diff options
| -rw-r--r-- | 43679-0.txt | 7721 | ||||
| -rw-r--r-- | 43679-8.txt | 8109 | ||||
| -rw-r--r-- | 43679-8.zip | bin | 139268 -> 0 bytes |
3 files changed, 7721 insertions, 8109 deletions
diff --git a/43679-0.txt b/43679-0.txt new file mode 100644 index 0000000..fbaf4db --- /dev/null +++ b/43679-0.txt @@ -0,0 +1,7721 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 43679 *** + +LUKEMISIA LAPSILLE 5 + +Kirj. + +Z. TOPELIUS. + + +Suomentaneet Aatto Suppanen, Em. Tamminen ja Olof Berg + + + + + +Werner Söderström, Porvoo, 1893. + + + + + + +SISÄLLYS: + + Suojelusenkelin ääni. + Höyhensaaret. + Rakennusmestari Talvi. + Refanut. + Alauda cantat. + Ilo-Matin lapset. + Koulupoikain voittolaulu. + Sanomalehdenlatoja kirjasinlaatikkonsa ääressä. + Vaivaisukko. + Prinsessa Kultakutri. + Iltakävely. + Mistä saamme joulukuusen? + Kuu kirkas. + Kevätpäivä Suomenlahdella. + Tuulentupa. + Pikku haltia. + Höyryveneen lämmittäjä. + Mustanmeren merimies. + Yrjön valtakunnat. + Pikku Lassi. + Rautatien konduktööri. + Niityn sunnuntai-aamu. + Vanha herra. + Tulitikku. + Telegrafisti. + Johanna d'Arc. + Petter Matin kivi. + Muurahainen etsimässä lääkärin apua. + Pohjaismyrskyn kehtolaulu. + Postiluukulla. + Kekola ja Sammalparta + Virkeitä poikia + Uusi vuosi 1868 + Huhtikuun viimeinen päivä + Berndt Michaelin uni + Sikku + + + + +SUOJELUSENKELIN ÄÄNI. + + + Muistatko, kuinka kehtosi + Ääressä seisoi enkeli? + Sua seuraa vielä tänään tuo, + Varoittaa, varjelusta suo. + + Kuuletko kehoitusta sen: + Ain' ollos puhdas, totinen, + Rakasta Luojaa, luotuja; + Äl' olla häpee lapsena. + + Sun laises lapsi ollut on + Uroskin vahvin, verraton; + On viisain ollut pienenä: + Voit samoin sinä elpyä. + + Vaan suurin ei, ei viisainkaan, + Ylistetyinkään päällä maan + Jumalan valtakuntaan käy, + Jos lapsen mielt' ei hällä näy. + + Valossa asut ylhäällä + Elämän riemun lähteillä, + Lähteillä urhotöidenkin: + Ne sieltä virtaa laaksoihin. + + Vaan ijäkkäämpäin alhaalla + Laaksossa täytyy taistella, + Jalassa pistin, pyrkien + Toiselle korkeudellen. + + Säilytä lapsen-uskos vaan + Jesuksen kautta Jumalaan; + Ei muutoin ole milloinkaan + Valoa, rauhaa ollenkaan. + + Kun sanotaan: ei suurena + Sit' uskota kuin lapsena, + Niin muista: taivaankin ja maan + Hukkuissa Sana säilyy vaan. + + Vaikk' aivan rikas olisit, + Niin nöyrry vain kuin enkelit: + He itseään ei ylistä, + Vaan Herraa, hoitain ihmistä. + + Laps olet köyhä, vähäinen, + Viallinen ja puutteinen; + On oppimatta sinulla + Elämän läksy lavea. + + Sä heikko, Herran voimakkaan + Apua ano ainiaan, + Valoa, pyhitystä ja + Hyvyyden tielle neuvoa. + + Tee työtä mielin uljahin + Iloisin, pelkäämättömin, + Valona kodin laulellen + Kuin vapaa, nuori lintunen. + + Ole uskollinen ilossa + Ja suruss'; auta vaivaista + Rakastavasti, säälien; + Näe vikas, älä veljien. + + Kotoas, maatas rakasta; + Voimassa, viisaudessa, + Hyveissä kasva; iloiten + Ann' henkes eestä totuuden! + + Laps! Enkelis tää ääni on. + Sen koko maamme kuulkohon, + Niin kukkii se; sä olet sen + Keväinen nuori, kaunoinen. + + Koivuniemellä elokuussa 1879. + + Z. Topelius. + + + + +HÖYHENSAARET. + + +Tuolla ulkona Pohjanlahdessa, melkein Suomen ja Ruotsin keskivälillä +on muutamia vehreitä saaria, joita sanotaan _Höyhensaariksi_. Siellä +on niin kaunista. Eipä olisi luullut kaukana aavalla merellä, jossa +laineet vyöryvät tuvan korkuisina ja laivat hukkuvat syysöinä, niin, +eipä siellä olisi luullut olevan niin raittiita, iloisia, vehreitä +saaria tarjoamassa väsyneille purjehtijoille ystävällistä satamaa. +Siellä ei ole myrskyä, ei pauhaavia aaltoja eikä yksinäisen kalalokin +yksitoikkoista rääkynää kuohuvain maininkien keskellä. Kaikki huokuu +siellä niin suloista lepoa. Talvi lepää, aalto makaa, linnut laulavat +hiljaa, hyvin hiljaa, ja kullankeltaiselta loistava kuunvalo leikkii +tuoksuvilla kukilla ja puiden oksilla, jotka juovat kirkasta kastetta +illan viileydessä. + +Ah, miten hyvältä ja suloiselta tuntuu siitä, joka pikku ruuhessaan +taistelee aaltojen pauhua vastaan, kun viimeinkin saa levähtää niin +kauniilla ja iloisella rannalla kuin Höyhensaarien. Mutta sangen moni +niitä turhaan etsii, heitä vain laineet ajelevat yöt päivät, eivätkä +he koskaan osaa tietä Höyhensaarille. Ja hyvin moni antaisi kultaa ja +mitä hyvänsä, jos vain löytäisi ne onnelliset saaret, ja kuitenkin ne +heidän edestänsä aina vain vaipuvat syvälle ja yhä syvemmälle mereen. + +Sillä nuo Höyhensaaret ovat vähän omituiset ja salaperäiset. Ei +ole ainotakaan niin tarkkaa ja taitavaa perämiestä, vaikka hän +olisi purjehtinut ympäri koko maailmankin, että hän aina löytäisi +Höyhensaaret edes keskellä valoisaa päivääkään, jolloin aurinko +paistaa täydeltä terältä ja ihmiset ja eläimet työskentelevät koko +voimallaan. Mutta jos hän on hyvin väsyksissä valvonnasta ja kovasta +työstä, jos hän hartaasti rukoilee iltasiunauksensa ja sitte asettuu +hiljaan ruuheensa sekä antaa virran sitä omin päin kuljetella, +niin silloin hän saapuu sinne yhtä varmaan kuin laskisi kompassin +ja merikarttojen mukaan. Sillä Höyhensaarille päästään kolmea +tutkimatonta väylää myöten, joilla on nimenä _Työn kanava, Terveyden +raitis ulappa_ ja _Hyvän omantunnon tyyni satama_. + +Sattuupa niinkin, että Höyhensaarille päästään ainoastaan +viimeinmainittua väylää. Sillä sinne saapuu myöskin monta sairasta ja +murheellista, jos heillä on hyvä omatunto. Ja silloin he unhottavat +kaikki tuskansa ja nojaavat onnellisina kuin hyvät lapset päätään +äitinsä syliin. + +Tämä voi kyllä näyttää hyvin kummalliselta, ja sinä ehkä ajattelet, +ett'ei noita saaria ole ollenkaan olemassa. Mutta kyllä ne on yhtä +varmaan, kuin aurinko joka ilta laskeutuu ja joka aamu nousee +paistamaan sekä hyville että pahoille. Kysyhän vaikka keltä hyvältä +lapselta, he kyllä tietävät Höyhensaaret. Mahdoton on tarkalleen +näyttää, missä paikassa Höyhensaaret ovat, sillä ne ovat samanlaiset, +kuin Gotlanti-saaren sanotaan ennen muinoin olleen: ne näet joka aamu +silloin, kun kukko laulaa, vaipuvat kaikkine ihanuuksineen meren +syvyyteen, ja joka ilta, kun varjot pitenevät ja tähdet alkavat +tuikkia taivaalla, nousevat ne meren salaperäiset ihmeet kaikessa +kukoistavassa vehreydessään jälleen meren pinnalle. Silloin ne +uiskentelevat keveästi kuin untuvat ja höyhenet kirkkaalla meren +pinnalla, ja siitä ne luultavasti ovat saaneet nimensäkin, ell'eivät +ole saaneet sitä muusta syystä. + +Näillä suloisilla saarilla ja keskellä synkintä metsää on raakuista +tehty luola, koristettu kaiken maailman komeudella, iltataivaan +ihanuudella ja kaikilla meren rikkauksilla. Siellä välkkyvät +sinisimmät tähdet, siellä loistavat jaloimmat kivet. Kauneimpia +koralliportaita myöten pääsee vaeltaja perlemo-saleihin, joissa +kirkkaimmat kultaseinät kuvastuvat hohtavista hopealattioista ja +säteilevistä kristallikatoista. Tuhannen tuhansia kalliita helmiä on +lukemattomina pikku ikkunoina kultaseinissä, ja säihkyvät timantit +riippuvat tulisäteinä katoista. Kaikki kesän rakkaat kukat levittävät +näihin saleihin suloisinta tuoksuansa. Hiljainen uupumus ja rauha +laskeutuu kaikkien päälle, jotka hengittävät niiden hajua. Mutta +väkevimmin kaikista tuoksuu siellä unikkokukka, joka muuten on maan +päällä välinpitämätön. Ei se siellä luolassa seiso, niinkuin tuolla +ulkona kukkanurmikolla, komeana ja yksinkertaisena, niinkuin se, +jolla on kaunis ruumis, vaan tyhmä sielu; ei, vaan siellä leviää sen +tummanpunaisesta ja mustansinervästä terästä hieno ja miellyttävä, +mutta huumaava höyry, suloisempi kuin makein hunaja, kauas ylt'ympäri +Höyhensaarien. + +Monta sataa, lukemattomia saleja on siinä kauniissa luolassa. Kaikki +ne ovat korkeat ja säihkyvän valoisat, mutta niiden valo ei ole +päivän valkoista valoa, vaan se on ennemmin kuin tähden loistoa tai +kuutamoa kauniilla järvellä yöllä. Senpätähden kun niihin astutaan +häikäsevästä päivänpaisteesta, niin luullaan astuvansa varjojen ja +hämärän ihmeelliseen maailmaan. Mutta kohtapa huomataan, miten kaikki +esineet levittävät omaa ihmeellistä loistoaan, vaan eivät koskaan +häikäse. Ja siinä lempeässä valon hämyssä voidaan hyvästi erottaa +kaikki rakkaat kasvojenpiirteet, siellä nähdään ja tunnetaan kaikki +rakkaat ja hyvät vanhat ystävät. + +Siellä tulee sinulle vastaan paraat ystäväsi, aivan niinkuin +olisivat siellä kotonaan; he syleilevät sinua ja toivottavat sinulle +sydämmestänsä tervetuloa. Ja vaikkapa he muuten ovatkin kaukana, +aivan toisissa maissa, taikka kuolleet ijäisessä rauhassa ja sinä +olet ehtinyt jo tuhannesti itkeä heidän ruohottuneilla haudoillansa, +niin he kuitenkin täällä Höyhensaarien kauneissa luolissa astuvat +vastaasi niin kukoistavina terveydestä ja nuoruudesta, niin +iloisina ja onnellisina, kuin suru ja kuolema eivät olisi teitä +koskaan erottaneet toisistanne. Sinä otat heitä kädestä, suutelet +heidän punakoita poskiansa, ja sinusta tuntuu kaikki olevan aivan +entisellään. Silloin leikitte taaskin entisiä leikkejänne. Komean +pallosi, jonka sait pikku poikana ja joka ammoin sitte hävisi sinulta +kenties minne, sen nyt löydät ja se lentää kuin ennenkin, paremmin +kuin mikään muu pallo maailmassa. Ja vanha rakas nukke, jolta ammoin +sitte katkesivat sekä kädet että jalat; maalattu puuhevonen, jonka +kerran sait joululahjaksi ja joka sitte katkasi kaikki jalkansa; +kaunis kuvakirja, jonka pikku sisaresi sinulta repi silloin, kun +olit poissa; ja kelkka, se, jossa oli raudat jalasten alla ja joka +juoksi edelle kaikista muista kelkoista ja jota surit niin kovin, kun +se sinulta varastettiin; kaikki, kaikki ne löydät jälleen, uusina, +kauneina, aivan kuin ne ensin saadessasi olivat. Pallossa ei ole +ainoatakaan likapilkkua; nukke on eheä ja siisti ensimäisessä uudessa +puvussaan; hevosella on kaikki kunnolliset jalat ehyet; kuvakirja on +vahingoittumatta, siinä ei ole edes lehtien nurkatkaan käännettynä, +eikä kelkalla ole mitään muuta halua kuin päästä luistamaan pitkin +mäkeä. Niin, kukapa voisi uskoa sellaista onnea? Mutta kas, niin se +on, ja se on hauskaa! + +Nyt rupeat leikkimään. Mutta se ei käy aivan niinkuin muissa +leikeissä. Leikkikalu häviää käsistäsi, tietämättäsi millä tavalla, +ja heti on toinen sen sijassa, sinun ottamattasi, aivan itsestään +tullut. Ystäväsi tulevat ja häviävät niin ihmeellisellä tavalla. +Ja sinä itse olet milloin missäkin, mutta jos sinulla mielestäsi +on hyvin kiire, niin et ehdi ollenkaan liikkeelle etkä pääse +paikastasi. Muuten liikut kuin ilmassa. Kun paraillaan leikit +vanhassa kodissasi, jossa kaikki on niin tuttua, olet jo samana +silmänräpäyksenä ehtinyt lukea läksysi koulussa, etkä tiedä, mitenkä +olet sinne joutunutkaan. Ja kun istut veneessäsi järvellä ja pääset +yhdellä airojen vedällyksellä monta peninkulmaa, joudut tietämättäsi +silmänräpäyksessä korkealle vuorelle. Mutta se ei sinua ollenkaan +kummastuta. Koira, joka haukkui sinua eilen, muuttuu yht'äkkiään +samaksi koiraksi, joka monta vuotta sitte kävi noutamassa sinun +keppisi järvestä. Koulumaisterista on tullut pikku poika, joka ammoin +sitte paimenteli lehmiä. Ja sinä itse olet samalla kertaa niin pieni, +ett'et itse saa pannuksi kenkiäsi kiinni, mutta kuitenkin niin suuri +ja vanha, että sinulla on monta pikku lasta, joille sinun pitää tehdä +voileipiä. Ja se kaikki tuntuu sinusta aivan luonnolliselta, sekin, +että hevosesi muuttuu puuksi, talosta tulee kissa ja sinun kirjastasi +piparkakku. Sinä et edes ajattele, että niinhän sen pitää ollakin. +Sinä et sitäkään ihmettelisi, jos kerrassaan kasvaisit seitsemän +peninkulmaa pitkäksi ja olisit tuhat vuotta vanha. + +On sanomattoman hauskaa ja käsittämättömän kaunista Höyhensaarilla. +Mutta vähän matkan päässä ovat _Ohdakesaaret_. Sinne joutuu moni, +joka pitää perää vähän viistoon tässä maailmassa, on laiska taikka +on hankkinut itselleen pahan omantunnon. Ohdakesaarissa on myöskin +luola, jonka suu on samannäköinen kuin Höyhensaarten luolan, ja juuri +sentähden moni hairahtuukin. Vaan kyllä se erehdys pian huomataan. +Näiden Ohdakesaarten luolaan vie livakka polku pitkin karkeata, kovaa +vuorta. Kosteat seinät ovat homeessa ja katosta riippuu hämähäkin +verkkoja. Höyhensaarten ruusuvuoteiden sijassa on täällä nokkosia, +purojen suloisen lorinan sijassa pauhaavia koskia ja lintujen +liverryksen sijassa varisten raakuntaa. Täällä on korkea torni, +josta alinomaa ollaan putoamaisillaan, ja syvä hetesuo, josta ei +millään tavalla päästä ylös. Kummallisia ja rumia olentoja kuljeksii +siellä päälaellaan. Ja pimeässä yössä piirustelee valkoinen enkeli +tulihiilellä seiniin tottelemattomain, petollisten, kateellisten ja +riitaisten vaeltelijain pahoja töitä. + +Ei, mepä emme lähdekään Ohdakesaariin emmekä _Painajaisen_ luo, joka +siellä asuu. Me purjehdimme Höyhensaariin, sillä siellä asuu hyvä +ystävä. Siellä on vanha, hyvin vanha ukko luolan suulla; niin, hän +on niin vanha, että kun Aadam ensi kerran nukkui paratiisin puun +alle, seisoi vanha _Nukku Matti_ jo silloin hänen vieressänsä ja +levitti hänen päällensä ruusupeitten. Pitkä, valkoinen parta riippuu +kunnianarvoisen ukon leuassa; vyöllä on hänellä punainen samettivyö. +Hänen pitkä valkoinen nuttunsa, hänen siniset sukkansa ja keltaiset +kenkänsä ovat kaikki kudotut pehmoisimmista untuvista. Kun hän +ojentaa sinulle kätensä, on se pehmoinen kuin hienoin puuvilla, ja +kun hän hiljaa koskee sinun silmäluomiisi, tulevat ne heti niin +suloisen raskaiksi. Ei ole mitään niin hyväilevän lempeää kuin hänen +äänensä, kun hän lehtien hiljaa suhistessa ja mettisten suristessa +laulaen nukuttaa hyviä lapsia, ja niin suloisen lempeät ovat hänen +silmänsä, että arimmatkin tytöt mielellään hiipivät hänen syliinsä ja +painavat kutripäätänsä hänen ystävälliseen helmaansa. + +Oi, niitä kauniita silmiä, jospa tietäisit, miten Jumalan rakkaus ja +laupeus niistä loistaa, niin rakastaisit häntä vielä kahta vertaa +enemmän. Sillä kun laupias Jumala katsoi ensimäistä paratiisia, +lähetti hän hyvän enkelin sulkemaan ihmisten silmiä pimeän yön +ajaksi; ja nähtyään maan päällä olevan niin paljo vaivaa ja surua, +lähetti Jumala saman hyvän enkelin antamaan ihmisille lepoa ja +unhotusta. Ja se hyvä enkeli oli Nukku Matti, kuoleman vanhempi +veli; sentähden loistaa hänen kauneista silmistään ijankaikkisuuden +syvyyttä. Ja kaikki kansat tuntevat hänet, rakastavat häntä ja +antavat hänelle eri nimiä. Mutta enimmin kaikista rakastavat +lapset häntä, sillä heitä hän hellimmästi hoitelee. Jo he niinkin +pieninä, ett'eivät tunne omaa äitiänsä, tuntevat kuitenkin hänet, +ja hän istuu heidän kehtonsa vieressä yöt päivät. Ja kun lapset +kasvavat suuremmiksi, ottaa hän heidät syliinsä ja vie kaikki hyvät +lapset Höyhensaarille, ja hän tahtoisi niin mielellään viedä sinne +myöskin pahat ja tottelemattomat lapset, mutta he eivät tahdo itse. +Silloin Nukku Matti itkee, että heille pitää käymän niin pahoin +Ohdakesaarilla, ja hän kuuntelee lakkaamatta, eivätkö he ehkä kadu, +että hän iloksensa saisi ottaa heidät vastaan ruusuvuoteille. + +Koska hän niin suuresti rakastaa lapsia, tekee hän usein heille +pikku kepposiakin. Hän se iltasilla kylvää heille silmiin hiekkaa +ja maalaa heidän poskillensa Höyhensaarien ruusuja. Hän se narraa +poikia virutteleimaan koulussa ja tyttöjä haukottelemaan pianota +soittaessaan. Niin, tuleepa hän välistä käskemättä myöskin ylhäisten +herrain ja neuvosmiesten istuntoihin tai oppineiden maisterien +puheihin tai ylioppilasten kieliopin lukuun, ja heti kaikki ne +herrat tuntevat sanomatonta puolipäivä-levon halua. Mummot ovat +usein kirkossa pahassa pulassa Nukku Matista. He nyykäyttävät tuon +tuostakin päätään ja korvat rupeavat suhisemaan papin saarnatessa. +Siinä Nukku Matti tekee hyvin veitikkamaisesti, mutta hän vain +koettelee, onko kirkonkäynti oikein sydämmestä vaiko vain tavan +vuoksi. Miten hyvä hän muuten on, sen kaikki ne itse paraiten +tietävät, jotka kerrankaan ovat käyneet Höyhensaarilla. Hän osaa +niin hyvin sijoittaa vieraansa juuri niihin huoneihin, jotka +kullekin paraiten sopivat; väsyneen työmiehen panee hän hämärään +saliin tähtien valoon ja tanssista väsyneen tytön ruusunkarvaiseen +kuutamokammariin. Siellä hän kylvelee valkoisia tuomenkukkia heidän +päällensä ja lähettää suloisimmat unensa liihoittelemaan heidän +ympärilleen. + +Tunnetko sinä unet? No, kukapa niitä ei tuntisi? Niin, mutta on se +sentään niin ja näin. Tiedätköhän, että ne ovat yön pikku poikia +ja tyttöjä, joille Nukku Matti antaa luvan lentää tähdistä alas +iltataivaan kannelle, ja välistä ne karkaavat päivälläkin pilvien +lävitse. Ne ovat hyvin hienot olennot, kudotut valosta ja varjosta; +sentähden ne voivatkin yht'äkkiä muuttua ja ruveta minkä muotoisiksi +hyvänsä. Ne pukeutuvat kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin +haamuihin ja matkivat ihmisten elämää, niinkuin peili matkii ihmisen +kuvaa. Ne kantavat sinua silmänräpäyksessä satoja peninkulmia ja +tuovat yhtä pian sieltä takaisin. Ne lupaavat sinulle kaikkea, +mitä mieluisimmin tahdot, ja sinä olet niin äärettömän iloinen: +mutta seuraavana silmänräpäyksenä et sitä enää muistakaan. He vain +näyttelevät sinulle varjokuvia ja sinä olet olevinasi mukana; he ovat +sokkosilla sinun kanssasi, etkä sinä koskaan saa heitä kiinni. Niin, +ja välistä he vielä ovat ennustavinaan tuleviakin asioita; jos niin +tapahtuu, on hyvä, mutta jos ei tapahdu, ei siitä tarvitse heitä +moittia. Unet ovat vain unia. + +Ohdakesaarilla asuu vain pahoja unia. Onneton se, ken joutuu niiden +käsiin! Ne pudottavat hänet järveen, eikä hän kuitenkaan putoa, +vaikka yhä luulee putoavansa. He kuljettelevat häntä pimeätä tietä, +jossa tulee rosvo vastaan, taikka ärsyttävät he hänen päällensä +vihaisen koiran tai härjän. Rosvo ei tee pahaa, koira ei pure, härkä +ei puske, mutta kyllä aivan siltä näyttää. Se on kaikki aivan hullua. +Älä mene Ohdakesaarille! + +Monta kirjoitusta loistaa Höyhensaarien luolan kultaseinissä, ja ken +vain ehtii niitä lukea, hänelle ei koskaan tule puutetta kauneista +saduista. Vahinko vain, että niin harvoin on aikaa lukemiseen, +sillä nuo palvelevaiset unet tulevat heti pehmeillä pyyhkimillään +tomuttamaan seiniä ja kohta ovat kaikki loistavat kirjoitukset pois +laistuina. + +Minä tunsin ennen muinoin pikku pojan, joka oli joka ilta Nukku Matin +luona Höyhensaarilla ja tiesi sen merkillisen taidon, miten unia +pyydellään kiinni. Hän oppi ruusupensaan hämähäkiltä kutomaan verkkoa +iltaruskosta ja kuutamosta. Verkon hän viritti auringon laskun ja +nousun välille ja unet sotkeutuivat siihen. Sillä tavalla pyyteli hän +yön veitikkamaiset lapset ja sulki heidät unikonvarsista tehtyihin +häkkeihin. Silloin oli hänellä aikaa lukea kultaisia kirjoituksia, +ja luettuaan ne kaikki päästi hän unet unikkohäkeistä. Nukku Matti +nauroi ja lähetti seuraavana yönä sata viisitoista hullunkurista unta +tanssimaan pojan ympärillä. Mutta hänhän jo oli lukenut sadut ja +kertoo nyt niitä mielellään kelle hyvänsä. Kaksi niistä on tässäkin +kirjassa: "Pikku Lassi" ja "Prinsessa Kultakutri". Kyllä niitä on +paljo muitakin. + + + + +RAKENNUSMESTARI TALVI + + + Nyt kunkin kuullaan kertovan + Jo rautasilloista, sokkeloista, + Vaan talven työ sepä vast' on toista. + Hän miesten mies ihan varmahan. + Niin ei muut mestarit tehdä saata, + Kuin kaikkialle hän pitkin maata + Järville siltoja sitelee + Ja lumitorneja laittelee. + Ja katusulkuja, muurit lisää, + On kelkkamäkien kanta-isä. + Kaljuiksi hän kadut silottaa, + Hän silkkihattuhun metsän saa + Ja kaikki hienoksi kiillottaa. + Myös tietää kyllä sen kukin meistä, + Ett' oivan huolen hän pitää teistä. + Rämettä Suomessa ei, ei suota + Niin pohjatonta ja pehmeää, + Ett'ei hän saa lasisiltaan tuota + Ja tietä sen yli sileää. + Niin on se kuin teräs-rautatie, + Sen kiskot kestävät, pitkä rata, + Kaks kertaakin peninkulmaa sata, + Se kauas sun napamaille vie. + Maan päällä moitita ei rantarataa, + On sillä kulkea iloisata: + Kas, metsä juoksee! Kas, lahti kaartaa! + Kas, höyryhepo -- se reki on -- + Höyryttä kulkevi kuutamon + Valossa tuulena vettä, saarta! + Se hanskaa Pohjolan eloa: + Ei rettelöidä, ei jankata, + Kun rautatien, jota Talvi laittaa, + Saa valtiopäivittä, valtiaitta, + Ei miljooneja sen teko maksa, + Köyhinkin kulkea sillä jaksaa, + Sen konduktööri on poikanen, + Hän junaa johtavi riemuiten. + + Rakennusmestari Talvi, mitä + Sä joskus juonia viitsit pitää. + Kun lammikkoon sinä loiskahdat, + Ties lumiloskalla tahrajat? + Miks toisinaan sinä juonittelet, + Kun lumivyöryjä vierittelet + Ja raesatehin sokaiset + Sun siltas oivat ja kaunoiset? + Työs paremmin koe, Talvi, johtaa! + Ja kiltti ollos sä meitä kohtaan, + Suo tietäs turvassa matkata, + Ett'emme uimahan uppoa! + Suo lunta hienoa, puhdasta, + Sä reen ja kelkkamme luistaa anna, + Suo teräsluistimet jalkaan panna, + Yön tähtikynttiläin loistaa suo, + Suo, että kuutamo kultaa luo, + Hopeajärvellä jään suo hohtaa, + Suo lasten mäessä kelkkaa johtaa + Ja, kädet kontassa, leipoa + Sokerikakkunen Suomesta! + + + + +REFANUT. + + +Toivo-laiva oli satamansiltaan kiinnitettynä: poikajoukko oli saanut +luvan mennä kiipeilemään sen nuoriin. Muutamat uskalsivat nousta +aina suureen märssykoriin asti, kaksi pääsi vieläkin ylemmäksi, +pieneen märssykoriin, ja yhdellä oli hyvä halu kerran eläessään +koettaa, miltähän tuntuisi pramraaka-pirulla ratsastaminen. Oli +sunnuntai-ilta. Nuora-Matti istui ankkurinketjuilla etukannella ja +hän oli juuri lukenut virsikirjaansa, vaan pani sen nyt viereensä ja +rupesi katselemaan poikia. Nuora-Matti oli vanha pikinuttu, oikea +ahvettunut merimies, joka oli koetellut kaikkia tuulia ja purjehtinut +kaikenlaisilla vesillä ja merillä aina siitä asti, kun jaksoi nostaa +airon. Iloinen ja leikillinen mies hän oli, tämä Nuora-Matti-vanhus; +hän osasi kertoa monta hupaista seikkailua ja pani aina omiansa +lisäksi, niin että kyllä riitti, mutta sepä se juuri onkin monen +mielestä kaikkein parasta. Pojat rakastivat Nuora-Mattia, hän se +vasta oli aika mies ja osasi kertoa historioita paremmin kuin kukaan +muu, vaikka kyllä välistä melkein kuin kurillansa. + +Nuora-Matti pani pois virsikirjan, vilkasi märssyyn päin ja huusi: +"hoi, pojat, siellä köysissä!" + +"Hoi!" vastasivat pojat, jotka olivat nousseet ylimmäksi. + +"Luota sinä käsiisi äläkä jalkoihisi, sinä siellä latvassa, muuten +tulla tuiskahdat alas kuin variksen poika!" neuvoi Nuora-Matti. + +"Ihan niin!" huusi ylimmäksi ehtinyt huimapää, liihentäytyen yhä +ulommaksi pramraa'alle. + +Nuora-Matti mutisi jotakin koiranpennuista, jotka tahtovat olla +kissanpoikia, eikä ollut enää niinä miehinäänkään, että muka huomaisi +koko poikajoukkoa, mutta piti kuitenkin hyvin varansa ja vilkasi +vähäväliä sinne päin, koska hän kerran oli vahtina laivan kannella. +Pianpa pojat väsyivätkin kiipeilemiseen. Eräs märssypoika pyyhki +hikeä otsastaan ja arveli Toivoa aika suureksi laivaksi, jonka +raa'annokkaan kiipeäminen ei suinkaan ollut mitätön urhotyö. + +"No niin", sanoi Nuora-Matti välinpitämättömästi, "onhan tuo vähän +likempänä kuuta. Kyllä Toivo on suuri, mutta olisittepas nähneet +Refanutin!" + +"Mikä se on, se Refanut?" kysyivät pojat, "Kerros meille, Matti!" + +"No, senhän toki tietää joka kokkipoikakin, joka on veneellä vienyt +puuastioita Köpenhaminaan. Eihän teistä kukaan liene niin tietämätön." + +Mutta pojista ei ollut kukaan kuullut puhuttavan mitään sellaista +kaikissa luonnon kolmessa valtakunnassa; Matin piti kaikin mokomin +kertoa. + +Nuora-Matti laittoi poskeensa aivan uuden mällin, siveli partaansa, +katsoa tirkisti veitikkamaisesti poikia ja alkoi: + +"Onko teistä kukaan käynyt Torniossa?" + +"Ei", vastasivat pojat. + +"No, samapa se. Tornio on kaupunki niin etäällä tuolla pohjoisessa +päin, että kun siellä lasketaan rysä, niin voidaan saada siihen +aurinkokin menemään juhannuksen aikaan. Siellä saadaan niin suuria +lohia, että niillä on silmät kuin täyskuu. Vielä pohjoisempana +on korkea vuori Aavasaksa, jonne ihmisiä matkustelee satojen +peninkulmain päästä asettamaan kellojansa auringon mukaan juuri kello +12 yöllä ja kirjoittelemaan harakanvarpaita vuoreen." + +"Vai niin", sanoivat pojat. + +"Torniossa asui monta vuotta sitte rikas kauppias, herra Petter. +Hän oli niin rikas, niin suunnattoman rikas, että hänellä oli +kaksikymmentä laivaa merellä, ja kun kuningas tuli Tornioon katsomaan +keskikesäisen yön aurinkoa, teetti herra Petter lasiseinäisen +kammarin jokeen, että kuningas näkisi lohien uiskentelemisen. + +"Mutta eihän se ihminen koskaan saa kylliksensä; niinpä herra +Petterkin, jolla jo oli niin paljo rikkautta, mietiskeli, että hänen +pitäisi päästä vielä toista vertaa rikkaammaksi. Hän oli päättänyt +vuorata koko Aavasaksa-vuoren kullalla, koska se kerran oli niin +merkillinen, ja sitte tulisi koko maailman kuuluksi, että sen on +herra Petter tehnyt. Sentähden hän haetti Lapista kuuluisan velhon ja +kysyi häneltä, mitenkä hän lyhyessä ajassa saisi niin paljon kultaa, +kuin tarvitsisi. Velho mietti asiaa seitsemän vuotta, kysellen neuvoa +kaikilta Lapinmaan muilta velhoilta, ja vastasi viimein: + +"'Rakennuta Refanut!' + +"'Mikä se on?' kysyi herra Petter, sillä hän ei ollut yhtään viisaampi +teitä, sylttynokat, vaikka oli niin rikas. + +"'Niin', sanoi velho, 'Refanut on velholaiva, jonka vertaista ei ole +koko maailmassa. Siihen mahtuu enempi tavaraa kuin sataan muuhun +laivaan, ja vähemmässä kuin kolmessa vuodessa saa se kokoon enemmän +kultaa kuin Lapissa on kiviä.' + +"Ohoh!" sanoivat pojat. + +"Niin, aivan niin sanoi herra Petterkin. Ohoh! sanoi hän. Mistä +ihmeestä minä saisin rakennustarpeita ja rakennusmestareja semmoisen +laivan tekoon?" + +"'Kyllä minä siitä pidän huolen', sanoi velho. 'Minä rakennan +kaikki valmiiksi, enkä tahdo sinulta muuta kuin tyttäresi neiti +Päivänpaisteen vaimokseni.' + +"Herra Petter mietti asiaa vähän, sillä velho oli sata vuotta vanha +eikä neiti Päivänpaiste vielä kahtakymmentäkään täyttänyt. Mutta kun +hän ajatteli Aavasaksaa kultapuvussa, niin jopa se ihanne voitti, hän +suostui velhon kauppaan ja pani vain ehdoksi, että häät oli pidettävä +vasta sitte, kun Refanut ehti palata ensi matkaltaan. + +"Nyt alkoi velho rakentaa. Kuusamon tunturilla kaukana pohjoisessa +on honkia, jotka eivät ole paljon nuoremmat vedenpaisumista. +Sinne lähetettiin kaikki Lapin velhot hakkaamaan ja vetämään; +karhut valjastettiin rekien eteen ja ne vetivät rakennustarpeet +meren rantaan. Siihen tehtiin veistämö, niin suuri ja korkea kuin +vuorenselkä, ja siinä rakennettiin Refanut. Kun se viimein laskettiin +vesille, kuohahti meri yli rantojensa, merenpohja halkesi, hyökylaine +nousi aina Oulunjärveen saakka ja kivitti kaikki Keminjoen kosket. + +"Kun Refanut sitte seisoi vesillä, oli sen perä Torniossa, vaan +etukeulan lippu häilyi Vaasan kohdalla ja keulan kärki lakasi eräässä +käännöksessä kumoon kaikki Hämeen metsät. Kolme mastoa siinä oli, +mutta niiden kumpikin väli oli niin pitkä, että varikselta kului +koko päivä lentäessä maston latvasta toiseen. Ja niin pitkät ne +mastot olivat, että kun pieni laivapoika lähetettiin sitomaan kiinni +märssypurjetta, hän oli vanha harmaapää ukko tullessaan sieltä alas. +Laivaväeksi valittiin 10,000 reipasta merimiestä, ja kun joka mies +söi puoli kappaa herneitä ja vadillisen puuroa päivässä, niin siitä +voi kuka hyvänsä sormillaan laskea, miten paljo herneitä ja puuroa +siinä tarvittiin vuoden varaksi." + +Pojat nauroivat ja alkoivat lukea sormillaan. + +"Joka väkipyörässä oli ruokapaikka ja joka märssyssä seurahuone. +Ankkuriketjuista ei puhettakaan; joka rengasta nostamaan tarvittiin +kaksitoista miestä. Nuorat olivat paksummat kuin minä..." + +"No, jopa olivat paksut!" sanoivat pojat. + +"Ja partuunit ... no niin, pahin oli, että kun laivaa tahdottiin +kääntää ja purjeita sovittaa tuulen mukaan, täytyi ratsumiehen +ajaa lennättää kolme viikkoa täyttä laukkaa ensin pitkin laivaa, +sitte poikki edestakaisin ja huutaa täyttä kurkkua, että oli aivan +läkähtyä: 'hei pojat! käännetään!'" + +"Sitte siellä on täytynyt olla kestkievarejakin välillä!" virkkoi +muuan poika. + +"Sanopas muuta! Miksikä siellä ei olisi ollut kestkievareja! Mutta +eipä ollut helppo löytää taitavaa kapteenia niin suurelle laivalle; +kaikissa kirkoissa kuulutettiin, että ken ei 18 peninkulman +päästä nähnyt, mitä Tornion raastuvan tornikello näytti ja ken ei +puhetorvellaan voinut kovemmin huutaa, kuin 10 kosken pauhu, hänen +ei huolinut vaivata itseään kapteeniksi pyrkimällä. Tulipa sittekin +hakijoita sekä idästä että lännestä, jättiläisiä, joilla oli silmät +kuin sarvikuonolla, ja mestarilukkareja, jotka voivat huutaa kovemmin +kuin koko kirkkoväki, mutta ei kukaan heistä voinut suorittaa +vaadittua koetusta. Viimein tuli Naantalista pikku mies, kuusi +korttelia pitkä, taikka taisi olla sentään kaksi tuumaa seitsemättä +korttelia, en muista niin tarkkaan..." + +"No, kolme tuumaa!" oikasivat pojat. + +"Olkoon menneeksi, kuusi ja puoli korttelia pitkä, paljaspää, +vääräjalka ja niin edespäin. Se mies nousi Limingan kirkon +rappusille, joka on 18 peninkulman päässä Torniosta etelään päin, +ja katsoi kohti pohjoista. 'Malttakaas vähän', sanoi mies, 'en näe +oikein hyvin; 12 peninkulman päässä täältä lentää juuri minun ja +tornikellon välillä 68 hanhea, 31 valkoista ja 37 harmaata. Nyt ne +jo ovat poissa; kello on 21 minuuttia 14 sekuntia vailla 10, mutta +onpa se huolimaton maistraatti, joka ei lakasuta pois hämähäkin +verkkoja kellontaululta. Siinä surisee 2 ampiaista, 11 kärpästä ja +39 lukkia, niistä 14 pitkä- ja 25 lyhytsääristä.' Heti lähetettiin +mies ratsastamaan Tornioon ottamaan selkoa, miten oli, ja kaikki muu +huomattiin olleen oikein, paitsi että pitkäsäärisiä lukkeja olikin +15, mutta 15:nen jalat olivat olleet tuntiviisarin peitossa. Pikku +mies vietiin sitte Ämmäkoskelle Kajaanin linnan luo, josta hän huusi +Ouluun, pyytäen itselleen suurinta lohta, kuin siellä saatiin Turkan +padosta. Hänen huutaessaan järisivät rannat; kaikki ihmiset niissä +120 koskiveneessä, jotka paraikaa laskivat alempia koskia, kääntyivät +katsomaan sinne päin ja sanoivat toinen toiselleen: 'käyköhän ukkonen +Lapissa?'" + +"Niinpä Naantalin pikku mies otettiin Refanutin kapteeniksi ja +hänelle luvattiin korvollinen hopeaa kuukaudessa palkaksi, jokahan +oli pikku asia, hän kun lupasi tuoda korvolliset kultaa sijaan. +Päätettiin lähettää laiva Polynesiaan viemään tervalastia, lohta +ja mesimarja-hilloa sekä tuomaan kultahietaa ja paljon harvinaisia +maustimia. + +"Refanut levitti purjeensa. Olipa siinä narinaa, pauketta ja purjeiden +lepajamista. Tuulen vauhti tuli estetyksi, liput pieksivät pilviä, +meren asujamet, delfiinistä ja lohesta aina kiiskiin ja rautakalaan +asti, luulivat vuoren pudonneen veteen ja kauhuissaan pakenivat +meriruohometsiinsä. Herra Petter ja velho seisoivat rannalla, hieroen +käsiään ilosta ja tyytyväisyydestä; toinen ajatteli Aavasaksaa +kultapuvussa, toinen neiti Päivänpaistetta. Mutta neiti Päivänpaiste +itki mustikkasilmänsä punaisiksi kuin vaapukka, tuon velhon tähden. +Hän tiesi velhon loitsineen laivan, niin ett'ei ilma, tuli eikä vesi +voinut tehdä sille mitään vahinkoa. Sentähden se oli aivan varmaan +palaava aikanansa, ja silloin piti hänen raukan tuleman velhon +vaimoksi. + +"Niin, se velho oli viekas ja taitava kaikissa vehkeissä; hän luuli +olevansa aivan varmassa turvassa, kun ei ilma, tuli eikä vesi voinut +mitään Refanutille. Mutta hän oli unhottanut neljännen aineen, +maan. Vaikka velho olikin viekas ja viisas, ei hän ollut koskaan +purjehtinut merellä, ja mitäpä siitä viisaudesta maalla, kun ei +koskaan ole maistettu suolaista vettä. Eikö niin, pojat, hä? Eikö ole +tyhmää olla sellainen maamoukka?" + +"Hyvin tyhmää", myönsivät pojat. + +"No niin, velho ajatteli: tämä laiva purjehtii vesillä, se voisi +joutua myrskyn, tulen tai aaltojen vaaraan, mutta eihän se toki +koskaan voi lähteä maalle kulkemaan. Niin typerästi ne maamoukat +ajattelevat. Jos se velho olisi minulta kysynyt, niin olisin minä +sanonut hänelle: Hyvä velho -- sillä pitää olla hyvin kohtelias +velhoille -- hyvä loitsumestari, taikka mikä lienetkin, niin minä +olisin hänelle sanonut, tuo on kaikki vain tyhmää lorua. Loitsi +ennemmin laiva särkymättömäksi kareihin, kiviin ja hietasärkkiin, +sillä aina toki kunnon merimies selviää loitsimattakin ilman, tulen +ja veden käsistä. Mutta koska hän ei kysynyt minulta eikä keltään +järkevältä mieheltä neuvoa, niin kävikin, niinkuin kävi." + +"No, kuinkas sitte kävi?" kysyivät pojat, ja Nuora-Matti laitteli +uutta mälliä. + +"Oli siinä vastuksia alusta asti. Hyvä pohjatuuli puhalteli; +peräkannen väki näki Tornion naisten huiskuttavan nenäliinojansa, +ja keula kynteli jo Merenkurkkua. Mutta siinä olikin matalaa vettä, +Refanutin köli raapi pohjaa. Heti käski kapteeni heittämään mereen +laivan painolastia; sananlennättäjä ratsasti täyttä laukkaa ympäri +laivankantta, ja niin paljo multaa ja kiviä heitettiin ulos, että +siitä syntyi suuri, kaunis saaristo, jota vielä nytkin sanotaan +Mikonsaariksi. Oletteko käyneet siellä?" + +"Milloinka me siellä olisimme käyneet, Matti!" + +"Samapa se." + +"Ja kun silloin kiireessä heitettiin myöskin satatuhatta +maarainhillo-purtiloa mereen mullan kanssa, niin vielä tänäkin +päivänä kasvaa kaikkein kauneimpia maaramia eli mesimarjoja juuri +Mikonsaarilla." + +"Ohoh!" sanoivat pojat. + +"Refanut pääsi töin tuskin läpi Merenkurkusta, ja sitte oli syvempää +vettä Itämeressä. Kävipä siinä vahva maininki kovan myrskyn perästä. +Kokki oli juuri keitinkojussa hämmentelemässä puuropataa, kun +suunnattoman suuri laine vyöryi kannen yli, kulettaen hollantilaista +prikiä, joka sattui häilähtämään juuri keskelle pataa. 'Kas', +tiuskasi kokki, 'noita tyhmiä ahvenanmaalaisia, kun rakentelevat +rannoilla herneenpaloista veneitä ja heittelevät niitä tänne +turmelemaan meidän puuroamme!' + +"Jopa olisi pitänyt kääntää purjehtimaan ulos Itämerestä Juutinrauman +ja Kattegatin kautta. Sananlennättäjä ratsasti täyttä laukkaa, +huutaen: 'peräsin tyynen puolelle!' Olipa siinä kiirettä! Ennenkuin +sananlennättäjä ehti viistopurjeen luo, olivat märssypurjeet jo +valmiiksi käännetyt, ja kun tuuli kiihtyi, oltiin vähällä purjehtia +suoraa päätä Köpenhaminan päälle. Onnistui se kuitenkin niin +hyvin, että ainoastaan isoraaka katkasi pari kirkontornia sivu +mennessä; laiva kääntyi ja laski vasempaan vastahankaan suoraa päätä +Juutinraumaan. Kun keula oli jo raumassa ja perä vielä kaukana +Itämeressä, huusi kapteeni iloissaan 'hurraa!' ja samoin huusi +koko laivaväki, mutta juuri heidän huutaessaan tarttuikin laiva +kiinni ja seisattui niin lujaan, kuin olisi ollut kiinni kiilattu. +Eikä se ollutkaan kumma, sillä kun tarkemmin katsottiin, olikin +Refanut leveämpi kuin koko Juntinrauma ja seisoi nyt lujasti kiinni +Juutinmaan ja Skoonen välillä niinkuin porsas, joka on ajanut päänsä +kahden laudan väliin eikä saa sitä enää irti." + +"Olipas se!" sanoivat pojat. + +"Niin, siinä se Refanut seisoi. Kovasta sysäyksestä olivat kapteeni +ja kaikki laivamiehet pudonneet istualleen. Siihen se hurraan huuto +äkisti loppui. Sen sijaan alkoivat kaikki heti puuhata laivaa irti. +Tuuli ja aallot työnsivät takaperin, mutta Refanut vain seisoi +paikoillaan Skoonen ja Juutinmaan välillä. Kapteeni ja miehet tekivät +turhaan työtä uuvuksiin asti kolme päivää ja yötä ja yhtä turhaan +heittivät mereen 500,000 tervatynnyriä, 300,000 lohitynnyriä ja +200,000 hillopurtiloa. Viimein he päättivät mennä maalle nukahtamaan +ja päästyään kerran maalle päättivät, ett'eivät enää astu jalkaansa +koko laivaan. + +"Kuusi viikkoa seisoi Refanut vankina, sekä ruotsalaiset että +tanskalaiset soutelivat katsomassa kummitusta. Kun laivassa vieläkin +oli suuret joukot maarainhilloa puurona, oli kaikilla Tanskan +torppareilla pitkät ajat marjahilloa lettujensa kanssa syödä, milloin +he muuten paistoivat niitä. Mutta kuuden viikon kuluttua alkoi tulla +pahoja valituksia Tanskan kuninkaalle. 'Herra kuningas', sanoivat +valittajat, 'auta meitä saamaan pois tuo hirmuinen Refanut! Sehän +pitää kiinni koko salmen, niin ett'ei yhtään laivaa pääse ulos eikä +sisään. Kattegatissa on 700 laivaa Itämereen tulemassa ja Itämeressä +odottelee 600 laivaa matkalla ulos. Ruotsissa, Suomessa, Venäjällä ja +Pohjois-Saksassa on suuri kahvin ja suolan puute, ja jos kansa jää +ilman suolaa ja kahvia, nousee se kapinaan, niin että kohta saamme +odottaa suurta ja hirmuista sotaa.' + +"Kuningas vastasi: 'Odottakaamme vähän; tuuli ja aallot kyllä +hajottavat laivan.' Mutta tuuli ja aallot tiesivät tehtävänsä; +velhomestarihan oli ne sitonut loitsuillaan, niin ett'eivät ne +voineet millään tavalla vahingoittaa Refanuttia. Uusia valituksia +tuli joka taholta: 'Herra kuningas, Refanut sulkee koko Itämeren. +Monta suurta jokea laskee siihen, ja kun liika vesi ei juokse pois, +syntyy hirmuisia vedenpaisumisia, niin että maat ja kansat hukkuvat, +kaupungit häviävät ja kokonaiset valtakunnat ovat kukistumaisillaan.' + +"Kuningas aikoi vielä odottaa, mutta hän oli vahva nuuskamies, +ja kun hän eräänä päivänä yritti panemaan nuuskaa, olikin hänen +nuuskarasiansa tyhjänä. 'Hankkikaas minulle vähä länsi-indialaista +nuuskaani!' sanoi kuningas. 'Mahdotonta, herra kuningas', vastasi +yli-hovimestari; 'Kattegatissa on seitsemän nuuskalaivaa odottamassa, +mutta eivät pääse tulemaan; Refanut on tukkinut koko salmen.' + +"Silloin Tanskan kuningas pahastui. 'Tuokaa tänne kymmenen linjalaivaa +ja kaksikymmentä fregattia! Asettukoot riviin, pitkät sivut salmea +kohti, ja lauaiskoot kanuunansa Refanuttiin!' + +"Niin tehtiinkin. Kaikki kanuunat oli lauaistava yht'aikaa, ja +sentähden varustautuivat kaikki kuulemaan hirvittävää pamausta ja +pistivät puuvillaa korviinsa. 'Yks'!' sanoi kuningas. 'Yks', kaks', +kolme!' mutta ei ainoakaan kanuuna lauennut. + +"'Mitä tämä on?' sanoi kuningas, seisoen Helsingörin linnan tornissa +komentamassa. 'Ettekö kuulleet komentoa? Pitäkää nyt varanne: yks', +kaks', kolme!' + +"Ei hisaustakaan. Olisi voinut kuulla itikankin hyminän. + +"'Mitä nyt?' tiuskasi kuningas suuttuen. 'Ladatkaa uudestaan ... yks', +kaks', kolme!' + +"Ei sittekään! Hiukset nousivat ihmeestä pystyyn tanskalaisten +upseerien palmikoissa. 'Totta lienee vika ruudissa!' sanoivat kaikki +yhdestä suusta. + +"'Kyllä se ruuti palaa', vastasi yli-sytytysmestari. 'Vika on siinä, +että kanuunat ovat ruostuneet pitkänä rauhan aikana. Pannaanpas koko +vuori ruutia Refanuttiin ja ammutaan se kummitus nuuskaksi!' + +"'Jos se kävisi vain hyvin!' sanoi kuningas. 'Saattaahan tuota +koettaa.' + +"Heti koottiin kaikki ruuti puolesta Europasta ja kannettiin korkeaksi +mustaksi vuoreksi keskelle Refanutin pohjaa. Sitte kuulutettiin, +että kaikkein ihmisten piti mennä pois kuuden peninkulman päähän, +ett'eivät lentäisi ruudin voimasta ilmaan. Tuotiin sitte eräs +päävoro, jonka piti seuraavana päivänä astuman hirsipuuhun, ja +luvattiin armahtaa hänet, jos hän ottaisi sytyttääkseen ruudin +seitsemän syltä pitkällä rikkilangalla. Jok'ainoa odotteli nyt meren +halkeavan suunnattomasta paukauksesta. Päävoro sytytti langan ja +hyppäsi mereen uimaan maalle; kiikarilla katsoen nähtiin rikkilangan +palavan ja palamistaan palavan aina ruutiin asti ja..." + +"No?" kysyivät pojat. + +"No, ei siinä kuulunut niin mitään. Rikki sammui keskellä +ruutivuorta." + +"Todellako?" + +"Niin ruutivuori oli samanlainen kuin kanuunatkin. Mutta se päävoro +se vasta iloinen oli. Kuningas aivan muuttui suuttumuksesta +vehreäksi, kutsui luoksensa yli-sytytysmestarin ja kysyi, miksi hän +oli myönyt kruunulle syttymätöntä ruutia. Yli-sytytysmestari raukka +vakuutti partansa kautta, että ruuti oli parasta lajia, jonka hän +heti lupasi todistaa. Sitä varten hän kannatti ruutivuoren maalle, +kaaloi polviaan myöten siinä mustassa keossa ja pisti koetteeksi +palavan tulitikun ruutiin. Pumm! heti välähti kirkas leimaus +ruutivuoresta, ilmaa täräytti hirvittävä paukaus, suunnaton savupilvi +levisi yli koko Tanskanmaan; jo luultiin koko maan halkeavan. +Yli-sytytysmestarista ei sen jälkeen enää löytynyt edes pikku perunan +kokoista muruakaan. + +"Silloin astui kuninkaan luo vanha merimies..." + +"Se olit varmaankin sinä, Matti!" huusivat pojat. + +"Enpä juuri sano, että se minä olin, vaan hän oli vain järkevä +merimies, vasempi korva vähän lumpeuksissa äskeisestä paukauksesta. +Hän sanoi kuninkaalle: 'Mitä maksaa turhaan meluta? Johan tuon +osaa lapsikin ymmärtää, että Refanut on loitsittu tulta, ilmaa ja +vettä vastaan. Koetettakoon ennemmin, eikö siihen rauta pystyisi. +Hakattakoon se hirviö palasiksi ja tehtäköön sen puista voittamaton +sotalaivasto. Minun luullakseni saisi kymmenen tuhatta kirvesmiestä +sen työn valmiiksi tulevaan kevääsen asti.' + +"'Mutta sill'aikaa syttyy kapina Itämeren tulvimisesta', arveli +sotaministeri. + +"'Ja sill'aikaa me hukumme Itämeren vedestä', sanoi amiraali. + +"'Ja sill'aikaa odottelee seitsemän nuuskalaivaa turhaan +Kattegatissa', huomautti yli-hovimestari. + +"'Ei, ei se käy päinsä, se sotii vastoin valtakunnan menestystä', +virkkoi kuningas huolissaan. 'Menkäämme ensin levolle, niin asiat +selviävät.' + +"No niin, sitte nukuttiin. Mutta ihmisten nukkuessa tapahtui jotakin +merkillistä. Pienoinen madon veitikka, tuommoinen matelevainen, jota +ei kukaan tuntenut, nousi meren vaahdosta ja nakersi koko suuren +Refanutin rikki yhdessä yössä. Laajalti oli meren pinta täynnä +puujauhoja, kun madon hampaat pienentelivät laivaa. Kun kuningas +ja hänen kansansa aamulla heräsivät, oli suuresta laivan hirviöstä +jäljellä ainoastaan kappale kokin kojua, ja siitä rakennettiin +kolmimastoinen laiva. Salmi aukesi, suola ja kahvi pääsivät vapaasti +kulkemaan, vedentulva juoksi pois, ja kaikki kansa oli tyytyväinen. +Mutta mikä ilo siitä tuli, kun kuningas taas sai pistää aika panoksen +nuuskaa nenäänsä; sitä on mahdoton kunnollisesti kuvailla. Kaupunki +valaistiin ilotulilla, kaikissa nuuskapuodeissa häilyi lippuja, ja +kaikki hoviherrat olivat päivän kunniaksi nuuskanruskeissa puvuissa. + +"Vaan herra Petter ja velho odottelivat odottamistaankin edes +pientäkään tietoa Refanutista ja lohduttelivat mieltänsä sillä, että +oli pitkä matka Polynesiaan. Eräänä yönä näki herra Petter unta, +että Aavasaksa oli juuresta huippuun asti kultapuvussa, ja kutsutti +heti seuraavana aamuna luoksensa velhon. 'Sellaisen unen minä näin +eikä se voi merkitä muuta kuin että Refanut tänään tuo kotiin +kultahieta-lastin. Kutsu koko kaupunki kokoon, sinä loitsumestari; +nyt pidetään ylpeät häät.' + +"Velho kutsui häihin koko kaupungin, vieläpä lisäksi kaikki Lapin +velhotkin, ja eräs seitsensilmäinen velho lähetettiin tornin huippuun +antamaan merkkiä, kun Refanut alkoi näkyä kaukaa Itämereltä. Neiti +Päivänpaiste itki siniset silmänsä punaisiksi kuin myrskyä ennustava +auringonlasku. + +"Kaikki oli valmiina, velho antoi tornista merkin, ja kaikki +kiiruhtivat satamasillalle lippuineen ja seppeleineen, niin että +hurraa-huudot jo näyttivät tärisevän heillä hammasten välissä. Mutta +Refanutin sijasta tulikin huononpäiväinen pieni ruuhi, purjeena +niinimatto, ja siinä istui nälästä nääntyvä mies kelvottomassa +repalepuvussa. Hän oli Refanutin kapteeni, joka yksin tuli kertomaan +laivan kohtaloa. + +"Niin, mitäpä siihen osasi. Useimmat tuumivat sen jo ammoin +arvanneensa, läksivät seppeleineen ja lippuineen kotiin ja nielivät +pois kaikki ilmoille pyrkivät hurraa-huutonsa. Velho muuttui +kasvoiltaan sinipunervaksi ja halkesi siihen paikkaan. Herra Petter +köyhtyi niin, että sai kulkea ruodulla talosta taloon, mutta +Aavasaksa kultautui ilman hänettäkin joka kesä juhannusauringon +säteistä. Neiti Päivänpaisteen silmät tietysti kirkastuivat; hän +joutui naimisiin pormestari Kuutamolle, he elivät hyvin ja ottivat +herra Petterin ruodulta luokseen. + +"Monta, monta vuotta siitä on kulunut, mutta ei nytkään vielä kukaan +vanha merimies purjehdi Tornion ja Juutinrauman väliä, kertomatta +kokipojille Refanutista. Vielä nytkin sattuu välistä Merenkurkussa +ja Itämerellä nousemaan sumua ja utua, jotka näyttävät hyvin +omituisilta aamuhämärässä. Silloin ovat merimiehet näkevinään sumussa +suunnattoman laivan, jonka mastot tapailevat pilviä ja purjeet +taivaankorkuisina häilyvät tuulessa. Vanhat laivamiehet painavat +hattuansa syvemmälle päähän, kääntävät suussaan tupakkamälliä +ja sanovat toinen toiselleen: 'se on Refanut; pienennetäänpäs +keulapurjetta ja suurta purjetta; vähän päästä tulee myrsky!' +Sillä, pojat, kunnon merimies ei arkaile; hän pelkää Jumalaa, +mutta pienennettyään purjeet nauraa hän velholle vasten silmiä. +Jos te näette merellä Refanutin, niin ei siinä maksa vaivaa panna +jalusnuoria kiinni, vaan katsokaa kummitusta rohkeasti vasten naamaa, +sillein se haihtuu kuin sumu ja utu, ja vähän päästä on kirkas ilma +aivan edessänne." + +"Onko tuo kaikki totta, Matti?" kysyi eräs pieni poika viattomasti. + +"No, en minä huoli sitä vannoa", vastasi Matti. "Mutta kyllä se on +yhtä totta kuin moni muukin merimies-juttu, kun vanha merimies kertoo +kymmeniselle nuoremmalle, jotka tyynenä iltana katsella ammottelevat +kuutamoa. Kuunnelkaa te vain, kyllä minä kerron." + + + + +ALAUDA CANTAT. + + + Niin, herra maisteri, naurullista: + Kun istuin -- onko se mahdollista? + Keväällä, kartiini suojanain, + Ja päivä paistoi latinahain, + Niin -- mitä luulla? -- + Sain lintuin kuulla + Tuhansin laulavan sulosuulla, + Ja parvi tää + Näin visertää: + Alauda cantat! Alauda cantat! + + Mua päästäkää ulos! Puiston puolla + Alauda cantat on irti tuolla, + Kirjaimet sääskinä kirmajaa, + Nyt osaa luontokin latinaa. + Voi, leivot ratki, + Nuo mokomatki, + Hävyttä läksyni kaiken matkii! + Alati vain + Soi korvissain: + Alauda cantat! Alauda cantat! + + Katolta varpunen visertääpi: + Nyt kevään leivoset herättääpi! + Alauda cantat, ne sanat soi, + Taivaalta, maasta ne kuulla voi. + Kun aamu loistaa, + Yön varjot poistaa + Laaksoista, kentiltä, -- silloin noista + Taas ennättää + Korviini tää: + Alauda cantat! Alauda cantat! + + Nyt herää unesta metsät tuoreet, + Nyt valon virrassa kylpee vuoret, + Soi järvi, tanssivi puronen, + Säteilee saarikin lemuten, + Ja pisarina + Kuin kukkasina + Tippuilee lauluja suloisina, + Ja rintanen + On riemuinen! + Alauda cantat! Alauda cantat! + + + + +ILO-MATIN LAPSET. + + +Oli kerran soittaja, joka aina soitteli iloisia lauluja, ja +koska hänen nimensä oli Matti, rupesivat ihmiset sanomaan häntä +Ilo-Matiksi. Hän soitteli niin, että tikutkin tanssivat, kaikissa +häissä ja tanssiaisissa Alkulan kylässä, ja kun kaikki iloitsivat, +ei kuitenkaan ollut ketään iloisempaa kuin Matti. Hänellä oli viulu, +omaa tekoa ja nimeltä _Vinkura_. Se olikin muhkea viulu Alkulan väen +mielestä, ja Ilo-Matti osasi liritellä Vinkurallansa kuin lintu, +mutta kielet hän toki häpeän vuoksi osti kaupungista, ja aina hänellä +oli kaksi kvinttiä ja hartsipalanen taskussa, sillä kun ilo oli +korkeimmillaan, sattui kvinttikieli useinkin katkeamaan Raks! kuului +vain, ja silloin piti panna Vinkuraan uusi kieli. Mutta saatuaan +paikoilleen uuden kielen veteli Ilo-Matti joustansa niin sukkelaan, +että tuskin sormia näkyi ja muilla oli kyllin kyllä tekemistä tahdin +polkemisessa. + +Ilo-Matilla oli vaimokin, aivan yhtä iloinen kuin hän itse. He +elivät kuin heinäsirkat pelkästä soitosta ja auringonpaisteesta, +kulkivat häistä häihin ja olivat kaikkialla tervetulleet, sillä Matin +soinnuttaessa Vinkuraansa puki Riitta morsiamen. Molemmat he olivat +nuoret ja katselivat elämää iloiselta puolen. Heillä oli pieni tupa +aivan likellä hautausmaata, mutta harvoinpa he siellä oleskelivat ja +harvoin heitä tavattiin niillä tienoillakaan. Heistä oli hauskinta +oleskella vain häissä, ja kun kaikki oli, niinkuin pitikin olla, +ja Matti rupesi soittamaan, oli Riitta aina ensimäinen tanssissa +morsiamen jälkeen; olihan morsiamen pukeminen tärkeä ja kunniallinen +toimi. + +"Kyllähän sinä voisit mullata perunat, niin kasvavat paremmin", sanoi +Riitta kerran, kun ei ollut häitä ainakaan seitsemää peninkulmaa +lähempänä, eikä siis Ilo-Matilla ollut mitään tekemistä. + +"Minäkö tarttuisin lapioon!" sanoi Matti. "Eihän toki, silloin sormet +kangistuisivat makkarapuikoiksi, ja mitäs Vinkura siitä sanoisi?" + +Seuraavalla viikolla oli häät Nokin talossa, ja Matin piti siellä +soittaa häämarssi. Mutta kun hän, Vinkura kainalossa, saapui Nokkiin, +tuli hänelle veräjällä vastaan ruumissaatto, sillä Nokissa olikin +kaksi taloa, ja toisessa niistä oli häät, toisessa hautajaiset. Matti +ei suosinut hautajaisia, sillä niissä ei kukaan huolinut Vinkurasta, +ja se suututti häntä, että kukaan saattoi surra silloin, kun hän +itse oli iloinen. Niinpä hän nyt harmissaan teki jotakin, joka ei +ollut ollenkaan soveliasta. Hän asettui seisomaan veräjän pieleen ja +alkoi soittaa häämarssiansa ruumissaaton kulkiessa ohitse. Ja kun +saattoväki pyysi häntä olemaan vaiti, soitti hän vain sitä kiivaammin +ja seurasi saattoa vielä vähän matkaa tiellekin, soittaen marssin +jälkeen iloista polskaa. + +Se nyt oli hyvin pahoin tehty, mutta saipa hän siitä kärsiäkin. +Sillä kun hän sitte yritti soittamaan häissä, tuntuivat sormet niin +kummallisen kankeilta, ja siitä päivästä asti tuli hänelle leini +vasempaan käteen, jota hän niin välttämattömästi olisi tarvinnut +kielien näpyttämiseen. Matti kulki kaikkien viisasten ämmäin luona +kautta koko kylän, ja meni viimein lääkärinkin luo, mutta sormet +vain yhä kangistuivat, että tulivat aivan samanlaisiksi kuin +makkarapuikot, ja silloin tietysti tuli Matin soitosta loppu ja loppu +kaikista marsseista ja polskista. Vinkura ripustettiin naulaan kuin +vanha nutun hylky, mutta kyllä Vinkura yhä oli iloinen ja terve, +Matillehan se vain leini olikin tullut vasemman käden sormiin, niin +että hän ei enää tiennyt, mitä hänen piti tehdä. + +"Kyllä minä tiedän", sanoi Riitta, joka ei koskaan ollut neuvoton. +"Rupea haudankaivajaksi Niilo Kalma ukon jälkeen, joka haudattiin +viime sunnuntaina." + +Ilo-Matti irvisti pahasti tuosta ehdotuksesta, sillä eipä ole koskaan +nähty ketään haudankaivajaa iloisena, mutta yhdenhän se piti ensinnä +olla, ja Ilo-Matti rupesi ensimäiseksi iloiseksi haudankaivajaksi. +Oikea käsi oli vielä terve, ja hyvin se hautojen kaivaminen kävikin, +vaikka ei Vinkuran soittaminen. Siispä Ilo-Matista tuli haudan +kaivaja monelle niistäkin, joille hän ennen oli soittanut häämarssia, +ja ihmisten mielestä se oli aivan oikein, koskapahan elämäkin on +jaettuna tasan häiden ja hautajaisten kesken. Alussa oli Ilo-Matti +kyllä mieluisemmin soittanut häissä, mutta kun hän kerran ehti +vähän tottua, niin oli hänen mielestään toinen yhtä hyvä työ kuin +toinenkin, niin että hän nyt yhtä hartaasti veisasi virsiä, kuin +ennen soitteli polskia. Eikä Riittakaan enää ollut sama kuin ennen; +hän alkoi tanssin sijaan tehdä työtä ja iloisten laulujen sijaan +lukea Jumalan sanaa. Voipihan hautakin olla opettaja. + +Matilla ja Riitalla oli kaksi lasta, joilla oli molemmilla +vanhempainsa nimet. Pikku Riitta oli seitsemän ja pikku Matti viiden +vuoden ijässä. Molemmat olivat hyvin hyvät lapset, muuten aivan +erilaiset, sillä Riitta oli valkoverinen ja iloinen, niinkuin hänen +vanhempansakin, vaan Matilla oli tumma tukka, suuret, melkein mustat +silmät, jotka välistä näyttivät niin ihmeellisen syviltä, sekä +hiljaisempi ja vakavampi luonne kuin hänen iloisella ja vallattomalla +sisarellaan. + +Koska nyt lasten koti oli aivan hautausmaan vieressä ja isä usein +oli työssä siellä haudoissa, olivat siis lapsetkin kasvaneet aivan +kuoleman vieressä. Oli niin hiljaista ja rauhallista tuuheapuisella +hautausmaalla, jossa oli niin monta ristiä ja kultakirjoituksista +hautakiveä. Lapset aina mieluisimmin leikittelivät siellä hautojen +välissä eikä heille ollenkaan johtunut mieleen, että siellä oli +surullisempaa kuin metsässä tai kylässä. Tosin he näkivät paljon +hautajaisia ja kyyneliä, he kuulivat usein papin vakavia sanoja ja +lukkarin virsiä, mutta silloin he kiipesivät hautakivelle paremmin +näkemään, ja se heistä oli yhtä hauskaa kuin mikä hyvänsä muukin. +Usein pitivät he itsekin leikillään hautajaisia, heillä oli oma +hautausmaansa eräässä kiviaidan nurkassa, ja siihen he hautasivat +kuolleita lintuja, hiiriä, perhosia ja kukkia taikka kuolleiden +puutteessa myöskin kiviä ja puupalasia. Pikku Matti kaivoi haudat ja +pikku Riitta vaatetti vainajan; sitte oli Matti pappina ja Riitta +saattoväkenä. Se oli hyvin hauskaa heistä; vieläpä he pystyttivät +jonkun tikun ristiksikin haudalle taikka panivat ylhäisten vainajain +haudalle kiven, ihan niinkuin on tapana tässä maailmassa. + +Tulipa eräänä päivänä uusi pappi hautausmaalle ja nähtyään lasten +leikittelevän kysyi heidän nimiänsä. Tyttö vastasi: Riitta, ja poika: +Matti. "No niin", virkkoi pappi, "niin ihmiskieli lausuu teidän +nimenne, mutta enkelien kastekirjaan on kirjoitettuna _Vita_ ja +_Mors_." + +"Miksi niin?" kysyi Ilo-Matti, "eihän almanakassa ole sellaisia +nimiä." + +"_Vita_ merkitsee elämää ja _Mors_ kuolemaa", vastasi pappi. "Tuo +hyvä tyttö on Elämä ja tuo hiljainen poika Kuolema. Nyt he leikkivät +elämän lyhyttä leikkiä vehreillä haudoilla." + +Sitä ei Ilo-Matti ymmärtänyt, vielä vähemmin hänen lapsensa. Mutta +jonkun ajan kuluttua kääntyikin lasten äiti, Ilo-Matin vaimo +Riitta, kipeäksi, ja kaksi viikkoa maattuaan sairaana tuli hän +aivan hiljaiseksi, ei enää puhunut eikä avannut silmiänsäkään. +Lapset olivat yksin kotona, sillä isä oli edellisenä iltana +lähtenyt lääkäriä tapaamaan eikä palannut siltä matkalta ennenkuin +aamusilla. Lasten piti vuorotellen valvoa koko yö, oli isä sanonut, +mutta se heistä, joka oli valvomassa, sattuikin nukkumaan, ja joka +nukkui ensin, hän nukkui yhä edelleen heräämättä. Aamusilla palasi +Ilo-Matti, tuoden lääkkeitä apteekista, ja lapset kertoivat äitin +makaavan niin ihmeellisen hiljaa, että hän nyt varmaankin paranee. + +Ilo-Matti ei tullut vähääkään iloiseksi niistä sanoista; hän +heittäytyi vaimonsa vuoteelle ja alkoi itkeä. Lapset peljästyivät ja +kysyivät, mitä hän itki. + +"Äiti on kuollut!" sanoi Ilo-Matti ja sanat olivat vähällä tarttua +kurkkuun. + +Hetkisen seisoivat lapset hämmästyksissään vaiti, sillä he olivat +hyvin rakastaneet äitiänsä, ja koska isä itki, rupesivat hekin +itkemään. Mutta vaikka he olivat niin usein nähneet kuolleita +haudattavan, eivät he siltä ollenkaan ymmärtäneet, mitä kuoleminen +merkitsi. "Haudataanko äiti?" kysyivät he. + +"Haudataan", vastasi isä, "vaan paljon mieluisemmin minä kaivaisin +oman hautani." + +"Saammeko mekin tulla saattoväkeen?" kysyivät lapset vielä. + +"Saatte ja te kaksi saatte astua juuri vainajan jäljestä", vastasi +isä huoaten. + +Sepä oli jotakin erinomaista, ajattelivat lapset. He tiesivät, +mitä niin suuri kunnia merkitsi, ja he enemmän ajattelivatkin +sitä kuin surua äitistänsä. Sitte todella tapahtuikin niin, että +se suuri kunnia tuli heille. Äiti haudattiin, lapset astuivat +ensinnä saattojoukossa ja itkivät välistä, milloin muutkin, mutta +olivat välillä aina iloiset ja katselivat papin pitkää nuttua sekä +ajattelivat saavansa haudalta palattua kotona rinkilän. "Kas, tuossa +se Ilo-Matti astuu molempine lapsineen", sanoivat ihmiset. + +Ilo-Matti pystytti haudalle ristin, suri jonkun ajan ja nai +uudestaan. Niinpä tuli häät siihen, jossa ennen oli ollut +hautajaiset, Vinkura otettiin esille seinältä ja Ilo-Matti koetti +soittaa entistä häämarssiansa. Huonosti se kävi, sillä sormet olivat +kankeat, mutta ihmiset ihmettelivät, että haudankaivajasta oli +jälleen tullut Ilo-Matti, ja sanoivat lapsille: "tanssikaapas nyt, +kun saatte uuden äitin!" + +Lapset katsoivat uutta äitiään, ja hän antoi heille piparkakkuja. +He olisivat niin mielellään iloinneet, mutta eivät voineet; heidän +sydämmessään oli jotakin, joka veti heitä häätalosta hautausmaalle. +Oli kaunis kesäilta, juuri vuotta myöhemmin, kuin olivat haudanneet +oman äitinsä, ja nyt he istuutuivat ristin juurelle hänen +haudallensa. Vinkuran ääni kuului yhdessä hääväen iloisen hälinän +kanssa, mutta se ei tuntunut hyvältä lasten korviin; he kääntyivät +pois päin ja kuuntelivat ennemmin lintujen laulua pitkistä puista. +Kukat tuoksuivat ylt'ympärillä; kaikki oli niin hiljaista, ja lasten +silmät kyynelöityivät. + +"Minä lähden kotiin äitin luo", sanoi Riitta. "Mutta hän on niin +syvällä maassa; miten pääsemme sinne?" + +"Me kaivamme tästä ristin juurelta, niin pääsemme sinne", sanoi Matti. + +Siellä oli lapio ja lapset alkoivat kaivaa, mutta väsyivät pian ja +kävivät pahoillansa istumaan kuopan laidalle. "Ei, ei tästä tule +mitään", sanoi Riitta, "liian syvä se on meille." + +Nuori pappi seisoi katselemassa lapsia, sama pappi, joka oli kerran +ennen sanonut heitä Elämäksi ja Kuolemaksi. Hän sanoi lapsille: +"Miksi te etsitte elävää kuolleiden seasta?" + +Riitta sanoi: "Äiti on kuollut." + +Pappi sanoi: "Ettekö ole kuulleet, että ken uskoo Jumalan poikaan, +hän elää, ehkä onkin kuollut? Teidän äitinne uskoi, ja katsokaa, hän +elää!" + +"Minä lähden kotiin äitin luo", sanoi poika. + +"Minä lähden myös", virkkoi tyttökin. + +"No, tulkaa minun kanssani", sanoi nuori pappi, "niin minä neuvon +teille tien Jumalan valtakuntaan, ja sieltä me löydämme hänet." + +"Onko sinne pitkä matka?" kysyi poika. + +"Onko se syvällä maassa?" kysyi tyttö. + +"Jumalan valtakunta on aina lähellä niitä, jotka sitä oikein +etsivät", vastasi pappi. "Se on kaikkialla, kun Jumalakin on joka +paikassa." + +Lapset eivät häntä ymmärtäneet. He kyllä uskoivat äitinsä olevan +Jumalan valtakunnassa, mutta silloinhan Jumalan valtakunnan piti +olla haudassa, jossa heidän äitinsäkin oli. He kävivät hautausmaalla +istumaan eräälle hautakivelle. + +Kukat yhä tuoksuivat, linnut lauloivat, ja Ilo-Matti soitteli +Vinkuraansa tuolla tuvassa. Nuori pappi mietti, mitenkä hän osaisi +selittää Jumalan valtakuntaa lapsille. Ne olivat niin pienet ja +tietämättömät; eiväthän he ymmärtäneet niin mitään. + +Hetkisen kuluttua sanoi poika: "Minä muistan äitin." + +"Niin", sanoi tyttö, "minä näin viime yönä unta hänestä. Hän sanoi +minulle: minä olen aina teidän luonanne." + +Nytpä nuori pappikin tiesi, miten hänen piti selittää Jumalan +valtakuntaa. Hän sanoi lapsille: "No, jos teidän äitinne on aina +teidän luonanne, niin eläähän hän eikä ole kuolleena haudassa." + +Lapset kyllä tahtoivat mielellään uskoa tuon kaiken, mutta se tuntui +heistä niin kummalliselta. Olivathan he itse nähneet, miten heidän +äitinsä oli peitetty maan sisään ja astuneet saattojoukossa aivan +hänen jäljestänsä. + +"Meneehän aurinkokin joka ilta piiloon pimeään pilveen", sanoi +opettaja. + +"Silloin aurinko makaa", virkkoi poika. + +"Niin, mutta joka aamu herää se jälleen", sanoi tyttö. + +"Teidän äitinne makaa myöskin." + +Sitä alkoivat lapset jo ymmärtää. He puhelivat, että heidän äitinsä +oli mennyt yhdeksi yöksi maan sisään makaamaan, mutta hän oli heräävä +jälleen ja olikin jo herännyt, koskapahan hän näyttäytyi Riitalle +unissa. + +"No, missäs se teidän äitinne nyt siis on?" kysyi opettaja. + +"Hän on Jumalan valtakunnassa." + +"Niin, siellä hän on, ja koska hän on teidän luonanne, niin onhan +sitte Jumalan valtakuntakin teidän luonanne. Vapahtajamme onkin +sanonut, että kaikki pikku lapset kuuluvat Jumalan valtakuntaan." + +Laskeutuva aurinko paistoi lasten kirkkaihin silmiin ja ne loistivat +ihmeellisestä ilosta. Pikku Matti ja pikku Riitta eivät vielä +ymmärtäneet kaikkea, mutta he ymmärsivät toki sen verran, että +heidän äitinsä nukkui, että hän oli jälleen heräävä ja että Jumalan +valtakuntaan ei ollut pitkä matka; sillä hehän itse jo olivat siinä. + +Yhä vielä kuuluivat Vinkuran sävelet tuvasta. Ja ihmiset jotka olivat +häitä katselemassa, sanoivat keskenään: tuolla istuvat Ilo-Matin +lapset hautausmaalla. Miksi he eivät ole tanssimassa morsiamen kanssa? + + + + +KOULUPOIKAIN VOITTOLAULU. + + + Kevään kuningas nyt sotaan saa + Päivän kultavarsan seljäss', iskein tulta, + Idän myrskyjä hän puhaltaa, + Kalpa -- aamusade -- häll' on kultaa, + Pakoon, pakoon synkän talvipilven lyö, + Maailma on uusi, kuollut on nyt yö. + Kevään kuningas nyt sotaan saa + Päivän kultavarsan seljäss', iskein tulta, + Idän myrskyjä hän puhaltaa, + Kalpa -- aamusade -- häll' on kultaa. + + Ken nyt vannoo uskollisuuden? + Lipun päivänpaisteisen ken tahtoo kantaa? + Maailmaa nyt vastaan ryntää ken? + Henkensä ken valon tiellä antaa? + Arat raukat värisevät nurkassaan, + Uljaat pojat iloiten käy sotimaan. + Ken nyt vannoo uskollisuuden? + Lipun päivänpaisteisen ken tahtoo kantaa? + Maailmaa nyt vastaan ryntää ken? + Henkensä ken valon tiellä antaa? + + + + +SANOMALEHDEN LATOJA KIRJASINLAATIKKONSA ÄÄRESSÄ. + + + Mä olen vuohien paimen; niitä + Mä satatuhatta riviin liitän, + Lihavat vien sekä laihat, huonot + Otukset, mustat ja lyijykuonot + Niitylle, mi + On paperi. + Kesyinä kyllä ne käy nyt syömään, + Vaan puskemaan ne jos saa ja lyömään, + Ne kumoon maailman syöksevät + Ja moneen kuhmuja iskevät. + + Mä kyllä suljen ne karsinahan + -- Muut kahleihin panis karja-pahan -- + Mun vuohillani on jalat oivat, + Yli aitain, portin ne kiitää voivat; + Ei veräjää, + Mi pidättää; + Huonoimman mökin ja linnan luokse + Ne riemuin rientäen syömään juoksee; + On tietää melkein mahdoton, + Ken niiden sarvilta säästynyt on. + + Tuli säihkyy vuohteni sarviloista: + Ne itse kuin tulitorni loistaa, + Jäljistä niiden käy loiste moinen, + Kuin yöllä paistaisi aurinkoinen, + Sen mukaan vaan, + Kuin ruokitaan. + Neron mietteitä niiden on syödä tapa, + Mut usein kyllä ne saa vain rapaa: + Ne riistaa lypsävät toisinaan, + Mut joskus rainta on tyhjä vaan. + + Etäällä uhkuvi kanervista + Hopealähde maan uumenista; + Totuuden tytön on siellä valta. + Jos vuohiani hän juottaa malttaa, + Ne voimaa saa + Vuort' murentaa. + Vaan valhe myrkkyä usein tuottaa + Lähteesen, vuohia sillä juottaa; + Ne sitten kuin rakit puree vaan, + Ja susi syöpi ne herkkunaan. + + Nyt poika, niinkuin peikko musta, + Tuo toimittajalta kirjoitusta. + Huis, karsinastani vuohet ulos! + Kai uutisista on oiva tulos. + Sanomihin + Sitä mahtuukin... + Pyh, ilmoituksia turhia! noita + Vain on nyt leivän hakijoita... + Yks neiti kenkänsä kadotti, + Yks metsänhaaskaajan konkurssi. + + Tää takaperin nyt käy kuin rapu; + Vaan ensi numero, siit' on apu; + Mun vuohilaumani silloin lennä! + Saat ajan kanssa sä kilpaa mennä. + Siis ulos vaan, + Pois maailmaan! + Sanoma tietävi kaikki ratki, + Se tietää tapahtumattomatki... + Ei i:n sijahan, ä ystäväin, + Ett'ei _niin_ paikkahan joutuis _näin_! + + + + +VAIVAISUKKO. + + +Oletteko nähneet Lohtajan vaivaisukkoa? Luullakseni se seisoo +paikallansa vielä tänäkin päivänä niinkuin viisikymmentä vuotta +sitte, puettuna siniseen hännystakkiin, punaiseen liiviin ja +keltaisiin housuihin, joka kaikki on liian kaunista vaivaisukolle; +ja hän ojentaa lakkaamatta kättänsä kaikille maantiellä +matkustavaisille, samoin kuin kirkkoväellekin joka pyhä. Siinä +hän on seisonut niin kauan, kuin muistetaan taapäin, eikä kukaan +tiedä, miten monta vaskirahaa on vierinyt sisään pienestä reiästä, +joka on keskellä punaista liiviä ukon vatsan yläpuolella. Ja kun +se oli uusi, sanotaan monen kunnon talonpoikais-emännän tulleen +vain leikillänsä koettamaan, sopisikohan tuosta pikku reiästä +vierähtämään alas huivin nurkassa säilytetty hopearahakin, ja silloin +on hopeataaleri sinne tipahtanut ja jäänytkin, vaikka emäntä kuinka +olisi vaikeroinut ja vakuuttanut, että se tapahtui vahingossa. No, +luulisipa nyt vaivaisukon olevan yhtä rikkaan kuin joku kauppaneuvos, +kun se on niin monta monta vuotta sillä tavalla koonnut rahaa; +mutta päinvastoin. Ei hän näytä ollenkaan rikastuneen, vaan tulleen +yhä köyhemmäksi, mitä kauemmin on siinä seisonut. Ainakin on sen +puku hyvin haalennut ja kasvot käyneet rumiksi, nenästä on kappale +pudonnut pois ja joutunut muiden roskain kanssa rikkatunkioon. +Eipähän sitä suotta ollakaan vaivaisukko. Kyllä on raskasta seisoa +noin yöt päivät kerjäämässä maantien vieressä, olkoonpa sää millainen +hyvänsä; tuulet ja sateet, tuiskut ja pakkaset kaikki on kärsittävä. +Ja enimmän vielä mieltä masentaa, kun kirkkoväärti tulee kerran +kuukaudessa, avaa seljästä luukun ja ottaa pois kaikki kokoutuneet +aarteet. Mitä apua on vaivaisukolle kitsastelemisesta, alinomaisesta +kurjalta näyttämisestä ja kerjäämisestä kaikenlaisilta ihmisiltä, kun +koko rikkaus aina kuukauden kuluttua menee seljästä omia teitään? +Ei, tuskin sietäisi mustalainenkaan seisoa siinä kaikkien nauruksi +nieleksimässä vaskea ja hopeaa ja pysyä kuitenkin yhtä laihana ja +kurjana, vaikka vielä kiusaksi onkin yllä sininen hännystakki ja +jalassa keltaiset housut. + +Mutta Lohtajan vaivaisukolla oli merkillinen seikkailu, jota ei +tapahdu kaikille vaivaisukoille. Siinä pitäjässä asui vanha loinen +Pietari eli Puu-Pietari, kuten häntä tavallisesti sanottiin, koska +hän oli hyvin kätevä mies, niin että osasi pienellä veitsellään +vuoleksia kummallisimpia kapineita, hevosia talonpoikain pojille +sekä kotkia, nukkeja ja kaikenlaisia taidokkaita kapineita. Mutta +sydämmeltään oli Puu-Pietari ahne ja kavala mies, hän ei ajatellut +muuta kuin rahan kokoamista millä tavalla hyvänsä. Niin, hän oli niin +ahne, että hän oli metsään kiven alle kaivanut aarteen, monta sataa +riksiä hopeaa ja kultaa, jonka hän oli koonnut osaksi veistelyllä +ja osaksi monivuotisella kerjäilyllä; mutta sitä ei kukaan tiennyt, +koska se vanha veitikka näköään oli kaikkein köyhin raukka, jonka +ryysyisyyttä ja laihuutta kaikki säälivät. + +Kun sitte kirkonkokouksessa päätettiin, että seurakunta tarvitsi +vaivaisukkoa, sanoivat kaikki, että Puu-Pietari, joka oli niin köyhä +ja kätevä, tehköön puusta ukon ja saakoon vaivastaan yksitoista +plootua. Ja koska niin oli päätetty, ei Puu-Pietari vastustellut. +Ei suinkaan, päinvastoin ei kukaan olisi voinut olla tyytyväisempi +siihen tarjoukseen kuin Puu-Pietari itse, sillä hän oli mielessään +miettinyt, miten hän voisi rikastua vaivaisukon kautta. Ja sentähden +hän keksi seuraavan petoksen. + +Vaivaisukon vatsa on ontelo. Siihen putoavat kaikki rahat, mitä +anteliaat ihmiset pistävät rintakoloon, ja ne rahat otetaan sitte +pois ukon seljästä aukosta, jonka suu on suljettuna luukulla ja +lukolla. Luukun sivulle, jonka avain oli ainoastaan kirkkoväärtillä, +teki Puu-Pietari toisen salaluukun ja sovitti sen niin taitavasti +kiinni, ett'ei kukaan sitä huomannut. Kun vaivaisukko asetettiin +paikallensa ja raha toisensa perästä vieri alas hänen vatsaansa, +hiivi Puu-Pietari jonakin pimeänä yönä, milloin kuu ei paistanut, +ukon luo ja kouri salaluukustaan pois rahat vaivaisukosta. Niin +viisas se veitikka kuitenkin oli, ett'ei koskaan ottanut aivan +kaikkia, mitä milloinkin oli, vaan jätti näön vuoksi aina joitakuita +vaskirahoja sinne jäljellekin, ett'ei voitaisi epäillä siellä +varkaita käyneen, vaan luultaisiin pitäjäläisten olleen niin niukkoja +köyhiänsä kohtaan. Sitä kesti pitkän ajan, ja Puu-Pietarin oma aarre +kiven alla kasvoi kasvamistaan, vaan vaivaisrahastolla oli ukosta +niin pienet tulot, että vähän kukin itsekseen ihmetteli sitä. + +Eräänä sunnuntaina kuukauden lopulla, kun kirkkoväärti teki tiliä, +mitä oli saanut kokoon, rypisti kirkkoherra kulmiaan ja sanoi +tavattoman ankaralla äänellä: "Kuulkaas, hyvä kirkkoväärti, kyllä +minulla on syytä uskoa teitä rehelliseksi kunnon mieheksi, mutta +täytyypä minun nyt sanoa, että tämä vaivaisukon asia tuntuu minusta +hyvin kummalliselta. Minä olen omin silmin nähnyt, miten ihmiset +pyhinä joukottain tungeskelevat vaivaisukon ympärillä, kuka vain +ensiksi ehtisi pistää siihen roponsa, ja kuitenkin, kun tiliä teette, +sanotte koko kuukaudessa saaneenne ainoastaan muutamia killinkejä. +Miten se on selitettävä, hyvä kirkkoväärti? Lukko ja luukku ovat +eheät, sanotte te, ja kuitenkin näyttää siellä käyneen varkaita." + +Kyllä sen voi arvata, että kirkkoväärti tuosta puheesta joutui +hämilleen. Hän ymmärsi kirkkoherran olevan ihan oikeassa, mutta +käsitti samalla, että häntä itseään saatettiin epäillä varkaudesta, +koska vaivaisukon avain oli hänellä. Sentähden hän ei tiennyt +muuta neuvoa kuin ehdottaa, että vaivaisukko otettaisiin irti, +tutkittaisiin hyvin tarkkaan, pantaisiin siihen uusi lukko +ja vahvistettaisiin se kokonaan rautavanteilla kovemmin kuin +elinkautinen vanki. Sen ehdotuksen hyväksyi kirkkoherrakin ja heti +maanantai-aamuna päätettiin tarkastella vaivaisukko. + +Kirkkoväärti kotiinsa palattuaan ei voinut olla lausumatta huoliansa +ja kirkkoherran epäilyksiä vaimolleen eikä myöskään jättää +kertomatta, että huomeisaamuna oli vaivaisukko tutkittava. Sattuipa +nyt niin erinomaisesti, että Puu-Pietari silloin juuri eräässä +nurkassa kaaviskeli puuropadan pohjaa ja kuuli, mitä kirkkoväärti +kertoeli vaimolleen. Heti sille veitikalle tuli paha hätä mieleen; +hän ajatteli: kun ne nyt tarkkaan tutkivat vaivaisukkoa, löytävät ne +viimein minun salaluukkuni, ja silloin ken hyvänsä ymmärtää, että +minähän se olen ukkoa tyhjennellyt. Ei tässä ole muuta neuvoa kuin +mennä heti ensi yönä kirkolle, murtaa irti vaivaisukko, kantaa se +metsään ja polttaa se kenenkään tietämättä poroksi. Silloin taitavat +kaikki tarkastukset olla tehtynä, ja kukapa sitte voi arvata minun +murhanneen vaivaisukon? + +Eikä Puu-Pietari jättänytkään ryhtymättä viekkaasen keinoonsa. +Heti yön tultua läksi hän kirkolle, ottaen kanssansa kirveen ja +sorkkaraudan eli sellaisen haararaudan, jolla kiskotaan irti nauloja +ja rautoja. + +Oli uudenvuoden aika eli siis keskitalvi ja niin pakkanen, että +nurkat paukkuivat ja lumi narisi tuon vanhan petturin jalkain +alla. Puu-Pietari ei tuosta sentään ollut millänsäkään, vaan astui +astumistaan. Se häntä vain huoletti, että silloin juuri oli täyskuun +aika; mutta hän kuitenkin lohdutteli mieltään sillä, että kukapa nyt +näin pakkasella ja yön aikaan on liikkeellä; sitä paitsi sattuikin +kuu juuri peittymään vähäksi ajaksi mustien pilvenmöhkäleiden taa. + +Kun Puu-Pietarin päästyä kirkolle ei ketään kuulunut koko niillä +tienoilla, ryhtyi hän reippaasti öiseen työhönsä. Eipä ollut niinkään +helppo saada irti vahvoja rautoja, joilla vaivaisukko oli kiinnitetty +kirkon seinään; mutta Puu-Pietari ei ollut ensi kertaa sellaisessa +työssä, ja sentähden hänelle viimein onnistuikin tuo kavala työnsä. +Jo hän oli pari kymmentä kertaa puhallellut kohmettuvia käsiänsä, kun +raudat toki viimeinkin irtautuivat. Silloin Puu-Pietari ilon innossa +tarttui kovasti vaivaisukkoa niskaan, pudisti sitä pari kertaa ja +viskasi sen suin päin menemään alas kirkon rappuja, aikoen kantaa sen +sitte metsään ja haudata lumeen, kunnes saisi sopivana aikana koota +sen ympärille kuivia risuja ja polttaa kaikki tyyni. + +Vaivaisukon elämä tai kuolema riippui siis vain hiuskarvasta. Mutta +odottamaton tapaus pelasti sen. + +Puu-Pietari oli juuri hyppäämäisillään itsekin alas kirkon rappusilta +panemaan toimeen petollista aiettansa, vaan kuuli kauhukseen +lumen narinaa maantieltä ja astunnasta arvasi ihmisiä tulevan. +Onnettomuuden lisäksi purjehti juuri kuukin pilven takaa kirkkaalle +taivaalle ja valasi valkoisilla säteillään kirkon ja maantien, metsän +ja koko sen lumisen seudun ylt'ympäri. Mitä oli nyt Puu-Pietarin +tehtävä? Juostako tiehensä? Ei suinkaan, silloinhan hänet heti +huomattaisiin. Vaiko hiiviä kirkon seinän taa ja kyyristyä sinne? +Niin, se kyllä olisi käynyt päinsä, jos vaivaisukko olisi ollut +paikoillaan. Mutta se raukka nyt makasi nenällänsä lumikinoksessa +rappusten vieressä, ja kun oli niin kirkas kuutamo, niin oli helppo +maantieltä ensi katsauksella huomata, että se oli poissa paikaltaan. +Pietari ei äkkipäätä tiennyt parempaa keinoa kuin asettua itse +rappusille vaivaisukon tavalliselle paikalle ja ojentaa kätensä +maantietä kohti, niinkuin hän olisikin ollut vaivaisukko. Vähätpä +siitä, jos ei olekaan sinistä hännystakkia, punaista liiviä ja +keltaisia housuja, ajatteli Puu-Pietari; ei nyt kuitenkaan ole niin +valoisa, että maantieltä niin tarkkaan voi nähdä, ja minä olen nyt +pari minuuttia vaivaisukkona, kunnes nuo junkkarit rauhassa ehtivät +mennä ohitse. + +Siispä Puu-Pietari asettui vaivaisukon paikalle ja seisoi siinä niin +suorana, liikahtamatta ja puukuvan kaltaisena, kuin olisi ollut omain +kättensä tekoa. + +Mutta nuo tietä astuskelevat junkkarit olivat kaksi karkulaista, +Korsholman linnasta paennutta vankia, ja he kulkivat näin +myöhään yöllä, ett'eivät joutuisi rettelöihin nimismiehen ja +vanginkuljettajan kanssa. He olivat nyt juuri matkalla kirkonkylään, +tarkastelemassa liiterien ja aittojen lukkoja ja salpoja, eivätkö +mistä saisi jotakin kunnollista lampaannahka-turkkia, sillä onhan se +vilu ja nälkä karkulaisillakin. Kirkon kohdalla toinen heistä huomasi +rappusilta Puu-Pietarin ja ihan oikein luuli häntä vaivaisukoksi, +niinkuin oli tarkoituskin. "Katsos!" sanoi hän kumppanilleen, "tuossa +on vaivaisukko, ja koska nyt on niin hyvä tilaisuus, saattaisimme +kylläkin nipistää sen rahat, ennenkuin menemme kylään." + +Kun toisenkin mielestä ehdotus oli hyvä, läksivät heti molemmat +karkulaiset maantieltä astumaan kirkonrappusia kohti. Puu-Pietari +kauhistui ja hämmästyi, kun äkkiarvaamatta huomasi luoksensa tulevan +ihmisiä. Hän luuli jo, että hänen kujeensa oli tullut ilmi ja että +nyt tultiin häntä vangitsemaan; mutta niin pahasti hän tuosta +peljästyi, että kun yritti lähteä juoksemaan pakoon, jalat eivät +tehneetkään tehtäväänsä; niin hän pysyi seisomassa kuin ennenkin +suorana, liikahtamatta ja puukuvan kaltaisena. Karkulaiset puolestaan +eivät aavistaneet mitään petosta, vaan kävivät rappusille levähtämään +ja neuvottelemaan, millä tavalla he paraiten saisivat käsiinsä +vaivaisukon rahat. + +"Tuossa hän seisoo, se ahne konna, eikä yhtään häpeä varastaa +vuodet päästänsä kunnon ihmisten rahoja!" sanoi toinen, tarkoittaen +vaivaisukon kerjäämistä; mutta Puu-Pietari luuli itseään +tarkoitettavan sekä vapisi koko mies pelosta ja vilusta. + +"Niin, mutta nyt hänestä tuleekin loppu", sanoi toinen karkulainen. +"Emmeköhän ensiksi hakkaa häneltä päätä poikki?" + +"Minun mielestäni", vastasi kumppani, "hakkaamme ensin poikki jalat +ja sitte koko ukon pikku palasiksi." (Puu-Pietari otti kaikki +itsellensä.) + +"Taitaa riittää", virkkoi toinen, "kun ensin hakkaamme auki vatsan +ja sitte poltamme hänet." (Kun Pietari oli jo tuntevinaan vatsaansa +hakattavan aivan niinkuin hän oli aikonut tehdä vaivaisukolle.) + +"Ottakaamme sitä konnaa kiinni kurkusta!" sanoi ensiksi puhunut +karkulainen; ja samalla hän halveksivasti viskasi jäiset rukkasensa +vaivaisukolle vasten silmiä. Puu-Pietari kärsi tyynesti senkin +häväistyksen. Mutta silloin toinen rosvo tarttui puu-ukkoon käsin +ja toinen jo nosti kirveen lyödäkseen oikein tarmon takaa. Sitä ei +Puu-Pietari enää sietänyt, vaan alkoi käsin ja jaloin vastustaa sekä +huutaa kohti kurkkuaan, niin että koko seutu laajalti kajahteli. +Sepä oli karkulaisille aivan odottamatonta. Ennen he olisivat +uskoneet kirkon viirikukon laulavan kuin vaivaisukon potkivan ja +huutaa parkuvan. Eivät he muuta voineet luulla kuin että vaivaisukko +oli hirveästi loitsittu ottamaan heitä kiinni juuri keskellä +ilkityötä. Siitä nyt he vuorostaan huutamaan apua ja pakenemaan +minkä kerkisivät; mutta sepä onnistuikin niin huonosti, että koko +joukko vieri yhdessä myhkyrässä alas pitkin rappusia, ja siinä kaikki +kolme konnaa pyöhkyröivät nyt lumessa, potkien ja sysien toinen +toistaan sekä huutaen minkä jaksoivat. Puu-Pietari luuli itseään +otettavan kiinni juuri pahanteosta ja karkulaiset puolestaan luulivat +joutuneensa hirveän velhon kynsiin. + +Niin, sellaiset ajatukset ne nousevat mieleen, kun on paha omatunto. + +Nytpä satuttikin onni niin merkillisesti, että sen pitäjän nimismies +oli juuri sinä iltana saanut kuulla, että nuo karkulaiset ehkä +kuljeksivat niillä seuduin, ja kun hän oli uuttera mies toimissaan, +oli hän kenenkään tietämättä lähtenyt vaaniskelemaan pitkin yötä, +oikein kyllä arvaten, että konnat siihen aikaan ovat kulkemassa. +Sopipa nyt oikein hyvin, että hän parin vahvan miehen kanssa +oli juuri tulossa kirkolle, kun kuuli tuon merkillisen huudon, +joka niin omituisesti häiritsi talviyön hiljaisuutta. Hän heti +rientämään huutoa kohti, sillä eihän hän muuta voinut uskoa kuin että +karkulaiset ahdistivat jotakin rauhallista kylän asujanta. Mutta +hyvinpä hän kummastui, kun sen sijaan näki kolmen konnan äkäisimmästi +vetävän tukkanuottaa ja peuhaavan siinä lumessa, johon olivat +rappusilta vierineet. Hetipä hän teki lopun heidän tappelustaan. +Karkulaiset hän tunsi sekä sitoi ja köytti heidät niin lujaan, ett'ei +minkään vaivaisukon enää tarvinnut peljätä heidän tervehdystänsä. +Puu-Pietaria hän ensin luuli rehelliseksi mieheksi, joka oli vain +joutunut vorojen käsiin. Mutta loisparka yhä vielä luuli kujeensa +tulleen ilmi ja alkoi niin surkeasti rukoilla armoa ja säälimistä, +että nimismies aavisti jotakin kepposta ja arveli: "vai niin, ukko +parka, oletko sinäkin yhdessä juonessa!" Ja kun nimismies rupesi +ankarin sanoin kyselemään, mitä Puu-Pietari niin myöhään yöllä teki +kirkolla, tunnusti ukkovanhus, minkä ruman kujeen hän oli tehnyt +vaivaisukolle, ja lupasi rangaistuksesta päästäkseen koko aarteensa +vaivaisille korvaukseksi. + +Ja tähän se loppuu Puu-Pietarin historia. Mutta vaivaisukko +kannettiin jo samana yönä kirkkoväärtin asuntoon, tutkittiin tarkkaan +ja korjaeltiin niin lujaksi ett'ei sen päivän perästä enää kukaan +päässyt kirkkoväärtin avaimetta ottamaan pois sen rikkauksia, sekä +asetettiin entiselle paikalleen. Minä en tiedä, mitä hänestä sitte +on tullut, mutta jos hän vielä on pitäjän kunniaksi jäljellä, niin +voi jokainen, joka matkustaa Lohtajan kirkon ohitse, nähdä hänet +seisomassa vanhalla paikallaan kirkon oven vieressä. Arvattavasti +se nyt jo näyttää hyvin vanhalta, ja rappeutuneelta, ja vanha +nenä on ehkä kokonaan pois pudonnut, ell'ei sitä liene lähetetty +Helsingin klinikkaan, jossa lääkärit tekevät uusia neniä aivan kuin +savenvalajat uusia savikukkoja. Eihän meidän päivinämme enää mikään +ole mahdotonta. + + + + +PRINSESSA KULTAKUTRI. + + +Ja nyt me tuulen siivillä riennämme tuhansien satujen maahan, +ruusujen ja tulpaanien kotiin, jossa kauniit keijukaiset rakentelevat +korukartanoitaan aamuruskosta ja jossa mustat menninkäiset lentelevät +sydänyön pimeässä. Siellä välkkyy aurinko tulena Ginnistanin +sinivuorten yllä ja vesililjat katselevat kuvaistansa syvistä +järvistä; siellä tiikerien silmät kiiluvat ruohokossa jokivarsilla, +ja päivettyneet, mustasilmäiset ihmiset hehkuvat vihasta ja +rakkaudesta yht'aikaa. + +Oli kerran kuningas Persiassa, nimeltä _Shah Nadir_, ja hän oli +äärettömän rikas. Hänen vallassaan oli suuret, kauniit maat +ja monta miljoonaa ihmistä. Korkeat salit oli hänellä täynnä +kultaa ja kalleita kiviä; hänen laivansa kuljettelivat Indian +maustimia kaikkien merten rantakansoille. Milloin hän näyttäytyi +pääkaupungissaan Ispahanissa, oli hänellä ympärillään henkivartiasto, +sata tuhatta miestä hopeapuvuissa, jotka välkkyivät auringon +paisteessa kuin tuli, sekä viisikymmentä tuhatta ratsumiestä +kauneimpien sotaratsujen seljässä, suitset kullasta ja satulat +kalleista kivistä, seisoivat valmiina lähtemään hänen pienimmästäkin +viittauksestaan valloittamaan vaikka koko maailmaa. + +Tämä mahtava Shah Nadir oli vanha eikä enää tuntenut mitään sodan tai +valloituksen halua. Hän olikin jo aikoinaan saanut monta voittoa; +moni viholliskaupunki oli hänen vihastaan haihtunut savuna ilmaan, ja +monta suurta vihollisjoukkoa oli hänen miekkansa hävittänyt silloin, +kun hänen kätensä vielä oli nuori ja vastustamattoman voimakas. +Vaan nyt Shah Nadir oli vanha ja väsynyt; hän mieluisimmin oleskeli +pehmeillä purpurasohvilla loistavassa hovissaan. Ainoastaan välistä +keväällä, kun kultareunaiset pilvet peittivät Persian polttavan +auringon ja suloinen vilpoisuus virtaili alas Zagrosh-vuorilta, +istuutui Shah Nadir-vanhus kullalla koristeltuun kantotuoliinsa ja +kannatti itsensä kahdeksalla hopeapukuisella neekeriorjalla ulos +tarkastamaan sotaväkeänsä tai katselemaan eläintaisteluja. + +Shah Nadirilla oli monta poikaa, sillä hänellä oli myöskin monta +vaimoa, niinkuin tapa on itämailla. Mutta eipä niistä pojista isälle +iloa ollut; he olivat kunnianhimoiset ja kiittämättömät, heidän +mielestään isä eli liian kauan, ja he rupesivat tavoittelemaan hänen +henkeänsä ja kruunuansa. Sentähden kuningas lähetti heidät kaikki +pois hovistaan etäisiin maakuntiin maaherroiksi. Kotona piti hän +vain ainoan tyttärensä, prinsessa _Kultakutrin_ jota hän rakasti yli +kaikkea muuta maailmassa, enemmän kuin kaikkia aarteitaan ja koko +valtakuntaansa. + +Tosin ei prinsessan nimi, tuo Kultakutri, ollut tavallinen Persiassa, +sitä ei oltu siellä ennen kuultu eivätkä persialaiset sitä osanneet +oikein sanoakaan. Mutta prinsessan äiti oli kotoisin etäältä +Pohjolasta, vaikk'ei tarkkaan tiedetty, mistä paikoin. Hän oli +nuorena joutunut afrikkalaisten merirosvojen vangiksi, ja viimein +oli hänet erinomaisen kauneutensa tähden myöty Persian kuninkaalle, +joka korotti hänet puolisoksensa ja rakasti häntä enemmän kuin ketään +muuta puolisoansa. Se kaunis sulttaanitar oli ennen kuolemaansa, +nimittänyt ainoan tyttärensä Kultakutriksi, jolla hän tarkoitti, +että prinsessa oli niin kaunis ja puhdas kuin auringon kulta, kun se +loisto leikittelee keväällä tyttösten kutreilla ja puiden lehvillä. + +Ja toden totta, kauniimpaa ja puhtaampaa olentoa ei ollutkaan tämän +maan tahrattua tomua astuskelemassa kuin prinsessa Kultakutri. +Hänellä oli isänsä ylevä, kuninkaallinen ryhti kaikin puolin, mutta +ulkomuoto ja sydän olivat äitin, iho niin valkea kuin Pohjolan lumi +ja silmät niin lempeät kuin taivaan tähdet elokuun iltana, milloin +ei kuu paista. Sydän oli jalo, hellä ja hyvä; senpätähden ei koko +Shah Nadirin laajassa valtakunnassa ollutkaan ketään, joka ei +olisi rakastanut prinsessa Kultakutria, sillä hänen kauneutensa ja +hyvyytensä maine levisi laajalti yli koko Persian. + +Sen tiesi kuningas-vanhuskin vallan hyvin, ja hänen ylpeä sydämmensä +pehmeni kuin vaha joka kerran, kun hän katseli suloista lastansa. +Kultakutri oli hänen silmäinsä ilo, hänen päiväinsä lepo ja hänen +öittensä unelma. Yksi ainoa sana hänen suustansa voi lauhduttaa isän +kiivaimmankin suuttumuksen; jos Kultakutri rukoili jonkun onnettoman +vangin puolesta, ei isä koskaan voinut sitä olla kuulematta. Ja kun +Shah Nadir muisti poikainsa hurjaa mieltä, oli hän päättänyt valita +tyttärellensä jalon puolison ja antaa sitte koko valtakuntansa heille +ja heidän perillisilleen. + +Mutta koska ihmisrinnan puhtainkin tunne voi turmeltua viaksi ja +synniksi, niin samoin kävi myöskin Shah Nadirin isänrakkaudelle. +Hän rakasti tytärtänsä niin suuresti, että tytär oli hänelle +rakkaampi kuin kaikki hänen miljoonat alamaisensa, ja sekin jo oli +väärin, sillä ruhtinas ei saa asettaa kansaansa toiseen sijaan eli +vasta lastensa jälkeen. Mutta sulttaani rakasti tytärtänsä enemmän +kuin Allahiansakin, Jumalaansa; hän kunnioitti ja jumaloitsi +häntä, niinkuin kuolevaista ihmistä ei sovi jumaloida, ja se +syntinen, epäjumalinen rakkaus se veti hänen päällensä Allahin +rangaistustuomion. + +Eipä voi olla kauniimpaa ja suloisempaa asuntoa kellään kuin +prinsessa Kultakutrin oli. Vilpoisessa puistossa, suurten palmujen +suojassa oli prinsessan kaunis marmorilinna suihkulähteiden vienon +lorinan keskellä tuhansien kukkain tuoksussa. Sen korkeihin +kammareihin murtuivat auringon säteet vuorikristallisten ikkunain +läpi; pehmoisimmilla silkkialuisilla lepäsi prinsessa yönsä, ja aamun +tultua taluttivat kammarineitsyet hänet kauniisen elefantinluusta +ja perlemosta tehtyyn säiliöön, jossa lähde kuohui pohjasta ja +leikiten hiipi pitkin hänen ruumistansa. Mutta päivällä hän +neitsyeineen virkkaeli kauniita kankaita taikka kuunteli lintujen +laulua ja kitaran säveliä tai käveli puistossa, leikkien kuin lapsi +kultaperhosilla ja tummilla ruusuilla. + +Sillä prinsessa Kultakutri oli vasta kahdentoista vuoden ijässä; +mutta kaksitoista vuotta itämailla on sama kuin kuusitoista +Pohjolassa. + +Ei ole hyvä aina elää ylellisyydessä ja saada tahtonsa täytetyksi +pienimmälläkin viittauksella. Moni tulee siitä ylpeäksi ja +oikulliseksi mieleltään; prinsessa Kultakutri ei kuitenkaan tullut. +Hänelle vain tuli ikävä. Hän ei tiennyt, mistä se tunne tuli, mutta +perhojen leikki, kukkain tuoksu, lähteiden lirinä ja kitaran sävelet, +ei mikään niistä enää huvittanut häntä; sydämmensä tuntui hänestä +usein tyhjältä ja hän kummastuksekseen huomasi itkun halua. Sitä +hän ei voinut käsittää ja vielä vähemmin hänen neitsyensä. Hän ei +tiennyt, tämä pikku prinsessa Kultakutri, ett'ei mikään taulu maan +päällä ole tosi kaunis ja valoisa, ell'ei sen kehyksenä ole vastuksia +ja surua, jotka tekevät kaikki varjostukset loistaviksi. Semmoinen +se oli hänen onnensa. Hänen piti ensin saaman kokea, mitä suru on, +ennenkuin osasi oikein nauttia iloa. + +Viimein luuli prinsessa keksineensä, miksi hän tunsi sydämmessään +kaihoa. Varmaankin sentähden, että hän eleskeli niin palatsiinsa +suljettuna. Hän tahtoi kerran iloita ihmisten hyörimisestä +suuren Ispahanin kaduilla, ja kun hänen isänsä ensi kerran sen +jälkeen tuli häntä tervehtimään, pyysi hän lupaa päästä katsomaan +suurta eläintaistelua, joka oli kohta pidettävä kuninkaan +kuudennenkymmenennen syntymäpäivän kunniaksi. Ja kun Shah Nadir ei +voinut mitään kieltää tyttäreltään, antoi hän luvan, tosin kyllä +tuntien nyt ensi kerran sydämmessään, ett'ei sen pyynnön täyttäminen +ollut hänelle mieluinen. + +Shah Nadir oli mahtava kuningas, niin että puoli Aasiaa häntä +pelkäsi, ja sellaisilla hallitsijoilla on paljo vihollisia. Vaan hän +ei heistä pitänyt lukua, sillä hän oli kukistanut heidät miekallaan; +mutta yhtä oli hän niin perin ylenkatsonut, että oli vain ajattanut +häneltä parran ja päästänyt hänet jälleen irti. Se oli jättiläisten +kuningas _Turanista_, siitä suuresta vuori- ja erämaasta, joka on +Persian pohjoispuolella, ja sen kuninkaan nimi oli _Bom-Bali_. Hän +oli retkeillessään Pohjolassa ottanut kiinni lappalaisen velhon +_Hirmun_, joka osasi muuttua kaikenlaisiksi eläimiksi ja sitte taas +entiselleen. Bom-Bali, saatuaan vakoojiltansa kuulla, että suuri +eläintaistelu aiottiin pitää Ispahanissa, kutsui luoksensa Hirmun ja +sanoi: "koira, tahdotko elää?" + +Hirmu vastasi: "herra, älköön sinun varjosi koskaan pienentykö. +Tiedäthän että sinun koirasi kyllä tahtoo mielellään elää." + +Bom-Bali sanoi: "Moharrem-kuun ensi päivänä on eläintaistelu +Ispahanissa. Shah Nadir on lähettänyt eläinten pyytelijöitä meidän +vuorillemme; muuttaudu tiikerin haahmoon, antaudu kiinni ja ryöstä +minulle prinsessa Kultakutri, joka on Shahin ja koko Persian ilo." + +"Koirasi tottelee herransa käskyä", sanoi tuo lappalainen velho. + +Ja Persian pyydystelijät tulivat Turaniin ja vangitsivat vuoristosta +kaikki eläimet, kuin suinkin saivat, ja veivät ne häkeissä elävinä +Ispahaniin. + +Tuli moharrem-kuun ensi päivä, ja kaikki varustukset olivat +valmiina Persian pääkaupungissa. Paljo Indian, Arabian, Turanin, +jopa Saharan erämaankin julmimpia eläimiä oli sivukammioissa +suuren, pyöreän taistelukentän vieressä, joka oli vartavasten +tehty tähän tilaisuuteen ja jossa oli ainakin kuudellekymmenelle +tuhannelle katsojalle tilaa suurilla parvilla ylt'ympäri. Mutta +heidän turvakseen oli parvien ja taistelukentän välille tehty vahva, +rautainen ristikkoaita. + +Aikaisin aamusilla oli koko kaupunki liikkeellä. Prinsessa Kultakutri +riemuitsi kuin lapsi; olihan hän nyt pääsevä kuin lintu häkistään, +hän oli saava katsella näytelmää, jossa näyttelijöinä oli tosi +leijonia ja tosi tiikerejä eikä sellaisia, jotka näyttämön seinäin +välissä panevat leukaansa suuren parran, että näyttäisivät julmilta, +ja sitte päästävät sen jälleen pois, kun poistuvat näyttämöltä. + +Katsojat olivat Ispahanin eläintaistelu-laitoksen parvekkeilla +koossa; odoteltiin enää vain kuningasta. Viimein hän tuli loistavan +vartiajoukon keskellä; mutta hän ei tullut yksin, hänellä oli +kanssansa ihmeen kaunis prinsessa Kultakutri. Itämaalaisten tavan +mukaan olivat hänen kasvonsa hunnun peitossa, niin että nyt voitiin +ihmetellä ainoastaan hänen notkeaa vartaloansa ja kuninkaallista +ryhtiänsä, kun hän neitsyttensä saattamana ratsasti kaikkein +kauneimmalla pilkullisella pikku sebralla, joka ylvästeli semmoisesta +taakastansa. Ja vaikka ihmiset eivät, nähneetkään hänen kasvojansa, +niin kaikkihan kuitenkin tiesivät maineesta nuoren prinsessan +kauneuden ja hyvyyden; kaikki tiesivät hänen rukouksillansa +pelastaneen monen onnettoman vangin hengen ja joka päivä lähetelleen +neitsyitänsä jakelemaan lääkkeitä ja leipää Ispahanin köyhille. +Senpätähden kun hän nyt ensi kertaa näyttäytyi kansalle, kuuluikin +yht'äkkiä niin raikas monituhat-ääninen riemuhuuto, ett'ei sellaista +ollut Persian pääkaupungissa kuultu aina siitä asti, kun Shah Nadir +voittojensa jälkeen riemusaatossa saapui, kaksikymmentä vangittua +kuningasta seurassansa. + +Mahdollista kyllä, että prinsessa punastui, mutta eipä kukaan sitä +nähnyt. Hän istuutui isänsä viereen runsaasti koruommelluille +purpura-alusille, jotka oli aseteltu kuninkaallisen parvekkeen +kalliille matolle, ja silloin alkoi eläintaistelu. + +Ensin ärsytettiin kukkoja vastattain. Ne noukkivat toisiltansa +höyhenet katsojain riemuitessa ja nauraessa. Monen mielestä se oli +hyvin hauskaa, vaan ei ollenkaan prinsessa Kultakutrista. + +Sitte oli nähtävänä omituinen taistelu: toisella puolen villikissa ja +toisella merikotka, jolta oli leikattu poikki toinen siipi, ett'ei se +päässyt lentoon. Molemmat iskivät terävät kyntensä toinen toiseensa, +kotka iski nokkansa kissan kylkeen ja kissa koetti saada hampaihinsa +kotkan kaulaa. Viimein menetti kotka molemmat silmänsä, ja silloin +se oli hukassa; pahasti haavoittunutta kissaa tervehdittiin kuin +suurtakin voittajaa. + +Tuotiin sitte esiin kaksi suuren suurta krokotiilia pitkissä +vesiammeissa, ja niiden eteen heitettiin kuollut porsas. Näille +krokotiileille ei ollut annettu ruokaa kokonaiseen kuukauteen, +jonka tähden ne olivat hyvin nälissään, mutta auringonpaisteessa +kuitenkin samalla niin nukuksissa, ett'eivät viitsineet liikahtaa +vesiammeistansa. Sentähden juoksi rohkea poika esiin ja kutitti +pitkällä ruokokepillä toista krokotiilia turvasta. Se aukasi selki +seljälleen hirvittävän kitansa ja alkoi raskaasti ja kömpelösti +kiivetä pois vedestä sieppaamaan poikaa, vaan poika hypähti sivulle, +eikä krokotiili osaa äkisti kääntyä. Saatuaan vihollisensa oikein +hereille herätti poika samalla tavalla toisenkin krokotiilin ja +pujahti sitte sukkelasti kuin gaselli pakoon rauta-aidan läpi +pienestä portista. Nytpä krokotiilit huomasivat kuolleen porsaan +ja riensivät molemmat sitä nielasemaan, mutta joutuivatkin riitaan +saaliista. Molemmat pyöhkyrehtivät kaikin voimin painiskellen, vaan +eivätpä kumpaisenkaan hampaat pystyneet toisensa suomuspanssariin. +Viimein toinen kaatui seljälleen, voittaja repi siltä rinnan auki ja +ahmasi porsaan. + +Seurasi vielä taistelu kuuden suuren arabialaiskoiran ja yhtä monen +Turanin erämaista tuodun shakaalin välillä. Shakaali on niinkuin +susikin koiran likeinen sukulainen, mutta paljon pelkurimpi. Ne kuusi +shakaalia koettivat kaikin neuvoin päästä pois livahtamaan, mutta +aina niiden kuitenkin täytyi kääntyä ja ryhtyä tappelemaan. Siitä +tuli verinen meteli. Viisi koiraa jo makasi kuolleena, shakaaleja +ainoastaan yksi. Silloin kuului parvelta vihellys. Nuori ja +urhollinen arabialainen prinssi se sillä tavalla yllytti ja kehoitti +lempikoiraansa _Valledivauta_. Koira kuuli herransa äänen ja sai +uutta rohkeutta. Shakaalit kaatuivat toinen toisensa jälkeen hänen +hammastensa haavoista ja kohta häntä tervehdittiin voittajaksi. + +Vaihteen vuoksi katseltiin sitte hyenain ja susien taistelua, ja +sen jälkeen tuotiin kentälle leopardi ja pantteri ja niiden eteen +heitettiin kappale tuoretta lihaa. Heti molemmat hyökkäsivät siihen +hampain ja rupesivat siitä tappelemaan, mutta pantteri, kun oli +vahvempi ja sukkelampi, voitti ja haavoitti kuolettavasti leopardin. + +Nyt talutettiin esiin suuri Indian elefantti, seljässä torni, jossa +istui neljä joutsimiestä. Elefantin vastustajana oli tavattoman suuri +ja kaunis pilkullinen kuningastiikeri, jota pimeyden ruhtinaan mukaan +sanottiin _Ahrimaniksi_. Häntä joutsimiehet koettivat nuolillansa +ärsyttää. Tiikeri istui kyyryissään häntäänsä heilutellen ja silmät +säkenöivinä; se näytti päättäneen olla taistelematta. Mutta, sattuipa +eräs nuoli juuri turpaan ja silloin kuului äkäinen kiljahdus. Ahriman +viuhtoi häntäänsä ja hypähti yhtäkkiä elefantin kärsälle. Elefantti +vuorostaan örisi tuskasta, käyristi kärsäänsä, nosti tiikerin ilmaan +ja paiskasi sen niin väkevästi maahan, että luultiin sen kerrassaan +musertuneen kuoliaaksi. Niin ei kuitenkaan käynyt. Minuutin kuluttua +nousi Ahriman ja tuiskahti suurella hyppäyksellä elefantin niskaan. +Tuskasta raivoten koetti se päästä irti vihollisestaan, mutta +turhaan; elefantin voimat raukesivat raukeamistaan, se kaatui +hitaasti maahan, torni särkyi, joutsimiehet pakenivat ja tiikeri ahmi +vihollisen vertä. + +Ahrimanin levättyä muutamia silmänräpäyksiä tuotiin kentälle suuri +leijona, jolla oli valon ruhtinaan mukaan nimenä _Ormus_, ja näiden +eläinten eteen aiottiin heittää elävä karitsa. Se oli liikaa +prinsessa Kultakutrista, joka oli jo kyllästynyt veren vuodatukseen. +Hän viittasi, vapiseva karitsa pelastettiin ja sen sijaan heitettiin +pedoille äsken kuollut koira. Leijona oli nälissään ja syöksyi heti +siihen kiinni; tiikeri oli tosin kylläinen, kun oli näet juonut +elefantin verta, mutta ollen kateellinen luonteeltaan läksi hänkin +liikkeelle ryöstämään leijonalta saalista. Hirmuinen tappelu alkoi +Ormusin ja Ahrimanin, valkeuden ja pimeyden ruhtinaan välillä. Koko +kaupunki kajahteli heidän äkäisestä kiljunnastaan, hiekka tuprusi +heidän käpälissään ja värjäytyi heidän verestänsä. He vieriskelivät +yhdessä, erosivat toisistaan ja syöksyivät jälleen toinen toisensa +päälle. Se oli hirmuista katsella, kaikki katsojat vapisivat. Kauan +oli tietämätöntä, kumpiko oli voittava, mutta viimein tiikeri +kukistui ja leijona repi sen rinnan; Ahriman siis kuoli. Riemuiten +vietiin Ormus pois kentältä. + +Nyt oli leikit päätettävä suurilla tappeluilla ja tuotava esiin +joukottain Indian ja Afrikan julmimpia eläimiä. Mutta kun aurinko +paahtoi polttavasti, pidettiin kuitenkin vähän väliä, että katsojat +ehtivät nauttia virvoittavia juomia. Moni meni silloin alas kentälle +katsomaan kuolleita petoja, jotka siinä yhä vielä makasivat. +Uteliaisuus voitti prinsessa Kultakutrinkin arkuuden, hänkin +tahtoi, kerran nähdä noita petoja, joiden muodosta hänellä ei ollut +aavistustakaan, kun hän oli tähän asti katsellut vain kukkia ja +laululintusia. Niinpä hän neitsyttensä ja vartiamiehistön saattamana +astui alas kentälle, ja orjat levittelivät hänen tiellensä kullalla +koristeltuja mattoja, ett'ei verinen hiekka tahraisi hänen pienoisia +jalkojansa. + +Mitäpä hänellä olisi ollut pelkäämistä? Olivathan kaikki elävät pedot +vahvoissa häkeissänsä, ja julmin kaikista, suuri tiikeri Ahriman, +makasi kentällä kuolleena. Prinsessa meni sen luo, ihmetteli sen +kauneutta ja varsinkin sen muhkeaa, pilkullista taljaa ja päätti +pyytää isältänsä sen taljan matoksi marmorilinnaansa. + +Silloin nousi kuollut tiikeri äkisti takajaloilleen, hypähti +prinsessan päälle, sieppasi hänet suureen kitaansa ja juoksi pois. + +Kauhun parahdus kuului tuhansien katsojain suusta joka taholta, mutta +ei kukaan uskaltanut riistää tiikeriltä saalistansa. Ainoastaan +urhollinen prinssi Abderrahman heittäytyi rohkealla hypyllä alas ja +yritti estämään tiikerin pakoa, tarttui hänen veriseen rintaansa +ja alkoi tapella. Onneton prinssi, tiikeri puri häneltä poikki +oikean käden, ja ennenkuin apua ehti tulla, makasi prinssi verissään +tanterella. Mutta tiikeri Ahriman hyppäisi rauta-aidan yli ja katosi +näkyvistä, prinsessa Kultakutri kidassaan. + +Shah Nadir vanhuksen tuska oli suuri, ja suuri oli suru Ispahanissa +sekä koko Persiassa. Kuninkaan henkivartiasto, ne viisikymmentä +tuhatta kultasuitsista ratsumiestä, riensi heti etsimään. He tutkivat +joka pensaan ja joka luolan koko Turanissa, josta se julma tiikeri +oli vangittu. Monta sataa tiikeriä ja muuta petoa kaatui heidän +keihästensä pistoista, mutta kaikki turhaan. Kun Turan ja puoli +Aasiaa oli tutkittuna, täytyi vartiaston viimein palata Ispahaniin, +tuomaan surusanomaa, ett'ei mitään löytynyt. + +Shah Nadir repi harmaata tukkaansa ja kirosi kuudettakymmenettä +synnyinpäiväänsä, joka oli riistänyt häneltä rakkaimman, kuin hänellä +oli maan päällä, Kultakutrin. Hän käski kaiken kansansa pukeutumaan +surupukuun niinkuin sulttaanittaren kuoltua ja lukemaan kaikissa +moskeoissa rukouksia, että prinsessa Kultakutri löytyisi. Ja erittäin +hän vielä kuulutti, että kuka hyvänsä hänelle tuo takaisin hänen +tyttärensä elävänä, hän saa omakseen prinsessan ja tulee Persian +kruunun perijäksi, ja että ken hänet tuo takaisin kuolleena, hän saa +palkinnoksi kuusikymmentä aasia kulta- ja muine kalleuskantamuksineen. + +Niin runsaan palkinnon toivo houkutteli monta jaloa prinssiä ja +ruhtinasta lähtemään seikkailuretkille ja etsimään kadonnutta +kuninkaan tytärtä. Mutta kaikki he, mitään löytämättä, palasivat +ennemmin tai myöhemmin, kaikki paitsi yksi, ja se oli prinssi +Abderrahman. Hän oli tehnyt pyhän lupauksen etsiä prinsessaa +viisitoista vuotta, vapauttaa hänet vasemmalla kädellään ja löytää +hänet tai kuolla. + +Jos nyt prinsessa olisi joutunut oikean tiikeri Ahrimanin kynsiin, +niin olisi todella satummekin lopussa, sillä kuningastiikeri +ei säästä ketään eikä mitään, ei edes kaikkein suloisinta +prinsessaakaan. Mutta niin ei ollut. Velho Hirmu oli tuossa +eläintaistelussa täyttänyt herransa käskyn omaksi edukseen. Hän oli +vaihtanut sydäntä tiikerin kanssa, ja niin kauan kun hänen sydämmensä +eli, ei häntä voitu tappaa. Mutta sellaista saalista kuin prinsessa +Kultakutria hän ei huolinutkaan viedä Turaniin Bom-Balille, vaan +juoksi ennemmin sen kanssa entiseen kotiinsa kauas Lapinmaahan ja +piti itse prinsessan. + +Silloin oli syksy ja pimeä Lapissa. Lappalaisakka _Pimpedora_ istui +ja keitti puuroa teltassa ja hänen poikansa _Pimpepanturi_ istui +puuroa odotellessaan ja katseli poronnahka-saappaitansa. Pimpepanturi +oli siivo poika, mutta vähän tyhmä ja sitä paitsi melkoisen laiska. +Hänen isänsä Hirmu olisi mielellään tahtonut kasvattaa ja opettaa +hänet velhoksi, mutta siitä ei tullut mitään: Pimpepanturi enemmin +vain söi ja makasi kuin ryhtyi mitään hyödyllistä oppimaan. Nyt kysyi +lappalaisakka pojaltaan: "Kuuletko mitään?" + +"Kuulenhan minä tulen räiskyvän ja puuron puhisevan padassa", vastasi +Pimpepanturi haukotellen hyvin pitkään. + +"Etkö kuule jotakin petojen kiljunnan tapaista tuolta kaukaa +syysyöstä?" kysyi uudestaan lappalaisakka. + +"Kuulenhan tuota sitäkin", sanoi Pimpepanturi. "Se on vain susi, joka +varmaankin vie jotakuta meidän poroistamme." + +"Eipä olekaan susi", sanoi lappalaisakka, "vaan isä se siellä palaa. +Hän on nyt ollut poissa jo neljä talvea, mutta minä kuulen hänen +ärähtelevän kuin villipeto; hänellä lienee kova kiiru kotiin." + +Samassa jo tulikin Hirmu tiikerin haahmossa ja prinsessa Kultakutri +kidassa. Hänet hän laski telttaan sammalille sekä otti heti jälleen +oman sydämmensä ja muotonsa, samalla sanoen: "No, eukko, mitä ruokaa +sinulla on? Minä olen juossut aika matkan." + +Tiikeri kaatui kuoliaana teltan lattialle; lappalaisakka oli ollut +vähällä kaatua säikäyksestä puuropataan. Mutta hän tunsi ukkonsa ja +lupasi hänelle hyvän illallisen, jos hän vain suostui kertomaan, +missä oli ollut neljä talvea ja minkä kauniin nuken hän siinä oli +tuonut. + +"Se kävisi liian pitkäksi kertoa", arveli Hirmu. "Hoida sinä vain +kaunista nukkeamme ja anna hänelle lämmintä tevanan eli naarasporon +maitoa, niin että hän virkoaa henkiin. Hän on ylhäinen neiti +Persiasta ja tuo meille onnea." + +Prinsessa Kultakutri ei ollut kuollut eikä edes haavoittunutkaan; +hän oli vain peljästyksestä pyörryksissä. Herätessään huomasi hän +makaavansa kalliissa helmi- ja hopeapuvussaan poronnahkalla, joka +oli levitetty teltan sammalille. Oli niin kylmä ja pimeä; tuli +valasi teltan ahtaita seiniä ja lappalaisakkaa, joka juotti hänelle +tevananmaitoa. Kultakutri luuli olevansa kuolleiden asunnossa +Manalassa maan alla ja itki, että hänet oli niin nuorena riistetty +pois Persian ja Ispahanin suloisista ruusutarhoista. Velho oli +miettinyt itsekseen viekkaan keinon saada käsiinsä Persian rikkaudet +ja sanoi prinsessa Kultakutrille: + +"Älä itke, kaunis prinsessa; et sinä kuollut ole, sinut vain julma +tiikeri ryösti juhlallisista leikeistä. Minun poikani, urhollinen +ritari _Morus Pandorus von Pikkulukulikukkulu_, pelasti sinut oman +kalliin henkensä suurella vaaralla. Me olemme sinun orjinasi ja +palvelemme sinua suurimmalla ahkeruudella, kunnes saamme mahdollisen +tilaisuuden viedä sinut takaisin Persiaan." + +"Mitä sinä siinä valehtelet, ukko?" sanoi rehellinen lappalaisakka +omalla kielellään velho Hirmulle. + +Velho sanoi prinsessalle: "Vaimoni sanoo, että jos otat puolisoksesi +meidän poikamme, verrattoman kauniin ja urhollisen ritarin Morus +Pandorus von Pikkulukulikukkulun, niin viemme sinut heti paikalla +takaisin Persiaan." + +Pimpepanturi ei ymmärtänyt Persian kieltä, mutta hyvin hän ällistyi, +kun isä työnsi hänet prinsessan eteen ja painoi molemmilla käsillään +hänen kankeata selkäänsä, että siitä olisi syntynyt edes vähän +kumarruksen näköistä. Kultakutri ei olisi ollut prinsessa eikä +mahtavan Shah Nadirin tytär, ell'ei olisi pahastunut sellaisesta +hävyttömyydestä. Hän katsoi velhoa ja hänen tyhmän näköistä poikaansa +niin äkäisesti, että silmät salamoivat, sillä Persiassa osataan +salamoida silmillä; ja siitä sekä isä että poika oikein peljästyivät. + +"Ei, ei tästä mitään tule", sanoi velho, "hänet pitää ensin kesyttää." + +Velholla oli pieni komero teltassa, kolme kyynärää pitkä ja kaksi +leveä. Siihen hän sulki Kultakutrin ja antoi hänelle ruoaksi puoli +poronjuustoa päivässä ja kauhallisen sulattua lumivettä. Öitä +ja päiviä kului pimeässä, sillä Lapissa tuli nopeasti talvi ja +revontulet kajastivat eräästä seinän raosta sisään. + +Viaton pikku Kultakutri raukka, hän oli kerran salamoinut, ja mitäpä +hän muutakaan olisi osannut? Mutta ukkosilmalla ei ole pitkältä +salaman ja sateen väliä eikä nytkään ollut pitkää aikaa kyyneliin. +Kultakutri itki, hän itki, niinkuin ainoastaan kahdentoista vuoden +ijässä voidaan itkeä, kun on oltu Persian prinsessana ja asuttu +ruusutarhoissa ja marmorilinnoissa ja kauneimpien neitsytten +seurassa, mutta sitte äkisti jouduttu nälkäisenä ja viluisena +yksikseen keskelle Lapinmaan talvea. Niin, hän itki, niinkuin +nuoruuden, kauneuden ja terveyden kadottamista itketään taikka +hunnikolle joutunutta elämää tai niinkuin kaste itkee Ispahanin +huvitarhoissa kauniin päivän sammumista. Ja itkettyään hän nukkui. +Mutta kas, silloin seisoi hänen vieressään vanha, ystävällinen +ukko, jota suomalaiset sanovat _Nukku Matiksi_, ruotsalaiset +_John Blundiksi_ ja norjalaiset _Ole Luköjeksi_, persialaiset en +tiedä miksi, ja hän otti hänet syliinsä, vei hänet Höyhensaarien +kauneihin luoliin sekä laski hänet siellä tuoksuvalle ruusuvuoteelle. +Kaikki oli siellä niin rauhallista ja hyvää. Lempeä kuutamo valasi +taatelipalmuja ja myrttimetsiä, aivan kuin Persiassa kauneimpana +kevätaikana; pienet ilmavirrat tanssiskelivat hänen luoksensa +silkkikengissä pitkin silkkimattoja ja saattoivat hänet takaisin +omaan kotiinsa, isänsä, vanhan Shah Nadirin, sekä kaikkien suloisten +neitsytten luo, kaikkiin aina lapsuuden ajoista asti rakkaihin +paikkoihin; niin kului pitkä talviyö. Ja niin kului viikkoja ja +kuukausia, yö toisensa jälkeen unien valtakunnassa, sillä eihän +Lapissa ollutkaan muuta kuin yötä; Kultakutri oli kärsivällinen eikä +enää itkenyt; unet olivat sanoneet hänelle: malta, malta, kyllä +pelastajasi tulee! + +Kukapa hänet vapauttaisi? Kukapa tänne löytäisi tien, kun ei mitään +tietä ollutkaan täällä Pohjolan paksussa lumessa? Niin, lappalaisakka +kyllä ajatteli pelastaa Kultakutria, mutta ei ukoltansa uskaltanut. +Ja Pimpepanturi aikoi myöskin pelastaa häntä, mutta oli siksi liian +laiska. + +Niin kului koko talvi, aurinko alkoi paistaa, lumi suli, hyttyset +tanssivat. Silloin ajatteli Hirmu: "no, nyt hän jo on kesynyt." Ja +hän meni Kultakutrin luo ja kysyi, tahtoiko hän jo lähteä takaisin +Persiaan. Hänenhän ei muka tarvinnut muuta kuin ottaa puolisoksensa +sankarillinen kunnon ritari Morus Pandorus von Pikkulukulikukkulu, +niin heti ovat porot valmiiksi valjastettuna ajaa etelää kohti. + +Kultakutri ei enää salamoinut; hän ajatteli vain nuorta +Abderrahman-prinssiä, joka kerran oli hänen tähtensä vuodattanut +vertansa Ispahanin hietikolle. Nyt hän peitti silmänsä eikä vastannut +mitään. + +Silloin Hirmu hyvin vihastui. Siellä oli korkea tunturi ja siinä +syvä luola. Velho sulki Kultakutrin luolaan ja sanoi hänelle. "Kohta +kypsyvät muuramet lakoiksi. Lue silloin tarkkaan päivät, milloin +et vastaa. Ensi päivänä saat kolmekymmentä kastepisaraa juomaksi, +seuraavana 29 lakkaa ja 29 kastepisaraa, ja sitte joka päivä yhtä +marjaa ja yhtä kastepisaraa vähemmän. Viimeisenä päivänä sitte kysyn, +mitä olet päättänyt." + +Kultakutri istui luolassa kolmekymmentä päivää, ja silloin oli +Lapinmaa valoisa yöt päivät, vaan luolassa oli pimeä. Marjat ja +kastepisarat vähenivät päivä päivältä, mutta Kultakutrin kasvot eivät +kalvenneet, hänen kärsivällisyytensä oli yhtä suuri kuin ennenkin. +Sillä mitä hän ei saanut päivällä, sen Nukku Matti runsaasti korvasi +yöllä. Unet nostivat näkymättömällä voimallaan pois luolan katon, hän +sai katsella hehkuvaa keskiyön aurinkoa, sai kuulla kosken kohinaa +veden pudottautuessa alas tunturin jyrkkää rinnettä, ja luolaan +vihmoi hienoa hunajasadetta, joka oli nälkäiselle suloisempaa kuin +ruoka ja juoma. Kultakutri muisteli Abderrahman-prinssiä ja lauleli +itämaisia lauluja ja huviksensa kuuli vastaukseksi satakertaisen +kaiun tunturin seinistä. + +Kolmantenakymmenentenä päivänä toi Hirmu hänelle viimeisen marjan ja +viimeisen kastepisaran Lapinmaan vaivaiskoivun lehdellä. "No", kysyi +hän, "mitäs nyt olet päättänyt?" + +Kultakutri peitti taaskin kauniit kasvonsa eikä vastannut mitään. + +"Saat vielä yhden päivän ajatusaikaa", sanoi velho, "ja minä annan +sinulle siksi aikaa paljon seurakumppaneja." + +Niin sanoen avasi hän luolan oven, ja heti tulvaili sisään kuin +pilvi. Se oli Lapin nälkäisten itikkain pilvi, tuhannen tuhansia; +kunnes luola oli täynnä kuin sakeaa savua. "Toivotan sinulle suurta +huvia uusista tuttavistasi", sanoi ilkeä velho ovea sulkiessaan. + +Kultakutri ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan. Hänhän ei tiennyt +mitään Lapin itikoista eikä Persian tulikärpäsistä, sillä yöt päivät +oli ennen muinoin joku neitsyt aina seisonut hänen vieressään +pitkällä riikinkukon höyhenellä ajelemassa pois ilman petoja. Eikä +hänen nytkään tarvinnut oppia tuntemaan ihmisten ilkeyttä, sillä heti +kun ovi sulkeutui, kiertyi hänen ympärilleen tiheä harso, kudottu +hienoimmista aineksista, jonka unet toivat hänelle keijukaisten +kangaspuilta. Sen harson läpi eivät itikat päässeet eivätkä siis +saaneet sinä päivänä ja yönä maistaa tippaakaan kuninkaallista verta. +Ne pistelivät kaikin voimin tunturin kovaa kraniittia eli harmaata +kiveä, mutta huomattuaan sen liian laihaksi imeä ja hyvät toiveensa +rauenneiksi sijoittuivat ne kuin harmaa hämähäkin verkko pitkin +kaikkia vuoren seinien rakoja ja reunoja. + +Puolen yön aikaan aukesi hiljaa luolan ovi ja sisään astui +lappalaisakka, kädessä ruukku, sekä jäljestä Pimpepanturi tulipäreen +kanssa. "Lapsi raukka", sanoi hyväluontoinen mummo, "sääli minun on +sinua, mutta minä en tohdi laskea sinua ulos, sillä ukkoni silloin +minut muuttaisi tunturirotaksi. Kas, tässä tuon sinulle ruukussa +pikiöljyä, voitele sillä koko ruumiisi, se on paras keino suojella +itseään itikoilta." + +"Ja kas, tässä tuon minä savustetun poronpaistin, ett'et kuole +nälkään", sanoi Pimpepanturi leppeästi. "Johan siitä vähän +pureskelin, kun tuli niin nälkä tänne astuessa, vaan vielä siinä on +lihaa luiden päällä. Minä varastin luolan avaimen isän maatessa, +mutta en minä tohdi sinua laskea ulos, sillä isä minut muuttaisi +ahmaksi. Ei sinun siltä tarvitse ottaa minua mieheksesi; uskallanpa +vaikka lyödä vetoa, ett'et sinä osaisi edes keittää minulle kunnon +verileipääkään." + +"En, sitä minä en suinkaan osaa", vastasi Kultakutri ja kiitti +molempia hyväntahtoisuudesta, mutta selitti samalla, ett'ei hänellä +ollut ollenkaan nälkä eivätkä itikatkaan olleet häntä yhtään +pistelleet. + +"No, jääköön sentään pikiöljy tänne varmuuden vuoksi", sanoi +lappalaisakka. + +"Niin, jääköön sentään tänne poronpaistikin", sanoi Pimpepanturi. + +"Kiitos, kiitos!" virkkoi Kultakutri. + +Ja ovi sulkeutui ja yö kului. Aamusilla tuli Hirmu ja luuli nyt ihan +varmaan tapaavansa vangin niin kesynä, kuin suinkin saattoi toivoa, +sekä itikkain pistelemisistä puolikuolleena. Mutta nähtyään hänen +yhtä kukoistavana kuin ennenkin peittävän kasvonsa eikä vastaavan +mitään, suuttui hän hirmuisesti. + +"Tule ulos!" tiuskasi hän. + +Kultakutri astui ulos kirkkaasen päiväpaisteesen niin hentona +ja kevyenä kuin keijukainen kuutamossa. Kun hän työnsi huntunsa +syrjään, nähdäkseen päivää, paistoi aurinko niin lämpimästi hänen +säteileviin silmiinsä, kuin sama aurinko paistaa keväällä Ginnistanin +sinivuorilla. + +Hirmu sanoi: "Minä kyllä voisin viedä sinut jättiIäisten kuninkaalle +Bom-Balille Turaniin, hän antaisi kyllä kuusi aasin kantamusta +kultaa, jos vain saisi sinut yhdeksikään päiväksi. Mutta kuule nyt, +mitä minä olen päättänyt! Sinä muutut kanervakukaksi Lapinmaan +kankaalle ja saat elää niin kauan kuin kanervakukka elää. Katso nyt +aurinkoa; se on nyt alhaalla taivaalla. Kahden viikon ja yhden päivän +kuluttua tulee ensimäinen pohjoisnavan halla, ja silloin kanervakukat +kuolevat. Edellisenä päivänä minä sinulta vielä viimeisen kerran +kysyn." + +Hirmu vaikeni ikäänkuin odottaen jo nyt tuota toivottua vastausta, +mutta kun Kultakutri nytkin vaiti ollen peitti kasvonsa, huusi velho +kiukusta vapisevalla äänellä: + +_"Adama donai marrabataësan!"_ Se merkitsee ihmisten kielellä: +ihminen, vaivu kukan muotoon! Hirmu oli oppinut ne sanat eräänä +syysiltana, kun sunna-tuuli tuli Afrikan aavikolta ja levähti Lapin +tuntureilla. Tuuli osaa kaikkia kieliä, kun kaikki sanat puhutaan +tuuleen. + +Noista hirmuisista sanoista tuntui Kultakutrin mielestä kaikki +kankaan kukat kasvavan puiksi häntä varjostamaan, mutta hän +itsepä juuri vaipuikin maahan. Seuravana silmänräpäyksenä ei enää +mikään vieras silmä voinut erottaa häntä niistä muista tuhansista +vaaleanpunaisista kanervakukista, jotka elivät ja kuolivat Lapin +saloilla. + +"Siis kahden viikon kuluttua tästä päivästä!" mutisi itsekseen Hirmu +ja palasi lappalaiskotaan. + +Täll'aikaa kuljeskeli prinssi Abderrahman ympäri maailmaa, sapeli +riippumassa sivulla ja sauva vasemmassa kädessä. Hän oli turhaan +etsinyt joka vuoren Aasiassa, joka aavikon Afrikassa ja joka kedon, +kylän ja kaupungin koko Etelä- ja Keski-Europassa. Mutta mitäpä hän +saattoikaan toivoa löytävänsä Europasta? Eihän siellä ollut muita +tiikerejä kuin eläinten kesyttäjäin häkeissä, joita näyteltiin +rahasta katsomishaluisille kaupunkilaisille, mutta ei niissäkään +ollut yhtään Ahrimania. Suruisena ratsasti prinssi takaisin Persiaan, +ja uskollinen koira Vallediveau seurasi häntä. Sattuipa koira kerran +saamaan ruohokosta heinäsorsan ja kantoi sen elävänä herransa luo. +Kun Abderrahman yritti sitä tappamaan, kaakotti sorsa: "Jätä minut +henkiin, niin minä sanon jotakin!" + +"No, minä säästän sinut, kummallinen lintu", sanoi prinssi +kummastellen, "mitä sinulla sitte on sanomista?" + +"Ratsasta Lappiin!" kaakotti sorsa ja katosi samassa ruohokkoon. + +Lappiinko? Ei prinssi ollut koskaan kuullut sen nimistä valtakuntaa +mainittavan. Hän kyseli Lapinmaan kuningasta ja hänelle vastattiin: +"Katsasta pohjoista kohti, yhä vain sinne päin, äläkä ennen pysähdy +kuin tie loppuu, metsä loppuu ja sellaiset asunnot loppuvat, joissa +on muurattu uuni!" + +Merkillistä! ajatteli prinssi. Mutta hän kuitenkin totteli neuvoa, +ratsasti lakkaamatta pohjoista kohti, kunnes metsä ja tie loppuivat +eikä enää ollut muita ihmisasuntoja kuin irrallisia kotatelttoja. +Oli elokuun viime päivä. Vielä paistoi aurinko, vielä viheriöitsivät +kedot, mutta taivas kajasti vehreältä ja viileä pohjatuuli puhalsi, +ja sen tyynnyttyä oli tuleva halla. + +Prinssi oli jo monta päivää ratsastanut näkemättä ainoatakaan +ihmisasuntoa. Nyt hän korkean tunturin juuressa näki poronnahkaisen +kodan. Hän ratsasti lähemmä vielä kerran vaikka ehkä turhaan tekemään +samat kysymykset, kuin jo niin monesti ennen oli tehnyt. Silloin +hän sanomattomasti kummastuen luki tunturin seinästä kauas näkyvän +kirjoituksen: _Kultakutri_. Hirmu oli näet hakannut sen sanan +tunturiluolan suulle, jossa prinsessa oli ollut, merkiksi, että +löytäisi sen paikan, jos välillä muuttaisi kotansa muuannekin. + +Nyt prinssi sivalsi vasemmalla kädellään sapelinsa ja läksi +tunkeutumaan telttaan, vaan Hirmu astui ulos hänelle vastaan, ollen +aikeessa kanervakankaalle päin. + +"Anna minulle prinsessa Kultakutri taikka minä lähetän sinut +Ahrimanin valtakuntaan!" sanoi prinssi jyrkästi. + +Velho oli viekas ja monesti hän jo ennen oli tempuillaan pelastunut +pulasta; mutta nytpä hän ei sattunutkaan olemaan kyllin kekseliäs +näin äkillisessä pälkähässä. Hän muuttautui silmänräpäyksessä +tunturiketuksi ja pakeni samaa vauhtia tunturia kohti. Siten hän +kyllä luuli olevansa turvassa prinssin sapelilta; mutta koira, joka +seurasi herraansa, olikin häneltä jäänyt huomaamatta. Vallediveau, +huomattuaan ketun, läksi heti sitä ajamaan takaa. Kettu pujottelihe +kaikkien rotkojen läpi ja hyppi kuilujen yli, mutta Vallediveau oli +vielä nopeampi, sai ketun kiinni tunturin korkeimmalla huipulla, repi +sen ja söi sydämmen. Siihen se Hirmu kuoli, sillä hänen sydämmensä +oli siirtynyt kettuun, niinkuin ennen tiikeriin, ja kun sydän joutui +koiran suuhun, tuli koko velhosta loppu. + +Kun koira palasi verissä kuonoin, ymmärsi hänen herransa, että nyt +varmaankin oli heidän molempain vihollinen kuollut. Mutta missä oli +Kultakutri? + +Prinssi astui telttaan. + +Lappalaisakka Pimpedora keitti poronlihaa ja poika Pimpepanturi +makasi pehmeillä sammalilla, tehdäkseen edes jotakin hyödyllistä +päivällistä odottaessaan. + +"No, mummo", sanoi prinssi, "teidän miehenne on kuollut, antakaa +minulle Kultakutri, niin teille ei tapahdu mitään pahaa!" + +"Ah, todellako, onko hän kuollut?" sanoi mummo, näyttämättä kovinkaan +tuosta surustuvan. "Niin, mikäpä niistä muu voi tullakaan lopuksi +hänen pahoista kujeistaan. Mutta Kultakutria pitää teidän etsiä +kankaan kanervikosta. Mieheni muutti hänet kanervakukaksi, aivan +sellaiseksi, kuin ne tuhannet muutkin ovat; ja tänä yönä tulee halla, +silloin on hänellä kuolema edessä." + +"Voi sinua, rakkain pikku Kultakutri, täytyykö sinun nyt kuolla tänä +yönä, enkä minä löydä sitä kanervankortta, jossa sinä kuihdut!" +vaikeroi prinssi ja heittäytyi pitkäksensä kanervikkoon, jonka +ääriä ei voinut erottaa avaralla kankaalla; siinä lukemattomat +vaaleanpunaiset kukat odottivat kuolemaa, ollen toinen aivan toisensa +näköinen. + +"Malttakaas!" sanoi lappalaisakka. "Nyt johtuu mieleeni ne sanat, +joilla Kultakutri muutettiin. Minua se lapsi säälitti, sentähden minä +hiivin kiven taa katsomaan, mitä mieheni hänelle teki. Silloin kuulin +hänen sanovan: + +"'_Adama donai marrabataësan_!'" + +"Mitäpä niistä apua", huokasi prinssi, "kun emme tiedä sanoja millä +purkaa lumousta." + +Pimpepanturin mielestä päivällinen viipyi liian kauan ja hän läksi +teltasta ulos etsimään äitiänsä. Kuultuaan prinssin valittavan +raapasi hän pari kertaa miettivästi korvallistansa ja sanoi: "No, isä +aina käänsi sanat takaperin, kun tahtoi peruuttaa lumousta." + +"Niin, niin hän tosiaankin teki", vakuutti lappalaisakkakin. + +Prinssi Abderrahman sai hiukkasen toivoa, kiipesi kalliolle ja +huusi niin kovasti, kuin suinkin jaksoi, aavaa kangasta kohti: +_Marrabataësan donai Adama!_ + +Huuto kajahti turhaan, ei ainoakaan kukka liikahtanut; aurinko vaipui +nopeasti taivaan rantaa kohti, tuuli laimeni. + +Prinssi pelkäsi ei osaavansa oikein taivuttaa tuota tuntematonta +luonnon kieltä ja kertoili sentähden lakkaamatta niitä sanoja aina +eri järjestyksessä ja eri muodoissa. Kaikki turhaan. Ainoastaan +kerran näytti hänestä eräs kanerva etäisellä kunnaalla nousevan +kuuntelemaan, mutta pian sekin vaipui takaisin äärettömään, +yksitoikkoiseen ja ikävään kanervikkoon. + +"Aurinko laskeutuu jo", sanoi lappalaisakka. "Jos ette pian keksi +oikeaa sanaa, tulee halla, eikä sitte enää mikään auta." + +Ja auringon punakehrä näytti jo olevan aivan vierähtämäisillään alas +taivaan rannan taa. Oli niin hiljaista luonnossa, kylmä ja kostea +iltasumu, hallan edelläkävijä, levisi harsoksi ketojen ja kukkulain +yli. Kaikki kasvit, jotka vähän aikaa sitte olivat uskaltaneet +kukoistaa Lapissa, olivat nyt jo melkein kuoleman kourissa. + +Prinssi Abderrahman oli kauhusta aivan kalpeana; hän tuskin jaksoi +kuiskaamalla sanoa viimeisiä sanoja, joita ei ollut vielä koettanut: + +_"Marraba donai Adama taësan!"_ + +Mutta kas, silloin nousi etäisellä kunnaalla kanervakukan varsi. Se +kasvoi nopeasti, niinkuin lilja aamuruskossa, milloin Ginnistanin +keijukaiset taikasauvoillaan koskettavat sinivuoria. Sumua oli jo +ylt'ympäri kukkulaa, sumusta kasvoi hento olento, ja kun prinssi +hengästyksiin asti juosten ehti sinne, astui hänelle vastaan +Kultakutri kalpeana niinkuin se, joka on maistanut kuoleman ensi +viileyttä. Prinssi oli viime hetkenä osannut lausua oikean sanan. +Prinssi Abderrahman kantoi käsissänsä kalpean prinsessan telttaan, ja +vähitellen voimistui Kultakutri lappalaisakan hoidossa. Pimpedora oli +onnellinen, Pimpepanturi ilossaan unhotti ikävöidyn päivällisensä, +joka oli palanut padan pohjaan, ja prinssi Abderrahman teki +jotakin, jota prinssit eivät juuri tee; hän näet pyörtyi pelkästä +ihastuksesta. Hänen ensi sanansa, kun hän jälleen heräsi, olivat +rukous Allahille, ja sitte hän heti kysyi Kultakutrilta: "Miltä +tuntui tuo muuttuminen kanervakukaksi?" + +"Tuntui siltä, kuin vaipuisi takaisin ensi lapsuutensa kehtoon +eikä tietäisi muuta kuin syödä, juoda ja olla onnellinen Jumalan +rakkaudessa", vastasi Kultakutri. + +"Ja miltä tuntui jälleen eloon herääminen?" + +"Kuin herääminen kirkkaana aamuna raskaasta ja suloisesta unesta." + +"Huomenna me palaamme Persiaan!" + +"Palatkaamme vain!" vastasi Kultakutri. "Mutta tämä hyvä mummo ja +hänen poikansa ovat säälineet minua, vanki raukkaa. Sentähden me +viemme heidät kanssamme Persiaan, heidän pitää asuman Ispahanin +palatsissa." + +"Ei, kiitoksia paljon", vastasi Pimpedora, "minusta on parempi täällä +Lapissa omassa porontalja-teltassani." + +"Onko siellä lunta ja poroja Persiassa?" kysyi Pimpepanturi. + +"Lunta on ainoastaan korkeimmilla vuorilla, ja porojen sijasta on +meillä peuroja, antilooppeja ja gaselleja", sanoi prinsessa. + +"Ei, kiitos kaunis", arveli Pimpepanturi, "sinä saat mennä ja ottaa +mieheksesi kenen hyvänsä. Ei missään maailmassa ole niin hyvää maata +kuin Lappi." + +Ei siinä maksanut vaivaa ruveta kiistelemään. Prinssi ja prinsessa +läksivät seuraavana päivänä, annettuaan lappalaisakalle ja hänen +pojalleen kullankirjaiset ja kalliskiviset pukunsa ja saatuaan niiden +sijaan poronnahkaiset lappalaisvaatteet. + +Lappalaisakka sulloi kalliit persialaiset puvut tuohikonttiin ja +iloitsi itsekseen, kun arvaili niillä saavansa kokonaisen maton +jauhoja. + +Shah Nadir istui yksikseen ja ikävästä harmaantuvana Ispahanissa +kultapalatsissaan; hän ei voinut unhottaa kadonnutta tytärtänsä. +Hänen kiittämättömät poikansa olivat tehneet häntä vastaan kapinan +ja marssineet suuren sotavoiman kanssa pääkaupungin luo kukistamaan +häntä valtaistuimeltansa. Silloin suurvisiiri ilmoitti nuoren +villimiehen, jolla oli kanssansa nuori villinainen, molemmat +eläinnahkavaatteissa, ja koira, tahtovan laskeutua kuninkaan jalkain +juureen. Shah Nadir ei koskaan kieltänyt vierasta pääsemästä +luoksensa; ehkäpä vieras muukalainen tiesi jotakin hänen rakkaimmasta +lapsestaan. Villi-ihmiset tuotiin sisään; villimies laskeutui +polvilleen, vaan nainen kiersi heti käsivartensa kuningasvanhukselle +kaulaan, niin että suurvisiirin parta muuttui peljästyksestä +vehreäksi. Mutta Shah Nadir tunsi Lapin poronnahkankin alta niin +kauan kaivatun ja niin toivottomasti ikävöidyn lapsensa. "Allah, +Allah!" huudahti hän, "nyt minä voin kuolla." + +"Ei, herra kuningas", sanoi prinssi Abderrahman, "nyt sinun pitää +elää ja iloita meidän kanssamme ja saada takaisin valtakuntasi." + +Shah Nadir, kuultuaan tyttärensä pois ryöstämisen ja prinssin +uskollisen avun, nimitti heti prinssi Abderrahmanin valtakunnan +perintöruhtinaaksi, lupasi hänelle antaa tyttärensä prinsessa +Kultakutrin puolisoksi ja lähetti hänet niiden viidenkymmenen +tuhannen kultasuitsisen ratsumiehen johtajana karkoittamaan +kapinoitsija-joukkoa. Ja kohtapa urhollinen prinssi saavuttikin +vasemmalla kädellään loistavan voiton, vangitsi kuninkaan +kapinoitsevat pojat ja palasi riemusaatossa riemuitsevaan Ispahaniin. +Sitte pidettiin prinssi Abderrahmanin ja prinsessa Kultakutrin häät +hyvin komeasti, mutta ilman eläintaistelua, ja he elivät sitte kauan +ja onnellisesti yhdessä. Mutta yhtenä päivänä vuodessa, 31 päivänä +elokuuta eli prinsessa Kultakutrin vapautuspäivänä, näyttäytyi +kuninkaallinen pariskunta, suureksi ihmeeksi komeudenhaluiselle +Persialle, lappalaisten yksinkertaisessa puvussa, ett'eivät he +onnen aikana unhottaisi vastoinkäymisiä. Shah Nadir sai vanhana +kiikutella polvellaan lastenlapsia; hänen ilkeät poikansa elivät +lopun ikänsä jättiläisten kuninkaan Bom-Balin sikopaimenina +Turanissa. Koira Vallediveau eli 30 vuotta, kuoli hammastautiin +ja sen nahka täytettiin hyvin komeasti. Mutta Pimpedorasta ja +Pimpepanturista, jolla kerran oli tuo muhkea nimi Morus Pandorus von +Pikkulukulikukkulu, ei sitte enää kuultu mitään koko Persiassa. He +luultavasti eivät koskaan löytäneet parempaa maata koko maan päällä +kuin Lappi. + + + + +ILTAKÄVELY. + + + On ilta, tähdet kirkkahat, + Käyn luota Lauri setäni. + Ne kestit kyllä kelpasi, + Ne hienot kestit olivat. + + Söin siellä lohipiirasta + Ja Mainkin kanssa tauhusin, + Kissaa ja rottaa leikitsin. + Herttainen hän ja hupaisa. + + Mä iso mies jo olenkin: + Olenhan yhdentoista ja + Jo kolmannella luokalla; + Yks, kaks saan lyyryn lakkihin. + + Ja silloin... Mitä? Tähtönen + Kauniisti lensi taivaalla. + Oi, suur' on Luojan maailma, + Ja minä, oi, kuin pienonen! + + Kas, tähdet, kuin mua seuraa ne! + Kun seison, nekin seisoo, oi!... + Ivallako se Maikki soi + Jo "herra"-nimen minulle? + + Jäljellä tortun puolikas... + Kuin kummallista kuitenkin, + Mä olen, jos kuin kulkisin, + Keskellä, Luoja, maailmas. + + Uh, olis tyhjää, kylmää vaan + Maailman keskess' seisoa, + Jos ei myös olis Jumala, + Mi kaikki ohjaa kulussaan! + + Jos vaikka minne menenkään, + Jumala ain' on luona vaan, + Isäni Hän on ainiaan, + Mä olen Hänen kädessään. + + Kuin näihin tuumiin tulinkin + Käydessä luota setäni, + Min kestit kyllä kelpasi, + Ja suuhun paljo suotihin? + + Jumalan silmät kirkkahat + On tähdet laella taivahan, + Sen uskon aivan varmahan, + Ja poveemme ne katsovat. + + Kuin kirkkaasti ne tuikkivat, + Kummasti mua katsovat! + Kun kuljen, nekin kulkevat, + Kun seisahdun, ne seisovat. + + Käyn kotiin -- myös käy tähdet nuo. + Mun retkeni ne tietää tään, + Mä niiden tiet' en tiedäkkään, + Ennenkuin pääsen niiden luo. + + Kotini täss' on. Hyväst' vain, + Jumalan kauniit lyhdyt te! + Kun yöllä mua katsotte, + Niin silmäilkää myös Maikkiain! + + + + +MISTÄ SAAMME JOULUKUUSEN? + +(Joulu-leikki.) + + +Matti ja Mikki ovat tulleet metsään joulukuusta hakkaamaan. Lapset +ovat olevinaan puina: yksi on koivu, toinen pihlaja, kolmas tuomi, +neljäs haapa, viides kuusi ja kuudes kataja. Pisin lapsista on +kuusena. Pienin lapsi voi ruveta tähdeksi ja mennä piiloon kuusen +taa. Jos puiden päälle voi saada jotakin valkoista, niin se kuvaa +lunta. + +_Matti_. Huh! Onpa aika vaikea kaalaa paksuissa lumikinoksissa. +Olemmeko nyt jo metsässä? + +_Mikki_. Totta kai olemmekin; miksipä tässä muuten olisi niin monta +puuta? + +_Matti_. Miten vääriä vinkuloita ja monimuhkaisia! Eihän tuollaiset +dromedaarit kelpaa muuksi kuin polttopuuksi. + +_Mikki_. Etkö häpeä, Matti, toruessasi siivo puita? Nythän nuo +enimmäkseen ovat paljaat, mutta jospa näkisit, miten ne kevään +tullessa pukeutuvat vehreiksi ottamaan vastaan käkeä! + +_Matti_. Makkarapuikkoja nuo ovat eikä puita. Ennenkuin etsimme +kunnollisen joulukuusen, saattaisimme ensin hakata vähän puita +joulutakkaan. Mitäpä, jos aluksi hakkaamme tuon koivun? + +_Mikki_. Olkoon menneeksi. Koivu hoi, tuleeko sinusta meille kelpo +joulupuita? Äiti keittää sinulla oikein kaunista puuroa, mutta sinä +et saa räiskyä, puuroon. + +_Koivu_ (laulaa). (Sävel: Läksin minä kesäyönä käymään.) + + Oi, kevääsen mun paikallain + Suo jäädä seisomahan. + Kun rastas istuu latvahain + Ja käki kukkumahan! + Niin lehdin päivän paisteessa, + Viserrän joka oksalta + Keväiseen maisemahan. + +_Mikki_. Seiso sinä vain kevääsen asti, koivu. Parempihan tuo on, +että laulat meille, kuin että räiskyisit. -- Mutta tässähän on vanha, +huononpäiväinen tuomi. Vastaas, tuomi, rupeatko sinä joulupuiksi? +Äiti keittää sinulla lipeäkalaa. + +_Tuomi_ (laulaa). + + Oi, säästä minut suvehen. + Kun päivä mulle paistaa! + Niin saan mä sulot nuoruuden, + Mont' kukkaa ihanaista; + Ne kenttään, laaksoon lemuaa, + Ja niillä huoneen kaunistaa + Niin monta lapsukaista. + +_Matti_. Kuulehan vain, hän aikoo vielä kukoistaa tuo vanha kanto! +No, kuki vain, jos haluttaa: me otamme tuon nuoren pihlajan. Hoi, +pihlaja, kelpaatko sinä joulupuiksi! Isä kertoo sinulle tarinoita +keijukaisista, jotka tanssivat kuutamossa. + +_Pihlaja_ (laulaa). + + Mun ensi syksyyn jäädä suo! + Niin ystäväni saapi + Mun kypsäin terttujeni luo + Ja mua lohduttaapi. + Se onpi tilhi pienonen; + Mä olen silloin punainen, + Myös metsä punoittaapi. + +_Mikki_. Ja luuletko hänen tulevan sinun tähtesi? Ei, vaan sinun +marjojesi tähden hän tulee, pihlaja raukka! Mutta samapa tuo, saat +jäädä seisomaan. Tässä on ikävän näköinen mänty, sammaleinen ja +parrakas. Kuules, mänty, rupeatko joulupuiksi? Mummo kertoo sinulle +jättiläisistä ja noidista. + +_Mänty_. Antakaa minun olla rauhassa! Minä aion tulla laivaksi. + +_Matti_. Vielä vai? Aiotko sinä laivaksi? Äläpäs, mänty, siksi olet +liian hoikkasäärinen. Hyi! pyyhi paremmin partasi, olethan sinä +ryvetetty pihkalla yltä päältä. Saatammehan me ottaa katajan, hän +osaa räiskyä. Kataja, tahdotko, että sinut hakataan hienoksi ja +kylvetään jouluaamuna porstuaan? + +_Kataja_. Koskeppahan vain minuun, niin näet, miten minä raavin! +Minusta tulee jousenkaari. + +_Mikki_. Kyllä kai! Mutta kylläpä kaikki puut tänään ovat itsepäiset. +No, onneksi on tuossa muhkea joulukuusi. Hakkaa se, Matti! + +_Kuusi_ (juoksee pois). Jokos sait! + +_Matti_. Juokseehan se! Olipa se veitikka. Se on ensimäinen puu, kuin +minä olen nähnyt juoksevan metsässä. + +_Mikki_. Oh, miten typerä sinä oletkin! Etkö ole nähnyt puiden +juoksevan, kun talvella ajetaan hyvää vauhtia metsätiellä? Ota häntä +täällä vastaan, niin minä juoksen hänet kiinni! + +(He ajavat kuusta. Kaikki puut asettuvat ajajain tielle, suojellen +naapuriansa. Viimein ne asettuvat piiriin, ja kuusi seisoo keskellä). + +_Matti_ (piirin ulkopuolella). En minä enää jaksa. Onko mokomaa +metsän veitikkaa ennen nähty? Minulla on kuusi kuhmua otsassa, se kun +kolahteli puihin. + +_Mikki_ (piirin ulkopuolella). Minulla on seitsemän reikää nutussa ja +kuusi housuissa, kun lankeilin kantoihin ja puunjuuriin. + +_Matti_. Maltahan, kuusi; minä hakkaan sinut havuiksi ja kylvätän +tielle ruumissaaton jalkoihin. + +_Mikki_. Äläpäs ole tyhmä, Matti! Eihän kuusi tiedä, mihin suureen +kunniaan me hänet veisimme. Kuuleppas, Kuutonen tai Kuusela, vai +mikä nimesi lienee, me aiomme hakata sinut joulukuuseksi. Me puemme +sinut kukkiin ja tähtiin ja kultaomeniin. Saat seisoa keskellä salia +ja loistaa kynttilöistä, niinkuin taivas tähdistä. Anna nyt vain +siivosti hakata itsesi, sillä niin suurta kunniaa sinulle ei koskaan +tule täällä pimeässä metsässä. + +_Kuusi_. Mitä minä huolin teidän kunniastanne? Minua paremmin +miellyttää kasvaa ylös taivaasen asti. + +_Matti_. Etkö häpeä ollessasi noin kopea ja ylvästelevä? + +_Mikki_. Malta, malta, Matti; älä nyt riitele. Etkö tiedä, Kuusamo, +että saat kuulla enkelien laulua jouluaamuna? + +_Kuusi_. Niin, kyllähän se on kaunista, mutta sitä minä kuulen täällä +ulkonakin. + +_Matti_. Harakoita sinä kuulet, raukka, ja ne nauravat sinulle. + +_Mikki_. Ole vaiti, Matti! Sinä vain suututat häntä. Kuulehan nyt, +Kuusikangas, etkö suosi pieniä, iloisia lapsia? + +_Kuusi_. Tottahan. Kukapa heitä ei suosisi? + +_Mikki_. No, jos nyt siivosti annat hakata itsesi joulukuuseksi, +niin lupaan varmaan, että monta iloista pikku lasta asettuu piiriin +ympärillesi tanssimaan, ja he kaikki rakastavat sinua sydämmestänsä. + +_Kuusi_. No, se on toista. Jos voin lapsia huvittaa, niin hakatkaa +minut vaikka pikku muruiksi. Paukuttakaa vain. + +_Mikki_. Se oli hyvin sanottu, kelpo Lehtikuusi! Mutta kyllä tuletkin +kauniiksi. Ja nyt kai metsä on niin kohtelias, että siirtyy vähän +syrjemmälle. + +_Koivu_. Saammeko mekin konvehteja? + +_Tuomi_. Saammeko kultatähtiä? + +_Pihlaja_. Ja rusinoita? + +_Mänty_. Niin, ja lippuja? + +_Kataja_. Saammeko antaa selkään lapsille, kun he riistävät turkin +joulupukilta? + +_Matti_. Minä teille selkään annan! + +_Mikki_. Malttakaahan, kyllä minä tiedän, mitä te saatte. Joulupukki +jakelee kauneita lahjojansa koko metsälle. Nuori koivu saa uuden +auringon taivaalle ja kultakamman pitkälle tukallensa. Tuomi-vanhus +saa uuden kevään ja uusia kukkia. Pikku pihlaja saa kirsikkaviiniä +rypäleihinsä ja samettiliepeen silkkipyrstöönsä. Mänty saa +laivaviirin latvaansa ja kataja sakset leikellä pitkiä kynsiänsä. +Minä pyydän lumihöytyviä sokeroimaan koko metsän valkoiseksi, ja +sitte neiti Päivänpaiste sulattaa sokurin karamelleiksi. -- No, mitäs +nyt arvelet, rakas metsä? Tyydytkö näihin joululahjoihin? + +_Kaikki puut_. Kiitos, Mikki, nyt alkaa ilo metsässä. (He siirtyvät +etemmä, jättäen kuusen yksin seisomaan.) + +(Matti ja Mikki hakkaavat kuusta. Kaikki puut laulavat ja tanssivat): + + Piiri pyörii kanervilla, lumella, + Nyt me seppelöimme nuorta neitoa. + Joulukuusi, metsän talvimorsian, + Koreasti vaatetetaan kukkahan, + Avulla niin monen kauniin kaason. + Morsiolle tähdet päärmää linnikon, + Enkelit jo alkaa sulon soittelon. + Raottaapi kohta portin joulu jo, + Kiirehtii kuin ennen, varro tuokio! + Joulukuusi morsian on kaunokkain + Puku vehreä on hällä yksin vain; + Joulu-iltana nyt häät jo taas on. + + + + +KUU KIRKAS. + +(Talvi-leikki.) + + +Henkilöt: + + Jeronimus, rikas talonpoika. + Ukko Maunu. + Akka Maunu. + Matti | + Maija | kaksi köyhää lasta. + Kuu. + +Kuvaus tapahtuu maantiellä hedelmäpuiston vieressä. Maantie kulkee +läpi huoneen, tuolit olkoot aitana ja seinä niiden takana kuvaa +metsää. On syyskuun ilta, jolloin omenat jo ovat kypset. Ei vielä ole +pimeä, vaan pimenee kohta. + +Ukko ja Akka Maunu tulevat kaupungista. + +_Ukko_. Riennä, akka, tulee kohta pimeä. Mitä siellä seisottelet ja +mitä katsot? + +_Akka_. Katsonpahan vain noita kauneita omenia, tuolla puutarhassa. +Jeronimus on onnellinen mies: kaikki puut riippuvat täpö täynnä, ja +hän kyllä saa sievät rahat torilta. Se on toista, se, kuin meidän +ansiomme, ukko. + +_Ukko_. No, entä sitte? Mitä hänen omenansa meihin koskevat? Meillä +on voita ja leipää ja perunoita. Kyllä me tulemme toimeen omenittakin. + +_Akka_. Hä, mitäkö ne meihin koskevat? Minä tuota vain ajattelin, +miten me puuhailemme ja näemme vaivaa perunamaassamme ja sitte saamme +jonkun pennin tai kymmenisen kapasta, vaikka Jeronimus saa monta +hopearahaakin. Ohhoh! + +_Ukko_. Ohhoh! + +_Akka_. Kylläpä käypi jo liian yksitoikkoiseksi elää vain +aamiaisella, päivällisellä ja iltasella. Jos meillä olisi edes +puoletkaan noista kelpo omenista, näetkös, niin voisit sinä ostaa +oikein herrastupakkaa ja minä saisin pienen kahvipisaran. Olisipa se +jotakin, se, ukko hyvä. + +_Ukko_. Niinpä olisikin. Minä pöllyttäisin tuvan täyteen tupakansavua. + +_Akka_. Ja minä antaisin kahvipannun porista liedellä aamusta iltaan. +Sepä vasta olisi suloista soittoa! Minun mielestäni olisi aivan +kohtuullista, että Jeronimus antaisi osan noista muillekin. + +_Ukko_. Sekö visukinttu? Ennen hän pyytäisi meiltä perunoita. + +_Akka_. Niinpä niin, ja juuri sentähden saattaisimme me toimittaa +pikku jaon hänen kanssansa. + +_Ukko_. Perunoistammeko? + +_Akka_. Eipä suinkaan, vaan hänen omenistaan! Minusta näyttää nyt +tulevan pimeä, pilvinen ilta; silloinhan me emme tarvitsisi muuta +kuin pikku portaat aitaa vasten. Me ottaisimme mukaan säkin ja sitte +me... + +_Ukko_. Sittekö varastaisimme? Etkö häpeä, akka? + +_Akka_. Hyi! kuka tässä varastamisesta puhuu? Me vain vähän, hyvin +vähän keventäisimme sen saiturin ylellistä kuormaa. Sehän toki ei voi +olla muuta kuin laillista ja oikeata. + +_Ukko_ (ajatellen). Hm; niin, saattaisipa tuo olla, mutta... + +_Akka_. Tule pois, odotetaan, kunnes tulee ihan pimeä. Se, näetkös, +on laillista; vieläpä on rikkaan ilmeinen velvollisuuskin antaa +rikkaudestaan köyhille. + +_Ukko_. Niin, mutta... + +Matti ja Maija tulevat, seljässä pussit. + +_Maija_. Kuulitko, Matti, mitä akka sanoi? Rikkaan pitää antaa +rikkaudestaan köyhille. Ne varmaankin ovat kunnon ihmisiä. (Akalle). +Hyvä matami, me olemme köyhät lapset, joilla ei ole leipää eikä +kotia. Saammeko olla teillä yötä? + +_Akka_. Mitä nyt? Häpeä toki, nulikka, kerjätä maantiellä! Ikäänkuin +meillä olisi varaa lahjoitella pois tavaroitamme!... Tule, ukko, +meidän pitää rientää kotiin. (He menevät.) + +_Matti_. Jokos sait, sanoi Juuso. Ell'emme pääse tupaan, niin +tottahan löydämme jonkun ladon maataksemme. Katsos noita kauneita +omenia! (Hän laulaa:) + + Kaksi kultaomenaa. + Oi, jos olis mulla, + Saisin hevon ratsastaa. + Voisin rikkaaks tulla. + Vaan nyt tässä tallustaa + Rakkaan siskon kanssa saa, + Linnun lailla karkoittaa + Huolet laulelulla. + +_Maija_. Sinä vain aina olet iloinen. Kaiketi sinä mielelläsi +pitelisit paria noista kelpo omenista omanasi? + +_Matti_. + + Heittääkseni koppia + Jos mull' olisi niitä, + Heittäisin kaikk' sulle ma: + Hauskaa tulis siitä. + Vaan nyt musakiven sain... + +_Maija_. + + Männyn käpy mull' on vain... + +_Molemmat_. + + Olkoot sijass' omenain, + Kun ei rahaa riitä. + +_Maija_. Ota koppia, sinä kultaomeninesi. + +_Matti_. Ota itse, jos saat! + +(Heittelevät koppia kivillä ja männynkävyillä.) + +_Maija_. Sainpa kuitenkin kiinni, katsos! + +_Matti_. Maltas, nyt viskaan ylemmä. + +_Maija_. Nyt minä rupeen syömään omenaani. (Puree männynkäpyä.) + +_Matti_. Ja minä vien omenani kuninkaan hoviin. (Poimii kiviä.) + +_Jeronimus_ (tulee). Nytpä rupeavat omenat jo kypsymään. Täällä +kuljeksii kaikenlaista väkeä maantiellä, niin että onpa tarpeen +olla varoillaan. Enkö sitä juuri sanonut? Tuossahan on kaksi +kerjäläisnulikkaa katselemassa minun puutarhaani. Mitä te täällä +teette? + +_Matti_. Me astumme kahdella jalalla pitkin tietä, hyvä isäntä. + +_Jeronimus_. Uskaltakaapahan vain väijyä minun omeniani? + +_Matti_. Kiitoksia tarjouksesta! Me olemme juuri kokoamassa +omenasatoamme. + +_Jeronimus_. Mitä sanot? Ettehän vain liene uskaltaneet kiivetä minun +aitani yli? + +_Maija_. Ei tässä puutetta ole. Koko tie on täynnä omenia, ja ojan +varsilla on vielä enempi. + +_Jeronimus_. Vai niin, kiviä ja männynkäpyjä. Merkillistä, miten +tyhmiä lapset voivatkin olla! (Hän menee.) + +_Matti_. Hän luulee olevansa viisas, hän, kun yöt päivät kävelee +varkaiden pelossa. Me olemme levossa, me. Eipähän kukaan varasta +meidän kultaomeniamme. (Ilta pimenee.) + +_Maija_. Tulee pimeä jo, Matti. Mistähän nyt löydämme hyvän ladon? + +_Matti_. Paras on astua tietä myöten kylään; emme me osaa metsän läpi. + +_Maija_. Minua niin kovin pelottaa, että eksymme pimeässä. Jospa edes +kuu olisi paistamassa! + +(Kuu ilmestyy taivaanrannalle, se on, vasempaan nurkkaan. Hän on +palovartian puvussa, näyttää siivolta ja alakuloiselta, ja kantaa +edessään suurta, loistavaa, pyöreätä kilpeä). + +_Kuu_ (laulaen kuin palovartia). + + Kello on kahdeksan lyönyt: + Kotihin kulkee karja jo syönyt, + Loppunut päivän on puuha ja työ; + Sisään, lapset! jo joutuu yö! + +_Maija_. Tuossahan kiltti kuu nousee niin pyöreänä taivaalle. Ah, +miten kaunista, että nyt on täyskuu! Kuulitko? Eikö hän ikäänkuin +laulanut jotakin? + +_Matti_. Oletpa sinä aika hupakko. Juurikuin kuu voisi laulaa! +Palovartia se lauloi tuolla kylässä. + +_Maija_. Muistatko sen laulun kirkkaasta kuusta, jota äiti aina +lauloi meille, kun olimme vielä pienet? Näin se oli: + + Ilman kannella istuu kuu + Ja lasista kurkistaapi. + Mun mieleni... + +_Matti_. + + ... tuosta riemastuu + Ja soittoon sormeni saapi. + +_Molemmat_. + + Oi, onnellinen, sä kuuhut kirkas, + Kun yllä maan on olla sun virkas! + Saat nähdä jo... + +_Kuu_. + + ... Ohoh, ohoh! + +_Maija_. Kuulitko, hän lauloi mukaan? Hän sanoi: ohoh, ohoh! + +_Matti_. Ole joutavia, se oli vain metsän kaiku. + +_Maija_. Ei ollut; minä kuulin ihan selvään, että hän sanoi: ohoh, +ohoh! Kuu raukka, miten sinulla lienee ikävä kulkea niin yksin pitkin +taivaan kantta, etkä koskaan saa leikkiä kultaomenilla täällä maan +päällä! Leikkisit edes tähtien pikku lasten kanssa, jotka välistä +ottavat niin pitkiä, välkkyviä harppauksia iltataivaalla, tällaisia +harppauksia. + +_Matti_. Kyllä kuulla on muutakin tekemistä. Hän astuskelee kuin +yövartia, lyhty kädessä, näyttää ja tietä kaikille, jotka ovat +eksyneet maan pimeässä. Sen lisäksi on hän myöskin kultaseppä, +näetkös; hän kultaa metsät ja hopeoitsee järvet. Onpa hän vielä +poliisipäällikkökin, aika vihollinen kaikille varkaille! + +_Maija_. En oikein muista toista värsyä siitä laulusta: + + Näet hullutuksia paljon, näin + Kulkeissasi iltasilla... + +_Matti_. + + Näet tuskiin sortuvan lempiväin. + Näet riemua rakastavilla. + +_Molemmat_. + + Näet kyyneleitäkin monta, mutta + Ne luoksesi kohden korkeutta + Ei nousta voi... + +_Kuu_. + + ... Ei nousta voi. + +_Matti_. Kas niin, kuu kirkas, astu nyt siivosti edeltä ja näytä +meille tietä hyvään latoon! + +_Maija_. Kiitos ryhdistäsi, rakas kuu! + +(Lapset lähtevät, vaan heidän laulunsa kuuluu vielä etempää:) + + Näet kyyneleitäkin monta, mutta + Ne luoksesi kohden korkeutta + Ei nous... + +_Kuu_ (yksin). "Ei nousta voi", laulavat lapset. No niin, liian +korkeallahan minä olenkin maan lapsille. Mutta näytänkö minä sitte +niin iloiselta täällä yksinäisyydessäni sinitaivaalla? Eikö minulla +sitte ole mitään surua? Ikäänkuin olisi niin erittäin hauskaa kulkea +yksin autiossa avaruudessa eikä koskaan saada yhtään omaa ystävää +koko avarassa maailmassa! Tosinhan minulla on paljo tekemistä. +Minun täytyy joka viikko muuttaa muotoni, ja silloin minä käännän +kultakilpeäni. Nyt minä olen pyöreä, mutta toisinaan on minua vain +puoli. (Hän kääntää kilpeä sivulle.) Ja taas jonkun ajan kuluttua +minä olen kokonaan näkymättömänä. (Hän kääntyy seljin katsojiin päin, +niin että kilpi kokonaan peittyy.) Sitte minä jälleen muutun, ensin +pieneksi, kapeaksi kaareksi, ja vähitellen puolikkaaksi. (Kääntää +kilpeään.) Viimein taas olen aivan pyöreä. (Kääntää koko kilven +näkyviin.) Välistä sattuu niinkin, että minä hetkiseksi pistäydyn +piiloon. (Peittää kilven tiheällä vaatteella.) Silloin tulee pimeä +yö, ja kaikki varkaat lähtevät liikkeelle. Mutta juuri kun he ovat +paraillaan vehkeilemässä, pistäydynkin minä jälleen näkyviin. (Peite +putoaa pois.) Ja silloin kaunis, vaalakka valoni paistaa pimeään +yöhön, ja maan lapset sanovat minua kirkkaaksi kuuksi. Minä suosin +lapsia; heille minä mielelläni tanssin vedenpinnalla ja seuraan +heitä, kun he ajelevat talvi-iltoina. Minä juoksen kilpaa hevosen +kanssa yli mäkien ja puunlatvain. Satatuhatta vuotta sitte olin +minäkin pikku lapsi ja eksyin silloin äitistäni. (Hän laulaa:) + +Sävel: Onpa vielä Suomessa... + + Olin pieni lapsi maan, + Eksyin kerran maailmaan, + Etsin vielä emoain + Seuraan häntä vuosittain. + Yhä vaan + Ympär' maan + Pyörin, paljon nähdä saan; + Illat pimeet valistaa + Saatan, milloin nukkuu maa. + +Ah, sä rakas äiti, milloinkahan saanen nähdä sinut jälleen iloisena +päiväpaisteessa? Ainoastaan silloin, kun sinä makaat, käyskentelen +minä kuin henki vuoteesi ympärillä ja sytytän lyhtyni valasemaan +sinun pimeää rataasi avaruudessa. Ja sinä luulet minua vain vanhaksi +palovartiaksi, joka suojelee sinua pyrstötähtien tulipaloilta... + + Vaan kun vuotta tuhannen + Sua vielä seurailen, + Surus tuudin nukuksiin, + Lastes majaa vahdin, -- niin + Taivaalta + Laajalta + Syliis suo mun pudota, + Rauhaan siihen nukkuen + Kuin laps' äitin rinnoillen. + +Kun tätä ajattelen, pyrkivät kyyneleet herumaan valppaihin silmiini. +Häpeä toki, vanha palovartia, ja pistäydy piiloon, ett'ei kukaan näe +sinun itkuasi! (Hän pudottaa kilpensä eteen peitteen, niin että tulee +pimeä.) + +(Ukko ja Akka Maunu tulevat kantaen portaita ja säkkiä.) + +_Ukko_. Kuuleppas, akka, minusta ei tämä tunnu oikein hyvältä, vaan +melkein siltä, kuin menisimme varastamaan. + +_Akka_. Mitä lörpöttelet! Onko se varastamista, kun ottaa lailliset +oikeutensa ja saatavansa? Toista olisi, jos ottaisimme härjän. +Mutta nythän me teemme naapuri-isännälle vain pikku palveluksen: me +säästämme häneltä omenain poimimisvaivan. Kas niin, pane portaat +pystyyn aitaa vasten ja poimi sinä, niin minä täällä alhaalla pitelen +säkkiä. Meidän pitää kiiruhtaa niin kauan, kuin on näin oivallisen +pimeä. + +_Ukko_ (panee pystyyn portaat). Eevan omenia! Minä pesen käteni ja +olen syytön... + +_Akka_. Pese vain, Aatami, kunhan nyt poimit! (Ukko nousee portaille.) + +_Kuu_. Mitä sipinää ja supinaa täällä pimeässä on? (Tempasee pois +peitteen kilpensä edestä, ja tulee valoisa.) + +_Ukko_. Herranen aika, akka, nyt tuli kuutamo. + +_Akka_. Kerää vain, äläkä huoli! + +_Ukko_. En, minä en uskalla. Minä luulen näkeväni Jeronimuksen +yömyssyn tuolla puiden välissä. (Laskeutuu maahan) + +_Akka_. Hyi sellaista kujetta! Mitä me nyt teemme, kun tuo kelvoton +kuu paistaa meille ihan vasten kasvoja? + +_Ukko_. Mitäpä me muuta tekisimme kuin menemme kotiin? + +_Akka_. Minäpä tiedän, mitä teemme. Me haemme kotoa tervapytyn ja +harjan ja tervaamme sitte kuun. Silloin se pahennus kyllä jättää +rehelliset ihmiset häiritsemättä heidän luvallisista töistään. Me +opetamme hänet katselemaan ihmisiä tuolla lailla silmiin. + +_Ukko_. Niin, mutta ... mutta... + +_Akka_. Mitä siinä muttailet? Pane koipesi liikkeelle? Muista +tupakkaa, sitä herrastupakkaa! (He menevät.) + +_Kuu_. Vai niin, vai aikovat he tervata minut, ne kunnon ihmiset! +Sopiihan koettaa tuotakin. (Aivastaa.) Olkoon onneksi; luulenpa, että +oikein aivastin. He uskovat, ett'en minä kuule heidän puhettansa, +vaikka kuulenkin jok'ainoan hisauksen maan päältä. Vai tervata minut! + +_Jeronimus_ (tulee). En käsitä tätä; minä luulin kuulevani jonkun +puhuvan. Täällä ihan varmaan on varkaita, jotka minun omenoitani +himoitsevat... Ahah, tässä on portaat!... Ja säkki... Kyllä nyt on +asia aivan selvä, sanoi akka, kun kaatoi vettä ukon viinapulloon. +Mitäs nyt on tehtävä, hyvä Jeronimus? Sinä olet rikas mies; sepä +onkin pääasia. Ja sinä olet myöskin urhollinen mies, sen voi oma +tallipässini Pelle todistaa. Hänhän heti lähtee karkuun, kun vain +näkee minun tulevan, paksu käsnäkeppi kädessäni; niin julmalta minä +näytän. (Laulaa:) + +Sävel: Mä olen Papageno... + + Mä olen tuima tyranni; + Piiskaani pelkää orhini. + Lyön härkää, lehmää, lammasta, + En pelkää pässin puskuja. + Ja koira, kissa, renki saa + Myös lyöntejäni koettaa. + Jos varas vain käy tänne, niin + Hän heti joutuu arestiin. + +Mutta jospa heitä onkin useampi? Saattaisinhan mennä piiloon +tähän aidan taakse; mutta on kelvottoman kirkas kuutamo, että he +saattaisivat nähdä minun yömyssyni. Entäpä jos pistäytyisin tuohon +säkkiin? Se oli sukkela temppu. Sieltä minua ei kukaan näe, ja kun he +tulevat, hyppään minä jaloilleni ja sieppaan heidät kiinni, niinkuin +kissa makkaran. (Hän ryömii sakkiin.) + +_Kuu_. Tyhmeliini! + +_Jeronimus_ (kurkistaa ulos.) Mitä? Kuka minua huusi?... Hst! tuolta +tulee joku. (Ryömii takaisin piiloon.) + +(Ukko ja Akka Maunu tulevat kantaen tervapyttyä ja pitkävartista +harjaa.) + +_Akka_. Kas niin, ukko, nouse sinä portaille, niin ylös kuin pääset, +että yletät harjalla kuuhun. Minä seison täällä alhaalla ja pitelen +tervapyttyä. + +_Ukko_. Liian on korkealla. + +_Akka_. Eikä ole korkeammalla kuin saunan lautaset. Etkö ole monesti +nähnyt kuun riippuvan kuusen oksista? Mutta (katselee säkkiä) +mitenkähän säkki on tullut niin lihavaksi ja pyöreäksi kuin provasti? +Sepä on merkillistä. (Tunnustelee säkkiä.) Ahah, sinä veitikka, +oletko kiivennyt puuhun ja syönyt omenia meidän poissa ollessamme. +Kyllä minä sinut, säkki, opetan varastamaan toisten omenia. (Hän +sitoo kiinni säkin suun.) Kas niin, makaa nyt siinä siivosti sen +aikaa, kun me tervaamme kuun. Tuopa oli hauskaa, ha ha ha! + +_Kuu_. Ha ha ha! + +_Ukko_. Säkki nauroi. + +_Akka_. Lörpöttele sinä! Kas niin, ukko, pian ylös puuhun! + +_Ukko_ (kiipeää aidalle ja kurottaa harjalla.) Johan minä sanoin, +akka, että se on liian korkealla. + +_Akka_ (kiipeää jäljestä pytty kädessä.) Älä lörpöttele! Annas kun +tulen auttamaan sinua, niin saatpa nähdä, että yletymme kuuhun. + +_Kuu_. Ha ha ha! + +_Ukko_. Kuulitko, eukko? Harja nauroi! + +_Akka_. Maltas vähän, nyt olin jo aivan tavata kuun reunan. Pidäs +sinäkin, niin tuhraamme hänet ruskeaksi kuin jauhettu kahvi! Kas +niin, nyt yletymme jo! Niin, irvistele nyt, irvinaama! Noin, noin me +tuhraamme... Ai, voi! hän pitää minua kiinni. Tule auttamaan! + +_Ukko_. Kyllä tulen. Ai, voi! Hän ottaa minut, nipistää kiinni, +auttakaa! auttakaa! + +(Kuu peittyy äkisti, tulee ihan pimeä, ukkonen jyrisee ja sataa +rakeita. Ukko ja akka häviävät). + +(Matti ja Maija tulevat juosten etsimään suojaa sateelta.) + +_Matti_. Maija! Missä olet, Maija? + +_Maija_. Täällä. Missäs sinä olet, Matti? On niin hirveän pimeä. + +_Matti_. Täällä minä olen. Mennäänpäs tuonne päin; minusta näyttää +siellä olevan talo. + +_Maija_. Aitahan tuo vain on. Nyt olemme jo kävelleet koko tunnin +eksyksissä; minä en enää tiedä, missä olemmekaan. + +_Matti_. En minäkään. Mutta sen tiedän, että päällämme tuolla +ylhäällä on Jumalan taivas... Oletko hyvin märkä? + +_Maija_. Vähän vain. Mutta en minä enää jaksa astua. Levätkäämme +tässä. Ah, jospa olisi kuutamo! + +_Matti_. Kuules, kuu kirkas, oletko aivan unhottanut köyhät lapsesi? + +(Sade on lakannut, kuu paistaa jälleen kirkkaasti. Mutta hänen +kilvessään näkyy nyt riippumassa ukko ja akka Maunu karjoineen ja +tervapyttyineen). + +[Salaa sanoen tapahtuu se näin: leikataan edeltäkäsin ukko ja akka +mustasta paperista ja kiinnitetään ne kuun kilpeen.] + +_Maija_. Kiitoksia, kirkas kuu, sepä oli hyvin tehty! Nyt minä taas +tunnen paikan. Tässähän me olemme puutarhan luona, jossa oli niin +kauniita omenia. + +_Matti_. Juuri niin! Mutta katsoppas, Maija! Mitä kummia tuolla +kuussa riippuu? + +_Maija_. On aivan kuin ukko ja akka ja pitkä harja... + +_Matti_. Onpa tosiaankin. Ne ovat ukko ja akka, jotka olivat äsken +täällä. Miten ihmeen tavalla he ovat joutuneet kuuhun? + +_Kuu_. He tahtoivat tervata minut, saadakseen varastaa rauhassa; +sentähden minä otin heidät. + +_Maija_. Kuuletko? Kuu kirkas sanoo heidän tahtoneen tervata häntä, +saadakseen varastaa rauhassa, ja sentähden on kuu ottanut heidät. + +_Matti_. Sanooko hän niin? No, sinullapa on tarkat korvat, Maija, kun +kuulet kuun puhuvan. + +_Maija_. Ikäänkuin se nyt olisi jotakin! Kuulenhan minä puiden +ja kukkienkin puhuvan joka päivä kanssani. Mutta mikähän tuolla +liikkunee aidan vieressä? (Säkki vierettelekse.) + +_Matti_. Heleijaa! Säkki se on, Maija, säkki kävelee, huviksensa! Vai +niin, säkki; onko sinusta nyt niin kaunis ilma tämä yönä, että olet +lähtenyt kävelylle? + +_Jeronimus_ (säkissä). Päästä minut! Rakas varas, päästä minut irti! + +_Matti_. Mitä tuo on kuulla kuun puhuvan; vaan kuunteleppas +säkkiä! No, säkki, mihinkä minun sitte pitää päästää sinut irti? +Myllynränniinkö? + +_Jeronimus_ (säkissä). Armollinen varas, säästä minun henkeni! Minä +olen Jeronimus ja annan sinulle sata hopearahaa, jos päästät minut +irti! + +_Maija_. Säkin nimi on Jeronimus! + +_Matti_. Sata hopearahaako? No, tuota jo voi kuulla; sinäpä olet +viisas säkki. Mutta enhän minä voi uskoa paljaita sanojasi. Mitä +annat minulle lunnaittesi vakuudeksi? + +_Jeronimus_ (kuin ennen). Suurimman omenapuun alle puutarhaani olen +kaivanut ja haudannut hopearahapussin. Sinä saat puolet, hyvä varas! + +_Maija_. Päästä hänet irti, Matti! + +_Matti_. Ei, maltahan vähän! Vai niin, puoletko ainoastaan? Ränniin +sinut heitän, säkin veitikka, koska olet myllystä kotoisinkin! + +_Jeronimus_ (kuin ennen). Saat kaikki, ihan kaikki, mitä minulla on, +kaikkein paras varas, kunhan vain pääsen tästä vankeudesta. (Hän +vierettelekse.) + +_Matti_. Onko se oikein varma? Vannoppas! + +_Jeronimus_. Minä vannon Pellen sarvien kautta. + +_Matti_. Ei, topp, se on liian vähä. Vanno, niin että se kelpaa +johonkin! + +_Jeronimus_. Minä vannon hopearahaini kautta. + +_Matti_. No, nyt kyllä uskon. (Avaa säkin suun.) Seis, säkki! Juokse +jaloillasi! Se on mukavampaa. + +_Jeronimus_ (ryömii pois säkistä). Huh! Kiitoksia, varas... Vai niin, +tekö se olettekin, nulikat? Ettekö häpeä? Malttakaas, kyllä minä +annan teille selkään! + +_Matti_. No, säkki, annas tänne kaikki, mitä sinulla on! + +_Jeronimus_. Kaikkiko, mitä minulla on? Onko koskaan kuultu mokomaa? +Ei ropoakaan, ei puoltakaan ropoa, hävytön nullikka! Heti tiehesi, +taikka... + +_Matti_. Kiitoksia, säkki! Minä tyydyn hopeapussiin. Sen minä jo +kaivoin pois puun alta! + +_Jeronimus_. Minä onneton! Ensin varastavat minun omenani ja sitte +vielä hopeani! Kymmenentuhatta kirkasta valkoista rahaa! Tästä saat +sata vaskirahaa, mutta anna takaisin minun hopeapussini. + +_Matti_. Pidä rahasi! Pidä hopeasi! Mitä me niillä tekisimme? Vai +rupeasimmeko me kävelemään peloissamme varkaita? Ei, säkki, me olemme +vain tehneet sinulle pilaa. + +_Jeronimus_. Ettekös te olekaan tuoneet tänne säkkiä ja portaita, +varastaaksenne omenia? + +_Maija_. Hyh, mitä puhut! Ukko ja akka ne sen tekivät. Mutta kun oli +liian valoisaa, tahtoivat he tervata kuun, ja tuosta voit itse nähdä, +miten he ijäiseksi ihmeeksi ja varoitukseksi riippuvat kuussa. + +_Jeronimus_ (panee silmälasit nenälleen). Niinpä todellakin! Ihan, +näet, ukko ja akka Maunu, minun kelpo naapurini, tuossa riippuvat. +Olkoon onneksi! Mutta te kaksi, mikä teidän nimenne on? + +_Matti_. Matti ja Maija. + +_Jeronimus_. Sinä, Matti, ja sinä Maija, te olette pelastaneet minut +säkistä ja saaneet tiedon minun aarteestani, ettekä kuitenkaan +ota maksua. Minua te, nulikat, miellytätte. Minä tarvitsen jonkun +avukseni poimimaan omenoitani. Entä jos ... ihan oikein, mieleeni +pälkähtää jotakin, minulle tulee usein hyviä mieleenpälkähdyksiä. +Minä otan teidät kasvattilapsikseni, ja nyt me heti menemme kotiin, +että saatte hyvän illallisen ja lämpimän vuoteen. Tyydyttekö siihen? + +_Matti_. Se olkoon päätetty! Kiitoksia, säkki! + +_Maija_. Kiitoksia, kuu kirkas! Sinä olet näyttänyt monellekin +köyhälle lapselle tien lämpöiseen kotiin, sinä! + +_Kuu_. Minähän itsekin kuljeksin turhaan etsimässä kotiani. + +_Kaikki laulavat_. + + Kuu ilman kannella kuljeksii + Ja tielle hän tirkistääpi. + Ja tiellä nyt ukko astuksii, + Ja akka se häpeääpi. + Sua, kuu, he tervata halusivat, + Vaan itse ansahan lankesivat: + He kuuhun jäi, he kuuhun jäi. + + Nyt ukko ja akka on siellä vaan + Ja siellä pysyvät aina. + Sun kultalevystäs lapset maan + Alati kultia lainaa. + Mut' sinä vain kuljet matkojasi + Ja peilaat vesihin muotoasi + Niin ylhäältä, niin ylhäältä. + + + + +KEVÄTPÄIVÄ SUOMENLAHDELLA. + + + Meremme Suomen Lahti, sa + Nyt olet kaunis, iloisa + Tuhansin valkopurjein. + Vast' olit tyhjä, poloinen. + Jäät poves peitti, sitoi sen, + Ja talvea + Piti aaltos, ja + Kuolleena oli Ahtola. + + Vaan vapaa, uljas olet nyt, + Siteittes aik' on päättynyt, + Sun lainees riemuin laulaa, + Pyydystää verkkos, kajavas + Taas huutaa, loistaa majakkas. + Ja höyrysi + Taas suitsuvi, + Kevättä rantas henkivi. + + Suikertaa sitees hopeinen + Nyt Viron hiekan keltaisen + Ja Suomen vuorten väliin; + Kronstadtin rautalaivan ja + Myös kaislavenon kannat sa, + Ja riemuiten + Nyt kylpien + Sä tanssit mailman portillen. + + Käy, tuuli! Aalto, kohoa! + Käy ylös rantaan, suurilla + Mietteillä mielet täytä! + Pois huuhdo vesin suolaisin + Laimennut mieli, himotkin. + Ja virkistä + Taas ihmistä, + Luo, voima, valo, elämä! + + Sä meidän uljas meremme! + Sun Herra antoi Suomelle, + Lipulle Suomen tieksi, + Ja kun se liekuu vapaana + Sinisenä ja valkoisna, + Niin ennustat + Ajat tulevat, + Lippumme värein vipajat. + + + + +TUULENTUPA. + + +Sattuu välistä keväällä, milloin ilma on läpinäkyvän selkeä ja +taivas välähtelee vaaleanpunaiselta ja sinipunervalta auringon +laskiessa, silloin sattuu välistä, että äärimmälle taivaan +rannalle nousee pieniä kullankeltaisia pilviä, jotka liitelevät +keveinä viiruina sinne tänne pitkin taivaan kantta. Ne alinomaa +muuttavat muotoansa, väriänsä ja paikkaansa; ne ovat niin loistavan +kauniit, niin hienoreunaiset ja niin suloisen keveät kuin ilma; +ne eivät ole ollenkaan muiden pilvien kaltaiset, jotka yöt päivät +kehräävät pummulia taivaan kannella. Miksi ovat ne niin kauniit ja +haihtuvaiset? Miksi ne ainiaan liitelevät kauimpana, kaukaisimmassa +etäisyydessä? Kuulehan, nyt minä sinulle kerron jotakin. Ne eivät +ole mitään sadepilviä, vaan valopilviä; ne ovat henkien tuulentupia +kaukana sinimaailmoissa. Ylimaailmalliset kauniit henget, jotka +asuvat tuolla ylhäällä loistavassa maailman avaruudessa, luuletko +heidän tyytyvän kivisiin ja marmorisiin taikka puutupiin, joiden +raskaat katot estävät näkemästä aurinkoa ja tähtiä? Ilmaiset, +niinkuin he itse, suloiset, loistavat, läpinäkyvät ovat myöskin +heidän asuntonsa; he rakentavat ne säteistä ja loistavista viiruista, +he tekevät niiden seinät hienoimmasta kuunvalosta, ja katon panevat +he iltaruskon kullasta. Siellä elävät he vapaata, iloista elämäänsä +korkealla maan sumujen yläpuolella, niin korkealla, ett'ei kiuru +sinne koskaan lennä, eikä niin korkealle koskaan kuulu melu ihmisten +puuhista täällä maan päällä. Siellä on vain valoa, kauneutta, +kirkkautta, rauhaa ja Jumalan kunnioitusta. Sillä Jumalan pyhä nimi, +Jumalan suuruus ja hyvyys leviävät niinkuin päivän valokin läpi +kaikkien maailmain ja vielä ulommaksikin niitä. + +Kuka voisikaan sanoa, että kevyt, läpinäkyvä ilma ei kannattaisi +henkien tupia? Oletteko unhottaneet kaikki kauniit sadut? Maan +sisuksessa asuu menninkäisiä ja kääpiöitä; tulessa asuu salamanteri; +vedessä asuu Ahti ja huikentelevat, kauniit vedenneitoset, joilla on +vehreä ruohotukka; maan päällä asuvat ihmiset ja heidän ympärillään +metsissä asuu kaiku; kaikki vuoret ja laaksot, kaikki purot ja +lähteet, puiden latvat ja lehdet ovat täynnä olentoja, joista +muutamat näkyvät paljaasen silmään, mutta monta vertaa useammat ovat +näkymättömät. Niin, ja kaukana auringossa, kuussa ja hyvin etäisissä +kiiluvissa tähdissä asuu olentoja, jotka ovat aivan toisenlaiset kuin +me ja katselevat meitä oudoilla silmäyksillä. Ja luuletko sinä sitte, +että ilma yksin olisi tyhjä, kun muka lintu ei tee siihen pesäänsä, +tuo ilma, joka juoksee maan ympäri kuin pauhaava meri ja jonka kaikki +tuntevat, vaikkeivät sitä näe. Etkö huomaa, miten tuuli puhaltaa +purjeihin ja tuulimyllyn siipiin, miten se kannattaa linnun siipiä ja +kevyttä paperileijaa, jolla on pitkä häntä? Koko avarassa maailmassa +ei ole yhtään tyhjää paikkaa; kaikkialla on elämää, kaikkialla on +valoa, kaikkialla on henkeä ja totuutta, kauneutta ja hartautta; +jokaisessa tomun jyväsessä on oma asujamensa ja joka tähdessä oma +kansansa. Ja luuletko vieläkin ilmaa tyhjäksi? + +Oletko kuullut satua Valvaasta, joutsenten ruhtinattaresta, joka uipi +ilmassa kuin tähti mustassa pilvessä ja kylvää keväällä valkoisia +sulkiansa niitylle? + +Tunnetko keijukaisten kuningattaren sen ijäisesti nuorena pysyvän +Keristanen, joka ei koskaan muutu, vaikka maailma hänen ympärillään +lakastuu vanhuuden voimattomuudesta? + +Oletko nähnyt Oberonin, ilman kuninkaan, joka pillillään soittelee +kaikki ihmislapset tanssimaan, ja Titaanian, hänen puolisonsa, jonka +kauneudesta ja mustasukkaisuudesta on niin monta satua kirjoissa? + +Tiedätkö tarinan Ilmattaresta, joka istuu iltapilven reunalla ja +kutoo kultakangasta hopeisella sukkulalla? + +Jos tahdot nähdä nämä kaikki ja monta muuta kaunista olentoa lisäksi, +joista kerrotaan saduissa, niin kuule, mitä minä nyt sanon. Mene +jonakin iltana rannalle, kun aurinko juuri on laskeutumaisillaan. +Paina oikealla kädelläsi vasemmalle puolen rintaasi ja tunnustele, +sykkiikö sydämmesi oikein kovasti ja lämpimästi, oikein lapsellisesti +ja hurskaasti kaikkea kaunista kohtaan, kuin on elämässä. Katsele +sitte ympärillesi lapsen silmillä, ja sinä näet merkillisiä asioita +punertavissa iltapilvissä. + +Mutta jos niitä katselet itseviisailla silmillä ja kylmällä +sydämmellä, niin silloin et suinkaan näe muuta kuin lenteleviä pilviä +ja illan sumuja, jotka ennustavat sateen tuloa. Kaikkea kaunista, +mitä on maailmassa, on katseltava viattomilla silmillä, muuten se +haihtuu ja häviää tyhjäksi. + +Pienenä ollessani istuskelin minä usein kivisellä rannalla ja +katselin aaltojen tanssia etäällä illan loistossa. Ne kulkivat +kulkemistaan ympyriäisissä piireissä tai suorissa viiruissa, pitkissä +loistavissa riveissä kauas siniseen etäisyyteen, ja hetkisen kuluttua +oli mahdoton enää erottaa niitä toisistaan. Ne kuitenkin viimein +saapuivat meren toiseen rantaan, jossa vesi loppui ja taivas alkoi. +Siihen paikkaan juuri aurinko mieluisimmin laskeutui keskikesällä +ja pistäytyi vähäksi aikaa loistaviin aaltoihin. Se oli ihmeellinen +paikka, todella hyvin ihmeellinen ja suloinen, sillä juuri siellä +kaikki illan ja pilvien henget pitivät ilmaista leikkiänsä laineiden +ja iltaruskon kanssa. Ne lentelivät kuin häilyvät punaviirut sinne +tänne vesipeilin yllä; ne tanssivat, painiskelivat, juoksivat +jäljekkäin "haukkasilla", kupertuivat toinen toisensa päälle, +tukistivat leikillä toinen toistaan ja välistä taas suutelivat. +Iloista väkeä ne olivat; he kokosivat ilman hienoa päivänsavua, +joka liiteli kuin harso kunnasten päällä, käärivät harson, tekivät +siitä siteitä ja sitoivat toisiltaan silmät, niin että pääsivät +sokkosille. Sattuipa välistä että joku syöksyi kuin nuoli alas mereen +ja silloin koko joukko hänen järjestään kuin rankka ruususade tai +kipunaparvi, mutta yht'äkkiä se jälleen sukelsi ylös, hypähti ja +rupesi kaha-säärin ratsastamaan kullankarvaisella pilvellä, joka +hiljakseen kulki tietänsä avaruudessa. Ja muutamat näistä hienoista +ilmaolennoista olivat suuremmat ja vahvemmat toisia. He ottivat +iltataivaalta tähden ja heittelivät sillä palloa. Monta tuhatta +ilmanhenkeä ojensi pikku kätensä ottamaan tähdellä lyyryä, mutta +se nousi kaaressa ylös taivaan reunasta, putosi mereen kuin palava +kynttilä, särkyi räiskyen miljooniksi palasiksi, jotka lentelivät +ylt'ympäri laineille. Ja siitä kuohui vaahtoa kuin hopeaa. Se oli +kuin timanttisade. Ja se huvitti sanomattomasti illan henkiä; +he paukuttivat kätösiänsä, ottivat toinen toistaan kädestä ja +tanssivat ympäri taivaan kantta, niin että pilvet äkisti hajosivat +pois tieltä eikä missään näkynyt enää muuta kuin häilyviä viiruja +henkien vaaleankeltaisesta tukasta, jotka lensivät kuin revontulet +aaltoilevina liekkeinä iltatuulessa... + +Semmoista voidaan nähdä pienenä. Kun kasvetaan suureksi, silloin +kasvaa myöskin kalvo silmän eteen, ja se estää näkemästä hienointa +tomua perhon siiviltä, kauneinta väriä kukkien lehdiltä ja henkien +taivaista leikkiä iltatuulen vienoissa puhalluksissa. + +Oli poika, nimeltä Elias; hänen isänsä talo oli tumman metsän ja +suuren meren välillä; metsä oli itä- ja meri länsipuolella. Hän +oli lempeä ja hellä ja kuunteli hyvin mielellään kauniita satuja. +"Minä en ymmärrä, mitä Eliaksesta tuleekaan tässä maailmassa", sanoi +usein hänen isänsä, joka oli ahkera ja reipas maanviljelijä ja osasi +kyntää yhtä hyvin kuin ken tahansa tässä maassa. "Poika on liian +hieno iholtaan ja pehmeä sydämmestään. Sopiiko tuommoinen olento +kelpo talonpojaksi? Ei, vaan toista on hänen veljensä Eerik; sillä +pojalla on kädet, vahvat kuin patakoukut ja sääret kuin rautaseipäät. +Elias tähystylee taivasta, ikäänkuin aikoisi kirjoittaa hengille +kaikki ilman itikat; mutta Eerik ajaa ajamisensa pellolla, huolimatta +ollenkaan, mistä päin tuuli milloinkin puhuu. Sanokaa minun +sanakseni: Eerikistä tulee aikaa myöten rikas, mutta Elias saa asua +pilvissä ja syödä aamiaisekseen auringonpaistetta ja illallisekseen +kuutamoa." + +"No, se riippuu kokonaan siitä, mitä hän saa oppia", sanoi lukkari, +joka oli lukenut monta kirjaa ja tiesi kaikki asiat. "Hyvähän on +vahva käsikin; maa kyllä tarvitsee myöskin hyviä päitä ja sellaisia +silmiä, jotka käsittävät, mikä on hienoa ja siistiä maailmassa. +Pankaa te Eliaksenne kouluun, niin näemme, mitä Herra tarkoittaa." + +"Olkoon menneeksi, koska niin sanotte", myönsi isä. Ja Elias alkoi +lukea lukkarin johdolla. + +Eräänä syysiltana, kun hämärä jo tuli takkavalkean loistoineen, +satuineen ja seikkailuineen, istuivat lapset piirissä kuuron Kaisan +ympärillä, joka osasi enemmän satuja kuin kukaan muu ja jonka ei +koskaan tarvinnut kertoessaan vastata lasten kysymyksiin, hän kun +näet ei kuullut niitä. Olipa oikein ihmeellistä kuunnella, eikä +kukaan tiennyt, mistä hän oli saanutkaan niin kauniita satuja +prinsessoista ja lumolinnoista, ruusumetsistä ja paratiisin +tarhoista. Hän kertoi lapsille hyvien keijukaisten hopealinnoista, +jotka säteilevät kuin kalliit kivet, kertoi syvällä meressä olevasta +Ahdin palatsista, Ginnistanin sinivuorista, joille kultafasaanit +rakentelevat pesiänsä ja jotka aina näyttävät olevan yhtä kaukana, +vaikka kaksikymmentä vuotta niitä kohti astuttaisiin. + +"Ah, jospa sinne pääsisi poimimaan fasaanien kultamunia!" huokasi +eräs pienokainen. + +"Ah, jospa vain kerrankin saisi nähdä hopea- ja timanttilinnaa!" +virkkoi nikkarin pikku Petter. + +Sen kuultuaan nosti Elias lempeät silmänsä ja nyykäytti +ystävällisesti päätään. "Mikäs konsti se on", sanoi hän; "näenhän +minä niitä melkein joka päivä." + +"Sinäkö?" huusivat lapset. "Sinäkö?" toisti Eerikkikin nauraen. +"Kyllä kai sinä näet! Täällä ehkä on muka montakin hopealinnaa metsän +katajikossa!" + +"Lähtekää vain minun kanssani huomeisiltana, vähän ennen +auringonlaskua", sanoi Elias hiljaisesti. + +"Kyllä me tulemme!" sanoivat kaikki, ja seuraavana iltana he +menivätkin Eliaksen kanssa mäelle lähelle rantaa, josta näkyi kauas +merelle. "Nyt ei enää ole niin kaunista kuin sydänkesällä", sanoi +Elias. "Henget surevat kesän pakenemista, he eivät enää tanssi niin +iloisesti kuin ennen, mutta malttakaas, juuri nyt alkaa." + +Kaikki lapset katsoivat ihmetellen aavalle merelle päin, jossa +iltataivas loisti purpuralta ja kullalta. Eikä henkiä tarvittu kauan +odottaakaan. + +Tuskin ehti aurinko koskea alareunallaan merenpintaa, kun välkkyvä +valo levisi kaikkiin pilviin ja aaltoihin ja ihanoista linnoista +näkyivät korkeat pylväät ja hopeoidut katot, ja ilman pikku henget +astuivat niistä ulos ja alkoivat leikkiä kultapilvissä. + +Se oli ihanaa, niin riemastuttavan kaunista... Elias paukutti pikku +käsiään ja huusi: "Näettekö, näettekö? Tuolla ne tulevat!" + +Kaikki lapset katsoivat sinne päin, ja muutamat eivät nähneet mitään, +muutamat näkivät linnoja, vaan eivät henkiä. Ainoastaan pieni, +repaleinen kerjäläistyttö paukutti käsiään niinkuin Eliaskin ja huusi +ilon innoissaan: "Minä näen heidät! Tuolla he tulevat!" + +"Mitkä tulevat?" sanoi Eerik, joka oli myöskin muiden kanssa. "En +minä näe mitään muuta kuin pilvenhattaroita, joita tuuli ajelee. +Pilvet ovat vain vesihöyryä, sanoo isä, ja minä toki tiedän enemmän +kuin te siitä asiasta." + +"No, mitä sinä tiedät?" kysyivät lapset. "Niin, minä tiedän +sananlaskun, joka opettaa: _iltarusko selvä ilma, aamurusko +pilvipäivä_." + +"Ei, eipäs se niin ollut", huusi toinen poika. "Näin se oli: +_aamurusko selvä ilma, iltarusko kaunis päivä_." + +"Tuosta sinä viisastelija saat", tiuskasi Eerik, ja pojat alkoivat +lyödä ja tyrkkiä kaikin voimin toinen toistaan keskellä iltaruskon +kauneutta. + +"Katsokaas, miten kaunista!" iloitsi Elias ja pikku kerjäläistyttö +sekä monta muuta lapsista huusivat samoin: "katsokaas, miten +kaunista!" Sillä juuri silloin olivat valoviirut levinneet yli +koko taivaan kannen, henget olivat asettuneet piiriin ja tanssivat +kultalinnojensa ympärillä ja muutamat heistä tekivät pitkiä +kierroksia meren punapinnalla, ottivat vauhtia ja kiersivät laajoissa +kaarelmissa aivan niinkuin sukkelat luistelijat kierällä jäällä, kun +ensi pakkanen tekee sillat järville. + +"Odotapas", huusi poika, joka oli saanut selkäänsä Eerikiltä; "minä +menen kotiisi ja kaipaan isällesi!" + +"Mutta etkö näe mitään?" huusi Elias ihastuksissaan. "Nyt nousee +torni korkeimman linnan harjalle tuolla pilvessä!" + +"Ja sen huipussa on hopeavaltikka ja sen latvassa kultaristi, +ja punaisia lippuja häilyy ympäri koko linnan!" riemuitsi yhtä +ihastuksissaan pikku kerjäläistyttö. + +"Mitä minä huolin semmoisesta narripelistä!" sanoi Eerik äkeissään. + +"Malttakaahan vielä", pyysi nikkarin pikku Petter, joka Eliaksen +ja tytön jälkeen paraiten näki taivaan kauneutta. "Ah, miten +kirkkaat värit! Katsokaas, miten rannat tuolla kaukana loistavat +vehreän ja kullan kirjavalta, miten vuorien huiput välkkyvät +pilviä vastaan, miten joutsenet uivat lahdissa ja miten laineiden +punaiset, hiljakseen vierivät kuohut tuolla murtuvat kalliota vasten +hopeanhohtavaksi vaahdoksi!" + +"Ja kuulkaa, millainen ääni liitelee vettä myöten ja miten kuuluu +hiljainen laulu puiden lehdistä ja oksista!" virkkoi kerjäläistyttö. + +"Katsokaas!" kehotti Elias, "katsokaa tuonne! Siellä marssii +henkijoukko, välkkyvät miekat kädessä ja kiiltävät kypärät päässä, +rynnäkköön linnaa vastaan. Kuningas astuu ulos, kruunu päässä, ja +taluttaa kädestä valkopukuista prinsessaa! Näettekö, miten kaunis hän +on? Ja tuolla rotkossa kiljuu hirmuinen lohikäärme, kita ammollansa, +ja kaikki väläjävät henget, kuninkaan sotilaat ja asemiehet, +syöksyvät takaisin ylös merestä. He asettuvat tiheihin riveihin +linnan muurien eteen, ampuvat kultanuolia sateenaan vihollisjoukkoja +vastaan. Ja nyt ryntäävät joukot vastakkain. Kuulkaa, miten kypärät +ja kruunut helähtelevät säkenöiväin aseiden iskuista. Idästä päin +tulee myrskyn puuska ja tärisyttää linnan perustuksia, se vapisee +ja horjuu ja kukistuu, se syttyy palamaan, ja vielä liekkienkin +välistä näkyvät henkien miekat ja prinsessan valkoinen häilyvä +hopeaharso-leninki." + +"No, tuopa vain kuuluu osaavan lörpötellä", mutisi +Eerik halveksivasti. "Onko koskaan kuultu sellaista tyhmää +kielenpieksämistä! Ei, minä lähden kotiin syömään puuroa." + +"Niin, nyt me lähdemme