan morsiamet". Nämä lajit voivat -tietysti monella monituisella tavalla yhtyä toisiinsa ja saada monta -erityistä vivahdusta sen mukaan, miten muutoin kerrotaan, onko -runoilija itse vai tapauksissa osallinen esittäjänä, ovatko tapaukset -iloista vai surullista laatua, j.n.e. - -Tarkastettavana on vielä _miete- eli ajatuslyriikka_. -Niinkuin lyriikan alalla rajat yleensä ovat epämääräisiä, niin -mietelyriikallakin on monta yhtymäkohtaa muiden lajien kanssa, joista -sitä ei ole helppo aina tarkasti erottaa. Samoin se toiselta puolen -usein lähentelee opetusrunoutta. Sen tunnusmerkkinä on tietysti, että -mietteitä lausutaan lyyrillisen runouden muodossa, mutta mietteitä, -jotka ovat mitä virkeimmän tunteen ja innon lämmittämiä ja luovan -mielikuvituksen välittämiä; sillä tämähän sen tekee runoudeksi ja -erittäin lyyrilliseksi runoudeksi ja varjelee sitä vajoamasta -abstraktiseen tuumailuun ja proosallisuuteen. Sopivasti kyllä Geibel -sanoo: - - Nicht die Empfindung allein: auch was in ernster Erfahrung - Ihn das Leben gelehrt, spreche der Lyriker aus, - Aber am Herzen gereift zum Herzen rede die Weisheit, - Aber im Ström des Gefühls sei der Gedanke gelöst. - -Kun se tällaisena, tunteen ja kuvausvoiman lentimillä, ylentyy -korkealle aatosten maailmaan ja tuopi esiin jalointa ja parasta mitä -ihmismieli mietiskelee, voi se saavuttaa hyvinkin suuren runollisen -täydellisyyden. Muistakaamme vaan useita Schillerin tämänlaatuisia -runoelmia, esim. "Laulu kellosta", tuo kaunis, syvämietteinen kuvailu -ihmis-elämän vaiheista, ja "Kävely" ("Der Spaziergang"), jossa -ihmiskunnan kehitysjuoksu suurin piirtein asetetaan näkyviin, taikka -Oksasen voimallisen innon elähyttämä "Porthanin kuvapatsaan -paljastettua", niin voimme kyllä ymmärtää, mihin suureen runolliseen -arvoon mietelyriikka voi kohota. - -Ajatuslyriikassa esitelty mietiskely ja siitä johtuvat tunteet voivat -olla hyvin erilaatuisia, ja tämä antaa aihetta monenlaisiin -mietelyriikan muotoihin. Muutamat erottuvat koko luonteeltaan selvästi -muiden joukosta ja ovat sentähden saaneet omat nimityksensä. Usein -mietiskelyn pohjana on syvä kaipauksen tunne; runoilijan mielessä -väikkyy muinaisten aikain ikipäiviksi kadonnut onni tai joku muu -ihanteellinen kuva, joka ei ole saavutettavissa. Täten syntyy -_elegia_ tämän sanan nykyisessä merkityksessä. Kreikkalaiset -tarkoittivat "elegia" sanalla alkuansa valitusrunoa, mutta sittemmin -jokaista eleegisellä runomitalla suoritettua runoelmaa; seitsemännellä -vuosisadalla e.Kr. heillä oli paljon tällaisia elegioita: valtiollisia -runoja, sotalauluja y.m. Myöhemmin niissä enimmiten tavataan -opettavainen, elämänviisautta neuvova sisällys. Nykyaikana elegia on -lyyrillinen runoelma, jossa kaipauksen-sekainen tunne yhtyy hiljaiseen -mietiskelyyn: esim. Kallion "Oma maa", Oksasen "Miksikä aina suret?" -j.n.e. Usein käytetään siinä nytkin vielä eleegistä runomittaa, -niinkuin molemmissa äskenmainituissa, mutta se ei ole välttämätöntä. -Niin esim. Kantelettaren laulu "Muinaiset ajat paremmat" ja Runebergin -"Barndomsminnen" sekä Oksasen runo "Tuopa tuopi tuiman tunnon" ovat -sisällykseltään ja väriltään elegioita, vaikka runomitta ei ole vanha -eleeginen. -- Muuten koko tämä erityislaji perustuu eleegiseen -tunnelmaan, joka on siinä, että ihminen tajuaa, selvemmin tai -hämärämmin, syvän ristiriidan olevan hänen nykyisen olonsa ja ihanteen -välillä ja kaiholla kuvailee mielessään jälkimmäistä vastakohdaksi -tylylle todellisuudelle. Ihanteen kaipaus on siinä pääpiirteenä eikä -ilo ihanteen toteutumisesta, niinkuin runoudessa enimmiten. Näin -eleegisyys mielialana voi ilmaantua muuallakin kuin varsinaisessa -elegiassa; saattaahan se olla vaikka kokonaisen maailmankatsannonkin -perustana. Tällainen mielentila syntyy silloin, kun elämänkokemus ja -pettymykset ovat saattaneet ihmishengen etsimään tyydytystä -ulkopuolelta tosiolojen piiriä, ja sentähden tämmöinen eleegisyyden -piirre onkin yleensä havaittava nykyisemmässä runoudessa. Aivan oikein -elegia on sovitettu yhteen idyllin kanssa, joka sekin on saanut alkunsa -kultuurikehitykseen kyllästyneen ihmiskunnan pyrkimyksestä -alkuperäisiin, luonnollisiin oloihin. - -Toinen mietelyriikan laji on _epigrammi_, joka alkuansa merkitsee -päälle- tai allekirjoitusta, jommoisia kreikkalaiset panivat esim. -kuvapatsaihin tai temppeleihin annettuihin uhrilahjoihin. Siitä on sen -yleinen merkitys kehittynyt; se on lyhyt, mielekäs, jotakin erityistä -esinettä tai asiaa tarkoittava runo, jonka "ponsi" eli "kärki" on -lopussa. Usein se on sisällykseltään pilkallinen, mutt'ei aina; -päinvastoin ivalliset epigrammit oikeastaan eivät kuulu mietelyriikan -piiriin, vaan ovat luettavat satiiriin. Monta kaunista, syvämietteistä -tai teräväkärkistä epigrammia ovat Goethe ja Schiller yhdessä -kirjoittaneet. Suomenkielisenä esimerkkinä mainittakoon Oksasen -(kreikasta mukailtu) "Elämä". Epigrammeissakin käytetään usein -muinaishelleeniläisten esikuvien mukaan eleegistä runomittaa; mutta -muut runomuodot ovat yhtä sopivia, niinkuin näkyy esim. Erkon pienestä -runosta: - - Missä kukka, - Siellä kesä; - Missä tähti, - Siellä taivas; - Missä lempi, - Siellä autuus. - -Epigrammin luonteesta on seurauksena, että se monesti koskettelee sekä -pilkkarunouden että opetusrunouden rajoja; sillä on varsinkin n.s. -mieterunon kanssa paljon yhtäläisyyttä. - -Sangen usein mietelyriikan sisällys on mitä lähimmässä yhteydessä -runomuodon kanssa. Niin _sonetin_ omituinen stroofirakenne, joka -jakaa runoelman kahteen osaan, ikäänkuin premisseihin ja -päätöslauseeseen, melkein itsestään vie ajatuslyriikkaan ja tekee -sonetin-muotoiset runot, olipa niissä mikä sisällys tahansa, enemmän -tai vähemmän tämän erityislajin luontoisiksi. Samaa sopii ylimalkain -sanoa monesta muustakin etelä-eurooppalaisesta runomuodosta: -canzonista, madrigalista, ritornellista y.m., joiden tarkempi -selittäminen veisi minut liian pitkälle. Tällaisia runomuotoja on -itämaisillakin kansoilla, esim. ghaselit. Yleensä itämaiden runous, -Indian ja Persian, on rikas syväaatteisesta mietelyriikasta, joka -kirjavalla moninaisuudellaan viehättää lukijaa ja jota muutamat -saksalaiset runoilijat, esim. Rückert, menestyksellä ovat mukailleet. - - - - -SEITSEMÄS LUKU. - -Draama eli näytelmärunous. - - -Runouden lajeista puhuessa sanottiin, että näytelmärunouden varsinainen -pohja on tahto ja siveellinen toiminta; se kuvailee ulkonaisen ja -sisällisen maailman keskinäistä suhdetta osoittamalla, miten tunteet ja -ajatukset muuttuvat teoiksi ja tekojen seuraukset vaikuttavat takaisin -ihmisen kohtaloon ja mielentilaan. Draaman pääluonne on niinmuodoin -siinä, että se koettaa mitä selvimmin esittää sitä yhteyttä, joka on -kaikkien elämää muodostavain voimain, ulkonaisten ja sisällisten, -välillä, ja siitä johtuvatkin ne ominaisuudet, jotka ovat erittäin -näytelmärunoudelle omituiset. Draamallista siis ei ole jokaisen -tapahtuman tai toimen esittely, vaan ainoastaan sellaisen, joka valuu -sielun syvimmistä hetteistä ja tarkoittaa sisällisten ajatuskuvien -toteuttamista; yhtä vähän into tai pyrkimys ilman varsinaista tekoa on -draamallista, vaan ainoastaan into, joka päättyy vapaaseen toimintaan. - -Tästä jo huomataan, että näytelmärunous asettuu ihan toiselle -katsantokannalle kuin epopea. Eepillinen runotar mieluimmin silmäilee -ilmiöin kokonaisuutta, tapausten valtavaa virtaa, johon yksityisten -aikeet ja ponnistukset yhtyvät ja katoavat; vapaan tahdon merkityksestä -siis ei ole paljon puhetta. Draamallinen runoilija päinvastoin näyttää, -miten maailman meno muodostuu olevaisten olojen ja yksilön toiminnan -vuorovaikutuksesta, ja antaa siis vapaalle tahdolle täyden arvon, -- -tietysti lukuun ottamatta niitä poikkeuksia, joihin eri aikojen -vaihteleva maailmankäsitys välisti antaa aihetta. Ja kun draama -näin esittelee ihmisen pyrkimysten ja ulkonaisten tapausten keskinäistä -suhdetta, voipi se paremmin kuin muut runouden lajit kuvailla -siveellistä maailmanjärjestystä. Eepoksen esittämä kuva on -kyllä ulkonaisesti laajempi, monivaiheisempi, mutta draaman on -sisällisesti runsaampi, täydellisempi. Se osoittaa, kuinka ihminen on -vastuun-alainen teoistaan ja niittää, mitä hän on kylvänyt, mutta -viittaa samassa siihen ikuiseen voimaan, joka maailmanjärjestystä ohjaa -ja kannattaa. Tästä jo selviää, mikä tärkeä tehtävä draamalla on -inhimillisen sivistyksen kehityksessä ja miksi juuri näytelmärunouden -historiassa paraiten ilmenee, minkä vaiheitten alaisina ihmiskunnan -ihanteet ovat olleet. - -Draama, niinkuin jo ennen on sanottu, on luonteensa ja tarkoituksensa -puolesta eepillisen ja lyyrillisen runouden yhdistäjä, ja sentähden -siinä onkin kaksi osaa näitä molempia edustamassa: _toiminta_, sen -ulkonainen, eepillinen puoli, ja _puhelu eli puheenvaihtelu -(dialogi)_, joka on lyyrillistä laatua, tuoden esiin henkilöin -tunteet ja ajatukset. Jälkimmäiseen on myös luettava monologi eli -yksinpuhe. Mutta nämä puolet eivät ole vaan vierekkäin, erillään -toisistaan, vaan punoutuvat kiinteästi yhteen, edistyen rinnakkain -toinen toisensa avulla. Toiminta tapahtuu suurimmaksi osaksi puhelun -kautta, saa siitä alkunsa ja viepi siihen; samoin myös dialogin -esittämät mielentilat purkaantuvat toimintaan tai ovat sen seurauksia. -Elämän molemmat puolet, sisäkohtainen ja ulkonainen, -- henkilöin -katsantotapa, luonteet ja mielentilat sekä maailman olot ja vaihtelevat -kohtalot, -- ilmaantuvat niinmuodoin kaikkialla draamallisessa -runoelmassa. Ja muutenkin näytelmärunouden antama kuva on samalla -sisäkohtainen ja puhtaasti objektiivinen. Runoilija on kokonaan -kätkeytynyt teokseensa ja lausuu ajatuksensa ainoastaan esitettävien -henkilöin kautta; hän ei edes tule kertojana näkyviin niinkuin -eepillisessä runoudessa, ja tämä on perin objektiivista. Mutta toiselta -puolen avautuu meille koko sisällisen olevaisuuden rikkaus; saamme -runoilijan kanssa sukeltaa henkilöin sielun-elämän syvimpään syvyyteen -ja nähdä tunteiden ja mielenliikutusten alkukipinät, tarkastaa maailmaa -muodostavain tekojen salaisimman työpajan. - -Tämä henkilöin sisäisen elämän paljastaminen, _luonteenkuvaus_, -onkin se, mikä draamassa enimmin viehättää. Sen kautta tutustumme -mitä erilaisimpiin ihmisiin, joiden omituista ajatus- ja -tuntemistapaa opimme ymmärtämään ja jotka sentähden meissä herättävät -myötätuntoisuutta, ja kun virkeällä osan-otolla seuraamme heidän -kohtaloitansa, syventyy katseemme huomaamaan ihmis-elämää hallitsevia -lakeja. Luonteiden moninaisuudesta olen ennen puhunut ja niiden -merkityksestä runoudessa ylimalkain (vrt. II kirja); edelläolevasta -selviää, kuinka tärkeän tärkeitä ne ovat etenkin näytelmärunoudessa. -Se olijoitsemisen halu, joka vie runollisen mielikuvituksen -muodostamaan luonnonvoimia ja yksityisiä luonnonesineitä itsenäisiksi, -ihmisenkaltaisiksi olennoiksi, sisältää oikeastaan vaistomaisen -pyrinnön käsittää ilmiöitä meille ymmärrettävän henkisen perusteen -nojalla, ja niin ihmisiäkin tarkastaessa tahdomme selvittää sitä -pysyvää henkistä keskusta, josta heidän olemisensa ja toimimisensa -aiheutuu. Henkilöin sanoista ja teoista päätämme -- otaksuen niissä -olevan johdonmukaisuutta --, millaiset heidän luonteensa ovat. Tätä -yleis-inhimillistä ominaisuutta runoilija käyttää hyväksensä; hän antaa -meille vaan muutamia piirteitä -- useampia tärkeämmistä, harvempia -syrjäisemmistä henkilöistä -- mutta semmoisia, joiden johdosta oma -fantasiamme luo selvän kuvan esitettävistä luonteista. Tällaista -luonteenkuvausta on tietysti kaikkialla, missä persoonallisuuden yhteys -himmentymättömänä asettuu meidän eteemme. Mutta muutoin runoilija -tässä kohden voi menetellä monella eri tavalla; hän saattaa tuoda -esiin henkilöitänsä yleisemmillä piirteillä tai tarkemmilla -värivivahduksilla, noudattaen enemmän idealistista tai karakteristista -taidetapaa; hän voi koota kirkkaimman valon päähenkilöön, jättäen -sivuhenkilöt varjopuoleen, tai melkein samalla hellyydellä huolehtia -kaikkia teoksessa esiintyviä, j.n.e. - -Hellin huolenpito tulee sittenkin aina päähenkilön osaksi, joka -draamassa on paljoa suuremmassa määrässä keskuksena kuin eepoksessa. -Muut henkilöt ovat oikeastaan vaan hänen tähtensä olemassa, vaikka -heillä osittain saattaa olla hyvinkin tärkeä tehtävä. Ennen on jo -viitattu siihen, kuinka epopean, romaanin ja draaman pääsankarit ovat -peräti erilaiset. Näytelmärunoudessa päähenkilö aina on jyrkässä -vastariidassa ympäristönsä kanssa; hän ei edusta kansallista -sankari-ihannetta, niinkuin epopeassa, esikuvana loistaen -heimolaistensa keskellä, eikä ole olojen muodostettavana ja -kasvatettavana, niinkuin romaanissa; vaan rohkeasti hän astuu omaa -tietänsä, taistellen olevaisia oloja vastaan ja koettaen kääntää ajan -ratasta itseviittomalleen uralle. Jotain tällaista pontevaa taistelua -ja vastustushalua tavataan kaikissa tosi-draamallisissa luonteissa, -silloinkin, kun ne joutuvat olosuhteiden johdettaviksi. Sentähden -näytelmän pääsankareiksi sopivat varsinkin tarmokkaat historialliset -henkilöt, tienraivaajat ja uusien aatteiden kannattajat, mutta muutkin -sellaiset individit, jotka ovat ristiriidassa olevaisten olojen kanssa -ja toimiessaan niitä rikkovat, noudattaen oman luonteensa sisällistä -pakkoa. Tämä koskee tietysti näytelmärunouden vakavanpuolisia lajeja, -tragediaa ja sovintodraamaa; komediassakin tapahtuu jonkunlainen -olevaisten olojen rikkominen päähenkilön puolelta ja on jonkinlaista -taistelua, jos niin tahtoo sanoa; mutta tämä kaikki on koomillista -laatua eikä ole taistelua sanan varsinaisessa merkityksessä. Jotain -yhtäläisyyttä siinä kumminkin on huomattavana. - -Hyvän luonteenkuvauksen ensimmäinen ehto on johdonmukaisuus. Aivan -epäjohdonmukaiset ihmiset eivät oikeastaan sovi draamallisesti -kuvattaviksi; jos semmoiset välttämättömästi ovat esiintuotavat, niin -niiden kuvailu vaatii erinomaista taitoa, jotta heidän toimintatapansa -tulisi käsitettäväksi. Pääasia on tietysti aina, että luonteen ydin, -josta teot kasvavat, tulee selvästi tajuttavaksi. Ihminen voi olla -horjuvainen ja näennäisesti menetellä epäjohdonmukaisesti, ja sittenkin -saattavat hänen tekonsa ihan luonnollisesti johtua niistä tunteista ja -mielikuvista, jotka hallitsevat hänen sisintä olentoansa. Niin esim. -Hamlet; ensi silmäyksellä hän tuntuu häilyväiseltä, vaan satunnaisten -mielialojen johtamalta; mutta tarkemmin katsoessa hänet huomaa vaan -mieleltään epätasaiseksi, herkkätunteiseksi, vaikutuksille alttiiksi, -mutt'ei epäjohdonmukaiseksi. Yhä hän hautoo mustaa murhettansa, -vastahakoista tehtäväänsä; hän epäilee eikä ryhdy toimeen, sitten -ponnistaa voimansa ja toimii, mutta epäsuotuisena hetkenä; hän salaa -tunteensa, sitten ne puhkeavat esiin melkein mielettömyyden voimalla, -niinkuin Ofelian haudalla. Kaikki nämä jyrkät käännähdykset ja -vastakohdat ovat luonnolliset epäröivässä ja itseensä sulkeutuvassa -luonteessa semmoisessa kuin Hamletin. - -Luonteessa tapahtuu kehitys, joka on erittäin huomattava päähenkilössä. -Mutta kuitenkin on paljon luonteita, jotka jo näytelmän alkaessa ovat -valmiita, draamalliseen intoonsa kypsyneitä, ja joiden teot suorastaan -puhkeavat esiin heidän omituisuudestaan ja innostaan. Heidän sisällinen -elämänsä on kumminkin niin valtavain muutosten alainen, että se -muistuttaa jonkunlaista kehitystä. Sellainen on esim. Wallensteinin; -hänen alkuperäinen kunnianhimonsa tekee hänet kavaltajaksi. -Syrjähenkilöt, joita lyhyesti kuvataan, esiintyvät useimmin ihan -valmiina. Näiden vastakohtana ovat semmoiset luonteet, jotka joutuvat -heille alkuansa vieraan intohimon valtaan, niinkuin Othello, jonka -hellä, luottavainen mielenlaatu luulevaisuuden kautta kokonaan muuttuu. -Välimuotoja on useita. Tunne tai intohimo, jonka juuret on henkilön -alkuperäisessä luonnossa, kasvaa kasvamistaan ja valtaa hänet kokonaan, -esim. rakkaus monen monessa tapauksessa, niinkuin Romeo ja Juliassa. -Samoin Macbethin rajaton kunnian- ja vallanhimo ilmenee jo alusta -alkaen, vaikk'ei sen tuhoavaa voimaa havaita, ennenkuin Lady Macbethin -kehoitukset sen täyteen liekkiin puhaltavat. Tai kohtalon iskut -muuttavat tykkänään jonkun henkilön mielentilan, vaikka hänen -luonteensa pysyy entisellään; niin on Lear kuninkaan laita.[107] - -Kuinka tärkeätä draamassa on luonteenkuvaus ja sisäisen elämän kuvailu, -huomaa siitäkin, että on näytelmiä, joissa toiminta on heikkoa tai -höllästi yhdistettyä, mutta joilla kuitenkin on erinomainen -viehätysvoima ja suuri runollinen arvo, sentähden että henkilöin -sielun-elämää esitetään mainiolla tavalla. Ajatelkaamme vaan Goethen -Tassoa, jossa ei ole sanottavasti toimintaa, mutta jossa meitä lumoo -mestarillinen luonteiden ja mielentilojen kuvailu. Goethe on syvimmältä -sielultaan lyyrillinen runoilija ja siitä syystä tällä puolella aina on -etusija hänen teoksissaan. Yhteydessä sen kanssa on olosuhteiden -kuvailu; niin on Egmont sarja vaihtelevia kuvaelmia, jotka eepoksen -tavalla on aseteltu vierekkäin ilman varsinaista yhdistävää sidettä; -mutta näissä viehättää lukijaa henkilöin sisäisen elämän esittely ja -ajan tapausten heijastus ihmisten mielessä. Shakespeare taas, -jonka ominaisluonne on täysin draamallinen, luo aina vilkkaan -toiminnan; mutta monessa teoksessaan hän ei välitä sen ankarasta -johdonmukaisuudesta, vaan panee näytelmän yhteyden etupäässä -läpikäyvään tunnelmaan ja sielunhistoriaan, laskien pääpainon -luonteiden ja sisällisten olojen kuvaukseen. Niin hän menettelee -varsinkin, kun aine on satumainen tai aiheet ja tapaukset semmoisinaan -otetaan jostakin vanhemmasta kertomuksesta. Näin on esim. Talvisessa -tarinassa ja Cymbelinessa, muita mainitsematta, ja kuitenkin nämä -teokset ovat Shakespearen runouden helmiä. -- Mutta jos draamalliselta -teokselta päinvastoin puuttuu luonteiden kuvailu ja sisäisen elämän -runsaus, ei vaiherikas kantatarina ja johdonmukaisesti perille viety -toiminta voi sitä korvata; näyttämöllä esitettynä se kenties kelpaa -pitämään kuulijain huomiota pari tuntia vireillä, mutta runouden -syvempiä vaatimuksia se ei täytä. Tätä laatua ovat useat ranskalaiset -näytelmäkappaleet, joiden pääansio on niiden virkeästi kehkiävässä -juonessa. - -Tästä ei saa kuitenkaan tehdä sitä johtopäätöstä, että paljas -luonteenkuvaus ilman virkeätä toimintaa olisi draamallisessa suhteessa -pätevä. Päinvastoin. Toiminta on näytelmärunoudessa ensimmäinen.