diff options
Diffstat (limited to '44042-0.txt')
| -rw-r--r-- | 44042-0.txt | 19005 |
1 files changed, 19005 insertions, 0 deletions
diff --git a/44042-0.txt b/44042-0.txt new file mode 100644 index 0000000..b8e4580 --- /dev/null +++ b/44042-0.txt @@ -0,0 +1,19005 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 44042 *** + +RUNOUS JA RUNOUDEN MUODOT + +Kirjoitelmia. Runoja. + + +Kirj. + +B. F. GODENHJELM + + +Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 135 osa + + +Painettu 1914 Raittiuskansan kirjapainossa Helsingissä. + + + + +SISÄLLYS: + + Esipuhe. + Elämäkerta. + + Runous ja runouden muodot: + Johdatus. + + Ensimmäinen kirja: + Runous kuvausvoiman ja kansanhengen tuotteena. + + 1. Kuvausvoima yleensä. + II. Kuvausvoima kielen ja taruston muodostajana. + III. Kansanrunous ja taiderunous. + IV. Kansojen ihanteet: Itämaan kansat. + V. Kreikkalaisten ihanne. + VI. Roomalainen ihanne ja kristin-uskon alku. + VII. Keskiajan ihanne. + VIII. Runouden kehitys uudennuksen ja uskonpuhdistuksen aikakaudella. + IX. Espanjan runous ja tekoklassillisuus Ranskassa. + X. Saksan runous ja nykyaika. + XI. Kansanhenki ja runous. + XII. Kansojen vuorovaikutus. + + Toinen kirja: + Runouden sisällys ja taidetavat. + + I. Runouden tehtävä ja kauneus. + II. Ylevä kauneus ylimalkaan. + III. Traagillisuus. + IV. Koomillisuus. + V. Taidetavat eli styylit. + VI. Idealistinen ja karakteristinen taidetapa. + VII. Luonto runouden aineena. + VIII. Yksityis-ihminen runoudessa. + IX. Yhteiskunta, historia ja tarumaailma runouden aineena. + X. Ajatusrunous. Oikea tunnelma. + + Kolmas kirja: + Ulkomuoto ja runouden lajit. + + I. Kuvaannollisuus. + II. Sointuisuus. + III. Runouden lajit. + IV. Kertomarunous yleensä. + V. Kertomarunouden lajit: eepos ja romaani. + VI. Lyyrillinen runous. + VII. Draama eli näytelmärunous. + + Kirjoitelmia: + + Mikä on suomalainen sivistys? + + Runoja: + + Suomen herääminen + Juhlaruno + Gezelius + Rauhan oraita + Syksyinen tarina + Kaupin linna + Myöhäinen palkinto + Aleksanterin ja Roksanen häät + Kuusen alla + Elämän ehtoona + Uskollinen + Päivänpaistetta + Armahan nukkuessa + Nuoren tytön muistikirjaan + Erin + Murheen lapsi + St. Justin pyhiinvaeltaja + + + + +Esipuhe. + + +Kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Suomalainen Tiedeakatemia sekä +B.F. Godenhjelmin omaiset ovat ryhtyneet käsilläolevan teoksen "Runous +ja runouden muodot" julkaisemiseen, olemme otaksuneet täyttävämme +tekijän hiljaisen toiveen. + +B.F. Godenhjelmin elämä oli uhrattu koulu-, oppikirja- ja +sanakirjatyölle. Pieni osa siitä riitti niihin harrastuksiin, jotka +kuitenkin olivat hänen ensimmäisiään ja ehkä sisimpiään -- +esteettisiin. Vain kesäloman aikoina tuo ahkera koulumies ja +tunnollinen sanakirjantekijä arveli olevansa oikeutettu vetämään esiin +laatikostaan pienellä, siistillä käsialalla tiheästi kirjoitettuja +arkkeja, lueskelemaan ja korjaelemaan niitä sekä sitten jatkamaan +kirjoittamistaan toisille yhtä tarkasti taitetuille. Se teos, joka näin +hitaasti, vuosikymmenien kuluessa tehtynä, pyrki kohti valmistumistaan, +oli "Runous ja runouden muodot", yleistajuinen esitys runoutta +koskevista kysymyksistä. Ihan valmiiksi se ei ennättänyt edes siksi, +kun kuolema herpautti kirjoittajan käden. Lienee siis paikallaan lyhyt +selonteko siitä, missä suhteessa tekijä oli aikonut sitä täydentää. + +"Ensimmäinen kirja" oli, kuten tunnettua, jo ennestään julkaistu v. +1885. Sitä ja myöhempiä osia lienee Godenhjelmin ollut ainakin aikomus +kielellisesti yhdenmukaistuttaa; ehkä myös oikoa mahdollisesti +vanhentuneita tiedonantoja. "Toisen kirjan" käsikirjoitus oli +tarkastettu ja hyväksytty; ainoastaan muutamiin kohtiin oli tekijä +suunnitellut lisäyksiä: 3:nnessa luvussa (Traagillisuus) hän oli +Antigonen traagillisuudesta puhuessaan ajatellut mainita myös +jonkun verran Leonteesta ("Salaminin kuninkaat"); 8:nteen lukuun +(Yksityis-ihminen runoudessa) oli aiottu esitys "psykologisesta +suunnasta" ja 9:nteen lukuun (Historialliset, yhteiskunnalliset ja +tarun-omaiset aiheet) muutamia mietteitä Ahon "Panusta". -- "Kolmas +kirja" sen sijaan jäi lopullisesti viimeistelemättä, jopa sen +"Loppukatsaus", kolmea ensi kohtaansa ja hajanaisia muistiinpanoja +lukuunottamatta, kokonaan kirjoittamatta. Ensimmäisestä luvusta +(Kuvaannollisuus) ja toisesta luvusta (Sointuisuus) puuttuu pääasiassa +tekijän esityksensä valaisemiseksi aikomia esimerkkejä, muista sitä +paitsi erinäisiä lisäksi ajateltuja kohtia, kuten m.m. esitys "runouden +lisälajeista". Niin ikään olisi tekijä halunnut tarkastaa muutamien +tiedonantojensa paikkansapitävyyttä sekä varsinkin loppulukujen +tyylillistä asua, viimein verraten eri kirjoja toisiinsa samojen asiain +toistamisia välttääkseen. "Loppukatsaus" olisi jälkeenjääneen +suunnitelman mukaan sisältänyt seuraavaa: 1) Nykyajan kirjalliset +suunnat; 2) Runouden oikea ymmärtäminen; 3) Esteettinen arvostelu; 4) +Runoilijan toimi ja asema; 5) Runouden suhde tieteeseen, uskontoon ja +siveellisyyteen (siveelliseen toimintaan); 6) Vapaan mielikuvituksen +merkitys elämässä (ihmishengen vapauttajana, ihanteellisuuden +vireillä-pitäjänä, kansojen ja ihmisten yhdistäjänä y.m.) + +Muutokset, jotka teokseen on painatusta varten tehty, koskevat +pääasiassa oikeinkirjoitusta, noudattaen tekijän itsensä viimeisintä +kirjoitustapaa. Samoin on erinäisiä sanoja vaihdettu toisiin, syystä +että ne ovat olleet joko vanhentuneita tai saaneet nykykielessä toisen +merkityksen, kuten esim. mukailus = mukaelma; tunto = tunne. Suurin osa +näistä muutoksista on tietysti teoksen ensi osassa. Kieliopillisia ja +tyylillisiä korjauksia on kaiken kaikkiaan varsin harvoja. -- + +Pääteoksen "Runous ja runouden muodot" ohella on julkaisuun liitetty +kirjoitelma: "Mikä on suomalainen sivistys?" Se on ollut ennen +painettuna v:n 1906 "Valvojaan". Godenhjelmin kädestä tosin on ollut +kirjoitelmia useampiakin erinäisten aikakauslehtien, kuten Kirjallisen +Kuukauslehden, Virittäjän y.m., palstoilla; mutta kun ne ovat +pääasiassa kirja-arvosteluita, nyt jo toteutuneitten yritysten ja +ajatusten puolustelua y.m.s., olemme katsoneet asianmukaisimmaksi +jättää ne harrastajain varaan, jotka voivat yllämainittujen +aikakauskirjojen vanhoja vuosikertoja selailemalla niihin tutustua. + +Loppuun on liitetty valikoima runoja. Niiden joukossa on vain +näytteeksi muutamia varsinaisia "laulurunoja", sillä eihän välitön +lyyrillisyys ollut Godenhjelmin tyynen, miettivän luonteen mukaista; +kuuluipa hän sitä paitsi polveen, jonka lauluinnolle kielen silloinen +kehitysaste useimmiten asetti tokeet. Pääosan muodostavat siksi n.s. +kertovaiset runot, joista useimmat on ennenkin julaistu, parhaat +suomalaisten kertomarunojen kokoelmassa: "Kertovaisia runoelmia", sekä +toiset missä milloinkin, Kansanvalistusseuran- ja Työväenkalentereissa +y.m. Ennen painamattomia ovat näitä vain "Rauhan oraita" ja +"Aleksanterin ja Roksanen häät". Viimeisinä on pari Godenhjelmin +suomennosta. -- Kaiken kaikkiaan oli jälkeenjääneissä papereissa noin +40 runon vaiheilla -- lukuunottamatta kaikenlaisia muistosäkeitä ja +Pääskysessä ja lasten kuvakirjoissa julkaistuja runoja lapsille -- sekä +käännöksiä noin kolmisenkymmentä. + +Teoksen alkuun on painettu lyhyt, professori Kustavi Grotenfeltin +kirjoittama elämäkerta. + +Toivossa, että olemme tehneet palveluksen ei vain B.F. Godenhjelmin +muistolle, vaan myös hänen lukuisille ystävilleen, rohkenemme täten +jättää hänen monivuotisen työnsä tulokset yleisön käsiin. + +Julkaisijat. + + + + +Elämäkerta. + + +_Bernhard Fredrik Godenhjelmin_ nimi ei ole suomalaisen +kirjallisuuden ensimmäisiä viime vuosisadalla. Vaan ei kerro mikään +suuremmassa määrässä kuin se uupumattomasta ja jalojen ihanteiden +hengessä suoritetusta työstä. Godenhjelmin elämäntyö suomalaisen +sivistyksen vainiolla tapahtui enimmäkseen hiljaisuudessa ja silmään +pistämättä. Mutta varmaa on, että jos voitaisiin mittailla eri +henkilöiden osuutta tuon sivistyksen perustuksien laskemisessa viime +vuosisadan loppupuoliskolla, kirjallisella ja opetuksellisella alalla, +häntä ei suinkaan tulisi viimeisellä sijalla mainita. Kun Suomalaisen +Kirjallisuuden Seura on katsonut tehtäväkseen toimittaa julkisuuteen +vainajan valmiina jälkeensä jättämän suuren kirjallisen teoksen, ja +samalla koota yhteen Godenhjelmin hajallaan olevia runoja ja muutaman +muunkin kirjoitelman, on syytä lyhyesti mieleen johdattaa hänen +elämänjuoksunsa ulkopiirteitä. + +Bernhard Fredrik Godenhjelm syntyi 7. p:nä maaliskuuta 1840 Pietarissa, +missä hänen isänsä, taidemaalari _Berndt Abraham Godenhjelm_, +silloin asui taidettansa harjoittamassa. Pietarissa myöskin isä oli +oppinut tuntemaan vaimonsa, _Aleksandra Fredrika Hornborgin_, +jonka kanssa v. 1832 oli mennyt naimisiin. Molemmat vanhemmat olivat +kuitenkin suomalaisia ja Suomesta kotoisin: äiti lääkärin tytär +Itä-Suomesta, isä syntyisin Mäntyharjulta, mikä pitäjä siihen aikaan +oli Godenhjelm-suvun kotipaikkana. Bernhard Fredrik oli heidän ainoa +lapsensa. On omituinen suomalaisuuden historiassa tehtävä huomio, että +useat sen hartaimmista kannattajista ensi aikoina olivat lähteneet +varsinaisen suomenkielisen kansanaineksen niin sanoakseni +rajapiireistä, useinpa olivat syntyneet tai kumminkin kauvemman aikaa +oleskelleet Suomen ulkopuolella, ja niinhän oli B.F. Godenhjelminkin +laita. Luonnollisen selityksensä tämä asianhaara saapi siitä, että +juuri siten he olivat parhaiten tulleet huomaamaan sen luonnottoman +aseman, jossa suomalainen kansallisuus omassa maassansa eli, ja niitä +vaaroja, jotka uhkasivat tämän kansallisuuden koko olemassaoloa, jos ei +siinä pian parannusta aikaan saataisi. + +Godenhjelm-suku on alkuansa länsisuomalainen. Sen ensimmäinen tunnettu +kanta-isä, majuri Hannu Laurinpoika Godhe, on Kristiina kuningattaren +aikana läänitysten omistajana Satakunnassa, ja hänen poikansa Hannu +Godhe Suomen maakirjanpitäjänä ja tilusten inspehtorina Porin +kreivikunnassa. Tämän pojat, kornetti Viipurin ratsuväessä Pietari ja +Turun hovioikeuden assessori Juhana, saivat v. 1691 omista ja isoisänsä +ansioin tähden aatelisarvon nimellä Godenhjelm. + +Bernhard Fredrik Godenhjelmin vanhempain olo Pietarissa oli ohimenevää +laatua. Alussa vuotta 1848 muutti perhe Helsinkiin, jossa isä tuli +opettajaksi äsken perustetun Suomen taideyhdistyksen piirustuskouluun. +Mutta jo sill'aikaa, kuin vanhemmat vielä asuivat Pietarissa, oppi +nuori Fredrik tuntemaan oikeata isänmaatansa. Tavallisesti näet perhe +lähti kesäänsä viettämään Suomeen, Kymin pitäjään, jossa asuttiin erään +tädin omistamassa Alahovin talossa likellä Kymin kirkkoa. Helsinkiin +muuton jälkeenkin oli tämä seutu perheen kesäolopaikkana, ja siellä +poika siis ensin tutustui itse suomalaiseen rahvaaseen, oppi tuntemaan +sen oloja, sen näkökantaa ja tarpeita. Isä oli hienosti sivistynyt +mies, jolla on muistettava sijansa taiteellisten harrastusten +herättämisessä maassamme, ja kodissaan Helsingissä Fredrikin oli +tilaisuus joskus nähdä useita sen ajan huomattavia henkilöitä. V. 1850 +hän tuli oppilaaksi ensi luokalle Helsingin ruotsinkieliseen +yksityislyseoon ja menestyksellä suoritettuansa sen antaman oppimäärän +v. 1858 luokkansa ensimmäisenä ylioppilaaksi. Helsingin yksityislyseota +pidettiin siihen aikaan K. Backmanin johdolla jonakin edelläkävijänä +maassamme uudenaikaisten pedagogisten periaatteitten toteuttamisessa +koulun alalla, ja mahdollista on että Godenhjelm jo silloin omisti sen +mieltymyksen kasvatusopillisiin kysymyksiin, joka sitten tulee näkyviin +hänen elämänsä varrella. + +Godenhjelmin nuoruudenaika sattui yhteen kansallisen heräyksemme +kanssa, eikä tämä kenestäkään saavuttanut innokkaampaa, alttiimpaa, +uhrautuvampaa työntekijää, kuin hänestä. Koko ajatteleva sivistynyt +nuoriso oli sen isänmaallisen innostuksen valtaamana, jota Lönnrotin, +Runebergin ja Snellmanin työ oli sytyttänyt. Kaikki olivat +vapaamielisiä ja kansanmielisiä, kaikki pitivät työtä kansan +kohottamiseksi ja suomen kielen hyväksi välttämättömän tarpeellisena ja +lausuivat sen ilmi innokkaissa puheissa. Vasta tehtävään ruvetessa +tulivat vaikeudet ja uhraukset esiin, ja silloin nähtiinkin, että suuri +osa äsken niin innostuneista puheenpitäjistä vetäytyi pois, vieläpä +useista tuli suomalaisuuden liikkeen kiivaita vastustajiakin. Niin ei +Godenhjelm, joka aina pysyi nuoruudenihanteillensa uskollisena. + +Mitä aatteita väikkyi nuoren Fredrik Godenhjelmin mielessä, sen voi +nähdä hänen omasta myöhemmin antamastansa kuvauksesta suomenmielisessä +nuorisossa siihen aikaan vallinneesta mielialasta.[1] "Jotta Suomen +kansa saisi oikeuden elää, on sen henkisen elämän ilmaisijaksi +perustettava suomenkielinen sivistys, joka, samalla kuin se ammentaa +kansanhengen syvistä hetteistä, sulattaa itseensä parasta, mitä suurten +kansojen sivistys on tuottanut. Sivistyneen luokan tuli uudestaan +liittyä kansan enemmistöön ja siltä periä takaisin yhteinen kansallinen +kieli, saadakseen lujan pohjan sivistyspyrinnöilleen." Ja tämän +harrastuksen tarpeellisuutta ja oikeutta hän tarkemmin selittää +seuraavasti. "Tässä harrastuksessa oli kaksi puolta. Sivistyksen +tulokset oli tehtävä koko kansalle hedelmällisiksi; kaikki sen eri +kerrokset oli herätettävä yhteistyöhön ja umpisuomalainen rahvaskin oli +saatettava ajan kultuurin osallisuuteen. Sivistyksen valo oli, niinkuin +runossa päivä ja kuu, asetettava kultalatva kuusen keskimäisille +oksille, ett'ei se paistaisi ainoastaan rikkahille, riemuisille, vaan +myös vaivaisille, huoleisille. Mutta toiselta puolen sivistynyt +säätyluokka hartaasti kaipasi yhtymistä kansan pohjakerroksiin, joiden +kanssa se tunsi olevansa yhtä lihaa ja verta; tätä yhteenkuuluvaisuuden +tunnetta ei vieraskielinen sivistys eikä yhteiskunnallisen elämän +horrostila jaksanut tukehuttaa. Suomalaisuuden harrastus siis ei ollut +paljasta kielikiistaa, niinkuin joskus on väitetty, vaan uuden +sivistysmuodon luomista, se oli taistelua kansallisuuden puolesta, +mutta ei taistelua kansallisuuksien välillä." + +Godenhjelmin yliopistoon tullessa olivat entiset ylioppilasmaakunnat, +joissa nuorison mielipiteet ja riennot luonnollisesti pääsivät +ilmenemään, virallisesti lakkautettuina, ja ainoastaan salaa ja +säännöttömästi kokoontuvina yhdistyksinä ne vielä jatkoivat +toimintaansa. Niinpä Godenhjelmkin ensin kaksi vuotta kuului +viipurilaisten kesken perustettuun yhdistykseen, mutta kun sittemmin +ryhdyttiin hankkeihin savo-karjalaisen yhdistyksen aikaansaamiseksi, +hän liittyi siihen. Suomen kielen käyttö oli vielä tähän aikaan itse +yliopistonuorisonkin keskuudessa sangen harvinaista. Kouluissa sitä +hyvin puutteellisesti opetettiin (esim. Helsingin yksityislyseossa oli +se vasta v. 1855 otettu vapaaehtoiseksi opetusaineeksi). Godenhjelm oli +kuitenkin siinä jo saavuttanut hyvät tiedot, m.m. matkoilla, +esimerkiksi Savossa, Mäntyharjulla, perehtyen hyvään kansankieleen; +Kymissä Alahovissa ollessaan hän tutki paikkakunnan kieltä ja pani +muistiin kielinäytteitä. Hänen vakaa päätöksensä oli alusta alkaen ei +ainoastaan vaatia, mutta omasta puolestaan myöskin panna toimeen suomen +kielen saattaminen sivistyskielen arvoon. Muutamat Godenhjelmin näiltä +ajoilta olevat päiväkirja-muistiinpanot ovat siinä suhteessa +valaisevia. V. 1859 on hän päiväkirjaa aloittanut, silloin ruotsiksi, +mutta 1862 kesällä Alahovissa hän muuttaa kielen suomeksi. Samana +syksynä hän Helsingissä rupeaa antamaan tunteja yksityisten +ylläpitämässä suomalaisessa koulussa. Tammikuussa 1863 on päiväkirjaan +merkitty: "Suomalaisuudenkin puolesta on tämä aika ollut minulle hyvin +ilahuttavainen. Minulle on onnistunut voittaa suomen kielelle muutamia +ystäviä lisään ja levittää niin paljon suomalaisuutta ympärilleni, että +saan puhua suomea melkein kaikkialla. Naisiakin olen saanut +listalleni"...[2] + +V. 1862 perustettiin yliopiston nuorison kesken n.s. "Suomen ystävien +liitto", jonka jäsenet lupasivat kaikissa sopivissa tiloissa käyttää +suomen kieltä, ja jossa Godenhjelm oli innokkaimpia. Tätä liittoa +laajennettiin 1864 (perustava kokous J. Krohnin luona 10 p. helmik.) +varsinaiseksi "suomalaiseksi iltaseuraksi", johon kuului sekä naisia +että herroja ja joka kokoontui yhteisiin illanviettoihin, jolloin +luettiin suomalaista kirjallisuutta ja keskusteltiin seuran +harrastuksiin kuuluvista aineista. Ensimmäiset kokoukset pidettiin +yksityisten luona, mutta kun jäsenten lukumäärä pian oli siksi +karttunut, että se ei hankaluudetta ollut mahdollista, siirryttiin +ensin "Arkadiaan" ja sitten Kleinehn ravintolaan. Godenhjelm siinä +toimi taloudenhoitajana. + +Se aika, jolloin Godenhjelmin vaikutus alkaa, oli suomalaisten +kansallisten harrastusten raskain työaika. Tosin "Saiman" herätyshuuto +oli kajahtanut jo kahtakymmentä vuotta aikaisemmin ja sytyttänyt +mieliä, ja ensimmäinen korkeampi suomenkielinen oppikoulu oli +perustettu 1858, mutta kuitenkin oli varsinaisen suomenkielisen +sivistyksen perustukset vasta nyt luotava: koulukirjoja ja +kirjallisuutta useimmilla aloilla puuttui, jopa itse se suomenkielinen +sivistynyt luokka, joka oli jatkuvan sivistystyön välttämätön +edellytys. "Korkeampi suomalainen hengenviljelys", sanoo Godenhjelm +itse, "tosin ei ollut enää paljas kuvitus Kaukomielen, mutta osittain +kuitenkin vielä piili pilvien takana, ja sieltä nuoren innon kaikella +tarmolla oli siirrettävä todellisuuden maailmaan." Godenhjelm oli +niitä, jotka uhrasivat kaikki voimansa ja koko pitkän elämänsä uutteran +työnteon tuon puutteen poistamiseksi. + +Kohta yliopistoon tultuansa Godenhjelm rupesi ottamaan osaa työhön +suomalaisen kirjallisuuden elvyttämiseksi. Jo v. 1861 kohtaamme hänen +nimimerkkinsä "Mansikoita ja mustikoita" nimisen albumin 3:nnessa +vihossa. Sen jälkeen hän ahkerasti avustaa useita kirjallisia +hankkeita: albumeja, lehtiä (esim. kuvalehteä "Maiden ja merien takaa", +"Mielikki" nimistä kaksikielistä lastenlehteä) j.n.e. Kirjallisen +Kuukauslehden avustajiin hän kuului sen ensi vuosikerrasta 1866 asti, +kaksi vuotta myöhemmin tullen sen toimituksen jäseneksi. + +Yliopistossa oli Godenhjelm erittäin antautunut kaunotieteen ja +kirjallisuuden, sekä vanhan klassillisen että nykyaikaisen, +tutkimiseen. Keväällä 1862 hän menestyksellä suoritti historian ja +kielitieteen kandidaattitutkinnon ja seppelöitiin maisterinvihkiäisissä +viimeisenä päivänä toukokuuta 1864 toisella kunniasijalla filosofian +maisteriksi. Pian sen jälkeen ilmaantui yliopistossa tilaisuus hakea +virkaa, joka monessa suhteessa tuntui varsin soveltuvalta Godenhjelmin +opintoihin. Saksan kielen lehtorinvirka oli tullut avoimeksi ja +Godenhjelm, joka lapsuudestaan asti oli täysin perehtynyt saksan +kieleen, päätti sitä hakea. Tämä viranasettamiskysymys herätti +aikoinaan varsin suurta huomiota. Tunnustettiin kyllä yleisesti, että +Godenhjelmilla hakijoista oli tukevin ja laajin tieteellinen pohja ja +että myöskin saksan kieleen ja kirjallisuuteen nähden hänen ansionsa +olivat suurimmat, mutta siitä huolimatta konsistorin enemmistö, 12 +jäsentä, ensi sijalle asetti soittotaiteilija H. Paulin, koska hän oli +syntyperäinen saksalainen. Godenhjelm sai ensi sijalle 10 ääntä, näiden +joukossa nykyaikaisen kirjallisuuden professorin Fredrik Cygnaeuksen, +Z.J. Cleven, kasvatusopin edustajan, sekä A.E. Arppen, yliopiston +rehtorin, ja tuli 1866 virkaan nimitetyksi. Tässä ulkonaisessa +virka-asemassa hän sitten pysyi koko elinaikansa, siksikuin v. 1901 +täysinpalvelleena otti siitä eron. Tunnustukseksi ansioistaan hänelle +silloin suotiin professorin arvonimi. + +Bernhard Fredrik Godenhjelmin päävaikutus tuli kuitenkin +liikkumaan vielä mainitsemattomalla työmaalla -- naiskasvatuksen +edistämisessä Suomessa. V. 1867 oli hän mennyt naimisiin _Ida +Gustava Lindroosin_ (s. 1837) kanssa, joka sitä ennen oli ollut +johtajattarena omassa Fröbelin periaatteiden mukaan perustamassaan +lastenkoulussa. Godenhjelm-puolisojen yhteinen harrastus kääntyi nyt +suomenkielisen naiskasvatuksen aikaansaamiseen. Heidän ansiostaan +etupäässä Helsingin "Suomalainen tyttökoulu" v. 1869 yksityisten +kustantamana perustettiin, he tulivat molemmat koulun opettajiksi, +ottivat sen hoidon omaksi asiaksensa eivätkä kantaneet mitään palkkaa +työstänsä. Siihen aikaan ei valtio vielä ylläpitänyt ainoatakaan +suomenkielistä tyttökoulua, ja ne pari tällaista koulua, joita +maaseudulla löytyi, olivat pieniä ja vähäluokkaisia. Vasta Helsingin +Suomalaisen tyttökoulun perustamisella sai siis Suomen pääkaupunki +suomenkielisen oppilaitoksen tyttöjen kasvatusta varten, mutta samalla +se myöskin oli ensimmäinen senlaatuinen koulu koko maassa. Sen +oppijakso määrättiin näet seitsenvuotiseksi, niinkuin Helsingin +ruotsinkielisessä tyttökoulussa, ja sen tarkoitus oli "suomen kielellä +toimittaa oppilaillensa kaikki ne tiedot, jotka kuuluvat ajanmukaiseen +korkeampaan naissivistykseen". Vasta v:sta 1873 sai koulu, aluksi +sangen niukan, valtioavun ja 1886 se vihdoinkin otettiin kokonaan +valtion haltuun. + +Täydellinenkään tyttökoulu ei kuitenkaan vielä tyydyttänyt niitä +vaatimuksia, jotka korkeampaan naiskasvatukseen olivat pantavat aikana, +jolloin naisten osanotto yleisiin yhteiskunnallisiin toimiin kävi yhä +tavallisemmaksi ja tarpeellisemmaksi. Ne nuoret naiset, jotka +päätettyänsä oppijakson tyttökoulussa olisivat tahtoneet jatkaa +opintojaan, joko pyrkiäksensä opettajattariksi suomenkielisiin +kouluihin tai korkeamman yleisen sivistyksen saamiseksi, eivät olleet +siihen tilaisuudessa. Tämän epäkohdan poistamiseksi päättivät +Suomalaisen Tyttökoulun perustajat -- sittenkuin parina vuonna oli +koetettu puutetta poistaa satunnaisesti naisille toimeenpannuilla +luentokursseilla, jotka muodostivat n.s. nais-akatemian siihen liittää +"Jatko-opiston" "opettajattarien valmistusta ja yleistä naissivistystä +varten". Sittenkuin lupa siihen oli saatu ja opistolle kahdeksi +vuodeksi määrätty 1,000 markan suuruinen vuotuinen valtioapu, avattiin +se juhlallisesti 5 p. syysk. 1881. Godenhjelm tuli Jatko-opistossa +suomen kielen ynnä ainekirjoituksen ja saksan kielen opettajaksi, +johtokunnan jäseneksi, ja liioittelematta voidaan sanoa hänen tulleen +koko opiston sieluksi. Sillä Godenhjelmin persoonallisuus painoi +leimansa koko tämän uuden opetuslaitoksen niin ulkonaiseen +järjestykseen, joka alusta alkaen oli hänen suunnittelemansa, kuin +sisälliseen henkeen. Se kuvaa siten hyvin Godenhjelmin pedagogista +kantaa ja yleisiä periaatteita. + +Jatko-opistoa järjestettäessä ei ollut mitään varsinaista esikuvaa. +Pohjaksi pantiin oppiaineiden vapaa valinta ja työn keskittyminen +muutamiin pääaineihin. Nuorison itsenäisen toimintakyvyn kehittämistä +pidettiin tärkeimpänä päämääränä. Pakollisia aineita olivat ainoastaan +äidinkieli ja sielutiede ynnä kasvatusoppi opettajiksi aikoville, +muuten oli aineiden valinta täysin vapaa. Nuorten henkiselle +kehitykselle, sanoo Godenhjelm itse, on epäilemättä tällainen +tietomäärän keskitys suuremmaksi hyödyksi kuin monta ainetta käsittävä +lukuohjelma, jonka kaikkiin aineihin ei ehditä tarpeeksi syventyä. +Tarkoitus siis, samoin kuin yliopistollisissa luvuissa, ei ole +ainoastaan antaa oppilaille vissin tietomäärää, vaan myöskin luoda +heissä halua ja kykyä itsenäisesti jatkaa lukujansa. + +Jatko-opistolle omisti Godenhjelm sitten parhaimmat voimansa 24 vuoden +aikana, siksikuin v. 1905 vanhuksena ja terveytensä heiketessä otti +toimestansa eron. Kodikas, kansallinen ja ihanteihin tähtäävä oli +Jatko-opistossa vallitseva henki. Siinä, syrjässä ja hiljaisuudessa, +tapahtui tärkeä elämäntyö, joka oli kätkettynä useimmilta niiltä, jotka +eivät itse siihen työpiiriin kuuluneet. Mutta se kantoi tulevaisuuteen. +Se oli työ aikakautemme yhden tärkeimmän kysymyksen, naisvapautuksen, +hyväksi, Suomen naisen henkisen ja yhteiskunnallisen aseman +kohottamiseksi. Lehtori Godenhjelm tosin, sanoo eräs naiskirjoittaja, +ei koskaan ole kuulunut niiden joukkoon, jotka ovat astuneet +julkisuuteen mahtavilla sanoilla vaatimaan vapautta ja oikeutta +naisille; mutta kuitenkin hän on ensimmäisiä ja etummaisia +naisvapautuksen aatteen toteuttajia meidän maassa. + +Harvinaisessa määrässä onnistui Godenhjelmin voittaa oppilasten mielet +ja saada heidät kiintymään "Jatko-opistoon". Se tuli heille rakkaaksi +kodiksi, missä mielellään viihtyivät ja josta kaipauksella erosivat. +Paraana todistuksena siitä ovat ne lukuisat kiitollisuuden ilmaisut, +jotka eri tilaisuuksissa tulivat hänen osaksensa oppilasten puolelta. +Vuosipäiväksensä Jatko-opiston konventti päätti ottaa Godenhjelmin +syntymäpäivän, maaliskuun 7. päivän, joka siten opiston piirissä tuli +oikeaksi Godenhjelmin juhlaksi. Oppilasten lausunnoissa huomautetaan +yhä erittäinkin sitä syvää, häviämätöntä persoonallista vaikutusta, +mikä hänellä oli oppilaihinsa, ja mikä heihin istutti rakkautta +isänmaahan ja uskoa jaloihin aatteihin, jotka vievät ihmiskunnan +eteenpäin, valoa ja vapautta kohti. Yksi entisistä oppilaista +Godenhjelmille hänen täyttäessään 60 vuotta omistetussa runopukuisessa +onnentoivotuksessaan sanoo, että hänessä "kuva Kristuksen kauniisti +kajastaa" ja vakuuttaa oppilasten puolesta että sadoista sydämmistä: + + "jos liki on ne tahi kaukosalla, + ne Sua siunaa valotuntehin, + ja onnen aikana ja surun alla + ne muistaa Sua mielin lämpimin." + +Maamme julkiseen elämään Godenhjelm tuli ottamaan osaa valtiopäivillä +1867-1885 sukunsa edustajana ritaristossa ja aatelissa, kuuluen sen +pieneen suomenmieliseen vähemmistöön. Ensi kerralla hän pysyy enimmiten +syrjässä, mutta v:sta 1872 alkaen hän verraten usein kansallisten +rientojen puolesta esiintyy säädyssään, vaikka hänen lausuntonsa +tavallisesti kaikuvat kuuroille korville. Näillä valtiopäivillä hän oli +esittänyt anomuksen postinhoitajain palkkion poistamisesta tai +tasoittamisesta sanomalehtien jakamisesta, jotta niiden tilausta +kansalle helpotettaisiin. Keskusteluissa hän esim. puolusti +erityisiin toimiin ryhtymistä kansakouluopettajain valmistamiseksi +kreikanuskoisille karjalaisille, huomauttaen tämän asian suuresta +kansallisesta merkityksestä. Senaikuisesta kouluhallituksesta ja +koulupolitiikasta keskusteltaessa hän antoi sangen ankaran lausunnon, +minkä maamarsalkka keskeytti. Hän lausui m.m., että koulualalla oli +toimittu aivan toisin kuin kansa olisi toivonut, oli koetettu luoda +jotain kastilaitosta, perustamalla ruotsinkielisiä kouluja +suomenkielisiin paikkakuntiin, korottamalla lukukausmaksuja y.m.s.; +erittäin olivat muutamat kouluhallituksen jäsenet ilmaisseet +mielipiteitä, joiden vastineita löytääksensä täytyi mennä keskiajan +hämärimpään ajanjaksoon. Seuraavilla valtiopäivillä (1877-78) hän vielä +useammin käytti puhevuoroa: suomalaisten koulujen puolustukseksi; +naisopetuksen kohottamisen puolesta; määrärahan myöntämiseksi +suomalaiselle kansallisteatterille; kansakouluopettajain +palkankorotuksen puolesta; kirjailijain oikeudesta teoksiinsa; +laajennetun uskonnonvapauden hyväksi. Suomen kielen laillisista +oikeuksista keskusteltaessa maamarsalkka taasen häntä keskeytti, kun +oli lausunnossaan käyttänyt sanoja "absurdt" ja "orimligt" ("mieletön" +ja "mahdoton"). Asevelvollisuus-asiassa Godenhjelm, niinkuin kaikki +suomenmieliset, puolusti sen toimeenpanemista. Hän lausui silloin m.m.: +"Jos tahtoo nauttia jotain etua, pitää myös alistua niihin +velvollisuuksiin, jotka siihen liittyvät. Jos tahdomme nauttia +itsenäisen valtiojärjestyksen ja kansallisen olemuksen etuja, emme saa +kammoa niitä taakkoja, joita niiden puolustus tuottaa." Hän oli kyllä +valmis tunnustamaan asevelvollisuuden tuovan mukanaan erinäisiä +vaikeuksiakin, mutta luotti sittenkin kansamme siveelliseen voimaan ja +siihen, että puheenaoleva asia on oleva kansallemme hyödyksi sekä +valtiollisessa että sosiaalisessakin suhteessa. + +Valtiopäivillä 1882 hän samoin ahkerasti lausui mielipiteensä +kansallisista ja pedagogisista kysymyksistä: suomen ja ruotsin kielten +virallisesta asemasta, paikalliskielen käyttämistä puolustaen; +suomalaisen virkakielen edistämisestä; uusien suomenkielisten +tyttökoulujen perustamisesta ja kannattamisesta; kansakouluopettajain +eläkkeistä j.n.e. Kouluopetuksen yleisestä järjestämisestä +keskusteltaessa, hän kannatti klassillista opetusta, muun muassa +lausuen: "Vihdoin voidaan syystä kysyä: onko oikein ja viisasta meidän +maassa järjestää koululaitos aivan toiselle pohjalle, kuin melkein koko +muussa sivistyneessä Euroopassa. On monta kertaa, jolloin ei mitään +syytä ole ollut, sanottu että esim. nykyajan kansalliset riennot +vieroittaisivat meitä niistä sivistysvirtauksista, jotka käyvät muussa +Euroopassa. Tämä ei ole totta. Kansallinen sivistys ei sitä tee, vaan +pikemmin liittää meidän maamme ihmiskunnan yhteiseen sivistykseen. +Mutta jos me rakennamme koko oppineen sivistyksemme toiselle pohjalle, +kuin millä se muualla Euroopassa seisoo, tulee sivistyksemme yhä +vieraammaksi muussa Euroopassa liikkuville ajatussuunnille." Th. Reinin +näillä valtiopäivillä tekemää anomusta, että säädyt saisivat oikeuden +joka valtiopäivillä asettaa valiokunnan tarkastamaan senaatinjäsenten +lausuntoja senaatissa ja virantoimitusta, hän lämpimästi puolusti. -- +Seuraavilla valtiopäivillä 1885 hän harvemmin esiintyi, yleensä +samantapaisissa kysymyksissä. Erikseen mainittakoon hänen lausuntonsa +naidun vaimon oikeudesta hallita ansaitsemaansa ja pesän yhteistä +omaisuutta, jolloin hän huomautti miten muuttuneet oikeuskäsitykset ja +olot välttämättömästi vaativat entisten, jo vanhentuneiden määräysten +oikaisemista. + +Bernhard Fredrik Godenhjelmin luonne oli vakaa ja tyyni -- siitä kai +hän oli saanut sen liikanimen "Siivo", jolla häntä aikoinaan +toveripiireissä nimitettiin. Mutta tuon rauhallisen kuoren alla hehkui +leimuava sydän, niinkuin hän itse eräässä nuoruudenrunoelmassaan on +laulanut: + + "Leimuaako ainoasti tässä minun rinnassain + sua kohtaan rakkauden liekki, Suomi armahain? + Eikö muuallakin voita voimas vastustamaton, + saata kunniasi tähden voittoisahan voitteloon?" + +Ja tämä rakkauden liekki ei vain leimahtanut ja sammunut, vaan se pysyi +lämmittävänä ja vaikuttavana voimana koko hänen elinikänsä. Horjumatta, +omaa etuaan katsomatta hän seisoi taistelussa kansallisten aatteiden, +nuoruudenrakkautensa, ja kaiken hyvän ja jalon puolesta elämänsä +ehtooseen saakka. Siinä hän ei tinkimistä tai löyhää väistymistä +tiennyt. Toinen pääpiirre Godenhjelmin luonteessa oli hänen +vaatimattomuutensa. Hän ei itsellensä pyytänyt etua eikä kunniaa, kun +hänellä vain omassa mielessään oli se tyydytys, minkä tieto +suoritetusta velvollisuudesta antaa. + +Samalla Godenhjelmin katsantokanta oli valistunut ja vapaa kaikesta +ahdasmielisyydestä. Hän ei tuominnut eikä peljännyt uusia aatteita, +päinvastoin hän aina oli valmis niitä omistamaan ja kannattamaan, +milloin hän ne ennakkoluulottoman tarkastuksen jälkeen havaitsi +tosiksi ja jaloiksi. Hän oli periaatteen mies, mutta antoi arvoa +muidenkin vakaumukselle. Hänen suomalainen isänmaanrakkautensakin, +niin lämmin, niin voimakas kun olikin, ei koskaan tullut sokeaksi +kansallisuudenkiihkoksi. Sen esti jo hänen hyvänsuopa ja +ihmisystävällinen mielensä, joka aina ihmisessä ensi sijassa näki sen, +mikä kussakin oli hyvää, ja tahtoi olla jokaiselle avuksi. Mutta sen +ohessa hänen avoin mielensä suosi ja rakasti vapautta ja arveli +ihmiskunnan edistyksen lopulta varmimmin ja pysyväisimmin tapahtuvan +sitä tietä. + +Godenhjelmin lujamielinen ja itsenäinen luonne tuli myös näkyviin +silloin kuin venäläistyttämishankkeiden maassamme alkaessa vuosisadan +vaihteessa suomenmielisten keskuudessa tapahtui hajaannus selvän +vastarinnan kannalle asettuvan ja keskusteluihin taipuvan suunnan +välillä. Godenhjelm liittyi silloin hetkeäkään epäilemättä n.s. +perustuslaillisiin, huolimatta siitä että tämä aseman valitseminen +aikaansai häiriötä useihin vanhoihin ja hänelle kallisarvoisiin +ystävyydensuhteihin. Oikeus lopulta voittaa ja "rehellisyys maan +perii", se oli hänen järkkymätön vakaumuksensa ja sen mukaan hän eli. +Siinä hänen elämänkatsomuksensa aina oli optimistinen ja luotti +synkkinä päivinäkin valoisampaan tulevaisuuteen. + +On nyt luotava lyhyt silmäys Godenhjelmin toimintaan suomalaisen +kirjallisuuden vainiolla. + +On jo tullut mainituksi hänen ensimmäiset kirjalliset harrastuksensa +sen jälkeen kuin oli yliopistoon tullut. Vuosina 1868-80 hän kuului +"Kirjallisen Kuukauslehden" toimitukseen ja kirjoitti siihen esityksiä +ja arvosteluja erittäinkin kaunokirjallisista ja kieliopillisista +aineista. Siinä julkaistuista kirjoituksista mainittakoon tässä +esimerkiksi _Suomen kansalliset olot ulkomaalla kuvattuina_ +(1870), _Kreikkalaisen teaterin synnystä_ (1873), _Suomalaista +kielitutkintoa_ (1876). Samaan aikaan hän kuului siihen nuorten +kirjailijain piiriin, joka valmisti suomennoksen "Vänrikki Stoolin +tarinoista" (ilmestyi vv. 1867-77). Työ suoritettiin suurella huolella +ja suomen runokielen senaikuiseen kehitykseen nähden varsin etevällä +tavalla. Alkuperäisiä runojansa hän tuollointällöin julkaisi eri +albumeissa ja juhlajulkaisuissa, mutta mitään yhtenäistä kokoelmaa +niistä ei hänen eläessään ilmestynyt. + +Jo ennen tultuansa saksan kielen opetuksen edustajaksi +korkeakoulussamme oli Godenhjelm ryhtynyt valmistamaan +_Saksalais-suomalaista sanakirjaansa_, ensimmäistä laajahkoa +sanakirjaa yhdestä suuresta nykyajan sivistyskielestä suomeksi. Tämä +aikaansa nähden erinomainen sanakirja ilmestyi 1873 Suomalaisen +Kirjallisuuden Seuran toimituksien joukossa ja oli pitkät ajat +suomalaisille tärkeimpänä siltana pyrittäessä uudenaikaisen korkeimman +sivistyksen osallisuuteen. Kun teos oli loppuun myyty, ryhtyi hän +uutta, laajennettua ja parannettua laitosta siitä valmistamaan, mutta +työn edistymistä muut toimet vaikeuttivat, joten ainoastaan edellinen +puolisko valmistui hänen eläessään, sekin vasta v. 1906. + +Tämän rinnalla Godenhjelm oli jatkanut esteettisiä ja +kirjallishistoriallisia tutkimuksiaan, sekä yleisen +maailmankirjallisuuden alalta että nimenomaan suomalaisen +kirjallisuuden historiasta. Tuloksena tästä harrastuksesta oli v. 1884 +painettu _Oppikirja suomalaisen kirjallisuuden historiassa_, jota +sitten on tullut useita uusia painoksia. Kirja on ilmestynyt +englanniksikin, British Museumin kirjastonhoitajan E.D. Butlerin +kääntämänä. Laajasti suunniteltu yleis-esteettinen teos, jossa +Godenhjelm esittää mielenkiintoisella tavalla kantaansa runouden ja +kirjallisuuden arvostelusta, on _Runous ja runouden muodot_, jonka +ensimmäinen osa "Runous kuvausvoiman ja kansanhengen tuotteena" +ilmestyi v. 1885 ja jonka loppupuoli, "Runouden sisällyksen ja +taidetavat" sekä "Ulkomuodon ja runouden lajit" käsittävä, melkein +valmiiksi saatettuna, nyt vasta tekijänsä kuoleman jälkeen, +kolmenkymmenen vuoden mentyä, annetaan yleisön käsiin. Tähän +viivytykseen voi kyllä osaksi olla syynä vainajan monet muut työt, +mutta varmaankin myös suureksi osaksi se kylmäkiskoisuus, joka +yleisömme puolelta tulee vakavan tieteellisen kirjallisuuden osaksi ja +siitä johtuva vaikeus saada sentapaiset teokset kustannetuiksi ja +painetuiksi. Tekijän jalo, ihanteellinen katsantotapa kuultaa tässä +teoksessa kaikkialla esityksen läpi. Kirjoittaja valaisee esitystään +lukuisilla esimerkeillä kirjallisuudesta, tehden sen siten +havainnolliseksi ja viehättäväksi ja samalla selventäen esitettyjä +mielipiteitä ja puheena olevia runoteoksia. Mutta teos ei ilmestyessään +saanut osakseen sitä huomiota, minkä kyllä olisi ansainnut. +Lyhyemmin Godenhjelm esitti samoja asioita opetuksessa käytetyissä +oppikirjoissaan _Lyhyt runousoppi_ ja _Runous-opin pääkohdat +kouluja varten_, joiden molempain ensimmäiset painokset ilmestyivät +1891 ja joita sittemmin on useat kerrat uudestaan painettu. + +Viimeisinä elinvuosinaan Godenhjelm kirjoitteli seikkaperäistä esitystä +siitä hänelle rakkaaksi käyneestä työstä, joka naissivistyksen hyväksi +hänen johdollaan oli suoritettu Helsingin suomalaisessa tyttökoulussa +ja jatko-opistossa, ja kirja ennättikin valmistua ja ilmestyä ennen +hänen kuolemaansa vuoden alussa 1912 nimellä _Suomalaisen +naissivistyksen työmailta_. + +Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran puolesta Godenhjelm 1877-78 toimitti +painoon ensimmäisen kokonaispainoksen Aleksis Kiven "Valittuja teoksia". +Kirjoituksia ja kirjallisuusarvosteluja hän yhä silloin tällöin +julkaisi, esim. Jatko-opiston Tellervo-nimisessä albumissa ja +Valvojassa. Edellisessä on painettu _Silmäys runouden nais-ihanteisiin_ +(1891), Valvojasta mainittakoon kirjoitukset _Naissivistys ja +nais-opistot_ (1883), _Tyttökoulu-kysymyksestä_ (1884), _Mikä on +suomalainen sivistys_ (1906) ja vastaus kysymykseen _Kansallisuuden ja +ihmisyyden_ suhteesta toisiinsa (1905). + +Viimeksimainitusta kirjoituksesta pantakoon tähän pari otetta, jotka +ovat omansa Godenhjelmin elämänkatsomusta valaisemaan. "Väärin on +asettaa kansallisuutta ja ihmisyyttä vastakohdiksi toisilleen. Eri +aikoina toinen tai toinen näistä aatteista on hallinnut sivistyselämää; +mutta vasta toisiinsa liittyneinä ne täysin voimin edistävät henkistä +kehitystä. Ihmisyys on kuin valo, joka historian särmiössä jakaantuu +kansallisuuksien eri väreihin. Elon lämpimyyttä olisi maailma vailla, +jos kaikki esineet vain ilmaantuisivat valkoisina, yksivärisinä +jakamattoman valovirran heijastuksessa... Mutta huomaa: koko tämä +värikäs loiste johtuu jakaumattoman auringonvalon kirkkaudesta; niin +kansallisuudetkin täyttävät tehtävänsä vain siinä määrässä kuin +itsessään kuvastavat ihmisyyden aatetta." Kirjoittaja tämän jälkeen +esittää miten kumpikin, yksipuolisesti kehitettynä, johtaa väärin; +ainoastaan humaanisuuden pohjalla on ristiriidan syntyminen +vältettävissä ja ihmisyyden ja kansallisuuden aatteet vaikuttavat +toistensa rinnalla ihmiskunnan onneksi. + +Bernhard Fredrik Godenhjelm kuoli Helsingissä 30 p. syysk. 1912 ja +yhdeksän kuukautta myöhemmin 25 p. kesäk. 1913 seurasi häntä hänen +elämäntoverinsa hyvinä ja pahoina päivinä Ida Gustava Godenhjelm. Omia +lapsia heillä ei ollut, mutta suuri osa Suomen sivistyneestä +naisnuorisosta oli monen vuosikymmenen aikana heidän luonansa löytänyt +uuden kodin. + +Testamentissaan vainajat määräsivät suuren osan omaisuudestaan +Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, Suomalaisen Tiedeakatemian ja +Helsingin Suomalaisen Jatko-opiston hyväksi. + + + + +RUNOUS JA RUNOUDEN MUODOT + +Johdatus. + + +Keskellä maailman vaihtelevia ilmiöitä on ihmishengellä ainainen halu +niiden takana nähdä jotain pysyväistä, korkeampaa, niissä huomata +jotain järjellistä tarkoitusta, joka ne kokonaisuudeksi yhdistää. +Vieripä ajatusten virta, miten vieri, siinä kohden kaikki ajat, +melkeinpä kaikki eri katsantotavatkin ovat yksimieliset. Ihastuksella +näki Kreikkalainen maailmassa kosmon, ihanan taideteoksen ja +sopusointuisuuden kuvan; kristillinen uskonoppi nimittää tätä ikuista +järjestystä Jumalan hengeksi, Korkeimman kaitsennoksi, ja uuden ajan +filosofiassa se on siveellinen maailmanjärjestys. Nykyaikana kyllä +toiselta puolen aineellinen ajatustapa, toiselta puolen hengellinen tai +filosofinen pessimismi koettaa ilmiöin maailmalta riistää sen +aatteellista pohjaa. Mutta tarpeeton on kuitenkin säestää tuota +tavallista virttä ajan turmeluksesta ja aineellisuudesta; sillä +ihmiskunnan edistyminen ei katkea satunnaisten harhausten tähden, eikä +sellaisia mielipiteitä, jos ne jonkun aikaa villitsevätkin ihmisten +mieltä, sovi pitää muuna kuin haihtuvana väliasteena ihmiskunnan +henkisessä edistymisessä. Ne eivät voi menestyä, koska ne hävittäisivät +ihmishengen jaloimpain pyrintöjen juuret, joiden puutteessa koko sen +elämäkin surkastuisi ja peräti riutuisi. Ilman aatteellista +katsantotapaa olisi siveellinen toiminta mahdoton; tiede, taide, +uskonto eivät täyttäisi oikeata tarkoitustansa. + +Sitä mielipidettä vastaan, että tämä maailma muka on tyhjä, kiiltävä +kuori ilman sisusta, onnistumaton sattumuksen luoma ilman +tarkoituksetta, on runouden ja ylimalkain taiteen olemassa-olo +voimallisin vastalause. Sillä kaikkialla, missä taide on pysynyt +terveenä ja luonnollisena, on se pyytänyt toteuttaa jotakin ihannetta, +valiten värejänsä olevaisuudesta ja ottaen sen esikuvaksensa, sekä +niinmuodoin tunnustaen ihanteen ja todellisuuden sisällisen yhteyden. +Se on vielä vakavampi ideaalisuuden kannattaja kuin itse uskonto, joka +usein kyllä on horjahtanut synkimpään pessimismiin. Tiedekkin saattaa +väliin poiketa ihanteellisesta maailmankatsomuksesta, koettaen johonkin +erityiseen suuntaan yksipuolisesti laventaa tietämisen alaa; vaan se +pysyy silloinkin vielä tieteenä. Mutta jos taide joskus eksyy tuohon +surkeuteen, ei se tee mieleen sitä ylentävää ja vapauttavaa vaikutusta, +jota taiteelta vaaditaan, eikä siis olekkaan oikeata taidetta. + +Arvaan kyllä, mitä näitä ajatuksiani vastaan väitetään. Että taide +etsii jotakin ihannetta -- niin sanottanee -- että se tästä matoisesta +maailmasta pyrkii johonkin parempaan, täydellisempään, sehän juuri +todistaakin olevaisuuden ääretöntä puuttuvaisuutta. Mutta ihanteensa, +sen täydellisyyden kuvan, jota se tavoittaa, luopi taide kaikesta siitä +kauneudesta ja ylevyydestä, minkä se todellisuudessa havaitsee, ja +juuri jaloimmassa runoudessa, niinkuin Homerossa, Kalevalassa, +Shakespeare'ssä, näemme todellisuuden pukeuvan mitä ihanimpaan +aatteellisuuden verhoon. Taide ei voisi olevaisuutta kirkastaa, ellei +olevaisuudessa olisi mitään kirkastettavaa, samaten kuin kaikki tieteen +tutkimus olisi turhaa, ellei mitään järjellisyyttä löytyisi. + +Järjellisyys on iäti pysyvä; se on jumaluuden ilmestys maailmassa, +maailman varsinainen todellisuus; sillä Jumalassa on ne ideat eli +aatteet, joiden toteutuminen muodostaa olevaisuuden. Oikeastaan +_idea_ merkitsee perimuotoa, perikuvaa, ja -- kuvaannollisesti +puhuen -- olevaisuus on ikäänkuin heijastus tai mukaelma Jumalan +olennosta. Vaan eivätpä ideat ole ulkopuolella ilmiöin maailmaa, +heittäen siihen ainoastaan kajastuksensa; vaan nuo ikuiset perimuodot +ovat vasta ilmiöissä ja ilmiöin kautta olemassa. Ne ovat jumaluuden +ajatuksia ja olomuotoja; sillä jokainen Jumalan ajatus on toimintaa, +luomista; ihmishenki ja koko olevaisuus ovat hänen olentonsa yhä +jatkaantuvaa kehittymistä, jossa hänen henkensä ilmestyy, niinkuin +runoilijan henki elää hänen runomuksissaan, tai käyttääkseni toista +vertausta, ihmisen varsinainen olento on kaikessa, mitä hän tuntee, +ajattelee, tahtoo ja toimittaa. Oivallisesti tähän käsitykseen soveltuu +sana _aate_, jolla "idea" on suomennettu. Aatteet siis ovat +maailmassa toteutuva, iäti pysyvä järjellisyys. -- Mutta koska +ihmishenkikin on jumaluuden ilmausta, asuu ihmisessäkin käsitys tästä +järjellisyydestä; hän tajuaa nuo maailmaa kannattavat aatteet, jotka +ovat hänen siveellisen toimintansa, hänen tuntemisensa ja tietämisensä +järjellinen sisällys. Aate on niinmuodoin jumaluuden ja yksityishengen +välittäjä: aatteessa tämä oivaltaa jumaluuden ja tuntee yhteytensä sen +hengen kanssa, joka täyttää maailman kokonaisuuden. + +Olevaisuuden eli reaalisen maailman tunnusmerkki on moninaisuus. +Jumaluuden ääretön runsaus ei voi maailmassa ilmaantua muulla tavoin +kuin lukemattomissa erityisissä voimissa ja äärevissä olennoissa, +joiden alinomainen vaihteleminen ja keskinäinen taistelu on +järjellisyyden toteutumisen välttämätön ehto. Tästä syntyy monenlaista +ristiriitaisuutta, niin että aate luonnossa ja ihmiselämässä ei voi +esiintyä täydellisenä, vaan sattumus hämmentää sen puhtautta. Sattumus +on aatteen vastakohta; sillä, mikä ei ole aatteenmukaista, on +satunnaista, katoavaista. Mutta kaiken ristiriitaisuuden ohessa aatteen +voima pysyy vireillä; jos emme joka hetki ja jokaisessa kohdassa sitä +selvästi havaitsekkaan, meidän kumminkin täytyy ajatella, että maailman +kokonaisuus muodostaa sopusoinnun, johon kaikki nuo hajanaiset +epäsoinnut sulavat yhteen, s.o. että aate yhä on toteumassa ja vihdoin +täydellisesti toteuukin maailman kokonaisuudessa. Se on ikäänkuin +suuren suuri näytelmä, josta saamme nähdä vaan vähäisen osan, tuskin +pari pientä kohtausta, kenties juuri ne, joissa selkkaukset ovat +pahimmallaan; mutta jos se alusta loppuun kehittyisi silmiemme edessä, +huomaisimme kaikkien vastariitojen selviävän mitä jaloimpaan sovintoon +emmekä voisi olla ihastumatta sen verrattomaan kauneuteen ja +sopusuhtaisuuteen. + +Aatteelliset pyrinnöt eli aatteen välittämä yhteys alkuhengen, +jumaluuden, kanssa on ihmiskunnan henkisen elämän tarkoitus. Tätä +yhteyttä pidetään voimassa monella eri tavalla, monessa eri piirissä. +Aate toteutuu käytöllisesti, ihmisen vapaan tahdon kautta, +_siveytenä_ perheessä, yhteiskunnassa ja valtiossa. Tässä piirissä +on aate siveellinen tehtävä ja siveellinen järjestys ilmestyy toiminnan +ja taistelun tuotteena. Mutta niinkuin yksityisihmisen olento +osoitaikse paitsi tahdossa ja toiminnassa myös tunnossa ja +ajattelemisessa, samoin ihmiskunnankin elämässä käytöllisen piirin +rinnalla on toinen teoreetinen, puhtaasti henkinen, jossa ihminen +kohoaa välittömään yhteyteen aatteen kanssa _uskonnon, taiteen ja +tieteen_ alalla. Siellä ei ole aate olevaisuuden jylhästä maasta +vasta korjattava hedelmä, vaan tarjoutuu ihmishengelle eheänä, +häiriintymättömänä. Mutta molemmat piirit, käytöllinen ja teoreetinen, +ovat toistensa täytteenä sekä alinomaisessa vaihevaikutuksessa, +niinkuin myös uskonto, taide ja tiede keskenänsä. + +Eroitus viimeksi-mainittujen välillä johtuu siitä eri tavasta, jolla +ihmishenki voi tajuta jumalallista olentoa. Ihminen oppii sitä +tuntemaan joko omassa itsessään tai objektiivisessa maailmassa. +Edellisessä tapauksessa hän aivan välittömästi, ikäänkuin sisällisen +ilmestyksen kautta, havaitsee tunnossansa sitä jumalallista voimaa, +joka maailman täyttää, ja pyrkii erityishenkilönä suoranaiseen +yhteyteen Jumalan kanssa, antautuen luottamuksella hänen turviinsa. +Tämä on _uskonnon_ kanta. Uskonto katsoo pääasiallisesti Jumalaa +ja yksityis-ihmistä sekä näiden keskinäistä suhdetta; kaikki +väli-asteet, indiviidin ulkopuolella ilmaantuvat jumalalliset aatteet ja +se osa ihmisen sielu-elämästä, joka tarkoittaa objektiivista maailmaa, +ovat sille verrattain arvottomia ja otetaan lukuun ainoastaan siinä +määrässä, kuin ne vahvistavat ihmisen uskonnollista vakuutusta. Uskonto +on siis paraasta päästä tunnossa: vaan tunnon hämäryys vaatii sekä +mielikuvituksen että järjen tukea. Edellinen rakentaa sille mytologian +kirjavan taikalinnan ja jälkimäisen avulla koettaa ihminen +ajatuksissaan järjestää tunnon ja mielikuvituksen kutomaa +maailmankatsomusta; vaan mitä enemmin uskonto edistyy, mitä +henkisemmäksi se muuttuu, sitä enemmin se luopuu mytologisesta +verhostaan ja pyytää ajattelemisen johdolla muodostaa sisällystänsä. +Mutta koska tunne on myöskin tahdon ja siveellisen toiminnan +perustuksena, voipi uskonto koskea siveydenkin alaan, kun siveellinen +toiminta käsitetään Jumalan tahdon täyttämiseksi, s.o. velvollisuudeksi +Jumalaa kohtaan. + +Mutta ihminen saattaa toisellakin tavalla etsiä yhteyttä jumaluuden +kanssa. Hän näkee jumalallisen hengen ilmaukset kaikkialla luonnossa ja +historiassa sekä tuntee omassa itsessään voimia, jotka -- nekin +jumalallista alkuperää -- kehoittavat häntä aaltona yhtymään tuohon +kuohuvaan elämän virtaan. Hän pääsee jumalallisen elämänrunsauden +osallisuuteen, kun toiminnallaan edistää aatteiden voittoa maailmassa +-- s.o. siveyden alalla, josta jo ylempänä puhuttiin, -- taikka jos +ajatuksissaan ja mielteissään asettaa ne ylevinä ja puhtaina henkisen +silmänsä eteen, joko käsittämällä maailmassa vallitsevaa järjellistä +johdonmukaisuutta tai kuvausvoiman avulla esittämällä aatteiden ikuista +valtaa. Aatteiden tajuaminen ajatuksen tai kuvausvoiman kautta perustaa +tieteen ja taiteen. + +_Tiede_ tarkastaa luonnossa ja ihmishengessä ilmestyvää +järjellisyyttä, tutkii kaikkien syyt ja perusteet sekä osoittaa, miksi +ja miten kaikki on järjenmukaista. Se tarkoittaa siis totuutta +ahtaammassa merkityksessä. Tieteessä ihminen järjen avulla käsittää +sekä maailmaa hallitsevat aatteet että olevaisuuden kaikkine +ilmiöineen, semmoisena kuin se meille esiintyy, pyytäen selvästi +ymmärtää kaikkien keskinäisen yhteyden. Tätä varten tieteen täytyy +purkaa se luonnollinen side, joka yhdistää aatteen ja olevaisuuden, ja +omien päätelmiensä nojalle uudestaan rakentaa maailman kokonaisuus. +Selvemmin ja johdonmukaisemmin kuin tunnon tai kuvausvoiman avulla voi +ihmishenki ajatuksellansa tajuta tätä kokonaisuutta: mutta tieteen +esittämät maailmankuvan piirteet täytyy etsiä kokoon laajalta alalta, +pitkistä ajanjaksoista; aatteet pysyvät abstraktisina käsitteinä, +joilta puuttuu aistillista elävyyttä. Tiede voipi kyllä, käyttäen +kuvausvoimaa apulaisenaan, hilpeästi kuvaella niitä esineitä ja oloja, +joissa aatteiden voima on vaikuttamassa; vaan sen täytyy kuitenkin +reaalisen totuuden kunniaksi myöskin tuoda ilmi ne poikkeukset ja +ristiriitaisuudet, jotka vastustavat aatteiden toteutumista, ja +niinmuodoin tarkasti eroittaa aatteet ja ilmiöt toisistaan. + +Niitä _taide_ pyytää jälleen yhdistää. Ihmishenki ei tyydy siihen, +että se tieteen pitkällisten todisteiden ja päätelmäin johdolla saapi +käsityksen aatteiden toteutumisesta taikka että se tuntonsa syvyydessä +on varma yhteydestään korkeimman olennon kanssa; vaan se tahtoo myös +kuvausvoiman välityksellä, yht'aikaa henkisesti ja aistillisesti, +selvästi tähystettävänä, havaita tuota ikuista järjellisyyttä, +jumalallisen hengen toteutumista maailmassa, niin ett'ei sen ilmauksia +tarvitse vaivaloisesti etsiä koko olevaisuuden jaksosta, vaan että +totuus kerrassaan eheänä, täydellisenä on ihmisen ihailtavana. +Tällaisen ideaalisen maailmankuvan asettaa taide silmiemme eteen, +esittäin meille sen ilmiöt semmoisina, kuin ne oikean olonsa puolesta +ovat, jotta niiden varsinainen luonto selvästi tulee näkyviin; se luopi +kuvausvoiman avulla tuotteita, jotka taas puolestansa välittömästi ja +tehokkaasti vaikuttavat kuvausvoimaan. + +Totuutta laajemmassa merkityksessä ihmishenki siis saattaa tajuta +kolmella eri tavalla: uskonnossa tunnolla, tieteessä järjellä ja +taiteessa kuvausvoimalla; vaan, niinkuin ihmisen olento on yksi ja +jakaumaton, niin tunne, järki ja kuvausvoima niissä kaikissa ovat +johonkin määrin myötävaikuttajina, vaikka yksi niistä aina on ikäänkuin +valtiaana kussakin piirissä. + +Mutta hengen neljä vaikutusmuotoa: tiede, taide, uskonto ja siveellinen +toiminta, muodostavat yhteensä _sivistyksen_, joka on näihin +kaikkiin perustuva ja niissä ilmestyvä, sisälliseksi elinvoimaksi +muuttunut maailmankatsomus. Sivistys on siis aatteellisuuden kannattaja +ihmiskunnan ja kansojen elämässä, ja sivistyksen yhä täydellisempi +kehitys on pidettävä historian tarkoituksena. Subjektiivisesti, +yksityishenkilön kannalta katsoen se on indiviidin osan-otto yhteiseen +sivistykseen eli ihmiskunnan aatteellisiin pyrintöihin, jonka kautta +hän kohoaa erityisolojensa ahtaista rajoista yhteyteen jumaluuden +kanssa. -- Sivistyksen korkeimmaksi muodoksi olisi ajateltava kaikkein +noiden aatteellisten piirien täydellinen sopusointu; mutta luonnollista +on, että aina joku tai jotkut niistä eri aikoina ja eri kansoissa +runsaammin kehittyvät ja niinmuodoin saavat suuremman merkityksen. +Siveellinen toiminta tietysti aina ja kaikkialla pysyy ihmis-elämän +vankkana pohjana, jolla eri sivistysriennot liikkuvat. Toiminnan kautta +nuo puhtaasti henkisetkin pyrinnöt tieteen, taiteen ja uskonnon alalla +saavuttavat varsinaisen todellisuutensa määrätyn valtion ja +yhteiskunnan rajoissa: uskonnollinen mieliala osoittaa itseänsä +ulkonaisissakin uskonmenoissa sekä hurskaassa elämässä; taide ja tiede +saatetaan työn kautta tarkoitustansa täyttämään ja niiden hoito ja +viljelys on niinmuodoin sekin siveellistä toimintaa. Näin tiede, taide +ja uskonto perheellisen ja yhteiskunnallis-valtiollisen elämän rinnalla +kannattavat siveellistä toimintaa, niinkuin tämä toiselta puolen antaa +niille aihetta ja sisällystä. Mutta muutoin nuo aatteiden kolme +tajuamismuotoa vuorotellen hallitsevat ihmisten katsantotapaa; ja +yksityishenkilöissä lienee tuiki harva, jos ketään, jonka mieli +yhtäläisesti hakee virkistystä ja intoa tieteestä, taiteesta ja +uskonnosta, vaan itsekunkin luonne ja sivistyksen suunta määrää siinä +kohden hänen katsantotapansa. + +Yllämainitusta selviää, mikä on taiteen asema ihmiskunnan yleisessä +sivistyksessä. Sen tehtävä on olevaisuuden esittäminen sellaiseksi, +että siinä toteutuvat aatteet tulevat kuvausvoiman tajuttaviksi. Mitä +kuvausvoima on ja mikä tärkeä virka sillä on monessakin ihmishengen +toimessa, on vast'edes selitettävä. Nyt on vaan muistettava, mihin +ylempänä viittasin, että kuvausvoima tarkoittaa olevaisuuden +sekä henkistä että aistillista puolta. Näiden täydellisestä +vastaavaisuudesta syntyy kauneus, joka on maailman kokonaisuudessa +vallitsevan sopusoinnun ja järjellisyyden kuva. Kuvausvoiman avulla +aate siis tajutaan ja esitetään _kauneutena_, ja taiteen tehtävä +on niinmuodoin _kauniin_ tuottaminen. + +_Kauneus_ on _aatteen ilmaantuminen aistillisessa muodossa_.[3] +Siinä on siis kaksi puolta, henkinen ja aistillinen, eli toisin sanoen, +_aate_ (sisällys) ja sen _aistillinen muoto_. Aate tosin ei voi +kokonaisuudessaan esiintyä äärevän olevaisuuden yksityisissä ilmiöissä; +mutta yksityinen esine saattaa kuitenkin asettaa aatteen täysin +tajuttavaksi sisällisen silmämme eteen. Ilmiöt ovat kyllä yleensä eri +puolia aatteen toteutumisesta; mutta, katkonaisina renkaina olevaisuuden +sarjassa, ne useimmiten eivät voi antaa eheätä aatteen kuvaa eivätkä +siis ole kauniita. Ainoastaan sellainen ilmiö, joka ikäänkuin johteen +keskukseen kokoaa kaikki aatteen säteet, tuottaa meissä sitä mielihyvää, +joka todistaa sen kauniiksi. Sellaista vaikutusta ei tee mikään, joka on +vaillinaista, epäselvää, muodotonta, hajanaista, tai joka ylenmääräisen +suuruutensa tai pienuutensa tähden on vaikeata käsittää. Missä sitä +vastoin järjestetty yhteys hallitsee moninaisuutta, tunnemme aatteen +voiman ja siinä vallitseva sopusointu tyydyttää kauno-aistimme. + +Sellainen esine (olento, teko, tapaus j.n.e.), joka saattaa meitä +kuvausvoiman avulla aatetta selvästi tajuamaan, on niinmuodoin +_kaunis_. Me sanomme ihmistä kauniiksi, jos hänen ulkomuodossaan +näkyy se säännöllisyys ja tasasuhtaisuus, joka on ihmisruumiin +perimuoto; sillä se tuopi näkyviin ihmiskunnan aatteen, mitä +ulkonaiseen muotoon tulee. Jos sankari tekee jalon työn, esim. uhraa +henkensä isänmaan hyväksi, niin tämä teko on kaunis; sillä +isänmaanrakkauden aate siinä toteutuu. Aate (ihmisyyden, +isänmaanrakkauden) henkenä täyttää aineellisen muodon, eli toisin +sanoen, ihmisyyden tai isänmaanrakkauden aate ilmaantuu aistin +tajuttavana: ihmisen ulkonäkönä, toimintana. -- Samaten valtava meri, +joka tyynenä kesä-iltana lepää rajattomana peilinä, laskevan auringon +valaisemana, kääntää ajatuksemme luonnon ikuiseen järjestykseen ja +esiintyy kauniina, koska se on selvä ilmaus elotonta luontoa +hallitsevasta aatteesta. + +Olevaisuudessa, sekä luonnon että hengen maailmassa, saattaa kauneutta +löytyä samassa määrässä, kuin aate niissä saapi ulkonaisesti tajuttavan +muodon. Tätä luonnossa sekä historiassa eli hengen maailmassa +tavattavaa kauneutta sanotaan _luonnonkauneudeksi_. Se voipi +ilmaantua elottomassa luonnossa, esim. kirkkaan järven, +hopeanhohtavassa pinnassa, korkeain vuorten ylevässä jylhyydessä +j.n.e., taikka kasvi- ja eläinkunnan monissa vaihtelevissa muodoissa: +meitä viehättää hongiston synkkä tyyneys ja vienon kukkasen hento +suloisuus; mielihyvällä katselemme komean ratsun muhkeata kauneutta tai +leikkivän kissanpojan miellyttäviä liikuntoja. Korkeampaa laatua on se +kauneus, jota tavataan ihmisessä ja ihmiselämän eri aloilla; sillä +siellä on aate itsetajuisena henkenä. Kauneus saattaa ensiksi ilmaantua +yksityisen ihmisen paljaassa ulkonäössä; mutta henkisempää laatua on +tämä kauneus, kun ulkomuoto ilmaisee hänen luonteensa, esim. jalon ja +puhtaan hengen, sisällisen voiman j.n.e. Ihmisen henki näytäikse vielä +selvemmin hänen töissään ja toimissaan. Samaten saattaa kauneus +ilmaantua useampien ihmisten, esim. jonkun kansakunnan yhteisenä +tekona; suuret sodat, kansalliset yritykset, löytöretket j.n.e. +tuottavat kauneutta samassa määrässä, kuin joku ylevä aate niitä +hallitsee. Kauneus voipi niinmuodoin ilmestyä kaikilla ihmis-elämän +aloilla, vaan etupäässä historian, vapaan toiminnan, maailmassa. + +Mutta luonnonkauneus on vaan satunnainen ilmiö; sillä luonnon ja +historian tarkoitus ei ole kauneuden tuottaminen. Ne hiovat vaan +toisinaan, ikäänkuin sivumennen, semmoisia ilmauksia, joissa aate +meille kuvautuu täydellisesti toteutuneena. Kauneuden tuottajana on +sangen usein oma kuvausvoimamme, joka meidän tietämättä käy esineitä +kirkastamassa. Me emme huomaa taikka emme tahdo huomata kaikkia +luonnonkauneuden pieniä puutteita, jokaista lahonnutta kantoa tai +kuivaa risua, mikä pilaa ihanata maisemaa, jokaista pientä pilkkua +kaunottaren kasvoissa, jokaista hämmentävää sivukohtaa, mikä estää +jotain tekoa tai ihmisluonnetta kaikin puolin täydellisesti +esiintymästä. Mutta toiselta puolen on myönnettävä, että välisti +suosiollisten olojen yhdysvaikutuksesta se, mitä yksityis-esineessä on +aatteenmukaista, sivuseikkojen häiritsemättä saattaa tulla näkyviin; +jonkun ihmisen ulkonainen kauneus tai henkinen ylevyys voipi jonakin +hetkenä ilmaantua täydessä puhtaudessaan; suurten toimien ja tapausten +ydin voipi sulkeutua johonkin erityistekoon, jotta niiden aatteellinen +merkitys selkeästi ilmaantuu. Silloin nämä kaikki vaikuttavat +taideteoksen tavalla ja valtaavat katsojan mieltä vielä mahtavammin +kuin kuvin tai sanoin esiteltyinä; sillä luonnonkauneuden suurin etu on +sen elävyys, joka aina vetää meitä puoleensa ja jossa taiteen on +mahdoton sen kanssa kilpailla. Mutta yksi puute siinä kumminkin on; se +on pysymätön, pian haihtuvainen, ja mitä ylemmille olevaisuuden aloille +joudutaan, sitä enemmin sen riittämättömyys pistää silmään, +sitä enemmin taiteilijan, luontoa mukaillessaan, täytyy ammentaa +omasta hengestään. Ulkonaisen luonnon kuvailemisessa, esim. +maisemanmaalauksessa, hänen tehtävänsä oikeastaan rajoittuu niiden +tunteiden herättämiseen, joita itse luonto synnyttää; saatuansa sopivan +aiheen hän valitsee otollisen hetken ja valon sekä poistaa kuvastansa +kaikki, mikä näköalaa häiritsee. Hän tekee siis pääasiallisesti samaa, +mitä oma kuvausvoimamme toimittaa todellista maisemaa katsellessamme. +Mutta jos ylennymme korkeammalle luonnonkauneuden asteelle, ihmiseen ja +henkiseen maailmaan, näemme kuvausvoiman jalostustyön suuressa määrässä +karttuvan. Nuo suuret historialliset taistelut, joissa kansain ja +yksityishenkilöin kunto ja voima paraiten voivat näyttäytyä, +ilmaantuvat ani harvoin niin puhtaassa, suorastaan kuvausvoimaan +vaikuttavassa muodossa, että niiden aatteellinen sisällys ilman taiteen +avutta olisi selvästi tajuttavana, ja tavallisen elämän aatteellinen +pohja on enimmiten syvälle kätketty jokapäiväisyyden rikkojen alle. Jos +runoilija laulaa mahtavan sodan sankaritöistä, niin taistelun jalo +tarkoitus ja sotijain urhoollisuus meitä innostuttaa ja lämmittää; +mutta sen veristen kauhujen keskellä aatteet pian himmentyvät ja +yksityiset hirmukuvat vaan täyttävät katselijan mielen; samoin taitavan +kirjailijan kynä saattaa meitä mieltymään jokapäiväisten olojen +kuvaukseen, jotka todellisuudessa tuntuisivat meistä kovin ikäviltä. +Muistettakoon sen lisäksi, kuinka runoilijan täytyy keksiä ihan uusia +henkilöitä ja tapauksia, melkeinpä uusia maailmojakin, kuvattavien +aatteiden ilmoittajiksi. Tämä kaikki jo todistaa, että taiteen apu on +välttämätön, kun luonnossa ja ihmiselämässä piilevä kauneus on esiin +tuotava ja aatteet esitettävät aistillisessa muodossa. + +Kuvausvoima eli fantasia kokoilee yhdeksi kuvaksi ne kauneuden +ilmaukset, jotka ovat hajallansa luonnossa ja ihmis-elämässä. Näin +syntyy sellainen maailman kuva, joka selvästi näyttää, miten aatteet +maailmassa toteutuvat. Tämä on _ideaali_ eli _ihanne_. Ihanne +on samassa esikuva, jota ihminen mahdollisuuden mukaan koettaa siirtää +olevaisuuteen, jonka tähden sopii puhua ideaaleista monella eri alalla; +mutta suurin merkitys sillä on taiteessa. Kullakin ajalla ja kansalla +on oma ihanteensa. Jokainen taiteilija luopi tosin omassa mielessään +itsellensä ihanteen; mutta hänen oma sivistyksensä ja ajatustapansa on +tietysti hänen kansakuntansa ja välillisesti koko ihmiskunnan edellisen +historian tuote, ja sen mukaan hänen ihanteensakin muodostuu. Mitä +enemmin taiteilijan onnistuu omaan ideaaliinsa yhdistää parasta, mitä +hänen kansakuntansa ja aikakautensa tuntee ja ajattelee, sitä +täydellisemmin hän voipi toteuttaa taiteenkin tarkoitusta; sillä kaikki +henkinen toiminta on etupäässä kansanhengen työtä indiviidien kautta. +Toiselta puolen yksityisen taiteilijan omituisuus selvittää kansan +taiteelliset perikuvat, antaen niille tarkemmat piirteet ja +moninaisemman värityksen. Tämä viepi meidät tärkeään kohtaan. Taide, +samalla kuin se yleensä kuvailee maailman järjellisyyttä, aatteen +toteutumista, on selvä kansanhengen kuvastin; sillä se ilmaisee, +miten kukin kansa on eri aikoina käsittänyt todellisuuden ja mitkä +ihanteet se on asettanut aatteellisille pyrinnöillensä. Ymmärtääksemme +ideaalien erilaisuutta, meidän ei tarvitse ajatella muuta kuin +Muinais-Kreikkalaisten ihannetta ihmiskasvojen kauneudesta, joka ihanne +vaati suurinta säännöllisyyttä; nykyaika sitä vastoin tyytyy vähempään +säännöllisyyteen, vaan vaatii enemmän henkevyyttä. + +Ihanteensa voipi taide toteuttaa kahdella tavalla. Se saattaa joko +suorastaan esittää ideaalinmukaisia henkilöitä ja oloja taikka +kuvata niitä aivan luonnonmukaisesti, vaan kuitenkin niin, +että aatteen toteutuminen niissä selvästi näkyy. Tästä syntyy +kaksi _kuvauslaatua_ eli _taidetapaa_ (styyliä); edellistä +mainitaan _ihanteellisen_ eli _ideaalisen_, jälkimäistä +_luonnon-omaisen_ eli _reaalisen_ nimellä. Edellistä on +myös sanottu _välittömäksi_, jälkimäistä _välilliseksi_ +idealismiksi. + +Kun Rafael "Sikston Madonnassa" on lumonnut esiin yliluonnollisen sulon +ja puhtauden kuvan, kun kreikkalainen veistotaiteilia Athenessa tai +Apollonissa koettaa kuvata koko sitä siveellistä aatetta, jota nämä +jumalat edustavat, taikka Sofokles murhenäytelmissään esittelee jaloja +sankareitansa suurempina ja täydellisempinä kuin tavalliset ihmiset, +niin kaikki nämä teokset ilmoittavat ideaalista taiteen suuntaa, +asettaen eteemme puhtaan metallin, kuonasta puhdistettuna ja taottuna +soreaan muotoon. Vaan jos katselemme, miten hollantilaiset maalaajat +kuvailevat kansansa elämää, niinkuin sitä nähtiin kodin piirissä tai +krouveissa ja kylän raiteilla, tahi muistelemme Shakespeare'n +henkilöitä, joissa mahtavien tunteiden ja jaloimpien rientojen ohessa +on kaikki ihmisyyden tavalliset puutteet, mutta joista kuitenkin selvän +selvästi näemme, mimmoinen ihmisen todellinen luonne on, suuruudessaan +ja viheliäisyydessään, hyvyydessään ja pahuudessaan, ja miten +siveellinen maailmanjärjestys, heidän toimintansa kautta tai vastoin +heidän tahtoansa, aina pääsee voitolle, -- niin tämä kaikki on +luonnon-omaista kuvailua, reaalista taidetapaa. Silloin -- +pysyäkseni äskeisessä vertauksessa -- se ideaalisuuden kulta, mikä +olevaisuudessa löytyy, taiteen avulla omien silmiemme edessä puhdistuu +jokapäiväisyyden kuonasta ja kirkastuneena muuttuu aatteiden säiliöksi. + +Kuvausvoiman tuottama taiteellinen kauneus on paljasta ulkonäköä, +puhdasta muotoa; sillä ainoastaan täten voipi mielessämme syntyä se +luulo, että aate jossakin kohdassa on päässyt täydellisesti +ilmaantumaan. Mutta jos se onkin taiteen heikoin puoli, että sen +tuotteet ovat pelkkiä mielikuvaelmia, reaalista todellisuutta vailla, +niin tämä kauneuden puhdas muodollisuus toiselta puolen on sille +suureksi eduksi. Ihmishenki tuntee itsensä ihan vapaaksi taiteen +maailmassa; todellisuuden kahleet eivät häntä ahdista ja hän voipi itse +kokonaan muodostaa ja täyttää kuvaelmansa. Siinä onkin suuri osa +taiteen viehätyksestä. Kuni Jumalan aatteet maailmassa, niin ihmisen +aatteet taiteessa samalla ovat luomista, tositoimintaa, Juuri siitä +syystä, että sen kuvaelmat ovat paljasta muotoa voipi taide, ikäänkuin +taistelun loppua edellyttäin, esittää valmiina ja täydellisenä sen +sopusoinnun, jonka saavuttamista tähtää siveellinen toiminta, uupumatta +eteenpäin pyrkien, vaan jota se ei milloinkaan eikä niissäkään paikassa +voi pysyväisesti toteuttaa. + +Näin taide ylentää ihmisen mieltä, asettaen hänen eteensä, mitä +maailmassa on korkeinta ja jalointa; se ihmeellinen lumousvoima, jolla +se vetää häntä puoleensa, tulee erittäinkin siitä, että taide koskee +koko ihmiseen, kaikkiin hänen sielunsa toimintoihin: yht'aikaa +tunteeseen, mieltämiseen, ajatukseen ja tahtoon, jotka kuvausvoimassa +liittyvät yhteen. Taide tuottaa paraan ja jaloimman huvituksen, mutta +on kuitenkin paljoa enemmän kuin viaton virkistyskeino keskellä elämän +ikävää hommaa. Jos taide todellakaan ei olisi muuta kuin paljas +nautinnon välikappale, joksi moni sitä katsonee, eipä silloin +olisikkaan suurta eroitusta taitavan pariisilaisen kokin ja +Shakespearen välillä! Mutta olipa tuo katsantotapa käytöllisesti kuinka +yleinen tahansa, teoriiassa sillä ei ole ollut paljon puolustusta. +Useammin on arveltu, että taiteen on tarkoitus antaa siveellistä +opetusta taikka olla tieteen, uskonnon tai käytöllisen hyödyn +palvelijana, ja etenkin viime aikoina näkyy se mielipide uudestaan +voittavan alaa, että taiteen tulee olla pelkkää olevaisuuden +mukailemista, tuoden esiin tosielämän vammat ja epäsoinnut, joita +silloin muka oppisimme tuntemaan ja parantelemaan. Näillä perusteilla +voisi johdonmukaisesti tulla siihen päätökseen, että Alexandrialaisten +opetusrunot tai amerikkalaisten rouvien siveyttävät romaanit ovat +korkeinta taidetta tai että kuvausvoiman oivallisimmat tuotteet ovat +vähempi-arvoisia kuin keskinkertainen valokuva. Mutta kaikki nuo +käsitystavat ovat väärät tai, oikeammin sanoen, yksipuoliset; ne vaan +vaillinaisesti osoittavat taiteen varsinaista luontoa ja tarkoitusta. + +Taiteen tehtävä on ihan toinen, paljoa laajempi ja ylevämpi. Se on, +niinkuin jo ylempänä sanottiin, yksi niitä toiminnon muotoja, joiden +avulla ihmishenki pääsee ikuisen järjellisyyden tuntemiseen, +jumalallisten aatteiden osallisuuteen. Siveydellä sekä tieteellä ja +uskonnolla on tosin sama perustus ja pääasiallisesti sama sisällyskin +kuin taiteella, jonka tähden niiden välillä ei voi olla mitään +todellista vastariitaa; mutta taide toimii omalla tavallaan ja +toteuttaa oman luonteensa mukaan niiden yhteisen sisällyksen. Taiteen +ihanat kuvaelmat innostuttavat meitä siihen, mikä on hyvää ja jaloa, +kun hyvyys ja jalous meitä lähestyy kuvaustaiteen tai runouden +kirkastamassa muodossa; musiikin säveleet voivat lempeämmäksi taivuttaa +kovimmankin mielen tai sielussamme sytyttää hartaan innostuksen liekin; +runouden pyhästä virrasta taidamme ammentaa syvimmän elämänviisauden ja +nerokkaimmat, ihmishengen tähdellisimpiä kysymyksiä selvittävät +aatokset. Mutta nämä kaikki ovat vaan eri puolia taiteen päätehtävästä, +niin sanoakseni, lisätuotteita, joita taide hajottaa ympärillensä +pyrkiessään suureen päämääräänsä, joka on mielen ylentäminen +ihanteen esittämisellä. Tämä tehtävä kyllä vaatii sitä elävästi ja +todenmukaisesti kuvailemaan olevaisuutta, mutta ei semmoisena, kuin se +hämmentyneenä ja sekavana ilmaantuu meidän silmissämme, täynnä +arvoituksia ja ristiriitaisuutta, vaan korkeamman järjellisyyden, +ihanteen, valaisemana, jotta olevaisuuden arvoitukset selviävät ja me +havaitsemme maailmassa toteutuvat aatteet. + +Ylempänä mainittiin, että kauneudessa on kaksi puolta: sisällys eli +aate ja aistillinen muoto. Sentähden taide, kauneutta tuottaessaan, +tarvitsee jotakin ulkonaista välikappaletta, ainetta, jossa tuo +aistillinen muoto voi ilmaantua. Aineen kautta se vaikuttaa ihmisen +kuvausvoimaan, tavallisesti jonkun ulkonaisen aistin välityksellä. Sitä +myöten, mitä ainetta taide käyttää, ihminen sitä tajuaa eri tavalla, +eri aisteilla ja aistimilla; sen vuoksi taide jakaantuu useampiin +_taiteisin_. + +Aineellisinta välikappaletta viljelee _rakennustaide_: suurista +kivimöhkäleistä ja muista karkeista aineista se panee tuotteensa +kokoon, ottaen esikuvaksensa elottoman luonnon ja kasvikunnan +ilmiöt. Ajankin puolesta on se, runouden rinnalla, ihmiskunnan +ensimmäinen taide, joka syntyy jo kansojen lapsuuden aikana (Egyptin +pyramiidit, Kreikan kykloopiset muurit j.n.e.). _Kuvanveisto_ eli +_veistotaide_ käyttää vielä samoja aineita kuin rakennustaidekkin, +vaikka se jo on voittanut sen raskaan aineellisuuden, joka hallitsee +mainittua taidetta; veistotaide luo kylmään marmoriinkin elävän hengen. +Elottoman luonnon tai kasvimuotojen sijaan ottaa veistotaide ihmisen +kuvattavaksi. _Maalaustaide_ pyrkii vielä suurempaan henkisyyteen; +vaikka se, niinkuin edellisetkin, liikkuu näkyväisyyden piirissä, +käyttää se vain näkyväisen aineellisuuden vähimmän aineellista ilmiötä, +väriä; sillä ei ole enää, niinkuin veistotaiteella, muoto semmoisenaan +pääasiana: vaan värin avulla saattaa se sisällisen hengenkin paremmin +näkyviin ja voipi siis monipuolisemmin kuin kuvanveisto esitellä +ihmisiä ja ihmisten oloja, -- Kaikki nämä taiteet koskevat näköä, +silmää, jolla ihminen tajuaa ulkonaista luontoa, ulkomaailmaa, ja +ulkomaailmasta ne ottavatkin esitettävänsä, jotka kuvina asetetaan +näkyviin: siitäpä niiden nimityskin: _kuvaustaiteet_. + +Vaan taide menee vielä edemmäksi; se ei tyydy ulkomaailman +kuvailemiseen, se ottaa esittääksensä sisällistäkin maailmaa, ihmisen +tunteita. Tämä tapahtuu _musiikissa, säveltaiteessa_. Aine on +henkisin, mikä olla voi: ääni, sävel, ja välittäjänä on niin-ikään +henkisin ihmisen ulkonaisista aisteista, kuulo. Näin taiteelle siis on +auennut ihmissielun sisällinen maailma, vaan samassa koko ulkomaailma +on jäänyt syrjälle; mitä taide toiselta puolen on voittanut, sen se +toiselta puolen on kadottanut. + +_Runous_ ne molemmat yhdistää. Se esittelee liikemaailmaa niinkuin +kuvaustaiteet, vaan myös ihmisen tunteita, niinkuin musiikki. +Runoudessa on taide jo muuttunut niin henkiseksi, ett'ei se tarvitse +mitään varsinaista ainetta eli ulkonaista välikappaletta, niinkuin muut +taiteet; sen sijaan runoudella on välittäjänä ajatuksen varsinainen +kannattaja, kieli. Kielen kautta se vaikuttaa suorastaan kuvausvoimaan +eikä mihinkään ulkonaiseen aistiin tahi aistimeen. Kieli ei ole aineena +eli välikappaleena samalla tavoin kuin esim. sävel soitannossa; se +käyttää tosin välikappaleenansa ääntä, mutta ääni on silloin vaan +käsitteen ilmaus, ajatuksen ulkonainen muoto; ei kielen sointu +yksistään vaikuta kuvausvoimaan, vaan pääasiallisesti sen sisällys. -- +Huomattava on, että runoudenkin alalla kauneus on aatteen ilmaantuminen +_aistillisessa_ muodossa, vaikka ihminen sitä tajuaa ilman minkään +ulkonaisen aistin välityksettä; sillä jokaisen todellisen runoteoksen +tulee asettaa kuvattavansa niin elävästi kuulijan tahi lukijan +sisällisen silmän eteen tai, niin sanoakseni, sisällisen aistin +tajuttavaksi, että hän luulee kaikki omin silmin näkevänsä, omin korvin +kuulevansa. Taiteen päälajeja on siis kolme: + +1) _Kuvaustaiteet_ tarkoittavat näköä, jonka välikappale on silmä; + +2) _Musiikki_ eli _Säveltaide_ tarkoittaa kuuloa, jonka +välikappale on korva; + +3) _Runous_ ei tarkoita mitään ulkonaista aistia, vaan vaikuttaa +suorastaan kuvausvoimaan. + +Kuvaustaiteita taas on kolme: _Rakennustaide_ (Arkkitehtuuri), joka +aineekseen käyttää kiveä, puuta j.n.e. ja mukailee elottoman luonnon ja +kasvikunnan tuotteita; _Kuvanveisto_ eli _Veistotaide_ (Skulptuuri), +joka käyttää melkein samoja aineita kuin Rakennustaide, vaan etupäässä +kuvailee ihmistä, joskus eläimiäkin, ja _Maalaustaide_, jonka aineena on +väri. + +Paitsi näitä itsenäisiä taiteita löytyy myös useampia +_aputaiteita_, jotka liittyvät edellisiin ja täydentävät +jotain erityistä puolta niistä. Niin _puutarhuri-taide_ +on rakennustaiteen lisäyksenä; _vaski-, kivi- ja puunpiirto_ ynnä +muut monistavaiset taiteet levittävät mukaelmia kuvaustaiteen +tuotteista ja voivat väliin olla sen sijaisenakin; _tanssitaide +(orchestika)_, varsinkin semmoisena, kuin sitä Kreikkalaisilla +harjoitettiin, osoittelee ruumiinliikenteillä musiikin sisällystä. +Runoudellakin on tällainen aputaide; itsenäisemmin kuin edellämainitut +_näyttelytaide_ luo kuvaelmiaan näytelmärunouden pohjalle, ollen +sen täyte ja selvike. + +Runous on siis taiteista henkisin ja niinmuodoin korkein. Kaikki, mitä +ylempänä sanottiin taiteen luonteesta ja tarkoituksesta, soveltuu +nimen-omaan runouteen. Muihin taiteisin verrattuna, sen kyllä täytyy +jättää muutamia aloja niille yksinomaisesti viljeltäväksi: ihmisruumiin +plastillista kauneutta se ei voi niin selvästi, kuin kuvanveisto, +asettaa katseltavaksi; valojen ja varjojen miellyttävää vaihtelua, sitä +viehättävää ihanuutta, joka asuu ihmisen silmäyksessä, ei se +maalaustaiteen tavalla voi tuoda näkyviin; säveleissä vivahtelevia +tunteiden väreitä se ei musiikin lailla taida lumota esiin; mutta +avaraksi avautuu sen sijaan runouden piiri monialle päin, jonne muiden +taiteiden on mahdoton sitä seurata. Niin voipi runous -- puhumattakaan +siitä, että se saattaa kuvata muiden taiteiden aineita esittelemällä +niiden tuottamia mielenvaikutuksia, -- sanan voimalla selvittää paljon +semmoistakin, joka näkyväisenä on kuvaustaiteen omaa, vaan ei +kuitenkaan ole taltalla tai värillä kuvailtavissa, ja vaikk'ei se +säveltaiteen tavoin voi vaipua sanoiksi puhkeamattomain tunteiden +hämärään syvyyteen, taitaa se monesti tesmällisemmin ja laveammalta +kuin musiikki tuoda esiin tunteiden sisällystä. Runouden ala laajentuu +varsinkin siitä syystä, että se tuopi esiin asiat perättäin, ajan +järjestyksessä; se ei valitse mitään yksityiskohtaa tapausten jaksosta, +vaan esittää tapaukset semmoisinaan; avaruudessa olevan ohessa sille +siis tarjouu kaikki, mitä ajassa on, erittäinkin toiminnan avara piiri +tämän sanan laajimmassa merkityksessä. Ja koska runouden välittäjä on +kieli, jonka avulla kaikki ihmisen mielteet ja ajatukset muotoihinsa +selviävät, niin ulkonaiseen toimintaan liittyy ihmishengen koko +sisäinen elämä; runous ottaa omaksensa teot syinensä, tunteet ja +ajatukset seurauksinensa, ja kykenee siis kuvailemaan tosihenkilöitä, +koko ihmisen personallisuutta. Sentähden runous paremmin, kuin mikään +muu taide, pystyy antamaan täydellistä kuvaa ihmis-elämästä, ja +runouden soihdun kirkastamina aatteet meille näkyvät mitä selvimmässä +valossa. + +Kun runouden kannattaja on kieli ja se voipi piiriinsä sulkea kaikki +ihmishengen aatokset, niin sillä on paljon yhteistä tieteen ja +uskonnon kanssa, jotka niinikään ilmaisevat sisällyksensä kielen ja +ajatusten kautta, ja samoin kuin edellämainitut runouskin etupäässä +säilyy kirjallisuuden avulla, muodostaen mitä tärkeimmän osan +kansalliskirjallisuudesta. Sentähden huomataankin kaikkina aikoma vilkas +vuorovaikutus uskonnon, tieteen ja runouden kesken, ja runoutta sopii +pitää edellisten molempain ja muiden taiteiden välittäjänä. + + + + + + +ENSIMMÄINEN KIRJA. + +RUNOUS KUVAUSVOIMAN JA KANSANHENGEN TUOTTEENA. + + + + +ENSIMMÄINEN LUKU. + +Kuvausvoima yleensä.[4] + + +Ulkomaailman ilmiöt ihminen ensiksi tajuaa aistillisen huomauksen +kautta, jota sanotaan _havaitsemiseksi_, koska henki silloin +ikäänkuin _havaa_ eli herää umpinaisuudestaan. Vaan tarkkaamalla +henki ne omiksensa omistaa, eroittaen ilmiöin paljoudesta esineen, +jonka se selvästi asettaa sisällisen silmänsä eteen. Tajuava henkilö +havaitsee esineen ulkonaisen muodon, mutta panee siihen oman +sisällyksensä ja yhdistää sen virkeällä tunteella omaan itseensä. Tämä +omistaminen -- toiselta puolen havainnon ja tarkastuksen, toiselta +puolen tunnon avulla -- on _näkemys_. Näin näkemys tuottaa +sisällisen kuvan, jossa esineen alkuperäinen eloisuus säilyy. Vaikka ne +sanat, joita tässä on viljelty: näkemys, muoto, kuva, koskevat +näkemiseen, eivät ne kuitenkaan tarkoita yksinomaisesti silmin saatuja +havainnoita, vaan kaikkein aistien välittämiä (etupäässä henkisempien: +näön ja kuulon); nuo näön piiristä otetut nimitykset osoittavat vaan +niiden selvyyttä ja elävyyttä. Sen lisäksi on huomattava, että +näkemyksen piiri ei rajoitu siihen, mitä ihminen suorastaan +aistimillaan voi havaita, vaan myös sisältää kaikki, mitä hän muutoin +henkisesti itsellensä omistaa, esim. muiden kertomuksista, lukemisella +tai muulla tavalla. + +Näin henki tajuaa sisällyksensä yhäti vaihtelevissa kuvissa, jotka +osittain ovat ulkonaisten ilmiöin mukaelmia, osittain _mielikuvituksen_ +tuottamia. Nuo näkemyksestä syntyneet kuvat jäävät unheesen; niiden +tunnusmerkit himmentyvät ja ainoastaan pääpiirteet pysyvät selkeämpinä, +jos ne itsestään palajavat tahi palautetaan mieleen. Monella +monituisella tavalla ne sitten voivat yhdistyä uusiksi kuvaelmiksi, ja +näin henki n.s. _uudistavaisen mielikuvituksen_ avulla luo itsellensä +ikäänkuin toisen maailman, jossa ne kaikki vapaasti väikkyvät kirjavassa +moninaisuudessa. Mielikuvitus on ihmisen uskollinen toveri elämän +utuisilla poluilla, hänen ilojensa sulostuttaja, hänen surujensa +lievittäjä; se loitsii hänen eteensä toiveiden aavoja aloja, +sulo-unelmien kangastavia kultakankaita. Mutta sen tenhovoima ei +ainoastaan tuo lohdullisia ja ylentäviä mielikuvaelmia, ei ainoastaan +satujen ihania olentoja; sillä ihminen ei taida aina hallita tätä oman +henkensä taikamaailmaa; toisinaan häneltä unohtuu syntysanat ja nuo +lumottavat haltiat pääsevät valloillensa. Tyhjät luulot, aaveet ja +kummitukset, peikot ja paholaiset ovat nekin hillittömän mielikuvituksen +lapsia. Henki on tosin saanut suuren voiton; se on ulkonaisilta +ilmiöiltä riisunut aineellisuuden ja niinmuodoin vapautunut niiden +vallan-alaisuudesta; mutta sen kuvaelmilta puuttuu järjestystä ja +todellisuutta, ja aivan satunnaista on, missä määrässä ne vastaavat +olevaisuuteen. Eikä nämä mielikuvituksen tuotteet vielä voi olla +täydellisesti kauniita; sillä ne ovat niin epämääräisiä ja +sattumusperäisiä sekä sisältävät niin paljon yksityis-ihmisen erityisiä +luuloja ja mielihaluja, ett'ei henki niihin voi panna aatteen ikuista +sisällystä. + +Tämä voi tapahtua vasta _kuvausvoiman_ avulla. Henki muodostelee +mielteitään oman sisällisen perikuvansa mukaan ja tuottaa niinmuodoin +kuvan, joka ilmaisee aatteen selvemmin kuin se luontainen esine, joka +siihen antaa aihetta. Sillä luonnonkauneus se ensin herättää +kuvausvoiman. Jos kuvausvoima otollisella hetkellä tapaa kauniin +esineen, niin tämän kuva ensin laskeutuu mielen syvyyteen ikäänkuin +hautaan, josta se sitten uudistuneena kohoaa jalompaan eloon. Se +haihtuu pois, täyttäen subjektin eli tajuavan henkilön, samalla kuin +tämäkin vaipuu kuvahan. Tämä subjektin ja objektin täydellinen +yhdistyminen on _runollisen innostuksen_ ensimmäinen aste: tuo +levottomuuden-sekainen, vaan suloinen, ylentäväinen mieliala, jossa +runoilija vetäytyy omaan itseensä, sumeasta ulkomaailmasta lukua +pitämättä, antautuen kokonaan tunteensa ihanuuden valtaan, ja jonka +hämärässä helmassa, ikäänkuin ahjossa, kuvan aineellisuus sulaa pois, +jotta ihanne voisi puhtaana ilmoille nousta. Jo muinaisajan kansat +puhuivat runoilijan "jumalallisesta vimmasta", pitäen sen ajan +käsitystavan mukaan jonkun jumalan ulkopuolisena vaikutuksena, mitä +ihmisen oma henki sisimmäisessä, hämärässä syvyydessään tuottaa. +Samaten sanomme mekin vielä, muinais-aikaiseen loitsimiseen +viittaavalla sananparrella, runoilijan olevan _haltioissaan_. +Mutta nämä lausetavat -- runovimma, haltioissa-olo (haltiotila) -- +eivät tarkoita yksistään tuota innostuksen ensimmäistä kohtaa, +runollista mielialaa, vaan yleensä kuvausvoiman enemmän vaistomaista +puolta. Sillä mainitun mielialan jatko ja täyte on kuvausvoiman +varsinainen muodostustoimi, joka on eroamattomassa yhteydessä +runollisen innostuksen kanssa. Runollisen mielialan hämäryydessä käy +näkemyskuva epämääräiseksi, utumaiseksi; siihen yhtyy joukko muita, +samaan ajatuspiiriin kuuluvia kuvia; paljo satunnaisia omituisuuksia, +joilla sen alku-esine eriää lajinsa yleisestä mallista, haihtuu pois, +ja sen sijaan kuva täydentyy moninaisilla, muualta lainatuilla +piirteillä yleisen lajin edustajaksi. Koko tässä kehkeytymisessä on +innostus, kuvausvoiman vaistomainen, tietymätön toiminta, +päävaikuttajana; mutta kuvausvoiman toinen puoli on verrattain +omatajuisempi järjestämisen ja päättämisen aisti, joka sisältää myös +tahtoa ja ajattelemista. Tämä ei kuitenkaan ole paljaan ymmärryksen +asia, vaan perustuu sekin välittömään tunteeseen, Varsinaisen +ymmärryksen, n.s. refleksionin, tehtävä alkaa vasta, kun +yksityisseikkain asettaminen ja punnitseminen tulee kysymykseen. +Luontoperäinen aisti eli niin sanoakseni sisällinen täytymys johtaa +runoilijaa, kun esim. näytelmän tai kertomuksen toiminta on +rakennettava, määrää siinä kuvattavat henkilöt ja niiden kunkin +luonteen sekä päättää heidän käytöstapansa tähdellisimmissä kohdissa; +mutta milloin missäkin erityisseikassa, varsinkin ulkonaisissa, saattaa +kyllä mietintä ja kylmä järki olla ratkaisijana, esim. eri kohtausten +järjestyksen määräämisessä tai niiden yhteen sovittamisessa +välitapausten avulla. Se kuva, joka yllämainitulla tavalla syntyy +runoilijan (tai yleensä taiteilijan) mielessä, on kyllä saanut alkunsa +luonnonkauneudesta; vaan kuvausvoima on siltä riisunut kaikki +vaillinaisuuden viat ja täyttänyt sen puutteet omista varoistaan. +Sentähden siinä säilyykin luontaisen esineen tuoreus ja aistillinen +elävyys, samalla kuin se kohoaa puhtaan aatteen kannattajaksi. +Tämä näin muodostunut sisällinen kuva on _ihanne_ eli _ideaali_ +(vrt. Johdatusta). Ihanne on täydellinen kauneus, semmoisena kuin se +ilmaantuu ihmisen omassa mielessä. Kun kuvausvoima sitten siirtää +ihanteensa olevaisuuteen, niin taiteen perustus on laskettu. +Taiteen syvempi _syy_ on ihmishengen tarve kuvausvoiman avulla, +aistin-omaisessa muodossa, tajuta ilmiöin todellista olemusta eli +nähdä kauneutta todellisesti toteuntuneena. + +Sillä ihanne sisällisenä mielen kuvana on puuttuvainen, kunnes saa +semmoisen objektiivisen muodon, että se on muidenkin tajuttava paitsi +sen henkilön, jonka kuvausvoima sen on luonut. Johdatuksessa on jo +selitetty, kuinka taide sentähden tavallisesti tarvitsee jotakin +ainetta, jota se voi muodostaa ihanteensa ilmaisijaksi, vaan kuinka +henkisin taide, runous, tämmöisen aineen sijaan ottaa muodostaaksensa +kuulijan tai lukijan omaa kuvausvoimaa. Kielen avulla saatetaan tämä +synnyttämään sisällistä kuvaa, joka on runoilijan mielessä asuvan +ihanteen kaltainen. Kuvausvoima on niinmuodoin sekä _tuottavainen_ +että _vastaan-ottavainen_: mutta vastaan-ottavainen kuvausvoima on +itsekkin jossain määrin tuottavainen, vaikk'ei se voi omavaraisesti +saada aikaan uutta kauneutta luonnonkauneuden nojassa, vaan tarvitsee +taideteosta tuekseen. Että taiteilijan omakin kuvausvoima toisinaan on +vastaan-ottavainen muiden teosten suhteen, ei tarvinne erittäin +muistuttaa. + +Laatunsa ja määränsä puolesta on kuvausvoima pääasiallisesti +kahta lajia: _yleinen_ ja _erityinen_. Yleistä kuvausvoimaa on +enemmin tai vähemmin kaikilla luonnollisesti varttuneilla ihmisillä; +erityinen on vain muutamille harvoille suotu lahja. Edellinen on +paraasta päästä vastaan-ottavainen; mutta, niinkuin ylempänä sanottiin, +kuvausvoiman vastaan-ottavaisuudessakin on joku määrä tuottavaisuutta. +Vaan yleisen kuvausvoiman tuottavaisuus ilmaantuu monella muullakin +tavalla, erittäin kansanrunoudessa ja mytologiassa, joista edempänä +enemmän. Erityinen kuvausvoima taas on se yksityisessä taiteilijassa +ilmaantuva sielun toimi, jonka kautta äsken kerrotulla tavalla ihanne +muodostuu hänen mielessään ja taideteoksessa saapi yleisesti tajuttavan +muodon. + +Yleinen kuvausvoima, määrätyn kansan ominaisuutena, saapi täytteensä +erityisestä kuvausvoimasta, joka pääasiallisesti välittää kansanhengen +runollista tuotantoa. Jälkimäisellä on siis juurensa kansanhengessä, +jonka ihanne sen on toteuttaminen. Niin on varsinkin neron laita. +_Nero_ on erityisen kuvausvoiman ylin määrä; se luopi itsenäisesti +tuotteitansa, laskien niihin omituisuutensa; mutta sen omituisuus ja +voima perustuu siihen, että sen olennossa asuu kokonaisen kansakunnan +tai aikakauden henki, joka kaikin puolin on sulautunut sen omaan +erityisluonteesen. Nero on se lähteen silmä, johon kansan ja ajan +salaiset hetteet yhtyvät ja josta ne kirkkaina uhkuvat päivän valoon. +Siitä tulee se runsaus ja tuotteliaisuus, joka on neron tunnusmerkkejä, +siitä se välttämättömyys ja sisällinen täytymys, joka pakoittaa sitä +tehtäväänsä suorittamaan, siitä myös tuo alkuperäinen luontevuus, jolla +se levittelee ihanuuttansa kummastelevan maailman eteen. Olot, joiden +ilmaisijaksi se on määrätty, niinkuin myös sen oma indiviidinen luonto, +saattavat neroa kuvastelemaan olevaisuutta uudella, omituisella +tavalla -- tavalla semmoisella, joka on mahdollinen ainoastaan sen +ilmestys-ajalla, yllämainittujen ehtojen yhteisestä vaikutuksesta; +mutta tämän erityisen katsantotapansa valossa se kuvastelee +olevaisuutta kokonaisuudessaan, eheänä, todenmukaisena. Sentähden sen +esityslaatu onkin kaikin puolin luonnollinen ja ainoa käsitykseen +täydellisesti vastaava. Tästäpä neron outo lumousvoima. Sen kuvaelmat +tuntuvat siltä, kuin eivät voisi olla toisin, vaan saattavat meitä +samassa ennen tuntemattomalla tavalla katsahtamaan olevaisuuden +perimmäiseen pohjaan. Jokainen sana painuu syvästi mieleen ja lauseet +kulkevat henkisenä vaihtorahana miehestä mieheen. Sentähden nero myös +elähyttää muiden vähempien kykyjen tuotantovoimaa, vetäen niitä myötään +jälkiänsä seuraamaan, itse ollen lainlaatijana taiteen alalla. + +Ylempänä puhuttiin neron tuotteiden luonnollisuudesta. Ne ovat +tosiaankin täyteläisyytensä puolesta itse luonnon kaltaiset; sillä +niiden katseleminen ilmaisee meille yhä uusia puolia, tarjoo yhä uusia +tarkastuskohtia. Muistettakoon vaan, kuinka Shakespearen ja muiden +valtanerojen luonteet ovat monipuolisesti kuvatut, niin että ne, aivan +kuin todelliset ihmiset, saattavat eri lukijoihin tehdä vallan +erilaisen vaikutuksen, vieläpä samaankin lukijaan eri aikoina, sitä +myöten kuin lukija on taipuvainen milloin mitäkin ominaisuutta +huomioonsa ottamaan. Sama runoelma viehättää usein oppinutta ja +oppimatonta, elämän koulussa kypsynyttä ihmistuntijaa ja kokematonta, +haaveksivaa nuorukaista, sitä, joka etsii vastausta elämän vaikeimpiin +arvoituksiin, yhtä hyvin kuin sitäkin, joka vaan hakee tunteillensa +tyydytystä, ja jokainen siitä löytää, mitä halajaa. Tämä täyteläisyys +tulee siitä, että nero, vaikka se on kasvanut ajansuhteiden +vaihtelevalla pohjalla, itsellensä omistaa, mitä niissä on yleistä, +ainiaan pysyvää, esittääksensä sitä niissä muodoissa, joita kunkin +kansan ja ajan omituisuus sen käytettäväksi suopi. Sentähden sen +kuvaelmat, katoovaisuutta halveksien, elävät ajasta aikaan, miellyttäen +kaukaisimpiakin sukupolvia, jotka monesti niistä keksivät uutta +kauneutta, uusia aatteita, mitkä itse tekijältä ja hänen aikalaisiltaan +vielä olivat peitossa. + +Mitä on sanottu, tarkoittaa runollista ja ylipäänsä taiteellista neroa. +Vaan tavataanpa neroa muillakin aloilla, tieteen, uskonnon, +historiallisen toiminnan, vieläpä puhtaasti käytöllisenkin elämän +piireissä; mutta sen varsinainen pohja on silloinkin aina kuvausvoima. +Ajatelkaamme tieteellistä neroa. Aristoteleet, Kopernikot, Cartesiot, +eivät nämä suinkaan ole saavuttaneet merkitystänsä ihmiskunnan +historiassa yksin-omaisesti tietovarojen kokoilemisella tai niillä +päätelmillä, joilla he ovat mietteitänsä todistelleet, -- näitä kaikkia +halvempikin kyky olisi saanut aikaan, -- vaan paljoa enemmin ja +pää-asiallisesti sillä välittömällä, ilmestyksen-tapaisella +ounastuksella, jolla he ovat avanneet uusia näköaloja hengen +maailmassa, perustaneet uuden maailmankatsomuksen. Taikka, valitakseni +toista esimerkkiä, jos valtiomies neronsa nojalla tarkoin oivaltaa, +mitä tietä hänen kansansa on kulkeminen onnellisuuden ja mahtavuuden +kukkuloille, -- joka on toista kuin se käytöllinen äly, mikä häntä +ohjaa hetken erityisseikoissa, -- eikö häntä silloin liene johtamassa +samanlainen, hengen perimmäisestä pohjasta leimahtava ounastuksen +liekki? Eikö samaa sovi sanoa keksijän, kasvattajan, sotapäällikön +sisällisistä huomauksista, kun heidän mielessään kajastaa uusi ajatus +konehistosta, joka vakavimmalla ja yksinkertaisimmalla tavalla säästää +vaivaa monilta tuhansilta, taikka paraimmista keinoista, joilla nuoriso +on saatettava tietoon ja siveyteen tai vihollinen pakoitettava +aseitansa heittämään? Mutta että tämä, niin sanoakseni, sisällinen +valo, joka teroittaa tiedemiehen ja valtiomiehen silmää, tarkistuttaa +keksijän, kasvattajan, sotapäällikön huomiota, on varsin likeistä sukua +kuvausvoiman kanssa, tuskin käynee kieltäminen, vaikka se heissä +tietysti on lähemmässä yhteydessä muiden hengenvoimien kanssa, vaan +taiteellista neroa milt'ei kokonaan hallitse varsinainen kuvausvoima. + +Nerossa, niinkuin ylempänä sanottiin, elää kansakunnan ja aikakauden +yleinen henki; mutta ei se kuitenkaan ole ajateltava näiden paljaaksi +kuvastimeksi, jonkunlaiseksi "camera obscura'ksi", joka kokoo +kansanelämän valosäteet ja semmoisinaan heijastuttaa ne takaisin, ilman +mitään ominaisempaa itsenäisyyttä. Päinvastoin, nero on samassa +yksityisen ihmisen nero, joka nojautuu indiviidisyyden moniperäiselle +pohjalle; kansan-elämän säteet taittuvat erikoisluonteen särmiön läpi +moniväriseksi valovyöksi. Niinkuin jo sanottiin, historialliset olot ja +indiviidisyys yhdessä perustavat neron omituisuuden, ja tämä sen +luontainen omituisuus selviää ja puhdistuu nerokkaan henkilön oman työn +kautta. Vaan henkensä voimalla vaikuttaa nero takaisin kansaansa ja +aikaansa, muodostaen niitä oman luonteensa ja sisällyksensä mukaan; +mutta sen vaikutusvoima riippuu siitä, että sen omituisuus on kansan ja +ajan omaa sisimmäistä henkeä. + +Yksityinen nero edustaa kansansa ja aikansa henkeä määrättyjen rajojen +sisällä. Puhumattakaan siitä, että, jos joku henkilö onkin etevä +useammissa taiteissa, hänen kykynsä ainoastaan yhdessä ilmaantuu +varsinaisena nerona, niin esim. runollinen nero useimmiten rajautuu +johonkin erityiseen runouden lajiin taikka vaan ahtaampaan piiriin +sen laajalla alalla. Dante ja Tasso ovat saavuttaneet maineensa +yksin-omaisesti kertomarunoudessa, Shakespeare ja Calderon näytelmiensä +kautta. Harva nero on niin monipuolinen kuin Goethe'n tai Runeberg'in. +jotka melkein samalla luontevuudella liikkuvat kaikkialla runouden +tanterella. Vaan heistäkin täytyy sanoa, että Goethe'n runoilija-luonne +on etupäässä lyyrillinen ja sitä lähinnä eepillinen, jota huomataan +niissäkin teoksissa, mitkä hän on pukenut näytelmän muotoon, ja samaten +Runeberg on uusia polkuja raivannut pääasiallisesti eepillisellä ja +eepillis-lyyrillisellä alalla. -- Mutta laadunkin puolesta havaitaan +tuottavaisessa kuvausvoimassa ja siis nerossakin monenkaltaista +erilaisuutta. Kaikki kauneuden eri muodot, esitettäväksi tarjouvat +luonnon piirit ja itse tajuamisen tapa perustavat jotain erilaisuutta. +Vaan tämä koskee yhtä paljon tavallista kykyä kuin kuvausvoiman ylintä +määrää, jonka tähden siihen vielä aion palata. + +Nerosta eriää tavallinen _taidekyky eli -lahja, talentti_, siinä, +että jälkimäiseltä puuttuu tuo alkuperäinen luomisvoima, jolla +edellinen, ammentaen omasta itsestään ja kansanhengen syvimmistä +hetteistä, ihailtavaksemme asettaa uuden maailmankuvan. Taidekyky vaan +muodostellen mukailee neron esiin-lumoamaa sisällystä; se on monestikin +sangen herkkä vaikutuksia vastaan-ottamaan sekä mukauntumaan muiden +tajuamistapaan, jonka tähden se tuota sisällystä helposti omistaa ja +itseensä sulauttaa. Se vetää usein nerolle vertoja tuotteliaisuudessa +ja voittaakin sen välisti toimialan laajuuden puolesta, koska se +samalla helppoudella tekee työtä monella eri alalla: se saattaa usein +ulkonaisessa suhteessa kohota neron tasalle ja sen päävoima onkin +tavallisesti tekniikissä: mutta sen tuotteissa ei ole sitä pontta ja +ydintä, joka tekee, että neron kuvaelma näyttää olevan itse aate +aistin-omaisesti toteutuneena. + +Muutoin lienee tarpeeton muistuttaa, että taiteessa löytyy ääretön +moninaisuus eri arvon ja runsauden asteita sekä neron että ky'yn +ilmaantumisessa, rikkaimmasta neron lahjasta alkain halvimpaan +tuotantokykyyn asti, joka vain hiukan kohoaa paljaan dilettantismin +tasapinnalta. Raja niiden välillä onkin tosi-maailmassa usein paljoa +vaikeampi määrätä, kuin teoriiassa. Tätä epävakaisuutta enentää se +seikka, että monesti, niinkuin jo ylempänä mainittiin, nero ei nerolle +tunnu paitsi varsinaisella alallansa; sen ulkopuolella vaikuttaa sama +yksityishenki kenties paljaana kykynä taikka ei pysty ollenkaan +runolliseen tuotantoon. Aleksis Kivessä oli epäilemättä itsenäistä +neroa, kun hän verrattomalla luonnonmukaisuudella ja huumorilla kuvaili +suomalaista rahvaanelämää; vaan ryhtyessään itsellensä oudompiin +aineisin, mukaili hän tarjona olevia esikuvia (esim. Karkureissa +Shakespeare'n "Romeo ja Juliaa"). -- Mutta eipä neron ja taideky'yn +käsitteet yksinänsä riitä selittämään kaikkia ilmiöitä runollisen +tuotannon alalla. Tapahtuupa toisinaan, eikä aivan harvoin, että +kuvausvoima epätasaisesti toimii lahjakkaassa henkilössä, milloin +täydellä neron mahtavuudella, milloin heikonpuolisesti tahi vain +pakoituksen johdosta. Tällainen runoilija-luonto on _osittainen_ +("fragmentaarinen") _nero_. Sen tuotteissa tavataan ihmeellisimpien, +puhtainta runo-intoa hehkuvain kohtain välillä autioita innottomuuden +taipaleita, jotka tekijä vaivalla on saanut täytetyksi. Tavallisinta on +kuitenkin, että osittainen nero samassa on oivallinen taidelahja, joka +huokeasti kuljettaa meitä noiden lomien poikki. Vaan ne, joilla ei +sellainen lahja runottomuuden hetkinä ole neron korvauksena, tuntevat +itsensä sangen onnettomiksi ja kirjallisuuden historia muistelee monta +tämmöistä polonalaista, jotka Runottarien puolinainen suosio on vienyt +henkiseen kurjuuteen ja häviöön. + +Näin erilainen kuvausvoima siis saattaa olla määränsä puolesta. Vaan +ylempänä, nerosta puhuessa, jo mainittiin, että se laadultansakin voipi +ilmaantua varsin monenkaltaisena. Ensiksi saattavat kauneuden lajit, +suora, ylevä ja koomillinen kauneus, eri tavalla yhdistyneinä olla +yksityisen kuvausvoiman perustuksena. Sofokles, Aischyloon verrattuna, +liikkuu suoran kauneuden pohjalla jälkimäisen suuruus on päinvastoin +ylevyydessä. Samaten Runeberg'kin pää-asiallisesti edustaa +suoran kauneuden puhdasta tyyneyttä: traagillisuuden syvempää +ristiriitaisuutta, tuota syytöntä syyllisyyttä, hän silloinkin karttaa, +kun valitsee luonnoltaan traagillisen aineen, niinkuin "Salamiin +kuninkaat". Sitä vastoin hän on hyvin perehtynyt koomillisuuteen, +vieläpä kohoaa korkeimpaan huumoriinkin, esim. "Sven Tuuvassa". +Shakespeare hallitsee kuninkaan tavalla runollisuuden kolme pää-alaa. +Aristofaneessa ja Molièressä on loistava taipumus koomillisuuteen; vaan +jälkimäisessä se usein syventyy melkein traagillisuuteen asti. +Etupäässä koomillinen on Kivenkin runolahja, vaikka hän sen ohessa +hennoimmalla sulolla osaa kuvailla tyyntä rauhallisuutta (tahdon vaan +viitata veljesten koto-elämään hänen romaaninsa lopussa) ja välisti +myös voimallisesti esittelee intohimojen taistelua. Tätä selitystä +olisi helppo jatkaa, jos vielä tahtoisi osoittaa, miten näiden +päälajien sivulajit kukin saavat edustajansa, miten esim. +koomillisuuden piirissä yksi paremmin pystyy pitelemään sukkeluuden +terävää miekkaa, toinen huumorilla tietää tasoittaa maailman +epätasaisia polkuja j.n.e.; mutta olkoonpa sanotussa jo kylläksi. + +Toista erilaisuutta perustavat luonnonkauneuden eri piirit: maisema, +eläimistö, ihmisten erityis-elämä ja ihmiskunnan historia. Näistä ei +eläimistöllä kuitenkaan ole järin suurta merkitystä runoudessa; +tärkeämpi se on maalaustaiteessa. Muistettakoon kuitenkin semmoisia +kirjallisuuden tuotteita kuin eläinsadut ja eläin-eepokset (esim. +Reineke Fuchs). Vaan nuo luonnonkauneuden piirit, joita ylempänä +mainittiin, jakauntuvat taas lukemattomiin lohkoihin, joista on +seurauksena monta eri vivahdusta yksityis-fantasiassa. Muutamat +runoilijat osaavat etupäässä maalailla ulkonaisen luonnon ilmiöitä; +niin esim. Camões mestarin tavalla kuvailee valtamerta: kaikkia +muutoksia sen avaralla pinnalla, sen valon värähdyksiä, sen saaria ja +rantoja asukkaineen päivineen, meren rajuavaa tuimuutta ja sen +ihanuutta, kun "kuutaman sädeloiste kuvautuu Neptunon hopeanhohtaviin +laineihin" ja taivas tähtijoukkoineen kaareutuu sen ylitse "kuin +kenttä, kultakukkia täynnä", -- jotka luonnonkuvaukset tekivät +Aleksanteri v. Humboldt'in Lusiadien ihailijaksi. Mutta huomattava on +olletikkin kuvausvoiman erilaisuus ihmis-elämän esittelemisessä. Yhden +mieli haihattelee vain lemmen-ilojen ja -surujen pikku-maailmassa tai +liikkuu perhe- ja seura-elämän ahtaassa piirissä; toisen silmä laajalta +katsahtelee tunteiden ja aatosten monivaiheista kenttää, liittää ne +yhteiskunnallisen ja valtiollisen elämän suuriin tapauksiin ja +paljastaa intohimojen salaisimmat juuret, tarttuu ihmis-elämän +kirjavaan moninaisuuteen ja avaa meille sen ihmeellisen panoraaman +valoineen, varjoineen. Kuka kallistuu enemmin yleis-inhimillisten +olojen eli n.s. sivistysmuotojen esittämiseen, kuka varsinaisen +historiallisen elämän puoleen. Goethe on mestari luonteiden ja +tunteiden kuvailemisessa ja asettaa tarkoin piirtehin eteemme +aikakautensa olot ja henkiset kysymykset; jokainen puhtaasti +inhimillinen asia herättää kaiun hänen sielussaan; vaan suuret +historialliset aatteet eivät tule yhtä selvästi näkyviin. Tuskinpa voi +paremmin kuvata kuudennen-toista vuosisadan levotonta, kuohuvaa henkeä +kuin Götz v. Berlichingen'issä, ja ilmielävästi näemme Egmont'issa, +miten ajan uskonnolliset ja valtiolliset liikkeet kajastelevat +Brüssel'in porvarien mielessä; mutta hämäränpuoliseksi jääpi kuitenkin +tuon mahtavan vuosisadan maailmanhistoriallinen merkitys. Sitä vastoin +on Schiller juuri omansa antamaan oikeata väritystä aatteiden +taisteluille ihmiskunnan historiassa, vaikka hänen idealistinen +kantansa toisinaan viettelee häntä liian yleisillä, aatteenmukaisilla +piirteillä kuvaamaan yksityisiä luonteita. Vaan eipä ole toista +runoilijaa, joka semmoisella voimalla ja todellisuudella kuin +Shakespeare avaa ihmissydämmen syvimmät syvyydet ja osoittaa ihmisen +vapaan itsemääräyksen ja olevaisuuden vuorovaikutusta, vieläpä kaikilla +siveellisen toiminnan aloilla. Täten tuopi hän esiin historiallisenkin +elämän itse ytimen. Shakespeare'lle omituista on, että hän kuvailee +tätä historiallista elämää enemmin semmoisena, kuin se uhkuu +voimallisten henkilöin mahtavista teoista, kuin seurauksena +historiallisten aatteiden taistelusta. + +Muitakin eroavaisuuden kohtia sopisi mainita. Kuvausvoimassa on kolme +astetta: näkemys ja mielikuvitus, runollinen mieliala ja varsinainen +kuvausvoima; nämä vastaavat taiteen jakoa kuvaustaiteesen, +säveltaiteesen ja runouteen, joka oikeastaan perustuu noihin kolmeen +eri tajuamismuotoon näön, kuulon ja sisällisen aistin kautta. Näistä +kuvausvoiman eri puolista saattaa yksityisen runoilijankin tuotannossa +yksi olla muita voimallisempi, niin että se milloin veisto- tai +maalaustaiteen tavoin tuo selvästi näkyviin ulkonaiset muodot, milloin +musiikin lailla ihastuttaa kuulijaa kielen sointuisuudella tai koettaa +sanoihin pukea tunteiden vienot värähdykset, milloin taas henkisimmän +taiteen tavalla laskeutuu syvälle ihmissielun aartehistoon. Varsin +tärkeä on tämä erilaisuus, koska se on perustuksena runouden +jakaantumisella eri lajeihin. -- Mutta kuvausvoiman yksipuolisuuskin +voipi olla syynä sen omituiseen luontoon. Toisinaan näkemys, +s.o. havainnollisuus, yksipuolisesti vallitsee, josta seuraa +ihanteellisuuden puute, vaikka tosi-elämää kenties hyvinkin taitavasti +kuvaillaan. Taikka mielikuvitus saapi voiton kuvausvoimasta ja panee +omat löyhäperäiset kyhäyksensä jälkimäisen aatteen-omaisten +tosi-tuotteiden sijaan. Tätä vikaa tavataan usein sekä uusissa että +vanhoissa romaaneissa, joissa vaan jännittävien tapausten paljous ilman +aatteellista pohjaa pitää lukijan huomion vireillä. Toisinaan muodon +kauneus verhoo verrattain tyhjää sisällystä tai haaveksivainen +hentomielisyys peittää runoteoksen aineen utumaiseen hämärään. Joskus +liiallinen tarkoituksenmukaisuus pilaa sen puhdasta runollisuutta tai +ylenmääräinen innostus ilman vastaavaa järjestysvoimaa hajottaa +runoelman taiteellisuuden, taikka päinvastoin ymmärryksen ylivalta +kahlehtii kuvausvoiman vapaata toimintaa. + +Vaan kaikista omituisuuksista, joista ylempänä on puhuttu, syntyy +epälukuisia yhdistyksiä, jotka antavat kunkin runoilijan kuvausvoimalle +sen erityisen luonteen. Eikä tämä koske ainoastaan yksityisiin +runoniekkoihin, vaan myös eri kansoihin, jotka niin-ikään, toisiinsa +verrattuina, osoittavat monellaista erilaisuutta, kuten vasta saamme +nähdä. + + + + +TOINEN LUKU. + +Kuvausvoima kielen ja taruston muodostajana.[5] + + +Kuvausvoiman varsinainen toimiala on taide; mutta sen myötävaikutus on +sangen tärkeä myös muutamissa muissa kansallisen elämän ilmauksissa. +Ensiksi se on havaittava kielen muodostumisessa. Tässä ei ole sopiva +tilaisuus tutkia, miten aikanaan lienee tapahtunut, että kukin kansa on +oman kielensä saanut: lieneekö alusta eriäväiset perhe- ja sukukuntain +murteet sulaneet yhteen heimokunnan kieleksi ja heimojen puheenparsista +sukeunut yhteinen kansalliskieli, vaiko päinvastoin -- niinkuin +luultavampi on -- kansan yhteinen kieli, sen jakaantuessa eri heimoihin +ja levitessä laveammalle alueelle, hajonnut eri murteisin, jotka sitten +ovat saattaneet eri kieliksi varttua. Nyt puheena olevan asian suhteen +on yhdentekevä, miten tämä kysymys ratkaistaan. Mitä tiedämme ja mistä +meidän sopii kiinni pitää, on seuraavat tosi-asiat: kieli, joka +pääasiallisesti eroittaa ihmisen eläimestä, on koko hänen henkisen +elämänsä ilmoittaja ja välittäjä, jonka avulla hänen huomauksensa, niin +ulkonaiset kuin sisällisetkin, selviävät sekä hänelle itselleen että +muillenkin ihmisille; kielen synnyttämisessä olivat siis vanhimpina +aikoina osallisina kaikki ihmisen henkiset avut, vaan ennen muita +kuvausvoima, joka juuri on omansa tätä verrattain epätajuista +sieluntointa kannattamaan. Kieli on kansanhengen ensimmäinen, välitön +tuote, jonka muodostamiseen kiintyy koko sen toiminta kansan +aikaisimman lapsuuden aikana, eli oikeammin sanoen: yhteinen kieli +syntyy yksin ajoin kansan keralla; kieltänsä luodessaan kansa kansaksi +tulee, sillä ominaisen kielen puutteessa ei sitä voi olevaksi ajatella. + +Luonnon-ihminen on kokonaan aistillisten havaintojensa vallassa ja +kieli on tietysti alusta ainoasta näiden ilmi-tuoja; vaan ihmisen +mielessä asuu aavistus jostakin aistin-tajuamattomasta, ja hän pyytää +siis tätäkin sanoilla selittää. Sentähden syntyy jo vanhimpina aikoina +kielen ohessa muutamia uskonnollisia käsityksiä, jotka tämän kautta +saavat määrätyn muotonsa. Sama erilaisuus ajatustavassa, joka tuottaa +kielien moninaisuuden, on siihenkin syynä, että kunkin kansan +uskonnolliset mielipiteet kehkiävät omituisella tavalla, ja yhteiset +uskonmenot ovatkin vanhimmassa muinaisuudessa kenties vahvimmat siteet, +jotka kansat koossa pitävät. Uskonnon pohjalle ovat kaikki vanhan ajan +valtiot rakennetut. Kieli ja uskonto ovat siis ihmiskunnan ensi aikoina +ne molemmat keskukset, jotka ympärillensä kasvattavat kansallista +elämää. + +Mutta sangen vaikea meidän nykyjään on elävästi käsittää sitä +katsomustapaa, joka noina ammoisina aikoina vallitsee. Ihmiskunta on +silloin vielä lapsena; kaikkialla huokuu lapsuuden yksinkertainen ja +raikas henki, kuin vilpoinen aamutuuli; lapsen hilpeä mielikuvitus luo +kaikkiin kirkastavan valonsa; mutta ajatuksen voimat ovat vielä heikot +eikä se voi irtaantua aistien vallan-alaisuudesta. Kieli uhkuu uutta +luomisvoimaa; se on aistillisesti kuvailevaa, raitista ja, +mitä luonnollisiin käsitteisin tulee, rikasta, mutta samassa, +aatteellisempiin asioihin sovitettuna, epämääräistä, puuttuvaa ja +hämärää. Ihmishenki pyrkii sanoilla selvittämään uumouksiansa siitä +näkymättömästä voimasta, joka maailmaa hallitsee, vaan ei pysty vielä +niitä eroittamaan aistin-alaisesta olevaisuudesta ja tavoittelee +ulkonaisesta luonnosta kuvia, joissa luulee aavistuksensa toteutuvan. +Kaikki ne sanat ja lauseparret, jotka osoittavat henkisempiä +käsitteitä, ovat tällä tavalla alkunsa saaneet. Niinkuin _henki_ +meidän kielessämme, samaten vastaava sana monessa muussa, kenties +enimmissäkin kielissä, oikeastaan merkitsee sitä ilmaa, jota +ihminen hengittää.[6] Semmoiset sanat kuin _jalo, ylevä, synkkä_ +tarkoittavat alkuansa aineellisia ominaisuuksia; _ystävä_ on se, +joka on syleiltävä ("yskättävä" sanasta "yskä" = rinta). Sitä myöten +kuin katsomustapa edistyy ja muuttuu henkisemmäksi, saavat sanat ja +lausetavat yhä syvemmän ja aatteellisemman sisällyksen, kunnes niiden +alkuperäinen, luonnon-omainen mieli usein kyllä kokonaan unohtuu. Mutta +kansojen lapsuudessa on toisin; kun esim. hengestä puhutaan, ajatellaan +todellakin hengitettyä ilmaa, jota pidetään itse elinvoimana. Tällä +aistin-omaisella pohjalla on kaikkien luonnon-uskontoin tarusto eli +mytologia itänyt ja versonut. Jokainen askel, henkisempää +maailmankäsitystä kohden on vaivalla ja ponnistuksella saavutettu aste +ihmiskunnan edistyksessä, ja arvata sopii, että se enimmissä +tapauksissa on jonkun nerokkaan hengen voimalla aikaan saatu. + +Kun ihminen ensin herää syvempään maailmankatseluun, niin luonnon ylevä +suuruus johdattaa häntä ajattelemaan jotain korkeampaa voimaa, minkä +vallassa hänenkin kohtalonsa on. Hän luulee näkevänsä tuon voiman ilman +avaruudessa, pauhaavassa meressä tai myrskyn raivossa; mutta ennen +kaikkia näyttää hänen mieltänsä valtaavan tuo ääretön, korkea taivas, +joka milloin kirkkaana ja loistavana, milloin pilvien peittämänä tai +öisen verhon alta kimaltelevien tähtien kaunistamana, kaareuupi hänen +ylitsensä, sekä kaikki ne ilmiöt, jotka taivaalta kohtaavat hänen +hämmästyneitä aistejansa: lempeästi hymyilevä, vaan toisinaan helteesti +polttava aurinko, aamuruskon heleä hohde, ukkosen jyrisevä ääni ja +hävitystä uhkaavat leimaukset. Sillä taivaasen ja sen ilmiöihin viittaa +enimmät niistä nimityksistä, jotka kansat ovat jumaluudelle antaneet. +Aloittaakseni omasta kansastamme, on Castrénin mukaan _jumala_ +sanan alkumerkitys "jymyn asunto" s.o. taivas,[7] ja muillakin +suomensukuisilla kansoilla on sama ajatustapa jumalakäsitteen +perustuksena. Niin esim. Votjakkein alkuperäinen jumalan-nimitys _in_ +merkitsee taivasta ja siitä johdettu _inmar_ taivaassa-olijaa.[8] +Arjalaisessa kielisuvussa melkein kaikki Jumalan nimitykset johtuvat +taivaasta, sen kirkkaudesta ja valosta; niiden vanhin muoto on +sanskritinkielen _Dyaus_, jota vastaa kreikankielessä _Zeys_, latinassa +_Jovis_, niinkuin myös molemmissa viimeksi-mainituissa kielissä _Erós_ +ja _deus_, muinaissaksassa _Tiu_ j.n.e. Kaikkien näiden alkumerkitys on +taivas ja valo. Että henkisempi käsitys jo vanhimpinakin aikoina rupesi +voitolle pääsemään, osoittaa se isää merkitsevä lisäys, joka monessa +kielessä liitettiin tähän nimitykseen: sanskr. _Dyaus-pitar_, +lat. _Jupiter_: samoin on kreikassakin _Zeu páter_ tavallinen +sanain-yhdistys, jolla rukoilija kääntyy ylijumalan puoleen, ja näitä +kaikkia vastaa _taatto taivahinen_ Suomen muinaisrunoissa. + +Tämä vie meidät tarkastelemaan uskonnollisten aatosten muuttumista +aikojen kuluessa. Tässä kohden huomataan kaksi eri suuntaa, jotka +vuorotellen voitolle pääsevät. Toiselta puolen käsitykset jumaluudesta +yhä selviävät ja jalostuvat; personattomien luonnonvoimain sijaan tulee +vähittäin personalliset jumalat ja siveelliset voimat, kunnes vihdoin +ajatus yhdestä ainoasta, henkisestä jumalasta pääsee kehkeytymään. Max +Müller'in arvelun mukaan Arjalaisten ja luultavasti muidenkin kansojen +vanhin uskonto ei ollut yksi- eikä monijumalaisuutta, vaan se, mitä +hän nimittää _henoteismiksi_, jota sopisi kääntää sanalla +_yksinäisjumalaisuus_: s.o. ikivanhoina aikoina eivät ihmiset +vielä voineet kohota yhden ainoan jumalan käsittämiseen eivätkä +kuvausvoimansa avulla luoneet itselleen useampia, rinnakkain toimivia, +jumalallisia olentoja; vaan heidän aavistuksensa tuosta maailmaa +hallitsevasta voimasta oli vasta haperoivana, hämäränä tunteena, +joka milloin mistäkin etsiskeli tyydytystä. He näkivät tämän +voiman milloin taivaan säteilevässä kirkkaudessa, milloin jylisevien +ukkospilvien pauhinassa, milloin taas auringon loistossa tai meren +kaikkia-syleilevässä avaruudessa; mutta ilmaantuipa se heille missä +tahansa, he luulivat aina näkevänsä koko jumaluuden siinä esineessä, +joka kunakin hetkenä oli heidän mielessään; tämä oli silloin yksinään +jumaluuden edustajana. Mutta juuri se seikka, ett'ei yksikään näistä +luonnon-ilmiöistä, vaikkapa itsestään kuinka mahtava, voinut +täydellisesti tyydyttää heidän uskonnollista tarvettansa, ajoi heitä +etsimään yhä uusia jumaluuden kuvia, pani heidän tunteensa ja +ajatuksensa yhä uudestaan muodostamaan ja kehittämään jumaluuden +aatetta. Siitäpä tuo käsityksen moninaisuus, johon ylempänä viitattiin. +Niin esim. Indian vanhassa uskonnossa ylijumalan käsite oli monen +vaiheen alainen: _Dyaus_ jumalan, loistajan (selkeän taivaan), +jälkeen tuli _Taruna_ (= Uranos), verhooja, s.o. kaikki ympäröivä +taivas, ja _Indra_, sateen antaja, ukkosen haltia, kunnes uudemman +indialaisen uskonnon jumaluudet vihdoin kohosivat näiden vanhojen +sijaan. Samaa tarkoittanevat myös eri pää-jumalain hallituskaudet +kreikkalaisessa tarustossa. Että kuvausvoima näissä kaikissa on ihmisen +virein auttaja, on itsestään selvää. Jo ihmiskunnan alku-aikoina +tultiin varmaan siihen päätökseen, ett'ei itse luonnon-ilmiö ole +jumala, vaan se henkinen olento, jonka voima siinä ilmaantuu; mutta +ylipäänsä luonnon-ihmisen varttumaton ymmärrys ei tee aivan tarkkaa +eroitusta elollisten ja elottomien välillä, ja hänen mielestään oli +epäilemättä ensi-alussa aurinko, joka majesteetillisena kulkee rataansa +pitkin taivaan kantta, yhtä hyvin personallinen olento kuin maallinen +sankari, joka uljaana raivaa itselleen tien vihollisjoukon läpi. +Vähittäin irtaantuu jumaluus luonnon-esineestä, joka jää paljaaksi +eduskuvaksi, eikä sitä nyt enään ajatella ainoastaan näkyväisen luonnon +kannattajaksi, vaan myös siveellisen järjestyksen valvojaksi, samalla +kuin se muuttuu personalliseksi olennoksi. Tätä ajatuskantaa todistaa +semmoiset jumaluuden nimitykset kuin tuo ylempänä mainittu "isä" sana, +joka lisättiin Indialaisten, Muinais-Italialaisten ja Kreikkalaisten +ylijumalan nimeen. + +Mutta jos uskonnolliset käsitteet näin muodostuvatkin yhä +henkisemmiksi, havaitaan toiselta puolen niiden kehkiämisessä toinenkin +suunta, joka näyttää olevan päinvastainen. Vanhimmalla käsityskannalla, +niinkuin jo sanottiin, ihmishenki tavoittelee kuvia luonnosta, +nähdäksensä niissä jumaluuden toteutuvan, ja näiden riittämättömyys +pakoittaa sitä turvaumaan yhä uusiin kuvihin. Kielen aistin-omainen +runsaus tarjoo kuvausvoimalle tuhansia sanoja ja vertauksia, joilla +luonnossa ilmestyvän jumaluuden olemusta ja toimintaa pyydetään +lausehin selittää. Ottakaamme esimerkki. Ylevimpiä kohtauksia luonnon +elämässä, ilmiö semmoinen, joka herättää ajatusta tylsimmänkin ihmisen +mielessä, on tuo joka aamu uudistuva näky, kun aurinko, päivän +kultainen kuningas, kohoaapi taivaan rannalta, tuoden uutta eloa ja +virkeyttä. Sentähden alkumaailman ihmiset tervehtivätkin sen tuloa +aamuvirrellä taikka hiljaisella rukouksella, vaikkapa vain muutamilla +yksinkertaisilla sanoilla, niinkuin tuo Castrénin mainitsema +Samojedilais-vaimo, jonka oli tapana aamusilla astua ulos teltastansa +ja kumartaa auringolle, lausuen: "kun sinä nouset, minäkin nousen +vuoteeltani; kun sinä lasket, minäkin menen levolle." Mutta kun +sydämmen tunteet pääsivät sanoissa tai laulussa heleämmin sointumaan, +puhuteltiin aurinkoa milloin kaikki-näkeväksi tai ylhäällä-asujaksi. +milloin loistajaksi tai säteilijäksi, ja kuvattiin, kuinka se +kultavaunuillaan ajaa taivaan sinilakea myöten taikka taivaan +sinilainehilla ohjaa kultaista venettään: ja koska luonnon-ihmisen +kuvausvoima yleensä muodostaa kaikki ihmisenkaltaiseksi, ei ole +ihmettelemistä, jos aamuruskoa nimitettiin milloin auringon emoksi, +milloin sisareksi tai puolisoksi, tahi jos aurinko ja kuu olivat +välisti aviopuolisoina, välisti veli ja sisar. Kaikki nämä nerollisen +kuvausvoiman ilmi-tuomat aatokset eivät olleet muuta kuin runollisia +vertauksia, joita kielen sen-aikuinen kykenemättömyys selittämään +henkisempiä asioita teki välttämättömän tarpeellisiksi, vaan jotka +samassa sanottavalle antoivat määrätyn, helppotajuisen muodon ja +runollisuudellaan innostuttivat kansan mieltä. Vaan väleenpä unohtui +niiden alkuperäinen tarkoitus; mitä runoilija kerran haltioissaan oli +laulanut ja mikä sitten jäi kansalle perinnöksi, suusta suuhun +kulkiessaan, se sai pian ihan toisenlaisen merkityksen; mitä +vertauksena oli esiin-tuotu, ymmärrettiin ihan luonnollisella tavalla. +Aamuruskosta tuli todellakin jumalatar, joka oli auringonjumalan äiti +tai puoliso; kuu muuttui hänen sisarekseen. Noista epiteeteistä, joilla +päivän ominaisuuksia kuvattiin: "ylhäällä-oliia", "säteilevä" j.n.e., +saattoi tulla yhtä monta auringonjumalan nimeä, jotka vähittäin +antoivat aihetta eri jumalais-olentoihin. Muistakaamme vaan +Kreikkalaisten Hyperion, Faëton, Foibos y.m. Näitä ihmisenkaltaisia +jumalia ruvettiin sitten yhä tarkemmin kuvaamaan luonteensa ja +ominaisuuksiensa puolesta, ja näin henoteismi muuttui _polyteismiksi, +monijumalaisuudeksi_. + +Polyteismi on melkein yhtä paljon uskonnon pilauntumista kuin +edistystä. Tuo vanha henoteismi, joka näki yhden ainoan, jumalallisen +voiman, jos himmeästikin, haamoittavan kaikissa luonnon ilmiöissä eikä +vielä hajottanut tätä voimaa eri olennoiksi, sulkien sitä ihmisyyden +ahtaisin rajoihin, oli uskontona tavallansa puhtaampi kuin polyteismi, +joka, kuvaillessaan jumaliansa ihmisten kaltaisiksi, antoi heille +kaikki näiden heikotkin puolet ja toisinaan muodosti noita ikivanhoja +luonnon myyttejä siveellisesti raaoiksi tai loukkaaviksikin taruiksi. +Mutta toiselta puolen polyteismi toi jumaluuden lähemmäksi ihmistä ja +sisälsi ensimmäisen aavistuksen ihmishengen sukulaisuudesta jumaluuden +kanssa; ainoastaan polyteismin kautta tämä saattoikin ylentyä paljaasta +luonnonvoimasta siveelliseksi voimaksi. Se oli siis välttämätön +edistys-aste uskonnon kehkiämisessä, jolta kansat sittemmin taisivat +monoteismissä kohota puhtaampaan jumaluuden käsittämiseen. Vaan paljoa +suurempi arvo, kuin uskonnollisessa suhteessa, on polyteismille +annettava kuvausvoiman historiassa: sillä pakanuuden jumalissa yritti +ihmishenki ensi kerran aistin-tajuttavaksi esitellä yleisiä aatteita, +antaa hengelle näkyväisen muodon, eli sanalla sanoen, itsellensä luoda +ihanteita. Tosin kyllä näitä sen kuvaelmia alkuperäisesti rasittivat +monet jo ymmärtämättömiksi käyneet luonnontarut, jotka semmoisinaan +säilyivät kansojen mielessä, kohoamatta korkeamman kauneuden piiriin, +ja ylipäänsä myytit syntyivät enemmin mielikuvituksen kuin kuvausvoiman +vaikutuksesta; mutta pianpa jälkimäinen anasti vallan ja puki nuo +vanhat tarut runouden ihanimpaan pukuun. Runous ja uskonto tekivät +vakavan liiton, jonka hedelmät olivat kansallis-epopeat ja muut +mytologiset runoelmat, semmoiset kuin Homeron laulut, Kalevala, +vanhempi Edda y.m., ja noista samoista taruista sai kuvaustaidekkin +aihetta ensimmäisiin tuotteihinsa. + +Vaan palatkaamme muinais-ajan uskontoon. Näin oli siis alkunsa saanut +tuo kuvista rikas, kirjava mielikuvaelmain maailma, jota sanotaan +_mytologiaksi, tarustoksi_. Siinä havaitaan kaikkialla kielen +vaikutusta, sekä tarun-omaisten olentojen nimissä että itse +kertomustenkin muodostuksessa. Tuo moninimisyys, johon ylempänä +viitattiin, eli se seikka, että samalla jumaluudella saattaa olla +useampia epiteetejä eli lisääntöjä, joilla sitä mainitaan ja joita +sitten ajatellaan eri olennoiksi, niinkuin muutoinkin monellaiset syyt, +esim. paikallis-uskontojen yhteen-sulaminen kansallis-uskonnoksi ja tuo +kaikessa mytologiassa havaittava taipumus vaihtelevaisuuteen, josta jo +olen puhunut, -- nämä kaikki saattavat usein entiset jumalat alentumaan +puolijumaliksi ja sankareiksi, niin että ne jutut, jotka alkuansa +tarkoittivat korkeampia olentoja, viimein sovitetaan tavallisiin +ihmisiin. Sen huomaamme Kalevalastakin, jonka päähenkilöt, Väinämöinen, +Ilmarinen ja Lemminkäinen, lienevät entisiä jumalia, joita nyt +esitetään ihmisiksi, vaikka tosin suuremmalla voimalla varustetuiksi, +kuin muut kuolevaiset. Samoin Sigfried, tuo nuori sankari Saksalaisten +Nibelungenlied'issä, on vanha, arvonsa menettänyt auringonjumala. +Nykyaikana on tullut tavaksi johtaa kaikki mytologiset kertomukset +luonnon-ilmiöistä. Tässä kohden mennään kenties usein liiallisuuteen; +mutta myöntää täytyy, että tällainen selitystapa monesti tuntuu varsin +luonnolliselta, vaikka taru-aineiden alkuperä ei olisikkaan aivan +selvillä. Tahdonpa mainita seikan, jota käy sovittaminen meidän +omaankin tarustoomme. Enimmillä kansoilla löytyy kertomus siunausta +jakelevasta, lempeästä jumalasta tahi nuoruuden ja kunnian loisteessa +rehoittavasta sankarista, joka voimansa ja maineensa kukkuloilta äkkiä +syöksyy liian aikaiseen kuolemaan, minkä hänelle valmistaa +vihollismielinen valta; mutta enimmiten hän taas pelastuu Tuonelasta, +heräten uuteen eloon, "ehompana entistänsä". Sellaisia jumalia tai +sankareita ovat Dionysos, Adonis, Osiris, Baldur, Sigfried y.m.m., ja +pää-luonteeltaan myös Achilleys. Usein kyllä on lempi syynä sankarin +surmaan sekä uskottomuus entistä rakastettua kohtaan, niinkuin esim. +saksalaisen Sigfried-tarun vanhimmassa muodostuksessa. Kaikki nämä +kertoelmat kuvailevat alkuansa aurinkoa, joka kullanhohtavan Aamuruskon +syleilyksestä nousee taivaan kannelle, vaan jättää ensi lempensä, +rientääkseen ylpeänä voiton sankarina, maailmaa hallitsevana valtiaana, +kaukana vartoovaa Iltaruskoa kohden, kunnes autuaallisessa liitossa +yhdistyy armaiseensa ja hänen kanssaan vaipuu lännen lainehisin, mutta +vaellettuansa läpi Manalan manteren uudestaan heräjää, poistaen yön ja +pimeyden varjot. Sama myytti voi myös tarkoittaa luonnon kuolemista +syksyllä ja sen virkistymistä keväällä tai ylipäänsä taistelua valon ja +pimeyden, suven ja talven välillä, ja muuttuu vihdoin vertauskuvaksi +hyvyyden taistelusta pahuutta vastaan ja sen lopullisesta voitosta +taikka ihmissielun kuolemattomuudesta. -- Jos tähän vertaamme Kalevalan +kertomuksen Lemminkäisestä, kuinka tuo sokea paimen surmasi hänet ja +syöksi Tuonelan mustahan jokehen sekä verinen Tuonen poika + + Iski miestä miekallansa, + Kavahutti kalvallansa, + Löi on kerran leimahutti + Miehen viieksi muruksi, + Kaheksaksi kappaleeksi, + Heitti Tuonelan jokehen, + Manalan alusvesille, + +ja kuinka hänen hellä, uskollinen emonsa haravoitsi palaset Tuonelan +virrasta, sovitti ne yhteen ja vihdoin sai poikansa "muinaisille +muo'oillensa, pikkuista paremmaksiki", -- kukapa silloin ei helposti +taipuisi uskomaan, että tämäkin taru on vanha aurinko-myytti, jonka +Suomen kansan kuvausvoima on kaunistanut inhimillisillä piirteillä? Sen +yhtäläisyys Osiris-tarun kanssa on silmäänpistävä ja Osiriin tiedämme +varmaan merkitsevän aurinkoa. Hänenkin tappaa julma Tyfon ja heittää +veteen; hänen puolisonsa Isis harhailee ympäri maailmaa häntä etsimässä +ja, kun hän vihdoin on löytänyt puolisonsa ruumiin, Tyfon sen jälleen +saapi valtaansa ja silpaisee moneen kappaleesen, jotka hajottaa ympäri +maata; vaan Isis niitä suurella vaivalla kokoilee ja löytääkin kaikki, +paitsi yhden ainoan (Kalevalassakin on Lemminkäinen ensin "pikkuista +vajalla, yhtä kättä, puolta päätä, paljo muita muskuloita, siihen +henkeä lisäksi"). Sitten Isis hautaa puolisonsa jäsenet: mutta +Osiriista tulee Manalan hallitsija, ja hänen kohtalonsa on siis +eduskuvana ihmisen kuolemasta ja elämästä tuolla puolella hautaa. +Mutta, vaikka Tuonelan valtiaana, palajaa Osiris vielä maan päälle ja +varustaa poikansa Horon (Horoskin on aurinko) taisteluun Tyfon'ia +vastaan, joka vihdoin voitetaan. Samaten myös Dionysos Zagreys revitään +palasiksi, mutta tointuu uuteen eloon. Toisia yhtäläisyyden kohtia +Lemminkäis-tarun kanssa tavataan germanilaisissa myyteissä. Niinkuin +Sigfried on luopunut Brunhildasta ja uudessa lemmenliitossa saapi +surmansa, samoin tuho tapaa lieto Lemminkäisenkin koetustyössä uuden +morsiamen saavuttamiseksi, sen jälkeen kuin hän on hyljännyt +ensimmäisen puolisonsa, Kyllikin. Baldur'in tarusta taas muistuttaa tuo +sokea paimen, Märkähattu, joka Lemminkäistä vastaan nostaa vesikyyn, +samoin kuin sokea Hödur skandinavilaisessa tarussa ampuu Baldur'in +kuoliaaksi. Arvata sopii siis, että kaikki yllämainitut myytit ovat +muodostuksia samasta ikivanhasta luonnontarusta, joka on levinnyt mitä +erisukuisimmille kansoille, jollei asiaa käy selittäminen sillä tapaa, +että eri kansojen mielikuvitus samalla edistyskannalla tuottaa +yhtäläisiä aatoksia. + +Muutoin aurinko-myytti meidän tarustossamme on muodostunut myöskin +toisella, Suomen kansalle omituisemmalla tavalla, nimittäin +Sampo-runoissa; sillä että Sammolla, tuolla ihmeellisellä, onnea +tuovalla taikakapineella ei tarkoiteta muuta kuin aurinkoa, maailman +elähyttäjää, valon ja hedelmällisyyden lähdettä, pidän jotensakin +taattuna tosi-asiana; ainakin on tämä käsitystapa luontevampi ja +uskottavampi kuin ne monet muut selitykset, joita eri aikoina on tuotu +esiin.[9] + +Näistä esimerkeistä näkyy, miten samat alku-aatokset voivat ilmaantua +eri kansoissa ja miten kukin kansa pukee ne eri muotoon. Luonnon-ilmiöt +antavat vaan tarujen alkupiirteet; kun kertomusten loimi niinmuodoin on +valmis ja niiden oikea merkitys on unohtunut, silloin kansan +kuvausvoima siihen kutoo monenlaisia kaunistuksia, kehitellen vapaasti +henkilöin (jumalain tai sankarein) luonteita ja tapausten sivuseikkoja, +jopa keksien ihan uusiakin tapauksia. Vaan tuleepa siihen lisäksi vielä +toinenkin tärkeä aines. Kansan taruintuotto-voima ei rajoitu +yksistään luonnon-ilmiöin itsiöittämiseen, vaan ottaa myös +muodostaaksensa kansan historiallisia muistoja, jotka osittain sulavat +yhteen vanhojen luonnonmyyttien kanssa, osittain antavat aihetta uusiin +kuvaelmiin. Niinpä Iliaan perustuksena nähtävästi on muisto jostakin +suuresta taistelusta Euroopan Kreikkalaisten ja Vähä-Aasian +rantalaisten välillä. Aurinkojuttuun Sigfried'istä on Saksalaisten +kansallis-epopeassa sekaantunut paljon aineita kansainvaellusten +aikakaudelta ja nämä tarinat ovatkin sille sen varsinaisen värin +antaneet. Vihdoin meidän omaankin epopeaamme, vaikka se pääluonteeltaan +on tarun-omainen, kenties on yhtynyt joitakuita historiallisiakin +aineita. + +Kansojen lapsuuden aikoina on ihmishengellä erityinen taipumus +henkilöiksi kuvaamaan kaikkea, mikä sen huomioon koskee. Ylempänä +selitettiin, kuinka kansat tällä lailla luovat jumalansa ja haltiansa +ja näiden ympäri kietovat kirjavan taruverhon. Heidän ominaisuuksiaan, +heidän tekojaan mielikuvitus maalailee yhä heleämmillä väreillä, niitä +sommitellen vaihteleviksi satukuviksi. Samalla tavoin kohtelee se myös +historiallisia muistojansa. Kansat asettavat mielellään elonsa ja +olonsa ihannekuviksi mahtavia sankareita, joissa näkevät henkisen +voimansa ja etevyytensä toteutuvan. Nämä edustavat avaroita aloja, +pitkiä jaksoja heidän entisestä elämästään, ja väsymättömänä +mielikuvitus yhä tarkemmin kuvailee näiden sankarien luonnetta, +koristelee heidän muistoansa erityispiirteillä. Usein nuo sankarit ovat +todellisia henkilöitä, joiden suuremmat tai vähemmät ansiot +kansantarina ylentää monta vertaa merkillisemmiksi, kuin ne ovat +olleetkaan; useinpa kansan mielikuvitus myös asettaa vapaasti +keksittyjä sankarinimiä sen eri edistys-asteiden osoittajiksi. Nämä +historianperäiset tarinat pannaan enimmiten yhteyteen jumalaistarujen +kanssa, joihin ne monenmoisilla säikeillä tuhatkertaisesti kietoutuvat. + +Vaan tämä mielikuvituksen toimi ei tarkoita ainoastaan entis-aikoja. +Taruintuotto-voima on ainiaan vireillä. Historiallisellakin ajalla ovat +kansat kerkeät valaisemaan lempisankariensa elämää mielikuvituksen +loisteella tahi päinvastoin mustilla varjoilla peittämään niitä, jotka +ovat joutuneet heidän vihansa alaisiksi. Vielä tänäkin päivänä voimme +havaita samaa taipumusta niissä lukemattomissa pikkujutuissa, joita +kertoellaan sekä mainioista että maineettomista henkilöistä. Jos +luonnonvoimien ja siveellisten aatteiden itsiöittäminen paraasta päästä +ilmaantuu luonnon-omaisissa uskonnoissa eli niissä, jotka ovat +yhtaikaisia itse kansojen keralla ja omituiset kullenkin eri +kansakunnalle, niin tämä historian-omainen taruin-tuotto yhtyy +etupäässä noihin yleismaailmallisiin uskontoihin; jotka syntyvät +edistyneemmissä oloissa, kypsyneemmän hengen viljelyksen hedelminä, +sekä leviävät useampiin kansoihin, tarkoittaen yleis-inhimillistä +maailmankäsitystä. Itse uskonnonperustajaa tai hänen lähimpiä +seuraajiansa ympäröidään yhä laajenevalla taru- ja ihmekehällä ja +näille lisäyksille annetaan aikaa myöten yhä enemmän arvoa uskonnon +itse oppirakennuksessakin. Kaikki uskonnot synnyttävät ympärillensä +jonkunlaisen tarukehän -- eipä Muhammedinkaan perin deistinen oppi, +joka muutoin ei suo kuvausvoimalle paljon valtaa, ole voinut tätä +kohtaloa kokonaan välttää --; sillä uskonnolla ylipäänsä näyttää siihen +olevan luontainen taipumus, kenties siitä syystä, että paljas tunne, +joka on uskonnon alkujuuri, välttämättömästi tarvitsee mielikuvituksen +apua, joka voipi antaa sen hämärille liikunnoille määrätyn muodon ja +suunnan. -- Mutta samallaista taruin-tuottoa havaitaan myös +ulkopuolella uskonnon alaa. Historiantutkijan on usein vaikea eroittaa +tosi-asiat niistä lisä-aineista, joilla kansan mielikuvitus on ne +höystyttänyt. Tunnettu on esim., kuinka paljon sadun-omaista ainetta +Saksan kansa on koonnut Kaarlo Suuren ympärille ja kuinka +Schweiziläisten muinaistarina on runsailla kuvaelmillaan verhonnut +heidän isänmaansa vapautuksen. Samallaisia esimerkkejä sopii mainita +meidän omasta historiastamme. Tunnetussa Kantelettaren runossa +lauletaan, miten Venäjän hallitsija, "Iivana iso isäntä", valloitti ja +hävitti Viipurin linnan ja ruotsalainen päällikkö, Matti Laurinpoika, +pelasti itsensä pakenemalla. Vaan Viipurin linnaa, kuten tiedetään, ei +ole koskaan hävitetty: tässä kohden kansan mielikuvitus ei ole +lisäyksillänsä koristanut todellisia tapauksia, vaan on suorastaan +luonut uusia. + +Näin kansojen tarut ja tarinat[10] paraasta päästä vuotavat kahdesta +lähteestä: luonnon-ilmiöin jumaloitsemisesta ja historiallisista +muistoista. Toiselta puolen luonnonvoimia kuvataan ihmisenkaltaisiksi +olennoiksi, personallisiksi jumaliksi, jotka itsekukin saavat erityisen +luonteensa ja toimensa ja niinmuodoin tulevat siveellisten aatteiden +kannattajiksi sekä vihdoin myös saattavat alentua puolijumalien tai +tavallisten ihmisten vertaisiksi. Vaan toiselta puolen taruin ja +tarinain alkuperä on siinä, että muutamia kansan mielisankareita, joko +todenperäisiä tai kuvausvoiman tuottamia, asetetaan sen entisyyttä +edustamaan ja heidän ympärillensä kiertyy sen historialliset muistot +tahi että mielikuvitus kietoo tarukiehkuroitansa historiallisen ajan +henkilöin ja tapausten ympäri. Sivumennen mainittakoon vielä, että +taru-aineet muullakin tavalla voivat lisääntyä, niin esim. eduskuvien +eli symbolien kautta, kun taki tahallaan pannaan joku esine +merkitsemään jotain henkistä aatetta, jota muutoin on vaikea sanoin tai +kuvin selittää, ja tämän esineen alkuperäinen merkitys viimein unohtuu. +Eduskuvia tavataan paljon esim. Muinais-Egyptiläisten mytologiassa, +jonka haukan- ja koiranpäiset jumalat enimmiten ovat saaneet muotonsa +tällaisen symbolioimisen johdosta. Taruin-tuottoa on myös abstraktisten +käsitteiden kuvaaminen personallisiksi olennoiksi; tämä tapahtuu vasta +sivistyksen myöhempinä kehitysjaksoina, kun ajatus jo rupeaa saamaan +voiton kuvausvoimasta. Sellaisen aikakauden tuotteita ovat +Kreikkalaisten Nike, Roomalaisten Victoria, niin myös Psyche, +Plutos y.m. + + + + +KOLMAS LUKU. + +Kansanrunous ja taiderunous. + + +Näissä kaikissa, joista edellisessä on puhuttu, kielessä, tarustossa, +historiallisissa tarinoissa, osoittuu fantasian luomisvoima; mutta ne +eivät ole vielä puhtaita kuvausvoiman tuotteita. Kieli synnyttää ne +aistillisesti tajuttavat äänet, joiden avulla ihminen voipi toiselle +ihmiselle ilmoittaa mielteitänsä, ajatuksiansa, ja on siis kaiken +henkisen edistymisen välttämätön ehto; mutta se saattaa yhtä hyvin +palvella jokapäiväisen ja käytöllisen elämän tarpeita tai pelkän +ymmärryksen tarkoituksia, kuin ihanteita toteuttavaa kuvausvoimaa. +Taruissa ja tarinoissa taas on mielikuvituksen valta suurempi kuin +varsinaisen kuvausvoiman. Aate niissä vaan himmeänä vilahtelee, niiden +kauneus on vaan satunnainen; esiin-tuotavat mielteet eivät ole vielä +ihanteiksi kirkastuneet. Se tapahtuu vasta, kun runous-into kansassa +heräjää. Sisällinen, vaistomainen muodostushalu viepi sitä +säännöllisesti järjestetyillä sanoilla ja laulun avulla esittelemään +jumalaistarujaan ja muistotarinoitansa tai niitä tunteita, jotka eri +tiloissa sen povessa liikkuvat. Nuo tarut ja muistot säilyvät runoina +kansan mielessä; uhrattaissa, voittojuhlina, häissä ja hautajaisissa +kaikuu kutakin tilaisuutta varten sepitettyjä lauluja; toisissa +ylistetään jumalien ja sankarien tekoja. + +Saadaksemme selvää kuvaa runouden alkutilasta,[11] täytyy meidän sitä +etsiä niistä harvoista runouden näytteistä, jotka ovat säilyneet +vanhimmalta muinais-ajalta, tahi nykyajan villien ja puolivillien +kansain keskeltä. Se runouden muoto näkyy olevan vanhin, jossa eri +lajit eivät vielä ole erinneet toisistaan; se kertoilee tapauksia +epiikan tavalla, esittelee tunteita lyriikan lailla ja on yhdistetty +näytelmällisen toimittelun kanssa. Jumalain kunniaksi laulettiin +hymnejä, joissa kuvailtiin heidän tekojansa, ja niiden sisällystä +osoiteltiin määrätyillä liikenteillä. Samoin useat luonnonkansat nytkin +vielä viettävät juhlansa yhteislaululla ja tanssilla. Tätä laatua ovat +myös vanhimmat Vedan hymnit ja Arabialaisten Hamasa-laulut, joissa +molemmissa runouden päälajit yhtyvät, vaikka ne sisällykseltään ovat +aivan erinkaltaisia. Tavataanpa tästä runouden alkumuodosta vielä +jälkiä Kalevalan häärunoissa sekä Kantelettaren vuorolauluissa +koskimiehen ja kaason välillä, niinkuin myös monen muunkin kansan +häämenoissa.