kotiin syömään puuroa", sanoivat useimmat +muutkin lapset. Ainoastaan Elias, kerjäläistyttö ja pikku Petter +viipyivät vielä kauan rannalla, kunnes illan viimeinenkin valonväre +haihtui ja henkien kaunis leikki hajosi avaruuteen. + +Siitä illasta kului sitte kaksitoista vuotta, ja paljon sill'aikaa +kaikki muuttui. Eerikistä oli tullut vahva, reipas ja varakas +talonpoika, joka hoiteli isänsä tilaa huolellisesti ja toimella, +kynti peltoja, kaivoi ojia suohon ja raivasi uusia aloja saloon. +Elias oli monta vuotta ollut poissa ulkomailla ja palattuaan oli hän +kirjoittanut kauniita kirjoja luonnossa näkyvistä Jumalan suurista +ihmeistä. + +Eräänä iltana seisoi kaksi nuorta miestä kunnaalla meren rannalla, +katsellen lämpöisillä lapsen silmillä henkien leikkiä kaukana +pilvissä. He olivat Elias ja hänen ystävänsä nikkarin pikku Petter, +joka oli ennen kaikkea katsellut eri värejä ja maisemaa ja joutsenten +uiskentelemista merellä. Tästä ystävästä oli tullut maalari, kuuluisa +yli koko maan ihanoista tauluistansa. Elias oli runoilija, niitä +harvoja, jotka runoilevat suoraan luonnon omasta sydämmestä. He +katsoivat milloin toinen toistansa silmästä silmään ja milloin +taas iltaruskoa, ja he hymyilivät niin suloisesti, kun huomasivat +toistensa ajatukset. "Niin, niin", sanovat he; "kaikki on kuin +ennen, mutta lapsuuden silmät eivät meillä enää ole niin kirkkaina. +Näyttää kuin olisi jo harso peittämässä henkien leikkiä ja luonnon +raikkautta, mutta Jumalalle yksin olkoon kiitos ja kunnia, että me +vielä harsonkin läpi voimme nähdä niitä kauniita kuvia." + +"Muistatko sitä iltaa", sanoi maalari leikillisesti, "kun me +ihastuksissamme katselimme pilvien välähtelemistä ja Eerik meidän +iloamme keskeytti muistuttamalla, että pitäisi lähteä kotiin syömään +puuroa?" + +"Kyllä", sanoi Elias, "kyllä minä sen varsin hyvin muistan, ja +puurosta on Eerik saanut vahvat kädet, samoin kuin meille on luonnon +kauneus antanut vahvat siivet. Mutta sinä iltana oli vielä kolmaskin +meidän kanssamme, joka kuuli ja näki enemmän kuin toiset, ja hän +oli pieni kerjäläistyttö. Hän yksin meistä kolmesta kuuli säveliä +aalloilta. Se oli kolmas jalo lahja meidän keskellämme, soiton ja +laulun lahja, jonka edessä ihmissydämmet sulavat kuin vaha. Missä on +meidän, maan valittujen, sisaremme? Ah, hän oli köyhä ja oppimaton +niinkuin mekin, mutta hänellä ei ehkä ollut sitä suurta onnea kuin +meillä, että olisi saanut itsessään kehittää itsetietoiseksi Jumalan +suurta lahjaa. Voi kun niin monen monta kaunista Jumalan lahjaa +joutuu hukkaan maan päällä!" + +Eliaksen vielä puhuessa viimeisiä sanojaan kuului kaukaa metsästä +ääni, niin selvä kuin puhtain hopea, ja laulu, niin yksinkertainen +ja kaunis, kuin olisi itse metsä kauneimmassa vehreydessään sen +sepinnyt. Puiden välistä astui esiin paimentyttö, ajaen lehmiä kotiin +illaksi. Hän lähestyi kukkulaa ja miehet tunsivat heti entisen pikku +kerjäläistytön. Tyttö myöskin tunsi heidät ja tervehti heitä iloiten +ja kainosti. Hän lauloi heille illan kirkkaudessa ihania, lempeitä, +suloisia lauluja, jommoisia opitaan ainoastaan metsän lehdiltä ja +niityn kukilta. Maalari ja runoilija kuuntelivat niitä ja tulivat +liikutetuksi sydämmensä pohjaan asti. "Katsos", sanoivat he, "eipä +Jumalan lahja kuitenkaan ole koskaan turhaan annettu; hän laulaa +suloisella äänellään yhtä hyvin karkeassa köyhän puvussa kuin toinen +rikkauden ja sivistyksen hienoissa pukimissa. O Jumala, me kiitämme +sinua, että annat maan päällä kaiken kauneuden kaikkialla ja ainiaan +raivata itselleen tietä köyhyyden ja vastuksien, ylenkatseen ja +unhotuksen läpi. Niinpä me nyt tiedämme, että vaikka paljo joutuukin +hukkaan hoidon puutteessa, niin sinä kuitenkin annat lakkaamatta +uusia kukkia nousta luonnon helmasta. Ja me itse kuihdumme ja +kuolemme, mutta ijankaikkinen kauneus, jota me heikkoudessamme ja +vähäisyydessämme koemme jäljitellä, ei lakastu meidän kanssamme, +vaan alinomaa uudistuu uuden kevään kukissa. Niinpä me maalaamme ja +laulamme sitä, joka ei koskaan katoa." + +Nyt kosketti taas aurinko alareunallaan meren pintaa, ja koko +taivas ylt'ympäri punastui. Siellähän ne taas olivat pilvissä ne +kauniit välkkyvät linnat kristallipylväineen, korkeine torneineen ja +hopeavaltikkoineen. Ja henget liihoittelivat niistä ulos, sukelsivat +mereen, niin että laineista tuprusi säkeniä ja ruusuja, ja ne +asettuivat piiriin ja tanssivat ympäri taivaan kantta. Rannat ja +kukkulat loistivat iltaruskossa, lumivalkoisia joutsenia uiskenteli +merellä, aalloilta kuului heleä ääni, ja laskeutuvan auringon säteet +kirkastivat kolmea Jumalan valittua, jotka istuivat kunnaalla, +maalaria, runoilijaa ja vehreän metsän laulajaa. + + + + +PIKKU HALTIA. + + +Oli kerran oppinut mies, kirjaneuvos; enpä tiedä, oletteko koskaan +kuulleet puhuttavan kirjaneuvoksesta, se on hyvin kunnioitettava +arvonimi. Kirjaneuvokseksi sanotaan sellaista miestä, joka tietää +paljon kirjoista, mutta vähän taikka ei yhtään elämästä. Ja tämä +kirjaneuvos, josta nyt aion puhua, oli erittäin hyväntahtoinen; hän +ei tehnyt kellekään pahaa, pisteli vain neuloihin kaikenlaisia pikku +siipieläviä sekä asetteli ne sitte neuloistaan riviin korkkilevylle, +sillä hän oli hyönteisten kokooja. Hänen mielestään tuo kaikki oli, +niinkuin olla pitikin, eikä hän koskaan ollut tyytyväisempi kuin +silloin, kun sai neulaansa jonkun uuden, hyvin harvinaisen elävän +kimpuroimaan. + +Eräänä kesäpäivänä paistoi aurinko niin lämpöisesti kirjaneuvoksemme +lukuhuoneesen, että hän alkoi kovasti hikoilla vehreässä, topatussa +yönutussaan. Hän nosti silmälasit pois nenältään ja varjostimen +kuutamo-otsaltansa, työnsi ikkunanverhon syrjään, tirkisti ulos ja +näki auringon paistavan. "Ahah, nyt on hyvä hyttysilma!" sanoi hän +itsekseen. + +Hän otti keltaisen lakkinsa, nuuskanruskean kesänuttunsa, haavinsa ja +pullonsa, jossa hänen oli tapana säilyttää harvinaisia hyönteisiä, +ja läksi ulos. Kävellä kömpyröidessään pitkin katua tallasi hän +rikki erään rouvan hameenliepeet, sysäsi pikku tyttöä, joka kantoi +maitoastiaa, ja hiljakseen riiteli lyhdynpatsaalle, joka ei lähtenyt +pois tieltä. Viimein hän saapui puistoon kaupungin ulkolaidalle. +Siellä oli kesäntuoksua, vehreyttä, kukkia ja linnunlaulua; mutta +sitä kirjaneuvos ei ollenkaan huomannut. Hän huuhtoi haavillaan +valkoisia koiranputkia, keltaisia leinikköjä ja vehreitä +pajupensaita: hän pudisteli tuomien oksia, sillä tuomet ovat hyviä +hyönteispesiä, varsinkin kukkiessaan, ja mitä pahemmin madonsyömiä +ne ovat, sitä parempi. Kaikkein puiden pitäisi olla madonsyömät, +arveli kirjaneuvos itsekseen. Sitä paitsi oli hänellä paljo tekemistä +vanhoissa, lahoissa kannoissa sekä maahan pudonneissa kuivissa +oksissa. Mikä ei ollut madonsyömää, sen kaiken pitäisi olla edes +maahan kaatunutta ja mädännyttä, arveli taaskin kirjaneuvos. + +Vaikeampi oli tuossa kauniissa puistossa ajella lentäviä otuksia; +niillä oli niin sukkelat siivet, eikä kirjaneuvoksella ollut +millaisiakaan siipiä. Hän väijyi suvenkorennoita ja perhosia, +tavoitteli ilmasta paarmoja, pistiäisiä ja kultakärpäsiä, ja moni +noista elukoista saikin surmansa hänen kauttaan; ei hän säästänyt +verkkojansa paimentavia hämähäkkejäkään. Inhottavimmat kaikista +olivat usein kaikkein harvinaisimmat. Kaikki kelpasi kirjaneuvoksen +kokoelmiin, ja siinä kirjaneuvos olikin oikeassa, sillä luonnossa ei +ole mitään, jolla ei olisi omaa tarkoitustansa ja opettavaisuuttansa. +Siinä kirjaneuvos vain erehtyi, että hän vähän piti lukua elävän +tarkoituksesta, kunhan hän vain sen sai kokoelmiinsa ja osasi kertoa, +millainen sen pieninkin osa oli. + +Nyt oli metsästys onnistunut huonosti, sillä mitäpä kirjaneuvos teki +muutamilla sadoilla paarmoilla, hevoskärpäsillä ja kaalimadoilla, +joita hänellä oli monta sataa ennestäänkin? Väsyneenä ja +tyytymättömänä istuutui hän lammikon rannalle, jossa suuri, valkoinen +lumpeenkukka juuri oli avannut kauniin, nuoren kupunsa kesäaurinkoa +vasten. + +"Ahah!" huudahti kirjaneuvos äkisti ihastuen. Hän oli löytänyt +pienen, erittäin kummallisen olennon lumpeenkukan terälehtien +peitosta. + +Elukka oli tuskin puoli tuumaa pitkä, hieno kuin kukanvarsi, +valkoinen ja pikkuinen, vaaleanpunaiselta välähtelevä; mutta muuten +muodoltaan ja rakennukseltaan melkein ihmislapsen kaltainen, paitsi +että se oli niin ihmeellisen pikkuinen ja että sen lumivalkoisissa +hartioissa oli läpinäkyvät, loistavat perhonsiivet. Kuka hyvänsä +olisi huomannut tuon pikku olennon viehättävän sieväksi. Olipa +kirjaneuvoskin aivan liikutettu ilosta, mutta ainoastaan sentähden, +että oli löytänyt harvinaisen hyönteisen. + +Siispä hän pisti elukan pulloon muiden hyönteisten joukkoon ja +astuskeli tyytyväisenä takaisin lukuhuoneesensa. Siellä pisti +hän uuden hyönteisensä neulaan ja neulan korkkilevyyn sekä alkoi +mikroskoopilla tutkia löytöänsä. + +"Onpa tämä merkillistä, perin merkillistä!" arveli kirjaneuvos. +"Moista hyönteistä en ole vielä koskaan löytänyt. Se on varmaankin +_homunculus minimus_, mikroskoopilla katseltava ihmisnulikka! +Mutta tuo kiemurtelekse liian kovin, enhän voi lukea varpaita sen +takajaloista. Kuolkoon ensin sill'aikaa, kun minä kirjoistani etsin +_homunculus_-suvun!" + +Niinpä pikku elukka asetettiin neulassaan korkkiin pistettynä +lukuhuoneen nurkkaan, ja kirjaneuvos läksi selailemaan kirjojansa. +Kun hän ei niistä löytänyt _homunculus_-suvun merkkiäkään, riensi +hän heti kaupungin suurimpaan kirjastoon, jossa oli satatuhatta +kirjaa rivissä hyllyillä, ja alkoi niistä etsiskellä kannesta kanteen +jotakin kertomusta pikun pikku ihmisestä, joka olisi ainoastaan puoli +tuumaa pitkä. Sepä oli pitkällinen ja vaivaloinen työ. Kirjaneuvos +etsi etsimistään kokonaista seitsemän vuotta; hän tuli etsimisestä ja +huolesta kasvoiltaan tuhkanharmaaksi, ja nuuskanruskea nuttu alkoi +kukoistaa kuin perunamaa; mutta ei mitään _homunculusta_ löytynyt, ei +ainakaan sellaista, joka eläisi ja oleskelisi lumpeenkukan kuvussa. +Seitsemän vuoden kuluttua palasi kirjaneuvos jälleen lukuhuoneesensa +ja päätti nyt itse kirjoittaa omintakeisen kirjan uudesta +_homunculus-hyönteisestä_, joka elää kukantuoksusta ja tavallisesti +oleskelee erään nimitetyn lammikon luona, nimitetyssä puistossa +ja määrättynä vuodenaikana ja jolla sitä paitsi on se ihmeellinen +ominaisuus, että sen voivat ainoastaan oppineet, nuuskanruskeaan +nuttuun pukeuneet miehet löytää. + +Kirjaneuvos nyt, tuon päätöksen tehtyään, etsi nurkkakaapin +tomuisesta laatikosta korkkilevyn, jolla _homunculus_ oli neulassaan +seisonut kätkössä seitsemän vuotta. Elukka riippui neulassa +ilmi elävänä, iloisena ja kiemuroiden, kuten ennenkin. Olipa se +kasvanutkin, sillä nyt se oli lähes tuuman pituinen. + +Kirjaneuvoksesta se oli hyvin kummallista ja hän käänteli elukkaa, +tarkastellen joka puolelta. "Vielähän tuo kiemuroipi!" sanoi hän. +"Minun pitää ripustaa se savuun." Ja hän pani sen savustumaan koko +yöksi. + +Aamulla hän meni katsomaan elukkaa. Ihmeen ihme! Se kiemurtelihe +yhtä elävänä ja oli taaskin kasvanut puolen tuumaa. Olisipa se ehkä +lentänytkin, ell'ei olisi ollut pistettynä neulaan. + +"No, oletpa aika sitkeähenkinen veitikka!" sanoi kirjaneuvos. +"Maltas, kun leikkelen sinut palasiksi." Ja kirjaneuvos leikkeli +pikku olennon monen moneksi pikku muruksi. Mutta kun hän kääntyi +toisaanne, ja sitte jälleen katsahti palasia, olivat ne kaikki +kasvaneet yhteen ja silloin näki hän elukan nauravan. + +Kirjaneuvos ei ollut mikään pahaluontoinen mies, mutta jopa alkoi +häntä tuo suututtaa, että mokoma hyönteinen nauroi. "Vai niin!" sanoi +hän, "vai naurat sinä, hä? Kyllä minä sinut opetan!" -- Hän otti +suuren rautahuuhmarensa ja raskaan petkelen, pisti elukan huuhmareen +ja survoi sen jauhoksi. "Nyt ainakin pysynet hiljaa!" arveli +kirjaneuvos. + +Mitä vielä! Kirjaneuvos katsahti huuhmareen ja näki piskuisen istuvan +pohjalla vielä iloisempana ja elävämpänä kuin ennen. Ei maksanut +vaivaa edes koettaakaan survoa sitä, yhtä hyvin olisi voinut pistellä +reikiä ilmaan. Ja nyt se jo oli kasvanut kahden tuuman pituiseksi. + +"Ohoh!" sanoi kirjaneuvos hämillään ja suutuksissaan. "Jos olet sitä +lajia, niin ei kaiketi ole muuta neuvoa kuin polttaa sinut poroksi." +-- Hän teki suuren tulen kammarinsa uuniin, viskasi elukan tuleen ja +uunin sivupellit kiinni. "Nyt se vekkuli ei enää kiemurtele!" ajatteli +hän. + +Kun valkea oli palanut, tuli kirjaneuvos uteliaaksi ja avasi pellit. +Siinä se piskuinen nytkin istui iloisena ja vahingoittumatta +tuhkassa. Ja nyt se oli jo kolme tuumaa pitkä sekä osasi puhuakin. + +"Täällä on lämpöinen ja hyvä olla", sanoi se pikku olento ivallisesti +hienon hienolla äänellänsä, joka ei ollut juuri kovempi kuin itikan +hyminä. + +"No, kautta Jupiterin!" sanoi kirjaneuvos, lyöden kummastuksesta +kätensä yhteen, "sinäpä olet sitkeähenkisin kuoriainen, kuin koskaan +olen nähnyt." Sitte hän otti elukan tuhkasta, meni sen kanssa metsään +ja kaivoi sen parin sylen syvyyteen maan sisälle. Ja ollakseen oikein +varma asiastaan vieretytti hän vielä suuren kiven elukan haudalle. + +Mutta eipä hän kuitenkaan ollut oikein varma, vaan meni viikon +kuluttua samaan paikkaan metsään katsomaan. Metsä oli kyllä +entisellään, kivi paikallaan ja hauta täynnä, mutta se pikku olento, +josta ei millään tavalla voitu päästä erilleen, istui, nyt jo neljän +tuuman pituiseksi kasvaneena, iloissaan ja vahingoittumatta kivellä. +"Onpa täällä oikein kaunista ja vilpoista metsässä", sanoi hän. + +Silloin, niin, vasta silloin kirjaneuvos oikein kovin peljästyi. +Harva tukka nousi pystyyn hänen kuutamopäälakensa ympärillä, vehreät +silmälasit hypähtivät hänen nenällään, nuuskanruskea nuttu ratkesi +ompeleistaan, ja kirjaneuvos läksi juoksemaan pakoon min kerkesi. Ja +siitä tuli sellainen juoksu, että hän sitä kyytiään juoksee vielä +tänäkin päivänä. + +Jonkun ajan kuluttua sattui hyväluontoinen kanamummo astumaan +metsäpolkua ja löysi pikku olennon istumasta kiveltä, johon +kirjaneuvos oli hänet jättänyt. "No, pikku pahanen", sanoi mummo, +"miten sä niin yksiksesi olet? Tuleppas tänne, niin minä lämmittelen +sua tuvassani muiden kananpoikasten kanssa!" Ja samassa hän otti +piskuisen varovasti köhmyräisten sormiensa väliin ja kantoi sen +esiliinassa kotiinsa. + +Mummolla oli puinen häkki, jossa kana asui poikasineen; siinä oli +uusi elukkakin saava asua. Mutta kana ei suvainnutkaan kotiinsa +vieraita, vaan noukki tuota pikaa silmät pikku olennolta pois päästä. +Mummo huomasi sen ja huudahti peljästyksestä. "Ei mitään hätää!" +sanoi piskuinen. Ja kohta hän, silmät terveinä ja kauneina, istui +hymyillen hajasäärin kanapojan seljässä ratsastamassa. + +"Saat asua porsaan kanssa", sanoi mummo, "ja jos se rupeaa tekemään +sinulle pahaa, niin ryömi kaukalon alle!" + +Niin tehtiin. Piskuinen asetettiin porsaan asuinkumppaniksi, mutta +sepä ei onnistunut paremmin, kuin että porsas nielasi hänet yhtenä +suupalana. Yksi leukojen losaus vain, niin se oli tehty! + +Mummo sen huomasi ja hämmästyi niin, että oli ensi hädässään +teurastaa koko porsaan. Jo seisoi hän valmiina porsaan vieressä, ja +kohta olisi varmaankin päättynyt sen nuori elämä, ell'ei mummo olisi +kuullut vienon äänen sanovan: "Mitäs nyt aiot, pikku emäntä? Vallan +hyvinhän minä voin!" Ja siinä se kummallinen olento nauraen istui +porsaan seljässä. + +"Nyt minä hänet paremmin suojelen", arveli mummo, ja asetti hänet +heinille ämpäriin, joka oli oven vieressä tuvassa. Mutta kohta +sattui mummon mies tulemaan janoissaan pellolta kotiin, otti ämpärin +ja laski syvälle syvimpään kaivoon. "Mitä hulluja nyt teit?" sanoi +mummo. "Hukutit minun rakkaimman pikku elukkani!" + +Kana-ukko peljästyi ja hämmästyi, sillä hän piti eukkoansa hyvin +suuressa arvossa; mutta ennenkuin hän vielä ehti vastata mitään, +kuului heikko ääni taaskin sanovan: "Ei hätää, pikku emäntä, kyllä +minun on täällä hyvä ollakseni." Ja pikku olento istui nauraen +ämpärin sangalla ratsastamassa. + +Tämä alkoi viimeinkin mummosta tuntua jo vähän kummalliselta. Hän +sovitti sangattomat silmälasit nenällensä, katseli piskuista tarkkaan +joka puolelta ja sanoi hänelle: "Mikä sinä oikeastaan olet?" + +"Olento", vastasi hän. + +"Hm!" sanoi mummo. "No, mistä tämä olento on kotoisin?" + +"Kaikkialta enkä mistään", kuului vastaus. + +"Vai niin, sepä oli hyvin selvää, se", arveli mummo. "No, mikä sun +nimesi on?" + +"Sano minua Pikku Haltiaksi." + +"Onko se almanakassa?" + +"Etsi!" + +Mummo etsi sekä silmälaseilla että ilman, mutta ei löytänyt koko +almanakasta Pikku Haltian nimistä pyhimystä. "Ahah, nyt ymmärrän", +sanoi hän; "se on lapsi, jonka ristinimi on Pikku ja sukunimi Haltia. +Kummallisia nimiäpä ne ihmiset nykyaikaan panevatkin lapsilleen. +Mutta kun oikein ajattelen asiaa, niin kukapa tietää, onko tuo +elukka edes oikea ihmislapsikaan. Vastaa, nulikka, missä on sinun +papinkirjasi?" + +"Papinkirjaniko? Mikäs se on?" + +"Maltahan, tämä ei suinkaan ole aivan oikeaa peliä", ajatteli mummo. +Tuo olento ei edes tiedä, mikä papinkirja onkaan. "Varminta lienee, +että minä jollakin sopivalla tavalla pääsen eroon tuosta Pikusta. +Arvoisa provasti kaiketi tiennee neuvon; sillä minä en vain tahdokaan +pitää noitavehkeitä kodissani." Ja mummo pisti Pikku Haltian hiljaa +koriin, sitoi paksun huivin peitteeksi päälle ja meni korinensa +pappilaan. + +"Arvoisa provasti!" sanoi mummo perille päästyään, "tässä on +ihmeellinen olento, jonka löysin toissa keskiviikkona metsästä. +Silloin se oli neljä tuumaa pitkä, mutta on sitte kasvanut +viisitumaiseksi; ei syö mitään, ei juo mitään, ei makaa koskaan, +näyttää olevan erittäin ilomielinen ja sitkeähenkinen. Kuitenkin +näyttää se melkein ihmislapselta, paitsi että sillä on jonkinlaiset +perhonsiivet hartioissa; osaa myöskin puhua ja sanoo itseään _Pikku +Haltiaksi_. Nyt minä kysyisin teiltä, arvoisa provasti, mitä minun +pitää tekemän sille, sillä minä toden totta en tiedä, onko se ihminen +vai mikä." + +Provasti näytti hyvin ajattelevaiselta, mietti hyvän aikaa asiaa ja +pyysi viimein nähdäksensä moista otusta. + +"Tässä se on", sanoi mummo, aikoen auaista koriansa, mutta Pikku +Haltia jo istuikin hänen olkapäällänsä, kumarteli hyvin tuttavasti ja +sanoi: "tässä mä olen!" + +"Hm, hm!" virkkoi provasti, pani nenälleen kahdet silmälasit ja +alkoi tarkastella pienoista joka taholta. "Et sinä kuulu minun +seurakuntaani", sanoi hän, "missä olet syntynyt?" + +Pikku Haltia hyppäsi ja asettui hyvin rohkeasti ratsastamaan arvoisan +provastin lasinsangoille. "Missäkö olen syntynyt?" sanoi hän. + + "Taattoni on taivon päivä. + Maammoni on aava ilma, + Majani on mailma laaja, + Vakaa kehtoni vapaus, + Voima vahva elonani, + Valo runsas ruokanani, + Jalo lämmin juomanani. + Unenani valvominen..." + +"Kyllä mun täytyy sanoa", virkkoi provasti vähän mietittyään, +"että se on hyvin omituinen kastekirja. Sellaista ei minun +kirkonkirjoissani ole. Mummo myöskin sanoo sinua hyvin iloiseksi ja +sitkeähenkiseksi, vaikka oletkin noin pieni. Mutta mitäs sanot minun +kärpäsläpästäni?" + +Piskuinen naurahti: + + "Ei minua sorto sorra, + Teräs ei minuhun pysty, + Tuli tuimin ei mua polta + Eikä musta multa peitä. + Vettä, ilmaa, tulta, tuhkaa. + Pedon kitaa, ihmiskättä + En mä pelkää; pääsen niistä + Surman suuhun sortumatta, + Hymyillen kuin kevään lehti. + Mitä mielitkään minusta, + Herra, herttainen provasti?" + +"Minä en rupea tekemisiin sinun kanssasi, viisastelija!" torui +provasti. "Mene tiehesi, sinä et kuulu minun seurakuntaani; minä en +sinua tunne." + +"Olipa kerran aika, jolloin minut tunsit", sanoi piskuinen, nostaen +veitikkamaisesti etusormeaan. + +"Milloinkahan se olisi ollut?" kysyi provasti. "Minä ainakaan sitä en +muista." + +"Kun olit pieni poikanen, juoksentelin sinun kanssasi ajelemassa +puiston perhosia ja luin satuja niiden siiviltä. Silloin minä +sinun kanssasi soutelin kirkkaalla järvellä ja kirjoittelin runoja +aaltoihin. Silloin seisoskelin sinun kanssasi tähtitaivaan alla ja +näin Jumalan silmäin loistavan yön pimeässä." + +"Joutavia lapsellisuuksia!" + +"Sitte kun tulit nuorukaiseksi ja ylioppilaaksi, istuin sinun +kanssasi yksinäisessä kammarissasi ja tavailin kuun paistetta +jäisestä ikkunastasi. Minä kirjoitin sinulle kauneimmat ajatuksesi +kunniasta ja sankaruudesta, rakkaudesta ja isänmaasta. Minä tahdoin +sinusta tehdä suurta miestä, provasti, ja suureksi sinun omakin +halusi siihen aikaan paloi." + +"Nuoruuden unelmia!" huokasi provasti. + +"Nyt sanot niin", jatkoi piskuinen, "ja ne unelmat kuitenkin +olivat paraat koko elämässäsi. Sittemmin olet tehnyt työtä leivän +tähden, kirkkoherran-paikkojen, arvonimien ja kunnian tähden. Jos +olisit tehnyt työtä Jumalan valtakunnan eduksi, provasti, niin +enpä uskaltaisi tehdä pilaa sinusta. Mutta nyt uhkaat lyödä minua +kärpäsläpälläsi, kun olet syömällä ja makaamalla hävittänyt sielusi +kuolemattoman osan. Se ei ole oikein hyvin tehty, isä hyvä!" + +Onneksi ei provasti kuullut viimeisiä sopimattomia sanoja. Hän istui +ääneti ja vaipuneena nuoruuden muistoihin. + +"Arvoisa provasti, lähettäkää hänet nimismiehelle, kun hän käyttää +suutansa sopimattomasti teitä kohtaan", sanoi kanamummo, ollen +loukkautunut provastin puolesta. + +"Antakaamme sen lentää!" sanoi provasti sävyisästi ja avasi ikkunan. +"Kas tässä, Pikku Haltia; vapaus on kehtosi, lennä vapauteen!" + +"Kiitoksia, hyvä provasti!" sanoi pienokainen ja lensi samassa pois +kuin päivänsäde kohti sinistä kesätaivasta. + +Kanamummo ei ollut käsittänyt sanaakaan Pikku Haltian puheesta +muuta kuin että hän ei ollut osoittanut provastille kylliksi +kunnioitusta. Mutta provasti kyllä käsitti kaikki tyyni, ja se +juuri teki hänet niin ajattelevaiseksi. Hän tunsi mielessään +jotakin, mitä sitte lienee ollutkaan, joka melkein tuntui surulta ja +katumukselta. Ja kun he molemmat, provasti ja mummo, nyt seisoivat +ikkunan edessä ihmetellen piskuisen katoamista, näkivät he vanhan +miehen, yllä nuuskanruskea nuttu ja päässä vehreä lakki, juoksevan +hengästyksissään mätästen ja aitain yli. + +"Mitä hullua?" sanoi kanamummo, tuntien miehen; "sehän on +kirjaneuvos! No, hänpä näkyy harppailevan kiiruummin kuin maanmittari +ruispellossa!" + +"Niin!" sanoi provasti. "Tuolla tavalla voi juosta ainoastaan se, +jolla on käsissään ollut Pikku Haltia, vaan joka on piinannut häntä. +Ja kun sitte tunnetaan Haltia toiste, saadaan sellainen kauhu, kuin +kirjaneuvoskin näkyy saaneen. Hyväpä oli, ett'en minä ehtinyt tarttua +kärpäsläppään." + +"Eihän tuo vain liene vaarallista minulle, niin että minunkin +täytyisi juosta?" kysyi kanamummo. + +"Ei, teille, hyvä mummo, se ei ollenkaan ole vaarallista. Mutta +minulle ja monelle muulle. Tahdotteko tehdä minulle pienen +palveluksen?" + +"No, niin varsin mielelläni, arvoisa provasti!" + +"Polttakaa tuo kärpäsläppä! Minä saattaisin pikastua, jos hän vielä +milloin ehkä palaa." + + + + +HÖYRYVENEEN LÄMMITTÄJÄ. + + + Tulivin! Tulivin! Alus hytkyvi tää, + Ojan aaltohon propelli kun nävertää, + Telat tuskittelee sekä männät ne käy, + Kuten niiss' olis henki, jot' ei toki näy. + Minun tointani vaan + Se ei liikutakaan. + Ne on toiminnassaan, saman teen minäkin, + Tulivin! Tulivin! + + Nyt on syys, pimeää, kovin myrskyelee, + Näen luukusta kuin säen sinkoelee, + Tuuli jäätävä on, meri möyryelee, + Joko lunta tai vettä nyt virtaelee + Minä täss' yhä vaan + Valon, lämpimän saan, + Jopa paistun... Jos raitista ois jotakin! + Vari on. -- Tulivin! + + Olen kokkina orjan mä nälkäisen, mi + Yhä ahkera on, yhä puuhoavi, + Tavaraa yhä sinne ja tänne se tuo, + Kun ei kerkeä muut: konelaitos on tuo. + Uros, vait' ole ain'. + Tahi kilju, kun vain + Pysyt häkissä! Jos ulos käyt, alus tää -- + Tulivin -- häviää. + + Ja kun hiiliä luon, tuli räiskyelee, + Hiki nokiset kasvoni kun valelee, -- + Peninkulmia monia alla mä maan + Sytytän tulivuoren oksentamaan, + Siten luulen ... mut saan + Heti keinuilemaan, + Ja mä vain olen kiikkuva kaarnanen, min + Vesi vie. -- Tulivin! + + Avaran meren aalto se voi murentaa + Emäpuun sekä myös tulen sammuttaa. + Mun ja kuoleman välillä tuuma on, voi!... + Jumal' on toki turva ja suoja; Hän soi + Välill' liekin ja myös + Veden olla mun työss'. + Tuli räiskyös! Laulaos propellikin: + Tulivin! Tulivin! + + + + +MUSTAN MEREN MERIMIES. + + + Kas meripojat, niitä + Ei pelko painakkaan! + Maan ympäri he kiitää + Ja lappaa touvejaan. + Kun meri pauhaa, myrskysää + Touveihin, mastoon yllättää, + Niin laulaa lauluansa + Iloisin mielin nää. + + Mies mustan meren laivan + On Niku nokkela; + Niin ketterä hän aivan, + Ett'ei vois uskoa. + Kas, kuin hän hyppää uimaankin, + Ja mustana käy takaisin + Kuin musta meri, mutta + Sydämmin iloisin. + + Hän laivan valkokantta + Nyt "hyppii varista"' + Ja mustat merkit antaa + Jaloistaan tihkua. + Niin varpait' tulee variksen. + Mutt ei ol' orja Nikunen, + Merensä mustan, rakkaan + Hän maalaa kaikillen. + + Hän joskus töhrää, milloin + Pitäisi koristaa; + Paperipätkin silloin + Selkäänsä Niku saa. + Vaan joskus, uljaast' uituaan. + Kauniisti kantta juostuaan. + Hän pannaan villapaitaan + Ja puhtaaks siivotaan. + + Hän teräksisin kengin. + Puusäärin astelee + Ja pojan, tyttösenkin + Keralla leikitsee. + Kun hän on hauska veikkonen, + Hän piirtää kirjaan lapsien + A:n sauvoin kulkevaisen. + B:n köyryselkäisen. + + Käy, Niku, tähän laivaan + Nyt lippus nostamaan! + Laps-pienet päätään vaivaa, + Ken Niku olleekaan. + Hän on... No, kappas juonta sen! + Taas pulskahti hän merehen, + Kirjoittain noustuansa: + Huomenta, pienonen! + + + + +YRJÖN VALTAKUNNAT. + + +Ah, miten on suloista olla kaksitoista-vuotias ja terve ja iloinen +ja huoleton! Ja silloin asua vehreässä saaristossa sinisen meren +keskessä, ja hoitaa pikku venettänsä, koiraansa ja joustansa, ja +joka aamu nähdä auringon välkkyvän koivuin lehtien välitse ja +kasteen päilyvän ruohossa ja pikku aaltojen, noiden Aallottaren +leikkikumppanien, vierivän rantaan. Niin, onpa suloista, kun +vilpoinen aamu-ilma löyhähtelee sisään avoikkunasta, kantaen +näkymättömillä siivillään tuomen, pihlajan ja sireenin tuoksua, +sill'aikaa kun tuhannen tuhansien lintuin laulu joka oksalta kaikuu +Jumalan ylistykseksi ja kiitokseksi. Silloinhan täytyy ihmisenkin +olla kuin lintu, vapaa ja nuori, ja laulaa kaikkein muiden kanssa ja +kiittää Jumalaa niinkuin kaikki muutkin. Sillä ei kukaan ole oikein +onnellinen Jumalaa kiittämättä. Mitenkä voisikaan mikään olento +maan päällä kukoistaa totisessa ilossa, ell'ei hän juurru Jumalan +rakkauteen ja tunne itseään onnelliseksi siitä? + +Sellainen onnellinen poika oli Yrjö. Muistanpa sen kesän, jolloin +hän souteli ihanassa saaristossa ja lauleli melkein aina; niin, +hän lauloi päivät päästänsä, ja kirkas, kaunis ääni hänellä oli, +vaikka hän itse ei sitä ajatellut; hän lauloi aina, kun hän näet +aina oli iloinen. Siellä oli suuria, korkeavuorisia saaria ja +satoja pikku saaria ja luotoja, muutamat niinkin pienet, että kun +koivu tai mänty oli asettunut johonkuhun sellaiseen kotitontuksi, +siinä ei enää ollutkaan tilaa muille kuin ehkä jollekulle villille +viinimarja-pensaalle tai muutamille horsmankorsille. Purjeveneet +eivät juuri olleet hyvillään tällaisesta saarisokkelosta, sillä +niiden välisissä salmissa kävi usein puuskahteleva vihurituuli, joka +pakotti purjehtijan varoillansa pitelemään purjenuoriaan, ell'ei +hänen tehnyt mieli kaatua keikahtaa. Kalastusveneetkin pysyivät +mieluisemmin suuremmilla seljillä, jossa oli väljempi tila nuotille +ja silakkaverkoille kuin täällä päättömissä pikku salmekkeissa, +ruokorantaisissa lahdissa ja jyrkillä vuorenhuipuilla. Mutta Yrjöstä +sen sijaan tämä Arkipelaagi oli sanomattoman miellyttävä. Purjehtija +hän ei ollut vähääkään; ongiskella hän kyllä olisi osannut yhtä hyvin +kuin muutkin, mutta hänestä oli hupaisempi antaa pikku kalojen elää +iloista, lyhyttä, virkeätä elämäänsä kirkkaassa vedessä kuin nähdä +niiden kuolevan korissa ja sitte syödä ne. Hän kyllä tiesi muita +huvituksia, jotka paremmin miellyttivät häntä. + +Siellä oli monena kesänä ollut pikku sota-höyrylaivoja saaristossa, +ei sotimassa ja ampumassa, sillä olihan nyt rauha, vaan merkitsemässä +purjehdusväyliä valkoisilla, mustilla ja punaisilla leimoilla, joita +maalaeltiin kallioihin, että suuret, mustain valaskalain kaltaiset +monitoorit aina tietäisivät kulkea mereen syvimpiä paikkoja, joissa +ei tarvitse peljätä sattuvansa karille. Samaa tarkoitusta varten +oli höyrylaivain väki pystytellyt omituisia torneja ja maamerkkejä +sinne tänne kallioille ja niemille, niin että oli jotenkin mutkikasta +tietää kaikkien noiden merkkien merkitystä ja niiden avulla osata +purjehtia oikeaa tietä. Kaikki saariston pojat katsoa ällistelivät +ihmetellen näitä merkkejä, joita heidän oli mahdoton käsittää; +Yrjö niinkuin muutkin. Mutta Yrjö arveli voivansa olla yhtä hyvä +rakennusmestari kuin kruununkin merimiehet, ja huviksensa pystytteli +omia merkkejään, missä vain hänen mielestään oli sopivaa sijaa niille. + +Suuria valkoisia leimoja, ympyröitä ja kolmikulmia, joita +höyrylaivain väki oli maalaellut vuoriin, Yrjö ei saanut tehdyksi. +Mutta kukapa ei olisi osannut tehdä pikku tornia kivistä ja +pistää seivästä tai luutaa sen päähän seisomaan? Ja niitä Yrjö +juuri rakenteli, kun oli enonsa kanssa soutumatkoilla pikku +salmissa. Enolla oli kylliksi tekemistä koukkujensa ja verkkojensa +hoitamisessa, mutta Yrjö pyrki maalle johonkin kauniin rannan +mutkaan, ja siellä oli hänelläkin kylliksi työtä. Heti maalle +päästyään alkoi hän kanneksia kiviä kunnahalle, ja kun vene parin +tunnin kuluttua palasi, oli Yrjöllä torninsa valmiina. Kas, sepä oli +hauskaa! + +Eipä tuossa tornien rakennustaidossa kuitenkaan kaikki ollut ihan +oikein. Yrjö oli ahkera ja edistyi kohta niin taitavaksi tornien +tekopuuhassaan, että hänen tornejansa tuskin voi erottaa höyrylaivain +merkeistä. Jos suuri sotalaiva, joka maksaa monta miljoonaa, nyt +olisi luottanut höyrylaivain merkkeihin, vaan kuitenkin purjehtinut +Yrjön merkkien mukaan, niin olisi siitä tullut paha mylläkkä. +Onneksi sattui eräs niistä sotalaivoista, jotka olivat merkinneet +kulkuväylän, uudestaan purjehtimaan näitä vaarallisia salmia. Upseeri +seisoi kiikarilla tähystellen kannella ja huusi perämiehelle: "Oletko +hulluna, mies? Miten sinä lasket? Etkö näe tuota maamerkkiä?" + +"Jumala varjelkoon herra kapteenia!" vastasi perämies. "Jos minä +laskisin tuon merkin mukaan, ajaisimme viiden minuutin kuluttua kohti +vuoreen." + +"Mitä?" tiuskasi kapteeni. "Eikö se ole meidän oma merkkimme?" + +"Ei, niin totta kuin peräsimenkehrää pitelen", vastasi perämies, +"ei toki kukaan meidän miehistämme ole niin tyhmä ollut, että olisi +merkinnyt tuon niemen." + +Kapteeni vihastui kovin ja lähetti heti miehiä hajoittamaan tuon +eksyttävän kiviläjän. Hetkisen kuluttua näki hän toisen yhtä väärän +merkin, pian vielä kolmannen, neljännen ja yhä uusia. Jos nyt olisi +ollut sota-aika, niin olisi voitu luulla vihollisen pystytelleen +vääriä merkkejä sotalaivaston tuhoksi, ja silloin olisi siitä tullut +tutkinto ja Yrjö ja hänen enonsa olisivat voineet joutua pahaan +pulaan. Mutta nyt oli rauha ja kapteeni vain hajoitutti kaikki +liikamerkit sekä kuulututti kirkossa, että älköön kukaan täst'edes +uskaltako turmella saariston maantiedettä. + +"Kuuleppas, hyvä Yrjö", sanoi eno, "nyt me luovumme +sota-rakennusmestarin toimesta." + +"Enkö saa enää rakennella torneja?" kysyi Yrjö. + +"Rakentele vain, miten mielesi tekee!" sanoi eno, "mutta rakentele +oman mallisi mukaan, ett'eivät tornit tule samannäköisiksi kuin +kruunun maamerkit. Mitäpä rupeaisit muita matkimaan? Keksi jotakin +uutta!" + +Yrjö rupesi miettimään. "Eno", sanoi hän, "minä luin jostakin +kirjasta, että kun kapteeni Cook löysi asumattoman saaren ja otti +sen haltuunsa Englannin kuninkaan Yrjön nimeen, teetti hän siihen +kiviröykkiön ja pystytti röykkiöön Englannin lipun. Se oli merkkinä +että saari oli kuningas Yrjön oma." + +"Niin", sanoi eno, "samoin tekevät merillä purjehtijat vielä nytkin, +kun sattuvat löytämään tuntemattoman ja asumattoman saaren." + +"Olenhan minäkin merellä purjehtija", arveli Yrjö. "Ja täällä on +monta tuntematonta ja asumatonta saarta. Minä otan ne haltuuni." + +"Ota vain!" sanoi eno. + +Yrjöstä tuli mahtava valloittaja. Koko saaristo oli täpö täynnä +asumattomia saaria. Yrjö valitsi itselleen suuria kuningaskuntia ja +pikku ruhtinaskuntia, suurimetsäisistä ja korkeavuorisista saarista +aina pienimpiin luotoihin saakka, joissa oli tilaa ainoastaan +yhdelle koivulle ja yhdelle viinimarja-pensaalle. Jokaiseen kokosi +Yrjö kiviroukkion ja pystytti siihen kuningas Yrjön lipun. Miksipä +hän ei olisi saattanut olla kuningas yhtä hyvin kuin Otaheitissakin +kuningas oli? Lipputankoja oli kaikkialla, ja liput Yrjö laittoi +erilaisiksi saaren suuruuden tai muun merkillisyyden mukaan. Suurin +saari nimitettiin Georgiaksi eli Yrjönmaaksi ja sen anastuksen +merkiksi tehtiin kunnollinen lippu sinikirjaisesta nenäliinasta ja +pantiin liehumaan tornin päähän keskelle korkeaa Ararat-vuorta. +Pienemmät saaret saivat tyytyä paperi tai tuohilippuihin. Joka saari +oli eri valtakunta, kun joka saaressa oli miljooneja asukkaita: +muurahaisia, itikoita ja lintuja. Yksin kalatkin, jotka kuuluivat +valtakunnan meriväkeen, luettiin sen asujamiin, koska ne asuivat +kuninkaan alueesen kuuluvassa ruokometsässä rannalla. Joka saaressa +oli sitä paitsi laajoja metsiä, suuria kaupunkeja, väkirikkaita +kyliä, muhkeita kivikartanoita. Joka saaressa oli satamia ja +laivoja, palatseja ja linnoja, suuria karjalaumoja, aavikkoja ja +vuorenseljänteitä, teitä ja vainioita. + +Ah, olipa suloista tietää olevansa niin monen valtakunnan kuningas! +Ei kukaan ollut niin rikas kuin kuningas Yrjö, ei kukaan keisari niin +mahtava kuin hän. Kun hän souteli veneessänsä, mukana uskollinen +poliisimestari Passi, kuningaskunnasta toiseen, nousten milloin +missäkin satamassa maalle, otettiin häntä joka paikassa vastaan +valtakunnan ylipäämiehenä. Ruoko kumarteli, puut hurrasivat, pensaat +olivat liputetut, joka ruo'onkorsi näytti kunniaa kiväärillä, +kukat niiasivat, heinäsirkat soittivat viulua, itikat tanssivat +katrillia ja sudenkorennot polkkaa; joka taholla välkkyvät aallot +lauloivat kansanlauluja. Kuningas sitoi venheensä kantoon, sanoen +kannolle: "ole vartioimassa!" Hän tervehti majesteetillisesti puita +ja kallioita, lausui niille kuninkaallista suosiotansa ja jakeli +käskyjänsä. Ne olivat uskollisia ja tottelevia alamaisia, seisoivat +hievahtamatta vartioimassa, poistumatta koskaan paikaltansa. Kuningas +astui poliisimestarinsa kanssa halki valtakunnan, rajasta toiseen, +raivasi tiet, lakasi torit, istui oikeutta, ja katsoi, että kaikki +kaupungit, kylät, satamat ja linnat olivat kunnossa, samoin sotaväki. + +Sillä Yrjöllä oli kaksi mahtavaa vihollista, meren ja ilman +kuninkaat, jotka välistä hyökkäsivät hänen valtakuntaansa, hävittäen +hirmuisesti. Sentähden piti kallioiden seisoa vartioimassa, +sentähden piti vuorten olla linnoina ja suurten puiden suojella +pikku kukkia myrskyltä. Kuningas iloitsi, kun hänen väkensä taisteli +urhollisesti ja ajoi vihollisen pakoon; mutta eihän aina päästy ilman +tappioitakaan. + +Kerran sousi kuningas niinikään tarkastamaan valtakuntiansa ja +poliisimestari seurasi häntä. Passi oli musta villakoira, oikeaa +Espanjan rotua, ja hänellä oli erinomaisen tarkka aisti vainuta +karkulaisia metsästä. Hän katsoi velvollisuudekseen puhdistaa +valtakunnan sellaisista nihilisteistä ja kuljeksijoista, kuin +jäniksistä, ketuista ja teyreistä, mutta pahaksi onneksi hän välistä +erehtyi niinkuin muutkin poliisimestarit ja kohteli useinkin lain +koko kovuudella viatonta lammaskatrasta, joka sattui olemaan +laitumella saaressa. + +Kuningas souteli Kreikanmaan, Italian, Espanjan, Ranskan, Englannin, +Saksan, Tanskan, Norjan, Ruotsin ja Suomen ohi ja huomasi kaikki +olevan muuten kunnossa, vaan korppi piti meteliä Rooma-kalliolla +ja huuhkaja rääkyi suuressa hevoskastanja-puussa, jolla oli nimenä +ruhtinas Bismarck. Huomasipa kuningas Yrjö myöskin kahdessa +pikkuvaltakunnassa, Tanskassa ja Suomessa, sotaa ruskeain ja mustien +muurahaisten välillä. Mutta kuningas Yrjö oli yhtä ankara kuin +oikeudentuntoinenkin; hän julisti käskyn yli koko valtakuntain, että +mikä hyvänsä muurahaiskeko täst'edes uskalsi hätyyttää toista, se +armotta piti lapiolla järveen heitettämän kalain ruoaksi. Ja tämän +käskyn poliisimestari haukkumalla ilmoitti yli vuorien ja mäkien. + +Tällä kertaa ei kuningas ehtinyt käydä etäisemmissä valtakunnissaan, +joita oli Kamshatka, Japan, Persia, Madagaskar, Sahara, Guinea, +Madeira, Jamaika, Kuba, Kap Horn, Otaheiti, Uusi Seelanti, Sumatra, +Jaava ja Borneo. Hän nousi Yrjönmaalle, jonne Höyhensaaret etäältä +siintivät, asettui Päivölän palatsiin, joka oli kaunis kallio +rannalla, ja päätti armollisesti siinä syödä voileipänsä. + +Oli lämmin kesäpäivä, juuri puolenpäivän rinnassa (kello 11 ja 12 +välillä). Meri oli kirkkaana kuin suuri peili, ja sen kehyksenä +päilyi monta pikku peiliä saarten välillä. Merenkuningas Ahti ja +ilmankuningas Tuulenpuuska näyttivät tehneen ainaisen sovinnon +ja rauhan Yrjön kuningaskuntien kanssa. Kaksi pitkää honkaa, +Taivaantasa ja Pilvenparta, Yrjönmaan vartiat, lepäsivät keihästensä +varassa ja näyttivät hyvin unisilta, niinkuin heillä nyt ei olisi +mitään tekemistä. He olivat korkeihin latvoihinsa ottaneet kiinni +viimeiset mereltä tulleet tuulenhenkäykset ja panneet ne nukkumaan +havuvuoteelle. + +Kuningas Yrjö, syötyään voileipänsä, joll'aikaa poliisimestari oli +huvikseen pureskellut vanhaa hevosensäärtä, katseli koko saaren ja +huomasi kaikki olevan hyvässä järjestyksessä. Rannan kivet olivat +peseytyneet puhtaaksi merivedessä ja kukat aamukasteessa; mansikat +olivat pukeutuneet univormuun, alta valkoisiksi, päältä punaisiksi. +Mustikat olivat pyytäneet yhdeksi viikoksi virkavapautta, ehtiäkseen +tulla oikein sinisiksi; vaapukat olivat nöyrimmästi ilmoittaneet +juuri nyt alkaneensa tehdä raakaleita; tuomet ja pihlajat olivat +jo kuninkaan edellisellä käyntikerralla kylvelleet kukkiansa ja +alamaisimmasti lupasivat toimittaa marjoja syksyksi; koivu oli +sukinut riippuvat oksahiuksensa; kuusi ja mänty olivat ahkerassa +uusien käpyjen teossa. Ainoa tyytymätön oli hauki, joka oli +joutunut riitaan rannan kiiskien kanssa siitä, että ne pörhistivät +selkäevänsä, kun hauki yritti heitä nielemään. Kuningas nosti +keppinsä ja käski taistelijain sopimaan. Muuten hän oli tyytyväinen +väkeensä, tarkasti mettiäisten uuden hunajatehtaan, kiitteli +muurahaisten maanteitä ja neuvotteli peipposten kanssa, mikä olisi +paras keino puhdistaa tuomien lehdet madoista. + +Äkisti alkoi poliisimestari kovasti haukkua, ja kuningas Yrjö +huomasi variksen väijyvän koivussa kottaraisten pesää. Yrjö oli +ankara kuningas eikä kärsinyt roistoja valtakunnassaan. Hän jännitti +jousensa, joka hänellä aina oli muassa, tähtäsi varista ja nuoli +lennähti toiseen siipeen. Kraa! huusi varis ja lensi vaivaisena pois +metsään. + +Niin kuninkaalla on paljo tekemistä; hänen täytyy ajatella kaikki +asiat. Suoritettuaan hallitustoimensa istahti kuningas Yrjö Päivölän +palatsiin mukavaan nojatuoliin, jonka sieltä löysi. Siitä hänen sopi +katsella aukeaa merta; hän näki selvään toiselta puolen Höyhensaarien +kuuluisan luolan ja toiselta Ohdakesaarien harmaan ja kolkon rannan. +Onkohan, ajatteli Yrjö itsekseen, paha Painajainen saanut tänään +kynsiinsä ketään tottelematonta lasta? + +Kaikki oli hiljaa. Meri nukkui kiikkuvassa kehdossaan, tuuli nukkui +korkealla honkain ja kuusien latvoissa. Aurinko paahtoi palatsin +muureja. + +Nukku Matti vanhus astui ulos Höyhensaarien luolasta, kiiti +tuulenhenkäyksenä yli meren ja kylvi kourallisen hienon hienoa +hiekkaa ilmaan. Kuningas Yrjö nukkui ja oli heti ruusuvuoteella, +tietämättänsä missä. Poliisimestari ojensi myöskin kaikki neljä +jalkaansa suoraksi ja nukkui. + +Silloin heti alkoivat ilveilevät unet pitää iloista leikkiänsä. +He pukivat nukkuvan kuninkaan purppura-viittaan, taluttivat hänet +kultaisen valtaistuimen luo ja antoivat hänelle valtikan lausuen: +"Suuri kuningas, ota vastaan kansasi kunnioitus! Tässä ovat kaikki +kuulemansa sinun käskyjäsi." + +Ja silloin levisivät valtakunnat ja maat mahtavan hallitsijan +silmäin eteen; tuhannen tuhansia muotoja, joita ei kukaan voinut +lukea, kaikki ilman linnut, kaikki maan kasvit ja eläimet, kaikki +meren kalat tekivät valtaistuimen edessä huvittavimpia kuperkeikkoja +ja huusivat kilpaa: "eläköön kuningas!" Niin, tuo kuuluu vähän +omituiselta, että kalatkin huusivat. Ainoastaan yksi ääni parkui +kovemmin kuin muut: "minulle tehtiin vääryyttä! tehtiin vääryyttä!" +Se oli varis, jolta oli siipi ammuttu siitä, että hän oli +väijyskellyt kottaraisten pesää. Ja kohtapa kuului toinenkin ääni: +"minulle tehtiin vääryyttä! tehtiin vääryyttä!" Ja se oli hauki, joka +ei ollut saanut rauhassa syödä kiiskejä. + +"Minä en tahdo tehdä pienimmällekään alamaiselleni vääryyttä", +vastasi oikeudentuntoinen kuningas valtaistuimeltansa. "Asettakaamme +oikeus tuomitsemaan variksen ja hauin pahoja tekoja." + +"Hirmuvaltias!" huusi heti jymisevä ääni ilmasta. "Varis on _minun_ +alamaiseni; hän on vedonnut _minun_ tuomiooni, ja minä vaadin sinua +heti pyytämään polvillasi häneltä anteeksi ja teettämään kultasepällä +hänelle uudet siivet kullasta." + +Kuka huimapää se uskalsi puhua niin rohkeasti? Se oli ilman mahtava +kuningas Tuulenpuuska; hän lähestyi mustassa ukkospilvessä ja uhaten +sinkautti pari tulinuolta lentämään. + +"Hirmuvaltias!" kuului heti sen jälkeen pauhuääni merestä. "Sinä olet +uskaltanut heristää kepilläsi haukea, joka on _minun_ alamaiseni. +Hän on vedonnut _minun_ tuomiooni, ja minä vaadin sinua heti +astumaan alas veteen, pyytämään häneltä anteeksi ja leikkaamaan +kynäveitselläsi selkäharjat pois kaikilta kiiskeiltä." + +Tämä toinen peljättävä vihollinen ei ollut kukaan muu vähempi +kuin itse meren kuningas Ahti, joka ratsasti suunnattoman aallon +seljässä avosalmesta kohti saarta. Ikäänkuin uhoitellen lähetti hän +hyökylaineen rannasta ylös aina kuninkaan valtaistuimen eteen asti. + +"Mitä nyt, ilman kuningas?" vastasi kuningas Yrjö suoravaisesti. +"Pysy vain hiljaa äläkä luule voivasi säikyttää minua salamoillasi! +Jos linnut ovat sinun alamaisiasi, pitää sinun myöskin suojella +heikkoja vahvempien väkivallalta eikä antaa variksen hätyyttää +kottaraisten pesiä. Ja sinä, Ahti, luuletko minun kalliojeni olevan +sammalesta? Vedä pois vallaton aaltosi, se on vain vaahtoa, äläkä +rynnistele minun kanssani. Jos kalat ovat sinun alamaisiasi, niin on +sinun velvollisuutesi myöskin kurittaa rosvoilijoita eikä riistää +heikommilta aseita, kun he puolustavat henkeänsä. Minä sanon teille +jotakin, ja se on kuninkaan sana: oikeutta kaikille! Ken teidän +alamaisistanne tekee väkivaltaa minun alueellani, hänen täytyy tyytyä +minun valtakuntani lakeihin." + +"Me julistamme sinua vastaan sodan!" tiuskasi ilman kuningas. + +"Niin sodan hengen uhalla!" pauhasi Ahti. + +"No niin, urholliset sotajoukot ja linnat, olkaa varoillanne!" käski +kuningas Yrjö sankarillisesti ja hypähti alas valtaistuimelta, +lähtien järjestämään valtakuntansa puolustusta. Koko se +monituhantinen, suuri joukko, joka äsken oli huutanut eläköötä +kuningas Yrjölle, hajosi nyt yht'äkkiä. Valtaistuimen ympäristö jäi +pimeäksi. Ohdakesaarien ilkeät unet lensivät salmesta rantaan ja +koettivat yhtä uutterasti näyttää rumia vehkeitään kuin Höyhensaarien +unet iloista leikkiänsä. Ylt'ympäri kohisi ja pauhasi ja jymisi kuin +tulvavesi ja tuuliaispäät. Kuningas Yrjö tunsi kädessään olevan +kirkkaan miekan ja juoksi korkeimman kalliolinnan harjalle. Siinä +hän taisteli horjumatta Ahtia ja Tuulenpuuskaa sekä heidän ärjyviä +sotajoukkojansa vastaan. Hänen väkensä taisteli niinkuin hänkin. +Siinäpä oli jyskettä ja jyrinää yli koko taivaan kannen. Tornin +korkuinen aalto syöksyi nielemään koko Yrjönmaata... + +Silloin heräsi poliisimestari ja alkoi haukkua. + +Niin, ja silloin heräsi myöskin kuningas Yrjö siitä, että sadepisarat +pieksivät häntä kasvoihin ja juoksivat mekon kauluksen alle. Hän +istui Päivölän kalliolla oman kivitorninsa juurella, johon oli +nukkunut puolipäivän lämpimässä, huomaamatta, että hänen maatessaan +oli noussut kova ukonilma. Ja nyt se juuri pauhasi paraallaan. Unet +siis eivät olleet pettäneet, vaan antaneet ainoastaan hänelle käteen +välkkyvän miekan ja panneet hänen suuhunsa sankarin sanat. Sankarin +sydäntä niiden ei tarvinnut hänelle antaa, sillä se hänellä jo +ennestään oli, vaikka käsivarsi vielä oli heikko. + +Se ei ollutkaan mikään leikkisota, vaan ilman ja meren voimat +olivat todella julistaneet sodan Yrjön valtakuntia vastaan. Kaikki +saaren puut taipuivat kaariksi vinkuvan myrskyn käsissä, ruohot ja +kukat paneutuivat pitkin maata, rauhalliset pikku salmekkeet olivat +kuohuvana vaahtona, sade näytti korkealta ruokometsältä, joka pisara +pieksi aaltoja, että niiden täytyi asettua, ja vesi juoksi virtanaan +pitkin vuorenrinteitä. Poliisimestari ei enää haukkunut vaan ulvoi, +huusi kapinaa ja ryömi niin syvälle kuin pääsi erääsen vuorenkoloon. +Hätäisesti vain ehti Yrjö katsahtaa salmelle päin, josta oli unissaan +nähnyt torniaallon hyökyvän. Ja toden totta siellä tulikin kokonainen +vuori mustanvehreää vettä, harja valkoisena kuohuen; se puristui +rantojen väliin, lakasi pois puut ja vyöryi Yrjönmaata kohti... + +Enempää ei Yrjö nähnyt, hän ehti vain niinkuin unissaankin huutaa: +"olkaa varoillanne, linnat!" Hän heittäytyi pitkäkseen Päivölän +vuorenkoloon poliisimestarin viereen. Jättiläisaalto tuli, vierähti +vuoren yli, mutta murtui sen lujia muureja vastaan, jakautui ja pääsi +ainoastaan pikku hyökyinä tunkeutumaan saarelle, jota oli aikonut +hävittää. Sieltä täältä huuhtoutui pois joku kukkamätäs, sieltä +täältä taittui nuori haapa tai ruusupensaan oksa: mutta enempää ei +Ahti jaksanut hävittää. Ei ainoatakaan linnunpesää ollut turmeltunut, +ei ainoatakaan muurahaiskekoa hävinnyt; haltuunotto-torni ja linnan +kalliomuurit olivat koskematta. Päivölän linna oli pelastanut saaren, +ja läpimärkänä, mutta voitollisena nousi kuningas Yrjö suojelevan +muurinsa takaa seisomaan. + +Ilmasota pauhasi vielä puoli tuntia täydessä raivossaan. Yrjö +tempasi airon ja juoksi keskelle taistelua, missä vaara oli suurin. +Tuntuipa koko saari saavan uutta voimaa, kun näki hänet. Taivaantasa +ja Pilvenparta sotivat nuoren metsän eturinnassa ja ottivat vastaan +myrskyn rajuimmat hyökkäykset. Tuuli tukisteli heidän tuuheita +latvojansa niin ankarasti, että havuneulaset sateena lentelivät ja +oksat paukkoivat. Sieltä täältä putosi joku oksa, pyöri ilmassa ja +lensi tuulen voimasta alas pauhaavaan mereen. Mutta Taivaantasa ja +Pilvenparta, samannimisten, yleväin isiensä turmeltumattomat pojat, +kestivät vähääkään horjahtamatta kaikki vihollisen rynnäköt. He eivät +tuumaakaan taivuttaneet vahvoja runkojansa: niihin murtui myrskyn +puuska, niinkuin aalto vähää ennen murtui kalliota vastaan, ja nuori +metsä oli pelastettu. "Voitto! voitto!" huusi kuningas Yrjö linnansa +tornista. "Voitto! voitto!" haukkui poliisimestari Passi, joka oli +muristen ryöminyt ylös linnan kätköstä. + +Ankarat herrat harvoin kauan hallitsevat. Puolen tunnin kuluttua +oli ukonilma jo ehtinyt ohitse, taivas oli jälleen kirkas, myrsky +laimennut, ja meri lähetteli häpeeviä pikku aaltoja rantaan ikäänkuin +rauhaa hieromaan. Yrjö tunsi mielessään suurta kiusausta vaihtamaan +koko kuninkaan arvonsa kansalaisen kuoripiimään. + +Hän katsahti sinnepäin, johon oli veneensä sitonut. Voi! +vihollisvoimat olivat sulkeneet häneltä paluutien kokonaan siten, +että olivat heittäneet veneen terävään kiveen, josta se oli saanut +laitaansa reiän ja tullut hylkiöksi. + +Kuninkaan pitää toki osata auttaa itseänsä! arveli Yrjö, tukki veneen +reiän sammalilla ja souti uskaliaasti Passin kanssa pois rannasta. +Sammal kesti paraiksi kaksi syltä; silloin vesi pursuamaan veneesen. +Yrjön täytyi uskollisen kumppaninsa kanssa palata. Märjät olivat he +ennestään; mitäpä siitä, että nyt jalatkin kastuivat. + +Missä nyt olivat kaikki ne monta tuhatta, jotka olivat olleet koossa +valtaistuimen ympärillä odottamassa hallitsijansa käskyjä? Ei kukaan +niistä kyennyt soutamaan häntä yli järven. Ell'ei kuninkaallinen +majesteetti tyytynyt mansikoihin ja mustikan raakaleihin, sai hän +jäädä ihan ilman päivällistä. + +No, entä sitte? Eikö kuningas ollut voittanut suuressa taistelussa? +Eikö hän ollut torjunut meren ja ilman mahtavain kuningasten +rynnäkköä, jotka olivat hävittäneet niin monta mahtavaa laivaa? +Ja eikö myöskin moni sankari ollut niin monesti saanut jäädä +ilman päivällistä kuin nyt hän? Yrjö nauroi, kävi istumaan +Päivölä-linnaansa ja rupesi lauleskelemaan. + +Laulu kaikui niin raikkaasti yli rannan ja järven. Leppäkerttu, +luullen itseänsä laululla tarkoitetun, vastasi heti, ja muut linnut +yhtyivät säveliin, niin että kohta koko metsä oli täynnä viserrystä. +Nytpä oli iloista Yrjönmaassa. Jospa alamaiset eivät voineetkaan +soutaa kuningastansa pois kotiin päivälliselle, niin he ainakin +pitivät huolta päivällismusiikista. Ja mansikat näyttivät rinteellä +niiaillen sanovan: "Olkaa niin hyvä, älkää katsoko ylön, mitä täällä +on tarjota!" + +Mutta Yrjö _ei tahtonut_ tietää mitään näljästä. "Raahen pojalla" ei +ollut Ateenan linnassa mitään muuta syötävää kolmeenkymmeneen päivään +kuin kourallinen maissia ja muutamia papuja päiväksi. Se keino on +hyvä osata, jos milloin sattuisi sitä tarvitsemaan. Yrjö kuivaili +märjät vaatteensa auringonpaisteessa ja lauloi laulun toisensa +perästä. + +Kello tuli yksi, tuli kaksi ja kolmekin; sen voi Yrjö huomata +auringon kulusta. Hän päätti vielä kerran vaeltaa ympäri saaren ja +korjaella kaikki vahingot, mitä sota oli tuottanut. Silloin näkyi +vene soutavan saarta kohti... + +"No, löydänkö sinut viimeinkin?" kuului enon iloinen ääni veneestä. +"Minä olen etsinyt sinua kaikista kuningaskunnistasi. Ja osaathan +vielä laulaa ilman päivällistäkin ja sellaisen sodan jälkeen!" + +"Oh, eno, vene on romuna, mutta minulla on urhollisia sotilaita ja +lujat linnat! Minä olen voittanut ilman ja meren kuninkaat; eiväthän +ne jaksaneet kukistaa edes minun tornianikaan. Miksipä en sitte +laulaisi!" + +Poliisimestari Passi ajatteli toisin. Hän oli kyllästynyt pureksimaan +hevosenluutansa ja olisi mielellään vaihtanut koko voiton, kunnian ja +sankarimaineen tuoreesen lehmänhännän-tynkkään. Yhdellä aimo hypyllä +loikahti hän ensinnä enon veneesen. + +Mutta kuningas Yrjö lauleskellen palasi odottelevalle päivälliselle. + + * * * * * + +Kului monta viheriöivää kesää ja lumista talvea. Meren ja ilman +kuninkaat tuontuostakin yhä hyökkäilivät Yrjön kuningaskuntia +vastaan, mutta aina heidät torjuttiin pois. Päivölä-linna puolusteli +sotapäällikköjen Taivaantasan ja Pilvenparran avulla Yrjönmaata +yhtä urhollisesti kuin ennenkin. Muurit eivät horjuneet, kalliot +eivät hajonneet; unet yhä tekivät iloista pilaansa uneliaille +purjehtijoille. + +Mutta missä oli kuningas Yrjö? + +Monen vuoden kuluttua tästä Yrjön kesästä soutelin eräänä kesänä +yksinäni peilikirkkaita salmia Yrjön kuningaskuntain ohitse. Siinä ne +olivat kaikki: Kamshatka, Japan, Persia, Madagaskar, Sahara, Guinea, +Madeira, Jamaika, Kuba, Kap Horn, Otaheiti, Sumatra, Uusi Seelanti, +Java, Borneo, Kreikanmaa, Italia, Espanja, Ranska. Englanti, Tanska, +Norja, Ruotsi ja Suomi. Muutamissa näin vielä tornin jäännöksiä +kukkuloilla. Vaan olinpa jo huomaavinani rappeutumisen merkkejä ja +jonkinlaista epäjärjestystä muutamissa saarissa. Kaatuneet puut +sulkivat polkuja; kaupunkien torit olivat täynnä meriruohoja ja +kuivia oksia, vaikka ne ennen muinoin olivat niin huolellisesti +laistut ja puhdistetut. Sataman varukset eli muurit ja padot olivat +monin paikoin kaatuneet kumoon. Minulla ei ollut aikaa tutkia saarten +sisäosia, mutta luulen jotenkin varmaan voivani sanoa, että varikset +taas hätyyttivät kottaraisten pesiä ja että ruskeat muurahaiset +sotivat mustia vastaan. Missähän nyt oli kuningas Yrjö? + +Minä laskin Yrjönmaan rantaan. Oli kaunis ja lämmin päivä. +Haltuunotto-torni oli melkein eheänä Ararat-vuoren kukkulalla. +Lipputanko oli vielä entisellään pystyssä kivien välissä, mutta +siniruutuisen nenäliinan oli tuuli riistänyt ja vienyt teille +tietämättömille. Päivölän linna ja vanhat sotapäälliköt seisoivat +myöskin uljaina vahdissaan. Tuntui siltä kuin tämä ja kaikki muutkin +saaret olisivat odottaneet kuningastansa. Ruo'ot kumartelivat, puut +hurrasivat, pensaat olivat lipuilla koristetut, joka ruohonkorsi +näytti kunniaa kivääreillä, kukat niiailivat, heinäsirkat soittivat +viulua, itikat tanssivat katrillia ja sudenkorennot polkkaa, +välkkyvät aallot ylt'ympärillä lauloivat kansanlauluja. Ah, ne +olivat tunteneet minun veneeni ja luulivat minun tuovan heille +kuningastansa. Kun saavuin rantaan, kuulin heidän yhteen ääneen +huutavan: "Missä on kuningas Yrjö?" + +Niin, missä hän oli? Jospa olisin tiennytkin sanoa sen heille, niin +ei minulla olisi ollut rohkeutta sanoa, sillä heidän rakas muistonsa +minua liikutti. Kaunis luonto oli kesäkukoistuksessaan, ja pyysi nyt +takaisin lapsuutensa kuningasta. Matta enhän minä tiennyt sanoa, +missä hän oli; sen vain tiesin, että hän oli kaukana, hyvin kaukana +poissa, oli kauniimmassa maassa, jossa on ijäinen kesä ilman myrskyä +ja sotaa, ja että hän siellä lauleli paljon kauniimpia lauluja kuin +milloinkaan ennen. He eivät olisi ymmärtäneet sanojani; minä ennemmin +jätin heidät tietämättömyydessään kukoistamaan ja kuihtumaan lyhyen +aikansa perästä. Onnellinen Yrjö, onnellinen kuningas lapsuutensa +kukoistavissa valtakunnissa, jotka ovat pysyneet sinulle uskollisina +ja joiden et nähnyt lakastuvan vanhuutensa syksynä! + + + + +PIKKU LASSI. + + +Oli kerran poika Lauri, jota sanottiin pikku Lassiksi, koska hän +oli niin pieni. Hän oli urhollinen mies ja matkusteli ympäri koko +maailman herneenpalko-veneessään. + +Oli se aika kesästä, jolloin herneenpalot kasvoivat paraillaan +vehreinä ja pitkinä puutarhassa. Lassi ryömi hernemaahan penkkien +välille ojaan, jossa herneenvarret ulottuivat paljon ylemmäksi hänen +lakkiansa, ja kokosi seitsemäntoista suurinta ja suorinta palkoa, +kuin suinkin löysi. Pikku Lassi ehkä ajatteli, ett'eihän kukaan +nähnyt häntä sieltä, mutta se oli hyvin tyhmästi, sillä Jumalan silmä +näkee kaikkialta, joka paikasta. + +Sattuipa puutarhuri astumaan siitä ohitse, pyssy olalla, ja kuuli +jotakin rapisevan hernemaassa. "Taitaapa olla siellä varpusia", sanoi +hän. "St! ssst!" Mutta sieltä ei tullutkaan varpusia, sillä pikku +Lassilla ei ollut siipiä, kaksi pikku jalkaa vain. + +"Maltahan, kun lataan pyssyni ja ammun varpuset!" sanoi puutarhuri. + +Silloin pikku Lassi peljästyi ja ryömi pois hernemaan ojasta. +"Antakaa anteeksi, hyvä puutarhuri", sanoi hän; "minä vain etsin +kauniita veneitä." + +"Olkoon nyt täällä kertaa", virkkoi puutarhuri. "Mutta toiste pitää +sinun pyytää lupa etsiäksesi veneitä hernemaasta." + +"Kyllä pyydän!" vakuutti Lassi, ja sitte juoksemaan rantaan. Siellä +hän availi palkonsa nuppuneulalla, halkasi ne huolellisesti ja katkoi +pikku tikkuja soutupenkeiksi eli teljoiksi. Herneet, jotka olivat +olleet paloissa, asetteli hän painoksi veneihin. Muutamat palot +menivät rikki, toiset pysyivät ehyinä; ja kun oli kaikki valmiina, +oli pikku Lassilla koko kaksitoista venettä. Mutta eivätpä ne Lassin +mielestä olleetkaan veneitä, vaan suuria sotalaivoja: kolme suurta +linjalaivaa, kolme frekattia, kolme prikiä ja kolme kuunaria. +Suurimman linjalaivan nimi oli Herkules ja pienimmän kuunarin Kirppu. +Pikku Lassilla olivat ne kaikki vedessä, ja ne uiskentelivat niin +komeasti, ett'ei mikään suuri tosi laiva kauniimmin tanssi meren +aalloilla. + +Nyt piti laivain lähteä purjehtimaan ympäri maailman. Suuri saari +tuolla ulompana oli Aasia, suuri karikivi Afrikka ja pienempi saari +Amerikka; pikku kivet olivat Polyneesia eli Tyynenmeren saaristo, ja +ranta, josta laivat läksivät purjehtimaan, oli Europpa. Koko laivasto +läksi laskettelemaan kauas eri maanosiin. Linjalaivat purjehtivat +suoraa päätä Aasiaan, frekatit Afrikkaan, prikit Amerikkaan ja +kuunarit Polynesiaan. Mutta pikku Lassi seisoi Europan rannalla, +heitellen huviksensa pikku kiviä aavaan valtamereen. + +Olipa siinä rannassa suurikin vene, isän oma, kaunis, valkoiseksi +maalattu vene, ja pikku Lassi kiipesi siihen. Palkoveneet olivat jo +ehtineet niin kauas, että niitä tuskin enää näkyi hienon hienoina +heinäkorsina aavalla selällä. Pikku Lassin alkoi tehdä mieli itsekin +matkustaa tuonne toisiin maanosiin. Isä ja äiti olivat sen huvituksen +kyllä kieltäneet, mutta eipä pikku Lassi kieltoa muistanut. Minä +soudan vain vähäsen matkaa, ajatteli hän. Minä soudan kiinni +Herkules-laivan tuolla lähellä Aasian rantaa ja sitte soudan takaisin +Europpaan. + +Pikku Lassi vähän nyki nuoraa, jolla vene oli sidottu kiinni rantaan, +ja merkillistä, että se pääsi auki. Pari risausta vain, sillä mies on +toki mies, ja Lassi läksi vesille. + +Niin, tottahan hän osasi soutaa, koska oli jo niin monesti ennen +soutanut kotona, rappuset veneenä ja isän suuri keppi airona. Mutta +kun pikku Lassi yritti soutamaan, ei veneessä ollutkaan airoja. Ne +olivat lukon takana ranta-aitassa, eikä Lassi ollut kiireessään +ehtinyt huomaamaan, että vene oli tyhjä. Eipä olekkaan niin helppo, +kuin ehkä monikin luulee, soutaa Aasiaan ilman airoja. + +Mitä oli pikku Lassin nyt tehtävä? Vene oli jo vähän matkan päässä +rannasta vesillä, ja tuuli, puhallellen maan puolelta, ajoi sitä +yhä etemmäksi. Pikku Lassi peljästyi ja alkoi huutaa. Suuri varis +vain istui yksinään suuressa koivussa; koivun juuressa hiiviskeli +puutarhurin musta kissa varista väijyen. Ei kumpikaan huolinut yhtään +pikku Lassista, joka oli järvellä tuul'ajolla. + +Voi, miten nyt Lassi katui, että oli ollut tottelematon ja mennyt +veneesen, vaikka isä ja äiti olivat niin monesti kieltäneet! Nyt oli +katumus myöhään, nyt hän ei enää mitenkään päässyt maalle. Ehkäpä hän +jäi aivan kuolemaankin tälle suurelle selälle! Mitä piti hänen tehdä? +Huudettuaan itsensä väsyksiin ja huomattuaan, ett'ei sittekään kukaan +kuullut, pani hän pikku kätensä ristiin ja sanoi: "Hyvä Jumala, älä +ole vihoissasi pikku Lassiin!" + +Ja siihen hän nukkui. + +Vaikka nyt olikin keskipäivä, istui vanha Nukku Matti Höyhensaarten +rannalla onkimassa pikku lapsia pitkällä onkivavallansa. Hän kuuli +hiljaiset sanat, jotka pikku Lassi puhui Jumalalle, ja heti hän veti +veneen luoksensa ja vei Lassin nukkumaan höyhenvuoteelle. + +Sitte hän antoi käskyn eräälle unelle: "leiki pikku Lassin kanssa, +ett'ei hänelle tule ikävä!" + +Se oli pieni unipoika, hyvin pieni, pienempi Lassiakin, ja hänellä +oli siniset silmät, vaalea tukka, hopeanauhoilla koristettu punainen +lakki ja valkoinen mekko, kaulus kirjaeltu helmillä. Hän tuli pikku +Lassin luo ja sanoi: "tekeekö sinun mielesi purjehtia ympäri koko +maailman?" + +"Tekee!" sanoi Lassi unissaan; "tottahan sellaiselle matkalle!" + +"No, lähde sitte!" sanoi unipoika, "ja purjehtikaamme sinun +herneenpalko-laivoillasi. Sinä purjehdi Herkuleella, minä lähden +Kirpulla." + +Niinpä he läksivät höyhensaarista ja pikkuisen ajan kuluttua +olivat jo Herkules ja Kirppu Aasian rannalla, tuolla kaukana +maailman äärissä, jossa Jäämeri valaa Beringinsalmen kautta kylmää +Tyyneenmereen. Etäällä talvisumussa näkyi Nordenskiöld höyrylaivalla +Vegalla etsivän itselleen avonaista väylää jäiden välitse. Siellä oli +kylmä, hyvin kylmä. Korkeat jäävuoret välkkyivät niin ihmeellisesti +ja suuret valaskalat asuivat nyt katon alla; he eivät jaksaneet +pistellä reikiä jäähän kömpelöllä päällään. Ylt'ympäri autioilla +rannoilla oli lunta ja paljasta lunta niin laajalti kuin silmä +kantoi. Pieniä harmaita ihmisiä, yllä nahkapuku, jossa karvat oli +ulospäin, käveli siellä lumen seassa taikka ajeli lumikinosten läpi, +mutta rekien edessä oli valjaissa koiria. + +"Nousemmeko tähän maalle?" kysyi unipoika. + +"Emme nouse", sanoi pikku Lassi, "minua niin kovin pelottaa, että +valaskalat nielevät meidät ja nuo suuret koirat meitä purevat. +Purjehtikaamme toiseen maanosaan!" + +"Lähtekäämme vain!" sanoi punalakkinen ja hopeanauhainen uni; "ei +tästä olekkaan pitkä matka Amerikkaan." Ja samassa he jo olivat +siellä. + +Oli päiväpaiste ja hyvin lämmin. Pitkät palmut seisoskelivat pitkissä +riveissä pitkin rantaa, latvassa komeita kokospähkinöitä. Ihmisiä, +punaisia kuin kupari, ratsasteli täyttä laukkaa äärettömän laajoilla +vehreillä niityillä, heitellen keihäillänsä puhvelihärkiä, jotka +tavoittelivat terävillä sarvillaan ahdistelijoitansa. Suunnattoman +suuri kuningaskäärme oli matanut ylös pisimmän palmun latvaan ja +heittäytyi sieltä alas pienen lama-eläimen päälle, joka söi ruohoa +palmun juurella. Yksi leukojen losaus vain, niin se pikku elukka oli +käärmeen vatsassa. + +"Nousemmeko tähän maalle?" kysyi unipoika. + +"Emme nouse!" sanoi pikku Lassi, "minua niin pelottaa, että +puhvelihärjät puskevat meitä, ja tuo suuri käärme saattaisi syödä +meidät. Menkäämme toiseen maanosaan!" + +"Menkäämme vain", sanoi valkomekkoinen uni; "tästä onkin vain +hiukkanen matkaa Polyneesiaan!" ja samassa he jo olivatkin siellä. +Siellä oli vielä kuumempi, niin kuuma kuin saunan lautasilla, kun +äsken on heitetty vettä uunille. Siellä kasvoi rannalla paraimpia +maustimia: pippuripensas, kanelipuu, inkivääri ja sahrami sekä +kahvi- ja teepensaat. Pitkäkorvaiset ja paksuhuuliset, ruskeat ihmiset, +kasvot rumasti maalattuna, ajelivat keltaista, pilkullista tiikeriä +rannalla korkeassa bambu-ruo'okossa; tiikeri kääntyi ja iski +kyntensä yhteen ruskeaan mieheen; kaikki muut pakenivat. + +"Joko tähän nousemme maalle?" kysyi unipoika. + +"Emme nouse!" sanoi pikku Lassi, "etkö näe tiikeriä tuolla +pippuripensaan luona? Purjehtikaamme toiseen maanosaan!" + +"Purjehtikaamme!" myönsi sinisilmäinen unipoika, "pian tästä +Afrikkaan pääsemme." Ja heti, kun hän niin sanoi, he jo olivat siellä. + +He pysähtyivät suuren joen suuhun, jonka rannat olivat niin +vehreät kuin vehrein sametti. Vähän matkan päästä alkoi ääretön +hieta-aavikko. Ilma oli keltainen; aurinko poltti kuumasti, niin +kuumasti, kuin olisi sen tehnyt mieli polttaa maa tuhkaksi; ja +ihmiset olivat mustat kuin kirjoitusmuste. He ratsastelivat pitkin +aavikkoa suurilla kameleilla. Leijonat kiljuivat janoissaan, +ja suuret krokotiilit pistivät joesta ylös pieniä, harmaita +sisiliskonpäitään, joiden ammottavista kidoista terävät hampaat +välkkyivät. + +"Emmeköhän tähän nouse maalle?" kysyi unipoika. + +"Emme nouse!" vastasi pikku Lassi. "Aurinko polttaa meitä, leijonat +ja krokotiilit tekevät meille pahaa. Purjehtikaamme toiseen +maanosaan." + +"No, voimmehan purjehtia takaisin Europpaan", sanoi valkotukkainen +unipoika. Ja samassa he sinne saapuivatkin. + +He laskivat erääsen rantaan. Siellä oli niin vilpoista, tuttua ja +ystävällistä. Siinä seisoi nuori koivu riippuvin lehdin; sen latvassa +istui vanha harakka, ja saman puun juuressa hiiviskeli puutarhurin +vanha kissa. Vähän matkan päässä rannasta oli talo, jonka pikku Lassi +oli ennenkin nähnyt. Talon vieressä oli puutarha, ja puutarhassa +hernemaa, jossa kasvoi hyvin pitkiä palkoja. Vanha puutarhuri, päässä +vehreä lakkinsa, käveli katselemassa, olivatko gurkut jo kypset. +Pelle-koira haukkui rappujen luona ja nähtyään pikku Lassin alkoi +huiskuttaa häntäänsä. Tuolla vanha Tiina lypsi lehmiä karjopihassa. +Hyvin tuttu rouva, hartioilla ruutuinen villahuivi, astui katsomaan, +miten kankaat valkenivat ruohokolla. Siellä astuskeli myöskin hyvin +tuttu herra, yllä keltainen kesänuttu ja suussa pitkä piippu, +katsellen leikkuuväen työtä ruispellolla. Rannalla poika ja tyttö +juoksentelivat huutaen: "Pikku Lassi! pikku Lassi! tule pois kotiin +syömään voileipää!" + +"Nousemmeko tähän maalle?" kysyi unipoika, katsoen niin +veitikkamaisesti sinisilmillään. + +"Tuleppas sinäkin, niin minä pyydän äitiä antamaan sinulle voileipää +ja maitoa!" virkkoi pikku Lassi. + +"Maltahan vähän!" sanoi unipoika. Ja pikku Lassi näki kyökin oven +olevan auki, ja sieltä kuului hiljaa miellyttävä rätinä, aivan kuin +olisi lusikalla pantu pannukakku-velliä paistinpannuun. + +"Emmeköhän nyt lähde takaisin Polyneesiaan?" kuiskasi iloinen +unipoika. + +"Emme, ne paistavat nyt lättyjä Europassa", sanoi pikku Lassi ja +yritti hyppäämään maalle, mutta ei päässytkään. Unipoika oli sitonut +hänet kiinni kukkanauhoilla, niin ett'ei hän osannut liikahtaakaan. +Nyt alkoivat kaikki muutkin unet kokoutua hänen ympärilleen, tuhannen +tuhansia pikku lapsia. Ne kaikki asettuivat piiriin ja rupesivat +laulamaan pikku laulua: + + Suuri, suur' on maailma, + Lassi, Lassi pieni. + Suurempi kuin uskot sa, + Lassi, Lassi pieni! + + Siell' on kylmää, kuumuutta, + Lassi, Lassi pieni! + Kaikki kaitsee Jumala, + Lassi, Lassi pieni! + + Monet siellä asuvat, + Lassi, Lassi pieni! + Onnekkaat on hurskahat, + Lassi, Lassi pieni! + + Enkeli kun kanssas on, + Lassi, Lassi pieni! + Käärmekin on vaaraton, + Lassi, Lassi pieni! + + Missä viihdyt parhaimmin? + Lassi, Lassi pieni! + Koto-olo herttaisin, + Lassi, Lassi pieni! + +Unet, laulettuaan laulunsa, hyppäsivät kaikki pois näkymättömiin, ja +Nukku Matti kantoi Lassin takaisin veneesen. Kauan makasi hän aivan +hiljaa, ja yhä vielä kuului lättypannun rätinä kotikyökistä. Rätinä +tuli yhä selvemmäksi, se kuului aivan pikku Lassin vierestä. Siitä +hän viimein heräsi ja avasi silmänsä. + +Hän makasikin veneessä, johon oli nukkunut. Tuuli oli kääntynyt, niin +että kun toinen tuuli vei ulos merelle, tämä toinen toi takaisin +rantaan, ja Lassi vain nukkui koko ajan. Mutta se, joka Lassista +oli kuulunut lättypannun rätinältä, olikin vain aaltojen hiljaista +loisketta rantaan. Mutta eihän pikku Lassi ollut niin vallan väärin +kuullut, sillä voihan kirkkaita siniselkiä katsoakin suuren suuriksi +pannuiksi, joilla Jumalan kaunis aurinko joka päivä paistaa lättyjä +hyville lapsille. + +Pikku Lassi vähän hieroi unta pois silmistään ja katseli ympärilleen. +Kaikki oli entisellään: varis koivussa, kissa ruohossa ja +herneenpalko-laivasto rannalla. Muutamat laivat olivat hukkuneet, +toiset palanneet takaisin. Herkules oli tuonut kantamuksensa tavaraa +Aasiasta; Kirppu oli palannut Polyneesiasta. Ja kaikki Lassin +maanosat olivat juuri samoissa paikoissaan kuin ennenkin. + +Pikku Lassi ei oikein tiennyt, mitä hänen piti uskoa. Hän oli niin +usein ollut Höyhensaarien luolassa, vaan ei kuitenkaan tiennyt, miten +unet leikittelevät. Mutta eipä pikku Lassi huolinut ruveta vaivaamaan +päätänsä sellaisella; hän kokosi laivansa ja astuskeli ylös rannasta +taloon. + +Veli ja sisko juoksivat sieltä hänelle vastaan ja huusivat jo kaukaa: +"Missäs sinä olet ollut niin kauan? Tule pois kotiin, niin saat +voileipää!" Mutta kyökin ovi oli auki, ja sieltä kuului omituinen +rätinä. + +Puutarhuri seisoi likellä porttia kastelemassa kyökkikasveja. "No", +sanoi hän, "missäs nyt pikku Lassi niin kauan oli?" + +Pikku Lassi nykäytti mahtavasti päätään ja vastasi: "Minä purjehdin +herneenpalko-veneessä ympäri maailmaan!" + +"Ohoh!" sanoi puutarhuri. + +Hän oli näet jo unhottanut kokonaan höyhensaaret. + +Mutta sinähän et niitä unhota, sinä tiedät, että ne on olemassa, +ja sinä tunnet niiden loistavan luolan. Puhtaat hopeaseinät eivät +koskaan ruostu; säkenöivät timantit eivät koskaan tummu, eikä soitto +lakkaa koskaan hiljaa kaikumasta luolan suloisessa iltahämärässä. +Niinkuin kirkkaat tähdet eivät koskaan vanhene, niin eivät myöskään +vanhene nuo keveät, ilmaiset unet Höyhensaarien saleissa. Ehkäpä +olet nähnyt vilahduksen heidän hienoista siivistään, kun ne +ovat lennelleet päänalusesi ympärillä? Ehkäpä olet nähnyt saman +sinisilmäisen ja valkotukkaisen unipojan, jolla on punainen, +hopeanauhainen lakki ja valkoinen mekko helmikauluksineen? Ehkäpä +hän on joskus näyttänyt sinullekin kaikki maailman maat ja kansat, +kylmän ja aution erämaan polttavan kuumat hieta-aavikot, moniväriset +ihmiset, meren ja metsän monet pedot, että oppisit kaikki, mutta +palaisit ilolla takaisin kotiin? Niin kukapa tietää? Ehkä olet +sinäkin jo kerran matkustellut herneenpalko-veneessä ympäri avaran +maailman? + + + + +RAUTATIEN KONDUKTÖÖRI. + + + Sali on kuin kauppatori, + Lisää vielä vaunut tuo, + Rouvat kädessänsä kori, + Herrat polttain hyökkää luo. + Kahvipannuilleen Loviisa, + Pikku Lyylinensä Liisa. + Kalle, kas, voileivälleen + Istui maahan itsekseen. + Kello jo + Soi nyt, soh' + Vuodesta käy tuokio. + + Kone selväks! Auki ovi! + Kukin ottaa omansa. + Pönkkähameinen ei sovi + Oikein vaunun ovesta. + Päitä pyrkii akkunalle, + Nekun sovinnoks saa Kalle. + Liisa laulaa lallattaa. + Isä lähtösuukon saa. + Kello jo + Soi nyt, soh! + Vuodesta käy tuokio. + + Oikein merkitty on kaikki. + "Oiva täss' on istua." + "Varo tulta, rakas Maikki!" + "Matkaan, täti, onnea!" + "Pian mulle kirjoitappas! + Suojaa hallalt' taimet!" -- "Kappas, + Herra Heimo hiljastui!" + "Vuottakaa!" -- "Ei voi, ei." -- "Ui!" + Kello jo + Soi nyt, soh! + Vuodesta käy tuokio. + + Piii... Nyt lähtöön juna saapi. + Noan arkin painoinen. + Kaupunkimme katoaapi; + Mennään puiston ohitsen. + Kauniin Maamme-laulun tuolla + Junan jyryyn täytyy kuolla. + Muistojemme kaupunki, + Järvi armas, hyvästi! + Kello jo + Soi nyt, soh! + Vuodesta käy tuokio. + + Raukka rautatienmies, mulla + Aina näin soi korvissani. + Aina täytyy mennä, tulla, + Passit, passit huostassain! + Vaunun portahilla kastun. + Joka vaunun halki astun. + Katselen kuin karhuten, + Lippuin nurkat nyppäilen. + Kello jo + Soi nyt, soh! + Vuodesta käy tuokio. + + Yhä näin me samaa tietä + Maailmalle menemme; + Tuskin seistään, kunnes sietää + Saada voita leivälle. + Pian haukkaa palaa pari! + Täysin suin juo kahvi vari! + "Missä Kalle?" -- "Ulkona." + "Sisään! Ollos varova!" + Kello jo + Soi nyt, soh! + Vuodesta käy tuokio. + + Metsän puut kuin vuohet juoksee, + Vuoret hölkkää vastaamme, + Tuossa tullaan järven luokse, + Tässä joen ylitse. + Lentää talot, sillat, kankaat, + Sananlennättimen langat + Kiitäin kaartuu tolpista + Aaltoisina viivoina. + Kello jo + Soi nyt, soh! + Vuodesta käy tuokio. + + Höyryhepo hirnaseepi. + Jotkut pois jo astuvat, + Tuttuin syli vuotteleepi. + Suukot sinkoelevat; + Punaposkin Lyyli havaa + Mummon syliin, silmät avaa + Mesileivän saatuaan; + Kallen uni katkaistaan. + Kello jo + Soi nyt, soh! + Vuodesta käy tuokio. + + Levätä en saa vain minä. + Kenkään ei mua kättele; + Höyry viheltää: pois sinä + Outoon seutuun etäälle! + Ajan siipi se ei näänny, + Ketään vuottamaan ei käänny, + Vaunut, rata ryskyvi, + Savuun haihtuu eloni. + Kello jo + Soi nyt, soh! + Vuodesta käy tuokio. + + + + +NIITYN SUNNUNTAI-AAMU. + +(Kesäinen leikki.) + + +Mäntymäki lähellä järveä näkyy ja vehreä niitty vuoren juurella. +Siinä esiytyvät haltiatar Satakauno, pikku Kaarle, monta kukkaa, +joitakuita puita, sammal, sanajalka, myyrä, käki, peippo, sammakko, +vuori, maa, ilma, vesi ja tuli. On varhainen kevätaamu. Kaikilla +kukilla on seppele, puilla ja elementeillä kruunu päässä. + +_Kukat laulavat_. [Kedon kukkien laulu.] + + Me kainoja, pienoja, heikkoja vaan. + Toki vaalivi meit' Isä taivahan, maan. + Hänen vehreän kesk'kesähuonehens' me, + Hänen niittynsä, laaksonsa kaunistamme. + + Tapa meillä ei kehrätä, neuloakaan, + Uus on toki meill' yhä vaatetus vaan. + Niin loistanut ei jalo Salomokaan + Kuin meistä yks pieni, jot' tallaellaan. + +_Käki_ + + Päivä nousee merestä, + Kukkuu! + Kaste päilyy metsässä, + Kukkuu! + Päivä avaa kukan terää. + Viehättävä niitty, herää! + Kevät on nyt kaunoisin. + Kukkuu! + +_Vuokko_ anemone (hieroo unen silmistään). + + Nousen mielin iloisin. + +_Orvokki_ viola (haukottelee). + + Vielä maata mielisin. + +_Angervo_ (poika). + + Yöllä jo hän suutaan soittaa, + Häirii unen parhaankin. + +_Esikkö_ primula. + + Yh, sä laiska! Päivä koittaa. + Aamuhetki kultaa tuo. + +_Metsätähti_ trientalis. + + Ken se tuolta saapuu luo? + +_Ketoneilikka_ dianthus. + + Se on poika pienokainen, + Kunkin kukan tuntevainen, + Yksi meidän ystävä. + +_Nokkonen_ urtica. + + Enpä häntä polta mä. + +_Takiainen_ arctium (poika). + + En mä häntä pistä takkiin. + +_Kurjenpolvi_ geranium. + + Turhaa tuosta loruillakkin, + Kun me kukin puolestamme + Hälle kaulaan kapsahdamme. + +_Lemmikki_ myosotis. + + Kaunis puhe! Oi, jos vaan + Mua ei hän muistakkaan! + +_Kurjenmiekka_ iris. + + Kohta mar he alkaa lyödä + Toisiaan! + +_Mustikka_ vaccinium. + + Mun saa hän syödä, + Siniseks kun käyn. + +_Mansikan kukka_ fragaria. + + Ja mun, + Jahka oikein punastun. + +_Virmajuuri_ Valeriana. + + Näette, rakkaat, turhan vaivan: + Hän vain halaa lemuista; + Niin hän lausuu usein aivan. + +_Tähtimö_ stellaria. + + Hiljaa! Hän on paikalla! + +(Pikku Kaarle tulee, kirja kainalossa.) + +_Kaarle_. + + Huomenta, mun niittyni, + Kaste, päivä, kukkani! + Tiedättekö, kukat, sitä, + Ett' on tänään pyhä? Mitä? + +_Kielo_ convallaria. + + Siks se kuuluu mainittavan. + Mutta Herraa rakastavan + Pyhä päiv' on jokainen. + +_Kaarle_. + + Joko Herraa ylistitte. + Aamuvirren visersitte? + +_Esikko_. + + Jos me unhotamme sen. + Ei ois kenttää vehreää, + Järven peittäis paksu jää, + Olis kylmä päivä taivaan, + Kaatuisimme itse me + Maahan kuihtuneina aivan. + +_Kaarle_. + + Teille ei, kuin linnuille. + Ole kieltä, mieltä luotu, + Jolla Luojaa kiitätte; + Vaan on teille lemu suotu: + Mykkä kiitosvirsi tuo + Nousee maasta Luojan luo... + Nukuitteko makeasti? + +_Orvokki_. + + Hupuss' olin aamuun asti. + +_Sinivuokko_. + + Minut peitti lehti kuiva. + +_Päivänkukka_ chrysanthemum. + + Kylvin kasteessa kuin uiva. + +_Voikukka_ taraxacum. + + Lukin kanssa riitelin. + +_Tädyke_ veronica. + + Minä pyörryin sumuihin. + +_Rengaskukka_ calendula. + + Silmät peittoon sitasin. + +_Apilas_ trifolium. + + Mulle hörräs kimalainen. + +_Ruusupensas_ rosa. + + Mulle hurras sontiainen. + +_Harakanhattu_ campanula. + + Aamukirkkoon minä soitin. + +_Tervakko_ lychnis. + + Kärpästä mä kiinni koitin. + +_Mansikan kukka_. + + Konna katsoi minua. + +_Kurjenpolvi_. + + Yöllä vesikorvoa + Kännä kantoi, apua + Antoi muurahainen. + +_Koiranputki_ heracleum. + + Toukka + Tuli luoksein laiha, soukka, + Parrakas; mä annoin, houkka, + Sille simakeittoain. + +_Takiainen_. + + Ruokaa sullot kaikkiin vain! + Kirpun jalan katkasin. + +_Hikiheinä_ milium. + + Iltapostiin kirjoitin. + +_Tähtimö_. + + Hallalta mä korjasin + Kupuun munat korennon. + +_Kaarle_. + + Kiitos sulle olkohon! + Vaan nyt lekotellessamme + Olkoon tämä koulunamme + Maisterina olen mä, + Synnyin Floran [Kukatar] päivänä. + Kehno olen opissani, + Puutteinen on latinani; + Opettajakunta keksi + Minut hieman hölmöiseksi. + Ei nyt siitä huolita. + Tässä teidän huoneessa + Olen tiedonlähde jalo, + Josta teille virtaa valo... + Sinä, vesikuusonen, + Hevon hännän muotoinen, + Sano, punaliivinen, + Kuinka monta sinulla + Takissa on nappia? + +_Vesikuusi_ hippuris (poika). + + Yks. + +_Kaarle_. + + Ei muuta? -- Tyttö kulta, + Tädyke, mä kysyn sulta, + Kuinka monta nappia + Sull' on kukkalaudalla? + +_Tädyke_. + + Kaks. + +_Kaarle_. + + No, Kurjenmiekalla + Kuinka monta? + +_Kurjenmiekka_. + + Kolme vaan. + +_Kastikainen_ aira. + + Saman sanoa mä saan. + +_Kaarle_. + + Vai niin. Entä Virmajuuri, + Onko sulla luku suuri? + +_Virmajuuri_. + + Neljä. + +_Nokkonen_. + + Mulla myös. + +_Kaarle_. + + No, mitä? + Koko neljä! Kas vain sitä! + Esikkoni, entä sulla? + +_Esikko_. + + Viisi. + +_Harakanhattu_. + + Mulla myös. + +_Orvokki_. + + Ja mulla. + +_Lemmikki_. + + Mullakin, ole varma siitä. + +_Koiranputki_. + + Mull' on viisi pitkää niitä. + +_Kaarle_. + + Parvi sangen suurenmoinen! + No, mä teidät panna voinen + Samaan luokkaan lukemaan. -- + Kuinka monta, ruoholaukka, + Sulla lienee, poika raukka? + +_Ruoholaukka_ allium. + + Kuus. + +_Kielo_. + + Ja mulla. + +_Kaarle_. + + Korkeaan + Luokkaan kuulutte, te poijat: + Neidet Narsissit, Leukoijat, + Hyasintit, Tulppaanit + Samaan kuuluvat ja Lilja... + Ruoholaukka, ollos hiljaa! + Niityllä sä melusit; + Muista, nyt sä kouluun lähdet! + Kuulutteko, Metsätähdet, + Tänne? + +_Metsätähti_. + + Seitsemän on nastaa + Meillä. + +_Kanerva_. + + Mulla kahdeksan. + +_Mustikka_. + + Mullakin. + +_Kaarle_. + + No, sepä vasta! + +_Hapro_ rheum. + + Yhdeksän on mulla niitä. + +_Kurjenpolvi_. + + Mulla -- kun ei sekään riitä -- + Kymmenen on. + +_Apilas_. + + Anteeks suo! + Mullakin on luku tuo. + +_Neilikka_. + + Mulla myös. + +_Tähtimö_. + + Ja myöskin mulla. + +_Reseda_. + + Minulla on kaksitoista. + +_Kaarle_. + + Sepä sangen suurenmoista! + +_Vuokko_. + + Summa suurempi voi tulla + Meille, jos on aikaa sulla + Laskea. + +_Kaarle_. + + Kakstoistakaan + Eikö riitä? Tosiaan! + Monta keikailevaa lasta, + Joill' on monta somaa nastaa! + Muistoon tämän merkitsemme. + +(Merkitsee luokat.) + +_Mänty_. + + Kysy meiltä! kertonemme. + +_Kuusi_. + + Kysy talvivihannuutta! + +_Pihlaja_. + + Kysy marjain mehuisuutta! + +_Haapa_. + + Kysy, kuinka lehti puhkee. + +_Tuomi_. + + Kuinka juopi kukka muhkee! + +_Kataja_. + + Kysy havuin terävyyttä! + +_Tammi_. + + Kysy kasvin kestävyyttä! + +_Sanajalka_. + + Kysy, kuinka minä kylvän, + +_Sammal_. + + Kuinka puen vuoren ylvään! + +_Koivu_. + + Kysy! Käki toivees kuulee. + +_Ilma_. + + Kysy multa, kuinka tuulee! + +_Vuori_. + + Kysy, kuinka taon malmit. + +_Maa_. + + Kysy, mist' on jyvät valmiit! + +_Vesi_. + + Kysy, kuinka heiluu laivas! + +_Tuli_. + + Kysy, kuinka leimuu taivas! + +_Aurinko_. + + Kysy, kuinka pilvet kultaan! + +_Sammakko_. + + Silmäs luo myös tänne multaan; + Kalan kutemista kysy, + Kysy, kuinka mato hiipii, + Kuinka käärme veessä pysyy! + +_Peippo_. + + Kysy, mist' on kotkan siipi, + Kysy leivon laulamista! + +_Myyrä_. + + Mulla kun on kaivamista + Mättähässä luona jalkas, + Niin mä kerron siitä palkaks + Meistä nelijalkaisista. + +_Kaarle_. + + Armaat ystäväiseni, + Olen kärkäs peräti, + Oikein ahnas tietämään, + Paljon tulen kysymään; + Siis vain mulle vastatkaatte! + Selittää te kaikki saatte. + Vaan nyt käyt mä hiukan tuolla + Mäntymäessä päivän puolla. + Siell' on kukkatyttö, jolla + Tääll' on liian märkä olla + Hänen kanssaan palajan, + Teille sitte kumarran. + +(Hän menee). + +_Kaikki_. + + Palaa, palaa! Hyvästi! + +_Tädyke_. + + Ken se tyttö lienevi, + Jonka luokse hän niin kiitää? + +_Kanerva_. + + Mustasukkainenko siitä + Olet? + +_Tädyke_. + + Kyllä. + +_Kurjenmiekka_. + + Takkiainen, + Vene tänne pikaan vainen! + Koko niityn kastaakin + Kukkatytöt kyynelin; + Kuivin jaloin täst' ei päästä. + +_Esikko_. + + Nokkaviisas, lorus säästä! + +_Vuokko_. + + Esikko, sä tyttö raiska, + Miks on Satakauno laiska? + Puiden varjot lyhenee, + Uunikuuman tortunlainen + Aurinkoinen valkenee + Taivaan vadissa kuin vainen + Sokeroituna; ei vaan + Satakauno saavukkaan. + +_Esikko_. + + Heti hän on ehtivä. + Hän on ihmis-ystävä; + Pienten lasten luo hän jääpi. + Unin heitä miellyttääpi. + Kun he herää unelmista + Ihmeisistä, iloisista, + Niin, kas, koko kammari. + Kukkalemuin tuoksuupi... + Satakauno oli se. + +(Haltiatar Satakauno eli Bellis tulee.) + +_Metsätähti_. + + Tuossa on hän! + +_Satakauno_. + + Kaikille + Hyvää päivää toivottaa + Saan ja paljon vihantaa + Viivyin, älkää kummastelko: + Pienen pojan jäljet johti + Suoraan tätä paikkaa kohti; + Niistä täytyi saada selko. + Kysyin päivän säteheltä, + Tutkin tuulen sälköseltä: + Sainkin tietää; tännepäin + Käyvät jäljet, jotka näin, + Ovat kuninkaan ... mut mä + Sit' en oikein ymmärrä + +_Apilas_. + + Täällä oli hän. + +_Harakanhattu_. + + Nyt tuolla + Astuvi hän kummun puolla. + Johtaa pientä kukkaa... + +_Satakauno_. + + Kas, + Hän on kukkain kuningas + Varrottu! Nyt -- saatte kuulla -- + Vuoret vonkuu, alkaa tuulla, + Pauhu meren kaukaisen + Rantaan raikuu riemuiten, + Linnut -- tuhansin on niitä -- + Hänen ympärillään liitää. + +(Kaarle tulee, taluttaen Vanamoa, molemmilla seppele päässä). + +_Vuokko_. + + Nyt hän puhuu kukallen. + +_Kaarle_ (Vanamolle eli linnealle). + + Kysyt, miks sua lempinen. + Siks, kun olet pienoinen, + Nöyrä, puhdas, viaton, + Tuskin tohdit katsees nostaa + Mättäästä, mi kehtos on. + Tiedä, mull' on verraton, + Kaunis, viisas kirja, josta + Tiedän: pienin maailmassa + Suurin onpi taivahassa; + Tien hän enkelten luo löytää... + Vaan kas meidän kukkapöytää! + +_Satakauno_. + + Pieni poika ihmislasten, + Tulit tänne, mitä vasten? + Kuni lintu häkissään + Tuomittuna ikävään, + Yhden vapaapäivän sait, + Onnellisna meidät hait, + Täällä kaikk' on tuttujasi, + Ystäviäs, sukuasi: + Jylhä metsä isäsi, + Kaunis niitty äitisi, + Puro vilpas veljyesi, + Kukin kukka siskosesi. + Niittypuron tuolla puolla, + Metsäin takapuolla, tuolla + Vuorten, vetten takan' on + Valtakuntas verraton. + +_Kaarle_. Ei, maltappa, Satakauno; mitä sanot? Etkö tiedä, että minua +koulussa pidetään tyhmänä? + +_Satakauno_. + + Siemen pien' on honka vasta, + Linnan laatii pieni lasta. + Niin ei pientä puolainta + Unhoteta, tallata; + Niin ei diadeemia + Koskaan kunnioiteta. + +_Kaarle_. Lörpöttelet, Satakauno. Luulet tietäväs enemmän kuin +muut, kun sinulla on niin monta nastaa, vaan ne ovat kaikki yhteen +kasvettuneet. + +_Satakauno_. + + Sinut suuri Mestari + Huonettansa lähetti + Siivoomaan ja sulle noissa + Luonnon laajan kartanoissa + Tarvittavat tiedot soi. + Oi, kuin varroimme sua, oi! + Suvun jälkeen syntyi toinen + -- Sen sai aikaan aurinkoinen --; + Sua kaikki vartoivat, + Joka keväält' tutkivat, + Kyselivät syksyn tullen: + Eikö tulle hän jo mullen? + Vaan ne kuihtuin kuolivat. + Syntyi taas ja laskivat + Tunnit asti tulosi. + Katso ympärillesi, + Tänään meille riemu näytä. + Odotus tuo pitkä täytä. + Vuoren, metsän kanssa anna + Meidän kruunu päähäs panna. + Tehdä näin sun kuuluisaksi + Luonnon lasten kuninkaaksi! + +_Kaarle_. Satakauno, oletko lukenut raamattua? + +_Satakauno_. + + Luonnon kirja opettaa + Paljon Herran kunniaa. + +_Kaarle_. Minä luen siis teille kirjoitettua sanaa. + +_Satakauno_. + + Lue! Kaiken juomme sen + Kuni aamusatehen. + +_Kaarle_ (lukee). "Ja Jumala sanoi: vihoittakoon maa ja kasvakoon +ruohon, jossa siemen on, ja hedelmälliset puut, jotka hedelmän +kantavat lainsa jälkeen, jossa sen siemen on maan päällä. Ja tapahtui +niin. Ja maa vihoitti ja kasvoi ruohon, jossa siemen oli lainsa +jälkeen, ja hedelmälliset puut, joiden siemen oli itsessänsä lainsa +jälkeen. Ja Jumala näki sen hyväksi. Ja tuli ehtoosta ja aamusta +kolmas päivä"... Käsitättekö nyt, ketä odottaneet olette? + +_Satakauno_. + + Ymmärrän nyt, että me + Tuhat vuotta vuotimme + Häntä, elon antavaista, + Häntä, Isää taivahaista, + Häntä, joka kaikki voi, + Joka kaikki hyvin loi. + Huomaan: Eedenissä ihan + Puuttui suru, synti, viha, + Paha, surun tuoja turma, + Syksy, kesäriemun surma, + Talvi tuima tuiskuineen, + Kuurosateet rakeineen, + Viikate, mi meidät niittää: + Saimme Jumalaa vain kiittää. + +_Kaarle_. + + Kun Hän, alkulähde hyvän, + Vartoomanne ainiaan, + Vihdoinkin on ilmestyvä + Palkitsemaan, kostamaan, + Niin Hän rauhan rakentaa, + Entiselleen uudistaa; + Silloin kukat, ruohosetkin, + Ihmiset ja eläimetkin, + Koko luotuin jakso suuri, + Hyvä, puhdas, uus on juuri, + Tullen täten sopivaksi + Herran, Luojan palvelijaksi. + +_Kaikki kukat_. Amen. + +_Kaarle_. + + Niitty nuori, ihanainen! + Kauan kukkas kaunokainen + Luojaa kiitti sanoitta + Lintuin kanssa kilvalla. + Kauan unhotettuna, + Tiedotonna, kainona + Näytti kukoistukses aika + Luojan kaikkivallan taikaa. + Luonnon kirkossa sait Luojaa + Palvella, sun onnes Suojaa. + Päivin Luojan raamattu + Etees oli avattu + Yli ilman, vetten, maan, + Yli tähtein yöllä vaan. + Niittyni, nyt parhaimpihin + Kiedo itses seppelihin: + Nyt sull' Luoja palkan soi, + Pyhää nyt sä viettää voit + Hartain mielin, riemuisana, + Seuranasi Herran sana. + Nyt sä oikein voit sen tietää, + _Kenet_ kruunata sun sietää. + +_Kaikki kukat_. Amen. + +(Ensinnä Kaarle ja