[108] -Mutta draamat ovat erilaisia; muutamissa on pantu enemmän painoa -luonteisiin ja sisällisen elämän kuvailuun, toisissa tapauksiin. - -Päähenkilön tärkeästä asemasta on jo puhuttu. Romaanissa saattaa joskus -olla epätietoista, mikä henkilö on kertoelman varsinainen kannattaja; -draama vaatii aina selvää henkistä keskustaa, josta toiminta lähtee. -Mutta tästä on näennäisiä poikkeuksia. Niin on useastikin kaksi -päähenkilöä, joita rakkaus yhdistää yhdeksi persoonaksi ja joiden -yhteiset kohtalot ovat draaman sisällyksenä: esim. Romeo ja Julia -y.m.m. Joskus suurempikin kokonaisuus vastaa yksityistä pääsankaria. -Schillerin Wilhelm Tellissä astuu koko Schweizin kansa toimivana -päähenkilönä näyttämölle; näemme, kuinka sen vapaudentaistelu alkaa ja -kehittyy kansan eri piireissä, kunnes se Tellin teon kautta -ratkaistaan. Tämä näytelmän laaja pohja antaa sille suuressa määrässä -eepillisen värin. - -Päähenkilön luonteesta valuu toiminta, joka muodostaa näytelmän -varsinaisen perustuksen ja josta draama on nimensäkin saanut (kreikaksi -_drama_, toiminta). Ainoastaan Aiaan kaltainen sankari voi joutua -sen kohtalon alaiseksi, jota Sofokleen tragediassa kuvataan; Johanna -d'Arcin uskonnolliseen haaveiluun taipuva mielenlaatu tekee hänet -sopivaksi innostuttamaan Ranskan kansaa vapaudentaisteluun. Daniel -Hjortin luonne, niinkuin hänen asemansa Flemingin talossa, hänen -vastoinkäymisensä lemmen-asiassa ja vasta saatu tieto hänen -syntyperästään sen ovat muodostaneet, saattaa hänet liittymään kansaan -ja Kaarle herttuaan ja salaisilla vehkeillä edistämään heidän asiaansa. -Mikä sisimmässä sydämmessä elää, se pyrkii toiminnassa purkaumaan ja -olevaisia oloja uudistamaan; päähenkilöä elähyttää _paatos eli -into_, joka vaatii häntä toteuttamaan, mitä hän sielunsa -syvyydessä oikeaksi tuntee tai luulee onnellisuutensa välttämättömäksi -ehdoksi. Semmoinen into on Antigonessa sisarenrakkaus, Marcus -Brutossa (Shakespearen Julius Caesarissa) Rooman tasavallan ihailu, -Wallensteinissä pyrintö itsenäisen aseman saavuttamiseen. -- Mutta jos -päähenkilön luonne onkin se lähde, josta toiminta kumpuaa, niin -toiminta toiselta puolen määrää, mitkä luonteen ominaisuudet runoilija -kuvauksessaan tuopi esiin. Yksilön sielunelämä on runsaan runsas -aartehisto, jonka sisällys antaa aihetta mitä erilaisimpiin esityksiin, -ja suuret runoilijat, niinkuin Shakespeare, jotka samalla ovat suuria -ihmistuntijoita, valaisevatkin sitä monelta eri puolelta; mutta -silloinkin annetaan meille pääasiallisesti sellaisia piirteitä, jotka -selittävät luonnetta esitettävään toimintaan nähden. Sillä toiminta on -sittenkin draaman alku ja juuri eli, toisin sanoen, tapausten pääjuoni, -kantatarina, on se siemen, josta näytelmä luonteineen, erityiskohtineen -kasvaa ilmi. Luonteet siis kuvattakoon monipuolisesti, että ymmärrämme -sen kokonaisuuden, jonka ilmauksia yksityispiirteet ovat; mutta -karsittakoon pois semmoiset erityiskohdat, jotka eivät selvennä -kokonaisluonnetta eivätkä sen suhdetta siitä sukeuvaan toimintaan. - -Kun draama osoittaa ulkonaisen ja sisäisen olevaisuuden yhteyttä ja -vuorovaikutusta, niin on selvästi näytettävä, mitkä _vaikuttimet -(motiivit)_ kussakin tapauksessa saattavat henkilöitä toimimaan. -Kaikki on tyydyttävästi valmistettava, sekä sisäisesti että -ulkonaisesti, jotta katsoja älyää, miksi niin täytyy tapahtua, kuin -näytelmässä esitetään. Etenkin sisäiset vaikuttimet ovat tärkeät. -Draamallinen into mitä lähimmin liittyy henkilön luonteeseen, ja -luonteesta erityiset teot säkenöitsevät esiin, ulkonaisten seikkain -siihen sattuessa. Enimmiten paatoksensa johtamana luonne niihin tarttuu -ja tekee niistä toimintansa vaikuttimia. Hyvä on, että jokainen teko -ulkonaisestikin on mahdollisuuden mukaan aiheutettu; mutta vaikea on -määrätä, kuinka pitkälle saa ulottaa ulkonaisen motiveerauksen -vaatimukset; pääasia on sittenkin -- (niinkuin ennen on huomautettu) -- -sisäinen todenmukaisuus. -- Muinais-ajan draamoissa esiintyi usein n.s. -deus ex machina, joku jumala, joka selvitti näytelmän liian sotkuiseksi -käyneen vyhden. Tällä apukeinolla oli jonkunlaista tukea antiikisessa -käsitystavassa; jumalistossa olioitu siveellinen voima ryhtyi -suoranaisesti maailman ohjaukseen. Jumalan tai haltian mahtisana -ei sovi enää nykyajan draamaan; sen sijaan ovat myöhemmässä -näytelmäkirjallisuudessa tulleet ruhtinaiden käskyt, monenlaiset -sattumukset y.m. Kaikki tällaiset ratkaisukeinot, jotka ehkäisevät -henkilöin vapaata päätäntövaltaa, josta näytelmän loppukin on -kehitettävä, ovat tietysti ristiriidassa draaman luonteen kanssa ja -siis hylättävät.[109] - -Freytag on huomauttanut, kuinka päähenkilön ja toiminnan keskinäisestä -suhteesta voi johtua kaksi suunnittelun laatua: päähenkilö alusta -alkaen itsetoimivana johtaa tapausten menoa ja teoillaan nostaa -ehkäiseviä voimia itseänsä vastaan sekä loppupuolella joutuu näiden -vaikutuksen alaiseksi, tai toiselta puolen hän päinvastoin toiminnan -alkaessa on levollinen, mutta vastustajain vehkeistä draaman -loppuosassa herää vahvaan vastarintaan ja ottaa asiain johdon käsiinsä. -Edellistä lajia ovat esim. Antigone, Shakespearen suurten tragediain -päähenkilöt paitsi Lear ja Othello, Johanna d'Arc, Wallenstein, -jälkimmäistä Lear ja Othello, Oidipus kuningas, Ferdinand ja Luise -"Kavaluudessa ja Rakkaudessa" y.m.m. Täten syntyy kaksi suunnittelun -päälajia, ja ensimmäisiä kysymyksiä, joihin draamallisen runoilijan -tulee vastata, on, kumpaako menetystapaa tarjona oleva aine vaatii. -Kummallakin on omat etunsa, vaikka edellinen -- se, jossa päähenkilö -alusta pitäen on ohjaajana, -- tosin on enemmän draaman hengen -mukaista. Päähenkilö, joka rohkeasti ja voimallisesti itse altansa -ryhtyy pontevaan toimintaan, on omansa kuulijaa viehättämään, ja -selvimmin silloin huomataan, miten ihminen teoillaan valmistaa oman -kohtalonsa. Toisen suunnittelun mukaan taas pääsankarin tarmokas ja -omavarainen toiminta sattuu siihen näytelmän osaan, joka vaatii -suurinta jännitystä, ja loppuosan muodostus, joka yleensä kysyy paljon -runollista kykyä ja aistia, tulee helpommaksi. Se sopii varsinkin -silloin, kun intohimon valtava voima on kuvattava, ja voi tuottaa -suuria mahtivaikutuksia; mutta edellinen tapa tarjoo sittenkin -taidokkaalle runoilijalle vielä enemmän tilaisuutta menestyksellä -käyttää draamallista kykyänsä.[110] - -Ylempänä sanottiin päähenkilön olevan siinä määrässä draaman keskuksen, -että sivuhenkilöt oikeastaan ovat hänen tähtensä olemassa; toisin -sanoen: sivuhenkilöt ovat keksittävät ja kuvattavat niin, että ne -asettuvat eri suhteisiin päähenkilöön ja sen mukaan, kuin toiminta -vaatii, kukin omalla tavallaan edistävät tai vastustavat hänen -pyrintöjänsä. Sillä jokainen draamallinen toiminta esittää päähenkilön -taistelua hänen tarkoituksiansa ehkäisevää voimaa vastaan. Muutamat -liittyvät päähenkilöön ja ryhmittyvät hänen ympärillensä; toiset -yhtyvät vastustavaan puolueeseen, jonka kannattajana saattaa olla yksi -tai useampi henkilö. Erittäin tärkeä on useimmiten päähenkilön -varsinainen vastustaja, jolla monessa draamassa on sangen huomattava -tehtävä; sellainen on esim. Elisabet Schillerin Maria Stuartissa, -vaikka se myötätuntoisuus, jolla runoilija kuvailee Maria Stuartia, ei -anna epäilykselle sijaa, kumpi heistä on näytelmän päähenkilö. Samoin -Hakon Ibsenin Kuninkaan-aluissa niin suuressa määrässä kiinnittää -katsojan mieltä, jotta vasta ratkaisun lähestyessä huomataan, että -Skule jaarlin traagillinen kohtalo on näytelmän aineena. Toisinaan ei -ole vastustajana mikään erityinen henkilö, vaan kokonaiset ihmisryhmät; -niin esim. Orleans'in Neitsyessä englantilaiset ja burgundilaiset, -vieläpä lopulta Johannan oma isäkin. Mainittakoon vielä muutamia -esimerkkejä tästä ryhmityksestä. Torquato Tassossa on Antonio Tasson -täysi vastakohta ja tämä vastakkaisuus tuottaa konfliktin, vaikka -onneton runoilija lopulla, kun kaikki muut kääntyvät hänestä pois, -tästä vastustajastaan saa ainoan lohtunsa ja turvansa. Wallensteinissä -molemmat puolueet selvästi erottuvat toisistaan. Päävastustaja, -hovipuolueen edustaja, on Octavio Piccolomini; Wallensteinin puoltajia -ovat Max Piccolomini, Illo, kreivi ja kreivitär Terzky, Buttler y.m. ja -hänen rinnallansa esiintyy hänen puolisonsa ja tyttärensä; mutta -toiminnan edistyessä useat siirtyvät vastustajain puolelle. Daniel -Hjortissa päähenkilöä vastustaa koko Sigismundin puolue, jonka toimilla -ja kohtalolla on hyvin huomattava osa näytelmässä; päähenkilön -kannattajia ovat Katri sekä Kaarlo herttua ja hänen puolueensa; Sigrid -Stålarm, lemmen ahdistamana, liikkuu molempain ryhmäin välillä. -Samanlainen ryhmitys havaitaan komediassakin. Nummisuutareissa on Esko -päähenkilö ja hänen ympärillään ovat Topias, Martta, Sepeteus, Mikko -Vilkastus y.m.; vastustajina esiintyvät Jaana ja Kristo, sitten Karri, -Kreeta ja Jaakko, tilapäisesti myös Teemu; heihin liittyy vielä Niko. -Sivutoiminnan henkilöt, Iivari ja Sakeri, kuuluvat Eskon ympäristöön. - -Edellisessä olemme nähneet, kuinka nuo draaman molemmat puolet, -sielun-elämän kuvaus ja ulkonainen toiminta, sulavat yhteen ja mitä -tehokkaimmin vaikuttavat toisiinsa. Draaman tulee voimallisin, mieleen -painuvin piirtein näyttää, mikä yhteys on olemassa ihmisen tunne- ja -ajatusmaailman sekä ulkonaisten ilmiöin välillä, missä suhteessa -yksityis-ihmisen toiminta on maailman siveelliseen järjestykseen. -Saadaksensa tätä selväksi, se mahdollisuuden mukaan kokoaa yhteen -kuvattavansa, ja draaman esitys sen johdosta on suppea, lyhyt, nopeasti -eteenpäin rientävä; sanalla sanoen, kokoonpanonsa puolesta se on -eepoksen suora vastakohta. Näytelmän eri osat liitetään kiinteästi -yhteen; jokainen kohta, jokainen tapahtuma on seuraus edellisistä tai -kumminkin itsestään selvistä tosiasioista ja likeisessä yhteydessä -kokonaisuuden kanssa. Episodeja eli välikertomuksia (draamassa -oikeammin välikuvauksia) saattaa kyllä olla; ne tulevat siitä, että -jotain erityiskohtaa laajennetaan enemmän, kuin välttämättömästi -tarvitaan, ja tarkoittavat tavallisesti olojen tai jonkun luonteen -tarkempaa kuvailemista; välisti ne samalla ovat lepokohtia tapausten -kiivaassa juoksussa. Mutta ne eivät ole läheskään niin itsenäisiä -eivätkä niin huomattavia runoelman osia kuin eeposten episodit. -Esimerkkinä, kuinka draamassa täytyy supistaa tapauksia, jotka -tosielämässä ovat hajallaan, vähittäin tapahtuvia, on m.m. Minna -Canthin "Papin perhe". Mikä todellisuudessa kehkiää vähittäin -- -eripuraisuus isän ja pojan välillä, -- valmistuu äkkinäisen tapauksen -kautta; Maiju heti koenäytännöllä saavuttaa menestystä y.m. Mutta tämä -on draaman luonteeseen katsoen oikein. Kun draamassa kaikki ulkonaiset -ja sisälliset tapaukset suuntauvat loppua kohti ja viivytykset -koetetaan niin pian kuin suinkin tieltä poistaa, niin sen -suunnittelussa pääpiirteenä vallitsee pysähtymätön eteenpäin pyrkimys. -Sopisi siis sanoa, että, niinkuin eepillinen runous katselee -menneisyyttä ja lyriikka kuvailee nykyhetkeä, niin draamallinen runotar -yhäti kääntää katseensa tulevaisuuteen. - -Koko näytelmän sisällys järjestyy, samoin kuin kertomarunoudessakin, -niin, että muutamat henkilöt, muutamat olot ovat ikäänkuin etualalla, -etupäässä kuvattavina, toiset muodostavat taustan, osoittaen sitä -ympäristöä, niitä yleisiä olosuhteita, joissa toiminta esiintyy. -Tällaisena taustana on esim. Daniel Hjortissa tuo suuri taistelu -Sigismundin ja Kaarlo herttuan välillä. Mutta näytelmärunoudessa sitä -ei esitetä niin leveältä kuin eepoksessa, vaan lyhyemmin, himmeämmin, -ainoastaan muutamilla harvoilla siveltimen vedoilla, jotta kuva saa -oikean valonsa ja tunnelmansa. - -Draaman toiminta on yhdistys useista pienemmistä toiminnoista, jotka -sitten lisäjokien tavalla purkauvat päävirtaan; päätoiminnan ohessa on -niinmuodoin siihen liittyviä sivutoimintoja. Toiminnan yhteys on -draaman tärkeimpiä sääntöjä, ja hyvin sovitettuina, päätoiminnan -hallitsemina, ne eivät sitä häiritsekään. Mutta liian itsenäisiksi -paisuneina ne helposti saattavat olla näytelmän eheydelle haitaksi, ja -runoilijalta vaaditaan yleensä paljon taitoa, jos hän tahtoo rinnakkain -kehittää useampia tarinan-aiheita. Don Carlosissa esim. Schiller ei ole -osannut välttää tätä vaaraa. Hyvällä aistilla suoritettuina voivat -rinnakkaistoiminnat kuitenkin suurten runoilijain käsissä monesti tulla -runsaan kauneuden lähteiksi; niin esim. Kuningas Learissa Glosteria -koskeva sivutoiminta vahvistaa näytelmän aatetta, valaisten sitä -toisilla samanlaisilla tapauksilla kuin päätoimintakin. Schillerin -Wilhelm Tellissä on kolmekin toimintaa punottu; mutta tämän draaman -omituinen, eepoksenkaltainen luonne tekee sen tarpeelliseksi, että -tässä tapauksessa pääsankarina esiintyvän kansan toimintaa -monipuolisesti kuvataan sen eri piireissä. Ne yhtyvät kaikki suureen -vapaudentaisteluun ja Schweizin vapautukseen. - -Moninaisuutta ja tarpeellista värivaihtelua antavat esitykselle myös -vastakohdat (kontrastit): Sofokleen Antigonessa on noiden -taipumattomien luonteiden, Kreonin ja Antigonen, rinnalla -pehmeäluontoisemmat Haimon ja Ismene; Macbethissa idyllinen rauha -linnassa, josta pääskysen pesiminen on eduskuvana, ja sittemmin -portinvartijan hullunkurinen yksinpuhe ovat vastakohtana sille -hirmutyölle, joka siellä toimitetaan; Wallensteinissä koko Maxin ja -Theklan kuvaus on tällainen vastakohta vakavan-synkälle päätoiminnalle. -Kontrasteihin sopii niin-ikään lukea ne lepokohdat, joita tragedian -ponteva, eteenpäin syöksyvä toiminta vaatii, jotta katsoja saisi hetken -tointua voidaksensa virkeällä mielellä jälleen seurata murhenäytelmän -jännittäviä tapauksia. Semmoinen lepokohta on esim. yllämainittu -portinvartijan monologi ja tuo valtaavan kaunis kohtaus, jossa vanhus -myrskyjen jälkeen ja ennen uusien myrskyjen tuloa nauttii virkistävää -unta ja herättyänsä tuntee mielensä tyyntyneeksi. - -Niinkuin jokaisessa kertomuksessa, niin voi näytelmässäkin erottaa -kolme pääosaa, joille jo Aristoteles antoi nimitykset _alku, -solmiskelma ja kehitelmä_. Esitettävä "kantatarina" alkaa muutamien -olojen ja tapausten kuvaamisella; uusia tapauksia tulee lisää, jotka -liittyvät edellisiin ja monella monituisella tavalla kietoutuvat eli -ikäänkuin solmeutuvat yhteen, ja vihdoin tämä toiminnan "solmiskelma" -kehkiää ("kehitelmä"). Mutta kun tarkemmin seuraa draaman juoksua, -huomaa, että solmiskelmassa on monta -- pääasiallisesti kolme -- eri -astetta. Siitä aiheutuu koko toiminnan jako viiteen pääosaan. - -Ylempänä jo kuvattiin draamallista toimintaa päähenkilön taisteluksi -hänen tarkoituksiansa ehkäisevää voimaa vastaan. Näytelmän eri -kohtaukset esittävät vuorottain pääsankarin ja vastustajain toimia. -Mutta olivatpa tuon taistelun vaiheet mitkä tahansa, niin on näytelmän -kehitys ylimalkain sama. Ensin toiminta monen tapauksen kautta etenee -johonkin suuntaan; mutta kun se on ehtinyt korkeimmilleen, ikäänkuin -huippuunsa, tulee yht'äkkiä käänne, joka saattaa ihan odottamattomaan -loppuun. Murhenäytelmässä esim. itsenäisesti toimivalle päähenkilölle -kaikki yritykset onnistuvat, kunnes hänen tekojensa seuraukset -äkki-arvaamatta kääntyvät häntä itseänsä vastaan, ja lopullisesti hän -niihin sortuu. Taikka päähenkilö, joka ensin on pysynyt rauhallisena, -pakoitetaan muiden vaikutuksesta toimimaan; siten syntyy käännekohta, -joka antaa tapauksille uuden suunnan. Näin toiminnan keskikohta eli, -niin sanoakseni, kukkula jakaa näytelmän kahteen pääosaan. Tätä -toiminnan kahtia-jakoa sopii verrata pyramidiin; toiminta, yhteen -suuntaan kehittyessään, nousee huipulle, jonka jälkeen se kääntyy -toiseen suuntaan eli ikäänkuin alenee. Lisäksi tulee alku ja loppu. -Solmiskelma sisältää niinmuodoin kolme osaa, joista keskimmäinen vastaa -pyramidin huippua, ja siten syntyy viisi toiminnan osaa. Näin muodostuu -toiminta kaikissa näytelmissä; mutta säännöllisessä murhenäytelmässä -sen eri osat selvimmin astuvat näkyviin. Ottakaamme seuraavassa -tarkemmin huomioon, miten se järjestyy.[111] - -Ensiksi _alku eli johdanto, n.s. ekspositsiooni_, näyttää, missä -oloissa toiminta alkaa. Suurta taitoa osoittaa runoilija, jos hän heti -alkukohtauksessa osaa herättää oikean tunnelman, joka edeltäpäin -viittaa näytelmän luontoon ja sisällykseen. Sellaisen vaikutuksen tekee -Hamletissa yö, vartiain kulku ja haamun ensimmäinen ilmestyminen, -Macbethissa myrsky, ukkonen ja noitien esiintyminen autiolla -kankaalla. Maria Stuartissa olosuhteet selvästi kuvautuvat kaappien -auki-murtamisessa sekä Pauletin ja Kennedyn sanakiistassa; -ruhtinaallinen puutarha, siropukuisten naisten rauhallinen keskustelu -ja rintakuvain seppelöiminen Torquato Tassossa taas hyvin edustaa tämän -draaman säädyllistä menoa ja sopusointuisaa väritystä. Alkukohtaus vie -sitten varsinaiseen ekspositsiooniin, jossa asemaa laajemmin -selvitetään. Niin Hamletissa seuraa hovikohtaus ja Maria Stuartissa -Marian ja Kennedyn puhelu. Mutta ekspositsioonin jälkeen tulee -varsinaista toimintaa aloittava tapaus eli _kiihoittava kohta_. -Sellainen on Hamletissa haamun toinen ilmestyminen ja Hamletin -neuvottelu uskottujensa kanssa, Maria Stuartissa taas Mortimerin -Marialle lausuma tunnustus. -- Kiihoittava kohta vie _ylenevään -toimintaan_. Ylenevä toiminta edistyy tavallisesti monella asteella -huippua kohden, kunnes se joutuu korkeimmilleen. Sen eri asteita ovat -esim. Hamletissa seuraavat neljä kohtaa: 1) Polonius väittää Hamletin -tulleen hulluksi rakkaudesta Ofeliaan; 2) Hamlet valmistaa näytelmää -koetellaksensa kuningasta; 3) vastustajat koettelevat Hamletia (johon -liittyy Hamletin kuuluisa monologi) ja kuningas rupeaa Hamletia -epäilemään; 4) Hamletin toimeenpanema näytelmä, josta hänen epäluulonsa -kuningasta kohtaan vahvistuu. Samalla kuin ylenevän toiminnan -kohtaukset saattavat tapausten juoksua eteenpäin, on niiden tarkoitus -herättää yhä voimallisempaa mielenkiintoa näytelmän aineeseen. -- -Vihdoin toiminta nousee korkeimmilleen, _huippuun eli kukkulalle_. -Koko siihen-astinen taistelu on tuottanut tuloksen, joka selvästi -leimahtaa näkyviin ja josta päähenkilön olo joutuu uudelle uralle. Tätä -näytelmän keskustaa runoilija tavallisesti kaunistaa kaikella runouden -loistolla, mitä suurimmalla draamallisella voimalla. Komeita -huippukohtia ovat esim. salaliittolaisten kokous Rutlissä ja omenan -ampuminen Wilhelm Tellissä (kaksi kukkulaa, toinen vapaudentaistelua, -toinen Telliä koskevaa toimintaa varten), samoin Kuningas Learissa tuo -mahtipontinen kohtaus mökissä nummella, jossa Learin järki sekaantuu. -Maria Stuartissa muodostaa kukkulan kaksi toisiinsa liittyvää -kohtausta: Marian riemu päästyänsä linnasta vapaaseen puistoon sekä -kuningatarten yhteentulo ja keskustelu, jälkimmäinen loistavin piirtein -esitettynä. Hamletissa on huippuna se kohta, jolloin Hamlet tapaa -kuninkaan rukoilemassa, mutta ei käytä tilaisuutta häntä surmatakseen, -vaan säästää hänen henkensä. -- Mutta kukkulalta toiminta heti luistaa -alaspäin; huipun jälkeen tulee _käänne_, usein jo samassa -kohtauksessa, läheisesti siihen liittyen, taikka pian sen jälkeen. -Niin Maria Stuartin saavuttama henkinen voitto saa Elisabetin -raivostumaan ja samalla Marian kohtalo on ratkaistu; väleen hänen -sortumisensa oireet ilmenevätkin Mortimerin intohimoisessa, turmiota -ennustavassa rakkaudentunnustuksessa ja tuhoa tuottavan salaliiton -epäonnistumisessa. Hamletissa seuraa kukkulaa välittömästi käännekohta, -päähenkilön erehdys, kun hän tappaa Poloniuksen kuninkaan asemesta, -jonka johdosta kuningas päättää lähettää hänet pois. - -Nyt alkaa _aleneva toiminta_: käänteessä sukeutunut toiminnan -suunta johtaa näytelmän päätökseen. Siinäkin tavallisesti on monta -astetta; varsinaisessa tragediassa jokainen niistä saattaa päähenkilön -lähemmäksi perikatoa; muissa näytelmissä ne muulla tavalla valmistavat -lopputulosta. Hamletin alenevassa toiminnassa on kolme astetta: 1) -Ofelia mielipuolena, Laertes vaatii kostoa; 2) Laertes ja kuningas -päättävät Hamletin kuoleman, johon liittyy kertomus Ofelian kuolemasta; -3) Ofelian hautajaiset ynnä siihen liittyvät kohtaukset. Usein on ennen -ratkaisua joku suuri, tehokas kohtaus, joka näyttää vastustavain -voimien vaikutusta tai sallii meidän katsahtaa syvälle hänen -sydämmeensä. Esimerkkejä ovat toiselta puolen Coriolanuksessa -pääsankarin keskustelu äitinsä kanssa, toiselta puolen Julian yksinpuhe -ennen unijuoman ottamista ja Lady Macbethin unissa-käynti. -- Yleensä -on hyvä vähittäin edeltäpäin valmistaa lopullista ratkaisua, ett'ei se -tule aivan odottamatta. Mutta väliin joku pieni kohta, joka näyttää -toisaannepäin ohjaavan tapaukset, tekee hyvän vaikutuksen, esim. joku -toivon välähdys ennen päähenkilön sortumista. Tämä on n.s. "viimeinen -jännitys". Niinhän Edmund kuollessaan peruuttaa Learin murhaamista -tarkoittavan käskynsä ja Macbeth vielä viimeisenä hetkenä luulee -olevansa voittamaton, kun ei kukaan vaimon synnyttämä voi häntä -surmata. - -Näin toiminta yhä aleten viimein syöksyy _ratkaisun eli -katastrofin_ kautta _loppuun_. Ratkaisu on voimallisesti -esitettävä, ilman tarpeetonta laveapuheisuutta, ja katsottava on, että -se luonnollisesti johtuu edellisestä toiminnasta ja että ristiriidat -sen kautta todellakin tulevat sovitetuiksi. Katastrofiin liittyy -useinkin lyhyt loppu, joskus erityinen loppukohtauskin, joka esitetyn -toiminnan piiristä viittaa laajempaan tulevaisuuteen. Varsinkin -murhenäytelmän mieltä järkyttävien tapausten jälkeen on lohdullinen -katsaus uusiin, parempiin oloihin tarpeellinen. Niin esim. Hamletissa -alenevasta toiminnasta muutamain lyhyitten kohtausten jälkeen joudutaan -katastrofiin, joka on Hamletin ja Laerteen kaksintaistelu sekä Hamletin -ja muiden kuolema; mutta loppuna on Fortinbras'in tulo, joka ennustaa -uutta ajanvaihetta. - -Yleensä näytelmän loppuosa, aleneva toiminta ja ratkaisu tuottaa -runoilijalle monta vaikeutta; mahtavasti, voimallisin piirtein -hänen on toimintaa ohjaaminen, ett'ei mielenkiinto laimene ja että -näytelmän ydinkohta selviämistään selviää. Ratkaisu taas osoittaa -tekijän siveellisen maailmankäsityksen laatua. Ainoastaan eheän -maailmankatsomuksen nojalla voi katastrofin muodostaminen onnistua. Jos -sovinnollisen loppumuodostuksen ehdot puuttuvat, voi tapahtua, että -toiminnan päätyttyä jäämme seisomaan suuren kysymysmerkin eteen. - -Draamallisen toiminnan pääosat ovat siis, vielä kerran lyhyesti -mainitakseni mitä ylempänä sanottiin, seuraavat viisi: alku eli -ekspositsiooni, ylenevä toiminta, huippu eli kukkula, aleneva toiminta -sekä katastrofi ja siihen liittyvä loppu. Alun ja ylenevän toiminnan -välillä on kiihoittava kohta ja kukkulalta käänne vie alenevaan -toimintaan. - -Toiminnan eri asteita saattaa monella tavalla taitehikkaasti yhdistää, -etenkin kun näytelmässä on useampia toisiinsa kiedottuja toimintoja. -Suurella taidolla sommiteltu kokonaisuus, jossa kaksi toimintaa on -järjestetty kolmiosaiseen näytelmäjaksoon, on esim. Schillerin -Wallenstein. - -Näytelmän rakennus on ollut eri aikoina erilainen, useimmiten sen -mukaan, mimmoinen teaatterin rakennus ja näytelmälaitokset ovat olleet. -Muinaiskreikkalaisessa draamassa toiminta, näytöksiin jakaantumatta ja -ilman paikanmuutosta, yhtämittaisena jatkui loppuun asti; ainoastaan -toimintaa keskeyttäväin köörilaulujen kautta muodostui näytelmässä eri -jaksoja. Uudemmissa draamoissa sitä vastoin on tavallisesti useampia -näytöksiä ja toiminta enimmiten siirtyy paikasta toiseen. Näytökset -jaetaan kohtauksiin. Nykyajan painetuissa näytelmissä ovat kohtaukset -tavallisesti järjestetyt sen mukaan, kuin näyttämöllä esiintyy eri -henkilöitä; mutta tämä on vaan ulkonainen jakoperuste. Oikeastaan on -kohtaus semmoinen näytelmän osa, joka tapausten juoksussa muodostaa -erityisen asteen. Näin kohtaukset jakaantuvat esim. Shakespearen -näytelmissä. Silloin saman kohtauksen aikana kyllä saattaa mennä -henkilöitä pois taikka tulla uusia lisää. -- Näytösten luku vaihtelee -nykyään yhdestä viiteen, vaikka "kuvaelmat" usein kyllä todellisuudessa -sitä enentävät. Viisi on hyvin luonnollinen luku: ensimmäinen näytös -vastaa tavallisesti ekspositsioonia ja ylenevän toiminnan alkua, toinen -oikeastaan ylenevää toimintaa, kolmas kukkulaa, samalla kuin myös -ylenevän toiminnan loppuosa ja alenevan alkuaste usein siihen -sisältyvät, neljäs alenevaa toimintaa, joka monesti vielä ulottuu -viimeiseenkin näytökseen, ja viides ratkaisua ja loppua. Sentähden -säännöllisesti rakennetuissa uudemman ajan suurissa näytelmissä onkin -enimmiten viisi näytöstä, niin esim. kaikissa Shakespearen, Lessingin, -Goethen ja Schillerin draamoissa. Samoin Ranskan klassillisen -aikakauden traagikoillakin viisijako on tavallinen; mutta Molièrella on -useimmiten kolme näytöstä ja niin myös Calderonilla ja muilla Espanjan -vanhemmilla näytelmärunoilijoilla. Kolmiluku on sekin luonnollinen; -esitettävän taistelun alku, keskikohta ja loppu silloin erotetaan -toisistaan. Kun toiminta on aivan lyhyt, voidaan kaikki supistaa yhteen -ainoaan näytökseen. Mutta usein näytelmän sisällys vaatii toista -järjestystä, jonka tähden -- varsinkin nykyaikana -- myöskin on paljon -kaksi- ja nelinäytöksisiä draamoja. Että ylempänä esitetyistä -säännöistä ja päämuodoista on paljon poikkeuksiakin, tuskin tarvitsee -muistuttaa. -- Huomautettakoon vielä, että joskus useampia näytelmiä -yhdistetään näytelmäjaksoksi, jota kannattaa yhteinen toiminta. Näin -syntyy kaksoisnäytelmiä, niinkuin Shakespearen Henrik IV ja Henrik VI, -joita kumpaakin on kaksi osaa, ja trilogioita, kuten Wallenstein, johon -edellisessä viitattiin, sekä Aiskhylon ja muiden vanhimpain -kreikkalaisten tragediantekijäin näytelmäsarjat. - -Draamallinen runous on omituinen siinä, että se, täydellisimmin -vaikuttaaksensa, vaatii näyttämöllä esittämistä ja siis näyttelytaiteen -apua. Draaman ulkonainen tunnusmerkki onkin se, että kuvattavat -henkilöt itse toimittavat sen sisällyksen. Näyttelytaide kohoaa siinä -kohden paljoa suurempaan itsenäisyyteen kuin aputaiteet yleensä, että -taitava näyttelijä monella tavalla, sen mukaan kuin hän käsittää -esitettävänsä henkilön, voi selvittää draaman luonteita ja siten -välillisesti näytelmän aatetta. -- Mutta onpa sellaisiakin draamoja, -joita ei ole kirjoitettu teaatteria, vaan ainoastaan lukemista varten. -Nämä, vaikka kyllä monesti saattavat olla suuriarvoisia runoteoksia, -ovat kuitenkin poikkeuksia näytelmärunouden varsinaisesta luonteesta. - -Kun draama, esittäen ihmisten toimintaa, antaa yleiskuvan henkilöin -sekä ulkonaisista että sisällisistä taisteluista, niin se tietysti saa -värityksensä niiden vastariitojen laadusta, jotka ovat kunkin näytelmän -pohjana. Elämän ristiriidat, niinkuin jo ennen olemme nähneet, -saattavat murtaa henkilön onnen ja maallisen olemuksen, taikka, ollen -kokonaisuuteen nähden vähäpätöisiä, panna ihmisten heikkoudet -sovittavalle naurulle alttiiksi. Näin joko _traagillisuus_ tai -_koomillisuus_ hallitsee näytelmää, ja siten syntyy kaksi -draaman päälajia, _tragedia eli murhenäytelmä_ ja _komedia eli -huvinäytelmä_. Traagillisuudesta ja koomillisuudesta on ennen -puhuttu, ja näiden kauneuden lajien esityksestä selviää myös tragedian -ja komedian erikoisluonne. - -Mutta kaikki vastariidat eivät ole puhtaasti traagillista tai -koomillista laatua. Toiminta esim. kallistuu traagillisuuteen päin; -mutta vastakkain sattuvain voimain yhteentörmäys ei ole niin -epätoivoisen ankara, että päähenkilön tarvitsisi kukistua, taikka hänen -oma puhtautensa ja jalo persoonallisuutensa saa ristiriidat poistumaan, -joten syntyy täydellinen sovinto. Sellaisia näytelmiä ovat Goethen -"Iphigenie", Calderonin "Elämä on unelma" ja vanha indialainen näytelmä -"Savivaunut" ("Vasantasena"). Schillerin "Wilhelm Tellissä" on oikeus -niin selvästi Schweizin kansan puolella, ett'ei aatteelliselta kannalta -voisi ajatellakaan muuta kuin onnellista ratkaisua. Vakavanlaatuisen -sisältönsä tähden on Kiven Leakin luettava tähän sarjaan. Toisen sarjan -muodostavat sellaiset näytelmät, joiden pääjuoni on keveämpää, -koomillista lajia, mutta joissa kumminkin on niin runsaasti vakavia -aineita, ett'ei komedian nimi ole sovelias. Semmoinen on "Venetian -kauppias", jota kyllä Shakespearen aikana nimitettiin komediaksi, mutta -nykyajan käsityksen mukaan tuskin voi siksi sanoa. Paljon on -sellaisiakin draamoja, jotka vaihtelevissa kuvissa esittelevät huomiota -ansaitsevia kohtia ihmis-elämästä ilman erityistä traagillista tai -koomillista väritystä. Koko tätä näytelmärunouden alaa on sanottu -_sovintodraamaksi_ ("Versöhnungsdrama"), ja siihen kuuluvat -teokset käyvät tavallisesti vaan draaman eli näytelmän nimellä. -Uudemmat kirjailijat erittäin suosivat tätä epämääräistä nimitystä ja -antavat sen semmoisillekin näytelmäkappaleille, jotka luonnoltaan ovat -murhenäytelmiä (esim. Ibsenin "Johan Gabriel Borkman", Minna Canthin -"Sylvi"). -- Usein sovintodraama liikkuu jokapäiväisen elämän piirissä; -mutta toisinaan runoilija avaa meille kirkkaan mielikuvituksen -kaukomaailman. Monta viehättävää satunäytelmää tavataan tämän -näytelmälajin piirissä Kalidasan "Sakuntalasta" Topeliuksen "Prinsessa -Ruususeen" asti. Huomattavimpia satunäytelmiä ovat Shakespearen -"Myrsky" ja "Kesäyön unelma", joista jälkimmäinen oikeastaan on -komedia, vaan edellinen muistuttaa yllämainittua syvämielistä, -tragediaan vivahtavaa sovintodraaman lajia. - -Murhenäytelmästä on vielä huomautettava, ett'ei traagillinen toiminta -välttämättömästi vaadi päähenkilön ulkonaista sortumista ja kuolemaa; -vaan hänen aikeittensa raukeaminen ja sisällinen masentuminen saattaa -sekin tuottaa traagillisen tunnelman. Näytelmäkirjallisuus onkin -yleensä kehittynyt tähän suuntaan; nykyisemmät kirjailijat, samoin kuin -yleisökin, näyttävät vierovan ylen jyrkkiä loppukohtauksia ja pikemmin -suosivan sovinnollisempaa ratkaisua ja lievempiä lannistumisen muotoja, --- ehkä sen johdosta, että elämä yleensä on käynyt sileämmäksi ja -tasaisemmaksi. Sentähden sovintodraamakin aikaa myöten on valloittanut -yhä enemmän alaa. Mutta jo vanhoissakin näytelmäteoksissa on monta, -jotka päättyvät onnellisesti; kreikkalaisista "tragedioista" esim. -Aiskhylon Oresteia ja Sofokleen Filoktetes oikeastaan ovat -sovintodraamoja, ja indialaisessa näytelmäkirjallisuudessa oli -suorastaan sääntönä, ett'ei kukaan saanut näytelmässä kuolla. - -Draaman luonnetta selitettäessä on etupäässä pidetty silmällä -vakavanlaatuista näytelmää, etenkin suurta tragediaa. Mutta mitä -ylempänä on sanottu, soveltuu kaikin puolin huvinäytelmäänkin. Erotus -on vaan siinä, että traagillisen paatoksen ja elämän suurten kysymysten -sijaan tulee joku ihmisluonteen omituisuus tai naurettava heikkous sekä -jokapäiväisten asiain ja yksityispyrintöjen pyörinä. Sentähden komedia -ei vaadikaan niin kiinteää ja lujarakenteista suunnittelua kuin -vakavaluontoinen draama, vaan sattumuksella on siinä paljoa suurempi -merkitys. Tapausten juoksu osoittaa, miten sattumusperäinen kohtalo -laupiaana maailmanvaltiaana jakelee ihmisille ansaitsematonta onnea, -jota ovat toivoneet tai usein eivät ole osanneetkaan toivoa. - -Koomillisten luonteiden kuvailemisessa on kaksi pääsuuntaa. Myöhempi -antiikinen huvinäytelmä ja sitä mukaileva ranskalainen komedia -seitsemännellätoista vuosisadalla -- "luonnekomedia", niinkuin sitä -jokseenkin aiheettomasti nimitettiin, -- asetti omituisen henkilön, -joka edusti jotain ihmisluonnon heikkoutta, kuvauksen keskustaksi ja -näytti hänen edustamansa ominaisuuden naurettavat puolet saattamalla -tämän henkilön monenlaisiin hullunkurisiin tiloihin. Muita luonteen -ominaisuuksia kuin tuo hänen pää-avunsa ei tuotu näkyviin. Semmoisia -ovat esim. Molièren "Saituri" ja "Porvari aatelismiehenä". Uudempi -huvinäytelmä sitä vastoin kulkien Shakespearen viittomaa tietä ja -seuraten kirjallisuuden yleistä virtausta, pyytää niin monipuolisesti -kuin suinkin tuoda ilmi erityisiä luonteita ja yksityishenkilön -sielun-elämän eri vivahduksia. - - * * * * * - -Jo luonnonkansoissa näytäikse ihmisille synnynnäinen taipumus -toiminnalla mukailla elämän tapauksia. Niin on Ahlqvistin kertomuksen -mukaan voguuleilla näytelmäntapaisia juhlaleikkejä, joissa esiintyjillä -on tuohiset naamarit kasvojen edessä ja eriskummainen puku yllään. -Aiheet otetaan voguulien tavallisista oloista. Eräs tällainen näytelmä -kuvailee esim., kuinka voguuli lehmänkaupassa saa voiton venäläisestä, -ja siinä on kolme tärkeätä roolia: voguulin, venäläisen ja lehmän, -joista viimeksimainittu lienee kiitollisin.[112] Samankaltaisia draaman -ituja on monella muullakin alkuperäisissä oloissa elävällä kansalla; -mutta näitä tietysti ei voi pitää varsinaisina draamoina. Vasta -kreikkalaisten kesken näytelmärunous sai alkunsa. Sen syntyperä oli -mitä lähimmässä yhteydessä helleenien uskonnollisen kehityksen kanssa. - -Monet ikivanhat tarut osoittavat, että Bakkhon eli -Dionyson palveluksella, joka suhteellisesti myöhään tuli Vähästä -Aasiasta Kreikkaan, oli kova taistelu taisteltavana, ennenkuin se -siellä tunnustettiin helleeniläisen muinais-uskonnon kanssa -tasa-arvoiseksi. Se levisi jonkunlaisen uskonnollisen herätyksen -tavalla, vastustamattomalla voimalla anastaen yhä laajempia aloja. Mitä -sen voittoretkestä kerrotaan, niin ihmeensekaisia kuin nämä tarinat -ovatkin, muistuttaa monessa suhteessa nykyisempien haaveellisten -lahkojen leviämistä. Luettakoon esim. Euripideen Bakkhidit. Viinin -tuottama aistillinen hurmaus ja innostus vaikutti samanlaista -tunteiden kiihtymystä, jota myöhempinäkin aikoina on koetettu -enemmän tai vähemmän aistillisilla keinoilla synnyttää, niinkuin -rajuilla liikenteillä, huumaavilla lemuaineilla y.m. Mutta tämän -luonnon-ihmisille kaiketi tarpeellisen, tunne-elämän voimakkaasti -valloittavan puolen ohessa oli Dionyson-uskonnossa henkisempi puoli, -sielua jalostava ydin, josta lähti huomattava sivistys-elämän uudistus. -Se liittyi läheisesti Demeterin palvelukseen, jonka keskustana olivat -Eleusiin mysteeriot ja jonka perus-ajatuksia oli kultuurin sukeutuminen -ja kehittyminen maanviljelyksestä. Molemmat uskonnonmuodot yhdessä -opettivat sielun kuolemattomuutta, jonka vertauskuvana oli luonnon -säännöllinen, yhä jatkuva uudistuminen, sen kuoleminen syksyllä ja -elpyminen keväällä. Dionysos, jota myöhempi aika tavallisesti muistaa -viinin jumalana, oli oikeastaan luonnon tuotantovoiman edustaja; hänen -ympärillensä kietoutui syvämielinen tarusto, kertoen, miten julmat -jättiläiset repivät hänet kuoliaaksi, vaan hän sitten heräsi uuteen -eloon. Tämän tuonelan tuskat kärsineen jumalan kunniaksi vietettiin -monenlaisia juhlia: murhejuhlia hänen kuolemansa ja kärsimystensä -muistoksi, riemujuhlia elämän iloisten nautintojen antajalle. - -Näiden juhlamenoista kasvoi monen välimuodon kautta varsinainen draama. -Tragedia syntyi niistä näytelmänkaltaisista köörilauluista, joissa -esitettiin Dionyson kärsimisiä, ja sai nimensä siitä, että tässä -tilaisuudessa uhrattiin pukki.[113] Laulajiston johtaja edusti -Dionysos-jumalaa ja kööri hänen seuruettansa, joka lauloi ilmi -tunteitansa hänen kohtalonsa johdosta. Tämä vuorolaulelu jo aiheutti -kreikkalaisen draaman pääosat, näyttelijäin puhelut ja köörilaulut. -Dionyson sijaan tuli ennen pitkää muita henkilöitä, muinais-ajan -kuuluisia sankareita, jotka olivat kestäneet kovia kohtaloita ja, ollen -inhimillisiä olentoja, vielä paremmin taisivat herättää kuulijain -myötätuntoisuutta. Vähittäin lisättiin näyttelijäin lukua, joka ei -kuitenkaan myöhempinäkään aikoina noussut korkeammalle kuin kolmeen; -sama näyttelijä, näet, toimitti useamman osan. Näiden juhla-esitysten -muoto tuli yhä taiteellisemmaksi, ja lopullisesti niistä kehkisi, -etenkin Attikassa, helleeniläisen taiderunouden ihanin kukka Aiskhylon, -Sofokleen ja Euripideen ylevä-aatteisissa tragedioissa. -- Toiselta -puolen oli Bakchon kunniaksi vietettävinä riemujuhlina tapana pitää -juhlakulkueita, dityrambien soidessa ja hillittömän ilon vallitessa; -etupäässä nähtiin itse Dionysos, jota seurasi hänen vallaton -saattojoukkonsa: vanha, isovatsainen, puolittain päihtynyt Silenos, -sarvipäiset ja pukinjalkaiset satyyrit, metsän pimennoissa astuvat -nymfat ja pyhän raivon innostamat bakchantinnat. Monenlaista -hullunkurista pilaa harjoitettiin näissä juhlatiloissa ja vähittäin -niistä muodostui huvinäytelmä; koska se tapahtui pääasiallisesti -maaseuduilla, sai se komedian, s.o. kylänlaulun, nimen.