[12] -- Useimmiten on vanhin runous varsin likeisessä +yhteydessä uskonnon keralla ja semmoisissa kansoissa, joissa vahva +pappisvalta pääsee sivistys-oloja hallitsemaan, voi liitto niiden +välillä kahlehtia runouden vapaata vaurastumista, jotta tämä pysyy vain +hartauden kannattajana tai uskonnollisten käsitysten tulkitsijana. +Sillä huomattava on, että tällaiset kansat ylimalkain eivät ole +tuottaneet kansanrunoutta. Ne osat Indialaisten molemmista epopeoista, +jotka ovat todellista luonnonrunoutta, syntyivät arvattavasti noissa +alkuperäisissä, vapaissa oloissa, jolloin ei tiedetty mitään kasteista +ja ankarasta bramaani-vallasta. Mutta Hebrealaisten kesken vanhimmat +runouden aiheet saivat kokonaan uskonopillisen tai historiallisen +muodon; egyptiläisestä kansanrunoudesta taas ei ole mitään tietoa ja +Kelteillä oli laulutaito oppineen runoilija-säädyn huostassa. Mutta +missä kuvausvoima kaavojen estämättä pääsee tarustoa muodostelemaan, +siellä puhkee kansanrunouden ihana kukka. Se kohtelee jumalaistaruja +ja muinaistarinoita samalla järkiperäisellä vapaudella kuin +luonnonkauneuttakin, käyttäen niitä aineena ihannekuviansa luodessaan. +Silloin on runous oma tarkoituksensa; ilo olevaisuudesta ja siitä +monivärisestä maailmasta, joka aukeaa luonnonlapsen hämmästyneiden +silmien eteen, on sen elähyttäjä, tämän maailman kuvaileminen ja +kirkastaminen sen päätehtävä. Samassa sen ulkomuotokin pyrkii +kauneuteen, säännöllisyyteen. + +Muinaisrunoutta mainittiin ylempänä _kansanrunouden_ nimellä: +sillä se on koko kansan tuottama, eikä, niinkuin myöhemmin syntyvä +_taiderunous_, yksityisen runoilijan tekemä. Tämä jälkimäinen +nimitys ei saa meitä vietellä siihen harhaluuloon, ettei kansanrunous +muka ole taidetta; sillä taidettahan se on, koska se toteuttaa +ihannetta aistin-omaisessa muodossa. Vaan taiderunous on saanut nimensä +siitä, että ihanteen toteuttaminen siinä on itsetajuista, täydellä +tarkoituksella tapahtuvaa; kansanrunous sitä vastoin versoo itsestään, +kuin kesämaiden aarniometsäin rehevä kasvullisuus. + +Vanhimpina aikoina, kun sivistys vasta on ruvennut oraalle nousemaan +eikä ole vielä niin laveaksi ja monipuoliseksi varttunut, että vaatisi +muutamia yksityisiä korkeimman hengenviljelyksen kannattajiksi, noina +vanhimpina aikoina ovat kaikki tunteet ja käsitykset yhteiset koko +kansakunnalle; sillä vasta karttuvan sivistyksen vaikutuksesta kehkiää +yksityisten erikoisuus. Samalla lailla kuin kieli ja myytilliset tarut +syntyy silloin kansan keskuudessa runous yhteisen mielen ilmoittajaksi. +Yksityinen tosin on laulun keksijä, vaan siinä elää kuitenkin se henki, +joka kaikissa liikkuu, ja jokainen muodostelee sitä omalla tavallansa, +melkein niinkuin kukin kansalainen vapaasti käyttää yhteistä kieltä. +Runoelmat ovat niinmuodoin kaikkien yhteistä omaisuutta: ne ovat +kansassa asuvien tunteiden elävä ilmaus, taipuen eri lailla kunakin +hetkenä ja kunkin laulajan suussa. Sentähden niitä onkin lukemattomia +toisintoja eivätkä ne jäykisty vakinaiseen muotoon, ennenkuin keräilijä +ne paperille kirjoittaa. Sillä kansanrunous on elävä virta, joka yhä +vaihtelee ja kuitenkin aina on sama, ja jonka vierevät aallot, milloin +hajoten, milloin yhteen turvaten, yhdistyvät suureksi kokonaisuudeksi. + +Runouden vaurastuessa sen eri lajit tarkasti rajoittuvat ja saavat +määrätyn muotonsa. Ensiksi vakauntuu kertomarunous, sitten lyriikka eli +laulurunous: niiden ohessa kansa kokoaa käytöllisen viisautensa aarteet +sananlaskuihin, harjoittaa arvoituksissa älynsä sukkeluutta ja koettaa +loitsuluvuilla hallita ulkonaista luontoa. Näytelmärunous sitä vastoin +vaatii niin suurta yksityishenkilön itsenäisyyttä, ettei se näissä +oloissa voi päästä mihinkään varsinaiseen alkuun. Merkillisimmät +kansanrunouden tuotteet ovat kertomarunot. Se juuri, josta ne kasvavat, +on tuo jokaisessa kansassa tavattava halu lauluissa ylistää niitä +sankareita, jotka, niinkuin jo on mainittu, edustavat sen henkistä +voimaa. Juuri kansanrunoudessa nämä kohoavat koko sen olemisen +ihannekuviksi, joissa kansa näkee oman sisimmäisen luonteensa ja +entisen elämänsä jalostettuna, kirkastuneena. Sellaisia ovat +Suomalaisten muinaisrunoudessa Väinämöinen ja muut Kalevalan +pää-uroot, Kreikkalaisilla Achilleys ja Odysseys, muita mainitsematta, +Muinais-Saksalaisilla Sigfried y.m., Espanjalaisilla Cid j.n.e. Nämä +sankarit esitetään teoissaan ja toimissaan, jolloin heidän kuvainsa +piirteet yhä tarkemmiksi vakaantuvat. -- Saksalainen tutkija H. +Steinthal,[13] joka viime aikoina suuressa määrässä on selvittänyt +kansanrunouden oikeata luonnetta, otaksuu kolme eri edistyskantaa sitä +myöten, kuinka lujaa yhteyttä kansan kuvausvoima saa aikaan eri +runoelmain välillä. Ensimmäisellä asteella tavataan vaan yksityisiä, +toisistaan ihan erillään olevia kertomarunoja. Tätä laatua ovat esim. +Serbialaisten sankarirunot sekä johonkin määrin Pohjois-Grermanien +Edda-laulut, jotka Steinthal'in mielestä kuitenkin jo ovat +kohoamaisillaan seuraavaan luokkaan. Toisella edistyskannalla kokoilee +kansan kuvausvoima useampia runoja yhden päähenkilön tai tapauksen +ympäri, vaikk'ei se vielä järjestä niitä yhden aatteen hallittavaksi. +Näin syntyy erinäisiä runostoja eli runoryhmiä, joiden keskuksena +tavallisesti on joku kansan mielisankari. Esimerkkinä tästä runouden +lajista ovat Espanjalaisten romansit Cid Campeador'ista. Mutta nämä +runostot eivät vielä muodosta täydellisiä kansallis-epopeoita. +Semmoisia ovat aikaan saaneet vaan muutamat harvat kansat, joissa ei +ainoastaan ole runoushenkeä, vaan myös voimallinen, tasainen +ja kestävä runous-into. Nämä luovat sellaisia kertomarunoja, joiden eri +osat ovat välttämättömässä aatteellisessa yhteydessä keskenään. +Steinthal ei myönnä maailmassa löytyvän enemmän kuin neljä varsinaista +kansan-epopeaa: Kreikkalaisten, Suomalaisten, Saksalaisten ja +Ranskalaisten. Samoin kuin kielitieteessä on puhuttu erittäväisistä +("isolirende"), yhdistäväisistä ("agglutinative") ja organillisista +kielistä, niin hän on antanut näille kertomarunouden eri lajeille +nimitykset: erittäväinen, yhdistäväinen ja organillinen epiikka. -- +Hajanaisten laulujen yhdistymisestä ei voi syntyä varsinaista +sankarirunoelmaa; se on yhtä mahdotonta, arvelee Steinthal, kuin että +useat yhteenliitetyt heinäkorret voisivat muodostaa lihaksen. +Organillinen epiikka on siis alusta aikain ihan toista laatua kuin +erittäväinen ja yhdistävä kertomarunous. + +Kansanrunoudessa, niinkuin kaikessa taiteellisessa tuotannossa, on joku +aate kuvailun pohjana. Jos katsomme, missä tuo runoa kannattava aate +ilmaantuu näissä kertomarunouden eri lajeissa, niin näemme eroituksen +Steinthal'in "yhdistäväisen" ja "organillisen" epiikan välillä +oikeastaan olevan siinä, että aate ja aatteen antama yhteys edellisessä +on etsittävä runoryhmän kussakin eri kappaleessa ja ainoastaan yhteinen +aine silloin ulkonaisesti liittää eri runot toisiinsa, vaan että se +organillisessa kertomarunoudessa elähyttävänä voimana virtaa koko +epopean läpi, ollen sen henkenä ja perustuksena. Edempänä osoitetaan, +miten kansan-epopea pyrkii antamaan suurta maailmankuvaa, semmoisena +kuin se koko kansan mielessä heijastelee. Ett'ei yhdistäväinen epiikka +kykene luomaan tällaista avaraa maailmankuvaa, on tärkeä eroitus +sen ja organillisen kertomarunouden välillä. Jälkimäinen on kuin +fresko-maalaus, jossa ääretön joukko yksityiskuvia on järjestetty eri +ryhmiin yhteisen keskuksen ympäri, edellinen kuin pitkä sarja yhteen +kuuluvia kabinettikuvia, joita ei voi yhdellä silmäyksellä tarkastaa. +-- Vaan organillisen kertomarunouden alku lienee kuitenkin selitettävä +yksityisrunosta, joka vähittäin laajenee ja kasvaa suureksi +kansan-elämän kuvaksi. Mutta sen menestys riippuu kunkin eri kansan +runollisesta luonteesta: sillä se voi varttua ainoastaan sellaisten +kansakuntain kesken, joilla on erityinen taipumus eepillisyyteen sekä +runsastuotteinen ja lannistumaton kuvausvoima. Muutamissa on kyllä +runollista tuotantokykyä: mutta niiden mieli on kokonaan lyyrillinen, +jotta puhdas eepillinen kuvaileminen on niille mahdoton. Niin esim. +Pohjois-Germanit eivät ole koskaan saaneet mitään epopeaa aikaan ja +muutoinkin heidän kertomarunoissaan huomataan enemmän lyyrillinen kuin +eepillinen henki; vaan heidän heimolaisensa, Etelä-Germanit (sekä +Yli- että Ala-Saksalaiset) ovat luoneet kaksi etevää kansan-epopeaa. +Toisinaan ne kertomarunouden aiheet, jotka jossakin kansassa löytyvät, +eivät pääse epopeaksi heristymään. Serbialaisten objektiivinen +esitystapa todistaa suurta eepillistä kuvausvoimaa; vaan syystä +tai toisesta heidän sankarirunonsa eivät ole kehittyneet +kansallis-epopeaksi. + +Mutta mistä tulee tuo kokonaisuus, tuo yhdistäväinen aate, jonka +hallittavaksi tällaisen suuren runoelman monenkaltaiset aineet +järjestyvät, kun ei se semmoisenaan synny minkään yksityisen runoniekan +aivoissa? Sopisi viitata tuohon kansanhengen salaiseen, yksityisille +usein kyllä tietymättömään työhön, jonka aikaan-saamia ovat esim. +kieli, tarusto, valtio ja jonka kaikissa tuotteissa ilmaantuu syvä +järjellisyys. Tätä tietymätöntä, salaperäistä voimaa ei käy +kieltäminen. Mutta nykyaika ei varmaankaan tyydy tähän muka +"mystilliseen" selitystapaan, ja toinen, tosiasioita tarkastavalle +ymmärrykselle otollisempi, onkin tarjona. Kansat, niinkuin ylempänä +sanottiin, näkevät mielellään henkisen olemuksensa ja entisyytensä +kuvattuna muutamissa sankareissa, ja näitä ne ylistävät lauluissansa, +kertoellen heidän mainioita tekojaan. Tällaisten ihannekuvien luominen +on jo itsestään runouden tuottamista. Sankarien toimet ilmaisevat +heidän luonteensa; heidän kuvaansa yhä täydennetään uusien mainetöiden +lisäämisellä. Runoelma laajenee laajenemistaan; sen keskuksena pysyy +tuo sankarikuva, joka on kansanhengen edustaja. Näin epopeassa jo +alusta pitäin asuu runollinen aate, joka on eriämättömässä yhteydessä +päähenkilön sisimmäisen luonteen kanssa. + +Kreikan kansan sankari-ihanne jakaantui kahtia: Achilleys, tuo uljas, +rajuluontoinen, vaan samassa ylevämielinen nuorukainen, joka +mieluisemmin valitsee aikaisen kuoleman, kuin maineettoman +pitkä-ikäisyyden, urhoudessa ja kauneudessa verraton, luja +ystävyydessä, kunniastansa arka: ja hänen vastakohtansa "kova-onninen, +oiva Odysseys", viisas, maltillinen, neuvokas uros, joka miehuullisesti +kestää kaikki vastukset sekä viisaudellaan ja älyllänsä selviää +vaikeimmastakin pulmasta. Nämä molemmat osoittavat kahta eri puolta +kreikkalaisessa kansallisluonteessa: edellinen on samaa peri-ainetta +kuin Leonidas ja Aleksanteri Suuri; jälkimäistä laatua ovat +Themistokles, Perikles, Demosthenes. -- Achilleyn ja Odysseyn +luonteista heidän elämänsä vaiheet ja epopeain tapaukset valuvat aivan +luonnollisesti: Achilleys, ylipäällikön väkivaltaisuudesta loukattuna, +vetäytyy pois taistelusta ja nyt voitto kallistuu Troialaisten +puolelle; vaan, kun hänen armahin ystävänsä kaatuu tappotanterelle, +silloin ei mikään enää voi pidättää häntä Patroklon kuolemaa Hektorille +kostamasta, ja tämä saa surmansa hänen kädestään. Nyt tietää hän +omankin loppunsa pian lähestyvän. Kun Achilleys käsitetään kaiken +sankaruuden ylimmäksi perikuvaksi, syntyy ikäänkuin itsestään se +ajatus, että hänen toimettomuutensa tuottaa tappiota Achaialaisille ja +että hän taisteluun palattuansa kaataa jaloimman vastustajansa, +vihollisten vahvimman turvan; mutta toiselta puolen Hektorkin tietysti +on ajateltava mitä aimollisimmaksi sankariksi, milt'ei Achilleyn +vertaiseksi, jotta tämän kunnia ilmaantuisi loistavampana. Niin on myös +Odysseyn laita. Mikä on luonnollisempi, kuin että tämä kestävä ja +kekseliäs sankari harhailee ympäri maailmaa, kaikkia kokien ja +vastuksia tieltänsä poistaen, sekä viimein voittaa takaisin +valtakuntansa ja uskollisen puolisonsa? Sillä hänen sukkela älynsä ja +järkähtämätön lujuutensa voivat näissä seikkailuksissa paraiten tulla +näkyviin. Odysseian aate, että aimo mies horjumattomalla vakavuudella +sekä jumalain avulla saapi kaikki esteet viraltansa raivatuksi ja +vihdoin saavuttaa rauhallisen onnen, soveltuu niin luonnollisesti +päähenkilön luonteesen, että olisi ihme, jolleivät Odysseyn sankarikuva +ja kertomus hänen retkistään yht'aikaa olisi syntyneet kansan mielessä. + +Suomalaisten ihanne ja pääsankari on "vaka, vanha Väinämöinen, laulaja +iän-ikuinen". Olkoonpa niinkin, että Suomen runotar sillä ironiian +taipumuksella, jota hänessä usein kyllä tavataan, kohtelee +vanhusta hienolla, hyvänsävyisellä sala-ivalla, kertoellen hänen +onnistumattomista lemmenseikoistaan ja muista vastoinkäymisistään, niin +ei tämä sentään vähimmässäkään määrässä alenna hänen arvoansa; hän se +aina pysyy paraimpana miehenä, missä todellakin kuntoa tarvitaan, +silloinkin, kun kysytään urhollisuutta ja ruumiillista voimaa. Tuossa +suuressa meritaistelussa Louhea vastaan ja ison hauin tappamisessa +taikka miekan-mittelössä Pohjolan urosten kanssa, jolloin hän "listi +kuin naurihin napoja päitä Pohjan poikasien", noissa kaikissa ilmaantuu +Väinämöisen etevyys yhtä selvästi kuin hänen ihmeellisessä +laulutaidossansa tai syvissä syntysanoissaan. Vaan kuitenkin ovat +viisaus ja laulanto hänen luonteensa ydin. Väinämöinen edustaa tuota +lumoavaa, kaikki-vallitsevaa laulumahtia, jolla oli niin tärkeä sija +meidän esivanhempaimme maailmankatsomuksessa. Loitsutaito ja siihen +yhdistetty runous on kaiken onnen lähde, ja Väinämöinen onkin kansansa +hyväntekijä, jonka ansioksi luetaan kaikki viljelyn ja sivistyksen +edut, mitkä Kalevalan kansa on saavuttanut. Sentähden hänen toimensa +alkaa jo maailman ensi ajoista. Hänenpä kehoituksestaan Sampsa +Pellervoinen kylvää puita ja muita kasveja vielä autioon maahan, ja +kaskenpoltto, kansallinen maanviljelys-tapamme, on Väinämöisen +alkuun-panema. Hän se lahjoittaa kanteleen ja laulun ihanan taiteen +Suomelle iki-iloksi. Vaan hänen mainioin tekonsa on Sammon, ikuisen +onnentuojan, hankkiminen Suomen kansalle ja tämän työn tarpeellinen +täyte on niiden pahojen poistaminen, joita Louhen kostonhimo nostaa +Kalevalaa vastaan. Näin Väinämöisen luonteesta kehittyy suomalaisen +kansallis-epopean keskus, jona pitäisin kertomuksen Väinämöisen +toimista Kalevalan kansan hyväksi. + +Mitä olen tahtonut osoittaa, on tämä: Se kuva, minkä kukin kansa luopi +itselleen pääsankareistaan, sisältää jo aiheen eepilliseen +kertomukseen; siihen on epopean pää-aate ikäänkuin siemenenä suljettu. +Sillä tämän kuvan pääpiirteet ovat sankarin teot ja elämänvaiheet, +jotka kansan kuvausvoima, jos sillä on eepillinen periluonne, liittää +yhtenäiseksi kertoelmaksi. + +Mutta kansan-epopeoissa on toinenkin seikka huomattava. Sillä +aatteella, joka runoelmaa hallitsee, on ikäänkuin vetovoima, joka +pyytää siihen yhdistää kaikki, mitä kansa tietää ja tuntee. Tahdotaanpa +ensiksi pääsankarin ohessa ylistää muitakin mielisankareita ja näiden +työt ja toimet sovitetaan yhteen hänen tekojensa kanssa. Luonteensa eri +vivahduksia esittelee kansa mielellään eri henkilöissä; ylempänä jo +mainittiin, miten Kreikkalaisten kuvausvoima on luonut kaksi +sankari-ihannetta, joista kaksi epopeaa ovat saaneet alkunsa. Samoin +Suomalaisessa kertomarunoudessa Ilmarinen ja Lemminkäinen astuvat +näkyviin Väinämöisen rinnalle. Usein nämä tämmöiset uroot ovat jonkun +erityisen heimon mielisankareita; jokainen suurempi kansan osasto +toivoo tietysti omankin kunniansa kaikuvan yhteisissä lauluissa. +Tällä tavoin Kreikkalaisten molemmat kansallis-epopeat varmaankin +ovat sulauttaneet itseensä paljon noita n.s. _aristeiai_ ja +_nostoi_, ylistysrunoja oivallisten sankarien urostöistä ja +kertomuksia heidän seikkailuksistaan. Tätä laatua ovat ainakin useat +Iliaan tappelukuvauksista, esim. viides rhapsodia, jonka aineena +on Diomedeen urhollisuus. -- Näin keräytyy monelta taholta +kertomarunollista ainetta; eri lähteistä yhtyy ikäänkuin lisäjokia +epopean valtaväylään, joka niistä paisuu yhä komeammaksi, +suuremmanlaatuiseksi. Ainoastaan tällä tavoin voipi syntyä se ääretön +ihmisluonteiden ja tapausten moninaisuus, joka on kansan-epopean +tunnusmerkkejä. Kaikki nämä tarinat mukauntuvat epopean pää-aatteesen +ja niistä kasvaa yhteinen suuri toiminta, niinkuin Ilion sota tai +taistelu Kalevalan ja Pohjolan välillä. Alkuperäinen Achilleis muuttuu +Iliaaksi, kertomus Väinämöisen hyvistä töistä kuvaukseksi Kalevalan +olosta ja kasvannosta maailman alusta Väinämöisen lähtöön asti, jossa +kertomuksessa mainittu taistelu on päätapahtumana. + +Vaan vielä avarammalle ulottuu eepillisen aatteen vetovoima. +Kansan-epopea pyrkii täydellisesti kuvaamaan kansan koko elämää ja +ajatustapaa, eli toisin sanoen: kansa pyytää epopeassaan esittää koko +maailmaa semmoisena, kuin tämä sen mielessä kuvautuu. Senvuoksi +vedetään sen piiriin monellaisia jumalaistaruja ja uskonnollisia +mietteitä, kuvauksia jokapäiväisestä elämästä, kertomuksia maista ja +kansoista, muistelmia vanhimmilta ajoilta y.m. semmoista, ja epopea +laajenee suuremmoiseksi maailmankuvaksi. + +Mutta kuinka on mahdollista, että se kokonaisuus, joka tällä tavoin on +kasvanut, aina pysyy runonlaulajan tai rhapsoodin mielessä? Koska +kansanrunous, niinkuin jo sanottiin, on elävä virta, joka vaihtelee +kunakin hetkenä, eikö laulaja helposti, pää-aatteesta tietämättä, voi +saattaa kertomusta väärälle uralle? Se toisintojen paljous, jota +tavataan kaikessa kansan-epiikassa, todistaa kyllä, kuinka monella +monituisella tavalla sama aine voi muodostua. Sivuseikoissa saattaakin +usein havaita jotain ristiriitaisuutta, joka runojen syntymätavasta saa +riittävän selityksen; mutta runoelman eri osat kuitenkin soveltuvat +toisiinsa yhteisen aatteen hallittavaksi. Tässä kohden on muistettava, +että nuo tarut ja tarinat, jotka ovat epopean perustuksena, ovat +kansassa yleisesti tunnetut ja suositut, niin kauan kuin runous sen +keskuudessa voimallisesti versoo; etenkin runonlaulajat itse, jolleivät +osaakkaan niitä kaikkia esitellä, tietävät ainakin niiden +pääsisällyksen. Myöhempinä aikoina, kun kansan-epiikka on +riutumaisillaan, varsinkin uusissa uskonnollisissa oloissa, saattaa +kyllä tapahtua, että muinaisen tarumaailman kokonaisuus käy laulajille +epäselväksi, jopa siihenkin määrään, että tarut sovitetaan muihin +henkilöihin, vieläpä viimein itse laulajaankin; mutta sillä +edistyskannalla, joka ensin tuottaa kansanrunouden, ovat nuo vanhat +mytologiset käsitykset niin juurtuneet kansan mieleen, että tekevät +tärkeimmän osan jokaisen yksityisen tietovaroista ja sivistyksestä. +Olletikkin niin väkirikkaassa ja vilkasliikkeisessä maassa, kuin +Vähä-Aasian rannikot, kreikkalaisen epiikan kehto, jossa kaikki +Helleenien pääheimot sattuivat yhteen ja laulujen esittelijät alinomaa +joutuivat eriheimoisten kansalaistensa pariin, nämä epäilemättä +tunsivat tarkoin kansansa kertomarunouden koko aartehiston ja tätä +tietoa rhapsoodit vielä enensivät kulkiessaan paikasta toiseen. Tästä +saattanee osittain selittää kreikkalaisten epopeain suurempaa +taiteellista yhteyttä muiden kansan-eeposten suhteen: toinen syy on +varmaan Kreikkalaisten syntyperäinen taiteilija-luonne ja kolmas se +verrattain korkea sivistys, mihinkä Kreikan kansa jo aikaisin oli +ennättänyt. Tavallisesti arvellaan Iliaan saaneen alkunsa noin v. 1000 +e.Kr., Odysseian noin v. 900; muutamat tutkijat arvelevat niitä vielä +nuoremmiksi. Vaan -- Hesiodoa ja Kyklikoita lukuun ottamatta, joiden +teoksia tavallansa sopii pitää kansanrunouden jatkona, -- jo pari +vuosisataa sen jälkeen indiviidin itsenäisyys on niin kypsynyt, jotta +ilmaantuu ihan omantakeisia runoilijoita ja soittoniekkoja, ja +valtiollinenkin elämä on silloin niin edistynyt, että jo yhdeksännestä +vuosisadasta aikain on ruvettu tasavaltaa perustamaan kuninkuuden +raunioille. Arvattava on siis, että kreikkalaisten epopeain laulajat ja +järjestäjät osasivat jotenkin itsenäisellä huomiolla tarkastaa +muinaistarujen sisällystä ja eri kappaleiden yhteen-sovittamisessa +menetellä enemmän omatajuisesti, kuin mikä kansanrunoudessa muutoin on +tavallista. + +Puhuessani kansan-epopeoista olen Homeron runojen suhteen yhtynyt +Steinthal'in mielipiteesen, että ne ovat puhdasta kansanrunoutta, samaa +laatua kuin Kalevalakin. Ei sovi kuitenkaan jättää mainitsematta, +ett'ei "Homeron kysymystä" vielä ole ratkaistu ja että tässä asiassa on +tuotu esiin monta eri arvelua. Näiden kertoileminen ja tarkasteleminen +saattaisi minut kuitenkin aineestani liian kauaksi poikkeamaan, tässä +kun on selitettävänä kansanrunouden yleinen luonne ja sen eroitus +taiderunoudesta eikä minkään erityisen runoteoksen synty. Mainittakoon +vaan seuraava arvelu, joka ei sekään ole todennäköisyyttä vailla. Joku +yksityinen runoilija on kenties, kansassa kehittyneen laulannon +viimeisenä muodostajana ja päättäjänä, yhdeksi runoelmaksi järjestänyt +tuon monivärisen paljouden, likemmin toisiinsa liittänyt sen eri +osat sekä yksityiskohtien tarkemmalla yhteen-sovittamisella ja +somentamisella antanut sille taiteellisen muodon. Mutta enimmiten tulee +kuitenkin ajatella noiden vanhojen epopeain saaneen alkunsa siten, että +kansanhenki itse vaistomaisella tuotantovoimallaan muinaislauluista +kasvattaa sankarirunoelman. + +Missä kehittyminen on säännöllinen eivätkä ulkonaiset seikat katkaise +luonnollista edistystä, siellä seuraa kansanepiikan kukoistuksen +jälkeen taiderunouden nousu; sillä yleisen sivistyksen kohoutuessa on +yksityisenkin henki saanut runsaamman sisällyksen, omituisen +katsantotavan, joka eriää muiden ajatustavasta. Tämä tekee +yhteisrunoilun mahdottomaksi ja kehoittaa yksityistä omavaraiseen +tuotantoon. Suuret kansan-epopeat syntyvät juuri näiden aikakausien +rajalla; ne ovat kansanrunouden ylin aste, joka vaatii suurinta +henkistä voimaa, -- semmoista voimaa, joka vapauttaa erikoisuuden ja +viepi taiderunouteen. Monellaiset olot saattavat muutoin olla syynä +siihen, että, samalla kuin joku osa kansasta kohoaa tälle korkeammalle +kannalle, enimmistö pysyy alkuperäisemmässä tilassa, jolloin +kansanrunous voipi rahvaassa tuoreena rehoittaa, vieläpä ottaa uusia +vesojakin, sillä välin kuin ylhäisemmät viljelevät sille vierasta +taiderunoutta, jopa usein muukalaisen sivistyksen pohjalla. Tietty on, +ett'ei kansanrunous tällaisissa oloissa kuitenkaan ole täydessä +voimassaan: mitä ennestään elää rahvaan mielessä, säilyy muistossa +polvesta polveen, vaan laimentuu ja unohtuu vähittäin; harvoin syntyy +uusia runomuodostuksia, tuotanto heikkonee heikkonemistaan. Paraiten +menestyy näissä oloissa lyyrillinen runous; ovatpa tämmöiset ajat +toisinaan kansanlyriikan varsinaiset syntymähetket. + +Sopivimman esimerkin ylempänä kuvatusta kansanrunoden tilasta tarjoo +meidän oma maamme. Paitsi alkuperäistä muinaisrunoutta, jonka +jäännöksiä vielä tavataan Karjalan saloilla, ja sitä uudempaa +kansanrunouden muotoa, minkä tuotteet ovat julkaistuina Kantelettaren +alkulauseessa, on meillä vieläkin vireillä uuden-aikainen +talonpoikaisrunous, joka tavallansa on vanhan kansanrunouden jatkona, +vaan luonteeltaan on tämän ja taiderunouden keskivälillä. Käyttäin +osittain vanhoja, osittain uusia runomuotoja, eriää se etenkin +siinä muinais-ajan runoudesta, että se on yksityisten tekemä eikä +yhteisen kansanhengen tuottama, että runoelma siis esittelee vaan +tekijänsä ajatuksia ja tunteita ja käsitetään näiden ilmoittajana. +Muinaisrunouden kanssa yhteistä on sen luonnon-omainen, alkuperäinen +henki, vaikka tuon vanhan mytologisen maailman elävä raittius ja syvä +runollisuus jo on iäksi päiväksi kadonnut. Muutamissa uudemmissa +runoissa, esim. Olli Kymäläisen ihanassa kiitosvirressä hyvästä +vuodentulosta, huokuu kyllä ihana lyyrillinen kauneus, joka vetää +vertoja Kantelettaren suloisimmille lauluille; mutta enimmissä on +jonkunlainen käytöllinen äly ja elämänviisaus saanut voiton +runollisesta innosta; ahtaat paikkakunnalliset olot ovat asettuneet +laajan eepillisen katsanto-alan sijaan. Mutta yksi uusi aine on tullut +lisää, joka usein esiintyy suurellakin voimalla. Tämä aine on satiiri. +Mitä terävintä pilkkaa käytetään toisinaan mestarillisella tavalla, +niinkuin esim. Puhakan "Tuhman Jussin juttureissussa" tai Korhosen +ivarunossa nimismies Kokista. + +Vaan palatkaamme taiderunouteen. Ylempänä nähtiin sen saavan alkunsa +erikoishenkilön karttuneesta itsenäisyydestä. Se maailmankatsomus, joka +kansan-epopean aikakautena hajoamattomana kokonaisuutena asui +jokaisessa kansalaisessa, saapi nyt erilaisen värityksen kunkin +yksityishenkilön omituisen luonteen, kasvatuksen ja olojen mukaan. Näin +kansakunnan yleinen sivistys ja siitä uhkuva runous tulevat +sisällykseltään rikkaammiksi, monipuolisemmiksi; nyt kuvausvoima vetää +esiin runollisesti muodosteltavaksi kaikki subjektiivisen elämän +erityiskohdat, tunteiden hienoimmat väreet, ammentaa aineitansa +ajatuksen salaisimmista lähteistä, tieteen syvimmistä aarnioista, ottaa +kuvattaviansa kokemuksen avarimmilta aloilta. Suurempi runsaus +ilmaantuu myös runouslajien puolesta. Kertomarunouden ohessa nousee +lyriikka ihanaan kukoistukseen ja, kun ihmisten huomio on tarkistunut +niitä mielenliikutuksia havaitsemaan, jotka ovat yhteydessä tekojen +kanssa, silloin näytelmärunouskin kohottaa korkean latvansa. +Sisällyksen ja muotojen runsaus sekä ajatusten ja kuvauksen syvyys, ne +ovat taiderunouden parhaat ominaisuudet; siinä kohden on runollinen +tuotanto suuresti edistynyt. Oikeinpa siis kansan-epopean runotar +lausuu Kalevalamme loppusäkeissä: + + Vaan kuitenki, kaikitenki + Laun hiihin laulajoille, + Laun hiihin, latvan taitoin, + Oksat karsin, tien osoitin; + Siitäpä nyt tie menevi, + Ura uusi urkenevi + _Laajemmille laulajoille, + Runsahammille runoille_ + Nuorisossa nousevassa, + Kansassa kasuavassa. + +Mutta toiselta puolen ei voi taiderunous milloinkaan nousta +kansanrunouden verroille kuvailemisen luonnonomaisessa tuoreudessa ja +kertomuksen objektiivisessa todenperäisyydessä; tuota alkumaailman +keväistä tuoksua, joka sen kuvaelmista meitä kohtaan lemahtelee, ei voi +mikään itsetajuinen taiteellisuus mukailla. Mitä runous korkeammalla +edistyskannallansa on voittanut, sen se on kalliilla hinnalla +lunastanut. Vaan kansanrunous pysyy aina taiderunoudelle virkistymisen +ja nuorentumisen lähteenä, josta se tuopi uutta voimaa, kun sen oman +aikakauden henkiset varat rupeavat kulumaan. Liian vähän on todellakin +meidän maassa tästä nuoruuden lähteestä ammennettu; tuskinpa voimme +kunnialla tiliä tehdä, kuinka me runollisessa suhteessa olemme +viljelleet sitä kallista leiviskää, joka Kalevalassa ja Kantelettaressa +on meille suotu. Vaan toivokaamme, että tulevaisuus tässäkin kohden tuo +parannuksen. + + + + +NELJÄS LUKU. + +Kansojen ihanteet: Itämaan kansat.[14] + + +Kaikesta, mitä tähän asti on lausuttu, huomattanee minun pitävän +molemmat, sekä kansan- että taiderunouden, kansanhengen tuotteina. +Edellisen syntymähetki on se aika, jolloin kansakunnan yhteinen +maailmankatsomus on kypsynyt ja alkaa hedelmiä kasvaa. Sen vanhat +tarunomaiset ja historialliset muisto-aarteet ovat vakaantuneet +vankkaan ja pysyväiseen muotoon; ne ihanteet, jotka ennen epämääräisinä +häilyivät ihmisten mielessä, saavat selvät ulkopiirteet ja määrätyn +sisällyksen; uskonnolliset ajatukset ja mielipiteet ovat muodostuneet +semmoisiksi, että vastaavat ihmisten käsitystä jumaluudesta ja +tyydyttävät heidän hengelliset tarpeensa. Ylipäänsä on katsantotapa +eheä, itsessään täydellinen; se ei pyri ulkopuolelle omaa piiriänsä, +vaan on tässä piirissänsä kaikin puolin selvä. Sanalla sanoen, +kansanrunous voimistuu ja vakaantuu siellä, missä joku kansakunta +omalla tavallansa on osannut tajuta maailmaa vallitsevat aatteet ja +tämän aatteellisen käsityksensä nojalla luoda itsellensä ihanteen. Että +niin on taiderunoudenkin laita, että se ei ole muuta kuin kansanhengen +jatkettua työtä, vaikka yksityishengen välittämä, selvinnee seuraavasta +katsauksesta, jota aion luoda runouden ihanteiden historiaan. + +Itämaan kansat ensimmäisinä ehtivät siihen henkiseen kypsyyteen, joka +kykenee ihanteiden luomiseen; sillä muistettava on, että villien ja +puolivillien kansojen keskeneräiset laulu-yritykset eivät vielä ole +sellaista täysi-arvoista runoutta, jota tässä kävisi lukuun ottaminen. +Hyvinkin erilaatuiset ovat Itämaan kansat, toisiinsa verrattuina: eri +sukua, eri luontoa, eri uskontoa. Kau'impana idässä, lähellä Koittaren +kotoa, mongolinheimoiset Kiinalaiset ykstavuisine kielineen ja heidän +ikivanha, kaavoihinsa kangistunut kultuurinsa kuivanlaisella, +ykspuolisesti siveellis-käytöllisellä pohjalla; äärimmäisenä etelässä, +valtameren laitehella, Indian miettehikäs, haaveksivainen kansa, jonka +syvä viisaus-oppi ja luonnonrunsaudesta hehkuva maa muiden +muinaiskansojen mielikuvituksessa piiloutui satumaisuuden loistavan +verhon alle; likellä Indialaisia toinen arjalainen kansaryhmä, joka +anastikin vanhan Arjalais-nimen: Baktrialaiset, Medialaiset ja +Persialaiset, läheistä sukua edellisten kanssa, vaan aivan +eriluonteiset, ja näiden rinnalla nuo Turanilaisiksi arvatut +kansakunnat, joiden merkilliset nuolenpää-kirjoitukset todistavat +maailman alku-aikoina syntynyttä, korkealle kohonnutta sivistystä. +Sitten Semiläiset kansat, nekin erilaiset keskenään, vaan yhtäläiset +uskonnollisen mielenlaatunsa ja kauppahalunsa puolesta, ja niiden +joukossa vähälukuinen, vaan runsaslahjainen Israelin kansa, jolle +tärkeä tehtävä oli määrätty aatteiden historiassa. Vihdoin ulkopuolella +Aasian mantereita, vaan kuitenkin siihen luettava, Egypti, tuo ikivanha +ihmeitten maa temppeleineen pyramiideineen, sekin, niinkuin India, +muinais-ajan tieto viisauden keskuksia, ja sen umpimielinen, vakava +kansa, josta moni aatevirta on tulvannut Euroopan nykyiseen +sivistykseen. + +Vaan kaiken tämän erilaisuuden ohessa tavataan Itämaan kansoissa paljon +yhtäläisyyttäkin. Heidän sivistyksensä oli syntynyt luonnon kannalla, +vieläpä sen ensi asteella, jolloin ihminen ei ole vapautunut luonnon +vallan-alaisuudesta ja saattanut oloansa sopusointuun sen sääntöjen +kanssa, vaan luonnon orjana on sen hämärän, tajuamattoman herruuden +kahleissa. Uskonto on pääasiallisesti luonnon jumaloimista, vaikka nämä +kansat kuitenkin jo edistyvät erityisten, ihmisenkaltaisten jumalain +muodostamiseen; mutta näitä ei käsitetä itsessään vapaiksi, +personallisiksi olennoiksi, vaan pikemmin luonnonvoimain tai +abstraktisten ajatusten edustajiksi. Sentähden niissä onkin jotain +eduskuvallista, symbolista: ihminen ei vielä huomaa oman henkensä +yhteyttä jumaluuden kanssa eikä siis uskalla sulkea jumaluutta +suorastaan inhimilliseen muotoon: se on hänestä vaan outo, +salaperäinen, milt'ei kamoittava voima, jonka esittämiseksi hän turhaan +hapuilee kuvia ja muotoja näkyväisestä maailmasta. Ulkonaisista +esineistä, jotka tarjoovat jotain vertauskohtaa aatteiden kanssa, +tehdään näiden eduskuvat ja tämä symbolisuus pysyy niissäkin +jumalaiskuvissa, joissa aatteet pukeutuvat ihmishaamuun. Sentähden +niillä on monta päätä, kättä ja jalkaa, niinkuin Indian jumalilla, tai +haukan ja koiran päät, kuten Egyptin Osiriilla ja Anubiilla; näin +syntyy Efesolaisten monirintainen Diana ja kaikki nuo eriskummaiset, +osittain kauheat ja inhottavatkin jumalain muodot, joita tapaamme +Itämaan kansoilla. Senvuoksi onkin koko tätä kuvausvoiman kantaa +sanottu _eduskuvalliseksi eli symboliseksi_. + +Kun jumaluus vieraana, valtaavana voimana on ihmisen ulkopuolella eikä +ilmiöin maailmalla ole mitään oikeutta kaikki-hallitsevan, abstraktisen +alkuvoiman rinnalla, on seuraus se, että yksityis-olennon ylin onni ja +tarkoitusperä on täydellinen itsensä kieltäminen, vaipuminen tuon +alku-olennon, Brahma'n, määräämättömään tyhjyyteen. Tämä käsitystapa +kehkiää erittäin Indialaisissa ja saapi Buddhalaisten Nirvana-opissa +suurimman täydellisyytensä. Mutta toiselta puolen on sellainen +ajatustapa vielä luonnon-uskontoa; alku-olento, korkein jumaluus, ei +ole siveellisessä maailmassa, vaan luonnon-ilmiöissä, ja luonnon voima +on siis itse jumaluuden voima. Luonnon sisällistä elämää koetetaan +esitellä eduskuvallisissa toimissa ja juhlamenoissa; luonnonperäiset +himot muuttuvat nekin jonkin korkeamman vertauskuviksi, ja itsensä +kieltämisen rinnalle asettuu hekumallinen, raju, useinpa julmakin +jumalanpalvelus, joka hellittää kaikki siveyden siteet. Mylitta'n +temppelissä antaa Assyrian nainen itsensä kerran elämässä alttiiksi +vieraalle miehelle, Molok'in tuliseen kitaan Foinikian vaimo säälimättä +uhraa pienokaisensa, irstaisilla menoilla Kybelen papit viettävät +suuren jumalattarensa juhlia. Tämä on sisällinen ristiriitaisuus, joka +vie jonkunlaiseen kaksinaisuuteen, dualismiin, näiden kansojen koko +käsitystavassa. Itse Itämaiden luontokin, jossa jyrkimmät vastakohdat +sattuvat yhteen, näyttää kasvattavan tällaista kaksinaisuutta: autiot, +auringon polttamat erämaat kukoistavain, ikiviheriäin laaksojen ja +hedelmällisten viljamaiden vieressä, epäterveelliset alangot, täynnä +myrkyllisiä höyryjä, ja korkeat lumihuippuiset vuoret, joiden ympäri +tuulet raikkaasti puhaltelevat. Onko kumma, jos ihminen tuonlaisissa +maissa pitää jumalaansa milloin siunausta jakelevana, lempeänä +valtiaana, milloin armottomana, hävittäväisenä hirmuhaltiana, jos hän +väliin kurittaa itseänsä ankaralla kieltäymyksellä, väliin +hillittömästi antautuu himojensa valtaan? Hyvien jumalien rinnalle ja +vastakohdaksi asetetaan pahoja haltioita, joiden valtaa ajatellaan +melkein yhtä suureksi, yhtä pysyväiseksi, kuin pääjumalainkin: Osirista +vastaan taistelee Tyfon, Ormuzd'ia vastaan Ahriman; erittäinkin +Persialaisten valo-opissa tämä vastakkaisuus yltyy korkeimmalleen. Tämä +kaksinaisuus osoitaikse muutoinkin monella tavalla; niin esim. +itsekutakin jumalaisvoimaa edustaa kaksi olentoa, mies- ja +naispuolinen, jota käsitystapaa tavataan varsinkin semiläisissä +kansoissa. + +Yksityisen epävapaus ilmaikse kaikkialla. Uskonnon, valtion, +yhteis-elämän säännöt ovat rikkomattoman luonnonlain kaltaiset; sillä +siveys on tällä edistyskannalla paraasta päästä ulkonaisten ohjeiden +noudattamista eikä sisällinen, vireyttävä voima, joka elää ihmisen +vapaassa tahdossa. Valtiossa on täydellinen yksivalta; hallitsija +hoveineen, sotajoukkoineen on korkeimman jumaluuden kuva. +Yhteiskunnassa ovat säädyt jyrkästi toisistaan eroitetut ja jäykistyvät +monialla umpinaisiksi kasteiksi, joissa poika perii isänsä ammatin. +Uskonnon asiat joutuvat niin-ikään umpeen suljetun pappiskunnan käsiin. +Mahtavat valtakunnat syntyvät ja kukistuvat; ne perivät toisiltaan +alueensa ja alamaisjoukkonsa, vaan maailma ei siitä paljon muutu; sillä +kansojen itsetunto ei ole vielä herännyt. Mutta tämä on yht'aikaa orjan +ja lapsen tila; sillä vanhimpain yhteiskuntain patriarkalliset olot +lievittävät orjuuden taakkaa. Ulkopuolella valtion järjestystä säilyy +vapaa erämaan elämä, ja patriarkallisuus pysyy vielä johonkin määrin +noissa suurissa kuningaskunnissakin; sen jälkiä huomataan kaikissa: +uskonnossa, valtiossa, taiteessa. Luonnonperäiset tunteet ovat virkeät +ja vahvat; perheellistä hellyyttä tavataan paljon, niinkuin moni kaunis +kuvaus näiden kansojen vanhassa runoudessa osoittaa. + +Tällaiset olivat yleensä Itämaan kansakuntain olot ja katsomustapa, +vaikka heissä jokaisessa eri tavalla muodostuneina. Muutamat kohosivat +aikojen kuluessa, mikä missäkin suhteessa, korkeammalle edistyksen +portaalle; vaan luonnonvallan-alaisuus pistää sittenkin aina näkyviin. +Enimmin kaikista Hebrealaiset poikkesivat alkuperäiseltä luonnon +kannalta; mutta heilläkin tuo kaavojen orjuus vielä havaitaan monessa +seikassa, esim. Mooseksen la'in tarkan tarkoissa, jopa usein +turhanpäiväisissäkin säännöksissä. Vaan Kiinalaiset eriävät tykkänään +muista yllämainituista kansoista; nuo jyrkät vastakohdat, hurjat +himojen taistelut ja haaveksivainen luonnonpalvelus eivät sovellu tuon +käytöllisen, perin ymmärtäväisen kansan luonteesen. Koska heidän +sivistyksensä on jäänyt kokonaan ulkopuolelle ihmiskunnan yleistä +kehitystä, ei minun tarvitse erityisesti ottaa lukuun heidän runollista +ihannettansa. + +Ennen muita vetävät _Indialaiset_ huomion puoleensa. Jo ammoisina +aikoina he asettuivat tuohon luonnonrunsaudesta hehkuvaan maahan, missä +Ganges aaltojansa vierittää viljavain tasankojen poikki, missä kuumuus +ja kuivuus tahi suuret vedenpaisumukset tuon tuostakin näyttävät +hävittäväistä voimaansa, vaan varjoisat palmistot ja hedelmärikkaat +aarniometsät tarjoovat suojaa auringolta, suloista lepoa ja +huoletonta elämää luonnon rikkailla rinnoilla. Siellä haaveelliseen +miettiväisyyteen enemmin kuin reippaasen työhön taipuva kansa aikaisin +joutui velton toimettomuuden haltuun. Tosin Indialaisillakin oli +sankari-aikansa, jonka muisto säilyy heidän suurten epopeainsa, +Mahabharata'n ja Ramayana'n, vanhimmissa osissa, -- nähtävästi se aika, +jolloin indialaiset heimokunnat, rohkeain päällikköin johdossa, +pohjasta päin hyökkäsivät siihen maahan, joka heistä on saanut nimensä, +ja taistellen alku-asukkaita vastaan voittivat sen omakseen. Nuo +vanhimmat kertomarunot huokuvat alkumaailman raikasta henkeä, esitellen +sankarimaailmaa, joka muistuttaa Iliaan kuvaelmista. Vaan taisteluin +tauottua pääsi kansan oikea luonto voitolle. Sen pohjana oli, kuten +ylempänä sanottiin, haaveellinen miettiväisyys, joka halveksien jätti +tosielämän syrjälle, sen pauhusta paeten luonnon hiljaiseen helmaan tai +oman sydämmen rauhallisuuteen; se mielihyvällä viihtyi yliluonnollisten +aatosten piirissä tai heittäytyi innolla hehkuvain tunteiden +pyörteesen. Indian kansan omituista luonnetta kuvailee selvästi se +seikka, ett'ei sillä koskaan ole ollut varsinaista historiaa. Ulospäin +vaikuttamatta se on elänyt itsekseen, ihmeellisenä sadun aineena muille +kansoille. Sen monet suuret ja pienet valtiot olivat tietysti aikojen +kuluessa kaikenlaisten vaiheiden alaiset; vaan niiden kertominen ei +ole milloinkaan johtunut Indialaisten mieleen, vaikka heidän +kirjallisuutensa muutoin on äärettömän rikas tieteellisistä teoksista +ja heidän kuvausvoimansa erinomaisen tuottelias kaikilla runouden +aloilla. Sentähden he myös alttiisti mukauntuivat ankaraan +pappisvaltaan, kovaan kastilaitokseen ja muihin ahdasmielisiin +säännöksiin, jotka kahlehtivat vapaata hengen-elämää. Mutta jos ei tämä +kansakunta teoillansa ole saavuttanut etevää sijaa ihmiskunnan +historiassa, on sen merkitys sitä suurempi tieteen ja runouden +viljelyssä, vaikka sen tuotteet tosin uusimpiin aikoihin asti pysyivät +Euroopan kansoille tuiki tuntemattomina eivätkä siis ole vaikuttaneet +kirjallisuuden varttumiseen muualla maailmassa. + +Indialaisten eepillisistä runoelmista oli jo puhetta; niiden +alkuperäiseen, objektiiviseen kuvailuun on sittemmin sekauntunut paljo +pappisvallan-aikuisia haaveita, jumaluus-opillisia mietteitä, +tieteellisiä selityksiä y.m. Mutta näiden rinnalla tavataan mitä +puhtainta, heloittavinta runollisuuden kultaa. Ne luonnolliset +hellyyden tunteet, jotka yhdistävät ihmiset toisiinsa, esitetään +erinomaisella hentoudella; tunnettu episoodi "Nal ja Damajanti" on mitä +kauniimpia kuvauksia uskollisesta rakkaudesta. Erittäinkin naisen +lempeä ja tuntehikas luonne on Indian runouden mieli-aineita. Tässä +kohden se osoittaa paljon yhtäläisyyttä meidän vanhan runoutemme +kanssa; samalla hempeydellä, jolla Kalevalassa kohdellaan Ainoa, +kuvailee indialainen runoilija Damajantia ja Sakuntala prinsessaa. +Toinen yhtäläisyys on se syvä rakkaus luontoon, jota havaitaan +sekä Indian että Suomen muinaisrunoissa. Molemmissa ajatellaan +luonnon-esineitä miltei ihmisenkaltaisiksi olennoiksi; niitä pidetään +rakkaina ystävinä, joiden iloihin ja murheisin hartaasti otetaan osaa. +Suomen impi, kotoa poistuessaan, jättää kaikki terveheksi, "maat ja +metsät marjoinensa, kujavieret kukkinensa, järvet saoin saarinensa, +hyvät kummut kuusinensa." Samoin Sakuntala, lähtiessään erakkolehdosta, +jossa leikkitoverin lailla on ylennyt puiden ja kukkasten parissa, +sisaren hellyydellä jättää lempipuunsa "Metsäkuutamon" hyvästi ja eroaa +kyynelsilmin hoidokkaastaan, nuoresta metsäkauriista.[15] -- Vielä +suuremmalla halveksimisella, kuin suomalainen muinaisrunous, +kohtelee indialainen mielikuvitus ajan ja avaruuden mittoja: +kolmekymmentä-tuhatta ajastaikaa ja kauemminkin hallitsevat +tarun-omaiset kuninkaat ja monen vuosituhannen katumusharjoituksilla +pyhimykset pakoittavat taivaan jumalia heidän tahtoonsa mukaantumaan. +Syystä on tässäkin nähty jotain yhtäläisyyttä Indialaisten ja +Suomalaisten välillä; vaan tuntuupa minusta sentään, kuin kumpasenkin +kansan käsitys perustuisi eri pohjalle. Indialainen kuvausvoima +tarkoittaa täyttä totta niitä lukuja, joita mainitaan, ja tahtoo niiden +avulla antaa henkilöille ja asioille enemmän arvoa. Mutta se vapaus, +jolla meidän kansanrunoutemme pitelee lukuja ja mittoja, on usein kyllä +joko välinpitämättömyyttä niiden oikeasta merkityksestä tai pelkkää +runollista kaunistusta, hyperbolan ja ironiian käyttämistä.[16] + +Indialaiset ovat menestyksellä viljelleet kaikkia runouden aloja, +eepillistä, lyyrillistä ja draamallista, vieläpä opetusrunoakin. Että +heidän herkkä, hehkuva mielikuvituksensa on vilkas tunteiden ilmoittaja +ja siis sovelias lyriikan kannattajaksi, on itsestään selvää. Vaan +Indialaiset ovat myös ainoa itämaan kansa, joka on itsenäisesti +kehittänyt näytelmärunoutta, sekä tragediaa että komediaa. He eivät +kuitenkaan vielä ole kypsyneet käsittämään hengen vapautta: heidän oma +elämänsä on ulkonaisten sääntöjen ja määräysten ahdistama, ja +siveellinen maailmanjärjestys, draaman varsinainen pohja, on heistä +vaan ihmisen ulkopuolella vallitseva laki eikä hänen omissa teoissaan +toteutuva voima. Sentähden Indialaisten näytelmissä niinkuin muussakin +runoudessa yliluonnolliset voimat kaikkialla häiritsevät tapausten +juoksua eikä ihmisen omalle tahdolle ole suotu aivan suurta +liikuntoalaa. Vaan toiselta puolen tämmöinen katsantotapa on omansa +satua synnyttämään, eikä siis ole paljas sattumus, että tämä runouden +laji on saanut alkunsa Indialaisten kesken. + +Jos Indiasta siirrymme luoteesen päin, kohtaamme ensin varsinaiset +Arjalaiset eli Persialais-sukuiset kansat. Heidän alkuperäisestä +runoudestaan ei meillä ole mitään tietoja; vaan Herodoton ja muiden +kertomuksista voimme kuitenkin päättää heidän eepillisen kuvausvoimansa +jo vanhoina aikoina olleen varsin runsastuottoisen. Sen todistaa vielä +selvemmin heidän tarinainsa myöhempi muodostus Firdusi'n mahtavassa +mestariteoksessa, Shahnameh-runoelmassa, jonka alku-osa tuopi esiin +tämän kansaheimon ikivanhat tarun-omaiset ja historialliset muistot. +Mutta näiden aineiden taiteellinen suoritus on kokonaan muhammedilaisen +aikakauden oma, jonka tähden se yhtä vähän kuin uusi persialainen +runous ylimalkain selittää itämaalaisten vanhinta ihannetta, -- +Egyptiläisten epiikasta ja muusta kirjallisuudesta ovat papyroskääreet +ja piirtokirjoitukset meille säilyttäneet muutamia näytteitä, mutta +kuitenkin niin vähän, että on työläs lausua mitään arvelua +muinais-egyptiläisen runouden yleisestä luonteesta. + +Vaan tärkeämmät kuin äsken mainitut muinaismaailman sivistyskansat ovat +runollisessa suhteessa Semiläiset, erittäinkin Hebrealaiset ja +vanhimmat Arabialaiset, joiden Hamasa-lauluihin sivumennen olen +viitannut. -- Semiläisten luonteessa huomataan järkiään kaksi +ominaisuutta: toiselta puolen suuri abstraktisen ajatuksen voima ja +terävä äly käytöllisissä asioissa, toiselta puolen korkealle yltynyt +subjektiivisuuden tunne. + +Abstraktioni-voimaansa eli kykyänsä muodostaa yleisiä, epäaistillisia +käsitteitä ovat Semiläiset usein saaneet osoittaa. Huomioon otettava on +esim. se merkillinen tosiasia, että Foinikialaiset ensiksi vanhan +kuva-, tavuu- ja aatoskirjoituksen sijaan keksivät äänenmukaisen +kirjaimiston. Vekseli, kauppamaailman abstraktinen raha-arvon edustaja, +lienee niin-ikään semiläistä alkuperää, Juutalaisten keksimä. +Muistettava on myös, miten Arabialaiset keskiajalla edistivät +matematiikan tutkimista ja kehittivät nykyaikana tavallisten numeroin +käytäntöä, jotka alkuperäisesti tulivat Indiasta, vaan joita enimmiten +nimitetään arabialaisiksi. Näissä kaikissa on abstraktioni-voima +yhteydessä käytöllisen ymmärryksen kanssa, joka käsittelee ja hallitsee +aineellisen olevaisuuden ilmiöitä. Mutta välisti se kohouupi +korkeammillenkin aloille; onpa esim. Juutalaisten joukosta +noussut semmoisiakin filosofeja kuin Spinoza. Vieläpä Talmud'in +viisastelemisetkin todistavat spekulatiivista taipumusta, vaikka +harhateille joutunutta. -- Semiläisissä sanoin toiselta puolen löytyvän +vahvan subjektiivisuuden tunnon, s.o. taipumuksen sovittaa kaikki asiat +indiviidin itsekohtaiseen oloon. Tähän perustuu heidän syvä +jumalisuutensa; sillä onhan uskonnollinen katsantotapa ennen kaikkea +siinä, että ihminen _yksityishenkilönä_ pyrkii personalliseen +yhteyteen Jumalan kanssa. Siitäpä syystä näillä kansoilla on etevin +tehtävänsä uskonnon alalla: onpa maailman pää-uskonnoista kolme +syntynyt Semiläisten keskuudessa. Itsekohtainen luonne tuottaa +niin-ikään nuo hellät perheelliset tunteet, jotka Semiläisissä ovat +sangen virkeät. Mutta samasta lähteestä valuu myös heidän huolenpitonsa +omasta yksityisestä edustaan, joka helposti yltyy oman voiton +pyynnöksi, vaan yhteydessä äsken mainitun käytöllisen älyn kanssa tekee +Semiläis-heimot maailman varsinaisiksi kauppakansoiksi. Sen näkee +historiassa vanhoista Foinikialaisista nykyajan Juutalaisiin asti, ja +tuskinpa mikään kansa, joka ei ole semiläistä sukuperää, kykenee siinä +kohden heidän kanssaan kilpailemaan. + +Näihin pää-ominaisuuksiin liittyy suuri mielen kiihkeys, jota tavataan +erittäinkin heidän uskonnollisissa käsityksissään, sekä tavaton +sitkeys, jolla he puolustavat omaansa ja riippuvat kiinni vanhoissa +tavoissaan; parahimman esimerkin antaa Juutalais-kansa, joka pitkät +vuosisadat umpeensa, vainosta ja vastuksista huolimatta, on säilyttänyt +omituisen luonteensa ja kansallisuutensa. Semiläiset, joiden muutoin -- +jos Assyrialaiset ja Arabialaiset luetaan pois, -- ei sovi kehua +sotaisista urostöistä, ovat aina osoittaneet erinomaista kestävyyttä +taistellessaan ylivoimaa vastaan, vaikkapa pelastumisen toivo jo on +ollut peräti haihtunut. Tyron piiritys, Karthagon kukistuminen, +Jerusalemin hävitys ovat siitä loistavia esimerkkejä. + +Kaikki ylhäällä mainitut ominaisuudet tavataan suurimmassa määrässä +toisiinsa yhdistyneinä Hebrealaisissa, jotka henkisessä edistyksessään +ehtivät kauas muiden heimolaistensa edelle. Se abstraktisen ajattelun +voima, joka tälle kansakunnalle oli suotu, saattoi heitä sulattamaan +yhteen nuo lukuisat luonnonjumalat, jotka ovat enemmän tai vähemmän +ilmiöihin kiintyneet, yhdeksi maailman hallitsijaksi, jonka rinnalla ei +ole muita jumalia, ja heidän harras uskonnollinen mielensä yhä +syvemmäksi syvensi tätä jumaluuden käsitettä. Mutta se abstraktinen +suunta, joka vallitsee Juutalaisten katsomustavassa, tekee myöskin, +että Jehovah kokonaan eroitetaan maailmasta; hän vaan ulkoapäin, ihmeen +kautta, vaikuttaa olevaisuuteen eikä sisällisenä voimana sitä hallitse. +Ei hän kuitenkaan ole vielä puhtaasti henkinen Jumala; sillä vaikk'ei +hänestä ole lupaa tehdä mitään kuvaa, ajatellaan häntä peräti +ihmisenkaltaiseksi: hän suuttuu, vihaa j.n.e., ihan kuin pakanain +jumalat. Vaikka Jehovah on maailman ylimmäinen valtias, on hän +kuitenkin etupäässä Israelin jumala, joka vahvan liiton nojalla +suojelee valittua kansaansa. Luonnolla ja inhimillisillä laitoksilla ei +ole Hebrealaisten maailmankatsomuksessa suurta merkitystä, paitsi jos +ne asetetaan yhteyteen uskonnon kanssa; ne eivät ole muun vuoksi +olemassa kuin Luojan kunniaa ja ylistystä varten. Mutta sellaisen +katsomustavan pohjalla korkeimmalleen yltyy yksityis-ihmisen kaipaus +yhteyteen jumaluuden kanssa; näin koittaa Israelin kansan mahtavissa +profeetoissa aatos toivotusta Messiaasta, joka on sen täydelliseksi +saattava, ja tämä aatos viepi siltana vanhasta hebrealaisuudesta +kristin-uskon syvempään käsitystapaan. + +Nämä ovat hebrealaisen maailmankatsomuksen pääpiirteet. Runous oli +Hebrealaisilla vielä enemmän kuin muilla kansoilla uskonnollisen +käsitystavan kuvastimena; sillä tämä kansakunta asetti kaikki mitä +likimpään yhteyteen uskonnon kanssa. Tuo ymmärtäväisyys, joka heidän +luonteessaan omituisella tavalla yhtyi hartaasen jumalisuuteen, +johdatti heitä oikein tajuamaan tosielämää, mutta riisui siltä +sen tarumaisen taikaverhon, joka kaunistaa muiden kansojen +nuoruuden-muistoja. Sentähden ei heillä milloinkaan ollut +kansallis-epopeaa; vaan muinais-ajan kertomarunolliset aineet +yhdistyivät historiallisiksi tarinoiksi, aivan kuin Roomalaistenkin, +mutta siveellis-uskonnollisella tarkoituksella, jommoista +tavataan sellaisilla kansoilla, joiden henkinen pääsuunta on +uskonnollis-käytöllinen.[17] Heidän historiansa on kertomus siitä +liitosta, jonka Jumalan valittu kansakunta on tehnyt Herra Zebaot'in +kanssa, kuinka he hänen avullansa ottivat haltuunsa luvatun maan ja +voitollisesti taistelivat vihollisiansa vastaan, jotka samassa ovat +Herran vihollisia, vaan kuinka Jumala toisinaan kuritti tottelematonta +kansaansa, jättäen heidät vihamiestensä valtaan, kun he tuon-tuostakin +luopuivat oikeasta uskonnosta vanhaan epäjumalain-palvelukseen. Muiden +kansakuntain myytilliset kertoelmat liikkuvat tykkänään ihmeellisessä +maailmassa, jossa jumalain vaelteleminen ihmisten kesken pidetään ihan +luonnollisena asiana eivätkä kummallisimmatkaan tapaukset nosta +erityistä huomiota. Hebrealaisten tarinoissa sitä vastoin kuvataan +reaalista elämää mitä totisimmalla tavalla; vaan ihmeitten on tarkoitus +osoittaa Jehovah'n voimaa ja huolenpitoa kansastansa sekä olla +hurskaille merkkinä hänen armostaan tai varoituksena väärintekijöille. +Mutta ihanaa runollisuutta ne kumminkin huokuvat, nuo kuvaukset +ihmiskunnan aamuhetkistä; niissä kunnian-arvoiset patriarkat eteemme +astuvat, tarkoin piirtehin kuvattuina; me näemme tuota vapaata, +luonnonmukaista paimentolais-elämää erämailla ja palmistojen varjossa; +Iisakin kosiminen kaivon ääressä, Jakobin uskollinen palvelus Rakelin +tähden ja moni muu miellyttävä kertoelma ovat ihania idyllejä, jotka +tarjoavat yhä tuoretta aihetta runoniekalle ja kuvaustaiteilijalle; +Josefin tarina on kaunis saduntapainen jutelma viattomuuden ja +vilpittömyyden lopullisesta voitosta. Ja kuinka selvään ja ytimekkäästi +kuvaillaan noita yleviä henkilöitä historiallisemmalta aikakaudelta: +pappisruhtinas Samuel, kiihkoisa, intohimojen hallitsema Saul, hurskas +ja tuntehikas David, viisas ja loistelias Salomo kuningas y.m. Samaa +taitoa tosielämän esittelemisessä huomataan myös niissä pienissä +laatukuvissa, jotka asettavat myöhempien aikojen elämää silmiemme +eteen; muistettakoon ennen muita tuo suloisen viehättävä idylli +Rut'ista; samaa laatua on myös kertomus Tobiaasta ja (käyttääkseni +uudenaikuista nimitystä) historiallinen novelli Ester'istä, muita +mainitsematta. + +Mutta näissä kaikissa -- paitsi muutamissa harvoissa -- on +historiallinen ja uskonnollinen puoli pääasiana; runollisuus on vaan +satunnainen kaunistus, joka pikkupiirteiden lisäämisellä kohottaa +kertomuksen selvyyttä ja merkitystä. Hebrealaiset eivät ole koskaan +tahallaan koettaneet runollisesti muodostaa historiallisia +muistelmiansa. Mutta erityisellä mielihyvällä heidän kuvausvoimansa -- +kuten äsken mainitusta näkyy -- tarttuu niihin idyllisiin, +jokapäiväistä elämää kuvaileviin aiheisin, joita heidän +muinaistarinansa tarjoavat, ja käyttelee niitä sievällä, herttaisella +tavalla. + +Toinen puoli, jonka ymmärtäväisyyden ja abstraktisen ajattelun ohessa +sanoin löytyvän Hebrealaisten luonteessa, -- heidän subjektivisuutensa, +-- tekee heidät etupäässä kykeneviksi tuottamaan lyyrillistä runoutta, +koska tämä antaa ihmisen tunteille taiteellisen muodon. Sama +maailmankatsomus, kuin Hebrealaisten muistotarinoissa, tulee heidän +laulurunoudessansakin näkyviin. Jehovah'n voiman ja ylevyyden +ihaileminen saattaa ihmistä häntä laulussa ylistämään, ja maailman +ihanuutta kuvataan siinä aikeessa, että ilmestyisi Luojan suuruus. Tämä +antaa aihetta mitä loistavimpiin luonnonkuvauksiin, jommoisia tavataan +useissa David'in psalmeissa, esim. 104:nnessä, -- kenties täydellisin +ja suuremmoisin maailman kokonaisuuden kuvaus kaikkein kansain +kirjallisuudessa. Ja tuskinpa voidaan komeammalla ja mahtavammalla +tavalla, kuin Job'in kirjassa, ylistää Jumalan voimaa ja viisautta. +Itämaalaisten vertauskuvista hehkuva esityslaatu luo näihin tämmöisiin +maalauksiin erinomaisen pontevuuden. Harvoin Hebrealaisten runoudessa +asetetaan yksityisiä esineitä semmoisinaan silmiemme eteen; vaan +suurilla piirteillä saatetaan näkyviin luonnon yleinen järjestys, jota +yksityis-ilmiöt sopivasti valaisevat. Näin etehemme leviää yht'aikaa +maailmanrakennuksen juhlallinen majesteettisuus ja itämaiden uhkea +luonto. Jumala puettaa itsensä niinkuin vaatteella ja levittää taivaat +niinkuin peitteen; hän käy tuulen siipein päällä ja liekitsevä tuli on +hänen palvelijansa. Hän perusti maan perustuksillensa, ett'ei se liiku +iankaikkisesti, ja antoi lähteiden laaksoissa kuohua, että kaikki +eläimet metsässä joisivat ja pedot janonsa sammuttaisivat; hän +kasvattaa ruohon karjalle ja jyvät ihmisten tarpeeksi. Viina ilahuttaa +ihmisen sydämmen ja kasvonsa kaunistuu öljystä, ja leipä vahvistaa +ihmisen sydämmen. Herran puut ovat nestettä täynnä: Libanonin +seteripuut, jotka hän on istuttanut. Siellä linnut pesiä tekevät ja +korkeat vuoret ovat metsävuohten turva. Jumala teki kuun aikoja +jakamaan, ja aurinko tietää laskemisensa. Kun yö joutuu, silloin kaikki +eläimet tulevat liikkeelle; nuoret jalopeurat saalista kiljuvat ja +elatustansa Jumalalta etsivät; mutta auringon koittamalla he +kokoontuvat ja luolissansa makaavat. Merellä epälukuiset eläimet +liikkuvat, pienet sekä suuret; siellä haahdet kuljeskelevat; siinä +valaskalat leikitsevät. Kun Jumala lähettää ulos henkensä, niin he +luodaan; hän ottaa henkensä pois, ja he hukkuvat ja tomuksi tulevat +jälleen.[18] + +Ne hellät mielenliikunnot, jotka yhdistävät ihmiset toisiinsa, ennen +kaikkia rakkauden keväiset tunteet, ovat alkuperäisintä luonnonrunoutta +ja puhkeavat lemmenlauluun kaikissa maissa ja kaikissa kansoissa. +Tietysti Hebrealaisillakin oli tällaista runoutta; sillä ettei +uskonnollisuus heilläkään anastanut runouden koko alaa, nähdään jo +sellaisista kertomuksista kuin Rut ja Ester. Eipä Hebrealaisten +tänlaatuisesta lyriikasta kuitenkaan ole säilynyt muuta kuin nuo +itämaan palavinta tunnetta hehkuvat vuorolaulelmat, jotka muodostavat +ihanan rakkauden idyllin ja ovat tunnetut Salomonin _Korkean +Veisun_ nimellä (oikeastaan "Laulujen laulu"). Tässäkin teoksessa +puhaltelee hebrealaisen runouden omituinen henki; siinä tavataan syvä, +tulinen tunteellisuus, suuri kuvailemisen taito, rohkeat ja kauniit +vertaukset. Nämä viimeksi-mainitut ovat enimmäkseen otetut itämaan +rehevästä luonnosta, niinkuin yrttitarhan granaatti-omenista ja +lähteistä, jotka Libanonista vuotavat. + +Että Hebrealaisten maailmankatsomus oli sangen suosiollinen +opetusrunoudelle, ei tarvitse erittäin mainita. Runous ja opettavainen +kirjallisuus olivat heillä ylipäänsä niin likeisessä yhteydessä, ett'ei +niitä aina voi toisistaan eroittaa. Niinpä profeettain jalohenkiset +kehoitukset sisältävät mitä mahtavinta runollisuutta, vaikk'ei +runollinen tuotanto suinkaan ollut niiden päätarkoitus. Uuden +maailmankatsomuksen, etenkin uskonnollisen, ensi kehittyminen tapahtuu +aina sisällisen ilmestyksen kautta, s.o. jonkun yksityishenkilön +mielessä leimahtaa omituinen aatos, semmoinen ihmeellinen ounastus, +josta ennenkin olen puhunut, ja tämän ounastuksen valossa maailma +näyttäytyy ihan kuin uudistuneena. Tällaisia uudistuksen miehiä, +uskonnollisen kehitysjakson alkuunpanijoita, olivat Vanhan Testamentin +profeetat, jotka kansalle saarnasivat puhtaampaa ja henkisempää +jumalisuutta, kuin mitä vanha kaava-uskoisuus sisälsi, ja erittäinkin +selvittivät syvämielistä Messias-oppia. Kuinka ylevänä, suuremmoisena +Hebrealaisten omituinen runollisuus kajahtelee Jesaiaan suusta, kuinka +vienon surullisena Jeremiaan valitusvirsissä! Vaan ovatpa Hebrealaiset +tuottaneet varsinaisen opetusrunoelmankin. Tuo ikivanha kysymys, +kuinka maailmassa ilmaantuva paha voi soveltua viisaan, hyvän ja +kaikkivaltiaan Jumalan neuvoihin ja huolenpitoon, herätti heissäkin +syvää miettimistä. Kertomus Job'ista on yritys selvittää tätä +ristiriitaisuutta. Minkätähden hurskaan, nuhteettoman miehen, semmoisen +kuin Job'in, tulee kärsiä Jumalan kovaa vitsausta? Mitä jyrkimmällä +tavalla esitetään tämä vastakohtaisuus; mutta Jumalan omasta suusta +julistetaan lopullinen vastaus. Mitä on viheliäinen ihminen Luojansa +rinnalla, että voisi hänen tiensä ja neuvonsa käsittää? Kussa hän +silloin oli, kun maa perustettiin ja sen kulmakivet laskettiin, kun +aamutähdet yhdessä luojaansa kiittivät ja Jumalan lapset riemuitsivat? +Taitaako hän sitoa seulaisen siteet tahi johdattaa otavan lastensa +kanssa? Arvaamattomalla pontevuudella osoitetaan, miten Jumalan suuruus +ilmaikse koko luonnossa. Hän se meren on ovilla sulkenut ja on +aamuruskolle osoittanut hänen sijansa, hän se asetti taidon sydämmen +salaisuuteen ja antoi ajatukselle toimen. Onnettomuus ja kärsiminen +selitetään koettelemuksen keinoksi, jolla hän ihmistä kasvattaa. Näin +on tämä merkillinen, syvämielinen teos sekin suorastaan lähtenyt +Hebrealaisten ylempänä esitetystä maailmankatsomuksesta. + +Se opettavaisuus, mikä ylipäänsä kuuluu hebrealaisen runouden +luonteesen, on myös synnyttänyt suuren joukon lyhyitä gnoomintapaisia +ajatelmia, semmoisia kuin Salomonin Sananlaskut sekä Syrak'in ja +Viisauden kirjan mietelauseet. Merkillinen on "Salomonin Saarnaaja". +Job'in kirja jo osoittaa, miten epäilys, joka sai alkunsa Juutalaisten +spekulatiivisesta taipumuksesta, oli tekemäisillään syvän loven heidän +uskonnolliseen käsitystapaansa. Siinä se ei kuitenkaan päässyt +voitolle, vaan päättyi päinvastoin suurenlaatuiseen Jumalan +vanhurskauden ja viisauden tunnustamiseen uskon perustuksella, n.s. +fysiko-teleologisen todistuksen nojalla. Mutta toisenlainen +katsantotapa vallitsee Saarnaajassa, kieltopuolinen, pessimistinen +henki, joka on väsynyt maailman menoon ja katsoo kaikki auringon alla +turhaksi, vaan kuitenkin mahdollisuuden mukaan tahtoo nauttia tätä +turhaa elämää, niin kauan kuin sitä kestää. Tämä on jo ensimmäinen +askel siihen negatiiviseen suuntaan, jota nykyajan juutalaisten +kirjailijain usein kyllä nähdään astuvan. Sillä semiläisen luonteen +omituisuuksia on sekin, että, kun uskonnollisuus poistuu, sen toinen +puoli, abstraktinen ymmärtäväisyys, ykspuolisesti pääsee hallitsemaan, +joka helposti vie olevaisten olojen ylenkatseelliseen arvosteluun ja +kaiken innostuksen pilkkailemiseen. + +Sekä Jobin kirja että Korkea Veisu vivahtavat ulkomuotonsa puolesta +näytelmärunouteen, niissä kun on paljon puheenvaihteloa. Mutta draamoja +ne eivät kuitenkaan ole; sillä siihen kuuluu välttämättömästi +draamallinen toiminta. Hebrealaiset eivät voineet tuottaa tätä runouden +lajia, koska ihmis-elämässä näkivät ainoastaan jumaluuden suoranaisen +vaikutuksen, vaan eivät oivaltaneet sen toista puolta, ihmisen +itsenäistä toimintaa. + +Näin on siis hebrealainen runous sen kansakunnan luonteen ja +katsantotavan tarkka kuvastin, josta se on alkunsa saanut. + + + + +VIIDES LUKU. + +Kreikkalaisten ihanne. + + +Itämaan kansoista, joiden ajatustapa vielä on sidottu luonnon +kahleisin, vie kaksi polkua uudemman ajan maailmankatsomukseen, +toinen Hebrealaisten, toinen Kreikkalaisten kautta, edellinen +melkein yksin-omaisesti uskonnollisen kehittymisen, jälkimäinen +ennen kaikkea tieteiden ja taiteiden ura. Hebrealaiset ovat kuitenkin +vielä pääluonteeltaan itämaalaista, vaan Kreikkalaiset kokonaan +eurooppalaista kansaa; sillä Helleeneissä yksityishengen vapaa toiminta +-- länsimaan sivistyksen päävoima -- ensin kohoaa kansallis-elämän +ohjaajaksi. Juutalaisten yhteiskunta pysyi kaikkina aikoina enemmin +patriarkallisena hierarkiiana kuin kuningas- tai kansanvaltana, ja +heidän kansallistuntonsakin oli enemmän uskonnollista kuin valtiollista +laatua; Kreikkalaisella sitä vastoin oli omavarainen toimi itsenäisessä +valtiossa ylin tarkoitusperä. Kun yksityishenkilö oli päästetty +muuttumattomien säännösten ahdistavaisista siteistä, silloin vasta +hänen vapaa antaumisensa yhteiskunnan palvelukseen, oikea +isänmaanrakkaus, oli mahdollinen. Nyt oli tie auennut todelliseen +edistymiseen; Kreikassa syntyi se hengen vapaus, joka on +tieteellisyyden alku ja joka luo oikeata virkeyttä runouteen ja muuhun +taiteelliseen tuotantoon. Tuntuupa siltä, kuin historiassa nyt olisi +herännyt rohkea myötätuuli, joka ajaa ihmiskunnan laivaa vinhemmästi +eteenpäin. + +Toinen ja suurin eroitus Hebrealaisten ja Helleenien välillä on siinä +tavassa, jolla he käsittävät ilmiöin maailman. Edelliset, kuten jo +nähtiin, asettivat syvän juovan Jumalan ja maailman välille, eikä +heidän katsantotapansa oikeastaan tunne muuta kuin molemmat äärimmäiset +kohdat: Jumalan ja yksityis-ihmisen. Ihan toisin oli Kreikkalaisten +laita. He näkivät jumaluuden milt'ei yksinomaisesti luonnon ja +ihmis-elämän ilmauksissa; näiden havaitseminen ja erittäinkin niissä +ilmaantuvan kauneuden tajuaminen oli heidän katsomustapansa perustus. +Helleenien syntyperäinen taideaisti saattoi heitä kaikkialla pyrkimään +epämääräisistä, hämäristä, muodottomista tarkkapiirteisiin, selkeihin, +kauniisin muotoihin. Heidän kielensäkin todistaa tätä luontoperäistä +taiteellisuutta -- tuo ihmeteltävä kieli, runotarten hoitolapsi, yhtä +altis taipumaan vaihteleviin runomittoihin ja kuvausvoiman +vaatimuksiin, kuin tarkka ilmaisemaan filosofisen mietinnän +hienoimpiakin vivahduksia. Kreikkalaisten taideaisti ja runollinen +mieli näytäikse kaikkialla heidän yksityisessä ja julkisessa +elämässään, ja samaten myös heidän uskonnossansa. He pysyivät +polyteismin kannalla, mutta heidän polyteisminsä muodostui ihan +toisenlaiseksi kuin Itämaalaisten. Helleenien jumalat eivät ole +epävakaisia, henkilöiksi ajateltuja symboleja niistä voimista, jotka +hallitsevat luontoa tai siveellistä elämänpiiriä, vaan itsenäisiä +olentoja, tykkänänsä erillään niistä luonnon-esineistä, joista kenties +ovat aiheltuneet; he vaeltelevat ihmisten kesken ja ottavat vireästi +osaa heidän toimiinsa. Troian edustalla taistelevat kuolemattomat +jumalat, kuni kuolon-alaiset ihmiset, ja Diomedes haavoittaa itse +Areenkin; Athene seuraa Odysseytä huolellisna suojelijana ja +keskustelee hänen kanssaan ystävän tavoin; halpain matkustajain +muodossa Zeys ja Hermes koettelevat ihmisten vieraanvaraisuutta. Näin +Kreikan jumalat siis ovat irtaantuneet luonnosta ja muodostuneet +personallisiksi olennoiksi, mutta eivät kuitenkaan ole ulkopuolella +maailmaa, vaan välittömässä yhteydessä sen kanssa. -- Kauniit ovat +Helleenien jumalat, sitä tämän taiteilija-kansan luontoperäinen tunne +vaati; he antoivat jumalillensa ylevimmän muodon, minkä näkyväinen +maailma tarjoo, kuvaten heitä ihmisten-kaltaisiksi. Niinkuin indiviidin +omituisuus Helleenien yhteis-elämässä pääsi vapaasti vaurastumaan, +samoin Olympon jumalatkin saivat jokainen erityisen luonteensa, jota +kuvausvoima yhä runsaammaksi kehitteli. Tarpeeton lienee viitata niihin +lukemattomiin paikkoihin Kreikan runoudessa, varsinkin Homerossa, +joissa hienoimmalla psykologisella kuvaustaidolla esitellään eri +jumalien luonteita -- ihan inhimillisiä, vaan kuitenkin mahtavia ja +perin vapaita matalan maailman kurjuudesta. Mitä vanhimmasta +luonnon-uskonnosta vielä oli jäljellä epäkaunista, muodotonta, se jäi +ulkopuolelle tätä ihanaa jumalaiskuntaa ja työnnettiin hämärään +muinaisuuteen tai kaukaisimpiin maailman äärihin; siitä tuli voitettu +jumalaissuku, alku-aikojen haltiat tai satumaailman hirviöt; Titanit, +Gigantit, Kronos, Kyklopit j.n.e. Jumalistoon liittyvät puolijumalat +sekä muinaistarinain sankarit, ja koko tämä monimuotoinen tarujen +maailma on oivallinen pohja kertomarunouden kuvauksille, joka runouden +laji Muinais-Kreikkalaisilla ehti verrattomaan täydellisyyteen. + +Tämän ajatustavan nojalla selvisi sitten, filosofian vaikutuksesta, +käsitys maailman järjestetystä kokonaisuudesta ("kosmos"), joka +kreikkalaisen sivistyksen loppupäiviin asti oli ajattelun ja runoilun +elähyttäväinen keskus. Syvästi juurtuneena Helleenien pääasiallisesti +esteetilliseen katsantotapaan, se luo kirkastavan valonsa sekä Platonin +monoteismiin että Stoalaisten panteismiin. Mutta Kreikkalaisissa +vallitseva järjestyksen ja tasasuhtaisuuden tunne vaatii vahvaa +sidettä, joka sopusoinnuksi yhdistää eri jumalais-olentojen halut ja +pyrinnöt. Tämä yhdistäväinen, maailmanjärjestystä kannattava voima on +Moira, tuo hämärä sallimus, jonka määräyksiä eivät jumalat eivätkä +ihmiset voi välttää. Se on ikäänkuin poljento, -- sanoo eräs +muinaiskreikkalaisen uskonnon tarkka tuntija,[19] -- joka, soittimien +eri tavalla kaikuessa, on rauhoittavana vakuutena, että yhteys säilyy +tässä äärettömässä moninaisuudessa. Moira on yht'aikaa luonnonpakko ja +siveellinen välttämättömyys, siis maailman sekä luonnollinen että +siveellinen järjestys, jonka auttajaksi ajatellaan Zeytä, ylijumalaa. +Toisinaan puhutaan useammista Moirista, joiden äiti silloin on Themis, +ikuisen oikeuden jumalatar. Aikojen kuluessa Moiran käsite yhä +syventyi; ylevimmän ja syvimmän merkityksensä se sai Aischylon +runoudessa. Tunnettu on, miten ihmisen voimattomuus autuasten jumalain +ja rautaisen sallimuksen suhteen etupäässä on traagillisuuden lähteenä +Kreikan murhenäytelmissä. Sillä tuo sama hengen vapaus, joka Kreikassa +tuottaa tieteen ja kansalaisvapauden, ei anna ihmisen tahdottomana +taipua sallimuksen alle: hän nousee rohkeana taistelemaan sen kovaa +lakia vastaan, loukkaa siten siveellistä järjestystä ja syöksyy +perikatoon. Näin syntyy kreikkalainen tragedia. Traagillinen +sankari koettaa turhaan kohtaloansa välttää, niinkuin Oidipus, +-- tosin syyllisenä, mutta sallimuksen kautta syyn-alaiseksi +joutuneena, -- taikka hänen rikoksensa ja perikatonsa ovat seurauksena +pitkästä hairausten jaksosta, niinkuin Pelopidien kova-onnisessa +kuningassuvussa. Mutta molemmissa tapauksissa käy traagillisuus kovin +karkeaksi sen kautta, ett'ei sankarin oma luonne ja vapaa tahto ole +hänen tekonsa ja siitä johtuvan kohtalon yksinomainen perustus, vaan +että hänen perikatonsa on jo edeltäpäin tietty. Eipä kaikki-hallitseva +Moira kuitenkaan ole umpisilmäinen onnetar, vaan iankaikkisen oikeuden +ja siveellisen järjestyksen oma voima, Themiin tytär, ja hänen +käskyläisensä on rankaiseva Nemesis, joka entiselleen asettaa sen +sopusoinnun, minkä ihmisen ylpeys on häirinnyt. Kreikan tragedia tahtoi +niinmuodoin "pelon ja säälin" avulla herättää kunnioitusta tuota +salaperäistä voimaa kohtaan, joka johdattaa maailman juoksua, ja +teroittaa ihmisen mieleen, että tulee tyytyä kohtaloonsa ja karttaa +sallimuksen vihaa, sen ikuiseen järjestykseen mukaantumalla. + +Tätä järjestystä sopii ajatella siksi määrän ja tasasuhtaisuuden +voimaksi, joka hallitsee kreikkalaista elämää. Oikea suhta kaikissa! -- +se on helleeniläisen siveyden pohja ja perustus. Maltti ja +kohtuus inhimillisissä asioissa -- mitä Kreikkalainen nimittää +_sofrosyné'ksi_ --, kunnioittavainen häveliäisyys jumalia kohtaan +-- kreikkalainen _aidas_ -- ovat ne hyvät avut, jotka ennen +kaikkia ihmistä kaunistavat ja kohottavat hänen siveellistä arvoansa. +Niiden vastakohta on "hybris", uhkamielinen röyhkeys, joka näytäikse +kohtuuden ja järjestyksen halveksimisessa ja joka on kaiken +onnettomuuden alku. Tämä "hybris" voi ilmaantua monella monituisella +tavalla: sopimattomassa kerskauksessa, jolla viritetään jumalain +kateutta tai oikeutettua vihaa, tyhmässä ylpeydessä onnea päivinä tai +sokeassa luottamuksessa onnen kukistumattomuuteen, röyhkeässä +käytöksessä kanssa-ihmisiä, yksin orjiakin kohtaan, kiihkojen ja +himojen ylenmääräisessä vallassa ja muussa suhdattomuudessa. + + Laps' epähurskauden röyhkeys on tosiaan: + Vaan iki-onnen + Tuo hengen terveys aina + Suotuisan, armahaisen, + +laulaa Aischylon khoori Eumenideissä,[20] ja tällaisia lauselmia +tapaamme yltäkyllin Helleenien runoudessa. + +Oikea suhta siveellisenä ohjeena on tietysti mitä likeisimmässä +yhteydessä kosmos-käsitteen kanssa. Mutta itse siveys nojautuu enemmin +vaistomaiselle luonnon-tunteelle kuin uskon tai ajattelun laskemille +perustuksille; sen lähteenä on pikemmin luonnon-omainen mieltymys +jaloon ihmisyyteen kuin siveysla'in pakko tai jyrkkä velvollisuuden +tunto. Kreikkalaiset pysyivät tässä, niinkuin muissakin kohdin, +ratkeamattomassa yhteydessä luonnon kanssa, joka tietysti on suuri etu +esteetisessä suhteessa; sentähden kaikki antiikkisen maailman olot +tuntuvatkin luonnollisemmilta, eheämmiltä, kuin uudempien aikojen, ja +alkuperäinen tuoreus antaa heidän henkensä tuotteille tuon +lumousvoiman, joka ei milloinkaan niiltä katoa. Kreikkalainen sivistys +on ihmiskunnan nuoruuden ikä, jonka muisto ainiaan sitä virkistää. + +Taide ja runous olivat Helleenien henkisen elämän keskuksena. +Uskontokin sai oikeastaan runoilijain kautta vakinaisen muotonsa; ei +ainoastaan kansanrunous, vaan myöhemmänkin ajan runoniekat yhä +kartuttivat ja täydentelivät jumalaistarustoa. Ja mitä sen +uskonnolliseen ja siveelliseen merkitykseen tulee, niin Kreikan +parhaalla ajalla nuo samat runoilijat etupäässä olivat tarujen +tulkitsijoina. Vihdoin kuvanveistäjät loivat jumalais-ihanteet silmin +ihailtaviksi, runoilijain kuvausten mukaan ulkomuodonkin puolesta +vakauttaen niiden eri luonteet. Itämaan kansoilla taide vielä oli +uskonnon palveluksessa; Kreikassa taide ja uskonto olivat toisistaan +vapaat, vaan eivät vielä niin tykkänään erillänsä kuin nykyisempinä +aikoina. Olihan vanha sankarirunous myytillistä alkuperää, ja +Attikan draama, kreikkalaisen taiderunouden kukka, iti ja kasvoi +uskonnollisista juhlamenoista ja pysyi vast'edeskin uskonnollisena +toimituksena, -- muita esimerkkejä mainitsematta. Tieteellinen tutkimus +sitä vastoin, -- vaikka muutamat vanhemmat filosofit kyllä esiintyvät +profeetantapaisen pyhyyden loistossa, -- asettui yleensä alusta alkain +runoilijain muodostamaa uskonnollista käsitystapaa vastaan. Sen sijaan +tieteen toveruus itse runouden kanssa kauan aikaa pysyi rikkomatonna. +Niin vanhimmat filosofit, esim. Empedokles ja Parmenides, pukivat +mietteitänsä runomittaiseen muotoon; mutta Kreikan ajattelijat +muutoinkin mielellään antoivat teoksillensa sellaisen muodostuksen, +joka sopii kuvausvoiman tuotteille, niinpä itse Platonkin, vaikk'ei +tahtonut suvaita runoilijoita ideaali-valtiossaan. Mitä mainiota +draamallista kuvailua tavataan esim. Symposiossa ja monessa +muussa dialogissa! Mutta useissa paikoin, missä ei ole puhetta +spekulatiivisesta tietämyksestä, vaan tekoasioista, saa tosiasiallinen +tarkkuus jäädä syrjälle kuvausvoiman vaatimusten tähden; sillä +runollinen todellisuus pidetään tärkeämpänä kuin tosiasiallinen. Platon +ja Xenofon, kuvaillessaan Sokratesta -- kumpikin omalla tavallaan --, +yksin Thukydideskin, ensimäinen kriitillinen historiantutkija, +kertoillessaan noita oivallisia puheita, jotka täsmälleen osoittavat +eri henkilöin luonnetta, menettelevät aivan kuin eepillinen tai +draamallinen runoilija ja suorittavat tehtävänsä mestarin lailla, mutta +eivät suinkaan noudata nykyajan "kriitillisen" ja "eksaktisen" tieteen +sääntöjä. Mitä tiede sen kautta lieneekään menettänyt, sen yleinen +kirjallisuus varmaankin on runsain määrin voittanut. Oli, miten oli, +siitä kumminkin näkyy, mikä valtava sija on kuvausvoimalla Kreikan +henkisessä elämässä, ja sopisipa sanoa, että, kun uskonto, taide ja +tiede toisistaan erkanivat, pysyi runous vielä jonkun aikaa niiden +yhdistäjänä. Ihmekkö siis, että sellaisessa kansassa taiteet ehtivät +ihanimpaan kukoistukseen? + +Kansalaisvapaudessa, omavaraisessa tutkimuksessa ja kuvausvoiman +itsenäisessä toiminnassa pääsi ihminen niinmuodoin omaa itseänsä täysin +tajuamaan; niissä kaikissa personallisuus tunnustettiin oikeutetuksi. +Vaan tätä erikoisuuden oikeutusta ei saa kuitenkaan ajatella aivan +samanlaiseksi, kuin uudemmalla ajalla syntynyttä subjektiivisuuden +käsitystä. Subjektiivisuus voittaa aikojen vieriessä yhä enemmän alaa: +ihminen, niin sanoakseni, tunkeutuu yhä syvemmälle omaan itseensä, +oppii yhä tyystemmin omaa henkeänsä tuntemaan ja tuopi siitä uuden +mittakaavan ulkomaailman arvostelemiseksi; indiviidin sisällinen elämä +saapi runsaamman sisällyksen ja yhä moninaisemmaksi karttuu hänen +omituisuutensa; yksityishenkilö semmoisenaan, pelkkänä ihmisenä, kohoaa +yhä arvollisemmaksi; hänen erityiset tunteensa ja mielipiteensä sekä +vaativat että saavuttavat yhä suurempaa huomiota. Mutta indiviidisyyden +voitolle pyrkiessä vaara pyörii, että katoo tunne ja tieto eri +henkilöin yhteenkuuluvaisuudesta -- tunne ja tieto siitä, että +indiviidit ainoastaan osana jostakin kokonaisesta voivat tarkoituksensa +täyttää, ja asiain objektiivinen käsitys helposti hukkuu itsekohtaisten +mielipiteiden sekavaan pyörteesen. Tämä pakoittaa ihmiskuntaa jälleen +vahvistamaan niitä siteitä, jotka yhdistävät erityishenkilöt +kokonaisuudeksi: yhteiskuntaa, kansallisuutta, objektiivisten olojen +valtaa, ja sen pyrkimysten ihanteellinen tarkoitusperä näkyy olevan +sellainen tila, jossa kokonaisuus eheänä säilyy, samalla kuin +yksityishenkilön itsenäisyys ja omituisuus pääsee täyteen voimaansa. + +Kreikkalaiset ovat tämän kehitysjakson alkupäässä. Se tarkkamääräinen +järjestys, joka maailmaa hallitsee, supistaa sekä jumaluuden että +ihmisen vapautta ahtaampaan piiriin, kuin uudemman-aikuinen +katsantotapa. Raja indiviidin oman tahdon ja Moiran määräysten välillä +tosin ei ole oikein selvä, se antaa sijaa sekä sallimuksen hämärälle +herruudelle että omantakeiselle toiminnalle ja vastuun-alaisuudelle; +mutta tällä alkuperäisen luonnollisuuden kannalla ovat henkiset ilmiöt +kuitenkin enemmän luonnonlain tuotteita kuin ihmisen itsemääräyksestä +lähteneitä. Sentähden ihmisen sisällisen elämän rikkaudella ei voi olla +aivan suurta merkitystä. Indiviidinen omituisuus on oikeutettu siinä +määrässä, kuin se on sopusoinnussa yleisten sääntöjen, yleisten +aatteiden kanssa, ja nämä aatteet käsitetään olletikkin semmoisina, +kuin ne ilmaantuvat aistinalaisessa maailmassa, s.o. hyvää katsotaan +etupäässä kauneuden muodossa. Helleeniläisen sivistyksen ihanne on +_kalós kagathós_, kaunis ja kunnollinen, s.o. henkilö, jonka +hengen ja ruumiin voimat ovat mitä täydellisimmässä tasasuhdassa. Tämä +tarkoittaa paraasta päästä intoa ja kykyä jaloon isänmaalliseen +toimintaan, järjen ja kaunoaistin kehittymistä sekä ruumiinharjoitusten +muodostamaa ryhtiä ja miellyttävää käytöstä, vaan ei vielä sitä +ääretöntä, syvän syvää yksityishenkilön omituisuutta, jota +uuden-aikuinen katsantotapa suosii, saatikka tuota rajatonta +subjektiivista vapautta, jota nykyajan individualismi tavoittelee. +Yksityishenkilön oikea arvo ei ole siinä, että hän on ihminen, vaan +siinä, että hän on vapaa kansalainen, itsenäisen valtion jäsen, taikka +etevä soturi, taideniekka, filosofi j.n.e., sanalla sanoen, hänen +julkisessa toimessaan ja asemassansa. Sentähden orjuus vielä on +vapaan valtiolaitoksen alustana; koska julkinen elämä on kaiken +toiminnan keskus, jääpi perhe-elämä syrjään. Mutta toiselta puolen +erityishenkilön sopusointu yleisten aatteiden kanssa antaa indiviidille +vahvan ja vakavan täydellisyyden, ja yksityis-ihminenkin on tavallansa +taideteos. Se piiri, jossa ihmisen tulee kehittyä, on verrattain ahdas; +mutta sitä helpompi on täydellisyyden saavuttaminen määrättyjen rajojen +sisällä. Sentähden nuo muinais-ajan suuret miehet nytkin vielä aimo +esikuvina seisovat silmiemme edessä; uroot semmoiset kuin Perikles ja +Epameinondas ovat Feidiaan veistoteosten kaltaiset. Yleisissä +olomuodoissa pysyminen vapauttaa vanhan ajan tuosta luonnon ja hengen, +yleisen ja yksityisen ristiriitaisuudesta, jonka alaiseksi nykyisempi +aika on joutunut subjektiivisuuden enentyneen vallan takia. Aate +pukeutuu kaikilla aloilla aistin tajuttavaan, kauniisen muotoon; niin +häviää tuo jyrkkä eroitus henkisen ja aistillisen välillä, johon me +olemme tottuneet, ja elämän aineellistakin puolta kirkastaa jalo +henkisyys. + +Kaunis ihmisyys, ilmaantuen objektiivisesti täydellisessä henkilössä, +on siis kreikkalaisen maailmankatsomuksen keskus, ja sen aatteellisina +edustajina ovat nuo jumalais- ja sankari-ihanteet, jotka kansan +kuvausvoima on luonut. Niihin koskevat tarut ja tarinat olivat runouden +ja kuvaustaiteen tärkeimmät ja ensi-aikoina myös ainoat aiheet. Se +antoi kreikkalaiselle kuvausvoimalle jo alusta pitäin ideaalisen +suunnan. Kreikkalainen taide vaatii ennen kaikkea, että jokainen +erityiskuvaama on kaunis; kuvaryhmässä tai runoelmassa eivät ainoastaan +kaikki yhteensä muodosta kaunista kokonaisuutta, vaan myös jokaisen +henkilön tai esineen pitää mahdollisuuden mukaan olla kaunis. Tuo +kauneus on siinä, että sisällys ja ulkomuoto mitä täydellisimmin +vastaavat toisiansa; se on siis etupäässä suoraa kauneutta, tuota +tyyntä, puhdasta kauneuden lajia, jossa aatteen ja muodon sopusointu +pysyy häiritsemättömänä. Tämä laji on lähinnä kauniin alkukäsitettä; +sentähden kreikkalaisen taiteen tuotteet kelpaavat malleiksi kaikkina +aikoina, ovat mallikkaita, _klassillisia_, ja siitä syystä +muinais-ajan taidetapaa ja koko tätä taiteellista edistyskantaa +nimitetään _klassilliseksi_, vastakohtana itämaiden "symboliselle" +ja nykyisempien aikojen "romantiselle" suunnalle. Arvokas sisällys ei +piile vähäpätöisen verhon alla eikä sisällinen kauneus ole haettava +esiin sydämmen syvyydestä; vaan kaikki ihanuus tulee ensi silmäykseltä +meitä vastaan raittiina, välittömänä. Runoudessakin on esitystapa siis +peräti objektiivinen; sentähden kreikkalainen ihanne on omansa +tuottamaan kertomarunoutta. Tämä objektiivisuus antaa kaikille +kuvausvoiman tuotteille selvät, tarkkarajaiset piirteet. Olot ja +tapaukset kuvataan enimmiten ulkokohtaisesti, niinkuin ne ilmaantuvat +katsojan silmissä, eikä runoilijan oman mielialan valaisemina; +henkilöin luonteet esitetään heidän teoissaan ja puheissansa, harvemmin +näytetään heidän mielentilansa. Niin tapahtuu kuitenkin draamassa, +jolla on subjektiivisempi luonne kuin nykyajan näytelmällä, koska se on +saanut alkunsa lyyrillisestä runoudesta; mutta sallimuksen käsite, joka +rajoittaa ihmisen vapaata päätösvaltaa, antaa sillenkin vahvan +objektiivisuuden. Vaan sen sijaan lyyrillinen runous -- ajateltakoon +esim. Pindaron oodeja -- kuvailee paljoa enemmin yleisiä ajatuksia ja +silmin tajuttavia kohtia, kuin yksityisen runoilijan satunnaisia, +hetkellisiä tunteita. Kreikkalaisen runouden periluonne vastaa +niinmuodoin kaikin puolin ylempänä esitettyä maailmankatsomusta. + +Tämä sen luonne on ylimalkain sama kuin kuvanveiston; sillä veistotaide +asettaa sekin katseltavaksi kauniita yksityiskuvia, joissa aate +ilmaikse muotojen ja ulkopiirteiden täydellisyydessä ja +sopusuhtaisuudessa. Kreikkalainen ihanne on siis etupäässä +_plastillinen_ ja kuvanveisto se taide, joka sitä paraiten +edustaa. Sentähden ei ole vaikea ymmärtää, miksi kuvanveisto vielä +tänäkin päivänä melkein yksin-omaisesti on Kreikan veistoteosten +mukailemista, vaikka runous, joka sekin oli siellä niin mainioksi +varttunut, sittemmin on kehittynyt yhä uusiin muotoihin ja maalaustaide +sekä musiikki vasta nykyajan kansoissa ovat kohonneet suurimpaan +loistoonsa. + +Niinkuin yksityiskuvat veistoteoksessa yhdistyvät kauniisti +järjestetyksi ryhmäksi, niin runoudessa plastillisuus ilmaantuu vielä +siinäkin, että jokainen erityiskohta tai yksityinen kuva on välttämätön +osa kokonaisuudesta. Ei mikään yksityisseikka pääse yhteiskuvaa +hämmentämään; jokaisella erityiskohdalla on tärkeä virkansa: se +kuvastelee kokonaisuutta, niinkuin kastepisara aurinkoa. Kaikki +runouslajit saavat tarkkamääräisen muodon, jota eri runoilijat kyllä +parantelevat ja toisinaan väljentävät, vaan eivät koskaan +mielivaltaisesti riko. Nämä muodot eivät käy hengettömiksi kaavoiksi; +sillä ne ovat kansanhengen luonnon-omaisia tuotteita: niissä elää +kansanhengen ikuinen tuoreus. + +Kreikkalainen sivistys, näet, ei ollut ulkoapäin lainattu, vaan +alkuperäinen, omantakeinen; se muodostui ja varttui kokonaan omalla +kansallisella pohjalla. Siitä syystä runouden, niinkuin koko +sivistyksenkin kasvanto oli aivan luonnonmukainen, organillinen, ja eri +runouden lajit sukeutuivat toisistaan luonnollisessa järjestyksessä. +Muinais-epiikan runsaat muistovarat ovat ikäänkuin se vahvistavainen +maa-emä, josta runous tuopi yhä uutta voimaa, niinkuin Antaios +jättiläinen koskiessaan synnyttäjäänsä, maaperustaan. Kun Hellaan +"sankarikausi" on hävinnyt Doorilaisten vaellukseen ja uusi järjestys +vähittäin on vakaantunut, silloin taidelyriikka ylenee uuden +katsantotavan ilmoittajaksi. Tulipa sitten Persialais-sota. +Harvalukuisten Helleenien mainehikas voitto idän mahtavasta +valtakunnasta virkisti ennen arvaamattomalla tavalla heidän +kansallistuntoansa, ja nyt seurasi ihana runouden ja kuvaustaiteen +kukoistus-aika, jonka vertaista maailma ei ole toistamiseen nähnyt. +Pindaros ja Aischylos seisovat tämän aikakauden kynnyksellä; ajan +valtavat tapaukset täyttävät heidät molemmat hurskaalla innolla: +Pindaros ylistää Athenaa, Hellaan turvaa ja pelastajaa, ja +Aischylos, itse miehuullisesti taisteltuaan Salamiin luona, julistaa +profeetan-tapaisella ylevyydellä suurkuninkaan vaurion jumalain +rankaisevaksi kostoksi Persialaisten röyhkeästä vallanhimosta; +pohjasävelenä useissa hänen tragedioissaan soi kaiku tästä Euroopan ja +Aasian suuresta ottelusta. Vaan Sofokleen runous on täydellisin ilmaus +Perikleen iki-mainiosta aikakaudesta, jolloin kreikkalainen henki +osoittihe puhtaimmassa, vielä raukeamattomassa kauneudessaan. Se +sopusointu, joka vallitsee hänen näytelmissään, ilmaisee tämän ajan +tarkkaa taideaistia ja maailmankatsomuksen eheyttä; syvä ihmisluonnon +tunteminen sekä ajatusten ja dialogin terävyys todistavat ajan korkeata +filosofillista sivistystä; puhetavan sievyys on osoitteena hienontuneen +seurakielen suloudesta. + +Vaikka Athenan hegemonia ja se loisto ja mahtavuus, johon Perikles +kohotti syntymäkaupunkinsa, ei voinut pysyväisesti yhdistää Kreikan +kansan hajanaisia voimia, niin tuo suuri valtiomies ainiaan ansaitsee +kiitosta siitä, että Hellas hänen kauttansa on täyttänyt tehtävänsä +maailman sivistyksen historiassa; sillä ainoastaan Perikleen-aikuisessa +Athenassa oli se henkinen vaurastus mahdollinen, joka ihmiskunnalle toi +sen iki-muistettavan nuoruuden-iän. Sen lyhyt-aikaista loistoa on +osaavasti kyllä verrattu Kreikkalaisten mielisankarin väleen +lakastuvaan, vaan kunniarikkaasen nuoruuteen, ja jos se, niinkuin +Achilleyn maine, oli ainoastaan katoovaisuudella lunastettava, ei sitä +suinkaan ole liian kalliisti ostettu; sillä Hellaasen viittaa runouden +ja muiden taiteiden kehitys kaikkina aikoina takaisin, kuni kaivattuun +kotihinsa. + +Se seikka tuon ajan niin loistavaksi saatti, että kreikkalaisen +sivistyksen molemmat puolet, sen luontainen objektiivisuus ja tuo +henkinen vapaus, joka oli seurauksena indiviidin itsenäisyydestä, +silloin olivat tasapainossa, sulautuen yhteen ihmeelliseksi +kokonaisuudeksi. Ainoastaan niiden yhtymisen kautta voi kauniin +ihmisyyden ideaali toteutua. Mutta itsessään ne sisälsivät vastakohdan, +joka oli syynä tämän loisto-ajan lyhyyteen. Henkinen vapaus tuotti +lakkaamattoman edistyksen ja herätti subjektiivisuuden, joka voitti yhä +enemmän alaa; viimein, ylivallan saatuansa, se hajotti kreikkalaisen +ihanteen, joka oli rakennettu yksityishenkilön objektiiviselle +täydellisyydelle. Kreikkalaisissa, kuten jo on nähty, personallisuus +ensin saavutti jotain arvoa; sentähden subjektiivisuus jo alusta alkain +heikompana sivuvirtana kulkee objektiivisuuden rinnalla ja on +runoudessakin selvästi huomattava: Odysseia kajoo jo enemmin sisäisiin +kohtiin, sielu-elämään, kuin Ilias; lyriikassa on subjektiivisuus +anastanut oman alueensa; draaman sisäkohtaisuudesta on jo puhuttu. Vaan +tähän aikaan on alkuperäinen objektiivisuus kuitenkin vielä monta +vertaa valtavampi. Mutta ilmestyvätpä jo uuden katsantotavan enteinä +sofistien opit, jotka eivät myönnä mitään yleistä totuutta löytyvän, +vaan heittävät sen tykkänään indiviidin satunnaisten mielipiteiden +nojalle. Nyt julistaa Sokrates, sofisteja vastustaen, että totuus on +haettava ihmisen omasta hengestä; ihmisen tulee oppia itsensä +tuntemaan, omalla järjellänsä asioita arvostella ja omantuntonsa +johdolla päättää, mikä on oikein ja väärin. Tämä oli arvaamattoman +tärkeä askel ihmiskunnan edistyksen tiellä ja koko seuraavan +kehitysjakson alku. Itsekohtainen henki oli koroitettu tuomariksi +kaikissa asioissa; siveys ei ollut enää perustettava ainoastaan +kansallisen tavan ja tottumuksen pohjalle, vaan oli muuttunut ihmisen +oman sielu-elämän tuotteeksi. Tämä uusi peruste, joka samalla oli +henkisen vapauden korkein edistysmuoto, antoi Helleenien +katsantotavalle suuremman syvyyden ja runsaamman sisällyksen. Siihen +aikaan pääsi täyteen voimaan se sääntöisyyden ja henkisen vapauden +tasapaino, joka kirkkaudellansa valaisee Sofokleen runoutta. Vaan jo +Euripideessä näkyy, miten seuraava aika on ristiriidassa vanhojen +ihanteiden kanssa. Hän esittelee vielä noita muinais-ajan +sankaritaruja, vaan ei usko enää omia ihanteitansa; hänen mielensä on +kokonaan kääntynyt tarkkaamaan tavallisia ihmisiä puutteineen, +virheineen, semmoisina kuin he ovat yksityis-oloissansa, ja näiden +tunteet ja intohimot hän kyllä taitavasti tuopi ilmi; mutta +samanlaisiksi hän myös kuvailee tarumaailman sankareita, noita suuria +aatteiden edustajia, joita hän ei enää ymmärrä. Siitä syntyy +ristiriitaisuus aineen ja esitystavan välillä, jota runoilija olisi +voinut välttää ainoastaan siten, että kerrassaan olisi asettunut +nykyajan luonteen-omaisen näytelmän kannalle, etsien aineitansa +yksin-omaisesti tosiolojen piiristä. Vaan se olisi tietysti ollut liian +jyrkkä, siihen aikaan mahdoton poikkeus kreikkalaisesta taidetavasta. +Ajan henkeä osoittaa sekin, että erityisseikat, yksityisten mietteet ja +laulelmat, kaikenlaiset mahtivaikutukset ja jännittävät kohtaukset +saavat suuren tärkeyden Euripideen runoudessa, mutta teoksen aate ja +kokonaisuus niiden rinnalla usein jää varjopuoleen. -- Koko sitä +suuntaa vastaan, jota Euripides edustaa, nousi Aristofanes, puolustaen +entistä yksinkertaista vakavuutta ja ampuen ivansa teräviä nuolia +muuttuneen aikakauden löyhyyttä ja pintapuolisuutta vastaan. Itse hän +kuitenkin on uusien olojen kasvattama: sillä tuollaiset muutosten ajat +ovat omiansa tuottamaan koomillista ja satiirillista runoutta. Vanhan +ja uuden ajan vastakohta synnytti Aristofaneen. + +Suuri olikin se muutos, joka nyt oli tapahtunut. Sen sijaan, että +valtio oli ollut se ylin tarkoitusperä, jota kaikkein kansalaisten +pyrinnöt tähtäsivät ja jonka hyväksi jokaisen tuli uhrata varansa ja +voimansa, pääsi penseys isänmaan yhteisten asiain suhteen yhä enemmin +vallalle, kansalaiset vetäytyivät pois valtio-elämästä ja hyörivät vaan +omain etujensa tähden. Vanha peritty tapa menetti voimansa; kunnioitus +jumalia kohtaan lannistui ja siveyden siteet höltyivät, sillä sekä +uskonto että siveys olivat likeisimmässä yhteydessä valtio-elämän +kanssa. Tuo jalo "kauneuden ja kunnollisuuden" ihanne poistui yhä +kauemmaksi tosi-elämän piiristä, ja Aristoteles valittaa haikeasti +"banausian", kehnon ja ahdasjärkisen itsekkäisyyden, voitolle-pääsöä. +Kun eivät vanhat kansalliset ihanteet enää hallinneet helleeniläistä +yhteis-elämää, ei runouskaan voinut lykätä uusia vesoja; niitä runouden +lajeja, jotka tähän asti olivat kehittyneet, viljeltiin yhä edespäin, +vieläpä menestykselläkin; mutta se oli vaan himmeä kajastus edellisen +aikakauden loistosta. Ainoat uudet muodostukset, n.s. keskimäinen ja +uusi komedia, eivät voineet palkita noita vanhoja mestariteoksia. +Taiteista kuvanveisto yksinään jaksoi virota entiselleen ja +tuotteihinsa luoda tämän toisen, subjektiivisen aikakauden henkeä, joka +asianlaita sekin puolestansa osoittaa, kuinka juuri tässä taiteessa oli +kreikkalaisen fantasian päävoima, Ett'ei helleeniläinen henki vielä +ollut peräti haihtunut, siitä ovat todistuksena useat ilmiöt Kreikan +suorasanaisessa kirjallisuudessa, niinkuin sen valtiollisessakin +historiassa moni mainio mies, helleeniläisyyden viimeisiin aikoihin +asti. Kreikkalaisen neron voima, jonka luomiskyky oli laimistunut +yhteis-olojen ja runouden alalla, vetäytyi sielun syvyyteen +perustaaksensa uutta valtakuntaa mietteiden avaraan maailmaan; kun +henki oli vapautunut tottumuksen vallasta, pyrki filosofia elämän +ohjaajaksi. Platon on oikea helleeniläisen ajatustavan edustaja; perin +kreikkalaisia ovat hänen maailmankatsomuksensa pääpiirteet ja se tapa, +jolla hän niitä esittelee: hän peittää aatoksensa runollisella, +aistin-omaisella verholla ja hänen ideansa eivät ole himmeitä, +elottomia miettimisen tuotteita, vaan maallisten olojen jaloja +perikuvia; vasta valtiossa ihminen oikean tarkoituksensa täyttää; +suuri, ainainen arvo annetaan kauneudelle ja tasasuhtaisuudelle, ja +maailma käsitetään järjestetyksi kokonaisuudeksi, jossa kaikkialla on +itsetyinen elämän henki; taivaankappaleetkin ovat yleviä, jumalallisia +olentoja. Monessa kohden Platon korkeammalle edisti kansansa +katsantotapaa, poiketen sen alkuperäisistä mietteistä. Hän selvitti ja +jalostutti jumaluuden käsitteen ja teki tarkemman eroituksen henkisten +ja aistillisten välillä. Mutta Platon on myöskin ensimmäinen, joka +vaati aistillisen luonnon kieltämistä ja piti elämää puhdistuksena +korkeampaa oloa varten; sillä muutoin tämä ajatustapa oli +Kreikkalaisille peräti outo. -- Mitä helleeniläinen henki tähän asti +oli tuottanut, sen otti Aristoteles tieteellisesti tarkastaaksensa, +järjestääksensä. Aristoteles on siinä kohden kenties enemmän vanhan +kreikkalaisuuden kannalla, kuin Platon, että hän tarkemmin pitää +silmällä olevaisuutta kuin yliluonnollista maailmaa; mutta hänen +huomionsa ulottuu kauas ulkopuolelle kreikkalaisuuden rajoja ja hän +tahtoo piiriinsä sulkea maailman kokonaisuuden. Tieteen ja runouden +keskinäinen liitto on täydellisesti ratkennut; kumpikin käy tästälähin +omaa erinäistä tolaansa; Aristoteleen kautta ovat varsinaiset +tieteet saaneet alkunsa. Niin tämä ajattelija, seisoen puhtaan +helleeniläisyyden viimeisellä kukkulalla, ikäänkuin korjaa edellisen +kehitysjakson hedelmät ja sulkee sen portit, viitaten sitä tietä, joka +viepi rinteeltä alas uuteen edistysjaksoon. + +Sillä kreikkalaisuus joutuu uudelle uralle, saapi toisen tehtävän. Sen +kansallinen aikakausi on päättynyt; se joutuu yleismaailmallisen +sivistyksen välittäjäksi. Kreikan valtiollinen elämä on hajonnut; mutta +eräs siihen asti puoli-barbarinen sukukansa, Makedonialaiset, ryhtyy +asiain johtoon; Aleksanteri Suuren valloitukset levittävät +helleeniläisen sivistyksen Indian rajoille asti ja kreikkalainen +tieteellisyys ottaa asuntonsa Egyptin pääkaupunkiin. Alexandriassa ja +Aasiassa sulautuu kreikkalaisuuteen egyptiläisiä, juutalaisia, +syyrialaisia y.m. aineita. Luulisipa, että näistä olisi syntynyt joku +omituinen runouden muoto, joka olisi yhdistänyt paraat niistä +aatteista, joilla kreikkalainen sivistys nyt oli lisääntynyt, -- jotain +samankaltaista kuin sittemmin uusi-platonisuus viisaustieteen alalla. +Mutta niin ei tapahtunut; sillä kaikki nämä kirjavat aineet ja +sivistyksen yleismaailmallinen luonne eivät voineet runoudelle +valmistaa mitään kansallista pohjaa. Ihmeteltävä on kuitenkin +kreikkalaisen ihanteen virkeä elinvoima; myöhempiinkin runoteoksiin se +loi tuota viehättävää suloa, joka on omituinen kreikkalaisen hengen +tuotteille. Mutta vaikka runouden kenttä kyllä antoi monta kaunista +jälkiniitosta, ei se enää tuottanut mitään menneen ajan mestariteoksiin +verrattavaa. Siellä, täällä syntyi joku uusi muodostus, niinkuin +sikelialainen idylli; mutta ne ovat verrattain vähäpätöisiä. +Roomalais-vallan ensi aikoina kreikkalainen kirjallisuus nähtävästi +riutuu; mutta toisesta vuosisadasta alkaen se tointumistansa tointuu ja +runoudenkin alalle ylenee uusi vesa, romaani, vaikka se aika vielä on +kaukana, jolloin se vakaantuu ominaiseen muotoonsa. Kuitenkin se nyt jo +tuottaa niin merkillisiä teoksia, kuin Heliodoron "Aithiopika" ja +Longon paimenromaani "Dafnis ja Chloe". Syy tuohon virkeyteen on +kenties siinä, että kreikkalaisuus nyt on ehtinyt itseensä sulattaa nuo +moninaiset vieraat aineet, joita se on hallinnut, ja siten tavallansa +on syntynyt uusi helleeniläinen kansallisuus. + +Toisin kuin runouden oli tieteen laita. Kun Kreikan kansallinen +aikakausi oli mennyt eikä valtiollinen elämä enää herättänyt mitään +toimintohalua, kääntyi mieli sitä suuremmalla hartaudella tieteen +puoleen. Valtiollisen ja yhteiskunnallisen raukeamisen aikakausi oli +varsin merkillinen sivistyshistoriallisessa suhteessa; silloin +edellisen ajan tuottamat aarteet koottiin ja järjestettiin, tutkimus +edistyi ja alaa valmistettiin uudelle käsitystavalle. Yksipuolinen +subjektiivisuus oli saanut täydellisen voiton; yksityis-ihminen oli +anastanut sen sijan, joka ennen oli valtiolla. Hän on nyt siveellisen +maailmankatsomuksen keskus; että indiviidi saavuttaa "korkeimman +hyvän", on elämän tarkoitus. Epikuros näkee tuon korkeimman hyvän +onnellisuudessa, Zenon, Stoalais-oppikunnan perustaja, viisaudessa, +samalla kuin Skeptikot, edustaen itsekohtaisen katsantotavan +epävarmuutta, kieltävät kaiken objektiivisen tiedon mahdollisuutta. + + + + +KUUDES LUKU. + +Roomalainen ihanne ja kristin-uskon alku. + + +Kreikkalaiset loivat antiikkisen sivistyksen ja laskivat ikuisiksi +ajoiksi taiteen ja tieteen perustukset; vaan Roomalaisten välityksellä +levisi tämä sivistys koko heidän avaraan valtakuntaansa sekä sieltä +Euroopan uudempiin kansoihin. Helleenit ja Muinais-Italialaiset olivat +samaa laajaa kansaryhmää, jonka tähden jo vanhimmista ajoista heissä +tavataan paljon yhtäläisyyttä. Mutta toiselta puolen jälkimäisten +luonne, varsinkin semmoisena kuin se ilmaantuu Roomalaisissa, osoittaa +ihan toisia alkupiirteitä kuin Kreikkalaisten. Jos Helleenit ennen +kaikkea olivat ajattelija- ja runoilija-kansaa, on Roomalaisten suuruus +etupäässä käytöllisten valtiotoimien alalla. Kuvausvoiman viehättävät +kangastukset ja tietoviisauden syvämieliset aprikoimiset eivät voineet +heidän huomiotansa pysyväisesti kiinnittää; Roomalainen ei ollut +luotu olevaisuutta taiteellisesti kuvailemaan tai sen arvoituksia +selittelemään, vaan lujalla kädellä hallitsemaan maailmaa ja +levittämään aikansa viljelystä maanpiirin viimeisiin ääriin. Koko +hänen olentonsa oli yksivakaisempi ja kovempi kuin Kreikkalaisen, +hänen katsantotapansa synkempi ja ankarampi. Olympian hilpeäin +juhlakilvoitusten sijaan astuivat gladiatorien veriset ottelut ja +hurjat petojen taistelut; arvelematta Brutus tuomitsee kapinalliset +poikansa kuolemaan ja nuori Horatius voiton hurmauksessa syöksee +kalpansa sulhoa murehtivan sisarensa rintaan. Tämmöiset puolettoman +lujuuden tai säälimättömyyden työt, joista Rooman muistotarinat +kertoilevat, ovat ihan toista laatua kuin ne jalot uhraukset +tai kiihkon ja soaistuksen tuottamat rikokset, joita Kreikan +kertomukset mainitsevat. Roomalaisissa ei tavata Helleenien kauniin +sopusuhtaisuuden tunnetta eikä siihen perustuvaa luontaista +siveellisyyttä; sen sijaan on heissä velvollisuuden tunne vahvempi kuin +Kreikkalaisissa. Molemmat katsoivat valtion ihmis-elämän korkeimmaksi +olomuodoksi; mutta Kreikkalaisissa oli tämäkin, niinkuin heidän +siveytensä ylimalkain, luonnonperäinen, tapain ja tottumusten +vahvistama tunne, Roomalaisissa jokaisen yksityisen selvästi tajuttu +velvollisuus. Paitsi sitä on valtio Helleeneistä pääasiallisesti hyvän, +kansallisen tavan ylläpitäjä, tosi-inhimillisen sivistyksen edistäjä, +s.o. etupäässä kultuuri-valtio;[21] Roomalaisilla se on oma +tarkoituksensa ja ottaa kaikki kansan voimat palvelukseensa, +käyttääkseen niitä etujensa saavuttamiseksi, vieläpä siihen määrään, +että kansallisuuskin joutuu paljaaksi välikappaleeksi. Mutta vaikka +valtiokäsite niinmuodoin on Roomalaisilla paljoa mahtavampi kuin +Kreikkalaisilla, on subjektiivisuus heidän luonteessaan kuitenkin +suurempi. Sillä Kreikkalaisilla oli yksityisen siveys ja toimellisuus +vielä yhteen kasvaneena valtion kanssa; mutta roomalaisessa +yhteiskunnassa valtion piiri ja yksityishenkilön oikeudet eroitettiin +tarkasti toisistaan. Indiviidien keskinäiset suhteet määrättiin tyystin +lainsäädännössä ja perhe-elämäkin sai suuremman merkityksen kuin +kreikkalaisessa yhteiskunnassa. Mutta samalla yksityishenkilö +lujemmilla siteillä kiinnitettiin valtioon. Näistä kaikista oli +seurauksena, että, kun subjektiivisuus katkaisi olevaisten olojen +siteet, se Kreikassa hävitti valtiollisen elämän ja teki lopun sen +itsenäisyydestä; vaan Roomassa valtiorakennus silloinkin pysyi lujana, +vaikka indiviidisyyden valta ei suinkaan ollut vähempi kuin Kreikassa. +Se tarmo ja toimintakyky, mikä saattoi tasavallan sankarit +järkähtämättömällä mielen lujuudella kaikki alttiiksi antamaan, kaikki +kärsimään syntymäkaupunkinsa suuruuden hyväksi, se puhkesi nyt +hillitsemättömään vallanhimoon ja nautintohaluun tai niihin +mielettömyyden tekoihin, jotka saastuttavat Tiberion ja Caligulan +tapaisten keisarein elämää. Roomalainen ei supistanut henkensä voimaa +sopusuhtaisuuden rajoihin, vaan ennätti sekä hyvässä että pahassa joko +ylevimmän sankaruuden tai riihattoman hurjuuden viimeisille perille. +Mutta tarkka la'in järjestelmä ja ankara velvollisuuden tunto piti +itsekkäisyyden kurissa ja siveellisyys perustui niinmuodoin enemmän +indiviidin tottelevaisuuteen yhteiskunnan järjestystä kohtaan, kuin +täysin kehittyneen persoonallisuuden luontaiseen sopusointuun. +Kreikkalaisten ideaali oli paraasta päästä esteetinen, Roomalaisten +siveellis-valtiollinen. + +Mutta plastillisena, itsessään valmiina ja täydellisenä, roomalainenkin +personallisuus esiintyy katsojan silmissä. Jos ei Roomalainen ollutkaan +tuottelias taiteen alalla, niin hänen uljas, lainkuuliainen, +järkähtämätön luonteensa sitä vastoin on omansa virittämään +kuvausvoimaa, ja runous onkin kaikkina aikoina ammentanut aineita +Rooman historiasta ja muinaistarinoista. + +Ylempänä jo viitattiin siihen, että valtio-etu Roomassa oli +kansallisuuttakin voimallisempi. Mukauntuessaan vieraisin +kansallisuus-aineisin, Rooman onnistui ne sulattaa omaan +valtiorakennukseensa.[22] Voitettujen kansain jumalat siirrettiin +Roomaan; heidän tapansa, taitonsa, sivistysmuotonsa pääsivät sinne +leviämään. Mutta varsinkin Kreikkalaisten laitokset ja henkinen elämä +juurtuivat aikaa myöten maailman pääkaupunkiin. + +Roomassa havaitaan ensi kerta historiassa se ilmiö, että kansakunta +toiselta lainaa valmiin sivistyksen sovittaakseen sitä omiin oloihinsa. +Tästälähin kohtaamme samaa ilmiötä kaikissa maissa ja kansoissa; sillä, +kun inhimillisen sivistyksen, niin sanoakseni, peruskaavat ovat +valmiina, alkaa jokaisen eri kansan kehitys sillä, että se omistaa, +mitä ihmiskunnan yhteinen työ on tuottanut, ja suuremmassa tai +vähemmässä määrässä muodostaa sitä oman henkensä mukaan. Enimmät +sivistyskansat ovat tätä perintöä sillä tavoin hoitaneet, että +runoudenkin alalla entisen sivistyksen siemenistä itsenäisesti ovat +kasvattaneet omat ihanteensa; mutta Roomalaiset vaan semmoisenaan +omistivat kreikkalaisen taide-ideaalin, melkein yksinomaisesti +mukaillen heidän teoksiansa. Heidän runoudessaan havaitaankin sentähden +varsin vähän itsenäisyyttä. Siihen oli kaiketi syynä tuo äsken mainittu +kansallisuuden mukaantuvaisuus; sen lisäksi tuli, ett'ei Roomalaisten +alkuluonne ollut taipuvainen runouteen. Heillä ei ollut mitään +varsinaista kansan-epiikkaa; heidän muinaistarunsa säilyivät +suorasanaisina kertomuksina, kunnes historioitsijat ne muistoon +kirjoittivat. Useat ensimmäisistä runouden viljelijöistä +Roomassa olivatkin muukalaisia: Tarentolainen Livius Andronicus, +Kreikkalais-Oskilainen Ennius, Afrikalainen Terentius y.m. Vaan +tunnettu on, kuinka Roomalaiset, tutustuttuansa kreikkalaiseen +sivistykseen, itse siihen mieltyivät ja kuinka suuren vallan Kreikan +kieli ja kirjallisuus voitti Rooman ylimyksissä. Mutta yhtyipä tähän +mieltymykseen kuitenkin isänmaallinen harrastus: muukalainen sivistys +oli omakieliseksi saatettava. Latinan kielioppi tuli muoti-asiaksi +Rooman aristokraatisissa piireissä. Roomalaisten selvä äly ja se +plastillinen aisti, mikä heille oli yhteinen Kreikkalaisten +kanssa, ilmaantui silloin paitsi valtiolaitoksessa myös pontevan +Roomalais-kielen muodostuksessa; se vakaantui lopullisesti Ciceronin ja +Julius Caesar'in kautta, joka jälkimäinen osoitti järjestystaitoaan +kieliopillisissa säännöissä, yhtä hyvin kuin sotajoukkojensa +asettamisessa. Jo sitä ennen oli rahvaan luontainen leikillisyys ja +kokkapuheisuus päässyt puhkeamaan Plauton komedioihin, jotka +aineiltansa kyllä ovat mukaelmia kreikkalaisista teoksista, mutta +esitystavaltaan perin kansallisia. Vähää ennen kirjallisuuden +varsinaista loisto-aikaa oli Lucretius latinaisissa heksametreissa +runollisesti esitellyt Epikuron ja Atomistein oppia. -- Mutta vasta +Auguston hallitus, joka soi valtakunnalle hoivan tasavallan +rauhattomuudesta, saatti edellisten aikojen pyrinnöt tuleentumaan. +Vergilius, Horatius, Ovidius ovat tuon runsashedelmäisen +kulta-aikakauden edustajia. Jos hallitsijan suosio olikin ulkonainen +syy runouden kohoamiseen, niin Rooman mahtavuuden vireyttämä +kansallistunto oli se sisällinen voima, joka sitä kannatti. Se puhaltaa +innollisena kansallishenkenä Vergilion Aeneidissä ja monessa muussa sen +ajan runotuotteessa. Vaikka yleiset sivistysmuodot noudattivat +kreikkalaista mallia, ei Rooman kansakunta ollut vielä ennättänyt +sanottavassa määrässä itseensä sulattaa muita kuin lähisukuisia +aineksia, nimittäin Italian heimokunnat, ja sen alkuperäistä +roomalaista ydintä oli vielä tarpeeksi jäljellä, jotta sen kansallinen +omituisuus taisi ilmaantua sen ajan tuotteissa. Mitä enemmin +roomalaisuus sitten itsellensä omisti voitettujen kansojen ajatustapaa +ja mukaantui niiden jälkeen, sitä heikommaksi kävi itsenäinen +runollinen tuotanto, vaikka kirjallisuus sen kautta sai +monivaiheisemman luonteen. + +Tästä näkyy, ett'ei Roomalaisilta sovi kieltää kaikkea kirjallista +omituisuutta, ja heidän periluonteensa, jota ylempänä kuvattiin, +tuleekin ilmi monella alalla. Heillä oli ylimalkain suurempi taipumus +tosiolojen käsittämiseen kuin kuvausvoiman vapaasen luomistyöhön. +Sentähden on suorasanainen kirjallisuus ylimalkain sopivin +roomalaiselle luonteelle; siinä latinankielen erinomainen selvyys ja +rhetoorinen voima osoitaikse kaikessa komeudessaan. Jokapäiväistäkin +elämää rupesivat Roomalaiset terävällä käytöllisellä aistillaan +taiteellisesti esittelemään, erittäinkin _satiirissa_, joka +Roomassa oli perin kansallinen hengentuote. Siinä yhtyivät tosiasiain +havaitseminen ja se taipumus koomillisuuteen, joka näkyy olleen +Muinais-Italialaisten luonteessa. _Historiankirjoituksessa_ oli +Roomalaisten valtiollinen äly suureksi hyödyksi, ja se onkin heidän +kirjallisuutensa vahvin puoli. Livion eepoksenkaltaiset kertoelmat ja +Taciton draamalliset luonteenkuvaukset sisältävät ainakin yhtä paljon +runollisuutta, kuin koko muu roomalainen kirjallisuus yhteensä. + +Kuinka Rooman valtakunnan suuruus elähytti runollista tuotantoa, on +äsken sanottu. Kun keisari edustaa ikuista Roomaa, ylistää runoilija +hänen personaansa isänmaan sijassa, ja näin voipi runotar toisinaan +alentua imartelevaksi hoviliehakoksi. Mutta toiselta puolen +keisarihovin ylellisyys ja turmeltuneet tavat sekä pääkaupungin ylen +hempeytynyt sivistys saattoivat ihmiset kyllästymään ajan +sivistysmuotoihin ja heidän mielensä ikävöi luonnon hiljaista elämää ja +maaseudun rauhallista yksinkertaisuutta, niinkuin useasti tapahtuu +tällaisten olojen vallitessa. Siitä tuli se mieltymys idylliin, jota +tavataan roomalaisissa runoilijoissa, niinkuin myös Kreikan myöhemmässä +kirjallisuudessa. + +Rooman vakava kansa rakasti prameutta ja juhlallisuutta ulkonaisissa +menoissa; se tulee monella tavoin ilmi heidän julkisessa elämässään, ja +niin myös heidän kirjallisuudessaan. Jo kielen luonne houkutteli +enemmän kaunopuheisuuteen kuin runouteen ja runoteoksissakin pääsee +rhetoorisuus enimmiten voitolle. Missä tämä yhdistyy alkuperäiseen +voimaan ja aaterikkaasen sisällykseen, antaa se esitykselle viehättävän +mahtipontisuuden; mutta varsinkin myöhemmän ajan tuotteet, jolloin +runollinen aisti jo oli pilaantunut, osoittavat paljon tyhjää +kaunopuheisuutta, niin esim. Senecan tragediat. Kiitettävänä +vastakohtana tulee mainita erittäinkin muutamia lyriikan tuotteita, +niinkuin Catullon ja Tibullon runot, joissa luontainen tunne saa voiton +koreapuheisuudesta. -- Roomalaisen runouden rhetoorista väritystä +edistää vielä yksi kohta. Nuo kansan kuvausvoiman synnyttämät +myytilliset olennot, joita kreikkalaiset runoilijat mielellään tuovat +esiin, ovat Roomalaisilla jo menettäneet elävyytensä ja muuttuneet +ajatusperäisiksi mielikuviksi, osittain ajan edistyneemmän +katsantotavan tähden, vaan osittain siitäkin syystä, että ne ovat +toiselta kansalta lainattuja. Roomalaisessa kirjallisuudessa, näet, +alkaa allegorian valta. Ne ominaisuudet, joita ennen kaikkia huomataan +Roomalaisten runoudessa, ovat voimakas isänmaallinen henki ja +käytöllinen mieli, joka runoudenkin kautta pyytää vaikuttaa ihmisten +tahtoon ja tälläkin alalla asettaa itsellensä siveellisen +tarkoitusperän. Jälkimäisestä satiirikin saa alkunsa; vikojen ja +epäkohtien pilkkaamisella ja moittimisella toivoo runoilija +parantavansa aikalaistensa tapoja. Sen kaunopuheisuuden, joka yleensä +on roomalaisen kirjallisuuden tunnusmerkkejä, senkin tuottaa sama halu +vaikuttaa kuulijan tai lukijan tunteisin. + +Ulkonaisessa suhteessa ovat roomalaisen esitystavan ansiot lausekeinon +juhlallinen komeus, sen tarkkamääräisyys ja voima, niinkuin myös se +"urbanitas" eli hienotapainen sievyys, mikä enimmiten vallitsee Rooman +kirjallisuudessa. Jos latinainen runous, kuten Rooman sivistys +ylimalkain, osoittaa vähemmän alkuperäisyyttä kuin kreikkalainen, niin +juuri tämä sen yleismaailmallinen luonne on tehnyt sen sopivaksi +välittäjäksi muinais-ajan ja uudempain kansakuntain kesken. + +Aika oli nyt tullut semmoinen, jolloin melkein koko tunnetussa +maailmassa vallitsi yhteinen sivistys; sen välittäjänä on lännessä +latina, idässä kreikankieli. Sen pohjana on vanha kreikkalainen +sivistys; siihen yhtyy roomalaisuus, vaan sen ohessa kaikki ne +monenkaltaiset kansalliset aineet, jotka Rooman valtakunnassa melkein +ovat kadonneet yhteiseen roomalais-kreikkalaisuuteen. Muutamia +erityisen kansallisuuden muistoja on tosin jäljellä ja paikoin ovat +vanhat kansalliset kieletkin säilyneet, esim. Syyriassa, Egyptissä, +Galliassa. Mutta niillä ylipäänsä ei ole suurta merkitystä; aikakautta +hallitsee yleisihmisyys, humanisuus. Yksinvalta estää yleisempää +osanottoa valtakunnan yhteisiin asioihin eikä ihmisillä ole mitään +kansallista tehtävää; sentähden tulee yksityishenkilön hengellinen tai +aineellinen menestys kaikkein pyrintöjen keskustaksi. Samalla kuin tämä +vie itsekkäisyyteen, tekee se toiselta puolen uskonnollisen tarpeen +tuntuvammaksi, ja siitäpä syystä tämä aika tarjookin oivallisen +maanlaadun kristin-uskon kylvölle; Rooman valtakunnan laveus ja +vilkastunut kanssakäyminen kaukaisimpien seutujen kesken helpoittavat +sen leviämistä. Vanhan kreikkalaisen filosofian perustuksella ja +niiden aatteiden vaikutuksesta, joita sekä kristin-oppi että itämaan +kansojen muinais-uskonnot tarjoovat, kasvaa omituinen teosofia, +uusi-platonisuus, joka koettaa yhdistää kaikki, mitä ihmiskunta siihen +asti on miettinyt. Runsas-aineinen kirjallisuus osoittaa virkeätä +henkistä elämää, ja monessa runouden tuotteessa sopii vielä ihaella +kreikkalaisen hengen sievää ihanuutta tai roomalaisen arvokasta +komeutta; mutta kuvausvoima on kuitenkin suuresti laimistunut eikä saa +enää aikaan noita mainioita mestariteoksia, joiden paljas nimi +johdattaa mieleen runouden ylevimmät ihanteet. Yleismaailmallisuus sitä +heikontaa ja rasittaa, ja entiset ihanteet sortuvat tuohon suureen +kilvoitukseen aistin-omaista kauneutta hehkuvan pakanuuden ja nuoren, +synkkää kieltäymystä saarnaavan kristin-opin välillä. Eikä uusi taide +silloinkaan vielä pääse vahvasti toimimaan, kun kristin-usko vihdoin on +voitolle päässyt; sillä se kaipaa kansallisuuden elähyttävää kastetta. +Paraiten menestyvät ne runouden lajit, jotka ovat ulkopuolella sen +varsinaista alaa, erittäinkin satiiri; Lukianon sukkela-älyisissä +ryntäyksissä vanhaa jumalistoa vastaan kuvauupi ajan kieltoperäinen +suunta. + +Näin vanha aika vaipui hautaansa, jättäen kaksi hedelmää +tulevaisuudelle perinnöksi: kreikkalais-roomalaisen sivistyksen jalot +tiede- ja taide-aarteet sekä Judaean kansassa syntyneen, vaan +kreikkalaisen hengen muodostaman, uuden uskonnon. + +Antiikkinen ihanne, kuten jo nähtiin, perustuu objektiivisuuteen, +maailman kokonaisuuden kauniisen järjestykseen. Tässä maailman +täydellisessä järjestyksessä on yksityishenkilö tosin itsenäinen osa, +jonka suurin mahdollinen täydellisyys ylentää kokonaisuuden +sopusointua, samaten kuin kreikkalaisessa temppelissä jokainen eri +pylväs tai pintakuva on itsestään kaunis ja kuitenkin pääasiallisesti +on olemassa yleisen tasasuhtaisuuden vuoksi; sillä sen asemaa ja +kauneutta määrää kokonaisuuden järjestys. Antiikki-maailman +edistyskannalla on tämä objektiivisuus -- tämä henkilön määrättäväisyys +ulkonaisen järjestyksen kautta -- valtavampi kuin henkilön oman sielun +syvyydestä kuohuileva itsemääräys, kuin sen sisällisen maailman +omituisuus, mikä hänen sydämmessään elää. Kun subjektiivisuus herää ja +ihminen asettaa oman mielensä kaikkein asiain ratkaisijaksi, silloin +vanha maailma rupeaa hajoamaan; temppeli raukeaa, kun pylväät eivät +enää sitä kannata, vaan jokainen erikseen pyrkivät edustamaan +kokonaisuutta. Oikein on, että indiviidi saa kehittää kaiken voimansa +ja omituisuutensa; mutta toiselta puolen yksityishenkilön runsaampi +kehitys ei saa häiritä maailman yleistä sopusointua; sen tulee +päinvastoin rikkaudellaan sitä enentää. Tämä voipi tapahtua ainoastaan +sen katsantotavan nojalla, että ihmishenki on jumalallista alkuperää ja +jumaluus siis elää ihmishengessä; silloin indiviidi voi omaksensa +omistaa maailman yleisen järjestyksen, kokonaisuuden; se ei nyt enää +vieraana, ulkonaisena voimana, synkkänä sallimuksena, vastusta +yksityishenkilöä; vaan jumalallinen järjestys on ihmishengen oma +sisällys; sitä toteuttaessaan ihminen vapaana kehittää omaa olentoansa. +Indiviidien toisiansa täydentäessä syntyy yleinen sopusointu; +yksityishenkilöin vapaan toiminnan kautta kokonaisuus varttuu yhä +runsaampiin muotoihin, tuoden näkyviin ennen aavistamattoman +moninaisuuden. + +Tällaisen maailmankatsomuksen nojalla oli muodostuva toinen ihanne kuin +antiikin, -- se ihanne, joka yleensä on uudemman ajan oma. Ylempänä +kuvattu katsantotapa koittaa vähitellen ihmiskunnalle; mutta, +ennenkuin se voitolle pääsee, käy sen edistyminen monta mutkatietä. +Objektiivisuuden rauettua saa pelkkä subjektiivisuus vallan. Rooman +keisari-aikana oli yleinen individualismi voitolle päässyt ja +yksityis-ihmisestä oli tullut kaikkein henkisten harrastusten keskus. +Hänen täydellisyytensä -- viisaus, niinkuin Stoalaiset sanoivat, -- tai +onnellisuutensa -- Epikurolaisten ihanne -- asetettiin korkeimmaksi +tarkoitusperäksi, huolimatta yhteis-elämästä tai ihmiskunnan +kokonaisuudesta. Mutta, koska yksityisihminen semmoisenaan, yhtymättä +henkisen elämän kokonaisuuteen, ei voi saavuttaa mitään täydellisyyttä +eikä häiritsemätöntä maallista onnea, ei tämä ajatuskanta voinut ajan +pitkään tyydyttää, vaan sortui omaan tyhjyyteensä, valmistaen alaa +kristin-uskolle. Ihminen heittäytyi Jumalan helmoihin, toivoen +jumalallisen välittäjän kautta löytävänsä haudan toisella puolella, +mitä hän tässä elämässä turhaan oli etsinyt, olentonsa täydellisyyden +ja suurimman autuuden yhteydessä Jumalan kanssa. Mutta samalla +kristin-usko tunkeutuu ihmissielun syvimpään syvyyteen, aukaisten +sydämmen salaisimmat kätköt. Ihmisen sisällinen puhtaus, hänen +yhtymisensä Jumalaan rakkauden kautta on uuden uskonnon pääsisällys. +Jumalaa ajatellaan lempeäksi isäksi, ihmisiä hänen lapsiksensa, ja +rakkauden tulee myös yhdistää ihmiset keskenänsä. Korkeimman edessä +ovat kaikki yhtäläiset, ja kajastus Kristuksen kirkkaudesta valuu myös +alhaisten ja sorrettujen yli. Yleisen ihmis-arvon tunnustamiseen oli +ajan sivistys jo monella tavalla ohjannut yhteistä ajatustapaa; vihdoin +kristin-usko sille antoi pyhityksensä. Uusi uskonto asetti itsellensä +mitä jaloimman esikuvan, puhtaan ihmisyyden ideaalin, koko +ihmiskunnalle kelpaavan; siitäpä sen yleismaailmallinen merkitys. + +Kristillinen maailmankatsomus oli, niin sanoakseni, siirtänyt +elämän painokohdan ihmisen ulkonaisesta olosta hänen mieleensä ja +omaan-tuntoonsa, antaen samalla yksityishenkilölle täyden arvon. +Kristin-usko on niinmuodoin subjektiivisen käsitystavan korkein aste. +Mutta se sisälsi kuitenkin jo ensi aikoina paljon aihetta laajaan +kehitysjaksoon objektiiviseenkin suuntaan, joka kehitysjakso ei +vieläkään ole päättynyt. Vanhimmassa kristikunnassa oli elävä tunne +koko ihmiskunnan yhteenkuuluvaisuudesta ja sen varttumisesta yhä +suurempaan täydellisyyteen, ja kirkkaana toiveena sille loisti ajatus +"tuhatvuotisesta valtakunnasta", s.o. ihanteellinen kuva maallisen +elämän korkeimmasta kehittymis-tilasta. Nämä aatokset on kristillisen +kirkon myöhempi käsitystapa melkein kokonaan hämärään peittänyt. +Rakkauden käsky taas voi saada avarammankin sisällyksen, kuin mikä +sille tavallisesti annetaan; saattaahan se kiintyä maailmassa +toteutuviin aatteisin ja tehokkaasti ilmaantua Jumalan valtakunnan +levittämisessä maan päällä myös yleis-inhimillisen tai kansallisen +elämän eri piireissä. Vihdoin, kun kristin-usko julistaa ihmiset +Jumalan lapsiksi, ei sekään ajatus ole kaukana, että ihmishenki on +jumalallista alkuperää ja että Jumalan henki siis ilmestyy historian +menossa ja kaikessa, mitä ihmishenki tuottaa hyvää ja jaloa. Moni +ajattelija onkin tehnyt tämän johtopäätöksen; vaan ei mikään +kirkkokunta ole rohjennut ottaa sitä uskontunnustukseensa. + +Yleensä on uskonnollisella alalla kristin-opin subjektiivinen puoli +melkein yksin-omaisesti päässyt kehkiämään. Vaan ne objektiivisen +katsantotavan siemenet, joihin olen viitannut, ovat kuitenkin +muilla aloilla itäneet ja taimelle nousseet; sillä kristin-oppi ei +ole yksistään uskontoa, vaan sisältää sen ohessa siveellisen +maailmankatsomuksen. Mutta varsinkin kristin-uskon ensi aikoina oli tuo +subjektiivinen puoli erittäin valtava; siinä kohden, niinkuin monessa +muussakin suhteessa, huomataan silloisten olojen vaikutusta. Vanhat +ihanteet olivat kukistumaisillaan; valtiollisen ja yhteiskunnallisen +vapauden puute esti kaikki yhteiset pyrinnöt. Siveellinen turmelus oli +arveluttavassa määrässä voitolle päässyt ja useat filosofit olivat jo +kallistuneet pessimistiseen ihmisluonnon arvostelemiseen. Zoroasterin +uskonto opetti pimeyden valtakunnan olevan melkein yhtä voimallisen +kuin valon ja hyvyyden, ja sieltä olivat Juutalaisetkin saaneet +käsityksen pahuuden ruhtinaasta ja valtakunnasta. Sen-aikuisessa +tietoviisaudessa oli se ajatus yleinen, että aineellinen maailma on +hengen vangitsija ja että ihmissielu vasta aineellisuuden kahleista +päästyään voi oikean tarkoituksensa täyttää. Nämä kaikki vaikuttivat +uuden opin muodostumiseen. Synkkä itsensä-kieltäminen ja maailman +halveksiminen oli kristityn ensimmäinen velvollisuus. Kaikki ihmisen +luontaiset taipumukset, kaikki ihmishengen jaloimmat tuotteet, tiede, +taide, valtiollinen elämä, katsottiin semmoisinaan, jos ei aina +suorastaan hyljättäviksi, niin kumminkin epäpyhiksi, halpa-arvoisiksi +kirkon pyhittämien rinnalla; sillä olivathan nuo kaikki saaneet alkunsa +tuosta synnin tahraamasta ihmisluonnosta. Jyrkkä eroitus hengellisen ja +maallisen välillä oli näiden kaikkien seurauksena. + +Ett'ei tuommoinen katsantotapa ollut suosiollinen taiteen pyrinnöille, +on itsestään selvää. Nuori kristinoppi kyllä synnytti vähän hengellistä +runoutta ja muutamia kristillisen kuvaustaiteen alkeita; mutta mitään +itsenäistä kauneuden ihannetta ei se ensi aikoina kyennyt luomaan. +Uudet kansat ottivat sen huostaansa ja vasta niiden keskuudessa, +monellaisten aiheiden vaikutuksesta, yleni kristillinen taide ja +silloin kristillinen maailmankatsomus sai runollisenkin muodostuksensa. + + + + +SEITSEMÄS LUKU. + +Keskiajan ihanne. + + +Keskiajan omituisuus on vuotanut kahdesta lähteestä: kristin-uskosta +sekä niiden uusien kansojen luonteesta, jotka Roomalais-valtakunnan +hävittyä astuivat historian näkymölle. Katsokaamme nyt niitä +kansakuntia, jotka ovat olleet osallisina sen ihanteen tuottamisessa. + +_Keltiläiset_ heimokunnat muodostivat väestön pohjakerroksen +useissa Euroopan maissa, niinkuin Ranskassa, Englannissa, +Etelä-Saksassa ja osittain Espanjassakin. Kansallisesti he kyllä +vähitellen riutuivat ja kuolivat; heidän kielensä väistyi syrjälle, +ensin latinan, sitten germanilais- ja romanilais-kielten edestä, kunnes +se pysyi ainoastaan maarahvaan keskuudessa muutamilla tienoilla +Ranskassa ja Britannian saarilla. Mutta syrjäytyessään Keltiläiset +kuitenkin säilyttivät vanhat tarinansa ja kansallisen runoutensa ja +ennättivät pysyväisesti vaikuttaa muiden kansojen kuvausvoimaan. Heidän +omasta runousmuodostaan ovat esimerkkinä nuo utuiset, haikeamieliset +kertomarunot, joita jälkimaailma muistelee Ossian'in laulujen nimellä. +Ylimalkain näkyy Keltiläisissä olevan joku taipumus synkkään ja +hämärään salaperäisyyteen. Kolkko ja kamala oli heidän uskontonsa. +Sitä todistavat Druidien pyhät tammistot, joiden pimentoihin ei +vihkimättömän silmä koskaan saanut tunkeutua, ja nuo julmat +ihmis-uhrit, joilla pyydettiin lepyttää jumalain vihaa. Ankaran +pappisvallan rinnalla oli yhtä kova ylimysvalta. Vaan toiselta puolen +oli ainakin Gallian heimokunnissa muutamia ominaisuuksia, jotka +näyttävät olevan täysi vastakohta tuolle yksvakaiselle synkeydelle: +hilpeä, huoleton mielenlaatu, hillitön uutisten halu ja vilkas +puheliaisuus. Paitsi uskonnollista mieltä huomattiin Keltiläisissä jo +vanhimpina aikoina erittäin kaksi luonnontaipumusta: he harrastivat +ennen kaikkia sotaista kunniaa ja kaunopuheisuuden mainetta. Nämä +mieliharrastukset niinkuin yleensä keltiläisen alkuluonteen iloisempi +puoli muistuttaa nykyisistä Ranskalaisista; päinvastoin tuo toinen, +pimeämpi puoli kenties ilmaantuu Skotlannin Puritanien totisessa +luonteessa ja siinä kiihkoisessa katolisuuden muodossa, joka on päässyt +valtaan Espanjan kansassa. Mutta näiden ohessa on Keltiläisissä aina +ollut vilkas mielikuvitus, joka tulee ilmi varsinkin runo-aineiden +keksimisessä; melkein kaikki ne tarinat, joita keskiajan taiderunous +otti muodostaaksensa, ovat heistä saaneet alkunsa tai heidän kauttansa +tulleet tutuiksi keskiajan kansoille. Keltiläisten omat taistelut +vieraita anastajia vastaan antoivat aihetta tarinoihin Artus +kuninkaasta ja ympyriäisen pöydän ritareista; heidän välityksensä +kautta tuo itämailta tullut, syvätajuinen taru pyhästä Gral'ista levisi +muille Euroopan kansoille. Heistäpä enimmiten juontuvat nuo sadut +lumotuista lähteistä, taikalinnoista ja muista ihmeistä, joita +kohtaamme keskiajan ritarirunoudessa, Arioston "Orlando furioso'ssa" ja +uudemmissakin kertoelmissa. Erittäin nuo sadun-omaiset haltiattaret +(fee't), jotka pitävät huolta ihmisten kohtalosta, ovat keltiläistä +alkuperää. Keltiläisen kuvausvoiman jäljet ulottuvat siis paljoa +loitommaksi, kuin heidän valtiollinen itsenäisyytensä tai heidän +kansallisen runoutensa tuotteet. + +Niistä monisukuisista heimokunnista, jotka kansainvaellusten aikana +tulvasivat Rooman valtakuntaan, ovat _Germanit_ ennen muita +vaikuttaneet keskiaikaisten olojen muodostumiseen. Jos käännymme +Germanien alkuluonnetta tarkastamaan, huomaamme kaksi silmään-pistävää +ominaisuutta: korkealle yltyneen personallisuuden-tunnon, joka väliin +ilmaantuu vakaana, miehuullisena itsenäisyytenä, väliin uhka-ylpeytenä +tai omavaltaisena itsepintaisuutena, sekä kiihkeän sotahalun, +joka ei pidä taistelua paljaana välikappaleena vallan, maineen ja +rikkauden saavuttamiseksi, vaan elämän varsinaisena tarkoituksena. +Vastahakoisesti germanilainen mies taipuu yhteiskunnallisen +järjestyksen alle, ihan toisin kuin Kreikkalainen tai Roomalainen, +joiden mielestä valtio on kaikkein pyrintöjen luonnollinen keskus. +Mutta kuitenkin hän vapaaehtoisesti antautuu toisen, arvossa +pidetyn miehen vallan alle, vieläpä palvelee häntä ankarimmalla +uskollisuudella. Tämä näennäinen ristiriitaisuus osoittaa +germaanilaisessa luonteessa olevan vahvan indiviidisen suunnan, eli +toisin sanoen: germanilaisilla heimoilla ei ole yhteis-elämä aatteineen +rientoineen ylinnä tarkoitusperänä, vaan eri henkilöin pyrinnöt +semmoisinaan. Isänmaan hyväksi olisi Muinais-Germanin ollut mahdoton +altistua Kodron tai Curtion tavalla, vaan yhtä suuriin urhotöihin ja +itsensä-kieltämisiin voipi häntä saattaa päällikölle vannottu +uskollisuus tai sotakunnian himo taikkapa vaan velvollisuudeksi +koroitettu mielijohde. Jos vertaa muinais-germanilaiset uroot Homeron +sankareihin, niin jälkimäiset ihmisinä ovat meitä paljoa lähempänä. +Helleeniläinen uros, vaikka kyllä ihailee sotaista mainetta ja riemulla +rientää miekan mittelöhön, ei suosi taistelua itse taistelun tähden; +sota on hänestä vaivaloista työtä eikä hän turhan vuoksi uhraa +henkeänsä; Germani sitä vastoin pitää sotaa iloleikkinä ja syöksyy +uhkamielisesti surman suuhun. Nuo hellempien tunteiden luonnolliset +puhkeamiset, jopa valituksetkin, jotka virtaavat Homeron sankarien +suusta, paljastavat meille mielenliikuntoja, jotka ovat yhteiset koko +ihmissuvulle ja siis selvästi ymmärrettäviä; mutta germanilaisen uroon +uhmailevaisuus tuottaa oikullisuuden, josta hänen luonteensa usein +kyllä käypi eriskummaiseksi ja vaikeaksi käsittää. Nibelungenlied'issä +Hagen, vaikka varma ennusmerkki häntä varoittaa ja hän helposti voisi +pelastaa sekä itsensä että toverinsa, töytää tieten taiten kuolemaansa +kohden eikä koeta puolellakaan sanalla pidättää ystäviänsä taattuun +turmioon heittäymästä. Se aatteisuus, joka kuitenkin pilkoittaa esiin +tästä eriskummaisuudesta, on toisenlainen kuin vanhan ajan kansojen. +Kreikkalaisen ideaalisuus on objektiivinen, ulkokohtainen: hän oivaltaa +maailman sopusuhtaisuuden ja ottaa sen vaan olonsa ja toimintansa +esikuvaksi. Germanin aatteisuus on päinvastoin luonnoltaan +subjektiivinen, itsekohtainen. Yksityishenkilöä ei tyydytä maailma +semmoisenaan; hän tahtoo katsoa sitä omalta kannaltaan, muodostaa sitä +oman mielensä mukaan. Tämä on jo hiukan alkua siihen, mikä sittemmin +saapi romantisuuden nimen, ja siinä näkyy sama omavaltaisuus, jolla +germanilainen soturi muutoinkin seuraa mielijohteitansa, Hänen +aatteelliset perus-ohjeensa ovat useinkin hyvin haaveellisia ja +yksipuolisia, niin esim. seuralaisen rajaton kiintymys johtajaansa ja +tuo umpisilmäinen kestävyys verikoston velvollisuuden täyttämisessä. +Vahvan personallisuudentunnon ja haaveellisuuden yhteys osoittuu ennen +kaikkia tuossa omituisessa yksityiskunnian käsityksessä, joka sai +alkunsa Germanien kesken ja on ihan toista kuin se arvo ja maine, jota +antiikkinen uros tavoitteli. Siitä syntyi sitten ritarisuuden ihanne ja +jälkeenpäin myös se kunnian irvikuva, joka nytkin vielä monessa maassa +kummittelee erityisen säätykunnian ja kahdentaistelun muodossa. + +Muinais-Germanit olivat luonnon-kansaa, jossa intohimojen rajut myrskyt +eivät paljon vastusta kohdanneet. Helleenien "aidos" ja "sofrosyne" +olivat heille äkki-outoja käsitteitä. Omaan voimaansa luotti +germanilainen sankari eikä jumalienkaan apua suuresti kaivannut; vielä +vähemmin hän pelkäsi ylimielisyydellään itseänsä vastaan kiihoittavansa +sallimuksen salaista voimaa. Jyrkimmät vastakohdat tavataan +rinnatuksin, vieläpä samassakin henkilössä: verinen julmuus ja +alttiiksi-antauva rakkaus, kavala petollisuus ja luopumaton +uskollisuus, hurja kostonhimo ja ylevämielinen jalous. Helleenien +sopusointuisella kauneudella tietysti ei ole sijaa näissä oloissa; +ankara ristiriita on päinvastoin hengen ja muodon välillä. Aatteisuus +piilee karhean kuoren alla ja kauneus ilmaantuu enimmiten jylhänä, +ylevänä; ihanteisuus väistyy syrjälle, antaen tilaa erityis-olennon +omituisuudelle, joka nyt saa suurimman tärkeyden. + +Muinais-Germanien runoudessakin nämä heidän luonteensa pääpiirteet +kuvautuvat. Tuo vahva itsekohtaisuus näkee mieluimmin kaikki omain +tunteittensa valossa, lyyrillisen runouden tavalla. Germanien +vanhimmissa kertomarunoissa, Edda-lauluissa, onkin lyyrillisyys +voitolla. Ne eivät muodosta yhtenäistä epopeaa eivätkä kertoile +kuvattaviansa eepoksen tavallisella selvyydellä ja laveudella, vaan +poimivat tapausten joukosta muutamia tarkemmin esiteltäväksi, etenkin +sellaisia, joissa henkilöt itse lausuvat ajatuksiansa. Muuttuupa niiden +muoto monessa paikoin melkein draamalliseksi. Sanalla sanoen, Eddassa +on pääasiallisesti sama esitystapa kuin kansan-ballaadeissa. Sisällys +on hurjaa, veristä, joskus raakaakin. Elävän uroon rinnasta leikataan +vavahteleva sydän ja viedään maljassa hänen veljensä katsottavaksi; +hirmuisena kostossaan, Gudrun syöttää lastensa sydämmet heidän isälleen +ja juottaa hänelle niiden verta. Vaan yhtähyvin näistä kuvaelmista +leimahtaa esiin jylhä ja suurenlaatuinen kauneus, ilmaantuen noiden +sankariluonteiden rajussa rohkeudessa ja alkumaailman ylevässä +suunnattomuudessa. Väliin lauhkeammatkin tunteet puhkeavat ilmi, +särkien tuon jykeän kuoren; mutta hurjan voiman suuruus, se on +ylimalkain muinais-germanilaisen runouden ihanne. Viittaapa sen ohessa +vanhemman Eddan lyyrillis-draamallinen luonne siihenkin, että etupäässä +sisällisen elämän kuvaileminen on oleva germanilaisten kansain tehtävä +runouden alalla. + +Sämund'in Edda, germanilaisen runouden vanhin muistomerkki, sai +muodostuksensa Islannissa, ja lieneepä Pohjois-Germanien eli +Skandinavien henkinen omituisuus siihen johonkin määrin vaikuttanut. +Vähän erilainen on jo alusta pitäin Etelä-Germanien eli saksalaisten +heimojen luonne, joilla nähtävästi on suurempi taipumus objektiiviseen, +puhtaasti eepilliseen kuvailemiseen. Heidän kuvausvoimansa viihtyy +tosiolojen piirissä ja esittää niitä historiallisella selvyydellä ja +todennäköisyydellä; skandinavilainen sitä vastoin etsii mielellään +noita tarumaailman ja ihmisluonnon hämäriä kohtia, joiden salaperäinen +kauheus mieltämme kammottaa. Paitsi sitä suurten saksalaisten +kansallis-epopeain, Nibelungenlied'in ja Kudrun'in, viimeinen muodostus +tapahtui vasta keskiajalla, jolloin alkuaikojen tuima raakuus jo oli +paljon lieventynyt. Niissä, varsinkin Nibelungenlied'issä, ovat +tapaukset järjestyneet yhtenäiseksi, jännittäväksi toiminnaksi, joka +tosi-eepillisellä tavalla leviää suureksi maailmankuvaksi, haarautuen +sivutoimintoihin ja välikertomuksiin. Siinä ei tavata Eddan lyyrillistä +levottomuutta ja puoli-draamallista esitystapaa; mutta perin +draamallisia ovat Nibelungenlied'issä sen sijaan toiminnan +jännittäväisyys ja tuo synkkä traagillinen loppu, joka jo edeltäpäin +luopi siihen varjonsa kuni uhkaava ukkosenpilvi. Toinen draamallinen +kohta on tarkka luonteiden kuvaus, joka asettaa näkyviin niin omituisia +henkilöitä, kuin esim. Hagen'in, ja panee asiain ratkaisun heidän omaan +käteensä; vaan toiselta puolen Nibelungien kirouksen-alainen aarre +sallimantapaisesti, siis perin eepillisesti, hallitsee Burgundien +kohtaloa. Mutta onpa Skandinavien ja Saksalaisten muinaisrunoudessa +paljon yhtäläisyyttäkin: sama uhkarohkeus ja oikullinen omavaltaisuus +sankarien luonteissa, samat koston aatteet ja rajut himot tapausten +ohjaajina, sanalla sanoen, sama jylhä voima, joka ylpeydessään +halveksii kaikkia rajoituksia. + +Kristin-uskon maailmankatsomus soveltui muutamissa suhteissa hyvin +Germanien luonteesen. Siinäkin oli indiviidin sisäinen tunne olemisen +pääkohta, siinäkin ennen kaikkea katsottiin yksityishenkilöä. +Kristillisten ja germanilaisten alkeiden lisäksi tuli vielä +keltiläisten, arabialaisten y.m. vaikutus, ja näihin kaikkiin +yhtyivät vankkana, vaikka puoleksi unohtuneena pohjana vanhan +roomalais-sivistyksen jäännökset, jotka säilyivät erittäin +romanilaisten kansojen kesken. Näin kirjavista, monenlaatuisista +aineksista muodostuivat yhtä kirjavat, keskenään ristiriitaiset olot ja +käsitykset. Tuo kirjavuus ja vastakohtaisuus onkin keskiajan tärkeimpiä +tunnusmerkkejä. Niinpä jo alusta aikain nuo puolisivistyneet heimot, +jotka Germanian saloilta olivat lähteneet Roomalaismaailmaa +kukistamaan, saivat nekin vuorostaan taivuttaa niskansa roomalaisen +kirkon ankaran kurin alle, ja jyrkkä vastakohta syntyi sen-aikuisen +synkän kristillisyyden ja heidän raikkaan, jopa rajunkin +luonnollisuutensa välillä. Kirkko vaati aistillisuuden kieltämistä ja +julisti ihmisluonnon kohtuullisimmatkin oikeudet synniksi; toiselta +puolen ihmisten hillittömät himot ja rajaton itsenäisyyden tunne +pyrkivät yhtenään irtaantumaan siveyden siteistä. Vastakohtain +sovittaminen ei onnistunut koskaan keskiajalle. Kolkossa kammiossaan +munkki ja nunna paastosivat ja ruoskitsivat itseänsä; vaan ulkopuolella +luostarin muureja vallitsi väkivalta ja riihaton itsenäisyys, mahtava +sorti heikompaansa ja pyhimysten runsas ansio-aarteisto korvasi +yltäkyllin maallikkoin hairaukset, antaen heille oikeuden elää humussa +ja hekumassa. Näin kaikki hajaantuu ja koko elämän läpi käy kummallinen +kaksinaisuus. Hengelliset ja maalliset eroitetaan toisistaan mitä +syvimmällä juovalla, kirkollinen ja maallinen valta taistelevat +yliherruudesta ja periaatteellisesti tunnustetaan kaksi maailman +hallitsijaa, paavi ja keisari. Vaikka olemisen keskuksena on +yksityishenkilön sisäinen hengellinen elämä, ei hän kuitenkaan vielä +pysty omantakeisesti tehtäväänsä määräämään, vaan on kovan la'in ja +mahtavain valtiasten johdatettavana. Sentähden kaikki toimi, niin +henkinen kuin aineellinenkin, -- kirkollinen elämä, tieteet, taiteet ja +käsityöt -- on sidottu ahdasmielisiin kaavoihin ja itse rahvas on +vaipunut kolkkoon tilus-orjuuteen. Mutta näiden olojen vastakohtana on +ruhtinaiden ja herrojen omavaltainen itsenäisyys ja kurjimmallenkin +tarjoo erämaan rosvo-elämä tilaisuuden vapautua yhteiskunnan kahleista. +Varsinaista yhteyttä ei ole missään. Kirkko tosin pitää koossa Euroopan +katolisuskoiset kansat ja latinankieli kannattaa yhteistä +hengenviljelystä, samalla kuin se on siteenä vanhan sivistyksen ja +uuden edistysjakson välillä; mutta kansakunnat ovat valtiollisesti +hajanaiset eikä kansallisuudella vielä ole suurta merkitystä. Sillä +oikea kansallis-elämä vaatii yksityisen tehokasta ja altista toimintaa +jonkun objektiivisen, koko yhteiskunnalle tärkeän tarkoitusperän +toteuttamiseksi; vaan keskiaika piti ulkonaiset olot verrattain +mitättöminä ja katsoi pyrinnöissään melkein yksin-omaisesti ihmisen +omassa mielessä piilevää sisällistä maailmaa. Ainoastaan semmoiset +yritykset, jotka tarkoittivat uskonnollisten ihanteiden toteuttamista, +niinkuin ristiretket, saattoivat ohjata ihmisten ponnistukset yhteiseen +objektiiviseen tehtävään. Vasta keskiajan loppupuolella ihmishenki +herää ulkomaailman tarkastamiseen ja vireämpään yhteistoimintaan; tämän +objektiivisen suunnan ilmiöitä on ensin ritarisuus, sitten vapaa +kaupunki-elämä ja sen yhdyskunnat, muutamien pikkukansojen (esim. +Schweiziläisten) taistelut vapautensa puolesta sekä yksinvallan ja +kansallisuuden voimistuminen useissa Euroopan maissa, mutta ennen +kaikkia tieteiden ja taiteiden uudistuminen, tärkeät keksinnöt ja +mainiot löytöretket, jotka valmistavat uutta aikakautta. + +Miten keskiaika, piintyneenä yksipuolisesti uskonnolliseen +ajatuskaavaansa kammosi ulkomaailman ihastelemista, osoittaa eräs +tapaus Francesco Petrarca'n elämästä. Tuo kuuluisa mies, itse uuden +ajan ennustajia, oli lukenut Livion kertomuksen, miten Makedonian +Filippos kerran nousi Haimos-vuorelle, saadaksensa yht'aikaa nähdä +Adrian ja Ponton meret, ja halusi sentähden itsekkin iloita noin +laveasta näköalasta; sen vuoksi hän veljensä kanssa meni ylös +Mont-Ventoux'ille, eräälle Meri-Alppien kukkulalle. Mitä ihanimmalla +ilmalla he huviksensa silmäilivät avaraa katsanto-alaa, pilvet +leijailivat heidän jalkainsa alla, Alppien kaukainen vuorijakso +muistutti heitä Hannibal'ista, Rhône virtaili syvyydessä ja etäällä +siinsi Välimeren välkkyvä pinta, samalla kuin runoilijan mieleen +utuisena kohosi hänen Lauransa kuva. Silloin hän, etsien +oraakelilausetta, avaa pienen kirjasen, Augustinon Tunnustukset, jota +aina piti luonansa, ja lukee seuraavat sanat: "Ja ihmiset käyvät +ihmettelemässä vuorien kukkuloita ja meren mahtavia laineita ja +virtojen väljää juoksua ja valtameren piiriä ja tähtien kiertokulkua, +ja unohtavat oman itsensä". Näitä sanoja Augustinus käyttää muistista +puhuessaan, ilman mitään uskonnollista tarkoitusta; mutta Petrarca piti +ne Jumalan suusta lähteneenä varoituksena, koska hän hetken aikaa oli +tähystellyt aistillisen maailman houkuttelevaa ihanuutta. Häpeissään ja +katuvaisena astui hän vuorelta alas ja kirjoitti vielä samana iltana +rippi-isällensä kirjeen, josta tämä kertomus on otettu.[23] + +Keskiajan ihminen oli kokonaan tunteittensa vallassa; ne milloin hetken +himoina ja mielitekoina hallitsivat hänen toimintaansa, milloin +kaipauksena vetivät häntä korkeampaa, yliluonnollista maailmaa, +taivaallista ihannetta kohden, jota hän palveli sydämmensä puhtaassa +temppelissä. Mutta saman yliluonnollisuuden näki hän myös kaikkialla +ympärillänsä. Salaiset käsittämättömät voimat pitävät kummallista +leikkiänsä luonnon ilmiöissä; ihme katkaisee tuon-tuostakin tämän +maailman ykstoikkoisen jokapäiväisyyden ja magiia eli olioin +salaperäinen vuorovaikutus kutoo taikaverkkonsa kaikkein esineiden +ympäri. Vanha maailma näki kyllä jumalallisia olentoja koko luonnossa +ja muutti sen niinmuodoin henkiseksi; vaan se ajatteli jumalien +maailmaa tavallisen maailman kaltaiseksi ja sulki sen siis aistillisen +olevaisuuden piiriin. Vaan keskiaika ei tahtonut todenperäiseksi +myöntää mitään muuta kuin tuota yliluonnollista maailmaa; se katsoi +aistillisenkin olevaisuuden ainoastaan yliluonnollisuuden valossa. + +Näin kaikki kyllä muuttui henkiseksi; vaan eipä keskiaika kuitenkaan +vielä ollut kypsynyt puhdasta henkisyyttä tajuamaan. Keskiajalla +vallitsee vielä tuo alkumaailman lapsellinen katsomustapa, joka ei +käsitä mitään aistien avutta eikä siis tule toimeen ilman +mielikuvituksen luomaa tarumaailmaa. Samoin kuin muinaiskansojen +kuvausvoima, niin keskiajankin uskonto täyttää koko luonnon haltioilla +ja rakentaa oman mytologiansa, osittain pakanallisista, osittain +kristillisistä aineksista. Enkeleitä ja pyhimyksiä, vuoripeikkoja +ja vedenhaltioita, keijukaisia ja perkeleitä vilisee siinä +kirjavassa moninaisuudessa. Tämän tarumaailman kuvaelmat saavat saman +aistin-tajuttavan objektiivisen ulkomuodon, jota muutoinkin tavataan +luonnon-uskonnon kannalla. Mutta ihminen lämmittää ne omalla +hengellänsä; ne ovat paljoa suuremmassa määrässä ilmauksia hänen oman +sydämmensä liikunnoista, kuin kreikkalaiset jumalais-olennot, jotka +plastillisessa levollisuudessaan pysyvät ihmiselle vieraina, viettäen +omaa erityis-elämäänsä. Siitäpä keskiaikaisten kuvaelmain utuinen, +haaveellinen luonto, joka tekee ne epävakaisten unikuvain kaltaisiksi; +siitä se kamottava synkkyys, mikä ympäröitsee pahoja olentoja, joissa +ihmissydämmen omat pahat taipumukset saavat näkyväisen muodon. Mutta +samasta lähteestä vuotaa myös hellä, mieltä liikuttava, haaveellinen +yhteys ihmisen ja noiden yliluonnollisten olentojen välillä.[24] + +Tämä keskiajan kykenemättömyys puhtaasti henkiseen käsittämiseen ja +siitä syntyvä ristiriitaisuus epäaistillisen periaatteen ja sen +käytöllisen sovittamisen välillä on erittäin silmään-pistävä kirkon +opissa ja juhlamenoissa. Paavin hengellinen valta muuttuu ihan vastoin +alkuperäistä tarkoitustansa maalliseksi herruudeksi, sisällinen +parannus ja jumaluuteen yhtyminen on saavutettava ruumiinkurituksilla +ja muilla ulkonaisilla tempuilla, jumalallisen armon lahjat kiintyvät +aineellisiin esineihin, reliikkeihin y.m. Samaten myös kaikki, mikä +liikkuu sielun sisimmäisessä pohjassa, voipi mielikuvituksen +välityksellä muuttua ulkonaiseksi nä'yksi, harhakuvaelmaksi, joka +todenperäisyyden valhemuodolla astuu ihmisen silmien eteen. -- Tämä +käsitystavan aistillisuus on suureksi eduksi taiteellisessa suhteessa +ja tekee keskiajan muutamissa kohden antiikkisen maailman kaltaiseksi. +Mutta toiselta puolen on eroitus sangen suuri. Antiikkinen maailma +etsii kaikkialla kauneutta; keskiaika ei kammoo rumuuden +inhottavimpiakaan muotoja, jos sen karkea symbolisuus voi niissä +ilmaantua. Vaikka kiedottuna aistilliseen katsantotapaan, se aina +unohtaa ulkomuodon sen aatteisuuden tähden, johon se pyrkii. + +Tuo aatteisuus nousee korkeimmalleen _ritarisuudessa_, joka +yhdistää keskiajan jaloimmat riennot. Ritari, joka vakaamielisenä, +pelkäämätönnä taistelee uskonsa, ruhtinaansa ja sydämmensä valtiattaren +eteen ja suojelee heikkoja ja turvattomia, on keskiajan ihanne, +niinkuin "kalokagathos" oli helleeniläisen muinais-ajan. Ja tämän +miehisen ihanteen rinnalle kohoaa nyt nais-ideaalikin, joka Neitsyt +Maariassa ylenee täydellisyyteensä, -- todisteeksi, että nyt, kun +yksityishenkilön sisäinen maailma on saanut suuremman merkityksen, +naisenkin arvo on enentynyt. Keskiajan kunnioitus naista kohtaan on +kuitenkin enemmin jumaloimista, kuin todellista arvon-antoa; hän +koroitetaan tunteitten hallitsijaksi uneksittuun mielikuvitusten +maailmaan, vaan siirretään samalla korkeampana olentona pois siitä +piiristä, jossa hän ihmisenä voipi saavuttaa yhdenvertaisuuden miehen +kanssa. + +Ritarisuus, haaveksivainen lempi ja omituinen tunteellisuus luovat +viehättävän hohteensa aikakauden kirjaviin oloihin. Keskiaikaa +valaiseva runollinen loiste ei ole auringonsäteiden heloittava valo, +joka selvän selvästi ilmaisee kaikki muodot ja rajapiirteet, vaan +särmiössä taittunut valovyö, joka kimaltelee tuhansin värivivahduksin +ja saattaa kaikki esineet monivärisiksi, eriskummaisen näköisiksi, +kuni gootilaisen kirkon maalatut ikkunat. Täten syntyy keskiajan +taide-ihanne, jota sanotaan _romantiseksi_, koska keskiajan elämä +ensin vakaantui romanilaisissa kansoissa. + +Selvää on, että tällainen aikakausi ei voi ihanteeksensa asettaa +helleeniläisen taiteen plastillista kauneutta. Keskiajan taide-ihanne +panee enemmän arvoa sisälliseen kuin ulkonaiseen; se katsoo etupäässä +tunnetta, sielua, asiain sisällistä merkitystä. Ulkomuoto on olemassa +vaan sisällyksen tähden, sen takana piilevän aatteen vuoksi. Keskiajan +maalauskuvissa ei näy tuota antiikkista tasasuhtaisuutta; vaan uutta on +henkilöin silmistä säteilevä hellä tunteellisuus, milloin suloisen +rauhallinen, milloin vienon haikeamielinen. Samasta syystä keskiajan +runous ja kuvaustaide suosivat eduskuvallista esitystapaa. Gootilaisen +doomin taivaalle pyrkivät tornit ja korkeuteen kohoavat suippukaaret +kuvailevat sielun ylentymistä Jumalan puoleen, pyhä Gral on kaiken +autuuden vertauskuva ja Parcival'in harharetket merkitsevät myös +ihmissielun eksymistä armon tieltä. Koska keskiaika on taipuvainen +sisällyksen takia heittämään muotoa syrjälle, ei se kammoo rumuutta, ei +tosi-elämässä eikä taiteessakaan; keskiajan taide oikein hekumoitsee +kamalain perkeleen-muotojen ja martyyrein kidutusten esittämisessä. +Sisällyksen ylivalta ulkomuodon suhteen näkyy varsinkin siinä, että +keskiajan ihanne ei vaadi yksin-omaisesti ideaalisia muotoja, vaan +päinvastoin suosii indiviidistä omituisuutta ja siten perustaa +karakteristisen eli luonteen-omaisen taidetavan. Taideteoksen vaikutus +kokonaisuudessaan palkitsee erityis-osien puuttuvaisuuden. -- Muutoin +aikakauden koko luonne viepi siihen, että mielikuvituksen ohjaton +leikki saapi voiton järjestävästä kuvausvoimasta. Edellisen hehkuva +runsaus ilmaantuu kaikkialla keskiajan runoudessa; vaan sen heikkoja +puolia ovat muodon vaillinaisuus ja järjestyksen puute, joissa osoittuu +ajan kummallinen ristiriitaisuus. + +Vasta kun kansojen erikoisuus alkoi vakaantua, rupesi keskiajan runous +rehoittelemaan. Se tapahtui aikaisimmin Ranskassa, jossa keskiaikainen +elämä muutoinkin ensin kehittyi, ehkä siitä syystä, että kaikki ne +ainekset, jotka etupäässä muodostivat tämän aikakauden, -- keltiläiset, +romanilaiset ja germanilaiset -- siellä sulivat yhteen. Etelä-Ranskan +_troubadour'it_ ja Pohjois-Ranskan _trouvèret_ laulelivat taidokkaasti +sovitetuissa säkeissä lemmen iloista ja tuskista sekä ritarien +uljaista sankaritöistä. Ranskasta tämä runous levisi Saksaan; siellä +Hohenstaufien aikakausi, joka valtiollisestikin oli Saksan loisto-aika, +korkeimmalleen saatti sekä ritari-eepoksen että lyyrillisen +_Minnegesang'in_: vaan Saksan kansallisen yhteyden hajotessa riutui +runollisuudenkin henki. Italiassa oli vanhoilla Roomalais-ajan +muistoilla suurempi voima kuin muualla Euroopassa ja sen kansallisen +kirjallisuuden alku olikin likimmässä yhteydessä näiden uudistumisen +kanssa. Dante, jonka valtava nero perusti Italian runouden ja +kirjakielen, oli käynyt Vergilion koulua; Petrarca ja Boccaccio olivat +etevimpiä humanisteja. Tieteiden ja taiteiden uudentuminen, n.s. +renaissance, josta edempänä enemmän, oli Italiassa yht'aikaa kansallinen +ja yleissivistyksellinen liike. -- Myöhemmin kuin muissa Euroopan +pääkansoissa pääsi runous Englannissa hedelmöimään, johon oli syynä sen +yhteiskuntainen ja kielellinen kahtiajako; vasta kun kansallinen yhteys +oli saavutettu, kun Saksilaiset ja Normannit olivat sulaneet kokoon +yhdeksi kansaksi, taisi Chaucer äsken syntyneellä englannin-kielellä +esittää "Pyhäretkeilijäin kertomukset". Mutta Ruusujen sota teki pian +lopun tästä kauniista alusta; Englannin sen-aikuista runoutta onkin +sentähden varsin sopivasti verrattu kevätkukkaseen, joka ennen aikojaan +on puhjennut ja jälkitalven tullessa joutuu pakkasen hävitettäväksi. + +Ylempänä on jo mainittu, miten keskiaikainen kertomarunous ammenteli +aineita Keltiläisten muistovaroista. Itämaistenkin kansojen runsas +sadusto elähytti länsimaalaisten mielikuvitusta, etenkin ristiretkien +ajoista asti. Sen ohessa mainittavia ovat katolisen kirkon legendat eli +pyhimystarut sekä muutamat antiikkiset tarinat. Etenkin ritarien jalo +uljuus, heidän taistelunsa ja seikkailuksensa ovat kertomarunojen +sisällyksenä. Varsinkin kaksi tarinapiiriä ansaitsee erityistä +huomiota. Maallisen ritarisuuden ihanne kuvataan _Artus eli Artur_ +kuninkaassa ja hänen seuralaisissaan. Kuningasta ja hänen puolisoansa +Ginevraa ympäröi loistava valiojoukko mitä mainioimpia ritareita ja +ihanimpia naisia. Heidän hovissaan tavataan ylevin urhoollisuus ja +hienoin ritarillinen säädyllisyys. Sen keskuksena ovat nuo kaksitoista +kuuluisaa urosta, joiden kunniasija on Artus kuninkaan "ympyriäisen +pöydän" ääressä. Artur'in hovista ritarit lähtevät seikkailuretkille, +kilpaillen toistensa kanssa miehuullisessa uljuudessa, -- Toinen +kertomussarja koskee pyhää _Gral'ia_. Tämä oli kallis-arvoinen +jaspismalja, johon Vapahtaja oli taittanut leivän pyhää ehtoollista +asettaessaan ja Josef Arimathialainen koonnut hänen kyljestänsä +vuotavan veren. Sentähden sillä oli ihmeellinen voima antaa kaikki +jumalallisen armon lahjat. Viimein oli Titurel, eräs kuninkaanpoika +Anjou'sta, rakentanut linnan Monsalvage'n vuorelle (= mons salvationis +tai mons silvaticus) Espanjaan, jossa erityinen ritarikunta oli sen +vartiana. Näitä ritareita Jumala itse kutsuu mainittuun toimeen; mutta +valitun pitää kutsumusta totella ja innolla taipua tehtäväänsä. +Gral-linnan kuninkaaksi pääseminen on ylin kunnia, minkä ritari voi +saavuttaa. Pyhä Gral on syvämielinen vertauskuva kristin-uskon +tarjoamasta autuudesta, ja Gral'in vartiat edustavat hengellistä +ritaristoa, niinkuin Artus ja hänen hovikuntansa maallista +ritarisuutta. -- Molemmat tarinajaksot, Artur'in ja Gral'in, yhdisti +saksalainen runoilija Wolfram von Eschenbach syvä-aatteiseksi, +"Parzival" nimiseksi runoelmaksi. + +Antiikkisista tarinoista keskiaika enimmin suosi kertomuksia Troian +sodasta ja Aleksanteri Suuresta. Mutta vanhaa aikaa kuvataan +samanlaiseksi kuin keskiajan ritari-maailmaa, ja romantinen henki +siihen kutoo omia, hentoisen ihania kuvaelmiansa. Aleksanteri tuli +retkillänsä -- niin muun muassa kerrotaan -- pimeään metsään, jonka +puut muodostivat niin tiheän lehtikaton, ett'ei auringon valo voinut +siihen tunkeutua; linnut siellä laulelivat ja hopealähteitä kuohui +laaksohon; mutta maa oli täynnä lukemattomia ihmeellisen isoja, +pyöreitä kukkaisumpuja, ruusunpunaisia ja lumivalkoisia. Vaan katso, +jopa aukeaa niiden lemuavat kuvut ja ihmekukista nousee tuhansittain +nuoria tyttöjä, verrattoman kauniita, kaksitoista-vuotiaan näköisiä, +punaisissa ja valkoisissa vaatteissa, niiden kukkien kaltaisissa, +joista he ovat syntyneet; naureskellen ja ihanasti laulaen he liehuvat +metsän siimeksessä, niin että uroot unohtavat kaikki vaivansa. Ne ovat +metsän pimentojen lapsia; vaan, jos auringon polttava säde niihin +sattuu, he kuihtuvat ja kuolevat; heille ei ole suotu pitempää elämää +kuin heidän sisarillensa, nurmen kukkasille.