diff options
Diffstat (limited to '43430-0.txt')
| -rw-r--r-- | 43430-0.txt | 17759 |
1 files changed, 17759 insertions, 0 deletions
diff --git a/43430-0.txt b/43430-0.txt new file mode 100644 index 0000000..0ee087d --- /dev/null +++ b/43430-0.txt @@ -0,0 +1,17759 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 43430 *** + +Produced by Tapio Riikonen + + + + + + +JERUSALEM I-II + +I. Taalainmaassa. II. Pyhässä maassa. + + +Kirj. + +SELMA LAGERLÖF + + +Suomentanut Jalmari Jäntti + + + +WSOY, Porvoo, 1902. + + + +SISÄLLYS: + +TAALAINMAASSA + +Johdanto + + Ingmarinpojat + +Edellinen osa + + Koulumestarin luona + He näkivät taivaan avoinna + Ingmarilan Katri + Siionissa + Hurja ajo + Hellgum + Uusi suunta + +Jälkimmäinen osa + + L'Universin haaksirikko + Hellgumin kirje + Hirrenvetäjä + Ingmarilassa + Höökin Matti Erkinpoika + Huutokauppa + Gertrud + Ruustinna-vanhus + Lähtö + +PYHÄSSÄ MAASSA + +Edellinen osa + + Pyhä kallio ja pyhä hauta + Boo Ingmar Maununpoika + Ristinkantaja + "Kullasta raketut muuri ja portit poltetusta lasista" + Jumalan pyhä kaupunki Jerusalem + Aamuruskon siivillä + Baram pasha + Palestiinan kukkia + Gehennassa + Paratiisin kaivo + Ingmar Ingmarinpoika + +Jälkimmäinen osa + + Babroo Svenintytär + Dervishi + Köyhyyden päivinä + Ingmarin taistelu + Öljymäellä + "Kerran toisemme kohdatahan" + Pyhiinvaellukselta palattua + + + + + + +TAALAINMAASSA + + + + + +JOHDANTO + + + + +INGMARINPOJAT + + +I + +Oli kesäaamu, ja nuori mies kulki auran jäljessä kesantoa kyntäen. +Päivä paistaa helotti, ruohossa tuntui aamukaste, ja ilman raikkaus oli +sanoin kuvaamaton. Hevoset aamuaurinko teki raisuiksi, ja kuin leikiten +ne kiskoivat auraa. Niiden käynti oli paljon rivakampaa kuin muulloin, +mies sai vähän väliä ottaa juoksuaskelen, ettei jäisi jälkeen. + +Auran kääntämä maa loisti tuoreutta ja voimaa, ja kyntömiehen mielessä +väikkyi ilo siitä, että pian tuohon pääsi ruista kylvämään. Hän huomasi +miettivänsä näin: "Miksi minua toisinaan painavat niin raskaat huolet +ja elämä tuntuu vaikealta? Mitä muuta tarvitsee kuin auringonpaistetta +ja kaunista ilmaa ollakseen yhtä huoleton kuin Jumalan lapset +taivaassa?" + +Se oli pitkä, leveä laakso, ja siinä oli sarakkeen muotoisina tilkkuina +keltaisia ja keltaisen vihreitä laihoja, niitettyjä apilapeltoja, +kukkivia perunamaita ja pieniä, sinikukkaisia pellavasarkoja, joiden +yllä leijaili suunnaton joukko valkoisia perhoja. Ja tämän kaiken sitoi +eheäksi kokonaisuudeksi laakson keskeltä kohoava jykevä, iäkäs +maalaistalo, jossa oli kihermä harmaita ulkosuojia ja niiden keskellä +kookas, punaiseksi maalattu asuinrakennus. Sen päätyseinän suojassa +seisoi pari korkeata, omin valloin kasvanutta päärynäpuuta, porttia +vartioi kaksi nuorta koivua, suuria halkopinoja oli vihreällä +pihamaalla ja tarhassa muhkeita olkiaumoja. Se näytti yhtä kauniilta +siinä tasaisten peltojen keskellä kuin iso purjelaiva, joka korkeine +mastoineen ylenee aavan meren pinnasta. + +"Ja kuinka hyvä onkaan sinun talosi!" jatkuivat kyntömiehen ajatukset. +"Siinä on monta vankkatekoista huonetta, on kaunis karja ja rivakoita +hevosia, ja palvelusväki on uskollista kuin kulta. Ei koko +kihlakunnassa ole sinua rikkaampaa, eikä sinulla koskaan ole +köyhyydestä pelkoa. + +"Mutta enhän minä köyhyyttä pelkääkään", hän jatkoi kuin oman +ajatuksensa vastaukseksi. "Eikä mieltäni painaisi mikään muukaan, kun +vain olisin yhtä miesten mies kuin olivat isäni ja isoisäni. + +"Suotta minä sentään aloin tätä ajatella", hän sanoi, "sillä äsken olin +niin hyvällä tuulella. Mutta mietinpä nyt sen loppuun asti. Isä oli +aikanaan kaikkien naapurien esikuva; kun hän alkoi heinäntekonsa, +alkoivat hekin, ja samana päivänä kuin meillä Ingmarilassa alettiin +kesannon kyntö, painoivat koko laakson talot auransa ketoon. Mutta nyt +minä olen tässä kyntänyt jo pari tuntia, eikä missään ole alettu edes +auranvannasta teroittaa. + +"Luulen hallinneeni taloa yhtä hyvin kuin kuka tahansa muu Ingmar +Ingmarinpoika", hän tuumi. "Heinäkaupoissa minä olen hyötynyt enemmän +kuin isä, ja minun teettämäni pellonojat eivät kasva ruohoa niinkuin +hänen. Ja toden sanoakseni minä en tärvele metsääkään kaskea +kaatamalla, niinkuin hän. + +"Usein kyllä mieli tahtoo painua apeaksi", oli mies puhelevinaan, "ei +aina tunnu yhtä kevyeltä kuin tänään. Isän ja isoisän aikana sanottiin, +että Ingmarien suku on niin vanhaa, että he tietävät, millaiseksi Luoja +maailmansa aikoi, ja silloin heitä vallan pyytämällä pyydettiin olemaan +pitäjän valtiaina. He asettivat papit ja lukkarit, he määräsivät +milloin joki oli perattava ja mihin laitettava koulu. Mutta minulta ei +kysy neuvoa kukaan, minulla ei ole mitään sananvaltaa. + +"Omituista sentään, kuinka huolet ovat helppoja kestää näin aamuisin; +nytkin tuo kaikki minua melkein naurattaa. Ja kuitenkin minä pelkään, +että syksyllä käy pahemmin kuin koskaan ennen. Jos teen sen, mitä nyt +aion, ei rovasti eikä tuomari vastedes tule kirkkomäellä lyömään kättä +kanssani, niinkuin he tähän asti vielä ovat tehneet. Ei minua valita +edes köyhäinhoitohallitukseen, ja saan aivan heittää mielestäni toivon, +että minusta tehtäisiin kirkonisäntä." + +Mietiskely ei milloinkaan suju niin helposti kuin tuolla lailla +astellessa yhtä auran kyntämää vakoa toisen jälkeen. On yksin, ei muuta +ajankuluksi katseltavaa kuin varikset, jotka kävelevät kynnöksellä +nokkimassa matoja. Miehestä tuntuivat ajatukset syntyvän niin vaivatta, +kuin jos joku olisi kuiskaillut niitä hänen korvaansa. Ja hän iloitsi +ja elpyi siitä, sillä hyvin harvoin hän tunsi päänsä niin selväksi ja +sukkelaksi. Huolet alkoivat näyttää turhilta, hän lohduttautui sillä, +että eihän kukaan vaadikaan häntä syöksymään onnettomuuteen. + +Jospa isä olisi elossa, voisi pyytää hänen neuvoaan nyt, niinkuin aina +ennenkin tukalissa tiloissa. Hän kävi tuskaiseksi, melkein kuin lapsi, +kun ei ole isä likellä, jolta saisi kysyä. + +"Kun vain osaisin hänen luokseen", hän sanoi ja myhähti jo sitä +ajatellessaan, "niin varmaan lähtisin. Mitähän ihmettä Suur-Ingmar +sanoisikaan, kun minä kerran ilman aikojani kävelisin hänen luokseen. +Tuntuu kuin hänen pitäisi asua suuressa kartanossa, missä on laajat +pellot ja niityt ja isot rakennukset ja lukuisa ruskea karja ilman +yhtään mustaa tai kirjavaa, niinkuin hän täällä maan päällä halusi. Kun +minä sitten astun väentupaan..." + +Kyntömies seisahtui yht'äkkiä keskelle peltoa, ojensihe pystyyn ja +naurahti. Hän iloitsi sanomattomasti noista mielikuvista, ne juoksivat +kuin kilpasilla hänen kanssaan, niin että hän tuskin tiesi, seisoiko +enää maassa. Oli kuin hän siinä tuokiossa olisi kohonnut isänsä luo +taivaaseen. + +"Kun minä sitten astun väentupaan", hän jatkoi, "istuu siellä lavitsat +täynnä talonpoikaisukkoja, kaikilla harmaanpunertava tukka ja valkoiset +kulmakarvat ja hieman riippuva alahuuli, ja kaikki niin isän näköisiä +kuin marja on toisensa näköinen. Kun tupa on noin täynnä väkeä, +kainostuttaa minua vähäisen ja minä seisahdun ovensuuhun. Mutta kun isä +minut näkee, lausuu hän paikaltaan pöydän päästä: -- 'Terve tultuasi, +Pikku-Ingmar Ingmarinpoika!' Ja sitten isä tulee luokseni. -- +'Tahtoisin puhua kanssanne pari sanaa, isä', minä sanon, 'mutta tässä +on sellainen joukko vieraita läsnä.' -- 'Ei se mitään, ne ovat kaikki +omaa heimoa', isä sanoo, 'nämä ovat joka mies asuneet Ingmarilassa, +vanhin heistä jo pakanuuden aikaan.' -- 'Niinkö; mutta minä tahtoisin +kuitenkin puhua asiani kahden kesken.' + +"Isä käänteleikse sitten vähäisen ja miettii, mentäisiinkö oikein +peräkamariin, mutta kun vieras ei ole sen parempi kuin minä, menee hän +keittiöön. Siellä hän istahtaa uuninpankolle ja minä hakkuutukille. -- +'Teillähän on täällä oiva talo, isä', minä sanon. -- 'Onhan se', isä +sanoo. 'Kuinkas kotona Ingmarilassa jaksetaan?' -- 'Hyvin', minä sanon, +'viimekin vuonna saatiin kaksitoista taaleria heinäkippunnasta' +[kippunta = 20 leiviskää]. -- 'Onko se mahdollista?' isä sanoo. 'Ethän +vain ole tullut tänne hullutuksia uskottelemaan, Pikku-Ingmar?' + +"'Mutta minun itseni laita on huonosti', jatkan minä. 'Alati kuulen +kehuttavan, kuinka viisas te, isä, olitte, mutta minusta ei välitä +kukaan.' -- 'Eivätkö ole valinneet sinua kunnallislautakuntaan?' kysyy +nyt isäukko. -- 'Ei koulu- eikä kirkkoneuvostoon, saati sitten +lautakuntaan.' -- 'Mitä pahaa sinä sitten olet tehnyt, Pikku-Ingmar?' +-- 'Enpähän mitään, mutta sanovat että sen, jolle annetaan +hoidettavaksi muiden ihmisten asioita, pitää ensin osata järjestää +omansa.' + +"Sitten isä-ukko varmaan painaa silmänsä lattiaan ja miettii itsekseen. +-- 'Sinun pitää mennä naimisiin ja etsiä itsellesi hyvä vaimo', hän +sanoo kotvasen kuluttua. -- 'Mutta juuri sitäpä minä en voi, isä', minä +vastaan. 'Ei koko pitäjässä ole niin köyhää talollista, joka antaisi +minulle tyttärensä.' -- 'Kerro nyt järjestään, miten tämän kaiken laita +oikein on', isä sanoo, ja hänen äänessään on leppeämpi sointu. + +"'Niin, nähkääs isä, kun neljä vuotta sitten talo jäi minun haltuuni, +kosin minä Bergskogin Briittaa.' -- 'Odotas', sanoo isä, 'ovatko +bergskogilaiset sukua meille?' Hän näyttää vieraantuneen näistä meidän +oloistamme. -- 'Ei, mutta ne ovat muuten varakasta väkeä, ja +muistattehan, isä, että Briitan isä on valtiopäivämies.' -- 'Niin niin, +niinpä kyllä, mutta sinun olisi pitänyt naida omasta suvusta, jotta +olisit saanut vaimon, joka tuntee suvun tavat.' -- 'Totta puhut, isä, +sen minä kyllä sainkin kokea.' + +"Istumme nyt isä ja minä hetken ääneti, mutta sitten isä alkaa: -- +'Tyttö oli kai kauniin näköinen?' -- 'Oli kyllä', sanon minä, 'hänellä +oli musta tukka ja siniset silmät ja raikkaanpunaiset posket. Mutta +muutenkin hän oli kelpo ihminen, ja äiti oli mielissään siitä, että +minä hänet ottaisin. Kaikki olisi kyllä ollut hyvin, mutta, nähkääs, +hän ei olisi huolinut minusta.' -- 'Onhan jotenkin ykskaikkista, mitä +sellainen tytönletukka tahtoo.' -- 'Vanhemmat hänet taisivatkin +pakottaa suostumaan.' -- 'Mistä tiedät, että häntä pakotettiin? +Iloissaan hänen olisi pitänyt olla päästessään niin rikkaaseen taloon +kuin sinun, Pikku-Ingmar Ingmarinpoika.' + +"'E-ei, iloissaan hän ei ollut, mutta meidät kuitenkin kuulutettiin ja +hääpäivä määrättiin, ja Briitta muutti Ingmarilaan jo ennen häitä äidin +avuksi, sillä äiti-muori alkaa jo käydä vanhaksi ja huonovoimaiseksi.' +-- 'Ei minusta tuossa kaikessa ole mitään pahaa, Pikku-Ingmar', sanoo +isä ikäänkuin rohkaistakseen minua. + +"'Mutta sinä vuonna eivät pellot tahtoneet kasvaa mitään, perunoista +tuli kato ja lehmät sairastelivat, niin että äiti ja minä pidimme +parhaana lykätä häät toiseen vuoteen. Minusta nähkääs ei vihkimisellä +ollut niin kovaa kiirettä, kun jo kuulutuksissa oltiin, mutta se taisi +olla tapana vain vanhan kansan aikaan.' -- 'Olisit ottanut jonkun +meidän suvustamme, niin hän kyllä olisi malttanut odottaa', isä sanoo. +-- 'Minä kyllä näin', minä vastaan, 'ettei Briitta siitä lykkäyksestä +pitänyt, mutta niinkuin sanoin, minusta meillä ei ollut muuta neuvoa. +Hautajaisetkin olivat olleet keväällä, eikä olisi tahdottu ottaa rahoja +pois pankista.' -- 'Niin, oikeinhan se sitten oli että odotit', isä +sanoo. -- 'Mutta minä yhä pelkäsin, että ehkä Briitta pahastuu, jos saa +pitää ristiäiset ennen häitä.' -- 'Ennen kaikkea on tietenkin +katsottava, että on varaa.' + +"'Mutta Briitta kävi päivä päivältä hiljaisemmaksi ja kummallisemmaksi, +ja minä usein ihmettelin, mikä häneen oli mennyt. Luultiin, että +hänellä oli ikävä omaisiaan, sillä hän oli aina ollut kotirakas ja +pitänyt vanhemmistaan. Kyllä hän siitä tasaantuu, minä ajattelin, +kunhan perehtyy taloon. Vielä hän tulee pitämäänkin olostaan +Ingmarilassa. Minä maltoin mieltäni jonkin aikaa, mutta sitten kysyin +äidiltä, miten Briitta oli käynyt niin kalpeaksi ja oudon näköiseksi. +Äiti selitti, että hän oli raskaana, mutta että hän kyllä tulee +ennalleen, kun se on ohi. Minä kyllä itsekseni aavistin, että Briitta +pahoitteli sitä häiden lykkäystä, mutta en tullut siitä kysyneeksi. +Olitte aina sanonut, isä, muistattehan, että sinä vuonna, jona minä +viettäisin hääni, oli huoneetkin maalattava. Ja siihen talon +maalaamiseen eivät varat sinä vuonna mitenkään riittäneet. Kun päästään +ensi vuoteen, niin kaikki kyllä käy hyvin, ajattelin.'" + +Kyntömies käveli, ja hänen huulensa liikkuivat. Hän oli niin +ajatuksissaan, että oli aivan selvästi näkevinään edessään isänsä +kasvot. Parasta on selittää isälle kaikki juurta jaksain, hän ajatteli, +jotta hän voi antaa hyvän neuvon. + +"'Niin meni talvi, ja minä mietin usein, että jos Briitta yhä vain +pitkittää tuota murehtimistaan, olisin mieluummin tahtonut luopua +hänestä tykkänään ja lähettää hänet kotiinsa Bergskogiin, mutta nyt se +oli jo myöhäistä sekin. Kunnes sitten eräänä toukokuun iltana +huomattiin hänen lähteneen kotoa sanomatta kenellekään mitään. Etsimme +häntä oikein etsimällä koko yön, ja aamulla hänet muuan palvelustyttö +löysi.' + +"Tähän päästyäni minä olen hetken ääneti, sillä minun on vaikea jatkaa, +ja sitten isä kysyy: -- 'Eihän toki, Herran tähden, hengetönnä?' -- +'Ei, ei hän', minä sanon, ja isä kuulee miten ääneni värisee. -- 'Oliko +lapsi syntynyt?' kysyy isä. -- 'Oli', minä vastaan, 'ja hän oli +kuristanut sen. Se makasi kuoliaana hänen vieressään.' -- 'Mutta eihän +hän sitten ollut täydessä järjessään, koko ihminen.' -- 'Kyllä hän +oli', sanon minä. 'Hän teki sen tekonsa kostaakseen minulle siitä, että +olin hänelle väkisin työntäytynyt. Ei hän sitä sentään olisi tehnyt, +jos olisimme olleet naimisissa, mutta nyt hän sanoi ajatelleensa, että +kun minä en tahdo lasta kunniallisesti omistaa, en minä sitä saakaan.' +Isän painaa murhe aivan äänettömäksi. -- 'Olisitko sinä mielelläsi +pitänyt lapsen, Pikku-Ingmar?' hän lopulta kysyy. -- 'Olisin', vastaan +minä. -- 'Sääli sinua, joka jouduit kehnon naisen pariin.' + +"'Hän kai istuu linnassa nyt?' sanoo isä. -- 'Niin, hänet tuomittiin +kolmeksi vuodeksi.' -- 'Ja senkö takia sinulle ei kukaan anna +tytärtään?' -- 'Niinpä kai, mutta en minä ole ketään kysynytkään.' -- +'Ja senkö vuoksi sinulle ei ole annettu kunnassakaan sananvaltaa?' -- +'Ollaan sitä mieltä, ettei Briitan olisi tarvinnut käydä niin huonosti. +Jos minä olisin ollut yhtä viisas kuin te, sanotaan, niin minä olisin +neuvottelemalla saanut häneltä selvän siitä, mitä hän pahoitteli.' -- +'Ei ole, ei ole helppo miehen ottaa selvää sisukkaasta naisesta.' -- +'Ei niin isä', minä sanon, 'ei Briitta ollut sisukas, mutta ylpeä hän +oli.' -- 'No, se on melkein sitä samaa', vastaa isä. + +"Kun nyt huomaan, että isä alkaa kallistua puolelleni, sanon: -- 'Monen +mielestä minun olisi pitänyt peittää koko asia ja selittää, että lapsi +oli kuollut syntyessään.' -- 'Miksei hänen sitten olisi pitänyt kärsiä +rangaistustaan?' sanoo isä. -- 'Sanotaan, että jos tuo olisi tapahtunut +teidän aikaanne, olisitte te kyllä saanut sen palvelustytön, joka hänet +löysi, pitämään suunsa kiinni, niin että kaikki olisi pysynyt salassa.' +-- 'Ja olisitko sinä sitten nainut hänet?' -- 'En, siinä tapauksessa +minun ei olisi sitä tarvinnut. Olisin parin viikon kuluttua lähettänyt +hänet kotiinsa ja saanut kuulutuksen peruutetuksi sillä syyllä, ettei +hän viihtynyt.' -- 'Voi olla niin, mutta eihän voi vaatia, että sinä, +nuori mies, voisit menetellä yhtä viisaasti kuin vanha.' + +"'Koko pitäjä on sitä mieltä, että minä menettelin huonosti Briittaa +kohtaan.' -- 'Itse kai hän teki vielä huonommin saattaessaan häpeää +kunniallisille ihmisille.' -- 'Niin, mutta minähän hänelle työntäysin.' +-- 'Siitä hän olisi päinvastoin saanut olla iloissaan', sanoo isä. + +"'Eikö hän teidän mielestänne joutunut linnaan minun tähteni?' -- +'Minusta hän teki itse minkä teki.' -- Silloin minä nousen paikaltani +ja sanon hitaasti: 'Teidän mielestänne, isä, minun sitten ei tarvitse +tehdä mitään hänen hyväkseen, kun hän nyt syksyllä pääsee vapaalle +jalalle?' -- 'Ja mitäs sinä tekisit, naisitko hänet?' -- 'Niin kai +minun pitäisi tehdä.' -- Isä vilkaisee minuun kulmainsa alta ja kysyy: +-- 'Pidätkös hänestä?' -- 'En, rakkauden hän lopetti minusta +tykkänään.' Isän silmäluomet painuvat puoliumpeen, ja hän alkaa +mietiskellä sanomatta sanaakaan. + +"'Nähkääs, isä, siitä minä en mihinkään pääse, että onnettomuus on +minun syyni', minä sanon. Isäukko istuu paikallaan ääntä päästämättä. +-- 'Kun käräjillä hänet viimeksi näin, oli hän niin lauhtunut, että +itki aivan itkemistään sitä, ettei hänellä enää ollut lasta. -- Minusta +hän ei sanonut yhtään pahaa sanaa, vaan otti kaikki omaksi syykseen. +Monet itkivät, ja vähällä piti, etteivät tuomarinkin silmät kostuneet. +Eikä hän hänelle tuominnutkaan kuin kolme vuotta.' + +"Mutta isältä ei kuulu sanaakaan. + +"'Vaikeaksi hänelle käy nyt syksystä lähtien elämä kotonaan. Ei hänelle +tule monta ilonpäivää Bergskogissa. Vanhempien mielestä hän on +tuottanut heille häpeätä, eikä ole sanottu, etteivätkö he siitä häntä +nuhtelekin. Saa istua kotona päivät päästään, tuskin on lähtemistä +kirkkoonkaan. Raskaaksi sellainen elämä käy kaikin puolin.' + +"Mutta isä ei vastaa. + +"'Paha tosin minunkin on hänen kanssaan naimisiin mennä', minä sanon. +'Ei ole hauskaa niinkin isoon taloon kuin meidän ottaa emäntää, jota +rengit ja piiat ylenkatsovat. Äiti ei liioin siitä pitäisi. Enkä luule, +että sen koommin voisimme kutsua herrasväkeä vieraisille, enempää +häihin kuin hautajaisiinkaan!' + +"Isä on yhä vain vaiti. + +"'Käräjillä minä häntä auttaakseni tulin sanoneeksi tuomarille, että +syy oli minun, kun minä olin hänet vasten tahtoaan ottanut. Sanoin +vielä pitäväni häntä niin viattomana, että heti paikalla kun vain hänen +mielensä minua kohtaan muuttuisi, veisin hänet vihille. Sen sanoin sitä +varten, että hän saisi helpomman tuomion. Mutta vaikka hän sen jälkeen +on kirjoittanut minulle kaksi kirjettä, ei niistä ollenkaan näy, että +hän olisi muuttanut mieltään. Ymmärrättehän siis, isä, ettei se sana +minua sido menemään naimisiin hänen kanssaan.' + +"Ja isä istuu vain ajatuksissaan ja on ihan vaiti. + +"'Tiedän kyllä, että minä nyt puhun ihmismielen mukaan ja että me +Ingmarit aina olemme tahtoneet pyrkiä tekemään niinkuin Jumala tahtoo. +Mutta toisinaan tulee mieleen ajatus, että kenties Jumala ei salli +sellaista murhaajan korottamista.' + +"Ja isä on yhä vain ääneti. + +"'Olettehan kokenut, isä', sanon minä, 'kuinka vaikeata on olla, kun +antaa toisen kärsiä koettamatta auttaa. Varmaankin tulevat kaikki +pitäjäläiset sanomaan minulle, että teen väärin, mutta näinä vuosina on +elämäni ollut niin raskasta, etten voi olla tekemättä jotakin hänen +hyväkseen, kun hän pääsee linnasta.' + +"Isä ei liikahdakaan. + +"Silloin melkein nousee itku kurkkuuni, ja minä sanon: 'Niin, isä, olen +vielä nuori ja menetän paljon, jos hänet otan. Ennen jo sanottiin minun +menetelleen hullusti, mitä sitten tästä sanottaneenkaan.' + +"Mutta isää minä en saa virkkamaan sanaakaan. + +"'Olen minä ajatellut sitäkin, että ihmeellistä on, kuinka me Ingmarit +olemme pysyneet tilallamme monta sataa vuotta, kun kaikki muut tilat +ovat vaihtaneet omistajaa. Ja siihen minusta näyttää syynä olevan se, +että Ingmarit aina ovat koettaneet käydä Jumalan teitä. Meidän +Ingmarien ei tarvitse pelätä ihmisiä, kun vain pysymme Jumalan teillä.' + +"Silloin isäukko nostaa silmänsä ja sanoo: 'Ei ole helppo kysymykseesi +vastata, Ingmar. Parasta on ehkä käydä kysymässä toisten +Ingmarinpoikain mieltä.' Sitten hän lähteekin väentupaan, ja minä jään +istumaan. Ja kotvan minä saankin istua ja odottaa, eikä isää vain +kuulu. Istuttuani sillä lailla monta tuntia minä kyllästyn +odottamiseen ja lähden isän luo. 'Malta nyt istua siellä hieman aikaa, +Pikku-Ingmar', sanoo isä, 'tämä on vaikea kysymys.' Ja minä näen, +kuinka kaikki vanhukset istuvat ja mietiskelevät, silmät ummessa. Ja +minä odotan odottamistani, ja sitä kai minä odotan vielä nytkin." + +Hän käveli hymysuin auran jäljessä, joka nyt eteni vallan hiljaa, sillä +hevoset näyttivät haluavan levähtää. Päästyään pientaren laitaan hän +kiristi ohjia ja pysäytti hevoset. Hän oli nyt taas aivan vakava. + +"On ihmeellistä, että kun kysyy toiselta neuvoa, silloin itse jo +kysyessään huomaa, mikä on oikein; silloin tuossa tuokiossa selviää, +mitä ennen ei keksinyt koko kolmessa vuodessa. Nyt käyköön niinkuin +Jumala tahtoo." + +Hän tunsi, että hänen oli pakko se tehdä, ja samalla se tuntui niin +vaikealta, että hänen rohkeutensa aivan luhistui kokoon sitä +ajatellessa. "Jumala minua auttakoon", hän sanoi. -- -- + +Ingmar Ingmarinpoika ei sentään ollut yksin ulkona tänä varhaisena +aamuhetkenä. Peltojen välistä polkua pitkin käveli vanha äijä. Hänen +ammattinsa oli helppo huomata, sillä olalla riippui punamaalisuti ja +koko miehen puku lakista kengänkärkeen oli täynnä maalitahroja. +Kiertelevien punamaalarien tavoin hänkin käveli katselemassa, mikä talo +olisi maalaamaton tai mikä kaipaisi uutta maalaamista. Hän luuli +näkevänsä milloin yhden, milloin toisen, joka olisi sopinut, mutta paha +oli päättää, mikä niistä olisi paras. Vihdoin hän nousi pienelle +mäentöyräälle, mistä näkyi Ingmarila suurena ja uhkeana tasaisen +laakson pohjalla. "Mutta siinäpä talo!" hän huudahti ääneensä ja +pysähtyi iloissaan siihen paikkaan. "Asuinrakennusta ei ole maalattu +sataan vuoteen, sehän on vallan mustunut, ja ulkohuoneita ei ole +maalattu ilmoisna ikänä. Ja sitä rakennusten paljoutta", hän huudahti, +"tässä minulle riittää työtä syksyyn asti." + +Käveltyään vähän matkaa hän huomasi pellolla kyntömiehen. Siinähän on +tämän puolen mies, joka tuntee paikkakunnan, ajatteli punamaalari, +häneltä minä saan tuosta talosta tiedot, joita tarvitsen. Hän poikkesi +tieltä kesannolle ja kysyi Ingmarilta, mikä tuon suuren talon nimi oli +ja luuliko hän, että se annettaisiin maalata. + +Ingmar Ingmarinpoika säpsähti ja katsoi mieheen kuin aaveeseen. Herran +nimessä, sehän on talonpunaaja, hän ajatteli, ja tulee juuri nyt. Hän +aivan tyrmistyi eikä saanut sanaa suustaan. + +Hänen mieleensä muistui ihan selvästi, että joka kerta, kun joku oli +sanonut hänen isälleen: "Teidän, Ingmar-isä, pitäisi maalauttaa suuri +talonne, se on jo niin ränstyneen näköinen", ukko oli vastannut, että +hän tekee sen sinä vuonna, jona Ingmar viettää häitään. + +Punamaalari kysyi uudestaan ja vieläkin uudestaan, mutta Ingmar oli +vaiti, aivan kuin ei olisi ymmärtänyt. + +"Onko taivaassa nyt tehty asiastani päätös?" hän kysyi itseltään. +"Tuoko tämä nyt isän vastauksen, että minun on tänä vuonna mentävä +naimisiin." + +Se ajatus koski häneen niin, että hän oitis otti miehen taloonsa +työhön. + +Sitten hän astui auransa jäljessä hyvin liikuttuneena, melkein +onnellisena. "Saat nähdä, ettei sen tekeminen tästä lähtien tunnu niin +vaikealta, kun kerran olet selvillä siitä, että isä sitä tahtoo", hän +sanoi. + + +II + +Pari viikkoa myöhemmin Ingmar seisoi pihalla kiilloittamassa hevosen +valjaita. Hän näytti olevan huonolla tuulella, ja työ kävi häneltä +hitaasti. Kunpa minä olisin Jumala, hän ajatteli, hieroi pari kertaa ja +alkoi taas alusta. Jos minä olisin Jumala, järjestäisin niin, että +samana hetkenä, kun päätän jonkin asian, se tulisi tehdyksikin. Minä en +sallisi ihmisten kuluttaa aikaa arveluun ja epäröintiin ja jos +jonkinlaisten esteiden mietiskelemiseen. Minä en viitsisi antaa heidän +niin pitkää aikaa kiilloittaa ajokaluja ja maalata kirkkorattaita, vaan +ottaisin heidät suoraan kyntöpellolta. + +Hän kuuli kujalta rattaiden ratinaa, katsahti sinne ja tunsi heti +hevosen ja ajopelit. "Bergskogin valtiopäivämies tulee meille", hän +huusi keittiöön, jossa hänen äitinsä puuhaili. Heti sen jälkeen hän +kuuli äitinsä panevan puita pesään ja alkavan jauhaa kahvia. + +Valtiopäivämies ajoi pihamaalle, mutta pysähtyi siihen nousematta +rattailta. -- "Ei, en nyt käy sisään", hän sanoi, "minulla on vain pari +sanaa puhuttavana sinulle, Ingmar. Aika on niin täpärällä, on mentävä +kunnantuvalle kunnan kokoukseen." -- "Äidillä on juuri kahvi tulella", +sanoi Ingmar. -- "Kiitoksia, mutta nyt ei aika anna myöten." -- "Ette +ole pitkään aikaan poikennut taloon, valtiopäivämies", sanoi Ingmar, +päästämättä vierasta niin vähällä. Äiti tuli ulos häntä auttamaan. -- +"Ei suinkaan valtiopäivämies nyt lähde talosta käymättä kahvilla." +Ingmar aukaisi polvipeitteen, ja valtiopäivämies alkoi nousta +rattailta. -- "No niin, kun Martta emäntä itse käskee, niin täytyy kai +totella", hän sanoi. + +Hän oli iso, pulska mies, liikkui kevyesti ja näytti olevan aivan +toista rotua kuin Ingmar ja hänen äitinsä, jotka olivat rumia, unisen +näköisiä ja kömpelöitä. Mutta hän kunnioitti suuresti Ingmarilan +vanhoja haltijoita ja olisi mielellään vaihtanut kauniin muotonsa +ollakseen Ingmarien näköinen ja kuuluakseen Ingmarinpoikain sukuun. Hän +oli aina ollut Ingmarien puolella tytärtään vastaan, ja hänen mielensä +oikein keveni näin hyvästä vastaanotosta. + +Hetken perästä, Martta emännän tarjotessa kahvia, hän alkoi esittää +asiaansa. -- "Ajattelin", hän sanoi ja rykäisi, "ajattelin puhua siitä, +mitä sille Briitalle olisi tehtävä." Martta emännän kahvikuppi tutisi +hiukan, niin että teelusikka tärisi lautasella, ja sitten tuli +ahdistava hiljaisuus. -- "Meillä on ajateltu, että paras olisi lähettää +hänet Amerikkaan." Hän jäi vieläkin odottamaan, mutta toiset istuivat +ääntä päästämättä. Hän huokasi, nämä itseensä sulkeutuneet ihmiset +säälittivät häntä. "Olemme jo ostaneet hänelle matkalipunkin." -- "Kai +hän ensin kuitenkin käy kotonaan", sanoi Ingmar. -- "Ei, mitä hänellä +olisi kotona tekemistä?" + +Ingmar pysyi taas äänettömänä. Hän istui silmät puoliummessa ja +liikahtamatta kuin nukkuva. Hänen sijastaan alkoi Martta emäntä +kysellä. -- "Tarvitseehan hän vaatetta ja muuta?" -- "Ne on kaikki jo +varattu, matkakirstu on jo kauppias Löfbergillä, missä me aina +kaupunkimatkoilla asumme." -- "Eikös valtiopäivämiehen emäntä käy +kaupungissa häntä tapaamassa?" -- "Kyllä hän sitä tahtoi, mutta minä +sanoin, että on parempi olla tapaamatta." -- "Voipi olla niinkin." -- +"Löfbergille jätettiin matkalippu ja rahat, niin että sieltä hän saa +kaikki mitä tarvitsee." + +"Ajattelin, että on hyvä antaa Ingmarille tästä tieto, ettei hänen enää +tarvitse pitää sitä mielessään", sanoi valtiopäivämies. Nyt ei Martta +emäntäkään enää sanonut mitään, vaan istui hiljakseen, huivi +valahtaneena niskaan, ja katseli esiliinaansa. Kumpikin oli vaiti kuin +seinä. "Martta emäntä tarvitsee apulaista suuren talouden hoidossa. +Ingmarin on pidettävä huoli, että emäntä saa rauhassa viettää +vanhuutensa päivät." Valtiopäivämieskin herkesi hetkeksi puheestaan ja +ajatteli ihmeissään, että tokko ne edes kuulivat mitä hän sanoi. "Minä +ja vaimoni tahdomme kyllä sovittaa kaiken hyväksi jälleen", hän +lopetti. + +Tätä kuunnellessaan Ingmar tunsi suuren ilon lainehtivan läpi koko +ruumiinsa. Briitta lähetetään Amerikkaan, hänen ei tarvitse mennä +naimisiin tämän kanssa! Ingmarilassa ei tule murhaaja emännöimään! Hän +oli vaiti sen vuoksi, ettei hänestä ollut säädyllistä heti näyttää +tyytyväisyyttään, mutta nyt hänestä jo alkoi tuntua sopivalta sanoa +ajatuksensa. + +Valtiopäivämieskin istui nyt ääneti, hän tiesi että nämä vanhan kansan +ihmiset tarvitsivat aikaa arvellakseen. Sitten Ingmarin äiti sanoikin: +"Niin, nyt siis Briitta on rangaistusaikansa palvellut, ja nyt tulee +meidän muiden vuoro." Martta emäntä tarkoitti sillä, että jos +valtiopäivämies toivoi Ingmareilta jotakin apua palkkioksi siitä, mitä +oli heidän avukseen tehnyt, eivät he suinkaan epäisi, mutta Ingmar +käsitti hänen sanansa toisin, ja hän riuhtaisihe kuin unesta +herätäkseen. Mitä isä tästä sanoisi, hän ajatteli. Jos minä nyt kerron +tämän aikeen hänelle, niin mitä hän siitä sanoo? "Älä sinä usko, että +voit pitää Jumalan vanhurskautta pilkkanasi", sanoo isä silloin. "Älä +luule, että hän jättää sinut rankaisematta, jos heität koko syyn +Briitan niskoille. Vaikka hänen oma isänsä tahtoisikin hylätä hänet, +tehdäkseen sinun mieliksesi ja saadakseen vastedes lainata sinulta +rahaa, niin ainakin sinun, Pikku-Ingmar Ingmarinpoika, pitää käydä +Jumalan teitä." + +Nyt minä uskon, että isäukko valvoo, miten minä tässä asiassa +menettelen, ajatteli Ingmar; hän varmaan nytkin lähetti tänne Briitan +isän näyttääkseen minulle, kuinka häijyä on jättää koko syy tuon raukan +kärsittäväksi. Ehkäpä hän on huomannut, etten minä näinä viime päivinä +ole ollut oikein halukas lähtemään matkalle. + +Ingmar nousi, kaatoi konjakkia kahviin ja kohotti kuppiaan. "Kiitoksia +nyt valtiopäivämiehelle siitä, että tulitte tänään tänne", hän sanoi ja +kilisti kuppia hänen kanssaan. + + +III + +Ingmar oli koko aamupuolen puuhaillut porttikoivujen parissa. Ensin hän +laittoi telineet, sitten hän koetti taivuttaa koivujen latvoja yhteen, +niin että ne näyttäisivät holvikaarelta. Puut eivät tahtoneet pysyä +niinkuin hän tahtoi, vaan ponnahtivat aina vähän päästä erilleen ja +nousivat pystyyn kuin seipäät. "Mitä siitä tuosta tulee?" kysyi Martta +emäntä. -- "Ajattelin vain, että saavat nyt kasvaa tällä lailla jonkin +aikaa", sanoi Ingmar. + +Päivälliskello soi, väki tuli ruoalle ja paneutui syötyään pihamaalle +nukkumaan. Ingmar Ingmarinpoika nukkui myöskin, mutta hän makasi +peräkamarin leveässä sängyssä. Emäntä yksinään oli valveilla, hän istui +sukkaa kutoen tuvan penkillä. + +Eteisen ovi aukeni vähin äänin ja sisään astui eukko, joka niskan yli +käyvässä kannikkeessa kuljetti kahta suurta vasua. Hän sanoi +hyvänpäivän perin hiljaisesti, istui ovensuupenkille ja raotti mitään +puhumatta vasujen kansia. Toinen oli täynnä kuivattuja korppuja ja +rinkeleitä, toinen vastaleivottuja, kiiltäviä vehnäleipiä. Martta +emäntä tuli heti kauppoja tekemään. Kaikessa muussa hän kyllä oli +tarkka, mutta ilman maukasta kahvileipää hän ei voinut olla. + +Valikoidessaan vehnäsiä hän rupesi juttelemaan eukon kanssa, jolta puhe +sujui helposti, niinkuin se sujuu useimmilta, jotka talosta taloon +käydessään tulevat paljon tekemisiin ihmisten kanssa. -- "Te Kaisa +olette viisas ihminen, ja teihin voi luottaa", sanoi vanhaemäntä. "Niin +on oltavakin", toinen sanoi, "jollen minä älyäisi pitää salassa mitä +kuulen, joutuisivat kyllä monet tukkanuottasille." -- "Mutta joskus te +Kaisa salaatte ihan liian paljon." -- Eukko vilkaisi emäntään ja +ymmärsi hänen tarkoituksensa. "Jumala minua armahtakoon", hän sanoi +kyyneleet silmissä. "Minähän puhuin Bergskogin valtiopäivämiehen +emännälle, kun olisi pitänyt tulla puhumaan teille." -- "Vai niin, että +te puhuitte valtiopäivämiehen emännälle?" Martta sanoi tuon pitkän +sanan äärettömän ylenkatseellisella äänellä. + +Ingmar Ingmarinpoika kavahti unestaan, kun peräkamarin ovi hiukan +narahtaen aukeni. Ei ketään tullut sisään, mutta ovi jäi raolleen. Hän +ei tiennyt, oliko se auennut itsestään vai kävikö joku sitä +aukaisemassa. Unimielisenä hän jäi vielä pitkäkseen ja kuuli silloin +puhetta tuvasta. + +"Kertokaa nyt minulle, Kaisa, mistä huomasitte, ettei Briitta pitänyt +Ingmarista?" sanoi emäntä. -- "Jo alusta pitäenhän sen kuuli, kuinka +pitäjällä kerrottiin vanhempien häntä pakottaneen", sanoi eukko +vältellen. -- "Puhukaa nyt asia suoraan, Kaisa, sillä kun minä kysyn, +ei teidän tarvitse totuutta kainostella. Kyllä minä luulen korvieni +sietävän kuulla mitä teillä sanottavaa on." -- + +"Sen minä vain tiedän, että joka kerta kun siihen aikaan kävin +Bergskogissa, hän oli minusta itkettyneen näköinen. Kerran, kun olimme +kahden kesken Bergskogin keittiössä, sanoin hänelle: 'Sinä Briittahan +kuulut menevän komeihin naimisiin!' -- Hän silmäsi minuun aivan kuin +olisi luullut minun puhuneen piloillani. Ja sitten hän sanoi: 'Totta se +on, Kaisa. Komeihin kylläkin.' Hän sanoi sen sillä lailla, että olin +näkevinäni silmäini edessä Ingmar Ingmarinpojan, eikähän hän kaunis +ole, vaikka en ollut sitä tullut ennen ajatelleeksi, kun minä aina olin +pitänyt Ingmareja niin suuressa arvossa. Mutta nyt minä en voinut olla +hiukan naurahtamatta. Silloin Briitta katsoi vielä kerran minuun ja +sanoi: 'Niin, komeihin kylläkin', ja sitten hän yht'äkkiä ryntäsi minun +luotani kamariin ja kuului sitten siellä itkeä nyyhkivän. + +"Mutta poislähtiessäni minä ajattelin itsekseni: Kyllä siitä tulee hyvä +sentään tuostakin; kaikkihan Ingmareille hyvin käy. Vanhempia minä en +ihmetellyt; jos minulla olisi ollut tytär, jota Ingmar Ingmarinpoika +olisi kosinut, en minä olisi suonut itselleni lepoa, ennen kuin hän +olisi myöntynyt." + +Ingmar makasi valveillaan ja kuunteli. "Tuon tekee äiti tahallaan", hän +ajatteli. "Hän on alkanut kummastella minun huomista kaupunkimatkaani. +Äiti luulee minun menevän noutamaan kotiin Briittaa eikä tiedä, että +minä olen sellainen raukka etten voi." + +"Kun sitten toisen kerran näin Briitan", eukko jatkoi, "oli hän jo +muuttanut tänne Ingmarilaan. En voinut paikalla kysyä häneltä, mitenkä +hän viihtyi, sillä tupa oli väkeä täynnä, mutta kun lähdin pois ja olin +kulkenut hakapolkua kappaleen matkaa, tuli hän jäljessäni. -- 'Kaisa', +hän sanoi, 'oletko käynyt nyt hiljan Bergskogissa?' -- 'Olin siellä +toissapäivänä', minä sanoin. 'Herran tähden, toissapäivänäkö olit +siellä, ja minusta kun tuntuu, että minä olen ollut jo vuosikausia +kotoa poissa!' -- Siihen ei ollut helppo mitään vastata. Briitta ei +näyttänyt voivan sietää mitään, hän oli valmis purskahtamaan itkuun, +sanoipa hänelle mitä tahansa. -- 'Voithan joskus käydä katsomassa', +minä sanoin. -- 'Ei, en minä taida käydä siellä enää milloinkaan.' -- +'No, ka miks'et, käy vain', sanoin minä siihen, 'siellä on kaunista +tähän aikaan, koko metsä on marjoja täynnä, ahot aivan punaisinaan +puoloja.' -- 'Kaisa kulta, mitä sanot', hän huudahti, ja hänen silmänsä +suurenivat, 'ovatko puolukat jo kypsiä?' -- 'Ovat kyllä, ja pääsethän +sinä täältä jonakin päivänä käymään kotonasi, niin että saat syödä +kylliksesi marjoja.' -- 'En minä sittenkään taida lähteä', hän sanoi. +'Jos kävisin kotona, olisi vain sitä vaikeampi palata tänne.' + +"'Minä olen aina kuullut, että Ingmarien kotona on hyvä olla', minä +sanoin. 'He ovat kelpo väkeä.' -- 'Niin', hän vastasi, 'kyllä he ovat.' +-- 'Se on paras suku koko pitäjässä', minä sanoin. 'Niin kelpo ihmisiä +ei monesti tapaa.' -- 'Niin, eihän sitä vääränä pidetä, että +väkipakolla ottaa itselleen vaimon.' -- 'Viisasta väkeä he ovat +myöskin.' -- 'Voivat olla, mutta he kätkevät itseensä sen, minkä +tietävät.' -- 'Eivätkö he koskaan puhele mitään?' -- 'Eivät enempää +kuin mikä on aivan pakollista.' + +"Nyt minun jo piti lähteä, mutta silloin tulin sanoneeksi: 'Pidetäänkö +häät täällä vai sinun kotonasi?' -- 'Pidämme ne täällä, kun täällä on +enemmän tilaa.' -- 'Pidä sitten sinä huoli siitä, etteivät lykkää niitä +liian kauaksi', minä sanoin. -- 'Me menemme naimisiin kuukauden +kuluttua', hän sanoi. + +"Mutta juuri kun olin lähtemäisilläni Briitan luota, johtui mieleeni, +että Ingmareille oli tullut huono viljavuosi, ja sanoin etten luullut +heidän rupeavan häitä laittamaan sinä vuonna. -- 'Jolleivät laita, niin +minä menen järveen', sanoi Briitta. + +"Kuukauden kuluttua minä sitten kuulin, että häät oli lykätty +tuonnemmaksi, ja kun minä jo silloin aavistin, ettei tästä hyvä seuraa, +poikkesin Bergskogiin puhumaan valtiopäivämiehen emännän kanssa. +'Eiväthän ne vain tehne tyhmyyksiä siellä Ingmarilassa', minä sanoin. +-- 'Kyllä meidän on oltava tyytyväisiä siihen, mitä he tekevät', hän +sanoi. 'Jumalan kiitos, että saimme tyttäremme niin hyvään paikkaan.'" + +Ei äidin tarvitsisi nähdä noin paljon vaivaa, ajatteli Ingmar +Ingmarinpoika, sillä kukapa tästä talosta lähtisi Briittaa tapaamaan! +Sitä juhlaporttia ei hänen tarvitse pelätä, sillä semmoisia laitellaan +vain sitä varten, että voitaisiin Jumalalle osoittaa hyvää tahtoa. +Näkeehän siitä, että aikeissa kyllä oltiin. Mutta toista on +todenperästä ryhtyä toimeen. + +"Viimeksi minä näin Briitan keskitalvella, syvän lumen aikana", Kaisa +jatkoi. "Kävelin kapeata ajotietä keskellä saloa, ja siellä oli huonoa +liikkuminen, sillä lumi oli suojailmalla käynyt sohjoksi ja livetti +jalkaa. Silloin näin jonkun istuvan tiensyrjässä, ja likemmäksi +tultuani huomasin, että se istuja olikin Briitta. -- 'Mitä sinä näin +yksinäsi teet keskellä saloa?' kysyin häneltä. -- 'Kävelemässä minä +vain olen.' Seisahduin katsomaan häntä, enkä ymmärtänyt mikä hänen +oikein oli. -- 'Lähdin katselemaan, onko täällä missään jyrkkiä mäkiä', +Briitta sanoi. -- 'Herranen aika, sitäkö varten, että heittäytyisit +nurinniskoin alas?' minä sanoin, sillä hän näytti semmoiselta, joka on +kyllästynyt elämäänsä. + +"'Niin', hän sanoi, 'heittäytyisin kylläkin, kun vain löytäisin mäen, +joka olisi oikein korkea ja jyrkkä.' -- 'Saisit jo hävetä, sinä, jolla +ei pitäisi olla mitään puutetta.' -- 'Niin, pahahan minä olen, Kaisa.' +-- 'Sen minä kyllä uskon.' -- 'Joka tapauksessa minä vielä teen jotakin +pahaa, niin että parempi minun olisi kuolla.' -- 'Tuo on paljasta +lasten lorua.' -- 'Siitä asti minä olen ollut ilkeä, kun sinne muutin!' +Sitten hän astui aivan eteeni, ja silmät leimusivat, kun hän sanoi: -- +'Ne eivät ajattelekaan muuta kuin kiusata minua, ja minä ajattelen +vain, kuinka kiusaisin puolestani heitä.' -- 'Älä turhia puhu, Briitta, +he ovat hyviä ihmisiä.' -- 'Ei, he vain tahtovat saattaa minut +häpeään.' -- 'Oletko puhunut heille itselleen tuosta?' -- 'Minä en puhu +heidän kanssaan mitään. Enkä ajattele muuta kuin panna kiusan kiusaa +vastaan.' + +"'Olen ajatellut sytyttää tuleen hänen talonsa, sillä se on hänen paras +tavaransa. Tai olen ajatellut syöttää myrkkyä hänen lehmilleen, ne ovat +vanhoja ja rumia ja niillä on valkoiset renkaat silmien ympärillä, ihan +kuin olisivat hänen sukuaan.' -- 'Ei haukkuva koira pure', minä sanoin. +-- 'Jotakin minun täytyy hänelle tehdä, muuten en saa mielenrauhaa.' -- +'Sinä et tiedä mitä puhut', minä sanoin, 'tuolla laillahan sinä juuri +mielenrauhasi hävität.' + +"Silloin hän yht'äkkiä muuttui ja purskahti itkuun. Hän lauhtui +kokonaan ja valitti, että hänen on niin paha olla, kun pahat ajatukset +häntä vaivaavat. Minä saatoin hänet kotiin, ja erotessa hän lupasi olla +tekemättä mitään pahaa, kun vain en puhuisi kenellekään. + +"Kauan minä sitten mietin, kenelle tuosta kertoisin", sanoi Kaisa, +"mutta oli niin vaikeata tulla puhumaan niin isoisten ihmisten kuin +teidän kanssanne." + +Ruokakello tallin päädyssä soi työhön, ja väki heräsi +päivällisunestaan. Martta emännälle tuli kiire keskeyttämään Kaisan +puheet. "Kuulkaas, Kaisa, luuletteko Ingmarin ja Briitan välien vielä +voivan parantua?" -- "Mitenkä niin?" sanoi eukko aivan ällistyneenä. -- +"Tarkoitan sitä, että jollei Briitta lähtisikään Amerikkaan, +luulisitteko, että heistä vielä voisi tulla pari?" -- "En ikipäivänä +minä sitä usko. Ei, siitä ei tule kerrassa mitään." -- "Briitta ei +varmaan hänestä huolisi?" -- "Varmasti hän pysyy erossa." + +Ingmar nousi istualleen sängynlaidalle. "Saitkos kylliksesi, Ingmar, +jokos nyt lähdet huomenna matkalle?" hän sanoi ja iski nyrkillään +sängynlaitaan. "Luuleeko äiti tosiaankin sillä saavansa minut jäämään +kotiin, että näyttää minulle, kuinka Briitta minua vihaa." Hän iskeä +jyhmi vähän väliä sängynlaitaan, aivan kuin olisi ajatuksissaan +kaatanut jotakin, joka teki kovaa vastarintaa. "Nytpä minä otankin ja +yritän uudestaan. Me Ingmarit emme jätä yhteen yritykseen, kun jokin +käy hullusti. -- Miehinen mies ei semmoisen vuoksi jätä hankettaan +kesken, että joku nainen häneen mielettömästi vihastuu." + +Vasta nyt hänelle perin pohjin selvisi tappion koko suuruus, ja hänen +mielensä paloi saamaan hyvitystä. + +"Vielä minä, tuhannen tulimmaista, saan Briitan viihtymäänkin +Ingmarilassa", hän sanoi. + +Hän iskeä jysäytti vielä viimeisen kerran sängynlaitaan, ennen kuin +nousi lähteäkseen työhön. + +"Niin totta kuin minä uskon, että Suur-Ingmar Kaisan tänne lähetti, +jotta minä saisin sisua tehdäkseni tuon kaupunkimatkan!" + + +IV + +Ingmar Ingmarinpoika oli saapunut kaupunkiin ja nousi hitain askelin +pitkin loivasti viettävää puistokujaa lääninvankilaan päin, joka +sijaitsi kauniilla ja laajalle näkyvällä paikalla. Päätä kääntämättä ja +silmäluomet puoliummessa hän kävellä laahusti tarmottomasti kuin +vanhus. Hän oli päivän kunniaksi vaihtanut kauniin maalaispukunsa +mustiin verkavaatteisiin ja tärkkipaitaan. Hänestä tuntui hyvin +juhlalliselta, mutta yhä vielä hän arkaili ja kulki kuin vasten +tahtoaan. + +Ingmar astui vankilan edessä olevalle hiekoitetulle pihalle ja kysyi +vartijalta, tänäänkö se Briitta Eerikintytär pääsee vapaaksi. -- +"Taitavat ne laskea tänään yhden irti", vartija sanoi. -- "Se on muuan, +joka on ollut kiinni lapsenmurhasta", selitti Ingmar. -- "Juuri se +sama; hän pääsee vapaaksi nyt aamupäivällä." + +Ingmar ei mennyt edemmäs, vaan jäi siihen odottamaan, nojaten selkäänsä +puuta vasten ja kääntämättä katsettaan ovesta. "Onpa yksi ja toinenkin +tainnut käydä tuosta ovesta sisään ilman suuria iloja", hän ajatteli. +"En huoli liioitella", hän jatkoi, "mutta eiköhän moni siitä sisään +mennessään liene ollut kevyemmällä mielellä kuin minä, vaikka seisonkin +ulkopuolella. + +"Olkoon vaikka niinkin, mutta nyt on Suur-Ingmar tuonut minut tänne +noutamaan morsiantani vankilasta", hän sanoi sitten. "Mutta sitä en +Pikku-Ingmarista voi sanoa, että hän olisi oikein hyvillänsä; +mieluisempaa hänestä olisi, että morsian astuisi kunniaportista ja että +hänen äitinsä seisoisi vieressä jättämässä hänet sulhaselle. Ja sitten +he ajaisivat kirkkoon suuressa saatossa. Ja morsian istuisi koreassa +morsiuspuvussa hänen rinnallaan ja hymyilisi hänelle kruununsa alta." + +Ulko-ovi avautui useita kertoja, kerran siitä tuli pappi, toisen kerran +vankilanjohtajan rouva ja neidit, jotka lähtivät kaupungille. Vihdoin +tuli Briittakin. Kun ovi aukeni, tunsi Ingmar sydämensä vavahtavan. Nyt +se on hän, hän ajatteli. Hänen silmänsä painuivat kiinni, hän kävi +aivan hervottomaksi eikä voinut liikahduttaa jäsentäkään. Kun hän +viimein rohkaisihe ja nosti silmänsä, seisoi Briitta rappusilla oven +ulkopuolella. + +Ingmar näki, kuinka hän siihen hetkiseksi seisahti. Hän työnsi huivinsa +otsaltaan ja katseli kirkkain, avoimin silmin edessään avautuvaa +näköalaa. Vankilan paikka oli pienellä kummulla, siitä hän näki koko +kaupungin ja metsäiset mäet aina kotiseudun siintäviin vuoriin asti. + +Sitten Ingmar näki hänen vapisevan ja pään painuvan kuin näkymättömän +voiman edessä. Hän peitti käsillään kasvonsa ja istui kivirapuille. +Sinne asti, missä Ingmar seisoi, kuului hänen nyyhkytyksensä. + +Ingmar astui nyt pihan poikki, jäi seisomaan lähelle häntä ja odotti. +Briitta itki niin, ettei kuullut mitään, ja Ingmar sai odottaa kauan. +-- "Älä nyt noin itke, Briitta", sanoi hän viimein. Briitta nosti +silmänsä. -- "Taivaan Jumala, sinäkö olet täällä!" hän huudahti. +Samassa hetkessä muistui hänen mieleensä kaikki, mitä hän oli Ingmarin +kiusalla tehnyt ja kuinka raskasta tuon hänen tänne tulonsa oli +täytynyt olla. Hän aivan huudahti ilosta, tuli ja kävi Ingmarin kaulaan +ja purskahti uudelleen itkuun. + +"Kun sinä tietäisit, kuinka minä ikävöin sinua tänne!" hän sanoi. -- +Ingmarin sydän alkoi sykkiä siitä ilosta, että Briitta oli niin +riemastunut hänen tulostaan. -- "Mitä sanot, Briitta, tosiaanko +ikävöit?" hän sanoi liikuttuneena. -- "Pitihän minun edes pyytää +sinulta anteeksi." + +Ingmar ojentui suoraksi ja kylmeni aivan kivipatsaaksi. -- "Siihen on +vielä kyllin aikaa", hän sanoi, "mutta tässä me emme voi seista +kauempaa." -- "Eihän tällaiseen paikkaan tee mieli jäädä", sanoi +Briitta nöyrästi. -- "Minä jätin hevosen kauppias Löfbergille", sanoi +Ingmar, kun he kävelivät puistotietä alaspäin. -- "Siellä on minunkin +matka-arkkuni." -- "Kyllä minä sen näin", sanoi Ingmar, "mutta se on +niin iso, ettei se mahdu näille rattaille; parasta on jättää se tänne, +kunnes on vastedes asiaa." -- Briitta seisahtui ja katsoi kummastunein +silmin Ingmariin. Nuo olivat hänen suustaan ensimmäiset sanat, jotka +ilmaisivat, että hän aikoi viedä Briitan kotiinsa. -- "Sain tänään +kotoa kirjeen, jossa isä sanoo, että sinunkin mielestäsi minun on paras +lähteä Amerikkaan." -- "Ajattelin, että eihän ole haitaksi, kun on +valitsemisen varaa. Ei ollut niin varmaa, että sinä minun mukaani +lähtisit." Briitta kyllä huomasi, ettei hän sanonut sitä toivovansa, +mutta saattoihan siihen olla syynä se, ettei Ingmar tahtonut nyt +uudelleen väkisin houkutella häntä. Hän tunsi epäröivänsä. Ei kai ole +hauska viedä hänenlaistaan emännäksi Ingmarilaan. "Sano hänelle, että +lähdet Amerikkaan, se on ainoa hyvä työ, minkä voit hänelle tehdä", -- +sanoi hän itselleen. "Sano se hänelle, sano se hänelle", yllytti hän +itseään. Hänen parhaillaan sitä ajatellessaan kuuluivat hänen korviinsa +kuin vieraan sanat: -- "Minua pelottaa se Amerikan matka. Siellä pitää +kuulemma tehdä ylenmäärin työtä, ja minä olen niin heikko." -- "Niinhän +sanotaan", vastasi Ingmar aivan hiljaa. Briittaa hävetti; hän muisti +aamulla sanoneensa papille, että hän nyt lähtee maailmaan uutena, +parempana ihmisenä. Hän paheksui itseään, astui kotvan aikaa mitään +puhumatta ja mietti päänsä ympäri, kuinka saisi peruutetuksi sanansa. +Mutta aina kun hän aikoi puhua siihen suuntaan, pidätti häntä ajatus, +että jos Ingmar hänestä hyvinkin pitää, olisi pahinta kiittämättömyyttä +nyt uudelleen työntää hänet luotaan. Voi voi, kun saisin selville hänen +ajatuksensa, hän huokasi itsekseen. + +Jonkin matkaa kuljettua Ingmar näki Briitan