[114] - -Kreikkalaisen draaman luonne on tässä kirjassa monesti ollut puheena, -ja sen ulkonaiseenkin rakennukseen viitattiin ylempänä. Puhdas ja -ihanteellinen runollisuus antaa helleeniläiselle tragedialle iäti -lakastumattoman arvon, ja muotonsa puolesta sen tuotteet aina pysyvät -mallikelpoisina. Muinaiskreikkalaisessa näytelmärunoudessa -- omituista -kyllä, kun ajattelee antiikisen katsantotavan yleensä objektiivista -luonnetta, -- lyyrillinen puoli voittaa eepillisyyden; päätapaukset, -joista sankarin sisäiset taistelut johtuvat, ovat jo ammoin -tapahtuneet, ja toiminta esittää hänen mielentilaansa ennen loppua ja -katastrofin kohdatessa. Näin kreikkalainen tragedia oikeastaan on -situatsiooni-kuva. -- Vanhin kreikkalainen komedia käsitteli terävällä -sukkeluudella ja hämmästyttävällä mielikuvituksen rohkeudella, usein -hyvinkin fantastisella tavalla, valtiollisia ja muita yleisiä asioita; -tunnettuja yksityishenkilöitä tuotiin empimättä näyttämölle, niinkuin -Sokrates Aristofaneen "Pilvissä"; rohkenipa sama runoilija "Ritareissa" -esittää itse Athenan kansaa Demos nimisenä heikkona, horjuvana ja -orjainsa johdettavana ukkona. Koomillisen mielikuvituksen -eriskummaista, uskaliasta lentoa ilmaisevat jo köörin kokoonpanosta -otetut näytelmäin nimet, semmoiset kuin "Pilvet", "Sammakot", -"Linnut" y.m. -- N.s. keskimmäinen komedia oli väliportaana uuteen -kreikkalaiseen komediaan, jossa esiteltiin tavallisen elämän tapauksia, -samoin kuin nykyisempien aikojen huvinäytelmässä. Tämä oli esikuvana -roomalaisille, joiden keskuudessa muinais-ajan komedia Plauton ja -Terention kautta pääsi itsenäiseen kukoistukseen. Muutoin roomalaisten -näytelmärunous yleensä oli kreikkalaisista malleista mukailtua. - -Antiikinen draama ylimalkain ei tahtonut antaa luonnonmukaista kuvaa -todellisista oloista niinkuin nykyajan näytelmä, vaan päinvastoin viedä -katsojat ulkopuolelle tavallista elämää, korkeampaan ihannemaailmaan. -Sen kanssa sopusoinnussa oli näyttelijän koko ulkoasukin: kummallinen -naamio, traagillinen tai koomillinen, jonka takaa ääni täyteläisenä, -juhlallisena kaikui ja joka ei sallinut vaihtelevien mielen liikutusten -ilmaantua kasvojen liikenteissä, vaan antoi niille melkein peloittavan -jäykkyyden, -- traagillisen sankarin korkea pääkoristus, "onkos", ja -korkea kothurni, jotka pitensivät hänen vartalonsa ja tekivät hänet -yliluonnollisen olennon näköiseksi, vihdoin koko hänen maahan asti -ulottuva, outo aasialainen pukunsa, joka niin suuresti erosi -kreikkalaisten tavallisesta keveästä ja luonnonmukaisesta -vaateparresta. Kaikki yhteensä teki varmaan kuulijakuntaan lumoavan -vaikutuksen, joka asetti heidät ikäänkuin keskelle muinais-ajan -ihmeellistä tarupiiriä. -- Näytelmälaitokset olivat saavuttaneet suuren -täydellisyyden. Koska esirippua näytännön kestäessä ei laskettu alas -(eli oikeastaan, kreikkalaisen tavan mukaan, ei vedetty ylös) ja -toiminta oli yhtämittainen, niinkuin jo ennen on mainittu, oli siitä -luonnollisena seurauksena paikan ja ajan yhteys, joka uudempina -aikoina, tuntematta sen alkuperäisiä edellytyksiä, tahdottiin koroittaa -vakinaiseksi näytelmärunouden säännöksi. - -Joku sivistysvirtaus vei arvattavasti kreikkalaisen draaman Indiaan -saakka ja synnytti siellä omituisen näytelmärunouden kukoistuksen -ajanlaskumme viidennellä ja kuudennella vuosisadalla. Indian draama -kuitenkin sekä ulkonaisesti että sisällisesti muistuttaa paljoa enemmän -Englannin Shakespearenaikuista näytelmää kuin helleenien draamallista -taidetta. Siinä on hieno tunne-elämän ja luonteiden kuvaus, vakaa, -uskalias mielikuvituksen lento ja säännöistä riippumaton ajan ja -paikallisuussuhteiden käsittely. Viimeksimainittu seikka johtuu siitä, -ett'ei muinais-indialaisessa teaatterissa ollut mitään dekoratsiooneja -(yhtä vähän kuin englantilaisessa Elisabetin aikana). Tapahtumapaikan -kuvaamiseksi käytetään usein omituista keinoa: esiintyvä henkilö -kertoilee itse, mitä näkee ympärillään. Niin esim. "Savivaunuissa" eräs -bramiini, joka käy Vasantasenan komeassa palatsissa, ilmoittaa -astuvansa kynnyksen yli salista saliin ja kuvailee loistavin värein -kutakin huonetta ja niissä olijoita. Vakavaluontoisten kohtausten -rinnalla ilmaantuu paljon huumoria. Näytösten luku on epämääräinen -ja voi nousta kymmeneenkin. Jokapäiväistä elämää kuvataan -luonnonmukaisesti, aivan karakteristisella tavalla, samalla kuin siinä -esiintyy vieno runollisuus; niinkuin esim. jo mainitussa "Savivaunut" -nimisessä näytelmässä, joka on Indian draamallisen kirjallisuuden -vanhimpia tuotteita ja jota mainitaan tarunomaisen Cudraka kuninkaan -tekemäksi.[115] Useimmissa näytelmissä esitetään satumaisia, -mytologisia aineita ja erittäin näissä indialaisten hehkuva -mielikuvitus ilmenee koko rikkaudessaan. Sellaisia ovat Kalidasan -kuuluisat näytelmät "Sakuntala", "Urvasi", "Malavikagnimitram" y.m. - -Samoin kuin draama muinaisessa Kreikassa kehittyi Dionyson-palveluksen -juhlamenoista, niin kasvoi uudenaikainen näytelmä keskiajalla -kristillisen kirkon uskonnollisista menoista. Jouluna, pääsiäisenä ja -muina suurina pyhinä koetettiin näytelmäntapaisilla esityksillä saattaa -niiden merkitystä kansan tajuttavaksi; näitä hengellisiä näytelmiä eli -"mysteerioita", joilla siis oli opettavainen tarkoitus, pidettiin ensin -kirkossa latinan kielellä; mutta vähittäin ne siirrettiin ulkopuolelle -kirkkoa ja muuttuivat kansankielisiksi, samalla kuin näyttelijöiksi -pappien sijaan tuli maallikoita. Käsiteltävien aineidenkin piiri -silloin väljeni; raamatuntapausten lisäksi otettiin vertauspuheita, -legendoja y.m.; täten avautui tie laajempaan kehitykseen. -Näytäntöpaikkana oli tavallisesti joku julkinen sali tai muu avara -huone, usein myös vartavasten kyhätty suoja tai taivasalla oleva -näyttämö. Englannissa oli tapana esittää mysteerioita pyörillä -liikkuvalla näyttämöllä, jota kuljetettiin paikasta toiseen. Etelässä, -niinkuin Espanjassa, asuinrakennusten väljät, galleriojen ympäröimät -pihat tarjoutuivat sopivaksi näytelmäkentäksi. Usein kyllä näyttämön -muodosti kolme kerrosta, joista ylimmäinen esitti taivasta, -keskimmäinen maata ja alimmainen helvettiä. Maan päällä tapahtuvien -rinnalla nähtiin siis taivaan ihanuus enkeleineen ja pyhimyksineen sekä -hornan syvyys, johon kadotetut syöstiin alas ja jossa pahat henget sen -ohessa tekivät kaikenlaisia hullunkurisia kujeita; sillä nämä tuottivat -ilvehtijöinä muutoin vakavaluontoiseen mysteerio-draamaan humoristisen -piirteen. Mutta keskiajalla oli myös varsinaiset ilvenäytelmänsä, -"laskiaisnäytelmät", jotka saivat alkunsa katolisissa maissa nytkin -vielä tavallisista, vallattomista laskiaishuveista. - -Näistä keskiajan näytelmistä muodostui sitten monen väli-asteen kautta -kansallinen draama. Mysteerioista tuli ensin (esim. Ranskassa ja -Englannissa,) n.s. "moraliteetit", joissa kaikenlaiset abstraktiset -käsitteet, niinkuin Hyve, Viisaus, Pahe, Ahneus j.n.e., esiintyivät -henkilöinä, ja kun oli päästy näin pitkälle, oli askel varsinaiseen -draamaan helposti otettavissa. Viisauden sijaan tuli viisas, ahneuden -sijaan saituri; näin henkilöin ja tapahtumain kuvailu oli valmis. -Muutoin kehitys oli eri maissa erilainen. Ainoat kansat, jotka tätä -tietä todellakin pääsivät oman kansallisen näytelmärunouden luomiseen, -olivat englantilaiset ja espanjalaiset; muutamissa maissa, kuten -Ranskassa, muinaisklassillisen runouden epä-itsenäinen jäljittely antoi -kehitykselle toisen suunnan; Saksassa taas myrskyiset ajat ja -lopullisesti kolmikymmenvuotinen sota tukehuttivat kansallisen -sivistyksen idut, ja kun se vihdoin rupesi uudestaan versomaan, -tapahtui se ihan toisten edellytysten nojalla. - -Englannissa kasvoi perin kansan-omaisella pohjalla, mutta osittain myös -antiikiseen kirjallisuuteen perustuvan, korkeamman sivistyksen -vaikutuksesta syvästi runollinen ja aaterikas draama, joka Shakespearen -iäti nuorissa teoksissa sai eheimmän muodostuksensa. Usein on -huomautettu, miten tahdon vapaus, ihmiskohtalon kehkiäminen hänen -omasta toiminnastaan, Shakespearen pääteoksissa on niissä ilmaantuvan -katsantotavan perustus. Ulkonaisessa suhteessa kuudennentoista -vuosisadan englantilainen näytelmä suuresti poikkeaa sekä -muinaiskreikkalaisesta draamasta että näytelmätaiteen myöhemmästä -kehityksestä. Vaikka näytäntöjen runollinen puoli ja niin myös -näytteleminen ja puvut vastasivat yleisön ankarimpiakin vaatimuksia, -olivat näytelmälaitokset, dekoratsioonit, yhtä alkuperäisellä kannalla -kuin muinaisessa Indiassa. Ainoa dekoratsiooneja edustava kapine oli -jonkunlainen koroke eli lava, joka eri tapauksissa saattoi olla -kaupungin muurina, balkongina (Romeo ja Juliassa) y.m. Esiin työnnetty -lautapalanen, johon oli kirjoitettu tapahtumapaikka, vei kaikkien ajan -ja paikallisuuden aukkojen yli; näin saatettiin fantasian siivillä -tuokiossa siirtyä Roomasta Aleksandriaan, sitten Athenaan j.n.e. -Samalla kuin tämä todistaa sen-aikuisen yleisön tuoretta ja vilkasta -mielikuvitusta, vapautti se runoilijan monessa suhteessa ulkonaisten -olojen rajoituksista. Sentähden toimintapaikka Shakespearen näytelmissä -vaihtuu melkein joka kohtauksen jälkeen, ja toinen seuraus siitä on, -että jokaisen kohtauksen alussa henkilöt astuvat näyttämölle, josta -kohtauksen päättyessä taas poistuvat. - -Keskiaikaisten mysteerioin henki säilyi vielä uudempinakin aikoina -Espanjan näytelmärunoudessa; n.s. "autos sacramentales" esittelivät -uskon-opillisia aineita. Mutta näiden ohessa versoi runsas maallinen -näytelmäkirjallisuus, jossa selvästi tulee näkyviin Espanjan kansan -omituinen, katolis-uskoon syvästi juurtunut maailmankäsitys. Toiselta -puolen sen säännöllinen, tarkasti hoidettu muoto osoittaa antiikisen -runouden vaikutusta, samalla kuin sekin on todisteena romanisten -kansojen syntyperäisestä muoto-aistista. Mutta sisällyksenkin -käsittelemisessä ilmenee antiikisten ja romantisten vaikutelmien -yhdistys. Helleeniläisen kohtalon eli sallimuksen sijaan on tullut -ihme; ihmisen vapaalla tahdolla ei ole paljon merkitystä, vaan -yliluonnolliset voimat johtavat tapausten menoa. - -Englantilaisen näytelmän vaikutus ranskalaiseen draamaan on monessa -kohden selvästi huomattavissa; mutta kuitenkin ranskalaisten -"tekoklassillinen" näytelmärunous koko luonteeltaan on toinen. -Draamallinen tekniikka ja näytelmätaiteen ulkonainen puoli kehittyivät -sekä Espanjassa että Ranskassa suureen täydellisyyteen; mutta Ranskassa -taide sekä ulkonaisesti että sisällisesti pinnistettiin jäykkiin -kaavoihin. Antiikinen runous julistettiin ainoaksi ohjenuoraksi; mutta -sen vapaata, tuoretta luonnollisuutta eivät Ranskan kirjailijat -kyenneet istuttamaan jäljitelmiinsä; Ranskan runous oli kuin olikin -hovirunoutta ja antoi semmoisenaan selvän kuvan mahtavan Ludvigin -aikuisesta, sirosta, tarkkasääntöisestä elämästä. Mainittava on -kuitenkin Molièren itsenäisempi ja rohkeampi koomillisuus, joka uskalsi -vapautua liian ahtaista säännöistä. Mutta mallikelpoisuuteen pyrkivänä -näytelmärunouden ohjaajana ei Ranskan draama ollut merkitystä vailla, -Euroopan runouden yleiseen muodostumiseen katsoen. Melkein kaikissa -maissa Ranskan runoilijain ja kriitikkoin asettamat säännöt määräsivät -runouden ja erittäinkin draaman muodon. Kuuluisaksi on tullut heidän -vaatimuksensa, että näytelmässä pitää olla toiminnan, ajan ja paikan -yhteyttä, s.o. ett'ei ainoastaan yhtenäinen toiminta hallitse draaman -sisällystä, vaan että sen lisäksi ajateltu tapahtuma-aika ei saa olla -vuorokautta pitempi ja kaikki tapahtuu yhdessä paikassa. - -Ranskan taideaistin kaavamaisuutta vastaan alkoi vastavirta ensin -Saksassa, ja Lessing raivasi draamalle uusia teitä sekä kumosi "kolmen -yhteyden" säännöt; hän osoitti, että ranskalaiset olivat väärin -ymmärtäneet Aristotelesta, jonka sanoihin he perustivat oppinsa. -Samalla hän viittasi Shakespearen suuruuteen, joka paremmin kuin -ranskalaiset näytelmänkirjoittajat kelpasi saksalaisille esikuvaksi. -Tunnettua on, miten suuret saksalaiset runoilijat Goethe ja Schiller -ovat edemmäksi kehittäneet Saksan draamallista kirjallisuutta, luoden -kuolemattomat teoksensa. - -Saksan esimerkkiä seurasivat muutkin Euroopan kansat. Melkein jokainen -nykyajan sivistyskansa on oman luonteensa mukaan muodostanut draamansa; -jos tarkastaa uusimman ajan näytelmäkirjallisuutta, huomaa siinä -pohjavärinä Shakespearen mahtavan vaikutuksen, mutta sen lisäksi -nykyajan eri ajatussuuntien sekä kansallisten ominaisuuksien -monivaiheiset kajastukset. - - - - - - -MUITA KIRJOITELMIA - - - - -Mikä on suomalainen sivistys? - - -Noin viisikymmentä vuotta sitten ei voitu vielä puhua suomalaisen -sivistyksen olemassaolosta. Se oli vaan kaukainen tulevaisuuden -kangastus; mutta semmoisenakin se saattoi toivoa elähyttää ja ohjata -työtä vakinaista päämäärää kohti. Olihan Arvidssonin laskemaa -perustusta aikojen kuluessa yhä lujemmaksi tehty; Runebergin runoilu, -Kalevala ja Kanteletar sekä vihdoin J.V. Snellmanin laajalle kaikuvat -kehoitukset osoittivat kansallisen aamun asteittain tapahtuvaa -valkenemista, luoden sivistyneiden tietoisuuteen yhä enemmän -isänmaallista sisällystä. Mutta nämä kaikki olivat kuitenkin vaan -vastaisen kehityksen lupaavia enteitä ja välttämättömiä edellytyksiä. -Aatteet ja tunteet olivat tosi-elämään sovitettavat. Kun kansallinen -runous alkoi verhoutua omakieliseen pukuun, kun Kalevalan pohjalla oli -syntynyt suomalainen kirjallisuus ja Snellmanin aatteita ruvettiin -yhteis-elämässä toteuttamaan, silloin vasta sopi puhua varsinaisesta -suomalaisesta sivistyksestä. - -Suomalainen sivistys -- tämä tenhosana jo kansallisen kevään ensi -hetkinä yhdisti hajanaiset voimat suomen kielen viljelemiseen, se -saattoi suomalaisia kouluja perustamaan, ja Helsingin suomalaisen -alkeis-opiston hyväksi se köyhimmänkin kukkarosta loitsi varoja esiin. -Tämä aate palautti suomen kielen sivistyneiden koteihin ja -seurustelupiireihin; sen vaikutuksesta syntyi vilkas, hedelmärikas -toiminta omakielisen kirjallisuuden alalla. Kansallisen elämän -vaurastuessa sai suomalaisen sivistyksen käsite yhä laajemman, yhä -runsaamman merkityksen. - -Tulivatpa sitten sortovuodet, jotka niin turmiollisesti vaikuttivat -siveelliseen elämänkäsitykseen. Mutta silloinkin oli "kansallisen -sivistyksen säilyttäminen" se ajatus, jota "laillisuuden" ohessa -useimmin mainittiin. Ja myrskyjen tauottua se oli pysynyt -muuttumattomana, ylevänä tarkoitusperänä, vaatien kansalaisten -tarmokasta toimintaa. - -Mutta mikä on tämä suomalainen sivistys? - -Kun puhun sivistyksestä, käsitän sen tämän sanan täydellisimmässä -merkityksessä. En tarkoita ulkonaisessa elämänjärjestyksessä ilmenevää -kultuurimuotoa enkä jossakin yksilössä korkealle kehittynyttä älyllistä -etevyyttä, vaan koko maailmankatsomusta kannattavaa henkistä -edistyskantaa. Sivistys -- niin tahtoisin sen käsittää -- on henkisen -toiminnan suuntautuminen korkeampia yhteisiä päämääriä kohden ja siitä -johtuva elämänkatsomus. Se varttuu ja muodostuu yksityishenkilöissä, -joissa se elää ja vaikuttaa; mutta se ei rajoitu näihin, vaan hallitsee -elähyttävänä voimana useampain henkilöin, jopa koko kansakunnankin -yhteis-elämää. - -Suomalaisen sivistyksen ulkonainen muoto ja tunnusmerkki on tietysti -_suomen kieli_. Minun ei tarvitse selittää, mikä suuri arvo -kielellä on kunkin kansan elämässä, miten se on omituisen kansanhengen -ilmaisija ja eri kansalaisryhmien yhdistäjä. Sen merkitys on nykyaikana -jo kyllin tunnettu ja tunnustettu. Meillä jo alusta alkaen kansallisen -sivistyksen aate kohdistui kieliharrastukseen; se piti kansalliset -pyrinnöt koossa ja mitä erilaisimmat luonteet ja katsantotavat siinä -yhtyivät. Muut asiat jäivät tulevaisuuden varaan; ensin oli saatava -vankka, kaikille yhteinen pohja. Vasta myöhemmin nousi uusia -kysymyksiä, jotka hajoittivat kansallismielisten rivit. - -Kun ajattelemme entisiä aikoja, muistamme mielihyvällä niiden tuoretta -ja vilpitöntä innostusta; mutta sittenkin meidän tyytyväisinä on -tunnustaminen, että on suuresti edistytty. Leveä juopa meitä erottaa -niistä päivistä, jolloin maalainen, jos Helsingissä kuuli kadulla -sivistyneiden suomea puhelevan, hämmästyneenä kysyi: "mistä kaukaa -herrat ovat, kun haastelevat suomea?" Iloksensa saa kävelijä nykyään -pääkaupungin kaduilla kuulla hienonpuolistenkin ihmisten kansan kieltä -puhuvan; varsinkin opiskelevassa nuorisossa on suomen kieli päässyt yhä -suurempaan valtaan. Kodissa, koulussa, julkisissa toimissa on -kansallinen kieli voittanut yhä enemmän alaa, puhumattakaan sen -varttumisesta ja kaikinpuolisesta tarkistumisesta sekä suomalaisen -kirjallisuuden nopeasta edistymisestä viimeksikuluneina vuosikymmeninä. -Ja valtiollisen uudistuksen hetkenä, kun kansallis-elämän sulut äkkiä -avautuivat, oli suomen kieli ikäänkuin yhdellä iskulla saavuttanut -suuren voiton; noina pimeinä vuosina oli yhteisyyden tunne -vähittäin juurtunut sivistyneihin ja suomen kielen asema kaikissa -kansankerroksissa vahvistunut. Että myöhemmin taas on ilmaantunut -taantumuksen oireita, ei muuta tätä tosiasiaa. -- Lyhyesti sanoen, on -paljon, mikä ilahuttaa ja herättää toiveita. - -Mutta ei kansallinen kielemme kuitenkaan vielä ole kaikin puolin -päässyt luonnolliseen asemaansa. Lainsäädäntötoimilla tuskin päästään -lopulliseen päämäärään. Sitä enemmän jää yksityisten suoritettavaksi. -Aukkoja on siellä täällä, jotka vaativat täyttämistä. Monessa -suomenkielisessäkin elää vielä tuo vanha ennakkoluulo ruotsin kielen -hienommuudesta; se on muka itseoikeutettu korkeampaan seuraelämään. -Siihen vaikuttaa myös jonkinlainen jatkuvaisuuden laki, joka henkisessä -maailmassa on yhtä voimallinen kuin luonnossakin. Ikävä kyllä, on -paljonkin syytä siihen valitukseen, ettei vieläkään anneta -kansalliselle kielellemme täyttä arvoa. Kodissa ja seuraelämässä, -yliopiston opetuksessa, liikemaailmassa y.m. sitä monella tavalla -syrjäytetään. Että nuoremman sukupolven huomio viime aikoina taas on -kääntynyt tähän epäkohtaan ja voimallisesti vaatii sen korjaamista, on -uudestaan elpyneen kansallis-innon merkki ja oikeuttaa hyviin -toiveisiin. - -Syvempi sivistysvirtaus on tätä nykyä epäilemättä suomalainen; -sen huomaa esim. kirjallisuudesta ja suomenkielisen kansan -edistyspyrinnöistä. Mutta pinnalla rehentelee ruotsalaisuus; -ruotsalaista on kaikki, mikä helposti tulee näkyviin, etenkin mikä -pistää muukalaisen silmään, ja niin saa vieras väärän kuvan -kansallisista oloistamme. Kauppapaikoissa, höyrylaivoissa, -ravintoloissa on ruotsin kieli herrana. Puoti- ja telefooni-neidit ovat -itsepintaisia aineksia. Näiden olojen vaikutuksesta muukalaisten on -niin perin vaikea ymmärtää, ettei täällä ole kahta kansallisuutta, vaan -yksi ainoa kansa ja että suomen kieli jo on kohonnut sivistyskielen -arvoon. - -Eheään kansalliseen sivistykseen päästään vasta silloin, kun -kansallistunne juurtuu yhteiskunnan jäsenten sisimpään olemukseen, niin -että se luonnon voimalla hallitsee koko elämää. Mutta kaikissa -sivistystoimissa täytyy ihmisen kuitenkin itsetajuisesti toteuttaa -tunteensa vaatimukset, ja niin tässäkin. Kun Suomen sivistyneet tai -ainakin se osa heistä, joka tietää ja tuntee edustavansa kansan suurta -enemmistöä, täysin itsetietoisesti ja syvimmän tunteensa pakoituksesta -koroittaa suomen kielen pääkieleksensä, silloin suomen kielen asia on -lopullisesti selvitetty. Sekin on silloin oleva muuttuneiden olojen -merkkinä, että muukalaiset täällä eivät enää ruotsalaistu, niinkuin -tähän asti on tapahtunut, vaan suomalaistuvat. - -Mutta suomalaista sivistystä ei muodosta ainoastaan suomen kieli, vaan -myös _suomen mieli_. - -Meidän tulee erityisenä kansakuntana toimia muiden kansojen rinnalla. -Sentähden meillä sivistyksen pohjana pitää olla oma kieli ja oma -katsantotapa; muuten emme voi tuoda uusia aiheita ihmiskunnan yleiseen -kehitykseen. Suomalainen sivistys ei ole ainoastaan suomenkielinen -sivistys, vaan sivistys, joka ilmaisee Suomen kansan varsinaisen -elämänkatsomuksen, eli toisin sanoen, elämänkatsomuksen, joka sisältää -kaikki, millä Suomen kansa on voinut tai vast'edes voipi kartuttaa -ihmiskunnan yhteistä sivistystä. Kullakin kansalla on oikeus -elää omaa kansallista elämäänsä; mutta ehtona on, että se omistaa -yleis-inhimillisen sivistyksen sekä muodostaa ja rikastuttaa sitä oman -luonteensa mukaan. - -Tästä huomataan -- mikä muuten jo itsestäänkin on selvää --, -että suomalais-kansallisen sivistyksen sisältönä ei voi olla -yleis-ihmisyydestä erillään oleva, kotiolojen ahtaisiin kehyksiin -supistuva käsityspiiri eikä toiselta puolen suomenkieliseen verhoon -puettu kosmopoliitinen hengenviljelys, vaan isänmaallinen ja -yleis-inhimillinen puoli ovat välttämättömästi sulatettavat yhteen. - -Minun mielestäni suomalaisen sivistyksen pääluonteen perustaa -kolme asiaa: 1) sen kansan-omainen tiedollinen sisällys; 2) -yhteiskunnallisten ja yleensä siveellisten käsitteiden yhtäpitäväisyys -meillä kehittyneen oikeus- ja siveellisyystajunnan kanssa ja 3) paraat -yleis-inhimillisen sivistyksen aatteet, sovitettuina meille ominaiseen -maailmankatsomukseen. - -Ensiksi siis: kansallisen kultuurin hyväksi tulee käyttää kaikki -tarjona olevat kotimaiset sivistys-aineet. Sivistyneen kansalaisen -tietovarastoon kuuluu välttämättömästi