sitte kaikki kukat nostavat seppelen päästänsä, +laskevat sen maahan sekä panevat kätensä ristiin. Puut laskevat +kruununsa pois ja kumartavat). + +_Kaarle_. + + Jos mä kukkisin ruohona aamulla + Ja jo illalla kuivaisin pois, + Elämäin lyhyt, kaunis ja kukkaisa, + Kevätpäivyen kaltainen ois, + Ja mä tietäisin: saan + Puvun lahjana maan, + Sekä: taivas mun näkevi vain -- + Tekisin toki työs, + Ylistäisinpä myös + Iki-armoas, oi Jumalain! + + Isä, suur' olet, viisahin, voimallisin, + On hallussas taivas ja maa; + Sanojais, ylistystäsi pieninkin + Jyvä, halvin kors' julistaa. + Tomu vain olen, mi + Haen jälkiäsi, + Salatiesi mä viitoitsen. + Nimes voimalla vaan + Sylissäin pidän maan + Pyhitänpä niin sinullen. + + Näe heikot ja pienet, + Sä voimallinen! + He nyt astuvat istuimes luo. + Tomu on he, mut kuulet Sä, taivahinen, + Kun Sun mahtias kiittävät nuo. + Väen kukkihin luot + Sekä voimasi suot + Myös halpahan kaarnasehen; + Nimes kirkasta vain, + Ole suojamme ain', + Ota lapsesi taivahasen! + +(Kaarle seisoo kukkien ympäröimänä. Vanamo nojautuu hänen rintaansa +vastaan. Aurinko paistaa kirkkaana, ja kukat tuoksuvat). + + + + +VANHA HERRA. + + +Oli kerran vanha herra, nimeltä Semigradsky. Se nimi kuului niin +oudolta ja vieraalta, että lapsi tuskin osasi sitä oikein lausua. +Hänen sanottiin olevan puolalaista sukuperää, eikä kukaan tiennyt, +mistä hän tuli, mutta hän saapui Helsinkiin ja tuli piirustustaidon +opettajaksi. Hän oli jo silloin vanhanpuoleinen herra; pikku +tytöt arvelivat hänessä olevan jotakin hajallaan, hänen tukkansa +ei ainakaan ollut eheä, sillä hän oli melkein paljaspäinen, niin +että hänellä oli vain muutamia harmaita hiuskarvoja jäljellä, ja +varmaankin lapset juuri sentähden pelkäsivät häntä. Mutta hän rakasti +lapsia, ja hänellä oli aina västin taskussa pikku rasia, jonka +kannessa oli neitsyt Marian kuva, ja rasiassa oli aina karamelleja +ja sokuriryynejä. Kun hän Esplanaadissa istuessaan puhutteli lapsia +ja he yrittivät juoksemaan pois, otti hän rasian taskustaan ja +tarjosi siitä lapsille jotakin. Muutamat juoksivat edelleen, toiset +pysähtyivät. Ahneimmat ensin taipuivat houkutuksiin, ja vähitellen +tuli muitakin. Saatiinpa silloin nähdä vanhan herran ympärillä paljo +pikku lapsia koko ajan, kuin hänen rasiassansa oli rahtunenkaan +jäljellä; mutta kun se tyhjeni, juoksivat lapset pian tiehensä. +Hehän eivät tunteneet häntä eivätkä tienneet hänestä muuta kuin että +hänellä oli hajallinen tukka ja niin oivallinen laatikko. Moni ei +edes kiittänytkään pois juostessaan. + +Niin, siinä hän istui yksinään eikä kukaan huolinut hänestä. +"Minun pitää keksiä jotakin parempaa lapsille kuin karamelleja ja +sokuriryynejä", ajatteli hän itsekseen. "Se ilo kestää niin vähän +aikaa ja unhottuu pian. Mitähän minä keksisin, että lapset minua +rakastaisivat?" + +Sitä hän ajatteli kauan, niin kauan kuin eli. Ja olipa hänellä +syytäkin niin ajatella. Sillä hän oli yksin maailmassa eikä kukaan +huolinut hänestä. Ei hänellä ollut vaimoa eikä lapsia, vaikka hän +niin mielellään olisi pitänyt lapsia luonaan; vanha emännöitsijä +vain hoiteli hänen talouttansa, kattoi hänen pöytänsä ja teki +hänen tilansa. Tosin hänellä, paitsi oppilaitansa, oli pari kolme +tuttuakin, jotka välistä tervehtivät häntä, mutta he olivat yhtä +vanhat kuin hänkin eivätkä voineet lämmittää hänen sydäntänsä. Häntä +suretti, että hän oli niin täällä muukalaisena ja kaukana kaikista +niistä, jotka olivat hänelle nuoruudessaan olleet rakkaat. Mutta ei +hän siltä ollut äreä eikä tyytymätön, vaan päinvastoin hyvin iloinen +ja puhelias. Hän oli saanut sen hyvän lahjan, että osasi tyytyä +kohtaloonsa, rakastaa ihmisiä ja tehdä hyvää kenenkään tietämättä. Se +olikin hänen ainoa huvinsa. + +Nyt eleli hän hyvin säästäväisesti, piti aina vanhaa harmaata +hattuaan, kulunutta viittaansa ja sinistä, kirkasnappista frakkiansa, +söi hyvin yksinkertaista ruokaa eikä koskaan käynyt sellaisissa +huveissa, jotka maksoivat rahaa. Jos hänellä oli pienet tulot, niin +menot olivat vielä pienemmät; senpätähden jäikin aina jotain säästöön +pantavaksi. Ihmiset alkoivat viimein uskoa vanhaa herraa itaraksi. +Se saituri, sanoivat he, ei suo itselleen eikä muille mitään hyvää, +hän ei rakasta mitään muuta maailmassa kuin keltaista kultaa, ja sitä +hän kokoo kasa kasalta arkkuunsa. Hyi sellaista visukinttua! Kukahan +hänet perii? Kissa viimein saa hänen kultansa, taikka tulee joku +juutalainen Puolasta ja sanoo: "antakaas tänne, minun se on!" + +Vanha herra kyllä tiesi, mitä hänestä puhuttiin; siitä näet hänen +vanha emännöitsijänsä piti huolen, vaan muille hän sen sijaan +laveasti kertoeli herransa olevan rikkaan ja hyvin ahneen. Herra oli +kuitenkin yhtä tyytyväinen ja iloinen. Hän alinomaa vain mietiskeli +itsekseen: "mitähän minä keksisin, että lapset rakastaisivat minua?" + +Aika kului, yhä raskaammaksi kasvoi raha-arkku, ja yhä ihmiset, +nähdessään herran vanhassa nukkavierussa mekossaan, sanoivat vanhaan +tapaansa: kissa ne saa; hyi sellaista visukinttua!... Tulipa vanha +herra äkisti sairaaksi ja makasi kuolemaisillaan. Silloin ihmiset +ihmettelemään, jokohan hän nyt tekee testamenttinsa ja kuka saa +raha-arkun. Saadaanpahan nähdä, että tuo ahne emännöitsijä perii +kaikki tyyni, arvelivat naapurit. Emännöitsijä olisi mielellään +uskonut samaa, mutta vaikka hän tiesi kaikki, vieläpä vähän +enemmänkin, niin hän ei tiennyt mitään testamentista. Lääkäri sanoi +hänelle: nyt kuolee herra. Ja pappi sanoi: onko hän määrännyt mitään +köyhille? Ei edes vanhaa sinistä frakkiaankaan, vastasi emännöitsijä. +No, sepä on jumalatonta, arveli pappi. Hyi sellaista visukinttua! + +Vanha herra makasi siinä iloisena ja tyytyväisenä, mutta nyt hän oli +vielä tyytyväisempi kuin koskaan ennen, sillä nyt hän oli keksinyt +jotakin parempaa kuin karamellit ja sokuriryynit, sellaista, joka voi +saattaa lapset rakastamaan häntä. Mutta sitä hän ei suinkaan puhunut +eläessänsä. Se hänen ilonsa oli, että lasten piti rakastaman häntä +vasta hänen kuoltuansa. + +No niin, sitte hän kuoli, hänet haudattiin ja hänen täytyi niinkuin +muidenkin saiturien jättää tänne maan päälle raha-arkkunsa. Mutta +silloinpa löytyikin äkkiarvaamatta testamentti, ja koska ei ollut +yhtään sukulaista ottamaan talteensa vanhuksen omaisuutta, tuli +maistraatti avaamaan sinetillä suljettua paperia. Naapurit olivat +niin uteliaat, että tunkeutuivat porstuaan kuulemaan suurta uutista, +ja he kuiskailivat toinen toiselleen: emännöitsijä se kaikki saa; hyi +sellaista visukinttua! + +Mutta eipä emännöitsijä saanutkaan, vaan pikku lapset. Vanha herra +oli viimein keksinyt keinon, josta häntä muistettaisiin: kauan +mietittyään hän määräsi koko omaisuutensa pikku lasten koululle, +jota piti sanottaman hänen kouluksensa. Ei kukaan voinut väittää +testamenttia laittomaksi, ja pikku lasten koulu siis perustettiin. +Niin kauan oli vanha herra kuluttanut sinistä frakkiaan ja kieltänyt +itseltään kaikki huvitukset, että hänen raha-arkullaan voitiin +nyt rakentaa suuri koulukartano, palkata opettajatar ja hankkia +kaikki, mitä tarvittiin lasten opetukseen ja huviksi. Noin 100 lasta +käy siinä nyt lakkaamatta koulua ja oppii leikitellen ja laulaen +kaikkea, mikä on hyödyllistä heidän ijälleen. Kun he sen verran +vaurastuvat, että heidän tulee muuttaa ylempään kouluun, jää heidän +paikkansa nuoremmille lapsille, joita tulee sijaan. Ja niin käy +vuosi vuodelta, polvi polvelta niin pitkälle, kuin voidaan ajatella +eteenpäin. Lapset, joiden on vuoro erota tästä pikku lasten koulusta, +eroavat ikävällä, ja lapset, jotka siihen tulevat, iloitsevat siitä, +sillä ei missään muussa koulussa viihdytä niin hyvin eikä olla +niin onnelliset. Ja vanhan herran muotokuva riippuu seinällä oven +vastapäätä, ja koulua sanotaan ainiaan Semigradskyn kouluksi. + +Nyt on koulu jo kolmekymmentä vuotta koonnut lapsia saliinsa. Minä +olen käynyt siellä monta kertaa ja nähnyt vanhan herran sinisessä +frakissaan katselevan seinältä alas näitä hyviä, tottelevaisia +ja onnellisia lapsia, jotka opiskelevat suuressa, korkeassa ja +valoisassa salissa. Joka kerran olen muistellut vanhaa herraa, miten +yksin hän oli eläessään ja miten pian lapset unhottivat hänet, kun +hän sai tyhjentäneeksi karamellirasiansa heille. Nyt he _eivät +voi_ enää unhottaa häntä, sillä nythän hän on joka päivä heidän +keskellänsä, katselee heidän leikkiänsä ja kuuntelee heidän iloista +lauluansa eivätkä he voi katsahtaa ylös näkemättä häntä edessään. +Rasia, niin, se on unhottunut, ei sitä kukaan enää muista eikä kukaan +ahnehdi sen makeisia. Täällä on nyt, parempaa kuin karamelleja ja +sokuriryynejä. Hän tuossa kuvataulussa, jota kaikki niin mielellään +katselevat ja niin suuresti rakastavat, on sama vanha herra, jota +ihmiset sanoivat saituriksi ja visukintuksi; mutta katsos, mitä hän +on aikaan saanut. Monikin arveli ennen, hänen vielä eläessään, että +hän kyllä olisi saattanut teettää itselleen uusia vaatteita, syödä ja +juoda hyvää, huvitella ja pitää komeata elintapaa säästörahoillaan; +mutta mitäpä silloin olisi tullut hänen koulustaan, iloisista +lapsistaan ja jälkimaailmalle säilyvästä muistostaan? Kissa sen +saa! sanoivat ihmiset hänen raha-arkustaan. Niin, kissa saakin +monta raha-arkkua, joihin saituri kokoo katoavaa kultaa, mutta tätä +arkkua ei saanut kissa eikä emännöitsijä, sen saivat lapset, sillä +lapsille hän säästi, ja jos sellaista voidaan sanoa saituriksi, joka +säästää toisten onneksi, niin tuleepa kiittää Jumalaa, että sellaisia +saitureja on maailmassa. + +Viime talvena olin minä siellä vähän ennen joulua lasten +kuusijuhlassa. Keskellä salia seisoi kaksi suurta kuusta sytytettyine +kynttilöineen ja monine koristuksineen, ja toista sataa lasta tanssi +piirissä niiden ympärillä riemuiten sanomattomasti. Vanhan herran +kuva oli seppelöity lehdillä ja kukilla, lapset lauloivat hänelle, +kaikki katsoivat häneen ja siunasivat häntä vielä monen vuoden +kuluttua hänen kuolemastaan. Kas siinä on muisto, ajattelin minä, +jota varten kannattaa elää, säästää ja kärsiä ihmisten pilkkaa! +Minusta näytti vanha herra hymyilevän itsekseen, kun tuossa katseli +alas lapsilaumaan. Hän ikäänkuin tahtoi sanoa: kas, nyt he eivät +enää karkaa pois minun luotani! Ja taaskin näytti hän sanovan: +Älä minulle, Herra, älä minulle, vaan nimellesi anna kunnia! Se +on sinun tekosi, minun Jumalani; minä olen ollut vain sinun halpa +välikappaleesi. _Sinun_ nimesi olkoon ylistetty! + + + + +TULITIKKU. + + +Tulitikku oli ensimäisen kerran uudessa laatikossaan tehtaan pöydällä +ja muisteli, mitä kaikkea hänen lyhyellä ijällänsä oli tapahtunut. +Hänellä oli vielä himmeä muisto siitä, että iso haapa oli kasvanut +virran rannalla, että se oli hakattu poikki, sahattu ja viimein +höylätty moneksi tuhanneksi pieneksi puikoksi, joista tulitikku +itse oli yksi. Sen jälkeen oli tikku järjestetty läjiin ja riveihin +tovereinsa joukkoon, pistettiin ilkeihin sulatuspannuihin, pantiin +kuivamaan, järjestettiin uudelleen ja viimein asettiin laatikkoon. +Eipä tässä juuri ollut sen kummempia kohtaloita tai suuria urhotöitä. +Mutta tulitikku oli saanut palavan innon toimittaa jotakin +maailmassa. Hänen ruumiinsa oli tehty pelkäävästä haapapuusta, joka +aina vapisee pelosta, että hiljainen iltatuuli ehkä paisuu myrskyksi, +joka hänet tempaa pois juurinensa. Mutta sen sijaan oli tikun +pää kastettu semmoisiin aineihin, joista saapi sen kunnianhimon, +että tahtoo loistaa maailman nähden, ja sen vuoksi oli tikulla +ikäänkuin alituinen vastakkaisuus pään ja ruumiin välillä. Kun tuo +tulinen pää hiljaisuudessa rätisten huusi: "syökse nyt esiin, ja +toimita jotakin!" niin oli varovaisella puuruumiilla aina jotakin +vastaväitöstä käsillä, se kuiskasi: "ei, malta, odota vielä vähän, +kysy ensin, joko aika on tullut!" + +Kun nyt tikku oli toveriensa seurassa laatikossa, rupesi sen päätä +polttamaan ja sille tuli kummallinen halu syttyä tuleen. Mutta +haapapuu pani vastaan ja tikku kysyi laatikon kyljeltä: "Jokohan +nyt on aika?" Laatikon kylki sanoi siihen: "minä huomaan, että sinä +olet aivan ensikertalainen, joka olet heti valmis matkalle suin +päin. Malta nyt vaan mielesi äläkä tee mitään tyhmyyksiä, et sinä +kuitenkaan saa mitään toimeen ilman minua, sillä sinä olet vaaraton +tulitikku. Luuletko, että minä antaisin polttaa koko tehtaan, joka on +meidän syntymäseutumme, ja tuon nuoren tytön, joka on kasvattajamme?" + +Tulitikku malttoi mielensä. Se vietiin laatikkoineen ja miljoonain +toverien seurassa isoon makasiiniin. Kun hän oli siellä, tuli taas +paha kunnianhimo tuohon palavaan päähän, mutta arka haapapuu hillitsi +sen taas. "Joko nyt on aika?" kysyi tikku. Laatikon kylki vastasi: +"en minä näe mitään, täällä on niin pimeä; mutta malta mielesi! +Luuletko, että sallisin sinun polttaa koko makasiinin ja väkirikkaan +kaupungin?" + +Tulitikku vietiin laivaan, lähetettäväksi toiselle seudulle. Oli +pimeä yö, myrsky vinkui laivan köysissä ja mastoissa; laiva taisteli +suuria aaltoja vastaan kaukana aukealla merellä. "Joko nyt on aika?" +kysyi tikku taas, sillä sen mielestä oli varsin miellyttävää valaista +pimeätä myrskyistä merta. Laatikon kylki vastasi: "malta, kunnes +kuulustelen, onko myrsky saanut käskyä hävittää laivaa." + +Myrsky ei sanonut saaneensa sellaista käskyä. "Malta vieläkin", +kuiskasi laatikon kylki. Laiva saapui onnellisesti menopaikkaansa, +tulitikku vietiin maalle, pantiin tavarapuotiin myötäväksi ja myötiin +laatikkoineen päivineen. Köyhä tyttö osti sen, vei sen mukanaan +äitinsä majaan ja istui lieden reunalle pellavia harjaamaan. Kun +tikku näki kauniit pehmeät pellavapivot, tunsi se taas itsessään +pahan himon yltyvän ja kysyi: "onko nyt jo aika?" "Odota", vastasi +laatikon kylki, "jahka kysyn tulelta liedestä, onko se saanut käskyä +polttaa tupaa." Tuli sanoi, ett'ei hän voinut mitään tehdä, sillä +häntä oli käsketty pysymään siivosti ja panemaan pataa kiehumaan. +"Malta mielesi", sanoi laatikon kylki tikulle. + +Toisena päivänä tyttö meni heinämiesten kanssa heinäniitylle. +Yöllä hän äitinsä kanssa lepäsi heinäladossa kuivilla tuoksuavilla +heinillä. Kun hänen huomisaamulla aikaisin piti sytyttämän tulta +heinämiehille, niin hän säilytti tulitikkulaatikkoa eväsnyytissään. +Tulitikku tunsi heinän tuoksun ja sanoi laatikolle: "anna minun nyt +raavasta kylkeäsi vastaan; olisi niin hauska sytyttää tuo heinä +tuleen." Laatikko sanoi: "malta, kunnes kysyn ensin sateelta", joka +oli alkanut ravista ladon olkikattoa vastaan. Sade sanoi: "ole +alallasi, jos henkeäsi rakastat, sillä minä olen saanut käskyn +suojella latoa." "Malta vielä", sanoi laatikko tikulle. + +Toisena päivänä tytön veli, joka oli merimies, tuli ja sanoi: +"hyvästi nyt, äiti, minun täytyy nyt matkustaa Poriin, lähteäkseni +sieltä pitkälle matkalle, ensin Vaasaan ja sitte Amerikkaan. +Onko teillä tulitikkua minulle lainata?" Tyttö antoi hänelle +tikkulaatikon, merimies lähti pois ja tuli erääsen paikkaan, +jossa rautatietä avattiin vuoren halki. Siellä hän sai yösijan +vuorensärkijäin tykönä ja hänen päänsä aluksena oli ruudilla +täytetty astia. "Nytkö?" kysyi tikku ja taisi tuskin hillitä itseään +syöksemästä päätänsä laatikon kylkeä vastaan. Mutta laatikko torui +häntä ja sanoi: "häpeä, tuittupäinen; etkös näe, että toisella puolen +ruutiastiaa on makaamassa pieni lapsi?" + +Merimies meni seuraavana aamuna etemmäksi, tuli Porin kaupunkiin +ja meni siellä "Österbotten"-nimiseen laivaan, jonka piti lähtemän +Vaasaan. Sen jälkeisenä päivänä höyrylaiva lähti merelle. Oli +päiväsydän, kirkas päiväpaiste, raitis tuuli; laiva oli täynnä väkeä +ja lastattu tavaroilla. Silloin laatikko sanoi tulitikulle: "oletko +hengissä?" Tikku vastasi: "minä odotan aikaani, en ole milloinkaan +ollut niin valmiina toimeen kuin nyt." "Sittepä minä sinulle ilmoitan +salaisuuden", kuiskasi laatikko. "Minä kuulin laineiden kysyvän +tuulelta, oliko se saanut mitään käskyä, mutta tuuli ei sanonut +saaneensa. Sitte kuulin tuulen syöksevän alas uuniin höyrykattilan +alle ja kysyvän palavilta hiililtä, olivatko he saaneet mitään +käskyä, mutta eivät hiiletkään sanoneet saaneensa. Ja taas kuulin +hiilien kysyvän rautalevyiltä laivan kyljistä, olivatko he saaneet +jotakin käskyä, ja rautalevyt antoivat eittävän vastauksen niinkuin +kaikki muutkin. Silloin hiilet juttelivat keskenänsä: 'ei yksikään +neljästä alkuaineesta ole saanut mitään käskyä, ja kuitenkin sen +täytyy tapahtua.' Kuka sen tekee?" + +"Minä, sanoi tulitikku. + +"Se on mahdotonta", vastasi laatikko, "sillä sinä olet vain +alkuaineiden pikkunen juoksupoika." + +Tulitikku oli arvellut kysyä laatikolta, eikö Taavettikin ollut +tappanut Goljattia, mutta hän oli vaiti, hän oli oppinut odottamaan. + +Nuori merimies seisoi keskikannella huoletonna nojaten muutamia +paperipakkoja vasten. Hän oli kevytmielinen ja huoleton, kuten moni +muu hänen ijällänsä. Hänen aikansa kävi pitkäksi, hän otti esiin +papyrossin ja sitte tulitikkulaatikon. + +"Nyt, taikka ei milloinkaan!" sanoi tikku laatikolle. "Eihän toki", +sanoi laatikko, "ei vielä, ei vielä! Oi, tämä kaunis laiva, tämä +kallis tavara ja monet syyttömät ihmiset, mitä pahaa he sinulle ovat +tehneet, kun tahtoisit heidät asettaa tulen ja meren väliin? Ei +vielä, ei vielä!" + +Mutta tikku ei enää kuullut mitään; samassa silmänräpäyksessä se +syttyi palamaan. Kirkas liekki leimahti ilmi, mutta sitä ei kukaan +huomannut vielä kirkkaamman auringon paisteen takia. Merimies sytytti +papyrossinsa ja viskasi sitte palavan tikun luotansa huolimattomasti. +Nyt olivat kaikki alkuaineet saaneet sen salaisen käskyn, jota +he kauan olivat odottaneet. Tuuli vei tikun auringonpaisteessa +kuivanutta paperipakkaa vastaan, tikku tarttui sen kylkeen kiinni ja +paperipakka syttyi palamaan. Sen sijaan, että vesi olisi sammuttanut +tulen, ei se tehnyt tehtäväänsä pumpuissa; rauta, joka ei voinut +palaa, rupesi sen pahemmin hehkumaan, ja tuuli kiihdytti yhä +ankarammin raivoavaa paloa. Vähän ajan kuluttua oli kaunis laiva +hukassa ja sen onnettomista matkustajista olivat muutamat kuolleet +tuleen, toiset mereen ja muutamat pelastuivat. + +Aivan lähellä palavaa laivaa laineiden harjalla, jotka savun ja +hiilien takia näyttivät aivan mustilta, kiikkui palaneen tulitikun +viimeinen pää ja sen vieressä vähäinen jäännös siitä, mikä ennen +oli ollut tulitikkulaatikko. -- "Voi sinua onneton tulitikku, mitä +nyt olet tehnyt? Parempi olisi ollut, ett'ei sinua ikipäivinä olisi +leikattu haapapuun sydämmestä." + +Pieni palanut tulitikun pätkä nosti vedestä nokista kärkeänsä, ja +vastasi: + +"Enkö sitä jo sanonut, että toimitan jotakin, kunhan tunnen aikani. +Nyt minä olen mainio, minä olen hävittänyt koko suuren laivan, +koko maa puhuu minusta, eikä yksikään tulitikku ole päässyt niin +suureen kunniaan. Mutta ole huoleti minusta, minä tyydyn kunniaani. +Nyt tahdon taas uiskennella maalle ja annan jälleen kastaa itseni +tuliaineesen. Seuraa minua, niin yhdessä vielä toimitamme suuria +töitä. Minä rupean hyvää tekeväksi tulitikuksi; talvipakkasessa aion +sytyttää koko suuren metsän, lämmittääkseni köyhiä; saatpa nähdä, +että vielä teen monta ihmistä onnelliseksi." + +Iso valkeapäinen laine, joka tikun takana nosti vaahtoisen +päälakensa, kuuli nämä sanat. "Sinä kurja raiska isosta puusta", +sanoi laine, "mitäpä muuta sinä osasit toimittaa, kuin totella +käskyjä, joita et tuntenut? Katso, nuo äärettömät alkuaineet, joista +sinä olet vaan pikkuruinen hiukkanen, eivät voi muuta tehdä kuin +odottaa ja totella. Katoa naurettavine ja ylpeine tuuminesi ja +mielettömine aikeinesi tuntemattomaan syvyyteen!" + +Ja laine vyöryi eteenpäin ikäänkuin suuri lumivuori, ja hautasi +allensa nokipäisen tikun ja vedessä liuonneen laatikon. Saat hakea +hänen jälkiänsä ja kunnianhimoansa kaukaa meren syvimmästä mudasta, +jossa se nimettömänä ja kenenkään sitä surematta mätänee unhotuksen +omana. + + + + +TELEGRAFISTI. + + + Tien suuren varrella tässä työtä + Teen päivää, yötä. + Täst' ajaa vaskisin rattain laukkaa + Sanoma kaukaa. + Sen suitset pitää + Mun käten', ohjaan + Sen länteen, itään + Etelään, pohjaan, + Vaan istun kaikessa kiirussain + Vain paikallain. + + Hei, helskyy -- kuulehan tuota vasta! + Jokainen nasta: + Nyt miete kiitävi kiirein ani + Mun sormistani, + Ja pian kyllä + Maan ympär' aivan + Se pantsar' yllä + Tien riemuin raivaa, + Mut lyijyraskas on ajaja: + Täss' istun ma! + + Ja väsyneenä täss' istuissani, + Saan langassani + Takaisin tietoja kaukaisista + Tapahtumista. + Paperikaista + Kuin puro juoksee, + Kaikista maista + Tuo tiedot luokse; + Viivoina on ne ja pisteinä; + Ne tavaan mä. + + Ne mulle kertovat kaikenmoista + -- En kieli noista --; + Lukea riemuista, surullista + Saan kaistasista: + Nyt sormuksesta + Taas onnitellaan, + Nyt rukkasista + Jo surkutellaan; + Nyt rahaa, nauloja, rautaa saa + Taas ilmoittaa. + + Euroopan onni on langassani + Mun huostassani; + Paremmin tiedän kuin kielipalot + Tään ajan olot. + Monesti mielis + Ja olis hupaa, + Jos noista kielis; + Vaan ei ol' lupaa. + Ah, joka päivänä halkeen -- niin! -- + Mä uutisiin. + + Tien suuren varrella tässä työtä + Teen päivää, yötä. + Ohitse sormeni aika liitää + Ja mailma kiitää. + Sekunniss' entää + Maan halki sana; + Mä pysyn sentään + Täss' istuvana. + Ken ehtis kuskia muistamaan? + Siis aja vaan! + + + + +JOHANNA D'ARC. + + + Sä kasvoit hiljaisissa laaksoloissa + Rypälten jaloin kotiseutuvilla; + Saleissa metsän elit korkeoissa, + Kirkasten lähtehitten rantamilla. + + Sä olit paimentyttö köyhä, kaino, + Et tiennyt mailman suurten taistelusta. -- + Kun maatas kohtas vieraan sorto, vaino, + Lähetit ylös monta rukousta. + + Ja Herra, joka syöksee koroitetun, + Voimansa käsin nöyrän nousta antaa, + Sun uskos näki, löys sun unohdetun, + Soi sulle voimaa sotisopaa kantaa. + + Näin saavuit Israelin Deboorana + Sä hennoin käsivarsin kaatamahan + Ne, jotka mailmassa on mahtavana, + Siteitä sorrettujen ratkomahan. + + Kun saavuit, hajaantui kuin tomupilvet + Jokainen joukko voitollinen, suuri; + Sä särjit vaunut, kypärät ja kilvet, + Eteesi murtui mahtavakin muuri. + + Kuin raekuuro lyöpi viljan hiekkaan, + Niin mainees löi, jos saavuit vaikka mihin. + Sua vastaan turhaan turvattihin miekkaan, + Ja turhaan sodan nuolet karaistihin. + + Sun kansas vuoti vertä, suitsui maasi, + Vaan jaksoi hädän, kuolon, kahleet voittaa. + Kun olit turva itse kuninkaasi, + Pyhäksi tahdottiin sua kunnioittaa. + + Sä tahdoit kunnian vain Herrall' antaa. + Ainoinen halus oli käydä sotiin + Onneksi kurjan maasi, kalpaa kantaa, + Unohtua ja päästä jälleen kotiin. + + Niin unohduit, kun hätä poistui maasta, + Työs täyttyi, päästit kädestäsi kalvan, + Vihollisesi sai sun vangiks raastaa + Ja polttaa lavalla kuin noidan halvan. + + Ristissä käsin, kelpo lapsen tapaan, + Rukoilit, kun sun päivääs ilta seuras; + Liekeissä taivaasen lens' henkes vapaa, + Hurskaana, aivan syytön uhriteuras. + + Ei hautaa sulla, tuhaks haihtui luistos, + Sai nimes, mainees häijyn herjauksen; + Vuos'satain halki säilyy toki muistos, + Vaan pyövelisi vaipuu unhotukseen. + + Jos miss' on isänmaista harrastusta, + Jos missä käsi urhotöihin ryhtyy, + Johanna d'Arc, sä lisäät innostusta, + Uroihin kaikkihin sun voimaas yhtyy. + + Suo, Herra, meille suuret ajatukset, + Kun käymme taisteluun; suo into pyhä; + Suo nöyrinä myös kestää kamppaukset; + Heikoissa väkevä Sä ollos yhä! + + + + +PETTER MATIN KIVI. + + +Kun asuin saaristossa, näkyi kammarini ikkunaan aukea meri leveästä +salmesta luoteen puolelta. Pohjanlahti levitti silmieni eteen +laajan, kauniin vesipeilinsä, välistä kirkkaana kuin tasaisin lasi, +täynnä pitkiä hienoja hopeaviiruja; oikein sopiva paikka Aallottaren +sisaruksinensa leikitellä keskipäivän auringonpaisteessa. Toisinaan +oli peili kyllä yhtä kirkas, mutta ei enää niin tasainen, sillä +siinä silloin kävi myrskyn jäljestä maininki, pitkiä, korkeita ja +mykyräisiä aallonharjoja; näytti suuri meri ikäänkuin nukkuvan ja +läähättävän ankaran taistelun jälkeen, sen rinta kohoili ja laskehti; +se huokui raskaasti, mutta rauhassa se kuitenkin oli. Ja erään +kerran taas tuli kylmä pohjatuuli pohjoisnavalta ja kylvi rannoille +Lapinmaan kultahietaa. Silloin meren peili särkyi miljooneiksi +palasiksi, sen aallot nousivat kuin mylvivät buhveli-härjät puskemaan +saaria ja kareja; äärimmät kalliot, ollen ikäänkuin ulkomuureina +vihollisen hyökkäystä vastaan, olivat aivan valkoisina kuohusta, joka +roiskui ylös korkeain kuusten latvoihin asti. + +Siinä sinertävässä etäisyydessä näkyivät Höyhensaaret joka ilta +nousevan meren syvyydestä ja joka aamu jälleen painuvan aaltojen +pinnan alle. Mutta etempää lännestä näkyi aivan taivaan rannalta +suuri yksinäinen kallio, _Petter Matin kivi_. Ei kenkään enää +tiennyt, kuka tämä Petter Matti oli ollut, josta kivi oli saanut +nimensä; ehkäpä hän oli vain köyhä kalastaja, joka siellä piteli +verkkojansa ja makaili monena valoisana elokuun kuutamoyönä yksinään +kuin merenkuningas Ahti kalliolla. Minä olin nähnyt sitä kiveä aina +lapsuudestani asti ja aina oli se näyttänyt minusta niin merkillisen +salaperäiseltä, se kun oli niin suuri ja yksinäinen ja niin kaukana +poissa ihmisten teiltä tienoilta aavassa autiossa meressä. Minä +aina mielessäni kuvittelin, että joku jättiläinen lienee sen sinne +heittänyt, ja että se siellä seisoo kuin kirkontorni vedessä, +pelottavan syvää joka puolella. Välistä se kokonaan hävisi sumun +sekaan, välistä näytti paljon korkeammalta kuin ennen, milloin +nimittäin kaukaiset esineet _kajastivat_ merestä ja näyttivät +ikäänkuin ylemmä nostetuilta, joka tapahtuu silloin, kun kaukainen +ilma on vähän samea ja aurinko on alhaalla. Ja silloin paistoivat +punertavat aamupilvet niin ihmeellisen kauniisti Petter Matin +kivelle; se näytti aivan palavan ilmi tulessa, se säkenöitsi kullan +ja tulen karvaiselta tuolla kaukana meren siniviiruisten aaltojen +keskellä. + +Kerran oli Petter Matin kivi saanut yht'äkkiä asukkaan; sen huipulla +liikkui jotakin jättiläisen kaltaista. Haamu oli kyllä ihmisen, mutta +millainen ihminen! Hän oli vähintään yhdeksän kyynärää pitkä, siitä +päättäen, kun hän levitti käsivartensa taivasta vasten. Minulle +johtui mieleen Ahti; hänköhän se olisi? Seuraavana päivänä sain +kuulla pienen kalastaja-pojan olleen kivellä etsimässä vesilinnun +munia -- hän näet ei kuulunut kevät-yhdistykseen -- ja kivellä +seisoessaan kajasti hän ja kasvoi niin merkillisesti ilmaa vasten, +että näytti paljon pitemmältä kaikkia niitä jättiläisiä, joita +välistä näytellään rahasta kuin petoja. + +Siitä päivästä asti minun hyvin teki mieleni nähdä Petter Matin +kiveä aivan läheltä, ja itsekseni mietiskelin, miten ihmeellistähän +olisikaan seisoa sen huipulla ja ojentaa käteni taivasta vasten. Minä +tunsin erään vanhan kalastajan, joka aina joka maanantai purjehti +kiven ohi ulommaksi merelle yksinäiseen kalastuspaikkaansa ja joka +lauantai palasi kaupunkiin tuomaan suolaisia silakoita nelikoissa. +Muutamana kauniina maanantai-aamuna, kun puhalteli kohtuullisen kova +lounatuuli, että oli hyvä purjehtia kiven luo ja sieltä takaisin, +huusin vanhaa ystävääni, ja hän suostui rupeamaan luotsikseni; niinpä +laskimme kohti aavaa merta. Se oli pitkä matka, paljon pitempi, kuin +olin luullutkaan; minä arvasin sen peninkulmaksi, mutta sitä oli +kolmattakin. Mitä etemmäksi poistuimme saarista ja niiden pienistä +kalakojuista, sitä yksinäisemmiltä ja autiommilta alkoivat minusta +näyttää nuo aavat siniseljät, jotka kimaltelivat päiväpaisteessa. +Minä odottelin Petter Matin kiven kasvavan suuremmaksi, mikäli sitä +lähestyimme; olinpa aivan vakuutettu, että se muka oli hirvittävän +korkea vuori. Mutta se päinvastoin ennemmin pieneni kuin suureni, ja +kun pääsimme sen luo, oli se tuskin suurempi tavallista heinälatoa. +Nyt vasta huomasin sen näyttäneen matkan päähän suurelta ainoastaan +sentähden, että se seisoi niin yksinään aavalla sileällä pinnalla, +takanansa ainoastaan sinertävä ilma, eikä lähellä mitään, johon sitä +olisi voitu verrata. + +Totta puhuakseni ei tuo kivi läheltä katsoen näyttänyt yhtään +kummallisemmalta kuin moni muukaan kallio merenrannalla. Mutta +yksinäisyys pani siihen jotakin tavatonta, juhlallista ja +salaperäistä. Se oli seisonut siinä niin yksinään monta, monta sataa +vuotta, ja koko sen pitkän ajan olivat meren aallot voimattomina +murtuneet sen röhmyisiä kylkiä vasten. Mitähän kaikkea se oli +saanutkaan kokea, vaikk'ei se osannut sitä kertoa. Aallot eivät +olleet kirjoittaneet nimiänsä vuoreen, vuosisatain lumet ja +päiväpaisteet olivat samoin jättäneet puumerkkinsä piirtämättä. +Pohjoissivu oli kuohun voimasta hankautunut aivan sileäksi; muissa +sivuissa näkyi ruskeita raitoja, veden eri korkeuden merkkejä. +Hienoinen, harmaa sammal, seassa meren vehreätä limaa, peitti +sen osan kiven pinnasta, joka ei ollut veden alla. Lukemattomat +linnut olivat tehneet valkoisia merkkejä kivelle, ja meidän +lähestyessämme lensi parikymmentä kalalokkia pahasti rääkyen ylös +tuolta leposijaltaan, jota niin harvoin häirittiin. Ne ottivat meitä +vastaan kuin rosvoja, liitelivät aivan likellä ympärillämme, aikoen +vain pyrkiä hakkaamaan pois silmiämme, niin että meidän täytyi +puolustautua airoilla. Lokit taistelivat oman isänmaansa puolesta; +olihan heillä pesät kalliolla. + +Minä kiipesin ylös liukkaalle kalliolle. Sen päällys oli melkein +tasainen ja noin kammarin lattian kokoinen. Kukoistava punainen +horsma ja kuihtuva viinapensas olivat löytäneet jalansijaa päivän +puolelta raosta raakkujen ja merihauran välistä. Kaikki tahtoo elää; +yksin kova kalliokin ponnistaa voimiaan ja koettaa kantaa kukkia ja +hedelmiä! + +Mitä tuo on? Kirjainko? Ei, ei tosiaankaan kirjain, vaan ehkä +puumerkki, ell'ei se ollut vain tuollainen harakanvarvas, kuin +luonto itse usein piirtelee sileihin kallionkylkiin. Minä kumarruin +ja raaputin sammalen pois kivestä. Sellaisia merkkejä näytti olleen +parikymmentäkin hakattuna länsisivuun ja melkein yhtä monta itäiseen. +Monta niistä oli melkein näkymättömäksi kulunut sateen, auringon +ja merenaaltojen voimasta. Mutta miksi ne olivat hakatut ikäänkuin +kahteen vihollisleiriin? Olivatko lokit ja sorsat taistelleet Petter +Matin kivestä? Ei sitä kukaan tiennyt, kivi oli ääneti, meri mutisi +jotakin, mutta pitäähän se ääntä aina. Se ei osaa olla vaiti, mutta +ei saa kertoakaan. + +Minulle johtui mieleen kalastajapoika, joka oli kasvanut +jättiläiseksi. Miksipä minä en voisi kilvoitella hänen kanssansa? +Petter Matin kivi, joka itse näyttää matkan päähän jättiläiseltä, +voi kuvitella tuolla etäällä oleskeleville pikku ihmisille mitä +hyvänsä. Minä nousin varpailleni kiven korkeimmalle kohdalle, levitin +käsivarteni myllynsiiviksi ja käännyin hitaasti ja juhlallisesti +ympäri kuin torni. Ah, miten nyt lienen näyttänyt hirvittävän +suurelta ja korkealta sinertävää ilmaa vasten! Eivätköhän vain +ihmiset rannalla sanoneet: siinä Petter Matti ottaa aurinkoa alas +taivaalta! + +"Ehkä nyt jo lähdemme?" sanoi kalastaja. + +Me läksimmekin, ja tuntuipa oikein hupaiselta jälleen päästä ihmisten +pariin sieltä autiolta mereltä. Pitkän ajan kuluttua tästä päivästä +etsin minä jotakin vanhoista Kustaa Vaasan aikaisista papereista. +Ihmeekseni puhuttiin niissä yksinäisistä meren kivistä, joille +hylkeet nousevat "päivää paistattamaan". Hylkeenampujat saivat +paraat saaliinsa sellaisilta kiviltä, joita sentähden sanottiinkin +_hyljekiviksi_ ja pidettiin hyvin arvokkaina. Eri kyläin pyydystäjät +joutuivat riitaan hyljekivistä, menivät oikeuteen ja pyysivät, ett'ei +kukaan muu saisi siellä pyydystää. Nyt minä ymmärsin, miksi puumerkit +oli Petter Matin kiveen hakattu kahteen leiriin. + +Mutta olipa siinä kivessä muutakin merkillistä. Jos se kolmesataa +vuotta sitte oli hyljekivi, niin pitihän sen silloin olla niin +matalalla vedenpinnasta, että hylkeet pääsivät sille nousemaan. Ja +nyt se oli vähintään kuusi kyynärää korkeampi. Niin paljon on siis +veden täytynyt aleta siitä asti ja yhtä paljon Suomen rannikon nousta +ylemmäksi merta kolmessa sadassa vuodessa. Eikö se ole merkillistä? +Mutta niin kuitenkin on. Joka vuosisadassa on Pohjois-Suomi, +samoin kuin Pohjois-Ruotsikin valloittanut mereltä hyvän kappaleen +maata, joka on kuivanut, kun meren vesi on vähennyt kaksi kyynärää +alemmaksi. Ja Etelä-Suomi voittaa kyynärän korkeudelta maata. Niin +kasvaa maa ja valloittaa yhä uusia aloja Ahdin valtakunnasta. Sen +tietää Petter Matin kivi. Olipa sillä kuitenkin jotain sanomista, +vaikka olikin kivi. Hän sanoi minulle: "sinun maasi kasvaa!" + + + + +MUURAHAINEN ETSIMÄSSÄ LÄÄKÄRIN APUA. + + +"Jospa nyt katsahtaisin ulos!" sanoi pikku muurahainen. + +"Maltahan vähän", varoitti emämuurahainen, "minä ensin katson, miltä +maailma näyttää." Ja hän katsahti ulos muurahaiskeon laessa olevasta +aukosta, mutta ei nähnyt mitään, kun aurinko paistoi hänelle vasten +silmiä. + +"Nyt minä katson!" sanoi taas pikku muurahainen ja ryömi ylös reiästä. + +Muurahaiskeko oli rakennettu suuren kuusen alle. Aurinko paistoi +vehreihin oksiin, jää suli oksain alta, pieni jääpuikko pudota +pötkähti muurahaiskeolle ja katkasi jalan pikku muurahaiselta, joka +oli ryöminyt ulos keosta. + +"Miten nyt kävi?" sanoi emämuurahainen. + +"Minulta vain jalka katkesi", vastasi lapsi. + +Emämuurahainen säikähti, veti lapsensa takaisin sisään ja alkoi +laastaroida jalkaa pihkalla. Se tuntuikin jo olevan aivan lujasti +kiinni, mutta kun muurahaislapsi yritti astumaan, putosi jalka pois. + +"Ei tämä näin käy päinsä; meidän täytyy lähteä lääkäriin!" sanoi +emämuurahainen. + +Hän teki kuivaneesta menneenkesäisestä kielolehdestä pienen pussin, +pisti jalan siihen, otti lapsen selkäänsä ja läksi matkalle. +Muurahaiskeko oli mäellä aivan likellä rautatietä, ja emämuurahainen +tiesi, milloin junan piti tulla. Hän jäi siis odottelemaan ja juna +tuli. Sur! rurrr! emämuurahainen hyppäsi kiskolta pyörään, hyrräsi +muutamia kertoja ympäri, mutta pääsi lapsineen kuitenkin onnellisesti +vaunuun ja matkusti ilman lippua Helsinkiin. + +Perille päästyään astui emämuurahainen hyvin varovasti alas, katsoen, +ett'ei vain joutunut kenenkään jalan alle, ja kiipesi rohkeasti +eräihin ajurinvaunuihin, yhä kantaen lasta seljässään ja jalkaa +pussissa. + +"Nyt ajamme lääkäriin. Mitähän hevonen arvellee näin raskaasta +kuormasta?" tuumaili emämuurahainen. + +"Mitähän valkoisia vuoria nuo ovat?" kysyi pikku muurahainen, kun +ajoivat suurten kivikartanoiden ohi. + +"Ne ovat sellaisia kekoja, joissa ihmiset asuvat", vastasi +emämuurahainen. "Kekolaisia me kaikki olemme." He saapuivat suureen +klinikkaan, sillä ajurin kärryissä oli istunut eräs nuori lääkäri, +joka oli käynyt Pietarissa kuulemassa Kristiina Nilsonin laulavan +Ahdin laulua. + +Muurahainen unhotti kyytirahan maksamatta ja kiipesi rappuja ylös, +lapsi seljässä. Päälääkäri istui pöytänsä edessä kirjan ääressä +lukemassa, miten uusia neniä tehdään. Emämuurahainen kiipesi pöydälle +ja hiipi kirjalle. Lääkäri huomasi hänet ja näpäytti häntä pois +sormellaan, mutta muurahainen tarttui leukapielillään kiinni lehteen +ja alkoi kertoa jääpuikon ja pojan jalan historiaa. + +"Vai niin, eikö mitään muuta?" sanoi tohtori ja yritti panemaan +kiinni pikku muurahaisen jalkaa. Mutta hänen pihtinsä olivat liian +suuret, niin että hän vahingossa nykäsikin pois terveen jalan. + +"Mitä nyt?" kysäsi emämuurahainen. + +"Eipä juuri mitään, minulta vain pääsi irti toinenkin jalka", sanoi +pikku muurahainen kärsiväisesti. + +Tohtori syytti silmälasejaan ja läksi etsimään pienempiä pihtejä, +mutta emämuurahainen ei ruvennut enää odottelemaan, vaan pisti +molemmat irtonaiset jalat pussiin, otti lapsen selkäänsä ja ryömi +kiireimmiten tiehensä. + +"Kyllä kaiketi meidän pitää lähteä vesilääkäri Ewerthin luo", sanoi +emämuurahainen, ja kohta hänen onnistuikin löytää toinen ajuri, joka +läksi viemään saman lääkärin luo lihavaa herraa, joka aikoi laihtua. + +Tohtori Ewerth seisoi suuren kylpyammeen luona juuri pistämäisillään +siihen lihavaa herraa, kun emämuurahainen kiipesi hänen kädelleen, +tullakseen huomatuksi. Lääkäri heti pisti kätensä veteen, ja sinne +jäivät muurahaiset. + +Emämuurahainen kuitenkin kohta kiipesi kylpyammen laidalle ja huutaen +neuvoi lastansa pitämään kiinni hameen liepeestä. Mutta päästyään +vaarasta ei emämuurahainen enää nähnytkään missään lastansa, sillä +lihava herra mellasteli vettä ammeessa niin pahasti, että kaikki oli +yhtenä koskena. + +"Mitenkä on sinun asiasi?" huusi emä. + +"Vähäsen märkä vain, ja nyt minä juuri hukun!" kuului muurahaislapsen +hento ääni kuohuvasta ammeesta. + +Emämuurahainen heti viskautui koskeen ja veti sanomattomalla vaivalla +lapsensa kuivalle. Mutta se oli jo kuollut. + +"Kyllähän minun pitää matkustaa kansanlääkärin Bäckin luo", virkkoi +emämuurahainen itsekseen. Ja tohtori Bäck silloin sattumalta oli +Helsingissä, muuten olisi muurahaisen täytynyt odottaa höyrylaivan +lähtöä Vaasaan, sillä eihän hän sinne asti olisi jaksanut kävellä +lumikinosten läpi. Niinpä hän läksi kuolleen lapsensa ja molempain +irtonaisten jalkain kanssa sen miehen luo, joka oli tohtori ilman +tohtorinhattua. + +Tohtori Bäck otti suurennuslasin, katsoi kuollutta muurahaislasta ja +irtonaisia jalkoja ja sanoi: "Tätä pitää hieroa; mutta minä en sitä +osaa, kun minulla on liian suuret ja paksut sormet." + +Muurahaisemä mietiskeli ja olisi mielellään pyytänyt kärpäsiä +avukseen, ne kun ovat niin kuuluisia hierojia, mutta ne olivat kaikki +kuolleena siihen aikaan vuodesta. "Maltappas, minä katson suuren +kyökinuunin solaan", sanoi hän. + +Muurahainen ryömi uunin taa ja löysi puolikuolleen sirkan, joka oli +siellä maannut syksystä asti. Sen hän hyvin suurella vaivalla veti +takaperin päivän valoon. Hetkisen kuluttua virkosi sirkka eloon ja +alkoi iloisesti hieroa muurahaislasta. "No, noin sen pitää käydä!" +sanoi tohtori Bäck ja osoitti sukkapuikolla, miten sirkan piti oikein +taitavasti hieroman, että se olisi oikeaa "massaasia", joksi oppineet +sanovat hieromistaitoa. + +Kolme minuuttia tai vähän neljättä hieroi sirkka, ja muurahaislapsi +virkosi henkiin, josta emämuurahainen tietysti hyvin iloitsi. Sitte +sovitettiin irtonaiset jalat paikoilleen, ja pikku muurahainen oli +aivan terve. + +"Mitä nyt saan maksaa suuresta vaivastanne, herra tohtori?" kysyi +muurahaisemä. + +"Sinun pitää antaa omassa tuvassasi ruokaa leppäkertulle, kun hän +ensi kerran tulee muurahaiskeolle", vastasi tohtori Bäck. + +"Sen minä kyllä teen", vakuutti emämuurahainen iloissaan, "minä annan +hänelle hunajakakkua ja kuusen pihkaa niin paljon, kuin hän vain +jaksaa syödä." + +"Hyvä on", sanoi Bäck. "Ja hyvästi nyt, täällä on vielä kuusi kättä +ja neljä jalkaa odottamassa." + +Kun muurahainen palasi keollensa, oli jo kevät, ja kaikki +naapurit olivat ryömineet esiin pesistään sekä alkaneet raivata +muurahaistietä, joka kulki metsämäen poikki, sillä lumikinokset +olivat jättäneet paljon roskaa jälkeensä. Kaikki keon asujamet +tietysti hyvin iloitsivat ja ihmettelivät, kaikki tahtoivat katsoa ja +tunnustella, olivatko muurahaislapsen jalat todellakin oikein hyvästi +kiinni. Silloinpa tulikin eräs leppäkerttu väsyksissä, nälkäisenä ja +viluissaan, kiiveten ensimäisten mäelle nousseiden ruohonkorsien yli. +Muurahaiset tempasivat terävät, kuusenhavuiset keihäänsä ja läksivät +pois ajamaan tuota vierasta kulkulaista. Mutta emämuurahainen +nousi takajaloilleen seisomaan, nosti pitkän vehreän ruohonkorren, +leppäkerttua puolustaen, ja pyysi häntä tupaansa aterialle. Keon +sisällä laitettiin kohta aika muhkeat pidot, ett'ei sellaisia +muistettu pitkään aikaan olleen. Sirkka soitteli ruokamusiikkia ja +muurahaislapsi tanssi terveillä jaloillaan. Aurinko paistoi niin +lämpimästi ja pikku keväänpoika lensi suhisevin siivin vehreän +metsämäen yli. + + + + +POHJAISMYRSKYN KEHTOLAULU. + + + Viihdy, hurja, kiitävä + Lapsi, uneen ratkee! + Isä käyttää myllyä: + Myllyn siivet kätkee! + Äiti kuivaa vaatteita + Valkeita ja hienoja; + Pois niit' et saa heittää + Etkä hiekkaan peittää. + + Pikku poika kuurassa + Sulun rantaan laittaa; + Älä vettä sekoita, + Riemua se haittaa! + Älä estä pääskystä, + Joka luovaa pesäänsä, + Kukkain loistaa anna, + Sääksein tanssiks panna! + + Säästä purjeet aluksen + Merellä, mi pauhaa! + Lahden peilityvenen + Salli viettää rauhaa! + Kalamies, kas, venossaan + Soutain pyrkii satamaan: + Hänet salli päästä, + Perheen suru säästä! + + Olet kaunis, uljas niin, + Kun sä ilmaa jyskäät: + Meri käypi valkoisiin, + Honkain latvat ryskää, + Kylä syttyy tulehen. + Taivas veripunainen... + Tok' on tenhoisempi + Kuiskees hiljaisempi. + + Puhdistit jo maailman, + Tehty työs on suuri: + Päätä unen helmahan + Matkas huima juuri! + Lampaaks muutu, leijona, + Pohjatuuli, liipota + Hiljaa perhon lailla + Kukkaisilla mailla! + + Ryskeet, jyskeet unhota, + Valkolaineen huiskeet, + Punaliekkein leimunta, + Tummain honkain kuiskeet! + Kampaa tukkas sekava, + Kylve illan vihmassa, + Puron hopeoissa + Ynnä ruusustoissa! + + Ilman kotka, leijaile + Vienosti ja tyynyyn + Paina pilven reunalle + Pääs ja silmäs kyynyyn! + Sumu sulla patjanen, + Raiti taivaansininen, + Peittees -- kai sen uskot? -- + Neuloi iltaruskot. + + Siinä aamun koittohon + Makaat makeasti; + Päivän suloon suukkohon + Heräät iloisasti. + Perho muuttuu kotkaksi, + Lammas jalopeuraksi, + Rientää matkustamaan + Mailmaa puhdistamaan. + + + + +POSTILUUKULLA. + + + Ken siellä? -- Se on ylioppilas: + Kai kirjeen isältä saan? + -- Täss' "Oppinut Herra" on päällä ja, kas, + Rahakirje se muodoltaan. + -- No, elää kelpaa taas vähän aikaa; + Velalla söin mitä milloin saikaan. + Nyt tyydytän matammin, + Ja kuolevat karhutkin. + Olis kunnon isäni mieli karvas, + Jos seikat kaikki hän hiukan arvais. + + Ken nyt? -- Se äiti on riemuton: + Kirjettäkö pojalta? + Niin kauan poissa hän ollut on + Ja niin kovin kaukana. + -- Nimenne, rouva? -- Se on Johanna... + -- Ei mitään. -- Eikö hän mitään anna! + -- Kas, tässä on "Hanna Heinonen", + Se sisältää satamarkkasen. + -- Hän muistaa äitinsä! lauseheni + Sen muistatte. Siunattu poikaseni! + + Ken taas? -- Se hellä on impynen: + Tulin kirjettä kuulemaan. + -- Omistaja? -- Ulrika Virtanen. + -- Ei Virtasta ollenkaan. + -- Sisällä sen määrä on olla sormus, + Lähettäjä räätälin sälli Vormus... + -- Ei tääll' ole, ei niin nappiakaan! + -- Voi, kuinka mä sälliä uskoinkaan! -- + Ja immyt kulmahan kaulahuivin + Poskelta kyynelen pyhkii kuiviin. + + Ken? -- Vahtimestari kanslian: + Lainhakemuskirjaa? -- On tuo. + -- Ken taas? -- Mies Viljon & Valjakan; + -- Kakstoista kirjettä, nuo! + -- Ken siellä? -- Herra von Uusi-Muoti: + -- Pumaatapönttö ja seljaa luoti. + -- Ken se? -- Mies tohtori Tuitterin, + Hän saapi postissa murmelin. + -- No, moista myös tulis postin tuottaa; + Ikänsä tohtori saanee vuottaa. + + Vaan vihdoin niiavi tyttönen + Niin vilpas ja vikkelä: + Pakettia eiks ole minullen? + Se tulisi äidiltä. + -- Mitä siinä on? -- Kukapas sen tiennee? + Kai syötävää siinä jotain lienee. + -- No, katsotaan, mitä siinä on!... + Saat leivoksia ja katkismon. + Nyt kukko munille rupeaapi, + Sen seikan toimehen posti saapi. + + Käy kiinni luukku, ja sisään jää + Mies vaivattu, puuhaava; + Kuin mylläri, vuodesta vuoteen tää + Myös laittavi jauhoja. + Maailman puuha sen virtaa kiitää, + Maailman koukerot kulkee siitä, + Hän jauhaa kullat ja kukkaset, + Surut, murheet, sormukset, rukkaset. + Nyt katsoo koskessa uivaa kaarnaa + Hän, mailman puuhasta elävä saarna. + + + + +KEKOLA JA SAMMALPARTA. + + +Muurahaiskeko oli keskellä metsää vuorella, pitkän satavuotisen +hongan juurella, jonka nimi oli _Sammalparta_, ja sen paikan nimi +oli _Kanervala_, koska siinä tasangolla kasvoi kaikkialla kanervia. +Sammalparta oli sen verran muinaisen Tantaluksen kaltainen, että +hänkin oli tuomittu lakkaamatta janoamaan, vaikka hänellä oli vettä +silmäinsä edessä, mutta siihen hän ei ulottunut. Sammalparta sai vain +katsella aukealle merelle, mutta kuitenkin ainiaan janota kuivalla +vuorella, josta sadevesi juoksi niin nopeasti pois, että ainoastaan +maanpinnassa olevat juuret ehtivät hiukan kostua. Turhaan ojenteli +honka juuriaan kauas vuoren rakoihin; siitä hän tosin sai tukea, +seistäksensä, ja kyllä sitäkin tarvittiin myrskyssä; mutta vettä hän +sai ainoastaan pienestä sammakkojen ropakosta, joka oli lähellä, +mutta sekin oli enimmäkseen kuivana. Sammalparta olisi kuollut +janosta, ell'ei iltapilvi olisi välistä antanut hänelle kastemaljaa +tai kostea merensumu välistä käärinyt valkoista, märkää lakanaansa +hänen ympärilleen, virvoittaen hänen kuihtuvia oksiaan. Muuten hän +huoaten katseli ylös pilviin, jotka lensivät niin ylhäältä hänen +päällitsensä, tai mereen, joka pauhasi niin syvällä hänen allansa. +Nuorena ollessaan oli hän päättänyt kasvaa ylös hamaan taivaasen +asti, mutta aina vielä vähän puuttui pituutta, eikä hän viimein enää +kasvanut pituudelleen, vaan paksuudelleen. Kuitenkin teki hänen +mielensä vieläkin taivaasen; sinne tahtoi hän kaikin mokomin kerran +päästä tästä janoisesta maasta. + +Sammalparran juurella oli muurahaisten asunto, ja sen nimi oli +_Kekola_. Se oli muurahaisten mielestä kaunis nimi; he häpesivät +sanoa sitä vain _keoksi_, silloinhan heitä olisi muka saatettu luulla +kenties miksi raukoiksi. Kekola oli täydellinen tasavalta, jossa +jok'ainoa jäsen teki työtä yhteiseksi hyväksi sekä taisteli kuin +sankari kaikkia käärmeitä, turilaita ja muita vihollisia vastaan. He +olivat ahkeraa ja lainkuuliaista väkeä, nämä muurahaiset, joka oli +heille suureksi kunniaksi, mutta he eivät vain käsittäneet, miksi +Sammalparta oli niin suuri, kun he itse olivat niin pienet. Pieninkin +havuneula, joka putoisi Sammalparrasta, oli heille kokonainen hirsi, +ja siitäpä he juuri saivatkin rakennustarpeita Kekolaansa. + +Muutamat muurahaiset olivat kiivenneet aivan Sammalparran latvaan +asti, ja se oli heille koko päivänmatka. Palattuaan alas luulivat he +olleensa jo aivan puolitiessä kuuhun. "Sammalparta pyrkii taivaasen", +sanoivat he. "Mitenkä voidaan ollakaan niin suunnattoman suuri ja +niin äärettömän tyhmä?" + +Sammalparta kuuli, mitä nuo pikku elukat puhua supisivat hänen +juurellansa, ja katsoi heitä korkeudestaan. "Kyllä minä pyrinkin +taivaasen", sanoi hän. "Täällä maan päällä ei minulla ole muuta kuin +tuo kova vuori ja sammumaton jano." + +"Kuulepas vain, mitä hän sanoo!" sanoivat muurahaiset toinen +toiselleen. "Miksi hän ei tee työtä, niinkuin me, jokapäiväisestä +leivästään ja katosta päänsä päällä ja pysy kauniisti täällä maan +päällä, johon hänen juurensa kuitenkin ovat kiinni kasvaneet. Kun on +suojaa ja ruokaa, ei tarvita taivaan valtakuntaa." + +"Mutta kuitenkin on jotakin, joka panee minut haluamaan taivaasen", +sanoi Sammalparta. "Sinne päin minä olen pyrkinyt aina pikkuisesta +asti." + +Muurahaiset nauroivat. "Tunsimme mekin muutamia, jotka halusivat +taivaasen", sanoivat he. "Meidän seassamme oli joukko siivekkäitä, +ja ne läksivät lentämään sinitaivasta kohti. Ne muka eivät tahtoneet +pysyä eikä tehdä työtä tämän maaraukan päällä, vaan läksivät +huvimatkalle kohti korkeutta; mutta he kaikki tyyni putosivat mereen +siikasien ruoaksi." + +Sammalparta kuunteli noiden pikku elukkain puhetta suuren olennon +majesteetillisella tyyneydellään eikä katsonut maksavan vaivaa enää +vastata heille; hänellä oli kuitenkin omat ajatuksensa vaikk'ei +huolinut niitä ilmaista. Muurahaiset yhä puuhasivat ja tekivät työtä, +tullakseen toimeen täällä maan päällä, eivätkä halunneet mitään +parempaa. Mutta Sammalparta yhä janosi ja tuli joka talven mukaan yhä +harmaammaksi, kunnes sen alimmat oksat alkoivat kuivaa ja kuihtua. + +Eräänä keskikesän päivänä läksivät lähimmän talon pojat Kanervalaan +poimimaan mustikoita. Heidän joukossaan oli pitäjänräätälin poika +Agapetus, joka oli käynyt koulua kaupungissa ja oppinut polttamaan +paperosseja. "Poimikaa te marjoja, minä sill'aikaa tupakoin!" sanoi +Agapetus, heittäytyi pitkäkseen kanervikkoon päiväpaisteesen ja +sytytti tupakkansa, että muka näyttäisi oikein miehekkäältä. + +Pienet, keveät savupilvet nousivat niin komeasti ylös ilmaan, +leviten vaaleansinisiksi renkaiksi. Se näytti kauniilta; yksin +muurahaisetkin katsoivat Agapetusta ylhäiseksi herraksi. Hän +poltteli polttelemistaan toisten poimiessa marjoja, ja kun paperossi +oli loppumaisillaan, heitti hän palavan pääkäleen huolettomasti +kankaalle. Mutta silloin olikin hyvin kuiva kesä, tupakasta putosi +pieni hehkuva kipuna, ja siitä syttyi ensin sammal, sitte kuiva +kanervikko. Lapsista se oli hyvin hauskaa; he ihastuksissaan +katsoivat pikku liekin kasvamista ja leimuten hyppelemistä mättäältä +toiselle. Tulipa tuuli, joka aina on liekkien leikkikumppani, ja +huviksensa puhalteli ja kiihdytteli pienet liekit suureksi tuleksi. +Vähässä ajassa oli koko Kanervala tulen ja savun vallassa; kipunat +lentelivät, kanervikko ratisi, leppäkertuilta paloi siivet, ja lapset +peloissaan läksivät pakoon. Ensimäisenä läksi räätälin Agapetus +käpälämäkeen, hän, joka oli pannut alkuun koko onnettomuuden. Hän +kompastui ja lankesi nenälleen tuliseen mättääsen ja poltti nenänsä, +niin että se tuli sinertäväksi ikipäiviksi; sen hän sai vaivastaan ja +sentähden sanottiin häntä Nenäpetukseksi niin kauan kuin eli. + +Tasangolta kiertelehtivät liekit kapeana, käärmeen näköisenä +kielekkeenä ylös vuoren rinnettä myöten ja saapuivat viimein +Kekolaan asti. Siinä puuhasivat ja puhkuivat muurahaiset, kuten +tavallisesti, ahkerassa työssään. Muutamat kulkivat takaperin, vetäen +kortta jäljestään; toiset suurella vaivalla hinasivat kuollutta +heinäsirkkaa, koettaen saada sitä pesälle, mutta kun kaksi oli +vetämässä kummallakin puolella, kulki heinäsirkka edestakaisin heidän +välillänsä. Silloin tulivat liekit aika vauhdilla ... huh, miten se +kähähti Kekolassa! ja siihen se pesä loppui kaikkine kekolaisineen ja +heidän puuhaamisineen ravinnon saamiseksi tässä maailmassa. + +Sammalparta oli nähnyt monta metsänpaloa ennen; ne olivat ainoastaan +kärventäneet sammalen ja kanervikon hänen ympäriltänsä, mutta hän +itse oli aina säilynyt vahingoittumatta. Sentähden hän olikin nyt +ihan rauhallisena. Hän ei itse tiennyt, miten kuiva hän oli ja sitä +paitsi kuoreltaan vähän mädännyt; mutta liekit tiesivät sen paremmin, +ne kiersivät hänet ylt'ympäri ja kiipesivät kuivia oksia myöten +viimein muhkeaan latvaan asti. Siitäkös tuli aika kipunapilvi, tuuli +kantoi sen kauas merelle; kaikki salakat olisivat likitienoilla +nokeutuneet, ell'eivät ne olisi kiireimmiten jälleen peseytyneet. +Kolme päivää paloi Sammalparran puolilaho runko, vaan sittekin oli +vasta puoli siitä palanut. Tulipa silloin tuulenpuuska, ja rusaus +vain, niin honka makasi pitkällään porossa ja tulenhehkussa. + +"Nyt minä olen hukassa, nyt en koskaan pääse taivaasen", ajatteli +Sammalparta kuolevana kaatuessaan vuoreltansa ja pudotessaan pitkin +rinnettä alas mereen. + +"Etpä suinkaan ole hukassa!" sanoi ääni ylhäältä. Se oli punakka +iltapilvi, jota honka oli niin usein ikävöiden ja ihastellen +katsellut. "Etpä suinkaan ole hukassa", jatkoi pilvi, "sillä nyt minä +otan sinun tuhkasi ja vien korkealle ylös valoisaan avaruuteen. Kun +sitte taivaan Herra uudistaa maan ja luo uuden paratiisin, pääset +sinä seisomaan sen portille elämän puun ja hyvän ja pahan tiedon +puun viereen, sinun havuneulasesi loistavat kuin hopea, sinä saat +juoda yrttitarhan lähteistä, ei sinun tarvitse enää koskaan olla +janoissasi, eikä kuihtua tai kuolla. Eikö kaikkein olentojen Isä, +joka kuulee koko luonnon rukoukset, eikö hän olisi kuullut sinun +äänetöntä ikävöimistäsi pitkin koko elämääsi?" + +"Eikö minun tarvitse seisoa kuivalla vuorella ja turhaan ojennella +oksiani taivasta kohden?" kysyi Sammalparta. + +"Ei koskaan", vastasi iltapilvi. "Juuresi saavat olla ijäisessä +rauhassa ja latvasi ijäisessä valossa; Eedenin palsami tuoksuu sinun +kirkastetusta sydämmestäsi. Kun olet etsinyt taivasta, niin sen +myöskin olet löytävä, sillä ken etsii, hän löytää." + +"Eivätkö muurahaisetkin saa tulla taivaasen?" kysyi Sammalparta, +sillä häntä säälitti niiden hukkuminen tuleen. + +"Heillä oli oikea kotinsa maan päällä eivätkä he koskaan halunneet +parempaa", vastasi iltapilvi. "Heistä on kirjoitettu, että he ovat +saaneet palkkansa." + +"Päästäkää vuorikin taivaasen!" anoi vielä Sammalparta, mutta +ne olivatkin hänen viimeiset sanansa, sillä hän samassa painui +kokoon tuhkaksi, ja iltapilvi pukeutui kauneimpaan ja punaisimpaan +ilopukuunsa ja vei tuhkan kanssansa ylös siniseen avaruuteen. +Sammalparta ei saanut tietää, oliko vuorikin pääsevä taivaasen vai +eikö. + +Iltapilven pois mentyä tuli kostea yösumu ja kietoi vuoren valkoiseen +märkään lakanaansa, niinkuin sillä ennenkin oli tapana tehdä. Mutta +nyt ei muurahaisten enää tarvinnut ryömiä korsikattonsa alle eikä +Sammalparran virkistää janoisia oksiansa, sillä he kumpikin olivat +joutuneet kotiinsa. Ainoastaan vanha, kuiva, sammalpeittoinen vuori, +joka nyt seisoi yksin alastomana ja nokisena, tunsi yösumun tippuvan +melkein kyynelten tavoin pitkin karkeita sivujansa. Vuori se juuri +kertoi minulle tämän Sammalparran ja Kekolan historian; muutenhan +sitä tuskin olisikaan kukaan tiennyt. Mutta ei vielä tänäkään päivänä +kukaan tiedä, pääseekö vuori taivaasen vai eikö. + + + + +VIRKEITÄ POIKIA. + + + Sen veltoks pojaks mainitsen, + Ken talvell' arkailee. + Ja turkkiin, vaippaan kääriksen, + Kun tuuli henkäisee, + Ja yskän oitis silloin saa, + Kun raitis pohja puhaltaa. + + Kivuljas, heikko, semmoinen + Hän olkoon alallaan. + Vaan ken on veltto, hemmoinen, + Hän halvaks arvataan. + Ja voi, jos pelkur' on hän vaan. + Varokoon silloin turkkiaan. + + On roihun luona rattoisaa, + Kun illat jatkuvat + Ja tuuli puita tuivertaa + Ja juoksee jutelmat. + Mut kunnon talvipäivänä + Vapaasen ilmaan riennän mä. + + Siell' itse ajan hevostan' + Ja kelkkaan' ohjailen. + Harjulla hangen korkeimman + Mä viihdyn parhaiten, + Ja jyrkänteeltä kukkulan + Sokerimaahan soljahdan. + + Ja jäällä kirkkain luistimin + Kuin tuuli liitelen, + Välistä suksin notkuvin + Hangella kiitelen + Iloisna, punaposkisna, + Kans kumppanien kilvalla. + + Laadimme lumilinnoja, + Ja sitten taistellaan, + Ja voitto taikka kuolema, + Mi osaks tulleekaan! + Voi kurjaa, joll' ei tarmoa, + Ei hälle annet' armoa! + + Virkeitä oomme poikia, + Pidämme telmettä. + Virkeistä nousee pojista + Uljaita miehiä. + Ja voimaa, kättä jäntevää + Tarvitsee kyllä maamme tää. + + Hyv' äiti, älä hemmoita + Sä liioin minua! + Mun käten' täytyy karaista + Suojaamaan sinua. + Kun vahvuutta saan tahdollen' + Niin turvaan sua riemuiten. + + Kun erehdyn, sä hyvyyteen + Ojenna mua vaan: + Jumalanpelkoon, nöyryyteen + Ja työhön uutteraan; + Niin, äiti, mua neuvo sä, + Ett' öisin miesnä mielevä! + + Mä maan ja kansan parasta + Vaan tahdon harrastaa, + Jos kirja, miekka aseena + Tai aura olla saa, + Tarvitsen kaikkeen vahvuutta, + Ja ruumiin, sielun voimia. + + On veltto siis se poikanen, + Ken talvell' arkailee. + Ja turkkiin, vaippaan kääriksen, + Kun tuuli henkäisee. + Me, pojat, virkeit' olemme + Ja uljaiks miehiks aiomme. + + + + +UUSI VUOSI 1868. + + + Terve sä pienoinen! + Tunnetko tähtien + Juoksijapoikaa? + Tääll' olen jällehen. + Toveri rientävä, + Nuori ja nälkäisä, + Onkosta ruokaa + Vaan hyvä ystävä? + + Kerran ol' isäni + Pieni kuin minäki, + Myös lumisilla + Täällä hän teuhaili. + Sattuipa puuskahdus, + Vaikea vilustus, + Siitäpä seuras + Kylmä ja kohmetus. + + Juur' ihan silloin mä + Kelkalla pienellä + Mäkeä laskin + Taivahan sinessä, + Rinne ol' jyrkkä ja + Kelkkani luistava, + Sieltä mä maahan + Soljahdin paikalla. + + Kun tulin entäen, + Maa tämä louhinen, + Köyhä ol' aivan + Peitossa hankien. + Kuitenki lapsoset + Leikkivät iloiset, + Kosk' ei he huolta + Ymmärrä, pienoset. + + Niinp' olen minäkin + Laps, kuten sinäkin, -- + Viikkoa vanha + Tuskin mä olenkin. + Kuinkas mä murheisna + Aikojen vammoista + Häiritä voisin + Leikkiäs riemuista! + + Siis tule leikkimään + Viimassa talvi-sään, + Hehkuvin poskin + Hangelle hiihtämään! + Ruusujen ihanuus, + Honkien vihannuus, + Olkohon myötäs, + Eik' alakuloisuus! + + Jos sua joskuskaan + Sattuisi viittaamaan + Äitisi hellä, + Silloin sä muista vaan + Onhan sull' oma maa, + Hälle sä lempes jaa, + Äitiä köyhää + Täytyyhän rakastaa! + + Ahdingon aikana + Aina hän altisna + Jakeli sulle + Leipänsä palasta. + Siis sinä puolestas, + Avulla Jumalas, + Suo hänell' aina + Mit' on sun omanas! + + Leipä se ma'ukkain, + Ruoka se herkukkain, + Puutteessa minkä + Kotonas nautit vain. + Myös puku lämpöisin, + Takki se sopivin, + Väristen minkä + Yllesi puetkin. + + Kasva kuin honka vaan! + Vahvistu ainiaan, + Äitiäs köyhää + Lemmiten suojaamaan, + Että hän juurellais + Myrskyissä turvan sais, + Lehväsi häntä + Vaaroissa varjoais! + + Niin, hyvä ystävä + Tänn' alasmäkeä + Luokses mä saavuin + Tähtien kentältä. + Kelkalla kiitelen + Latuja enkelten, + Surusta toivoon, + Talvesta kevääsen. + + + + +HUHTIKUUN VIIMEINEN PÄIVÄ. + + + Nyt, sanoi Kevät, ennän, + Jo voitin ahdingot, + Mä seppelpäisnä lennän, + Tuon kermat, karpalot. + Pois turkit, muhvit joutaa, + Kaikk' kuumaan pakahtuu, + On lämmintä ja poutaa... + Huh, huhti huhtikuu! + + Ei, virkkoi Talvi, kyllä + Mä jälleen ennätän: + On tarpeen turkit yllä. + Suo anteeks ystävän'! + Saat jäätelöä totta, + Sä armas herkkusuu! + Nyt sopii kelkat ottaa... + Huh, huhti huhtikuu! + + Vaan Vappu oven takaa + Virkahtaa iloisna: + Kun olet siivo, vakaa, + Saan luokses huomenna. + On kylmä Talven rusko, + On viekas Kevään suu, + Sä älä heitä usko... + Huh, huhti huhtikuu! + + + + +BERNDT MICHAELIN UNI. + + + Jos mä lounaismyrskynä pauhaisin, + Asuntoin olis ilmassa vain, + Hevon korskuvan seljässä kiitelisin, + Syyspilvi mun tanteren ain, + Ja mä kulkisin vaan + Yli vetten ja maan, + Sekä oikaisten, + Yli ihmisien + Hälyn, kourani tarmoisen; + + Sydän-yöhön mä aamun koitosta niin + Läpi Pohjolan liitelisin; + Someroon erämaihin kaukaisiin + Minä rosvoja hautaisin; + Meren aavikotkin + Minä piiskaisin, + Kunnes saan aluksen + Joka ainoisen + Meren nielemän ilmoillen. + + Minä myös sulattaisin jäät napojen, + Elon pois kun ne karkoittaa, + Vilvottaisin kuuman mä vyöhykkehen, + Joka vehreän kuihduttaa. + Ja mä iskisinkin + Alas sortajihin + Tulen turmiokkaan, + Joka polttelis vaan + Sitehet, vapauttaen maan. + + Parantaisin haavat mä hurmehiset, + Hädän kaiken mä poistaisin + Sekä pyyhkisin kärsivän kyynelehet, + Ruoan köyhälle antaisin; + Vale, vilppi se vain + Kuolis miekallain; + Hyveen halveksitun + Sekä unhotetun + Näkis nousevan suojassa mun. + + Väsyneenä kun töistäni kääntyisin + Isän armahan kartanohon, + Hevon siivikkähän minä päästäisin + Vähäin siskojen hoitelohon, + Sekä hiljallehen + Sua suudellen, + Oma äitini, saan + Heti uinuamaan + Urostöistäni ympäri maan. + + Mut sä mun tulikuumalle poskelleni + Hymyten kätes laskisit taas, + Sanoen: rajupäinen mun tuuloseni, + Sua vaativi viel' isänmaasi + Isä taivahan, maan, + Pyhä ainoa vaan, + Ei sun eksyä suo, + Avun, johdon Hän tuo, + Pyhän voiman sun miekkahas luo. + + + + +SIKKU. + + +Kahdennentoista Kaarle kuninkaan aikana eli Pohjois-Suomessa köyhä +paimenpoika nimeltä Sikku. Oikeastaan hänen nimensä oli Sikstus, +mutta eihän se suomalainen kieli taivu kaikenlaisia nimiä lausumaan +oikein, vaan muodostaa nimet omalla tavallaan, miten ne vaan tulevat +helpommiksi sanoa. Sikku oli niin köyhä, ett'ei hänellä ollut lakkia, +paitaa eikä kenkiäkään, mutta siitä hän ei vähintäkään pitänyt lukua. +Hän oli aina iloinen ja tyytyväinen ja kun hän Sipuri-vuoren juurella +paimensi lehmiä, niin hän lauleli aamusta iltaan, puhalsi tuohiseen +torveensa ja kuunteli varsin hyvillään, kun vuori raikui vastaan. + +Sikulla oli vanha linkkuveitsi, se oli hänen tavaransa, ja +olipa hänellä toverikin nimeltä Kettu; se oli pitkäkuonoinen ja +pitkähäntäinen kellertävä koira, uskollinen ja vihaisenpuoleinen. +Nämä kaksi olivat yksimieliset myötä- ja vastoinkäymisessä; Kettu +ajoi lehmät kokoon, Kettu valvoi, kun Sikku rupesi päivällä +levolle, ja Sikku jakoi Ketulle kovan leipänsä, joka oli kummankin +yhteinen aamiainen ja päivällinen. Leivän lisäksi sai kumpikin +varsin erinomaista liemiruokaa, nimittäin ihan kirkasta ja raitista +lähdevettä, ja melkein joka päivä oikein makeata jälkiruokaa: +mansikoita, muuramia, mesimarjoja, mustikoita, puoloja, tuomen ja +pihlajan marjoja, mikä kesän aika milloinkin sattui olemaan, mutta +sellaisista herkuista ei Kettu pitänyt lukua. Sikku eleli mielestään +kuin kuninkaan poika metsässä. Mutta kun tuli hyvin sateinen ja +kylmä ilma, niin hän iltapäivällä halusi kotiin puuropadan ääreen. +Voi kuinka se sentään oli mieluinen se lämmin puuropata, ja siitä +hän sai kaapia itselleen kaikki, mitä oli reunoilla, mutta Kettu sai +nuolla kauhan ja varastaa kissamirrin maito-osan, joka rikkonaisessa +saviastiassa oli vesikorvon vieressä lattialla. Harvoin se sentään +päättyi ilman kahakkaa. + +Anttilan talon isäntä oli saita, emäntä ahne, mutta mitäpä se Sikkuun +kuului? Hänellä oli vapautensa ja hänen tuli vaan vastata siitä, +että talon viisitoista lehmää säännöllisesti tulivat illalla kotiin +lypsettäväksi. Ja jonkun aikaa kaikki menestyi hyvin; muuta huolta +Sikku ei tiennyt koko maailmassa. + +Eräänä päivänä hän kiipesi vuoren huipulle, kun Kettu sill'aikaa +vartioitsi lehmiä laaksossa. Vuorelta oli lavea, kaunis näköala yli +metsien, soiden ja yksinäisten lampien, mutta ihmisasuntoa ei näkynyt +ollenkaan. Sikku ei ollut milloinkaan luullut maailmaa niin suureksi. +Hänen sydäntänsä rupesi niin kummasti lämmittämään, kun hän näki +auringon kimaltelevan järvessä kuusien tummain oksien välitse ja kun +pilvet kulkivat yli taivaan kannen, niin toinen välähdys toisensa +jälkeen tuli näkyviin, katosi jälleen varjoon ja välähti uudelleen +toisessa paikassa. Sikku lauleli ja töryytti väliin tuohitorveensa; +sen ääni kaikui niin lystikkäästi vuoristossa, siitä tuli laulu: + + Sipurin vuori tutuu, tutuu, + Luliluu! + Ei maailmass' ole poikaa toista + Ken laitumelle vie karjaa moista, + Tutuu, tutuu, + Luliluu! + +Hänen laulaessaan seisattui aavistamatta pieni, koukkuselkäinen akka +hänen viereensä vuorella ja sanoi hänelle: + +"Kaiken tuon, minkä näet, saat omaksesi, jos rupeat minun pojakseni +ja tottelet minua." + +"Ohoh", sanoi Sikku ja katseli akkaa, jonka hän tunsi: sehän oli +noita-akka Allisten mökistä. + +"Anna minulle valkoinen lehmäsi Kimmo", sanoi akka, "ja kun tulet +kotiin, niin sano, että susi sen repi." + +Sikku tuosta ällistyi ja virkkoi: "en maar, niin tyhmä en ole." + +"No syytä sitte itseäsi!" sanoi akka ja samalla hän hyppäsi harakkaa +mäkeä pitkin alas. + +Kettu alkoi laaksossa haukkua, Sikku juoksi alas ja näki yhden +lehmistä vajonneen suohon niin syvälle, ett'ei enää näkynyt muuta +kuin sarvet viheriäisestä nevasta. Sikku koki sitä vetää ylös, mutta +hänen voimansa ei kestäneet, vaan kun hän oli itsensä reutonut +väsyksiin, täytyi hänen mennä kotiin, neljätoista lehmää mukanansa. +Kellokas lehmä Mansikki ammui, Kettu ulvoi. Sikku kertoi, miten +onnettomuus oli tapahtunut, sai selkäänsä ja lähetettiin toisena +päivänä paimeneen ilman evästä. + +Nyt hän ei laulanut mitään laulua, vaan istui suruisena ja nälissään +vuoren juurelle. Silloin Allisten pitkäpartainen noita-ukko tuli ja +sanoi hänelle: "anna minulle musta lehmäsi Mustikki, ja sano, että +susi on sen repinyt, niin minä annan sulle kaiken sen maan, kuin voit +nähdä Sipurin vuorelta!" + +"En, niin tyhmä en ole", vastasi Sikku närkästyneenä. + +"No syytä sitte itseäsi!" sanoi ukko ja samalla hän laski +kuperkeikkaa pitkin vuorta alas. + +Kettu alkoi haukkua, Sikku juoksi katsomaan, ja näki Mustikin +kuolleena mäen rinteessä. Se oli syönyt jotakin myrkyllistä ruohoa, +eikä sitä enää voitu saada henkiin. Sikku itki, toi tuohisessa +tuutissa vähän vettä lähteestä ja kaatoi sen Mustikin päähän, mutta +se ei auttanut, hänen täytyi ajaa kotiin vaan kolmetoista lehmää +ja kertoa mikä onnettomuus oli tullut. Nyt hänet pantiin kolmeksi +päiväksi ilman ruoatta kellariin. Neljäntenä päivänä hänet taas +lähetettiin lehmiä paimentamaan; hän sai evästä pussiin, mutta kun +hän jo kotiveräjällä oli nälissään ja avasi pussin, oli siinä vaan +harmaja kivi. + +Sikku meni lehmien kanssa vuoren luo, söi marjoja metsästä ja istui +surullisena kannon päähän keskelle karjaa, ett'ei enää mitään +onnettomuutta tapahtuisi. Silloin hänen luoksensa tuli Allisten +pieni, kaunis noitatyttö, jolla aina oli silmät kierossa, tarjosi +hänelle pehmeätä vehnäkakkua, taputti häntä laihalle poskelle ja +sanoi: "anna minulle punainen lehmäsi Mansikki, ja sano kotiin +tullessasi, että karhu on sen repinyt, niin saat vehnäkakun ja kaiken +maan, jonka voit nähdä Sipurin vuorelta!" + +Sikku oli niin nälissään, että olisi nielaissut vaikka sammalista +tehdyn kakun. Hän katsoi kakkuun ja tuohon pieneen, kauniisen +noitatyttöön ja hänen täytyi purra omaa kieltänsä, ett'ei hän heti +olisi antanut myöntävää vastausta. Mutta noitatyttö nauroi ja se +suuttutti Sikkua. "En", sanoi hän, "niin tyhmä en ole." + +"No syytä sitte itseäsi!" sanoi tyttö ja samalla hän lentää lekutti +aivan kuin harakka metsään. + +Sikku pelkäsi jotakin uutta onnettomuutta ja juoksi Mansikin luo, +joka oli aivan hänen lähellänsä, mutta Mansikki oli jo suorana +heinikossa, kyykäärme oli kiinni sen turvassa ja vähän ajan kuluttua +oli Mansikki kuollut. Mitäpä siitä oli apua, että Sikku tappoi +käärmeen. Hänen täytyi mennä kotiin kahdentoista lehmän kanssa ja +kertoa tapahtunut onnettomuus. + +"Sano nyt, minkä rangaistuksen ansaitset!" sanoi isäntä vihoissansa. +"Tahdotko, että sinut korvennan saunan uunissa vai pitääkö minun +viskata sinut syvään kaivoon?" + +"En minä sille mitään voi", sanoi Sikku itkien. "He ovat kolmasti +minulle luvanneet kaiken maan, jonka voisin nähdä Sipurin vuorelta, +jos tahtoisin varastaa ja valhetella, mutta sitähän en voi tehdä." + +"Vai niin", sanoi isäntä. "Sehän on kaikki minun maatani, joka +Sipurin vuorelle näkyy ja minä lupaan sen sinulle, jos sinä ennen +ensi täysikuuta tuot yhdeksän kaunista lehmää niiden kolmen, Kimon, +Mustikin ja Mansikin sijaan, jotka nyt ovat kuolleina vuoren luona. +Mutta mitä minun sulle pitää tekemän? Joku rangaistus sinun tulee +saada." + +"Sido hänet käsistä ja jaloista Sipurin korkeimmalle vuoren huipulle +ja anna hänen saada kylliksensä ravintoa katselemalla maata!" sanoi +emäntä, joka ei voinut Sikulle antaa anteeksi sitä, että hänen +kauniit lehmänsä olivat joutuneet hukkaan. + +Tämä ehdotus miellytti isäntää. Sikku sidottiin käsistä ja jaloista +ja jaettiin Sipurin vuoren huipulle, ja kaikille annettiin kielto, +ett'ei saanut antaa hänelle ruokaa eikä juomaa. Jäljellä olevat +kaksitoista lehmää ajoi toinen paimenpoika laitumelle toisaanne päin +kauas Sipurin vuoren seuduilta. + +Sikku oli sidottuna ja puolikuolleena nälästä vuorella. Metsä +tuoksui, järvet kiilsivät auringon paisteessa kuusien oksain välistä, +tuli ilta, tuli yö, yökaste lankesi maahan, laulurastas lauleli, +tähdet tuikkivat taivaalla, kuu katseli alas köyhää poikaraukkaa, +eikä kukaan maailmassa näyttänyt enää pitävän hänestä lukua. + +Mutta ylhäällä metsän, järvien, kasteen, rastaan, kuun ja tähtien +yläpuolella oli kuitenkin Yksi, joka näkee kaikki hyljätyt +maailmassa, ja hän näki myöskin köyhän Sikku raukan. Jumala lähetti +hänelle uskollisen ystävän, ja kukapa se olisi ollut joll'ei Kettu? +Kettu sai puuroa kotona talossa, Kettu taisi tapansa mukaan varastaa +maitoa kissamirrin rikkinäisestä astiasta vesisaavin vierestä, mutta +Kettu juoksi mieluummin nälkäisenä vuorelle, rupesi Sikun sidotuille +jaloille ja nuoleskeli hänen sidottuja käsiänsä. Sikku tunsi itsensä +tästä niin iloiseksi ja onnelliseksi ja sitte molemmat nukkuivat kuun +valossa. + +Kahdennentoista Kaarle kuninkaan aikana oli suuri sota etelä-osassa +maata. Pohjainen osa maasta ei paljoa tiennyt sodasta, vaan oli +rauhassa suurien metsien takana, kun äkkiä meren rannikoille +ilmestyi vihollinen sotalaivasto, josta nousi maalle sotajoukkoja, +ja nämä rupesivat hävittämään ja ryöstämään maata kaikkialla, mihin +vaan tulivat. Sellainen julma vihollisjoukko tuli nyt tällekin +seudulle, hävitti ja poltti Anttilan talon, vei pois kaiken karjan +ja otti isännän itsensä vangiksi. Kun tämä oli tapahtunut, hajautui +vihollisparvi ryöstämään muitakin kyliä ja monta kasakkaa jätettiin +vangiksi otettuja vartioimaan sekä paimentamaan ryöstettyä karjaa, +kunnes tulisi sopiva tilaisuus viedä se laivoihin. + +Aikaisin aamulla Sikku heräsi, kun Kettu puri tuntematonta miestä +sääreen. Kaksi villiä partaista miestä oli kiivennyt ylös vuoren +huipulle, sieltä katsellakseen mihinkä heidän piti nyt lähtemän. +He löysivät pojan sidottuna, säälivät häntä, vaikka olivatkin +vihollisia, aukasivat hänen siteensä, antoivat hänelle leipää +laukustansa ja veivät hänet mukaansa. Vuoren juurelle he olivat +sitoneet hevosensa puihin, toinen nosti pojan hevosensa selkään ja +ajoi pois Ketun. Ja sitte lähdettiin matkaan täyttä vauhtia, kunnes +ratsastajat lähestyivät suuren järven rantaa. + +Tänne oli vihollinen kerännyt paljon saalista ja monta vankia. Mutta +kun kasakoilla oli suuri halu saada jatkaa ryöstämistä, niin he +jättivät ainoastaan kuusi miestä saalista ja vankeja vartioimaan +sillä välin kun toiset ratsastivat eteenpäin. Tuli yö, ja nuo +kuusi kasakkaa alkoivat peljätä, että maan asukkaat hyökkäisivät +heitä vastaan pimeän aikana. Sen tähden he istuivat venheesen, +ottivat Sikun mukaan ja soutivat järven saareen viettämään yötä +siellä turvallisemmin; mutta karja jätettiin rannalle syömään ja +vangit sidottiin lujasti kiinni puihin samoin kuin kasakkain kuusi +hevostakin. + +Sikku makasi kasakkain keskellä autiolla saarella. Yö oli pimeä, +suuret laineet pauhasivat saaren kivikkorantaa vastaan ja tuuli +puhalsi mantereelle päin. Sikku oli valveilla ja kuuli, väsyneiden +kasakkain pitkän, tasaisen hengityksen, kun he nukkuivat hänen +sivullansa. Heitä oli maalla viisi, mutta kuudes oli venheessä +vahtina. + +Sikku nousi hiljaa istualle ja kuunteli. Yksi kasakoista puheli +unissaan ja hosui ympärilleen käsillään. Sikku rupesi pitkäkseen, +mutta ei voinut nukkua. Vähän ajan kuluttua hän taas nousi istualle +ja kun kaikki oli hiljaa, niin hän hiipi makaavien kasakkain välitse +alas venheesen rannalle. Täällä makasi vartijakin venheessä niin +sikeästi, ett'ei hän huomannut, että Sikku hiljaa sysäsi venheen +järvelle, istui hajareisin peräkeulalle ja antoi tuulen viedä venheen +mannermaan rannalle. + +Kasakka makasi yhä vaan. Hän oli ratsastanut monta peninkulmaa, eipä +siis ollut kumma, että hän makasi kuin pölkky! + +Kun Sikku tunsi, että vene otti kiinni maahan, kiipesi hän hiljaa +venheestä, otti taskustansa linkkuveitsensä ja leikkasi vankien +siteet. Kasakka makasi. + +Vangit tuskin uskoivat pelastustansa. He seurasivat Sikkua ja +sitoivat vihollisensa venheessä samalla köydellä, joka äskettäin oli +sitonut heidät itsensä. Silloin kasakka heräsi, mutta liian myöhään; +hän oli nyt itse vankiensa vankina. + +"Lyökää hänet kuoliaaksi! Soutakaamme saareen ja lyökäämme heidät +kaikki kuoliaiksi, kun he makaavat!" huusi yksi äsken vapaaksi +päässeistä. + +"Ei", sanoi Sikku, joka tunsi isäntänsä äänen, "viekäämme ennen +heidän saaliinsa ja pelastakaamme itsemme turvallisuuteen!" + +"He ovat polttaneet minun taloni ja ryöstäneet kaiken omaisuuteni!" +huokasi isäntä. + +"He ovat irroittaneet minun siteeni ja antaneet minulle ruokaa!" +sanoi Sikku, joka oli äkkiä paisunut koko mieheksi. + +Useimmat tuumailivat samoin kuin Sikku. Muutamat ratsastivat tiehensä +kasakkain hevosilla, toiset ajoivat karjan piiloon metsiin, jokainen +otti mukaansa vihollisen saaliista, minkä jaksoi viedä, ja Sikku otti +osansa. + +Muutamia päiviä sen jälkeen oli vihollinen taas mennyt laivoihinsa. +Ihmiset palasivat takaisin metsistä ja vuorenrotkoista, joihin +he hädän aikana olivat paenneet. Monet keräytyivät poltetuista +taloistansa kirkolle ja keskustelivat, mitä heidän tuli tehdä. +Ja mitä he tekisivät noille kuudelle vangitulle kasakalle, sillä +saaressakin olleet kasakat otettiin vangiksi? + +"Lyökää heidät kuoliaiksi!" huusivat taas muutamat. + +"Ei, antakaa heidät Sikulle!" sanoivat toiset. "Sikku ne vangiksi +otti." + +Sikku sai nuo kuusi vankia omiksensa, otti heiltä lupauksen, +ett'eivät he enää ottaisi osaa sotaan maatamme vastaan ja antoi +heidän sitte vapaasti kulkea matkaansa toveriensa luo. + +Anttilan isäntä ja emäntä olivat muuttaneet asumaan riiheen, jota +vihollinen kiireessään ei ennättänyt polttaa. "Voi", sanoivat he, +"jospa meillä nyt olisi kelpo lehmämme!" + +Samalla he näkivät pienen paljaspäisen, paljasjalkaisen paidattoman +pojan, joka kellertävän koiran avulla ajoi yhdeksän kaunista lehmää +mäenrinteestä alas riihelle päin. + +"Eikös tuolla ole Sikku ja Kettu?" huudahti isäntä. + +"Eikös nuo ole meidän lehmiämme?" parkasi emäntä. + +Olivatpa niinkin Sikku ja Kettu, ja Anttilan talon omat lehmät, +jotka vihollinen oli ryöstänyt. Kolme olivat kasakat jo ennättäneet +teurastaa, yhdeksän oli jäljellä, ja ne oli Sikku pyytänyt osaksensa +saaliista. + +"Tässä minä tuon teille yhdeksän lehmää!" huusi Sikku ja olisi +iloissaan mielellänsä heilutellut lakkiansa, mutta eihän hänellä +ollut lakkia. + +"Herttainen poika, sinäkö sieltä tulet?" huusivat isäntä ja emäntä +hyvillänsä, syleilivät Sikkua ja hyväilivät lehmiä. Kettu oli jo +sujahtanut riiheen katsomaan, olisiko sielläkin vesikorvon vieressä +Kissamirrin maitoastia lattialla. Kissamirri suhisi ja silloin taas +syntyi kahakka talossa. + +"Onko sinulla nälkä?" kysyi emäntä Sikulta. Emännällä näet oli paha +omatunto. + +"Ei, kiitoksia tarjoomastanne", vastasi Sikku. "Eipä vielä ole +täysikuukaan." + +Isäntä oli hämillänsä ja kaapi pitkän korvansa taustaa. Hän oli +ruvennut ajattelemaan Sikusta aivan toisella tavoin ja muisti +ajattelemattoman lupauksensa. "Kuuleppas, Sikku", sanoi hän, +"olkaamme hyvät ystävät! Mitäpä sinä niin paljolla maalla tekisit, +kun olet niin pieni? Palvele minua uskollisesti seitsemän vuotta, +niin minä pidän sanani, ja sinä saat kaiken maan, joka näkyy Sipurin +vuorelle." + +"Olkoon menneeksi", sanoi Sikku. + +Sikku palveli uskollisesti seitsemän vuotta Anttilan talossa, +kasvoi pitkäksi ja väkeväksi, sai lakin, paidan ja saappaat, otti +vaimoksensa talon tyttären, kelpo Kreetan ja sai hänen kanssansa +sekä kaiken sen maan, joka Sipurin vuorelle näkyi, että myöskin koko +Anttilan uudestaan rakennetun talon. Kettu ja Mirri ovat kumpikin +haudatut vuoren juurelle; mutta Allisten noidista ei muuta tiedetä, +kuin että siellä nyt on variksen pesä ja ihmiset sanovat, ett'ei +variksiin ole luottamista. + + + + + + + + +End of Project Gutenberg's Lukemisia lapsille 5, by Zacharias Topelius + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 43679 *** diff --git a/43679-8.txt b/43679-8.txt deleted file mode 100644 index e26bd6c..0000000 --- a/43679-8.txt +++ /dev/null @@ -1,8109 +0,0 @@ -The Project Gutenberg EBook of Lukemisia lapsille 5, by Zacharias Topelius - -This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most -other parts of the world at no cost and with almost no restrictions -whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of -the Project Gutenberg License included with this eBook or online at -www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have -to check the laws of the country where you are located before using this ebook. - - - -Title: Lukemisia lapsille 5 - -Author: Zacharias Topelius - -Release Date: June 19, 2016 [EBook #43679] - -Language: Finnish - -Character set encoding: ISO-8859-1 - -*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LUKEMISIA LAPSILLE 5 *** - - - - -Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen - - - - - - -LUKEMISIA LAPSILLE 5 - -Kirj. - -Z. TOPELIUS. - - -Suomentaneet Aatto Suppanen, Em. Tamminen ja Olof Berg - - - - - -Werner Söderström, Porvoo, 1893. - - - - - - -SISÄLLYS: - - Suojelusenkelin ääni. - Höyhensaaret. - Rakennusmestari Talvi. - Refanut. - Alauda cantat. - Ilo-Matin lapset. - Koulupoikain voittolaulu. - Sanomalehdenlatoja kirjasinlaatikkonsa ääressä. - Vaivaisukko. - Prinsessa Kultakutri. - Iltakävely. - Mistä saamme joulukuusen? - Kuu kirkas. - Kevätpäivä Suomenlahdella. - Tuulentupa. - Pikku haltia. - Höyryveneen lämmittäjä. - Mustanmeren merimies. - Yrjön valtakunnat. - Pikku Lassi. - Rautatien konduktööri. - Niityn sunnuntai-aamu. - Vanha herra. - Tulitikku. - Telegrafisti. - Johanna d'Arc. - Petter Matin kivi. - Muurahainen etsimässä lääkärin apua. - Pohjaismyrskyn kehtolaulu. - Postiluukulla. - Kekola ja Sammalparta - Virkeitä poikia - Uusi vuosi 1868 - Huhtikuun viimeinen päivä - Berndt Michaelin uni - Sikku - - - - -SUOJELUSENKELIN ÄÄNI. - - - Muistatko, kuinka kehtosi - Ääressä seisoi enkeli? - Sua seuraa vielä tänään tuo, - Varoittaa, varjelusta suo. - - Kuuletko kehoitusta sen: - Ain' ollos puhdas, totinen, - Rakasta Luojaa, luotuja; - Äl' olla häpee lapsena. - - Sun laises lapsi ollut on - Uroskin vahvin, verraton; - On viisain ollut pienenä: - Voit samoin sinä elpyä. - - Vaan suurin ei, ei viisainkaan, - Ylistetyinkään päällä maan - Jumalan valtakuntaan käy, - Jos lapsen mielt' ei hällä näy. - - Valossa asut ylhäällä - Elämän riemun lähteillä, - Lähteillä urhotöidenkin: - Ne sieltä virtaa laaksoihin. - - Vaan ijäkkäämpäin alhaalla - Laaksossa täytyy taistella, - Jalassa pistin, pyrkien - Toiselle korkeudellen. - - Säilytä lapsen-uskos vaan - Jesuksen kautta Jumalaan; - Ei muutoin ole milloinkaan - Valoa, rauhaa ollenkaan. - - Kun sanotaan: ei suurena - Sit' uskota kuin lapsena, - Niin muista: taivaankin ja maan - Hukkuissa Sana säilyy vaan. - - Vaikk' aivan rikas olisit, - Niin nöyrry vain kuin enkelit: - He itseään ei ylistä, - Vaan Herraa, hoitain ihmistä. - - Laps olet köyhä, vähäinen, - Viallinen ja puutteinen; - On oppimatta sinulla - Elämän läksy lavea. - - Sä heikko, Herran voimakkaan - Apua ano ainiaan, - Valoa, pyhitystä ja - Hyvyyden tielle neuvoa. - - Tee työtä mielin uljahin - Iloisin, pelkäämättömin, - Valona kodin laulellen - Kuin vapaa, nuori lintunen. - - Ole uskollinen ilossa - Ja suruss'; auta vaivaista - Rakastavasti, säälien; - Näe vikas, älä veljien. - - Kotoas, maatas rakasta; - Voimassa, viisaudessa, - Hyveissä kasva; iloiten - Ann' henkes eestä totuuden! - - Laps! Enkelis tää ääni on. - Sen koko maamme kuulkohon, - Niin kukkii se; sä olet sen - Keväinen nuori, kaunoinen. - - Koivuniemellä elokuussa 1879. - - Z. Topelius. - - - - -HÖYHENSAARET. - - -Tuolla ulkona Pohjanlahdessa, melkein Suomen ja Ruotsin keskivälillä -on muutamia vehreitä saaria, joita sanotaan _Höyhensaariksi_. Siellä -on niin kaunista. Eipä olisi luullut kaukana aavalla merellä, jossa -laineet vyöryvät tuvan korkuisina ja laivat hukkuvat syysöinä, niin, -eipä siellä olisi luullut olevan niin raittiita, iloisia, vehreitä -saaria tarjoamassa väsyneille purjehtijoille ystävällistä satamaa. -Siellä ei ole myrskyä, ei pauhaavia aaltoja eikä yksinäisen kalalokin -yksitoikkoista rääkynää kuohuvain maininkien keskellä. Kaikki huokuu -siellä niin suloista lepoa. Talvi lepää, aalto makaa, linnut laulavat -hiljaa, hyvin hiljaa, ja kullankeltaiselta loistava kuunvalo leikkii -tuoksuvilla kukilla ja puiden oksilla, jotka juovat kirkasta kastetta -illan viileydessä. - -Ah, miten hyvältä ja suloiselta tuntuu siitä, joka pikku ruuhessaan -taistelee aaltojen pauhua vastaan, kun viimeinkin saa levähtää niin -kauniilla ja iloisella rannalla kuin Höyhensaarien. Mutta sangen moni -niitä turhaan etsii, heitä vain laineet ajelevat yöt päivät, eivätkä -he koskaan osaa tietä Höyhensaarille. Ja hyvin moni antaisi kultaa ja -mitä hyvänsä, jos vain löytäisi ne onnelliset saaret, ja kuitenkin ne -heidän edestänsä aina vain vaipuvat syvälle ja yhä syvemmälle mereen. - -Sillä nuo Höyhensaaret ovat vähän omituiset ja salaperäiset. Ei -ole ainotakaan niin tarkkaa ja taitavaa perämiestä, vaikka hän -olisi purjehtinut ympäri koko maailmankin, että hän aina löytäisi -Höyhensaaret edes keskellä valoisaa päivääkään, jolloin aurinko -paistaa täydeltä terältä ja ihmiset ja eläimet työskentelevät koko -voimallaan. Mutta jos hän on hyvin väsyksissä valvonnasta ja kovasta -työstä, jos hän hartaasti rukoilee iltasiunauksensa ja sitte asettuu -hiljaan ruuheensa sekä antaa virran sitä omin päin kuljetella, -niin silloin hän saapuu sinne yhtä varmaan kuin laskisi kompassin -ja merikarttojen mukaan. Sillä Höyhensaarille päästään kolmea -tutkimatonta väylää myöten, joilla on nimenä _Työn kanava, Terveyden -raitis ulappa_ ja _Hyvän omantunnon tyyni satama_. - -Sattuupa niinkin, että Höyhensaarille päästään ainoastaan -viimeinmainittua väylää. Sillä sinne saapuu myöskin monta sairasta ja -murheellista, jos heillä on hyvä omatunto. Ja silloin he unhottavat -kaikki tuskansa ja nojaavat onnellisina kuin hyvät lapset päätään -äitinsä syliin. - -Tämä voi kyllä näyttää hyvin kummalliselta, ja sinä ehkä ajattelet, -ett'ei noita saaria ole ollenkaan olemassa. Mutta kyllä ne on yhtä -varmaan, kuin aurinko joka ilta laskeutuu ja joka aamu nousee -paistamaan sekä hyville että pahoille. Kysyhän vaikka keltä hyvältä -lapselta, he kyllä tietävät Höyhensaaret. Mahdoton on tarkalleen -näyttää, missä paikassa Höyhensaaret ovat, sillä ne ovat samanlaiset, -kuin Gotlanti-saaren sanotaan ennen muinoin olleen: ne näet joka aamu -silloin, kun kukko laulaa, vaipuvat kaikkine ihanuuksineen meren -syvyyteen, ja joka ilta, kun varjot pitenevät ja tähdet alkavat -tuikkia taivaalla, nousevat ne meren salaperäiset ihmeet kaikessa -kukoistavassa vehreydessään jälleen meren pinnalle. Silloin ne -uiskentelevat keveästi kuin untuvat ja höyhenet kirkkaalla meren -pinnalla, ja siitä ne luultavasti ovat saaneet nimensäkin, ell'eivät -ole saaneet sitä muusta syystä. - -Näillä suloisilla saarilla ja keskellä synkintä metsää on raakuista -tehty luola, koristettu kaiken maailman komeudella, iltataivaan -ihanuudella ja kaikilla meren rikkauksilla. Siellä välkkyvät -sinisimmät tähdet, siellä loistavat jaloimmat kivet. Kauneimpia -koralliportaita myöten pääsee vaeltaja perlemo-saleihin, joissa -kirkkaimmat kultaseinät kuvastuvat hohtavista hopealattioista ja -säteilevistä kristallikatoista. Tuhannen tuhansia kalliita helmiä on -lukemattomina pikku ikkunoina kultaseinissä, ja säihkyvät timantit -riippuvat tulisäteinä katoista. Kaikki kesän rakkaat kukat levittävät -näihin saleihin suloisinta tuoksuansa. Hiljainen uupumus ja rauha -laskeutuu kaikkien päälle, jotka hengittävät niiden hajua. Mutta -väkevimmin kaikista tuoksuu siellä unikkokukka, joka muuten on maan -päällä välinpitämätön. Ei se siellä luolassa seiso, niinkuin tuolla -ulkona kukkanurmikolla, komeana ja yksinkertaisena, niinkuin se, -jolla on kaunis ruumis, vaan tyhmä sielu; ei, vaan siellä leviää sen -tummanpunaisesta ja mustansinervästä terästä hieno ja miellyttävä, -mutta huumaava höyry, suloisempi kuin makein hunaja, kauas ylt'ympäri -Höyhensaarien. - -Monta sataa, lukemattomia saleja on siinä kauniissa luolassa. Kaikki -ne ovat korkeat ja säihkyvän valoisat, mutta niiden valo ei ole -päivän valkoista valoa, vaan se on ennemmin kuin tähden loistoa tai -kuutamoa kauniilla järvellä yöllä. Senpätähden kun niihin astutaan -häikäsevästä päivänpaisteesta, niin luullaan astuvansa varjojen ja -hämärän ihmeelliseen maailmaan. Mutta kohtapa huomataan, miten kaikki -esineet levittävät omaa ihmeellistä loistoaan, vaan eivät koskaan -häikäse. Ja siinä lempeässä valon hämyssä voidaan hyvästi erottaa -kaikki rakkaat kasvojenpiirteet, siellä nähdään ja tunnetaan kaikki -rakkaat ja hyvät vanhat ystävät. - -Siellä tulee sinulle vastaan paraat ystäväsi, aivan niinkuin -olisivat siellä kotonaan; he syleilevät sinua ja toivottavat sinulle -sydämmestänsä tervetuloa. Ja vaikkapa he muuten ovatkin kaukana, -aivan toisissa maissa, taikka kuolleet ijäisessä rauhassa ja