pysähtyvän ja jäävän +nojaamaan seinää vasten. -- "Päätäni huimaa tämä melu ja ihmisvilinä." +Ingmar ojensi hänelle kätensä, hän tarttui siihen, ja sitten he +kävelivät käsitysten katua pitkin. Nyt me näytämme ihan kihlatuilta, +ajatteli Ingmar, mutta samalla hänen mielessään pyöri se, minkälaiseksi +elämä kotona muodostuu, kuinka hän saa tehdyksi selon äidille ja +kaikille muille. + +Tultuaan Löfbergin pihaan Ingmar sanoi, että hänen hevosensa oli +levännyt tarpeeksi, niin että jollei Briitalla ollut estettä, he +voisivat ajaa ensimmäiset kyytivälit jo samana päivänä. Nyt, Briitta +ajatteli, sinun on sanottava, ettet tahdo. Sano nyt vain kiitokset +kaikesta ja selitä, että et tahdo. Siinä seistessään hän oikein rukoili +Jumalalta selvyyttä, oliko Ingmar tullut vain säälistä. Sillä välin +Ingmar veti rattaat esille katoksen alta. Rattaat olivat vastamaalatut, +nahkainen polvipeite kiilsi, ja istuintyynyissä oli uudet päälliset. +Edessä olevaan likasuojukseen oli kiinnitetty kimppu puolikuihtuneita +tienvarsikukkia. Briitta jäi mietteissään niitä katselemaan, ja sillä +aikaa Ingmar ehti mennä talliin, panna valjaat hevosen selkään ja tuoda +sen ulos. Briitta näki sen länkien päässä samanlaisen puolikuihtuneen +kukkavihkon, rupesi uudelleen uskomaan, että Ingmar oli iloinnut häntä +ajatellessaan, ja piti parhaana olla puhumatta. Muutoin Ingmar voisi +ajatella, että hän on kiittämätön eikä ymmärrä hänen tarjouksensa +suuruutta. + +He lähtivät ajamaan. Briitta koetti saada aikaan keskustelua +kyselemällä yhtä ja toista kotiseudun oloista. Jokaisesta hänen +kysymyksestään muistui Ingmarin mieleen joku henkilö, jonka arvostelua +hän pelkäsi. Kuinkahan se ja sekin ihmettelee, hän ajatteli, kuinkahan +se ja sekin ilkkuu! Hän vastaili vain yksikantaan, ja vähän väliä +leimahti Briitan mieleen, että hänen pitäisi pyytää kääntymään +takaisin. Hän ei välitä minusta, minä en miellytä häntä ensinkään. Hän +tekee tämän vain säälistä. + +Pian hän jätti kyselynsä, ja he ajoivat peninkulmittain eteenpäin +vaihtamatta sanaakaan. Mutta eräässä majatalossa oli heitä vartomassa +vehnäskahvit, ja tarjottimella oli taas kukkia. Hän arvasi, että Ingmar +eilen tästä ajaessaan oli käskenyt niin laittaa. Oliko hän senkin +tehnyt vain hyvänhyvyyttään ja säälistä? Oliko hän eilen iloinen? Ja +tänäänkö vasta hän uudelleen pahoittui, nähdessään hänen tulevan +vankilasta? Huomiseksi hän varmaan lauhtuu, kun se ennättää haihtua +hänen mielestään. + +Briitta oli nyt hyvin katuvainen ja nöyrtynyt. Hän ei tahtonut tuottaa +uutta surua. Kuka tiesi, eikö Ingmar sentään sittenkin -- --. + +He olivat yötä eräässä majatalossa, mutta lähtivät jo hyvissä ajoin +matkalle, niin että jo kello kymmenen aikaan ennättivät kotipitäjän +kirkolle. Kun he nousivat kirkkomäkeä, oli tie väkeä täynnä ja kellot +soivat. -- "Herra Jumala, nythän on sunnuntai", sanoi Briitta ja pani +huomaamattaan kätensä ristiin. Kaikki muu unohtui häneltä sen ajatuksen +tieltä, että nyt hän menee kirkkoon Jumalaa kiittämään. Hän tahtoi +pyhittää tämän uuden elämänsä jumalanpalveluksella vanhassa kirkossa. + +"Minä menisin mielelläni kirkkoon", hän sanoi Ingmarille. Hän ei sinä +hetkenä tullut ollenkaan ajatelleeksi, että Ingmarin saattoi olla +vaikea näyttäytyä siellä hänen kanssaan, tunsi vain mielessään +hartautta ja kiitollisuutta. -- Ingmar oli vähällä jyrkästi kieltää; +hän ei luullut rohkenevansa kestää noita teräviä silmäyksiä ja +kärkkäitä kieliä. Mutta kerran se sittenkin on tehtävä, hän ajatteli ja +käänsi hevosen kirkkotielle. Samantekevä, milloin se tapahtuu. + +Kun he ajoivat kirkkomäelle, istui sen kiviaidalla joukko ihmisiä +odottaen jumalanpalveluksen alkamista ja tarkastellen tulijoita. +Nähdessään Ingmarin ja Briitan he alkoivat kuiskia, nykiä toisiaan ja +viittoa. Ingmar katsahti Briittaan, mutta tämä istui kädet ristissä +eikä näyttänyt tietävän mistään. Hän ei edes huomannut ihmisiä, mutta +Ingmar näki ne sitä paremmin; joitakuita juoksikin rattaiden jäljessä. +Hän ei yhtään kummastellut, että he juoksivat ja kurkistelivat. He +varmaan eivät tahtoneet uskoa silmiään. Heistä kaiketi oli ihmettä +nähdä hänen ajavan Jumalan huonetta kohden lapsenmurhaajan kanssa. Tuo +on jo liikaa, hän ajatteli. Tätä minä en enää kestä. + +"Eiköhän ole parasta, että sinä menet jo edeltäpäin kirkkoon", hän +sanoi auttaessaan Briittaa rattailta. -- "Niin onkin", sanoi Briitta, +sillä kirkkoon mennäkseen hän oli tullutkin eikä ihmisiä katselemaan. +Ingmar viivytteli jotenkin kauan riisuessaan hevosta ja antaessaan +sille rehua. Monet seurasivat häntä silmillään, mutta yksikään ei +tullut puheille. Kun hän viimein kävi sisään, istuivat useimmat jo +paikoillaan ja alkuvirttä veisattiin paraikaa. Astuessaan pitkin +keskikäytävää Ingmar näki, että naisväen puolella olivat kaikki muut +penkit täynnä paitsi yksi, jossa ei istunut kuin yksi ainoa. Hän näki +heti, että se oli Briitta, ja arvasi, ettei kukaan ollut tahtonut istua +hänen kanssaan. Ingmar astui vielä pari askelta, mutta kääntyi sitten +naisten puolelle, kävi penkkiin ja istui Briitan rinnalle. Hänen +tullessaan Briitta nosti päänsä penkistä ja kummastui suuresti. Hän ei +ollut sitä ennen huomannut mitään, nyt vasta hän näki istuneensa +yksinään. Samassa hävisi hänen suuri pyhätunnelmansa ja sen sijalle +nousi syvä murhe. Mitähän tästäkin tulee, mitähän tästäkin tulee? Ei +hänen olisi pitänyt lähteä Ingmarin mukaan. + +Kyynelet työntyivät hänen silmiinsä, ja välttääkseen itkua hän otti +edestään penkkihyllyltä vanhan virsikirjan ja alkoi lukea sitä. Hän +selaili sekä virret että evankeliumit näkemättä yhtään sanaa, sillä hän +ei voinut pidättää kyyneleitänsä. Silloin yht'äkkiä välähti sivujen +välistä jotakin punaista, kirjanmerkki, johon oli painettu punainen +sydän. Hän otti sen ja työnsi Ingmarin eteen. + +Hän näki kuinka Ingmar peitti sen suurella kädellään ja salaa vilkaisi +sitä. Heti sen jälkeen se putosi lattialle. Mitähän meistä tulee, +mitähän meistä tulee, humisi Briitan päässä, ja hän itki kumartuneena +virsikirjan yli. + +He lähtivät kirkosta heti, kun pappi laskeutui saarnastuolista. Ingmar +valjasti kiireesti hevosen, ja Briitta oli apuna. Kun kirkkoväki +herransiunauksen ja loppuvirren jälkeen alkoi virrata ulos, olivat he +jo lähteneet. Kumpikin mietti matkalla melkein samaa. Se, joka on +tehnyt niin suuren rikoksen, ei voi elää muiden ihmisten parissa. +Molemmat tunsivat istuneensa häpeäpenkissä. Ei tätä jaksa kumpikaan +kestää, he ajattelivat. + +Kesken Briitan syvää murhetta leimahtivat hänen silmiensä eteen +Ingmarilan hohtavan punaiset rakennukset, joita hän tuskin oli tuntea. +Hän muisti, kuinka oli monesti ollut puhetta siitä, että talo oli +maalattava sinä vuonna, jona Ingmar viettää häitään. Viime kerrallahan +häät oli lykätty juuri sen tähden, ettei Ingmarin kannattanut +maalauttaa. Briitta ymmärsi, että hän nyt oli aikonut tehdä kaikki +oikein perin pohjin, mutta että se lopulta oli käynyt hänelle liian +vaikeaksi. + +Kun he ajoivat pihaan, istui väki päivällispöydässä. "Isäntä näkyy +tulevan", sanoi muuan renki katsoessaan ikkunasta. Martta emäntä tuskin +ennätti avata unisia silmiään, kun jo oli pystyssä. "Pysykää kaikki +täällä sisällä", hän sanoi. "Ei kenenkään tarvitse nousta pöydästä." + +Eukko astui raskain askelin lattian poikki, ja väki, joka katseli hänen +menoaan, huomasi, että hän saadakseen arvonsa näkyviin oli pannut +päällensä pyhäpuvun, hartioillensa silkkisaalin ja päähänsä +silkkihuivin. Hän seisoi jo rappusilla, kun hevonen pysähtyi pihaan. + +Ingmar hyppäsi heti rattailta, mutta Briitta jäi istumaan. Ingmar +kiersi hänen puolelleen ja aukaisi polvipeitteen. "Etkö nouse jo pois +rattailta?" -- "En minä nousekaan." -- Briitta oli purskahtanut itkuun +ja peitti käsin kasvojaan. -- "Minun ei olisi ensinkään pitänyt tulla +takaisin", hän sanoi nyyhkyttäen. -- "No, mutta nouse nyt pois", sanoi +Ingmar. -- "Päästä minut palaamaan kaupunkiin, minä en ole sinulle +kyllin hyvä." -- Ingmar taisi ajatella, että Briitta oli oikeassa, eikä +vastannut mitään, seisoi vain liikahtamatta paikallaan ja odotti. -- +"Mitä se sanoo?" kysyi Martta emäntä rappusilta. -- "Hän sanoo, ettei +hän ole kyllin hyvä minulle", selitti Ingmar, sillä Briitta ei +itkultaan saanut ääntänsä kuulumaan. -- "Ja mitä se itkee?" emäntä +kysyi. -- "Sitä, että minä olen niin suuri syntinen", sanoi Briitta, +puristaen käsin sydäntään, joka tuntui olevan pakahtumaisillaan. -- +"Mitä se sanoi?" kysyi eukko taas. -- "Että hän on niin suuri +syntinen", vastasi Ingmar. + +Kun Briitta kuuli Ingmarin noin kylmästi ja välinpitämättömästi +toistavan hänen sanansa, välähti totuus yht'äkkiä hänen mieleensä. +Aivan mahdotonta oli, että Ingmar olisi tuolla tavalla toistanut +äidilleen hänen sanojansa, jos hän olisi hänestä pitänyt, jos hänen +sydämessään olisi ollut hiukkasenkaan rakkautta. Nyt oli Ingmarin +mieliala hänelle selvinnyt, sen enempää hänen ei tarvinnut tietää. + +"Miks'ei hän nouse pois rattailta?" kysyi emäntä. Briitta sai itkunsa +hillityksi ja vastasi itse kuuluvasti: "Siksi, etten minä tahdo tehdä +Ingmaria onnettomaksi." -- "Oikeassa hän taitaa siinä ollakin", sanoi +emäntä. "Päästä hänet lähtemään, Pikku-Ingmar. Sen saat ainakin tietää, +että muuten lähden minä, sillä minä en nuku yhtäkään yötä tuollaisen +kanssa saman katon alla." + +"Lähdetään Jumalan tähden", sanoi Briitta tuskissaan. Ingmar käänsi +sadatellen hevosensa ja hyppäsi rattaille. Häntä kyllästytti kaikki +tyynni, hän ei viitsinyt ponnistella enempää. + +Maantiellä tuli vähän väliä kirkkoväkeä heitä vastaan. Ingmar +kiusaantui siitä yhä enemmän, ja viimein hän yht'äkkiä käänsi kapealle +metsätielle, joka ennen oli ollut maantienä. Se oli täynnä kiviä ja +kuoppia, mutta yhdellä hevosella sitä sentään voi ajaa. + +Juuri kun he poikkesivat tieltä kuului joku huutavan Ingmaria. Hän +katsoi taakseen ja näki postimiehen, jolla oli hänelle kirje. Ingmar +pisti sen taskuunsa ja ajoi eteenpäin. + +Päästyään niin kauas metsään, ettei heitä näkynyt maantieltä, hän +seisahdutti hevosen ja otti kirjeensä esiin. Samassa Briitta tarttui +hänen käsivarteensa. "Älä lue sitä", hän pyysi. -- "Miks'en minä sitä +lukisi?" -- "Ei, älä lue, ei siinä ole mitään." -- "Mistä sinä sen +tietäisit?" -- "Se on minun lähettämäni, se kirje." -- "Kerro sitten +itse, mitä siinä on." -- "En, en minä voi." + +Ingmar vilkaisi häneen. Briitta oli niin punastunut, että luuli veren +tipahtavan hänen kasvoistaan, ja silmissä paloi tuska. -- "Mutta minäpä +luen sen kirjeen sittenkin", sanoi Ingmar. Kun hän alkoi avata sitä, +yritti Briitta riistää sen hänen käsistään. Ingmar torjui hänet luotaan +ja sai kuoren auki. -- "Voi hyvä Jumala", vaikeroi Briitta, "eivätkö +minun kärsimykseni koskaan lopu?" + +"Kuule Ingmar", hän pyysi, "lue se vasta parin päivän kuluttua, sitten +kun minä jo olen matkalla." Ingmar piti kirjettä jo levällään edessään +ja alkoi sitä silmäillä. Briitta peitti sen kädellään. "Ingmar, kuule +nyt, vankilan pappi minut sai sen kirjoittamaan, ja hän lupasi panna +sen postiin vasta sitten, kun minä jo olisin merellä. Nyt hän on +lähettänyt sen liian aikaisin. Sinulla ei ole oikeutta lukea sitä. +Päästä minut vain ensin matkalle, Ingmar, ennen kuin sen luet." + +Ingmar katsoa tuijotti häneen vihaisesti, hyppäsi alas rattailta +saadakseen olla rauhassa ja asettui lukemaan kirjettä. Briitan mieli +oli yhtä kuohuksissa kuin aina ennenkin, milloin hänen tahtoaan ei +noudatettu. -- "Se ei ole totta, mitä siinä sanotaan. Pappi minut +viekoitteli sillä lailla kirjoittamaan. Minä en sinusta pidä, Ingmar." +Ingmar katsoi kesken lukemistaan häneen suurin, ihmettelevin silmin. +Silloin Briitta vaikeni, vankilassa opittu nöyryys täytti hänen +mielensä ja hillitsi sen. Hän tunsi täydellisesti ansainneensa tämän +häpeän. + +Ingmar koetti parastansa saadakseen kirjeestä selvää. Yht'äkkiä hän +rutisti sen kouraansa ja hänen kurkustaan pääsi melkein korahtava ääni. +"En minä saa siitä tolkkua", hän sanoi polkien jalkaansa maahan. +"Kirjaimet pyörivät silmissäni." Hän kiersi Briitan puolelle rattaita +ja pusersi hänen käsivarttaan. "Sanotaanko siinä kirjeessä tosiaankin, +että sinä pidät minusta?" Hänen äänensä kähisi ja hän oli hirveän +näköinen. Briitta ei vastannut. "Sanotaanko siinä kirjeessä, että sinä +pidät minusta?" kysyi Ingmar uudelleen, melkein kiljahtaen. -- +"Sanotaan", vastasi Briitta soinnuttomalla äänellä. + +Ingmar riuhtoili hänen kättään ja singahdutti sen pois luotansa. -- +"Voi sinun valheitasi", hän sanoi, "voi voi sinun valheitasi!" Hän +nauroi ääneensä ja raa'asti ja hänen kasvonsa vääntyivät rumiksi. -- +"Jumala sen tietää", Briitta sanoi, "että minä joka päivä rukoilin +saadakseni nähdä sinut ennen kuin lähden matkalle." -- "Mihinkäs sinä +sitten matkustat?" -- "Kyllä kai minä lähden Amerikkaan." -- "Mutta +sinä et lähde, lempo vie." + +Ingmar oli aivan suunniltaan, hän käydä hoipersi pari askelta metsään +päin, heittäytyi suulleen maata vasten, ja nyt hän vuorostaan itki. +Briitta tuli jäljestä ja istui hänen viereensä, hän oli niin +riemuissaan, että suupielet vältä väkisin tahtoivat vetäytyä nauruun. +-- "Ingmar, Pikku-Ingmar", hän sanoi, kutsuen häntä hyväilynimellä. -- +"Sinähän pidät minua niin rumana." -- "Niin minä pidänkin." -- Ingmar +sysäsi pois päänsä päältä hänen kätensä. -- "Annas nyt minun selittää +se asia sinulle." -- "Puhu pois vaan." -- "Muistatko, mitä sinä sanoit +kolme vuotta sitten käräjillä?" -- "Muistan." -- "Että me menisimme +naimisiin, jos minun mieleni muuttuisi." -- "Kyllä muistan." -- "Sen +jälkeen minä aloin sinusta pitää, sillä en koskaan minä olisi uskonut, +että ihminen voi sellaista sanoa. Se oli yli ihmisvoimain mitä sinä +minulle sanoit, Ingmar, sen jälkeen mitä minä olin tehnyt sinulle. Kun +minä silloin katsoin sinuun, näytit sinä kauniimmalta kuin kukaan +niistä muista, sinä olit viisain heistä kaikista ja ainoa, jonka kanssa +olisi ollut hyvä elää. Minä ihan mielettömästi rakastuin sinuun, ja +minusta tuntui, että sinä kuuluit minulle ja minä sinulle. Ja ensin +minusta olikin aivan luonnollinen asia, että sinä tulisit minua +noutamaan, mutta sitten en enää uskaltanut siihen luottaa." + +Ingmar kohottausi istumaan. "Miks'et sitten kirjoittanut?" -- +"Kirjoitinhan minä." -- "Ja pyysit minulta anteeksi; mitä +kirjoittamista siinä oli!" -- "Mistäs minun olisi pitänyt kirjoittaa?" +-- "Siitä toisesta asiasta." -- "Enhän minä mitenkään tohtinut siitä +kirjoittaa." -- "Nyt oli vähällä, etten olisi tullutkaan." -- "Mutta +Ingmar, mahdotontahan minun oli kirjoittaa sinulle kosintakirjeitä +sellaisten tekojeni jälkeen. Silloin viime päivää vankilassa ollessani +minä sinulle kirjoitin, kun pappi sanoi, että minun täytyi. Hän lupasi +toimittaa kirjeen sinulle sitten, kun minä olisin matkalla. Ja nyt hän +sen jo lähetti." + +Ingmar tarttui hänen käteensä, ojensi sen sormet maata vasten ja löi +niitä. -- "Minun tekisi mieleni lyödä sinua", hän sanoi. -- "Tee +minulle mitä tahdot, Ingmar." Ingmar katsoi hänen silmiinsä ja huomasi, +että hän oli kärsimyksissä kaunistunut. Hän kiersi molemmat kätensä +hänen kaulaansa ja jäi siihen riipuksiin aivan kuin lapsi. -- "Nyt minä +hyvin vähällä olin antaa sinun lähteä." -- "Et sinä sentään voinut olla +tulematta." -- "Mutta tiedätkö, että minä en pitänyt sinusta!" -- "Sen +minä hyvin ymmärrän." + +"Minä tulin niin hyvälle mielelle, kun kuulin sinun lähtevän +Amerikkaan." -- "Niinhän isä kirjoitti, että sinä olit hyvilläsi." -- +"Kun vain katselin äitiä, tuntui minusta, etten voisi tuoda hänelle +sellaista miniää kuin sinä." -- "En minä siksi kelpaakaan." -- "Minulla +oli paljon harmia sinun tähtesi, kukaan ei tahtonut kääntää +päätänsäkään minuun päin, kun minä muka olin menetellyt niin huonosti +sinun kanssasi." -- "Tee nyt niin kuin äsken sanoit", sanoi Briitta, +"ja lyö minua." -- "Ei sitä ihmisäly saata käsittää, kuinka vihainen +minä olen sinulle." + +Briitta istui vaiti. "Kun minun mieleeni muistuvat kaikki nämä päivät +ja viikot", alkoi Ingmar taas. -- "Voi, älä puhu siitä, Ingmar." -- +"En minä siitä olekaan vihoissani, mutta minähän olin aivan +päästämäisilläni sinut lähtemään." -- "Etkö sinä pitänyt minusta, +Ingmar?" -- "En." -- "Etkö koko matkalla?" -- "En hetkeäkään. Olin vain +kiukuissani koko ajan." -- "Milloinkas sinun mielesi muuttui?" -- "Kun +sain tuon kirjeen." -- "Minä näin kyllä, että sinulta oli kaikki +rakkaus loppunut, ja sen tähden minua niin hävetti tunnustaa, että +minun rakkauteni nyt vasta alkoi." + +Ingmar nauraa hyrähteli itsekseen. "Mitä sinä naurat, Ingmar?" -- "Sitä +minä vain ajattelen, kuinka me lähdimme pakoon kirkosta ja kuinka +meidät ajettiin kotoa pois." -- "Eihän se ole mikään naurun asia." -- +"Eikös ole? Mehän joudumme elämään kuin maantiekulkurit. Kunpa isä sen +näkisi." -- "Tänään se sinua naurattaa, mutta ei se sillä lailla käy, +Ingmar, ja minun on syyni." -- "Minustapa se käy", sanoi Ingmar, "sillä +nyt minä en välitä tuon taivaallista muusta kuin sinusta." + +Murhe melkein tukahdutti Briitan äänen, mutta Ingmar antoi hänen yhä +vain uudelleen kertoa, kuinka hän oli häntä ajatellut ja kaivannut. +Ingmar rauhoittui vähitellen, niinkuin lapsi kehtolaulua +kuunnellessaan. Kaikki tämä oli aivan toista kuin Briitta oli +odottanut. Hän oli ajatellut, että jos hän vankilasta päästessään +tapaisi Ingmarin, hän heti kertoisi, kuinka rikos häntä ahdistaa ja +kuinka paha hän tuntee olevansa. Hän olisi sanonut Ingmarille tai hänen +äidilleen tai kenelle tahansa, jonka olisi kohdannut, että hän tietää +olevansa paljoa huonompi heitä ja ettei hän edes pyrikään heidän +rinnalleen. Mutta tästä hän ei ensinkään päässyt puhumaan Ingmarille. + +Silloin Ingmar keskeytti hänet ja sanoi hyvin hiljaa: --"Sinulla taitaa +olla jotain muutakin sanomista." -- "Niin minulla on." -- "Jota olet +ajatellut koko ajan." -- "Yöt ja päivät." -- "Ja joka ahdistaa mieltäsi +lakkaamatta." -- "Niin se tekee." -- "Puhu se nyt minulle, niin saamme +kantaa sen yhteisesti." Hän katsoi Briittaa silmiin ja näki niissä +arkuutta ja mieletöntä tuskaa. Hänen puhuessaan niihin tuli +rauhallisempi ilme. -- "Nyt sinun on parempi olla", sanoi Ingmar, kun +Briitta pääsi loppuun. -- "Tuntuu aivan kuin siitä olisi vapautunut", +sanoi Briitta. -- "Sillä nyt se on meidän yhteisenä tietonamme. Et sinä +nyt enää taida pyrkiä matkalle?" -- "Voi, kyllä minä niin mielelläni +jäisin", sanoi Briitta, ja hänen kätensä kävivät ristiin. + +"Sitten me lähdemme kotiin", sanoi Ingmar, nousten seisaalleen. -- "Ei, +minä en uskalla", sanoi Briitta. -- "Äitiä ei tarvitse pelätä", Ingmar +sanoi, "kun hän huomaa, että minä teen oman pääni mukaan." -- "Mutta +missään tapauksessa hänen ei pidä minun tähteni lähteä kotoaan. En minä +näy voivan muuta tehdä kuin sittenkin lähteä Amerikkaan." -- "Kuules, +kun minä sanon", Ingmar hymyili salaperäisesti, "älä pelkää suotta. +Meillä on yksi auttaja." -- "Kuka se on?" -- "Isä. Hän pitää kyllä +kaikesta huolen." + +Metsätiellä tuli joku. Se oli Kaisa, vaikka hän nyt käydä lippasi ilman +vehnäsvasujaan, niin että he eivät olleet häntä tuntea. -- "Päivää, +päivää", sanoivat he, ja eukko tuli luokse ja tervehti kädestä pitäen. +-- "Täälläkös te istutte, sillä aikaa kun kaikki talon rengit ovat +teitä etsimässä?" + +"Lähditte kirkosta sellaisella kiireellä", eukko jatkoi, "etten päässyt +tapaamaan teitä siellä, mutta minun teki niin mieleni tervehtiä +Briittaa, että päätä pahkaa lähdin Ingmarilaan. Rovasti ajoi sinne +samaan aikaan ja astui sisälle väentupaan jo ennen kuin ennätin +tervehtiäkään. Heti ovesta tultuaan, ehtimättä edes kättelemäänkään, +hän huusi Martta emännälle: 'Nyt te Martta emäntä saatte iloa +Ingmaristanne, nyt hän on näyttänyt olevansa vanhaa juurta, ja tästä +lähtien kutsukaa häntä Suur-Ingmariksi!' -- Martta emäntä on +luonnostaankin harvasanainen ja nyt hän vain seisoi ja solmeili +huiviaan. -- 'Mitä rovasti sanoo?' tuli häneltä viimein. -- 'Hän on +käynyt noutamassa Briitan', sanoi rovasti, 'ja uskokaa minun sanani, +Martta emäntä, siitä hän saa kunniaa niin kauan kuin elää.' -- 'Jokohan +nyt!' sanoo emäntä. -- 'Minä aivan hölmistyin, kun näin heidät +kirkossa, se saarna oli parempi kuin mitä minä voin pitää. Ingmarista +tulee meidän kaikkien esikuvamme, samanlainen kuin hänen isänsä oli.' +-- 'Aimo uutisiapa rovasti kertoo', sanoi Martta emäntä. -- 'Eikös hän +itse vielä ole tullut?' -- 'Ei hän ole kotona, mutta ehkä he ensiksi +ovat ajaneet Bergskogiin.'" + +"Niinkö äiti sanoi?" Ingmar huudahti. -- "Niin sanoi, ja tällä välin +hän jo on lähettänyt viestin toisensa jälkeen teitä etsimään." + +Kaisalla riitti puhetta, mutta Ingmar ei kuunnellut, hänen ajatuksensa +olivat etäällä. -- "Sitten minä astun väentupaan", hän ajatteli, "missä +isä istuu kaikkien entisten Ingmarien kanssa. -- 'Terve tulemaasi, sinä +Suur-Ingmar Ingmarinpoika', -- sanoo isä ja käy minua kohti. -- +'Jumal'antakoon, isä, ja kiitoksia avustanne.' -- 'Niin, nythän sinä +joudut hyviin naimisiin', isä sanoo, 'nyt tulee kaikki muukin ihan +itsestään.' -- 'En minä omin voimin olisi saanut sitä tehdyksi, +jollette te olisi ollut apuna', minä sanon. -- 'Ei siinä ollut mitään +kummaa', sanoo isä. 'Meidän Ingmarien ei tarvitse muuta kuin käydä +Jumalan teitä!'" + + + + + +EDELLINEN OSA + + + + +KOULUMESTARIN LUONA + + +Siinä pitäjässä, missä vanhojen Ingmarien suku asui, ei yhdenkään +ihmisen päähän vielä kahdeksankymmenluvun alussa olisi juolahtanut +kääntyä mihinkään uuteen uskoon tai käydä missään uudenlaisessa +jumalanpalveluksessa. Oli kyllä kuultu puhuttavan, kuinka uskonlahkoja +syntyi siellä täällä muissa Taalainmaan pitäjissä ja kuinka aikaihmiset +astuivat jokiin ja järviin baptistien uudestikastettaviksi, mutta sitä +naurettiin ja sanottiin: "Pitäkööt äppelbolaiset ja gagnevilaiset +sellaisen hyvänään; meidän pitäjäämme se hullutus ei koskaan leviä." + +Niinkuin kaikessa muussa pysyteltiin vanhoillaan, niin siinäkin, että +käytiin kirkossa jok'ainoa pyhä. Sinne tuli jokainen ken vain kykeni, +yksin kovimmillakin talvipakkasilla. Ja silloin juuri se olikin melkein +välttämätöntä. Sillä kun ulkona oli neljänkymmenen asteen pakkanen, ei +kukaan olisi tullut toimeen lämmittämättömässä kirkossa, jollei se +olisi ollut väkeä aivan sulloen täynnä. + +Mutta eivät ihmiset sen vuoksi olleet näin ahkeria kirkonkävijöitä, +että heillä olisi ollut jokin erinomaisempi pappi. Rovastivainajan +jälkeen, joka oli elänyt Suur-Ingmarin nuorena ollessa, oli tullut +kirkkoherra, joka itsessään oli hyvinkin kelpo mies, mutta ei mikään +erikoinen jumalansanan saarnaaja. Siihen aikaan käytiin kirkossa +kunnioittamassa Jumalaa eikä huvikseen kuulemassa kaunista saarnaa. Kun +sitten pakkasviimassa pyrittiin kotiinpäin, ajateltiin, että Herra +kyllä vielä muistaa senkin, että sinä tällaisella pakkasella kävit +kirkossa. + +Tämä oli heistä pääasia, sillä siihen ei kukaan mitään mahtanut, että +pappi puhui aina vain yhtä ja samaa, jota hän oli saarnannut joka pyhä +siitä asti kun paikkaansa astui. + +Mutta, totta puhuen, useimmat olivatkin aivan tyytyväisiä siihen mitä +kuulivat. He tiesivät, että pappi luki heille oikeata jumalansanaa, ja +sen vuoksi se oli heistä kaunista. Ainoastaan koulumestari ja jotkut +mietiskelevät talonpoikaisvanhukset toisinaan nurisivat keskenään: +"Tämä nykyinen pappi oikeastaan jauhaa yhtä ja samaa saarnaa. Hän ei +puhu muusta kuin Jumalan kaitselmuksesta ja kuinka Jumala kaikki ohjaa. +Se käy nyt vielä, niin kauan kuin lahkolaiset pysyvät täältä poissa. +Mutta tällä linnalla on huono varusväki ja se kukistuu ensi +sysäyksestä." + +Kiertelevät saarnaajat eivät tosiaankaan koskaan poikenneet tähän +seurakuntaan. Ei sinne kannata mennä, he aina sanoivat. Sen puolen +kansa ei välitä mistään herätyksestä. He ja naapuripitäjien heränneet +pitivät vanhoja Ingmareja ja heidän pitäjäläisiään suurina syntisinä, +ja kun siellä soitettiin kirkonkelloja, sanoivat he niiden soivan: +"Nuku synnin unta! Nuku synnin unta!" + +Kaikki seurakuntalaiset, niin suuret kuin pienet suuttuivat, kun +kuulivat mitä heidän kirkonkelloistaan sanottiin. Olihan tunnettu asia, +ettei kukaan koko pitäjässä jättänyt lukematta isämeitäänsä, kun kellot +soivat. Ja että joka lauantai-ilta, kun pyhää soitettiin, kaikki sekä +sisä- että ulkotyöt seisahtuivat, miehet nostivat hattuaan, naisväki +nyykistihe ja kaikki seisoivat hiljaa niin kauan, että ennättivät lukea +Herran rukouksen. Kuka vain oli tässä pitäjässä asunut, hän +tunnustikin, ettei ollut milloinkaan tuntenut Jumalaa niin suureksi ja +niin kunnioitetuksi kuin nähdessään kesäiltoina viikatteen vaipuvan +niittäjän kädestä ja auran pysähtyvän keskelle vakoaan ja viljakuorman +jäävän kesken purkamisen, kun kirkonkellot pari kertaa läppäsivät. +Tuntui aivan kuin Herra Jumala juuri silloin olisi ehtoopilven +hartioilla leijaillut tienoon yli, valtavan suurena ja hyvänä ja jakaen +runsaasti siunaustaan. + +Tähän pitäjään ei vielä ollut hankittu seminaarinkäyneitä +koulunopettajia, vaan tyydyttiin vanhanaikaiseen koulumestariin, joka +oli omin päin oppinut talonpoika. Hän oli mies yksinään opettamaan +sataa lasta; koulumestarina hän oli ollut jo neljättäkymmentä vuotta, +ja häntä pidettiin suuressa arvossa. Melkeinpä koulumestarista tuntui, +kuin hänen olisi omantuntonsa edessä vastattava koko seurakunnan +hengellisestä tilasta, ja hän oli usein huolissaan siitä, että heillä +oli sellainen pappi, joka ei kyennyt saarnaamaan. Hän ei kuitenkaan +ryhtynyt mihinkään toimiin, niin kauan kuin lahkolaiset muissa +pitäjissä puhuivat vain uudesta kasteesta, mutta kun hän sai kuulla, +että ehtoolliseenkin jo käytiin käsiksi ja että ihmiset siellä täällä +alkoivat käydä yksityisesti ripillä toinen toisensa luona, ei hän enää +voinut pysyä syrjässä. Hän itse oli köyhä, mutta hän onnistui saamaan +muutamilta varakkaimmilta talollisilta rahoja rukoushuoneen +rakentamiseen. -- "Te tunnette minut", hän sanoi heille, "ja tiedätte, +että minä tahdon saarnata vain saadakseni ihmiset pysymään vanhassa +uskossa. Mutta mihinkä joudutaan, kun lahkolaissaarnaajat karkaavat +kimppuumme uuden kasteen ja uuden Herran ehtoollisen kanssa, jollei +kukaan ota kansalle sanoakseen, mikä on oikeata oppia ja mikä väärää?" + +Koulumestari oli hyvissä väleissä kirkkoherran, niinkuin kaikkien +muidenkin kanssa. Usein he, pappi ja hän, kävelivät edestakaisin +pappilan ja koulutalon väliä, yhä uudelleen edes ja taas, ikäänkuin +eivät koskaan olisi saaneet loppuun sanotuksi, mitä heillä oli +sanottavaa. Kirkkoherra kävi myös usein koulumestarin luona iltaisin ja +jutteli talon hauskassa keittiössä suuren lieden ääressä koulumestarin +emännän, Stiinan kanssa. Toisinaan hän poikkesi heille joka ilta. Hänen +kävi ikäväksi istua kotonaan, hänen vaimonsakin kun alati oli sairaana +vuoteenomana, niin ettei koko taloudessa ollut mitään järjestystä. + +Nyt oli talvi-ilta. Koulumestari vaimoineen istui lieden ääressä +keskustellen hiljakseen vakaista asioista, ja pieni, kaksitoistavuotias +tyttö leikki sillä aikaa nurkassa. Se oli heidän tyttärensä Gertrud. +Hän oli aivan vaaleaverinen, tukka melkein liinankarvainen, posket +pyöreät ja rusottavat, mutta hän ei ollut niin tasaluontoisen eikä +pikkuviisaan näköinen kuin koulumestarien lapset tavallisesti. + +Tuo nurkka oli hänen leikkitupansa. Sinne hän oli kerännyt joukoittain +erivärisiä lasinkappaleita, rikkonaisia kuppeja ja vateja, joenrannasta +poimimiaan mukulakiviä, pieniä neliskulmaisia puupalikoita ja muuta +sellaista pikkukamaa. + +Pitkän aikaa Gertrud oli siinä puuhaillut itsekseen isän ja äidin häntä +häiritsemättä. Hän istui lattialla ja laitteli puupalikkojaan ja +lasinpalasiaan yhä uuteen järjestykseen, hyvin kiireesti ja varoen, +jottei isä häntä huomaisi ja käskisi läksyjä lukemaan. Mutta nyt +näyttikin siltä, ettei tainnut tänä iltana enää tullakaan käskyä +ylimääräiseen luvunlaskutyöhön. + +Gertrudilla oli siinä nurkassaan paraikaa tekeillä suuri työ. Ei sen +vähempi kuin koko pitäjän uudelleen rakentaminen. Koko kotipitäjän hän +aikoi luoda uudestaan, kirkkoineen ja kouluineen. Jokeakaan ja sen +siltaa hän ei tahtonut unohtaa, jottei mitään jäisi keskeneräiseksi. + +Aimo joukko työtä oli jo tehtynä. Laaksoa ylt'ympäri kiertävät +vuorenselänteet hän oli pannut kokoon suurista ja pienistä kivistä. +Kaikkiin notkoihin hän oli kuusenhavuista laittanut metsää, ja kahdesta +terävästä kivestä hän oli pystyttänyt Klack-vuoren ja Olofshättan +kukkulat, jotka ylenivät kumpikin omalla puolellaan jokea ja katselivat +toisiaan laakson ylitse. + +Vuorien reunustama pyöreä laakso oli peitetty äidin +kukkaruukkumullalla, niin että se näytti aivan luonnolliselta, mutta +sittenpä Gertrud ei saanut sitä vihannoimaan, niinkuin viljellyn maan +pitäisi. Hän lohdutti kuitenkin mieltään sillä, että tuollaiseltahan se +näytti keväällä, kun ei maassa vielä ollut ruohoa. + +Dal-joki, joka leveänä ja valtavana virtasi koko pitäjän halki, oli sen +sijaan aivan näköisensä, sillä se oli tehty pitkästä lasisuikaleesta, +ja heti ensi töikseen Gertrud oli laatinut sen notkuvan lauttasillan, +joka välitti yhteyttä pitäjän molempien osien välillä. + +Syrjemmässä olevat talot ja kylät hän myöskin jo oli merkinnyt +punaisilla tiilikivisiruilla. Kaukana pohjoisessa, peltojen ja +niittyjen keskellä oli Ingmarila, Kolåsin kylä taas näkyi idästä +vuorenrinteeltä, ja Bergsån ruukki oli aivan laakson eteläpäässä, missä +joki teki monta putousta murtautuessaan laaksoa salpaavien vuorien +läpi. + +Oikeastaan kaikki ulkopiirteet jo olivatkin valmiina. Sileiksi +hiekoitetut maantiet kiertelivät pitkin joenrantaa talojen välitse. +Pieniä puistikkoja oli istutettu sinne tänne tasangolle ja +asuinrakennusten ympärille. Gertrud näki noista kivi- ja multa- ja +kuusenhavurakenteistaan yhdellä silmäyksellä koko pitäjän. Se oli +hänestä oikein kaunista. + +Hän käänsi vähän väliä päätään, sillä mieli teki näyttää äidillekin +noita ihmetöitä, mutta hän hillitsi mielensä. Yhä vieläkin oli +viisainta pysytellä muilta huomaamattomana. + +Nyt oli vielä vaikein työ jäljellä. Oli rakennettava kirkonkylä +keskelle pitäjää joen kahden puolen. Gertrudin täytyi muutella +kiviään ja lasinkappaleitaan moneen kertaan, ennen kuin sai ne +jonkinmoiseen järjestykseen. Kruununvoudin talo tahtoi tunkea tieltään +kauppapuodin, ja tuomarin ja tohtorin rakennukset eivät olleet +mahtua rinnakkain. Vaikeata oli jo muistaakin kaikkea, mitä +siellä oli: kirkko ja pappila, apteekki ja postikonttori, suuria +talonpoikaistaloja ulkohuoneriveineen, majatalo, jahtivoudin +puustelli, sähkösanomakonttori. + +Lopultakin oli sitten koko kirkonkylä valmiina valkoisine ja punaisine +taloineen, keskellä vihreitä peltomaita. Mutta yhtä vielä puuttui. + +Gertrud oli jouduttanut noita muita päästäkseen rakentamaan koulutaloa, +jonka myöskin piti tulla sinne kirkonkylään. + +Koululla tuli olla paljon tilaa. Sen oli muhkeana kaksikerroksisena +rakennuksena kohottava joentörmällä, ympärillään laaja puutarha ja +pihan keskellä korkea viirinsalko. + +Hän oli säästänyt koulua varten parhaat puupalikkansa, mutta silti +häntä huoletti sen onnistuminen. Mieluimmin hän olisi rakentanut sen +aivan sellaiseksi kuin se oli, alakertaan ison koulusalin ja yläkertaan +pienemmän, sekä heidän asuttavansa keittiön ja kamarin. + +Mutta se kestäisi kovin kauan. En minä kuitenkaan saa tässä olla niin +pitkää aikaa, hän ajatteli. + +Silloin kuului eteisestä askeleita, joku siellä kopisteli lunta +päältään. Gertrud ryhtyi heti paikalla työhönsä. Nyt siellä tulee +pastori juttelemaan isän ja äidin kanssa, hän ajatteli, nyt hän saa +käyttää koko illan omiin töihinsä. Ja virkein mielin hän alkoi laskea +perustusta koulutalolle, josta oli tuleva puolen pitäjän kokoinen. + +Äitikin oli kuullut askelet eteisestä. Hän nousi ja siirsi +vanhanaikaisen nojatuolin lieden ääreen. Samassa hän kysäisi +mieheltään: -- "Aiotko sanoa sen hänelle jo tänä iltana?" -- "Sanon +kyllä", vastasi koulumestari, "heti kun siitä tulee puhe." + +Kirkkoherra astui nyt sisään, viluissaan ja poskipäät pakkasviimasta +punoittaen. Hän oli tapansa mukaan hyvin puheliaalla tuulella. Tosiaan +hän olikin hauskin mies, mitä olla saattoi, kun hän noin pistäytyi +pakinoimaan yhtä ja toista. Hänen haastellessaan maallisista asioista +puhe sujui häneltä niin vapaasti, ettei olisi uskonut häntä samaksi +mieheksi, jolle saarnaaminen oli niin hankalaa. Mutta hengellisistä +asioista puhuttaessa työntäysi veri hänen kasvoihinsa, hän hakelsi +sanojaan eikä koskaan uskaltanut kajota tärkeimpiin kysymyksiin. Vain +silloin hän lämpeni, kun sai puhua Jumalan ohjauksesta. + +Kirkkoherra oli tuskin päässyt kunnolleen istumaan, kun koulumestari +kääntyi häneen päin ja sanoi hyvin iloisesti: "Nytpä minä kerron +teille, kirkkoherra, uutisen; minä alan kohta rakentaa rukoushuonetta." + +Pappi vaaleni, aivan voimatonna hän lysähti nojatuoliin, johon Stiina +emäntä oli hänet istuttanut. "Mitä te sanotte, Storm? Rakennatte +rukoushuoneen? Mitä sitten tehdään kirkolla ja minulla? Hylätäänkö +meidät?" + +"Kyllä kirkkoa ja kirkkoherraa sittenkin tarvitaan", vastasi +koulumestari vakuuttavasti. "Rukoushuoneen minä olen ajatellut kirkon +tueksi. Niin monta väärää opettajaa liikkuu nykyään kansaa +villitsemässä, että kirkko tosiaan on avun tarpeessa." + +"Ja minä kun olen pitänyt teitä, Storm, ystävänäni!" sanoi pappi +masentuneena. + +Pari silmänräpäystä sitten hän oli tullut sisään huolettomana ja +iloisena, nyt hän yht'äkkiä oli niin murtunut, että hänestä melkein +näytti tulevan loppu. + +Koulumestari käsitti vallan hyvin hänen toivottomuutensa. Olihan +yleisesti tunnettua, että kirkkoherralla ennen oli ollut sangen hyvä +lukupää, mutta että hän oli nuoruudessaan elänyt liian vallattomasti ja +lopuksi saanut halvauksen, ja siitä lähtien hänestä ei koskaan tullut +entistä miestä. Häneltä itseltään useimmiten unohtui, ettei hän ollut +muuta kuin miehen varjo, mutta joka kerta kun hän sai siitä +huomautuksen, hän joutui aivan epätoivoon. + +Nyt hän istui tuolilla lamautuneena kuin kuollut, eikä kukaan tohtinut +pitkään aikaan sanoa sanaakaan. + +"Ei teidän, kirkkoherra, pidä käsittää asiaa sillä lailla", yritti +viimein koulumestari sanoa hyvin hiljakseen ja lempeästi. + +"Älkää puhuko, Storm", sanoi kirkkoherra, "tiedän sen itsekin, etten +ole erikoinen saarnamies, mutta en minä olisi uskonut teidän rupeavan +minulta virkaa riistämään." + +Storm teki käsillään epääviä liikkeitä, joiden oli määrä osoittaa, +etteihän sellainen ikinä olisi voinut hänen mieleensä juolahtaa, mutta +sanoa hän ei sitä uskaltanut. + +Koulumestari oli kuusikymmenvuotias mies, mutta paljotöisestä virastaan +huolimatta vielä täysissä voimissa. Hänen ja kirkkoherran ulkonäössä +oli suuri ero. Storm oli Taalainmaan pisimpiä miehiä, hänellä oli +musta, kihara tukka, kuparin ruskea iho ja teräväpiirteiset kasvot. Hän +näytti jykevältä kuin tammi verrattuna pienikasvuiseen kirkkoherraan, +jonka rinta oli painuksissa ja pää kalju. + +Stiina emännän mielestä olisi voimakkaamman pitänyt myöntyä. Hän +kehoitti silmänluonneilla miestään peruuttamaan sanansa, mutta +koulumestari ei saattanut luopua hankkeistaan, vaikka hän olikin hyvin +pahoillaan. + +Hän alkoi nyt selittää asiaa hyvin tyynesti ja tarkasti. Hän sanoi +olevansa varma siitä, että lahkolaisuutta jo pian ilmaantuu +seurakuntaan. Ja sen torjumiseksi oli tarpeen, että jossakin paikassa +voitiin selittää sanaa kansanomaisemmin kuin kirkossa sopii, että +siellä saattoi vapaasti valita saarna-aiheensa, selittää Raamattua +kokonaisuudessaan ja opastaa kansaa vaikeita kohtia käsittämään. + +Vaimo viittoi häntä vaikenemaan. Stiina emäntä ymmärsi, että pappi joka +sanaan ajatteli: Vai niin, minä siis en ole opettanut seurakuntaa enkä +suojellut sitä harhauskolta! Taidanpa olla hyvinkin kehno papiksi, kun +oma koulumestarini, tämä koulunkäymätön talonpoika, luulee osaavansa +saarnata paremmin kuin minä. + +Koulumestari ei huomannut sanojensa vaikutusta, vaan puhui edelleen +siitä, millä tavalla hän oli ajatellut suojella tätä lammaslaumaa +susien hyökkäykseltä. + +"Minäpä en ole mitään susia nähnyt", sanoi pappi. + +"Minä tiedän, että niitä on tulossa", sanoi Storm. + +"Ja te itse, Storm, avaatte niille oven." + +Hän kohensihe nojatuolissaan tarmokkaampaan asentoon. Koulumestarin +sanat olivat häntä kiihdyttäneet, veret alkoivat nousta poskipäihin, ja +hän näytti melkein yhtä arvokkaalta kuin tavallisissa oloissaan. + +"Rakas Storm, ei nyt puhuta enempää tästä asiasta", hän sanoi. + +Sitten hän alkoi leikkiä laskien ylistellä Stiina emännän viimeksi +pukemaa morsianta, sillä Stiinaa käytettiin kaasona pitäjän kaikissa +häissä. Mutta tämä talonpoikaisvaimo ymmärsi, kuinka suunnattomasti +pappi kärsi oman kykenemättömyytensä tunnosta, ja hän itki säälistä +eikä kyyneliltään saanut vastatuksi; kirkkoherran täytyi puhua melkein +yksinään. + +Koko ajan pyörivät kirkkoherran ajatukset siinä, että kunpa hän saisi +takaisin nuoruutensa voimat ja selvän järjenjuoksun, niin hän yht'äkkiä +keksisi sanat, joista tuo talonpoika huomaisi, kuinka huonosti +menettelee. + +Yht'äkkiä hän uudestaan käännähti Stormiin päin. "Mistä te, Storm, +olette saanut siihen rahoja?" + +"Me laitoimme yhtiön", sanoi Storm ja luetteli sitten ne talolliset, +jotka olivat luvanneet häntä auttaa, osoittaakseen, etteivät ne miehet +mitenkään voineet kirkkoa eikä pappia vahingoittaa. + +"Vai on Ingmar Ingmarinpoikakin mukana!" sanoi pappi. Se tieto sattui +häneen kuin uusi surmanisku. "Yhtä varmasti kuin minä luotin teihin, +Storm, luotin minä Ingmar Ingmarinpoikaan." + +Mutta hän keskeytti sen puheensa taas siihen ja kääntyi tarinoimaan +emännälle. Hän näki kyllä, että Stiina emäntä itki, mutta ei ollut sitä +huomaavinaan. + +Hetkisen kuluttua hän taas käännähti koulumestariin päin. + +"Luopukaa siitä aikeesta, Storm", hän pyysi. "Jättäkää se minun +tähteni. Ettehän tekään, Storm, olisi hyvillä mielin, jos joku +laittaisi koulun teidän koulunne viereen." + +Koulumestari katseli pitkin lattiaa ja mietti tarkasti. "En minä voi +sitä jättää, kirkkoherra", hän viimein sanoi, koettaen samalla +kohottautua pontevamman ja tyynemmän näköiseksi. + +Pappi ei siihen vastannut, ja sitten istuttiin ainakin kymmenen +minuuttia aivan ääneti. + +Sitten pappi nousi paikaltaan, pani turkin yllensä ja lähti ovea +kohden. + +Koko illan hän oli tuskanhiki otsalla etsinyt sanoja, joilla saisi +aivan epäämättömästi näytetyksi, että Storm teki väärin, ei ainoastaan +hänelle vaan koko pitäjällekin, ja että hän uudella yrityksellään vei +sen turmioon. Mutta vaikka ajatuksia ja sanoja aivan tunkeili hänen +päässään, ei hän saanut niistä kiinni eikä kyennyt niitä lausumaan, +sillä hän oli kuin olikin mennyttä miestä. + +Ovelle astuessaan hän huomasi Gertrudin, joka nurkassa leikki +lasinkappaleillaan ja puupalikoillaan. Hän seisahtui katsomaan tytön +aherrusta. Gertrud ei näyttänyt ensinkään kuunnelleen toisten +keskustelua, hänen silmissään loisti ilo ja posket punoittivat +heleämmin kuin muulloin. + +Kun papin oma suru oli niin raskas, niin tytön iloinen huolettomuus +häntä aivan kummastutti. Hän astui tytön luo ja kysyi: "Mitäs sinä +Gertrud siellä häärit?" + +Tyttö oli jo aikoja sitten saanut pitäjänsä valmiiksi. + +Olipa hän sen jo purkanutkin ja alkanut uuden hankkeen. + +"Olisittepa, kirkkoherra, tullut hiukkasen ennen!" hän sanoi. "Minulla +oli niin kaunis pitäjä, ja siinä oli sekä kirkko että koulu." + +"Mitäs sinä nyt sitten teet?" + +"Niin, kun minä jo hävitin pitäjän, rupesin nyt tekemään Jerusalemia +ja -- --." + +"Kuinka sinä sanoit?" pappi keskeytti. "Hävititkö sinä pitäjän +rakentaaksesi sijaan Jerusalemin?" + +"Hävitin minä", sanoi Gertrud, "se pitäjä oli oikein kaunis, mutta +tänään luettiin koulussa Jerusalemista, ja nyt minä särjin pitäjäni ja +rupesin rakentamaan Jerusalemia." + +Pappi katsella tuijotti lasta. Hän paineli käsin otsaansa saadakseen +ajatuksensa selville. "Varmaan nyt joku sinua suurempi puhuu sinun +suusi kautta", hän sanoi. + +Tytön sanat olivat hänestä niin ihmeelliset, että hän yhä uudelleen +toisteli niitä itsekseen. Samalla hänen ajatuksensa alkoivat kiertää +tavallista uraansa ja hän ihmetteli taas Jumalan kaitselmusta ja niitä +keinoja, joilla hän tahtonsa toteuttaa. + +Hän astui uudelleen koulumestarin luokse ja sanoi tavallisella +ystävällisellä äänellään ja omituisen kirkkain silmin: + +"En ole enää teihin pahastunut, Storm. Te teette vain mitä teidän +täytyy. Minä olen koko elämäni ajan paljon mietiskellyt Jumalan +kaitselmusta, vaikka en olekaan päässyt siitä selville. Enkä minä +käsitä tätäkään, mutta sen ymmärrän, että te teette sitä mitä +suurempanne teillä teettää." + + + + +HE NÄKIVÄT TAIVAAN AVOINNA + + +Sinä keväänä, jolloin rukoushuone rakennettiin, tuli kevät hyvin +äkillisesti ja Dal-joessa nousi suuri tulva. Ihmeellisen viljalti sinä +keväänä vettä tulikin. Sitä satoi taivaasta, sitä virtasi vuorilta, +sitä kihosi maasta; jokainen rattaanraide ja pellonvako oli sitä +tulvillaan. Ja kaikilta tahoilta se pyrki jokeen, joka paisumistaan +paisui ja yhä rajummin pyörtein kulki eteenpäin. Se ei ollut nyt musta +ja sileäpintainen, niinkuin muulloin, vaan keltaisenharmaana +savensekaisesta vedestä, jota siihen kaikkialta virtasi, se vyöryi ja +rynnisti, vieden muassaan tukkipuita ja jäälohkareita. Se oli oudon ja +pelottavan näköinen. + +Alussa eivät aikaihmiset tulvasta paljon välittäneet. Mutta lapset +juoksivat jokaisena joutohetkenään rantaan katselemaan rajua virtaa ja +kaikkea, mitä sen mukana meni. + +Kohtapuoleen tulvavesi toi muutakin kuin tukkeja ja jääsohjoa. Siinä +ajelehti pesulaitureita ja uimahuoneita. Ja ennen pitkää siinä jo +kellui veneitä ja hajalle menneiden lauttasiltojen jätteitä. + +"Kyllä se pian vie tämän meidän sillan, ihan varmasti se sen vie", +sanoivat lapset. Heitä hieman pelotti, mutta paljon enemmän sentään +halutti nähdä sellaista ihmettä. + +Samassa saapui virtaa pitkin suuri kuusi juurineen ja oksineen, ja sitä +saatteli valkeavartinen haapa, jossa rannalta katsoen näki suuria +silmuja, joita vesi oli liottanut niin kauan, että ne jo olivat +puhjenneet. Ja vähän matkan päässä tulla kukkui mäkeä laskien nurin +keikahtanut heinälato. Se oli täynnä heiniä ja olkia, ja sen katonharja +piti sitä suunnassa ihan kuin veneenköli. + +Kun vesi alkoi tuoda muassaan tällaistakin, lähtivät viimein +aikaihmisetkin liikkeelle. Sillä nähtiin, että tulva siellä ylämaassa +jossakin kohden oli noussut yli joen äyrästen, ja nyt riennettiin +keksit ja kanget käsissä rantaan, vetämään maalle tarvekaluja ja +rakennuksia. + +Pitäjän pohjoiskulmalla, missä asumuksia oli harvassa ja väkeä vähän, +seisoi Ingmar Ingmarinpoika yksin rannalla. Hän oli nyt lähes +kuudenkymmenen ikäinen, mutta näytti vielä vanhemmalta. Kasvot olivat +ryppyiset, ruumis kumarassa, ja muuten hän tuntui yhtä saamattomalta +kuin aina ennenkin. + +Hän nojasi pitkään keksiriukuunsa ja katseli unituhruisin silmin jokea +pitkin. Se virtasi siinä ohitse kohisten ja vaahtoisena ja ylpeästi +kuljettaen mukanaan saaliitansa. Se näytti aivan kuin ilkkuvan tuota +talonpoikaisnahjusta. "Eipä vain sinussa ole miestä minun kuormiani +riistämään", se tuntui huutelevan. + +Ingmar Ingmarinpojan lähitse ajelehti siltain jätteitä ja vesilastissa +olevia veneitä, mutta hän ei ojentanut kättään niitä maalle +vetääksensä. Hän arvasi, että kirkonkyläläiset kyllä ne korjaavat. + +Silmää räväyttämättä hän silti tarkasteli, mitä tulvavesi vei siitä +ohi. Muun seassa tuli sieltä laudoista kyhätty pesulaituri, jolta +loisti jotakin keltaista, ja sen hän huomasi heti. "Siinä se on, mitä +minä koko ajan olen odottanut", hän sanoi ääneensä. Hänen silmänsä +eivät vielä erottaneet, mitä se keltainen oli, mutta sitä ei ollut +vaikea arvata, kun tiesi minkälaisessa puvussa Taalainmaan pikkulapset +käyvät. Nuo ovat nyt taas istuneet jollakin pesulaiturilla leikkimässä, +hän ajatteli, eivätkä ole älynneet lähteä pois, ennen kuin joutuivat +tulvan valtaan. + +Pian hän jo selvin silmin näkikin arvanneensa oikein. Siinä ajelehti +siltapahanen, jolla istua kyyrötti kolme pientä lasta, yllään keltaiset +sarkakoltit ja keltaiset myssyt. Virran vesi ja jäälohkareet olivat jo +särkeneet heidän lauttansa melkein hajalle. + +Lapset olivat vielä etäällä, mutta Ingmar tiesi, että muuan virran +vuollepaikka kävi pitkin hänen puoleistaan rantaa. Kunpa Jumala nyt +sallisi lasten lautan joutua juuri siihen vuolteeseen, niin hän ehkä +hyvinkin voisi vetää sen maalle. + +Hän seisoi liikahtamatta paikallaan, kääntämättä hetkeksikään silmiään +joelta. Silloin lautta aivan kuin töytäyksestä muutti suuntansa rantaan +päin. Lapset olivat jo niin lähellä, että hän näki myssyjen alta nuo +pienet, pelästyneet kasvot ja kuuli heidän itkuntyrskeensä. + +Mutta vielä nytkin lautta kulki niin etäällä, ettei siihen voinut +rannasta käsin keksillä ylettyä. Hän riensi silloin vaatteet päällä +veteen ja kahlasi syvemmälle. + +Sitä tehdessään hänestä oli kuin jokin outo voima olisi varottanut +häntä menemästä. Olet vanha jo, Ingmar, tämä voi olla sinulle +vaarallista. + +Silmänräpäyksen ajan hän arveli, oliko oikein panna henkensä alttiiksi. +Hänen vaimonsa, jonka hän kerran nouti vankilasta, oli viime talvena +kuollut, ja hänen lähdöstään asti Ingmar oli hartaasti toivonut +saavansa jo pian seurata häntä. Mutta toisekseen, hänen poikansa ei +vielä ollut talon haltijaksi täysi-ikäinen. Kyllä hänen poikansa tähden +vielä oli kannettava tämän elämän taakkaa. + +"Käyköön kuitenkin Jumalan tahdon jälkeen", hän sanoi. + +Hän ei nyt enää ollutkaan kömpelö ja hidas, nyt hän taas oli +Suur-Ingmar. Kahlattuaan syvälle vesipyörteisiin hän löi seipään +pohjaan tueksi virranpainoa vastaan ja vältteli huolellisesti +jäälohkareita ja tukkeja, jotka kiitivät ohi sellaista vauhtia, että +olisivat voineet kolhaista hänet kumoon. Kun pesulaituri joutui +kohdalle, painoi hän jalkansa tukevasti virran pohjaan, ojensi keksinsä +ja iski sen lauttaan kiinni. + +"Pidelkää lujasti kiinni", hän huusi lapsille, sillä samassa lautta +kaartui rantaan päin ja sen liitteet natisivat pahasti. Se ei silti +mennyt hajalle, ja Suur-Ingmar sai sen ohjatuksi suvantoon. Siihen hän +sen jätti, sillä nyt se kyllä itsestään painui rantaan. + +Sitten hän kääntyi ja lähti keksinsä varassa nousemaan maalle. Mutta +nyt hän ei ollut varuillaan eikä huomannut suurta tukkia, jota virta +kiidätti häntä kohti. Se törmäsi hänen kylkeensä aivan kainalon alle. +Isku oli niin ankara, että Suur-Ingmar horjui vedessä ja oli menettää +tasapainonsa. Mutta hän puristi kaksin kourin keksinsä vartta ja pääsi +maalle. Rannalle noustuaan hän tuskin tohti tunnustella ruumistaan, +sillä koko rintakehä tuntui rusentuneen. Suu tuli heti verta täyteen. +Tämä on sinun loppusi, Suur-Ingmar, hän ajatteli. Hän ei jaksanut käydä +askeltakaan edemmäs, vaan painui ähkien rantatörmälle. + +Nuo vesihädästä pelastuneet lapset kävivät apua huutamassa, ja sitten +Ingmar kannettiin kotiin. + +Kirkkoherra noudettiin Ingmarilaan ja hän jäi sinne iltaan asti. Kotiin +palattuaan hän poikkesi koulumestarin luokse. Hän oli päivän kuluessa +saanut kuulla sellaisia asioita, joista hänen täytyi saada puhella +muiden kanssa. + +Koulumestari kysyi kohta, oliko hän ehtinyt perille ennen hengenlähtöä. +-- "Kyllä ehdin", vastasi kirkkoherra, "mutta ei siellä minua niin +välttämättömästi tarvittu." -- "Eikö tarvittu?" kysyi Stiina emäntä. -- +"Ei", sanoi kirkkoherra salaperäisesti hymyillen, "hän oli valmistunut +lähtöönsä yhtä hyvin ilmankin." + +"Usein on vaikeata istua kuolinvuoteen ääressä", sanoi kirkkoherra. -- +"Vaikeata se kyllä lienee", myönsi koulumestari. -- "Ja varsinkin, kun +kuolemaa tekee sellainen, joka on ollut pitäjän johtomiehiä." -- "Niin, +silloin vallankin." -- "Mutta joskus käy aivan toisin kuin luulisi." + +Sen sanottuaan kirkkoherra istui hetken ääneti tuijottaen eteensä, ja +hänen silmänsä loistivat lasien takaa kirkkaammin kuin muulloin. + +"Oletteko te, Storm tai Stiina emäntä, jompikumpi kuulleet, minkä +ihmeen Suur-Ingmar näki nuorena ollessaan?" sanoi kirkkoherra. -- +Koulumestari vastasi, että hänestä oli paljonkin kuultu. -- "Niin +kyllä, mutta tämä on kaikkein ihmeellisintä. Minä en ole kuullut sitä +ennen kuin tänään Ingmarilassa." + +"Suur-Ingmarin maalla on muuan torppari, jonka kanssa hän oli hyvä +ystävä", jatkoi kirkkoherra. -- "Kyllä minä hänet tunnen", sanoi +koulumestari. -- "Hänenkin nimensä on Ingmar, vaikka kansa erotukseksi +sanoo häntä Vahvaksi Ingmariksi." -- "Sama mies", sanoi kirkkoherra, +"isä oli talonväen kunniaksi antanut hänelle nimen Ingmar. + +"Sattui sitten kerran Suur-Ingmarin nuorena ollessa muuan valoisa +kesäinen lauantai-ilta, ja nämä ystävykset, Ingmar ja Vahva-Ingmar +olivat jo lopettaneet viikon työnsä. He panivat silloin päällensä +pyhäpuvut ja lähtivät huvikseen kävelemään tänne kirkolle." + +Kirkkoherra pysähtyi miettimään itsekseen. "Arvatenkin se on ollut +oikein kaunis ilta", jatkoi hän mielikuvansa vallassa, "aivan selkeä ja +tyyni, sellainen, jolloin maan ja taivaan värit vaihtuvat, niin että +vaalea taivas vivahtaa vihreältä ja maata verhoaa hieno utu, jossa +kaikki menettää muotonsa ja värehtii sinervässä valossa. + +"Mutta tultuaan tänne kirkonkylän sillalle tuntui Suur-Ingmarista ja +Vahva-Ingmarista kuin joku olisi käskenyt heitä katsomaan ylöspäin. He +katsoivat ja näkivät taivaan avoinna yllänsä. Koko taivaankansi oli +työnnetty sivulle kuin esirippu, ja Ingmarit seisoivat sillalla käsi +kädessä ja katselivat taivaan ihanuutta. + +"Oletteko koskaan kuulleet mitään sellaista, Stiina emäntä ja Storm?" +kysyi kirkkoherra. "Nämä kaksi ystävystä, Suur-Ingmar ja Vahva-Ingmar +seisoivat sillalla ja näkivät taivaan avoinna. + +"Oikeastaan he eivät koskaan ole kenellekään kertoneet mitä he näkivät, +mutta lapsilleen ja läheisille omaisilleen he kuitenkin ovat sanoneet +sen verran, että he kerran seisoivat siellä sillalla ja että he silloin +näkivät taivaan avoinna. Vieraille he eivät ole koskaan siitä +maininneet, vaan ovat pitäneet sitä suurimpana aarteenaan ja +armolahjanaan, että heille kerran on näytetty taivaan ihanuus." + +Kirkkoherra katseli taaskin hetkisen eteensä maahan ja häneltä pääsi +huokaus. "Minä en koskaan ennen ole sellaista kuullut", hän sanoi. Ja +hän jatkoi liikutuksesta värisevin äänin: "Olisin minäkin halunnut +seisoa heidän kanssaan siinä sillalla ja katsoa avoimeen taivaaseen. + +"Kun Ingmar tänään kannettiin kotiinsa", sanoi kirkkoherra, "käski hän +heti hakea Vahvan-Ingmarin, ja heti paikalla pantiin mies häntä +noutamaan, ja samalla laitettiin sana tohtorille ja minulle. Mutta +Vahva-Ingmar oli aamulla lähtenyt koko päiväksi salolle +halonhakkuuseen, ja sieltä ei häntä ollut helppo löytää. Viestejä, +lähetettiin toinen toisensa jälkeen, ja Ingmarilla oli tuskan hätä, +että jos hän ei saakaan nähdä Vahvaa-Ingmaria ennen kuolemaansa. + +"Minä ennätin jo tulla ja tohtori tuli myös, mutta Vahvaa-Ingmaria ei +kuulunut. + +"Meistä ei Suur-Ingmar paljoa välittänyt, ja joka hetki odotettiinkin +hengenlähtöä. 