oman maan ja kansan sekä entisen -että nykyisen elämän tunteminen. Kuinka tärkeät tässä suhteessa -ovat Suomen historia ja maantiede sekä selvä käsitys meidän maan -valtiollis-yhteiskunnallisista oloista, siihen tuskin tarvitsee -viitata. Sen lisäksi perehtyköön jokainen sivistynyt jo nuoruudesta -asti suomalaiseen kansanrunouteen, ennen kaikkea Kalevalan -ihmemaailmaan, ja uudemman suomalaisen kirjallisuuden huomattavimpiin -teoksiin, niinkuin myös niihin kotimaan ruotsalaisiin runoilijoihin, -joilla on isänmaallinen merkitys. Kaikista näistä tietoaarteista -lähtee virkistävä henki, joka elähyttää tunteita ja josta muodostuu -tosi-kansallinen ajatuspiiri. Selvää on, etten tarkoita tietoja -semmoisinaan, vaan niiden tuottamaa elävää harrastusta ja lämmintä -osan-ottoa oman kansan henkiseen kehitykseen. Omakielisen -kirjallisuuden ja kansallisten edistyspyrintöjen innokas tukeminen on -jokaisen suomalaisen kunnia. Muistettakoon myös kotimaista taidetta, -joka viime aikoina on noussut yhä kauniimpaan kukoistukseen. Sekin luo -kansalaissivistykselle uutta sisällystä. - -Jokaisessa kansassa historialliset olot synnyttävät omituisen -maailmankatsomuksen, jonka mukaan arvostellaan ihmiselämän ilmiöitä. -Luulisin meilläkin jo muodostuneen henkisen mittakaavan, joka -selvästi erottuu muiden kansojen katsantotavasta, vaikka tietysti -yleis-eurooppalaiset käsitykset ovat molempien yhteinen pohja. -Tiedollisen sivistyksen tuottama aatepiiri ja olot, joissa elämme, -antavat sille oman värityksensä, ja sen mukaan monen asian arvo meidän -silmissämme ylenee tai alenee. Vastoin sitä imperialismin ja -omavaltaisuuden henkeä, joka nykyään monessa maassa ylpeästi kohoaa, on -suomalaisen myötätuntoisuus varmaan vastaisinakin aikoina aina liittyvä -pienten kansojen itsenäisyyspyrintöihin, lailliseen järjestykseen ja -vapaaseen valtiomuotoon. Suuret kansat nykyaikana eivät juuri käännä -huomiotansa humaanisiin, puhtaasti aatteellisiin kysymyksiin; eri -maiden keskinäiset valtasuhteet sekä kaupan ja teollisuuden edut ovat -heidän valtiollis-yhteiskunnallisen katsantotapansa keskuksena. -Meillä päinvastoin aatteelliset kysymykset etupäässä kiinnittävät -ihmisten mieltä. Mutta varsinkin kaikki, mikä tavalla tai toisella -koskee kansan yhteistä elämää tai yksilön itsenäisyyttä, saa meidän -oloissamme laajalta vastakaikua. Suomalainen sivistys on pohjaltaan -kansanvaltainen ja vapautta suosiva; olihan säätyluokkien toisiinsa -lähentäminen ja kansankielen ottaminen sivistyneiden kieleksi se -siemen, josta kansallinen sivistys on kasvanut. Suomessa ei ole koskaan -ollut niin jyrkkää säätyerotusta kuin enimmissä muissa maissa. -Virkavallan oireita on kyllä ollut, mutta sitä on aina kammottu. -Kieliolot aikanaan rakensivat aidan ylä- ja alaluokan välille, mutta -nyt tämä aita on kaatunut, -- ainakaan sen pystyssäpitoa ei tunnusteta -oikeutetuksi. Yksilön itsenäisyyttä suosiva suunta vaikuttaa senkin, -että naisen arvo ja osanotto yhteiskunnalliseen elämään Suomessa -lienee suurempi kuin missään muualla Euroopassa. -- Tuskin tarvinnee -sanoa, että tässä ei ole puhetta yksityisten valtiollisista -mielipiteistä. Puolueryhmitykset ovat vaihtelevia, satunnaisten olojen -aiheuttamia, ja johtuvat pääasiallisesti eri henkilöin subjektiivisesta -ajatussuunnasta; mutta kaikissa tapauksissa kansallisen sivistyksen -luonne johdonmukaisesti vie semmoiseen katsantotapaan, joka vaatii -vakaantuneen oikeustajunnan pysyttämistä ja isänmaan sisällisen -itsenäisyyden suojelemista. - -Kolmanneksi kansallisen sivistyksen tulee pysyä yleis-eurooppalaisen -sivistyksen tasalla. Sen täytyy imeä uutta voimaa ja virkeyttä -ihmiskunnan yhteisestä kultuurityöstä ja samalla laajentaa näköalaa -kotimaan ja nykyhetken rajojen yli. Ajan yleiset virtaukset eivät saa -jäädä meille vieraiksi ja entisaikojen saavuttamat voitot -hengenviljelyksen alalla meidän tulee yhdistää omaan sivistykseemme ja -tehdä hedelmällisiksi. Samalla kuin taiteemme ja kirjallisuutemme -ytimeltään on oleva tosi-suomalainen, on se itseensä sulauttava -parasta, mitä muiden kansojen henkiset pyrinnöt ovat tuottaneet. -Sivistys ei saa kangistua yksipuolisiin muotoihin. Tiede taas on sitä -laatua, että se ei siedä mitään itseensä sulkeumista, vaan aina -tutustuttaa viljelijänsä muiden kansojen tutkimustyöhön. -- Kun siis on -tärkeätä, että kaikilla henkisillä aloilla pidetään vireillä yhteyttä -muiden sivistysmuotojen kanssa, on välttämätöntä, että ne, joiden -tehtävä on korkeamman sivistyksen kannattaminen, oman kielensä -ohessa osaavat etenkin suurien sivistyskansojen kieliä, jotta -heidän henkinen näköalansa laajenisi ja he voisivat olla eri -sivistyspiirien välittäjinä. Mutta hyvien suomennosten avulla on tämä -yleismaailmallinen sivistys levitettävä niin avaralle kuin suinkin on -mahdollista. - -Ennen kaikkea ahdasmielisyyttä on karttaminen. Todellinen sivistystyö -on aina eteenpäin ponnistelevaa pyrkimystä loitolla siintävää päämäärää -kohti. Ei seisausta, vielä vähemmin taantumusta! Kansallinen -elämänkatsomus on siis alinomaisen kehityksen alainen. Kansallisen -maa-alan uumenista kumpuaa lukemattomia hetteitä, joista kotimaisen -sivistyksen vainiolle voidaan johtaa tuoreuttavia ojia, ja niihin on -yhdistettävä yleis-inhimillisen kultuurin leveämmiltä viljelysmailta -viereviä, runsasvetisiä virtoja. Näin kasvatetaan kansallissivistyksen -parasta viljaa. Ennakkoluulot -- ja onhan niitäkin jokaisessa kansassa --- kitkettäköön pois. Yksilön erikoisluonteelle ja persoonalliselle -vakaumukselle annettakoon mitä väljin tila vapaasti kehittyä. Siten -edistystä paraiten turvataan. On avara piiri, jossa ainoa kysymysten -ratkaisija voi olla individin oma luonne ja kehityskanta. Niin on -erittäinkin uskonnollisten ja valtiollis-yhteiskunnallisten asiain -laita. Sentähden suomalaisen sivistyksen harrastusta ei sovi sitoa -mihinkään määrättyyn valtiolliseen tai uskonnolliseen suuntaan; -pysyköön se vapaana kaikista kaavoista ja puolueohjelmista. - -Olen koettanut pääpiirteiltään esittää kansallisen sivistyksen -ihannekuvaa; mutta selvää on, ettei se todellisuudessa muodostu näin -täydelliseksi. Eri henkilöin ja harrastusten mukaan se tietysti -ilmaantuu monessa eri muodossa. Kullakin on oma tehtävänsä yhteisessä -sivistystyössä: toisilla sivistyksen hoitaminen ja kartuttaminen, -toisilla sen sovittaminen eri aloille. Muutamat pitävät huolta jostakin -erikoispiiristä, kohoten tieteellisen tai taiteellisen tuotannon -valoisille kukkuloille; toiset ahertavat käytännöllisen elämän -toimissa. Näin kansallinen sivistys esiintyy monivärisenä, -rikassisältöisenä kokonaisuutena. Mutta suotavaa on, ettei se pysy -ahtaaseen piiriin suljettuna, jonkin erityisen luokan tai piirin -yksityisetuna, vaan että se laajalle leviää kaikkiin kansankerroksiin. -Elinvoimaisen sivistyksen välttämätön ehto on vilkas vuorovaikutus -korkeimman sivistyksen saaneiden ja syvien rivien välillä. -Kansallisten olojen vankasta maaperästä se imee elinnesteensä; vaan -yhteis-ihmisyyden puhtaille ilmoille sen latva korkealle ylenee. - -Mutta vastaako kotimainen sivistyksemme ylempänä esitettyä perikuvaa? -Sen puutteisiin olen jo viitannut. Suomen kieli vaatii vielä paljon -hellää huolenpitoa, paljon harrasta intoa tullakseen yhteis-elämän -valtavaksi kannattajaksi, semmoiseksi kuin kansalliskielen pitäisi -olla. Kotimaamme entinen ja nykyinen elämä sisältää paljon aarteita, -joita ei ole älytty tai vielä keritty käyttää tieteen ja kirjallisuuden -hyväksi; mutta tämä on toiselta puolen tulevaisuuden varalle säilyvää -rikkautta. Valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämämme -- sen -valitettavasti jokainen näinä aikoina huomaa -- vaatii vielä paljon -kypsyttämistä, ennenkuin tosi-sivistyksen henki pääsee sen pohjaan asti -tunkeutumaan. Ja vihdoin kulunee vielä paljon aikaa, ennenkuin -monipuolinen ja puhdas sivistyksen harrastus ehtii juurtua -kaikkiin Suomen kansan kerroksiin. Tuntuuhan siltä kuin nykyajan -sivistysriennoissa useinkin pidettäisiin enemmän silmällä -käytännöllisiä vaatimuksia ja yksityisen etenemistä jollakin -elämän-uralla kuin henkeä jalostavaa ja mieltä ylentävää -tosi-sivistystä. - -Mutta sittenkin on myönnettävä, että kansallinen sivistyksemme on -päässyt hyvään alkuun. Olen jo huomauttanut, miten suomen kielen asema -puolen vuosisadan kuluessa on kokonaan muuttunut. Säädökset ja -lainmääräykset ovat päätehtävänsä tehneet; suomalaisuuden asia jää -tästälähin ensi sijassa yksityisten kansalaisten innon ja tarmon -huostaan. Ja suomen mieli, sekin on jo monella monituisella tavalla -voimaansa osoittanut. Koulukasvatuksesta alkaen tieteen ja taiteen -ylimmille huipuille asti on kansallinen henki päässyt toimintaa -ohjaamaan. "Maamme kirjan" ja "Vänrikki Stoolin" lukemisella on jo -kauan aikaa lapsissa herätetty isänmaallisia tunteita ja koko -kasvatuksessa on kotimainen leima. Kaunokirjallisuudessamme -isänmaallinen mieli jo puhkesi esiin Oksasen ja Suonion runoelmissa ja -Aleksis Kivestä alkaen on se saanut puhtaasti kansan-omaisen suunnan, -jonka todisteeksi tarvitsee vaan mainita J.H. Erkko ja Juhani Aho. -Näytelmätaiteemme synty ja kehitys on alusta alkaen ollut mitä -lähimmässä yhteydessä kansallisten rientojen kanssa. Kuvaama- ja -säveltaiteessamme ovat kotimaiset aiheet niin-ikään kohonneet -kunniasijalle; muistakaamme paitsi muita Takasta ja Sibeliusta. Mitä -vihdoin tieteelliseen tutkimukseen tulee, niin juuri ne tieteenhaarat, -jotka lähimmin liittyvät kansalliseen sivistykseen, täällä ovat -huomattavassa määrässä kehittyneet, semmoiset kuin suomen ja -suomensukuisten kielten tutkimus, suomalaisen kansanrunouden selville -saaminen, kotimaan historia y.m. Nämä ovatkin suomalaisten tiedemiesten -yksin-omaista työalaa. Toiselta puolen pidetään vireästi voimassa -yhteyttä muiden kansojen ja etenkin suurien sivistysmaiden -tieteellisten pyrkimysten kanssa. Eikä täällä kaunokirjallisenkaan -tuotannon alalla koskaan ole pysytty vieraina niille aatevirtauksille, -jotka muualla maailmassa elähyttävät kirjallisuutta. Mutta niiden -piiri, jotka koettavat tutustua maailmankirjallisuuden tuotteisiin, on -epäilemättä vuosi vuodelta tullut laveammaksi. Vaikka nykyinen -kirjallisuutemme on tullut yhä kansallisemmaksi sekä muotonsa -että henkensä puolesta, on se pysynyt likeisessä yhteydessä -yleis-eurooppalaisen kultuurikehityksen kanssa. Tämä on tietysti -sille eduksi, kunhan vaan osataan välttää orjallisen mukailun -vaara. Tarkemmin katsottaessa huomataan, kuinka Suomenmaan -kaunokirjallisuudessa aikojen kuluessa on ilmennyt eri vaikutuksia, -ensin etupäässä antiikisia sekä saksalaisia ja englantilaisia -(niinkuin esim. Shakespearen vaikutus Kivessä), myöhemmin -skandinavilaisia ja ranskalaisia. Omituista on, että skandinavilaisten, -etenkin norjalaisten, esikuvain merkitys on suurempi nykyisessä -suomenkielisessä kirjallisuudessa kuin ennen aikaan meidän maan -ruotsinkielisessä runoudessa. - -Jos vielä silmäilemme valtiollis-yhteiskunnallista elämää, täytyy -myöntää, että kansallinen katsantotapa siinäkin on päässyt yhä -enemmän voitolle. Kansanvaltaisuuteen ja tasa-arvoon suuntautuva -edistysharrastus, joka yhä valtavampana on tullut näkyviin, riittää jo -yksin sitä osoittamaan. - -Yllämainitusta selvinnee, että kansalliselle sivistyksellemme jo on -laskettu vankka perustus, joka vaan vaatii tehokasta intoa ja toimintaa -tullaksensa yhä täydellisemmäksi, tarkoitustansa vastaavammaksi. - -Yksi kysymys on vielä selvittämättä. Missä suhteessa on maamme -ruotsinkielinen väestö tähän kansallis-suomalaiseen sivistykseen? Onko -suotava, että ruotsalainen rahvas jää kokonaan sen ulkopuolelle? -Saavatko ne sivistyneet, jotka ruotsalaisilla seuduilla edustavat tätä -rahvasta ja omastakin puolestaan pysyvät ruotsinkielisinä, työntää -luotaan kaikki suomalaisen sivistyksen vaikutukset? Näiden kysymysten -johdosta muistuu mieleeni, mitä englantilainen Patterson kertoo Unkarin -saksalaisista. Hän mainitsee, että he eivät tahdo olla "Unkarin -saksalaisia", vaan "saksankielisiä unkarilaisia" (ei "ungarische -Deutsche", vaan "deutsche Ungarn"). Tämä soveltuu kaikin puolin -Suomenmaan ruotsalaisiin. Pitäkööt itseänsä ruotsia puhuvina -suomalaisina, osana siitä kansakunnasta, jonka varsinainen kieli ja -kultuuri on suomalainen. Ahvenanmaan asukkaiden ja rannikkorahvaan -ruotsalaisuus pysynee vielä kauan entisellään ja laki suojelkoon -vast'edeskin heidän kielellisiä oikeuksiansa; mutta heissäkin on -kansakoulun ja kirjallisuuden kautta herätettävä suomalainen -kansallistajunta. Selvää on, ettei sivistyneidenkään suhteen pakko voi -tulla kysymykseen; mutta aksiomina pitäisin, että kaikkien, jotka -tahtovat toimia koko Suomen kansan eikä vaan oman paikkakuntansa -hyväksi, tulee osata suomea; heissäkin on elävä kansallistunne -saatava viriämään. Ruotsalaisissa oppikouluissa on tietysti niin -perusteellisesti kuin mahdollista opetettava suomen kieltä; mutta -samalla oppilaiden tulee tutustua suomalaiseen sivistyskehitykseen, -suomalaiseen kirjallisuuteen ja kansanrunouteen y.m., sanalla sanoen -kaikkeen, mikä kuuluu suomalaiseen sivistykseen. Pääasia on, että -ruotsinkielinenkin nouseva nuoriso tuntee ja tunnustaa suomalaiset -sivistysmuodot omikseen. -- Maaseuduilla yhä vielä rehoitteleva -"säätyläisten" ruotsinkielisyys keskellä aitosuomalaista ympäristöä on -luonnoton epäkohta, joka varmaan itsestään raukeaa, sitä myöten kuin -nuoriso saa suomalaisen koulukasvatuksen. - -Kotimaisen ja ennen kaikkea kansallis-suomalaisen sivistyksen harrastus -se näin ristiriitaisinakin aikoina, eriävistä mielipiteistä ja -puoluepyrinnöistä huolimatta, voi liittää Suomen kansalaiset yhteiseen -työhön ja toimeen. Olojen muuttuessa ja vaarojen uhatessa se on -henkisen itsenäisyytemme paras turva. Toivokaamme siis, että -kansallinen sivistyksemme, yhä kasvaen ja vaurastuen, on täyttävä -tehtävänsä kansan yhdistäjänä, sen elämän jalostajana ja suojelijana. - - - - - - -RUNOJA - - - - -Suomen herääminen. - - - Leimuaako ainoasti tässä minun rinnassain - Sua kohtaan rakkauden liekki, Suomi, armahain? - Eikö muuallakin voita voimas vastustamaton, - Saata kunniasi tähden voittoisahan voitteloon? - - Jospa rakkauden tuli sydämmissä hehkuis vaan, - Sydämmehen suljettuna ei se sietäis kahleitaan; - Ulos pyrkis kätköstänsä, valaisisi, lämmittäis, - Palo sammumaton kohta ympärillä välkähtäis. - - Missä vastuksia kohtais, vastukset se voittaisi, - Epäjumalien kuvat poroksi se polttaisi; - Kuvat polttais muukalaiset, joita kansa kumartaa; - Tuolle puolen merta saisi tuhan tuuli hajottaa. - - Mutta talven kylmyys vielä tätä kansaa vaivuttaa, - Pyhää tulta pyytää pohjan rajutuulet sammuttaa; - Vieras kieli, vieras mieli kansan ohjaajana on; - Päivän koite peitettynä viel' on yöhön kolkkohon. - - Eikö sula talven hanki, valkene jo musta yö, - Valtaa vierasta jo murra kansalaisten into, työ? - Eikö toivon kirkas aamu koita sulle, armas maa, - Jolloin rakkauden liekki sydämmihin leimahtaa? - - Vaan jo pimeyden valta sortuu, kevät tullut on; - Talven kahleet katkeavat heltehessä auringon; - Tulee lämmin, pian loistaa korvet kauneudessaan, - Vapaasti jo pian kaikuu kieli kaunis kotomaan. - - - - - -Juhlaruno. - - -_Helsingin Suomalaisen Tyttökoulun rakennuksen vihkiäisissä Syyskuun -27 p:nä 1884_. - - I. - - Lapsuuden hetken ihanainen huomen - Nuorelle maalle oli koittanut - Ja salomailla kulki impi Suomen - Kuin kukka raitis, vasta puhjennut; - Hän tuntehensa lauloi hilpein mielin, - Surunsa ilmoitti hän sulokielin, - Ja laulu kaikui yli Suomenmaan. - - Korvessa yleni hän tuorehena - Ja metsän neidot häntä hoitivat; - Mut leivo oli hällä sisarena - Ja ystävinä hongat vihannat, - Ja päivän koitto vienon hohtehensa - Poskelle antoi, puhtaan kirkkautensa - Loi järven sinilaine mielehen. - - Häll' oli kevään tuoksu ilonansa - Ja sävelehet rastaan riemunaan; - Hän vireänä hääri pellollansa, - Laaksossa paimensi hän karjojaan; - Vaan koto oli kalliin kallihista - Ja armahaisen elon aartehista, - Hellästi hoideltava ainiaan. - - Hän kaihons' uskoi puille rakkahille, - Kun lemmen huolet mieltä ahdisti - Tai hänet teille tuntemattomille - Kotoa onni julma karkoitti; - Hän murehti, kun Aino siskosensa - Aalloista etsi hoivaa tuskillensa - Välttääkseen pakkolemmen kahleita. - - Niin aika vieri. Mutta ahtahille - Tään onnen rajat tuntui viimeinkin. - Aloille mieli hehkui laajemmille, - Pyrintöin jaloin suureen piirihin. - Silmänsä ulommaksi tahtoi luoda - Ja hengellensä virkistystä tuoda - Hän sivistyksen iki-lähteistä. - - II. - - Toivo täyttyi, tiedon suureen, avarahan temppeliin - Suomen neito nuori, kaino salomailta saatettiin; - Taiteen taikalinnaan astuu, ihanteita ihaillen; - Hänen etehensä aukes' aarteet kaikkein kansojen. - - Kultasaleissa hän eli loistehessa yhtenään, - Asu halpa paimentytön vaihtui silkkiin välkkyvään; - Sulo, sievistyksen tuoma, verho hienoin tapojen - Paremmin vaan ilmi saattoi herttaisuuden luontaisen. - - Mutta vieras kieli kaikui kaikkialta vastahan, - Vieras mieli anastanut oli paikan korkeimman; - Kotomuistot kauas poistui! oudoksuin hän kuunteli - Virttä, jota sisarensa erämailla lauleli. - - Mutta kuule: sävel outo, mutta tuttu kuitenkin - Soipi, täynnä lumousta, Suomen immen korvihin, -- - Soipi yhä tutummalta, tenhoo ihmevoimallaan - Kaikkein mielet; kotomuistot herää jälleen unhostaan. - - Taaskin hänen mielehensä muistuu päivät rauhaisat, - Jotka kotovainiolla ajan virtaan vaipuivat; - Sisariin ja veljiin elpyy uudestansa rakkaus, - Rinnan täyttää pyhä liekki, kansallinen innostus. - - Uusi henki puhaltaapi, tuopi kevään tullessaan, - Lentää voimallisin siivin yli armaan Suomenmaan; - Tieteen suuret salaisuudet, taiteen soinnut ihanat - Tajueltaviksi äänin kotimaisin tarjouvat. - - Suomen impi iloissansa joutuu tiedon lähteellen, - Siitä yhä syvemmältä virvoitusta etsien; - Opinnon ja taidon tanner laajemmaksi laajentuu, - Ja sen piiri naisellenkin avaraksi avauu. - - Katso, täänkin rakennuksen ajan riennot ilmi toi; - Oma kieli, opin oivan kannattaja, täällä soi; - Suomen tytöt, neidot nuoret, rientää tähän kartanoon; - Jalon aatteisuuden valo sitä aina valaiskoon! - - III. - - Vihdoin koulu koditon - Suojan, turvan saanut on: - Tässä kohden korkeaa - Taivaan kantta kohoaa - Koulun koti uusi, jalo. - Holvikaarta kannattaa - Patsahat - Solakat. - Taivaan ihanainen valo - Virtaa lainein loistavin - Kaunihisti saleihin. - - Valaiskoon tän huonehen - Aina valo taivainen! - Ihanteiden kirkkaus, - Isänmaahan rakkaus - Aina täällä vallitkohon! - Suuren Luojan siunaus - Orahat - Versovat - Kylvöstämme nostakohon, - Ett' ois opistomme ainiaan - Onneks armaan Suomenmaan! - - - - -Gezelius. - - - "Maan mainiona eikö Ruotsin valta - Nyt kansain kesken loista avaralta, - Ja eikö Itämerta aaltoisaa - Se äidin lailla sylihinsä sulje - Ja ylpeänä voiton teitä kulje, - Rohkeesti vastustaen maailmaa? - - "Kuningas yksi sitä hallitseepi - Ja yksi kansa siinä vallitseepi, - Se kansa uljas Ruotsin kansa on; - Siis