[25] + +Sama kirjavuus ja moninaisuus, joka ylipäänsä on keskiajan luonteessa, +vallitsee myös sen eepillisissä runoelmissa. Suuri osa niistä on +täytetty kertomuksilla ritarien seikkailuksista ja urostöistä, jotka +osoittavat runsaasti uhkuavaa mielikuvitusta, vaan nykyajan lukijalle +käyvät yksitoikkoisiksi. Koko tuo tarumaailma, josta ylempänä +puhuttiin, leviää silmiemme eteen: ritarit taistelevat noitia ja +hirviöitä vastaan, ja ihmeelliset taikavoimat hallitsevat luonnon +ilmiöitä. + +Se hempeätuntoisuus, joka asuu aikakauden hengessä, ilmaantuu +erittäinkin sen lyyrillisessä runoudessa, sekä maallisessa että +hengellisessä. Edellisessä trubaduri tai minnesänger ylistelee valittua +lemmittyänsä ja kuvailee rakkautensa riemuja ja huolia; toisinaan, vaan +harvemmin otetaan muita, esim. valtiollisia asioita, laulun aineeksi. +Trubadurien runoelmissa on palavan rakkauden intoisa kiihkeys laulun +perustuksena; saksalaisessa Minnegesang'issa on vallitsevana tunteena +sydämmen hellä kaipaus ja luja uskollisuus. Hengellisessä runoudessa +taas on keskuksena Jumalan emo, neitsyt Maaria, jota ylistetään +hehkuvalla, lemmentapaisella kunnioituksella. Runopuvun puolesta +keskiajan lyriikka synnytti suuren muotojen rikkauden ja noudatti +tarkkaa säännöllisyyttä, joka ilmaantui etenkin laulujen taiteellisessa +stroofi-rakennuksessa. Mutta vaikka indiviidin sisäinen elämä oli +tullut kaiken olemisen keskustaksi ja syvä tunteellisuus on tämän ajan +tärkeimpiä tunnusmerkkejä, ei lyyrillinen runous kuitenkaan voinut +kehittää koko runsauttansa; sillä yksityishenkilö ei ollut vielä +edistynyt siihen itsenäisyyteen ja henkiseen vapauteen, joka voi +täyteen määrään kasvattaa sielu-elämän rikkauden. Sentähden trubadurien +ja minnesängerien runoissa on melkein aina sama sisällys, jota +koetetaan esittää monella eri tavalla. Samasta syystä ei +draamallinenkaan runous pääse oikeaan alkuun, vaikka se jo siemenenä +piilee keskiajan kirkollisissa näytelmissä. + +Keskiajan loppupuolella sen omituinen henki rupesi riutumaan, uuden +ajan tuulen puhaltaessa. Tämän muutoksen välittäjänä oli etenkin +muinaisklassillinen kirjallisuus, jota nyt aljettiin tutkia yhä +suuremmalla innolla ja menestyksellä, varsinkin Italiassa. Mutta +silloinpa juuri keskiajan katsantotapa sai loistavimman runollisen +kirkastuksensa. Dante Alighieri sulki mahtavaan teokseensa _Divina +Commedia_ tämän aikakauden koko maailmankatsomuksen, liittäen +viisaustieteellistä syvämielisyyttä mitä selvimpään objektiivisuuteen. +Dante on, niinkuin Aischylos ja Shakespeare, niitä suuria runoilijoita, +jotka kahden tärkeän aikakauden rajalla itsessään yhdistävät kaikki ne +mietteet, mitkä ovat loppupäätöksenä ihmiskunnan edellisestä työstä, ja +samalla viittaavat kauas tulevaisuuteen. Hän oli, niinkuin jo ylempänä +sanottiin, antiikkisen kirjallisuuden kasvattama; mutta uuden +humanistisen aikakauden valossa oli hän syvemmin kuin kukaan muu +käsittänyt oman aikakautensa hengen. Muinais-ajalta perityllä +kauneudenaistilla antoi hän teoksellensa tarkan taiteellisen muodon ja +on siinäkin kohden aikakautensa runouden uudistajana. + +Jos Dante siis oli antanut keskiajan ihanteelle sen aatteellisen +täydellisyyden, niin seuraavat runoilijat sitä yhä enemmin hajottivat, +samalla kuin edistivät ulkomuodon kehkiämistä. Petrarca tosin vielä +keskiajan hehkuvalla lemmen-innolla laulaa Laurastansa; vaan +Boccacoio'n Decamerone'ssa kauan pidätetty luonnollinen aistillisuus +vihdoin purkaa kahleensa ja kostoksi pilkkaa ulkokultaista pyhyyttä, +vallattomana riemuiten vapaudestansa. + +Ylempänä viitattiin siihen, että muhammedilaisten kansojen +kuvausvoimalla oli joku vaikutus Eurooppalaisten runouteen. +Länsimaalaiset tutustuivat heihin osittain Espanjassa, osittain +itämailla ristiretkien aikana, ja saivat runo-aineita itämaiden +runsaista satu-aarteista. Arabialaisten ja Persialaisten hengenviljelys +oli noussut sangen korkealle, ja olletikkin jälkimäisten runous oli +ehtinyt mainioon kukoistukseen. Itämaalaisten kuvausvoima on niinkuin +itämaiden luonto: väririkas, runsastuotteinen, täynnä hehkuvaa, +hekumallista loistoa; sen ohessa he halulla tuovat esiin viisauttansa +mielevissä vertauksissa ja mietelauseissa. "Tuhannen ja yhden yön +saduissa" liikkuu arabialainen mielikuvitus varsinaisella alallaan, +kietoen satukuvaelmansa yhteen kirjavaksi ihannemaailmaksi. +Vaan etevin kaikista muhammedilaisten kansojen hengentuotteista +on Firdusi'n kertomaruno _Shahnameh eli Kuningasten kirja_ +(10:neltä vuosisadalta), jossa hän tosi-eepillisellä tavalla esittää +kansansa muinaistarinat ja jatkoksi liittää Persian historian +Sassanidien vallan häviöön asti. Mainittu runoelma syystä luetaan +ihmiskunnan ikimuistettavain mestariteosten joukkoon. Panteistisen +maailmankatsomuksen synnyttämässä autuaallisuuden tunnossa persialainen +runoilija Hâfis laulelee elämän iloista ja nautinnoista, ja hänen +maanmiehensä Dshelâl-ed-dîn-Rûmi (13:nella vuosisadalla) lausuu, saman +mystillis-panteistisen katsomustavan perusteella syvämielisiä +ajatelmiansa. Äsken mainitut teokset eivät kuitenkaan ole suorastaan +vaikuttaneet Euroopan keskiaikaiseen runouteen, koska ne vasta +uudempina aikoina ovat tulleet täällä tunnetuiksi. + + + + +KAHDEKSAS LUKU. + +Runouden kehitys uudennuksen ja uskonpuhdistuksen aikakaudella. + + +Edellisessä luvussa mainittiin, miten keskiajan loppupuolella alkoi +objektiivisempi suunta, joka ilmaantuu vireämmässä yhteis-elämässä ja +kääntää ihmisten mielet ulkomaailmaa tarkastamaan. Ristiretket tempaavat +länsimaan kansat irti keskiajan umpinaisesta sisäkohtaisuudesta; he +oppivat tuntemaan vieraita maita, outoja kansoja, ja siitä niiden huomio +tarkistuu havaitsemaan luonnon ja elämän moninaisuutta. Sitten niille +aukeavat muinaisklassillisen kirjallisuuden aarteet, ja tästä +nuorentumisen lähteestä ne ammentavat uutta elinvoimaa. Muinais-aika +näyttää heille yhteiskunnan, jossa valtion menestys on vapaiden +kansalaisten ylin silmämäärä, jossa omavarainen tutkimus ennakkoluulojen +estämättä ryhtyy ihmishengen korkeimpiin kysymyksiin, jossa runoilijan +laulut ja kuvaustaiteilijan ihannetuotteet kaunistavat elämää eikä +synkkä hengellisyys kuihduta ilon ja nautinnon kukkasia. Nyt vasta +ihmisten silmät avautuvat tosi-elämän arvoa ja ihanuutta oikein +oivaltamaan, ja niinkuin sokea, joka on saanut näkönsä jälleen, he siitä +hämmästyvät, hurmautuvat. Kaikilla aloilla tehdään rynnistyksiä +keskiajan jo itsestäänkin raukeavia mietteitä ja laitoksia vastaan. +Muinaiskreikkalaisen filosofian aseilla ruvetaan skolastisuutta +ahdistamaan ja Platonin viisaustiede kohoaa Florensissa uuteen +kukoistukseen. Yhä ankarammaksi paisuu vastustus paavin maallista valtaa +ja katoliskirkon oppijärjestelmää vastaan, ja humanistien harrastukset +hankkivat esiin raamatun alkutekstin, joka tulee kirkollisten +uudistusrientojen pohjaksi. Mutta antiikin uudistumisen välittömiä +seurauksia on taiteiden erinomainen elostuminen. Italian +kuvaustaiteilijat antautuvat rohkeaan kilpailuun Muinaiskreikkalaisten +kanssa, ja italialainen maalaustaide ehtii edistyskannalle, joka vetää +vertoja kuvanveiston kehitykselle muinaisessa Athenassa. Tämä on se +aikakausi, joka taiteen historiassa tunnetaan renaissance'n- eli +uudennusajan nimellä. + +Jos antiikkisen hengen viljelyksen palauttaminen ensi aikoina olikin +humanismin melkein yksin-omainen tarkoitusperä, niin tämä liike pian +tuotti itsenäisiäkin hedelmiä. Muinais-ajan filosofian järjestelmiä +ruvettiin muodostamaan ja laajentamaan uuden ajan vaatimusten mukaan, +ja ennen pitkää ajattelu alkoi käydä omaa uraansa. Vasta herännyt +ulko-olojen tarkastamisen halu saattoi uskaliaat uroot mainioille +löytöretkille, jotka melkoisesti väljensivät tunnettua maanpiiriä ja +sivistyskansojen toimialaa; sama tarkastushalu ja sen johdosta yhä +laventuva käsityspiiri kehoittivat luonnon tutkimiseen, joka +voimallisesti raivasi tietä uudelle maailmankatsomukselle. Copernicus +ja sittemmin Kepler selittivät taivaankappalten ihmeteltävän +järjestyksen, ja luonnontieteet edistyivät jättiläis-askeleilla. Kun +ihminen näin vapautui keskiajan henkisestä orjuudesta, paremmin +tutustuen sekä omaan henkeensä että ympärillään olevaan luontoon, +silloin hän tietysti tahtoi ulkomaailmaakin kohtaan koettaa voimiansa +ja vasta muodostuneen käsitystavan nojalla uudistaa kansojen +valtiollista ja uskonnollista elämää. Niinkuin aikakauden alkujakso +saapi värityksensä keksinnöistä ja löytöretkistä, humanismista ja +taiteiden uudentamisesta, niin kirkollinen parannustoimi ja siitä +nousevat taistelut ovat sen keskivaiheen tärkeimmät tunnusmerkit. +Paavinvallan kahleet katkaistaan; uudet vapauden periaatteet ja vanhan +suunnan kaavat joutuvat riehuvaan sotaan keskenänsä. Vihdoin +kuudennentoista vuosisadan loppupuolella taisteluin kuohuvat aallot +vähittäin rupeavat tyyntymään. Aikakauden ristiriitaiset mielipiteet +jäykistyvät toiselta puolen oikea-uskoiseksi protestanttisuudeksi, +toiselta puolen uudeksi, taantumis-kiihkoiseksi katolisuuden +muodoksi; vaan valtiollisella alalla vahvistuu yksinvalta. Mutta +ilahuttavampiakin reformationi-ajan loppuhedelmiä tulee silloin +näkyviin; mainittakoon vaan Englannin Elisabet'in loistava aikakausi ja +Alankomaiden vilkas tieteellinen ja taiteellinen elämä vasta-voitetun +vapauden turvissa, vaikka sen varsinainen vaurastus kuitenkin on +luettava seuraavan vuosisadan omaksi. + +Nämä ovat tuon ihmeellisen ajan pääpiirteet, -- tuon ajan, joka vie +uudemmat kansat ala-ikäisyydestä miehuuden täysivaltaisuuteen. +Kaikkialla tehollisia ponnistuksia elähtyneitä olomuotoja vastaan, +kaikkialla uusia aatteita, uutta, virkeätä elämää! Myöhempi aika ei ole +tuottanut yhtäkään pyrintöä, jonka siemen ei piileskele tämän +aikakauden heräjävissä toiveissa. Mitä erilaisimmat voimat kohisevat +kirjavimmassa moninaisuudessa. Protestanttisuuden perustajain, +varsinaisten uskonpuhdistajain rinnalla ilmaantuu rohkeampi +uskonnollinen suunta, joka ei tahdo panna henkeä puustavin tähden +alttiiksi eikä sitoa vakuutustansa tunnustuskirjain kahleisin; osittain +se yhtyy mystiläisyyteen (Sebastian Frank y.m.), osittain se +ihanteistansa hurmautuneena muuttuu mielettömäksi kumoushaluksi +(Uudestaankastajat ja muut samankaltaiset lahkokunnat); mutta näiden +vastakohtana vanhoillaan-olijat, katoliskirkon puolustajat, +jesuiittakunnan avulla pyytävät tukehduttaa ajan henkeä. Tieteessä +mahtavat spekulatiiviset aatokset, semmoiset kuin Giordano Bruno'n, +omituisten vertauskuvain ja keskiajalta perittyjen kaavojen alle +peitettyinä, ennustavat vastaisten aikojen filosofisia ajatelmia,[26] +samalla kuin humanistien harrastukset ja nuo luonnontutkimuksen voitot, +joihin jo ylempänä viitattiin, saattavat tietojen alaa selviämistään +selviämään, ja vuosisadan loppupuolella kokemustiede Francis Bacon'in +kautta saapi varsinaisen alkunsa. Ajan ilmiöitä on vilkas liike +aineellisen edistymisen alalla, hillitön rikastumisen himo ja raju +seikkailijahenki, joka yhdessä tietohalun kanssa kehoittaa uskaliaihin +löytöretkiin; yhtä levoton, moni-aatteinen elämä kuohuu valtion ja +yhteiskunnan piirissä: kansallisuusrientojen ensimmäinen itu, liittyen +uskonpuhdistukseen, julmat talonpoikaiskapinat monessa maassa ja +vihdoin unelmia täydellisestä yhteiskunnasta, kerran joutuvasta yleisen +onnellisuuden tilasta, joka kangastaa Campanellan ja Thomas More'n +ideaali-valtioissa, muistuttaen nykyajan socialistien toiveita. Kuka +voisi ahtaan kuvaelman kehään pakoittaa kaikkea sitä neron runsautta, +minkä tämä aikakausi sisältää? Mainittakoon vaan nimiä semmoisia kuin +Luther, Zwingli, Calvin, Rafael, Mikael Angelo, Leonardo da Vinci, +Ariosto, Tasso, Camões, Cervantes, Shakespeare: näiden paljas sointu jo +kuvailee ajan aatteellista elämää. Sen henkilöt ilmaantuvat mahtavina, +voimallisina; sitä sopisi sanoa suuren personallisuuden aikakaudeksi. +Yksityis-ihmisen sieluelämä oli edellisinä aikoina kehittynyt yhä +syvemmäksi, omituisemmaksi; mutta keskiajan ylenmääräinen +sisäkohtaisuus ja epävapaus olivat sulkeneet sen umpinaiseen piiriinsä. +Nyt indiviidi irtaantui tuon epävapauden siteistä, samalla kuin hän +kääntyi ulkomaailmaa kohden, tahtoen sitä käsittää ja hallita. +Seurauksena on valtava itsenäisyyden tunne, joka pyrkii rajattomaan +indiviidiseen vapauteen ja pyytää mielipiteittensä mukaan muodostaa +olevaisia oloja. Alituinen rauhattomuus ja taukoamattomat taistelut +kasvattavat jäykkiä, omantakeisia, jopa eriskummaisiakin luonteita, +joiden riennot eivät mahdu tavallisiin rajoihin ja joissa elää ääretön +into tai suunnattomat himot, vaan samalla myös voimakas toimintakyky +niin hyvien kuin pahojenkin aikeitten toteuttamisessa. + +Muutosten aikakausina on runollinen tuotanto enimmiten heikonpuolinen, +koska kansojen paraat voimat menevät uusien aatteiden käytölliseen +toimeen-panoon. Sentähden runous ei rehoittanut kuudennentoista +vuosisadan alku- ja keskivaiheilla. Näyttääpä siltä, kuin mielikuvitus +olisi saanut niin viljalta tyydytystä tosimaailman muodostuksesta, +ett'ei se kaivannut kuvausvoiman luomaa taikamaailmaa. Ainoastaan +Etelä-Euroopassa, jossa ajan uskonnolliset liikkeet eivät kumonneet +olevaisia oloja, syntyi uuden ajan aamukoitteella ensi heräjämisen +lumouksesta ihana runollinen kirjallisuus. Mutta Englannissa leimahtaa +aikakauden loppupuolella ilmi vielä kirkkaampi runouden loisto, samalla +kuin runollinen tuotanto ehtii uhkeaan kukoistukseen Euroopan +lounaiskulmassa, Espanjan kansassa. Mutta Saksassa ja Ranskassa +sisälliset kiistat yhä vielä estivät sen vahvempaa varttumista. +Katsokaamme jokaista maata erikseen. + +_Italia_ oli uuden ajan kehto. Siellä syntyi humanismi, siellä +tieteet ja taiteet uudistuivat ja silloin runouskin virkosi uuteen +eloon. Dante'sta, Petrarca'sta, Boccaccio'sta olen jo puhunut. +Edelliset molemmat antoivat keskiajan ihanteille antiikista +saadun, klassillisesti ihanan muodon; viimeksi-mainitusta alkaa +keskiajan ideaalin hajoaminen, samalla kuin hänen helppo, luonteva +kertomustapansa on mallina seuraavien aikojen novellinkirjoittajille. +Niinkuin Boccaccio'n kevyt pilapuheisuus on maallisen elämännautinnon +protesti keskiajan askeetista kirkollisuutta vastaan, samoin Ludovico +Ariosto'n hieno ironiia on uuden ajan voittohymy keskiajan romantisesta +ihmeitten-halusta. Mutta samalla hän Raivoavassa Rolandissaan, vielä +kerran yhdistää keskiajan ritarisaduston kimaltelevat helmet +viehättäväksi taikavyöksi. Ihmeellisellä taidolla ja sievyydellä +runoilija osaa nivoa yhteen nuo lukemattomat tarinat ritarien +hämmästyttävistä urhotöistä ja hehkuvasta lemmestä, esitellen niitä yhä +uudella tavalla, milloin katkaisten, milloin taas jatkaen kertomuksen +säiettä, ikäänkuin paljaan oikun johdattamana, vaan kuitenkin aina +pitäen lukijan mieltä vireillä. Meistä tuntuu, kuin vaeltelisimme +lumotussa puistossa, jossa haarapolut näyttävät meitä houkuttelevan +oikealta uralta ja läpipääsemättömät tiheiköt meiltä tien sulkevan; +mutta yhtäkkiä avautuu puiden väliltä uusia näköaloja ja loistava +taikalinna huikaisee silmämme. Romantinen haaveellisuus, uuden ajan +sala-iva ja muinaiskansoilta peritty muodon kauneus yhtyvät tuottamaan +miellyttävää, satumaista kokonaisuutta. Sama tarkoin huoliteltu +sointuisuus, joka kaikuu Arioston säkeistä, kohtaa meitä Torquato +Tassonkin taiteellisista värssyistä. Vapautetussa Jerusalemissa näemme +vähemmän omituisuutta ja enemmän antiikin mukailemista kuin +Raivoavassa Roland'issa; Vergilius on ollut sekä yleensä että monessa +yksityiskohdassakin opastajana ja ulkomuodon harrastukseen on kulunut +paljon runollista voimaa. Mutta ylevä, vakavanlaatuinen aine ja +runoilijan jalo innostus ylentävät lukijan mieltä; loistava esitystapa +ja useat taidokkaasti suoritetut välikertomukset luovat runoelmaan +viehättävän valon. + +Italian läheinen yhteys muinaismaailman kanssa teki sen +antiikkisen sivistyksen luonnolliseksi välittäjäksi, ja sen +johdosta syntyneet uudet ajatussuunnat saivat siellä ensimmäisen +muodostuksensa. Muinaiskansojen plastillinen aisti asuu uudemman ajan +Italialaisissakin, niinkuin yleensä romanilaisissa heimoissa, ja on +tuottanut sen kuvaustaiteiden hehkeän kukoistuksen, johon ylempänä +viitattiin. Antiikkisen hengen itsenäinen uudentaminen taiteen +alalla olikin Italian päätehtävä, joka vaati suurimman osan sen +henkisestä voimasta. Vaan sama huolenpito ulkomuodon soreudesta, +sama kristillis-romantisten aiheiden sulauttaminen antiikkiseen +katsomus- ja kuvaustapaan, jota tavataan renaissance'n maalauksissa ja +veistokuvissa, kohtaa meitä Italian runoudessakin: niinkuin Rafael +kreikkalaisella kauno-aistilla kuvaili Neitsyt Maariaa ja kirkon +pyhimyksiä, luoden niihin kristillisen syvätuntoisuuden, samaten Dante, +Ariosto ja Tasso muinais-ajan ihanteiden innostuttamina runoelmissaan, +kukin omalla tavallaan, lauloivat ilmi aikakautensa aatteita. Muillakin +aloilla oli tuossa ihanassa maassa uusi henki ruvennut puhaltamaan; +filosofia ja luonnontieteet kukoistivat ja uskonpuhdistuskin oli +tapahtumaisillaan; mutta nämä riennot eivät olleet työntäneet juuriansa +syvälle rahvaan riveihin, vaan pysyivät korkeasti sivistyneen +valiojoukon omaisuutena eivätkä siis voineet kestää sitä vastavirtaa, +joka seurasi riemuisan heräyshetken jälkeen. Taantuminen upotti sen +aaltoihinsa; kaava-uskoisuus kiihkoineen jesuiittoineen pääsi voitolle. +Tasso'n jalo henki murtui sen painon alle; se pakoitti Galilei'n +huulillaan todistamaan omaa järkeänsä vastaan, heitti Campanellan +monivuotisten kärsimisten alaiseksi ja sytytti rovion Giordano +Bruno'lle. Katolinen taantuminen ja valtio-elämän surkeus hävittivät +kansan voiman, eikä runouskaan enää voinut mitään tuottaa, vaan alentui +tyhjäksi korurunojen sepittelemiseksi. + +Toisin kävi _Saksassa_, vaikka sekin sittemmin sairastui +toimitettavansa seurauksiin. Kuten taiteen uudennus oli Italian, niin +uskonpuhdistus oli Saksan maailmanhistoriallinen tehtävä; mutta tämä +työ ei jäänyt harvalukuisen henkisen ylimyskunnan asiaksi, se +päinvastoin sai parhaan voimansa ja kannatuksensa itse kansasta ja +pääsi sentähden voitolle. Vaan runouden kehkiämiselle se oli vähemmän +suosiollinen kuin Italian taiteellinen loiste; ajan uskonnolliset ja +valtiolliset kiistat tuottivat vaan opetusrunoutta ja satiiria. Yksi +hento runouden kukka on Saksassa kuitenkin ylennyt uskonpuhdistuksen +pohjalla: _evankelinen virsi_, saman mahtavan henkilön tuottama, +joka pani kirkollisen parannuksenkin toimeen. Mutta kolmekymmenvuotisen +sodan pauhinaan Saksanmaan kirjallinen ja taiteellinen viljelys melkein +tykkänään katosi. + +Vaan palatakseni vielä kerran romanilaisiin kansoihin, +mainitsen pienen _Portugalin_, joka tähän aikaan oli saavuttanut +maailmanhistoriallisen tärkeyden. Sen pelkäämättömät merisankarit +etenivät maanpallon kaukaisimmille vesille, perustaen siirtokuntia ja +aukaisten liikkeelle ennen tuntemattomia maita aarteineen ihmeineen. Se +ei voinut olla kuvausvoimaa vireyttämättä, ja ylistäen Portugalin +kunniaa kaikui Camões'in sulosointuinen kertomaruno, Lusiadit. +Camões'in epopea liittyy antiikkiseen runouteen samoin kuin Tassonkin. +Oudolta tuntuu kreikkalaisen taruston yhtyminen uuden-aikuiseen +aineesen; vaan sisällyksen omituisuus antaa sille itsenäisen luonteen +ja harras isänmaallinen mieli, historiallisten kertoelmain runollinen +todenmukaisuus sekä kesämaiden luonnon ja etenkin mahtavan valtameren +loistava kuvailu kohottavat sen iki-muistettavain runoteosten joukkoon +ja perustavat kirjallisuuden historiassa Portugalin maineen, niinkuin +Vasco da Gama ja Maghelaens sen ovat perustaneet yleisen kultuurin +aikakirjoissa. + +Sillä välin kuin kuudennentoista vuosisadan loppuvaiheilla ja seuraavan +alkupuolella enimmissä Euroopan maissa kirkolliset oppikiistat +ehkäisivät tieteellisen ja taiteellisen elämän vaurastumista tai +vahvistunut paavinvalta piti kaikki vapauden liikkeet kahleissa, oli +kaksi kansakuntaa, joiden henkinen voima päinvastoin oli väkevämmäksi +karaistunut ajan myrskyissä: Englannin ja Alankomaiden kansat. +Alankomaat olivat saaneet verikasteen, josta ihanaisena yleni +kansallinen ja uskonnollinen vapaus. Katolisissakin maakunnissa, jotka +jäivät Espanjan vallan alle, oli suuri henkinen vireys kansallisen +ponnistuksen seurauksena. Sekä Hollannissa että Englannissa oli +protestanttisuus päässyt voitolle, mutta kansan vapaampi mieli esti +sitä kaava-uskoisuudeksi kangistumasta, ja varsinkin edellinen maa +tarjosi tällä ahdasjärkisen uskonnollisuuden aikakaudella hengen +vapaudelle turvapaikan. Kumpasessakin kuvausvoima kypsytti mitä +kauniimpia hedelmiä, Alankomailla maalaustaiteen, Englannissa runouden +alalla, ja niinkuin Shakespeare'n näytelmissä ihmisen todenperäinen +luonne paljastuu katselijan tarkastettavaksi, niin hollantilaiset +maalaajatkin suurimmalla luonnonmukaisuudella kuvailevat todellista +elämää. + +Uuden-aikuinen draama sai alkunsa keskiajan kirkollisista näytelmistä; +niistä Englannissa monien väliasteiden kautta kehittyi kansallinen +näytelmärunous. Muissa Euroopan maissa, paitsi Englannissa ja +Espanjassa, ei taiteellinen draama kerinnyt täydellisesti muodostua +noista hengellisistä alkeista, ennenkuin muinaisklassillisen +kirjallisuuden yksipuolinen mukaileminen työnsi ne syrjälle, jolloin +kotimainen näytelmä hoidon puutteesta joutui kokonaan rappiolle. Mutta +Englannissa, muinaisklassillisen kirjallisuuden tunteminen ei +hävittänyt omahenkisen runouden itua, vaan virkisti päinvastoin +taimelle nousevaa draamallista runoutta. Se, niin sanoakseni, ylensi +sivistyksen tasapintaa, lisäsi selvyyttä ajatukselle ja somuutta +esitystavalle, antaen teoksille säännöllisen muodon, vaan ei kuitenkaan +kuihduttanut keskiajalta perittyä syvätunteisuutta ja romantisen +mielikuvituksen hilpeyttä eikä turhilla säännöillä estänyt kuvausvoiman +vapaata liikuntoa. Kansallisesta pohjasta Englannin draama imi voimaa +ja elävyyttä. Suurimman täydellisyytensä se saavutti Shakespeare'ssä, +uudemman ajan valtavimmassa runoilija-nerossa, jonka teokset osoittavat +taiderunouden korkeinta kukkulaa. Onpa siis luonnollista, että +Shakespeare on englantilaisen draaman varsinainen edustaja, jonka +loistava nimi siirtää kaikki hänen -- osittain etevätkin -- edeltäjänsä +ja aikalaisensa varjopuoleen. + +Niinkuin melkein kaikki ihmiskunnan valtanerot, esim. runouden alalla +Aischylos ja Dante, seisoo Shakespearekin kahden aikakauden välillä, +yhdistäen kirkkaaksi valoksi edellisen kehitysjakson säteet, mutta +samalla viitaten kauas tulevaisuuteen. Shakespeare osoittaa +inhimillisen kehityksen yleistä suuntaa; mutta yht'aikaa hänen +runoutensa tuopi ilmi ne olot, joissa se on alkunsa saanut. Ainoastaan +vapaassa, vanhassa Elisabetin-aikuisessa Englannissa se oli +mahdollinen; ainoastaan reformationi-ajan suuri aatteellinen +heräys taisi sen kasvattaa. Yhdistyipä silloin monta runoudelle +suotuisaa ehtoa: Englannin valtiollinen mahtavuus ja siitä yltynyt +kansallistunne, -- ankarain taisteluin jälkeen saavutettu rauhallinen +tila, -- loistava hovi, jossa suosittiin tieteitä ja taiteita, -- +ylhäisemmissä tavallinen klassillinen sivistys ja ennen kaikkea raitis, +iloinen kansan-elämä, jolle keskiajan romantiset muistot ja tavat vielä +antoivat runollisen loisteen ja jonka tuoreus ilmaantui monenlaisissa +juhlissa ja hauskoissa ajanvietteissä. Nuo kaikki eivät voineet olla +kuvausvoimaa virkistämättä ja kehoittivat tehokkaasti runolliseen +tuotantoon. Sellaisissa oloissa varttuneena on Shakespeare'n runous +siis peräti kansallinen luonteeltaan, niinkuin usein aineiltansakin. +Kotimaansa historian rikkaasta vara-aitasta hän ottaa aiheita tuohon +suureen näytelmäjaksoon, joka esittelee Englannin vaiheita Juhana +Maattomasta Henrik VIII:nteen asti. Hehkuva isänmaanrakkaus kaikuu +noista tunnetuista säkeistä, joihin usein on viitattu: + + "Tää kuningasten aimo valta-istuin, + Tää saari, valtikalla kaunistettu, + Maa majesteetin, Mars'in asunto, + Tää toinen Eden, puoli-paratiisi, + Tää linna, jonka luonto itsellensä + Loi turvaks sotaa, saastaisuutta vastaan, + Tää onnen heimo, pikku maailma, + Tää jalokivi kallis, asetettu + Hopeamereen, joka muurina + Tai kaivantona sitä suojaa maiden + Vähempi-onnisien kateudelta, + Siunattu seutu, valtakunta oiva, + Englanti, imettäjä valtiasten. + Ja emo kuninkaita kantavainen"...[27] + +Mitä syvää kotimaan kaipausta ja äidinkielen rakkautta ilmaantuu +maanpakoon tuomitun Norfolk'in herttuan, Thomas Mowbray'n, +valituksissa: + + Nyt äidinkieleni, jot' oppinunna + Ma neljäkymment' olen ajastaikaa, + Englannin kieli mun on jättäminen: + Nyt yhtä hyödytön on puheen lahja, + Kuin viulu taikka kannel kieletön, + Kuin soitin konstillinen, lukkoon pantu, + Tai avoimena käteen laskettuna, + Jok'ei sit' osaa sormin soinnutella; + Te kielen suuhuni nyt vangitsitte, + Hampaitten, huulten ristikolla sulkein, + Ja juro, tyly tietämättömyys + On pantu mulle vanginvartiaksi. + Kiltisti hyväilemään lapsenpiikaa + Tai koulupojaks olen liian vanha: + Siis tuomios on kuolo äänetön, + Kun kieleltäni koti-ilman kielsit.[28] + +Mutta puhumattakaan näistä kansallistunteen suoranaisista +puhkeamisista, jotka kuvailevat esiintyväin henkilöin mieltä, -- siitä +puhumattakaan, että Shakespeare'n draamoissa, niinkuin luonnollista on, +ilmaantuu sen-aikuisen Englannin puhe-, käytös- ja ajatustapa, vieläpä +joskus sen kansalliset ennakkoluulotkin, -- muistettakoon esim. Jeanne +d'Arc Henrik VI:nessa, -- niin Shakespeare'n runouden koko henki on +yhtäpitävä englantilaisen luonteen ja Englannin maailmanhistoriallisen +tehtävän kanssa. Englannin kansan parhaat puolet tulevat siinä +näkyviin: tarkka havaintokyky, raitis huumori sekä terve realismi +yhdistettynä tosi-siveelliseen katsantotapaan. Englannin +yhteiskunnassa oli jo vanhimpina aikoina yksityis-ihmisen +itsetoiminnalla tärkeä sija: samaten Shakespeare'n henkilötkin ovat +oman onnensa muodostajat. Mutta niinkuin Englantilainen aina pitää +tosiolot arvossa eikä pane niitä yksityisen mielivallalle alttiiksi, +niin Shakespearekin tunnustaa historian siveellisten voimain valtaa. +Luonnollista onkin, että historiallinen draama syntyi Englannissa, +jossa valtiollinen vapaus ensin vakaantui. Ominaisuus, jota havaitaan +muissakin Englannin kirjailijoissa, on indiviidisen omituisuuden +perinpohjainen käsittäminen ja tyysti kuvaileminen; ihan englantilaista +on myös se toimivaisuuden henki, joka Shakespeare'ssä kaikkialla +ilmestyy: teko on tosi-draamallisella tavalla näytelmän keskuksena +ja puheet liittyvät siihen tarkkasanaisina selittäjinä. Mutta +viimeksi-mainittu ominaisuus on samalla koko aikakauden; sen kuohuva, +toimelias elämä, täynnä uusia pyrintöjä, vei ihan itsestään +draamallisuuteen, jonka tähden runous paraasta päästä pukeutui +näytelmän muotoon, semminkin kun kansojen raikas katsomushalu suuresti +suosi kaikkia silmin ihailtavia näytäntöjä. Ihmisissäkin oli tavallansa +draamallinen luonne: nuo kuudennentoista vuosisadan lujatahtoiset, +kiihkeätunteiset, toimintahaluiset henkilöt ovat oivallisia malleja +näytelmärunoilijalle; jo ensi silmäyksellä huomataan niiden olevan +likeistä sukua noiden mahtavain luonteiden kanssa, joita Shakespeare +esittelee tragediossansa. + +Ajan henki muutoinkin monella tavalla kuvautuu Shakespeare'n +runoudessa. Keskiajan hämärä, vielä itselleen selviämätön +sisäkohtaisuus kohoaa itsetajunnan piiriin; runouden soihtu luo +loisteensa kaikkiin sen syvyyksiin, mutta valaisee samalla uuden ajan +rohkean ajattelun ja yritteliäisyyden kukkuloita. Shakespeare'n runous +ilmaisee jälkimäisen aatteet, puettuina edellisen romantiseen +verhoon. Keskiajan haaveellinen taikamaailma tarjoo tyhjentymättömän +aine-aarteiston runoilijan käytettäväksi; sen kajastus välähtelee +kaikkialla Shakespeare'n runoudessa; mutta muutamat teokset, esim. +Juhannus-yön unelma ja Myrsky, ovat kokonaan sen perustukselle +rakennettuja, vaikka jälkimäinen tosin syvemmän merkityksensä puolesta +esittelee Shakespeare'n oman ajan rohkeata tutkimushalua, joka koetti +laskea luonnonvoimat valtansa alle. Mutta tuo keskiajalta peritty +romantisuus on reformationi-ajankin omituisuutta yhtä hyvin kuin se +aatteellinen ja käytöllinen uudistuminen, jonka se itse tuotti. + +Edellisessä jo mainitsin, että sen-aikuisten rientojen varsinainen +alkulähde, indiviidin itsenäisyyden halu, on Shakespeare'n runouden +oikea elinvoima. Tarmokkaat luonteet, jotka oman sielunsa syvyydestä +ammentavat tiedon siitä, mikä on oikein ja väärin, laativat lakia sekä +itselleen että aikalaisillensa; mutta jouduttuansa ristiriitaan +siveellisen maailmanjärjestyksen kanssa, heidän täytyy taipua sen +ikuisten sääntöjen alle, ja jokaisen kohtalo on hänen oman mielensä ja +tekojensa tuote. Tämä yksityis-ihmisen vastuun-alaisuus, joka on +Shakespeare'n maailmankatsomuksen ydin, oli myös protestanttisuuden +alkuperäinen periaate. Protestanttisuus vaati jokaista raamatun +tutkimisella muodostamaan itselleen uskonnollista vakuutusta, vaikka +sitten lisättiin se vaatimus, että tuon vakuutuksen pitää olla +tunnustuskirjain mukainen. Mutta protestanttisuuden alkupäivinä +annettiin päätösvalta kullenkin yksityiselle; paavilta ja +kirkolliskokouksilta siirrettiin siis uskonnollisten ja siveellisten +asiain ratkaisu ihmisen sydämmeen ja omaan-tuntoon. Niin tottui ihminen +omaa mieltänsä tarkastamaan ja vastuun-alaisuuden tunne saattoi häntä, +oudoksuen vasta voitettua itsenäisyyttänsä, tuskallisella pelolla +karttamaan synnin viettelyksiä. Sentähden vanhempi protestanttisuus +etupäässä piti silmällä ihmisluonnon pahimpia puolia, julistaen sen +perin turmeltuneeksi, itsestään mihinkään hyvään kykenemättömäksi. Sen +johdosta se panikin tuiki vähän arvoa ihmisen tekoihin ja milt'ei +kokonaan kieltänyt tahdon vapautta. + +Shakespeare'ssäkin huomataan tämän katsantotavan seurauksia. Mielellään +hän tuopi esiin ihmisluonnon varjopuolet, ne hillittömät himot, jotka +peikkojen tavalla väijyvät ihmisen sydämmessä ja joille hän helposti +joutuu alttiiksi, jos epäilee maailman siveellistä järjestystä. +Selvimpiä esimerkkejä on Macbeth, jossa runoilija kuvailee himon valtaa +ja turmiollisia seurauksia. Samaten tuo syvä sielun salaisuuksien +tunteminen, jota havaitaan hänen runoudessaan, suureksi osaksi johtunee +uskonpuhdistuksen tuottamasta sisäisten kohtain tarkastamisesta. Mutta +toiselta puolen tahdon vapaus on ikäänkuin sykkivänä sydämmenä +Shakespeare'n näytelmissä, ja kaikki teot, niin hyvät kuin pahatkin, +vuotavat ihmisen omasta tahdosta. Todellisena näytelmärunoilijana +Shakespeare käsittää toiminnan ihmis-elämän ytimeksi; hän osoittaa, +kuinka ihmisen aikeet ja tunteet muuttuvat teoiksi ja semmoisina joko +edistävät tai vastustavat maailman siveellistä järjestystä, mutta +tekojen siveellisyydestä riippuu niiden menestys ja henkilön oma +kohtalo. Tämä aate niin suuressa määrässä hallitsee Shakespeare'n +runoutta, että esim. Hamletissa toiminnan puutekkin antaa aihetta +traagilliseen syyn-alaisuuteen. Ihmisen kohtaloa ei ratkaise toimeton +antauminen hyvän tai pahan valtaan; vaan tositoimintaa häneltä +vaaditaan, ja teot lähtevät hänen omasta hengestään, niinkuin +henkensäkin toiselta puolen on hänen edellisten tekojensa tuote. Ja +vaikka Shakespeare, niinkuin ylempänä sanottiin, mielellään kuvailee +himojen aikaan-saamia hävityksiä, niin ihmisluonnon paremmillenkin +puolille tehdään oikeutta, ja iloisella huumorilla hän usein poistaa +elämän synkkyyden. Realistisena runoilijana hän tosin harvoin asettaa +eteemme täysin ideaalisia henkilöitä; kuitenkin tapaamme hänen +runoelmissaan niin jalon ihania luonteita kuin Cordelian ja Mirandan, +ja pahimpiakin hän valaisee jollakin säteellä, joka luonnollisella, +inhimillisellä tavalla selittää heidän rikoksensa. + +"Määrä määrästä" (Measure for measure) on se Shakespeare'n kappale, +jossa protestanttisuuden periaatteet selvimmästi ilmaantuvat; se +näyttää, miten hengellinen ylpeys voi houkutella ihmistä synnin +pauloihin ja kuinka kaikkien ihmisten, ollessaan armon tarpeessa, tulee +kärsivällisyydellä antaa muiden hairaukset anteeksi. Mutta tuon +evankelisen periaatteen kannattaja on nunnaksi aikova katolinen neito, +ja koko näytelmän aate oikeastaan kääntyy tuota protestanttisuuden +helmassa syntynyttä teeskenneltyä jumalisuutta vastaan, jota tavattiin +erittäinkin Puritaneissa ja jota Shakespeare muutoinkin usein +ruoskitsee. Lisättäköön vielä, ett'emme Shakespeare'ssä kohtaa tuota +synkkää, kaikkia elämän iloja ja kaunistuksia vihaavaa mieltä, joka +hänen aikanaan oli yleinen protestanttisissa lahkokunnissa, yhtä vähän +kuin tuota uskonnollista suvaitsemattomuutta ja turhaa skolastillista +kiistanhalua, joka siihen aikaan oli protestanttisten uskokuntain +tunnusmerkkejä. Mikä olisi sen-aikuiselle kuulijakunnalle ollut +otollisempaa, kuin jos runoilija olisi esitellyt katolisia pappeja +kavaliksi, ulkokullatuiksi veijareiksi, niinkuin heitä nykyisempinä +aikoina usein on kuvattu? Mutta Shakespeare päinvastoin jonkunlaisella +hellyydellä kohtelee katoliskirkon palvelijoita; ajateltakoon esim. +pater Lorenzoa Romeo ja Juliassa. + +Näiden kaikkien johdosta täytynee tulla siihen päätökseen, +että Shakespeare'n runoudessa tosin havaitaan sen-aikuisen +protestanttisuuden vaikutusta, vaan että hänen näköalansa kuitenkin +ulottuu paljoa avarammalle. Shakespeare näyttää, miten maailmassa +ilmaantuvan sekä hyvän että pahan syyt ovat haettavat ihmisen omasta +povesta ja miten hän vapaan tahtonsa nojalla vaikuttaa olevaisuuteen ja +sen kautta omaan kohtaloonsa. Mutta tekojen seurauksia ja maailman +kokonaisuutta hallitsee korkeampi voima; vaan tämän tarkoitukset +toteutuvat ihmisen toiminnan kautta ikuisen maailman-järjestyksen +mukaan. Vasta tällä kannalla todellinen traagillisuus ja todellinen +koomillisuus ovat mahdolliset, koska molempain ehto on ihmisen +siveellinen vapaus. Shakespeare on siis ensiksi antanut runollisen +muodostuksen sille maailmankatsomukselle, joka antiikkisen sivistyksen +rauettua oli ylenevä kristin-uskon kylvämistä siemenistä, -- sille +maailmankatsomukselle, joka näkee siveellisen maailmanjärjestyksen +toteutuvan ihmishengen toiminnan avulla. Nähtävästi hänen +katsantotapansa johtuu niistä mahtavista liikkeistä, jotka vuosisadan +alkupuolella uudistivat kaikki henkiset olot, ennenkuin ne supistettiin +erityisten uskonkaavojen ahtaisin rajoihin. Shakespeare'n runous +edustaa siis koko tuota valtavaa aatevirtaa, josta uskonpuhdistuskin +sai alkunsa, eikä mitään siitä erkaantunutta sivuhaaraa. + +Shakespeare'n runous on niinmuodoin puheena olevan aikakauden +aatteellisen uudistuksen etevin kuvaaja, sen kypsin loppuhedelmä, eli +toisin sanoen: se on vuosisadan vuolaassa virrassa ikäänkuin levollinen +poukama, johon rajuna, rauhattomana ajan koski kuohuen syöksyy; siinä +vielä näkyy kosken pyörteitä ja vaahtoa ja vierivin aalloin vesi siihen +rientää, mutta samalla se tyynenä kuvastelee sinistä taivasta ja +selvästi jo näkyy virran vastainen suunta. Niin ei Shakespeare'n +runouskaan ole ainoastaan hänen aikansa ja kansansa syvimpäin tunteiden +ja ajatusten ilmoittaja; vaan hänen maailmankatsomuksensa on +pääpiirteiltään vielä sama kuin nykyajan ja hänen neronsa tuotteet ovat +runsasten aatevarojensa nojalla paremmin kestäneet aikojen vaihtelevat +mielipiteet kuin moni muu, iältänsä nuorempi runoteos. Racine'n +tragediat ja Pope'n opetusrunoelmat, joita ihaeltiin syvimmän +runollisuuden tai elämänviisauden esikuvina, silloin kun Shakespeare +oli melkein unohduksiin joutunut, eivät enää voi innostuttaa nykyistä +lukijakuntaa, saatikka vaikuttaa kirjallisuuden muodostumiseen; vaan +nuo säännöttömyydestään usein soimatut, Globe-teaterin näyttelijän +ihmeelliset teokset yhä vielä elähyttävät draamallista runoutta. Onpa +vasta nykyisempi aika oikein oivaltanut Shakespeare'n runouden +sisimmäisen luonteen. + +Syynä Shakespeare'n runouden ikuiseen nuoruuteen on epäilemättä, paitsi +sen syvää aatteellista pohjaa, hänen esitystapansa erinomainen +luonnollisuus. Me näemme kaikki henkilöt, kaikki tapaukset niin +elävinä, niin monipuolisina edessämme, että meidän täytyy niitä +arvostella aivan kuin todellisuuden ilmiöitä, joita jokainen mielellään +selittelee oman katsantotapansa mukaan. Sentähden Shakespeare'n +kuvaelmat eivät milloinkaan vanhene, vaan pysyvät yhtä tuoreina +kaikkina aikoina. Shakespeare antaa henkilöin itse puhua puolestaan ja +kätkee oman ajatuksensa siihen aatteesen, joka salaisena voimana +hallitsee toiminnan juoksua. Hänen esitystapansa on tosirealistinen, ei +ainoastaan äsken mainitun puhtaan objektiivisuuden tähden, +vaan siinäkin, että luonteet kuvataan täydellisesti, kaikkine +omituisuuksineen; ne puolet, jotka eroittavat yksityishenkilön kaikista +muista henkilöistä, astuvat niinmuodoin etupäässä huomioon. Henkilöt +eivät siis edusta ihmisluonteen yleisiä päämuotoja eli tyyppejä, vaan +ovat eläviä ihmisiä, joilla kullakin on oma erityinen sielu-elämänsä; +sentähden voimme, ikäänkuin kirkkaassa kuvastimessa, katsoa heidän +sydämmensä syvimpään pohjaan. Tätä runouden ihannetta, joka asettaa +eteemme luonteet kokonaisuudessaan, sopii paraiten nimittää +_karakteristiseksi eli luonteiseksi_. Luonteisen taidetavan +piirissä ei kauneus ole yksityiskuvaelmissa, vaan niiden muodostamassa +suuressa yhteiskuvassa; yksityisihmisten tai erinäisten kohtien ei +tarvitse vastata ihanteellisuuden vaatimuksia: välisti ne saattavat +olla rumiakin; mutta kaikkien sopusoinnusta syntyy ideaali. + +Shakespeare'n realismiin yhtyy kuitenkin mitä puhtain idealismi; +aatteen valta tulee kaikkialla näkyviin. Eikä aate pysy henkilöin +toiminnalle vieraana, paljaana ulkonaisena voimana, vaan toteutuu juuri +heidän kauttansa. Sentähden Shakespeare selvemmin kuin mikään muu +runoilija osoittaa historian todellista henkeä; samalla kuin näemme +yksityis-ihmisen sielu-elämän, astuvat silmiemme eteen ne siveelliset +voimat, jotka ohjaavat ihmiskunnan vaiheita. Siitäpä syystä +Shakespeare'n draamat ovat saavuttaneet yhä enemmän suosiota ja tulleet +yhä syvemmältä ymmärretyiksi, mitä täydellisemmin on ruvettu tajuamaan +historiallisten voimien valtaa, niinkuin myös indiviidisen omituisuuden +merkitystä sekä näiden molempain keskinäistä suhdetta. + +Shakespeare'n draamat ovat Englannin runouden loistokohta, samalla kuin +ne ilmaisevat uuden ajan kuvausvoiman korkeimman edistys-asteen. Vaan +Englannin kansanhengessä oli kyllin runollisuutta, ett'ei sen voima +uupunut tuon jättiläisneron synnyttämiseen. Tosin runouden virta jo +Shakespearen loppu-iällä alkoi kääntyä toiseen suuntaan. Sitten tuli +Puritanien ja Indepedentien aikakausi, joka oli runoudelle, varsinkin +draamalle, tuiki epäsuosiollinen; kuitenkin yksi runoilijan nimi sitä +kaunistaa, John Milton, jonka "Menetetty paratiisi" voi palkita paljon, +mitä hänen aikansa henki on hävittänyt. Siinä runoelmassa (ja sen +jatkossa, "Jälleen löydetyssä paratiisissa") perin protestanttinen +maailmankatsomus sai runollisen kirkastuksensa. Stuartien palattua +pääsi uusi runouden suunta voitolle. Sen-aikuisen kirjallisuuden +pää-ominaisuudet olivat sileäksi sievistetty ulkomuoto ja +kaavanmukainen säännöllisyys, terävä iva ja hieno sukkeluus, vaan sen +ohessa proosallinen opettavaisuus, joka kuitenkin sopi yhteen löyhän +kevytmielisyyden kanssa. Yhtyen silloin yleisesti vallitsevaan +ranskalaiseen taide-aistiin, kesti tämä suunta pääasiallisesti +kahdeksannentoista vuosisadan loppupuoleen asti, jolloin kansanrunouden +elähyttävästä vaikutuksesta raikkaampi ja luonnollisempi runollisuus +kohosi kirjallisuutta hallitsemaan. Kuitenkin oli jo aikaa ennen, saman +vuosisadan alkupuolella, Englannissa ensiksi ruvettu vastustamaan +ranskalaista taideaistia romaanikirjallisuuden alalla (Goldsmith, +Fielding y.m.). Kuinka Englannin runous sitten muodostui, Walter +Scott'in, Byron'in ja Dickens'in aikoina, se on yhteydessä Euroopan +kirjallisuuden nykyisempien vaiheitten kanssa eikä siis ole tässä +paikassa puheeksi otettava. Viitattakoon vaan siihen, että useat niistä +ominaisuuksista, joita tapaamme Shakespeare'ssä, meitä kohtaavat +Englannin kirjallisuuden uudempinakin ajanjaksoina: tarkka +havaintokyky, ihmisluonteiden ja heidän omituisuuksiensa tyysti +kuvaileminen, terve realismi ja suuri taipumus humoristiseen +esitystapaan. Nämä kaikki antavat englantilaiselle runoudelle erityisen +kansallisen luonteen. + + + + +YHDEKSÄS LUKU. + +Espanjan runous ja tekoklassiilisuus Ranskassa. + + +Kun uusi henki, muinais-ajan tiede- ja runo-aarteiden herättämä, rupesi +puhaltamaan kautta Euroopan, virisi runouden liekki etenkin kolmessa +maassa, Italiassa, Englannissa ja Espanjassa. Luonnolliset olot +liittivät Italian runouden muinaisklassilliseen kirjallisuuteen; +Englannin ja Espanjan runotuotteet sitä vastoin eivät ole välittömästi +lähteneet antiikin vaikutuksesta, vaan ovat itsenäisempiä, uuden ajan +oloista alkunsa saaneita. Englannin runous on kaikin puolin ajan +voimakkaan, kaikki valtaavan ja uudistavan hengen ilmaisija; Espanjan +runotar on renaissance-ajalta vaan lainannut loistavan, klassillisen +pukunsa, mutta edustaa muutoin tuota jyrkkää, umpi-uskoista +katolisuuden muotoa, jonka vanha uskonto Tridentin kirkolliskokouksessa +oli itsellensä omistanut. Englannin ja Espanjan ihanteet ovat siis +suorat vastakohdat, niinkuin ne maatkin, jotka ne ovat tuottaneet. +Englannissa oli vapaat yhteiskunnalliset laitokset, kansan suosion +kannattama kuningasvalta, itsenäisesti muodostuva hengellinen elämä, +Espanjassa sitä vastoin synkin yksinvalta, indiviidin vapaus +supistettuna mitä ahtaampiin rajoihin, umpisilmäinen uskonkiihko ja +inkvisitioni-oikeustot. Mutta niiden kehittymisessä on kuitenkin paljon +yhtäläisyyttäkin. Molempain kansain, sekä Englannin että Espanjan, +täytyi voittaa takaisin oma maansa vieraitten anastajain alta, vaikka +eri tavalla: Englannissa valloittajat ja vallan-alaiset rauhallisesti +sulautuivat yhdeksi kansaksi; Espanjassa muukalaiset masennettiin tulen +ja miekan avulla. Vasta kun taistelu Maureja vastaan oli lakannut, +pääsi Espanjan kansallisuus täyteen voimaansa; mutta samaten +Englanninkin tuli kestää "Ruusujen" verinen taistelu, ennenkuin sen +henkinen elämä nousi täyteen kukoistukseensa. Vaan kummassakin maassa +oli sodan ja levottomuuden hedelmänä vahva, omaperäinen kansallisuus; +kumpasessakin runous orastaa ihan itsenäisesti, yleten kotimaisesta +juuresta, ja etupäässä näytelmärunous kohoaa kansallisen katsomustavan +ilmoittajaksi. + +Alinomainen sota, jota Espanjalaiset isänmaansa ja uskontonsa puolesta +kävivät muhammedilaisia vastaan, viritti heissä palavan rakkauden +katolis-uskontoon, joka rakkaus sai vielä enemmän sytykettä heidän +luontaisesta kiihkeydestään ja haaveksivaisuudestaan. Näissä +taisteluissa myös varttui Espanjalaisten ritarillinen mieli ja +vilpistelemätön vasalli-uskollisuus, jotka ominaisuudet milt'eivät +eriämättömästi yhdistyneet heidän kansallisluonteesensa, Niinpä tuo +jalo, romantinen ritarisuus, jonka aate oli Ranskasta kotoisin, siellä +tapasi hedelmällisen maan-alan, jossa se uhkeasti versoi, vieläpä +ulommaksikin leviten, Arabialaisten keskeen. Sellainen henki ilmaantuu +jo Cid-runoissa, Espanjan kansan vanhoissa romansseissa. + +Mutta Espanjassakin aika teki tehtävänsä. Keskiajan ritarisuus muuttui +tyhjäksi kiiltokuoreksi; ritaritarinoista tuli pöyhkeilevät +haaveilemiset, -- tyhjät, mahdottomat jutut. Juuri Espanjassa, +romantisuuden luvatussa maassa, Cervantes'in ivallis-humoristinen +kertomus, Don Quixote de la Mancha, hajotti keskiajan ihanteen. Se oli +samalla ensimmäinen varsinainen romaani, tämän sanan nykyaikaisessa +merkityksessä; sillä se asettuu tosiolojen pohjalle ja kuvailee +ihmisluonteen sisällistä kehkiämistä, ollen yht'aikaa syvämielinen +vertauskuva ihmis-elämän pyrinnöistä. Tässä teoksessa puhaltelee vielä +kuudennentoista vuosisadan virkeä tuuli; siinä huokuu raikas henki, +terve, realistinen koomillisuus; sen puolesta se suuresti eriää +seitsemännentoista vuosisadan draamallisista tuotteista, varsinkin +Calderon'in näytelmistä, jotka kaiken sulonsa ja ihanuutensa ohessa +ovat ylen sievistettyjä, hovin ja kirkollisuuden kaavoihin sidottuja. +Sillä jos Cervantes keskiajan ritarisuus-ideaalilta hävittikin pyhyyden +loisteen, niin vanha ajatustapa kuitenkin pysyi, se kun jo oli syvälle +juurtunut kansan luonteesen. Mutta se harras into ja uljas itsenäisyys, +jotka ennen olivat elähyttäneet Kastilian ja Arragonian ritarillisia +ylimyksiä, hävisivät häviämistään, sitä myöten kuin yksinvalta ja +kirkon mahtavuus korkeammalle kohosivat. Hurskas kirkollinen mieli, +ritarin arka kunniantunto ja luja uskollisuus vanhaa hallitsijasukua +kohtaan muuttuivat tuimaksi uskonvimmaksi, turhain kunniansääntöjen +orjuudeksi ja kuninkuuden jumaloitsemiseksi. Aikaisemmissa +näytelmärunouden tuotteissa (esim. Lope de Vega'n draamoissa) on +kuitenkin paljoa raittiimpi ja vapaampi henki. + +Espanjalaisten näytelmät olivat sekä alkuperänsä että koko +järjestyksensä ja henkensä puolesta tosi-kansallisia. Sentähden kaikki +säätyluokat hartain mielin niitä katselivat, ja teateri oli vilkkaassa +vuorovaikutuksessa yleisön kanssa. Se sai täydellisimmän muodostuksensa +Lope de Vega'n, Tirso de Molina'n ja olletikkin Calderon'in kautta; +etenkin viimeksi-mainitussa nähdään yllämainitut espanjalaisen +näytelmärunouden ominaisuudet. + +Sitä aatepiiriä, jossa liikkuu Espanjan draama, sopii osoittaa kolmella +sanalla: uskonto, kunnia, vasalli-uskollisuus. Kaikki kolme käsitetään +ihan abstraktisesti, -- ei sisällisen henkensä ja tarkoituksensa, vaan +yksin-omaan ulkonaisen muotonsa puolesta. Kaikkialla on pääasiana +merkki, ulkonäkö, säätönäinen tapa. Eräässä Calderon'in näytelmässä +tekee päähenkilö mitä pahimmat rikokset, murhaa, rikkoo luostarin +rauhan, ryöstää sieltä nunnan, y.m.; mutta paljas ulkonainen kunnioitus +kristin-uskon symbolia, ristiä, kohtaan pelastaa hänet ansaitusta +rangaistuksesta, jopa saattaakin hänet vihdoin taivaan iankaikkiseen +iloon. Tavallisimpia ristikohtauksia espanjalaisissa näytelmissä on +vastariita jonkun luonnollisen tunteen ja ritarillisen kunnian tai +kuninkaalle osoitettavan kuuliaisuuden välillä, taikka myös molempain +viimeksi-mainittujen kesken. Sillä kunnian rinnalla kaikki muu on +halpana pidettävä; vaan kunniankin pitää hallitsijan tahdon edestä +väistymän syrjälle. Clotaldo "Elämä on unelma" nimisessä näytelmässä, +kun epäilee, pitääkö hänen antaa lapsensa kuninkaan vihalle alttiiksi, +lopettaa vihdoin arvelunsa sanoen: "Miksi epäilen? Eikö alamaisen +uskollisuus ole tärkeämpi kuin henki ja kunnia?" Ja vähää edempänä hän +vertailee kunniaa eli mainetta heikkoon astiaan, + + Joka koskettaissa särkyy, + Tuulahduksestakin saastuu, + +ja lisää: mitä jalo siis voi muuta tehdä kuin uhkamielisesti heittäytyä +vaaroihin kunniansa takaisin voittaaksensa?[29] + +Pyreneitten niemimaa on vanhastaan ollut mitä erilaisimpien +kansallisten vaikutusten alainen. Iberiläisiin alku-aineksiin on +aikojen kuluessa sekaantunut keltiläisiä, roomalaisia, germanilaisia, +arabialaisia aineita. Samanlainen moninaisuus ilmaantuu Espanjalaisten +koko maailmankatsomuksessa, etenkin kuvaustaiteessa ja runoudessa. +Espanjan maalaustaide koetti Belgialaisten tavalla yhdistää +Alankomaalaisten realismin Italialaisten puhdasmuotoiseen kauneuteen, +itse puolestaan siihen lisäten mystisen haaveksivaisuuden. +Mainitut ominaisuudet ovat niin-ikään Espanjan runouden pääpiirteet. +Jo Roomalaisvallan aikana olivat Hispanian latinankieliset +kirjailijat tunnetut pöyhkeäpuheisuudestaan, "grandiloquentia", ja +samanlainen uhkea koreapuheisuus kohtaa meitä uudemmankin Espanjan +kirjallisuudessa. Muinaiskansojen plastillisuuden aisti ja tarkka +säännöllisyys, keskiajan haaveksivainen mielikuvitus ja Itämaan hohtava +värien runsaus ovat yhdessä luoneet tuon ylen sievistyneen, +vertauksista ja kaunopuheisuuden kukkasista loistavan esitystavan, joka +lukijata lumoo Calderon'in runotuotteissa. Espanjalainen näytelmä +muistuttaa antiikkisesta siinä, että olevaiset olot vallitsevine +mielipiteineen ovat tapausten määrääjinä niinkuin sallimus +kreikkalaisessa draamassa;[30] rakkauden, kunnian ja lojaliteetin la'it +semmoisinaan johtavat yksityisen toimintaa, eikä indiviidi ota näitä +toimintansa ohjeita omasta hengestään, vaan noudattaa, milt'ei +vaistomaisesti, säätönäistä ajatustapaa. Yksityishenkilö jääpi syrjälle +yleisten lakien ja olojen tähden. Sentähden indiviidin omituisuutta ei +oteta kuvattavaksi; henkilöt ovat enemmän tyyppejä, yleisten +luonteenlajien edustajia, kuin erityisluonteita. Tällaisessa draamassa +ei ole vapaalla tahdolla paljon sijaa. Sentähden tapaukset -- ihan +päinvastoin kuin Shakespeare'llä -- eivät ole seurauksina +erityishenkilöin omista tunteista ja teoista, vaan salaisten, +yliluonnollisten voimain vaikuttamia; toiminnan tärkeimmät käänteet +tapahtuvat usein ihmeen kautta. Siihen katoo yksityishenkilön +vastuun-alaisuus, ihminen ei voi muuta kuin umpisilmin heittäytyä +noiden yliluonnollisten voimien valtaan ja niiltä odottaa +pelastustansa. Ihme haihduttaa tosi-elämän tyhjäksi unelmaksi, eikä +unelmalla ja tosi-elämällä ole tarkkaa eroitusta, mitä siveelliseen +vastuun-alaisuuteen tulee. Tämä kaikki on perin keskiaikaista, +katolista; sillä ulkonaisten keinojen ja ihmeiden avulla toivoo hurskas +katolilainen pääsevänsä osalliseksi jumalalliseen autuuteen. Miten +kaikki vaikuttimet ovat yliluonnollisten voimain hallussa, näkyy +selvästi esim. Calderon'in syvä-aatteisessa näytelmässä "Mahtava +manaaja". Paholaisen juonien kautta ajattelija Cyprianus joutuu hänen +ansoihinsa; opittuansa pahalta hengeltä loitsutaidon koettaa hän saada +hurskaan Justinan valtahansa; mutta varjellaksensa viattoman neidon +mainetta lähettää Jumala valekuvan Cyprianon luoksi. Silloin hän, +toivossansa pettyneenä, pakoittaa paholaisen ilmoittamaan, kuka +valekuvan on lähettänyt, ja saapi hänen suustaan kuulla jumalallisen +totuuden. Havaittuaan, miten Jumala pitää huolen niistä, jotka häneen +turvautuvat, pyrkii hän vapaaksi Saatanan orjuudesta ja pelastuu +kärsittyänsä martyyrikuoleman. + +Tuo haaveksivainen mystisyys antaa Espanjan draamalle jotain +satumaista, jonkunlaisen silmiä häikäisevän taikavalon, joka yhdessä +sulosointuisen kielen ja loisteliaan esitystavan kanssa ei voi olla +mielikuvitukseen mahtavasti vaikuttamatta. Jännittävä voima, kuvausten +väririkkaus ja hehkuvat tunteet enentävät vielä tuota vaikutusta. + +Mutta tämän komeuden ja haaveksivan romantisuuden rinnalla käy +espanjalaisessa runoudessa toinenkin suunta: jykeä, koristamaton +realismi. Realismin varsinainen edustaja on Cervantes, niinkuin jo +ylempänä sanottiin. Mutta muuallakin tapaamme sitä Espanjan +kirjallisuudessa: raikas, karkea leikki- tai pilkkapuhe ei ole suinkaan +vastoin Espanjalaisten luonnetta. Sitä osoittavat muun muassa nuo +koomilliset henkilöt, Clarin'it y.m. jotka vakavanlaatuisissa +näytelmissä ovat toimissaan ja puheissaan ikäänkuin päähenkilöin +parodiiana. Selvä järki ja kuiva, jokapäiväinen ymmärrys purkaa +romantisuuden tuulentuvat, ihan kuin Sancho Pansa on pilviä hapuilevan +isäntänsä, La Mancha'n ritarin, alinomainen seuraaja ja vastakohta. +Mainittuun realistiseen suuntaan kuuluvat myös Espanjassa syntyneet +seikkailija-romaanit, jotka saivat paljon mukailijoita muualla +Euroopassa. + +Italian, Englannin ja Espanjan jälkeen Ranska peri kirjallisen +hegemonian Euroopassa. Keskiajan lopulla saavutettuansa valtiollisen +yhteyden, olisi se varmaan jo ennenkin kohonnut runollisen tuotantonsa +kukkuloille; sillä vilkkaan henkisen elämän merkkejä huomataan jo +kuudennella-toista vuosisadalla, jolloin Montaigne ja Charron toivat +esiin skeptillisiä mietteitänsä ja Bodin ajatteli yhteiskunnan +uudistamista. Mutta veriset Hugenotti-melskeet eivät suoneet runouden +kukoistumiselle tarpeellista lomaa; vasta Henrik IV:nen kautta +palautettiin rauha ja turvallisuus. Seitsemännellä-toista vuosisadalla +alkoi vihdoin ranskalaisen runouden loisto-aika. Kardinaali Richelieu, +jonka huolenpito ulottui kaikkialle ja joka harrasti järjestystä ja +keskikaikkisuutta niin valtiotoimissa kuin muillakin aloilla, koetti +ranskalaisen akatemian perustamisella saada aikaan yhtämukaisuutta +kielen ja kirjallisuuden viljelemisessä. Siitä alkain on Ranskan +kirjallisuuden etevimpiä tunnusmerkkejä tuo ulkomuodon säännöllisyys ja +ajatuksen suppea selvyys, joka on saattanut sitä suuresti vaikuttamaan +muidenkin kansojen kirjallisuuteen. Mutta ylenmääräinen säännöllisyys +oli haitaksi runouden vapaalle varttumiselle; Ludovik XIV:nnen suosio +muutti sen hovirunoudeksi ja se sidottiin hovi-etiketin jäykkiin +kaavoihin. Muinaisroomalainen kirjallisuus, joka paraasta päästä oli +mukaeltu kreikkalaisten esikuvain jälkeen, julistettiin korkeimmaksi +taideaistin malliksi ja mukaileminen niinmuodoin runoustaiteen +tarkoitusperäksi. Mutta onnellinen sallimus oli siihen aikaan +kasvattanut Ranskassa suuren joukon eteviä miehiä, joissa Ludovik XIV:n +yksinvalta ja hovin hengetön säännöllisyys eivät voineet tukehuttaa +entisten aikain vapaampaa henkeä. Niinkuin Espanjassa Cervantes +ja Lope de Vega käyvät Calderon'in edellä, niin Molière'n tuore ja +kansan-omainen koomillisuus ja Corneille'n voimallinen runollisuus +tulivat ennen Racine'n ulkomuodoltaan täydellisiä, vaan ylen +sievennettyjä, kuninkuutta ylistäviä näytelmiä. + +Ranskan kirjallisuuden kehitys oli kaikin puolin ajan muuttuneen hengen +mukainen. Se itsenäisen ajattelemisen ja toimimisen suunta, +joka oli vallinnut kuudennella-toista vuosisadalla, raukesi +seitsemännellä-toista melkein koko Euroopassa, vaihtuen ahdasjärkiseksi +umpi-uskoisuudeksi ja ehdottomaksi kuuliaisuudeksi yksinvaltiasta +kohtaan. Yksinvallalla oli tärkeä tehtävänsä valtio-elämän +muodostumisessa; se masensi nuo mahtavat vasallit, jotka eroittavaisena +muurina tunkeutuivat hallitsijan ja kansan välille, ja yhdisti +kansakuntain hajalliset osat lujaksi kokonaisuudeksi, siten valmistaen +alaa tosi-kansalliselle edistykselle; mutta sen ilmauminen ja +kasvanto on historian kurjimpia lehtiä. Westfahlin rauhan jälkeen, +seitsemännentoista vuosisadan loppu- ja kahdeksannentoista +alkupuolella, ei ole politiikkia määräämässä mikään muu, kuin +ruhtinaitten yksityiset edut, Euroopan tasapainon varjossa. Aikakirjat +eivät tiedä muuta kertoa kuin hovijuonia ja kavaluutta. Maita ja +kansoja valtiaat vaihtavat keskenään kuin kauppatavaraa. Turha +säännöllisyys vallitsee juhlamenoissa ja seura-elämässä sekä +säätyluokkain keskinäisissä suhteissa; peruukit, puuterit ja +pönkkähameet kuvailevat ulkonaisesti aikakauden luonnetta. Sama +itsenäisyyden puute, sama pikku-seikkoihin kiintyminen, sama tyhjiin +muodon asioihin takertuminen ilmaantuu henkisessäkin elämässä, +tieteessä ja uskonnossa. Se on oikea-uskoisuuden kultainen aikakausi, +jolloin jumaluusoppineet kiivaasti riitelevät vähäpätöisimmistäkin +uskonkappaleista, jolloin teologia karsain silmin vartioitsee jokaista +filosofian uutta askelta, jolloin protestanttisissakin maissa +väärä-uskoisia vainotaan ja noitia poltetaan. Ihmekkö siis, jos +semmoisella aikakaudella antiikin malliteokset, jotka olivat +elähyttäneet Italian, Englannin ja Espanjan kirjallisuutta, kehoittaen +niiden runoilijoita omavaraiseen henkiseen työhön, Ranskassa muuttuivat +jäykäksi kaavaksi, kovaksi kahleeksi, johon kuvausvoiman vapaata +toimintaa pyydettiin pinnistää? Eikä runoustaide ajan katsantotavan +mukaan ollutkaan mikään runollisen innostuksen tuote, vaan opittujen +sääntöjen mukaan laadittu esitysmuoto, jolla kirjailija sievällä ja +miellyttävällä tavalla taisi tuoda esiin ajatuksiansa. + +Vaikka Boileau ja muut Ranskan runouden lainsäätäjät asettivat +muinaisklassillisen, etupäässä roomalaisen, kirjallisuuden ylimmäiseksi +malliksi, eivät he kuitenkaan oikein älynneet antiikin henkeä eivätkä +niitä sääntöjäkään, joita muinais-ajan runoilijat olivat noudattaneet. +Tunnettu on, kuinka he väärin selittivät Aristoteleen opin draaman +rakennuksesta, vaatien noita kolmea, kuuluisaksi tullutta yhteyttä: +ajan, paikan ja toiminnan. Racine'n kreikkalaisissa sankareissa ja +roomalaisissa sotapäälliköissä piilee Versaillesin liukkaat hoviherrat +Ludovik XIV:n ajoilta. Niin kansallinen omituisuus, vaikka vastoin +tarkoitusta ja julki lausuttuja sääntöjä, näissäkin runotuotteissa +valvoi oikeuttansa. Mutta täysin kansallinen ei tämä runous kuitenkaan +ollut; sillä sen näköpiiri ei ulottunut ulkopuolelle hovin +ahdasrajaista alaa. Selvää on, ett'ei se semmoisena voinut +elähyttävästi vaikuttaa kansan kokonaisuuteen; mutta se loisto, minkä +useat nerokkaat kirjailijat sille antoivat, sen sorea hienous ja tarkka +ulkomuoto, jotka kaikin puolin vastasivat sen-aikuista kauno-aistia, +hankkivat sille suosiota sekä Ranskan ylhäisemmissä säätyluokissa että +muidenkin maiden sivistyneissä. + +Ranskan runouden muodostus riippui osittain siitä, että se oli +hovirunoutta, mutta osittain myöskin Ranskalaisten kansallisluonteesta. +Romanilaisilla on ylipäänsä suuressa määrässä muodon aistia, joka antaa +kaikille heidän tuotteillensa miellyttävän somuuden. Sen lisäksi tulee +Ranskalaisissa selvästi huomattava taipumus kaikkeen, mikä on +säännönmukaista; järjestävä äly ja terävä arvostelukyky ovat heidän +luonteessaan paljoa valtavammat, kuin syvä-aatteinen mietiskely tai +harras tunteellisuus. Heidän vilkas mielensä innostuu helposti uusiin +aatteisin ja ryhtyy arvelematta niiden toimeen-panoon; sentähden he +usein ilmaantuvat alkuun-panijoina historian suurissa käännekohdissa. +Mutta aatteet pysyvät enimmiten yleisinä, abstraktisina; niiden +tarkempi muodostus ja erityisoloihin sovittaminen jääpi muiden kansojen +tehtäväksi. Aatteiden abstraktinen ylevyys huomataan runoudessa siinä, +etteivät henkilöin erityiset tunteet ja luonteen-ominaisuudet hallitse +toiminnan menoa ranskalaisessa draamassa, vaan nuo ihan muodollisesti +ymmärretyt kunnian, uskollisuuden ja hyvien avujen käsitteet, aivan +niinkuin Espanjalaisillakin. Siinä suhteessa onkin Espanjan runous +suorastaan vaikuttanut ranskalaiseen kirjallisuuteen. Sama ranskalaisen +hengen ominaisuus näkyy myös luonteiden kuvauksessa. Ranskan n.s. +klassillisissa näytelmissä ei esitetä mitään varsinaisia luonteita, +vaan ainoastaan yleisiä tyyppejä, vieläpä ihan määrättyjä, joiden +ajatus- ja toimintatavan lukija tai katsoja jo edeltäpäin tarkoin +tuntee. + +Ranskan kansan yllämainittujen ominaisuuksien ohessa sen sievä +seurustelutaito ja hieno sukkeluus yleensä astuvat näkyviin sen +kirjallisissa tuotteissa. Tietty on, että komedia on niiden varsinainen +ala. Vapaammin kuin tragediankirjoittajat osasi Molière käyttää neronsa +lahjaa, yhdistäen kaikki ranskalaisen kuvausvoiman parhaat puolet, +mutta usein poiketen tekoklassillisuuden ankarista säännöistä. Hän loi +Ranskalaisten luonne- eli karakteerikomedian, joka ei kuitenkaan ollut +luonteinen samassa merkityksessä kuin Shakespeare'n näytelmät. Molière +ottaa komedian keskustaksi henkilön, joka edustaa jotain erityistä +ihmisluonnon puolta, esim. saiturin, ulkokullatun, ihmisvihaajan +j.n.e.; sitten hän saattaa häntä erilaisiin olosuhteisin, +näyttääksensä, miten tuo kuvattava ominaisuus ilmantuu kussakin eri +tilassa, ja muodostaa näytelmän muut henkilöt saman tarkoituksen +mukaan. Pääluonnetta valaistaan siis ainoastaan yhdeltä puolelta; me +opimme tuntemaan saiturin tai ulkokullatun, vaan emme tutustu +kokonaiseen ihmisluonteesen, sillä henkilön muut ominaisuudet jäävät +meiltä hämärään. Molière'nkin henkilöt, vaikka mestarin kädellä +piirretyt, ovat enemmän tyyppejä kuin varsinaisia luonteita. Mutta +samalla kuin hän mallikkaasti kuvailee yleis-inhimillisiä heikkouksia, +on hän peri-ranskalainen kiireestä kantapäähän ja juuri sen kautta nuo +yleiset tyypit saavat elävän värityksen. Se mainio koomillinen voima, +mikä uhkuu hänen näytelmissään, pysyttää ne iäksi päiväksi +maailmankirjallisuuden etevimpien teosten joukossa. + +Ranskan kieli pääsi Ludovik XIV:n ajoista asti Euroopan hovien ja +mahtavien yleiseksi puhekieleksi, Ranskan muodit ja käytöstavat +hallitsivat seura-elämää ja kirjallisuuskin kaikkialla taipui sen +herruuden alle. Silloin Ranskan taideaisti ohjeineen kaavoineen +tunnustettiin yksinvaltiaaksi runoudenkin alalla. Vaikka se, +epäkansallisena ja kuvausvoiman vapautta masentavana suuntana, ei +voinut tosi-runoutta kypsyttää, on kuitenkin myönnettävä, että sillä on +ollut tärkeä kasvattajan virka kansojen esteetisessä kehityksessä. Sen +merkitys on siinä, että se Euroopan kirjallisuuteen istutti antiikilta +perityn säännöllisyyden ja muodollisen kauneuden aistin, vaikka tosin +yksipuolisesti käsitettyinä; myöhempi aika on sitten muinais-ajan +alkuperäisistä teoksista osannut tuoda ilmi sen ihanteet eheinä, +väärentämättöminä. + +Vaan joutuipa kahdeksastoista vuosisata, joka ihmiskunnan +näköpiiriin toi vallan uusia aatteita. Ihmisen luonnolliset oikeudet, +yksityis-ihmisen vapaus, historiallisiin ja kansallisiin oloihin +katsomatta, ne olivat ajan tunnussanat. Ranska oli tämän liikkeen +varsinainen kotomaa. Vaan eipä se Ranskassa eikä muualla, missä se +yksin-omaisesti pääsi vallitsemaan, kyennyt luomaan mitään uutta, +mahtavampaa runoutta; sen yht'aikaa kumouksellinen ja kosmopoliitinen +henki ei sitä myöntänyt. Mutta samaan aikaan ensimmäiset itsetajuisen +kansallistunnon enteet rupesivat ilmaantumaan. Kansojen itsenäisyyden +tunne nousi ranskalaista taideaistia vastustamaan ja loi päältänsä +vieraan ikeen, ensin Englannissa, sitten Saksassa ja muissa Euroopan +maissa. Uudet, muualla syntyneet ihanteet vaikuttivat sitten +puolestaan Ranskan kirjallisuuteen; sielläkin kukistui "klassicismi", +tekoklassillisuus, ja uusi romantinen runoilu astui sen sijaan. Silloin +tapahtui se omituinen seikka, että sama suunta, joka Saksassa +"romantisena kouluna" oli liittynyt perin kansallisiin harrastuksiin, +Ranskassa päinvastoin viittasi ulkomaahan, ottaen esikuvansa ja +aineensa muilta mailta ja koettaen todenmukaisesti kuvailla niiden +kansallisia ja paikallisia omituisuuksia. Ettei ranskalaisen luonteen +itsenäisyys kuitenkaan siihen sortunut, ei tarvinne mainita. Sen +jälkeen on Ranskan runollinen kirjallisuus ollut monien vaiheitten +alainen, aina tarkasti mukauntuen muuttuvan ajan käsitystapaan ja +vallitseviin mielipiteisin. Klassillisuuden verho on jo aikaa sitten +heitetty; päinvastoin on Ranskan kirjallisuus milloin lennähtänyt +romantisuuden sakeimpiin utupilvihin, milloin laskeutunut +jokapäiväisyyden syvimpään lietteesen; hurja, kauneutta hylkäävä +mielikuvitus on tuottanut sellaisia teoksia, kuin Victor Hugo'n +"Nauraja-ihmisen" (L'homme qui rit), ja uuden-aikuinen "naturalismi" on +mennyt luonnonmukaisuuden äärimmäisille rajoille asti, vieläpä +kappaleen ulkopuolelle tosi-taiteellisuuden piiriä. Että Ranskalaisten +hilpeä, epävakainen mieli sen ohessa helposti vie pintapuolisuuteen, +jopa irstaasen kevytmielisyyteenkin kirjallisuuden alalla, on tunnettu +asia. Mutta oli, miten oli, Ranskalaisten hieno muodon-aisti ja sorea +esitystapa sekä heidän henkensä terävyys ja älykäs kuvaustaitonsa +ilmaantuvat monessa tämän vuosisadan teoksessa ja takaavat Ranskan +kirjallisuudelle sen vaikutusta Euroopan henkiseen elämään. Nämä +Ranskalaisten hyvät puolet tulevat erittäinkin ilmi suorasanaisessa +kirjallisuudessa; heidän kielensäkin soveltuu paremmin proosallisen +esitystavan tasaiseen poljentoon kuin runomittaiseen muotoon. Sentähden +Ranskan kirjallisuuden etevyys onkin pääasiallisesti nähtävänä sen +mainioin historioitsijain, romaanintekijäin ja muiden suorasanaisten +kirjoittajain teoksissa, joiden luonteva esitystapa ja loistava tyyli +aina on malliksi kelpaava. + + + + +KYMMENES LUKU. + +Saksan runous ja nykyaika. + + +Nykyajan suurista sivistyskansoista Saksalaiset viimeiseksi perustivat +omantakeisen kirjallisuuden, syystä että heidän oli vaikea tointua +kolmekymmenvuotisen sodan kovista iskuista. Saksan kirjallinen +edistyminen oli Bodmer'ista ja Klopstock'ista aikain yhä jatkaantuvaa +vapautumista ranskalaisen taideaistin herruudesta, kunnes Lessing +viimein perusti peri-saksalaisen draaman; Goethe'n ja Schiller'in +runous oli vihdoin tämän vapautustyön täysin kypsynyt hedelmä. +Ranskalaisten tekoklassillista suuntaa vastaan asetettiin ensiksi +Englantilaisten esimerkki, jotka olivat osanneet suojella kirjallista +itsenäisyyttänsä; erittäinkin Milton'ia silloin ihaeltiin. +Sitten Lessing ja Herder viittasivat Shakespeare'n mahtavaan +neroon, kehoittaen Saksan runoilijoita hänen jälkiänsä astumaan. +Uudistustoimeen ryhdyttiin palavalla innolla, joka sai sytykettä ajan +kuohuvasta, muutoksia haluavasta hengestä. Saksan nuoriso tahtoi +kiihtyneenä poistaa kaikki vanhat mädäntyneet olot, vaan etenkin +runouden alalla purkaa entiset säännöt, jotka estivät kuvausvoiman +vapaata lentoa. Tämä n.s. "Sturm- und Drang-periode" ("myrskyn ja +riennon aikakausi") liiallisuuksineen oli väli-asteena yleensä +terveellinen, vaikka se ei voinut tuottaa sopusointuisia taideteoksia. +Heikommat ky'yt siihen hukkuivat; mutta Goethe't ja Schiller'it loivat +silloinkin iki-muistettavia teoksia, sellaisia kuin edellisen "Goetz +von Berlichingen," ja jättivät sitten taaksensa tämän kehitys-asteen +itsenäisempinä ja uusiin toimiin vahvistuneina. Mutta ennenkuin +tarkastamme heidän uusia ihanteitansa, luokaamme vielä silmäys tuohon +tärkeään ajanvaiheesen. + +"Myrskyn ja riennon aikakaudessa" oli kaksi puolta: kiivas kumoushalu +ja ankara viha vallitsevia epäkohtia vastaan, sekä haikeatuntoinen +vaipuminen itsekohtaisten tunteiden maailmaan. Kirjallisuudessa +edellinen puhkesi ilmi Schiller'in nuoruuden draamoihin ("Rosvot", +"Kavaluus ja rakkaus", "Fiesco"); jälkimäinen sekä sisällyksenä että +muodostavana voimana hallitsee Goethe'n romaania "Nuoren Wertherin +kärsimiset". Sen-aikuiset uudistuksen intoilijat, kun eivät saaneet +kiihkeätä vapauden-haluansa tyydytetyksi, joutuivat epätoivoon, +kääntyivät pois todellisista oloista ja vetäytyivät omaan itseensä, +viettäen haaveellista tunteiden elämää. Siitäpä tuo sairaallinen +hempeätuntoisuus, jota Goethe kuvailee äsken mainitussa teoksessa. +Vieno tunteellisuus oli muutoinkin aikakauden tunnusmerkkejä. Se oli +luonnollisena vastakohtana saanut alkunsa edellisen vuosisadan +jäykästä säännöllisyydestä ja oli likeisessä yhteydessä ajan +subjektiivisen luonteen kanssa. Saksan pietismi oli kirkon alalla +rikkonut oikea-uskoisuuden vallan, ja Rousseau oli Ranskassa julistanut +sodan kaikkea kultuurin tuottamaa teeskentelyä ja luonnottomuutta +vastaan; Richardsonin hempeätuntoiset romaanit, Ossian'in +haikeamieliset runoelmat ja muut samankaltaiset teokset lumosivat +lukevaa yleisöä. Ruvettiinpa silloin harrastamaan kaikkea, mikä oli +luonnollista: luonnon kauneutta, luonnollisia tunteita, vapautta, +yksinkertaisuutta, ja entisen turhanpäiväisen, proosallisen +säännöllisyyden sijaan astui sen jyrkin vastakohta, utuinen +haaveksivaisuus. Herättyänsä luonnollisuuden tuntoon, eivät sen ajan +ihmiset voineet järkiään perehtyä raikkaasen olevaisuuteen, vaan +hapuilivat, ikäänkuin unen hourauksissa, sumeita mielikuvaelmiansa. + +Mutta sumu haihtuu, "myrsky ja riento" tyyntyy, ja pilvistä välkähtää +täysitajuisen taiteen aurinko. Saksan suurimmat runoilijat, Goethe ja +Schiller, näkevät ihanteensa toteutuneina muinaisessa Kreikassa, ja +helleeniläistä esitys- ja katsantotapaa pyydetään sulauttaa yhteen +uuden-aikuisen maailmankatsomuksen kanssa, mutta vapaammalla tavalla, +kuin millä Ranskalaiset mukailivat antiikkia. Nyt sen henkeä +ymmärrettiinkin paljoa paremmin; Winckelmann oli riisunut verhon +kreikkalaiselta taide-ihanteelta, Lessing ja moni muu olivat jatkaneet +hänen työtänsä. Iphigenie'ssä on Goethe ihmeellisellä tavalla osannut +mitä jaloimpaan uuden-aikuiseen käsitystapaan yhdistää Helleenien +tyynen ja kirkkaan taiteellisuuden. Sekä ajan yleinen kosmopoliitinen +luonne että Saksan valtiollinen tila, joka ei sallinut mitään +osanottoa kansan yhteisiin asioihin, saattivat ennen kaikkia etsimään +yleis-inhimillistä kauneutta, kaunista indiviidisyyttä, ja muinaisessa +Kreikassa tuo kauniin ihmisyyden ideaali tavattiinkin täydellisimpänä. +Mutta sen ohessa on Saksan molemmissa pää-runoilijoissa vahva +uudenaikuinen suunta, ja etenkin draamassa he koettavat yhdistää +antiikin ja Shakespeare'n kuvauslaadun. Goethe'n lyyrillinen luonne +vie häntä tarkoin kuvailemaan indiviidien sielu-elämää; mutta +yhteiskunnalliset ja valtiolliset ihanteet täyttävät Schiller'in +hehkuvalla innolla. Aineitten objektiivisen suorituksen tähden on +Goethe antiikkia lähempänä; Schiller'in vapauden-innostus ja +siveelliset ideaalit tekevät hänestä ihan uuden-aikuisen runoilijan. +Molemmat ovat aikansa sivistyksen kukkuloilla ja kokoavat henkeensä sen +moninaiset pyrinnöt. + +Erehtyypä kuitenkin, jos luulee, ett'ei Goethe'n ja Schiller'in +yleis-ihmisyyden pohjalla kasvaneessa ihanteessa ole mitään kansallista +ainetta. Olihan koko Saksan runous saanut alkunsa kansallisesta +liikkeestä, ja Goethe'n ja Schiller'in runous oli sen johdosta +syntyneen sivistyksen ja ajatustavan selvin kuvastin, mutta samalla +tärkeimpiä vaikuttimia seuraavain aikojen henkisen elämän +muodostamiseksi. Vaikka Schiller'in kaunotieteellinen teoriia ei tiedä +mitään kansallisuudesta, on hänen oma idealisminsa ja taipumuksensa +filosofiseen miettimiseen ihan saksalaista. Samoin Goethekin +epäilemättä on kansallinen runoilija; erittäinkin hänen lyriikassaan +kaikuu Saksan kansanrunouden vieno syvätuntoisuus, "Hermann ja +Dorothea'ssa" hän on antanut viehättävän ja todenmukaisen kuvan +oman kansansa elämästä, ja "Faust", tuo ajatusrunouden mahtava, +syvä-aatteinen tuote, jonka aine on otettu vanhasta saksalaisesta +tarinasta, sehän etupäässä kuvailee tuota ihmishengen rohkeata lentoa +mietteiden maailmassa, joka on ollut saksalaisen hengen päätehtäviä +ihmiskunnan historiassa. + +Saksan kirjallisuuden kehityksessä havaitaan se merkillinen kohta, että +ajattelu, teoriia, melkein joka askeleella on ollut runouden +saattajana, milloin edeltäpäin rientäin sen tietä tasoittamassa, +milloin uskollisena seurakumppanina sen tarkoituksia selvittäen. +Schweiziläisten kirjallinen kiista Gottsched'iä vastaan oli kansallisen +runouden alku; Lessing, tuo monipuolinen ajattelija, joka johdatti +saksalaisen draaman oikealle tielle ja osoitti runoudelle uuden +suunnan, on pääasiallisesti nerokkaana arvostelijana ja tiedemiehenä +tehtävänsä toimittanut, vaikka hänen runollinenkin merkityksensä oli +suuri -- suurempi, kuin mitä hän itse tahtoi myöntää; Schiller, +runoilija-filosofi, antautui pitkän ajan kestäessä melkein +yksin-omaisesti tieteellisiin tutkimuksiin ja on esteetisellä alalla +itsenäisesti kehittänyt Kantin ajatussuunnan. Goethekin on saavuttanut +maineen tiedemiehenä, vaikka hänen tutkimuksensa eivät olleet +yhteydessä hänen runoilija-toimensa kanssa, jonka tähden tämä ilmaantuu +alkuperäisempänä, teoriian johdannosta vapaampana. Mutta hänen +runoteoksensa eivät suinkaan ole vähemmän aaterikkaita, kuin +edellä-mainittujen: sisältäähän Faust koko aikakauden syvimmät +mietteet. Sanalla sanoen, aatteisuus on huomattavimpia puolia +Saksalaisten luonteessa, ja se tuleekin ilmi heidän etevimpäin +runoilijainsa tuotteissa, ne ovat sisällykseltään syvämietteisiä +ja täynnä mieleviä ajatelmia. Niinkuin Kreikkalaiset ovat +taiteilijakansaa, jonka uskonto ja tiede samalla on runoutta, niin +Saksalaisia sopii sanoa ajattelija-kansaksi, jonka runouden pohjana on +filosofisen mietiskelyn välittämä maailmankatsomus. Ja tarvitseeko +mainita, mitkä voitot Saksan kansa on saavuttanut tieteen, varsinkin +filosofian, alalla Leibnitz'istä alkaen Hegeliin ja muihin viime +aikojen ajattelijoihin asti, ja kuinka Saksan kirjallisuus tällä +vuosisadalla on kohonnut puhtaasti henkisten tieteiden etevimmäksi +kannattajaksi? + +Yhteydessä Saksalaisten sisäänpäin kääntyneen, ajatteluun taipuvan +luonteen kanssa on se herttainen syvätunteisuus, joka vallitsee heidän +runoudessaan. Saksalaisilla on erityinen sana tätä käsitettä varten, +"Gemüth", jota on yhtä mahdoton kääntää millenkään muulle kielelle, +kuin ranskalainen sana "esprit", joka osoittaa Ranskalaisten keveätä ja +sievää älykkäisyyttä. Niinkuin nämä käsitteet, niin ovat mainitut +kansatkin melkein suorat vastakohdat toisilleen. Ranskan kirjallisuuden +etevimmät puolet ovat sen vilkas ja luonteva helppotajuisuus, sen +säännöllinen ulkomuoto ja järkevä selvyys; mutta se saattaa usein kyllä +käydä pintapuoliseksi ja olla tunteen lämpimyyttä vailla. Saksan +runoutta sitä vastoin ei vaivaa milloinkaan liiallinen keveys; sen +sijaan se helposti voi vaipua epämääräisen syvämielisyyden tai +tunteellisuuden utuiseen hämärään, niinkuin ajoittain on tapahtunutkin; +mutta sen paraat avut ovat aina olleet jalo aatteellisuus ja harras, +sydäntä tenhoava hellätuntoisuus. + +Kenties seurauksena Saksalaisten spekulatiivisesta luonteesta on heidän +taipumuksensa käsittämään eri kansojen ja aikojen ajatustavat ja +sulauttamaan niitä omaan katsantotapaansa. Tämä on tietysti yhteydessä +sen kansallisen heikkouden kanssa, joka viimeisiin aikoihin saakka esti +Saksan valtiollista yhteyttä; mutta kumminkin on siitä se suuri etu, +että heidän kirjallisuutensa enemmän kuin minkään muun kansan yhdistää +ne säteet, jotka, eri tahoilta lähtien, valaisevat ihmiskunnan nykyistä +elämää. + +Saksan kansan koko henkinen suunta liittää sen likeisesti Shakespeare'n +maailmankatsomukseen. Kuitenkin nähdään suuren englantilaisen +draamantekijän ja Saksan etevimpäin runoilijain välillä muutamissa +kohdin erilaisuuttakin, johon on syynä osittain kansakuntain, osittain +aikojen eri luonteet. Minä jo Shakespeare'stä puhuessa huomautin, miten +hänen vuosisatansa oli suuren personallisuuden aikakausi ja sen +voimalliset henkilöt ovat antaneet hänelle aihetta mahtavain luonteiden +kuvailemiseen. Perin draamallisella tavalla kaikki heidän tahtonsa +voima purkautuu teholliseen toimintaan; teot ja kohtalot saavat +selityksensä ainoastaan heidän oman luonteensa syvyydestä. Saksalaiset +sitä vastoin ottavat personallisuuden ohessa enemmän lukuun olevaiset +olot ja historialliset aatteet, jotka vaikuttavat yksityisen kohtaloon; +harvemmin esitetään henkilöitä, jotka muodostavat maailmaa oman +tahtonsa voimalla ja joiden perikatoon ainoastaan heidän omat tekonsa +ovat syynä. Usein olojen paino heidät maahan masentaa ja he kaatuvat +jaloina, milt'ei viattomina, uhreina aikansa epäkohtien alttarille: +niinpä erittäin Goethellä, esim. Götz ja Egmont. Siinä tietysti +näkyy kahdeksannen-toista vuosisadan individualistinen suunta. +Erityishenkilöön pannaan suuren suuri arvo: mutta indiviidin ajatellaan +etupäässä olevan ristiriidassa olevaisten olojen kanssa, jonka tähden +hän ei voi niitä johtaa, vaan päinvastoin sortuu niiden ylivoiman alle. +Toisinaan olojen pakko vie päähenkilön rikokseen, melkein vastoin hänen +omaa tahtoansa, niinkuin Wallenstein'in, tai hänen syyllisyytensä on +menneen ajan tuoma ja näytelmä osoittaa vaan sen välttämättömiä +seurauksia, hänen siveellistä puhdistustaan, kuten Schiller'in Maria +Stuart. Mutta toiselta puolen historialliset aatteet ja niiden +vaikutukset esiintyvät kaikessa kirkkaudessaan; toimivat henkilöt ovat +aatteiden itsetajuiset kannattajat ja koko runsaudessaan käsitetään +se elinvoima, mikä sykkii kansojen sydämmessä. Goethe'n Götz v. +Berlichingen on ensimmäinen draama, joka elävästi kuvailee jonkun +menneen aikakauden luonnetta, ja etenkin Schiller on mestari +esittelemään niitä vastariitoja, jotka syntyvät suurien historiallisten +aatteiden yhteen-törmäyksestä, Wallenstein -- tietysti Max'in ja +Theklan episoodi pois-luettuna -- on mahtava kuvaus kolmikymmenvuotisen +sodan hurjasta aikakaudesta ja asettaa silmiemme eteen ne voimat, jotka +liikkuvat valtiollisessa elämässä; mutta Wilhelm Tell'issä on +runoilija, rohkeasti kyllä, draaman päähenkilöksi ottanut kokonaisen +kansan, joka taistelee vapautensa puolesta. Se aatteiden ylevyys, johon +Saksan runous oli kohonnut, oli samalla sen heikoin puoli; suurempi +lukijakunta ei voinut täysin tajuta sen viisaustieteellistä syvyyttä ja +korkealle kehinnyttä muotoa, jotka vaativat ylhäistä sivistyskantaa. +Elämä ja runous olivat toisilleen vieraat; ihan luonnollisesti siis +syntyi halu niitä toisiinsa lähestyttää. Sen ohessa oli vielä paljon +jäljellä tuota valistus-aikakauden löyhää ymmärtäväisyyttä ja innotonta +proosaa, mikä oli säilynyt tunteellisuuden rinnalla. Nämä olot +synnyttivät ankaran vastavirran, joka sai _romantisuuden_ nimen. +Mentiinpä edellisen kehityksen jyrkimpään vastakohtaan. Lessing'in, +Goethe'n ja Schiller'in tarkkamuotoisen ja selvä-aatteisen runouden +sijaan tulivat romantikkojen hämärät, usvankaltaiset mielikuvaelmat ja +haaveksimiset. Heidän alkuperäinen tarkoituksensa oli kyllä tunteen ja +mielikuvituksen avulla saada sovinto aikaan todellisuuden ja +runollisten ihanteiden välillä, jotta jälkimäiset muodostaisivat +tosioloja ja runous ottaisi näitä kirkastaaksensa. Mutta todellisuus +oli mitä surkeinta laatua eikä voinut kuvausvoimaa elähyttää. +Isänmaallista intoa ja kansallista yhteis-elämää ei ollut Saksassa +rahtuakaan; pirstottuna, hajallisena se oli muukalaisen mielivallalle +alttiina. Sentähden nuoret runoilijat, kyllästyneinä oman aikansa +viheliäisyyteen, vetäysivät pois mielikuvituksen utumaille rakentamaan +pilvilinnojansa, joista taisivat hallita fantasiansa tuottamaa +valtakuntaa. Korkeimmaksi runouden la'iksi julistettiin vihdoin +"romantinen ironiia", s.o. runoilijan oikeus esittää kuvaelmansa +satunnaisen oikun, paljaan mielivallan tuotteina, eikä tosi-aatteiden +iki-ilmaisijoina. Taideteoksen takaa saattoi näyttäytyä tekijän omat +naurahtelevat kasvot, jotka ilmoittivat, että kaikki tyyni oli vaan +runoilijan mielikuvituksesta noussut kimalteleva saippuarakko. Samaten +päättyi myös runollisuuden takaisin saattaminen olevaisuuteen, jota +romantikot alkuansa olivat haaveksineet. He sovittivat "romantisen +ironiiansa" tosi-elämäänkin ja haihduttivat sen, niinkuin runoudenkin, +tyhjäksi mielikuvituksen leikiksi. + +Sopusoinnun tosiolojen ja runouden välillä romantikot +luulivat havaitsevansa keskiajan urheassa ritarielämässä ja +komeassa kirkollisuudessa, sen ihme-uskossa ja haaveksivaisessa +tunteellisuudessa. Tämä saattoi heitä oman kansansa entisiä oloja +tarkastamaan ja yleensä muinais-aikaa tutkimaan, josta tieteelle on +ollut arvaamaton hyöty. Romantisuuden pysyväisimpiä hedelmiä +on se elähyttävä vaikutus, minkä se on tehnyt sivistys- ja +kirjallisuushistorian, muinaistieteen ja vertailevan kielentutkimuksen +kehittymiseen sekä välillisesti kansallistunnon ja kansallisuus-aatteen +vahvistumiseen melkein kaikissa Euroopan maissa. Yleensä +ihmiset romantisuuden kautta saatettiin panemaan arvoa noihin +historianperäisiin oloihin, jotka muodostavat yhteis-elämän +luonnonomaisen pohjan, niinkuin yleensä siihen puoleen ihmiselämästä, +joka on välittömien tunteiden ja mielikuvain vallassa; ja siinä +suhteessa romantikkoin harrastukset tosiaan olivat oikeutetut ja +ihmiskunnalle hyväksi. Mutta heidän kantansa oli yksipuolinen. Moni +heistä ihaili keskiaikaa siihen määrään, että toivoi sen laitosten +palauttamista sekä valtion että kirkon alalle, ja heidän hämärä +mystillisyytensä oli taantumista siitä itsetajuisuudesta, joka vallitsi +Goethe'n ja Schiller'in humanistisessa runoudessa. Mutta olipa +romantisuudella kuitenkin, niinkuin olemme nähneet, suuret ansionsakin. +Ja sanottakoon romantisuudesta mitä tahansa, jotain viehättävää suloa +on kumminkin tuossa unenkaltaisessa haaveksimisessa, joka luotansa +poistaa todellisuuden raskaan taakan. Romantikot eivät hakeneet +ideaalejansa ainoastaan keskiajasta, vaan menivät muuallenkin +runollisuuden kadonnutta helmeä etsimään; itämaan kansojen kimaltelevat +satulähteet, pohjoismaiden jylhät tarinat, Shakespeare'n miettehikäs +henki ja romanilaisten kansojen viehättävä sulous vireyttivät heidän +kuvausvoimaansa, ja he osoittivat suurta muodollista taitoa näiden +kaikkien mukailemisessa. Mutta romantikkojen oma runollinen +tuotantovoima hajosi tähän moninaisuuteen; heidän ihanteensa piirteet +kävivät epävakaisiksi, ja vaikka moni erityisteos todistaa tekijänsä +runouslahjan, he eivät voineet raivata kirjallisuuden edistymiselle +uutta, itsenäistä uraa; ainoastaan satu pysyi heidän yksin-omaisena +alueenansa, jota ei kukaan ole uskaltanut heiltä kieltää. Mutta sen he +kuitenkin olivat aikaan saaneet, että runous tästälähin rohkeammin otti +aineitansa ihmistunteiden, mielikuvitusten ja tosiolojen mitä +erinkaltaisimmilta aloilta. + +Ne olot, jotka olivat synnyttäneet Saksan romantisuuden, olivat +yhteiset melkein koko Euroopalle. Sentähden se herättikin kaikua eri +kansakunnissa, Englannissa, Tanskassa, Ruotsissa ynnä muualla, vieläpä +Ranskassakin, niinkuin jo mainittiin. Alkuperäinen romantisuus muuntui +monella tavalla eri ajanvaiheiden ja paikallis-olojen vaikutuksesta. +Kun taantumis-politiikki oli tehnyt lopun kansojen viimeisistä +vapauden-toiveista ja ihmiskunta, ponnistuksistaan uupuneena, +heittäytyi epäilyksen ja epätoivon valtaan, silloin nämä tunteet +tulivat kuuluviin Byron'in synkkämielisissä säkeissä ja Heine'n +ivallisissa mielenpurkauksissa, joissa romantinen katsomustapa kääntyi +omaa itseänsä vastaan. + +Olen koettanut esittää niiden ihanteiden pääpiirteet, jotka +tärkeimmissä kansoissa eri aikoina ovat runoutta hallinneet. Jollen jo +ole liiaksi väsyttänyt lukijaa, pyytäisin häntä vielä kääntämään +huomionsa muutamiin kohtiin, jotka erittäin koskevat runouden +kehkiämistä viime aikoina. Romantisuuden utuinen haaveksivaisuus tuotti +päinvastaisen, realistisen suunnan, joka ei tahtonut tietää mitään sen +rakentamasta mielikuvituksen maailmasta. Kun uusi realismi raikkaalla +luonnonmukaisuudella otti kuvataksensa todellista elämää, etsien +runollisuuden kultamuruja jokapäiväisimmistäkin oloista, silloin +oli se ilahuttava, mieltä virkistävä ilmiö entisen liioittelemisen +perästä; mutta ennen pitkää se joutui monta vertaa pahempaan vikaan. +Tunnettu on, miten runous nykyaikana tyytyy elämän kurjuuden +valokuvan-tapaiseen esittämiseen, jopa mielellään valitsee mitä +rumimpia ja ilkeimpiä aineita. Yhtyypä siihen useimmiten vielä +pessimistinen maailmankatsomus, joka julistaa elämän pahimmat puolet +sen varsinaiseksi ytimeksi. Tämän harhasuunnan voitollepääsö on +arveluttava merkki taide-aistin ja runollisen tunteen huonontumisesta +nykyaikana. + +Näyttääpä muutoinkin siltä, kuin kuvausvoima heikontumistaan +heikontuisi; se ilmaantuu muun muassa siinäkin, että meidän-aikainen +lukijakunta panee melkein yksin-omaisesti arvoa semmoisiin runoteoksen +ansioihin, jotka enemmän virittävät ymmärryksen tointa kuin +fantasian vapaata kuvailua. Kysytään kyllä, onko runoilija osannut +todenmukaisesti esitellä luonteita ja tekojen vaikuttimia, niin että +jokaisen erityistunteen pienimmätkin vivahdukset selviävät, ovatko +kaikki tapaukset mahdollisia (jolloin usein käytetään mitä +proosallisinta mittakaavaa), onko historiallinen tai paikallinen +väritys kaikin puolin säntillinen; mutta ani harva huolii siitä, +ilahuttaako runoelma hänen mieltänsä ihanilla, tosi-runollisilla +kuvilla, tyydyttääkö se todellakin hänen aatteellista katsantotapaansa, +niin että hän sitä lukiessaan huomaa olevansa ylevämmässä kauneuden +maailmassa ja sen luettuaan tuntee luoneensa silmäyksen sopusoinnun +ikuiseen valtakuntaan. + +Sopisi ajatella, että nykyajan aatokset -- positivismi ja determinismi, +socialismi ja nuo epämääräiset vapauden pyrinnöt y.m. -- ovat aineksia +jonkun vastaisen maailmankatsomuksen rakentamiseksi; mutta mahdoton on +vielä sanoa, mikä osa niistä on säilyvä uutena totuuden lisäyksenä, +mikä tarpeettomana vaahtona hyljättäväksi joutuva. Varmaa on ainakin, +ett'ei niiden nojalla voi syntyä uusi runouden muoto uuden +katsantotavan ilmoittajaksi, ennenkuin tuo maailmankatsomus, +aatteelliseksi vakaantuen, on luonut itsellensä ihanteita, jotka +saattavat runoutta kannattaa. Tätä nykyä ei voi todellista runoutta +rakentaa vastaisten aatteiden häilyvälle pohjalle: sen ainoa +mahdollinen perustus on vielä kauan oleva tuo vanha maailmankatsomus, +-- se, joka kirkkaana loistaa uudemman ajan suurimpain henkien +tuotteista. + +Yksi puoli on kuitenkin meidän ajan runoudessa ilahuttavampaa laatua +kuin yllämainitut epäkohdat ja onkin siihen tuottanut varsinaisen +uudistuksen. Tämä puoli on sen tosi-kansallinen ja kansanvaltainen +luonne. Kun sanon "kansanvaltainen", en tarkoita niitä valtiollisia tai +yhteiskunnallisia mielipiteitä, joita runoilija kenties itse lausuu +taikka panee henkilöittensä suuhun, vaan sitä asian laitaa, että runous +vetää piiriinsä uusia ihmis-elämän aloja, kiinnittäen huomionsa +sellaisiinkin henkilöihin, joita ennen katsottiin liian ala-arvoisiksi +astumaan runottarien pyhään temppeliin. Totta on kyllä, että jo Homeros +erityisellä hellyydellä kuvailee "jumalallista sikopaimenta" Eumaioa ja +että kreikkalaiset idyllirunoilijat esittelevät maaväestön elämää; onpa +sen ohessa yhteistä kansaa kaikkina aikoina pidetty mahdollisena +edustamaan alhaisempaa koomillisuutta; mutta vasta uudemman-aikuinen +runous on rohjennut juhlallisemmallakin alalla valita pääsankareitansa +kansan syvistä riveistä, tehden halpasäätyiset miehet ja naiset +toiminnan kannattajiksi. Yksin Shakespeare'kin, ihmis-elämän +monipuolinen kuvailija, kohtelee vielä rahvasta jonkunlaisella +aristokraatisella tylyydellä, joka toisinaan (esim. Coriolanossa) +suorastaan loukkaa meidän-aikuista tunnetta. Varsinainen muutos +tapahtui vasta, kun Rousseau rupesi "luonnon-evankeliumiansa" +saarnaamaan: silloin ihmisten mielet kääntyivät luonnon ihanuutta ja +samalla myös maakansan yksinkertaisia tapoja ihailemaan. Silmät +aukenivat kansanrunouden kauneutta näkemään, ja yhä demokraatisemmaksi +laventui taiderunouden piiri. Englannin romaaninkirjoittajain teoksissa +oli keskisääty siihen astunut, Saksan kirjallisuudessa oli Voss'in +Luise antanut kuvan maapappilan runollisuudesta, ja myöskin varsinaisen +maaväestön elämää oli ruvettu todenperäisesti esittelemään, kun vihdoin +Goethe Hermann ja Dorothea'ssa kohotti tavallisten olojen kuvauksen +sankarirunoelman vertaiseksi. Viimein Schiller, niinkuin jo ylempänä +sanottiin, Wilhelm Tell'issä asetti taistelevan kansakunnan näytelmän +päähenkilöksi. Sama runoilija oli jo ennen Wallenstein'issä, toimivina +henkilöinä tuonut näyttämölle suurten joukkojen edustajat ja Orleans'in +Neitsyessä pannut kokonaisen kansan uudestaan heränneen kansallistunnon +päähenkilön toimintaa kannattamaan. Sopisipa vielä mainita monta +rengasta tässä sarjassa, niin esim. Saksan kirjallisuudesta tuota +mainiota episoodia Immermann'in "Münchhausen'issa", joka kuvailee +"Hofschulze'a", tuota äveriästä Westfahlin talollista ja hänen +perhettänsä. Ranskassakin kirjallisuus kehittyi samaan suuntaan: +yhteiskunnalliset parannuspuuhat saattivat esim. Georges Sandin +kuvailemaan työväen tilaa. Vihdoin Berthold Auerbach kyläjutuillansa +perusti uuden kaunokirjallisuuden lajin, tuoden näkyviin Schwarzwald'in +talonpoikien sekä ulkonaista että sisällistä elämää. Auerbach'in +kertoelmista polveutuvat kaikki samanlaatuiset, rahvaan oloja. +kuvailevat novellit. Mutta luokaamme silmät omaan maaliamme. Jo aikaa +ennen Auerbach'ia syntyi meidän maassamme Runeberg'in iki-muistettava +kertomaruno "Hirvenhiihtäjät", joka kerrassaan on valloittanut +epopean-tapaiselle runoudelle uuden alueen; se onkin tietääkseni ainoa +runoteos, joka oikean eepoksen muotoon on sovittanut varsinaisen +maakansan elämän. Samaan suuntaan on Runeberg mennyt monessa muussakin +runoelmassa. Eikä liene myöskään toista romaania, joka, ammentaen +aineitansa talonpoikais-elämästä, yhdistäisi sen eri puolet yhtä +laajaksi, puolittain koomilliseksi, puolittain vakavanlaatuiseksi +kuvaelmaksi, kuin Kiven "Seitsemän veljestä". + +Mainittu runouden kansanvaltaisuus liittyy tietysti likeisesti sen +itsetajuisesti kansalliseen luonteesen. Nämä molemmat ominaisuudet +ovatkin olleet mitä tehollisimmat nykyajan kirjallisuudessa ja ovat +osoittaneet voimaansa etenkin niissä kansoissa, jotka viime aikoina +ovat heränneet kansalliseen itsetoimintaan. Niin esim. Unkarilaisten +itsenäisyyden tunne ja vapauden into mahtavana kaikuu Petöfi'n +syvätuntoisessa runoudessa. Innostusta hehkuva mieli ja selväpiirteiset +kuvaukset tavataan magyarilaisen hengen tuotteissa. + +Kotimaiset aineet ja omituinen kansallinen käsitystapa ovat Venäjänkin +runoilijoille antaneet heidän merkityksensä. Heissä ilmaantuu +ylimalkain erinomainen havaintokyky ja vilkas realistinen kuvausvoima, +joka asettaa kaikki ilmi-eläväksi silmiemme eteen. Satiirissa on heidän +päävoimansa; muutoin he ovat mestareita ihmisluonteiden ja ulkonaisen +luonnon kuvauksessa. Mutta heidän pessimistinen, epätoivoinen +katsantotapansa on teoksille haitaksi ja harva niistä päättyy +täysin tyydyttävällä tavalla; Pushkin'issa kajastelee Byron'in +maailman-halveksiminen; toisissa, niinkuin Gogol'issa, asuu katkera +suru ajan surkeista oloista. Vähemmän synkkä on Turgeniev'in +katsantotapa; mutta ei hänkään voi välttää sitä kieltopuolisuutta, jota +venäläisten olojen esitteleminen näyttää tuovan myötänsä. + +Tässä olisi oikea paikka näyttää, miten Euroopan kansakunnat, yksin +pienimmätkin, jokainen ovat luoneet itsellensä omituisen ihanteen; +mutta luulenpa jo tarkastaessani runouden vaiheita maailman johtavissa +kansoissa osoittaneeni, miten runolliset ihanteet vaihtelevat kansojen +ja aikojen mukaan. Sentähden tahdon ainoastaan yhdestä niistä puhua +vähää laveammin, nimittäin Norjan kansasta, koska sen runous +pääasiallisesti edustaa sitä uutta suuntaa, joka, alkuperäisesti samaa +sukua kuin Ranskan "naturalismi", viime aikoina on päässyt valtaan +skandinavilaisissa kansoissa ja meilläkin on herättänyt paljon +huomiota. + +Jos toisiinsa vertaa nuo kolme skandinavilaista kansaa. Tanskalaiset, +Ruotsalaiset ja Norjalaiset, niin huomaa melkoisen eroituksen heidän +luonteessaan. Tanskalaisissa ilmaantuu hellä tunteellisuus ja milt'ei +naisellinen pehmeys: heidän kuvausvoimansa on siis omansa liikkumaan +haaveellisessa satumaailmassa tai somasti esittelemään jokapäiväisen +elämän runollista puolta, varsinkin kun siihen yhtyy sievä, +helponlaatuinen huumori. Tanskan kirjallisuus kohosikin korkeimmalleen +romantisuuden aikakaudella; erittäinkin Andersenin sadut ovat +perehtyneet kaikkiin maailman äärihin. -- Ihan toista luonnetta ovat +Ruotsalaiset. Luonnollinen taipumus viepi heitä siihen, mikä on suurta +ja mahtipontista; he harrastavat etenkin ulkomuodon kauneutta, +koreapuheisuutta. Heidän olentonsa muistuttaa monessa kohden +Ranskalaisia; samanlainen pintapuolinen, mutta luonteva keveys +vallitsee heidän kirjallisuudessaan. Tegnér on paras esimerkki +ruotsalaisen luonteen uhkeasta, mahtipontisesta, Bellman sen +keveämmästä puolesta. -- Norjalaiset eroavat suuresti molemmista +naapureistaan. Heissä näkyy -- ainakin heidän kirjallisuudestaan +päättäen -- alkuperäinen germanilainen luonne säilyneen puhtaampana +kuin missään muussa samanheimoisessa kansassa. Karheat ja jyrkät kuin +Norjan tunturit ovat ihmisten mieletkin; kiihkeät tunteet sulkeutuvat +poveen eivätkä sanan avulla voi siitä irtauntua, kunnes ne vihdoin +lujan päätöksen johdosta purkauntuvat äkki-arvaamattomiin tekoihin. +Norjalaisten umpimielinen ja harvasanainen, vaan samalla reipas ja +uhkarohkea luonne ilmaantuu jo Björnson'in tosi-runollisissa +kansan-elämän kuvauksissa; mutta selvimmin huomataan yhtäläisyys +muinais-germanilaisen luonteen kanssa niissä runoteoksissa, jotka +ottavat aineensa Skandinavian entisyydestä, esim. Ibsen'in näytelmässä +"Helgelannin sankarit". + +Omituisimman muodostuksensa norjalainen ihanne kuitenkin on saanut +viime aikoina Ibsen'in ja osittain myös Björnson'in uusimmissa +teoksissa. Molemmat ovat oikeastaan samalla kannalla; mutta edellisellä +kaikki piirteet ovat jyrkemmät, jälkimäisellä lievemmät; Björnson +kaikkine kummallisuuksineen vielä pysyttelee sovintoa entisten +ideaalien kanssa, Ibsen on kaikki siteet katkaissut. Paitsi sitä +synkkää pessimismiä, joka vallitsee Norjan uusimmassa runoudessa, voipi +siinä eroittaa kolme periaatetta; yhdessä ne muodostavat sen runollisen +ihanteen, jonka viimeiset tuotteet käsittämättömällä voimalla +viehättävät nykyistä yleisöä. Ensimmäinen periaate on negatiivista +laatua: norjalaiset runoilijat, niinkuin nykyajan ylenmääräiset +realistit ainakin, eivät huoli vähääkään siitä tyydytyksestä, minkä +lukija saa, ja -- mikä on vielä kummallisempi -- siihen lukija +tyytyykin. He eivät pyydä esittää, mitä on kaunista, vaan tuovat +päinvastoin mielihyvällä näkyviin kaikkein inhottavimmatkin +ihmis-elämän kohdat, tehden esim. fyysillisen sairauden tilat runouden +esineeksi. Sama välinpitämättömyys teoksen vaikutuksesta ilmaantuu +vielä toisellakin tavalla. Runoelman toiminta saattaa kesken katketa, +antaen aihetta uuteen vastariitaan, niinkuin Ibsen'in Noorassa (Et +Dukkehjem), taikka se jättää kehitelmän hämäräksi, kuten Björnson'in +Leonarda, tai päättyy suorastaan räikeään epäsointuun, niinkuin +Ibsen'in Gengangere. Kaikissa näissä tapauksissa teos ei voi +lukijassa vaikuttaa sitä rauhoittavaa, harmonillista mielialaa, jonka +aikaan-saaminen on taiteen korkein tehtävä. + +Toiseksi Norjan runoilijat tunnustavat siveelliseksi ideaalikseen +"totuuden", siten käsitettynä, että ihmisen tulee olla uskollinen +omalle itsellensä, kutsumukselleen, ja pyrkiä personalliseen +täydellisyyteen, vapautuen kaikista luuloista ja olevaisten olojen +houkutuksista, jotka valheellisella loistollaan saattavat sitä häiritä. +Kuinka jaloja tuotteita tällainen katsantotapa voi luoda, todistaa +Ibsen'in Kuninkaan-alut, tuo taideteos, joka osoittaa runoilijan suurta +neroa, mutta samassa saattaa meitä surkuttelemaan, että hän sittemmin +on poikennut siltä polulta, jota Kuninkaan-aluissa alkoi astua. +Kuninkaan-aluissa yksityishenkilön täydellisyys on liitetty +yhteiselämään ja niinmuodoin käsitetty oikealta kannalta. Mutta +enimmiten indiviidin kehitystä koetetaan irroittaa olevaisista oloista: +kaikki määrätyt aatteet ja ihanteet, kaikki yleiseen katsantotapaan +perustetut mielipiteet ovat muka harhakuvaelmia, "haamuja" +("gengangere"), sekä välttämättömässä ristiriidassa hänen sisällisen +totuuden-ihanteensa kanssa. Siltä kannalta katsoen suurin rikos on +olevaisiin oloihin mukaantuminen, koska ne tietysti eivät milloinkaan +voi ihan tarkalleen vastata ideaalia; sillä kaikki, mikä ei ole täysin +eheätä, on purjettava, maahan revittävä, ilman sitä suvaitsevaisuutta, +jonka inhimillisten olojen vaillinaisuus usein kyllä tekee +välttämättömäksi. Sentähden esim. rouva Alving'in syyllisyys ei ole +yksistään siinä, että hän on antanut rikkauden viekoitella itsensä +lemmettömään avioliittoon, vaan vielä enemmin, ett'ei hän ole +uskaltanut sitä rikkoa. Tältä katsomuskannalta ei ymmärretä, että aate +kaikenlaisten epäkohtienkin alta voi levittää kirkasta loistoaan. +Sentähden puuttuukin tältä suunnalta se mielen vapaus, joka on huumorin +ensimmäinen ehto; kaikki semmoisetkin seikat, jotka kehnoutensa tai +vähäpätöisyytensä tähden voisivat joutua pilkan tai hyvänsävyisen +naurun alaisiksi, käsitetään perin toiselta kannalta. Yhtä outo, kuin +todellinen huumori, on Norjan runoilijoille se ajatus, ettei ihminen +saa vapautua erehdyksensä seurauksista rikkomalla niitä oloja vastaan, +joihin hän erehdyksensä johdosta on joutunut, vaan että sovinto +ainoastaan siten on mahdollinen, että hän näiden olojen piirissä +koettaa hyväksi kääntää entiset hairauksensa. + +Tämä viepi minut kolmanteen kohtaan. Monessa Ibsenin kappaleessa +ilmaantuu se ajatus, että mitä on rikottu, se ei ole enää +parannettavissa. Se perustuu etupäässä siihen sallimus-uskoon, tai +paremmin sanoen, luonnollisen välttämättömyyden lakiin, jota runoilija +viime teoksissaan pitää elämän arvoitusten selvittäjänä. Osvald'ista +esim. täytyy hänen isänsä hurjan elämän tähden tulla semmoinen +vaivais-raukka, kuin hän on, ilman ruumiillista ja siveellistä voimaa. +Hänen kurjuutensa tosin ei ole ainoastaan aineellisten, vaan vielä +enemmin henkisten syitten seurauksena; mutta Kreikkalaisten Moiraan +verrattuna, on tämä välttämättömyys siveelliselle tunnolle paljoa +loukkaavampi, koska yksityisten viat ja rikokset vaikuttavat +määräämättömään tulevaisuuteen, mutta Kreikkalaisten Moira sitä vastoin +edustaa maailman ikuista järjestystä. Totta on kyllä, että paha pahasta +itää; mutta toiselta puolen on muistettava, että paha on maailmassa +tosioloa vailla ja raukeaa omaan tyhjyyteensä, vaan kaikessa, mikä on +aatteenmukaista on sisällinen voima, joka vihdoin saapi voiton. Tätä +asian puolta puheena oleva katsantokanta ei ota huomioon, ja se on sen +suurin puute. + + + + +YHDESTOISTA LUKU. + +Kansanhenki ja runous. + + +Edellisestä katsauksesta näkyy, miten eri ihanteet kuvastavat kansojen +ja aikojen vaihtelevia aatteita ja kunkin erityistä luonnetta. Jos +kysytään, mitkä ajanjaksot synnyttävät nuo ihmeelliset mestariteokset, +jotka runouden iki-tuotteina pysyvät kaukaisimpienkin polvikuntien +muistissa, niin historia siihen vastaa, että runouden menestys +nähtävästi vaatii kolmea pääehtoa: kansallista henkeä, aatteellista +katsantotapaa ja johonkin määrin eheitä ja rauhallisia oloja. +Ihanteiden kehitys antaa runsaasti esimerkkejä, miten aina silloin, kun +jossakin kansassa on vakaantunut omituinen maailmankatsomus, runous +pian nousee sen ilmaisijaksi. Toiselta puolen eivät voi runoutta +tuottaa semmoiset vuosisadat, jolloin vallitsee yleismaailmallinen +henki tai entiset olomuodot hukkuvat ajan valtaviin aaltoihin eikä sen +pyörtehistä vielä ole ennättänyt uusia kohota; sillä runous ennen +kaikkia vaatii eheyttä sekä kansallisissa että muissa suhteissa. Ja +niinkuin yksityisen ihmisen, niin kansojenkin henkiset voimat +tarvitsevat aikaa kypsyäksensä ja, korkeimmallensa ehdittyään, +vähitellen riutuvat ja menehtyvät. + +Runouden kansallinen luonne ilmaantuu jo ulkonaisestikin siinä, että +kansan kieli on sen luonnollinen välittäjä. Mitä sisällykseen tulee, se +mielellään ottaa aineitansa kotimaan oloista ja historiasta, mutta +saattaa kuitenkin, menettämättä kansallista luonnettaan, valita +esitettäviänsä muiltakin aloilta; vaan paljoa enemmin, kuin aineiden +valitsemisessa, sen kansallinen omituisuus nähdään kuvaustavassa, +perustuksena olevissa aatteissa ja ylimalkain koko siinä hengessä, joka +sitä hallitsee. + +Jos runous olisi vaan yksityis-ihmisen tuottama, niin voisi todellista +runoutta syntyä milloin ja missä hyvänsä, kun vaan yksityisen +kuvausvoima saisi tarpeeksi virikettä. Mutta kun historian ilmiöitä +tarkastaessa on tultu siihen päätökseen, että runouden suurempi tai +vähempi menestys riippuu siitä, missä määrässä kunkin kansan omituinen +luonne pääsee sen henkistä oloa hallitsemaan, niin tämäkin on todistus, +että oikea runous valuu kansanhengen syvimmistä hetteistä, +jotka yksityishengen kautta vuodattavat virkistävää voimaansa +kirjallisuuteen, lisäten kansan yhteisiä sivistysvaroja. Siitä myös +selviää, mitä edellisessä mainittiin, että taiderunous, vaikka +yksityisen tuottama, ei ole ainoastaan hänen omain luonnonlahjainsa, +tunteittensa ja havaintoinsa hedelmä, vaan yhtä hyvin kuin kansanrunous +saapi alkunsa kansanhengestä, joka elää yksityisen kuvausvoimassa ja +sen avulla pääsee näkyviin, kuuluviin. + +Tämä käsitystapa oli vanhempina aikoina jokseenkin hämärissä, mutta on +voittanut alaa samassa määrässä kuin kansallisuus-aate, eli siitä asti, +kun ruvettiin älyämään, että historialliset aatteet toteutuvat +erityisten kansakuntain kautta ja että kullakin kansalla siis on oma +tehtävänsä maailman historiassa. Tehollisena, ihmiskunnan elämässä +vaikuttavana voimana, jota ymmärrettiin milloin selkeämmin, milloin +himmeämmin, on tämä aate yhtä vanha kuin itse kansakunnat. +Mutta selvästi tajuttuna ja lausuttuna se on jotensakin uusi. +Menneen vuosisadan kaikki-tasoittava vapaudenharrastus ei +tietänyt tahi ei ollut tietävinään kansallisista erilaisuuksista. +Ylenmääräinen kosmopolitismi ja se väkivaltainen tapa, jolla muutamat +valistus-aikakauden hallitsijat panivat parannuksiansa toimeen, +herättivät kansojen itsetunnon. Mutta täyteen itsetajuntaan saattoi +heidät vasta taistelu Napoleonin maailmanherruutta vastaan; siitä +ajasta saakka kansallisuus-aate semmoisenaan tiedetään ja tunnustetaan +tärkeäksi valtiollisen elämän määrääjäksi. Kirjallisella alalla oli +kansallistunto jo ennen ruvennut kypsymään muutamain kansain +taistelussa ranskalaista taide-aistia vastaan. Niinpä kansallistunto +Saksassa oli hyvinkin selväksi kehittynyt Klopstock'in isänmaallisissa +oodeissa ja muissa samanaikuisissa runotuotteissa. Siihen aikaan +ilmaantuva kansanrunouden harrastus todistaa sekin puolestaan heräjävää +kansallista mieltä. Tähän runouden lajiin kääntyi huomio etenkin +Macpherson'in julkaisemain Ossian'in laulujen kautta, jotka ajanhenkeen +mukaantuvalla utumaisella tunteellisuudellaan saavuttivat kaikkein +suosion. Seurasipa Percy'n kokoelma muinais-engiantilaisia ballaadeja, +osoittaen, mitä aarteita rahvaan huostassa piili. Sama henki ikäänkuin +ilmaa myöten levisi eri maihin; meilläkin se siihen aikaan johdatti +Porthan'in kokoilemaan ja tarkastelemaan vanhoja kansanrunojamme. +Ossianista ja Percy'n kirjasta sai Herder ensimmäisen aiheen +julkaistakseen kaunista teostaan "Stimmen der Volker in Liedern" +(1778), jossa hän käännöksissä ja mukaelmissa toi esiin näytteitä +kaikkien maiden ja aikojen kansanlauluista. Näiden kirjallisten toimien +hedelmänä pysyi se tunne ja vakuutus, että runous ei ole ainoastaan +muutamille pääkansoille, vaan kaikille sukukunnille suotu lahja, joka +erilaisesti kehittyy kussakin kansassa; ja tästä vakuutuksesta ei ollut +muuta kuin yksi askel siihen vaatimukseen, että jokaisen kansan pitää +itsenäisellä ja omituisella tavalla muodostaa runouttansa. Herder itse +innokkaasti puolusti sitä mielipidettä, että runous on kansanhengen +tuote ja että sen tulee raikkaana uhkua kansakunnan omasta +sisimmäisestä luonteesta; hän vaati siltä etupäässä alkuperäisyyttä, +luonnollista runsautta ja kansallista omituisuutta. + +Liian pitkäksi vetäisi, jos luettelisin kaikki ne eri asteet, joita +myöten kansallisuuden arvo yhä selkeämmäksi selkeni. Mainittakoon vaan +muutamia. Suuri ansio on tässä kohden myönnettävä Saksan romantikoille; +heidän haaveellinen maailmankatsomuksensa, tyytymättömänä +olevaisuuteen, hapuili runollisuutta etäisimmistä maista ja ajoista, +tutustutti heidät mitä erilaatuisimpiin sivistysmuotoihin ja +kirjallisuuden tuotteihin sekä vireytti tieteellistä tutkimusta. Näin +totuttiin huomaamaan, mitä kullakin kansalla on omituista, ja antamaan +arvoa jokaisen erityiselle luonteelle. Kansallisessa innossaan +kääntyivät Saksan tiedemiehet erittäinkin omaa muinaisuuttansa +tarkastelemaan; tämän suunnan miehiä ovat Grimm veljekset y.m., ja +heistä viepi suora selkeä ura nykyajan historian-, kielen- ja +muinaistieteen-tutkimukseen. Saksan suurista filosofeista oli varsinkin +Fichte sekä teoreetisesti että käytöllisesti kansallisuus-aatteen +kannattaja; tunnetut ovat hänen uljaat "puheensa Saksan kansakunnalle", +niinkuin myös hänen hartautensa ja alttiiksi-antauvaisuutensa Saksan +vapautussodan aikana. Hänen kansallisuusteoriiansa tosin tarkoittaa +yksin-omaisesti Saksalaisia, mutta voidaan helposti sovittaa mihin +kansaan hyvänsä. Arvaamattoman paljon on myös Hegel edistänyt +kansallisuus-aatteen leviämistä. Tuo suuri ajattelija on osoittanut, +miten eri kansat ihmiskunnan elämässä muodostavat ne eri asteet, joita +aatteen kehkiäminen vaatii, ollen ikäänkuin renkaina historian +edistysjaksossa. Muutoinkin koko hänen filosofinen järjestelmänsä, joka +antaa kokonaisuudelle monta vertaa suuremman arvon kuin yksityisille ja +katsoo ilmiöitä vaan aatteen katoavaisiksi toteumisen-muodoiksi, on +erittäin suosiollinen sellaiselle ajatustavalle, joka ennen kaikkia +vaatii, että indiviidi, yhteishengen elähyttämänä, antautuu kansakunnan +yhteisiin pyrintöihin. Varmaa on ainakin, että kansallisuuden riennot +meidän maassamme eivät olisi päässeet aivan suureen voimaan ilman +Hegelin oppia, joka täällä niinkuin muuallakin sivistyneessä maailmassa +aikanaan syvästi vaikutti yleiseen käsitystapaan. + +Kansallisuus-aatteen tieteellinen tuleentuminen tapahtui paraasta +päästä Saksassa. Mutta sieltä tuotu siemen tapasi etenkin pienemmissä +kansoissa hedelmällisen maanlaadun: niiden omituiset olot saattoivat +heitä kansallisuus-aatetta tarkemmin miettimään ja tieteellisesti +valaisemaan, ja sen käytöllinen sovittaminen onkin melkein +yksin-omaisesti ollut heidän työtänsä. Saksan kirjallisuudessa voitolle +päässyt romantisuus levisi muuallenkin ja kehoitti kansoja luomaan +silmänsä omaan muinaisuutensa. Ajan hengen vaikutuksesta semmoisissakin +maissa, joissa ei mitään romantista runoutta syntynyt, virisi into ja +halu tutkia oman kansan entisyyttä ja siihen perustuvaa omituisuutta +sekä niistä hakea aihetta kansalliseen uudistumiseen. Niin tapahtui +meilläkin, Suomessa. Huomattava on, että Arvidssonkin nuorena +kirjoitteli romantisia runoelmia ruotsalaisten fosforistien tapaan; +mutta muutoin varsinainen romantisuus ei juuri osannut tietä +tänne, -- ei siitä syystä, ett'ei muka kansallisluonne olisi siihen +taipuvainen, vaan sentähden, että se meidän vasta eloon havahtuneessa, +kansanvaltaisessa maassamme, jolla tuskin on ollut oikeata keskiaikaa, +olisi tukehtunut ritarilinnain ja luostarinraunioin puutteesta. Mutta +muualla Euroopassa ilmi leimahtanut kansallinen henki, Porthan'ilta +peritty isänmaallinen tieteellisyys ja ennen kaikkia meidän uusi +valtiollinen asemamme, joka pakoitti meitä ajattelemaan kansallista +tulevaisuuttamme, herättivät ja vireyttivät kansallista intoa, joka +sitten on kasvamistaan kasvanut ja ihanana aamuruskona antaa meidän +toivoa omavaraisen, omakielisen sivistyksen armasta päivää. + +Mutta palatkaamme runouteen. Milloin kansallinen ajatusmuoto on niin +valmistunut, kuin ylempänä sanottiin, ja runollisen tuotannon aika siis +joutuu kullenkin kansalle? Siihen annoin jo viittauksen lausuessani, +että runouden menestys vaatii, paitsi kansallista henkeä, myös +aatteellista katsantotapaa ja johonkin määrin eheitä ja rauhallisia +oloja. Kun molemmat jälkimäiset ehdot ovat olemassa ja kansallinen +ihanne on valmiiksi muodostunut, silloin runoilijain kuvausvoima +synnyttää teoksia semmoisia, jotka pysyvät iäti-tuoreina, vastaisten +sukupolvien ihailtavina. Mitkä ajat, valtiollisiin oloihin katsoen +tavallisesti ovat tämmöisiä ei voi ylimalkain säännöillä määrätä. +Kreikassa, Roomassa, Englannissa runouden loistoaika sattui yhteen +valtiollisen mahtavuuden kanssa, niiden voittojen perästä, joilla +mahtavuus oli hankittu. Toisinaan se tulee jälkeenpäin, ikäänkuin +palkintona, kun paras valtiollisen elämän jakso on kulunut; niin oli +laita Italiassa ja Espanjassa, kun edellinen jo sisällisen heikkouden +tautta oli hajonnut ja kun despotiia, sekä maallinen että kirkollinen, +rupesi viemään jälkimäistä häviön partaalle. Tapahtuupa niinkin, että +runouden loistoaika käy valtiollisen mahtavuuden edellä, kansanhenkeä +siihen valmistaen ja kasvattaen, niinkuin esim. Saksassa, ja hyvin +tavallista on, että pienten kansain itsenäisyyden pyrinnöt alkavat +kirjallisella, varsinkin runollisella alalla. Näyttääpä muutoin siltä, +kuin ei runouden kukoistus välttämättömästi rajautuisi yhteen ainoaan +ajanjaksoon kunkin kansan elämässä. Niin näemme Kreikassa epiikan +loistoajan jälkeen, pitkällä välillä siitä eroitettuna, lyyrillisen +runouden ylenevän, johon sitten liittyy draaman elostuminen. Italian +mainiot runoilijat ilmaantuivat melkein yksittäin, edustaen kansallisen +ihanteen eri puolia; Englannin kirjallisuudessa huomataan Shakespeare'n +jälkeen vielä useita loistokohtia, jotka ikäänkuin kukkuloina kohoavat +sen tasapinnasta, ja Saksan runoudella oli jo keskiajalla merkillinen +kukoistus, ennenkuin se paljoa myöhemmin jälleen elpyi suurimpaan +kauneuteensa. Se laki, joka näissä vaiheissa vallitsee, sopii kenties +lausua näin: Kun ihmiskunnan edistyessä syntyy uusi aate ja se +vireyttää kansan henkistä elämää, niin tämä aate kannattajakseen +tuottaa uuden runouden, jos vaan olot muutoin ovat suosiolliset, ja +silloin aina joku erityinen puoli kansanhengestä pääsee ilmestymään. +Mitä kansanhengessä on, sen pitää näin tulla näkyviin: kun kaikki sen +eri puolet ovat saaneet taiteellisen muodostuksensa, silloin vasta +runollinen tuotanto lakastuu. + +Ulkonainen rauha on suosiollinen runouden menestykselle; sodat ja muut +senkaltaiset rasitukset ovat tietysti haitaksi kaikille rauhan +toimille. Mutta vielä tärkeämpi on, etteivät mitkään suuret henkiset +taistelut häiritse sitä ihanteellista maailmankuvaa, jonka kansa on +itsellensä luonut, tai estä sitä semmoista luomasta. Sellaiset +väliajat, jolloin vanhoja ihanteita epäillään ja uudet eivät vielä ole +selvinneet, ovat kykenemättömät runoutta tuottamaan; sillä huomio ja +henkiset voimat kääntyvät melkein yksin-omaisesti ajan tähdellisiin +riitakysymyksiin eikä ole mitään varmaa, yleisesti tunnettua +maailmankatsomusta, jonka palvelukseen runoilija voisi vilpittömästi +antautua astumatta taistelukentälle. Runous saapi väkisinkin +opettavaisen tai satiirillisen luonteen. Kaikki muutosten ajat sitä +todistavat; muistettakoon esimerkiksi uskonpuhdistuksen aikakautta tai +meidän nykyistä aikaamme. + +Tähän yhtyy, mitä ylempänä sanoin aatteellisesta katsantotavasta, joka +vaatimus oikeastaan ei sisällä muuta kuin mitä jo on puhuttu +vakaantuneesta ihanteesta, koska ihanne edellyttää aatteellista +käsitystapaa. Missä ylevämpi aate ei ole ihmisiä elähyttämässä, +missä maailman tavallisissa ilmiöissä ei nähdä mitään syvempää +järjellisyyttä eikä mieli kohoa jokapäiväisiä etuja ja huolia +ylemmäksi, siellä ei runollisuuskaan voi tavata otollista maata +juurtuaksensa. Sillä siinähän runollisuus ilmautuukin, että esineissä +näemme jotain enempää kuin niiden tavallisen, jokapäiväisen ulkopinnan, +että mielessämme niihin yhdistämme jotain korkeampaa, henkistä, samoin +kuin toiselta puolen puhtaasti henkiset aatokset pukeutuvat +mielikuvituksen väririikaasen verhoon, astuen näkyväisyyden ja +kuuluvaisuuden piiriin. + +Kun kansanhengen siis onnistuu miellyttävään runouden muotoon +saattaa luonteensa omituisuus, silloin sen tuotteet eivät ainoastaan +viehätä sitä polvikuntaa, jonka keskuudessa ne ovat syntyneet, +vaan lisäävät ihmiskunnan yhteisiä hengen varoja, ylentäin ja +virvoittain vastaistenkin sukupolvien mieltä. Sen tehollisuus ei +supistu kansallisuuden rajoihin, vaan se voipi vaikuttaa niiden +ulkopuolellakin, missä ikinä ihmissydän sykkii, runouden tenhovoimalle +alttiina. Syynä on se, että tosirunous aina on yleis-inhimillinen; +sillä se toteuttaa yleisinhimillisiä ihanteita, vaikk'ei semmoisinaan, +aivan epämääräisinä, vaan siinä erityisessä muodossa, jonka kunkin +kansakunnan kuvausvoima niille antaa. Jokaisella kansalla on oma +tehtävänsä ihmiskunnan ihanteiden selvittämisessä, ja ideaalit +muodostavat inhimillisen sivistyksen eri kehitysjaksot. Sentähden +kansalliset runousmuodot eivät pysykkään erillään, vaan ovat +vuorovaikutuksessa keskenään, niinkuin kansat eivät muutoinkaan kehity +säännönmukaisesti, jokainen erikseen, vaan monella monituisella tavalla +enemmin tai vähemmin ovat toistensa vaikutuksen alaisia. Tästä kansojen +yhteydestä johtuu muutamia ilmauksia, joita seuraavassa aion ottaa +tarkastettavaksi. + + + + +KAHDESTOISTA LUKU. + +Kansojen vuorovaikutus. + + +Kansanhengen toiminto ei voi tosi-maailmassa tapahtua yhtä +säännöllisesti, kuin me teoriiassa sen käsitämme; sillä se riippuu +osittain niistä vapaista yksityishenkilöistä, jotka yhdessä tekevät +kansan, osittain monenlaisista historiallisista oloista, jotka sitä +milloin mitenkin muodostelevat. + +Ensiksi kohtaamme joskus sitä omituista poikkeusta, josta meidänkin +maamme kirjallisuus antaa selvän esimerkin, että eteviä runoteoksia on +suoritettu kansalle vieraalla kielellä. Kansojen historiassa saattaa +olla aikakausia, jolloin he elävät ulkoapäin lainatun, vieraskielisen +sivistyksen nojalla, joko siitä syystä, ett'ei kansanhenki vielä ole +tarpeeksi kypsynyt omituista sivistystä kannattamaan, tahi sentähden +että kansa, aikansa elettyään, jo on kuolemaisillaan; vieras kieli +silloin oman kielen sijaisena tai perillisenä välittää kansan +korkeampaa henkistä elämää. Semmoisina aikoina runouskin saattaa +pakosta pitää muukalaista pukua; mutta alkuperäinen kansallisuus, joko +tulevaisuuden toivona tai muinaisuuden muistona, on kuitenkin se +keskus, johon se aina viittaa, ja sen suurempi tai vähempi elävyys +riippuu silloinkin siitä, kuinka paljon uutta, kansallista elinvoimaa +muukalainen sivistys on ehtinyt imeä siitä maasta, johon se on +istutettu, tai kuinka virkeä kansallistunne vielä elää riutuneen +kansakunnan viimeisissä jälkeläisissä. + +Vieraskielisen runouden sanoin olevan joko kansan kehkiämättömän +nuoruuden tai raukeavan vanhuuden merkkinä. Katsokaamme ensin +jälkimäistä kohtaa. Kansakuntain kuolinhetkeä ei voi määrätä niinkuin +ihmisten; vielä aikoja sen jälkeen, kuin ne ovat tauonneet eri +kansakuntana toimimasta, niin kauan kuin joku heidän kielensä ääni +vielä soipi, saattaa niiden omituisuus ilmestyä jonakin hämäränä +muistona, yksin niissäkin, jotka jo ovat omistaneet vieraan kielen ja +sivistyksen, -- ellei muutoin, niin vienona vivahduksena sen kansan +kirjallisuudessa, jonka henkiseen orjuuteen he ovat taipuneet. +Onpa tuossa kaikki-tasoittavassa kreikkalais-roomalaisessakin +hengenviljelyksessä, joka vanhan ajan lopulla peitti kansalliset +erilaisuudet, mahdollinen havaita sen eri aineksia, jos tarkemmin +katselee yksityisiä kirjailijoita. Gallialaiset olivat tunnetut +vilkkaasta ja loistavasta puhetaidostaan, joka teki heistä erinomaiset +asian-ajajat; Afrikalaisten voimakasta, jopa toisinaan hurjaakin, +aistillista mielikuvitusta huomataan sekä Tertullianon kolkossa, +aineellisessa kristillisyydessä että Apuleion hekumallisissa pakinoissa +ja kenties, vaikka lievennettynä, Augustinonkin synkässä, vaikka +nerollisessa, opinjärjestelmässä. Syyrialainen Lukianos, syntyänsä +Semiläinen, tuo sukkelapuheinen, terävä-älyinen ivailija, +osoittaa samankaltaisia taipumuksia kuin hänen sukulaisensa ja +hengenheimolaisensa uudempina aikoina, juutalaiset kirjailijat +semmoiset kuin Börne ja Heine. Mutta edellä-mainitut ovat kaikki +sivistykseltään ja käsitystavaltaan Kreikkalais-Roomalaisia; he +tunsivat itsensä tuon suuren keisarikunnan jäseniksi, ja heidän +teoksensa ovat kaikin puolin luettavat ajan yhteiseen kirjallisuuteen. + +Mutta selvempiäkin jälkikaikuja on katoavain kansojen omituisuudesta. +Thomas Moore'n "Irlantilaisissa säveleissä" soipi ylpeän sortajan +kielellä Erin'in valitus, -- onnettoman Erin'in, joka ei voi elää eikä +taida kuolla. Toinen keltiläinen heimo, Gaeliläiset, on omalla +kielellään säilyttänyt vanhat runolliset muistonsa; mutta vasta +Macpherson'in englanninkielisessä mukaelmassa Ossianin laulut +herättivät mieltymystä Euroopan lukijakunnassa. Omassa kansassa ne +eivät enää voineet sytyttää runousintoa, ja Macpherson'in teosta sopii +siis pitää raukeavan gaeliläisyyden viimeisenä ilmauksena. + +Mutta alkuperäinen kansallisuus ei aina sorru muukalaisen +sivistyksen alle, vaan useimmiten jälkimäinen on opastajana +omakieliseen kirjallisuuteen. Semmoinen kasvattajan-virka oli esim. +latinankielisellä sivistyksellä keskiajalla. Muistettava on, että +latina silloin vielä oli elävä kieli, ei ainoastaan Etelä-Euroopan +romanilaisissa maissa, joissa se oikeastaan oli rahvaankielten vanhempi +ja vakaantuneempi muoto, vaan kaikkialla, missä se oli korkeamman opin +ja sivistyksen kannattajana. Se luontevuus, jolla latinaa käytetään +keskiajan runoissa, osoittaa, ett'ei se ollut tekijöille outo kieli, +jota vaan opinharjoituksissa viljeltiin, vaan että sitä todellakin +puhuttiin. Keskiajan latinainen runous tosin epäkansallisuutensa tähden +ei tainnut järin vahvaksi varttua; mutta siinä havaitaan kuitenkin +omituinen, antiikkisesta eriävä henki, samoin kuin muotokin tykkänään +poikkeaa muinais-ajan runoudesta.[31] Kauneutensa ja syvän +tunteellisuutensa vuoksi on erittäin mainittava se hengellinen +lyriikka, joka syntyi Italiassa Francisco Assisilaisen uskonnollisen +liikkeen johdosta. Kuka ei tunne Jacopone Todilaisen "Stabat mater +dolorosa" tai Thomas Celanolaisen "Dies irae, dies illa", jotka +Pergolese'n ja Mozartin sävelet ovat mainioiksi saattaneet ja Oksasen +onnistuneet suomennokset perehdyttäneet meidänkin kirjallisuuteemme? +Näissä vallitseva yleis-kristillinen uskonnollisuus, vaikk'ei +erityiskansallinen, eroittaa ne selvästi muinaisroomalaisesta +runoudesta. Mutta varsinkin keskiajan maallisissa lauluissa tavataan +jälkiä kansallisten olojen vaikutuksesta. Ne olivat tavallisesti +kuljeksivain teinien eli "scholarien" tekemiä. Välisti he trubadurien +tavalla laulelivat keväästä ja lemmestä, toisinaan he rohkeasti +ylistivät viiniä ja elämän nautinnoita, mutta ottivat joskus +vakavampiakin asioita puheeksi, vastustaen pappisvaltaa, simoniaa, +kirkon maallistumista. Huomattava on, että missä voimallisempi +runollisuus pääsee valtaan, siellä vieraskielisen pinnan alta +kajahtelee kansallinen sävel. Niinpä saksalaiset arvostelijat +vakuuttavat havaitsevansa saksalaisen hengen Gandersheim'in nunnan +Hroswithan latinankielisissä näytelmissä; mutta ennen kaikkea tulee +tässä muistoon johdattaa, miten Saksan kotimaiset eepilliset aineet +keski-ajalla saivat ensimmäisen muodostuksensa latinaisissa +kertomarunoissa, sellaisissa kuin Ekkehard'in Waltharius runoelmassa, +joka seikka on sitä merkillisempi, kun Saksan keskiaikainen taiderunous +sittemmin saksankielisenä enimmiten suosi vieraita aineita. +Latinankielinen sivistys suojeli keskiajalla ja osittain vielä kauan +jäljestäpäin, ikäänkuin lämmittäväinen lumipeite, kansallisuuksien +hentoja oraita, siksi kuin ne vahvistuneina taisivat rohkeasti ilmoille +kohota; se oli yhdistyssiteenä kansojen välillä, jotka eivät vielä +olisi jaksaneet kukin erikseen kannattaa omantakeista kirjallisuutta; +mutta missä se puhkesi runolliseen tuotantoon, siellä se imi voimansa +kansallisesta pohjasta ja valmisti omakielisen runouden syntyä. + +Mutta mahtavammaksi runous saattaa vieraankin kielen verhon alla +paisua, kun heräävä kansallistunto sitä kannattaa. Siitä meillä on +hyvin läheinen esimerkki: meidän maan ruotsinkielinen kirjallisuus. +Onhan paljo muitakin maita, joiden kieliolot yleensä ovat taikka ennen +ovat olleet yhtäläiset kuin meidän; mutta vieraskielinen kirjallisuus, +vaikka kyllä sisällykseltään arvollinen, ei ole saavuttanut samaa +merkitystä kuin meillä. En tiedä, tunteneeko Unkarilainen mitään +magyarilaista vivahdusta Pyrker'in tai Lenau'n runoelmissa taikka J.L. +Klein'in teoksissa ja huomanneeko Böömiläinen paljon tshekkiläisyyttä +K.E. Ebert'in laulu- ja kertomarunoissa; mutta näiden kirjallinen toimi +lienee ainakin ulkopuolella heidän isänmaansa kansallista elämää ja +sopinee kaikin puolin lukea Saksanmaan omaksi, saksalaisen kansanhengen +elähyttämäksi. Sitä vastoin meidän maan ruotsinkielinen runous on saman +hengen tuotteita, joka Suomen kansallistunnon hereille nosti. Se tosin +ei synnyttänyt kansallisuus-pyrintöjä, mutta oli kuitenkin niiden +ensimmäisiä ilmauksia; sillä ei voi olla myöntämättä, että runoilijat +semmoiset kuin Runeberg, Cygnaeus, Topelius, ovat mahtavasti +vaikuttaneet Suomen kansalliseen kehitykseen ja että heidän teoksissaan +on suomalainen henki, jota havaitaan jo Franzén'inkin lauluissa. Juuri +heidän runollinen omituisuutensa eli se, mikä heidät runoilijoiksi +tekee, onkin mitä likimmin yhdistetty heidän kansalliseen luontoonsa. +Suomenmaan ruotsinkielinen runous nähtävästi ei olisi voinut varttua +niin rikkaaksi ja runollisesti eläväksi, kuin se on ollut, ellei siihen +olisi valunut elinvoimaa siitä maan-alasta, josta se on kasvanut. Ja +näemmehän toiselta puolen, että meidän maassamme se suunta, joka tahtoo +rakentaa olonsa epäkansalliselle pohjalle, kaikilla ponnistuksillaan ei +ole jaksanut tuottaa mitään mainittavaa runoutta. Suomenmaan +ruotsinkielisen runouden olemassa-olo, joka ensi silmäykseltä näyttää +kumoavan väitteeni, että taiderunouskin on kansanhengen ilmaus, +päinvastoin poikkeuksenakin sitä vahvistaa, todistaen, että runous +silloinkin, kun se olojen pakosta ilmaantuu vieraskielisenä, ainoastaan +kansallisen luonteensa nojalla voi kohota taiteelliseen merkitykseen. + +Mutta tuo uhkea ruotsinkielinen runous, joka täällä puhkesi +kukoistukseen kolmenkymmenen- ja neljänkymmenen-luvulla, oli samalla +sen historiallisen yhteistyön viimeinen tuote, jonka Suomen kansa monen +vuosisadan kestäessä oli suorittanut Ruotsin yhteydessä. Samoin kuin +Suomen sotilaitten veri ja urhollisuus lisäsivät Ruotsin kunniata, +samoin Suomen henkinen työ, vaikka lähtien Suomalaisten sisimmäisestä +sydämmestä, etupäässä rikastutti Ruotsin kirjallisuutta. Vaikka +valtiollinen yhteys oli tauonnut ja sisällinenkin vapautus jo oli +tapahtunut, niin Suomen kansa sivistyskielensä kautta kuitenkin vielä +oli ruotsalaisuuden orjuudessa. Se oli kuin köyhä mökkiläinen, joka +tekee työtä pellolla otsansa hi'essä: hän kyntää ja kylvää, mutta +vilja, joka sirpin alle kaatuu, ei ole hänen omansa, vaan kootaan +äveriään tilanhaltian aittoihin. Niin Suomalainen teki työtä +ruotsalaisen kirjallisuuden vainiolla; mutta se oli kuitenkin hänen +työtänsä; se opetti häntä yhä enemmin omia voimiansa tuntemaan ja +innostutti häntä omaa viljelysmaata itsellensä raivaamaan. Yhä +selvemmin se ristiriitaisuus astui näkyviin, että sen-aikuisen +polvikunnan parhaat ajatukset pukeutuivat muukalaiseen muotoon, ja yhä +tehokkaammin ruvettiin työskentelemään tuon epäkohdan poistamiseksi. +Tästä siis näkyy, kuinka sellainen runous, jonka kannattajana on toinen +kieli kuin kansan oma, ei ainoastaan saa elinvoimaansa siitä kansasta, +jonka keskuudessa se on ylennyt, vaan sen lisäksi vielä valmistaa tietä +omakieliselle kirjallisuudelle. + +Antaapa äsken selitetty seikka vielä vähän miettimisen aihetta. Se +runsaus ja täydellisyys, johon Suomenmaan ruotsinkielinen runous on +ennättänyt, ilmaisee kansanhengessä elävän runousvoiman, ja näyttääpä +siis olevan mahdollista, että täälläkin kerran, vihdoin saavutetun +kansallisen yhteyden turvissa, on syntyvä perin suomalainen +runous, joka vielä aavistamattomassa kirkkaudessa on esittelevä +suomalaisen kansanhengen omituisia ihanteita. Mutta toiselta +puolen muukalaiskielisen runouden erinomainen vaurastus osoittaa +ruotsalaisuuden voimaa maassamme; sillä suomalainen henki on ainoastaan +yhteydessä syvälle juurtuneen ruotsinkielisyyden kanssa voinut sitä +synnyttää, ja meitä kauhistuttaa ajatellessa, kuinka likellä me olemme +olleet Irlannin kohtaloa. Ett'ei Runebergin runoudesta ole tullut +Suomen kansan kuolinvirsi, vaan uutta kevättä ennustava leivosen laulu, +siitä saamme kiittää virkistynyttä kansallistuntoa ja Suomen +muuttunutta valtiollista asemaa. + +Tulevaisuuden toivo, johon viittasin, perustuu siihen, +että uudet aatteet, niinkuin olemme nähneet, aina tuottavat +uuden runouden ilmoittajakseen, eikä se virkeä elämä, jonka +kansallisuus-aatteen alkava toteutuminen maassamme on herättänyt, voi +olla vastaavaa runollista muotoa itsellensä tuottamatta, ja toiselta +puolen suomalaisen luonteen koko sisällys ei ole vielä päässyt +kirjallisuudessa kaikin puolin ilmestymään. Kansallis-elämä tarjoaa +runsaita, vielä käyttämättömiä aineita, ja moni kansanrunoudessa +tavattava ominaisuus, esim. Kalevalassa ilmaantuva omituinen +huumori, on uudemmassa kirjallisuudessa tähän asti vaan osittain ja +vaillinaisesti tullut näkyviin. Mutta emme saa myöskään itseltämme +salata, ett'ei aivan lähimmässä tulevaisuudessa aito suomalaisen +runouden varsinainen kukoistus liene odotettavissa; sillä aika +ei ole runoudelle suosiollinen ja sitä vastustaa etenkin se +yksipuolinen, epä-ideaalinen suunta, johon runous nykyaikana näkyy +kaikkialla maailmassa pyrkivän, eikä ole luultava, että meidänkään +kirjallisuutemme ajan pitkään voi pysyä siitä vapaana. Toivokaamme +kuitenkin, että se aatteisuus, joka on suomalaisen kansanhengen +luonteessa, vihdoin on voitolle pääsevä ja lahjoittava meille sen uuden +sammon, jonka kansallis-eepoksemme niin kauniisti sanoo Väinämöisen +palatessansa meille tuovan. Silloin on kansallinen ihanteemme +täydellisesti muodostuva. + +Mutta voipiko nyt jo puhua suomalaisesta ideaalista? Voiko nähdä, +miten se tähän asti on muodostunut, ja arvata, mihinkä suuntaan +se vast'edes on kehittyvä? Luullakseni voimme saada siitä +jonkunlaisen kuvan, jos koetamme yhdistää ne piirteet, jotka tapaamme +muinaisrunoudessamme, Runeberg'issa, Topelius'essa ja muissa +ruotsinkielisissä runoilijoissamme, sekä siinä nuoressa, toiveita +herättävässä suomalaisessa taiderunoudessa, joka viime aikoina on +ruvennut yhä runsaampi-tuotteiseksi varttumaan. Ne pääominaisuudet, +jotka ilmaantuvat melkein kaikessa Suomenmaan runoudessa, ovat virkeä +luonnon tunto, etenkin huomattava kansanlauluissa, mutta myös +Runeberg'issa, Kivessä y.m., sekä harras into, syvä tunteellisuus ja +suora, luonnollinen yksinkertaisuus kuvailemisessa. Samaten on +aatteellinen katsontotapa tähän asti ollut suomalaisen runohengen +paraita tunnusmerkkejä. Samaa huumoria, jota havaitsemme Kalevalassa, +esim. Lemminkäisen kuvauksessa, kohtaamme Runeberg'in Sven Tuuvassa ja +Kiven henkilöissä, muita esimerkkejä mainitsematta; mutta niinkuin jo +ylempänä sanottiin, se voi vielä antaa paljon aihetta uusiin +kuvaelmiin. Kalevalassa, jos sitä vertaa kreikkalaisiin epopeoihin, +on luonteiden kuvaus enemmän karakteristinen; tätä taipumusta +luonteen-omituisuuksien esittelemiseen, samoin kuin Kalevalassa +ilmi-tulevaa tosi-eepillistä halua ulkomaailman kuvailemiseen, näkyy +uudempikin runous todistavan; tahdon vaan viitata Kiven teoksiin. +Selvää on paitsi sitä, että suomalainen maailmankatsomus, joka on +imenyt voimaa kansanrunouden syvistä hetteistä ja on selviämistään +selvinnyt taistelussa yhteiskunnallisten epäkohtain poistamiseksi, ihan +itsestään liittyy siihen demokraatiseen kirjallisuuden suuntaan, josta +jo edellisessä on ollut puhetta ja jota mainitessani käänsin huomion +meidänkin kirjallisuuteemme. + +Mutta palatkaamme, näin luotuamme silmäyksen omiin oloihimme, runouden +yleiseen luontoon. Verrattain harvinaisena, ainoastaan muutamilla +kehitys-asteilla ilmaantuvana poikkeuksena on pidettävä, että jonkun +kansan henkinen voima puhkeaa vieraskieliseen runouteen, rikastuttaen +toisen kansan kirjallisuutta. Missä epäsäännölliset olot eivät häiritse +asiain luonnollista menoa, siellä omakielinen runous kuvastaa kunkin +kansan sivistystä ja maailmankatsomusta. Mutta tämä sivistys on pitkän +historiallisen kehitysjakson tuote, monen kansan ja sivistysmuodon +yhteisvaikutuksesta syntynyt, ja niin runouskin saattaa osoittaa monta +jälkeä muiden kansojen henkisestä elämästä. Kansojen vuorovaikutus +yleensä enenee aikojen kuluessa. Vanhimmat kansat ja ennen kaikkia +Kreikkalaiset kasvattivat kirjallisuutensa siemenestä alkain lehteväksi +puuksi ihan itsenäisesti, oman henkensä varalla. Toisin oli +Roomalaisten laita, joiden kirjallinen tuotanto, niinkuin olemme +nähneet, pääasiallisesti oli kreikkalaisten teosten mukailemista. Mutta +omituista on vanhan ajan historiassa, että aina yksi kansakunta +vuorostaan on sivistystä kannattamassa, jonkatähden kyllä sopii puhua +vieraan sivistyksen omistamisesta tai perimisestä, vaan ei mistään +vuorovaikutuksesta kansojen kesken. Uudempina aikoina päinvastoin +useammat kansat rinnatusten ajavat henkisen edistymisen asiaa, ja +pienimmätkin pyytävät itsellensä luoda jotain ominaista sivistyksen +muotoa. Mutta samalla monellaiset yhdistyssiteet kutoutuvat kansasta +kansaan, ne yhteen solmien suureksi kansakuntaperheeksi; mitä mietteitä +leimahtaa ilmi jollakin maanpiirin kohdalla, ne nykyaikana sähkövoiman +nopeudella leviävät sen kaukaisimmille äärille; samoin runoudenkin +tuotteet, joko alkuperäisinä tai käännettyinä, väleen joutuvat muiden +kansojen käsityspiiriin, panevat heidän kuvausvoimansa liikkeelle ja +kehoittavat heitä samanlaatuisia tuottamaan. + +Mutta huomattava on, että tällaisen, useimmiten varsin vireyttävän +vaikutuksen johdosta tosi-runous on mahdollinen ainoasti silloin, kun +tuo ulkopuolinen vaikutus tapaa jotakin kotimaista, mihin se soveltuu, +mikä sen kanssa on samansukuista. Sillä ainoastaan, kun runoilija +ammentelee oman sielunsa syvyydestä ja kun hänen ja hänen kansansa +tunteet ovat sopusoinnussa keskenään, noita aimo teoksia voipi syntyä, +jotka neron voimalla valtaavat sydämmemme ja mielikuvituksemme. Paljas +mukaileminen tai vierasten ajatusten istuttaminen toiseen maahan ei saa +semmoisia aikaan; "ei kantovesi kaivossa pysy", sanoo sananlaskukin. +Kirjallisuuden historia tarjoo siihen monta esimerkkiä; muistakaamme +vaan yhtä. Turhaan koettivat Saksalaiset jälitellä Ranskalaisten siroa, +tarkkasääntöistä runoilutapaa; mitä siinä kenties oli ansiokasta, se +oli ihan vastoin Saksalaisten kansallisluonnetta. Mutta havahtuipa +heidän mielensä ihailemaan englantilaisen runouden jaloa ihanuutta, +etenkin Shakespeare'n, jossa huomasivat yhtäläisyyttä oman +katsantotapansa kanssa, ja se saattoi heidän runoilijansa tuottamaan +sarjan mestariteoksia, jotka tästä yllykkeestä saivat ensimmäiset +aiheensa, mutta kuitenkin ovat ihan itsenäisesti muodostuneet +saksalaisen hengen vaatimusten mukaan. Samaa sopii sanoa Goethe'n ja +Schiller'in antiikkisesta suunnasta. Joku ehkä väittänee eroituksen +olevan ainoastaan kirjailijoissa eikä esikuvien soveltumisessa +kansallisluonteesen. Mutta se ei asiaa muuta; runoilija-nero tietää, +sisällisen aistin johtamana, millä ihanteilla ja runousmuodoilla on +luonnistumisen mahdollisuus. + +Kansojen vuorovaikutus saattaa koskea runouden ulkomuotoon tahi siinä +ilmi tuotavaan henkeen ja käsitystapaan. Runouden muoto riippuu +kokonaan kielellisistä seikoista eikä tunne muita rajoja, kuin ne, +jotka kielen taipuvaisuus tai taipumattomuus sille asettaa. Mitä +sisällykseen ja katsantotapaan tulee, on ensiksi muistettava, että +löytyy paljon yleis-inhimillistä, kaikille yhteistä, mikä siis haitatta +voipi omistua mille kansalle hyvänsä. Muutamat kansat taas ovat koko +luonteeltaan ja katsantotavaltaan taikka myös jossakin yksityiskohdassa +toistensa hengenheimolaiset; muutamain sitä vastoin on vaikeampi +mukaantua toistensa käsitystapaan. Kansojen keskinäinen sukulaisuus ei +näy aina määräävän näitä suhteita; Ranskalainen taideaisti esim. ei +voinut Saksassa nostaa mitään runollista intoa, mutta soveltui paljoa +paremmin toisen germanilaisen kansan, Ruotsalaisten, henkiseen +omituisuuteen, jota todistaa Kustaa III:nen ajan loistava kirjallisuus. + +Yleensä sopii tässä kohden eroittaa kolme eri tapausta. Ensiksi +alkuperäisesti vieras käsitys tai runousmuoto voipi sivistyksen kautta +siihen määrään juurtua yleiseen ajatustapaan, ainakin kansan +sivistyneempiin kerroksiin, että se tavallansa on osa sen omista +tieto- tai aatevaroista. Tätä laatua ovat yleensä ne mahtavat +ajatusvirrat, jotka läpi vuosisatojen käyvät maasta maahan, kansasta +kansahan, varsinkin vanhan ajan kirjallisuuden aarteet, jotka +yhteisenä henkisenä omaisuutena rikastuttavat Euroopan nykyistä +sivistystä. Uskonto on saattanut yhteisenkin kansan tutustumaan +raamatun erityiseen käsitystapaan ja ajatuskäänteisin; koulun-käyneille +on kreikkalais-roomalainen maailma kuin armas lapsuuden koto tai +kumminkin välillisesti tuttu ja rakas. Sentähden nerokkaat runoilijat, +niinkuin Goethe ja Runeberg, ovat voineet teoksissa semmoisissa, kuin +"Iphigenie" ja "Salamiin kuninkaat", menestyksellä sulauttaa yhteen +antiikin ja nykyajan taidemuodon ja katsantotavan. + +Toiseksi saattaa kahden kansan luonteessa ennestään olla jotain +yhtäläisyyttä. Usein sitä voidaan selittää yhdenkaltaisesta sivistyksen +kehkiämisestä, samanlaisista luonnonsuhteista tai historiallisista +oloista taikka myös niiden alkuperäisestä heimolaisuudesta; mutta +toisinaan meitä hämmästyttää aivan odottamattomat vertauskohdat +sellaistenkin kansojen välillä, jotka muutoin hengenviljelyksensä, +asuinpaikkojensa ja sukuperänsä puolesta ovat jokseenkin erilaiset. +Niin esim. Serbialaisten syvä luonnontunto ja tyyni eepillisyys +elävästi muistuttavat Suomalaisten kansanrunoutta; Runeberg onkin +osannut yhdistää molempain ominaisuudet. Hän on monessa kohden ottanut +esikuvaksensa serbialaisen kansanlaulun, ei ainoastaan runomitan, vaan +myös lausetavan ja kuvauslaadun puolesta. Kun lukee serbialaisia +kansanrunoja, johtuu mieleen "Hauta Perhossa" ja varsinkin "idyllit ja +epigrammit." Esimerkkinä olkoon seuraava, umpimähkään valittu +serbialainen laulu, jonka tähän suomennan: + + Kedon poikki tuulonen vei ruusun, + Vei sen tuonne Jaavon telttasehen. + Teltass' oli Rankko ja Militsa: + Rankko kirjoitti, Militsa neuloi. + Lehdet oli täyteen kirjoitettu, + Loppuun ommeltuna kaikki kulta; + Näin Militsalle nyt lausui Rankko: + Sanoppa, Militsa, sieluseni, + Onko sydämmeni sulle rakas + Vai tää käsi liian kova sulle? + Mutta hälle vastasi Militsa: + Usko mua, sielun', ystäväni, + Neljää veljeäni kallihimpi + Sinun sydämmesi onpi mulle, + Kätes, armas, mulle pehmoisempi + Neljää patjaa kaikkein pehmoisinta! + +Tuskin tarvinnee sanoa, että Runeberg, mukaillessansa Serbialaisten +kertomustapaa, on runoelmiinsa luonut tuiki omituisen, kotimaisen +hengen ja sisällyksen. + +Vihdoin on muistettava, että siinä vilkkaassa keskuudessa, joka +nykyaikana yhdistää kansakunnat, kaikki eri suunnat, jotka runouden +alalla syntynevät, yhtä nopeasti kuin tieteelliset ja yhteiskunnalliset +mietteet tai uudet kuosit ja aineelliset keksinnöt leviävät ympäri +maanpiirin ja lykkäävät vesoja, missä vaan sattuvat soveliaasen +maanlaatuun. Ne ovat yhteydessä niiden aatosvirtojen kanssa, jotka +kunakin aikana muodostavat yleistä katsantotapaa. Niinpä esim. tämän +vuosisadan alussa romantisuus tunkeutui useimpiin Euroopan maihin, +sitten Byron'in synkkä, sairasmielinen epäileväisyys pääsi valtaan ja +nykyaikana Ranskassa alkuun päässyt naturalismi yhä enemmän uhkaa +ansoihinsa kietoa sekä runoilijat että lukijakunnat, karkoittaen kaiken +todellisen runollisuuden. Muutoin tällaiset ajan ajatussuunnat ovat +runoudelle eduksi tai haitaksi sitä myöten, minkä hengen tuottamia ne +ovat; mutta ei voi olla myöntämättä, että aatteiden vaihto kansojen +kesken yleensä on kirjallisuudelle hyödyksi, koska se laajentaa kunkin +kansan henkistä piiriä. Vaan samalla kuin se näin rikastuttaa kansojen +aatteellista pääomaa, sen tulee yhä enemmin kehoittaa heitä pitämään +huolta henkisestä itsenäisyydestään, joka on kaiken runollisen +tuotannon tukeva pohja. Nykyajan sivistys perustuu kansojen +vuorovaikutukseen; mutta se maailman-kirjallisuus, joka siten saa +alkunsa, ei ole suinkaan kosmopolitismin välikappaleita; se ei pyydä +hävittää kansakuntain omituisuuksia, vaan päinvastoin saattaa jokaista +ansaittuun arvoonsa ja siten moninaisuuden avulla elähyttää +inhimillisen sivistyksen kokonaisuutta. + + + + + + +TOINEN KIRJA. + +Runouden sisällys ja taidetavat. + + + + +ENSIMMÄINEN LUKU. + +Runouden tehtävä ja kauneus. + + +Taiteen tehtävä on aistin-tajuttavalla tavalla esittää ihmiskunnan +ihanteita, ja runous on se taide, joka kielen avulla, tuottamiensa +mielikuvien kautta, vaikuttaa välittömästi kuvausvoimaan ja sen +johdosta tunne-elämään. + +Ne sieluntoiminnot, joiden nimitys on ideaaliset tunteet, takaavat +meille, että ulkopuolella tavallista, havainnollista olevaisuutta on +jotakin, millä on ehdoton, iäti pysyvä arvo. Tämä iki-arvokas on +maailman varsinainen ydin, sen ylevä tarkoitus, ja kun kohtaamme jonkun +ilmiön, jossa huokuu tuon jalomman olevaisuuden henki ja joka siis +saattaa maailman oikean ja ylevän tarkoituksen meille selvästi +tajuttavaksi, niin tunnemme valtaavaa mielihyvää; sillä henkemme +tietämättänsäkin janoo ihannetta. Tämä _ihanteellisuuden tarve_, +hengen ainainen halu nähdä jotakin täydellistä, on taiteen alkukohta -- +se, mikä oikeuttaa taiteen olemassaolon ja tekee sen tarpeelliseksi, +-- ja taiteen ylin tehtävä on pitää vireillä ihanteellista +maailmankatsomusta. Näin taide asettuu uskonnon, tieteen ja siveellisen +toiminnan rinnalle, jotka kaikki, kukin omalla tavallaan, kannattavat +ideaalista maailmankäsitystä. Tämä on se katsantotapa, joka kaikkialla +näkee ja tunnustaa korkeamman maailmanjärjestyksen toteutuvan ja pyytää +edistää sen tarkoituksia. Mutta suoranaisemmin ja monipuolisemmin kuin +muut taiteet voi runous kuvastaa maailmanjärjestyksen ikuista +sopusointua; sillä se on taiteista henkisin. Se saattaa täydellisesti +esittää ihmisen sisällistä kehitystä ja siitä johtuvaa toimintaa, ja +välittäjänsä, kielen, kautta se on läheisessä yhteydessä ja vilkkaassa +vuorovaikutuksessa tieteen ja uskonnon kanssa. + +Ihanteellisuuden tarvetta ilmiöt voivat tyydyttää, kun niiden +havainnollinen muoto on täydellinen, eli -- toisin sanoen -- kun se +ilmeisesti, helposti tajuttavalla tavalla, vastaa niiden tarkoitusta, +ja silloin niitä sanotaan kauniiksi. Kauneus on siis, niinkuin sitä on +määritelty, "havainnollisen muodon täydellisyys", eli "aatteen +ilmaantuminen aistillisessa muodossa"; sillä tuo ilmiöin varsinainen +ydin eli tarkoitus, josta ylempänä puhuttiin, on sama kuin aate, ja +aatteiden maailma on tuo iki-arvokas, joka ilmiöin läpi kuultaa ja jota +ihmishenki kauneuden kuvastimessa pyrkii tajuamaan. + +Väärinkäsityksen poistamiseksi on heti mainittava, että +_kauneudella_ estetiikassa on toinen ja osittain laajempi +merkitys kuin tavallisessa kielenkäytännössä. Kaikki, mikä +tehokkaalla, havainnollisella tavalla mielessämme herättää tunteen +maailmanjärjestyksen sopusoinnusta, on esteetisesti kaunista, vaikka +muodon ja sisällyksen vastaavaisuus ei tulisikaan suorastaan näkyviin. +Sentähden traagillisuus ja koomillisuus kuuluvat kauneuden piiriin, +molemmat kun sallivat meidän syvälle silmätä aatteen ja sen +toteutumisen välisiin suhteisiin. Ei karakteristinenkaan aina ole +tavallisessa merkityksessä kaunista, mutta sekin aatteen ilmaisijana on +tähän luettava. Mutta taiteen täytyy myös maailmankuvan täydentämiseksi +vetää rajojensa sisälle paljon, mikä on epäkaunista; siten monenlaiset +epäkohdat usein joutuvat taiteellisesti käsiteltäviksi, tietysti sillä +ehdolla, että joku sopusoinnun säde tunkeutuu niiden läpi ja kohottaa +katsojan mielen kuvatun surkeuden yli. Sillä sisäinen tunteemme vaatii, +että taide, räikeimpiäkin epäkohtia esitellessään, meille eheänä +säilyttää aatteiden arvon. Sen tulee aina esittää sopusointuisa +maailmankuva, silloinkin, kun yksityiset kuvaelmat ovat synkkiä, +epäsointuisia, toivottomia. -- Toiselta puolen kauneuden käsite +jokapäiväisessä puheessa on laajempi kuin estetiikassa, kun sillä +osoitetaan yleensä kaikkea, mikä ulkomuodollansa miellyttää, vaikka +maailmanjärjestyksen ikuiset aatteet eivät siinä kajastaisikaan. + +Taiteellinen toiminta semmoisenaan saa selityksensä siitä, että +ihminen tahtoo pysyttää niitä luonnonkauneuden ilmauksia, jotka +sitä ansaitsevat. Saadaksensa niitä tarkoitukseensa sopiviksi, +mallikelpoisiksi, hän täydentää ilmiöitä sen aikeen mukaan, jonka +luulee niissä toteutuvan, eli toisin sanoen, hän muodostaa itsellensä +mielikuvan siitä, millaiset niiden pitäisi olla tai millaisiksi ne +voisivat varttua, elleivät ulkonaiset esteet rajoittaisi niiden +kehittymistä. Näin syntyy ihanne, joka olevaisuuteen siirtyneenä on +taiteen perustus. Tuo aie, jonka mukaan ihminen täydentää maailman +ilmiöitä, on tietysti sekin sama kuin aate. Aate on, tältä +kannalta katsottuna, yksityishengen asettama korkein järkiperuste, +yhteenkuuluvain ilmiöin tarkastamisella saatu. Mutta aatteessa on +toinenkin puoli. Kun ihmishenki olevaisuuden selvittämiseksi muodostaa +itsellensä ajatuskuvan, niin tämän kuvan tietysti on määrä olla +totuuden mukainen; ellei, niin ei sitä oikeaksi aatteeksi sovi +tunnustaa. "Aate" siis ei merkitse ainoastaan abstraktista kuvitelmaa, +joka ihmisen omassa mielessä on maailman ilmiöin edustaja, +vaan tosi-olevaista, objektiivista perustetta, jumalallisen +maailmanjärjestyksen varsinaista ydinkohtaa. + +Mutta miten voi yksityishenki näin omassa itsessään ikäänkuin uudestaan +synnyttää maailman ikiperusteita? Sen voimme mahdolliseksi ymmärtää +ainoastaan sen katsantotavan nojalla, että aatteet ovat korkeimman +alkuhengen tarkoituksia, jotka toteutuvat luonnon ja hengen elämässä, +ja että toiselta puolen kaikki muutokset, niin henkiset kuin +aineellisetkin, tapahtuvat alkuolennon, s.o. Jumalan, voimasta. Joka +myöntää järjellisyyden maailmaa hallitsevan, sen täytyy ajatella +jumaluutta itsetajuiseksi; sillä järjestetty kokonaisuus, joka ei ole +kenenkään tajuttavana, ei ole käsitettävissä. Jumala siis yksinään +näkee kaikkien yhteyden ja hän se meissä ajattelee, tuntee, tahtoo; -- +eli toisin sanoen: koska sielun-elämämme on Jumalaan juurtunut, niin +hän vaikuttaa nämä sieluntoiminnot tai tekee ne kumminkin +mahdollisiksi, vaikka ne meissä, kun olemme ääreviä olentoja, joutuvat +ääreväisyyden määräysten alaisiksi. Hän se luonnonlakina saattaa taimen +maasta nousemaan, hiuskarvan ihmisen päästä putoamaan. Näin panteismi +ja teismi sulavat yhteen.