'Pian minun hetkeni tulee, kirkkoherra', hän sanoi. +'Mutta sitä ennen tahtoisin kerran vielä nähdä Vahvan-Ingmarin.' + +"Hänelle oli tehty sija peräkamarin leveään sänkyyn ja peitteenä oli +talon kaunein ryijy. Siinä maatessaan hän silmät selkiselällään koko +ajan tähysti jotakin, mikä oli hyvin etäällä ja mitä ei kukaan meistä +muista nähnyt. Hänen luokseen oli nostettu ne kolme lasta, jotka hän +oli pelastanut, ja ne istuivat ihan hiljaa kyyristyneinä sängyn +jalkopäähän. Joka kerta, kun hänen silmänsä siirtyivät siitä, jonka hän +etäällä näki, sattuivat ne noihin lapsiin, ja silloin hänen kasvonsa +aina kauttaaltaan kirkastuivat. + +"Sitten Vahva-Ingmar vihdoinkin saapui, ja Suur-Ingmar palautti jälleen +katseensa sieltä kaukaa ja hymyili kuullessaan tuvan palkkien +kumahtelevan Vahvan-Ingmarin askeleista. + +"Kun hän tuli vuoteen viereen, tarttui Ingmar ensin hänen käteensä ja +silitteli sitä hiukan, samalla kun kysyi: + +"'Muistatko, Vahva-Ingmar, sitä, kun me olimme kävelemässä kirkonkylän +sillalla ja näimme taivaan avoinna?' + +"'Kyllä minä muistan, kuinka me kahden katsoimme taivaaseen', sanoi +Vahva-Ingmar. + +"Silloin Suur-Ingmar käänsihe kokonaan häneen päin ja hänen silmänsä +hymyilivät ja loistivat aivan kuin hän olisi kertonut kaikkein +suloisinta uutista. + +"-- 'Kuules, minäpä menen nyt sinne', sanoi hän Vahvalle-Ingmarille. + +"Silloin torppari kumartui hänen puoleensa ja katsoi häntä läheltä +silmästä silmään. 'Ja minä tulen jäljestäsi', hän sanoi. Suur-Ingmar +nyökkäsi kehoittavasti päätään. 'Mutta tiedäthän, ettet sinä saa tulla +ennen kuin minun poikani palaa pyhiinvaellukseltaan.' + +"'Niin, sen kyllä tiedän', myönsi Vahva-Ingmar. + +"Tämän jälkeen Suur-Ingmar veti vain pari syvää henkäystä ja sitten +raukesi." + +Koulumestari vaimoineen oli yhtä mieltä papin kanssa siitä, että se oli +kaunis kuolema. He istuivat kolmisin ääneti kotvan aikaa. + +"Sitä minä tässä ajattelen", kuului äkkiä Stiina emännän ääni, "että +mitähän Suur-Ingmar tarkoitti sillä puheellaan pyhiinvaelluksesta." + +Pappi katsoi häneen hiukan hätääntyneenä. "En minä tiedä", hän sanoi. +"Suur-Ingmar kuoli juuri silloin, enkä ole sitten ennättänyt sitä +miettiä." Hän painui ajatuksiinsa. + +"Tosiaan, kyllä se nyt minustakin on omituista, Stiina emäntä." + +"Tiedättehän, kirkkoherra, että Suur-Ingmarin sanottiin osanneen +ennustaa tulevia tapahtumia." + +Pappi hiveli kädellään otsaansa ikään kuin ajatuksiaan kootakseen. "Ei +mikään ole niin ihmeellistä ajatella kuin Jumalan kaitselmus", hän +sanoi. "Se on ihmeellisintä tässä maailmassa." + + + + +INGMARILAN KATRI + + +Oli aamupäivä syystalvella. Koulu oli käynnissä, mutta lapsilla oli +aamuloma. Koulumestari tuli Gertrudin kanssa keittiöön, he istuivat +pöytään ja Stiina emäntä kaatoi kahvia. + +Ennen kuin he olivat juoneet kuppinsa pohjaan, tuli heille vieras. + +Tulija oli Halvor Halvorinpoika, nuori talollinen, joka oli ruvennut +kauppamieheksi kirkonkylään. Talonsa mukaan häntä yleensä sanottiin +Timmin Halvoriksi. Hän oli pitkä, pulska mies, mutta alakuloisen +näköinen. Stiina emäntä käski hänetkin kahville, ja hän istui pöytään +ja alkoi jutella kuulumisia koulumestarin kanssa. + +Emäntä istui sukkaa kutoen vaarnasohvassa ikkunan alla. Siitä +paikaltaan hän näki keitä ulkona maantiellä liikkui. Yht'äkkiä nousi +puna hänen kasvoilleen ja hän painautui lähemmä ruutua nähdäkseen +tarkemmin. Mutta hän koetti heti peittää hämminkiänsä ja sanoi aivan +tyynellä äänellä: "Näyttääpä tänään olevan isontalonväkeä liikkeellä." +Kauppamies kuuli äänestä, että hän oli nähnyt jotakin oudompaa, ja +nousi hänkin katsomaan. Siellä näkyi pitkä, vähän kumarassa käyvä +nainen keskenkasvuisen pojan kanssa nousevan koulutörmää ylös. + +"Jolleivät silmäni petä, on se Ingmarilan Katri", sanoi Stiina emäntä. +"Katrihan tuo näkyy olevan", vakuutti kauppamies. Enempää hän ei +sanonutkaan, vaan kääntyi ikkunasta poispäin silmäten ympäri huoneen, +aivan kuin piilopaikkaa etsien. Mutta sitten hän heti tyyntyi ja istui +äskeiselle paikalleen. + +Tämä Halvor oli viime kesänä, Suur-Ingmarin vielä eläessä, kosiskellut +Ingmarilan Katria. Sitä kosintaa oli kestänyt kauan ja monta mutkaa +siinä oli ollut. Vanhukset eivät olleet päässeet oikein selville, oliko +hän kyllin hyvä. Ei varallisuuden puolesta, sillä olihan Halvor rikas, +mutta kun hänen isänsä oli ollut viinaan menevä. Voihan sattua, että se +menisi perintönä. Lopulta kuitenkin oli päätetty antaa Katri hänelle. + +Hääpäivä oli jo määrätty ja kuulutuksilla käyty, mutta ensimmäisenä +kuulutussunnuntaina matkustivat Katri ja Halvor kaupunkiin +vihkisormuksen ja virsikirjan ostoksille. He olivat matkalla kolme +päivää, ja kotiin palattuaan Katri sanoi isälleen, ettei hän huoli +Halvorista. Hänellä ei kuitenkaan ollut muuta moitteen syytä kuin että +Halvor oli matkalla kerran juonut itsensä humalaan. Katri pelkäsi nyt, +että hänestä tulisi isänsä kaltainen. Suur-Ingmar ei sanonut tahtovansa +pakottaa häntä, ja niin Katrista ja Halvorista tuli ero. + +Halvor pani sen kovin pahakseen. "Sinä teet minulle sellaisen häpeän", +hän sanoi Katrille, "etten jaksa sitä kestää. Mitä minusta nyt +sanotaankaan, kun sinä tuolla lailla minut hylkäät? Ei miehen kunniaa +saa niin kevyesti käsitellä." + +Mutta Katri ei taipunut, ja siitä lähtien oli Halvorin mieli ollut +onneton ja synkkä. Hän ei voinut unohtaa Ingmareilta kärsimäänsä +loukkausta. + +Ja siellä nyt oli Katri tulossa, ja miten käy, kun hän ja Halvor täällä +sattuvat yksiin? + +Ainakin oli varmaa, ettei mitään sovintoa voinut syntyä. Katri oli +syksystä alkaen ollut naimisissa Eljas Erkinpojan kanssa. Tämä oli +muuttanut Ingmarilaan kotivävyksi ja oli isännöinyt siellä siitä saakka +kun Suur-Ingmar keväällä oli kuollut. Suur-Ingmarilta oli jäänyt viisi +tytärtä ja yksi poika, mutta pojasta ei vielä ollut isännäksi, hän kun +oli alaikäinen. + +Katri tuli sisään keittiöön. Hän oli vasta vähän yli kahdenkymmenen, +mutta tuskinpa hän koskaan oli ollut oikein nuoren näköinen. Monet muut +olisivat pitäneet häntä rumana, sillä hänessä oli sukunsa tuntomerkit, +raskaat silmäluomet, punertava tukka ja suunpiirteissä hiukan tyly +vivahdus. Mutta koulumestarin ja hänen vaimonsa mielestä se juuri oli +hyvä, että hän oli vanhojen Ingmarien näköinen. + +Katrin kasvot eivät vähääkään värähtäneet, kun hän täällä tapasi +Halvorin, ja hän tervehti hitaasti ja tyynesti vuoron perään kutakin. +Kun hän tarjosi kättä Halvorille, ojensi tämäkin omaansa sen verran, +että juuri ja juuri sormenpäät koskivat toisiinsa. + +Katri kävi aina hiukan kumarassa. Halvorin edessä seisoessaan hän +näytti painuvan tavallistakin syvempään, mutta Halvor puolestaan +oikaisihe vielä suoremmaksi kuin muulloin. + +"Vai on Katrikin lähtenyt tänään kävelemään", sanoi Stiina emäntä +työntäessään rovastintuolia hänen istuakseen. -- "Niin lähdin", Katri +sanoi, "ja keveästi nyt jalka nouseekin, kun on routa maassa." -- +"Niin, viime yönä pakasti", huomautti koulumestari. + +Mutta siihen puhelu keskeytyi, sillä kellään ei ollut enempää +sanomista. Parin minuutin ajan kukin tuijotti eteensä. Silloin Halvor +nousi paikaltaan ja toiset kavahtivat ihan kuin syvästä unesta. + +"Jos minä nyt lähtisin katsomaan puotiani", hän sanoi. -- "Mikäs kiire +teillä, Halvor, vielä pois on?" puheli emäntä. -- "Ettehän vain lähtene +kylästä minun tuloni takia?" sanoi Katri, ja sitä sanoessaan hän katsoi +Halvoriin hyvin nöyrästi. + +Heti Halvorin mentyä pääsivät toiset kuin jostakin lumeesta ja +koulumestarilla oli heti puheenaihe valmiina. Hän katseli tuota poikaa, +jonka Katri oli tuonut mukanaan ja josta ei siihen asti kukaan ollut +välittänyt. Poika oli vielä keskenkasvuinen, tuskin Gertrudia vanhempi, +hentoihoinen ja kirkassilmäinen kuten muutkin lapset, mutta näytti jo +varhain vanhentuneelta, ja hänessä saattoi nyt jo selvästi huomata +suvun kasvonpiirteet. + +"Taidatte, Katri, tuoda minulle koululaista", sanoi Storm. -- "Se on +veljeni", Katri vastasi, "hän nyt on vuoroonsa Ingmar Ingmarinpoika." +-- "Onpa vielä vähäinen sennimiseksi", huomautti koulumestari +leikillään. -- "Niin, kun isälle tuli hengenlähtö liian aikaisin." -- +"Se on tosi se", sanoivat koulumestari ja hänen vaimonsa yhteen ääneen. + +"Hän on käynyt Falunissa isoakoulua", sanoi Katri. "Sen vuoksi ei ole +tullut ennen lähetetyksi häntä tänne koulumestarin eteen." -- "No eikö +sovi panna häntä sinne täksikin vuodeksi?" Katrin silmät painuivat +maahan ja hän huokasi väsyneesti, mutta tuohon kysymykseen hän ei +vastannut. -- "Koulussa häntä kyllä kiitettiin hyväpäiseksi", hän +sanoi. -- "Minä vain pelkään, ettei hän minulta enää voi mitään oppia. +Eikö hän liene jo yhtä oppinut kuin olen itsekin." -- "Mitä vielä, +onhan toki koulumestarilla enemmän tietoja kuin tuollaisella pikku +pojalla." + +Sitten ei taas virketty mitään, kunnes Katri alkoi uudelleen. -- "Olisi +minulla muutakin asiaa kuin se pojan koulunkäynti. Aioin kysyä, että +ottaisitteko te, koulumestari ja Stiina emäntä, hänet tänne teille +asumaan." + +Koulumestari ja hänen vaimonsa katsoivat toisiinsa aivan hämillään, +eikä kumpikaan tiennyt mitä vastata. -- "Onhan täällä meillä vähän +ahdasta", sanoi Storm viimein. -- "Ajattelin, että voisimme ehkä +lähettää maksuksi voita ja maitoa ja kananmunia." -- "Ei sen +puolesta..." -- "Kyllä se olisi meille suuri hyvätyö", sanoi tämä rikas +talonemäntä. + +Mutta Stiina emäntä ymmärsi, ettei suinkaan Katri olisi niin omituista +pyyntöä esittänyt, jollei hän todella olisi ollut avun tarpeessa. Hän +teki enempää arvelematta päätöksensä. + +"Ei teidän, Katri, tarvitse sellaista kauempaa pyytää", hän sanoi. +"Ingmarien puolesta me kyllä teemme kaiken mitä voimme." + +"Kiitoksia", sanoi Katri. + +Stiina emäntä jäi Katrin kanssa kahden neuvottelemaan Ingmarin olosta +heillä, mutta Storm otti pojan mukaansa kouluhuoneeseen. Siellä hänet +pantiin istumaan Gertrudin viereen. Koko päivänä hän ei puhunut +sanaakaan. + +Timmin Halvor ei viikkokauteen käynyt koululla, ikäänkuin olisi +vieläkin vältellyt Katrin tapaamista. Mutta yhtenä aamuna, kun ulkona +sataa ropisi eikä puotiin tarvinnut ketään odottaakaan, valtasi hänet +ikävä aivan sydänpohjia myöten. Ei minusta enää ole mihinkään, ei +kukaan pidä minua missään arvossa; sellaisilla ajatuksilla hän taas +kiusasi itseään, niinkuin oli tehnyt siitä asti, kun Katri hänet +hylkäsi. Viimein hän päätti lähteä käymään Stiina emännän luona, +saadakseen edes puhella ystävällisen ihmisen kanssa. + +Hän pani puodin oven lukkoon, nosti päällystakkinsa kauluksen pystyyn +ja käveli koululle kylmässä syyssateessa pitkin rapaista tietä. + +Halvorista oli niin mieluista istua hauskassa koulun keittiössä, ettei +tullut lähteneeksi pois vielä silloinkaan, kun soitettiin +aamiaislomalle ja Storm Gertrudin ja Ingmarin kanssa astui keittiöön +saamaan kahvia. + +Kaikki kolme tulivat kättelemään. Halvor nousi seisaalleen +koulumestarin edessä, mutta kun Ingmar tarjosi kättään, oli hän jo +istuutunut ja puheli niin hartaasti Stiina emännän kanssa, ettei +näyttänyt poikaa huomaavankaan. Ingmar odotti vähän aikaa mitään +virkkamatta ja meni sitten istumaan pöydän ääreen. Hän huokasi useita +kertoja samalla tavalla kuin Katri oli tehnyt täällä käydessään. + +"Halvor on näyttämässä uutta kelloaan", sanoi Stiina emäntä. Halvor +veti liivinsä taskusta esille uuden hopeakellon ja antoi sen +katseltavaksi. Se oli hyvin kaunis, ihan pikkuinen, kuoressa +kullanvärinen kukkakoriste. Koulumestari avasi sen, kävi kouluhuoneesta +hakemassa suurennuslasinsa ja tarkasteli kellon sisustaa. Hän +suorastaan ihastui ja katseli pitkän aikaa mielihyvikseen, kuinka +oivallisesti rattaat sopivat toisiinsa. Hän sanoi, ettei ollut koskaan +ennen nähnyt niin hyvää työtä. Viimein hän antoi kellon takaisin +Halvorille, joka pisti sen taskuunsa näyttämättä kasvoissaan +vähintäkään ylpeyttä tai iloa, niinkuin muut ihmiset kuullessaan +kapineitaan kehuttavan. + +Ingmar istui ääneti paikallaan ja joi kahvinsa loppuun, mutta sitten +hän kysyi Stormilta, ymmärsikö hän kellon laitoksia. -- "Kyllä", +vastasi koulumestari, "tiedäthän, että minä ymmärrän vähän joka asiaa." + +Ingmarkin veti silloin kellonsa liivintaskusta. Se oli iso ja pyöreä +kuin nauris. Nyt varsinkin se näytti rumalta möhkäleeltä, kun oli juuri +katseltu Halvorin kelloa. Ketjut olivat yhtä rumat ja kömpelötekoiset. +Kuoressa ei ollut mitään koristetta, vaan sen sijaan suuri kuhmu. Sillä +kellolla ei ollut paljon virkaa. Taulustakin oli väri hankautunut, ja +lasi oli tiessään. + +"Se ei käy", sanoi Storm painaen sitä korvaansa vasten. -- "Niin, se on +viallinen", sanoi poika, "mutta luulisitteko, koulumestari, että sen +saisi korjatuksi?" Storm aukaisi kuorta kynnellään ja kuuli samalla sen +sisästä semmoista ääntä, kuin kaikki rattaat olisivat olleet irrallaan. +-- "Olet tainnut käyttää kelloasi vasarana; se on niin pilalla, etten +minä sille mitään voi." -- "Tokkohan Kello-Erkkikään saisi sitä +ehjäksi?" -- "Ei sen paremmin kuin minäkään. Parasta on, että lähetät +sen Faluniin ja teetät siihen uudet sisustat." -- "Sitä minäkin olen +ajatellut", sanoi Ingmar ottaessaan pois kellonsa. + +"Mutta mitä ihmettä sinä sille olet tehnyt?" kysyi koulumestari. Poika +istui hetkisen sen näköisenä kuin olisi niellyt kyyneliä. -- "Se oli +isän kello", hän sanoi, "ja vioittui niin pahaksi silloin, kun tukki +iski häntä rintaan." Nyt olivat kaikki yht'äkkiä pelkkänä korvana, ja +Ingmar kertoi edelleen, vaikka hänen oli vaikea puhua niin pitkältä +yhtä mittaa. + +"Meillä oli pääsiäislupa, niin että minä olin kotona, kun se tapahtui, +ja minä ehdin ennen muita isän luokse rantaan. Isä makasi siinä mihin +oli kaatunut, ja hänellä oli kello kädessään. 'Tämä on minun loppuni, +Ingmar', hän sanoi, 'minua pahoittaa, että kello meni rikki, sillä +sinun pitää viedä se eräälle ihmiselle, jolle minä olen tehnyt pahaa, +ja sanoa terveisiä minulta.' Sitten hän sanoi kenelle minun piti se +viedä. Hän pyysi minua korjauttamaan sen Falunin kellosepällä, ennen +kuin antaisin sen sille, jolle se kuuluu. Mutta kun minä en sitten enää +päässytkään Faluniin, en nyt tiedä, mitä sille tekisin." + +Koulumestari alkoi heti muistella, kenellä hänen tuttavistaan olisi nyt +piakkoin asiaa Faluniin, mutta Stiina emäntä keskeytti hänet melkein +heti. + +"Kenelle, Ingmar, isäsi käski sinun antaa kellon?" -- "En tiedä, onko +sitä lupa sanoa", vastasi poika. -- "Eikö se ollut tämä Timmin Halvor?" +-- "Oli, tämä se oli", sanoi poika melkein kuiskaten. -- "Anna sitten +Halvorille kello sellaisenaan", sanoi Stiina emäntä, "siitä hän on +enimmän hyvillään." Ingmar totteli, nousi, otti kellon taskustaan ja +hankasi sitä takkinsa hihalla, saadakseen sen niin siistiksi kuin +suinkin. Sitten hän kävi pitkin askelin lattian poikki. -- "Terveisiä +isältä, ja hän käski antaa teille tämän", hän sanoi tarjotessaan +kelloa. + +Halvor oli koko ajan istua jurottanut äänettömänä, ja nyt kun poika +ojensi hänelle kelloa, peitti hän kädellään silmänsä ollakseen häntä +näkemättä. Ingmar piti kotvan aikaa kelloa hänen edessään tarjolla. +Viimein hän kääntyi emäntään päin ja näytti silmillään pyytävän apua. +-- "Autuaat ovat rauhantekijät", sanoi tämä silloin. Halvor heilautti +toista kättään osoitukseksi, ettei hän huolinut kellosta. Silloin +koulumestarikin tuli apuun. "Minusta se on kaikkein paras hyvitys mitä +voisittekaan saada, Halvor", hän sanoi. "Olen aina sanonutkin, että jos +Ingmar Ingmarinpoika olisi elossa, ei hän jättäisi hyvittämättä +välejään Halvorin kanssa." + +He näkivät nyt, kuinka Halvor ojensi toisen kätensä ja pitäen toista +yhä silmiensä päällä melkein vastentahtoisesti otti Ingmarilta kellon. +Sitten hän samaa kyytiä aukaisi sekä takkinsa että liivinsä ja pisti +kellon sen sisätaskuun. + +"No, sitä kelloa ei maar häneltä viedä", nauroi koulumestari +nähdessään, kuinka huolellisesti Halvor taas pani takkinsa nappiin. +Halvor naurahti itsekin, nousi, oikaisihe suoraksi ja veti syvään +henkeään. Veri punersi taas hänen poskiaan. Hän silmäili ympärilleen +iloisin ja avoimin katsein. -- "Taitaapa Halvorista tuntua aivan kuin +olisi uusi ihminen", sanoi koulumestarin vaimo. + +Halvor veti nyt takkinsa alta esiin oman uuden kellonsa. Hän astui +lattian poikki Ingmarin luo, joka uudestaan oli istuutunut pöydän +ääreen. -- "Kun minä nyt otin sinulta isäsi kellon, saat sinä sen +sijaan minulta tämän", hän sanoi. + +Samassa hän pani kellonsa pöydälle ja lähti ulos sanomatta kenellekään +hyvästiä. Koko sen päivän hän kuljeskeli teitä ja kierteli polkuja +ilman mitään määrää. Pari Vestgårdin talonpoikaa olisi tullut hänen +puotiinsa ostoksille. He odottivat häntä puodin ulkopuolella seisten +päivällisiltä iltaan asti, mutta Timmin Halvoria ei vain kuulunut. + + * * * * * + +Eljas Olli Erkinpoika oli kotoisin Eljaalasta, mutta naituaan Ingmarin +Katrin hän oli muuttanut Ingmarilaan kotivävyksi. Hänellä oli ollut +saita ja ilkeä isä. Poikaa oli pienenä kohdeltu kovasti, ei annettu +edes ruokaakaan riittämään asti, ja samalla lailla isä sorti häntä +vielä täysi-ikäisenäkin. Ukko oli lakkaamatta patistanut häntä työhön, +häntä ei koskaan laskettu nuorten huveihin eikä hänen edes pyhänä +annettu olla jouten. Naituaankaan hän ei päässyt omaksi isännäkseen, +vaan sai muuttaa Ingmarilaan appiukon käskettäväksi. Ja siellä ei sen +paremmin ollut tarjona muuta kuin työntekoa ja säästämistä. Mutta +Ingmar Ingmarinpojan eläessä Eljas näytti olevan aivan tyytyväinen, +tehdä myhki työtä eikä niskoitellut. Kyläläiset sanoivat, että saivatpa +nyt Ingmarit mieleisensä vävyn, sillä Eljas Erkinpoika ei näyttänyt +tietävän maailmassa muuta olevankaan kuin työtä. + +Mutta heti kun Suur-Ingmarista aika jätti, alkoi vävy juoda ja +huvitella. Hän kokosi pariinsa kaikki pitäjän joutilaat nuoret miehet, +kutsui heidät kotiinsa Ingmarilaan tai renttuili heidän kanssaan +tanssituvissa ja majataloissa. Hän heitti kerrassaan työnteon ja oli +humalassa jok'ikinen päivä. Parissa kuukaudessa hänestä tuli oikea +juoppolalli. + +Kun Katri ensi kerran näki miehensä juovuksissa, säikähti hän +pahanpäiväisesti. "Tämä on Jumalan rangaistus siitä, että minä tein +väärin Halvorille", hän heti ajatteli. + +Miehelleen hän ei sanonut monta varoituksen sanaa. Hän näki heti, että +Eljas oli kuin sisästä lahoava puu, joka kohta ei enää kelpaisi hänelle +varaksi eikä varjoksi. + +Mutta Katrin sisaret eivät olleet yhtä viisaita kuin hän. Heitä hävetti +tuo hurja elämä ja juopuneiden remu ja hoilotus, kun se kuului +Ingmarilasta maantielle asti. He vuoroin pilkkasivat, vuoroin +uhkailivat, ja vaikka vävy olikin luonnostaan hyvänsävyinen mies, +kiukustui hän sentään toisinaan. Ja usein vallitsi talossa riita ja +tora. + +Katrin ainoana ajatuksena oli sitten saada sisarensa pois kotoa +näkemästä sitä surkeutta, mihin hän itse oli sidottu. Samana kesänä hän +jo toimitti heistä kaksi vanhinta naimisiin ja lähetti molemmat +nuoremmat Amerikkaan, missä heillä oli toimeentulevia sukulaisia. + +Kaikille näille sisarille maksettiin perintöosat, kaksikymmentätuhatta +kruunua kullekin. Katri sai pitää talon siihen asti, kunnes Ingmar +tulisi täysi-ikäiseksi, jolloin hänen oli lunastettava se itselleen ja +Katrin ja Eljaksen muutettava muualle. + +Kummallista oli, mistä tuo hitaan ja toimettoman näköinen Katri sai +voiman varustaa niin monta linnunpoikaa lentokuntoon, hankkia heille +miehet ja talouden alkutarvikkeet ja matkaliput. Sen kaiken hän puuhasi +omin voimin. Mieheltään hän ei saanut pienintäkään apua. + +Mutta enemmän huolta tuotti Katrille hänen veljensä, tuo nykyinen +Ingmar Ingmarinpoika. Tämä riiteli hänen miestänsä vastaan pahemmin +kuin muut sisarukset. Hän ei osoittanut ynseyttään sanoissa, vaan +teoissa. Kerran hän kaatoi pellolle Eljaksen viinat, ja toisen kerran +Eljas yllätti hänet vedellä miedontamassa hänen väkeviään. + +Kun syksy tuli, tahtoi Katri että poika saisi tänä vuonna niinkuin +edellisinäkin lähteä suurtenkouluun, mutta mies, joka oli pojan +holhooja, ei suvainnut siitä puhuttavankaan. + +"Ingmarista tehdään talonpoika, samanlainen kuin minä ja hänen isänsä +ja minun isäni. Ensi talveksi me kahden rakennamme salolle sysimiiluja. +Sen parempaa opinkäyntiä hän ei tarvitse. Hänen ikäisenään minäkin sain +viettää koko talvet miilusaunassa." + +Katri koetti sekä hyvällä että pahalla saada häntä taipumaan, mutta +lopulta hänen täytyi jättää Ingmar kotosalle. + +Tästä lähtien Eljas koetti kaikin mokomin voittaa Ingmaria puolelleen. +Varsinkin hän mielellään otti hänet mukaansa ajeluretkilleen. Poika +itse ei olisi tahtonut lähteä. Hän ei halunnut olla mukana vävyn +juomakemuissa. Silloin tämä vannomalla vakuutti ajavansa vain kirkolle +tai kauppiaalle, mutta saatuaan Ingmarin rattailleen hän ajoikin +kauemmas, Bergsån rautaruukille tai Karmsundin majataloon. + +Se oli Katrin mieleen, että Eljas piti poikaa mukanaan. Olihan edes +jonkin verran takeita, ettei mies jäisi makaamaan maantienojaan eikä +ajaisi hevosta kuoliaaksi. + +Kerran, kun Eljas tuli kotiin kahdeksan aikaan aamulla, istui Ingmar +nukuksissa hänen vieressään rattailla. + +"Tule auttamaan häntä rattailta ja kantamaan sisään!" huusi Eljas +Katrille. "Poikapaha on saanut päänsä täyteen. Ei hänestä ole omin +jaloin kulkijaksi." + +Katri säikähti niin, että polvet olivat pettää. Sydän lyödä jyskytti +niin kovasti, että hänen täytyi istahtaa rappusille ennen kuin jaksoi +mennä kantamaan Ingmaria sisään. + +Nostaessaan veljeään rattailta hän huomasi, ettei Ingmar nukkunut, vaan +oli kylmä ja tajuton kuin kuollut. Katri kantoi hänet sylissään +peräkamariin. Sitten hän sulki oven ja koetti saada poikaa hereille. + +Hetken päästä hän tuli väentupaan, jossa Eljas parhaillaan söi +aamiaista. Katri meni suoraan hänen luokseen ja laski kätensä hänen +olalleen. -- "Parasta on, että syöt nyt kylliksesi", hän sanoi, "sillä +jos olet juottanut veljeni kuoliaaksi, ei sinulle kohta tarjotakaan +sellaisia herkkuja kuin täällä Ingmarilassa." -- "Mitä siinä +lörpöttelet", sanoi mies, "kuka nyt tuupertuisi yhdestä viinan +tilkasta." -- "Mutta niin nyt kuitenkin on kuin sanoin", vastasi Katri +puristaen kovilla, laihoilla sormillaan miehen olkapäitä. "Jos hän +tähän kuolee, niin kaksikymmentä vuotta saat syödä kruunun leipää, ole +siitä varma." + +Kun Katri palasi pojan luo, oli tämä jo tointunut, mutta päätä pakotti +kovasti ja kaikki jäsenet olivat tunnottomina. "Luuletko, että minä +tähän kuolen?" kysyi hän Katrilta. -- "Ethän nyt toki", sanoi tämä ja +istui hänen viereensä. -- "Minä en tiennyt, mitä he minulle +tarjosivat", sanoi Ingmar. -- "Jumalan kiitos, ettet tiennyt", sanoi +Katri vakavasti. -- "Kirjoita siitä siskoillekin, jos minä kuolen", +sanoi poika. "Sano, että minä en ollenkaan tiennyt siinä olevan +väkeviä." -- "Kyllä kirjoitan", sanoi Katri. -- "Minä vannon, etten +tiennyt." + +Ingmar makasi kuumeen houreissa koko päivän. "Älä vain kerro sitä +isälle", varoitti hän sisartaan. -- "Ei siitä isälle kukaan kerro", +sanoi Katri. -- "Mutta jos minä nyt kuolen, saa isä sen tietää, ja +minua hävettää." -- "Eihän se ollut sinun oma syysi", sanoi Katri. -- +"Mutta ehkä isä sanoo, että minun olisi pitänyt varoa kaikkea, mitä +Eljas minulle antoi." + +"Tietääköhän nyt jo koko pitäjä, että minä olin juovuksissa?" +hän jatkoi. "Mitä rengit sanovat ja mitä sanoo Liisa-muori ja +Vahva-Ingmar?" -- "Tuskinpa he mitään sanovat", vastasi Katri. -- +"Kerro sinä heille, miten se oikein kävi. Katsos, me olimme Karmsundin +majatalossa, ja he olivat juoneet siellä koko yön. Sill'aikaa minä +torkuin istuallani nurkkapenkillä. Silloin Eljas tuli herättämään minua +ja sanoi oikein ystävällisesti: 'Nous' ylös, Ingmar, niin saat jotakin +lämpimiksesi. Ryyppää tämä, se on vain vettä ja sokeria!' Minua +värisytti herätessäni, ja sitten minä maistoin mitä hän tarjosi enkä +tuntenut siinä muuta kuin lämmintä ja makeata. Mutta hän oli pannut +jotakin väkevää siihen sekaan. Ja mitä nyt isä tästä sanoo?" + +Katri aukaisi oven. Saattoi olla hyvä, että Eljaskin, joka vielä istui +siellä sisällä, saisi kuulla Ingmarin puheet. + +"Katri, kuulehan, olisipa isä elossa, oi jospa hän olisi elossa!" -- +"Niin mitä sitten, Ingmar?" -- "Etkö sinäkin usko, että isä iskisi +hänet kuoliaaksi?" Eljas purskahti nauraa hohottamaan, ja poika +säikähti siitä niin, että Katri kiireen kautta sulki oven. + +Tämän jälkeen Eljas kuitenkin sen verran talttui, että hän estelemättä +salli Katrin viedä Ingmarin koulutalolle. + + * * * * * + +Siitä lähtien kun Halvor oli saanut kellon, oli puodissa pitkän aikaa +vilkas liike. Kuka pitäjäläinen vain kirkolle tulikin, hänen täytyi +keksiä jokin asian tapainen poiketakseen Halvorin myymälään ja +saadakseen tältä kuulla kertomuksen Suur-Ingmarin kellosta. +Valkoturkkisia talonpoikia seisoa jonotti tuntikausia tiskin nojalla, +totiset, ryppyiset kasvot Halvoriin päin, kun tämä kertoi. Lopuksi +Halvor aina veti kellon esille ja näytti sen rikkinäistä kellotaulua ja +kuoressa olevaa kuhmua. -- "Vai tuohon paikkaan se isku sattui?" +sanoivat talonpojat ja olivat näkevinään koko tapahtuman. + +"Niin, Halvor, sen kellon omistaminen on jo sinänsä suuri asia." + +Antaessaan kellon katseltavaksi Halvor ei koskaan päästänyt sitä +kokonaan irti, vaan piti aina ketjuista kiinni. Hän ei hetkeksikään +luovuttanut sitä kenenkään toisen haltuun. + +Eräänä päivänä Halvor seisoi tuolla lailla talonpoikajoukon keskellä. +Hän kertoi kertomistaan ja otti lopulta kellon esille. Heti levisi +harras hiljaisuus, kellon kiertäessä yhdeltä toiselle. + +Silloin sattui Eljas astumaan sisään, mutta hänen tuloaan ei huomattu, +sillä kukaan ei hennonut kääntää silmiään kellosta. Eljas arvasi heti +mihin miehet niin hartaasti tuijottivat, sillä hänkin oli kuullut, +miten Halvor oli saanut hänen appi-isänsä kellon. Ei hänen kateekseen +käynyt, mutta hänestä oli hassua aikamiesten tuolla lailla katsoa +silmät päästään vanhaan kellorämään. + +Eljas hiipi varpaisillaan niiden taakse, jotka tiskiin nojasivat, +ojensi äkkiä kätensä ja riipaisi kellon sen pitelijältä. Sen hän teki +vain piloillaan, härnätäkseen hiukkasen Halvoria, eikä missään ryöstön +aikeessa. + +Halvor koetti temmata kelloaan takaisin, mutta Eljas peräytyi edemmäksi +ja riiputteli sitä ilmassa, niinkuin sokerinpalasta koiralle. Halvor +otti vauhtia ja hyppäsi käsivarassa tiskin yli. Hän näytti niin +vihastuneelta, että Eljas säikähti ja syöksyi ovelle sen sijaan, että +olisi jäänyt paikalleen ja antanut kellon pois. + +Oven ulkopuolella oli lahonneet portaat. Niissä nyt Eljaksen jalka +sattui loveen ja hän kompastui pitkäkseen maahan. Halvor heittäytyi +hänen päälleen, repäisi ensin kellon hänen kädestään ja potki häntä +sitten vähän aikaa kengän korolla. + +"Suotta sinä niin kovasti isket", sanoi Eljas. "Paremmin tekisit, kun +katsoisit miten minun selkäni kävi." + +Halvor ei lyönyt sen enempää, mutta Eljas makasi yhä paikallaan +yrittämättäkään nousta. -- "Auta minua ylös", hän pyysi. -- "Etköhän +tuosta päässe ominkin voimin, kunhan pääsi selviää." -- "En minä ole +humalassa", Eljas sanoi, "mutta kun hyppäsin portaista, välähti +silmissäni ihan kuin Suur-Ingmar olisi ollut vastassani ottaakseen +minulta kellon, ja sen vuoksi minä niin pahasti kaaduin." + +Halvor kumartui nostamaan kainaloista miespahaa pystyyn. Sitten oli +Eljas vietävä kotiinsa makuulla kärryjen päällä. Hänen selkärankansa +oli taittunut, eikä hänestä ikipäivinä enää voinut tulla omin jaloin +kävelijää. + +Eljas oli sitten alati vuoteen omana, hän ei kyennyt omin voimin +kääntymäänkään. Mutta puhua hän jaksoi, ja päivät päästään hän kärtti +viinaa. + +Lääkäri oli kovasti kieltänyt Katria antamasta miehelleen väkijuomia, +sillä hän joisi pian itsensä kuoliaaksi. Eljas koetti silloin väkisin +saada mitä mieli teki ja ärjyi ja metelöi, varsinkin öisin. Hän +käyttäytyi kuin mieletön, häiriten koko talon rauhaa. + +Tämä vuosi oli vaikein mitä Katri oli elänyt. Mies kiusasi häntä +juonillaan usein niin, että hän tunsi voimiensa loppuvan. Eljas syyti +suustaan roskapuheita ja manauksia niin suunnattomasti, että talo +tuntui kuohuvan myrkkyä kuin helvetti. + +Katri pyysi koulumestarin emännältä, että Ingmar saisi jäädä heille. +Hän ei antanut veljensä tulla kotiin päiväksikään, ei edes joulun +pyhiksi. + +Kaikki Ingmarilan palkolliset olivat etäistä sukua isäntäväelle ja +eläneet talossa pienestä pitäen. Jolleivät he siten olisi melkein kuin +kasvaneet sukuun, niin tuskin heistä kukaan olisi jaksanut kauempaa +pysyä palveluksessa. + +Harva se yö Eljas häiritsi heidän yöuntaan. Ja lakkaamatta hän keksi +uusia keinoja kiusatakseen heitä ja Katria, että he viimein pakostakin +suostuisivat hänen pyyntöönsä. + +Sellaisessa surkeudessa Katri eli sen talven ja kesän ja sitä seuraavan +talven. + + * * * * * + +Ingmarilan Katrilla oli muuan mielipaikka, jonne hän meni aina, kun +tahtoi yksin mietiskellä onnettomuuttaan. Pienen humaliston takana +hänellä oli kapea penkki, jolla hän usein istui pää käsien varassa +tuijottaen eteensä, mitään näkemättä. Siitä hänen istumapaikaltaan oli +muuten laaja näköala. Pellot avautuivat siitä yli aukean tasangon +metsäharjuihin ja Klack-vuoreen saakka. + +Eräänäkin huhtikuun iltana Katri istui siinä. Hän tunsi omituista +elämään väsähtämistä ja rauhattomuutta, niinkuin tuntee keväällä, +lumenlähdön aikana, jolloin maassa vielä siellä täällä on +likaisenharmaita pälviä, joita eivät kevätsateet ole ennättäneet +huuhtoa. Aurinko kyllä lämmitti, mutta pohjatuuli liehtoi yhä Katrin +ympärillä, eikä humalisto vielä ollut nostanut päätään talvellisen +havukatoksensa alta. Tuuli oli jotenkin vinha ja lennätteli +ylt'ympäriinsä vaateresuja ja paperinpalasia ja kuivia heinänkorsia. +Kaukana vuorien yllä leijaili lumen sulamisesta syntynyt auer, +koivunlatvat alkoivat ruskettua, mutta metsän pohjoisenpuoleisessa +reunassa oli vielä hangensyrjä korkealla. Pian toki kevät jo oli tuleva +täydellä todella, ja sitä ajatellessaan Katri masentui yhä enemmän. +Kuinka hän jaksaisi elää vielä yhden kesän loppuun entiseen tapaan? + +Hän ajatteli kevättöitä, jotka oli saatava pois toinen toisensa tieltä, +touon tekoa ja heinän kylvöä, kevätpesuja ja -leipomisia, kankaiden +kutomista ja neulomatöitä. Ihan mahdotonta hänen on kestää sitä työn +paljoutta. + +"Eikähän minua mikään kiinnitä tähän elämään", hän sanoi hiljaa. "Minkä +muun vuoksi minä oikeastaan elän, kuin estääkseni Eijasta juomasta +itseään kuoliaaksi?" + +Samassa hän kohotti katseensa maasta, aivan kuin olisi kuullut itseään +kutsuttavan. Hänen edessään, aitaa vasten nojallaan seisoi Halvor +Halvorinpoika ja katseli häntä. + +Katri ei ollut kuullut hänen tuloaan. Halvor oli tainnut seistä siinä +jo kotvan aikaa. + +"Tiesinpä tapaavani sinut täältä", sanoi Halvor. -- "Ka, mistä sen +tiesit?" -- "Muistin entuudesta, että tänne sinä hiivit joutohetkinäsi +tuolla lailla allapäin surujasi miettimään." -- "Eipä minulla siihen +aikaan paljon surtavaa ollut." -- "Mitä ei ollut itselläsi, sen sinä +muualta hakemalla hait." + +Katsoessaan nyt Halvoria tuntui Katrista, että kyllä hän varmaan +Halvorin mielestä oli tyhmä, kun ei häntä ottanut, noin komeata ja +reipasta miestä. "No naurakoon nyt niin paljon kuin mielensä tekee", +hän sanoi itsekseen, "ja nyt hänellä onkin siihen hyvä syy." + +"Tulen juuri sisältä Eljaksen luota", sanoi Halvor. "Häntä minä +oikeastaan tulinkin tapaamaan." + +Katri istui äänettömänä, selkä suorana, silmät melkein ummessa ja kädet +päälletysten polvilla, odottaen vain Halvorin pilkkapuheita. + +"Sanoin hänelle", Halvor jatkoi, "että kun tuo hänen tapaturmansa +sattui minun kotonani, pidän minä myös itseäni syypäänä hänen +onnettomuuteensa." Halvor pysähtyi hetkiseksi, ikään kuin odottaen +Katrilta merkkiä, oliko hän samaa mieltä vai ei, mutta Katri oli yhä +ääneti. "Kysyin sen vuoksi häneltä", Halvor jatkoi, "eikö hän tahtoisi +muuttaa nyt joksikin ajaksi minun luokseni. Se voisi olla vaihteeksi +hupaistakin, kun siellä aina tapaa enemmän ihmisiä." + +Nyt Katri jo avasi silmänsä, mutta ei vieläkään liikahtanut. + +"Sovittiin sillä tavalla", jatkoi Halvor, "että sinä huomenna lähetät +hänet hevosella minun luokseni. Minä tiedän, että Eljas lähtee mukaani, +sillä hän luulee siellä meillä saavansa hankituksi väkeviä. Mutta ole +huoleti, Katri, siinä hän ei onnistu. Ei sen paremmin minun luonani +kuin sinunkaan. No, se on siis sovittu, että hän tulee. Hän saa +huoneekseen puodin vieruskamarin, ja olkoon vaikka vielä ovi aina auki, +jotta hän saa nähdä ihmisiä." + +Halvorin ensi sanat kuullessaan Katri vielä epäili, että kenties hän +oli tuon tahallaan keksinyt häntä pilkatakseen, mutta sitten hän +vähitellen vakuuttui, että Halvor tarkoitti täyttä totta. + +Katri oli näet aina siihen asti luullut Halvorin kosineen häntä vain +sen vuoksi, että hän oli rikas ja hyvää sukua. Hän ei ollut koskaan +uskonut, että hän itse Halvoria miellyttäisi. Hän tiesi kyllä itse, +ettei hän ollut sellainen tyttö, josta miehet pitävät. Eikä hän sitä +paitsi itsekään silloin ollut rakastunut enempää Halvoriin kuin +Eljakseenkaan. + +Mutta kun nyt Halvor hyvän hyvyyttään tarjoutui auttamaan häntä raskaan +kuorman kantamisessa, putosi peite hänen silmiltään ja hän näki +selvästi tuon tarjouksen suuruuden. Kuinka oli mahdollista, että Halvor +saattoi olla hänelle niin hyvä? + +Aivan varmasti Halvor piti hänestä, ei hän mitenkään muuten olisi sillä +tavalla tullut apuaan tarjoamaan. + +Katrin sydän alkoi lyödä niin kovasti, että häntä vapisutti. Hänessä +heräsi jotakin, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut. Ensin se oli +hänestä outoa, kunnes hänelle yht'äkkiä selvisi, että Halvorin hyvyys +oli lämmittänyt hänen paleltuneen mielensä, niin että rakkaus saattoi +siinä piankin leimahtaa ilmiliekkiin. + +Halvor selitteli edelleen aiettaan, saadakseen jo ennakolta kaikki +vastaväitteet kumotuiksi. "Säälihän on Eljas poloistakin", hän sanoi, +"hänkin tarvitsee vaihtelua. Ja sillä tavalla kuin hän sinua kohtaan on +käyttäytynyt ei hän voi käyttäytyä meillä. Toistahan on olla miehisen +isännän vallan alla." + +Katri tuskin tohti liikahtaa paikaltaan tai sanoa yhtään sanaa, sillä +hän pelkäsi Halvorin hänen kasvojensa värähdyksistä tai liikkeittensä +rauhattomuudesta heti huomaavan, että hän oli häneen rakastunut. Mutta +jotakin hänelle kuitenkin piti vastata. + +Halvor oli nyt sanonut sanottavansa ja katsoi tyynesti häneen. + +Silloin Katri nousi melkein kuin vasten tahtoaan, meni Halvorin luokse +ja hiveli hiljaa hänen kädenselkäänsä. + +"Jumala sinua, Halvor, siunatkoon", hän sanoi värähtelevin huulin. +"Jumala sinua siunatkoon." + +Vaikka hän kuinka koetti peittää tunteitaan, oli Halvor varmaan jotakin +huomannut, koska hän äkisti tarttui hänen ranteisiinsa ja veti häntä +puoleensa. -- "Ei, ei, päästä minut", huudahti Katri säikähtyneenä, +ponnistihe irti ja riensi pois. + + * * * * * + +Eljas muutti nyt Halvorin luokse ja asui puodin vieruskamarissa koko +sen kesän. Halvorin vastuksina hän ei kuitenkaan kauan ollut, sillä jo +syksyllä hän kuoli. + +Jonkin ajan kuluttua sen jälkeen sanoi Stiina emäntä Halvorille: -- +"Kuulkaas, Halvor, lupaatteko minulle, mitä nyt pyydän?" -- Halvor +säpsähti ja kääntyi kuuntelemaan. -- "Muistakaa malttaa mielenne ja +odottaa mitä Katri nyt tekee." -- "Tietysti minä maltankin", vastasi +Halvor kummastellen. -- "Niin, onhan Katri sen arvoinen voitto, että +häntä kannattaa odottaa vaikka seitsemän vuotta." + +Mutta vaikeaksi Halvorin kävi pysyä malttavaisena, sillä pian alkoi +kuulua, että Katrilla kävi kosijoita toinen toisensa jäljestä. +Ensimmäiset tulivat jo kolmannella viikolla Eljaksen hautajaisten +jälkeen. + +Halvor istui eräänä pyhäiltana portaillaan katsellen kylänraitilla +kävelijöitä. Pian hän oli huomaavinaan, että harvinaisen paljon +vastamaalattuja rattaita tänään ajoi siitä ohitse Ingmarilaan päin. +Ensimmäisessä istui eräs Bergsån ruukin isäntä, vähän jäljempänä ajoi +Karmsundin majatalonpitäjän poika ja viimeisenä Birger Sven +Petterinpoika, kartanonomistaja lähipitäjästä. Häntä pidettiin +Länsi-Taalain rikkaimpana talollisena ja muutenkin viisautensa puolesta +suuressa arvossa. Mutta nuori hän ei enää ollut. Hän oli ollut jo +kaksissa naimisissa ja oli nyt taas leskenä. + +Kun Birger Sven Petterinpoika ajoi Halvorin ohi, ei tämä enää voinut +pysyä paikallaan. Hän lähti kävelemään raittia pitkin, meni sillan yli +ja huomasi tulleensa sille puolelle jokea, missä Ingmarila oli. +Tahtoisinpa ottaa selvän, minne nuo kaikki kuormalliset ajoivat, hän +sanoi. Hän kulki pyörän jälkiä pitkin ja kiihdytti yhä kävelyään. Kun +hänen mieleensä muistui Stiina emännän varoitus, nousi hiki hänen +otsaansa ja hän huudahti, että "kyllähän minä tiedän tekeväni +tyhmyyksiä", mutta kiirehti kuitenkin eteenpäin. "En mene edemmäs kuin +veräjälle, siitähän jo näkee, mitä he siellä hommaavat." + +Birger Sven Petterinpoika istui parin muun miehen kanssa Ingmarilan +väentuvassa. Ingmar Ingmarinpoika oli tullut koulusta kotiinsa pyhää +viettämään. Hän istui isäntänä pöydän päässä ja juotti vieraille +kahvia, sillä Katri ei ollut sanonut joutavansa pois keittiötöistä, kun +kaikki palvelustytöt olivat menneet rukoushuoneelle kuulemaan +koulumestarin saarnaa. + +Ikävä ahdisti tuvassa istujia. Kaikki joivat kahviaan virkkamatta +mitään. Kosijat tuskin tunsivat toisiaan, ja jokainen heistä odotti +sopivaa tilaisuutta päästäkseen keittiöön puhumaan asiansa Katrille +kahden kesken. + +Silloin ovi aukeni ja sisään astui vielä uusi vieras. Ingmar meni häntä +tervehtimään ja johdatti hänet tuvan perälle. "Tämä on Timmin Halvor +Halvorinpoika", hän esitteli Birger Sven Petterinpojalle. Sven +Petterinpoika ei noussut paikaltaan, tervehti vain kättään hiukan +heilauttamalla ja sanoi, suu pienessä ivahymyssä: "Onpa hauska tavata +niin maineikasta miestä." Ingmar Ingmarinpoika työnsi tuolin Halvorin +eteen, kolisuttaen sitä niin, ettei Halvorin vastaus olisi +kuulunutkaan. + +Siitä hetkestä lähtien, kun Halvor tuli, kävivät kaikki kosijat +puheliaiksi ja suurisuisiksi. He alkoivat kehua toinen toistaan, aivan +kuin olisivat sopineet, että ensi työkseen yksissä neuvoin karkottavat +Halvorin kiistapaikalta. "Teillä oli kovin kaunis hevonen tänne +ajaessanne, herastuomari", alkoi isännöitsijä. Birger Sven +Petterinpoika huomasi tarkoituksen ja kehui puolestaan isännöitsijän +menneentalvista karhuntappoa. Sitten he kohottivat Karmsundin pojan +omalle tasalleen kiittelemällä hänen isänsä teettämää uutta +asuinrakennusta. Viimein kaikki yltyivät kehumaan Birger Sven +Petterinpojan rikkauksia. He kävivät vallan kaunopuheisiksi, ja +jokainen heidän sanansa merkitsi Halvorille sitä, että moukka sinä olet +meidän rinnallemme pyrkimään. Halvor tunsi vähäpätöisyytensä ja katui +katkerasti, että oli tullutkaan. + +Katri tuli sisään tarjoamaan toista kuppia kahvia. Nähdessään Halvorin +hän ensi hetkessä ihastui, mutta sitten hän heti ajatteli, kuinka +pahoja puheita siitä voi syntyä, että Halvor kävi hänen luonaan kohta +Eljaksen kuoleman jälkeen. Jos hän niin hätäili, saattoivat ihmiset +pian sanoa, että hän oli hoitanut Eijasta huonommin kuin olisi voinut, +päästäkseen hänestä mitä pikimmin ja saadakseen Katrin. + +Katrista olisi ollut parasta, että hän olisi odottanut pari kolme +vuotta; silloin jokainen olisi ymmärtänyt, ettei hän ollut +malttamattomuudesta Eljakselle mitään tehnyt. Ja mikä kiire hänellä +olikaan, Katri ajatteli. Pitäisihän hänen tietää, etten minä tule +ottamaan ketään muuta kuin hänet. + +Katrin tullessa puhelu katkesi uudelleen, kaikkien silmät vilkuivat +vain näkemään, miten hän ja Halvor tervehtivät toisiaan. Mutta töin +tuskin heidän sormenpäänsä sattuivat yhteen. Kun herastuomari sen näki, +pääsi häneltä ilomielinen lyhyt vihellys, mutta isännöitsijä röhähti +nauruun. Halvor