sinä -olet ehtinyt jo tuhannesti itkeä heidän ruohottuneilla haudoillansa, -niin he kuitenkin täällä Höyhensaarien kauneissa luolissa astuvat -vastaasi niin kukoistavina terveydestä ja nuoruudesta, niin -iloisina ja onnellisina, kuin suru ja kuolema eivät olisi teitä -koskaan erottaneet toisistanne. Sinä otat heitä kädestä, suutelet -heidän punakoita poskiansa, ja sinusta tuntuu kaikki olevan aivan -entisellään. Silloin leikitte taaskin entisiä leikkejänne. Komean -pallosi, jonka sait pikku poikana ja joka ammoin sitte hävisi sinulta -kenties minne, sen nyt löydät ja se lentää kuin ennenkin, paremmin -kuin mikään muu pallo maailmassa. Ja vanha rakas nukke, jolta ammoin -sitte katkesivat sekä kädet että jalat; maalattu puuhevonen, jonka -kerran sait joululahjaksi ja joka sitte katkasi kaikki jalkansa; -kaunis kuvakirja, jonka pikku sisaresi sinulta repi silloin, kun -olit poissa; ja kelkka, se, jossa oli raudat jalasten alla ja joka -juoksi edelle kaikista muista kelkoista ja jota surit niin kovin, kun -se sinulta varastettiin; kaikki, kaikki ne löydät jälleen, uusina, -kauneina, aivan kuin ne ensin saadessasi olivat. Pallossa ei ole -ainoatakaan likapilkkua; nukke on eheä ja siisti ensimäisessä uudessa -puvussaan; hevosella on kaikki kunnolliset jalat ehyet; kuvakirja on -vahingoittumatta, siinä ei ole edes lehtien nurkatkaan käännettynä, -eikä kelkalla ole mitään muuta halua kuin päästä luistamaan pitkin -mäkeä. Niin, kukapa voisi uskoa sellaista onnea? Mutta kas, niin se -on, ja se on hauskaa! - -Nyt rupeat leikkimään. Mutta se ei käy aivan niinkuin muissa -leikeissä. Leikkikalu häviää käsistäsi, tietämättäsi millä tavalla, -ja heti on toinen sen sijassa, sinun ottamattasi, aivan itsestään -tullut. Ystäväsi tulevat ja häviävät niin ihmeellisellä tavalla. -Ja sinä itse olet milloin missäkin, mutta jos sinulla mielestäsi -on hyvin kiire, niin et ehdi ollenkaan liikkeelle etkä pääse -paikastasi. Muuten liikut kuin ilmassa. Kun paraillaan leikit -vanhassa kodissasi, jossa kaikki on niin tuttua, olet jo samana -silmänräpäyksenä ehtinyt lukea läksysi koulussa, etkä tiedä, mitenkä -olet sinne joutunutkaan. Ja kun istut veneessäsi järvellä ja pääset -yhdellä airojen vedällyksellä monta peninkulmaa, joudut tietämättäsi -silmänräpäyksessä korkealle vuorelle. Mutta se ei sinua ollenkaan -kummastuta. Koira, joka haukkui sinua eilen, muuttuu yht'äkkiään -samaksi koiraksi, joka monta vuotta sitte kävi noutamassa sinun -keppisi järvestä. Koulumaisterista on tullut pikku poika, joka ammoin -sitte paimenteli lehmiä. Ja sinä itse olet samalla kertaa niin pieni, -ett'et itse saa pannuksi kenkiäsi kiinni, mutta kuitenkin niin suuri -ja vanha, että sinulla on monta pikku lasta, joille sinun pitää tehdä -voileipiä. Ja se kaikki tuntuu sinusta aivan luonnolliselta, sekin, -että hevosesi muuttuu puuksi, talosta tulee kissa ja sinun kirjastasi -piparkakku. Sinä et edes ajattele, että niinhän sen pitää ollakin. -Sinä et sitäkään ihmettelisi, jos kerrassaan kasvaisit seitsemän -peninkulmaa pitkäksi ja olisit tuhat vuotta vanha. - -On sanomattoman hauskaa ja käsittämättömän kaunista Höyhensaarilla. -Mutta vähän matkan päässä ovat _Ohdakesaaret_. Sinne joutuu moni, -joka pitää perää vähän viistoon tässä maailmassa, on laiska taikka -on hankkinut itselleen pahan omantunnon. Ohdakesaarissa on myöskin -luola, jonka suu on samannäköinen kuin Höyhensaarten luolan, ja juuri -sentähden moni hairahtuukin. Vaan kyllä se erehdys pian huomataan. -Näiden Ohdakesaarten luolaan vie livakka polku pitkin karkeata, kovaa -vuorta. Kosteat seinät ovat homeessa ja katosta riippuu hämähäkin -verkkoja. Höyhensaarten ruusuvuoteiden sijassa on täällä nokkosia, -purojen suloisen lorinan sijassa pauhaavia koskia ja lintujen -liverryksen sijassa varisten raakuntaa. Täällä on korkea torni, -josta alinomaa ollaan putoamaisillaan, ja syvä hetesuo, josta ei -millään tavalla päästä ylös. Kummallisia ja rumia olentoja kuljeksii -siellä päälaellaan. Ja pimeässä yössä piirustelee valkoinen enkeli -tulihiilellä seiniin tottelemattomain, petollisten, kateellisten ja -riitaisten vaeltelijain pahoja töitä. - -Ei, mepä emme lähdekään Ohdakesaariin emmekä _Painajaisen_ luo, joka -siellä asuu. Me purjehdimme Höyhensaariin, sillä siellä asuu hyvä -ystävä. Siellä on vanha, hyvin vanha ukko luolan suulla; niin, hän -on niin vanha, että kun Aadam ensi kerran nukkui paratiisin puun -alle, seisoi vanha _Nukku Matti_ jo silloin hänen vieressänsä ja -levitti hänen päällensä ruusupeitten. Pitkä, valkoinen parta riippuu -kunnianarvoisen ukon leuassa; vyöllä on hänellä punainen samettivyö. -Hänen pitkä valkoinen nuttunsa, hänen siniset sukkansa ja keltaiset -kenkänsä ovat kaikki kudotut pehmoisimmista untuvista. Kun hän -ojentaa sinulle kätensä, on se pehmoinen kuin hienoin puuvilla, ja -kun hän hiljaa koskee sinun silmäluomiisi, tulevat ne heti niin -suloisen raskaiksi. Ei ole mitään niin hyväilevän lempeää kuin hänen -äänensä, kun hän lehtien hiljaa suhistessa ja mettisten suristessa -laulaen nukuttaa hyviä lapsia, ja niin suloisen lempeät ovat hänen -silmänsä, että arimmatkin tytöt mielellään hiipivät hänen syliinsä ja -painavat kutripäätänsä hänen ystävälliseen helmaansa. - -Oi, niitä kauniita silmiä, jospa tietäisit, miten Jumalan rakkaus ja -laupeus niistä loistaa, niin rakastaisit häntä vielä kahta vertaa -enemmän. Sillä kun laupias Jumala katsoi ensimäistä paratiisia, -lähetti hän hyvän enkelin sulkemaan ihmisten silmiä pimeän yön -ajaksi; ja nähtyään maan päällä olevan niin paljo vaivaa ja surua, -lähetti Jumala saman hyvän enkelin antamaan ihmisille lepoa ja -unhotusta. Ja se hyvä enkeli oli Nukku Matti, kuoleman vanhempi -veli; sentähden loistaa hänen kauneista silmistään ijankaikkisuuden -syvyyttä. Ja kaikki kansat tuntevat hänet, rakastavat häntä ja -antavat hänelle eri nimiä. Mutta enimmin kaikista rakastavat -lapset häntä, sillä heitä hän hellimmästi hoitelee. Jo he niinkin -pieninä, ett'eivät tunne omaa äitiänsä, tuntevat kuitenkin hänet, -ja hän istuu heidän kehtonsa vieressä yöt päivät. Ja kun lapset -kasvavat suuremmiksi, ottaa hän heidät syliinsä ja vie kaikki hyvät -lapset Höyhensaarille, ja hän tahtoisi niin mielellään viedä sinne -myöskin pahat ja tottelemattomat lapset, mutta he eivät tahdo itse. -Silloin Nukku Matti itkee, että heille pitää käymän niin pahoin -Ohdakesaarilla, ja hän kuuntelee lakkaamatta, eivätkö he ehkä kadu, -että hän iloksensa saisi ottaa heidät vastaan ruusuvuoteille. - -Koska hän niin suuresti rakastaa lapsia, tekee hän usein heille -pikku kepposiakin. Hän se iltasilla kylvää heille silmiin hiekkaa -ja maalaa heidän poskillensa Höyhensaarien ruusuja. Hän se narraa -poikia virutteleimaan koulussa ja tyttöjä haukottelemaan pianota -soittaessaan. Niin, tuleepa hän välistä käskemättä myöskin ylhäisten -herrain ja neuvosmiesten istuntoihin tai oppineiden maisterien -puheihin tai ylioppilasten kieliopin lukuun, ja heti kaikki ne -herrat tuntevat sanomatonta puolipäivä-levon halua. Mummot ovat -usein kirkossa pahassa pulassa Nukku Matista. He nyykäyttävät tuon -tuostakin päätään ja korvat rupeavat suhisemaan papin saarnatessa. -Siinä Nukku Matti tekee hyvin veitikkamaisesti, mutta hän vain -koettelee, onko kirkonkäynti oikein sydämmestä vaiko vain tavan -vuoksi. Miten hyvä hän muuten on, sen kaikki ne itse paraiten -tietävät, jotka kerrankaan ovat käyneet Höyhensaarilla. Hän osaa -niin hyvin sijoittaa vieraansa juuri niihin huoneihin, jotka -kullekin paraiten sopivat; väsyneen työmiehen panee hän hämärään -saliin tähtien valoon ja tanssista väsyneen tytön ruusunkarvaiseen -kuutamokammariin. Siellä hän kylvelee valkoisia tuomenkukkia heidän -päällensä ja lähettää suloisimmat unensa liihoittelemaan heidän -ympärilleen. - -Tunnetko sinä unet? No, kukapa niitä ei tuntisi? Niin, mutta on se -sentään niin ja näin. Tiedätköhän, että ne ovat yön pikku poikia -ja tyttöjä, joille Nukku Matti antaa luvan lentää tähdistä alas -iltataivaan kannelle, ja välistä ne karkaavat päivälläkin pilvien -lävitse. Ne ovat hyvin hienot olennot, kudotut valosta ja varjosta; -sentähden ne voivatkin yht'äkkiä muuttua ja ruveta minkä muotoisiksi -hyvänsä. Ne pukeutuvat kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin -haamuihin ja matkivat ihmisten elämää, niinkuin peili matkii ihmisen -kuvaa. Ne kantavat sinua silmänräpäyksessä satoja peninkulmia ja -tuovat yhtä pian sieltä takaisin. Ne lupaavat sinulle kaikkea, -mitä mieluisimmin tahdot, ja sinä olet niin äärettömän iloinen: -mutta seuraavana silmänräpäyksenä et sitä enää muistakaan. He vain -näyttelevät sinulle varjokuvia ja sinä olet olevinasi mukana; he ovat -sokkosilla sinun kanssasi, etkä sinä koskaan saa heitä kiinni. Niin, -ja välistä he vielä ovat ennustavinaan tuleviakin asioita; jos niin -tapahtuu, on hyvä, mutta jos ei tapahdu, ei siitä tarvitse heitä -moittia. Unet ovat vain unia. - -Ohdakesaarilla asuu vain pahoja unia. Onneton se, ken joutuu niiden -käsiin! Ne pudottavat hänet järveen, eikä hän kuitenkaan putoa, -vaikka yhä luulee putoavansa. He kuljettelevat häntä pimeätä tietä, -jossa tulee rosvo vastaan, taikka ärsyttävät he hänen päällensä -vihaisen koiran tai härjän. Rosvo ei tee pahaa, koira ei pure, härkä -ei puske, mutta kyllä aivan siltä näyttää. Se on kaikki aivan hullua. -Älä mene Ohdakesaarille! - -Monta kirjoitusta loistaa Höyhensaarien luolan kultaseinissä, ja ken -vain ehtii niitä lukea, hänelle ei koskaan tule puutetta kauneista -saduista. Vahinko vain, että niin harvoin on aikaa lukemiseen, -sillä nuo palvelevaiset unet tulevat heti pehmeillä pyyhkimillään -tomuttamaan seiniä ja kohta ovat kaikki loistavat kirjoitukset pois -laistuina. - -Minä tunsin ennen muinoin pikku pojan, joka oli joka ilta Nukku Matin -luona Höyhensaarilla ja tiesi sen merkillisen taidon, miten unia -pyydellään kiinni. Hän oppi ruusupensaan hämähäkiltä kutomaan verkkoa -iltaruskosta ja kuutamosta. Verkon hän viritti auringon laskun ja -nousun välille ja unet sotkeutuivat siihen. Sillä tavalla pyyteli hän -yön veitikkamaiset lapset ja sulki heidät unikonvarsista tehtyihin -häkkeihin. Silloin oli hänellä aikaa lukea kultaisia kirjoituksia, -ja luettuaan ne kaikki päästi hän unet unikkohäkeistä. Nukku Matti -nauroi ja lähetti seuraavana yönä sata viisitoista hullunkurista unta -tanssimaan pojan ympärillä. Mutta hänhän jo oli lukenut sadut ja -kertoo nyt niitä mielellään kelle hyvänsä. Kaksi niistä on tässäkin -kirjassa: "Pikku Lassi" ja "Prinsessa Kultakutri". Kyllä niitä on -paljo muitakin. - - - - -RAKENNUSMESTARI TALVI - - - Nyt kunkin kuullaan kertovan - Jo rautasilloista, sokkeloista, - Vaan talven työ sepä vast' on toista. - Hän miesten mies ihan varmahan. - Niin ei muut mestarit tehdä saata, - Kuin kaikkialle hän pitkin maata - Järville siltoja sitelee - Ja lumitorneja laittelee. - Ja katusulkuja, muurit lisää, - On kelkkamäkien kanta-isä. - Kaljuiksi hän kadut silottaa, - Hän silkkihattuhun metsän saa - Ja kaikki hienoksi kiillottaa. - Myös tietää kyllä sen kukin meistä, - Ett' oivan huolen hän pitää teistä. - Rämettä Suomessa ei, ei suota - Niin pohjatonta ja pehmeää, - Ett'ei hän saa lasisiltaan tuota - Ja tietä sen yli sileää. - Niin on se kuin teräs-rautatie, - Sen kiskot kestävät, pitkä rata, - Kaks kertaakin peninkulmaa sata, - Se kauas sun napamaille vie. - Maan päällä moitita ei rantarataa, - On sillä kulkea iloisata: - Kas, metsä juoksee! Kas, lahti kaartaa! - Kas, höyryhepo -- se reki on -- - Höyryttä kulkevi kuutamon - Valossa tuulena vettä, saarta! - Se hanskaa Pohjolan eloa: - Ei rettelöidä, ei jankata, - Kun rautatien, jota Talvi laittaa, - Saa valtiopäivittä, valtiaitta, - Ei miljooneja sen teko maksa, - Köyhinkin kulkea sillä jaksaa, - Sen konduktööri on poikanen, - Hän junaa johtavi riemuiten. - - Rakennusmestari Talvi, mitä - Sä joskus juonia viitsit pitää. - Kun lammikkoon sinä loiskahdat, - Ties lumiloskalla tahrajat? - Miks toisinaan sinä juonittelet, - Kun lumivyöryjä vierittelet - Ja raesatehin sokaiset - Sun siltas oivat ja kaunoiset? - Työs paremmin koe, Talvi, johtaa! - Ja kiltti ollos sä meitä kohtaan, - Suo tietäs turvassa matkata, - Ett'emme uimahan uppoa! - Suo lunta hienoa, puhdasta, - Sä reen ja kelkkamme luistaa anna, - Suo teräsluistimet jalkaan panna, - Yön tähtikynttiläin loistaa suo, - Suo, että kuutamo kultaa luo, - Hopeajärvellä jään suo hohtaa, - Suo lasten mäessä kelkkaa johtaa - Ja, kädet kontassa, leipoa - Sokerikakkunen Suomesta! - - - - -REFANUT. - - -Toivo-laiva oli satamansiltaan kiinnitettynä: poikajoukko oli saanut -luvan mennä kiipeilemään sen nuoriin. Muutamat uskalsivat nousta -aina suureen märssykoriin asti, kaksi pääsi vieläkin ylemmäksi, -pieneen märssykoriin, ja yhdellä oli hyvä halu kerran eläessään -koettaa, miltähän tuntuisi pramraaka-pirulla ratsastaminen. Oli -sunnuntai-ilta. Nuora-Matti istui ankkurinketjuilla etukannella ja -hän oli juuri lukenut virsikirjaansa, vaan pani sen nyt viereensä ja -rupesi katselemaan poikia. Nuora-Matti oli vanha pikinuttu, oikea -ahvettunut merimies, joka oli koetellut kaikkia tuulia ja purjehtinut -kaikenlaisilla vesillä ja merillä aina siitä asti, kun jaksoi nostaa -airon. Iloinen ja leikillinen mies hän oli, tämä Nuora-Matti-vanhus; -hän osasi kertoa monta hupaista seikkailua ja pani aina omiansa -lisäksi, niin että kyllä riitti, mutta sepä se juuri onkin monen -mielestä kaikkein parasta. Pojat rakastivat Nuora-Mattia, hän se -vasta oli aika mies ja osasi kertoa historioita paremmin kuin kukaan -muu, vaikka kyllä välistä melkein kuin kurillansa. - -Nuora-Matti pani pois virsikirjan, vilkasi märssyyn päin ja huusi: -"hoi, pojat, siellä köysissä!" - -"Hoi!" vastasivat pojat, jotka olivat nousseet ylimmäksi. - -"Luota sinä käsiisi äläkä jalkoihisi, sinä siellä latvassa, muuten -tulla tuiskahdat alas kuin variksen poika!" neuvoi Nuora-Matti. - -"Ihan niin!" huusi ylimmäksi ehtinyt huimapää, liihentäytyen yhä -ulommaksi pramraa'alle. - -Nuora-Matti mutisi jotakin koiranpennuista, jotka tahtovat olla -kissanpoikia, eikä ollut enää niinä miehinäänkään, että muka huomaisi -koko poikajoukkoa, mutta piti kuitenkin hyvin varansa ja vilkasi -vähäväliä sinne päin, koska hän kerran oli vahtina laivan kannella. -Pianpa pojat väsyivätkin kiipeilemiseen. Eräs märssypoika pyyhki -hikeä otsastaan ja arveli Toivoa aika suureksi laivaksi, jonka -raa'annokkaan kiipeäminen ei suinkaan ollut mitätön urhotyö. - -"No niin", sanoi Nuora-Matti välinpitämättömästi, "onhan tuo vähän -likempänä kuuta. Kyllä Toivo on suuri, mutta olisittepas nähneet -Refanutin!" - -"Mikä se on, se Refanut?" kysyivät pojat, "Kerros meille, Matti!" - -"No, senhän toki tietää joka kokkipoikakin, joka on veneellä vienyt -puuastioita Köpenhaminaan. Eihän teistä kukaan liene niin tietämätön." - -Mutta pojista ei ollut kukaan kuullut puhuttavan mitään sellaista -kaikissa luonnon kolmessa valtakunnassa; Matin piti kaikin mokomin -kertoa. - -Nuora-Matti laittoi poskeensa aivan uuden mällin, siveli partaansa, -katsoa tirkisti veitikkamaisesti poikia ja alkoi: - -"Onko teistä kukaan käynyt Torniossa?" - -"Ei", vastasivat pojat. - -"No, samapa se. Tornio on kaupunki niin etäällä tuolla pohjoisessa -päin, että kun siellä lasketaan rysä, niin voidaan saada siihen -aurinkokin menemään juhannuksen aikaan. Siellä saadaan niin suuria -lohia, että niillä on silmät kuin täyskuu. Vielä pohjoisempana -on korkea vuori Aavasaksa, jonne ihmisiä matkustelee satojen -peninkulmain päästä asettamaan kellojansa auringon mukaan juuri kello -12 yöllä ja kirjoittelemaan harakanvarpaita vuoreen." - -"Vai niin", sanoivat pojat. - -"Torniossa asui monta vuotta sitte rikas kauppias, herra Petter. -Hän oli niin rikas, niin suunnattoman rikas, että hänellä oli -kaksikymmentä laivaa merellä, ja kun kuningas tuli Tornioon katsomaan -keskikesäisen yön aurinkoa, teetti herra Petter lasiseinäisen -kammarin jokeen, että kuningas näkisi lohien uiskentelemisen. - -"Mutta eihän se ihminen koskaan saa kylliksensä; niinpä herra -Petterkin, jolla jo oli niin paljo rikkautta, mietiskeli, että hänen -pitäisi päästä vielä toista vertaa rikkaammaksi. Hän oli päättänyt -vuorata koko Aavasaksa-vuoren kullalla, koska se kerran oli niin -merkillinen, ja sitte tulisi koko maailman kuuluksi, että sen on -herra Petter tehnyt. Sentähden hän haetti Lapista kuuluisan velhon ja -kysyi häneltä, mitenkä hän lyhyessä ajassa saisi niin paljon kultaa, -kuin tarvitsisi. Velho mietti asiaa seitsemän vuotta, kysellen neuvoa -kaikilta Lapinmaan muilta velhoilta, ja vastasi viimein: - -"'Rakennuta Refanut!' - -"'Mikä se on?' kysyi herra Petter, sillä hän ei ollut yhtään viisaampi -teitä, sylttynokat, vaikka oli niin rikas. - -"'Niin', sanoi velho, 'Refanut on velholaiva, jonka vertaista ei ole -koko maailmassa. Siihen mahtuu enempi tavaraa kuin sataan muuhun -laivaan, ja vähemmässä kuin kolmessa vuodessa saa se kokoon enemmän -kultaa kuin Lapissa on kiviä.' - -"Ohoh!" sanoivat pojat. - -"Niin, aivan niin sanoi herra Petterkin. Ohoh! sanoi hän. Mistä -ihmeestä minä saisin rakennustarpeita ja rakennusmestareja semmoisen -laivan tekoon?" - -"'Kyllä minä siitä pidän huolen', sanoi velho. 'Minä rakennan -kaikki valmiiksi, enkä tahdo sinulta muuta kuin tyttäresi neiti -Päivänpaisteen vaimokseni.' - -"Herra Petter mietti asiaa vähän, sillä velho oli sata vuotta vanha -eikä neiti Päivänpaiste vielä kahtakymmentäkään täyttänyt. Mutta kun -hän ajatteli Aavasaksaa kultapuvussa, niin jopa se ihanne voitti, hän -suostui velhon kauppaan ja pani vain ehdoksi, että häät oli pidettävä -vasta sitte, kun Refanut ehti palata ensi matkaltaan. - -"Nyt alkoi velho rakentaa. Kuusamon tunturilla kaukana pohjoisessa -on honkia, jotka eivät ole paljon nuoremmat vedenpaisumista. -Sinne lähetettiin kaikki Lapin velhot hakkaamaan ja vetämään; -karhut valjastettiin rekien eteen ja ne vetivät rakennustarpeet -meren rantaan. Siihen tehtiin veistämö, niin suuri ja korkea kuin -vuorenselkä, ja siinä rakennettiin Refanut. Kun se viimein laskettiin -vesille, kuohahti meri yli rantojensa, merenpohja halkesi, hyökylaine -nousi aina Oulunjärveen saakka ja kivitti kaikki Keminjoen kosket. - -"Kun Refanut sitte seisoi vesillä, oli sen perä Torniossa, vaan -etukeulan lippu häilyi Vaasan kohdalla ja keulan kärki lakasi eräässä -käännöksessä kumoon kaikki Hämeen metsät. Kolme mastoa siinä oli, -mutta niiden kumpikin väli oli niin pitkä, että varikselta kului -koko päivä lentäessä maston latvasta toiseen. Ja niin pitkät ne -mastot olivat, että kun pieni laivapoika lähetettiin sitomaan kiinni -märssypurjetta, hän oli vanha harmaapää ukko tullessaan sieltä alas. -Laivaväeksi valittiin 10,000 reipasta merimiestä, ja kun joka mies -söi puoli kappaa herneitä ja vadillisen puuroa päivässä, niin siitä -voi kuka hyvänsä sormillaan laskea, miten paljo herneitä ja puuroa -siinä tarvittiin vuoden varaksi." - -Pojat nauroivat ja alkoivat lukea sormillaan. - -"Joka väkipyörässä oli ruokapaikka ja joka märssyssä seurahuone. -Ankkuriketjuista ei puhettakaan; joka rengasta nostamaan tarvittiin -kaksitoista miestä. Nuorat olivat paksummat kuin minä..." - -"No, jopa olivat paksut!" sanoivat pojat. - -"Ja partuunit ... no niin, pahin oli, että kun laivaa tahdottiin -kääntää ja purjeita sovittaa tuulen mukaan, täytyi ratsumiehen -ajaa lennättää kolme viikkoa täyttä laukkaa ensin pitkin laivaa, -sitte poikki edestakaisin ja huutaa täyttä kurkkua, että oli aivan -läkähtyä: 'hei pojat! käännetään!'" - -"Sitte siellä on täytynyt olla kestkievarejakin välillä!" virkkoi -muuan poika. - -"Sanopas muuta! Miksikä siellä ei olisi ollut kestkievareja! Mutta -eipä ollut helppo löytää taitavaa kapteenia niin suurelle laivalle; -kaikissa kirkoissa kuulutettiin, että ken ei 18 peninkulman -päästä nähnyt, mitä Tornion raastuvan tornikello näytti ja ken ei -puhetorvellaan voinut kovemmin huutaa, kuin 10 kosken pauhu, hänen -ei huolinut vaivata itseään kapteeniksi pyrkimällä. Tulipa sittekin -hakijoita sekä idästä että lännestä, jättiläisiä, joilla oli silmät -kuin sarvikuonolla, ja mestarilukkareja, jotka voivat huutaa kovemmin -kuin koko kirkkoväki, mutta ei kukaan heistä voinut suorittaa -vaadittua koetusta. Viimein tuli Naantalista pikku mies, kuusi -korttelia pitkä, taikka taisi olla sentään kaksi tuumaa seitsemättä -korttelia, en muista niin tarkkaan..." - -"No, kolme tuumaa!" oikasivat pojat. - -"Olkoon menneeksi, kuusi ja puoli korttelia pitkä, paljaspää, -vääräjalka ja niin edespäin. Se mies nousi Limingan kirkon -rappusille, joka on 18 peninkulman päässä Torniosta etelään päin, -ja katsoi kohti pohjoista. 'Malttakaas vähän', sanoi mies, 'en näe -oikein hyvin; 12 peninkulman päässä täältä lentää juuri minun ja -tornikellon välillä 68 hanhea, 31 valkoista ja 37 harmaata. Nyt ne -jo ovat poissa; kello on 21 minuuttia 14 sekuntia vailla 10, mutta -onpa se huolimaton maistraatti, joka ei lakasuta pois hämähäkin -verkkoja kellontaululta. Siinä surisee 2 ampiaista, 11 kärpästä ja -39 lukkia, niistä 14 pitkä- ja 25 lyhytsääristä.' Heti lähetettiin -mies ratsastamaan Tornioon ottamaan selkoa, miten oli, ja kaikki muu -huomattiin olleen oikein, paitsi että pitkäsäärisiä lukkeja olikin -15, mutta 15:nen jalat olivat olleet tuntiviisarin peitossa. Pikku -mies vietiin sitte Ämmäkoskelle Kajaanin linnan luo, josta hän huusi -Ouluun, pyytäen itselleen suurinta lohta, kuin siellä saatiin Turkan -padosta. Hänen huutaessaan järisivät rannat; kaikki ihmiset niissä -120 koskiveneessä, jotka paraikaa laskivat alempia koskia, kääntyivät -katsomaan sinne päin ja sanoivat toinen toiselleen: 'käyköhän ukkonen -Lapissa?'" - -"Niinpä Naantalin pikku mies otettiin Refanutin kapteeniksi ja -hänelle luvattiin korvollinen hopeaa kuukaudessa palkaksi, jokahan -oli pikku asia, hän kun lupasi tuoda korvolliset kultaa sijaan. -Päätettiin lähettää laiva Polynesiaan viemään tervalastia, lohta -ja mesimarja-hilloa sekä tuomaan kultahietaa ja paljon harvinaisia -maustimia. - -"Refanut levitti purjeensa. Olipa siinä narinaa, pauketta ja purjeiden -lepajamista. Tuulen vauhti tuli estetyksi, liput pieksivät pilviä, -meren asujamet, delfiinistä ja lohesta aina kiiskiin ja rautakalaan -asti, luulivat vuoren pudonneen veteen ja kauhuissaan pakenivat -meriruohometsiinsä. Herra Petter ja velho seisoivat rannalla, hieroen -käsiään ilosta ja tyytyväisyydestä; toinen ajatteli Aavasaksaa -kultapuvussa, toinen neiti Päivänpaistetta. Mutta neiti Päivänpaiste -itki mustikkasilmänsä punaisiksi kuin vaapukka, tuon velhon tähden. -Hän tiesi velhon loitsineen laivan, niin ett'ei ilma, tuli eikä vesi -voinut tehdä sille mitään vahinkoa. Sentähden se oli aivan varmaan -palaava aikanansa, ja silloin piti hänen raukan tuleman velhon -vaimoksi. - -"Niin, se velho oli viekas ja taitava kaikissa vehkeissä; hän luuli -olevansa aivan varmassa turvassa, kun ei ilma, tuli eikä vesi voinut -mitään Refanutille. Mutta hän oli unhottanut neljännen aineen, -maan. Vaikka velho olikin viekas ja viisas, ei hän ollut koskaan -purjehtinut merellä, ja mitäpä siitä viisaudesta maalla, kun ei -koskaan ole maistettu suolaista vettä. Eikö niin, pojat, hä? Eikö ole -tyhmää olla sellainen maamoukka?" - -"Hyvin tyhmää", myönsivät pojat. - -"No niin, velho ajatteli: tämä laiva purjehtii vesillä, se voisi -joutua myrskyn, tulen tai aaltojen vaaraan, mutta eihän se toki -koskaan voi lähteä maalle kulkemaan. Niin typerästi ne maamoukat -ajattelevat. Jos se velho olisi minulta kysynyt, niin olisin minä -sanonut hänelle: Hyvä velho -- sillä pitää olla hyvin kohtelias -velhoille -- hyvä loitsumestari, taikka mikä lienetkin, niin minä -olisin hänelle sanonut, tuo on kaikki vain tyhmää lorua. Loitsi -ennemmin laiva särkymättömäksi kareihin, kiviin ja hietasärkkiin, -sillä aina toki kunnon merimies selviää loitsimattakin ilman, tulen -ja veden käsistä. Mutta koska hän ei kysynyt minulta eikä keltään -järkevältä mieheltä neuvoa, niin kävikin, niinkuin kävi." - -"No, kuinkas sitte kävi?" kysyivät pojat, ja Nuora-Matti laitteli -uutta mälliä. - -"Oli siinä vastuksia alusta asti. Hyvä pohjatuuli puhalteli; -peräkannen väki näki Tornion naisten huiskuttavan nenäliinojansa, -ja keula kynteli jo Merenkurkkua. Mutta siinä olikin matalaa vettä, -Refanutin köli raapi pohjaa. Heti käski kapteeni heittämään mereen -laivan painolastia; sananlennättäjä ratsasti täyttä laukkaa ympäri -laivankantta, ja niin paljo multaa ja kiviä heitettiin ulos, että -siitä syntyi suuri, kaunis saaristo, jota vielä nytkin sanotaan -Mikonsaariksi. Oletteko käyneet siellä?" - -"Milloinka me siellä olisimme käyneet, Matti!" - -"Samapa se." - -"Ja kun silloin kiireessä heitettiin myöskin satatuhatta -maarainhillo-purtiloa mereen mullan kanssa, niin vielä tänäkin -päivänä kasvaa kaikkein kauneimpia maaramia eli mesimarjoja juuri -Mikonsaarilla." - -"Ohoh!" sanoivat pojat. - -"Refanut pääsi töin tuskin läpi Merenkurkusta, ja sitte oli syvempää -vettä Itämeressä. Kävipä siinä vahva maininki kovan myrskyn perästä. -Kokki oli juuri keitinkojussa hämmentelemässä puuropataa, kun -suunnattoman suuri laine vyöryi kannen yli, kulettaen hollantilaista -prikiä, joka sattui häilähtämään juuri keskelle pataa. 'Kas', -tiuskasi kokki, 'noita tyhmiä ahvenanmaalaisia, kun rakentelevat -rannoilla herneenpaloista veneitä ja heittelevät niitä tänne -turmelemaan meidän puuroamme!' - -"Jopa olisi pitänyt kääntää purjehtimaan ulos Itämerestä Juutinrauman -ja Kattegatin kautta. Sananlennättäjä ratsasti täyttä laukkaa, -huutaen: 'peräsin tyynen puolelle!' Olipa siinä kiirettä! Ennenkuin -sananlennättäjä ehti viistopurjeen luo, olivat märssypurjeet jo -valmiiksi käännetyt, ja kun tuuli kiihtyi, oltiin vähällä purjehtia -suoraa päätä Köpenhaminan päälle. Onnistui se kuitenkin niin -hyvin, että ainoastaan isoraaka katkasi pari kirkontornia sivu -mennessä; laiva kääntyi ja laski vasempaan vastahankaan suoraa päätä -Juutinraumaan. Kun keula oli jo raumassa ja perä vielä kaukana -Itämeressä, huusi kapteeni iloissaan 'hurraa!' ja samoin huusi -koko laivaväki, mutta juuri heidän huutaessaan tarttuikin laiva -kiinni ja seisattui niin lujaan, kuin olisi ollut kiinni kiilattu. -Eikä se ollutkaan kumma, sillä kun tarkemmin katsottiin, olikin -Refanut leveämpi kuin koko Juntinrauma ja seisoi nyt lujasti kiinni -Juutinmaan ja Skoonen välillä niinkuin porsas, joka on ajanut päänsä -kahden laudan väliin eikä saa sitä enää irti." - -"Olipas se!" sanoivat pojat. - -"Niin, siinä se Refanut seisoi. Kovasta sysäyksestä olivat kapteeni -ja kaikki laivamiehet pudonneet istualleen. Siihen se hurraan huuto -äkisti loppui. Sen sijaan alkoivat kaikki heti puuhata laivaa irti. -Tuuli ja aallot työnsivät takaperin, mutta Refanut vain seisoi -paikoillaan Skoonen ja Juutinmaan välillä. Kapteeni ja miehet tekivät -turhaan työtä uuvuksiin asti kolme päivää ja yötä ja yhtä turhaan -heittivät mereen 500,000 tervatynnyriä, 300,000 lohitynnyriä ja -200,000 hillopurtiloa. Viimein he päättivät mennä maalle nukahtamaan -ja päästyään kerran maalle päättivät, ett'eivät enää astu jalkaansa -koko laivaan. - -"Kuusi viikkoa seisoi Refanut vankina, sekä ruotsalaiset että -tanskalaiset soutelivat katsomassa kummitusta. Kun laivassa vieläkin -oli suuret joukot maarainhilloa puurona, oli kaikilla Tanskan -torppareilla pitkät ajat marjahilloa lettujensa kanssa syödä, milloin -he muuten paistoivat niitä. Mutta kuuden viikon kuluttua alkoi tulla -pahoja valituksia Tanskan kuninkaalle. 'Herra kuningas', sanoivat -valittajat, 'auta meitä saamaan pois tuo hirmuinen Refanut! Sehän -pitää kiinni koko salmen, niin ett'ei yhtään laivaa pääse ulos eikä -sisään. Kattegatissa on 700 laivaa Itämereen tulemassa ja Itämeressä -odottelee 600 laivaa matkalla ulos. Ruotsissa, Suomessa, Venäjällä ja -Pohjois-Saksassa on suuri kahvin ja suolan puute, ja jos kansa jää -ilman suolaa ja kahvia, nousee se kapinaan, niin että kohta saamme -odottaa suurta ja hirmuista sotaa.' - -"Kuningas vastasi: 'Odottakaamme vähän; tuuli ja aallot kyllä -hajottavat laivan.' Mutta tuuli ja aallot tiesivät tehtävänsä; -velhomestarihan oli ne sitonut loitsuillaan, niin ett'eivät ne -voineet millään tavalla vahingoittaa Refanuttia. Uusia valituksia -tuli joka taholta: 'Herra kuningas, Refanut sulkee koko Itämeren. -Monta suurta jokea laskee siihen, ja kun liika vesi ei juokse pois, -syntyy hirmuisia vedenpaisumisia, niin että maat ja kansat hukkuvat, -kaupungit häviävät ja kokonaiset valtakunnat ovat kukistumaisillaan.' - -"Kuningas aikoi vielä odottaa, mutta hän oli vahva nuuskamies, -ja kun hän eräänä päivänä yritti panemaan nuuskaa, olikin hänen -nuuskarasiansa tyhjänä. 'Hankkikaas minulle vähä länsi-indialaista -nuuskaani!' sanoi kuningas. 'Mahdotonta, herra kuningas', vastasi -yli-hovimestari; 'Kattegatissa on seitsemän nuuskalaivaa odottamassa, -mutta eivät pääse tulemaan; Refanut on tukkinut koko salmen.' - -"Silloin Tanskan kuningas pahastui. 'Tuokaa tänne kymmenen linjalaivaa -ja kaksikymmentä fregattia! Asettukoot riviin, pitkät sivut salmea -kohti, ja lauaiskoot kanuunansa Refanuttiin!' - -"Niin tehtiinkin. Kaikki kanuunat oli lauaistava yht'aikaa, ja -sentähden varustautuivat kaikki kuulemaan hirvittävää pamausta ja -pistivät puuvillaa korviinsa. 'Yks'!' sanoi kuningas. 'Yks', kaks', -kolme!' mutta ei ainoakaan kanuuna lauennut. - -"'Mitä tämä on?' sanoi kuningas, seisoen Helsingörin linnan tornissa -komentamassa. 'Ettekö kuulleet komentoa? Pitäkää nyt varanne: yks', -kaks', kolme!' - -"Ei hisaustakaan. Olisi voinut kuulla itikankin hyminän. - -"'Mitä nyt?' tiuskasi kuningas suuttuen. 'Ladatkaa uudestaan ... yks', -kaks', kolme!' - -"Ei sittekään! Hiukset nousivat ihmeestä pystyyn tanskalaisten -upseerien palmikoissa. 'Totta lienee vika ruudissa!' sanoivat kaikki -yhdestä suusta. - -"'Kyllä se ruuti palaa', vastasi yli-sytytysmestari. 'Vika on siinä, -että kanuunat ovat ruostuneet pitkänä rauhan aikana. Pannaanpas koko -vuori ruutia Refanuttiin ja ammutaan se kummitus nuuskaksi!' - -"'Jos se kävisi vain hyvin!' sanoi kuningas. 'Saattaahan tuota -koettaa.' - -"Heti koottiin kaikki ruuti puolesta Europasta ja kannettiin korkeaksi -mustaksi vuoreksi keskelle Refanutin pohjaa. Sitte kuulutettiin, -että kaikkein ihmisten piti mennä pois kuuden peninkulman päähän, -ett'eivät lentäisi ruudin voimasta ilmaan. Tuotiin sitte eräs -päävoro, jonka piti seuraavana päivänä astuman hirsipuuhun, ja -luvattiin armahtaa hänet, jos hän ottaisi sytyttääkseen ruudin -seitsemän syltä pitkällä rikkilangalla. Jok'ainoa odotteli nyt meren -halkeavan suunnattomasta paukauksesta. Päävoro sytytti langan ja -hyppäsi mereen uimaan maalle; kiikarilla katsoen nähtiin rikkilangan -palavan ja palamistaan palavan aina ruutiin asti ja..." - -"No?" kysyivät pojat. - -"No, ei siinä kuulunut niin mitään. Rikki sammui keskellä -ruutivuorta." - -"Todellako?" - -"Niin ruutivuori oli samanlainen kuin kanuunatkin. Mutta se päävoro -se vasta iloinen oli. Kuningas aivan muuttui suuttumuksesta -vehreäksi, kutsui luoksensa yli-sytytysmestarin ja kysyi, miksi hän -oli myönyt kruunulle syttymätöntä ruutia. Yli-sytytysmestari raukka -vakuutti partansa kautta, että ruuti oli parasta lajia, jonka hän -heti lupasi todistaa. Sitä varten hän kannatti ruutivuoren maalle, -kaaloi polviaan myöten siinä mustassa keossa ja pisti koetteeksi -palavan tulitikun ruutiin. Pumm! heti välähti kirkas leimaus -ruutivuoresta, ilmaa täräytti hirvittävä paukaus, suunnaton savupilvi -levisi yli koko Tanskanmaan; jo luultiin koko maan halkeavan. -Yli-sytytysmestarista ei sen jälkeen enää löytynyt edes pikku perunan -kokoista muruakaan. - -"Silloin astui kuninkaan luo vanha merimies..." - -"Se olit varmaankin sinä, Matti!" huusivat pojat. - -"Enpä juuri sano, että se minä olin, vaan hän oli vain järkevä -merimies, vasempi korva vähän lumpeuksissa äskeisestä paukauksesta. -Hän sanoi kuninkaalle: 'Mitä maksaa turhaan meluta? Johan tuon -osaa lapsikin ymmärtää, että Refanut on loitsittu tulta, ilmaa ja -vettä vastaan. Koetettakoon ennemmin, eikö siihen rauta pystyisi. -Hakattakoon se hirviö palasiksi ja tehtäköön sen puista voittamaton -sotalaivasto. Minun luullakseni saisi kymmenen tuhatta kirvesmiestä -sen työn valmiiksi tulevaan kevääsen asti.' - -"'Mutta sill'aikaa syttyy kapina Itämeren tulvimisesta', arveli -sotaministeri. - -"'Ja sill'aikaa me hukumme Itämeren vedestä', sanoi amiraali. - -"'Ja sill'aikaa odottelee seitsemän nuuskalaivaa turhaan -Kattegatissa', huomautti yli-hovimestari. - -"'Ei, ei se käy päinsä, se sotii vastoin valtakunnan menestystä', -virkkoi kuningas huolissaan. 'Menkäämme ensin levolle, niin asiat -selviävät.' - -"No niin, sitte nukuttiin. Mutta ihmisten nukkuessa tapahtui jotakin -merkillistä. Pienoinen madon veitikka, tuommoinen matelevainen, jota -ei kukaan tuntenut, nousi meren vaahdosta ja nakersi koko suuren -Refanutin rikki yhdessä yössä. Laajalti oli meren pinta täynnä -puujauhoja, kun madon hampaat pienentelivät laivaa. Kun kuningas -ja hänen kansansa aamulla heräsivät, oli suuresta laivan hirviöstä -jäljellä ainoastaan kappale kokin kojua, ja siitä rakennettiin -kolmimastoinen laiva. Salmi aukesi, suola ja kahvi pääsivät vapaasti -kulkemaan, vedentulva juoksi pois, ja kaikki kansa oli tyytyväinen. -Mutta mikä ilo siitä tuli, kun kuningas taas sai pistää aika panoksen -nuuskaa nenäänsä; sitä on mahdoton kunnollisesti kuvailla. Kaupunki -valaistiin ilotulilla, kaikissa nuuskapuodeissa häilyi lippuja, ja -kaikki hoviherrat olivat päivän kunniaksi nuuskanruskeissa puvuissa. - -"Vaan herra Petter ja velho odottelivat odottamistaankin edes -pientäkään tietoa Refanutista ja lohduttelivat mieltänsä sillä, että -oli pitkä matka Polynesiaan. Eräänä yönä näki herra Petter unta, -että Aavasaksa oli juuresta huippuun asti kultapuvussa, ja kutsutti -heti seuraavana aamuna luoksensa velhon. 'Sellaisen unen minä näin -eikä se voi merkitä muuta kuin että Refanut tänään tuo kotiin -kultahieta-lastin. Kutsu koko kaupunki kokoon, sinä loitsumestari; -nyt pidetään ylpeät häät.' - -"Velho kutsui häihin koko kaupungin, vieläpä lisäksi kaikki Lapin -velhotkin, ja eräs seitsensilmäinen velho lähetettiin tornin huippuun -antamaan merkkiä, kun Refanut alkoi näkyä kaukaa Itämereltä. Neiti -Päivänpaiste itki siniset silmänsä punaisiksi kuin myrskyä ennustava -auringonlasku. - -"Kaikki oli valmiina, velho antoi tornista merkin, ja kaikki -kiiruhtivat satamasillalle lippuineen ja seppeleineen, niin että -hurraa-huudot jo näyttivät tärisevän heillä hammasten välissä. Mutta -Refanutin sijasta tulikin huononpäiväinen pieni ruuhi, purjeena -niinimatto, ja siinä istui nälästä nääntyvä mies kelvottomassa -repalepuvussa. Hän oli Refanutin kapteeni, joka yksin tuli kertomaan -laivan kohtaloa. - -"Niin, mitäpä siihen osasi. Useimmat tuumivat sen jo ammoin -arvanneensa, läksivät seppeleineen ja lippuineen kotiin ja nielivät -pois kaikki ilmoille pyrkivät hurraa-huutonsa. Velho muuttui -kasvoiltaan sinipunervaksi ja halkesi siihen paikkaan. Herra Petter -köyhtyi niin, että sai kulkea ruodulla talosta taloon, mutta -Aavasaksa kultautui ilman hänettäkin joka kesä juhannusauringon -säteistä. Neiti Päivänpaisteen silmät tietysti kirkastuivat; hän -joutui naimisiin pormestari Kuutamolle, he elivät hyvin ja ottivat -herra Petterin ruodulta luokseen. - -"Monta, monta vuotta siitä on kulunut, mutta ei nytkään vielä kukaan -vanha merimies purjehdi Tornion ja Juutinrauman väliä, kertomatta -kokipojille Refanutista. Vielä nytkin sattuu välistä Merenkurkussa -ja Itämerellä nousemaan sumua ja utua, jotka näyttävät hyvin -omituisilta aamuhämärässä. Silloin ovat merimiehet näkevinään sumussa -suunnattoman laivan, jonka mastot tapailevat pilviä ja purjeet -taivaankorkuisina häilyvät tuulessa. Vanhat laivamiehet painavat -hattuansa syvemmälle päähän, kääntävät suussaan tupakkamälliä -ja sanovat toinen toiselleen: 'se on Refanut; pienennetäänpäs -keulapurjetta ja suurta purjetta; vähän päästä tulee myrsky!' -Sillä, pojat, kunnon merimies ei arkaile; hän pelkää Jumalaa, -mutta pienennettyään purjeet nauraa hän velholle vasten silmiä. -Jos te näette merellä Refanutin, niin ei siinä maksa vaivaa panna -jalusnuoria kiinni, vaan katsokaa kummitusta rohkeasti vasten naamaa, -sillein se haihtuu kuin sumu ja utu, ja vähän päästä on kirkas ilma -aivan edessänne." - -"Onko tuo kaikki totta, Matti?" kysyi eräs pieni poika viattomasti. - -"No, en minä huoli sitä vannoa", vastasi Matti. "Mutta kyllä se on -yhtä totta kuin moni muukin merimies-juttu, kun vanha merimies kertoo -kymmeniselle nuoremmalle, jotka tyynenä iltana katsella ammottelevat -kuutamoa. Kuunnelkaa te vain, kyllä minä kerron." - - - - -ALAUDA CANTAT. - - - Niin, herra maisteri, naurullista: - Kun istuin -- onko se mahdollista? - Keväällä, kartiini suojanain, - Ja päivä paistoi latinahain, - Niin -- mitä luulla? -- - Sain lintuin kuulla - Tuhansin laulavan sulosuulla, - Ja parvi tää - Näin visertää: - Alauda cantat! Alauda cantat! - - Mua päästäkää ulos! Puiston puolla - Alauda cantat on irti tuolla, - Kirjaimet sääskinä kirmajaa, - Nyt osaa luontokin latinaa. - Voi, leivot ratki, - Nuo mokomatki, - Hävyttä läksyni kaiken matkii! - Alati vain - Soi korvissain: - Alauda cantat! Alauda cantat! - - Katolta varpunen visertääpi: - Nyt kevään leivoset herättääpi! - Alauda cantat, ne sanat soi, - Taivaalta, maasta ne kuulla voi. - Kun aamu loistaa, - Yön varjot poistaa - Laaksoista, kentiltä, -- silloin noista - Taas ennättää - Korviini tää: - Alauda cantat! Alauda cantat! - - Nyt herää unesta metsät tuoreet, - Nyt valon virrassa kylpee vuoret, - Soi järvi, tanssivi puronen, - Säteilee saarikin lemuten, - Ja pisarina - Kuin kukkasina - Tippuilee lauluja suloisina, - Ja rintanen - On riemuinen! - Alauda cantat! Alauda cantat! - - - - -ILO-MATIN LAPSET. - - -Oli kerran soittaja, joka aina soitteli iloisia lauluja, ja -koska hänen nimensä oli Matti, rupesivat ihmiset sanomaan häntä -Ilo-Matiksi. Hän soitteli niin, että tikutkin tanssivat, kaikissa -häissä ja tanssiaisissa Alkulan kylässä, ja kun kaikki iloitsivat, -ei kuitenkaan ollut ketään iloisempaa kuin Matti. Hänellä oli viulu, -omaa tekoa ja nimeltä _Vinkura_. Se olikin muhkea viulu Alkulan väen -mielestä, ja Ilo-Matti osasi liritellä Vinkurallansa kuin lintu, -mutta kielet hän toki häpeän vuoksi osti kaupungista, ja aina hänellä -oli kaksi kvinttiä ja hartsipalanen taskussa, sillä kun ilo oli -korkeimmillaan, sattui kvinttikieli useinkin katkeamaan Raks! kuului -vain, ja silloin piti panna Vinkuraan uusi kieli. Mutta saatuaan -paikoilleen uuden kielen veteli Ilo-Matti joustansa niin sukkelaan, -että tuskin sormia näkyi ja muilla oli kyllin kyllä tekemistä tahdin -polkemisessa. - -Ilo-Matilla oli vaimokin, aivan yhtä iloinen kuin hän itse. He -elivät kuin heinäsirkat pelkästä soitosta ja auringonpaisteesta, -kulkivat häistä häihin ja olivat kaikkialla tervetulleet, sillä Matin -soinnuttaessa Vinkuraansa puki Riitta morsiamen. Molemmat he olivat -nuoret ja katselivat elämää iloiselta puolen. Heillä oli pieni tupa -aivan likellä hautausmaata, mutta harvoinpa he siellä oleskelivat ja -harvoin heitä tavattiin niillä tienoillakaan. Heistä oli hauskinta -oleskella vain häissä, ja kun kaikki oli, niinkuin pitikin olla, -ja Matti rupesi soittamaan, oli Riitta aina ensimäinen tanssissa -morsiamen jälkeen; olihan morsiamen pukeminen tärkeä ja kunniallinen -toimi. - -"Kyllähän sinä voisit mullata perunat, niin kasvavat paremmin", sanoi -Riitta kerran, kun ei ollut häitä ainakaan seitsemää peninkulmaa -lähempänä, eikä siis Ilo-Matilla ollut mitään tekemistä. - -"Minäkö tarttuisin lapioon!" sanoi Matti. "Eihän toki, silloin sormet -kangistuisivat makkarapuikoiksi, ja mitäs Vinkura siitä sanoisi?" - -Seuraavalla viikolla oli häät Nokin talossa, ja Matin piti siellä -soittaa häämarssi. Mutta kun hän, Vinkura kainalossa, saapui Nokkiin, -tuli hänelle veräjällä vastaan ruumissaatto, sillä Nokissa olikin -kaksi taloa, ja toisessa niistä oli häät, toisessa hautajaiset. Matti -ei suosinut hautajaisia, sillä niissä ei kukaan huolinut Vinkurasta, -ja se suututti häntä, että kukaan saattoi surra silloin, kun hän -itse oli iloinen. Niinpä hän nyt harmissaan teki jotakin, joka ei -ollut ollenkaan soveliasta. Hän asettui seisomaan veräjän pieleen ja -alkoi soittaa häämarssiansa ruumissaaton kulkiessa ohitse. Ja kun -saattoväki pyysi häntä olemaan vaiti, soitti hän vain sitä kiivaammin -ja seurasi saattoa vielä vähän matkaa tiellekin, soittaen marssin -jälkeen iloista polskaa. - -Se nyt oli hyvin pahoin tehty, mutta saipa hän siitä kärsiäkin. -Sillä kun hän sitte yritti soittamaan häissä, tuntuivat sormet niin -kummallisen kankeilta, ja siitä päivästä asti tuli hänelle leini -vasempaan käteen, jota hän niin välttämattömästi olisi tarvinnut -kielien näpyttämiseen. Matti kulki kaikkien viisasten ämmäin luona -kautta koko kylän, ja meni viimein lääkärinkin luo, mutta sormet -vain yhä kangistuivat, että tulivat aivan samanlaisiksi kuin -makkarapuikot, ja silloin tietysti tuli Matin soitosta loppu ja loppu -kaikista marsseista ja polskista. Vinkura ripustettiin naulaan kuin -vanha nutun hylky, mutta kyllä Vinkura yhä oli iloinen ja terve, -Matillehan se vain leini olikin tullut vasemman käden sormiin, niin -että hän ei enää tiennyt, mitä hänen piti tehdä. - -"Kyllä minä tiedän", sanoi Riitta, joka ei koskaan ollut neuvoton. -"Rupea haudankaivajaksi Niilo Kalma ukon jälkeen, joka haudattiin -viime sunnuntaina." - -Ilo-Matti irvisti pahasti tuosta ehdotuksesta, sillä eipä ole koskaan -nähty ketään haudankaivajaa iloisena, mutta yhdenhän se piti ensinnä -olla, ja Ilo-Matti rupesi ensimäiseksi iloiseksi haudankaivajaksi. -Oikea käsi oli vielä terve, ja hyvin se hautojen kaivaminen kävikin, -vaikka ei Vinkuran soittaminen. Siispä Ilo-Matista tuli haudan -kaivaja monelle niistäkin, joille hän ennen oli soittanut häämarssia, -ja ihmisten mielestä se oli aivan oikein, koskapahan elämäkin on -jaettuna tasan häiden ja hautajaisten kesken. Alussa oli Ilo-Matti -kyllä mieluisemmin soittanut häissä, mutta kun hän kerran ehti -vähän tottua, niin oli hänen mielestään toinen yhtä hyvä työ kuin -toinenkin, niin että hän nyt yhtä hartaasti veisasi virsiä, kuin -ennen soitteli polskia. Eikä Riittakaan enää ollut sama kuin ennen; -hän alkoi tanssin sijaan tehdä työtä ja iloisten laulujen sijaan -lukea Jumalan sanaa. Voipihan hautakin olla opettaja. - -Matilla ja Riitalla oli kaksi lasta, joilla oli molemmilla -vanhempainsa nimet. Pikku Riitta oli seitsemän ja pikku Matti viiden -vuoden ijässä. Molemmat olivat hyvin hyvät lapset, muuten aivan -erilaiset, sillä Riitta oli valkoverinen ja iloinen, niinkuin hänen -vanhempansakin, vaan Matilla oli tumma tukka, suuret, melkein mustat -silmät, jotka välistä näyttivät niin ihmeellisen syviltä, sekä -hiljaisempi ja vakavampi luonne kuin hänen iloisella ja vallattomalla -sisarellaan. - -Koska nyt lasten koti oli aivan hautausmaan vieressä ja isä usein -oli työssä siellä haudoissa, olivat siis lapsetkin kasvaneet aivan -kuoleman vieressä. Oli niin hiljaista ja rauhallista tuuheapuisella -hautausmaalla, jossa oli niin monta ristiä ja kultakirjoituksista -hautakiveä. Lapset aina mieluisimmin leikittelivät siellä hautojen -välissä eikä heille ollenkaan johtunut mieleen, että siellä oli -surullisempaa kuin metsässä tai kylässä. Tosin he näkivät paljon -hautajaisia ja kyyneliä, he kuulivat usein papin vakavia sanoja ja -lukkarin virsiä, mutta silloin he kiipesivät hautakivelle paremmin -näkemään, ja se heistä oli yhtä hauskaa kuin mikä hyvänsä muukin. -Usein pitivät he itsekin leikillään hautajaisia, heillä oli oma -hautausmaansa eräässä kiviaidan nurkassa, ja siihen he hautasivat -kuolleita lintuja, hiiriä, perhosia ja kukkia taikka kuolleiden -puutteessa myöskin kiviä ja puupalasia. Pikku Matti kaivoi haudat ja -pikku Riitta vaatetti vainajan; sitte oli Matti pappina ja Riitta -saattoväkenä. Se oli hyvin hauskaa heistä; vieläpä he pystyttivät -jonkun tikun ristiksikin haudalle taikka panivat ylhäisten vainajain -haudalle kiven, ihan niinkuin on tapana tässä maailmassa. - -Tulipa eräänä päivänä uusi pappi hautausmaalle ja nähtyään lasten -leikittelevän kysyi heidän nimiänsä. Tyttö vastasi: Riitta, ja poika: -Matti. "No niin", virkkoi pappi, "niin ihmiskieli lausuu teidän -nimenne, mutta enkelien kastekirjaan on kirjoitettuna _Vita_ ja -_Mors_." - -"Miksi niin?" kysyi Ilo-Matti, "eihän almanakassa ole sellaisia -nimiä." - -"_Vita_ merkitsee elämää ja _Mors_ kuolemaa", vastasi pappi. "Tuo -hyvä tyttö on Elämä ja tuo hiljainen poika Kuolema. Nyt he leikkivät -elämän lyhyttä leikkiä vehreillä haudoilla." - -Sitä ei Ilo-Matti ymmärtänyt, vielä vähemmin hänen lapsensa. Mutta -jonkun ajan kuluttua kääntyikin lasten äiti, Ilo-Matin vaimo -Riitta, kipeäksi, ja kaksi viikkoa maattuaan sairaana tuli hän -aivan hiljaiseksi, ei enää puhunut eikä avannut silmiänsäkään. -Lapset olivat yksin kotona, sillä isä oli edellisenä iltana -lähtenyt lääkäriä tapaamaan eikä palannut siltä matkalta ennenkuin -aamusilla. Lasten piti vuorotellen valvoa koko yö, oli isä sanonut, -mutta se heistä, joka oli valvomassa, sattuikin nukkumaan, ja joka -nukkui ensin, hän nukkui yhä edelleen heräämättä. Aamusilla palasi -Ilo-Matti, tuoden lääkkeitä apteekista, ja lapset kertoivat äitin -makaavan niin ihmeellisen hiljaa, että hän nyt varmaankin paranee. - -Ilo-Matti ei tullut vähääkään iloiseksi niistä sanoista; hän -heittäytyi vaimonsa vuoteelle ja alkoi itkeä. Lapset peljästyivät ja -kysyivät, mitä hän itki. - -"Äiti on kuollut!" sanoi Ilo-Matti ja sanat olivat vähällä tarttua -kurkkuun. - -Hetkisen seisoivat lapset hämmästyksissään vaiti, sillä he olivat -hyvin rakastaneet äitiänsä, ja koska isä itki, rupesivat hekin -itkemään. Mutta vaikka he olivat niin usein nähneet kuolleita -haudattavan, eivät he siltä ollenkaan ymmärtäneet, mitä kuoleminen -merkitsi. "Haudataanko äiti?" kysyivät he. - -"Haudataan", vastasi isä, "vaan paljon mieluisemmin minä kaivaisin -oman hautani." - -"Saammeko mekin tulla saattoväkeen?" kysyivät lapset vielä. - -"Saatte ja te kaksi saatte astua juuri vainajan jäljestä", vastasi -isä huoaten. - -Sepä oli jotakin erinomaista, ajattelivat lapset. He tiesivät, -mitä niin suuri kunnia merkitsi, ja he enemmän ajattelivatkin -sitä kuin surua äitistänsä. Sitte todella tapahtuikin niin, että -se suuri kunnia tuli heille. Äiti haudattiin, lapset astuivat -ensinnä saattojoukossa ja itkivät välistä, milloin muutkin, mutta -olivat välillä aina iloiset ja katselivat papin pitkää nuttua sekä -ajattelivat saavansa haudalta palattua kotona rinkilän. "Kas, tuossa -se Ilo-Matti astuu molempine lapsineen", sanoivat ihmiset. - -Ilo-Matti pystytti haudalle ristin, suri jonkun ajan ja nai -uudestaan. Niinpä tuli häät siihen, jossa ennen oli ollut -hautajaiset, Vinkura otettiin esille seinältä ja Ilo-Matti koetti -soittaa entistä häämarssiansa. Huonosti se kävi, sillä sormet olivat -kankeat, mutta ihmiset ihmettelivät, että haudankaivajasta oli -jälleen tullut Ilo-Matti, ja sanoivat lapsille: "tanssikaapas nyt, -kun saatte uuden äitin!" - -Lapset katsoivat uutta äitiään, ja hän antoi heille piparkakkuja. -He olisivat niin mielellään iloinneet, mutta eivät voineet; heidän -sydämmessään oli jotakin, joka veti heitä häätalosta hautausmaalle. -Oli kaunis kesäilta, juuri vuotta myöhemmin, kuin olivat haudanneet -oman äitinsä, ja nyt he istuutuivat ristin juurelle hänen -haudallensa. Vinkuran ääni kuului yhdessä hääväen iloisen hälinän -kanssa, mutta se ei tuntunut hyvältä lasten korviin; he kääntyivät -pois päin ja kuuntelivat ennemmin lintujen laulua pitkistä puista. -Kukat tuoksuivat ylt'ympärillä; kaikki oli niin hiljaista, ja lasten -silmät kyynelöityivät. - -"Minä lähden kotiin äitin luo", sanoi Riitta. "Mutta hän on niin -syvällä maassa; miten pääsemme sinne?" - -"Me kaivamme tästä ristin juurelta, niin pääsemme sinne", sanoi Matti. - -Siellä oli lapio ja lapset alkoivat kaivaa, mutta väsyivät pian ja -kävivät pahoillansa istumaan kuopan laidalle. "Ei, ei tästä tule -mitään", sanoi Riitta, "liian syvä se on meille." - -Nuori pappi seisoi katselemassa lapsia, sama pappi, joka oli kerran -ennen sanonut heitä Elämäksi ja Kuolemaksi. Hän sanoi lapsille: -"Miksi te etsitte elävää kuolleiden seasta?" - -Riitta sanoi: "Äiti on kuollut." - -Pappi sanoi: "Ettekö ole kuulleet, että ken uskoo Jumalan poikaan, -hän elää, ehkä onkin kuollut? Teidän äitinne uskoi, ja katsokaa, hän -elää!" - -"Minä lähden kotiin äitin luo", sanoi poika. - -"Minä lähden myös", virkkoi tyttökin. - -"No, tulkaa minun kanssani", sanoi nuori pappi, "niin minä neuvon -teille tien Jumalan valtakuntaan, ja sieltä me löydämme hänet." - -"Onko sinne pitkä matka?" kysyi poika. - -"Onko se syvällä maassa?" kysyi tyttö. - -"Jumalan valtakunta on aina lähellä niitä, jotka sitä oikein -etsivät", vastasi pappi. "Se on kaikkialla, kun Jumalakin on joka -paikassa." - -Lapset eivät häntä ymmärtäneet. He kyllä uskoivat äitinsä olevan -Jumalan valtakunnassa, mutta silloinhan Jumalan valtakunnan piti -olla haudassa, jossa heidän äitinsäkin oli. He kävivät hautausmaalla -istumaan eräälle hautakivelle. - -Kukat yhä tuoksuivat, linnut lauloivat, ja Ilo-Matti soitteli -Vinkuraansa tuolla tuvassa. Nuori pappi mietti, mitenkä hän osaisi -selittää Jumalan valtakuntaa lapsille. Ne olivat niin pienet ja -tietämättömät; eiväthän he ymmärtäneet niin mitään. - -Hetkisen kuluttua sanoi poika: "Minä muistan äitin." - -"Niin", sanoi tyttö, "minä näin viime yönä unta hänestä. Hän sanoi -minulle: minä olen aina teidän luonanne." - -Nytpä nuori pappikin tiesi, miten hänen piti selittää Jumalan -valtakuntaa. Hän sanoi lapsille: "No, jos teidän äitinne on aina -teidän luonanne, niin eläähän hän eikä ole kuolleena haudassa." - -Lapset kyllä tahtoivat mielellään uskoa tuon kaiken, mutta se tuntui -heistä niin kummalliselta. Olivathan he itse nähneet, miten heidän -äitinsä oli peitetty maan sisään ja astuneet saattojoukossa aivan -hänen jäljestänsä. - -"Meneehän aurinkokin joka ilta piiloon pimeään pilveen", sanoi -opettaja. - -"Silloin aurinko makaa", virkkoi poika. - -"Niin, mutta joka aamu herää se jälleen", sanoi tyttö. - -"Teidän äitinne makaa myöskin." - -Sitä alkoivat lapset jo ymmärtää. He puhelivat, että heidän äitinsä -oli mennyt yhdeksi yöksi maan sisään makaamaan, mutta hän oli heräävä -jälleen ja olikin jo herännyt, koskapahan hän näyttäytyi Riitalle -unissa. - -"No, missäs se teidän äitinne nyt siis on?" kysyi opettaja. - -"Hän on Jumalan valtakunnassa." - -"Niin, siellä hän on, ja koska hän on teidän luonanne, niin onhan -sitte Jumalan valtakuntakin teidän luonanne. Vapahtajamme onkin -sanonut, että kaikki pikku lapset kuuluvat Jumalan valtakuntaan." - -Laskeutuva aurinko paistoi lasten kirkkaihin silmiin ja ne loistivat -ihmeellisestä ilosta. Pikku Matti ja pikku Riitta eivät vielä -ymmärtäneet kaikkea, mutta he ymmärsivät toki sen verran, että -heidän äitinsä nukkui, että hän oli jälleen heräävä ja että Jumalan -valtakuntaan ei ollut pitkä matka; sillä hehän itse jo olivat siinä. - -Yhä vielä kuuluivat Vinkuran sävelet tuvasta. Ja ihmiset jotka olivat -häitä katselemassa, sanoivat keskenään: tuolla istuvat Ilo-Matin -lapset hautausmaalla. Miksi he eivät ole tanssimassa morsiamen kanssa? - - - - -KOULUPOIKAIN VOITTOLAULU. - - - Kevään kuningas nyt sotaan saa - Päivän kultavarsan seljäss', iskein tulta, - Idän myrskyjä hän puhaltaa, - Kalpa -- aamusade -- häll' on kultaa, - Pakoon, pakoon synkän talvipilven lyö, - Maailma on uusi, kuollut on nyt yö. - Kevään kuningas nyt sotaan saa - Päivän kultavarsan seljäss', iskein tulta, - Idän myrskyjä hän puhaltaa, - Kalpa -- aamusade -- häll' on kultaa. - - Ken nyt vannoo uskollisuuden? - Lipun päivänpaisteisen ken tahtoo kantaa? - Maailmaa nyt vastaan ryntää ken? - Henkensä ken valon tiellä antaa? - Arat raukat värisevät nurkassaan, - Uljaat pojat iloiten käy sotimaan. - Ken nyt vannoo uskollisuuden? - Lipun päivänpaisteisen ken tahtoo kantaa? - Maailmaa nyt vastaan ryntää ken? - Henkensä ken valon tiellä antaa? - - - - -SANOMALEHDEN LATOJA KIRJASINLAATIKKONSA ÄÄRESSÄ. - - - Mä olen vuohien paimen; niitä - Mä satatuhatta riviin liitän, - Lihavat vien sekä laihat, huonot - Otukset, mustat ja lyijykuonot - Niitylle, mi - On paperi. - Kesyinä kyllä ne käy nyt syömään, - Vaan puskemaan ne jos saa ja lyömään, - Ne kumoon maailman syöksevät - Ja moneen kuhmuja iskevät. - - Mä kyllä suljen ne karsinahan - -- Muut kahleihin panis karja-pahan -- - Mun vuohillani on jalat oivat, - Yli aitain, portin ne kiitää voivat; - Ei veräjää, - Mi pidättää; - Huonoimman mökin ja linnan luokse - Ne riemuin rientäen syömään juoksee; - On tietää melkein mahdoton, - Ken niiden sarvilta säästynyt on. - - Tuli säihkyy vuohteni sarviloista: - Ne itse kuin tulitorni loistaa, - Jäljistä niiden käy loiste moinen, - Kuin yöllä paistaisi aurinkoinen, - Sen mukaan vaan, - Kuin ruokitaan. - Neron mietteitä niiden on syödä tapa, - Mut usein kyllä ne saa vain rapaa: - Ne riistaa lypsävät toisinaan, - Mut joskus rainta on tyhjä vaan. - - Etäällä uhkuvi kanervista - Hopealähde maan uumenista; - Totuuden tytön on siellä valta. - Jos vuohiani hän juottaa malttaa, - Ne voimaa saa - Vuort' murentaa. - Vaan valhe myrkkyä usein tuottaa - Lähteesen, vuohia sillä juottaa; - Ne sitten kuin rakit puree vaan, - Ja susi syöpi ne herkkunaan. - - Nyt poika, niinkuin peikko musta, - Tuo toimittajalta kirjoitusta. - Huis, karsinastani vuohet ulos! - Kai uutisista on oiva tulos. - Sanomihin - Sitä mahtuukin... - Pyh, ilmoituksia turhia! noita - Vain on nyt leivän hakijoita... - Yks neiti kenkänsä kadotti, - Yks metsänhaaskaajan konkurssi. - - Tää takaperin nyt käy kuin rapu; - Vaan ensi numero, siit' on apu; - Mun vuohilaumani silloin lennä! - Saat ajan kanssa sä kilpaa mennä. - Siis ulos vaan, - Pois maailmaan! - Sanoma tietävi kaikki ratki, - Se tietää tapahtumattomatki... - Ei i:n sijahan, ä ystäväin, - Ett'ei _niin_ paikkahan joutuis _näin_! - - - - -VAIVAISUKKO. - - -Oletteko nähneet Lohtajan vaivaisukkoa? Luullakseni se seisoo -paikallansa vielä tänäkin päivänä niinkuin viisikymmentä vuotta -sitte, puettuna siniseen hännystakkiin, punaiseen liiviin ja -keltaisiin housuihin, joka kaikki on liian kaunista vaivaisukolle; -ja hän ojentaa lakkaamatta kättänsä kaikille maantiellä -matkustavaisille, samoin kuin kirkkoväellekin joka pyhä. Siinä -hän on seisonut niin kauan, kuin muistetaan taapäin, eikä kukaan -tiedä, miten monta vaskirahaa on vierinyt sisään pienestä reiästä, -joka on keskellä punaista liiviä ukon vatsan yläpuolella. Ja kun -se oli uusi, sanotaan monen kunnon talonpoikais-emännän tulleen -vain leikillänsä koettamaan, sopisikohan tuosta pikku reiästä -vierähtämään alas huivin nurkassa säilytetty hopearahakin, ja silloin -on hopeataaleri sinne tipahtanut ja jäänytkin, vaikka emäntä kuinka -olisi vaikeroinut ja vakuuttanut, että se tapahtui vahingossa. No, -luulisipa nyt vaivaisukon olevan yhtä rikkaan kuin joku kauppaneuvos, -kun se on niin monta monta vuotta sillä tavalla koonnut rahaa; -mutta päinvastoin. Ei hän näytä ollenkaan rikastuneen, vaan tulleen -yhä köyhemmäksi, mitä kauemmin on siinä seisonut. Ainakin on sen -puku hyvin haalennut ja kasvot käyneet rumiksi, nenästä on kappale -pudonnut pois ja joutunut muiden roskain kanssa rikkatunkioon. -Eipähän sitä suotta ollakaan vaivaisukko. Kyllä on raskasta seisoa -noin yöt päivät kerjäämässä maantien vieressä, olkoonpa sää millainen -hyvänsä; tuulet ja sateet, tuiskut ja pakkaset kaikki on kärsittävä. -Ja enimmän vielä mieltä masentaa, kun kirkkoväärti tulee kerran -kuukaudessa, avaa seljästä luukun ja ottaa pois kaikki kokoutuneet -aarteet. Mitä apua on vaivaisukolle kitsastelemisesta, alinomaisesta -kurjalta näyttämisestä ja kerjäämisestä kaikenlaisilta ihmisiltä, kun -koko rikkaus aina kuukauden kuluttua menee seljästä omia teitään? -Ei, tuskin sietäisi mustalainenkaan seisoa siinä kaikkien nauruksi -nieleksimässä vaskea ja hopeaa ja pysyä kuitenkin yhtä laihana ja -kurjana, vaikka vielä kiusaksi onkin yllä sininen hännystakki ja -jalassa keltaiset housut. - -Mutta Lohtajan vaivaisukolla oli merkillinen seikkailu, jota ei -tapahdu kaikille vaivaisukoille. Siinä pitäjässä asui vanha loinen -Pietari eli Puu-Pietari, kuten häntä tavallisesti sanottiin, koska -hän oli hyvin kätevä mies, niin että osasi pienellä veitsellään -vuoleksia kummallisimpia kapineita, hevosia talonpoikain pojille -sekä kotkia, nukkeja ja kaikenlaisia taidokkaita kapineita. Mutta -sydämmeltään oli Puu-Pietari ahne ja kavala mies, hän ei ajatellut -muuta kuin rahan kokoamista millä tavalla hyvänsä. Niin, hän oli niin -ahne, että hän oli metsään kiven alle kaivanut aarteen, monta sataa -riksiä hopeaa ja kultaa, jonka hän oli koonnut osaksi veistelyllä -ja osaksi monivuotisella kerjäilyllä; mutta sitä ei kukaan tiennyt, -koska se vanha veitikka näköään oli kaikkein köyhin raukka, jonka -ryysyisyyttä ja laihuutta kaikki säälivät. - -Kun sitte kirkonkokouksessa päätettiin, että seurakunta tarvitsi -vaivaisukkoa, sanoivat kaikki, että Puu-Pietari, joka oli niin köyhä -ja kätevä, tehköön puusta ukon ja saakoon vaivastaan yksitoista -plootua. Ja koska niin oli päätetty, ei Puu-Pietari vastustellut. -Ei suinkaan, päinvastoin ei kukaan olisi voinut olla tyytyväisempi -siihen tarjoukseen kuin Puu-Pietari itse, sillä hän oli mielessään -miettinyt, miten hän voisi rikastua vaivaisukon kautta. Ja sentähden -hän keksi seuraavan petoksen. - -Vaivaisukon vatsa on ontelo. Siihen putoavat kaikki rahat, mitä -anteliaat ihmiset pistävät rintakoloon, ja ne rahat otetaan sitte -pois ukon seljästä aukosta, jonka suu on suljettuna luukulla ja -lukolla. Luukun sivulle, jonka avain oli ainoastaan kirkkoväärtillä, -teki Puu-Pietari toisen salaluukun ja sovitti sen niin taitavasti -kiinni, ett'ei kukaan sitä huomannut. Kun vaivaisukko asetettiin -paikallensa ja raha toisensa perästä vieri alas hänen vatsaansa, -hiivi Puu-Pietari jonakin pimeänä yönä, milloin kuu ei paistanut, -ukon luo ja kouri salaluukustaan pois rahat vaivaisukosta. Niin -viisas se veitikka kuitenkin oli, ett'ei koskaan ottanut aivan -kaikkia, mitä milloinkin oli, vaan jätti näön vuoksi aina joitakuita -vaskirahoja sinne jäljellekin, ett'ei voitaisi epäillä siellä -varkaita käyneen, vaan luultaisiin pitäjäläisten olleen niin niukkoja -köyhiänsä kohtaan. Sitä kesti pitkän ajan, ja Puu-Pietarin oma aarre -kiven alla kasvoi kasvamistaan, vaan vaivaisrahastolla oli ukosta -niin pienet tulot, että vähän kukin itsekseen ihmetteli sitä. - -Eräänä sunnuntaina kuukauden lopulla, kun kirkkoväärti teki tiliä, -mitä oli saanut kokoon, rypisti kirkkoherra kulmiaan ja sanoi -tavattoman ankaralla äänellä: "Kuulkaas, hyvä kirkkoväärti, kyllä -minulla on syytä uskoa teitä rehelliseksi kunnon mieheksi, mutta -täytyypä minun nyt sanoa, että tämä vaivaisukon asia tuntuu minusta -hyvin kummalliselta. Minä olen omin silmin nähnyt, miten ihmiset -pyhinä joukottain tungeskelevat vaivaisukon ympärillä, kuka vain -ensiksi ehtisi pistää siihen roponsa, ja kuitenkin, kun tiliä teette, -sanotte koko kuukaudessa saaneenne ainoastaan muutamia killinkejä. -Miten se on selitettävä, hyvä kirkkoväärti? Lukko ja luukku ovat -eheät, sanotte te, ja kuitenkin näyttää siellä käyneen varkaita." - -Kyllä sen voi arvata, että kirkkoväärti tuosta puheesta joutui -hämilleen. Hän ymmärsi kirkkoherran olevan ihan oikeassa, mutta -käsitti samalla, että häntä itseään saatettiin epäillä varkaudesta, -koska vaivaisukon avain oli hänellä. Sentähden hän ei tiennyt -muuta neuvoa kuin ehdottaa, että vaivaisukko otettaisiin irti, -tutkittaisiin hyvin tarkkaan, pantaisiin siihen uusi lukko -ja vahvistettaisiin se kokonaan rautavanteilla kovemmin kuin -elinkautinen vanki. Sen ehdotuksen hyväksyi kirkkoherrakin ja heti -maanantai-aamuna päätettiin tarkastella vaivaisukko. - -Kirkkoväärti kotiinsa palattuaan ei voinut olla lausumatta huoliansa -ja kirkkoherran epäilyksiä vaimolleen eikä myöskään jättää -kertomatta, että huomeisaamuna oli vaivaisukko tutkittava. Sattuipa -nyt niin erinomaisesti, että Puu-Pietari silloin juuri eräässä -nurkassa kaaviskeli puuropadan pohjaa ja kuuli, mitä kirkkoväärti -kertoeli vaimolleen. Heti sille veitikalle tuli paha hätä mieleen; -hän ajatteli: kun ne nyt tarkkaan tutkivat vaivaisukkoa, löytävät ne -viimein minun salaluukkuni, ja silloin ken hyvänsä ymmärtää, että -minähän se olen ukkoa tyhjennellyt. Ei tässä ole muuta neuvoa kuin -mennä heti ensi yönä kirkolle, murtaa irti vaivaisukko, kantaa se -metsään ja polttaa se kenenkään tietämättä poroksi. Silloin taitavat -kaikki tarkastukset olla tehtynä, ja kukapa sitte voi arvata minun -murhanneen vaivaisukon? - -Eikä Puu-Pietari jättänytkään ryhtymättä viekkaasen keinoonsa. -Heti yön tultua läksi hän kirkolle, ottaen kanssansa kirveen ja -sorkkaraudan eli sellaisen haararaudan, jolla kiskotaan irti nauloja -ja rautoja. - -Oli uudenvuoden aika eli siis keskitalvi ja niin pakkanen, että -nurkat paukkuivat ja lumi narisi tuon vanhan petturin jalkain -alla. Puu-Pietari ei tuosta sentään ollut millänsäkään, vaan astui -astumistaan. Se häntä vain huoletti, että silloin juuri oli täyskuun -aika; mutta hän kuitenkin lohdutteli mieltään sillä, että kukapa nyt -näin pakkasella ja yön aikaan on liikkeellä; sitä paitsi sattuikin -kuu juuri peittymään vähäksi ajaksi mustien pilvenmöhkäleiden taa. - -Kun Puu-Pietarin päästyä kirkolle ei ketään kuulunut koko niillä -tienoilla, ryhtyi hän reippaasti öiseen työhönsä. Eipä ollut niinkään -helppo saada irti vahvoja rautoja, joilla vaivaisukko oli kiinnitetty -kirkon seinään; mutta Puu-Pietari ei ollut ensi kertaa sellaisessa -työssä, ja sentähden hänelle viimein onnistuikin tuo kavala työnsä. -Jo hän oli pari kymmentä kertaa puhallellut kohmettuvia käsiänsä, kun -raudat toki viimeinkin irtautuivat. Silloin Puu-Pietari ilon innossa -tarttui kovasti vaivaisukkoa niskaan, pudisti sitä pari kertaa ja -viskasi sen suin päin menemään alas kirkon rappuja, aikoen kantaa sen -sitte metsään ja haudata lumeen, kunnes saisi sopivana aikana koota -sen ympärille kuivia risuja ja polttaa kaikki tyyni. - -Vaivaisukon elämä tai kuolema riippui siis vain hiuskarvasta. Mutta -odottamaton tapaus pelasti sen. - -Puu-Pietari oli juuri hyppäämäisillään itsekin alas kirkon rappusilta -panemaan toimeen petollista aiettansa, vaan kuuli kauhukseen -lumen narinaa maantieltä ja astunnasta arvasi ihmisiä tulevan. -Onnettomuuden lisäksi purjehti juuri kuukin pilven takaa kirkkaalle -taivaalle ja valasi valkoisilla säteillään kirkon ja maantien, metsän -ja koko sen lumisen seudun ylt'ympäri. Mitä oli nyt Puu-Pietarin -tehtävä? Juostako tiehensä? Ei suinkaan, silloinhan hänet heti -huomattaisiin. Vaiko hiiviä kirkon seinän taa ja kyyristyä sinne? -Niin, se kyllä olisi käynyt päinsä, jos vaivaisukko olisi ollut -paikoillaan. Mutta se raukka nyt makasi nenällänsä lumikinoksessa -rappusten vieressä, ja kun oli niin kirkas kuutamo, niin oli helppo -maantieltä ensi katsauksella huomata, että se oli poissa paikaltaan. -Pietari ei äkkipäätä tiennyt parempaa keinoa kuin asettua itse -rappusille vaivaisukon tavalliselle paikalle ja ojentaa kätensä -maantietä kohti, niinkuin hän olisikin ollut vaivaisukko. Vähätpä -siitä, jos ei olekaan sinistä hännystakkia, punaista liiviä ja -keltaisia housuja, ajatteli Puu-Pietari; ei nyt kuitenkaan ole niin -valoisa, että maantieltä niin tarkkaan voi nähdä, ja minä olen nyt -pari minuuttia vaivaisukkona, kunnes nuo junkkarit rauhassa ehtivät -mennä ohitse. - -Siispä Puu-Pietari asettui vaivaisukon paikalle ja seisoi siinä niin -suorana, liikahtamatta ja puukuvan kaltaisena, kuin olisi ollut omain -kättensä tekoa. - -Mutta nuo tietä astuskelevat junkkarit olivat kaksi karkulaista, -Korsholman linnasta paennutta vankia, ja he kulkivat näin -myöhään yöllä, ett'eivät joutuisi rettelöihin nimismiehen ja -vanginkuljettajan kanssa. He olivat nyt juuri matkalla kirkonkylään, -tarkastelemassa liiterien ja aittojen lukkoja ja salpoja, eivätkö -mistä saisi jotakin kunnollista lampaannahka-turkkia, sillä onhan se -vilu ja nälkä karkulaisillakin. Kirkon kohdalla toinen heistä huomasi -rappusilta Puu-Pietarin ja ihan oikein luuli häntä vaivaisukoksi, -niinkuin oli tarkoituskin. "Katsos!" sanoi hän kumppanilleen, "tuossa -on vaivaisukko, ja koska nyt on niin hyvä tilaisuus, saattaisimme -kylläkin nipistää sen rahat, ennenkuin menemme kylään." - -Kun toisenkin mielestä ehdotus oli hyvä, läksivät heti molemmat -karkulaiset maantieltä astumaan kirkonrappusia kohti. Puu-Pietari -kauhistui ja hämmästyi, kun äkkiarvaamatta huomasi luoksensa tulevan -ihmisiä. Hän luuli jo, että hänen kujeensa oli tullut ilmi ja että -nyt tultiin häntä vangitsemaan; mutta niin pahasti hän tuosta -peljästyi, että kun yritti lähteä juoksemaan pakoon, jalat eivät -tehneetkään tehtäväänsä; niin hän pysyi seisomassa kuin ennenkin -suorana, liikahtamatta ja puukuvan kaltaisena. Karkulaiset puolestaan -eivät aavistaneet mitään petosta, vaan kävivät rappusille levähtämään -ja neuvottelemaan, millä tavalla he paraiten saisivat käsiinsä -vaivaisukon rahat. - -"Tuossa hän seisoo, se ahne konna, eikä yhtään häpeä varastaa -vuodet päästänsä kunnon ihmisten rahoja!" sanoi toinen, tarkoittaen -vaivaisukon kerjäämistä; mutta Puu-Pietari luuli itseään -tarkoitettavan sekä vapisi koko mies pelosta ja vilusta. - -"Niin, mutta nyt hänestä tuleekin loppu", sanoi toinen karkulainen. -"Emmeköhän ensiksi hakkaa häneltä päätä poikki?" - -"Minun mielestäni", vastasi kumppani, "hakkaamme ensin poikki jalat -ja sitte koko ukon pikku palasiksi." (Puu-Pietari otti kaikki -itsellensä.) - -"Taitaa riittää", virkkoi toinen, "kun ensin hakkaamme auki vatsan -ja sitte poltamme hänet." (Kun Pietari oli jo tuntevinaan vatsaansa -hakattavan aivan niinkuin hän oli aikonut tehdä vaivaisukolle.) - -"Ottakaamme sitä konnaa kiinni kurkusta!" sanoi ensiksi puhunut -karkulainen; ja samalla hän halveksivasti viskasi jäiset rukkasensa -vaivaisukolle vasten silmiä. Puu-Pietari kärsi tyynesti senkin -häväistyksen. Mutta silloin toinen rosvo tarttui puu-ukkoon käsin -ja toinen jo nosti kirveen lyödäkseen oikein tarmon takaa. Sitä ei -Puu-Pietari enää sietänyt, vaan alkoi käsin ja jaloin vastustaa sekä -huutaa kohti kurkkuaan, niin että koko seutu laajalti kajahteli. -Sepä oli karkulaisille aivan odottamatonta. Ennen he olisivat -uskoneet kirkon viirikukon laulavan kuin vaivaisukon potkivan ja -huutaa parkuvan. Eivät he muuta voineet luulla kuin että vaivaisukko -oli hirveästi loitsittu ottamaan heitä kiinni juuri keskellä -ilkityötä. Siitä nyt he vuorostaan huutamaan apua ja pakenemaan -minkä kerkisivät; mutta sepä onnistuikin niin huonosti, että koko -joukko vieri yhdessä myhkyrässä alas pitkin rappusia, ja siinä kaikki -kolme konnaa pyöhkyröivät nyt lumessa, potkien ja sysien toinen -toistaan sekä huutaen minkä jaksoivat. Puu-Pietari luuli itseään -otettavan kiinni juuri pahanteosta ja karkulaiset puolestaan luulivat -joutuneensa hirveän velhon kynsiin. - -Niin, sellaiset ajatukset ne nousevat mieleen, kun on paha omatunto. - -Nytpä satuttikin onni niin merkillisesti, että sen pitäjän nimismies -oli juuri sinä iltana saanut kuulla, että nuo karkulaiset ehkä -kuljeksivat niillä seuduin, ja kun hän oli uuttera mies toimissaan, -oli hän kenenkään tietämättä lähtenyt vaaniskelemaan pitkin yötä, -oikein kyllä arvaten, että konnat siihen aikaan ovat kulkemassa. -Sopipa nyt oikein hyvin, että hän parin vahvan miehen kanssa -oli juuri tulossa kirkolle, kun kuuli tuon merkillisen huudon, -joka niin omituisesti häiritsi talviyön hiljaisuutta. Hän heti -rientämään huutoa kohti, sillä eihän hän muuta voinut uskoa kuin että -karkulaiset ahdistivat jotakin rauhallista kylän asujanta. Mutta -hyvinpä hän kummastui, kun sen sijaan näki kolmen konnan äkäisimmästi -vetävän tukkanuottaa ja peuhaavan siinä lumessa, johon olivat -rappusilta vierineet. Hetipä hän teki lopun heidän tappelustaan. -Karkulaiset hän tunsi sekä sitoi ja köytti heidät niin lujaan, ett'ei -minkään vaivaisukon enää tarvinnut peljätä heidän tervehdystänsä. -Puu-Pietaria hän ensin luuli rehelliseksi mieheksi, joka oli vain -joutunut vorojen käsiin. Mutta loisparka yhä vielä luuli kujeensa -tulleen ilmi ja alkoi niin surkeasti rukoilla armoa ja säälimistä, -että nimismies aavisti jotakin kepposta ja arveli: "vai niin, ukko -parka, oletko sinäkin yhdessä juonessa!" Ja kun nimismies rupesi -ankarin sanoin kyselemään, mitä Puu-Pietari niin myöhään yöllä teki -kirkolla, tunnusti ukkovanhus, minkä ruman kujeen hän oli tehnyt -vaivaisukolle, ja lupasi rangaistuksesta päästäkseen koko aarteensa -vaivaisille korvaukseksi. - -Ja tähän se loppuu Puu-Pietarin historia. Mutta vaivaisukko -kannettiin jo samana yönä kirkkoväärtin asuntoon, tutkittiin tarkkaan -ja korjaeltiin niin lujaksi ett'ei sen päivän perästä enää kukaan -päässyt kirkkoväärtin avaimetta ottamaan pois sen rikkauksia, sekä -asetettiin entiselle paikalleen. Minä en tiedä, mitä hänestä sitte -on tullut, mutta jos hän vielä on pitäjän kunniaksi jäljellä, niin -voi jokainen, joka matkustaa Lohtajan kirkon ohitse, nähdä hänet -seisomassa vanhalla paikallaan kirkon oven vieressä. Arvattavasti -se nyt jo näyttää hyvin vanhalta, ja rappeutuneelta, ja vanha -nenä on ehkä kokonaan pois pudonnut, ell'ei sitä liene lähetetty -Helsingin klinikkaan, jossa lääkärit tekevät uusia neniä aivan kuin -savenvalajat uusia savikukkoja. Eihän meidän päivinämme enää mikään -ole mahdotonta. - - - - -PRINSESSA KULTAKUTRI. - - -Ja nyt me tuulen siivillä riennämme tuhansien satujen maahan, -ruusujen ja tulpaanien kotiin, jossa kauniit keijukaiset rakentelevat -korukartanoitaan aamuruskosta ja jossa mustat menninkäiset lentelevät -sydänyön pimeässä. Siellä välkkyy aurinko tulena Ginnistanin -sinivuorten yllä ja vesililjat katselevat kuvaistansa syvistä -järvistä; siellä tiikerien silmät kiiluvat ruohokossa jokivarsilla, -ja päivettyneet, mustasilmäiset ihmiset hehkuvat vihasta ja -rakkaudesta yht'aikaa. - -Oli kerran kuningas Persiassa, nimeltä _Shah Nadir_, ja hän oli -äärettömän rikas. Hänen vallassaan oli suuret, kauniit maat -ja monta miljoonaa ihmistä. Korkeat salit oli hänellä täynnä -kultaa ja kalleita kiviä; hänen laivansa kuljettelivat Indian -maustimia kaikkien merten rantakansoille. Milloin hän näyttäytyi -pääkaupungissaan Ispahanissa, oli hänellä ympärillään henkivartiasto, -sata tuhatta miestä hopeapuvuissa, jotka välkkyivät auringon -paisteessa kuin tuli, sekä viisikymmentä tuhatta ratsumiestä -kauneimpien sotaratsujen seljässä, suitset kullasta ja satulat -kalleista kivistä, seisoivat valmiina lähtemään hänen pienimmästäkin -viittauksestaan valloittamaan vaikka koko maailmaa. - -Tämä mahtava Shah Nadir oli vanha eikä enää tuntenut mitään sodan tai -valloituksen halua. Hän olikin jo aikoinaan saanut monta voittoa; -moni viholliskaupunki oli hänen vihastaan haihtunut savuna ilmaan, ja -monta suurta vihollisjoukkoa oli hänen miekkansa hävittänyt silloin, -kun hänen kätensä vielä oli nuori ja vastustamattoman voimakas. -Vaan nyt Shah Nadir oli vanha ja väsynyt; hän mieluisimmin oleskeli -pehmeillä purpurasohvilla loistavassa hovissaan. Ainoastaan välistä -keväällä, kun kultareunaiset pilvet peittivät Persian polttavan -auringon ja suloinen vilpoisuus virtaili alas Zagrosh-vuorilta, -istuutui Shah Nadir-vanhus kullalla koristeltuun kantotuoliinsa ja -kannatti itsensä kahdeksalla hopeapukuisella neekeriorjalla ulos -tarkastamaan sotaväkeänsä tai katselemaan eläintaisteluja. - -Shah Nadirilla oli monta poikaa, sillä hänellä oli myöskin monta -vaimoa, niinkuin tapa on itämailla. Mutta eipä niistä pojista isälle -iloa ollut; he olivat kunnianhimoiset ja kiittämättömät, heidän -mielestään isä eli liian kauan, ja he rupesivat tavoittelemaan hänen -henkeänsä ja kruunuansa. Sentähden kuningas lähetti heidät kaikki -pois hovistaan etäisiin maakuntiin maaherroiksi. Kotona piti hän -vain ainoan tyttärensä, prinsessa _Kultakutrin_ jota hän rakasti yli -kaikkea muuta maailmassa, enemmän kuin kaikkia aarteitaan ja koko -valtakuntaansa. - -Tosin ei prinsessan nimi, tuo Kultakutri, ollut tavallinen Persiassa, -sitä ei oltu siellä ennen kuultu eivätkä persialaiset sitä osanneet -oikein sanoakaan. Mutta prinsessan äiti oli kotoisin etäältä -Pohjolasta, vaikk'ei tarkkaan tiedetty, mistä paikoin. Hän oli -nuorena joutunut afrikkalaisten merirosvojen vangiksi, ja viimein -oli hänet erinomaisen kauneutensa tähden myöty Persian kuninkaalle, -joka korotti hänet puolisoksensa ja rakasti häntä enemmän kuin ketään -muuta puolisoansa. Se kaunis sulttaanitar oli ennen kuolemaansa, -nimittänyt ainoan tyttärensä Kultakutriksi, jolla hän tarkoitti, -että prinsessa oli niin kaunis ja puhdas kuin auringon kulta, kun se -loisto leikittelee keväällä tyttösten kutreilla ja puiden lehvillä. - -Ja toden totta, kauniimpaa ja puhtaampaa olentoa ei ollutkaan tämän -maan tahrattua tomua astuskelemassa kuin prinsessa Kultakutri. -Hänellä oli isänsä ylevä, kuninkaallinen ryhti kaikin puolin, mutta -ulkomuoto ja sydän olivat äitin, iho niin valkea kuin Pohjolan lumi -ja silmät niin lempeät kuin taivaan tähdet elokuun iltana, milloin -ei kuu paista. Sydän oli jalo, hellä ja hyvä; senpätähden ei koko -Shah Nadirin laajassa valtakunnassa ollutkaan ketään, joka ei -olisi rakastanut prinsessa Kultakutria, sillä hänen kauneutensa ja -hyvyytensä maine levisi laajalti yli koko Persian. - -Sen tiesi kuningas-vanhuskin vallan hyvin, ja hänen ylpeä sydämmensä -pehmeni kuin vaha joka kerran, kun hän katseli suloista lastansa. -Kultakutri oli hänen silmäinsä ilo, hänen päiväinsä lepo ja hänen -öittensä unelma. Yksi ainoa sana hänen suustansa voi lauhduttaa isän -kiivaimmankin suuttumuksen; jos Kultakutri rukoili jonkun onnettoman -vangin puolesta, ei isä koskaan voinut sitä olla kuulematta. Ja kun -Shah Nadir muisti poikainsa hurjaa mieltä, oli hän päättänyt valita -tyttärellensä jalon puolison ja antaa sitte koko valtakuntansa heille -ja heidän perillisilleen. - -Mutta koska ihmisrinnan puhtainkin tunne voi turmeltua viaksi ja -synniksi, niin samoin kävi myöskin Shah Nadirin isänrakkaudelle. -Hän rakasti tytärtänsä niin suuresti, että tytär oli hänelle -rakkaampi kuin kaikki hänen miljoonat alamaisensa, ja sekin jo oli -väärin, sillä ruhtinas ei saa asettaa kansaansa toiseen sijaan eli -vasta lastensa jälkeen. Mutta sulttaani rakasti tytärtänsä enemmän -kuin Allahiansakin, Jumalaansa; hän kunnioitti ja jumaloitsi -häntä, niinkuin kuolevaista ihmistä ei sovi jumaloida, ja se -syntinen, epäjumalinen rakkaus se veti hänen päällensä Allahin -rangaistustuomion. - -Eipä voi olla kauniimpaa ja suloisempaa asuntoa kellään kuin -prinsessa Kultakutrin oli. Vilpoisessa puistossa, suurten palmujen -suojassa oli prinsessan kaunis marmorilinna suihkulähteiden vienon -lorinan keskellä tuhansien kukkain tuoksussa. Sen korkeihin -kammareihin murtuivat auringon säteet vuorikristallisten ikkunain -läpi; pehmoisimmilla silkkialuisilla lepäsi prinsessa yönsä, ja aamun -tultua taluttivat kammarineitsyet hänet kauniisen elefantinluusta -ja perlemosta tehtyyn säiliöön, jossa lähde kuohui pohjasta ja -leikiten hiipi pitkin hänen ruumistansa. Mutta päivällä hän -neitsyeineen virkkaeli kauniita kankaita taikka kuunteli lintujen -laulua ja kitaran säveliä tai käveli puistossa, leikkien kuin lapsi -kultaperhosilla ja tummilla ruusuilla. - -Sillä prinsessa Kultakutri oli vasta kahdentoista vuoden ijässä; -mutta kaksitoista vuotta itämailla on sama kuin kuusitoista -Pohjolassa. - -Ei ole hyvä aina elää ylellisyydessä ja saada tahtonsa täytetyksi -pienimmälläkin viittauksella. Moni tulee siitä ylpeäksi ja -oikulliseksi mieleltään; prinsessa Kultakutri ei kuitenkaan tullut. -Hänelle vain tuli ikävä. Hän ei tiennyt, mistä se tunne tuli, mutta -perhojen leikki, kukkain tuoksu, lähteiden lirinä ja kitaran sävelet, -ei mikään niistä enää huvittanut häntä; sydämmensä tuntui hänestä -usein tyhjältä ja hän kummastuksekseen huomasi itkun halua. Sitä -hän ei voinut käsittää ja vielä vähemmin hänen neitsyensä. Hän ei -tiennyt, tämä pikku prinsessa Kultakutri, ett'ei mikään taulu maan -päällä ole tosi kaunis ja valoisa, ell'ei sen kehyksenä ole vastuksia -ja surua, jotka tekevät kaikki varjostukset loistaviksi. Semmoinen -se oli hänen onnensa. Hänen piti ensin saaman kokea, mitä suru on, -ennenkuin osasi oikein nauttia iloa. - -Viimein luuli prinsessa keksineensä, miksi hän tunsi sydämmessään -kaihoa. Varmaankin sentähden, että hän eleskeli niin palatsiinsa -suljettuna. Hän tahtoi kerran iloita ihmisten hyörimisestä -suuren Ispahanin kaduilla, ja kun hänen isänsä ensi kerran sen -jälkeen tuli häntä tervehtimään, pyysi hän lupaa päästä katsomaan -suurta eläintaistelua, joka oli kohta pidettävä kuninkaan -kuudennenkymmenennen syntymäpäivän kunniaksi. Ja kun Shah Nadir ei -voinut mitään kieltää tyttäreltään, antoi hän luvan, tosin kyllä -tuntien nyt ensi kerran sydämmessään, ett'ei sen pyynnön täyttäminen -ollut hänelle mieluinen. - -Shah Nadir oli mahtava kuningas, niin että puoli Aasiaa häntä -pelkäsi, ja sellaisilla hallitsijoilla on paljo vihollisia. Vaan hän -ei heistä pitänyt lukua, sillä hän oli kukistanut heidät miekallaan; -mutta yhtä oli hän niin perin ylenkatsonut, että oli vain ajattanut -häneltä parran ja päästänyt hänet jälleen irti. Se oli jättiläisten -kuningas _Turanista_, siitä suuresta vuori- ja erämaasta, joka on -Persian pohjoispuolella, ja sen kuninkaan nimi oli _Bom-Bali_. Hän -oli retkeillessään Pohjolassa ottanut kiinni lappalaisen velhon -_Hirmun_, joka osasi muuttua kaikenlaisiksi eläimiksi ja sitte taas -entiselleen. Bom-Bali, saatuaan vakoojiltansa kuulla, että suuri -eläintaistelu aiottiin pitää Ispahanissa, kutsui luoksensa Hirmun ja -sanoi: "koira, tahdotko elää?" - -Hirmu vastasi: "herra, älköön sinun varjosi koskaan pienentykö. -Tiedäthän että sinun koirasi kyllä tahtoo mielellään elää." - -Bom-Bali sanoi: "Moharrem-kuun ensi päivänä on eläintaistelu -Ispahanissa. Shah Nadir on lähettänyt eläinten pyytelijöitä meidän -vuorillemme; muuttaudu tiikerin haahmoon, antaudu kiinni ja ryöstä -minulle prinsessa Kultakutri, joka on Shahin ja koko Persian ilo." - -"Koirasi tottelee herransa käskyä", sanoi tuo lappalainen velho. - -Ja Persian pyydystelijät tulivat Turaniin ja vangitsivat vuoristosta -kaikki eläimet, kuin suinkin saivat, ja veivät ne häkeissä elävinä -Ispahaniin. - -Tuli moharrem-kuun ensi päivä, ja kaikki varustukset olivat -valmiina Persian pääkaupungissa. Paljo Indian, Arabian, Turanin, -jopa Saharan erämaankin julmimpia eläimiä oli sivukammioissa -suuren, pyöreän taistelukentän vieressä, joka oli vartavasten -tehty tähän tilaisuuteen ja jossa oli ainakin kuudellekymmenelle -tuhannelle katsojalle tilaa suurilla parvilla ylt'ympäri. Mutta -heidän turvakseen oli parvien ja taistelukentän välille tehty vahva, -rautainen ristikkoaita. - -Aikaisin aamusilla oli koko kaupunki liikkeellä. Prinsessa Kultakutri -riemuitsi kuin lapsi; olihan hän nyt pääsevä kuin lintu häkistään, -hän oli saava katsella näytelmää, jossa näyttelijöinä oli tosi -leijonia ja tosi tiikerejä eikä sellaisia, jotka näyttämön seinäin -välissä panevat leukaansa suuren parran, että näyttäisivät julmilta, -ja sitte päästävät sen jälleen pois, kun poistuvat näyttämöltä. - -Katsojat olivat Ispahanin eläintaistelu-laitoksen parvekkeilla -koossa; odoteltiin enää vain kuningasta. Viimein hän tuli loistavan -vartiajoukon keskellä; mutta hän ei tullut yksin, hänellä oli -kanssansa ihmeen kaunis prinsessa Kultakutri. Itämaalaisten tavan -mukaan olivat hänen kasvonsa hunnun peitossa, niin että nyt voitiin -ihmetellä ainoastaan hänen notkeaa vartaloansa ja kuninkaallista -ryhtiänsä, kun hän neitsyttensä saattamana ratsasti kaikkein -kauneimmalla pilkullisella pikku sebralla, joka ylvästeli semmoisesta -taakastansa. Ja vaikka ihmiset eivät, nähneetkään hänen kasvojansa, -niin kaikkihan kuitenkin tiesivät maineesta nuoren prinsessan -kauneuden ja hyvyyden; kaikki tiesivät hänen rukouksillansa -pelastaneen monen onnettoman vangin hengen ja joka päivä lähetelleen -neitsyitänsä jakelemaan lääkkeitä ja leipää Ispahanin köyhille. -Senpätähden kun hän nyt ensi kertaa näyttäytyi kansalle, kuuluikin -yht'äkkiä niin raikas monituhat-ääninen riemuhuuto, ett'ei sellaista -ollut Persian pääkaupungissa kuultu aina siitä asti, kun Shah Nadir -voittojensa jälkeen riemusaatossa saapui, kaksikymmentä vangittua -kuningasta seurassansa. - -Mahdollista kyllä, että prinsessa punastui, mutta eipä kukaan sitä -nähnyt. Hän istuutui isänsä viereen runsaasti koruommelluille -purpura-alusille, jotka oli aseteltu kuninkaallisen parvekkeen -kalliille matolle, ja silloin alkoi eläintaistelu. - -Ensin ärsytettiin kukkoja vastattain. Ne noukkivat toisiltansa -höyhenet katsojain riemuitessa ja nauraessa. Monen mielestä se oli -hyvin hauskaa, vaan ei ollenkaan prinsessa Kultakutrista. - -Sitte oli nähtävänä omituinen taistelu: toisella puolen villikissa ja -toisella merikotka, jolta oli leikattu poikki toinen siipi, ett'ei se -päässyt lentoon. Molemmat iskivät terävät kyntensä toinen toiseensa, -kotka iski nokkansa kissan kylkeen ja kissa koetti saada hampaihinsa -kotkan kaulaa. Viimein menetti kotka molemmat silmänsä, ja silloin -se oli hukassa; pahasti haavoittunutta kissaa tervehdittiin kuin -suurtakin voittajaa. - -Tuotiin sitte esiin kaksi suuren suurta krokotiilia pitkissä -vesiammeissa, ja niiden eteen heitettiin kuollut porsas. Näille -krokotiileille ei ollut annettu ruokaa kokonaiseen kuukauteen, -jonka tähden ne olivat hyvin nälissään, mutta auringonpaisteessa -kuitenkin samalla niin nukuksissa, ett'eivät viitsineet liikahtaa -vesiammeistansa. Sentähden juoksi rohkea poika esiin ja kutitti -pitkällä ruokokepillä toista krokotiilia turvasta. Se aukasi selki -seljälleen hirvittävän kitansa ja alkoi raskaasti ja kömpelösti -kiivetä pois vedestä sieppaamaan poikaa, vaan poika hypähti sivulle, -eikä krokotiili osaa äkisti kääntyä. Saatuaan vihollisensa oikein -hereille herätti poika samalla tavalla toisenkin krokotiilin ja -pujahti sitte sukkelasti kuin gaselli pakoon rauta-aidan läpi -pienestä portista. Nytpä krokotiilit huomasivat kuolleen porsaan -ja riensivät molemmat sitä nielasemaan, mutta joutuivatkin riitaan -saaliista. Molemmat pyöhkyrehtivät kaikin voimin painiskellen, vaan -eivätpä kumpaisenkaan hampaat pystyneet toisensa suomuspanssariin. -Viimein toinen kaatui seljälleen, voittaja repi siltä rinnan auki ja -ahmasi porsaan. - -Seurasi vielä taistelu kuuden suuren arabialaiskoiran ja yhtä monen -Turanin erämaista tuodun shakaalin välillä. Shakaali on niinkuin -susikin koiran likeinen sukulainen, mutta paljon pelkurimpi. Ne kuusi -shakaalia koettivat kaikin neuvoin päästä pois livahtamaan, mutta -aina niiden kuitenkin täytyi kääntyä ja ryhtyä tappelemaan. Siitä -tuli verinen meteli. Viisi koiraa jo makasi kuolleena, shakaaleja -ainoastaan yksi. Silloin kuului parvelta vihellys. Nuori ja -urhollinen arabialainen prinssi se sillä tavalla yllytti ja kehoitti -lempikoiraansa _Valledivauta_. Koira kuuli herransa äänen ja sai -uutta rohkeutta. Shakaalit kaatuivat toinen toisensa jälkeen hänen -hammastensa haavoista ja kohta häntä tervehdittiin voittajaksi. - -Vaihteen vuoksi katseltiin sitte hyenain ja susien taistelua, ja -sen jälkeen tuotiin kentälle leopardi ja pantteri ja niiden eteen -heitettiin kappale tuoretta lihaa. Heti molemmat hyökkäsivät siihen -hampain ja rupesivat siitä tappelemaan, mutta pantteri, kun oli -vahvempi ja sukkelampi, voitti ja haavoitti kuolettavasti leopardin. - -Nyt talutettiin esiin suuri Indian elefantti, seljässä torni, jossa -istui neljä joutsimiestä. Elefantin vastustajana oli tavattoman suuri -ja kaunis pilkullinen kuningastiikeri, jota pimeyden ruhtinaan mukaan -sanottiin _Ahrimaniksi_. Häntä joutsimiehet koettivat nuolillansa -ärsyttää. Tiikeri istui kyyryissään häntäänsä heilutellen ja silmät -säkenöivinä; se näytti päättäneen olla taistelematta. Mutta, sattuipa -eräs nuoli juuri turpaan ja silloin kuului äkäinen kiljahdus. Ahriman -viuhtoi häntäänsä ja hypähti yhtäkkiä elefantin kärsälle. Elefantti -vuorostaan örisi tuskasta, käyristi kärsäänsä, nosti tiikerin ilmaan -ja paiskasi sen niin väkevästi maahan, että luultiin sen kerrassaan -musertuneen kuoliaaksi. Niin ei kuitenkaan käynyt. Minuutin kuluttua -nousi Ahriman ja tuiskahti suurella hyppäyksellä elefantin niskaan. -Tuskasta raivoten koetti se päästä irti vihollisestaan, mutta -turhaan; elefantin voimat raukesivat raukeamistaan, se kaatui -hitaasti maahan, torni särkyi, joutsimiehet pakenivat ja tiikeri ahmi -vihollisen vertä. - -Ahrimanin levättyä muutamia silmänräpäyksiä tuotiin kentälle suuri -leijona, jolla oli valon ruhtinaan mukaan nimenä _Ormus_, ja näiden -eläinten eteen aiottiin heittää elävä karitsa. Se oli liikaa -prinsessa Kultakutrista, joka oli jo kyllästynyt veren vuodatukseen. -Hän viittasi, vapiseva karitsa pelastettiin ja sen sijaan heitettiin -pedoille äsken kuollut koira. Leijona oli nälissään ja syöksyi heti -siihen kiinni; tiikeri oli tosin kylläinen, kun oli näet juonut -elefantin verta, mutta ollen kateellinen luonteeltaan läksi hänkin -liikkeelle ryöstämään leijonalta saalista. Hirmuinen tappelu alkoi -Ormusin ja Ahrimanin, valkeuden ja pimeyden ruhtinaan välillä. Koko -kaupunki kajahteli heidän äkäisestä kiljunnastaan, hiekka tuprusi -heidän käpälissään ja värjäytyi heidän verestänsä. He vieriskelivät -yhdessä, erosivat toisistaan ja syöksyivät jälleen toinen toisensa -päälle. Se oli hirmuista katsella, kaikki katsojat vapisivat. Kauan -oli tietämätöntä, kumpiko oli voittava, mutta viimein tiikeri -kukistui ja leijona repi sen rinnan; Ahriman siis kuoli. Riemuiten -vietiin Ormus pois kentältä. - -Nyt oli leikit päätettävä suurilla tappeluilla ja tuotava esiin -joukottain Indian ja Afrikan julmimpia eläimiä. Mutta kun aurinko -paahtoi polttavasti, pidettiin kuitenkin vähän väliä, että katsojat -ehtivät nauttia virvoittavia juomia. Moni meni silloin alas kentälle -katsomaan kuolleita petoja, jotka siinä yhä vielä makasivat. -Uteliaisuus voitti prinsessa Kultakutrinkin arkuuden, hänkin -tahtoi, kerran nähdä noita petoja, joiden muodosta hänellä ei ollut -aavistustakaan, kun hän oli tähän asti katsellut vain kukkia ja -laululintusia. Niinpä hän neitsyttensä ja vartiamiehistön saattamana -astui alas kentälle, ja orjat levittelivät hänen tiellensä kullalla -koristeltuja mattoja, ett'ei verinen hiekka tahraisi hänen pienoisia -jalkojansa. - -Mitäpä hänellä olisi ollut pelkäämistä? Olivathan kaikki elävät pedot -vahvoissa häkeissänsä, ja julmin kaikista, suuri tiikeri Ahriman, -makasi kentällä kuolleena. Prinsessa meni sen luo, ihmetteli sen -kauneutta ja varsinkin sen muhkeaa, pilkullista taljaa ja päätti -pyytää isältänsä sen taljan matoksi marmorilinnaansa. - -Silloin nousi kuollut tiikeri äkisti takajaloilleen, hypähti -prinsessan päälle, sieppasi hänet suureen kitaansa ja juoksi pois. - -Kauhun parahdus kuului tuhansien katsojain suusta joka taholta, mutta -ei kukaan uskaltanut riistää tiikeriltä saalistansa. Ainoastaan -urhollinen prinssi Abderrahman heittäytyi rohkealla hypyllä alas ja -yritti estämään tiikerin pakoa, tarttui hänen veriseen rintaansa -ja alkoi tapella. Onneton prinssi, tiikeri puri häneltä poikki -oikean käden, ja ennenkuin apua ehti tulla, makasi prinssi verissään -tanterella. Mutta tiikeri Ahriman hyppäisi rauta-aidan yli ja katosi -näkyvistä, prinsessa Kultakutri kidassaan. - -Shah Nadir vanhuksen tuska oli suuri, ja suuri oli suru Ispahanissa -sekä koko Persiassa. Kuninkaan henkivartiasto, ne viisikymmentä -tuhatta kultasuitsista ratsumiestä, riensi heti etsimään. He tutkivat -joka pensaan ja joka luolan koko Turanissa, josta se julma tiikeri -oli vangittu. Monta sataa tiikeriä ja muuta petoa kaatui heidän -keihästensä pistoista, mutta kaikki turhaan. Kun Turan ja puoli -Aasiaa oli tutkittuna, täytyi vartiaston viimein palata Ispahaniin, -tuomaan surusanomaa, ett'ei mitään löytynyt. - -Shah Nadir repi harmaata tukkaansa ja kirosi kuudettakymmenettä -synnyinpäiväänsä, joka oli riistänyt häneltä rakkaimman, kuin hänellä -oli maan päällä, Kultakutrin. Hän käski kaiken kansansa pukeutumaan -surupukuun niinkuin sulttaanittaren kuoltua ja lukemaan kaikissa -moskeoissa rukouksia, että prinsessa Kultakutri löytyisi. Ja erittäin -hän vielä kuulutti, että kuka hyvänsä hänelle tuo takaisin hänen -tyttärensä elävänä, hän saa omakseen prinsessan ja tulee Persian -kruunun perijäksi, ja että ken hänet tuo takaisin kuolleena, hän saa -palkinnoksi kuusikymmentä aasia kulta- ja muine kalleuskantamuksineen. - -Niin runsaan palkinnon toivo houkutteli monta jaloa prinssiä ja -ruhtinasta lähtemään seikkailuretkille ja etsimään kadonnutta -kuninkaan tytärtä. Mutta kaikki he, mitään löytämättä, palasivat -ennemmin tai myöhemmin, kaikki paitsi yksi, ja se oli prinssi -Abderrahman. Hän oli tehnyt pyhän lupauksen etsiä prinsessaa -viisitoista vuotta, vapauttaa hänet vasemmalla kädellään ja löytää -hänet tai kuolla. - -Jos nyt prinsessa olisi joutunut oikean tiikeri Ahrimanin kynsiin, -niin olisi todella satummekin lopussa, sillä kuningastiikeri -ei säästä ketään eikä mitään, ei edes kaikkein suloisinta -prinsessaakaan. Mutta niin ei ollut. Velho Hirmu oli tuossa -eläintaistelussa täyttänyt herransa käskyn omaksi edukseen. Hän oli -vaihtanut sydäntä tiikerin kanssa, ja niin kauan kun hänen sydämmensä -eli, ei häntä voitu tappaa. Mutta sellaista saalista kuin prinsessa -Kultakutria hän ei huolinutkaan viedä Turaniin Bom-Balille, vaan -juoksi ennemmin sen kanssa entiseen kotiinsa kauas Lapinmaahan ja -piti itse prinsessan. - -Silloin oli syksy ja pimeä Lapissa. Lappalaisakka _Pimpedora_ istui -ja keitti puuroa teltassa ja hänen poikansa _Pimpepanturi_ istui -puuroa odotellessaan ja katseli poronnahka-saappaitansa. Pimpepanturi -oli siivo poika, mutta vähän tyhmä ja sitä paitsi melkoisen laiska. -Hänen isänsä Hirmu olisi mielellään tahtonut kasvattaa ja opettaa -hänet velhoksi, mutta siitä ei tullut mitään: Pimpepanturi enemmin -vain söi ja makasi kuin ryhtyi mitään hyödyllistä oppimaan. Nyt kysyi -lappalaisakka pojaltaan: "Kuuletko mitään?" - -"Kuulenhan minä tulen räiskyvän ja puuron puhisevan padassa", vastasi -Pimpepanturi haukotellen hyvin pitkään. - -"Etkö kuule jotakin petojen kiljunnan tapaista tuolta kaukaa -syysyöstä?" kysyi uudestaan lappalaisakka. - -"Kuulenhan tuota sitäkin", sanoi Pimpepanturi. "Se on vain susi, joka -varmaankin vie jotakuta meidän poroistamme." - -"Eipä olekaan susi", sanoi lappalaisakka, "vaan isä se siellä palaa. -Hän on nyt ollut poissa jo neljä talvea, mutta minä kuulen hänen -ärähtelevän kuin villipeto; hänellä lienee kova kiiru kotiin." - -Samassa jo tulikin Hirmu tiikerin haahmossa ja prinsessa Kultakutri -kidassa. Hänet hän laski telttaan sammalille sekä otti heti jälleen -oman sydämmensä ja muotonsa, samalla sanoen: "No, eukko, mitä ruokaa -sinulla on? Minä olen juossut aika matkan." - -Tiikeri kaatui kuoliaana teltan lattialle; lappalaisakka oli ollut -vähällä kaatua säikäyksestä puuropataan. Mutta hän tunsi ukkonsa ja -lupasi hänelle hyvän illallisen, jos hän vain suostui kertomaan, -missä oli ollut neljä talvea ja minkä kauniin nuken hän siinä oli -tuonut. - -"Se kävisi liian pitkäksi kertoa", arveli Hirmu. "Hoida sinä vain -kaunista nukkeamme ja anna hänelle lämmintä tevanan eli naarasporon -maitoa, niin että hän virkoaa henkiin. Hän on ylhäinen neiti -Persiasta ja tuo meille onnea." - -Prinsessa Kultakutri ei ollut kuollut eikä edes haavoittunutkaan; -hän oli vain peljästyksestä pyörryksissä. Herätessään huomasi hän -makaavansa kalliissa helmi- ja hopeapuvussaan poronnahkalla, joka -oli levitetty teltan sammalille. Oli niin kylmä ja pimeä; tuli -valasi teltan ahtaita seiniä ja lappalaisakkaa, joka juotti hänelle -tevananmaitoa. Kultakutri luuli olevansa kuolleiden asunnossa -Manalassa maan alla ja itki, että hänet oli niin nuorena riistetty -pois Persian ja Ispahanin suloisista ruusutarhoista. Velho oli -miettinyt itsekseen viekkaan keinon saada käsiinsä Persian rikkaudet -ja sanoi prinsessa Kultakutrille: - -"Älä itke, kaunis prinsessa; et sinä kuollut ole, sinut vain julma -tiikeri ryösti juhlallisista leikeistä. Minun poikani, urhollinen -ritari _Morus Pandorus von Pikkulukulikukkulu_, pelasti sinut oman -kalliin henkensä suurella vaaralla. Me olemme sinun orjinasi ja -palvelemme sinua suurimmalla ahkeruudella, kunnes saamme mahdollisen -tilaisuuden viedä sinut takaisin Persiaan." - -"Mitä sinä siinä valehtelet, ukko?" sanoi rehellinen lappalaisakka -omalla kielellään velho Hirmulle. - -Velho sanoi prinsessalle: "Vaimoni sanoo, että jos otat puolisoksesi -meidän poikamme, verrattoman kauniin ja urhollisen ritarin Morus -Pandorus von Pikkulukulikukkulun, niin viemme sinut heti paikalla -takaisin Persiaan." - -Pimpepanturi ei ymmärtänyt Persian kieltä, mutta hyvin hän ällistyi, -kun isä työnsi hänet prinsessan eteen ja painoi molemmilla käsillään -hänen kankeata selkäänsä, että siitä olisi syntynyt edes vähän -kumarruksen näköistä. Kultakutri ei olisi ollut prinsessa eikä -mahtavan Shah Nadirin tytär, ell'ei olisi pahastunut sellaisesta -hävyttömyydestä. Hän katsoi velhoa ja hänen tyhmän näköistä poikaansa -niin äkäisesti, että silmät salamoivat, sillä Persiassa osataan -salamoida silmillä; ja siitä sekä isä että poika oikein peljästyivät. - -"Ei, ei tästä mitään tule", sanoi velho, "hänet pitää ensin kesyttää." - -Velholla oli pieni komero teltassa, kolme kyynärää pitkä ja kaksi -leveä. Siihen hän sulki Kultakutrin ja antoi hänelle ruoaksi puoli -poronjuustoa päivässä ja kauhallisen sulattua lumivettä. Öitä -ja päiviä kului pimeässä, sillä Lapissa tuli nopeasti talvi ja -revontulet kajastivat eräästä seinän raosta sisään. - -Viaton pikku Kultakutri raukka, hän oli kerran salamoinut, ja mitäpä -hän muutakaan olisi osannut? Mutta ukkosilmalla ei ole pitkältä -salaman ja sateen väliä eikä nytkään ollut pitkää aikaa kyyneliin. -Kultakutri itki, hän itki, niinkuin ainoastaan kahdentoista vuoden -ijässä voidaan itkeä, kun on oltu Persian prinsessana ja asuttu -ruusutarhoissa ja marmorilinnoissa ja kauneimpien neitsytten -seurassa, mutta sitte äkisti jouduttu nälkäisenä ja viluisena -yksikseen keskelle Lapinmaan talvea. Niin, hän itki, niinkuin -nuoruuden, kauneuden ja terveyden kadottamista itketään taikka -hunnikolle joutunutta elämää tai niinkuin kaste itkee Ispahanin -huvitarhoissa kauniin päivän sammumista. Ja itkettyään hän nukkui. -Mutta kas, silloin seisoi hänen vieressään vanha, ystävällinen -ukko, jota suomalaiset sanovat _Nukku Matiksi_, ruotsalaiset -_John Blundiksi_ ja norjalaiset _Ole Luköjeksi_, persialaiset en -tiedä miksi, ja hän otti hänet syliinsä, vei hänet Höyhensaarien -kauneihin luoliin sekä laski hänet siellä tuoksuvalle ruusuvuoteelle. -Kaikki oli siellä niin rauhallista ja hyvää. Lempeä kuutamo valasi -taatelipalmuja ja myrttimetsiä, aivan kuin Persiassa kauneimpana -kevätaikana; pienet ilmavirrat tanssiskelivat hänen luoksensa -silkkikengissä pitkin silkkimattoja ja saattoivat hänet takaisin -omaan kotiinsa, isänsä, vanhan Shah Nadirin, sekä kaikkien suloisten -neitsytten luo, kaikkiin aina lapsuuden ajoista asti rakkaihin -paikkoihin; niin kului pitkä talviyö. Ja niin kului viikkoja ja -kuukausia, yö toisensa jälkeen unien valtakunnassa, sillä eihän -Lapissa ollutkaan muuta kuin yötä; Kultakutri oli kärsivällinen eikä -enää itkenyt; unet olivat sanoneet hänelle: malta, malta, kyllä -pelastajasi tulee! - -Kukapa hänet vapauttaisi? Kukapa tänne löytäisi tien, kun ei mitään -tietä ollutkaan täällä Pohjolan paksussa lumessa? Niin, lappalaisakka -kyllä ajatteli pelastaa Kultakutria, mutta ei ukoltansa uskaltanut. -Ja Pimpepanturi aikoi myöskin pelastaa häntä, mutta oli siksi liian -laiska. - -Niin kului koko talvi, aurinko alkoi paistaa, lumi suli, hyttyset -tanssivat. Silloin ajatteli Hirmu: "no, nyt hän jo on kesynyt." Ja -hän meni Kultakutrin luo ja kysyi, tahtoiko hän jo lähteä takaisin -Persiaan. Hänenhän ei muka tarvinnut muuta kuin ottaa puolisoksensa -sankarillinen kunnon ritari Morus Pandorus von Pikkulukulikukkulu, -niin heti ovat porot valmiiksi valjastettuna ajaa etelää kohti. - -Kultakutri ei enää salamoinut; hän ajatteli vain nuorta -Abderrahman-prinssiä, joka kerran oli hänen tähtensä vuodattanut -vertansa Ispahanin hietikolle. Nyt hän peitti silmänsä eikä vastannut -mitään. - -Silloin Hirmu hyvin vihastui. Siellä oli korkea tunturi ja siinä -syvä luola. Velho sulki Kultakutrin luolaan ja sanoi hänelle. "Kohta -kypsyvät muuramet lakoiksi. Lue silloin tarkkaan päivät, milloin -et vastaa. Ensi päivänä saat kolmekymmentä kastepisaraa juomaksi, -seuraavana 29 lakkaa ja 29 kastepisaraa, ja sitte joka päivä yhtä -marjaa ja yhtä kastepisaraa vähemmän. Viimeisenä päivänä sitte kysyn, -mitä olet päättänyt." - -Kultakutri istui luolassa kolmekymmentä päivää, ja silloin oli -Lapinmaa valoisa yöt päivät, vaan luolassa oli pimeä. Marjat ja -kastepisarat vähenivät päivä päivältä, mutta Kultakutrin kasvot eivät -kalvenneet, hänen kärsivällisyytensä oli yhtä suuri kuin ennenkin. -Sillä mitä hän ei saanut päivällä, sen Nukku Matti runsaasti korvasi -yöllä. Unet nostivat näkymättömällä voimallaan pois luolan katon, hän -sai katsella hehkuvaa keskiyön aurinkoa, sai kuulla kosken kohinaa -veden pudottautuessa alas tunturin jyrkkää rinnettä, ja luolaan -vihmoi hienoa hunajasadetta, joka oli nälkäiselle suloisempaa kuin -ruoka ja juoma. Kultakutri muisteli Abderrahman-prinssiä ja lauleli -itämaisia lauluja ja huviksensa kuuli vastaukseksi satakertaisen -kaiun tunturin seinistä. - -Kolmantenakymmenentenä päivänä toi Hirmu hänelle viimeisen marjan ja -viimeisen kastepisaran Lapinmaan vaivaiskoivun lehdellä. "No", kysyi -hän, "mitäs nyt olet päättänyt?" - -Kultakutri peitti taaskin kauniit kasvonsa eikä vastannut mitään. - -"Saat vielä yhden päivän ajatusaikaa", sanoi velho, "ja minä annan -sinulle siksi aikaa paljon seurakumppaneja." - -Niin sanoen avasi hän luolan oven, ja heti tulvaili sisään kuin -pilvi. Se oli Lapin nälkäisten itikkain pilvi, tuhannen tuhansia; -kunnes luola oli täynnä kuin sakeaa savua. "Toivotan sinulle suurta -huvia uusista tuttavistasi", sanoi ilkeä velho ovea sulkiessaan. - -Kultakutri ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan. Hänhän ei tiennyt -mitään Lapin itikoista eikä Persian tulikärpäsistä, sillä yöt päivät -oli ennen muinoin joku neitsyt aina seisonut hänen vieressään -pitkällä riikinkukon höyhenellä ajelemassa pois ilman petoja. Eikä -hänen nytkään tarvinnut oppia tuntemaan ihmisten ilkeyttä, sillä heti -kun ovi sulkeutui, kiertyi hänen ympärilleen tiheä harso, kudottu -hienoimmista aineksista, jonka unet toivat hänelle keijukaisten -kangaspuilta. Sen harson läpi eivät itikat päässeet eivätkä siis -saaneet sinä päivänä ja yönä maistaa tippaakaan kuninkaallista verta. -Ne pistelivät kaikin voimin tunturin kovaa kraniittia eli harmaata -kiveä, mutta huomattuaan sen liian laihaksi imeä ja hyvät toiveensa -rauenneiksi sijoittuivat ne kuin harmaa hämähäkin verkko pitkin -kaikkia vuoren seinien rakoja ja reunoja. - -Puolen yön aikaan aukesi hiljaa luolan ovi ja sisään astui -lappalaisakka, kädessä ruukku, sekä jäljestä Pimpepanturi tulipäreen -kanssa. "Lapsi raukka", sanoi hyväluontoinen mummo, "sääli minun on -sinua, mutta minä en tohdi laskea sinua ulos, sillä ukkoni silloin -minut muuttaisi tunturirotaksi. Kas, tässä tuon sinulle ruukussa -pikiöljyä, voitele sillä koko ruumiisi, se on paras keino suojella -itseään itikoilta." - -"Ja kas, tässä tuon minä savustetun poronpaistin, ett'et kuole -nälkään", sanoi Pimpepanturi leppeästi. "Johan siitä vähän -pureskelin, kun tuli niin nälkä tänne astuessa, vaan vielä siinä on -lihaa luiden päällä. Minä varastin luolan avaimen isän maatessa, -mutta en minä tohdi sinua laskea ulos, sillä isä minut muuttaisi -ahmaksi. Ei sinun siltä tarvitse ottaa minua mieheksesi; uskallanpa -vaikka lyödä vetoa, ett'et sinä osaisi edes keittää minulle kunnon -verileipääkään." - -"En, sitä minä en suinkaan osaa", vastasi Kultakutri ja kiitti -molempia hyväntahtoisuudesta, mutta selitti samalla, ett'ei hänellä -ollut ollenkaan nälkä eivätkä itikatkaan olleet häntä yhtään -pistelleet. - -"No, jääköön sentään pikiöljy tänne varmuuden vuoksi", sanoi -lappalaisakka. - -"Niin, jääköön sentään tänne poronpaistikin", sanoi Pimpepanturi. - -"Kiitos, kiitos!" virkkoi Kultakutri. - -Ja ovi sulkeutui ja yö kului. Aamusilla tuli Hirmu ja luuli nyt ihan -varmaan tapaavansa vangin niin kesynä, kuin suinkin saattoi toivoa, -sekä itikkain pistelemisistä puolikuolleena. Mutta nähtyään hänen -yhtä kukoistavana kuin ennenkin peittävän kasvonsa eikä vastaavan -mitään, suuttui hän hirmuisesti. - -"Tule ulos!" tiuskasi hän. - -Kultakutri astui ulos kirkkaasen päiväpaisteesen niin hentona -ja kevyenä kuin keijukainen kuutamossa. Kun hän työnsi huntunsa -syrjään, nähdäkseen päivää, paistoi aurinko niin lämpimästi hänen -säteileviin silmiinsä, kuin sama aurinko paistaa keväällä Ginnistanin -sinivuorilla. - -Hirmu sanoi: "Minä kyllä voisin viedä sinut jättiIäisten kuninkaalle -Bom-Balille Turaniin, hän antaisi kyllä kuusi aasin kantamusta -kultaa, jos vain saisi sinut yhdeksikään päiväksi. Mutta kuule nyt, -mitä minä olen päättänyt! Sinä muutut kanervakukaksi Lapinmaan -kankaalle ja saat elää niin kauan kuin kanervakukka elää. Katso nyt -aurinkoa; se on nyt alhaalla taivaalla. Kahden viikon ja yhden päivän -kuluttua tulee ensimäinen pohjoisnavan halla, ja silloin kanervakukat -kuolevat. Edellisenä päivänä minä sinulta vielä viimeisen kerran -kysyn." - -Hirmu vaikeni ikäänkuin odottaen jo nyt tuota toivottua vastausta, -mutta kun Kultakutri nytkin vaiti ollen peitti kasvonsa, huusi velho -kiukusta vapisevalla äänellä: - -_"Adama donai marrabataësan!"_ Se merkitsee ihmisten kielellä: -ihminen, vaivu kukan muotoon! Hirmu oli oppinut ne sanat eräänä -syysiltana, kun sunna-tuuli tuli Afrikan aavikolta ja levähti Lapin -tuntureilla. Tuuli osaa kaikkia kieliä, kun kaikki sanat puhutaan -tuuleen. - -Noista hirmuisista sanoista tuntui Kultakutrin mielestä kaikki -kankaan kukat kasvavan puiksi häntä varjostamaan, mutta hän -itsepä juuri vaipuikin maahan. Seuravana silmänräpäyksenä ei enää -mikään vieras silmä voinut erottaa häntä niistä muista tuhansista -vaaleanpunaisista kanervakukista, jotka elivät ja kuolivat Lapin -saloilla. - -"Siis kahden viikon kuluttua tästä päivästä!" mutisi itsekseen Hirmu -ja palasi lappalaiskotaan. - -Täll'aikaa kuljeskeli prinssi Abderrahman ympäri maailmaa, sapeli -riippumassa sivulla ja sauva vasemmassa kädessä. Hän oli turhaan -etsinyt joka vuoren Aasiassa, joka aavikon Afrikassa ja joka kedon, -kylän ja kaupungin koko Etelä- ja Keski-Europassa. Mutta mitäpä hän -saattoikaan toivoa löytävänsä Europasta? Eihän siellä ollut muita -tiikerejä kuin eläinten kesyttäjäin häkeissä, joita näyteltiin -rahasta katsomishaluisille kaupunkilaisille, mutta ei niissäkään -ollut yhtään Ahrimania. Suruisena ratsasti prinssi takaisin Persiaan, -ja uskollinen koira Vallediveau seurasi häntä. Sattuipa koira kerran -saamaan ruohokosta heinäsorsan ja kantoi sen elävänä herransa luo. -Kun Abderrahman yritti sitä tappamaan, kaakotti sorsa: "Jätä minut -henkiin, niin minä sanon jotakin!" - -"No, minä säästän sinut, kummallinen lintu", sanoi prinssi -kummastellen, "mitä sinulla sitte on sanomista?" - -"Ratsasta Lappiin!" kaakotti sorsa ja katosi samassa ruohokkoon. - -Lappiinko? Ei prinssi ollut koskaan kuullut sen nimistä valtakuntaa -mainittavan. Hän kyseli Lapinmaan kuningasta ja hänelle vastattiin: -"Katsasta pohjoista kohti, yhä vain sinne päin, äläkä ennen pysähdy -kuin tie loppuu, metsä loppuu ja sellaiset asunnot loppuvat, joissa -on muurattu uuni!" - -Merkillistä! ajatteli prinssi. Mutta hän kuitenkin totteli neuvoa, -ratsasti lakkaamatta pohjoista kohti, kunnes metsä ja tie loppuivat -eikä enää ollut muita ihmisasuntoja kuin irrallisia kotatelttoja. -Oli elokuun viime päivä. Vielä paistoi aurinko, vielä viheriöitsivät -kedot, mutta taivas kajasti vehreältä ja viileä pohjatuuli puhalsi, -ja sen tyynnyttyä oli tuleva halla. - -Prinssi oli jo monta päivää ratsastanut näkemättä ainoatakaan -ihmisasuntoa. Nyt hän korkean tunturin juuressa näki poronnahkaisen -kodan. Hän ratsasti lähemmä vielä kerran vaikka ehkä turhaan tekemään -samat kysymykset, kuin jo niin monesti ennen oli tehnyt. Silloin -hän sanomattomasti kummastuen luki tunturin seinästä kauas näkyvän -kirjoituksen: _Kultakutri_. Hirmu oli näet hakannut sen sanan -tunturiluolan suulle, jossa prinsessa oli ollut, merkiksi, että -löytäisi sen paikan, jos välillä muuttaisi kotansa muuannekin. - -Nyt prinssi sivalsi vasemmalla kädellään sapelinsa ja läksi -tunkeutumaan telttaan, vaan Hirmu astui ulos hänelle vastaan, ollen -aikeessa kanervakankaalle päin. - -"Anna minulle prinsessa Kultakutri taikka minä lähetän sinut -Ahrimanin valtakuntaan!" sanoi prinssi jyrkästi. - -Velho oli viekas ja monesti hän jo ennen oli tempuillaan pelastunut -pulasta; mutta nytpä hän ei sattunutkaan olemaan kyllin kekseliäs -näin äkillisessä pälkähässä. Hän muuttautui silmänräpäyksessä -tunturiketuksi ja pakeni samaa vauhtia tunturia kohti. Siten hän -kyllä luuli olevansa turvassa prinssin sapelilta; mutta koira, joka -seurasi herraansa, olikin häneltä jäänyt huomaamatta. Vallediveau, -huomattuaan ketun, läksi heti sitä ajamaan takaa. Kettu pujottelihe -kaikkien rotkojen läpi ja hyppi kuilujen yli, mutta Vallediveau oli -vielä nopeampi, sai ketun kiinni tunturin korkeimmalla huipulla, repi -sen ja söi sydämmen. Siihen se Hirmu kuoli, sillä hänen sydämmensä -oli siirtynyt kettuun, niinkuin ennen tiikeriin, ja kun sydän joutui -koiran suuhun, tuli koko velhosta loppu. - -Kun koira palasi verissä kuonoin, ymmärsi hänen herransa, että nyt -varmaankin oli heidän molempain vihollinen kuollut. Mutta missä oli -Kultakutri? - -Prinssi astui telttaan. - -Lappalaisakka Pimpedora keitti poronlihaa ja poika Pimpepanturi -makasi pehmeillä sammalilla, tehdäkseen edes jotakin hyödyllistä -päivällistä odottaessaan. - -"No, mummo", sanoi prinssi, "teidän miehenne on kuollut, antakaa -minulle Kultakutri, niin teille ei tapahdu mitään pahaa!" - -"Ah, todellako, onko hän kuollut?" sanoi mummo, näyttämättä kovinkaan -tuosta surustuvan. "Niin, mikäpä niistä muu voi tullakaan lopuksi -hänen pahoista kujeistaan. Mutta Kultakutria pitää teidän etsiä -kankaan kanervikosta. Mieheni muutti hänet kanervakukaksi, aivan -sellaiseksi, kuin ne tuhannet muutkin ovat; ja tänä yönä tulee halla, -silloin on hänellä kuolema edessä." - -"Voi sinua, rakkain pikku Kultakutri, täytyykö sinun nyt kuolla tänä -yönä, enkä minä löydä sitä kanervankortta, jossa sinä kuihdut!" -vaikeroi prinssi ja heittäytyi pitkäksensä kanervikkoon, jonka -ääriä ei voinut erottaa avaralla kankaalla; siinä lukemattomat -vaaleanpunaiset kukat odottivat kuolemaa, ollen toinen aivan toisensa -näköinen. - -"Malttakaas!" sanoi lappalaisakka. "Nyt johtuu mieleeni ne sanat, -joilla Kultakutri muutettiin. Minua se lapsi säälitti, sentähden minä -hiivin kiven taa katsomaan, mitä mieheni hänelle teki. Silloin kuulin -hänen sanovan: - -"'_Adama donai marrabataësan_!'" - -"Mitäpä niistä apua", huokasi prinssi, "kun emme tiedä sanoja millä -purkaa lumousta." - -Pimpepanturin mielestä päivällinen viipyi liian kauan ja hän läksi -teltasta ulos etsimään äitiänsä. Kuultuaan prinssin valittavan -raapasi hän pari kertaa miettivästi korvallistansa ja sanoi: "No, isä -aina käänsi sanat takaperin, kun tahtoi peruuttaa lumousta." - -"Niin, niin hän tosiaankin teki", vakuutti lappalaisakkakin. - -Prinssi Abderrahman sai hiukkasen toivoa, kiipesi kalliolle ja -huusi niin kovasti, kuin suinkin jaksoi, aavaa kangasta kohti: -_Marrabataësan donai Adama!_ - -Huuto kajahti turhaan, ei ainoakaan kukka liikahtanut; aurinko vaipui -nopeasti taivaan rantaa kohti, tuuli laimeni. - -Prinssi pelkäsi ei osaavansa oikein taivuttaa tuota tuntematonta -luonnon kieltä ja kertoili sentähden lakkaamatta niitä sanoja aina -eri järjestyksessä ja eri muodoissa. Kaikki turhaan. Ainoastaan -kerran näytti hänestä eräs kanerva etäisellä kunnaalla nousevan -kuuntelemaan, mutta pian sekin vaipui takaisin äärettömään, -yksitoikkoiseen ja ikävään kanervikkoon. - -"Aurinko laskeutuu jo", sanoi lappalaisakka. "Jos ette pian keksi -oikeaa sanaa, tulee halla, eikä sitte enää mikään auta." - -Ja auringon punakehrä näytti jo olevan aivan vierähtämäisillään alas -taivaan rannan taa. Oli niin hiljaista luonnossa, kylmä ja kostea -iltasumu, hallan edelläkävijä, levisi harsoksi ketojen ja kukkulain -yli. Kaikki kasvit, jotka vähän aikaa sitte olivat uskaltaneet -kukoistaa Lapissa, olivat nyt jo melkein kuoleman kourissa. - -Prinssi Abderrahman oli kauhusta aivan kalpeana; hän tuskin jaksoi -kuiskaamalla sanoa viimeisiä sanoja, joita ei ollut vielä koettanut: - -_"Marraba donai Adama taësan!"_ - -Mutta kas, silloin nousi etäisellä kunnaalla kanervakukan varsi. Se -kasvoi nopeasti, niinkuin lilja aamuruskossa, milloin Ginnistanin -keijukaiset taikasauvoillaan koskettavat sinivuoria. Sumua oli jo -ylt'ympäri kukkulaa, sumusta kasvoi hento olento, ja kun prinssi -hengästyksiin asti juosten ehti sinne, astui hänelle vastaan -Kultakutri kalpeana niinkuin se, joka on maistanut kuoleman ensi -viileyttä. Prinssi oli viime hetkenä osannut lausua oikean sanan. -Prinssi Abderrahman kantoi käsissänsä kalpean prinsessan telttaan, ja -vähitellen voimistui Kultakutri lappalaisakan hoidossa. Pimpedora oli -onnellinen, Pimpepanturi ilossaan unhotti ikävöidyn päivällisensä, -joka oli palanut padan pohjaan, ja prinssi Abderrahman teki -jotakin, jota prinssit eivät juuri tee; hän näet pyörtyi pelkästä -ihastuksesta. Hänen ensi sanansa, kun hän jälleen heräsi, olivat -rukous Allahille, ja sitte hän heti kysyi Kultakutrilta: "Miltä -tuntui tuo muuttuminen kanervakukaksi?" - -"Tuntui siltä, kuin vaipuisi takaisin ensi lapsuutensa kehtoon -eikä tietäisi muuta kuin syödä, juoda ja olla onnellinen Jumalan -rakkaudessa", vastasi Kultakutri. - -"Ja miltä tuntui jälleen eloon herääminen?" - -"Kuin herääminen kirkkaana aamuna raskaasta ja suloisesta unesta." - -"Huomenna me palaamme Persiaan!" - -"Palatkaamme vain!" vastasi Kultakutri. "Mutta tämä hyvä mummo ja -hänen poikansa ovat säälineet minua, vanki raukkaa. Sentähden me -viemme heidät kanssamme Persiaan, heidän pitää asuman Ispahanin -palatsissa." - -"Ei, kiitoksia paljon", vastasi Pimpedora, "minusta on parempi täällä -Lapissa omassa porontalja-teltassani." - -"Onko siellä lunta ja poroja Persiassa?" kysyi Pimpepanturi. - -"Lunta on ainoastaan korkeimmilla vuorilla, ja porojen sijasta on -meillä peuroja, antilooppeja ja gaselleja", sanoi prinsessa. - -"Ei, kiitos kaunis", arveli Pimpepanturi, "sinä saat mennä ja ottaa -mieheksesi kenen hyvänsä. Ei missään maailmassa ole niin hyvää maata -kuin Lappi." - -Ei siinä maksanut vaivaa ruveta kiistelemään. Prinssi ja prinsessa -läksivät seuraavana päivänä, annettuaan lappalaisakalle ja hänen -pojalleen kullankirjaiset ja kalliskiviset pukunsa ja saatuaan niiden -sijaan poronnahkaiset lappalaisvaatteet. - -Lappalaisakka sulloi kalliit persialaiset puvut tuohikonttiin ja -iloitsi itsekseen, kun arvaili niillä saavansa kokonaisen maton -jauhoja. - -Shah Nadir istui yksikseen ja ikävästä harmaantuvana Ispahanissa -kultapalatsissaan; hän ei voinut unhottaa kadonnutta tytärtänsä. -Hänen kiittämättömät poikansa olivat tehneet häntä vastaan kapinan -ja marssineet suuren sotavoiman kanssa pääkaupungin luo kukistamaan -häntä valtaistuimeltansa. Silloin suurvisiiri ilmoitti nuoren -villimiehen, jolla oli kanssansa nuori villinainen, molemmat -eläinnahkavaatteissa, ja koira, tahtovan laskeutua kuninkaan jalkain -juureen. Shah Nadir ei koskaan kieltänyt vierasta pääsemästä -luoksensa; ehkäpä vieras muukalainen tiesi jotakin hänen rakkaimmasta -lapsestaan. Villi-ihmiset tuotiin sisään; villimies laskeutui -polvilleen, vaan nainen kiersi heti käsivartensa kuningasvanhukselle -kaulaan, niin että suurvisiirin parta muuttui peljästyksestä -vehreäksi. Mutta Shah Nadir tunsi Lapin poronnahkankin alta niin -kauan kaivatun ja niin toivottomasti ikävöidyn lapsensa. "Allah, -Allah!" huudahti hän, "nyt minä voin kuolla." - -"Ei, herra kuningas", sanoi prinssi Abderrahman, "nyt sinun pitää -elää ja iloita meidän kanssamme ja saada takaisin valtakuntasi." - -Shah Nadir, kuultuaan tyttärensä pois ryöstämisen ja prinssin -uskollisen avun, nimitti heti prinssi Abderrahmanin valtakunnan -perintöruhtinaaksi, lupasi hänelle antaa tyttärensä prinsessa -Kultakutrin puolisoksi ja lähetti hänet niiden viidenkymmenen -tuhannen kultasuitsisen ratsumiehen johtajana karkoittamaan -kapinoitsija-joukkoa. Ja kohtapa urhollinen prinssi saavuttikin -vasemmalla kädellään loistavan voiton, vangitsi kuninkaan -kapinoitsevat pojat ja palasi riemusaatossa riemuitsevaan Ispahaniin. -Sitte pidettiin prinssi Abderrahmanin ja prinsessa Kultakutrin häät -hyvin komeasti, mutta ilman eläintaistelua, ja he elivät sitte kauan -ja onnellisesti yhdessä. Mutta yhtenä päivänä vuodessa, 31 päivänä -elokuuta eli prinsessa Kultakutrin vapautuspäivänä, näyttäytyi -kuninkaallinen pariskunta, suureksi ihmeeksi komeudenhaluiselle -Persialle, lappalaisten yksinkertaisessa puvussa, ett'eivät he -onnen aikana unhottaisi vastoinkäymisiä. Shah Nadir sai vanhana -kiikutella polvellaan lastenlapsia; hänen ilkeät poikansa elivät -lopun ikänsä jättiläisten kuninkaan Bom-Balin sikopaimenina -Turanissa. Koira Vallediveau eli 30 vuotta, kuoli hammastautiin -ja sen nahka täytettiin hyvin komeasti. Mutta Pimpedorasta ja -Pimpepanturista, jolla kerran oli tuo muhkea nimi Morus Pandorus von -Pikkulukulikukkulu, ei sitte enää kuultu mitään koko Persiassa. He -luultavasti eivät koskaan löytäneet parempaa maata koko maan päällä -kuin Lappi. - - - - -ILTAKÄVELY. - - - On ilta, tähdet kirkkahat, - Käyn luota Lauri setäni. - Ne kestit kyllä kelpasi, - Ne hienot kestit olivat. - - Söin siellä lohipiirasta - Ja Mainkin kanssa tauhusin, - Kissaa ja rottaa leikitsin. - Herttainen hän ja hupaisa. - - Mä iso mies jo olenkin: - Olenhan yhdentoista ja - Jo kolmannella luokalla; - Yks, kaks saan lyyryn lakkihin. - - Ja silloin... Mitä? Tähtönen - Kauniisti lensi taivaalla. - Oi, suur' on Luojan maailma, - Ja minä, oi, kuin pienonen! - - Kas, tähdet, kuin mua seuraa ne! - Kun seison, nekin seisoo, oi!... - Ivallako se Maikki soi - Jo "herra"-nimen minulle? - - Jäljellä tortun puolikas... - Kuin kummallista kuitenkin, - Mä olen, jos kuin kulkisin, - Keskellä, Luoja, maailmas. - - Uh, olis tyhjää, kylmää vaan - Maailman keskess' seisoa, - Jos ei myös olis Jumala, - Mi kaikki ohjaa kulussaan! - - Jos vaikka minne menenkään, - Jumala ain' on luona vaan, - Isäni Hän on ainiaan, - Mä olen Hänen kädessään. - - Kuin näihin tuumiin tulinkin - Käydessä luota setäni, - Min kestit kyllä kelpasi, - Ja suuhun paljo suotihin? - - Jumalan silmät kirkkahat - On tähdet laella taivahan, - Sen uskon aivan varmahan, - Ja poveemme ne katsovat. - - Kuin kirkkaasti ne tuikkivat, - Kummasti mua katsovat! - Kun kuljen, nekin kulkevat, - Kun seisahdun, ne seisovat. - - Käyn kotiin -- myös käy tähdet nuo. - Mun retkeni ne tietää tään, - Mä niiden tiet' en tiedäkkään, - Ennenkuin pääsen niiden luo. - - Kotini täss' on. Hyväst' vain, - Jumalan kauniit lyhdyt te! - Kun yöllä mua katsotte, - Niin silmäilkää myös Maikkiain! - - - - -MISTÄ SAAMME JOULUKUUSEN? - -(Joulu-leikki.) - - -Matti ja Mikki ovat tulleet metsään joulukuusta hakkaamaan. Lapset -ovat olevinaan puina: yksi on koivu, toinen pihlaja, kolmas tuomi, -neljäs haapa, viides kuusi ja kuudes kataja. Pisin lapsista on -kuusena. Pienin lapsi voi ruveta tähdeksi ja mennä piiloon kuusen -taa. Jos puiden päälle voi saada jotakin valkoista, niin se kuvaa -lunta. - -_Matti_. Huh! Onpa aika vaikea kaalaa paksuissa lumikinoksissa. -Olemmeko nyt jo metsässä? - -_Mikki_. Totta kai olemmekin; miksipä tässä muuten olisi niin monta -puuta? - -_Matti_. Miten vääriä vinkuloita ja monimuhkaisia! Eihän tuollaiset -dromedaarit kelpaa muuksi kuin polttopuuksi. - -_Mikki_. Etkö häpeä, Matti, toruessasi siivo puita? Nythän nuo -enimmäkseen ovat paljaat, mutta jospa näkisit, miten ne kevään -tullessa pukeutuvat vehreiksi ottamaan vastaan käkeä! - -_Matti_. Makkarapuikkoja nuo ovat eikä puita. Ennenkuin etsimme -kunnollisen joulukuusen, saattaisimme ensin hakata vähän puita -joulutakkaan. Mitäpä, jos aluksi hakkaamme tuon koivun? - -_Mikki_. Olkoon menneeksi. Koivu hoi, tuleeko sinusta meille kelpo -joulupuita? Äiti keittää sinulla oikein kaunista puuroa, mutta sinä -et saa räiskyä, puuroon. - -_Koivu_ (laulaa). (Sävel: Läksin minä kesäyönä käymään.) - - Oi, kevääsen mun paikallain - Suo jäädä seisomahan. - Kun rastas istuu latvahain - Ja käki kukkumahan! - Niin lehdin päivän paisteessa, - Viserrän joka oksalta - Keväiseen maisemahan. - -_Mikki_. Seiso sinä vain kevääsen asti, koivu. Parempihan tuo on, -että laulat meille, kuin että räiskyisit. -- Mutta tässähän on vanha, -huononpäiväinen tuomi. Vastaas, tuomi, rupeatko sinä joulupuiksi? -Äiti keittää sinulla lipeäkalaa. - -_Tuomi_ (laulaa). - - Oi, säästä minut suvehen. - Kun päivä mulle paistaa! - Niin saan mä sulot nuoruuden, - Mont' kukkaa ihanaista; - Ne kenttään, laaksoon lemuaa, - Ja niillä huoneen kaunistaa - Niin monta lapsukaista. - -_Matti_. Kuulehan vain, hän aikoo vielä kukoistaa tuo vanha kanto! -No, kuki vain, jos haluttaa: me otamme tuon nuoren pihlajan. Hoi, -pihlaja, kelpaatko sinä joulupuiksi! Isä kertoo sinulle tarinoita -keijukaisista, jotka tanssivat kuutamossa. - -_Pihlaja_ (laulaa). - - Mun ensi syksyyn jäädä suo! - Niin ystäväni saapi - Mun kypsäin terttujeni luo - Ja mua lohduttaapi. - Se onpi tilhi pienonen; - Mä olen silloin punainen, - Myös metsä punoittaapi. - -_Mikki_. Ja luuletko hänen tulevan sinun tähtesi? Ei, vaan sinun -marjojesi tähden hän tulee, pihlaja raukka! Mutta samapa tuo, saat -jäädä seisomaan. Tässä on ikävän näköinen mänty, sammaleinen ja -parrakas. Kuules, mänty, rupeatko joulupuiksi? Mummo kertoo sinulle -jättiläisistä ja noidista. - -_Mänty_. Antakaa minun olla rauhassa! Minä aion tulla laivaksi. - -_Matti_. Vielä vai? Aiotko sinä laivaksi? Äläpäs, mänty, siksi olet -liian hoikkasäärinen. Hyi! pyyhi paremmin partasi, olethan sinä -ryvetetty pihkalla yltä päältä. Saatammehan me ottaa katajan, hän -osaa räiskyä. Kataja, tahdotko, että sinut hakataan hienoksi ja -kylvetään jouluaamuna porstuaan? - -_Kataja_. Koskeppahan vain minuun, niin näet, miten minä raavin! -Minusta tulee jousenkaari. - -_Mikki_. Kyllä kai! Mutta kylläpä kaikki puut tänään ovat itsepäiset. -No, onneksi on tuossa muhkea joulukuusi. Hakkaa se, Matti! - -_Kuusi_ (juoksee pois). Jokos sait! - -_Matti_. Juokseehan se! Olipa se veitikka. Se on ensimäinen puu, kuin -minä olen nähnyt juoksevan metsässä. - -_Mikki_. Oh, miten typerä sinä oletkin! Etkö ole nähnyt puiden -juoksevan, kun talvella ajetaan hyvää vauhtia metsätiellä? Ota häntä -täällä vastaan, niin minä juoksen hänet kiinni! - -(He ajavat kuusta. Kaikki puut asettuvat ajajain tielle, suojellen -naapuriansa. Viimein ne asettuvat piiriin, ja kuusi seisoo keskellä). - -_Matti_ (piirin ulkopuolella). En minä enää jaksa. Onko mokomaa -metsän veitikkaa ennen nähty? Minulla on kuusi kuhmua otsassa, se kun -kolahteli puihin. - -_Mikki_ (piirin ulkopuolella). Minulla on seitsemän reikää nutussa ja -kuusi housuissa, kun lankeilin kantoihin ja puunjuuriin. - -_Matti_. Maltahan, kuusi; minä hakkaan sinut havuiksi ja kylvätän -tielle ruumissaaton jalkoihin. - -_Mikki_. Äläpäs ole tyhmä, Matti! Eihän kuusi tiedä, mihin suureen -kunniaan me hänet veisimme. Kuuleppas, Kuutonen tai Kuusela, vai -mikä nimesi lienee, me aiomme hakata sinut joulukuuseksi. Me puemme -sinut kukkiin ja tähtiin ja kultaomeniin. Saat seisoa keskellä salia -ja loistaa kynttilöistä, niinkuin taivas tähdistä. Anna nyt vain -siivosti hakata itsesi, sillä niin suurta kunniaa sinulle ei koskaan -tule täällä pimeässä metsässä. - -_Kuusi_. Mitä minä huolin teidän kunniastanne? Minua paremmin -miellyttää kasvaa ylös taivaasen asti. - -_Matti_. Etkö häpeä ollessasi noin kopea ja ylvästelevä? - -_Mikki_. Malta, malta, Matti; älä nyt riitele. Etkö tiedä, Kuusamo, -että saat kuulla enkelien laulua jouluaamuna? - -_Kuusi_. Niin, kyllähän se on kaunista, mutta sitä minä kuulen täällä -ulkonakin. - -_Matti_. Harakoita sinä kuulet, raukka, ja ne nauravat sinulle. - -_Mikki_. Ole vaiti, Matti! Sinä vain suututat häntä. Kuulehan nyt, -Kuusikangas, etkö suosi pieniä, iloisia lapsia? - -_Kuusi_. Tottahan. Kukapa heitä ei suosisi? - -_Mikki_. No, jos nyt siivosti annat hakata itsesi joulukuuseksi, -niin lupaan varmaan, että monta iloista pikku lasta asettuu piiriin -ympärillesi tanssimaan, ja he kaikki rakastavat sinua sydämmestänsä. - -_Kuusi_. No, se on toista. Jos voin lapsia huvittaa, niin hakatkaa -minut vaikka pikku muruiksi. Paukuttakaa vain. - -_Mikki_. Se oli hyvin sanottu, kelpo Lehtikuusi! Mutta kyllä tuletkin -kauniiksi. Ja nyt kai metsä on niin kohtelias, että siirtyy vähän -syrjemmälle. - -_Koivu_. Saammeko mekin konvehteja? - -_Tuomi_. Saammeko kultatähtiä? - -_Pihlaja_. Ja rusinoita? - -_Mänty_. Niin, ja lippuja? - -_Kataja_. Saammeko antaa selkään lapsille, kun he riistävät turkin -joulupukilta? - -_Matti_. Minä teille selkään annan! - -_Mikki_. Malttakaahan, kyllä minä tiedän, mitä te saatte. Joulupukki -jakelee kauneita lahjojansa koko metsälle. Nuori koivu saa uuden -auringon taivaalle ja kultakamman pitkälle tukallensa. Tuomi-vanhus -saa uuden kevään ja uusia kukkia. Pikku pihlaja saa kirsikkaviiniä -rypäleihinsä ja samettiliepeen silkkipyrstöönsä. Mänty saa -laivaviirin latvaansa ja kataja sakset leikellä pitkiä kynsiänsä. -Minä pyydän lumihöytyviä sokeroimaan koko metsän valkoiseksi, ja -sitte neiti Päivänpaiste sulattaa sokurin karamelleiksi. -- No, mitäs -nyt arvelet, rakas metsä? Tyydytkö näihin joululahjoihin? - -_Kaikki puut_. Kiitos, Mikki, nyt alkaa ilo metsässä. (He siirtyvät -etemmä, jättäen kuusen yksin seisomaan.) - -(Matti ja Mikki hakkaavat kuusta. Kaikki puut laulavat ja tanssivat): - - Piiri pyörii kanervilla, lumella, - Nyt me seppelöimme nuorta neitoa. - Joulukuusi, metsän talvimorsian, - Koreasti vaatetetaan kukkahan, - Avulla niin monen kauniin kaason. - Morsiolle tähdet päärmää linnikon, - Enkelit jo alkaa sulon soittelon. - Raottaapi kohta portin joulu jo, - Kiirehtii kuin ennen, varro tuokio! - Joulukuusi morsian on kaunokkain - Puku vehreä on hällä yksin vain; - Joulu-iltana nyt häät jo taas on. - - - - -KUU KIRKAS. - -(Talvi-leikki.) - - -Henkilöt: - - Jeronimus, rikas talonpoika. - Ukko Maunu. - Akka Maunu. - Matti | - Maija | kaksi köyhää lasta. - Kuu. - -Kuvaus tapahtuu maantiellä hedelmäpuiston vieressä. Maantie kulkee -läpi huoneen, tuolit olkoot aitana ja seinä niiden takana kuvaa -metsää. On syyskuun ilta, jolloin omenat jo ovat kypset. Ei vielä ole -pimeä, vaan pimenee kohta. - -Ukko ja Akka Maunu tulevat kaupungista. - -_Ukko_. Riennä, akka, tulee kohta pimeä. Mitä siellä seisottelet ja -mitä katsot? - -_Akka_. Katsonpahan vain noita kauneita omenia, tuolla puutarhassa. -Jeronimus on onnellinen mies: kaikki puut riippuvat täpö täynnä, ja -hän kyllä saa sievät rahat torilta. Se on toista, se, kuin meidän -ansiomme, ukko. - -_Ukko_. No, entä sitte? Mitä hänen omenansa meihin koskevat? Meillä -on voita ja leipää ja perunoita. Kyllä me tulemme toimeen omenittakin. - -_Akka_. Hä, mitäkö ne meihin koskevat? Minä tuota vain ajattelin, -miten me puuhailemme ja näemme vaivaa perunamaassamme ja sitte saamme -jonkun pennin tai kymmenisen kapasta, vaikka Jeronimus saa monta -hopearahaakin. Ohhoh! - -_Ukko_. Ohhoh! - -_Akka_. Kylläpä käypi jo liian yksitoikkoiseksi elää vain -aamiaisella, päivällisellä ja iltasella. Jos meillä olisi edes -puoletkaan noista kelpo omenista, näetkös, niin voisit sinä ostaa -oikein herrastupakkaa ja minä saisin pienen kahvipisaran. Olisipa se -jotakin, se, ukko hyvä. - -_Ukko_. Niinpä olisikin. Minä pöllyttäisin tuvan täyteen tupakansavua. - -_Akka_. Ja minä antaisin kahvipannun porista liedellä aamusta iltaan. -Sepä vasta olisi suloista soittoa! Minun mielestäni olisi aivan -kohtuullista, että Jeronimus antaisi osan noista muillekin. - -_Ukko_. Sekö visukinttu? Ennen hän pyytäisi meiltä perunoita. - -_Akka_. Niinpä niin, ja juuri sentähden saattaisimme me toimittaa -pikku jaon hänen kanssansa. - -_Ukko_. Perunoistammeko? - -_Akka_. Eipä suinkaan, vaan hänen omenistaan! Minusta näyttää nyt -tulevan pimeä, pilvinen ilta; silloinhan me emme tarvitsisi muuta -kuin pikku portaat aitaa vasten. Me ottaisimme mukaan säkin ja sitte -me... - -_Ukko_. Sittekö varastaisimme? Etkö häpeä, akka? - -_Akka_. Hyi! kuka tässä varastamisesta puhuu? Me vain vähän, hyvin -vähän keventäisimme sen saiturin ylellistä kuormaa. Sehän toki ei voi -olla muuta kuin laillista ja oikeata. - -_Ukko_ (ajatellen). Hm; niin, saattaisipa tuo olla, mutta... - -_Akka_. Tule pois, odotetaan, kunnes tulee ihan pimeä. Se, näetkös, -on laillista; vieläpä on rikkaan ilmeinen velvollisuuskin antaa -rikkaudestaan köyhille. - -_Ukko_. Niin, mutta... - -Matti ja Maija tulevat, seljässä pussit. - -_Maija_. Kuulitko, Matti, mitä akka sanoi? Rikkaan pitää antaa -rikkaudestaan köyhille. Ne varmaankin ovat kunnon ihmisiä. (Akalle). -Hyvä matami, me olemme köyhät lapset, joilla ei ole leipää eikä -kotia. Saammeko olla teillä yötä? - -_Akka_. Mitä nyt? Häpeä toki, nulikka, kerjätä maantiellä! Ikäänkuin -meillä olisi varaa lahjoitella pois tavaroitamme!... Tule, ukko, -meidän pitää rientää kotiin. (He menevät.) - -_Matti_. Jokos sait, sanoi Juuso. Ell'emme pääse tupaan, niin -tottahan löydämme jonkun ladon maataksemme. Katsos noita kauneita -omenia! (Hän laulaa:) - - Kaksi kultaomenaa. - Oi, jos olis mulla, - Saisin hevon ratsastaa. - Voisin rikkaaks tulla. - Vaan nyt tässä tallustaa - Rakkaan siskon kanssa saa, - Linnun lailla karkoittaa - Huolet laulelulla. - -_Maija_. Sinä vain aina olet iloinen. Kaiketi sinä mielelläsi -pitelisit paria noista kelpo omenista omanasi? - -_Matti_. - - Heittääkseni koppia - Jos mull' olisi niitä, - Heittäisin kaikk' sulle ma: - Hauskaa tulis siitä. - Vaan nyt musakiven sain... - -_Maija_. - - Männyn käpy mull' on vain... - -_Molemmat_. - - Olkoot sijass' omenain, - Kun ei rahaa riitä. - -_Maija_. Ota koppia, sinä kultaomeninesi. - -_Matti_. Ota itse, jos saat! - -(Heittelevät koppia kivillä ja männynkävyillä.) - -_Maija_. Sainpa kuitenkin kiinni, katsos! - -_Matti_. Maltas, nyt viskaan ylemmä. - -_Maija_. Nyt minä rupeen syömään omenaani. (Puree männynkäpyä.) - -_Matti_. Ja minä vien omenani kuninkaan hoviin. (Poimii kiviä.) - -_Jeronimus_ (tulee). Nytpä rupeavat omenat jo kypsymään. Täällä -kuljeksii kaikenlaista väkeä maantiellä, niin että onpa tarpeen -olla varoillaan. Enkö sitä juuri sanonut? Tuossahan on kaksi -kerjäläisnulikkaa katselemassa minun puutarhaani. Mitä te täällä -teette? - -_Matti_. Me astumme kahdella jalalla pitkin tietä, hyvä isäntä. - -_Jeronimus_. Uskaltakaapahan vain väijyä minun omeniani? - -_Matti_. Kiitoksia tarjouksesta! Me olemme juuri kokoamassa -omenasatoamme. - -_Jeronimus_. Mitä sanot? Ettehän vain liene uskaltaneet kiivetä minun -aitani yli? - -_Maija_. Ei tässä puutetta ole. Koko tie on täynnä omenia, ja ojan -varsilla on vielä enempi. - -_Jeronimus_. Vai niin, kiviä ja männynkäpyjä. Merkillistä, miten -tyhmiä lapset voivatkin olla! (Hän menee.) - -_Matti_. Hän luulee olevansa viisas, hän, kun yöt päivät kävelee -varkaiden pelossa. Me olemme levossa, me. Eipähän kukaan varasta -meidän kultaomeniamme. (Ilta pimenee.) - -_Maija_. Tulee pimeä jo, Matti. Mistähän nyt löydämme hyvän ladon? - -_Matti_. Paras on astua tietä myöten kylään; emme me osaa metsän läpi. - -_Maija_. Minua niin kovin pelottaa, että eksymme pimeässä. Jospa edes -kuu olisi paistamassa! - -(Kuu ilmestyy taivaanrannalle, se on, vasempaan nurkkaan. Hän on -palovartian puvussa, näyttää siivolta ja alakuloiselta, ja kantaa -edessään suurta, loistavaa, pyöreätä kilpeä). - -_Kuu_ (laulaen kuin palovartia). - - Kello on kahdeksan lyönyt: - Kotihin kulkee karja jo syönyt, - Loppunut päivän on puuha ja työ; - Sisään, lapset! jo joutuu yö! - -_Maija_. Tuossahan kiltti kuu nousee niin pyöreänä taivaalle. Ah, -miten kaunista, että nyt on täyskuu! Kuulitko? Eikö hän ikäänkuin -laulanut jotakin? - -_Matti_. Oletpa sinä aika hupakko. Juurikuin kuu voisi laulaa! -Palovartia se lauloi tuolla kylässä. - -_Maija_. Muistatko sen laulun kirkkaasta kuusta, jota äiti aina -lauloi meille, kun olimme vielä pienet? Näin se oli: - - Ilman kannella istuu kuu - Ja lasista kurkistaapi. - Mun mieleni... - -_Matti_. - - ... tuosta riemastuu - Ja soittoon sormeni saapi. - -_Molemmat_. - - Oi, onnellinen, sä kuuhut kirkas, - Kun yllä maan on olla sun virkas! - Saat nähdä jo... - -_Kuu_. - - ... Ohoh, ohoh! - -_Maija_. Kuulitko, hän lauloi mukaan? Hän sanoi: ohoh, ohoh! - -_Matti_. Ole joutavia, se oli vain metsän kaiku. - -_Maija_. Ei ollut; minä kuulin ihan selvään, että hän sanoi: ohoh, -ohoh! Kuu raukka, miten sinulla lienee ikävä kulkea niin yksin pitkin -taivaan kantta, etkä koskaan saa leikkiä kultaomenilla täällä maan -päällä! Leikkisit edes tähtien pikku lasten kanssa, jotka välistä -ottavat niin pitkiä, välkkyviä harppauksia iltataivaalla, tällaisia -harppauksia. - -_Matti_. Kyllä kuulla on muutakin tekemistä. Hän astuskelee kuin -yövartia, lyhty kädessä, näyttää ja tietä kaikille, jotka ovat -eksyneet maan pimeässä. Sen lisäksi on hän myöskin kultaseppä, -näetkös; hän kultaa metsät ja hopeoitsee järvet. Onpa hän vielä -poliisipäällikkökin, aika vihollinen kaikille varkaille! - -_Maija_. En oikein muista toista värsyä siitä laulusta: - - Näet hullutuksia paljon, näin - Kulkeissasi iltasilla... - -_Matti_. - - Näet tuskiin sortuvan lempiväin. - Näet riemua rakastavilla. - -_Molemmat_. - - Näet kyyneleitäkin monta, mutta - Ne luoksesi kohden korkeutta - Ei nousta voi... - -_Kuu_. - - ... Ei nousta voi. - -_Matti_. Kas niin, kuu kirkas, astu nyt siivosti edeltä ja näytä -meille tietä hyvään latoon! - -_Maija_. Kiitos ryhdistäsi, rakas kuu! - -(Lapset lähtevät, vaan heidän laulunsa kuuluu vielä etempää:) - - Näet kyyneleitäkin monta, mutta - Ne luoksesi kohden korkeutta - Ei nous... - -_Kuu_ (yksin). "Ei nousta voi", laulavat lapset. No niin, liian -korkeallahan minä olenkin maan lapsille. Mutta näytänkö minä sitte -niin iloiselta täällä yksinäisyydessäni sinitaivaalla? Eikö minulla -sitte ole mitään surua? Ikäänkuin olisi niin erittäin hauskaa kulkea -yksin autiossa avaruudessa eikä koskaan saada yhtään omaa ystävää -koko avarassa maailmassa! Tosinhan minulla on paljo tekemistä. -Minun täytyy joka viikko muuttaa muotoni, ja silloin minä käännän -kultakilpeäni. Nyt minä olen pyöreä, mutta toisinaan on minua vain -puoli. (Hän kääntää kilpeä sivulle.) Ja taas jonkun ajan kuluttua -minä olen kokonaan näkymättömänä. (Hän kääntyy seljin katsojiin päin, -niin että kilpi kokonaan peittyy.) Sitte minä jälleen muutun, ensin -pieneksi, kapeaksi kaareksi, ja vähitellen puolikkaaksi. (Kääntää -kilpeään.) Viimein taas olen aivan pyöreä. (Kääntää koko kilven -näkyviin.) Välistä sattuu niinkin, että minä hetkiseksi pistäydyn -piiloon. (Peittää kilven tiheällä vaatteella.) Silloin tulee pimeä -yö, ja kaikki varkaat lähtevät liikkeelle. Mutta juuri kun he ovat -paraillaan vehkeilemässä, pistäydynkin minä jälleen näkyviin. (Peite -putoaa pois.) Ja silloin kaunis, vaalakka valoni paistaa pimeään -yöhön, ja maan lapset sanovat minua kirkkaaksi kuuksi. Minä suosin -lapsia; heille minä mielelläni tanssin vedenpinnalla ja seuraan -heitä, kun he ajelevat talvi-iltoina. Minä juoksen kilpaa hevosen -kanssa yli mäkien ja puunlatvain. Satatuhatta vuotta sitte olin -minäkin pikku lapsi ja eksyin silloin äitistäni. (Hän laulaa:) - -Sävel: Onpa vielä Suomessa... - - Olin pieni lapsi maan, - Eksyin kerran maailmaan, - Etsin vielä emoain - Seuraan häntä vuosittain. - Yhä vaan - Ympär' maan - Pyörin, paljon nähdä saan; - Illat pimeet valistaa - Saatan, milloin nukkuu maa. - -Ah, sä rakas äiti, milloinkahan saanen nähdä sinut jälleen iloisena -päiväpaisteessa? Ainoastaan silloin, kun sinä makaat, käyskentelen -minä kuin henki vuoteesi ympärillä ja sytytän lyhtyni valasemaan -sinun pimeää rataasi avaruudessa. Ja sinä luulet minua vain vanhaksi -palovartiaksi, joka suojelee sinua pyrstötähtien tulipaloilta... - - Vaan kun vuotta tuhannen - Sua vielä seurailen, - Surus tuudin nukuksiin, - Lastes majaa vahdin, -- niin - Taivaalta - Laajalta - Syliis suo mun pudota, - Rauhaan siihen nukkuen - Kuin laps' äitin rinnoillen. - -Kun tätä ajattelen, pyrkivät kyyneleet herumaan valppaihin silmiini. -Häpeä toki, vanha palovartia, ja pistäydy piiloon, ett'ei kukaan näe -sinun itkuasi! (Hän pudottaa kilpensä eteen peitteen, niin että tulee -pimeä.) - -(Ukko ja Akka Maunu tulevat kantaen portaita ja säkkiä.) - -_Ukko_. Kuuleppas, akka, minusta ei tämä tunnu oikein hyvältä, vaan -melkein siltä, kuin menisimme varastamaan. - -_Akka_. Mitä lörpöttelet! Onko se varastamista, kun ottaa lailliset -oikeutensa ja saatavansa? Toista olisi, jos ottaisimme härjän. -Mutta nythän me teemme naapuri-isännälle vain pikku palveluksen: me -säästämme häneltä omenain poimimisvaivan. Kas niin, pane portaat -pystyyn aitaa vasten ja poimi sinä, niin minä täällä alhaalla pitelen -säkkiä. Meidän pitää kiiruhtaa niin kauan, kuin on näin oivallisen -pimeä. - -_Ukko_ (panee pystyyn portaat). Eevan omenia! Minä pesen käteni ja -olen syytön... - -_Akka_. Pese vain, Aatami, kunhan nyt poimit! (Ukko nousee portaille.) - -_Kuu_. Mitä sipinää ja supinaa täällä pimeässä on? (Tempasee pois -peitteen kilpensä edestä, ja tulee valoisa.) - -_Ukko_. Herranen aika, akka, nyt tuli kuutamo. - -_Akka_. Kerää vain, äläkä huoli! - -_Ukko_. En, minä en uskalla. Minä luulen näkeväni Jeronimuksen -yömyssyn tuolla puiden välissä. (Laskeutuu maahan) - -_Akka_. Hyi sellaista kujetta! Mitä me nyt teemme, kun tuo kelvoton -kuu paistaa meille ihan vasten kasvoja? - -_Ukko_. Mitäpä me muuta tekisimme kuin menemme kotiin? - -_Akka_. Minäpä tiedän, mitä teemme. Me haemme kotoa tervapytyn ja -harjan ja tervaamme sitte kuun. Silloin se pahennus kyllä jättää -rehelliset ihmiset häiritsemättä heidän luvallisista töistään. Me -opetamme hänet katselemaan ihmisiä tuolla lailla silmiin. - -_Ukko_. Niin, mutta ... mutta... - -_Akka_. Mitä siinä muttailet? Pane koipesi liikkeelle? Muista -tupakkaa, sitä herrastupakkaa! (He menevät.) - -_Kuu_. Vai niin, vai aikovat he tervata minut, ne kunnon ihmiset! -Sopiihan koettaa tuotakin. (Aivastaa.) Olkoon onneksi; luulenpa, että -oikein aivastin. He uskovat, ett'en minä kuule heidän puhettansa, -vaikka kuulenkin jok'ainoan hisauksen maan päältä. Vai tervata minut! - -_Jeronimus_ (tulee). En käsitä tätä; minä luulin kuulevani jonkun -puhuvan. Täällä ihan varmaan on varkaita, jotka minun omenoitani -himoitsevat... Ahah, tässä on portaat!... Ja säkki... Kyllä nyt on -asia aivan selvä, sanoi akka, kun kaatoi vettä ukon viinapulloon. -Mitäs nyt on tehtävä, hyvä Jeronimus? Sinä olet rikas mies; sepä -onkin pääasia. Ja sinä olet myöskin urhollinen mies, sen voi oma -tallipässini Pelle todistaa. Hänhän heti lähtee karkuun, kun vain -näkee minun tulevan, paksu käsnäkeppi kädessäni; niin julmalta minä -näytän. (Laulaa:) - -Sävel: Mä olen Papageno... - - Mä olen tuima tyranni; - Piiskaani pelkää orhini. - Lyön härkää, lehmää, lammasta, - En pelkää pässin puskuja. - Ja koira, kissa, renki saa - Myös lyöntejäni koettaa. - Jos varas vain käy tänne, niin - Hän heti joutuu arestiin. - -Mutta jospa heitä onkin useampi? Saattaisinhan mennä piiloon -tähän aidan taakse; mutta on kelvottoman kirkas kuutamo, että he -saattaisivat nähdä minun yömyssyni. Entäpä jos pistäytyisin tuohon -säkkiin? Se oli sukkela temppu. Sieltä minua ei kukaan näe, ja kun he -tulevat, hyppään minä jaloilleni ja sieppaan heidät kiinni, niinkuin -kissa makkaran. (Hän ryömii sakkiin.) - -_Kuu_. Tyhmeliini! - -_Jeronimus_ (kurkistaa ulos.) Mitä? Kuka minua huusi?... Hst! tuolta -tulee joku. (Ryömii takaisin piiloon.) - -(Ukko ja Akka Maunu tulevat kantaen tervapyttyä ja pitkävartista -harjaa.) - -_Akka_. Kas niin, ukko, nouse sinä portaille, niin ylös kuin pääset, -että yletät harjalla kuuhun. Minä seison täällä alhaalla ja pitelen -tervapyttyä. - -_Ukko_. Liian on korkealla. - -_Akka_. Eikä ole korkeammalla kuin saunan lautaset. Etkö ole monesti -nähnyt kuun riippuvan kuusen oksista? Mutta (katselee säkkiä) -mitenkähän säkki on tullut niin lihavaksi ja pyöreäksi kuin provasti? -Sepä on merkillistä. (Tunnustelee säkkiä.) Ahah, sinä veitikka, -oletko kiivennyt puuhun ja syönyt omenia meidän poissa ollessamme. -Kyllä minä sinut, säkki, opetan varastamaan toisten omenia. (Hän -sitoo kiinni säkin suun.) Kas niin, makaa nyt siinä siivosti sen -aikaa, kun me tervaamme kuun. Tuopa oli hauskaa, ha ha ha! - -_Kuu_. Ha ha ha! - -_Ukko_. Säkki nauroi. - -_Akka_. Lörpöttele sinä! Kas niin, ukko, pian ylös puuhun! - -_Ukko_ (kiipeää aidalle ja kurottaa harjalla.) Johan minä sanoin, -akka, että se on liian korkealla. - -_Akka_ (kiipeää jäljestä pytty kädessä.) Älä lörpöttele! Annas kun -tulen auttamaan sinua, niin saatpa nähdä, että yletymme kuuhun. - -_Kuu_. Ha ha ha! - -_Ukko_. Kuulitko, eukko? Harja nauroi! - -_Akka_. Maltas vähän, nyt olin jo aivan tavata kuun reunan. Pidäs -sinäkin, niin tuhraamme hänet ruskeaksi kuin jauhettu kahvi! Kas -niin, nyt yletymme jo! Niin, irvistele nyt, irvinaama! Noin, noin me -tuhraamme... Ai, voi! hän pitää minua kiinni. Tule auttamaan! - -_Ukko_. Kyllä tulen. Ai, voi! Hän ottaa minut, nipistää kiinni, -auttakaa! auttakaa! - -(Kuu peittyy äkisti, tulee ihan pimeä, ukkonen jyrisee ja sataa -rakeita. Ukko ja akka häviävät). - -(Matti ja Maija tulevat juosten etsimään suojaa sateelta.) - -_Matti_. Maija! Missä olet, Maija? - -_Maija_. Täällä. Missäs sinä olet, Matti? On niin hirveän pimeä. - -_Matti_. Täällä minä olen. Mennäänpäs tuonne päin; minusta näyttää -siellä olevan talo. - -_Maija_. Aitahan tuo vain on. Nyt olemme jo kävelleet koko tunnin -eksyksissä; minä en enää tiedä, missä olemmekaan. - -_Matti_. En minäkään. Mutta sen tiedän, että päällämme tuolla -ylhäällä on Jumalan taivas... Oletko hyvin märkä? - -_Maija_. Vähän vain. Mutta en minä enää jaksa astua. Levätkäämme -tässä. Ah, jospa olisi kuutamo! - -_Matti_. Kuules, kuu kirkas, oletko aivan unhottanut köyhät lapsesi? - -(Sade on lakannut, kuu paistaa jälleen kirkkaasti. Mutta hänen -kilvessään näkyy nyt riippumassa ukko ja akka Maunu karjoineen ja -tervapyttyineen). - -[Salaa sanoen tapahtuu se näin: leikataan edeltäkäsin ukko ja akka -mustasta paperista ja kiinnitetään ne kuun kilpeen.] - -_Maija_. Kiitoksia, kirkas kuu, sepä oli hyvin tehty! Nyt minä taas -tunnen paikan. Tässähän me olemme puutarhan luona, jossa oli niin -kauniita omenia. - -_Matti_. Juuri niin! Mutta katsoppas, Maija! Mitä kummia tuolla -kuussa riippuu? - -_Maija_. On aivan kuin ukko ja akka ja pitkä harja... - -_Matti_. Onpa tosiaankin. Ne ovat ukko ja akka, jotka olivat äsken -täällä. Miten ihmeen tavalla he ovat joutuneet kuuhun? - -_Kuu_. He tahtoivat tervata minut, saadakseen varastaa rauhassa; -sentähden minä otin heidät. - -_Maija_. Kuuletko? Kuu kirkas sanoo heidän tahtoneen tervata häntä, -saadakseen varastaa rauhassa, ja sentähden on kuu ottanut heidät. - -_Matti_. Sanooko hän niin? No, sinullapa on tarkat korvat, Maija, kun -kuulet kuun puhuvan. - -_Maija_. Ikäänkuin se nyt olisi jotakin! Kuulenhan minä puiden -ja kukkienkin puhuvan joka päivä kanssani. Mutta mikähän tuolla -liikkunee aidan vieressä? (Säkki vierettelekse.) - -_Matti_. Heleijaa! Säkki se on, Maija, säkki kävelee, huviksensa! Vai -niin, säkki; onko sinusta nyt niin kaunis ilma tämä yönä, että olet -lähtenyt kävelylle? - -_Jeronimus_ (säkissä). Päästä minut! Rakas varas, päästä minut irti! - -_Matti_. Mitä tuo on kuulla kuun puhuvan; vaan kuunteleppas -säkkiä! No, säkki, mihinkä minun sitte pitää päästää sinut irti? -Myllynränniinkö? - -_Jeronimus_ (säkissä). Armollinen varas, säästä minun henkeni! Minä -olen Jeronimus ja annan sinulle sata hopearahaa, jos päästät minut -irti! - -_Maija_. Säkin nimi on Jeronimus! - -_Matti_. Sata hopearahaako? No, tuota jo voi kuulla; sinäpä olet -viisas säkki. Mutta enhän minä voi uskoa paljaita sanojasi. Mitä -annat minulle lunnaittesi vakuudeksi? - -_Jeronimus_ (kuin ennen). Suurimman omenapuun alle puutarhaani olen -kaivanut ja haudannut hopearahapussin. Sinä saat puolet, hyvä varas! - -_Maija_. Päästä hänet irti, Matti! - -_Matti_. Ei, maltahan vähän! Vai niin, puoletko ainoastaan? Ränniin -sinut heitän, säkin veitikka, koska olet myllystä kotoisinkin! - -_Jeronimus_ (kuin ennen). Saat kaikki, ihan kaikki, mitä minulla on, -kaikkein paras varas, kunhan vain pääsen tästä vankeudesta. (Hän -vierettelekse.) - -_Matti_. Onko se oikein varma? Vannoppas! - -_Jeronimus_. Minä vannon Pellen sarvien kautta. - -_Matti_. Ei, topp, se on liian vähä. Vanno, niin että se kelpaa -johonkin! - -_Jeronimus_. Minä vannon hopearahaini kautta. - -_Matti_. No, nyt kyllä uskon. (Avaa säkin suun.) Seis, säkki! Juokse -jaloillasi! Se on mukavampaa. - -_Jeronimus_ (ryömii pois säkistä). Huh! Kiitoksia, varas... Vai niin, -tekö se olettekin, nulikat? Ettekö häpeä? Malttakaas, kyllä minä -annan teille selkään! - -_Matti_. No, säkki, annas tänne kaikki, mitä sinulla on! - -_Jeronimus_. Kaikkiko, mitä minulla on? Onko koskaan kuultu mokomaa? -Ei ropoakaan, ei puoltakaan ropoa, hävytön nullikka! Heti tiehesi, -taikka... - -_Matti_. Kiitoksia, säkki! Minä tyydyn hopeapussiin. Sen minä jo -kaivoin pois puun alta! - -_Jeronimus_. Minä onneton! Ensin varastavat minun omenani ja sitte -vielä hopeani! Kymmenentuhatta kirkasta valkoista rahaa! Tästä saat -sata vaskirahaa, mutta anna takaisin minun hopeapussini. - -_Matti_. Pidä rahasi! Pidä hopeasi! Mitä me niillä tekisimme? Vai -rupeasimmeko me kävelemään peloissamme varkaita? Ei, säkki, me olemme -vain tehneet sinulle pilaa. - -_Jeronimus_. Ettekös te olekaan tuoneet tänne säkkiä ja portaita, -varastaaksenne omenia? - -_Maija_. Hyh, mitä puhut! Ukko ja akka ne sen tekivät. Mutta kun oli -liian valoisaa, tahtoivat he tervata kuun, ja tuosta voit itse nähdä, -miten he ijäiseksi ihmeeksi ja varoitukseksi riippuvat kuussa. - -_Jeronimus_ (panee silmälasit nenälleen). Niinpä todellakin! Ihan, -näet, ukko ja akka Maunu, minun kelpo naapurini, tuossa riippuvat. -Olkoon onneksi! Mutta te kaksi, mikä teidän nimenne on? - -_Matti_. Matti ja Maija. - -_Jeronimus_. Sinä, Matti, ja sinä Maija, te olette pelastaneet minut -säkistä ja saaneet tiedon minun aarteestani, ettekä kuitenkaan -ota maksua. Minua te, nulikat, miellytätte. Minä tarvitsen jonkun -avukseni poimimaan omenoitani. Entä jos ... ihan oikein, mieleeni -pälkähtää jotakin, minulle tulee usein hyviä mieleenpälkähdyksiä. -Minä otan teidät kasvattilapsikseni, ja nyt me heti menemme kotiin, -että saatte hyvän illallisen ja lämpimän vuoteen. Tyydyttekö siihen? - -_Matti_. Se olkoon päätetty! Kiitoksia, säkki! - -_Maija_. Kiitoksia, kuu kirkas! Sinä olet näyttänyt monellekin -köyhälle lapselle tien lämpöiseen kotiin, sinä! - -_Kuu_. Minähän itsekin kuljeksin turhaan etsimässä kotiani. - -_Kaikki laulavat_. - - Kuu ilman kannella kuljeksii - Ja tielle hän tirkistääpi. - Ja tiellä nyt ukko astuksii, - Ja akka se häpeääpi. - Sua, kuu, he tervata halusivat, - Vaan itse ansahan lankesivat: - He kuuhun jäi, he kuuhun jäi. - - Nyt ukko ja akka on siellä vaan - Ja siellä pysyvät aina. - Sun kultalevystäs lapset maan - Alati kultia lainaa. - Mut' sinä vain kuljet matkojasi - Ja peilaat vesihin muotoasi - Niin ylhäältä, niin ylhäältä. - - - - -KEVÄTPÄIVÄ SUOMENLAHDELLA. - - - Meremme Suomen Lahti, sa - Nyt olet kaunis, iloisa - Tuhansin valkopurjein. - Vast' olit tyhjä, poloinen. - Jäät poves peitti, sitoi sen, - Ja talvea - Piti aaltos, ja - Kuolleena oli Ahtola. - - Vaan vapaa, uljas olet nyt, - Siteittes aik' on päättynyt, - Sun lainees riemuin laulaa, - Pyydystää verkkos, kajavas - Taas huutaa, loistaa majakkas. - Ja höyrysi - Taas suitsuvi, - Kevättä rantas henkivi. - - Suikertaa sitees hopeinen - Nyt Viron hiekan keltaisen - Ja Suomen vuorten väliin; - Kronstadtin rautalaivan ja - Myös kaislavenon kannat sa, - Ja riemuiten - Nyt kylpien - Sä tanssit mailman portillen. - - Käy, tuuli! Aalto, kohoa! - Käy ylös rantaan, suurilla - Mietteillä mielet täytä! - Pois huuhdo vesin suolaisin - Laimennut mieli, himotkin. - Ja virkistä - Taas ihmistä, - Luo, voima, valo, elämä! - - Sä meidän uljas meremme! - Sun Herra antoi Suomelle, - Lipulle Suomen tieksi, - Ja kun se liekuu vapaana - Sinisenä ja valkoisna, - Niin ennustat - Ajat tulevat, - Lippumme värein vipajat. - - - - -TUULENTUPA. - - -Sattuu välistä keväällä, milloin ilma on läpinäkyvän selkeä ja -taivas välähtelee vaaleanpunaiselta ja sinipunervalta auringon -laskiessa, silloin sattuu välistä, että äärimmälle taivaan -rannalle nousee pieniä kullankeltaisia pilviä, jotka liitelevät -keveinä viiruina sinne tänne pitkin taivaan kantta. Ne alinomaa -muuttavat muotoansa, väriänsä ja paikkaansa; ne ovat niin loistavan -kauniit, niin hienoreunaiset ja niin suloisen keveät kuin ilma; -ne eivät ole ollenkaan muiden pilvien kaltaiset, jotka yöt päivät -kehräävät pummulia taivaan kannella. Miksi ovat ne niin kauniit ja -haihtuvaiset? Miksi ne ainiaan liitelevät kauimpana, kaukaisimmassa -etäisyydessä? Kuulehan, nyt minä sinulle kerron jotakin. Ne eivät -ole mitään sadepilviä, vaan valopilviä; ne ovat henkien tuulentupia -kaukana sinimaailmoissa. Ylimaailmalliset kauniit henget, jotka -asuvat tuolla ylhäällä loistavassa maailman avaruudessa, luuletko -heidän tyytyvän kivisiin ja marmorisiin taikka puutupiin, joiden -raskaat katot estävät näkemästä aurinkoa ja tähtiä? Ilmaiset, -niinkuin he itse, suloiset, loistavat, läpinäkyvät ovat myöskin -heidän asuntonsa; he rakentavat ne säteistä ja loistavista viiruista, -he tekevät niiden seinät hienoimmasta kuunvalosta, ja katon panevat -he iltaruskon kullasta. Siellä elävät he vapaata, iloista elämäänsä -korkealla maan sumujen yläpuolella, niin korkealla, ett'ei kiuru -sinne koskaan lennä, eikä niin korkealle koskaan kuulu melu ihmisten -puuhista täällä maan päällä. Siellä on vain valoa, kauneutta, -kirkkautta, rauhaa ja Jumalan kunnioitusta. Sillä Jumalan pyhä nimi, -Jumalan suuruus ja hyvyys leviävät niinkuin päivän valokin läpi -kaikkien maailmain ja vielä ulommaksikin niitä. - -Kuka voisikaan sanoa, että kevyt, läpinäkyvä ilma ei kannattaisi -henkien tupia? Oletteko unhottaneet kaikki kauniit sadut? Maan -sisuksessa asuu menninkäisiä ja kääpiöitä; tulessa asuu salamanteri; -vedessä asuu Ahti ja huikentelevat, kauniit vedenneitoset, joilla on -vehreä ruohotukka; maan päällä asuvat ihmiset ja heidän ympärillään -metsissä asuu kaiku; kaikki vuoret ja laaksot, kaikki purot ja -lähteet, puiden latvat ja lehdet ovat täynnä olentoja, joista -muutamat näkyvät paljaasen silmään, mutta monta vertaa useammat ovat -näkymättömät. Niin, ja kaukana auringossa, kuussa ja hyvin etäisissä -kiiluvissa tähdissä asuu olentoja, jotka ovat aivan toisenlaiset kuin -me ja katselevat meitä oudoilla silmäyksillä. Ja luuletko sinä sitte, -että ilma yksin olisi tyhjä, kun muka lintu ei tee siihen pesäänsä, -tuo ilma, joka juoksee maan ympäri kuin pauhaava meri ja jonka kaikki -tuntevat, vaikkeivät sitä näe. Etkö huomaa, miten tuuli puhaltaa -purjeihin ja tuulimyllyn siipiin, miten se kannattaa linnun siipiä ja -kevyttä paperileijaa, jolla on pitkä häntä? Koko avarassa maailmassa -ei ole yhtään tyhjää paikkaa; kaikkialla on elämää, kaikkialla on -valoa, kaikkialla on henkeä ja totuutta, kauneutta ja hartautta; -jokaisessa tomun jyväsessä on oma asujamensa ja joka tähdessä oma -kansansa. Ja luuletko vieläkin ilmaa tyhjäksi? - -Oletko kuullut satua Valvaasta, joutsenten ruhtinattaresta, joka uipi -ilmassa kuin tähti mustassa pilvessä ja kylvää keväällä valkoisia -sulkiansa niitylle? - -Tunnetko keijukaisten kuningattaren sen ijäisesti nuorena pysyvän -Keristanen, joka ei koskaan muutu, vaikka maailma hänen ympärillään -lakastuu vanhuuden voimattomuudesta? - -Oletko nähnyt Oberonin, ilman kuninkaan, joka pillillään soittelee -kaikki ihmislapset tanssimaan, ja Titaanian, hänen puolisonsa, jonka -kauneudesta ja mustasukkaisuudesta on niin monta satua kirjoissa? - -Tiedätkö tarinan Ilmattaresta, joka istuu iltapilven reunalla ja -kutoo kultakangasta hopeisella sukkulalla? - -Jos tahdot nähdä nämä kaikki ja monta muuta kaunista olentoa lisäksi, -joista kerrotaan saduissa, niin kuule, mitä minä nyt sanon. Mene -jonakin iltana rannalle, kun aurinko juuri on laskeutumaisillaan. -Paina oikealla kädelläsi vasemmalle puolen rintaasi ja tunnustele, -sykkiikö sydämmesi oikein kovasti ja lämpimästi, oikein lapsellisesti -ja hurskaasti kaikkea kaunista kohtaan, kuin on elämässä. Katsele -sitte ympärillesi lapsen silmillä, ja sinä näet merkillisiä asioita -punertavissa iltapilvissä. - -Mutta jos niitä katselet itseviisailla silmillä ja kylmällä -sydämmellä, niin silloin et suinkaan näe muuta kuin lenteleviä pilviä -ja illan sumuja, jotka ennustavat sateen tuloa. Kaikkea kaunista, -mitä on maailmassa, on katseltava viattomilla silmillä, muuten se -haihtuu ja häviää tyhjäksi. - -Pienenä ollessani istuskelin minä usein kivisellä rannalla ja -katselin aaltojen tanssia etäällä illan loistossa. Ne kulkivat -kulkemistaan ympyriäisissä piireissä tai suorissa viiruissa, pitkissä -loistavissa riveissä kauas siniseen etäisyyteen, ja hetkisen kuluttua -oli mahdoton enää erottaa niitä toisistaan. Ne kuitenkin viimein -saapuivat meren toiseen rantaan, jossa vesi loppui ja taivas alkoi. -Siihen paikkaan juuri aurinko mieluisimmin laskeutui keskikesällä -ja pistäytyi vähäksi aikaa loistaviin aaltoihin. Se oli ihmeellinen -paikka, todella hyvin ihmeellinen ja suloinen, sillä juuri siellä -kaikki illan ja pilvien henget pitivät ilmaista leikkiänsä laineiden -ja iltaruskon kanssa. Ne lentelivät kuin häilyvät punaviirut sinne -tänne vesipeilin yllä; ne tanssivat, painiskelivat, juoksivat -jäljekkäin "haukkasilla", kupertuivat toinen toisensa päälle, -tukistivat leikillä toinen toistaan ja välistä taas suutelivat. -Iloista väkeä ne olivat; he kokosivat ilman hienoa päivänsavua, -joka liiteli kuin harso kunnasten päällä, käärivät harson, tekivät -siitä siteitä ja sitoivat toisiltaan silmät, niin että pääsivät -sokkosille. Sattuipa välistä että joku syöksyi kuin nuoli alas mereen -ja silloin koko joukko hänen järjestään kuin rankka ruususade tai -kipunaparvi, mutta yht'äkkiä se jälleen sukelsi ylös, hypähti ja -rupesi kaha-säärin ratsastamaan kullankarvaisella pilvellä, joka -hiljakseen kulki tietänsä avaruudessa. Ja muutamat näistä hienoista -ilmaolennoista olivat suuremmat ja vahvemmat toisia. He ottivat -iltataivaalta tähden ja heittelivät sillä palloa. Monta tuhatta -ilmanhenkeä ojensi pikku kätensä ottamaan tähdellä lyyryä, mutta -se nousi kaaressa ylös taivaan reunasta, putosi mereen kuin palava -kynttilä, särkyi räiskyen miljooniksi palasiksi, jotka lentelivät -ylt'ympäri laineille. Ja siitä kuohui vaahtoa kuin hopeaa. Se oli -kuin timanttisade. Ja se huvitti sanomattomasti illan henkiä; -he paukuttivat kätösiänsä, ottivat toinen toistaan kädestä ja -tanssivat ympäri taivaan kantta, niin että pilvet äkisti hajosivat -pois tieltä eikä missään näkynyt enää muuta kuin häilyviä viiruja -henkien vaaleankeltaisesta tukasta, jotka lensivät kuin revontulet -aaltoilevina liekkeinä iltatuulessa... - -Semmoista voidaan nähdä pienenä. Kun kasvetaan suureksi, silloin -kasvaa myöskin kalvo silmän eteen, ja se estää näkemästä hienointa -tomua perhon siiviltä, kauneinta väriä kukkien lehdiltä ja henkien -taivaista leikkiä iltatuulen vienoissa puhalluksissa. - -Oli poika, nimeltä Elias; hänen isänsä talo oli tumman metsän ja -suuren meren välillä; metsä oli itä- ja meri länsipuolella. Hän -oli lempeä ja hellä ja kuunteli hyvin mielellään kauniita satuja. -"Minä en ymmärrä, mitä Eliaksesta tuleekaan tässä maailmassa", sanoi -usein hänen isänsä, joka oli ahkera ja reipas maanviljelijä ja osasi -kyntää yhtä hyvin kuin ken tahansa tässä maassa. "Poika on liian -hieno iholtaan ja pehmeä sydämmestään. Sopiiko tuommoinen olento -kelpo talonpojaksi? Ei, vaan toista on hänen veljensä Eerik; sillä -pojalla on kädet, vahvat kuin patakoukut ja sääret kuin rautaseipäät. -Elias tähystylee taivasta, ikäänkuin aikoisi kirjoittaa hengille -kaikki ilman itikat; mutta Eerik ajaa ajamisensa pellolla, huolimatta -ollenkaan, mistä päin tuuli milloinkin puhuu. Sanokaa minun -sanakseni: Eerikistä tulee aikaa myöten rikas, mutta Elias saa asua -pilvissä ja syödä aamiaisekseen auringonpaistetta ja illallisekseen -kuutamoa." - -"No, se riippuu kokonaan siitä, mitä hän saa oppia", sanoi lukkari, -joka oli lukenut monta kirjaa ja tiesi kaikki asiat. "Hyvähän on -vahva käsikin; maa kyllä tarvitsee myöskin hyviä päitä ja sellaisia -silmiä, jotka käsittävät, mikä on hienoa ja siistiä maailmassa. -Pankaa te Eliaksenne kouluun, niin näemme, mitä Herra tarkoittaa." - -"Olkoon menneeksi, koska niin sanotte", myönsi isä. Ja Elias alkoi -lukea lukkarin johdolla. - -Eräänä syysiltana, kun hämärä jo tuli takkavalkean loistoineen, -satuineen ja seikkailuineen, istuivat lapset piirissä kuuron Kaisan -ympärillä, joka osasi enemmän satuja kuin kukaan muu ja jonka ei -koskaan tarvinnut kertoessaan vastata lasten kysymyksiin, hän kun -näet ei kuullut niitä. Olipa oikein ihmeellistä kuunnella, eikä -kukaan tiennyt, mistä hän oli saanutkaan niin kauniita satuja -prinsessoista ja lumolinnoista, ruusumetsistä ja paratiisin -tarhoista. Hän kertoi lapsille hyvien keijukaisten hopealinnoista, -jotka säteilevät kuin kalliit kivet, kertoi syvällä meressä olevasta -Ahdin palatsista, Ginnistanin sinivuorista, joille kultafasaanit -rakentelevat pesiänsä ja jotka aina näyttävät olevan yhtä kaukana, -vaikka kaksikymmentä vuotta niitä kohti astuttaisiin. - -"Ah, jospa sinne pääsisi poimimaan fasaanien kultamunia!" huokasi -eräs pienokainen. - -"Ah, jospa vain kerrankin saisi nähdä hopea- ja timanttilinnaa!" -virkkoi nikkarin pikku Petter. - -Sen kuultuaan nosti Elias lempeät silmänsä ja nyykäytti -ystävällisesti päätään. "Mikäs konsti se on", sanoi hän; "näenhän -minä niitä melkein joka päivä." - -"Sinäkö?" huusivat lapset. "Sinäkö?" toisti Eerikkikin nauraen. -"Kyllä kai sinä näet! Täällä ehkä on muka montakin hopealinnaa metsän -katajikossa!" - -"Lähtekää vain minun kanssani huomeisiltana, vähän ennen -auringonlaskua", sanoi Elias hiljaisesti. - -"Kyllä me tulemme!" sanoivat kaikki, ja seuraavana iltana he -menivätkin Eliaksen kanssa mäelle lähelle rantaa, josta näkyi kauas -merelle. "Nyt ei enää ole niin kaunista kuin sydänkesällä", sanoi -Elias. "Henget surevat kesän pakenemista, he eivät enää tanssi niin -iloisesti kuin ennen, mutta malttakaas, juuri nyt alkaa." - -Kaikki lapset katsoivat ihmetellen aavalle merelle päin, jossa -iltataivas loisti purpuralta ja kullalta. Eikä henkiä tarvittu kauan -odottaakaan. - -Tuskin ehti aurinko koskea alareunallaan merenpintaa, kun välkkyvä -valo levisi kaikkiin pilviin ja aaltoihin ja ihanoista linnoista -näkyivät korkeat pylväät ja hopeoidut katot, ja ilman pikku henget -astuivat niistä ulos ja alkoivat leikkiä kultapilvissä. - -Se oli ihanaa, niin riemastuttavan kaunista... Elias paukutti pikku -käsiään ja huusi: "Näettekö, näettekö? Tuolla ne tulevat!" - -Kaikki lapset katsoivat sinne päin, ja muutamat eivät nähneet mitään, -muutamat näkivät linnoja, vaan eivät henkiä. Ainoastaan pieni, -repaleinen kerjäläistyttö paukutti käsiään niinkuin Eliaskin ja huusi -ilon innoissaan: "Minä näen heidät! Tuolla he tulevat!" - -"Mitkä tulevat?" sanoi Eerik, joka oli myöskin muiden kanssa. "En -minä näe mitään muuta kuin pilvenhattaroita, joita tuuli ajelee. -Pilvet ovat vain vesihöyryä, sanoo isä, ja minä toki tiedän enemmän -kuin te siitä asiasta." - -"No, mitä sinä tiedät?" kysyivät lapset. "Niin, minä tiedän -sananlaskun, joka opettaa: _iltarusko selvä ilma, aamurusko -pilvipäivä_." - -"Ei, eipäs se niin ollut", huusi toinen poika. "Näin se oli: -_aamurusko selvä ilma, iltarusko kaunis päivä_." - -"Tuosta sinä viisastelija saat", tiuskasi Eerik, ja pojat alkoivat -lyödä ja tyrkkiä kaikin voimin toinen toistaan keskellä iltaruskon -kauneutta. - -"Katsokaas, miten kaunista!" iloitsi Elias ja pikku kerjäläistyttö -sekä monta muuta lapsista huusivat samoin: "katsokaas, miten -kaunista!" Sillä juuri silloin olivat valoviirut levinneet yli -koko taivaan kannen, henget olivat asettuneet piiriin ja tanssivat -kultalinnojensa ympärillä ja muutamat heistä tekivät pitkiä -kierroksia meren punapinnalla, ottivat vauhtia ja kiersivät laajoissa -kaarelmissa aivan niinkuin sukkelat luistelijat kierällä jäällä, kun -ensi pakkanen tekee sillat järville. - -"Odotapas", huusi poika, joka oli saanut selkäänsä Eerikiltä; "minä -menen kotiisi ja kaipaan isällesi!" - -"Mutta etkö näe mitään?" huusi Elias ihastuksissaan. "Nyt nousee -torni korkeimman linnan harjalle tuolla pilvessä!" - -"Ja sen huipussa on hopeavaltikka ja sen latvassa kultaristi, -ja punaisia lippuja häilyy ympäri koko linnan!" riemuitsi yhtä -ihastuksissaan pikku kerjäläistyttö. - -"Mitä minä huolin semmoisesta narripelistä!" sanoi Eerik äkeissään. - -"Malttakaahan vielä", pyysi nikkarin pikku Petter, joka Eliaksen -ja tytön jälkeen paraiten näki taivaan kauneutta. "Ah, miten -kirkkaat värit! Katsokaas, miten rannat tuolla kaukana loistavat -vehreän ja kullan kirjavalta, miten vuorien huiput välkkyvät -pilviä vastaan, miten joutsenet uivat lahdissa ja miten laineiden -punaiset, hiljakseen vierivät kuohut tuolla murtuvat kalliota vasten -hopeanhohtavaksi vaahdoksi!" - -"Ja kuulkaa, millainen ääni liitelee vettä myöten ja miten kuuluu -hiljainen laulu puiden lehdistä ja oksista!" virkkoi kerjäläistyttö. - -"Katsokaas!" kehotti Elias, "katsokaa tuonne! Siellä marssii -henkijoukko, välkkyvät miekat kädessä ja kiiltävät kypärät päässä, -rynnäkköön linnaa vastaan. Kuningas astuu ulos, kruunu päässä, ja -taluttaa kädestä valkopukuista prinsessaa! Näettekö, miten kaunis hän -on? Ja tuolla rotkossa kiljuu hirmuinen lohikäärme, kita ammollansa, -ja kaikki väläjävät henget, kuninkaan sotilaat ja asemiehet, -syöksyvät takaisin ylös merestä. He asettuvat tiheihin riveihin -linnan muurien eteen, ampuvat kultanuolia sateenaan vihollisjoukkoja -vastaan. Ja nyt ryntäävät joukot vastakkain. Kuulkaa, miten kypärät -ja kruunut helähtelevät säkenöiväin aseiden iskuista. Idästä päin -tulee myrskyn puuska ja tärisyttää linnan perustuksia, se vapisee -ja horjuu ja kukistuu, se syttyy palamaan, ja vielä liekkienkin -välistä näkyvät henkien miekat ja prinsessan valkoinen häilyvä -hopeaharso-leninki." - -"No, tuopa vain kuuluu osaavan lörpötellä", mutisi -Eerik halveksivasti. "Onko koskaan kuultu sellaista tyhmää -kielenpieksämistä! Ei, minä lähden kotiin syömään puuroa." - -"Niin, nyt me lähdemme kotiin syömään puuroa", sanoivat useimmat -muutkin lapset. Ainoastaan Elias, kerjäläistyttö ja pikku Petter -viipyivät vielä kauan rannalla, kunnes illan viimeinenkin valonväre -haihtui ja henkien kaunis leikki hajosi avaruuteen. - -Siitä illasta kului sitte kaksitoista vuotta, ja paljon sill'aikaa -kaikki muuttui. Eerikistä oli tullut vahva, reipas ja varakas -talonpoika, joka hoiteli isänsä tilaa huolellisesti ja toimella, -kynti peltoja, kaivoi ojia suohon ja raivasi uusia aloja saloon. -Elias oli monta vuotta ollut poissa ulkomailla ja palattuaan oli hän -kirjoittanut kauniita kirjoja luonnossa näkyvistä Jumalan suurista -ihmeistä. - -Eräänä iltana seisoi kaksi nuorta miestä kunnaalla meren rannalla, -katsellen lämpöisillä lapsen silmillä henkien leikkiä kaukana -pilvissä. He olivat Elias ja hänen ystävänsä nikkarin pikku Petter, -joka oli ennen kaikkea katsellut eri värejä ja maisemaa ja joutsenten -uiskentelemista merellä. Tästä ystävästä oli tullut maalari, kuuluisa -yli koko maan ihanoista tauluistansa. Elias oli runoilija, niitä -harvoja, jotka runoilevat suoraan luonnon omasta sydämmestä. He -katsoivat milloin toinen toistansa silmästä silmään ja milloin -taas iltaruskoa, ja he hymyilivät niin suloisesti, kun huomasivat -toistensa ajatukset. "Niin, niin", sanovat he; "kaikki on kuin -ennen, mutta lapsuuden silmät eivät meillä enää ole niin kirkkaina. -Näyttää kuin olisi jo harso peittämässä henkien leikkiä ja luonnon -raikkautta, mutta Jumalalle yksin olkoon kiitos ja kunnia, että me -vielä harsonkin läpi voimme nähdä niitä kauniita kuvia." - -"Muistatko sitä iltaa", sanoi maalari leikillisesti, "kun me -ihastuksissamme katselimme pilvien välähtelemistä ja Eerik meidän -iloamme keskeytti muistuttamalla, että pitäisi lähteä kotiin syömään -puuroa?" - -"Kyllä", sanoi Elias, "kyllä minä sen varsin hyvin muistan, ja -puurosta on Eerik saanut vahvat kädet, samoin kuin meille on luonnon -kauneus antanut vahvat siivet. Mutta sinä iltana oli vielä kolmaskin -meidän kanssamme, joka kuuli ja näki enemmän kuin toiset, ja hän -oli pieni kerjäläistyttö. Hän yksin meistä kolmesta kuuli säveliä -aalloilta. Se oli kolmas jalo lahja meidän keskellämme, soiton ja -laulun lahja, jonka edessä ihmissydämmet sulavat kuin vaha. Missä on -meidän, maan valittujen, sisaremme? Ah, hän oli köyhä ja oppimaton -niinkuin mekin, mutta hänellä ei ehkä ollut sitä suurta onnea kuin -meillä, että olisi saanut itsessään kehittää itsetietoiseksi Jumalan -suurta lahjaa. Voi kun niin monen monta kaunista Jumalan lahjaa -joutuu hukkaan maan päällä!" - -Eliaksen vielä puhuessa viimeisiä sanojaan kuului kaukaa metsästä -ääni, niin selvä kuin puhtain hopea, ja laulu, niin yksinkertainen -ja kaunis, kuin olisi itse metsä kauneimmassa vehreydessään sen -sepinnyt. Puiden välistä astui esiin paimentyttö, ajaen lehmiä kotiin -illaksi. Hän lähestyi kukkulaa ja miehet tunsivat heti entisen pikku -kerjäläistytön. Tyttö myöskin tunsi heidät ja tervehti heitä iloiten -ja kainosti. Hän lauloi heille illan kirkkaudessa ihania, lempeitä, -suloisia lauluja, jommoisia opitaan ainoastaan metsän lehdiltä ja -niityn kukilta. Maalari ja runoilija kuuntelivat niitä ja tulivat -liikutetuksi sydämmensä pohjaan asti. "Katsos", sanoivat he, "eipä -Jumalan lahja kuitenkaan ole koskaan turhaan annettu; hän laulaa -suloisella äänellään yhtä hyvin karkeassa köyhän puvussa kuin toinen -rikkauden ja sivistyksen hienoissa pukimissa. O Jumala, me kiitämme -sinua, että annat maan päällä kaiken kauneuden kaikkialla ja ainiaan -raivata itselleen tietä köyhyyden ja vastuksien, ylenkatseen ja -unhotuksen läpi. Niinpä me nyt tiedämme, että vaikka paljo joutuukin -hukkaan hoidon puutteessa, niin sinä kuitenkin annat lakkaamatta -uusia kukkia nousta luonnon helmasta. Ja me itse kuihdumme ja -kuolemme, mutta ijankaikkinen kauneus, jota me heikkoudessamme ja -vähäisyydessämme koemme jäljitellä, ei lakastu meidän kanssamme, -vaan alinomaa uudistuu uuden kevään kukissa. Niinpä me maalaamme ja -laulamme sitä, joka ei koskaan katoa." - -Nyt kosketti taas aurinko alareunallaan meren pintaa, ja koko -taivas ylt'ympäri punastui. Siellähän ne taas olivat pilvissä ne -kauniit välkkyvät linnat kristallipylväineen, korkeine torneineen ja -hopeavaltikkoineen. Ja henget liihoittelivat niistä ulos, sukelsivat -mereen, niin että laineista tuprusi säkeniä ja ruusuja, ja ne -asettuivat piiriin ja tanssivat ympäri taivaan kantta. Rannat ja -kukkulat loistivat iltaruskossa, lumivalkoisia joutsenia uiskenteli -merellä, aalloilta kuului heleä ääni, ja laskeutuvan auringon säteet -kirkastivat kolmea Jumalan valittua, jotka istuivat kunnaalla, -maalaria, runoilijaa ja vehreän metsän laulajaa. - - - - -PIKKU HALTIA. - - -Oli kerran oppinut mies, kirjaneuvos; enpä tiedä, oletteko koskaan -kuulleet puhuttavan kirjaneuvoksesta, se on hyvin kunnioitettava -arvonimi. Kirjaneuvokseksi sanotaan sellaista miestä, joka tietää -paljon kirjoista, mutta vähän taikka ei yhtään elämästä. Ja tämä -kirjaneuvos, josta nyt aion puhua, oli erittäin hyväntahtoinen; hän -ei tehnyt kellekään pahaa, pisteli vain neuloihin kaikenlaisia pikku -siipieläviä sekä asetteli ne sitte neuloistaan riviin korkkilevylle, -sillä hän oli hyönteisten kokooja. Hänen mielestään tuo kaikki oli, -niinkuin olla pitikin, eikä hän koskaan ollut tyytyväisempi kuin -silloin, kun sai neulaansa jonkun uuden, hyvin harvinaisen elävän -kimpuroimaan. - -Eräänä kesäpäivänä paistoi aurinko niin lämpöisesti kirjaneuvoksemme -lukuhuoneesen, että hän alkoi kovasti hikoilla vehreässä, topatussa -yönutussaan. Hän nosti silmälasit pois nenältään ja varjostimen -kuutamo-otsaltansa, työnsi ikkunanverhon syrjään, tirkisti ulos ja -näki auringon paistavan. "Ahah, nyt on hyvä hyttysilma!" sanoi hän -itsekseen. - -Hän otti keltaisen lakkinsa, nuuskanruskean kesänuttunsa, haavinsa ja -pullonsa, jossa hänen oli tapana säilyttää harvinaisia hyönteisiä, -ja läksi ulos. Kävellä kömpyröidessään pitkin katua tallasi hän -rikki erään rouvan hameenliepeet, sysäsi pikku tyttöä, joka kantoi -maitoastiaa, ja hiljakseen riiteli lyhdynpatsaalle, joka ei lähtenyt -pois tieltä. Viimein hän saapui puistoon kaupungin ulkolaidalle. -Siellä oli kesäntuoksua, vehreyttä, kukkia ja linnunlaulua; mutta -sitä kirjaneuvos ei ollenkaan huomannut. Hän huuhtoi haavillaan -valkoisia koiranputkia, keltaisia leinikköjä ja vehreitä -pajupensaita: hän pudisteli tuomien oksia, sillä tuomet ovat hyviä -hyönteispesiä, varsinkin kukkiessaan, ja mitä pahemmin madonsyömiä -ne ovat, sitä parempi. Kaikkein puiden pitäisi olla madonsyömät, -arveli kirjaneuvos itsekseen. Sitä paitsi oli hänellä paljo tekemistä -vanhoissa, lahoissa kannoissa sekä maahan pudonneissa kuivissa -oksissa. Mikä ei ollut madonsyömää, sen kaiken pitäisi olla edes -maahan kaatunutta ja mädännyttä, arveli taaskin kirjaneuvos. - -Vaikeampi oli tuossa kauniissa puistossa ajella lentäviä otuksia; -niillä oli niin sukkelat siivet, eikä kirjaneuvoksella ollut -millaisiakaan siipiä. Hän väijyi suvenkorennoita ja perhosia, -tavoitteli ilmasta paarmoja, pistiäisiä ja kultakärpäsiä, ja moni -noista elukoista saikin surmansa hänen kauttaan; ei hän säästänyt -verkkojansa paimentavia hämähäkkejäkään. Inhottavimmat kaikista -olivat usein kaikkein harvinaisimmat. Kaikki kelpasi kirjaneuvoksen -kokoelmiin, ja siinä kirjaneuvos olikin oikeassa, sillä luonnossa ei -ole mitään, jolla ei olisi omaa tarkoitustansa ja opettavaisuuttansa. -Siinä kirjaneuvos vain erehtyi, että hän vähän piti lukua elävän -tarkoituksesta, kunhan hän vain sen sai kokoelmiinsa ja osasi kertoa, -millainen sen pieninkin osa oli. - -Nyt oli metsästys onnistunut huonosti, sillä mitäpä kirjaneuvos teki -muutamilla sadoilla paarmoilla, hevoskärpäsillä ja kaalimadoilla, -joita hänellä oli monta sataa ennestäänkin? Väsyneenä ja -tyytymättömänä istuutui hän lammikon rannalle, jossa suuri, valkoinen -lumpeenkukka juuri oli avannut kauniin, nuoren kupunsa kesäaurinkoa -vasten. - -"Ahah!" huudahti kirjaneuvos äkisti ihastuen. Hän oli löytänyt -pienen, erittäin kummallisen olennon lumpeenkukan terälehtien -peitosta. - -Elukka oli tuskin puoli tuumaa pitkä, hieno kuin kukanvarsi, -valkoinen ja pikkuinen, vaaleanpunaiselta välähtelevä; mutta muuten -muodoltaan ja rakennukseltaan melkein ihmislapsen kaltainen, paitsi -että se oli niin ihmeellisen pikkuinen ja että sen lumivalkoisissa -hartioissa oli läpinäkyvät, loistavat perhonsiivet. Kuka hyvänsä -olisi huomannut tuon pikku olennon viehättävän sieväksi. Olipa -kirjaneuvoskin aivan liikutettu ilosta, mutta ainoastaan sentähden, -että oli löytänyt harvinaisen hyönteisen. - -Siispä hän pisti elukan pulloon muiden hyönteisten joukkoon ja -astuskeli tyytyväisenä takaisin lukuhuoneesensa. Siellä pisti -hän uuden hyönteisensä neulaan ja neulan korkkilevyyn sekä alkoi -mikroskoopilla tutkia löytöänsä. - -"Onpa tämä merkillistä, perin merkillistä!" arveli kirjaneuvos. -"Moista hyönteistä en ole vielä koskaan löytänyt. Se on varmaankin -_homunculus minimus_, mikroskoopilla katseltava ihmisnulikka! -Mutta tuo kiemurtelekse liian kovin, enhän voi lukea varpaita sen -takajaloista. Kuolkoon ensin sill'aikaa, kun minä kirjoistani etsin -_homunculus_-suvun!" - -Niinpä pikku elukka asetettiin neulassaan korkkiin pistettynä -lukuhuoneen nurkkaan, ja kirjaneuvos läksi selailemaan kirjojansa. -Kun hän ei niistä löytänyt _homunculus_-suvun merkkiäkään, riensi -hän heti kaupungin suurimpaan kirjastoon, jossa oli satatuhatta -kirjaa rivissä hyllyillä, ja alkoi niistä etsiskellä kannesta kanteen -jotakin kertomusta pikun pikku ihmisestä, joka olisi ainoastaan puoli -tuumaa pitkä. Sepä oli pitkällinen ja vaivaloinen työ. Kirjaneuvos -etsi etsimistään kokonaista seitsemän vuotta; hän tuli etsimisestä ja -huolesta kasvoiltaan tuhkanharmaaksi, ja nuuskanruskea nuttu alkoi -kukoistaa kuin perunamaa; mutta ei mitään _homunculusta_ löytynyt, ei -ainakaan sellaista, joka eläisi ja oleskelisi lumpeenkukan kuvussa. -Seitsemän vuoden kuluttua palasi kirjaneuvos jälleen lukuhuoneesensa -ja päätti nyt itse kirjoittaa omintakeisen kirjan uudesta -_homunculus-hyönteisestä_, joka elää kukantuoksusta ja tavallisesti -oleskelee erään nimitetyn lammikon luona, nimitetyssä puistossa -ja määrättynä vuodenaikana ja jolla sitä paitsi on se ihmeellinen -ominaisuus, että sen voivat ainoastaan oppineet, nuuskanruskeaan -nuttuun pukeuneet miehet löytää. - -Kirjaneuvos nyt, tuon päätöksen tehtyään, etsi nurkkakaapin -tomuisesta laatikosta korkkilevyn, jolla _homunculus_ oli neulassaan -seisonut kätkössä seitsemän vuotta. Elukka riippui neulassa -ilmi elävänä, iloisena ja kiemuroiden, kuten ennenkin. Olipa se -kasvanutkin, sillä nyt se oli lähes tuuman pituinen. - -Kirjaneuvoksesta se oli hyvin kummallista ja hän käänteli elukkaa, -tarkastellen joka puolelta. "Vielähän tuo kiemuroipi!" sanoi hän. -"Minun pitää ripustaa se savuun." Ja hän pani sen savustumaan koko -yöksi. - -Aamulla hän meni katsomaan elukkaa. Ihmeen ihme! Se kiemurtelihe -yhtä elävänä ja oli taaskin kasvanut puolen tuumaa. Olisipa se ehkä -lentänytkin, ell'ei olisi ollut pistettynä neulaan. - -"No, oletpa aika sitkeähenkinen veitikka!" sanoi kirjaneuvos. -"Maltas, kun leikkelen sinut palasiksi." Ja kirjaneuvos leikkeli -pikku olennon monen moneksi pikku muruksi. Mutta kun hän kääntyi -toisaanne, ja sitte jälleen katsahti palasia, olivat ne kaikki -kasvaneet yhteen ja silloin näki hän elukan nauravan. - -Kirjaneuvos ei ollut mikään pahaluontoinen mies, mutta jopa alkoi -häntä tuo suututtaa, että mokoma hyönteinen nauroi. "Vai niin!" sanoi -hän, "vai naurat sinä, hä? Kyllä minä sinut opetan!" -- Hän otti -suuren rautahuuhmarensa ja raskaan petkelen, pisti elukan huuhmareen -ja survoi sen jauhoksi. "Nyt ainakin pysynet hiljaa!" arveli -kirjaneuvos. - -Mitä vielä! Kirjaneuvos katsahti huuhmareen ja näki piskuisen istuvan -pohjalla vielä iloisempana ja elävämpänä kuin ennen. Ei maksanut -vaivaa edes koettaakaan survoa sitä, yhtä hyvin olisi voinut pistellä -reikiä ilmaan. Ja nyt se jo oli kasvanut kahden tuuman pituiseksi. - -"Ohoh!" sanoi kirjaneuvos hämillään ja suutuksissaan. "Jos olet sitä -lajia, niin ei kaiketi ole muuta neuvoa kuin polttaa sinut poroksi." --- Hän teki suuren tulen kammarinsa uuniin, viskasi elukan tuleen ja -uunin sivupellit kiinni. "Nyt se vekkuli ei enää kiemurtele!" ajatteli -hän. - -Kun valkea oli palanut, tuli kirjaneuvos uteliaaksi ja avasi pellit. -Siinä se piskuinen nytkin istui iloisena ja vahingoittumatta -tuhkassa. Ja nyt se oli jo kolme tuumaa pitkä sekä osasi puhuakin. - -"Täällä on lämpöinen ja hyvä olla", sanoi se pikku olento ivallisesti -hienon hienolla äänellänsä, joka ei ollut juuri kovempi kuin itikan -hyminä. - -"No, kautta Jupiterin!" sanoi kirjaneuvos, lyöden kummastuksesta -kätensä yhteen, "sinäpä olet sitkeähenkisin kuoriainen, kuin koskaan -olen nähnyt." Sitte hän otti elukan tuhkasta, meni sen kanssa metsään -ja kaivoi sen parin sylen syvyyteen maan sisälle. Ja ollakseen oikein -varma asiastaan vieretytti hän vielä suuren kiven elukan haudalle. - -Mutta eipä hän kuitenkaan ollut oikein varma, vaan meni viikon -kuluttua samaan paikkaan metsään katsomaan. Metsä oli kyllä -entisellään, kivi paikallaan ja hauta täynnä, mutta se pikku olento, -josta ei millään tavalla voitu päästä erilleen, istui, nyt jo neljän -tuuman pituiseksi kasvaneena, iloissaan ja vahingoittumatta kivellä. -"Onpa täällä oikein kaunista ja vilpoista metsässä", sanoi hän. - -Silloin, niin, vasta silloin kirjaneuvos oikein kovin peljästyi. -Harva tukka nousi pystyyn hänen kuutamopäälakensa ympärillä, vehreät -silmälasit hypähtivät hänen nenällään, nuuskanruskea nuttu ratkesi -ompeleistaan, ja kirjaneuvos läksi juoksemaan pakoon min kerkesi. Ja -siitä tuli sellainen juoksu, että hän sitä kyytiään juoksee vielä -tänäkin päivänä. - -Jonkun ajan kuluttua sattui hyväluontoinen kanamummo astumaan -metsäpolkua ja löysi pikku olennon istumasta kiveltä, johon -kirjaneuvos oli hänet jättänyt. "No, pikku pahanen", sanoi mummo, -"miten sä niin yksiksesi olet? Tuleppas tänne, niin minä lämmittelen -sua tuvassani muiden kananpoikasten kanssa!" Ja samassa hän otti -piskuisen varovasti köhmyräisten sormiensa väliin ja kantoi sen -esiliinassa kotiinsa. - -Mummolla oli puinen häkki, jossa kana asui poikasineen; siinä oli -uusi elukkakin saava asua. Mutta kana ei suvainnutkaan kotiinsa -vieraita, vaan noukki tuota pikaa silmät pikku olennolta pois päästä. -Mummo huomasi sen ja huudahti peljästyksestä. "Ei mitään hätää!" -sanoi piskuinen. Ja kohta hän, silmät terveinä ja kauneina, istui -hymyillen hajasäärin kanapojan seljässä ratsastamassa. - -"Saat asua porsaan kanssa", sanoi mummo, "ja jos se rupeaa tekemään -sinulle pahaa, niin ryömi kaukalon alle!" - -Niin tehtiin. Piskuinen asetettiin porsaan asuinkumppaniksi, mutta -sepä ei onnistunut paremmin, kuin että porsas nielasi hänet yhtenä -suupalana. Yksi leukojen losaus vain, niin se oli tehty! - -Mummo sen huomasi ja hämmästyi niin, että oli ensi hädässään -teurastaa koko porsaan. Jo seisoi hän valmiina porsaan vieressä, ja -kohta olisi varmaankin päättynyt sen nuori elämä, ell'ei mummo olisi -kuullut vienon äänen sanovan: "Mitäs nyt aiot, pikku emäntä? Vallan -hyvinhän minä voin!" Ja siinä se kummallinen olento nauraen istui -porsaan seljässä. - -"Nyt minä hänet paremmin suojelen", arveli mummo, ja asetti hänet -heinille ämpäriin, joka oli oven vieressä tuvassa. Mutta kohta -sattui mummon mies tulemaan janoissaan pellolta kotiin, otti ämpärin -ja laski syvälle syvimpään kaivoon. "Mitä hulluja nyt teit?" sanoi -mummo. "Hukutit minun rakkaimman pikku elukkani!" - -Kana-ukko peljästyi ja hämmästyi, sillä hän piti eukkoansa hyvin -suuressa arvossa; mutta ennenkuin hän vielä ehti vastata mitään, -kuului heikko ääni taaskin sanovan: "Ei hätää, pikku emäntä, kyllä -minun on täällä hyvä ollakseni." Ja pikku olento istui nauraen -ämpärin sangalla ratsastamassa. - -Tämä alkoi viimeinkin mummosta tuntua jo vähän kummalliselta. Hän -sovitti sangattomat silmälasit nenällensä, katseli piskuista tarkkaan -joka puolelta ja sanoi hänelle: "Mikä sinä oikeastaan olet?" - -"Olento", vastasi hän. - -"Hm!" sanoi mummo. "No, mistä tämä olento on kotoisin?" - -"Kaikkialta enkä mistään", kuului vastaus. - -"Vai niin, sepä oli hyvin selvää, se", arveli mummo. "No, mikä sun -nimesi on?" - -"Sano minua Pikku Haltiaksi." - -"Onko se almanakassa?" - -"Etsi!" - -Mummo etsi sekä silmälaseilla että ilman, mutta ei löytänyt koko -almanakasta Pikku Haltian nimistä pyhimystä. "Ahah, nyt ymmärrän", -sanoi hän; "se on lapsi, jonka ristinimi on Pikku ja sukunimi Haltia. -Kummallisia nimiäpä ne ihmiset nykyaikaan panevatkin lapsilleen. -Mutta kun oikein ajattelen asiaa, niin kukapa tietää, onko tuo -elukka edes oikea ihmislapsikaan. Vastaa, nulikka, missä on sinun -papinkirjasi?" - -"Papinkirjaniko? Mikäs se on?" - -"Maltahan, tämä ei suinkaan ole aivan oikeaa peliä", ajatteli mummo. -Tuo olento ei edes tiedä, mikä papinkirja onkaan. "Varminta lienee, -että minä jollakin sopivalla tavalla pääsen eroon tuosta Pikusta. -Arvoisa provasti kaiketi tiennee neuvon; sillä minä en vain tahdokaan -pitää noitavehkeitä kodissani." Ja mummo pisti Pikku Haltian hiljaa -koriin, sitoi paksun huivin peitteeksi päälle ja meni korinensa -pappilaan. - -"Arvoisa provasti!" sanoi mummo perille päästyään, "tässä on -ihmeellinen olento, jonka löysin toissa keskiviikkona metsästä. -Silloin se oli neljä tuumaa pitkä, mutta on sitte kasvanut -viisitumaiseksi; ei syö mitään, ei juo mitään, ei makaa koskaan, -näyttää olevan erittäin ilomielinen ja sitkeähenkinen. Kuitenkin -näyttää se melkein ihmislapselta, paitsi että sillä on jonkinlaiset -perhonsiivet hartioissa; osaa myöskin puhua ja sanoo itseään _Pikku -Haltiaksi_. Nyt minä kysyisin teiltä, arvoisa provasti, mitä minun -pitää tekemän sille, sillä minä toden totta en tiedä, onko se ihminen -vai mikä." - -Provasti näytti hyvin ajattelevaiselta, mietti hyvän aikaa asiaa ja -pyysi viimein nähdäksensä moista otusta. - -"Tässä se on", sanoi mummo, aikoen auaista koriansa, mutta Pikku -Haltia jo istuikin hänen olkapäällänsä, kumarteli hyvin tuttavasti ja -sanoi: "tässä mä olen!" - -"Hm, hm!" virkkoi provasti, pani nenälleen kahdet silmälasit ja -alkoi tarkastella pienoista joka taholta. "Et sinä kuulu minun -seurakuntaani", sanoi hän, "missä olet syntynyt?" - -Pikku Haltia hyppäsi ja asettui hyvin rohkeasti ratsastamaan arvoisan -provastin lasinsangoille. "Missäkö olen syntynyt?" sanoi hän. - - "Taattoni on taivon päivä. - Maammoni on aava ilma, - Majani on mailma laaja, - Vakaa kehtoni vapaus, - Voima vahva elonani, - Valo runsas ruokanani, - Jalo lämmin juomanani. - Unenani valvominen..." - -"Kyllä mun täytyy sanoa", virkkoi provasti vähän mietittyään, -"että se on hyvin omituinen kastekirja. Sellaista ei minun -kirkonkirjoissani ole. Mummo myöskin sanoo sinua hyvin iloiseksi ja -sitkeähenkiseksi, vaikka oletkin noin pieni. Mutta mitäs sanot minun -kärpäsläpästäni?" - -Piskuinen naurahti: - - "Ei minua sorto sorra, - Teräs ei minuhun pysty, - Tuli tuimin ei mua polta - Eikä musta multa peitä. - Vettä, ilmaa, tulta, tuhkaa. - Pedon kitaa, ihmiskättä - En mä pelkää; pääsen niistä - Surman suuhun sortumatta, - Hymyillen kuin kevään lehti. - Mitä mielitkään minusta, - Herra, herttainen provasti?" - -"Minä en rupea tekemisiin sinun kanssasi, viisastelija!" torui -provasti. "Mene tiehesi, sinä et kuulu minun seurakuntaani; minä en -sinua tunne." - -"Olipa kerran aika, jolloin minut tunsit", sanoi piskuinen, nostaen -veitikkamaisesti etusormeaan. - -"Milloinkahan se olisi ollut?" kysyi provasti. "Minä ainakaan sitä en -muista." - -"Kun olit pieni poikanen, juoksentelin sinun kanssasi ajelemassa -puiston perhosia ja luin satuja niiden siiviltä. Silloin minä -sinun kanssasi soutelin kirkkaalla järvellä ja kirjoittelin runoja -aaltoihin. Silloin seisoskelin sinun kanssasi tähtitaivaan alla ja -näin Jumalan silmäin loistavan yön pimeässä." - -"Joutavia lapsellisuuksia!" - -"Sitte kun tulit nuorukaiseksi ja ylioppilaaksi, istuin sinun -kanssasi yksinäisessä kammarissasi ja tavailin kuun paistetta -jäisestä ikkunastasi. Minä kirjoitin sinulle kauneimmat ajatuksesi -kunniasta ja sankaruudesta, rakkaudesta ja isänmaasta. Minä tahdoin -sinusta tehdä suurta miestä, provasti, ja suureksi sinun omakin -halusi siihen aikaan paloi." - -"Nuoruuden unelmia!" huokasi provasti. - -"Nyt sanot niin", jatkoi piskuinen, "ja ne unelmat kuitenkin -olivat paraat koko elämässäsi. Sittemmin olet tehnyt työtä leivän -tähden, kirkkoherran-paikkojen, arvonimien ja kunnian tähden. Jos -olisit tehnyt työtä Jumalan valtakunnan eduksi, provasti, niin -enpä uskaltaisi tehdä pilaa sinusta. Mutta nyt uhkaat lyödä minua -kärpäsläpälläsi, kun olet syömällä ja makaamalla hävittänyt sielusi -kuolemattoman osan. Se ei ole oikein hyvin tehty, isä hyvä!" - -Onneksi ei provasti kuullut viimeisiä sopimattomia sanoja. Hän istui -ääneti ja vaipuneena nuoruuden muistoihin. - -"Arvoisa provasti, lähettäkää hänet nimismiehelle, kun hän käyttää -suutansa sopimattomasti teitä kohtaan", sanoi kanamummo, ollen -loukkautunut provastin puolesta. - -"Antakaamme sen lentää!" sanoi provasti sävyisästi ja avasi ikkunan. -"Kas tässä, Pikku Haltia; vapaus on kehtosi, lennä vapauteen!" - -"Kiitoksia, hyvä provasti!" sanoi pienokainen ja lensi samassa pois -kuin päivänsäde kohti sinistä kesätaivasta. - -Kanamummo ei ollut käsittänyt sanaakaan Pikku Haltian puheesta -muuta kuin että hän ei ollut osoittanut provastille kylliksi -kunnioitusta. Mutta provasti kyllä käsitti kaikki tyyni, ja se -juuri teki hänet niin ajattelevaiseksi. Hän tunsi mielessään -jotakin, mitä sitte lienee ollutkaan, joka melkein tuntui surulta ja -katumukselta. Ja kun he molemmat, provasti ja mummo, nyt seisoivat -ikkunan edessä ihmetellen piskuisen katoamista, näkivät he vanhan -miehen, yllä nuuskanruskea nuttu ja päässä vehreä lakki, juoksevan -hengästyksissään mätästen ja aitain yli. - -"Mitä hullua?" sanoi kanamummo, tuntien miehen; "sehän on -kirjaneuvos! No, hänpä näkyy harppailevan kiiruummin kuin maanmittari -ruispellossa!" - -"Niin!" sanoi provasti. "Tuolla tavalla voi juosta ainoastaan se, -jolla on käsissään ollut Pikku Haltia, vaan joka on piinannut häntä. -Ja kun sitte tunnetaan Haltia toiste, saadaan sellainen kauhu, kuin -kirjaneuvoskin näkyy saaneen. Hyväpä oli, ett'en minä ehtinyt tarttua -kärpäsläppään." - -"Eihän tuo vain liene vaarallista minulle, niin että minunkin -täytyisi juosta?" kysyi kanamummo. - -"Ei, teille, hyvä mummo, se ei ollenkaan ole vaarallista. Mutta -minulle ja monelle muulle. Tahdotteko tehdä minulle pienen -palveluksen?" - -"No, niin varsin mielelläni, arvoisa provasti!" - -"Polttakaa tuo kärpäsläppä! Minä saattaisin pikastua, jos hän vielä -milloin ehkä palaa." - - - - -HÖYRYVENEEN LÄMMITTÄJÄ. - - - Tulivin! Tulivin! Alus hytkyvi tää, - Ojan aaltohon propelli kun nävertää, - Telat tuskittelee sekä männät ne käy, - Kuten niiss' olis henki, jot' ei toki näy. - Minun tointani vaan - Se ei liikutakaan. - Ne on toiminnassaan, saman teen minäkin, - Tulivin! Tulivin! - - Nyt on syys, pimeää, kovin myrskyelee, - Näen luukusta kuin säen sinkoelee, - Tuuli jäätävä on, meri möyryelee, - Joko lunta tai vettä nyt virtaelee - Minä täss' yhä vaan - Valon, lämpimän saan, - Jopa paistun... Jos raitista ois jotakin! - Vari on. -- Tulivin! - - Olen kokkina orjan mä nälkäisen, mi - Yhä ahkera on, yhä puuhoavi, - Tavaraa yhä sinne ja tänne se tuo, - Kun ei kerkeä muut: konelaitos on tuo. - Uros, vait' ole ain'. - Tahi kilju, kun vain - Pysyt häkissä! Jos ulos käyt, alus tää -- - Tulivin -- häviää. - - Ja kun hiiliä luon, tuli räiskyelee, - Hiki nokiset kasvoni kun valelee, -- - Peninkulmia monia alla mä maan - Sytytän tulivuoren oksentamaan, - Siten luulen ... mut saan - Heti keinuilemaan, - Ja mä vain olen kiikkuva kaarnanen, min - Vesi vie. -- Tulivin! - - Avaran meren aalto se voi murentaa - Emäpuun sekä myös tulen sammuttaa. - Mun ja kuoleman välillä tuuma on, voi!... - Jumal' on toki turva ja suoja; Hän soi - Välill' liekin ja myös - Veden olla mun työss'. - Tuli räiskyös! Laulaos propellikin: - Tulivin! Tulivin! - - - - -MUSTAN MEREN MERIMIES. - - - Kas meripojat, niitä - Ei pelko painakkaan! - Maan ympäri he kiitää - Ja lappaa touvejaan. - Kun meri pauhaa, myrskysää - Touveihin, mastoon yllättää, - Niin laulaa lauluansa - Iloisin mielin nää. - - Mies mustan meren laivan - On Niku nokkela; - Niin ketterä hän aivan, - Ett'ei vois uskoa. - Kas, kuin hän hyppää uimaankin, - Ja mustana käy takaisin - Kuin musta meri, mutta - Sydämmin iloisin. - - Hän laivan valkokantta - Nyt "hyppii varista"' - Ja mustat merkit antaa - Jaloistaan tihkua. - Niin varpait' tulee variksen. - Mutt ei ol' orja Nikunen, - Merensä mustan, rakkaan - Hän maalaa kaikillen. - - Hän joskus töhrää, milloin - Pitäisi koristaa; - Paperipätkin silloin - Selkäänsä Niku saa. - Vaan joskus, uljaast' uituaan. - Kauniisti kantta juostuaan. - Hän pannaan villapaitaan - Ja puhtaaks siivotaan. - - Hän teräksisin kengin. - Puusäärin astelee - Ja pojan, tyttösenkin - Keralla leikitsee. - Kun hän on hauska veikkonen, - Hän piirtää kirjaan lapsien - A:n sauvoin kulkevaisen. - B:n köyryselkäisen. - - Käy, Niku, tähän laivaan - Nyt lippus nostamaan! - Laps-pienet päätään vaivaa, - Ken Niku olleekaan. - Hän on... No, kappas juonta sen! - Taas pulskahti hän merehen, - Kirjoittain noustuansa: - Huomenta, pienonen! - - - - -YRJÖN VALTAKUNNAT. - - -Ah, miten on suloista olla kaksitoista-vuotias ja terve ja iloinen -ja huoleton! Ja silloin asua vehreässä saaristossa sinisen meren -keskessä, ja hoitaa pikku venettänsä, koiraansa ja joustansa, ja -joka aamu nähdä auringon välkkyvän koivuin lehtien välitse ja -kasteen päilyvän ruohossa ja pikku aaltojen, noiden Aallottaren -leikkikumppanien, vierivän rantaan. Niin, onpa suloista, kun -vilpoinen aamu-ilma löyhähtelee sisään avoikkunasta, kantaen -näkymättömillä siivillään tuomen, pihlajan ja sireenin tuoksua, -sill'aikaa kun tuhannen tuhansien lintuin laulu joka oksalta kaikuu -Jumalan ylistykseksi ja kiitokseksi. Silloinhan täytyy ihmisenkin -olla kuin lintu, vapaa ja nuori, ja laulaa kaikkein muiden kanssa ja -kiittää Jumalaa niinkuin kaikki muutkin. Sillä ei kukaan ole oikein -onnellinen Jumalaa kiittämättä. Mitenkä voisikaan mikään olento -maan päällä kukoistaa totisessa ilossa, ell'ei hän juurru Jumalan -rakkauteen ja tunne itseään onnelliseksi siitä? - -Sellainen onnellinen poika oli Yrjö. Muistanpa sen kesän, jolloin -hän souteli ihanassa saaristossa ja lauleli melkein aina; niin, -hän lauloi päivät päästänsä, ja kirkas, kaunis ääni hänellä oli, -vaikka hän itse ei sitä ajatellut; hän lauloi aina, kun hän näet -aina oli iloinen. Siellä oli suuria, korkeavuorisia saaria ja -satoja pikku saaria ja luotoja, muutamat niinkin pienet, että kun -koivu tai mänty oli asettunut johonkuhun sellaiseen kotitontuksi, -siinä ei enää ollutkaan tilaa muille kuin ehkä jollekulle villille -viinimarja-pensaalle tai muutamille horsmankorsille. Purjeveneet -eivät juuri olleet hyvillään tällaisesta saarisokkelosta, sillä -niiden välisissä salmissa kävi usein puuskahteleva vihurituuli, joka -pakotti purjehtijan varoillansa pitelemään purjenuoriaan, ell'ei -hänen tehnyt mieli kaatua keikahtaa. Kalastusveneetkin pysyivät -mieluisemmin suuremmilla seljillä, jossa oli väljempi tila nuotille -ja silakkaverkoille kuin täällä päättömissä pikku salmekkeissa, -ruokorantaisissa lahdissa ja jyrkillä vuorenhuipuilla. Mutta Yrjöstä -sen sijaan tämä Arkipelaagi oli sanomattoman miellyttävä. Purjehtija -hän ei ollut vähääkään; ongiskella hän kyllä olisi osannut yhtä hyvin -kuin muutkin, mutta hänestä oli hupaisempi antaa pikku kalojen elää -iloista, lyhyttä, virkeätä elämäänsä kirkkaassa vedessä kuin nähdä -niiden kuolevan korissa ja sitte syödä ne. Hän kyllä tiesi muita -huvituksia, jotka paremmin miellyttivät häntä. - -Siellä oli monena kesänä ollut pikku sota-höyrylaivoja saaristossa, -ei sotimassa ja ampumassa, sillä olihan nyt rauha, vaan merkitsemässä -purjehdusväyliä valkoisilla, mustilla ja punaisilla leimoilla, joita -maalaeltiin kallioihin, että suuret, mustain valaskalain kaltaiset -monitoorit aina tietäisivät kulkea mereen syvimpiä paikkoja, joissa -ei tarvitse peljätä sattuvansa karille. Samaa tarkoitusta varten -oli höyrylaivain väki pystytellyt omituisia torneja ja maamerkkejä -sinne tänne kallioille ja niemille, niin että oli jotenkin mutkikasta -tietää kaikkien noiden merkkien merkitystä ja niiden avulla osata -purjehtia oikeaa tietä. Kaikki saariston pojat katsoa ällistelivät -ihmetellen näitä merkkejä, joita heidän oli mahdoton käsittää; -Yrjö niinkuin muutkin. Mutta Yrjö arveli voivansa olla yhtä hyvä -rakennusmestari kuin kruununkin merimiehet, ja huviksensa pystytteli -omia merkkejään, missä vain hänen mielestään oli sopivaa sijaa niille. - -Suuria valkoisia leimoja, ympyröitä ja kolmikulmia, joita -höyrylaivain väki oli maalaellut vuoriin, Yrjö ei saanut tehdyksi. -Mutta kukapa ei olisi osannut tehdä pikku tornia kivistä ja -pistää seivästä tai luutaa sen päähän seisomaan? Ja niitä Yrjö -juuri rakenteli, kun oli enonsa kanssa soutumatkoilla pikku -salmissa. Enolla oli kylliksi tekemistä koukkujensa ja verkkojensa -hoitamisessa, mutta Yrjö pyrki maalle johonkin kauniin rannan -mutkaan, ja siellä oli hänelläkin kylliksi työtä. Heti maalle -päästyään alkoi hän kanneksia kiviä kunnahalle, ja kun vene parin -tunnin kuluttua palasi, oli Yrjöllä torninsa valmiina. Kas, sepä oli -hauskaa! - -Eipä tuossa tornien rakennustaidossa kuitenkaan kaikki ollut ihan -oikein. Yrjö oli ahkera ja edistyi kohta niin taitavaksi tornien -tekopuuhassaan, että hänen tornejansa tuskin voi erottaa höyrylaivain -merkeistä. Jos suuri sotalaiva, joka maksaa monta miljoonaa, nyt -olisi luottanut höyrylaivain merkkeihin, vaan kuitenkin purjehtinut -Yrjön merkkien mukaan, niin olisi siitä tullut paha mylläkkä. -Onneksi sattui eräs niistä sotalaivoista, jotka olivat merkinneet -kulkuväylän, uudestaan purjehtimaan näitä vaarallisia salmia. Upseeri -seisoi kiikarilla tähystellen kannella ja huusi perämiehelle: "Oletko -hulluna, mies? Miten sinä lasket? Etkö näe tuota maamerkkiä?" - -"Jumala varjelkoon herra kapteenia!" vastasi perämies. "Jos minä -laskisin tuon merkin mukaan, ajaisimme viiden minuutin kuluttua kohti -vuoreen." - -"Mitä?" tiuskasi kapteeni. "Eikö se ole meidän oma merkkimme?" - -"Ei, niin totta kuin peräsimenkehrää pitelen", vastasi perämies, -"ei toki kukaan meidän miehistämme ole niin tyhmä ollut, että olisi -merkinnyt tuon niemen." - -Kapteeni vihastui kovin ja lähetti heti miehiä hajoittamaan tuon -eksyttävän kiviläjän. Hetkisen kuluttua näki hän toisen yhtä väärän -merkin, pian vielä kolmannen, neljännen ja yhä uusia. Jos nyt olisi -ollut sota-aika, niin olisi voitu luulla vihollisen pystytelleen -vääriä merkkejä sotalaivaston tuhoksi, ja silloin olisi siitä tullut -tutkinto ja Yrjö ja hänen enonsa olisivat voineet joutua pahaan -pulaan. Mutta nyt oli rauha ja kapteeni vain hajoitutti kaikki -liikamerkit sekä kuulututti kirkossa, että älköön kukaan täst'edes -uskaltako turmella saariston maantiedettä. - -"Kuuleppas, hyvä Yrjö", sanoi eno, "nyt me luovumme -sota-rakennusmestarin toimesta." - -"Enkö saa enää rakennella torneja?" kysyi Yrjö. - -"Rakentele vain, miten mielesi tekee!" sanoi eno, "mutta rakentele -oman mallisi mukaan, ett'eivät tornit tule samannäköisiksi kuin -kruunun maamerkit. Mitäpä rupeaisit muita matkimaan? Keksi jotakin -uutta!" - -Yrjö rupesi miettimään. "Eno", sanoi hän, "minä luin jostakin -kirjasta, että kun kapteeni Cook löysi asumattoman saaren ja otti -sen haltuunsa Englannin kuninkaan Yrjön nimeen, teetti hän siihen -kiviröykkiön ja pystytti röykkiöön Englannin lipun. Se oli merkkinä -että saari oli kuningas Yrjön oma." - -"Niin", sanoi eno, "samoin tekevät merillä purjehtijat vielä nytkin, -kun sattuvat löytämään tuntemattoman ja asumattoman saaren." - -"Olenhan minäkin merellä purjehtija", arveli Yrjö. "Ja täällä on -monta tuntematonta ja asumatonta saarta. Minä otan ne haltuuni." - -"Ota vain!" sanoi eno. - -Yrjöstä tuli mahtava valloittaja. Koko saaristo oli täpö täynnä -asumattomia saaria. Yrjö valitsi itselleen suuria kuningaskuntia ja -pikku ruhtinaskuntia, suurimetsäisistä ja korkeavuorisista saarista -aina pienimpiin luotoihin saakka, joissa oli tilaa ainoastaan -yhdelle koivulle ja yhdelle viinimarja-pensaalle. Jokaiseen kokosi -Yrjö kiviroukkion ja pystytti siihen kuningas Yrjön lipun. Miksipä -hän ei olisi saattanut olla kuningas yhtä hyvin kuin Otaheitissakin -kuningas oli? Lipputankoja oli kaikkialla, ja liput Yrjö laittoi -erilaisiksi saaren suuruuden tai muun merkillisyyden mukaan. Suurin -saari nimitettiin Georgiaksi eli Yrjönmaaksi ja sen anastuksen -merkiksi tehtiin kunnollinen lippu sinikirjaisesta nenäliinasta ja -pantiin liehumaan tornin päähän keskelle korkeaa Ararat-vuorta. -Pienemmät saaret saivat tyytyä paperi tai tuohilippuihin. Joka saari -oli eri valtakunta, kun joka saaressa oli miljooneja asukkaita: -muurahaisia, itikoita ja lintuja. Yksin kalatkin, jotka kuuluivat -valtakunnan meriväkeen, luettiin sen asujamiin, koska ne asuivat -kuninkaan alueesen kuuluvassa ruokometsässä rannalla. Joka saaressa -oli sitä paitsi laajoja metsiä, suuria kaupunkeja, väkirikkaita -kyliä, muhkeita kivikartanoita. Joka saaressa oli satamia ja -laivoja, palatseja ja linnoja, suuria karjalaumoja, aavikkoja ja -vuorenseljänteitä, teitä ja vainioita. - -Ah, olipa suloista tietää olevansa niin monen valtakunnan kuningas! -Ei kukaan ollut niin rikas kuin kuningas Yrjö, ei kukaan keisari niin -mahtava kuin hän. Kun hän souteli veneessänsä, mukana uskollinen -poliisimestari Passi, kuningaskunnasta toiseen, nousten milloin -missäkin satamassa maalle, otettiin häntä joka paikassa vastaan -valtakunnan ylipäämiehenä. Ruoko kumarteli, puut hurrasivat, pensaat -olivat liputetut, joka ruo'onkorsi näytti kunniaa kiväärillä, -kukat niiasivat, heinäsirkat soittivat viulua, itikat tanssivat -katrillia ja sudenkorennot polkkaa; joka taholla välkkyvät aallot -lauloivat kansanlauluja. Kuningas sitoi venheensä kantoon, sanoen -kannolle: "ole vartioimassa!" Hän tervehti majesteetillisesti puita -ja kallioita, lausui niille kuninkaallista suosiotansa ja jakeli -käskyjänsä. Ne olivat uskollisia ja tottelevia alamaisia, seisoivat -hievahtamatta vartioimassa, poistumatta koskaan paikaltansa. Kuningas -astui poliisimestarinsa kanssa halki valtakunnan, rajasta toiseen, -raivasi tiet, lakasi torit, istui oikeutta, ja katsoi, että kaikki -kaupungit, kylät, satamat ja linnat olivat kunnossa, samoin sotaväki. - -Sillä Yrjöllä oli kaksi mahtavaa vihollista, meren ja ilman -kuninkaat, jotka välistä hyökkäsivät hänen valtakuntaansa, hävittäen -hirmuisesti. Sentähden piti kallioiden seisoa vartioimassa, -sentähden piti vuorten olla linnoina ja suurten puiden suojella -pikku kukkia myrskyltä. Kuningas iloitsi, kun hänen väkensä taisteli -urhollisesti ja ajoi vihollisen pakoon; mutta eihän aina päästy ilman -tappioitakaan. - -Kerran sousi kuningas niinikään tarkastamaan valtakuntiansa ja -poliisimestari seurasi häntä. Passi oli musta villakoira, oikeaa -Espanjan rotua, ja hänellä oli erinomaisen tarkka aisti vainuta -karkulaisia metsästä. Hän katsoi velvollisuudekseen puhdistaa -valtakunnan sellaisista nihilisteistä ja kuljeksijoista, kuin -jäniksistä, ketuista ja teyreistä, mutta pahaksi onneksi hän välistä -erehtyi niinkuin muutkin poliisimestarit ja kohteli useinkin lain -koko kovuudella viatonta lammaskatrasta, joka sattui olemaan -laitumella saaressa. - -Kuningas souteli Kreikanmaan, Italian, Espanjan, Ranskan, Englannin, -Saksan, Tanskan, Norjan, Ruotsin ja Suomen ohi ja huomasi kaikki -olevan muuten kunnossa, vaan korppi piti meteliä Rooma-kalliolla -ja huuhkaja rääkyi suuressa hevoskastanja-puussa, jolla oli nimenä -ruhtinas Bismarck. Huomasipa kuningas Yrjö myöskin kahdessa -pikkuvaltakunnassa, Tanskassa ja Suomessa, sotaa ruskeain ja mustien -muurahaisten välillä. Mutta kuningas Yrjö oli yhtä ankara kuin -oikeudentuntoinenkin; hän julisti käskyn yli koko valtakuntain, että -mikä hyvänsä muurahaiskeko täst'edes uskalsi hätyyttää toista, se -armotta piti lapiolla järveen heitettämän kalain ruoaksi. Ja tämän -käskyn poliisimestari haukkumalla ilmoitti yli vuorien ja mäkien. - -Tällä kertaa ei kuningas ehtinyt käydä etäisemmissä valtakunnissaan, -joita oli Kamshatka, Japan, Persia, Madagaskar, Sahara, Guinea, -Madeira, Jamaika, Kuba, Kap Horn, Otaheiti, Uusi Seelanti, Sumatra, -Jaava ja Borneo. Hän nousi Yrjönmaalle, jonne Höyhensaaret etäältä -siintivät, asettui Päivölän palatsiin, joka oli kaunis kallio -rannalla, ja päätti armollisesti siinä syödä voileipänsä. - -Oli lämmin kesäpäivä, juuri puolenpäivän rinnassa (kello 11 ja 12 -välillä). Meri oli kirkkaana kuin suuri peili, ja sen kehyksenä -päilyi monta pikku peiliä saarten välillä. Merenkuningas Ahti ja -ilmankuningas Tuulenpuuska näyttivät tehneen ainaisen sovinnon -ja rauhan Yrjön kuningaskuntien kanssa. Kaksi pitkää honkaa, -Taivaantasa ja Pilvenparta, Yrjönmaan vartiat, lepäsivät keihästensä -varassa ja näyttivät hyvin unisilta, niinkuin heillä nyt ei olisi -mitään tekemistä. He olivat korkeihin latvoihinsa ottaneet kiinni -viimeiset mereltä tulleet tuulenhenkäykset ja panneet ne nukkumaan -havuvuoteelle. - -Kuningas Yrjö, syötyään voileipänsä, joll'aikaa poliisimestari oli -huvikseen pureskellut vanhaa hevosensäärtä, katseli koko saaren ja -huomasi kaikki olevan hyvässä järjestyksessä. Rannan kivet olivat -peseytyneet puhtaaksi merivedessä ja kukat aamukasteessa; mansikat -olivat pukeutuneet univormuun, alta valkoisiksi, päältä punaisiksi. -Mustikat olivat pyytäneet yhdeksi viikoksi virkavapautta, ehtiäkseen -tulla oikein sinisiksi; vaapukat olivat nöyrimmästi ilmoittaneet -juuri nyt alkaneensa tehdä raakaleita; tuomet ja pihlajat olivat -jo kuninkaan edellisellä käyntikerralla kylvelleet kukkiansa ja -alamaisimmasti lupasivat toimittaa marjoja syksyksi; koivu oli -sukinut riippuvat oksahiuksensa; kuusi ja mänty olivat ahkerassa -uusien käpyjen teossa. Ainoa tyytymätön oli hauki, joka oli -joutunut riitaan rannan kiiskien kanssa siitä, että ne pörhistivät -selkäevänsä, kun hauki yritti heitä nielemään. Kuningas nosti -keppinsä ja käski taistelijain sopimaan. Muuten hän oli tyytyväinen -väkeensä, tarkasti mettiäisten uuden hunajatehtaan, kiitteli -muurahaisten maanteitä ja neuvotteli peipposten kanssa, mikä olisi -paras keino puhdistaa tuomien lehdet madoista. - -Äkisti alkoi poliisimestari kovasti haukkua, ja kuningas Yrjö -huomasi variksen väijyvän koivussa kottaraisten pesää. Yrjö oli -ankara kuningas eikä kärsinyt roistoja valtakunnassaan. Hän jännitti -jousensa, joka hänellä aina oli muassa, tähtäsi varista ja nuoli -lennähti toiseen siipeen. Kraa! huusi varis ja lensi vaivaisena pois -metsään. - -Niin kuninkaalla on paljo tekemistä; hänen täytyy ajatella kaikki -asiat. Suoritettuaan hallitustoimensa istahti kuningas Yrjö Päivölän -palatsiin mukavaan nojatuoliin, jonka sieltä löysi. Siitä hänen sopi -katsella aukeaa merta; hän näki selvään toiselta puolen Höyhensaarien -kuuluisan luolan ja toiselta Ohdakesaarien harmaan ja kolkon rannan. -Onkohan, ajatteli Yrjö itsekseen, paha Painajainen saanut tänään -kynsiinsä ketään tottelematonta lasta? - -Kaikki oli hiljaa. Meri nukkui kiikkuvassa kehdossaan, tuuli nukkui -korkealla honkain ja kuusien latvoissa. Aurinko paahtoi palatsin -muureja. - -Nukku Matti vanhus astui ulos Höyhensaarien luolasta, kiiti -tuulenhenkäyksenä yli meren ja kylvi kourallisen hienon hienoa -hiekkaa ilmaan. Kuningas Yrjö nukkui ja oli heti ruusuvuoteella, -tietämättänsä missä. Poliisimestari ojensi myöskin kaikki neljä -jalkaansa suoraksi ja nukkui. - -Silloin heti alkoivat ilveilevät unet pitää iloista leikkiänsä. -He pukivat nukkuvan kuninkaan purppura-viittaan, taluttivat hänet -kultaisen valtaistuimen luo ja antoivat hänelle valtikan lausuen: -"Suuri kuningas, ota vastaan kansasi kunnioitus! Tässä ovat kaikki -kuulemansa sinun käskyjäsi." - -Ja silloin levisivät valtakunnat ja maat mahtavan hallitsijan -silmäin eteen; tuhannen tuhansia muotoja, joita ei kukaan voinut -lukea, kaikki ilman linnut, kaikki maan kasvit ja eläimet, kaikki -meren kalat tekivät valtaistuimen edessä huvittavimpia kuperkeikkoja -ja huusivat kilpaa: "eläköön kuningas!" Niin, tuo kuuluu vähän -omituiselta, että kalatkin huusivat. Ainoastaan yksi ääni parkui -kovemmin kuin muut: "minulle tehtiin vääryyttä! tehtiin vääryyttä!" -Se oli varis, jolta oli siipi ammuttu siitä, että hän oli -väijyskellyt kottaraisten pesää. Ja kohtapa kuului toinenkin ääni: -"minulle tehtiin vääryyttä! tehtiin vääryyttä!" Ja se oli hauki, joka -ei ollut saanut rauhassa syödä kiiskejä. - -"Minä en tahdo tehdä pienimmällekään alamaiselleni vääryyttä", -vastasi oikeudentuntoinen kuningas valtaistuimeltansa. "Asettakaamme -oikeus tuomitsemaan variksen ja hauin pahoja tekoja." - -"Hirmuvaltias!" huusi heti jymisevä ääni ilmasta. "Varis on _minun_ -alamaiseni; hän on vedonnut _minun_ tuomiooni, ja minä vaadin sinua -heti pyytämään polvillasi häneltä anteeksi ja teettämään kultasepällä -hänelle uudet siivet kullasta." - -Kuka huimapää se uskalsi puhua niin rohkeasti? Se oli ilman mahtava -kuningas Tuulenpuuska; hän lähestyi mustassa ukkospilvessä ja uhaten -sinkautti pari tulinuolta lentämään. - -"Hirmuvaltias!" kuului heti sen jälkeen pauhuääni merestä. "Sinä olet -uskaltanut heristää kepilläsi haukea, joka on _minun_ alamaiseni. -Hän on vedonnut _minun_ tuomiooni, ja minä vaadin sinua heti -astumaan alas veteen, pyytämään häneltä anteeksi ja leikkaamaan -kynäveitselläsi selkäharjat pois kaikilta kiiskeiltä." - -Tämä toinen peljättävä vihollinen ei ollut kukaan muu vähempi -kuin itse meren kuningas Ahti, joka ratsasti suunnattoman aallon -seljässä avosalmesta kohti saarta. Ikäänkuin uhoitellen lähetti hän -hyökylaineen rannasta ylös aina kuninkaan valtaistuimen eteen asti. - -"Mitä nyt, ilman kuningas?" vastasi kuningas Yrjö suoravaisesti. -"Pysy vain hiljaa äläkä luule voivasi säikyttää minua salamoillasi! -Jos linnut ovat sinun alamaisiasi, pitää sinun myöskin suojella -heikkoja vahvempien väkivallalta eikä antaa variksen hätyyttää -kottaraisten pesiä. Ja sinä, Ahti, luuletko minun kalliojeni olevan -sammalesta? Vedä pois vallaton aaltosi, se on vain vaahtoa, äläkä -rynnistele minun kanssani. Jos kalat ovat sinun alamaisiasi, niin on -sinun velvollisuutesi myöskin kurittaa rosvoilijoita eikä riistää -heikommilta aseita, kun he puolustavat henkeänsä. Minä sanon teille -jotakin, ja se on kuninkaan sana: oikeutta kaikille! Ken teidän -alamaisistanne tekee väkivaltaa minun alueellani, hänen täytyy tyytyä -minun valtakuntani lakeihin." - -"Me julistamme sinua vastaan sodan!" tiuskasi ilman kuningas. - -"Niin sodan hengen uhalla!" pauhasi Ahti. - -"No niin, urholliset sotajoukot ja linnat, olkaa varoillanne!" käski -kuningas Yrjö sankarillisesti ja hypähti alas valtaistuimelta, -lähtien järjestämään valtakuntansa puolustusta. Koko se -monituhantinen, suuri joukko, joka äsken oli huutanut eläköötä -kuningas Yrjölle, hajosi nyt yht'äkkiä. Valtaistuimen ympäristö jäi -pimeäksi. Ohdakesaarien ilkeät unet lensivät salmesta rantaan ja -koettivat yhtä uutterasti näyttää rumia vehkeitään kuin Höyhensaarien -unet iloista leikkiänsä. Ylt'ympäri kohisi ja pauhasi ja jymisi kuin -tulvavesi ja tuuliaispäät. Kuningas Yrjö tunsi kädessään olevan -kirkkaan miekan ja juoksi korkeimman kalliolinnan harjalle. Siinä -hän taisteli horjumatta Ahtia ja Tuulenpuuskaa sekä heidän ärjyviä -sotajoukkojansa vastaan. Hänen väkensä taisteli niinkuin hänkin. -Siinäpä oli jyskettä ja jyrinää yli koko taivaan kannen. Tornin -korkuinen aalto syöksyi nielemään koko Yrjönmaata... - -Silloin heräsi poliisimestari ja alkoi haukkua. - -Niin, ja silloin heräsi myöskin kuningas Yrjö siitä, että sadepisarat -pieksivät häntä kasvoihin ja juoksivat mekon kauluksen alle. Hän -istui Päivölän kalliolla oman kivitorninsa juurella, johon oli -nukkunut puolipäivän lämpimässä, huomaamatta, että hänen maatessaan -oli noussut kova ukonilma. Ja nyt se juuri pauhasi paraallaan. Unet -siis eivät olleet pettäneet, vaan antaneet ainoastaan hänelle käteen -välkkyvän miekan ja panneet hänen suuhunsa sankarin sanat. Sankarin -sydäntä niiden ei tarvinnut hänelle antaa, sillä se hänellä jo -ennestään oli, vaikka käsivarsi vielä oli heikko. - -Se ei ollutkaan mikään leikkisota, vaan ilman ja meren voimat -olivat todella julistaneet sodan Yrjön valtakuntia vastaan. Kaikki -saaren puut taipuivat kaariksi vinkuvan myrskyn käsissä, ruohot ja -kukat paneutuivat pitkin maata, rauhalliset pikku salmekkeet olivat -kuohuvana vaahtona, sade näytti korkealta ruokometsältä, joka pisara -pieksi aaltoja, että niiden täytyi asettua, ja vesi juoksi virtanaan -pitkin vuorenrinteitä. Poliisimestari ei enää haukkunut vaan ulvoi, -huusi kapinaa ja ryömi niin syvälle kuin pääsi erääsen vuorenkoloon. -Hätäisesti vain ehti Yrjö katsahtaa salmelle päin, josta oli unissaan -nähnyt torniaallon hyökyvän. Ja toden totta siellä tulikin kokonainen -vuori mustanvehreää vettä, harja valkoisena kuohuen; se puristui -rantojen väliin, lakasi pois puut ja vyöryi Yrjönmaata kohti... - -Enempää ei Yrjö nähnyt, hän ehti vain niinkuin unissaankin huutaa: -"olkaa varoillanne, linnat!" Hän heittäytyi pitkäkseen Päivölän -vuorenkoloon poliisimestarin viereen. Jättiläisaalto tuli, vierähti -vuoren yli, mutta murtui sen lujia muureja vastaan, jakautui ja pääsi -ainoastaan pikku hyökyinä tunkeutumaan saarelle, jota oli aikonut -hävittää. Sieltä täältä huuhtoutui pois joku kukkamätäs, sieltä -täältä taittui nuori haapa tai ruusupensaan oksa: mutta enempää ei -Ahti jaksanut hävittää. Ei ainoatakaan linnunpesää ollut turmeltunut, -ei ainoatakaan muurahaiskekoa hävinnyt; haltuunotto-torni ja linnan -kalliomuurit olivat koskematta. Päivölän linna oli pelastanut saaren, -ja läpimärkänä, mutta voitollisena nousi kuningas Yrjö suojelevan -muurinsa takaa seisomaan. - -Ilmasota pauhasi vielä puoli tuntia täydessä raivossaan. Yrjö -tempasi airon ja juoksi keskelle taistelua, missä vaara oli suurin. -Tuntuipa koko saari saavan uutta voimaa, kun näki hänet. Taivaantasa -ja Pilvenparta sotivat nuoren metsän eturinnassa ja ottivat vastaan -myrskyn rajuimmat hyökkäykset. Tuuli tukisteli heidän tuuheita -latvojansa niin ankarasti, että havuneulaset sateena lentelivät ja -oksat paukkoivat. Sieltä täältä putosi joku oksa, pyöri ilmassa ja -lensi tuulen voimasta alas pauhaavaan mereen. Mutta Taivaantasa ja -Pilvenparta, samannimisten, yleväin isiensä turmeltumattomat pojat, -kestivät vähääkään horjahtamatta kaikki vihollisen rynnäköt. He eivät -tuumaakaan taivuttaneet vahvoja runkojansa: niihin murtui myrskyn -puuska, niinkuin aalto vähää ennen murtui kalliota vastaan, ja nuori -metsä oli pelastettu. "Voitto! voitto!" huusi kuningas Yrjö linnansa -tornista. "Voitto! voitto!" haukkui poliisimestari Passi, joka oli -muristen ryöminyt ylös linnan kätköstä. - -Ankarat herrat harvoin kauan hallitsevat. Puolen tunnin kuluttua -oli ukonilma jo ehtinyt ohitse, taivas oli jälleen kirkas, myrsky -laimennut, ja meri lähetteli häpeeviä pikku aaltoja rantaan ikäänkuin -rauhaa hieromaan. Yrjö tunsi mielessään suurta kiusausta vaihtamaan -koko kuninkaan arvonsa kansalaisen kuoripiimään. - -Hän katsahti sinnepäin, johon oli veneensä sitonut. Voi! -vihollisvoimat olivat sulkeneet häneltä paluutien kokonaan siten, -että olivat heittäneet veneen terävään kiveen, josta se oli saanut -laitaansa reiän ja tullut hylkiöksi. - -Kuninkaan pitää toki osata auttaa itseänsä! arveli Yrjö, tukki veneen -reiän sammalilla ja souti uskaliaasti Passin kanssa pois rannasta. -Sammal kesti paraiksi kaksi syltä; silloin vesi pursuamaan veneesen. -Yrjön täytyi uskollisen kumppaninsa kanssa palata. Märjät olivat he -ennestään; mitäpä siitä, että nyt jalatkin kastuivat. - -Missä nyt olivat kaikki ne monta tuhatta, jotka olivat olleet koossa -valtaistuimen ympärillä odottamassa hallitsijansa käskyjä? Ei kukaan -niistä kyennyt soutamaan häntä yli järven. Ell'ei kuninkaallinen -majesteetti tyytynyt mansikoihin ja mustikan raakaleihin, sai hän -jäädä ihan ilman päivällistä. - -No, entä sitte? Eikö kuningas ollut voittanut suuressa taistelussa? -Eikö hän ollut torjunut meren ja ilman mahtavain kuningasten -rynnäkköä, jotka olivat hävittäneet niin monta mahtavaa laivaa? -Ja eikö myöskin moni sankari ollut niin monesti saanut jäädä -ilman päivällistä kuin nyt hän? Yrjö nauroi, kävi istumaan -Päivölä-linnaansa ja rupesi lauleskelemaan. - -Laulu kaikui niin raikkaasti yli rannan ja järven. Leppäkerttu, -luullen itseänsä laululla tarkoitetun, vastasi heti, ja muut linnut -yhtyivät säveliin, niin että kohta koko metsä oli täynnä viserrystä. -Nytpä oli iloista Yrjönmaassa. Jospa alamaiset eivät voineetkaan -soutaa kuningastansa pois kotiin päivälliselle, niin he ainakin -pitivät huolta päivällismusiikista. Ja mansikat näyttivät rinteellä -niiaillen sanovan: "Olkaa niin hyvä, älkää katsoko ylön, mitä täällä -on tarjota!" - -Mutta Yrjö _ei tahtonut_ tietää mitään näljästä. "Raahen pojalla" ei -ollut Ateenan linnassa mitään muuta syötävää kolmeenkymmeneen päivään -kuin kourallinen maissia ja muutamia papuja päiväksi. Se keino on -hyvä osata, jos milloin sattuisi sitä tarvitsemaan. Yrjö kuivaili -märjät vaatteensa auringonpaisteessa ja lauloi laulun toisensa -perästä. - -Kello tuli yksi, tuli kaksi ja kolmekin; sen voi Yrjö huomata -auringon kulusta. Hän päätti vielä kerran vaeltaa ympäri saaren ja -korjaella kaikki vahingot, mitä sota oli tuottanut. Silloin näkyi -vene soutavan saarta kohti... - -"No, löydänkö sinut viimeinkin?" kuului enon iloinen ääni veneestä. -"Minä olen etsinyt sinua kaikista kuningaskunnistasi. Ja osaathan -vielä laulaa ilman päivällistäkin ja sellaisen sodan jälkeen!" - -"Oh, eno, vene on romuna, mutta minulla on urhollisia sotilaita ja -lujat linnat! Minä olen voittanut ilman ja meren kuninkaat; eiväthän -ne jaksaneet kukistaa edes minun tornianikaan. Miksipä en sitte -laulaisi!" - -Poliisimestari Passi ajatteli toisin. Hän oli kyllästynyt pureksimaan -hevosenluutansa ja olisi mielellään vaihtanut koko voiton, kunnian ja -sankarimaineen tuoreesen lehmänhännän-tynkkään. Yhdellä aimo hypyllä -loikahti hän ensinnä enon veneesen. - -Mutta kuningas Yrjö lauleskellen palasi odottelevalle päivälliselle. - - * * * * * - -Kului monta viheriöivää kesää ja lumista talvea. Meren ja ilman -kuninkaat tuontuostakin yhä hyökkäilivät Yrjön kuningaskuntia -vastaan, mutta aina heidät torjuttiin pois. Päivölä-linna puolusteli -sotapäällikköjen Taivaantasan ja Pilvenparran avulla Yrjönmaata -yhtä urhollisesti kuin ennenkin. Muurit eivät horjuneet, kalliot -eivät hajonneet; unet yhä tekivät iloista pilaansa uneliaille -purjehtijoille. - -Mutta missä oli kuningas Yrjö? - -Monen vuoden kuluttua tästä Yrjön kesästä soutelin eräänä kesänä -yksinäni peilikirkkaita salmia Yrjön kuningaskuntain ohitse. Siinä ne -olivat kaikki: Kamshatka, Japan, Persia, Madagaskar, Sahara, Guinea, -Madeira, Jamaika, Kuba, Kap Horn, Otaheiti, Sumatra, Uusi Seelanti, -Java, Borneo, Kreikanmaa, Italia, Espanja, Ranska. Englanti, Tanska, -Norja, Ruotsi ja Suomi. Muutamissa näin vielä tornin jäännöksiä -kukkuloilla. Vaan olinpa jo huomaavinani rappeutumisen merkkejä ja -jonkinlaista epäjärjestystä muutamissa saarissa. Kaatuneet puut -sulkivat polkuja; kaupunkien torit olivat täynnä meriruohoja ja -kuivia oksia, vaikka ne ennen muinoin olivat niin huolellisesti -laistut ja puhdistetut. Sataman varukset eli muurit ja padot olivat -monin paikoin kaatuneet kumoon. Minulla ei ollut aikaa tutkia saarten -sisäosia, mutta luulen jotenkin varmaan voivani sanoa, että varikset -taas hätyyttivät kottaraisten pesiä ja että ruskeat muurahaiset -sotivat mustia vastaan. Missähän nyt oli kuningas Yrjö? - -Minä laskin Yrjönmaan rantaan. Oli kaunis ja lämmin päivä. -Haltuunotto-torni oli melkein eheänä Ararat-vuoren kukkulalla. -Lipputanko oli vielä entisellään pystyssä kivien välissä, mutta -siniruutuisen nenäliinan oli tuuli riistänyt ja vienyt teille -tietämättömille. Päivölän linna ja vanhat sotapäälliköt seisoivat -myöskin uljaina vahdissaan. Tuntui siltä kuin tämä ja kaikki muutkin -saaret olisivat odottaneet kuningastansa. Ruo'ot kumartelivat, puut -hurrasivat, pensaat olivat lipuilla koristetut, joka ruohonkorsi -näytti kunniaa kivääreillä, kukat niiailivat, heinäsirkat soittivat -viulua, itikat tanssivat katrillia ja sudenkorennot polkkaa, -välkkyvät aallot ylt'ympärillä lauloivat kansanlauluja. Ah, ne -olivat tunteneet minun veneeni ja luulivat minun tuovan heille -kuningastansa. Kun saavuin rantaan, kuulin heidän yhteen ääneen -huutavan: "Missä on kuningas Yrjö?" - -Niin, missä hän oli? Jospa olisin tiennytkin sanoa sen heille, niin -ei minulla olisi ollut rohkeutta sanoa, sillä heidän rakas muistonsa -minua liikutti. Kaunis luonto oli kesäkukoistuksessaan, ja pyysi nyt -takaisin lapsuutensa kuningasta. Matta enhän minä tiennyt sanoa, -missä hän oli; sen vain tiesin, että hän oli kaukana, hyvin kaukana -poissa, oli kauniimmassa maassa, jossa on ijäinen kesä ilman myrskyä -ja sotaa, ja että hän siellä lauleli paljon kauniimpia lauluja kuin -milloinkaan ennen. He eivät olisi ymmärtäneet sanojani; minä ennemmin -jätin heidät tietämättömyydessään kukoistamaan ja kuihtumaan lyhyen -aikansa perästä. Onnellinen Yrjö, onnellinen kuningas lapsuutensa -kukoistavissa valtakunnissa, jotka ovat pysyneet sinulle uskollisina -ja joiden et nähnyt lakastuvan vanhuutensa syksynä! - - - - -PIKKU LASSI. - - -Oli kerran poika Lauri, jota sanottiin pikku Lassiksi, koska hän -oli niin pieni. Hän oli urhollinen mies ja matkusteli ympäri koko -maailman herneenpalko-veneessään. - -Oli se aika kesästä, jolloin herneenpalot kasvoivat paraillaan -vehreinä ja pitkinä puutarhassa. Lassi ryömi hernemaahan penkkien -välille ojaan, jossa herneenvarret ulottuivat paljon ylemmäksi hänen -lakkiansa, ja kokosi seitsemäntoista suurinta ja suorinta palkoa, -kuin suinkin löysi. Pikku Lassi ehkä ajatteli, ett'eihän kukaan -nähnyt häntä sieltä, mutta se oli hyvin tyhmästi, sillä Jumalan silmä -näkee kaikkialta, joka paikasta. - -Sattuipa puutarhuri astumaan siitä ohitse, pyssy olalla, ja kuuli -jotakin rapisevan hernemaassa. "Taitaapa olla siellä varpusia", sanoi -hän. "St! ssst!" Mutta sieltä ei tullutkaan varpusia, sillä pikku -Lassilla ei ollut siipiä, kaksi pikku jalkaa vain. - -"Maltahan, kun lataan pyssyni ja ammun varpuset!" sanoi puutarhuri. - -Silloin pikku Lassi peljästyi ja ryömi pois hernemaan ojasta. -"Antakaa anteeksi, hyvä puutarhuri", sanoi hän; "minä vain etsin -kauniita veneitä." - -"Olkoon nyt täällä kertaa", virkkoi puutarhuri. "Mutta toiste pitää -sinun pyytää lupa etsiäksesi veneitä hernemaasta." - -"Kyllä pyydän!" vakuutti Lassi, ja sitte juoksemaan rantaan. Siellä -hän availi palkonsa nuppuneulalla, halkasi ne huolellisesti ja katkoi -pikku tikkuja soutupenkeiksi eli teljoiksi. Herneet, jotka olivat -olleet paloissa, asetteli hän painoksi veneihin. Muutamat palot -menivät rikki, toiset pysyivät ehyinä; ja kun oli kaikki valmiina, -oli pikku Lassilla koko kaksitoista venettä. Mutta eivätpä ne Lassin -mielestä olleetkaan veneitä, vaan suuria sotalaivoja: kolme suurta -linjalaivaa, kolme frekattia, kolme prikiä ja kolme kuunaria. -Suurimman linjalaivan nimi oli Herkules ja pienimmän kuunarin Kirppu. -Pikku Lassilla olivat ne kaikki vedessä, ja ne uiskentelivat niin -komeasti, ett'ei mikään suuri tosi laiva kauniimmin tanssi meren -aalloilla. - -Nyt piti laivain lähteä purjehtimaan ympäri maailman. Suuri saari -tuolla ulompana oli Aasia, suuri karikivi Afrikka ja pienempi saari -Amerikka; pikku kivet olivat Polyneesia eli Tyynenmeren saaristo, ja -ranta, josta laivat läksivät purjehtimaan, oli Europpa. Koko laivasto -läksi laskettelemaan kauas eri maanosiin. Linjalaivat purjehtivat -suoraa päätä Aasiaan, frekatit Afrikkaan, prikit Amerikkaan ja -kuunarit Polynesiaan. Mutta pikku Lassi seisoi Europan rannalla, -heitellen huviksensa pikku kiviä aavaan valtamereen. - -Olipa siinä rannassa suurikin vene, isän oma, kaunis, valkoiseksi -maalattu vene, ja pikku Lassi kiipesi siihen. Palkoveneet olivat jo -ehtineet niin kauas, että niitä tuskin enää näkyi hienon hienoina -heinäkorsina aavalla selällä. Pikku Lassin alkoi tehdä mieli itsekin -matkustaa tuonne toisiin maanosiin. Isä ja äiti olivat sen huvituksen -kyllä kieltäneet, mutta eipä pikku Lassi kieltoa muistanut. Minä -soudan vain vähäsen matkaa, ajatteli hän. Minä soudan kiinni -Herkules-laivan tuolla lähellä Aasian rantaa ja sitte soudan takaisin -Europpaan. - -Pikku Lassi vähän nyki nuoraa, jolla vene oli sidottu kiinni rantaan, -ja merkillistä, että se pääsi auki. Pari risausta vain, sillä mies on -toki mies, ja Lassi läksi vesille. - -Niin, tottahan hän osasi soutaa, koska oli jo niin monesti ennen -soutanut kotona, rappuset veneenä ja isän suuri keppi airona. Mutta -kun pikku Lassi yritti soutamaan, ei veneessä ollutkaan airoja. Ne -olivat lukon takana ranta-aitassa, eikä Lassi ollut kiireessään -ehtinyt huomaamaan, että vene oli tyhjä. Eipä olekkaan niin helppo, -kuin ehkä monikin luulee, soutaa Aasiaan ilman airoja. - -Mitä oli pikku Lassin nyt tehtävä? Vene oli jo vähän matkan päässä -rannasta vesillä, ja tuuli, puhallellen maan puolelta, ajoi sitä -yhä etemmäksi. Pikku Lassi peljästyi ja alkoi huutaa. Suuri varis -vain istui yksinään suuressa koivussa; koivun juuressa hiiviskeli -puutarhurin musta kissa varista väijyen. Ei kumpikaan huolinut yhtään -pikku Lassista, joka oli järvellä tuul'ajolla. - -Voi, miten nyt Lassi katui, että oli ollut tottelematon ja mennyt -veneesen, vaikka isä ja äiti olivat niin monesti kieltäneet! Nyt oli -katumus myöhään, nyt hän ei enää mitenkään päässyt maalle. Ehkäpä hän -jäi aivan kuolemaankin tälle suurelle selälle! Mitä piti hänen tehdä? -Huudettuaan itsensä väsyksiin ja huomattuaan, ett'ei sittekään kukaan -kuullut, pani hän pikku kätensä ristiin ja sanoi: "Hyvä Jumala, älä -ole vihoissasi pikku Lassiin!" - -Ja siihen hän nukkui. - -Vaikka nyt olikin keskipäivä, istui vanha Nukku Matti Höyhensaarten -rannalla onkimassa pikku lapsia pitkällä onkivavallansa. Hän kuuli -hiljaiset sanat, jotka pikku Lassi puhui Jumalalle, ja heti hän veti -veneen luoksensa ja vei Lassin nukkumaan höyhenvuoteelle. - -Sitte hän antoi käskyn eräälle unelle: "leiki pikku Lassin kanssa, -ett'ei hänelle tule ikävä!" - -Se oli pieni unipoika, hyvin pieni, pienempi Lassiakin, ja hänellä -oli siniset silmät, vaalea tukka, hopeanauhoilla koristettu punainen -lakki ja valkoinen mekko, kaulus kirjaeltu helmillä. Hän tuli pikku -Lassin luo ja sanoi: "tekeekö sinun mielesi purjehtia ympäri koko -maailman?" - -"Tekee!" sanoi Lassi unissaan; "tottahan sellaiselle matkalle!" - -"No, lähde sitte!" sanoi unipoika, "ja purjehtikaamme sinun -herneenpalko-laivoillasi. Sinä purjehdi Herkuleella, minä lähden -Kirpulla." - -Niinpä he läksivät höyhensaarista ja pikkuisen ajan kuluttua -olivat jo Herkules ja Kirppu Aasian rannalla, tuolla kaukana -maailman äärissä, jossa Jäämeri valaa Beringinsalmen kautta kylmää -Tyyneenmereen. Etäällä talvisumussa näkyi Nordenskiöld höyrylaivalla -Vegalla etsivän itselleen avonaista väylää jäiden välitse. Siellä oli -kylmä, hyvin kylmä. Korkeat jäävuoret välkkyivät niin ihmeellisesti -ja suuret valaskalat asuivat nyt katon alla; he eivät jaksaneet -pistellä reikiä jäähän kömpelöllä päällään. Ylt'ympäri autioilla -rannoilla oli lunta ja paljasta lunta niin laajalti kuin silmä -kantoi. Pieniä harmaita ihmisiä, yllä nahkapuku, jossa karvat oli -ulospäin, käveli siellä lumen seassa taikka ajeli lumikinosten läpi, -mutta rekien edessä oli valjaissa koiria. - -"Nousemmeko tähän maalle?" kysyi unipoika. - -"Emme nouse", sanoi pikku Lassi, "minua niin kovin pelottaa, että -valaskalat nielevät meidät ja nuo suuret koirat meitä purevat. -Purjehtikaamme toiseen maanosaan!" - -"Lähtekäämme vain!" sanoi punalakkinen ja hopeanauhainen uni; "ei -tästä olekkaan pitkä matka Amerikkaan." Ja samassa he jo olivat -siellä. - -Oli päiväpaiste ja hyvin lämmin. Pitkät palmut seisoskelivat pitkissä -riveissä pitkin rantaa, latvassa komeita kokospähkinöitä. Ihmisiä, -punaisia kuin kupari, ratsasteli täyttä laukkaa äärettömän laajoilla -vehreillä niityillä, heitellen keihäillänsä puhvelihärkiä, jotka -tavoittelivat terävillä sarvillaan ahdistelijoitansa. Suunnattoman -suuri kuningaskäärme oli matanut ylös pisimmän palmun latvaan ja -heittäytyi sieltä alas pienen lama-eläimen päälle, joka söi ruohoa -palmun juurella. Yksi leukojen losaus vain, niin se pikku elukka oli -käärmeen vatsassa. - -"Nousemmeko tähän maalle?" kysyi unipoika. - -"Emme nouse!" sanoi pikku Lassi, "minua niin pelottaa, että -puhvelihärjät puskevat meitä, ja tuo suuri käärme saattaisi syödä -meidät. Menkäämme toiseen maanosaan!" - -"Menkäämme vain", sanoi valkomekkoinen uni; "tästä onkin vain -hiukkanen matkaa Polyneesiaan!" ja samassa he jo olivatkin siellä. -Siellä oli vielä kuumempi, niin kuuma kuin saunan lautasilla, kun -äsken on heitetty vettä uunille. Siellä kasvoi rannalla paraimpia -maustimia: pippuripensas, kanelipuu, inkivääri ja sahrami sekä -kahvi- ja teepensaat. Pitkäkorvaiset ja paksuhuuliset, ruskeat ihmiset, -kasvot rumasti maalattuna, ajelivat keltaista, pilkullista tiikeriä -rannalla korkeassa bambu-ruo'okossa; tiikeri kääntyi ja iski -kyntensä yhteen ruskeaan mieheen; kaikki muut pakenivat. - -"Joko tähän nousemme maalle?" kysyi unipoika. - -"Emme nouse!" sanoi pikku Lassi, "etkö näe tiikeriä tuolla -pippuripensaan luona? Purjehtikaamme toiseen maanosaan!" - -"Purjehtikaamme!" myönsi sinisilmäinen unipoika, "pian tästä -Afrikkaan pääsemme." Ja heti, kun hän niin sanoi, he jo olivat siellä. - -He pysähtyivät suuren joen suuhun, jonka rannat olivat niin -vehreät kuin vehrein sametti. Vähän matkan päästä alkoi ääretön -hieta-aavikko. Ilma oli keltainen; aurinko poltti kuumasti, niin -kuumasti, kuin olisi sen tehnyt mieli polttaa maa tuhkaksi; ja -ihmiset olivat mustat kuin kirjoitusmuste. He ratsastelivat pitkin -aavikkoa suurilla kameleilla. Leijonat kiljuivat janoissaan, -ja suuret krokotiilit pistivät joesta ylös pieniä, harmaita -sisiliskonpäitään, joiden ammottavista kidoista terävät hampaat -välkkyivät. - -"Emmeköhän tähän nouse maalle?" kysyi unipoika. - -"Emme nouse!" vastasi pikku Lassi. "Aurinko polttaa meitä, leijonat -ja krokotiilit tekevät meille pahaa. Purjehtikaamme toiseen -maanosaan." - -"No, voimmehan purjehtia takaisin Europpaan", sanoi valkotukkainen -unipoika. Ja samassa he sinne saapuivatkin. - -He laskivat erääsen rantaan. Siellä oli niin vilpoista, tuttua ja -ystävällistä. Siinä seisoi nuori koivu riippuvin lehdin; sen latvassa -istui vanha harakka, ja saman puun juuressa hiiviskeli puutarhurin -vanha kissa. Vähän matkan päässä rannasta oli talo, jonka pikku Lassi -oli ennenkin nähnyt. Talon vieressä oli puutarha, ja puutarhassa -hernemaa, jossa kasvoi hyvin pitkiä palkoja. Vanha puutarhuri, päässä -vehreä lakkinsa, käveli katselemassa, olivatko gurkut jo kypset. -Pelle-koira haukkui rappujen luona ja nähtyään pikku Lassin alkoi -huiskuttaa häntäänsä. Tuolla vanha Tiina lypsi lehmiä karjopihassa. -Hyvin tuttu rouva, hartioilla ruutuinen villahuivi, astui katsomaan, -miten kankaat valkenivat ruohokolla. Siellä astuskeli myöskin hyvin -tuttu herra, yllä keltainen kesänuttu ja suussa pitkä piippu, -katsellen leikkuuväen työtä ruispellolla. Rannalla poika ja tyttö -juoksentelivat huutaen: "Pikku Lassi! pikku Lassi! tule pois kotiin -syömään voileipää!" - -"Nousemmeko tähän maalle?" kysyi unipoika, katsoen niin -veitikkamaisesti sinisilmillään. - -"Tuleppas sinäkin, niin minä pyydän äitiä antamaan sinulle voileipää -ja maitoa!" virkkoi pikku Lassi. - -"Maltahan vähän!" sanoi unipoika. Ja pikku Lassi näki kyökin oven -olevan auki, ja sieltä kuului hiljaa miellyttävä rätinä, aivan kuin -olisi lusikalla pantu pannukakku-velliä paistinpannuun. - -"Emmeköhän nyt lähde takaisin Polyneesiaan?" kuiskasi iloinen -unipoika. - -"Emme, ne paistavat nyt lättyjä Europassa", sanoi pikku Lassi ja -yritti hyppäämään maalle, mutta ei päässytkään. Unipoika oli sitonut -hänet kiinni kukkanauhoilla, niin ett'ei hän osannut liikahtaakaan. -Nyt alkoivat kaikki muutkin unet kokoutua hänen ympärilleen, tuhannen -tuhansia pikku lapsia. Ne kaikki asettuivat piiriin ja rupesivat -laulamaan pikku laulua: - - Suuri, suur' on maailma, - Lassi, Lassi pieni. - Suurempi kuin uskot sa, - Lassi, Lassi pieni! - - Siell' on kylmää, kuumuutta, - Lassi, Lassi pieni! - Kaikki kaitsee Jumala, - Lassi, Lassi pieni! - - Monet siellä asuvat, - Lassi, Lassi pieni! - Onnekkaat on hurskahat, - Lassi, Lassi pieni! - - Enkeli kun kanssas on, - Lassi, Lassi pieni! - Käärmekin on vaaraton, - Lassi, Lassi pieni! - - Missä viihdyt parhaimmin? - Lassi, Lassi pieni! - Koto-olo herttaisin, - Lassi, Lassi pieni! - -Unet, laulettuaan laulunsa, hyppäsivät kaikki pois näkymättömiin, ja -Nukku Matti kantoi Lassin takaisin veneesen. Kauan makasi hän aivan -hiljaa, ja yhä vielä kuului lättypannun rätinä kotikyökistä. Rätinä -tuli yhä selvemmäksi, se kuului aivan pikku Lassin vierestä. Siitä -hän viimein heräsi ja avasi silmänsä. - -Hän makasikin veneessä, johon oli nukkunut. Tuuli oli kääntynyt, niin -että kun toinen tuuli vei ulos merelle, tämä toinen toi takaisin -rantaan, ja Lassi vain nukkui koko ajan. Mutta se, joka Lassista -oli kuulunut lättypannun rätinältä, olikin vain aaltojen hiljaista -loisketta rantaan. Mutta eihän pikku Lassi ollut niin vallan väärin -kuullut, sillä voihan kirkkaita siniselkiä katsoakin suuren suuriksi -pannuiksi, joilla Jumalan kaunis aurinko joka päivä paistaa lättyjä -hyville lapsille. - -Pikku Lassi vähän hieroi unta pois silmistään ja katseli ympärilleen. -Kaikki oli entisellään: varis koivussa, kissa ruohossa ja -herneenpalko-laivasto rannalla. Muutamat laivat olivat hukkuneet, -toiset palanneet takaisin. Herkules oli tuonut kantamuksensa tavaraa -Aasiasta; Kirppu oli palannut Polyneesiasta. Ja kaikki Lassin -maanosat olivat juuri samoissa paikoissaan kuin ennenkin. - -Pikku Lassi ei oikein tiennyt, mitä hänen piti uskoa. Hän oli niin -usein ollut Höyhensaarien luolassa, vaan ei kuitenkaan tiennyt, miten -unet leikittelevät. Mutta eipä pikku Lassi huolinut ruveta vaivaamaan -päätänsä sellaisella; hän kokosi laivansa ja astuskeli ylös rannasta -taloon. - -Veli ja sisko juoksivat sieltä hänelle vastaan ja huusivat jo kaukaa: -"Missäs sinä olet ollut niin kauan? Tule pois kotiin, niin saat -voileipää!" Mutta kyökin ovi oli auki, ja sieltä kuului omituinen -rätinä. - -Puutarhuri seisoi likellä porttia kastelemassa kyökkikasveja. "No", -sanoi hän, "missäs nyt pikku Lassi niin kauan oli?" - -Pikku Lassi nykäytti mahtavasti päätään ja vastasi: "Minä purjehdin -herneenpalko-veneessä ympäri maailmaan!" - -"Ohoh!" sanoi puutarhuri. - -Hän oli näet jo unhottanut kokonaan höyhensaaret. - -Mutta sinähän et niitä unhota, sinä tiedät, että ne on olemassa, -ja sinä tunnet niiden loistavan luolan. Puhtaat hopeaseinät eivät -koskaan ruostu; säkenöivät timantit eivät koskaan tummu, eikä soitto -lakkaa koskaan hiljaa kaikumasta luolan suloisessa iltahämärässä. -Niinkuin kirkkaat tähdet eivät koskaan vanhene, niin eivät myöskään -vanhene nuo keveät, ilmaiset unet Höyhensaarien saleissa. Ehkäpä -olet nähnyt vilahduksen heidän hienoista siivistään, kun ne -ovat lennelleet päänalusesi ympärillä? Ehkäpä olet nähnyt saman -sinisilmäisen ja valkotukkaisen unipojan, jolla on punainen, -hopeanauhainen lakki ja valkoinen mekko helmikauluksineen? Ehkäpä -hän on joskus näyttänyt sinullekin kaikki maailman maat ja kansat, -kylmän ja aution erämaan polttavan kuumat hieta-aavikot, moniväriset -ihmiset, meren ja metsän monet pedot, että oppisit kaikki, mutta -palaisit ilolla takaisin kotiin? Niin kukapa tietää? Ehkä olet -sinäkin jo kerran matkustellut herneenpalko-veneessä ympäri avaran -maailman? - - - - -RAUTATIEN KONDUKTÖÖRI. - - - Sali on kuin kauppatori, - Lisää vielä vaunut tuo, - Rouvat kädessänsä kori, - Herrat polttain hyökkää luo. - Kahvipannuilleen Loviisa, - Pikku Lyylinensä Liisa. - Kalle, kas, voileivälleen - Istui maahan itsekseen. - Kello jo - Soi nyt, soh' - Vuodesta käy tuokio. - - Kone selväks! Auki ovi! - Kukin ottaa omansa. - Pönkkähameinen ei sovi - Oikein vaunun ovesta. - Päitä pyrkii akkunalle, - Nekun sovinnoks saa Kalle. - Liisa laulaa lallattaa. - Isä lähtösuukon saa. - Kello jo - Soi nyt, soh! - Vuodesta käy tuokio. - - Oikein merkitty on kaikki. - "Oiva täss' on istua." - "Varo tulta, rakas Maikki!" - "Matkaan, täti, onnea!" - "Pian mulle kirjoitappas! - Suojaa hallalt' taimet!" -- "Kappas, - Herra Heimo hiljastui!" - "Vuottakaa!" -- "Ei voi, ei." -- "Ui!" - Kello jo - Soi nyt, soh! - Vuodesta käy tuokio. - - Piii... Nyt lähtöön juna saapi. - Noan arkin painoinen. - Kaupunkimme katoaapi; - Mennään puiston ohitsen. - Kauniin Maamme-laulun tuolla - Junan jyryyn täytyy kuolla. - Muistojemme kaupunki, - Järvi armas, hyvästi! - Kello jo - Soi nyt, soh! - Vuodesta käy tuokio. - - Raukka rautatienmies, mulla - Aina näin soi korvissani. - Aina täytyy mennä, tulla, - Passit, passit huostassain! - Vaunun portahilla kastun. - Joka vaunun halki astun. - Katselen kuin karhuten, - Lippuin nurkat nyppäilen. - Kello jo - Soi nyt, soh! - Vuodesta käy tuokio. - - Yhä näin me samaa tietä - Maailmalle menemme; - Tuskin seistään, kunnes sietää - Saada voita leivälle. - Pian haukkaa palaa pari! - Täysin suin juo kahvi vari! - "Missä Kalle?" -- "Ulkona." - "Sisään! Ollos varova!" - Kello jo - Soi nyt, soh! - Vuodesta käy tuokio. - - Metsän puut kuin vuohet juoksee, - Vuoret hölkkää vastaamme, - Tuossa tullaan järven luokse, - Tässä joen ylitse. - Lentää talot, sillat, kankaat, - Sananlennättimen langat - Kiitäin kaartuu tolpista - Aaltoisina viivoina. - Kello jo - Soi nyt, soh! - Vuodesta käy tuokio. - - Höyryhepo hirnaseepi. - Jotkut pois jo astuvat, - Tuttuin syli vuotteleepi. - Suukot sinkoelevat; - Punaposkin Lyyli havaa - Mummon syliin, silmät avaa - Mesileivän saatuaan; - Kallen uni katkaistaan. - Kello jo - Soi nyt, soh! - Vuodesta käy tuokio. - - Levätä en saa vain minä. - Kenkään ei mua kättele; - Höyry viheltää: pois sinä - Outoon seutuun etäälle! - Ajan siipi se ei näänny, - Ketään vuottamaan ei käänny, - Vaunut, rata ryskyvi, - Savuun haihtuu eloni. - Kello jo - Soi nyt, soh! - Vuodesta käy tuokio. - - - - -NIITYN SUNNUNTAI-AAMU. - -(Kesäinen leikki.) - - -Mäntymäki lähellä järveä näkyy ja vehreä niitty vuoren juurella. -Siinä esiytyvät haltiatar Satakauno, pikku Kaarle, monta kukkaa, -joitakuita puita, sammal, sanajalka, myyrä, käki, peippo, sammakko, -vuori, maa, ilma, vesi ja tuli. On varhainen kevätaamu. Kaikilla -kukilla on seppele, puilla ja elementeillä kruunu päässä. - -_Kukat laulavat_. [Kedon kukkien laulu.] - - Me kainoja, pienoja, heikkoja vaan. - Toki vaalivi meit' Isä taivahan, maan. - Hänen vehreän kesk'kesähuonehens' me, - Hänen niittynsä, laaksonsa kaunistamme. - - Tapa meillä ei kehrätä, neuloakaan, - Uus on toki meill' yhä vaatetus vaan. - Niin loistanut ei jalo Salomokaan - Kuin meistä yks pieni, jot' tallaellaan. - -_Käki_ - - Päivä nousee merestä, - Kukkuu! - Kaste päilyy metsässä, - Kukkuu! - Päivä avaa kukan terää. - Viehättävä niitty, herää! - Kevät on nyt kaunoisin. - Kukkuu! - -_Vuokko_ anemone (hieroo unen silmistään). - - Nousen mielin iloisin. - -_Orvokki_ viola (haukottelee). - - Vielä maata mielisin. - -_Angervo_ (poika). - - Yöllä jo hän suutaan soittaa, - Häirii unen parhaankin. - -_Esikkö_ primula. - - Yh, sä laiska! Päivä koittaa. - Aamuhetki kultaa tuo. - -_Metsätähti_ trientalis. - - Ken se tuolta saapuu luo? - -_Ketoneilikka_ dianthus. - - Se on poika pienokainen, - Kunkin kukan tuntevainen, - Yksi meidän ystävä. - -_Nokkonen_ urtica. - - Enpä häntä polta mä. - -_Takiainen_ arctium (poika). - - En mä häntä pistä takkiin. - -_Kurjenpolvi_ geranium. - - Turhaa tuosta loruillakkin, - Kun me kukin puolestamme - Hälle kaulaan kapsahdamme. - -_Lemmikki_ myosotis. - - Kaunis puhe! Oi, jos vaan - Mua ei hän muistakkaan! - -_Kurjenmiekka_ iris. - - Kohta mar he alkaa lyödä - Toisiaan! - -_Mustikka_ vaccinium. - - Mun saa hän syödä, - Siniseks kun käyn. - -_Mansikan kukka_ fragaria. - - Ja mun, - Jahka oikein punastun. - -_Virmajuuri_ Valeriana. - - Näette, rakkaat, turhan vaivan: - Hän vain halaa lemuista; - Niin hän lausuu usein aivan. - -_Tähtimö_ stellaria. - - Hiljaa! Hän on paikalla! - -(Pikku Kaarle tulee, kirja kainalossa.) - -_Kaarle_. - - Huomenta, mun niittyni, - Kaste, päivä, kukkani! - Tiedättekö, kukat, sitä, - Ett' on tänään pyhä? Mitä? - -_Kielo_ convallaria. - - Siks se kuuluu mainittavan. - Mutta Herraa rakastavan - Pyhä päiv' on jokainen. - -_Kaarle_. - - Joko Herraa ylistitte. - Aamuvirren visersitte? - -_Esikko_. - - Jos me unhotamme sen. - Ei ois kenttää vehreää, - Järven peittäis paksu jää, - Olis kylmä päivä taivaan, - Kaatuisimme itse me - Maahan kuihtuneina aivan. - -_Kaarle_. - - Teille ei, kuin linnuille. - Ole kieltä, mieltä luotu, - Jolla Luojaa kiitätte; - Vaan on teille lemu suotu: - Mykkä kiitosvirsi tuo - Nousee maasta Luojan luo... - Nukuitteko makeasti? - -_Orvokki_. - - Hupuss' olin aamuun asti. - -_Sinivuokko_. - - Minut peitti lehti kuiva. - -_Päivänkukka_ chrysanthemum. - - Kylvin kasteessa kuin uiva. - -_Voikukka_ taraxacum. - - Lukin kanssa riitelin. - -_Tädyke_ veronica. - - Minä pyörryin sumuihin. - -_Rengaskukka_ calendula. - - Silmät peittoon sitasin. - -_Apilas_ trifolium. - - Mulle hörräs kimalainen. - -_Ruusupensas_ rosa. - - Mulle hurras sontiainen. - -_Harakanhattu_ campanula. - - Aamukirkkoon minä soitin. - -_Tervakko_ lychnis. - - Kärpästä mä kiinni koitin. - -_Mansikan kukka_. - - Konna katsoi minua. - -_Kurjenpolvi_. - - Yöllä vesikorvoa - Kännä kantoi, apua - Antoi muurahainen. - -_Koiranputki_ heracleum. - - Toukka - Tuli luoksein laiha, soukka, - Parrakas; mä annoin, houkka, - Sille simakeittoain. - -_Takiainen_. - - Ruokaa sullot kaikkiin vain! - Kirpun jalan katkasin. - -_Hikiheinä_ milium. - - Iltapostiin kirjoitin. - -_Tähtimö_. - - Hallalta mä korjasin - Kupuun munat korennon. - -_Kaarle_. - - Kiitos sulle olkohon! - Vaan nyt lekotellessamme - Olkoon tämä koulunamme - Maisterina olen mä, - Synnyin Floran [Kukatar] päivänä. - Kehno olen opissani, - Puutteinen on latinani; - Opettajakunta keksi - Minut hieman hölmöiseksi. - Ei nyt siitä huolita. - Tässä teidän huoneessa - Olen tiedonlähde jalo, - Josta teille virtaa valo... - Sinä, vesikuusonen, - Hevon hännän muotoinen, - Sano, punaliivinen, - Kuinka monta sinulla - Takissa on nappia? - -_Vesikuusi_ hippuris (poika). - - Yks. - -_Kaarle_. - - Ei muuta? -- Tyttö kulta, - Tädyke, mä kysyn sulta, - Kuinka monta nappia - Sull' on kukkalaudalla? - -_Tädyke_. - - Kaks. - -_Kaarle_. - - No, Kurjenmiekalla - Kuinka monta? - -_Kurjenmiekka_. - - Kolme vaan. - -_Kastikainen_ aira. - - Saman sanoa mä saan. - -_Kaarle_. - - Vai niin. Entä Virmajuuri, - Onko sulla luku suuri? - -_Virmajuuri_. - - Neljä. - -_Nokkonen_. - - Mulla myös. - -_Kaarle_. - - No, mitä? - Koko neljä! Kas vain sitä! - Esikkoni, entä sulla? - -_Esikko_. - - Viisi. - -_Harakanhattu_. - - Mulla myös. - -_Orvokki_. - - Ja mulla. - -_Lemmikki_. - - Mullakin, ole varma siitä. - -_Koiranputki_. - - Mull' on viisi pitkää niitä. - -_Kaarle_. - - Parvi sangen suurenmoinen! - No, mä teidät panna voinen - Samaan luokkaan lukemaan. -- - Kuinka monta, ruoholaukka, - Sulla lienee, poika raukka? - -_Ruoholaukka_ allium. - - Kuus. - -_Kielo_. - - Ja mulla. - -_Kaarle_. - - Korkeaan - Luokkaan kuulutte, te poijat: - Neidet Narsissit, Leukoijat, - Hyasintit, Tulppaanit - Samaan kuuluvat ja Lilja... - Ruoholaukka, ollos hiljaa! - Niityllä sä melusit; - Muista, nyt sä kouluun lähdet! - Kuulutteko, Metsätähdet, - Tänne? - -_Metsätähti_. - - Seitsemän on nastaa - Meillä. - -_Kanerva_. - - Mulla kahdeksan. - -_Mustikka_. - - Mullakin. - -_Kaarle_. - - No, sepä vasta! - -_Hapro_ rheum. - - Yhdeksän on mulla niitä. - -_Kurjenpolvi_. - - Mulla -- kun ei sekään riitä -- - Kymmenen on. - -_Apilas_. - - Anteeks suo! - Mullakin on luku tuo. - -_Neilikka_. - - Mulla myös. - -_Tähtimö_. - - Ja myöskin mulla. - -_Reseda_. - - Minulla on kaksitoista. - -_Kaarle_. - - Sepä sangen suurenmoista! - -_Vuokko_. - - Summa suurempi voi tulla - Meille, jos on aikaa sulla - Laskea. - -_Kaarle_. - - Kakstoistakaan - Eikö riitä? Tosiaan! - Monta keikailevaa lasta, - Joill' on monta somaa nastaa! - Muistoon tämän merkitsemme. - -(Merkitsee luokat.) - -_Mänty_. - - Kysy meiltä! kertonemme. - -_Kuusi_. - - Kysy talvivihannuutta! - -_Pihlaja_. - - Kysy marjain mehuisuutta! - -_Haapa_. - - Kysy, kuinka lehti puhkee. - -_Tuomi_. - - Kuinka juopi kukka muhkee! - -_Kataja_. - - Kysy havuin terävyyttä! - -_Tammi_. - - Kysy kasvin kestävyyttä! - -_Sanajalka_. - - Kysy, kuinka minä kylvän, - -_Sammal_. - - Kuinka puen vuoren ylvään! - -_Koivu_. - - Kysy! Käki toivees kuulee. - -_Ilma_. - - Kysy multa, kuinka tuulee! - -_Vuori_. - - Kysy, kuinka taon malmit. - -_Maa_. - - Kysy, mist' on jyvät valmiit! - -_Vesi_. - - Kysy, kuinka heiluu laivas! - -_Tuli_. - - Kysy, kuinka leimuu taivas! - -_Aurinko_. - - Kysy, kuinka pilvet kultaan! - -_Sammakko_. - - Silmäs luo myös tänne multaan; - Kalan kutemista kysy, - Kysy, kuinka mato hiipii, - Kuinka käärme veessä pysyy! - -_Peippo_. - - Kysy, mist' on kotkan siipi, - Kysy leivon laulamista! - -_Myyrä_. - - Mulla kun on kaivamista - Mättähässä luona jalkas, - Niin mä kerron siitä palkaks - Meistä nelijalkaisista. - -_Kaarle_. - - Armaat ystäväiseni, - Olen kärkäs peräti, - Oikein ahnas tietämään, - Paljon tulen kysymään; - Siis vain mulle vastatkaatte! - Selittää te kaikki saatte. - Vaan nyt käyt mä hiukan tuolla - Mäntymäessä päivän puolla. - Siell' on kukkatyttö, jolla - Tääll' on liian märkä olla - Hänen kanssaan palajan, - Teille sitte kumarran. - -(Hän menee). - -_Kaikki_. - - Palaa, palaa! Hyvästi! - -_Tädyke_. - - Ken se tyttö lienevi, - Jonka luokse hän niin kiitää? - -_Kanerva_. - - Mustasukkainenko siitä - Olet? - -_Tädyke_. - - Kyllä. - -_Kurjenmiekka_. - - Takkiainen, - Vene tänne pikaan vainen! - Koko niityn kastaakin - Kukkatytöt kyynelin; - Kuivin jaloin täst' ei päästä. - -_Esikko_. - - Nokkaviisas, lorus säästä! - -_Vuokko_. - - Esikko, sä tyttö raiska, - Miks on Satakauno laiska? - Puiden varjot lyhenee, - Uunikuuman tortunlainen - Aurinkoinen valkenee - Taivaan vadissa kuin vainen - Sokeroituna; ei vaan - Satakauno saavukkaan. - -_Esikko_. - - Heti hän on ehtivä. - Hän on ihmis-ystävä; - Pienten lasten luo hän jääpi. - Unin heitä miellyttääpi. - Kun he herää unelmista - Ihmeisistä, iloisista, - Niin, kas, koko kammari. - Kukkalemuin tuoksuupi... - Satakauno oli se. - -(Haltiatar Satakauno eli Bellis tulee.) - -_Metsätähti_. - - Tuossa on hän! - -_Satakauno_. - - Kaikille - Hyvää päivää toivottaa - Saan ja paljon vihantaa - Viivyin, älkää kummastelko: - Pienen pojan jäljet johti - Suoraan tätä paikkaa kohti; - Niistä täytyi saada selko. - Kysyin päivän säteheltä, - Tutkin tuulen sälköseltä: - Sainkin tietää; tännepäin - Käyvät jäljet, jotka näin, - Ovat kuninkaan ... mut mä - Sit' en oikein ymmärrä - -_Apilas_. - - Täällä oli hän. - -_Harakanhattu_. - - Nyt tuolla - Astuvi hän kummun puolla. - Johtaa pientä kukkaa... - -_Satakauno_. - - Kas, - Hän on kukkain kuningas - Varrottu! Nyt -- saatte kuulla -- - Vuoret vonkuu, alkaa tuulla, - Pauhu meren kaukaisen - Rantaan raikuu riemuiten, - Linnut -- tuhansin on niitä -- - Hänen ympärillään liitää. - -(Kaarle tulee, taluttaen Vanamoa, molemmilla seppele päässä). - -_Vuokko_. - - Nyt hän puhuu kukallen. - -_Kaarle_ (Vanamolle eli linnealle). - - Kysyt, miks sua lempinen. - Siks, kun olet pienoinen, - Nöyrä, puhdas, viaton, - Tuskin tohdit katsees nostaa - Mättäästä, mi kehtos on. - Tiedä, mull' on verraton, - Kaunis, viisas kirja, josta - Tiedän: pienin maailmassa - Suurin onpi taivahassa; - Tien hän enkelten luo löytää... - Vaan kas meidän kukkapöytää! - -_Satakauno_. - - Pieni poika ihmislasten, - Tulit tänne, mitä vasten? - Kuni lintu häkissään - Tuomittuna ikävään, - Yhden vapaapäivän sait, - Onnellisna meidät hait, - Täällä kaikk' on tuttujasi, - Ystäviäs, sukuasi: - Jylhä metsä isäsi, - Kaunis niitty äitisi, - Puro vilpas veljyesi, - Kukin kukka siskosesi. - Niittypuron tuolla puolla, - Metsäin takapuolla, tuolla - Vuorten, vetten takan' on - Valtakuntas verraton. - -_Kaarle_. Ei, maltappa, Satakauno; mitä sanot? Etkö tiedä, että minua -koulussa pidetään tyhmänä? - -_Satakauno_. - - Siemen pien' on honka vasta, - Linnan laatii pieni lasta. - Niin ei pientä puolainta - Unhoteta, tallata; - Niin ei diadeemia - Koskaan kunnioiteta. - -_Kaarle_. Lörpöttelet, Satakauno. Luulet tietäväs enemmän kuin -muut, kun sinulla on niin monta nastaa, vaan ne ovat kaikki yhteen -kasvettuneet. - -_Satakauno_. - - Sinut suuri Mestari - Huonettansa lähetti - Siivoomaan ja sulle noissa - Luonnon laajan kartanoissa - Tarvittavat tiedot soi. - Oi, kuin varroimme sua, oi! - Suvun jälkeen syntyi toinen - -- Sen sai aikaan aurinkoinen --; - Sua kaikki vartoivat, - Joka keväält' tutkivat, - Kyselivät syksyn tullen: - Eikö tulle hän jo mullen? - Vaan ne kuihtuin kuolivat. - Syntyi taas ja laskivat - Tunnit asti tulosi. - Katso ympärillesi, - Tänään meille riemu näytä. - Odotus tuo pitkä täytä. - Vuoren, metsän kanssa anna - Meidän kruunu päähäs panna. - Tehdä näin sun kuuluisaksi - Luonnon lasten kuninkaaksi! - -_Kaarle_. Satakauno, oletko lukenut raamattua? - -_Satakauno_. - - Luonnon kirja opettaa - Paljon Herran kunniaa. - -_Kaarle_. Minä luen siis teille kirjoitettua sanaa. - -_Satakauno_. - - Lue! Kaiken juomme sen - Kuni aamusatehen. - -_Kaarle_ (lukee). "Ja Jumala sanoi: vihoittakoon maa ja kasvakoon -ruohon, jossa siemen on, ja hedelmälliset puut, jotka hedelmän -kantavat lainsa jälkeen, jossa sen siemen on maan päällä. Ja tapahtui -niin. Ja maa vihoitti ja kasvoi ruohon, jossa siemen oli lainsa -jälkeen, ja hedelmälliset puut, joiden siemen oli itsessänsä lainsa -jälkeen. Ja Jumala näki sen hyväksi. Ja tuli ehtoosta ja aamusta -kolmas päivä"... Käsitättekö nyt, ketä odottaneet olette? - -_Satakauno_. - - Ymmärrän nyt, että me - Tuhat vuotta vuotimme - Häntä, elon antavaista, - Häntä, Isää taivahaista, - Häntä, joka kaikki voi, - Joka kaikki hyvin loi. - Huomaan: Eedenissä ihan - Puuttui suru, synti, viha, - Paha, surun tuoja turma, - Syksy, kesäriemun surma, - Talvi tuima tuiskuineen, - Kuurosateet rakeineen, - Viikate, mi meidät niittää: - Saimme Jumalaa vain kiittää. - -_Kaarle_. - - Kun Hän, alkulähde hyvän, - Vartoomanne ainiaan, - Vihdoinkin on ilmestyvä - Palkitsemaan, kostamaan, - Niin Hän rauhan rakentaa, - Entiselleen uudistaa; - Silloin kukat, ruohosetkin, - Ihmiset ja eläimetkin, - Koko luotuin jakso suuri, - Hyvä, puhdas, uus on juuri, - Tullen täten sopivaksi - Herran, Luojan palvelijaksi. - -_Kaikki kukat_. Amen. - -_Kaarle_. - - Niitty nuori, ihanainen! - Kauan kukkas kaunokainen - Luojaa kiitti sanoitta - Lintuin kanssa kilvalla. - Kauan unhotettuna, - Tiedotonna, kainona - Näytti kukoistukses aika - Luojan kaikkivallan taikaa. - Luonnon kirkossa sait Luojaa - Palvella, sun onnes Suojaa. - Päivin Luojan raamattu - Etees oli avattu - Yli ilman, vetten, maan, - Yli tähtein yöllä vaan. - Niittyni, nyt parhaimpihin - Kiedo itses seppelihin: - Nyt sull' Luoja palkan soi, - Pyhää nyt sä viettää voit - Hartain mielin, riemuisana, - Seuranasi Herran sana. - Nyt sä oikein voit sen tietää, - _Kenet_ kruunata sun sietää. - -_Kaikki kukat_. Amen. - -(Ensinnä Kaarle ja sitte kaikki kukat nostavat seppelen päästänsä, -laskevat sen maahan sekä panevat kätensä ristiin. Puut laskevat -kruununsa pois ja kumartavat). - -_Kaarle_. - - Jos mä kukkisin ruohona aamulla - Ja jo illalla kuivaisin pois, - Elämäin lyhyt, kaunis ja kukkaisa, - Kevätpäivyen kaltainen ois, - Ja mä tietäisin: saan - Puvun lahjana maan, - Sekä: taivas mun näkevi vain -- - Tekisin toki työs, - Ylistäisinpä myös - Iki-armoas, oi Jumalain! - - Isä, suur' olet, viisahin, voimallisin, - On hallussas taivas ja maa; - Sanojais, ylistystäsi pieninkin - Jyvä, halvin kors' julistaa. - Tomu vain olen, mi - Haen jälkiäsi, - Salatiesi mä viitoitsen. - Nimes voimalla vaan - Sylissäin pidän maan - Pyhitänpä niin sinullen. - - Näe heikot ja pienet, - Sä voimallinen! - He nyt astuvat istuimes luo. - Tomu on he, mut kuulet Sä, taivahinen, - Kun Sun mahtias kiittävät nuo. - Väen kukkihin luot - Sekä voimasi suot - Myös halpahan kaarnasehen; - Nimes kirkasta vain, - Ole suojamme ain', - Ota lapsesi taivahasen! - -(Kaarle seisoo kukkien ympäröimänä. Vanamo nojautuu hänen rintaansa -vastaan. Aurinko paistaa kirkkaana, ja kukat tuoksuvat). - - - - -VANHA HERRA. - - -Oli kerran vanha herra, nimeltä Semigradsky. Se nimi kuului niin -oudolta ja vieraalta, että lapsi tuskin osasi sitä oikein lausua. -Hänen sanottiin olevan puolalaista sukuperää, eikä kukaan tiennyt, -mistä hän tuli, mutta hän saapui Helsinkiin ja tuli piirustustaidon -opettajaksi. Hän oli jo silloin vanhanpuoleinen herra; pikku -tytöt arvelivat hänessä olevan jotakin hajallaan, hänen tukkansa -ei ainakaan ollut eheä, sillä hän oli melkein paljaspäinen, niin -että hänellä oli vain muutamia harmaita hiuskarvoja jäljellä, ja -varmaankin lapset juuri sentähden pelkäsivät häntä. Mutta hän rakasti -lapsia, ja hänellä oli aina västin taskussa pikku rasia, jonka -kannessa oli neitsyt Marian kuva, ja rasiassa oli aina karamelleja -ja sokuriryynejä. Kun hän Esplanaadissa istuessaan puhutteli lapsia -ja he yrittivät juoksemaan pois, otti hän rasian taskustaan ja -tarjosi siitä lapsille jotakin. Muutamat juoksivat edelleen, toiset -pysähtyivät. Ahneimmat ensin taipuivat houkutuksiin, ja vähitellen -tuli muitakin. Saatiinpa silloin nähdä vanhan herran ympärillä paljo -pikku lapsia koko ajan, kuin hänen rasiassansa oli rahtunenkaan -jäljellä; mutta kun se tyhjeni, juoksivat lapset pian tiehensä. -Hehän eivät tunteneet häntä eivätkä tienneet hänestä muuta kuin että -hänellä oli hajallinen tukka ja niin oivallinen laatikko. Moni ei -edes kiittänytkään pois juostessaan. - -Niin, siinä hän istui yksinään eikä kukaan huolinut hänestä. -"Minun pitää keksiä jotakin parempaa lapsille kuin karamelleja ja -sokuriryynejä", ajatteli hän itsekseen. "Se ilo kestää niin vähän -aikaa ja unhottuu pian. Mitähän minä keksisin, että lapset minua -rakastaisivat?" - -Sitä hän ajatteli kauan, niin kauan kuin eli. Ja olipa hänellä -syytäkin niin ajatella. Sillä hän oli yksin maailmassa eikä kukaan -huolinut hänestä. Ei hänellä ollut vaimoa eikä lapsia, vaikka hän -niin mielellään olisi pitänyt lapsia luonaan; vanha emännöitsijä -vain hoiteli hänen talouttansa, kattoi hänen pöytänsä ja teki -hänen tilansa. Tosin hänellä, paitsi oppilaitansa, oli pari kolme -tuttuakin, jotka välistä tervehtivät häntä, mutta he olivat yhtä -vanhat kuin hänkin eivätkä voineet lämmittää hänen sydäntänsä. Häntä -suretti, että hän oli niin täällä muukalaisena ja kaukana kaikista -niistä, jotka olivat hänelle nuoruudessaan olleet rakkaat. Mutta ei -hän siltä ollut äreä eikä tyytymätön, vaan päinvastoin hyvin iloinen -ja puhelias. Hän oli saanut sen hyvän lahjan, että osasi tyytyä -kohtaloonsa, rakastaa ihmisiä ja tehdä hyvää kenenkään tietämättä. Se -olikin hänen ainoa huvinsa. - -Nyt eleli hän hyvin säästäväisesti, piti aina vanhaa harmaata -hattuaan, kulunutta viittaansa ja sinistä, kirkasnappista frakkiansa, -söi hyvin yksinkertaista ruokaa eikä koskaan käynyt sellaisissa -huveissa, jotka maksoivat rahaa. Jos hänellä oli pienet tulot, niin -menot olivat vielä pienemmät; senpätähden jäikin aina jotain säästöön -pantavaksi. Ihmiset alkoivat viimein uskoa vanhaa herraa itaraksi. -Se saituri, sanoivat he, ei suo itselleen eikä muille mitään hyvää, -hän ei rakasta mitään muuta maailmassa kuin keltaista kultaa, ja sitä -hän kokoo kasa kasalta arkkuunsa. Hyi sellaista visukinttua! Kukahan -hänet perii? Kissa viimein saa hänen kultansa, taikka tulee joku -juutalainen Puolasta ja sanoo: "antakaas tänne, minun se on!" - -Vanha herra kyllä tiesi, mitä hänestä puhuttiin; siitä näet hänen -vanha emännöitsijänsä piti huolen, vaan muille hän sen sijaan -laveasti kertoeli herransa olevan rikkaan ja hyvin ahneen. Herra oli -kuitenkin yhtä tyytyväinen ja iloinen. Hän alinomaa vain mietiskeli -itsekseen: "mitähän minä keksisin, että lapset rakastaisivat minua?" - -Aika kului, yhä raskaammaksi kasvoi raha-arkku, ja yhä ihmiset, -nähdessään herran vanhassa nukkavierussa mekossaan, sanoivat vanhaan -tapaansa: kissa ne saa; hyi sellaista visukinttua!... Tulipa vanha -herra äkisti sairaaksi ja makasi kuolemaisillaan. Silloin ihmiset -ihmettelemään, jokohan hän nyt tekee testamenttinsa ja kuka saa -raha-arkun. Saadaanpahan nähdä, että tuo ahne emännöitsijä perii -kaikki tyyni, arvelivat naapurit. Emännöitsijä olisi mielellään -uskonut samaa, mutta vaikka hän tiesi kaikki, vieläpä vähän -enemmänkin, niin hän ei tiennyt mitään testamentista. Lääkäri sanoi -hänelle: nyt kuolee herra. Ja pappi sanoi: onko hän määrännyt mitään -köyhille? Ei edes vanhaa sinistä frakkiaankaan, vastasi emännöitsijä. -No, sepä on jumalatonta, arveli pappi. Hyi sellaista visukinttua! - -Vanha herra makasi siinä iloisena ja tyytyväisenä, mutta nyt hän oli -vielä tyytyväisempi kuin koskaan ennen, sillä nyt hän oli keksinyt -jotakin parempaa kuin karamellit ja sokuriryynit, sellaista, joka voi -saattaa lapset rakastamaan häntä. Mutta sitä hän ei suinkaan puhunut -eläessänsä. Se hänen ilonsa oli, että lasten piti rakastaman häntä -vasta hänen kuoltuansa. - -No niin, sitte hän kuoli, hänet haudattiin ja hänen täytyi niinkuin -muidenkin saiturien jättää tänne maan päälle raha-arkkunsa. Mutta -silloinpa löytyikin äkkiarvaamatta testamentti, ja koska ei ollut -yhtään sukulaista ottamaan talteensa vanhuksen omaisuutta, tuli -maistraatti avaamaan sinetillä suljettua paperia. Naapurit olivat -niin uteliaat, että tunkeutuivat porstuaan kuulemaan suurta uutista, -ja he kuiskailivat toinen toiselleen: emännöitsijä se kaikki saa; hyi -sellaista visukinttua! - -Mutta eipä emännöitsijä saanutkaan, vaan pikku lapset. Vanha herra -oli viimein keksinyt keinon, josta häntä muistettaisiin: kauan -mietittyään hän määräsi koko omaisuutensa pikku lasten koululle, -jota piti sanottaman hänen kouluksensa. Ei kukaan voinut väittää -testamenttia laittomaksi, ja pikku lasten koulu siis perustettiin. -Niin kauan oli vanha herra kuluttanut sinistä frakkiaan ja kieltänyt -itseltään kaikki huvitukset, että hänen raha-arkullaan voitiin -nyt rakentaa suuri koulukartano, palkata opettajatar ja hankkia -kaikki, mitä tarvittiin lasten opetukseen ja huviksi. Noin 100 lasta -käy siinä nyt lakkaamatta koulua ja oppii leikitellen ja laulaen -kaikkea, mikä on hyödyllistä heidän ijälleen. Kun he sen verran -vaurastuvat, että heidän tulee muuttaa ylempään kouluun, jää heidän -paikkansa nuoremmille lapsille, joita tulee sijaan. Ja niin käy -vuosi vuodelta, polvi polvelta niin pitkälle, kuin voidaan ajatella -eteenpäin. Lapset, joiden on vuoro erota tästä pikku lasten koulusta, -eroavat ikävällä, ja lapset, jotka siihen tulevat, iloitsevat siitä, -sillä ei missään muussa koulussa viihdytä niin hyvin eikä olla -niin onnelliset. Ja vanhan herran muotokuva riippuu seinällä oven -vastapäätä, ja koulua sanotaan ainiaan Semigradskyn kouluksi. - -Nyt on koulu jo kolmekymmentä vuotta koonnut lapsia saliinsa. Minä -olen käynyt siellä monta kertaa ja nähnyt vanhan herran sinisessä -frakissaan katselevan seinältä alas näitä hyviä, tottelevaisia -ja onnellisia lapsia, jotka opiskelevat suuressa, korkeassa ja -valoisassa salissa. Joka kerran olen muistellut vanhaa herraa, miten -yksin hän oli eläessään ja miten pian lapset unhottivat hänet, kun -hän sai tyhjentäneeksi karamellirasiansa heille. Nyt he _eivät -voi_ enää unhottaa häntä, sillä nythän hän on joka päivä heidän -keskellänsä, katselee heidän leikkiänsä ja kuuntelee heidän iloista -lauluansa eivätkä he voi katsahtaa ylös näkemättä häntä edessään. -Rasia, niin, se on unhottunut, ei sitä kukaan