diff options
Diffstat (limited to '43619-0.txt')
| -rw-r--r-- | 43619-0.txt | 1929 |
1 files changed, 1929 insertions, 0 deletions
diff --git a/43619-0.txt b/43619-0.txt new file mode 100644 index 0000000..5b41a54 --- /dev/null +++ b/43619-0.txt @@ -0,0 +1,1929 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 43619 *** + +RISTIN TIE + +Runoja + + +Kirj. + +AARNI KOUTA + + +Otava, Helsinki, 1922. + + + + »-- Kaikki suuri tapahtuu hitaasti; ei edes rypäle eikä viikuna + valmistu silmänräpäyksessä. Jos tähän vuodenaikaan virkkoisit; + 'Tahdon nyt heti viikunan!' niin vastaisin, että siihen vaaditaan + aikaa. Suo viikunapuun ensin kukkia, käydä sitten raakaleille ja + sitten kypsyä. -- Ellei nyt edes viikuna valmistu silmänräpäyksessä + eikä edes tunnissakaan, kuinka silloin voit vaatia, että ihmissielu + kypsyisi niin lyhyessä ajassa ja vaivatta? Älä kuvittele + sellaista mielessäsi, sanon sinulle!» + + Epiktetos. + + + + +SISÄLLYS: + +Graalin malja + +HENKI JA AINE + + Ruusu-Risti + 1. Ristin tie + 2. Opetuslapsi + 3. Voitto + Runo + Henki ja aine + 1. Aine + 2. Henki + +LUOVA SANA + + Luova sana + Sana + Taide + Milloin kypsä ihmiskunta? + Se on täytetty! + Saul + +VALKEUS YÖSSÄ + + Joulupuu + Simeon temppelissä + Valkeus yössä + Vangittu valo + Joulu-yö sankarin haudalla + +KUOLEMAN PORTEILLA + + Isäni muistolle + Viisaat neltseet + Deevojen laulu + Golgatalla + +SATU SIINTÄVÄ TÄHTIEN... + + Satu siintävä tähtien... + Ylösnousemus + Lucia + »Lumimadonna» + Lähtö + Enemmän olet kuin elontyöni! + +MAA-EMO + + Maa-emo + Auringolle + Elon sähkö + Sydänkesä + Aurinkoinen syys + +PILVIEN PIHOILLA + + Lentoretki + Kuolinlento + +VÄINÄMÖINEN + + Väinämöistuli + Väinämöinen + Vänrikin sankarit + Kamppaileva Karjala + Yön uhatessa + Juhani Ahon muistolle + + + + + GRAALIN MALJA + + + Salass' on pyhän Graalin ylhäinen malja. + Sen ympäri soitot ei soi, ei nalja, + + ei nauru kaiu, vain vaieten ylväät + pyhän temppelin nousevat valkeat pylväät. + + Ikipuistot siimekseensä sen sulkee, + sävel hartauden hämärässä sen kulkee, + + soi kuin vesi suihkuvan lähteen, mi lankee + solisten alas paadelleen. Sydän ankee + + inehmon pimennossa on puiston, mi puhuu, + taruaan tuhatvuotista hälle huhuu. + + Humisten pyhät puut puhuvat tarun julki, + hämäriin tuhatvuotten min temppeli sulki. + + Pyhän maljan ne tietävät korkean mahdin, + ne tuntevat sen kuninkaallisen vahdin. + + Useammat vartijoiks' sen ovat halvat, + ritarillisuus riitä ei, kalskuvat kalvat. + + Se vaalijans' itselleen iäks vaatii, + sitovat ikilait ritarillensa laatii. + + Elämäks hänelt' ottaa ja vaatii se valan, + hänen nähdä se suo olemuksensa salan. + + Elämän yli hälle vallan se antaa, + hänet korkeuteen ylimaalliseen kantaa. + + Hänen eestänsä poistaa se ääret ja rajat, + hänen nähdä suo luonnon se salaiset pajat. + + Hänen nähdä se suo, mit' on vuossadat luoneet, + pyhät luomisen työt sekä työnteko-huoneet. + + Elämään iankaikkiseen silmät se avaa, + sen eess' oman itsensä tuntohon havaa. + + Epäpuhdas sen liekkejä nähdä ei saata, + hän maasta on tullut ja etsii maata. + + Ketä ei voi koskettaa elon saasta, + ylös taivaille taasen hän nousevi maasta. + + Hänen sielussaan tuli Graalin palaa, + pyhän maljan tuon sydämeensä hän salaa. + + + + + HENKI JA AINE + + + + RUUSU-RISTI + + + 1. Ristin tie + + Aniharvoin aurinko paistaa teille, + jotk' Kohtalon Herrat määräsi meille. + + Kukin ristiään saa pimennossa sen kantaa. + Osan ansaitun Iki-Oikeus antaa + + joka-ainoallen, ylöspäin joka halaa, + kenen rinnassa vain tuli kaipuun palaa. + + Ken ei hekumaa hae, naurua, naljaa, + ken kärsimyksen ei katkeraa maljaa + + tyköänsä pois arkana tahdo työntää, + erehensä ken tuntee, ja erheensä myöntää. + + Viat, tahrat ken tunnostaan tahtovi pestä, + ken tuomiota Iki-Herran ei estä. + + Ken itsensä uskovi Iäisen huomaan, + ken käy olemustansa uudesti luomaan. + + Ilomielin ristinsä alle hän taipuu, + hänen henkensä täyttää vain Korkeuden kaipuu. + + Kun Ristin Tielle hän käynyt on kerran, + hänen tahtonsa täyttää ain tahtoa Herran. + + Pysyväistä maan päällä ei häll' ole majaa, + varastonsa on tyhjä ja aittansa vajaa. + + Hopeoita hän huoli ei, kultia kerää, + hänen henkensä Korkeuksissa vain herää. + + Hän vältä ei vaivaa, ei kuormaansa kiellä, + pyhityksen hän kulkevi kaidalla tiellä. + + Hän jättänyt jälkeensä on elon harhat, + pyhät paistavat päällänsä tähtien tarhat. + + + 2. Opetuslapsi + + Hän kauan sitten jätti harhat elon, + ain uupumatta kulki Päivää kohti, + mi häntä niinkuin kirkastukseen johti, + hän arvoituksist' elämän sai selon, + hän kulki kuilut kuoleman ja yön, + hän näki sarastavan aamunkoiton, + aavisti taisteluiden jälkeen voiton, + iäisten piirien hän näki työn. + + Olento oudon Valon häntä johti, + he yhdess' syvyydet ja huiput kulki. + Avautui kaikki, mikä ennen sulki + hält' olemuksens', seesteisenä hohti + ylt' ympärillään luonto iäinen. + Ei ollut kehää, piiriä, ei alaa, + min syvintä hän nähnyt ei ois salaa, + hän oli kansalainen Kaikkeuden. + + Hän kaikkialta haki kotimaata, + hän ihmisessä näki pelkän veljen, + näin aukaisi hän eestään joka teljen, + ei mikään sitoa hänt' enää saata. + Hän kaikkein auttajana aina on, + milloinkaan tääll' ei ristiään hän jätä, + hän etsii niitä, joill' on tuska, hätä, + jotk' kadottivat Elon Auringon. + + + 3. Voitto + + Hän maksanut on elon kalliit lunnaat, + hän voittanut on kuoleman ja yön. + Kohoovat eessään Kirkastuksen kunnaat, + iäiseen sopuun sointuu järki, syön. + Ristinsä raskas ei oo enää kantaa, + hän alati voi lahjoittaa ja antaa, + rajaton niinkuin kevään kukkeus uhkee + hengessään Voima voittamaton puhkee. + + Kultaisin sätein Päivän kehrä palaa + päällänsä vaipumatta varjoon öin, + se ristin, muinoin mustan, kultaan valaa, + se kaunistaa sen runsain ruusuvöin. + Puu musta puhkee purppuraan ja kultaan, + säteillen seitsenkukka tulvii tultaan, + kaikk' ympärillään väräilee ja elää. + Näin aine ei, vaan Henki yksin helää! + + Iäinen Henki on, se taivaat täyttää, + se muodot muovaa, uutta yhä luo, + se voimat herättää ja niitä käyttää, + läpäisee aineen, määrän sille suo. + Se ohjaa maailmoiden oudon juoksun, + se täyttää valonsäteen, kukkain tuoksun, + se kaiken olevaisen muotoon valaa, + kaikk' elollinen siihen jälleen palaa. + + Se synnyttävi elon alkusolun, + se kehityksen huippuun kaiken vie, + me kunnes päässä pyhityksen polun + seisomme, päättynyt on Ristin tie. + Korkeimmat kehät sädehtien aukee, + aineemme Hengen aurinkohon raukee, + aurinkoon, joka tuliruusun tavoin + säteillen työhön luomisen