kääntyi hyvin tyynesti katsomaan häneen. "Mikä +isännöitsijää naurattaa?" hän kysyi. Isännöitsijä ei siinä kiireessä +keksinyt vastausta. Hän ei tahtonut Katrin läsnäollessa sanoa mitään +loukkaavaa. -- "Hän vain ajattelee metsäkoiraa, joka ajaa jäniksen +liikkeelle, mutta jättää sen toisen ammuttavaksi", sanoi majatalon +poika silmää iskien. + +Katrin poskilla sävähtelivät veret, mutta hän kääntyi kaatamaan kahvia +ja sanoi talon puolustukseksi: "Birger Sven Petterinpoika ja te muut +saatte nyt tyytyä paljaaseen kahviin, sillä väkeviä ei meillä enää +tarjota." -- "Eipä niitä tarjota minunkaan talossani", sanoi +herastuomari. Isännöitsijä ja majatalonpoika eivät puhuneet mitään, +vaan käsittivät, että niillä sanoillaan Sven Petterinpoika pääsi heistä +paljon edelle. Herastuomari alkoi heti jatkaa puhetta raittiusasiasta +ja sen hyödystä. Katri seisahtui kuuntelemaan ja oli kaikessa samaa +mieltä. Älykäs talonpoika huomasi heti, että sillä tavalla hänet oli +helpoin voittaa, ja rupesi pitkältä jaarittelemaan viinasta ja +juoppoudesta. Katrin mieleen johtuivat toinen toisensa jälkeen ne +ajatukset, joita hän viime vuosina oli itsekseen mietiskellyt, ja hän +iloitsi huomatessaan, että niin mahtava ja viisas mies oli hänen +kanssaan yhtä mieltä. + +Kesken puheensa herastuomari vilkaisi olkansa yli Halvoriin. Tämä istua +jurotti äkeänä paikallaan, koskematta kuppiinsa. Niin, taitaapa hänen +mielensä olla mustana, ajatteli Sven Petterinpoika, vallankin jos on +totta mitä sanotaan, että hän hieman kiirehti Eljaksen lähtöä. Vaikka +hyvähän oikeastaan oli vapauttaa Katri tuosta ihmishirmusta. Ja kun hän +omasta mielestään jo oli melkein voitolla, tahtoi hän lausua +Halvorillekin jonkin hyvän sanan. Hän otti kuppinsa, kilahdutti sitä +Halvorin kupin laitaan ja sanoi: "No terve, Halvor! Varmaan sinä olit +Katrille hyvänä apuna tuon miesheittiön hoitamisessa." Halvor ei +vastannut, tuijotti vain häneen silmästä silmään, ihmetellen mitä tuo +nyt merkitsi. Mutta isännöitsijä purskahti taas nauruun. -- "Niin +kyllä, hyvänä apuna", hän nauroi, "oikeinkin hyvänä apuna." -- +Majatalonpoikakin sanoi nauraa virnottaen: "Niin, niin, kerrassaan +hyvänä apuna." + +Ennen kuin he tointuivat naurustaan, oli Katri livahtanut keittiöön. + +Hän seisahtui sinne niin lähelle ovea, että siitä kuuli joka sanan mitä +tuvassa puhuttiin. Häntä harmitti ja tuskastutti tuo, että Halvor tuli +näin liian aikaisin. Oma syynsä, jos ei Katri koskaan enää voi hänelle +mennä. Johan se paha huuto nyt kuului olevan liikkeellä. Ja miten minä +sen kestän, jos hänet menetän, hän ajatteli painellen kädellään +sydänalaansa. + +Aluksi ei tuvasta kuulunut hiiskahdustakaan, mutta sitten kuului joku +tuoliaan kolisuttaen nousevan pöydästä. "Joko te nyt lähdette, Halvor?" +kysyi nuori Ingmar. -- "Jo", vastasi Halvor, "en voi olla kauempaa, +sano sinä minulta terveiset Katri Ingmarintyttärelle!" -- "Keittiössä +hän on, menkää vain itse sinne hyvästille, Halvor." -- "En mene", +kuului Halvorin vastaus, "meidän kesken ei ole enää mitään puhumista." + +Katrin sydän löi, ja ajatukset riensivät kuin tuulessa. Nyt Halvor oli +suuttunut häneen, eikä ihmekään. Tuskin hän oli rohjennut hänelle kättä +ojentaa, ja kun nuo toiset Halvoria häpäisivät, pakeni hän pois +sanomatta sanaakaan hänen puolestaan. + +Nyt Halvor tietysti uskoi, ettei hän hänestä pitänyt, ja jos hän nyt +pääsee lähtemään, ei hän koskaan enää palaa. + +Ei, kuinka hän olikaan voinut niin tylysti menetellä, vaikka hän niin +kovasti Halvorista piti? + +Ja samassa hän löysi muististaan isänsä vanhan sanan, ettei Ingmarien +tarvitse huolia ihmisten puheista, kun he vain käyvät Jumalan teitä. + +Katri tempaisi oven auki ja ehätti Halvorin tielle, juuri kun tämä oli +lähtemässä. + +"Ethän vielä mene, Halvor? Ajattelin, että jäisit tänne illalliselle." +Halvor vain katsoa tuijotti häneen. Katri oli aivan kuin toinen +ihminen, puna poskilla, silmissä kostea loiste ja kaikissa ilmeissä +liikuttava hellyys ja lämpö. -- "Kyllä minä sentään lähden, enkä taida +enää tulla", sanoi Halvor, tajuamatta mitä Katrilla oli mielessä. -- +"Mitä vielä, tule nyt juomaan kahvisi loppuun", sanoi Katri. + +Hän talutti kädestä pitäen Halvorin pöydän ääreen. Tuvan poikki +astuessaan hän vuoroin punastui ja vaaleni, monesti hän oli lannistua, +mutta kesti kuitenkin, vaikka pilkka ja ylenkatse hänestä oli +katkerinta mitä ihminen voi joutua kärsimään. Nyt Halvor ainakin näkee, +että minä tahdon kantaa osani hänen taakastaan, hän ajatteli. + +"Birger Sven Petterinpoika ja te muut", sanoi Katri, "Halvor ja minä +emme ole vielä ennättäneet puhua siitä asiasta, kun minä vasta niin +hiljan jäin leskeksi, mutta nyt minusta on parasta sanoa kaikkien +kuullen, että minä mieluummin menen Halvorille kuin kenellekään +muulle." Hän pysähtyi, sillä hänen äänensä vapisi. "Puhukoot ihmiset +mitä tahansa, mutta Halvor ja minä emme ole tehneet mitään pahaa." + +Sen sanottuaan Katri painautui lähemmäs Halvoria, ikään kuin +turvautuakseen häneen toisten parjauksilta. + +Kaikki olivat hetken vaiti, katsellen ihmeissään Katri Ingmarintytärtä, +jossa nyt oli enemmän nuoren tytön suloutta kuin ikinä ennen. + +Sitten Halvor sanoi värähtelevin äänin: "Kun minä sain isävainajasi +kellon, en uskonut koskaan saavani kokea sen vertaista. Mutta tämä +sinun tekosi, Katri, on suurempaa kuin mikään muu." + +Mutta Katri odotti ennemmin muiden puhetta kuin Halvorin, eikä hänen +tuskansa ollut asettua. + +Silloin nousi Birger Sven Petterinpoika, joka monessa kohden oli kelpo +mies. -- "Sitten me kaikki vain onnittelemme teitä, Katri ja Halvor", +hän sanoi ystävällisesti, "sillä kaikkihan sen tietävät, että kenet +Katri Ingmarintytär valitsee, se on moitteeton ja puhdas." + + + + +SIIONISSA + + +Ei ole ihmekään, että vanha koulumestari toisinaan käy hieman +itsetietoiseksi. Onhan hän kokonaisen miespolven ajan jaellut +lähimmäisillensä tietoa ja oppia. Hän tietää, että kaikki talonpojat +elävät juuri hänen antamansa opin nojalla ja ettei yksikään tiedä +enempää kuin mitä hän lapsina heidän päähänsä pänttäsi. Onko sitten +kumma, jos hänestä pitäjäläiset vanhempinakin yhä vielä ovat +koululapsen kannalla ja jos hän pitääkin itseään muita viisaampana? +Tuskin sellainen oikein piintynyt kouluttaja edes tottuu kohtelemaan +muita aikaihmisinä; hänen silmissään he yhä pysyvät samoina +pyöreäposkisina, vakaasilmäisinä, hartaasti kuuntelevina lapsina kuin +kouluaikanaan. + +Eräänä talvipyhänä kirkkoherra ja koulumestari olivat +jumalanpalveluksen loputtua jääneet pieneen holvikattoiseen sakastiin +varta vasten puhellakseen pelastusarmeijasta. -- "On sekin kummallinen +laitos", sanoi kirkkoherra, "enpä olisi uskonut saavani vielä +sellaistakin nähdä." Koulumestari rypisti äkäisesti kulmiaan, sillä +hänen mielestään kirkkoherra laski sopimatonta leikkiä. Kuinka +sellaista saattoi ajatellakaan, että tuo hullutus pääsisi heidän +pitäjäänsä! -- "Enpä ota uskoakseni, että sitä saattekaan nähdä, +kirkkoherra", sanoi hän hiukan ärtyneenä. + +Kirkkoherra, joka itsekin tunsi olevansa heikko, murtunut mies, antoi +useimmiten koulumestarin sanoa viimeisen sanan, mutta ei silti voinut +olla häntä kiusoittelematta. -- "Mistä te, Storm, niin varmaan +tiedätte, ettei pelastusarmeija tännekin tunkeudu?" hän sanoi. -- +"Siitä", Storm vastasi, "että missä pappi ja koulumestari ovat yksissä +neuvoin, sieltä tuollainen lemmon laitos pysyttelee loitolla." -- +"Ettepä te, Storm, juuri näytä minun neuvoistani huolivan", sanoi +kirkkoherra hiukan tylysti. "Ominpäinnehän te vain siellä Siionissanne +saarnaatte." Siihen koulumestari ei ensiksi vastannut, mutta sanoi +sitten hyvin tyynesti: -- "Mutta ettehän te, kirkkoherra, ole koskaan +kuullut, miten minä saarnaan." + +Tuo rukoushuone oli oikea loukkauskivi. Kirkkoherra ei ollut kertaakaan +sen ovea avannut. Kun se nyt tuli puheeksi, pelästyivät he kumpikin, +että olivat loukanneet toisiaan. Taitaa se Storm sittenkin olla +oikeassa, kirkkoherra ajatteli, sillä näinä neljänä vuotena, jolloin +hän on joka pyhäilta pitänyt selityksiä rukoushuoneessaan, on +aamujumalanpalveluksissa kirkossa käynyt väkeä entistä enemmän, enkä +minä ole huomannut mitään hajaannusta. Hän ei ole särkenyt seurakuntaa, +niinkuin odotin. Hän on uskollinen ystävä ja palvelija. Minä koetan +osoittaa, että ymmärrän hänen työnsä arvon. + +Ja tästä aamupuolen kahahduksesta oli seurauksena, että kirkkoherra +tuli illalla lähteneeksi kuulemaan Stormin selitystä. Ilahdutanpa nyt +kerran Stormia oikein tuntuvasti, hän ajatteli. Menen kuuntelemaan, +miten hän siellä Siionissaan saarnaa. + +Sinne kävellessään kirkkoherra muisteli niitä aikoja, jolloin +rukoushuonetta rakennettiin. Kuinka monenlaisia ennustuksia silloin +lausuttiinkaan ja kuinka varmasti hänkin silloin uskoi, että Jumala +valmisteli jotakin suurta! Mutta sillensä oli kaikki rauennut. Herra on +tainnut unohtaa, mitä silloin aikoi, hän ajatteli, mutta samalla häntä +naurattivat omat lapsekkaat tuumailunsa Herran aikeista. + +Koulumestarin Siion oli suuri, sisältä valkoiseksi maalattu sali. +Sivuseinällä oli kaksi puupiirrosta, Lutherista ja Melanktonista, jotka +oli kuvattu turkkitakit yllään. Katonrajaan oli kauniilla punaisilla +kirjaimilla maalattu raamatunlauseita, ja niiden kehys oli sommiteltu +kukista sekä enkelien pasuunoista. Huoneen perällä oli puhujalava ja +sen kohdalla seinässä pieni öljypainotaulu Hyvästä paimenesta. + +Sali olisi muuten näyttänyt paljaalta ja kolkolta, mutta se oli väkeä +täynnä, eikä se sen juhlallisempaa koristusta tarvinnutkaan. Useimmat +olivat näet pukeutuneina pitäjän vanhaan kauniiseen kuosiin, ja naisten +kovitetut, sykerön yli kohollaan leijuvat valkoiset päähineet näyttivät +melkein siltä kuin sali olisi ollut täynnä suuria valkosiipisiä +lintuja. + +Storm oli jo alkanut esitelmänsä, kun hän näki kirkkoherran tulevan +sisään ja istuvan etupenkille. "Sinäpä, Storm, olet ihmeellinen mies", +hän sanoi silloin itsekseen, "kaikki sinulta luonnistuu. Tuossa nyt +kirkkoherrakin vihdoin viimein tulee kunnioittamaan sinua käynnillään." + +Näissä selityksissään koulumestari oli jo ennättänyt Raamatun ensi +sivulta viimeiselle. Tänä iltana hänen oli puhuttava Ilmestyskirjan +taivaallisesta Jerusalemista ja iankaikkisesta autuudesta. Ja hän oli +niin riemastunut kirkkoherran tulosta, että hän itsekseen ajatteli: +Omasta puolestani en sen parempaa iankaikkisen elämän onnea haluaisi +kuin saada ikuisesti seisoa oppituolissani ja ohjata viisaita ja +taipuvaisia lapsia. Ja jos sitten itse Herra Jumala kerran tulisi minua +kuuntelemaan, niinkuin nyt kirkkoherra tuli, olisi minun onneni suurin +koko taivaassa. + +Mutta kirkkoherran mieltä kosketti enimmän se, että nyt oli puhe juuri +Jerusalemista, ja hänen ihmeelliset aavistuksensa heräsivät taas +henkiin. + +Kesken selitystä ovi aukeni ja sisään tuli yhdessä joukossa +parikymmentä henkeä, jotka seisahtuivat ovensuuhun, etteivät tekisi +häiriötä. Kas sitä, enkös arvannut, ettei tämä maineitta mene, ajatteli +kirkkoherra. + +Ja heti kun Storm oli päässyt aameneen, rupesi yksi niistä +vastatulleista puhumaan: "Minä tahtoisin niin mielelläni saada +sanotuksi muutamia sanoja." + +Ääni oli hyvin hento ja hyvin ystävällinen. Eiköhän liene Höökin Matti +Erkinpoika, ajattelivat kirkkoherra ja monet muut kääntyessään +katsomaan sinnepäin. Ei kenelläkään muulla koko pitäjässä ole niin +vienoa lapsenääntä. + +Samalla jo pujotteleikse ihmisten välitse puhujalavaa kohti pieni, +hyvänsävyisen näköinen mies, jota saatteli joukko muita miehiä ja +naisia, nähtävästi häntä rohkaistakseen. + +Kirkkoherra, koulumestari ja muut läsnäolijat istuivat liikahtamatta. +Höökin Matti on tullut puhumaan jostakin kovasta kohtalon iskusta, he +ajattelivat. On joko kuningas kuollut tai sota syttynyt, taikka on +joitakuita ihmispoloisia tapaturmassa hukkunut jokeen. + +Höökin Matti ei kuitenkaan näyttänyt pahan sanoman tuojalta. Hän oli +juhlallisen totinen ja kasvoissa huolekas kalpeus, mutta kuitenkin niin +iloissaan, että suupielet väkisin vetäytyivät hymyyn. -- "Tahtoisin +kertoa koulumestarille ja muille läsnäoleville", hän sanoi, "että minä +toissapyhänä yht'äkkiä sain saarnaamishengen. Emme olleet iljanteen +vuoksi päässeet tulemaan tänne Stormin selityksille ja istuimme +palvelusväen kanssa tuvassa haluten kuulla jumalansanaa, ja silloin +minä tunsin itsessäni, että olin saanut saarnanlahjan. Nyt minä jo olen +pitänyt selityksiä kahtena pyhänä, ja nyt sanovat kotiväet ja naapurit, +että minun pitäisi tulla tänne puhumaan kaikelle kansalle." + +Höökin Matti sanoi vielä ihmettelevänsä, että saarnanlahja oli annettu +niin halpasäätyiselle kuin hänelle. "Mutta eihän koulumestarikaan ole +muuta kuin talonpoika", hän sanoi luottavasti. + +Tämän johdannon jälkeen Höökin Matti pani kätensä ristiin ja aikoi heti +käydä saarnaamaan. Mutta nyt koulumestarin ensi hämmästys oli ehtinyt +tasaantua. -- "Odottakaas, Höökin Matti, aiotteko saarnata tässä nyt +heti?" hän keskeytti. -- "Kyllä se oli aikomukseni", mies sanoi. Hän +hätääntyi kuin lapsi nähdessään Stormin noin tuimana. "Niin, nimittäin +jos koulumestari ja muut ensin antavat luvan", hän sanoi nöyrästi. -- +"Tänä iltana ei enää sovi", sanoi Storm päättävästi. Mies pahainen +alkoi oikein pyytämällä pyytää. -- "Kun saisin puhua edes muutaman +sanan. Se on kaikki sellaista, joka on tullut mieleeni kyntöpellolla +tai sysimiilua katsoessa, ja nyt se pyrkii pääsemään kuuluville." Mutta +koulumestari, joka tänään oli omaksi osakseen saanut niin paljon +kunniaa, pysyi säälimättömänä. -- "Luuletteko, Matti Erkinpoika, että +teidän päänne pälkähdykset olisivat Jumalan sanaa?" sanoi hän +nuhdellen. + +Höökin Matti ei tohtinut kinailla, ja koulumestari selaili +virsikirjaansa. -- "Veisataan virsi 187", hän sanoi. Hän luki ensin +ääneen koko virren ja alkoi sitten laulaa: "Jerusalemia kohti avaa +ikkunasi!" + +Laulaessaan hän ajatteli: Sattuipa kirkkoherra tulemaan sopivaan +aikaan; nyt hän näkee, että minä saan pidetyksi järjestyksen +Siionissani. + +Mutta jo viimeistä värssyä veisattaessa nousi muuan mies kuulijajoukon +keskeltä odottamaan puheenvuoroa. Se oli Ljungo Björn Olavinpoika, +uljasryhtinen mies, Ingmarien vävyjä ja ison talon omistaja. + +"Me täällä ajattelemme", sanoi Ljungo Björn hyvin sävyisästi, "että +ehkä koulumestarin olisi pitänyt kysyä meidänkin mieltämme, ennen kuin +hylkäsi Matti Erkinpojan pyynnön." + +"Vai teidänkin mieltänne, poikaseni!" sanoi koulumestari aivan samalla +äänellä kuin pienelle pojannallikalle, "vai et sinä vielä tiedä, ettei +tässä huoneessa ole sananvaltaa kenelläkään muulla kuin minulla?" + +Veret sävähtivät Ljungo Björnin kasvoihin. Eihän hän ollut puhunut +riitaa hakien, vaan ainoastaan lohduttaakseen hellämielistä Höökin +Mattia. Mutta tuollaisesta vastauksesta hän tietysti ärtyi. Ennen kuin +hän kuitenkaan ennätti vastata, puuttui puheeseen muuan Höökin Matin +saattajista: + +"Minä olen kuullut Höökin Matin puhetta jo kahdesti, ja ihan +ihmeellistä se on. Kyllä kaikkien täällä olijainkin taitaisi olla hyvä +häntä kuulla." + +Koulumestari vastasi heti samalla puolittain ystävällisellä, puolittain +moittivalla äänellä, jota hän käytti nuhdellessaan koulupoikia: + +"Mutta etkö nyt ymmärrä, Kristo Laurinpoika, ettei se sellainen +mitenkään sovi? Jos minä tänään annan Höökin Matin puhua, tahdot sinä +päästä saarnaamaan ensi pyhänä ja Ljungo Björn sitä seuraavana." Tämä +koulumestarin sukkeluus nauratti joitakuita, mutta silloin kuului +Ljungo Björnin totinen ja luja vastaus: "Mikä sitten estäisi Kristo +Laurinpoikaa ja minua olemasta ehkä yhtä sopivia saarnaajiksi kuin te +itse, koulumestari?" + +Timmin Halvor nousi ehkäisemään riidan puhkeamista. -- "Niillä, jotka +ovat keränneet tämän huoneen rakennusrahat, on tietysti päätösvalta, +ketkä täällä saavat saarnata." -- Mutta nyt Kristo Laurinpoikakin antoi +heti äkäisen vastauksen: "Muistanpa, että tätä huonetta rakennettaessa +nimenomaan päätettiin, että siitä tulee rukoushuone eikä mikään kirkko, +jossa yksi ainoa saa saarnata paukuttaa." + +Kriston tätä sanoessa tuntui kuin kaikki läsnäolijat olisivat syvään +huoahtaneet. Vielä tunti sitten ei heidän päähänsä olisi pälkähtänyt +sellaista toivetta, että koskaan saisivat kuulla muiden kuin +koulumestarin selityksiä, mutta nyt he ajattelivat: Olisi hauskaa saada +tänne kerran jotakin uutta, kuulla uusia sanoja ja nähdä toiset kasvot +tuolta lavalta pöydän takaa. + +Tuskin kiistaa kumminkaan olisi jatkunut ilman Kolåsin Gunnaria. +Tämäkin oli Timmin Halvorin lankomiehiä, kasvultaan pitkä ja laiha, +tummaverinen ja tuikeasilmäinen. Hän piti koulumestarista yhtä paljon +kuin muutkin, mutta vielä enemmän räiskyvästä riidasta. -- "Niin, kyllä +silloin tätä huonetta rakennettaessa puhuttiin suuria vapaudesta", hän +sanoi, "mutta siitä lähtien ei täällä ole kuulunut vapauden sanaa." + +Koulumestari punastui otsaa myöten. Vasta noissa sanoissa hän huomasi +oikein tahallista niskoittelua. -- "Jos et ennen ole tiennyt, niin nyt +saat tietää, Kolåsin Gunnar, että täällä on saarnattu oikeata vapautta, +sitä, jota Luther julisti, mutta täällä ei ole annettu vapaata valtaa +saarnata sellaisia uutuuksia, jotka eivät kukoista päivää kauempaa." + +"Koulumestari uskottelee meille, että kaikki uutuus 'opin asioissa' on +pahasta", sanoi mies tyynemmin ja ikään kuin peräytyen. "Hän kyllä +tyrkyttää meille uusia maanviljelyskoneita ja kehuu uusia +karjanhoitotapoja, mutta uusista Jumalan pellon kyntöaseista hän ei +anna tietoa ensinkään." Koulumestari alkoi uskoa, ettei Kolåsin Gunnar +niin pahaa tarkoittanut kuin miltä hänen puheensa kuulosti. -- "Sitäkös +sinä, Gunnar, tahtoisit", hän sanoi, yrittäen kääntää leikiksi, "ettei +täällä yhä saarnattaisi tuota yhtä ja samaa Lutherin oppia?" -- Gunnar +sydäntyi yht'äkkiä ja sanoi pistävästi: "Ei tässä ole puhetta uusista +opeista, vaan saarnaajista, ja minkä tiedän ei Matti Erkinpoika ole sen +huonompi luterilainen kuin koulumestari tai kirkkoherrakaan." + +Koulumestari ei vähään aikaan ollut muistanut kirkkoherraa, mutta nyt +hän kääntyi sinnepäin. Kirkkoherra istui hiljakseen etukumarassa, leuka +kepin varassa, ja hänen silmissään oli outo loiste. Ja Storm tapasi +lakkaamatta tuon tuijottavan katseen, joka ei hänestä hetkeksikään +väistynyt. + +Taisi sentään olla paha, että hän juuri tänään tuli, ajatteli +koulumestari. + +Hänen mieleensä johtui entinen kuva, joka oli ihan tämän kaltainen. +Sattui jonkin kerran kouluaikana olemaan oikein kaunis kevätpäivä, ja +pikku lintunen tuli istumaan koulun ikkunalle ja lauloi siinä +laulamistaan. Ja samassa kaikki lapset alkavat pyytää lupaa, heittävät +lukemisen, telmivät ja tuiskivat eikä heitä saa asettumaan. Samalla +tavalla oli Höökin Matin tulo vaikuttanut näihin kuulijoihin. Mutta +koulumestari tahtoi näyttää papille ja muille, että kyllä hän jaksaa +tuollaisen metelin hillitä. + +Olkoot nyt valloillaan vähän aikaa, viimeinpähän väsynevät, hän +ajatteli ja istahti aivan tyynesti tuolille puhujanpöydän taakse. + +Samassa vastarinta puhkesi ilmoille kuin rajuilma, sillä nyt levisi +mielestä mieleen ajatus: Kaikkihan me olemme koulumestarin vertaisia. +Miks'eivät sitten muut kuin hän saisi sanoa, mitä meidän on uskottava +ja mitä ei? + +Ne ajatukset tuntuivat olevan useimmille uusia, mutta puheista +kuitenkin kuuli, että ne olivat alkaneet heissä itää siitä lähtien, kun +koulumestari rakensi rukoushuoneen ja osoitti, että tavallinen +rahvaanmieskin saattaa pystyä selittämään jumalansanaa. + +Hetken kuluttua koulumestari ajatteli: Ovat kai nuoret jo pauhanneet +kyllikseen. Nyt minä heille näytän, kuka tämän talon isäntä on. + +Hän nousi seisaalleen, täräytti nyrkillään pöytään ja sanoi kovalla +äänellä: "Ja nyt lopettakaa! Mitä jankuttamista tämä on? Minä lähden +tieheni, ja niin menkää muutkin, että saan sammuttaa tulet ja panna +oven lukkoon." + +Jotkut nousivatkin, sillä he olivat Stormin entisiä oppilaita ja +tiesivät, että kun hän kerran iski nyrkkiä pöytään, niin silloin ei +auttanut niskoitella, mutta useimmat jäivät hätääntymättä paikoilleen. + +"Koulumestari taitaa pitää meitä vielä poikanulikkoina", he sanoivat. +"Emme me enää siitä säikähdä, vaikka hän iskeekin nyrkkiä pöytään." + +He puhelivat edelleen siitä, että he tahtoivat kuulla uusia saarnaajia, +mutta eivät olleet selvillä, keitä kutsuttaisiin. Syntyi jo kaksi +puoluetta, joista toinen tahtoi waldenströmiläisiä, toinen evankelisen +seuran saarnaajia. + +Koulumestari tuijotti heihin aivan kuin kammoksuen. Sillä tähän asti +hän oli kaikkien ihmisten kasvoista nähnyt vain lapsenmielen. Mutta nyt +katosivat kaikki nuo pyöreät, hienohipiäiset lapsenposket ja vaaleat +lapsenkiharat ja hartaat lapsensilmät. Ja koulumestari näki vain joukon +karheapiirteisiä, totisia miehiä ja naisia ja tunsi, että nuo olivat jo +hänen vallastaan irtautuneet. Tuskin hän edes tiesi, millä tavalla +heille oli puhuttavakaan. + +Hälinää jatkui ja se yltyi yltymistään. Koulumestari oli vaiti, +koettamattakaan sitä hillitä. Kolåsin Gunnar ja Ljungo Björn ja Kristo +Laurinpoika olivat kiihtyneimmät. Höökin Matti, jonka vuoksi tämä +meteli sai alkunsa, nousi ylös vähän väliä ja pyysi toisia vaikenemaan, +mutta hänestä ei välitetty. + +Koulumestari katsahti jälleen kirkkoherraan. Siellä hän istui yhä +samassa asennossa ja katsoi häneen yhtä tuijottavin silmin. Hän +muistelee varmaankin sitä iltaa neljä vuotta sitten, jolloin minä +hänelle sanoin aikovani rakentaa rukoushuoneen, ajatteli koulumestari. + +Niin, hän se sittenkin oli oikeassa, mietiskeli Storm edelleen, nyt se +villitys, harhaopin ja eripuraisuuden henki on ehtinyt tännekin, ja +tuskin se olisi päässytkään, jollen minä olisi itsepäisesti rakentanut +Siioniani. + +Samassa kun tämä koulumestarille selvisi, hän kohotti päänsä pystyyn ja +oikaisi selkänsä suoraksi. Hän otti taskustaan pienen, kiiltävän, +teräksisen avaimen, jolla hän omin käsin aina avasi ja sulki +rukoushuoneen oven. Hän käänsi avainta valoa kohti, jotta se välähteli +ja näkyi yli koko huoneen. + +"Panen tämän avaimen tuohon pöydälle", hän sanoi, "enkä siihen tästä +lähtien koske. Sillä nyt näen, että sillä olen päästänyt ovesta sisään +kaiken sen, minkä olin aikonut sulkea ulos." + +Näin sanoen koulumestari laski avaimen pöydälle, otti hattunsa ja astui +suoraan kirkkoherran luokse. "Paljon kiitoksia, kirkkoherra, että tänä +iltana tulitte selitystäni kuulemaan", hän sanoi. "Sillä jollette olisi +tullut tänään, niin tuskinpa se olisi tapahtunut enää koskaan." + + + + +HURJA AJO + + +Monen mielestä Eljas Olli Erkinpojan menettely Ingmarilan Katria ja +nuorta Ingmaria kohtaan oli niin ilkeä, ettei hän olisi ansainnut saada +haudankaan rauhaa. + +Hän näytti varsin uhallaan tuhlanneen omansa ja Katrin rahat, jotta +Katri hänen kuoltuaan jäisi puille paljaille. Tila oli jäänyt niin +velkaiseksi, että Katrin olisi täytynyt luovuttaa se saamamiehille, +jollei Halvorilla olisi ollut varoja ostaa talo ja maksaa velat, Ingmar +Ingmarinpojan perintörahat, kaksikymmentätuhatta kruunua, jotka olivat +olleet Eljaksen hoidettavina, olivat aivan kadoksissa. Mikä luuli hänen +kätkeneen ne maahan, mikä antaneen lahjaksi; mistään niitä vain ei +löytynyt. Tästä kaikesta saatiin selko vasta perunkirjoituksessa. +Toimitusmiehet haeskelivat monta päivää Eljaksen kätköjä, mutta +turhaan. + +Kuultuaan nyt olevansa köyhä Ingmar neuvotteli Katrin kanssa, +mihin nyt ryhtyisi. Ingmar sanoi mieluimmin rupeavansa opettajaksi. Hän +pyysi, että Katri antaisi hänen asua Stormilla, kunnes hän tulisi +seminaari-ikään. Siellä kirkonkylässä hän sanoi saavansa lainaksi +kirjoja sekä koulumestarilta että papilta, ja sitä paitsi hän voisi +koulussa olla Stormin apuna luettamassa pienempiä lapsia. Siinä hän +harjaantuisi toimeen. + +Katri sanoi, pitkän aikaa mietittyään: + +"Ehkei sinun tee mielesi jäädä kotiin, kun et nyt enää voi päästä +isännäksi." + +Koulumestarin Gertrud kävi nyrpeän näköiseksi kuullessaan, että Ingmar +aikoi palata heille. Hänen mieleensä juolahti, että jos kerran jonkun +pojan piti heillä asua, saisi se mieluummin olla herastuomarin sievä +Bertil tai Höökin Matti Erkinpojan vilkas Gabriel. + +Gertrud piti sekä Gabrielista että Bertilistä, mutta tunteistaan +Ingmaria kohtaan hän ei koskaan päässyt oikein selville. Olihan Ingmar +kiltti poika, kun opetti hänelle läksyt ja palveli häntä kuin orja, +mutta häneen saattoi ihan perin pohjin kyllästyä, sillä kömpelö hän oli +ja hidas eikä yhtään välittänyt leikistä. Oikein ihaillakin häntä +toisinaan piti, sillä Ingmar oli uuttera ja hyväpäinen, mutta +oikeastaan Gertrud häntä sydämensä pohjasta halveksi, sillä +tavallisissa oloissa Ingmar vain olla nuhjotti, tekemättä koskaan +mitään erikoista. + +Gertrudin päässä pyöri aina hupaisia haaveita ja unelmia, ja Ingmar oli +se uskottu, jolle hän niitä kertoi. Jos Ingmar sattui olemaan poissa +kaksi päivää perätysten, alkoi Gertrud jo toisena häntä kaipailla; +tuntui niin ikävältä olla ilman kuuntelijaa. Mutta Ingmarin palattua +Gertrud kummasteli edellisen päivän ikäväänsä. + +Hän ei välittänyt vähääkään siitä, että Ingmar oli rikas ja pitäjän +parasta sukua, vaan kohteli häntä pikemminkin niin kuin itse olisi +ollut häntä hiukan ylempänä. Mutta kuullessaan, että Ingmar oli +menettänyt omaisuutensa, häneltä pääsi itku, ja kun Ingmar hänelle +sanoi, ettei hän rupea talolliseksi, vaan aikoo lukea koulumestariksi, +niin Gertrud suuttui melkein silmittömästi. + +Ties mihin korkeuksiin hän oli uneksinutkaan Ingmarin kohoavan. + +Koulumestarin luona lapset saivat hyvin vakavan kasvatuksen. Työtä oli +kovasti, mutta huvia harvoin. Vähän vapaammaksi kävi elämä sentään +siitä keväästä lähtien, kun Storm lakkasi saarnaamasta rukoushuoneessa. +Silloin Stiina emäntä aina sopivana hetkenä huomautteli hänelle: +"Kuulehan, Storm, nyt jo olisi aika antaa nuorten olla nuoria. +Muistelepa meitä itseämme! Minkälaisia tanssimestareita me olimmekaan +seitsemäntoistavuotiaina?" + +Kun sitten Höökin Gabriel Matinpoika ja lautamiehen Gunhild eräänä +lauantai-iltana tulivat vieraisille, saatiin koulussa aikaan oikeat +tanssit. + +Gertrud aivan riemastui päästessään tanssimaan, mutta Ingmaria ei +haluttanut. Hän otti kirjan käteensä ja meni istumaan vaarnasohvaan +ikkunan alle. Gertrud tuli vähän väliä houkuttelemaan häntä kirjan +äärestä, mutta Ingmar istua jurotti arkana, paikaltaan hievahtamatta. +Stiina äiti huokaili häntä katsellessaan. Kyllä näkee, että poika on +vanhaa sukua, hän ajatteli. Nehän eivät kuulu voivan koskaan olla +oikein nuoria. + +Kolmella tanssijalla oli niin hauskaa, että heidän teki mieli päästä +ensi lauantai-iltana oikein kyläntansseihin. Viimein he kysyivät +koulumestarin ja Stiina äidin mieltä tässä asiassa. + +"Menkää vain minun puolestani, kunhan menette Vahvan-Ingmarin +tanssitupaan, sillä siellä ette voi joutua muiden kuin siivojen ja +kelpo ihmisten pariin." + +Storm asetti vielä toisen ehdon. "Gertrud ei pääse tansseihin, jollei +Ingmar mene mukaan pitämään hänestä huolta." + +Kaikki kolme riensivät Ingmarin luokse. Tämä kieltäytyi jyrkästi, +katseli vain kirjaansa ja oli lukevinaan. -- "Mitä me häntä suotta +kärtämme!" sanoi silloin Gertrud niin vieraalla äänellä, että Ingmarin +silmät irtausivat kirjasta ja hän kääntyi katsomaan. Ihme, kuinka +kaunis Gertrud oli nyt tanssin jälkeen! Mutta suu oli ivahymyssä ja +silmät säihkyivät, kun hän kääntyi pois Ingmarin luota. Selvästi näkyi, +kuinka syvästi Gertrud halveksi häntä, kun hän tuolla lailla rumana ja +kömpelönä istui nurkassaan, osaamatta nuorena iloita. Ingmarin täytyi +kiireimmän kautta myöntyä, eihän siinä mikään muu auttanut. + +Pari iltaa myöhemmin Gertrud istui äitinsä kanssa keittiössä tekemässä +käsitöitä. Silloin hän huomasi äitinsä yht'äkkiä käyvän levottomaksi. +Hän seisahdutti rukkinsa ja pysähtyi joka sanansa välillä kuuntelemaan. +-- "Mitä ihmettä se tuo on?" hän sanoi. "Etkö sinä, Gertrud, kuule +mitään?" -- "Kuulen", sanoi Gertrud, "joku tuntuu liikkuvan yläkerran +kouluhuoneessa." -- "Kukapa sinne olisi mennyt näin iltamyöhällä? Mutta +kuulehan, miten se siellä sipsuttelee yhdestä nurkasta toiseen." + +Tyhjästä koulusalista kuului rasahteluja ja narinaa ja pyörähdyksiä ja +palkkien kopinaa, niin että Gertrudista ja Stiina äidistä tuntui +kammottavalta. -- "Kyllä siellä sittenkin joku on", sanoi Gertrud. -- +"Ei siellä ketään voi olla, ja muuten tuota peliään se on pitänyt joka +ilta siitä lähtien kun te tanssitte." + +Gertrud huomasi, että äiti luuli sen tanssin jälkeen kummittelevan. Ja +jos Stiina äiti jäisi siihen uskoon, saisi Gertrud heittää mielestään +kaikki toiveet tansseihin pääsystä. + +"Minä käyn sitten katsomassa, mitä se on", sanoi Gertrud, mutta Stiina +äiti tarttui hänen helmoihinsa. -- "Tokko minä uskallan sinua päästää!" +-- "Miks'ei, äiti, parasta on ottaa asiasta selko." -- "Mennään sitten +ainakin yhdessä." + +He hiipivät hiljaa yläkertaan. Ovea he eivät rohjenneet avata, mutta +Stiina äiti kumartui tirkistämään avaimenreiästä. + +Stiina äiti katsoi kauan aikaa, kerran tuntui ihan kuin hän olisi +naurahtanut. -- "Mitä näette, äiti?" Gertrud kysyi. -- "Katso itse, +mutta ole aivan hiljaa." + +Gertrud kyykistyi katsomaan. Pöydät ja penkit, jotka muulloin täyttivät +koko huoneen, oli siirretty seinävierille, ja sakeassa pölypilvessä +pyöri siellä Ingmar Ingmarinpoika tuoli käsivarsillaan. + +"Onko Ingmar tullut päästään vialle?" huudahti Gertrud. -- "Hiljaa!" +kielsi äiti ja vei hänet mukanaan portaita alas. "Etkö huomaa, että +tanssimaanhan hän opettelee? Hän tahtoo nyt oppia, osatakseen sitten +lauantai-iltana", hän hymysuin jatkoi. + +Äiti nauroi aivan katketakseen. "Vähällä olin säikähtää kuoliaaksi +hänen tähtensä", hän sanoi. "Jumalan kiitos, että hänkin kerran +nuortuu." Ja naurettuaan sydämensä kevyeksi hän sanoi totisena: "Mutta +sinä, Gertrud, et saa sanallakaan hiiskahtaa tästä muille." + +Lauantai-ilta joutui, ja nuoret seisoivat koulutalon portailla +lähtövalmiina. Stiina äiti tarkasteli heidän pukujaan, ja kyllä he +olivatkin niin koreita että silmää häikäisi. Pojilla oli keltaiset +säämiskähousut ja punahihaiset vihreät sarkaliivit. Gertrudilla ja +Gunhildilla oli väljät, valkoiset hihat, suuret, ruusunpunaiset +kaulaliinat, jotka ulottuivat melkein vyötäisille asti, raidalliset, +punaisella veralla reunustetut hameet ja leveät esiliinat, jotka olivat +samaa ruusunpunaista kangasta kuin kaulaliinatkin. + +Kävellessään pitkin maantietä kauniin kevätillan valossa eivät nuoret +ollenkaan olleet puhetuulella. Gertrud katseli välistä salaa Ingmaria +ajatellen, miten paljon vaivaa hän oli nähnyt opetellessaan tanssimaan. +Miten olikaan, lieneekö sen vaikuttanut tuo muisto vai se, että hän oli +tanssitupaan menossa: hänen ajatuksensa kävivät keveiksi ja +kaunoisiksi, ja hän jättäytyi vähän toisista jälkeen saadakseen kulkea +rauhassa mielihaaveineen. Hän sepitti pikku tarinan siitä, miten lehdet +olivat puhjenneet puihin. + +Hän kuvitteli käyneen niin, että lehtipuut, koko talven nukuttuaan +tyyntä unta, äkkiä olivat alkaneet uneksia. Ja ne näkivät sellaista +unta, että oli jo olevinaan täysi kesä. Ne näkivät laihojen lainehtivan +ja ruohon peittävän niittyjä, näkivät ruusupensaissa kukkain helottavan +ja lumpeenkilpien kattavan lampien ja jokien rantoja, näkivät kivien +piiloutuneen suikertelevien vanamojen alle ja metsän aukeamain +verhoutuvan metsätähtien peittoon. Mutta keskellä noita kaikkia, joilla +jo oli verho yllään, puut näkivät itse olevansa paljaina ja häpesivät +alastomuuttaan, niinkuin unessa usein tapahtuu. + +Siinä häpeissään seisoessaan lehtipuut tunsivat olevansa kaikkien +pilkkana. Kimalaiset surisivat ilkkuvasti, harakat nauraa räkättivät, +ja muut linnut piipittivät mikä mitäkin kompalaulua. Mistä saisimme +edes jonkin näköistä verhoa? ajattelivat puut epätoivoissaan. Mutta +niillä ei ollut oksissaan eikä varvuissaan yhtään ainoata lehteä, ja +tuska ahdisti niitä lopulta niin, että ne heräsivät. + +Kun ne heti herättyään vielä aivan unenhorteessa katselivat +ympärilleen, ne ajattelivat: Olipa onni, että se oli vain unta. Ei nyt +vielä näy kesä olevankaan. Mutta vähällä olimme nukkua kevään ohi. + +Tarkemmin katsoessaan ne kuitenkin huomasivat jäiden lähteneen +järvistä. Vuokot ja ruoho nousivat parhaillaan maasta, ja mahla sirisi +ja kuohuili niiden oman kuoren alla. "Kevät ainakin on, vaikk'ei vielä +kesä", sanoivat lehtipuut, "heräsimmepä parhaaseen aikaan. Tämä uni +riittäköön täksi vuodeksi, nyt meidän on pantava vaatteet päällemme." + +Ja silloin äkkiä puhkesi koivuihin hiirenkorvan kokoista kellanvihreätä +tahmeata lehteä, mutta vaahterilla oli vasta vihertävät silmut. Lepät +työnsivät lehtensä esille kurttuisina ja rujon näköisinä, mutta +pajunlehdet olivat jo ummuista soluessaan sileäpintaiset ja +kaunismuotoiset. + +Gertrud käveli tätä ajatellessaan hymyhuulin edelleen ja olisi vain +toivonut olevansa kahden kesken Ingmarin kanssa, kertoakseen hänelle +kaikki tyynni. + +Kirkonkylästä Ingmarilaan oli hyvinkin tunnin matka. Nuoret kulkivat +jokiviertä, ja Gertrud pysytteli koko ajan hiukan jäljempänä. Nyt hänen +aatoksensa leijailivat iltaruskon mukana, joka kajasti hehkuvan +punaisena milloin jokeen, milloin rantatöyriin. Harmaat lepät ja +vaaleanvihreät koivut näyttivät sen hohteessa leimahtavan hetkiseksi +ilmiliekkiin, kunnes taas saivat luonnollisen värinsä. + +Yht'äkkiä Ingmar seisahtui. Hän oli juuri jotakin sanomaisillaan, mutta +lause katkesi kuin poikki leikaten eikä hän saanut sanaa suustaan. +"Mikä sinulle tuli?" kysyi Gunhild. Ingmar katsoi eteenpäin aivan +kalpeana. Toiset eivät nähneet sieltä muuta kuin avaran, +peltosarakkeisiin jaetun tasangon, jota kukkulat ympäröivät. Keskellä +tasankoa oli iso talonpoikaistalo. Juuri samassa joutui koko talo +iltaruskon hohteeseen, kaikista ikkunoista heijastui valo, ja vanhat +katot ja seinät helottivat punaisina kuin tuli. + +Gertrud riensi heidän luokseen, vilkaisi nopeasti Ingmariin ja veti +toiset mukaansa. "Ei kysellä häneltä", hän kuiskasi. "Tuo talo on +Ingmarila, ja sen näkeminen varmaan hänen mieltään kirvelee. Hän ei ole +kahteen vuoteen tahtonut käydä kotonaan, sen jälkeen kun tuli +köyhäksi." + +Maantie kulki tasangon poikki, Ingmarilan nurkitse suoraan +Vahvan-Ingmarin mökille metsänreunaan. + +Ingmar tuli kohta toisten jäljestä ja huusi: "Kuulkaa, minä tiedän +paremman tien." Hän kuljetti heidät polulle, joka vei torpalle pitkin +metsänrintaa, lähenemättä itse taloa. + +"Tunnetko sinä, Ingmar, Vahvaa-Ingmaria?" kysyi Höökin Gabriel +Matinpoika. -- "Tunnen, ennen aikaan me olimme hyvät ystävät." -- "No, +onko se sitten totta, kun hänen sanotaan osaavan loihtia?" kysyi nyt +lautamiehen Gunhild. -- "Eikä ole", Ingmar sanoi, mutta tuntui hieman +epäröivän, ikään kuin olisi itsekin puolittain uskonut. -- "Puhu vain +meille kaikki mitä tiedät", kehoitti Gunhild. -- "Koulumestari on +kieltänyt sellaisia uskomasta." -- "Ei koulumestari voi kieltää ketään +ihmistä näkemästä mitä näkee eikä uskomasta mitä tietää." + +Ingmarin valtasi halu puhua kodistaan. Kaikki lapsuusmuistot heräsivät +yht'aikaa hänen mielessään, kun hän näki tuon vanhan talon. + +"Kerron teille tapauksen, jossa itse olin mukana", hän sanoi. + +"Eräänä talvena olivat isä ja Vahva-Ingmar polttamassa sysiä kaukana +salolla. Joulun lähestyessä Vahva-Ingmar tarjoutui jäämään yksin +palamista vartioimaan, että isä pääsisi pyhiksi kotiin. Niin +päätettiinkin, ja jouluaattona äiti lähetti minut metsään viemään +jouluevästä Vahvalle-Ingmarille. + +"Minä lähdin aikaisin aamulla ja saavuin sysihaudoille puolipäivän +aikaan. Sinne tullessani olivat isä ja Vahva-Ingmar juuri saaneet yhden +haudan poltetuksi ja purkaneet hiilet hajalleen maahan jäähtymään. +Hiilikasasta nousi paksu savu, ja missä hiiliä oli lähekkäin, oli +tarkasti varottava, etteivät ne päässeet syttymään. Se oli vaarallisin +hetki koko sydenpoltossa. Isä sanoikin heti minut nähtyään: -- 'Kun et +vain saisi palata ilman minua kotiin, Ingmar. Täällä jäisi yhdelle +miehelle liian paljon työtä.' Vahva-Ingmar meni sysikasan toiselle +puolelle pahimman savun läpi. -- 'Lähde vain, älä minusta huolehdi, +Suur-Ingmar; olen minä suoriutunut pahemmistakin paikoista.' + +"Hetkisen kuluttua savu kuitenkin alkoi vähetä. 'Käydäänpä nyt +katsomaan Briitta emännän joulueväitä', sanoi Vahva-Ingmar ottaen +minulta eväskontin. 'Tule nyt katsomaan, kuinka siisti asunto meillä +isäsi kanssa on', hän sanoi. Hän näytti minulle kojun, missä he +asuivat. Sen takaseinänä oli suuri paasi, mutta muut seinät oli kyhätty +puunrangoista ja tiivistetty kuusenhavuilla. 'Katsopa tätä, poikaseni', +sanoi Vahva-Ingmar, 'tokko lienet odottanut isälläsi olevan tällaista +linnaa keskellä saloa. Tässä on sellaiset seinätkin, jotka tukkivat +tien pakkasilta ja pyryiltä', sanoi ukko pistäessään käsivartensa +suoraan havujen läpi ulos. + +"Isä tuli jäljestä ja nauroi. Kummankin kasvot olivat nokimustat ja he +haisivat kitkerältä miilusavulta, mutta isä oli niin iloinen ja +leikkisä, etten koskaan muista nähneeni häntä sellaisena. Kumpikaan ei +mahtunut kojussa suorana seisomaan, eikä siellä ollut muuta kuin kaksi +havuvuodetta ja kivistä tehty tulisija, mutta he olivat ylen +tyytyväisiä. He istuutuivat rinnakkain havuvuoteelle ja aukaisivat +eväskorin. 'Tokkohan sinua oikeastaan päästetään osalliseksi', sanoi +Vahva-Ingmar isälle, 'minullehan nämä jouluherkut lähetettiin.' -- 'Ole +armelias, koska kerran on jouluaatto', isä sanoi. -- 'No, olkoon +menneeksi, eihän sitä raski antaa sysiukko-raukankaan nälkää nähdä', +sanoi Vahva-Ingmar. + +"Siihen tapaan puhe jatkui, välistä otettiin ryyppykin ruoan väliin, ja +minusta oli kummaa nähdä, miten hyvälle tuulelle ruoka ja juoma voi +ihmiset saada. -- 'Kantele äidillesi', sanoi Vahva-Ingmar minulle, +'että Suur-Ingmar söi kaikki minun evääni. Lähettäköön huomenna lisää.' +-- 'Totta se näkyy olevankin', minä sanoin. + +"Samassa minä säpsähdin kuullessani tulisijasta hienoa ritinää, melkein +kuin joku olisi viskannut pieniä kiviä takkaan. Isä ei sitä huomannut, +mutta Vahva-Ingmar sanoi heti: 'Vai niin, niinkö asiat ovat.' Hän +jatkoi kumminkin syöntiään. Silloin kuului rätinää uudelleen, paljon +kovemmin. En minä mitään nähnyt, mutta siltä se kuului kuin olisi +heitetty kourallinen kiviä tuleen. + +"'Vai niin, vai jo hätää näyttää', sanoi Vahva-Ingmar ja meni ulos. +'Niin, kyllä sydet näkyvät syttyneen', hän huusi, 'mutta istu sinä, +Suur-Ingmar, vain paikallasi, voin minä nämä yksinkin hoitaa.' Me isän +kanssa istuimme ääneti, ei kummankaan tehnyt mieli puhella. + +"Sitten Vahva-Ingmar tuli sisään ja alkoi uudelleen laskea leikkiä. + +"'Enpä ole viettänyt näin hauskaa joulua vuosikausiin', hän sanoi. +Juuri kun hän sitä sanoi, kuului rätinää uudelleen. 'Vai niin, vai +alkaa se taas', hän sanoi. Hän lähti ulos ja näki taas sydet +ilmitulessa. Hänen palattuaan takaisin isä sanoi: 'Sinulla näkyy olevan +niin hyviä auttajia, että tulet täällä yksinkin toimeen hautojen +kanssa.' -- 'Niin, mene sinä, Suur-Ingmar, vain rauhassa kotiisi +viettämään joulunpyhiä, minulla on kyllä täällä omat auttajani.' Ja +niin me isän kanssa menimme kotiin, ja kaikki kävi hyvin, eikä +Vahvalta-Ingmarilta ole koskaan, ei ennen eikä sen jälkeen päässyt +yhtään sysihautaa palamaan." + +Gunhild kiitti Ingmaria kertomuksesta, mutta Gertrud kulki äänettömänä, +ikään kuin häntä olisi ruvennut pelottamaan. Alkoi jo hämärtää. Kaikki, +mikä äsken oli ollut punaista, oli muuttunut siniseksi ja harmaaksi, +ainoastaan metsästä välkkyi sieltä täältä jokin kirkasvärinen lehti, +joka loisti kuin hiidenakan punainen silmä. + +Gertrudia kovin hämmästytti, että Ingmar oli puhunut niin pitkältä yhtä +mittaa. Hän huomasi selvästi, että Ingmar nyt kävi pää vähän pystympänä +ja varmemmin askelin. Hän on muuttunut ihan toisenlaiseksi päästyään +kotitalonsa maille, Gertrud ajatteli. Hän ei tiennyt, miksi se teki +hänet levottomaksi, miksi hän suorastaan vieroi sitä. Hän riuhtaisihe +kuitenkin irti näistä mietteistään ja alkoi kujeillen kysellä +Ingmarilta, aikoiko tämä tanssia. + +Viimein he saapuivat perille pienen harmaan mökin luokse. Siellä +sisällä oli jo tulet, sillä pienestä ikkunasta varmaankin pääsi liian +vähän päivänvaloa sisään. Sieltä kuului kyllä viulunsoittoa ja +tanssinjytyä, mutta he seisahtuivat silti ihmeissään. -- "Tämäkö se on +tanssitupa? Kuka sinne mahtuu tanssimaan?" + +Heistä tuntui, ettei siellä voisi yksikään pari pyörähtää. + +"No, menkää sisään vain!" sanoi Gabriel. "Ei tupa ole niin pikkuruinen +kuin miltä se näyttää." + +Ovi oli auki, ja sen edessä seisoi hiestynyttä nuorta väkeä +vilvoittelemassa. Tytöt löyhyttelivät huiveillaan, pojat heittivät +päältään lyhyet mustat nuttunsa tanssiakseen vain vihreissä, +punahihaisissa liiveissään. + +Vastatulleet pujottelivat ovea tukkivan väkijoukon lomitse tupaan. +Ensimmäiseksi he siellä näkivät Vahvan-Ingmarin. Hän oli +lyhytkasvuinen, suuripäinen ja pitkäpartainen, jäntterä ukko. Hän on +aivan kuin tonttujen ja hiidenukon sukua, juolahti Gertrudin mieleen. +Ukko seisoi uuninpankolla soittamassa, varmaankin sitä varten, ettei +olisi tanssijoiden tiellä. + +Tupa oli todella suurempi kuin ulkoa näytti. Mutta se oli vanhuuttaan +rappeutunut, paljaat hirsiseinät olivat toukansyömät ja kattoparrut +kiilsivät noesta. Ikkunassa ei ollut uutimia eikä pöydällä liinaa. +Selvästi näki, että Vahva-Ingmar oli yksinäinen mies. Hänen lapsensa +olivat jättäneet hänet ja muuttaneet Amerikkaan. Ukon ainoana huvina +yksinäisyydessään oli nyt enää se, että sai lauantai-iltoina viulullaan +houkutelluksi nuorisoa ympärilleen. + +Tuvassa oli hämärä ja tukehduttavan kuuma, siellä pyöri pari parin +kyljessä. Gertrudin nousi alussa henki kurkkuun ja hän oli kääntyä +takaisin, mutta huomasi heti, ettei tuon ihmisseinän läpi päässyt +väkisinkään. + +Vahva-Ingmar pysyi tahdissa ja soitti varmasti, mutta samassa kun +Ingmar Ingmarinpoika astui ovesta sisään, viilsi hän jousellaan niin +vihlaisevan äänen, että kaikki tanssijat seisahtuivat. "Ei, ei", hän +silloin huusi, "älkää keskeyttäkö, se tuli vain vahingossa." + +Ingmar kietoi käsivartensa Gertrudin vyötäisille viedäkseen hänet +tanssiin, ja Gertrud oli kovin kummastelevinaan, että hän halusi +tanssia. Mutta heidän täytyi jäädä paikalleen, sillä parit pyörivät +niin lähekkäin, ettei niiden väliin mahtunut muuten kuin alusta +alkamalla. + +Vahva-Ingmar keskeytti soittonsa uudelleen, naputti jousellaan +uuninreunukseen ja sanoi isännän äänellä: "Minun tuvassani täytyy +Suur-Ingmarin pojan saada tilaa tanssiakseen." Kaikkien silmät +kääntyivät nyt Ingmariin, hän ujostui eikä päässyt paikaltaan +liikahtamaan. Silloin Gertrudin täytyi rivakasti tarttua häneen ja +vetää esiin lattialle. + +Heti tanssin tauottua torppari tuli tervehtimään. Kun Ingmar ojensi +kätensä hänen kouraansa, oli ukko hätääntyvinään ja päästi sen heti. -- +"Voi, voi", hän sanoi, "varo noita hienoja opettajankäsiäsi! +Minunlaiseni varomaton mies voisi pian pusertaa ne rikki." + +Hän vei Ingmarin ja hänen seurueensa pöydän ääreen ja ajoi +nurkkapenkiltä pois muutamia vaimoja, jotka olivat istuneet siinä +huvikseen tanssia katselemassa. Sitten hän meni kaapille ja toi leipää, +voita ja kaljaa. "En muulloin koskaan tarjoa", hän sanoi, "tyytykööt +muut tanssiin ja soittoon, mutta Ingmar Ingmarinpoika haukannee +kuitenkin palasen kattoni alla." + +Nuorten syödessä hän veti pöydän alta kolmijalkaisen tuolin, asettui +istumaan Ingmaria vastapäätä ja tuijotti häneen. -- "Niin, sinustahan +kuulemma tulee opettaja", hän sanoi. Ingmar istui hetkisen katse alas +luotuna. Hänen huulensa värähtivät hiukan, ikään kuin häntä olisi +pyrkinyt naurattamaan, mutta hän vastasi hyvin surullisesti: "Minulla +ei ole siellä kotona mitään tekemistä." -- "Eikö mitään tekemistä?" +sanoi ukko. "Mistä tiedät, milloin talo sinua tarvitsee? Eljas eli +kaksi vuotta. Kuka sen tietää, kauanko Halvor saa elää?" -- "Halvor on +terve ja vahva mies", sanoi Ingmar. -- "Mutta tiedäthän, että Halvor +muuttaa talosta ja luovuttaa sen sinulle heti, kun kykenet sen +ostamaan." -- "Olisipa hän hullu, jos jättäisi Ingmarilan, saatuaan sen +käsiinsä." + +Tällä aikaa Ingmar yritti peukalolihaksellaan lohkoa pöydän reunaa. +Yht'äkkiä kuului rusahdus, kun hän sai murretuksi kappaleen sen +kulmasta. Vahva-Ingmar puhui par'aikaa, käsi koholla. -- "Mutta jos +opettajaksi rupeat, ei hän ikipäivinä jätä taloa haltuusi." -- "Niinkö +luulet?" -- "Niin, niin", ukko sanoi, "eikähän sinua ole talonpojaksi +kasvatettukaan. Oletko koskaan astellut auran jäljessä?" -- "En", +Ingmar vastasi. -- "Oletko ollut miilua polttamassa, oletko kaatanut +jättiläishonkaa?" -- Ingmar istui yhä tyynen näköisenä, mutta +pöydänreuna ruski hänen käsissään. Vihdoin ukkokin huomasi sen ja +vaikeni yht'äkkiä. -- "Vai niin, vai niin", hän sanoi nähdessään kuinka +pöytälauta lohkeili, "taidanpa vastakerralla uskaltaa pusertaa kättäsi +lujemminkin." Hän nosti maasta muutamia sälöjä ja sovitti ne +paikoilleen. "Kas mokomaa, sinähän voit vaikka näytellä itseäsi +markkinoilla rahan edestä. Senkin veijari", hän sanoi lyöden Ingmaria +olalle, "tulisipa sinusta karhu koulumestariksi." + +Samassa hän jo hypähti uuninpankolle ja alkoi soittaa. Soitto kävi nyt +aivan uudella innolla. Hän polki tahtia ja kiihdytti tanssijat ylen +huimaan pyörintään. "Tämä nyt on Nuor-Ingmarin polskaa!" hän huusi. +"Heleijaa, koko tupa tanssimaan Nuor-Ingmarin kunniaksi." + +Gertrud ja Gunhild olivat kumpikin kauniita tyttöjä, ja heitä +tanssitettiin lakkaamatta. Ingmar ei paljon tanssinut. Hän enimmäkseen +seisoi puhelemassa muutamien isäntämiesten kanssa huoneen perällä. +Tanssien välillä kokoontui väkeä piiriin Ingmarin ympärille, aivan kuin +heistä olisi ollut hauskaa häntä katsellakin. + +Gertrud luuli Ingmarin kokonaan unohtaneen hänet, ja hän tuli siitä +pahoilleen. Nyt hän kyllä huomaa, että hän on Suur-Ingmarin poika ja +minä vain koulumestarin Gertrud, hän ajatteli. + +Hän itsekin ihmetteli, että se tuntui hänestä niin katkeralta. + +Tanssien välillä nuoriso aina meni ulos vilvoittelemaan purevan kylmään +kevätyöhön. Oli jo pilkkoisen pimeä, ja kun kenenkään ei tehnyt mieli +lähteä kotiinsa, sanoivat kaikki: "Jäädään vielä tänne vähäksi aikaa. +Kuu nousee kyllä pian, nyt on niin pimeä, ettei näe kulkea." + +Kerran, kun Ingmar seisoi Gertrudin kanssa oven edustalla, tuli +torppari ja vei hänet pois. "Tule mukaan, niin näytän sinulle jotakin", +hän sanoi. + +Hän talutti Ingmarin tuvan takana olevan pensaikon läpi. -- "Seiso nyt +tässä ja katsele alas", hän sanoi. Ingmar huomasi seisovansa korkealla +töyräällä ja näki jyrkänteen pohjalta hämärässä välkkyvän jotakin +valkoista. -- "Se on kaiketi Långforsin koski", hän sanoi. -- "Niin, +usko pois, Långfors se on", sanoi torppari, "mutta mihin sinä luulisit +sellaisen kosken kelpaavan?" .