[32] Mutta yksityisolennoissa, niinkuin äsken +sanottiin, tämä jumalallinen voima on ääreväisyyden rajoihin suljettu; +sillä maailman tarkoitus vaatii moninaisuutta ja eri olennoissa +vähittäin tapahtuvaa kehkiämistä. Tämä tekee hairauksenkin +mahdolliseksi; mutta kaikkialta kuitenkin leimahtaa esiin aatteiden +ikuinen valo. Jokainen yksityinen ilmaus, ollen välttämätön rengas +olevaisuuden sarjassa, kuvastelee aatetta, niinkuin kosken kuohussa +ilmaan lentävä vedenpisara aurinkoa kuvastelee, ja mikä kussakin +sielussa on aatteellista, ikuiseen maailmanjärjestykseen liittyvää, on +pidettävä Jumalan omana toimintana. Näin Jumalan aatteet ikäänkuin +toistamiseen itävät ja kasvavat ihmishengen syvyydessä, tietysti +individisten rajojen sisällä; sillä, pysyäkseni äskeisessä +vertauksessa, ei auringon ihmeellinen sädeloisto voi täydellisesti +näkyä missään yksityisessä vedenpisarassa, vaan jokaisessa kajastelee +osa sitä ympäröivästä valosta.[33] + +Mutta pitäkäämme kiinni siitä, mitä äsken mainittiin, että runous +tahtoo pysyttää, mikä ihmiselle on arvokasta. Tämän tällaisen pyrinnön +luulisinkin sen ensimmäiseksi iduksi. Mikä valtaavasti vaikuttaa +ihmisen mieleen, saattaa hänet taiteellisesti sovitetuin sanoin +ajatuksiansa ilmaisemaan. Runous tarkoittaa niinmuodoin oikean ilon, +sydänjuuriin tunkeuvan mielihyvän aikaansaamista. Kerrotaanhan +Kalevalassakin, miten vanha Väinämöinen laulaessaan "istuiksen +ilokivelle". Väririkkaan ilmiömaailman tuottama ilo synnyttää +kansaneepoksen ja on myöhempinäkin aikoina tärkeä myötävaikuttaja +runouden tuotannossa, olletikin ihmistoimintaa esittävissä runouden +lajeissa. Runoiluun kehoittava mieltymys johtuu etupäässä kauniista ja +ylevistä tosimaailman ilmiöistä taikka semmoisista, jotka viehättävät +erinomaisella voimallaan tai suuruudellaan. Sellaisetkin ilmiöt, jotka +hullunkurisuudellaan herättävät hilpeätä iloa tai houkuttelevat ivaan, +antavat usein runoilemisen aihetta. Mutta toiselta puolen myös +sisäkohtaiset tunteet pyrkivät sanoiksi heristymään; mitä syvemmältä ne +panevat sydämmen kielet väräjämään, sitä suurempi on halu pysyväin +mielikuvain muodostamiseen, joiden vaikutuksesta se voipi täydellisesti +antautua riemunsa tai haikean-suloisen tuskansa valtaan. Niin on +etenkin lyyrillisessä runoudessa. Ilmiömaailman viehätyksen lisäksi +tulee toinen runoilemisen aihe: yksilöllisten tunteiden ilmaiseminen. +Ja silloin erittäin surun ja kaihon tunnelmat pyrkivät purkaantumaan +sanoin ja sävelin; kantele ei ole ainoastaan "iki-ilo", ikiriemun tuote +ja tuottaja, vaan "soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu". + +Niin näemme jo alusta alkaen todellisuuden kuvailemisen olevan runouden +pohjan, ja tässä merkityksessä runous onkin mukailua (mimesis), +niinkuin Aristoteles sitä määritteli. Mutta se on siinä mielessä +mukailua, että runoilija valitsee olevaisuudesta viehättävimmät, +enimmän huomiota herättävät kohdat ja täydentää niitä oman +henkensä varoista. Tämäkin tapahtuu ensin ihan itsestään, melkein +vaistomaisesti; tiedetäänhän, kuinka sielumme tavallisissakin oloissa +pyrkii tunteittensa johdolla mielikuviansa muodostelemaan ja +täydentelemään. Sittemmin runoilijan toimi tulee yhä itsetajuisemmaksi, +ja runoustaiteelle koituu suuri tehtävä. Runotar meitä auttaa +jokapäiväisyyden rikkojen alta löytämään niihin kätkeyviä +tosi-aarteita; hän meidän kanssamme sukeltaa syvälle elämän virtaan sen +pohjassa viruvia kalliita helmiä noutamaan; oppaana hän meitä johtaa +ihmis-elämän harhapolkuja tuntemaan ja huomauttaa meille, missä jotain +kaunista tai merkillistä on tarjona. Tämä on runottaren arvolle paljoa +sopivampi kuin se poliisinvirka, johon tendensimäisen realismin aikana +on tahdottu häntä pakottaa. Epäkohtien julki saattaminen ei ole hänen +velvollisuutensa. Minkätähden hän meitä veisi kaikenlaista rumaa ja +vähäpätöistä, kaikenlaista kurjuutta katsomaan? Eihän inhimillisen +viheliäisyyden löytämiseen tarvita runottaren apua. Ainoastaan silloin +se on oikeutettua, kun hän tässä viheliäisyydessäkin näyttää meille +jotakin parempaa: sykkivän ihmissydämmen, jota kohtaan meillä voi olla +myötätuntoisuutta. + +Näin runous luopi mieltä ylentäviä kuvia siitä, mikä todellakin +tarkastamista ansaitsee, ja kun nämä kuvat elävännäköisinä taiteen +tenhovoimalla sielussamme kajastelevat, syntyy lämmin osan-otto ja +mieltymys esitettyihin henkilöihin ja elämän piireihin. Kun katsomme +syvälle ihmisten sydämmeen ja näemme heidän tunteensa ja ajatuksensa, +niin opimme heitä ja heidän olojansa ymmärtämään; me tajuamme, mikä eri +luonteissa ja olosuhteissa on yleis-inhimillistä, ja oikea ymmärtäminen +sytyttää ihmisrakkauden liekin. Tämä on runouden tärkeimpiä tehtäviä, +sen tehokkaimpia. Mutta tätä pyhää tulta runoilija ei saa viriämään, +ellei hän kanna sitä omassa povessaan; vaan jos hän rakkauden silmällä +katselee maailmaa ja hellyydellä kohtelee kuvattaviansa, silloin hän +lukijankin mielessä herättää samanlaisia rakkaudentunteita. + +Mutta ei siinä kyllin. Ihmishenki pyrkii kuvausvoiman avulla elämän +oikeaan tajuamiseen; käsitettyjen olioin järjestäminen suureksi +kokonaisuudeksi, sekin on niitä ihmishengen alkuperäisiä pyrintöjä, +jotka todistavat sen ylevää tarkoitusperää. Runouden tehtäväksi tulee +niinmuodoin olevaisuuden selittäminen ja kirkastaminen. Salaperäisen +ounastuksen ihmesoihdulla se valaisee elämän suuria arvoituksia; se +tulee kansojen ja aikakausien maailmankatsomuksen julistajaksi, +ihanteiden ilmaisijaksi. Silloin se ei tyydy paljaan reaalisen +todellisuuden mukailuun, vaan kohoaa sen yli fantasian tuottamaa +perikuvallista maailmaa esittelemään, vapaasti valiten aineitansa +olevaisuuden ja mielikuvituksen piiristä. Mutta rohkeammasti kuin ennen +saattaa nyt runoilija, ilmiöin selittäminen silmämääränä, käsitellä +myös epäkauniita, vieläpä rumiakin aiheita, jos vaan syvempi, +ihanteellinen todellisuus ei joudu varjopuoleen jokapäiväisen, +reaalisen todellisuuden rinnalla. Sillä totuudessa on kaksi puolta: nuo +kaikkeuden ikuiset tarkoitukset, jotka elähyttävät ja selittävät +ilmiöin maailmaa, ja reaalinen olevaisuus, jossa ne monenlaisten +ristiriitojen alle usein peittyvät näkymättömiin. + +Jälkimmäistä puolta monesti tarkoitetaan tuolla jokapäiväiseksi +kuluneella lauseella, että runouden pitää esittää totuutta. +Yllämainitusta kuitenkin selviää tämän lauseen oikea merkitys. +Laulakoon runoilija vilpittömästä sydämmestä niitä todenperäisiä kaihon +tai ilon tunteita, joita olevaisuus hänessä synnyttää; valitkoon +ilmiöin monivaiheisesta sarjasta mikä luonnon tai hengen maailmassa +huomiota ansaitsee ja mieltä korkeammalle kohottaa; mutta, ennen +kaikkea, näyttäköön meille olevaisuuden syvemmän merkityksen, miten +näennäisesti epäsointuisetkin elämän puolet sulautuvat yhteen suureksi +sopusoinnuksi. Kaikissa näissä osoitaikse reaalinen todellisuus aatteen +kannattajana; tuotakoon sitä esiin tavalla semmoisella, että se +tyydyttää ihmisen luontaista ihanteellisuuden kaipausta, että hänen +mielensä ylentyy, lohtuu, virkistyy, että hän hengen silmällä näkee sen +täydellisyyden, jota hän turhaan etsii elämän jokapäiväisestä +hyörinästä. + +Tässä mielessä sopii sanoa totuuden olevan runouden korkeimman lain, ja +runouden tulee kuvausvoiman avulla saattaa ihmistä syvempää totuutta, +elämän ydintä, tuntemaan. Mutta erotus on tehtävä tämän ja reaalisen +totuuden välillä. Jälkimmäinenkin on runoudessa tärkeä, mutta toisella +tavalla kuin edellinen. Jotta runoilija voisi toisessa herättää omia +mielteitänsä vastaavia mielikuvia ja tunteita, eivät hänen kuvaelmansa +saa olla ristiriidassa tosiolojen kanssa, vaan niiden pitää tuntua +todenmukaisilta, luonnollisilta. Tämä todennäköisyys on tärkeä, jopa +välttämätönkin, jotta runous saattaisi tehokkaasti vaikuttaa; mutta se +on vaan keino eikä tarkoitus. Runoilija kuvailee elävästi ja +luonnollisesti, ei sen vuoksi, että saisimme oikean käsityksen +kaikenlaisista vähäpätöisistä ulkonaisista seikoista, vaan että niihin +yhdistetty aatteellinen puoli paremmin selviäisi. Eikä todennäköisyyttä +saa ymmärtää niin, että kaikki, mitä kerrotaan, pienimpiä +yksityiskohtia myöten pitää olla todella tapahtunutta tai tavallisissa +oloissa mahdollista. Riittää sekin, että kaikki tuntuu luonnolliselta +siinä yhteydessä, jossa se ilmaantuu. Sillä hyvinkin usein runoteoksen +tarkoitus viepi ulkopuolelle tosiolojen, vieläpä mahdollisuudenkin +rajoja, ja silloin on täysi oikeus vaatia lukijalta sitä kuvausvoiman +pontevuutta, että hän jaksaa seurata runoilijaa mielikuvituksen +ulapalle, vaikkapa tavallista ulommaksikin. Niinhän ne mytologiset +olennot, joilla kansat muinoin esittivät elämän siveellisiä voimia, -- +esim. Zeus, joka, istuen Olympon kukkulalla, punnitsee kuolon-alaisten +kohtaloita, tai Väinämöinen, joka kanteleen soitolla kaikkia +ihastuttaa, -- nytkin vielä meitä miellyttävät, kun tajunnassa +uudistamme muinais-ajan katsantotavan, vaikka kyllä tiedämme ne +paljaiksi mielikuvaelmiksi. Ja tunnettua on, että paraat runouden +aineet ovat kansan kuvausvoiman muodostamat muinaistarinat, paljoa +paremmat kuin ne tositapaukset, joista ne ovat aiheutuneet. +Mieltymyksemme johtuu siis suureksi osaksi _illusioonista_, +s.o. siitä, millä värityksen hilpeydellä ja suhteellisella +todennäköisyydellä runoilija osaa valloittaa mielikuvituksemme. +Illusiooni siis on paljoa tärkeämpi kuin reaalinen todellisuus ja +jälkimmäisen jäljittely oikeastaan vaan tarkoittaa edellistä. Selvää on +muutoin, että eri aineet ja eri runouslajit sallivat enemmän tai +vähemmän mielikuvituksen vapautta; enimmän todennäköisyyttä vaatii +jokapäiväisissä oloissa tapahtuva romaani, mutta muinais-ajan hämärässä +liikkuva runoelma tietysti paljoa vähemmän. Väärässä siis oltiin jyrkän +realismin aikana, kun ulkonaiselle todennäköisyydelle yksin-omaan arvoa +annettiin. Ainahan kuitenkin on pääkysymys, onko runoilijan onnistunut +meissä herättää niitä tunteita, joita hän on tarkoittanut, ja onko +lukijan ihanteellisuuden tarve tullut tyydytetyksi. Ellei lukija +teoksesta lämpiä, innostu, on kaikki vaiva ollut turha; ei loistavin +tekniikka eikä yksityisseikkojen todellisuus sitä voi palkita. +Nykyisemmän realistisen romaanin ja näytelmän merkitys runouden +historiassa on luullakseni siinä, että illusioonille on annettu +suurempi valta kuin vanhemmassa kirjallisuudessa; sen aikaansaamiseksi +käytetään kaikkia keinoja, jotka voivat lukijassa vaikuttaa +luonnollisuuden tunteen, ja sentähden nykyisen kirjallisuuden +kuvaelmat, jos ne ovat lähteneet taitavan kirjailijan kynästä, usein +kyllä vaikuttavat luonnon alkuperäisellä voimalla. Että toisinaan +erityisseikkojen kuvailemiseen pannaan liiankin paljon huolta, on +kuitenkin kieltämätöntä. Ensimmäinen askel uuteen suuntaan on oleva, +että elävään, tosi-objektiiviseen kuvaukseen yhtyy yleispätevä, +ideaalinen sisällys; silloin tulevaisuuden runous arvokkaasti on +edustava ihmiskunnan jaloimpia pyrintöjä. Myönnettävä on, että kehitys +jo on ruvennut kääntymään tälle uralle, vaikka toiselta puolen +haaveksiva symbolismi uhkaa houkutella sitä uusille harhapoluille. + +Muistettava on, ett'emme todenperästä käsitä ilmiöitä, jos vaan näemme, +miten ne ulkonaisesti johtuvat toinen toisestaan, s.o. ymmärrämme +niiden kausaali-yhteyden; silloin vasta ne meille täydellisesti +selviävät, kun oivallamme niiden järjellisen tarkoituksen eli oikean +paikan maailman kokonaisuudessa. Mutta nykyaikana monen kirjailijan +päävoima onkin vaan tuon kausaali-yhteyden esittämisessä; runouden +niinkuin tieteenkin alalla pannaan enemmän arvoa ilmiöin mekaaniseen +yhteyteen kuin maailmanjärjestyksen aatteelliseen puoleen, +ajattelematta, ett'ei tuo mekaaninen järjestys tyydytä ihmishengen +syvimpiä vaatimuksia. Kun uusimman ajan kirjallisuudessa osoitetaan, +miten ruumiillinen ja henkinen kurjuus johtuu edellisten sukupolvien +siveettömyydestä tai neron vaillinaisuus ja pettynyt kunnianhimo askel +askelelta vievät taidokkaan taiteilijan kamalaan itsemurhaan, niin +näemme kyllä sen aaveentapaisen koneiston, jonka pyörien alle musertuu +Ibsenin Osvald tai Zolan Claude Lantier; mutta olemmeko tulleet +askeltakaan lähemmäksi elämän suurten arvoitusten selvittämistä? +Myöntää täytyy, että tällainen esitys muutamissa kohdin paljastaa +olevaisuuden varsinaiset juuret; elämän luonnollinen puoli voi sen +kautta monessa suhteessa selvitä. Mutta tämä on vaan todellisuuden +toinen puoli. Se voi mahdollisesti tyydyttää ymmärrystä, mutta +ihanteellisuuden tarve jää osattomaksi. Emme tyydy ihmis-elämän +luonnollisen puolen selvittämiseen, vaan tahdomme nähdä, mitä ihminen +toimii siveellisen maailmanjärjestyksen hyväksi tai kenties sitä +vastustaaksensa, ja miksi tämä maailmanjärjestys vaatii tahi sallii +juuri tällaista elämää. Jos järjellinen ihminen näkee ennen +tuntemattoman koneen, ei hän tyydy siihen, että älyää, minkänäköinen se +on ja miten se on kokoonpantu; vaan hän kuulustelee, mikä on sen +tarkoitus, mitä hyötyä ihmiskunta siitä toivoo ja missä määrässä se +toiveita täyttää. Silloin vasta hän luulee sen käsittävänsä ja +tietävänsä, mikä se on, vaikk'ei sen rakennus olisikaan hänelle täysin +selvä. Niin on myös elämän kysymysten laita. + +Nykyajan ulkonaisen todellisuuden vaatimukset ovat oikeastaan +seurauksia siitä yhä korkeammalle paisuneesta vastavirrasta, minkä +synnyttivät entis-aikojen luonnottomuudet. Sillä olihan runollista +totuutta vastaan useasti syntiä tehty, kun vääriä ajatuksia, +epätodellisia tunteita esitettiin. Ranskalaisessa tekoklassillisuudessa +olivat sääntöihin sidottu muoto ja sovinnaiset aatokset astuneet +elävän fantasian sijaan; italialaisessa, muuallekin levinneessä +sonettirunoudessa teeskennelty tunteellisuus pyysi korvata sydämmen +vilpitöntä kieltä; romantikot, vaikka nykyaikaisen realismin +ensimmäisiä tienraivaajia, tahtoivat unikuviksi haihduttaa koko +olevaisuuden. Ihmiskunnan elämässä on aikoja, jolloin se syystä tai +toisesta kyllästyy olevaiseen maailmaan eikä enää luontaisella +mielihyvällä ja ihastelemisella katsele sen ilmiöitä. Silloin ihmiset +tavallisesti pakenevat mielikuvituksen luomaan tekomaailmaan; täten +saapi alkunsa romantisuus sekä idyllinen ja sentimentaalinen runouden +suunta. Viimemainitun tuotteita ovat vanhat ja uudet paimen-idyllit, +elegiat y.m. Niiden todellisuus voi olla suurempi tai vähempi, ja +samaten myös niiden runollinen arvo, sen mukaan kuin niissä ilmaantuvat +tunteet ovat luonnollisia ja teeskentelemättömiä; vaan helposti +tällaiset runolajit vaipuvat sairaalloiseen hempeätunteisuuteen. Mutta +tässä kehityssuunnassa esitetään sentään kaikki aatteiden valossa; +ideaalisen maailman kuva joko epämääräisenä toiveena tai kaipauksen +esineenä väikkyy runoilijan silmissä. Nykyajan pessimismi on samaa +perijuurta, vaikka näennäisesti kaiken romantisen ja sentimentaalisen +haaveilun vastakohta; mutta se ei aseta itselleen mitään ihailtavaa tai +ikävöitävää eikä edes koeta mielikuvituksen koristeilla peittää siitä +syntynyttä aukkoa. Itsetyytyväisenä, vaikka maailmaan tyytymättömänä, +se kaikkialla näkee vaan oman samean kuvansa. Romantikko ja pessimisti +eivät kumpikaan huomaa tosi-elämän runollisuutta; mutta edellinen +pakeni täältä mielikuvituksen taikalinnaan, kun nykyajan naturalistin +päinvastoin täytyy varoa, ett'ei hän vajoo olevaisuuden pahimpaan +lokaan. Mutta mitä reaaliseen todellisuuteen tulee, on eräs tärkeä +seikka vielä huomioon otettava. Tarkastaessamme, millä keinoilla runous +pyytää päästä tarkoituksensa perille, huomaamme pian, että sen tehtävä +-- ja illusiooninkin aikaansaaminen -- usein vaatii sitä rikkomaan +ulkonaisen todellisuuden vaatimuksia. Kaikki runous jo siinä suhteessa +poikkeaa ulkonaisesta todellisuudesta, että se välttämättömästi vaatii +ajassa ja paikallisuudessa erillään olevain ilmiöin kokoilemista ja +yhteensovittamista; eihän tosioloissa tavata kaikkia niitä piirteitä +yhdessä, joita runoilija tarvitsee kuvattavansa valaisemiseksi. Ja +toiseksi, milloin tavallisessa elämässä käytetään sitä vertauksia +uhkuvaa, soinnukasta, runomittaista kieltä, jota runous yleensä vaatii? +Entä nuo pontevat, kohdalleen sattuvat lauseet, joita näytelmissä ja +romaaneissa pannaan henkilöin suuhun ja jotka niin säntilleen +kuvailevat heidän luonteitaan ja mielialojansa? Jokapäiväisissä oloissa +ihmisen sisällinen elämä ani harvoin pukeuu niin täsmälliseen muotoon. +Ja milloin ylimalkain ihmisen mielentila niin tarkalleen ilmenee sanoin +ja toimin, kuin draamassa aina täytyy tapahtua? Kaikista näistä jo +näkyy, että reaalisen todellisuuden monessa monituisessa suhteessa +täytyy väistyä runouden päävaatimusten tieltä. Mutta sen lisäksi +viitattakoon siihen, mitä ylempänä sanottiin mytologisesta +katsantotavasta, ja muistettakoon semmoisia runouden tuotteita kuin +satu taikka romantisella pohjalla liikkuvaa kertomusta ja näytelmää, +esim. Shakespearen Myrskyä ja Kesäyön unelmaa, Wielandin Oberonia y.m. +Joka näistä tahtoisi poistaa kaikki, mikä on ristiriidassa reaalisen +todellisuuden kanssa, osoittaisi vaan suurta runollisen aistin +puutetta. Sen ohessa on huomioon otettava, että runoudella, hengen +kehitykseen nähden, on suuri merkitys siinäkin kohden, että se +vapauttaa mielen reaalisen olevaisuuden siteistä ja vie sitä +itsenäisesti luomaan aateperäisen maailman. + +Olemme siis nähneet, runouden tehtävän olevan kolmea laatua: + +1) se säilyttää sellaisia vaikutelmia, jotka ihmishengelle ovat +mieluisia ja kallis-arvoisia; + +2) se johtaa meitä tuntemaan ihmisiä ja oloja ja opettaa meitä niitä +rakastamaan; + +3) se taikapeilissään näyttää meille olevaisuuden varsinaiset +tarkoitukset, maailman ikuisen järjestyksen. + +Näin se herättää ja vahvistaa ideaalista katsantokantaa. + +Mutta -- kysyy kenties lukija koko tämän selityksen johdosta -- +ajatelkaamme, että joku taidolla kuvailee työväen kurjuutta sen +viheliäisimmässä muodossa saattaaksensa kansalaisiaan sitä säälimään ja +sen johdosta epäkohtia poistamaan, taikka että hän esittelee niitä +aineellisia ja sielullisia syitä, jotka askel askelelta vievät +heikkoluonteista ihmistä rikoksen syvimpään kuiluun, suurimmalla +luonnonmukaisuudella asettaen näkyviin hänen kestämiänsä taisteluita ja +sieluntuskia, jotta oppisimme surkuttelemaan rikoksentekijää ja +inhimillisesti häntä tuomitsemaan; eikö semmoinen kirjallisuus ole +oikeutettu, eikö se täytä tärkeää tehtävää yhteiskunnan palveluksessa? +Siihen vastaan, kun vastaankin: se on kyllä oikeutettu, jos kuvaus +on totuuden mukainen ja sen siveellinen tarkoitus on selvä. +Tämänsuuntainen teos voi olla oivallinen valtiollis-yhteiskunnallinen +kirjoitelma tai viehättävä sielutieteellinen tutkimuskoe, se kenties +tehokkaasti vaikuttaa aikakauden katsantotapaan ja olojen +muodostumiseen ja saattaa siis olla arvokas kansalliskirjallisuuden +lisäys; mutta se on runoutta ainoastaan siinä määrässä, kuin se samalla +saattaa meitä oivaltamaan olevaisuuden jalompaa puolta. Sellainen +kirjallisuus helposti rikkoo totuutta vastaan, kun se yksipuolisesti +kuvailee elämän varjopuolia eikä huomaa sen valokohtia; sillä molempain +yhdistys vasta muodostaa todellisen olevaisuuden, ja valokohdat nehän +juuri paremmin ilmaisevat sen syvimmän perustuksen. Onhan kaikki +olemassa hyvien puoliensa tähden eikä mikään puutteidensa ja +virheittensä tähden. Toiselta puolen tarkoitusperäiseltä, epäkohtia +hapuilevalta kirjallisuudelta välisti ei sovi kieltää runollista arvoa, +jos nimittäin maailman aatteellinen puoli sen ohessa jollakin tavalla +tulee näkyviin. Osoitettakoon esim. miten ihmishengen jalous voi säilyä +kurjuuden rinnalla taikka pahuus raukeaa omaan tyhjyyteensä. Mutta +kivulloisuuden merkki se kumminkin on, kun runous etupäässä suosii +synkkyyden ja toivottomuuden kuvia. + +Mutta millä oikeudella runouden ala on tällä tavalla rajoitettava? Moni +epäilemättä pitää tätä rajoitusta ihan mielivaltaisena, yksipuolisen +esteetisen teorian tuotteena. Niin ei ole kuitenkaan asian laita. Sen +pohja ja perustus ei ole mikään ajatuksen laatima järjestelmä, vaan +sielutieteellinen tosiasia, se _ihanteellisuuden tarve_, joka +piilee syvällä ihmishengessä. Mikä tätä ihanteellisuuden tarvetta +tyydyttää, se on tosirunoutta; kaikki muu on ulkopuolella runouden +rajoja. + + * * * * * + +Runouden tulee siis esittää sitä, mikä on ihanteellista, +aatteenmukaista, eli, -- koska se ilmaantuu aistin-tajuttavana, -- +kaunista. Kääntykäämme nyt kauneuden eri lajeja tarkastamaan. + +Kauniissa esineessä aate ilmestyy ihan luonnollisesti, s.o. esineen +erityismuoto soveltuu siihen niin täydellisesti, että niiden kesken on +kaikinpuolinen sopusointu. Ihmishenki etsii tätä sopusointua ja esine +vetää sitä puoleensa. Kauneus tällaisena miellytysvoimana on +_ihanuus_, joka sana merkitsee kauneuden itsekohtaista puolta, sen +vaikutusta tajuavaan henkilöön, mutta samalla kaikessa kauneudessa +tavattavaa sopusointua, josta tämä miellytysvoima lähtee. Saksalainen +sana _Anmut_ osoittaa enemmän edellämainittua itsekohtaista +puolta, latinainen _gratia_ ja kreikkalainen _kharis_ enemmin +muodon sopusuhtaisuutta. -- Ihanuudesta tulee erottaa _sulo_, +joka vielä suuremmassa määrässä kuin ihanuus viittaa kauneuden +itsekohtaiseen puoleen. Sulo on "sulaa" sanan sukua ja ilmoittaa tuota +lempeätä viehätystä, joka saattaa esineen ikäänkuin itsestään sulamaan +katsojan tai kuulijan mieleen. Verrattakoon tähän sula ja sulava +adjektiivien merkitystä: sula sovinto, sulimmat kiitokset j.n.e. Sulo +tarkoittaa varsinkin sitä kauneutta, joka on sisällisen sopusoinnun +luonnollinen ilmaus eikä minkään taistelun tai erityisen ponnistuksen +tuottama. Tässä merkityksessä se usein asetetaan _arvokkaisuuden_ +vastakohdaksi. Sävelissä, puheessa, lasten liikenteissä, naisten +käytöksessä voi ilmaantua suloa; vaan uljasta taistelua ei sovi sanoa +suloiseksi, vaikka se saattaa olla kaunista, vieläpä joskus ihanaakin. +Saksalaiset käyttävät molemmista, sekä ihanuudesta että sulosta, samaa +sanaa, Anmut,[34] ja niin myös kreikkalaisten Kharitit, "Sulottaret", +edustavat kumpaakin. + +Kun kauneus keveänä ja sulavana näyttäytyy verraten pienessä esineessä, +jonka ko'on tai sisällyksen suhteen muoto on erittäin kehittynyt, niin +sellainen esine on soma. Sirossa muoto vielä suuremmassa määrässä on +voittopuolella. Jos somuudessa on erittäin huomattava se helppous ja +luontevuus, jolla se pääsee ilmestymään, niin sitä sanotaan +_sieväksi_: jotakin sanotaan sievällä tavalla, jonkun käytös on +sievä j.n.e.[35] _Koreaa_ on se, mikä esineeseen liitettynä +tarkoittaa sen miellyttävän vaikutuksen koroittamista, jonka se tekee +varsinkin näköaistiin. _Hempeässä_ miellyttämisen tarkoitus +selvästi tulee ilmi somuuden tai hentouden ohessa. _Sorea_ sitä +vastoin miellyttää muotonsa puhtaudella, joka poistaa siitä +jokapäiväisyyden ja erottaa sorean esineen tavallisten joukosta. -- +Näillä viimeksimainituilla käsitteillä on kyllä jokaisella tärkeä +paikkansa taiteessa; mutta ne ovat vain varsinaisen kauneuden lisäyksiä +eivätkä perusta mitään itsenäisiä kauneuden lajeja. Runoudessakin sopii +puhua jonkun lyyrillisen runon somuudesta, sonetin sirosta muodosta, +sievästä kertomistavasta j.n.e. + +Mutta varsinaista kauneutta on kolmea lajia: suora, ylevä ja +koomillinen kauneus. + +_Suorassa kauneudessa_ muoto niin täydellisesti vastaa aatetta, +että aate näyttää siinä välittömästi eli suorastaan toteutuvan. +Tätä laatua ovat esim. ihana maisema järvineen ja saarineen, +viljavainioineen ja metsäkumpuineen, Venuksen kuva muinaisajan +taiteessa, Aino Kalevalassa, Miranda Shakespearen "Myrskyssä" y.m. Sulo +on tietysti kokonaan luettava tähän kauneuden lajiin. Tyyni ihanuus on +sen tunnusmerkki, tyyntä mielihyvää se tuottaa. Erityiset runoilijatkin +saattavat, muihin verrattuina, edustaa suoraa kauneutta; semmoisia ovat +Sofokles, Goethe, Runeberg y.m.; Kantelettarenkin runot yleensä +osoittavat tätä välitöntä kauneuden lajia. + +_Yleväksi_ sanotaan sitä kauneutta, jossa osoitaikse suurempi +sisällys eli aate, kuin mitä esine täydellisesti voi ilmaista. Myrsky, +tähtitaivas, Zeus ylijumalan kuva Olympiassa ovat yleviä, koska ne +antavat katsojan aavistaa vielä mahtavampaa voimaa, kuin mitä hän +silmiensä edessä näkee. Ihmis-elämässä sattuviin vastariitoihin +perustuu eräs tärkeä ylevyyden laji, _traagillisuus_, joka +yleisenä maailman lakina tasoittaa yksityishenkilöin hairauksista +ja olojen yksipuolisuudesta syntyneet epäkohdat ja niinmuodoin +kuvastaa siveellistä maailmanjärjestystä. -- Niinkuin kauniin +rinnalla mainittiin soma, sievä j.n.e., niin ylevään liittyvät +_komean, majesteetisen ja juhlallisen_ käsitteet. _Komea_ on +voimallisesti esiintyvä henkilö tai muu olio, jonka mahtavuutta +enentää huomattavasti ilmaantuvat ominaisuudet (esim. värit) tai +kallis-arvoiset luonnonesineet, niin että se tekee samanlaatuisen +vaikutuksen kuin ylevyys. _Majesteetinen_ on ylevyys, kun se +ilmaikse vakavassa, jalonnäköisessä liikunnassa, ja _juhlallinen_, +kun jaloin voimain tarkoin järjestetty toiminta tarkoittaa jonkun vielä +suuremman voiman kunnioittamista (ajateltakoon kirkollisia tai +valtiollisia juhlamenoja, merkkipäivien viettämistä y.m.). Liioiteltuna +tahi sopimattomassa tilassa käytettynä komeus muuttuu _prameaksi ja +pöyhkeäksi_. Runoudessakin voi olla puhetta näistä ylevyyden +lisämuodoista: joku kuvaus saattaa olla komea, runon esitystapa voi +olla juhlallinen taikka pöyhkeä, j.n.e. + +_Koomillinen_ kauneus perustuu naurettavuuteen; tämä syntyy siitä, +että äkkiarvaamatta huomaamme jyrkän ristiriidan aatteen ja sen +aistillisen muodon välillä. Koomillisuudessa on kaksi puolta: +ylevänlaatuinen sisällys ja sen satunnainen ilmestyminen, joka on +turhan mitätön. Jos esim. joku astuu esiin juhlallisesti puhumaan ja +yht'äkkiä, kun kaikki odottavat jotain viisasta ja syvämielistä, sanoo +jokapäiväisen tyhmyyden, niin se tuottaa naurua; sillä tuo odotettu +syvämielinen sisällys on puhjennut tuiki mitättömään muotoon. +Koomillisuus on siis ylevyyden suora vastakohta; ylevyydessä aate +täyttää kuvansa niin täsmälleen, että se melkein vuotaa reunojen yli; +koomillisuudessa päinvastoin esine eli aistillinen muoto vastustaa +aatetta eikä tahdo mukaantua sen sisällykseen. Tämän ristiriitaisuuden +tasoittaa nauru; naurulla ikäänkuin sovitetaan ja poistetaan ne +satunnaiset epäkohdat, jotka häiritsevät aatteen kirkkautta, jotta tämä +taas selvästi ilmaantuu ja henki vapaana kohoaa elämän epäsointuisuuden +yli. Etenkin _huumori_, koomillisuuden korkein laji, tuopi esiin +niitä naurettavia epäkohtia, joita maailmassa niin runsaasti tavataan, +ja osoittaa, kuinka näiden kaikkien ohessa aate kuitenkin toteutuu. +Nummisuutarin Esko saattaa vakavalla yksinkertaisuudellaan meitä +sydämmellisesti nauramaan; mutta hänen vilpitön ja kunnollinen +luonteensa meitä kuitenkin miellyttää. Samaten Runebergin Sven Dufva; +sillä jalo aate, isänmaanrakkaus, esiintyy hänen sankarikuolemassaan. + +Kauneus vaatii yksityis-ilmiön mukaantumista yleiseen sääntöön; mutta +jos päinvastoin yksityis-olion satunnainen omituisuus saa voiton +yleisestä säännöstä, on esine _ruma_, niin esim. jos nenä, joka +vaan on vähäinen osa elimistöstä, vaurastuu niin mahtavaksi, että se +syrjäyttää semmoisia kasvojen osia, joissa henki paremmin voi tulla +näkyviin, ja niinmuodoin häiritsee aatteenmukaista tasasuhtaisuutta. +Vaikka rumuus on ulkopuolella kauneuden piiriä, niin se joskus voi +tulla taiteessa käytettäväksi, etenkin kun se ilmaantuu peloittavana ja +sen johdosta ylevänä, taikka jos se käy koomilliseksi. Rumaa vastaa +siveyden alalla _paha_. Pahakin, -- järjellisyyden vastustaminen +yksityishenkilön puolelta, -- kelpaa taiteelle, jos siinä osoitaikse +erinomainen voima, joka tekee sen peloittavaksi; saattaapa se toisinaan +myös joutua naurun-alaiseksi ja niinmuodoin koomilliseksi. Millä +ehdoilla pahuutta muutoin sopii runoudessa kuvata, on jo edellisessä +tuotu esiin. + +Katselkaamme seuraavassa kauneuden päälajeja kutakin erikseen. Suora +kauneus semmoisenaan vastaa kauneuden varsinaista käsitettä, eikä siitä +tarvitse sen laveammin puhua. Esitykseni on siis rajoittuva ylevyyteen +ja koomillisuuteen. + + + + +TOINEN LUKU. + +Ylevä kauneus ylimalkain. + + +Jos olet matkustanut Italiassa ja käynyt Como-järven ihanilla +seuduilla, olet varmaan hurmautuneena seisonut magnoliain ja +myrttipuiden keskellä Bellaggion ylipuolella Villa Meloin korkealla +kukkulalla, mielihyvällä silmäillen tuon kaksijakoisen järven +rehoittavia rantoja. Kaikki etelämaan kauneus ja hehkuva runsaus täällä +sulautuu yhteen, ja mielessäsi syntyy ihmeellinen sopusoinnun tunne. +Mutta eihän näitä tällaisia kuvia tarvitse niin loitolta etsiä. +Saatathan armaassa Suomessakin tyynenä kesäiltana ylhäiseltä +Punkaharjulta ihailla Savon hopeahohteisia järvenpintoja tai Ruoveden +selkiä kulkeissasi iloita yhä vaihtelevista näköaloista, ja oman maan +vähemmän loistava, mutta herttainen luonto synnyttää sydämessäsi yhtä +riemuisan sopusoinnun tunteen. Kaikkialla on lempeyttä ja rauhaa. Mutta +toisen mielialan tuottaa sinussa Imatran pauhaava koski, joka +vaahtoisena, ikäänkuin raivosta vaaleten, hurjasti syöksyy eteenpäin, +taikka erämaan syvät hongikot, kun tuuli vinkuen tohisee ikivanhain +puiden latvoissa; toisenlaiset ovat nekin tunteet, joilla Grimselin +harjalta katsot alas Rhône-laaksoon, -- tuohon "maanpiirin salaisimpaan +soppeen", niinkuin eräs muinais-ajan runoilija sanoo, "jossa Rhodanus +ikuisen yön porteista aaltojansa vierittelee". Kaunista se on; mutta +mieli käy vakavaksi, ehkäpä synkäksikin. Näin erilaisesti voipi luonto +meihin vaikuttaa. + +Samanlaista erilaisuutta huomataan henkiselläkin alalla. Katso nuorta +neitosta, ulkomuodoltaan ja hengeltään onnellisesti kehittynyttä, jonka +koko olennossa ilmaantuu sopusointuisa sielu, esim. Augustaa Runebergin +Joulu-illassa, ja sinulla on kuva samanlainen kuin yllämainittu +kotimainen järvimaisema. Herttaisena, elämän myrskyjen koskematonna, +hän on kaikille riemun ja lohdutuksen tuoja; köyhä sotilasvanhus, +sureksiva sisar ja malttamaton isä, kaikki tuntevat hänen lempeän +iloisuutensa vaikutusta. Taikka luo silmiesi eteen kuva menneiltä +ajoilta; ajattele Athenan loistoaikaa, niinkuin se kuvausvoiman +kaunistamana on muistossamme säilynyt, aikaa semmoista, jolloin taide +jakeli paraita lahjojansa, runoilijat laulelivat ihanimpia laulujaan, +ajattelijat lausuivat syvimpiä mietteitänsä isänmaanrakkauden +innostuttamalle kansalle, jonka elämää sulostuttivat luonnon ja +ihmishengen jaloimmat antimet. Tällaiset mielikuvat tuottavat +meissä tyynen, ihanan mielihyvän tunteen. Mutta toisenlaista, +kunnioituksen-sekaista mielihyvää meissä synnyttävät historian suuret +miehet, niinkuin Englannin Alfred kuningas, joka tehokkaasti vahvisti +aikansa sivistystä, tai uskonvapauden jalo sankari, Kustaa Aadolf. +Heidän valtavat toimensa ylentävät mieltämme tavallisuuden rajoja +korkeammalle. Taikka kuulemme kertomuksen siitä miehuullisesta +kärsivällisyydestä, jolla Suomen kansa muinaisina, synkkinä aikoina +masentumatta, sortumatta kesti vainon ja puutteen rasitukset; +silloinkin tunnemme mielihyvää, joka samassa on kunnioitusta tätä +kansaa kohtaan sen sitkeän kestäväisyyden, sen tahdon lujuuden tähden. +Mutta mielipahaakin siihen sekaantuu; sääliväisyyttä ja jotain sen +pelon ja ahdistuksen tapaista, jota nuo entiset miespolvet ovat +tunteneet. + +Näissä esimerkeissä näemme erotuksen suoran ja ylevän kauneuden +välillä, jonka jälkimmäisen käsite nyt on tarkemmin selvitettävä. + +Jumaluuden tarkoitukset toteutuvat äärevissä olioissa; yksityis-ilmiö, +vaikka se on äärevä, sulkee siis itseensä äärettömän sisällyksen. Siinä +on oikeastaan ristiriita. Aate ja muoto saattavat kuitenkin olla +semmoisessa suhteessa toisiinsa, ett'ei tätä ristiriitaa huomata, +ja silloin kauneus esiintyy rikkomattomana, s.o. _suorana_ +kauneutena; mutta jos ristiriita tulee selvästi ilmi, on kauneus joko +ylevää tai koomillista laatua. _Ylevä_ se on, jos huomio etupäässä +kääntyy sen äärettömään sisällykseen, _koomillinen_, jos äärevä +ulkomuoto pääsee voitolle. Ylevän ulkomuoto on kyllä mahtava ja +sisällyksensä arvoinen; mutta tämä ulkonainen jalous kuvastaa suurempaa +voimaa, kuin mitä yksityis-esine voi täydellisesti ilmaista. Sentähden +ylevä kauneus tuottaa toiselta puolen mielihyvää, kun tajuamme jotain +sisäisen perikuvamme kanssa sopusointuista, ja toiselta puolen +kunnioitusta, vieläpä joskus pelonsekaistakin tunnetta, koska +aavistamme voimaa, joka on kaikkea äärevää korkeampi. Ylevässä +kauneudessa on siis ikäänkuin kaksi astetta: suuren ja jalon +sisällyksensä kautta se voittaa ympäristönsä; mutta siinä ilmestyvä +voima viittaa johonkin korkeampaan, jota sen ulkomuoto ei jaksa +kannattaa. Selvikkeeksi mainittakoon muutamia esimerkkejä. Satakunnassa +on ihanan järven rannalla korkea vuori, jolle kansa on antanut +Pirunvuoren nimen. Ikäänkuin rajussa temmellyksessä sinne tänne +heiteltyinä on vuoren kukkulalla isoja kalliolohkareita, mitkä +hajallaan, mitkä päällekkäin kasautuneina; näyttääpä siltä, kuin pahat +henget siellä olisivat leikkiä pitäneet, josta paikan nimikin johtuu. +Vuori tuntuu ylevältä; se kohoaa korkealle yli ympärillä olevan seudun, +herättäen kummastusta, jopa ihailuakin. Mutta samalla mielemme kääntyy +ihmettelemään sitä ääretöntä luonnon voimaa, joka nuo raskaat +kalliovahat kerran on ilmoille nostanut. Tahi uljas sankari +taistelee kansansa vapauden puolesta; hän panee sille kaikki, jopa +henkensäkin, alttiiksi ja me ihailemme hänen urhoollisuuttaan, hänen +isänmaanrakkauttansa, joka on suurempi, kuin mitä tavallisissa +ihmisissä on totuttu näkemään. Mutta samalla silmiimme leimahtaa +isänmaanrakkauden suuri voima, vieläpä aatteiden voima yleensä, joka +saattaa ihmistä pitämään maallista elämää halpana noiden suurten +aatteiden rinnalla, mitkä antavat sille sisällyksen. Näissä +esimerkeissä kuitenkin, pääasiallisesti esiintyy ylevän kauneuden +positiivinen puoli, s.o. ylevän esineen oma suuruus, vaikka tosin +jykeät kalliomöhkäleet tai yksityis-ihmisen jalot työt tuntuvat +vähäpätöisiltä valtavampain luontaisten tai siveellisten voimain +suhteen. Toisin on, jos ajatellaan esim. ukkos-ilman edellä olevaa +hiljaisuutta; ylevyyden tunne syntyy silloin siitä, mitä odotetaan: +ankarasta luonnonvoimain taistelusta, jota hiljaisuus ennustaa. +Hiljaisuus ei ole itsestään mitään suurta; se vaan viittaa tähän asti +vielä ilmenemättömään, mahtavaan voimaan. Tämä on ylevyyden +negatiivinen puoli: tuon suuremman voiman voitolle-pääsö, jonka +rinnalla esineen ylevyys katoaa. Välillisesti tai välittömästi ylevyys +niinmuodoin aina viittaa korkeimpaan, äärettömään, s.o. kaiken olemisen +hämärään, tutkimattomaan alkuvoimaan. Mikä herättää ylevyyden tunnetta, +se ei mukaannu tavallisiin mittakaavoihin. Yleväksi sopii siis Kantin +mukaan sanoa sitä, "mikä on ehdottoman suurta" eli "yli kaiken +vertailemisen suurta". Se synnyttää meissä äärettömyyden mielteen, ja +sen paljas ajatteleminenkin "todistaa sielunkykyä, joka on jokaista +aistien mittakaavaa korkeampi".[36] -- Muutoin esteetikot ovat tarkasti +tutkineet ja määränneet ylevän kauneuden eri ilmestysmuodot. Tässä +minun ei tarvitse niistä laveammalta puhua, vaan ainoastaan muutamin +sanoin kosketella ylevyyden suurta moninaisuutta, pääasiallisesti +runoutta silmällä pitäen.[37] + +Ensiksikin ylevä kauneus ilmaantuu luonnossa, _ulkokohtaisena_. +Ihmishenki on luonnon-esineessä näkevinään samanlaisen voiman, kuin +hänessä itsessäkin on, ja ihmettelee sen suuruutta, vaikka se, maailman +alkuvoimaan verrattuna, haihtuu mitättömiin. Jos katselen pilvien yli +kohoavaa tunturia, niin minusta on, kuin se omasta sisällisestä +voimastansa ylentyisi taivasta kohti, oma henkeni on lainannut sille +persoonallisuuden. -- Tällä ulkokohtaisella alalla avaruus, aika ja +voima perustavat eri ylevyyden muotoja. Jos avaruutta ajatellaan, mistä +äärettömyyden tunne suoranaisemmin viriää kuin tähtitaivaan +katselemisesta, noiden loistavain kaukomaailmain, joiden takaa +aavistavalle mielikuvitukselle avautuu yhä uusia maailmoja, kunnes +aatos huumautuneena uupuu, rajoja käsittämättä? Saman vaikutuksen tekee +ajan piirissä iankaikkisuuden käsite. Yleviltä tuntuvat Danten +esiinlumoamat henkilöt, pysyen muuttumattomina Manalan yössä. Ylevyyttä +on vielä menneen ajan muistomerkeissä, esim. vanhassa linnassa, +jota turhaan näyttää uhkaavan ajan hävittävä voima, niin myös +luonnon-esineissä, joita ajatellaan monien ajanvaiheiden todistajiksi, +niinkuin runoilija laulaa: + + Jos kielin voisi kertoa + Näkönsä vanhat puut + Ja meidän vaarat virkkoa + Ja meidän laaksot lausua, + Sanella salmein suut, j.n.e. + +Muistakaamme myöskin, mitä ajan-omaiseen ylevyyteen tulee, Daavidin +kuvausta (Ps. 90, 1): "Tuhat ajastaikaa on Sinun edessäs niinkuin +eilinen päivä, joka meni ohitse, ja niinkuin vartia yöllä".[38] + +Voiman ylevyydestä olkoot esimerkkeinä mahtava koski ja pauhaava meri +sekä kansain vaellukset, jotka luonnonvoiman tavalla puhkeavat esiin +historiassa. Paljaastaan ulkokohtainen voima käy usein peloittavaksi, +ja kammottavatkin kuvaelmat voivat peloittavaisuutensa tähden olla +yleviä, niin esim. Troian hävitys Aeneidissä, Banquon haamu Macbethissa +(samalla ilmoittaen Macbethin kauheata mielentilaa) ja kamala, mutta +suurenlaatuinen ruton kuvaus Manzoni'n "Kihlatuissa". Rumuus voi +joskus, peloittavana ollessaan, tehdä ylevän vaikutuksen; onpa +fyysillisesti iljettäväkin muutamilla ehdoilla oikeutettu; mutta sen +piiri on hyvin rajoitettu, eikä sille millään muotoa saa suoda niin +laajaa alaa, kuin uusin runous on valmis sille myöntämään. Vischer +sanoo[39] sen olevan kauneuden vaarallisimman vihollisen ja kertoo +Kantin sanat: "ainoastaan yhtä rumuuden lajia ei voi luonnonmukaisesti +esittää, ilman kaikkea esteetistä mielihyvää, siis taiteellista +kauneutta peräti hävittämättä: sitä, joka iljettää. Sillä koska tässä +kummallisessa, paljaaseen mielikuvitukseen perustuvassa tuntemuksessa +esinettä kuvaillaan ikäänkuin nautintoon tunkeutuvaksi, jota kuitenkin +väkisinkin vastustamme, niin tajunnassamme ei eroteta enää taiteellista +mielikuvaa tämän esineen omasta luonnosta ja silloin edellistä ei +millään muotoa voi pitää kauniina." -- Mitä on sanottu iljettävästä, se +koskee julmuuttakin, esim. menneitten aikojen kidutuksia ja muuta +inhottavaa raakuutta. Jos runoteoksen aine vaatii tällaisten +esittämistä, kajottakoon niihin vaan sen verran, kuin on välttämätöntä. + +Mutta ulkokohtaista ylevyyttä korkeampi on hengen voima. +Subjektiivisesti käsitettynä tämä ihmishengen ylevyys lausutaan +Horation sanoissa:[40] + + Ei aimo miehen, sitkeämielisen, + Voi järkähyttää tahtoa kiinteää + -- -- -- -- -- + Jos maa ja taivas raukeais, hän + Pelvotta raunioin alle sortuis. + +Tämä viepi meidät ylevän kauneuden toiseen ilmestysmuotoon, +_sisäkohtaiseen, henkiseen ylevyyteen_, joka sijaitsee ihmisen +tahdossa. Ulkokohtaista muotoa lähinnä on intohimo,[41] joka voi +ilmaantua ylevänä suuren voimansa takia. Hurjasti taistelevat +sotajoukot, ellei oteta huomioon yksityisten intoa tai taistelun +tarkoitusta, muistuttavat luonnonvoimien rajuutta; samaten viha, +umpisilmäinen rakkaus ja muut intohimot. Esimerkkejä ovat: Iliaan +sotavanhukset; Kullervon kosto Untamolle; niin myös Katrin ilmestyminen +Daniel Hjortin ensimmäisen näytöksen loppukohtauksessa, jossa hänen +puheensa kuitenkin saa syvemmän merkityksen, kaikuen tuomitsevana +epätoivon huutona koko kansan sydämmestä. + +Mutta intohimo voi, luonnon pohjalla liikkuessaan, myös kääntyä +maailmanjärjestystä vastustamaan ja muuttua pahuudeksi. Pahuus on +itsekkäisyyden asettaminen toiminnan perusteeksi. Se voipi joskus +esiintyä ylevänä voimallisuutensa kautta, varsinkin silloin, kuin se, +taistellessaan järjellisyyttä vastaan, nojautuu ainoastaan omaan +itseensä; sillä tarmo ja peloittavaisuus ovat sen esteetisen +kelpaavaisuuden ehdot. Esteetisen pahuuden varsinaisena tyyppinä sopii +pitää Shakespearen Richard III:tta, jonka ruumiillinen epämuotoisuus on +hänen henkisen rumuutensa kuvastin ja jossa rajaton vallanhimo yhtyy +lujaan tahtoon, terävään älyyn, tarkoitusta kaunistelevaan viisasteluun +ja jonkunlaiseen itsensä-kieltämisen kykyyn itsekkään tarkoituksen +saavuttamiseksi. Mutta paha kukistuu toisen pahan kautta tahi joutuu +tappiolle taistellessaan hyvyyttä vastaan; näin se sortuu omaan +tyhjyyteensä. -- Paholainen, pahuuden olijoitu ajatuskuva, ei ole +runoudessa esiteltävissä uskonnollisen mielikuvituksen luomassa +muodossa; vaan pimeyden ruhtinas tarvitsee enemmän tai vähemmän +inhimillisiä piirteitä tullaksensa joko traagilliseksi tai +koomilliseksi. Traagillinen on Miltonin Saatana "Kadotetussa +paratiisissa". Hienolla ironialla ja verrattomalla huumorilla on Goethe +Faustissaan muodostanut paholaisen kaiken takaperoisuuden edustajaksi; +tuntuupa toisinaan siltä, kuin Mefistofeleen mietteet olisivat +nykyisen, ihanteellisuutta halveksivan pessimismin alkusäveleitä. + +Mutta henkinen voima ei esiinny ainoastaan luontaisena intohimona tai +itsekkäänä, aatetta vastustavana pyrintönä, vaan kohoaa useinkin +jaloksi innoksi aatteiden palveluksessa. Yksityishenkilö voipi koko +persoonallisuudellansa kannattaa jotain siveellistä aatetta ja +ilmaantuu silloin ylevänä. Hänen henkinen voimansa näytäikse +taistelussa, ja siihen tarvitaan tosi-intoa, "paatosta". Tällaista +ylevyyttä näemme esim. historian suurissa miehissä, niinkuin +Sokrateessa, Epameinondaassa, Kustaa Aadolfissa y.m., ja kaikkien +aikojen runous mielihyvällä kuvailee semmoisia henkilöitä. Sellaisia +varjottomia, tosi-ideaalisia luonteita, -- luonnollisesti kuvattuja +eikä väärän idealismin elottomia haaveita, -- ovat Antigone, Prospero +Shakespearen Myrskyssä, Goethen Iphigenie y.m. Tähän on myös luettava +tarun-omaiset ideaali-olennot, niinkuin kreikkalaiset jumalat, +Zeus, Pallas-Athene j.n.e. Onpa kristillinenkin taide joskus +koettanut esittää korkeinta Jumalaa jalon ylevässä, aistillisessa +muodossa (Rafael, Milton.) Muutoin ylevyys tällä asteella voipi +osoittautua monella eri tavalla. Jalo henkilö toimii, taistelee +ulkonaista väkivaltaa vastaan, taikka saamme ihmetellä hänen +järkähtämättömyyttänsä vastoinkäymisissä, hänen kärsivällisyyttänsä +ja itsensä-kieltämistään. Ajateltakoon urhoollista Hektoria, +monineuvoista, kestävää Odysseusta, tyynesti odottavaa Sandelsia. Tähän +kuuluu vielä se esteetinen käsite, jota sanotaan arvokkaisuudeksi. +Myöskin useampain henkilöin yhteistoiminnassa saattaa olla ylevää +kauneutta, esim. kun kokonainen kansa, jonkun aatteen innostamana, +tehokkaasti ryhtyy sen toteuttamiseen. + +Ylevällä henkilöllä on kuitenkin vaan määrätty paatoksensa, eli toisin +sanoen: hän edustaa määrättyä siveellistä aatetta. Hänen intonsa ja +toimintansa on siis rajoitettu; aina sopii ajatella jotain vielä +ylevämpää, korkeampaa. Tämän rajoituksen tähden voi syntyä monenlaisia +ristiriitoja eri aatteiden, niinkuin myöskin niiden edustajain, +välillä, ja siitä saapi alkunsa ylevyyden viimeinen ja korkein muoto, +_traagillisuus_. Se syntyy silloin, kun jalo henkilö, jouduttuansa +elämän taisteluun, osittain tahallisesti, osittain olojen pakosta +toimii niin, että hänen täytyy sortua. Koska traagillisuudella +runoudessa, etenkin draamassa, on suuri merkitys, niin se ansaitsee +tarkempaa selitystä kuin muut ylevyyden lajit. + + + + +KOLMAS LUKU. + +Traagillisuus. + + +Tähän asti mainituissa ylevän kauneuden lajeissa tuo korkein voima, +johon kaikki ylevyys viittaa, ei tule suorastaan näkyviin, vaan piilee +selvemmin tai himmeämmin aavistettuna katselijan omassa mielessä. +Toisin on traagillisuudessa. Siinä tarkkapiirteisin kuvin ilmestyy +siveellisen maailmanjärjestyksen ikuinen valta. Jaloimpienkin täytyy +kukistua, koska ovat puutteellisia; mutta korkeimman järjellisyyden +laki pysyy iäti voimallisena. + +Siveellinen maailmanjärjestys muodostaa suuren kokonaisuuden, joka +rajoihinsa sulkee monenlaiset tarkoitukset ja toiminnan piirit. Onpa +siinä toiselta puolen kaiken henkisen elämän hämärä pohja ja perustus, +luontaiset vietit, toiselta puolen hengen vapaus sekä ihmisen +aatteelliset pyrinnöt ja velvollisuudet. Siveellisen elämän tarkoitus +onkin näiden molempain puolien yhteensulattaminen, viettien +jalostuttaminen siveelliseksi tahdoksi, luonnonpakon ottaminen hengen +palvelukseen. Tämä tapahtuu usealla tavalla, monella eri alalla. Sen +kautta syntyy ihmisten kesken lukemattomia eri mielipiteitä, +harrastuksia ja toimia, jotka ryhmittyvät eri aatteiden ympärille, ja +kaikki nämä henkiset pyrinnöt kehittyvät aikojen kuluessa mitä +erilaisimpiin muotoihin. Luonnonpakon rinnalle tulee siveellinen pakko +ja olevaisista oloista vakaantuu yksilölle ikäänkuin uusi luontainen +pohja; osittain hän siihen kiintyy, osittain hän siitä pyrkii +ylemmäksi. Tämä kaikki antaa aihetta monenlaisiin _vastariitoihin eli +konflikteihin_. Aatteet joutuvat taisteluun keskenään, -- tietysti +ei nuo puhtaat, maailman ikuisia perusteita sisältävät aatteet +semmoisinaan, vaan aatteet sellaisina, kuin ihmiset ne käsittävät ja +kuin ne vähitellen toteutuvat historiassa. Kaikki siveellinen toiminta +tarkoittaa aatteiden edistämistä, mutta äärellisissä oloissa ja +äärellisten ihmisten kautta; niiden lopullinen voitolle-pääsö riippuu +kuitenkin niiden omasta voimasta eli, oikeammin sanoen, sen korkeimman +voiman johdannasta, jonka tarkoituksia meidän on tapana aatteiksi +nimittää. Jos ihminen voi tehdä ne omikseen ja taistelussa olla +siveellistä maailmanjärjestystä loukkaamatta, eivät vastariidat tuota +hänelle perikatoa, vaan saattavat selvitä sopusointuisella tavalla; +mutta usein kyllä ne kääntyvät hänelle turmioksi, joko hänen omasta +syystään tai olojen sitkeän vastarinnan tähden. Tästä aiheutuu +_traagillisuus_. Sen varsinaisesta käsitteestä on etenkin viime +aikoina ollut paljon erimielisyyttä. Jos tahdomme tarkoin määrätä, mikä +on traagillista, on huomio kiinnitettävä siihen omituiseen, kaikkiin +traagillisuuden ilmiöihin liittyvään tunteeseen, joka samalla sisältää +alistumista ja mielen ylennystä, sääliä ja ihailua, ristiriitaa ja +sovintoa. Ottakaamme asian selvittämiseksi muutamia esimerkkejä. + +Kun ajattelemme runouden tarjoamaa pitkää sarjaa tositraagillisia +henkilöitä, semmoisia kuin Antigonea, Hamletia, Learia, Orleans'in +Neitsyttä, Wallensteinia, Kullervoa, Hjortia y.m. havaitsemme näiden +viehättävän meitä jaloudellaan ja henkisellä etevyydellään. Sellaisiin +kohdistuu traagillisuuden synnyttämä myötätuntoisuus; sillä onhan +traagillisuuden perustunnelma siinä, että ylevimpienkin täytyy kukistua +kaikkia hallitsevan maailmanjärjestyksen alle. Kurja pahantekijä, joka +joutuu rangaistavaksi, ei ole traagillinen, eikä heikko, horjuva +luonne, jonka sortuminen on häilyväisyyden palkinto. Mutta tuo henkinen +etevyys on ymmärrettävä mitä laajimmassa merkityksessä. Ei traagillisen +henkilön aina tarvitse olla mahtava sankari, joka loistavilla teoillaan +huikaisee aikalaistensa tai jälkimaailman silmät; puhtaat aikeet, syvä +into tai sydämmen hienous riittävät osan-oton herättämiseksi. Ainon +surkea kohtalo tuottaa traagillisen tunnelman, samoin Valpuri +Oehlenschlaegerin murhenäytelmässä tai päähenkilöt Romeo ja Juliassa. +Mutta toiselta puolen erittäin suuri tarmo voi korvata luonteen +jaloutta; siveellinen hirviö, sellainen kuin Richard III, on +traagillinen henkisen voimansa takia. + +Toinen huomio, johon esimerkkimme johtavat, on se, että kaikki +yllämainitut henkilöt oman itsenäisen toimintansa tai kumminkin +tunteittensa ristiriidan kautta joutuvat traagilliseen asemaan, +olkoonpa niin, että tulevat syyllisiksi, kuten useimmat heistä, taikka +että syyttöminä sortuvat, esim. vapaaehtoisesti uhrautuen aatteensa +tähden, niinkuin Antigone. Traagillista vaikutusta sitä vastoin ei tee +sattumuksen tai väkivallan tuottama turmio, johon sortuvan henkilön oma +toiminta ei anna mitään aihetta. Siegfridin surma Nibelungenliedissä +tuntuu säälittävältä, vaan ei traagilliselta. Paljasta sääliä synnyttää +myös Homeron sotakuvauksissa monen nuoren urhon kuolema, josta runotar +syvällä myötätuntoisuudella ikäänkuin huokaillen lausuu, että hän +kaatui Troian tantereille kaukana syntymämaasta. Mutta täysin +traagillisena esiintyy Hektor, joka pyhän isänmaanrakkauden innostamana +taistelee kotilietensä puolesta, vaikka kyllä tietää sen päivän +joutuvan, jolloin pyhä Ilios on kukistuva. Erotus on siinä, että +edellisessä tapauksessa tuntuu luonnolliselta, että miekoin-taistelijat +miekkatöihin menehtyvät; itsenäisestä henkisestä toiminnasta ei ole +puhetta eikä ole mitään siveellistä vastariitaa, joka antaisi aihetta +vapaaseen valintaan. Mutta nämä molemmat ehdot täyttyvät Hektorin +suhteen. Huomataan siis -- ja tämä on tärkeää -- ett'ei kaikki, mikä +nostaa sääliä, ole traagillista ja että traagillisuus alustakseen +vaatii jotain siveellistä vastariitaa, joka pakottaa henkilöä +itsenäisesti määräämään toimintaansa. + +Viimeksimainittu seikka vie meidät kolmanteen kohtaan. Niinkuin +traagillisuus perustuu siveelliseen konfliktiin, niin sen myös tulee +itsessään kuvastaa siveellistä maailmanjärjestystä. Traagillisuuden +tunnelmaa ei synny, ellei aatteiden voima selvästi tule näkyviin. Jos +sokeat luonnonvoimat tuhoavat ihmisten parhaat aikomukset tai henkilöt +toimiessaan syöksyvät turmioon, mutta emme samalla oivalla, miksi niin +täytyy olla, saatamme kyllä surkutella maailman synkkyyttä, mutta +emme näe tuota "suurta jättiläiskohtaloa, joka ihmistä kohottaa, +kun se hänet musertaa". Tosi-traagillisuudessa taas siveellisen +maailmanjärjestyksen ja sen sisältämien aatteiden voima voi näyttäytyä +monella eri tavalla. Se masentaa sekä vääryyden puoltajan että +syylliseksi joutuneen aatteiden kannattajan; mutta muutamissa +tapauksissa se saattaa ilmaantua elähyttävänä voimana, joka vie jalon +henkilön oikeuden puolesta antamaan itsensä alttiiksi. + +Lyhyesti lausuttuina tarkastuksemme tulokset siis ovat seuraavat: + +Traagillisuus on se ylevän kauneuden laji, joka osoittaa, miten +maailmassa ilmaantuvien vastariitojen johdosta jaloimmatkin +sortuvat, mutta samalla ylentää mieltä viittaamalla siveelliseen +maailmanjärjestykseen, joka sen kautta toteutuu. + +Tästä johtuu: 1) että traagillisen henkilön pitää viehättää +jaloudellaan tai henkisellä tarmollaan; 2) että traagillisuuden tulee +perustua siveelliseen vastariitaan, joka joutuu itse henkilön +ratkaistavaksi; 3) että siveellinen maailmanjärjestys selvästi tulee +näkyviin. + +Kun näin on saatu selville traagillisuuden käsite, kääntykäämme +lähemmin katsomaan sen eri ilmestysmuotoja. Ottakaamme lähtökohdaksi se +traagillisuuden laji, jota sopii pitää sen tyypillisenä perusmuotona, +se, jossa sortumiseen vie varsinainen traagillinen syyllisyys. + +Jouduttuansa keskelle aatteiden ankaraa taistelua ihminen harvoin voi +pysyä puhtaana. Vapaana olentona hänen tulee itse määrätä toimintansa, +mutta äärellisenä ollessaan hän yksipuolisuudessaan, aatetta +puolustaessaan, loukkaa muita oikeutettuja aatteita taikka on uskoton +omalle tehtävälleen. Täten hän tulee syylliseksi, ja syyllisyys +vaatii sovitusta. Maailmanjärjestys on rikottu, ja se tuottaa +vastavaikutuksen, joka kohtaa syyn-alaista henkilöä. Hän itse sortuu; +mutta mitä hyvää hän on puolustanut, se ei mene hukkaan, vaan aate +selviää ja kypsyy ja pääsee vihdoin voitolle. Tämän traagillisen +syyllisyyden selvimpiä esimerkkejä ovat Schillerin "Orleans'in Neitsyt" +ja Wecksellin "Daniel Hjort". + +Tällainen traagillinen henkilö on tavallansa syytön, vaikka on +syyn-alainen; sillä syyllisyys on välttämättömässä yhteydessä hänen +luonteensa kanssa. Hänen oma mielenlaatunsa yhdessä ulkonaisen pakon +kanssa vie hänet tekoihin, joita hänen tilassaan olisi vaikea välttää. +Toisinaan hän epäröi; rikoksellinen teko vaan hämäränä väikkyy hänen +mielessään, hän sillä ikäänkuin leikittelee. Mutta huomaamatta +sallimuksen vaanivat voimat vetävät hänet piiriinsä; hänen täytyy +toteuttaa aikomuksensa ja antautua sen seurausten alaiseksi. Niin käy +Schillerin Wallensteinin. -- Ihmisen luonto on kuin rahakappale, jossa +kummallakin puolella on eri leimakuva; jokainen hyvä ominaisuus voi +liioiteltuna tai ylenmäärin kiihoittuneena tulla virheeksi, jopa +paheeksikin, taikka suorastaan muuttua vastakohdakseen. Romeo, jos hän, +saatuansa tiedon Julian kuolemasta, maltillisesti tutkisi kaikki +asianhaarat, ei olisi oikea Romeo, hehkuvan nuoruudenlemmen edustaja; +Othello ei kuulisi katalan Jagon kuiskutuksia eikä surmaisi viatonta +Desdemonaa, ellei hänen suora ja rehellinen luontonsa olisi petoksesta +tuiki tietämätön ja ankara oikeudentuntonsa vimmastuisi pienimmästäkin +uskottomuuden varjosta. Mitä enemmän hairaus tällä tavoin on luonteen +ja olojen vaikuttama, sitä syvempi on traagillisuus. Mutta sen lisäksi +se tietysti vaatii, että henkilön oma toiminta tuottaa hänelle tuhoa. +Murhenäytelmissä ja kertomuksissa usein kyllä ilmaantuu henkilöitä, +jotka sortuvat syyttöminä tai hyvin vähän syyllisinä, semmoisia kuin +Cordelia ja Desdemona; heitä on verrattu vienoihin, kosken partaalla +yleneviin kukkasiin, jotka riehuva virta tempaa myötänsä. Mutta nämä +ovat vaan sivuhenkilöitä eikä heitä voi pitää täysin traagillisina. +Niiden kautta päähenkilön syyllisyys vaan selvemmin esiintyy. Useinpa +näiden henkilöin sisällinen jalous heidän sortuessaan mitä +kirkkaammaksi kirkastuu. Siinäkin on jonkunlainen sovinto ja toisinaan +sitä vaatii runoelman aate. Niin on luullakseni Cordelian laita. +Cordelia on kaikin puolin sisariensa vastakohta; niinkuin nämä +edustavat lasten kiittämättömyyttä, niin Cordelia on lapsenrakkauden +kuva. Hänen alttiiksi-antaumisensa ei olisi täydellinen, ellei hän +henkeänsäkin uhraisi. Hän kuolee, mutta hänen kuolemansa päättää +Learinkin traagillisen kohtalon. Tarpeetonta on Cordeliasta, +lapsellisen viattomuuden kuvasta, etsimällä etsiä traagillista +syyllisyyttä ja semmoiseksi kuvaella hänen vilpitöntä, imarteluun +taipumatonta mieltään. Cordeliassa ei ole siveellistä vastariitaa ja +hän kuuluu siis kokonaan -- niin surullinen kuin hänen kohtalonsa +onkin, -- suoran kauneuden piiriin. Jos sitä olisi, pitäisi hänet lukea +samaan traagillisuuden lajiin kuin Antigone ja Leontes. + +Mutta traagillista syyllisyyttä ei saa toiselta puolen punnita +tavallisen moraalin vaa'alla. Paljaan siveellisyyden kannalta katsoen, +ihminen poistaa itsestään kaiken syyllisyyden, kun noudattaa omaa +vakaumustansa, toimien parhaan ymmärryksensä mukaan. Hän ei ole +vastuun-alainen muusta, kuin mitä hän tietää ja tahtoo. Mutta maailman +suurella näyttämöllä on toisin; historia ei katso yksityisten +aikomuksia, eikä yksityisen olo ole erillään kansan ja ihmiskunnan +yhteis-elämästä. Jos hän tarttuu ajan pyörään, niin hän eriämättömästi +yhdistää kohtalonsa asiaan, jota hän puolustaa, ja joutuu erehtyessään +paljoa enemmän vastuun-alaiseksi, kuin mitä hänen hairauksensa muutoin +vaatisi. Hänen ei tule vastata ainoastaan omasta teostaan, vaan sen +seurauksistakin. Niinkuin tuntureilla-kulkija huomaamatta jalallaan +työntää lumipaakun ja tämä alas vieriessään kasvaa hävittäväksi +lumivyörykkeeksi, niin jokainen teko seurauksiltaan ulottuu äärettömään +kaukaisuuteen. Eikä toimintakykyinen sankari tätä syyllisyyden vaaraa +pelkääkään; hän tietää, että ainoastaan sen uhalla historian suuret +työt ovat täytettävissä. Rikos saattaa siis, yksityissiveellisyyden +kannalta katsottuna, olla äärettömän lievä; mutta renkaana suuressa +tapausten sarjassa se kääntyy rikkojan turmioksi. Miellyttävimpiä +traagillisia henkilöitä on esim. jalo Brutus Shakespearen Julius +Caesarissa. Puhtain isänmaanrakkaus viepi hänet taisteluun, joka kysyy +ihan toisenlaista mielenlaatua kuin Bruton vilpittömän ihanteellista +luonnetta. Uhkaava itsevalta, jota hän vastustaa, on tosin +periaatteellisesti paljoa alhaisempi kehitysmuoto kuin vanha tasavalta +kaikkine puutteineen; mutta historian meno on tämän jo auttamattomasti +tuominnut ja sentähden Bruton täytyy sortua. Vaan ylevänä, varjottomana +hänen muistonsa säilyy yksin vihamiestenkin kesken, ja Antonius hänestä +todistaa:[42] + + Hän kaikist' oli jaloin roomalainen, + Muut salaliittolaiset teki työnsä + Kateudesta suureen Caesariin. + Hän yksin vilpittömän' aikehella + Ja yhteishyvän tähden heihin liittyi. + Sävykäs oli hänen elämänsä + Ja alku-aineet hänessä niin sa'atut, + Ett' esiin luonto nousta voi ja tehdä + Mailman tiedoks: hän se oli mies! + +Valaistakoon syyllisyyden käsite vielä parilla esimerkillä. Romeo ja +Juliassa sopii kyllä pitää jonkunmoisena syyllisyytenä sitä +ajattelematonta kiihkoa, jolla rakastajat antautuvat lempensä valtaan, +unohtaen kaikki olojen siteet; mutta järin lievä tämä syyllisyys +kumminkin on. Vaan alusta alkaen heidän liittonsa rakentuu sukuvihan +uurtamalle epävakaiselle perustalle, siis tuiki traagilliselle +pohjalle. Sukuviha ja sen tuottamat olot eivät ole oikeutettuja; mutta +niiden kautta syntyy siveellinen vastariita, ja ne ovat kyllin +voimallisia kostamaan halveksijansa. Mutta sortuessansa nämä näyttävät +tosirakkauden olevan voimallisemman kuin vihan ja kuoleman; sillä +heidän ruumistensa vieressä vihamiehet ojentavat sovinnon kättä +toisilleen. -- Sopii sanoa, että puoluetaistelun muodostamat olot tässä +vaikuttavat kohtalon määräämän järjestyksen tavalla, joka sekin vaatii +itsellensä jonkinlaista oikeutusta. Konflikti liikkuu niinmuodoin +luontaisten viettien ja intohimojen hämärässä piirissä; mutta puhdas +rakkaus ne voittaa ja nostaa toiminnan korkeampaan, henkisempään +keskuuteen. -- "Romeo ja Julia" herättää oikean traagillisuuden +tunnelman; Goethen Egmont sitä vastoin ei tunnu kaikin puolin +traagilliselta, vaikka Egmontin kuva muutoin on niin mestarillisesti +piirretty ja hänen surmansa synnyttää mitä syvintä myötätuntoisuutta. +Hän on jalo, viehättävä henkilö, jonka ainoa vika on kevytmielinen +luottamus vallanpitäjiin, ja tämä hänet kukistaa. Mutta hän kulkee +perikatoansa kohden selvästi tietämättä, mikä vaara häntä uhkaa, ja se +ehkäisee traagillisuuden. Eikä kansan vapautus olekaan suoranaisessa +yhteydessä hänen kuolemansa kanssa. + +Läheistä sukua sille traagillisuudelle, jota kohtaamme Romeo +ja Juliassa, on muinaiskreikkalaisessa runoudessa tavattava +traagillisuuden muoto. Rautainen sallimus määrää ihmisen kohtalon ja +tekee hänet syylliseksi; mutta hänen oma uhkamielisyytensä tai +intohimonsa heittää hänet sallimuksen valtaan. Jo tätä vastaan +taisteleminenkin on rikosta; sillä sallimus edustaa siveellistä +maailmanjärjestystä. Mitä enemmän ihminen pyrkii siitä irtaantumaan, +sitä pahemmin hän kietoutuu sen pauloihin. Niin sortuu onneton Oidipus +kuningas, vieläpä koko Laion sukukin; sillä sallimuksen iskut ja sen +aiheuttama syyllisyys eivät kohtaa ainoastaan yksityistä henkilöä, vaan +kokonaisia sukuja polvesta polveen. + +Mutta peräti toista laatua on traagillisuus Sofokleen Antigonessa. Se +muistuttaa kyllä siinä kohden Romeo ja Juliaa, että tässäkin on +vastariita jäykistyneiden olosuhteiden ja luontaisen tunteen välillä, +mutta omin ehdoin, kova kohtalo silmiensä edessä, Antigone heittäytyy +kuoleman omaksi, rohkeasti puolustaen, mitä hän katsoo oikeaksi. Siinä +on siis siveellinen vastariita ja tahdon vapauteen perustuva konfliktin +ratkaisu. Antigonen syyllisyydeksi on kyllä koetettu selittää hänen +tottelemattomuuttansa valtiaan käskylle; mutta eihän sitä voi +rikoksena pitää, että hän, nojautuen noihin "jumalien vankkoihin, +kirjoittamattomiin lakeihin", vastustaa tyrannin omavaltaista +säännöstä. Vain sisarenrakkaus ja jalo varomattomuus saattavat hänet +perikatoon. Mutta kunnian kirkastamana hän kuolee; aatteellisesti hän +sittenkin on voittaja, sillä Antigonen alttiiksi-antaumus kukistaa +Kreonin röyhkeän mielivallan, ja tyrannia kohtaa maailmanjärjestyksen +vaatima kosto. -- Minun käsitykseni mukaan ilmaantuu Antigonessa ihan +omituinen ja harvinainen traagillisuuden muoto, jota ensiksi mainitun, +tyypillisen lajin rinnalla sopisi pitää sen toisena päämuotona. +Vastariita on niin ankara, että traagillinen henkilö, jos hän toimii +vakaumuksensa mukaan, ei voi olla sortumatta, ja hän antaa itsensä +vapaaehtoisesti alttiiksi, todistaen, että on olemassa korkeampi hyvä +kuin maallinen onni. Samanlainen traagillinen luonne on Leontes +"Salaminin kuninkaissa"; hänkin syyttömänä kukistuu kuolemallansa +kirkastaen oikeuden aatetta. Tällaisissa tapauksissa on kuitenkin +erittäin mieleen pantava, että traagillisen henkilön pitää esiintyä +ylen jalona, ideaalisilla piirteillä kuvattuna. Kun joku Macbeth tai +Richard III syyllisenä kukistuu, niin ihanteellinen tunteemme +tyydytetään sillä, että maailmanjärjestys palajaa entiselleen; mutta +tässä tapauksessa sen täytyy saada tyydytystä henkilön harvinaisesta +jaloudesta. + +Runoudessa esiintyy tietysti paljon semmoisiakin kärsimisten ja +synkkäin kohtaloin kuvia, jotka herättävät syvää myötätuntoisuutta +olematta varsinaisesti traagillisia. Näiden oikeutusta ei käy +epäileminen, sillä onhan sielun tunne-asteikossa suuri joukko +esteetisesti arvokkaita mielenliikutuksia, jotka lähestyvät +traagillisuuden tunnetta ja itse traagillisuuskin saattaa olla +vaillinaisempi tai täydellisempi. + +Traagillisuudessa huomataan sentähden eri asteita, joissa sen luonne +selvemmin tai hämärämmin ilmaantuu.[43] Ulkopuolella sen varsinaista +alaa, vaikka monessa suhteessa sitä muistuttava, on ensiksikin se +_yleinen katoavaisuuden laki_, joka maailmaa hallitsee. Ei niin +ihanaa, ei niin jaloa, ett'ei se raukeaisi, kuolisi. Apeaksi mielemme +käy, kun näemme Tuonen käden tempaavan pois toivorikkaan nuorukaisen +elämän kukkaiskentältä, keskeltä iloa ja toimeliaisuutta, tai kun +kansojen loistavimmat sivistysmuodot, valtiasten marmoripalatsit ja +taiteen tenhokkaat kuvaelmat tomuksi muuttuvat, muistaen runoilijan +sanoja:[44] + + Ja niinkuin tämä tyhjä lumekuva, + Niin uljaat linnat, pilviin vievät tornit, + Ylevät templit, tämä maankin pallo + Eloineen kaikkinensa kerran raukee + Ja jäljettömiin katoo niinkuin tääkin + Oleeton harhahurmos. Sama kude + On meissä, kuin mik' unelmissa on, + Ja unta vaan on lyhyt elämämme. + +Mutta oikeata traagillisuuden tunnetta ei tämä yleinen katoavaisuus +kuitenkaan meissä synnytä; se on etupäässä luonnon laki, jossa +järjellisyys piilee välttämättömyyden peitossa; jos näemmekin siinä +korkeamman johdon, ei hengen oma elämä kuitenkaan vielä selvin piirtein +eteemme kuvau. Siveellinen maailmanjärjestys on vasta silloin +täydellisesti tajuttavana, kun se toteutuu ihmisten toiminnan kautta ja +kun kauniin tai jalon raukeaminen ei ole paljaan sattuman nojassa, vaan +siveellisen täytymyksen vaatima. Että nuorukainen kuolee, vanhus menee +hautaan, sitä voimme murehtia; mutt'emme siinä näe mitään +traagillisuutta. Yksityiset katoavat, koska ovat ääreviä ja +puutteellisia ja maailmanjärjestys siis tarvitsee yhä uusia ilmauksia, +ääretöntä yksityis-olioin moninaisuutta. Mutta sovinto on siinä, +että jokainen yksityis-olio kuitenkin on välttämätön maailman +kokonaisuudessa, jossa kullakin on oma paikkansa ja tehtävänsä. Tätä +samaa yleistä katoavaisuuden lakia on kreikkalaisten mainitsema +"jumalain kateus"; se on osittain onnen puolueellisuutta tasoittava +voima, osittain jumalain ankara oikeus, joka rankaisee kuolevaisten +uhkamielisyyttä. Muistettakoon Herodoton kertomus Polykrateen +sormuksesta, josta Schiller on muodostanut kauniin ballaadinsa. + +Mutta vasta siveellisen toiminnan piirissä ilmaantuu oikea +traagillisuus. Yleisestä katoavaisuuden laista johtaa monta astetta +varsinaiseen traagillisuuteen; on henkilöitä ja tapauksia, jotka +vaikuttavat sääliä, ilman siveellistä vastariitaa. Edellisessä on jo +viitattu muutamiin semmoisiin. Henkilöt sortuvat ilman omaa syytä tai +hyvin lievän hairauksen johdosta (Duncan Macbethissa, Cordelia, +Desdemona, Siegfrid, Egmont y.m.). Mutta varsinainen traagillisuus +johtuu aina siveellisestä ristiriidasta, joka saattaa turmiota +tuottavaan toimintaan. Silloin voi tapahtua, että lopullinen sortuminen +aiheutuu jostakin traagillisen henkilön hairauksesta, joka on +ainoastaan satunnaisessa yhteydessä häntä hallitsevan innon eli +paatoksen kanssa, taikka että se on seurauksena aatteiden +välttämättömästä vastariidasta. Jälkimmäiseen traagillisuuden lajiin +tahtoisin lukea nekin tapaukset, jolloin jalo henkilö vapaaehtoisesti +uhrautuu aatteensa puolesta. Edelliselle muodolle antaa Vischer nimen +"das Tragische der einfachen Schuld"; sen nimeksi ehkä sopisi +_hairauksen_ traagillisuus, koska se perustuu vaan subjektiiviseen +hairahdukseen. Jälkimmäisen, Vischerin "das Tragische des +sittlichen Conflicts", nimittäisin _aatteiden vastariidan_ +traagillisuudeksi.[45] + +_Hairauksen traagillisuus_ siis ei saa alkuansa mistään aatteiden +välttämättömästä vastakkaisuudesta; erehdys tapahtuu, mutta se on vaan +traagillisen henkilön oman mielenlaadun tai satunnaisten olojen +tuottama. Aias (Sofokleen näytelmässä) riehuu hourumielisyydessään; +että hän lampaiden teloittamisella saastuttaa sankarinmaineensa, ei +tule mistään aatteiden ristiriidasta, ja vaikka sellainen järjetön +vimma onkin hänen kiivaan luontonsa mukainen, olisi hänen raivonsa +muullakin tavalla voinut ilmestyä. Sallimusperäinen sattumus saa aikaan +Oidipun rikokset. Tässä suhteessa otettakoon huomioon, mitä ylempänä +sanottiin ihmisluonteen eri puolista; mitä likempi on yhteys +mielenlaadun ja rikoksen välillä, sitä parempi. Ajatelkaamme Kullervoa. +F. Peranderin nerokkaan selityksen mukaan[46] Kullervo on kostajaksi +syntynyt ja kosto turmelee itse kostajan. Tuo hänen elämänsä tarkoitus +on tehnyt hänen luontonsa hurjaksi, välinpitämättömäksi, ja hänen +suunnaton rajuutensa puhkeaa monenlaisiin tuhotöihin. Se vie hänet +tappamaan Ilmarisen emännän ja viettelemään oman sisarensa; mutta +kostonsa hän ilman näitäkin olisi voinut täyttää. + +Tätä traagillisuuden muotoa on myös pahuuden raukeaminen omaan +mitättömyyteensä, josta jo edellisessä puhuttiin. Useinpa vääryys +kostetaan vääryydellä, tämä vaatii uutta kostoa, ja niin syntyy pitkä +jakso pahoja tekoja, kunnes vääryyden voima vihdoin kukistuu. Schiller +sanoo: + + Das eben ist der Fluch der bösen That, + Dass sie fortzeugend Böses muss gebären. + +(Se juuri on pahan teon kirous, että sen yhä uudestaan täytyy synnyttää +pahaa.) + +Siveellinen maailmanjärjestys on entiselleen asetettava; se vaatii siis +sovitusta. Esteetinen kokonaisuus on sitä täydellisempi, mitä +lähemmässä yhteydessä sovitus on rikoksen kanssa; parasta on, jos +rikkoja saapi niittää, mitä itse on kylvänyt. Niin Richard III:lle ja +Macbethille rangaistus tulee suorastaan niiden puolelta, joita he ovat +loukanneet. Yleensä hairauksen ja koston välillä pitää olla joku +sisällinen yhdysside; niiden tulee olla johonkin määrin samaa laatua. +Kullervo, tyly kostaja ja väkivallan mies, näkee itsensä vihdoin +yksinäiseksi, hyljätyksi, ja muisto siitä turmiosta, jonka hän +omaisillensa on tuonut, hänet maahan masentaa ja kääntää miekankärjen +hänen omaa rintaansa vastaan. Lear kuningas on vanhuuden heikkoudesta +liiaksi imarteluun taipuvainen, mutta imartelun hunajan verosta hän saa +maistaa kiittämättömyyden myrkkyä. K. Bergbom huomauttaa,[47] miten +Schillerin Maria Stuartin vie perikatoon tuo sama viehkeä tenhovoima, +joka on ollut hänen rikoksensa ensimmäinen kiihoitin ja nyt Marian +tahtomattakin hurmaa Mortimerin. Samoin Vischer muistuttaa, että +hänellä on "lemmen oikkujen ja hairausten saastuttama nuoruus +kaduttavana, ja lemmen-kadehtiva naisen-oikku on päävaikutin, miksi +Elisabet kirjoittaa kuolemantuomion alle". Mutta Marian kärsiminen ja +kuolema eivät ole hänen hairaustensa suoranaisia seurauksia; hänen +omatuntonsa vaan pitää ne vanhan rikoksen sovituksena, ja tämä se +kuolinhetkelläkin vuodattaa rauhan hänen sydämmeensä. Samalla hänen +traagillinen kohtalonsa muodostuu eheäksi kokonaisuudeksi. + +Tällaisella traagillisen henkilön oman syyllisyytensä tuntemisella on +suuri merkitys. Etenkin nykyajan katsantotapaa se vastaa paremmin kuin +paljas ulkonainen kukistuminen; sillä me olemme yhä enemmin +vieraantuneet tuosta vanhasta käsityksestä, että kärsiminen eli +rangaistus semmoisenaan muka on rikoksen sovitusta. Puhtaampi on siis +traagillisuus, jos syyllinen sisällisesti masentuu, kuin jos hän vaan +ulkonaisesti sortuu. Macbethissa ja Richard III:ssa näemme, kuinka +omantunnon vaivat nostavat heidän mielikuvituksensa kiihkeään raivoon; +Kullervo täydellä syyllisyyden tunnolla puhuttelee miekkaansa; Oidipus, +huomattuansa, kuinka hän näkevin silmin on hairahtunut, ei siedä enää +auringon valoa. Niinkuin esimerkeistä näkyy, tuo sisällinen +masentuminen voipi olla joko vapaaehtoista siveellisen järjestyksen +tunnustamista tai sisällisen pakon tuottamaa, ehdotonta tunnetta. +Lopullinen sortuminen saattaa sitten tapahtua monella tavalla: rikkoja +omalla kädellään vihkii itsensä sovitus-uhriksi, niinkuin Kullervo, +Othello ja Don Cesar Schillerin "Messinan morsiamessa", taikka tuho +tulee ulkoapäin milloin milläkin tavalla. -- Vieläpä sattumuskin voi +joskus olla rankaisijana, jos hairaus on ajattelematonta antautumista +sattumuksen valtaan. + +Jonkunlainen traagillisuuden välimuoto syntyy siiloin, kun henkilön +täytyy toimia omaa luontoansa vastaan ja sortua tähän ristiriitaan. +Tässä tapauksessa kaksi aatetta tai, oikeammin sanoen, kaksi voimaa, +törmää yhteen: siveellinen velvollisuus tai ulkonainen pakko ja +toiselta puolen luonne semmoisena, kuin se elämässä on vakaantunut, +joka sekin on siveellisesti oikeutettu, kun siinä on aatteellinen +sisällys; siitä johtuva sisällinen taistelu on ikäänkuin räjäys-aine, +joka särkee astian, mihin se on suljettu. Niin Hamlet, tuo jalo, +hienotunteinen kuninkaanpoika, saatuansa koston raskaan velvollisuuden, +joutuu epäilyksiin ja häilyy kauan toimen ja toimettomuuden välillä, +kunnes tämä vastahakoinen, koko hänen olennollensa vieras tehtävä +vihdoin hävittää hänen henkensä tasapainon; hän toimii sopimattomalla +ajalla eikä saa tarkoitustansa täytetyksi ennenkuin viimeisenä +hetkenään. Hänestäkin näkyy, niinkuin Kullervosta, miten kosto turmelee +kostajan. -- Kalevalan Ainossakin on omituinen sisällinen ristiriita: +äiti vaatii suostumaan vanhan Väinämöisen kosintaan, vaan neitsyen +kaino vilpittömyys kieltää häntä menemästä miehelle vastoin sydämmen +käskyä. Mutta Ainon hento mieli ei kestä tätä vastariitaa, vaan hän +murtuu, ennenkuin päätös on tehty, ja löytää rauhan "alta aaltojen +syvien". Tässä on täysivoimaista traagillisuutta ilman toimintaa ja +syyllisyyttä. + +Täydellisin muoto on _aatteiden vastariidan traagillisuus_. Se on +yhtäpitävä sen kanssa, mitä ylempänä esitettiin traagillisuuden +varsinaiseksi ytimeksi. Kaksi aatetta joutuu vastakkain; taistelu on +välttämätön, traagillisen henkilön täytyy rikkoa toista tai toista +aatetta vastaan. Jos hän loukkaa enemmän oikeutettua aatetta, niin hän +syyllisenä sortuu; mutta myös epäoikeutettu ylivoima saattaa hänet +toisinaan musertaa, kun hän vääryyttä vastustaen panee henkensä +alttiiksi. + +Tällaisia vastariitoja on ihmis-elämä täynnä. Selvimmin ne havaitaan +historian näyttämöllä, aatteiden suurella taistelutanterella, vaikka ne +eivät suinkaan siihen rajoitu. Vanha aate -- ajatelkaamme esim. +keskiaikaista katolisuutta -- on aikanansa ollut oikeutettu; mutta +uudelle, vapaammalle hengen suunnalle se on haitaksi. Sen on siis pakko +väistyä; mutta siinä on kuitenkin vielä siksi elinvoimaa, ett'ei se +raukea ilman kovaa vastarintaa. Näin syntyy taistelu. Uusi, voittoisa +aate ei ole aina itsestään jalompi, aatteellisesti korkeampi; mutta +historian kehitys sitä tarvitsee, ainakin väliaikaisesti. Niin esim. +uuden ajan alkupuolella enimmissä Euroopan maissa rajaton yksinvalta +hävitti keskiajan suhteellisesti vapaammat valtiolliset ja +yhteiskunnalliset laitokset (vertaa Goethen Götz von Berlichingen); +mutta tämä oli vaan väliaste, josta yleinen kansanvapaus sittemmin +voisi versoa sekä läänityslaitoksen että itsevallan raunioilla. Kun +järjellisemmät olosuhteet näin saavat väistyä vähemmän aatteenmukaisten +tieltä, voipi niiden puolustaja kuitenkin luottamuksella turvautua -- +vaikkapa kaukaiseenkin -- tulevaisuuteen, joka lopullisesti on +tasoittava entis-aikojen epäkohdat ja vääryydet. Näin katsottuna +ihmiskunnan historia muodostaa suuren taisteluin jakson, joka +kokonaisuudessaan tuo ilmi humaanisuuden ja siveellisten voimien +voiton, vaikka sen pyörteisiin hukkuu paljon hyvää ja kaunista. Suuret +ja mahtavat, sekä yksilöt että kansat, syöksyvät suunnattoman +vallanhimonsa takia perikatoon ja vähäväkiset usein kaatuvat heidän +intohimonsa uhreiksi; mutta ihmiskuntaan juurtunut täydellisyyden +kaipuu saattaa sitä pyrkimään yhä uusia ihanteita kohden. + +Tosi-elämässä aatteen voitto niinmuodoin osoitaikse historian koko +menossa, ja missä se ei selvästi tule näkyviin, siellä aavistava +henkemme olettaa meiltä kätketyn tarkoituksen. Mutta runoudessa +näytetään, miten aatteiden vastakohdat yksityistapauksissa selviävät +tavalla semmoisella, joka meille ilmaisee maailmaa hallitsevan +järjellisyyden voiman. Turha olisi kuitenkin koettaa kaavoihin +kahlehtia sitä elämän moninaisuutta, joka silmäämme kohtaa, kun +tarkastamme siveellisen vastariidan traagillisuutta. Toisinaan koko +taistelu tapahtuu henkilön omassa povessa; niin Oresteen sydämmen +anastaa temmellyspaikakseen kaksi velvollisuutta: kosto isän puolesta +ja luontainen rakkaus äitiin, ja samaten Leonteen rinnassa riehuu +taistelu pojan-rakkauden ja oikeudentunnon välillä.[48] -- Toisinaan +taas noiden vastakkaisten suuntien edustajina on kaksi henkilöä tai +puoluetta, joten eri aatteiden merkitys ja keskinäinen suhde tulee +selvemmästi ja monipuolisemmasti esitetyksi. Niin Daniel Hjortin +täysivertaisina vastustajina ovat Stålarm ja muut Sigismundin +puoluelaiset; niinkuin Daniel Hjort kannattaa yhteisen kansan asiaa, +niin hänen vastustajansa, uskollisina lailliselle hallitsijalleen, +puolustavat Sigismundia, vaikka samassa myös ylimysvaltaa. +Sigismundilaisillakin siis on oikeutettu asia kannatettavana; mutta +heidän täytyy sortua, sillä kansanvapaus on korkeampi aate kuin +lojaliteetti. Shakespearen Julius Caesarissa ovat yksinvaltaisuuden +kannattajina Julius Caesar, Antonius, Octavius, ja tasavallan +puolustajina Brutus ja hänen liittolaisensa. + +Katsokaamme vielä hetkinen viimeksimainittuja esimerkkejä. Me näemme, +kuinka noista yhteentörmänneistä aatteista toinen voittaa, toinen +alistuu. Mutta Daniel Hjortissa voittoisan aatteen kannattaja sortuu, +koska hän taistelussa on käyttänyt väärää keinoa, petosta; samalla +hänen äitinsäkin syyllisenä murtuu rajattoman kostonhimonsa tähden. +Toiselta puolen vastustajatkin kaatuvat jalosti taisteltuaan ja +jouduttuansa ankaran voittajan käsiin, ylevinä vielä sortuessansakin. +-- Kuinka Brutus kukistuu yhdessä sen asian kanssa, jonka puolesta hän +taistelee, on jo ennen mainittu. Mitä vastustajiin tulee, niin Caesar, +valtaan pyrkiessään, saa surmansa, sillä sen verran tasavallassa vielä +on eloisuutta, että se hänet tuhoaa. Muut yksinvallan puolustajat, +vaikka vähemmän jalo-intoiset kuin Brutus ja hänen ystävänsä, jäävät +voitollisina eloon, mutta kunnioittaen tunnustavat vihollisensa +ansiot.[49] + +Näistä esimerkeistä jo näkyy, miten vastariita voi päättyä monella eri +tavalla. Vastakkaisten pyrintöjen kannattajat joutuvat hyvinkin usein +molemmat traagillisen kohtalon alaisiksi; mutta tämä kohtalo voi olla +eri laatua. Uuden aatteen uskalias sankari, joka nousee olevaisia oloja +vastaan, tahtoen maailmaa oman mielensä mukaan muodostaa, saa +tavallisesti kuolemalla sovittaa rohkeutensa; säännöllisten olojen +puolustaja, joka kylmällä älyllä vastustaa uudistajain hehkuvaa intoa, +usein jääpi eloon, sisällisesti masennettuna tai menetettyänsä sen, +mikä antoi arvon hänen elämällensä. Verrattakoon esim. Antigone ja +Kreon, Wallenstein ja Octavio Piccolomini, Maria Stuart ja Elisabet. -- +Ei murhenäytelmän pääsankarinkaan välttämättömästi tarvitse kuolla, +mutta myöntää täytyy, että traagillinen kohtalo sen kautta muodostuu +täydellisemmäksi, -- ei siitä syystä, että kuolema olisi ainoa taikka +edes tehokkain hairauksen sovittaja, vaan sentähden, että tiedämme +tapausten jakson silloin täydellisesti päättyneen. Harvoin mikään muu +päätös voi olla niin vakinaisesti muuttumaton, ett'ei se sisältäisi +jotain määrää hapuilevaa epätietoisuutta. Ja toiseksi se häiritsemätön +rauha, joka tulee sortuneen osaksi, tuntuu valuvan meidänkin mieleemme, +tuoden myrskyn jälkeen suloisen tyvennön. -- Mutta olipa traagillisesti +syyllisen loppu mimmoinen tahansa, aina on muistettava, mitä jo +mainittiin, että täydellisin sovinto syntyy silloin, kun hän ennen +loppuansa, sisällisesti sortuneena, oivaltaa hairahduksensa ja +tunnustaa siveellisen maailmanjärjestyksen tuomion oikeutetuksi. + +Ylempänä jo viitattiin siihen omituiseen tunteeseen, joka yhtyy +kaikkeen traagilliseen. Traagillisuus tuottaa ensiksi mielipahan +tunteen, kun näemme senkin, mikä ihanuutensa, suuruutensa, jaloutensa +tähden näyttää ansaitsevan ikuista pysyttämistä, sortuvan +katoavaisuuden lain alle; mutta toiselta puolen huomaamme sen +kukistajaksi tuon korkeimman voiman, joka maailmaa kannattaa, ja +havaitsemme siinä iankaikkisen maailmanjärjestyksen, ja tästä +sydämeemme vuotaa siveellisen mielihyvän ja turvallisuuden tunne. Näin +vastariitojen jälkeen syntyy ihana sovinto. Mielemme ylentyy +korkeampaan aatteelliseen maailmaan; äärevän olevaisuuden vaillinaiset +muodot voivat hävitä, mutta aatteen, järjellisyyden, voitto on taattu; +selvästi tajuamme, ett'ei maallinen perikato semmoisenaan ole pahin +onnettomuus, kunhan vaan maailman siveellinen keskusta pysyy, eli, +niinkuin Schiller sanoo: + + Das Leben ist der Guter höchstes nicht, + Der Übel grösstes aber ist die Schuld. + + (Ei parhain tavaroista elämä, + Mut pahin pahoista on syyllisyys.) + +Näin traagillisuuden runollinen kuvailu meidät vapauttaa äärevyyden ja +aineellisuuden siteistä, ja tässäkin mielessä sopii Aristoteleen kanssa +sanoa, että traagillisuus "pelon ja säälin avulla puhdistaa näiden +kaltaisia mielialoja", vaikka hänen sanojensa oikea tarkoitus ei niin +laajalle ulottune. + + + + +NELJÄS LUKU. + +Koomillisuus. + + +Kauneuden kolmas päälaji, koomillisuus, saapi sekin alkunsa siitä, että +äärevät ilmiöt ovat monenlaisten rajoitusten alaisia eivätkä voi +täydellisesti kuvastaa niissä toteutuvaa aatetta. Että koomilliset +esineet juuri puutteellisuudellaan herättävät mielihyvää, saattaa ensi +silmäykseltä vähän oudoksuttaa; mutta selitys on jo edellisessä +annettu. Koomillista kauneutta määriteltäessä mainittiin sen +pääpiirteet: ylevän tai ylevältä näyttävän sisällyksen ja sen tuiki +mitättömän muodon välillä ilmestyy äkkiä vastariita, joka naurulla +tunnustetaan vähäpätöiseksi aatteen ikuisen vallan rinnalla, ja siitä +syntyvä turvallisuuden tunne tuottaa mielihyvää. Koomillisuudessa on +siis kaksi puolta: toteutumaan pyrkivä ylevyys ja sitä vastustava +todellisuus, joka saattaa sen tyhjiin raukeamaan. Näiden puolten +tulee lujasti liittyä yhteen saman aistin-tajuttavan ilmiön +kautta, ja vastakohdan pitää yht'äkkiä joutua meidän havaittavaksemme, +niin että se leimauksen tavalla iskee sieluumme. Vastakohtain +yhteensattuessa syttyy koomillisuuden sähkökipinä. Meitä naurattaa +juttu laivasta, joka vei lähetyssaarnaajia Indiaan, mutta samalla myös +epäjumalankuvia, koska lähetyssaarnaajien juuri oli määrä vastustaa +epäjumalain-palvelusta. Kun nauramme jonkun henkilön itserakkautta, +niin naurumme on sitä virkeämpi, mitä vähemmän syytä huomaamme hänellä +olevan liialliseen itsetuntoon. -- Kuinka tärkeätä on, että ristiriita +äkkiä meitä yllättää, nähdään seuraavista esimerkeistä. Joku hilpeästi +lausuttu sukkeluus meitä suuresti huvittaa ja herättää makean naurun; +mutta jos joka päivä kuulemme samaa sukkeluutta mainittavan, niin se +menettää viehätyksensä, jopa viimein käy ikäväksi. Taittuneen oksan +äkkinäinen alas romahtaminen keskelle hellää lemmenkohtausta voi tehdä +koomillisen vaikutuksen; mutta vaikutus katoaa, jos tarkastelemme sitä +edeltäpäin ja näemme sen heiluvan, katkeavan ja vähitellen liukuvan +alas. Toisinaan äkkinäisyyden puute vaan on näennäinen: joku henkilö +esim. on tottunut puheessaan alinomaa käyttämään jotain sanaa ja me +odotamme sitä joka hetki; kun se tulee, niin se meitä naurattaa. +Luulisi odotuksen tässä tapauksessa edistäneen koomillisuutta; mutta +asia ei ole niin. Sana itsestään ei olisi naurettava, ellei sitä +alituisesti käytettäisi, sekä sopivissa että sopimattomissa tiloissa. +Me kyllä odotamme sitä joka hetki; mutta emme koskaan tiedä, milloin se +tulee. Kun se sitten välttyy puhujan huulilta, on se aina jotain +arvaamatonta, ja että lausuttava ajatus saapi ilmaistakseen juuri tämän +sanan, joka jo on saanut erityisen leiman, tuntuu meistä lystilliseltä. +-- Muutoin on huomattava, että tuo äkkinäisyyden vaatimus ei koske itse +asiaa, vaan mielenvaikutusta; hitaasti tapahtuva seikka tai vakinainen +ilmiö voi sekin olla koomillinen, jos se yht'äkkiä meidät valtaa. + +Koomillisuuden toinen puoli sanottiin olevan ylevä tai kumminkin +ylevältä näyttävä sisällys; mutta se on tietysti vaan suhteellisesti +ylevä, vastapuoleen verrattuna. Jos harleikki hyppäyksillänsä naurattaa +yleisöä, niin katselijat tietämättänsä mielessään vertailevat hänen +hullunkurisia temppujaan ihmisten tavalliseen käytökseen, joka silloin +tuntuu ylevältä, vaikka se toisissa tapauksissa, korkeampain ilmiöin +rinnalla, saattaa olla hyvinkin jokapäiväistä. Mutta ylevimpiäkin voi +koomillisuus hyväksensä käyttää. Onhan Goethe Faustissaan leikillisesti +esittänyt Herran ja paholaisen väliä, antaessaan Mefistofeleen, +keskusteltuaan Jumalan kanssa, itsekseen miettiä: "onpa varsin +kaunista, kun korkea herra näin ihmisen tavalla juttelee itse +paholaisen kanssa." Tämä ei ole pilkkaa, vaan vilpitöntä huumoria; +mutta huumorin tekee mahdolliseksi se seikka, että runoilijan oma +käsitys jumaluudesta on paljoa ylevämpi kuin tavallinen +antropomorfistinen katsantotapa. + +Kaikesta huomataan, että koomillisuus on ylevyyden täysi vastakohta. +Se on nurin kääntynyt ylevyys. Tässähän muoto, huomiota herättävä +ilmiö, vaikka kyllä itsestään arvokas ja mahtava, ei riitä +sisällyksensä koko suuruutta ilmaisemaan; koomillisuudessa päinvastoin +muoto, sisällystä kannattava ilmiö, vaikka se ei mitenkään vastaa +tämän sisällyksen todellista tai luuloteltua arvoa, kaikessa +halpuudessaan ja jokapäiväisyydessään saa loistavan voiton tuosta +pöyhkeilevästä sisällyksestä, osoittaen, että jalo aatekin, kun sen on +määrä esiintyä tässä matoisessa maailmassa, usein saa alentua +ylhäiseltä valtaistuimeltaan ja silloin takertuu tavallisten olojen +vähäpätöisyyteen. Sillä aate ylevyydessään kohoaa korkealle aineellisen +maailman rajoittavien pikkuolojen yli, vaikka sen toteutuessaan täytyy +käyttää niiden alhaista muotoa; mutta halpa olevaisuus tahtoo kostoa +jokapäiväisten ilmiöin halveksimisesta ja väijyy korskeata +hallitsijaansa, tehden monenlaisia kepposia ja paljastaen kaikki +herransa heikkoudet. + +Mutta koomillisuutta sopii ajatella, ei ainoastaan ylevyyden, vaan +erityisesti traagillisuudenkin vastakohdaksi. Traagillisuus, niinkuin +on nähty, perustuu maailmanjärjestyksessä ilmaantuviin vastariitoihin +eli siihen, että siveellistä maailmanjärjestystä loukataan ja syyllisen +henkilön sentähden täytyy sortua. Koomillisuuskin syntyy tällaisesta +ristiriidasta; mutta vastariita on lievempää laatua; se on vaan joku +puute tai yksipuolisuus, joka paljastetaan kaikessa tyhjyydessään ja +huomataan tuiki mitättömäksi. Sentähden se ei vaadi koomillisen +henkilön kukistumista; vaan tämä saatetaan ainoastaan naurun alaiseksi, +ja nauru on tapahtuneen loukkauksen sovitus. Niin esim. Eskon +yksinkertaisuus semmoisenaan on epäkohta ja niinmuodoin, kuten jokainen +epäkohta, loukkaus maailmanjärjestystä vastaan. Vielä paremmin tämä +arvostelu sopii Nummisuutarin perheen ahneuteen. Mutta ei kumpikaan ole +sellainen siveellinen rikos, joka uhkaa ihmisen oikeuden perusteita. +Molemmat ovat helposti sovitettavissa; ne saavat tuomionsa, kun Eskon +onnistumaton naimaretki antaa meille aihetta sydämmelliseen nauruun. -- +Kuinka likeisesti koomillisuus on traagillisuuden sukua, todistaa +muutoin se tosiasia, että ne välisti voivat tulla hyvinkin lähelle +toisiaan; niin esim. Molièren Saiturissa tuo melkein kauhistava +kohtaus, kun Harpagon, lippaansa kadotettuaan, joutuu mielipuolisuuden +rajoille, suuresti vivahtaa traagillisuuteen, ja saman runoilijan +Ihmisvihaajassa ("Le Misanthrope") päähenkilön luonne ja kohtalo ovat +ainakin yhtä paljon traagillista kuin koomillista laatua. + +Yllämainitussa jo huomataan, että koomillisuus on varsin läheisessä +yhteydessä maailman siveellisen järjestyksen kanssa. Ei se kuitenkaan +kohdistu sen tahalliseen rikkomiseen eli siveellisiin hairahduksiin, +vaan pikemmin niihin tapauksiin, joissa näkyy hengen kykenemättömyys +hallita aineellisia välikappaleitansa. Mutta tämäkin tietysti häiritsee +maailmanjärjestyksen eheyttä. Sentähden koomillisuuden tajuaminen +edellyttääkin selvempää tai himmeämpää maailmanjärjestyksen älyämistä, +sanalla sanoen, jonkunlaista täysitajuisuutta. Ei siis kumma, että +koomillisuuden tunne ja siitä johtuva nauru -- samoin kuin ylevyydenkin +tunne -- tavataan ainoastaan ihmisessä. Eläin kyllä tuntee surua ja +iloa, ja kuolevan hirvenkin sanotaan kyyneltynein silmin katsovan +tappajaansa; mutta itsetajuiselle ihmiselle yksin on naurun lahja +suotu. Hän yksin saattaa keventää mieltänsä naurulla tai varsinaisella +itkulla. Tosin eri henkilöitä naurattavat hyvinkin erilaiset asiat. +Luonnon-ihmisissä, lapsissa tai aivan sivistymättömissä henkilöissä, +kaikki, mikä on outoa, herättää naurua; se on heissä pikemmin +kummastuksen kuin koomillisuuden-tunteen ilmaus. Mitä alhaisemmalla +kehitys-asteella joku on, sitä väkevämpiä, käsintuntuvampia +nauratuskeinoja tarvitaan; mitä enemmin ihminen on henkisesti +varttunut, sitä paremmin hän kykenee korkeampaa koomillisuutta +havaitsemaan. Mutta tämä kaikki juuri osoittaa, että koomillisuuden +tajuaminen etupäässä riippuu olevaisuuden itsetajuisesta +käsittämisestä. Älköön minua väärin ymmärrettäkö! En tarkoita, että +koomillisten seikkojen älyäminen olisi pelkkä ymmärryksen asia, +ajatustoimen välittämä. Päinvastoin: se on välitön, havaintoon +perustuva ja kuvausvoiman kannattama sieluntoiminta; virkeä +mielikuvitus yhdistää hilpeästi nuo molemmat kuvat, joiden +yhteentörmäys tuottaa naurettavaisuuden tunteen. Sen näkee siitäkin, +että on paljon ihmisiä, etevälahjaisiakin ja ymmärrykseltään +kehittyneitä, joiden yksitotiseen mieleen ei pysty koomillisuus; heidän +fantasialtaan arvattavasti puuttuu kyky sovittaa yhteen vastakkaisia +mielikuvia siihen tapaan, kuin koomillisuus sitä vaatii, taikka heidän +yksivakainen katsantotapansa on totuttanut heitä panemaan liian suurta +arvoa pienimpiinkin maailmanjärjestyksen loukkauksiin, jotta heidän on +mahdoton naurulla niistä vapautua. + +Yleensä itsetajuisuudella on tärkeä osa koomillisuudessa. Huomatessamme +jotakin koomillista, ajattelemme ihan ehdottomasti kysymyksessä olevaa +henkilöä tai esinettä täysin itsetajuiseksi; muutoin vastariita olisi +mitätön eikä meitä naurattaisi. Katsojassahan, meissä itsessämme, aina +tapahtuu ristiriitaisuuden tajuaminen, noiden molempain puolten +yhteensovittaminen; mutta meidän täytyy samalla mielessämme kuvailla +koomillisen esineen itse kykenevän sitä käsittämään, vaikka se olisikin +eläin tai hengetön kapine. Helpoimmin se tietysti luonnistuu, kun tämä +olento on ihminen; sentähden koomillisuuden varsinainen ja tärkein ala +on ihmisluonteet ja ihmis-elämän toimet. Valaiskoot sitä muutamat +esimerkit. Kun Sven Dufva, pakoon komennettaessa, ryntää sillalle +vihollista vastaan, niin nauramme tätä taitamatonta temppua, joka +kuitenkin kaikessa epätajuisuudessaan on paljoa asianmukaisempi, kuin +mitä hän itse aavistaa; mutta hymyillessämme meistä tuntuu, kuin tuon +uljaan pojan kyllä pitäisi tietää, mitä sillä hetkellä tarkoitetaan. +Jos eläimet esiintyvät naurettavina, niin lainaamme heille omaa +itsetajuntaamme, olettaen niiden toimivan johdonmukaisesti ihmisen +tavalla. Eräs pieni koira oli oppinut istumaan takajaloillaan +saadaksensa jonkun herkkupalan; mutta näin se myös istui suljetun oven +takana pyytämässä, että joku sen toiselta puolelta avaisi. Kun nauramme +tätä koiran naiivisuutta, niin otaksumme tietysti sen täysin käsittävän +menetystapansa hullunkurisuuden; koiran mielikuvituksessa sitä vastoin +halu saada ihmiseltä apua ja tuo rukoilevan asento välittömästi +liittyivät yhteen, josta seuraus oli pystyssä-olo. -- Kun kielivirhe +käy naurettavaksi, ajatellaan niin-ikään puhujan mahdollisesti itse +tarkoittaneen sitä, mikä lauseessa tulee esiin. Jossakin sanomalehdessä +kerrottiin miehen laivasta pudonneen veteen. Sitten jatkettiin: +"_häntä_ saatiin sieltä ylös, mutta oli jo kuollut, ennenkuin +lääkärin-apua saatiin". Oletamme kirjoittajan todellakin tarkoittaneen +hännällistä ihmistä, joka putosi veteen, ja sitten saamme silmiemme +eteen huvittavan kuvan tuosta eläimenruumiin koristuksesta, joka itse +on muuttunut eläväksi olennoksi ja kuolee. Näin mielikuvituksemme asiaa +muodostelee; mutta todellisuudessa tiedämme virheen vahingossa tulleen. +-- Elottomat kappaleet voivat niin-ikään tuntua koomillisilta, kun +niitä verrataan elollisiin, täysitajuisiin: vanha hökkeli uhkaa joka +hetki kaatua, mutta lykkää päätöksensä päivästä päivään j.n.e. -- +Kaikissa näissä tapauksissa ilmiöissä piilevä epätajuisuus ikäänkuin +pitää leikkiä itsetajunnan kanssa, joka tahtoo sitä hallita, ja +viekoittelee sitä kaikenlaisiin hullutuksiin, joiden syy työnnetään +tuon viisaan valtiaan niskoille. + +Kauneuden ilmauksissa satunnaisuus sävyisästi mukaantuu +aatteen vaatimuksiin; ylevyydessä, etenkin traagillisuudessa, +maailmanjärjestyksen ankara välttämättömyys sitä lannistaa. Mutta +koomillisuudessa se sitä vastoin anastaa itselleen vapaan +tepastelukentän; sillä onhan koko koomillisuus, niin sanoakseni, +satunnaisten ilmiöin voitollinen kapina maailman säännöllisyyttä +vastaan. Kuinka sattumus tällä alalla ylinnä komeilee, näkyy jokaisesta +koomillisuuden esimerkistä eikä siis tässä kaivanne tarkempaa +valaistusta. + +Edellisestä nähdään myöskin, että koomillisuuden pohjana on epäkohta, +selvästi havaittava poikkeus maailman järjellisyydestä. Sellainen +epäkohta on tietysti itsestään ruma, silloinkin kun se ilmaantuu +muutoin kauniissa esineessä. Rumuudella onkin koomillisuudessa laaja +oikeus ja merkitys, paljoa laajempi kuin ylevyyden piirissä. Ruma voi +esiintyä ylevänä, niinkuin ennen on sanottu, jos se on peloittava. +Muissa tapauksissa se voi tulla naurun-alaiseksi ja sen johdosta +koomilliseksi, paitsi jos se on inhottava; sillä inhottava, niinkuin jo +on osoitettu, ei voi tehdä mitään esteetistä vaikutusta. Peloittavan +todellista tai ajateltua vahingollisuutta ei voi naurulla poistaa eikä +sitä siis voi tajuta koomilliseksi; samoin on pahankin laita, kun +pidetään silmällä sen tuottamaa tuhoa. Mutta korkeammalta näkökannalta +katsoen sen turmiollisuus haihtuu tyhjiin, kun tiedetään pahan +kukistuvan ikuisen järjen vallan alle; sentähden Goethe on voinut +humoristisesti kuvata Mefistofelesta, ja keskiajan mysterioissa pahat +henget saivat osakseen naurettavien ilvehtijäin tehtävän. Toisin on, +missä ilman tätä yleistä näköalaa pahan yksityisvaikutukset tulevat +kysymykseen, se on: missä paha samalla on peloittava tai vahingollinen. +Joku pahe, esim. juopumus, joka saattaa hävittää perheellisen onnen, ei +näin kokonaisuudessaan katsottuna ja yhteydessä turmiollisten +seuraustensa kanssa anna aihetta koomillisiin tunteisiin; vielä +vähemmin varkautta voi pitää naurettavana. Sitä vastoin juomarin +horjuvat liikkeet ja kompastukset näyttävät naurettavilta, kun ei +ajatella asian siveellistä puolta, ja joku sukkelasti toimitettu +varkaus voi sekin herättää naurua, jos mielestä poistetaan rikoksen +moraalinen inhottavaisuus. Yleensä koomillisuuden tunto hyvin suuressa +määrässä riippuu katsantokannasta: moni asia tuntuu ahtaammassa +piirissä kovinkin vakavalta, mutta huomataan yleisemmältä kannalta +arvosteltuna vähäpätöiseksi ja naurettavaksi; toiset asiat taas voivat +yksityisinä ilmauksina olla koomillisia, vaikka ne yleisemmin +käsitettyinä eivät anna leikille sijaa. + +Yksityis-olento, jonka karakteristinen omituisuus liian jyrkästi +poikkeaa koko lajin yleisluonnosta, on tietysti ruma. Tähän perustuu +rumuuden idealiseeraus irvikuvassa. Taiteilija tahtoo syystä tai +toisesta, tavallisesti ivataksensa, naurettavalla tavalla esittää +jonkun henkilön tai muun esineen omituisuutta ja liioittelee sitä. Hän +yrittää esim. kuvata tyhmää tolvanaa, oikein tomppelimaisuuden +esikuvaa, poimii senvuoksi eri ihmisistä sopivia piirteitä ja sulattaa +ne yhteen. Siten syntyy _karrikatyyri eli irvikuva_. Se ei kuulu +yksin-omaan kuvaamataiteeseen, vaan kirjallisuudessakin voi täten +esittää luonteita ja oloja; niin tehdään esim. useissa Sigurdin +satiireissa. + +Vaan palatkaamme tuohon itsetajuisuuteen, jonka arveltiin suuremmassa +tai vähemmässä määrässä sisältyvän kaikkeen, mikä on koomillista, ja +verratkaamme keskenään muutamia naurettavia kohtia, joissa ilmaantuu +eri määrä itsetajuisuutta. "Windsorin iloiset naiset" (Shakespearen +samannimisessä komediassa) sullovat irstailevan Fallstaffin, tehtyänsä +hänestä monenlaista pilaa, vihdoin pesuvaatteiden alle koriin, jossa +lihava, isovatsainen miesparka saa hikoilla lemmenhurmauksensa pois. +Taikka: Esko ei malta olla kostamatta Teemulle häneltä muka kärsittyä +vääryyttä, vaan rientää hänen kotiinsa, jossa Teemu juuri on saanut +selkäsaunan isältään; mutta siellä isä, "juureva ukko", ja poika äkkiä +tekevät sovinnon ja peittoovat Eskoa aika tavalla, ja siihenpä raukeaa +Eskon urhea yritys. Näissä tapauksissa on kaikki ulkonaista, +aistillisesti havaittavaa, jotenkin järeätä. Toista laatua ovat +sellaiset kokkapuheet kuin tuo tunnettu: "Pythagoras, kun oli keksinyt +oppilauseensa, uhrasi hekatombin, ja siitä asti jokainen härkä vapisee, +kun uusi totuus tulee ilmi." Ei mikään ulkonainen tapaus tee sitä +naurettavaksi, vaan käsitteiden sukkela yhteensommitteleminen, kun +ensin ajatellaan niitä luonnollisia härkiä, jotka muodostivat +hekatombin, satais-uhrin, ja sitten "härkä" sanan kuvaannollista +merkitystä. Samoin oli asian laita, kun Talleyrand sanoi, että kieli on +keksitty ajatusten peittämiseksi; hauskuutta tuottaa tässä se omituinen +ristiriita, mikä on olemassa kielen oikean tarkoituksen ja sen +väärinkäyttämisen välillä, kun tämä jälkimmäinen ivallisesti pannaan +edellisen sijaan. Viimeksimainituissa esimerkeissä on lystillisyys ihan +ajatuksellista laatua, täysitajuisen älyn synnyttämää. Mutta ei +ensinmainitut eivätkä jälkimmäiset vielä osoita sellaista koomillista +vastariitaa, jonka ohessa selvästi tajuaisimme maailmanjärjestyksen +käyvän ikuista menoansa, epäkohdista huolimatta. Niin tapahtuu esim., +kuten jo ennen on huomautettu, jos tarkastamme Sven Dufvan tai Eskon +luonnetta kokonaisuudessaan. Heitä nauraessamme tunnemme, mikä kunto +heissä piilee, ja nauruumme sekaantuu mieltymys ja myötätuntoisuus. +Samoin, kun joku henkilö tekee pilaa omista heikkouksistaan, hän itse +naurullaan ne sovittaa, tunnustaen järjellisyyden valtaa. Niin esim. +kertoja "Vänrikki Stool" nimisessä runossa leikillisesti puhuu omasta +ajattelemattomuudestaan ja kujeistaan vanhaa soturia kohtaan; mutta +tämä leikinlasku ja hänen muuttunut käytöstapansa runon loppupuolella +sovittaa täydellisesti hänen vallattomuutensa. + +Näissä esimerkeissä meille tarjoutuu kolme koomillisuuden muotoa: +ensimmäinen on _luonnon-omainen koomillisuus eli ilve_ (jolloin +"ilve" sanalla on laajempi merkitys kuin tavallisessa puheessa), toinen +_sukkeluus_ ja kolmas _huumori_. + +Luonnon-omaisen koomillisuuden tunnusmerkki on naurettavan ilmiön +ulkonainen havainnollisuus, ilman selvää tietoa epäkohdan suhteesta +siveelliseen maailmanjärjestykseen. Mutta kun nauramme tällaista +ilmiötä, niin meissä kuitenkin aina on vaistomainen tunne sen +ristiriitaisuudesta maailmanjärjestyksen kanssa, ja tässäkin +tapauksessa pysyy yllämainittu koomillisuuden perussääntö, että +lievänlainen, aatteen epätäydellisestä toteutumisesta syntyvä +epäkohta tunnustetaan vähäpätöiseksi ja sovitetaan naurulla. Tähän +koomillisuuden piiriin kuuluvat kaikki nuo usein hyvinkin karkeat +jokapäiväiset sattumukset, jotka naurattavat äkkinäisyytensä ja +epäsoveliaisuutensa takia: kompastumiset, änkytykset ja aivastamiset +keskellä juhlallista puhetta, omenan putoaminen puusta sen varjossa +lepäävän nenälle j.n.e.; samaten myös eläinten, esim. vohlien tai +apinain hyppäykset, clownien keikaukset ja kömpelöt sukkeluudet, +sanalla sanoen, kaikenlaiset hullunkuriset liikkeet ja temput (kaikki +ilveet sanan varsinaisessa merkityksessä). Tältä alalta on ottanut +aineensa italialaisten "Commedia dell' arte", jossa esiintyy joukko +vakinaisia ilveilijä-henkilöitä, niinkuin Arlecquino (Harlekiini), +Pulcinella, Colombina y.m.; samaten myös vanhat saksalaiset +Hanswurstiaadit j.n.e. Italialaisilla on senkaltaisia ilmiöitä varten +nimitykset "burlesco" ja "buffo"; burleski-sana on meilläkin tunnettu. +-- Että koomillisuus tähän suuntaan rohkenee mennä hyvinkin kauas, +säädyllisyyden käskyistä huolimatta, ei tarvitse kummeksia; sillä se on +koomillisuuden alkuperäisin aste, joka vaistomaisesti pyrkii +osoittamaan, kuinka onteloita paljaat ulkonaiset muodot useinkin ovat +ja kuinka teeskenteleväisyys ei voi peittelemällä syrjäyttää +aistillisuuden luonnollisia vaatimuksia. Tuskin tarvitsee mainita, +ett'ei ulkonainen säädyllisyys ole sama kuin siveellisyys. Muutoin on +muistettava, että mitä enemmän sivistys poikkeaa luonnollisuudesta, +mitä hempeämmäksi se tulee, sitä enemmän se antaa aihetta +säädyllisyyden tunnon loukkaamiseen ja vastavaikutuksen kautta siihen +houkuttelee. Tämä tietysti koskee kaikkia koomillisuuden lajeja. Mutta +luonnon-omaiseen koomillisuuteen ei ole luettava ainoastaan tällaisia +aineellisia, mekaanisia, naurun aiheita, vaan myöskin ajattelemisen ja +mielikuvituksen välittämiä kohtauksia, joiden koomillisuus on aivan +alkuperäistä, naiivia laatua. Niin esim. Esko, kun hänen isänsä +kertoilee Topiaksesta ja tulee maininneeksi suurta kalaa, yht'äkkiä +katkaisee hänen puheensa kysymyksellä: "Panikos mamma silakoita myös +eväspussiini?" -- Muistettakoon niin-ikään tuota hauskaa kohtausta +Seitsemästä veljeksestä, kun veljekset näkevät vanhan Valkonsa yhden +silmän pimeässä kiiltävän ja luulevat hevostansa aaveeksi, jota +koettavat manauksilla karkoittaa. + +Päinvastoin kuin luonnon-omaisessa koomillisuudessa, jossa kaikki on +ulkonaista ilmaumaa, on koomillisuuden toinen muoto, _sukkeluus_, +kauttaaltaan sisällistä laatua. Nuo naurettavan ilmiön molemmat puolet +ovat tässä vaan mielikuvia, fantasian toimella yhdistettäviä +käsitteitä. Välittäjänä on sentähden pääasiallisesti kieli tai joskus +kielen sijassa kuvat ja merkit. Koomillinen vaikutus, vastakohtain +yhteensattuminen, syntyy siitä, että kaukaisia toisilleen ventovieraita +käsitteitä yht'äkkiä saatetaan toistensa yhteyteen ja siten asetetaan +uuteen, odottamattomaan valoon. Niinpä yllämainituissa esimerkeissä nuo +erilaiset härkä-sanan merkitykset ja kieli-käsite ynnä sille ihan +vastakkainen ajatusten peittämisen tarkoitus. Sattuvasti kyllä on +sanottu sukkeluuden olevan valhepapin, joka on valmis vihkimään yhteen +mitkä pariskunnat hyvänsä, mutta ainoastaan sellaisia, joiden yhtymistä +holhojat ja sukulaiset (s.o. asiain todellinen yhteys) eivät suvaitse. +Laajan laaja on se ala, jolta sukkeluus vaanii naurun aiheita; sillä +mihinkä sen naljakas silmä ei voisi tunkeutua? Koetanpa muutamilla +esimerkeillä antaa jonkunlaista käsitystä sen monenlaisista muodoista. + +Kun kieli on sukkeluuden kannattaja, niin ensiksi itse kieli +semmoisenaan voi olla sen esineenä, vieläpä kahdella tavalla, joko +sointunsa tai sanojensa merkityksen puolesta. Edellisessä tapauksessa +syntyy n.s. _sointusukkeluuksia_, jälkimmäisessä varsinainen +_sanaleikki eli sanasutkaus_ (jotka nimitykset laajemmassa +merkityksessä käsittävät sointusukkeluudetkin). -- Sointusukkeluuksia +tavataan runsaasti Shakespearen draamoissa; muistutan vaan Poloniuksen +puhetta Hamletissa: + + Syyn harkitsemme tähän muutokseen, + Tai oikeammin: puutokseen; näät, tuolla + Puutteellisella muutoksell' on syynsä. + +Samanlaisia sanasutkauksia täynnä on Abraham a Santa Claran tapaan +mukaeltu kapusiinilaisen saarna Schillerin Wallensteinissä. Vanhassa +suomalaisessa sanaseppäisyydessä on niinikään paljon tällaisia +sointusukkeluuksia; samaa laatua ovat semmoiset Kalevalan ja +kansankielen käänteet kuin "ihveniä, ahvenia", tai "Inkerelle, +Penkerelle", y.m. -- Varsinainen sanaleikki sitä vastoin perustuu +sanojen erilaiseen käytäntöön, niiden alkuperäiseen ja kuvaannolliseen +merkitykseen. Tällaisiakin sanansolmuja tapaamme kosolta +Shakespearessä, varsinkin hänen komedioissaan; muistettava on, että +kaikenlaisten sanasutkausten käyttäminen oli kuudennellatoista +vuosisadalla sivistyneen seurakielen vaatimuksia. Esimerkkinä +varsinaisesta sanaleikistä olkoon eräs saksalaisen epigrammatikon +Logaun mieteruno, joka suomeksi mukailtuna kuuluisi näin: + + Puustavi se kuolettaa: + Joka kammoo kuolemaa, + Karttakoon sit' ainiaan. + Siksi moni tosiaan + Tarkoin pysyy nykyään + Kirjan-opist' erillään. + +-- Tähän kielelliseen koomillisuuteen kuuluvat myös naurettavat +kielivirheet, joita ennen on huomautettu, ja kaikenlaiset sanojen +vääntämiset taitamattomuudesta taikka leikillisessä tarkoituksessa. +Samaan luokkaan sopii lukea n.s. kansanetymologiat, esim. kun "viemäri" +sanan analogian mukaan vettä tuovaa torvea sanotaan "tuomariksi". + +Mutta niinkuin mielikuvitus näin huviksensa leikkii kielellä, +käsitteiden ilmoituskeinolla, niin se myös saattaa tehdä itse käsitteet +leikkinsä esineeksi, yhdistäen mitä ristiriitaisimpia toisiinsa. +Lisättäköön pari esimerkkiä. Sanotaan jonkun sitovan solmun +nenäliinaansa, että paremmin unohtaisi jotakin. -- Saksalainen +humoristi Lichtenberg on (englannin kielestä mukailemalla) kirjoittanut +erään huutokauppaluettelon, jossa muun muassa mainitaan: terätön veitsi +ilman päätä, hiirenlaukko hiirineen, rillit vanhoja, likinäköisiksi +käyneitä metsäkoiria varten, vaskinen avaimenreikä ynnä muita +yhtä ihmeellisiä kapineita. Sama kirjailija kertoo Gibraltarin +vedenpäällisistä pattereista, että niissä oli joka ampumareiässä toinen +reikä, joka oli melkein suurempi kuin edellinen. Näiden leikkipuheiden +hullunkurisuus tulee erittäinkin siitä, että turhaan koetamme +mielessämme kuvitella tällaisia esineitä. + +Erityisen kokkapuhe-ryhmän muodostaa _kuvaannollinen eli +vertaileva_ sukkeluus. Kahden esineen, vertauksella selitettävän ja +vertauskuvana käytetyn, ilmeinen vastakkaisuus panee nauruhermot +liikkeelle. Kun Karri Nummisuutareissa käskee häävieraita syömään +sanoen: "ravitkaat itsenne, että seisoo vatsanne kuin papin säkki, +viisto ja pullea edessänne", niin siitä syntyvä mielikuva tuntuu +naurettavalta, ajatellessamme tuota elimistön tärkeätä osaa tuiki +mekaaniseksi, pulleaksi esineeksi, joka seisoo ihmisen edessä, +muistuttaen linnun kupua. Enimmiten henkisempi olento näin asetetaan +aineellisen kappaleen verroille, esim. huikentelevaa ihmistä kuvataan +tuuliviiriksi. Toisinaan tapahtuu päinvastoin: aineelliselle esineelle +annetaan henkinen itsenäisyys, esim. kun vierasmies oikeuden edessä +todisti tunteneensa varastetun pyssyn siitä asti, kun se oli pieni +pistooli. Faustissa Brockenin pitkiä kallionkieliä verrataan neniin, +jotka kuorsaavat ja puhaltelevat; silloin tietysti vuorta täytyy +ajatella ihmisen kaltaiseksi. Tässä tapauksessa mielikuvituksemme heti +pyörähdyttää vertauksen perinvastaiseen suuntaan, näyttäen tuon +aineellisen kappaleen henkisen vähäpätöisyyden, joka joutuu +naurettavaksi, kun ristiriita täten vielä selvemmin tuikahtaa esiin. -- +Usein tällainen vertaus laajenee kertoelmaksi, taikka leikinlaskija +antaa useampain kokkapuheiden seurata toisiansa, jotta ne muodostavat +kokonaisen sarjan, koettaen siten valaista esinettä eri taholta ja +korvata vertausten luontaista riittämättömyyttä. Muistettakoon vaan, +kuinka Shakespearen näytelmissä monenkertaisilla kokkapuheilla +pommitetaan Fallstaffin vatsaa ja Bardolfin nenää. + +Vihdoin on vielä mainittava _ironia eli sala-iva_. Se iskee +suoranaisemmin kuin edelliset sukkeluuden lajit naurettavaan +epäkohtaan; sillä se ei hae ristiriidan valaisemiseksi kaukaisia +vertauskohtia, vaan pysyy naurettavassa esineessä. Jotta sen heikot +puolet selvemmin ilmaantuisivat, kiitetään sitä näön vuoksi, mutta +tavalla semmoisella, että kiitos oikeastaan on moitetta. Tämä voi +tapahtua kahdella tavalla: joko ylistetään niitä kohtia, joita +tahdotaan heikkouksina esittää, ja samalla niitä kaunistellaan jos +joillakin perusteilla, taikka omistetaan esineelle sellaisia +olemattomia ominaisuuksia, jotka ovat sen todelliselle olemukselle +vastakkaisia. Edellistä laatua on se ironia, joka piilee Runebergin +Kuninkaassa; juhlallisesti, ikäänkuin hyväksymällä, esitetään Kustaa IV +Aadolfin lapsellista ja mieletöntä korskeutta, kun hän pukeutuu Kaarle +XII:n sota-asuun ja sillä luulee pelastavansa valtakuntansa. +Jälkimmäistä laatua on sala-iva, jos esim. tyhmää ihmistä ylistetään +Sokrateeksi, tieteen valoksi j.n.e. Tällainen iva on katkeraa ja voi +yltyä vallan säälimättömäksi, musertavaksi, jolloin sitä sanotaan +_sarkasmiksi_. Edellisessä tapauksessa ironia on lievempää, +ainakin muodoltansa, vaikka se tosin itse asiassa on pisteliäämpi, +koska se tunkeutuu syvemmälle. Yleensä ironia voi olla hienompaa ja +kömpelömpää laatua. Se on hienompaa, jos ei leikinlaskija alusta alkain +päästä ylistyspuhettaan liian vapaasti virtaamaan, vaan pidättää ja +rajoittaa sitä, pysyen näennäisesti vakaana ja yksitotisena, kunnes iva +on noussut korkeimmilleen ja tulvaa reunojen yli. Kuulija ei saa heti +huomata puheen tarkoitusta; sitä suurempi sitten on hauskuus. Tärkeä on +totisuuden varjo: niin esim. Ariosto näennäisesti täydellä innolla ja +luottamuksella kertoilee sankariensa mahdottomista urostöistä, tehden +pilkkaa keskiajan ritarijutuista. + +Niinkuin monestakin esimerkistä havaitaan, sukkeluus sangen usein +ulottuu puhtaan koomillisuuden rajojen yli satiirin piiriin. -- +Sukkeluus on älyn leikki, joka kaukaisimmatkin yhdistää ja siten +näyttää, miten kaikki kuitenkin on yhtä; sillä liittäähän maailman +kokonaisuus erinkaltaisimmatkin toisiinsa. Näin sekin puolestaan on +hengen vapauden todiste, osoittaen ihmishengen valtaa olioita mielin +määrin yhteensovittaa. Tämä voi tietysti tapahtua ainoastaan +sisällisesti mielikuvituksessa; sentähden sukkeluus pysyy esineiden +varsinaiselle olemukselle vieraana eikä kajoo niiden sisimpään +luontoon. Maailmanjärjestys semmoisenaan jää siltä syrjälle; se +ryntäilee vaan yksityiskohtia vastaan. Jean Paul lausuukin siitä: +"Sukkeluus, luonnon anagrammi, on luonnoltaan henkien ja jumalien +kieltäjä; _se ei ota osaa mihinkään olentoon, vaan ainoastaan sen +suhteisiin_; se ei kunnioita eikä halveksi mitään; kaikki asiat +ovat sille yhdentekeviä, jos ne vaan tulevat yhtäläisiksi ja +yhdennäköisiksi; se ei tahdo muuta kuin itseänsä ja leikkii leikin +tähden; se on atomistinen ilman todellista yhteyttä; jään tavalla se +satunnaisesti lämmittää, jos sen nostaa polttolasin viereen, ja antaa +satunnaisesti valoa tai jäänkiiltoa, jos sen tasaiseksi litistää, mutta +yhtä usein se asettuu valon ja lämpimän eteen, eikä kuitenkaan +kimaltele vähemmin." + +Mikä sukkeluudelta jää tekemättä, tulee huumorin täytettäväksi. Huumori +on koomillisuuden korkein laji. Sentähden se useasti käyttääkin +välikappaleina sen alhaisempia lajeja, ilvettä ja sukkeluutta. Mitä +koomillisuudesta yleensä on sanottu, -- että se tuo näkyviin, miten +maailmanjärjestys voitollisena kestää kaikki turhanpäiväiset, +naurettavat epäkohdat, -- se koskee erittäin huumoria; sillä siinähän +koomillisuuden luonne täydellisesti ilmenee. Huumori syntyy, kun +ylevyyden ja vähäpätöisyyden vastakohta selvästi älytään samassa +henkilössä ja tajunnassa sovitetaan yhteen. Niin näemme Runebergin +Kuormarengissä laiskuuden ja välinpitämättömyyden muuttuvan +reippaudeksi ja innoksi, kun pakoretki päättyy, ja silloin huomaamme +isänmaallisen tunteen piilleen tuon näennäisen huolimattomuuden alla. +Samaten Sven Dufvan urhoollisuus esiintyy suurimman yksinkertaisuuden +verhoamana ja molemmat kiertäytyvät erottamattomasti yhteen. Kun +Hoppulainen Minna Canthin Murtovarkaudessa lystillisellä tavallaan, +puolittain leikillä, puolittain todella, Helenalle kertoo, kuinka +Tampereen kirkon kellot sanovat: "kuka köyhän nai?" ja Kyrön kellot +siihen vastaavat: "toinen köyhä toisen köyhän", niin tämä on +leikillinen viittaus heidän varattomuuteensa, mutta samassa +lämpöisempien tunteiden ilmaus. Kaikissa näissä tapauksissa nuo +ulkonaiset, naurettavina esiintyvät seikat ovat yhteydessä korkeamman, +aatteellisen sisällyksen kanssa ja ikäänkuin sen kannattajina. +Huomataan, että nuo maailman mitättömät pikkuseikat, semmoisetkin, +jotka tuntuvat kovin joutavilta ja naurettavilta, ovat välttämättömiä +keinoja ylevimpäin ilmaantumiselle. Tämä tunto laajenee vihdoin kaiken +maailmassa tavattavan vastakohtaisuuden tajuamiseksi, ja siten selviää, +niinkuin sattuvasti on sanottu, että, "jos suurimmassa on pienin, niin +pienimmässäkin on suurin".[50] Sillä toiselta puolen nuo vähäpätöiset +ilmiöt eivät ole mitään ilman niiden takaa pilkoittelevaa ylevää +sisällystä, ja niin aatteen valta ja suuruus taas on päässyt voitolle. + +Kun huumorin syvin pohja on maailman vastakohtaisuuden tunne, niin +humoristi omassa itsessään saineesti tuntee ristiriidan tuskallisuutta, +vaikka hän sen voittaa hengenvapauden voimalla. Siitä syystä moni etevä +humoristi kallistuu melankooliseen katsantotapaan. Mutta samalla +huumori lempeästi, -- sopisi sanoa: hellällä rakkaudella, -- kohtelee +elämän heikkoja puolia; sillä niillekin on myönnetty sija maailman +kokonaisuudessa, ja kun on oivallettu, miten suurikin sisällys saapi +vähäpätöisen ja naurettavan ulkomuodon, niin nauraja itsekin nöyrästi +antautuu naurun alaiseksi ja vapautuu siten heikkoudestansa. Niin +nähdään, kuinka kaikkialla maailmassa on puutteellisuutta; mutta +hyvänsävyisessä naurussa on samalla sen sovitus. Näin ihmishenki +lopullisesti, täydellisesti tuntien vapautensa, voitollisesti ylentyy +maailman kaiken surkeuden, kaikkien vähäpätöisyyksien yli. Huumori +näyttää, kuinka nuo pienet epäkohdat ja hairaukset eivät kuitenkaan voi +rikkoa maailman ikuista järjestystä, joka aina lujana pysyy, ja viittaa +niinmuodoin riemullisena ylimpään johtoon, joka kaikki puutteet +sovittaa, epätasaisuudet tasoittaa. + +Mutta huumorikin voi esiintyä monella eri tavalla, enemmän tai vähemmän +itsetajuisesti. Jos ajattelemme ennen mainitsemiani esimerkkejä, Sven +Dufvaa, Eskoa ja Hoppulaista, niin ensinmainitulla ei ole juuri mitään +tietoisuutta omasta naurettavaisuudestaan: + + Mut vakaana hän astui vaan ja tyytyi kaikkihin. + +Ei Eskollakaan ole paljon tietoa koomillisuudestaan; mutta väliin +kuitenkin välkähtää esiin tunne maailman vastakohtaisuuksista, kun hän +esim. laskee jonkun kokkapuheen, josta kuulija ei tiedä, onko se tyhmää +vai sukkelaa: "jos ei olis saappaita, niin eipä taitais olla +jalkojakaan", j.n.e. Etupäässä hän kuitenkin pysyy vakaana ja +yksitotisena, ollen vaan katsojalle naurun esineenä. Ihan toisin on +hänen kumppaninsa Mikko Vilkastuksen laita; hän täydellä tajunnalla +laskee kompasanansa. Niin tekee myös kolmas yllämainituista +henkilöistä, Hoppulainen. Maailman ristiriitaisuus on kyllä hänelle +selvinnyt: se on "niin kiperä ja kapera kuin pukin sarvi". + +On siis syytä erottaa ulkokohtaisesti ja sisäkohtaisesti humoristiset +henkilöt toisistaan. Edelliset antavat vaan tarkastajalle (ja jos +runoteoksessa ilmaantuvat: tietysti runoilijallekin) aihetta +humoristiseen käsitykseen, niinkuin Sven Dufva ja pääasiallisesti +Eskokin; jälkimmäiset ovat täysin itsetietoiset huumoristansa, kuten +Hoppulainen ja Mikko Vilkastus. + +Toisella tavalla suurempi tai vähempi selvätajuisuus +ilmaikse seuraavissa esimerkeissä, jotka osoittavat huumorin eri +kehitys-asteita. Ensimmäinen aste on luontainen iloisuus, joka maailman +vastariitoja syvemmältä tuntematta, puhkeaa hilpeihin leikkipuheisiin, +tarttuen tarjona oleviin naurun aineihin. Etenkin nuorissa tavataan +tällaista alkuperäistä kokkapuheisuutta. Toisinaan se ilmaantuu +luonnon-omaisen koomillisuuden ohessa, niinkuin hovinarrien +jutteluissa, jollei näissä piile syvempää maailman kokemusta, niinkuin +narrin puheissa Kuningas Learissa. Tältä kannalta on jo poikettu, kun +syyllisyyden tunne ja tarkempi tutustuminen hyvän ja pahan puun +hedelmiin haikeuttaa viatonta elämän iloa; niin juomari tai muu +hulivili nauraa omaa kevytmielisyyttänsä ja kaunistelee sitä +monenmoisilla sukkeluuksilla. Semmoisia ovat Fallstaff sekä Bellmanin +sankarit. Kokkapuheet todistavat, että leikinlaskijalla on käsitys +asemansa ristiriitaisuudesta ja ett'ei hän siis ole kokonaan hukkunut +hairahdukseensa. Tähän vivahtaa myös Lemminkäisen lystikäs luonto, hän +kun laskee pilaa omasta huikentelevaisuudestaan, esim. kertoessansa +äidilleen: + + "Siitä oli paha elämä, + Siitä outo ollakseni: + Pelkäsivät piikojansa, + Luulivat lutuksiansa + -- -- -- -- -- + Pahasti piteleväni, + -- -- -- -- -- + Minä piilin piikasia, + Varoin vaimon tyttäriä, + Kuin susi sikoja piili, + Havukat kylän kanoja." + +Muistettava on kuitenkin, että kansanlaulussa kaikki tällaiset kohdat +ovat niin ylen naiiveja, ett'ei minkäänlaisista tunnonvaivoista, ei +tiedottomimmistakaan, voi olla puhetta. + +Mutta kokemus on voinut viedä tietoon maailman hairauksista ja +ristiriidoista ilman humoristisen henkilön omaa syyllisyyttä; hänen +jalo persoonallisuutensa pysyy koskemattomana, ja hän poistaa ne +luotaan runsaalla huumorilla ilmaisten vastakohtaisuuden-tunteensa. +Muistettakoon esim. Shakespearen yleviä naisluonteita, Rosalindaa ja +Portiaa. Usein ristiriidat kuitenkin ovat liian ankarat; yksilön on +mahdoton niitä voittaa, hänen jalo-aikeinen luonteensa katkeroittuu ja +murtuu elämän koulussa, ja siitä syntynyttä mielenkarvautta hänen +huumorinsakin kuvastelee. Tällainen "murtunut huumori" asuu Hamletissa, +tehtävänsä vastahakoisuudesta masentuneessa kuninkaanpojassa; sitä +uhkuvat Heinen sulokuvaiset, haikeatunteiset laulelmat. Tähän kuuluu +myös luonnoltaan synkkämielisten -- hypokondristien -- huumori, jolla +pyytävät vapautua apeista mielialoistaan. He ovat ylen arkatuntoisia +luonteita, jotka ilman varsinaista syytä kiusailevat itseänsä; +sellainen on esim. Jacques Shakespearen näytelmässä "Miten mielenne +tekee" ("As you like it"). -- Mutta ristiriita on voitettava, särkynyt +mieli jälleen eheäksi saatettava. Siihen on ensimmäinen askel, +että sureksija itse mieltyy suruunsa ja hekkumoiden antautuu +sumeamielisyyden valtaan. Murheellisuus menettää katkeruutensa ja +tulee viehättäväksi; mielihyvissään huumori sillä leikittelee. Näin +huumoriin yhtyy hentomielisyys; kyynel silmässä runoilija laskee +leikkipuheitansa. Senlaatuinen hnumoristi on Jean Paul; meidän +Kivessäkin tavataan leikillisyyttä yhdessä hempeämielisyyden kanssa. +Niinhän hyväntahtoinen Eenokki Kihlauksessa jyrkeäpiirteisellä +kuvauksellaan taivaan ilosta koettaa lohduttaa kaihoonsa menehtyvää +Aapelia. Muuten Kivi mielellään karkeapiirteisten miesluonteiden +rinnalle asettaa hempeitä, vienonsuruisia naisia, niinkuin Seunalan +Annan Seitsemässä veljeksessä. Tämä hentomielinen huumori luo lempeän +iloisuuden valon jokapäiväisiin oloihin. Mutta sen suora vastakohta on +tuo rohkea huumori, joka pelkäämättä paljastelee yhteis-elämän virheitä +ja vammoja, saattaen ne vallattoman naurun alaisiksi. Niin Aristofanes +uhkealla mielikuvituksen voimalla ankarasti vitsoo aikansa turmelusta +ynnä Athenan valtiollisten ja kirjallisten olojen heikkoja puolia. +Innoissaan hän ei aina huomaakaan uuden suunnan hyviä puolia, esim. kun +hän ampuu pilkkansa nuolet Sokratesta vastaan. Mutta tämänlaatuisen +huumorin puute onkin siinä, ett'ei se aina tee eikä voikaan tehdä +oikeutta tulevaisuuden tuumille, jotka eivät vielä ole saavuttaneet +täysin eheätä muotoa ja sentähden ovat naurulle alttiit. + +Täydellisimmän muodon saa huumori, kun aatteellisesti arvokas sisällys +hullunkurisella ilmestymisellään kehoittaa iloiseen nauruun, mutta +ristiriita kuitenkin lopullisesti voitetaan. Niin jo kansanrunoissa +Väinämöinen, kaiken viisauden esikuva, laulun ja soiton mahtava +ruhtinas, pikku heikkouksiensa tähden usein on naurun esineenä; mutta +voitokkaana hän ylentyy tästä alennuksen tilasta, puhdistuneena ja +vapaana kaikista yksityis-onnen pyrinnöistä. Etenkin Runebergilla on +paljon tämän eheimmän huumorin esikuvia: Sven Dufva, Kuormarenki, +Fieandt, Törne, Munter, Lotta Svärd y.m. -- Erittäin mieluisan +vaikutuksen tekee täysi, eheäluontoinen huumori, kun tosi-koomillisen +esityksen eri piirteet sulavat yhteen kirkkaaksi kokonaiskuvaksi, jossa +niiden syvä, ihanteellinen pohja selvästi tulee näkyviin. Sellainen on +tuo kaunis loppukuvaus Seitsemässä Veljeksessä, hauskan kertomuksen +oivallinen täydennys, jossa kaikki naurettavat ristiriidat ja muut +vastukset viimein ovat vieneet täydelliseen rauhaan ja sovintoon ja +niistä vaan siellä täällä väreilee muutamia vienoja, leikillisiä +jälkimaininkeja. Fritz Reuterin mainiossa kertomuksessa "Ut mine +Stromtid" ("Maamies-ajoiltani"), jossa tosi-koomillisuus ja vakava +elämänkäsitys mitä onnistuneimmalla tavalla liittyvät yhteen, rakentuu +niin-ikään kaikista vastariidoista ja naurettavista pikkuseikoista +kuva, jota keskuksena kannattaa Setä Bräsigin verraton persoona. + +Niinkuin traagillisuuden tuottamassa mielentilassa on kaksi puolta, +mielipaha ja mielihyvä, jotka omituisella tavalla sulavat yhteen, niin +on myös koomillisuuden tunteessa. Meissä syntyy ensin vastenmielinen +tunne, kun ylevänä ilmaantuvassa esineessä on jotakin järjetöntä, +nurinpuolista; mutta se haihtuu samassa tuokiossa ja epäkohdan +mitättömyys huomataan niin selvästi, että miellyttävä turvallisuuden +tunne pääsee valtaan ja puhkeaa kaikki-sovittavaan nauruun. Ilmiön +sisällyksessä oleva ristiriita on paljastunut; jos sen ylevyys vaan on +näennäinen, niin selvenee sen tyhjyys; mutta jos sisällys on arvokas, +saapi se arvonsa takaisin, kun ristiriita naurulla on poistettu. + +Vielä on huomattava, että koomillisuutta ei saa sekoittaa satiiriin eli +pilkkaan. Ylempänä viitattiin siihen, kuinka muutamat koomillisuuden +lajit, esim. sala-iva, tulevat lähelle satiirin alaa. Mutta sen suora +vastakohta on huumori, niinkuin ylläoleva selitys osoittanee. Huumori +-- ja puhdas koomillisuus ylimalkain -- lempeästi kohtelee elämän +heikkoja puolia ja sovittaa epäkohdat hyvänsävyisellä naurulla; siten +se vapauttaa ihmismielen. Pilkan eli ivan tuottama nauru on päinvastoin +katkeraa; se ei vapauta, vaan kietoo ihmistä kaikenlaisten tuskallisten +epäkohtain surkeuteen. Se tahtoo täten näyttää olevaisuuden nurjaa +puolta, jotta ihanteiden vastakohdasta havaitsisimme, miten maailmassa +pitäisi olla, ja kenties ryhtyisimme epäkohtia parantamaan. Sanalla +sanoen: pilkka tuopi sekin esiin elämän naurettavat kohdat, mutta ei +osoita niiden vähäpätöisyyttä maailman järjellisten perusteiden +rinnalla. + + + + +VIIDES LUKU. + +Taidetavat eli styylit. + + +Ihanteet, jotka monipuolisesti kehittyneinä ilmaantuvat ihmiskunnan +elämässä,[51] eivät ainoastaan sisällykseltään ole monta laatua, vaan +toteutuvat muodollisestikin eri lailla, eri taidetapojen eli styylien +kautta. Huomiota ansaitsevia ovat varsinkin nuo mahtavat, ajoittain +palautuvat taidesuunnat, jotka pysyväisinä perimuotoina määräävät +runollista tuotantoa. + +Ihanne, vaikka jo tarkkaan muotoon selvinneenä, on ensin vaan +sisällinen kuva, objektiivista oloa vailla. Tämä sen puuttuvaisuus +pakoittaa taiteilijan tai runoilijan antamaan sille itsenäisyyttä, +ulkonaista todellisuutta. Kuvausvoima pyytää yleensä antaa tuotteilleen +niin itsenäistä eloa, kuin suinkin on mahdollista, lisätäksensä niiden +todenmukaisuutta, ja kun ihanne on saanut määrätyn muodon jonkun +henkilön mielikuvituksessa, syntyy halu saattaa sitä muidenkin +ihailtavaksi. Toiselta puolen kauneuden välttämätön ehto on sen +tajuttavaisuus; sielun syvyydessä piilevänä, sisäkohtaisena kuvana se +ei voi olla aatteen ilmaisijana muille kuin itse runoilijalle; vasta +aistillisesti havaittavana kauneus tosi-kauneutena esiintyy. Vasta +objektiivisen muodon saatuansa, -- taideteoksena, runoelmana, -- ihanne +kaikin puolin voi olla tosi-elämän täydentäjänä, nostaen olevaisuutta +aatteiden piiriin. + +Kun ihannetta siirretään tosioloihin, niin ensimmäinen tehtävä on +aineen valloittaminen; se on, niin sanoakseni, kesytettävä taiteilijan +nöyräksi välikappaleeksi. Tämä on tekniikan asia. Runoudella tosin ei +ole mitään ainetta; mutta henkisen välittäjänsä, kielen, avulla sen +tulee kuulijassa tai lukijassa herättää sellaisia mielikuvia, jotka +vastaavat runoilijan omia mielteitä. Runoilijan oma kuvausvoima taas on +monta eri lajia. Luonnollista on siis, että nämä erilaisuudet +runoteoksessakin tulevat ilmi. Runoilija tietämättänsäkin kuvailee +niitä esineiden puolia, joita hän paraiten tajuaa. Siten kullekin +runoilijalle, niinkuin yleensä jokaiselle taiteilijalle, helposti +muodostuu erityistapa. Tämä ei ole moitittavaa niin kauan kuin se, +perustuen itsenäiseen toimintaan, rajoittuu sille soveliaaseen piiriin. +Mutta jos erityistapa muuttuu mekaaniseksi kaavamaisuudeksi, joka ei +pysy tekijän hallittavana, vaan päinvastoin häntä hallitsee, taikka jos +se ulotetaan aineihin, jotka vaatisivat toisenlaista kuvaustapaa, +silloin se on ristiriidassa sen kanssa, joka taiteelle antaa tarmoa, ja +erityistavasta tulee maneeri. Niin esim. se haaveksiva puhetapa ja +juhlallinen, runokieltä tavoitteleva proosa, jota Kivi mielellään +käyttää vakavanlaatuisissa esityksissään, hyvin soveltuu Lean, tuon +"hehkuvan itämaan idyllin", korkeaan aatteellisuuteen; mutta +Margaretassa, jonka onneton runoilija kirjoitti riutunein hengenvoimin, +se on muuttunut tottumuksen kahleeksi eikä ole yhtäpitävä toiminnan +realistisen pohjan kanssa. Siinä se siis on maneerina; Leassa se on +runoilijan erityistapa sanan paraimmassa merkityksessä. -- Erityistapa +voi myös olla yhteinen useammille taiteilijoille tai kokonaisille +ajanjaksoille. + +Mutta kun taiteilija on kohonnut niin korkealle, että hän +täydellä mestaruudella hallitsee tekniikkaa, s.o. että hän saa +ihanteensa taideteoksessa täydellisesti ilmestymään, silloin syntyy +varsinainen _taidetapa_ (kuvauslaatu) eli _styyli_ (stiili). +Nerokas taiteilija saattaa styylillänsä pitkäksi aikaa muodostaa kansansa +kuvauslaadun. Taidetapa kyllä valuu yksityis-fantasiasta ja on siis +nerokkaan persoonallisuuden luoma; mutta samassa määrässä kuin +taiteilijan on onnistunut löytää aatteelle täysin vastaava muoto, on se +vapautunut satunnaisuudesta ja saanut yleispätevän luonnon. Taiteilija +tai runoilija pyrkii esitettävän aatteen itse ytimeen ja voi siihen +päästä monta tietä, usealta taholta. Nämä eri tiet ovat taidetavat. +Taidetapa eli styyli on siis se määrätty tapa, jolla ihanteen +varsinaista pääkohtaa saatetaan aistin tajuttavaksi. Sentähden styyli +vaatii yhdenmukaisuutta, pyytäen levittää yhtäläistä valoa koko +kuvaukseen, ja samalla hylkää kaikki satunnaiset joutavat lisät, jotka +eivät tee aatetta selvemmäksi, vaan päinvastoin sitä himmentävät. Se +kuvaa siis suurin, voimallisin piirtein aattehikasta sisällystä. +Sentähden sanotaan esim. kuvaamataiteen tai runouden tuotteessa olevan +_styyliä_, jos jalo aatteisuus on päässyt muodostamaan sen +jokaista kohtaa, niinkuin se toiselta puolen on styyliä vailla, jos +halpa, määräluonnetta puuttuva jokapäiväisyys tai koreileva pöyhkeys +siinä rajoittaa aatteen yksin-omaista valtaa.[52] + +Tiettyä on, että nuo suuret kansakuntien ja aikakausien elämää +hallitsevat ihanteet synnyttävät itselleen vastaavat taidetavatkin. Ja +samaten myös kullakin taiteella on oma taidetapansa, ja jokainen +runoudenlajikin kehittää oman styylinsä. Niin kuvausvoiman eri laadutkin +-- suurempi tai vähempi taipumus suoraan kauneuteen, ylevyyteen tai +koomillisuuteen -- saattavat olla eri taidetapojen perustuksena. Mutta +ennen kaikkea otettakoon lukuun muutamia suuria runouden kehitessä +selvästi muodostuvia eriäväisyyksiä. Muualla taiteen alalla, etenkin +kuvaamataiteissa, näkyy kolme edistys-astetta, jotka vähittäin toisiinsa +vaihtuvat. Kun taide on vapautunut niistä kaavoista ja tyypillisistä +muodoista, jotka vanhimpina aikoina sitä kahlehtivat ja sen verran +saanut tekniikan valtaansa, että aine mukaantuu sen tarkoituksiin, +ilmaikse siinä vielä jonkunlainen jäykkyys sekä käsitys- että +suoritustavassa; silloin syntyy n.s. _ankara ja jyrkkä taidetapa_. Mutta +tältä kannalta taide kohoaa toiselle kehitys-asteelle; taiteilija, +aatteen innostamana, luo teokseensa oman lämpimän henkensä, ja aate +pääsee jaloudessaan sitä täydellisesti hallitsemaan. Tämä on _ylevä +taidetapa_. Vaan vähittäin subjektiivinen tunne saapi yhä enemmän +valtaa. Ulkomuotoon tulee enemmän sievyyttä ja suloa, koko esitystapa +muuttuu pehmeämmäksi; taideteokseen pannaan runsaammin sisäistä elämää, +enemmän tunteellisuutta; aiheita otetaan laveammalta alalta; mutta +aatteen ylivalta yhä enemmän syrjäytyy. Askel askelelta taide sitten +etenee tähän suuntaan, se asettaa viehätyksen semmoisenaan +päämääräkseen, tavoittelee mahtivaikutuksia tai mukailee luontoa +epä-ideaalisella tavalla. Styyli on niinmuodoin tällä kolmannella +asteella ensin _viehkeä, hempeä_, sitten _ylen tunteellinen_ tai +_kiihoittava_, kunnes se vähitellen poistuu puhtaan esteetisyyden +piiristä. Näitä eri asteita voipi huomata esim. kreikkalaisen +kuvanveiston tai italialaisen maalaustaiteen historiassa.