kaikkialla, missä voittoisana - Sen lippu liehuu, siellä mahtavana - Sen kieli yksin arvon saakohon. - - "Mut mitä täällä teidän seuduillanne - Ma kuulen, herra piispa? Kirkoissanne - Soi kieli outo, halpa Suomenmaan. - Miks suvaitsette tuota kurjaa kieltä? - Se ylevämmän siirtyköhön tieltä, - Tuon ruotsin kielen jalon, arvokkaan." - - Niin Ruotsin mies se puhui korskeasti; - Sen kuuli vakavana loppuun asti - Gezelius piispa; sanan pontevan - Hän sitten lausui, vaikka tyynin mielin: - "Näin sanoo pyhä kirja: kaikin kielin - Jumala pitää tunnustettaman. - - "Te tahdotteko Hänen kunniaansa - Vähentää, joka suureen maailmaansa - Loi kansat, määräs kielet kansoillen - Ja heille kullekin soi tehtävänsä, - Ett' yhä töillänsä ja kielellänsä - Hänt' ylistäisi kansa jokainen?" - - Vait' oli Ruotsin mies. Mut nuorukainen - Sen kuuli. Siitä säen pienokainen - Lennähti nuorukaisen sydämmeen. - Se liekiks yltyi, joka leimahdellen, - Jusleniuksen mieltä lämmitellen, - Toi valon kirkkaan hänen sielulleen. - - Välkähti aatos hänen hengessänsä: - "On Suomen kansallakin tehtävänsä, - Johonka sitä kutsuu sallimus. - Ei mua houkuttele loiste, maine; - Mun kyllin on, että olen suomalainen; - Meillenkin koittaa päivän valkeus!" - - - - - -Rauhan oraita. - - - Kyntäjä: - - Mistä kuljit, neito nuori, kautta korpien? - Seuraa soreata lienet sinipiikojen, - Tahi mailta kaukaisilta toi sun tänne tiesi, - Raunioiksi rauennut kun oli kotiliesi. -- - - Tyttö: - - Sinipiikoja en ole -- tyttö turvaton, - Kodin armaan vainolainen hävittänyt on; - Muukalaisena en tullut maille rakkahille, - Ikävöiden elomaille pyrin entisille. - - Tuolla, missä järven aalto nientä syleilee, - Ennenkuin se tyynehesen lahteen pakenee, - Oli ennen talo uljas -- kiuas seisoo vielä; - Siellä synnyin, lasna kasvoin iloissani siellä. - - Täällä, jossa vihannoiden pensaat rehottaa, - Näkyi ennen avaralta kaunis viljamaa; - Murehesta sydän murtuu tuota muistellessa, - Onnen aikaa kodissani tässä muinaisessa. - - Tuli tuima vainon aika, veljet kaatuivat, - Julman vihollisen miekka surmas vanhemmat. - Minut vietiin orjuutehen maalle vierahalle, - -- Ihme, etten sortunut ma kohtaloni alle. - - Kaipuu syvä sydämeni minut tänne toi; - Miten pääsin, vaarat vältin, selittää en voi. - Kaiho synkkä kumppanina matkallani mulla, - Herran apu johtajana; niin ma taisin tulla. - - Mutta lausu, tuntematon: ken tääll' asustaa? - Uusi halme täällä kasvaa orast' ihanaa, - Pieni mökki pilkistääpi tuolta honkain takaa; - Sano, ken sa itse olet, kyntömiesi vakaa? - - Kyntäjä: - - Kaukaa, vetten tuolta puolen, tänne vaelsin, - Rauhan tultua ma tuonne pirtin rakensin; - Omaa perkaamaani huhtaa tässä kyntää aura, - Minun kylvöstäni tuolla yleneepi kaura. - - Tyttö: - - Kotopaikkaa vaivaisella ei siis olekaan! - Lähden kurja mieron teitä taaskin astumaan; - Poistun täältä, levähtää jos hetkisen mun annat, - Kerran vielä nähtyäni armaat kotirannat. - - Kyntäjä: - - Älä poistu, jalo impi, ota haltuhus, - Minkä omaksesi suopi vanha oikeus! - Palvellen ma sua autan, kasket sulle kaadan, - Kynnän, kylvän, metsät jylhät vainioiksi raadan. - - Vaan jos luotat miehen mieleen, suoran, kokeneen, - Niin lyö kättä suotuisasti liittoon herttaiseen! - Käsi, sodan karkaisema, sulle turvan tuopi, - Sydän hellä tuntehensa parhaat sulle suopi. - - Tyttö: - - Silmänluontias ma uskon, sanaas vakavaa; - Yhdessä siis viljelkäämme maata mieluisaa! - Maasta hurmeisesta nousee uusi kevät Suomen, - Veripäivän jälkehen jo koittaa uusi huomen. - - - - -Syksyinen tarina. - - - Alas laskee huntunsa syksyinen yö, - Kivirantaa laine loiskuen lyö, - Ja kuivina pitkin kenttää - Syystuulessa lehdet lentää. - - Mut laivasta hiipii hiljalleen - Uros uljas vankkoine miehineen; - Etäältä valkea hohtaa, - Hän sinne joukkonsa johtaa. - - He pirttiin ryntää kuin rajusää, - Talon vanhin kaatui jo harmaapää; - Tää taistelu voittajan hurmaa; - Hän riehuu, ryöstävi, surmaa. - - Mut tulva hurjien hyökkääjäin - Se äkkiä työntyvi taaksepäin; - Ja virtaa estävi salpa, - Uron nuoren nostettu kalpa. - - Vaan Atso, ankara valtias, - Riens' esiin, päällikkö voimakas, - Katseeltaan kauhea, tuima; - Jo nousee ottelu huima. - - Nuor' urho iskusta sankarin - Verihinsä jo vaipuu viimeinkin, - Nuoruutensa toiveet heitti, - Ja kuolema silmät peitti. - - Mut sulhonsa viereen impyinen - Nyt syöksyi itkien, huokaillen - Kovan tuskansa taakan alla - Valituksella haikeimmalla. - - "Pois viekää neitonen laivan luo! - On kullan arvoinen saalis tuo!" - Niin käskee ylpeä Atso - Ja tarkoin tyttöhön katsoo. - - "Mist', impi, sait tuon renkahan, - Hopeisen, kaulaa kaunistavan?" -- - "Emo eläissään sitä kantoi, - Sen hälle taattoni antoi." - - "Sä näitkö taattos?" -- "En milloinkaan, - Sotasankari hän oli vieraan maan; - Oi, jospa täällä hän oisi, - Työs sullekin kostaa voisi!" -- - - "Ylös, tyttärein! Suru poistukoon, - Pois lähde taattosi kartanoon! - On mulla linnoa monta, - Hyvyyttä loppumatonta. - - "On aitassa kullat, on hopeat, - Tään miekan uljahan voittamat; - Kaikk' aartehet sulle näytän, - Sun kalliiss' silkissä käytän. - - "Miks' jäisit sä köyhään Karjalaan? - Mua seuraa rannoille Kuurinmaan! - Elo meillä siellä on toista, - Ei muuall' onnea moista!" -- - - "Mit' ompi kulta, mit' ompi muu, - Elon onni kaikki kun surkastuu? - Sä lemmen murhasit multa, - Sit' ei voi palkita kulta." - - Ja miekan tempasi neitonen; - Hän sydämmeensä työntävi sen, - Ja vierehen armahansa - Hän sortuvi kuollessansa. - - Hänt' Atso kammolla tarkastaa - Ja otsa synkkänä huudahtaa: - "Pois paikalta hirmuisalta, - Tuhon tuiman saastuttamalta! - - "Pois uutta saalista etsimään, - Heti laivat läntehen käännetään! - Kun pauhaa taistelun myrsky, - Niin mielen tyyntyvi tyrsky." - - Jo valkeneepi syksyinen yö, - Kivirantaa laine loiskuen lyö, - Ja kuivina pitkin kenttää - Syystuulessa lehdet lentää. - - - - -Kaupin linna. - -Kansan tarinan mukaan. - - Uljaasti Kauppi herra ratsastaa linnastaan. - Ja poikasensa pieni on hällä seurassaan. - - Kullasta loimet loistaa ja ohjat orhien, - Hopeakengät hohtaa jaloissa ratsujen. - - Mut rautaportti raskas se kiinni kumahti, - Ylt'ympäriltä kaiku etäältä vastasi. - - Ja jouluaamun tähdet taivaalla kimaltaa, - Kun Herran temppelille näin Kauppi matkustaa. - - Vaan kummun alla Kauppi katsahti linnaan päin, - Ja riemu huulillansa hän haastelevi näin: - - "Ei asuntoa moista maan päällä avaran! - Tuskinpa lintu lentäis yl' linnan korkean!" - - Majasta matalasta nyt ratsun etehen - Käy ukko harmaapäinen, apua rukoillen. - - "Pois tieltä parempien!" niin hälle ärjähtää - Komea Kauppi herra; pois väistyy harmaapää. - - Vaan poika pienokainen se kysyy taatoltaan: - "Me voisimmeko tulla näin kurjiks milloinkaan?" - - "Hikoilla taivaan Herra kyll' aika lailla sais, - Niin syvälle jos meitä hän sortaa koettais!" - - Näin vastaa röyhkeästi ritari kerskaillen. - Vaan vihdoin poikinensa hän saapui kirkollen. - - Ja Kauppi poikinensa taas kulkee kotihin, - Etäältä linnan vuori jo siintää silmihin. - - Vaan kummastellen Kauppi nyt katsoo tuijottaa: - Ei linnaa näy missään, ei harjaa korkeaa. - - Poroksi palanunna on linna julkinen; - Kuin sormi, tyhjä torni vaan viittaa taivaasen. - - "Kyll' linna saadaan uusi ja kahta uljaampi!" - Niin mielihaikealla ritari huudahti. - - Ja pian saha suihkaa ja kirveet heiluvat, - Ja kivi kiveen liittyy ja muurit nousevat. - - Vaan minkä työ ja vaiva päivällä aikaan saa, - Yöll' ilkamoiden peikot sen maahan hajottaa. - - "Mit' ompi tää?" niin Kauppi nyt huutaa raivoissaan; - "Aseihin, miehet, joutuun! pois peikot ajetaan!" - - Ei kuule ykskään, kaikki vaan syöksyy pakohon; - Mut haltioita vastaan käy Kauppi pelvoton. - - Ja katso, kaikkialta nyt heitä kohoaa: - Vedestä, manteresta; jo täynnä heit' on maa. - - Puun-oksilla he kiikkuu ja nauraa, irvistää, - Ja joka pensahasta hänehen tirkistää. - - Ritari kauhistuupi ja valjuks vaalenee; - Pois miekkansa hän heittää ja kauas pakenee. - - Hän kauan vielä kulki, -- niin kansa tarinoi, -- - Keräillen armon leipää, min miero hälle soi. - - - - -Myöhäinen palkinto. - - - "Ylös, orjat, reippahasti! Dromedaarit suistakaa! - Aarreaitastamme tuokaa parahinta tavaraa! - Tuokaa kankaat purppuraiset, kullat, kivet kallihit, - Arabian suitsutukset, meren helmet kaunihit! - - "Menkää erämaiden poikki kaupunkihin kaukaiseen! - Siellä köyhyydessä elää runoniekka itsekseen, - Jonka laulut uljahina lentää kautta maailman; - Maine hälle seppelehen suopi kuihtumattoman. - - "Viekää aarteet Firdusille palkinnoksi runojen! - Hänen jalkojensa juureen laskekaa ne, lausuen: - Mahmud nämä lahjat sulle antaa merkiks sovinnon, - Vanha viha unhon virtaan upotettu olkohon!" - - Sulttani näin haastelevi, Ghaznan suuri valtias; - Talttunut on tuima luonto, mielensä on laupias. - Katuen hän muisteleepi, miten ennen aikoinaan - Miestä mainiota vastaan rikkoi sokeudessaan. - - Kamelien pitkä jono aron poikki samoaa; - Kohti taivasta jo tuolla Tuusin tornit kohoaa. - Mutta katso, mikä siellä hiljallensa lähenee? - Taajoin rivein vakavasti ihmisjoukko etenee. - - Kuule, soitto kajahtaapi, vieno, surunvoittoinen; - Ratsuilla on mustat verhot, musta puku ihmisten; - Vainajaa näin saatetahan viimeisehen lepohon. - Matkamies nyt väsyneenä kuolon rauhaan mennyt on. - - Ken se lienee? Runoniekka, yli maiden mainio, - Jolle yön, tuon pitkän, tullen vasta tuotiin palkkio. - -- Laulajalle eläissänsä suokaa lahjat parhaimmat! - Riemua ei kuollehelle tuota kullat, hopeat. - - - - -Aleksanterin ja Roksanen häät. - - - Symbalien ääni yhtyy lyyran sulosoittohon, - Ilman täyttää ambra-tuoksu, riemuitseepi Babylon. - - Yö se loistaa päivän lailla tulisoihtuin tuhansin, - Hymenin kun soitsu syttyy häissä Aleksanterin. - - Sankari, jok' Aasiasta voitokkaasta voiton sai, - Hänpä immen ihanaisen, tyttären Dareion, nai. - - Purppuran ja kullan näkee kaikkialla hohtavan; - Valo lempeämpi loistaa hälle silmäst' armahan. - - Sama juhla yhteen liittää monen uljaan sotilaan - Sekä mustakiharaisen neidon kuuman Persianmaan. - - Ruhtinattarelle raikuu juhlakööri neitojen, - Morsianta tervehtivät riemuäänin laulaen: - - "Vihan, vainon veriruusuist' armas nousi aamunkoi, - Kansojen tää lemmenliitto päivän uuden meille toi!" - - Niin he laulaa. Juhlass' yhtyy tuhansien riemastus, - Idän tunteet hehkuvaiset, Hellaan tyyni jalous. - - - - -Kuusen alla. - - - "Armas Anna, huolet heitä! - Kaukomaille lähden pois. - Köyhyys erottaapi meitä; - Mut jos sulhos kultaa tois, - Rikkaus kaikk' esteet poistais, - Onnen tähti meille loistais." - - Niin hän lausui. Toivo hohtaa - Silmäst' Antin, totinen. - Sama toivo häntä kohtaa - Katsehesta neitosen. - Anna uskollisin mielin - Hälle vastaa, hellin kielin: - - "Katso kuusta vieressämme: - Ainiaan se vihannoi; - Kuvatkoon se lempeämme, - Jot' ei talvi murtaa voi! - Aina olkoon, niinkuin kuusi, - Lempemmekin tuore, uusi!" - - Antti läksi. Vuodet vaipui - Ajan virtaan nopeaan, - Verkalleen vaan onni taipui - Hälle suomaan lahjojaan. - Vihdoin kultaa saatuansa - Palajaa hän kotiansa. - - Taas hän seisoo kukkulalla, - Jossa kuusi kohoaa; - Armaan koti rinteen alla - Koivuin takaa pilkoittaa; - Kaipausta suloisinta - Täynnänsä on Antin rinta. - - Mutta kuusen pimennossa - Leikki lapsi pienoinen. - Antti lapsen katsannossa - Huomaa sävyt Annasen, - Tuntee kuni leimauksen - Kummallisen aavistuksen. - - Heti astui lapsen luoksi, - Tervehti sen hoitajaa; - Ujostelematta juoksi - Poika vastaan tulijaa. - "Mikä nimes?" -- "Antti." -- "Nainen, - Kenen laps' on pienokainen?" - - Hoitajalta lapsukaisen - Antti vastauksen sai: - "Se on poika Peltolaisen, - Joka Annan tuolta nai..." - "Annan! Koivulanko Annan - Vaiko toisen, Metsärannan?" - - "Koivulan. -- Hän kauan vuotti - Ensimmäistä sulhoaan, - Uskollisna aina luotti - Antin rakkauteen vaan, - Kunnes viimein kertoi maine, - Että Antin kätki laine. - - "Riutuneena kuni kukka, - Jonka myrsky kuihduttaa, - Surkastui nyt Anna rukka, - Kantain tuskaa kauheaa, - Kaiken lohdutuksen hylkää, - Itkien vaan kuollutt' yjkää. - - "Aika kumminkin tuo hoivan; - Annan murhe lieventyi, - Rakkaudessa miehen oivan - Onni jälleen lähestyi; - Mutta ensi lempi yhä - Annalla on muisto pyhä." - - "Anna jälleen onnellisna! - Muisto uuden tuskan tois", - Antti mietti murheellisna - Itseksensä, kääntyi pois; - Kuusest' oksan taittoi vielä, - Konsanaan ei nähty siellä. - - - - -Elämän ehtoona. - - - Kaikk' ompi hiljaa. Vinttikamarissaan - Hän uupuneena istuu yksinään; - Pää käteen vaipuneena, aatoksissaan - Hän näkee entisiä päiviään; - Nuoruuden ajan armas aamukoitto - Luo säteitänsä synkkään mielehen, - Ja muistot elpyneet, kuin vieno soitto, - Sydäntä sykittävät vanhuksen. - Tuo mennyt aika kirkkaudessansa - Taas uudistuen herää unhostansa, - Sen raikas riemu, toiveet uljahat - Ja ensi lemmen utu-unelmat. - - Runotar hälle antoi suosionsa - Ja hänen rintahansa innon loi; - Niin jaloin äänin kaikui kantelonsa, - Ja mainehen se laulajalle toi. - Mut riemu raukesi ja toiveet haihtui - Ja into, maine hukkui myrskyihin, - Ja kolkon kylmäks elon päivä vaihtui, - Jo aikaa kuihtui lemmenkukatkin. - Nyt hyljättynä, yksin muistoinensa, - Hän riutuu painamana murheittensa, - Kun rintehellä yksinäinen puu, - Syystuulten revittävä, surkastuu. - - Mut kuule: hiljaa ovi aukeaapi, - Arasti nainen tuolta lähenee, - Ja vanhus mietteistänsä havahtaapi - Ja tulijata tarkkaan katselee. - On, niinkuin vanhat muistot elon saisi; - Näin entisyyskö hälle kangastaa? - Se onko ihme? Kuinka rohkeaisi - Hän todeks uskoa, mit' aavistaa? - Niin, hän se on, jot' oli kaipaellut - Ja unissansa usein ajatellut, - Ei nuorna, kaunihina loistaen, - Vaan vanha, harmaantunut, ryppyinen. - - Niin ruusuisena hymys neitoselle - Elämän aamu hänen kodissaan; - Mutt' onnen kukkaset, ne päivän helle - Ja harmaat hallat saattoi kuihtumaan, - Ja tuhat huolta syvää, haikeata - Hän rintahansa oli sulkenut - Ja kokein monta vaivaa vaikeata - Näin tuskain teitä oli kulkenut. - Mut vastoinkäymistenkin pyörtehessä - Yks muisto kallis säilyi sydämmessä; - Tää muisto kuihtumaton vihdoin tuo - Nyt vanhan vaimon ystävänsä luo. - - Ja silmä silmään vaipuu, kädet yhtyy, - Ja mielet valtaa aika entinen. - Mut nainen lempeä nyt toimeen ryhtyy - Ja somaks järjestääpi huonehen; - Ja pientä pöytää, tuoksuin armahasti, - Jo kukkaisvihko tuore kaunistaa. - Näin vaimo, askaroiden taitavasti, - Tuon halvan huoneen kodikkaaksi saa. - Sydämmet avautuu. Mut tuskin kieli - Kaikk' ilmaistuksi saa, min kätkee mieli; - Vaan ilohonkin kaiho kuvastuu, - Kuin veden kalvoon tyyni illan kuu. - - Mut vaimon poistuttua vanhus vielä - Jäi hetken istumahan tuolilleen, - Ja rauha laskeusi hälle siellä, - Niin valoisa ja tyyni, sydämmeen. - Viel' asuu rauha hänen otsallansa - Ja onnen hymy hänen huulillaan, - Kun illalla hän lepää vuoteellansa - Ja uni pitää häntä vallassaan. - Hän nukkuu näin, kun aamuloistehensa - Luo aurinkoinen hänen kasvoillensa, - Niin unta viimeistä hän uinuaa, - Ain' yhtä hiljaista ja rauhaisaa. - - - - -Uskollinen. - - - Istui neito nurmikolla, - Riippakoivun katvehessa - Lauloi hiljaa itseksensä: - "Menin männikköön mäelle, - Kuljin kurja kuusistossa; - Helmet kaulasta karisi, - Sinne helmeni hajosi - Metsän impien iloksi; - Ken tuo helmeni takaisin? - - "Kävin kerran kylpemässä - Kotilahden lainehissa, - Sormus sormesta solahti, - Järven pohjahan pakeni - Veden neitojen varahan; - Ken tuo sormuksen takaisin? - - "Mull' oli muinoin armahainen, - Sydämmelleni suloisin; - Sulhoni meni sotahan, - Vaaroihin verisen leikin; - Monta siit' on aikaa mennyt, - Vuotta kymmenen kulunut, - En ole kuullut kullastani, - Liekö taistelu tuhonnut, - Sota vienyt surman suuhun. - Ken tuo kultani takaisin? - - "Pian muistosta mureni - Helmet kaulasta karisseet; - Sormuksenikin unohtui - Veden valtahan vajonnut; - Kultani ei konsanahan - Sinä ilmoisna ikänä." - - Tuli pensaston takoa - Miesi varteva, verevä, - Neidon luo lähentelihe, - Lempeästi lausutteli: - "Helmet metsähän hajosi, - Tässä sull' on toiset helmet, - Heleämmät, hempeämmät; - Sormus järvehen solahti, - Onpa tässä toinen sormus, - Kaunihimpi, kiiltävämpi; - Sota sulhosi kadotti, - Tulipa jo toinen sulho, - Miesi muhkea, sorea, - Armahakses aikovainen." - - "Huoli en, hurja, helmistäsi, - Hele'istä, hempe'istä, - Enkä suostu sormuksehen, - Kaunihisen, kiiltävähän, - Itsehes en ensinkänä; - Sulho entinen sulompi, - Oma armas armahampi." - - - - -Päivänpaistetta! - - - Kun lasna vielä heiluin huoletoinna, - Ma päivänpaistett' aina rakastin; - Auringon heltehessä istuskelin - Ja leivon laulelua kuuntelin; - Mietettä monta silloin mietiskelin - Ja lämmint' aurinkoa ihaelin. - - Ja nytkin vielä iän kukkuloilla - Valoa, lämmintä ma rakastan. - Muut viihtyköhön myrskylinnun lailla - Pyörteissä raju-ilman ankaran. - Ma hiljaisemman onnen kukkaismailla - En mielen viihdykettä ole vailla. - - Oi, jospa päivänpaistetta ma voisin - Myös luoda sydämmihin ihmisten, - Mi murheellisten huolet huojentaisi, - Jäät sulattaisi mielten tylyjen - Ja myrskypilvet kauas karkoittaisi, - Niin että valo lämmin voiton saisi! - - - - -Armahan nukkuessa. - - - Armahani nukkuu! Hyvät henget, - Viatonten unta valvovaiset, - Kuvat taivaalliset, ihanaiset - Eteen silmiensä lumotkaa, - Onnen saareen häntä saattakaa! - - Sulosaareen, jossa suru kuolee, - Kultalatva-kuuset humiseepi, - Ikirunojansa kertoileepi, - Riemua ja rauhaa mielehen - Luopi laulu satakielisen. - - Armahani nukkuu! Suuta suihkaan - Hiljaa otsallensa kaunihille; - Suuteloni unen kankahille - Armahani luokse lähteköön, - Kultalintusena lentäköön. - - Lennä, lennä kultalintusena, - Laula lauluasi suloisinta, - Että täyttyy armahani rinta - Tuntehilla onnen, autuuden, - Laulaessa kultalintusen. - - - - -Nuoren tytön muistikirjaan. - - - Mit' ihanaa ja jaloa - Tajuat ihmetellen, - Sen anna mielees valua, - Sen säteet kokoellen, - Ja siitä kuva kasvakoon, - Sydämmen pohjaan juurtukoon, - Valaisten elämääsi. - - Ja siitä valo käyköhön, - Levitköön kirkkahana - Sielusta ympäristöhön; - Ja kahta kauniimpana - Sua kaikki kohtaa jällehen - Valossa tuossa säteillen, - Ja riemun, rauhan suopi. - - - - -Erin. - - - Kontion kovaotsaisen - Oman kämmenen oikeus - Sääsi korpien kuninkaaks. - Afrikan hieta-aavikolla - Loistavasilmäisen - Armahan antiloopin - Runtoo ruskean jalopeuran - Valtava voima. - Haukan harmajan kynsihin - Sortuvi turvaton - Leivo, laulaja ilmojen. - Niin ikivanhuudesta - Sääntö on luonnon säälimätön. - - Sääntöä luonnon noudattaen, - Mahtava ihmismaailmassa - Sortavi, herjaa heikompaansa. - Oikeus oiva, - Lain ankara aitaus, - Väkivallan vaihtuvi vartijaksi. - - Vaan jo historian jalo haltijatar, - Väkivallan kostaja lahjomaton, - Käsin voimakkain monet kahleet katkoi. - Alas astui jo linnastaan - Rosvo ylpeä, ylhäinen; - Ijäks murtui jo orjanruoska, - Lain turvissa yhteisen - Maamies pelvotonna kyntävi peltoansa, - Verin kostutetusta maasta - Kasvoi kansojen vapaus. - - Mut ei maailman mahtavilta - Vielä uupunut unhotukseen - Mielivalta