-- "Voisihan siihen laittaa sahan tai +myllyn", Ingmar sanoi. Ukko nauraa hykersi, taputteli ja tuuppi +Ingmaria, niin että oli lykätä hänet koskeen. -- "Mutta kenenkä se saha +olisi rakennettava, kenen sillä olisi rikastuttava, kenen sitten olisi +ostettava Ingmarila?" -- "Niin, kenen, sitä minäkin kysyn", sanoi +Ingmar. Torppari otti silloin selittääkseen suurta hanketta, jonka hän +oli suunnitellut. Ingmarin pitäisi houkutella Timmin Halvor rakentamaan +koskeen saha ja sitten vuokrata se häneltä. Hän itse, Vahva-Ingmar, ei +ollut moneen vuoteen ajatellut muuta kuin jotakin keinoa, miten +Suur-Ingmarin poika uudelleen pääsisi rikkaaksi. + +Ingmar seisoi äänetönnä katsellen alas koskeen. -- "Eikö jo lähdetä +pois, mennään sisälle jatkamaan tanssia", sanoi Vahva-Ingmar. -- Ingmar +ei liikahtanut, ja ukko odotti kärsivällisesti. Jos hän on oikea +sukunsa jälkeläinen, ei häneltä saa vastausta tänään eikä huomenna. +Vanhan kansan ihmiset tarvitsevat aikaa aprikoidakseen. + +Kun he siinä seisoivat, alkoi kaukaa metsänrinteeltä kuulua kiihkeätä, +vihaista haukuntaa, ihan kuin siellä olisi koira päässyt otuksen +jäljille. -- "Kuuletko sinä Ingmar mitään?" kysyi torppari. -- "Kuulen +minä ajokoiran haukkua", Ingmar sanoi. Haukku kuului lähenevän heitä +kohti, yhä lähemmäs ja lähemmäs, aivan kuin otus pian törmäisi tuvan +seinään. Ukko tempasi Ingmaria ranteesta. -- "Tule nyt", hän sanoi, +"kiiruhda sisään, sanon minä!" -- "Mitä se on?" kysyi Ingmar. -- "Tule +sisään!" torppari vastasi. "Ole vaiti ja tule sisään!" + +Kun he juoksivat muutaman askelen päähän mökkiin, kuului haukunnan +luske jo ihan läheltä. -- "Mikä koira se on?" kysyi Ingmar vähän väliä. +-- "Sisälle vain, sisälle vain!" Torppari lykkäsi Ingmarin pieneen +eteiseen, mutta seisahtui itse kynnykselle ja alkoi vetää eteisen ovea +kiinni. -- "Jos siellä ulkona on ketään", huusi hän kovalla äänellä, +"niin tulkoon sisälle!" Hän piti ovea raollaan, ja ihmisiä tuli +juoksujalkaa joka taholta. -- "Sisään, sisään vain!" hän huusi, +"sisään, sisään!" Hän vavahteli kiireissään ja polki jalkaa. + +Tuvassa olevia ihmisiä alkoi yhä enemmän pelottaa, ja kaikki utelivat, +mikä oli hätänä. Viho viimein olivat kaikki sisällä ja torppari salpasi +oven. -- "Sitäkö te teette ulkona, kun vuorenhurtta on liikkeellä?" hän +sanoi. Samassa kuului kova, kamala haukunnan luskutus aivan mökin +vierestä ja kiersi moneen kertaan sen ympäri. -- "Eikö se olekin ihan +tavallinen koira?" kysyi muuan renki. -- "Mene katsomaan, jos mielesi +tekee, ehkä tuo tulee siliteltäväksesi." + +Kaikki vaikenivat kuunnellakseen haukuntaa, joka yhä kiertämistään +kiersi tupaa. Se alkoi heistä kuulua hirveältä, hampaat löivät loukkua, +ja moni kävi kalman kalpeaksi. Toden totta, se ei ollut tavallinen +koira, kyllä sen kuuli. Varmaan se oli joku helvetistä irralleen +päässyt hornanhenki. + +Pieni torppariukko oli ainoa, joka rohkeni liikkua. Hän veti +uuninpellit kiinni, sitten hän kävi sammuttamassa tulet. -- "Älkää, +älkää sammuttako!" pyysi naisväki. -- "Antakaa minun tehdä niin kuin +meille kaikille parasta on", sanoi ukko. Joku tarttui häntä +takinliepeeseen. -- "Onko se vaarallinen tuo vuorenhurtta?" -- "Ei itse +koira", ukko sanoi, "vaan se mikä jäljestä tulee." -- "Mikä sitten +vielä tulee?" Ukko seisahtui kuuntelemaan. -- "Olkaa nyt kaikki ihan +hiljaa", hän sanoi. + +Heti vaikenivat kaikki niin ettei kuulunut hengenhievahdusta. Haukunta +kiersi vielä kertaalleen mökin ympäri. Sitten se heikkeni, ja aivan +hyvin kuului, miten koira kiisi Långforsin rämeikköä myöten, syöksyi +laakson toisella puolella olevaa vuorta ylös ja katosi sen taakse. +Sitten kaikki äänet hiljenivät. + +Silloin muuan mies ei voinut olla sanomatta: "Nyt koira on poissa." +Sanaa sanomatta Vahva-Ingmar ojensi kätensä ja läimäytti häntä vasten +suuta. Sitten oltiin ihan vaiti. + +Kaukaa, Klack-vuoren kukkulalta asti kajahti kova ääni. Se oli kuin +tuulenpuuskahdus, toisista taas kuin torventoitotus. Sitten kuului +pitkäveteinen sävel toisensa jälkeen ja viimein jyryä ja kapsetta ja +korskuntaa. + +Se vyöryi jylisten vuorta alas. He kuulivat sen vuorenrinteeltä, +kuulivat sen metsänlaidasta, kuulivat sen kohdaltaan. Oli kuin ukkonen +olisi jyrännyt maata pitkin, oli kuin koko vuori olisi vierinyt alas +laaksoon. Ja kun se ehti ihan heidän kohdalleen, painoivat kaikki +päänsä alas ja hartiansa kumaraan. Se murskaa meidät, he ajattelivat, +se murskaa meidät. + +Mutta enemmän kuin itse kuolema kauhistutti heitä ajatus, että kenties +pimeyden ruhtinas itse oli tänä yönä valloillaan kaikkine joukkoineen. +Heitä hirvitti kuullessaan pauhun keskeltä parkua ja voihkinaa. Kuului +sähinää ja vingahduksia ja ruikutusta. Äskeinen mahtava ukkosenjylinä +kiiri nyt ihan heidän päänsä päällä, ja nyt he kuulivat mitä se oli: +valitushuutoja ja uhkaa, itkua ja kiukkua, torventörähdyksiä, tulen +rätinää, peikkojen ulinaa, saatanain ilkkunaurua ja suurten siipien +suhinaa. + +Heistä tuntui kuin hornanhenget olisivat päässeet irralleen ja nyt +syöksyisivät heidän päällensä. + +Koko maa vapisi, ja mökki vaappui hetkisen ikään kuin kaatumaisillaan. + +Tuntui kuin hevosia olisi laukannut mökin yli, kaviot kopsaen +katonharjaan, tuntui kuin peikkoja olisi ulvoen lennellyt nurkkien ohi +ja yökköjä ja huuhkajia raskain siivenlyönnein syöksynyt savutorvea +vasten. + +Tämän jatkuessa joku kiersi käsivartensa Gertrudin vyötäisille ja veti +hänet maahan polvilleen. Ja hän kuuli Ingmarin kuiskaavan: "Langetaan +polvillemme, Gertrud, ja rukoillaan." + +Hetkistä ennen Gertrud oli luullut kuolevansa, niin hirveästi hän oli +säikähtänyt. En välitä siitä, että kuolen, hän ajatteli, mutta +kauheinta on, että pimeyden valta meidät peittää. + +Mutta heti kun hän tunsi Ingmarin käden vyötäisillään, alkoi hänen +sydämensä jälleen sykkiä ja kangistus hävisi hänen ruumiistaan. Hän +painautui yhä lähemmäs Ingmaria. Kun Ingmar vain oli ihan hänen +vierellään, pääsi hän pelostaan. Miten ihmeellistä, eiköhän Ingmar +itsekin pelännyt, mutta kumminkin hänen lähellään tunsi olevansa kuin +turvassa! + +Vihdoin viimein he kuulivat pauhinan heikkenemistään heiketen painuvan +kauemmas. Se meni samaa tietä kuin äskeinen koira, laski ensin +Långforsin soille ja sitten kohosi Olofshättan juurella oleville +metsäharjuille. + +Mutta sittenkin vallitsi hiljaisuus Vahvan-Ingmarin mökissä. Ei kukaan +liikahtanut eikä lausunut sanaakaan, kukaan ei tuntunut siihen +kykenevän. + +Olisi melkein voinut luulla kauhun sammuttaneen kaiken elämän, jollei +silloin tällöin syvä henkäys olisi ilmaissut, että kumminkin joku oli +elossa. + +Mutta yksikään ei liikahtanut pitkän pitkään aikaan. Toiset olivat +seisoallaan, nojaten seinää vasten, toiset olivat vaipuneet istualleen +penkille, mutta useimmat olivat polvillaan lattialla, väännellen +käsiään ja rukoillen tuska sydämessä. + +Niin kului hetki hetkeltä, ja sinä aikana moni tutkisteli sielunsa +tilaa ja päätti elää uutta elämää, lähempänä Jumalaa ja kauempana hänen +vihollisistaan. Sillä itsekukin heistä ajatteli: Tuo oli varmaan +rangaistukseksi jostakin minun teostani. Minun syntieni tähden se +tapahtui. Kuulinhan, kuinka ne ohikiitäjät minua huutelivat ja kirkuen +matkivat minun nimeäni. + +Mutta Gertrud ei ajatellut muuta kuin: Nyt tiedän, etten koskaan voi +elää erilläni Ingmarista, sillä hänen lähellänsä minun on turvallista +olla. + +Vähitellen alkoi ulkona sarastaa, päivän heikko koite tunkeutui tupaan +ja valaisi noita kalpeita kasvoja. + +Jokin lintunenkin kuului visertävän. Vahvan-Ingmarin lehmä ynisi +ruokaa, ja hänen kissansa, joka ei tanssiöinä koskaan maannut tuvassa, +tuli naukumaan oven taakse. + +Mutta kukaan ei liikahtanut ennen kuin aurinko nousi itäisten vuorten +takaa. Silloin yksi toisensa jälkeen pujahti pois tuvasta, sanaakaan +jäähyväisiksi sanomatta. + +Mökin ulkopuolella he näkivät täydellisen sekasorron. Oven pielessä +kasvanut suuri kuusi oli juurta myöten taittunut ja kaatuessaan +murskannut oksansa ja veräjäpuut, ja muutamia yölepakkoja ja pöllöjä +makasi kuoliaina seinävierillä. + +Klack-vuoren rinteelle oli auennut leveä valtaraja, josta kaikki puut +olivat katkenneet. + +Kukaan ei uskaltanut jäädä sitä pitemmäksi aikaa katselemaan, vaan +kaikki kiiruhtivat kylään päin. + +Mutta heidän kävellessään aamu valkenemistaan valkeni. Useimmat ihmiset +tosin nukkuivat pitkään, kun oli sunnuntaiaamu, mutta aina sentään joku +jo oli jalkeilla antamassa karjalle ruokaa. Yhdestä tuvasta tuli ukko +portaille tuulettamaan ja harjaamaan kirkkotakkiaan. Toisesta taas +lähtivät isä, äiti ja lapset valmiiksi pukeutuneina liikkeelle, +varmaankin mennäkseen vieraisille naapuripitäjään. + +Oli niin rauhoittavaa nähdä ihmiset levollisina ja tietämättöminä +siitä, mitä metsässä oli yöllä tapahtunut. + +Viimein he ehtivät sinne, missä tie kulki pitkin jokiviertä ja taloja +oli tiheämmässä, ja siitä oli enää lyhyt matka kirkolle. Oli oikein +iloista nähdä koko kirkonkylä ihan ennallaan. Aamutuuli kituutteli +myymälän kilpeä aivan samoin kuin ennenkin. Torvi postikonttorin +seinässä oli vanhalla paikallaan, ja majatalon koira nukkui tapansa +mukaan koppinsa ovella. + +Pappilan puistossa oli pikku tuomi puhjennut kukkaan heidän poissa +ollessaan, ja varmaankin eilen illalla myöhään oli sinne siirretty +vihreät puutarhapenkit. Sen näkeminen teki mielelle oikein hyvää. + +Mutta sittenkään ei kukaan rohjennut puhua ennen kuin kotiin päästyään. + +Koulutalon portailla Gertrud sanoi Ingmarille: + +"Ingmar, tämä oli minun viimeinen tanssini." + +"Niin minunkin", Ingmar vastasi. + +"Ja sinusta, Ingmar", sanoi Gertrud, "sinusta tulee pappi, eikö niin? +Tai jos et voi päästä papiksi, niin rupeat ainakin koulumestariksi. +Niin paljon pimeyden valtaa on vielä voitettavana." + +Ingmar katseli Gertrudia silmästä silmään. "Kuule, Gertrud", hän kysyi, +"mitä sinä noista äänistä kuulit?" + +"Minä kuulin, että olin joutunut synnin pauloihin ja että paholaiset +olivat tulleet minua tavoittamaan sen tähden, että minä niin kovasti +pidin tanssista." + +"Minäpä sanon sinulle mitä minä kuulin", Ingmar sanoi. "Minusta tuntui +siltä kuin kaikki vanhat Ingmarit olisivat uhkailleet ja sadatelleet +minua siitä, että aioin hylätä metsätyöt ja pellonraatamisen ja pyrkiä +muuksi kuin talonpojaksi." + + + + +HELLGUM + + +Sinä yönä, jolloin nuoriso oli tansseissa Vahvan-Ingmarin mökissä, oli +Halvor poissa kotoa ja Katri Ingmarintytär makasi yksin tuvan +peräkamarissa. Sydänyön aikaan hän näki pahaa unta. Hän uneksi, että +Eljas oli elossa ja piti suuria juominkeja. Hän kuuli hänen väentuvassa +kilistelevän laseja ja nauraa hohottavan ja laulelevan juomalauluja. + +Katrin mielestä Eljas tovereineen alkoi elämöidä yhä pahemmin, ja +lopulta tuntui siltä kuin he olisivat lyöneet rahit ja pöydät +pirstaleiksi. Tästä hän kauhistui niin että heräsi. + +Mutta vaikka Katri oli valveilla, jatkui meteliä yhä. Maa vapisi, +ikkunat ritisivät, kattotiilet putosivat kolisten maahan, vanhat +päärynäpuut rakennuksen päässä pieksivät kankeilla oksillaan seinää. + +Tuntui kuin olisi tuomiopäivän aamu. + +Juuri kun mellakka oli hurjimmillaan, murtui ikkunasta ruutu ja +lasinsirpaleet lensivät helisten lattialle. Vinha tuulenpuuska +syöksähti suhisten sisään, ja Katri kuuli ihan korvansa juuresta naurun +rähähdyksen, ihan samanlaisen kuin äsken unissaan. + +Katri säikähti melkein kuoliaaksi. Niin hirveätä kauhua hän ei ollut +koskaan kokenut. Sydän seisahtui ja koko ruumis kangistui kylmäksi kuin +jää. + +Pauhina lakkasi pian, ja Katri virkosi jälleen tuntoihinsa. Kylmää +yöilmaa leyhyi huoneessa, ja hetkisen siinä väristyään Katri päätti +nousta tukkimaan rikkinäistä ruutua. Mutta kun hän laski lattiaan +jalkansa, eivät ne kannattaneet häntä. Hän huomasi, ettei voinutkaan +kävellä. + +Katri ei huutanut apua, vaan laskeutui aivan hiljaa pitkäkseen. Jaksan +kyllä kävellä, kunhan tästä ensin oikein rauhoitun, hän ajatteli. +Hetken päästä hän yritti uudestaan. Mutta molemmat jalat olivat ihan +veltot ja tunnottomat. Hän ei voinut nojata niihin, vaan vaipui +lattialle vuoteen viereen. + +Heti kun väet nousivat aamulla ylös, lähdettiin lääkäriä hakemaan. Tämä +saapui pian, mutta ei saanut taudin laatua ollenkaan selville. Katri ei +ollut kipeä eikä hervoton. Lääkäri luuli, että syynä oli vain +säikähdys. "Katri paranee kyllä pian", hän sanoi. + +Katri kuunteli äänetönnä lääkärin arveluita. Hän tiesi, että Eljas oli +yöllä ollut huoneessa ja että tämä oli hänen tekoaan. Hän tiesi +myöskin, ettei hän siitä koskaan parane. + +Koko aamupäivän Katri istui yhdessä kohden mietiskellen. Hän koetti +saada selville, mistä Jumala häntä näin kuritti. Hän tutkisteli +säälimättä itseään, mutta ei huomannut tehneensä sellaista syntiä, +josta olisi ansainnut näin kovan rangaistuksen. Jumala ei ole tehnyt +minulle oikein, hän ajatteli. + +Illemmällä Katri lähti Stormin rukoushuoneelle, jossa maallikko Dagson +siihen aikaan saarnasi. Hän toivoi saavansa Dagsonilta selon, mistä +syystä häntä oli niin kovasti rangaistu. + +Dagson oli suosittu puhuja, mutta tänä iltana hänellä oli entistäkin +enemmän kuulijoita. Voi ihmettä, kuinka suuri väkijoukko oli +rukoushuoneen edessä! Eikä kukaan puhunut muusta kuin siitä mitä yöllä +tanssituvassa tapahtui. + +Koko pitäjä oli peloissaan, ja nyt oli kokoonnuttu kuulemaan niin +voimakasta jumalansanansaarnaa, että se karkottaisi mielistä yleisen +kammon. + +Sisään ei mahtunut neljättä osaakaan pyrkijöistä, mutta ovet ja ikkunat +olivat selkiselällään, ja Dagsonilla oli niin kova ääni, että hänen +puheensa kuului hyvin uloskin. + +Saarnaaja tiesi, mitä oli tapahtunut ja mitä ihmiset kaipasivat. +Saarnansa alussa hän kuvasi hirvein sanoin helvettiä ja pimeyden +ruhtinasta. Hän puhui siitä, joka pimeässä ympäri hiiviskelee +saadakseen sieluja kahleisiinsa, joka virittelee paheen ansoja ja +synnin syöttejä. + +Kuulijoita vapisutti, he näkivät maailman täynnänsä mustia perkeleitä, +jotka viettelevät ihmisiä kiusaukseen. Kaikki on syntiä ja kaikessa on +vaaraa. He tunsivat olevansa kuin metsänpetoja, joita härnäämällä +ahdistetaan salakuoppiin. + +Kun Dagson tästä puhui, kaikui hänen äänensä salin läpi kuin hurja +tuulen viuhke ja hänen sanansa leimahtelivat kuin tulenliekit. + +Dagsonin puhetta kuunnellessa oli kuin olisi joutunut keskelle +metsäpaloa. Tuo perkelelauma ja tuo savu ja tuli vaikutti kuulijain +mieliin ihan kuin metsässä raivoava kulo, kun tuli hehkuu sammalissa +askeleiden alla ja ilmassa vyöryvä synkeä savu tukehduttaa hengityksen, +kun kuumuus kärventää tukkaa ja palon jylinä humisee korvissa ja +kipinät ovat sytyttää vaatteet tuleen. + +Sillä tavalla Dagson hätyytti ihmisiä edellään, tulen ja savun läpi ja +toivottomina. Tulta oli edessä ja takana, joka puolella, eikä siitä +hädästä näyttänyt pääsevän mihinkään suojapaikkaan. + +Mutta tämän kauhun kautta hän vei heidät metsäaukeamalle, missä oli +suojaista ja rauhallista olla. Jeesus istui siellä keskellä kukkivaa +metsäniittyä ja ojensi käsivartensa pakenevien ja ahdistettujen +ihmisten puoleen, ja he laskeutuivat hänen jalkainsa juureen. Silloin +kaikki vaarat olivat lopussa eikä enää ollut vainoa eikä tappioita. + +Dagson puhui siitä, mitä itse tunsi. Saadessaan vain levätä Jeesuksen +jalkain juuressa hän tunsi rauhaa eikä pelännyt mitään elämän vaaroja. + +Kun hän lopetti puheensa, syntyi vilkas liike. Monet menivät +kiittelemään häntä, kasvot kyynelissä. He sanoivat, että tämä saarna +oli herättänyt heidät totiseen uskoon. + +Mutta Katri Ingmarintytär istui liikahtamatta, ja kun Dagson oli +päässyt aameneen, kohotti Katri raukeat silmäluomensa ja katsoi häneen +ikään kuin moittien siitä, ettei hänelle ollut mitään annettu. + +Samassa huusi voimakas ääni rukoushuoneen ulkopuolelta niin kovasti, +että kaikki kuulivat: + +"Voi, voi niitä, jotka antavat kiviä leivän asemesta! Voi, voi niitä, +jotka antavat kiviä leivän asemesta!" + +Sitten hän oman talonsa väeltä kuuli, että se huutaja oli ollut pitkä, +tumma mies, jota ei kukaan tuntenut. + +Hän oli saarnan aikana ajanut kauniin, vaaleaverisen naisen kanssa +kyytirattailla pitkin maantietä. He olivat pysähtyneet kuuntelemaan, ja +juuri lähtöä tehdessään oli mies noussut pystyyn ja huutanut nuo +sanansa. + +Muutamat luulivat tunteneensa naisen. He arvelivat häntä yhdeksi +Vahvan-Ingmarin tyttäreksi, joka oli ollut Amerikassa ja siellä +joutunut naimisiin, ja siinä tapauksessa tuo puhuja varmaan oli hänen +miehensä. Mutta kukapa sitä niin tarkasti tuntee, joka on lähtenyt +keskenkasvuisena tyttönä ja puku pitäjänkuosisena, mutta sitten palaa +aikaihmisenä ja kaupunkilaispuvussa. + +Katri ajatteli Dagsonista samaa kuin vieraskin, sen huomasi siitä, +ettei hän sen koommin käynyt rukoushuoneella. + +Kun sitten kesän loppupuolella muuan baptistisaarnaaja tuli pitäjään +saarnaamaan ja kastamaan, kävi Katri häntä kuulemassa, ja kerran hän +kuljetutti itsensä pelastusarmeijaankin, kun se alkoi kirkonkylässä +pitää kokouksia. + +Voimakas, hengellinen liike oli pitäjässä vallalla. Joka kokouksessa +tapahtui herätyksiä ja kääntymisiä. Kaikki ihmiset tuntuivat saaneen +kaipauksensa tyydytetyksi. + +Mutta Katria ei kukaan näistä saarnamiehistä saanut vakuuttumaan siitä, +että Jumala oli häntä syystä rangaissut. + + * * * * * + +Birger Laurinpoika oli seppä, ja hänellä oli paja maantien varrella. +Paja oli pieni ja pimeä, seinässä oli vain työntöluukku ikkunana, ja +ovi oli matala. Birger Laurinpoika teki karkeatekoisia puukkoja, +korjaili lukkoja, kiinnitti vannerautoja kärrynpyöriin ja raudoitti +rekiä. Toisinaan työnpuutteessa hän taoskeli nauloja. + +Eräänä kesäiltana oli pajassa kiire. Birger Laurinpoika itse seisoi +alasimen ääressä takomassa kantoja nauloihin. Hänen vanhin poikansa +tasoitteli toisella alasimella rautapuikkoja nelikulmaisiksi ja katkoi +ne. Eräs pojista lietsoi, toinen työnsi sysiä ahjoon, käänteli +pihdeillä rautoja, jotka olivat ahjossa kuumenemassa, ja vei ne +takojille. Neljäs, vasta seitsenvuotias poika poimi valmiit naulat +lattialta, kastoi niitä vesialtaassa ja sitoi ne kimppuihin. + +Heidän työskennellessään tuli pajalle vieras henkilö ja asettui ovelle +seisomaan. Hän oli pitkä, tumma mies, ja hänen täytyi kumartua hyvin +syvään nähdäkseen sisään. + +Birger Laurinpoika keskeytti työnsä kysyäkseen mitä vieras halusi. + +"Älkää pahastuko, vaikka ilman aikojani katselen sisälle", mies sanoi. +"Olen ollut itse nuorena seppä, ja siksi en voi käydä pajan ohi +pysähtymättä työtä katselemaan." + +Birger Laurinpoika huomasi vieraalla olevan suuret, jäntevät kädet, +oikeat sepänkourat. + +Seppä alkoi kysellä vieraan nimeä ja mistä hän oli tulossa. Mies +vastaili ystävällisesti, mutta vältellen. Birger alkoi pitää hänen +älykkäästä puheestaan. Hän lähti vieraan mukana ulos mustalle +pajamäelle ja alkoi kehua poikiaan. Monta kovaa päivää hän sanoi +kokeneensa, ennen kuin pojat alkoivat kyetä hänen avukseen. Mutta nyt +ei ollut hätää, kun kaikki työskentelivät yhdessä. "Saat vielä nähdä +minut muutaman vuoden päästä rikkaana miehenä", hän sanoi. + +Vieras veti suutansa hymyyn ja sanoi olevansa iloinen siitä, että +Birgerillä oli niin paljon apua pojistaan. - "Mutta yhtä seikkaa sinulta +kysyisin", hän sanoi laskien raskaan kätensä Birgerin olalle ja katsoen +häntä silmästä silmään. "Sinä puuhailet poikiesi kanssa maallisissa +askareissa, mutta elättekö te myöskin yhteistä hengellistä elämää?" -- +Birger tuijotti tylsästi häneen. -- "Et ole tainnut tulla sitä koskaan +ajatelleeksi", sanoi vieras, "mietipä sitä nyt siksi, kunnes ensi kerralla +tavataan." + +Hän lähti hymyillen jatkamaan matkaansa. Birger palasi pajaan, raapi +hetkisen karheata, messinginkarvaista tukkaansa ja ryhtyi jälleen +työhön. + +Mutta vieraan kysymys ei antanut hänelle rauhaa moneen päivään. Mitä +kummaa hän sillä lienee tarkoittanut? Siinä on jotakin minulle +käsittämätöntä, hän ajatteli. + + * * * * * + +Sen jälkeisenä päivänä, jona vieras oli puhellut Birger Laurinpojan +kanssa, seisoi Kolåsin Gunnarin vaimo Briitta Ingmarintytär myymälässä +hoitamassa kauppaa miehensä poissa ollessa. + +Gunnar oli saanut kaupan langoltaan Timmin Halvorilta silloin, kun tämä +meni Katrin kanssa naimisiin. + +Briitta seisoi tiskin takana. Hän oli saman niminen ja saman näköinen +kuin kaunis äitivainajansa, Suur-Ingmarin vaimo. Niin kaunista tyttöä +kuin Briitta ei Ingmarilassa ollut ennen kasvanut. + +Vaikk'ei Briitta ollutkaan vanhan sukunsa näköinen, oli hän yhtä +vakaamielinen ja tunnontarkka kuin Ingmarit konsanaan. + +Gunnarin poissaollessa Briitta aina hoiti kauppaa omalla tavallaan. Hän +ei antanut vanhalle korpraali Fältille olutpulloa, kun tämä humalaisena +ja vapisevin käsin tuli sitä ostamaan, ja kun köyhän Kolbjörnin Leenan +teki mieli koreaa rintasolkea, pisti Briitta hänen käteensä pari kiloa +ruisjauhoja ja käski hänen mennä kotiinsa. + +Kun Briitta emännöi myymälässä, eivät lapset koskaan uskaltaneet tulla +sinne tuhlaamaan ainoita rahojaan rusinoihin ja makeisiin. +Talonpoikaisvaimot, jotka kävivät sieltä katsomassa heikkoa ja ohutta +tehtaankangasta, hän ajoi kangaspuiden ääreen laittamaan kestävää ja +kunnollista kotikutoista. + +Tänään ei myymälässä käynyt monta ostajaa. Briitta istui pitkät tovit +yksin. Siinä istuessaan hän kokonaan lannistui, katsoa tuijotti vain +eteensä, silmissä toivottomuuden loiste. + +Viimein hän nousi seisoalleen, otti käsivarrelleen köydenpätkän, kantoi +tikapuut vieruskamariin ja teki paulan katossa olevaan koukkuun. + +Briitta puuhasi kiihkeästi ja sai pian kaikki valmiiksi. Mutta juuri +kun hän oli pistämäisillään päänsä köyden silmukkaan, sattui hän +katsahtamaan alas. + +Samassa ovi aukeni ja sisään astui pitkä, tumma mies. Hän oli Briitan +kuulematta tullut myymälään, mutta kun se oli tyhjä, oli hän käynyt +tiskin taakse ja avannut kamarin oven. + +Briitta laskeutui hiljakseen tikapuilta. Mies ei virkkanut hänelle +sanaakaan, vaan kääntyi takaisin myymälään. Briitta tuli hitaasti +jäljessä. Hän ei ollut tätä vierasta ennen nähnyt. Miehellä oli musta, +kihara tukka, tuuhea poskiparta, terävät silmät ja suuret, jäntevät +kädet. Hän oli hyvissä vaatteissa, mutta käytöksestä ja liikkeistä +näki, että hän oli työmies. Hän istuutui ovensuuhun rikkinäiselle +tuolille ja tuijotti Briittaan. + +Briitta istui yhtä äänetönnä tiskin takana, odottaen vain vieraan +lähtöä. Mutta tämä katsoi katsomistaan, päästämättä häntä hetkeksikään +silmistään. Briitta tunsi olevansa ihan kuin noiden katseitten +kahleissa. + +Briitta kävi kärsimättömäksi ja ajatteli itsekseen: "Mitä sinä luulet +siitä hyötyväsi, että minua vartioit? Etkö sen vertaa ymmärrä, että +sinusta päästyäni minä kuitenkin teen tahtoni mukaan?" + +Briitta katseli yhä tiukasti miestä ja oli puhelevinaan hänelle. "Jos +tämä kaikki voisi kerran loppua tai muuksi muuttua, saisit kyllä minua +estellä, mutta sehän on aivan parantumatonta." + +Yhä vain mies istui paikallaan ja katsoi hellittämättä häneen. + +"Tiedä siis, ettei meitä ingmarilaisia ole luotu kauppiaiksi", +jatkuivat Briitan ajatukset. "Olimme, Gunnar ja minä, niin erinomaisen +onnelliset, ennen kuin hän rupesi kauppamieheksi. Minua kyllä +varotettiin menemästä hänelle. Ihmiset vieroivat hänen mustaa tukkaansa +ja teräviä silmiään ja pisteleviä puheitansa. Mutta vähät minä siitä, +sillä näetkös, me pidimme toisistamme, emmekä olisi ikipäivinä sanoneet +toisillemme pahaa sanaa, jollei tätä myymälää olisi tullut." + +"Siitä päivin", Briitta jatkoi itsekseen, "välimme ovat olleet rikki. +Minä tahdon, että hän hoitaisi kauppaa minun mieleni mukaan. En +suvaitse, että hän myy viiniä ja olutta juomareille, ja minusta hänen +pitäisi myydä ihmisille hyödyllisiä ja välttämättömiä tarvikkeita, +mutta Gunnar sanoo sitä ämmäin puheeksi. Emmekä me kumpikaan nyt enää +voi väistyä. Nyt me riitelemme alinomaa, eikä hän enää pidä minusta." + +Hän katsoi mieheen säihkyvin silmin, ikään kuin ihmetellen, ettei +rukouksillaan saanut häntä lähtemään. + +"Ymmärrättehän toki, etten minä voi kestää sitä häpeätä, että hän +ryöstättää nimismiehellä köyhiltä ihmisiltä heidän ainoan lehmänsä tai +pari lammaspahaistaan! + +"Etkö jo, hyvä mies, ymmärrä, että se on parantumatonta? Lähde jo pois +ja anna minun tehdä loppu siitä kaikesta." + +Mutta miehen häntä katsellessa Briitan sydän sulamistaan suli, ja +viimein hän alkoi itkeä tyynnyttäviä kyyneliä. Häntä oli alkanut +liikuttaa tuon miehen vartioiminen. Se tuntui niin kummalta, sillä +vennon vieraitahan he olivat toisilleen. + +Heti nähdessään Briitan silmissä kyyneliä vieras nousi ja meni ovelle. +Kynnykseltä hän vielä kääntyi katsomaan Briittaa suoraan silmiin, +rykäisi ja sanoi syvällä äänellä: "Älä vahingoita itseäsi, sillä pian +tulee aika, jolloin saat kulkea vanhurskauden teitä." + +Näin sanoen hän lähti, astui portaita alas, ja yhä kauemmas eteni tietä +pitkin hänen raskaan astuntansa kapse. + +Briitta kiirehti kamariin, irroitti köyden ja toi tikapuut takaisin +myymälään. Sitten hän istuutui arkun kannelle eikä liikahtanut siitä +pariin tuntiin. + +Briitan mielessä tuntui siltä kuin hän olisi kauan kulkenut pilkkoisen +pimeässä yössä, jossa ei edes omaa kättään erottanut. Hän oli joutunut +eksyksiin, tietämättä missä olikaan ja joka askelella peläten +vajoavansa suohon tai pohjattomaan kuiluun. Mutta nyt hän oli kuullut +varotushuudon, hänen oli käsketty sillä paikallaan odottaa päivän +valkenemista. Hän iloitsi siitä, että hänet vapautettiin kiiruhtamasta +vaarallista tietään, ja istahti kevein sydämin odottamaan aamun +koittoa. + + * * * * * + +Vahvalla-Ingmarilla oli Anna-Liisa niminen tytär. Tämä oli asunut +useita vuosia Chicagossa ja joutunut naimisiin Hellgum nimisen +ruotsalaisen miehen kanssa, joka johti pientä eriuskolaisseurakuntaa. +Tuon kuuluisan tanssiyön jälkeisenä päivänä Anna-Liisa tuli miehensä +kanssa kotiin tervehtimään isävanhustaan. + +Hellgum kuljeskeli näinä päivinä ympäri paikkakuntaa. Hän seisahtui +puhelemaan kaikkien kanssa, joita tapasi, aluksi vallan jokapäiväisistä +asioista, mutta erotessaan hän laski suuren, raskaan kätensä toisen +olkapäälle lausuen jonkin lohduttavan tai herättävän sanan. + +Vahva-Ingmar näki vävyään hyvin harvoin. Hän työskenteli tänä vuonna +yhdessä Ingmar Ingmarinpojan kanssa, siitä lähtien kun tämä oli +muuttanut kotiinsa Ingmarilaan. He rakensivat sahan Långforsin koskeen. +Se oli Vahvan-Ingmarin riemupäivä, kun saha valmistui ja sahanterä +päristen halkoi ensimmäistä tukkia valkoisiksi laudoiksi. + +Eräänä iltana ukko palasi kotiin työstään. Tiellä tuli Anna-Liisa häntä +vastaan niin säikähtyneen näköisenä kuin olisi mieluimmin puikahtanut +pakoon. + +Vahva-Ingmar kiirehti kulkuaan, ehti tuvan luo ja jäi otsa kurtussa +katsomaan eteensä. Veräjän pielessä oli koko hänen elinaikansa kasvanut +iso ruusupensas. Se oli ollut hänen silmäteränsä, siitä ei kukaan +saanut kukkaa ottaa eikä lehteä taittaa eikä sitä mitenkään +vahingoittaa. + +Vahva-Ingmar oli suojellut sitä siksi, että hän tiesi maahisia asuvan +sen alla. + +Mutta nyt oli pensas kaadettu. Tämä saarnaajavävy se tietenkään ei +ollut sitä suvainnut. + +Vahvalla-Ingmarilla oli kirves kainalossaan, ja nyt tupaan astuessaan +hän pusersi sormensa lujasti sen varren ympäri. + +Hellgum istui pöydän päässä lukien Raamattua. Hän nosti päätänsä ja +katsoi vakavasti Vahvaa-Ingmaria silmiin. Sitten hän luki ääneen +edelleen: + +"Ja mikä teidän mieleenne nousee, ei ole ollenkaan tapahtuva, josta te +sanotte: me tahdomme olla kuin pakanat, kuin maakuntain sukukunnat, +että palvelemme kantoja ja kiviä. + +"Niin totta kuin minä elän, kuuluu Herran, Herran sana, väkevällä +kädellä ja ojetulla käsivarrella ja vuodatetulla vihalla olen minä +teitä hallitseva." + +Vahva-Ingmar lähti sanaa sanomatta huoneesta. + +Yönsä hän vietti ladossa. Pari päivää myöhemmin hän lähti Ingmarin +kanssa salolle sydenpolttoon ja tukinhakkuuseen. He aikoivat jäädä +sinne koko talveksi. + + * * * * * + +Hellgum oli pari kertaa saarnannut rukoushuoneessa esittäen oppiansa, +jota hän sanoi ainoaksi oikeaksi kristinopiksi. Mutta hänellä ei ollut +niin hyviä puhelahjoja kuin Dagsonilla, eikä hän ollut saanut ketään +puolelleen. + +Ne, joille Hellgum sattumalta tavatessaan oli lausunut pari mieleen +käypää sanaa, olivat odottaneet saavansa kuulla jotakin suurenmoista. +Mutta pitemmälti puhuessaan hän ei saanut esitykseensä eloa eikä +henkevyyttä, vaan väsytti kuulijansa. + +Ingmarilan Katri kävi loppukesästä yhä alakuloisemmaksi. Harvoin hän +puhui sanaakaan. Hän ei kyennyt vieläkään kävelemään, istui vain päivät +päästään liikahtamatta tuolillaan. Hän ei käynyt enää selityksissä, +vaan mietiskeli yksinään onnettomuuttaan. Toisinaan hän puheli Halvorin +kanssa isänsä lauseesta, ettei Ingmarien tarvitse pelätä mitään, jos he +vain pysyvät Herran tiellä. Mutta nyt hän oli huomannut, ettei sekään +pitänyt paikkaansa. + +Neuvottomana Halvor kerran esitti, että hän lähtisi uuden saarnaajan +puheille, mutta Katria ei haluttanut enää käydä papeilta apua +etsimässä. + +Eräänä sunnuntaina elokuun loppupuolella Katri istui yksin eteisen +ikkunan ääressä. Hiljaisuus vallitsi talossa, ja Katria nukutti kovin. +Pää painui yhä syvemmälle rintaa vasten, ja hetken kuluttua hän nukkui. + +Hän heräsi kuullessaan puhetta ihan ikkunan alta. Hän ei nähnyt +puhujaa, mutta tämän ääni oli vahva ja syvä. Kauniimpaa ääntä hän ei +ollut koskaan kuullut. + +"Sinä, Halvor, siis pidät mahdottomana sitä, että köyhä koulunkäymätön +seppä olisi löytänyt totuuden, jota etsiessään monet oppineetkin ovat +aluksensa karille laskeneet", sanoi ääni. + +"Niin pidän", Halvor sanoi, "enkä ymmärrä, miten sinä voit olla niin +varma." + +Katri arvasi, että Halvor puhui Hellgumin kanssa. Hän koetti vetää +ikkunaa kiinni, mutta ei ylettynyt. + +"Mutta onhan sanottu", Hellgum jatkoi, "että jos joku lyö sinua +toiselle korvalle, on sinun käännettävä lyötäväksi toinenkin, ja ettei +meidän pidä vastustaa pahaa, ja muuta samanlaista. Mutta kuka sen +mukaan voisi elää? Ihmiset veisivät sinulta sekä pellot että metsät, +anastaisivat perunamaasi ja viljasi, jollet omaasi puolustaisi, ehkäpä +riistäisivät sinulta koko Ingmarilankin." + +"Kyllä kai niin kävisi", Halvor myönsi. + +"No niin, silloinhan on selvää, ettei Kristus ole sitä sanoessaan totta +tarkoittanut. On vain suottapäiten sellaista pakissut." + +"En ymmärrä, mihin sinä tähtäät." + +"Katsohan, on siinä toinenkin ajateltava puoli", Hellgum sanoi. "Se +että me kristinoppeinemme muka olemme päässeet niin äärettömän +korkealle. Ei kukaan enää varasta, ei kukaan murhaa eikä tee vääryyttä +leskille ja orvoille. Ei kukaan vihaa eikä vainoa toista. Ei yksikään +meistä käyttäydy huonosti, sillä meillähän on niin hyvä uskonto." + +"Paljonhan tässä maailmassa on toisin kuin pitäisi", Halvor myönteli +sävyisästi. Hän näytti uniselta ja haluttomalta. + +"Mutta jos esimerkiksi sinun puimakoneesi on joutunut epäkuntoon, niin +sinä varmaankin katsot, mikä siihen on syynä etkä rauhoitu, ennen kuin +saat selville, missä vika on. Samaten kun näet, että on mahdotonta +saada ihmisiä elämään kristinopin mukaan, sinun pitäisi tutkia, onko +kenties itse opissa vikaa." + +"En minä voi pitää Jeesuksen oppia puutteellisena", Halvor sanoi. + +"En minäkään sitä tarkoita, sillä alussa se kyllä oli hyvä, mutta ehkä +sitä sittemmin on vääristelty. On vain sattunut pieni ratas särkymään, +tuommoinen pikkuruinen ratas vain, ja heti on koko kone seisahtunut." + +Hän vaikeni hetkeksi, ikään kuin kootakseen sanoja ja todistuksia. + +"Kerronpa sinulle miten pari vuotta sitten minulle itselleni kävi. +Silloin koetin ensi kerran ojentaa elämääni kristinopin mukaan, ja +tiedätkö mitä seurasi? Olin siihen aikaan tehtaan työmiehenä, ja kun +toverini huomasivat millainen olin, teettivät he ensinnäkin suurimman +osan työstään minulla, sitten he riistivät minulta paikkani ja lopuksi +toimittivat minut vankeuteen muka syyllisenä erääseen varkauteen, jonka +eräs heistä oli tehnyt." + +"Eihän toki aina joudu niin kelvottomien ihmisten pariin", Halvor sanoi +yhtä välinpitämättömästi. + +"Silloin ajattelin itsekseni: Ei olisi vaikeata olla kristitty, jos +saisi olla yksin maailmassa, ilman lähimmäisiä. Pidin paljon vankilassa +olostani, sillä siellä sain rauhassa harjoittaa hurskautta. Mutta +sitten rupesin ajattelemaan, ettei hurskas elämä yksinäisyydessä ole +suuremman arvoinen kuin tyhjänä jauhava mylly. Koska kerran Jumala on +luonut ihmisiä maailmaan, ajattelin, niin tottapa hän ne on luonut +toinen toisilleen tueksi ja avuksi eikä toisiaan sortamaan. Silloin +minulle viimeinkin selvisi, että perkele varmaan on poistanut jotakin +Raamatusta saadakseen kristinopin kelvottomaksi." + +"Tokkopa hänellä lienee niin suurta valtaa", Halvor sanoi. + +"Onpa niinkin, ja tämän lauseen hän on poistanut: Te, jotka +kristillisesti tahdotte elää, etsikää apua lähimmäisiltänne." + +Halvor ei sanonut sanaakaan, mutta Katri nyökäytti myöntävästi päätään. +Hän oli kuunnellut tarkasti ja painanut joka sanan mieleensä. + +"Heti vankeudesta päästyäni", Hellgum jatkoi, "menin erään toverini +luokse ja pyysin häntä viettämään kanssani hurskasta elämää, ja katso, +yhdessä se tuntui paljon helpommalta. Pian yhtyi meihin kolmas ja +neljäskin, ja me kävimme yhä varmemmiksi. Nyt meitä asuu Chicagossa +kolmekymmentä samanmielistä yhden katon alla. Kaikki on meillä +yhteistä, ja me valvomme toinen toisemme elämää, vaeltaen vaikeuksitta +vanhurskauden tietä. Me kohtelemme kristillisesti toisiamme, sillä +toinen veli ei käytä väärin toisen hyvyyttä eikä polje häntä hänen +nöyryydessään." + +Kun ei Halvorilta kuulunut vastausta, jatkoi Hellgum todisteluaan. -- +"Tiedäthän, Halvor, että jos jollakulla on suuret aikeet, hän liittyy +toisiin ihmisiin tehdäkseen työnsä yhteisvoimin. Ethän sinäkään voisi +yksinäsi hoitaa tätä taloa. Jos tahtoisit perustaa tehtaan, silloin +ensi töiksesi hankkisit joukon yhtiömiehiä, ja entä kuinka paljon apua +tarvitsisitkaan, jos rupeaisit rakentamaan rautatietä! + +"Mutta vaikeinta juuri on elää kristillisesti, ja siihen sinä luulet +pystyväsi ilman toisten apua. Tai ehkä et sinä yritäkään, kun jo +edeltäpäin tiedät sen mahdottomaksi. + +"Oikealle tielle ei ole osannut kukaan muu kuin minä ja seuralaiseni +Chicagossa. Meidän seurakuntamme on totinen ja pyhä taivaallinen +Jerusalem. Todisteeksi siitä olemme saaneet samoja Hengen lahjoja, +joita ensimmäisillä kristityillä oli. Toisille meistä Jumala on +puhunut, toiset ennustavat, ja toiset parantavat sairaita --." + +"Parannatko sinä sairaita?" Halvor äkkiä keskeytti. + +"Parannan niitä, jotka uskovat minuun", Hellgum sanoi. + +"Vaikeata on luopua lapsuutensa uskosta", Halvor sanoi mietteissään. + +"Varmasti kuitenkin tiedän, että sinä, Halvor, pian kuulut uuden +Jerusalemin rakentajien joukkoon", sanoi Hellgum. + +Sitten he vaikenivat. Heti tämän jälkeen Katri kuuli Hellgumin sanovan +hyvästi. + +Hetken kuluttua Halvor tuli sisään Katrin luokse. Nähdessään hänet +avoimen ikkunan ääressä hän sanoi: "Kuulit varmaankin mitä Hellgum +puhui." -- "Kuulin", vaimo vastasi. -- "Kuulitko, että hän sanoi +voivansa parantaa niitä, jotka häneen uskovat?" + +Katri punehtui hieman, sillä hän piti Hellgumin oppia parempana kuin +kaikkia kesällä kuulemiaan. Hän tunsi siinä olevan tervettä, todellista +järkeä. Siinä oli työtä ja toimintaa eikä hänelle käsittämätöntä tyhjää +tunteellisuutta. Mutta sitä hän ei tunnustanut. Hän ei tahtonut enää +joutua mihinkään tekemisiin pappien kanssa. -- "En luovu isäni +uskosta", hän sanoi. + +Paria viikkoa myöhemmin Katri istui väentuvassa. Oli syksy, tuuli +vinkui ulkona ja tuli räiskyi takassa. Huoneessa ei ollut muita kuin +hänen vuoden vanha tyttärensä, joka oli hiljan oppinut kävelemään. +Lapsi istui lattialla äidin jalkain juuressa leikkien. + +Silloin ovi avautui, ja pitkä tumma mies astui sisään. Hänen tukkansa +oli aaltoileva, silmänsä terävät ja kätensä jäntevät sepänkädet. Ennen +kuin vieras oli ennättänyt sanaakaan sanoa, Katri arvasi hänet +Hellgumiksi. + +Mies tervehti ja kysyi Halvoria. Emäntä sanoi miehensä menneen +kunnankokoukseen, mutta lisäsi, ettei hän siellä enää kauan viivy. + +Hellgum istuutui odottamaan. Hän ei puhunut mitään, vilkaisi vain +silloin tällöin Katriin. + +"Tehän kuulutte olevan sairas", sanoi hän hetken päästä. -- "Niin +olen", Katri vastasi, "puoleen vuoteen en ole päässyt kävelemään." -- +"Olen ajatellut tulla rukoilemaan puolestanne", sanoi saarnamies. Katri +vaikeni, ummisti silmänsä ja näytti sulkeutuvan erilleen muusta +maailmasta. "Olette tainnut kuulla, Katri emäntä, että Jumala on +antanut minulle lahjan parantaa sairaita." + +Katri katsahti häneen epäilevin silmin. "Kiitoksia huolenpidostanne, +mutta ei siitä taida olla mitään hyötyä, sillä uskoani minä en niin +helposti muuta", hän sanoi. -- "Jumala voi kyllä auttaa teitä +sittenkin", sanoi mies, "koska olette aina koettanut elää hurskaasti." +-- "En ole päässyt niin Jumalan armoihin, että hän minua auttaisi." + +Sitten oltiin taas hetkinen ääneti, kunnes Hellgum kysyi: "Oletteko, +Katri emäntä, koskaan ajatellut, mistä syystä tämä koettelemus on teitä +kohdannut?" -- "En ole", Katri vastasi, näyttäen taas sulkeutuvan +itseensä. -- "Minä aavistelen, että Jumala on tehnyt sen sitä varten, +että hänen nimensä tulisi vielä enemmän kunnioitetuksi", sanoi Hellgum. + +Tämän kuullessaan Katri suuttui niin, että hänen poskilleen leimahti +punaisia laikkoja. Hänestä oli julkeata Jumalan pilkkaa, että Hellgum +luuli tämän taudin tulleen sen vuoksi, että hän pääsisi tekemään +ihmetyön. + +Saarnaaja nousi, meni Katrin luokse ja laski kätensä hänen päänsä +päälle. "Tahdotko, että rukoilen puolestasi?" hän sanoi. Heti hänen +lähestyessään tuntui Katrista kuin olisi terveyttä ja elämää +pulpahtanut koko hänen ruumiinsa läpi, mutta hän oli niin loukkaantunut +Hellgumin julkeudesta, että hän pudisti Hellgumin käden pois +päälaeltaan ja ojensi kätensä ikään kuin lyödäkseen häntä. Mutta sanoja +hän ei siinä hetkessä keksinyt. + +Hellgum peräytyi hitaasti ovelle päin. "Jumalan lähettämää ei saa +luotaan ajaa", hän sanoi. -- "Ei saakaan", Katri vastasi; "mikä +Jumalasta on, se on kyllä otettava vastaan." + +"Ja minä, minäpä sanon sinulle, että tänä päivänä on tälle huoneelle +autuus tapahtuva", sanoi mies. + +Katri ei vastannut mitään. "Muista minua parannuttuasi", Hellgum sanoi +lähtiessään. + +Katri istui suorana tuolillaan. Punaiset täplät hehkuivat vielä kauan +hänen poskillaan. + +Enkö saa enää rauhaa kotonanikaan, hän ajatteli. Ihme, miten monet +pitävät itseään Jumalan lähettäminä. + +Mutta äkkiä Katri näki pikku tyttärensä nousevan ja kiireesti juoksevan +takan luo. Liedessä loimuava tuli oli pistänyt pienokaisen silmiin. Hän +kirkui ilosta, ryömi ja juoksi voimainsa takaa sitä kohti. + +Katri huusi häntä pois, mutta lapsi ei totellut. Se koetti nousta +liedelle, kierähti alas pari kertaa, mutta pääsi viimein ylös takalle, +missä tuli paloi. + +"Hyvä Jumala, hyvä Jumala, auta minua", Katri vaikeroi. Hän alkoi +huutaa apua, vaikka tiesi, ettei ketään ollut kuulemassa. + +Tyttö ojensi nauraen käsiään tulta kohti, ja yht'äkkiä palava kekäle +vierähti takasta hänen keltaiselle koltilleen. + +Samassa Katri kavahti pystyyn, juoksi takan luo ja painoi lapsen +rinnalleen. + +Pudistettuaan kipinät ja hiilet pois ja huomattuaan, ettei lapsi ollut +vahingoittunut, hän vasta muisti mitä oli tapahtunut. Hän seisoi omilla +jaloillaan, hän oli kävellyt ja käveli yhä vielä! + +Katri ei ollut koskaan ennen tuntenut niin huumaavaa mielenliikutusta +ja onnea yht'aikaa. + +Hän tunsi olevansa Jumalan omassa suojeluksessa, tunsi että pyhä +Jumalan mies oli käynyt hänen huoneessaan häntä auttamassa ja +parantamassa. + + * * * * * + +Näinä päivinä Hellgum usein seisoi Vahvan-Ingmarin mökin pienellä +kuistilla katsellen edessään aukenevaa syysmaisemaa. Tuo jokeen päin +viettävä mäenrinne ja sen takainen tasanko kävi päivä päivältä yhä +värikkäämmäksi. Kedot olivat kellastuneet, ja vaahterain ja haapain +lehdet olivat kirkkaan punaisia ja heleän keltaisia. Siellä täällä +edempänä huojuilivat kokonaiset lehdikköalueet kimmeltäen +päivänpaisteessa kuin kultainen meri. Se meri näytti lainehtivan +havupuukumpujen rantoihin ja lyövän tyrskeitään sinnekin, petäjäin +sekaan. + +Samoin kuin harmaantunut tölli tuleen syttyneenä hohtaa ja säteilee, +leimahti tuo köyhä Ruotsin seutukin harvinaiseen loistoon. Eipä olisi +luullut niin kultaista ja ihmeellisen hohtavaa tienoota tapaavansa +muualla kuin auringon pinnalla. + +Mutta tätä katsellessaan Hellgum ajatteli sen ajan koittoa, jolloin +Jumala antaa tämän maan säteillä pyhyyden loisteessa ja jolloin hänen +kesällä kylvämänsä sanat tuottavat vanhurskauden ihanan sadon. + +Ja niinpä Timmin Halvor eräänä iltana tuli torppaan ja kutsui Hellgumia +vaimoineen Ingmarilaan. + +Heidän sinne saapuessaan oli avara pihamaa puhdistettu ja siistitty. +Kuivat lehdet oli lakaistu koivujen alta, kaikki työkalut ja ajoneuvot, +jotka muulloin täyttivät pihan, oli työnnetty syrjään. Täällä on +varmaankin paljon vieraita, ajatteli Anna-Liisa. Samassa Halvor aukaisi +väentuvan oven. + +Tupa oli täynnä ihmisiä, kaikki istuivat pitkillä lavitsoilla +juhlallisesti odottaen. Hellgum näki siellä pitäjän arvokkaimmat +perheet. + +Ensinnä hän näki Ljungo Björn Olavinpojan ja hänen vaimonsa Märtta +Ingmarintyttären sekä Kolåsin Gunnarin vaimoineen. Sitten hän huomasi +Krister Laurinpojan ja Israel Tuomaanpojan vaimoineen. He kuuluivat +myös Ingmarien sukuun. Sitten Höökin Matti Erkinpojan ja hänen poikansa +Gabrielin, lautamiehen Gunhildin ja joitakuita muita. Kaikkiaan lienee +ollut noin parikymmentä henkeä. + +Hellgumin ja Anna-Liisan kierrettyä kättelemässä kaikkia sanoi Timmin +Halvor: "Meitä on kokoontunut tänne muutamia, jotka olemme miettineet, +mitä Hellgum kesällä meille puhui. Useimmat meistä kuuluvat vanhaan +sukuun, joka aina on mielellään tahtonut käydä Herran teitä, ja jos +voitte, Hellgum, meitä tässä vaelluksessa auttaa, niin me seuraamme +teitä." + +Seuraavana päivänä huhuiltiin pitäjällä, että Ingmarilassa oli +perustettu seurakunta, jonka jäsenet sanoivat oppiansa ainoaksi +oikeaksi ja totiseksi kristinopiksi. + + + + +UUSI SUUNTA + + +Seuraavana keväänä heti lumien lähdettyä Ingmar ja Vahva-Ingmar +palasivat kylään panemaan sahaa käyntiin. He olivat olleet koko talven +salolla tukinhakkuussa ja sydenpoltossa, ja nyt tasangolle tultuaan +Ingmarista tuntui ikään kuin hän olisi ollut karhu, joka äsken on +noussut pesästään. Hän ei sietänyt kirkasta päivänvaloa, vaan kulki +silmiään siristellen. Häntä vaivasi kosken pauhu ja ihmisäänetkin, ja +talosta kuuluva melu oikein kiusasi hänen metsien äänettömyyteen +tottuneita korviaan. Mutta kuitenkin hän siitä kaikesta sanomattomasti +iloitsi. Sinä keväänä hän tunsi itsensä nuoreksi kuin äsken puhjennut +koivun vesa, vaikk'ei hän nyt enempää kuin ennenkään tunteitaan muille +näyttänyt. + +Hänestä oli sanomattoman mieluista maata oikealla vuoteella ja syödä +kelvollisesti valmistettua ruokaa. + +Ja entä sitten kotona, jossa Katri hoiteli häntä hellemmin kuin äiti +konsanaan! Hän oli teettänyt uuden puvun Ingmarille, ja joskus hän +kesken kaiken pistäytyi keittiöstä tuomaan hänelle makupalan käteen +kuin pikkupojalle. + +Ja mitä ihmeitä täällä olikaan tapahtunut hänen metsässä möyriessään! +Ingmar oli kuullut vain hämäriä huhuja Hellgumin opista. Mutta nyt oli +oikein mieltä ylentävää kuulla Katrin ja Halvorin puheita onnestaan ja +miten he tovereineen koettivat tukea toisiaan Herran tietä +vaeltaessaan. + +"Varmaan sinäkin vielä liityt meihin", virkkoi Katri. Ingmar sanoi +olevansa melkein halukas, mutta tahtoi kuitenkin ensin miettiä asiaa +tarkemmin. -- "Minä ikävöin kaiken talvea, että sinäkin pääsisit meidän +autuutemme osallisuuteen", sanoi sisar, "sillä me emme elä enää tässä +maailmassa, vaan uudessa, taivaasta tulleessa Jerusalemissa." + +Siitäkin Ingmar iloitsi, että Hellgum vielä oli paikkakunnalla. Viime +kesänä Hellgum kävi usein sahalla