on avoin. + + + + RUNO + + + Se unten herkimpäin on ikuistus, + katoovan muotoon iäiseen se muovaa, + sen yllä väikkyy outo kirkkaus, + sen olemus on jumal'unta luovaa. + Se juuriaan ei juonna ihmissukuun, + luojansa nostaa jumalain se lukuun, + mut syämistä käy sentään sydämiin, + kohoaa maasta ylös taivaisiin. + + Yön säteistä sen sisin sielu on, + sen lieskoissa on taivaan tähtitulta, + se liitossa on kera auringon, + mut vieras silt'ei sille maan oo multa. + Se maahan niinkuin kevään sade lankee, + luo lohtua, kun miel' on ahdas, ankee, + kohottaa katseen tähtitarhain taa. + Pois murheet väistyvät, ja murheen maa. + + Sielumme sisimmän se valaisee, + maat oudot, jumalaiset meille näyttää, + sen valoss' sateenkaaret säteilee, + henkemme ikihehkullaan se täyttää. + Uudeksi olemuksemme se muovaa, + sen lentimet soi voitonvirttä luovaa, + siipensä kohottaa se kimmeltäin + yön halki taivaan tähtitarhaa päin. + + + + HENKI JA AINE + + + 1. Aine + + Tulenliekki ihmisen henki on, + säde luomisen loistavan auringon. + + Iät ollut, kuuluva kaikkeuteen, + ajaks vaikka vangittu aineeseen. + + Iät ollut, ja kestävä ikuisiin, + itu, kätketty maa-emon uumeniin, + + mut päänsä nostava päivää päin, + sisar tähtien, yössä kimmeltäväin. + + Veli Luojan valkean auringon, + povess' outo kaipio tutkimaton. + + Alas syöstynä yöhön ja aineeseen + iät pyrkii se luomisen valkeuteen. + + Levon hetkeä lainkaan ei itselleen suo, + sädesillat siintävät maasta se luo + + avaruuksihin, tähtitarhojen taa, + koti kahleiden, harhojen sille on maa. + + Rajaton, syvä, Jumala-syntyinen, + ylös pyrkii se Alkunsa lähteillen. + + Ylös kaipuunsa tähdäten tähtiä päin + jumaluuteen vihdoin yhtyvi näin. + + + 2. Henki + + Inehmon Henki, syösty yöhön aineen, + kotiinsa täältä jälleen halajaa, + se alta kahleittensa rautapaineen + pihoille pilvein yhä palajaa. + Se kammitsoista maisten harhain kauhun + keveesti kohoo lailla uhrisauhun + päin tähtitarhaa, yössä kimaltavaa, + mi palaavalle jälleen porttins' avaa. + + Avautuu palaavalle tähtitarhat, + sävelten teitä kun se saapuu vain, + ei sido sitä maa, ei öiset harhat, + on sillä lentimet näät jumalain. + Ei alas varjoihin se vajoo illan, + se löytänyt on tuollepuolen sillan, + se saavuttanut taas on jumaluuden, + se Hengen-laulun laulaa jälleen uuden. + + Sen alkulähteisiinsä jälleen liittää + sävelten, runon rata aineeton, + sen Hengen-hehku voimat uudet siittää, + se uudelleen on Poika Auringon. + Välille maan ja taivaan luo se siteet + niin herkät kuin on heljät tähtikiteet, + näin synnyttäen Hengen säveleitä + se aineessakin astuu taivaan teitä. + + Se runon mahdilla luo Hengen-taivaan, + se alhaalla jo astuu autuuteen; + se milloinkaan ei vaivu enää vaivaan, + ei alistu kuin orja aineeseen. + Se valtias on Hengen sekä aineen, + kuin kantamana sävelien laineen + se kulkee maahan oudon aamunkoiton, + se aineess' sotien saa Hengen voiton. + + + + + LUOVA SANA + + + + LUOVA SANA + + + Ei luotu Sanaa. Sana kaikki loi! + alussa maailmoille muodon soi. -- + Se muotoon kaiken ilmenevän muovaa, + se jumalain on juurta, Voimaa luovaa. + + Kaaoksen alku-yöss' se salamoi, + maat, taivaat, Valon valtameret loi. + Säen, jumalpätsistä mi sinkos yöhön, + lepäävät luovat voimat pani työhön. + + Maailmat loi, ja niitä hallitsee, + loi Valon, Ajan vaihteet vallitsee! + Maat murskaa myös, ja raunioilla kerran + jylisee sinisalamoina Herran. + + + + SANA + + + Sana, taivaat mi loi, jumalallinen Järki, + pimeän iki-yön joka ukset särki + aluss' aikojen, kiireelle korkeuden kuvun + pyhän auringon nosti, ja tähtien luvun + lukemattoman vahvuuden helmassa luki, + rajat ainehen rasti, ja säihkyen puki + tomun, maan elon välkkyvään valtiasverhoon. + Sana, min tajunnassa ihmisen suvun + syvä synty on, alkujen alku ja juuri. + Sana luova, siunaava, säihkyvä, suuri, + mi kätkenyt on idun tammen terhoon, + maan uumenihin elon voiman, mi nostaa + pimeästä pinnalle laihon laajan. + Sana, sinkoova ukkosen välkkyvän vaajan, + mi leimahtaa idän ääristä länteen, + Sana lahjomaton, joka rankasee, kostaa + tihutyöt, virittää vihan jousen jänteen. + Sana siunaava, hurskaan mi kulkua johtaa, + hänen polkunsa päällä tähtenä hohtaa, + Sana, joss' inehmot jumaluuden kohtaa. + + * * * + + Sana kuolematon, jumalallinen valta, + meret, maat joka täyttävi, sen Jumalalta + suku ihmisten sai, välill' luodun ja Luojan + side ainoa, jot' ole muille ei suotu. + Sanan voimalla luojaksi nousta voi luotu, + rakentaa ylt'ympärilleen ikisuojan, + meret hallita, vallita maan sekä aineen, + avaruuksihin nousta ja lannistaa laineen, + pihat pilvien nähdä, ja kuiluihin syöstä, + omistaa hedelmät tuhatvuosien työstä, + joit' yksikään hältä ei riistä, ei ryöstä. + Vapauttaa vangitut henget hän voi, + alas taivaista hän tulen siunaavan toi, + Sanan, jonka valtaa ei vangita saata, + joka yössämme loistaa ja lohduttaa maata. + + + + TAIDE + + + Sen alku kaaoksen on tuollapuolla, + sen syntysanat lausui luova Järki, + sen olemus ei koskaan saata kuolla, + se kaikkialla eestään esteet särki. + Se aina etsii ilmennyksen alaa, + sisintä hehkuaan se meilt' ei salaa, + se jumalten on kaunein leikkikalu, + sit' aineen puoleen luomisen vie halu. + + Elämän voimalla se aineen täyttää, + säteensä siunaten se siihen valaa, + katoovaa työhön ikuiseen se käyttää, + se pimeydessä liekehtien palaa. + Iäiseen valkeuteen se meitä johtaa, + auringot toisensa sen tiellä kohtaa, + ajasta iäiseen se raivaa rataa, + min yli öisten tähtein siinto sataa. + + Muodoissa kimmeltää se lumikiteen, + ylentää avaruuksiin templin ylvään, + välille maailmoiden solmii siteen, + pystyttää hartauden pyhän pylvään. + Valloille ikuisille uhritulta + suitsuttaa, kimmeltää kuin oudoin kulta, + maan uumenissa joka uinuu untaan, + kohoten kerran Valon valtakuntaan. + + + + MILLOIN KYPSÄ IHMISKUNTA? + + + Milloin kypsä ihmiskunta? + Milloin jumalien unta + toteuttaa mainen kansa? + + Silloinko, kun tieto, taito + korkeimpaan on noussut kukkaan? + Selvillä kun kaikki salat + sill' on, konsa kaikki alat + mahtaa voi se mahdillansa? + Konsa hunaja ja maito + kaikkialla vuotaa, hukkaan + silt' ei mene pisaraakaan? + + Tasapaino kun on vaakaan + tunteen sekä järjen saatu, + juurtunut kun luontoon raakaan + lempeempi on luonnon-laatu? + + Kuljettu on puoli tiestä + silloin, muttei yltään iestä + puistanut viel' ihmiskunta. + Elä viel' ei jumalunta. + + Milloin kypsä ihmissuku? + + Silloin, kun ei enää huku + toisen käden kautta kukaan. + Kun käy kaikki määrään samaan, + veljinä kun kaikki mukaan + käyvät rauhaa