mieluinen; - Raskas rautavaltikkansa - Vielä pyytää maahan painaa - Päätä kansojen sorrettuin. - - Suakin, Erin vihriäinen, - Sorea smaragdi-saari, - Ihana aaltojen impi, - Ahdin morsio murheinen, - Painavat verivainon vaivat. - Kaiholla kaipaellen katsot, - Erin, entistä aikaa, - Muistat muinoista onneas. - - Kuivaa kyyneles, poistukoon - Otsaltas surupilvi, Erin! - Kerran on kaikuva kultakannel - Tharan linnassa taas. - Sua suojelemaan - Jo nousi sankari kunniakas, - Jalo vanhus valkeahapsi; - Ei teräsmiekoin iskein, - Vaan oikeus sotakilpenään - Ja viisauden voima huulillansa. - - Tietäs kuljet, Gladstone, - Vankkana vain, - Sankari rauhan ja oikeuden, - Horjahtamatta, halveksien - Halpaa joukkoa pilkkaajain. - Aattehes, jalo vanhus, kerran voittaa, - Vielähän väistyy pois väkivallan haamu, - Kansoille sun työstäsi kerran koittaa - Armahin aamu. - - - - -Murheen lapsi. - -(_Mukaelma Herderin runosta "Das Kind der Sorge_".) - - Mustasilmä Murheen impi istui - Ajatellen itseksensä kerran - Pyöriväisen virran penkereellä; - Kuvan miettiessään muodosteli - Savesta hän silloin sormillansa. - "Mitä teet sä, miettiväinen neito?" - Kysyy Luoja hältä tullessansa. - "Kuvan tein mä savesta, voi, anna - Eläväinen henki sille, Luoja!" - "Eläköön, vaan olkoon hallussani!" - -- Kuva kohta liikkuu, hengittävi; - Mutta Murheen impi rukoileepi: - "Heitä, Herra, heitä valtahani - Omain sormieni valmistama!" -- - "Mun se on, ma hengen sille annoin", - Vakavasti Luoja vastaa hälle. -- - Näin kun väittelivät keskenänsä, - Tuli siihen myöskin Mannun eukko: - "Mun se onpi, Murheen tyttö multa - Sylistäni otti lapsukaisen." - Silloin Luoja lausuu viisahasti: - "Tulee tuolla vanha Väinämöinen, - Hänpä olkoon seikan selvittäjä." - -- Vaka, vanha, viisas Väinämöinen - Taitavasti riidan ratkaiseepi: - "Omaksenne ottakaa se kaikki, - Sillä niin on Onni sallinunna; - Sinä, jonka elämäns' on lahja, - Ota henki siltä kuoltuansa; - Sulle, Maa, sen luut on heitettävät, - Sillä muu ei ole antamaasi. - Valtahasi on se, Murheen impi, - Elin-ajaksensa annettava. - Jolloin vielä maassa hengittääpi, - Et sä koskaan luovu lapsestasi; - Päivä päivält' on se puuhoava, - Kunnes viimein vaipuu hautahansa." - Onnen päätös onkin toteentunut: - Ihminen on lapsi nimeltänsä; - Murheen oma on se eläissänsä, - Mutta kuoltuansa Maan ja -- Luojan. - - - - -St. Justin pyhiinvaeltaja. - -(_Suomennos A. v. Platenin mukaan_.) - - On yö ja viuhuin myrskyt raivoaa, - Hispaanian munkit, uksi auvaiskaa! - - Tääll' antakaa mun siksi levähtää, - Kun rukouskellonne mun herättää. - - Min voitte, tarjotkaatte vieraallen, - Vain munkinkaapu, ruumis-arkkunen. - - Mua vihkikää, ja suokaa kammio! - Mun oli maailman toinen puolisko. - - Ja moni kruunu seppelöitsi pään, - Mi saksille nyt alttiiks heitetään. - - Ja keisar'-arvon puuhkat, purppurat - Kaunisti muinoin nämä hartiat. - - Ma kuolen pois jo ennen kuolemaa, - Kuin vanha valtakunta raukeaa. - - - - - - -VIITESELITYKSET: - - -[1] "Suomalaisen naissivistyksen työmailta" (1912) nimisen kirjan -johdannossa. - -[2] Päiväkirja-muistiinpanoja on v:ilta 1859-63. Kesällä 1859 hän C.A. -Gottlundin kanssa teki tutkimusmatkan läntiselle Uudellemaalle ja -Hämeeseen. Helsinkiin perustetusta suomalaisesta koulusta hän syks. 1862 -sanoo: "Suomalainen koulu on taas alkanut. Se on paraasta päästä -mamselli Palanderin ansio; sillä koulu oli häviämäisillään, kun hän -lupasi ottaa sen haltuunsa ja avukseen hankki pastori Sihvosen. Heidän -hallussa se nyt on. M:li Palander on hyvin harras..." - -[3] Mitä _kauneus_ ja _kaunis_ sanojen merkitykseen tulee, on -huomattava, että jokapäiväisessä puheessa ylimalkain sanotaan kauniiksi -kaikkea, mikä ulkomuodollansa miellyttää, s.o. missä aate osittain tulee -näkyviin, vaan että taiteellinen kauneus on ainoastaan siinä, missä aate -täydellisesti ilmaantuu. Tuota jokapäiväistä kauneutta varten on -muutamissa kielissä erityinen sana; niin on kaunis tässä merkityksessä -saksaksi "hübsch" ja ruotsiksi "vacker". - -[4] Seuraavan esittelyn pohjana on etupäässä _F. Th. Vischerin_ oppi -kuvausvoimasta: _Aesthetik_, II, sivv. 299- 402. - -[5] Vertaa: _Max Müller_, Einleitung in die vergleichende -Religionswissenschaft, Strassburg 1874; _Max Müller_, Über Henotheismus, -Polytheismus, Monotheismus und Atheismus; aikakauskirjassa "Deutsche -Rundschau", 1878, 12, sivv. 374 seurr.; _Moriz Carriere_. Die Kunst im -Zusammenhange der Culturentwickelung und die Ideale der Menschheit. I. - -[6] Vertaa: _Th. Rein_. Försök till en framställning af Psykologin. I, -sivv. 17-23. - -[7] Jos, niinkuin Budenz selittää (Magyar-Ugor Összehasonlitó Szótár, s. -146-149), _jumala_ on pantava yhteyteen unkarilaisen jó (= hyvä, -alkuansa: autuas) sanan kanssa, lienee tämä nimitys jollakin myöhemmällä -edistyskannalla syntynyt. - -[8] T. Aminoffin kirjoitus Kirj. Kuukauslehdessä 1879, siv. 93 seurr. - -[9] Katso: _O. Donner_, Der Mythus vom Sampo. Helsingissä, 1871. - -[10] Mitä sanoihin _taru_ ja _tarina_ tulee, olen ottanut viljelläkseni -edellistä samassa merkityksessä kuin _myytti_, joka etupäässä osoittaa -semmoista kertoelmaa, mikä on yhteydessä jonkun kansan uskonnollisten -käsitysten kanssa; tarina sitä vastoin perustuu historialliselle -pohjalle, vaikka se on mielikuvituksen muodostama, eikä tarkoita -suorastaan uskontoa. - -[11] Mitä vanhimpaan runouteen tulee, katso erittäin: M. Carriere, Die -Kunst j.n.e. I. - -[12] Esim. Lappalaisilla "Kosijan laulu", katso: _O. Donner_, -Lappalaisia lauluja, sivv. 128 ja 129. Tuota alkuperäistä -eepillis-lyyrillis-draamallista lajia on samassa teoksessa mainittu -vuorolaulu varkaan ja noidan välillä (sivv, 155 ja 157). - -[13] Zeitschrift für Völkerpsychologie und Sprachwissenschaft: Das Epos -(1868) ja Über Homer u. insbes. die Odyssee. Bd. VII. - -[14] Vertaa, mitä itämaan kansoihin tulee, erittäinkin: _Moriz -Carriere_, Die Kunst im Zusammenhange der Culturentwickelung j.n.e. I. -sekä _F.T. Vischer_, Aesthetik II, sivv. 223-233. - -[15] Vertaa: Sakuntala, Schauspiel von Kalidasa. Aus dem Sanskrit -übersetzt von Friedrich Rückert. Leipzig 1876. -- Siv. 69, 70. - -[16] Tätä todistaa muun muassa se ristiriitaisuus, jota usein havaitaan -saman kuvauksen eri kohdissa. Kun esim. Pohjolan tupa on "sivulta -yheksän syltä, päästä seitsentä leveä", niin sitä seikkaa, ett'ei kukon -ääni laesta kuulunut maahan eikä koiran haukunta perästä ovehen asti, ei -voi käsittää muuksi kuin kuvaannolliseksi lausetavaksi, hyperholaksi. Se -leikillinen tapa, jolla puhutaan Pohjolan isosta härästä, osoittaa -niinikään, ett'ei sitä juttua saa katsoa totiselta kannalta, vaan että -Runotar lystillisellä liiennyksellä kuvailee noita suuren suuria -häävalmistuksia Pohjolassa. Ja onhan tällainen leikillinen puoli-iva -ihan suomalaisen luonteen mukaista. -- Tällä en tahdo kuitenkaan väittää -kaikkien Kalevalassa löytyväin suurennusten olevan tätä laatua. - -[17] Samaa laatua ovat Egyptiläisten äsken löydetyt demootiset -historiankertomukset, vrt. G. Ebers'in kirjoitusta "Neue Ergebnisse der -ägyptologischen Studien auf dem Gebiete der hieroglyphischen -Volksschrift", Deutsche Rundschau 1880, Heft 8. siv. 274. - -[18] Psaltari, 104:s psalmi. - -[19] _K. Lehrs_, Pop. Aufsätze aus dem Alterthum vorzugsweise zur Ethik -und Religion der Griechen. 2:nen pain. Leipzig 1875. Siv. 204. Vrt. -mainitussa kirjassa erittäinkin kirjoitus "Zeus und die Moira", sivv. -200-231. - -[20] Aisch. Eum. 534-537; _ygieia foeron_, mielen eli hengen terveys, on -tietysti sama kuin _sofrosyne_. - -[21] Niin esim. Aristoteleen käsityksen mukaan; vertaa: J.F. Perander. -Aristoteles' Idealstat, siv. 3-5 y.m. - -[22] Yrjö Koskinen lausuu siitä (Johtavat aatteet ihmiskunnan -historiassa, siv. 50): "Romalaisille oli itse kansallisuus ainoastaan -välikappaleena -- nimittäin valtion tarkoitusperää varten. Roma oli -valmis vastaan-ottamaan kaikkia kansallisuuden-aineita ja muodostelemaan -omaa kansallisuuttansa niiden mukaan. Koko maailma saattoi mahtua Roman -kansalliseen elinrakennukseen sillä ainoalla ehdolla, että maailma itse -mukaantui Roman valtio-aatteen alle. Roma oli sen vuoksi aivan omansa -valtiollisesti sulattamaan, koska se oli aivan altis kansallisesti -sulautumaan". - -[23] Vertaa Deutsche Rundschau, 4:ter Jahrg. 1877: E. du Boys- Reymond, -Culturgeschichte und Naturwissenschaft, sivv. 225, 226. - -[24] Vrt. Vischer, Aesthetik II § 450. - -[25] Kuvaus löytyy saksalaisen runoilijan "pappi Lambrecht'in" -Alexanderslied'issä (12:nelta vuosisadalta). - -[26] M. Carriere on teoksessaan "Die philosophische Weltanschauung der -Reformationszeit" miellyttävällä tavalla esittänyt tämän aikakauden -filosofiset mietinnöt ja erittäin selittänyt Giordano Bruno'n systeemin -ja merkityksen, niinkuin myös seuraavan aikakauden nerokkaan ajattelian -Jakob Boehme'n tärkeyden filosofisen ajattelun historiassa. - -[27] King Richard II, toinen näytös, 1., muutamissa painoksissa 2:nen -n., 2. - -[28] King Richard II, I. 3. - -[29] Elämä on unelma, I, 4. - -[30] Vrt. Vischer, Aesthetik III, s. 1418. - -[31] Lyyrilliset runot, sekä hengelliset että maalliset, ovat -riimillisiä ja kokonaan korolle rakennettuja eikä niissä laajuudesta -huolita ollenkaan; ne ovat usein varsin sulosointuisia, mutta -uuden-aikuisten kielten tapaan; esimerkkinä olkoot seuraavat -keskiaikaisen virren säkeet: - - Ut axe sunt serena nocturna sidera, - Ut verna sunt amoena in campis lilia: - Sic virgo caritatis es flore fulgida, - Sic mater caritatis es rore limpida! - -Yhtä uuden-aikaiselta soi seuraava tunnetun juomalaulun säkeistö -keskiajalta, erään Saksalaisen tekemä: - - Meum est propositum in taberna mori, - Vinum sit appositum morientis ori; - Tunc cantabunt laetius angelorum chori: - Sit Deus propitius huic potatori! - -Bürger'in onnistuneen saksalaisen käännöksen tästä pätkästä pitää Jakob -Grimm todistuksena puheena olevan laulun perin saksalaisesta luonteesta, -ja totta onkin, että se paljoa enemmin muistuttaa germanilaisten -runoilijain (esim. Bellman'in) stroofeista kuin Horation runoista. Mitä -runomittaan tulee, niin latinankielen tuntija pian huomaa, kuinka -mielivaltaisesti tavuitten laajuutta kohdellaan, kun aivan arvelematta -pannaan toisilleen loppusoinnuiksi: mori, ori, chori, potatoori. -(Vertaa: Carriere, Die Poesie. Zweite Aufl. Sivv. 168, 169). - -[32] Tämän ajatussarjan tarkempi perusteleminen veisi liian pitkälle ja -on ulkopuolella tämän teoksen tarkoitusta. Mitä Jumalan -persoonallisuuteen tulee, kts. muun muassa Herman Lotze, Mikrokosmus, -III. Sivv. 549-580 (4:s pain.). - -[33] Luulen nykyaikana tarpeettomaksi varoittaa lukijaa siitä väärästä -käsityksestä, että aatteet muka olisivat jotain itsekseen olevaista, -joka reaalisuudessa vaan ilmaantuu eri muodoissa. Niitä tulee tietysti -ajatella perikuviksi, mielteiksi, Jumalan tai ihmisen hengen -muodostamiksi. - -[34] Toiselta puolen taas suomalaisen "ihanuus" sanan käytäntö on -laajempi kuin saksalaisen sanan, esim. ihana toivo, elämän ihanuus. - -[35] Tunnettua on, että näillä sanoilla osittain -- murteellisesti -- on -toisetkin merkitykset kuin tässä mainitut (esim. sanoilla "soma" ja -"sievä"); mutta tärkeätä on, että käsitteet tarkasti erotetaan -toisistaan, ja kirjakielessä näiden merkitykset jo ovat ruvenneet tähän -suuntaan vakaantumaan. - -[36] Kant, Kritik der ästhetischen Urtheilskraft, § 25. "Erhaben nennen -wir das, was _schlechthin gross_ ist." -- -- "Das Letztere ist das, was -über alle Vergleichung gross ist." Ja edempänä: "Erhaben ist, was auch -nur denken zu können ein Vermögen des Gemüths beweiset, das jeden -Masstab der Sinne übertrifft." - -[37] Vrt. ylevyydestä: Vischer Aesthetik, I §§ 84-116 (siv. 221-227). - -[38] Ingmanin suomennoksen mukaan. - -[39] Vischer, Aesthetik I, §§ 100, muist. 2 (sivv. 250, 251). - -[40] Hor. Od. III, 3. - -[41] _Intohimo_ on tietysti tarkasti erotettava _innosta_, joka on -hartaan tunteen ja tehokkaan toiminnan yhdistys jonkun hyvän asian -toteuttamiseksi, ja _innostuksesta_, joka on hetkellinen ja enimmiten -pysyy paljaana tunteena. - -[42] Julius Caesar, V, 5, P. Cajanderin suomennoksen mukaan. - -[43] Vertaa, mitä näihin traagillisuuden lajeihin tulee: Vischer, -Aesthetik I, §§ 130-139 (sivv, 300-321). - -[44] Shakespeare, Myrsky, IV, 1. (P. Cajanderin suomennoksen mukaan). - -[45] "Siveellisen vastariidan traagillisuus" ei olisi sopiva nimi, koska -edellisessä siveellinen vastariita on pantu kaiken varsinaisen -traagillisuuden ehdoksi. - -[46] Kaikuja Hämeestä I, Traagillisesta periaatteesta Kullervossa. - -[47] K. J. Bergbom, Det historiska dramat i Tyskland, siv. 47. - -[48] Kun ennen olen sanonut (Runous ja runouden muodot, I.) Runebergin, -joka pääasiallisesti edustaa suoraa kauneutta, "Salaminin kuninkaissa" -karttavan "traagillisuuden syvempää ristiriitaisuutta, tuota syytöntä -syyllisyyttä", niin tämä lausunto oikeastaan tarkoittaa Leontesta; -päähenkilö Leiokritos sitä vastoin on täysin traagillinen. Mutta -hänenkin syyllisyyttänsä on sen kautta lievennetty, ett'ei Leontes kuole -ainoastaan Leiokriton iskusta, vaan Rhaisteen tikarilla jo ennestään on -Tuonelaan vihitty. Muistettava on kuitenkin, että Leiokriton varsinainen -syyllisyys ei ole siinä, vaan väärän vallan anastamisessa. -- Mutta -kertomarunouden alalla, suurenlaatuisessa "Fjalar" runoelmassa, on -Runeberg kohonnut korkeimpaan, syvämielisimpään traagillisuuteen. - -[49] Vrt. Vischer, Aeshetik, I, siv. 318. - -[50] Vischer, Aesthetik I, § 212. - -[51] Miten ihanteet esiintyvät eri kansoissa, on esitetty teoksessa -"Runous ja runouden muodot", I, luvut IV-XII. - -[52] Toisessa merkityksessä käytetään välisti _styyli ja taidetapa_ -sanoja, kun niillä yleensä osoitetaan sitä tapaa, jolla tekniikan avulla -koetetaan ihannetta esittää. Siinä mielessä sopii puhua huonostakin -taidetavasta. Koska taiteiden historiassa vielä kehittymättömillä ja -vaillinaisilla, jopa pilaantuneillakin suunnilla saattaa olla -jommoinenkin tärkeys, käytetään historiallisessa merkityksessä niistäkin -usein "styyli" sanaa (esim. rokokostyyli rakennustaiteessa, Guarini'n -styyli Italiassa j.n.e.). - -[53] Vischer, Aesthetik, III, sivv. 134-138. - -[54] Vapautettu Jerusalem XII, 59. - -[55] Vrt. Runous ja runouden muodot. I. - -[56] _Klassillinen_ on paitsi sitä, niinkuin tunnettu on, sama kuin -"mallikas", "mallikelpoinen" ylimalkain. - -[57] Vrt. erittäin: Runous ja runouden muodot, I, missä puhutaan -Shakespearen runoudesta. - -[58] Vrt. runous ja runouden muodot, I. - -[59] Muistettakoon, mitä ennen on sanottu tyyppien ja varsinaisten -luonteiden erotuksesta (I kirja). - -[60] Hauskan ja lavean esityksen eri aikojen ja kansojen -luonnonkuvauksesta ja luonnontunteen erilaisuudesta sisältää A. v. -Humboldtin "Kosmos", toinen osa, sivv. 6-75. - -[61] Katso I kirjaa. - -[62] Vertaa: I kirja. - -[63] Od. XIII, 96-112. - -[64] Aiskh. Pers. 428-430 (Hartungin painoksessa). - -[65] Vrt. Lehrs, Populäre Aufsätze aus dem Alterthum, 2:nen painos: Die -Nymphen (Natur), sivv. 111-140. - -[66] Od. V. 63-74. - -[67] Oid. Kol. 668 seurr. - -[68] Humboldt, Kosmos II, siv. 14. - -[69] K. esim. Hor. Od. I, 9. ja erittäin IV, 7. - -[70] Humboldt, Kosmos II, sivv. 27-29. - -[71] Kosmos, II siv. 68. - -[72] P. Cajanderin suomennos. - -[73] J.H. Erkon Aino, siv. 13. - -[74] K. Forsmanin suomennoksen mukaan. - -[75] Että sitä rakkaudella painettaisiin rintaa vastaan, annettiin -luonnolle jalompi arvo: kaikki osoitti pyhyyteen perehtyneille kansoille -Jumalan jälkeä. - -[76] Kaikki runous on _aaterunoutta_, s.o. aatteisiin perustuvaa, -aatteita kuvailevaa; mutta _ajatusrunoudessa_ on ajatuksella tärkeämpi -sija kuin ilmiöin kuvailemisella. - -[77] Vrt. Godenhjelm, Lyhyt Runous-oppi. - -[78] F. Th. Vischer, Aesthetik, III, s. 1219. - -[79] Vrt. Moriz Carriere (Die Poesie, s. 102), joka vähän -polemiseeraamalla ilmoittaa sen omaksikin mielipiteeksensä. - -[80] Macbeth II, 2. - -[81] Sitaatit Shakespearestä sekä tässä että muualla P. Cajanderin -suomennoksen mukaan. - -[82] O. Relander, Kuvakielestä vanhemmassa suomalaisessa lyyrillisessä -kansanrunoudessa. Siv. 280, 281. -- Tekijä mainitsee myös muutamia muita -vertauksen muunnoksia ja kuvanmuotoja, jotka koskettelevat vertauksen -alaa. - -[83] Antonius ja Cleopatra V, 2. - -[84] Vertaa: Vischer, Aesthetik III, siv. 1228, 1229. - -[85] Katso Vischerin oivallista selitystä: Aesthetik III, siv. 1237. - -[86] O. Relander, Kuvakielestä j.n.e., sivv. 281-283. - -[87] Vertaa: Lyhyt Runous-oppi, siv. 25. - -[88] Muutamat eivät pidä näitä syytä ja vaikutusta koskevia tapauksia -oikeina metonymioina tai kuvaiminakaan. Siitä mitä ylempänä on mainittu, -ilmenee kuitenkin, että ainakin useat tällaiset metonymiat ovat -todellisia kuvalauseita. Vrt. Vischer, Aesthetik III, sivv. 1223, 1224. - -[89] Katso: Kuvakielestä j.n.e., siv. 284 seurr. - -[90] O. Relander, Kuvakielestä j.n.e., sivv. 184-195 ja 2S6. - -[91] Tarkempi esitys runomitta-opin alkukäsitteistä niinkuin myös -kaunistuskeinoista ja tavallisimmista runomuodoista on kirjassani "Lyhyt -Runous-oppi", sivv. 32-64, johon pyydän saada viitata. - -[92] Tässä en ota lukuun, että antiikisessa runoudessa runojalka voi -muodostua useammastakin kuin kolmesta tavuusta. - -[93] P. Cajanderin suomennoksen mukaan, joka tässä kohden noudattaa -alkuteosta. - -[94] Kuitenkin on poikkeuksena huomattava semmoisia sanoja kuin saksassa -_wunderbar, Vertraulichkeit_ ja ruotsissa _tålamod, innerlighet_, joiden -viimeinen tavuu on sivukorollinen. Mutta sivukorko ei ole näissä -kielissä läheskään niin tarkkojen sääntöjen alainen kuin suomessa. - -[95] Niinkuin esim. saksalaisessa säkeessä: "Denn blinder -Missverständnisse Gewalt" viimeinen tavuu sanassa "Missverständnisse", -tai ruotsalaisessa säkeessä: "Och strålande igen" viimeinen "strålande" -sanassa. Nämä tavuut ovat samanlaisia kuin -nen tavuu suomalaisessa -säkeessä: Vaan hirmuinen on valkea. - -[96] Ett'ei muinaisrunoissa ole tällaisia koko sanaa vastaavia säkeitä, -tulee, niinkuin Ahlqvist väitöskirjassaan huomauttaa (Suomalainen -runousoppi kielelliseltä kannalta, s. 29), siitä, ett'ei yksi sana voi -tehdä värsyä; "sillä värsy on järjestetty yhteys useampia sanoja". - -[97] Vrt. Ahlqvist, Suomalainen runous-oppi kielelliseltä kannalta, siv. -23. - -[98] Vrt. Ahlqvist, ylläm. teos ja Genetz. - -[99] Usein muinaisrunoissa, vieläpä Kalevalassakin, ja vielä useammin -myöhemän ajan kansanrunoilijoilla, tavataan lyhyitä pääkorollisia -tavuita edempänäkin säkeessä; mutta sellaiset säkeet kuin esim. "kukas -sanan saatantahan?" tai "läksi jänis juoksemahan" poikkeavat -tavallisesta rytmistä ja ovat joka tapauksessa säännöttömyyksinä -pidettävät. - -[100] Tämän kirjan alkuosassa en tahtonut käyttää _havainto_ sanaa -välittömän aistillisen tiedon merkityksessä, koska se oikeastaan -osoittaa toista käsitettä. Mutta koska tämän sanan käytäntö mainitussa -merkityksessä sen jälkeen on vakaantunut, pidän paraimpana -kirjallisuudessa pysyttää tätä merkitystä. - -[101] Katso: Herder, Stimmen der Völker in Liedern, "Vorrede der -Volkslieder". - -[102] Niitä näytelmiä, joita tavataan sivistyskansojen vanhimpina -aikoina, niinkuin draamallisen taiteen alkeita kreikkalaisilla tai -nytkin vielä monella luonnonkansalla, esim. voguuleilla (k. Ahlqvist, -Unter Wogulen und Ostjaken, sivv. 124-127), ei sovi pitää varsinaisina -draamoina, vaikka niissä kyllä saattaa ilmaantua vilkasta ja tarkkaa -huomiota osoittavaa olojen kuvailemista. - -[103] Vrt. J. Krohn. - -[104] Miten Kalevalassa sivutoiminnat ja välikertomukset -ovat yhteydessä päätapausten kanssa, on J. Krohn osoittanut -kirjallisuuden-historiassansa. - -[105] Krohnin kirj. hist. sanotaan alun olevan Kalevalassa -suhteellisesti pitemmän kuin Homeron runoelmissa. - -[106] Shakespearen Othello. - -[107] Vrt. Vischer, Aesthetik III, s. 1384. - -[108] Vrt. Vischer III, 1386 seurr.; Aristoteleen Runous-oppi 1. 