[53] Ne +johtuvat pääasiallisesti suuremmasta tai vähemmästä subjektiivisuuden +määrästä. Runoudenkin historiassa nähdään tähän vivahtavia vaiheita; +mutta ylimalkain objektiivisuuden ja subjektiivisuuden +vuorovaikutuksesta syntyvä kehitys saapi runouden alalla hiukan +toisenlaisen muodon, josta seuraavassa aion tehdä selkoa. + +Ensiksi pyydän lukijaa tässäkin taas muistamaan tuota ihmiskunnan +elämässä vallitsevaa lakia, että vanhimmilla kehitys-asteilla kaikessa +ilmaantuu ankara objektiivisuus, s.o. yleiskäsitteen, sovinnaisen +tavan, kokonaisuuden ylivalta, mutta että aikojen kuluessa individisyys +anastaa yhä enemmän alaa, työntäen kokonaisuutta syrjään, kunnes +molemmat suunnat ehkä liittyvät yhteen, jolloin yleis-aate eheänä +säilyy, samalla kuin yksityis-aloille tehdään oikeutta. Runoudessa tämä +katsantotavan vaihtelu osoitaikse kolmella tavalla: _runoilijan +suhteessa esitettävään aineeseen, aineen laadussa sekä aatteen ja +ulkomuodon keskinäisessä välissä_. Tarkastakaamme kutakin kohtaa +erikseen. + +Mitä ensimmäiseen kohtaan tulee, tahdon puheen aluksi mainita pari +esimerkkiä. Eepokselle omituisella objektiivisuudella kertoilee +Kalevala kovaosaisen Kullervon kuolemasta. Lämmintä tunnetta siinä +ilmenee, havainnollisiksi kuviksi kirkastuneena. Kuulemme nuoren nurmen +itkevän, kanervan tuhotyötä kuikuttavan; näemme ruohottomana paikan, +kussa Kullervon teko on tapahtunut; kolkosti miekka julistaa syövänsä +syyllistä lihaa, juovansa viallista verta, kun on syytöntäkin lihaa +syönyt, viatonta verta juonut; mutta laulaja ei siihen omasta +puolestaan lisää muuta kuin: + + Se oli surma nuoren miehen, + Kuolo Kullervo-urohon, + Loppu ainakin urosta, + Kuolema kova-osaista. + +Väinämöisen loppu-arvelu tietysti ei kuulu kuvaukseen ja on sekin +objektiivinen kuva. Samanlaatuisia esimerkkejä voisi saada Homeron +runoelmista. -- Verratkaamme tähän sitä kohtaa Tasson Vapautetussa +Jerusalemissa, jossa Tancred, vihollistansa tuntematta, tuimasti +taistelee sydämmensä lemmittyä, Clorindaa, vastaan ja vihdoin hänet +surmaa. Jo ennen taistelun päättymistä, kun Tancred voiton toivosta +riemuitsee, puhkeavat runoilijan sydämmestä sanat:[54] + + Iloitset, hullu! Kohtahan tää veri + On voitonriemus murheeks muuttava! + Sen joka pisarasta kyynelmeri + Sun silmääs tulvaa, tuima, katkera! + +Ja kun hän sitten on vastustajansa maahan lyönyt ja kauhea totuus +hänelle selviää, silloin runoilija ei ainoastaan Tancredin sanoilla ja +käytöksellä kuvaile onnettoman sankarin tuskaa, vaan sen lisäksi +suorastaan, tahi tahallaan, esittelee hänen mielentilaansa. -- Näistä +esimerkeistä näemme selvästi, miten naiivinen kansanrunous +puolueettoman katselijan tavalla silmäilee henkilöitä ja tapauksia, kun +sitä vastoin uudennus-ajan tutkisteleva kirjailija ei voi olla +arvosteluansa julki lausumatta. Siinäpä runolliselle esitystavalle +kaksi ihan erilaista uraa urkenevi: toinen ankarasti objektiivinen, +ainoastaan kuvattavia oloja silmällä pitävä, toinen subjektiivinen, +runoilijan omille tunteille vapaan puhevallan suova. Että moni +sivupolku näitä molempia yhdistää, on itsestään arvattavaa. + +Runoilijan syrjäytyminen asioita kertoillessa tahi vilkkaampi +persoonallinen osan-otto esitettävään sisällykseen antaa aihetta +eepillisen ja lyyrillisen runouden tärkeään erotukseen. Edellisen +periluonne on objektiivinen, jälkimmäisen subjektiivinen. Vanhoissa +kansan-eepoksissa kerrotaan kansan yhteisiä tarinoita semmoisina, kuin +niitä ajatellaan muinais-aikoina tapahtuneiksi, ja laulajan oma +persoonallisuus jääpi siihen määrään merkitystä vaille, että runoelma +kokonaisuudessaan on yhteistyötä. Siihen soveltuvat kansanlaulun sanat: + + En tieä tekijätäni, + Enkä tunne tuojoani, + Liekö telkkä tielle tehnyt, + Sorsa suolle suorittanut, + Tavi rannalle takonut, + Koskelo kiven kolohon. + +Sentähden kertoilijan omia mietteitä ei siihen sekoiteta; korkeintaan +tuodaan esiin sellaisia epämääräisiä arveluita kuin Homeron huokaus, +ett'ei hän ilman Runottarien apua voi luetella kreikkalaisten +päälliköitä (Il. II, 484-493): + + "Vaikkapa kymmenen mull' ois kieltä ja kymmenen suuta, + Ääni ois murtumatoin, sydän vaskinen rinnassa sykkis", + +taikka semmoisia yleisluontoisia lausuntoja kuin laulajan alkusanat +Kalevalassa. Mutta sittenkin huomaa, tarkemmin katsoessa, erilaisuutta +eeposten välillä. Kalevala on tässä, niinkuin monessa muussakin +suhteessa itsekohtaisempi, lyyrillisempi kuin helleenien epopea. +Muistakaamme vaan sitä hienoa sala-ivaa, jolla sen sankareita +kohdellaan ja joka, vaikk'ei Homerollekaan ihan tuntematonta, kuitenkin +paljoa suuremmassa määrässä on suomalaisen kertomarunon omituisuuksia. + +Kreikassa näemme sitten eepillisen runouden jälkeen lyriikan versovan, +joka tietysti luonteensa mukaan vaatii runoilijaa omia tunteitansa +laulamaan. Draama ulkonaisen rakennuksensa kautta ei salli tekijän +esiintyä samalla tavoin, kuin eepillisessä ja lyyrillisessä runoudessa; +mutta kuitenkin Euripides, toisin kuin edeltäjänsä Aiskhylos ja +Sofokles, tavan takaa sekä köörilauluissa että myös esiintyvien +henkilöin suusta julistaa omia aprikoimisiaan ja elämänhavaintojansa. +Kääntyessämme myöhempiin aikoihin näemme samanlaisia ilmiöitä. +Keskiaika, ollen yht'aikaa naiivinen ja erikoistunteiden vallassa, +tarjoo monta esimerkkiä, miten runoilija, hilpeän mielenliikutuksen +viehättämänä, kesken kertomustansa päästää tunteitansa vapaasti +esillevirtaamaan. Tassoa jo mainittiin. Mutta samanlaisia, kertomuksen +juoksua katkaisevia mietelmiä kuin hänellä tavataan muillakin +kuudennentoista vuosisadan eepikoilla, esim. Ariostolla ja Camõesilla. + +Shakespearessä sitä vastoin näemme valtavan, tosi-draamallisen +objektiivisuuden; perin asiallisesti hänen henkilönsä haastelevat ja +toimiskelevat, kukin tilansa ja luonteensa mukaan. Näin puheena oleva +erilaisuus jatkuu läpi runouden historian. Saksan kirjallisuudessa +tästä lähteestä pääasiallisesti valuu runoilija-ystävysten Goethen ja +Schillerin vastakkaisuus. Goethe on koko käsitystavaltaan ja tosiolojen +varmassa tajuamisessa täysin objektiivinen, vaikka hän henkilöissään +kuvailee omaa sielun-elämäänsä, sovittaen tunteitaan ja kokemuksiaan +heidän erityistiloihinsa. Schiller päinvastoin mielellään tekee +draamojensa henkilöt oman persoonallisen ajatustapansa kannattajiksi. +Yleensä tällainen kirjoittajan näkyvissä-olo nykyisempinä aikoina on +paljoa tavallisempi kuin ennen muinoin. Varsinkin romantisuuden +esteetinen katsantotapa oli sille suosiollinen, jopa periaatteellisesti +sitä vaatikin. Tunnettua on, mihin liiallisuuksiin lopullisesti +jouduttiin. Useinpa humoristinen esitystapa on syynä runoilijan +persoonalliseen esiintymiseen; se huomataan esim. Jean Paulista, joka +liiaksikin höystelee kertoelmiaan kaikenlaisilla järin itsekohtaisilla +mutkilla ja keikahduksilla. Päinvastainen esimerkki uusimmalta ajalta +on meidän Runeberg, jonka sekä vakavissa että leikillisissä runoissa +sädehtii kirkas objektiivisuus. + +Runoilijan sekaantuminen ei ole aina niin silmäänpistävä kuin esim. +Jean Paulissa; monesti se verhoutuu runoelman henkilöin lausumiin +ajatuksiin taikka leimahtelee esiin siinä valossa, jota tekijä +levittelee kuvattuihin esineihin. Mainitsin äsken Schilleriä. Hänen +näytelmiensä sointuvissa säkeissä viehättävät meitä usein paljoa +enemmän runoilija-filosofin omat jalot aatokset kuin puhujain mietelmät +semmoisinaan. Dickens taas, joka suurimmalla luonnonmukaisuudella +esittelee henkilöitänsä, ilmaisee oman katsantokantansa noilla +leikillisillä vertauksilla, joilla hän eteemme maalailee sekä ihmisiä +että hengettömiä esineitä, antaen koko kuvaelmalle erikoisluonteensa +värityksen. + +Olemme nähneet, että vaikka uudempi aika osoittaa jonkunlaista +taipumusta itsekohtaisuuteen, ei päinvastaiseltakaan suunnalta puutu +edustajia. Erittäin on mainittava, että meidänaikainen realismi tässä +suhteessa näytti pyrkivän takaisin mitä ankarimpaan objektiivisuuteen; +sen suunnan draama- ja romaaninkirjoittajat koettavat ainakin +muodollisesti, mitä ulkonaisiin oloihin ja kuvattavain ihmisten +katsantotapaan tulee, noudattaa puhtaasti asiallista esitystapaa, +vaikka sen ohessa kyllä saattaa tapahtua, että pohjana oleva +ajatussuunta on järin subjektiivinen. + +Nouseepa kysymys: onko puheena-oleva itsekohtaisuus kirjallisuudelle +hyödyksi vai haitaksi ja mihin määrään se on oikeutettu? Vastaus on, +että se riippuu runouden laadusta, jopa osittain runoilijan omasta +luonteestakin. Niissä runouden lajeissa, jotka, niinkuin puhdas +kertomaruno, pyytävät kuvata ulkonaista olevaisuutta, taikka, niinkuin +draama, selvittävät ihmishengen ja ulkomaailman vuorovaikutusta, +semmoisena kuin se on, todella ei ole suotavaa, että runoilijan +yksilöisyys aivan paljon tunkeuu näkyviin; mutta sitä myöten kuin koko +runoilutapa on lyyrillisempi, enemmän runoilijan tunteista lähtenyttä, +se sallii tekijän yksityisluonteen viljemmältä purkautua hänen +teokseensa. Sitä laatua on tietysti ennen kaikkea lyyrillinen runous, +mutta sen ohessa myös ne kertomarunouden lajit, joissa maailmaa yleensä +katsotaan yksityis-ihmisen kannalta: lyriikkaan vivahtava eepos, +romaani y.m. Mitä viimeksimainittuun tulee, sopisi kenties kysyä, +minkätähden erotus on tehtävä draaman ja romaanin välillä, kun molemmat +kuitenkin käsittelevät yksityis-ihmisen suhdetta oleviin oloihin; vaan +draama on jo ulkonaiselta rakennukseltaan objektiivisempi kuin romaani; +nuo runoilijan yksityisinä mietteinä ilmaantuvat älyn tai sukkeluuden +leimahdukset, jotka kertoilijalle ovat mahdolliset, jopa toisinaan +luonnollisetkin, eivät draamassa voi tulla kysymykseen. Mutta onpa +niillä romaanissakin rajansa. Hylkäämistä ansaitsee ainakin se tapa, +jota joskus tavataan vanhoissa romaaneissa, että kirjoittaja tekee +selkoa kirjansa aiheista ja suunnittelusta tai puolustelee +kertomuksensa uskottavaisuutta, sanalla sanoen rupeaa oman teoksensa +tarkastajaksi; sellainen menetystapa tietysti kokonaan hävittää sen +mielikuvituksen hohteen, joka asettaa taideteoksen ulkopuolelle +jokapäiväisten ilmiöin piiriä. + +Sanottiin asian osittain riippuvan runoilijan omasta luonteestakin. +Muutamien taiteellinen omituisuus vie objektiivisempaan esitystapaan, +toisten itsekohtaisempaan, ja parastansa luo jokainen, kun seuraa oman +luontonsa viittausta, karttaen suuntansa liiallisuuksia. Tiettyä on +myös, että mahtava runoilijanero voi itselleen muodostaa erityiset +esityskeinot, jotka rikastuttavat runouden aartehistoa, vaikka ne +poikkeaisivatkin tavan-omaisista eivätkä taipuisi muiden käytettäviksi. +Kun sellaisella nerolla on suuri, tosi-runollinen maailmankatsomus, +joka voimakkaasti puhkeaa esiin hänen henkensä tuotteissa, antaumme +mieluisesti sen lumouksen valtaan silloinkin, kun puhdas objektiivisuus +saa väistyä sen tieltä varsinaisen eepoksen tai draaman alalla. Mutta +päinvastoin on asian laita, jos kirjailijan mietteet enemmän +keinotekoisesti kuin luonnollisesti tunkeutuvat näkyviin, etenkin jos +huomaamme jotain tendensimäistä pyrintöä levittää erityistä +katsantotapaa. -- Luonnollista on niin-ikään, että huumori erittäin +kosolta tuopi näkyviin kirjailijan yksityisiä mietelmiä ja tunteita. + +Muutoin objektiivisempi esityslaatu tavallisesti viepi suurempaan +kuvailevistavan selvyyteen ja kirkkauteen, jommoista havaitaan esim. +muinaiskreikkalaisessa kirjallisuudessa, Homerossa, Sofokleessa y.m. +Kaikki esiintyy tarkoin piirtein, ikäänkuin marmorista veistettynä. +Toiselta puolen subjektiivinen kuvaustapa helposti saattaa utuisen +hämäriksi haihduttaa olioin piirteet; mutta, oikein sovitettuna, se +vuodattaa teokseen yksityishengen lämpöisyyttä. + +Toiseksi sanottiin itsekohtaisen suunnan ilmestyvän _aineen +laadussa_, s.o. siinä, että runous aikojen kuluessa yhä enemmän +ottaa kuvataksensa sielun-elämää ja tavallista todellisuutta. Runouden +piiri, näet, laajenee kahdella tavalla; samalla kuin runotar enenevällä +mieltymyksellä kiintyy sisäisen elämän ilmauksiin ja yhä hartaammin +yrittelee ihmissielun aarnihaudasta nostaa puhdasta kultaa, samalla hän +hellyydellä luo silmänsä koko ympäristöönsä, väljentää näköpiiriänsä ja +havaitsee yhä useampia aineita kuvausta ansaitseviksi. Nämä molemmat +puolet kuuluvat yhteen, sillä kumpaisenkin juuri on yksityishenkilön ja +hänen olojensa tarkastaminen. Tällaisen kehityksen näemme jo +kreikkalaisessa maailmassa. Odysseiassa päähenkilön heltiämätön +pyrkiminen kotia kohti ja Penelopeian uskollisuus koskevat sisäistä +elämää enemmän kuin Iliaan veriset taistelut; sen ohessa kertomus usein +lavenee tavallisten olojen kuvaelmaksi. Jo Hesiodos ottaa puhuaksensa +maanviljelijän jokapäiväisistä toimista, ja Euripides, kreikkalaisen +näytelmäkirjallisuuden realisti, vaikka pysyykin vanhoissa, +tarun-omaisissa aineissa, tuopi näyttämölle tavallisia ihmisiä, joiden +luonteet eivät ole taiteen jalostamia eivätkä vastaa heidän juhlallisia +sankarinimiään. Samaa yht'aikaa sisäkohtaista ja realistista suuntaa +edustavat Sikelian idyllirunoilijat, uudempi Attikan komedia ja +myöhemmin syntynyt romaani. Ei tarvinne muistuttaa, että kreikkalaisten +runous kuitenkin, uudemman ajan tuotteihin verrattuna, on ulkokohtaista +laatua ja enimmiten esittelee yleisiä, aatteen-omaisia aineita. +Muinaistaruston ideaalinen kaunomaailma pysyi aina heidän runoutensa +alustana, ja individisen sielun-elämän salaisimmat pohjukat +paljastuivat vasta uudempina aikoina. Mutta käänne tapahtui, kun +henkisen elämän keskus kristin-uskon kautta siirtyi ihmisen sydämmeen; +tärkeimmäksi yleni silloin sielunelämän kuvaus. Jo niiden kansojen +muinaisrunoudessa, jotka uudella ajalla astuvat maailman +toimintatanterelle, tavataan siihen viittaavia enteitä, esim. +Nibelungenliedissä ja Kalevalassa. Suomalainen kansallis-epopea ei +ainoastaan myönnä lyyrilliselle puolelle, tunteille ja mietteille, +avaraa ilmestysalaa, vaan koko sen värityskin on realistisempi kuin +Homeron runojen. Kertomus liikkuu paljoa enemmän koti-oloissa, +rauhallisen elämän piirissä kuin urosten tappotanterilla, ja sankarien +pienet puutteet ja heikkoudet joutuvat nekin runottaren huulille. Ja +kuinka yksityishenkilön mielenvaiheet sitten yhä enemmän ovat tulleet +runouden esineeksi ja sen rajojen sisälle on vedetty yhä laajempia +aloja, sen huomaa helposti eri aikakausien ihanteita tarkastettaessa. +Syvää psykologista kuvailua sisältävät esim. Shakespearen, Cervantesin +ja Goethen teokset, muita mainitsematta. Mutta samalla kuin runous näin +pyrkii syvyyteen päin, mieltyy se sellaisiinkin aineisiin, joita ennen +ei katsottu täysiarvoisiksi, ruhtinaitten saleista ja sankarien +miekanmittelöistä se meitä vähittäin viepi loitommaksi, mataliin +majoihin ja vaatimattomien ihmisten työvainioille. + +Vaikka sielun-elämän tarkastelu ja suurempi realismi aineitten +valitsemisessa ovat saman kehityssuunnan tuottamia, niin ne eivät +kuitenkaan aina ole samoissa teoksissa tavattavina. Voihan aivan +ulkokohtaisilla yleispiirteillä kuvata jokapäiväistä oloa ja +päinvastoin ihmiskunnan tärkeimpien kysymysten yhteydessä käsitellä +yksityis-ihmisen sielun-elämää. Mutta niiden yhtä-aikaista +ilmaantumista ei ole vaikea selittää; siihen jo ylempänä viitattiin. +Alkuperäisesti tahdotaan runoudessa asettaa näkyviin yleisiä, +aatteenmukaisia oloja, elämän varsinaisia perimuotoja. Jumalais-olennot +edustavat siveellisiä voimia; sankarit ja muut inhimilliset henkilöt +ovat tyypillisiä kuvia ihmisten tai kansakuntien luonteesta; +kertoelmatkin ovat tyypillisiä: suuriin, koko kansalle tähdellisiin +tapauksiin sulkeutuu pitkät historialliset kehitysjaksot, taikka ne +osoittavat ihmiselämän yleistä, säännöllistä menoa. Mutta kun +sielun-elämän vaihtelevat tilat alkavat herättää huomiota, niin +yksityishenkilö semmoisenaan saa suuremman merkityksen, ja silloin on +yhdentekevää, mikä ulkonainen asema sillä on, jonka tunteita ja +ajatuksia runoilija meille esittelee; ovathan sisälliset asiat nyt +tulleet ulkonaisia monta vertaa arvollisemmiksi. Ihmisyyden +yksin-omaisina edustajina eivät nyt enää ole maan mainiot sankarit ja +heidän vertaisensa, vaan jokainen ihmis-olento kantaa sielussaan +sukukuntamme yhteisen luonnon kuvaa. Ja avarammaksi aukenee runouden +temppeli heitä kaikkia vastaanottamaan. + +Mutta joudummepa kolmanteen kohtaan, -- styyliin katsoen tärkeimpään, -- +_aatteen ja ulkomuodon keskinäiseen suhteeseen_. Tällä perustuksella +muodostuu varsinkin kaksi taidetapaa, _ihanteellinen eli idealistinen_ +ja _luonteinen eli karakteristinen_ (n.s. _välitön ja välillinen +idealismi_). Tällä runous-opin kohdalla monet eri nimet ja käsitykset +törmäävät yhteen, osittain liittyen toisiinsa, osittain ristiriitaisina +ponnistellen toisiansa vastaan. Näiden eri suuntien selvitys vaatii +erityistä lukua. + + + + +KUUDES LUKU. + +Idealistinen ja karakteristinen taidetapa. + + +Ajatelkaamme, että kaksi runoilijaa ottaa esittääksensä samaa +historiallista henkilöä. Silloin ehkä toinen suurin, yleisin piirtein +kuvailee niitä tekoja ja ominaisuuksia, jotka perustavat hänen +varsinaisen merkityksensä, liittäen siihen semmoisia erityiskohtia, +jotka valaisevat tätä hänen luonteensa, niin sanoakseni, ideaalista +puolta; toinen kenties kiinnittää vähemmän huomiota henkilön +ideaaliseen luonteeseen ja koettaa pikemmin antaa kokonaiskuvan hänen +olennostaan semmoisena, kuin se todellisuudessa oli, kaikkine +pikkupiirteineen, vaikkapa ne olisivatkin yhdentekeviä hänen +historialliseen tehtäväänsä katsoen. Edellinen saattaa antaa selvemmän +yleiskuvan, joka viehättää kirkkaalla ihanuudellaan ja jossa +esitettävän henkilön aatteellinen merkitys himmentymättömänä tulee +näkyviin; jälkimmäinen ehkä vetää puoleensa yksityisseikkojen +tuoreella elävyydellä ja voipi paremmin selvittää, missä yhteydessä +jokapäiväiset, vähäpätöisiltä tai epäkauniilta tuntuvat satunnaisuudet +ovat henkilön pääluonteen ja toiminnan kanssa. + +Tämä esimerkki sisältää noiden molempain viimeksimainittujen +taidetapojen, _idealistisen ja karakteristisen_, varsinaisen +ytimen. Ihanteiden historiassa kohtaamme niitä monesti; mutta +erittäin tyypillisiä tässä suhteessa ovat kreikkalaisten ja +Shakespearen kuvauslaatu, joista edellinen edustaa ihanteellista, +jälkimmäinen luonteista styyliä. Kreikan taidetapaa on nimitetty +_klassilliseksi_ ja on sanottu sen pääasiallisesti vaativan, "että +jokainen erityiskuvaama on kaunis", s.o. ett'ei ainoastaan taideteos +kokonaisuudessaan ole kaunis, vaan myös joka erityinen kohta. Tämän +kauneuden sanotaan olevan siinä, että sisällys ja ulkomuoto mitä +täydellisimmin vastaavat toisiansa, siis etupäässä suoraa kauneutta, +jossa aatteen ja muodon sopusointu pysyy häiritsemättömänä. +Se on niinmuodoin lähinnä kauneuden alkukäsitettä ja muodostuu +mallikelpoiseksi; siitäpä koko taidesuunnan nimi: "klassillinen".[55] +-- Kaikki nämä kreikkalaisen kuvauslaadun tunnusmerkit sopivat +ihanteelliseen styyliin ylimalkain; mutta muinais-ajan helleeniläisellä +taiteella on tietysti silläkin erityisluonteensa, jonka tähden +klassillisuuden käsite ei kaikin puolin yhdy idealistisen taidetavan +käsitteeseen. Kreikkalaisen runouden puhtaasti objektiivinen ja +plastillinen luonne ei ole välttämättömässä yhteydessä idealistisen +esitystavan kanssa; onhan sellainenkin idealistinen suunta, jossa +ihanteellisen taidetavan pääominaisuuksiin liittyy syvä sielun-elämän +kuvaileminen ja sisäkohtaiset seikat ovat asettuneet runoilun +keskustaksi, tai jolle runoilijan oma persoonallisuus antaa +subjektiivisen värityksen. Klassillinen taidemuoto on siis +ihanteellisen taidetavan, välittömän idealismin, tyypillisin +edustaja, mutta ei ole kuitenkaan sama. Tätä nimitystä on sitten +laajemmassa merkityksessä sovitettu semmoiseen uudempina aikoina +ilmestyvään suuntaan, joka mukailee antiikista runoutta tai suosii +muinaiskreikkalaisia ihanteita; niin puhutaan Ranskan, Ludvig XVI:nen +aikuisesta klassillisesta (= tekoklassillisesta) kirjallisuudesta, +Goethen ja Schillerin runoutta sanotaan klassilliseksi j.n.e.[56] + +Idealistisen styylin vastakohta on se, jota nimitetään +karakteristiseksi eli luonteiseksi.[57] Pyytäisin saada johdattaa +lukijan mieleen, mitä siitä sanottiin. Luonteet kuvataan täydellisesti, +kaikkine omituisuuksineen, niin että ne puolet, jotka erottavat +yksityishenkilön kaikista muista, etupäässä astuvat huomioon. Henkilöt +eivät siis edusta ihmisluonteen yleisiä päämuotoja eli tyyppejä, vaan +niillä on kullakin ihan omavarainen, erityisellä tavalla kehittynyt +sielun-elämä. -- "Luonteisen taidetavan piirissä ei kauneus ole +yksityiskuvaelmissa, vaan niiden muodostamassa suuressa yhteiskuvassa; +yksityisihmisten tai erinäisten kohtien ei tarvitse vastata +ihanteellisuuden vaatimuksia; välisti ne saattavat olla rumiakin; mutta +kaikkien sopusoinnusta syntyy ideaali." + +Ennen aikoina asetettiin klassillisen styylin vastakohdaksi +_romantinen_ taidemuoto, jolla tarkoitettiin uudempina aikoina +syntynyttä, tunne-elämään perustuvaa ja sielun-elämän syvyyksiin +tunkeuvaa suuntaa. Sen ohessa puhuttiin itämaan kansojen +_symbolisesta_ taidetavasta.[58] Tällä symbolisella esitystavalla +ei ole kuitenkaan runoudessa erityisenä taidemuotona mitään merkitystä. +Sana "romantinen" taas voi antaa aihetta väärinkäsitykseen, koska se +oikeastaan tarkoittaa keskiajan taideaistia ja sitä suuntaa, joka +uudempina aikoina tavoittelee keskiajan ihanteita. Tähän sen käytäntö +nykyaikana rajoittuukin. + +Karakteristista taidetapaa nimitetään myös _realistiseksi_, koska +sen pääohjeena on reaalisuuden eli tosiolojen kuvaileminen. Mutta +sanoja "realistinen" ja "realismi" on viime aikoina usein, vaikka +väärin, käytetty naturalismista eli semmoisesta taidesuunnasta, joka ei +huoli ilmiöin aatteellisesta puolesta, vaan ainoastaan kuvailee +olevaisuutta sellaisena, kuin se on. Väärinymmärtämisen välttämiseksi +on parasta sanoa oikeaa realismia (välillistä idealismia) +_karakteristiseksi_ taidetavaksi. + +Niinmuodoin saadaan nuo ylempänä mainitut kaksi päästyyliä: +_idealistinen eli ihanteinen_ ja _karakteristinen eli luonteinen_. + +Edellinen lähtee aatteesta, ihanteesta; se tahkoo kuvattavistansa +kaikki jyrkät kulmat ja epätasaiset mukurat, jotta ihanne +kuvastuisi niiden sileään pintaan; se täydentää niiden puutteita ja +aatteenmukaiset ominaisuudet se vielä jalommiksi jalostaa. Mikä on vaan +erityisluontoon kuuluvaa, jätetään pois tai sysätään syrjälle. Jos +luonteita kuvattaessa täytyy kajota oudonpuolisiin erikoispiirteihin, +niin näitä lievennetään mahdollisuuden mukaan ja ainoastaan hieno +viittaus huomauttaa niitä älykkäälle tarkastelijalle. Tämä ei +kuitenkaan estä runoilijaa voimallisesti esittelemästä niitä +ominaisuuksia, jotka jollakin tavoin ovat tyypillisiä: tyrannin korskea +ja väkivaltainen mieli ilmenee selvästi Kreonissa (Sofokleen +Antigonessa); Mortimer (Schillerin Maria Stuartissa) edustaa +oivallisesti intohimoista, tekojensa seurauksia ajattelematonta +nuorukaista. Mieluimmin tuodaan kuitenkin esiin ylevän ihanteellisia +henkilöitä: sankareita ja puolijumalia, niinkuin Prometheus, Agamemnon, +Aias, tai jaloja ihmisyyden esikuvia, niinkuin Antigone, Goethen +Iphigenie y.m. Aina perikuvissa pysyen tämä taidetapa asettaa näkyviin +säännöllisiä, yleis-inhimillisiä oloja, -- eheän, kirkkaan +maailmankuvan, -- ja suosii suuria, itsestään arvokkaita aineita. +Elämän varjopuolistakin se valitsee etupäässä sellaisia, jotka johtuvat +ihmisluonnon pysyväisistä epäsuunnista tai joilla on suuruuden leima, +niinkuin kiihkeät intohimot, ylimielisyys j.n.e.; mutta huolellisesti +se poistaa kaikki, mikä on halpaa, hurjaa, liiallista tai rumaa. Sekä +runoelman kokoonpanossa että kielipuvussa se harrastaa kauneutta, +säännöllisyyttä ja sopusointua. Siten se meitä kohottaa korkeampaan +maailmaan, puhtaan kauneuden ikuiseen valtakuntaan. + +Samoin kuin äsken kuvattu suunta panee enimmän arvoa aatteen yhteyteen, +niin toinen eli karakteristinen etupäässä suosii sitä moninaisuutta, +johon aatteen yhteys tosimaailmassa hajoaa. Se tahtoo tuoda julki +ilmiöin kirjavan runsauden ja siten luoda mahdollisuuden mukaan elävän +tosimaailman kuvan. Mikä selvästi ja pontevasti ilmaisee tämän +omituisuuden, on karakteristista eli luonteista. Samanniminen taidetapa +esittelee maailman ilmiöitä etenkin niiden luonteisten ominaisuuksien +puolesta. Ei sekään siis valikoimatta tuo näkyviin mitä piirteitä +hyvänsä, vaan ainoastaan sellaisia, jotka ovat karakteristisia. -- +Koska se vaan välillisesti tavoittelee ihannetta ja asettaa sen +ikäänkuin eri kuvaustensa lopputuotteeksi, ei sen tarvitse vaatia +erityiskuvaelmain kauneutta; sen sijaan se harrastaa niiden +luonnonmukaisuutta ja omituisuutta. Siten se voi syvemmältä ja +runsaammasti kuin ihanteellinen taidetapa ammentaa aineita +elämän virrasta, monta vertaa rohkeammin tarttua kaikenlaisiin +poikkeaviin olosuhteisiin, sekä traagillisiin että koomillisiin. +Väririkkaudellaan ja enimmiten subjektiivisella luonteellaan se +muistuttaa maalaustaidetta, jonka tuotteet ovat katsottavat määrätyltä +paikalta määrätyssä valossa. Mutta jos karakteristinen taide täten +avaakin laajat näköalat mitä erilaisimpiin elämän piireihin, ei +yksityis-ilmiöin yhteys pääaatteiden kanssa kuitenkaan katkea. Se +päinvastoin sopusoinnuksi yhdistää nuo säännöttömät, jopa usein +eriskummaisetkin ilmaukset ja näyttää, miten aatteen voima maailman +ristiriidoissakin pysyy kumoamattomana, kaikkea elähyttävänä. +Mutta tämä ei estä sitä käsittelemästä semmoistakin, mikä on pahaa +tai rumaa; päinvastoin juuri ideaalinen kanta tekee sen sille +mahdolliseksi. Richard III:n tai Jagon kaltaiset henkilöt voivat +ainoastaan Shakespearen aatteellisen katsantokannan turvissa vaatia +kansalais-oikeutta runouden valtakunnassa. -- Ihannetta siis +karakteristinenkin taidetapa kuvailee, kohottaen mieltä sopusointuun, +joka yhdistää maailman ristiriitaiset ilmiöt. + +Styylien erilaisuus ilmaantuu selvästi teosten ulkonaisessa +muodossakin. Idealistinen kuvauslaatu suosii ylimalkain runomittaista, +karakteristinen suorasanaista esitystapaa. Kuitenkin on siitä hyvinkin +paljon poikkeuksia, eikä runomittaisuus tai proosa yksinään kelpaa +styylien tunnusmerkiksi. Mutta muutoinkin tämä erilaisuus monella +tavalla tulee näkyviin; esityslaatu voi olla enemmän tai vähemmän +realistinen tai idealistinen. Verrattakoon toisiinsa esim. Schillerin +jalon ihanteellista, Shakespearen pontevaa ja vertauksia uhkuvaa sekä +norjalaisten dramaatikkoin jokapäiväistä puhetta kuvailevaa, +runollisesti melkein laihaa dialogia. + +Niinkuin idealistinen taidetapa kallistuu objektiivisuuteen, vaikk'ei +se aina siihen yhdisty, niin karakteristinen styyli on sukua +subjektiivisuuden kanssa. Ylempänä jo siihen viitattiin. Noita +reaalisia aineita itse runoilijakin käsittelee suuremmalla +uskaliaisuudella oman individisen katsantotapansa kannalta, ja koko +kuvauslaadun mukaista on, että henkilöin erityisluonteet ja +sielun-elämä ovat runoilun keskuksena. Esitys tulee niinmuodoin +itsekohtaista, sisällisiä oloja koskevaa. Koko tämä subjektiivisempi +suunta on tietysti yhteydessä sen katsantotavan kanssa, joka aikojen +kuluessa on voitolle päässyt, ett'eivät ihmisten kohtalot ole +ainoastaan ulkonaisten voimien vaikuttamia, vaan heidän oman +toimintansa seurauksia. -- Mutta niinkuin idealistinen taidetapa +monesti voi yhtyä itsekohtaisuuteen, niin karakteristinen styyli sangen +usein saattaa olla puhtaasti objektiivisen käsitystavan kannattajana. +Esityslaadun objektiivisuus tai subjektiivisuus on siis ihan +riippumaton runoteoksen yleisestä styylistä. Shakespeare, vaikka suurin +luonteisen taidetavan edustaja, on kaikin puolin objektiivinen; samaten +Goethe nuoruutensa teoksissa ja Kivi. Toiselta puolen Schiller, vaikka +idealisti, on subjektiivinen; niin-ikään Vergilius ja Tasso. + +Muutoin molemmat pää-styylit sekaantuvat toisiinsa monella monituisella +tavalla. Antaakseni jonkunlaisen käsityksen eri styylimuotojen +yhtymisestä, olkoon tässä muutamia esimerkkejä. Kuinka antiikin +runoilijat, pysyen välittömän idealismin piirissä, vähitellen +lähestyivät välillistä idealismia, on jo edellisessä monesti esitetty. +Keskiajalla on yleensä taipumus luonteiseen esitystapaan; mutta +individin henkinen elämä ei ole vielä vapaa eikä sitä siis voida +menestyksellä kuvata. Vasta Shakespearessä yksityishengen vapaus +viettää voittojuhlaansa ja siitä asti styylien vastakohta saa +kirjallishistoriallisen merkityksen. Erotus "klassillisen" ja +"romantisen" runoilun välillä on kauan aikaa kaikkein kirjallisten +kiistain vaikuttimena. Antiikiset ihanteet pääsevät jälleen +kirjallisuutta johtamaan, milloin herättäen puhtaan kauneuden pyhää +innostusta ja elähyttävästi vaikuttaen sen edistymiseen, milloin väärin +käsitettyinä, liiallisella kaavamaisuudella sitä estäen; niitä vastaan +asetetaan luonnollisuus, subjektiivinen vapaus, tunteellisuus ja elämän +runsauden kuvailu. Pääasiallisesti klassillisuuden puolella seisovat +Espanjan dramaatikot, Calderon etupäässä, Ranskan kirjailijat Ludvig +XIV:n ajoilta, Goethe ja Schiller enimmissä myöhemmän aikakautensa +tuotteissa, Ruotsin runoilijat menneellä vuosisadalla y.m.; +romantisuutta edustavat, Shakespeareä lukuun ottamatta, Cervantes, +Goethe ja Schiller nuoruutensa aikana, Goethen Faust sekä varsinaiset +romantikot niin ahtaammassa kuin laajemmassakin merkityksessä (Saksan +runoilijat tämän vuosisadan alkupuolella, Walter Scott, Manzoni, Byron, +Ruotsin fosforistit y.m.). Romantisuuden pohjalla on sittemmin kasvanut +nykyaikuinen realistinen runous. Mutta moni säie näitä suuntia yhteen +kietoo. Niin esim. Goethen Egmont on molempain styyli-virtojen, +ihanteellisen ja luonteisen, yhteinen tuote; Wallensteinissä Schiller +on irtautunut (paitsi Maxin ja Theklan episodissa) tavallisesta +subjektiivisuudestaan ja piirtää henkilönsä objektiivisesti +tajuttaviksi, antaen niille realistisen kuvauksen kaiken väririkkauden, +samalla kuin runomittainen muoto ja ylevä kieli pidättävät runoelman +aatteellisuuden rajoissa. Goethe on kaikkialla, pohjaltaan +lyyrillisen luonteensa mukaan, sielun-elämän kuvailija; hänen perin +idealistisissakin näytelmissään, Iphigeniessä ja Tassossa, on +psykologinen kuvaus pääasia, vaikka individit aatoksineen, tunteineen +on tavallisista oloista nostettu jalon ihanteellisuuden piiriin. +"Hermann und Dorothea" yhdistää ihanalla tavalla molemmat taidetavat; +tapaus on otettu jokapäiväisestä elämästä, mutta Ranskan vallankumous +antaa sille suuremmoisen alustan; luonteita kuvataan tarkasti kaikkine +omituisuuksineen, ja runoilija sallii meidän luoda silmäyksen heidän +sydämmensä maailmaan; mutta tosi-eepillinen objektiivisuus ja +helleeniläinen kauneus vallitsevat kaikkialla. Samaa on sanottava +Runebergin Hirvenhiihtäjistä, Hannasta ja Joulu-illasta. Niiltä puuttuu +tosin tuo suuri maailmanhistoriallinen pohja, mutta Joulu-illassa +ulkomaailman mahtavat taistelut tuntuvasti vaikuttavat perhe-elämän +rauhaan, ja Hirvenhiihtäjissä vanha pyssy jälleen virittää +historiallisia muistoja. Sen sijaan Hirvenhiihtäjät vielä syvemmälle +kuin Goethen runoelma tunkeuu kansan-elämän ytimeen, siinä kun kuvataan +maakansan elämää. Mutta samalla aineen luonnon-omaisuus tekee, että +esitys tuntuu ulkokohtaisemmalta, antiikisesti objektiivisemmalta kuin +"Hermann ja Dorotheassa", jossa päähenkilöin mielialoilla on enemmän +sijaa. Vänrikki Stoolin Tarinoista muutamat ilmeisesti lähestyvät +ihanteellista, toiset yhtä selvästi luonteista kuvaustapaa; edellisistä +mainittakoon Pilven Veikko, Torpantyttö ja Döbeln, jälkimmäisistä Sven +Dufva, Törne ja Kuormarenki. + +Näistä jo näkyy, ett'ei taidetapojen välillä ole aivan jyrkkää rajaa ja +että erotus vaan on siinä, missä määrässä toisen tai toisen styylin +omituisuudet tulevat ilmi. Toisinaan ihanteellisuus ja luonteisuus +hyvinkin likeisesti koskevat toisiinsa, kun on kuvattava ilmiöitä, +jotka itsestään ovat kauniita ja todellisuudessa lähestyvät +ihannetta. Niin esim. Homeron kuvaelmat ovat ihan luonnon-omaisia, +realistisia, ja vastaavat samalla idealistisen taiteen vaatimuksia. -- +Ideaali-styyliksi sopisi tietysti katsoa sitä, joka yhdistää molempain +taidetapojen parhaat puolet. Muutoin ne molemmat ovat yhtä oikeutetut, +vieläpä runouden kaikenpuoliselle kehitykselle välttämättömän +tarpeelliset. Sillä toiselta puolen ihmishenki haluaa jokapäiväisen +pyörinän tomusta nostaa katseensa puhtaaseen kauneuteen, nähdä aatteet +täydellisesti toteutuneina, ja tämän halun tyydyttää ihanteellinen +kuvauslaatu. Mutta toiselta puolen ihmishenki tahtoo elämän +tavallisissakin ilmiöissä nähdä niissä piilevää aatteellisuutta ja +tulla siihen lohdulliseen vakaumukseen, että aatteen voima on +kukistamaton ja että se maailman ristiriidoissa, vieläpä niiden +kauttakin, pääsee toteutumaan, ja tätä se voi havaita karakteristisen +taidetavan avulla. + +Kun kummallakin styylillä näin on oma tehtävänsä, niin nousee +käytännöllisessä suhteessa kysymys, kuinka pitkälle kumpikin +saa mennä omituiseen suuntaansa. Raja tässä niinkuin muissakin +kohdin on tietysti runoilijan oman aistin asetettava. Mutta +molemmat taidetavat voivat liioiteltuina viedä arveluttaviin +erehdyksiin. Ihanteellinen saattaa syrjäyttää luonnollisuuden +vaatimukset ja tuottaa värittömiä, ytimettömiä kuvaelmia, joilta +puuttuu erikoisluonnetta; luonteiselta styyliltä sitä vastoin +aatteellinen puoli helposti jää varteenottamatta, niin että se tyytyy +olevaisuuden valokuvauksentapaiseen esittelemiseen, vieläpä joskus +valitsee rumia ja inhottaviakin aineita, unohtaen velvollisuutensa +kokonaiskuvan kauneudella palkita erityiskuvaelmain vaillinaisuutta. +Ensinmainittuun hairaukseen voipi saada paljon esimerkkejä vanhemmasta +romaanikirjallisuudesta tai Ranskan tekoklassillisen aikakauden +draamoista; jälkimmäiseen nykyajan kirjallisuus antaa runsaasti +esimerkkejä. + +Tavallisesti sanotaan luonteisen, "realistisen" taidetavan kuvailevan +todellisuutta. Tämä ei ole aivan oikein. Molemmat styylit, sekä +ihanteellinen että karakteristinen, esittelevät todellisuutta; +Sofokleen Aias tai Goethen Iphigenie ovat omalla alallansa yhtä +todenperäisiä ihmisyyden kuvia kuin Cervantesin Don Quijote tai +Runebergin Lotta Svärd. Usein idealistisen esityksen kirkkaus tuopi +kokonaiskuvaelman suuret piirteet selvemmin silmiemme eteen kuin +yksityisseikkoihin helpommin takertuva karakteristinen styyli, ja +toiselta puolen juuri viimeksimainittu rohkeammin tarttuu semmoisiinkin +aineisiin, jotka ovat ulkopuolella tavallisen kokemuksen piiriä; +esimerkkeinä olkoot Faust ja Don Quijote. Onhan todenmukaisuus taiteen +päävaatimuksia. Mutta todellisuudeksi ei saa ajatella ainoastaan tuota +ulkonaista luonnon mukailemista, joka ilmaantuu yksityispiirteiden +tarkassa jäljittelemisessä, vaan olevaisuuden varsinaista ydintä, joka +tietysti kuultaa läpi ilmiöin erityiskohdissakin. Idealismi kun menee +liiallisuuteen, ei pidä silmällä tämän ytimen esiintymistä +erityispiirteissä, ja silloin sen tuotteet ovat abstraktisia, +värittömiä; yksipuolinen "realismi" poikkeaa samaten todellisuudesta, +kun haihduttaa esineiden varsinaisen olemuksen erityisseikkojen +paljouteen taikka jättää sen tykkänään syrjälle satunnaisten +yksityis-ilmiöin tähden. Erityispiirteet kyllä suuressa määrässä +lisäävät kuvaukselle elävyyttä, jotta sen varsinainen aate +monipuolisemmin tulee näkyviin; mutta ne saavat merkityksensä +ainoastaan esiintuotavasta aatteesta. + +Sillä, sanottakoon mitä tahansa, jotakin yleistä runous aina kuvailee, +olipa sen esitystapa ihanteellinen tai luonnon-omainen. Idealistinen +runous kyllä esittelee luonteita ja oloja etupäässä säännöllisten +perimuotojen eli n.s. tyyppien mukaan; jälkimmäinen koettaa rohkeammin +ammentaa olevaisuudesta ja ottaa huomioon luonteiden ja olojen eri +puolia, vieläpä satunnaisiakin kohtia ja poikkeuksia.[59] Mutta +sittenkin runoelma kummassakin tapauksessa on yleisen totuuden +edustajana, eikä karakteristisenkaan runouden laita ole toisin. +Jokainen taideteos on itsekseen pieni maailmankuva, ainakin +välillisesti; sillä se näyttää jonkun osan maailman kokonaisuudesta. +Mikä kerran on sijoittunut runouden juhlakartanoon, se on, niin +sanoakseni, koroitettu tyypilliseen arvoon; sitä ei sovi pitää paljaana +yksityis-ilmauksena, vaan yleisempien suhteiden osoittajana. Väärässä +ollaan siis, kun runoudessa ilmaantuvaa epäsointua puolustetaan sillä, +että on kuvattu todellisia oloja. Tosimaailmassa epäsoinnut johtuvat +meille tuntemattomista alkusyistä ja sulauvat yhteen korkeampaan, +aavistamaamme sopusointuun; mutta runoteos, ollaksensa ylevämmän +totuuden mukainen, vaatii sovintoa oman kehyksensä rajoissa. Tämän +voisi toisin sanoen lausua näin: kaikki tosi-runous pyytää +"idealiseerata" kuvaelmiansa, muodostaa niitä ihanteen johdolla. Että +ihanteellinen taidetapa niin tekee, sitä ei kukaan kiellä; mutta +suuresti erehtyy, jos luulee luonteisen styylin menettelevän toisin. En +tarkoita ainoastaan sitä, että karakteristisetkin runoilijat aina ovat +omaksuneet taiteilijan peruuttamattoman oikeuden käyttää hyväksensä +kaikkea, mitä olevaisuudessa on kaunista, vaan tahtoisin erittäin +huomauttaa, että realistisinkin runous muodostelee tosioloja omain +tarkoitustensa mukaan. Sen päämäärä on välillisesti ihanteen, mutta +välittömästi luonteisen eli karakteristisen esiintuominen. Saadaksensa +sitä selvästi ilmaantumaan, se "idealiseeraa" toisella tavalla kuin +välitön idealismi. Jälkimmäinen jättää ilmiöistä, miten mahdollista, +pois sellaisia piirteitä, jotka eivät ole ihanteen mukaisia, ja +vahvistaa niitä, jotka edustavat yleistä perikuvaa; edellinen sitä +vastoin jättää pois kaikki, mikä ei ole luonteen-omaista, ja lisää +semmoisia erityisseikkoja, jotka selvästi kuvailevat esitettävää +luonnetta tai olosuhdetta. Nummisuutarein ja "seitsemän veljeksen" +puheet ovat kauttaaltansa omituisia ja täynnä koomillisia sananparsia, +-- kaikki elävän todellisuuden mukaisia; mutta tosielämässä niitä +tietysti harvoin tahi ei milloinkaan saa niin yhtä päätä kuulla samojen +henkilöin suusta, vieläpä juuri sellaisia, jotka niin sattuvasti +kuvailevat kunkin erityistä luonnetta. Tunnettu on myöskin, kuinka +jokainen runoilija, esim. draaman- tai romaaninkirjoittaja, toimintaa +esittäessään, valitsee ne kohdat, jotka paraiten sopivat hänen +tarkoitukseensa, ja teoksensa vaatimusten mukaan sovittaa ja supistaa +ajan ja paikallisuuden suhteet, jättäen pois, mikä on tarpeetonta, ja +yhdistäen, mikä merkityksensä puolesta kuuluu yhteen. Ja kuvaileehan +luonteinen styyli noita omituisuuksia, joita se mielihyvällä tuopi +esiin, juuri näyttääksensä ne kirjavat säteet, joiksi aatteen puhdas, +valkoinen valo taittuu ilmiöin särmiössä. + +Syystäpä siis näitä molempia taidetapoja on sanottu +_idealismiksi_, välittömäksi ja välilliseksi. Eikä tosirunoutta +sovi muuksi ajatellakaan kuin aatteen, ihanteen, ilmaisijaksi. Sen +tehtävänä on aina ollut ja onkin aina pysyvä ihmishengen vapauttaminen +hetken vallasta, yksityis-olojen pakosta, osoittamalla sitä ikuista +sisällystä, mikä erityis-ilmiöissä piilee, ja ainoa vapauttaja on +aistin-omaisessa piirissä kauneus, joka toimittaa tehtävänsä eri +tavalla kolmessa eri ilmestysmuodossaan: suorana kauneutena, ylevyytenä +ja koomillisuutena. Tosiaatteellinen sisällys ja muoto, joka sen +elävästi tuopi esiin, nehän yhdessä runouden tekevät; suoritustavalla +ja aineella ei ole väliä, jos ne vaan siihen mukaantuvat. Ja laaja ala +onkin kuvausvoimalle alttiina. Pannaan julistettuna tästä pyhästä +piiristä on vaan sellainen runouden haamua tavoitteleva kirjoittelu, +joka ei onnistu lausumaan julki aatteitansa tai vapaaehtoisesti hylkää +kaikki ihanteet. Jälkimmäistä laatua on se nykyaikana leviävä +ihanteeton runoilu, joka rikkaruohon tavalla rehoittelee pessimismin +höystämällä pellolla ja jolle on annettu _naturalismin_ nimi. +Mutta ovathan sen edustajat (esim. Zola) jo oman teoriansakin nojalla +asettuneet ulkopuolelle runouden rajoja, he kun tunnustavat tahtovansa +romaaneissaan pääasiallisesti tehdä psykologisia kokeita ja tarjota +aineita yhteiskunnan parantajalle. + +Mitä viimeiseksi lausuin, ei perustu abstraktiseen mietiskelyyn, +niinkuin moni ehkä arvelee. Helppohan olisikin keksiä teoria, joka +laventaisi runouden piiriä ja vetäisi siihen koko naturalistisen +kirjallisuuden. Ei, ratkaisijana on tässä kohden runollinen tunto ja +aisti, tuo ihanteellisuuden tarve, josta ennen on puhuttu, eli toisin +sanoen, runouden oma vaikutus. Se mielihyvä, jonka runoteosten +kuuleminen tai lukeminen tuottaa ja joka vastustamattomasti vetää meitä +puoleensa, on siinä, että itsessämme syntyy saman harmonian tunne, +jonka huomaamme runouden esittämässä kuvaelmassa. Mutta mistä tulee +sellainen sopusointu, ellei sitä ole runoilijan omassa sielussa ja se +hänen teoksensa kautta valu meidän mieleemme? -- Naturalismi ei ole +välttämättömästi pessimistinen; voisihan se olla raikas ja elokas kuin +luonto itse. Mutta nykyajan naturalismi melkein aina yhdistyy +pessimismiin. Sellainen on ajan suunta; se ei riipu taidetavasta, vaan +runoilijan maailmankatsomuksesta. Sen huomaa siitäkin, että +pessimistinen katsantotapa voi soveltua muihinkin taidemuotoihin kuin +naturalismiin. Mistä tämä synkkä maailmankäsitys on tullut nykyajan +henkiseen elämään, on vaikea selvittää; mutta salaisen luonnonvoiman +tavalla se on valloittanut laajoja aloja, ilmaantuen milloin +uskonnollisen ankaruuden ja suvaitsemattomuuden puvussa, milloin +yhteiskunnallisena epätoivona ja epäluottamuksena ihmiskunnan +siveellisiin ihanteisiin. Onpa se runoudenkin kukkaisvainiot laskenut +valtansa alle. Joudutaanpa vihdoin niinkin pitkälle, että runouden +kentältä täytyy paeta tosimaailmaan etsimään sitä mielen tyydytystä, +jota turhaan saa hakea mielikuvituksen aloilta. Siis ihan päinvastoin +kuin olla pitäisi! + +Usein tämä pessimismi on yhteydessä sen tarkoitusperäisen suunnan +kanssa, josta jo edellisessä (II kirjan alkuluvussa) on puhuttu. Kumma +kyllä, maailman parantamista tarkoittavaan tendensiin monesti liittyy +naturalismi, joka on sen suora vastakohta. Naturalisti ei tahdo tietää +aatteesta mitään; tendensikirjailija antaa taiteellisuuden ja +runollisen tyydytyksen käytännöllisesti toteutettavan aatteen tähden +alttiiksi. + +En tahdo kuitenkaan kieltää, ett'ei tosi-runouskin toisinaan voi ottaa +esittääksensä jotain sellaista erityiskohtaa, jossa elämän valoisampi +puoli hyvin himmeästi pilkoittaa esiin tahi on mustain pilvien +peittämä. Niin saattaa tapahtua lyyrillisessä runoudessa, joka kuvailee +hetken tunteita. Runoilija, murheen valtaamana, lausuu ilmi apeata +mielialaansa. Siinä se on ihan luonnollista: yksityinen runo ei pyydä +antaa mitään kokonaiskuvaa, ja lyriikassa runoilijan oma tunne-elämä on +pääasia ja herättää aina myötätuntoisuutta, jos se on jaloa ja +puhdasta. Samaten joku kauhea, synkkä tapaus ilman sovitusta joskus +saattaa olla novellin aineena, koska novelli vaan esittelee otteita +elämän suuresta kirjasta; mutta pitkässä romaanissa on toisin, niin +myös draamassa. Ylimalkain, mitä laajempaa elämänkuvaa runoteos tahtoo +antaa, sitä enemmän se on sovinnon tarpeessa. + + + + +SEITSEMÄS LUKU. + +Luonto runouden aineena. + + +Tuo sisällinen kuva, joka runoteoksen kautta tulee yleisesti +tajuttavaksi, on saanut alkunsa ulkonaisen olevaisuuden vaikutuksesta +ja esittelee siis olevaisuutta runollisen fantasian valaisemana ja +kirkastamana. Runoilija ottaa aineensa, s.o. runoilunsa aiheet, +ulkonaisesta olevaisuudesta, puhaltaa niihin oman persoonallisuutensa +lämmintä henkeä ja antaa ne näin uudistuneena olevaisuudelle takaisin. +Niin tapahtuu silloinkin, kun runoilija esittelee omia tunteitansa; +sillä nämä tunteetkin ovat ulkonaisten olojen herättämiä. + +Runoteoksessa näin ilmaiseikse kolme vaikuttajaa: ulkoapäin saatu, +taiteellisesti jalostettava aine, runoilijan oma katsanto- ja +tuntemistapa sekä näistä molemmista valuva ulkonainen muoto. +Katsottuamme, miten kuvausvoima eri tavalla hakee ja löytää vastineita +sisällisille kuvillensa, kääntäkäämme nyt huomiomme sille tarjoutuviin +aineisiin eli luonnonkauneuden eri piireihin. + +Edellisessä arveltiin taiteen saaneen ensimmäiset aiheensa siitä, että +tahdottiin pysyttää mikä kauneutensa tai merkityksensä tähden oli +viehättävää. Kokemuksesta tiedämme, että ilmiöillä on jokaisella oma +henkinen värityksensä; niihin liittyy kuhunkin erilainen tunnesävy, ja +kun vertaamme tätä esteetistä mielihyvää aistillisempiin mielihyvän +tunteisiin, huomaamme niissä ihmisen ja ulkonaisen esineen olevan ihan +eri suhteissa toisiinsa. Aistillisuuden hallitsemassa sielun-elämässä +ihminen kohdistaa ilmiöin vaikutelmat vaan omaan erityisolentoonsa, +sulkien ne kaikki yksilönsä ahtaaseen piiriin; esteetisessä samoin kuin +siveellisessäkin mielihyvän tunteessa hänen olentonsa laajentuu +tajuamaan muiden olentojen sisintä elämää, myötätuntoisuudella siihen +yhdistyen. Jo aistillisuudenkin alalla tavataan tällaisia +myötätuntoisuuden tunteita, jotka ovat ikäänkuin askeleita tähän +suuntaan, -- luonnollisia tunteita, jotka ylevämmällä kehityskannalla, +itsetajuisen maailmankatsomuksen koroittamina, ovat siveellisen +järjestyksen kulmakiviä, esim. äidinrakkaus tai rakkaus omaan maahan ja +kansaan. Nämä eivät ole vielä esteetisiä tunteita: äiti rakastaa +lastansa, koska se on hänen omansa; isänmaanrakkauden alkujuuret ovat +muistoissa ja elämäntottumuksessa. Mutta ne yhtyvät monella +monituisella tavalla puhtaasti esteetisiin tunteisiin ja muodostavat +niitä. Me kykenemme paremmin kuin muukalaiset havaitsemaan ja +arvostelemaan sitä omituista kauneutta, joka ilmaantuu meidän +kansanrunoudessa, ja kuvauksesta, joka esittää meille persoonallisesti +rakasta ainetta, ehkä löydämme monta tosi-runollista piirrettä, jotka +muilta jäävät huomaamatta. Tietysti voi päinvastoinkin tapahtua, että +yksityiset sympatiamme tai antipatiamme vievät arvostelumme harhaan. + +Esteetinen mielihyvä, niinkuin jo sanottiin, riippuu +myötätuntoisuudesta sitä ilmiötä kohtaan, joka meitä viehättää. +Havaitsemme siinä jotain, joka vastaa henkemme syvimpiä vaatimuksia. +Mutta myötätuntoisuus sisältää sen, että mielessämme asetumme toisen +tilaan, että ikäänkuin elämme toisen olennon omaa elämää. Sentähden +myötätuntoisuutemme enenee tai vähenee sen mukaan, kuin tämä on +mahdollista. Täysin määrin meissä voi olla myötätuntoisuutta vaan +meidän kaltaisia olentoja, siis ihmisiä kohtaan; mutta koska +muuallakin, esim. eläimissä, vieläpä kasveissakin, voimme nähdä +ihmis-elämää muistuttavia piirteitä, niin tämä tunne saattaa ulottua +edemmäksikin. Ihminen onkin esteetisten tunteiden ja niinmuodoin +taiteen ja runouden varsinainen esine. Kun esteetisesti nautimme +jostakin muusta, esim. maiseman kauneudesta, asetamme sen tietämättämme +-- enimmiten aivan vaistomaisesti -- johonkin yhteyteen ihmis-olojen +kanssa. + +Tämä on ihan selvää, jos ajattelemme sitä vaikutusta, jonka lyyrillinen +runoelma tai murhenäytelmä meihin tekee. Edellisessä tapauksessa +siirrymme runoilijan sieluun, iloitsemme tai suremme hänen kanssansa, +ja jälkimmäisessä tunnemme esiintyvien henkilöiden tunteita, asettaen +mielikuvituksessamme oman itsemme heidän sijaansa; sillä piileehän +samojen mielentilojen, pyrkimysten ja intohimojen siemenet jokaisen +ihmisen povessa. Mutta samoin on asian laita muissakin tapauksissa. Kun +näemme hennon impyen sievästi liikkuvan taikka voimakkaan atleetin +helppoudella käyttävän ruumiinsa jäntereitä, niin meillä on +jonkunlainen sisällinen tunne siitä keveydestä tai jäntevyydestä, jota +luulemme heidänkin tuntevan. Yksin tajuttomaankin luontoon tämä +soveltuu. Katsellessamme nuorta taimea tai tuuhealatvaista puuta emme +voi olla ajatuksissamme vaipumatta niiden omituiseen eloon ja oloon, +kuvaillen mielessämme rauhallista luonnon-omaista varttumista, ja +nähdessämme kauniin rehevän koivun kaskipuuksi kaadettuna, on +surkuttelumme sukua sille säälille, jolla murehdimme ihmislapsen +sortumista nuoruuden kukoistus-ajalla. Tässä on jonkunlaista +olijoitsemista, personioimista, samanlaista kuin vanhimmassa +kansanrunoudessa; nykyajan älyllisyyden täyttämässä ilman-alassakin +ihminen tällä lailla ehdottomasti, häviämättömän alkuluontonsa +johtamana, yhä palajaa tuohon ikivanhaan katsantotapaan, joka käsittää +ihmisen ja luonnon yhdeksi kokonaisuudeksi. -- Toisella tavalla +ilmaantuu ihmisolojen sovittaminen luontoon esim. silloin, kun +mielihyvällä katsellaan metsän pimentoja ja siihen liittyy tunne, +kuinka hauska olisi levätä tuolla viileässä siimeksessä, taikka kun +luontoa pidetään ihmis-elämän kuvana tai käytetään taustana +inhimillisiä oloja kuvailtaessa. + +Tuo myötätuntoisuus, esteetisten tunteiden varsinainen maaperä, +selittää myöskin, miksi muutamat aineet meitä enemmän viehättävät, +toiset vähemmän, vaikka niiden taiteellinen muodostelu olisikin +yhtäläinen. Mutta sittenkin asia monesti riippuu niiden käsittelystä; +sillä siinähän juuri ilmaantuu runoilijan nero, että hän kustakin +aineesta, kuinka vähäpätöinen se muutoin lieneekin, löytää sen kohdan, +joka on omansa suurimmassa määrässä herättämään yleis-inhimillistä +myötätuntoisuutta. Että runoteoksen pitäisi antaa ihmisille aivan uusia +käsityksiä, ennen tuntemattomia aatteita, ei ole oikeutettu vaatimus, +eikä se olisi edes mahdollistakaan; mutta se voi ja sen tuleekin +herättää parasta, mikä ihmismielessä hämäränä uinailee, jotta se, +täyteen kirkkauteen selvinneenä, itsenäisesti kasvaisi ja vaurastuisi. +Sillä ainoastaan sellaiset mietteet ja tunteiden kuvaukset, jotka ovat +hänen oman katsantotapansa mukaisia, voivat ihmistä täysin määrin +miellyttää ja painua hänen sydämmensä syvyyteen; runoelmasta vastaa +heleä kaiku hänen pimeihin tunteisiinsa, mutta kaiku, joka on niitä +sointuisampi ja joka niitä vahvistaa ja selvittää. Mutta oudot +ajatukset, jotka eivät luonteeseemme tajounnu tai eivät vielä ole +ehtineet sulautua meidän maailmankäsitykseemme, jättävät meidät +kylmiksi; ne antavat meille vaan miettimisen ainetta, mutta eivät +lämmitä tunnettamme. Siitäkin syystä niin moni nykyaikainen teos ei voi +taiteen täydellä lumousvoimalla lukijaa innostaa. Kaunokirjallisuudessa +on hyvä ottaa varteen tuo opetuksessa noudatettava sääntö, että +esityksen pitää liittyä toisen "vallitseviin mielikuvasarjoihin". + +Mutta olipa runollista fantasiaa herättävä ilmiö mikä tahansa, se etu +sillä ainakin on, että se on elokas, todellisuuden virkeää +vaikutusvoimaa täynnä. Koska taiteessa voi ilmaantua ainoastaan himmeä +kajastus tästä eloisuudesta, joka tekee luontaiset ilmiöt niin +viehättäviksi, niin sen sijaan täytyy vahvistaa esineiden aatteellista +puolta ja siten korvata luonnon tuoretta elinvoimaa. Tämäkin siis viepi +ihannoitsemisen (idealiseerauksen) tarpeellisuuteen, vaikka taide +muutoin asettuisikin realistiselle pohjalle. + +Kun silmällemme niitä aloja, joilta runous aineitansa keräilee, kohtaa +meitä ensiksi ulkonainen luonto: ilma ja taivas valoineen, pilvineen, +maan perusta muodostuksineen, sen pinta vaihtelevine ilmiöineen, +kivikunta ja vesien moninaisuus, niinkuin meret, järvet ja joet, ja +näiden kaikkien yhteisenä tuotteena monenlaiset maisemat, joille +etenkin kasvikunta antaa erityisen luonteen. Seuraapa sitten +runsasmuotoisena tämä kasvimaailma, ilahuttaen silmää lehtien +vihannuudella ja kukkien heleällä loistolla. Liittyypä siihen vielä +eläinten moniheimoiset parvet, tuoden eloa ja liikettä luonnon laveaan +valtakuntaan. + +Varsinainen luonnonkuvailu on vasta aikoja myöten kehittynyt, runouden +itsekohtaisemman suunnan tuotteena. Vanhempina aikoina se vähemmän +itsenäisenä yhdistyy muunlaatuiseen sisällykseen.[60] Kuitenkin +jo itämaan kansojen vanhimmat runoteokset uhkuvat komeita +luonnonkuvauksia, esim. indialaisten suuret eepokset, joissa ne +liittyvät kertomuksen juoksuun, ja hebrealaisten pyhät kirjat, joissa +ne tarkoittavat Jumalan suuruuden ylistämistä. Edellisten virkeästä +luonnontunteesta olen jo puhunut, etenkin siitä, miten indialainen, +samoin kuin suomalainenkin, katsoi luontoa ystävän silmin.[61] Indian +rikas, hehkuva luonto saattoi ihmisen hartaalla innolla ja rakkaudella +vaipumaan ja milt'ei katoamaan sen salaperäiseen elämään; hebrealaisten +luonnonkäsitys sitä vastoin on ihan toista laatua. Luonto on heille +Jumalan majesteetin ja iki-viisauden verho, jonka järjestys ja ylevä +kauneus julistavat hänen kunniaansa. Tarkasti kuvataan Palestiinan ja +sen naapurimaiden luontoa, ja ennen kaikkea asetetaan eteemme suuren +suuria maailmankuvia, joissa ulkonainen luonto ja ihmisten toimet +muodostavat mahtavan kokonaisuuden.[62] + +Kun itämailta siirrymme Eurooppaan, kohtaamme ensin Kreikan kansan. +Helleenin mieli oli ihan toisapäin suunnitettu kuin itämaalaisen. +Ihmisyys oli hänen ihanteensa; puhtaaseen, kauniiseen ihmisyyteen hänen +harrastuksensa tähtäsi; ihmisten kaltaisiksi hän jumalansakin muodosti. +Eipä hänen luonnontunteensa siltä ollut vähemmän virkeä; mutta +sekin sai inhimillisen muodon. Kreikkalainen loi hengen koko +luonnonmaailmaan; luonnon-ilmiöitä ei ainoastaan semmoisinaan ajateltu +omatajuisiksi olennoiksi, joita ihminen saattoi myötätuntoisuudella +lähetä; vaan hänen kuvausvoimansa teki niistä suorastaan henkilöitä, +sekä ulkomuodoltaan että sielun-elämänsä puolesta ihmisten kaltaisia, +ja kehitteli yhä näiden persoonallisuutta. Kun kreikkalainen tahtoo +kuvata luonnon suloa ja ihanuutta, niin hän puhelee metsäin ja vesien +soreista nymfoista; ne ovat tuon salaperäisen, luonnon povessa +liikkuvan, ihmiselle puolittain tutun, puolittain oudon elämän +edustajia. Heidän piirihyppynsä lehtojen siimeksessä johdatti +kreikkalaisen mieleen puistojen suojassa vallitsevaa, viehättävää +hiljaisuutta; tuntureilla kuljeskelevat Oreadit toivat hänen +eteensä vuoriston karkeamman-luontoista kauneutta, ja Naiadeja +mainittaessa muistuivat hänen mieleensä jokien ja lähteiden raikkaat, +hopean-kirkkahat vedet, niinkuin Nereidien lukuisa parvi saattoi häntä +ajattelemaan meren aaltojen mahtavaa loiskinaa. Erittäin miellyttävät +ja herttaiset paikat pidettiin nymfain varsinaisena asuntona, ja ne +olivat heille pyhitetyt niinkuin tuo luola, josta Odysseiassa +kerrotaan.[63] Forkyn, meren vanhuksen, oma on rauhaisa lahti +Ithakan kaupungin kohdalla, turvallinen satama, jossa laivat ovat +rajumyrskyiltä suojeltuna; lahden päässä ylenee pitkälehtinen öljypuu +ja lähellä sitä on luola, mieluisan hämärä, "nymfoille pyhitetty, joita +Naiadeiksi nimitetään". Siellä on kivestä sekoitusmaljoja ja +kaksikorvaisia ruukkuja, joissa mehiläiset oloa pitävät. Luolassa on +myös pitkän pitkät kiviset kangaspuut "ja siellä nymfat kutoa +helskyttelevät meripurpuraisia vaatteita, ihmeellisiä nähdä. Ja sisällä +yhä virtailee vettä; mutta kaksi on luolassa aukkoa, toinen pohjoiseen +päin, josta ihmiset astuvat alas, toinen etelää kohden, jumalien oma, +eivätkä ihmiset koskaan sen kautta kulje, vaan se on kuolemattomain +käytävä". Luonnon jylhempää ja kolkompaa puolta osoittavat Pan ja +Satyrit, nuo sarvikkaat, pukinjalkaiset metsäjumalat, joiden +ulkomuotokin lähestyy eläin-maailmaa. Kun Aiskhylos Persialaisissa +sanoo:[64] + + Edessä Salamiin on saari pienoinen + Ja huonovalkamainen; ranta-törmällä + Paan siellä kulkee, karkeloihin mieltynyt, + +niin on mainitun saaren ryhmyinen ulkonäkö näillä lauseilla +selvästi kuvattu.[65] Samoin vaahtopäisten hyökylaineitten vähittäin +tapahtuva tyyntyminen myrskyn jälkeen muodostuu Poseidoniksi, joka +liehuva-harjaisilla hevosillaan ajelee yli meren pinnan, aaltoja +asetellen. + +Näin jokaisesta, ulkonaisen luonnon ilmauksesta kreikkalaisen mielessä +tuli persoonallinen olento, joka elävänä ihmiskuvana esitteli sen +omituisuutta. Läheisessä yhteydessä tämän kanssa on vielä toinenkin +käsitystapa. Luonnon-esineiden, niinkuin kallioin, kasvien, eläinten, +ajatellaan usein ihmisistä sellaisiksi muuttuneen. Ne tunteet ja +mielialat, joita runoilija niissä on oivaltavinaan, kuuluvat +niinmuodoin niiden alkuperäiseen olentoon. Satakielen laulussa +kajahtelee Filomelan mielihaikea, ja jylhän vuoriston synnyttämä +kaihoisa tunnelma, kun lumet sulaessaan puroina syöksyvät alas pitkin +erämaan kallioseiniä, kuvautuu surun sortaman, kivettyneen Nioben +kyyneltulvissa. + +Mutta tavataanpa kreikkalaisessa runoudessa oikeita +luonnonkuvauksiakin. Homeron lauluissa on monessa paikoin kertomukseen +sovitettu viittauksia tapahtumapaikkojen luontoon. Näin saamme Iliaassa +selvän kuvan Troian ympäristöstä, jopa kaikista yksityiskohdistakin, +niinkuin Ilon muistopatsaasta, tuosta vanhasta pyökkipuusta j.n.e., +samaten Odysseiassa Faiakien kaupungista, Ithakan saaresta y.m. Harvoin +kuitenkin ilmaantuu laveampia maisemankuvauksia. Mutta onpa +sellaisiakin, niinkuin esim. kuvaus Kalypson asunnosta[66] tai ylempänä +mainittu kertomus Nymfain luolasta. Muistettava on myöskin, että +ympärillä olevan luonnon henki ikäänkuin puhaltelee kaikkien kuvaelmain +läpi; tahdon vaan kääntää huomion Iliaan kymmenennen rhapsodian alkuun, +jossa Agamemnon, unen hylkäämänä, yön pimeässä ihmetellen näkee +troialaisten yövalkeat, kuulee Troian edustalta huutojen huminaa ja +sitten levotonna lähtee akhaialaisten ruhtinaita herättämään. Yön kuva +tässä ikäänkuin väikkyy koko toiminnan ympäri. Useammin sentään +vertaukset sisältävät komeita luonnonkuvauksia; ne laajentuvat +ikäänkuin itsenäisiksi maalaelmiksi, joissa runotar mielihyvällä +viivyskelee. Sankareita vertaillaan väliin jalopeuroihin, väliin +metsäkarjuihin, joita esitellään milloin missäkin tilassa; uros kaatuu +kuin vuoriston petäjä, jonka tapparan terä armottomasti laivapuiksi +kukistaa. Pieniä laatukuvia, tuoreita, heloittavia, piirtelee meille +Kreikan runotar kertoillessaan Akhilleun kilven taonnasta. Me näemme +maalaiset kyntämässä ja eloa niittämässä, näemme jalopeurain laitumella +ahdistavan karjaa, näemme viininkorjuujuhlan ja iloiset piiritanssit. +Tämä vie meidät jo ulkopuolelle varsinaisen luonnon piiriä viattomaan, +yksinkertaiseen ihmiselämään luonnon yhteydessä. + +Myöhemmiltäkin ajoilta on semmoisia itsenäisiä luonnonkuvauksia, kuin +ylempänä mainittiin. Tunnettu on Sofokleen ylväs ylistyslaulelma +Attikasta ja Kolonosta, näin alkava:[67] + + Heporikkahan maan, oi vieras, + Saavuit seutuhun oivimpaan, + Kolonoon valokiiltoiseen; + Jossa mielellään satakielinen viipyy, + Vaikeroi heloäänin notkojen varjossa. + +Saman näytelmän alussa Antigone kuvailee Kolonon seutua näillä +sanoilla: + + On loittona, -- + Niin näyttää, -- tornit kaupunkia suojaavat; + Pyhä paikka tää on: viini, laaker', öljypuu + Tääll' uhkeasti kasvaa; taajasulkaisten + Satakielten laulu lehdon siimeksestä soi. + +Vielä runsaammin on tällaisia kuvauksia Euripideellä. Mutta outoa on +ylimalkain vanhemman ajan kreikkalaisille se hellä, romantinen +tunteellisuus, jolla nykyisempi aika katselee luontoa, paeten sen +turviin yhteis-elämän proosallisuudesta. Tällainen katsantotapa tulee +kuitenkin yhä enemmin näkyviin, sitä mukaa kuin sisäkohtaisuus pääsee +suurempaan valtaan. Myöhemmän ajan kaunopuhujat ottivat usein luonnon +kuvailemisen harjoitelmainsa aineeksi; idyllirunoilijatkin tietysti +ihan itsestään siihen johtuivat, ja varsinkin antiikisen kirjallisuuden +loppuajoilta on monta teosta, joissa näyttäytyy virkeä luonnontunne. +Esimerkkinä voisi olla Aelianon, luultavasti Dikaiarkhon mukaan tehty +kertomus Tempen laaksosta[68] ja monta paikkaa Longon paimenromaanissa. +Mitä on sanottu kreikkalaisista, sopii yleensä roomalaisiinkin; +kauniita luonnonkuvauksia tavataan Lucretion luonnonfilosofisessa +runoelmassa, Vergilion Georgicassa, Horation lauluissa[69] y.m. + +Mutta vasta kristin-uskon tuottama maailmankatsomus vireytti täysin +määrin uuden ajan kirjallisuudessa huomattavaa syvätunteista +luonnonkauneuden harrastusta. Samalla kuin yksilön tunne-elämä +koroitettiin henkisen olon keskustaksi, näki ihminen ulkonaisessakin +luonnossa oman sielunsa kajastuksen, tajusi sen ilmiöitä oman +sydämmensä kuvaksi tai oivalsi niissä Luojan hyvyyden ja voiman, jonka +ihailemiseen antautui innokkaalla hartaudella. Sitä havaitaan jo +kirkkoisissä; niin esim. Basilios "Suuri" eräässä kirjeessä Gregorios +Nazianzenolle lämpimästi kuvailee sitä jylhää, tiheämetsäistä vuorta +ryöpeän kosken partaalla, jonne hän oli vetäytynyt pois hiljaista +eräkäs-elämää viettämään.[70] + +Liian pitkäksi vetäisi, jos askel askelelta seuraisin luonnontunteen +kehittymistä eri aikakausina. Sopisihan muutoin puhua siitä, miten +Minnesängerit mielellään pakisevat kevään tulosta, vertaillen toisiinsa +naisten ja kukkien suloisuutta, tai kuinka tavataan monta onnistunutta +luonnonkuvausta Danten ja Tasson teoksissa sekä Camõesilla, valtameren +taidokkaalla maalailijalla. Shakespeare, jonka näytelmissä +tosi-draamallisella tavalla kaikki liittyy toimintaan, osaa henkilöin +puheluun mestarillisesti luoda heitä ympäröivän luonnon omituista +mielialaa. Todisteeksi on useinkin mainittu "Venetian kauppiaan" +loppukohtaus, joka tuo silmiemme eteen Italian ihanan kuutamo-yön, tahi +metsässä tapahtuva toiminta "Kesäyön unelmassa". Sopisipa lisätä monta +muutakin kohtaa, esim. rajuilman Learissa ja erämaan jylhän luonnon +kuvan Cymbelinessä. Huomattava on, kuinka nämä Shakespearen +luonnonkuvat samalla esittävät ihmishengen tunteita ja toimintaa. +Venetian kuutamo-yö hyvin kuvastelee näytelmän sopusointuisaa +lopputunnelmaa, Learissa myrsky raivoaa yhtä paljon kuningasvanhuksen +rinnassa kuin ulkona kankaalla ja Macbethissa huuhkajan-äänet ja suden +surkea ulvonta ovat ihmisten ilkitöiden kamalia enteitä. + +Melkein kaikissa tähän asti mainituissa kuvauksissa luonto esiintyy +jonkun ihmis-elämästä otetun aiheen lisäyksenä tai pohjana. Mutta +kahdeksannellatoista vuosisadalla harrastus kääntyy itse luonnon +puoleen; sen ilmaukset semmoisinaan, kuten vuoden-aikojen vaiheet, +maisemain kauneus y.m., valitaan runouden aineiksi. Tämän kanssa on +lähimmässä yhteydessä tuo palajaminen luonnollisuuteen, josta ennen on +ollut puhetta, maakansan yksinkertaisten tapojen ihaileminen ja +kyllästys ajan ylenmääräiseen sivistykseen. Ihminen etsi luonnosta sitä +täydellisyyttä, jota hän kaipasi yhteis-elämässä ja luuli saavuttavansa +rauhan sen hiljaisessa, muuttumatonten lakien alaisessa elämässä. +Vaikka siihen sekaantuikin paljon sumeata hentomielisyyttä, niin se +kuitenkin opetti ihmisiä luonnon todellista kauneutta oivaltamaan ja +sen povesta imemään tuoretta elinvoimaa. Tämän suunnan varsinaisina +alkulähteinä sopii pitää Rousseaun teoksia ja Macphersonin toimittamia +Ossianin lauluja, jotka melkein yht'aikaa valloittivat Euroopan +lukijakunnan. Huomataanpa jo aikaisemminkin muutamia samansuuntaisia +ilmauksia; mainittakoon vaan englantilainen Thomson ja saksalainen +Haller. Deskriptiivistä esitystapaa suosittiin; tämä tosin helposti vie +tyhjään rhetoorisuuteen ja ulkonaisten seikkojen pitkäveteiseen +luettelemiseen, mutta siitäkin yleisestä säännöstä on kiitettäviä +poikkeuksia. Sitä paremmin luonnonkuvailu menestyi, missä se yhtyi +kertomuksen toimintaan tai lyyrillisten tunteiden ilmaisuun. + +Edellisessä suhteessa ovat merkillisiä Bernardin de St. Pierren +tunnettu kertoelma "Paul et Virginie" sekä Chateaubriand'in teokset. +"Paul ja Virginiassa" on troopillisen luonnon kuvaileminen pääasia; sen +ympäröiminä kasvavat nuoret päähenkilöt luonnollisessa viattomuudessa +yksinäisessä saaressa keskellä Atlantin merta. Humboldt siitä lausuu +Kosmos kirjassaan,[71] kerrottuaan, kuinka hän sitä luki +tutkimusretkillään matkatoverinsa kanssa: "Kun etelän taivas hiljaa +loisteli tai sateiden aikakautena salama, ukkosen pauhatessa, valaisi +metsää Orinocon rannoilla, valtasi mielemme se ihmeellinen +todenmukaisuus, jolla tuossa kirjasessa kuvataan kesämaiden mahtavaa +luontoa kaikessa omituisuudessaan." -- Toisessa pienemmässä +kertomuksessa "Indialainen maja" (La chaumière indienne) on Bernardin +de St. Pierre kuvaillut Indian hehkuvaa luontoa ja sitä onnea, jota +ihmisten hylkäämä paria raukkakin voi löytää sen äidinsylissä. -- +Ihmeteltävällä havainnollisuudella Chateaubriand lukijoillensa +esittelee milloin Amerikan synkeitä aarniometsiä, joihin pakenee +kultuuriin väsynyt eurooppalainen, milloin Kreikan maisemia, +entis-aikain sivistyksen kirkastamia, tai kristin-uskon muistojen +pyhittämiä Palestiinan maita. + +Uudemman ajan lyriikassa luonto ja tunteet usein sulauvat yhteen; +runoilija aavistaa oman olentonsa salaista yhteyttä luonnon-elämän +kanssa, eri mielialat luovat siihen valonsa tai varjonsa, ja luonnon +vaiheissa hän näkee oman sielunsa värähdykset. Niin ulkomaan +runoilijoista erittäin Goethe. Muistakaamme esim. "Harz-matkaa +talvella", tuota pientä runoa, täynnä nuoruuden haaveksivaa intoa, +jossa aatokset, luonnonkuviin kietoutuneina, vapaan rytmin +kannattamina, kulkevat vaihtelevana sarjana silmiemme ohitse, taikka +runoa "Henkien laulu vetten päällä", jossa taivaasta valuneet, +rajusti pauhaavat tai tyyneesti vierivät ja sitten taas taivaaseen +palajavat vedet ovat ihmishengen vertauskuvana. Toisinaan pienessä +luonnonkuvassa, muutamissa harvoissa piirteissä, puhkeaa esiin +runoilijan syvimmät tunteet, niinkuin tunnetussa laulelmassa: "Über +allen Gipfeln ist Ruh". -- Ballaadeissaan Goethe usein, käyttäen +hyväksensä vanhaa kansan-uskoa, joka luonnonvoimissa näkee haltiain +maailman, kuvailee niiden salaperäistä vaikutusta ihmismieleen; ne +houkuttelevat luokseen ihmistä, joka vapautensa menetettyään +tahdottomana, vaistomaisesti, heittäytyy niiden omaksi. Vedenneito +viehättää vastustamattomalla tenhovoimalla kalastajan meren viileään +syvyyteen, jossa kalan on armas aikaella, jonka aalloissa kylpevät +aurinko ja kuu ja johon taivas kuvastuu, kosteudesta kirkastuneena. +Pelokkaana poika kätkeytyy vasten isänsä povea, varoen joutuvansa +peikkojen valtaan, kammoen hän katselee keijukaiskuningasta ja hänen +tyttäriänsä, jotka häntä houkuttelevat hämärään valtakuntaansa, mutta +isän silmissä eivät ole muuta kuin utua ja harmaita pajupensaita, ja +tuskissaan lapsi parka vihdoin heittää henkensä. Tällaiset kuvaukset +eivät ole yksistään ulkonaisen luonnon, vaan sisimmäisen tunne-elämän +esitystä. + +Saksan lyyrillisestä runoudesta voisi saada paljon muitakin kauniita +esimerkkejä luonnon käyttämisestä tunteiden tulkitsijana. Ajatelkaamme +vaan, miten Heine osaa koko luontoon vuodattaa elävän ihmissielun +tunteita. + +Samoin kuin Goethe, niin Byronkin syvästi tuntee ihmishengen yhteyttä +luonnon kanssa. Hänen kertomarunoissaan, joiden jokaisen säkeen läpi +tunkeuu mitä sainein lyyrillinen tunteellisuus, maisemakuvat aina +ihmeellisesti tajountuvat vallitsevaan mielialaan, ilmestyipä silmiemme +eteen Attikan kalliorannat ja niitä vastaan tyrskyävä meri synkän +tarinan kehyksenä tai hymyilevä luonto Konstantinopolin salmen +rannoilla tahi kaukainen saari Etelämerellä, rakkauden syrjäinen +turvapaikka. "Childe Harold's Pilgrimage" nimisessä runoelmassa eri +maiden kuvat omituisella tavalla yhtyvät menneiden aikojen muotoihin ja +hetken herättämiin aatoksiin ja tunteihin. Ja niinkuin Byronin +teoksissa, niin on tällä tunteenomaisella luonnonkuvailulla muutenkin +tärkeä sija Englannin runoudessa. + +Vähän toisemmalla tavalla luonto ilmaantuu Ranskan uudemmassa +romaanikirjallisuudessa; se muodostaa tapausten ympäristön ja ihmeen +selvillä väreillä sitä semmoisena esitetäänkin. Daudet'in kertoelmista +sopisi mainita monta kaunista Pariisin kaupungin kuvausta, Loti'n +"Islannin kalastajista" noita surunvoittoisia luonnonkuvia Bretagnen +rannikolta ja Jäämeren aavoilta ulapoilta. + +Mitä meidän maan runouteen tulee, niin virkeä osanotto luonnon elämään +jo vanhastaan on ollut sen tähdellisimpiä tunnusmerkkejä. Sen +todistavat jo Kalevalan ja Kantelettaren runot, jotka esittävät luonnon +ja ihmisen välin mitä lähimmäksi, herttaisimmaksi. Ihminen sitä +katselee ystävän silmin, uskoo sille sydämmensä tunteet ja toivoo +saavansa luonnonkin puolelta kokea samanlaista ystävällistä +myötätuntoisuutta. Emon ja sulhon murhe Ainon kuolemasta puhkeaa ilmi +käkien kukunnassa, jotka itse ovat sukeuneet surevan äidin +kyyneltulvasta. Koivu valkeavyöhyt itkee kolkkoa kohtaloansa; mutta +Väinämöinen lupaa sille elon uuden armahamman, jolloin se on ilosta +itkevä, riemusta remahutteleva, ja veistää siitä kanteleen, joka +ilmoittelee ihmis-elämän vaihtelevia mielialoja. Näin ilmaantuu +kaikkialla muinaislauluissamme vuorovaikutus ihmisen ja ulkonaisen +luonnon välillä. Raikasta luonnontunnetta osoittavat niin-ikään +Kalevalan maisemakuvaukset, jotka eivät kuitenkaan ole samaa laatua +kuin Homeron, määrättyjä paikkoja esittäviä, mutta sen sijaan luovat +eteemme mitä selvimmän ylimalkaisen kuvan pohjoismaiden luonnosta +ja näköaloista. Helleenien luonnon-jumalistoa muistuttavat +muinaisrunojemme monilukuiset haltiat: Suvettaret ja Terhenettäret, +Vellamon neidot ja Aallottaret, niinkuin myös Tapio ja Mielikki ynnä +heitä ympäröivä Tapiolan kansa, sekä Luonnottaret, kaiken elon ja olon +hämärät alkuolennot. + +Uudemmassakin kirjallisuudessa havaitaan tätä luonnontunnetta, joka +niin syvälle on juurtunut suomalaiseen katsantotapaan. Rakkaus luontoon +-- etenkin Suomenmaan luontoon -- kaikuu myötäänsä Runebergin +unohtumattomista runoelmista; sen ihanuutta hän ylistelee ja +tarkasti hän sitä kuvailee erityiskohtia myöden. Niin varsinkin +Hirvenhiihtäjissä ja Hannassa sekä monessa lyyrillisessä runossa. +Tahdon tässä vaan johdattaa lukijan mieleen, kuinka elävästi Suomen +sisämaan luonto leviää silmiemme eteen Hannan kolmannessa runossa: + + Päivä jo mailleen käy, pois länteen vuorien taakse; + Lauha kuin morsian ilta tok' on. Rusopilviä ilmass' + Ui sekä maahan luo valoansa, ja penseät tuulet, + Niityilt' yhtyen, leikkiä lyö kukan-tuoksujen kanssa. + -- -- -- -- -- + Täällä on vihreytt', on heleyttä ja henkeä. Laineist' + Ääretön paljous saaria nousevi, kaikista viittaa + Liehuen lehtevät puut väsyneen vene-soutajan luokseen. + Niemehen käy, joka maahan tuolla nyt yhtyvän näyttää, + Niin edessäs ulapan näät aukeemman, kylät hauskat + Rannoilta haamoittaa, sekä kirkkokin loistavi kaukaa. + Toisella puolen taas, mitk' uhkeat vainiot siellä, + Viljavat, laihokkaat, ylt'ympäri metsäset vaarat![72] + +Ja edempänä kauniisti kuvataan "tuli-kumpua" ja laajaa näköalaa sen +kukkulalta. -- Runebergin runoudessa yleensä luonnon kirkas kuva luo +säteitänsä ihmismieleen, joka siitä kirkastuu ja lämpiää ja +innostuksella ihailee luonnon kauneutta, semmoisena kuin se itsestään +on. Runebergin käsittelytavassa on melkein aina jotain eepillistä. +Topeliuksella sitä vastoin luonto ja tunteet perin lyyrillisellä +tavalla sulavat yhteen. Luonto on hänelle enimmiten henkisen olemuksen, +sisällisen maailman, eduskuvana ja ilmaisijana. Sylvian lauluissa +luonnon äänet lausuvat ilmi isänmaanrakkauden vienoimpia tunteita. +Suomen kansan surut ja toiveet useinkin verhoutuvat hilpeäin +luonnonkuvien taa. Kauniisti kuvailee kotimaan rakkauden ja +luonnontajunnan yhteyttä tuo ihana satu "koivusta ja tähdestä", jotka +ainoana kodin muistona johtivat lapset vieraalta maalta omain +vanhempain sylihin. + +Tiettyä on, että tämän luonnontunteen on täytynyt ilmestyä +suomenkielisessäkin taiderunoudessa. Niin tapaamme esim. Kiven +"Seitsemässä veljeksessä" mestarillisia, tosi-eepillisiä +luonnonkuvauksia; lähtemättömänä pysynee jokaisen lukijan mielessä tuo +juhlallinen näköala Impivaaran harjalta, -- monta muuta samanlaista +kohtaa mainitsematta. -- Kuinka haikeansuloisesti talvisen luonnon +kolkkous yhtyy valittavan immen kyyneliin Paavo Cajanderin runossa +("Saaren impi"): + + Täss' istun nyt ja itken, kun päivä umpeen käy, + Ja itken taas, kun alkaa päivä uusi, + Mun entist' ystävääni ei kuuluvissa näy, + Täss' yksin olen niinkuin kasken kuusi; + Ja ympärilläin tuisku se puita tuivertaa; + Ja hankipeitteen alla on kaunis kukkain maa, + On kaikki, kaikki muistot hangen alla. + +Ja riehuva kevättunne, yht'aikaa elinvoimaa ja kaihoa täynnä, käy +kaikuvana pohjasävelenä Erkon Ainon läpi; luonnon kevät, ihmis-elämän +ja kansan kevät sointuvat yhteen mahtavaksi tunnevirraksi: + + "Nyt on kevät polvellani, + Kevät tässä rinnassani, + Kevät puussa, kevät maassa, + Kevät kansani povessa." + +Ja kaikkialla tässä ihanassa runoelmassa luonnon elämä muodostuu +ihmis-elämän kuvastimeksi, niinkuin esim. Ainon kauniissa mietelmissä, +kun hän vertailee oloansa milloin allin tai pääskysen, milloin ulpukan +kohtaloon. + +Luonnon tuntehikas kuvaileminen on varsinkin kehittynyt nykyisessä +"tunnelmakirjallisuudessa". Siinä ilmaantuva kuvailutapa lienee +ensimmältään saanut alkunsa tuosta ylempänä mainitusta, uudemmassa +ranskalaisessa kirjallisuudessa tavattavasta luonnonkuvailusta; +muutamissa J. Ahon teoksissa se onkin ihan sama. Mutta myöhemmissä, +niinkuin "Lastuissa", suomalainen luonnontajunta pääsee voitolle: +ihmissielu, apeitten mielialojen valtaamana, antautuu luonnon +salaperäisen vaikutuksen alaiseksi, etsii siitä lievennystä, +lohdutusta, virkistystä, tai näkee sen ilmiöissä oman ja kansansa +kohtalon; toisinaan taas, niinkuin "Papin rouvassa", luonnonkuvaus +säestää ihmisten sielun-elämää; se ei esittele vertauskuvia +vaihtelevista mielentiloista, vaan muodostaa kehyksen niiden ympärille, +ja sen ilmiöitä katsellaan eri tunteiden valossa. + + + + +KAHDEKSAS LUKU. + +Yksityis-ihminen runoudessa. + + +Ihmis-elämän piiriin astuessamme aukenee meidän eteemme moninaisuutta +uhkuva, sisältörikas maailma, käsittäen yksityishenkilöt ja kaikki +niiden erilaisuudet, mutta samalla myöskin koko sen avaran alan, jonka +ihmisten yhteistoiminta tai heidän ajatus- ja kuvausvoimansa on +ilmoille saattanut. Jälkimmäisessäkin tapauksessa pysyy kuitenkin +yksilö runollisen esityksen keskuksena; sillä runous, niinkuin taide +yleensä, pyytää tehdä kaikki aistin havaittavaksi, kammoten +abstraktisten käsitteiden väritöntä kylmyyttä. Tuodessaan esiin +valtiollisia tai yhteiskunnallisia taisteluita tahi koko ihmiskuntaa +koskevia, syvämielisiä kysymyksiä, se antaa näiden kaikkien +värähtelevin sätehin kajastella muutamien erityishenkilöin kohtaloissa +tai sielun-elämässä. + +Aloittakaamme siis individistä. Monenlaisista säikeistä se pohja on +kudottu, joka persoonallisuutta kannattaa. Alustana ovat syntyperä, +temperamentti ja muut ominaisuudet, jotka johtavat alkunsa luonnon +salaperäisestä työpajasta, kansalliset olot, jotka painavat leimansa +sekä alkuperäiseen luontoon että sen kehkiämiseen, ja kaikki ne +monituiset vaikutelmat, joiden alainen on ensimmäinen lapsuuden aika. +Mutta paljoa tärkeämpi on varsinainen luonteen varttumus, jossa ihmisen +vapaa tahto on myötävaikuttajana. Runoudessa tahdomme etupäässä +tutustua ihmisiin, semmoisina kuin ovat; me tahdomme nähdä, miten +olot ja heidän oma toimintansa heitä kehittävät tai millaisiksi he +niiden vaikutuksesta ovat tulleet. Uudenaikuiset romaanin- ja +näytelmänkirjoittajat tahtoivat meille useinkin antaa jonkunlaista +ihmissuvun luonnonhistoriaa osoittamalla, miten kunkin ihmisen +omituisuus siemenenä piilee edellisissä miespolvissa ja hänen oma +peritty luontonsa yhdessä ulkonaisten olojen kanssa tekee hänet siksi, +mikä hän on. Mutta täten epäilemättä pannaan liian yksipuolisesti arvoa +individin hämärään luonnonpohjaan ja syrjäytetään sen henkinen, +vapauteen pyrkivä puoli, eikä tällainen menettely muutoinkaan ole +runouden luonnon mukaista. Se on yhtä vähän taiteellista, kuin jos +joku, aikoessaan kuvailla kaunista maisemaa, rupeaisi selittelemään, +minkä luonnonlakien mukaan valot ja varjot siinä jakaantuvat, ruoho +kasvaa ja lintujen laulu pääsee korvamme tärykalvoa koskettelemaan. + +Tämä ei suinkaan tarkoita, ett'ei luonnonpuolta saisi ollenkaan +esittää. Luontoperäisten taipumusten taistelu olevia oloja vastaan ja +intohimojen raivo ovat päinvastoin aina olleet runouden otollisimpia +aineita. Mutta niiden syntyä ei tarvitse esittää, jos se on haettava +ulkopuolelta yksilön omaa elämänpiiriä. Luonnon-omituisuus on olemassa, +siinä kyllin. Joku pieni viittaus entisyyteen jo riittää. Othellon +tulista, intohimoista lemmen- ja oikeudenkiihkoa selittää tarpeeksi +hänen maurilainen syntyperänsä. Richard III on kyllä pitkän +hurjuuden-aikakauden viimeinen hedelmä; että olot olivat kypsyneet +tuottamaan sellaista siveellistä epäluomaa, sen näkee edellisistä +"kuningas-draamoista"; mutta Richard itse, näyttämölle astuessaan, on +jo aivan valmis, ja mitä luontaiseen perustaan tulee, antaa hänen +epämuotoisuutensa täysin tyydyttävän selityksen. -- Sen sijaan haluamme +nähdä, kuinka kuvailtava henkilö käytäikse eri tiloissa, mitä hän +tuntee ja ajattelee ja miten ulkonaiset tapahtumat häneen vaikuttavat. +Hamletissa erotamme selvästi kaikki hänen mielenlaatunsa piirteet: hän +on melankoolinen, mietiskelevä, epäröivä, vastahakoinen ratkaisevaan +toimintaan, liian jalo koston kamalaan työhön; me näemme, kuinka +sellainen henkilö menettelee, kun elämän vaatimukset joutuvat +ristiriitaan hänen sisimmän luonteensa kanssa, ja kuinka hän sortuu +tähän vastariitaan. Siten näytelmän aate meille selviää, kirkkaassa +valossa esiintyy yksityisihmisen ja siveellisen maailmanjärjestyksen +väli. Jos runoilija vielä ottaisi vaivakseen kuvata, miten Hamlet on +tullut semmoiseksi, kuin hän on, niin se pikemmin olisi näytelmälle +häiriöksi kuin hyödyksi, koska se ei olisi missään yhteydessä +pääaatteen kanssa. + +Näin on etenkin draaman laita; vähän toisin on romaanissa. Se voi +etäämpääkin urkkia tapausten alkuperusteita; mutta senkin on paras +pysyä psykologisessa piirissä, pyrkimättä antropologiselle alalle, +niinkuin Björnson suositussa ja muutoin taidokkaasti kirjoitetussa +kertomuksessaan "Liput liehumassa" (Det flager i byen og paa havnen), +jossa päähenkilön luonteenkuvausta edeltäpäin valmistellaan pitkällä +rosvojuttujen sarjalla. + +Ihmiset semmoisina, kuin he ovat, elämän kynnykselle astuttuaan, ja +kuin he sitten luonteeltaan muuttuvat ja varttuvat, ovat siis runouden +etevimpiä kuvattavia. Ja siinäpä runoilijalle tarjoutuu tyhjentymätön, +iäti vuotava lähde, jos hänen silmänsä vaan tarkistuu heidän +omituisuuksiansa tajuamaan, hänen älynsä osaa arvostella kunkin asemaa +ja merkitystä. Kenen mieli ei täyttyisi ihmettelystä, silmäillessään +tätä ääretöntä moninaisuutta? Kuin puiden lehdet vuosittain +vaihtelevat, -- niin lauloi jo Homeros, -- samoin ihmispolvetkin +väistyvät toinen toisensa tieltä, ja jokainen ihmiskesä tuottaa +lukemattomia lehtiä, eikä niissä ole kahtakaan ihan yhtäläistä! Mutta +kaikissa kimaltelee, milloin himmentyneenä, milloin jalommalla +loisteella, se jumalallinen kipinä, joka, ollen ihmishengen oikea +olemus, ei voi ikänään sammua, vaikka vastukselliset olot usein estävät +sitä korkeammalle kohoamasta tai pakoittavat milt'ei näkymättömiin +riutumaan. Ne todellakin ovat sokeat, jotka ahdasmielisessä kiihkossaan +tahtoisivat kaikki ihmiset yhden kaavan mukaan valetuiksi, tylyllä +ylenkatseella hyljäten tai ivaten, mikä heidän mallistansa poikkeaa. +Kuinka yksitoikkoiselta, perin ikävältä maailma tuntuisikaan, jos +kaikki ihmiset olisivat yhtäläiset, vaikkapa vastaisivatkin korkeinta +siveellistä ideaalia! Moninaisuus, ihmishenkien vapaa vaihtelevaisuus, +on juuri täydellisyyden vaatima; sillä yhdessä erilaiset ihmisluonteet, +vaikka kukin itsekseen puuttuvainen, muodostavat täydellisen +kokonaisuuden. Näin joka erityinen ihmishenki on välttämätön osa +maailmassa ilmestyvästä Jumalan hengestä, joka kuvasteleikse kussakin +erityishengessä kuni aurinko kasteenpisarassa. Kaikilla on +tarkoituksensa. Halvin työntekijä täyttää paikkansa yhtä hyvin kuin +älykäs hallitsija tai voittoisa sankari, jotka kansojen kohtaloita +määräilevät; yksinkertainen jokapäiväisissä toimissa askartelija +niinkuin suurin nerokin, jonka ajatus mittailee taivasten avaruutta tai +tunkeuu henkisen maailman syvimpiin syvyyksiin. Eri katsantotavat, eri +uskonnot, kansojen ja aikojen omituisuudet, eri pyrinnöt ja +elämänpiirit -- tahtoisinpa melkein sanoa: erilaiset heikkoudet ja +hairauksetkin -- antavat ihmisyydelle runsaamman sisällyksen. Ansiot ja +viat vastaavat toisiinsa; useimmiten ne ovatkin samojen ominaisuuksien +eri puolia. -- Kuin ihmisten, niin on olosuhteidenkin laita; +vastakohdat täydentävät toisiansa. Ylevä sivistys ja alkuperäiset +luonnonolot, henkiset harrastukset ja käytöllinen toiminta, +sievistyneen ylhäisön hieno komeus ja maaseutujen koruttomat, +yksinkertaiset tavat, suuren, valtiollisen elämän levottomat +pyörähdykset ja hiljaisen perhe-elämän ahkera työnteko, koko maailmaa +tarkoittavat, laveat yritykset ja yksityis-ihmistä koskevat sydämen +asiat, -- nämä kaikki lisäävät viehätystä silmiemme eteen asettuvalle +ihmis-elämän kuvalle, antaen sille väriä ja vaihtelevaisuutta. + +Kun tällä tavoin katselemme elämää, niin mielemme valtaa rakkaus +ihmiskuntaan ja kuhunkin yksityis-ihmiseen. Tätä rakkautta runoilijan +tulee vuodattaa kuvaukseensa. Sen osoite on myötätuntoisuus, jolla hän +seuraa henkilöitänsä heidän elämänsä vaiheissa, tuntien heidän +tunteitansa, heidän ilojansa iloiten, murehtien heidän murheitansa. +Tällainen hellyys ei häiritse esityksen objektiivisuutta. Eepillisessä +runoudessa, esim. Homerossa, se näyttäypi siinä tyynessä mielihyvässä, +jolla kertoilija pakisee sankariensa seikkailuista, tuomatta esiin omia +mietteitänsä, luottaen vaan tarinansa tenhovoimaan. Kuka on +objektiivisempi kuin Shakespeare? Omimpiahan ajatuksiansa hänen +henkilönsä aina lausuvat eikä runoilija itse heidän takaansa tule +näkyviin. Mutta siinäpä juuri hänen hellyytensä ilmaantuukin, että he +itse saavat ajaa asiaansa, että saamme, niin sanoakseni, siirtyä heidän +omaan sukuunsa. Vielä helpommin runoilijan myötätuntoisuus voi päästä +ilmoille itsekohtaisemmissa esityslaaduissa, vaikka vaara pyörii, että +hänen subjektiiviset mielipiteensä joskus vievät voiton. Muistakaamme +Dickensiä, suurta ihmisluonteiden kuvailijaa! Millä herttaisuudella hän +tuo henkilönsä näkyviin! Ja kuitenkin hänkin toisinaan, pääsankariensa +kannalta asioita arvostellen, kokoilee vihansa nuolet muutamia +erityishenkilöitä vastaan, jotka jätetään mustaan varjoon, lukijan +ylenkatseelle alttiiksi. Mutta yleensä Dickensissä, niinkuin muissakin +luonteenkuvauksen mestareissa, osoittuu hellä rakkaus kuvattavia +ihmisiä kohtaan. Tahdonpa meidän kirjallisuudesta vaan mainita +Runebergiä ja Kiveä. Jollei taitamattomuus taikka satiirinen tarkoitus +saata kirjailijoita toisin menettelemään, on heidän tylyytensä syynä +tavallisesti puuttuva käsitys ihmisluonnon alkuperäisestä +ideaalisuudesta. + +Eri runoudenlajeissa luonteenkuvaus saa hiukan eri muodon. Epiikka +yleensä tyytyy ulkokohtaiseen kuvailuun; ihmisten omituisuudet +ilmaantuvat vaan heidän puheissaan ja teoissaan. Romaanissa ja +draamassa sitä vastoin runoilija avaa henkilöinsä sydämmen ja suopi +meidän silmätä sen pyhimpiin kammioihin. Mutta kummassakin tapauksessa +hän voi esittää henkilöitänsä suurin piirtein, mahtavilla pensselin +sivauksilla, niinkuin Aiskhylos ja Shakespeare, taikka useain pienten, +hienoin erityispiirteiden avulla, niinkuin Dickens ja nykyaikaiset +romaaninkirjoittajat. Että uusi "psykologinen suunta" sielunelämän +analyseerauksessa toisinaan menee liiankin pitkälle, ei liene +kiellettävissä. -- Saattaapa tässä suhteessa vielä olla eriäväisyyttä +siinäkin, että joku runoilija, perin draamallisesti, kuvailee henkilöin +mieltä yhteydessä toiminnan kanssa, toinen, enemmän lyyrillisesti, +esittelee tunteiden vaihtelua sielussa. Edellisessä suhteessa sopii +Shakespeare malliksi, jälkimmäisessä on Goethe mestari. Psykologisessa +kuvailussa on ennen kaikkea tärkeätä, että luontevalla, selvästi +tajuttavalla tavalla selitetään tunteiden ja mielikuvain syntyä ja +niiden yhteyttä toiminnan kanssa. Täydellisimmäksi varttuu +luonteenkuvaus, kun henkilön koko katsantotapa siitä selviää, niin +ett'ei hänen omituisuutensa ilmaannu ainoastaan muutamissa +satunnaisissa yksityiskohdissa, vaan että älyämme hänen sielun-elämänsä +varsinaisen pohjan ja perustuksen. + + * * * * * + +Turha olisi tämän esityksen ahtaissa rajoissa ottaa puheeksi kaikki ne +olot, mielentilat ja ominaisuudet, jotka saattavat antaa aihetta +runouden kuvauksiin. Kiintyköön huomiomme siis ainoastaan muutamiin +yleisimpiin ihmis-elämän muotoihin. -- Fyysillisten suhteiden +määrääminä havaitsemme tällä alalla ensinnäkin _elämän-iät_. + +Mielellään runotar luo silmänsä hymyilevään lapseen, joka keväisen +urvun lailla meissä herättää tulevaisuuden sumussa piileviä toiveita; +mutta useammin hän saattaa vanhusta hänen loppumatkallaan, tukien hänen +horjuvia askeleitansa ja kuunnellen hänen huuliltaan pitkän elämän +ilon- ja murheensekaisia muistelmia. Useimmasti hän kuitenkin seuraa +nuorta miestä tai kainoa impeä heidän ensimmäisellä retkellään ulos +avaraan maailmaan, lempeästi tarkastellen niitä tunteita, jotka +heräyvät heidän povessaan, kun oudot olot kehittävät heidän +itsetietoaan tai heidän täytyy taistella ihanteittensa puolesta tylyä +olevaisuutta vastaan; taikka hän seisoo vakavana varttuneen miehen tai +kypsyneen naisen rinnalla tosi-elämän vaikeissa vastariidoissa, heidän +koettaessaan toteuttaa, mitä oikeaksi katsovat, tai voimallisesti +pyrkiessään kaukaista päämäärää kohti. Lapsuuden-ajan runollisuutta ei +yksikään kirjailija osaa niin herttaisesti tuoda ilmi kuin Z. Topelius, +vieläpä tavalla semmoisella, joka ei ainoastaan viehätä nuorisoa, vaan +vanhemmissakin lukijoissa uudistaa noiden kultaisten päivien muistoja. +Eepillisessä ja draamallisessa runoudessa lapsen vilpitön mieli joskus +voi olla hyvä vastakohta ympäristön rajuudelle, -- muistakaamme esim. +Iliaasta Hektorin poikaa, pientä Astyanaxia, taikka Macbethista +Macduffin poikaa, joka kaatuu säälittävänä julmuuden uhrina. Mutta +yleensä lapsuus epämääräisyytensä tähden tarjoo runoilijalle verrattain +vähän ainetta. Paraiten voi romaaninkirjoittaja sitä hyväksensä +käyttää, kun hän pienuudesta saakka seuraa päähenkilöänsä, osoittaen, +miten hänen luonteensa alusta alkaen on kehittynyt. Sellaisia kuvauksia +onkin monta varsin luontevaa ja miellyttävää. + +Laajempaa alaa tarjoo vanhuuden ikä. Säilyttäähän vanhuksen henki +pitkän kokemuksen hedelmät. Voimien riutuminen ja siitä seuraava +erillään-olo nykyhetken pyörinästä antavat hänelle jonkunlaisen tyynen +rauhallisuuden. Sellaisena esiintyy ukko Laertes, Odysseun isä, joka +ulkopuolella kaupunkia hiljaisuudessa hoitelee puutarhaansa. Ihanaa +sovintoa täynnä on Sofokleen kuvaus Oidipus vanhuksesta, joka vihdoin +elämän ärjyn tyynnyttyä, löytää kauan ikävöidyn rauhan Eumenidien +pyhässä lehdossa. Toista laatua on Lear kuningas. Hänessä vanhuuden +heikkous on traagillista sen soaistuksen tähden, jonka alaisena hän +koko ikänsä on ollut, mitä tyttärien rakkauteen tulee; sillä, niinkuin +narri ankaran leikillisesti muistuttaa, Learin "ei olisi pitänyt +vanhentua, ennenkuin oli viisastunut". Yhtäläisen sokeuden uhriksi +joutuu Glosterkin, jonka sisäinen tila kuvautuu hänen kamalassa +ulkonaisessa kohtalossaan. -- Semmoiset sankarit taas kuin vaka, vanha +Väinämöinen ja pylolainen Nestor, jotka iäkkäinäkin pysyvät toiminnan +keskuksena, edustavat vanhuuden kypsynyttä älyä, mutta samalla +miehuuden tarmoa. Syystäpä runoilija antaa Väinön lausua itsestään:[73] + + Kaikki on ajat minussa, + Koko vuosi vaiheinensa: + Kevätmieli herkkä, hellä, + Nuorukaisen kevät-into, + Kesän täysimiehen voima, + Rohkeus, roteva toimi, + Syksyn kypsi neuvonhenki, + Myrskytkin ja uupumukset, -- + Toisinansa tuntuu talvi, + Lunt' on mieli, toimet jäätä. + +Että runous hakee enimmät henkilönsä nuorten ja keski-ikäisten +joukosta, tuskin vaatinee mitään esimerkkejä. Kumpaisetkin voivat sille +antaa enimmän ainetta, nuori -- elämään pyrkiväinen -- etenkin +kehittymisensä, keski-ikäinen toimintansa vuoksi. Sentähden romaani, +joka pääasiallisesti esittelee luonteen varttumista, tavallisesti ottaa +päähenkilökseen nuorukaisen tai neitsyen ja draama, jonka pää-aineena +on toiminta seurauksineen, useimmiten kypsyneemmän miehen tai naisen. + +Ennenkuin jätän ihmisen iät, suotakoon minun johdattaa lukijan mieleen, +kuinka Schiller "Laulussa kellosta" on yhdistänyt ihmisen elämänvaiheet +kauniiksi kuvasarjaksi. + +Toinen fyysillisiin ominaisuuksiin perustuva erilaisuus ihmisten kesken +on se, jonka _sukupuolet_ tuottavat. Sentähden yleinen ihmisyyden +ihanne jakaantuu kahtia, mies- ja naisihanteeseen. Mitä edelliseen +tulee, on se niin likeisessä yhteydessä aikojen vaihtelevain +katsantotapojen kanssa, mies kun aina on toiminut valtion ja +yhteiskunnan alalla, -- että se jo lienee selvinnyt edellä olleesta +silmäyksestä ideaalien historiaan. Naisten itsenäisyys ja merkitys +yhteiskunnassa on sitä vastoin vaan askel askelelta saavuttanut +tunnustusta, sen mukaan kuin on tultu havaitsemaan, että molemmat +sukupuolet henkisellä alalla ovat yhdenvertaiset ja että naisen +luontaiset hyvät ominaisuudet monella tavalla saattavat rikastuttaa +korkeampiakin elämän piirejä. Ehkä lukija siis mielellään luo huomionsa +siihen, miten naisen tilaa ja tehtävää on käsitelty eri kansojen +runoudessa. + +On kyllä semmoisia nais-olemuksen puolia, joita aina on suosittu ja +jotka varmaan tulevaisuudessakin pysyvät mieluisina runouden aiheina. +Naisen hentous ja ulkonainen viehättäväisyys, hänen uskollisuutensa ja +rakkautensa äitinä, lemmittynä ja puolisona ovat aineita, joita +tavataan kaikkien kansojen runoudessa ja jotka aina tenhoavat +kuvausvoimaa. Mutta suuresti erehtyy, jos siitä syystä luulee +nais-ihanteiden aikojen läpi pysyneen yhtäläisinä. Vaikka ulkonaisesti +kenties yhdenkaltaisemmat, ne toden perästä ovat vielä enemmän +toisistaan eriäväiset kuin mies-ideaalit. Ja onhan se ihan +luonnollista, kun ajattelee naisen muuttunutta asemaa ja +sivistyskantaa. Itämaan sortovaltiaan haaremista hänen oli kulkeminen +kreikkalaisen naishuoneiston läpi keskiajan linnakamareihin +trubaduurien ylistettäväksi ja siitä nykyaikaisen yhteiskunnan +monenlaatuiseen toimintaan, yhä suurempaan itsenäisyyteen. + +Huomattava on kuitenkin, että alkuperäisissä luonnonoloissa naisen arvo +ja asema melkein kaikkialla pysyy jotenkin yhtäläisenä, semmoisena, +miksi hänen tärkeä tehtävänsä perhe-elämän keskuksessa sen ihan +itsestään muodostaa. Kultuuri vasta saattaa eri aikojen ja kansojen +katsantotapaa tässä suhteessa jyrkemmin esiintymään. Ilmaantuuhan jo +Homeron runoissa naisen arvo ja puolisoin keskinäinen rakkaus tavalla +semmoisella, joka meidänkin tunteitamme tyydyttää, -- paljoa +pontevammin kuin myöhemmässä kreikkalaisessa kirjallisuudessa. Lempeä, +rakastavainen Andromakhe ja uskollinen Penelopeia ovat mitä kauniimpia +kotielämän onnea suojelevain naisten esikuvia. Ihanan perhe-idyllin +kannattajana muistettakoon myös Nausikaa, jolle Odysseus toivottaa +avio-onnea lausuen, ett'ei suurempaa autuutta ole maan päällä kuin +aviopuolisoin keskinäinen sopu ja lempi: + + -- -- Sill' ei ole onnea oivallisempaa, + Kuin jos hoitelevat kotoansa miesi ja vaimo + Yksin mielin, näin katehille kaihoa tuoden, + Riemuks suopeillen ja itselleen yli muiden. + +Näitä helleeniläisen muinais-ajan alkuperäisiä oloja silmäillessä +älkäämme unohtako mielikuvituksen luomaa tarumaailmaa. Jokainen kansa +kuvailee jumaliaan ja heidän elämäänsä omien olojensa mukaan, asettaen +tuohon yliluonnolliseen maailmaan parasta, mitä se voipi ajatella. +Tapiolassa eletään niinkuin vankassa suomalaisessa talossa ainakin; +Metsolan metinen muori hoitelee karjaansa kunnon emännän lailla; +Kuuttaret ja Päivättäret uuraasti kutoa helskyttelevät, niinkuin +Kalevalan kansan herttaiset tyttäret, vaikka tosin kulta- ja +hopeakankaita. Samoin helleenien jumalaismaailma on selvä kuva +kreikkalaisten vanhimmasta elämästä ja katsantotavasta. Siinäkin on +naissuvun edustajilla huomattava asema. Niinkuin kreikkalaisia jumalia +yleensä, niin heitäkin kuvaillaan kaikin puolin ihmisiksi, joilla +itsekullakin on omituisuutensa, jopa heikkoutensakin. Zeun puoliso, +"isosilmäinen, arvokas" Hera, on ylpeä ja luulevainen vaimo, joka +useinkin pikku juonillaan johtaa maailman mahtavaa hallitsijaa. +Afrodite on hempeä kaunotar, joka, Diomedeen keihään haavoittamana, +itkien pakenee äitinsä turviin, valittaen tuon kreikkalaisen uroon +röyhkeyttä. Puhtaassa Artemiissa, miehen lempeä kammoavassa +metsästäjäimmessä, jo luulisi piilevän nykyajan "emansipatsioonin" +oireita; joutsineen, nuolineen hän harhailee vuoriharjanteiden ja +notkojen poikki; mutta nukkuvan Endymionin viaton kauneus hänen +mieltänsä kuitenkin hellyttää, ja alas laskeutuen pilventakaisilta +aloiltaan, hän painaa suutelon nukkujan huulille. Jos monessa +kuvauksessa tuodaankin esiin, mitä pidetään naissuvun heikkoina +puolina, niin sen vastakohtana on muistettava, että kansan kuvausvoima, +tahtoessaan henkilöinä esittää ylevimpiä aatteita, tavallisesti asettaa +nais-olentoja niiden kannattajiksi. Niin Pallas Athene on kaiken jalon +henkisen toimen haltiatar; Muusat ovat taiteiden ja tieteiden hellät +hoitajat; Kharitit eli Sulottaret edustavat kauneuden ihanaa +viehätystä; Demeter, maanviljelyksen perustaja, totuttaa ihmiskuntaa +lempeämpiin tapoihin ja kylvää yhteiskunnan ja sivistyksen ensimmäiset +siemenet. + +Alkuperäisissä luonnon-oloissa tehtävät niin ihan itsestään jakaantuvat +sukupuolien kesken, ett'ei voi olla puhetta naisen vaikutuspiirin +suuremmasta tai vähemmästä laajuudesta. Mies on perheen suojelija, +väkivallan torjuja, siis pääasiallisesti soturi, sen ohessa ehkä +metsästäjä tai kalastaja; vaimo hoitaa kotilieden pyhää tulta, -- +vieläpä vanhimpina aikoina näiden sanojen varsinaisessa merkityksessä, +-- äitinä ja puolisona pitäen huolta perheen moninaisista tarpeista. +Luonnonkansoissa nainen usein toimittaa kaikki talon raskaimmatkin +työt. Tämä on alkuansa kovaa orjuutta; mutta mitä enemmän kansan mieli +kääntyy rauhallisiin toimiin, sitä enemmän arvoa annetaan kodin hyvälle +haltiattarelle. Kun runous alkaa taimelle nousta, niin naisen hiljainen +työskentely, hänen äidinrakkautensa ja uskollisuutensa tarjoutuvat +sille mieliaineeksi. Se onkin ensimmäinen, runoudessa havaittava askel +naisen kunnioitukseen, että hänen suuri, kaikkina aikoina pysyvä +merkityksensä kodin rakkaudentoimissa saapi runollisen kirkastuksen. +Tässä omimmassa piirissään nainen ensin käsitetään itsenäiseksi +henkilöksi; ennen sitä hän ei saa mitään erityiskuvausta osakseen. +Mainittava on kuitenkin että itämaillakin, joissa naisen vapaus aina on +ollut supistettu mitä ahtaimpiin rajoihin, ne kansat, joilla on +luontainen viettymys perheellisiin tunteisiin ja vienoon idyllisyyteen, +ovat miellyttävästi kuvailleet naisen alttiiksiantauvaa rakkautta ja +luopumatonta uskollisuutta; kauniita senlaatuisia kuvauksia on etenkin +indialaisilla ja hebrealaisilla. + +Mieltymyksellä ja hellyydellä siis muinais-aikojen runotar katselee +naisen oloa. Mutta yhteiskunnan kehittyessä useinkin muuttuu +asianlaita. Sen näemme kreikkalaisissa. Vapaan kansalaisen julkinen +toiminta koko kansan silmien edessä oli historiallisena aikakautena +kreikkalaisen mielestä monta vertaa tähdellisempi kuin yksityisen +hiljainen työ kodin piirissä tai jollakin muulla, vähemmän huomatulla +toimialalla. Sentähden naisen merkitys helleenien hengenviljelyksessä +jäi verraten vähäiseksi. Mutta väärin arvostelisimme kreikkalaista +naisihannetta, ellemme sen ohessa ottaisi lukuun niitä jalon-ihania +kuvia, joita tapaamme esim. Sofokleen tragedioissa ja jotka nostavat +naisen paljoa korkeammalle, kuin mihin hänen yhteiskunnallinen +asemansa näyttää antavan aihetta. Antigone on "jumalien vankkojen, +kirjoittamattomien lakien" pelkäämätön puolustaja tyrannin +mielivaltaisia säännöksiä vastaan, ja Elektra, Agamemnonin tytär, +johtaa järkähtämättömällä ankaruudella kostontyötä äitiänsä kohtaan. +Molemmat osoittavat miehuullista lujuutta, jälkimmäinen enemmänkin, +kuin mitä nykyaikainen tunne voi oikeaksi myöntää; mutta Antigonessa +samalla ilmaantuu naisellista lempeyttä. Sulasta sisarenrakkaudesta hän +vastoin valtiaan käskyä vihkii kaatuneen veljensä ruumiin Tuonelan +omaksi, ja itse hän sanoo: + + En vihaamaan ma luotu oo, vaan lempimään.[74] + +Ja yhtä jalona, uhrauvaisena hän uskollisesti johtaa sokeata isäänsä, +kunnes tämä Eumenidien pyhässä lehdossa saavuttaa ikuisen rauhan. +Euripidestä, joka Sofokleen jälkeen hallitsi Athenan näyttämöä ja +tavallansa on kreikkalaisen draaman realisti, pidettiin leppymättömänä +naisten vihaajana; näytelmissään hän tarkoin piirtein esittelee +heidänkin sielun-elämäänsä, vaan pysyy pääasiallisesti luontaisten +tunteiden ja intohimojen kuvailemisessa, korkeampiin kohoamatta. Mutta +Sofokleen äskenmainitut jalot henkilöt silmiemme edessä ja muistaen +niitä helleeniläisiä naisia, jotka -- niinkuin Sapfo, Korinna, Diotima, +-- saavuttivat maineen runouden tai filosofian alalla, ymmärrämme +mahdolliseksi, että Platon, naiskysymyksen ensimmäinen virittäjä, +ideaali-valtiossaan vaati naiselle samaa kasvatusta ja toimialaa kuin +miehelle, vaikka ylen haaveksivalla tavalla, panemalla perhe-elämän +alttiiksi. + +Roomalaisten kesken oli perheen-emännän tila arvokkaampi kuin +Kreikassa; mutta heidän runoutensa, ollen kreikkalaisen mukaelmana, ei +aseta mitään uutta nais-ihannetta silmiemme eteen. Muistakaamme +kuitenkin, kuinka yleviä naiskuvia Rooman historia meille esittelee: +Coriolanon äiti, Cornelia, Julia Mamaea y.m. Sanalla sanoen, +roomalainen nais-ideaali on toinen kuin kreikkalainen: ei +hehkuvatunteinen Sapfo, ei viisas Diotima eikä sulopuheinen Aspasia, +vaan perhettänsä hallitseva, talon arvoa kannattava, uskollinen puoliso +ja äiti. Kun roomalainen kirjallisuus rupesi itsenäisesti kehkiämään ja +uusia kirjallisia kysymyksiä keskusteltiin ylimysten saleissa, niin +naisetkin tehokkaasti ottivat osaa näihin isänmaallisiin pyrintöihin. +Mutta Rooman kirjallisuuden loistoaikana, kun pintapuolinen +nautinnonhimo oli voitolle päässyt, ylistettiin naista vaan +lemmenlauluissa ja lemmentarinoissa ja Horation Lydiat ja Glycerat +edustavat häntä runoudessa. + +Lemmenlauluihin viitattuani sopii tässä erittäin puhua lyyrillisestä +runoudesta. Tietty on, että rakkauden ilot ja tuskat ovat sen +otollisimpia aineita ja että lemmityn kuva siinä vaihtelee monella +tavalla eri tiloja myöten. Mutta koska rakkaus on ihmisluonnon +alkuperäisimpiä tunteita, niin muutamat piirteet kaikkina aikoina +pysyvät muuttumattomina; rakastetun naisen kauneus ja sulous, hänen +lempeytensä ja miellyttävä olentonsa vireyttävät aina runoilijan intoa, +saattaen häntä ylistämään sydämmensä valittua. Ajan luonne antaa +kuitenkin runoille erityisen värityksen. Vanhempina aikoina lempi +ilmaantuu aistillisempana, sitten rakkauden henkinen puoli pääsee +yhä suurempaan valtaan. Lisääpä kukin aikakausi vielä koko joukon +omituisia piirteitä, milloin realistista, milloin ideaalista +laatua. Yliaistillisella ihailulla ja haaveksimisella Petrarca +laulaa Laurastansa; uudemman ajan alkupuolella, teeskenneltyjen +paimen-idyllien kukoistaessa, kuultaa kaikkialla läpi suloisen Arkadian +mielikuva, jossa ihmisellä ei ole muuta huolta kuin lemmen tuottama +kaiho, ja kun korkeammat aatteet, syvemmät henkiset virtaukset +hallitsevat aikakautta, silloin niidenkin vaikutukset huomataan +lyyrillisen runouden naisihanteissa. + +Mutta palatkaamme aikakausien tarkastamiseen. Antiikisen maailman +raunioille rakentui uusi maailma, uuden katsantotavan nojalle. +Kristin-usko julisti kaikki ihmiset tasa-arvoisiksi Jumalan edessä, ja +tämä koski tietysti yhtä hyvin eri sukupuolia kuin muitakin suhteita. +Tosin tasa-arvon aate ei heti ottanut orastaaksensa. Päinvastoin +näyttää jonkunlainen taantuminenkin tapahtuneen. Kirkko-isät puhuvat +usein kovinkin halveksivaisesti naisesta. Mutta naisen tunteellisessa +sydämmessä tapasi uusi oppi hedelmällisen maan-alan, johon se pian +juurtui, ja martyyrein joukossa oli yhtä paljon naisia kuin miehiäkin. +Kristin-uskon ensi ajoilta ovat legendain pyhät immet, nöyrän +jumalisuuden ja hurskauden esikuvat. Keskiajan uskonto pystytti +itselleen Neitsyt Maariassa erityisen nais-ihanteenkin, joka sittemmin +maalaustaiteessa, kuudennentoista vuosisadan madonnan-kuvissa, sai +ihanimman kirkastuksensa. Ritarisuuden aikakautena sydämmen +valtiattarelle osoitettava säädyllinen kohteliaisuus, Neitsyt Maariaa +palveltaessa, sulautui yhteen uskonnollisen innostuksen kanssa, +niinkuin toiselta puolen Jumalan emolle tuleva kunnioitus loi pyhän +loisteen lauluin ja miekoin ylisteltäviin rouviin ja neitosiin. Tämä se +antaakin romantiselle nais-ihanteelle omituisen värin, joka +kirjallisuudessa näytäikse vielä hyvinkin laajalti ulkopuolella +keskiajan runoutta. Nainen on yli-inhimillinen olento, muita tämän +matoisen maailman lapsia paljoa ylevämpi ja puhtaampi, ja on sentähden +pidettävä erillään kaikesta halvempain olojen tahrauksesta. Hän siis ei +ollut kohonnut miehen vertaiseksi, vaan paljoa korkeammalle, jopa +niinkin korkealle, että kadotti vakavan jalansijan maan päällä. Sillä +hänen yhteiskunnallinen tilansa ei suinkaan vastannut hänen asemaansa +mielikuvituksen piirissä. Keskiajan nais-ideaaleja ei ole ainoastaan +ruhtinaallinen Ginevra, joka komeana hallitsijattarena loistaa Arthurin +hovissa, vaan myöskin nöyrä Griseldis, joka tuhansissa koettelemuksissa +todistaa kuuliaisuuttaan miestänsä kohtaan. + +Mutta nainen vähittäin valloittaa luonnollisen asemansa maan päällä. +Yhä enemmän tunnustetaan hänen arvoansa ja yhdenvertaisuuttansa miehen +rinnalla. Huomattava on kuitenkin erotus Euroopan eteläisten ja +pohjoisten kansojen välillä. Etelässä pysyivät naiset vanhan perityn +tavan mukaan paljoa kauemmin erillään yhteis-elämästä kuin pohjoisessa. +Ei siitä liene pitkää aikaa, kun ylhäisempäin säätyjen nuoret tytöt +Espanjassa ja Italiassa, seura-elämään osaaottamatta, viettivät +aikaansa vaan omissa huoneissaan, vieraitten silmiltä pois suljettuina. +Tämä naisen tila usein kyllä antaa aihetta espanjalaisissa draamoissa, +esim. Calderonin huvinäytelmissä, esitettyihin kohtiin ja vaikuttimiin. +Siitä se luulevaisuus, jolla veljet, holhojat ja puolisot vartioitsevat +suojeltaviansa; siitä myöskin se salaisuuden verho, joka tavallisesti +peittää rakkaussuhteita. Naisen itsenäisyyttä ei pidetä missään +arvossa; se sovinnainen kunnian-käsite, joka on valtavimpia voimia +espanjalaisessa draamassa, tekee hänen maineensa suojelijan omaksi, +olkoonpa tämä isä, veli tai aviomies, ja vaatii naista viattomanakin +sortumaan, jos se maailman silmissä on tahraantunut. Niin tapahtuu +esim. Calderonin näytelmässä "Kunniansa parantaja". Usein nuori neito, +suuttuneena siihen vankeuteen, jossa häntä pidetään, rakastajansa +avulla pettää vartiansa valppautta. Ja lukemattomista novelleista ja +näytelmistä tunnetaan tuo vanha juttu, että vilkastunteinen nuorukainen +vilahdukselta näkee kauniin immen seisovan korkealla balkongilla tai +rukoilevan hiljaisessa, puolihämärässä kirkossa, ja etelämaan lasten +tavallisella kiihkeydellä syntyy tulinen rakkaus hänen povessaan; +salaisella kirjeellä tai suloisella yösoitannolla hän saattaa tunteensa +neitosen tietoon, ja pian immessä leimahtaa ilmi yhtäläinen lemmen +liekki; monet vastukset heitä kohtaavat, mutta vihdoin rakkaus voittaa +tai kuolema heidät yhdistää. Tietty on, että nais-ideaali tähän +mukaantuu: ensi silmäykseltä hurmaava aistillinen kauneus ja tulinen, +koko sielun valtaava, enemmän omaan mielikuvitukseen kuin rakastetun +tuntemiseen perustuva rakkauden into, jonka lisäksi tulee erinomaisen +siveyden maine ja muutamia muita, vähemmän olennaisia ominaisuuksia. +Kansalliset omituisuudet tulevat tässä kuitenkin näkyviin: +espanjalaisissa suurempi oman arvon tunto sekä juurtuneen tavan ja +kunnian-käsitteen jumaloiminen, italialaisissa hehkuvampi tunteellisuus +ja vapaampi antautuminen mielenliikutusten valtaan. + +Ranskalaisessakin runoudessa nähdään vielä paljon tämän käsityskannan +jälkiä. Mutta ensimmäinen, joka siellä komedian aseilla puolustaa +naisen itsenäisyyttä, on Molière. Kahdessa näytelmässä, "L'école des +maris" ja "L'école des femmes", hän osoittaa, miten miehen epäluulo ja +ankaruus holhottavaa tyttöä kohtaan kasvattaa häntä teeskenteleväksi ja +juonikkaaksi, teroittaen naisen luontaista sukkeluutta, jota mies ei +kykene vastustamaan, kun sitä vastoin suurempi vapaus naisessakin +kehittää kaikki ihmisluonnon jalommat puolet. Samalla kuin nämä +Molière'n näytelmät jo ilmoittavat melkoista edistymistä, niiden +pääaate kuitenkin selvästi näyttää, mitä epäkohtia vastaan silloin oli +taisteleminen. + +Että romanilaisten kansojen kirjallisuudessa vielä uuden ajan +alkupuolellakin naisluonteen paraat ominaisuudet niin vähän +pääsevät ilmaantumaan, siihen saattavat olla syynä antiikiselta +maailmalta perityt tavat, jotka pitivät naista holhonalaisena yksin +perhe-elämänkin piirissä, ja mitä Espanjaan erittäin tulee, myöskin +arabialaisen kultuurin vaikutus. Mutta oudostuttaapa sentään, että, +kumminkin runouden alalla näyttää tapahtuneen jonkunlainen taantuminen, +kun ei runotar enää esittele Antigonen tapaisia kuvia. Tämä on sitä +oudompi, kun tiedetään uudennuksen aikakaudella Italiassa olleen monta +hienosti sivistynyttä naista, jotka edustivat aikansa korkeinta +hengenviljelystä. + +Toisin on Pohjois-Euroopan kansoissa. Niiden muinaisrunoissakin, +sekä germanien että suomalaisten, on naisella sangen etevä sija. +Saksalaisten molemmissa kansallis-eepoksissa, Nibelungenliedissä ja +Gudrunissa, on nainen päähenkilönä. Kriemhildin syvä, hiljainen rakkaus +puolisoonsa, loistavaan Sigfried sankariin, muuttuu hänen petollisen +murhansa jälkeen hurjaksi kostonhimoksi, joka hävittää koko +burgundilaisheimon, ja lempeä Gudrun kestää kaikki vaivat ja +koettelemukset vihollisten kolkolla rannikolla, kunnes hänelle koittaa +vapauden päivä. Näiden naisten luonteet ovat erilaiset; mutta yhteinen +piirre niissä on järkähtämätön lujuus ja luopumaton uskollisuus. Gudrun +on hellätunteinen, kärsivällinen, alttiiksi antauvainen; armoa +rukoillen koettaa hän pelastaa kiusaajansa Gerlinden, jonka +raivokas Wate kuitenkin surmaa. Kriemhildissä sitä vastoin näemme +muinaisgermanien rajun luonnon ja voimalliset intohimot, joita vielä +suuremmassa määrässä kohtaamme Kriemhildin alkukuvassa, Eddan +Gudrunissa. Samaa laatua on Nibelungenliedin Brunhild, joka +kaksintaistelussa koettelee kosijainsa miehuullisuutta, -- +jälkikajastus muinais-uskonnon sota-immistä, Valkyrioista. Näin +karkealuontoisena esiintyy muinaisgermanien nais-ihanne. + +Ihan toisenlainen on naisen luonne omassa kansalliseepoksessamme. +Lempeämpänä, tunnokkaampana hän siinä ilmaantuu kuin Eddassa ja +Nibelungenliedissä. Minun ei tarvitse laveammalta puhua niistä +miellyttävistä naiskuvista, joita Suomen runotar asettaa silmiemme +eteen; asuvathan ne selväpiirteisinä meidän jokaisen mielessä: ihana, +vaikka vähän keikaileva Pohjan neiti, "maan kuulu, veen valio", joka -- +päinvastoin kuin kreikkalainen Helena -- rauhan siteillä yhdistää +vihollismieliset heimot; kainotunteinen Aino, jonka puhdas, +neitsyellinen sydän kammoo lemmen pakkoa ja jonka onnetonta kohtaloa +niin hienosti kuvataan; vihdoin nuo mainion kauniit äidinrakkauden +kuvat, joilla ei ole vertaa muiden kansojen runoudessa. Lisättäköön +vielä -- ei viehättäväisyyden, vaan arvon tähden -- Louhi, Pohjolan +ankara valtias, joka sekin puolestansa todistaa muinais-ajan +kunnioitusta naista kohtaan. + +Naisen suuri merkitys sekä suomalaisten että germanien kesken saattaa +perustua näiden kansojen alkuperäiseen katsantotapaan; mutta +epäilemättä siihen myöskin on vaikuttanut vanhimpain olojen omituinen +laatu, josta ylempänä oli puhe, ja ennen kaikkea perhe-elämän tärkeys +pohjoismailla. Täällähän luonnon ankaruus pakoittaa kaikki keskittymään +kotilieden ympärille, ja se tietysti on kohottanut perhe-elämän +haltiattaren arvoa. + +Kun käännymme pohjoisten kansain uudempaan runouteen, kohtaamme ensiksi +englantilaiset, etupäässä Shakespearen edustamina. + +Ainiaan ihmeteltävä on Shakespearessä se nerokas taito, jolla hän avaa +ihmisten sydämmet, antaen meidän katsahtaa heidän tunteittensa ja +ajatustensa salaisimpiin lymypaikkoihin. Hänen henkilönsä ovat joka +sävyltään uusia aatteita uhkuvan kuudennentoista vuosisadan +kasvattamia. Intohimoisia, rajutunteisia, toimintakykyisiä he ovat; +mikä heidän mielessänsä hehkuu, se saattaa heitä ulkonaiseenkin +toimintaan, ja lannistumattomalla voimalla he toteuttavat aikeensa. +Shakespearen naisissakin havaitaan näitä ominaisuuksia. Espanjalaisissa +näytelmissä kuvataan ainoastaan vähäinen osa vaimonpuolisten henkilöin +sielun-elämästä; Shakespearellä sitä vastoin saamme heissä samoin kuin +miehissäkin tutustua kaikkiin ihmisluonnon eri puoliin. + +Tietysti Shakespeare, -- hän kun koskettelee mielenlaatujen koko +sävelikköä, -- joskus käsittelee hentoja, viattomuudessaan turvattomia +olentoja, jotka murtuvat elämän myrskyissä, niinkuin Cordelia, +Desdemona, Ofelia, taikka lapsellisen puhtaita, joiden elämän +aamuhetkeä ei mikään ukkosen pilvi vielä ole pimentänyt; ajatelkaamme +vaan verrattoman hienosti kuvattua Mirandaa. Mutta paljoa tavallisempia +ovat nuo tarmokkaat luonteet, jotka rohkealla itsenäisyydellä ottavat +onnensa ohjat omiin käsiinsä, ja monta tällaista kuvaa meille tarjoo +runoilijan uhkea luomisvoima. Näemme intohimonsa valtaan antautuneita, +tulisten tunteitten hallitsemia naisia; semmoinen on nuori Julia, +Romeon morsian, joka, elämän vaaroihin perehtymätönnä, joutuu +rakkautensa uhriksi; semmoinen myös, vaikka toisenlaatuinen, Egyptin +lumoava kuningatar, hekumallisuuden koulun käynyt Kleopatra. Miehensä +pahana haltiana, rikoksiin kehoittajana esiintyy kunnianhimoinen Lady +Macbeth, jonka säälimätöntä sydäntä omatunto masentaa unen rauhattomina +hetkinä. Näiden vastakohtana ovat nuo hienosti sivistyneet, järkevät, +sukkelapuheiset naiset, jotka älyllään ohjaavat tapausten juoksua. +Jalo, leikkipuheinen Portia (Venetian kauppiaassa) rientää puolisonsa +ystävää pelastamaan ja ajaa taitavasti hänen asiaansa oikeuden edessä, +-- kaunis esimerkki naisen kyvystä semmoisella alalla, jota on pidetty +miehen yksin-omaisena toimipiirinä. Rosalinda "Miten mielenne tekee" +(As you like it) nimisessä komediassa pakenee Celian kanssa salomaille +isäänsä, vanhaa herttuaa, etsimään; taitavin hyppysin hän solmiskelee +ja johtaa sekä omansa että muiden lemmentarinain säikeitä. +Omantakeisesti pirteä Beatricekin (näytelmässä "Paljo melua tyhjästä") +ryhtyy asioihin, kehoittaessaan Benediktiä puolustamaan Heron kunniaa. +Hän, tuo terävä-älyinen tyttö, rohkenee yksin uskoa serkkunsa +viattomuutta, kun kaikki muut sitä epäilevät, ja hänen sukkelan ivansa +takana piilee kultainen sydän. + +Näiden rinnalle asettuvat nuo ylevät naiset, joiden luonne on +jalostunut elämän koulussa, niinkuin lempeästi anteeksiantava Hermione +"Talvisessa tarinassa". Aimollinen, plastillisen ihana aviovaimon kuva +on Portia Julius Caesarissa, esim. tuossa kauniissa kohtauksessa Bruton +puutarhassa salaliittolaisten kokouksen jälkeen. + +Nämä kuvaukset todistavat arvon-antoa naiselle ja osoittavat ihan +toisenlaista katsantotapaa kuin romanilaisten kansojen. Ei sovi +kuitenkaan kieltää, että muutamat kohdat selvästi ilmaisevat, kuinka +suuresti naisen asema nykyään on muuttunut Shakespearen päivistä. Mutta +usein kyllä näytelmän muualta lainattu aine on vaatinut sellaista +käsittelytapaa. Puhumattakaan "Äkäpussista", joka tässä asiassa ei +paljoa todistane (sillä näytelmän pääajatus on nähtävästi aivan +yksinkertaisesti: kova kovaa vastaan), muistettakoon vaan sitä tapaa, +jolla Cymbelinessä aviovaimon uskollisuudesta lyödään vetoa niinkuin +juoksuhevosen nopeudesta kilpa-ajoissa; mutta se tapa, jolla Imogenin +jaloa, viatonta luonnetta esitetään, saattaa kuitenkin vaakaa +kallistumaan naisen arvollisuuden eduksi. + +Yleviä naishenkilöltä esittelevät Saksan suuret runoilijat. Käsitys +naisen olennosta on kirkastunut kauniiksi ihannekuvaksi; hänen +merkityksensä aatteellisesti yhä selviää. Että naisella tunnustetaan +olevan erityinen tehtävä ihmiskunnan henkisessä elämässä, sisältää +suuren edistys-askeleen hänen varsinaisen olentonsa tajuamisessa. +Monipuolisemmin kuin ennen kuvataan hänen sielun-elämäänsä, ja +draamoissa naisten katsantotapa tehokkaasti vaikuttaa toimintaan. +Korkeimman ideaalisuuden nimityksenä tavataan Goethen Faustissa ensi +kerta "das Ewig-Weibliche". Sama runoilija on Iphigeniessä asettanut +naisen korkeimman ja puhtaimman ihmisyyden edustajaksi; hänen jalo, +vilpitön totuuden-rakkautensa voittaa kaikki halvat juonet, murtaa +raa'an barbarisuuden tavat ja palauttaa rauhan ja sovinnon omantunnon +raatelemaan sydämmeen. En tiedä maailmankirjallisuudessa toista kuvaa, +joka niin täydellisesti kuin Goethen Iphigenie vastaisi sitä +tarkoitusperää, minkä nykyaika naiselle asettaa. Samalla kuin hänessä +tavataan naisen paraat ominaisuudet: lempeä hellätunteisuus, +ihanteellinen innostus kaikkeen hyvään, tarkka velvollisuudentunto ja +terävä äly huomaamaan, mikä kulloinkin on oikein ja soveliasta, ja hän +näiden avulla estää omaistensa perikadon, on hänen suotu Dianan pyhässä +temppelissä toimia avarammallakin, yleis-inhimillisellä alalla ja +työnsä hedelmänä nähdä ihana ihmisyyden voitto, julmien ihmis-uhrien +poistaminen. Ja juuri tässä hänen julkisessa toimessaan naisen lempeä, +tapojen raakuutta lieventävä vaikutus mitä kirkkaimpana esiintyy. +Iphigenie on tietysti ideaalikuva, runollisen innostuksen tuottama; +se ei todista, että Goethe teoreetisesti olisi käsittänyt naisen +tehtävän nykyajan kannalta. Mimmoiseksi Goethe ajattelee tosioloissa +toimivaa ihanteellista naista, osoittaa hänen Dorotheansa. Hän on +hienotunteinen, vireä ja älykäs; hellästi hän pakolaisten retkellä +hoitelee sairasta vaimoa, ja hänen kauneuden-aistinsa antaa elämälle +ulkonaistakin suloa. Niinmuodoin hänessä yhtyy kolme naisluonteen +piirrettä: hellyys, kaunoaisti ja käytännöllinen äly. Mutta sen ohessa +hänessä on luontainen uljuus ja neuvokkaisuus; miehuullisesti hän +rosvoja vastaan puolustaa hänen huostaansa uskottuja tyttösiä. +Dorothean miellyttävä kuva viehättää kaikkina aikoina; mutta epäiltävä +on, missä määrässä nykyaika hyväksynee Dorothean sanoja, kun hän naisen +velvollisuuksien etupäähän panee "palvelemisen hänen tarkoituksensa +mukaan": + + Dienen lerne bei Zeiten das Weib nach ihrer Bestimmung; + Denn durch Dienen allein gelangt sie endlich zum Herrschen, + Zu der verdienten Gewalt, die doch ihr im Hause gehöret. + Dienet die Schwester dem Bruder doch früh, sie dienet den Eltern, + und ihr Leben ist immer ein ewiges Gehen und Kommen, + Oder ein Heben und Tragen, Bereiten und Schaffen für andre. + +Goethe on kuuluisa naisluonteiden kuvailija. Hänen etevimmissä +teoksissaan tapaammekin kaikkialla oivallisesti piirrettyjä +naishenkilöitä. Johdettakoon mieleen uskollinen Klärchen, molemmat +Leonorat Torquato Tassossa, äiti Hermann ja Dorotheassa ja ennen +kaikkia Gretchen Faustissa. Viimeksimainitussa on runoilija +erinomaisella hienoudella kuvaillut sitä traagillisuuden muotoa, joka +valitettavasti usein kyllä joutuu puhdas- ja syvätunteisen neidon +osaksi. + +Goethe pitää naista, niinkuin jo äsken mainituista kuvauksista näkyy, +etupäässä hyvän tavan ja siveellisyyden, kauneuden ja kaiken +ideaalisuuden valvojana. Sanotaanhan Torquato Tassossa: + + Willst du genau erfahren, was sich ziemt, + So frage nur bei edlen Frauen an. + -- -- -- -- -- + Wo Sittlichkeit regiert, regieren sie, + Und wo die Frechheit herrscht, da sind sie nichts. + Und wirst du die Gesclechter beide fragen: + Nach Freiheit strebt der Mann, das Weib nach Sitte. + +Sama ajatus ilmestyy Schillerinkin runoelmissa: naiset "valppaina +hoitavat pyhin käsin kaunisten tunteiden ikuista tulta"; he "pitävät +hyvien tapojen valtikkaa" ja yhdistävät rakkaudella voimia, jotka +muutoin iäti vastustavat toisiansa. + +Schillerin eetillinen katsantotapa asettaa ihmisen siveelliseksi +päämääräksi sisällisen sopusoinnun, joka saattaa häntä mielihyvällä, +ilman pakkoa, täyttämään siveyden-lain vaatimukset, ja tärkeimpänä +kasvattajana tähän luonteen eheyteen hän pitää kauneutta ja taidetta. +Naisen tehtävä on tavan hoitajana, elämän kauneuden kannattajana, +omassa olennossaan edustaa tätä henkistä harmoniaa, puhdasta +ihmisyyttä: + + Eine Tugend genüget dem Weib, sie ist da, sie erscheinet, + Lieblich dem Herzen, dem Aug' lieblich erscheine sie stets. + +Samaten Schiller "Macht des Weibes" nimisessä runossa panee enimmän +arvoa naisen persoonalliseen lumousvoimaan: "sulollansa yksistään +hallitkoon vaimo!" + + Manche zwar haben geherrscht durch des Geistes Macht und der Thaten; + Aber dann haben sie dich, höchste der Kronen entbehrt. + Wahre Königin ist nur des Weibes weibliche Schönheit; + Wo sie sich zeige, sie herrscht; herrschet bloss, weil sie sich eigt. + +Varsin ahtaat rajat runoilija, tästä päättäen, määrää naisen +vaikutuspiirille, -- niinkin ahtaat, että luulisi monen puhtaasti +ihanteellisenkin toiminnan jäävän niiden ulkopuolelle. Mutta, vaikka +Schiller teoreetisesti näin rajoittaa naisen liikuntoalaa, on hänen +draamoissansa moni vaimonpuolinen henkilö, jonka silmä kantaa paljoa +avarammalle. Gertrud, Stauffacherin vaimo, vaatii, niinkuin Bruton +Portia, itselleen osaa miehensä huolista ja kehoittaa urhoolliseen +taisteluun väkivaltaa vastaan; Bertha von Bruneck on harras kansallisen +vapauden puolustaja. Yleensä Schillerin naiset ovat jaloaatteisia, +syvätunteisia, usein haaveksivaisiakin, niinkuin Luise ja Thekla, +Plastillisen viehättävä on Isabella, kovaonninen äiti "Messinan +morsiamessa". Kahdessa näytelmässä on nainen toiminnan kannattajana, +Maria Stuartissa ja Orleans'in Neitsyessä. Suurella myötätuntoisuudella +on runoilija piirtänyt Skotlannin onnettoman kuningattaren kuvan; +edessämme on tunteellinen naisen sydän, katumuksen jalostama, +murheineen, kärsimyksineen, Elisabetia sitä vastoin on käsitelty +jonkunlaisella katkeruudella; hänen kovempi, miehekäs luontonsa oli +nähtävästi runoilijalle vastenmielinen. Orleans'in Neitsyessä +osoitetaan, kuinka Korkeimman kutsumuksesta nainenkin saapi +maailmanhistoriallisen tehtävän; mutta tämä hänen tehtävänsä joutuu +ristiriitaan naisen hennon, rakkautta haluavan luonnon kanssa, ja +siihen hän sortuu. + +Samoin kuin saksalaiset asettivat naisen alttiiksi-antauvan rakkauden +ja ideaalisen katsantotavan kannattajaksi, samoin myös kotimaisen +kirjallisuutemme vanhemmat runoilijat, niinkuin Runeberg ja Topelius, +häntä kuvailevat, -- muistuttaahan Runebergin Hanna monessa kohden sekä +Vossin Luisea että Goethen Dorotheaa; mutta lisäksi tulevat +suomalaisten naisten kansalliset omituisuudet, ennen kaikkea syvä, +innokas rakkaus kansaan ja isänmaahan. Runebergin ylevät naishenkilöt, +jotka kotimaansa tähden antavat rakkautensakin alttiiksi, niinkuin +Pilven veikon morsian ja Torpan tyttö, viittaavat jo nykyajan +ihanteeseen, yleisten pyrintöjen elähyttämään naiseen. Ja kuinka +kauniisti reipas Augusta neiti auringonsäteen lailla karkoittaa +omaisiltansa kaikki murheen sumut ja iloisella ystävällisyydellään +vetää vanhan Pistolinkin vaikutuksensa piiriin, tasoittaen +säätyerotuksen turhat rajat! Ja mitä runoilijavanhukseemme Z. +Topeliukseen tulee, kuinka monesti hän kauniissa säkeissä on lausunut +mieltymystänsä naisen pyrkimykseen valoon ja itsenäisyyteen. Tämä vie +meitä nykyisiin aikoihin; luokaamme niihin vielä pikainen silmäys! + +Se jalo tehtävä, jonka Goethe ja Schiller määräsivät naiselle, siveyden +ja ihanteellisuuden säilyttäminen maailmassa, on epäilemättä tärkeä +puoli hänen tarkoituksestaan ja on aina semmoisena pysyvä. Mutta uusin +aika tahtoo antaa hänen elämällensä vielä monipuolisemman sisällyksen; +sillä mitä hartaammalla innolla nainen ottaa osaa yleis-inhimillisiin +ja kansallisiin rientoihin, mitä enemmän hän itsellensä omistaa aikansa +kirjallista ja tieteellistä sivistystä, mitä väljemmäksi hän laajentaa +toimialaansa, sitä paremmin hän voi olla ylevän aatteellisuuden +kannattajana keskellä ajan käytöllisiä pyrintöjä. Sen ohessa nainen +vaatii itsellensä liikuntoalaa näissä käytöllisissäkin toimissa sekä +yhteiskunnallista itsenäisyyttä. Sen johdosta muodostuu uusi +nais-ihanne, jonka tietysti tulee yhdistää edellisten parhaat piirteet +uusien olojen vaatimuksiin. Askel askeleelta se selvenee. Nykyisempi +näytelmä- ja romaanikirjallisuus on rikas taitavasti piirretyistä +naiskuvista; näiden kuvaelmien päätarkoitus on osittain edistää +naiskysymyksen ratkaisemista, osittain ne täysin taiteellisella tavalla +esittelevät naisen luonnetta ja elämää. Mutta kirjallisuuden nykyinen +suunta tekee, että nämä kuvaukset useammin näyttävät niitä epäkohtia, +joita vastaan hänen on taisteleminen tai jotka häiritsevät hänen +luonteensa eheyttä, kuin oikein sopusointuisaa naisluonnetta, jossa +kajasteleisi nykyajan ihanne. Kuitenkin esim. Ibsen ja Björnson +mielellänsä ilmaisevat naisen kautta teostensa periaatteet; +mainittakoon vaan Sigrid "Kuninkaan aluissa" ja Valborg "Konkurssissa". +Nuo molemmat norjalaiset runoilijat suosivat erittäin tarmokkaita, +karhealuontoisia naisia, jotka jollakin tavalla ovat sukua +edellämainituille muinaisgermanilaisille naistyypeille. Paras esimerkki +on Hjördis "Helgelannin sankareissa"; mutta hän onkin oikeastaan +tarun-omainen olento. + +Yleensä nainen semmoisena, kuin hän ilmaantuu nykyisessä runoudessa, ei +pysy erillään ajan kysymyksistä, viattomana hoitaen elämän kukkasia, +tietämättömänä maailman myrskyistä, kunnes ne tempaavat hänet myötänsä; +vaan hänen luonteensa niissä varttuu ja voimistuu niinkuin miehenkin, +ja päämääränsä selvästi tietäen hän pyrkii sitä saavuttamaan. Tämän +pyrinnön eri puolia esittelee kauniilla ja onnistuneella tavalla moni +kirjallisuuden tuote. Mutta oli, miten oli, minun tietääkseni ei ole +vielä semmoista taideteosta, joka suurin piirtein osoittaisi, kuinka +meidän ajan nainen tosiolojen perustuksella, arvokkaana ja miehen +vertaisena, toimii isänmaansa ja ihmiskunnan hyväksi, korkean aatteen +innostamana. Jos kuitenkin nykyajan hajanaisista ilmiöistä aavistaen +muodostamme syntymäisillään olevan ihanteen, niin se on nainen, joka, +yhä vielä edustaen kauneutta ja siveyttä eli yleensä elämän hennompaa, +lempeämpää puolta, on kehittänyt kaikki luonnon antamat lahjansa ja +täydellä itsetajunnalla toimittaa sitä tehtävää, joka hänen osakseen on +tullut joko kodin pyhässä piirissä tai jollakin muulla elämän alalla. + + * * * * * + +Sukupuolista joudumme helposti niiden yhtymiseen lemmensiteillä. +_Rakkaus_, vaikka kasvaa aistillisella pohjalla, perustaa, oikein +kehittyneenä, täydellisimmän henkisen yhteyden ihmisten välillä, ja +avioliitossa tämä yhteys vakaantuu pysyväisimpään muotoonsa. Eri +sukupuolet, itsestään vaillinaisia, tarvitsevat täydennystä: siitä se +haikea, haaveellinen ikävöiminen, joka nuoruudessa heräjää ihmisen +sielussa, hänelle itsellensä selittämättömänä, kunnes hän löytää +ikävöitynsä, olentonsa toisen puoliskon, jonka kanssa hän siveellisesti +muodostaa yhden henkisen persoonan. Siitä se milt'ei yliluonnollinen +voima, jolla lempi valtaa koko ihmisen, vieläpä silloinkin, kun se ei +ole kehittynyt jaloimpaan henkiseen muotoonsa, vaan on pysähtynyt +paljaastaan aistilliselle asteelle. Tosi rakkaus perustuu siihen, että +toinen tapaa toisessa ne ominaisuudet, joihin hän panee enimmän arvoa +ja jotka samalla täydentävät hänen omaa olentoansa, jotta hänestä +tuntuu, kuin toisen sukupuolen ihanne olisi rakastetussa toteutunut. +Avioliitto sitten saattaa puolisot yhteiseen toimintaan; alituinen +ajatusten vaihto ja tuhannet sekä aineelliset että henkiset siteet +liittävät ne yhä likemmin toisiinsa. Metsässä näemme kaksi puuta, jotka +kutovat oksansa yhteen, niin että niiden kumpaisenkin lehtiä on +mahdoton erottaa. Niin puolisoinkin tunteet ja ajatukset sulavat +toisiinsa, ja näin syntyy yhteinen henkinen elämä, jonka nojalla he +täyttävät siveellisen tehtävänsä. + +Kun ottaa huomioon, mikä merkitys rakkaudella on ihmis-elämässä, ei ole +ihmettelemistä, että se pitkin maailman aikoja on ollut runoilijain +mieliaineita. Sen näkee indialaisten Gitagovindassa ja hebrealaisten +Korkeassa veisussa yhtä hyvin kuin keskiajan ritarirunoudessa tai +uudemman ajan romaaneissa. Mutta eri aikojen kirjallisuudessa se on +saanut eri värityksen, varsinkin naisen arvon ja aseman mukaan. +Vanhempina aikoina tulee pääasiallisesti rakkauden aistillinen puoli +näkyviin; sen syvempi, henkinen ydin piilee vielä intohimon peitossa; +mutta vilpitön antautuminen luontaisten tunteiden valtaan ja luopumaton +uskollisuus tekevät tällaisenkin lemmen jaloarvoiseksi. Itämaisen ja +antiikisen fantasian tuotteissa tavataan toisinaan vallan romantisia +piirteitä (esim. Kreikan kirjallisuuden myöhempinä aikoina syntyneessä +tarinassa Herosta ja Leanderista); kuvataanpa joskus puolisoin +väliä ihan nykyajan ideaaliselta kannalta, niinkuin Orfeun ja +Eurydiken tarussa tai tuossa ihanassa kertomuksessa Adonetosta ja +Alkestiista. Muinais-indialaisessa runoudessa meitä usein ihmetyttää +rakkaudentunteiden hieno, henkinen väritys, niinkuin esim. Cudrakan +vanhassa draamassa, joka meillä on tunnettu Vasantasenan nimellä. +Mutta rakkauden ja avioliiton syvempi olemus, sielujen heimolaisuus ja +siitä johtuva henkinen yhteys, sai vasta myöhemmin, keskiajan +haaveksivaisen tunteellisuuden avulla, vakinaisen jalansijan yleisessä +katsantotavassa, ja uudempina aikoina tämä käsitys on yhä puhdistunut +ja syventynyt. + +Lemmentunteiden esittely runoudessa on niin ylen tuttua, ett'ei minun +tarvitse erittäin huomauttaa, missä ja miten sitä on käsitelty. Yleensä +alkavan rakkauden tuottama epävarmuus ja levottomuus, nuorten toisiansa +lähestyminen ja lemmen-aikeita vastustavat vaikeudet sekä niiden +voittaminen näyttävät tällä alalla tarjoavan runoudelle kiitollisimmat +aineet. Vakaantuneen rakkauden tasainen kulku avioliiton valtatiellä on +enimmiten silloin tullut laajemman kuvauksen esineeksi, kun +epäsuotuisat ulkonaiset olot häiritsevät sen rauhallisuutta tahi +sisällinen epäsointu rikkoo puolisoin hyvää väliä. Että onnettomat +avioliitot ja aviorikokset nykyaikana ovat saaneet valtaavan sijan +etenkin ranskalaisessa, mutta myöskin pohjoismaiden kirjallisuudessa, +ei ole suinkaan mikään ilahduttava todistus tän-aikaisen yhteiskunnan +siveellisestä katsantotavasta. + +Rakkauden tärkeys uudemmassa runoudessa tulee siitä, että se niin +suuressa määrässä on luonteen muodostaja. Siitäpä sen suuri merkitys +romaanissa, joka ennen kaikkea esittelee luonteen kehkiämistä. Olipa se +ennen saanut niinkin suuren vallan, että romaanin sisällys tavallisesti +pyöri sen kysymyksen nojassa, miten rakastavaiset saisivat toinen +toisensa. Tämä on luonnollista, mutta ei välttämätöntä. Nykyisempinä +aikoina on romaani vähittäin vapautunut tästä yksitoikkoisuudesta ja +ruvennut kertoelman keskustana käyttämään muitakin sielun-elämän +ilmauksia. Näytelmärunoudessakin on rakkaus usein esiintyvä aihe, +varsinkin komediassa. Tragediassa se tavallisesti on muiden vaikutusten +kanssa tasa-arvoinen; mutta suuren tärkeytensä vuoksi sisälliseen +elämään nähden sillä kuitenkin on huomattava sija. Kuinka avara ala +lemmentunteilla on lyyrillisessä runoudessa, on sanomattakin selvää. + +Mutta rakkaus ei ole ainoastaan sitä puolittain aistillista, puolittain +henkistä laatua, joka ilmaantuu lemmentunteissa ja avioliitossa; +laajemmassa merkityksessä se sisältää kaikki ne mieltymyksen ja +hyväntahtoisuuden muodot, jotka sitovat ihmisiä toisiinsa. Avioliitto +muodostaa kodin ja perheen, ja kodin pyhässä piirissä versovat nuo +perheenjäseniä yhdistävät tunteet, joilla on niin suuri luontainen +voima: vanhempain ja lasten, veljesten ja sisarusten keskinäinen +rakkaus, hyväntahtoisuus muita omaisia ja lähellä-olevia kohtaan j.n.e. +Erittäin mainittava on ystävyys. Se syntyy ihmisten kesken, +joilla on samat tunteet ja pyrinnöt ja jotka toimivat saman +maailmankäsityksen pohjalla. Eri luonteet tarvitsevat täydennystä; +sentähden ystävyydessä, samoin kuin tosi-rakkaudessakin, ne henkilöt +paraiten liittyvät toisiinsa, joilla on paljon sekä yhteisiä että +erilaisia hengen-ominaisuuksia. Ystävyys onkin tärkeä aines +tosi-rakkaudessa. -- Kaikista näistä yksilöitä yhdistävistä tunteista +kasvaa rakkaus kotiseutuun ja isänmaahan, ja varttuvatpa ne vihdoin +yleiseksi ihmisrakkaudeksi. + +Näihin tunteisiin perustuu monenlaisia siveellisiä suhteita. +Liian pitkäksi vetäisi, jos ottaisin tarkastaakseni, miten ne eri +aikoina ja eri kansoissa ovat antaneet aihetta runoudelle, vaikka +semmoinen katsaus ei suinkaan olisi viehätystä vailla. Viittaan +vaan äidinrakkauteen Kalevalassa ja asekumppanien veljyyteen +muinaisgermaneilla sekä läänitysherran ja läänitysmiehen väliin +keskiajalla. Ja niinkuin luonnollista onkin, eivät nämä tunteet ja +olosuhteet ainoastaan puhtaassa ideaalisessa muodossaan anna aihetta +fantasian kuvauksille; vaan huomioon on sen lisäksi otettava kaikki +niiden eri muodostukset, vieläpä niiden vastakohdatkin: viha, kateus, +luulevaisuus, kostonhimo j.n.e., sekä nuo monenlaiset, koko tästä +kirjavasta paljoudesta johtuvat vastariidat. + + + + +YHDEKSÄS LUKU. + +Yhteiskunta, historia ja tarumaailma runouden aineena. + + +Ihmisen tarkoitus ei ole rajoitettu hänen omaan itseensä, vaan hänen on +määrä elää yhteiskunnassa ja toimia muiden ihmisten rinnalla. +Ulkopuolella yhteiskuntaa on ihmisen siveellisyys mahdoton, ja +ainoastaan siinä hän voi tyydyttää henkensä korkeimmat vaatimukset. Kun +edelläpäin on puhuttu ihmisestä semmoisenaan, on siis aina muistettava, +että yksityishenkilön luonne ja kaikki hänen mielihalunsa, tunteensa ja +tekonsa voivat tulla ilmi vaan yhteis-elämässä hänen suhteissaan +kanssa-ihmisiin. Perhe on yhteis-elämän alku, ja siitä se, järjestyen +monenlaisiin muotoihin, vihdoin valtioksi lavenee. Yhteiskunnassa +tavataan monta elämänpiiriä, joilla itsekullakin on omat olonsa ja oma +luonteensa. Näin tarjoutuu runoudelle runsaan runsaasti aiheita. +Edellisessäkin luvussa on jo muutamia näistä tullut kosketelluksi; +sillä yksityishenkilön kuvaus aina enemmän tai vähemmän kietoutuu +yleisten olojen kuvaukseen. Niin-ikään on ennen huomautettu, kuinka +runous, aluettansa laajentaen, on vetänyt rajojensa sisälle yhä +useampia elämänpiirejä. Tällä alustalla liikkuu siveellisen elämän +esittely. + +Ennenkuin mennään edemmäksi, on mainittava ulkonaisten olojen kuvailu +eli n.s. _sivistysmuodot (kultuurimuodot)_. Eri kansakuntain ja +aikakausien koko elämäntapa, semmoisena kuin se näytäikse asunnoissa, +vaatteissa, aseissa, ulkonaisissa tavoissa j.n.e., on todenmukaisesti +esilletuotava, niin että kuulija tai lukija paremmin saattaa asettautua +kuvattaviin oloihin. Selvä on, että se etenkin kertovaisissa runouden +lajeissa on tärkeätä, niinkuin varsinaisessa eepoksessa ja romaanissa; +mutta niin on osittain draamassakin asian laita. Kysymykseen, missä +määrässä pitää noudattaa kansatieteellistä ja historiallista +tarkkuutta, on edempänä vastattava. + +Ylempänä lausuttiin, että yksityisluonteen tarkempi kuvailu aina +jollakin tavalla liittyy yhteis-elämän esittelemiseen. Mutta selvimpään +valoon tulevat siveellisen elämän ilmaukset, kun ne esitetään +yhteiskunnan yleisen tilan syynä ja seurauksena, eli toisin sanoen, kun +yksilön ja yhteiskunnan vuorovaikutus otetaan selvitettäväksi. +Ottakaamme Shakespearen päädraamat esimerkiksi. Niissä on jokaisessa +keskuksena joku ihmisen vakavimmista pyrkimyksistä tai tärkeimmistä +siveellisistä suhteista; milloin osoitetaan luvallisestakin +alkujuuresta puhjenneen yksipuolisen kiihkon tai sokean intohimon +laajalle leviävät turmiolliset vaikutukset; milloin hairaukset vaan +paljastetaan ja niiden seuraukset tulevat estetyiksi. Aina nähdään +avarampain olojen ympäröivän toimintaa. Niin on vallan- ja kunnianhimo +pääaineena Macbethissa, rakkaus Romeo ja Juliassa, tehtävän ja +mielenlaadun ristiriitaisuus ja siitä seuraava epäröiminen Hamletissa, +perhesiteiden höltyminen ja siitä johtuva yhteiskunnan häviötila +Kuningas Learissa, muodollisen oikeuden syrjäytyminen tosi-oikeuden +edestä ("summum jus summa injuria") Venetian kauppiaassa, j.n.e. +Yksityisen intohimojen ja yleis-olojen yhteenliittämistä helpottavat +nuo Shakespearen voimalliset, omavaraiset ihmisluonteet, joiden +ulkonainen toimivalta on melkein rajaton. Suurin piirtein voidaan +kuvata vaikuttimet ja tekojen seuraukset. Erinomaiseksi eduksi onkin +Shakespearen runoudelle, että hänen näytelmiensä pohjana on +yleis-inhimilliset luonteenpiirteet, koko ihmiskunnalle yhteiset +tunteet ja pyrkimykset, eikä vaan nuo satunnaisten olojen tuottamat +mielentilat ja ristiriidat, joita nykyajan kirjailijat niin mielellään +esittelevät. Tämäkin seikka on hänen teostensa ikuisen tuoreuden +takeena. + +Näin voipi yksityisluonteiden kuvailemiseen yhtyä yleisolojen esitys. +Mutta kun puhutaan _yhteiskunnallisten_ aineiden käyttämisestä +runoudessa, tarkoitetaan oikeastaan semmoista sisältöä, joka koskee +kirjoittajan oman ajan yleisiä kysymyksiä. + +Yhteiskunnallinen kuvaelma kohdistuu siis nykyaikaan; menneitten +aikojen yhteiskunnalliset olot joutuvat tietysti historian piiriin. +Valtiolliset tapahtumat, kun ovat pääaineena kertoelmassa, ovat +ylimalkain entisyyteen kuuluvia, siis historiallisia; ihan yksinäisenä +poikkeuksena on pidettävä, jos nykyajan valtioseikat otetaan romaanin +(tai jonkun muun kertoilevan teoksen) aiheeksi ja tunnetut nykyajan +henkilöt tuodaan näkyviin, niinkuin "Georg Samarowin" romaaneissa. +Mutta sellaisia ilmauksia tuskin tavattaneen kirjallisuuden +historiassa, paitsi koomillis-satiirisella alalla, tahi jos +nykyajan valtiolliset tapahtumat muodostavat kertomuksen taustan. +Tavallansa niihin kuitenkin sopisi verrata Frynikhon näytelmiä +"Foinikialaisnaisia" ja "Mileton valloitus" ja Aiskhylon +"Persialaiset". "Mileton valloituksessa" runoilija tahtoi laskea +athenalaisten sydämmelle liittolaiskaupungin onnettoman kohtalon, joka +heidän syystään oli kukistunut; "Persialaisissa" Aiskhylos toi +näyttämölle voitetun Xerxes kuninkaan, isänmaallisessa innostuksessa +ylistäen jumalallista Nemesistä, joka oli kohdannut ylpeää +valtiasta. Mutta erotus heti pistää silmään. "Persialaiset" oli osa +näytelmäsarjasta, jossa helleenien lopullinen voitto esitettiin heidän +ja barbaarien välillä kauan kestäneen taistelun viimeiseksi +kohtaukseksi, ja "Mileton valloitus" oli tendensikappale, jonka oli +määrä puhua athenalaisten omalletunnolle. Mutta mitä athenalaiset +vastasivat tähän kehoitukseen? Athenan taitehikas kansa, joka +suurimmalla mielenmaltilla alistui komedian ivallisten ruoskimisten +alle, sakoitti runoilijaa, koska se ei tahtonut nähdä omia +kärsimyksiänsä näyttämöllä esitettävän. Mikä vastakohta meidän aikamme +yleisölle, joka hekkumoiden ihailee yhteiskunnan vammojen +paljastamista! + +Mutta palatkaamme yhteiskunnallisiin aineisiin. Väärän ja liiallisen +tarkoittelevaisuuden puolelta suurin vaara uhkaa näiden aineitten +runollista käyttelyä. Mutta se ei vähennä niiden sopivaisuutta; sillä +oikein ja tarpeellistakin on, että yhteiskunnalliset olot otetaan +runoudessa kuvattaviksi, kunhan vaan varotaan, ett'ei saarnaavainen +opettavaisuus tai pessimistinen maailmankäsitys häiritse runollisuutta. +Kuinka hedelmikäs tämä ala saattaa olla sekä romaani- että +näytelmäkirjallisuudessa, osoittavat sellaiset arvokkaat teokset kuin +Mrs Beecher-Stowen "Tuomas sedän tupa" (vaikka tendensi siinä on +selvästi huomattava), G. Freytagin "Die Journalisten", Ibsenin +"Yhteiskunnan tukeet" y.m.m. + +Edellä-olevat mietteet tarkoittavat kertomarunoutta ja draamaa. Mutta +tiettyä on, että lyyrillinenkin runous voipi ammentaa aineita +yhteiskunnallisista pyrinnöistä ja taisteluista, vieläpä rohkeammalla +kädellä kuin edelliset, koska tunteen ilmauksille yleensä täytyy +aineeseenkin katsoen myöntää mitä suurinta vapautta; samoin nykyhetken +valtiolliset asiat voivat lyriikalle tarjota otollisia aiheita. +Läheisessä yhteydessä valtiollisten ja yhteiskunnallisten +aineiden kanssa on _isänmaanrakkauden_ ja _kansallistunteen_ +ilmituominen runoudessa. Tuskinpa tarvitsee mieleen johdattaa sitä +isänmaallisten tunteiden runsautta, joka kansallisen herätyksen hetkinä +tavallisesti valuu lyyrillisen runouden tuotteisiin. Onhan meilläkin +"Maamme" laulu; onhan meillä "Suomen valta", "Savolaisen laulu", +"Herää, Suomi", monta muuta mainitsematta. Että meidän lyriikka viime +aikoina on ruvennut palajamaan tällaisiin aineisiin, on ilolla +tervehdittävä ilmiö. + +Mutta siirtykäämme _historiallisiin_ aineisiin. Historia on vapaan +tahdon varsinainen toimi-ala ja sen ilmaukset ovat runouden paraimpia +aineita. Kahdella tavalla sopii historiaa käyttää runoudessa. Runoilija +saattaa suorastaan valita kuvattavaksensa historiallisia tapauksia ja +henkilöitä taikka laskea historialliset olot kertoelmansa pohjaksi, +tehden niinmuodoin teoksestaan entis-aikaisen elämän ja ajatuslaadun +kuvauksen. + +Edellinen käyttämistapa perustuu siihen ihmishengen vaatimukseen, että +historian johtavat aatteet ja niitä toteuttavat henkilöt runoudenkin +kirkastamina ovat asetettavat silmiemme eteen. Jälkimmäistä +menetystapaa oikeuttaa se seikka, että laaja historiallinen tausta +antaa yksityis-elämänkin pienille tapauksille syvemmän merkityksen, +koska sen riippuvaisuus maailman yleisestä menosta selvästi tulee +näkyviin; silloin myöskin ilmenee, miten historiallisten aatteiden +taistelu muodostuu ahtaammissakin piireissä, samalla kuin nähdään +eri aikojen luonne. Molemmat esitystavat voivat tietysti tulla +käytäntöön missä runouden lajissa hyvänsä; mutta historiallisten +henkilöin ja heidän toimintansa kuvailua tavataan erittäinkin +näytelmärunoudessa (esim. Shakespearen ja Schillerin mestariteoksissa), +historiallisten tapain kuvausta olletikin nykyisemmässä romaani- ja +novellikirjallisuudessa. + +Yleensä historialliset aineet viime aikoina näyttävät joutuneen +epäsuosioon. Tämän ilmiön syyksi voisi kenties arvata meidän aikamme +luonnetta, joka mieluisemmin tarkastelee erityisseikkoja kuin +yleisiä asioita; mutta luulisinpä sen pikemmin tulevan niistä +väärin-ymmärretyistä vaatimuksista, joita nykyajan lukijat usein kyllä +asettavat kuvauksen todellisuudelle. Ei siis liene liikaa, jos tässä +otan punnitakseni, missä määrässä runoilijan on velvollisuus noudattaa +historiallista totuutta tai lupa siitä vapautua. + +Ensiksikin on selvä, että historianperäinen runollinen kuvaus ei ole +mikään muinaistieteellinen tutkimus, jonka päätehtävä on saattaa niitä +näitä tieteellisiä yksityiskohtia yleisön tietoon. Sen tarkoitus on +päinvastoin ihan toinen kuin historian tai muinaistieteen. Jo +Aristoteles sanoi runouden olevan "filosofisemman" kuin historia. Se +on: runous näyttää selvemmin kuin historia ne aatteet, jotka ovat +tapausten alku ja perustus, puhtaina kaikista häiritsevistä +sivuseikoista. Historian täytyy tietysti totuuden kunniaksi esittää +olevaisuutta kaikkine erityispiirteineen, siis semmoistakin, mikä vaan +himmentää olevaisuudessa piilevää varsinaista todellisuutta; aate +siinäkin vallitsee, mutta ikäänkuin paloiteltuna, vähemmän olennaisten +piirteiden rasittamana, ja historioitsijan tehtävä on johdattaa lukijaa +sen oikeaan käsittämiseen. Runous sitä vastoin yhdistää aatteen +hajalliset ilmaukset ja puhdistaa sen kaikista hairahduttavista +lisäyksistä; sanalla sanoen, runoilijan kuvausvoima kohtelee +historiaa ja tositapauksia ylimalkain samalla tavoin kuin muutakin +luonnonkauneutta, taideteoksia luodessaan. Pääasia on siis, että +historiallisten olojen ja tapahtumien ydin, niissä toteutuva aate, +oikein esiintyy ja että henkilöin ja tapausten keskinäinen väli +selviää. + +Mutta tapaukset riippuvat ennen kaikkea henkilöin luonteesta. Kahta +kohtaa on siis tärkeinnä pitäminen: historiallista aatetta ja henkilöin +luonteita. Vähemmän tähdellisissä suhteissa olkoon runoilijalla valta +muodostaa historiallista todellisuutta runouden ja runoilulaatunsa +vaatimusten mukaan. Älköön asiaa kuitenkaan ymmärrettäkö niin, kuin +hänellä silloinkaan olisi täysi vapaus muutella tosiasioita jos jonkin +satunnaisen oikun mukaan. Hänen on etenkin noudattaminen, mitä kuulijan +tai lukijan vastaan-ottava kuvausvoima sallii. Tämä vaihtelee aikojen +ja kansallisten olojen mukaan ja riippuu etupäässä yleisön tiedoista. +Kaikille tunnettuja ja yleiseen käsitystapaan juurtuneita asioita ei +saa mielinmäärin muodostella; kansallissankareita ja muita historian +mainioita henkilöitä ei saa esittää toisenlaisiksi, kuin miksi heitä +yleensä on totuttu ajattelemaan. Täydellisesti runoilijan mielivallassa +sitä vastoin ovat vähemmän tärkeät tapaukset tai sellaiset, jotka eivät +ole välttämättömässä yhteydessä esitettäväin aatteiden kanssa, samaten +sivuhenkilöt, joista aivan vähän tiedetään tai joita eivät tunne muut +kuin historiantutkijat. Myös päähenkilön luonteen ja elämänvaiheet +saattaa runoilija väliin sovittaa omain tarkoitustensa mukaan, jos +yleisön käsitys tästä henkilöstä on hämäränpuolinen; niin on tehty +esim. Wecksellin Daniel Hjortissa. Mutta uusia henkilöitä ja +erityiskohtia, jotka kuvausta täydentävät, saa runoilija ihan vapaasti +keksiä, jos ne vaan ovat sopusoinnussa pääaatteen kanssa. Jos toiselta +puolen syntyy ristiriita esitettävän aatteen ja ulkonaisen totuuden +välillä, niin jälkimmäisen ehdottomasti täytyy väistyä syrjälle (aivan +jyrkkä ristiriita kuitenkin osoittaa itse aineen sopimattomuutta); +samoin täytyy tapahtua, jos tarkka tosiasioissa pysyminen saattaisi +päähenkilön luonteen himmeäksi tai väärin ymmärrettäväksi. Samoin kuin +historiallisten tosiasiain on myöskin historiallisen värityksen laita, +s.o. kultuurimuotojen sekä niiden erityiskohtain, joissa ilmaantuu +aikakauden omituinen ajatustapa. Näidenkin esitteleminen täytyy monessa +kohden sovittaa niiden tietojen ja käsitysten mukaan, jotka runoilijan +oman ajan sivistys on istuttanut lukijain mieleen. Itsestään on selvä, +että sivistysmuotojen tarkka esiintuominen on tärkeämpi, jos +tapainkuvaus kuuluu teoksen yleiseen luontoon, kuin jos historialliset +tapaukset ovat sen pohjana, siis yleensä tärkeämpi romaanissa kuin +draamassa. Mitä kultuurimuodoista ja historiallisesta värityksestä +ylimalkain on sanottu, koskee niinikään vierasten maiden ja kansojen +kuvailua eli n.s. paikallisväriä. + +Ei sovi kieltää, että entis-ajan runoilijoilla tässä kohden oli monta +etua nykyajan kirjoittajain rinnalla. Shakespeare esim. sai +historiallisissa draamoissaan liikkua mitä suurimmalla vapaudella; +Britannian pakanuuden-ajan hoveissa eletään niinkuin kuningatar +Elisabetin aikana, roomalaisten senaattorien ja sotapäällikköjen puhe +ei eroa sen-aikuisten Englannin ylimysten keskustelutavasta; kaikki +hänen henkilönsä -- sopii Goethen kanssa sanoa -- ovat sielunsa +pohjalta englantilaisia; ja kuitenkin, mikä selvä erotus noiden +muinais-englantilaisten kuninkaiden, roomalaisten sankarien ja +italialaisten aatelismiesten välillä! Kuinka oikein suuri runoilija on +älynnyt eri maiden ja kansojen luonteenpiirteet! Ne tahalliset tai +tahattomat poikkeukset historiallisesta totuudesta, joita nykyajan +lukija huomaa, hän helposti antaa anteeksi siinä huokuvan elävän hengen +tähden, ja ne ovatkin siihen verrattuina tuiki mitättömiä. -- Mutta sen +jälkeen kuin Goethe Götz v. Berlichingenissä oli astunut varsinaisen +ajankuvauksen kentälle ja Walter Scott sen johdosta kirjoitti +historialliset romaaninsa, on draama ja erittäinkin romaanikirjallisuus +yhä enemmin koettanut uudistaa menneitten aikojen kuvat kaikkine +erityispiirteinensä. Uusi hedelmällinen ala on siten auennut runouden +viljeltäväksi, ja lukijan tieto kaukaisista ajoista ja kansoista on +samassa määrässä edistynyt. Mutta tukalampaan tilaan on runoilija sen +kautta joutunut. Voidaksensa kaikin puolin täyttää aikalaistensa usein +turhatkin vaatimukset, pitäisi hänen, jos hän ryhtyy historialliseen +aineeseen, olla yhtä paljon historioitsija ja arkeologi kuin +runoilijakin. Moni on antautunut tämän vaivalloisen työn alaiseksi ja +on saanut hyviäkin aikaan; toisilta se on vähemmin onnistunut, tullen +puutteelliseksi joko runollisuuden tai muinaistiedon puolesta. +Saattaapa liiallinen muinaistieteellinen selittely joskus olla +runollisuudelle haitaksikin. Oli, miten oli, nykyajan yleisön +laveaoppisuus on suuresti vaikeuttanut runoilijan tehtävää. Toiselta +puolen täytyy tunnustaa, että muinaisten aikakausien tarkempi +tunteminen ja elävä kuvailu hankkii nykyiselle sukupolvelle paljon +runollista nautintoa, josta entiset miespolvet eivät tietäneet mitään. + +Historiallisia aineita siis ei suinkaan saa hyljätä sillä +perustuksella, että runoilija muka ei voi täyttää noita liiallisia +todenmukaisuuden vaatimuksia; asetettakoon kohtuulliset vaatimukset, ja +historia on vast'edeskin oleva tyhjentymätön runollisten aiheiden +aartehisto. Älköön sanottako, että runoilija ei voi kuvata muuta kuin +omaa aikaansa ja sen katsantotapaa. Tämä on tavallansa oikein; mutta +sitä ei saa väärin ymmärtää. Runoilija aina ilmaisee oman aikansa +katsantotavan; mutta historiallisia oloja kuvaillessaan hän tuo niitä +esiin semmoisina, kuin hänen aikansa ne käsittää. Sentähden hänellä +onkin oikeus tarkoituksensa mukaan käyttää ainettansa sekä lieventää ne +kohdat, joissa kuvailtava aika liian jyrkästi erosi hänen omastaan, +esim. poistaa, mikä loukkaa hänen aikalaistensa siveellistä tunnetta, +mikä raakuutensa tähden käy heille inhottavaksi taikka muuten on heille +ihan käsittämätöntä j.n.e. Runollisuuden vaatimusten pitää aina olla +ylinnä. Sen ohessa täytyy sentään lukijaltakin vaatia jonkunlaista +kykyä siirtyä entisaikojen katsantotapaan. Samaten runoilijan +täysi toimivalta on pysytettävä mitä historiallisten henkilöin +ihannoitsemiseen eli idealiseeraamiseen tulee. Teoksensa tarkoituksen +mukaan hänen on käännettävä näkyviin milloin mikin osa henkilön +luonteesta. Joutavat mielenlaadun piirteet tai todenperäiset tapaukset, +joilla kokonaiskuvassa ei ole mitään merkitystä, on poistettava ja +niiden sijaan keksittävä uusia, jotka paremmin vastaavat sisällistä +totuutta. Niin esim. Schiller Maria Stuartissa kuvailee tätä onnetonta +kuningatarta jalommaksi, syväluontoisemmaksi, kuin mitä hän +arvattavasti oli, mutta kumminkin semmoiseksi, kuin hän saattoi olla, +käytyänsä kovan onnen koettelemusten läpi; päinvastoin hän vahvisti +Elisabetin huononpuolisia ominaisuuksia: kateutta, vallanhimoa, +turhamaisuutta, koska