juttelemassa Ingmarin kanssa, ja +heistä oli tullut hyvät ystävät. Ingmar ihaili Hellgumia miesten +parhaana. Hän oli niin miehekäs ja puheissaan varma ja luotti lujasti +itseensä. + +Väliin kiireen aikana Hellgum oli heittänyt takin yltään ja auttanut +heitä sahatöissä. Ingmaria se ihan hämmästytti, sillä niin rivakkaa +työmiestä hän ei ollut milloinkaan nähnyt. + +Hellgum oli juuri parin päivän matkalla, mutta hänen sanottiin pian +palaavan. + +"Kunhan vain joudut puheisiin Hellgumin kanssa, yhdyt sinä varmasti +meihin", Katri toisteli tavan takaa. Ingmar ei sitä epäillytkään, mutta +hän pelkäsi kuitenkin siinä tekevänsä sellaisen uskon muutoksen, jota +isä ei ehkä olisi hyväksynyt. "Isähän meitä juuri opetti käymään Herran +teitä", Katri sanoi. Kaikki tämä teki mielelle niin hyvää. Ingmar ei +ollut aavistanutkaan, että ihmisten ilmoille palaaminen voisi tuntua +niin suloiselta. Se vain teki joskus mielen apeaksi, ettei koskaan +sattunut tulemaan puhetta koulumestarin väestä eikä Gertrudista. Se oli +kovin ikävää, sillä Ingmar ei ollut tavannut Gertrudia kokonaiseen +vuoteen. Viime kesänä hänestä sentään kuuli ehtimiseen, sillä aina oli +jollakin joitakin uutisia Stormeista. + +Epäilemättä tuo vaitiolo oli vain huomaamattomuutta. Mutta kovin +saattaa mieltä painostaa, kun ei itse rohkene kysellä eikä kukaan +itsestään ota puheeksi sitä, mistä mieluimmin tahtoisi kuulla. + +Mutta Vahva-Ingmar ei ollut yhtä tyytyväinen ja onnellinen kuin Ingmar. +Ukko olla jurotteli äänetönnä, eikä mikään ollut oikein hänen mielensä +mukaista. -- "Sinulla taitaa olla ikävä metsään takaisin", sanoi Ingmar +hänelle kerran, heidän istuessaan kumpikin tukillaan välipalaa +syömässä. -- "Sepä se, sinne minä ikävöin", sanoi ukko. "Kunpa en +sieltä olisi kotiin lähtenytkään." + +"Onko sinulla kotonasi joitakin ikävyyksiä?" Ingmar kysyi. -- "Vieläkö +sitä kysyt!" Vahva-Ingmar vastasi. "Luulin sinun itsesikin tienneen, +miten Hellgum on täällä reistaillut." Ingmar vastasi päinvastoin +kuulleensa, että Hellgumista oli tullut oikea suurmies. -- "Juuri niin, +sellainen suurmies, joka kääntää koko pitäjän nurin." + +Ingmarista alkoi tuntua kummalta tuo, että Vahva-Ingmar pysytteli +omalle suvulleen kylmänä kuin vennon vieraille. Mutta Ingmarilan ja +Ingmarien puolta hän piti kaikessa. Ihanhan nyt Ingmarin täytyi ottaa +vävypoika turviinsa. + +"Minusta hänen oppinsa on hyvä", Ingmar sanoi. -- "Vai niin, vai hyvä", +ukko ärähti, katsoen häneen tuimasti. "Entä mitähän Suur-Ingmar olisi +siitä sanonut?" -- Ingmar vastasi, että hänen isänsä kyllä olisi +suostunut muiden uskonveljien kanssa viettämään hurskasta elämää. -- +"Ettäkö siis Suur-Ingmar myös olisi haukkunut perkeleiksi ja +antikristuksiksi kaikkia, jotka eivät heidän lahkoonsa kuulu, ja +käskenyt eroamaan vanhoista ystävistä, jotka eivät ole uskostaan +luopuneet?" -- "Eiväthän toki sellaiset kuin Hellgum ja Halvor ja Katri +käyttäydy niin huonosti", Ingmar sanoi. -- "Koetahan kerran asettua +heitä vastaan, niin kyllä kuulet kunniasi." + +Ingmar viileskeli suuria viipaleita voileivästään ja ajoi niitä suunsa +täyteen. Häntä harmitti Vahvan-Ingmarin paha tuuli. + +"Niin maailma muuttuu", huokasi ukko hetken kuluttua. "Siinä sinäkin, +Suur-Ingmarin poika istut, ja mierolle on joutunut sinun mahtisi. Mutta +meidän Anna-Liisa ja hänen miehensä ne nyt ovat pitäjän isoisia. +Parhaissakaan taloissa ei tiedetä, miten heitä kyllin hyvänä +pidettäisiin ja he kiertelevät pidoista pitoihin." + +Ingmar vain hienonsi leipäänsä, sillä tuohon hän ei osannut vastata. + +Mutta Vahva-Ingmar ei jättänyt asiaa siihen. "Onhan se kaunis oppi, ja +siksipä kai puolet pitäjää onkin liittynyt Hellgumiin. Ei kellään ole +ennen ollut niin suurta valtaa tässä pitäjässä kuin Hellgumilla, ei +edes Suur-Ingmarilla. Lapset jättävät vanhempansa, kun hän saarnaa, +etteivät hänen uskolaisensa saa olla syntisten seurassa. Hellgumin +viittauksesta veli eroaa veljestään, ystävä ystävästään ja ylkä +morsiamestaan. Hänen toimestaan on joka talossa ollut riitaa ja +eripuraisuutta koko talven. Mutta Suur-Ingmarhan kuulemma olisi tämän +kaiken hyväksynyt. Tietysti hän olisi kaikessa patikoinut Hellgumin +tahtiin. Niin, kuinkas muuten!" + +Ingmar vilhuili vuoroin ylös-, vuoroin alaspäin, ja hänen olisi tehnyt +mieli mennä tiehensä. Hän ymmärsi tosin, että Vahva-Ingmar liioitteli, +mutta kiusallista sitä oli kumminkin kuulla. + +"Vaikka enhän minä sitä kiellä", ukko jatkoi, "että Hellgum on saanut +paljon eriskummallista aikaan: lahkonsa hän pitää hyvästi koossa, ja +monista entisistä vihamiehistä hän on tehnyt ystävykset. Hän ottaa +rikkaalta antaakseen köyhälle, ja uskonveljet hän saa valvomaan toinen +toisensa elämää. Niitä minun vain tulee sääli, jotka hän julistaa +perkeleen lapsiksi ja jotka jäävät noita toisten miekkosten iloja +vaille. Mutta mitäs sinä heistä välittäisit!" + +Ingmar piti Vahvan-Ingmarin puhetta Hellgumin parjaamisena, ja se +tympäisi häntä. + +"Niistä tämän pitäjän entisistä rauhanajoista", sanoi Vahva-Ingmar, "ei +nyt ole merkkiäkään jäljellä. Suur-Ingmarin aikana ei koko Taalaissa +ollut toista niin sopuisaa ja samanhenkistä pitäjää kuin tämä meidän. +Mutta nyt tänne on rustattu raja-aita erottamaan enkeleitä perkeleistä +ja lampaita vuohista." + +Kun päästäisiin tästä panemaan saha käyntiin, ettei tuota tarvitsisi +kauempaa kuunnella, ajatteli Ingmar. + +"Kuinkahan kauan näitä meidänkään välejämme enää kestänee?" +Vahva-Ingmar jatkoi. "Ei suinkaan minun maailmallinen seurani ole +sinulle otollista, jos kerran noihin uskovaisiin yhdyt." + +Silloin Ingmar kirosi ja ponnahti seisaalleen. + +"Totisesti, niin voikin käydä, jollet lakkaa tuota tuollaista alati +hokemasta", hän sanoi. "Mokomillakin tässä koetat yllyttää minua +omaisiani ja Hellgumia vastaan, jonka veroista miestä saat hakemalla +hakea." + +Siihen ukolla ei enää ollut mitään sanomista. Vähän ajan kuluttua hän +lähti kesken työstä. Hän sanoi menevänsä kirkonkylään ystävänsä +Fält-korpraalin pakeille. Ei sanonut pitkiin aikoihin puhelleensa +viisaitten ihmisten kanssa. + +Ingmar oli iloinen päästessään ukosta. Kyllähän siinä on perää, että +pitkän ajan jälkeen kotiin palattua ei tee mieli ensi työkseen +kuunnella ikäviä uutisia, vaan pitäisi kaiken olla mieluista, kevyttä +ja ilahduttavaa. + +Seuraavana aamuna Ingmar tuli kello viiden aikaan sahalle. Vahva-Ingmar +oli siellä jo ennen häntä. + +"Tänään saat tavata Hellgumin", ukko sanoi. "Hän saapui Anna-Liisan +kanssa myöhään eilen illalla kotiin. Varmaankin lähtivät kesken pitkiä +pitoja joutuakseen sinua käännyttämään." + +"No, joko sinä taas alat", Ingmar sanoi. Ukon sanat olivat kaikuneet +koko yön hänen korvissaan. Hän ei voinut olla miettimättä, kuka oli +oikeassa. Mutta nyt hän ei enää tahtonut kuulla pahaa omaisistaan. + +Hetken vaiti oltuaan Vahva-Ingmar alkoi naureskella. "Mikä sinua +naurattaa?" kysyi Ingmar. Hän oli juuri aukaisemaisillaan vesitokeen +luukkua pannakseen sahan käyntiin. -- "Koulumestarin Gertrudia tässä +vain tulin ajatelleeksi." -- "Mitäs hänestä tiedät?" -- "Kerrottiin +vain eilen kirkonkylässä, että häntä yksin Hellgum on totellut." -- +"Mitä Gertrudilla on tekemistä Hellgumin kanssa?" + +Ingmar jätti tokeen aukaisematta, sillä sahan päristessä hän ei olisi +kuullut mitään. Ukko katsoa tiirotti tutkivasti häneen. -- "Äskenhän +kielsit minua niistä asioista haastamasta." -- Ingmar hymähti. -- +"Milläpä sinua estää, kun oikein tahdot tehdä oman pääsi mukaan", hän +sanoi. + +"Kylläpä oli hupsu tuo Gunhild, lautamies Lauri Klemetinpojan tytär." +-- "Ei hän mikään hupsu ole", väitti Ingmar vastaan. -- "Oli hän +sinusta mikä tahansa, mutta hän oli täällä Ingmarilassa silloin tuota +lahkoa perustettaessa. Heti kotiin tultuaan hän kertoi vanhemmilleen +kääntyneensä nyt ainoaan oikeaan oppiin ja aikovansa muuttaa heidän +luotaan Ingmarilaan. Vanhemmat tietenkin tahtoivat kuulla syyn siihen. +Ka, mitäs muuta kuin voidakseen viettää hurskasta elämää, tytär +vastasi. + +"Vanhemmat tuosta ihmettelemään, etteihän häntä siitä kotonaankaan +estetä. -- Ei se kuulunut käyvän muuten kuin yhdessä toisten +samanuskoisten kanssa. -- Muuttavatko he kaikki sitten Ingmarilaan? +kysyi lautamies. -- Eivät muut, hän vain yksin. Niiden toisten kotona +kuului olevan totisia kristityitä. + +"Lautamies on niitä, jotka eivät vähästä tiuskahtele, ja sekä hän että +hänen vaimonsa koettivat alussa hyvällä saada Gunhildia järkiinsä. +Mutta tytön itsepäisyydestä hän viimein kiivastui niin, että sulki +Gunhildin lukon taakse tuvan peräkamariin ja uhkasi pitää siellä, +kunnes äly palaisi päähän." + +"Mutta Gertrudistahan sinun piti puhua", Ingmar tokaisi väliin. -- "Jos +maltat odottaa, niin vielä häneenkin ennätetään. Sanonpahan sitten, +miten jupakka päättyi. Seuraavana päivänä istuivat Gertrud ja Stormin +Stiina-muori keittiössään kehräämässä, kun lautamiehen emäntä astui +sisään. He ihan pelästyivät hänet nähdessään. Lautamiehen aina niin +iloinen emäntä oli nyt itkusta aivan näännyksissä. Mikä teidän on, mitä +on tapahtunut, mistä olette niin suruissanne? Silloin lautamiehen +emäntä vastasi: 'Eipä siinä juuri ilonkaan sijaa ole, kun kalleimpansa +menettää'. + +"Tekisi oikein mieleni lyödä heitä", ukko sanoi. -- "Keitä niin?" +Ingmar kysyi. -- "Hellgumia ja Anna-Liisaa", sanoi Vahva-Ingmar, "he +olivat yöllä käyneet lautamiehen talossa ja ryöstäneet Gunhildin." +Ingmar huudahti hämmästyksestä. "Ihan totisesti, rosvon kanssa +Anna-Liisa on joutunut naimisiin", ukko sanoi. + +"Yösydännä he tulivat koputtamaan Gunhildin ikkunaan ja kysyivät, +miks'ei hän ollut muuttanutkaan Ingmarilaan. Tyttö kertoi, että +vanhemmat olivat panneet hänet telkien taakse. -- Siihen on perkele +heidät riivannut, sanoi Hellgum silloin. + +"Ja yövuoteilleen vanhemmat kuulivat tämän kaiken." -- "Kuulivatko?" -- +"Kuulivat niinkin; he makasivat viereisessä huoneessa, ja ovi oli +raollaan, niin että he kuulivat Hellgumin joka sanan." -- "Mutta +olisivat sitten antaneet viekoittelijalle kyytiä." -- "Eivät tahtoneet, +he näes antoivat tyttärelleen valintavallan; kuinka he saattoivat +aavistaa, että hän jättäisi kotinsa, jossa häntä aina oli kohdeltu kuin +silmäterää. He antoivat toisen puhua ja odottivat vain tyttärensä +vastaavan, ettei hän ikipäivinä jätä iäkkäitä vanhempiaan." -- "Mutta +lähtikö hän sitten?" -- "Lähti, sillä Hellgum ei muuten hellittänyt. Ja +kuullessaan, ettei tytär itse osannut vastustaa häntä, lautamiehen +vanhukset päästivät hänet menemään. Joillakuilla näes on sellainen +luonto. + +"Mutta aamulla äiti katui ja pyysi miestänsä noutamaan Gunhildin +takaisin Ingmarilasta. -- 'En lähde', lautamies sanoi, 'en hae enkä +silmieni eteen halua, jollei omin päinsä kotiin palaa.' + +"Silloin lautamiehen emäntä kiirehti koululle ja pyysi Gertrudia +lähtemään Gunhildin puheille." -- "Menikös Gertrud?" -- "Meni, mutta +Gunhild ei ottanut hänen puheitaan kuuleviin korviinsa." + +"Ei Gunhildia ole minun aikanani meillä näkynyt", sanoi Ingmar +miettien. -- "Ei olekaan, sillä hän muutti sitten taas takaisin +vanhempiensa luokse. + +"Gertrud sattui nimittäin Gunhildin luota tullessaan tapaamaan +Hellgumin. Tuossa se on koko pahennuksen aikaansaaja, hän ajatteli. Hän +meni suoraa päätä Hellgumin luokse ja alkoi torua. Ei hän olisi +arkaillut, vaikka olisi pitänyt käsiksi käydä." -- "Sillä Gertrudilla +se on puhelahja!" sanoi Ingmar ihaillen. + +"Hän sanoi Hellgumille, että ne ovat pakanallisten sotamiesten eikä +kristinuskon opettajien tapoja tuommoiset. Mennä yösydännä ryöstämään +nuori neito vanhempainsa kotoa!" -- "Mitäs Hellgum siihen sanoi?" -- +"Ei hän ensin sanonut mitään, kuunteli vain vähän aikaa ja myönsi +sitten sävyisästi, että Gertrud oli oikeassa ja että hän oli ollut +liian innokas. Ja iltapäivällä hän vei Gunhildin takaisin vanhempien +luokse ja sovitti kaikki." + +Vahvan Ingmarin lopetettua Ingmar katsahti hymyillen häneen. "Onpa +Gertrud oiva tyttö", hän sanoi, "ja Hellgum on suurmies hänkin, vaikka +vähän liian kiivas." -- "Senkös käsityksen sinä siitä sait!" sanoi +ukko. "Luulin sinun edes sitä ihmettelevän, miks'ei Hellgum sen enempää +Gertrudia vastustellut." Ingmarilta loppuivat sanat suusta. + +Vahva-Ingmarkin oli hetkisen ääneti, ennen kuin jatkoi. -- "Useat +kirkonkyläläiset tiedustelivat sinua. He tahtoivat tietää, mille +puolelle sinä aiot asettua." -- "Eihän se heihin koske, kuulunko minä +puolelle vai toiselle." + +"Kuule nyt sitten vielä yksi seikka", sanoi ukko. "Tämänpitäjäläiset +ovat ammoisista ajoista tottuneet noudattamaan jonkun johtomiehen +ohjausta ja esimerkkiä. Mutta Suur-Ingmaria ei nyt enää ole, ja +koulumestarin valta on mennyttä, eikä kirkkoherrasta ole milloinkaan +ollut ohjaksien pitelijäksi. Sen tähden niin moni seuraa Hellgumia, kun +sinä pysyttelet syrjässä." Ingmarin kädet vaipuivat alas, hän näytti +hervottomalta kuin uuvuksiin ajettu otus. -- "Mutta enhän minä tiedä, +kuka on oikeassa!" -- "Sitä kai useimmat toivovat, että vapauttaisit +heidät Hellgumista. + +"Usko pois, että me ollessamme talvella poissa ihmisten ilmoilta +pääsimme monesta ikävyydestä. Pahinta oli tietysti alussa, kun +ihmisistä vielä oli outoa tuo niiden käännytyskiihko ja niiden +nimittelyt perkeleiksi ja helvetinkoiriksi. Eikä sekään vielä mitään +ollut verrattuna siihen, kun kääntyneet lapsetkin alkoivat saarnata." + +"Vai saarnasivat lapsetkin", sanoi Ingmar uskomatta oikein, mitä kuuli. +-- "Niin tekivät; Hellgum niitä oli kehoittanut heittämään leikkinsä ja +palvelemaan Jumalaa, ja silloin näille tuli into käännyttää +aikaihmisiä. Ne väijyivät maantiellä kulkijoita ja karkasivat kimppuun +kuin kimalaisparvi. Ja sitten ladeltiin niin, että sai korviaan +pidellä: 'Etkö jo sinäkin ala taistella perkelettä vastaan? Vieläkö +jatkat syntistä elämääsi?'" Ingmar väitti vastaan aina kun vain taisi. +Hän ei ottanut uskoakseen Vahvan-Ingmarin puhetta. -- "Fält varmaankin +on syöttänyt tuon kaiken sinulle täytenä totena", hän sanoi. + +"Niin, siitähän minun juuri pitikin kertoa", sanoi Vahva-Ingmar. +"Hullusti ovat Fältinkin asiat. Kun ajattelen, että kaikki tämä on +saanut alkunsa Ingmarilasta, niin enpä toden totta tahdo iljetä katsoa +ihmisiä silmiin!" + +"Ovatko he tehneet Fältille vääryyttä?" Ingmar kysyi. -- "Nuo lapsethan +ne; eräänä iltana niiden päähän pälkähti paremman puutteessa mennä +Fältiä käännyttämään. Niille oli tietenkin selitetty, että Fält on +maailman suurimpia syntisiä." -- "Mutta ennen aikaanhan lapset +pelkäsivät Fältiä kuin peikkoa", Ingmar sanoi. -- "Niin nämäkin +pelkäsivät, mutta varmaankin he olivat päättäneet tehdä oikein urotyön. + +"Ne astuivat sitten miehissä hänen tölliinsä, Fältin parhaillaan +keittäessä itselleen puuroa. Kun ne ovea raottaessaan näkivät +takkuviiksisen, halkinenäisen Fältin istuvan sisällä ja tuijottavan +ainoalla silmällään tuleen, pelästyivät ne kaikki tyynni, ja pari +pienintä lähti käpälämäkeen. Mutta kymmenkunta vanhempaa astui sisään ja +polvistui lattialle ukon ympärille alkaen laulaa ja rukoilla." + +"Mutta eikö hän ajanut heitä ulos?" Ingmar kysyi. -- "Se niille olisi +ollut parasta", sanoi Vahva-Ingmar, "mutta mikä kumma lie häntä siitä +estänyt. Oli tainnut ukkoraiska parhaillaan mietiskellä vanhuutensa +ilotonta yksinäisyyttä. Ehkä sekin vaikutti, että tulijat olivat +lapsia. Saattoihan se käydä hänen sydämelleen, kun ne aina olivat +kammonneet häntä. Ja nähdessään nuo kaikki kyynelistä kiiltävät silmät +itseään kohti kohotettuina hän masentui kokonaan. + +"Lapset odottivat vain, että hän olisi karannut pystyyn ja siepannut +aseen käteensä. Ne lauloivat ja rukoilivat, mutta olivat valmiina +pakoon heti, kun hän vain liikahtaisi. + +"Silloin jotkut heistä huomasivat nykäyksiä Fältin kasvoissa. Nyt on +parempi väistää kuin odottaa, ne ajattelivat ja nousivat paetakseen. +Mutta ukko räpytti silmäänsä, ja kyynel vierähti hänen poskelleen. +Silloin lapset huusivat hallelujaa, ja niinkuin sanottu, nyt Fält on +ihan kuin höperönä. Hän ei tee muuta kuin juoksee kokouksissa ja +paastoaa ja rukoilee ja kuuntelee Jumalan ääntä." + +"No, ei tuo minusta ollut mikään onnettomuus", Ingmar sanoi. "Fält +olisi muuten pian juonut itsensä kuoliaaksi." -- "Mitä se sinusta +olisi, sinullahan on ystäviä menettääkin. Olisi tainnut sekin olla +mieleesi, jos lapset olisivat saaneet koulumestarinkin käännytetyksi." +-- "No, mutta kaikkea sitä kuuleekin; ovatko ne lapsipahaiset +uskaltaneet koulumestarinkin kimppuun?" huudahti Ingmar aivan +kummissaan. Nyt hänen silmänsä alkoivat aueta näkemään, mitä +Vahva-Ingmar oli sanonut, että koko pitäjä oli ylösalaisin. -- "Mitä ne +eivät uskaltaisi; eräänä iltana niitä tuli kouluhuoneeseen parikymmentä +kappaletta, koulumestarin korjatessa kirjoitusvihkoja, ja alkoivat +saarnata hänelle." -- "Mitä Storm silloin teki?" kysyi Ingmar, ja häntä +nauratti vasten tahtoaankin. -- "Hän typertyi ensi aluksi niin, ettei +tiennyt mitä tehdä tai sanoa. Mutta Hellgum sattui silloin parast'aikaa +olemaan keittiössä puhelemassa Gertrudin kanssa." -- "Oliko Hellgum +Gertrudin luona?" -- "Oli, he ovatkin olleet hyviä ystäviä siitä asti +kun Hellgum myöntyi Gertrudin tahtoon silloin Gunhildista väiteltäessä. + +"Kuullessaan meteliä kouluhuoneesta Gertrud sanoi Hellgumille: 'Tulette +juuri parhaiksi, Hellgum, kuulemaan jotakin uutta. Tästä lähtien +taitaakin tulla lasten vuoro olla koulumestarin opettajina.' Hellgum +naurahti sen kuullessaan, sillä hän arvasi asian. Hän ajoi heti lapset +ulos, ja niin se vallattomuus loppui." + +Ingmar huomasi Vahvan-Ingmarin tätä kertoessaan katsovan häneen +vaanivin silmin. Hänen katseensa oli samanlainen kuin metsästäjän, joka +karhun kaadettuaan tarkastelee sitä pyssy vireessä, valmiina antamaan +vielä lisälaukauksen. + +"Mitä sinä oikein odottanet minulta?" kysyi Ingmar. -- "Mitä sinulta +sitten odottaisin, ethän vielä ole aikamieskään. Eikä sinulla mitään +muuta olekaan kuin kaksi tyhjää kättä." -- "Näyttää ihan siltä kuin +yllyttäisit minua tappamaan Hellgumin!" -- "Kirkonkylässä arveltiin, +ettei muuta tarvittaisi kuin että saisit Hellgumin lähtemään tiehensä." +-- "Ainahan niistä uusista opeista riitaa ja eripuraisuutta syntyy", +Ingmar sanoi. -- Mutta Vahva-Ingmar ei hellittänyt. "Sillä tavoin +voisit ainakin näyttää ihmisille, että sinussakin on miestä", hän +sanoi. + +Ingmar kääntyi toisaalle päin ja pani sahan käyntiin. Hän ei olisi +välittänyt mistään muusta kuin siitä, miten Gertrudin laita nyt oli ja +oliko hänestäkin tullut hellgumilainen, mutta hän puri luontonsa +kovaksi eikä kysynyt. + +Kahdeksan aikaan Ingmar lähti taloon aamiaiselle. Nyt niinkuin ennenkin +oli pöydässä talon parasta, ja Halvor sekä Katri olivat kovin +ystävällisiä. Heti heidät nähdessään Ingmarista tuntui, että +Vahva-Ingmar oli pannut puolet omiaan. Hänen sydämensä suli uudelleen, +eikä hän enää uskonut sanaakaan ukon rupatuksista. + +Mutta se Gertrudin asia palasi sitten hänen mieleensä ja teki hänet +niin rauhattomaksi, ettei ruoka maistunut. "Oletko sinä, Katri, nyt +hiljan käynyt koululla?" hän yht'äkkiä kysyi. -- "En ole", vastasi +Katri reippaasti, "minä pysyttelen erilläni jumalattomista ihmisistä." + +Ingmar ei virkkanut mitään pitkään aikaan, sillä siinä vastauksessa oli +miettimistä. Pitikö hänen puhua vai pysyä vaiti? Jos hän puhui, +syttyisi riita kotiväen kanssa, mutta hän ei tahtonut sitäkään, että +näyttäisi vääryyttä suosivan. -- "En minä koulumestarin luona mitään +jumalattomuutta huomannut", hän sanoi, "vaikka asuin siellä neljä +vuotta." + +Katri ajatteli nyt samaa kuin Ingmar äsken: ollako vaiti vai puhua. +Mutta hänen oli pysyttävä totuudessa, vaikka se Ingmarin sydämeen +koskikin, ja sen vuoksi hän sanoi, että tottahan niitä ihmisiä on +pidettävä jumalattomina, jotka eivät tottele Jumalan kutsumusta. + +Halvor puuttui nyt puheeseen. -- "Onhan äärettömän tärkeätä, että +lapsia kasvatetaan oikeassa hengessä." -- "Storm on kasvattanut koko +pitäjän ja sinut, Halvor, myöskin." -- "Mutta hän ei opettanut meille +oikeata elämää", Katri sanoi. -- "Sitä sinä, Katri, minun mielestäni +kumminkin aina olet koettanut." -- "Tiedätkös, Ingmar, mitä se vanhan +opin mukainen elämä on? Se on kuin käymistä pyöreän tukin päällä; +vaaput sillä hetkisen, mutta ykskaks olet kumossa. Mutta kun +kristitoverini minua käsistä tukevat, voin minä lankeamatta käydä +vanhurskauden kapeata tietä." -- "Kyllä voitkin", Ingmar sanoi, "mutta +ei siitä ole mitään ansiotakaan." -- "Vaikeata se sittenkin on, +vaikk'ei enää mahdotonta." + +"Mutta mitä sinä aioit sanoa koulumestarista?" Ingmar kysyi. -- "Niin, +meidän uskolaisemme ottivat lapsensa pois koulusta. Me emme tahdo antaa +lastemme kuulla vanhaa oppia." -- "Mutta mitä koulumestari siitä +sanoi?" -- "Hän sanoi, että laki käskee lasten käydä koulua." -- "Sitä +mieltä minäkin olen." -- "Sitten hän haetutti lautamiehellä Israel +Tuomaanpojan ja Kristo Laurinpojan lapset takaisin." -- "Ja siitä +lähtien te olette vihoissa Stormin kanssa." -- "Onpa meillä omat +seuramme." -- "Ettekö liene vihoissa kaikkien ihmisten kanssa?" -- "Me +väistymme niiden tieltä, jotka viettelisivät meitä syntiin." + +Kuta pitemmälle he puhelivat, sitä enemmän he alensivat ääntään. +Jokainen arasteli sanojensa vaikutusta. Heitä pelotti, miten tämä +keskustelu päättyisi. + +"Mutta Gertrud käski sanomaan terveisiä", sanoi Katri, koettaen puhua +iloisemmalla äänellä. "Hellgum on tänä talvena monesti puhellut hänen +kanssaan, ja häneltä kuulin, että Gertrud tänä iltana liittyy meihin." + +Ingmarin huuli alkoi vavahdella. Hänellä oli koko päivän ollut +sellainen tunne, kuin olisi tiennyt pyssymiehen häntä vaanivan, ja nyt +laukaus pamahti. Nyt se lävisti hänen ruumiinsa. -- "Vai teidän +seuraanne hän nyt pyrkii", hän sanoi melkein kuulumattomalla äänellä. +"Kun sinne saloille yhdeksikin talveksi upottautuu, saattaa täällä +tapahtua mitä tahansa." + +Ingmar melkein uskoi, että Hellgum oli kaiken aikaa vain tavoitellutkin +Gertrudin käännyttämistä. + +"Mutta mitenkä minun nyt käy?" pääsi Ingmarilta. Hänen äänensä +soinnahti ihmeellisen avuttomalta. -- "Yhdy sinäkin meidän seuraamme", +vastasi Halvor oitis. "Hellgum on nyt täällä, ja pian hän sinutkin +käännyttää, kun vain puhut hänen kanssaan." -- "Mutta jospa en +suostukaan käännytettäväksi", Ingmar sanoi. Halvor ja Katri tulivat +aivan sanattomiksi. + +"Jospa minä en huolikaan muusta opista kuin mitä isäni uskoi", Ingmar +sanoi toistamiseen. -- "Älä sano, ennen kuin puhut Hellgumin kanssa", +sanoi Katri. -- "Mutta entäpä jos en liity teihin? Kai te silloin +tahdotte päästä erillenne minusta", sanoi Ingmar nousten seisaalleen. + +Kun vastausta ei kuulunut, tuntui Ingmarista kuin maa olisi pettänyt, +mutta samalla hän nosti päänsä pystyyn ja katsoi rohkeasti ympärilleen. +Parasta on saada nyt yhdellä kertaa kaikki selväksi, hän ajatteli. + +"Mitenkä sitten olette ajatelleet sahalle tehdä?" Ingmar kysyi +edelleen. Halvor ja Katri katsoivat toisiinsa, mutta kumpikaan ei +rohjennut vastata. -- "Muista nyt sentään, Ingmar, että sinähän meille +olet läheisin koko maailmassa", sanoi Halvor. -- "Niin niin, mutta +miten te sitten teette sahalle?" kysyi Ingmar hellittämättä. -- +"Sahaahan nyt sinä, Ingmar, ensin tukkisi loppuun." + +Halvorin välttelevistä vastauksista Ingmar alkoi arvata asianlaidan. -- +"Taidatte sen jälkeen vuokrata sahan Hellgumille?" Ingmarin kiihkeys +hämmensi kokonaan Halvorin ja Katrin ajatukset. Siitä lähtien kun hän +sai kuulla Gertrudin kääntymyksen, oli mahdotonta saada häntä +tyyntymään. -- "Anna nyt Hellgumin puhua kanssasi", sanoi Katri häntä +lepyttääkseen. -- "En minä häntä estä puhumasta, mutta pitäähän minun +kuitenkin saada tietää, minkä mukaan minun on meneteltävä." -- "Sinun +parastasihan me aina olemme katsoneet." -- "Mutta sahan te vuokraatte +Hellgumille", Ingmar sanoi. -- "Meidän on hankittava Hellgumille +jotakin sopivaa tointa, että hän voisi jäädä kotimaahan. Ajateltiin, +että te kahden rupeaisitte yhtiömiehiksi, jos nimittäin sinä käännyt +oikeaan uskoon. Hellgum on hyvä työntekijä." + +"Mistähän asti sinä, Halvor, lienet ruvennut karttelemaan suoraa +puhetta?" sanoi Ingmar. "Enhän minä kysy muuta kuin saako Hellgum +sahan." -- "Hän saa sen, jollet sinä taivu Jumalan tahtoon", sanoi +Halvor. -- "No, kiitokset siitä, Halvor, nyt minä tiedän mitä etuja +teidän uskoonne kääntymisestä olisi." -- "Älä sinä nyt tahallasi käännä +meidän ajatustamme väärin", sanoi Katri. -- "Kyllä minä tarkoituksen +ymmärrän", Ingmar sanoi, "jollen yhdy teidän uskoonne, menetän minä +sekä Gertrudin että sahan ja vanhan kotini." + +Ingmar lähti kiireesti huoneesta. Hän ei uskaltanut jäädä sinne +kauemmaksi. + +Pihalle tultuaan hän ajatteli uudelleen: parasta on saada kaikesta +selko yhdellä kertaa. Parasta on saada tietää, minkä mukaan minun nyt +on meneteltävä. + +Hän lähti pitkin askelin kävelemään kirkonkylän koululle. + +Kun Ingmar saapui koulun puutarhan veräjälle, sataa ripotteli +parhaillaan haaleita, hienoja pisaroita. Jokainen pensas tuossa +kauniissa puutarhassa oli puhkeamaisillaan lehteen ja parhaassa +kasvussa. Maa oli käynyt niin äkkiä vihannaksi, että ruohon nousemisen +melkein näki silmillään. Gertrud seisoi ovella katselemassa +kevätsadetta, ja rappusten molemmin puolin kasvavat tuomet ojensivat +juuri lehtiin puhkeavat oksansa hänelle katokseksi. + +Ingmarista oli tuo sulous ja rauha niin outoa, että hän hetkiseksi +seisahtui sitä katselemaan. Hänen kiihkoinen mielensä rauhoittui vielä +kerran. Hän sulki veräjän hyvin hiljaa ja astui Gertrudia kohti, joka +ei vielä ollut huomannut häntä. + +Mutta lähemmäs tultuaan hän vielä kerran seisahtui ihmettelemään +Gertrudia. Heidän viimeksi tavatessaan Gertrud oli ollut vielä melkein +lapsi, mutta sen jälkeen hänestä oli yhdessä vuodessa tullut +uljaskasvuinen neito. Gertrud oli nyt pitkä ja solakka ja täysin +kehittynyt. Hieno kaula kannatti kaunista päätä, iho oli +untuvanvalkoinen, vain poskilla se somasti punertui heleänvereväksi. +Silmissä oli syvä, ikävöivä loiste, ja nuo ennen leikilliset ja virkeät +kasvot kuvastivat nyt vakavuutta ja kiihkotonta kaihoa. + +Nähdessään Gertrudin sellaisena Ingmar tunsi sydämensä täyttyvän +suloisella tunteella, ja hänen mielensä kävi hiljaisen juhlalliseksi, +aivan kuin suurena pyhäpäivänä. Se tunne oli niin kaunista, että hänen +teki mieli langeta polvilleen kiittämään Jumalaa. + +Mutta heti Ingmarin nähdessään Gertrud yht'äkkiä jäykkeni, ja hänen +silmäkulmansa kiristyivät niin, että niiden väliin ilmestyi matala +ryppy. + +Ingmarin ajatukset kulkivat tänään tavallista nopeammin. Hän huomasi +heti, ettei Gertrud pitänyt hänen tulostaan, ja se viilsi hänen +mieltään kuin veitsellä. Hänet tahdotaan riistää sinulta, hän ajatteli. +Ja he ovat jo riistäneet hänet. + +Pyhäinen rauha meni menojansa, ja sen sijaan äskeinen kiihkoinen +rauhattomuus valtasi mielen. Ingmar alkoi heti puheen siitä asiasta, +oliko totta, että hän aikoi liittyä Hellgumin uskolaisiin. Gertrud +myönsi sen todeksi. Ingmar kysyi, oliko hän ajatellut sitä, etteivät +hellgumilaiset salli hänen seurustella muiden kuin samanuskoisten +kanssa. Gertrud vastasi hiljaisesti, että hän kyllä oli ajatellut. + +"Oletko saanut isäsi ja äitisi suostumuksen?" Ingmar kysyi. -- "En", +Gertrud vastasi, "he eivät vielä tiedä mitään." -- "Mutta Gertrud..." +-- "Vaiti, Ingmar, minun täytyy se tehdä saadakseni rauhaa. Jumala +minua pakottaa." -- "Kaikkea vielä", Ingmar ehätti sanomaan, "ei sitä +Jumala tee, vaan..." -- Gertrud käännähti kiivastuen häneen päin. +Ingmar käänsi puheensa toisaalle: "Sen vain tahdon sanoa, että minä en +milloinkaan hellgumilaisiin liity. Jos sinä käännyt, tulee meistä +ikuinen ero." + +Gertrud katsoi häneen niinkuin olisi sanonut, että mitä se oikeastaan +häneen koskee. + +"Älä tee sitä, Gertrud", Ingmar pyysi. -- "Älä usko, että minä sitä +kevytmielisesti teen. Olen sen tarkasti ajatellut." -- "Ajattele +sentään kerran vielä." -- Gertrudin maltti alkoi loppua ja hän kääntyi +poispäin. -- "Ajattele sitä vielä Hellguminkin tähden", sanoi Ingmar +tulistuen ja tarttui Gertrudin käsivarteen ikään kuin pidättääkseen +häntä. Gertrud pudisti pois hänen kätensä. -- "Oletko mieletön, +Ingmar?" -- "Olen, olen", Ingmar vastasi, "mielettömäksihän näistä +Hellgumin vehkeistä tulee, mutta loppu niistä on tehtävä." -- "Mistä on +tehtävä loppu?" -- "Sen saat toiste tietää." + +Gertrud nytkäytti olkapäitään. "Hyvästi nyt, Gertrud", Ingmar sanoi, +"ja muista minun sanoneen, ettei sinusta koskaan hellgumilaista tule." +-- "Mitä sinä, Ingmar, oikein aiot tehdä?" tyttö kysyi hiukan +levottomana. -- "Hyvästi, Gertrud, ja paina mieleesi mitä sanoin", +Ingmar huusi mennessään jo puolitiessä veräjälle päin. + +Ingmar lähti takaisin kotiinpäin. Jospa olisin yhtä viisas kuin isäni, +hän ajatteli mennessään. Jospa minulla olisi Suur-Ingmarin mahti! Mihin +minä nyt ryhdyn? Menetänhän yhdellä kertaa kaikki, mistä pidän, enkä +mitään neuvoa keksi. + +Siitä hän vain oli selvillä, että jollei hän jollakin lailla pelastu +tästä onnettomuudesta, ei Hellgumkaan ehein nahoin pääse. + +Ingmar meni Vahvan-Ingmarin mökille Hellgumia tapaamaan. Ovelle +tultuaan hän kuuli sisästä kiihkeätä, kovaäänistä puhetta. Ingmar +kääntyi poispäin huomatessaan että mökissä oli vieraita. Mennessään hän +kuuli oudon miesäänen äkäisesti sanovan: "Me kolme olemme veljeksiä, +olemme tulleet pitkän matkan päästä, ja nyt me vaadimme sinut, Johan +Hellgum, vastaamaan nuorimmasta veljestämme, joka toissa vuonna lähti +Amerikkaan. Siellä hän kuuluu menneen sinun lahkoosi, ja näinä päivinä +sieltä tuli kirje, että hän on tullut hulluksi sinun oppisi +miettimisestä." + +Ingmar kiiruhti pois. Hellgumilla oli siis muitakin syyttäjiä kuin hän, +ja kaikki yhtä neuvottomia. + +Ingmar laskeutui mäen alla olevalle sahalle, jonka Vahva-Ingmar jo oli +pannut käyntiin. Keskeltä sahan pärinää ja kosken hyrskyvää pauhua +Ingmar luuli kuulevansa hätähuutoa. Ei hän kuitenkaan välittänyt siitä +sen enempää. Hän välitti vähät kaikesta muusta paitsi vihastaan, joka +yhä yltyi. Hän muistutteli mieleensä mitä kaikkea Hellgum oli häneltä +riistänyt: sekä Gertrudin että Katrin ja sahan ja vanhan kodin. + +Vielä kerran sattui samanlainen kiljahdus hänen korviinsa. Ingmarin +päähän juolahti, että kenties Hellgum oli joutunut vierasten kanssa +käsikähmään. Eipä haittaisi, vaikka peittoaisivat hänet kuoliaaksi, hän +ajatteli. + +Silloin kuului kova avunhuuto, ja Ingmar lähti juoksemaan rinnettä +ylöspäin. + +Kuta lähemmäksi hän tuli, sitä selvemmin Hellgumin avunhuuto kuului, ja +tuvalle ehtiessään hän tunsi maan järisevän tappelun jyskeestä. + +Ingmarin tapana oli aina kulkea ovista hyvin hiljaa, ja tällä kertaa +hän avasi oven kahta varovammin. Hän livahti tupaan melkein ujona. +Hellgum seisoi siellä seinään nojaten ja torjui kirvesnysällä toisten +hyökkäyksiä. Vieraat, jotka kaikki kolme olivat väkeviä, kookkaita +miehiä, iskeä jyhmivät häntä haloilla. Pyssyjä heillä ei ollut +muassaan, ja nähtävästi he siis olivat tulleet vain antamaan +Hellgumille pieksäjäisiä, mutta hänen iskiessään vastaan oli heidän +vereensä tarttunut kiihko, ja nyt he tavoittelivat Hellgumin henkeä. + +Ingmarin tuloon he eivät kiinnittäneet sen enempää huomiota, kuin että +mikä lienee pitkä pojanjalli vääntäytynyt sisään. + +Ingmar seisoi hetken aikaa katselijana. Hänestä tuntui melkein samalta +kuin olisi unessa yht'äkkiä saanut nähdä mitä enimmän toivoi, voimatta +käsittää mistä se tuli. Hellgum huusi vähän väliä apua. Älä luule minua +niin typeräksi, että sinua auttaisin, Ingmar ajatteli. + +Muuan miehistä sai isketyksi Hellgumia päähän niin, että hän kaatui ja +kirves hänen kädestään heltisi. Toiset viskasivat silloin halot +nurkkaan, tempaisivat esiin puukkonsa ja heittäytyivät Hellgumin +päälle. Mutta silloin nopea ajatus lensi Ingmarin päähän. Hänen +suvustaan sanottiin ennen aikaan, että jokaisen heistä piti kerran +elämässään tehdä jotakin häpeällistä tai väärää. Oliko nyt hänen +vuoronsa? + +Yht'äkkiä muuan ahdistajista tunsi kahden käsivarren takaapäin +tarttuvan vyötäisiinsä, tempaavan hänet ilmaan ja lennättävän ovesta +ulos. Toiselle kävi samalla tavalla ennen kuin edes yritti nousta, ja +kolmas, joka jo ehti seisoalleen, sai sellaisen töytäyksen, että kaatua +rojahti takaperin sinne mihin toisetkin. + +Viskattuaan heidät kaikki pois tuvasta Ingmar asettui ovelle seisomaan. + +"Eikös tee mielenne koettamaan uudestaan?" hän sanoi naurussa suin. Hän +ei paljoa välittänyt, vaikka olisivatkin käyneet hänen kimppuunsa. +Olisi ollut hauskaa kerran ponnistaa voimainsa takaa. + +Veljekset näyttivätkin halukkailta alkamaan tappelun uudestaan. Silloin +yksi heistä huusi, että heidän piti paeta. Hän näki polulla lepikön +takana jonkun tulevan. + +Mutta heitä raivostutti se, että Hellgum pääsi heidän käsistään, ja +juuri pois kääntyessään muuan heistä juoksi takaisin, kavahti Ingmaria +kohti ja iski häntä puukolla niskaan. -- "Siitä saat; mitä sekaannut +meidän asioihimme", hän kiljaisi. Ingmar valahti pitkäkseen lattialle, +ja talonpoika juoksi nauraa hohottaen tiehensä. + +Parin minuutin päästä Katri saapui mökille. Hän tapasi Ingmarin +istumassa kynnyksellä, painellen niskassaan olevaa haavaa. Sisällä +tuvassa hän näki Hellgumin, joka jo oli seisoallaan seinän varassa. +Hänellä oli vielä kirves kädessä. Kasvot olivat yltäänsä verissä. + +Katri ei ollut nähnyt pakolaisia. Hän luuli Ingmarin hyökänneen +Hellgumin kimppuun ja haavoittaneen häntä. + +Katri säikähti niin että horjahteli. Ei, mahdotonta se on, hän +ajatteli, kuinka meidän suvussamme voisi olla murhamiehiä! Samassa hän +muisti äitinsä. Sepä se on, hän tulee äitiinsä, hän itsekseen mietti. + +Katri kiiruhti Ingmarin ohi Hellgumin luokse. "Ei, ei, auta ensin +Ingmaria", Hellgum huusi. -- "Eihän toki murhaajaa ennen kuin hänen +uhriaan", Katri sanoi. -- "Ingmaria ensin, Ingmaria ensin", huusi +Hellgum. Hän oli niin kiihkoissaan, että heristi kirvestään Katria +vastaan. "Ingmarhan murhaajat löi ja minun henkeni pelasti." + +Kun Katri viimein sai asiasta oikean selon ja kääntyi katsomaan +Ingmaria, oli tämä jo noussut ja mennyt ulos. Katri näki hänen käydä +hoipertelevan pihan poikki tielle päin. + +Silloin Katri lähti rientämään hänen jälkeensä. "Ingmar, Ingmar!" hän +huusi. + +Ingmar astui edelleen kääntymättä edes katsomaan, mitä Katri huusi. + +Katri tavoitti hänet pian ja tarttui hänen käsivarteensa. + +"Seisahduhan, Ingmar, että saan sitoa haavasi." + +Ingmar pudisti hänet pois ja jatkoi kulkuaan. Hänen silmänsä olivat +selkoselällään, mutta hän kompuroi eteenpäin ihan kuin sokea, tiellä +pysymättä. Haavasta vuotanutta verta oli hänen vaatteidensa alitse +valunut toinen kenkä täyteen. Joka askelella sitä pursui kengästä, +jättäen maahan punaisen läikän. + +Katri kulki käsiään väännellen jäljessä. "Seisahdu Ingmar, seisahdu +Ingmar! Minne sinä menet? Seisahdu Ingmar!" + +Ingmar painui vain yhä syvemmälle metsään, missä hän ei voinut saada +yhdenkään ihmisen apua. + +Katri katseli hänen kenkäänsä, joka oli verta täynnä. Kuta kauemmas hän +eteni, sitä runsaammin tihkui verta askelten sijoihin. + +Nyt hän menee ja piiloutuu sinne metsiin ja antaa verensä juosta +kuiviin, Katri ajatteli. + +"Jumala sinua siunatkoon, Ingmar, siitä että Hellgumia autoit", sanoi +Katri lempeällä äänellä. "Tarvittiinpa siihen miehen voimia ja +uskallusta." + +Ingmar hoiperteli edelleen hänestä huolimatta. + +Katri riensi hänen ohitsensa ja asettui seisomaan hänen eteensä. Ingmar +muutti suuntaansa, mutta ei nostanut silmiään maasta eikä muuta sanonut +kuin mutisi: "Mene Hellgumia auttamaan!" + +"Kuulehan Ingmar, kun minä sanon. Meitä Halvorin kanssa pahoitti +kovasti se, mitä aamulla tuli sinulle sanotuksi. Olin nyt juuri menossa +sanomaan Hellgumille, että kävi miten kävi, sinä saat pitää sahan." + +"No, nyt se kumminkin on annettava Hellgumille", kuului Ingmar sanovan. + +Hän astui astumistaan, kompasteli tukkeihin ja kiviin, mutta ei +pysähtynyt. + +Katri koetti ehtiä jäljessä ja puheillaan saada häntä taipumaan. +"Annathan anteeksi, että minä ensi näkemällä erehdyin ja luulin sinun +tapelleen Hellgumin kanssa. Enhän voinut juuri muuta luulla." + +"Mutta omaa veljeäsi sinä kyllä saatoit luulla murhamieheksi", sanoi +Ingmar, kääntämättä kasvojaan häneen päin. + +Hän astui yhä samaa menoa eteenpäin. Kun hänen tallaamansa ruoho +jälleen nousi pystyyn, tippui sen korsista verta. + +Vasta kuullessaan sen äänen, jolla Ingmar Hellgumin nimeä mainitsi, +alkoi Katri oikein käsittää hänen vihansa määrättömyyden. Samalla +hänelle selvisi, että Ingmarin teossa olikin jotakin suurenmoista. + +"Sinä, Ingmar, saat vielä paljon kiitosta ja mainetta tämänpäiväisestä +teostasi", hän sanoi. "Kuinka sinä nyt tahtoisit kuolla pois ja jättää +kiitoksesi saamatta?" + +Edestäpäin kuului Ingmarin pilkkanauru. Hän käänsi Katriin päin +kalpeat, riutuneet kasvonsa. -- "Miks'et mene kotiin, Katri? Kyllä +tiedän, ketä sinun enimmän tekee mielesi auttaa." + +Hän alkoi yhä pahemmin horjahdella, ja nyt näkyi maassa hänen +jäljessään katkeamaton veriviiru. + +Tuo hillitön verenvuoto käänsi lopultakin kokonaan Katrin mielen. Hän +oli aina kovin pitänyt Ingmarista, ja nyt, kun hän näki Ingmarin +vertavuotavana, virisi rakkaus uuteen liekkiin. Ja nyt hän oli ylpeäkin +veljestään. Ingmar oli osoittanut olevansa terve oksa vanhassa jalossa +puussa. + +"Ingmar", Katri sanoi, "minusta sinä teet väärin Jumalan ja ihmisten +edessä, jos tuolla lailla hukkaat henkesi. Ja jos minä voin tehdä +jotakin, mikä sinulle antaisi takaisin elämänhalun, niin sano se vain." + +Ingmar seisahtui ja tarttui käsin kiinni puunrunkoon pysyäkseen +pystyssä. Hän nauroi ensin katkeraa epäluulon naurua ja sanoi sitten: + +"Lähettäisitköhän Hellgumin takaisin Amerikkaan?" + +Katri ei vähään aikaan vastannut, katseli vain Ingmarin vasemman jalan +ympärille kertyvää verilätäkköä. Hän koetti saada itselleen selväksi +mitä veli oikeastaan vaati. Oliko se jotakin sellaista, että hänen +pitäisi luopua siitä kauniista taivaallisesta yrttitarhasta, jossa hän +oli koko talven elänyt, ja uudestaan alkaa viheliäinen ja syntinen +maallinen elämänsä, josta hän kerran jo oli päässyt? + +Ingmar kääntyi kokonaan häneen päin. Hänen kasvonsa olivat keltaiset +kuin vaha, iho oli ohimoissa tahmistunut kiinni luuhun, ja nenä oli +kylmän kalpea kuin kuolleella. Mutta iso alahuuli työntyi esille +pontevampana kuin koskaan ennen, ja suupielessä oli jyrkkä piirre. +Tuollaisena hänen ei voinut odottaa hellittävän vaatimuksestaan. + +"En usko, että me molemmat, Hellgum ja minä, mahdumme elämään tässä +pitäjässä", Ingmar sanoi, "mutta minun tehtäväni kai silloin on +väistyä." + +"Ei", sanoi Katri päättävästi, "jos vain minä saan sinua hoitaa niin, +että jäät eloon, lupaan toimittaa Hellgumin matkustamaan pois." + +Jumala voi kyllä lähettää meille toisen auttajan, Katri ajatteli sitä +sanoessaan, mutta minä en nyt keksi parempaa keinoa kuin totella +Ingmaria. -- -- -- + +Ingmarin haava oli sidottu ja lääkitty. Se ei ollut vaarallinen, +muutamia päiviä vain hänen oli pysyttävä vuoteessa. Hänelle oli tehty +sija talon yläkertaan, ja Katri istui vuoteen vieressä. + +Koko sen päivän Ingmar houraili äskeisistä tapahtumista. Katri huomasi +pian, että hänen mieltään rasitti jokin muukin kuin Hellgum ja saha. + +Kun hän illalla tuli tuntoihinsa ja rauhoittui, sanoi Katri hänelle: +"Täällä on muuan, joka tahtoisi tulla puheillesi." Ingmar vastasi, +ettei hän jaksa puhella kenenkään kanssa. -- "Mutta minä luulen, että +se tekisi sinulle hyvää", sanoi Katri. + +Sitten Gertrud astui Ingmarin huoneeseen. Hän oli hyvin juhlallinen ja +liikuttunut. Ingmar oli pitänyt Gertrudista silloinkin, kun hän +useimmiten vain laski leikkiä ja pientä pilaa, mutta se vierastutti +häntä kuitenkin sen verran, ettei hänessä oikeata rakkautta syttynyt. +Mutta koko viimetalvinen kaipaus ja rauhattomuus oli nyt muuttanut +Gertrudin niin toisenlaiseksi, että Ingmar hänet nähdessään tunsi aivan +hillitöntä ikävää ja halua voittaa hänet itselleen. + +Gertrudin tullessa hänen vuoteensa viereen Ingmar peitti kädellään +silmänsä. + +"Etkö tahdo nähdä minua?" Gertrud kysyi. + +Ingmar pudisti päätään. Nyt hän vuorostaan oli oikullinen kuin lapsi. + +"Sanoisin sinulle vain pari sanaa", Gertrud virkkoi. + +"Tulet kai puhumaan kääntymyksestäsi hellgumilaiseksi." + +Gertrud laskeutui polvilleen vuoteen viereen ja koetti nostaa Ingmarin +kättä pois hänen silmiltään. + +"Se on sellaista, jota et vielä tiedä, Ingmar." + +Ingmar katsoi häneen kysyvin silmin, mitään sanomatta. Gertrud punastui +ja epäröi hetkisen, mutta sanoi sitten: "Kun sinä viime vuonna muutit +meiltä, olin minä juuri alkanut pitää sinusta oikealla tavalla." + +Ingmar lensi aivan punaiseksi ja hymyili hetkisen mielihyvästä, mutta +sitten hän heti jäykistyi ja alkoi epäillä. -- "Minä ikävöin sinua niin +kovasti, Ingmar." Ingmar ei sitä uskonut, mutta hymyili kuitenkin ja +taputteli hieman Gertrudin kättä kiitokseksi hänen hyvyydestään. -- +"Etkä sinä sitten enää kertaakaan käynyt minua katsomassa", sanoi +Gertrud nureksien. "Aivan kuin olisit kokonaan unohtanut." + +"En tahtonut nähdä sinua, kun en vielä ollut kyllin varakas tullakseni +sinua kosimaan", sanoi Ingmar, aivan kuin sen olisi pitänyt niin +ollakin. + +"Mutta minä en luullut sinun enää välittävän minusta!" Kyyneleet +nousivat Gertrudin silmiin. "Et voi käsittää, kuinka sanomattoman ikävä +tämä vuosi on ollut. Hellgum on ollut minulle kovin hyvä ja käynyt +lohduttelemassa. Hän sanoi, että sydämeni saisi rauhan, jos kokonaan +antaisin sen Jumalalle." + +Ingmar katsoi nyt häneen hellästi odottavin silmin. + +"Tänään tullessasi minä säikähdin. Pelkäsin, etten voisi pysyä lujana +sinua vastaan ja että taistelu alkaisi uudestaan." + +Nyt alkoi kirkas hymy kajastaa Ingmarin kasvoissa. Hän oli yhä vaiti. + +"Mutta tänä iltana kuulin, että sinä, Ingmar, olit auttanut vihaamaasi +miestä. Ja silloin en enää voinut hillitä itseäni." Gertrudin posket +sävähtivät veripunaisiksi. "Tunsin, etten jaksa tehdä sellaista, joka +erottaisi minut sinusta." + +Samassa hän kumartui Ingmarin puoleen ja suuteli hänen kättään. + +Ingmarista oli kuin olisivat suuret kellot suurta pyhää soittaen +kumisseet hänen korviinsa. Hiljaa riutui hänen mielensä +sunnuntairauhaan, ja oli kuin kielellä olisi tuntunut rakkauden +simansuloinen maku, siitä mieluisana leviten kautta koko ruumiin. + + + + + +JÄLKIMMÄINEN OSA + + + + +L'UNIVERSIN HAAKSIRIKKO + + +Eräänä sumuisena kesäyönä vuonna 1880, siis pari vuotta ennen kuin +koulumestari rakensi rukoushuoneensa ja Hellgum palasi Amerikasta, +kulki suuri ranskalainen valtamerilaiva L'Univers Atlantin yli, +matkalla New Yorkista Havre'iin. + +Kello oli noin neljä aamulla, ja kaikki matkustajat sekä useimmat +laivamiehet nukkuivat kojuissaan. Laivan tilavilla kansilla ei vielä +ollut ketään. + +Aamun sarastaessa muuan vanha ranskalainen merimies käänteli ja +kieritteli itseään riippumatossaan saamatta unta silmiinsä. Meri +lainehti hiukkasen, ja laivan puuosat natisivat ja ruskivat myötäänsä, +mutta se ainakaan ei voinut estää häntä nukahtamasta. + +Hänen ja hänen toveriensa makuusuojana oli laaja, mutta hyvin matala +katos välikannella. Sitä valaisi pari lyhtyä, joiden tuikkeessa näkyi +pitkät rivit harmaita makuuverkkoja nukkujineen heilahtelevan laivan +käännähdysten mukaan. Jokin tuulenhenkäys osui toisinaan ilmaluukusta +sisään niin raikkaan kosteana, että merimiesvanhuksen mieleen selvästi +kuvautui koko meri, joka siellä ulkona sumun kattamana keinui vihrein +aalloin. + +Ei ole mitään meren vertaista, hän ajatteli. + +Samassa kaikki äänet yht'äkkiä vaikenivat kuin ihmeen johdosta. Ei +kuulunut koneiden jyskettä eikä touvien natinaa, ei laineiden +läikkymistä, ei tuulen huminaa, ei kerrassaan mitään. + +Oli aivan kuin laiva olisi uponnut. Merimiehen mieleen juolahti, että +nyt siis häntä ei koskaan kääritä vainajan liinoihin eikä panna +ruumisarkkuun, vaan he kaikki jäävät sellaisinaan ikuisiksi ajoiksi +heilumaan harmaissa makuuverkoissaan syvällä meren sisässä. + +Ennen oli mereen hautaaminen häntä aina pelottanut. Nyt se tuntui +oikein hyvältä. Lainehtiva, läpikuultava vesi tuntui paljon +mieluisammalta peitteeltä kuin musta, raskas, tukehduttava hautausmaan +multa. + +Ei ole mitään meren vertaista, hän uudelleen ajatteli. + +Mutta sitten hänen mielensä taas alkoi käydä rauhattomaksi. Kuinkahan +hänen sielunsa käy, kun hän jää makaamaan meren syvyyteen saamatta +viimeistä voitelua? Hän pelkäsi, että osaakohan se sieltä milloinkaan +ylös taivaaseen. + +Samassa näkyi kynttilän valo pilkottavan kokan puolelta, jonnepäin +makuusuoja kapeni, ja hän painautui riippumattojen alitse katsomaan +mistä se näkyi. Sieltä lähestyikin kaksi ihmistä palavat kynttilät +käsissään. Hän kurottautui yhä alemmas katsoakseen tarkemmin keitä ne +olivat. + +Makuuverkot olivat niin lähetysten ja niin matalalla, että jos joku +tahtoi nukkujia tuuppimatta päästä huoneen lävitse, oli parasta kulkea +nelinryömin. Merimiesvanhus ihmetteli kovin, keitä ne olivat, jotka +kykenivät sitä tietä kulkemaan. + +Kohta ne tulivatkin näkyviin. Ne olivat kaksi pientä messupoikaa, jotka +kumpikin kantoivat vahakynttilää. Hän näki selvästi poikain pitkät, +mustat kauhtanat ja lyhyeksikerityt päät. + +Se ei merimiestä ensinkään kummastuttanut. Hän ajatteli vain, että +tietystihän noin pienet mahtuivat kulkemaan makuusijojen alitse, +vieläpä kynttilöitä