rakentamaan. + Kuollut kun on himo saaliin, + yhtyneinä yhteen maaliin + tähtää kaikki tulevaiseen. + + Silloin uneen jumalaiseen + yltänyt on ihmissuku, + jok' ei koskaan sorru, huku. + + + + SE ON TÄYTETTY! + + + Se on täytetty! + + Ah, syvin hetki on lyönyt! + sylihin sydänpäivän käy sydänyö nyt! + sylihin elämän tyly kuolema taipuu. + Se on täytetty! Täyttynyt korkein on kaipuu, + johon tähdännyt on iät ihmisen suku. + Se on täytetty! Tuskasta, tuskien alta + iankaikkinen noussut on rakkauden valta. + Se on täytetty! Ah, vihan yöhön ei huku + polo kärsinyt, kärsivä ihmiskunta. + + Se on täytetty! + + Ristin juurella unta + uneksii tulevasta sen valkeimmat sielut. + Ovat täytetyt kolkoimmat kuilut ja nielut, + välisillat on valmiina vastaisuuteen. + Suku tuomittu katseensa taas jumaluuteen + kohottaa tuhatvuosien tuskien yöstä. + Katohon sitä koskaan ei jälleen syöstä, + katohon väkivallan ja koston ja vihan, + se kirkastetun sai hengen ja lihan. + + Se on täytetty! + + Maapallo hetkestä tästä + jumalallisen Rakkauden elämästä + osan sai, jota siltä ei riistää saata. + Kadotuksehen syöstä ei ihmisten maata! + Vapauttajan veri virrat väilyy + iät ilmoissa sen, sydämissä säilyy + säde auringoiden Auringon. + Se on täytetty! Täytetty rakkauden on + pyhin työ, joka kuoleman vallat murskas, + johon ain rakentuu elo henkisin, hurskas, + joka vieroo vihaa ja itsekkyyttä, + rakentaa tulevaisinta ihmisyyttä! + + Pitkäperjantaina 1921. + + + + SAUL + + + Soita, David, soita, soita, + murhetta ei henkein voita. + Henkeni, mi Herran työhön + valittiin, nyt vaipuu yöhön, + joka ympärillein lankee. + + David, soita, David, soita, + mieleni on musta, ankee. + Milloinkaan ei enää koita + vapahtava päivä mulle, + muinoin Herran voidellulle. + + Syvemmälle yhä vajoo + sieluni, sen siteet hajoo + pimeään, min ääret kajoo + ihmisten ei enää maita, + eessä polku outo, kaita, + min ei missään näy päätä. + Tuonen varjoa ja jäätä, + minne katseeni vain kiintyy. + Silmähän vain yksin siintyy + toivottuuden aukeet aavat. + Kirveltävät kipeet haavat, + jotka elo iski, saavat + elinvoimain lamaan, lakoon. + Kuvat hurjat kulkee, pakoon + niit' en pääse, aivoissani + suonet paisuu, veri sakoo, + kuumeisesti sydän takoo. + Pedon lailla raivoissani + koetan ma kahleitani + murtaa, mutta raivoon suotta. + Viikot vaihtuu, vuosi vuotta + seuraa, yhä kierrän samaa + kehää, joka henkein lamaa. + + Harppuasi, David, soita! + Sieluni ei salamoita + enää iske, ikivarjoon + uppoo se ja unhon yöhön. + Zebaothin kruunun tarjoon + sulle, saata sit' en kantaa, + kelpaa en ma Herran työhön, + rikoin käskyänsä vastaan. + Sit' ei saata anteeks antaa + mahdit maiset, vallat taivaan, + tuomittu oon iäks vaivaan + kulkiessain elon rantaa. + Kuolemalla ainoastaan + Herran vihan sovittaa voin. + Siksi kirveltävin haavoin + kuljen, hourun yöhön vajoon. + Katselen ma aamun kajoon, + sammuu kirkas päivän kulta! + + Soita, David, hetkeks sulta + lohdun saan, sa kruunun multa. + Soita, hoivaa Herran tulta, + heläjöivin hopeekielin + soita, astu nöyrin mielin + tielle, jolle Jahve johtaa + askelesi, ylläs hohtaa + iät Ylimmäisen tuli. + Sydämesi siinä suli, + taipui tahtos Herran tahtoon + niinkuin kaarna merten vahtoon! + + + + + VALKEUS YÖSSÄ + + + + JOULUPUU + + + Minut korvesta pirttihin kannettiin, + mut korpeen mun juureni jäivät. + Hopeat, korut oksille annettiin, + niiss' siinnän nyt yöt sekä päivät, + ma virkistän vanhain ja nuorien mieltä, + ma haastan korpien hiljaista kieltä, + huminaa salometsien, suurten ja sankkain, + johon heimoni jäi, rotu veljien vankkain. + + Kohoamme kohdussa korpien vyön, + pyhä aurinko päällä, ja tähdet yön, + humisee kesät, talvet yllämme tuuli, + tuhannet tarut kaukaiset korvamme kuuli. + Suku ihmisten ympärillämme vaihtuu, + kevät saapuu ja syys, suvi, talvikin haihtuu, + me yksin elämme iästä ikään, + ei rikkoa voi ikirauhaamme mikään, + ei myrskyinen syys, sävel paimenen torven, + on kuolematon rotu korkean korven. + + Ase ihmisen meidät vaikk' kaataa voi, + humisten ikilaulumme sentään soi, + tuviss' ihmisien sävel korpien soittaa, + sävel ihmeellinen, sanat kaikki mi voittaa, + inehmon sanat, jotka voi vilppiä haastaa, + levon, rauhan toisen rinnasta raastaa, + sanat valheelliset, tylyt, jotka vain saastaa + levittää ylt'ympäri, huokuen hyytä, + kateutta karsasta, soimaa ja syytä. + + Sävelissämme soi lepo lempeä, lauha, + syvä kuin sinervän salon suunnaton rauha, + lepo luonnon, mi kutsuu ja kiehtoo kuin syvyys, + herättää, hymyää kuten korkein hyvyys. + Sanomaa Jumalan ikirauhan me tuomme: + tylyt torjumme vallat, ja valkeutta luomme, + teot ihmisien hyviks tahdomme muuttaa, + elon hetteisiin hänen juurensa juuttaa. + Inehmossa mi ainetta, maahan se vaipuu, + vie korkeuteen hänet henkensä kaipuu. + + + + SIMEON TEMPPELISSÄ + + + »Herra, nyt sinä lasket palvelijasi + rauhaan menemään sanasi mukaan; + sillä silmäni ovat nähneet pelastuksesi.» + + Luuk. 2:29-30. + + Pyhäkössä temppelin varronnut oon + monet vuodet; mun henkeni kaipuu + mua ohjannut on elon aurinkoon. + Iäkäs olen, varteni vaipuu, + povin hehkuvin Herraa oon sittenkin uottanut, + lupaukseensa järkähtämättä ain luottanut, + odotukseni vihdoinkin loppunut on, + näen kirkkautensa nyt auringon! + + Ikirakkaus tähtien tarhasta + alas astui, nyt ihmissuku + vapahdettu on aineen harhasta; + joka etsii, hän Tieltä ei huku! + Jumalallisen rakkauden täyttyi nyt työ, + ota kuoleman katkesi, valkeni yö, + valohon pimeästä käy ihmisen tie, + Isän laupiaan luokse se jälleen vie. + + Vajonnut oli henkemme aineeseen, + himot askeleitamme vain johti, + nyt kuljemme taasen kirkkauteen, + Jumalaa, Elon alkua kohti. + Kotihin vapahdettuina jälleen me riennämme, + me toistemme tuskia, haavoja liennämme, + tuli rakkauden ikivoimamme on, + radan rastii se maast' ylös aurinkohon! + + Ylistetty, sun liekkisi nähdä ma sain, + olen nähnyt Rakkauden Herran, + janoten jota mielin nääntyvin hain, + ylistetty, kun saavuit sa kerran! + Sinä voittanut kuolon oot kammoittavan, + elo täyttävi tyhjyyden ammoittavan; + lepohon nyt lasket sa palvelijas; + elo, kuolema on Sinun vallassas! + + + + VALKEUS YÖSSÄ + + + On kuin läpi maapallon aurinko loistais, + vaikk' kylmä ja valju on viileä yö, + on kuin kajo taivahan tyynenä toistais + valon herruuden, välkkyvi tähtien vyö. + Masennettu on yö! pimennossa ei piillä + pyhä aurinko saa, ota säiläsi, viillä + rata siintävä idästä läntehen hamaan! + Joka katse nyt tähtäävi tähtehen samaan. + + Joka katse tähtää nyt tähtehen Elon, + katos halla, nyt karkonnut