hän huomasi tällaisen luonteenkuvauksen paraiten +soveltuvan runoelman tarkoitukseen. + +Runsaat ovat historian ja muun yhteis-elämän ainevarastot. Kukapa voisi +edes viittaamallakaan luetella noita vaihtelevia muotoja ja värejä, +joissa olojen kirjava moninaisuus kimaltelee? Tätä alaa silmäillessämme +näemme toisiinsa kietoutuneina pitkät jaksot kiihkeitä taisteluita ja +rauhallista työntekoa, mitä erilaisimpia katsantotapoja ja pyrintöjä, +ja näiden kaikkien tuhansin säikein koskevan ihmisten sydämmenjuuriin, +imien niistä elinvoimansa, samalla kuin ne tehokkaasti vaikuttavat +takaisin sisälliseen elämään ja tuhannen tuhansille tuottavat onnea tai +onnettomuutta. Mutta onpa toisinaan sitäkin valitusta kuultu, että +aineet jo ovat loppumaisillaan; mitä historia tarjoo jaloa, kuvauksen +arvoista, se on muka kaikki jo kulutettu, ja nykyaikainen elämä on +muotoihinsa kangistunut eikä anna enää mielikuvitukselle uutta aihetta. +Yliaistillinenkin maailma on tyhjentynyt; ne kuvat, joilla ihmisen +fantasia varustelee taivasta ja hornan syvyyttä, nekin jo ovat +tuoreutensa menettäneet. Runous muka ei voi tehdä muuta kuin kokonaan +luopua niistä aineista, jotka vaativat sitä rikkain värein ja +plastillisin piirtein kuvailemaan ihmiskunnan suuria vaiheita ja +kilvoituksia, ja sen sijaan urkkia jokapäiväisen elämän mitättömän +kuoren alle kätkeyviä sisällisiä taisteluita tai etsiä niitä harvoja +runollisuuden päiviä, jotka ovat jääneet uuden-aikuisen proosallisen +elämän keskelle. Tuiki turhat ovat kuitenkin nämä toivottomuuden +valitukset. Kyllä runouden kenttä on melkoisesti laajentunut, kun sen +säteet ovat tunkeutuneet halvimpiakin oloja ja sydämmen salaisimpiakin +soppia valaisemaan; mutta ei sen siltä tarvitse jättää ennen +valloittamiansa aloja. Ihmiskunnan yhteis-elämän moninaisuus ja +historiallisen toiminnan viehättävät kuvat voivat vastakin olla +runottaren mieliaineita. Saattaa niin olla, että julkinen elämä +vanhoissa sivistysmaissa on jäykistynyt sovinnaisiin, abstraktisiin +muotoihin, jotka semmoisinaan eivät anna paljon aihetta hilpeihin, +runollisiin kuvauksiin, ja että olot ulkopuolella eurooppalaisen +sivistyksen piiriä ainoastaan poikkeustiloissa voivat meitä +varsinaisesti miellyttää; huomattava on kuitenkin, että jokaisen +uuden aatteen ilmestyminen ihmiskunnan ohjaajaksi, niinkuin myös +yleis-inhimillisen sivistyksen leviäminen uusiin kansoihin, tuottaa +runoudelle tuoreita aineita, vielä tyhjentymättömiä mielikuvituksen +aarteita. Jokainen uusi katsantokanta kehoittaa meitä jälleen +silmäilemään ihmiskunnan entistä elämää vasta syntyneen aatteen +valossa, ja näin vanhat aineet uudistuvat ja niiden lisäksi keksitään +muinais-ajan varoista paljon kohtia ja piirteitä, joihin huomio silloin +vasta kääntyy, uuden ajatustavan nojalla. Mutta vielä enemmän +virkistystä tuopi uusien kansakuntain ilmaantuminen historian +tanterelle. Ne rikastuttavat jokainen runouden maailmaa erityisillä +henkisillä varoilla ja omituisilla kultuurimuodoillaan, samalla kuin +omistavat itselleen osansa ihmiskunnan yhteisestä sivistyksestä. + +Kun katselemme omaa aikaamme, näemme historian näyttämön laajenemistaan +laajenevan. Siitä puhumattakaan, että Euroopan pienimmätkin kansat +ovat heränneet itsenäisyyden tuntoon ja pyrkivät kansalliseen +sivistykseen, leviää nykyään yleis-eurooppalainen sivistys maanpiirin +syrjäisimpiinkin ääriin, yhä useampiin kansoihin, jotka se saattaa +vanhan kultuurikehityksen yhteyteen. Länsi-Afrikan palmustoissa ja +Transvaalin avaroilla kentillä, Tyynen meren rannoilla ja Austraalian +luonnon-siunaamilla saarilla alkaa Euroopan sivistys saada jalansijaa; +kaukana idässä, Japanissa, vieläpä Kiinassakin, sekä hengenviljelyksen +emämaassa, Indiassa, ikivanha kultuuri elpyy uudestaan eurooppalaisen +sivistyksen virkistävästä voimasta. Etenkin Japan vetää huomiota +puoleensa; me näemme omituisen henkisen kehityksen, ihan itsenäisesti +tapahtuneen, aivan erillään meidän sivistyksemme varttumisesta, mutta +havaitsemme sen kuitenkin pääpiirteiltään pyrkineen samaan suuntaan. +Etelä-Amerikassa eurooppalaiset elämänmuodot, ainakin ulkonaisesti, jo +kauan ovat olleet vakaantuneina, vaikka yhä taistelevat alkutilan +hurjia intohimoja vastaan; verrattain vähän on runous tähän asti +osannut sen-puolisia ilmiöitä hyväksensä käyttää. Kaikilla näillä +aloilla on uusia oloja syntymässä; vanha luonnontila ja uusi kultuuri +yhtyvät toisiinsa, usein hyvinkin oudolla tavalla; elämässä on vielä +paljon luonnonperäistä vapautta ja vaistomaisuutta, joka antaa toimille +ja yrityksille helppotajuisen, havainnollisen muodon, ja rajuissa +voitteloissa uudistuu Euroopan kansojen jo ammoin poistunut +sankari-aika. Näistä kaikista sopii ennustaa uusia runouden hetteitä, +jotka eivät aivan pian kurehdu, vaan jälleen voivat kostuttaa nykyisen +tuotannon auhtoja aroja. Ja nykyaika muuttuu entis-ajaksi, historiaksi. +Moni tapaus, monet olosuhteet, jotka tällä hetkellä uutuutensa tähden +eivät sovellu käsiteltäviksi, tulevat muiston kirkastamina runottarelle +otollisiksi. Ett'ei nykyisin aika suinkaan ole oivallisia aineita +vailla, todistavat semmoiset esimerkit kuin Garibaldi ja Battenbergin +prinssi tai Gordon ja Emin pasha, joilta ei suinkaan puutu ylevyyttä ja +eepillistä plastillisuutta. + +Paraat historialliset aineet ovat ne, joita kansan yhteinen kuvausvoima +jo on tarinoiksi muodostellut. Tarinassa, poikkesipa todellisuudesta +kuinka paljon tahansa, on aina syvä sisällinen totuus, koska se +osoittaa, millaiseksi kansat itse ajattelevat muinais-aikaansa, ja tämä +tekee sen runoudelle suuriarvoiseksi. Ajateltakoon vaan, mitä +erinomaisia aineita kreikkalaiset runoilijat ja Shakespeare +tarinoista ovat ammentaneet. Tarinassa kansan kuvausvoima jo karsii +todellisuudesta pois sen karkeimmat kasvannaiset ja ikäänkuin tihentää +sen yleisaatteelliset ainekset. Runoilija saapi sen välityksellä +jalompia, taipuvaisempia aiheita, kuin mitä tosi-elämä suorastaan voisi +tarjota; kun koko kansakunta tai useat sukupolvet ovat olleet niitä +muodostamassa, ne jo siitäkin saavat yleisemmän merkityksen; monesti +runoilijan ei tarvitse muuta kuin syventää niissä ilmaantuvia aatteita. +Tarinan suhteen runoilijaa eivät sido mitkään tosiasiat; hänen +kuvausvoimansa on vapaa, mutta on kuitenkin saanut vakavan jalansijan. +Tarina muodostaa ikäänkuin sillan runoudelle kelpaavain historiallisten +ilmausten ja pian puheeksi otettavain taruaineiden välillä. +Kansantarinain luontoisia ovat myöskin kaikenlaiset muistotiedot, joita +hyvällä menestyksellä sopii käyttää runoudessa. + +Tässä paikassa, ennenkuin tosioloista siirrymme myytillisiä ja +ajatuksellisia aineita tarkastamaan, sopinee ottaa keskusteltavaksi, +tuleeko runoilijan valita aiheitansa vaan kotimaisesta ajatuspiiristä, +vai sopiiko hänen, avaralle katsahdellen, vierastenkin kansojen +keskuudesta poimia kuvattaviansa. Kansallisen hengen tärkeydestä ja +kansojen vuorovaikutuksesta runollisessa suhteessa olen jo ennen +lausunut mielipiteeni (vertaa I kirjaa.) Mutta alkuansa vieraissakin +aineissa on jotain yleis-inhimillistä, kaikille kansoille otollista; +saattavatpa ne välisti tavallista paremminkin soveltua sen kansakunnan +ajatustapaan, jonka kirjallisuudessa niitä on käytettävä. Kaikkien +aikojen kokemus todistaa, kuinka hyvin tällaisten aineiden viljeleminen +voi menestyä, eikä niiden hylkäämiseen siis ole mitään syytä; +päinvastoin ne monipuolisuudellaan rikastuttavat runouden sisällystä. +Mutta myöntäminen on kuitenkin, että kotimaiset aineet yksinään voivat +ilmi tuoda kansanhengen kaikki omituisuudet ja sen ohessa, liittyen +moniin monituisiin lukijoissa ennestään oleviin mielikuviin, ihan +toisella tavalla vetävät yleisöä puoleensa kuin yleis-inhimilliset tai +vierailta kansoilta lainatut aiheet. + +Tosiolojen rinnalle muodostaa kansojen mielikuvitus erityisen +tarumaailman, siirtäen korkeimmat ihanteensa yliluonnolliseen, mutta +aistillisesti tajuttavaan piiriin. Luonnon salaista elämää pidetään +alkuperäisemmällä kehityskannalla erityisten haltiain aikaansaamana, ja +yleisemmät, laajemmasti vaikuttavat luonnonvoimat ovat mahtavampain +jumalain ilmauksia. Verrattain myöhään selviää ihmiselle, että hänen +omassa hengessänsäkin elää maailmaa ohjaava, jumalallinen voima, jonka +tarkoitukset toteutuvat hänen toimintansa kautta; sentähden hän +vanhempina aikoina etsii kaikkien, vieläpä sisällistenkin, tapausten +syytä ulkopuolelta omaa itseänsä. Niin luonnonvoimia edustavat +jumalais-olennot lopullisesti muuttuvat siveellisten aatteiden +kannattajiksi; jumaluuden käsite täten puhdistuu ja jalostuu, +mutta jumalat itse pysyvät aistinomaisina, enemmän tai vähemmän +ihmisenkaltaisina olentoina. Sittemmin kaikenlaiset yleiskäsitteetkin +jumalina tai haltioina saavat konkreetisen muodon. Näin kutouu kirjava +taruverho, joka ihanana, kuvarikkaana kaunistaa muinais-aikojen +runoutta. Mutta kaikkien noiden vaihtelevien kuvien perustuksena on, +että yleiset aatteet ja abstraktiset käsitteet, jotka nykyajan +kirjallisuudessa kylminä järjen tuotteina jäähdyttävät kuvausvoiman +hehkua, ilmestyvät aistin-tajuttavina, persoonallisina olentoina, jotka +saattavat herättää mieltymystä ja myötätuntoisuutta. + + "An der Liebe Busen sie zu drücken, + Gab man höhern Adel der Natur; + Alles wies den eingeweihten Blicken, + Alles eines Gottes Spur --"[75] + +sanoo Schiller kauniissa runoelmassaan "Die Götter Griechenlands". + +Mutta tarumaailmasta puhuttaessa ei tarvitse ajatella ainoastaan +vanhoja luonnon-uskontoja; jokainen uskonnonmuoto, vieläpä +henkisimmätkin, luo ympärillensä tarupiirin: olentoja ja tapauksia, +joiden havainnollisuus tehokkaammin vaikuttaa mielikuvitukseen ja +tunteisiin kuin aatokset ankarassa alastomuudessaan. Niin syntyy paljon +traditsiooneja; sellaisia ovat esim. vanhimman kristikunnan ja +keskiajan pyhimystarut. Kauniimpia kristillisen fantasian muodostelmia +ovat enkelit; näiden miellyttävien kuvien vastakohtana ovat käsitykset +pahuuden ruhtinaasta ja hänen valtakunnastansa, jotka aikojen kuluessa +ovat niin paljon turmiota tuottaneet ja, joita ainoastaan suuret nerot, +niinkuin Dante ja Goethe, menestyksellä saattavat käyttää runolliseen +tarkoitukseen. Osittain tällaiset mielikuvat ovat perintöä +alkuperäisemmistä uskonnoista. Pakanuuden muistoja ovat tavallisesti ne +tarunomaiset olennot, jotka myöhempäin aikain taika-usko tuottaa, +niinkuin tontut ja keijukaiset sekä keskiaikaiset sylfit, undinat y.m. +Näistä kaikista voi useasti muodostua kertoelmantapaisia kuvauksia; +usein niillä myös saattaa olla ajatuksellinen tai eduskuvallinen +merkitys. + +Vanhoissa kansan-eepoksissa tarumaailma ilmaantuu alkuperäisessä +tuoreudessaan. Toisinaan jumalisto itse on kertomuksen pääaineena; +tavallisesti se, maailmankaikkion huippuna, ohjaa tapausten menoa. +Tunnettu on, minkä elävyyden ja väririkkauden se antaa muinaisrunouden +maailmankuvalle. Zeus, istuen Olympon kukkulalla punnitsemassa +akhaialaisten ja troialaisten kohtaloa, -- Athene, tarttuen Akhilleun +ruskeihin hiuksiin pidättääksensä häntä taistelusta Agamemnonia +vastaan, tai Afrodite, pelastaen Aineiaan uhkaavan kuoleman vaarasta, +-- Apollon, suuttuneena astuen alas Olympon kiireeltä ampuaksensa +helkähtäviä nuoliansa kreikkalaisten leiriin, -- nämä ovat +selväpiirteisiä kuvia, jotka viehättävät meitä plastillisuudellaan. +Muistettakoon myös noita hauskoja erityispiirteitä, joilla etenkin +helleeniläisessä tarustossa kunkin jumalan luonnetta esitetään. +Vähemmän plastillisia, mutta yhtä paljon kuvausvoimaa vireyttäviä ovat +Suomen runottaren myytilliset kuvat; hänen mielessään elää, niinkuin +kansamme taruston hieno-aistinen tarkastelija, Fritiof Perander vainaja +kerran huomautti, jonkunlainen kaukomielisyys, haaveksivainen pyrkimys +tosiolojen piiristä mielikuvituksen vapaihin yläilmoihin. Kalevalassa +metsän ja veden jumalat, vaikka mielikuvituksen usvaan käärittyinä, +tarjoovat meille miellyttävän ja monesti huumoria uhkuvan näytelmän. +Suomalaisten jumalaisolentoin individisyys on vähemmän kehinnyt kuin +kreikkalaisten, sillä ne ovat vanhemman käsityskannan tuottamia. Ne +eivät vielä edusta siveellisiä voimia, vaan liittyvät yksin-omaisesti +luontoon, antaen sille virkeän hilpeyden. Mikä paikka jumalilla ja +haltioilla on muinaisrunouden luonnonkuvauksessa, siitä on jo ennen +puhuttu. + +Antiikisessa kirjallisuudessa taruaineilla yleensä oli suuri merkitys, +ei ainoastaan kertomarunoudessa, vaan myös lyriikassa ja draamassa. +Muistettakoon, kuinka paljon aiherikasta ainetta mytologia on antanut +helleenien näytelmärunoudelle, -- mainittakoon vaan syvämietteinen +Prometheus-taru, -- puhumattakaan noista puoli-historiallisista +sankaritarinoista, jotka enimmiten ovat draamojen sisältönä. Mutta +toiseksi huomattakoon taruston satunnainen käytäntö vertauksissa, +lauseparsissa j.n.e., eli toisin sanoen tarusto, niinkuin se elävänä +asuu runoilijan omassa mielessä ja hallitsee hänen kuvausvoimaansa. +Ilossa ja murheessa hän noista vanhoista taruaarteista löytää tuhansia +kuvia ja vertauskohtia, joiden avulla hän saa sydämmensä tunteet +lausutuiksi. Eikä niitä ajatella paljaiksi utukuvaelmiksi, vaan niillä +on sekä runoilijan että yleisön mielestä täysi todenperäisyys. Ja +vaikka epäilys vähittäin rupeaa sitä haihduttamaan, niin ne kuitenkin +ovat niin vahvasti juurtuneet yleiseen käsitystapaan, että niiden +luontainen tuoreus vielä kauan säilyy. Vasta roomalaisessa +kirjallisuudessa huomataan niiden muuttuvan tyhjiksi koristeiksi, +arvattavasti sentähden, että ne pääasiallisesti ovat lainatavaraa. + +Suuri etu oli tosiaankin kreikkalaisella runoudella tästä +tarumaailmasta, joka teki mahdolliseksi tuoda ideaaliset käsitteet +esiin aistintajuttavina olentoina. Siihen suureksi osaksi perustuu se +havainnollisuus ja ulkopiirteiden rikkaus, jota tavataan helleenien +lyyrillisissäkin hengentuotteissa. Uudempi runous semmoisissa +tapauksissa helposti joutuu absraktisten ajatelmien esittelemiseen. +Roomalaiset taisivat vielä, vanhan kultuurin voimassa pysyessä, +hyväksensä käyttää tuota muinaisaikaista jumalistoa; mutta kun +uudennus-ajan kertomarunoissa, roomalaista kirjallisuutta mukailemalla, +yhä vaan pannaan tuota samaa vanhaa jumalaiskuntaa kansojen kohtaloita +johtamaan, niin tämä tuntuu luonnottomalta teeskentelemiseltä. + +Nykyisemmässä runoudessa on taruaineita pääasiallisesti käytetty joko +suorastaan kertoelmien aineina taikka kuvaannollisesti, pääsisällystä +kaunistavina yleisten aatteiden symbolisina kannattajina. Varsinkin +jumalaistaruston yhteydessä olevat sankarimyytit kelpaavat kaikkina +aikoina runouden esitettäviksi; suuri Goethe on Iphigeniessa +osoittanut, kuinka muinaiskreikkalaisiin taruihin voipi luoda +jalo-aatteisen, uudenaikaisen sisällyksen, niinkuin Runebergkin +"Salaminin kuninkaissa" menestyksellä on käsitellyt helleeniläistä +sankaritarinaa. Samaten Schiller kreikkalaisesta tarustosta on saanut +monta kaunista kuvaa, jotka luontevasti mukautuvat syvien mietteitten +verhoksi. Mytologiset edus- ja vertauskuvat saattoivat antaa +esitykselle erinomaisen elävyyden semmoisena aikakautena, jolloin +muinais-ajan tarkka tunteminen vielä oli tärkein osa sivistyksestä. +Toiselta puolen ne, vähemmällä taidolla käytettyinä, helposti voivat +muuttua tyhjiksi koristeiksi tai paljaiksi opinnäytteiksi. + +Nykyaikana, kun runoudelta ennen kaikkea vaaditaan kansantajuisuutta ja +antiikinen maailma korkeammasti sivistyneillekin on käynyt yhä +vieraammaksi, ei muinaiskreikkalaisen taruston käytäntö voi tulla +kysymykseen paitsi hyvin rajoitetussa määrässä. Mutta sen sijaan omat +kansalliset taruaineet oivallisesti soveltuvat runollisesti +käsiteltäviksi. Ja onhan siihen meidän kirjallisuudessamme jo alku +tehty. Jo pian neljäkymmentä vuotta sitten Z. Topelius nerokkaalla +tavalla Kypron prinsessassa sovitti yhteen kreikkalaisen ja +suomalaisen tarumaailman, mahtava Kullervo-taru on ollut kahden etevän +runoilijan muodosteltavana ja Aino-runoston hienon lyyrillisyyden on +Erkko menestyksellä siirtänyt näytelmän alalle. Että kaikenlaatuisilla +taruaineilla, etenkin kansallisilla, on erittäin sopiva sija +varsinaisessa sadussa ja saduntapaisissa kertoelmissa, niinkuin myös +ballaadeissa ja yleensä kertovaisessa lyriikassa, sanalla sanoen, +kaikkialla, missä romantinen tunnemaailma on perustuksena, se jo +selvästi johtuu näiden runoudenlajien luonnosta. + + + + +KYMMENES LUKU. + +Ajatusrunous. Oikea tunnnelma. + + +Vielä on yksi laji aineita jäänyt koskettelematta, -- ne, jotka +perustavat _ajatusrunouden_. Kaikki runous kyllä tavallansa on +ajatusrunoutta, koska sen pohjana on aate, joka on yhtähyvin ajatuksen +kuin tunteen ja mielikuvituksen tajuttavana. Mutta erotetaanhan +kuitenkin varsinainen ajatusrunous, joka on sopivampi nimitys kuin +"aaterunous",[76] muusta runoudesta, ja näiden rinnalle asettuu vielä +kolmantena _tendensi- eli tarkoitus-runous_. Erotus niiden välillä +on helppo oivaltaa. Sofokleen Antigonea ja Shakespearen Hamletia, +vaikka ne kyllä ovat ajatusrikkaita kuvausvoiman tuotteita, ei kukaan +pitäne ajatusrunoelmina, saatikka tendensikappaleina; Aiskhylon +Prometheun ja Goethen Faustin sitä vastoin jokainen huomaa +ajatusrunouden piiriin kuuluviksi eikä kukaan niistä tendensiä etsi; +mutta Minna Canthin "Työmiehen vaimon" ja "Köyhää kansaa" jokainen +lukee tendensikirjallisuuteen. Missähän raja lienee? Koetetaanpa +seuraavassa saada siitä selkoa. + +Kaikessa runoudessa yksityiskuvien avulla selvitetään jotain aatetta. +Sentähden, niinkuin jo ennen on mainittu, nuo yksityiskuvat saavat +yleisen, tyypillisen merkityksen. Jokainen runoteos on ikäänkuin pieni +erityismaailma, mikrokosmos, jossa maailmankaikkiossa vallitseva +sopusointu on esiintuotava; sentähden ristiriitaisuudet siinä +loukkaavat paljoa enemmän kuin todellisuudessa, jossa tiedämme +erityisten ilmiöin olevan ainoastaan vähäisen osan kokonaisuudesta. +Mitä yleisempää laatua kuvatut ilmiöt ovat, sitä pysyväisempi arvo ja +suurempi merkitys on runoteoksella; siinä suhteessa vanhemmalla +runoudella onkin suuri etu uuden-aikuisen rinnalla. Mikä on syynä +siihen, että Homeron ihanat kuvaelmat yhä vielä, pian kolmentuhannen +vuoden kuluttua, vähenemättömällä voimalla lumoavat lukijan mieltä? +Etupäässä se, että ne esittelevät yleis-inhimillisiä asioita, +luonnollisia ja alkuperäisiä oloja, jotka aina ovat yhtä todenperäisiä. +Samoin on Kalevalan ja yleensä kaiken kansanrunouden laita. Sofokleen +ja Shakespearen, Goethen ja Schillerin hengentuotteet, nekin kuvailevat +noita ihmis-elämässä aina uudistuvia pyrintöjä ja taisteluita, iloja ja +kärsimisiä, jotka vaan pukeutuvat aikoja myöten vaihtelevaan verhoon, +mutta syvemmältä tutkien pysyvät muuttumattomina. Heidänkin teostensa +nuoruus on ainaiseksi taattu. Mutta kun runoelman sisällyksenä vaan +ovat paikalliset tai hetkelliset olot, niin runoelmalla ei voi +olla yleisempää merkitystä; samaten myös, jos sen aineena ovat +eriskummaiset, ihmisen tavallisesta luonnosta poikkeavat mielentilat, +jotka ainoastaan joskus tulevat näkyviin omituisten olosuhteiden +vaikutuksesta ja peräti omituisissa ihmis-olennoissa, -- siis +kaikenlaiset sairauden tilat, idiosynkrasiat y.m., joita nykyajan +runous mielellänsä kuvailee. Jos runoilija verrattomalla taidolla +esittelee onnettoman Ofelian mielenhäiriötä tai Lady Macbethin +unissa-käyntiä, niin se on ihan toista; me näemme, kuinka hento +ihmiskukka, suloinen ja miellyttävä, elämän myrskyissä katkeaa ja +kuihtuu, ja kuinka tarmokas luonne, kova ja intohimoinen, vihdoin +murtuu omain rikostensa taakan alle. Tämä kaikki on elämän yleisten +lakien mukaista, ja vavisten meidän täytyy tunnustaa, että ihmisen +povessa piilee näidenkin onnettomuuksien siemeniä. Mutta kun meidän +ajan naturalisti, semmoinen kuin Zola, tuo esiin nuoren miehen, joka +kituu ja masentuu luonnottomasta kuolemanpelosta, niin semmoinen +todellisuudessa herättäisi korkeintaan sääliä, mutta kirjassa +esiintyvänä meitä naurattaa ja inhottaa nykyajan pessimismin tuotteena, +ja tällaisen ilmiön ymmärtämisen mahdollisuus on haihtuva pois itse +pessimismin kanssa. + +Mutta jos tosirunous perustuukin siihen, mikä elämässä on pysyväistä ja +kaikille yhteistä, eivät kuvattavat ilmiöt esiinny runoudessa vaan +aatteiden puhtaassa, värittömässä valossa. Päinvastoin, runous vaatii +mitä tarkinta individualiseerausta, mitä suurinta erityismuotojen +runsautta, ja mieltymys näihin erityis-ilmiöihin, sehän juuri +viehättääkin runoilijaa niitä esittelemään. Mutta hän saattaa myös +suorastaan ottaa aatteita runoilunsa esineiksi, niin että hänen +kuvaelmansa symboleina niitä edustavat. Faust esim. ei ole yksityinen +ihminen, vaan ihmiskunnan eduskuva, ja Goethen runoelma pyytää +Faust-tarinan verhossa tuoda ilmi ihmiskunnan yhteisen pyrinnön +korkeinta päämäärää kohti. Tässäkin tapauksessa teoksen aihe on saatu +yksityis-ilmiöstä; tuo vanha tarina veti mystisellä ylevyydellään +runoilijan puoleensa; mutta ainoastaan, kun päähenkilöstä tehtiin +ihmiskunnan edustaja, taisi tuosta omituisesta aineesta, joka +muutoin, yksityis-ilmiönä käsitettynä, taikauskoisella värityksellään +tuskin olisi viehättänyt nykymaailmaa, muodostua tuo iki-mainio, +syvä-aatteinen teos. Alkutarinakin vaatii, ainakin nykyaikana, +ajatusrunollista käsittelyä, siinä kun itse pahuuden peruste on +henkilönä esiintuotava. Prometheus-tarukin itsestään ajatusrunoelmaksi +sukeuu, kun se koskee jumalain ja ihmisten keskinäistä suhdetta; samoin +Divina Commedia, kun runoilija siinä tahtoo suureksi yhteiskuvaksi +sovittaa oman ja koko aikakautensa maailmankatsomuksen. Pääsisällyksenä +ovat näissä kaikissa itse aatteet, ei yksityis-ilmiöihin kuvastuneina, +maailmassa toteutuneina, vaan -- niin sanoakseni -- alkuperäisessä, +yli-aistillisessa mahtavuudessaan. Mutta niitä esitetään kuitenkin +aistintajuisten kuvien avulla. Danten rohkea fantasia loitsii esiin +haudan tuonpuolisia maailmoja, jotka hän täyttää selvin piirtein +esiintyvillä muinais-ajan henkilöillä; Faustissa etenkin ensimmäinen +osa muodostuu taiteellisesti yhteensovitetuksi kuvasarjaksi. Kaikki +ajatusrunoelman osat eivät olekaan ajatuskuvallista laatua; niin esim. +Margareta ja koko Margaretan episodi Faustissa eivät ole symbolisia, +vaan esimerkkejä siinä mielessä, jossa tätä sanaa ylempänä käytettiin. +Näin ajatusrunouskin vastaa kaikkia tosirunouden vaatimuksia; se +näyttää kuvausvoiman tuottamassa ja sen avulla tajuttavassa muodossa, +miten jumalalliset aatteet olevaisuutta hallitsevat, ja ylentää siten +kuulijan tai lukijan mieltä. Helposti tosin nuo aatteen kuvat voivat +muuttua värittömiksi allegorioiksi, niinkuin usein kyllä on +tapahtunutkin; muistettakoon monta kohtaa Faustin toisesta osasta, +joissa paljas ajatus on saanut voiton kuvausvoiman luomasta +verhostansa; mutta yllämainitut esimerkit ynnä moni muu ajatusrunoelma +todistavat, ett'ei se ole välttämätöntä. Tosirunouden piiriin siis +ajatusrunouskin on luettava täysin oikeutettuna erityismuodostelmana. + +Vähän toisin kuin ajatusrunouden laita on kaikenlaisten +ajatus-aineiden, joita esitellään kertomuksissa ja muissa runoelmissa. +Yleisen totuuden sisältävä mietelmä, oikeaan paikkaan sovitettuna, +tekee yleensä hyvän vaikutuksen; se on, ikäänkuin kuvattavana olevan +situatsioonin tai mielentilan ydin olisi kiteytynyt puhdasmuotoiseksi, +loistavaksi helmeksi. Suurten runoilijain teokset tarjoavat viljalta +esimerkkejä, ennen muita helleeniläiset ja saksalaiset (kreikkalaiset +traagikot ja Pindaros, Goethe, Schiller). Tällaiset mietelmät ovat +runoteoksen kaunistuksena ja viittaavat sen piiristä elämän laajemmille +aloille, yleisten totuuksien maahan. Mutta toinen asia on, jos esim. +kertomuksessa otetaan puheeksi tieteellisiä, yhteiskunnallisia, +siveellisiä tai uskonnollisia kysymyksiä ja annetaan henkilöin niistä +keskustella, sen sijaan, että niitä pitäisi toiminnan avulla selvittää. +Tällaisia teoksia, olletikin romaaneja, on pitkin maailman sivua +kirjoitettu sangen paljon; mutta selvä on, että niiden päätarkoitus +on toinen kuin runouden ja että ne siis ovat arvosteltavat joko +opetus- tahi tendensikirjallisuuden kannalta. Varsinaisessa +runoteoksessa sellaiset selitykset, lausuttakoon niitä kirjan henkilöin +tai tekijäin omasta puolesta, aina häiritsevät pääsisällystä. +Niin esim. Tourgee'n kirjassa "Hullun yritys", jossa pääaine -- +Clux-Clux'ien nostamat riidat entisissä orjavaltioissa (lemmenjuttu on +vaan sivuasiana) -- varsin hyvin soveltuu romaanin toiminnaksi, nuo +pitkäveteiset, sanomalehtiartikkelien tapaiset selitykset ja mietelmät +kirjan loppupuolella ovat pysyneet jotensakin raskaana, sulamattomana +teoksen osana. Muita esimerkkejä ei tarvitse mainita; niitä on +itsekunkin helppo löytää. Sitä vastoin lyhyt keskustelma tai lausunto, +joka muutamilla piirteillä kuvailee jonkun henkilön ajatustapaa, ei ole +vikana pidettävä, vaan päinvastoin ansiona, jos se antaa selvän +käsityksen hänen luonteestansa tai ylimalkain olosuhteista. + +Mutta palatkaamme ajatusrunouteen. Tämä on vaan sisällyksensä +laadulta erityinen runouden laji; muodostuksensa puolesta se voipi +kuulua mihinkä runouden päälajiin hyvänsä. Divina Commedia on +epopeankaltainen; Prometheus, Calderonin "Mahtava manaaja" ja Faust +ovat draamoja, Schillerin "Laulu kellosta" ja "Taiteilijat" lyyrillisiä +runoelmia. Varsinkin lyyrilliseen runouteen ajatusrunous yhtyy monella +monituisella tavalla, jolloin muodostuu n.s. mietelyriikka. Samoin +opetusrunoudenkin eri lajit usein kyllä voivat olla ajatusrunoutta. +Siitä enemmän, kun seuraavassa otan tarkastaakseni mainittua runouden +lajia yhdessä tendensikirjallisuuden kanssa. -- Ihan omituinen +muotonsakin puolesta on Jobin kirja. Se on puolittain eepoksen, +puolittain draaman kaltainen ja samalla opetusrunoelma. + +Opetusrunous kuuluu erityisenä lajina siihen välialaan, joka, käyttäen +runouden ulkonaisia keinoja, on ikäänkuin siltana runouden ja muun +kirjallisuuden vaiheella. Se ei tarkoita mielen ylennystä ihanteen +esittämisellä, vaan suorastaan opetusta. Kun sen sisällyksenä ovat +maailmaa hallitsevat aatteet -- filosofiset, uskonnolliset j.n.e. --, +niin se tietysti on ajatusrunoutta. Semmoisia teoksia ovat esim. +Hesiodon Theogonia ja indialaisten Vedat; sellainen oli myöskin +Parmenideen suuri filosofinen runoelma. Toiset opetusrunoelmat sitä +vastoin koskevat käytännöllisiä toimia, elämänviisautta y.m. eivätkä +siis joudu ajatusrunouden piiriin, esim. Hesiodon "Työt ja päivät", +Vergilion Georgica j.n.e. Erittäin huomattavat ovat tällä alalla nuo +pienet mieterunot, joiden eri muodostuksia ovat kreikkalaisten gnoomit, +persialaisten ghaselit (joka nimi kuitenkin oikeastaan tarkoittaa +erityistä runomuotoa) y.m.m., sananlaskut, vertauspuheet, jos näihin on +pantu aatteellinen sisällys. Näistä kaikista tulee vast'edes sopivassa +paikassa tarkemmin puhuttavaksi. + +Toisin on tendensirunouden laita. Se ei muodosta mitään erityistä +lajia, vaan voipi, samoin kuin ajatusrunouskin, olla melkein mitä lajia +hyvänsä, etenkin kertovaista runoutta ja draamaa. Näytelmässä tai +kertomuksessa (enimmiten romaanissa tai novellissa) sanotaan +olevan _tendensiä_, jos selvästi huomataan jonkun käytöllisen +tarkoituksen teosta hallitsevan. Tendensirunous niinmuodoin ei tyydy +siihen ylentävään vaikutukseen, minkä tosirunous aina saapi aikaan, +vaan pyytää sen ohessa ohjata lukijan mieltä jotain käytöllistä +tarkoitusperää kohti. Niin esim. "Köyhää kansaa" lukiessa jokainen +väleen havaitsee, ett'ei tekijä ole tahtonut antaa ainoastaan +ihmiselämän kuvausta, vaan ennen kaikkea tuoda esiin työkansan kärsimää +kurjuutta kääntääksensä siihen yleisön huomion ja siten valmistaaksensa +parannuksia. Tendensi semmoisenaan on tietysti oikeutettu, jos se +muutoin vaan on suunnitettu hyvää tarkoitusperää kohti, ja +tendensirunoudella siis on kyllä paikkansa kirjallisuudessa. +Yksityistapauksissa moni tendensiteos onkin hyvää tuottanut; onhan +esim. tunnettu, miten Beaumarchais'in "Sevillan parturi" aikanaan +edisti ylimysvallan kukistumista. Sellaisten teosten arvo onkin +oikeastaan punnittava siveellisyyden ja yhteiskunnallisen edistyksen +eikä taiteellisuuden vaa'alla. Mutta runollisuuden kannalta katsoen on +tendensi virhe; sillä se ylevä aatteellisuus, johon tosirunous pyytää +mieltä kohottaa, alenee sen kautta jälleen yksityistoimien pyörinään. +Tendensirunous monessa kohdin lähenee opetusrunoutta ja muita +yllämainitun välialan lajeja, mutta on ylimalkain päinvastaisessa +suhteessa tavalliseen runouteen kuin ajatusrunous. Ajatusrunous +laajentaa kuvaelmain merkityksen aivan yleiseksi, maailman syvimpiä +juuria käsittäväksi, ja pyrkii siten runouden äärimmäisille rajoille +asti; tendensirunous supistaa sen päivän kysymysten ahtaaseen piiriin +ja suistuu niinmuodoin korkeudestaan alas proosan karkealle tanterelle. +Opetusrunoudesta taas tendensikirjallisuus eroaa siinä, että edellinen +pyytää ohjata ymmärrystä, vaan jälkimmäinen tunnetta ja tahtoa. + +Onpa tässä toinenkin, psykologinen kohta huomioon otettava. Tosirunous, +samalla kuin se ylentää mieltä iki-aatteiden esittämisellä, vaikuttaa +sen kautta myös lukijan ajatustapaan ja tahtoon, ja saattaahan +runoilija toisinaan pitää tätä vaikutusta sivutarkoituksenakin. +Kaikissa tapauksissa hänen oma innostuksensa synnyttää lukijassa +samanlaista intoa. Mieli lämpiää runoelman sisällyksestä ja +käytännöllisessäkin elämässä tosirunouden hedelmät eivät suinkaan ole +vähäiseksi arvattavat. Kieltämätöntä on, että esim. Runebergin +isänmaallinen mieli on virkistänyt suomalaisten kansallistunnetta; +mutta hänen teoksissaan ei ole tendensiä; niiden tuottamat tunteet ovat +vaan kuvaelmain luonnollisia seurauksia, eivätkä ajan satunnaiset +vaatimukset häiritse runollista mielialaa. Tendensirunous sitä vastoin +kääntää huomion pois ideaali-maailmasta hetken käytännöllisiin +kysymyksiin. Mutta esteetinen nautinto vaatii, että mieli on vapaa +kaikista omaa itseämme tai omaa toimintaamme tarkoittavista +mielenvaikutuksista. Kun selvästi tunnemme, että jotain mielipidettä +meille tyrkytetään tai tahtoamme pyydetään ohjata määrättyyn suuntaan, +niin teoksen aikaansaama mielihyvä pian haihtuu tahi saapi toisen, +vähemmän esteetisen muodon. Erotus todellisen ja tendensin-omaisen +runouden välillä on siis usein esitystavassa, eikä rajaa olekaan aina +helppo määrätä. Joskus tarkoittelevaisuus on yhteydessä aivan +itsekohtaisten seikkojen kanssa. Toisen mielestä joku teos +sisältää tendensiä; mutta toisen mielestä se on vapaa kaikesta +tarkoittelevaisuudesta, sentähden että sen mietteet ja tunteet hänestä +ovat ihan luonnollisia. Niin saattaa usein olla valtiollisten +mielipiteiden laita, etenkin kun kansallistunne tai puoluekäsitykset +ovat suuresti kiihtyneet. Saksan keisarikunnan perustamisen jälkeen on +esim. Saksan kirjallisuudessa syntynyt monta teosta, joissa ylistetään +keisarinvaltaa ja Hohenstaufien sukua ja jotka meistä tuntuvat +tendensimäisiltä, mutta saksalaisista varmaan eivät ole muuta kuin +syvän kansallisen innon ilmauksia. + + * * * * * + +Yhteydessä runouden aineiden kanssa sallittakoon minun vielä +tuoda esiin muutamia mietteitä. Tärkeä on runoelman _oikea +väritys eli tunnelma_. Tällä en tarkoita sitä historiallista tai +paikallis-olojen väritystä, jota aikakauden tai olojen kuvaileminen +vaatii, (että esitys tuntuisi elävältä ja luonnolliselta,) ja josta jo +edellisessä on puhuttu, vaan sitä, niin sanoakseni, henkistä ilmakehää, +johon lukija on saatettava, heti kun astuu runoelman aukaisemaan pyhään +piiriin. Taitava runoilija osaa teokseensa luoda omituisen hengen, joka +siinä kaikkialla ilmaantuu ja tekee, että lukijan fantasia heijastaa +sen kuvat siinä valossa, jossa hän tahtoo niitä esittää. + +Ensiksikin ilman, jota hengitämme runouden maailmassa, tulee olla ihan +toisenlaista, kuin se, mikä meitä ympäröi tosielämän sumuisessa ja +helteisessä ilmapiirissä. Meidän pitää tuntea, että olemme vapautuneet +jokapäiväisyyden raskaasta taakasta, että vapaina leijumme hengen +korkeammilla aloilla. Tätä nykyajan kirjailijat useinkaan eivät muista, +vaan sitovat jalkoihimme arkipäiväisten huolten ja murheitten raskaat +painot, tahtoen itsepintaisesti meitä vetää maata kohden, kun +kuvausvoiman siivillä pyrimme mielikuvituksen maailmaan ja +runoilijoilta toivomme siipien kannatusta. Ulkomuodollakin, etenkin +runokielellä, on tässä suhteessa suuri merkityksensä. + +Mutta runoilijan tuottama tunnelma ei ilmaannu ainoastaan siinä, että +teoksissa yleensä vallitsee korkeampi lento ja runollinen mieliala, +vaan siinäkin, että hän kullekin teokselle antaa sille sopivan +värityksen. Toinen henki huokuu tietysti runoelmassa, jossa esitetään +historiallisia tosiasioita, maailman suuria tapahtumia, toinen +semmoisessa, jossa kuvataan tavallisia oloja, jokapäiväistä elämää, ja +väritys sen lisäksi vielä vaihtelee sisällyksen erityislaadun mukaan. +Ihan toisenlaiseen mielialaan taas on lukija saatettava, kun +hänet viedään mielikuvituksen luomaan satumaailmaan. Erilaista +kokonaisvaikutusta vaativat vakavanlaatuinen, jaloa juhlallisuutta +tavoitteleva esitys ja koomillinen, kevyttä leikillisyyttä tarkoittava +kuvaus. Tämä koskee sekä sisällystä että myöskin kielen käytäntöä. +Kaikki kohdat pitää saada runoelman perisävelen mukaisiksi. Katsokaamme +esim. Shakespearen satunäytelmiä, niinkuin Kesäyön unelmaa tai +Myrskyä, niin huomaamme, kuinka sadun-omainen mieliala niissä +kaikkialla ilmenee. "Kesäyön unelmassa" esiintyy ihmisen sielun-elämä +taikamaisessa valossa, salaperäisten luonnonvoimien hallitsemana; +siihen soveltuvat äkkinäiset mielenmuutokset ja koko tuo haaveellinen +keijukaismaailma. Samaa laatua on "Myrsky"; mutta kaikki on +juhlallisempaa, syvempää. Meitä viedään kerrassaan ulkopuolelle +tunnetun maanpiirin rajoja. Luonteetkin ovat puhtain piirtein +esiintyviä, ideaalisia kuvaelmia tai satumaailman henkiä ja hirviöitä. +Tarkkapiirteiset, yksityisseikkoihin menevät tavallisten esineitten +kuvailut eivät sopisi tällaisiin runoelmiin. Mutta mielikuvituksen +vallaton leikki, joka saduntapaisissa esityksissä miellyttää lukijaa, +ei olisi paikallaan historiallisessa romaanissa tai näytelmässä, +saatikka nykyaikaisen elämän kuvauksissa. Nämä päinvastoin vaativat +mitä tarkinta todenmukaisuutta. + +Erityisseikkoja ja esimerkkejä voisi mainita melkein loppumattomiin +asti. Muistakaamme, miten Goethe heti Tassonsa alkukohtauksessa +asettaa silmiemme eteen Italian ihanan luonnon ja Ferraran hovissa +vallitsevan hienon sivistyksen, siten siirtäen meidät keskelle Italian +renessansin aaterikasta elämää. Samoin Schiller Wallensteinin +alkuosassa, "Wallensteinin leirissä", antaa meille eloisan kuvan +kolmikymmenvuotisen sodan melskeisestä ajasta. + +Osittain nämä huomautukset koskevat siveellisyydenkin alaa. Eri tavalla +arvostellaan tekoja tarumaailman piirissä ja etäisessä muinaisuudessa +kuin nykyajan tarkoin säännöitetyssä yhteiskunnassa. Ken rupeaa Homeron +jumalia moraalin kannalta arvostelemaan tai tutkimaan, mitä oikeutta +Kalevalan sankareilla oli Sammon anastamiseen? Kunkin aikakauden +tuotteita on tietysti katsottava ajan omalta kannalta; mutta hyvin +paljon perustuu myös eri teosten laatuun ja siihen henkiseen +ilman-alaan, joka niissä vallitsee. Mitä todellisempia oloja kuvataan, +sitä ankarammat ovat siveellisyyden vaatimukset; mitä satumaisempiin, +oudompiin tai luonnon-omaisempiin oloihin meitä viedään, sitä +sukoilevampi on runotar jokapäiväisen moraalin suhteen. Samoin +koomillisessa esityksessä paljon käy laatuun, jota ei voisi suvaita +totisemmassa kirjallisuudessa. Loukkaavien kohtien karttaminen, kun +kuvaus liittyy vakaviin tosioloihin, tietysti ei merkitse sitä, ett'ei +saisi mitään pahaa esittää, vaan että se on asetettava oikeaan valoon. +-- Mutta äskenmainitulla säännöllä on kuitenkin rajansa. On paljon +semmoista, joka aina loukkaa lukijaa ja jota siis ei milloinkaan voi +hyväksyä. Ne ovat sellaiset asiat, jotka liian suuressa määrässä +nykyajan ihmisessä herättävät mielipahaa ja sen kautta ehkäisevät +esteetistä nautintoa, esim. kertomukset kaikenlaisista julmuuksista, +jotka eivät ainoastaan tuota siveellistä paheksimista, vaan suorastaan +inhottavat. Fyysillisesti iljettävää tulee tietysti mahdollisuuden +mukaan karttaa, niinkuin jo ennen on sanottu; jos se välttämättömästi +on tuotava esiin, niin riittää lyhyt viittaus. Vaikka kyllä +klassillinen esimerkki Sofokleen Filokteteessä näyttää antavan tukea +tällaisille kuvauksille, ei tätä esimerkkiä tulisi noudattaa, niinkuin +uusimmat kirjailijat mielellänsä ovat tehneet. + +Muutoin on tehtävä selvä erotus siveellisyyden ja paljaan ulkonaisen +säädyllisyyden välillä. Jälkimmäisellä ei voi runoudessa olla yhtä +suuri valta kuin sivistyneessä seuraelämässä. Etenkin karakteristiselle +ja koomilliselle esitystavalle täytyy myöntää oikeus tässä suhteessa +vapautua liiallisesta pedanttisuudesta. + + + + + + +KOLMAS KIRJA. + +Ulkomuoto ja runouden lajit. + + + + +ENSIMMÄINEN LUKU. + +Kuvaannollisuus. + + +Ihanteellisuuden tarve, vaatien tyydytystä, vie taiteeseen ja +runouteen. Tunne pyrkii selviämään ja pakoittaa runoilijan fantasiaa +luomaan kuvia sen ulkonaiseksi verhoksi ja tueksi; mutta samalla on +ihmisessä luontainen halu muille ilmoittaa tunteitansa ja mielteitänsä, +niinkuin hän toiselta puolen herkästi ottaa vastaan sellaisia +mielikuvia, jotka ovat sopusoinnussa hänen tunnemaailmansa kanssa. +Runouden tehtäväksi tulee niinmuodoin semmoisten kuvien luominen, jotka +kuulijan tai lukijan mielessä voivat herättää samanlaisia tunteita ja +mielteitä, kuin on runoilijan omassa mielessä. Näin tapahtuu kaikissa +taiteissa, kussakin eri tavalla, eri aineiden ja aistimien kautta; +mutta runous ei käytä mitään ainetta, vaan vaikuttaa kielen +välityksellä suorastaan kuvausvoimaan. Toisin sanoen: runoudessa +koetetaan sanojen avulla saattaa toisen mielikuvitusta luomaan +määrättyjä kuvia, joihin liittyy ne tunteet, joita tahdotaan herättää. +Tämä koskee tietysti etupäässä runouden sisällystä, -- sitä, mitä +esitetään, -- mutta riippuu suureksi osaksi myös _ulkomuodosta_ +eli siitä tavasta, jolla kieltä käytetään sisällyksen ilmaisemiseksi. + +Siliä yhdentekevää ei ole suinkaan, miten asiaa esitetään; sen jokainen +tietää. Vaikutus tulee ihan toisenlainen, jos jotain vaan kuivasti +kerrotaan tai jos valitaan sanoja ja lauseita, jotka asettavat selvästi +tajuttavan, havainnollisen kuvan sielumme eteen, varsinkin sellaisen, +johon yhtyy elävä tunne. Tällainen painuu syvälle mieleen ja synnyttää +hilpeää osanottoa, ja tietokin asiasta tulee elävän esityksen +kautta elävämmäksi, koska mielikuvitus ja tunne sitä kannattavat. +Tämä kaikki tuottaa sielulle mielihyvää, koska se saattaa sitä +helppoon, luonnonmukaiseen toimintaan. Samoin kuin sopivain kuvain +valinta vaikuttaa myös kielen sointu; sekin puolestaan helpottaa +mielikuvituksen tointa ja välittää tunteiden vilkasta syntyä ja +vaihtelua. + +Ajatelkaamme esim. Kallion kaunista runoa: "Milloin muistelet minua?" +Ilman kuvia, runomittaa ja alkusointua lausuttuna se sisältää +ajatuksen: Kaikissa ajan vaiheissa muistelen sinua; milloin sinä +muistelet minua? Mutta näin yksinkertaisesti esitettynä se ei tee +mitään vaikutusta, paitsi johonkin yksityishenkilöön armahan suusta +lähteneenä. Kallion muodostuksessa tämä ajatus sitä vastoin ihan +toisella tavalla panee tunteet väräjämään; vuoden-aikojen vaihteleviin +luonnonkuviin sulaa runoelman pääsävel, joka sitten kajahtaa yhä +palajavissa loppusanoissa: "milloin muistelet minua, milloin?" ja +sointuva runomuoto antaa sille vielä enemmän väritystä. + +Edellisestä jo huomataan, että ulkomuotoa koskevat seikat ovat kahta +laatua: kuvaannollisuutta ja sointuisuutta. _Kuvaannollisuus_ +osoittaa runouden sukulaisuutta kuvaamataiteiden, _sointuisuus_ +sen yhtäläisyyttä säveltaiteen kanssa. Katsokaamme ensin edellistä +ulkomuodon puolta. + + * * * * * + +Runouden tulee yleensä menetellä niin, että kaikki, mitä esitetään, +muodostuu vilkkaasti esiintyviksi, eläviksi kuvasarjoiksi. Kuulijan tai +lukijan fantasia on ikäänkuin kuvastin, joka ottaa vastaan runoilijan +esiinlumoamat kuvat ja asettaa ne hengen silmän eteen. Siinä mielessä +sopisi sanoa kaiken runollisen esityksen olevan kuvaannollisuutta. +Mutta tässä kohden on tehtävä tarkempi erotus. Kuvaannollisuus +varsinaisessa merkityksessä tarkoittaa vaan runouden muotoa, -- sitä +muotoa, jonka vilkas tunne ja mielikuvitus antaa esitykselle. +Eloisammat, virkeät mielentilat pyytävät ilmestyä vähemmän tavallisissa +sanoissa ja lausetavoissa. Näin tapahtuu tavallisessakin puheessa; +mutta kun tällaiset mielentilat ovat runouden ehto, on luonnollista, +että niiden tuottamat esityskeinot etenkin runoudessa tulevat +kysymykseen. + +Kuvaannollisia lausetapoja ja muita kuvaannollisuuden keinoja +niinmuodoin ei saa pitää paljaina koristuksina, vaan erityisten +mielentilojen luonnollisina ilmauksina. Sentähden niitä ei saa +tavoittelemalla tavoitella. Pöyhkeäsanaisuus on hyljättävä; tyhjät +korulauseet eivät edistä tarkoitettua vaikutusta, vaan pikemmin sitä +ehkäisevät. Mutta oikealla paikallaan käytettyinä kuvaannolliset +lausetavat antavat esitykselle väriä ja lämpimyyttä. + +Kuvaannollisuuden tarkoitus on, lyhyesti sanoen, _antaa esitykselle +aistin-omaista elävyyttä_. Rhetoriikan ja stylistiikan esittäjät +ovat -- liiankin tarkasti -- toisistaan erottaneet monta "troopien ja +figuurain" lajia, ja eri kirjoittajat jakavat ne eri tavalla; mutta +niiden erottaminen ja määritteleminen kuuluu stylistiikkaan, jonka +tähden niistä tässä ei tarvitse tehdä selkoa.[77] Riittäköön siis +silmäys kuvaannollisten esityskeinojen yleiseen luonteeseen ja +käytäntöön. + +Kuvaannollisuutta ei saa pitää erityisenä runouden taidekeinona, +senlaatuisena kuin esim. runomittaa; vaan se ilmaantuu, niinkuin jo +ylempänä viitattiin, tavallisessakin puheessa innostuneen tai +kiihtyneen mielialan merkkinä, vaikka etenkin runoudessa, niinkuin +luonnollista on, mielle- ja tunne-elämän lämmin hilpeys painaa leimansa +esitystapaan. Onhan kielikin, semmoisena kuin se nykyään on, +muodostunut yhä himmenevien kuvalauseiden, varsinkin metaforain, +kautta; kun nykyaikana mainitsemme henkisiä käsitteitä, sellaisia kuin +"oikeus", "vääryys", "keksiä", "valistus" y.m., emme enää ajattele +näiden sanojen alkuperäistä merkitystä: sitä, mikä on luonnollisella +tavalla suoraa tai väärää, keksillä tavoittamista, valaisemista j.n.e.; +ja kun puhumme "henkisistä käsitteistä", ei mieleemme johdu +hengittäminen, puhaltaminen eikä käsin tarttuminen johonkin. Kaikki +tällaiset sanat on jo kielen kehityksen virta huuhtonut sileiksi +ajatustemme välikappaleiksi, niinkuin meren aallot huuhtovat pikkukivet +saarien rannoilla. Että meidän kielessä sanojen alkumerkitykset vielä +kuultavat läpi niiden nykyisen käytäntötavan takaa, on sille +runollisessa suhteessa suureksi eduksi; monessa uuden ajan +kultuurikielessä, niinkuin ranskassa ja englannin kielessä, ne jo ovat +kokonaan unhoon peittyneet. Ja koska omakielisten sanojen luonnollinen +merkitys tavallisesti on enemmän tai vähemmän tajuttavissa, mutta +vieraat sanat eivät johdata mieleen mitään aistin-omaisia kuvia, niin +edelliset paljoa suuremmassa määrässä edistävät mielikuvituksen +toimintaa ja ovat siis runollisemmat kuin jälkimmäiset. Vieraita sanoja +pitäisi runoudessa karttaa, paitsi tietysti semmoisissa kohdin, missä +ne ovat hyvin kuvailevia, muistuttaen mielteitä ja olosuhteita, jotka +esitettävään luovat erityisen valon. Varsinkin koomillisessa +esitystavassa tällaiset vieraskieliset sanat usein ovat hyvin +tehokkaita. + +Sanojen ja lauseparsien alkuperäinen luonne on ajanoloon verhoutunut ja +himmennyt; mutta kielessä on kuitenkin paljon lausetapoja, joiden +eloisuus vielä on säilynyt. Muutamat ovat jo saaneet toisen, +epäkuvallisen merkityksen; mutta kuvaannollisuus on niissä vielä hyvin +tuntuva; semmoisia ovat: lähteen _silmä_, sillan _korvalle_, +niemen _nenä_, oikeuden _nojalla_ y.m. Erästä tunnettua valkoista +kukkaa (Achillea millefolium) sanotaan eri murteissa mäntäpääksi tai +pellonvanhaseksi; molemmat nimitykset ovat kuvailevia: muistuttaahan se +muodoltaan kirnun mäntää tai toiselta puolen pellolla värjöttelevää +harmaapää-ukkoa. Toiset ovat merkitykseltään kuvaannollisia lausetapoja, +vaikka ne käytännössä ovat tulleet niin tavallisiksi, ett'ei niissä +piilevää kuvaa enää juuri muistetakaan. Kun "arvostellaan jotakin +_korkeammalta kannalta_", "tuodaan esiin uusia _näkökohtia_" tai +"_korjataan_ työnsä _hedelmiä_", taikka jos "_toivo pettää"_, jos +"hallitsija _nousee valtaistuimelle_" tai "_kynsin hampain_ puolustamme +oikeuttamme", niin sanojen merkitykset eivät ole muuttuneet ja +aistin-omaisten kuvien avulla tahdotaan vaan lisätä pontta ajatukselle; +mutta nämä lausetavat ovat kuitenkin jo käyneet pysyväisiksi käänteiksi, +joilla on määrätty merkityksensä. Niinkuin kieletär muutamissa +tapauksissa on toiseksi muodostanut sanojen merkityksen (lähteen silmä +y.m.), niin näissä kohdin muutamat sanain-yhtymät tahallisen käytännön +kautta ovat tulleet erityisten käsitteiden varsinaisiksi ilmoittimiksi. +Ne ovat siis itse kieleen kuuluvia, kielen vakinaisia varoja, samoin +kuin ensiksimainitut. Mutta sen lisäksi jokaisen kielenkäyttäjän, ennen +muita tietysti kaunopuhujan ja runoilijan, sopii omalla ehdollansa +viljellä kuvaannollisia lausetapoja ja tarpeen vaatiessa keksiä uusia, +satunnaisia, antaaksensa ajatukselleen aistin-omaista tuoreutta. + +Tällaista puolittain kieleen kuuluvaa, puolittain satunnaista, puhujan +itse keksimää, luontaista kuvaannollisuutta uhkuilee kauttaaltaan +Suomen kansankieli, etenkin meidän maan itä-osissa. Ihmeteltävä on se +mielikuvituksen runsaus, mikä siinä ilmenee. Paraiten se tietysti +huomataan kansanrunoissa, mutta puhekielikin on täynnä somia, luontevia +kuvalauseita. "Tuommoinen pääskysen pesä!" sanoo rahvaan mies +puhuessaan pienestä vaatimattomasta asunnostaan, ja itsekseen jäänyt +valittaa olevansa yksin "kuin käkönen metsässä". Tuuli "on +aatoksissaan", se "lyö arpaa", minnepäin se kääntyy. -- Lisäksi tulee +sieväkäänteisten sananlaskujen ja arvoitusten paljous. Suotava olisi, +että kansan-omaisten sanojen ja lauselmien raikas salomaan tuoksu +pääsisi yhä enemmin kaunokirjallisuuttamme hilpeyttämään. + +Mutta usein käytetyt puheenparret, olkootpa kansankielen tai +kirjallisuuden vainiolla versoneita, menettävät aikaa myöten +tuoreutensa ja muuttuvat enemmän tai vähemmän ylempänä mainittuin +vakinaisten lausetapain kaltaisiksi. Niin on moni vertaus, joka noin +kymmenen tai toistakymmentä vuotta sitten vielä oli kaunis ja +uutuutensa tähden viehättävä, nyt jo on ruvennut tuntumaan kuluneelta +ja jokapäiväiseltä. Esimerkkinä olkoon kuvaus peltotyöstä, kylvöstä ja +kynnöstä, oraista ja hedelmäin korjaamisesta, jota aikojen kuluessa +niin monesti on sovitettu henkiseen toimintaan ja sen menestykseen. + +Esityksen aistin-omaista elävyyttä, jota kuvaannollisuus tarkoittaa, +voi saada aikaan monella eri tavalla. Suorin ja yksinkertaisin keino on +tietysti se, että esitettäväksi valitaan semmoisia kohtia, jotka jo +itsestään antavat asiasta selvän kuvan ja sentähden herättävät vilkasta +mielihyvää. Samalla niiden ilmaisemiseksi käytetään juuri niitä sanoja, +jotka varsinaisen merkityksensä puolesta ovat omiansa näitä kohtia +osoittamaan; kun sanojen alkuperäinen voima ja eloisuus silloin pääsee +oikeaan arvoonsa, niin esitystapa saa erityisen mehun ja tuoreuden. +Esimerkkinä lyhyen ja yksinkertaisen kuvauksen elävyydestä on usein +mainittu Kalevalan mestarillista selitystä karhun ulkomuodosta: + + Lyhyt jalka, lysmä polvi, + Tasakärsä talleroinen, + Pää levyt, nenä nykerä, + Karva kaunis röyhetyinen. + +Tällaisissa tapauksissa ei esitys mene ulkopuolelle kuvattavaa ilmiötä, +vaan on juuri sen rajaviivain tarkassa piirtämisessä. Kuvaannollisuus +sulkeutuu kokonaan itse kuvattavaan eikä siis ole vielä varsinaista +kuvaannollisuutta. Semmoista se on vasta, kun joku käsite laajennetaan +siihen liittyvän toisen ajatuksen avulla tahi ajatukselle annetaan +erityinen väritys muodollisten keinojen kautta. + +Viimeksimainittu jo viittaa siihen, että varsinaisen kuvaannollisuuden +keinot eli _kuvaannolliset lausetavat_, joita yhteisellä nimellä +sopisi sanoa _kuvaimiksi_ ("figuurat" laajemmassa merkityksessä), +ovat kahta laatua: _sisällyksen kuvaimet eli kuvalauseet_, +joihin etenkin luetaan n.s. _troopit eli vaihdokset_, ja _muodon +kuvaimet eli lausemuodot_ (figuurat soukemmassa merkityksessä), +jotka osoittavat, mitä arvoa ajatuksen tai tunteen kannalta pannaan +johonkin käsitteeseen. Selvä on kuitenkin, että molemmat oikeastaan +perustuvat tunteen ja mielikuvituksen pohjalle. -- Tämä jako, jota +useimmin noudatetaan, vastaa johonkin määrin Vischerin jakoa +"havainnollisuuden" ja "vilkkauden" keinoihin ("Mittel der +Veranschaulichung" ja "Mittel der Belebung l. Lebhaftigkeit"). Muutoin +eri tutkijat ovat jakaneet ja järjestäneet kuvaannollisuuden lajit +monella eri tavalla. + +Vischer huomauttaa myöskin, kuinka tässä on kysymys eräästä runouden +pääsäännöstä, individualiseerauksen laista.[78] Tätä mielipidettä +muutkin ovat kannattaneet.[79] Totta onkin, että kuvaannollisuudessa, +selventävien yksityiskuvien käyttämisessä, ilmaantuu samankaltainen +kuvausvoiman toiminta kuin yleensä mielteiden ja aistin-omaisten +erikoiskuvaelmain luomisessa aatteiden vastineeksi. Pyrkiihän runous +yleensä poistamaan tuota jyrkkää vastakohtaa henkisten ja aistillisten +välillä tekemällä edelliset aistin-tajuttaviksi ja jälkimmäiset +henkisiksi, joka juuri tapahtuu antamalla ilmiöille tuttavan +individisen muodon, ja sama menetystäpä on huomattava kuvaintenkin +viljelemisessä, kuten pian saamme nähdä. + + * * * * * + +Katsokaamme nyt erikseen noita äskenmainittuja kuvaannollisuuden kahta +päälajia ja niiden kumpaisenkin tärkeimpiä esityskeinoja. Ottakaamme +ensiksi _sisällyksen kuvaimet_. + +Kun mielikuvitus voimallisen tunteen vaikutuksesta pyrkii elävämmin +esittämään jotakin, niin se tämän sijaan asettaa jotain, mikä helpottaa +mielteiden luomista, eli toisin sanoen, mikä itse esittäjälle saattaa +hänen mielikuvansa kirkkaampaan valoon ja samassa ihan välittömästi +vaikuttaa toisen mielikuvitukseen, jotta se herkästi ne mukailee ja +itsellensä omistaa. Tässä sieluntoiminnassa sopii erottaa kaksi +suuntaa. -- Käsitteet saavat ensiksi enemmän elävyyttä, kun yleiset, +ajatukselliset, muutetaan erityisiksi, aistillisiksi, tai kun +aistin-omaisissa ilmiöissä huomio kiintyy johonkin erityiseen kohtaan, +jolloin ilmiö tulee havainnollisemmaksi. Kun kerrotaan äkkiä kohdanneen +valtaavan surun vaikutuksesta, niin syntyy paljoa virkeämpi mielikuva, +jos sanotaan: "hänen silmänsä kyyneltyi ja pää vaipui käsien nojalle", +kuin jos vaan mainitaan, että "hän tuli kovin murheelliseksi". Jos +joku, kotipaikkaansa muistellessaan, ajattelee erittäin rannalla +nuokkuvia koivuja tai mäenrinnettä, jossa hän lapsena on marjoja +noukkinut, niin nämä yksityiskohdat herttaisemmin mieltä lämmittävät +kuin erityisväriä puuttuva kokonaiskuva. Näissä tapauksissa yleisemmät +ja siis tavallansa henkisemmät käsitteet muuttuvat aistillisemmiksi +ja havainnollisemmiksi ja elävyyttävät semmoisina mielteiden +muodostumista. -- Mutta toinen tässä suhteessa huomattava suunta +on pyrkimys henkisyyteen. Käsitteet tulevat elävämmiksi, kun +saavat henkilöllisen olemuksen, persoonallisuuden muodon. Siitä +johtuu erittäinkin tuo kansojen vanhimmassa katsantotavassa ja +kansanrunoudessa tavallinen luonnon-esineiden kuvaileminen +ihmisenkaltaisiksi, johon nykyisinäkin aikoina vilkas kuvausvoima +mielellänsä antautuu. "Järvi lepää tyynenä" sanotaan, tai "ihana onni +houkuttelee sinua luoksensa", jolloin järveä ja onnea ajatellaan +eläviksi olennoiksi, henkilöiksi. Samaten runoilija puhuttelee +synnyinmaatansa: + + Suomeni, miksikä niin suret ain', mitä silmäsi aina + Kylpevi kyynellen, virtana vuotavi vaan? + + (Oksanen.) + +Pintapuolisesti katsoen luulisi tällaisen henkisemmäksi muuttamisen +olevan ristiriidassa kuvaannollisuuden ydinvaatimuksen kanssa, että +esityksen tulee olla niin aistin-omaisesti elävää kuin mahdollista. +Mutta asian laita on perin vastainen. Tunne ja mielikuvitus eivät tajua +ilmiöitä samalla tavoin kuin punnitseva järki, joka tyystin erottelee +aineellista ja henkistä toisistaan; välittömän sieluntajunnan kannalta +persoonallisuus päinvastoin on konkreetisin, helpoimmin käsitettävä. +Itsenäisesti tajuava henkilö on meitä lähin ja on sekin havaittava +aistien välityksellä. Siitäpä tuo ikivanha taipumus luonnon +olijoitsemiseen. Tämän kanssa on yhteydessä, että käsitteet usein +jonkun tunteellisen suhteen kautta tulevat elävämmiksi; täten +henkisempi käsite voi astua konkreetisemman sijaan, esim. +"iki-ilo" = kantele. Se siirtyy meitä likemmäksi, kun mainitaan sen +vaikutusta omaan tunne-elämäämme. + +Edellämainitut menetystavat perustuvat molemmat individualiseeraukseen. +Erityismielteiden ja yksityispiirteiden käyttäminen yleisten +mielikuvain verosta on tietysti yksilöisyyden esiintuomista; mutta +individualiseerauksen huippu on esineiden muuttaminen elollisiksi +olennoiksi. Ensinmainittua suuntaa havaitaan usein esim. metaforassa, +metonymiassa, synekdokessa y.m., jälkimmäistä erittäinkin +personifikatsioonissa, mutta monessa muussakin kuvaimessa. Edempänä +huomautetaan kumpaisenkin suunnan ilmaantumisesta erityistapauksissa. + +Kuvalauseihin eli sisällyksen kuvaimiin luetaan etenkin _troopit eli +vaihdokset_: ne lausetavat, joissa jotakin käsitettä elävämmin +esitetään toisen käsitteen avulla. Mutta samaan piiriin täytyy myös +viedä muutamia muita kuvaannollisuuden keinoja, jotka niin-ikään +tarkoittavat sisältöä, ennen kaikkea _epiteetti eli lisääntö_. +Epiteetti on suorin sisältöä koskeva kuvain ja on hyvin lähellä +ylempänä mainittua kuvailevain sanain käytäntöä. Se liittyy henkilöin +ja elollisten ja elottomien esineiden nimityksiin ja osoittaa jotain +niiden pääominaisuutta. Etenkin eepillisen esitystavan kaunistajana on +lisääntöjen käytäntö, vaikka sopivain epiteettien valinta tietysti on +tärkeä muillakin runouden aloilla. Tunnetut ovat Kalevalan kuvailevat, +luonnon-tuoreet lisäännöt, niinkuin Ukko ylijumalan: "jymypilvien +pitäjä", tai "puhki pilvien puhuja, halki ilman haastelija"; +Lemminkäisen nimitykset "Kaukomieli", "veitikka verevä" y.m.; samoin: +pimeä Pohjola, summa Sariola; lakkapäät petäjät; utuinen niemi, saari +terheninen; Pohjan akka harvahammas j.n.e. Komeat ovat Homeron +selväpiirteiset epiteetit: ruususorminen Eos, pilvien kokoilija Zeus, +pitkälle ojentuva surma, siivekäs sana, korkeakuohuinen meri y.m. +Yleensä kertomarunous suosii pysyväisiä, yhä palaavia lisääntöjä, jotka +painavat käsitteisiin vakinaisen leiman. Sellaisia myöhemmän ajan +taiderunoilijatkin ovat ottaneet käyttääksensä, niinkuin Goethe +"Hermann und Dorotheassa" ja Runeberg kertomarunoissansa; mainittakoon +vaan Hirvenhiihtäjistä: ruskeapartainen Ontrus, Anna taitavasuu, arvosa +kirjuri Aaro. -- Tuskin tarvinnee sanoa, ett'ei lisääntö tarkoita +tiedonantoa, vaan kuvattavan asettamista ilmi elävänä kuulijan tai +lukijan eteen. Sentähden tyhjät epiteetit, jotka vaan ovat poljennon +täytteinä, pikemmin ehkäisevät kuin elvyttävät runollista tunnetta. +Mutta sattuvilla, hyvin valituilla lisäännöillä on runoudessa +erinomaisen suuri elähyttävä voima. Esim. + + On allamme viherjä maa + ja päällämme sininen taivas. + + (Kivi.) + +Lisäännössä voivat ilmetä nuo molemmat, ylempänä huomauttamani suunnat. +Muutamat ovat vaan jotain erityisominaisuutta osoittavia, niinkuin +"metsän ukko _halliparta_", "noilla _väljillä_ vesillä", "_lieto_ +Lemminkäinen"; toiset muuttavat käsitteet henkisemmiksi ja sisältävät +samalla olijoitsemisen, usein myös metaforan. Kun Aleksis Kivi puhuu +unisesta koivusta, niin siitä tulee elävä erikois-olento, samalla +kuin edessämme näemme riippakoivun maahan päin laskeuvan asennon. +Shakespearen Macbethissa unta kuvaillaan monen epiteetin avulla; se on +päivittäinen kuolo, työn raitis peso, sielunhaavan voide, luonnon toinen +atria ja paras elämän juhlaruoka.[80] Nämä kaikki ovat yht'aikaa +lisääntöjä ja metaforia. -- Usein abstraktinen käsite olijoitsevan +lisäännön kautta kerrassaan kohotetaan havainnolliseen, runollisempaan +piiriin, muuttuen tunnokkaaksi, tajulliseksi. Niin käytetään +äskenmainitussa Macbethin paikassa unesta vielä nuo epiteettiä vastaavat +sanat: + + -- -- -- joka huolten vyhdit + Sekavat suorii -- -- --[81] + +ja Erkko laulaa: "Tule syyskin, keltahiuksinen", jonka jälkeen +olijoitsemista jatketaan: "haudalleni hapses hajoita" j.n.e. Sofokles +sanoo apua riemusilmäiseksi, Shakespearen Othellossa on luulevaisuus +vihreäsilmäinen hirviö, Kivi puhuu valkeavaahtoisesta pihlajasta j.n.e. +-- Kaunissointuiset yhdistetyt lisäännöt, jommoisia tavataan etenkin +kertomarunoudessa, tekevät hyvän vaikutuksen; esimerkkeinä olkoot useat +ylempänä mainituista. Monesti runoilija liittämällä tavalliseen sanaan +jonkun kuvailevan lisäyksen saa tällaisen uljaammalta soivan epiteetin, +niinkuin esim. Kivellä "rautarohkea" y.m. + +Lisäännössä fantasia yhä vielä pysyy kuvattavassa ilmiössä, vaikka sitä +monella tavalla laajentaa ja elähyttää, vetäen siihen olijoitsemisen ja +metaforan. Mutta askelen edemmäksi astuu kuvausvoima, kun _vertauksessa_ +(eli _vertauslauseessa_) selitettävän käsitteen rinnalle asettaa toisen, +jossakin suhteessa yhtäläisen käsitteen. Vertaukset voivat olla monta +lajia sekä laveutensa puolesta että muutenkin. Kalevalan vertaukset ovat +yleensä lyhyet, ainoastaan vertauskohtaa valaisevia, kuvat enimmiten +luonnosta otetut. Homeron sitä vastoin laajenevat usein itsenäisiksi +pikkukuvaelmiksi, milloin mitäkin luonnon tai ihmiselämän alaa +esittäviksi. Uudemmassa runoudessa kohtaamme kumpaakin lajia. Komea, +laveanpuolinen vertaus, muistuttaen muinais-ajan eepillisyyttä, on +Oksasen tunnettu, kaunis kuvaus suomalaisuuden leviämisestä, jota +verrataan kulovalkeaan: "Niinkuin säen, pilvistä pudonnut" j.n.e. -- +Muutoin vertaus saattaa olla kahta päälajia: selittävä tai kaunistava. +Edellinen, joka vaan tekee käsitteen havainnollisesti ymmärrettäväksi, +on proosallisempi, esim.: järven pinta on sileä kuin peili. Jälkimmäinen +ei tarkoita ainoastaan havainnollisuutta, vaan tekee kuvan kautta +epä-aistillisen käsitteen aistillisesti tajuttavaksi tai aistillisen +käsitteen elävämmäksi, tehoisasti vaikuttaen tunteeseen ja +mielikuvitukseen. Niin esim., kun Lady Macbeth sanoo (Macbeth I, 5): + + -- -- -- Kasvos, armas, + On niinkuin kirja, josta kummia + Lukea saattaa. Pettääksesi aikaa, + Mukaannu aikaan -- -- -- + -- -- -- ole niinkuin kukka, + Viaton päältä, mutta käärme alla. + +Tänlaatuiset kaunistavat vertaukset, ne juuri voivat useasti kasvaa +laajoiksi vertaelmiksi niinkuin yllämainittu Oksasen kuvaus. + +Paitsi vertauksen tavallista muotoa on monta harvinaisempaakin. +Sellainen on "komparatiivinen vertaus", josta O. Relander puhuu +väitöskirjassaan[82] ja joka usein ilmaantuu suomalaisessa +kansanrunoudessa, vaan jota joskus tavataan taiderunoudenkin alalla. +Esim. "soria meressä sorsa, soriampi suojassani", tai: "enemp' on +minulla huolta, kuin on käpyjä kuusessa". Tällaisia käänteitä tavataan +muutoin taiderunoudessakin, semmoisessakin, joka ei ole ollut +suomalaisen kansanrunouden vaikutuksen alaisena. Niin esim. eräässä +saksalaisen runoilijan Möriken laulussa: + + Zierlich ist des Vogels Tritt im Schnee, + Wenn er wandelt auf des Berges Höh': + Zierlicher schreibt Liebchens liebe Hand, + Schreibt ein Brieflein mir in ferne Land. + + In die Lüfte hoch ein Reiher steigt, + Dahin weder Pfeil noch Kugel fleugt: + Tausendmal so hoch und so geschwind + Die Gedanken treuer Liebe sind. + +Vertauksen monista muodoista huomautettakoon vielä sitä, jossa ensin on +kielteinen kuva ja sitten seuraa selitettävä ajatus, niinkuin esim. +siinä Iliaan paikassa, jossa mainitaan, ett'ei aalto niin hurjasti +pauhaa kalliota vastaan, ei kulovalkea vuorenlaaksossa niin kovasti +sähise eikä rajutuuli niin valtavasti kohise korkealatvaisissa +tammissa, kuin troialaisten ja danaolaisten ääni kaikui heidän +toisiansa vastaan rynnätessään. + +Lyhennetty vertaus on _metafora_ (s.o. _siirtopuhe_), joka +selitettävän käsitteen sijaan asettaa samankaltaisen käsitteen. Siinä +kuva ja kuvattava sulavat likemmin yhteen kuin täydellisessä +vertauksessa, ja sentähden metafora suoranaisemmin koskee välitöntä +runollista tunnetta; se on rohkeampi, tulisempi. Se tuottaa senkin +kautta vielä erityistä mielihyvää, että kuvassa kätkeyvän näennäisen +ristiriidan selvittäminen kehoittaa mieluisaan ajatustyöhön. + +Jos tarkastetaan pääkäsitteiden ja vertauskuvan keskinäistä suhdetta, +sekä metaforassa että täydellisessä vertauksessa, havaitaan taas nuo +kuvaannollisuuden molemmat pääsuunnat, joita edellisessä huomautettiin. +Valaiskaamme asiaa muutamilla esimerkeillä. Lady Macbeth lausuu +puolisollensa: + + -- -- -- Mut luontoas ma pelkään: + Siin' ihmistunnon _maitoa_ on liiaks, + Ett' _oikotien se löytäis_. Suureks mielit, + Himoa sull' on kunniaan, mut pahuus, + Sen _kätyri_, sulta puuttuu. + +Tunteen pehmeyttä verrataan maitoon ja rohkeata, arvelematonta +toimintaa oikotien löytämiseen; abstraktiset käsitteet ovat siis +muuttuneet aistillisiksi. Epiteetti "kätyri" sisältää sekin metaforan, +mutta samassa personifikatsioonin; epäaistillinen käsite on yht'aikaa +tullut havainnolliseksi ja henkilönkaltaiseksi. Toisinaan ihmistäkin +verrataan vähemmän henkiseen olentoon, jotta hänen olonsa tulisi +aistin-tajuttavammaksi; niin esim. Paulinan sanoissa "Talvisessa +tarinassa": + + Minä, vanha kyyhky, + Oksalle lennän kuivalle ja siinä + Eloni loppuun itken puolisota + Ijäksi kadonnutta. + +-- Kivi puhuu koirasmetsosta, joka istui "kuusen partaisella oksalla"; +siinäkin on lisääntö, joka samalla on metafora; mutta tässä erityinen +aistillisen käsitteen puoli, eräs sen pääominaisuuksia, vertauksen +kautta saatetaan havainnollisemmaksi. Toisessa paikassa "Seitsemässä +Veljeksessä" kerrotaan, miten "Impivaaran pellolla laine lainetta +liepeästi ajeli;" siinäkin metafora kuvailee aistin-omaista ilmiötä, +johon vertauksen avulla kiinnitetään huomiota, vaikka noita aaltoja +tosin samalla ajatellaan eläviksi, toisiansa ajeleviksi. Kuvasta +selvästi puhuu kertoilijan oma mielihyvä aaltoilevan vainion +viljavuudesta, joka juuri todistaa, miten suurempi mielenkiinto viepi +kuvan käyttämiseen. -- Mutta toiselta puolen menee runoilija +vertailemisessa elottomasta elävään, aineellisemmasta henkisempään +päin. Niin antaa esim. Shakespeare Kleopatran, kun hän on päättänyt +kuolla ja asettanut käärmeen povellensa, lausua:[83] + + -- -- -- Vaiti! + Näetkö rinnoillani lapsukaista, + Jok' uneen imee imettäjänsä? + +Syystä on huomautettu, miten vertauksen käytäntö tässä tilassa osoittaa +kuolemaan antautuneen kuningattaren rauhoittunutta mielialaa. +Tyyntyneenä hänen mielikuvituksensa muodostaa tuon kauniin kuvan, jossa +surman tuoja, käärme, on hellästi vaalittavana lapsena. Vertailun +etenemisessä henkisyyttä kohden on monta astetta; mutta viimein se +viepi olijoitsemiseen, jolloin metafora ja personifikatsiooni yhtyvät. +Näin syntyy erittäin kauniita metaforia. Niin kerrotaan esim. Goethen +Torquato Tassossa, kevättä kuvailtaessa: + + Lavoiltaan kukat lapsensilmillään + Meit' ystävällisesti katselee. + +Suomenkielessä on paljon tällaisia yleisesti käytettäviä lausetapoja, +joista muutamia edellisessä jo on mainittu, esim. lähteen silmä. +Lisättäköön vielä: kosken niska, puut ovat hiirenkorvalla, tie nousee +pystyyn. Lähde, koski, lehdet y.m. siirretään näissä lauseparsissa +elävien olentojen joukkoon. Tämä suuressa määrässä enentää esityksen +hilpeyttä. + +Tavallisemmat ovat kuitenkin metaforat ja vertauslauseet, jotka +kuvailevat epäaistillista aistillisen avulla. Huomattava on, että +tämmöisetkin metaforat voivat viedä olijoitsemiseen, josta meillä jo +edellisessäkin on ollut joku esimerkki ja josta vastakin vielä on +puhuttava. Kun aistillisia esitetään henkisillä, on varovaisesti +meneteltävä; sillä yleensä aistin-tajuttava käsite on eloisampi ja +saattaa helposti tuon eloisuutensa menettää, jos vaihtuu puhtaasti +ajatukselliseen. Abstraktisuus on kuitenkin tällöin, niinkuin Vischer +on huomauttanut, usein vaan näennäinen. Kun Leontes Shakespearen +Talvisessa tarinassa sanoo Hermionesta, että hän on hellä "kuin taivaan +armo", niin armo väikkyy runoilijan mielikuvituksessa jonkunlaisena +haltijattarena, ja tähän persoonalliseen olentoon Hermionea verrataan. +Näin saattaa monessakin tapauksessa tällaisen vertailun pohjana olla +personioiminen tai muutoin eloisaksi ajateltu havainnollinen kuva. +Koomillisessakin esityslaadussa abstraktinen vertauskuva voi olla hyvin +tepsivä: hän oli katumussaarnan näköinen, koko mies on kuin +trigonometrinen probleemi y.m. -- Mutta väärin sovitettuna +ajatuksellinen kuva jää ihan värittömäksi, tehottomaksi.[84] + +Stylistiikassa esitettäviä sääntöjä vertauskuvien oikeasta +käyttämisestä ei sovi tässä ottaa selvitettäväksi. Kosketeltakoon vaan +yhtä niistä, kuvassa pysymistä. Tietysti kaikenlaiset sopimattomat +käsitteiden yhdistykset, semmoiset, joita sanotaan katakhreeseiksi, +kuvain väärin-käyttämiseksi, ovat hyljättävät, (esim. asettaa jotakin +mustimpaan valoon, ammentaa tietoja mitä kuivimmista lähteistä). Mutta +runoilija ei voi eikä saa sidottaa itseänsä tuolla säännöllä niin, että +hän yhä vaan venyttelisi ja kääntelisi samaa kuvasarjaa eikä uskaltaisi +luontevasti siirtäitä kuvasta toiseen. Vertauskuvain runsaus +ja vaihtelevaisuus, niiden rohkea lento, ilmaisee syvempää +mielenliikutusta ja sopii siis erittäin, kun kiihtyneitä tunteita +esitetään. Usein on mainittu, milloin kiittämällä, milloin moittimalla, +tuota tunnettua, mestarillista paikkaa, jossa Macbeth, kauhistuen +aikomaansa murhatyötä, on näkevinään sen seurauksia: + + Lisäks Duncan + Niin hellä haltija on, valtatöissään + Niin puhdas, että hänen ansionsa + Pasuunakielill' enkelitten huutais + Julminta kirousta murhatyölle. + Ja sääli, niinkuin vastasyntynyt + Alaston lapsi, myrskyn siivill' ajain + Tai taivaan keruubina ratsastain + Oroilla ilman näkymättömillä, + Tuon hirmutyön lietsois joka silmään, + Ett' itkuvirtaan myrsky hukkuis. + +Macbethin ylenmäärin jännittynyt mieli etsii yhä uusia kuvia, +purkaaksensa niihin kuohuvia tunteitansa; vertauskuvain pääjuoni on se +valtava voima ja nopeus, jolla tieto ilkityöstä on kaikissa nostava +sääliä, inhoa, kostonhalua.[85] -- Rauhallisemmassakin esittelyssä +runoilija mielellänsä vaihtelevilla kuvilla valaisee ainettansa. Mutta +toiselta puolen sama vertauskuva saattaa tarjota monta kohtaa, jotka +eri tavalla selvittävät pääkäsitettä. Silloin muodostuu sieviä +ajatusjaksoja, joissa kuvat aiheutuvat toinen toisestansa; niin esim. +Erkon Ainossa: + + Pukeite kevätvalohon, + Niin valaiset vanhempasi, j.n.e. + +Samoin Oksanen laulelee: + + Jopa lammin lämmin laine + Likistävi rantoansa, + Iltavirttä veisoavi, + Kullallensa kuiskuttavi, + Kunne kulta nukkunevi, + Kaunis maa makaelevi, + Kunne itsekin ihana + Armas aaltonen nukahti, + Kullan vierehen väsähti. + +Kun metaforaa näin jatketaan, syntyy _allegoria eli kuvauspuhe_. +Esimerkkinä olkoon vielä Kiven kaunis vertaussarja Leassa: "Nyt +ilomyrskyn aalto korkealle käyköön" j.n.e., jossa useat luonnonkuvat +seuraavat toisiansa: ensin ilomyrskyn nostamat laineet, sitten +kultainen pilvi ja vihdoin rauhan tyyni meri, jossa taivas itseänsä +kuvailee. -- Enimmät sananlaskut ovat niin-ikään allegorioita. Ja +kokonainen runokin saattaa olla allegoria, niinkuin esim. Cajanderin +"Vapautettu kuningatar". + +Mutta myös toisenlaista vertausten jaksoa, vaihtelevain kuvien sarjaa, +sopii pitkittää, ja siten syntyvät kerron vaikutuksesta nuo +kansanrunoudessamme tavalliset _parallelikuvat_: "astuin allin +askelilla, taputin tavin jaloilla"; "niin tyttö ison kotona, kuin +kuningas linnassaan, pappi seurakunnassaan".[86] + +Vertaus ja metafora ottavat vertauskohtia ulkoapäin, eivätkä elähytä +kuvattavaa esinettä semmoisenaan niinkuin olijoitseminen; mutta ne ovat +kuvaannollisuuden väririkkaimmat muodot, joissa fantasia pääsee +kokonaan valtoihinsa, vapaana irtautuen esineestänsä ja asettaen sitä +yhä uusiin valosuhteisiin, samalla halliten ilmiöin maailmaa ja vetäen +siitä mitä milloinkin piiriinsä. + +Metafora ottaa vertauskohtansa rohkeasti kuinka loitolta tahansa. +Metonymia ja synekdoke sitä vastoin pysyvät yhteenkuuluvain käsitteiden +ahtaammassa piirissä. Nämä kuvaimet muodostavat erityisryhmän ja ovat +hyvin likellä toisiansa, jonka tähden muutamat lausetavat luetaan +väliin metonymiaan, väliin synekdokeen. + +_Metonymia_ ("nimivaihto") ilmaisee käsitteen toisella +käsitteellä, joka on välittömässä yhteydessä sen kanssa; se vaihtaa +yleensä saman asian olemismuodot toisiinsa, ja monenlaiset eri suhteet +voivat antaa siihen aihetta.[87] Ylimalkain se pyytää aistillisentaa +käsitettä, tehdä sitä havainnollisemmaksi; niin esim., kun välikappale +asetetaan teon tai merkki asian sijaan: levittää uskoa tulella ja +miekalla; "äsken huntu huolta tuopi, palttina pahoa mieltä", joissa +Kalevalan sanoissa "huntu" ja "palttina" ovat avioliiton merkkinä. +Jälkimmäinen sana sen ohessa osoittaa ainetta, mikä tässä on siitä +valmistetun kappaleen sijassa. Havainnollisemmaksi tulee esitys +niin-ikään, kun osa pannaan kokonaisen sijaan, joka lausetapa oikeimmin +on luettava metonymiaan: "näillä ouoilla ovilla, veräjillä vierahilla", +kuten kansanrunoissa usein sanotaan (s.o. vieraalla seudulla); "niin +monta mieltä kuin päätä" (kuin ihmistä). -- Näissä tapauksissa keinon, +välikappaleen, sekä osan merkitykset toisinaan sattuvat yhteen; kun +esim. Erkon Ainossa vanha Jouko sanoo Väinämöisestä: + + Mies oisit parempi vielä, + Jollet uusia ajaisi, + Etkä kääntäisi ketoja, + Vaan kävisit jousen tiellä, + +niin maanviljelystä ja metsästäjän elämää osoittavat sanat, "ketojen +kääntäminen" ja "jousi", "jousen tiellä käyminen", yht'aikaa +ilmoittavat niissä käytettyjä keinoja ja erityistä puolta eli osaa +näistä toimista. -- Aistillista havainnollisuutta tarkoitetaan +enimmiten silloinkin, kun vaikutus asetetaan syyn sijaan, esim. jos +"veri" ilmaisee murhaa tai sotaa, "kyynelet" surua j.n.e. Joskus on +toisin, niinkuin jo ylempänä mainittu esimerkki, iki-ilo kanteleen +nimityksenä, todistaa, jossa vaikutusta merkitsevä kuva on henkisempi +kuin pääkäsite, mutta tunteenomaisuutensa tähden elävämpi. + +Sillä metonymiassa yleensä saattaa myös tapahtua vaihto +aistillisemmasta henkisempään; syynä on etenkin, että käsitteen +suhdetta tunteisiin tahdotaan tuoda näkyviin, usein myöskin siihen +yhdistyvä olijoitseminen. Siihen on sovitettava, mitä alumpana tätä +lukua sanottiin.[88] Senlaatuisia kuvia syntyy useasti, kun syy tulee +vaikutuksen sijaan, esim. + + Kun meidän vaivan, viljehen + Kumohon löi vihollinen + Ja poltti tuhkaksi, + + (Oksanen.) + +jossa vaiva on sama kuin vaivan tuote. Näin käy erittäinkin, kun paikka +tai aika edustaa paikassa tai ajassa olevaa (esim. "mahtava Roomakin +vapisi", -- "koko hänen aikakautensa ihaili tuota suurta hallitsijaa"), +ja ennen kaikkea tietysti silloin, kun joku ominaisuus, sieluntoiminta +tai muu puhtaasti henkinen käsite asetetaan aistillisen esineen sijaan. +Näillä tämmöisillä lausetavoilla saattaa kyllä usein olla enemmän +ajatuksellinen kuin kuvaannollinen luonto; mutta monessakin tapauksessa +metonymia tällöin lähestyy olijoitsemista tai suorastaan siksi muuttuu +ja antaa erinomaisen eloisan kuvan. Kuningas Learissa puhutaan lepoa +tuottavasta tehoisasta yrtistä, "jonka voima sulkee tuskankin silmät"; +silloin tuska tietysti tarkoittaa tuskaa tuntevaa henkilöä, mutta +samalla se olioidaan joksikin myytilliseksi olennoksi, jolla on oma +itsenäinen persoonallisuutensa. Niin on myöskin niissä tapauksissa, +jolloin aika tai paikka asettuu pääkäsitteen sijaan; nekin ovat silloin +ikäänkuin henkilöllisiä yleis-olentoja. Tällaisen personioimisen +vaikuttaa usein lisääntö; siinä suhteessa pyydän lukijaa muistamaan, +mitä ennen on sanottu abstraktisten käsitteiden olijoitsemisesta +epiteetin avulla. Mutta muillakin elähyttävillä keinoilla se saadaan +aikaan. Macbethissa kuvataan, kuinka "laiha murha, vartijansa, +suden, kehoitus-ulvonnasta säikkyneenä -- -- määränpäähän salaisin +rosvoaskelin hiipii". Murha murhaajan asemesta käytettynä on tietysti +metonymia; mutta siitä on kasvanut laaja kokonaiskuva, allegoria, jossa +murhaa esitetään eläväksi henkilöksi. + +_Synekdoke_ ei pane metonymian tavalla välittömästi yhteenkuuluvia +käsitteitä toistensa sijaan, vaan vaihtaa itse käsitepiirit toisiinsa, +niinkuin koko lajin ja yksityisen esineen tai erityislajin. Sentähden +se myös asettaa määrätyn luvun epämääräisen ja yksikön monikon sijaan. +Puhutaan leivon tai rastaan laulusta, kun tarkoitetaan lintujen laulua +ylimalkain, Demostheneesta tai Cicerosta, kun ajatellaan suurta +puhujaa, tuhannesta vastuksesta, kun niitä on paljon; "rannan aalto +vastaa kuusten huminaan", sanoo Oksanen, jolloin "aalto" tietysti +edustaa useampia. Onko myös lajin asettaminen yksityisen sijaan (esim. +kuolevainen = ihminen) luettava synekdokeen, siitä on eri mieli; mutta +sitä sopii puolustaa sillä perustuksella, että tällaisissa +lausetavoissa pannaan painoa erityiseen ominaisuuteen ja siten tehdään +käsite joko havainnollisemmaksi tai tunteellisessa suhteessa +vilkkaammin tajuttavaksi. Synekdoke kyllä enimmiten johtuu siitä, että +yksityinen on havainnollisempi kuin yleiskäsite; mutta usein se +perustuu siihenkin, että erityismielle on lähempänä tunnettamme, ja +niin saattaa useasti olla asian laita, kun laji pannaan yksityisen +sijaan. Jos yksityistä henkilöä nimitetään pelastajaksi tai +hirmuvaltiaaksi, niin viitataan juuri siihen ominaisuuteen, joka tekee +hänet meille rakkaaksi tai inhottavaksi, ja se tuottaa siis elävämpää +tunnetta kuin hänen paljas nimensä. Että synekdokessakin voi olla tuo +useinmainittu personifikatsioonin suunta, näyttävät esim. kansojen +lisänimet, semmoiset kuin John Bull, suomalainen Matti y.m. + +Kaikki edellä selitetyt kuvaimet, niinkuin olemme nähneet, vievät +lopullisesti olijoitsemiseen. _Personifikatsiooni (personioiminen, +prosopopoia) eli olijoitseminen_ on kuvaannollisuuden kukkula; sillä +se tekee samalla käsitteet havainnollisiksi ja sanan varsinaisessa +merkityksessä eläviksi. Mutta se ei ainoastaan tuota selvyyttä ja +elävyyttä, vaan asettaa myös kaikki likempään yhteyteen tunteiden +kanssa, koska se tuo esineet lähemmäksi ihmistä. Siihen on jo ennen +viitattu, kuinka personioiminen on eräs ihmisen alkuluonnon piirre ja +kuinka se ilmaantuu etenkin vanhan kansanrunouden luontoa elähyttävässä +maailmankatsomuksessa, mutta johonkin määrin pysyy kaikkina aikoina, +kun tunne ja mielikuvitus saavat vapaasti vallita. Olijoitseminen onkin +runouden voimallisimpia virkistäjiä. Usein se laajenee laveaksi +kokonaiskuvaksi; sellaisia allegoriantapaisia personifikatsiooneja ovat +esim. Oksasen kaunis runo "Äitillä on nälkä!" ja Makkosen sievä +"Ilolaulu Suomen kielen kasvannasta". + +Samanlaiseen olijoitsemiseen perustuu muinais-aikojen mytologinen +katsantotapa, joka luonnon-ilmiöistä ja maailman siveellisistä voimista +luo jumalia ja haltioita. Taruoppinsa nojalla saattoivat myöhemmätkin +antiikiset runoilijat hyvin vapaasti muodostaa kaikenlaisista +abstraktisista käsitteistä persoonallisten olentojen kuvia; Horatius +esim. antaa huolen istua ratsastajan takana hevosen selässä. +Muinaissuomalaisessakin runoudessa on tällaisia olijoitsemisia, esim. +"Hiihtäjä surma" nimisessä Kantelettaren runossa, -- puhumattakaan +siitä, että Suomen kansan kuvausvoima yleensä esittelee elottomia +esineitä ihmisenkaltaisiksi, mielellisiksi ja kielellisiksi, niin että +monessa kohden on vaikea ratkaista, onko se vilkastuneen tunteen ja +mielikuvituksen tuottamaa runollisuutta vai ajatellaanko todellakin +noita esineitä sellaisiksi alkuperäisen naiivin katsantotavan +mukaan. -- Uudemmassakin runoudessa, samoin kuin kaikkien aikojen +fantasian-tuotteissa, tavataan runsaasti olijoitsemisen kuvia, sekä +sellaisia, joissa henkilöiksi kuvataan abstraktisia käsitteitä, että +semmoisiakin, joissa elottomia esineitä tehdään elollisiksi tai +elollisia koroitetaan korkeampaan elollisuuden piiriin. Edellisistä on +jo ollut puhetta lisäännön, metaforan ja metonymian yhteydessä; mutta +tietysti eivät tämänlaatuiset olijoitsemiset kaikki liity näihin +kuvaimiin, vaan yleiskäsitteen saattaa semmoisenaan tuoda esiin +personioituna. Niin esim. Schillerin murhenäytelmässä "Die Braut von +Messinä", jossa Don Cesar lausuu: "Voimallinen sovittaja on kuolema. -- +Viha leppyy, ja ihana sääli kumartuu itkevänä sisarenkuvana uurnan yli, +lempeällä syleilyllä lähestyen." Kuolema, viha ja sääli muuttuvat +olioimisen kautta eläviksi henkilöiksi, ja viimeksimainittu saapi Don +Cesarin syvästi liikutetussa mielessä hänen armaan sisarensa muodon; +siitä sitten kehittyy kaunis, plastillinen kuvaelma, ikäänkuin +veistoteos. -- Jälkimmäistäkin lajia, tavallisinta, joka luo henkeä +elottomiin tai lisää elollisuutta, mainittakoon muutamia esimerkkejä. +Kiven raikas luonnonkäsitys ilmaantuu siinäkin, että hänen onnistuu +herättää eloa jokapäiväisimmissäkin luonnon ilmiöissä. Ottakaamme +muutamia niistä runsaista esimerkeistä, joita "Seitsemässä Veljeksessä" +on tarjona. Hallaa kuvataan näin: "Kuin hauta oli äänetön ja kylmä tämä +yö, ja pellon povella makasi harmaa halla kuin tukehuttava painajainen +nuoren immen kukoistavalla povella. Ja seuraavana aamuna katseli +aurinko murheisella silmällä yön tekoja, hyyrteistä, jäätynyttä +laihopeltoa." Lukija helposti huomaa sitä vaihtelevain kuvalauseiden +rikkautta, jota tämä paikka uhkuilee, mutta erittäin, miten halla sekä +aurinko ja yö esiintyvät elävästi olijoituina. Toisessa paikassa +kerrotaan: "sen (huoneen) poutaisella katolla hyppeli päivän +hopeakimmeltävä lämmin". Samalla kuin lämmin tässä tulee elolliseksi, +liikkuvaksi olennoksi, saadaan sekä siihen liittyvän epiteetin että +predikaattiverbin kautta selvä kuva helteisen päivänpaisteen +välkkeestä. -- Joulupuuta Oksanen puhuttelee samannimisessä runossaan +ja nimittää kuusen pojaksi, joka antaa sille erityisen individisyyden. +Usein on olijoitseminen, niinkuin tässäkin, pantu yhteen puhuttelun +kanssa, niin Runebergin "Kehtolaulussa sydämmelleni" ja "Muuttolinnut" +nimisessä runossa, Oksasen runoissa "Lähteelle kadussa" ja "Etelälle", +muita esimerkkejä mainitsematta. + +Hyvin usein olijoitseminen ja metafora sulavat yhteen tai kietoutuvat +toisiinsa. Kaunis esimerkki siitä, kuinka kiihtynyt mieliala +luonnosta etsii vertauskuvia omille tunteilleen ja samalla olijoitsee +luonnon-ilmiöt, on se kohta Erkon Ainon neljännessä näytöksessä, jossa +Aino vastaukseksi äidin kehoituksille lausuu: "Ei kuki revitty ruoho" +(joka sisältää metaforan), mutta sitten äkkiä asettaa ulpukan sijaansa +ja kuvailee sen mielentilaa: + + Tuossa ulppu umpinainen, + Jonka on sydän salassa. + Kainostellen, verhon alla + Näki se suloista unta + Aamusta, joka avaisi + Sen sydämmen auringolle. -- + Valhettelevat unoset! -- + Sen väkisti aukaisenkos? + Armotonta! lausuit äiti. + Tok' aukaisen säälimättä! + +Silloin ajatukset taas kääntyvät hänen omaan itseensä: "kuka on +säälinyt minua?" -- mutta sitten hän taas jatkaa tuota olijoitsevaa +vertaelmaa, joka vihdoin muuttuu draamalliseksi toiminnaksi, kun hän +repii ulpukan lehdet ja heittää ne luotansa. Kukan ja hänen omat +kärsimyksensä vuorotellen täyttävät hänen mielensä ja sekaantuvat +toisiinsa. + +Olijoitsemisessa ei aina kuvata esineitä henkilöiksi, vaan esitetään +muutoinkin eläviksi olennoiksi, liikkuviksi, lentäviksi j.n.e. +Mutta suomalaisessa kansanrunoudessa tavataan vielä erityinen +individualiseerauksen muoto: abstraktiset käsitteet esiintyvät +elottomina esineinä, esim. huolet y.m.; runot kääritään kerälle, +sovitetaan sommelolle, vedetään kelkalla kotihin j.n.e. O. Relander +lukee nämä kuvaimet yhdessä personioimisen kanssa "olennoimiseen".[89] +Kun olijoitsemisessa eli personifikatsioonissa on pääasia eläväksi +kuvaileminen, ihmisen luo lähestyttäminen (siis suunta aistillisemmasta +henkisempään), vaan tässä päinvastoin on kysymys abstraktisen käsitteen +saattamisesta aistilliseksi, niin tämä olennoimisen laji pikemmin on +luettava metaforaan kuin personioimiseen. -- Sama kirjoittaja +huomauttaa vielä eräästä toisesta olennoimisen lajista, kun nimittäin +sisälliselle, henkiselle tosiasialle pannaan ulkonainen syy. Tätäkin +kuvaannollisuuden muotoa ehkä sopisi paraiten katsoa metaforaksi. Sama +tutkija mainitsee vielä tunteen levenemistä,[90] jolloin ympäröivää +luontoa kuvataan osalliseksi runoilijan omiin tunteisiin. Niin sanotaan +esim. eräässä kansanlaulussa: + + Kun mie istuin, maa iloitsi, + Kun makasin, maa riemuitsi, + Kussa seisoin, seinä paistoi, + Kun mie tanssin, tanner keikkui, + Kun kävin, käki kukahti. + +Samaten myös tunnetussa Kantelettaren runossa "Armahan kulku". Enimmät +näistä kuvaimista ovat selvää olijoitsemista, mutt'ei kaikki. O. +Relander lukee tunteen levenemisen pääasiallisesti olennoimiseen, mutta +huomauttaa aivan oikein, ett'eivät kaikki sen muodot siihen kuulu. + + * * * * * + +Äsken puheena olleet kuvaannollisuuden keinot, metafora ja täydellinen +vertaus, metonymia ja synekdoke, olijoitseminen sekä lisääntö ovat +kuvalauseiden päämuodot; kaikki muut ovat vaan näiden muodostuksia. +Allegoria, niinkuin jo sanottiin, on pitkittyvä metafora, _kuvaus_ +perustuu havainnollisten erityiskohtien yhteenliittämiseen +kokonaiskuvaksi ja esittämiseen sattuvain sanojen avulla, ja +_kiertolause_ (paraphrasis), joka esineen sijaan asettaa yhden tai +useampia sen ominaisuuksista, on likeistä sukua kuvaukselle, samalla +kuin se muistuttaa epiteettiä. Samoin muutkin sisällyksen kuvaimet +liittyvät enemmän tai vähemmän yllämainittuihin päämuotoihin. +Ottakaamme niistä vaan _allusiooni eli viittaus_ tarkempaan +huomioon. Se on lähellä metaforaa ja vertausta ja tekee jonkun +käsitteen elävämmäksi osoittamalla tunnettuun esineeseen tai +tapahtumaan. Allusiooni saattaa toisinaan olla hyvinkin vaikuttavainen, +kun se sielussa herättää viehättäviä mielikuvasarjoja. Sen pohja ja +perustus ovat mielteiden assosiatsiooni-lait, ja sen merkitys riippuu +siitä tunnetusta sielun-elämän säännöstä, että esteetinen mielihyvä +sangen usein on välillistä laatua ja muodostuu niiden tunteiden ja +muistiinjohdelmien mukaan, jotka yhtyvät johonkin mielikuvaan. Tärkeätä +on tietysti, että viittaus tarkoittaa tunnettua asiaa. Sentähden +allusioonien laatu suuresti vaihtelee eri kansoissa ja eri aikoina. +Niin saattaa meillä pieni viittaus johonkin Kalevalan kohtaan täyttää +lukijan mielen kauniilla kuvilla; kansallis-eepoksemme ihanuudet +nostetaan hereille ja yhtyvät esitettävään aineeseen, vahvistaen sen +miellyttävää vaikutusta. Muukalainen tietysti ei voi tästä tuntea +mitään. Usein on moittimalla puhuttu siitä, kuinka entisinä aikoina +kreikkalais-roomalaista mytologiaa käytettiin runouden koristuksena. +Siinä epäilemättä mentiinkin liikoihin: mutta toiselta puolen on +muistettava, että klassillisesti sivistyneen lukijan eteen tämmöiset +viittaukset monesti asettivat antiikisen tarumaailman koko kauneuden ja +siten elähyttävästi vaikuttivat mielikuvitukseen ja tunteeseen. +Olivathan nämä runolliset kuvat silloin kaikkien sivistyneiden yhteistä +omaisuutta. Toisin on tietysti nykyaikana, kun ei muinais-ajan runoutta +ja mytologiaa juuri paljon tunneta. Kuinka sellaiset kuvat, hyvällä +aistilla käytettyinä, voivat tehdä tosi-runollisen vaikutuksen, +todistavat useat Goethen ja Schillerin runoelmat; mainittakoon vaan +jälkimmäisen "Die Götter Griechenlands" ja "Das Eleusische Fest". + +Edellisessä on jo ollut runsaasti esimerkkejä siitä, kuinka samaa kuvaa +käy monella eri tavalla selittäminen ja kuinka kuvalauseet muutoinkin +monella monituisella tavalla liittyvät ja vaihtuvat toisiinsa. +Ajateltakoon vaan, miten personifikatsiooni voi olla milloin minkin +kuvalauseen yhteydessä. + +On paljon semmoisiakin kuvaannollisuuden keinoja, jotka muutamat +lukevat sisällyksen kuvaimiin, toiset lausemuotoihin. Sellainen on +_hyperbola eli liiennys_. Sisältäähän se usein selvän metaforan, +metonymian tai synekdoken; mutta toiselta puolen se on kiihtyneen +tunteen ilmaus, joka erittäin pontevasti tahtoo tuoda esiin jotain +ajatusta. Kun esim. Väinämöinen kehuu hevosistaan, että on "vesi selvä +selkäluilla, rasvalampi lautasilla", niin tämä sisältää sekä +liiennyksen että metaforan. Samoin, kun sanotaan, että jossakin +taistelussa veri vuotaa virtanaan. Kun Julia pyytää yötä antamaan +hänelle Romeon tahi jakamaan hänet tähtiin, jotka kaunistaisivat +taivaan kannen, niin hyperbolinen metafora muuttuu allegoriaksi. +Schillerin Maria Stuartissa sanotaan: + + Hän aseellist' ei pelkää maailmaa, + Keralla kansansa kun häll' on rauha. + +Siinä hyperbola ja metonymia yhtyvät, samoin kuin hyperbola ja +synekdoke lauseessa: tuhat kertaa sen olen nähnyt. + + * * * * * + +Toinen kuvainten päälaji on muodolliset kuvaannollisuuden +keinot eli _lausemuodot_ (varsinaiset _figuurat_). Olen jo +sanonut niiden osoittavan sitä erityistä arvoa, jota pannaan +yksityiskäsitteeseen tai kokonaiseen ajatukseen; niissä ovat siis +vaikuttajina pääasiallisesti tunne ja arvostelutoimi. Tuota arvonpanoa +ilmaistaan usein puhtaasti kielellisillä keinoilla, ennen kaikkea +lausekorolla ja sanojen järjestyksellä; sellaisia ovat myöskin +_inversiooni eli sanojen siirto, asyndesis (siteettömyys) ja +polysyndesis (monisiteisyys), ellipsi eli poisheitto_ y.m. Nämä +kuuluvat yhtä hyvin kieliopin kuin runous-opin ja stylistiikan alalle. +Mainittakoon vaan, että luonnollinen lausekorko ja sanainjärjestys +runoudessakin on varteen-otettava, niin että niiden vaatimuksia +noudatetaan runomittaa rakennettaissa ja ett'ei käytetä sopimattomia +inversiooneja. -- Muutamat lausemuodot lähestyvät sisällyksen kuvaimia, +ollen havainnollisia, kuvailevia, niinkuin esim. _kokoaminen_, +joka kuitenkin pääasiallisesti on tunteen ilmaus. Toisilla on +draamallinen luonne; semmoisia ovat _huudahdus, kysymys ja vastaus, +puhuttelu_ (joka muuten yhtyy olijoitsemiseen). Toiset taas +ilmoittavat erityistä tunteen vilkkautta, varsinkin tunteen enenemistä +tai vähenemistä: _kiihtymys eli yltyminen (climax), vaikeneminen +(aposiopesis), pleonasmi, kertoominen_ j.n.e. Muutamat lausemuodot +panevat painoa johonkin erityiskohtaan; niillä on etupäässä loogillinen +luonne. Tätä laatua ovat _vastakohta_ muunnoksineen (_antithesis, +oksymoron ja kontrasti_), _paradoksi, kieltämys_, samoin myös itse +puhujan lausuma _epäilys tai vastaväite_ j.n.e. Kieltopuolisesti, +vastakohdan esittämisellä, ilmoittaa ajatuksen myös _ironia eli +sala-iva_, josta jo on puhuttu koomillisuuden yhteydessä. Mutta se sopii +lukea siihenkin figuura-ryhmään, joka osoittaa tunteen suurempaa tai +vähempää vilkkautta, koska se sisältää jonkunlaista luonnollisen +lausumis-innon pidättämistä. + +Usein kuvalauseetkin tekevät saman vaikutuksen kuin lausemuodot, +varsinkin metafora, vertaus ja epiteetti; sillä ne käsitteet, joita ne +tarkoittavat, ilmaistaan samalla arvokkaiksi, lämpimän tunteen +kannattamiksi. + +Lausemuotoja on ääretön paljous, eikä niiden luetteleminen ja +selittäminen tässä voi tulla kysymykseen. Niinkuin auringon valo, eri +esineitä kohdatessaan, välkkyelee lukemattomissa eri värivivahduksissa, +niin myös henkisen elämän ilmaisija, kieli, taipuu moniin monituisiin +muotoihin eri ajatuksia tulkitessaan, sen mukaan, missä suhteessa julki +lausuttavat asiat ovat ihmisen sielun-elämään, ja siitä syntyvä +vilkkaus, voima ja vaihtelevaisuus antaa esitykselle erinomaisen +viehätyksen. + + * * * * * + +Ennenkuin jätän kuvaannollisuuden, tulee vielä parilla sanalla muistaa +erästä ilmiötä, joka on kuvaannollisuuden ja sointuisuuden rajalla, +nimittäin äänillä kuvailemista.. _Äänenmukailu (onomatopoieesis)_ +on oikeastaan kielellinen ilmiö, joka esiintyy tavallisessa puheessa +yhtä hyvin kuin runoudessakin, mutta jolla samasta syystä kuin +kuvaannollisuudella yleensä on erityinen tehtävänsä tällä alalla. +Varsinkin luonnonrunoudessa se tulee laajalti käytäntöön; Kalevalan ja +muun kansanrunoutemme sattuvat äänenkuvaukset ovat kaikille tunnetut. +Mutta taiderunoudessakin Suomen runotar mielellään käyttää +äänenmukailua. Muistakaamme vaan, kuinka taitavasti Oksanen Schillerin +Kellolaulun suomennoksessa sovittaa yhteen onomatopoieetisia sanoja: + + Piiput horjuu, hirret jyskää, + Maahan sortuin pylväät ryskää, + Pylväät ryskää, räystäät särkyy, + äitit tyskää, lapset parkuu; + +ja Erkko antaa Ainonsa lausua: + + Nyt sohina, nyt tohina + Yllä, alla ankarasti; + Ves' sihinä, ves' sähinä, + Aaltojen vihainen virta. + + + + +TOINEN LUKU. + +Sointuisuus. + + +Runous on ihanteellisten mielikuvain esittämistä ja vaatii sentähden, +(niinkuin jo on huomautettu,) että sen välittäjäkin, kieli, ilmaisee +sisällyksen kauneutta; mitä tarkemmin kieli vastaa sisällystä, ei +ainoastaan sanojen valintaan ja yhteensovittamiseen nähden, vaan +soinnunkin puolesta, sitä täydellisemmin runous täyttää tehtävänsä. +Sisällyksen sopusuhtaisuus ilmaantuu ulkonaisestikin määrätyssä +poljennossa eli rytmissä. Niin on runous luonut itsellensä oman +kannattajan, _runomittaisen kielen eli runokielen_, joka on sen +varsinainen ilmoituskeino. Tämä ikäänkuin nostaa esityksen korkeampaan +aatteelliseen piiriin; kielen sointukin herättää meissä sen tunnelman, +että jokapäiväisen elämän alangolta olemme kohonneet ihanteiden +kukkuloille. Muutamat runouden lajit, etupäässä ne, jotka liikkuvat +tosiolojen pohjalla, käyttävät kyllä suorasanaista muotoa; niin on +romaanin ja novellin laita, joiden esityskeino aina on proosa; myös +idylli, satu ja muut eepillisen runouden pienemmät lajit ovat usein +suorasanaisia, samoin kuin monesti karakteristisesti kuvaileva +näytelmäkin. Yleensä karakteristinen taidetapa sekä koomillisuus +suosivat proosallista muotoa; idealistinen esityslaatu sitä vastoin +enimmiten turvautuu runomittaiseen kieleen. Mutta niissäkin +tapauksissa, jolloin runous tyytyy suorasanaiseen kieleen, muodostaa se +sitä omien tarkoitustensa mukaan, sekä valitsemalla erikoisempia sanoja +ja lausetapoja että myös käyttämällä sointuisampaa rytmiä, kuin mitä +havaitaan tavallisessa proosassa. Ajateltakoon vaan sitä kaunista, +korvaa kuihkovaa sointua, joka meitä viehättää Ahon kertomuksissa. Jos +nykyisempi realismi joskus tästä poikkeaakin, ei se voi yleistä sääntöä +kumota. Kaikkialla runoudessa ja muussakin kirjallisuudessa yhtä hyvin +kuin suullisessakin esityksessä, kun käsitellään korkeampia asioita tai +lausutaan syvempiä tunteita, noudatetaan jonkunlaista poljentoa; mutta +säännöllisenä, ihan tarkkamääräisenä rytmi esiintyy runokielessä. + +Poljento syntyy siitä, että ne tavuut, jotka koron tai laajuuden +vaikutuksesta tulevat erittäin kuuluviin, sopusointuisessa +järjestyksessä vaihtelevat vähemmän huomattavien kanssa, eli +toisin sanoen: _poljento eli rytmi_ on _nousujen ja laskujen_ +harmoonillinen vaihtelu. Mutta kun nousut ja laskut aivan +säännöllisesti seuraavat toisiansa, syntyy _runomitta_, joka on +runokielen perustus. + +Runomitta-opin eli metriikan alkuperusteet ovat yleisesti tuttuja, +jonka tähden tässä vaan kajoan sen pääpiirteihin.[91] Noususta ja +yhdestä tai kahdesta laskusta[92] muodostuu _runopolvi eli +runojalka_, ja kahden tai useamman runopolven yhdistyksestä +syntyy _säe (eli värsy)_. Säkeet eli "rytmilliset tahdit" sopii +suorastaan liittää yhteen runoelmaksi; mutta usein määrätty +luku säkeitä, joko yhtäläisiä tai erinkaltaisia, järjestetään +_säkeistöihin eli stroofeihin_. -- Nousun merkkinä on nykyajan +runous-opissa --, joka alkuansa osoitti pitkää tavuuta, laskun +merkkinä v, entinen lyhyen tavuun ilmoitin. + +Erilaisilla runopolvilla on kullakin oma luonteensa. Ylimalkain +kaksitavuiset osoittavat tyynempää, enemmän hillittyä tunnetta, +kolmitavuiset enemmän vilkkautta. Noususta alkavat, alenevat polvet +sisältävät jotakin vakavaa, ikäänkuin edeltäpäin harkittua ja varmaa, +ylenevät eli laskusta alkavat sitävastoin jotakin pyrkimystä, eteenpäin +tunkeutumista. Tämä antaa noille neljälle, nykyään käytännössä olevalla +runopolvelle, trokaiolle, jambille, daktylille ja anapestille, sekä +niiden monenlaisille yhdistyksille erityisen, miten milloinkin +vaihtelevan värityksen. Trokaio sopii sentähden kaikenlaisten +mielialojen ja kuvausten ilmituojaksi, joissa ei ilo eikä suru ylly +suurempaan kiihkoon tai levottomuuteen; daktylillä on sama vakava +luonto, mutta enemmän vilkkautta ja juhlallisuutta, joka jo vanhastaan +on tehnyt siitä nimen-omaan epopean kannattajan. Jambia on suosittu +varsinkin näytelmärunoudessa, johon sen etenevä poljento tekee sen +erittäin sopivaksi, samalla kuin siinä kuitenkin on sen verran +rauhallisuutta, että se kelpaa levollisempiakin kohtia kuvailemaan. +Enimmän vilkkautta on anapestissä; se onkin siitä syystä omansa +esittelemään iloista mielentilaa, nopeasti vaihtelevia kuvia tai +levottomasti värähteleviä tunteita. Jos daktylit tai anapestit +paikoittain vaihdetaan spondeioihin, niin nämä antavat esitykselle +raskaan tai surumielisen vivahduksen. + +Nousussa olevalla tavuulla on _runokorko_; mutta kaikilla +nousuilla ei ole kuitenkaan yhtä suuri paino. Muutamilla on vahvempi +korko kuin muilla, ja näitä painavampia nousuja runokoron nimitys +oikeastaan tarkoittaa. Niinhän trokaio- ja jambisäkeissä voimallisempi +paino tavallisesti on joka toisella nousulla, joten runopolvet +liittyvät kaksittain yhteen, muodostaen _kaksoispolvia eli +dipodioita_. Kolmitavuiset runojalat eivät yhdisty dipodioiksi, vaan +niissä saa jokainen nousu runokoron. Tärkeätä on, että runokorko, jos +mahdollista, yhdistetään lausekorkoon, s.o. runokorolliseen kohtaan on +asetettava semmoinen tavuu, joka muutoinkin, lauseen sisällyksen +johdosta, on pontevammin äännettävä. Tämä on tehokkaimpia keinoja +värsyn sujuvuuden ja tenhoovaisuuden aikaansaamiseksi. Kuinka +miellyttävä sointu on esim. seuraavissa säkeissä: + + Silloin soimaan alkaa kumma kannel, + Luonnon laajan suuri lauluharppu, + Soittavi myrskyä maailmaan, + Soittavi untelot toimintaan; + Luoden vinhoja tuulispäitä + Velloo vyöryjä laineiden, + Reutoo, murskavi merten jäitä, + Laulaa laulua keväimen. + + (K. Leino.) + + Sitte laskisin tähtirihman + Aallon helmahan helkkymään, + Tähtirihman ja sädevihman + Toisin aaltohon välkkymään. + + (P. Cajander.) + +Kuinka laimeilta sitävastoin tuntuvat sellaiset säkeet, joissa +runokorkoa poljetaan, siitä tarjoavat esimerkkejä monet vanhemman ajan +runot. + +Mutta joskus runokoron ja lausekoron ristiriita, taitavasti käytettynä, +tekee erittäin hyvänkin vaikutuksen, kun runokorottamaan paikkaan +joutunut lausekorollinen tavuu ja sen edustama käsite sen kautta saa +enemmän merkitystä. Niin esim. + + _Iha_nainen hän oli, kaunoinen, + Oli puhtoinen kuni pulmonen. + + (P. Cajander.) + + Mitä vielä, kun läks' _veri_ vaan! + + (Oksanen.) + + Suomeni suur', _jalo_peuran. + + (A. Jännes.) + +Toinen seikka, joka ansaitsee erityistä huomiota, on runosäkeiden ja +lauseiden keskinäinen suhde. Hyvä on, jos suinkin on mahdollista, että +jokainen säe muodostaa täydellisen ajatuksen, joko kokonaisen lauseen +tai kumminkin itsenäisen osan lauseesta. Ajatusten paloittelemista eri +säkeisiin, jota ranskalaiset osoittavat sanalla enjambement, tulee siis +mahdollisuuden mukaan karttaa. Hajanaiselta tuntuu rytmi tällaisissa +värsyissä: + + Voimat murti petäjäinen, karttui + Yhä kurjuus, tauti viimein tarttui... + Isän, äidin, veikan, siskon vei se + Armotonna mullan poveen, -- ei se + Sääliskellyt. -- Yksin jäin mä; mutta + Kärsimähän mieron surkeutta. + +Kaikki runoudenlajit eivät ole kuitenkaan tässä suhteessa yhtä arkoja. +Haitallisin tämä säkeiden yhteenkiertyminen on lyyrillisessä +runoudessa, varsinkin laulettavaksi aiotussa; useimmin se ilmaantuu +draamallisessa, jossa puhekielen mukailu helposti voi sitä aiheuttaa. +Toisinaan, kun rajua kiihkoa tai intohimoa esitetään, saattaa se olla +hyvin kuvailevaakin ja siis oikeutettua, esim.: + + Suo anteeks, rakkahani, -- min' en tohdi; + Tapaavat mun. Tuo onnirikas Caesar + Ei voittosaatollensa koristusta + Minusta saa. Jos terää, voimaa, pistint' + On kyyssä, myrkyssä ja veitsess' yhä, + Niin turvass' olen. Vaimosi Octavia, + Tuo salamiettijä ja kainosilmä, + Ei kunniata voittaakseen saa mua + Mitellä katseillaan. -- Antonius, tule! + + (Shakespeare, Antonius ja Cleopatra).[93] + +Huomattava on vielä jaon tärkeys, -- ei ainoastaan säännöllisen +tahtilevon, vaan tavallisenkin leikkauksen, -- jota säkeen kauneus +välttämättömästi vaatii. Etenkin trokaiot ja jambit voivat jaon +puutteessa helposti käydä yksitoikkoisiksi, jos käytetään +yksin-omaisesti kaksi- tai nelitavuisia sanoja. + +Runomitta laskee runokielelle vakavan pohjan; _kaunistuskeinot_, +sointu ja kerto, lisäävät sille suloa ja somuutta. Sopivasti kyllä on +edellistä verrattu kuvapatsaan muotoon veistotaiteessa tai kuvan +piirustukseen maalaustaiteessa, jälkimmäistä taas väriin, joka +taideteokselle antaa elävyyttä ja luonnollisuutta. Runomitta on +runouden plastillinen puoli; kaunistuskeinot edustavat sen +sisäkohtaista puolta, tajuntaa ja tunnetta. Sentähden kreikkalaiset, +jotka taiteessa pääasiallisesti harrastavat plastillisuutta, eivät +runoudessakaan käyttäneet mitään kaunistuskeinoja; uudempi runous +sitävastoin ennen kaikkea vuotaa itsekohtaisen sielun-elämän +rikkaudesta, ja niin loppusoinnullakin, joka nimen-omaan on +tunteellisuuden osoitus, tässä on tärkeä sija. Eri kaunistuskeinojen +käytäntö tai käyttämättömyys riippuu kuitenkin suureksi osaksi eri +kielten luonnosta. Niin esim. suomen kielen vokaalirikkaus ja +suhteellinen köyhyys konsonanttiäänteistä ihan luonnollisesti vie +alkusointuun; sellaiset kielet, joissa on paljon konsonantteja ja +verrattain vähän vokaaleja, kehoittavat päinvastoin loppusoinnun +viljelemiseen. Näistä seikoista puhutaan edempänä enemmän. + +_Sointu_ on, niinkuin tiedetään, kolmea laatua: _alkusointu +(allitteratsiooni), loppusointu (riimi) ja puolisointu (assonansi). +Alkusointu_ eli kahden tai useamman sanan alkuäänteiden yhtäläisyys +ilmaantuu jo muinais-ajoista asti runollisena kaunistuksena sekä +germanilaisilla että suomensukuisilla kansoilla. Muinaisgermanilaisessa +runoudessa se noudattaa tarkkoja sääntöjä; niin esim. vanhimman +saksalaisen runouden kahdeksannousuisessa kokonaissäkeessä yleensä +kaksi alkusointua edellisessä puolisäkeessä vastaa yhtä jälkimmäisessä. +Paitsi muinaissuomalaisissa runoissa tavataan alkusointua +myös mordvalaisilla y.m. suomalais-ugrilaisilla kansoilla. +Alkusoinnun erinomainen sopivaisuus meidän kieleen tekee, ett'ei se +ainoastaan esiinny kaikenlaisissa vanhoissa lauseenparsissa ja +sanain-yhdistyksissä, sananlaskuissa j.n.e., vaan että sitä +usein käytetään nykyisemmässäkin runoudessa, vieläpä joskus +suorasanaisessakin kirjallisuudessa. Se tekeekin hyvän vaikutuksen, +sillä ehdolla, ett'ei se ole tavoiteltua. Niin esim. seuraavissa +värsyissä: + + Kuusten alla seisoo suojus, + Sepä katto-torvestaan + Sukkelasti suitsuttavi + Säkeniä ilmahan. + + Säkenet ne säihkyellen + Tuulen kanssa tanssivat, + Heloittavat hetken aian, + Tuikahtavat, -- sammuvat. + + Lämmintä ei niistä lähde, + Valkene ei valju yö, + Mut ne kertoo, kuinka siellä + Ahkera on alla työ. + + (Oksanen.) + +_Loppusointu_, s.o. kahden tai useamman sanan loppuäänteiden +täydellinen yhtäläisyys, asetetaan, niinkuin nimikin osoittaa, +enimmiten säkeiden loppuun; harvinaiset ovat säkeensisäiset soinnut, +kuten esim. "Suomen valta" nimisessä runossa: "Suomen kieli, Suomen +mieli", ja "Yksi mieli, yksi kieli". Loppusointuna saattaa olla yksi +tai kaksi, joskus myös kolme tai neljä tavuuta. Yksitavuisia riimejä on +vanhastaan sanottu "miespuolisiksi" niiden muka vahvemman soinnun +vuoksi (suo: luo, sain: vain), kaksitavuisia "naispuolisiksi", koska ne +antavat säkeille hellemmän luonteen (hieno: vieno, laine: maine). +Kolmi- ja nelitavuiset loppusoinnut ovat oikeastaan yksi- ja +kaksitavuisia, joiden molemmat edelliset tavuut niin-ikään sointuvat +yhteen (sulkevat: kulkevat, koreasti: soreasti). -- Jo vanhimpina +aikoina tavataan loppusointua useilla kansoilla: kiinalaisilla, +arabialaisilla ja kelteillä; keltiläisestä runoudesta se luultavasti on +tullut yleis-eurooppalaiseen runouteen; sana "riimi" ("rhim") onkin +keltiläistä alkuperää. Vanhan ajan loppupuolella esiintyy loppusointu +ensiksi kristillisen seurakunnan varhaisimmissa virsissä, ja niistä se +sitten siirtyy germanilaisten ja romanilaisten kansojen hengelliseen +runouteen. Edellisten keskuudessa se syrjäytti alkusoinnun ja +jälkimmäisten runotuotteissa se astui latinankielen prosodisen +runorakennuksen sijaan. + +_Puolisointu_ on vaillinainen loppusointu, jossa ainoastaan +vokaalit ovat soinnussa keskenään, esim. turva: hurja, soit: tois. Sitä +käytetään toisinaan loppusoinnun sijaisena; mutta muutamat kansat, +etenkin espanjalaiset viljelevät sitä säännöllisesti loppusoinnun +asemesta. + +_Kerto eli parallelismi_, s.o. saman ajatuksen kertaus +kahdessa (joskus useammassakin) säkeessä, on meille hyvin tuttu +muinaisrunoudestamme. Mutta itämaalaistenkin kirjallisuudessa, esim. +Raamatun runollisissa kirjoissa sitä tapaamme, niinkuin seuraavassa +Psaltarin kuvauksessa: + +Herran puut ovat nestettä täynnä: Libanonin cedripuut, jotka hän on +istuttanut. + +Siellä linnut pesiä tekevät, ja haikarat hongissa asuvat. + +Korkiat vuoret ovat metsävuohten turva, ja kivirauniot jänisten. + +(Ingmanin suomennos.) + +Kauniisti on esim. Juhani Aho osannut mukailla tätä raamatullista +kertoa tunnelmakuvassaan "Juhannus-aatto". + +Kerto muutoin niin läheisesti liittyy muinaissuomalaiseen runomuotoon, +että tarkempi selonteko siitä paraiten annetaan sen yhteydessä. Se +sopiikin erittäin hyvin vanhan kansanrunoutemme tyyneen esitystapaan; +mutta uuden-aikaisen runouden vilkkaampi ajatusjuoksu on saattanut sen +käytännöstä syrjäytymään. + + * * * * * + +Runokielen perusteet vaihtelevat eri kielien mukaan. Muinaiskansat, +kreikkalaiset ja roomalaiset, rakensivat runomittansa laajuudelle +eivätkä käyttäneet erityisiä kaunistuskeinoja, vaan palkitsivat ne +moninaisilla väririkkailla runomitoilla. Siihen antoi aihetta kreikan +ja latinan omituinen luonto; varsinkin laajuuden ylivalta perustui +antiikisissa kielissä tavattaviin rytmillisiin suhteisiin, niissä kun +tavuitten pituus ja lyhyys oli paljoa huomattavampi kuin korko. Ihan +päinvastoin germanilaiset kielet antavat melkein yksin-omaisesti +korolle arvoa; laajuudella on niiden nykyisellä kehityskannalla hyvin +vähän merkitystä eikä se sanottavasti vaikuta runomuotoon. Korolliset +tavuut siis pannaan nousuun, korottomat laskuun. Kaunistuskeinoista ne +erittäin suosivat loppusointua, samoin kuin romanilaisetkin kielet. +Edellisessä jo viitattiin siihen, että uudemmassa runoudessa vallitseva +tunteellisuus on edistänyt loppusoinnun käyttämistä; mutta epäilemättä +se alkuansa on germanilaisten ja romanilaisten kielten äännesuhteiden +aiheuttama. Romanilaisilla kansoilla on loppusointu kaiken runouden +välttämätön tunnusmerkki. Ranskan kielessä ei ole laajuutta eikä juuri +korkoakaan; sentähden ranskalaisessa runoudessa ei tavuitten laatua +oteta huomioon, vaan ainoastaan niiden luku sekä lausekorko. -- Unkarin +kieli on, mitä koron ja laajuuden keskinäiseen suhteeseen tulee, +yleensä samalla kannalla kuin suomen kieli; mutta alkuperäinen +unkarilainen runomuoto perustunee pääasiallisesti runo- ja +lausekorkoon, joka yhdistää useampia tavuita määräpituisiksi ryhmiksi. +-- Kaikesta tästä erilaisuudesta tullaan siihen päätökseen, että +runokielen säännöt ovat johdettavat kunkin kielen omasta luonnosta. + +Suomen kielessä sekä korko että laajuus tulevat selvästi kuuluviin, +mutta korko on valtavampi. Niiden kummankin tärkeys ilmenee +muinaissuomalaisesta runomuodostakin, jossa molemmat ovat määrääjinä. +Koron vaikutuksesta kielen poljento on trokaillinen; sanan +ensimmäisellä tavuulla on pääkorko, joka sitten sattuu joka toiselle +tavuulle. Tämä kielen rytmillinen luonto on ikäänkuin kuva +suomalaisesta kansallisluonteesta; vahva pääkorko sanan ensimmäisellä +tavuulla hallitsee koko äänneryhmää ja määrää alusta alkaen suunnan, +josta ei sitten enää poiketa; ajatusjuoksu on edeltäpäin vakaantunut, +valmiiksi harkittu, suorana vastakohtana vilkasluontoisten +etelämaalaisten usein jambin-luontoiselle rytmille, jossa puheen korko +siirtyy edemmäksi, sanojen ja lauseiden loppupuoleen, ilmaisten +epävarmaa, satunnaisten mielenvaikutusten johtamaa pyrkimystä. Sama on +huomattavissa suomen kielen lauseopillisessakin rakennuksessa; +painavimmat käsitteet asetetaan yleensä lauseen alkupuoleen. Mutta +koron ohessa laajuudellakin on paljoa suurempi tärkeys kuin esim. +germanilaisissa kielissä. Meidän kielellä on siis yhtäläisyyttä sekä +antiikisten että germanilaisten kielten kanssa: edellisten kanssa +siinä, että korko ja laajuus ovat riippumattomat toisistaan ja +korotontenkin tavuitten pituus saa täyden arvonsa, ja jälkimmäisten +kanssa, koska korko kuitenkin hallitsee lausumistapaa. Aikojen kuluessa +onkin koron ylivalta huomattavasti enennyt ja vakaantunut. Runomitta on +siis nykyaikana pääasiallisesti rakennettava samalle perustukselle kuin +viimeksimainituissa kielissä. Huomiota ansaitsee sekin puheen-alaisten +kielten yhtäläisyys, että pääkorko suomessa, samoin kuin saksassa ja +ruotsissa, aina on kantatavuulla. Mutta kahdessa suhteessa on olemassa +tärkeä erilaisuus. Ensiksi, niinkuin jo mainittiin, laajuudella +suomessa on monta vertaa suurempi arvo kuin germanilaisissa kielissä, +joka muun muassa tekee oikeat spondeiot mahdollisiksi ja erittäin +vaikuttaa daktylien ja anapestien muodostukseen. Toiseksi suomessa on +säännöllinen sivukorko, jommoista ei ole yllämainituissa kielissä,[94] +ja sentähden suomen kielen sivukorollisilla tavuilla on peräti toinen +rytmillinen arvo kuin niillä korottomilla tavuilla, jotka saksassa ja +ruotsissa asemansa johdosta satunnaisesti kelpaavat nousuun.[95] Nämä +meidän kielen omituisuudet ovat runous-opissa pidettävät silmällä. +Koron rinnalla tulee laajuudellekin antaa arvoa, ja sivukoronkin +merkitys on otettava varteen. + +Suomen kielen rytmillisen luonteen tähden on trokaio sen luonnollisin +runopolvi, niinkuin se on alkuperäisinkin. Mutta kolmi- ja nelitavuiset +sanat yhtyvät aivan luonnollisesti kaksoispolviksi, ja samanlaisia +dipodioita syntyy siitäkin, että pitkissä sanoissa joka toinen +sivukorko on hiukan vahvempi; kaksitavuisistakin sanoista voi rakentua +kaksoispolvia, kun ne sovitetaan yhteen. Näin muodostuu ihan itsestään +rytmi: esim. leikkimään ja laulamahan; kultaisilla kunnahilla; +kaunistelemattomana;[96] sitä itken, äiti rukka. Yhtä helposti +muodostuu korkosuhteiden muuttuessa muitakin trokaio-ryhmiä, niinkuin: +syksyn kolkko, synkkä ilta; raskahasti rannan aalto j.n.e. Mutta kun +koroton alkutavuu työntäytyy trokaiojen eteen, syntyy jambirytmi, +järjestyen toisiansa seuraaviksi jambi-ryhmiksi: sen kansa kaikki +kärsinyt; ja lahjat parhaat luonto suo y.m. Jos jambit eivät sukeukaan +yhtä luonnollisesti kielen tahdista kuin trokaiot, niin suomen kieli +sittenkin ilman vaikeutta mukaantuu jambimittaan, niinkuin jo nämä +esimerkit osoittavat. Mutta useat sanat ja sanain-yhdistykset +aiheuttavat myöskin daktylien ja anapestien käytännön, esim. loistava, +saitko jo; ja se soi. Anapestejä ovat niin-ikään: joko sait, varo vaan, +koska edellisen sanan pääkorko on verrattain heikko laajuuden +vahvistaman lausekoron rinnalla. Sekoittamattomat daktyli- ja +anapestimitat ovat kuitenkin hankalat ja ilmaantuvat harvoin +suomenkielisessä runoudessa, jonka tähden daktyleja ja anapesteja +tavallisesti käytetään trokaiojen ja jambien yhteydessä. + +Huomattava, että tavuun asema vaikuttaa sen rytmilliseen arvoon. Niin +lyhyt koroton tavuu, jos se on samanlaisten tavuitten välillä, kelpaa +nousuun. Tämä tulee myös kysymykseen 3-tavuisissa runojaloissa. + +Tunnettua on, kuinka suomalaista runomittaa eri aikoina on koetettu +rakentaa eri perusteille, osittain sen mukaan, miten selitettiin vanhaa +kansallista runomittaa. Kun tämän vuosisadan alkupuolella ruvettiin +harrastamaan uuden-aikuisten runomuotojen käyttämistä, laskettiin +niiden pohjaksi yksinomaisesti korko, niinkuin huomataan Kallion +runosta "Oma maa". Kun sitten syntyi teoria, että muinaissuomalainen +runomitta oli perustettu laajuudelle, jolloin "pitkäksi luettava tavuu" +saattoi olla semmoinenkin, jossa ei ollut "pitkää eikä kaksoisääntiötä +eikä pääkorkoa",[97] niin noita samoja sääntöjä sovitettiin nuoreen +taiderunouteenkin, jonka alustaksi siis tuli laajuus, mutta laajuus +yllämainitun teorian mukaan käsitettynä. E.A. Ingman oli sen innokkain +puolustaja; mutta myös Lönnrot ja Ahlqvist kannattivat tätä teoriaa, +vaikka myöhemmin siitä yhä enemmän vapautuivat. Jälkimmäinen esim. +kirjoitti tähän tapaan kauniin runonsa "Etelälle", jossa muun muassa on +säkeet: + + Kosken kunna | hall' o | mani + Astuis aske | lin a | roin, + Varo siinä vienoistani, + Varo kuin mi | nä va | roin. + +Ja "Savolaisen laulussa" säkeet: + + Johonka taivas loistehen + Ja sinens' yhdisti + +alkuperäisesti kuuluivat: + + Sekä sini suli. + +Mutta sittemmin on korko yhä enemmän päässyt voitolle suomalaisessa +runoudessa, osittain kenties siitä syystä, että antiikisten esikuvain +vaikutus on vähentynyt, mutta osittain ehkä myös jonkun yleisessä +puhekielessä tapahtuneen kehityksen johdosta. Nuorimmat runoilijamme +käsittelevät nykyään daktylia melkein samalla tavalla kuin Kallio +ylempänä mainitussa runossaan. + +Pitäen silmällä eri runomuotojen käytäntöä suomenkielisessä runoudessa +sopii niitä tarkastaa kolmessa ryhmässä: 1) muinaissuomalainen +runomuoto, 2) antiikiset runomuodot ja 3) uudet runomuodot. + + * * * * * + +Sen jälkeen kun monella eri tavalla oli koetettu teoreetisesti selittää +muinaissuomalaisen runomitan sääntöjä, asetettiin ne vihdoin seuraavaan +selvään ja lyhyeen muotoon:[98] _Pitkä korollinen (pää- tai +sivukorollinen) tavuu on aina nousussa, lyhyt pääkorollinen laskussa; +muut tavuut voivat olla missä tahansa_. Eli toisin sanoen: nousussa +saa olla millainen tavuu tahansa, paitsi lyhyt pääkorollinen, laskussa +mimmoinen hyvänsä, paitsi pitkä korollinen. Vielä on huomattava, että +ensimmäisessä runopolvessa saa käyttää millaisia tavuita hyvänsä ja +että niitä toisinaan saattaa olla enemmän kuin kaksi (kolme, jopa +joskus neljäkin). Yksitavuista sanaa ei panna koskaan säkeen +viimeiseksi. -- Kalevalan runomitta noudattaa siis sekä korkoa että +laajuutta; sillä ainoastaan korolliset tavuut otetaan huomioon, mutta +laajuus määrää niiden aseman säkeessä. + +Nousujen ja laskujen trokaio-tahti tulee oikeastaan vaan laulussa +selvästi kuuluviin; lausuttaessa pääsee sana- ja lausekorko voitolle. +Mutta tällöinkin Kalevalan runomitan omituinen säännöllisyys on +tajuttavana, ja vanhojen runojen muotoon tottunut korva helposti +loukkaantuu jokaisesta poikkeuksesta runomitan säännöistä. Koron +kannalta arvioituna se tuntuu jaksolta kaksi- ja kolmitavuisia tahteja, +joille erilaiset laajuudensuhteet antavat monin tavoin vaihtelevan +soinnun ja värityksen. Kalevalan säkeen alkumuoto on nelipolvinen +trokaiosäe, jonka tahdit muodostuvat pitkällä tavuulla alkavista +kaksi- tai nelitavuisista sanoista; säännöllisimmät värsyt ovat siis +semmoiset kuin: + + Nuorisossa nousevassa; + Vyöltä vanhan Väinämöisen; + Vilu mulle virttä virkkoi; + +taikka myös, koska ensimmäisessä polvessa vallitsee täysi vapaus + + Lajivirttä laulamahan, + +jossa säkeen alkutavuu on lyhyt.[99] Mutta nämä trokaio-jaksot sopii +hajottaa monenlaisiksi tavuuryhmiksi, joten korkoon katsoen trokaiojen +rinnalle syntyy daktyleja. Niissä kohdin, missä säännöllinen +trokaio-tahti näin on rikottu, ei saa kuitenkaan olla pitkiä +pääkorollisia sanojen alkutavuita; sillä niiden kautta päärytmi liian +jyrkästi häiriintyisi. Näin syntyy, samalla kuin pysytään +alkuperäisessä poljennossa, viehättävä vaihtelevaisuus, ikäänkuin vieno +koron ja laajuuden kannattama runosäkeen aaltoileminen. Kuinka +monenlaatuisia vivahduksia voi ilmaantua Kalevalan runomitassa, +havaitsee helposti, kun vertaa vain seuraavia säkeitä toisiinsa: + + Mieleni minun tekevi. + + Sanat suussani sulavat, + Hampahilleni hajoovat. + + Nenässä utuisen niemen. + + Puun sorean sortajata. + + Kuuhuen kumottamatta. + + Tieltä kuun kumottavaisen. + + Se leikkoi ikuisen lemmen. + + Venosina veen selällä. + +Muinaissuomalaisen runomuodon välttämättöminä kaunistuksina ovat +_alkusointu_ ja _kerto_. Ahlqvist on ensin väitöskirjassaan +ja sitten "Suomen kielen rakennukseen" liitetyssä "runo-opissa" +laveasti tarkastellut näitä suomalaisen runouden ilmiöitä. Näihin +teoksiin pyydän saada viitata, mitä yksityisseikkoihin tulee. + +Täydellisen alkusoinnun muodostavat sellaiset sanat, joissa sekä +alkukonsonantit että niitä seuraavat vokaalit ovat samat tai jotka +alkavat samalla ääntiöllä: Suvun suuren surmasivat -- aivoni +ajattelevi. Harvemmin ovat ainoastaan sointusanojen alkukonsonantit +yhdet, josta syntyvät "alkumyötäiset" säkeet, niinkuin Ahlqvist niitä +nimittää, ja joskus vokaalit ylimalkain, etenkin lähiheimoiset, +vastaavat toisiansa: Saarelle selälliselle -- Otsoseni, ainoiseni. +Alkusointuja on säkeessä vähintäin kaksi, toisinaan kolme, harvoin +neljä. Välisti on samassa säkeessä kahtalainen alkusointu, esim. +_Norot nousi, vaarat vaipui_. Alkusoinnun ohessa ilmaantuu +vanhoissa runoissa monesti loppusointukin, vaikka vaan satunnaisena +kaunistuksena, esim. + + Tuoss' on lehto, jossa _liikuin_, + Kivet tuossa, joilla _kiikuin_. + + Sulhon kauniin ja _sorian_, + Mustakulmaisen, _korian_. + +Joskus se ilmaantuu sisäriiminäkin: + + Missä _mettä_, kussa _vettä_. + _Äreällä_ äänellänsä, _käreällä_ kulkullansa. + +Mitä taas kertoon tulee, niin se tietysti enimmissä tapauksissa +uudestaan tuo esiin, mitä edellisessä säkeessä on lausuttu, esim. + + Lähe nyt kanssa laulamahan, + Saa kera sanelemahan, + +mutta ei jälkimmäinen säe ("laskusäe", "kertosäe") kuitenkaan aina +toista edellisen sisällystä, vaan säkeet saattavat muutenkin monella +monituisella tavalla olla yhteydessä keskenään. Usein laskusäe on +vastaus "noususäkeessä" esitettyyn kysymykseen, esim.: + + Kenen tyttöä ikävä? + Kenen muun kuin ei emonsa. + +Taikka se on siihen selityksenä: + + Ei susi sanoa saata, + Lammaskarjahan katosi. + +Monesti kerron säkeet ovat alistavan ja alistetun lauseen suhteessa +toisiinsa: + + Kiitti puoli Pohjan maata, + Kun onpi kovin korea. + + Kenpä lehvän leikkaeli, + Se leikkoi ikuisen lemmen. + +Samoin kertosäe voi osoittaa jotain enennystä, lisätä uuden mielikuvan +taikka lausua vastakohdan, rajoituksen j.n.e. Esim. + + Vieri soita, vieri maita, + Vieri synkkiä saloja. + + Emo kutsui kukkaseksi, + vieras vennon joutioksi. + +Näistä viittauksista jo näkyy, kuinka monipuolinen kerron käytäntö on +muinaisessa runoudessa. Mainittakoon vielä, että kerto usein laajenee +monisäkeiseksi tai kertopari muodostuu kaksoissäkeistä ja että kerron +molemmat osat toisinaan täyttävät vaan puolisäkeen kumpikin, järjestyen +monella eri tavalla ("puolisäkeisiä kertoja" ja "puolisäkeisiä +kaksoiskertoja"). Viimeksimainittuja tapauksia valaiskoot esimerkit: + + Sanan virkkoi, noin nimesi. + + Kunne käsken ja kehoitan. + + Virkku juoksi, matka joutui, + Reki vieri, tie lyheni. + + Vieri soita, vieri maita, + Vieri synkkiä saloja. + +Sopivasti kyllä on kertoa verrattu kaikuun, joka miellyttää, koska se +vakauttaa ja vahvistaa, mitä on lausuttu. Sointukin on kaikua, joka +liittää mielikuvat yhteen ja siten lisää esitykselle lämpimyyttä. Mutta +sekä alku- että loppusointu on äänteiden kaikua, kerto sitä vastoin +ajatusten, jonka tähden sitä onkin nimitetty ajatussoinnuksi. Se on +omansa syvemmälle mieleen painamaan runouden esiintuomat kuvat ja +mietteet, eikä ole ihmettelemistä, että se juuri Suomen kansan +alkuperäisessä runoudessa on saanut jalansijaa; sillä tunnemmehan me +suomalaiset kaikki itsessämme taipumuksen hartaalla mielihalulla yhä +uudestaan punnita ja katsella aatoksiamme ja tunnelmiamme. Syystä on +myös huomautettu, kuinka kerto erittäin sopii loitsurunouteen; se +ikäänkuin kumoamattomaksi vahvistaa tietäjän vaatimuksen ja on +vertauskuva edellisessä säkeessä lausutun loitsusanan toteuttamisesta. + +Suomalaisessa taiderunoudessakin on useasti käytetty Kalevalan +runomittaa; mainittakoon vaan Oksasen kaunis ja syvätunteinen runo +"Tuopa tuopi tuiman tunnon". Monesti runoilija silloin ainakin osittain +vapautuu kerron säännöllisyydestä tai muutoin omin ehdoin muodostelee +vanhaa runomuotoa. Sellainen muodostelma on Kallion tunnettu runo +"Milloin muistelet minua?" Alkusointu on säilynyt; mutta säkeet +liittyvät ilman kertoa toisiinsa ja yhdistyvät säkeistöiksi, jotka +päättyvät pitemmällä viisipolvisella kertausvärsyllä: "milloin +muistelet minua, milloin?" Tämä yhä uudistuva palaussäe sekä koko runon +läpi käyvät samanlaatuiset, toisiansa vastaavat mielikuvat palkitsevat +kertoa ja tekevät erittäin hyvän vaikutuksen, samoin kuin nuo +muutamissa paikoin poikkeuksena ilmaantuvat kertoparitkin (esim. +"rajutuulten raivotessa, lehtein puista lentäessä; muistan tähtein +tuikkiessa, revontulten tuprutessa"). -- Näytelmärunoudessa on Erkko +hyvällä menestyksellä käyttänyt vanhaa runomuotoa "Ainossa" ja +"Kullervossa". Draaman eteenpäin rientävän luonteen takia on kerto +syrjäytetty, paitsi niissä kohdin, joissa puheen juhlallisuus tai +hellemmän tunteen puhkeaminen sitä aiheuttaa. Muissakin suhteissa on +Kalevalan runomuotoa vapaasti käsitelty. Kertoa ei käytetä aivan +säännöllisesti, säkeitä toisinaan lyhennetään ja nousussa on väliin +lyhyt pääkorollinen tavuu; näihin kaikkiin, samoin kuin kerronkin +poistamiseen, on syynä näytelmärunouden luonne, joka suo runoilijalle +enemmän vapautta runomitan puolesta kuin eepillinen tai lyyrillinen +runous. + +Vanhasta runomuodosta johtunut on vielä se runomitta, jota Oksanen +käyttää juhlarunossaan Porthanin muistopatsaan paljastajaisissa. Se on +korolle perustettu viisipolvinen trokaiomitta; mutta paikoittain on +muutamia runopolvia rakennettu Kalevalan tapaan, korkoa polkemalla, +joten syntyy vaihtelevaisuutta, esim. + + Sävyä ja kieltä Suomalaisen + + Ei niit' oppihuoneissa osattu + Eikä koskaan kouluissa kysytty. + +Epäilemätöntä on, että muinaissuomalaista runomuotoa muodostamalla ja +kehittämällä ja uuden-aikaisia aiheita siihen yhdistämällä voisi +rakentaa vielä paljon vaihtelevia ja soinnukkaita runomuotoja. + + * * * * * + +Kreikan- ja latinankielen luonto, niinkuin jo on mainittu, vaikutti, +että antiikisen runouden pohjaksi laskettiin yksinomaisesti laajuus; +kaunistuskeinoja, alku- ja loppusointuja, käytettiin vaan +satunnaisesti. Sen sijaan rytmiikka kehittyi erinomaisen +runsasmuotoiseksi, synnyttäen suuren joukon mitä moninaisimpia +runomittoja. Näitä, etenkin yksinkertaisempia, ovat uudemmat kansat +koettaneet jäljitellä. Seuraavassa tahdomme vaan silmäillä tärkeimpiä +niistä, samalla kiinnittäen huomiomme niiden mukailemiseen +suomalaisessa runoudessa. + +Kun antiikisia runomuotoja on istutettu suomalaiseen maaperään ja sitä +varten on asetettu sääntöjä, on melkein yksinomaisesti ajateltu +heksametriä ja pentametriä, jotka käännettäessä ja mukailtaessa +pääasiallisesti tulevat kysymykseen. Mitä edellä sanottiin laajuuden +sovittamisesta suomalaiseen runomuotoon, koskee etenkin kuusimittaisen +värsyn käsittelemistä. Kallion "Oma maa" noudattaa vielä korkoa; mutta +Lönnrotin suomennos Odysseian VI:sta runosta ja Ingmanin "Elias ja +Anna" ovat mitä jyrkimmällä laajuuden kannalla. Iliadinkäännöksissään +Lönnrot jo teki korolle enemmän myönnytyksiä, samoin Oksanen kauniissa +runossaan "Miksikä aina suret?" ja lopullisesti A. Genetz ehdotti +sääntöjä heksametrin ja elegisen runomitan käyttämiselle, joita kaikki +seuraavat kirjoittajat ovat ottaneet noudattaaksensa. Mutta Genetz itse +veti sitten Hirvenhiihtäjäin suomennoksessa sääntöjensä siteet vielä +tiukemmalle, määrätessään tavuitten laajuutta muinaisklassillisten +kielten tavalla, niin että kaikki konsonanttiin päättyvät tavuut olivat +katsottavat pitkiksi. Täten saadaan kyllä sointuisat heksametri-säkeet, +mutta runoilijan liikuntoalaa ehkä tarpeettomasti rajoitetaan. -- +Nykyaikana kuusimittaista ja elegistä runomuotoa tavallisesti +perustetaan laajuudelle, mutta niin, ett'ei korkoa loukata; sen vuoksi +on sääntönä, ett'ei sanan pääkorollinen alkutavuu saa olla runopolven +viimeisenä tavuuna (poikkeuksen tekevät vaan vieraskieliset sanat ja +semmoiset yhdyssanat, joiden alkuosa on yksitavuinen sana: O- dysseus, +pää- miehenä). Toiselta puolen keski-arvoisia tavuita ei saa olla +laskussa muuta kuin yksi, ett'ei daktyli tulisi liian raskaaksi. +Itsestään on selvä, ett'ei suomenkielisessä runoudessa voi olla +puhettakaan spondeion korvaamisesta trokaiolla, koska meillä on +spondeioita yltäkyllin. Näin rakennetut heksametrit ja pentametrit +kuvailevat hyvin antiikisten säkeiden komeata ja juhlallista juoksua. +Mutta äskenmainittujen sääntöjen tarkalla vaariin-otolla ei vielä saa +aikaan hyviä kuusimitta-säkeitä; runoilijan tulee sen lisäksi katsoa, +että lausekorko saa oikeutensa ja ett'ei pääkorkoa liian tuntuvasti +poljeta. Niin esimerkiksi heksametrit: + + Nään sinut ennellään, näen taas tutut, lempeät kasvot + -- -- -- -- -- + Kaikki ma taasen nään: lukemattomat armahat muistot, + +kuuluvat kauniilta, koska niillä sanoilla (sinut, näen, tutut, +lukemattomat), joiden pääkorollinen tavuu on joutunut laskuun, ei +ole lausekorkoa sekä laskujen edellä ja enimpien jäljessäkin on +vahvakorkoiset tavuut, joiden rinnalla mainitut pääkorolliset tavuut +tuntuvat heikommilta ("_Nään_ sinut _en_nel_lään_, näen _taas_ tutut +_lem_peät..." j.n.e.). Toisin on säkeessä: + + Mies polonen minäkin, jopa varmaan saattavi silloin, + +jossa pääkoron polkemista sanassa ei tue nousussa oleva korollinen +tavuu ja lausekorollinen tavuu kokonaan joutuu sorrettavaksi. +Kartettava on niin-ikään, että itsestään koroton tavuu joutuu sillä +tavoin nousuun, että rytmi häiriintyy. + +Daktylisten ja anapestisten runomittojen rakentamisessa sopii noudattaa +yllämainittuja määräyksiä; mitä muihin antiikisiin runomuotoihin, +trokaio- ja jambiperäisiin, tulee, on yleensä seurattu uuden-aikaisessa +runoudessa tavallisia sääntöjä. + +Kreikkalaisten alkuperäisin kansallinen runomitta ja antiikisen +kirjallisuuden yleisin runomuoto on _heksametri eli kuusimitta_. +Tyynesti aaltoilevana, valtavana virtana se juoksee muinais-ajan +eepillisissä runoelmissa, ja tuskinpa mikään muu runosäe kykenee niin +hyvin kuin heksametri kuvailemaan eepoksen samalla tyynesti havaitsevaa +ja voimallista luonnetta. Sentähden uudemmatkin kansat ovat omistaneet +sen kertomarunouden kannattajaksi (Goethen "Hermann und Dorothea", +Runebergin "Hirvenhiihtäjät", "Joulu-ilta", "Hanna" y.m.). Niinkuin +tiedetään, se on kuusipolvinen daktyli-säe, jonka viimeinen polvi on +lyhentynyt kaksitavuiseksi. Joka paikassa saa spondeio olla daktylin +sijassa; viidennessä polvessa on spondeio kuitenkin harvinainen. Jako +on säännöllisesti kolmannessa polvessa nousun jäljessä (harvoin laskun +ensimmäisen lyhyen tavuun jäljessä). Säännöllinen heksametri jakaantuu +siis kahteen puoliskoon, joista edellinen on rytmiltään aleneva, +jälkimmäinen ylenevä; tämä tuottaa miellyttävää vaihtelevaisuutta. +Kuitenkin tavataan joskus myös kaksi jakoa, ensin toisen polven +ensimmäisen laskun ja sitten neljännen polven ensimmäisen lyhyen tavuun +jäljessä. + +Yhteydessä heksametrin kanssa käytetään usein _pentametriä +eli viisimittaa_; siten muodostuu _eleginen runomitta_. +Heksametristä ja pentametristä yhdistetty säepari on _distikon +(kaksoissäe)_. Pentametri on oikeastaan lyhennetty heksametri, jonka +kolmannesta ja kuudennesta polvesta ei ole muuta kuin nousu jäljellä. +Se jakaantuu kahteen puoliskoon, joissa kummassakin on puolikolmatta +polvea. Säkeen puoliskot erottaa jako. + +Varsin sopivasti vertailee Schiller tunnetussa epigrammissa distikonin +kuusimittaa suihkukaivosta nousevaan vesipylvääseen, joka sitten +viisimitassa sulosointuisesti laskeutuu alas. Hilpeästi etenevän +heksametrin jälkeen pentametri ikäänkuin pidättää ja kääntää sisäänpäin +ajatusten juoksun, niinmuodoin ilmaisten jonkunlaista kaipausta tai +miettivää tunteiden vaipumista. Tämä tekee kuusi- ja viisimitan +vuoroittelun erittäin sopivaksi elegioihin ja mieterunoihin. + +Kreikkalaisten draamallinen runomitta oli kuusipolvinen jambisäe eli +_jambinen trimetri (jambinen kolmimitta)_, jonka nimi johtuu +siitä, että se muodostuu kolmesta jambi-dipodiasta. Jako on kolmannessa +polvessa; värsy jakaantuu siis kahteen eriluontoiseen puoliskoon: +edellisessä on ylenevä poljento, jälkimmäisessä aleneva. Uudempina +aikoina on Runeberg taitavasti käyttänyt tätä runomittaa "Salaminin +kuninkaissa"; mainitun teoksen suomennoksissa sekä K. Forsmanin +Antigonen ja Agamemnonin käännöksissä on sitä suomeksikin viljelty. +Viimemainituissa suomennoksissa on käytetty tavallista jambimittaa, +joten kreikkalaisten värsyjen notkeutta ja vaihtelevaisuutta on vaikea +saada ilmenemään. Niissä on nimittäin lupa määräpaikoissa hajottaa +nousujen pitkät tavuut kahdeksi lyhyeksi. Saman vaikutuksen voisi ehkä +saavuttaa, jos suomalaisessa säkeessä välisti jambien rinnalla +käyttäisi anapesteja, etenkin niin, että nousussa olisi lyhyt tavuu. + +Kreikkalaisten lyyrilliset runomuodot olivat erittäin runsasvärisiä ja +vaihtelevaisia, niinkuin näkyy Pindaron oodeista ja traagikkoin +köörilauluista. Tällaisia monivaiheisia rytmejä tavataan etenkin +hymnintapaisessa lyriikassa; yksityisten tunteita ilmaisevissa runoissa +esiintyy yksinkertaisempia muotoja. Kaunis ja sujuva, meidänkin +kielellä helposti käytettävä runomitta on _Sapfon säkeistö_, jota +yleensä nykyisempinä aikoina on paljon viljelty muidenkin kansojen +kirjallisuudessa. Se on kokoonpantu kolmesta Sapfon ja yhdestä +adonisesta säkeestä seuraavan kaavan mukaan: + + Veljet! pois on johtaja meiltä mennyt, + Pois, jok' oksat karsi ja tiemme neuvoi, + Jonk' ois turvin rientomme riemu ollut, + Voittomme varma. + +Paitsi Oksasen runoa "M.A. Castrén'in haudalla", josta yllämainittu +stroofi on otettu, on suomalaisessa kirjallisuudessa muitakin +esimerkkejä Sapfon runomitan käyttämisestä. + +Muista muinaiskreikkalaisista stroofeista mainittakoon vielä +_Asklepiadeen säkeistö ja Alkaion säkeistö_. Asklepiadeen +säkeistöä ei ole minun tietääkseni suomalaisessa runoudessa käytetty +muissa runoissa kuin käännöksissä, kuten esim. seuraavassa K. +Suomalaisen tekemässä Horation ooden mukaelmassa: + + Lounastuuli jo on mastosi murtanut, + Raakas' huokuvi myös; köysittä kauankaan + Kestää laiva ei voine + Voimaa aaltojen ankarain. + +Alkaion säkeistöä on, paitsi suomennoksissa, mukailtu Irene Mendelinin +kauniissa luonnontunnelmassa "Aamusella", josta seuraavat säkeistöt +pantakoon tähän näytteeksi: + + Ja sydän sykkii lämpöisnä povessain + Ja siinä herää sointuja vähittäin, + Ne soinnut synnyttävi siellä + Kaunoinen syntymämaani Suomi. + + Se seisoo niinkuin morsian ihana + Ja guoleks' hymyy, puoleksi vakaa on; + Sen kulmilla on kiehkurainen + Suloista laps'ajan muistelmista. + + Ja sinitaivas saartavi kaunoista + Ja hymyhuulta, ruusuista armastaan, + Mi, vuolla hohtain hopeaisna, + Kultaisna kuultavi kukkuloilla. + + * * * * * + +Uuden-aikuiset runomuodot perustuvat nykyisessä suomalaisessa +kirjallisuudessa korolle ja osoittavat monenlaisia runopolvien ja +säkeiden yhdistyksiä, joiden lukua tietysti kullakin runoilijalla on +valta lisätä. Säkeet joko liittyvät välittömästi toisiinsa, ilman +stroofi-rakennusta, varsinkin kertovaisissa runoissa ja draamassa, +taikka muodostavat yksinkertaisemmin tai taidokkaammin rakennettuja +säkeistöjä, ollen paitsi sitä joko loppusointuisia tai soinnuttomia. +Helpoimmin suomeksi sukeutuvat _trokaiot_, jotka ovat itse kielen +luonnon synnyttämiä, ja senjälkeen _jambit_. Hyvin tavallisia +ovatkin kolmi-, neli- ja viisipolviset trokaio- ja jambisäkeistöt. +Eivätkä kuusipolviset trokaio- ja jambivärsyt sekä seitsenjalkaiset +jambi- ja kahdeksanjaikaiset trokaiosäkeet, molemmat viimeksimainitut +nousulla päättyvät, ole nekään harvinaisia. Muutoin täysipolviset ja +vaillinaiset trokaiosäkeet vaihtelevat monella tavoin, niin myös +nousupäätteiset ja ylimääräisellä tavuulla varustetut jambisäkeet. + +Trokaio- ja jambisäkeissä ei laajuus tule paljon kysymykseen. Ihan +yhdentekevä ei se kuitenkaan ole. Jos samassa säkeessä liian monessa +paikassa rikotaan laajuutta vastaan, ei värsy kuulu kauniilta, esim. +jos liian monta lyhyttä tavuuta pannaan nousuun, niinkuin seuraavassa: + + Tuli lumi, rekikeli; + Heti menikin jo veli. + +Samoin jos laskuissa on vaan pitkiä tavuita: + + Sisään käyköön isoon saliin. + +Jambisäkeiden rakennus tekee muutamia vaikeuksia. Niiden alkuun pitäisi +oikeastaan panna vaan yksitavuisia sanoja; mutta koska näitä on +verrattain vähän ja värsyt niiden kautta helposti voisivat käydä +yksitoikkoisiksi, on ruvettu noudattamaan sitä sääntöä, että +jambisäkeen alkuun kelpaa semmoinen kolmitavuinen sana, jonka +keskitavuu on pitkä tai jonka kaikki tavuut ovat lyhyet, esim.: + + Ja Midianein heimoruhtinaat + -- -- -- -- -- + _Veroa_ kantaa Amrin lapsille. + -- -- -- Miks' en voita nyt + _Totuuden_ vallan alle maailmaa? + + (Erkko, Tietäjä.) + + Macbeth, jot' urhoks' syystä mainitaan, + _Miehuuden_ sankarina raivas tiensä + -- -- -- -- -- + Tuon orjan luokse suoraan. + + (Shakespeare, Macbeth, suom. Cajander.) + +Nykyisempinä aikoina on tällainen kolmitavuisten sanojen käytäntö +säkeen alussa kuitenkin vähenemistään vähennyt, ja parasta onkin vaan +varovaisesti siihen turvautua. Mutta mielestäni ei ole syytä tätä tapaa +kokonaan hyljätä; päinvastoin kolmitavuiset sanat, säästäväisesti ja +hyvällä aistilla käytettyinä eivät loukkaa, vaan tuottavat päinvastoin +miellyttävän vaihtelevaisuuden. Varsinkin draamallisessa runoudessa, +jossa muutoinkin runomuodon käsittely on vapaampi, on niiden käytäntö +runoilijalle sallittava. + +Jambeista puhuessa on erittäin mainittava, että _viisipolvinen +jambimitta_ nykykansojen kirjallisuudessa on yleisimmin käytetty +draamallinen runomitta. Semmoisena se ensin esiintyi kuudennentoista +vuosisadan englantilaisissa näytelmissä ("blanc verse"); Shakespearen +kautta se sitten tuli muuallakin tunnetuksi, ja Lessing otti sen +käytettäväksi "Nathan Viisaassa"; Saksasta, jonka näytelmärunoudessa se +vakaantui Goethen ja Schillerin kautta, se senjälkeen levisi muille +kansoille. -- Espanjalaisten draamallisena runomittana oli heidän +näytelmäkirjallisuutensa loistoaikana nelipolvinen trokaiomitta, +runsaitten puolisointujen kaunistamana. Ranskalaiset ovat näytelmissään +viljelleet aleksandriinia, joka edempänä otetaan selitettäväksi. + +Jambiin perustuvat muutamat maailmankirjallisuudessa kuuluisiksi +tulleet, romanilaisten kansojen keskuudessa syntyneet runomuodot, joita +nykyäänkin monesti mukaillaan. Sellaisia ovat terzina, ottave-säkeistö, +sonetti ja aleksandriini. Ensimmäiset molemmat ovat italialaisten +runoilijain mielisäkeistöjä, sonetti on sekä italialaisten että +provencelaisten suosituimpia runomuotoja ja aleksandriini sai +kehityksensä Ranskassa tekoklassillisuuden aikakautena. + +_Terzina_, Divina Commedian uljaasti soiva runomuoto, on +yhdistetty kolmesta viisipolvisesta jambisäkeestä. Loppusoinnut +liittävät säkeistöt yhteen, niin että kussakin stroofissa ensimmäinen +ja kolmas säe sointuvat yhteen ja keskimmäinen saapi vastineensa +seuraavan säkeistön ensimmäisestä ja kolmannesta värsystä. Terzinoissa +on siis kolmenkertaiset loppusoinnut seuraavan kaavan mukaan: +aba-bcb-cdc j.n.e. Esimerkkinä olkoot seuraavat O. Uotilan kääntämät +säkeistöt Danten suuresta runoelmasta: + + Ma johdan kaupunkihin valituksen, + Ma johdan vaivaan ijankaikkiseen, + Ma johdan kohti kansaa kadotuksen. + Ken minut loi, hän luotti oikeuteen: + Mun teki taivahinen kaikkivalta + Ja korkein viisaus ensilempineen. + Ei ollut mitään mua varhemmalta, + Pait mikä ijäist' on, kuin minäkin. + Kaikk' kado toivo tänne tulijalta! + +_Ottave_-säkeistö eli "stanza" ilmaantuu erittäinkin +kertomarunoissa, niinkuin Arioston "Orlando furiosossa", Tasson +"Vapautetussa Jerusalemissa" ja Camõesin "Lusiadeissa". Se muodostuu +kahdeksasta viisipolvisesta jambisäkeestä, joiden loppusoinnut +noudattavat kaavaa: abababcc. Viimeiset molemmat loppusoinnut ovat +tavallisesti kaksitavuisia; a-riimit ovat niin-ikään kaksitavuisia ja +b-riimit enimmiten yksitavuisia, mutta toisinaan nekin, esim. +Lusiadeissa, kaksitavuisia. Esimerkkinä olkoon seuraava säkeistö: + + Ma uneksuin. Sun näkeväni luulin, + Sä koti armas, unohtumaton; + Ma kotimetsän kuiskehia kuulin, + Näin järven kirkkaan, jylhän hongiston, + Ja mua tervehtivät hymyhuulin + Kaikk' ahot, aallot, kukat nurmikon. + Tää kuva sydämmeni kaihon poisti, + Ja rinnassani riemu jälleen loisti. + +_Sonetti_ on kokoonpantu neljästätoista säkeestä (enimmiten +viisipolvisista jambeista) ja jakaantuu neljään säkeistöön, joista +edelliset molemmat sisältävät neljä ja jälkimmäiset kumpikin kolme +säettä. Siinä on kaksi puoliskoa; edellisessä on kaksi yhteistä +loppusointua, niin että neljä säettä sointuu yhteen (abba -- abba), ja +loppustroofeissa on riimejä tavallisesti kolmittain, joskus kaksittain. +-- Sonetti-muotoa on uusimmassa suomalaisessakin runoudessa käytetty +enemmän kuin muita nyt puheena olevia romanilaisia runomuotoja; +ensimmäinen tämänsuuntainen yritys on Oksasen tunnettu "Suomalainen +sonetti", jossa runoilija uskalsi "soveltua sonettien siteillä +runontekoon Kalevalaisten kuulla", toivoen, että näiden laulukahleitten +kautta suomen kieli "voisi siteistä muista päästä irrallensa". + +_Aleksandriini_ on kuusipolvinen, loppusointuinen jambisäe, jonka +keskikohdalla on jako; loppusointu liittää säkeet kaksittain yhteen. +Esim.: + + Syys synkkä tullut on, jo kuihtui kukkanen, + Lehdossa vaikeni jo laulu lintujen. + Mut tulkoon pimeys, syys-illan kolkkous, + Kun sydämmessä vaan on rauha, rakkaus. + +Aleksandriinia kohtaamme ranskalaisessa kirjallisuudessa Corneillen ja +Racinen murhenäytelmissä sekä Molièren runomittaisissa komedioissa, +niinkuin myöhempienkin aikojen "klassillisissa" draamoissa. +Ranskankieliseen runouteen, joka perustuu yksin-omaan tavuitten lukuun +ja lausekorkoon, se olikin hyvin sopiva, mutta ranskalaisen taideaistin +mukana se levisi ympäri Eurooppaa, jolloin se vasta muodostui +varsinaiseksi jambisäkeeksi ja samalla kävi kovin yksitoikkoiseksi, +koska se ei ollut vahvakorkoisten kielten luonnon mukainen. Sentähden +se nykyajan kirjallisuudessa on hyvin harvinainen; mutta taitavan +runoilijan käsissä aleksandriinikin voi saada suloa ja eloisuutta, +josta Z. Topeliuksen mainio näytelmä "Regina von Emmeritz" on +todistuksena. + +Kääntyessämme kolmitavuisia runopolvia, _daktylejä_ ja +_anapesteja_, tarkastamaan, on heti huomattava, että laajuuden +oikeutta niitä käsiteltäessä on paljoa huolellisemmin suojeltava kuin +kaksitavuisiin nähden. Eipä niitä kuitenkaan nykyaikaisissa +runomuodoissa tarvitse niin suuressa määrässä rakentaa laajuuden +suhteisiin kuin heksametriä ja pentametriä; sillä näiden antiikisten +runomittojen koko olemus, niin sanoakseni, on mahdoton ilman +kvantitatiivisten suhteiden tarkkaa vaariinottamista. -- Muutoin on +harvoin daktylejä ja anapesteja säkeessä yksinään; tavallisesti +ilmaantuvat edelliset trokaiojen ja jälkimmäiset jambien seurassa. +Mieluimmin tässä tapauksessa käytetään semmoisia daktylejä ja +anapesteja, jotka laajuuden puolesta ovat spondeioita; se edistää +säkeen tasasuhtaisuutta, mutta ei ole välttämätöntä. Sekoitettuja +trokaio-daktylisiä ja jambi-anapestisia säkeitä ja säkeistöjä laaditaan +joko siten, että kolmitavuisilla polvilla on määräpaikkansa värsyissä, +tai tavallisemmin niin, että niiden paikka on epämääräinen, vieläpä +niinkin, että niitä saattaa olla enemmän tai vähemmän eri säkeissä. +Tällä viimeksimainitulla keinolla voi saada erinomaisen paljon +vaihtelevaisuutta aikaan ja antaa säkeille monenlaisia eri vivahduksia, +enemmän hilpeyttä tai vakavuutta, kaihoa tai iloisuutta. Liitettäköön +tähän muutamia esimerkkejä. + +Oksasen "Koskenlaskijan morsiamissa" ovat kaksitavuiset laskut kussakin +säkeistössä säännöllisesti samassa paikassa, paitsi kahdessa kohdassa, +jossa vilkkaampi tunne tuottaa poikkeuksen. Runebergin Lotta Svärdissä +sitä vastoin ja samoin Arvi Jänneksen Hakkapeliitassa jambit ja +anapestit monenlaisissa eri värähdyksissä vaihtelevat keskenään. +Daktylien ja spondeion-luontoisten trokaiojen vaihtelusta antaa +esimerkin Arvi Jänneksen mahtava "Herää, Suomi!" -- + +Ylempänä mainittiin, että kolmitavuisten runopolvien +yhteen-sovittelussa laajuudenkin suhteet ovat erittäin huomioon +otettavat. Yleensä ei laskuihin kelpaa muita tavuita kuin lyhyitä ja +keski-arvoisia, ja jälkimmäisiäkin on mieluimmin käytettävä niin, että +on vaan yksi keskiarvoinen laskussa. Kolmitavuisiin runojalkoihin +sopivia sanoja ja sanain-yhdistyksiä ovat siis: vainio, anna jo, +laaksossa, muistelen j.n.e.; mutta semmoisetkin kuin: hallitsen; jos +sen saan ovat hyviä. Laskussa saa myös olla kaksitavuinen sana +(yhdistämätön tai yhdistetyn sanan alkuosa), jonka pääkorollinen tavuu +on lausekoroton. Niin esim. Oksasen runossa "Eräs nälkätalven kuvia": + + -- -- -- -- -- + _Kuka_ tuo, _joka_ hoippuvi tuolla + Maantietä mun eelläni päin? + _Koto_ kaukana lienevi sillä, + _joka_ matkall' on tuiskussa näin! + +Säkeen alkuun sopii tällainen kaksitavuinen sana silloinkin, kun sillä +sattuu olemaan enemmän painoa, niinkuin edempänä samassa runossa: + + _Hepo_ joutuen juoksi sen kiinni. + _Mitä?