kantaen. + +Lieneeköhän siellä pappikin mukana, hän ajatteli. Samassa hän kuuli +heleän tiu'un kilinää ja näki jonkun tulevan jäljestäpäin. Mutta se ei +ollut pappi, vaan vanha eukko, joka ei ollut paljon messupoikia +pitempi. + +Eukko näytti hänestä tutulta. "Eiköhän vain liene äitini", hän sanoi. +"Äitiä pikkuisempaa ihmistä en ole koskaan nähnyt. Ja kukapa muu voisi +hiipiä noin äänettömin askelin, ketään herättämättä." + +Hän huomasi, että äidillä oli mustan pyhähameensa päällä polviin asti +ulottuva, pitsireunainen messupaita, samanlainen kuin papeilla. Hän +kantoi kädessään sitä suurta messukirjaa, jonka kannessa oli kultainen +risti ja jonka hän oli monet tuhannet kerrat nähnyt kotipitäjän kirkon +alttarilla. + +Messupojat panivat kynttilänsä lattialle ja laskeutuivat polvilleen +hänen riippumattonsa viereen, heilutellen kumpikin suitsutusastiaansa. +Merimies tunsi pyhänsavun hienon tuoksun, näki sen sinisinä kierteinä +kohoilevan ilmaan ja kuuli suitsutusastiain ketjujen helinän. + +Sillä aikaa äiti aukaisi messukirjan, ja merimies kuuli hänen lukevan +siitä, luultavasti kuoleman sakramenttia. + +Nyt hän mielellään tahtoi levätä kuoltuaan meren syvyydessä. Siellä oli +paljon parempi olla kuin hautausmaan mullassa. + +Hän oikaisihe pitkäkseen riippumatossaan, ja vielä kotvan aikaa hän +kuuli äitinsä hymisten lukevan latinalaisia sanoja. Pyhäsavu kiemurteli +hänen yllään, ja hän kuunteli edelleen suitsutusastiain ketjujen +helinää. + +Sitten se lakkasi. Messupojat nostivat lattialta kynttilänsä ja +lähtivät käymään edellä, äiti paukautti kirjan kiinni ja seurasi heitä. +Merimies näki heidän etenevän näkymättömiin harmaiden makuuverkkojen +alitse. + +Heidän mentyään äänettömyyskin heti loppui. Hän kuuli toveriensa +henkäykset. Laivan puuosat natisivat, tuuli suhisi, ja aallot lotisivat +keulassa. Hän oli siis vielä elossa meren pinnalla. + +"Jeesus Maria, auta, mitä tämä näky merkitsee!" hän itsekseen kyseli. + +Kymmenen minuutin kuluttua kuului laivan keskeltä kova jysäys. Tuntui +aivan siltä kuin L'Univers olisi katkennut kahtia. + +Tuota minä odotinkin, ajatteli merimiesvanhus. + +Nousi hirveä hälinä, toiset merimiehet syöksyivät unenpöpperössä +kannelle, mutta hän pukeutui huolellisesti parhaisiin vaatteisiinsa. +Hänen kielellään tuntui kuoleman suloinen esimaku. Hän alkoi jo tuntea +kotinsa olevan aaltojen alla. + + * * * * * + +Pieni tarjoilijapoika nukkui tuon kovan rysäyksen aikana kojussaan +yläkannen ruokasalongin vieressä. + +Hän nousi istualleen hieroen unta silmistään ja ihmetellen mikä +räsähdys se oli. Kurkistaessaan ulos kohdallaan seinässä olevasta +hytinikkunasta hän alussa näki vain sumua, mutta sitten hän alkoi +erottaa ylhäältä sumupilvestä jotakin harmaata, muodotonta. Hän oli +näkevinään suuret, harmaat siivet, niin että varmaankin jokin +mahdottoman suuri harmaa lintu oli iskenyt kyntensä höyrylaivaan. Nyt +tämä vaappui ja mutkitteli hädissään, kun suuri hirviö raastoi sitä +kynsillään ja nokallaan ja pieksi siivillään. + +Tarjoilijapoikanen kauhistui niin, että luuli kuolevansa. + +Mutta hetkisen perästä hänen silmänsä selkenivät ja hän huomasi suuren +purjelaivan töykkivän höyryaluksen kylkeen. Hän näki sen suuret purjeet +ja kallistuneen kannen, jota pitkin outoja nahkatakkisia miehiä +juoksenteli hirveässä hädässä. Tuuli painoi takaapäin, ja laivan +lukemattomat purjeet olivat pingollaan kuin rummunnahka. Mastot +notkistuivat, raakapuita ja touveja katkeili paukahdellen kuin +pyssynlaukaukset. + +Suuri kolmimastolaiva oli paksussa sumussa törmännyt L'Universin päälle +ja iskenyt terävän kokkansa niin syvälle tämän kylkeen, ettei päässyt +irti. Höyrylaiva kallisteli pahasti, mutta sen potkurit veivät sitä +eteenpäin, raahaten purjealusta muassaan. + +"Herra Jumala", huudahti tarjoilijapoika rientäessään kannelle, "se +poloinen on tarttunut meihin kiinni ja nyt sen täytyy hukkua!" + +Sitä hän ei tullut ajatelleeksikaan, että heidän oma suuri ja luja +laivansa voisi olla vaarassa. + +Höyrylaivan upseerit riensivät nyt kannelle, mutta nähtyään että vain +tavallinen purjealus oli heidän laivaansa takertunut, he tyyntyivät +kokonaan ja ryhtyivät huoletta tarpeellisiin toimiin saadakseen alukset +toisistaan irtautumaan. + +Pikku tarjoilijapoika seisoi kannella aamutuulessa, Paljain jaloin ja +paitasillaan ja viittoi noita purjelaivan miespoloisia tulemaan +höyrylaivaan pelastaakseen henkensä. + +Alussa ei kukaan ollut häntä huomaavinaan, mutta sitten hän näki ison, +punapartaisen miehen viittovan hänelle. + +"Hyppää tänne, poika!" huusi mies nousten laivanpartaalle ottaakseen +vastaan. "Höyrylaiva uppoaa." + +Pojasta oli aivan luonnotonta mennä hukkuvaan purjelaivaan. Hän huusi +kaikin voimin, että haaksirikkoisten piti pelastautua L'Universiin. + +Toiset purjelaivan miehet koettivat tangoilla ja kekseillä työntää +höyrylaivaa irti, mutta se punapartainen näytti ennen kaikkea säälivän +tuota poikapahaista ja tahtovan saada hänet pelastetuksi. Hän pani +kätensä torveksi suunsa eteen ja huusi: "Hyppää tänne, hyppää tänne!" + +Poika seisoi kurjan näköisenä ja ohuessa paidassaan väristen +laivankannella. Hän polki paljasta jalkaansa ja heristi nyrkkiä +merimiehille, kun ne eivät totelleet häntä ja kiivenneet höyrylaivaan. +Kuinka sellainen suuri valtamerilaiva kuin L'Univers, jossa oli +kuusisataa matkustajaa ja kaksisataa laivamiestä, voisi hukkua? Ja +olivathan laivamiehet ja kapteenikin sitä paitsi yhtä huolettomia kuin +hän itse. + +Äkkiä tuo punapartainen mies tempasi keksin käteensä. Hän kurotti sitä +poikaa kohti, kaappasi häntä paidasta kiinni ja yritti nostaa omaan +alukseensa. Laivanreunalle asti hän saikin hänet raahatuksi, mutta +siinä poika pääsi irti. Ei hän antanut väkisin vetää itseään +ventovieraaseen, uppoavaan laivaan. + +Kohta sen jälkeen kuului uusi kauhea räsähdys. Purjelaivan kokka oli +murtunut, ja samalla laivat pääsivät toisistaan irti. Höyrylaivan +rynnätessä eteenpäin poika näki tuon jykevän kokkapuun laahaavan vettä, +repien mukaansa mastosta etupurjeet, jotka pilvenä pudota tupsahtivat +laivaväen päälle. + +Mutta höyrylaiva eteni täyttä vauhtia, ja vieras laiva peittyi usvaan. +Muuta poika ei sitten nähnytkään kuin sen, että merimiehet alkoivat +nousta esille purjekasojen alta. + +Sitten purjealus hävisi niin täydellisesti kuin olisi seinä noussut +väliin. Se on jo uponnut, ajatteli poika ja koetti kuunnella +hätähuutoja. + +Silloin kuului höyrylaivaan kova, karkeaääninen huuto: "Pelastakaa +matkustajat! Laskekaa veneet vesille!" + +Taas kului vähän aikaa ääneti. Poika odotti yhä, kuuluisiko +hätähuutoja. + +Silloin huuto kuului uudelleen, nyt hyvin kaukaa. "Rukoilkaa! Olette +hukassa!" + +Samassa muuan vanha merimies riensi kapteenin luo. + +"Keskilaivassa on suuri vuoto, me alamme vajota", hän sanoi hiljaa ja +juhlallisesti. + + * * * * * + +Melkein samalla hetkellä kun höyrylaivassa saatiin selville vaaran +suuruus, ilmestyi pieni naisihminen kannelle. + +Hän oli noussut ensiluokan hyteistä portaita myöten reippaasti ja +varmoin askelin, huolellisesti pukeutuneena, hatunnauhakin leuan alla +sievästi solmussa. + +Hän oli pieni eukonkäppyrä, jolla oli harmaa pörrötukka, pyöreät +huuhkajansilmät ja punatäpläinen iho. + +Niinä muutamina päivinä, joina matkalla oli oltu, hän oli ehtinyt +tutustua kaikkiin laivassa olijoihin; kaikki tiesivät, että hänen +nimensä oli Miss Hoggs, ja jok'ikiselle, sekä merimiehille että +matkustajille, hän oli selittänyt, ettei hän pelkää koskaan. Ei sanonut +ymmärtävänsä mitä syytä hänen olisi pelätä. Kerranhan hänen kumminkin +on kuoltava. Mitä sillä on väliä, tapahtuiko se ennemmin vai myöhemmin. + +Nytkään hän ei pelännyt, oli vain kiiruhtanut kannelle, ettei jäisi +näkemättä mitä hirveätä tai muuten katsomisen arvoista siellä tapahtui. + +Ensinnä hän näki ohitsensa ryntäävän kaksi merimiestä, kasvot kauhusta +väännyksissä. Puoleksi pukeutuneita tarjoilijoita juoksi portaita +myöten hytteihin käskemään matkustajia kannelle. Vanha laivamies kantoi +hartioillaan suurta pinkkaa pelastusvöitä ja viskasi ne yhteen kasaan. +Nurkassa istui pikku tarjoilijapoika paitasillaan ja itki täyttä +kurkkua, että hänen täytyi kuolla. + +Hän näki kapteenin ylhäällä komentosillalla ja kuuli hänen käskevän: +"Seisauttakaa kone! Laskekaa veneet vesille!" + +Lämmittäjät ja koneenkäyttäjät törmäsivät konehuoneiden nokisista +portaista huutaen, että vesi jo alkoi tunkeutua tulipesiin. + +Melkein heti Miss Hoggsin noustua kannelle se yht'äkkiä tuli +täpötäyteen väkeä. Kolmannen ja neljännen luokan matkustajat ne nyt +miehissä ryntäsivät sinne etukannelta huutaen, että heidän täytyi ehtiä +veneisiin, sillä muuten ensimmäinen ja toinen luokka yksinään +pääsisivät pelastumaan. + +Mutta hälinän kasvamistaan kasvaessa Miss Hoggs alkoi käsittää, että +nyt oli tosiaankin hätä käsissä, ja hän pujahti muiden huomaamatta +ruokasalongin päällä olevalle kävelykannelle, missä pari venettä +riippui laivanpartaan ulkopuolella. + +Täällä ylhäällä Miss Hoggs oli yksinään, ja kenenkään huomaamatta hän +kiipesi toiseen veneeseen, joka köysiensä varassa riippui huimaavan +korkealla merenpinnasta. Siihen päästyään hän itsekseen kehahteli omaa +älyään ja pelottomuuttaan. Pitää siihen sellaiseen ollakin selvä pää ja +malttava mieli. + +Kun veneet kerran vesille lasketaan, käy hyvinkin vaikeaksi saada +niissä paikkaa. Silloin tietysti kaikki törmäävät niihin yht'aikaa, ja +silloin on kylkiluukussa ja laskuportailla kamala tungos. Hän ihasteli +vähän väliä itsekseen sitä, että oli älynnyt mennä veneeseen jo +ennakolta. + +Miss Hoggsin vene oli kaukana laivan perällä, mutta kurottamalla siitä +kuitenkin näki laskuportaille asti. + +Yksi vene soutumiehineen näkyi nyt saapuvan laskusillan viereen, ja +ihmisiä alkoi asettua siihen. Mutta yht'äkkiä kuului kova kirkaisu. +Joku oli hädissään astunut harhaan ja pudonnut veteen. Varmaan se +säikähdytti muitakin, koska laivasta kuului hätähuutoja ja matkustajat +alkoivat maltittomasti tunkeutua sivuluukusta ulos ja laskuportaissa +tyrkkiä toisiaan ja väkisin pyrkiä edelle. Siinä mellastuksessa moni +putosi mereen, ja monet, jotka eivät luulleet portaita myöten +ennättävänsä, heittäytyivät kädet ojona veteen päästäkseen uimalla +veneeseen. Mutta sitten vene souti pois. Se oli jo partaitaan myöten +väkeä täynnä, ja siihen päässeet uhkasivat puukoilla katkoa sormet +niiltä, jotka siihen vielä tarrautuivat. + +Miss Hoggs katseli kuinka vene toisensa jälkeen saapui portaitten +ääreen. Hän näki myöskin, kuinka vähän väliä vettä hulahti veneiden +laidasta sisään ihmisten varomattomasti heittäytyessä niihin, vaikka ne +jo olivat täpötäynnä. + +Hänen likellään olevat veneet laskettiin nekin alas. Mutta sitten ei +kukaan enää muistanutkaan sitä, johon hän oli asettunut istumaan. + +Jumalan kiitos, ettei minun venettäni viedäkään pahimpaan ahdinkoon, +hän ajatteli. + +Miss Hoggs kuuli ja näki pöyristyttäviä kohtauksia. Hänestä tuntui kuin +olisi riippunut helvetin kuilun päällä. + +Alakannelle hän ei nähnyt, mutta tunsi laivan tärisevän tappelun +jyskeestä. Hän kuuli revolverien paukahduksia ja näki keveitä sinisiä +savupilviä tuprahtavan ilmaan. + +Vihdoin ja viimein tuntui kaikki hälinä tauonneen. Nyt olisi miss +Hoggsin mielestä ollut sopiva aika laskea hänen veneensä vesille. + +Hän ei ensinkään pelännyt, istui vain ihan tyynenä paikallaan siihen +asti, kunnes laiva alkoi painua kyljelleen. Vasta silloin miss Hoggs +älysi, että L'Univers oli uppoamaisillaan ja että hänen veneensä oli +unohdettu. + + * * * * * + +Laivassa oli muuan nuori amerikkalainen rouva, mrs Gordon, joka oli +matkalla Eurooppaan käydäkseen Pariisissa asuvien vanhempiensa luona, +joita hän ei ollut nähnyt moneen vuoteen. + +Hänellä oli lapsensa, kaksi pikku poikaa, muassaan. Yhteentörmäyksen +aikana he nukkuivat kaikki kolme samassa hytissä. + +Hän heräsi heti, koetti edes vähän pukea lapsia ja itseänsä ja tuli +sitten hyttien väliseen kapeaan käytävään. + +Käytävässä oli kova väentungos, sillä kaikista hyteistä tulvi ihmisiä +rientääkseen kannelle. Ihmisvirrassa pääsi kuitenkin askel askelelta +eteenpäin. Mutta kapeissa portaissa oli kauhea tungos, kun toista sataa +ihmistä koetti yht'aikaa rynnistää niitä ylös. + +Nuori amerikkalaisrouva jäi siihen seisomaan lapsineen, pitäen +kumpaakin kädestä. Hän katseli haluisin silmin portaita ja aprikoi, +kuinka niistä ollenkaan pääsisi pienten lasten kanssa. Ihmiset näkyivät +hartiavoimin tyrkkivän toisia edellään ajatellen vain omaa itseään. +Kukaan ei edes päätään kääntänyt häneen päin. + +Mrs Gordonin täytyi pitää silmällä muita, sillä hän oli avun tarpeessa. +Hän toivoi, että edes joku suostuisi ottamaan toisen pojan +käsivarrelleen ja kantamaan portaista, itse hän kantaisi toista. + +Mutta hän ei rohjennut pyytää ketään. Miehiä syöksyi hänen ohitseen, +mikä missäkin pukimissa, toisilla vain makuuvaippa, toisilla +päällystakki alusvaatteiden yllä. Useilla oli kepit käsissä, ja heidän +kankeasti tuijottavista silmistään hän sai sen käsityksen, että he +kaikki olivat vaarallisia. + +Naisia hän ei pelännyt, mutta ei liioin nähnyt heidän joukossaan +ketään, jonka haltuun olisi voinut lapsensa jättää. He olivat kaikki +kuin tolkuttomia, tuskin heillä oli edes sen verran älyä tallella, että +olisivat ymmärtäneet hänen pyyntöään. + +Hän katseli heitä toista toisensa jälkeen voimatta oikein uskoa, että +kaikki olisivat yhtä mielettömiä. Mutta nähdessään jokaisen +samanlaisena, toiset koettaen kaikin mokomin pelastaa New Yorkissa +saamiaan lähtökukkia, toiset kirkuen ja käsiään väännellen, ei hän +uskaltanut pyytää ketään heistä avukseen. + +Viimein hän kosketti hiukan käsipuolesta erästä nuorta miestä, joka oli +pöydässä ollut hänen vierustoverinaan ja käyttäytynyt hyvin +kohteliaasti. + +"Ah, mr Martens..." + +Tämä käännähti katsomaan häneen samoin äkäisin, jäykästi tuijottavin +silmin kuin muutkin miehet eteensä tähtäsivät. Hän kohotti hiukan +keppiään ja olisi varmasti lyönyt, jos mrs Gordon olisi yrittänyt +pidättää häntä. + +Samassa hän kuuli portaista ulvonnan tapaista ääntä, tai paremminkin +samanlaista kiukkuista sähähtelyä kuin voimakkaan tuulen puristuessa +ahtaaseen kujansuuhun. Se pääsi portaissa olevilta, joiden tielle oli +sattunut jokin este. + +Heidän edellään oli kannettu raajarikkoista miestä. Hän oli niin rujo, +että palvelijan oli täytynyt aina kantaa häntä pöytäänkin ja siitä +pois. Mutta hän oli iso, painava mies, joten palvelija vaivoin sai +hänet retuutetuksi puoliväliin portaita. Siihen hän oli hetkiseksi +seisahtunut hengähtääkseen, mutta väkijoukon takaapäin tunkeillessa +kompastunut sen jalkoihin. Nyt hän isäntineen täytti koko portaiden +leveyden, tukkien kaikilta tien. + +Silloin mrs Gordon näki pitkän, harteikkaan miehen kumartuvan nostamaan +rampaa ja paiskaavan hänet kaiteen ylitse lattialle. Mutta hän näki +myöskin, ettei kukaan kauhistunut tuollaista hirmutekoa. Ei kukaan +näyttänyt siitä välittävän, kunhan itse vain pääsisivät ryntäämään +eteenpäin. Joku oli vain vieräyttänyt kiven keskeltä tietä ojaan, mitä +siitä sen enempää! + +Nuori amerikkalaisrouva käsitti, ettei noista ihmisistä kukaan häntä +pelastaisi. Hän oli pienine lapsineen nähtävästi jäävä kuoleman omaksi. + + * * * * * + +Nuori pariskunta, mies vaimoineen, oli häämatkallaan. Heidän hyttinsä +oli aivan perällä, ja he olivat nukkuneet niin syvää unta, etteivät +ensinkään kuulleet itse yhteentörmäystä. Heidän puolellaan oli +muutenkin hiljaista, eikä kukaan muistanut käydä heitä herättämässä, +joten he nukkuivat vielä silloin, kun kaikki muut jo olivat kannella +taistelemassa veneisiin pääsystä. + +Mutta he heräsivät siihen, että laivan potkurit, jotka olivat yöt +päivät pyöriä jytyyttäneet ihan heidän kohdallaan, yht'äkkiä +pysähtyivät. Mies pukeutui päällimmiten ja riensi ulos ottamaan selkoa, +mikä oli hätänä. + +Hän palasi hetkisen päästä, sulki ensin hytin oven huolellisesti +jäljestään ja sitten vasta sanoi: + +"Laiva uppoaa." + +Samassa hän istahti vaimonsa viereen, ja tämän yrittäessä syöksyä ulos +mies pyysi häntä jäämään luokseen. + +"Kaikki veneet ovat jo poissa", hän sanoi, "enin osa ihmisiä on +hukkunut ja jäljelläolevat tappelevat kannella henkeen ja vereen asti +lankunpätkistä ja pelastusvöistä." + +Eräissä rapuissa hänen oli täytynyt astua kuoliaaksi tallatun naisen +ylitse. Kaikkialta oli kuulunut kuolinhädän parkua. + +"Pelastua emme voi", hän sanoi. "Älä mene ulos! Kuolkaamme me kahden!" + +Vaimo uskoi häntä ja istui nöyrästi hänen rinnalleen. + +Vaimo ymmärsi, että helppohan hänen oli jäädä miehensä luokse näiksi +muutamiksi hetkiksi, jotka heillä vielä oli jäljellä. Olihan hän ollut +valmis antamaan hänelle koko elämänsä aikaisesta nuoruudesta vanhuuteen +saakka. + +"Ennen minä kuvittelin", sanoi mies, "että monen monta vuotta yhdessä +elettyämme sinä kerran näin istuisit kuolinvuoteeni reunalla ja minä +sinua kiittäisin pitkästä, onnellisesta elämästä." + +Samassa vaimo näki hiukan vettä tihkuvan sisään suljetun oven alitse. +Silloin hän menetti malttinsa. + +Hän ojensi epätoivoisena käsiään. + +"Minä en voi", hän huusi. "Päästä minut menemään! En voi istua täällä +loukossa odottamassa kuolemaa. Rakkaani, minä en voi." + +Hän riensi ulos, laivan parhaillaan alkaessa kallistella laidalta +laidalle ennen uppoamistaan. + + * * * * * + +Nuori mrs Gordon oli uimasillaan veden pinnalla; höyrylaiva oli +vajonnut ja hänen lapsensa hukkuneet sen mukana, ja hän oli itsekin +ollut syvällä meren sisässä. + +Sitten hän oli nousemistaan noussut ja viimein päässyt pinnalle, mutta +nyt hän tiesi heti kohta uppoavansa uudelleen sitten enää kohoamatta. + +Silloin hän ei enää ajatellut miestään eikä lapsiaan eikä mitään +maallista. Hän ei ajatellut muuta kuin sielunsa ylentämistä Jumalan +tykö. + +Ja hänen sielunsa kohosi kuin vapaaksi päässyt lintu. Hän tunsi +henkensä iloiten heittävän ihmiselämän painavat kahleet ja +riemuitsevan, ollessaan niin lähellä todellista kotiaan. + +"Onko kuolema näin helppoa?" hän ajatteli. + +Sitä ajatellessaan hänestä tuntui, että kaikki sekavat äänet hänen +ympärillään: aaltojen loiske, tuulen humina, hukkuvien parahdukset ja +vedenpinnalla kelluvien esineiden ruske laineiden niitä jyskyttäessä +toisiaan vasten, kaikki ne yht'äkkiä selvenivät tajuttavaksi ääneksi, +samoin kuin pilvimöhkäleistä joskus saattaa muodostua kuva. + +Ja se ääni tuntui vastaavan hänelle: + +"Totisesti on helppoa kuolla. Mutta vaikeata on elää." + +Niin, vaikeata se on, hän ajatteli, koettaen arvella, millä lailla +elämä voisi käydä yhtä helpoksi kuin kuolema. + +Hänen ympärillänsä taistelivat haaksirikkoiset hurjasti laudanpätkistä +ja ylösalaisin kelluvista veneistä. Mutta noista hurjista huudoista ja +sadatteluista paisui taas voimakas ääni, josta hän kuuli kajahtavan +sanoja vastaukseksi hänen ajatukseensa. + +"Millä tavalla elämä voi käydä yhtä helpoksi kuin kuolema: -- +yhteisvoimin, yhteisvoimin." + +Hänestä oli kuin koko maailman herra olisi ottanut pauhun ja metelin +puhetorvekseen ja vastannut hänelle. + +Nuo sanat kaikuivat vielä hänen korvissaan, kun hänet pelastettiin +pieneen laivaveneeseen. Siinä istui vain kolme henkeä: kookas, +parhaisiin vaatteisiinsa pukeutunut merimies, pörrötukkainen, +pyöreäsilmäinen eukko ja repaleisessa paidassa värjöttävä +poikapahainen, jonka silmät olivat itkusta turvoksissa. + + * * * * * + +Seuraavana päivänä iltapuolella läheni muuan norjalainen purjelaiva +Newfoundlandin suuria matalikkoja ja kalastusasemia. + +Ilma oli kaunis ja tyyni, merenpinnalla kävi vain hienoja väreitä, ja +laivan vauhti oli perin hiljainen. Kaikki purjeet olivat levällään +kootakseen raukenevan tuulen viimeisiä henkäyksiä. + +Meri oli ylt'ympäriinsä hyvin kaunis, aivan kuin vaaleansinistä +läpinäkyvää metallia, ja missä hienoinen tuulenviri siihen sattui, +siinä se välähteli hopealle. + +Hetken aikaa katseltuaan tätä illan tyyneyttä merimiehet huomasivat +vedenpinnalla mustan esineen. + +Se läheni lähenemistään, ja pian se huomattiin ruumiiksi. Alus kulki +ihan likeltä kuollutta, joka vaatteista päättäen oli merimies. Hän +makasi selällään, kasvot tyyninä ja silmät avoimina. Vedessä hän oli +ollut vasta vähän aikaa, kosk'ei ollut ennättänyt turvota. Näytti +melkein siltä, kuin hän vain huvikseen olisi keinutellut heikosti +värehtivillä laineilla. + +Mutta kääntäessään silmänsä hänestä pois merimiehet olivat huudahtaa +kauhusta, sillä heidän huomaamattaan oli toinenkin ruumis ilmaantunut +merenpinnalle ihan kokan eteen. Laiva oli vähällä purjehtia sen +päällitse, mutta viime hetkessä aallot nostattivat sen syrjään. Kaikki +riensivät laivanpartaalle kurkistamaan alas. Se oli sieväpukuinen pikku +tyttö, hattu päässä ja yllään lyhyt sininen takki. + +"Voi tuota lapsikultaa!" merimiehet sanoivat pyyhkien kädenselällään +kyyneliään. "Voi sinua pikku kullanmurusta!" + +Lapsi eteni heistä keinuen aalloilla ja katsoen heihin suurin totisin +silmin, ikään kuin olisi ollut menossa ylen tärkeille asioille. + +Heti sen jälkeen muuan miehistä huusi näkevänsä vielä yhden, ja samoin +kuului näkyvän toiseltakin suunnalta. Yhdellä kertaa niitä jo näkyi +viisi, näkyi kymmenen, ja sitten niitä oli koko lukematon joukko. + +Laiva keinui hyvin hiljakseen eteenpäin, ja joka puolelta näyttivät +kuolleet tuijottavan siihen ikään kuin jotakin haluten. + +Toisinaan niitä kohosi pinnalle kokonainen rykelmä, joka kauempaa +näytti vesiajolle joutuneelta tukkilautalta, mutta likeltä nähden +huomattiin ruumiskasaksi. + +Merimiehet tuijottivat niihin pelokkain silmin, rohkenematta +paikoiltaan liikahtaa. He tuskin voivat uskoa todeksi mitä näkivät. + +Viimein he olivat näkevinään kokonaisen saaren kohoavan merestä. +Edempää se näytti maalta, mutta lähempää näkyi selvästi, että siinä oli +joukko toisiinsa takertuneita ruumiita. + +Se kiertyi joka puolelta laivan ympärille, näytti tarttuvan siihen +kiinni, ikään kuin sen saatossa päästäkseen meren yli. + +Laivanpäällikkö käski kääntämään laitatuuleen, että tuuli kävisi +paremmin purjeisiin, mutta se ei paljoa auttanut. Purjeet lepattivat +löyhinä, ja kuolleet pysyivät yhä mukana. + +Laivaväki kalpeni kalpenemistaan ja kävi ihan äänettömäksi. Alus eteni +niin hiljaa, ettei se päässyt kuolleista erilleen. Ja he pelkäsivät +jäävänsä siihen paikoilleen koko yöksi. + +Silloin joku ruotsalainen laivamies meni kokkaan ja luki ääneen +isämeidän. Sen jälkeen hän alkoi veisata virttä. + +Kesken hänen veisuutaan aurinko laski, ja viriävä iltatuuli kuljetti +laivan pois kuolleiden keskeltä. + + + + +HELLGUMIN KIRJE + + +Vanha vaimo astuu ulos metsämökkinsä ovesta. Vaikka on arkipäivä, on +hän parhaassa puvussaan aivan kuin kirkkoon mennessä. Hän ottaa avaimen +lukosta ja pistää sen tavalliseen paikkaansa kuistinportaan alle. + +Pari askelta käytyään eukko kääntyy taaksepäin katsomaan lumiharteisten +kuusien keskellä könöttävää harmaata pikku mökkiään. + +Hän katselee pikku pirttiään hellin silmin. "Monta onnellista päivää +olen täällä elänyt", hän lausuu juhlallisesti itsekseen. "Niin, niin, +Herra antoi, Herra otti." + +Sitten hän lähtee astelemaan metsäpolkua. Hän on jo vanha ja raihnas, +mutta kävelee vielä suorana, pää pystyssä, vaikka ikä kuinka koettaisi +niskaa nujertaa. + +Hänellä on kauniit kasvot ja hienohapsinen, valkoinen tukka. Hän on +niin lempeän näköinen, että ihan ihmetyttää kuulla hänen puhuvan +karhealla äänellä, juhlallisesti ja verkalleen kuin vanha profeetta. + +Hänellä on pitkä matka, sillä hän on menossa hellgumilaisten kokoukseen +Ingmarilaan. Vanha Eeva Gunnarintytär on näet kaikkein hartaimpia +Hellgumin opin kannattajia. + +Oi niitä ihania innostuksen aikoja, ajattelee hän siinä polkua +astuessaan, kun enemmän kuin puolet pitäjää tunnusti Hellgumin oppia. +Kuka silloin olisi aavistanut niin monen meistä luopuvan, että tuskin +viiden vuoden päästä meitä on jäljellä vain parikymmentä henkeä, lapsia +lukuunottamatta. + +Hänen ajatuksiinsa palautuu se aika, jolloin hän, synkän metsän +yksinäinen ja unohdettu asukas, yht'äkkiä oli saanut koko parven veljiä +ja sisaria, jotka kävivät häntä katsomassa, jotka aina suurten +lumipyryjen jälkeen muistivat avata tien hänen mökilleen ja pyytämättä +täyttivät hänen halkovajansa kuivilla, pilkotuilla puilla. Hän +ajattelee sitä aikaa, jolloin Ingmarilan Katri emäntä sisarineen ja +paljon muutakin pitäjän vallasväkeä piti rakkaudenaterioita hänen +sammaltuneessa mökissään. + +Voi voi, että niin moni on lyönyt laimin oikean autuuden päivän, hän +ajattelee. Nyt on rangaistus tulossa. Ensi kesänä meidän kaikkien +täytyy hukkua sen tähden, että niin harvat ovat kuulleet kutsua ja +etteivät nekään kutsutut ole pysyneet lujina. + +Vanhuksen ajatukset kääntyvät sitten tutkistelemaan muuatta Hellgumin +kirjettä, yhtä noista kirjeistä, joita hellgumilaiset kunnioittavat +kuin apostolin sanoja ja lukevat kokouksissaan niinkuin muut Raamattua. + +"Oli aika, jolloin hänen puheensa oli silkkaa maitoa ja hunajaa", hän +sanoi. "Hän kehoitti meitä suvaitsemaan kääntymättömiä ja lempeästi +kohtelemaan luopuneita. Hän opetti rikkaita olemaan yhtä armeliaita +jumalattomille kuin vanhurskaillekin. Mutta viime aikoina hän on ollut +sappea ja iisoppia. Hän ei kirjoita muusta kuin rangaistuksista ja +koettelemusten ajoista." + +Eukko oli jo ehtinyt metsänreunaan, josta näkyi koko tienoo. + +Päivä oli hyvin kaunis. Helmikuun puhtaan valkoinen lumi peitti koko +seudun, kaikki puut torkkuivat talviuntaan, eikä tuulikaan hievahtanut. + +Mutta vanhus ajatteli vain, että koko tämä tyynessä talvihorroksessa +lepäävä seutu oli heräävä kiehuvan rikkitulvan poltettavaksi, ja hän +näki liekkien hulmuavan pitkin tuota pintaa, jolla nyt lumi hohti. + +Hellgum ei ole sitä suoraan sanonut, eukko ajatteli, mutta hän +kirjoittaa alituiseen suuresta koettelemuksesta. Niin niin, kuka sitä +ihmettelisi, vaikka tämä pitäjä saisi kärsiä Sodoman rangaistuksen ja +hävitettäisiin kuin Babylon! + +Kävellessään nyt seudun halki ei Eeva Gunnarintytär voinut +katsella yhtään rakennusta kuvittelematta, kuinka sekin on vielä +maanjäristyksessä pirstoutuva mureniksi kuin hiekka, ja ihmisiä +tavatessaan hän ajatteli, kuinka helvetin pedot niitä vielä hätyyttävät +ja kitaansa ahmivat. + +Kas, tuossa on koulumestarin Gertrud, hän ajatteli, tavatessaan tiellä +kauniin tytön. Hänen silmänsä loistavat ja välkkyvät kuin auringon +kimmellys lumella. Siitä kai hän on niin iloissaan, kun aikoo syksyllä +viettää häitään Ingmar Ingmarinpojan kanssa. Näkyypä hänellä olevan +lankavyyhti kainalossa. Varmaankin nyt pannaan kuteille liinakangas +oman kodin uutimiksi. Mutta kyllä tuho keskeyttää sen kankaan +kutomisen. + +Eukko katsoi synkin silmin puolelle ja toiselle ehdittyään +kirkonkylään, joka oli kasvanut ihan uskomattoman komeaksi. Niin, +nämäkin keltaisiksi ja valkoisiksi maalatut, laudoitetut ja +isoruutuiset talot tulevat vielä rojahtamaan murskaksi samoin kuin +hänen mökkirähjänsä, jossa ikkunat ovat pikku luukkuja ja sammal +rehottaa seinänraoissa. + +Keskellä kylää hän seisahtui ja survaisi kepillään maahan. Hänessä +kuohahti ilmi suuttumus. "Niin niin", hän huusi kovalla äänellä, niin +että kaikki ulkona kulkijat kääntyivät katsomaan, "niin niin, näissäkin +taloissa on sellaisia, jotka ovat hylänneet Kristuksen evankeliumin ja +pysyvät perkeleen evankeliumissa. Miks'eivät noudattaneet kutsua, +miks'eivät kääntyneet synnin tieltä! Heidän tähtensä nyt tuho tulee. +Jumala lyö kovin käsin. Jumalan käsi kurittaa samalla tavalla +vanhurskasta kuin väärintekijää." + +Sillan toisella puolen eukko joutui yhteen matkaan muutamien toisten +hellgumilaisten kanssa. Ne olivat vanha Fält korpraali ja Kolåsin +Gunnar sekä hänen vaimonsa Briitta Ingmarintytär. Kohta sen jälkeen +myöskin Höökin Matti Erkinpoika ja hänen poikansa Gabriel sekä +lautamiehen Gunhild tapasivat heidät. + +He olivat kaikki pitäjän kuosin mukaisissa monivärisissä vaatteissa, +jotka näyttivät hyvin kauniilta ja hauskoilta valkoisella lumitiellä. +Mutta Eeva Gunnarintytär ajatteli vain, että he olivat kuin +mestauslavalle vietäviä vankeja, kuin teurastuspenkkiin ajettavaa +karjaa. + +Kaikki hellgumilaiset olivat alakuloisen näköisiä. He kävelivät niska +kyyryssä, ikään kuin mielensä apeuden sortamina. He kaikki olivat +odottaneet, että autuuden valtakunta tulisi maan päälle jo hyvinkin +pian ja että hekin saisivat nähdä sen päivän, jolloin uusi Jerusalem +taivaan pilvistä maahan laskeutuu. Mutta ollessaan nyt jo näin vähissä +ja kun heidän pakostakin täytyi uskoa toiveensa turhaksi, tuntui heidän +rintaansa pakahduttavan. He kävelivät laahustaen hiljakseen, +huokailivat usein eivätkä osanneet puhella mistään. Sillä tähän asiaan +he olivat, ainoan kerran iässään, täydestä sydämestään antautuneet. +Siihen he olivat uskaltaneet koko elämänsä, ja nyt se oli menetetty. + +Mitä he niin kovin murehtinevat, eukko ajatteli. Eiväthän he edes usko +pahinta, eivät tahdo käsittää Hellgumin sanoja. Olen kyllä selittänyt +heille hänen tarkoituksensa, mutta he eivät ota sitä kuuleviin +korviinsa. Voi näitä tasangon asujaimia, joilla aina on yllään avara +taivaanlaki, sillä täällä he eivät koskaan opi pelkäämään! Heidän +ymmärryksensä ei ylety niin pitkälle kuin sen, joka yksinään istuu +metsien syvyydessä. + +Hän huomasi hellgumilaisten olevan sen vuoksi peloissaan, kun Halvor +oli arkipäivänä kutsunut heidät kokoukseen. Olikohan taas joku heistä +luopunut? He vilkuivat arasti toisiinsa, tutkien toisiaan sairaalloisen +epäilevästi, ikään kuin kysyen: kuinka kauan sinä pysynet lujana, ja +entä sinä? + +He ajattelivat että melkein parasta olisi lopettaa jo nyt, hajottaa +yhdellä kertaa heidän eriseuransa, samoin kuin äkillinen kuolema on +hidasta riutumista parempi. + +Voi kuitenkin, oliko siis häviöön joutuva tämäkin uskonliitto, tämä +rauhanoppi, tämä ihana veljeys- ja yhteiselämä, johon heidän koko +sydämensä oli ollut niin kiintynyt! + +Näiden alakuloisten ihmisten astellessa tietä kohosi hohtava +talviaurinko iloisesti kimmeltäen yhä ylemmäs siniselle taivaanlaelle. +Lumesta kohosi raitista viileyttä, joka rohkaisi ja virkisti mieltä. +Näytti siltä kuin pitäjän joka puolella kohoavat havupuiset harjut +olisivat imeneet itseensä ihmisten huolet. + +Vihdoin he ehtivät Ingmarilaan ja nousivat lumikattoisen kuistin +portaita sisään. + +Ingmarilan väentuvan seinällä katonrajassa oli aina riippunut taulu, +jonka varmaankin joku maalaistaiteilija sata vuotta sitten oli kyhännyt. +Se kuvasi korkeiden muurien ympäröimää kaupunkia, josta joitakuita +talojen päätyjä ja katonharjoja näkyi muurien ylitse. Jotkut olivat +punaisiksi maalattuja talonpoikaispirttejä vihreine turvekattoineen, +toisissa oli valkoiset seinät ja samanlaiset taitekatot kuin +herraskartanoissa ja toisissa raskaat kuparipäällyksiset tornit niinkuin +Falunin Kristiinan kirkossa. + +Kaupungin ulkopuolella käveli herroja jalassaan polvihousut ja +solkikengät ja heilutellen ruokokeppejään, ja tulliportista ajoivat +vanhanaikaiset vaunut, joissa istui naisia, jauhetta hiuksissa ja +leveälieriset hatut päässä. Muurin vieressä kasvoi tiheälehtisiä, +tummanvihreitä puita, ja pieniä puroja välkkyili siellä täällä korkean +ruohikon keskellä, jota tuuli huojutti. + +Taulun alle oli isoilla, monien korukiemurain ympäröiminä kirjaimilla +piirretty: _Tämä on Jumalan pyhä kaupunki Jerusalem_. + +Sieltä ylhäältä katonrajasta, missä vanhan taulun paikka oli, ei sitä +monikaan huomannut. Harva Ingmarilassa käynyt lienee tiennyt sitä +olevankaan. + +Mutta tänään oli taulun ympärillä vihreistä puolanvarsista kiedottu +seppele, joten se oitis pisti vieraan silmään. Eeva Gunnarintytär +huomasi sen heti, ja hän ajatteli: Kas niin, nyt Ingmarilassakin +tiedetään, että loppu on tulossa; sen vuoksi he tahtovat antaa meidän +katsella taivaan kaupunkia. + +Hänestä näyttivät Katri ja Halvor vastaan tullessaan vielä synkemmiltä +ja apeammilta kuin muut. Niin niin, he tietävät että tuho on lähellä, +hän ajatteli. + +Eeva Gunnarintytär pantiin istumaan vanhimman paikalle pöydänpäähän, ja +hänen edessään oli avattuna Amerikasta tullut kirje. + +"Niin, olemme nyt saaneet kirjeen rakkaalta Hellgum veljeltämme", +Halvor sanoi. "Siitä syystä minä olen kutsunut veljet ja sisaret +kokoon." + +"Arvatenkin se sitten on Halvorin mielestä tärkeä sanoma", sanoi +Kolåsin Gunnar miettiväisenä. -- "Niin on", Halvor sanoi, "tässä +Hellgum nyt selittää ne viimekertaiset sanansa, että me joudumme kovaan +koettelemukseen." -- "Tokkopa meistä kukaan mahtaa arastella +kärsimyksiä Herran puolesta", sanoi Gunnar. + +Useita hellgumilaisia piti vielä kauan odottaa. Eeva +Gunnarintytär-vanhus istui paikallaan kädet helmassa ja katseli +kaukonäköisin silmin Hellgumin kirjettä. Se muistutti hänelle +Ilmestyskirjan monilla sineteillä suljettua kirjettä. Hän aavisti, että +samassa silmänräpäyksessä, kun joku ihmiskäsi kajoaisi kirjeeseen, oli +hävityksen enkeli lentävä taivaasta alas. + +Hän kohotti silmänsä ylöspäin katsellakseen Jerusalemtaulua. "Niin +niin", hän itsekseen hymisi, "varmasti minä tahdon päästä siihen +kaupunkiin, jonka portit ovat kultaa ja muurit poltettua lasia." Ja hän +alkoi itsekseen lukea: "Ja sen kaupungin muurin perustukset olivat +kaikkinaisilla kalleilla kivillä kaunistetut: ensimmäinen perustus oli +jaspis, toinen saphirus, kolmas calcedonius, neljäs smaragdus, viides +sardoniks, kuudes sardius, seitsemäs chrysolitus, kahdeksas berillus, +yhdeksäs topazius, kymmenes chrysoprasus, yhdestoistakymmenes +hyacinthus, kahdestoistakymmenes ametystu." + +Eukko mietiskeli niin hartaasti rakasta Ilmestyskirjaa, että hän +kavahti kuin nukuksista Halvorin astuessa siihen pöydän päähän, missä +kirje oli. -- "Lauletaan nyt aluksi jokin virsi", sanoi Halvor. +"Otettaisiin vaikka numero 244." + +Ja hellgumilaiset veisasivat: + + Oi Jerusalem armahain, + sä kultakaupunki, + oot kotoni sä lämmin ain' + ja suurin iloni. + +Eeva Gunnarintyttäreltä pääsi helpotuksen huokaus, kun tuo vaikea hetki +vielä vähäksi aikaa lykkäytyi. + +"Voi voi, kuinka minäkin eukkorähjä vielä pelkään kuolemaa!" hän +ajatteli melkein häpeissään. + +Veisuun loputtua Halvor otti kirjeen käteensä ja alkoi vetää sitä +esille kuoresta. + +Samassa Eeva Gunnarintytär joutui haltioihinsa ja nousi seisoalleen +rukoilemaan otollista mieltä sen sanoman vastaanottamiseksi, joka siitä +kirjeestä kuultaisiin. Hän rukoili kauan, ja Halvor odotti sillä aikaa +kirje kädessään. + +Sitten hän alkoi lukea laulavalla saarnaäänellä: + + "Rakkaat veljet ja sisaret. Jumalan rauhaa! + + Aina tähän asti minä olen luullut, ettei meidän uskomme + tunnustajia olisi muita kuin minä ja te minun oppiini kääntyneet. + Mutta, Jumalan kiitos, nyt olen täällä Chicagossa tavannut + uskonveljiä, jotka ajattelevat ja elävät samojen sääntöjen mukaan. + + Sillä tietäkää, että täällä Chicagossa asui 80-luvulla + mies nimeltä Edward Gordon. Hän ja hänen vaimonsa olivat + jumalaapelkääviä ihmisiä. He surivat katkerasti maan päällä + vallitsevaa kurjuutta ja rukoilivat Jumalalta armoa saadakseen + sitä ainakin hiukan poistetuksi. + + Silloin tapahtui, että Edward Gordonin vaimo lähti pitkälle + merimatkalle, jolloin laiva joutui haaksirikkoon ja hän jäi + turvattomana veden varaan. Ja tässä kovimmassa hädässään hän + kuuli Jumalan äänen. Ja Jumalan ääni käski ihmisiä elämään + yhteishengessä. + + Ja vaimo pelastui merihädästä ja palasi miehensä luokse ja + ilmoitti hänelle Jumalan sanoman. Silloin mies sanoi: 'Se + on totisesti suuri Jumalan käsky, että meidän pitää elää + yhteishengessä, ja me tahdomme noudattaa sitä. Se on niin suuri + sanoma, ettei koko maanpiirissä ole kuin yksi ainoa kyllin + arvokas paikka sen julistamiseksi. Kootkaamme siis ystävämme ja + muuttakaamme Jerusalemiin julistamaan Jumalan viimeistä pyhää + käskyä Siionin vuorelta.' + + Sitten Edward Gordon muutti Jerusalemiin vaimonsa ja + kolmenkymmenen muun kanssa, jotka tahtoivat noudattaa Jumalan + viimeistä pyhää käskyä. + + Siellä he kaikki elivät yksimielisesti samassa talossa. He + jakoivat tasan omaisuutensa, palvelivat toisiaan ja valvoivat + toistensa elämää. + + Ja he ottivat huostaansa köyhäin lapsia ja hoitivat heidän + sairaitaan. He olivat iäkkäiden tukena ja auttoivat kaikkia + puutteenalaisia, vaatimatta koskaan palkkiota tai vastalahjaa. + + Mutta he eivät saarnanneet kirkoissa eivätkä toreilla, vaan + sanoivat: Meidän elämämme puhukoon meidän puolestamme. + + Mutta kuullessaan sellaisesta elämästä puhuttavan ihmiset + sanoivat: Nuo eivät voi olla täysijärkisiä. + + Ja heidän pahimpia vastustajiaan olivat ne kristityt, jotka olivat + tulleet Palestiinaan käännyttämään juutalaisia ja muhamettilaisia + opettamalla ja saarnaamalla. He sanoivat: Mitä nuo ovat, jotka + eivät saarnaa? Varmaan he ovat tulleet tänne viettämään huonoa + elämää ja tyydyttämään aistillisia himojaan pakanain kanssa. + + Ja he melusivat ja kirkuivat niin kovasti, että heidän äänensä + kuului meren yli kotimaahan saakka. + + Jerusalemiin muuttaneiden joukossa oli muuan leskivaimo. Hänellä + oli muassaan kaksi alaikäistä lastansa, ja hän oli hyvin rikas. + Hänen veljensä oli jäänyt kotimaahan, ja tälle nyt ihmiset + alkoivat sanoa: 'Kuinka sallit sisaresi lapsineen elää noiden + syntisten ihmisten kanssa? He ovat pelkkiä laiskureita, jotka + jouten tuhlaavat hänen omaisuuttaan!' Ja veli nosti oikeusjutun + sisartaan vastaan pakottaakseen hänet ainakin lähettämään lapsensa + Amerikkaan kasvatettaviksi. + + Tätä oikeusjuttua varten leski matkusti lastensa sekä Edward + Gordonin ja hänen vaimonsa kanssa vähäksi aikaa Chicagoon. He + olivat silloin asuneet Jerusalemissa neljätoista vuotta. + + Heidän palatessaan vieraalta maalta heistä kirjoitettiin kaikkiin + sanomalehtiin, ja toiset sanoivat heitä hulluiksi ja toiset + pettureiksi." + +Tässä kohden Halvor keskeytti lukemisensa ja kertoi uudelleen omin +sanoin kirjeen alkuosan, että kaikki sen ymmärtäisivät. + +Sitten hän jatkoi: + + "Mutta Chicagossa on muuan talo, jonka te tiedätte. Ja siinä + talossa asuu ihmisiä, jotka koettavat vanhurskaudessa palvella + Jumalaa ja jakavat kaikki keskenään tasan ja valvovat toistensa + elämää. + + Me tämän talon asukkaat näimme lehdissä kerrottavan noista + 'hulluista' ja aloimme sanoa toisillemme: Noilla ihmisillä on + sama usko kuin meillä. He ovat liittyneet yhteen viettääksensä + hurskasta elämää. Meidän pitäisi nähdä noita uskon veljiämme. + + Me kirjoitimme heille, että tulisivat käymään luonamme. Ja + nämä Jerusalemista tulleet vieraat noudattivat kutsua, ja me + vertailimme heidän kanssaan uskoamme ja sanoimme: 'Kas, me + ajattelemme ja uskomme samalla tavalla. Jumalan armosta me olemme + toisemme löytäneet.' + + He kertoivat meille Jumalan kaupungista, joka ihanana helottaa + valkoisella vuorellaan, ja me ylistimme heidän onneansa, kun he + saivat kulkea niitä teitä, joita Jeesus muinoin vaelsi. + + Silloin joku meistä sanoi: 'Mutta miks'emme mekin voisi seurata + heitä Jerusalemiin?' + + He vastasivat: 'Älkää seuratko meitä sinne, sillä Jumalan pyhässä + kaupungissa vallitsee riita ja taistelu, hätä ja kulkutaudit, + köyhyys ja ihmisten ilkeys.' + + Silloin muuan meistä heti huusi: 'Ehkäpä Jumala juuri sen vuoksi + toi teidät luoksemme, että me lähtisimme sinne teidän kanssanne + taistelemaan kaikkea sitä vastaan.' + + Ja samalla me kaikki tunsimme sydämiemme kuohahtavan ja kuulimme + Jumalan äänen sanovan: 'Niin on, se on minun tahtoni.' + + Kysyimme, tahtoivatko he ottaa meidät mukaansa, vaikka me olemme + köyhiä ja oppimattomia, ja he vastasivat tahtovansa. + + Silloin me päätimme siitä lähtien olla veljiä ja sisaria ja + jakaa keskenämme kaikki, ja he omistivat meidän uskomme ja me + heidän, ja kaiken aikaa me olimme kuin haltioissamme ja tunsimme + suurta iloa. Ja me sanoimme: 'Nyt me näemme, että Jumala rakastaa + meitä, koska hän lähettää meidät samaan maahan, minne hän muinoin + lähetti oman poikansa. Ja nyt me tiedämme oppimme oikeaksi, koska + Jumala tahtoo, että sitä on julistettava hänen pyhältä Siionin + vuoreltaan.' + + Mutta silloin joku meistä sanoi: 'Entä meidän ruotsalaiset + veljemme!' Ja me sanoimme Jerusalemista tulleille: 'Meitä on + enemmän kuin te tässä näette. Meillä on veljiä ja sisaria + Ruotsissa. Heillä on ollut kovia koettelemuksia, sillä moni on + heistä luopunut, ja heidän on täytynyt ankarasti kilvoitella + vanhurskauden puolesta eläessään syntisten keskellä.' + Jerusalemista tulleet vastasivat: 'Kutsukaa ruotsalaiset veljenne + ja sisarenne myös meidän mukaamme Jerusalemiin ottamaan osaa + pyhään työhön.' + + Ensin me miellyimme siihen ajatukseen, että te seuraisitte meitä + ja että saisimme riemuiten viettää yhteiselämää Jerusalemissa, + mutta heti sen jälkeen me kävimme murheellisiksi ja sanoimme: + 'Eivät he kuitenkaan henno luopua suurista taloistaan ja + viljavista pelloistaan ja totutuista töistään.' + + Mutta Jerusalemista tulleet vastasivat: 'Meidän luonamme he eivät + voi saada peltoja eivätkä isoja taloja, mutta he saavat kulkea + niitä teitä, joita Jeesuksen jalat ovat kuluttaneet!' + + Meitä epäilytti yhä vielä ja me sanoimme: 'Eivät he kumminkaan + tahdo lähteä vieraaseen maahan, jossa ei kukaan, ymmärrä heidän + kieltään.' + + Jerusalemista tulleet vastasivat: 'He ymmärtävät kyllä mitä + Palestiinan kivet kertovat heidän Vapahtajastaan.' + + Me sanoimme: 'Eivät he tahdo jakaa omaisuuttaan vierasten kanssa + ja jäädä rahattomiksi kuin kerjäläiset. Eivätkä he tahdo luopua + vallastaan, sillä he ovat kotiseutunsa johtoväkeä.' + + Jerusalemista tulleet vastasivat: 'Meidän luonamme ei heillä + ole tarjona valtaa eikä omaisuutta, mutta he saavat ottaa osaa + Vapahtajamme Jeesuksen kärsimykseen.' + + Heidän näin sanottuaan me iloitsimme taas suuresti ja uskoimme + teidän tulevan. + + Mutta nyt minä sanon teille, rakkaat veljet ja sisaret, älkää + tämän luettuanne keskustelko siitä, vaan istukaa hiljaa ja + kuunnelkaa! Ja mitä Jumalan ääni käskee teidän tehdä, se tehkää!" + +Halvor sovitti kirjeen takaisin kuoreen ja sanoi: "Tehkäämme nyt kuten +Hellgum kirjoittaa. Istukaamme ääneti ja kuunnelkaamme." + +Äänettömyyttä kesti sitten pitkän aikaa Ingmarilan väentuvassa. + +Vanha Eeva Gunnarintytär istui samoin kuin muutkin äänettömänä, +odottaen Jumalan äänen kutsuntaa. Hän käsitti tämän kaiken omalla +tavallaan. Niin niin, hän ajatteli, sitä Hellgum tarkoittaa, että +meidän on mentävä Jerusalemiin pelastuaksemme suuresta hävityksestä. +Herra tahtoo pelastaa meidät rikkitulvasta ja varjella meitä +tulisateelta. Ja ne meistä, jotka ovat vanhurskaita, saavat kuulla +Jumalan äänen, ja heidän on lupa paeta. + +Eukon päähän ei hetkeksikään juolahtanut, että tällaisessa tapauksessa +jonkun mielestä saattoi tuntua raskaalta luopua kodistaan ja +synnyinmaastaan. Hän ei voinut edes kuvitella, että kukaan epäröisi, +pitikö jättää kotiseudun vihreät metsät, somasti soluva virta ja uhkeat +pellot. Moni muu ajatteli pelko sydämessä elintapojensa muutosta, +synnyinkodin, vanhempain ja sukulaisten hylkäämistä, mutta hän ei. +Tällä tavallahan Jumala tahtoi pelastaa heidät, samoin kuin muinoin +Nooan ja Lootin. Kutsuttiinhan heitä ylen ihanaan elämään Jumalan +pyhässä kaupungissa. Hänestä tuntui aivan samalta kuin jos Hellgum +olisi kirjoittanut, että he tulevat elävinä nousemaan ylös taivaaseen. + +Kaikki istuivat silmät ummessa, vaipuneina sisäiseen tutkisteluun. +Monet olivat sellaisissa tuskissa, että kylmä hiki kihosi otsaan. Nyt +se varmaan on tullut se koettelemus, josta Hellgum meille ennusti, niin +he huokailivat. + +Aurinko oli vaipunut taivaanrantaan ja loi häikäiseviä säteitään +huoneeseen. Sen ruskossa nuo kaikki kalpeat kasvot hohtivat +veripunaisina. + +Viimein Ljungo Björnin vaimo, Martta Ingmarintytär, siirsihe alas +penkiltä ja polvistui lattialle. Ja hänen jäljestään toisetkin +hiljakseen painautuivat polvilleen. + +Sitten yhdellä kertaa useat heistä huoahtivat syvään, ja hymy kirkasti +heidän kasvojaan. + +Katri Ingmarintytär sanoi vihdoin ihmettelevin äänin: "Nyt minä kuulen +Jumalan kutsun." + +Lautamiehen Gunhild kohotti hurmaantuneena kätensä, ja kyynelet +vierivät virtana hänen poskilleen. -- "Minä myöskin lähden", hän sanoi. +"Jumalan ääni kutsuu minua." + +Sitten Kristo Laurinpoika ja hänen vaimonsa sanoivat melkein yht'aikaa: +"Korvaani huutaa, että minun pitää lähteä. Minä kuulen Jumalan kutsun." + +Toinen toisensa jälkeen he saivat kutsun, ja samassa heidän tuskansa ja +ikävänsä hävisi. Suuren suuri ilo valtasi heidät. Nyt he eivät enää +huolehtineet taloistaan eikä sukulaisistaan. He ajattelivat vain +uskokuntansa virkoamista uuteen eloon, ja kuinka ihanaa on olla +kutsuttuna Jumalan pyhään kaupunkiin. + +Mutta Halvor Halvorinpoika ei vielä ollut kutsua kuullut. Hänen +rukouksensa kiihtyi yhä voimakkaammaksi, hän oli tuskissaan ja +ajatteli: Jumala ei tahdo kutsua minua, kutsuttuaan toiset. Hän näkee, +että minä rakastan peltojani ja niittyjäni enemmän kuin hänen sanaansa. +Minä en ole hänelle kelvollinen. + +Katri Ingmarintytär meni Halvorin luokse ja laski kätensä hänen +otsalleen. -- "Ole ihan ääneti, Halvor, ja kuuntele hiljaisuudessa." + +Halvor pusersi molempia käsiään ristiin niin kovasti, että nivelet +rusahtelivat. "Ehkei Jumala pidä minua kelvollisena lähtemään", hän +sanoi. + +"Kyllä sinä saat lähteä, kun vain nyt olet hiljaa", sanoi Katri. Hän +laskeutui Halvorin viereen polvelleen ja kiersi kätensä hänen +vyötäisilleen. -- "Kuuntele nyt ihan ääneti, Halvor, äläkä