enää muista eikä kukaan -ahnehdi sen makeisia. Täällä on nyt, parempaa kuin karamelleja ja -sokuriryynejä. Hän tuossa kuvataulussa, jota kaikki niin mielellään -katselevat ja niin suuresti rakastavat, on sama vanha herra, jota -ihmiset sanoivat saituriksi ja visukintuksi; mutta katsos, mitä hän -on aikaan saanut. Monikin arveli ennen, hänen vielä eläessään, että -hän kyllä olisi saattanut teettää itselleen uusia vaatteita, syödä ja -juoda hyvää, huvitella ja pitää komeata elintapaa säästörahoillaan; -mutta mitäpä silloin olisi tullut hänen koulustaan, iloisista -lapsistaan ja jälkimaailmalle säilyvästä muistostaan? Kissa sen -saa! sanoivat ihmiset hänen raha-arkustaan. Niin, kissa saakin -monta raha-arkkua, joihin saituri kokoo katoavaa kultaa, mutta tätä -arkkua ei saanut kissa eikä emännöitsijä, sen saivat lapset, sillä -lapsille hän säästi, ja jos sellaista voidaan sanoa saituriksi, joka -säästää toisten onneksi, niin tuleepa kiittää Jumalaa, että sellaisia -saitureja on maailmassa. - -Viime talvena olin minä siellä vähän ennen joulua lasten -kuusijuhlassa. Keskellä salia seisoi kaksi suurta kuusta sytytettyine -kynttilöineen ja monine koristuksineen, ja toista sataa lasta tanssi -piirissä niiden ympärillä riemuiten sanomattomasti. Vanhan herran -kuva oli seppelöity lehdillä ja kukilla, lapset lauloivat hänelle, -kaikki katsoivat häneen ja siunasivat häntä vielä monen vuoden -kuluttua hänen kuolemastaan. Kas siinä on muisto, ajattelin minä, -jota varten kannattaa elää, säästää ja kärsiä ihmisten pilkkaa! -Minusta näytti vanha herra hymyilevän itsekseen, kun tuossa katseli -alas lapsilaumaan. Hän ikäänkuin tahtoi sanoa: kas, nyt he eivät -enää karkaa pois minun luotani! Ja taaskin näytti hän sanovan: -Älä minulle, Herra, älä minulle, vaan nimellesi anna kunnia! Se -on sinun tekosi, minun Jumalani; minä olen ollut vain sinun halpa -välikappaleesi. _Sinun_ nimesi olkoon ylistetty! - - - - -TULITIKKU. - - -Tulitikku oli ensimäisen kerran uudessa laatikossaan tehtaan pöydällä -ja muisteli, mitä kaikkea hänen lyhyellä ijällänsä oli tapahtunut. -Hänellä oli vielä himmeä muisto siitä, että iso haapa oli kasvanut -virran rannalla, että se oli hakattu poikki, sahattu ja viimein -höylätty moneksi tuhanneksi pieneksi puikoksi, joista tulitikku -itse oli yksi. Sen jälkeen oli tikku järjestetty läjiin ja riveihin -tovereinsa joukkoon, pistettiin ilkeihin sulatuspannuihin, pantiin -kuivamaan, järjestettiin uudelleen ja viimein asettiin laatikkoon. -Eipä tässä juuri ollut sen kummempia kohtaloita tai suuria urhotöitä. -Mutta tulitikku oli saanut palavan innon toimittaa jotakin -maailmassa. Hänen ruumiinsa oli tehty pelkäävästä haapapuusta, joka -aina vapisee pelosta, että hiljainen iltatuuli ehkä paisuu myrskyksi, -joka hänet tempaa pois juurinensa. Mutta sen sijaan oli tikun -pää kastettu semmoisiin aineihin, joista saapi sen kunnianhimon, -että tahtoo loistaa maailman nähden, ja sen vuoksi oli tikulla -ikäänkuin alituinen vastakkaisuus pään ja ruumiin välillä. Kun tuo -tulinen pää hiljaisuudessa rätisten huusi: "syökse nyt esiin, ja -toimita jotakin!" niin oli varovaisella puuruumiilla aina jotakin -vastaväitöstä käsillä, se kuiskasi: "ei, malta, odota vielä vähän, -kysy ensin, joko aika on tullut!" - -Kun nyt tikku oli toveriensa seurassa laatikossa, rupesi sen päätä -polttamaan ja sille tuli kummallinen halu syttyä tuleen. Mutta -haapapuu pani vastaan ja tikku kysyi laatikon kyljeltä: "Jokohan -nyt on aika?" Laatikon kylki sanoi siihen: "minä huomaan, että sinä -olet aivan ensikertalainen, joka olet heti valmis matkalle suin -päin. Malta nyt vaan mielesi äläkä tee mitään tyhmyyksiä, et sinä -kuitenkaan saa mitään toimeen ilman minua, sillä sinä olet vaaraton -tulitikku. Luuletko, että minä antaisin polttaa koko tehtaan, joka on -meidän syntymäseutumme, ja tuon nuoren tytön, joka on kasvattajamme?" - -Tulitikku malttoi mielensä. Se vietiin laatikkoineen ja miljoonain -toverien seurassa isoon makasiiniin. Kun hän oli siellä, tuli taas -paha kunnianhimo tuohon palavaan päähän, mutta arka haapapuu hillitsi -sen taas. "Joko nyt on aika?" kysyi tikku. Laatikon kylki vastasi: -"en minä näe mitään, täällä on niin pimeä; mutta malta mielesi! -Luuletko, että sallisin sinun polttaa koko makasiinin ja väkirikkaan -kaupungin?" - -Tulitikku vietiin laivaan, lähetettäväksi toiselle seudulle. Oli -pimeä yö, myrsky vinkui laivan köysissä ja mastoissa; laiva taisteli -suuria aaltoja vastaan kaukana aukealla merellä. "Joko nyt on aika?" -kysyi tikku taas, sillä sen mielestä oli varsin miellyttävää valaista -pimeätä myrskyistä merta. Laatikon kylki vastasi: "malta, kunnes -kuulustelen, onko myrsky saanut käskyä hävittää laivaa." - -Myrsky ei sanonut saaneensa sellaista käskyä. "Malta vieläkin", -kuiskasi laatikon kylki. Laiva saapui onnellisesti menopaikkaansa, -tulitikku vietiin maalle, pantiin tavarapuotiin myötäväksi ja myötiin -laatikkoineen päivineen. Köyhä tyttö osti sen, vei sen mukanaan -äitinsä majaan ja istui lieden reunalle pellavia harjaamaan. Kun -tikku näki kauniit pehmeät pellavapivot, tunsi se taas itsessään -pahan himon yltyvän ja kysyi: "onko nyt jo aika?" "Odota", vastasi -laatikon kylki, "jahka kysyn tulelta liedestä, onko se saanut käskyä -polttaa tupaa." Tuli sanoi, ett'ei hän voinut mitään tehdä, sillä -häntä oli käsketty pysymään siivosti ja panemaan pataa kiehumaan. -"Malta mielesi", sanoi laatikon kylki tikulle. - -Toisena päivänä tyttö meni heinämiesten kanssa heinäniitylle. -Yöllä hän äitinsä kanssa lepäsi heinäladossa kuivilla tuoksuavilla -heinillä. Kun hänen huomisaamulla aikaisin piti sytyttämän tulta -heinämiehille, niin hän säilytti tulitikkulaatikkoa eväsnyytissään. -Tulitikku tunsi heinän tuoksun ja sanoi laatikolle: "anna minun nyt -raavasta kylkeäsi vastaan; olisi niin hauska sytyttää tuo heinä -tuleen." Laatikko sanoi: "malta, kunnes kysyn ensin sateelta", joka -oli alkanut ravista ladon olkikattoa vastaan. Sade sanoi: "ole -alallasi, jos henkeäsi rakastat, sillä minä olen saanut käskyn -suojella latoa." "Malta vielä", sanoi laatikko tikulle. - -Toisena päivänä tytön veli, joka oli merimies, tuli ja sanoi: -"hyvästi nyt, äiti, minun täytyy nyt matkustaa Poriin, lähteäkseni -sieltä pitkälle matkalle, ensin Vaasaan ja sitte Amerikkaan. -Onko teillä tulitikkua minulle lainata?" Tyttö antoi hänelle -tikkulaatikon, merimies lähti pois ja tuli erääsen paikkaan, -jossa rautatietä avattiin vuoren halki. Siellä hän sai yösijan -vuorensärkijäin tykönä ja hänen päänsä aluksena oli ruudilla -täytetty astia. "Nytkö?" kysyi tikku ja taisi tuskin hillitä itseään -syöksemästä päätänsä laatikon kylkeä vastaan. Mutta laatikko torui -häntä ja sanoi: "häpeä, tuittupäinen; etkös näe, että toisella puolen -ruutiastiaa on makaamassa pieni lapsi?" - -Merimies meni seuraavana aamuna etemmäksi, tuli Porin kaupunkiin -ja meni siellä "Österbotten"-nimiseen laivaan, jonka piti lähtemän -Vaasaan. Sen jälkeisenä päivänä höyrylaiva lähti merelle. Oli -päiväsydän, kirkas päiväpaiste, raitis tuuli; laiva oli täynnä väkeä -ja lastattu tavaroilla. Silloin laatikko sanoi tulitikulle: "oletko -hengissä?" Tikku vastasi: "minä odotan aikaani, en ole milloinkaan -ollut niin valmiina toimeen kuin nyt." "Sittepä minä sinulle ilmoitan -salaisuuden", kuiskasi laatikko. "Minä kuulin laineiden kysyvän -tuulelta, oliko se saanut mitään käskyä, mutta tuuli ei sanonut -saaneensa. Sitte kuulin tuulen syöksevän alas uuniin höyrykattilan -alle ja kysyvän palavilta hiililtä, olivatko he saaneet mitään -käskyä, mutta eivät hiiletkään sanoneet saaneensa. Ja taas kuulin -hiilien kysyvän rautalevyiltä laivan kyljistä, olivatko he saaneet -jotakin käskyä, ja rautalevyt antoivat eittävän vastauksen niinkuin -kaikki muutkin. Silloin hiilet juttelivat keskenänsä: 'ei yksikään -neljästä alkuaineesta ole saanut mitään käskyä, ja kuitenkin sen -täytyy tapahtua.' Kuka sen tekee?" - -"Minä, sanoi tulitikku. - -"Se on mahdotonta", vastasi laatikko, "sillä sinä olet vain -alkuaineiden pikkunen juoksupoika." - -Tulitikku oli arvellut kysyä laatikolta, eikö Taavettikin ollut -tappanut Goljattia, mutta hän oli vaiti, hän oli oppinut odottamaan. - -Nuori merimies seisoi keskikannella huoletonna nojaten muutamia -paperipakkoja vasten. Hän oli kevytmielinen ja huoleton, kuten moni -muu hänen ijällänsä. Hänen aikansa kävi pitkäksi, hän otti esiin -papyrossin ja sitte tulitikkulaatikon. - -"Nyt, taikka ei milloinkaan!" sanoi tikku laatikolle. "Eihän toki", -sanoi laatikko, "ei vielä, ei vielä! Oi, tämä kaunis laiva, tämä -kallis tavara ja monet syyttömät ihmiset, mitä pahaa he sinulle ovat -tehneet, kun tahtoisit heidät asettaa tulen ja meren väliin? Ei -vielä, ei vielä!" - -Mutta tikku ei enää kuullut mitään; samassa silmänräpäyksessä se -syttyi palamaan. Kirkas liekki leimahti ilmi, mutta sitä ei kukaan -huomannut vielä kirkkaamman auringon paisteen takia. Merimies sytytti -papyrossinsa ja viskasi sitte palavan tikun luotansa huolimattomasti. -Nyt olivat kaikki alkuaineet saaneet sen salaisen käskyn, jota -he kauan olivat odottaneet. Tuuli vei tikun auringonpaisteessa -kuivanutta paperipakkaa vastaan, tikku tarttui sen kylkeen kiinni ja -paperipakka syttyi palamaan. Sen sijaan, että vesi olisi sammuttanut -tulen, ei se tehnyt tehtäväänsä pumpuissa; rauta, joka ei voinut -palaa, rupesi sen pahemmin hehkumaan, ja tuuli kiihdytti yhä -ankarammin raivoavaa paloa. Vähän ajan kuluttua oli kaunis laiva -hukassa ja sen onnettomista matkustajista olivat muutamat kuolleet -tuleen, toiset mereen ja muutamat pelastuivat. - -Aivan lähellä palavaa laivaa laineiden harjalla, jotka savun ja -hiilien takia näyttivät aivan mustilta, kiikkui palaneen tulitikun -viimeinen pää ja sen vieressä vähäinen jäännös siitä, mikä ennen -oli ollut tulitikkulaatikko. -- "Voi sinua onneton tulitikku, mitä -nyt olet tehnyt? Parempi olisi ollut, ett'ei sinua ikipäivinä olisi -leikattu haapapuun sydämmestä." - -Pieni palanut tulitikun pätkä nosti vedestä nokista kärkeänsä, ja -vastasi: - -"Enkö sitä jo sanonut, että toimitan jotakin, kunhan tunnen aikani. -Nyt minä olen mainio, minä olen hävittänyt koko suuren laivan, -koko maa puhuu minusta, eikä yksikään tulitikku ole päässyt niin -suureen kunniaan. Mutta ole huoleti minusta, minä tyydyn kunniaani. -Nyt tahdon taas uiskennella maalle ja annan jälleen kastaa itseni -tuliaineesen. Seuraa minua, niin yhdessä vielä toimitamme suuria -töitä. Minä rupean hyvää tekeväksi tulitikuksi; talvipakkasessa aion -sytyttää koko suuren metsän, lämmittääkseni köyhiä; saatpa nähdä, -että vielä teen monta ihmistä onnelliseksi." - -Iso valkeapäinen laine, joka tikun takana nosti vaahtoisen -päälakensa, kuuli nämä sanat. "Sinä kurja raiska isosta puusta", -sanoi laine, "mitäpä muuta sinä osasit toimittaa, kuin totella -käskyjä, joita et tuntenut? Katso, nuo äärettömät alkuaineet, joista -sinä olet vaan pikkuruinen hiukkanen, eivät voi muuta tehdä kuin -odottaa ja totella. Katoa naurettavine ja ylpeine tuuminesi ja -mielettömine aikeinesi tuntemattomaan syvyyteen!" - -Ja laine vyöryi eteenpäin ikäänkuin suuri lumivuori, ja hautasi -allensa nokipäisen tikun ja vedessä liuonneen laatikon. Saat hakea -hänen jälkiänsä ja kunnianhimoansa kaukaa meren syvimmästä mudasta, -jossa se nimettömänä ja kenenkään sitä surematta mätänee unhotuksen -omana. - - - - -TELEGRAFISTI. - - - Tien suuren varrella tässä työtä - Teen päivää, yötä. - Täst' ajaa vaskisin rattain laukkaa - Sanoma kaukaa. - Sen suitset pitää - Mun käten', ohjaan - Sen länteen, itään - Etelään, pohjaan, - Vaan istun kaikessa kiirussain - Vain paikallain. - - Hei, helskyy -- kuulehan tuota vasta! - Jokainen nasta: - Nyt miete kiitävi kiirein ani - Mun sormistani, - Ja pian kyllä - Maan ympär' aivan - Se pantsar' yllä - Tien riemuin raivaa, - Mut lyijyraskas on ajaja: - Täss' istun ma! - - Ja väsyneenä täss' istuissani, - Saan langassani - Takaisin tietoja kaukaisista - Tapahtumista. - Paperikaista - Kuin puro juoksee, - Kaikista maista - Tuo tiedot luokse; - Viivoina on ne ja pisteinä; - Ne tavaan mä. - - Ne mulle kertovat kaikenmoista - -- En kieli noista --; - Lukea riemuista, surullista - Saan kaistasista: - Nyt sormuksesta - Taas onnitellaan, - Nyt rukkasista - Jo surkutellaan; - Nyt rahaa, nauloja, rautaa saa - Taas ilmoittaa. - - Euroopan onni on langassani - Mun huostassani; - Paremmin tiedän kuin kielipalot - Tään ajan olot. - Monesti mielis - Ja olis hupaa, - Jos noista kielis; - Vaan ei ol' lupaa. - Ah, joka päivänä halkeen -- niin! -- - Mä uutisiin. - - Tien suuren varrella tässä työtä - Teen päivää, yötä. - Ohitse sormeni aika liitää - Ja mailma kiitää. - Sekunniss' entää - Maan halki sana; - Mä pysyn sentään - Täss' istuvana. - Ken ehtis kuskia muistamaan? - Siis aja vaan! - - - - -JOHANNA D'ARC. - - - Sä kasvoit hiljaisissa laaksoloissa - Rypälten jaloin kotiseutuvilla; - Saleissa metsän elit korkeoissa, - Kirkasten lähtehitten rantamilla. - - Sä olit paimentyttö köyhä, kaino, - Et tiennyt mailman suurten taistelusta. -- - Kun maatas kohtas vieraan sorto, vaino, - Lähetit ylös monta rukousta. - - Ja Herra, joka syöksee koroitetun, - Voimansa käsin nöyrän nousta antaa, - Sun uskos näki, löys sun unohdetun, - Soi sulle voimaa sotisopaa kantaa. - - Näin saavuit Israelin Deboorana - Sä hennoin käsivarsin kaatamahan - Ne, jotka mailmassa on mahtavana, - Siteitä sorrettujen ratkomahan. - - Kun saavuit, hajaantui kuin tomupilvet - Jokainen joukko voitollinen, suuri; - Sä särjit vaunut, kypärät ja kilvet, - Eteesi murtui mahtavakin muuri. - - Kuin raekuuro lyöpi viljan hiekkaan, - Niin mainees löi, jos saavuit vaikka mihin. - Sua vastaan turhaan turvattihin miekkaan, - Ja turhaan sodan nuolet karaistihin. - - Sun kansas vuoti vertä, suitsui maasi, - Vaan jaksoi hädän, kuolon, kahleet voittaa. - Kun olit turva itse kuninkaasi, - Pyhäksi tahdottiin sua kunnioittaa. - - Sä tahdoit kunnian vain Herrall' antaa. - Ainoinen halus oli käydä sotiin - Onneksi kurjan maasi, kalpaa kantaa, - Unohtua ja päästä jälleen kotiin. - - Niin unohduit, kun hätä poistui maasta, - Työs täyttyi, päästit kädestäsi kalvan, - Vihollisesi sai sun vangiks raastaa - Ja polttaa lavalla kuin noidan halvan. - - Ristissä käsin, kelpo lapsen tapaan, - Rukoilit, kun sun päivääs ilta seuras; - Liekeissä taivaasen lens' henkes vapaa, - Hurskaana, aivan syytön uhriteuras. - - Ei hautaa sulla, tuhaks haihtui luistos, - Sai nimes, mainees häijyn herjauksen; - Vuos'satain halki säilyy toki muistos, - Vaan pyövelisi vaipuu unhotukseen. - - Jos miss' on isänmaista harrastusta, - Jos missä käsi urhotöihin ryhtyy, - Johanna d'Arc, sä lisäät innostusta, - Uroihin kaikkihin sun voimaas yhtyy. - - Suo, Herra, meille suuret ajatukset, - Kun käymme taisteluun; suo into pyhä; - Suo nöyrinä myös kestää kamppaukset; - Heikoissa väkevä Sä ollos yhä! - - - - -PETTER MATIN KIVI. - - -Kun asuin saaristossa, näkyi kammarini ikkunaan aukea meri leveästä -salmesta luoteen puolelta. Pohjanlahti levitti silmieni eteen -laajan, kauniin vesipeilinsä, välistä kirkkaana kuin tasaisin lasi, -täynnä pitkiä hienoja hopeaviiruja; oikein sopiva paikka Aallottaren -sisaruksinensa leikitellä keskipäivän auringonpaisteessa. Toisinaan -oli peili kyllä yhtä kirkas, mutta ei enää niin tasainen, sillä -siinä silloin kävi myrskyn jäljestä maininki, pitkiä, korkeita ja -mykyräisiä aallonharjoja; näytti suuri meri ikäänkuin nukkuvan ja -läähättävän ankaran taistelun jälkeen, sen rinta kohoili ja laskehti; -se huokui raskaasti, mutta rauhassa se kuitenkin oli. Ja erään -kerran taas tuli kylmä pohjatuuli pohjoisnavalta ja kylvi rannoille -Lapinmaan kultahietaa. Silloin meren peili särkyi miljooneiksi -palasiksi, sen aallot nousivat kuin mylvivät buhveli-härjät puskemaan -saaria ja kareja; äärimmät kalliot, ollen ikäänkuin ulkomuureina -vihollisen hyökkäystä vastaan, olivat aivan valkoisina kuohusta, joka -roiskui ylös korkeain kuusten latvoihin asti. - -Siinä sinertävässä etäisyydessä näkyivät Höyhensaaret joka ilta -nousevan meren syvyydestä ja joka aamu jälleen painuvan aaltojen -pinnan alle. Mutta etempää lännestä näkyi aivan taivaan rannalta -suuri yksinäinen kallio, _Petter Matin kivi_. Ei kenkään enää -tiennyt, kuka tämä Petter Matti oli ollut, josta kivi oli saanut -nimensä; ehkäpä hän oli vain köyhä kalastaja, joka siellä piteli -verkkojansa ja makaili monena valoisana elokuun kuutamoyönä yksinään -kuin merenkuningas Ahti kalliolla. Minä olin nähnyt sitä kiveä aina -lapsuudestani asti ja aina oli se näyttänyt minusta niin merkillisen -salaperäiseltä, se kun oli niin suuri ja yksinäinen ja niin kaukana -poissa ihmisten teiltä tienoilta aavassa autiossa meressä. Minä -aina mielessäni kuvittelin, että joku jättiläinen lienee sen sinne -heittänyt, ja että se siellä seisoo kuin kirkontorni vedessä, -pelottavan syvää joka puolella. Välistä se kokonaan hävisi sumun -sekaan, välistä näytti paljon korkeammalta kuin ennen, milloin -nimittäin kaukaiset esineet _kajastivat_ merestä ja näyttivät -ikäänkuin ylemmä nostetuilta, joka tapahtuu silloin, kun kaukainen -ilma on vähän samea ja aurinko on alhaalla. Ja silloin paistoivat -punertavat aamupilvet niin ihmeellisen kauniisti Petter Matin -kivelle; se näytti aivan palavan ilmi tulessa, se säkenöitsi kullan -ja tulen karvaiselta tuolla kaukana meren siniviiruisten aaltojen -keskellä. - -Kerran oli Petter Matin kivi saanut yht'äkkiä asukkaan; sen huipulla -liikkui jotakin jättiläisen kaltaista. Haamu oli kyllä ihmisen, mutta -millainen ihminen! Hän oli vähintään yhdeksän kyynärää pitkä, siitä -päättäen, kun hän levitti käsivartensa taivasta vasten. Minulle -johtui mieleen Ahti; hänköhän se olisi? Seuraavana päivänä sain -kuulla pienen kalastaja-pojan olleen kivellä etsimässä vesilinnun -munia -- hän näet ei kuulunut kevät-yhdistykseen -- ja kivellä -seisoessaan kajasti hän ja kasvoi niin merkillisesti ilmaa vasten, -että näytti paljon pitemmältä kaikkia niitä jättiläisiä, joita -välistä näytellään rahasta kuin petoja. - -Siitä päivästä asti minun hyvin teki mieleni nähdä Petter Matin -kiveä aivan läheltä, ja itsekseni mietiskelin, miten ihmeellistähän -olisikaan seisoa sen huipulla ja ojentaa käteni taivasta vasten. Minä -tunsin erään vanhan kalastajan, joka aina joka maanantai purjehti -kiven ohi ulommaksi merelle yksinäiseen kalastuspaikkaansa ja joka -lauantai palasi kaupunkiin tuomaan suolaisia silakoita nelikoissa. -Muutamana kauniina maanantai-aamuna, kun puhalteli kohtuullisen kova -lounatuuli, että oli hyvä purjehtia kiven luo ja sieltä takaisin, -huusin vanhaa ystävääni, ja hän suostui rupeamaan luotsikseni; niinpä -laskimme kohti aavaa merta. Se oli pitkä matka, paljon pitempi, kuin -olin luullutkaan; minä arvasin sen peninkulmaksi, mutta sitä oli -kolmattakin. Mitä etemmäksi poistuimme saarista ja niiden pienistä -kalakojuista, sitä yksinäisemmiltä ja autiommilta alkoivat minusta -näyttää nuo aavat siniseljät, jotka kimaltelivat päiväpaisteessa. -Minä odottelin Petter Matin kiven kasvavan suuremmaksi, mikäli sitä -lähestyimme; olinpa aivan vakuutettu, että se muka oli hirvittävän -korkea vuori. Mutta se päinvastoin ennemmin pieneni kuin suureni, ja -kun pääsimme sen luo, oli se tuskin suurempi tavallista heinälatoa. -Nyt vasta huomasin sen näyttäneen matkan päähän suurelta ainoastaan -sentähden, että se seisoi niin yksinään aavalla sileällä pinnalla, -takanansa ainoastaan sinertävä ilma, eikä lähellä mitään, johon sitä -olisi voitu verrata. - -Totta puhuakseni ei tuo kivi läheltä katsoen näyttänyt yhtään -kummallisemmalta kuin moni muukaan kallio merenrannalla. Mutta -yksinäisyys pani siihen jotakin tavatonta, juhlallista ja -salaperäistä. Se oli seisonut siinä niin yksinään monta, monta sataa -vuotta, ja koko sen pitkän ajan olivat meren aallot voimattomina -murtuneet sen röhmyisiä kylkiä vasten. Mitähän kaikkea se oli -saanutkaan kokea, vaikk'ei se osannut sitä kertoa. Aallot eivät -olleet kirjoittaneet nimiänsä vuoreen, vuosisatain lumet ja -päiväpaisteet olivat samoin jättäneet puumerkkinsä piirtämättä. -Pohjoissivu oli kuohun voimasta hankautunut aivan sileäksi; muissa -sivuissa näkyi ruskeita raitoja, veden eri korkeuden merkkejä. -Hienoinen, harmaa sammal, seassa meren vehreätä limaa, peitti -sen osan kiven pinnasta, joka ei ollut veden alla. Lukemattomat -linnut olivat tehneet valkoisia merkkejä kivelle, ja meidän -lähestyessämme lensi parikymmentä kalalokkia pahasti rääkyen ylös -tuolta leposijaltaan, jota niin harvoin häirittiin. Ne ottivat meitä -vastaan kuin rosvoja, liitelivät aivan likellä ympärillämme, aikoen -vain pyrkiä hakkaamaan pois silmiämme, niin että meidän täytyi -puolustautua airoilla. Lokit taistelivat oman isänmaansa puolesta; -olihan heillä pesät kalliolla. - -Minä kiipesin ylös liukkaalle kalliolle. Sen päällys oli melkein -tasainen ja noin kammarin lattian kokoinen. Kukoistava punainen -horsma ja kuihtuva viinapensas olivat löytäneet jalansijaa päivän -puolelta raosta raakkujen ja merihauran välistä. Kaikki tahtoo elää; -yksin kova kalliokin ponnistaa voimiaan ja koettaa kantaa kukkia ja -hedelmiä! - -Mitä tuo on? Kirjainko? Ei, ei tosiaankaan kirjain, vaan ehkä -puumerkki, ell'ei se ollut vain tuollainen harakanvarvas, kuin -luonto itse usein piirtelee sileihin kallionkylkiin. Minä kumarruin -ja raaputin sammalen pois kivestä. Sellaisia merkkejä näytti olleen -parikymmentäkin hakattuna länsisivuun ja melkein yhtä monta itäiseen. -Monta niistä oli melkein näkymättömäksi kulunut sateen, auringon -ja merenaaltojen voimasta. Mutta miksi ne olivat hakatut ikäänkuin -kahteen vihollisleiriin? Olivatko lokit ja sorsat taistelleet Petter -Matin kivestä? Ei sitä kukaan tiennyt, kivi oli ääneti, meri mutisi -jotakin, mutta pitäähän se ääntä aina. Se ei osaa olla vaiti, mutta -ei saa kertoakaan. - -Minulle johtui mieleen kalastajapoika, joka oli kasvanut -jättiläiseksi. Miksipä minä en voisi kilvoitella hänen kanssansa? -Petter Matin kivi, joka itse näyttää matkan päähän jättiläiseltä, -voi kuvitella tuolla etäällä oleskeleville pikku ihmisille mitä -hyvänsä. Minä nousin varpailleni kiven korkeimmalle kohdalle, levitin -käsivarteni myllynsiiviksi ja käännyin hitaasti ja juhlallisesti -ympäri kuin torni. Ah, miten nyt lienen näyttänyt hirvittävän -suurelta ja korkealta sinertävää ilmaa vasten! Eivätköhän vain -ihmiset rannalla sanoneet: siinä Petter Matti ottaa aurinkoa alas -taivaalta! - -"Ehkä nyt jo lähdemme?" sanoi kalastaja. - -Me läksimmekin, ja tuntuipa oikein hupaiselta jälleen päästä ihmisten -pariin sieltä autiolta mereltä. Pitkän ajan kuluttua tästä päivästä -etsin minä jotakin vanhoista Kustaa Vaasan aikaisista papereista. -Ihmeekseni puhuttiin niissä yksinäisistä meren kivistä, joille -hylkeet nousevat "päivää paistattamaan". Hylkeenampujat saivat -paraat saaliinsa sellaisilta kiviltä, joita sentähden sanottiinkin -_hyljekiviksi_ ja pidettiin hyvin arvokkaina. Eri kyläin pyydystäjät -joutuivat riitaan hyljekivistä, menivät oikeuteen ja pyysivät, ett'ei -kukaan muu saisi siellä pyydystää. Nyt minä ymmärsin, miksi puumerkit -oli Petter Matin kiveen hakattu kahteen leiriin. - -Mutta olipa siinä kivessä muutakin merkillistä. Jos se kolmesataa -vuotta sitte oli hyljekivi, niin pitihän sen silloin olla niin -matalalla vedenpinnasta, että hylkeet pääsivät sille nousemaan. Ja -nyt se oli vähintään kuusi kyynärää korkeampi. Niin paljon on siis -veden täytynyt aleta siitä asti ja yhtä paljon Suomen rannikon nousta -ylemmäksi merta kolmessa sadassa vuodessa. Eikö se ole merkillistä? -Mutta niin kuitenkin on. Joka vuosisadassa on Pohjois-Suomi, -samoin kuin Pohjois-Ruotsikin valloittanut mereltä hyvän kappaleen -maata, joka on kuivanut, kun meren vesi on vähennyt kaksi kyynärää -alemmaksi. Ja Etelä-Suomi voittaa kyynärän korkeudelta maata. Niin -kasvaa maa ja valloittaa yhä uusia aloja Ahdin valtakunnasta. Sen -tietää Petter Matin kivi. Olipa sillä kuitenkin jotain sanomista, -vaikka olikin kivi. Hän sanoi minulle: "sinun maasi kasvaa!" - - - - -MUURAHAINEN ETSIMÄSSÄ LÄÄKÄRIN APUA. - - -"Jospa nyt katsahtaisin ulos!" sanoi pikku muurahainen. - -"Maltahan vähän", varoitti emämuurahainen, "minä ensin katson, miltä -maailma näyttää." Ja hän katsahti ulos muurahaiskeon laessa olevasta -aukosta, mutta ei nähnyt mitään, kun aurinko paistoi hänelle vasten -silmiä. - -"Nyt minä katson!" sanoi taas pikku muurahainen ja ryömi ylös reiästä. - -Muurahaiskeko oli rakennettu suuren kuusen alle. Aurinko paistoi -vehreihin oksiin, jää suli oksain alta, pieni jääpuikko pudota -pötkähti muurahaiskeolle ja katkasi jalan pikku muurahaiselta, joka -oli ryöminyt ulos keosta. - -"Miten nyt kävi?" sanoi emämuurahainen. - -"Minulta vain jalka katkesi", vastasi lapsi. - -Emämuurahainen säikähti, veti lapsensa takaisin sisään ja alkoi -laastaroida jalkaa pihkalla. Se tuntuikin jo olevan aivan lujasti -kiinni, mutta kun muurahaislapsi yritti astumaan, putosi jalka pois. - -"Ei tämä näin käy päinsä; meidän täytyy lähteä lääkäriin!" sanoi -emämuurahainen. - -Hän teki kuivaneesta menneenkesäisestä kielolehdestä pienen pussin, -pisti jalan siihen, otti lapsen selkäänsä ja läksi matkalle. -Muurahaiskeko oli mäellä aivan likellä rautatietä, ja emämuurahainen -tiesi, milloin junan piti tulla. Hän jäi siis odottelemaan ja juna -tuli. Sur! rurrr! emämuurahainen hyppäsi kiskolta pyörään, hyrräsi -muutamia kertoja ympäri, mutta pääsi lapsineen kuitenkin onnellisesti -vaunuun ja matkusti ilman lippua Helsinkiin. - -Perille päästyään astui emämuurahainen hyvin varovasti alas, katsoen, -ett'ei vain joutunut kenenkään jalan alle, ja kiipesi rohkeasti -eräihin ajurinvaunuihin, yhä kantaen lasta seljässään ja jalkaa -pussissa. - -"Nyt ajamme lääkäriin. Mitähän hevonen arvellee näin raskaasta -kuormasta?" tuumaili emämuurahainen. - -"Mitähän valkoisia vuoria nuo ovat?" kysyi pikku muurahainen, kun -ajoivat suurten kivikartanoiden ohi. - -"Ne ovat sellaisia kekoja, joissa ihmiset asuvat", vastasi -emämuurahainen. "Kekolaisia me kaikki olemme." He saapuivat suureen -klinikkaan, sillä ajurin kärryissä oli istunut eräs nuori lääkäri, -joka oli käynyt Pietarissa kuulemassa Kristiina Nilsonin laulavan -Ahdin laulua. - -Muurahainen unhotti kyytirahan maksamatta ja kiipesi rappuja ylös, -lapsi seljässä. Päälääkäri istui pöytänsä edessä kirjan ääressä -lukemassa, miten uusia neniä tehdään. Emämuurahainen kiipesi pöydälle -ja hiipi kirjalle. Lääkäri huomasi hänet ja näpäytti häntä pois -sormellaan, mutta muurahainen tarttui leukapielillään kiinni lehteen -ja alkoi kertoa jääpuikon ja pojan jalan historiaa. - -"Vai niin, eikö mitään muuta?" sanoi tohtori ja yritti panemaan -kiinni pikku muurahaisen jalkaa. Mutta hänen pihtinsä olivat liian -suuret, niin että hän vahingossa nykäsikin pois terveen jalan. - -"Mitä nyt?" kysäsi emämuurahainen. - -"Eipä juuri mitään, minulta vain pääsi irti toinenkin jalka", sanoi -pikku muurahainen kärsiväisesti. - -Tohtori syytti silmälasejaan ja läksi etsimään pienempiä pihtejä, -mutta emämuurahainen ei ruvennut enää odottelemaan, vaan pisti -molemmat irtonaiset jalat pussiin, otti lapsen selkäänsä ja ryömi -kiireimmiten tiehensä. - -"Kyllä kaiketi meidän pitää lähteä vesilääkäri Ewerthin luo", sanoi -emämuurahainen, ja kohta hänen onnistuikin löytää toinen ajuri, joka -läksi viemään saman lääkärin luo lihavaa herraa, joka aikoi laihtua. - -Tohtori Ewerth seisoi suuren kylpyammeen luona juuri pistämäisillään -siihen lihavaa herraa, kun emämuurahainen kiipesi hänen kädelleen, -tullakseen huomatuksi. Lääkäri heti pisti kätensä veteen, ja sinne -jäivät muurahaiset. - -Emämuurahainen kuitenkin kohta kiipesi kylpyammen laidalle ja huutaen -neuvoi lastansa pitämään kiinni hameen liepeestä. Mutta päästyään -vaarasta ei emämuurahainen enää nähnytkään missään lastansa, sillä -lihava herra mellasteli vettä ammeessa niin pahasti, että kaikki oli -yhtenä koskena. - -"Mitenkä on sinun asiasi?" huusi emä. - -"Vähäsen märkä vain, ja nyt minä juuri hukun!" kuului muurahaislapsen -hento ääni kuohuvasta ammeesta. - -Emämuurahainen heti viskautui koskeen ja veti sanomattomalla vaivalla -lapsensa kuivalle. Mutta se oli jo kuollut. - -"Kyllähän minun pitää matkustaa kansanlääkärin Bäckin luo", virkkoi -emämuurahainen itsekseen. Ja tohtori Bäck silloin sattumalta oli -Helsingissä, muuten olisi muurahaisen täytynyt odottaa höyrylaivan -lähtöä Vaasaan, sillä eihän hän sinne asti olisi jaksanut kävellä -lumikinosten läpi. Niinpä hän läksi kuolleen lapsensa ja molempain -irtonaisten jalkain kanssa sen miehen luo, joka oli tohtori ilman -tohtorinhattua. - -Tohtori Bäck otti suurennuslasin, katsoi kuollutta muurahaislasta ja -irtonaisia jalkoja ja sanoi: "Tätä pitää hieroa; mutta minä en sitä -osaa, kun minulla on liian suuret ja paksut sormet." - -Muurahaisemä mietiskeli ja olisi mielellään pyytänyt kärpäsiä -avukseen, ne kun ovat niin kuuluisia hierojia, mutta ne olivat kaikki -kuolleena siihen aikaan vuodesta. "Maltappas, minä katson suuren -kyökinuunin solaan", sanoi hän. - -Muurahainen ryömi uunin taa ja löysi puolikuolleen sirkan, joka oli -siellä maannut syksystä asti. Sen hän hyvin suurella vaivalla veti -takaperin päivän valoon. Hetkisen kuluttua virkosi sirkka eloon ja -alkoi iloisesti hieroa muurahaislasta. "No, noin sen pitää käydä!" -sanoi tohtori Bäck ja osoitti sukkapuikolla, miten sirkan piti oikein -taitavasti hieroman, että se olisi oikeaa "massaasia", joksi oppineet -sanovat hieromistaitoa. - -Kolme minuuttia tai vähän neljättä hieroi sirkka, ja muurahaislapsi -virkosi henkiin, josta emämuurahainen tietysti hyvin iloitsi. Sitte -sovitettiin irtonaiset jalat paikoilleen, ja pikku muurahainen oli -aivan terve. - -"Mitä nyt saan maksaa suuresta vaivastanne, herra tohtori?" kysyi -muurahaisemä. - -"Sinun pitää antaa omassa tuvassasi ruokaa leppäkertulle, kun hän -ensi kerran tulee muurahaiskeolle", vastasi tohtori Bäck. - -"Sen minä kyllä teen", vakuutti emämuurahainen iloissaan, "minä annan -hänelle hunajakakkua ja kuusen pihkaa niin paljon, kuin hän vain -jaksaa syödä." - -"Hyvä on", sanoi Bäck. "Ja hyvästi nyt, täällä on vielä kuusi kättä -ja neljä jalkaa odottamassa." - -Kun muurahainen palasi keollensa, oli jo kevät, ja kaikki -naapurit olivat ryömineet esiin pesistään sekä alkaneet raivata -muurahaistietä, joka kulki metsämäen poikki, sillä lumikinokset -olivat jättäneet paljon roskaa jälkeensä. Kaikki keon asujamet -tietysti hyvin iloitsivat ja ihmettelivät, kaikki tahtoivat katsoa ja -tunnustella, olivatko muurahaislapsen jalat todellakin oikein hyvästi -kiinni. Silloinpa tulikin eräs leppäkerttu väsyksissä, nälkäisenä ja -viluissaan, kiiveten ensimäisten mäelle nousseiden ruohonkorsien yli. -Muurahaiset tempasivat terävät, kuusenhavuiset keihäänsä ja läksivät -pois ajamaan tuota vierasta kulkulaista. Mutta emämuurahainen -nousi takajaloilleen seisomaan, nosti pitkän vehreän ruohonkorren, -leppäkerttua puolustaen, ja pyysi häntä tupaansa aterialle. Keon -sisällä laitettiin kohta aika muhkeat pidot, ett'ei sellaisia -muistettu pitkään aikaan olleen. Sirkka soitteli ruokamusiikkia ja -muurahaislapsi tanssi terveillä jaloillaan. Aurinko paistoi niin -lämpimästi ja pikku keväänpoika lensi suhisevin siivin vehreän -metsämäen yli. - - - - -POHJAISMYRSKYN KEHTOLAULU. - - - Viihdy, hurja, kiitävä - Lapsi, uneen ratkee! - Isä käyttää myllyä: - Myllyn siivet kätkee! - Äiti kuivaa vaatteita - Valkeita ja hienoja; - Pois niit' et saa heittää - Etkä hiekkaan peittää. - - Pikku poika kuurassa - Sulun rantaan laittaa; - Älä vettä sekoita, - Riemua se haittaa! - Älä estä pääskystä, - Joka luovaa pesäänsä, - Kukkain loistaa anna, - Sääksein tanssiks panna! - - Säästä purjeet aluksen - Merellä, mi pauhaa! - Lahden peilityvenen - Salli viettää rauhaa! - Kalamies, kas, venossaan - Soutain pyrkii satamaan: - Hänet salli päästä, - Perheen suru säästä! - - Olet kaunis, uljas niin, - Kun sä ilmaa jyskäät: - Meri käypi valkoisiin, - Honkain latvat ryskää, - Kylä syttyy tulehen. - Taivas veripunainen... - Tok' on tenhoisempi - Kuiskees hiljaisempi. - - Puhdistit jo maailman, - Tehty työs on suuri: - Päätä unen helmahan - Matkas huima juuri! - Lampaaks muutu, leijona, - Pohjatuuli, liipota - Hiljaa perhon lailla - Kukkaisilla mailla! - - Ryskeet, jyskeet unhota, - Valkolaineen huiskeet, - Punaliekkein leimunta, - Tummain honkain kuiskeet! - Kampaa tukkas sekava, - Kylve illan vihmassa, - Puron hopeoissa - Ynnä ruusustoissa! - - Ilman kotka, leijaile - Vienosti ja tyynyyn - Paina pilven reunalle - Pääs ja silmäs kyynyyn! - Sumu sulla patjanen, - Raiti taivaansininen, - Peittees -- kai sen uskot? -- - Neuloi iltaruskot. - - Siinä aamun koittohon - Makaat makeasti; - Päivän suloon suukkohon - Heräät iloisasti. - Perho muuttuu kotkaksi, - Lammas jalopeuraksi, - Rientää matkustamaan - Mailmaa puhdistamaan. - - - - -POSTILUUKULLA. - - - Ken siellä? -- Se on ylioppilas: - Kai kirjeen isältä saan? - -- Täss' "Oppinut Herra" on päällä ja, kas, - Rahakirje se muodoltaan. - -- No, elää kelpaa taas vähän aikaa; - Velalla söin mitä milloin saikaan. - Nyt tyydytän matammin, - Ja kuolevat karhutkin. - Olis kunnon isäni mieli karvas, - Jos seikat kaikki hän hiukan arvais. - - Ken nyt? -- Se äiti on riemuton: - Kirjettäkö pojalta? - Niin kauan poissa hän ollut on - Ja niin kovin kaukana. - -- Nimenne, rouva? -- Se on Johanna... - -- Ei mitään. -- Eikö hän mitään anna! - -- Kas, tässä on "Hanna Heinonen", - Se sisältää satamarkkasen. - -- Hän muistaa äitinsä! lauseheni - Sen muistatte. Siunattu poikaseni! - - Ken taas? -- Se hellä on impynen: - Tulin kirjettä kuulemaan. - -- Omistaja? -- Ulrika Virtanen. - -- Ei Virtasta ollenkaan. - -- Sisällä sen määrä on olla sormus, - Lähettäjä räätälin sälli Vormus... - -- Ei tääll' ole, ei niin nappiakaan! - -- Voi, kuinka mä sälliä uskoinkaan! -- - Ja immyt kulmahan kaulahuivin - Poskelta kyynelen pyhkii kuiviin. - - Ken? -- Vahtimestari kanslian: - Lainhakemuskirjaa? -- On tuo. - -- Ken taas? -- Mies Viljon & Valjakan; - -- Kakstoista kirjettä, nuo! - -- Ken siellä? -- Herra von Uusi-Muoti: - -- Pumaatapönttö ja seljaa luoti. - -- Ken se? -- Mies tohtori Tuitterin, - Hän saapi postissa murmelin. - -- No, moista myös tulis postin tuottaa; - Ikänsä tohtori saanee vuottaa. - - Vaan vihdoin niiavi tyttönen - Niin vilpas ja vikkelä: - Pakettia eiks ole minullen? - Se tulisi äidiltä. - -- Mitä siinä on? -- Kukapas sen tiennee? - Kai syötävää siinä jotain lienee. - -- No, katsotaan, mitä siinä on!... - Saat leivoksia ja katkismon. - Nyt kukko munille rupeaapi, - Sen seikan toimehen posti saapi. - - Käy kiinni luukku, ja sisään jää - Mies vaivattu, puuhaava; - Kuin mylläri, vuodesta vuoteen tää - Myös laittavi jauhoja. - Maailman puuha sen virtaa kiitää, - Maailman koukerot kulkee siitä, - Hän jauhaa kullat ja kukkaset, - Surut, murheet, sormukset, rukkaset. - Nyt katsoo koskessa uivaa kaarnaa - Hän, mailman puuhasta elävä saarna. - - - - -KEKOLA JA SAMMALPARTA. - - -Muurahaiskeko oli keskellä metsää vuorella, pitkän satavuotisen -hongan juurella, jonka nimi oli _Sammalparta_, ja sen paikan nimi -oli _Kanervala_, koska siinä tasangolla kasvoi kaikkialla kanervia. -Sammalparta oli sen verran muinaisen Tantaluksen kaltainen, että -hänkin oli tuomittu lakkaamatta janoamaan, vaikka hänellä oli vettä -silmäinsä edessä, mutta siihen hän ei ulottunut. Sammalparta sai vain -katsella aukealle merelle, mutta kuitenkin ainiaan janota kuivalla -vuorella, josta sadevesi juoksi niin nopeasti pois, että ainoastaan -maanpinnassa olevat juuret ehtivät hiukan kostua. Turhaan ojenteli -honka juuriaan kauas vuoren rakoihin; siitä hän tosin sai tukea, -seistäksensä, ja kyllä sitäkin tarvittiin myrskyssä; mutta vettä hän -sai ainoastaan pienestä sammakkojen ropakosta, joka oli lähellä, -mutta sekin oli enimmäkseen kuivana. Sammalparta olisi kuollut -janosta, ell'ei iltapilvi olisi välistä antanut hänelle kastemaljaa -tai kostea merensumu välistä käärinyt valkoista, märkää lakanaansa -hänen ympärilleen, virvoittaen hänen kuihtuvia oksiaan. Muuten hän -huoaten katseli ylös pilviin, jotka lensivät niin ylhäältä hänen -päällitsensä, tai mereen, joka pauhasi niin syvällä hänen allansa. -Nuorena ollessaan oli hän päättänyt kasvaa ylös hamaan taivaasen -asti, mutta aina vielä vähän puuttui pituutta, eikä hän viimein enää -kasvanut pituudelleen, vaan paksuudelleen. Kuitenkin teki hänen -mielensä vieläkin taivaasen; sinne tahtoi hän kaikin mokomin kerran -päästä tästä janoisesta maasta. - -Sammalparran juurella oli muurahaisten asunto, ja sen nimi oli -_Kekola_. Se oli muurahaisten mielestä kaunis nimi; he häpesivät -sanoa sitä vain _keoksi_, silloinhan heitä olisi muka saatettu luulla -kenties miksi raukoiksi. Kekola oli täydellinen tasavalta, jossa -jok'ainoa jäsen teki työtä yhteiseksi hyväksi sekä taisteli kuin -sankari kaikkia käärmeitä, turilaita ja muita vihollisia vastaan. He -olivat ahkeraa ja lainkuuliaista väkeä, nämä muurahaiset, joka oli -heille suureksi kunniaksi, mutta he eivät vain käsittäneet, miksi -Sammalparta oli niin suuri, kun he itse olivat niin pienet. Pieninkin -havuneula, joka putoisi Sammalparrasta, oli heille kokonainen hirsi, -ja siitäpä he juuri saivatkin rakennustarpeita Kekolaansa. - -Muutamat muurahaiset olivat kiivenneet aivan Sammalparran latvaan -asti, ja se oli heille koko päivänmatka. Palattuaan alas luulivat he -olleensa jo aivan puolitiessä kuuhun. "Sammalparta pyrkii taivaasen", -sanoivat he. "Mitenkä voidaan ollakaan niin suunnattoman suuri ja -niin äärettömän tyhmä?" - -Sammalparta kuuli, mitä nuo pikku elukat puhua supisivat hänen -juurellansa, ja katsoi heitä korkeudestaan. "Kyllä minä pyrinkin -taivaasen", sanoi hän. "Täällä maan päällä ei minulla ole muuta kuin -tuo kova vuori ja sammumaton jano." - -"Kuulepas vain, mitä hän sanoo!" sanoivat muurahaiset toinen -toiselleen. "Miksi hän ei tee työtä, niinkuin me, jokapäiväisestä -leivästään ja katosta päänsä päällä ja pysy kauniisti täällä maan -päällä, johon hänen juurensa kuitenkin ovat kiinni kasvaneet. Kun on -suojaa ja ruokaa, ei tarvita taivaan valtakuntaa." - -"Mutta kuitenkin on jotakin, joka panee minut haluamaan taivaasen", -sanoi Sammalparta. "Sinne päin minä olen pyrkinyt aina pikkuisesta -asti." - -Muurahaiset nauroivat. "Tunsimme mekin muutamia, jotka halusivat -taivaasen", sanoivat he. "Meidän seassamme oli joukko siivekkäitä, -ja ne läksivät lentämään sinitaivasta kohti. Ne muka eivät tahtoneet -pysyä eikä tehdä työtä tämän maaraukan päällä, vaan läksivät -huvimatkalle kohti korkeutta; mutta he kaikki tyyni putosivat mereen -siikasien ruoaksi." - -Sammalparta kuunteli noiden pikku elukkain puhetta suuren olennon -majesteetillisella tyyneydellään eikä katsonut maksavan vaivaa enää -vastata heille; hänellä oli kuitenkin omat ajatuksensa vaikk'ei -huolinut niitä ilmaista. Muurahaiset yhä puuhasivat ja tekivät työtä, -tullakseen toimeen täällä maan päällä, eivätkä halunneet mitään -parempaa. Mutta Sammalparta yhä janosi ja tuli joka talven mukaan yhä -harmaammaksi, kunnes sen alimmat oksat alkoivat kuivaa ja kuihtua. - -Eräänä keskikesän päivänä läksivät lähimmän talon pojat Kanervalaan -poimimaan mustikoita. Heidän joukossaan oli pitäjänräätälin poika -Agapetus, joka oli käynyt koulua kaupungissa ja oppinut polttamaan -paperosseja. "Poimikaa te marjoja, minä sill'aikaa tupakoin!" sanoi -Agapetus, heittäytyi pitkäkseen kanervikkoon päiväpaisteesen ja -sytytti tupakkansa, että muka näyttäisi oikein miehekkäältä. - -Pienet, keveät savupilvet nousivat niin komeasti ylös ilmaan, -leviten vaaleansinisiksi renkaiksi. Se näytti kauniilta; yksin -muurahaisetkin katsoivat Agapetusta ylhäiseksi herraksi. Hän -poltteli polttelemistaan toisten poimiessa marjoja, ja kun paperossi -oli loppumaisillaan, heitti hän palavan pääkäleen huolettomasti -kankaalle. Mutta silloin olikin hyvin kuiva kesä, tupakasta putosi -pieni hehkuva kipuna, ja siitä syttyi ensin sammal, sitte kuiva -kanervikko. Lapsista se oli hyvin hauskaa; he ihastuksissaan -katsoivat pikku liekin kasvamista ja leimuten hyppelemistä mättäältä -toiselle. Tulipa tuuli, joka aina on liekkien leikkikumppani, ja -huviksensa puhalteli ja kiihdytteli pienet liekit suureksi tuleksi. -Vähässä ajassa oli koko Kanervala tulen ja savun vallassa; kipunat -lentelivät, kanervikko ratisi, leppäkertuilta paloi siivet, ja lapset -peloissaan läksivät pakoon. Ensimäisenä läksi räätälin Agapetus -käpälämäkeen, hän, joka oli pannut alkuun koko onnettomuuden. Hän -kompastui ja lankesi nenälleen tuliseen mättääsen ja poltti nenänsä, -niin että se tuli sinertäväksi ikipäiviksi; sen hän sai vaivastaan ja -sentähden sanottiin häntä Nenäpetukseksi niin kauan kuin eli. - -Tasangolta kiertelehtivät liekit kapeana, käärmeen näköisenä -kielekkeenä ylös vuoren rinnettä myöten ja saapuivat viimein -Kekolaan asti. Siinä puuhasivat ja puhkuivat muurahaiset, kuten -tavallisesti, ahkerassa työssään. Muutamat kulkivat takaperin, vetäen -kortta jäljestään; toiset suurella vaivalla hinasivat kuollutta -heinäsirkkaa, koettaen saada sitä pesälle, mutta kun kaksi oli -vetämässä kummallakin puolella, kulki heinäsirkka edestakaisin heidän -välillänsä. Silloin tulivat liekit aika vauhdilla ... huh, miten se -kähähti Kekolassa! ja siihen se pesä loppui kaikkine kekolaisineen ja -heidän puuhaamisineen ravinnon saamiseksi tässä maailmassa. - -Sammalparta oli nähnyt monta metsänpaloa ennen; ne olivat ainoastaan -kärventäneet sammalen ja kanervikon hänen ympäriltänsä, mutta hän -itse oli aina säilynyt vahingoittumatta. Sentähden hän olikin nyt -ihan rauhallisena. Hän ei itse tiennyt, miten kuiva hän oli ja sitä -paitsi kuoreltaan vähän mädännyt; mutta liekit tiesivät sen paremmin, -ne kiersivät hänet ylt'ympäri ja kiipesivät kuivia oksia myöten -viimein muhkeaan latvaan asti. Siitäkös tuli aika kipunapilvi, tuuli -kantoi sen kauas merelle; kaikki salakat olisivat likitienoilla -nokeutuneet, ell'eivät ne olisi kiireimmiten jälleen peseytyneet. -Kolme päivää paloi Sammalparran puolilaho runko, vaan sittekin oli -vasta puoli siitä palanut. Tulipa silloin tuulenpuuska, ja rusaus -vain, niin honka makasi pitkällään porossa ja tulenhehkussa. - -"Nyt minä olen hukassa, nyt en koskaan pääse taivaasen", ajatteli -Sammalparta kuolevana kaatuessaan vuoreltansa ja pudotessaan pitkin -rinnettä alas mereen. - -"Etpä suinkaan ole hukassa!" sanoi ääni ylhäältä. Se oli punakka -iltapilvi, jota honka oli niin usein ikävöiden ja ihastellen -katsellut. "Etpä suinkaan ole hukassa", jatkoi pilvi, "sillä nyt minä -otan sinun tuhkasi ja vien korkealle ylös valoisaan avaruuteen. Kun -sitte taivaan Herra uudistaa maan ja luo uuden paratiisin, pääset -sinä seisomaan sen portille elämän puun ja hyvän ja pahan tiedon -puun viereen, sinun havuneulasesi loistavat kuin hopea, sinä saat -juoda yrttitarhan lähteistä, ei sinun tarvitse enää koskaan olla -janoissasi, eikä kuihtua tai kuolla. Eikö kaikkein olentojen Isä, -joka kuulee koko luonnon rukoukset, eikö hän olisi kuullut sinun -äänetöntä ikävöimistäsi pitkin koko elämääsi?" - -"Eikö minun tarvitse seisoa kuivalla vuorella ja turhaan ojennella -oksiani taivasta kohden?" kysyi Sammalparta. - -"Ei koskaan", vastasi iltapilvi. "Juuresi saavat olla ijäisessä -rauhassa ja latvasi ijäisessä valossa; Eedenin palsami tuoksuu sinun -kirkastetusta sydämmestäsi. Kun olet etsinyt taivasta, niin sen -myöskin olet löytävä, sillä ken etsii, hän löytää." - -"Eivätkö muurahaisetkin saa tulla taivaasen?" kysyi Sammalparta, -sillä häntä säälitti niiden hukkuminen tuleen. - -"Heillä oli oikea kotinsa maan päällä eivätkä he koskaan halunneet -parempaa", vastasi iltapilvi. "Heistä on kirjoitettu, että he ovat -saaneet palkkansa." - -"Päästäkää vuorikin taivaasen!" anoi vielä Sammalparta, mutta -ne olivatkin hänen viimeiset sanansa, sillä hän samassa painui -kokoon tuhkaksi, ja iltapilvi pukeutui kauneimpaan ja punaisimpaan -ilopukuunsa ja vei tuhkan kanssansa ylös siniseen avaruuteen. -Sammalparta ei saanut tietää, oliko vuorikin pääsevä taivaasen vai -eikö. - -Iltapilven pois mentyä tuli kostea yösumu ja kietoi vuoren valkoiseen -märkään lakanaansa, niinkuin sillä ennenkin oli tapana tehdä. Mutta -nyt ei muurahaisten enää tarvinnut ryömiä korsikattonsa alle eikä -Sammalparran virkistää janoisia oksiansa, sillä he kumpikin olivat -joutuneet kotiinsa. Ainoastaan vanha, kuiva, sammalpeittoinen vuori, -joka nyt seisoi yksin alastomana ja nokisena, tunsi yösumun tippuvan -melkein kyynelten tavoin pitkin karkeita sivujansa. Vuori se juuri -kertoi minulle tämän Sammalparran ja Kekolan historian; muutenhan -sitä tuskin olisikaan kukaan tiennyt. Mutta ei vielä tänäkään päivänä -kukaan tiedä, pääseekö vuori taivaasen vai eikö. - - - - -VIRKEITÄ POIKIA. - - - Sen veltoks pojaks mainitsen, - Ken talvell' arkailee. - Ja turkkiin, vaippaan kääriksen, - Kun tuuli henkäisee, - Ja yskän oitis silloin saa, - Kun raitis pohja puhaltaa. - - Kivuljas, heikko, semmoinen - Hän olkoon alallaan. - Vaan ken on veltto, hemmoinen, - Hän halvaks arvataan. - Ja voi, jos pelkur' on hän vaan. - Varokoon silloin turkkiaan. - - On roihun luona rattoisaa, - Kun illat jatkuvat - Ja tuuli puita tuivertaa - Ja juoksee jutelmat. - Mut kunnon talvipäivänä - Vapaasen ilmaan riennän mä. - - Siell' itse ajan hevostan' - Ja kelkkaan' ohjailen. - Harjulla hangen korkeimman - Mä viihdyn parhaiten, - Ja jyrkänteeltä kukkulan - Sokerimaahan soljahdan. - - Ja jäällä kirkkain luistimin - Kuin tuuli liitelen, - Välistä suksin notkuvin - Hangella kiitelen - Iloisna, punaposkisna, - Kans kumppanien kilvalla. - - Laadimme lumilinnoja, - Ja sitten taistellaan, - Ja voitto taikka kuolema, - Mi osaks tulleekaan! - Voi kurjaa, joll' ei tarmoa, - Ei hälle annet' armoa! - - Virkeitä oomme poikia, - Pidämme telmettä. - Virkeistä nousee pojista - Uljaita miehiä. - Ja voimaa, kättä jäntevää - Tarvitsee kyllä maamme tää. - - Hyv' äiti, älä hemmoita - Sä liioin minua! - Mun käten' täytyy karaista - Suojaamaan sinua. - Kun vahvuutta saan tahdollen' - Niin turvaan sua riemuiten. - - Kun erehdyn, sä hyvyyteen - Ojenna mua vaan: - Jumalanpelkoon, nöyryyteen - Ja työhön uutteraan; - Niin, äiti, mua neuvo sä, - Ett' öisin miesnä mielevä! - - Mä maan ja kansan parasta - Vaan tahdon harrastaa, - Jos kirja, miekka aseena - Tai aura olla saa, - Tarvitsen kaikkeen vahvuutta, - Ja ruumiin, sielun voimia. - - On veltto siis se poikanen, - Ken talvell' arkailee. - Ja turkkiin, vaippaan kääriksen, - Kun tuuli henkäisee. - Me, pojat, virkeit' olemme - Ja uljaiks miehiks aiomme. - - - - -UUSI VUOSI 1868. - - - Terve sä pienoinen! - Tunnetko tähtien - Juoksijapoikaa? - Tääll' olen jällehen. - Toveri rientävä, - Nuori ja nälkäisä, - Onkosta ruokaa - Vaan hyvä ystävä? - - Kerran ol' isäni - Pieni kuin minäki, - Myös lumisilla - Täällä hän teuhaili. - Sattuipa puuskahdus, - Vaikea vilustus, - Siitäpä seuras - Kylmä ja kohmetus. - - Juur' ihan silloin mä - Kelkalla pienellä - Mäkeä laskin - Taivahan sinessä, - Rinne ol' jyrkkä ja - Kelkkani luistava, - Sieltä mä maahan - Soljahdin paikalla. - - Kun tulin entäen, - Maa tämä louhinen, - Köyhä ol' aivan - Peitossa hankien. - Kuitenki lapsoset - Leikkivät iloiset, - Kosk' ei he huolta - Ymmärrä, pienoset. - - Niinp' olen minäkin - Laps, kuten sinäkin, -- - Viikkoa vanha - Tuskin mä olenkin. - Kuinkas mä murheisna - Aikojen vammoista - Häiritä voisin - Leikkiäs riemuista! - - Siis tule leikkimään - Viimassa talvi-sään, - Hehkuvin poskin - Hangelle hiihtämään! - Ruusujen ihanuus, - Honkien vihannuus, - Olkohon myötäs, - Eik' alakuloisuus! - - Jos sua joskuskaan - Sattuisi viittaamaan - Äitisi hellä, - Silloin sä muista vaan - Onhan sull' oma maa, - Hälle sä lempes jaa, - Äitiä köyhää - Täytyyhän rakastaa! - - Ahdingon aikana - Aina hän altisna - Jakeli sulle - Leipänsä palasta. - Siis sinä puolestas, - Avulla Jumalas, - Suo hänell' aina - Mit' on sun omanas! - - Leipä se ma'ukkain, - Ruoka se herkukkain, - Puutteessa minkä - Kotonas nautit vain. - Myös puku lämpöisin, - Takki se sopivin, - Väristen minkä - Yllesi puetkin. - - Kasva kuin honka vaan! - Vahvistu ainiaan, - Äitiäs köyhää - Lemmiten suojaamaan, - Että hän juurellais - Myrskyissä turvan sais, - Lehväsi häntä - Vaaroissa varjoais! - - Niin, hyvä ystävä - Tänn' alasmäkeä - Luokses mä saavuin - Tähtien kentältä. - Kelkalla kiitelen - Latuja enkelten, - Surusta toivoon, - Talvesta kevääsen. - - - - -HUHTIKUUN VIIMEINEN PÄIVÄ. - - - Nyt, sanoi Kevät, ennän, - Jo voitin ahdingot, - Mä seppelpäisnä lennän, - Tuon kermat, karpalot. - Pois turkit, muhvit joutaa, - Kaikk' kuumaan pakahtuu, - On lämmintä ja poutaa... - Huh, huhti huhtikuu! - - Ei, virkkoi Talvi, kyllä - Mä jälleen ennätän: - On tarpeen turkit yllä. - Suo anteeks ystävän'! - Saat jäätelöä totta, - Sä armas herkkusuu! - Nyt sopii kelkat ottaa... - Huh, huhti huhtikuu! - - Vaan Vappu oven takaa - Virkahtaa iloisna: - Kun olet siivo, vakaa, - Saan luokses huomenna. - On kylmä Talven rusko, - On viekas Kevään suu, - Sä älä heitä usko... - Huh, huhti huhtikuu! - - - - -BERNDT MICHAELIN UNI. - - - Jos mä lounaismyrskynä pauhaisin, - Asuntoin olis ilmassa vain, - Hevon korskuvan seljässä kiitelisin, - Syyspilvi mun tanteren ain, - Ja mä kulkisin vaan - Yli vetten ja maan, - Sekä oikaisten, - Yli ihmisien - Hälyn, kourani tarmoisen; - - Sydän-yöhön mä aamun koitosta niin - Läpi Pohjolan liitelisin; - Someroon erämaihin kaukaisiin - Minä rosvoja hautaisin; - Meren aavikotkin - Minä piiskaisin, - Kunnes saan aluksen - Joka ainoisen - Meren nielemän ilmoillen. - - Minä myös sulattaisin jäät napojen, - Elon pois kun ne karkoittaa, - Vilvottaisin kuuman mä vyöhykkehen, - Joka vehreän kuihduttaa. - Ja mä iskisinkin - Alas sortajihin - Tulen turmiokkaan, - Joka polttelis vaan - Sitehet, vapauttaen maan. - - Parantaisin haavat mä hurmehiset, - Hädän kaiken mä poistaisin - Sekä pyyhkisin kärsivän kyynelehet, - Ruoan köyhälle antaisin; - Vale, vilppi se vain - Kuolis miekallain; - Hyveen halveksitun - Sekä unhotetun - Näkis nousevan suojassa mun. - - Väsyneenä kun töistäni kääntyisin - Isän armahan kartanohon, - Hevon siivikkähän minä päästäisin - Vähäin siskojen hoitelohon, - Sekä hiljallehen - Sua suudellen, - Oma äitini, saan - Heti uinuamaan - Urostöistäni ympäri maan. - - Mut sä mun tulikuumalle poskelleni - Hymyten kätes laskisit taas, - Sanoen: rajupäinen mun tuuloseni, - Sua vaativi viel' isänmaasi - Isä taivahan, maan, - Pyhä ainoa vaan, - Ei sun eksyä suo, - Avun, johdon Hän tuo, - Pyhän voiman sun miekkahas luo. - - - - -SIKKU. - - -Kahdennentoista Kaarle kuninkaan aikana eli Pohjois-Suomessa köyhä -paimenpoika nimeltä Sikku. Oikeastaan hänen nimensä oli Sikstus, -mutta eihän se suomalainen kieli taivu kaikenlaisia nimiä lausumaan -oikein, vaan muodostaa nimet omalla tavallaan, miten ne vaan tulevat -helpommiksi sanoa. Sikku oli niin köyhä, ett'ei hänellä ollut lakkia, -paitaa eikä kenkiäkään, mutta siitä hän ei vähintäkään pitänyt lukua. -Hän oli aina iloinen ja tyytyväinen ja kun hän Sipuri-vuoren juurella -paimensi lehmiä, niin hän lauleli aamusta iltaan, puhalsi tuohiseen -torveensa ja kuunteli varsin hyvillään, kun vuori raikui vastaan. - -Sikulla oli vanha linkkuveitsi, se oli hänen tavaransa, ja -olipa hänellä toverikin nimeltä Kettu; se oli pitkäkuonoinen ja -pitkähäntäinen kellertävä koira, uskollinen ja vihaisenpuoleinen. -Nämä kaksi olivat yksimieliset myötä- ja vastoinkäymisessä; Kettu -ajoi lehmät kokoon, Kettu valvoi, kun Sikku rupesi päivällä -levolle, ja Sikku jakoi Ketulle kovan leipänsä, joka oli kummankin -yhteinen aamiainen ja päivällinen. Leivän lisäksi sai kumpikin -varsin erinomaista liemiruokaa, nimittäin ihan kirkasta ja raitista -lähdevettä, ja melkein joka päivä oikein makeata jälkiruokaa: -mansikoita, muuramia, mesimarjoja, mustikoita, puoloja, tuomen ja -pihlajan marjoja, mikä kesän aika milloinkin sattui olemaan, mutta -sellaisista herkuista ei Kettu pitänyt lukua. Sikku eleli mielestään -kuin kuninkaan poika metsässä. Mutta kun tuli hyvin sateinen ja -kylmä ilma, niin hän iltapäivällä halusi kotiin puuropadan ääreen. -Voi kuinka se sentään oli mieluinen se lämmin puuropata, ja siitä -hän sai kaapia itselleen kaikki, mitä oli reunoilla, mutta Kettu sai -nuolla kauhan ja varastaa kissamirrin maito-osan, joka rikkonaisessa -saviastiassa oli vesikorvon vieressä lattialla. Harvoin se sentään -päättyi ilman kahakkaa. - -Anttilan talon isäntä oli saita, emäntä ahne, mutta mitäpä se Sikkuun -kuului? Hänellä oli vapautensa ja hänen tuli vaan vastata siitä, -että talon viisitoista lehmää säännöllisesti tulivat illalla kotiin -lypsettäväksi. Ja jonkun aikaa kaikki menestyi hyvin; muuta huolta -Sikku ei tiennyt koko maailmassa. - -Eräänä päivänä hän kiipesi vuoren huipulle, kun Kettu sill'aikaa -vartioitsi lehmiä laaksossa. Vuorelta oli lavea, kaunis näköala yli -metsien, soiden ja yksinäisten lampien, mutta ihmisasuntoa ei näkynyt -ollenkaan. Sikku ei ollut milloinkaan luullut maailmaa niin suureksi. -Hänen sydäntänsä rupesi niin kummasti lämmittämään, kun hän näki -auringon kimaltelevan järvessä kuusien tummain oksien välitse ja kun -pilvet kulkivat yli taivaan kannen, niin toinen välähdys toisensa -jälkeen tuli näkyviin, katosi jälleen varjoon ja välähti uudelleen -toisessa paikassa. Sikku lauleli ja töryytti väliin tuohitorveensa; -sen ääni kaikui niin lystikkäästi vuoristossa, siitä tuli laulu: - - Sipurin vuori tutuu, tutuu, - Luliluu! - Ei maailmass' ole poikaa toista - Ken laitumelle vie karjaa moista, - Tutuu, tutuu, - Luliluu! - -Hänen laulaessaan seisattui aavistamatta pieni, koukkuselkäinen akka -hänen viereensä vuorella ja sanoi hänelle: - -"Kaiken tuon, minkä näet, saat omaksesi, jos rupeat minun pojakseni -ja tottelet minua." - -"Ohoh", sanoi Sikku ja katseli akkaa, jonka hän tunsi: sehän oli -noita-akka Allisten mökistä. - -"Anna minulle valkoinen lehmäsi Kimmo", sanoi akka, "ja kun tulet -kotiin, niin sano, että susi sen repi." - -Sikku tuosta ällistyi ja virkkoi: "en maar, niin tyhmä en ole." - -"No syytä sitte itseäsi!" sanoi akka ja samalla hän hyppäsi harakkaa -mäkeä pitkin alas. - -Kettu alkoi laaksossa haukkua, Sikku juoksi alas ja näki yhden -lehmistä vajonneen suohon niin syvälle, ett'ei enää näkynyt muuta -kuin sarvet viheriäisestä nevasta. Sikku koki sitä vetää ylös, mutta -hänen voimansa ei kestäneet, vaan kun hän oli itsensä reutonut -väsyksiin, täytyi hänen mennä kotiin, neljätoista lehmää mukanansa. -Kellokas lehmä Mansikki ammui, Kettu ulvoi. Sikku kertoi, miten -onnettomuus oli tapahtunut, sai selkäänsä ja lähetettiin toisena -päivänä paimeneen ilman evästä. - -Nyt hän ei laulanut mitään laulua, vaan istui suruisena ja nälissään -vuoren juurelle. Silloin Allisten pitkäpartainen noita-ukko tuli ja -sanoi hänelle: "anna minulle musta lehmäsi Mustikki, ja sano, että -susi on sen repinyt, niin minä annan sulle kaiken sen maan, kuin voit -nähdä Sipurin vuorelta!" - -"En, niin tyhmä en ole", vastasi Sikku närkästyneenä. - -"No syytä sitte itseäsi!" sanoi ukko ja samalla hän laski -kuperkeikkaa pitkin vuorta alas. - -Kettu alkoi haukkua, Sikku juoksi katsomaan, ja näki Mustikin -kuolleena mäen rinteessä. Se oli syönyt jotakin myrkyllistä ruohoa, -eikä sitä enää voitu saada henkiin. Sikku itki, toi tuohisessa -tuutissa vähän vettä lähteestä ja kaatoi sen Mustikin päähän, mutta -se ei auttanut, hänen täytyi ajaa kotiin vaan kolmetoista lehmää -ja kertoa mikä onnettomuus oli tullut. Nyt hänet pantiin kolmeksi -päiväksi ilman ruoatta kellariin. Neljäntenä päivänä hänet taas -lähetettiin lehmiä paimentamaan; hän sai evästä pussiin, mutta kun -hän jo kotiveräjällä oli nälissään ja avasi pussin, oli siinä vaan -harmaja kivi. - -Sikku meni lehmien kanssa vuoren luo, söi marjoja metsästä ja istui -surullisena kannon päähän keskelle karjaa, ett'ei enää mitään -onnettomuutta tapahtuisi. Silloin hänen luoksensa tuli Allisten -pieni, kaunis noitatyttö, jolla aina oli silmät kierossa, tarjosi -hänelle pehmeätä vehnäkakkua, taputti häntä laihalle poskelle ja -sanoi: "anna minulle punainen lehmäsi Mansikki, ja sano kotiin -tullessasi, että karhu on sen repinyt, niin saat vehnäkakun ja kaiken -maan, jonka voit nähdä Sipurin vuorelta!" - -Sikku oli niin nälissään, että olisi nielaissut vaikka sammalista -tehdyn kakun. Hän katsoi kakkuun ja tuohon pieneen, kauniisen -noitatyttöön ja hänen täytyi purra omaa kieltänsä, ett'ei hän heti -olisi antanut myöntävää vastausta. Mutta noitatyttö nauroi ja se -suuttutti Sikkua. "En", sanoi hän, "niin tyhmä en ole." - -"No syytä sitte itseäsi!" sanoi tyttö ja samalla hän lentää lekutti -aivan kuin harakka metsään. - -Sikku pelkäsi jotakin uutta onnettomuutta ja juoksi Mansikin luo, -joka oli aivan hänen lähellänsä, mutta Mansikki oli jo suorana -heinikossa, kyykäärme oli kiinni sen turvassa ja vähän ajan kuluttua -oli Mansikki kuollut. Mitäpä siitä oli apua, että Sikku tappoi -käärmeen. Hänen täytyi mennä kotiin kahdentoista lehmän kanssa ja -kertoa tapahtunut onnettomuus. - -"Sano nyt, minkä rangaistuksen ansaitset!" sanoi isäntä vihoissansa. -"Tahdotko, että sinut korvennan saunan uunissa vai pitääkö minun -viskata sinut syvään kaivoon?" - -"En minä sille mitään voi", sanoi Sikku itkien. "He ovat kolmasti -minulle luvanneet kaiken maan, jonka voisin nähdä Sipurin vuorelta, -jos tahtoisin varastaa ja valhetella, mutta sitähän en voi tehdä." - -"Vai niin", sanoi isäntä. "Sehän on kaikki minun maatani, joka -Sipurin vuorelle näkyy ja minä lupaan sen sinulle, jos sinä ennen -ensi täysikuuta tuot yhdeksän kaunista lehmää niiden kolmen, Kimon, -Mustikin ja Mansikin sijaan, jotka nyt ovat kuolleina vuoren luona. -Mutta mitä minun sulle pitää tekemän? Joku rangaistus sinun tulee -saada." - -"Sido hänet käsistä ja jaloista Sipurin korkeimmalle vuoren huipulle -ja anna hänen saada kylliksensä ravintoa katselemalla maata!" sanoi -emäntä, joka ei voinut Sikulle antaa anteeksi sitä, että hänen -kauniit lehmänsä olivat joutuneet hukkaan. - -Tämä ehdotus miellytti isäntää. Sikku sidottiin käsistä ja jaloista -ja jaettiin Sipurin vuoren huipulle, ja kaikille annettiin kielto, -ett'ei saanut antaa hänelle ruokaa eikä juomaa. Jäljellä olevat -kaksitoista lehmää ajoi toinen paimenpoika laitumelle toisaanne päin -kauas Sipurin vuoren seuduilta. - -Sikku oli sidottuna ja puolikuolleena nälästä vuorella. Metsä -tuoksui, järvet kiilsivät auringon paisteessa kuusien oksain välistä, -tuli ilta, tuli yö, yökaste lankesi maahan, laulurastas lauleli, -tähdet tuikkivat taivaalla, kuu katseli alas köyhää poikaraukkaa, -eikä kukaan maailmassa näyttänyt enää pitävän hänestä lukua. - -Mutta ylhäällä metsän, järvien, kasteen, rastaan, kuun ja tähtien -yläpuolella oli kuitenkin Yksi, joka näkee kaikki hyljätyt -maailmassa, ja hän näki myöskin köyhän Sikku raukan. Jumala lähetti -hänelle uskollisen ystävän, ja kukapa se olisi ollut joll'ei Kettu? -Kettu sai puuroa kotona talossa, Kettu taisi tapansa mukaan varastaa -maitoa kissamirrin rikkinäisestä astiasta vesisaavin vierestä, mutta -Kettu juoksi mieluummin nälkäisenä vuorelle, rupesi Sikun sidotuille -jaloille ja nuoleskeli hänen sidottuja käsiänsä. Sikku tunsi itsensä -tästä niin iloiseksi ja onnelliseksi ja sitte molemmat nukkuivat kuun -valossa. - -Kahdennentoista Kaarle kuninkaan aikana oli suuri sota etelä-osassa -maata. Pohjainen osa maasta ei paljoa tiennyt sodasta, vaan oli -rauhassa suurien metsien takana, kun äkkiä meren rannikoille -ilmestyi vihollinen sotalaivasto, josta nousi maalle sotajoukkoja, -ja nämä rupesivat hävittämään ja ryöstämään maata kaikkialla, mihin -vaan tulivat. Sellainen julma vihollisjoukko tuli nyt tällekin -seudulle, hävitti ja poltti Anttilan talon, vei pois kaiken karjan -ja otti isännän itsensä vangiksi. Kun tämä oli tapahtunut, hajautui -vihollisparvi ryöstämään muitakin kyliä ja monta kasakkaa jätettiin -vangiksi otettuja vartioimaan sekä paimentamaan ryöstettyä karjaa, -kunnes tulisi sopiva tilaisuus viedä se laivoihin. - -Aikaisin aamulla Sikku heräsi, kun Kettu puri tuntematonta miestä -sääreen. Kaksi villiä partaista miestä oli kiivennyt ylös vuoren -huipulle, sieltä katsellakseen mihinkä heidän piti nyt lähtemän. -He löysivät pojan sidottuna, säälivät häntä, vaikka olivatkin -vihollisia, aukasivat hänen siteensä, antoivat hänelle leipää -laukustansa ja veivät hänet mukaansa. Vuoren juurelle he olivat -sitoneet hevosensa puihin, toinen nosti pojan hevosensa selkään ja -ajoi pois Ketun. Ja sitte lähdettiin matkaan täyttä vauhtia, kunnes -ratsastajat lähestyivät suuren järven rantaa. - -Tänne oli vihollinen kerännyt paljon saalista ja monta vankia. Mutta -kun kasakoilla oli suuri halu saada jatkaa ryöstämistä, niin he -jättivät ainoastaan kuusi miestä saalista ja vankeja vartioimaan -sillä välin kun toiset ratsastivat eteenpäin. Tuli yö, ja nuo -kuusi kasakkaa alkoivat peljätä, että maan asukkaat hyökkäisivät -heitä vastaan pimeän aikana. Sen tähden he istuivat venheesen, -ottivat Sikun mukaan ja soutivat järven saareen viettämään yötä -siellä turvallisemmin; mutta karja jätettiin rannalle syömään ja -vangit sidottiin lujasti kiinni puihin samoin kuin kasakkain kuusi -hevostakin. - -Sikku makasi kasakkain keskellä autiolla saarella. Yö oli pimeä, -suuret laineet pauhasivat saaren kivikkorantaa vastaan ja tuuli -puhalsi mantereelle päin. Sikku oli valveilla ja kuuli, väsyneiden -kasakkain pitkän, tasaisen hengityksen, kun he nukkuivat hänen -sivullansa. Heitä oli maalla viisi, mutta kuudes oli venheessä -vahtina. - -Sikku nousi hiljaa istualle ja kuunteli. Yksi kasakoista puheli -unissaan ja hosui ympärilleen käsillään. Sikku rupesi pitkäkseen, -mutta ei voinut nukkua. Vähän ajan kuluttua hän taas nousi istualle -ja kun kaikki oli hiljaa, niin hän hiipi makaavien kasakkain välitse -alas venheesen rannalle. Täällä makasi vartijakin venheessä niin -sikeästi, ett'ei hän huomannut, että Sikku hiljaa sysäsi venheen -järvelle, istui hajareisin peräkeulalle ja antoi tuulen viedä venheen -mannermaan rannalle. - -Kasakka makasi yhä vaan. Hän oli ratsastanut monta peninkulmaa, eipä -siis ollut kumma, että hän makasi kuin pölkky! - -Kun Sikku tunsi, että vene otti kiinni maahan, kiipesi hän hiljaa -venheestä, otti taskustansa linkkuveitsensä ja leikkasi vankien -siteet. Kasakka makasi. - -Vangit tuskin uskoivat pelastustansa. He seurasivat Sikkua ja -sitoivat vihollisensa venheessä samalla köydellä, joka äskettäin oli -sitonut heidät itsensä. Silloin kasakka heräsi, mutta liian myöhään; -hän oli nyt itse vankiensa vankina. - -"Lyökää hänet kuoliaaksi! Soutakaamme saareen ja lyökäämme heidät -kaikki kuoliaiksi, kun he makaavat!" huusi yksi äsken vapaaksi -päässeistä. - -"Ei", sanoi Sikku, joka tunsi isäntänsä äänen, "viekäämme ennen -heidän saaliinsa ja pelastakaamme itsemme turvallisuuteen!" - -"He ovat polttaneet minun taloni ja ryöstäneet kaiken omaisuuteni!" -huokasi isäntä. - -"He ovat irroittaneet minun siteeni ja antaneet minulle ruokaa!" -sanoi Sikku, joka oli äkkiä paisunut koko mieheksi. - -Useimmat tuumailivat samoin kuin Sikku. Muutamat ratsastivat tiehensä -kasakkain hevosilla, toiset ajoivat karjan piiloon metsiin, jokainen -otti mukaansa vihollisen saaliista, minkä jaksoi viedä, ja Sikku otti -osansa. - -Muutamia päiviä sen jälkeen oli vihollinen taas mennyt laivoihinsa. -Ihmiset palasivat takaisin metsistä ja vuorenrotkoista, joihin -he hädän aikana olivat paenneet. Monet keräytyivät poltetuista -taloistansa kirkolle ja keskustelivat, mitä heidän tuli tehdä. -Ja mitä he tekisivät noille kuudelle vangitulle kasakalle, sillä -saaressakin olleet kasakat otettiin vangiksi? - -"Lyökää heidät kuoliaiksi!" huusivat taas muutamat. - -"Ei, antakaa heidät Sikulle!" sanoivat toiset. "Sikku ne vangiksi -otti." - -Sikku sai nuo kuusi vankia omiksensa, otti heiltä lupauksen, -ett'eivät he enää ottaisi osaa sotaan maatamme vastaan ja antoi -heidän sitte vapaasti kulkea matkaansa toveriensa luo. - -Anttilan isäntä ja emäntä olivat muuttaneet asumaan riiheen, jota -vihollinen kiireessään ei ennättänyt polttaa. "Voi", sanoivat he, -"jospa meillä nyt olisi kelpo lehmämme!" - -Samalla he näkivät pienen paljaspäisen, paljasjalkaisen paidattoman -pojan, joka kellertävän koiran avulla ajoi yhdeksän kaunista lehmää -mäenrinteestä alas riihelle päin. - -"Eikös tuolla ole Sikku ja Kettu?" huudahti isäntä. - -"Eikös nuo ole meidän lehmiämme?" parkasi emäntä. - -Olivatpa niinkin Sikku ja Kettu, ja Anttilan talon omat lehmät, -jotka vihollinen oli ryöstänyt. Kolme olivat kasakat jo ennättäneet -teurastaa, yhdeksän oli jäljellä, ja ne oli Sikku pyytänyt osaksensa -saaliista. - -"Tässä minä tuon teille yhdeksän lehmää!" huusi Sikku ja olisi -iloissaan mielellänsä heilutellut lakkiansa, mutta eihän hänellä -ollut lakkia. - -"Herttainen poika, sinäkö sieltä tulet?" huusivat isäntä ja emäntä -hyvillänsä, syleilivät Sikkua ja hyväilivät lehmiä. Kettu oli jo -sujahtanut riiheen katsomaan, olisiko sielläkin vesikorvon vieressä -Kissamirrin maitoastia lattialla. Kissamirri suhisi ja silloin taas -syntyi kahakka talossa. - -"Onko sinulla nälkä?" kysyi emäntä Sikulta. Emännällä näet oli paha -omatunto. - -"Ei, kiitoksia tarjoomastanne", vastasi Sikku. "Eipä vielä ole -täysikuukaan." - -Isäntä oli hämillänsä ja kaapi pitkän korvansa taustaa. Hän oli -ruvennut ajattelemaan Sikusta aivan toisella tavoin ja muisti -ajattelemattoman lupauksensa. "Kuuleppas, Sikku", sanoi hän, -"olkaamme hyvät ystävät! Mitäpä sinä niin paljolla maalla tekisit, -kun olet niin pieni? Palvele minua uskollisesti seitsemän vuotta, -niin minä pidän sanani, ja sinä saat kaiken maan, joka näkyy Sipurin -vuorelle." - -"Olkoon menneeksi", sanoi Sikku. - -Sikku palveli uskollisesti seitsemän vuotta Anttilan talossa, -kasvoi pitkäksi ja väkeväksi, sai lakin, paidan ja saappaat, otti -vaimoksensa talon tyttären, kelpo Kreetan ja sai hänen kanssansa -sekä kaiken sen maan, joka Sipurin vuorelle näkyi, että myöskin koko -Anttilan uudestaan rakennetun talon. Kettu ja Mirri ovat kumpikin -haudatut vuoren juurelle; mutta Allisten noidista ei muuta tiedetä, -kuin että siellä nyt on variksen pesä ja ihmiset sanovat, ett'ei -variksiin ole luottamista. - - - - - - - - -End of Project Gutenberg's Lukemisia lapsille 5, by Zacharias Topelius - -*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LUKEMISIA LAPSILLE 5 *** - -***** This file should be named 43679-8.txt or 43679-8.zip ***** -This and all associated files of various formats will be found in: - http://www.gutenberg.org/4/3/6/7/43679/ - -Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen - -Updated editions will replace the previous one--the old editions will -be renamed. - -Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright -law means that no one owns a United States copyright in these works, -so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United -States without permission and without paying copyright -royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part -of this license, apply to copying and distributing Project -Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm -concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, -and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive -specific permission. If you do not charge anything for copies of this -eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook -for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, -performances and research. They may be modified and printed and given -away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks -not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the -trademark license, especially commercial redistribution. - -START: FULL LICENSE - -THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE -PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK - -To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free -distribution of electronic works, by using or distributing this work -(or any other work associated in any way with the phrase "Project -Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full -Project Gutenberg-tm License available with this file or online at -www.gutenberg.org/license. - -Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project -Gutenberg-tm electronic works - -1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm -electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to -and accept all the terms of this license and intellectual property -(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all -the terms of this agreement, you must cease using and return or -destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your -possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a -Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound -by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the -person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph -1.E.8. - -1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be -used on or associated in any way with an electronic work by people who -agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few -things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works -even without complying with the full terms of this agreement. See -paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project -Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this -agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm -electronic works. See paragraph 1.E below. - -1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the -Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection -of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual -works in the collection are in the public domain in the United -States. If an individual work is unprotected by copyright law in the -United States and you are located in the United States, we do not -claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, -displaying or creating derivative works based on the work as long as -all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope -that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting -free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm -works in compliance with the terms of this agreement for keeping the -Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily -comply with the terms of this agreement by keeping this work in the -same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when -you share it without charge with others. - -1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern -what you can do with this work. Copyright laws in most countries are -in a constant state of change. If you are outside the United States, -check the laws of your country in addition to the terms of this -agreement before downloading, copying, displaying, performing, -distributing or creating derivative works based on this work or any -other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no -representations concerning the copyright status of any work in any -country outside the United States. - -1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: - -1.E.1. The following sentence, with active links to, or other -immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear -prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work -on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the -phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, -performed, viewed, copied or distributed: - - This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and - most other parts of the world at no cost and with almost no - restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it - under the terms of the Project Gutenberg License included with this - eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the - United States, you'll have to check the laws of the country where you - are located before using this ebook. - -1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is -derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not -contain a notice indicating that it is posted with permission of the -copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in -the United States without paying any fees or charges. If you are -redistributing or providing access to a work with the phrase "Project -Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply -either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or -obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm -trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted -with the permission of the copyright holder, your use and distribution -must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any -additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms -will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works -posted with the permission of the copyright holder found at the -beginning of this work. - -1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm -License terms from this work, or any files containing a part of this -work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. - -1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this -electronic work, or any part of this electronic work, without -prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with -active links or immediate access to the full terms of the Project -Gutenberg-tm License. - -1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, -compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including -any word processing or hypertext form. However, if you provide access -to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format -other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official -version posted on the official Project Gutenberg-tm web site -(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense -to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means -of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain -Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the -full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. - -1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, -performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works -unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing -access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works -provided that - -* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from - the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method - you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed - to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has - agreed to donate royalties under this paragraph to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid - within 60 days following each date on which you prepare (or are - legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty - payments should be clearly marked as such and sent to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in - Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg - Literary Archive Foundation." - -* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies - you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he - does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm - License. You must require such a user to return or destroy all - copies of the works possessed in a physical medium and discontinue - all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm - works. - -* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of - any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the - electronic work is discovered and reported to you within 90 days of - receipt of the work. - -* You comply with all other terms of this agreement for free - distribution of Project Gutenberg-tm works. - -1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project -Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than -are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing -from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The -Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm -trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. - -1.F. - -1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable -effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread -works not protected by U.S. copyright law in creating the Project -Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm -electronic works, and the medium on which they may be stored, may -contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate -or corrupt data, transcription errors, a copyright or other -intellectual property infringement, a defective or damaged disk or -other medium, a computer virus, or computer codes that damage or -cannot be read by your equipment. - -1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right -of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project -Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project -Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all -liability to you for damages, costs and expenses, including legal -fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT -LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE -PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE -TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE -LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR -INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH -DAMAGE. - -1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a -defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can -receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a -written explanation to the person you received the work from. If you -received the work on a physical medium, you must return the medium -with your written explanation. The person or entity that provided you -with the defective work may elect to provide a replacement copy in -lieu of a refund. If you received the work electronically, the person -or entity providing it to you may choose to give you a second -opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If -the second copy is also defective, you may demand a refund in writing -without further opportunities to fix the problem. - -1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth -in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO -OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT -LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. - -1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied -warranties or the exclusion or limitation of certain types of -damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement -violates the law of the state applicable to this agreement, the -agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or -limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or -unenforceability of any provision of this agreement shall not void the -remaining provisions. - -1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the -trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone -providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in -accordance with this agreement, and any volunteers associated with the -production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm -electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, -including legal fees, that arise directly or indirectly from any of -the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this -or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or -additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any -Defect you cause. - -Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm - -Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of -electronic works in formats readable by the widest variety of -computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It -exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations -from people in all walks of life. - -Volunteers and financial support to provide volunteers with the -assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's -goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will -remain freely available for generations to come. In 2001, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure -and permanent future for Project Gutenberg-tm and future -generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see -Sections 3 and 4 and the Foundation information page at -www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation - -The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit -501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the -state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal -Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification -number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by -U.S. federal laws and your state's laws. - -The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the -mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its -volunteers and employees are scattered throughout numerous -locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt -Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to -date contact information can be found at the Foundation's web site and -official page at www.gutenberg.org/contact - -For additional contact information: - - Dr. Gregory B. Newby - Chief Executive and Director - gbnewby@pglaf.org - -Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation - -Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide -spread public support and donations to carry out its mission of -increasing the number of public domain and licensed works that can be -freely distributed in machine readable form accessible by the widest -array of equipment including outdated equipment. Many small donations -($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt -status with the IRS. - -The Foundation is committed to complying with the laws regulating -charities and charitable donations in all 50 states of the United -States. Compliance requirements are not uniform and it takes a -considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up -with these requirements. We do not solicit donations in locations -where we have not received written confirmation of compliance. To SEND -DONATIONS or determine the status of compliance for any particular -state visit www.gutenberg.org/donate - -While we cannot and do not solicit contributions from states where we -have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition -against accepting unsolicited donations from donors in such states who -approach us with offers to donate. - -International donations are gratefully accepted, but we cannot make -any statements concerning tax treatment of donations received from -outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. - -Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation -methods and addresses. Donations are accepted in a number of other -ways including checks, online payments and credit card donations. To -donate, please visit: www.gutenberg.org/donate - -Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. - -Professor Michael S. Hart was the originator of the Project -Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be -freely shared with anyone. For forty years, he produced and -distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of -volunteer support. - -Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed -editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in -the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not -necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper -edition. - -Most people start at our Web site which has the main PG search -facility: www.gutenberg.org - -This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, -including how to make donations to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to -subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. - diff --git a/43679-8.zip b/43679-8.zip Binary files differdeleted file mode 100644 index 20697f0..0000000 --- a/43679-8.zip +++ /dev/null |