_ Vaimo? Ja lapsonen myös! + -- -- -- -- -- + _Hyvin_ joudanki kuolla ma kurja, + _Koto_ kuoltuan' mullakin ois'. + +Näitä viimeisiä säkeitä seuraava värsy: + + Liki hiipasikin _Manan_ siipi, + +päinvastoin tuntuu kankealta, koska "Manan" sanalla täytyy olla +lausekorko ja edellinen tavuukin on liian heikko kannattamaan koron +polkemista. Tämä johdattaa mieleemme, mitä edellisessä sanottiin +tavuiden aseman vaikutuksesta niiden rytmilliseen arvoon. Se on +varsinkin huomattava kolmitavuisissa runojaloissa. Ensiksikin siinä, +että pitkä pääkorollinen tavuu niin voimallisesti polkee seuraavaa +pitkää korotonta tavuuta, ett'ei sen laskussa käyttäminen loukkaa +daktylistä tai anapestista tahtia. Samassa Oksasen runossa, josta +edelliset esimerkit ovat otetut, on säe: + + Se jo pääsi! Nyt hankeen sen hautaan, + +joka sujuu varsin hyvin, vaikka laskuun joutunut pitkä tavuu tässä on +lyhyenä käytetyn keskiarvoisen tavuun edellä. Semmoisia runopolvia +onkin hyvin paljon sekä vanhemmilla että nuoremmilla suomalaisilla +runoilijoilla. Olkoon esimerkkinä vaan seuraavat P. Cajanderin säkeet: + + Niin valtaa se mieliä yhä, + +sekä + + Vaan ääneti, niinkuin aaveet, sen tornissa vartiat käy. + +Toiseksi tavuu-aseman merkitys ilmaantuu silloin, kun laskuun asetetaan +kolmi- tai useampitavuisen sanan molemmat lyhyet alkutavuut. Tätä +tapaa, jota vanhemmassa runoudessamme käytettiin rohkeammin kuin +uudemmassa, tulee yleensä varovaisesti viljellä. Minun mielestäni se +olisi sallittava ainoastaan, kun säkeen rytmi muutoin on aivan varma ja +etenkin kun laskun sekä edellä että jäljessä on hyvin painavat tavuut: + + Raivasit maan ihanimman. + + (A. Jännes.) + +Samoin säkeen alussa: + + Salamoina se tuntehet saa palamaan. + + (P. C.) + + Maidon, jonk' utaristas joi. + + (A. Jännes.) + +Äskenmainitsemani tapaukset osoittavat, että laajuuden merkitys joskus +saattaa kohota niinkin suureksi, että korko sille alistuu. Toisinaan +sivukorkokin tällä lailla sortuu laajuuden alle, jos sivukorollinen +tavuu on lyhyt. Tämä on ainakin hyväksyttävää, jos seuraava tavuu on +pitkä, niinkuin Eino Leinon "Tuonelan Joutsenessa" palaussäe: + + Kultasiipiset karkelemaan, + +ja sopii useasti silloinkin, kun seuraa keskiarvoinen tavuu, esim.: + + Se tuttuko on vai tuntematon. + + (P. Cajander.) + +Lyhyen tavuun edellä tällainen koron polkeminen tuskin käy laatuun. + +Mutta toiselta puolen korko kolmitavuisissakin polvissa on niin +valtava, että nousussa kyllä saa olla lyhyt pää- tai sivukorollinen +tavuu, jos seuraavat molemmat vaan ovat lyhyet, esim.: + + Voi, että salokin viedä voisi + Mult' ystävän, sit' en luullut oisi. + + (P. Cajander.) + + Haaveilua ja unelmoita + Elämäni on kokonaan. + + (Irene.) + +Arveluttavaa on kuitenkin, jos sanan toinen tavuu on keskiarvoinen, +niinkuin sanoissa "salolla", "vihasta", "pimennon"; jos sellaiset ovat +daktyleinä käytettävät, pantakoon ne mieluimmin säkeiden alkuun. Ei +niitä kuitenkaan tarvitse ehdottomasti hyljätä. Esim. Eino Leino: +Marjatan laulu: + + Kas, mikä _kajastus_ päälläni päilyy? + Kas, mikä _kajastus_ seinällä häilyy? + +Semmoiset sanat taas kuin: arvaamaan, laulelee, veneeseen, parantaa, +kotonaan, uroona, ja niitä vastaavat sanain-yhdistykset tietysti eivät +voi muodostaa daktylejä eikä niiden loppuosa kelpaa anapestien laskuun. + +Kolmitavuisten runopolvien käytäntö on monessa kohden vielä +epävakainen; edellisessä olen vaan tahtonut viitata, mihinkä suuntaan +se on vakaantumaisillaan ja samalla omastakin puolestani tuoda esiin +muutamia näkökohtia. Paljon on tietysti siinäkin, mitä vaikutusta +runoilija kulloinkin tarkoittaa ja missä yhteydessä runopolvet +ilmaantuvat. + + * * * * * + +Nykyisten runomuotojen pääasiallisena kaunistuksena on loppusointu; +mutta alkusointuakin sopii meidän runoudessa erittäin hyvin käyttää +niiden somistamiseksi, se kun on suomen kielelle niin luonnollinen, +että se ikäänkuin itsestään siitä sukeutuu. Varsinkin loppusoinnuttomat +runot melkein vaativat, ellei säännöllisesti, niin kumminkin +paikoittain, tällaista koristusta. Ennen on jo huomautettu, että meidän +kielen suhteellinen konsonanttiköyhyys ja vokaalirikkaus on aiheuttanut +alkusoinnun runoudessa; sillä sen johdosta on kielessä paljon sanoja, +jotka alkavat samoilla kerakkeilla, eikä samoilla ääntiöillä alkavien +luku kuitenkaan paljon vähenny. Niissä kielissä taas, joissa on paljon +konsonantteja ja verrattain vähän vokaaleja, niinkuin germanilaisissa +ja romanilaisissa kielissä, täytyy aina olla kosolta sanoja, joiden +lopputavuissa on samat vokaalit eri konsonanttien rinnalla. Näin syntyy +runsaasti loppusointuja. Sama seikka, joka tuottaa suomen kielelle +viljalta alkusointuja, vaikeuttaa tietysti loppusointujen +muodostumisen; mutta runoutemme nykyisempi kehitys on näyttänyt, että +loppusointukin hyvin sopii suomalaiseen runouteen. Meidän kielellä +tosin ei ole sitä etua, joka on erittäin germanilaisilla kielillä, +että loppusointuina useimmiten sopii käyttää sanojen pääkorollista +perus-osaa, joka suomalaisessa runoudessa tapahtuu paljoa harvemmin; +mutta vaihtelevat vokaalit tekevät riimit sointuisiksi, ja toiseksi, +niinkuin jo ennen olen muistuttanut, sivukorollisissa tavuissa, jotka +meillä suureksi osaksi ovat loppusoinnun kannattajina, on paljoa +enemmän pontta kuin muiden kielten pääkorottomilla tavuilla. Kielemme +rytmillinen luonto jo vie siihen, että sivukorolliset tavuut kelpaavat +riimeihin. Mutta oli, miten oli, varsinaisten kantatavuitten +esiintyminen niissä antaa loppusoinnulle erityisen täyteläisyyden ja +sisältörikkauden; sillä niiden edustamat mielikuvat siten saavat +enemmän painoa. Niin esim. seuraavissa säkeissä: + + Siell' elää kansa niin sitkeä + Kuin vaahteran latva nuori; + Se kyllin saanut on itkeä, + Mut vankkana on kuin vuori. + + (A. Jännes.) + + Kun kotilahden laineita ma ennen lasna sousin + Tai kotikummun harjulle kun kevät-illoin nousin, + Niin näin mä kaidan salmen suun ja siitä mertä, mertä, + Mi silmiäni viehätti ja kiihoitutti vertä. + + (K. Leino.) + +Loppusointu aina alkaa noususta. Korottomat tavuut eivät oikeastaan voi +muodostaa loppusointua; sentähden sellaiset riimit kuin: talvella: +taivaalla, armaampi: yhdisti, otsalta: tippua, jotka ennen olivat +jokseenkin tavallisia ja joita nytkin välisti käytetään, ovat +pidettävät vaan hätävarana. Paremmin ne kuitenkin kelpaavat, jos +edellisissä tavuissa on samat vokaalit, niin että muodostuu +kolmitavuinen puolisointu, esim. avara: salama. Mutta pitkävokaalinen +lopputavuu varsinkin korottoman tavuun jäljessä, saa kuitenkin puhuessa +niin paljon painoa, että se siitä syystä kelpaa nousuun ja siis +riimitavuuksikin, esim.: + + Ja äiti istuvi, kehräjää, + Ja kyynel silmähän vierähtää. + + (P. Cajander.) + +Niin on keskiarvoistenkin lopputavuiden laita, vaikka niistä +muodostuvat riimit tosin ovat vähemmän täyteläisiä: + + Ja mieleensä nyt johtui vuossatain unelmat, + Nuo vertä uhkuvaiset, nuo kuolon kamalat. + + (K. Kramsu.) + +Aivan puhtaiden loppusointujen rinnalla tavataan toisinaan +vaillinaisiakin, vaikka näiden luku runoutemme kehittyessä yhä on +vähentynyt. Yleensä on muistettava, että suomalainen runokieli tässä +niinkuin monessa muussakin suhteessa on pyrkinyt ja vieläkin pyrkii yhä +suurempaan täydellisyyteen, vaikka uusien runomuotojen vapauttaminen +tietysti ei ole voinut tapahtua yht'äkkiä. Luonnollista on siis, että +nykyisemmässäkin runoudessa usein on pakko turvautua vaillinaisempiin +muotoihin, jotka kuitenkin käytännön kautta ovat saaneet jonkunlaisen +arvon ja vallan. Mutta vaillinaiset loppusoinnut ovat arvoltaan hyvin +erilaiset; muutamat ehkä nytkin vielä kelpaavat hätävarana +käytettäviksi, toiset ovat kokonaan hyljättävät. Toiselta puolen +paremmat puolisoinnut ja epätäydelliset loppusoinnut tulevat toisiansa +hyvinkin likelle; niin esim. "laine" ja "nainen" sopisi yhtä hyvin +pitää vaillinaisena riiminä kuin puolisointuna, ja vokaalien +yhtäläisyyden vuoksi ne ovatkin parempia loppuvasteita kuin esim. +"suotta" ja "luottaa", "aivan" ja "taivaan", joita ei voi pitää +puolisointuina. Yleensä on vokaali-äänne tässä suhteessa tärkeämpi kuin +konsonantti; sellaiset loppusoinnut, kuin "saanut" ja "maannut", +"luota" ja "suolla", käyvät varsin hyvin laatuun, ehkäpä semmoisetkin +kuin "nuotta" ja "luota". Kartettavia sitä vastoin ovat nykyaikana +senlaatuiset riimit kuin: vaippansa: paimentaa, toivoton: hallitkoon, +joita ennen joskus käytettiin. Mutta ihan kelvottomia ovat kaikkina +aikoina olleet semmoiset riimit kuin: kala: avaralla, paras: harras; +sillä niissä ei ole ainoastaan erilaisuutta konsonanttien +kvantiteetissä, vaan nousutavuut ovat koko rytmilliseltä arvoltaan +erilaatuiset. -- Joskus saattaa kaksikin sanaa muodostaa loppusoinnun, +esim. "loi sen" ja "toisen". + +Tässä paikassa sopii myös mainita n.s. _palaussäettä_ (ranskaksi +"refrain"). Yksi tai pari säettä uudistuu määräkohdissa, niin esim. +"Suomen valta" nimisessä runossa sanat: "Nouse, riennä, Suomen kieli, +korkealle kaikumaan!" (vaikka eri stroofeissa vähän vaihdellen: "nouse +siis, sä Suomen kieli!" ja "nouse, nouse, Suomen kieli!"). + +Tunnettua on, kuinka loppusoinnut sopii järjestää monen monituisella +eri tavalla; siten syntyy lukematon joukko riimiasemia ja runoelmat +voivat saada äärettömän paljon vaihtelevaisuutta. + +Kaunistuskeinot ylimalkain, niinkuin jo sanottiin, edustavat +runoelmassa tunteellisuutta, ja tämä koskee etenkin loppusointua. +Samojen äänteiden uudistuminen säkeiden lopussa ikäänkuin kuvailee +sydämmen kaipausta ja tunteiden palajamista samaan esineeseen. +Sentähden varsinkin lyyrillinen runous on omistanut itsellensä +loppusoinnun; muissa runoudenlajeissa sitä käytetään silloin, kun +tunteet suuremmassa määrässä pääsevät esitystä hallitsemaan. + + + + +KOLMAS LUKU. + +Runouden lajit. + + +Runouden tehtävä, niinkuin ennen on selitetty, on ideaalisen +maailmankatsomuksen vireillä pitäminen sisällisten kuvien avulla, jotka +tyydyttävät ihmisen ihanteellisuuden tarvetta. Se on pääasiallisesti +fantasian työtä, mutta juuri semmoisena hyvin monipuolista, eri +sielunkykyjä kysyvää, paljoa suuremmassa määrässä kuin enimmät muut +sieluntoimet. Sillä kuvausvoima, tunteiden johtamana, valloittaa koko +havainnollisen maailman ja saattaa ne vihdoin purkaumaan järjen +kirkastamiin aatekuviin, jotka taas puolestansa, vaatien toteuttamista, +vaikuttavat tunteeseen ja tahtoon. Kaikki nämä sielunelämän eri muodot +voivat mikä milloinkin enemmän tai vähemmän hallita runoteosta; esitys +saattaa etupäässä tarkoittaa havaitun, ulkonaisen olevaisuuden +kuvailemista taikka tunteiden sisällistä maailmaa tahi, yhdistäen +molemmat, osoittaa, kuinka nämä piirit toiminnan -- siis tahdon -- +kautta ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Näin syntyy kolme runouden +päälajia, _eepillinen, lyyrillinen ja draamallinen_ runous. +Ajatuskin semmoisenaan voipi, niinkuin jo on nähty, joskus olla teoksen +keskusta; mutta ideaalinen tunne ja järjen-omainen aate ovat joka +tapauksessa runouden perustukset. + +Vanhimpina aikoina runouden päälajit eivät vielä ole erillään +toisistaan, mutta vähittäin ne jokainen saavuttavat vakinaisen muotonsa +(vrt. I kirjaa). Ensimmäinen on _eepos eli kertomarunous_. +Lapsenkin mieli, kun herää maailmaa tarkastamaan, kiintyy ensin niihin +ulkonaisiin ilmiöihin, jotka sitä ympäröivät; niitä lapsi ihastelee, +niitä se leikkiessäänkin koettaa mukailla. Samaten kansakunnatkin +lapsuutensa iällä lauluissa kuvailevat niitä oloja, joissa elävät, +kertoen muinaisuutensa merkillisistä tapauksista. Sen ohessa ne +vilkkaan mielikuvituksensa avulla koettavat selittää luonnon ja +ihmiselämän salaisuutta, luoden monenlaisia mytologisia kertomuksia. +Näin syntyy runsaasti tarun-omaisia ja historiallisia aineita, joita +esitetään enemmän tai vähemmän laajoissa eepillisissä runoissa. Tässä +runouden lajissa on pääasia tieto -- ulkonainen näkemys eli +havainto[100] ja siitä alkunsa saanut mielikuvain tuottaminen. + +Mutta ihminen ei voi välinpitämättömänä syrjältä katsella vaihtelevia +ilmiöitä; monella monituisella tavalla ne koskevat hänen omiin +oloihinsa ja herättävät hänessä virkeätä tunne-elämää. Tietysti ihmiset +jo vanhimpina aikoina laulun sävelissä toivat esiin sydämmensä +tunteita; mutta sen mukaan kuin tunteet selvenivät ja saivat runsaamman +sisällyksen, tämä laulurunouskin sai suuremman merkityksen ja vakaantui +erityiseksi runouden lajiksi. Näin muodostui _lyriikka_, joka +täysin kehittyneenä tunne-elämän tulkitsijana kaikkialla näyttää olevan +nuorempi kuin epiikka. Runouden historia osoittaakin, kuten ennen +olemme nähneet, läpi aikojen jatkuvaa kehitystä ulkokohtaisuudesta +sisäkohtaisuuteen päin. + +Yhä monipuolisemmaksi, sisältörikkaammaksi tulee elämänkokemus. Ihminen +ei toimi enää vaan luontaisen halun tai kansallisen tavan johdattamana, +vaan tottuu itsellensä asettamaan siveellisen tarkoitusperän; hän +toimii itsetajuisesti, vapaan tahdon nojalla. Samalla hän tarkastaa ja +arvostelee muidenkin tekoja; hän huomaa, mitkä vaikuttimet vievät +ihmisiä toimintaan ja mitkä sisällisessäkin suhteessa ovat toiminnan +seuraukset. Tätä kaikkea hän esittelee kolmannessa runouden lajissa, +jonka varsinainen sisällys on tahto ja siveellinen toiminta. Tämä on +_draama eli näytelmärunous_. Se kuvailee ulkonaisia tapahtumia +samoin kuin eepillinen runous ja sielun sisällistä elämää niinkuin +lyriikka, mutta asettaa ne läheiseen keskinäiseen yhteyteen, osoittaen, +miten objektiivinen ja subjektiivinen maailma vaikuttavat toisiinsa. + +Runouden piirissä uudistuu niinmuodoin samanlainen kolmijako kuin +taiteessa yleensä. Kertomarunoudella on paljon yhtäläisyyttä +kuvaamataiteen kanssa; molempain ala on esineiden ja tapahtumain +ulkomuoto, molempain esitystapa puhtaasti objektiivinen. Loistavilla +kuvaelmilla, muotojen plastillisuudella tai värien rikkaudella ne +viehättävät, toinen ulkonaista, toinen sisällistä silmää. Lyyrillinen +runous muistuttaa säveltaidetta; kumpaisessakin meille avautuu +näkymätön sisällinen maailma; kumpaisessakin antaa ihminen sydämmensä +kyllyydestä tunteiden puhjeta esiin, ja vanhimpina aikoina runo ja +sävel vaelsivatkin aina yhdessä sisarusten tavoin. Draama vastaa itse +runoutta; se on yht'aikaa ulkokohtainen ja sisäkohtainen, niinkuin +runouskin yhdistää kuvaamataiteen objektiivisen ja musiikin +subjektiivisen luonteen. Runous esittelee näkyviä ulkonaisia ilmiöitä +ja tekee ne henkisiksi, luoden niihin korkeamman maailmanjärjestyksen +valon; toiselta puolen se antaa aistillisuutta puuttuville, utuisille +tunteille tukevamman havainnollisen muodon. Ja draamassa tämä runouden +omituinen luonne vielä selvemmin esiintyy. + +Ihminen ja ihmis-elämä on kaiken runouden pääaine; mutta runouden +kolmessa päälajissa se esiintyy ikäänkuin eri valaistuksessa: +eepoksessa havainnollisen tiedon selvän päivänvalon kirkastamana, +lyriikassa tunteiden lämpimässä ruusuhohteessa ja draamassa tahdon ja +toiminnan vilkkaassa, liekehtivässä valossa. Kertomarunouskin puhuu +tunteista ja toiminnasta; mutta ne ovat molemmat havainnon esineitä, +ulkonaisia tapahtumia. Lyyrillinen runous taas ottaa kyllä toisinaan +aineeksensa sekä tapauksia että sielun pyrkimyksiä, mutta esittelee +kuitenkin pääasiallisesti näihin liittyviä tunteita. Ja jos +näytelmärunous kuvaileekin sekä tapahtumia että tunteen ilmauksia, niin +se ei käsittele niitä semmoisinaan, vaan kääntää huomion niiden +keskinäiseen yhteyteen. + +Mutta tietty on, että runouden vapaalla alalla rajat eivät voi olla +aivan jyrkät. Kun nämä päälajit yhtyvät tai lähenevät toisiansa, syntyy +lukematon joukko välimuotoja. Niin esim. lyyrillisyys voi päästä +voitolle eepoksessa tai draamassa, eepillisyys lyyrillisessä runoudessa +j.n.e. Erittäin huomattava on, että kertomarunouden alalla muodostuu +erityinen kuvauslaji, _romaani_ ja _novelli_, joka päätarkoitukseltaan +suuresti muistuttaa draamaa. Sillä niinkuin näytelmärunoudessa ulko- ja +sisäkohtaisuus sulavat yhteen, kun esitetään sielun-elämän ja +ulkonaisten olojen vaikutusta toisiinsa, niin romaanissakin näytetään, +miten ihmisen luonne kehittyy niissä oloissa, joissa hän elää ja toimii. +Mutta erotuskin on selvä. Draaman keskus on tahto ja siitä valuva vapaa +toiminta, romaanissa sitä vastoin kuvataan luonteen varttumista +määrättyjen olojen vaikutuksesta. Draamassa ihmisen luonne muodostaa +olot, romaanissa olot muodostavat luonteen. Sentähden romaani ja novelli +kuuluvatkin kertomarunouteen; sillä ihmisen toimintaa siinä ei katsota +itsenäiseksi, vaan pidetään yleisen tapausten sarjan renkaana. + +Edellisessä kirjassa puhuttiin siitäkin, miten yleinen aate, joka on +läheisessä yhteydessä tunteiden kanssa, voi lämmittää mielikuvitusta ja +saada runollisen muodostuksen. _Ajatusrunoelma_ liittyy kuitenkin +aina muotonsa puolesta johonkin runouden päälajiin ja on koko +luonteensa tähden vietävä varsinaisen runouden piiriin. Mutta +viimeksimainitun ja muun kirjallisuuden välillä on useita +kaunokirjallisuuden lajeja, jotka tarkoitukseensa nähden eroavat +oikeasta runoudesta, ne kun päämääräkseen asettavat opettamisen tai +jonkun muun käytännöllisen tehtävän. Näihin on luettava _satiiri eli +pilkkarunous, opetusrunous (didaktinen runous) ja loitsurunous_, +niin myös _tendensikirjallisuus_, mikäli se saattaa muodostaa +erityisen lajin. Yleensä nämä kaikki käyttävät runouden esityskeinoja, +ja niillä on milloin minkin runoudenlajin ulkonainen muoto. + + * * * * * + +Ennenkuin ruvetaan runouden päälajeja toisiinsa vertaamaan, +kiinnittäkäämme huomiomme _kansan- ja taiderunouden_ erotukseen. +Tämän teoksen alussa tehtiin siitä jo selkoa, samoin kuin +kansanrunouden suuresta merkityksestä; noihin selityksiin pyydän tässä +saada viitata. Kansanrunoudessahan kuvastuu kansanhengen varsinainen +alkumuoto, siinä huokuu luonnon-olojen aamuraikas tuulahdus ja siitä +luonnollisuuden tieltä enemmän tai vähemmän poikennut sivistys aina +löytää puhtaan runollisuuden aiheita. Mutta niin helposti havaittava +kuin onkin erotus sellaisen taiderunoelman kuin Danten Divina Commedian +ja yksinkertaisen kansanlaulun välillä, niin vaikeasti määrättävissä on +muutamissa tapauksissa taide- ja kansanrunouden välinen raja. Ei +tässäkään suhteessa mikään syvä juopa erota lajeja toisistaan. Ennen jo +mainittiin, kuinka kansaneepokset usein joutuvat rhapsodien tai muiden +kansanlaulajain muodosteltaviksi ja yhteensovitettaviksi; ehkä +enimmissä kohdin sopii ajatella monessa asteessa vähitellen tapahtuvaa +sisällyksen ja runomuodon kehittämistä. Suuret sankarirunoelmat tulevat +vihdoin, ennenkuin kirjallisuuden kautta pääsevät julkisuuteen, +varsinaisten järjestäjäin eli n.s. diaskeuastien käsiin. Harvoin nämä, +niinkuin meidän Lönnrot, tyytyvät kansan suusta keräiltyjen säkeiden ja +runojen yhteenliittämiseen; useimmiten he itsenäisen runoniekan tavalla +antavat kansanlaulujen solua heidän oman kuvausvoimansa seulan lävitse, +joskus muuttaen niiden ulkonaisen muodonkin. Niin on varmaankin +saksalaisten molempain suurten kansan-eeposten laita; Nibelungen- ja +Gudrun-säkeistön suhteellisesti vaikea värsyrakennus mielestäni +todistaa, että niiden nykyinen muoto ei ole syntynyt paljaan +kansanrunouden pohjalla. Mutta kaikissa tällaisissa runouden tuotteissa +kuitenkin huokuu kansanrunouden alkuperäinen tuore metsän tuoksu, ja ne +ovat ehdottomasti siihen luettavat; sillä niiden esitystapa yhtä hyvin +kuin ne kuvatkin, joita ne luovat, ovat suorastaan kansan +mielikuvituksesta lähteneitä. Mutta toiselta puolen on taiderunoudenkin +alalla monta teosta, jotka ovat itseensä yhdistäneet vanhan +kansanrunouden aineita, niinkuin jo Herder aikoinaan huomautti.[101] +Semmoisia ovat esim. Hesiodon "Työt ja päivät", Firdusin Shahnameh, +jonka alku-osa kokonaan perustuu persialaisten muinaistaruihin, y.m. +Juuri sellaiset runoudenaineet, joita useain polvikuntain henkinen työ +tällä tavalla on muovaellut ja jotka yksityisen runoilijan kuvausvoima +lopullisesti on valmistanut, saavatkin sen kautta jonkunlaisen +yleispätevyyden ja erityisen elonvoiman. + +Kun puhutaan kansanrunouden etevämmyydestä luonnonomaisessa tuoreudessa +ja etenkin alkuperäisten olojen objektiivisessa kuvailemisessa, niin +vertaus paraasta päästä koskee eepillistä runoutta ja myöskin sellaisia +pienempiä didaktisen runouden tuotteita kuin sananlaskuja, arvoituksia, +eläinsatuja y.m. Näytelmärunoudesta tietysti ei voi olla puhetta, se +kun ei varsinaisesti kehkiä kansanrunoudessa.[102] ja ne ominaisuudet, +joita siltä vaaditaan, muutenkin ovat ihan toista laatua kuin +kansan-omaisen runoilun ansiot. Mitä lyyrilliseen runouteen tulee, niin +kansanlyriikan raikas ja välitön tunteellisuus kaikkina aikoina antaa +sille erityisen viehätysvoiman; mutta juuri lyyrillisellä alalla +saattaa taiderunoilijakin suotuisimpina hetkinään kanteleestansa +kajahutella säveleitä, jotka ovat yhtä vilpittömän tuoreita kuin +varsinaisen luonnonrunouden tuottamat. Muistakaamme useita +Goethen, Runebergin, Burnsin runoja. Sentähden moni lyyrillinen +runoelma onkin tullut kansanlauluksi. Romaani voi oikeastaan tässä +yhtä vähän tulla kysymykseen kuin draama; sillä sen tehtävä on +luonteenkehityksen kuvaileminen, joka vaatii enemmän arvioimista, kuin +mitä kansanrunous sietää. Huomattakoon kuitenkin, että nykyaikana useat +kansankirjailijat, jotka yleensä esittelevät oloja yhteisen kansan +katsantotavan mukaan, ovat tätä alaa viljelleet. Heidän kertomuksensa +kyllä todistavat meidän kansassa yhä elävää runoilemisen intoa ja ovat +sentähden jonkunlaista kansanrunouden jatkoa samassa mielessä kuin +yksityisten kansanrunoilijain teokset; mutta ei niitä kuitenkaan sovi +pitää varsinaisena kansanrunoutena, koska ne ovat erityishenkilöin +tekemiä. Yleensä ne ovat arvokkaita lisäyksiä kansan-elämän ja kansassa +vallitsevan katsantotavan tuntemiseen; mutta useat niistä ovat +taiteellisessa suhteessa vaillinaisia, etenkin siinä, ettei niillä ole +mitään aatteellista pohjaa ja ett'ei luonteiden kehkiämistä pidetä +silmällä. Ne taas, jotka täyttävät puheenalaisen runoudenlajin +vaatimukset (niinkuin Alkion uusimmat teokset, useat Päivärinnan +pikkukertomuksista y.m.) ovat epäilemättä luettavat taiderunouden +piiriin. + + + + +NELJÄS LUKU. + +Kertomarunous yleensä. + + +Kertomarunouden varsinainen luonne tulee selvimmin esiin +kansan-epopeoissa eli noissa suurissa sankarirunoelmissa, jotka +muodostuvat kansojen ensimmäisen nuoruuden aikoina. Niistä on jo tämän +teoksen alkuosassa lavealta puhuttu. Ne pyytävät esittää laajaa +maailmankuvaa, yhdistäen kaikki, mitä kansat ovat miettineet maailmasta +ja jumaluudesta, niiden siveelliset käsitykset ja historialliset +muistot. Eepillinen runous on yleensä kertomusta menneiltä ajoilta ja +kuvailee henkilöitä ja tapauksia sellaisina, kuin ne ulkonaisesti +ilmaantuvat. Toiminta ei tapahdu silmiemme edessä, niinkuin draamassa; +ei meidän siis tarvitse kokea odotuksen levottomuutta ratkaisevan +hetken lähestyessä eikä tuskan katkeruutta kärsimysten kestäissä. +Tekojen sisälliset syyt ja sydämmen taistelut niinikään jäävät meiltä +näkemättä; sillä nämä kaikki ovat jo olleet ja menneet; ne ovat jo +muuttuneet tosiasioiksi, ja runoilija nostaa vaan sen varjoavan verhon, +jolla entisyys ne on peittänyt. Tästä johtuu eepillisen runouden tuiki +tyyni esitystapa. Kullervon rajut taistelut ja omantunnonvaivat ovat jo +aikaa sitten loppuneet; Runotar saattaakin siis levollisesti, vaikka +murheellisella mielellä, kertoa, kuinka hän palasi lapsuutensa kotiin +ja tapasi sen tyhjänä, autiona, sekä sitten, jouduttuansa siihen +paikkaan, jossa rikos oli tapahtunut, "kysyi mieltä miekaltansa", +käänsi kärjen rintahansa ja "itse iskihe kärelle". Hektor, Troian +innokas puolustaja, tietää jo ennalta, että "päivä se joutuva on, jona +vaipuu Ilio armas", ja Iliaassa siihen viitataan monessa paikoin. +Kertoja sen tietää yhtä hyvin kuin Hektor; mutta sentähden hän +saattaakin mielin määrin, rauhallisella mielellä, kuvaella sodan +yksityiskohtia. + +Koska eepillinen kertomistapa on näin _tyyni ja objektiivinen_, +niin se myöskin on _tasainen_, s.o. eepillinen runotar kohtelee +samalla hellyydellä sekä suuria että pieniä asioita, siitä huolimatta, +kuinka voimallisesti ne vaikuttavat tunteisiin. Väinämöisen ihmeellinen +laulu ja valmistukset Pohjolan häihin, Lemminkäisen seikkailut ja +Joukahaisen joutsen koristukset, kaikki ne saavat Kalevalassa yhtä +innokkaan, mielenkiintoisen kuvailun osaksensa. Samasta syystä +runomittakin epopeoissa pysyy yhtäläisenä kautta koko runoelman. Sen +ohessa on eepillinen esitystapa _tarkka_, s.o. kuvattavaksi +otetaan pienimmätkin erityiskohdat, jotta ulkonainen olevaisuus niin +elävästi kuin suinkin asettuisi henkisen silmämme eteen. Sentähden +"kultuurimuodoilla" on tärkeä sija suurissa kansan-epopeoissa ja +ylimalkain eepillisessä runoudessa. + +Varsinainen eepillinen runous ei tuo esiin tapausten vaikuttimia eikä +toimivien henkilöin ajatuksia ja mielialoja semmoisinaan, vaan +ainoastaan sen verran, kuin ne ulkonaisesti ilmaantuvat puheissa ja +teoissa. Niinkuin veisto- tai maalaustaide, se asettaa eteemme jakson +kuvia, joiden merkityksen saamme itse arvata. Runoilija viepi meitä +kuvasta kuvaan ja ikäänkuin osoittelee niitä sauvallansa, pysyen itse +kertomuksen ulkopuolella. Tähän kertomarunouden luonteeseen soveltuu +hyvin se tarullinen maailmankäsitys, joka vallitsee vanhimmassa +kansanrunoudessa. Ihmisen rinnassa asuvat siveelliset voimat muuttuvat +jumalallisiksi olennoiksi, jotka ulkoapäin vaikuttavat henkilöihin. +Tapausten juoksua eivät määrää ihmisen vapaan toiminnan seuraukset, +vaan Olympon jumalat tai järkähtämätön sallimus, jonka alle jumalainkin +täytyy taipua. Troian edustalla eivät ainoastaan sodi ihmiset, vaan +itse kuolemattomat jumalatkin; mutta Moira, jonka päätöstä ei Zeuskaan +voi muuttaa, on määrännyt, että pyhä Ilios on kukistuva ja Akhilleus +kaatuva nuoruutensa ihanimmalla ajalla. Kalevalassa on ihmisen vapaalla +tahdolla tavallansa avarampi toimiala; meidän esivanhemmissa heräsi se +jalo aatos, että ihmisen henki hallitsee koko luontoa; sanallansa, +laulullansa hän taisi pakoittaa sitä itsellensä kuuliaiseksi. Ja +toiselta puolen jumalain valta on Kalevalassa jokseenkin rajoitettu. He +eivät ole vielä täydellisesti irtauntuneet niistä luonnon-esineistä, +joita hallitsevat, ja heidän erikoisluonteensa on yleensä vallan vähän +kehittynyt; sentähden he eivät vaikuta tapausten juoksuun ja tietäjän +loitsutaito se oikeastaan maailmaa ohjaa.[103] Mutta taikavoima sekin +muuttuu ulkonaiseksi vaikuttimeksi. Loitsutaidon tuottama taikakappale, +Sampo, kohottaa Pohjolan onnen ja mahtavuuden kukkuloille; sen rannalle +ajautuneet murut ovat Kalevalan onnen alku. Taika on yhtä hyvin kuin +kreikkalaisen eepoksen jumalat ihmisen toiminnan suhteen ulkonainen, +yliluonnollinen voima; tapaukset eivät kehkiä toinen toisestaan ihmisen +tekojen luonnollisena seurauksena, vaan ovat hämärän, meille +käsittämättömän maailmanlain määräämiä, samoin kuin muissakin +epopeoissa. + +Ylimalkain havaitaan Kalevalassa samaa ajatustapaa kuin Homerolla. +Kullervon luonne on tosin siinä suhteessa enemmän draamallinen kuin +eepillinen, että ainoastaan sisälliset, siveydelliset syyt saattavat +hänet perikatoon; mutta hänen kamala kohtalonsa on kuitenkin vaan +osaksi hänen oman rajun luonteensa seurauksena; pääasiallisesti se on +synkän sallimuksen vaikuttama, hän kun on kostajaksi syntynyt ja kosto +hänet turmelee. Tämä on tosi-eepillistä. + +Yleensä eepillisessä kertomuksessa tunteet ja sisälliset vaikuttimet +muodostuvat ulkonaisiksi olennoiksi. Tiainen puusta neuvoo Väinämöistä +kaatamaan kaskea, että nousisi Osmon ohra, kasvaisi Kalevan kaura. +Ainon halua upottaa murheensa meren aaltoihin kuvataan kauniisti noilla +kolmella neidolla, jotka kiven kyljellä ovat kylpemässä. Samaten Athene +jumalatar, tarttuen Akhilleun kultakiharoihin, estää häntä vetämästä +miekkaansa Agamemnonia vastaan. + +Mutta ei ainoastaan ihmisen tunteita ja ajatuksia, vaan myöskin +ulkonaisen luonnon ilmiöt eepillinen runotar mielellään muuttaa +persoonallisiksi olennoiksi. Hän tahtoo yleensä lähentää ihmistä ja +luontoa toisiinsa; samalla kuin sisälliset käsitetään konkreetisiksi, +ulkonaisiksi, samalla ulkonaiset luonnon voimat ja yksityiset +esineetkin saavat henkisen olennon. Näin syntyy tuo ihana mytologinen +maailmankatsomus, joka elähyttää koko luonnon. Jokaisessa puussa elää +haltia tai dryadi, vedessä asuvat Vellamon neitoset, Melattaret ja +Sotkottaret tahi merinymfat ja naiadit, metsät ovat täynnä Tapiolan +väkeä tai oreadeja ja pukinjalkaisia satyreja. Tämä se on tuo +viehättävä jumalais-olentojen maailma, jonka edistyneempi +hengenviljelys hävittää, mutta joka runoudessa pysyy iäti nuorena ja +miellyttävänä, niinkuin Schiller sitä kuvailee kauniissa runoelmassaan +"Die Götter Griechenlands". Se sisältää aavistuksen siitä elävästä +hengestä, joka maailman täyttää, ja tämän hengen moninaisuudesta. -- +Mutta kansojen eepillinen kuvausvoima ei luo ainoastaan tällaisia +luontoa edustavia persoonallisia olentoja, vaan suopi myös eläimille ja +kaikenlaisille hengettömille luonnon-esineille elävän hengen, järjen ja +kielen. Homerossakin tapaamme muutamia tällaisia esimerkkejä. Mutta +erittäinkin suomalainen epopea on niistä rikas. Väinämöisen pursi itkee +"viejäistä vesille, laskiaista lainehille", haluten sotaretkille, ja +koivu valittaa pahoja päiviänsä, kun varoo kuorensa kesällä +kolottavaksi, lehtivarvat vietäväksi. Kokko, ilman lintu, suorittaa +kauniilla tavalla kiitollisuudenvelkansa Väinämöiselle, kun pelastaa +hänet hukkumasta ja turvallisesti viepi Pohjolaan. Mutta ennen kaikkea +muistettakoon tässä kohden Kalevalan verrattoman ihana kertomus +Väinämöisen laulusta, jota koko luonto ihaellen kuuntelee. + +Näissä kaikissa huomaamme eepoksen ulkokohtaisen luonteen. Se esittää +aineensa selvinä kuvina menneiltä ajoilta ja antaa kaikille, yksin +sisällisillekin, objektiivisen muodon. Samalla epopea pyytää antaa +kokonaiskuvan entis-aikojen elämästä ja kansakunnan kaikista oloista, +avaten eteemme mitä avarimpia näköaloja. Kalevala viepi meidät +alkurunoissaan maan ja taivaan syntymäaikoihin, Odysseiassa +katseltavaksemme leviää maanpiiri kaikkine ihmeinensä, jopa Tuonenkin +valtakunta näissä molemmissa asettuu silmiemme eteen. Ja toiselta +puolen eepillisestä runoelmasta tulee tapauksia ympäröivän luonnon +tarkka kuvailija. Ajateltakoon vaan, kuinka tuoreilla väreillä +kansallis-epopeamme esittelee "noita Väinölän ahoja, Kalevalan +kankahia", kuinka siinä näemme edessämme Suomenmaan saaret ja salmet, +yksinäisen koivun, joka erämaalla itkee kohtaloansa, sekä salon kuuset +kukkalatvat, pitkät, lakkapäät petäjät, ja tämän luonnon elähyttäjinä +karhut, ketut ja muut korpien elustajat. + +Eepillinen esitystapa vaatii, niinkuin jo ylempänä sanottiin, että +kaikki seikat kerrotaan tyystin ja laveasti sekä asetetaan niin +elävästi kuin mahdollista henkisen silmämme eteen. Tämä sääntö koskee +myös jokapäiväisen elämän tavallisimpia toimia ja esineitä. Puvut ja +sota-aseet, rakennukset ja huonekalut, juhlamenot ja jokapäiväiset työt +ja toimet, kaikki kuvataan suurimmalla huolella ja tarkkuudella. Näin +tulee eepillisestä runoelmasta tapain kuvaelma. Ylipäänsä osoitaikse +kertomarunoudessa hilpeä osan-otto kaikkiin ulkonaisiin seikkoihin. +"Jolle on yhdentekevää, minkänäköiset esineet ovat, joka ei pidä lukua +ruumiinmuodoista, vaatteista, aseista, aistillisen liikunnan laadusta +kaikessa toiminnassa, hänestä ei tule ikinä eepillistä runoilijaa", +sanoo Vischer. Eepillinen runoilija iloitsee ulkomaailman vaihtelevista +muodoista; hän antaa olevaisuuden ihan välittömästi vaikuttaa itseensä +ja koettaa sitä semmoisenaan ymmärtää ja kuvailemalla pysyttää. +Tällainen runoilijaluonne oli esim. Goethellä ja Runebergilla. Me +olemme ennen viitanneet kertomarunouden ja kuvaamataiteiden +yhtäläisyyteen; tämä yhtäläisyys ilmaantuu siinäkin, että eepillinen +runous etupäässä esittelee, mitä silmin voipi havaita, ja niinmuodoin +tarkoittaa näköä niinkuin kuvaamataiteetkin. + +Kun kertomarunous pyytää niin laajalta kuin mahdollista kuvailla +ihmis-elämää, niin se tuopi esiin suuren paljouden henkilöitä, jotka +edustavat mikä mitäkin puolta kuvattavista oloista. Näiden joukosta +astuvat muutamat toiminnan kannattajina kertomuksen keskustaan, ja yksi +niistä on varsinainen päähenkilö. Muinais-ajan epopeoissa nämä +päähenkilöt ovat kansojen sankari-ihanteet. Yleensä eepilliset sankarit +eivät ole semmoisia, jotka uuden aatteen innostuttamina tahi jonkun +ulkonaisen tai sisällisen epäkohdan pakoittamina nousevat sotaan koko +maailmaa vastaan ja omalla voimallaan luovat uusia oloja; vaan he ovat +jonkun _yhteisen_ aatteen kannattajia, joka jo ennestään heidän +kansassaan elää, sekä niinmuodoin olevaisuuden puolustajia ja +kansakuntansa johtajia. Kuinka läheisessä yhteydessä ne ovat epopeojen +koko sisällyksen kanssa ja kuinka pääsankarin kuvan ympärille kokoontuu +muiden sankarien mainetyöt, on jo ennen osoitettu (vrt. I kirja). +Odysseiassa "kovaonninen, oiva" Odysseus siinä määrässä hallitsee +runoelmaa, että kaikki tapaukset suorastaan liittyvät hänen +persoonalliseen kohtaloonsa. Kuitenkin huomiomme kiintyy muihinkin +henkilöihin: Penelopeiaan, Telemakhoon, kosijoihin j.n.e. Akhilleun +"sukkelasäären" turmiokas suuttumus, sen onnettomat seuraukset ja hänen +loistavat urostyönsä, kun hän palajaa taisteluun, ovat Iliaan +pääaineena. Mutta hänen rinnallansa on muillakin etevimmillä +sotasankareilla, sekä kreikkalaisilla että troialaisilla, tärkeä sija +kuvauksessa. Näitä ympäröivät sitten laveampana piirinä kreikkalaisten +lukuisat sotajoukot, Troian kansa ja liittolaiset y.m. Kalevalan ytimen +muodostavat Väinämöisen hyvät työt Kalevalan kansaa kohtaan, ja tämän +tietäjävanhuksen kuva pitää sen eri kertoelmat koossa. Häntä lähinnä +näemme taidokkaan seppo Ilmarisen ja lieto Lemminkäisen; erityisen +runojakson sankarina, muista erillään, esiintyy Kullervo, mies +synkkäkohtaloinen, luonteeltaan toisenlainen kuin tavalliset epopean +sankarit. Näiden vierellä näemme suuren joukon sivuhenkilöitä; +mainittakoon vaan Pohjan neito, "maan mainio, veen valio", +ja hänen äitinsä Louhi, "Pohjan akka harvahammas", Joukahainen, +"laiha poika lappalainen", ja hänen sisarensa, hento ja suloinen +Aino, sekä Lemminkäisen rakastavainen äiti -- kauniin kuva emon +alttiiksi-antavaisuudesta, minkä runous ikinä on luonut. + +Epopean pyrkimys mitä suurimpaan laajuuteen ei ilmaannu yksistään +siinä, että se niin avaralta kuin mahdollista kuvailee luontoa ja +ihmis-elämää sekä tuo suuren paljouden henkilöitä näkyviin; vaan +toiminnankin suhteen kertomarunous suosii moninaisuutta. Sen ohessa se +kuitenkin vaatii, että tapausten juoksua hallitsee yksi ainoa +päätoiminta, johon syrjätoiminnat yhtyvät. Toimintaa ja toimivia +henkilöitä järjestää runoilija eri ryhmiin, joista hän asettaa muutamia +kirkkaampaan valoon silmiemme eteen ja muutamat jäävät syrjemmälle. +Lähempäin kuvaelmain takaa siintää suurenmoinen pohja, jonka +perustuksella tapaukset liikkuvat. Semmoisena pohjana on esim. Homeron +sankarirunoelmissa Troian sota ja koko sen-aikuinen kreikkalainen +elämä. Odysseiassa toiminta alusta aikain jakaantuu kahtia; Odysseun +retkiin, jotka ovat pääaineena, liittyy kertomus Ithakan oloista ja +kosijain hankkeista sekä Telemakhon lähdöstä isänsä etsintään; mutta +lopulta kaikki nämä toiminnat yhtyvät yhdeksi kokonaisuudeksi, kun +Odysseus palajaa kotiin sekä voittaa takaisin maansa ja puolisonsa. +Iliaassa on päätoimintana Akhilleun sankarityöt ja lopullinen voitto +Hektorista; mutta hänen pitkällinen suuttumuksensa ja erilläänolonsa +antaa tilaisuuden saattaa näkyviin muidenkin urostyöt, kunnes vihdoin +kaikki nämä taistelukuvat sulauvat yhteen. Samoin Kalevalassakin +päätoiminnan rinnalla on monta sivutoimintaa: kertomukset maailman +luomisesta, Lemminkäisestä, Kullervosta y.m. -- Muutoin eepillinen +runous, joka esittelee menneitä tapauksia ja sentähden hätäilemättä, +tuskastumatta silmäilee asiain juoksua, jouduttamatta niiden +kehkiämistä, juuri tästä syystä usein katkaisee esityksensä säikeen ja +"laskee laulun toisa'alle, työntää uuelle uralle", vieden meitä +Ithakasta Kalypson saareen, Lemminkäisen sotaretkiltä Untamon ja +Kalervon heimokuntariitoihin; sillä Runotar tietää kyllä saavansa lomaa +sen kiinni solmiamiseen. Taikkapa meitä viedään ajassa taaksepäin, kun +pääsankarin suusta tahi muuten saamme kuulla edellisiä tapauksia; niin +Odysseus kertoilee faiakilaisten luona, mitä seikkailuksia hän siihen +asti on kokenut, ja samaten Aeneas Didolle. + +Tämä epopean tyyni luonto, joka samalla hellyydellä kohtelee kaikkia +henkilöitä ja toiminnan kohtia, vaikuttaa senkin, että eepillinen +kertomus mielellään viipyy kaikissa erityisseikoissa. Siinä suhteessa +on eepillinen runous draaman suora vastakohta. "Draamallinen runoilija +käy jäntevästi suoraan eteenpäin ja heittää ravakasti kaikki esteet +kumoon; eepillinen runoilija on niinkuin se, joka huviksensa kävelee ja +viipyy joka paikassa" (Vischer). Sentähden antaa kertomarunous +vertauksillekin paljon tilaa ja kehittelee niitä mielihyvällä, niin +että vertauksesta usein tulee pieni itsenäinen kuvaus. Samasta syystä +saavat myös välikertomukset eepoksessa suuremman merkityksen kuin +muussa runoudessa. _Välikertomus eli episodi_ on semmoinen +suhteellisesti lyhyt kuvaus eli kertomuksen osa, joka ei ole +välttämättömässä yhteydessä pääkertomuksen kanssa. Vaikka se vaan +ulkonaisesti siihen liittyy, on sillä kuitenkin tärkeä tehtävä. Ensiksi +siten, että se keskellä tapausten levottomuutta voi olla rauhallinen +pysäyskohta, jossa mieli tointuu myrskyjen jälkeen ja kokoilee voimia +kestääksensä uutta jännitystä. Toiseksi episodin kautta laajentuu se +elämän kuva, minkä runoilija eteemme asettaa; sentähden voipi +kertomarunous juuri episodin avulla täydellisemmin täyttää +tarkoituksensa olla kokonaiskuvaus jonkun kansan tai aikakauden +elämästä. Niin esim. välikertomus Akhilleun kilvestä Iliaassa antaa +tilaisuuden huoahtaa noiden rajujen taistelujen perästä; vaan samassa +se esittää meille sarjan ihania kuvaelmia muinaiskreikkalaisesta +elämästä. Samaten Kalevalassakin: sen jälkeen kun surkea surma on +saavuttanut Lemminkäisen, vaan hänen hellä äitinsä, monta vaivaa ja +vastusta kestettyään, on saanut hänet pelastetuksi, ja niin myös +Pohjolan neidon kohtalo, viikon valvattelemisen perästä, vihdoin on +ratkaistu ja kosioretket niinmuodoin ovat päättyneet, silloin ovat +Pohjolan häät meille virvoittava näyte elämän iloisemmasta puolesta, +ennenkuin alkaa tuo tuima taistelu Kalevalan ja Pohjolan välillä. +Kansan-epopeoissa on sekin vielä yksi välikertomusten syy, että ne +pyrkivät vetämään piiriinsä kaikki kansan muinaistarut, niinkuin jo +ennen on selitetty. Usein välikertomus tulee siitä, että tahdotaan +laveammalta kuvata jonkun henkilön luonnetta tai toimia, esim. +Kullervon tai Diomedeen. Vaikka episodeilla vaan on höllä yhteys +päätoiminnan kanssa, niin ne kuitenkin jollakin tavalla siihen yhtyvät. +Joukahaisen kilpailu Väinämöisen kanssa antaa aihetta Aino-runoihin, +Ainon kuolema saattaa Väinämöisen kosioretkelle Pohjolaan; siitä sitten +on seurauksena Sammon takominen, mikä jo kuuluu päätoimintaan.[104] + +Epopeassa vallitseva katsantotapa, joka aina pitää silmällä maailman +kokonaisuutta, lieventää johonkin määrin siinä ilmaantuvia surun +aiheita ja synnyttää raikkaan ja tyynen iloisuuden, joka mielihyvällä +ihailee elämän valoisampia puolia ja siten lohtuu sen synkemmistä +kohdista. Eepillinen runous suosii ylimalkain olevaisuutta, katsoo +maailmaa hyväksi semmoisena kuin se on. Sentähden kertomaruno viekin +tavallisesti onnelliseen loppuun; harvoin se päättyy synkkään +murheeseen, vaikka siitäkin on poikkeuksia, esim. Nibelungenliedissä ja +Kullervo-runoissa, jos katsomme niitä eri runoelmaksi. Epopean raitis +henki ei ole kuitenkaan esteenä, ett'ei toisinaan utuinen +surumielisyys, kaiken katoovaisuuden tuottama, puhkea ilmi; sekin saapi +alkunsa siitä maailman kokonaisuuden tarkastamisesta, jonka sanoin +olevan eepillisen katsantotavan alkupiirteitä. Sellaisia kohtia, jotka +kääntävät mielen haikeaan murheellisuuteen, ovat Iliaassa Troian +kukistuminen ja Hektorin kuolema. Ja niin myös kreikkalaisten aimo +sankari, nuoruuden ja voiman perikuva, Akhilleus, kyllä tietää Tuonelan +oven hänelle aukeavan, niin pian kuin hän on voittanut Hektorin, ja +siitä hänen sydämmensä heltyy, kun voittoriemun ensimmäinen rajuus on +tyyntynyt. Laulaapa Homeros muutoinkin ihmisten kurjuudesta. +Kalevalassa tapaamme paljon tällaisia valituksia heikkoin ja +turvattomain (Ainon, koivun y.m.) huokauksina elämän apeudesta, +vaikka Kalevalassa muutoin huokuu raikas henki, vapaa siitä +vienonsuruisuudesta, jota moni pitänee suomalaisen kansanrunouden +pääominaisuutena. Viimeisessäkin runossa, kun kerrotaan Väinämöisen +poislähdöstä, lisätään samassa se lohdullinen sanoma, että hän + + "Jätti kantelon jälille, + Soiton Suomelle sorean, + Kansalle ilon ikuisen, + Laulut suuret lapsillensa". + +ja että hän itsekin kerran on palajava "uuen sammon saattajaksi, uuen +soiton suoriaksi"; niinmuodoin epopea päättyy lohdullisella toivolla +kansamme onnellisesta tulevaisuudesta. + +Kertomarunon kokoonpano lienee jo edellämainitusta osaksi selvä. Kuten +jokaisessa kertomuksessa, niin epopeassakin vallitsee kolmijaon laki; +siinä sopii erottaa _alku_, jossa valmistetaan _keskikohta_, +joka päättyy ratkaisevaan tapaukseen, katastrofiin, ja _loppu_, +jossa asiat selviävät. Niin esim. Iliaassa alku ulottuu siihen asti, +kun Akhilleus taas ottaa osaa sotaan, keskikohta siitä ratkaisevaan +taisteluun Hektorin kanssa; katastrofi, loppu-osan alku, on Hektorin +kuolema ja loppu kertomus Hektorin ruumiin takaisin-annosta ja +Patroklon hautajaisista. Kalevalassa sopii pitää alkuna kaikki, +mikä tapahtuu Sampo-retkien edellä, siis kolmekymmentäkahdeksan +ensimmäistä runoa;[105] keskikohtana olisi kuvaus Sampo-retkistä ynnä +lopputaisteluista Pohjolaa vastaan ja loppuna viimeinen runo. Taikka +kenties vielä sopivammin voisi pitää ensimmäisen runon kertomusta +maailman luomisesta ja Väinämöisen synnystä jonkunlaisena johdatuksena; +sitten seuraa varsinainen alku (runot II--XXXVIII); keskikohdan +muodostavat Sampo-retket, kunnes Sammon murut tulevat Suomen kansan +omiksi (r. XXXIX-XLIII), lopun uuden kanteleen synty ja viimeiset +taistelut Louhen lähettämiä pahoja vastaan (XLIV-XLIX), ja +viideskymmenes runo on samalla tavalla liitetty runoelman päätteeksi +kuin ensimmäinen sen alkeheksi. Epopean pääosat saattavat sisältää +monta eri kertomusta, joissa jokaisessa sopii erottaa alku, keskikohta +ja loppu. + +Kertomarunon tapaukset johtuvat luonnollisesti toinen toisestaan, +vaikka runoelman eri osien yhteys ei ole aivan kiinteä ja sattumuksella +on suurempi valta kuin esim. draamassa. Viimeksimainittu asianlaita +tulee siitä, että eepoksessa katsotaan maailmaa välttämättömyyden +kannalta eikä oteta lukuun ihmisen vapaata tahtoa; sillä tähän +katsantotapaan usein kyllä soveltuu sattumus, s.o. tapaus, jonka +yhteyttä toiminnan kanssa emme voi ymmärtää, mutta joka kuitenkin +saattaa olla maailman menoon järjellisesti perustuva. -- Ja näin +kertomus siis kulkee hiljaa eteenpäin, kuvaillen kaikkea tyynellä +hellyydellä ja usein laajeten episodeiksi. Tällaista kertomusta +tietysti ei ole rakentaminen uteliaisuutta kiihoittavan jännityksen +eikä hämmästyttäväin, äkkiarvaamattomien tapausten nojalle; vaan ei +jännittäväisyys sentähden ole kokonaan poistettava. Iliasta tai +Odysseiaa lukiessamme odotamme päinvastoin koko ajan ratkaisevia +kohtia, ja etenkin Nibelungenlied on perustettu synkkäin aavistusten +kiihoittavalle pohjalle. Mitä jännittävimpiä runoelmia on myös +Kullervon episodi, joka sisällyksensä puolesta on melkein enemmän +draamallinen kuin eepillinen. Mutta kaikki tarpeeton uteliaisuuden +yllyttäminen on eepokselle vierasta; sentähden tärkeimpiä tapauksia +valmistetaan ennakolta; ne eivät leimahda esiin pimeydestä, äkkinäisen +salaman valaisemina, vaan nousevat vitkalleen taivaanrannalta, kuni +ukkosenpilvi, tai näyttävät meitä lähenevän, kuin etäiset saaret ja +niemet avaraa järvenselkää soutaessamme. -- Ulkonaisen muodonkin +puolesta noudatetaan epopeassa vakavaa juhlallisuutta; kreikkalaisessa +kertomarunoudessa vakaantui epopean varsinaiseksi runomitaksi +heksametri, jonka tyynesti eteenpäin vierivät säkeet ovat siihen +erittäin soveliaat, ja samanluontoinen on myös saksalaisten +"Nibelungen-stroofi". Kalevalan nelipolviset säkeet, joille korko +tuottaa vaihtelevaisuutta ja joiden muutoin ehkä liian nopea riento on +saanut pidäkkeen parallelismissa, vastaavat nekin kaikin puolin +eepillisen esitystavan vaatimuksia. Eepillinen runous, joka etupäässä +tarkoittaa sisällistä näköaistia, suosii erittäin epiteettien käytäntöä +sekä muitakin pysyväisiä lausetapoja, jotka useasti palajavat ja +runoelman vakavina tunnettuina kannatuspylväinä viehättävät kuulijan +mieltä, semmoisia kuin Kalevalassa: "Sanan virkkoi, noin nimesi", +taikka Homerolla: "Ilmestyipä jo varhainen ruususorminen Eos". +Varsinkin epiteetit ovat huomioon otettavat, niinkuin: _seppo_ +Ilmarinen, _takoja iän-ikuinen_; Ukko ylijumala, hattarojen +hallitsija, puhki pilvien puhuja, halki ilman haastelija; pilvien +kokoilija Zeus; pitkävarjoinen peitsi j.n.e. Samoin uudemmissakin +kertomarunoissa, esim. Runebergilla. Tähän kuuluu myös se epopean +omituisuus, että kokonaisia kappaleita, esim. puheita, sanasta sanaan +kerrotaan. Eepillinen runoilija ei kiirehdi asiasta toiseen, ennenkuin +hän säntilleen on lausunut lausuttavansa. + +Lyhyesti sanoen olemme siis sankarirunoelmasta saaneet seuraavan kuvan +kertomarunoudesta. + +Eepoksessa asettuu runoilija ulkopuolelle ainettansa ja esittää sitä +kertomuksena menneiltä ajoilta, kuvaillen tapauksia ja henkilöitä +etupäässä sellaisina, kuin ne ulkonaisesti ilmaantuvat. Se pyytää antaa +niin laajaa kuvaa kuin mahdollista niistä oloista, joissa toiminta +tapahtuu, ja vetää sentähden mielellään piiriinsä suuren paljouden +henkilöitä ja asioita, asettaen ne yhteyteen pääaineensa kanssa; näin +muodostuu se usein ajan ja tapain kuvaelmaksi. Eepillisen runouden +esitystapa on objektiivinen, tyyni ja tasainen; se ei riennä eteenpäin +kohisevana koskena, vaan juoksee hiljaa ja juhlallisesti leveänä, +valtavana virtana. Siitä seuraa, että eepillinen Runotar mielihyvällä +viipyy erityiskohdissa ja useasti ottaa kuvataksensa milloin mitäkin +syrjäseikkaa, joten syntyy n.s. välikertomuksia eli episodeja. + + + + +VIIDES LUKU. + +Kertomarunouden lajit: eepos ja romaani. + + +Edellisessä luvussa on tehty selkoa kertomarunouden luonteesta +kansan-epopean pohjalla. Onpa ennen ollut puhe siitäkin, kuinka +eepillinen kansanrunous on kolmea laatua: erottavainen, yhdistäväinen +ja orgaaninen, eli erinäis-, liitännäis- ja yhtenäis-eepos, +niinkuin niitä nykyisemmin on nimitetty. Näissä kaikissa tavataan +sankarirunouden pääominaisuudet, vaikka pienemmät lajit tietysti eivät +voi esittää niin suuren suurta maailmankuvaa eikä samaa henkilöin ja +tapausten moninaisuutta kuin laajat epopeat. Mutta sama eepillisen +runouden luonne ilmaantuu myös taiderunouden alalla, niissä mahtavissa +teoksissa, joissa runoilijat laveissa kertomajaksoissa ovat tuoneet +esiin aikansa ihanteita, kuvaillen arvokkaita aineita ja noudattaen +kansanomaisten sankarirunoelmain esitystapaa. _Taide-epopea_ onkin +ensin mukailemalla kehittynyt kansan-epopeasta. Homeron runot +olivat sekä kreikkalaisten taide-eeposten että etenkin Vergilion +Aeneidin, roomalaisten suurenlaatuisen kansallis-eepoksen, +esikuvina, ja Vergilius oli sitten keskiajan ja renessansin +kertomarunoilijain tunnustettu opas runoustaiteen tiellä. Dante, +Ludovico Ariosto, Torquato Tasso, Luiz de Camões, John Milton y.m. ovat +runoilijaseppeleensä laakereihin kietoneet monta kukkasta, jotka +Homeron rehoittavista laululaaksoista on istutettu Vergilion +runopuistoon ja sieltä poimittu heidän taidettansa kaunistamaan. Heidän +teostensa säännöllisyys, tarinain yhteensommittelu ja taiteellinen +aisti ovat muinaisklassillista perintöä. Mutta antiikista pohjaa verhoo +romantisuuden monivärinen, kimalteleva vaippa ja kunkin runoilijan +erityinen intoisuus antaa hänen teokselleen omituisen luonteen: +Arioston irooninen ritarijuttujen käsittely, Camõesin isänmaanrakkaus, +Miltonin uskonnollinen harrastus j.n.e. + +Taide-epopeain joukkoon sopii myös lukea Dante Alighieri'n +ajatusrunoelma "Divina Commedia". Sankarirunoelmaksi sitä ei sovi +sanoa, ja muutamat esteetikot (esim. Rosenkranz) ovatkin sen asettaneet +"incommensurabelien", s.o. määräämättömien runojen joukkoon, jotka +eivät saa sijaa runouden lajien tavallisessa jaossa. Se skolastinen +mietiskely, jonka nojalle se on perustettu, ei ole tosin eepillisen +käsitystavan mukaista; mutta se maailmankuva, minkä se asettaa +silmiemme eteen, on vielä avarampi kuin tavallisten epopeain, ulottuen +Manalan syvimmästä kuljusta taivaallisen autuuden asuntoihin, maailman +alkuajoista runoilijan omiin päiviin asti, ja kuvaukset todellisesta +elämästä, kertomukset Italian puoluekiistoista ja niihin osaaottaneista +henkilöistä, ovat niin luonnonmukaisia ja perin eepillisiä, että Divina +Commedian kokonaisluonne sittenkin on sama kuin varsinaisen epopean. +Että siinä kuvattuja henkilöitä esitetään tuomittuina -- niin +muistuttaa Hegel -- antaa niille jonkunlaisen plastillisuuden; +iäisyyden lain pysyttäminä he seisovat kuin vaskesta valettuina +silmiemme edessä. + +Ihan toista kehitysjaksoa kuin yllämainitut eepokset ja niistä johtuvat +kertomarunot on Firdusi'n (oikeastaan Abul Kasim Mansurin) Shahnameh +eli "Kuningasten kirja", persialaisten laajan laaja sankarirunoelma, +joka on kuin aaltoileva runouden meri ja rajattomana tulvana viepi +meitä pitkien vuosisatojen läpi. Mutta tämän teoksen alkuosa, johon sen +suuri maine perustuu, on muodostunut iranilaisten ikivanhoista taruista +ja tarinoista ja on siis sekin kasvanut kansan yhteisen, eepillisesti +luovan kuvausvoiman pohjalla. + +Keskiajalla syntyi niissä Euroopan kansoissa, jotka silloin olivat +sivistyksen kannattajina, kertomarunous, jolla oli aikansa väritys. +Etenkin romanilaisissa maissa kehkisi se hartaasta tunteellisuudesta ja +ihmeitä suosivasta mielikuvituksesta vuotanut maailmankäsitys, joka on +keskiajalle omituinen ja jota tämän teoksen ensimmäisessä kirjassa olen +koettanut kuvailla. Siitä se sai _romantisuuden_ nimen, joka +sittemmin meni perinnöksi myöhemmälle, "uusromantiselle" runouden +suunnalle, joka pyrki uudistamaan keskiajan ihanteita. Huomattava on, +että romantinen henki keskiajalla kuitenkin hallitsi yhtä hyvin +germanilaisia kuin romanilaisiakin kansoja ja että germanien +kansallisluonne ehkä pääasiallisesti vaikutti romantisen katsantotavan +syntymiseen, vaikka sen hedelmät ensin kypsyivät romanilaisissa maissa. +-- Länsimaan kansojen omat sankarimuistelmat, itämailta tulleet sadut, +kirkon legendat ja mystillisen fantasian luomat ihmetarinat sekä +muinaisklassillisesta kirjallisuudesta ammennetut kertomukset antoivat +Ranskan, Saksan ja Italian keskiaikaiselle eepokselle runsasta +sisällystä. Romantisen väririkkauden jälkiloiste havaitaan vielä +ylempänä mainituissa uudennus-ajan runoilijoissa, etenkin Ariostossa ja +Torquato Tassossa, jotka molemmat, tosin eri tavalla, vielä +käsittelivät keskiajan aineita. + +Tästä näkyy, että sankarirunoelman luonne aikojen kuluessa on +vähitellen muuttunut: puhtaaseen objektiivisuuteen sekaantuu yhä +enemmän tunteellisuutta; sisäkohtaiset seikat tulevat yhä enemmän +kuvailun esineeksi tai tapausten vaikuttimiksi; puhtaaseen +eepillisyyteen sekaantuu siis lyyrillisyyttä (tai draamallisuutta). +Tämä onkin uuden-aikuisen kertomarunouden tunnusmerkkejä, samalla kuin +se sisällyksenkin puolesta menee ulkopuolelle sankarirunouden rajoja. +Myöhempinä aikoina on kyllä, milloin suuremmalla, milloin vähemmällä +menestyksellä yritetty sankarirunoelman muodossa esitellä +historiallisia tai tarun-omaisia aineita. Mutta nykyaika on yhä +loitommalle poikennut alkuperäisestä luonnontilasta ja muinais-ajan +katsantotavasta; se ei voi enää pitää ihmisten kohtaloita umpisilmäisen +sallimuksen tai hänen ulkopuolellaan olevain voimain määrääminä; +vaan kaikessa on hänen oma tahtonsakin lukuun otettava. Suuret +historialliset tapaukset ovat saaneet toisen, vähemmän yksinkertaisen +muodon, joka sopii paremmin muiden runouslajien kuin varsinaisen +epopean kuvattavaksi, ja tarun-omaiset aineet, semmoisinaan +esitettyinä, ovat nykyään käyneet melkein mahdottomiksi. Kaikki viittaa +siihen, että meidän-aikaisen kertomarunouden tulee etupäässä valita +aineeksensa yksityis-elämän tapauksia, antaen niille kuitenkin +mahdollisuuden mukaan yleisemmän historiallisen tai kansallisen +merkityksen, taikka, jos otetaan aiheita sankarirunouden vanhalta +alueelta, niitä syventää sisäkohtaisen kuvauksen avulla. + +Eepillinen runotar onkin astunut tätä ajan viittomaa tietä. Miten +puhtaasti herooinen, muistotarinasta saatu aine oivallisesti muodostuu +kertomarunoelmaksi, kun sen keskustaksi tehdään luonteenkehitys ja +traagillinen taistelu jumalia vastaan, todistaa Runebergin "Fjalar +kuningas", jossa aate oikeastaan on draamallista laatua; mutta +sallimuksen jättiläishaamu, joka edustaa jumalien valtaa ja +maailmanjärjestystä, antaa runoelmalle kaiken draamallisuuden ohessa +selvästi eepillisen luonteen. Eepillisenä sankarina, jonka siveellisen +maailmanjärjestyksen rikkojana täytyy kukistua, on muutoin Kullervo +Fjalarin edelläkävijä. Mutta koston kamala tehtävä määrää jo edeltäpäin +Kullervon kohtalon; Fjalar kuningas on itsetietoisempi: hän toimii +vapaasti, välttääkseen sallimaa, niinkuin kreikkalaiset sankarit. +Kullervo on siis eepillisempi, muinaisaikojen maailmankäsityksen +pohjalla kasvanut; Fjalar on uudenaikaisen, laajentuneen eepillisyyden +tuote. + +Toisekseen nykyajan kertomarunous paraasta päästä kuvailee +yksityishenkilöin kohtaloita, liittäen ne yleisiin maailmantapauksiin +tai supistaen alansa elämän jokapäiväisiin oloihin. Tämä ei ole +kuitenkaan mitään nykyajalle omituista; vaan jo vanhoista ajoista +saakka viljeltiin epopean ohessa erästä pienempää epiikan lajia, joka +esitteli lyhyitä kuvauksia jokapäiväisestä elämästä. Kreikkalaiset +nimittivät sitä _idylliksi eli eidylliksi_ (eidyllon, kuvanen, +pieni kuva), joka nimi sille on jäänytkin. Varsinaista toimintaa siinä +ei ole; se on paljasta tapain ja luonnon kuvausta. Theokritos, Moskhos +ja Bion kertoilevat kohtauksia Sikelian maaseudun elämästä; heidän +idylleissänsä esiintyy varsinkin paimenia ja kalastajia, mutta muitakin +maalaisia. Tätä laatua ovat myös Vergilion Eklogit. Samassa määrässä +kuin sivistys aikojen kuluessa hienontui ja veti ylhäisemmät säädyt +pois luonnon välittömästä yhteydestä, kasvoi mieltymys maaseudun +elämään ja alkuperäisiin, luonnollisiin oloihin; sivistyneissä syntyi +haikea halu palata luonnon äidinhelmaan, ja silloin idylli muodostui +tämän kaipauksen ilmoittajaksi. Idyllissä koetettiin lukijaa saattaa +pois tavallisen elämän ikävästä yksitoikkoisuudesta ja sivistyksen +tuottamasta turmeluksesta semmoiseen rauhalliseen luonnontilaan, jonka +sopusointua eivät mitkään epäkohdat häiritsisi. Näin syntyivät sitten, +uudemman ajan alkupuolella, etenkin seitsemännellätoista vuosisadalla, +nuo hempeätunteiset paimen-idyllit, joiden henkilöt oikeastaan vaan +ovat sen ajan haaveksivaiset kavaljeerit ja sirot hovineitoset Arkadian +paimenten valepuvussa. Pyrittiin takaisin luonnollisuuteen, mutt'ei +luonnollisuutta oikein ymmärretty. Väärä suunta oli päässyt valtaan; +sillä oikea idylli ei tarkoita pakenemista todellisuudesta eikä koeta +hentomielisyyden verholla peittää olevaisuutta, vaan kuvailee +jokapäiväistä elämää semmoisena, kuin se on, ilman muuta kaunistusta, +kuin mitä runollinen ihannoiminen sallii ja vaatii. Tällaisia +todenperäisiä idyllejä ovat, paitsi yllämainittuja kreikkalaisia ja +roomalaisia kertoelmia, useat kappaleet Runebergin "Idyllein ja +epigrammein" sarjassa ja muutamat Suonion "Kuun tarinoista", esim. +neljäs ilta, tuo kaunis kuvaus Höytiäisen rannoilta; samoin Ahon +Lastujenkin joukossa on monta tunnelmakuvaa, joita sopisi sanoa +idylleiksi. + +Rajaa idyllin ja novellin välillä on usein vaikea määrätä, sillä +edellisen ala on nykyisempinä aikoina laajentunut siten, että +toiminnalle on suotu enemmän sijaa, ja tällä tavalla paljaasta +luonnon- ja tapainkuvaelmasta on kasvanut pieni kertomus. Toiselta +puolen novelli juuri nykyaikana vallitsevan tunnelmasuunnan kautta, +joka kertomuksessa suosii situatsiooni-maalausta, on yhä lähestynyt +idylliä. Mutta idyllin tunnusmerkkinä pysyy aina, paitsi sen +suhteellisesti vähempää laveutta, se ala, mikä alusta alkain on ollut +sen oma: yksinkertaiset tai ahtaammat olot, maaseutu, kansan-elämä, +perhekunta. Sentähden sopii tavallansa sanoa idylleiksi nykyajan +kertomuksia kansan-elämästä. Ihanoita idyllejä olisivat niin-ikään +Runebergin Hanna ja Joulu-ilta, elleivät pituutensa vuoksi paremmin +olisi luettavat siihen kertomarunouden lajiin, joka nyt joutuu +tarkastettavaksi. + +Idyllin juuresta on versonut vesa, joka varttui vahvaksi puuksi, mitä +jaloimmaksi nykyisen kertomarunouden kentällä. Nimeksi sille pantiin +_idyllinen eepos_. Tien osoittajana oli saksalainen Voss; +pohjoissaksalaisen pappilan hiljaisesta kotielämästä hän sai aineen +heksametrillä kirjoitettuun runoelmaansa "Luise". Tämä johdatti Goethen +samankaltaisen runoelman tekoon. Niin syntyi yleisesti tunnettu, oiva +kertoelma "Hermann und Dorothea". Teoksellensa, jonka toiminta +liikkuu pienessä kaupungissa likellä Rhein-virran vartta Ranskan +vallankumouksen aikana, on runoilija osannut antaa suuren +historiallisen ja kansallisen taustan. Näin saavutettiin se +uuden-aikaisen kertomarunouden tarkoitusperä, johon ylempänä +viitattiin; "idyllinen eepos" sai muodostuksensa. Runoelman +sisällyksenä ovat nykyajan tunteet ja riennot; yksityisihmisten ilot ja +surut, heidän luonteensa kehkiäminen rakkauden kautta on kertomuksen +keskus; mutta eteemme aukeneva avara maailmanhistoriallinen näköala +takaa sille varsinaisen epopean vakavuuden ja arvokkaisuuden. Homeron +sankarirunouden esitystapaa on tarkoin noudatettu. Sanalla sanoen, +idyllinen eepos on sisällykseltään idyllin tapainen, mutta +ulkomuodoltaan epopean kaltainen. + +Meidän maassa on tämä runoudenlaji tuottanut kelpo hedelmiä. Mainio +Runebergimme on täällä luonut ikimuistettavat kertomarunonsa, +"Hirvenhiihtäjät", "Joulu-ilta" ja "Hanna", jotka yhtä selvästi kuin +edellämainitut saksalaiset teokset osoittavat idyllisen eepoksen +luonnetta. "Hirvenhiihtäjillä" tosin ei ole sitä maailmanhistoriallista +pohjaa, joka Hermann ja Dorothealle antaa omituisen viehätyksen; mutta +sen sijaan varsinainen kansan-elämä on laajemmalta kuvattu kuin Goethen +teoksessa. Semmoiset välikertomukset kuin Aaron episodi kääntävät +lukijan huomion päätoiminnan rajoista väljemmille aloille. Eikä Suomen +sydänmaalaisten elämä olekaan niin peräti erillään suuren maailman +tapauksista, kuin moni ehkä luulisi; niihin viittaavat entisyydestä +pilkottelevat sodan muistot kertomuksessa vanhasta pyssystä. Se erotus +lienee kuitenkin huomattava näiden runoelmain välillä, että Goethe +enemmän kuvailee tunteita ja mielialoja eli ylimalkain päähenkilöin +sisällisen luonteen kehkiämistä kuin Runeberg, jonka puhdas eepillinen +objektiivisuus sitä vastoin enemmän muistuttaa muinaiskreikkalaista +kertomistapaa. -- "Hanna" ei tarjoo niin laveata näköalaa kuin +"Hirvenhiihtäjät" tai "Hermann ja Dorothea", vaikka se monessa +suhteessa muistuttaa jälkimmäistä; mutta runollisen innon ja värityksen +puolesta se on niiden vertainen. Jos se taas asetetaan Vossin Luisen +rinnalle, niin suomalainen runoilija epäilemättä on voittajaksi +tunnustettava. Hannassa ovat luonteet tarkemmin piirretyt ja +katsantoala on avarampi, eikä niin lumoavaa luonnonkuvausta usein saa +ihaella kuin ne taulut, joita siinä esitetään meidän soreista +saloistamme ja monisaarisista järvistämme. -- "Joulu-illassa" kaukaa +haamoittaa kansain veriset taistelut, jotka tylysti häiritsevät +rauhallisia perhe-oloja, vieläpä vanhalta Pistolilta vievät hänen +vanhuutensa ilon ja turvan; mutta runoelma kokonaisuudessaan, tarkkoine +ja miellyttävine luonteenkuvauksineen, esittää kauniin kuvan +maalaisherrasväkemme elämästä ja eri säätyluokkain läheisestä +yhteydestä ja ystävällisestä välistä. -- _Nadeshdakin_, vaikka +tämä viehättävä runoelma ei ole aivan samaa laatua kuin äskenmainitut +teokset, kuuluu tähän sarjaan. Tuntehikkaampi mieli-ala tuottaa sille +lyyrillisen vivahduksen; mutta ne silmäykset, joita luodaan valtion +kukkuloille, antavat orjatytön kauniille lemmentarinalle laajemman +merkityksen. + +Suomenkieliset runoilijat eivät ole tällä alalla liikkuneet. Näyttääpä +siltä, kuin se eepillinen kuvausvoima, joka muinoin loi Kalevalan, +olisi nykyisestä polvikunnasta peräti hävinnyt. Vai sekö lienee syynä, +ett'ei kukaan uskalla kilpailla "pohjoismaiden runoilija-kuninkaan" +kanssa, joka jo on anastanut nuo piirit, -- maaseudun elämän +talonpoikien ja säätyläisten keskuudessa, -- joissa on tarpeeksi +luonnon-omaista tuoreutta, että niistä voi valua tämänkaltaista, +kotimaan oloja esittävää kertomarunoutta? Vaan pitäisihän toki Suomen +kansan monivaiheisissa ja monenmuotoisissa elämänsuhteissa vielä olla +paljon aiheita tarjona. Ja jos ei noita suuria epopean-kaltaisia +runoelmia hevillä synnykään, miksi ei noita keveämpiä, vaatimattomampia +eepoksia ole ilmaantunut, joiden sopii käsitellä mitä kertoma-aineita +tahansa? -- Vaan palatkaamme puheenaolevan runouden-lajin +selittämiseen. + +Niinkuin taide-epopea ja idyllinen eepos vastaavat kansan-epopeaa, +niin on semmoisiakin taiderunoelmia, jotka ovat erinäis- ja +liitännäis-eeposten kaltaisia. Lyhyt sankariruno on esim. Runebergin +"Hauta Perhossa". -- Mutta löytyypä vielä koko joukko kertomarunoja, +joita ei sovi lukea sankarirunoelmiin eikä idylleihin tai idyllisiin +eepoksiin. Ne ovat sisällykseltään hyvin vaihtelevia ja saattavat +pukeutua mitä erilaisimpiin runomuotoihin. Toisissa huokuu lyyrillinen +henki ja nämä rakentavat epiikan puolelta sillan lyyrilliseen +runouteen. Jos esimerkkeinä mainitaan Runebergin "Mustalainen", Byronin +syvätunteiset kertoelmat, niinkuin "Abydon morsian", "Saari" y.m. ja +Franzénin "Julie de St. Julien eli Vapauden kuva", niin näistäkin jo +huomaa, mikä sisällyksen ja käsittelytavan moninaisuus voi ilmaantua +tällä laajalla alalla. Kaikille näille kirjallisuuden tuotteille +yhteisesti sopii _runollisten kertoelmain_ epämääräinen nimi. +Helposti nähdään, kuinka rajat tässä kohden ovat epävakaiset. +Runollinen kertoelma lähestyy toiselta puolen uuden-aikuista +taide-epopeaa sekä idylliä ja idyllistä eeposta, niinkuin myös +pian mainittavia kertomarunouden pienempiä lajeja; toiselta +puolen se koskettelee ballaadin alaa, ja kun se saattaa esiintyä +suorasanaisessakin muodossa, on sillä monta yhtymäkohtaa novellinkin +kanssa. + +Mutta ennenkuin jätämme eepoksen, meidän vielä tulee silmäillä muutamia +kertomarunouden lajeja, jotka luonteeltaan ovat aivan omituisia; ne +ovat nuo pienemmät lajit, joihin äsken viitattiin: taru, tarina, satu +ja legenda. + +_Taru_ (jumalaistaru) eli _myytti_ on se alkuaines, josta kansojen +tarustot eli mytologiat ja niinmuodoin suureksi osaksi epopeatkin ovat +rakentuneet. Se on kertoelma jumalista tai jumalallisista olennoista +(haltioista, puolijumalista y.m.) taikka ihmeellisistä esineistä ja +tapauksista, joiden avulla luonnonuskonnoissa koetetaan selittää +maailman-arvoitusta. Tarut sulautuvat sitten sekä toistensa että +monenlaisten muiden kertomusten kanssa yhteen eepillisessä +kansanrunoudessa. Kalevalassa esim. ovat sellaisia taruaineita +kertomukset Sammosta, isosta tammesta, auringon ja kuun kätkemisestä, +muita mainitsematta. -- Eepillisten kansanrunojen toisen pääosan +muodostavat _tarinat_, jotka liittyvät historiallisiin muistoihin; ne +henkilöt ja tapaukset, jotka tehokkaasti ovat vaikuttaneet kansan +mieleen, elävät siinä kauan aikaa, mutta joutuvat samalla kansan +kuvausvoiman muodostettaviksi. Kuinka vapaasti se siinä kohden +menettelee, näkyy Kantelettaren runoista "Viipurin linnan hävitys" ja +"Kaarlen sota". Kuinka erinomaisen kiitollisia aiheita runoilija saattaa +ammentaa tästä kansanomaisen mielikuvituksen lähteestä, sekä taruista +että tarinoista, on ennen huomautettu. Tunnettuja tarinoita, joita +runoudessa on käytetty, on esim. kertomus Wilhelm Tellistä, samoin Lear +kuninkaan vaiheet ja Faust, johon jälkimmäiseen tietysti on sekaantunut +paljon keski- ja uudennus-ajan magian-uskoa. + +Ihan toista laatua kuin tarina on tuo kuvausvoiman esikko, jota +vakahinen lapsenmieli kuitenkin pysyttää iäti nuorena, _satu_. Se +on syntynyt noina kansojen alkuaikoina, jolloin luonnonjärjestys vielä +oli ihmiselle tuntematon ja hän kaikkialla näki ihmeitä, mutta samalla +piti niitä ihan luonnollisina. Tämä alkuperäinen käsitystapa on sadussa +säilynyt. Se on kuvausvoiman vapaata leikkiä, jonka valtaan ihminen +täydellisesti antautuu, unohtaen hetkiseksi, että elämä on taistelua +välttämättömyyttä vastaan. Hän siinä luo itsellensä maailman, jossa +tavalliset luonnonlait kadottavat voimansa ja kaikki siis on +mahdollista. Mutta siinä piilee samalla hämärä aavistus, että ihminen +sittenkin on vapaa olevaisuuden kahleista ja että hän henkensä voimalla +saattaa tehdä luonnon palvelijakseen, vaikka se aika, joka sadun +synnyttää, ei voi sitä vielä täysin ymmärtää, vaan tulevaisuus sen saa +selvittää ja toteuttaa. Tuntuuhan siltä, kuin nuo jutut ilman läpi +kantavista siipihevosista, itsestään kulkevista laivoista ja monesta +muusta ihmekapineesta viittaisivat ihmisneron myöhempiin keksintöihin. +Mutta onpa sadussa joku aavistus siitäkin, että iäisten luonnonlakien +mielivaltainen rikkominen oikeastaan on pahaa; siitäpä nuo ilkeät +noidat, jotka taikaneuvoillaan vainoovat viattomia ihmisiä. Siinä +kuitenkin ilmaantuu sadun naiivi kanta, että heidät voitetaan +samanlaisilla taikakeinoilla. Huomattava on, että meidänkin +kansansaduissa tietäjän suurihenkinen, syntysanoihin perustuva +loitsuvoima, jolla muutoin saadaan aikaan mitä jaloimmat toimet, +harvemmin tulee kysymykseen; ne ihmetyöt, joista niissä kerrotaan, ovat +paljoa alhaisempaa laatua. Satujen tavallisen sisällyksen tuntee +jokainen: kuninkaanpojat ja kuninkaantyttäret pelastuvat ihmeellisellä +tavalla kaikista kadehtijain virittämistä pauloista; yksinkertainen +nuorukainen tai huoleton hulivili saatetaan onnen ohjauksella +pelastamaan joku prinsessa ja tulee viimein rikkaaksi ja mahtavaksi, +j.n.e. Näin ihminen pääsee onnensa perille, ja tämä onni on +luonnonomaisen katsantotavan mukaan enimmiten ihan ulkonaista laatua, +loisto ja mahtavuus ja etenkin "hyvyyksien" saavuttaminen. Mutta se +tulee harvemmin niiden osaksi, jotka miehuullisesti taistellen sitä +etsivät, kuin niille, jotka arvioimatta heittäyvät sallimuksen +huostaan; sillä ihmisen paras turva on viaton vilpittömyys ja +antautuminen sattumuksen ohjaukselle, jossa kuitenkin ilmaantuu +salainen, kaikki hyväksi saattava johto. + +Että huumori, keveä leikillisyys, mielellään liittyy Saduttarelle +kumppaniksi, on ihan luonnollista, ja yhtä luonnollista on, että satu +ihmiskunnan lapsuuden tuotteena erittäin sopii lasten mieluisaksi +huvittajaksi. Mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan saattaa se sisältää +totuuden ytimen, joka edistyneemmällekin antaa miettimisen aihetta. +Syvän ajatuksen kannattajaksi on se usein tullut taiderunouden alalla; +sellainen on jo antiikisessa kirjallisuudessa Apulejon tarumainen +kertomus Amorista ja Psykhestä, ja moni Andersenin ja Topeliuksen satu, +vaikka lapsille kirjoitettu, kätkee helppotajuisten kuviensa alle syvän +elämänviisauden. -- Toisinaan satu kasvaa pitkäksi kertoelmaksi tai +sisältyy tärkeänä aineksena suurempaan runotuotteeseen, esim. +eepokseen, niinkuin näkyy Arioston "Orlando furiososta" ja Wielandin +Oberonista. + +Tuskinpa on sitä kansaa, jolla ei olisi vanhastaan suusta suuhun +kulkevia satuja. Tunnettua on, kuinka meillä on runsas kansansatujen +aarteisto, samoin kuin heimokansallamme virolaisillakin, niinkuin muun +muassa Kreutzwaldin kokoelma "Eesti rahva ennemuistesed jutud" +todistaa. Suomalaisessa sadustossa tulee ylempänä mainittujen aineiden +lisäksi vielä Hiidet ja Pirut, jotka nähtävästi tarkoittavat samoja +olentoja, ehkä Suomenmaan alkuasukkaita. -- Muiden kansojen tuotteista +muistettakoon vielä arabialaisten tunnetut "Tuhannen ja yhden yön" +sadut, joissa itämaan upeasti uhkuva mielikuvitus on saanut kohota +luontonsa mukaiseen lentoon, ja saksalaisten kansansadut, jotka J. +Grimm on toimittanut julkisuuteen. Yleensä kansansatujen piirissä on +vilkas vuorovaikutus kansojen välillä, koska ne suorasanaisen muotonsa +tähden helposti leviävät maasta maahan, kielirajoista huolimatta. +Useilla on yhteisenä lähteenä vanha indialainen satukokoelma +Hitopadesa. -- Mutta vaikka satu oikeastaan taimii ja versoo +kansanrunouden tuoreessa maassa, ovat taiderunoilijatkin -- +johon jo ylempänä viitattiin -- mielellänsä vaeltaneet sen +taikamaailman viehättäviä polkuja. Erityisenä sadun muunnoksena on +vielä muistettava _eläinsatu_, niinkuin se tarkoittelusta vapaana +ylenee kansanrunouden maaperästä, jolloin se saattaa laajentua +_eläin-eepoksenkin_ muotoon, niinkuin "Satujen ja tarinain" +kolmannessa osassa. Luonnollista onkin, että ihminen alkuperäisellä +sivistyskannallaan, kun eläimet esiintyvät hänen täysivertaisina +tovereinansa, asettaa ne päähenkilöiksi kertomuksiin, joissa ne +ihmisenkaltaisina saavat toimia kukin oman luonteensa mukaan. + +Neljäs nyt puheena-olevista eepillisen runouden pienistä lajeista +on _legenda eli pyhimystaru_. Se on uskonnollisen innon ja +mielikuvituksen tuottama kertomus ihmeellisestä tapauksesta, jonka +merkitys on hengellistä laatua, etenkin pyhimyksistä ja heidän +toimistaan. Sellaisia syntyi varsinkin kristinuskon alkuaikoina, kun +kirkon pyhimykset ja heidän elämänsä vaiheet anastivat ihmisten +mielissä entisten jumalaistarujen sijan. Semminkin keskiajalla ne +tulivat tärkeiksi ja silloinkin karttui uusia pyhimystaruja. Moni +tällainen kertomus sisältää paljon vienoa runollisuutta. Papit olivat +alkuansa kirjoittaneet ne muistiin kansan luettavaksi, ja siitä niiden +nimikin johtuu (legenda = luettava). Mutta pian kansojen oma +kuvausvoima valloitti tämän alan, esitellen kirkon tarjoamat +kertomukset oman luonteensa mukaan, usein käyttäen vanhan +kansanrunouden muotoja. Esimerkkeinä mainittakoon meidän +kansanrunoudestamme "Mataleenan vesimatka" ja "Pispa Heinrikin surma" +sekä taiderunouden alalta Runebergin kaunis legenda "Jouluaatto". + +Ennen jo mainittiin, ett'ei runomittainen ulkomuoto ole välttämätön +jokaiselle runouden tuotteelle, vaan että muoto myös saattaa olla +suorasanainen. Sankarirunous ja idyllinen eepos, joka ulkonaisesti +kaikin puolin noudattaa sen sääntöjä, ynnä ne eepoksen lajit, jotka +niihin liittyvät, eivät koskaan päältänsä riisu runomittaista pukua; +sitä vastoin idylli ja muut lyhyenpuoliset kertomarunouden lajit usein +kyllä suosivat suorasanaista esitystapaa, vieläpä niin, että satu ja +tarina harvoin suvaitsevat runomitan siteitä. + +Edellisessä jo nähtiin, kuinka kertomarunous yhä enemmin luopui noista +taruaineista, jotka ovat sille omimmat, ja etsi uusia aineita +todenperäisen elämän piiristä; se muodostui sankarirunoudesta yhä +enemmin idyllisen kertomarunon kaltaiseksi. Syynä oli, niinkuin jo +osoitettiin, niiden alkuperäisten, luonnon-omaisten olojen muuttuminen, +joissa epopea oli syntynyt. Mutta runotar on, varsinkin nykyisempinä +aikoina, astunut askeleen edemmäksi ja valloittanut kertomarunoudelle +koko reaalisen elämän karkean alan. Hän ottaa kuvataksensa sitä +semmoisena, kuin sen kokemuksesta tunnemme, sellaisena, kuin se on +nykyajan proosallisen, havaintoperäisen katsantotavan mukaan +käsitettynä, ilman haltioita, ilman yliluonnollisia vaikutuksia, ja +samalla myös ilman sitä jalostavaa, ihanteellista valoa, jonka +idyllinen taide-eepos vielä luopi tuotteihinsa. Näin syntyy +_romaani_, joka monessa suhteessa eroaa varsinaisesta eepillisestä +runoudesta. Sen omituinen, perin realistinen luonne ilmenee jo +ulkonaisesti sen suorasanaisessa muodossa. Kertomarunous jakaantuu siis +kahteen päälajiin; toinen on _eepos_, toinen _romaani_, johon +novellikin on luettava. + +Irtautuessaan eepillisestä alkujuurestaan romaani tietysti ensin etsi +lähinnä olevia aloja: niitä kohtia tässä proosallisessa maailmassa, +joissa rahtunen muinais-olojen luontoperäistä vapautta vielä oli +säilynyt, kaikenlaisia kummallisia tapauksia, seikkailijain ja +kiertolaisten vaiheita y.m., taikka niiden säätyjen elämää, joiden +asema sallii heidän vapautua tavallisten olojen ja tarpeiden siteistä. +Samasta syystä aiheet sittemmin otetaan luonnon yhteydessä elävän +maakansan keskuudesta, taikka Runotar pakenee entis-aikaan tai +semmoisiin maihin, joissa alkuperäiset olot johonkin määrin ovat +pysyneet tahi oudot sivistysmuodot viehättävät katsojan silmää. Nämä +seikat kiinnittävät mielikuvitusta ja antavat kertomukselle runollisen +vivahduksen. Mutta nykyajan romaani koettaa ennen kaikkea tyydyttää +runollisuuden vaatimuksia kuvailemalla ihmisten sisällistä elämää, +jonka heijastukset voivat proosallisimpiakin oloja kirkastaa. Useinkin +se osoittaa, miten arkielämän sakeimmankin kuonan seasta saattaa löytyä +ihanteellisuuden puhtaita kultamuruja, toisinaan halvannäköisen, jopa +naurettavankin kuoren alta. Sentähden _luonteenkuvaus_ on hyvin +tärkeä tällä alalla ja tekojen sisäiset vaikuttimet ovat tarkasti +esiintuotavat. Romaani joutuu niinmuodoin esittelemään ihmismielessä +asuvan ihanteellisuuden taistelua jokapäiväistä ympäristöä vastaan sekä +tosiolojen vastavaikutusta ja siitä johtuvaa sisällistä kehitystä. +Päähenkilön kanta on yksipuolinen; hänen täytyy mukaantua olojen +oikeutettuihin vaatimuksiin, mutta kuitenkin säilyttää aatteelliset +pyrintönsä; näin olot häntä kasvattavat ja hän löytää sovinnon. Mutta +hän saattaa myöskin joutua tappiolle; epäsuotuisat olosuhteet voivat +hänet murtaa. Näin romaani osoittaa _yksityishenkilön luonteen +varttumista ulkonaisten olojen vaikutuksesta_. + +Erittäin huomattavaa on, että romaani aina käsittelee yksityis-elämää +eikä, niinkuin epopea, ihmiskunnan suuria tapauksia ja kansakuntien +yleisiä oloja. Kertomuksen keskuksena ovat yksityisten onnenvaiheet, +yksityisten ilot ja murheet; silloinkin, kun se ryhtyy noita suuria +tapauksia kuvailemaan, se käyttää niitä vaan toiminnan pohjana tai +välikappaleena; pääasiana on aina niiden vaikutus yksityishenkilöin +kohtaloihin ja luonteenkehitykseen. Se näkyy selvästi historiallisista +romaaneista. Walter Scottin Ivanhoessa esim. ei lukijan huomiota +kiinnitetä etupäässä Rikhard Leijonamielen ja Juhanan valtiollisiin +kiistoihin; vaan Wilfred, Rovena ja Rebekka, joiden elämänvaiheet +punoutuvat yhteen noiden historiallisten seikkojen kanssa, pitävät +pääasiallisesti osan-ottoa vireillä. + +Tämä vie meidät itse henkilöihin. Samoin kuin epopeassa, niin on +romaanissakin suuri henkilöin paljous, joilla toiminnassa on jokseenkin +itsenäinen asema; mutta näiden joukossa on kuitenkin yksi, jonka +sisällinen varttuminen on kertomuksen varsinainen aine. Yleensä +romaanin päähenkilö on toisenlainen kuin draaman pääsankari, joka +tehokkaasti vaikuttaa ulkonaisiin oloihin; hän on päinvastoin niiden +vaikutuksen alainen. + +Romaani siis, samoin kuin varsinainen eepos, esittelee ihmisen kohtaloa +enemmin välttämättömyyden kuin vapaan tahdon kannalta. Mutta toiselta +puolen epopeankin sankari on toisenlainen kuin romaanin. Eepillinen +sankari on kansansa tai aikakautensa rientojen kannattaja ja kaikin +puolin sopusoinnussa ympäristönsä kanssa; kansansa edustajana hän +taistelee ulkonaisia vihollisia vastaan, mutta sisällistä taistelua +hänessä ei ole. Romaanin päähenkilöllä on siinä suhteessa eepillinen +luonne, ett'ei hän ponnistele maailman ankaraa maininkia vastaan, vaan +antaa, myötävirtaa kulkien, olevaisuuden aaltojen itseänsä kannattaa. +Mutta vaikka hän niinmuodoin ei pyydä johtaa tapausten kulkua, on hän +ristiriidassa tosiolojen kanssa, jotka vastustavat tai edistävät hänen +luontaista kehitystänsä ja samalla kuitenkin häntä sisällisesti +muodostavat ja kypsyttävät. Näin hän vähitellen etenee sopusointuun +niiden kanssa tai sortuu niitä vastaan taistellessaan. Tämä on tuo +yllämainittu alkuperäisen ihanteellisuuden taistelu olevaisia oloja +vastaan. Sentähden saattaakin lyhyesti kertoa monen romaanin +sisällyksen seuraavalla tavalla: kokemattomana, mieli täynnä korkeita +ihanteita tai kumminkin maailman petollisuutta aavistamatta, astuu +nuorukainen sen mutkallisille poluille; hänen tuulentupansa haihtuvat +toinen toisensa perästä; mutta noiden ihanteiden oikea ydin vaan +vahvemmaksi vahvistuu elämän myrskyissä ja viimein hän löytää +todellisen elämänviisauden aarteen. Saattaapa välisti toisinkin +tapahtua; semmoiset luonteet, jotka kovat kohtalot tai omituiset olot +ovat väärin taivuttaneet, voivat vasta kokemuksen kautta johtua +siveellisiä ihanteita tunnustamaan. Näin Jukolan veljekset, koettuansa +metsäläis-elämän hankaluutta, tulevat älyämään sivistyksen arvon. +Taikka on sellaisiakin oloja, joissa ei kestä alkuperäinen +ihanteellisuus tai jotka eivät ole omiansa luonnetta kasvattamaan, ja +silloin yksilön henkinen ja aineellinen olento murtuu. Nämä +huomautukset ovat vaan muutamia viittauksia romaanin yleiseen luontoon; +ett'eivät ne tyhjennä sen koko ainevarastoa, oivaltanee jokainen. + +Yllämainitusta näkyy, että romaanin "sankari", niinkuin joskus on +muistutettukin, saa tämän nimityksen pikemmin pilalla kuin toden +perästä; sillä hän on yleensä enemmän vastaan-ottava kuin toimivainen. +Tästä koituu muutamia vaikeuksia päähenkilöä valitessa ja kuvaillessa. +Hänen luonteensa joutuu helposti liian miedoksi, värittömäksi. +Entisaikoina moni kirjailija luuli sankarinsa erittäin miellyttävän +hienotunteista lukijaa, jos hänestä tehtiin kaikkien hyvien avujen +esikuva; vähän jalomielisyyttä, hiukan uljuutta, pikkuisen +viatonta vilpittömyyttä ja joku määrä typerää hentomielisyyttä, ja +sankari-ihanne oli valmis! Mutta tämä oiva resepti on nyt jo +vanhettunut. Uudempi realistinen ja psykologinen suunta on siinä +kohden tehnyt paljon hyvää. Nykyaikana sopii pikemmin varoittaa +romaaninkirjoittajia luomasta päähenkilöitä, jotka eivät voi täysin +määrin saavuttaa lukijan myötätuntoisuutta. Usein esitetään +siveellisesti heikkoja tai sairasmielisiä ihmisiä, vieläpä semmoisia, +joiden sielun-elämä on mielipuolisuuden rajalla; niin esim. +Tavaststjernan romaanissa "Barndomsvännerna". Mutta ylimalkain ei ole +helppo päähenkilön kuvauksessa yhdistää piirteitä, jotka ilmaisevat +lujaa ja omintakeista sekä yht'aikaa miellyttävää luonnetta, ja samalla +osoittaa kehittymistä yhä suurempaan selvyyteen ja itsenäisyyteen. +Romaanisankarille omituiseen passiivisuuteen tulee sekoittaa sopiva +määrä aktiivisuutta. Sentähden tapahtuukin sangen usein, että joku vaan +harvoilla piirteillä esitetty sivuhenkilö onnistuu paremmin ja vetää +enemmän huomiota puoleensa kuin itse pääsankari, joka vaatii runsaampaa +kuvailua. Ett'ei romaanikirjallisuudessa kuitenkaan ole puutetta hyvin +luonnistuneista päähenkilöistä, ei tarvitse mainita. Esimerkkeinä +olkoot Norjan uudemmasta kirjallisuudesta Kiellandin laivuri Worse ja +molemmat päähenkilöt Lien tunnetussa kertomuksessa "Luotsi ja hänen +vaimonsa" sekä koomilliselta alalta meidän omasta kirjallisuudestamme +Jukolan veljekset Kiven suuresta romaanista, joista jokainen, kaiken +yhtäläisyyden ohessa, on ihan omituisella tavalla ja verrattomalla +taidolla kuvattu. Tahtoisinpa vielä novellikirjallisuudestamme +huomauttaa sitä eheää luonteenkuvausta, joka on Kauppis-Heikin +Aliinassa. Tuntuupa melkein siltä, kuin naisen luonne ja olot useassa +suhteessa melkein paremmin kuin miehen soveltuisivat romaanin +yllämainittuihin vaatimuksiin. + +Sitä tarkkaa luonteenkuvausta, jolla päähenkilö on tuotava näkyviin, +vaatii romaani muidenkin henkilöin esittämisessä, vaikka se tietysti +voi tapahtua aivan lyhyesti, muutamilla hyvin osatuilla piirteillä. +Joskus on useampiakin päähenkilöitä, etenkin kaksi rakkauden siteillä +yhdistettyä. Mutta toisinaan, varsinkin uudemmissa romaaneissa ja +novelleissa, toiminnan ala niin laajenee, ett'ei voi puhua mistään +varsinaisesta päähenkilöstä; tapaukset kehkiävät ja solmeutuvat yhteen +useitten rinnakkaisvaikutuksesta. Niin on esim. Fritz Reuterin +tosikoomillisessa kertoelmassa "Maamies-ajoiltani" ("Ut mine +Stromtid"); Bräsigin persoona siinä kyllä aina ylinnä kohoaa näkyviin, +mutta hänen kohtalonsa ei ole kuitenkaan kertomuksen pääaineena. Tekijä +tahtoo antaa yleiskuvan pohjois-Saksan maalais-elämästä ja eri +henkilöillä on siinä kullakin määrätty paikkansa. Tämä on oikeastaan +epäsäännöllisyyttä, mutta saa selityksensä siitä, että romaani, +niinkuin epopeakin, pyytää antaa suurta maailmankuvaa, ja koska se +etupäässä kääntää huomionsa yksityis-elämään, muodostuu siitä _tapain +kuvaus_. Sellainen on jokainen varsinainen romaani siinäkin +tapauksessa, että yhden henkilön sielun-elämä on sen kannattajana; jo +siihen, että ympäristön vaikutus hänen sisälliseen kehitykseensä on +tuotava esiin, sisältyy se vaatimus, että tämä ympäristö on tarkasti +kuvattava. + +Muuten romaani ylimalkain esitystavassaan ja suunnittelussaan noudattaa +samoja lakeja kuin epopeakin. Se kertoilee tarkkaan, tyynesti ja +tasaisesti sekä viipyy mielellään yksityiskohdissa, joten syntyy paljon +välikertomuksia. Se suosii moninaisuutta sekä henkilöin että toiminnan +puolesta. Pääerotus sen ja epopean välillä on vaan siinä, että +romaanissa kaikki on sisällisempää, itsekohtaisempaa, niinkuin myös +siinä, että se on realistisempi ja siis esityksessään rohkeammin kuin +juhlallinen eepos kajoo jokapäiväisimpiinkin erityisseikkoihin. -- Aimo +esimerkin tuosta moninaisuudesta tarjoo Dickensin tunnettu "David +Copperfield"; siinä näkyy monilukuinen, kirjava sarja mainiosti +esitettyjä henkilöitä (joku on laskenut niitä olevan noin kolmesataa). +Toisia on laajemmin kuvattu, toisia vaan muutamilla kynänpiirteillä; +mutta kaikki astuvat ilmielävinä silmiemme eteen. + +Tärkeimpiä luonteen muodostajia on rakkaus, se kun, yht'aikaa +aistillisesta ja henkisestä juuresta kasvaneena, valtaa koko ihmisen +ja voimallisimmin hallitsee nuoruuden tunne-elämää, jolloin +maailmankatsanto juuri saa määrätyn suuntansa. Sentähden sillä kaikkina +aikoina on ollut tärkeä sija romaanikirjallisuudessa, vieläpä siihen +määrään, että vanhemmat romaanit melkein yksin-omaisesti ovat +lemmenjuttuja. Uudempina aikoina ovat kuitenkin useat muut motiivit +yhdenvertaisina astuneet rakkauden rinnalle. + +Olemme havainneet suuren yhtäläisyyden eepoksen ja romaanin +esitystavassa; moni ehkä luulisi erilaisuuden kumminkin ilmaantuvan +siinä, että jälkimmäinen paljoa enemmän kuin edellinen pyytää jännittää +lukijan mielenkiintoa. Niin ei ole kuitenkaan asian laita. Tuo +ylenmääräinen jännittäväisyys, jota tavataan monessa nykyajan +romaanissa, on vaan ihmisten luontaisen uteliaisuuden väärinkäyttämistä +eikä suinkaan välttämätöntä. Hyvän romaanin, niinkuin yleensä jokaisen +hyvän runoteoksen, paras tunnusmerkki on päinvastoin, että se uudestaan +luettuna miellyttää yhtä paljon tai vielä enemmän kuin ensi kerralla. +Todellisen huvituksen tällaista teosta lukiessa saa vasta, kun +tarkastaa, miten kutakin eri kohtaa on kuvattu ja kaikki sitten +muodostaa kokonaisuuden; jos vaan malttamattomasti rientää eteenpäin +nähdäksensä, "kuinka käy", tai tyydyttää uteliaisuutensa lukemalla +lopun ennakolta, niinkuin lyseolaisten ja koulutyttöjen on tapana, niin +se osoittaa vielä puuttuvaa käsitystä ja kehkiämätöntä runouden-aistia. + +Tavallisessa puheessa erotetaan runous ja romaani toisistaan, +muistamatta, että romaanikin on runoutta. Vaikka tällainen erottaminen +kaunotieteen kannalta ei ole oikeutettu, niin siinä piilee vaistomainen +tunne siitä, että romaani on lähempänä proosaa kuin muut runouden +lajit. Vanhemmat esteetikot eivät tahtoneetkaan myöntää romaanille +täyttä runollista arvoa, pitäen sitä pilaantuneena eepoksena. Tämä oli +kuitenkin väärin. Sillä on oma, selvästi huomattava tehtävänsä: sen +tulee pakoittaa jokapäiväisen elämän nummet ja louhikot runouden viljaa +kasvattamaan. Mutta tästä taistelusta jylhää luontoa vastaan koituu +sille itsellekin vaaroja; voitettu proosallisuus nousee kapinaan +voittajaa vastaan. Kahdella tavalla romaanintekijä voi joutua +kiusaukseen. Hän saattaa asettaa uteliaisuuden kiihoittamisen +päämääräkseen ja siten tehdä romaanin paljaaksi huvituskeinoksi taikka +käyttää kertomusta välikappaleena kaikenlaisten tarkoitusten +edistämiseksi, joilla ei ole mitään tekemistä tosi-runouden kanssa. +Kummassakin tapauksessa proosallisuus pääsee voitolle. Edellistä laatua +on suuri osa vanhemmasta romaanikirjallisuudesta; keksittiin mitä +kummallisimpia seikkoja, joiden oli määrä tyydyttää lukijain +uteliaisuutta ja kiihoittaa heidän mieltänsä, eikä aatteellisesta +tarkoitusperästä ollut puhettakaan. Jälkimmäisessä tapauksessa romaani +ottaa selvittääksensä kaikenlaisia tieteellisiä, uskonnollisia tai +yhteiskunnallisia asioita, antaa siveellisiä neuvoja j.n.e.; nykyään +varsinkin "ajan kysymykset" ovat romaanin sisällyksenä. Täten se joutuu +tendensikirjallisuudeksi, josta toisessa paikassa on puhuttu. Sama +virhe ilmaantuu silloinkin, kun kirjailija tahtoo naturalistisella +tavalla muka tutustuttaa lukijaa tosi-elämään ja, viittaamatta sen +syvempään merkitykseen, tuopi esiin sen varjopuolia. Esitys vaipuu +silloin proosallisuuteen, koska paljas epäkohtien tunteminen ja siitä +johtuva negatiivinen elämänviisaus asetetaan tarkoitusperäksi. + +Näiden proosan puolelta uhkaavain vaarojen pitäisi olla varoituksena +romaaninkirjoittajille, että vaan hartaammin koettaisivat säilyttää +sitä runollisuutta, jota ihanteellinen katsantotapa, lämpimät tunteet +ja arkipäiväisyydestä vapautunut mielikuvitus antavat halvimmillekin +aineille. Mutta toiselta puolen on myönnettävä, että, vaikka hyvä +romaani voi sisältää yhtä paljon runollisuutta kuin mikä muu +kaunokirjallinen teos hyvänsä, paljoa vähempi määrä runollisuutta +riittää romaanin viehättäväisyyteen kuin niiden kirjallisuuden lajien, +jotka pääasiallisesti perustuvat ideaalisuuteen; sillä useasti +miellyttävä ja älykäs olojen ja luonteiden kuvailu voipi sitä tällä +alalla korvata. + +Ylempänä mainittiin, että romaani yleensä rohkeammin kuin eepos kajoo +jokapäiväisen elämän erityisseikkoihin. Siitä on seurauksena, että +koomillisuudella romaanissa on paljoa laveampi ala. Sitä tavataan tosin +epopeassakin (esim. Iliaassa Thersiten ja Hefaiston esiintyminen, +runsaammin Kalevalassa, jossa se vienona ironiana värähtelee +pääsankarienkin luonteenkuvauksessa); mutta se ei muodosta mitään +erityistä eepoksen lajia. Mitä toisinaan on sanottu koomilliseksi +epopeaksi, kuuluu ihan toiselle alalle, nimittäin satiiriin ja +parodiaan. Koomillisia romaaneja sitä vastoin on paljon, Cervantesin +Don Quijotesta alkaen Kiven Seitsemään Veljekseen saakka. Ja muissakin +romaanikirjallisuuden tuotteissa, joissa ei koomillisuus ole +pohjasävelenä, on sille tavallisesti suotu enemmän tai vähemmän sijaa. + +Näiden selitysten jälkeen luokaamme vielä silmäys romaanin eri lajeihin +ja niiden muodostumiseen aikojen kuluessa. + +Jo muinais-ajan kansoilla, kreikkalaisilla ja roomalaisilla, oli +kirjallisuutensa myöhempinä aikoina romaanintapaisia kertomuksia +(muistettakoon esim. Heliodoros ja Longos); mutta vasta nykyisempinä +aikoina on tämä runouden laji saanut varsinaisen muotonsa ja +merkityksensä. Uudemman ajan romaani sai alkunsa niistä suorasanaisista +jutuista, jotka olivat keskiajan ritari-eeposten jatkona; nimi tuli +siitä, että se syntyi romanilaisissa kansoissa. Kuudennella- ja +seitsemännellätoista vuosisadalla ilmestyi paljon ritari-romaaneja, +jotka sisälsivät mitä mahdottomimpia kuvauksia ritarien urostöistä ja +lemmenseikoista. Nämä antoivat aihetta Miguel Cervantesin kuuluisaan +Don Quijote nimiseen teokseen, joka oikeastaan tarkoitti noiden +liiallisuuksien ivailemista; mutta siitä tulikin ensimmäinen romaani +tämän sanan nykyaikaisessa merkityksessä. Ankarasti siinä pilkataan +ritari-romaanien haaveita, joita pääsankarin kummalliset houreet mitä +hullunkurisimmalla tavalla jäljittelevät; mutta kun La Manchan ritari +näkee kaikki oman mielikuvituksensa valossa, luulee ravintolat upeiksi +linnoiksi ja passaajatytöt hienoiksi linnanneideiksi, taistelee +tuulimyllyjä vastaan j.n.e., niin kuvataan samalla tosimaailmaa, joka +asetetaan vastakohdaksi tälle mielikuvituksen luomalle olevaisuudelle. +Sen ohella päähenkilö kuitenkin osoittaa älyä ja herättää +myötätuntoisuutta; sillä tekijä on nerokkaalla huumorilla osannut +hänessä esittää ihmishengen ihanteellista pyrintöä käsittää maailmaa +oman itsekohtaisen katsantotapansa mukaan ja siitä syntyvää +traagillisuutta, kun tosiolot huomataan olevan sen kanssa +ristiriidassa. Näin Don Quijotessa selvästi esiintyy sekä reaalinen +todellisuus että ihmisen sisällinen kehitys, niinkuin myös näiden +molempain vastakkaisuus, jotka puolet -- niinkuin olemme nähneet -- +ovat romaanin luonteelle omituiset. + +Don Quijote jäi yksinäiseksi, verrattomaksi taidetuotteeksi, ilman +kilpailijaa; mutta se oli hedelmällinen itu, josta kasvoi koko +uuden-aikuinen romaanikirjallisuus. Melkein samaan aikaan kuin +Cervantesin teos syntyi Espanjassa _seikkailijaromaani_ (Quevedon +kautta), joka sittemmin levisi muillekin maille; hyvän käsityksen tästä +kertomuslajista antaa Le Sagen tunnettu romaani "Gil Blas" viime +vuosisadalta. Seikkailijaromaanin rungosta on myös versonut Daniel De +Foen kuuluisa teos "Robinson Crusoe", niinkuin myös kaikki nuo +lukemattomat "Robinsonadit", jotka saivat siitä alkunsa, ynnä muut +kertomukset, jotka vievät lukijansa ulkopuolelle sivistyneen maailman +piiriä asumattomiin saariin tai aarniometsien helmaan. Tämän +kirjallisuuden lajin uudempia vesoja mainittakoon B. St. Pierren "Paul +ja Virginia", Chateaubriand'in "Atala" ja "René" ynnä Cooperin +kertomukset Amerikan uutis-asukkaista sekä _matkustus- ja +meri-romaanit_, joita aikanaan suuresti suosittiin. + +Mutta palatkaamme romaanin vanhempaan kehitykseen. Se +voipi tietysti ottaa aiheensa eri elämänpiireistä. Vanhoista +ritari-romaaneista jouduttiin aivan luonnollisesti ruhtinaiden hoveissa +ja ylimysten seuroissa liikkuviin kertomuksiin, ja näin syntyi +_ylimys-romaani_. Edellisessä jo viitattiin siihen, miten romaani +monesti suosii sellaisia oloja, joissa ihminen saattaa vapauttaa +itsensä jokapäiväisten tarpeiden pakosta eikä elämän proosa siis +aivan ankarasti paina yksityisen itsenäisyyttä; tällaisia oloja +tavataan kansan ylhäisimmissä kerroksissa ja se ryhtyy siis niiden +kuvailemiseen. Samaa laatua ovat yleensä kaikki ne piirit, jotka +pysyvät erillään tavallisen elämän karkeudesta ja joissa ihminen +esteettömästi voi kehitä puhtaaseen inhimillisyyteen ja antautua +hienomman, sievistyneen sivistyksen nautintoon. Niin ylimys-romaanin +rinnalle asettuu esim. _taiteilija-romaani_. Erittäin onnistuneena +esikuvana tästä romaaninlajista sopii mainita Goethen "Wilhelm +Meister", jossa juuri kuvataan äsken mainittua yleis-inhimillistä +varttumista ja joka samalla antaa kuvan Saksan henkisestä elämästä +kahdeksannellatoista vuosisadalla. Mutta jos tällaiset alat ovatkin +paraiten suojeltuina tosi-elämän kalseilta tuulilta, ei ylimyssäädyn +sivistys kuitenkaan aina ole syvin ja puhtain, eikä hienoin +sivistyskään semmoisenaan tuo esiin ihmisluonteen ydintä; paitsi sitä +nämä suljetut piirit eivät voi antaa täydellistä kuvaa kokonaisen +kansan tai aikakauden hengestä ja oloista. Sentähden romaani +mielellänsä siirtyy niihin keskuuksiin, joissa ihmisluonteiden +omituisimmat puolet tavallisesti uhkeimmasti versovat, yhteiskunnan +keskisäätyyn, joka pysyy varsinaisen kansan-elämän yhteydessä, vaan +samassa ottaa osaa korkeampaan sivistyselämään. Tämä on tavallinen +_perhe-romaani_, jonka piiriin kenties enimmät romaaniteokset ovat +luettavat. Se syntyi viime vuosisadan alkupuolella Englannissa +Richardsonin, Fieldingin, Goldsmithin y.m. kautta, sai sitten erittäin +huomattavan muodostuksen Charles Dickensin teoksissa ja elää nykyaikana +kaikkien sivistyskansojen kirjallisuudessa monella eri tavalla +kehittyneenä. Mutta tämä runouslaji laajentuu vielä; se pyrkii yhä +täydellisemmin kuvailemaan kaikkia kansakunnan oloja ja kääntyy +sentähden esittelemään varsinaista kansan-elämää, jossa alkuperäiset, +luonnon-omaiset olot paraiten ovat säilyneet. Näin muodostuu +_kansan-romaani_. Semmoinen teos on Kiven "Seitsemän Veljestä", +joka erittäin hyvin osoittaa tämän romaanilajin luonnetta. +Kansan-romaani ja siihen liittyvä kansan-novelli ovat nykyisempinä +aikoina kaikkialla voittaneet alaa ja ovat meidänkin maassa viljalta +edustettuina, erittäinkin sen johdosta, että kansan syvistä riveistä +moni lahjakas kirjailija on esittänyt kokemuksiansa ja tutun +ympäristönsä elämäntaisteluita. -- Sekä ylimys- että kansan-romaani voi +tietysti samalla olla perhe-romaani; mutta kaikki viimeksimainitut +lajit saattavat myös ulottaa kuvauksensa paljoa laajemmalle. + +Tähän suuntaan käy muutoinkin romaanin kehitys. Se ottaa suuret +valtiolliset tapaukset ja yhteiskunnalliset olot kuvailtaviksi. Näin +syntyy vielä kaksi lajia, _historiallinen_ ja _yhteiskunnallinen +romaani_. Aineensa suuruuden puolesta ne vivahtavat epopeaan. Mutta +huomattava on, mitä jo olen muistuttanut, ett'eivät historialliset +tapaukset ja vielä vähemmin yhteiskunnalliset seikat ole samalla +tavalla aineena romaanissa kuin suuret kansalliset yritykset ja +sankarityöt epopeassa; huomio kiintyy etupäässä yksityisten henkilöin +kohtaloihin. Historiallisessa romaanissa syntyy tosin jonkunlainen +ristiriitaisuus siitä, että suuret ja merkilliset tapaukset syrjäytyvät +niiden kysymysten rinnalla, jotka koskevat yksityisten elämänvaiheita; +mutta toiselta puolen nuo tähdellisemmät olot, joissa henkilöt +toimivat, antavat luonteille syvemmän sisällyksen ja saattavat heidät +semmoisiin tiloihin, joissa heidän sisälliset avunsa paremmin tulevat +näkyviin. Historiallisen romaanin tehtävä onkin osoittaa, miten +tärkeät maailmantapaukset ja kansakunnan yleinen tila vaikuttavat +yksityis-elämään, ja tämä ennen kaikkea oikeuttaa sen olemassaolon. +Samaa sopii sanoa yhteiskunnallisesta romaanista, joka tuopi +ilmi yhteiskunta-elämän syvemmät ristikohdat; runoilijan tulee vaan +varoa, ett'ei yhteiskunnallisten epäkohtien kuvaaminen muutu +tarkoituksen-omaiseksi, niinkuin usein tapahtuu paraidenkin +kirjailijain teoksissa. Tunnettua on, kuinka tärkeä asema tällä +romaanin lajilla on nykyajan kirjallisuudessa. Se onkin oikeastaan +kehittynyt vasta viime aikoina, tämän vuosisadan keski- ja +loppuvaiheilla. + +Historiallisen romaanin perustaja taas, niinkuin yleisesti tunnetaan, +oli Walter Scott. Sittemmin se on juurtunut kaikkien kansojen +kirjallisuuteen; meilläkin se on ruvennut orastamaan, vaikka vähemmin +runsaasti kuin toivottava olisi. + +Edellisessä olen koettanut esittää pääasiallisimmat romaanin lajit; +mutta sanomattakin selviää, että se näiden ohessa vielä voi pukeutua +useihin eri muotoihin, joiden perustuksella saisi monta muutakin jakoa. +Huomattava on myöskin, että romaani -- ihan toisin kuin epopea, joka +aina pysyy juhlallisena, -- voi olla sekä vakavaluontoinen että +koomillinen. Paitsi sitä on vielä muistettava, että kaikki nuo +yllämainitut lajit milloin milläkin tavalla toisiinsa yhtyvät, joten +puheena oleva kirjallisuuden laji siis voi esiintyä hyvinkin +monenlaatuisena. Suuret romaanit, varsinkin historialliset ja +yhteiskunnalliset, laajenevat usein epopean tavalla mitä erilaisimpia +suhteita valaiseviksi yleiskuviksi, rajoittumatta mihinkään erityiseen +elämänpiiriin, niin esim. Manzoni'n mainio historiallinen romaani +"Kihlatut", joka lavein piirtein asettaa silmiemme eteen Italian kansan +olot seitsemännellätoista vuosisadalla. + + * * * * * + +Niinkuin epopean ja idyllisen eepoksen rinnalla on monta kertomarunon +lajia, asettuu romaanin viereen _novelli_ ("uutelo"), joka +kuitenkin liittyy siihen kiinteämmin kuin edellämainitut epopeaan. +Ulkonaisesti eroaa novelli romaanista lyhyytensä kautta; vaan +sisällinen erotus on siinä, että romaani pyytää antaa niin laveaa +maailmankuvaa kuin mahdollista ja täydellisesti esittää päähenkilön +luonteen kehkiämistä, mutta novelli kertoo vaan jonkun ratkaisevan +käänteen hänen elämästänsä. Romaanissa ilmaantuu olevaisten olojen koko +runsaus, siinä on pitkä jakso vaihtelevia olokuvia; novellissa on vaan +yksi situatsiooni, yksi olokuva, ja se viittaa vaan välillisesti +ihmiselämän kokonaisuuteen. Toisinaan voipi yhden situatsioonin +kuvaileminen väljetä laveammaksi kertoelmaksi, jolloin syntyy +jonkunlainen välilaji romaanin ja novellin vaiheella. + +Luonteet ovat silloin jo verrattain valmiit ja yhtä ainoaa vaihetta +henkilön elämässä kuvataan romaanin tavallisella laveudella. Semmoisia +teoksia ovat esim. Goethen "Wahlverwandtschaften" ja Ahon "Papin +rouva". Muutoin on yleensä vaikea määrätä rajaa romaanin ja novellin +välillä; laveanpuoliset, luonteeltaan romaaninkaltaiset novellit ovat +varsinkin nykyään hyvin tavallisia. Sellaisia ovat enimmät meidän maan +uusista kaunokirjallisuuden tuotteista, esim. Teuvo Pakkalan +"Lapsuuteni muistoja" ja "Elsa", Alkion "Eeva", Kauppis-Heikin "Aliina" +y.m.m. Mitä muutoin Pakkalan "Elsaan" tulee, niin se oikeastaan +"Vaaralla" nimisen kertoelman kanssa muodostaa varsinaisen +romaanin, joka on rikas oivallisista luonteenkuvauksista. Näissä +romaaninkaltaisissa novelleissa saattaa usein ahtaankin kehyksen +sisällä esittää luonteen vähittäin tapahtuvaa varttumista, niinkuin +viimeksimainituista esimerkeistä näkyy. Varsinaisessa novellissa sitä +vastoin kerrotaan joku tärkeä tapaus, joka muutamilla piirteillä +ilmaisee henkilöiden luonteen-omituisuudet ja ikäänkuin sisältää heidän +elämänsä ytimen. Tällaisia novelleja ovat, muita mainitsematta, Ahon +verrattoman hauskat kuvaelmat "Siihen aikaan, kun isä lampun osti", ja +"Rautatie", jotka samalla avaavat avarampiakin, sivistyshistoriallisia +näköaloja. + +Mitä on puhuttu romaanin luonteesta, tehtävästä ja kuvaustavasta, sopii +kaikki novelliin; ainoastaan siinä suhteessa ne eroavat toisistaan, +että novellin esitys on suppeampi ja suuremmalla nopeudella rientää +loppua kohti. -- Sisällyksensä puolesta novelli jakaantuu niinkuin +romaanikin: löytyypä siis perhe-novelleja, kansan-novelleja +("kyläjuttuja", niinkuin Auerbachin, -- muutoin paljon meidän +kirjallisuudessa), historiallisia ja yhteiskunnallisia novelleja j.n.e. + +Romaanin ja novellin piiriin sopii vielä lukea lyhyet _pilajutut_, +jommoisia esim. kuudennellatoista vuosisadalla suosittiin Saksassa +nimellä "Schwänke", (toisinaan nämä tosin olivat myös runopukuisia), ja +tavallisesti vielä lyhyemmät _anekdootit_, jotka, jos ne ovat +lystillisiä, nekin ovat pilajuttuja. Anekdootti kertoo vaan +yksityistapauksen, joka omituisella tavalla valaisee jotain luonnetta +tai erityisiä oloja. Useimmiten nämä kertomuslajit kuitenkin +tarkoitukseltaan ovat ulkopuolella runouden alaa. + +Runouteen sitä vastoin kuuluvat viime aikoina yhä tavallisemmiksi +tulleet _tunnelmakuvat_, joihin jo ennen on viitattu, ja jotka +liikkuvat idyllin, novellin ja lyriikan välimailla. Tunteiden +esiintuominen on niissä pääasia, mutta kuvauksen tai kertomuksen +muodossa. Runomittaisina ne tietysti ovat lyyrillisiä runoja; mutta +suorasanaisina ne ovat luettavat erityiseksi välilajiksi, joka +sopivimmin on mainittava tässä paikassa. Virkeän tunteellisuuden +elähyttämä luonnonkuvailu voi niille antaa suurenkin runollisen +viehätyksen; varottava on vaan, ett'ei tunteellisuus vaihdu +hempeätunteisuudeksi. Kuinka onnistuneesti saattaa tätä kuvauslajia +viljellä, osoittavat erittäinkin Ahon "Lastut", joista useimmat ovat +tällaisia tunnelmakuvia. + +Kun romaani ja novelli ovat saaneet tehtäväkseen tosiolojen +esittämisen, niin ajan vaihtelevat suunnat niissä ilmaantuvat selvemmin +kuin muissa runouden lajeissa, jotka ovat niistä suhteellisesti +riippumattomammat. Nykyaikana romaanista on tullut yleisimmin suosittu +kirjallisuuden laji, joka lausuu ilmi ja suuressa määrässä muodostaa +lukijakunnan katsantotapaa. Uusien aatteiden ilmaisijana se kilpailee +näytelmärunouden kanssa, mutta helppolukuisena ja yleistajuisena se +leviää laajempiin yleisön piireihin. Syy siihen, että romaani on +saavuttanut tällaisen aseman, on nykyajan omituisessa luonteessa, joka +yht'aikaa -- perin realistisena -- kääntyy ulkonaisen olevaisuuden, +etenkin yksityisseikkojen, tarkastamiseen ja samalla mielellänsä vaipuu +sielun-elämän ilmiöin seikkaperäiseen tutkistelemiseen, niinkuin muun +muassa viime aikoina vahvistuneet ja laajalle leviävät uskonnolliset +harrastukset todistavat. Nämä puolet ovat romaanissa yhdistyneinä. +Sehän kuvailee havainnollisesti luontoa ja ihmis-elämän ulkonaista +puolta, mutta paljastaa myös sielun-elämän sisimpiä tiloja ja muutoksia +yksityiskohtia myöten; eepos ja draama sitä vastoin kuvailevat +yleisemmillä piirteillä, vaikka kuvaus saattaa olla yhtä ponteva. + +Kaikki nykyajan vaihtelevat aatesuunnat esiintyvätkin jyrkimmässä +omituisuudessaan uudemmissa romaaneissa. Se aika on jo ollut ja mennyt, +jolloin romaanimaisuuden käsite sisälsi jotain epätodellista ja +haaveilevaa ja jolloin se, joka romaaneista oli oppinut elämän +tuntemaan, luuli kaikkialla näkevänsä valepukuisia prinssejä ja +prinsessoja ja joka hetki odotti outoja, eriskummaisia tapauksia. +Epätodellisuus nykyaikana päinvastoin useimmin ilmaantuu tosiolevaisten +liioittelemisessa, epäkohtien liian mustiksi maalaamisessa. Puhtaasti +ideaalisen suunnan jälkeen ovat vuorottain valtaan päässeet ylenmäärin +realistinen suunta tai selvä naturalismi, tendensi-suunta (joka, +merkillistä kyllä, monessa teoksessa on tehnyt liiton suoran +vastakohtansa, naturalismin, kanssa), sitten psykologinen romaani, +jonka sielun-elämän selitykset monesti, esim. Dostojewskijn tunnetussa +kertomuksessa "Rikos ja rangaistus", kaiken mestarillisen kuvauksen +ohessa tekevät tuskastuttavan vaikutuksen ja niinmuodoin poikkeavat +runouden varsinaisesta tarkoituksesta, ja vihdoin jonkunlainen +tunnelmasuunta eli uuden-aikuinen romantisuus. Muutamissa +kirjailijoissa, niinkuin Minna Canthissa ja Juhani Ahossa, näemme +useitten tai kaikkien näiden suuntien omituisella tavalla yhtyvän. +Miten romaani täst'edes on muodostuva? Antaako sivistyksen vastainen +kehitys jollekin muulle kirjallisuuden lajille sen aseman, joka nyt on +romaanilla? Nämä kysymykset jäävät toistaiseksi vastausta vaille. + + + + +KUUDES LUKU. + +Lyyrillinen runous. + + +Kaikessa olevaisuudessa on kaksi puolta: uhkeana versoo elämä +kirjavassa moninaisuudessaan, mutta samalla sen ilmiöt kajastelevat +ihmismielen kuvastimessa niinkuin vankat hongat ja lehtevät koivut +metsälammin tyynessä pinnassa. Selvempi, kirkaspiirteisempi on +rannoilla rehoitteleva luonto; mutta noilla vedenkalvossa +värähtelevillä kuvilla on omituinen, salaperäinen viehkeys. Edellistä +sopii verrata eepilliseen maailmankuvaan, jälkimmäisiä lyyrillisen +runouden tuotteisiin. Lyriikka on niiden tunteiden ilmaisija, jotka +ulkonaisten vaikutelmien synnyttäminä liikkuvat ihmisen sydämmessä, ja +antaa siis sekin maailmankuvan, vaikka toisenlaisen kuin epiikka. +Niinkuin eepillinen runous viittaa entisyyteen ja esittelee +kertoelmiansa muistoina menneiltä päiviltä, niin on lyriikka kokonaan +nykyhetken kannattama. Sitä muodostavat -- jatkaakseni ylempänä +käytettyä vertausta -- kaikki satunnaiset väreet veden pinnassa; vaan +seuraavana hetkenä samat vesihelmet valon ja tuulen vaihdellessa +kuvastavat maisemaa ihan toisella tavalla, toisin värivivahduksin, +toisin ulkopiirtehin. + +Lyyrillinen runous niinmuodoin kuvailee ihmisen sisällistä elämää ja +erityistä maailmantajuntaa; sen oikeuttaa tuo vanha, jo Kreikan +viisaitten lausuma totuus, että ihmishenki on kaiken mitta. + +Kun lyyrillinen runous siis tuopi ilmi, mitä tunteita kunakin hetkenä +sydämmessä asuu, ja niinmuodoin on vaihtelevien mielialojen välittömin +osoitus, voisi helposti luulla, että se ajankin puolesta olisi +kuvausvoiman ensimmäinen tuote. Niin ei ole kuitenkaan asian laita. +Oman mielensä, omien tunteittensa tarkasteleminen on vasta silloin +mahdollinen, kun huomio monenlaisten kokemusten ja havaintojen kautta +on ulkomaailmasta kääntynyt sielun-elämän syvyyteen. Niin pian kuin +kansojen vanhimpina aikoina runouden lajit rupeavat toisistansa +eroamaan, anastaa kertomarunous niin valtavan aseman, että lyriikka +kokonaan jääpi syrjälle; vasta yksilöisyyden kehitessä se sitten pääsee +yhä rikkaammaksi varttumaan. Mutta tunteiden sisältö on ensi aikoina +sittenkin kaikille yhteinen. Tällä asteella syntyvät nuo vienon +suloiset, luonnonraikkaat kansanlaulut, joita kaikki kansat ovat +tuottaneet ja joiden kauniimpia kokoelmia on meidän Kanteletar. Niiden +aiheet eivät suuresti vaihtele: rakkauden riemut ja huolet, kodin +kaipaus, yksinäisyyden sumeat mielialat ja yleensä valojen ja varjojen +alituinen vaihtelu ihmissydämmessä. Ihmishenki, herättyänsä sisäisen +elämänsä tuntemiseen, aavistaa rajatonta tehtäväänsä, sen kokonaisuuden +äärettömyyttä, josta yksityishenki ei ole muuta kuin vähäinen +murto-osa, mutta ei voi vielä muodostaa itsellensä selvää miellettä +lähimmästä tarkoituksestansa: siitä tuo haikea halu, syvä ikävöiminen +johonkin tietymättömään päämäärään, tuo apea utuisuus, jota tavataan +vanhimmassa lyyrillisessä kansanrunoudessa. "Soitto on suruista tehty, +murehista muovaeltu." Näin on kaikessa kansanrunoudessa, ja etenkin +meidän suomalaisten lauluissa, joissa vieno surunvoittoisuus sekä +kansallisluonteen että erityisten olojen vaikutuksesta on erittäin +huomattava. Mutta surumielisten laulujen ohessa elämän iloisemmatkin +puolet vähittäin voittavat alaa. Suomen kansalle omituinen huumori +onkin luonut paljoa enemmän hilpeitä, leikillisiä lauluja, kuin mitä +tavallisesti otaksutaan, kun puhutaan lyyrillisen kansanrunoutemme +suruisuudesta. Muistakaamme esim. Kantelettaresta lauluja "Mitä me +tytöt suremme!" tai "Kaks' on kaunista kesällä". Että taas etelämaan +kansat (esim. romanilaiset), oman keveän ja vilkkaan luonteensa mukaan +erittäin kehittävät kansanrunouden iloisempaa puolta, on ihan +luonnollista. + +Aikojen kuluessa laajentuu kansan-omaisen lyriikan piiri; suuret +tapaukset, tärkeät muutokset kansojen elämässä saattavat uusia tunteita +ja ajatuksia herumaan kansan sielusta; syvälle painuneet muistot +muodostuvat tarinoiksi ja säilyvät semmoisina tuleville polvikunnille. +Täten lyriikka taas lähestyy eepillistä runoutta; mutta se käyttää +näitä tarinoita toisella tavalla kuin kertomarunous, se vuodattaa +niihin omat lämpimät tunteensa. Näin syntyy englantilaisten ja +skotlantilaisten ballaadit, tanskalaisten sankarilaulut ("Kaempeviser") +y.m. Meilläkin on tällaisia lyyrillisiä kertoelmia, esim. "Eliinan +surma" ja "Kaloniemen neiti". + +Mutta tällä edistys-asteella on lyriikka jo ehtinyt taiderunouden +rajalle. Samat olot, jotka kansanrunoudelle ovat antaneet näin runsaat +aineet, ovat siihen määrin edistäneet yksityishenkilöin itsenäisyyttä, +että heidän tunne-elämänsä pyrkii omavaraisesti ilmenemään; siitäpä +sitten kasvaa lyyrillinen taiderunous. Kaikkialla, missä tämä +itsenäisesti on ylennyt kansallisella pohjalla, ovat suuret aatteet tai +mahtavat taistelut sille maa-alaa valmistaneet. Kreikassa syntyi +lyriikka vasta noiden suurten muutosten perästä, jotka kukistivat +kuningasvallan ja monien kiistojen jälkeen laskivat päätäntövallan +kansan omiin käsiin; keskiajalla antoivat ristiretket yksityishengelle +sitä omantakeisuutta, joka tuotti trubaduurien ja minnesängerien +laulelmat. -- Sitten lyyrillinen runous kehittyy yhä monipuolisemmaksi, +sitä myöten kuin uudet aatteet ja olosuhteet saattavat yksityishenkilön +sisäisen elämän moninaisempain vaikutusten alaiseksi. Sentähden +lyriikka, vaikka välittömän tunteen tuote, vasta korkeimmalla +sivistyskannalla ehtii täydellisimpään kukoistukseensa. + +Eri tunteet ja mielialat puhkeavat itsestään lauluksi. Laulu onkin +lyyrillisen runouden luonnollinen kannattaja, ja lyriikka on siis +nimen-omaan _laulurunoutta_. Vanhimpina aikoina tosin kaikki +runous on laulannon yhteydessä; suuret epopeatkin ovat kauan kaikuneet +rhapsodien ja runonlaulajain huulilta, ennenkuin niitä ruvettiin +muistoon kirjoittamaan. Mutta laulu ja soitto olivat silloin vaan +satunnainen verho, jonka epopea, itsenäisemmäksi varttuneena, heitti +hartioiltansa. Toisin on lyyrillisen runouden laita. Laulu on sen +sisimmäistä luontoa, sillä molempain lähde on sama: tunteet, +vaihtelevat mielialat. Mutta aikojen kuluessa on lyriikan alkuperäinen +luonto tässä kohden muuttunut; se on vetänyt piiriinsä monenlaisia +aineita, jotka eivät ole suorastaan tunteiden ilmauksia, ja niinmuodoin +irtaantunut laulannon toveruudesta. Sillä lyyrillisen runouden on määrä +antaa kuva ihmisen sisällisestä elämästä kokonaisuudessaan. Mutta jos +ei laulettavuus siis olekaan mikään välttämätön ehto kaikessa +lyyrillisessä runoudessa, niin se kumminkin pysyy tärkeänä +ominaisuutena siinä lajissa, jossa sen alkuluonto on puhtaimpana +säilynyt. Vaikka nykyaikana suurin osa varsinaisestakin lyriikasta on +sävelten apua vailla, niin jokainen tosi-lyyrillinen runoelma sekä +muotonsa että mielialansa puolesta kelpaisi laulettavaksi, jos +säveltäjä siihen keksisi nuotin. Mutta koska lyyrillinen runous +esittelee sitäkin sielunelämän puolta, jossa tunteiden ohessa muillakin +sieluntoiminnoilla on tärkeä sija, syntyy myöhempinä aikoina +semmoistakin lyyrillistä runoutta, joka ei sovi laulettavaksi. + +Lyyrillisen runouden tehtävä on tunne-elämän esittäminen. Mutta +tunteita, noita vienoja hetken lapsia, ei voi semmoisinaan tuoda +kuuluviin. Himmeinä, epämääräisesti värähtelevinä ne liittyvät +mielteisiin; ne muodostavat tuon sielunelämän hämärän pohjan, josta +ajatukset ja pyrinnöt nousevat päivän valkeuteen; mutta itse puolestaan +ne piilevät sydämmen syvyydessä sanoin selittämättöminä, kaikilta +kätkettyinä. Niitä ei voi muulla tavoin ilmaista kuin niiden +mielikuvain avulla, joihin ne yhtyvät, ja näiden kautta itse tunteetkin +selviävät. Kuvausvoima rupeaa niiden apulaiseksi ja tulkiksi, ja yhtä +monilukuiset kuin mielteiden tahalliset ja tahattomat liittäytymiset +ovat runoudessa tunteiden ilmaisukeinot. Kuka voisi kaavoihin järjestää +fantasian vapaata leikkiä, sen tuottamia tuhatvärisiä kuvia? Toisinaan +runoilija murheissansa laulaa pettyneistä toiveistaan ja kuvailee +riemua, jonka niiden toteutuminen olisi tuottanut; toisinaan hän +esittelee uneksimaansa onnea, josta hänen fantasiansa luopi mitä +ihanimpia kuvia. Niin P. Cajander kauniissa runossansa "Tähdet" toivoo +voivansa tähtisarjasta vuodattaa siunausta yli köyhän isänmaamme, ja +samaten Runeberg, kuvataksensa uskollista rakkauttamme sitä kohtaan, +viittaa elämään loistossa ja kultapilvissä, "miss' itkien ei huoattais, +vaan tähtein riemun sielu sais", josta kuitenkin aina olisi halu "tähän +kurjaan kotihin". Ihanteellisuutta etsiessään runoilijan kuvausvoima +mielellään rakentelee vaikka kokonaisia maailmoja kaihonsa tai +luomishalunsa tyydyttämiseksi. Niin H. Heine vie lukijaa ihmemaahan, +jossa lootoskukat loistavat ja kaikki on sopusointuisaa kauneutta. +Usein ilmiöt antavat aihetta jonkun kuvauksen tai tapaussarjan +keksimiseen, johon tunteet saavat purkautua. Esim. Oksasen runossa +"Pikku Annan kuoltua" poismennyttä lasta kuvataan enkeliksi, joka vaan +hetkeksi oli laskeunut maan päälle ja yhäti pysyy isän suojelushenkenä. +Erkon pienessä runokappaleessa "Armaani syntyaika" rakastajan vilkas +tunne koko luonnosta hakee värejä mielitietyn armauden selittämiseksi. +-- Runebergin runoelmassa "Lapsuudenmuistoja" ("Barndomsminnen") +kaipauksen tunne palauttaa monenlaisia entisyyden muistoja, joihin +verrataan aavistuksen luomia tulevaisuuden kuvia. Mutta nuo menneen +ajan muistot ovat tunteiden tuottajat, ja usein tunteita tällä tavalla +esitetään niiden mielikuvien kautta, joista ne johtuvat. Niin on +Oksasen "Savolaisen laulussa" ja saman tekijän pienissä runoissa +"Lapsuuteni paikoilta" ja "Kynälampi". Näin tapahtuu etenkin kaikissa +niissä lyriikan tuotteissa, joiden aineena on luonnon tai ihmis-elämän +-- muun muassa tapaustenkin -- kuvaileminen. Nämä muodostavat tärkeän +osan lyyrillisestä runoudesta ja otetaan edempänä erittäin puheeksi. + +Tällaiset kuvat ovat itsenäiset; ne ovat lyyrillisen tunteen välittömät +ilmaukset, joita tuodaan esiin, koska se, mitä runoilija tahtoo lausua, +ainoastaan niiden kautta voi tulla ilmi. Niistä tulee erottaa +kuvaannolliset lausetavat, jotka vaan tarkoittavat esitysmuotoa. +Varsinaista kuvaannollisuuttakin lyriikka omituisen luonteensa mukaan +suuresti suosii. Mutta useasti nämä kuvien lajit tulevat hyvinkin +likelle toisiansa. Niin olemme kuvalauseista puhuessamme huomanneet, +kuinka kokonaisen runon sisällys monesti pukeutuu vertauskuvan (etenkin +allegorian) tai olijoitsemisen muotoon, ja varsinkin vertaukseen +lyyrillinen tunne mielellään purkauu silloinkin, kun se ei muodosta +runon varsinaista sisällystä. Schillerin kauniissa runoelmassa "Das +Mädchen aus der Fremde" kuvaillaan fantasiaa ihanaksi immeksi, joka +ihmisille jakelee lahjojansa; se on sekä personifikatsiooni että +allegoria. Siinä esitetty kuva on semmoisenaan runoilijan tunteiden ja +ajatusten ilmoittaja, ja lukijan arvattavaksi jääpi, ken tuo vieras +immyt on. Samanlaatuinen on Oksasen "Palannut runotar", vaikka +runottaren mainitseminen selvittää allegorian merkityksen. Toisissa +runoissa taas yksi vertauskuva hallitsee koko sisällystä, vaikka siihen +selityksenä liittyy se tunnemaailman tai ihmis-elämän kohta, jota +vertaus tarkoittaa. Tavallisesti joku luonnon ilmiö herättää tunteita +ja antaa runoilijalle aihetta mietteisiin. Hän istuu lähteen reunalla, +katsellen, miten pilvet, valoisat, ruusunhohtavat ja tummat, raskaat, +kuvastuvat sen pintaan, ja siitä johtuu runoilijan mieleen, miten ilot +ja surut vaihtelevat hänen sielussaan (Runebergin "Lähteellä"). Taikka +hän antaa henkien laulaa veden synnystä, kuinka se tulee taivaasta ja +sinne palajaa, ja vertaa siihen ihmisen elämää (Goethen "Gesang der +Geister über den Wassern"). -- Yhden vertauskuvan sijassa saattaa myös +olla yhtenäinen vertausten sarja; tätä muotoa tavataan erittäin Erkon +lyhyissä, mietelmäin-tapaisissa runoissa, esim.: + + Puhjetessa kukka puhtahin, + Lehti tuorein hiirenkorvallisna. + Kevähästä kesä kaunihin, + Lintuin laulu silloin suloisinta. + Aamusella päivä armahin, + Kastehelmen kukkaa suudellessa. + Lemmen kukan ensin puhjetessa + Sydän sulin ompi neitosella. + +Vertausta muistuttaa semmoinen mielessä häilyvä, symbolin tapainen +kuva, joka, olematta vertailua, on jossakin yhteydessä lausuttavien +tunteiden kanssa, ja hämärästi niitä kuvailee; sillä molemmat ovat +samanlaisten mielle-assosiatsioonien tuottamia. Sellaisia tavataan +usein kansanlaulujen alkusanoissa ja palaussäkeissä, niin esim. +Desdemonan laulussa,[106] jossa harmahtavan viheriä paju on laulajan +haikean mielialan eduskuva. Samaa laatua ovat nuo luonnonkuvat, jotka +esim. serbialaisten runoissa ovat kertoelman valmistajina; toisinaan ne +suorastaan siihen johtavat, toisinaan ovat erinänsä. Niin alkaa tuo +tunnettu "valitusruno Hassan Agan jalosta puolisosta", jonka Goethe on +kääntänyt saksaksi ja Runeberg ruotsiksi: + + Säg, hvad hvitt syns där i djupa skogen? + Ser man snö där eller ser man svanor? + +Tällainen symbolinen tunnelmakuva voi myös ilmaantua ihan itsenäisenä, +josta lyyrillisessä runoudessa on paljon esimerkkejä; muistettakoon +vaan Goethen syvätunteista laulelmaa "Über allen Gipfeln ist Ruh". + +On vielä monta muuta keinoa, joilla lyyrillinen tunne pääsee +ilmenemään. Henkilön ulkonainen asento ja käytös osoittavat hänen +mielentilaansa: "Yksin istun ja lauleskelen, aikani on niin ikävä!" +Samoin paimen Goethen runoelmassa "Schäfers Klagelied" kertoilee, miten +hän vuorelta sauvansa nojassa katselee laaksoon, jossa hänen armaansa +ennen on asunut, ja kuinka hän sitten seuraa laumaansa tuonne alas ja +poimii kukkasia niityllä, tietämättä, kelle ne antaisi. Näin tunteita +kuvataan merkeillä, joista ne tunnetaan. Näitä merkkejä on sekin, kun +runoilija joskus ilmoittaa, ett'ei hän voi lausua ilmi, mitä hänen +sydämmessään liikkuu. -- Vihdoin tunteet vielä saattavat yhtyä +monenlaisiin ajatuksiin ja tahdon ilmauksiin ja näiden kautta puhjeta +ilmoille. Runouden kielellinen muoto vie tietysti aina ajatusten +esittelemiseen; mutta yleisiä ajatelmia tuodaan etenkin mietelyriikassa +esiin. Lämpimän innon vaikuttamia tahdon ilmauksia, niinkuin +kehoituksia y.m., tavataan lyyrillisessä runoudessa, esim. Suonion +reippaassa "Suksimiesten laulussa": "Ylös, Suomen pojat nuoret" j.n.e. + +Mutta, niinkuin jo ylempänä sanottiin, turhaan koettelisi +luetella kaikkia eri muotoja, joissa tunteet saattavat tulla ilmi +havainnollisten mielikuvien kautta. Olkoot sen sijaan muutamat +esimerkit osoituksena siitä, kuinka tunteiden ilmaisukeinot voivat +tulla käytäntöön. + +Ennen olen huomauttanut, kuinka P. Cajanderin runossa "Saaren impi" +talvisen luonnon kuva yhtyy tytön tunteisiin; mutta samassa runossa +neito niitä kuvailee oman tilansakin esittämisellä: + + Täss' istun nyt ja itken, kun päivä umpeen käy, + Ja itken taas, kun alkaa päivä uusi, j.n.e. + +Sievällä tavalla yhtyy runoilijan oman tilan ja ulkonaisen tapahtuman +kuvaileminen vertaukseen Irenen pienessä runossa "Hiiloksella": + + Täss' istun suojassani + Ja katson hiilokseen, + Se leimuaa, se hehkuu + Ja hiipuu hiljalleen. + + Noin sydämmessä mulla + Myös tunteet vaihtelee, + Ne leimuaa, ne hehkuu + Ja hiipuu hiljalleen. + +Mutta kääntykäämme muita lyyrillisen runouden puolia tarkastamaan. +Koska lyyrillinen runous ilmoittaa, mitä yksityishenkilö tuntee jonakin +erityisenä hetkenä, niin koko sen luonne viittaa nykyaikaan samoin kuin +kertomarunous entisyyteen. Vaihtelevat tunteet ovat hetken lapsia, ja +sentähden kaikki lyyrillisyys, tarkkaan katseltuna, on tilapäärunoutta +-- tietysti ei, niinkuin tätä sanaa usein ymmärretään: jostain +ulkonaisesta, enemmän tai vähemmän epärunollisesta syystä, ilman +sisällistä pakkoa, syntynyttä runoutta, vaan korkeammassa, paremmassa +merkityksessä. Mutta nykyhetkeen sulkeutuu sekä entisyys että +tulevaisuus, ja näiden ympärille valuu sen lyyrillinen tunnelma. +Useinpa runotar tämän valtaamana utumielin katsahtelee muinaisiin +päiviin tai silmäilee pelon ja toivon vaiheella tuntematonta +tulevaisuutta kohti, ja vienonhaikea tunne kaiken katoovaisuudesta +saattaa laulun sanat hänen huulilleen. + +Toiseksi lyriikan hetken-omainen luonne supistaa sen tuotteiden +laajuuden, eikä yksityinen runo siis anna laveata ja täydellistä +maailmankuvaa; mutta useammat runot yhdessä, esim. jonkun runoilijan +kaikki tärkeimmät tuotteet tai erityisen aikakauden koko lyriikka, +saattavat kyllä selvästi ilmaista jonkun runoilijan tai aikakauden +yleisen katsantotavan. Jollei yksityinen laulurunoelma voikaan elämää +laajemmalti kuvata, niin se kumminkin huokuu sen kansakunnan ja muun +ympäristön henkeä ja tuntemistapaa, jonka keskuudessa se on syntynyt. +Syystäpä tätä lyriikan henkeä on verrattu vienoon, sen tuotteista +lehahtelevaan lemuun, joka muistuttaa niiden syntymämaata ja kotoista +ilmastoa ja ikäänkuin siirtää meidät näiden keskelle. Jos eepillinen +runous mahtavalla siveltimellä maalailee eteemme loistavavärisen +puutarhan, niin laulurunouden lauhkea tuulonen puhaltelee luoksemme sen +kukkasien ihanaa tuoksua. Mutta kun kaikkien kansojen ja aikojen +lyyrilliset runoelmat yhdistetään, silloin näyttäytyy maailma +semmoisena, kuin se sisäkohtaisesti kuvasteleikse ihmismielen +syvyydessä. Oikeinpa sen oivalsi Herder kootessansa "kansojen äänet" +jaloksi yhteislaulannoksi ihmiskunnan mielialoja ilmoittamaan. + +Nykyhetkessä -- niin äsken sanottiin -- lyyrillinen tunne tajuaa +entisyyden ja tulevaisuuden. Entisyys on nykyisen mielialan emo, +niinkuin vastaiset tunteet ovat sen lapsia. Lyyrillinen mielentila ja +siitä puhkeava runoilu on yksityisessä ihmisessä, samoin kuin +kansojenkin elämässä, runsaan kokemuksen hedelmä. Usein kyllä tämä +kokemus saattaa olla haikeata, surusta sukeunutta ja kaiho antaakin +enimmiten mielelle sen apean sumeuden ja hellän hentouden, joka +utuharsollaan verhoilee niin monta lyriikan tuotetta. "Mene korpeen, +elä siellä yksinäsi, ikävissäsi, ja sinä olet oppiva runoilemisen +taidon", oli vanhan eukon neuvo Castrénille, joka häneltä runoja +tiedusteli. Ja jos tarkastaa lyriikan kenttää, huomaa pian +surunvoittoisten runojen luvun suuremmaksi kuin ilomielisten. Se tulee +kaiketi siitä, että kaihoisa mieliala etupäässä vie ihmistä omiin +tunteisiinsa syventymään ja niitä runoissa ilmi lausumaan; iloisena +ollessaan hän harvemmin tuntee tällaista tarvetta, koska hänen +huomionsa pääasiallisesti kääntyy ulkonaisiin oloihin. Mutta siitä ei +saa päättää, ett'eivät iloinen mieli ja elämän valopuolet kykene +lyyrillistä runoutta tuottamaan; päinvastoin mielihyvän tunteet aina +ovat osoittauneet voimallisiksi vaikuttimiksi: saavutettu onni, +rakkauden riemu, hehkuva innostus ovat aiheuttaneet monta lyyrillistä +runoa. Ja onhan lyyrillisen runouden sisältö sangen usein suorastaan +leikillistä, koomillista laatua. Lahjat ovat monenlaiset ja kullakin on +omansa, -- sanoo runoilija Jatgeir Ibsenin "Kuninkaan-aluissa", ja +vaikka hänellä on "murheen lahja", saattaa toisella olla runoilemisen +aiheena leikin tai tyytyväisyyden tunteet. Tai ehkä Suomen runotar +oikeimmin on osannut kuvata sitä tyyntä, ilon ja kaihon sekaista +mielialaa, josta laulun virta enimmiten kumpuilee, kun immestä kertoo: + + Ei se impi itkenynnä, + Ei varsin ilonnutkana, + Ilman lauloi itseksensä, + Lauloi iltansa kuluksi, + Sulhon toivossa tulevan, + Armahansa aikehessa. + +Sillä vaikka laulurunouden vaikuttavimmat sävelet tunkeuvatkin sielun +syvimmästä pohjasta, katkeran surun tai valtaavan innostuksen +synnyttäminä, niin taiteen pyhyys kuitenkin vaatii rauhallisempaa +mielentilaa. Älköön runoilija tuskiensa pyörteessä tai intohimonsa +vallassa laskeko tunteensa ääntä kajahtamaan; tyyntyköön ensin mielen +myrsky, puhdistukoot tunteet aineellisuuden tomusta, ennenkuin ne +kohoavat runouden pyhille kukkuloille. Onhan monesti kuultu lauluja +semmoisia, joita vielä painaa kaikki tämän matoisen maailman tuska ja +huoli, joissa viha ja kosto riehuvat tai onneton intohimo "kuumeesta +vapisevalla kädellä" kuvailee omaa kurjuuttansa. Vasta kun ankarin +kiihtymys on lauhtunut, on otollinen hetki sitä taiteellisesti +esittää. Silloin katoo sen paljas persoonallinen luonne ja se saa +yleis-inhimillisen merkityksen; runoilijalle itselleenkin se samalla on +vapautuksen keino. + +Näistä viittauksista selvinnee lyyrillisen runouden alkuluonne; +katsokaamme, millaiseksi sen esitystapa ja sen ulkomuoto tämän johdosta +muodostuu. Ylempänä jo sanottiin lyyrillisen runoelman olevan lyhyen, +laveudeltaan ahtaisiin rajoihin supistetun. Sen esityslaatu on yleensä +eepillisen suora vastakohta; se ei aseta sisältöänsä tyystin +maalattuna, avarana maailmankuvana silmiemme eteen, vaan jättää +pikemmin tarkoituksensa kuulijan arvattavaksi, aina vaan viitaten +tunteeseen, jota sanat vaan vaillinaisesti selittävät. Se katkaisee +usein ajatusten juoksun ohjatakseen ne uudelle uralle ja menee nopeasti +asiasta toiseen. Kuvalauseista se mieluummin valitsee rohkean ja +pontevan metaforan kuin tarkasti selittelevän vertauksen. Suunnittelu +on, eepilliseen runouteen verrattuna, höllempi, tarkkaa sääntöä +noudattamaton. Mielikuvat seuraavat toisiansa siinä järjestyksessä, +kuin ne sukeltavat esiin runoilijan mielessä, eikä minkään +objektiivisen säännön mukaan. Lyyrillistä runoa tarkastettaessa +huomataan kuitenkin kolme pääosaa eli tunne-astetta: tunnelman +puhkeaminen ja yltyminen, sen täyteen voimaansa pääseminen ja +lopullinen rauhoittuminen; mutta eri tapauksissa nämä yhtyvät toisiinsa +monella monituisella tavalla. + +Lyyrillistä runoutta on verrattu säveltaiteeseen. Molemmat perustuvat +tunteeseen ja koettavat saada ilmi, mitä sisimmässä sydämmessä liikkuu. +Tämä niiden sukulaisuus tulee monella tavalla näkyviin. Lyyrillisen +runouden ja laulannon keskinäisestä suhteesta on jo ylempänä puhuttu. +Mutta se ilmaantuu etenkin siinä, että lyriikka ulkonaisestikin, +runomitassa ja soinnussa, pyytää kuvailla erilaisia tunteita ja +mielialoja. Sen takia se suosiikin vaihtelevia runomittoja ja taipuu +yhdistämään säkeet säkeistöiksi, vieläpä toisinaan, niinkuin +muinaiskreikkalainen lyriikka, säkeistöt stroofiryhmiksi. Uudemmassa +runoudessa säkeiden moninaisuutta korvaa loppusointu, joka +varsinaisesti kuuluu lyyrillisen runouden luontoon. Soinnulla onkin +lyriikassa monta vertaa suurempi merkitys kuin muilla runouden aloilla; +mutta senvuoksi ei olekaan missään muualla niin lähellä se vaara, johon +ennen olemme viitanneet, että nimittäin runollisuuden sijaan tulee +paljas ulkonainen sointuisuus. Toisellakin tavalla lyyrillinen runous +helposti voipi eksyä säveltaiteen yksin-omaiselle alueelle: siten, että +se ottaa esitelläksensä vaan utuisia, epäselviä tunteita ilman +varsinaista sisällystä. + +Näiden yleisten mietelmien jälkeen meidän tulee katsoa lyyrillisen +runouden eri lajeja. + + * * * * * + +Eri runoudenlajeissa syntyy monenlaisia vivahduksia siitä, että kunkin +lajin luonto täydellisesti hallitsee muutamia sen tuotteita, mutta +toiset muistuttavat jotain muuta runouden päälajia tai muutoin +viittaavat ulkopuolelle sen rajoja. Niin tapahtuu lyriikankin alalla. +Lyyrillinen runous vaatii mielen täydellistä syventymistä julki +lausuttavaan tunteeseen, ja tällaista tavataankin useimmissa sen +tuotteissa. Mutta etenkin vanhimpina aikoina, kun lyriikka ensin rupee +muodostumaan ja ihmisen sisäinen elämä vielä pääasiallisesti on +ulkonaisen havainnon kannalla, saattaa tapahtua, että ylevä esine siinä +määrässä herättää ihmettelyä ja ihailua runoilijan mielessä, että hänen +tunteensa sitä kohtaan ilmaikse vaan sen jalouden esittämisessä. +Ulkokohtaisuus vielä kokonaan hallitsee mielikuvitusta, niin ettei hän +voi sitä täydellisesti omaksensa omistaa; hän vaan kaukaa sitä +katselee, rohkenematta sitä lähestyä. Tätä laatua ovat varsinkin +muinais-aikojen hymnit eli ylistysvirret jumaluuden kunniaksi, ja tämä +laulurunouden laji on _ylistyslyriikka (hymnillinen lyriikka)_. -- +Toisen lajin muodostaa _varsinainen lyriikka_, jossa itsekohtainen +tunne on voitolla ja joka siis paraiten vastaa lyyrillisen runouden +periluontoa. Mutta tunteita kuvatessaan runouden täytyy turvata +kaikenlaisiin kuviin, niinkuin ennen on mainittu, ja nämä kuvat +saattavat siinäkin määrässä syrjäyttää runoilijan oman persoonan, että +hän suorastaan kertomuksen muodossa esittelee tunteitansa. Täten +varsinaisesta lyriikasta vielä sukeaa erityinen objektiivinen laji, +_kertovainen lyriikka_, joka viittaa eepilliseen runouteen. -- +Mutta tunteita tuodaan vielä julki yhdistämällä ne ajatuksiin tai +pyrkimyksiin; jos ajatuksellinen puoli silloin saa ylivallan, syntyy +_miete- eli ajatuslyriikka_. + +Asiaa sopii ajatella näin. Lähinnä eepillisen runouden objektiivisuutta +on ylistyslyriikka. Mahtavan aatteen valtaamana runoilija pysyy +kunnioittavassa kaukaisuudessa erillään tunteensa esineestä; hän ei voi +muulla keinoin lausua tunteitaan kuin sitä kuvailemalla; runoelman +aihe ei ilmaannu vielä hänen sydämmessään vaikuttavana voimana. +Sellaisena se esiintyy vasta varsinaisessa lyriikassa. Siinä +itsekohtainen tunteellisuus on puhkaissut kuorensa, ja runoilija ottaa +ympärillä olevan maailman omaan sieluunsa ja esittelee sitä oman +erikoisluonteensa heijastamana kuvana. Tavallisesti hän tekee omat +tunteensa runojen pääaineeksi; mutta usein hän ne ilmaisee kuvailemalla +syitä, jotka niihin antavat aihetta. -- Viimein runoilija kääntyy omia +tunteitansa mietiskelemään ja irroittaa niinmuodoin taas niiden +sisällyksen omasta itsestään, asettaen ne ajatuksina henkisen silmänsä +eteen. Tämä on kolmas aste mietelyriikka. + +Näin saadaan nuo kolme lajia, joihin vanhastaan on ollut tapana jakaa +lyyrillistä runoutta; muutamat järjestävät ne toisella tavalla, esim. +yhdistämällä ylistys- ja mietelyriikan ja asettamalla kertovaisen +lyriikan eri lajiksi, kuitenkin pysyen tuossa säännöllisessä +kolmijaossa. Kaikissa tapauksissa kertovaisessa lyriikassa on niin +paljon erikoisluonnetta, että se olisi erittäin tarkastettava. Jos siis +luopuu tuosta tavanmukaisesta kolmiluvusta, sopii otaksua neljä +lyyrillisen runouden lajia: _ylistyslyriikka, varsinainen lyriikka, +kertovainen lyriikka ja mietelyriikka_. + +Ylempänä jo mainittiin, että _ylistyslyriikan_ tärkeimmät tuotteet +ovat muinaiskansojen _hymnit_ jumaluuden kunniaksi. Vanhimmat +tunnetut ovat indialaisten Veda-kirjoissa. Ne vievät meidät siihen +aikakauteen, jolloin eepillisyys ja lyyrillisyys eivät vielä olleet +toisistaan eronneet. Muistomerkkejä samalta ajalta, vaikka paljoa +myöhemmin syntyneitä, ovat n.s. Homeron hymnit; ne olivat oikeastaan +"prooimioita", alkurunoja, joilla rhapsodien oli tapana aloittaa +esityksiänsä; suuremmat niistä ylistävät sitä jumalaa, jonka juhlina +kilpalaulajaiset pidettiin, ja ovat luonteeltaan milt'ei aivan +eepillisiä. Ne alkavat muutamilla sanoilla ylistettävän jumalan +kunniaksi, jonka jälkeen kertoillaan hänen töistään ja toimistaan. +Kauniita kuvauksia sisältää esim. hymni Afroditelle; siinä ensin +mainitaan, miten kaikki olennot, niin jumalat ja kuolon-alaiset ihmiset +kuin myös linnut ja muut eläimet, ovat hänelle kuuliaiset, vaan kolme +ei taivu hänen valtansa alle: ei sinisilmä Athene, ei kultanuoli +Artemis eikä Histia, ikuinen impi; näitä hän ei saa voitetuksi, mutta +muuten häntä miellyttää lemmensiteillä yhdistää jumalat ja kuolevaiset. +Sentähden Zeus päätti kostoksi kiinnittää hänetkin kuolon-alaiseen +urooseen ja loi hänen mieleensä sulorakkauden Troian kuninkaan poikaa +Ankhisesta kohtaan, joka -- kauneudeltaan jumalain vertaisena -- +karjaansa kaitsi monihetteisen Idavuoren rinteillä. Ja lemmen jumalatar +riensi Kyproon hyvätuoksuiseen temppeliinsä, jossa Sulottaret häntä +kaunistelivat, ja loistavissa vaatteissa, kullalla koristettuna, +Afrodite kiirehtii Troiaa kohden. Sitten seuraa hento, viehättävän +idyllin tapainen tarina Afroditen ja Ankhiseen lemmen seikoista, ihan +eepillisesti esitettynä. Sen raittiissa luonnollisuudessa ja +yksinkertaisessa, vaan samalla vienossa runollisuudessa huokuu +tosi-homerolainen henki. Hymni päättyy muutamilla tervehdys- eli +oikeammin jäähyväissanoilla Afroditelle. + +Tämän runoelman sisältö on laajemmin kerrottu, jotta lukija saisi +selvän käsityksen näiden hymnien luonteesta. Mutta puhdas +lyyrillisyyskin pääsi voitolle helleeniläisessä ylistyslyriikassa. +Siihen kuuluu erittäin doorilaisten kehittämä "khoorinen lyriikka". +Korkeimmalleen kohosi kreikkalaisten hymnillinen runous Pindaron komean +juhlallisissa lauluissa. Pindaron maine muinais- ja nykyaikana perustuu +etenkin hänen ylistysrunoihinsa julkisissa kilpaleikeissä voittaneiden +kunniaksi. Omituinen on niiden suunnittelu. Runollisen innostuksen +lentimillä hän kohotakse korkealle mielikuvituksen maille, +rohkeasti pyörähdellen kuvasta kuvaan, joita hän monivärisessä +vaihtelevaisuudessa asettelee kuulijan eteen; hän ei ylistele itse +voittajaa, vaan etupäässä hänen syntymäkaupunkiansa ja sen +suojelusjumalia tai muinais-ajan sankareita, jotka ovat jossakin +yhteydessä voittajan suvun tai kotiseudun kanssa. Tähän taruloimeen +kudotaan monta syvän elämänkokemuksen tuottamaa viisauden neuvoa. +Pindaron ylistysrunoissa on yleensä säilynyt hymnin alkuluonne, niissä +kun ainetta käsitellään uskonnollisen tunteen pohjalla ja laulellaan +jumalien kunniaa. Mutta oikeastaan ne ovat oodeja, jolla nimityksellä +niitä varsinaisesti mainitaankin. + +Että henkiseltä ominaislaadultaan niin uskonnollinen kansa kuin +hebrealaiset oli omiansa kehittämään hymnin muotoa, on sanomattakin +selvää (vrt. I kirja). Vanha Testamentti sisältääkin runsaasti +hymninluontoisia kappaleita; oikeita hymnejä ovat useat Daavidin +psalmeista, joissa erinomaisella voimalla ja kuvarikkaudella esitetään +Jumalan suuruutta. + +Kristilliselläkin aikakaudella on uskonnollinen tunne niitä paljon +tuottanut. Kristittyjen kansojen hengellisistä lauluista, virsistä, on +suuri osa hymnintapaista runoutta. Muutoin virret semmoisinaan +eivät kuulu mihinkään lyriikan lajiin. Enimmät kenties, kun ovat +suorastaan sydämmestä lähteneitä tunteiden ilmauksia, ovat luettavat +varsinaiseen lyriikkaan; toiset -- niinkuin äsken mainittiin -- ovat +ylistyslyriikkaa, useat myös mietelyriikkaa. Onpa niitä semmoisiakin, +joita ei hallitse lyyrillinen tunne, vaan opettavaisuus; niiden sija on +tietysti opetusrunouden piirissä. + +Vaikka hymni etupäässä tarkoittaa jumaluuden ylistämistä, niin sen +pohjana oleva hartaus ja kunnioitus saattaa kääntyä muitakin yleviä +esineitä kohtaan. Sen näimme jo Pindaron ylistysrunoista. Sellainen +hymni on esim. uudemmassa kirjallisuudessa Schillerin laulu "Riemulle" +("An die Freude"). Näin muodostuu se muinais-ajan ylistyslyriikan laji, +jonka nimitys on _oode_. Sen tunnusmerkit ovat ylevälaatuinen +sisällys, taidehikas stroofirakenne ja rohkeilla hyppäyksillä kuvasta +kuvaan liihoitteleva yhteensommittelu. Mutta kreikkalainen "oode" +sana merkitsee oikeastaan laulua; sentähden sillä antiikisessa +kirjallisuudessa on laajempikin käytäntö, jolloin sillä yleensä +tarkoitetaan jokaista lyyrillistä runoa, sellaistakin kuin Sapfon ja +Anakreonin laulelmat. Siitä syystä Horatiuskin nimitti runonsa +oodeiksi, vaikka ne eivät kaikki ole oodeja sanan varsinaisessa +ymmärteessä. Uudempina aikoina on oodeksi sanottu antiikiseen +malliin suoritettua ylistysrunoa korkeasta esineestä tai +ylevästä aatteesta; sen käsitteeseen kuuluu ennen kaikkea paitsi +yllämainittuja ominaisuuksia, että noudatetaan muinaiskreikkalaista +stroofijärjestystä. + +Dionysos-juhlien ylimmilleen yltyvä innostus synnytti vanhassa +Kreikassa _dityrambin_, runouden siteistä vapaan riemulaulun. +Sitäkin on nykyisempinä aikoina mukailtu. Sellaiset mielentilat, +jolloin korkeimmat aatokset, vielä hämärinä, selviämättöminä, +sanomattomalla riemastuksella mieltä täyttävät, ovat jotain +yleis-inhimillistä, mikä palautuu kaikkina aikoina. Sentähden +dityrambinen innostus saattaa uudemmassakin runoudessa puhjeta +näkyviin, pukien hapuilevia, korkealle tähtääviä tunteitansa vapaisiin, +vaihteleviin runomuotoihin. Mainittakoon esimerkiksi Goethen +nuoruudenrunoelmat "Wanderers Sturmlied" ja "Harzreise im Winter". + +Mutta siirtykäämme _varsinaiseen lyriikkaan_. Mitä alumpana tätä +lukua sanottiin laulurunouden luonteesta ylimalkain, soveltuu etenkin +tähän sen päälajiin. Sydämmen syvimmistä hetteistä tunteet pyrkivät +ilmoille, käyttäen ylempänä mainittuja ilmaisukeinoja, ja lukemattomat +ovatkin ne mielentilat, jotka siihen antavat aihetta. Mitä +monipuolisemmaksi varttuu henkinen kehitys, sitä enemmän se sisäistä +elämää rikastuttaa ja tunteita syventää, josta lyyrillisen runouden +piiri yhä laajemmaksi laajenee. Ja mitä välittömämmin tunteet +ilmenevät, mitä enemmän erikoissielun lämpimyyttä runoissa huokuu, sitä +enemmän niissä on varsinaisen lyriikan henkeä. + +Kun sanotaan runoilijan lyriikassa tuovan esiin omia tunteitansa, niin +tätä tietysti ei saa ymmärtää aivan sananmukaisesti. Sisälliset +elämänkokemukset ja itsekohtaiset mielentilat aiheuttavat kyllä suuren +osan laulurunouden tuotteista; mutta havainnon ja mielikuvituksen sekä +lämpimän myötätuntoisuuden avulla hän omaksensa omistaa muidenkin +tunne-elämän ja esittelee sitä runoissansa. Tällainen objektiivisuus +tietysti ei ollenkaan vähennä lyyrillisen runoelman itsekohtaista, +tunteen-omaista luonnetta. Toisenlaatuinen objektiivisuus, joka ei +sekään ole haitaksi puhtaalle lyyrillisyydelle, tulee siitä, että -- +kuten jo on osoitettu -- tunteita kuvataan ulkonaisten ilmiöin avulla. +Kesäisen luonnon ihanuus täyttää runoilijan sydämmen virkeällä +elämänhalulla, syksyn synkeys painaa hänen mieltänsä ja palauttaa +entisten onnenpäivien muistoja, synnyinmaan kauneus elvyttää +isänmaanrakkautta ja kehoittaa tehokkaaseen työhön ja toimeen, ja +kaikkia näitä erilaisia tunteita hän tahtoo lausua ilmi ja muissakin +herättää synnyttämällä heidän sielussaan noita samoja mielikuvia, jotka +luonnon erilaiset ilmiöt hänessä itsessään ovat tuottaneet. Kaikkien +kansojen lyyrillisestä runoudesta voisi saada lukemattomia tällaisia +luonnonkuvia. Mainittakoon vaan meidän kirjallisuudesta Rahkosen +"Imatralla" ja Cajanderin "Salomaa". Eikä ainoastaan luonnonkuvia +tuoda esiin tällä tavalla, vaan myös kohtauksia ihmis-elämästä, +niinkuin Erkon runossa "Hevospaimenet yömajalla" tai Schroven +"Mierolais-äijässä". Tämä vie lopullisesti kertovaiseen lyriikkaan. + +Vaikka _kertovainen lyriikka_ muistuttaa eepillistä runoutta, niin +sen koko luonto ja esitystapa on ihan toinen. Onhan mielialan kuvailu +siinä pääasia; runoilija tahtoo ilmaista mieltä liikuttavan tapauksen +aiheuttamia tunteita ja tuottaa niille vastakaikua kuulijan sydämmessä. +Tunteellisiin kohtiin pannaankin siitä syystä enimmän painoa, kaikkiin, +mitkä ovat valtavasti vaikuttaneet kertoilijan mieleen ja voivat +muihinkin tehdä samanlaisen vaikutuksen. Runoilijan oma mielentila +antaa koko esitykselle omituisen värityksensä. Erityisseikkoja ei +kerrota niin tyystin kuin eepillisessä runoudessa, ja esitys on +lyhyempi, vilkkaampi, vapaampi; runoilijan omat tunteet toisinaan +suoranaisestikin siihen sekaantuvat. Kaikki nämä ominaisuudet +havaitaan selvimmin _ballaadissa_, pohjoismaiden kansanrunouden +surunvoittoisessa kasvatissa; sen omituisesti värjyilevässä +kertomistavassa yhtyy utuiseen synkkyyteen herkkä tunteellisuus; +runoilija menee nopeasti asiasta toiseen ja jättää paljon kuulijain +arvattavaksi; hän poimii kertomuksesta esiin ne kohdat, jotka +tehokkaimmin vaikuttavat tunteisiin, ja niin esitystapa muuttuu +melkein draamalliseksi, paljaaksi puheenvaihteluksi. Kansanballaadeja +on erittäin runsaasti skotlantilaisilla, englantilaisilla ja +tanskalaisilla. Meilläkin niitä on useita Kantelettaren III:ssa osassa; +erinomaisen esimerkin ballaadin oikeasta luonteesta antaa "Elinan +surma". Kansanrunoudesta ballaadi on siirtynyt taidelyriikkaan. Saksan +kirjallisuudesta mainittakoon sen omituisuutta osoittavina esimerkkeinä +Bürgerin kammottavan kolkko ja samalla havainnollisesti kuvaileva +"Lenora", niin myös Goethen, Uhlandin ja Heinen mitä syvimmän +runollisuuden elähyttämät ballaadit. Suomenkielisessä runoudessa +ballaadin kaikessa lyhyydessään syvästi liikuttava ja vienon tunteen +kannattama esitystapa huomataan Cajanderin runossa "Kehrääjä-äiti"; sen +synkkä, toivottomuuden partaalle vievä luonne yhdessä suppean ja sen +kautta voimallisen kertomistavan kanssa nähdään K. Krohnin "Ferencz +Renyissä". Ballaadin koko luonteesta johtuu, että se tavallisesti on +sisällykseltään kolkko ja päättyy surullisesti; mutta tämä ei ole +välttämätöntä. Sen omituinen kertomistapa sopii valoisempienkin +aiheitten kanssa yhteen; tunnettuja esimerkkejä meidän omasta +kirjallisuudesta ovat Cajanderin "Vapautettu kuningatar" ja +"Runolaulaja". + +Ihan toista laatua on _romansi_, sekin kansanrunouden maasta +versonut taimi, mutta etelämaan tuote, Espanjasta syntyisin. Se ei ole +hämärä ja synkkä niinkuin ballaadi, vaan kirkas ja tyyni kuin +Etelä-Euroopan tummansininen taivas, ja päättyy usein onnellisesti, +vaikka sekin saattaa käsitellä surullisia aineita. Pääerotus on +esitystavassa; romansi kertoilee yhtenäisemmin, selvemmin, +rauhallisemmin, siis eepillisemmällä tavalla kuin ballaadi. Romansikin +on tullut taidelyriikan omaksi. + +Mutta kaikki kertovaiset lyyrilliset runoelmat eivät ole ballaadeja +tai romanseja, jotka vaan ovat helposti huomattavia lajeja sen +monivaiheisten tuotteiden piirissä. Päinvastoin on hyvinkin paljon -- +ehkä suurin osa -- sellaisia, joihin nämä nimitykset eivät sovi. Sitä +laatua ovat esim. "Vänrikki Stoolin tarinat"; samoin myös Schillerin +n.s. ballaadit, jotka pikemmin ovat romanseja, mutta oikeastaan eivät +kuulu näihin kumpaankaan erityislajiin. "Vänrikki Stoolin tarinat" ovat +hyvin erilaiset keskenään; muutamat, niinkuin "Pilven veikko" ja "Sven +Dufva", ovat melkein puhdasta eepillistä runoutta, vaikka vieno +tuntehikkaisuuden tuoksu antaa niille lyyrillisen luonteen. Toiset taas +ovat aito lyyrillisiä; kertoja puhuu ja arvostelee omassa nimessään, +niinkuin "Heinäkuun viidennessä päivässä" ja "Lotta Svärdissä", tai +hänen käsitystapansa kumminkin levittää omaa valoansa kuvauksiin. +Tällöin ei ole otettu huomioon semmoisia runoja kuin "Maamme" ja +"Porilaisten marssi", jotka eivät ole kertovaista, vaan varsinaista +lyriikkaa. + +Se erotus, johon äsken viitattiin, onkin yleensä havaittava +kertovaisessa lyyrillisessä runoudessa. Toisinaan se objektiivisella +esitystavallaan lähestyy eepillistä runoutta, niin että on vaikea +määrätä rajaa sen ja n.s. runollisen kertoelman välillä; toisinaan +siinä värähtelee enemmän subjektiivista tunteellisuutta, jotta se koko +luonteeltaan on puhtaasti lyyrillinen, ballaadin tapainen. Asetettakoon +rinnan esim. Schillerin "Takaus" tai "Polykrateen sormus" ja Goethen +"Erlkönig" tai Oksasen "Koskenlaskijan morsiamet". Nämä lajit voivat +tietysti monella monituisella tavalla yhtyä toisiinsa ja saada monta +erityistä vivahdusta sen mukaan, miten muutoin kerrotaan, onko +runoilija itse vai tapauksissa osallinen esittäjänä, ovatko tapaukset +iloista vai surullista laatua, j.n.e. + +Tarkastettavana on vielä _miete- eli ajatuslyriikka_. +Niinkuin lyriikan alalla rajat yleensä ovat epämääräisiä, niin +mietelyriikallakin on monta yhtymäkohtaa muiden lajien kanssa, joista +sitä ei ole helppo aina tarkasti erottaa. Samoin se toiselta puolen +usein lähentelee opetusrunoutta. Sen tunnusmerkkinä on tietysti, että +mietteitä lausutaan lyyrillisen runouden muodossa, mutta mietteitä, +jotka ovat mitä virkeimmän tunteen ja innon lämmittämiä ja luovan +mielikuvituksen välittämiä; sillä tämähän sen tekee runoudeksi ja +erittäin lyyrilliseksi runoudeksi ja varjelee sitä vajoamasta +abstraktiseen tuumailuun ja proosallisuuteen. Sopivasti kyllä Geibel +sanoo: + + Nicht die Empfindung allein: auch was in ernster Erfahrung + Ihn das Leben gelehrt, spreche der Lyriker aus, + Aber am Herzen gereift zum Herzen rede die Weisheit, + Aber im Ström des Gefühls sei der Gedanke gelöst. + +Kun se tällaisena, tunteen ja kuvausvoiman lentimillä, ylentyy +korkealle aatosten maailmaan ja tuopi esiin jalointa ja parasta mitä +ihmismieli mietiskelee, voi se saavuttaa hyvinkin suuren runollisen +täydellisyyden. Muistakaamme vaan useita Schillerin tämänlaatuisia +runoelmia, esim. "Laulu kellosta", tuo kaunis, syvämietteinen kuvailu +ihmis-elämän vaiheista, ja "Kävely" ("Der Spaziergang"), jossa +ihmiskunnan kehitysjuoksu suurin piirtein asetetaan näkyviin, taikka +Oksasen voimallisen innon elähyttämä "Porthanin kuvapatsaan +paljastettua", niin voimme kyllä ymmärtää, mihin suureen runolliseen +arvoon mietelyriikka voi kohota. + +Ajatuslyriikassa esitelty mietiskely ja siitä johtuvat tunteet voivat +olla hyvin erilaatuisia, ja tämä antaa aihetta monenlaisiin +mietelyriikan muotoihin. Muutamat erottuvat koko luonteeltaan selvästi +muiden joukosta ja ovat sentähden saaneet omat nimityksensä. Usein +mietiskelyn pohjana on syvä kaipauksen tunne; runoilijan mielessä +väikkyy muinaisten aikain ikipäiviksi kadonnut onni tai joku muu +ihanteellinen kuva, joka ei ole saavutettavissa. Täten syntyy +_elegia_ tämän sanan nykyisessä merkityksessä. Kreikkalaiset +tarkoittivat "elegia" sanalla alkuansa valitusrunoa, mutta sittemmin +jokaista eleegisellä runomitalla suoritettua runoelmaa; seitsemännellä +vuosisadalla e.Kr. heillä oli paljon tällaisia elegioita: valtiollisia +runoja, sotalauluja y.m. Myöhemmin niissä enimmiten tavataan +opettavainen, elämänviisautta neuvova sisällys. Nykyaikana elegia on +lyyrillinen runoelma, jossa kaipauksen-sekainen tunne yhtyy hiljaiseen +mietiskelyyn: esim. Kallion "Oma maa", Oksasen "Miksikä aina suret?" +j.n.e. Usein käytetään siinä nytkin vielä eleegistä runomittaa, +niinkuin molemmissa äskenmainituissa, mutta se ei ole välttämätöntä. +Niin esim. Kantelettaren laulu "Muinaiset ajat paremmat" ja Runebergin +"Barndomsminnen" sekä Oksasen runo "Tuopa tuopi tuiman tunnon" ovat +sisällykseltään ja väriltään elegioita, vaikka runomitta ei ole vanha +eleeginen. -- Muuten koko tämä erityislaji perustuu eleegiseen +tunnelmaan, joka on siinä, että ihminen tajuaa, selvemmin tai +hämärämmin, syvän ristiriidan olevan hänen nykyisen olonsa ja ihanteen +välillä ja kaiholla kuvailee mielessään jälkimmäistä vastakohdaksi +tylylle todellisuudelle. Ihanteen kaipaus on siinä pääpiirteenä eikä +ilo ihanteen toteutumisesta, niinkuin runoudessa enimmiten. Näin +eleegisyys mielialana voi ilmaantua muuallakin kuin varsinaisessa +elegiassa; saattaahan se olla vaikka kokonaisen maailmankatsannonkin +perustana. Tällainen mielentila syntyy silloin, kun elämänkokemus ja +pettymykset ovat saattaneet ihmishengen etsimään tyydytystä +ulkopuolelta tosiolojen piiriä, ja sentähden tämmöinen eleegisyyden +piirre onkin yleensä havaittava nykyisemmässä runoudessa. Aivan oikein +elegia on sovitettu yhteen idyllin kanssa, joka sekin on saanut alkunsa +kultuurikehitykseen kyllästyneen ihmiskunnan pyrkimyksestä +alkuperäisiin, luonnollisiin oloihin. + +Toinen mietelyriikan laji on _epigrammi_, joka alkuansa merkitsee +päälle- tai allekirjoitusta, jommoisia kreikkalaiset panivat esim. +kuvapatsaihin tai temppeleihin annettuihin uhrilahjoihin. Siitä on sen +yleinen merkitys kehittynyt; se on lyhyt, mielekäs, jotakin erityistä +esinettä tai asiaa tarkoittava runo, jonka "ponsi" eli "kärki" on +lopussa. Usein se on sisällykseltään pilkallinen, mutt'ei aina; +päinvastoin ivalliset epigrammit oikeastaan eivät kuulu mietelyriikan +piiriin, vaan ovat luettavat satiiriin. Monta kaunista, syvämietteistä +tai teräväkärkistä epigrammia ovat Goethe ja Schiller yhdessä +kirjoittaneet. Suomenkielisenä esimerkkinä mainittakoon Oksasen +(kreikasta mukailtu) "Elämä". Epigrammeissakin käytetään usein +muinaishelleeniläisten esikuvien mukaan eleegistä runomittaa; mutta +muut runomuodot ovat yhtä sopivia, niinkuin näkyy esim. Erkon pienestä +runosta: + + Missä kukka, + Siellä kesä; + Missä tähti, + Siellä taivas; + Missä lempi, + Siellä autuus. + +Epigrammin luonteesta on seurauksena, että se monesti koskettelee sekä +pilkkarunouden että opetusrunouden rajoja; sillä on varsinkin n.s. +mieterunon kanssa paljon yhtäläisyyttä. + +Sangen usein mietelyriikan sisällys on mitä lähimmässä yhteydessä +runomuodon kanssa. Niin _sonetin_ omituinen stroofirakenne, joka +jakaa runoelman kahteen osaan, ikäänkuin premisseihin ja +päätöslauseeseen, melkein itsestään vie ajatuslyriikkaan ja tekee +sonetin-muotoiset runot, olipa niissä mikä sisällys tahansa, enemmän +tai vähemmän tämän erityislajin luontoisiksi. Samaa sopii ylimalkain +sanoa monesta muustakin etelä-eurooppalaisesta runomuodosta: +canzonista, madrigalista, ritornellista y.m., joiden tarkempi +selittäminen veisi minut liian pitkälle. Tällaisia runomuotoja on +itämaisillakin kansoilla, esim. ghaselit. Yleensä itämaiden runous, +Indian ja Persian, on rikas syväaatteisesta mietelyriikasta, joka +kirjavalla moninaisuudellaan viehättää lukijaa ja jota muutamat +saksalaiset runoilijat, esim. Rückert, menestyksellä ovat mukailleet. + + + + +SEITSEMÄS LUKU. + +Draama eli näytelmärunous. + + +Runouden lajeista puhuessa sanottiin, että näytelmärunouden varsinainen +pohja on tahto ja siveellinen toiminta; se kuvailee ulkonaisen ja +sisällisen maailman keskinäistä suhdetta osoittamalla, miten tunteet ja +ajatukset muuttuvat teoiksi ja tekojen seuraukset vaikuttavat takaisin +ihmisen kohtaloon ja mielentilaan. Draaman pääluonne on niinmuodoin +siinä, että se koettaa mitä selvimmin esittää sitä yhteyttä, joka on +kaikkien elämää muodostavain voimain, ulkonaisten ja sisällisten, +välillä, ja siitä johtuvatkin ne ominaisuudet, jotka ovat erittäin +näytelmärunoudelle omituiset. Draamallista siis ei ole jokaisen +tapahtuman tai toimen esittely, vaan ainoastaan sellaisen, joka valuu +sielun syvimmistä hetteistä ja tarkoittaa sisällisten ajatuskuvien +toteuttamista; yhtä vähän into tai pyrkimys ilman varsinaista tekoa on +draamallista, vaan ainoastaan into, joka päättyy vapaaseen toimintaan. + +Tästä jo huomataan, että näytelmärunous asettuu ihan toiselle +katsantokannalle kuin epopea. Eepillinen runotar mieluimmin silmäilee +ilmiöin kokonaisuutta, tapausten valtavaa virtaa, johon yksityisten +aikeet ja ponnistukset yhtyvät ja katoavat; vapaan tahdon merkityksestä +siis ei ole paljon puhetta. Draamallinen runoilija päinvastoin näyttää, +miten maailman meno muodostuu olevaisten olojen ja yksilön toiminnan +vuorovaikutuksesta, ja antaa siis vapaalle tahdolle täyden arvon, -- +tietysti lukuun ottamatta niitä poikkeuksia, joihin eri aikojen +vaihteleva maailmankäsitys välisti antaa aihetta. Ja kun draama +näin esittelee ihmisen pyrkimysten ja ulkonaisten tapausten keskinäistä +suhdetta, voipi se paremmin kuin muut runouden lajit kuvailla +siveellistä maailmanjärjestystä. Eepoksen esittämä kuva on +kyllä ulkonaisesti laajempi, monivaiheisempi, mutta draaman on +sisällisesti runsaampi, täydellisempi. Se osoittaa, kuinka ihminen on +vastuun-alainen teoistaan ja niittää, mitä hän on kylvänyt, mutta +viittaa samassa siihen ikuiseen voimaan, joka maailmanjärjestystä ohjaa +ja kannattaa. Tästä jo selviää, mikä tärkeä tehtävä draamalla on +inhimillisen sivistyksen kehityksessä ja miksi juuri näytelmärunouden +historiassa paraiten ilmenee, minkä vaiheitten alaisina ihmiskunnan +ihanteet ovat olleet. + +Draama, niinkuin jo ennen on sanottu, on luonteensa ja tarkoituksensa +puolesta eepillisen ja lyyrillisen runouden yhdistäjä, ja sentähden +siinä onkin kaksi osaa näitä molempia edustamassa: _toiminta_, sen +ulkonainen, eepillinen puoli, ja _puhelu eli puheenvaihtelu +(dialogi)_, joka on lyyrillistä laatua, tuoden esiin henkilöin +tunteet ja ajatukset. Jälkimmäiseen on myös luettava monologi eli +yksinpuhe. Mutta nämä puolet eivät ole vaan vierekkäin, erillään +toisistaan, vaan punoutuvat kiinteästi yhteen, edistyen rinnakkain +toinen toisensa avulla. Toiminta tapahtuu suurimmaksi osaksi puhelun +kautta, saa siitä alkunsa ja viepi siihen; samoin myös dialogin +esittämät mielentilat purkaantuvat toimintaan tai ovat sen seurauksia. +Elämän molemmat puolet, sisäkohtainen ja ulkonainen, -- henkilöin +katsantotapa, luonteet ja mielentilat sekä maailman olot ja vaihtelevat +kohtalot, -- ilmaantuvat niinmuodoin kaikkialla draamallisessa +runoelmassa. Ja muutenkin näytelmärunouden antama kuva on samalla +sisäkohtainen ja puhtaasti objektiivinen. Runoilija on kokonaan +kätkeytynyt teokseensa ja lausuu ajatuksensa ainoastaan esitettävien +henkilöin kautta; hän ei edes tule kertojana näkyviin niinkuin +eepillisessä runoudessa, ja tämä on perin objektiivista. Mutta toiselta +puolen avautuu meille koko sisällisen olevaisuuden rikkaus; saamme +runoilijan kanssa sukeltaa henkilöin sielun-elämän syvimpään syvyyteen +ja nähdä tunteiden ja mielenliikutusten alkukipinät, tarkastaa maailmaa +muodostavain tekojen salaisimman työpajan. + +Tämä henkilöin sisäisen elämän paljastaminen, _luonteenkuvaus_, +onkin se, mikä draamassa enimmin viehättää. Sen kautta tutustumme +mitä erilaisimpiin ihmisiin, joiden omituista ajatus- ja +tuntemistapaa opimme ymmärtämään ja jotka sentähden meissä herättävät +myötätuntoisuutta, ja kun virkeällä osan-otolla seuraamme heidän +kohtaloitansa, syventyy katseemme huomaamaan ihmis-elämää hallitsevia +lakeja. Luonteiden moninaisuudesta olen ennen puhunut ja niiden +merkityksestä runoudessa ylimalkain (vrt. II kirja); edelläolevasta +selviää, kuinka tärkeän tärkeitä ne ovat etenkin näytelmärunoudessa. +Se olijoitsemisen halu, joka vie runollisen mielikuvituksen +muodostamaan luonnonvoimia ja yksityisiä luonnonesineitä itsenäisiksi, +ihmisenkaltaisiksi olennoiksi, sisältää oikeastaan vaistomaisen +pyrinnön käsittää ilmiöitä meille ymmärrettävän henkisen perusteen +nojalla, ja niin ihmisiäkin tarkastaessa tahdomme selvittää sitä +pysyvää henkistä keskusta, josta heidän olemisensa ja toimimisensa +aiheutuu. Henkilöin sanoista ja teoista päätämme -- otaksuen niissä +olevan johdonmukaisuutta --, millaiset heidän luonteensa ovat. Tätä +yleis-inhimillistä ominaisuutta runoilija käyttää hyväksensä; hän antaa +meille vaan muutamia piirteitä -- useampia tärkeämmistä, harvempia +syrjäisemmistä henkilöistä -- mutta semmoisia, joiden johdosta oma +fantasiamme luo selvän kuvan esitettävistä luonteista. Tällaista +luonteenkuvausta on tietysti kaikkialla, missä persoonallisuuden yhteys +himmentymättömänä asettuu meidän eteemme. Mutta muutoin runoilija +tässä kohden voi menetellä monella eri tavalla; hän saattaa tuoda +esiin henkilöitänsä yleisemmillä piirteillä tai tarkemmilla +värivivahduksilla, noudattaen enemmän idealistista tai karakteristista +taidetapaa; hän voi koota kirkkaimman valon päähenkilöön, jättäen +sivuhenkilöt varjopuoleen, tai melkein samalla hellyydellä huolehtia +kaikkia teoksessa esiintyviä, j.n.e. + +Hellin huolenpito tulee sittenkin aina päähenkilön osaksi, joka +draamassa on paljoa suuremmassa määrässä keskuksena kuin eepoksessa. +Muut henkilöt ovat oikeastaan vaan hänen tähtensä olemassa, vaikka +heillä osittain saattaa olla hyvinkin tärkeä tehtävä. Ennen on jo +viitattu siihen, kuinka epopean, romaanin ja draaman pääsankarit ovat +peräti erilaiset. Näytelmärunoudessa päähenkilö aina on jyrkässä +vastariidassa ympäristönsä kanssa; hän ei edusta kansallista +sankari-ihannetta, niinkuin epopeassa, esikuvana loistaen +heimolaistensa keskellä, eikä ole olojen muodostettavana ja +kasvatettavana, niinkuin romaanissa; vaan rohkeasti hän astuu omaa +tietänsä, taistellen olevaisia oloja vastaan ja koettaen kääntää ajan +ratasta itseviittomalleen uralle. Jotain tällaista pontevaa taistelua +ja vastustushalua tavataan kaikissa tosi-draamallisissa luonteissa, +silloinkin, kun ne joutuvat olosuhteiden johdettaviksi. Sentähden +näytelmän pääsankareiksi sopivat varsinkin tarmokkaat historialliset +henkilöt, tienraivaajat ja uusien aatteiden kannattajat, mutta muutkin +sellaiset individit, jotka ovat ristiriidassa olevaisten olojen kanssa +ja toimiessaan niitä rikkovat, noudattaen oman luonteensa sisällistä +pakkoa. Tämä koskee tietysti näytelmärunouden vakavanpuolisia lajeja, +tragediaa ja sovintodraamaa; komediassakin tapahtuu jonkunlainen +olevaisten olojen rikkominen päähenkilön puolelta ja on jonkinlaista +taistelua, jos niin tahtoo sanoa; mutta tämä kaikki on koomillista +laatua eikä ole taistelua sanan varsinaisessa merkityksessä. Jotain +yhtäläisyyttä siinä kumminkin on huomattavana. + +Hyvän luonteenkuvauksen ensimmäinen ehto on johdonmukaisuus. Aivan +epäjohdonmukaiset ihmiset eivät oikeastaan sovi draamallisesti +kuvattaviksi; jos semmoiset välttämättömästi ovat esiintuotavat, niin +niiden kuvailu vaatii erinomaista taitoa, jotta heidän toimintatapansa +tulisi käsitettäväksi. Pääasia on tietysti aina, että luonteen ydin, +josta teot kasvavat, tulee selvästi tajuttavaksi. Ihminen voi olla +horjuvainen ja näennäisesti menetellä epäjohdonmukaisesti, ja sittenkin +saattavat hänen tekonsa ihan luonnollisesti johtua niistä tunteista ja +mielikuvista, jotka hallitsevat hänen sisintä olentoansa. Niin esim. +Hamlet; ensi silmäyksellä hän tuntuu häilyväiseltä, vaan satunnaisten +mielialojen johtamalta; mutta tarkemmin katsoessa hänet huomaa vaan +mieleltään epätasaiseksi, herkkätunteiseksi, vaikutuksille alttiiksi, +mutt'ei epäjohdonmukaiseksi. Yhä hän hautoo mustaa murhettansa, +vastahakoista tehtäväänsä; hän epäilee eikä ryhdy toimeen, sitten +ponnistaa voimansa ja toimii, mutta epäsuotuisena hetkenä; hän salaa +tunteensa, sitten ne puhkeavat esiin melkein mielettömyyden voimalla, +niinkuin Ofelian haudalla. Kaikki nämä jyrkät käännähdykset ja +vastakohdat ovat luonnolliset epäröivässä ja itseensä sulkeutuvassa +luonteessa semmoisessa kuin Hamletin. + +Luonteessa tapahtuu kehitys, joka on erittäin huomattava päähenkilössä. +Mutta kuitenkin on paljon luonteita, jotka jo näytelmän alkaessa ovat +valmiita, draamalliseen intoonsa kypsyneitä, ja joiden teot suorastaan +puhkeavat esiin heidän omituisuudestaan ja innostaan. Heidän sisällinen +elämänsä on kumminkin niin valtavain muutosten alainen, että se +muistuttaa jonkunlaista kehitystä. Sellainen on esim. Wallensteinin; +hänen alkuperäinen kunnianhimonsa tekee hänet kavaltajaksi. +Syrjähenkilöt, joita lyhyesti kuvataan, esiintyvät useimmin ihan +valmiina. Näiden vastakohtana ovat semmoiset luonteet, jotka joutuvat +heille alkuansa vieraan intohimon valtaan, niinkuin Othello, jonka +hellä, luottavainen mielenlaatu luulevaisuuden kautta kokonaan muuttuu. +Välimuotoja on useita. Tunne tai intohimo, jonka juuret on henkilön +alkuperäisessä luonnossa, kasvaa kasvamistaan ja valtaa hänet kokonaan, +esim. rakkaus monen monessa tapauksessa, niinkuin Romeo ja Juliassa. +Samoin Macbethin rajaton kunnian- ja vallanhimo ilmenee jo alusta +alkaen, vaikk'ei sen tuhoavaa voimaa havaita, ennenkuin Lady Macbethin +kehoitukset sen täyteen liekkiin puhaltavat. Tai kohtalon iskut +muuttavat tykkänään jonkun henkilön mielentilan, vaikka hänen +luonteensa pysyy entisellään; niin on Lear kuninkaan laita.