kuolema on. + Ilo täyttävi rinnan, ei tuntehet pelon, + ylivalta nyt ainut on auringon. + Sydämet säde päivän nyt huumaa ja hurmaa, + paha poistuvi, vahva ei heikkoa surmaa, + väkivalta nyt väistyvi, jäljelle hyvyys + jää niinkuin jää yöhön vain tähtinen syvyys. + + Valon määrättömyys, joka heijastut yöhön, + ikäs on lyhyt tuokio, hetkinen vain, + jätät jälkesi sittenkin vuossatain työhön, + povess' ihmisien elät piilossa ain. + Ah, kerran on aikasi astua julki, + tuhatvuosia valtias vaieten kulki, + tuhatvuosia orjankaapua kantoi, + valons', äänensä vaientaa yhä antoi. + + Ja antavi ain, jyristen se ei haasta, + alas käy kuten kyyhky se liihottain, + maa vieras on sille ja mainen saasta, + asukkaaksi se jää tykö puhtaimman vain. + Läpi maapallon hälle se loistavi yössä, + pitopöydässä juhlii ja arkien työssä. + Elon halki tienviittana tyynenä hohtaa, + Isän luo läpi kuoleman porttien johtaa. + + + + VANGITTU VALO + + + Yhä vankina on + valo auringon, + meni mailleen jo marraskuussa. + Hämäriss' sinertää + lumihelmet ja jää, + kevyt kuura kiiluvi puussa. + + Säkenöi syvä yö, + revon roihut lyö + yli taivaiden sähköistä tultaan. + Avaruus salamoi, + yö hetkeksi voi + ylt'ympäri puhjeta kultaan. + + Salamoi syvä yö, + ikitähtien vyö + säkenöi tuhansin jalokivin. + Ylös kuu kohoaa, + valo sen kuvastaa + kinoksiin kotikoivujen rivin. + + Vaikk' kahleissa on + säde auringon, + koko kaikkeus kuitenkin hohtaa. + Valo tähtien vyön + läpi kuolonkin yön + valonlähteille henkemme johtaa. + + Valon lähdett' ei näy, + mut esteettä käy + läpi kaikkeuden henkemme vapaa. + Sido ei sitä maa, + valon siivet se saa, + Isän istuimen ylhäällä tapaa. + + Valon varjo on yö, + vapauttaen lyö + läpi yön säde huomenen koiton. + Avaruus salamoi, + koko kaikkeus soi + ilolaulua valkeuden voiton! + + + + JOULU-YÖ SANKARIN HAUDALLA + + + Varjossa kuuravalkeen kuusen hauta, + kimaltaa yllä tähtikirkas yö, + yö rakkauden; -- ei raiu enää rauta, + ei kalskahtaen kalvat enää lyö. + Viihdyttäin kuusi varjoo urhon unta, + kajastaa iäisyyden aamunkoi, + ikuista rauhaa uottaa ihmiskunta, + kaikkeuden juhlakellot kaukaa soi. + + Soi joulukellot yössä avaruuden, + yöss' syntyi jumalainen rakkaus, + sytyttää mieliimme se toivon uuden, + se liitost' uudesta on lupaus. + Pois vainon muistot ikirakkaus pyyhki, + yön tähtiin katseemme se kohottaa, + rauhatta rintamme ei enää nyyhki, + kiitämme korkeuden Jumalaa. + + Ylistys olkoon korkeuden Herran, + vanhurskas, vakaa mieli inehmon! + Me kamppailimme, -- koittava on kerran + seesteinen, tyyni aika auringon. + Urohon unta, joka silmäns' sulki + varjostaa kuusi valkee, kuurainen, + yön juhlakellot soittavat nyt julki + sanomaa hyvää rauhan, rakkauden! + + + + + KUOLEMAN PORTEILLA + + + + ISÄNI MUISTOLLE + + (Hänen paariensa ääressä.) + + + Kaunis kuin aurinko on, joka länteen laskien vaipuu, + vaipuu varjohon yön, outoon valkeuteen, + kaunis on muistosi niin, mut kauniimpi vieläkin kaipuu, + mieliin mi mentyäs jää, jää elon murheeseen. + + Murheen sa tunsit, tunsit, ah elon ankaran taiston, + tietäen kuitenkin, ett' taistelu voittohon vie, + näit ikivoiton sa kangastavan läpi elämän vaiston. + Ah, yli päivien työn kangasti kaikkeuden tie. + + Niin kävit, horjumaton, elon halki sa kuolemaa kohti, + kuljit kirkkauteen, ah Isän laupiaan luo, + muitakin matkalla ohjaten, Mestari kun sua johti, + Mestari ainoa tuo, meille mi voimansa suo. + + Kauniina siksi kuin päivä, mi länteen laskien vaipuu, + vaipuu varjohon yön, outoon valkeuteen, + kauniina kangastaa siks muistosi, kirkkaana kaipuu, + mieliin mi mentyäs jää, jää elon orpouteen. + + Ruotsinpyhtää, tammik. 22 p:nä 1921. + + + + VIISAAT NEITSEET + + + Lumivalkeat vaatteemme on, loka, saasta + ole seurannut niitä ei myötämme maasta. + Pyhä, paistava, puhdas on päällämme puku, + elon tahroihin ei sädesiinto sen huku. + Elämän läpi käymme kuin käy läpi harhain + olennot ihanat ikitähtien tarhain. + Alahalta vain puoleksi löysimme majan, + kävi kaipuumme ain yli ainehen rajan, + alati Elävän Veden lähdettä haimme, + säkeneitä sen suonien juoda me saimme; + -- elo meille vain oli ainaista iltaa, + iäti vaelsimme me vahvuuden siltaa. + + Iäti vaelsimme me Auringon maita. + Oli polkumme ohdakkeinen ja kaita, + -- hävis tieltämme näin joka sulku ja aita. + Sitoneet lopuks meitä ei mitkään siteet, + ylt'ympäri kiilui vain tähtien kiteet, + Elämän pyhät Auringot huikaisten paloi, + olemukseemme hehkua, voimaa ne valoi. + Palamasta ei lamppumme liekit laanneet, + me emme velttoina varroten maanneet, + odotimme ain ylkämme ylhäisen tuloa, + häähetkemme suurta ja säihkyvää suloa. + + Me heitimme yltämme maalliset verhot, + keveästi kuin kimmeltävät tuliperhot + kohosimme me tuollepuolen rajan, + yli maan, vapahiksi kahleista ajan. + Korut, kiiluvat morsiuskruunut kutoo + yön tähdet ja kuudan meille, ei putoo + vähinkään timanteista sen, pelkkää tulta, + valonvälkettä on olemuksemme kulta. + Yhä kirkkaammin lamppumme yössä vain hohtaa, + maan oudon äärille meidät ne johtaa; -- + me säästimme öljymme matkalla elon, + senvuoks hopeat pyhän lamppumme helon + hävittää hämärän sekä kuoleman pelon. + + Me kuoloa emme ollenkaan tunne, + elon kaikkialla vain kohtaamme, kunne + avaruudessa kulkee tuikkiva tiemme. + Läpi kaikkeuden elon viestiä viemme. + Alahalla me kuljimme jäässä ja yössä, + Elämän, Valon Herran me oomme nyt työssä. + Olemuksemme kuin sädeseitti on hento, + ei tunne kahleita henkemme lento. + Joka hetki me varroimme tuloa Herran, + sitehemme nyt vihdoin on kirvonneet kerran, + maat, taivaat me kiedomme nyt valovöihin, + niin outo on puhjennut valkeus öihin. + Läpi kaikkeuden ajatuksemme lentää, + Valotaivaasta toiseen ne välkkyen entää, + edessämme ei yhtään oo sulkua, rajaa, + vapahdettuina Henkemme laulut kajaa, + säveltulvilla täyttäen taivaan ja maan. + Sädehtii pyhät lamppumme loistettaan. + + + + DEEVOJEN LAULU + + + [Deeva, sanskriitinkielinen sana, joka merkitsee + »loistavaa», s.o. loistavaa henki-olentoa, enkeliä.] + + Elon heititte maisen, jäi taaksenne harhat, + edessänne aukeaa luomisen tarhat. + Kukin täällä on luoja, mielenne kuvat + olennoituvat täällä ja toteutuvat, + näkyvän kuvan aatoksenne ain muovaa, + olemuksenne puhdasta voimaa on luovaa. + Eron tunnette välillä pahan ja hyvän, + tulevan kehityksenne kätkette jyvän + sisimpäänne täällä, te täällä luotte + joka muodon, min taas alas aineeseen tuotte. + + Ole kuolemaa ei, eri asteissa jatkaa + joka luotu vain kehityksensä matkaa + monet vuostuhannet. On kaukana määrä, + moni astutaan matkalla askele