6. - -[109] Vrt. Vischer, Aesthetik. III, s. 1398. - -[110] Vrt. Gustav Freytag, Die Technik des Dramas. Sivv. 92- 96. - -[111] Vrt. Gustav Freytag, Die Technik des Dramas {3:s painos), sivv. -100-120 sekä 164-166 ja 167-181, jota esitystä seuraavassa yleensä olen -noudattanut. Mainittakoon vaan, että Freytagin "tragisches Moment" olen -nimittänyt _käänteeksi_ ja ainoastaan _alenevaksi toiminnaksi_, mitä -Freytag osoittaa sanalla "Umkehr" (= "fallende Handlung"). - -[112] A.E. Ahlqvist, Unter Wogulen und Ostjaken. - -[113] Kreikaksi _tragoodia_, sanoista _tragos_, pukki, ja _oodee_, -laulu. - -[114] Kreikaksi _koomoodia_, sanoista _koomee_, kylä, ja _oodee_, laulu. - -[115] Meillä mainittu teos "Vasantasenan" nimellä on tunnettu Pohlin -saksalaisesta mukaelmasta, jonka Irene Mendelin on suomentanut. - - - - - - - - -End of Project Gutenberg's Runous ja runouden muodot, by B. F. Godenhjelm - -*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOUS JA RUNOUDEN MUODOT *** - -***** This file should be named 44042-8.txt or 44042-8.zip ***** -This and all associated files of various formats will be found in: - http://www.gutenberg.org/4/4/0/4/44042/ - -Produced by Tapio Riikonen - -Updated editions will replace the previous one--the old editions -will be renamed. - -Creating the works from public domain print editions means that no -one owns a United States copyright in these works, so the Foundation -(and you!) can copy and distribute it in the United States without -permission and without paying copyright royalties. Special rules, -set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to -copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to -protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project -Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you -charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you -do not charge anything for copies of this eBook, complying with the -rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose -such as creation of derivative works, reports, performances and -research. They may be modified and printed and given away--you may do -practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is -subject to the trademark license, especially commercial -redistribution. - - - -*** START: FULL LICENSE *** - -THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE -PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK - -To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free -distribution of electronic works, by using or distributing this work -(or any other work associated in any way with the phrase "Project -Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project -Gutenberg-tm License available with this file or online at - www.gutenberg.org/license. - - -Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm -electronic works - -1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm -electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to -and accept all the terms of this license and intellectual property -(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all -the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy -all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. -If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project -Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the -terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or -entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. - -1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be -used on or associated in any way with an electronic work by people who -agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few -things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works -even without complying with the full terms of this agreement. See -paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project -Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement -and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic -works. See paragraph 1.E below. - -1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" -or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project -Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the -collection are in the public domain in the United States. If an -individual work is in the public domain in the United States and you are -located in the United States, we do not claim a right to prevent you from -copying, distributing, performing, displaying or creating derivative -works based on the work as long as all references to Project Gutenberg -are removed. Of course, we hope that you will support the Project -Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by -freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of -this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with -the work. You can easily comply with the terms of this agreement by -keeping this work in the same format with its attached full Project -Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. - -1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern -what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in -a constant state of change. If you are outside the United States, check -the laws of your country in addition to the terms of this agreement -before downloading, copying, displaying, performing, distributing or -creating derivative works based on this work or any other Project -Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning -the copyright status of any work in any country outside the United -States. - -1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: - -1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate -access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently -whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the -phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project -Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, -copied or distributed: - -This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with -almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or -re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included -with this eBook or online at www.gutenberg.org - -1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived -from the public domain (does not contain a notice indicating that it is -posted with permission of the copyright holder), the work can be copied -and distributed to anyone in the United States without paying any fees -or charges. If you are redistributing or providing access to a work -with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the -work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 -through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the -Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or -1.E.9. - -1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted -with the permission of the copyright holder, your use and distribution -must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional -terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked -to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the -permission of the copyright holder found at the beginning of this work. - -1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm -License terms from this work, or any files containing a part of this -work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. - -1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this -electronic work, or any part of this electronic work, without -prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with -active links or immediate access to the full terms of the Project -Gutenberg-tm License. - -1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, -compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any -word processing or hypertext form. However, if you provide access to or -distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than -"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version -posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), -you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a -copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon -request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other -form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm -License as specified in paragraph 1.E.1. - -1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, -performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works -unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing -access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided -that - -- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from - the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method - you already use to calculate your applicable taxes. The fee is - owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he - has agreed to donate royalties under this paragraph to the - Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments - must be paid within 60 days following each date on which you - prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax - returns. Royalty payments should be clearly marked as such and - sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the - address specified in Section 4, "Information about donations to - the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." - -- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies - you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he - does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm - License. You must require such a user to return or - destroy all copies of the works possessed in a physical medium - and discontinue all use of and all access to other copies of - Project Gutenberg-tm works. - -- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any - money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the - electronic work is discovered and reported to you within 90 days - of receipt of the work. - -- You comply with all other terms of this agreement for free - distribution of Project Gutenberg-tm works. - -1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm -electronic work or group of works on different terms than are set -forth in this agreement, you must obtain permission in writing from -both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael -Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the -Foundation as set forth in Section 3 below. - -1.F. - -1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable -effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread -public domain works in creating the Project Gutenberg-tm -collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic -works, and the medium on which they may be stored, may contain -"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or -corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual -property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a -computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by -your equipment. - -1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right -of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project -Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project -Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all -liability to you for damages, costs and expenses, including legal -fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT -LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE -PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE -TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE -LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR -INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH -DAMAGE. - -1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a -defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can -receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a -written explanation to the person you received the work from. If you -received the work on a physical medium, you must return the medium with -your written explanation. The person or entity that provided you with -the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a -refund. If you received the work electronically, the person or entity -providing it to you may choose to give you a second opportunity to -receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy -is also defective, you may demand a refund in writing without further -opportunities to fix the problem. - -1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth -in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER -WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO -WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. - -1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied -warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. -If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the -law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be -interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by -the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any -provision of this agreement shall not void the remaining provisions. - -1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the -trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone -providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance -with this agreement, and any volunteers associated with the production, -promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, -harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, -that arise directly or indirectly from any of the following which you do -or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm -work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any -Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. - - -Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm - -Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of -electronic works in formats readable by the widest variety of computers -including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists -because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from -people in all walks of life. - -Volunteers and financial support to provide volunteers with the -assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's -goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will -remain freely available for generations to come. In 2001, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure -and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. -To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation -and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 -and the Foundation information page at www.gutenberg.org - - -Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive -Foundation - -The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit -501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the -state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal -Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification -number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent -permitted by U.S. federal laws and your state's laws. - -The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. -Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered -throughout numerous locations. Its business office is located at 809 -North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email -contact links and up to date contact information can be found at the -Foundation's web site and official page at www.gutenberg.org/contact - -For additional contact information: - Dr. Gregory B. Newby - Chief Executive and Director - gbnewby@pglaf.org - -Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation - -Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide -spread public support and donations to carry out its mission of -increasing the number of public domain and licensed works that can be -freely distributed in machine readable form accessible by the widest -array of equipment including outdated equipment. Many small donations -($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt -status with the IRS. - -The Foundation is committed to complying with the laws regulating -charities and charitable donations in all 50 states of the United -States. Compliance requirements are not uniform and it takes a -considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up -with these requirements. We do not solicit donations in locations -where we have not received written confirmation of compliance. To -SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any -particular state visit www.gutenberg.org/donate - -While we cannot and do not solicit contributions from states where we -have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition -against accepting unsolicited donations from donors in such states who -approach us with offers to donate. - -International donations are gratefully accepted, but we cannot make -any statements concerning tax treatment of donations received from -outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. - -Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation -methods and addresses. Donations are accepted in a number of other -ways including checks, online payments and credit card donations. -To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate - - -Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic -works. - -Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm -concept of a library of electronic works that could be freely shared -with anyone. For forty years, he produced and distributed Project -Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. - -Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed -editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. -unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily -keep eBooks in compliance with any particular paper edition. - -Most people start at our Web site which has the main PG search facility: - - www.gutenberg.org - -This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, -including how to make donations to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to -subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. - |