[107] + +Kuinka tärkeätä draamassa on luonteenkuvaus ja sisäisen elämän kuvailu, +huomaa siitäkin, että on näytelmiä, joissa toiminta on heikkoa tai +höllästi yhdistettyä, mutta joilla kuitenkin on erinomainen +viehätysvoima ja suuri runollinen arvo, sentähden että henkilöin +sielun-elämää esitetään mainiolla tavalla. Ajatelkaamme vaan Goethen +Tassoa, jossa ei ole sanottavasti toimintaa, mutta jossa meitä lumoo +mestarillinen luonteiden ja mielentilojen kuvailu. Goethe on syvimmältä +sielultaan lyyrillinen runoilija ja siitä syystä tällä puolella aina on +etusija hänen teoksissaan. Yhteydessä sen kanssa on olosuhteiden +kuvailu; niin on Egmont sarja vaihtelevia kuvaelmia, jotka eepoksen +tavalla on aseteltu vierekkäin ilman varsinaista yhdistävää sidettä; +mutta näissä viehättää lukijaa henkilöin sisäisen elämän esittely ja +ajan tapausten heijastus ihmisten mielessä. Shakespeare taas, +jonka ominaisluonne on täysin draamallinen, luo aina vilkkaan +toiminnan; mutta monessa teoksessaan hän ei välitä sen ankarasta +johdonmukaisuudesta, vaan panee näytelmän yhteyden etupäässä +läpikäyvään tunnelmaan ja sielunhistoriaan, laskien pääpainon +luonteiden ja sisällisten olojen kuvaukseen. Niin hän menettelee +varsinkin, kun aine on satumainen tai aiheet ja tapaukset semmoisinaan +otetaan jostakin vanhemmasta kertomuksesta. Näin on esim. Talvisessa +tarinassa ja Cymbelinessa, muita mainitsematta, ja kuitenkin nämä +teokset ovat Shakespearen runouden helmiä. -- Mutta jos draamalliselta +teokselta päinvastoin puuttuu luonteiden kuvailu ja sisäisen elämän +runsaus, ei vaiherikas kantatarina ja johdonmukaisesti perille viety +toiminta voi sitä korvata; näyttämöllä esitettynä se kenties kelpaa +pitämään kuulijain huomiota pari tuntia vireillä, mutta runouden +syvempiä vaatimuksia se ei täytä. Tätä laatua ovat useat ranskalaiset +näytelmäkappaleet, joiden pääansio on niiden virkeästi kehkiävässä +juonessa. + +Tästä ei saa kuitenkaan tehdä sitä johtopäätöstä, että paljas +luonteenkuvaus ilman virkeätä toimintaa olisi draamallisessa suhteessa +pätevä. Päinvastoin. Toiminta on näytelmärunoudessa ensimmäinen.[108] +Mutta draamat ovat erilaisia; muutamissa on pantu enemmän painoa +luonteisiin ja sisällisen elämän kuvailuun, toisissa tapauksiin. + +Päähenkilön tärkeästä asemasta on jo puhuttu. Romaanissa saattaa joskus +olla epätietoista, mikä henkilö on kertoelman varsinainen kannattaja; +draama vaatii aina selvää henkistä keskustaa, josta toiminta lähtee. +Mutta tästä on näennäisiä poikkeuksia. Niin on useastikin kaksi +päähenkilöä, joita rakkaus yhdistää yhdeksi persoonaksi ja joiden +yhteiset kohtalot ovat draaman sisällyksenä: esim. Romeo ja Julia +y.m.m. Joskus suurempikin kokonaisuus vastaa yksityistä pääsankaria. +Schillerin Wilhelm Tellissä astuu koko Schweizin kansa toimivana +päähenkilönä näyttämölle; näemme, kuinka sen vapaudentaistelu alkaa ja +kehittyy kansan eri piireissä, kunnes se Tellin teon kautta +ratkaistaan. Tämä näytelmän laaja pohja antaa sille suuressa määrässä +eepillisen värin. + +Päähenkilön luonteesta valuu toiminta, joka muodostaa näytelmän +varsinaisen perustuksen ja josta draama on nimensäkin saanut (kreikaksi +_drama_, toiminta). Ainoastaan Aiaan kaltainen sankari voi joutua +sen kohtalon alaiseksi, jota Sofokleen tragediassa kuvataan; Johanna +d'Arcin uskonnolliseen haaveiluun taipuva mielenlaatu tekee hänet +sopivaksi innostuttamaan Ranskan kansaa vapaudentaisteluun. Daniel +Hjortin luonne, niinkuin hänen asemansa Flemingin talossa, hänen +vastoinkäymisensä lemmen-asiassa ja vasta saatu tieto hänen +syntyperästään sen ovat muodostaneet, saattaa hänet liittymään kansaan +ja Kaarle herttuaan ja salaisilla vehkeillä edistämään heidän asiaansa. +Mikä sisimmässä sydämmessä elää, se pyrkii toiminnassa purkaumaan ja +olevaisia oloja uudistamaan; päähenkilöä elähyttää _paatos eli +into_, joka vaatii häntä toteuttamaan, mitä hän sielunsa +syvyydessä oikeaksi tuntee tai luulee onnellisuutensa välttämättömäksi +ehdoksi. Semmoinen into on Antigonessa sisarenrakkaus, Marcus +Brutossa (Shakespearen Julius Caesarissa) Rooman tasavallan ihailu, +Wallensteinissä pyrintö itsenäisen aseman saavuttamiseen. -- Mutta jos +päähenkilön luonne onkin se lähde, josta toiminta kumpuaa, niin +toiminta toiselta puolen määrää, mitkä luonteen ominaisuudet runoilija +kuvauksessaan tuopi esiin. Yksilön sielunelämä on runsaan runsas +aartehisto, jonka sisällys antaa aihetta mitä erilaisimpiin esityksiin, +ja suuret runoilijat, niinkuin Shakespeare, jotka samalla ovat suuria +ihmistuntijoita, valaisevatkin sitä monelta eri puolelta; mutta +silloinkin annetaan meille pääasiallisesti sellaisia piirteitä, jotka +selittävät luonnetta esitettävään toimintaan nähden. Sillä toiminta on +sittenkin draaman alku ja juuri eli, toisin sanoen, tapausten pääjuoni, +kantatarina, on se siemen, josta näytelmä luonteineen, erityiskohtineen +kasvaa ilmi. Luonteet siis kuvattakoon monipuolisesti, että ymmärrämme +sen kokonaisuuden, jonka ilmauksia yksityispiirteet ovat; mutta +karsittakoon pois semmoiset erityiskohdat, jotka eivät selvennä +kokonaisluonnetta eivätkä sen suhdetta siitä sukeuvaan toimintaan. + +Kun draama osoittaa ulkonaisen ja sisäisen olevaisuuden yhteyttä ja +vuorovaikutusta, niin on selvästi näytettävä, mitkä _vaikuttimet +(motiivit)_ kussakin tapauksessa saattavat henkilöitä toimimaan. +Kaikki on tyydyttävästi valmistettava, sekä sisäisesti että +ulkonaisesti, jotta katsoja älyää, miksi niin täytyy tapahtua, kuin +näytelmässä esitetään. Etenkin sisäiset vaikuttimet ovat tärkeät. +Draamallinen into mitä lähimmin liittyy henkilön luonteeseen, ja +luonteesta erityiset teot säkenöitsevät esiin, ulkonaisten seikkain +siihen sattuessa. Enimmiten paatoksensa johtamana luonne niihin tarttuu +ja tekee niistä toimintansa vaikuttimia. Hyvä on, että jokainen teko +ulkonaisestikin on mahdollisuuden mukaan aiheutettu; mutta vaikea on +määrätä, kuinka pitkälle saa ulottaa ulkonaisen motiveerauksen +vaatimukset; pääasia on sittenkin -- (niinkuin ennen on huomautettu) -- +sisäinen todenmukaisuus. -- Muinais-ajan draamoissa esiintyi usein n.s. +deus ex machina, joku jumala, joka selvitti näytelmän liian sotkuiseksi +käyneen vyhden. Tällä apukeinolla oli jonkunlaista tukea antiikisessa +käsitystavassa; jumalistossa olioitu siveellinen voima ryhtyi +suoranaisesti maailman ohjaukseen. Jumalan tai haltian mahtisana +ei sovi enää nykyajan draamaan; sen sijaan ovat myöhemmässä +näytelmäkirjallisuudessa tulleet ruhtinaiden käskyt, monenlaiset +sattumukset y.m. Kaikki tällaiset ratkaisukeinot, jotka ehkäisevät +henkilöin vapaata päätäntövaltaa, josta näytelmän loppukin on +kehitettävä, ovat tietysti ristiriidassa draaman luonteen kanssa ja +siis hylättävät.[109] + +Freytag on huomauttanut, kuinka päähenkilön ja toiminnan keskinäisestä +suhteesta voi johtua kaksi suunnittelun laatua: päähenkilö alusta +alkaen itsetoimivana johtaa tapausten menoa ja teoillaan nostaa +ehkäiseviä voimia itseänsä vastaan sekä loppupuolella joutuu näiden +vaikutuksen alaiseksi, tai toiselta puolen hän päinvastoin toiminnan +alkaessa on levollinen, mutta vastustajain vehkeistä draaman +loppuosassa herää vahvaan vastarintaan ja ottaa asiain johdon käsiinsä. +Edellistä lajia ovat esim. Antigone, Shakespearen suurten tragediain +päähenkilöt paitsi Lear ja Othello, Johanna d'Arc, Wallenstein, +jälkimmäistä Lear ja Othello, Oidipus kuningas, Ferdinand ja Luise +"Kavaluudessa ja Rakkaudessa" y.m.m. Täten syntyy kaksi suunnittelun +päälajia, ja ensimmäisiä kysymyksiä, joihin draamallisen runoilijan +tulee vastata, on, kumpaako menetystapaa tarjona oleva aine vaatii. +Kummallakin on omat etunsa, vaikka edellinen -- se, jossa päähenkilö +alusta pitäen on ohjaajana, -- tosin on enemmän draaman hengen +mukaista. Päähenkilö, joka rohkeasti ja voimallisesti itse altansa +ryhtyy pontevaan toimintaan, on omansa kuulijaa viehättämään, ja +selvimmin silloin huomataan, miten ihminen teoillaan valmistaa oman +kohtalonsa. Toisen suunnittelun mukaan taas pääsankarin tarmokas ja +omavarainen toiminta sattuu siihen näytelmän osaan, joka vaatii +suurinta jännitystä, ja loppuosan muodostus, joka yleensä kysyy paljon +runollista kykyä ja aistia, tulee helpommaksi. Se sopii varsinkin +silloin, kun intohimon valtava voima on kuvattava, ja voi tuottaa +suuria mahtivaikutuksia; mutta edellinen tapa tarjoo sittenkin +taidokkaalle runoilijalle vielä enemmän tilaisuutta menestyksellä +käyttää draamallista kykyänsä.[110] + +Ylempänä sanottiin päähenkilön olevan siinä määrässä draaman keskuksen, +että sivuhenkilöt oikeastaan ovat hänen tähtensä olemassa; toisin +sanoen: sivuhenkilöt ovat keksittävät ja kuvattavat niin, että ne +asettuvat eri suhteisiin päähenkilöön ja sen mukaan, kuin toiminta +vaatii, kukin omalla tavallaan edistävät tai vastustavat hänen +pyrintöjänsä. Sillä jokainen draamallinen toiminta esittää päähenkilön +taistelua hänen tarkoituksiansa ehkäisevää voimaa vastaan. Muutamat +liittyvät päähenkilöön ja ryhmittyvät hänen ympärillensä; toiset +yhtyvät vastustavaan puolueeseen, jonka kannattajana saattaa olla yksi +tai useampi henkilö. Erittäin tärkeä on useimmiten päähenkilön +varsinainen vastustaja, jolla monessa draamassa on sangen huomattava +tehtävä; sellainen on esim. Elisabet Schillerin Maria Stuartissa, +vaikka se myötätuntoisuus, jolla runoilija kuvailee Maria Stuartia, ei +anna epäilykselle sijaa, kumpi heistä on näytelmän päähenkilö. Samoin +Hakon Ibsenin Kuninkaan-aluissa niin suuressa määrässä kiinnittää +katsojan mieltä, jotta vasta ratkaisun lähestyessä huomataan, että +Skule jaarlin traagillinen kohtalo on näytelmän aineena. Toisinaan ei +ole vastustajana mikään erityinen henkilö, vaan kokonaiset ihmisryhmät; +niin esim. Orleans'in Neitsyessä englantilaiset ja burgundilaiset, +vieläpä lopulta Johannan oma isäkin. Mainittakoon vielä muutamia +esimerkkejä tästä ryhmityksestä. Torquato Tassossa on Antonio Tasson +täysi vastakohta ja tämä vastakkaisuus tuottaa konfliktin, vaikka +onneton runoilija lopulla, kun kaikki muut kääntyvät hänestä pois, +tästä vastustajastaan saa ainoan lohtunsa ja turvansa. Wallensteinissä +molemmat puolueet selvästi erottuvat toisistaan. Päävastustaja, +hovipuolueen edustaja, on Octavio Piccolomini; Wallensteinin puoltajia +ovat Max Piccolomini, Illo, kreivi ja kreivitär Terzky, Buttler y.m. ja +hänen rinnallansa esiintyy hänen puolisonsa ja tyttärensä; mutta +toiminnan edistyessä useat siirtyvät vastustajain puolelle. Daniel +Hjortissa päähenkilöä vastustaa koko Sigismundin puolue, jonka toimilla +ja kohtalolla on hyvin huomattava osa näytelmässä; päähenkilön +kannattajia ovat Katri sekä Kaarlo herttua ja hänen puolueensa; Sigrid +Stålarm, lemmen ahdistamana, liikkuu molempain ryhmäin välillä. +Samanlainen ryhmitys havaitaan komediassakin. Nummisuutareissa on Esko +päähenkilö ja hänen ympärillään ovat Topias, Martta, Sepeteus, Mikko +Vilkastus y.m.; vastustajina esiintyvät Jaana ja Kristo, sitten Karri, +Kreeta ja Jaakko, tilapäisesti myös Teemu; heihin liittyy vielä Niko. +Sivutoiminnan henkilöt, Iivari ja Sakeri, kuuluvat Eskon ympäristöön. + +Edellisessä olemme nähneet, kuinka nuo draaman molemmat puolet, +sielun-elämän kuvaus ja ulkonainen toiminta, sulavat yhteen ja mitä +tehokkaimmin vaikuttavat toisiinsa. Draaman tulee voimallisin, mieleen +painuvin piirtein näyttää, mikä yhteys on olemassa ihmisen tunne- ja +ajatusmaailman sekä ulkonaisten ilmiöin välillä, missä suhteessa +yksityis-ihmisen toiminta on maailman siveelliseen järjestykseen. +Saadaksensa tätä selväksi, se mahdollisuuden mukaan kokoaa yhteen +kuvattavansa, ja draaman esitys sen johdosta on suppea, lyhyt, nopeasti +eteenpäin rientävä; sanalla sanoen, kokoonpanonsa puolesta se on +eepoksen suora vastakohta. Näytelmän eri osat liitetään kiinteästi +yhteen; jokainen kohta, jokainen tapahtuma on seuraus edellisistä tai +kumminkin itsestään selvistä tosiasioista ja likeisessä yhteydessä +kokonaisuuden kanssa. Episodeja eli välikertomuksia (draamassa +oikeammin välikuvauksia) saattaa kyllä olla; ne tulevat siitä, että +jotain erityiskohtaa laajennetaan enemmän, kuin välttämättömästi +tarvitaan, ja tarkoittavat tavallisesti olojen tai jonkun luonteen +tarkempaa kuvailemista; välisti ne samalla ovat lepokohtia tapausten +kiivaassa juoksussa. Mutta ne eivät ole läheskään niin itsenäisiä +eivätkä niin huomattavia runoelman osia kuin eeposten episodit. +Esimerkkinä, kuinka draamassa täytyy supistaa tapauksia, jotka +tosielämässä ovat hajallaan, vähittäin tapahtuvia, on m.m. Minna +Canthin "Papin perhe". Mikä todellisuudessa kehkiää vähittäin -- +eripuraisuus isän ja pojan välillä, -- valmistuu äkkinäisen tapauksen +kautta; Maiju heti koenäytännöllä saavuttaa menestystä y.m. Mutta tämä +on draaman luonteeseen katsoen oikein. Kun draamassa kaikki ulkonaiset +ja sisälliset tapaukset suuntauvat loppua kohti ja viivytykset +koetetaan niin pian kuin suinkin tieltä poistaa, niin sen +suunnittelussa pääpiirteenä vallitsee pysähtymätön eteenpäin pyrkimys. +Sopisi siis sanoa, että, niinkuin eepillinen runous katselee +menneisyyttä ja lyriikka kuvailee nykyhetkeä, niin draamallinen runotar +yhäti kääntää katseensa tulevaisuuteen. + +Koko näytelmän sisällys järjestyy, samoin kuin kertomarunoudessakin, +niin, että muutamat henkilöt, muutamat olot ovat ikäänkuin etualalla, +etupäässä kuvattavina, toiset muodostavat taustan, osoittaen sitä +ympäristöä, niitä yleisiä olosuhteita, joissa toiminta esiintyy. +Tällaisena taustana on esim. Daniel Hjortissa tuo suuri taistelu +Sigismundin ja Kaarlo herttuan välillä. Mutta näytelmärunoudessa sitä +ei esitetä niin leveältä kuin eepoksessa, vaan lyhyemmin, himmeämmin, +ainoastaan muutamilla harvoilla siveltimen vedoilla, jotta kuva saa +oikean valonsa ja tunnelmansa. + +Draaman toiminta on yhdistys useista pienemmistä toiminnoista, jotka +sitten lisäjokien tavalla purkauvat päävirtaan; päätoiminnan ohessa on +niinmuodoin siihen liittyviä sivutoimintoja. Toiminnan yhteys on +draaman tärkeimpiä sääntöjä, ja hyvin sovitettuina, päätoiminnan +hallitsemina, ne eivät sitä häiritsekään. Mutta liian itsenäisiksi +paisuneina ne helposti saattavat olla näytelmän eheydelle haitaksi, ja +runoilijalta vaaditaan yleensä paljon taitoa, jos hän tahtoo rinnakkain +kehittää useampia tarinan-aiheita. Don Carlosissa esim. Schiller ei ole +osannut välttää tätä vaaraa. Hyvällä aistilla suoritettuina voivat +rinnakkaistoiminnat kuitenkin suurten runoilijain käsissä monesti tulla +runsaan kauneuden lähteiksi; niin esim. Kuningas Learissa Glosteria +koskeva sivutoiminta vahvistaa näytelmän aatetta, valaisten sitä +toisilla samanlaisilla tapauksilla kuin päätoimintakin. Schillerin +Wilhelm Tellissä on kolmekin toimintaa punottu; mutta tämän draaman +omituinen, eepoksenkaltainen luonne tekee sen tarpeelliseksi, että +tässä tapauksessa pääsankarina esiintyvän kansan toimintaa +monipuolisesti kuvataan sen eri piireissä. Ne yhtyvät kaikki suureen +vapaudentaisteluun ja Schweizin vapautukseen. + +Moninaisuutta ja tarpeellista värivaihtelua antavat esitykselle myös +vastakohdat (kontrastit): Sofokleen Antigonessa on noiden +taipumattomien luonteiden, Kreonin ja Antigonen, rinnalla +pehmeäluontoisemmat Haimon ja Ismene; Macbethissa idyllinen rauha +linnassa, josta pääskysen pesiminen on eduskuvana, ja sittemmin +portinvartijan hullunkurinen yksinpuhe ovat vastakohtana sille +hirmutyölle, joka siellä toimitetaan; Wallensteinissä koko Maxin ja +Theklan kuvaus on tällainen vastakohta vakavan-synkälle päätoiminnalle. +Kontrasteihin sopii niin-ikään lukea ne lepokohdat, joita tragedian +ponteva, eteenpäin syöksyvä toiminta vaatii, jotta katsoja saisi hetken +tointua voidaksensa virkeällä mielellä jälleen seurata murhenäytelmän +jännittäviä tapauksia. Semmoinen lepokohta on esim. yllämainittu +portinvartijan monologi ja tuo valtaavan kaunis kohtaus, jossa vanhus +myrskyjen jälkeen ja ennen uusien myrskyjen tuloa nauttii virkistävää +unta ja herättyänsä tuntee mielensä tyyntyneeksi. + +Niinkuin jokaisessa kertomuksessa, niin voi näytelmässäkin erottaa +kolme pääosaa, joille jo Aristoteles antoi nimitykset _alku, +solmiskelma ja kehitelmä_. Esitettävä "kantatarina" alkaa muutamien +olojen ja tapausten kuvaamisella; uusia tapauksia tulee lisää, jotka +liittyvät edellisiin ja monella monituisella tavalla kietoutuvat eli +ikäänkuin solmeutuvat yhteen, ja vihdoin tämä toiminnan "solmiskelma" +kehkiää ("kehitelmä"). Mutta kun tarkemmin seuraa draaman juoksua, +huomaa, että solmiskelmassa on monta -- pääasiallisesti kolme -- eri +astetta. Siitä aiheutuu koko toiminnan jako viiteen pääosaan. + +Ylempänä jo kuvattiin draamallista toimintaa päähenkilön taisteluksi +hänen tarkoituksiansa ehkäisevää voimaa vastaan. Näytelmän eri +kohtaukset esittävät vuorottain pääsankarin ja vastustajain toimia. +Mutta olivatpa tuon taistelun vaiheet mitkä tahansa, niin on näytelmän +kehitys ylimalkain sama. Ensin toiminta monen tapauksen kautta etenee +johonkin suuntaan; mutta kun se on ehtinyt korkeimmilleen, ikäänkuin +huippuunsa, tulee yht'äkkiä käänne, joka saattaa ihan odottamattomaan +loppuun. Murhenäytelmässä esim. itsenäisesti toimivalle päähenkilölle +kaikki yritykset onnistuvat, kunnes hänen tekojensa seuraukset +äkki-arvaamatta kääntyvät häntä itseänsä vastaan, ja lopullisesti hän +niihin sortuu. Taikka päähenkilö, joka ensin on pysynyt rauhallisena, +pakoitetaan muiden vaikutuksesta toimimaan; siten syntyy käännekohta, +joka antaa tapauksille uuden suunnan. Näin toiminnan keskikohta eli, +niin sanoakseni, kukkula jakaa näytelmän kahteen pääosaan. Tätä +toiminnan kahtia-jakoa sopii verrata pyramidiin; toiminta, yhteen +suuntaan kehittyessään, nousee huipulle, jonka jälkeen se kääntyy +toiseen suuntaan eli ikäänkuin alenee. Lisäksi tulee alku ja loppu. +Solmiskelma sisältää niinmuodoin kolme osaa, joista keskimmäinen vastaa +pyramidin huippua, ja siten syntyy viisi toiminnan osaa. Näin muodostuu +toiminta kaikissa näytelmissä; mutta säännöllisessä murhenäytelmässä +sen eri osat selvimmin astuvat näkyviin. Ottakaamme seuraavassa +tarkemmin huomioon, miten se järjestyy.[111] + +Ensiksi _alku eli johdanto, n.s. ekspositsiooni_, näyttää, missä +oloissa toiminta alkaa. Suurta taitoa osoittaa runoilija, jos hän heti +alkukohtauksessa osaa herättää oikean tunnelman, joka edeltäpäin +viittaa näytelmän luontoon ja sisällykseen. Sellaisen vaikutuksen tekee +Hamletissa yö, vartiain kulku ja haamun ensimmäinen ilmestyminen, +Macbethissa myrsky, ukkonen ja noitien esiintyminen autiolla +kankaalla. Maria Stuartissa olosuhteet selvästi kuvautuvat kaappien +auki-murtamisessa sekä Pauletin ja Kennedyn sanakiistassa; +ruhtinaallinen puutarha, siropukuisten naisten rauhallinen keskustelu +ja rintakuvain seppelöiminen Torquato Tassossa taas hyvin edustaa tämän +draaman säädyllistä menoa ja sopusointuisaa väritystä. Alkukohtaus vie +sitten varsinaiseen ekspositsiooniin, jossa asemaa laajemmin +selvitetään. Niin Hamletissa seuraa hovikohtaus ja Maria Stuartissa +Marian ja Kennedyn puhelu. Mutta ekspositsioonin jälkeen tulee +varsinaista toimintaa aloittava tapaus eli _kiihoittava kohta_. +Sellainen on Hamletissa haamun toinen ilmestyminen ja Hamletin +neuvottelu uskottujensa kanssa, Maria Stuartissa taas Mortimerin +Marialle lausuma tunnustus. -- Kiihoittava kohta vie _ylenevään +toimintaan_. Ylenevä toiminta edistyy tavallisesti monella asteella +huippua kohden, kunnes se joutuu korkeimmilleen. Sen eri asteita ovat +esim. Hamletissa seuraavat neljä kohtaa: 1) Polonius väittää Hamletin +tulleen hulluksi rakkaudesta Ofeliaan; 2) Hamlet valmistaa näytelmää +koetellaksensa kuningasta; 3) vastustajat koettelevat Hamletia (johon +liittyy Hamletin kuuluisa monologi) ja kuningas rupeaa Hamletia +epäilemään; 4) Hamletin toimeenpanema näytelmä, josta hänen epäluulonsa +kuningasta kohtaan vahvistuu. Samalla kuin ylenevän toiminnan +kohtaukset saattavat tapausten juoksua eteenpäin, on niiden tarkoitus +herättää yhä voimallisempaa mielenkiintoa näytelmän aineeseen. -- +Vihdoin toiminta nousee korkeimmilleen, _huippuun eli kukkulalle_. +Koko siihen-astinen taistelu on tuottanut tuloksen, joka selvästi +leimahtaa näkyviin ja josta päähenkilön olo joutuu uudelle uralle. Tätä +näytelmän keskustaa runoilija tavallisesti kaunistaa kaikella runouden +loistolla, mitä suurimmalla draamallisella voimalla. Komeita +huippukohtia ovat esim. salaliittolaisten kokous Rutlissä ja omenan +ampuminen Wilhelm Tellissä (kaksi kukkulaa, toinen vapaudentaistelua, +toinen Telliä koskevaa toimintaa varten), samoin Kuningas Learissa tuo +mahtipontinen kohtaus mökissä nummella, jossa Learin järki sekaantuu. +Maria Stuartissa muodostaa kukkulan kaksi toisiinsa liittyvää +kohtausta: Marian riemu päästyänsä linnasta vapaaseen puistoon sekä +kuningatarten yhteentulo ja keskustelu, jälkimmäinen loistavin piirtein +esitettynä. Hamletissa on huippuna se kohta, jolloin Hamlet tapaa +kuninkaan rukoilemassa, mutta ei käytä tilaisuutta häntä surmatakseen, +vaan säästää hänen henkensä. -- Mutta kukkulalta toiminta heti luistaa +alaspäin; huipun jälkeen tulee _käänne_, usein jo samassa +kohtauksessa, läheisesti siihen liittyen, taikka pian sen jälkeen. +Niin Maria Stuartin saavuttama henkinen voitto saa Elisabetin +raivostumaan ja samalla Marian kohtalo on ratkaistu; väleen hänen +sortumisensa oireet ilmenevätkin Mortimerin intohimoisessa, turmiota +ennustavassa rakkaudentunnustuksessa ja tuhoa tuottavan salaliiton +epäonnistumisessa. Hamletissa seuraa kukkulaa välittömästi käännekohta, +päähenkilön erehdys, kun hän tappaa Poloniuksen kuninkaan asemesta, +jonka johdosta kuningas päättää lähettää hänet pois. + +Nyt alkaa _aleneva toiminta_: käänteessä sukeutunut toiminnan +suunta johtaa näytelmän päätökseen. Siinäkin tavallisesti on monta +astetta; varsinaisessa tragediassa jokainen niistä saattaa päähenkilön +lähemmäksi perikatoa; muissa näytelmissä ne muulla tavalla valmistavat +lopputulosta. Hamletin alenevassa toiminnassa on kolme astetta: 1) +Ofelia mielipuolena, Laertes vaatii kostoa; 2) Laertes ja kuningas +päättävät Hamletin kuoleman, johon liittyy kertomus Ofelian kuolemasta; +3) Ofelian hautajaiset ynnä siihen liittyvät kohtaukset. Usein on ennen +ratkaisua joku suuri, tehokas kohtaus, joka näyttää vastustavain +voimien vaikutusta tai sallii meidän katsahtaa syvälle hänen +sydämmeensä. Esimerkkejä ovat toiselta puolen Coriolanuksessa +pääsankarin keskustelu äitinsä kanssa, toiselta puolen Julian yksinpuhe +ennen unijuoman ottamista ja Lady Macbethin unissa-käynti. -- Yleensä +on hyvä vähittäin edeltäpäin valmistaa lopullista ratkaisua, ett'ei se +tule aivan odottamatta. Mutta väliin joku pieni kohta, joka näyttää +toisaannepäin ohjaavan tapaukset, tekee hyvän vaikutuksen, esim. joku +toivon välähdys ennen päähenkilön sortumista. Tämä on n.s. "viimeinen +jännitys". Niinhän Edmund kuollessaan peruuttaa Learin murhaamista +tarkoittavan käskynsä ja Macbeth vielä viimeisenä hetkenä luulee +olevansa voittamaton, kun ei kukaan vaimon synnyttämä voi häntä +surmata. + +Näin toiminta yhä aleten viimein syöksyy _ratkaisun eli +katastrofin_ kautta _loppuun_. Ratkaisu on voimallisesti +esitettävä, ilman tarpeetonta laveapuheisuutta, ja katsottava on, että +se luonnollisesti johtuu edellisestä toiminnasta ja että ristiriidat +sen kautta todellakin tulevat sovitetuiksi. Katastrofiin liittyy +useinkin lyhyt loppu, joskus erityinen loppukohtauskin, joka esitetyn +toiminnan piiristä viittaa laajempaan tulevaisuuteen. Varsinkin +murhenäytelmän mieltä järkyttävien tapausten jälkeen on lohdullinen +katsaus uusiin, parempiin oloihin tarpeellinen. Niin esim. Hamletissa +alenevasta toiminnasta muutamain lyhyitten kohtausten jälkeen joudutaan +katastrofiin, joka on Hamletin ja Laerteen kaksintaistelu sekä Hamletin +ja muiden kuolema; mutta loppuna on Fortinbras'in tulo, joka ennustaa +uutta ajanvaihetta. + +Yleensä näytelmän loppuosa, aleneva toiminta ja ratkaisu tuottaa +runoilijalle monta vaikeutta; mahtavasti, voimallisin piirtein +hänen on toimintaa ohjaaminen, ett'ei mielenkiinto laimene ja että +näytelmän ydinkohta selviämistään selviää. Ratkaisu taas osoittaa +tekijän siveellisen maailmankäsityksen laatua. Ainoastaan eheän +maailmankatsomuksen nojalla voi katastrofin muodostaminen onnistua. Jos +sovinnollisen loppumuodostuksen ehdot puuttuvat, voi tapahtua, että +toiminnan päätyttyä jäämme seisomaan suuren kysymysmerkin eteen. + +Draamallisen toiminnan pääosat ovat siis, vielä kerran lyhyesti +mainitakseni mitä ylempänä sanottiin, seuraavat viisi: alku eli +ekspositsiooni, ylenevä toiminta, huippu eli kukkula, aleneva toiminta +sekä katastrofi ja siihen liittyvä loppu. Alun ja ylenevän toiminnan +välillä on kiihoittava kohta ja kukkulalta käänne vie alenevaan +toimintaan. + +Toiminnan eri asteita saattaa monella tavalla taitehikkaasti yhdistää, +etenkin kun näytelmässä on useampia toisiinsa kiedottuja toimintoja. +Suurella taidolla sommiteltu kokonaisuus, jossa kaksi toimintaa on +järjestetty kolmiosaiseen näytelmäjaksoon, on esim. Schillerin +Wallenstein. + +Näytelmän rakennus on ollut eri aikoina erilainen, useimmiten sen +mukaan, mimmoinen teaatterin rakennus ja näytelmälaitokset ovat olleet. +Muinaiskreikkalaisessa draamassa toiminta, näytöksiin jakaantumatta ja +ilman paikanmuutosta, yhtämittaisena jatkui loppuun asti; ainoastaan +toimintaa keskeyttäväin köörilaulujen kautta muodostui näytelmässä eri +jaksoja. Uudemmissa draamoissa sitä vastoin on tavallisesti useampia +näytöksiä ja toiminta enimmiten siirtyy paikasta toiseen. Näytökset +jaetaan kohtauksiin. Nykyajan painetuissa näytelmissä ovat kohtaukset +tavallisesti järjestetyt sen mukaan, kuin näyttämöllä esiintyy eri +henkilöitä; mutta tämä on vaan ulkonainen jakoperuste. Oikeastaan on +kohtaus semmoinen näytelmän osa, joka tapausten juoksussa muodostaa +erityisen asteen. Näin kohtaukset jakaantuvat esim. Shakespearen +näytelmissä. Silloin saman kohtauksen aikana kyllä saattaa mennä +henkilöitä pois taikka tulla uusia lisää. -- Näytösten luku vaihtelee +nykyään yhdestä viiteen, vaikka "kuvaelmat" usein kyllä todellisuudessa +sitä enentävät. Viisi on hyvin luonnollinen luku: ensimmäinen näytös +vastaa tavallisesti ekspositsioonia ja ylenevän toiminnan alkua, toinen +oikeastaan ylenevää toimintaa, kolmas kukkulaa, samalla kuin myös +ylenevän toiminnan loppuosa ja alenevan alkuaste usein siihen +sisältyvät, neljäs alenevaa toimintaa, joka monesti vielä ulottuu +viimeiseenkin näytökseen, ja viides ratkaisua ja loppua. Sentähden +säännöllisesti rakennetuissa uudemman ajan suurissa näytelmissä onkin +enimmiten viisi näytöstä, niin esim. kaikissa Shakespearen, Lessingin, +Goethen ja Schillerin draamoissa. Samoin Ranskan klassillisen +aikakauden traagikoillakin viisijako on tavallinen; mutta Molièrella on +useimmiten kolme näytöstä ja niin myös Calderonilla ja muilla Espanjan +vanhemmilla näytelmärunoilijoilla. Kolmiluku on sekin luonnollinen; +esitettävän taistelun alku, keskikohta ja loppu silloin erotetaan +toisistaan. Kun toiminta on aivan lyhyt, voidaan kaikki supistaa yhteen +ainoaan näytökseen. Mutta usein näytelmän sisällys vaatii toista +järjestystä, jonka tähden -- varsinkin nykyaikana -- myöskin on paljon +kaksi- ja nelinäytöksisiä draamoja. Että ylempänä esitetyistä +säännöistä ja päämuodoista on paljon poikkeuksiakin, tuskin tarvitsee +muistuttaa. -- Huomautettakoon vielä, että joskus useampia näytelmiä +yhdistetään näytelmäjaksoksi, jota kannattaa yhteinen toiminta. Näin +syntyy kaksoisnäytelmiä, niinkuin Shakespearen Henrik IV ja Henrik VI, +joita kumpaakin on kaksi osaa, ja trilogioita, kuten Wallenstein, johon +edellisessä viitattiin, sekä Aiskhylon ja muiden vanhimpain +kreikkalaisten tragediantekijäin näytelmäsarjat. + +Draamallinen runous on omituinen siinä, että se, täydellisimmin +vaikuttaaksensa, vaatii näyttämöllä esittämistä ja siis näyttelytaiteen +apua. Draaman ulkonainen tunnusmerkki onkin se, että kuvattavat +henkilöt itse toimittavat sen sisällyksen. Näyttelytaide kohoaa siinä +kohden paljoa suurempaan itsenäisyyteen kuin aputaiteet yleensä, että +taitava näyttelijä monella tavalla, sen mukaan kuin hän käsittää +esitettävänsä henkilön, voi selvittää draaman luonteita ja siten +välillisesti näytelmän aatetta. -- Mutta onpa sellaisiakin draamoja, +joita ei ole kirjoitettu teaatteria, vaan ainoastaan lukemista varten. +Nämä, vaikka kyllä monesti saattavat olla suuriarvoisia runoteoksia, +ovat kuitenkin poikkeuksia näytelmärunouden varsinaisesta luonteesta. + +Kun draama, esittäen ihmisten toimintaa, antaa yleiskuvan henkilöin +sekä ulkonaisista että sisällisistä taisteluista, niin se tietysti saa +värityksensä niiden vastariitojen laadusta, jotka ovat kunkin näytelmän +pohjana. Elämän ristiriidat, niinkuin jo ennen olemme nähneet, +saattavat murtaa henkilön onnen ja maallisen olemuksen, taikka, ollen +kokonaisuuteen nähden vähäpätöisiä, panna ihmisten heikkoudet +sovittavalle naurulle alttiiksi. Näin joko _traagillisuus_ tai +_koomillisuus_ hallitsee näytelmää, ja siten syntyy kaksi +draaman päälajia, _tragedia eli murhenäytelmä_ ja _komedia eli +huvinäytelmä_. Traagillisuudesta ja koomillisuudesta on ennen +puhuttu, ja näiden kauneuden lajien esityksestä selviää myös tragedian +ja komedian erikoisluonne. + +Mutta kaikki vastariidat eivät ole puhtaasti traagillista tai +koomillista laatua. Toiminta esim. kallistuu traagillisuuteen päin; +mutta vastakkain sattuvain voimain yhteentörmäys ei ole niin +epätoivoisen ankara, että päähenkilön tarvitsisi kukistua, taikka hänen +oma puhtautensa ja jalo persoonallisuutensa saa ristiriidat poistumaan, +joten syntyy täydellinen sovinto. Sellaisia näytelmiä ovat Goethen +"Iphigenie", Calderonin "Elämä on unelma" ja vanha indialainen näytelmä +"Savivaunut" ("Vasantasena"). Schillerin "Wilhelm Tellissä" on oikeus +niin selvästi Schweizin kansan puolella, ett'ei aatteelliselta kannalta +voisi ajatellakaan muuta kuin onnellista ratkaisua. Vakavanlaatuisen +sisältönsä tähden on Kiven Leakin luettava tähän sarjaan. Toisen sarjan +muodostavat sellaiset näytelmät, joiden pääjuoni on keveämpää, +koomillista lajia, mutta joissa kumminkin on niin runsaasti vakavia +aineita, ett'ei komedian nimi ole sovelias. Semmoinen on "Venetian +kauppias", jota kyllä Shakespearen aikana nimitettiin komediaksi, mutta +nykyajan käsityksen mukaan tuskin voi siksi sanoa. Paljon on +sellaisiakin draamoja, jotka vaihtelevissa kuvissa esittelevät huomiota +ansaitsevia kohtia ihmis-elämästä ilman erityistä traagillista tai +koomillista väritystä. Koko tätä näytelmärunouden alaa on sanottu +_sovintodraamaksi_ ("Versöhnungsdrama"), ja siihen kuuluvat +teokset käyvät tavallisesti vaan draaman eli näytelmän nimellä. +Uudemmat kirjailijat erittäin suosivat tätä epämääräistä nimitystä ja +antavat sen semmoisillekin näytelmäkappaleille, jotka luonnoltaan ovat +murhenäytelmiä (esim. Ibsenin "Johan Gabriel Borkman", Minna Canthin +"Sylvi"). -- Usein sovintodraama liikkuu jokapäiväisen elämän piirissä; +mutta toisinaan runoilija avaa meille kirkkaan mielikuvituksen +kaukomaailman. Monta viehättävää satunäytelmää tavataan tämän +näytelmälajin piirissä Kalidasan "Sakuntalasta" Topeliuksen "Prinsessa +Ruususeen" asti. Huomattavimpia satunäytelmiä ovat Shakespearen +"Myrsky" ja "Kesäyön unelma", joista jälkimmäinen oikeastaan on +komedia, vaan edellinen muistuttaa yllämainittua syvämielistä, +tragediaan vivahtavaa sovintodraaman lajia. + +Murhenäytelmästä on vielä huomautettava, ett'ei traagillinen toiminta +välttämättömästi vaadi päähenkilön ulkonaista sortumista ja kuolemaa; +vaan hänen aikeittensa raukeaminen ja sisällinen masentuminen saattaa +sekin tuottaa traagillisen tunnelman. Näytelmäkirjallisuus onkin +yleensä kehittynyt tähän suuntaan; nykyisemmät kirjailijat, samoin kuin +yleisökin, näyttävät vierovan ylen jyrkkiä loppukohtauksia ja pikemmin +suosivan sovinnollisempaa ratkaisua ja lievempiä lannistumisen muotoja, +-- ehkä sen johdosta, että elämä yleensä on käynyt sileämmäksi ja +tasaisemmaksi. Sentähden sovintodraamakin aikaa myöten on valloittanut +yhä enemmän alaa. Mutta jo vanhoissakin näytelmäteoksissa on monta, +jotka päättyvät onnellisesti; kreikkalaisista "tragedioista" esim. +Aiskhylon Oresteia ja Sofokleen Filoktetes oikeastaan ovat +sovintodraamoja, ja indialaisessa näytelmäkirjallisuudessa oli +suorastaan sääntönä, ett'ei kukaan saanut näytelmässä kuolla. + +Draaman luonnetta selitettäessä on etupäässä pidetty silmällä +vakavanlaatuista näytelmää, etenkin suurta tragediaa. Mutta mitä +ylempänä on sanottu, soveltuu kaikin puolin huvinäytelmäänkin. Erotus +on vaan siinä, että traagillisen paatoksen ja elämän suurten kysymysten +sijaan tulee joku ihmisluonteen omituisuus tai naurettava heikkous sekä +jokapäiväisten asiain ja yksityispyrintöjen pyörinä. Sentähden komedia +ei vaadikaan niin kiinteää ja lujarakenteista suunnittelua kuin +vakavaluontoinen draama, vaan sattumuksella on siinä paljoa suurempi +merkitys. Tapausten juoksu osoittaa, miten sattumusperäinen kohtalo +laupiaana maailmanvaltiaana jakelee ihmisille ansaitsematonta onnea, +jota ovat toivoneet tai usein eivät ole osanneetkaan toivoa. + +Koomillisten luonteiden kuvailemisessa on kaksi pääsuuntaa. Myöhempi +antiikinen huvinäytelmä ja sitä mukaileva ranskalainen komedia +seitsemännellätoista vuosisadalla -- "luonnekomedia", niinkuin sitä +jokseenkin aiheettomasti nimitettiin, -- asetti omituisen henkilön, +joka edusti jotain ihmisluonnon heikkoutta, kuvauksen keskustaksi ja +näytti hänen edustamansa ominaisuuden naurettavat puolet saattamalla +tämän henkilön monenlaisiin hullunkurisiin tiloihin. Muita luonteen +ominaisuuksia kuin tuo hänen pää-avunsa ei tuotu näkyviin. Semmoisia +ovat esim. Molièren "Saituri" ja "Porvari aatelismiehenä". Uudempi +huvinäytelmä sitä vastoin kulkien Shakespearen viittomaa tietä ja +seuraten kirjallisuuden yleistä virtausta, pyytää niin monipuolisesti +kuin suinkin tuoda ilmi erityisiä luonteita ja yksityishenkilön +sielun-elämän eri vivahduksia. + + * * * * * + +Jo luonnonkansoissa näytäikse ihmisille synnynnäinen taipumus +toiminnalla mukailla elämän tapauksia. Niin on Ahlqvistin kertomuksen +mukaan voguuleilla näytelmäntapaisia juhlaleikkejä, joissa esiintyjillä +on tuohiset naamarit kasvojen edessä ja eriskummainen puku yllään. +Aiheet otetaan voguulien tavallisista oloista. Eräs tällainen näytelmä +kuvailee esim., kuinka voguuli lehmänkaupassa saa voiton venäläisestä, +ja siinä on kolme tärkeätä roolia: voguulin, venäläisen ja lehmän, +joista viimeksimainittu lienee kiitollisin.[112] Samankaltaisia draaman +ituja on monella muullakin alkuperäisissä oloissa elävällä kansalla; +mutta näitä tietysti ei voi pitää varsinaisina draamoina. Vasta +kreikkalaisten kesken näytelmärunous sai alkunsa. Sen syntyperä oli +mitä lähimmässä yhteydessä helleenien uskonnollisen kehityksen kanssa. + +Monet ikivanhat tarut osoittavat, että Bakkhon eli +Dionyson palveluksella, joka suhteellisesti myöhään tuli Vähästä +Aasiasta Kreikkaan, oli kova taistelu taisteltavana, ennenkuin se +siellä tunnustettiin helleeniläisen muinais-uskonnon kanssa +tasa-arvoiseksi. Se levisi jonkunlaisen uskonnollisen herätyksen +tavalla, vastustamattomalla voimalla anastaen yhä laajempia aloja. Mitä +sen voittoretkestä kerrotaan, niin ihmeensekaisia kuin nämä tarinat +ovatkin, muistuttaa monessa suhteessa nykyisempien haaveellisten +lahkojen leviämistä. Luettakoon esim. Euripideen Bakkhidit. Viinin +tuottama aistillinen hurmaus ja innostus vaikutti samanlaista +tunteiden kiihtymystä, jota myöhempinäkin aikoina on koetettu +enemmän tai vähemmän aistillisilla keinoilla synnyttää, niinkuin +rajuilla liikenteillä, huumaavilla lemuaineilla y.m. Mutta tämän +luonnon-ihmisille kaiketi tarpeellisen, tunne-elämän voimakkaasti +valloittavan puolen ohessa oli Dionyson-uskonnossa henkisempi puoli, +sielua jalostava ydin, josta lähti huomattava sivistys-elämän uudistus. +Se liittyi läheisesti Demeterin palvelukseen, jonka keskustana olivat +Eleusiin mysteeriot ja jonka perus-ajatuksia oli kultuurin sukeutuminen +ja kehittyminen maanviljelyksestä. Molemmat uskonnonmuodot yhdessä +opettivat sielun kuolemattomuutta, jonka vertauskuvana oli luonnon +säännöllinen, yhä jatkuva uudistuminen, sen kuoleminen syksyllä ja +elpyminen keväällä. Dionysos, jota myöhempi aika tavallisesti muistaa +viinin jumalana, oli oikeastaan luonnon tuotantovoiman edustaja; hänen +ympärillensä kietoutui syvämielinen tarusto, kertoen, miten julmat +jättiläiset repivät hänet kuoliaaksi, vaan hän sitten heräsi uuteen +eloon. Tämän tuonelan tuskat kärsineen jumalan kunniaksi vietettiin +monenlaisia juhlia: murhejuhlia hänen kuolemansa ja kärsimystensä +muistoksi, riemujuhlia elämän iloisten nautintojen antajalle. + +Näiden juhlamenoista kasvoi monen välimuodon kautta varsinainen draama. +Tragedia syntyi niistä näytelmänkaltaisista köörilauluista, joissa +esitettiin Dionyson kärsimisiä, ja sai nimensä siitä, että tässä +tilaisuudessa uhrattiin pukki.[113] Laulajiston johtaja edusti +Dionysos-jumalaa ja kööri hänen seuruettansa, joka lauloi ilmi +tunteitansa hänen kohtalonsa johdosta. Tämä vuorolaulelu jo aiheutti +kreikkalaisen draaman pääosat, näyttelijäin puhelut ja köörilaulut. +Dionyson sijaan tuli ennen pitkää muita henkilöitä, muinais-ajan +kuuluisia sankareita, jotka olivat kestäneet kovia kohtaloita ja, ollen +inhimillisiä olentoja, vielä paremmin taisivat herättää kuulijain +myötätuntoisuutta. Vähittäin lisättiin näyttelijäin lukua, joka ei +kuitenkaan myöhempinäkään aikoina noussut korkeammalle kuin kolmeen; +sama näyttelijä, näet, toimitti useamman osan. Näiden juhla-esitysten +muoto tuli yhä taiteellisemmaksi, ja lopullisesti niistä kehkisi, +etenkin Attikassa, helleeniläisen taiderunouden ihanin kukka Aiskhylon, +Sofokleen ja Euripideen ylevä-aatteisissa tragedioissa. -- Toiselta +puolen oli Bakchon kunniaksi vietettävinä riemujuhlina tapana pitää +juhlakulkueita, dityrambien soidessa ja hillittömän ilon vallitessa; +etupäässä nähtiin itse Dionysos, jota seurasi hänen vallaton +saattojoukkonsa: vanha, isovatsainen, puolittain päihtynyt Silenos, +sarvipäiset ja pukinjalkaiset satyyrit, metsän pimennoissa astuvat +nymfat ja pyhän raivon innostamat bakchantinnat. Monenlaista +hullunkurista pilaa harjoitettiin näissä juhlatiloissa ja vähittäin +niistä muodostui huvinäytelmä; koska se tapahtui pääasiallisesti +maaseuduilla, sai se komedian, s.o. kylänlaulun, nimen.[114] + +Kreikkalaisen draaman luonne on tässä kirjassa monesti ollut puheena, +ja sen ulkonaiseenkin rakennukseen viitattiin ylempänä. Puhdas ja +ihanteellinen runollisuus antaa helleeniläiselle tragedialle iäti +lakastumattoman arvon, ja muotonsa puolesta sen tuotteet aina pysyvät +mallikelpoisina. Muinaiskreikkalaisessa näytelmärunoudessa -- omituista +kyllä, kun ajattelee antiikisen katsantotavan yleensä objektiivista +luonnetta, -- lyyrillinen puoli voittaa eepillisyyden; päätapaukset, +joista sankarin sisäiset taistelut johtuvat, ovat jo ammoin +tapahtuneet, ja toiminta esittää hänen mielentilaansa ennen loppua ja +katastrofin kohdatessa. Näin kreikkalainen tragedia oikeastaan on +situatsiooni-kuva. -- Vanhin kreikkalainen komedia käsitteli terävällä +sukkeluudella ja hämmästyttävällä mielikuvituksen rohkeudella, usein +hyvinkin fantastisella tavalla, valtiollisia ja muita yleisiä asioita; +tunnettuja yksityishenkilöitä tuotiin empimättä näyttämölle, niinkuin +Sokrates Aristofaneen "Pilvissä"; rohkenipa sama runoilija "Ritareissa" +esittää itse Athenan kansaa Demos nimisenä heikkona, horjuvana ja +orjainsa johdettavana ukkona. Koomillisen mielikuvituksen +eriskummaista, uskaliasta lentoa ilmaisevat jo köörin kokoonpanosta +otetut näytelmäin nimet, semmoiset kuin "Pilvet", "Sammakot", +"Linnut" y.m. -- N.s. keskimmäinen komedia oli väliportaana uuteen +kreikkalaiseen komediaan, jossa esiteltiin tavallisen elämän tapauksia, +samoin kuin nykyisempien aikojen huvinäytelmässä. Tämä oli esikuvana +roomalaisille, joiden keskuudessa muinais-ajan komedia Plauton ja +Terention kautta pääsi itsenäiseen kukoistukseen. Muutoin roomalaisten +näytelmärunous yleensä oli kreikkalaisista malleista mukailtua. + +Antiikinen draama ylimalkain ei tahtonut antaa luonnonmukaista kuvaa +todellisista oloista niinkuin nykyajan näytelmä, vaan päinvastoin viedä +katsojat ulkopuolelle tavallista elämää, korkeampaan ihannemaailmaan. +Sen kanssa sopusoinnussa oli näyttelijän koko ulkoasukin: kummallinen +naamio, traagillinen tai koomillinen, jonka takaa ääni täyteläisenä, +juhlallisena kaikui ja joka ei sallinut vaihtelevien mielen liikutusten +ilmaantua kasvojen liikenteissä, vaan antoi niille melkein peloittavan +jäykkyyden, -- traagillisen sankarin korkea pääkoristus, "onkos", ja +korkea kothurni, jotka pitensivät hänen vartalonsa ja tekivät hänet +yliluonnollisen olennon näköiseksi, vihdoin koko hänen maahan asti +ulottuva, outo aasialainen pukunsa, joka niin suuresti erosi +kreikkalaisten tavallisesta keveästä ja luonnonmukaisesta +vaateparresta. Kaikki yhteensä teki varmaan kuulijakuntaan lumoavan +vaikutuksen, joka asetti heidät ikäänkuin keskelle muinais-ajan +ihmeellistä tarupiiriä. -- Näytelmälaitokset olivat saavuttaneet suuren +täydellisyyden. Koska esirippua näytännön kestäessä ei laskettu alas +(eli oikeastaan, kreikkalaisen tavan mukaan, ei vedetty ylös) ja +toiminta oli yhtämittainen, niinkuin jo ennen on mainittu, oli siitä +luonnollisena seurauksena paikan ja ajan yhteys, joka uudempina +aikoina, tuntematta sen alkuperäisiä edellytyksiä, tahdottiin koroittaa +vakinaiseksi näytelmärunouden säännöksi. + +Joku sivistysvirtaus vei arvattavasti kreikkalaisen draaman Indiaan +saakka ja synnytti siellä omituisen näytelmärunouden kukoistuksen +ajanlaskumme viidennellä ja kuudennella vuosisadalla. Indian draama +kuitenkin sekä ulkonaisesti että sisällisesti muistuttaa paljoa enemmän +Englannin Shakespearenaikuista näytelmää kuin helleenien draamallista +taidetta. Siinä on hieno tunne-elämän ja luonteiden kuvaus, vakaa, +uskalias mielikuvituksen lento ja säännöistä riippumaton ajan ja +paikallisuussuhteiden käsittely. Viimeksimainittu seikka johtuu siitä, +ett'ei muinais-indialaisessa teaatterissa ollut mitään dekoratsiooneja +(yhtä vähän kuin englantilaisessa Elisabetin aikana). Tapahtumapaikan +kuvaamiseksi käytetään usein omituista keinoa: esiintyvä henkilö +kertoilee itse, mitä näkee ympärillään. Niin esim. "Savivaunuissa" eräs +bramiini, joka käy Vasantasenan komeassa palatsissa, ilmoittaa +astuvansa kynnyksen yli salista saliin ja kuvailee loistavin värein +kutakin huonetta ja niissä olijoita. Vakavaluontoisten kohtausten +rinnalla ilmaantuu paljon huumoria. Näytösten luku on epämääräinen +ja voi nousta kymmeneenkin. Jokapäiväistä elämää kuvataan +luonnonmukaisesti, aivan karakteristisella tavalla, samalla kuin siinä +esiintyy vieno runollisuus; niinkuin esim. jo mainitussa "Savivaunut" +nimisessä näytelmässä, joka on Indian draamallisen kirjallisuuden +vanhimpia tuotteita ja jota mainitaan tarunomaisen Cudraka kuninkaan +tekemäksi.[115] Useimmissa näytelmissä esitetään satumaisia, +mytologisia aineita ja erittäin näissä indialaisten hehkuva +mielikuvitus ilmenee koko rikkaudessaan. Sellaisia ovat Kalidasan +kuuluisat näytelmät "Sakuntala", "Urvasi", "Malavikagnimitram" y.m. + +Samoin kuin draama muinaisessa Kreikassa kehittyi Dionyson-palveluksen +juhlamenoista, niin kasvoi uudenaikainen näytelmä keskiajalla +kristillisen kirkon uskonnollisista menoista. Jouluna, pääsiäisenä ja +muina suurina pyhinä koetettiin näytelmäntapaisilla esityksillä saattaa +niiden merkitystä kansan tajuttavaksi; näitä hengellisiä näytelmiä eli +"mysteerioita", joilla siis oli opettavainen tarkoitus, pidettiin ensin +kirkossa latinan kielellä; mutta vähittäin ne siirrettiin ulkopuolelle +kirkkoa ja muuttuivat kansankielisiksi, samalla kuin näyttelijöiksi +pappien sijaan tuli maallikoita. Käsiteltävien aineidenkin piiri +silloin väljeni; raamatuntapausten lisäksi otettiin vertauspuheita, +legendoja y.m.; täten avautui tie laajempaan kehitykseen. +Näytäntöpaikkana oli tavallisesti joku julkinen sali tai muu avara +huone, usein myös vartavasten kyhätty suoja tai taivasalla oleva +näyttämö. Englannissa oli tapana esittää mysteerioita pyörillä +liikkuvalla näyttämöllä, jota kuljetettiin paikasta toiseen. Etelässä, +niinkuin Espanjassa, asuinrakennusten väljät, galleriojen ympäröimät +pihat tarjoutuivat sopivaksi näytelmäkentäksi. Usein kyllä näyttämön +muodosti kolme kerrosta, joista ylimmäinen esitti taivasta, +keskimmäinen maata ja alimmainen helvettiä. Maan päällä tapahtuvien +rinnalla nähtiin siis taivaan ihanuus enkeleineen ja pyhimyksineen sekä +hornan syvyys, johon kadotetut syöstiin alas ja jossa pahat henget sen +ohessa tekivät kaikenlaisia hullunkurisia kujeita; sillä nämä tuottivat +ilvehtijöinä muutoin vakavaluontoiseen mysteerio-draamaan humoristisen +piirteen. Mutta keskiajalla oli myös varsinaiset ilvenäytelmänsä, +"laskiaisnäytelmät", jotka saivat alkunsa katolisissa maissa nytkin +vielä tavallisista, vallattomista laskiaishuveista. + +Näistä keskiajan näytelmistä muodostui sitten monen väli-asteen kautta +kansallinen draama. Mysteerioista tuli ensin (esim. Ranskassa ja +Englannissa,) n.s. "moraliteetit", joissa kaikenlaiset abstraktiset +käsitteet, niinkuin Hyve, Viisaus, Pahe, Ahneus j.n.e., esiintyivät +henkilöinä, ja kun oli päästy näin pitkälle, oli askel varsinaiseen +draamaan helposti otettavissa. Viisauden sijaan tuli viisas, ahneuden +sijaan saituri; näin henkilöin ja tapahtumain kuvailu oli valmis. +Muutoin kehitys oli eri maissa erilainen. Ainoat kansat, jotka tätä +tietä todellakin pääsivät oman kansallisen näytelmärunouden luomiseen, +olivat englantilaiset ja espanjalaiset; muutamissa maissa, kuten +Ranskassa, muinaisklassillisen runouden epä-itsenäinen jäljittely antoi +kehitykselle toisen suunnan; Saksassa taas myrskyiset ajat ja +lopullisesti kolmikymmenvuotinen sota tukehuttivat kansallisen +sivistyksen idut, ja kun se vihdoin rupesi uudestaan versomaan, +tapahtui se ihan toisten edellytysten nojalla. + +Englannissa kasvoi perin kansan-omaisella pohjalla, mutta osittain myös +antiikiseen kirjallisuuteen perustuvan, korkeamman sivistyksen +vaikutuksesta syvästi runollinen ja aaterikas draama, joka Shakespearen +iäti nuorissa teoksissa sai eheimmän muodostuksensa. Usein on +huomautettu, miten tahdon vapaus, ihmiskohtalon kehkiäminen hänen +omasta toiminnastaan, Shakespearen pääteoksissa on niissä ilmaantuvan +katsantotavan perustus. Ulkonaisessa suhteessa kuudennentoista +vuosisadan englantilainen näytelmä suuresti poikkeaa sekä +muinaiskreikkalaisesta draamasta että näytelmätaiteen myöhemmästä +kehityksestä. Vaikka näytäntöjen runollinen puoli ja niin myös +näytteleminen ja puvut vastasivat yleisön ankarimpiakin vaatimuksia, +olivat näytelmälaitokset, dekoratsioonit, yhtä alkuperäisellä kannalla +kuin muinaisessa Indiassa. Ainoa dekoratsiooneja edustava kapine oli +jonkunlainen koroke eli lava, joka eri tapauksissa saattoi olla +kaupungin muurina, balkongina (Romeo ja Juliassa) y.m. Esiin työnnetty +lautapalanen, johon oli kirjoitettu tapahtumapaikka, vei kaikkien ajan +ja paikallisuuden aukkojen yli; näin saatettiin fantasian siivillä +tuokiossa siirtyä Roomasta Aleksandriaan, sitten Athenaan j.n.e. +Samalla kuin tämä todistaa sen-aikuisen yleisön tuoretta ja vilkasta +mielikuvitusta, vapautti se runoilijan monessa suhteessa ulkonaisten +olojen rajoituksista. Sentähden toimintapaikka Shakespearen näytelmissä +vaihtuu melkein joka kohtauksen jälkeen, ja toinen seuraus siitä on, +että jokaisen kohtauksen alussa henkilöt astuvat näyttämölle, josta +kohtauksen päättyessä taas poistuvat. + +Keskiaikaisten mysteerioin henki säilyi vielä uudempinakin aikoina +Espanjan näytelmärunoudessa; n.s. "autos sacramentales" esittelivät +uskon-opillisia aineita. Mutta näiden ohessa versoi runsas maallinen +näytelmäkirjallisuus, jossa selvästi tulee näkyviin Espanjan kansan +omituinen, katolis-uskoon syvästi juurtunut maailmankäsitys. Toiselta +puolen sen säännöllinen, tarkasti hoidettu muoto osoittaa antiikisen +runouden vaikutusta, samalla kuin sekin on todisteena romanisten +kansojen syntyperäisestä muoto-aistista. Mutta sisällyksenkin +käsittelemisessä ilmenee antiikisten ja romantisten vaikutelmien +yhdistys. Helleeniläisen kohtalon eli sallimuksen sijaan on tullut +ihme; ihmisen vapaalla tahdolla ei ole paljon merkitystä, vaan +yliluonnolliset voimat johtavat tapausten menoa. + +Englantilaisen näytelmän vaikutus ranskalaiseen draamaan on monessa +kohden selvästi huomattavissa; mutta kuitenkin ranskalaisten +"tekoklassillinen" näytelmärunous koko luonteeltaan on toinen. +Draamallinen tekniikka ja näytelmätaiteen ulkonainen puoli kehittyivät +sekä Espanjassa että Ranskassa suureen täydellisyyteen; mutta Ranskassa +taide sekä ulkonaisesti että sisällisesti pinnistettiin jäykkiin +kaavoihin. Antiikinen runous julistettiin ainoaksi ohjenuoraksi; mutta +sen vapaata, tuoretta luonnollisuutta eivät Ranskan kirjailijat +kyenneet istuttamaan jäljitelmiinsä; Ranskan runous oli kuin olikin +hovirunoutta ja antoi semmoisenaan selvän kuvan mahtavan Ludvigin +aikuisesta, sirosta, tarkkasääntöisestä elämästä. Mainittava on +kuitenkin Molièren itsenäisempi ja rohkeampi koomillisuus, joka uskalsi +vapautua liian ahtaista säännöistä. Mutta mallikelpoisuuteen pyrkivänä +näytelmärunouden ohjaajana ei Ranskan draama ollut merkitystä vailla, +Euroopan runouden yleiseen muodostumiseen katsoen. Melkein kaikissa +maissa Ranskan runoilijain ja kriitikkoin asettamat säännöt määräsivät +runouden ja erittäinkin draaman muodon. Kuuluisaksi on tullut heidän +vaatimuksensa, että näytelmässä pitää olla toiminnan, ajan ja paikan +yhteyttä, s.o. ett'ei ainoastaan yhtenäinen toiminta hallitse draaman +sisällystä, vaan että sen lisäksi ajateltu tapahtuma-aika ei saa olla +vuorokautta pitempi ja kaikki tapahtuu yhdessä paikassa. + +Ranskan taideaistin kaavamaisuutta vastaan alkoi vastavirta ensin +Saksassa, ja Lessing raivasi draamalle uusia teitä sekä kumosi "kolmen +yhteyden" säännöt; hän osoitti, että ranskalaiset olivat väärin +ymmärtäneet Aristotelesta, jonka sanoihin he perustivat oppinsa. +Samalla hän viittasi Shakespearen suuruuteen, joka paremmin kuin +ranskalaiset näytelmänkirjoittajat kelpasi saksalaisille esikuvaksi. +Tunnettua on, miten suuret saksalaiset runoilijat Goethe ja Schiller +ovat edemmäksi kehittäneet Saksan draamallista kirjallisuutta, luoden +kuolemattomat teoksensa. + +Saksan esimerkkiä seurasivat muutkin Euroopan kansat. Melkein jokainen +nykyajan sivistyskansa on oman luonteensa mukaan muodostanut draamansa; +jos tarkastaa uusimman ajan näytelmäkirjallisuutta, huomaa siinä +pohjavärinä Shakespearen mahtavan vaikutuksen, mutta sen lisäksi +nykyajan eri ajatussuuntien sekä kansallisten ominaisuuksien +monivaiheiset kajastukset. + + + + + + +MUITA KIRJOITELMIA + + + + +Mikä on suomalainen sivistys? + + +Noin viisikymmentä vuotta sitten ei voitu vielä puhua suomalaisen +sivistyksen olemassaolosta. Se oli vaan kaukainen tulevaisuuden +kangastus; mutta semmoisenakin se saattoi toivoa elähyttää ja ohjata +työtä vakinaista päämäärää kohti. Olihan Arvidssonin laskemaa +perustusta aikojen kuluessa yhä lujemmaksi tehty; Runebergin runoilu, +Kalevala ja Kanteletar sekä vihdoin J.V. Snellmanin laajalle kaikuvat +kehoitukset osoittivat kansallisen aamun asteittain tapahtuvaa +valkenemista, luoden sivistyneiden tietoisuuteen yhä enemmän +isänmaallista sisällystä. Mutta nämä kaikki olivat kuitenkin vaan +vastaisen kehityksen lupaavia enteitä ja välttämättömiä edellytyksiä. +Aatteet ja tunteet olivat tosi-elämään sovitettavat. Kun kansallinen +runous alkoi verhoutua omakieliseen pukuun, kun Kalevalan pohjalla oli +syntynyt suomalainen kirjallisuus ja Snellmanin aatteita ruvettiin +yhteis-elämässä toteuttamaan, silloin vasta sopi puhua varsinaisesta +suomalaisesta sivistyksestä. + +Suomalainen sivistys -- tämä tenhosana jo kansallisen kevään ensi +hetkinä yhdisti hajanaiset voimat suomen kielen viljelemiseen, se +saattoi suomalaisia kouluja perustamaan, ja Helsingin suomalaisen +alkeis-opiston hyväksi se köyhimmänkin kukkarosta loitsi varoja esiin. +Tämä aate palautti suomen kielen sivistyneiden koteihin ja +seurustelupiireihin; sen vaikutuksesta syntyi vilkas, hedelmärikas +toiminta omakielisen kirjallisuuden alalla. Kansallisen elämän +vaurastuessa sai suomalaisen sivistyksen käsite yhä laajemman, yhä +runsaamman merkityksen. + +Tulivatpa sitten sortovuodet, jotka niin turmiollisesti vaikuttivat +siveelliseen elämänkäsitykseen. Mutta silloinkin oli "kansallisen +sivistyksen säilyttäminen" se ajatus, jota "laillisuuden" ohessa +useimmin mainittiin. Ja myrskyjen tauottua se oli pysynyt +muuttumattomana, ylevänä tarkoitusperänä, vaatien kansalaisten +tarmokasta toimintaa. + +Mutta mikä on tämä suomalainen sivistys? + +Kun puhun sivistyksestä, käsitän sen tämän sanan täydellisimmässä +merkityksessä. En tarkoita ulkonaisessa elämänjärjestyksessä ilmenevää +kultuurimuotoa enkä jossakin yksilössä korkealle kehittynyttä älyllistä +etevyyttä, vaan koko maailmankatsomusta kannattavaa henkistä +edistyskantaa. Sivistys -- niin tahtoisin sen käsittää -- on henkisen +toiminnan suuntautuminen korkeampia yhteisiä päämääriä kohden ja siitä +johtuva elämänkatsomus. Se varttuu ja muodostuu yksityishenkilöissä, +joissa se elää ja vaikuttaa; mutta se ei rajoitu näihin, vaan hallitsee +elähyttävänä voimana useampain henkilöin, jopa koko kansakunnankin +yhteis-elämää. + +Suomalaisen sivistyksen ulkonainen muoto ja tunnusmerkki on tietysti +_suomen kieli_. Minun ei tarvitse selittää, mikä suuri arvo +kielellä on kunkin kansan elämässä, miten se on omituisen kansanhengen +ilmaisija ja eri kansalaisryhmien yhdistäjä. Sen merkitys on nykyaikana +jo kyllin tunnettu ja tunnustettu. Meillä jo alusta alkaen kansallisen +sivistyksen aate kohdistui kieliharrastukseen; se piti kansalliset +pyrinnöt koossa ja mitä erilaisimmat luonteet ja katsantotavat siinä +yhtyivät. Muut asiat jäivät tulevaisuuden varaan; ensin oli saatava +vankka, kaikille yhteinen pohja. Vasta myöhemmin nousi uusia +kysymyksiä, jotka hajoittivat kansallismielisten rivit. + +Kun ajattelemme entisiä aikoja, muistamme mielihyvällä niiden tuoretta +ja vilpitöntä innostusta; mutta sittenkin meidän tyytyväisinä on +tunnustaminen, että on suuresti edistytty. Leveä juopa meitä erottaa +niistä päivistä, jolloin maalainen, jos Helsingissä kuuli kadulla +sivistyneiden suomea puhelevan, hämmästyneenä kysyi: "mistä kaukaa +herrat ovat, kun haastelevat suomea?" Iloksensa saa kävelijä nykyään +pääkaupungin kaduilla kuulla hienonpuolistenkin ihmisten kansan kieltä +puhuvan; varsinkin opiskelevassa nuorisossa on suomen kieli päässyt yhä +suurempaan valtaan. Kodissa, koulussa, julkisissa toimissa on +kansallinen kieli voittanut yhä enemmän alaa, puhumattakaan sen +varttumisesta ja kaikinpuolisesta tarkistumisesta sekä suomalaisen +kirjallisuuden nopeasta edistymisestä viimeksikuluneina vuosikymmeninä. +Ja valtiollisen uudistuksen hetkenä, kun kansallis-elämän sulut äkkiä +avautuivat, oli suomen kieli ikäänkuin yhdellä iskulla saavuttanut +suuren voiton; noina pimeinä vuosina oli yhteisyyden tunne +vähittäin juurtunut sivistyneihin ja suomen kielen asema kaikissa +kansankerroksissa vahvistunut. Että myöhemmin taas on ilmaantunut +taantumuksen oireita, ei muuta tätä tosiasiaa. -- Lyhyesti sanoen, on +paljon, mikä ilahuttaa ja herättää toiveita. + +Mutta ei kansallinen kielemme kuitenkaan vielä ole kaikin puolin +päässyt luonnolliseen asemaansa. Lainsäädäntötoimilla tuskin päästään +lopulliseen päämäärään. Sitä enemmän jää yksityisten suoritettavaksi. +Aukkoja on siellä täällä, jotka vaativat täyttämistä. Monessa +suomenkielisessäkin elää vielä tuo vanha ennakkoluulo ruotsin kielen +hienommuudesta; se on muka itseoikeutettu korkeampaan seuraelämään. +Siihen vaikuttaa myös jonkinlainen jatkuvaisuuden laki, joka henkisessä +maailmassa on yhtä voimallinen kuin luonnossakin. Ikävä kyllä, on +paljonkin syytä siihen valitukseen, ettei vieläkään anneta +kansalliselle kielellemme täyttä arvoa. Kodissa ja seuraelämässä, +yliopiston opetuksessa, liikemaailmassa y.m. sitä monella tavalla +syrjäytetään. Että nuoremman sukupolven huomio viime aikoina taas on +kääntynyt tähän epäkohtaan ja voimallisesti vaatii sen korjaamista, on +uudestaan elpyneen kansallis-innon merkki ja oikeuttaa hyviin +toiveisiin. + +Syvempi sivistysvirtaus on tätä nykyä epäilemättä suomalainen; +sen huomaa esim. kirjallisuudesta ja suomenkielisen kansan +edistyspyrinnöistä. Mutta pinnalla rehentelee ruotsalaisuus; +ruotsalaista on kaikki, mikä helposti tulee näkyviin, etenkin mikä +pistää muukalaisen silmään, ja niin saa vieras väärän kuvan +kansallisista oloistamme. Kauppapaikoissa, höyrylaivoissa, +ravintoloissa on ruotsin kieli herrana. Puoti- ja telefooni-neidit ovat +itsepintaisia aineksia. Näiden olojen vaikutuksesta muukalaisten on +niin perin vaikea ymmärtää, ettei täällä ole kahta kansallisuutta, vaan +yksi ainoa kansa ja että suomen kieli jo on kohonnut sivistyskielen +arvoon. + +Eheään kansalliseen sivistykseen päästään vasta silloin, kun +kansallistunne juurtuu yhteiskunnan jäsenten sisimpään olemukseen, niin +että se luonnon voimalla hallitsee koko elämää. Mutta kaikissa +sivistystoimissa täytyy ihmisen kuitenkin itsetajuisesti toteuttaa +tunteensa vaatimukset, ja niin tässäkin. Kun Suomen sivistyneet tai +ainakin se osa heistä, joka tietää ja tuntee edustavansa kansan suurta +enemmistöä, täysin itsetietoisesti ja syvimmän tunteensa pakoituksesta +koroittaa suomen kielen pääkieleksensä, silloin suomen kielen asia on +lopullisesti selvitetty. Sekin on silloin oleva muuttuneiden olojen +merkkinä, että muukalaiset täällä eivät enää ruotsalaistu, niinkuin +tähän asti on tapahtunut, vaan suomalaistuvat. + +Mutta suomalaista sivistystä ei muodosta ainoastaan suomen kieli, vaan +myös _suomen mieli_. + +Meidän tulee erityisenä kansakuntana toimia muiden kansojen rinnalla. +Sentähden meillä sivistyksen pohjana pitää olla oma kieli ja oma +katsantotapa; muuten emme voi tuoda uusia aiheita ihmiskunnan yleiseen +kehitykseen. Suomalainen sivistys ei ole ainoastaan suomenkielinen +sivistys, vaan sivistys, joka ilmaisee Suomen kansan varsinaisen +elämänkatsomuksen, eli toisin sanoen, elämänkatsomuksen, joka sisältää +kaikki, millä Suomen kansa on voinut tai vast'edes voipi kartuttaa +ihmiskunnan yhteistä sivistystä. Kullakin kansalla on oikeus +elää omaa kansallista elämäänsä; mutta ehtona on, että se omistaa +yleis-inhimillisen sivistyksen sekä muodostaa ja rikastuttaa sitä oman +luonteensa mukaan. + +Tästä huomataan -- mikä muuten jo itsestäänkin on selvää --, +että suomalais-kansallisen sivistyksen sisältönä ei voi olla +yleis-ihmisyydestä erillään oleva, kotiolojen ahtaisiin kehyksiin +supistuva käsityspiiri eikä toiselta puolen suomenkieliseen verhoon +puettu kosmopoliitinen hengenviljelys, vaan isänmaallinen ja +yleis-inhimillinen puoli ovat välttämättömästi sulatettavat yhteen. + +Minun mielestäni suomalaisen sivistyksen pääluonteen perustaa +kolme asiaa: 1) sen kansan-omainen tiedollinen sisällys; 2) +yhteiskunnallisten ja yleensä siveellisten käsitteiden yhtäpitäväisyys +meillä kehittyneen oikeus- ja siveellisyystajunnan kanssa ja 3) paraat +yleis-inhimillisen sivistyksen aatteet, sovitettuina meille ominaiseen +maailmankatsomukseen. + +Ensiksi siis: kansallisen kultuurin hyväksi tulee käyttää kaikki +tarjona olevat kotimaiset sivistys-aineet. Sivistyneen kansalaisen +tietovarastoon kuuluu välttämättömästi oman maan ja kansan sekä entisen +että nykyisen elämän tunteminen. Kuinka tärkeät tässä suhteessa +ovat Suomen historia ja maantiede sekä selvä käsitys meidän maan +valtiollis-yhteiskunnallisista oloista, siihen tuskin tarvitsee +viitata. Sen lisäksi perehtyköön jokainen sivistynyt jo nuoruudesta +asti suomalaiseen kansanrunouteen, ennen kaikkea Kalevalan +ihmemaailmaan, ja uudemman suomalaisen kirjallisuuden huomattavimpiin +teoksiin, niinkuin myös niihin kotimaan ruotsalaisiin runoilijoihin, +joilla on isänmaallinen merkitys. Kaikista näistä tietoaarteista +lähtee virkistävä henki, joka elähyttää tunteita ja josta muodostuu +tosi-kansallinen ajatuspiiri. Selvää on, etten tarkoita tietoja +semmoisinaan, vaan niiden tuottamaa elävää harrastusta ja lämmintä +osan-ottoa oman kansan henkiseen kehitykseen. Omakielisen +kirjallisuuden ja kansallisten edistyspyrintöjen innokas tukeminen on +jokaisen suomalaisen kunnia. Muistettakoon myös kotimaista taidetta, +joka viime aikoina on noussut yhä kauniimpaan kukoistukseen. Sekin luo +kansalaissivistykselle uutta sisällystä. + +Jokaisessa kansassa historialliset olot synnyttävät omituisen +maailmankatsomuksen, jonka mukaan arvostellaan ihmiselämän ilmiöitä. +Luulisin meilläkin jo muodostuneen henkisen mittakaavan, joka +selvästi erottuu muiden kansojen katsantotavasta, vaikka tietysti +yleis-eurooppalaiset käsitykset ovat molempien yhteinen pohja. +Tiedollisen sivistyksen tuottama aatepiiri ja olot, joissa elämme, +antavat sille oman värityksensä, ja sen mukaan monen asian arvo meidän +silmissämme ylenee tai alenee. Vastoin sitä imperialismin ja +omavaltaisuuden henkeä, joka nykyään monessa maassa ylpeästi kohoaa, on +suomalaisen myötätuntoisuus varmaan vastaisinakin aikoina aina liittyvä +pienten kansojen itsenäisyyspyrintöihin, lailliseen järjestykseen ja +vapaaseen valtiomuotoon. Suuret kansat nykyaikana eivät juuri käännä +huomiotansa humaanisiin, puhtaasti aatteellisiin kysymyksiin; eri +maiden keskinäiset valtasuhteet sekä kaupan ja teollisuuden edut ovat +heidän valtiollis-yhteiskunnallisen katsantotapansa keskuksena. +Meillä päinvastoin aatteelliset kysymykset etupäässä kiinnittävät +ihmisten mieltä. Mutta varsinkin kaikki, mikä tavalla tai toisella +koskee kansan yhteistä elämää tai yksilön itsenäisyyttä, saa meidän +oloissamme laajalta vastakaikua. Suomalainen sivistys on pohjaltaan +kansanvaltainen ja vapautta suosiva; olihan säätyluokkien toisiinsa +lähentäminen ja kansankielen ottaminen sivistyneiden kieleksi se +siemen, josta kansallinen sivistys on kasvanut. Suomessa ei ole koskaan +ollut niin jyrkkää säätyerotusta kuin enimmissä muissa maissa. +Virkavallan oireita on kyllä ollut, mutta sitä on aina kammottu. +Kieliolot aikanaan rakensivat aidan ylä- ja alaluokan välille, mutta +nyt tämä aita on kaatunut, -- ainakaan sen pystyssäpitoa ei tunnusteta +oikeutetuksi. Yksilön itsenäisyyttä suosiva suunta vaikuttaa senkin, +että naisen arvo ja osanotto yhteiskunnalliseen elämään Suomessa +lienee suurempi kuin missään muualla Euroopassa. -- Tuskin tarvinnee +sanoa, että tässä ei ole puhetta yksityisten valtiollisista +mielipiteistä. Puolueryhmitykset ovat vaihtelevia, satunnaisten olojen +aiheuttamia, ja johtuvat pääasiallisesti eri henkilöin subjektiivisesta +ajatussuunnasta; mutta kaikissa tapauksissa kansallisen sivistyksen +luonne johdonmukaisesti vie semmoiseen katsantotapaan, joka vaatii +vakaantuneen oikeustajunnan pysyttämistä ja isänmaan sisällisen +itsenäisyyden suojelemista. + +Kolmanneksi kansallisen sivistyksen tulee pysyä yleis-eurooppalaisen +sivistyksen tasalla. Sen täytyy imeä uutta voimaa ja virkeyttä +ihmiskunnan yhteisestä kultuurityöstä ja samalla laajentaa näköalaa +kotimaan ja nykyhetken rajojen yli. Ajan yleiset virtaukset eivät saa +jäädä meille vieraiksi ja entisaikojen saavuttamat voitot +hengenviljelyksen alalla meidän tulee yhdistää omaan sivistykseemme ja +tehdä hedelmällisiksi. Samalla kuin taiteemme ja kirjallisuutemme +ytimeltään on oleva tosi-suomalainen, on se itseensä sulauttava +parasta, mitä muiden kansojen henkiset pyrinnöt ovat tuottaneet. +Sivistys ei saa kangistua yksipuolisiin muotoihin. Tiede taas on sitä +laatua, että se ei siedä mitään itseensä sulkeumista, vaan aina +tutustuttaa viljelijänsä muiden kansojen tutkimustyöhön. -- Kun siis on +tärkeätä, että kaikilla henkisillä aloilla pidetään vireillä yhteyttä +muiden sivistysmuotojen kanssa, on välttämätöntä, että ne, joiden +tehtävä on korkeamman sivistyksen kannattaminen, oman kielensä +ohessa osaavat etenkin suurien sivistyskansojen kieliä, jotta +heidän henkinen näköalansa laajenisi ja he voisivat olla eri +sivistyspiirien välittäjinä. Mutta hyvien suomennosten avulla on tämä +yleismaailmallinen sivistys levitettävä niin avaralle kuin suinkin on +mahdollista. + +Ennen kaikkea ahdasmielisyyttä on karttaminen. Todellinen sivistystyö +on aina eteenpäin ponnistelevaa pyrkimystä loitolla siintävää päämäärää +kohti. Ei seisausta, vielä vähemmin taantumusta! Kansallinen +elämänkatsomus on siis alinomaisen kehityksen alainen. Kansallisen +maa-alan uumenista kumpuaa lukemattomia hetteitä, joista kotimaisen +sivistyksen vainiolle voidaan johtaa tuoreuttavia ojia, ja niihin on +yhdistettävä yleis-inhimillisen kultuurin leveämmiltä viljelysmailta +viereviä, runsasvetisiä virtoja. Näin kasvatetaan kansallissivistyksen +parasta viljaa. Ennakkoluulot -- ja onhan niitäkin jokaisessa kansassa +-- kitkettäköön pois. Yksilön erikoisluonteelle ja persoonalliselle +vakaumukselle annettakoon mitä väljin tila vapaasti kehittyä. Siten +edistystä paraiten turvataan. On avara piiri, jossa ainoa kysymysten +ratkaisija voi olla individin oma luonne ja kehityskanta. Niin on +erittäinkin uskonnollisten ja valtiollis-yhteiskunnallisten asiain +laita. Sentähden suomalaisen sivistyksen harrastusta ei sovi sitoa +mihinkään määrättyyn valtiolliseen tai uskonnolliseen suuntaan; +pysyköön se vapaana kaikista kaavoista ja puolueohjelmista. + +Olen koettanut pääpiirteiltään esittää kansallisen sivistyksen +ihannekuvaa; mutta selvää on, ettei se todellisuudessa muodostu näin +täydelliseksi. Eri henkilöin ja harrastusten mukaan se tietysti +ilmaantuu monessa eri muodossa. Kullakin on oma tehtävänsä yhteisessä +sivistystyössä: toisilla sivistyksen hoitaminen ja kartuttaminen, +toisilla sen sovittaminen eri aloille. Muutamat pitävät huolta jostakin +erikoispiiristä, kohoten tieteellisen tai taiteellisen tuotannon +valoisille kukkuloille; toiset ahertavat käytännöllisen elämän +toimissa. Näin kansallinen sivistys esiintyy monivärisenä, +rikassisältöisenä kokonaisuutena. Mutta suotavaa on, ettei se pysy +ahtaaseen piiriin suljettuna, jonkin erityisen luokan tai piirin +yksityisetuna, vaan että se laajalle leviää kaikkiin kansankerroksiin. +Elinvoimaisen sivistyksen välttämätön ehto on vilkas vuorovaikutus +korkeimman sivistyksen saaneiden ja syvien rivien välillä. +Kansallisten olojen vankasta maaperästä se imee elinnesteensä; vaan +yhteis-ihmisyyden puhtaille ilmoille sen latva korkealle ylenee. + +Mutta vastaako kotimainen sivistyksemme ylempänä esitettyä perikuvaa? +Sen puutteisiin olen jo viitannut. Suomen kieli vaatii vielä paljon +hellää huolenpitoa, paljon harrasta intoa tullakseen yhteis-elämän +valtavaksi kannattajaksi, semmoiseksi kuin kansalliskielen pitäisi +olla. Kotimaamme entinen ja nykyinen elämä sisältää paljon aarteita, +joita ei ole älytty tai vielä keritty käyttää tieteen ja kirjallisuuden +hyväksi; mutta tämä on toiselta puolen tulevaisuuden varalle säilyvää +rikkautta. Valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämämme -- sen +valitettavasti jokainen näinä aikoina huomaa -- vaatii vielä paljon +kypsyttämistä, ennenkuin tosi-sivistyksen henki pääsee sen pohjaan asti +tunkeutumaan. Ja vihdoin kulunee vielä paljon aikaa, ennenkuin +monipuolinen ja puhdas sivistyksen harrastus ehtii juurtua +kaikkiin Suomen kansan kerroksiin. Tuntuuhan siltä kuin nykyajan +sivistysriennoissa useinkin pidettäisiin enemmän silmällä +käytännöllisiä vaatimuksia ja yksityisen etenemistä jollakin +elämän-uralla kuin henkeä jalostavaa ja mieltä ylentävää +tosi-sivistystä. + +Mutta sittenkin on myönnettävä, että kansallinen sivistyksemme on +päässyt hyvään alkuun. Olen jo huomauttanut, miten suomen kielen asema +puolen vuosisadan kuluessa on kokonaan muuttunut. Säädökset ja +lainmääräykset ovat päätehtävänsä tehneet; suomalaisuuden asia jää +tästälähin ensi sijassa yksityisten kansalaisten innon ja tarmon +huostaan. Ja suomen mieli, sekin on jo monella monituisella tavalla +voimaansa osoittanut. Koulukasvatuksesta alkaen tieteen ja taiteen +ylimmille huipuille asti on kansallinen henki päässyt toimintaa +ohjaamaan. "Maamme kirjan" ja "Vänrikki Stoolin" lukemisella on jo +kauan aikaa lapsissa herätetty isänmaallisia tunteita ja koko +kasvatuksessa on kotimainen leima. Kaunokirjallisuudessamme +isänmaallinen mieli jo puhkesi esiin Oksasen ja Suonion runoelmissa ja +Aleksis Kivestä alkaen on se saanut puhtaasti kansan-omaisen suunnan, +jonka todisteeksi tarvitsee vaan mainita J.H. Erkko ja Juhani Aho. +Näytelmätaiteemme synty ja kehitys on alusta alkaen ollut mitä +lähimmässä yhteydessä kansallisten rientojen kanssa. Kuvaama- ja +säveltaiteessamme ovat kotimaiset aiheet niin-ikään kohonneet +kunniasijalle; muistakaamme paitsi muita Takasta ja Sibeliusta. Mitä +vihdoin tieteelliseen tutkimukseen tulee, niin juuri ne tieteenhaarat, +jotka lähimmin liittyvät kansalliseen sivistykseen, täällä ovat +huomattavassa määrässä kehittyneet, semmoiset kuin suomen ja +suomensukuisten kielten tutkimus, suomalaisen kansanrunouden selville +saaminen, kotimaan historia y.m. Nämä ovatkin suomalaisten tiedemiesten +yksin-omaista työalaa. Toiselta puolen pidetään vireästi voimassa +yhteyttä muiden kansojen ja etenkin suurien sivistysmaiden +tieteellisten pyrkimysten kanssa. Eikä täällä kaunokirjallisenkaan +tuotannon alalla koskaan ole pysytty vieraina niille aatevirtauksille, +jotka muualla maailmassa elähyttävät kirjallisuutta. Mutta niiden +piiri, jotka koettavat tutustua maailmankirjallisuuden tuotteisiin, on +epäilemättä vuosi vuodelta tullut laveammaksi. Vaikka nykyinen +kirjallisuutemme on tullut yhä kansallisemmaksi sekä muotonsa +että henkensä puolesta, on se pysynyt likeisessä yhteydessä +yleis-eurooppalaisen kultuurikehityksen kanssa. Tämä on tietysti +sille eduksi, kunhan vaan osataan välttää orjallisen mukailun +vaara. Tarkemmin katsottaessa huomataan, kuinka Suomenmaan +kaunokirjallisuudessa aikojen kuluessa on ilmennyt eri vaikutuksia, +ensin etupäässä antiikisia sekä saksalaisia ja englantilaisia +(niinkuin esim. Shakespearen vaikutus Kivessä), myöhemmin +skandinavilaisia ja ranskalaisia. Omituista on, että skandinavilaisten, +etenkin norjalaisten, esikuvain merkitys on suurempi nykyisessä +suomenkielisessä kirjallisuudessa kuin ennen aikaan meidän maan +ruotsinkielisessä runoudessa. + +Jos vielä silmäilemme valtiollis-yhteiskunnallista elämää, täytyy +myöntää, että kansallinen katsantotapa siinäkin on päässyt yhä +enemmän voitolle. Kansanvaltaisuuteen ja tasa-arvoon suuntautuva +edistysharrastus, joka yhä valtavampana on tullut näkyviin, riittää jo +yksin sitä osoittamaan. + +Yllämainitusta selvinnee, että kansalliselle sivistyksellemme jo on +laskettu vankka perustus, joka vaan vaatii tehokasta intoa ja toimintaa +tullaksensa yhä täydellisemmäksi, tarkoitustansa vastaavammaksi. + +Yksi kysymys on vielä selvittämättä. Missä suhteessa on maamme +ruotsinkielinen väestö tähän kansallis-suomalaiseen sivistykseen? Onko +suotava, että ruotsalainen rahvas jää kokonaan sen ulkopuolelle? +Saavatko ne sivistyneet, jotka ruotsalaisilla seuduilla edustavat tätä +rahvasta ja omastakin puolestaan pysyvät ruotsinkielisinä, työntää +luotaan kaikki suomalaisen sivistyksen vaikutukset? Näiden kysymysten +johdosta muistuu mieleeni, mitä englantilainen Patterson kertoo Unkarin +saksalaisista. Hän mainitsee, että he eivät tahdo olla "Unkarin +saksalaisia", vaan "saksankielisiä unkarilaisia" (ei "ungarische +Deutsche", vaan "deutsche Ungarn"). Tämä soveltuu kaikin puolin +Suomenmaan ruotsalaisiin. Pitäkööt itseänsä ruotsia puhuvina +suomalaisina, osana siitä kansakunnasta, jonka varsinainen kieli ja +kultuuri on suomalainen. Ahvenanmaan asukkaiden ja rannikkorahvaan +ruotsalaisuus pysynee vielä kauan entisellään ja laki suojelkoon +vast'edeskin heidän kielellisiä oikeuksiansa; mutta heissäkin on +kansakoulun ja kirjallisuuden kautta herätettävä suomalainen +kansallistajunta. Selvää on, ettei sivistyneidenkään suhteen pakko voi +tulla kysymykseen; mutta aksiomina pitäisin, että kaikkien, jotka +tahtovat toimia koko Suomen kansan eikä vaan oman paikkakuntansa +hyväksi, tulee osata suomea; heissäkin on elävä kansallistunne +saatava viriämään. Ruotsalaisissa oppikouluissa on tietysti niin +perusteellisesti kuin mahdollista opetettava suomen kieltä; mutta +samalla oppilaiden tulee tutustua suomalaiseen sivistyskehitykseen, +suomalaiseen kirjallisuuteen ja kansanrunouteen y.m., sanalla sanoen +kaikkeen, mikä kuuluu suomalaiseen sivistykseen. Pääasia on, että +ruotsinkielinenkin nouseva nuoriso tuntee ja tunnustaa suomalaiset +sivistysmuodot omikseen. -- Maaseuduilla yhä vielä rehoitteleva +"säätyläisten" ruotsinkielisyys keskellä aitosuomalaista ympäristöä on +luonnoton epäkohta, joka varmaan itsestään raukeaa, sitä myöten kuin +nuoriso saa suomalaisen koulukasvatuksen. + +Kotimaisen ja ennen kaikkea kansallis-suomalaisen sivistyksen harrastus +se näin ristiriitaisinakin aikoina, eriävistä mielipiteistä ja +puoluepyrinnöistä huolimatta, voi liittää Suomen kansalaiset yhteiseen +työhön ja toimeen. Olojen muuttuessa ja vaarojen uhatessa se on +henkisen itsenäisyytemme paras turva. Toivokaamme siis, että +kansallinen sivistyksemme, yhä kasvaen ja vaurastuen, on täyttävä +tehtävänsä kansan yhdistäjänä, sen elämän jalostajana ja suojelijana. + + + + + + +RUNOJA + + + + +Suomen herääminen. + + + Leimuaako ainoasti tässä minun rinnassain + Sua kohtaan rakkauden liekki, Suomi, armahain? + Eikö muuallakin voita voimas vastustamaton, + Saata kunniasi tähden voittoisahan voitteloon? + + Jospa rakkauden tuli sydämmissä hehkuis vaan, + Sydämmehen suljettuna ei se sietäis kahleitaan; + Ulos pyrkis kätköstänsä, valaisisi, lämmittäis, + Palo sammumaton kohta ympärillä välkähtäis. + + Missä vastuksia kohtais, vastukset se voittaisi, + Epäjumalien kuvat poroksi se polttaisi; + Kuvat polttais muukalaiset, joita kansa kumartaa; + Tuolle puolen merta saisi tuhan tuuli hajottaa. + + Mutta talven kylmyys vielä tätä kansaa vaivuttaa, + Pyhää tulta pyytää pohjan rajutuulet sammuttaa; + Vieras kieli, vieras mieli kansan ohjaajana on; + Päivän koite peitettynä viel' on yöhön kolkkohon. + + Eikö sula talven hanki, valkene jo musta yö, + Valtaa vierasta jo murra kansalaisten into, työ? + Eikö toivon kirkas aamu koita sulle, armas maa, + Jolloin rakkauden liekki sydämmihin leimahtaa? + + Vaan jo pimeyden valta sortuu, kevät tullut on; + Talven kahleet katkeavat heltehessä auringon; + Tulee lämmin, pian loistaa korvet kauneudessaan, + Vapaasti jo pian kaikuu kieli kaunis kotomaan. + + + + + +Juhlaruno. + + +_Helsingin Suomalaisen Tyttökoulun rakennuksen vihkiäisissä Syyskuun +27 p:nä 1884_. + + I. + + Lapsuuden hetken ihanainen huomen + Nuorelle maalle oli koittanut + Ja salomailla kulki impi Suomen + Kuin kukka raitis, vasta puhjennut; + Hän tuntehensa lauloi hilpein mielin, + Surunsa ilmoitti hän sulokielin, + Ja laulu kaikui yli Suomenmaan. + + Korvessa yleni hän tuorehena + Ja metsän neidot häntä hoitivat; + Mut leivo oli hällä sisarena + Ja ystävinä hongat vihannat, + Ja päivän koitto vienon hohtehensa + Poskelle antoi, puhtaan kirkkautensa + Loi järven sinilaine mielehen. + + Häll' oli kevään tuoksu ilonansa + Ja sävelehet rastaan riemunaan; + Hän vireänä hääri pellollansa, + Laaksossa paimensi hän karjojaan; + Vaan koto oli kalliin kallihista + Ja armahaisen elon aartehista, + Hellästi hoideltava ainiaan. + + Hän kaihons' uskoi puille rakkahille, + Kun lemmen huolet mieltä ahdisti + Tai hänet teille tuntemattomille + Kotoa onni julma karkoitti; + Hän murehti, kun Aino siskosensa + Aalloista etsi hoivaa tuskillensa + Välttääkseen pakkolemmen kahleita. + + Niin aika vieri. Mutta ahtahille + Tään onnen rajat tuntui viimeinkin. + Aloille mieli hehkui laajemmille, + Pyrintöin jaloin suureen piirihin. + Silmänsä ulommaksi tahtoi luoda + Ja hengellensä virkistystä tuoda + Hän sivistyksen iki-lähteistä. + + II. + + Toivo täyttyi, tiedon suureen, avarahan temppeliin + Suomen neito nuori, kaino salomailta saatettiin; + Taiteen taikalinnaan astuu, ihanteita ihaillen; + Hänen etehensä aukes' aarteet kaikkein kansojen. + + Kultasaleissa hän eli loistehessa yhtenään, + Asu halpa paimentytön vaihtui silkkiin välkkyvään; + Sulo, sievistyksen tuoma, verho hienoin tapojen + Paremmin vaan ilmi saattoi herttaisuuden luontaisen. + + Mutta vieras kieli kaikui kaikkialta vastahan, + Vieras mieli anastanut oli paikan korkeimman; + Kotomuistot kauas poistui! oudoksuin hän kuunteli + Virttä, jota sisarensa erämailla lauleli. + + Mutta kuule: sävel outo, mutta tuttu kuitenkin + Soipi, täynnä lumousta, Suomen immen korvihin, -- + Soipi yhä tutummalta, tenhoo ihmevoimallaan + Kaikkein mielet; kotomuistot herää jälleen unhostaan. + + Taaskin hänen mielehensä muistuu päivät rauhaisat, + Jotka kotovainiolla ajan virtaan vaipuivat; + Sisariin ja veljiin elpyy uudestansa rakkaus, + Rinnan täyttää pyhä liekki, kansallinen innostus. + + Uusi henki puhaltaapi, tuopi kevään tullessaan, + Lentää voimallisin siivin yli armaan Suomenmaan; + Tieteen suuret salaisuudet, taiteen soinnut ihanat + Tajueltaviksi äänin kotimaisin tarjouvat. + + Suomen impi iloissansa joutuu tiedon lähteellen, + Siitä yhä syvemmältä virvoitusta etsien; + Opinnon ja taidon tanner laajemmaksi laajentuu, + Ja sen piiri naisellenkin avaraksi avauu. + + Katso, täänkin rakennuksen ajan riennot ilmi toi; + Oma kieli, opin oivan kannattaja, täällä soi; + Suomen tytöt, neidot nuoret, rientää tähän kartanoon; + Jalon aatteisuuden valo sitä aina valaiskoon! + + III. + + Vihdoin koulu koditon + Suojan, turvan saanut on: + Tässä kohden korkeaa + Taivaan kantta kohoaa + Koulun koti uusi, jalo. + Holvikaarta kannattaa + Patsahat + Solakat. + Taivaan ihanainen valo + Virtaa lainein loistavin + Kaunihisti saleihin. + + Valaiskoon tän huonehen + Aina valo taivainen! + Ihanteiden kirkkaus, + Isänmaahan rakkaus + Aina täällä vallitkohon! + Suuren Luojan siunaus + Orahat + Versovat + Kylvöstämme nostakohon, + Ett' ois opistomme ainiaan + Onneks armaan Suomenmaan! + + + + +Gezelius. + + + "Maan mainiona eikö Ruotsin valta + Nyt kansain kesken loista avaralta, + Ja eikö Itämerta aaltoisaa + Se äidin lailla sylihinsä sulje + Ja ylpeänä voiton teitä kulje, + Rohkeesti vastustaen maailmaa? + + "Kuningas yksi sitä hallitseepi + Ja yksi kansa siinä vallitseepi, + Se kansa uljas Ruotsin kansa on; + Siis kaikkialla, missä voittoisana + Sen lippu liehuu, siellä mahtavana + Sen kieli yksin arvon saakohon. + + "Mut mitä täällä teidän seuduillanne + Ma kuulen, herra piispa? Kirkoissanne + Soi kieli outo, halpa Suomenmaan. + Miks suvaitsette tuota kurjaa kieltä? + Se ylevämmän siirtyköhön tieltä, + Tuon ruotsin kielen jalon, arvokkaan." + + Niin Ruotsin mies se puhui korskeasti; + Sen kuuli vakavana loppuun asti + Gezelius piispa; sanan pontevan + Hän sitten lausui, vaikka tyynin mielin: + "Näin sanoo pyhä kirja: kaikin kielin + Jumala pitää tunnustettaman. + + "Te tahdotteko Hänen kunniaansa + Vähentää, joka suureen maailmaansa + Loi kansat, määräs kielet kansoillen + Ja heille kullekin soi tehtävänsä, + Ett' yhä töillänsä ja kielellänsä + Hänt' ylistäisi kansa jokainen?" + + Vait' oli Ruotsin mies. Mut nuorukainen + Sen kuuli. Siitä säen pienokainen + Lennähti nuorukaisen sydämmeen. + Se liekiks yltyi, joka leimahdellen, + Jusleniuksen mieltä lämmitellen, + Toi valon kirkkaan hänen sielulleen. + + Välkähti aatos hänen hengessänsä: + "On Suomen kansallakin tehtävänsä, + Johonka sitä kutsuu sallimus. + Ei mua houkuttele loiste, maine; + Mun kyllin on, että olen suomalainen; + Meillenkin koittaa päivän valkeus!" + + + + + +Rauhan oraita. + + + Kyntäjä: + + Mistä kuljit, neito nuori, kautta korpien? + Seuraa soreata lienet sinipiikojen, + Tahi mailta kaukaisilta toi sun tänne tiesi, + Raunioiksi rauennut kun oli kotiliesi. -- + + Tyttö: + + Sinipiikoja en ole -- tyttö turvaton, + Kodin armaan vainolainen hävittänyt on; + Muukalaisena en tullut maille rakkahille, + Ikävöiden elomaille pyrin entisille. + + Tuolla, missä järven aalto nientä syleilee, + Ennenkuin se tyynehesen lahteen pakenee, + Oli ennen talo uljas -- kiuas seisoo vielä; + Siellä synnyin, lasna kasvoin iloissani siellä. + + Täällä, jossa vihannoiden pensaat rehottaa, + Näkyi ennen avaralta kaunis viljamaa; + Murehesta sydän murtuu tuota muistellessa, + Onnen aikaa kodissani tässä muinaisessa. + + Tuli tuima vainon aika, veljet kaatuivat, + Julman vihollisen miekka surmas vanhemmat. + Minut vietiin orjuutehen maalle vierahalle, + -- Ihme, etten sortunut ma kohtaloni alle. + + Kaipuu syvä sydämeni minut tänne toi; + Miten pääsin, vaarat vältin, selittää en voi. + Kaiho synkkä kumppanina matkallani mulla, + Herran apu johtajana; niin ma taisin tulla. + + Mutta lausu, tuntematon: ken tääll' asustaa? + Uusi halme täällä kasvaa orast' ihanaa, + Pieni mökki pilkistääpi tuolta honkain takaa; + Sano, ken sa itse olet, kyntömiesi vakaa? + + Kyntäjä: + + Kaukaa, vetten tuolta puolen, tänne vaelsin, + Rauhan tultua ma tuonne pirtin rakensin; + Omaa perkaamaani huhtaa tässä kyntää aura, + Minun kylvöstäni tuolla yleneepi kaura. + + Tyttö: + + Kotopaikkaa vaivaisella ei siis olekaan! + Lähden kurja mieron teitä taaskin astumaan; + Poistun täältä, levähtää jos hetkisen mun annat, + Kerran vielä nähtyäni armaat kotirannat. + + Kyntäjä: + + Älä poistu, jalo impi, ota haltuhus, + Minkä omaksesi suopi vanha oikeus! + Palvellen ma sua autan, kasket sulle kaadan, + Kynnän, kylvän, metsät jylhät vainioiksi raadan. + + Vaan jos luotat miehen mieleen, suoran, kokeneen, + Niin lyö kättä suotuisasti liittoon herttaiseen! + Käsi, sodan karkaisema, sulle turvan tuopi, + Sydän hellä tuntehensa parhaat sulle suopi. + + Tyttö: + + Silmänluontias ma uskon, sanaas vakavaa; + Yhdessä siis viljelkäämme maata mieluisaa! + Maasta hurmeisesta nousee uusi kevät Suomen, + Veripäivän jälkehen jo koittaa uusi huomen. + + + + +Syksyinen tarina. + + + Alas laskee huntunsa syksyinen yö, + Kivirantaa laine loiskuen lyö, + Ja kuivina pitkin kenttää + Syystuulessa lehdet lentää. + + Mut laivasta hiipii hiljalleen + Uros uljas vankkoine miehineen; + Etäältä valkea hohtaa, + Hän sinne joukkonsa johtaa. + + He pirttiin ryntää kuin rajusää, + Talon vanhin kaatui jo harmaapää; + Tää taistelu voittajan hurmaa; + Hän riehuu, ryöstävi, surmaa. + + Mut tulva hurjien hyökkääjäin + Se äkkiä työntyvi taaksepäin; + Ja virtaa estävi salpa, + Uron nuoren nostettu kalpa. + + Vaan Atso, ankara valtias, + Riens' esiin, päällikkö voimakas, + Katseeltaan kauhea, tuima; + Jo nousee ottelu huima. + + Nuor' urho iskusta sankarin + Verihinsä jo vaipuu viimeinkin, + Nuoruutensa toiveet heitti, + Ja kuolema silmät peitti. + + Mut sulhonsa viereen impyinen + Nyt syöksyi itkien, huokaillen + Kovan tuskansa taakan alla + Valituksella haikeimmalla. + + "Pois viekää neitonen laivan luo! + On kullan arvoinen saalis tuo!" + Niin käskee ylpeä Atso + Ja tarkoin tyttöhön katsoo. + + "Mist', impi, sait tuon renkahan, + Hopeisen, kaulaa kaunistavan?" -- + "Emo eläissään sitä kantoi, + Sen hälle taattoni antoi." + + "Sä näitkö taattos?" -- "En milloinkaan, + Sotasankari hän oli vieraan maan; + Oi, jospa täällä hän oisi, + Työs sullekin kostaa voisi!" -- + + "Ylös, tyttärein! Suru poistukoon, + Pois lähde taattosi kartanoon! + On mulla linnoa monta, + Hyvyyttä loppumatonta. + + "On aitassa kullat, on hopeat, + Tään miekan uljahan voittamat; + Kaikk' aartehet sulle näytän, + Sun kalliiss' silkissä käytän. + + "Miks' jäisit sä köyhään Karjalaan? + Mua seuraa rannoille Kuurinmaan! + Elo meillä siellä on toista, + Ei muuall' onnea moista!" -- + + "Mit' ompi kulta, mit' ompi muu, + Elon onni kaikki kun surkastuu? + Sä lemmen murhasit multa, + Sit' ei voi palkita kulta." + + Ja miekan tempasi neitonen; + Hän sydämmeensä työntävi sen, + Ja vierehen armahansa + Hän sortuvi kuollessansa. + + Hänt' Atso kammolla tarkastaa + Ja otsa synkkänä huudahtaa: + "Pois paikalta hirmuisalta, + Tuhon tuiman saastuttamalta! + + "Pois uutta saalista etsimään, + Heti laivat läntehen käännetään! + Kun pauhaa taistelun myrsky, + Niin mielen tyyntyvi tyrsky." + + Jo valkeneepi syksyinen yö, + Kivirantaa laine loiskuen lyö, + Ja kuivina pitkin kenttää + Syystuulessa lehdet lentää. + + + + +Kaupin linna. + +Kansan tarinan mukaan. + + Uljaasti Kauppi herra ratsastaa linnastaan. + Ja poikasensa pieni on hällä seurassaan. + + Kullasta loimet loistaa ja ohjat orhien, + Hopeakengät hohtaa jaloissa ratsujen. + + Mut rautaportti raskas se kiinni kumahti, + Ylt'ympäriltä kaiku etäältä vastasi. + + Ja jouluaamun tähdet taivaalla kimaltaa, + Kun Herran temppelille näin Kauppi matkustaa. + + Vaan kummun alla Kauppi katsahti linnaan päin, + Ja riemu huulillansa hän haastelevi näin: + + "Ei asuntoa moista maan päällä avaran! + Tuskinpa lintu lentäis yl' linnan korkean!" + + Majasta matalasta nyt ratsun etehen + Käy ukko harmaapäinen, apua rukoillen. + + "Pois tieltä parempien!" niin hälle ärjähtää + Komea Kauppi herra; pois väistyy harmaapää. + + Vaan poika pienokainen se kysyy taatoltaan: + "Me voisimmeko tulla näin kurjiks milloinkaan?" + + "Hikoilla taivaan Herra kyll' aika lailla sais, + Niin syvälle jos meitä hän sortaa koettais!" + + Näin vastaa röyhkeästi ritari kerskaillen. + Vaan vihdoin poikinensa hän saapui kirkollen. + + Ja Kauppi poikinensa taas kulkee kotihin, + Etäältä linnan vuori jo siintää silmihin. + + Vaan kummastellen Kauppi nyt katsoo tuijottaa: + Ei linnaa näy missään, ei harjaa korkeaa. + + Poroksi palanunna on linna julkinen; + Kuin sormi, tyhjä torni vaan viittaa taivaasen. + + "Kyll' linna saadaan uusi ja kahta uljaampi!" + Niin mielihaikealla ritari huudahti. + + Ja pian saha suihkaa ja kirveet heiluvat, + Ja kivi kiveen liittyy ja muurit nousevat. + + Vaan minkä työ ja vaiva päivällä aikaan saa, + Yöll' ilkamoiden peikot sen maahan hajottaa. + + "Mit' ompi tää?" niin Kauppi nyt huutaa raivoissaan; + "Aseihin, miehet, joutuun! pois peikot ajetaan!" + + Ei kuule ykskään, kaikki vaan syöksyy pakohon; + Mut haltioita vastaan käy Kauppi pelvoton. + + Ja katso, kaikkialta nyt heitä kohoaa: + Vedestä, manteresta; jo täynnä heit' on maa. + + Puun-oksilla he kiikkuu ja nauraa, irvistää, + Ja joka pensahasta hänehen tirkistää. + + Ritari kauhistuupi ja valjuks vaalenee; + Pois miekkansa hän heittää ja kauas pakenee. + + Hän kauan vielä kulki, -- niin kansa tarinoi, -- + Keräillen armon leipää, min miero hälle soi. + + + + +Myöhäinen palkinto. + + + "Ylös, orjat, reippahasti! Dromedaarit suistakaa! + Aarreaitastamme tuokaa parahinta tavaraa! + Tuokaa kankaat purppuraiset, kullat, kivet kallihit, + Arabian suitsutukset, meren helmet kaunihit! + + "Menkää erämaiden poikki kaupunkihin kaukaiseen! + Siellä köyhyydessä elää runoniekka itsekseen, + Jonka laulut uljahina lentää kautta maailman; + Maine hälle seppelehen suopi kuihtumattoman. + + "Viekää aarteet Firdusille palkinnoksi runojen! + Hänen jalkojensa juureen laskekaa ne, lausuen: + Mahmud nämä lahjat sulle antaa merkiks sovinnon, + Vanha viha unhon virtaan upotettu olkohon!" + + Sulttani näin haastelevi, Ghaznan suuri valtias; + Talttunut on tuima luonto, mielensä on laupias. + Katuen hän muisteleepi, miten ennen aikoinaan + Miestä mainiota vastaan rikkoi sokeudessaan. + + Kamelien pitkä jono aron poikki samoaa; + Kohti taivasta jo tuolla Tuusin tornit kohoaa. + Mutta katso, mikä siellä hiljallensa lähenee? + Taajoin rivein vakavasti ihmisjoukko etenee. + + Kuule, soitto kajahtaapi, vieno, surunvoittoinen; + Ratsuilla on mustat verhot, musta puku ihmisten; + Vainajaa näin saatetahan viimeisehen lepohon. + Matkamies nyt väsyneenä kuolon rauhaan mennyt on. + + Ken se lienee? Runoniekka, yli maiden mainio, + Jolle yön, tuon pitkän, tullen vasta tuotiin palkkio. + -- Laulajalle eläissänsä suokaa lahjat parhaimmat! + Riemua ei kuollehelle tuota kullat, hopeat. + + + + +Aleksanterin ja Roksanen häät. + + + Symbalien ääni yhtyy lyyran sulosoittohon, + Ilman täyttää ambra-tuoksu, riemuitseepi Babylon. + + Yö se loistaa päivän lailla tulisoihtuin tuhansin, + Hymenin kun soitsu syttyy häissä Aleksanterin. + + Sankari, jok' Aasiasta voitokkaasta voiton sai, + Hänpä immen ihanaisen, tyttären Dareion, nai. + + Purppuran ja kullan näkee kaikkialla hohtavan; + Valo lempeämpi loistaa hälle silmäst' armahan. + + Sama juhla yhteen liittää monen uljaan sotilaan + Sekä mustakiharaisen neidon kuuman Persianmaan. + + Ruhtinattarelle raikuu juhlakööri neitojen, + Morsianta tervehtivät riemuäänin laulaen: + + "Vihan, vainon veriruusuist' armas nousi aamunkoi, + Kansojen tää lemmenliitto päivän uuden meille toi!" + + Niin he laulaa. Juhlass' yhtyy tuhansien riemastus, + Idän tunteet hehkuvaiset, Hellaan tyyni jalous. + + + + +Kuusen alla. + + + "Armas Anna, huolet heitä! + Kaukomaille lähden pois. + Köyhyys erottaapi meitä; + Mut jos sulhos kultaa tois, + Rikkaus kaikk' esteet poistais, + Onnen tähti meille loistais." + + Niin hän lausui. Toivo hohtaa + Silmäst' Antin, totinen. + Sama toivo häntä kohtaa + Katsehesta neitosen. + Anna uskollisin mielin + Hälle vastaa, hellin kielin: + + "Katso kuusta vieressämme: + Ainiaan se vihannoi; + Kuvatkoon se lempeämme, + Jot' ei talvi murtaa voi! + Aina olkoon, niinkuin kuusi, + Lempemmekin tuore, uusi!" + + Antti läksi. Vuodet vaipui + Ajan virtaan nopeaan, + Verkalleen vaan onni taipui + Hälle suomaan lahjojaan. + Vihdoin kultaa saatuansa + Palajaa hän kotiansa. + + Taas hän seisoo kukkulalla, + Jossa kuusi kohoaa; + Armaan koti rinteen alla + Koivuin takaa pilkoittaa; + Kaipausta suloisinta + Täynnänsä on Antin rinta. + + Mutta kuusen pimennossa + Leikki lapsi pienoinen. + Antti lapsen katsannossa + Huomaa sävyt Annasen, + Tuntee kuni leimauksen + Kummallisen aavistuksen. + + Heti astui lapsen luoksi, + Tervehti sen hoitajaa; + Ujostelematta juoksi + Poika vastaan tulijaa. + "Mikä nimes?" -- "Antti." -- "Nainen, + Kenen laps' on pienokainen?" + + Hoitajalta lapsukaisen + Antti vastauksen sai: + "Se on poika Peltolaisen, + Joka Annan tuolta nai..." + "Annan! Koivulanko Annan + Vaiko toisen, Metsärannan?" + + "Koivulan. -- Hän kauan vuotti + Ensimmäistä sulhoaan, + Uskollisna aina luotti + Antin rakkauteen vaan, + Kunnes viimein kertoi maine, + Että Antin kätki laine. + + "Riutuneena kuni kukka, + Jonka myrsky kuihduttaa, + Surkastui nyt Anna rukka, + Kantain tuskaa kauheaa, + Kaiken lohdutuksen hylkää, + Itkien vaan kuollutt' yjkää. + + "Aika kumminkin tuo hoivan; + Annan murhe lieventyi, + Rakkaudessa miehen oivan + Onni jälleen lähestyi; + Mutta ensi lempi yhä + Annalla on muisto pyhä." + + "Anna jälleen onnellisna! + Muisto uuden tuskan tois", + Antti mietti murheellisna + Itseksensä, kääntyi pois; + Kuusest' oksan taittoi vielä, + Konsanaan ei nähty siellä. + + + + +Elämän ehtoona. + + + Kaikk' ompi hiljaa. Vinttikamarissaan + Hän uupuneena istuu yksinään; + Pää käteen vaipuneena, aatoksissaan + Hän näkee entisiä päiviään; + Nuoruuden ajan armas aamukoitto + Luo säteitänsä synkkään mielehen, + Ja muistot elpyneet, kuin vieno soitto, + Sydäntä sykittävät vanhuksen. + Tuo mennyt aika kirkkaudessansa + Taas uudistuen herää unhostansa, + Sen raikas riemu, toiveet uljahat + Ja ensi lemmen utu-unelmat. + + Runotar hälle antoi suosionsa + Ja hänen rintahansa innon loi; + Niin jaloin äänin kaikui kantelonsa, + Ja mainehen se laulajalle toi. + Mut riemu raukesi ja toiveet haihtui + Ja into, maine hukkui myrskyihin, + Ja kolkon kylmäks elon päivä vaihtui, + Jo aikaa kuihtui lemmenkukatkin. + Nyt hyljättynä, yksin muistoinensa, + Hän riutuu painamana murheittensa, + Kun rintehellä yksinäinen puu, + Syystuulten revittävä, surkastuu. + + Mut kuule: hiljaa ovi aukeaapi, + Arasti nainen tuolta lähenee, + Ja vanhus mietteistänsä havahtaapi + Ja tulijata tarkkaan katselee. + On, niinkuin vanhat muistot elon saisi; + Näin entisyyskö hälle kangastaa? + Se onko ihme? Kuinka rohkeaisi + Hän todeks uskoa, mit' aavistaa? + Niin, hän se on, jot' oli kaipaellut + Ja unissansa usein ajatellut, + Ei nuorna, kaunihina loistaen, + Vaan vanha, harmaantunut, ryppyinen. + + Niin ruusuisena hymys neitoselle + Elämän aamu hänen kodissaan; + Mutt' onnen kukkaset, ne päivän helle + Ja harmaat hallat saattoi kuihtumaan, + Ja tuhat huolta syvää, haikeata + Hän rintahansa oli sulkenut + Ja kokein monta vaivaa vaikeata + Näin tuskain teitä oli kulkenut. + Mut vastoinkäymistenkin pyörtehessä + Yks muisto kallis säilyi sydämmessä; + Tää muisto kuihtumaton vihdoin tuo + Nyt vanhan vaimon ystävänsä luo. + + Ja silmä silmään vaipuu, kädet yhtyy, + Ja mielet valtaa aika entinen. + Mut nainen lempeä nyt toimeen ryhtyy + Ja somaks järjestääpi huonehen; + Ja pientä pöytää, tuoksuin armahasti, + Jo kukkaisvihko tuore kaunistaa. + Näin vaimo, askaroiden taitavasti, + Tuon halvan huoneen kodikkaaksi saa. + Sydämmet avautuu. Mut tuskin kieli + Kaikk' ilmaistuksi saa, min kätkee mieli; + Vaan ilohonkin kaiho kuvastuu, + Kuin veden kalvoon tyyni illan kuu. + + Mut vaimon poistuttua vanhus vielä + Jäi hetken istumahan tuolilleen, + Ja rauha laskeusi hälle siellä, + Niin valoisa ja tyyni, sydämmeen. + Viel' asuu rauha hänen otsallansa + Ja onnen hymy hänen huulillaan, + Kun illalla hän lepää vuoteellansa + Ja uni pitää häntä vallassaan. + Hän nukkuu näin, kun aamuloistehensa + Luo aurinkoinen hänen kasvoillensa, + Niin unta viimeistä hän uinuaa, + Ain' yhtä hiljaista ja rauhaisaa. + + + + +Uskollinen. + + + Istui neito nurmikolla, + Riippakoivun katvehessa + Lauloi hiljaa itseksensä: + "Menin männikköön mäelle, + Kuljin kurja kuusistossa; + Helmet kaulasta karisi, + Sinne helmeni hajosi + Metsän impien iloksi; + Ken tuo helmeni takaisin? + + "Kävin kerran kylpemässä + Kotilahden lainehissa, + Sormus sormesta solahti, + Järven pohjahan pakeni + Veden neitojen varahan; + Ken tuo sormuksen takaisin? + + "Mull' oli muinoin armahainen, + Sydämmelleni suloisin; + Sulhoni meni sotahan, + Vaaroihin verisen leikin; + Monta siit' on aikaa mennyt, + Vuotta kymmenen kulunut, + En ole kuullut kullastani, + Liekö taistelu tuhonnut, + Sota vienyt surman suuhun. + Ken tuo kultani takaisin? + + "Pian muistosta mureni + Helmet kaulasta karisseet; + Sormuksenikin unohtui + Veden valtahan vajonnut; + Kultani ei konsanahan + Sinä ilmoisna ikänä." + + Tuli pensaston takoa + Miesi varteva, verevä, + Neidon luo lähentelihe, + Lempeästi lausutteli: + "Helmet metsähän hajosi, + Tässä sull' on toiset helmet, + Heleämmät, hempeämmät; + Sormus järvehen solahti, + Onpa tässä toinen sormus, + Kaunihimpi, kiiltävämpi; + Sota sulhosi kadotti, + Tulipa jo toinen sulho, + Miesi muhkea, sorea, + Armahakses aikovainen." + + "Huoli en, hurja, helmistäsi, + Hele'istä, hempe'istä, + Enkä suostu sormuksehen, + Kaunihisen, kiiltävähän, + Itsehes en ensinkänä; + Sulho entinen sulompi, + Oma armas armahampi." + + + + +Päivänpaistetta! + + + Kun lasna vielä heiluin huoletoinna, + Ma päivänpaistett' aina rakastin; + Auringon heltehessä istuskelin + Ja leivon laulelua kuuntelin; + Mietettä monta silloin mietiskelin + Ja lämmint' aurinkoa ihaelin. + + Ja nytkin vielä iän kukkuloilla + Valoa, lämmintä ma rakastan. + Muut viihtyköhön myrskylinnun lailla + Pyörteissä raju-ilman ankaran. + Ma hiljaisemman onnen kukkaismailla + En mielen viihdykettä ole vailla. + + Oi, jospa päivänpaistetta ma voisin + Myös luoda sydämmihin ihmisten, + Mi murheellisten huolet huojentaisi, + Jäät sulattaisi mielten tylyjen + Ja myrskypilvet kauas karkoittaisi, + Niin että valo lämmin voiton saisi! + + + + +Armahan nukkuessa. + + + Armahani nukkuu! Hyvät henget, + Viatonten unta valvovaiset, + Kuvat taivaalliset, ihanaiset + Eteen silmiensä lumotkaa, + Onnen saareen häntä saattakaa! + + Sulosaareen, jossa suru kuolee, + Kultalatva-kuuset humiseepi, + Ikirunojansa kertoileepi, + Riemua ja rauhaa mielehen + Luopi laulu satakielisen. + + Armahani nukkuu! Suuta suihkaan + Hiljaa otsallensa kaunihille; + Suuteloni unen kankahille + Armahani luokse lähteköön, + Kultalintusena lentäköön. + + Lennä, lennä kultalintusena, + Laula lauluasi suloisinta, + Että täyttyy armahani rinta + Tuntehilla onnen, autuuden, + Laulaessa kultalintusen. + + + + +Nuoren tytön muistikirjaan. + + + Mit' ihanaa ja jaloa + Tajuat ihmetellen, + Sen anna mielees valua, + Sen säteet kokoellen, + Ja siitä kuva kasvakoon, + Sydämmen pohjaan juurtukoon, + Valaisten elämääsi. + + Ja siitä valo käyköhön, + Levitköön kirkkahana + Sielusta ympäristöhön; + Ja kahta kauniimpana + Sua kaikki kohtaa jällehen + Valossa tuossa säteillen, + Ja riemun, rauhan suopi. + + + + +Erin. + + + Kontion kovaotsaisen + Oman kämmenen oikeus + Sääsi korpien kuninkaaks. + Afrikan hieta-aavikolla + Loistavasilmäisen + Armahan antiloopin + Runtoo ruskean jalopeuran + Valtava voima. + Haukan harmajan kynsihin + Sortuvi turvaton + Leivo, laulaja ilmojen. + Niin ikivanhuudesta + Sääntö on luonnon säälimätön. + + Sääntöä luonnon noudattaen, + Mahtava ihmismaailmassa + Sortavi, herjaa heikompaansa. + Oikeus oiva, + Lain ankara aitaus, + Väkivallan vaihtuvi vartijaksi. + + Vaan jo historian jalo haltijatar, + Väkivallan kostaja lahjomaton, + Käsin voimakkain monet kahleet katkoi. + Alas astui jo linnastaan + Rosvo ylpeä, ylhäinen; + Ijäks murtui jo orjanruoska, + Lain turvissa yhteisen + Maamies pelvotonna kyntävi peltoansa, + Verin kostutetusta maasta + Kasvoi kansojen vapaus. + + Mut ei maailman mahtavilta + Vielä uupunut unhotukseen + Mielivalta mieluinen; + Raskas rautavaltikkansa + Vielä pyytää maahan painaa + Päätä kansojen sorrettuin. + + Suakin, Erin vihriäinen, + Sorea smaragdi-saari, + Ihana aaltojen impi, + Ahdin morsio murheinen, + Painavat verivainon vaivat. + Kaiholla kaipaellen katsot, + Erin, entistä aikaa, + Muistat muinoista onneas. + + Kuivaa kyyneles, poistukoon + Otsaltas surupilvi, Erin! + Kerran on kaikuva kultakannel + Tharan linnassa taas. + Sua suojelemaan + Jo nousi sankari kunniakas, + Jalo vanhus valkeahapsi; + Ei teräsmiekoin iskein, + Vaan oikeus sotakilpenään + Ja viisauden voima huulillansa. + + Tietäs kuljet, Gladstone, + Vankkana vain, + Sankari rauhan ja oikeuden, + Horjahtamatta, halveksien + Halpaa joukkoa pilkkaajain. + Aattehes, jalo vanhus, kerran voittaa, + Vielähän väistyy pois väkivallan haamu, + Kansoille sun työstäsi kerran koittaa + Armahin aamu. + + + + +Murheen lapsi. + +(_Mukaelma Herderin runosta "Das Kind der Sorge_".) + + Mustasilmä Murheen impi istui + Ajatellen itseksensä kerran + Pyöriväisen virran penkereellä; + Kuvan miettiessään muodosteli + Savesta hän silloin sormillansa. + "Mitä teet sä, miettiväinen neito?" + Kysyy Luoja hältä tullessansa. + "Kuvan tein mä savesta, voi, anna + Eläväinen henki sille, Luoja!" + "Eläköön, vaan olkoon hallussani!" + -- Kuva kohta liikkuu, hengittävi; + Mutta Murheen impi rukoileepi: + "Heitä, Herra, heitä valtahani + Omain sormieni valmistama!" -- + "Mun se on, ma hengen sille annoin", + Vakavasti Luoja vastaa hälle. -- + Näin kun väittelivät keskenänsä, + Tuli siihen myöskin Mannun eukko: + "Mun se onpi, Murheen tyttö multa + Sylistäni otti lapsukaisen." + Silloin Luoja lausuu viisahasti: + "Tulee tuolla vanha Väinämöinen, + Hänpä olkoon seikan selvittäjä." + -- Vaka, vanha, viisas Väinämöinen + Taitavasti riidan ratkaiseepi: + "Omaksenne ottakaa se kaikki, + Sillä niin on Onni sallinunna; + Sinä, jonka elämäns' on lahja, + Ota henki siltä kuoltuansa; + Sulle, Maa, sen luut on heitettävät, + Sillä muu ei ole antamaasi. + Valtahasi on se, Murheen impi, + Elin-ajaksensa annettava. + Jolloin vielä maassa hengittääpi, + Et sä koskaan luovu lapsestasi; + Päivä päivält' on se puuhoava, + Kunnes viimein vaipuu hautahansa." + Onnen päätös onkin toteentunut: + Ihminen on lapsi nimeltänsä; + Murheen oma on se eläissänsä, + Mutta kuoltuansa Maan ja -- Luojan. + + + + +St. Justin pyhiinvaeltaja. + +(_Suomennos A. v. Platenin mukaan_.) + + On yö ja viuhuin myrskyt raivoaa, + Hispaanian munkit, uksi auvaiskaa! + + Tääll' antakaa mun siksi levähtää, + Kun rukouskellonne mun herättää. + + Min voitte, tarjotkaatte vieraallen, + Vain munkinkaapu, ruumis-arkkunen. + + Mua vihkikää, ja suokaa kammio! + Mun oli maailman toinen puolisko. + + Ja moni kruunu seppelöitsi pään, + Mi saksille nyt alttiiks heitetään. + + Ja keisar'-arvon puuhkat, purppurat + Kaunisti muinoin nämä hartiat. + + Ma kuolen pois jo ennen kuolemaa, + Kuin vanha valtakunta raukeaa. + + + + + + +VIITESELITYKSET: + + +[1] "Suomalaisen naissivistyksen työmailta" (1912) nimisen kirjan +johdannossa. + +[2] Päiväkirja-muistiinpanoja on v:ilta 1859-63. Kesällä 1859 hän C.A. +Gottlundin kanssa teki tutkimusmatkan läntiselle Uudellemaalle ja +Hämeeseen. Helsinkiin perustetusta suomalaisesta koulusta hän syks. 1862 +sanoo: "Suomalainen koulu on taas alkanut. Se on paraasta päästä +mamselli Palanderin ansio; sillä koulu oli häviämäisillään, kun hän +lupasi ottaa sen haltuunsa ja avukseen hankki pastori Sihvosen. Heidän +hallussa se nyt on. M:li Palander on hyvin harras..." + +[3] Mitä _kauneus_ ja _kaunis_ sanojen merkitykseen tulee, on +huomattava, että jokapäiväisessä puheessa ylimalkain sanotaan kauniiksi +kaikkea, mikä ulkomuodollansa miellyttää, s.o. missä aate osittain tulee +näkyviin, vaan että taiteellinen kauneus on ainoastaan siinä, missä aate +täydellisesti ilmaantuu. Tuota jokapäiväistä kauneutta varten on +muutamissa kielissä erityinen sana; niin on kaunis tässä merkityksessä +saksaksi "hübsch" ja ruotsiksi "vacker". + +[4] Seuraavan esittelyn pohjana on etupäässä _F. Th. Vischerin_ oppi +kuvausvoimasta: _Aesthetik_, II, sivv. 299- 402. + +[5] Vertaa: _Max Müller_, Einleitung in die vergleichende +Religionswissenschaft, Strassburg 1874; _Max Müller_, Über Henotheismus, +Polytheismus, Monotheismus und Atheismus; aikakauskirjassa "Deutsche +Rundschau", 1878, 12, sivv. 374 seurr.; _Moriz Carriere_. Die Kunst im +Zusammenhange der Culturentwickelung und die Ideale der Menschheit. I. + +[6] Vertaa: _Th. Rein_. Försök till en framställning af Psykologin. I, +sivv. 17-23. + +[7] Jos, niinkuin Budenz selittää (Magyar-Ugor Összehasonlitó Szótár, s. +146-149), _jumala_ on pantava yhteyteen unkarilaisen jó (= hyvä, +alkuansa: autuas) sanan kanssa, lienee tämä nimitys jollakin myöhemmällä +edistyskannalla syntynyt. + +[8] T. Aminoffin kirjoitus Kirj. Kuukauslehdessä 1879, siv. 93 seurr. + +[9] Katso: _O. Donner_, Der Mythus vom Sampo. Helsingissä, 1871. + +[10] Mitä sanoihin _taru_ ja _tarina_ tulee, olen ottanut viljelläkseni +edellistä samassa merkityksessä kuin _myytti_, joka etupäässä osoittaa +semmoista kertoelmaa, mikä on yhteydessä jonkun kansan uskonnollisten +käsitysten kanssa; tarina sitä vastoin perustuu historialliselle +pohjalle, vaikka se on mielikuvituksen muodostama, eikä tarkoita +suorastaan uskontoa. + +[11] Mitä vanhimpaan runouteen tulee, katso erittäin: M. Carriere, Die +Kunst j.n.e. I. + +[12] Esim. Lappalaisilla "Kosijan laulu", katso: _O. Donner_, +Lappalaisia lauluja, sivv. 128 ja 129. Tuota alkuperäistä +eepillis-lyyrillis-draamallista lajia on samassa teoksessa mainittu +vuorolaulu varkaan ja noidan välillä (sivv, 155 ja 157). + +[13] Zeitschrift für Völkerpsychologie und Sprachwissenschaft: Das Epos +(1868) ja Über Homer u. insbes. die Odyssee. Bd. VII. + +[14] Vertaa, mitä itämaan kansoihin tulee, erittäinkin: _Moriz +Carriere_, Die Kunst im Zusammenhange der Culturentwickelung j.n.e. I. +sekä _F.T. Vischer_, Aesthetik II, sivv. 223-233. + +[15] Vertaa: Sakuntala, Schauspiel von Kalidasa. Aus dem Sanskrit +übersetzt von Friedrich Rückert. Leipzig 1876. -- Siv. 69, 70. + +[16] Tätä todistaa muun muassa se ristiriitaisuus, jota usein havaitaan +saman kuvauksen eri kohdissa. Kun esim. Pohjolan tupa on "sivulta +yheksän syltä, päästä seitsentä leveä", niin sitä seikkaa, ett'ei kukon +ääni laesta kuulunut maahan eikä koiran haukunta perästä ovehen asti, ei +voi käsittää muuksi kuin kuvaannolliseksi lausetavaksi, hyperholaksi. Se +leikillinen tapa, jolla puhutaan Pohjolan isosta härästä, osoittaa +niinikään, ett'ei sitä juttua saa katsoa totiselta kannalta, vaan että +Runotar lystillisellä liiennyksellä kuvailee noita suuren suuria +häävalmistuksia Pohjolassa. Ja onhan tällainen leikillinen puoli-iva +ihan suomalaisen luonteen mukaista. -- Tällä en tahdo kuitenkaan väittää +kaikkien Kalevalassa löytyväin suurennusten olevan tätä laatua. + +[17] Samaa laatua ovat Egyptiläisten äsken löydetyt demootiset +historiankertomukset, vrt. G. Ebers'in kirjoitusta "Neue Ergebnisse der +ägyptologischen Studien auf dem Gebiete der hieroglyphischen +Volksschrift", Deutsche Rundschau 1880, Heft 8. siv. 274. + +[18] Psaltari, 104:s psalmi. + +[19] _K. Lehrs_, Pop. Aufsätze aus dem Alterthum vorzugsweise zur Ethik +und Religion der Griechen. 2:nen pain. Leipzig 1875. Siv. 204. Vrt. +mainitussa kirjassa erittäinkin kirjoitus "Zeus und die Moira", sivv. +200-231. + +[20] Aisch. Eum. 534-537; _ygieia foeron_, mielen eli hengen terveys, on +tietysti sama kuin _sofrosyne_. + +[21] Niin esim. Aristoteleen käsityksen mukaan; vertaa: J.F. Perander. +Aristoteles' Idealstat, siv. 3-5 y.m. + +[22] Yrjö Koskinen lausuu siitä (Johtavat aatteet ihmiskunnan +historiassa, siv. 50): "Romalaisille oli itse kansallisuus ainoastaan +välikappaleena -- nimittäin valtion tarkoitusperää varten. Roma oli +valmis vastaan-ottamaan kaikkia kansallisuuden-aineita ja muodostelemaan +omaa kansallisuuttansa niiden mukaan. Koko maailma saattoi mahtua Roman +kansalliseen elinrakennukseen sillä ainoalla ehdolla, että maailma itse +mukaantui Roman valtio-aatteen alle. Roma oli sen vuoksi aivan omansa +valtiollisesti sulattamaan, koska se oli aivan altis kansallisesti +sulautumaan". + +[23] Vertaa Deutsche Rundschau, 4:ter Jahrg. 1877: E. du Boys- Reymond, +Culturgeschichte und Naturwissenschaft, sivv. 225, 226. + +[24] Vrt. Vischer, Aesthetik II § 450. + +[25] Kuvaus löytyy saksalaisen runoilijan "pappi Lambrecht'in" +Alexanderslied'issä (12:nelta vuosisadalta). + +[26] M. Carriere on teoksessaan "Die philosophische Weltanschauung der +Reformationszeit" miellyttävällä tavalla esittänyt tämän aikakauden +filosofiset mietinnöt ja erittäin selittänyt Giordano Bruno'n systeemin +ja merkityksen, niinkuin myös seuraavan aikakauden nerokkaan ajattelian +Jakob Boehme'n tärkeyden filosofisen ajattelun historiassa. + +[27] King Richard II, toinen näytös, 1., muutamissa painoksissa 2:nen +n., 2. + +[28] King Richard II, I. 3. + +[29] Elämä on unelma, I, 4. + +[30] Vrt. Vischer, Aesthetik III, s. 1418. + +[31] Lyyrilliset runot, sekä hengelliset että maalliset, ovat +riimillisiä ja kokonaan korolle rakennettuja eikä niissä laajuudesta +huolita ollenkaan; ne ovat usein varsin sulosointuisia, mutta +uuden-aikuisten kielten tapaan; esimerkkinä olkoot seuraavat +keskiaikaisen virren säkeet: + + Ut axe sunt serena nocturna sidera, + Ut verna sunt amoena in campis lilia: + Sic virgo caritatis es flore fulgida, + Sic mater caritatis es rore limpida! + +Yhtä uuden-aikaiselta soi seuraava tunnetun juomalaulun säkeistö +keskiajalta, erään Saksalaisen tekemä: + + Meum est propositum in taberna mori, + Vinum sit appositum morientis ori; + Tunc cantabunt laetius angelorum chori: + Sit Deus propitius huic potatori! + +Bürger'in onnistuneen saksalaisen käännöksen tästä pätkästä pitää Jakob +Grimm todistuksena puheena olevan laulun perin saksalaisesta luonteesta, +ja totta onkin, että se paljoa enemmin muistuttaa germanilaisten +runoilijain (esim. Bellman'in) stroofeista kuin Horation runoista. Mitä +runomittaan tulee, niin latinankielen tuntija pian huomaa, kuinka +mielivaltaisesti tavuitten laajuutta kohdellaan, kun aivan arvelematta +pannaan toisilleen loppusoinnuiksi: mori, ori, chori, potatoori. +(Vertaa: Carriere, Die Poesie. Zweite Aufl. Sivv. 168, 169). + +[32] Tämän ajatussarjan tarkempi perusteleminen veisi liian pitkälle ja +on ulkopuolella tämän teoksen tarkoitusta. Mitä Jumalan +persoonallisuuteen tulee, kts. muun muassa Herman Lotze, Mikrokosmus, +III. Sivv. 549-580 (4:s pain.). + +[33] Luulen nykyaikana tarpeettomaksi varoittaa lukijaa siitä väärästä +käsityksestä, että aatteet muka olisivat jotain itsekseen olevaista, +joka reaalisuudessa vaan ilmaantuu eri muodoissa. Niitä tulee tietysti +ajatella perikuviksi, mielteiksi, Jumalan tai ihmisen hengen +muodostamiksi. + +[34] Toiselta puolen taas suomalaisen "ihanuus" sanan käytäntö on +laajempi kuin saksalaisen sanan, esim. ihana toivo, elämän ihanuus. + +[35] Tunnettua on, että näillä sanoilla osittain -- murteellisesti -- on +toisetkin merkitykset kuin tässä mainitut (esim. sanoilla "soma" ja +"sievä"); mutta tärkeätä on, että käsitteet tarkasti erotetaan +toisistaan, ja kirjakielessä näiden merkitykset jo ovat ruvenneet tähän +suuntaan vakaantumaan. + +[36] Kant, Kritik der ästhetischen Urtheilskraft, § 25. "Erhaben nennen +wir das, was _schlechthin gross_ ist." -- -- "Das Letztere ist das, was +über alle Vergleichung gross ist." Ja edempänä: "Erhaben ist, was auch +nur denken zu können ein Vermögen des Gemüths beweiset, das jeden +Masstab der Sinne übertrifft." + +[37] Vrt. ylevyydestä: Vischer Aesthetik, I §§ 84-116 (siv. 221-227). + +[38] Ingmanin suomennoksen mukaan. + +[39] Vischer, Aesthetik I, §§ 100, muist. 2 (sivv. 250, 251). + +[40] Hor. Od. III, 3. + +[41] _Intohimo_ on tietysti tarkasti erotettava _innosta_, joka on +hartaan tunteen ja tehokkaan toiminnan yhdistys jonkun hyvän asian +toteuttamiseksi, ja _innostuksesta_, joka on hetkellinen ja enimmiten +pysyy paljaana tunteena. + +[42] Julius Caesar, V, 5, P. Cajanderin suomennoksen mukaan. + +[43] Vertaa, mitä näihin traagillisuuden lajeihin tulee: Vischer, +Aesthetik I, §§ 130-139 (sivv, 300-321). + +[44] Shakespeare, Myrsky, IV, 1. (P. Cajanderin suomennoksen mukaan). + +[45] "Siveellisen vastariidan traagillisuus" ei olisi sopiva nimi, koska +edellisessä siveellinen vastariita on pantu kaiken varsinaisen +traagillisuuden ehdoksi. + +[46] Kaikuja Hämeestä I, Traagillisesta periaatteesta Kullervossa. + +[47] K. J. Bergbom, Det historiska dramat i Tyskland, siv. 47. + +[48] Kun ennen olen sanonut (Runous ja runouden muodot, I.) Runebergin, +joka pääasiallisesti edustaa suoraa kauneutta, "Salaminin kuninkaissa" +karttavan "traagillisuuden syvempää ristiriitaisuutta, tuota syytöntä +syyllisyyttä", niin tämä lausunto oikeastaan tarkoittaa Leontesta; +päähenkilö Leiokritos sitä vastoin on täysin traagillinen. Mutta +hänenkin syyllisyyttänsä on sen kautta lievennetty, ett'ei Leontes kuole +ainoastaan Leiokriton iskusta, vaan Rhaisteen tikarilla jo ennestään on +Tuonelaan vihitty. Muistettava on kuitenkin, että Leiokriton varsinainen +syyllisyys ei ole siinä, vaan väärän vallan anastamisessa. -- Mutta +kertomarunouden alalla, suurenlaatuisessa "Fjalar" runoelmassa, on +Runeberg kohonnut korkeimpaan, syvämielisimpään traagillisuuteen. + +[49] Vrt. Vischer, Aeshetik, I, siv. 318. + +[50] Vischer, Aesthetik I, § 212. + +[51] Miten ihanteet esiintyvät eri kansoissa, on esitetty teoksessa +"Runous ja runouden muodot", I, luvut IV-XII. + +[52] Toisessa merkityksessä käytetään välisti _styyli ja taidetapa_ +sanoja, kun niillä yleensä osoitetaan sitä tapaa, jolla tekniikan avulla +koetetaan ihannetta esittää. Siinä mielessä sopii puhua huonostakin +taidetavasta. Koska taiteiden historiassa vielä kehittymättömillä ja +vaillinaisilla, jopa pilaantuneillakin suunnilla saattaa olla +jommoinenkin tärkeys, käytetään historiallisessa merkityksessä niistäkin +usein "styyli" sanaa (esim. rokokostyyli rakennustaiteessa, Guarini'n +styyli Italiassa j.n.e.). + +[53] Vischer, Aesthetik, III, sivv. 134-138. + +[54] Vapautettu Jerusalem XII, 59. + +[55] Vrt. Runous ja runouden muodot. I. + +[56] _Klassillinen_ on paitsi sitä, niinkuin tunnettu on, sama kuin +"mallikas", "mallikelpoinen" ylimalkain. + +[57] Vrt. erittäin: Runous ja runouden muodot, I, missä puhutaan +Shakespearen runoudesta. + +[58] Vrt. runous ja runouden muodot, I. + +[59] Muistettakoon, mitä ennen on sanottu tyyppien ja varsinaisten +luonteiden erotuksesta (I kirja). + +[60] Hauskan ja lavean esityksen eri aikojen ja kansojen +luonnonkuvauksesta ja luonnontunteen erilaisuudesta sisältää A. v. +Humboldtin "Kosmos", toinen osa, sivv. 6-75. + +[61] Katso I kirjaa. + +[62] Vertaa: I kirja. + +[63] Od. XIII, 96-112. + +[64] Aiskh. Pers. 428-430 (Hartungin painoksessa). + +[65] Vrt. Lehrs, Populäre Aufsätze aus dem Alterthum, 2:nen painos: Die +Nymphen (Natur), sivv. 111-140. + +[66] Od. V. 63-74. + +[67] Oid. Kol. 668 seurr. + +[68] Humboldt, Kosmos II, siv. 14. + +[69] K. esim. Hor. Od. I, 9. ja erittäin IV, 7. + +[70] Humboldt, Kosmos II, sivv. 27-29. + +[71] Kosmos, II siv. 68. + +[72] P. Cajanderin suomennos. + +[73] J.H. Erkon Aino, siv. 13. + +[74] K. Forsmanin suomennoksen mukaan. + +[75] Että sitä rakkaudella painettaisiin rintaa vastaan, annettiin +luonnolle jalompi arvo: kaikki osoitti pyhyyteen perehtyneille kansoille +Jumalan jälkeä. + +[76] Kaikki runous on _aaterunoutta_, s.o. aatteisiin perustuvaa, +aatteita kuvailevaa; mutta _ajatusrunoudessa_ on ajatuksella tärkeämpi +sija kuin ilmiöin kuvailemisella. + +[77] Vrt. Godenhjelm, Lyhyt Runous-oppi. + +[78] F. Th. Vischer, Aesthetik, III, s. 1219. + +[79] Vrt. Moriz Carriere (Die Poesie, s. 102), joka vähän +polemiseeraamalla ilmoittaa sen omaksikin mielipiteeksensä. + +[80] Macbeth II, 2. + +[81] Sitaatit Shakespearestä sekä tässä että muualla P. Cajanderin +suomennoksen mukaan. + +[82] O. Relander, Kuvakielestä vanhemmassa suomalaisessa lyyrillisessä +kansanrunoudessa. Siv. 280, 281. -- Tekijä mainitsee myös muutamia muita +vertauksen muunnoksia ja kuvanmuotoja, jotka koskettelevat vertauksen +alaa. + +[83] Antonius ja Cleopatra V, 2. + +[84] Vertaa: Vischer, Aesthetik III, siv. 1228, 1229. + +[85] Katso Vischerin oivallista selitystä: Aesthetik III, siv. 1237. + +[86] O. Relander, Kuvakielestä j.n.e., sivv. 281-283. + +[87] Vertaa: Lyhyt Runous-oppi, siv. 25. + +[88] Muutamat eivät pidä näitä syytä ja vaikutusta koskevia tapauksia +oikeina metonymioina tai kuvaiminakaan. Siitä mitä ylempänä on mainittu, +ilmenee kuitenkin, että ainakin useat tällaiset metonymiat ovat +todellisia kuvalauseita. Vrt. Vischer, Aesthetik III, sivv. 1223, 1224. + +[89] Katso: Kuvakielestä j.n.e., siv. 284 seurr. + +[90] O. Relander, Kuvakielestä j.n.e., sivv. 184-195 ja 2S6. + +[91] Tarkempi esitys runomitta-opin alkukäsitteistä niinkuin myös +kaunistuskeinoista ja tavallisimmista runomuodoista on kirjassani "Lyhyt +Runous-oppi", sivv. 32-64, johon pyydän saada viitata. + +[92] Tässä en ota lukuun, että antiikisessa runoudessa runojalka voi +muodostua useammastakin kuin kolmesta tavuusta. + +[93] P. Cajanderin suomennoksen mukaan, joka tässä kohden noudattaa +alkuteosta. + +[94] Kuitenkin on poikkeuksena huomattava semmoisia sanoja kuin saksassa +_wunderbar, Vertraulichkeit_ ja ruotsissa _tålamod, innerlighet_, joiden +viimeinen tavuu on sivukorollinen. Mutta sivukorko ei ole näissä +kielissä läheskään niin tarkkojen sääntöjen alainen kuin suomessa. + +[95] Niinkuin esim. saksalaisessa säkeessä: "Denn blinder +Missverständnisse Gewalt" viimeinen tavuu sanassa "Missverständnisse", +tai ruotsalaisessa säkeessä: "Och strålande igen" viimeinen "strålande" +sanassa. Nämä tavuut ovat samanlaisia kuin -nen tavuu suomalaisessa +säkeessä: Vaan hirmuinen on valkea. + +[96] Ett'ei muinaisrunoissa ole tällaisia koko sanaa vastaavia säkeitä, +tulee, niinkuin Ahlqvist väitöskirjassaan huomauttaa (Suomalainen +runousoppi kielelliseltä kannalta, s. 29), siitä, ett'ei yksi sana voi +tehdä värsyä; "sillä värsy on järjestetty yhteys useampia sanoja". + +[97] Vrt. Ahlqvist, Suomalainen runous-oppi kielelliseltä kannalta, siv. +23. + +[98] Vrt. Ahlqvist, ylläm. teos ja Genetz. + +[99] Usein muinaisrunoissa, vieläpä Kalevalassakin, ja vielä useammin +myöhemän ajan kansanrunoilijoilla, tavataan lyhyitä pääkorollisia +tavuita edempänäkin säkeessä; mutta sellaiset säkeet kuin esim. "kukas +sanan saatantahan?" tai "läksi jänis juoksemahan" poikkeavat +tavallisesta rytmistä ja ovat joka tapauksessa säännöttömyyksinä +pidettävät. + +[100] Tämän kirjan alkuosassa en tahtonut käyttää _havainto_ sanaa +välittömän aistillisen tiedon merkityksessä, koska se oikeastaan +osoittaa toista käsitettä. Mutta koska tämän sanan käytäntö mainitussa +merkityksessä sen jälkeen on vakaantunut, pidän paraimpana +kirjallisuudessa pysyttää tätä merkitystä. + +[101] Katso: Herder, Stimmen der Völker in Liedern, "Vorrede der +Volkslieder". + +[102] Niitä näytelmiä, joita tavataan sivistyskansojen vanhimpina +aikoina, niinkuin draamallisen taiteen alkeita kreikkalaisilla tai +nytkin vielä monella luonnonkansalla, esim. voguuleilla (k. Ahlqvist, +Unter Wogulen und Ostjaken, sivv. 124-127), ei sovi pitää varsinaisina +draamoina, vaikka niissä kyllä saattaa ilmaantua vilkasta ja tarkkaa +huomiota osoittavaa olojen kuvailemista. + +[103] Vrt. J. Krohn. + +[104] Miten Kalevalassa sivutoiminnat ja välikertomukset +ovat yhteydessä päätapausten kanssa, on J. Krohn osoittanut +kirjallisuuden-historiassansa. + +[105] Krohnin kirj. hist. sanotaan alun olevan Kalevalassa +suhteellisesti pitemmän kuin Homeron runoelmissa. + +[106] Shakespearen Othello. + +[107] Vrt. Vischer, Aesthetik III, s. 1384. + +[108] Vrt. Vischer III, 1386 seurr.; Aristoteleen Runous-oppi 1. 6. + +[109] Vrt. Vischer, Aesthetik. III, s. 1398. + +[110] Vrt. Gustav Freytag, Die Technik des Dramas. Sivv. 92- 96. + +[111] Vrt. Gustav Freytag, Die Technik des Dramas {3:s painos), sivv. +100-120 sekä 164-166 ja 167-181, jota esitystä seuraavassa yleensä olen +noudattanut. Mainittakoon vaan, että Freytagin "tragisches Moment" olen +nimittänyt _käänteeksi_ ja ainoastaan _alenevaksi toiminnaksi_, mitä +Freytag osoittaa sanalla "Umkehr" (= "fallende Handlung"). + +[112] A.E. Ahlqvist, Unter Wogulen und Ostjaken. + +[113] Kreikaksi _tragoodia_, sanoista _tragos_, pukki, ja _oodee_, +laulu. + +[114] Kreikaksi _koomoodia_, sanoista _koomee_, kylä, ja _oodee_, laulu. + +[115] Meillä mainittu teos "Vasantasenan" nimellä on tunnettu Pohlin +saksalaisesta mukaelmasta, jonka Irene Mendelin on suomentanut. + + + + + + + + +End of Project Gutenberg's Runous ja runouden muodot, by B. F. Godenhjelm + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 44042 *** |