väärä. + Tulijat polot murheen ja harhojen maasta! + palava olennostanne aineen on saasta. + Halujen, himojen tuli tultamme halaa, + sädeloistossa Hengen pätsistä palaa + pyhitettynä sielunne, jonka kulta + säkenöi ylimaailmallista tulta. + + Tulijat polot murheen ja harhojen yöstä, + iankaikkiseen vaivaan ei yhtäkään syöstä, + sovittaa kukin saa elämänsä vain erheen, + jokamies jäsen on jumalallisen perheen. + Osat sen lopuks ain Kokonaisuuteen yhtyy, + tee turhaan ei työtä, ken työhön ryhtyy. + Jumalallinen työ avaruutemme täyttää, + jokamiestä Mestari työhönsä käyttää. + Kukin ryhtyköön Rakkauden Herran työhön, + ole aikaa ei yhdenkään vaipua yöhön, + elämänne ei tääll' ole harhaa, ei unta, + lähestyy Isän iäisen valtakunta. + + Mäkihin ylös nostakaa katseenne, nähkää, + työ taivaallinen tekemässä on tähkää: + ylenee yli maapallon risti, mi loistaa + veriruusuissa, joidenka hehku poistaa + inehmon tylyn, kylmän ja karsaan mielen, + häness' soinnuttaen pyhän rakkauden kielen. + Sen siunaavat käsivarret varjoo + maanpiiriä, kaikille rauhan se tarjoo. + Sen juurella murheen murtamat nyyhkii, + joka silmästä kyynelet poies se pyyhkii, + kuten rakkauden, sopusoinnun syli + sädehtii valotulvaa se maapallon yli. + + Mäkihin ylös nostakaa katseenne, nähkää: + työ Rakkauden tekemässä on tähkää! + + + + GOLGATALLA + + + Jyly ukkosen käy, salamain sini lyö + läpi vahvuuden; vaipuu varjojen yö + yli maan, tulisilmänsä aurinko sulkee, + väristys läpi luonnon kaamea kulkee. + Avaruuksissa myrskynpuuskat entää, + jyristen kovat kalliot kahtia lentää, + alas maahan palmut kuin korret taipuu; + -- on kypsynyt ihmiskunnan kaipuu. + Repeää pyhäkössä temppelin vaate, + on täytetty maailmankaikkeuden aate, + sotineet Valon Henget on viimeisen sodan, + Elon Herra on murtanut kuoleman odan. + + Elon, Kaikkeuden Herra, mi muodon halvan + puki yllensä, särkenyt jälleen on salvan. + Sitehet sido Hengen nyt ei jalopeuraa, + soturit jumal-valkeuden Häntä taas seuraa. + Juur ristillä pilkattu, voimaa vailla, + kuningas iankaikkinen nyt Valon mailla, + kuningas, joka aurinkojen radat johtaa, + hänen kiireellään tulet tähtien hohtaa. + Koko Kosmoksen elähyttävä voima, + tosi Ihminen, tietävien jumaloima, + Jumal-Rakkaus, hetkeksi vangittu lihaan, + tien näyttävä rakkauteen, ei vihaan, + elon, kuoleman voittanut ihmisten vuoksi, + kaikk' ohjaava Isän istuimen luoksi. + + Jyly ukkosen käy, salamain sini lyö, + meit' yllätä enää ei iäinen yö. + Elo pallolla tällä tään koommin muuttui, + jumalrakkauden itu maahan sen juuttui. + Elostamme pois Golgatan verta ei pestä, + valumasta sen virtoja kenkään ei estä, + avaruuteemme niist' iäks jäljet jäivät, + kohoaa inehmoin yli Risti yöt, päivät, + elämän läpi matkamme maaliin se johtaa, + läpi kuoleman silmäämme sammuvaan hohtaa. + + 13-16/1. 1922. + + + + + SATU SIINTÄVÄ TÄHTIEN... + + + + + SATU SIINTÄVÄ TÄHTIEN... + + + Olet kuin uni marmorin-hohtava mullen, + satu siintävä tähtien. + + Minä murhe, kärsimys katkera sullen, + kato lehtien, jotka syksyn tullen + vihurin kera kuolinkarkeloon lähtien + vihannat kesä-puistomme + hävittää, kedot kukkivat autioittaa. + + Sinä yksin kamppailla sait sekä voittaa! + + Minä runtelin herkimmät, hennoimmat muistomme, + arimmat ajatuksemme tallasin lokaan, + tylyn tungin orjantappuran okaan + sydämeesi. Ma ruususi hehkuvat raastoin, + ma kieltä korskeaa, onttoa haastoin, + minä uhmasin, kamppailin kaikkia vastaan, + oman itseni kaataen ainoastaan. + + Sekä sun. + + Osas sittenkään ollut ei unhoitetun, + ei lyödyn, mi mentyään varjohon vaipuu. + Olit öitteni äänetön, ainoa kaipuu. + Kuten tähti sa pilkkopimeään nousit, + lumivalkean joutsenen lailla sa sousit + Manan virtaa, min väikkyvä, väijyvä uoma + elämäin oli lämmötön, lemmetön luoma. + Epätoivohon toivon muistoja toit, + epäsointuhun kauneuden sointua loit. + Kajo, kuultava varjohon vaivan ja huolen, + säde, jonka siintoon ma siunaten kuolen. + + + + YLÖSNOUSEMUS + + + Timantti puhtain, joka puhkes illan, + eloni illan ensi varjon tullen! + ma viime lauluni nyt laulan sullen, + säteistäs solmin tuollepuolen sillan. + + Et kiinnitä mua maahan etkä multaan. + Kaikk', kallein muinen, ympäriltäin haihtuu, + katoova kaikki tähtisiintoos vaihtuu; -- + iäksi kiinnitän sun sieluin kultaan. + + Timantti kallein, loistos peittyi multa + melskeessä elon turhuuksien turun. + Sun näki silmä, suurentama surun, + sun sisin siintosi on tuskain tulta! + + Sa jumalten oot kallein leikkikalu, + et turha, välkkyvä vain ajanviete. + Sa syämen kärsineen oot syvin miete, + sun säihkysi on sielus syvin halu. + + Kimallat niinkuin kenttäin autuasten + ens aamukaste; tienoot oudot näytät + minulle, hehkullasi henkein täytät. + Vavisten painan sinut syäntäin vasten. + + Timantti tumma, pyhin, puhtain nainen, + säkenöit oudon jalokiven lailla. + Jos kadotan sun, kaikkea oon vailla, + sa lahja elon ehtoon jumalainen. + + Sun siintos askeleitain aina johtaa, + maan päällä viet mun jumalten jo juhlaan. + Sinulle kaikkeni, ah kaiken tuhlaan, + sun sielus sieluni yöss' siintäin kohtaa! + + + + LUCIA + + + Sa saavuit suortuvillas säteet yön, + ah, talven tytti tähti-seppelpäinen! + seuduista saavuit öisten tulten vyön, + miss' siintää vahvuus outo, välkkyväinen. + + Etäällä, korkealla kotis on, -- + siell' loistaa tyynet tähtisaattoin tulet. + Tienoilta kätköön käyneen auringon + maan päälle, vieras valkee, vaiti kulet. + + Halk' äänettyyden polkus pyhä käy, + sa kuljet kimmeltävää tähtirataa, + ei avaruudess' askeleitas näy, + yön oudot säteet jälkes umpeen sataa. + + Tähdestä tähteen kulkee sentään ties, + sun askeleittes alla kiiluu kiteet! + Silmiisi konsa katsoo mainen mies, + sielunsa sitoo äänettyyden siteet. + + Valoa pelkkää olemukses on, -- + hän iäti on henkes valkeen vanki, + unohtaa kukat, kesän auringon; + harteilleen kasvaa hyy ja talven hanki. + + Lucia, tähtitytti tyynen yön, + et tunne päivänpaistetta, et kesää, + sa Henki luova öisten tulten työn, + ei sulla kodin lämpöä, ei pesää. + + Sielussa yksinäisen suojan saat, + sen täytät näyillä sa tähtitarhain. + Vieraita sulle tuoksuvat on haat, + vieraita kuvat ihmismielen harhain. + + Lucia, suortuvillas säteet yön + sa saavut, tulet tähti-seppelpäänä + seuduista öisten vahvuuksien vyön, + elämä syttyvä miss' uinuu jäänä. + + H:ki, jouluk. 13 p:nä 1921. + + + + »LUMIMADONNA» + + + Nuor olet nainen, silmäs suuret tuiskaa + ruskeeta tulta, ripses roihut salaa. + Autuuden aavistusta huules kuiskaa, + kiireelläs kirkastuksen kehät palaa. + + Muut' tunne et kuin hyytä sekä jäätä, + koruinas kiiluu öiset tähtitulet. + -- Olentos säihkyy sentään suven säätä, + sisimpääs päivänpaisteen oudon sulet. + + Sua saartaa kaikkialla luonto karu, + jok' askelettas kiertää kipu, surma. + Siks laupias oot niinkuin joulun taru, + sun sielus täyttää tähtitaivaan hurma. + + On kiirees kirjaeltu linnunradoin, + käyt maaliis kipenöivää tähtitietä, + tulia yön on ympärilläs sadoin, + et hengetöntä hetkeä sa vietä. + + Synnyttää sielus joka hetki tulta, + pyhiä aatokses luo auringoita, + sinulta elämän ah saamme, sulta, + luovassa voimass' ykskään sua ei voita. + + Ruusuihin kesken jäätä parmaas puhkee, + hangissa vaalit valtaa suven suuren. + On elos iankaikkinen ja uhkee, + kinoksiin, jäähän säikeet käy sen juuren. + + Sa kuoloss', yössä, kylmän kalskahtaissa + vain voimakkaammin välkehdit ja palat. + Sun henkes kulkee oudoiss' suven maissa, + elämän, rakkauden sa tunnet salat. + + Uudenvuodenpäivänä 1922. + + + + LÄHTÖ + + + Et viipynyt vierelläin, kuten tähti + olemuksesi loistava luotani lähti, + olit ylhäinen liiaksi maalliseen majaan, + tuvan vain näen tyhjän, ja pöytäni vajaan. + + Toki en kapinoi, valittaa olis väärin, + ei autuutta laskea voi ajanmäärin, + sama hetkenkö viivyit vai tuhat vuotta. + Sotimaan ikivaltoja vastaan käy suotta. + + Lumo kauneutes yhä sieluni täyttää, + liki lienet tai loitolla, aina vain näyttää + kuin luotani oisit sa vaaksan päässä. + Tuless' syämeni onko vai lieneekö jäässä? + + Siroutta ma siunaan sun kättesi somain, + hyvin tiedän, että et koskaan oo omain, + hyvin tiedän, että et suo mulle suuta. + Leluiks lapset vain pyytävät tähtiä, kuuta. + + Tai lienenkö lapsi, mi varjoja tapaa, + sua saavuta en, toki henkein on vapaa. + Sätehillä oon tähtien leikkiä lyönyt, + mua yllätä koskaan ei tähdetön yö nyt. + + Olet päiväini, öitteni paistavin tähti, + olentos vaikk' kauaksi luotani lähti; + sinun loistosi täytti mun pirttini vajaan. + Säde siinnostas runoniekan jäi majaan. + + + + ENEMMÄN OLET KUIN ELONTYÖNI + + + Enemmän olet mulle kuin on elontyöni, + pysyvämpi kuin tahtoni täyttyneen tulos. + Olet mulle päiväini paiste, ja yöni + ikirauha on suuri ja siunaava sulos! + + Elämän runo oot, olet täyttymys unten + ikikaipauksen, pyhä, säihkyvä soihtu! + Olet askel yllä unhojen lunten, + elon sammumaton, salaperäinen loihtu. + + Elämän sätehet toit kuoleman yöhön, + syvimmät olemukseni selvitit salat, + loit tahtoa taistoon ja tarmoa työhön. + Tulenpatsaana ain elon-yössäni palat! + + Pyhä patsas oot elämän ikitulen, + yli aarteiden kätkettyjen salamoit sa. + Palat huikaisten, eessäsi silmäni sulen, + kumarrun tomuhun. Ah, kaikkeni loit sa! + + Runon kauneuden pyhän kaipuun sa täytit, + elämän salat suurimmat poves sulki. + Yli yön elämän iankaikkisen näytit, + salat kuoleman haastoi sun huulesi julki. + + Enemmän olet mulle kuin on elontyöni, + pysyvämpi kuin tahtoni täyttyneen tulos. + Olet mulle päiväini paiste, ja yöni + ikirauha on suuri ja siunaava sulos! + + + + + MAA-EMO + + + + MAA-EMO + + + Maa-emo mahtava, kaitsija, kantaja, + ah, elonantaja + kukkea-kulma. + Oot ikinuori, ain yhä nuortuva + kellervä-suortuva + laihojen kullan. + Toisinaan voit tyly olla ja julma! + Voit vavisten vihanpuuskassa syöstä + pursuavat tulivirrat ja työstä + ihmisien lopun tehdä, mullan + antimet niin hävittää, ett' tienoon + autioks teet, talot, töllit voit kaataa. + Mut inehmot väsymättömät raataa + kunnes peittyvät parmaasi vienoon + vihreään verhoon versovain tarhain. + + Ehtymätön poves on, emo parhain. + Myöhään ja varhain, + kuullossa kuun, kiloss' auringon armaan + paisuvan parmaan + kuormaa kullan-välkkyvää kannat. + Suot elon kaikille, kaikille annat + antimes, ain olet työssä, et lepää, + lahjojas meiltä et milloinkaan epää. + Kasvatat korkeat korvet, ja sankat + suot salot nousta. Säät rae-rankat + lannista ei sua, vuoretkin vankat, + vyöttämät jään, katat laitumiks karjain, + ain ylös huipuille hyisien harjain + käy jäkälää poro etsimään. Marjain + runsaus maat, mäet, mättähät peittää. + + Kun kesän aurinko kultansa heittää + kentties ylle, niin kypsyvi heelmät, + täyttyvi työsi ja tahtosi teelmät. + Maa-emo mahtava, ah elonantaja, + kaitsija, kantaja. + Sun kamarallasi kehtomme kiikkuu, + polkumme liikkuu, + hoivissas elontaipaleen kuljemme, + kunnes suljemme + silmämme uupuneet lepohon kerran, + kunnes raukee + ruumiimme, ah, poves silloin aukee + sulkien meidät huomahan Herran. + + + + AURINGOLLE + + + Pyhä, valkea, valtava aurinko! + lukemattomat vuossadat liidimme jo + kehäkulkua ympäri silmäsi siinnon. + Edelleen yhä liidämme, pistettä kiinnon, + levon ei radallemme oo laisinkaan luotu, + kipenöivä, kiihkeä kierto vain suotu. + Läpi yön, pimeän, ikipakkasen, jään + avaruutehen syöksymme tähdittyvään. + + Ylt'ympäri vain avaruuksien yö, + kipinöitänsä auringot kaukana lyö, + välähtää vasamat elon syttyvän, uuden, + radat luomisen aukeavat, jumaluuden, + iki-Hengen, mi maailmat muotoihin muovaa, + tulenvirttänsä yössä laulavi luovaa. + + Ylt'ympäri vain avaruuksien yö, + joka hetki jatkuvi luomisen työ. + Joka hetki Henki aineeseen liittyy, + yhä tähtitarhoja uusia siittyy, + syliss' yön, pimeän elo puhkeevi kukkaan, + pisaraa mene pienintäkään ei hukkaan, + ei lankea milloinkaan kuoleman aatot, + salamoi sydänyöss' iki-aurinkosaatot. + + Pyhä aurinko, voimasi valtava vie + elämään yhä meitäkin, aukee tie + edessämme halki vahvuuden öiden, + läpi tähtien tuikkivain, välkkyväin vöiden. + Lukemattomat vuossadat liitänyt lie + maa ympäri silmäsi siunaavan siinnon. + Tukikohdan Hengessä löydämme, kiinnon, + levon pistehen, ah, pyhä, paistava lies. + Iki-Henkeä kohti vie meitä sun ties! + + Vuodenvaihteessa 1922. + + + + ELON SÄHKÖ + + + Säkenet elon valtavan sähkön + läpi luonnon taas salamoi, + kukat puhkee, kussa ne kulkee, + sävel lintujen ilmoissa soi, + avaruuksien syttyvi jäihin + pyhä aurinko, elpyvi maa, + kuten morsian hohtava häihin + se itsensä kaunistaa. + + Kukat kulmillensa se kietoo, + sitelee siniseppeleet, + purot valkohuntuina vaahtoo, + häälaulua laulavat veet. + Jumaluuden laulua luovaa, + sävel jonka on loppumaton, + joka muotoja uusia muovaa. + Iankaikkinen, ah elo on! + + Niin syvästi joskus se herpoo, + kuten iäksi kuollut se ois; + vain hetki, ja haihtuvat harhat, + Manan varjot on väistyneet pois. + Iäks kuoleman varjot hukkuu + sylihin elon auringon; + kuten luonto, mi talven nukkuu, + niin henki on myös inehmon! + + Säkenet elon oudon sähkön + salamoi olemuksessa sen, + ei alkua, loppua sillä, + se voima on ikuinen. + Joka ruohossa, korress' se elää, + solun täyttävi jokaisen, + -- se henkenä iäti helää + yli tyhjyyden kuilujen. + + Keväällä 1921. + + + + SYDÄNKESÄ + + + On kuin valon hohtavin huntu + leviäis yli metsäin ja maan, + kesän kypsän tuoksuva tuntu + kedot täyttäisi kukkasillaan. + On kuin pyhä, valkein soisi + sävel kentiltä autuuden, + valon Herran viestiä toisi + alas vangeille ainehen. + + Sävelet valon vaikeimman taivaan + väräjöi läpi kaikkeuden yön, + ne luovat lohtua vaivaan, + niit' uottavat orjat työn. + Ne liitävät kuin valon kyyhkyt, + ne vaivamme virvoittaa, + ne lientävät orpojen nyyhkyt, + ne kahleemme kirvoittaa. + + Ne katseemme vie valon puoleen, + unohtuu pimeys sekä jää, + sätehensä ne heittävät huoleen, + ne tähtinä kimmeltää. + Valonairuet oudosta maasta, + miss' säihkyy ainainen koi, + teit' ei voi seurata saasta, + valo teitä vain seurata voi! + + Suven siunaavan sulotuntu + olemustanne kuvastaa, + on henkenne hohtava huntu, + min kätkössä uinuu maa. + Välisiltana hengen ja aineen + alas astutte aineeseen, + ja lailla laulavan laineen + kohoatte taas korkeuteen. + + Ruotsinpyhtää, kesäk. 11 p:nä 1921. + + + + AURINKOINEN SYYS + + + Kuin talven valtaa peljäten + aurinko hehkuu syksyinen. + + Puun lehdet puhkee purppuraan + sen kera kilvan loistamaan. + + Levolle illan tuuli käy. + Ei pilven varjoakaan näy, + + ei liiku lehti, oksa, puu, + kirkastumistaan kirkastuu + + kaupungit, kylät, metsät, maa, + kaikk' hohteen oudon, kuulaan saa. + + Vöihinsä valo varjoton + verhonnut kaikkeuden on. + + Valkeuden Herra taivaistaan + nyt saapuu maata siunaamaan. + + Aurinkosaatoss' saapuu hän, + Jumala valon, elämän. + + Miss' astuu, syttyy tähtivyö, + edestään väistyy kuolo, yö. + + Kuin kerran aluss' aikojen + työ jatkuu jälleen luomisen. + + Taas kaikuu: »Syämeen inehmon + iäinen valkeus tulkohon!» + + Ja sydämiimme syttyy koi, + yön halki joka salamoi. + + Heräämme valoon, elämään + kuin yötä ei ois ensinkään. + + Ei hävitystä, kuolemaa; -- + kaikk' ihmeellisen hohteen saa. + + Kaikk' uppoo outoon valohon + kuin loistoss' syksyn auringon. + + + + + PILVIEN PIHOILLA + + + + LENTORETKI + + (Santahaminassa, toukok. 13 p:nä 1921.) + + + Aurinko yllä, ja allamme maa! + Kohoaa, kohoaa + avaruutehen ain yhä korkeammalle + kone, halki ilmojen nuolena kiitävä. + Kedot, kukkulat jäävät jalkojen alle. + Yhä korkeammalle ja korkeammalle! + Alapuolella pilvenhattara liitävä, + yli pilvien, usvien, auringonsumun + sylihin ylä-ilmojen jäätävän humun + kohoaa kone kiitäen päivää päin + läpi ilmojen kirkkaina kimmeltäväin. + + Yhä korkeammalle ja korkeammalle, + meri, mantereet jäävät jalkojen alle! + Sinertää alapuolella siintävä laine, + yläpuolella, ympäri ilmava aine, + ohut, jäätävä, min läpi säihkyen sataa + tuhannet sätehet tulivirtojen lailla + kutoen merenpinnalle auringon rataa. + Avartuu vedet välkkyvät määrää vailla, + näy saarta ei, salmea, niemekettä, + vain taivasta pelkkää ja välkkyvää vettä. + On kuin inehmon olis haihtuneet surut, + humisten syvät soi iankaikkiset urut, + heläjää sävelet avaruuksien soiton, + pyhät, korkeat, puhtaat kuin valkeuden koiton, + sävel valtava kuin elon alkavan yöstä, + hopean helähdys ikitähtien vyöstä, + säen, syöksyvä auringon ainaista rataa, + ylähältä mi lohtuna lempeenä sataa + yli maan, läpi yön valon väyliä luoden, + valon valkeiden valtojen viestejä tuoden. + + Edelleen läpi ilmojen kiihtyen kiitää + kone vain. Hajahattarat allamme liitää, + ylös hetkeksi hyökkää, ja jälleen haihtuu, + katoaa meri, maisema toiseksi vaihtuu. + Kohoaa meren helmasta kallioranta, + petäjikköä kasvaa sen karkea santa, + kohisten lumivalkeat kuohut lyö kiviin. + Puut järjestyvät pian ryhmiin ja riviin, + satamiss' alusten liput kirjavat liehuu, + vilisten väenpaljous allamme kiehuu. + Leviää torit alla ja kaupungin kadut, + kapeat kuten hangella suksien ladut, + kimaltaa pyhät temppelitornit ja nirkot, + taloryhmät, puistojen puut sekä kirkot, + keot kuin kerikansan ja muurahaisväen. + + Vilahtaa jo rinne vihreän mäen, + hämärtää läpi terhenien salo sankka, + jalan alla koivikko korkea, vankka. + Läpi kenttien käy joen hopearihma, + putouksen yllä kultainen vihma + värisee vesihelmien, tanssien, telmien + kedon kukkivan kautta ne eespäin ryntää. + Talonpoika peltomaatansa kyntää, + lato laidassa vihreän niitun puuntaa. + + Yli metsän ja maan kone kulkunsa suuntaa, + keveään, keveämmin entistä kiitää, + pian laineiden harjoilla jälleen liitää. + Urut ilmojen ylhäisten soimasta lakkaa, + väsyneesti, kuin uupuen potkuri hakkaa, + kohahtaa vesi vaahtoinen, kimmelpää, + satamaan kone mykkänä seisomaan jää. + + + + KUOLINLENTO + + (Sanoman saapuessa majuri Mikkolan ja luutnantti + Durchmannin tuhosta Alpeilla.) + + + Ihmisen ei jalka astu + kätköön hautakammionne, + kumpunne ei koskaan kastu + kyynelistä, kohtalonne + vyöryyn jään ja lunten hukkuu, + katoo öisten kuiluin sumuun, + vuosisadat siellä nukkuu, + häipyy vuorivirtain humuun. + + Vilinässä vuorivirtain + syöksyy syvään kuilun yöhön + niinkuin lastu kevyt, irtain, + joka joutuu vetten vyöhön, + ajelehtii, hetken häilyy + ryöpyissä ja vaahtoon vajoo, + tyynnä taivas päällä päilyy, + pärskeet rannan paasiin hajoo. + + Uskalsitte ylvään lennon + alttiiks antain elon urheen. + Surma särki siiven hennon, + vieri kotiin viesti murheen. + Poiss' on urhot! turhaan kysyy + miks ja missä katkes matka? + Vait on vuoret, vaiti pysyy, + kertomust' ei kenkään jatka. + + Alppivirrat yksin pauhaa, + kuuluu kuilun yöstä kumu. + Sankareille laulaa rauhaa + vuorten vapaan tuulen humu, + kertoo tarun urhoin työstä, + jot' ei kuullut, nähnyt kukaan. + Kohoo maine kuilun yöstä, + kiitää kauas tuulten mukaan. + + + + + VÄINÄMÖINEN + + + + VÄINÄMÖISTULI + + 6. XII. 1920. + + + Joka suomalaisen se rinnassa palaa + näkymättömän liekin lailla, + se päivään pyrkii, se herruuteen halaa, + se valtaa ei olla voi vailla. + Tuhatvuosiksi sen tukahuttaa voi, + hämäriin ajanjaksoihin loiston se loi, + tuli voimakas sen yhä varjohon tyytyi, + pojat sen viluhun valituksetta hyytyi, + mut hoivasi sittenkin kalleinta tultaan, + mi puhkeeva kerran ol' liekkeihin, kultaan. + + Pojat sen koki monta hyhmää ja hyytä, + mut henkensä tulta he vaali. + Povess' ollut heillä ei soimaa, ei syytä, + oli kaukana vain elonmaali. + Sisin hehku valonsa sittenkin loi + tuhatvuosien taa, sekä voimansa soi + yhä kestää, minkä vain harvat kestää, + omalt' tieltä meit' yksikään voinut ei estää. + Pyhin hetkemme kun oli koittanut kerta, + me uljuutta emme säästäneet, verta. + + Tuli Väinämön ohjasi unhosta meitä, + salast' ohjas se esiin ja julki. + Vapahan rodun astuimme ylväitä teitä, + tukenamme maan Hengetär kulki. + Se voitosta voittohon joukot vei, + sen tiellä estettä ollut ei, + kukin käytti miehen mieltä ja kättä, + kävi eespäin suorana, pelkäämättä, + kun kypsänä läikkyi henkemme laiho, + satavuosien kun oli täyttynyt kaiho. + + Tuli Väinämön meiltä ei sammua saata, + salass' ain poven pohjass' se palaa, + yhä suojaa se kansaa ja synnyinmaata, + yhä intoa mielihin valaa, + roduks Hengen meidät se kasvattaa, -- + me emme halpoina kulkea saa. + Sytytämme ihmisen korkeat soihdut, + tutut meille on vanhat ja uudet loihdut, + rodun henkisen työt yhä täytämme, + tulisäilää Väinämön käytämme. + + + + VÄINÄMÖINEN + + + Hän oli ennen kuin ol' Suomen suku, + hän tajunnassaan heimons' unelmoi, + ol' hälle tuttu luote, loihtu, luku, + siks hengessään hän Hengen kansan loi. + Ei kansaa, joka vainon teitä kulki, + vaan rodun, joka salat saattoi julki, + mi laulut laati, suori suuren soiton, + mi kamppaeli eestä valon voiton. + + Se taisteli vuoks vapaan ihmisyyden, + vuossadat vaikka kantoi kahleita, + se tuntenut ei ääntä itsekkyyden, + se palveli vain valon valtoja. + Se olemusta etsi jumaluuden, + se Hengen-laulun lauloi korkeen, uuden, + se tulevaa loi suuruutensa aikaa. + Se toteutti Väinämöisen taikaa! + + Kahleemme katkoi Väinämöisen tuli, + se antoi aineen, Hengen vapauden, + sen paahtehessa pohjan hanget suli, + virittyi kannel vapaa, valtainen. + Keväämme koitti, katosi pois kirsi, + taas kansamme soi vapauden virsi, + ei vainon valkeat, ei miekan melske, + ei sävel sotien, vaan hengen helske. + + Ei taiston tulet Väinämön oo tulta, + vaan viisauden lujat luottehet, + henkemme niiss' on yksin helein kulta, + tietomme taika, taidon tuottehet. + Vuoks vapauden jos tartuimmekin miekkaan, + rakenna emme enää heikkoon hiekkaan. + Käytämme yksin hengen vapaan kalpaa, + pimeyden voimien se teot salpaa! + + + + VÄNRIKIN SANKARIT + + + Heimomme tietäjä ne kerran näki + hengessään, esiin heidät loihti, loi. + Maa vaarassa kun ol', sen sankarväki + riemuiten viime verens' sille soi. + Ne taistelivat ylivoimaa vastaan + Sven Dufvat, Stoltit, Munterit ja muut, + vaikk' kuolo tuloksena ainoastaan, + unelmaa voiton hymys sentään suut. + + He vaikkei voittaneet, niin voiton unten + he hehkun jälkipolvillensa soi. + Se uhmas valtaa pakkasten ja lunten, + halk' aikain urhot siitä voimaa joi. + Sen suojass' sankarrotu kasvoi, karttui + äänettä hetkeänsä uottaen, + ne sankarit, jotk' kalpaan vihdoin tarttui, + maan vastaisuuteen, valoon luottaen. + + Ne sankarit, jotk' kulki taiston teille, + kun uhkas vieras sekä oma mies, + ne, jotka vapauden voitti meille, + kun solvattuna sammui kotilies, + kun kaikkialla kasvoi väkivalta, + kun orjuus uhkasi ja orjan ies, + he tulen tempasivat taivahalta, + he yksin silloin tehtävänsä ties. + + He Dufvain, Stoltein, Munterein ol' juurta, + he kamppaeli keskell' yön ja jään. + Mit' unelmoitu tääll' ol' koskaan suurta, + se heissä vihdoin puhkes elämään. + Min hengessänsä näki runoniekka + kansansa kunniata laulaissaan, + sen teki vasta myöhäispolven miekka, + mi vapautti kansan sekä maan. + + + + KAMPPAILEVA KARJALA + + + Mykistyi käsissäs sävel kannelten, + virity ei virttesi taika. + Mikä sorti äänesi suloisen? + Sävelen ole nyt ei aika! + Sotahan sävelniekkasi suuret suori, + iäkkäät urohot sekä sankari nuori, + sotien sävel virtesi vienot salpaa, + kätes käyttää nyt kylmänä iskevää kalpaa. + + Sodit puolesta soittosi nyt sorean, + sodit eestä virtesi vapaan. + Näen taas kuten muinen sun kamppailevan, + isien yhä isket sa tapaan! + Isätkin sotahan Valon suorivat ennen, + he soittelivat sotateillensä mennen, -- + idän vartio ol' rotu Karjalan vakaa, + sama vartio taas vapautemme takaa. + + Sodi, Karjala, vartio lännen maan, + koko ihmiskunnan on voittos. + Sotivat isät, soittivat kanneltaan, + ilo ihmisyyden on soittos. + Sodi suorana, koskaan ei Karjala kaadu + rotu laulujen, loihtujen maaksi ei maadu. + Valon vuoksi on vuotanut Karjalan veri, + hedelmät sinun töistäsi ihmisyys peri! + + Pian helkkyy taas kantele polvillas, + pian laulusi laaja taas kaikuu. + Rotu Karjalan, suuri on kunnias, + Valon vuoksi sun rautasi raikuu + Vuoks ihmisyyden sun tapparas tultaan + nyt tuiskavat, poikasi peittyvät multaan. + Mut mullasta, maastakin turpeen alta + kohoaa ylös taivaille laulusi valta. + + Marrask. 26 p:nä 1921. + + + + YÖN UHATESSA + + + Yö uhkaa, myrskysää + idästä ukkospilviään taas nostaa. + Voi miestä, pois ken jää, + maan vapaus kun täytyy jälleen ostaa. + + Voi miestä, joka myö + halvasta veljiensä veren hinnan, + kun hetki vaikein lyö, + kun käytävä on kamppailemaan rinnan! + + Kun miesten kuntoa + maa, kansa, koti, vapautemme kysyy. + Mies, joll' on tuntoa, + nyt mielin vakain vartiossaan pysyy. + + Hän katseen tyynen luo + tuhoa, turmaa, kuolemaakin kohti, + säikyttää minkään suo + ei mieltään, voiton vuoksi kaikki tohti. + + Verensä viimeisen + vuoks veljesveren vuotaneen hän antaa, + puolesta vapauden + kaikkensa maalleen uhriksi hän kantaa. + + + + JUHANI AHON MUISTOLLE + + 8. VIII. 1921. + + + Sinä tunsit korvet syntymämaan, + sävelet salometsien sankkain, + tarut taisit valkean, tuoksuvan haan, + samosit laet vaarojen vankkain. + Oli tuttavias veden, metsien väki, + tuhatvuosien taa sinun silmäsi näki, + näki kansasi ammoisen alkukehdon, + pyhät puut näki, leppeän uhrilehdon, + sävel virren miss' sointui, ja kantele soi, + suvun suurimmat miss' syvät luotteensa loi. + + Syvimmät rodun luotteet ilmi sa toit, + tämän maan salat suurimmat hengessäs loit. + Olit peltojen poika ja kulkija korven, + tajusit sävelet ujon paimentorven, + kuvasit kesäpäivää ja talven yötä, + kera kansasi kärsit ja teit iät työtä. + Ilojas ilot sen oli, murhees sen murheet, + oli ylpeytes sen taistelut urheet, + idän iskuja torjuit, sen hyytävää hallaa, + sadot meiltä mi vie, sekä vainiot tallaa. + + Katajaisen sa tunsit kansasi juuret, + vakavimmat sen mietteet, sen miel'alat suuret. + Matit korvessa tunsit, sen Liisat, sen Maiat, + sinä Taikurit tiesit, ja taikurein taiat. + Sinä, Taikuri suurin, mi pohjan jäässä + hymysit kuten vain hymytään suven säässä. + Isien pyhä puu sinun suullasi puhui, + kevähän kevähästä se kertoi ja huhui, + kevähästä, mi talvien takaa koittaa, + kevähästä, mi kerran saapuu ja voittaa + pyhän voittonsa kansalle laulun ja työn, + joka yöss' sotien ikivallat lyö yön. + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Ristin tie, by Aarni Kouta + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 43619 *** |