pelkää." + +Parin silmänräpäyksen päästä Halvorin mielenjännitys lauhtui. -- "Minä +kuulen, kuulen jotakin hyvin etäältä." -- "Ne ovat enkelien kanteleita, +niiden jäljestä sitten Jumalan ääni kuuluu. Nyt sinun pitää olla ihan, +ihan ääneti." Hän painautui vielä enemmän Halvoria vasten. Niin hellä +hän ei ollut koskaan muiden nähden ollut. -- "Ah", Halvor huudahti +lyöden käsiään yhteen, "nyt minä kuulin. Se sanoi minulle niin kovasti, +kuin olisi korviini huutanut: 'Mene minun pyhään kaupunkiini +Jerusalemiin!' Silläkö tavalla te kaikki muutkin kuulitte?" -- "Niin, +niin", kaikki huusivat. "Samalla tavalla me kaikki olemme kuulleet." + +Mutta vanha Eeva Gunnarintytär alkoi nyt vaikeroida. -- "Minä en ole +kuullut mitään. Minä en pääse mukaanne. Minä olen Lootin vaimo, en +pääse kanssanne pakoon. Minun täytyy jäädä seisomaan ja muuttua +suolapatsaaksi." + +Hän itki tuskissaan ja hellgumilaiset kokoontuivat hänen avukseen +rukoilemaan. Mutta sittenkään hän ei kuullut mitään ja hän aivan +kiemuroi hädissään. "Ei kuulu, ei, ei kerrassaan mitään", hän sanoi, +"mutta teidän täytyy kumminkin ottaa minut mukaanne. Ette saa jättää +minua tänne, ette saa antaa minun hukkua rikkitulvaan." + +"Älä hätäile, Eeva", sanoivat hellgumilaiset. "Ehkä kutsu vielä tulee. +Jollei se tule tänä yönä, niin varmaan aamulla." + +"Ettepä vastaa", eukko sanoi, "ettepä vastaa siihen mitä kysyn. Ettekö +aiokaan ottaa minua mukaanne, jollei kutsua tule?" + +"Se tulee, se tulee", hellgumilaiset huusivat. + +"Ettepä vastaa", eukko vaikeroi epätoivoisena. + +"Rakas Eeva", sanoivat hellgumilaiset. "Emme voi ottaa sinua mukaamme, +jollei Jumala sinua kutsu. Mutta älä pelkää. Kyllä kutsu tulee." + +Silloin eukko kiepsahti pystyyn polviltaan, oikaisi raihnaisen +ruumiinsa suoraksi ja jyskytti kepillään lattiaan. + +"Te aiotte lähteä ja jättää minut hukkumaan", hän kiljahti. "Niin, +niin, niin. Te aiotte lähteä ja jättää minut hukkumaan." + +Hän oli joutunut vihan vimmaan, ja nyt nähtiin Eeva Gunnarintytär +kerran vielä samana kuin ennen nuoruudessaan, väkevänä ja kiivaana ja +riehakkana. + +"Älkää ikipäivinä silmiini tulko", hän huusi. "En huoli teistä +pelastajikseni. Hyi mokomia! Heittääpä vaimonsa ja lapsensa ja isänsä +ja äitinsä puikkiaksensa itse pakoon! Hyi hourupäitä, jotka hyvät +talonsa jättävät. On teillä älliä päässä, kun juoksette väärien +profeettain perään. Mutta teidänpä päällenne se sataakin se tuli ja +tulikivi. Teille se onkin tuho tulossa. Mutta me kotiinjäävät, me +jäämme eloon!" + + + + +HIRRENVETÄJÄ + + +Saman kauniin helmikuun päivän iltahämärissä seisoo kaksi nuorta +ihmistä jutellen kylän raitilla. + +Nuori mies on vedättänyt metsästä suunnattoman suurta hirttä, jota +hevonen tuskin saa kulkemaan. Siitä huolimatta hevosen on täytynyt +tehdä pitkä kierros, että hirsikuorma kulkisi kirkonkylän kautta ja +suuren, valkoiseksi maalatun koulutalon ohitse. + +Koulun kohdalla hevonen sitten seisahdutettiin, ja muuan nuori tyttö +riensi melkein heti veräjän ulkopuolelle hirttä katselemaan. + +Ja väsymättä hän sitä ihailee. Sepä on vasta pitkä ja paksu ja suora, +ja siinäpä on kaunis, vaaleanruskea kaarna, ja entä kuinka tiivistä ja +tervettä puuta se on! + +Nuori mies kertoo hyvin asiallisena, että se on kasvanut +hiekkakankaalla kaukana Olofshättan pohjoispuolella; hän kertoo +milloinka hän sen kaasi ja kuinka kauan se on maannut metsässä +kuivumassa. Hän teroittaa tytön mieleen, kuinka monta tuumaa se on +ympärimitaltaan ja montako läpimitaltaan. + +Tyttö on nähnyt tuhannen tuhansia tukkeja uitettavan jokea alas ja +vedettävän pitkin maantietä, mutta nyt hän kumminkin ihastuu ikihyväksi +tuota hirttä katsellessaan. + +"Voi kuitenkin, Ingmar", hän sanoo, "tämähän on vasta ensimmäinen!" + +Kesken iloansa häntä on huolettanut ajatus, että tarvittiin koko viiden +vuoden vaivannäöt, ennen kuin Ingmar pääsi vedättämään ensimmäistä +hirttä heidän yhteisen kotinsa rakennukseen. Kuinka kauan kuluneekaan +toisten vedättämiseen ja itse rakennustyöhön? + +Mutta Ingmar uskoo, että vaikeuksista on jo päästy. + +"Odotahan, Gertrud", hän sanoo, "jos vain ehdin ajaa hirret kelin +aikana metsästä, ovat huoneet pian katto päällä." + +Pakkanen kiristyy yöksi, aurinko on jo aikoja sitten laskenut. Hevonen +värisee viluissaan, ravistelee päätänsä ja kuopii lunta jalallaan. +Otsatukka ja harja ovat kuurassa. + +Mutta noita nuoria ei tunnu paleltavan. He saavat lämpimänsä siitä, +että rakentavat kotinsa valmiiksi kellarista ullakkoon asti. + +Ja rakennettuaan huoneet he alkavat sijoitella huonekaluja. + +"Sohvan paikka on tuossa sivuseinällä", sanoo Ingmar. + +"Mutta eihän meillä minun tietääkseni sohvaa ole", tyttö vastaa. + +Silloin nuori mies puraisee huultaan. Hän ei ollut aikonut vielä isoon +aikaan mainita, että nikkarilla on jo sohva heitä varten valmiina, +mutta nyt se salaisuus tuli ilmi. + +Silloin Gertrudinkin täytyy ilmaista viisivuotinen salaisuutensa. Hän +kertoo palmikoineensa hiuslaitteita ja kutoneensa nauhoja ja niillä +ansioillaan hankkineensa kaikenlaisia taloustarpeita, patoja ja +pannuja, lautasia ja kulhoja, raiteja ja päänalaisia, pyyhkeitä ja +lattiamattoja. + +Ingmar tulee kovin hyvilleen tällaisesta rikkaudesta ja ylistelee häntä +kauneimmin sanoin mitä keksii. Mutta kesken kiitoksensa hän vaikenee. +Hän on melkein arasti vilkaissut Gertrudiin ja hämmästyy nyt niinkuin +ainakin puhumattomaksi ajatellessaan, että tuo suloinen olento on +tuleva hänen omakseen. + +"Mikä sinun on, Ingmar?" tyttö kysyy. + +"Sitä ajattelen, että kaikkein parasta on kuitenkin saada sinut." + +Gertrud ei vastaa, vaan hivelee kädellään tuota hirttä, joka on tuleva +hänen ja Ingmarin yhteisen kodin seinään. Hän tietää, että hänen on +siellä turvallista ja hauskaa elää, sillä hänen tuleva miehensä on +älykäs ja hyväsydäminen, jalo ja uskollinen. + +Samassa muuan vanha eukko mennä leuhkaisee heidän ohitsensa. Hän +näyttää olevan äkeissään ja puhua sopottaa itsekseen kiivaita sanoja. + +"Niin, niin, niin", eukko sanoo, "ei heidän onnensa kestä kauempaa kuin +aamunkoitosta päivännousuun. Ensi koettelemuksessa heidän uskonsa +murtuu kuin sammalista punottu köysi. Ja heidän elämänsä on oleva +pitkää pimeyttä." + +"Eihän hän vain meitä tarkoittane?" sanoo nuori tyttö. + +"Kuinka tuo tuollainen voisi meihin soveltua?" vastaa nuori mies. + + + + +INGMARILASSA + + +Seuraava päivä oli lauantai. Kirkkoherra oli silloin myöhään illalla +hevosmatkalla kovassa lumipyryssä. Hän oli käynyt sairaan luona kaukana +pohjoisessa keskellä salomaata ja pyrki nyt vaivalloisesti kotiinpäin. +Syvä hanki upotti hevosta, reki oli vähän väliä keikahtamaisillaan +kumoon, ja sekä papin että kyytimiehen piti usein nousta tallaamaan +tietä auki. Ei ollut ihan pilkkoisen pimeä, sillä suuri täysikuu +kuumotti välistä vaaleanharmaiden lumipilvien takaa. Katsoessaan +ylöspäin pappi näki valkoisia lumihiuteita tupruavan ja kieppuvan niin +tiheään, että koko ilma näytti pieniltä valkoisilta täpliltä. + +Eteenpäin pääsy ei sentään kaikkialla ollut yhtä tukalaa. Toisin +paikoin oli vihuri lakaissut pitkät matkat aivan paljaiksi lumesta. +Siinä reki kyllä liukui keveästi sileätä iljannetta pitkin. Toisin +paikoin, tuulen suojassa taas oli tasaista, pehmeätä vitilunta, jota +oli helppo ajaa. Mutta missä tuisku oli nietostanut lumen +miehenkorkuisiin kinoksiin, siinä oli nousta tie pystyyn. Silloin ei +muu auttanut kuin kääntyä tiepuoleen ja koettaa pitkin peltoja ja +aidanselkiä päästä eteenpäin, vaikka pelottikin, että reki miehineen +milloin tahansa voi vierähtää ojaan tai hevonen puhkaista kylkensä +aidan seipääseen. + +Kirkkoherraa ja kyytimiestä huoletti kuitenkin kaikkein enimmän se +kinos, jonka suuret tuiskut aina kasasivat Ingmarilan lähellä olevaa +korkeata kiviaitaa vasten. "Kun vain siitä pääsisi, tuntisi olevansa +kuin kotona", he sanoivat. + +Kirkkoherra muisteli, kuinka monen monta kertaa hän oli pyytänyt +Suur-Ingmaria purkamaan tuon aitansa, jonka kinokset olivat ainaisena +vastuksena. Mutta sitä ei koskaan tullut tehdyksi. Ja sellaisenaan se +oli vielä nytkin. Muuttuipa Ingmarila muuten miten tahansa, niin aita +ainakin saa jäädä paikalleen, se nyt on varma. + +Kohta jo talo näkyikin, mutta sinne mennessä oli läpäistävä +yhtämittainen, seinänkorkuinen kinos, jyrkkäsärmäinen kuin tunturi. +Sitä ei voinut kiertää, ei kaartaa, vaan suoraan hirviön päällitse oli +uskallettava. Niin ylettömältä se näytti, että kyytimies esitti +parhaaksi lähteä taloon pyytämään apua. + +Mutta kirkkoherra ei sitä sallinut. Hän ei ollut viiteen vuoteen +vaihtanut sanaakaan Katrin eikä Halvorin kanssa. Eikä hänen, enempää +kuin muidenkaan ihmisten, tehnyt mieli tavata entisiä ystäviä, joiden +kanssa oli joutunut epäsopuun. + +Hevonen pantiin kiipeämään kinokselle. Se pääsikin aina laelle asti. +Mutta siinä se humahti upoksiin, vajosi kuin sudenkuoppaan, ja miehet +jäivät hangelle tuijottamaan sen jälkeen. + +Hevosen lumeen vajotessa katkesi vielä toinen aisa, joten matkan +jatkamisesta ei voinut tulla mitään. + +Muutaman minuutin perästä pappi astui sisään Ingmarilan ovesta. + +Pystyvalkea loimusi väentuvan takassa. Emäntä istui lieden toisella +puolella kehräten hienoksi kartattuja villoja, ja hänen takanaan pitkä +piikajono kehräili rohtimia ja pellavia. Toisella puolen takkaa olivat +vast'ikään halkometsästä tulleet miehet, toiset jo levolla, toiset +ajankuluksi mikä halkoen päreitä, mikä haravanpiikkejä teroittaen, mikä +vuoleskellen kirvesvartta. + +Kim pappi astui sisään ja kertoi, mikä vahinko hänelle oli sattunut, +nousivat kaikki paikoiltaan. Rengit lähtivät ulos kaivamaan hevosta +kinoksesta. Halvor vei kirkkoherran pöydän ääreen ja pyysi häntä +istumaan rahille. Katri käski piiat keittiöön kahvia keittämään ja +valmistamaan vieraalle illallista. Itse hän nosti papin turkit tulen +hohteeseen sulamaan, sytytti sitten kattolampun ja siirsi rukkinsa +pöydän ääreen voidakseen ottaa osaa miesten keskusteluun. + +Halvor alkoi puheen kelistä, ja kun siitä oli tarpeeksi puhuttu, +siirtyi papin viljasaataviin ja sitten kyselemään, oliko jo saatu +aikaan ne korjaukset, joita pappi kauan oli halunnut. Katri kyseli +miten ruustinna voi, eikö hän viime aikoinakaan ollut parantunut +ankarasta taudistaan. + +Papin kyytimies tuli ilmoittamaan, että hevonen oli jo kaivettu +kinoksesta, silat korjattu ja kaikki jälleen matkakunnossa. Katri ja +Halvor pyysivät oikein houkuttelemalla pappia jäämään illalliselle. He +eivät lakanneet, ennen kuin hän myöntyi. + +Tuotiin kahvia, tarjottimella suurin hopeakannu ja se vanha hopeinen +sokeriastia, jota tuskin häissä ja hautajaisissakaan raskittiin +käyttää, ja pikkuleipiä kolme kukkuraista koria. + +Kirkkoherran pienet pyöreät silmät ihan laajenivat ihmetyksestä ja +tavan takaa hän pyyhkäisi otsaansa kädellään. Kaikki tämä tuntui +hänestä unelta, ja hän pelkäsi heräävänsä. + +Halvor haki kirkkoherran nähtäväksi hirvennahan, jonka kantaja oli +viime syksynä ammuttu Ingmarilan metsästä. Talja levitettiin lattialle, +ja kirkkoherra kehui sitä komeimmaksi, mitä oli koskaan nähnyt. Katri +meni Halvorin luokse ja kuiskasi pari sanaa hänen korvaansa. Halvor +silloin heti tarjosi taljaa kirkkoherralle lahjaksi. + +Katri kulki kaapilta kaapille valikoiden kauneimpia vanhoja +hopea-astioita. Pöydälle hän levitti kirjoreunaisen liinan ja toi +esille niin paljon hopealusikoita, kuin olisi ollut vieraspitoja varten +pöytä katettava. Maitoa ja kaljaa oli uhkeissa hopeahaarikoissa. + +Aterialta päästyään kirkkoherra sanoi lähtevänsä. Halvor Halvorinpoika +itse kahden rengin kanssa lähti saattamaan, he loivat hänelle tietä +kinoksien läpi, kannattivat rekeä kohollaan, kun se yritti kaatua, +eivätkä jättäneet pappia ennen kuin hänen kotipihallaan. + +Kirkkoherra seisoi hyvinvoivana pappilan portailla. Hän ajatteli, +kuinka hyvää ihmisen on jälleen tavata vanhoja ystäviään, ja otti +Halvorilta lämpimät jäähyväiset. Mutta tällä oli vielä jotakin asiaa, +koska hän alkoi kopeloida taskujaan. + +Viimein hän veti povestaan esille neljään osaan taitetun paperin, mutta +näytti hiukan epäröivän, sopiko sitä nyt jättää. Se oli kuulutus, jonka +he olivat aikoneet luetuttaa huomenna kirkossa. Ehkä kirkkoherra nyt +kumminkin ottaisi sen, ettei tarvitsisi lähettää erityistä tuojaa sitä +varten. + +Päästyään huoneeseensa ja sytytettyään kynttilät kirkkoherra aukaisi +paperin ja luki: + +"Omistajan Jerusalemiin muuton tähden tarjotaan Ingmarilan perintötila +myytäväksi." + +Kirkkoherra ei päässyt pitemmälle. Hän sai syviä ja ihmeellisiä +ajatuksia. "Vai jo se meidätkin yllätti", hän sanoi puoliääneen, ikään +kuin ukkosvaarusta puhuen. "Tätä minä olenkin jo monta monituista +vuotta odotellut." + + + + +HÖÖKIN MATTI ERKINPOIKA + + +On kaunis kevätpäivä. Muuan talollinen on poikansa kanssa matkalla +suurelle ruukille pitäjän eteläpäähän. + +He asuvat kaukana pohjoisessa ja heidän on siis kuljettava melkein koko +pitäjän halki. He kävelevät vastakylvettyjen peltojen ohi, joihin oras +parhaillaan nousee. He näkevät kaikkialla mehevän vihantia +ruisvainioita ja kauniita apilanurmikkoja, jotka pian alkavat punertaa +ja tuoksua. + +Tien varrella maalataan monia taloja ja niihin laitetaan uusia +ikkunoita tai lasiseinäisiä kuisteja. Monessa puutarhassa he näkevät +muokattavan maata ja istutettavan taimia. Kaikkien vastaantulijain +kengät ovat savessa ja kädet mullassa, sillä he tulevat pelloiltaan ja +kaalitarhoistaan, istuttamasta perunoita ja kaalia tai kylvämästä +naurista ja porkkanaa. + +Talonpoika ei voi olla kyselemättä, mitä perunalajia he istuttavat tai +joko heillä kuinka kauan on ollut kaura kylvettynä. Nähdessään +tiepuolessa vasikan tai varsan hän koettaa arvailla niiden ikää. +Sellaista hän ajattelee, että kuinkahan monta lypsävää aikonee pitää +tuokin talo, jonka ohi mentiin, ja minkähän arvoinen tuostakin varsasta +opetettuna tulee. + +Poika koettaa vähän väliä kääntää hänen ajatuksiaan toisiin asioihin. +"Ajatelkaa, että me pian saamme vaeltaa Saaronin laaksossa ja +Juudanmaan korvessa!" hän sanoo. + +Isä hymyilee hiukan, ja hänen silmänsä loistavat hetkisen. "Kyllä tulee +olemaan suloista kulkea samoja polkuja, joita rakas Herra Jeesus +muinoin vaelsi." + +Mutta heti sen jälkeen hän unohtuu katsomaan kahta vastaantulevaa +kalkkikuormaa. "Katsopa, Gabriel", hän sanoo, "kukahan tuossa kalkkia +vie? Sammuttamaton kalkki kuuluu olevan mainiota viljan kasvattajaa. +Hauska on sitä peltoa syksyllä nähdä." + +"Syksylläkö?" sanoo poika varoittaen. + +"Ei, ei, kyllä tiedän", isä vastaa, "että syksyllä minä jo asun +Jaakopin majoissa ja teen työtä kuninkaanmiehen viinamäessä." + +"Totisesti", poika sanoo, "niin on tapahtuva, amen, amen." + +He astuvat hetkisen ääneti, katsellen jo voittopuolella olevaa kevättä. +Vesi solisee ojissa, ja tietenkin ovat kevätsateet repineet syviä +vakoja. Minne tahansa katsoo, näkee työn odottavan tekijäänsä. Joka +ihmisen tekee mieli käydä käsiksi, olla mukana, vaikkapa olisi +vieraankin maita kulkemassa. + +"Olisinpa tosiaan paremmalla mielellä myynyt tilan vasta syksyllä, +maatöiden loputtua", puhelee talonpoika ajatuksissaan. "Vaikeata siitä +on luopua näin keväällä, juuri kun koko ruumis tuntuu työtä kaipaavan." + +Poika vain kohauttaa olkapäitään ajatellen, ettei maksa vaivaa ehkäistä +äijän juttuja. + +"Siitä on nyt yksineljättä vuotta, kun nuorena poikana ostin +talonpaikan pitäjän takamailta", jatkaa isä. "Ei siihen ollut sitä +ennen kuokalla kajottu. Puolet maata oli rahkasuota ja toiset puolet +kivirauniota, niin että kolkko sitä oli katsella. Niistä raunioista +minä sitten vääntelin kiviä, niin että olisi luullut selän katkeavan. +Mutta vielä kovempi urakka oli saada rahkasuo ojitetuksi ja +kuivatuksi." + +"Niin, olette te, isä, raatanut miehen lailla", poika sanoo. "Siksi +Jumala teitä muistaakin ja kutsuu teidät pyhään maahansa." + +"Ensi aluksi", ukko jatkaa, "kyhäsin itselleni kuorimattomista hirsistä +pirtin, joka ei ollut juuri sysisaunaa parempi. Katon peittona oli vain +kovaksi tallattu multa, enkä sitä mitenkään saanut niin tiiviiksi, +ettei sadevesi olisi valunut sisään. Hankalaa oli olo vallankin öisin. +Ja lehmän ja hevosen tila oli yhtä huono. Koko ensi talvi niitä oli +pidettävä maakuopassa, joka oli pimeä kuin kellari." + +"Isä", kysyy poika, "kuinka te sitten olette niin kiintynyt mokomaan +karuun maahan?" + +"Mutta ajattele sitten sitä iloa myös", isä vastaa, "kun sain rakentaa +elukoille suuret navetat ja kun karja vuosi vuodelta lisääntyi, niin +että ulkohuoneita oli alati laajennettava. Jollen nyt olisi päättänyt +myydä tilaa, olisi navettaan ollut pantava uusi katto. Se työ olisi +soveltunut parhaiten juuri tähän aikaan, heti touoilta päästyä." + +"Isä", varoittaa poika taas, "te pääsette touolle siihen maahan, missä +muutamat siemenet lankesivat orjantappuroihin ja muutamat kivistöön ja +muutamat tien oheen ja muutamat hyvään maahan." + +"Ja vanhan asuintupamme", jatkaa isä, "sen jonka ensi pirttini sijalle +rakensin, olin juuri tänä vuonna aikonut purkaa rakentaakseni sijaan +kaksikerroksisen. Mitä nyt tehdään niillä hirsillä, jotka talvikelillä +jo pihalle vedätimme? Se oli raskasta työtä sekin. Hevoset siinä +rääkkääntyivät, ja me myös." + +Poikaa rupeaa huolettamaan. Tuntuu siltä kuin isä luisuisi hänestä +erilleen. Hän pelkää, ettei vanhus ole oikealla mielellä menossa +uhraamaan omaisuuttaan Herralle. + +"Mutta kuitenkin", poika lausuu, "mitä ne uudet asuinhuoneet ja navetat +ovat verrattuina puhtaaseen elämään uskonveljien seurassa?" + +"Halleluja", vastaa isä, "tiedän, että meille on ihana osa annettu. Ja +nythän minä olenkin menossa myymään tilaani sahayhtiölle. Ensi kerralla +tätä tietä käydessäni kaikki on mennyttä, silloin minulla ei ole +mitään." + +Poika ei vastaa, hän on tyytyväinen kuullessaan, että isä vielä pysyy +päätöksessään. Vähän matkaa kuljettuaan he näkevät pienellä kummulla +tienvarressa hyvin somapaikkaisen talon. Valkoiseksi maalatussa +asuinrakennuksessa on lasiseinäinen kuisti ja parveke, ja talon +ympärillä kasvaa korkeita balsamihaapoja, joiden kauniita +vaaleanharmaita runkoja kevätmahlat näyttävät paisuttavan. + +"Kas tuollainen se minunkin olisi pitänyt olla", sanoo talonpoika. +"Juuri tuommoinen kuisti ja parveke sen yläpuolella ja hyvin paljon +veistokirjailuja. Ja sitten ikkunain alla samanlainen vihreä, tasainen +nurmikko. Eikös olisi sinustakin, Gabriel, ollut kaunista?" + +Poika ei vastaa, ja isä huomaa siitä, että hän on väsynyt tähän +puheenaiheeseen. Hän on sitten myös ääneti, mutta hänen ajatuksensa +kumminkin yhä pyörivät kodissa. Minkähänlaisille haltijoille hänen +hevosensa joutunevat, kuinkahan koko tilan käynee? Voi minun +hupsuuttani, hän ajattelee, kun myyn yhtiölle taloni! Se tietysti +hakkauttaa vain metsän ja jättää sitten talon rappiolle. Suo saa +sammaltua uudelleen, ja pelloille kasvaa hakametsä. + +He saapuvat ruukille, ja siellä hän taas innostuu uudesta näkemästään. +Siellä on uusimallisia auroja ja haravia, ja niistä hän heti muistaa +vanhan mielitekonsa: niittokoneen. Hän katsahtaa Gabrieliin, joka on +kaunis poika, ja kuvittelee hänet ohjaamassa koreata, punaista +niittokonetta, hätistellen ruoskanläjähdyksillä hevosia ja kaataen +pitkää heinää ihan kuin väkevä sankari vihollisiaan. + +Sisälläkin ruukin konttorissa niittokoneen sätkytys vielä tuntuu +helisevän hänen korvissaan. Hän kuulee heinän kahisten kaatuvan ja +konetta säikkyneiden lintujen ja hyönteisten tiiskuttaen ja suristen +parveilevan ilmassa. + +Kauppakirja on jo tehty, hinnasta sovittu, välikirja vain on vielä +allekirjoitusta vailla. + +Välikirja luetaan hänelle, ja hän istuu tuolille sitä kuuntelemaan. +Siinä luetellaan niin ja niin monta tynnyrinalaa metsää ja niin ja niin +paljon peltoa ja niittyä, ne ja ne työaseet ja kotieläimet, jotka hän +luovuttaa. Hänen otsansa käy ryppyihin. "Totisesti", hän sanoo +itsekseen, "tekemättä se jää." Kun kauppakirja on luettu, on hän juuri +sanomaisillaan, ettei voikaan siihen suostua. Silloin poika kumartuu +kuiskaamaan hänelle: "Isä, pidättekö ennen talon kuin minut? Minä +lähden kyllä, vaikka te jäisittekin." + +Talonpojan ajatukset ovat niin yksinomaan olleet tilaan kiintyneinä, +ettei hänen mieleensä ole juolahtanutkaan, että poika voisi hänet +jättää. Ettäkö poika siis lähtee joka tapauksessa? Hän ei oikein käsitä +sitä, sillä hän puolestaan ei olisi lähtenyt, jos poika olisi jäänyt +kotiin. + +Mutta tietysti hänen on seurattava, koska hänen poikansa kerran lähtee. + +Hän astuu konttoripöydän ääreen kirjoittamaan nimeään kauppakirjan +alle. Ruukinhoitaja itse pistää kynän hänen käteensä ja osoittaa +paperia. "Tähän näin", hän sanoo, "olisi kirjoitettava, Höökin Matti +Erkinpoika." + +Hän puristaa kynää sormiensa väliin saadakseen sen oikeaan asentoon, ja +samalla hänen mieleensä muistuu, kuinka yksineljättä vuotta sitten +kirjoitti nimensä siihen kauppakirjaan, jolla osti kappaleen +raivaamatonta korpea. + +Hän muistaa sen alle kirjoitettuaan menneensä katsomaan tilaansa. +Silloin hän oli itsekseen lausunut: "Kas, tämän Jumala on sinulle +antanut. Täällä sinä saat elinkaudeksi työtä." + +Ruukinhoitaja luulee hänen epäröivän, mihin nimi oli piirrettävä, ja +osoittaa uudelleen sormellaan: "Tuossa noin on nimen paikka. +Kirjoittakaa siihen: Höökin Matti Erkinpoika." + +Hän alkaa kirjoittaa. "Tämän näin", hän ajattelee, "minä kirjoitan +uskoni ja autuuteni, rakkaiden veljieni hellgumilaisten ja kalliin +yhteiselämämme tähden ja etten jäisi yksikseni jäljelle kaikkien muiden +lähdettyä." Ja niin hän piirtää ensimmäisen nimen paperiin. + +"Ja tämän", hän jatkaa mietteitään, "minä kirjoitan Gabriel poikani +vuoksi, etten menettäisi niin hyvää ja rakasta poikaa, ja siksi, että +hän aina on ollut hyvä vanhalle isälleen, ja osoittaakseni, että hän +kuitenkin on minulle kaikkein läheisin." Ja siten toinenkin nimi +ilmestyy paperille. + +"Mutta tämä", hän ajattelee alkaessaan uudelleen kirjoittaa. "Niin, +minkä vuoksi minä tämän kirjoitan?" Ja sitä ajatellessaan hänen kätensä +itsestään tekee paksuja koukeroita ristiin rastiin tuolle vihatulle +paperille. + +"Tämän minä teen sen vuoksi, että olen vanha mies, jonka on mentävä +viljelemään maatansa ja kyntämään ja kylvämään sinne, missä aina olen +raatanut ja rehkinyt." + +Kääntyessään ruukinhoitajan puoleen ja näyttäessään hänelle paperia +Höökin Matti Erkinpoika on hyvin hämillään. + +"Suokaa anteeksi, isännöitsijä, aioin kyllä myydä taloni, mutta en +voinutkaan sitä tehdä." + + + + +HUUTOKAUPPA + + +Toukokuussa pidettiin Ingmarilassa huutokauppa. Se päivä oli ihan +ihmeellisen kaunis, oikein suven lämmin. Miehet olivat heittäneet +pitkät, valkoiset turkit yltään ja saapuivat lyhyissä takeissa, ja +naiset liikkuivat jo väljissä, valkohihaisissa kesäpuvuissaan. + +Koulumestarin Stiina laittautui huutokauppaan. Gertrudia ei haluttanut +mukaan, ja Storm ei kerjennyt töiltään. Lähtiessään Stiina äiti raotti +kouluhuoneen ovea ja nyökäytti miehelleen päätänsä jäähyväisiksi. Ukko +puhui juuri lapsille suuren Niiniven kaupungin häviöstä, ja kertoessaan +hän oli niin ankaran näköinen, että lapsipahat olivat pelosta ihan +kalmankalpeita. + +Ingmarilaan kulkiessaan Stiina äiti pysähtyi joka kerta, kun hänen +silmänsä sattuivat kukkivaan tuomipensaaseen tai valkoisten, tuoksuvain +kielojen peittämään kumpuun. "Tokkopa tämän kauniimpaa löytänee", hän +sanoi, "vaikka Jerusalemiin asti kulkisi?" + +Koulumestarin emännälle samoin kuin useille muillekin oli tämä pitäjä +käynyt monin verroin rakkaammaksi sen vuoksi, että hellgumilaiset +sanoivat sitä Sodomaksi ja tahtoivat jättää sen. + +Hän poimi tiepuolesta pari kukkaa ja katseli niitä melkein hellästi. +Jos me todellakin olisimme niin kelvottomia kuin he sanovat, hän +ajatteli, niin helppohan Jumalan olisi hukuttaa meidät. Hänen +tarvitsisi vain antaa kylmien jatkua ja lumen jäädä maahan. Mutta kun +Herra meille jälleen suo kevään ja kukkaset, niin tottapa me hänestä +sentään olemme kelvolliset elämään. + +Ingmarilan likelle ehdittyään Stiina äiti pysähtyi, ja hänestä alkoi +tuntua tuskalliselta. Melkein parasta olisi palata saman tien takaisin, +sillä en minä voi katsella tämän vanhan kodin häviötä. + +Mutta hän oli todella siksi utelias näkemään, miten talon kävisi, ettei +malttanut takaisinkaan kääntyä. + +Heti kun tuli tiedoksi, että talo myytäisiin, oli Ingmar koettanut +saada sitä ostetuksi. Mutta hänellä ei ollut enempää kuin noin +kuusituhatta kruunua, ja suuri sahayhtiö, jonka oma Bergsån ruukkikin +oli, oli tarjonnut Halvorille siitä jo viisikolmatta tuhatta. Ingmarin +oli onnistunut saada lainaksi niin paljon, että kykeni tarjoamaan +saman hinnan, mutta silloin yhtiö oli kohottanut tarjouksensa +kolmeenkymmeneen tuhanteen, ja niin suurta velkaa Ingmar ei uskaltanut +tehdä. + +Huolestuttavinta tässä ei ollut vain se, että talo täten ikipäiviksi +joutuisi suvulta pois, sillä tuo suuri yhtiö ei milloinkaan myynyt +sitä, minkä kerran haltuunsa sai, mutta tuskinpa se edes vuokraisi +Långforsin sahaakaan, joten Ingmar jäisi leivättömäksi. + +Gertrudin ja hänen häistään ei voinut tulla mitään vielä syksyksi, +niinkuin ensin oli aiottu. Ehkäpä Ingmarin päälle päätteeksi täytyisi +lähteä muualle työn hakuun. + +Tätä miettiessään Stiina äiti ei ollut varsin suopea Katria ja Halvoria +kohtaan. Älköön Katri Ingmarintytär tulko puhelemaan kanssani, hän +ajatteli, sillä silloin en voi olla hänelle sanomatta, miten väärin hän +Ingmaria kohtelee. En voisi olla suoraan sanomatta, että juuri hänen +tähtensä talo ei nyt vieläkään ole Ingmarin hallussa. + +Kuuluvat he tosin tarvitsevan matkaansa varten summattomasti rahaa, +mutta sittenkin minua ihmetyttää, miten Katri raskii myydä tämän +ikivanhan tilan yhtiölle, joka vain hakkaa metsät ja päästää maan +hunningolle. + +Paitsi yhtiötä tavoittelee vielä rikas herastuomari Birger Sven +Petterinpoika tätä taloa, sen on Stiina emäntä kuullut, ja se olisikin +Ingmarin onni, sillä Sven Petterinpoika on jalomielinen mies; +luultavasti hän suostuisi vuokraamaan Ingmarille sahan. + +Sven Petterinpoika ei unohtane, että hän ennen oli köyhänä +paimenpoikana tässä talossa ja että Suur-Ingmar hänestä huolen piti ja +hänet alkuun auttoi. + +Useimmat huutokauppaan tulleet eivät käyneet sisälle, vaan jäivät +pihalle odottamaan alkamista. Koulumestarin emäntä teki samoin. Hän +istuutui lautakasalle katsellen tarkasti ympärilleen, ikään kuin +arvellen viimeisen kerran näkevänsä tätä rakasta paikkaa. + +Huonerivit ympäröivät pihaa kolmelta taholta, ja keskellä oli pylvästen +päällä pieni aittahäkki. Mitään erityisen vanhanaikaista ei ollut +muuta, paitsi asuinrakennuksen vanha kuisti, jonka räystäspuut olivat +veistoksilla kirjaillut, ja kodan edessä toinen vielä vanhempi kuisti, +jossa oli kierrepylväät. + +Stiina äiti ajatteli kaikkia entisiä Ingmarinpoikia, joiden tallaamia +pihamaan polut olivat. Hän oli näkevinään miten nuo pitkät, kumarat +olennot iltaisin palasivat kotiin työstä ja tunkeilematta hiipivät +uuninsoppeen, karttaen asettumasta parempansa paikalle. + +Hänen ajatuksissaan tämä talo oli ikiajoista asti ollut ikään kuin +uutteruuden ja rehellisyyden tyyssija. "Jollakin tavalla se olisi +estettävä", hän aprikoi ajatellen huutokauppaa, "vaikka sitten olisi +mentävä kuninkaaseen asti." + +Näin katkeralta ei Stiina äidistä olisi tuntunut, vaikka sama vaara +olisi uhannut hänen omaa kotiaan. + +Väkeä oli jo koolla suuret joukot, vaikk'ei myynti ollut vielä alkanut. +Toiset kävivät navetoissa tarkastelemassa karjaa, toiset pysyttelivät +pihalla silmäillen sinne kerättyjä työkaluja, rattaita ja kirveitä, +sahoja ja auroja. + +Mutta joka kerta kun Stiina emäntä näki talonemäntien kaksittain +tulevan navetasta, hän äkeissään ajatteli: Kas nyt Inka ja Staava +emäntiä, kun ovat päässeet valikoimaan lehmiä itselleen! Kyllä nyt +kannattaa kerskailla, että heilläkin on kerran Ingmarilan vanhoja +rotuelukoita. + +Hän hymyili hieman pilkallisesti nähdessään mäkituvan Niilon +valikoimassa talon auroja. + +Mäkituvan Niilo kyllä iät kaiket röyhistelee rintaansa saatuaan +haltuunsa auran, jolla itse Suur-Ingmar on kyntänyt. + +Yhä enemmän väkeä kerääntyi katselemaan huutokauppatavaroita. Miehet +kopeloivat kummastellen joitakin iänikuisia työaseita, joista ei kukaan +enää tiennyt, mihin niitä oli käytetty. Olipa joukossa sellaisiakin, +jotka eivät älynneet olla nauramatta talon vanhoja rekiä. Niistä olivat +jotkut todella ikivanhoja, loistavan punaisiksi ja vihreiksi +maalattuja, ja niihin kuuluvissa siloissa oli kirjavia tupsuja ja +valkoisia näkinkenkähelyjä. + +Stiina emäntä oli näkevinään vanhojen Ingmarien noissa vanhoissa +reissään ajavan maantiellä tasaista hölkkäjuoksua. He olivat menossa +vieraisille tai paluumatkalla häistä, morsian rinnallaan. Paljon kelpo +väkeä nyt muuttaa pitäjästä pois, hän ajatteli. Sillä hänestä tuntui +kuin kaikki nuo vanhukset olisivat asuneet talossaan tähän päivään +asti, jona heidän työaseensa ja ajokalunsa sieltä hajotettiin. + +Missähän Ingmar nyt mahtaa oleksia ja mitä hän ajattelee tästä, +mietiskeli Stiina emäntä. Kun minunkin on näin vaikea olla, kuinka +sitten hänen? + +Päivä oli niin erinomaisen kaunis, että vasaramies esitti +siirrettäväksi ulos pihalle kaikki myytävät esineet, ettei tulisi +tungosta. Piiat ja rengit alkoivat kantaa keskelle pihaa arkkuja ja +kaappeja, joihin oli maalattu tulppaani- ja ruusukoristeita. Muutamia +niistä ei ollut vuosisatoihin liikutettu paikaltaan vaatehuoneesta. +Ulos vietiin myöskin hopeakannuja ja vanhanaikasia kuparikattiloita, +rukkeja ja värttinöitä, makuuvaatteita ja kaikenlaisia omituisia +kangaspuita. + +Naisväki keräytyi niitä nostelemaan ja katselemaan puolelta ja +toiselta. + +Stiina emäntä ei ollut aikonut huutaa mitään, mutta nyt hän muisti, +että täällä oli kangaspuut, joilla kudottiin hienon hienoa palttinaa, +ja hän meni lähemmäs katselemaan niitä. Juuri hänen ehdittyään paikalle +tuli sisältä piikatyttö kantaen sylissään kahta vanhaa Raamattua. +Niissä oli niin raskaat, paksut nahkakannet ja messinkihelat, että +tyttö tuskin jaksoi nostaa niitä yht'aikaa. + +Stiina emäntä säpsähti ihan kuin korvapuustin saanut ja kääntyi +takaisin äskeiselle paikalleen. Hän ei tosin luullut kenenkään enää +lukevan noita Raamattuja, joiden vanhentuneesta kielestä nykyajan +ihmiset tuskin saisivat selkoakaan, mutta ihmeellistä kumminkin oli, +että Katri tahtoi ne myydä. + +Ehkäpä muinoinen emäntä oli ollut juuri sitä Raamattua lukemassa, kun +tultiin kertomaan, että isännän oli karhu surmannut, hän ajatteli. + +Stiina emännän mieleen muistuivat ne tarinat, joita hän oli +Ingmarinpojista kuullut. Jokaisella esineellä, minkä hän näki, tuntui +olevan oma kerrottavansa. + +Nuo pöydällä olevat vanhat hopeasoljet oli muuan Ingmar Ingmarinpoika +ryöstänyt Klack-vuoren peikolta. + +Noissa vanhoissa kääseissä oli hänen lapsuutensa aikainen Ingmar +Ingmarinpoika pyhäpäivinä ajanut kirkolle. Ja joka kerta kun he äidin +kanssa tulivat häntä vastaan kirkkotiellä, oli äiti laskenut kätensä +tyttösen olkapäälle ja sanonut: "Niiaa nyt, Stiina, kun Ingmar +Ingmarinpoika tulee!" + +Hän oli ihmetellyt, miksi äiti jok'ainoan kerran muisti kehoittaa +niiaamaan Ingmar Ingmarinpojalle. Ruununvoudista tai tuomarista hän ei +ollut niin suuresti välittänyt. + +Viimein hän oli ymmärtänyt, että äitikin oli ollut aikanaan pikku tyttö +ja että hänenkin äitinsä oli aina kirkkotiellä laskenut kätensä hänen +olkapäälleen ja sanonut: "Niiaa nyt, kun Ingmar Ingmarinpoika tulee!" + +"Jumala sen tietää", Stiina äiti huudahti, "etten minä Gertrudin vuoksi +sure tämän talon hajoittamista, jossa kerran toivoin näkeväni hänet +emäntänä. Minusta vain tuntuu kuin koko pitäjän kunnia nyt olisi +mennyttä." + +Samassa kirkkoherra ajoi pihaan. Hän oli hyvin vakava ja alakuloisen +näköinen. Hän meni heti sisälle asuinrakennukseen, ja Stiina äiti +arvasi hänen tulleen puhumaan Katrille ja Halvorille Ingmarin puolesta. + +Vähän myöhemmin tulivat Bergsån ruukinhoitaja, joka oli sahayhtiön +asiamies, ja herastuomari Birger Sven Petterinpoika. Ruukinhoitaja meni +heti sisälle, mutta Sven Petterinpoika käveli pihalla katselemassa +hajalleen levitettyjä tavaroita. Hän tapasi silloin pienen, parrakkaan +ukon, joka istui samalla lautakasalla kuin Stiina emäntä. + +"Tiedättekö, Vahva-Ingmar", sanoi Sven Petterinpoika seisahtuen ukon +eteen, "onko Ingmar Ingmarinpoika suostunut ostamaan ne tukit, joita +hänelle tarjosin?" + +"Ei hän sano suostuvansa", ukko vastasi, "mutta luulisinpä hänen +sentään pian muuttavan mieltään." + +Sitä sanoessaan ukko siristeli silmiään ja viittoi päällään Stiina +emäntään päin, ikään kuin osoittaakseen Sven Petterinpojalle, ettei +pidä tuon kuullen puhua näistä asioista. + +"Parasta hänen olisi suostua", sanoi herastuomari. "Minä en milloin +tahansa tarjoa sellaista tavaraa, enkä nytkään muuten kuin +Suur-Ingmarin vuoksi." + +"Niin, kyllä se tosiaan on hyvä tarjous", ukko sanoi, "mutta hän sanoo +ennättäneensä jo tehdä kaupat muualla." + +"Lieneekö hän vielä perin pohjin tuuminut, mitä tulisi menettämään", +sanoi herastuomari lähtiessään hitaasti kävelemään edelleen. + +Talonväkeä ei tähän asti ollut nähty pihalla, mutta nyt ihmiset +yht'äkkiä huomasivat Ingmar Ingmarinpojan. Hän seisoi syrjässä +seinustalla, liikahtamatta paikaltaan ja silmät puoliummessa. + +Monetkin aikoivat mennä häntä tervehtimään, mutta lähemmäs tultuaan he +luopuivat aikeestaan ja palasivat paikoilleen. + +Ingmar oli kalmankalpea, ja nähdessään hänen mielensä tuskallisen +pinnistyksen ei kukaan uskaltanut häntä puhutella. + +Ingmar seisoi niin hiljaa, että useat eivät ollenkaan huomanneet häntä. +Mutta ken hänet kerran näki, ei sen koommin voinut muuta ajatella. +Tavallinen huutokauppapila ei nyt ottanut luistaakseen. Lannistui siinä +jokainen nähdessään Ingmarin seisovan tuolla seinään nojaten, viimeisiä +kertoja vanhassa kodissaan, eikä kukaan rohjennut naurahtaa eikä sanoa +leikillistä sanaa. + +Sitten alkoi huutokauppatoimitus. Vasaramies nousi tuolille ja alkoi +tarjota kaupaksi vanhaa auraa. Ingmar ei räpäyttänyt silmäänsäkään, hän +näytti pikemmin kuvalta kuin elävältä ihmiseltä. + +"Mutta miks'ei hän, hyvä ihminen, mene pois täältä?" kysyivät ihmiset. +"Eihän häntä ole tuomittu tätä surkeutta katsomaan. Mutta niillä +Ingmareilla on aina oma päänsä." + +Ensimmäinen vasaranisku kumahti pöytään. Silloin Ingmar vavahti, aivan +kuin se olisi sattunut häneen. Sitten hän taas jäykkeni, mutta säpsähti +vieläkin jokaista iskua. + +Kaksi talonpoikaisvaimoa käveli juuri silloin Stiina emännän ohi +puhellen Ingmarista. + +"Mikä hänen olisi ollut hätänä, jos olisi kosinut jotakin rikasta +talontytärtä, silloin olisi saanut kyllä varoja ostaakseen talon. Mutta +hänhän kuuluu olevan väleissä koulumestarin Gertrudin kanssa", toinen +sanoi. + +"Joku suurisäntä on kuulemma luvannutkin hänelle Ingmarilan +myötäjäisiksi, jos hän ottaa tyttären", vastasi toinen. "Eiväthän he +välitä hänen köyhyydestään, kun hän on niin hyvää sukua." + +"Onhan siitä hyötyä, että on Suur-Ingmarin poika." + +Stiina äiti ajatteli, että olisi ollut mainiota, kun Gertrud olisi +kyennyt edes vähäisen auttamaan. + +Vähitellen työkalut saatiin myydyiksi, ja vasaramies siirtyi toiselle +puolelle pihaa. Hän alkoi myydä kotikutoisia ryijyjä, pöytävaatteita ja +uutimia ja nosti niitä näytteille ilmaan, niin että niihin ommellut +tulppaanit ja moniväriset kutomakirjaukset loistivat yli pihan. + +Ingmar lienee huomannut kangaskappaleiden hulmahtelevat värit, koska +hän vasten tahtoansa kohotti silmäluomiaan. Hetkisen hän laimein, +verestävin silmin vilkaisi tuohon hävitystyöhön, mutta sulki ne heti +uudelleen. + +"Voi, kuinka hän on oudon näköinen", sanoi muuan nuori +talonpoikaistyttö. "Kun ei vain ihan kuolisi. Kyllä hänen pitäisi mennä +pois täältä kiusaantumasta." + +Stiina muori nousi seisoalleen ikään kuin huutaakseen, että lopettakaa +jo tuo kaupustelu, mutta istahti jälleen. "Parasta on, että +minunlaiseni halpasäätyinen muistaa voimattomuutensa", hän huoahti. + +Samassa pihalla vallitseva hälinä hiljeni niin äkkiä, että Stiina +emännän täytyi vilkaista sinnepäin. Väki oli jäänyt katsomaan Katri +Ingmarintytärtä, joka juuri tuli asuinrakennuksesta. Nyt näkyi selvästi +ihmisten ajatus Katrista ja hänen menettelystään, sillä hänen +käydessään pihan poikki väki väistyi hänen tieltään, ei kukaan +ojentanut kättään tervehdykseksi, vaan kaikki katsoivat häneen ääneti, +moittivin silmin. + +Katri oli etsimässä Stiina emäntää kutsuakseen häntä tupaan. "Vasta nyt +juuri huomasin, että Stormin emäntä on täällä", hän sanoi. + +Koulumestarin vaimo kursaili hiukan, mutta Katri lopetti hänen +estelynsä sanomalla: "Me tahtoisimme saada nyt poislähtiessämme kaikki +vanhat riidat unohtumaan." + +Heidän astuessaan pihamaan yli Stiina emäntä koetteeksi lausui: "Tämä +on varmaan teille, Katri, vaikea päivä." + +Katri huoahti, mutta ei vastannut. + +"Kuinka te, Katri, oikein raskitte myydä kaikki nämä vanhat esineet?" + +"Mikä meille on rakkainta, se on ensimmäiseksi Herralle uhrattava", +Katri sanoi. + +"Ihmisten mielestä se kumminkin on omituista", alkoi Stiina emäntä, +mutta Katri ehätti väliin: "Herra varmaankin myös pitäisi omituisena, +jos me ensin lupaisimme hänelle kaikki, mutta sitten ottaisimme päältä +jotakin takaisin." + +Stiina emäntä puraisi hämillään huultaan eikä osannut sanoa mitään. +Hänen Katrille aikomansa moitteet näyttivät jäävän sanomatta. Katrin +koko olento oli niin arvokas, ettei häntä rohjennut ruveta nuhtelemaan. + +Heidän juuri noustessaan kuistin leveitä rappuja Stiina emäntä laski +kätensä Katrin olalle. "Oletteko, Katri, nähnyt, kuka tuolla seisoo?" +hän sanoi viitaten sormellaan Ingmariin. + +Katrin polvet näyttivät hieman vavahtavan. Hän tahtoi kaikin mokomin +olla katsomatta Ingmariin päin. "Herra kyllä jonkin keinon keksinee." + +Väentupa ei ollut huutokaupan tähden paljoa muuttunut, sillä siinä ei +juuri muuta ollutkaan kuin kiintonaiset rahit ja makuulavitsat, joita +ei voitu siirtää. Mutta välkkyvän kirkkaat kupariastiat olivat poissa +hyllyiltä, vuoteet olivat ammottavan tyhjinä, uutimitta ja +makuuvaatteitta, ja seinäkaappien siniset ovet, joita ennen aikaan +pidettiin raollaan, että niiden hyllyjä täyttävät hopeahaarikat ja +pikarit olisivat vierasten nähtävissä, ne olivat nyt kiinni +osoitukseksi siitä, ettei siellä enää mitään näytettävää ollut. + +Ainoana seinäkoristeena oli Jerusalemtaulu, jonka kehyksenä taaskin oli +vihanta seppele. + +Suuri pirtti oli täynnä Katrin ja Halvorin sukulaisia ja uskonveljiä. +Monin pyynnöin saatiin yksi toisensa jälkeen ottamaan suuresta +kestipöydästä vieraanvaraa. + +Peräkamarin ovi oli suljettuna. Siellä neuvoteltiin parhaillaan itse +talon kaupasta. Oltiin hyvin äänekkäitä ja varsinkin kirkkoherra otti +puheeseen innokkaasti osaa. + +Mutta väentuvassa ihmiset olivat hyvin hiljaa eivätkä puhelleet muuten +kuin joskus kuiskaamalla. Kaikkien ajatukset ja mielet seurasivat +peräkamarin neuvotteluja, joissa talon kohtalo ratkaistiin. + +Stiina emäntä kääntyi kysymään Gabriel Matinpojalta: "Tokkohan käy niin +hyvin, että Ingmar saa jäädä taloon?" + +"Hänen huutonsa ohi mentiin jo kauan sitten", Gabriel vastasi. +"Karmsundin kestikievari on kuulemma huutanut kolmeenkymmeneen kahteen +tuhanteen, ja yhtiö on korottanut kolmeenkymmeneen viiteen. Kirkkoherra +nyt kehoittelee heitä ennen myymään kestikievarille kuin yhtiölle." + +"No, entä Birger Sven Petterinpoika?" Stiina emäntä kysyi. + +"Hän taitaa jättää tänään ihan huutamatta." + +Kirkkoherra kuului puhuvan pitkän aikaa vakuuttavalla äänellä. Sanoja +ei erottanut, mutta hänen puheensa aikana ei ainakaan mitään päätöstä +voitu tehdä. + +Sitten oltiin taas hetki ääneti, ja sen jälkeen kuului kestikievari +sanovan, tosin verraten hiljaa, mutta niin pontevalla äänellä, että oli +mahdotonta olla käsittämättä joka sanaa. + +"Minä tarjoan kolmekymmentä kuusi tuhatta, en sen vuoksi, että talo +olisi sen arvoinen, vaan kun en tahdo, että se joutuu yhtiön haltuun." + +Heti sen jälkeen kuului lyötävän nyrkkiä pöytään, ja ruukinhoitaja +huusi jyrähtävällä äänellä: + +"Minä huudan neljäänkymmeneen tuhanteen, ja sen parempaa tarjousta en +usko Katrin ja Halvorin voivan odottaa." + +Stiina emäntä nousi hyvin kalpeana istualtaan. Hän meni takaisin +pihalle. Ulkonaolo oli raskasta ja ikävää, mutta vallan kamalaahan oli +istua sisälläkin ummehtuneessa tuvassa ja kuunnella tuota kaupantekoa. + +Kankaat oli nyt myyty, ja vasaramies siirtyi taas toiseen paikkaan. Hän +meni huudattamaan vanhoja hopeaesineitä, suuria hopeakannuja, joiden +kylkiin oli juotettu kultarahoja, ja kuusitoistasataluvun +kirjoituksilla varustettuja pikareita. + +Vasaramiehen nostaessa näytteille ensimmäistä hopeakannua Ingmar +hypähti pari askelta eteenpäin ikään kuin kieltääkseen niiden myynnin. +Mutta samassa hän malttoi mieltään ja palasi äskeiselle paikalleen. + +Parin minuutin päästä muuan vanha talollinen tuli Ingmarin luo +hopeakannu kädessään. Hän laski sen hyvin häveliäästi hänen jalkojensa +eteen ja sanoi: "Tästä saat tämän, pitääksesi sen muistona kaikesta +siitä, minkä olisi pitänyt olla omaasi." + +Taaskin Ingmarin koko ruumis vavahti. Hänen huulensa tutisivat +avuttomasti, kun hän koetti saada sanotuksi pari sanaa. + +"Niin, jätä vain tällä kertaa sanomatta, puhutaan sitten toisen +kerran", sanoi talonpoika. Hän käveli pari askelta poispäin, mutta +palasi kiireesti takaisin. "Ihmiset kuuluvat täällä haastelevan, että +sinä voisit saada talon haltuusi, jos tahtoisit. Ja se olisikin suurin +hyvä, mitä voit tälle pitäjälle tehdä." + +Ingmarilassa oli joukko vanhuksia, jotka siellä koko aikansa +palveltuaan olivat jääneet sinne viettämään viimeisiä elinvuosiaan. He +olivat kaikkein enimmän huolissaan. He pelkäsivät, että talon joutuessa +uudelle omistajalle heidät ajettaisiin pois vanhasta kodistaan, jolloin +heille ei jäisi muuta kuin tie eteen, keppi käteen. Mutta vaikka +paremminkin kävisi, ei vieraan valta kumminkaan ole samaa kuin vanhan +isäntäväen. + +Nämä vanhukset harhailivat huolissaan koko päivän pitkin pihaa, +paikasta toiseen. Sääli oli nähdä heidän hiiviskelevän väkijoukossa, +kumaraharteisina, rinnat röhisten ja verestävät huononäköiset silmät +arasti vilhuen. + +Viimeinen muuan satavuotias äijä huomasi mennä Ingmarin luokse ja +istahtaa maahan hänen viereensä. Siinä hän vihdoinkin tuntui voivan +rauhoittua, sillä hän jäi siihen istualleen, pusertaen vanhoja, +vapisevia käsiään ryhmysauvaansa. + +Heti nähtyään mihin Korppi-Pentti asettui, myöskin Vanha-Liisa ja +Navetta-Martta kävellä köpittivät istumaan Ingmarin viereen. He eivät +sanoneet hänelle mitään, mutta varmaankin he aavistivat saavansa apua +häneltä, tältä nykyiseltä Ingmar Ingmarinpojalta. + +Siitä asti kun vanhukset tulivat siihen, ei Ingmar enää seisonut +ummessa silmin, vaan katseli heitä. Hän näytti arvioivan, montako +vuotta he olivat nähneet vaivaa hänen sukunsa palveluksessa, ja hän +tunsi ensi velvollisuudekseen toimittaa heille vapaan olon kuolemaan +asti heidän vanhassa kodissaan. + +Hän etsi silmillään väkijoukosta Vahvan-Ingmarin ja nyökäytti hänelle +merkitsevästi päätään. + +Sanaa sanomatta Vahva-Ingmar lähti asuinrakennukseen, astui väentuvan +poikki ja meni peräkamariin. Siellä hän seisahtui ovipieleen +odottamaan, milloin sopisi asiansa toimittaa. + +Vahvan-Ingmarin astuessa sisään kirkkoherra seisoi juuri keskellä +lattiaa ja puhui Katrille ja Halvorille, jotka istuivat liikahtamatta +ja jäykkinä kuin kuolleet. Ruukinhoitaja istui pöydän päässä +mahtipontisen näköisenä, sillä hän tiesi kykenevänsä huutamaan +korkeammalle kuin kukaan muu. Karmsundin kestikievari nojasi +ikkunalautaa vasten niin kiihdyksissä, että hiki tippui hänen otsaltaan +ja kädet vapisivat. Birger Sven Petterinpoika istui huoneen peräseinän +sohvalla aivan tyyrenä, suuripiirteisten kasvojen vähääkään +värähtämättä. Hänen suuret kätensä olivat ristissä vatsan päällä, ja +hän pyöritteli hartaasti peukaloitaan. + +Nyt kirkkoherran puhe loppui. Halvor silmäsi Katriin päin, ikään kuin +hänen mieltänsä kysyäkseen, mutta Katri istui äänettömänä, katse +lattiassa. + +"Katrin ja minun on huomattava, että olemme lähdössä vieraalle maalle", +sanoi Halvor, "ja että meidän ja veljiemme on elettävä niillä rahoilla, +jotka voimme talosta saada. Matka Jerusalemiin kuuluu jo maksavan +viisitoista tuhatta kruunua. Ja sitten on vielä vuokrattava talo ja +ostettava ruokaa ja vaatetta. Ei minusta meidän kannata antaa lahjaksi +mitään." + +"Mitä järkeä siinä on, että Katrin ja Halvorin pitäisi antaa talonsa +vaikka ilmaiseksi sitä varten vain, ettei sitä yhtiö saisi!" sanoi +ruukinhoitaja. "Parasta heidän olisi suostua minun huutooni heti +paikalla, jollei muunkaan vuoksi, niin ainakin noista houkutteluista +päästäkseen." + +"Kyllä se niin on", myönsi Katrikin, "ettemme me voi suostua muuhun +kuin korkeimpaan tarjoukseen." + +Mutta kirkkoherra ei niin vähällä alistunut. Tällaisissa asioissa hän +kyllä osasi sovittaa sanansa. Nyt hän oli ihan eri mies kuin +saarnastuolissa seisoessaan. + +"Kyllä kai te, Katri ja Halvor, olette siksi kiintyneet tähän vanhaan +taloon, että mieluummin myytte sen miehelle, joka tulee hoitamaan sitä +hyvin, vaikka häneltä saisittekin pari tuhatta kruunua vähemmän", hän +sanoi. + +Ja erittäinkin sen vuoksi, että Katrikin oli kuulemassa, hän sitten +kertoi, kuinka monen moni talo oli yhtiön haltuun jouduttuaan jäänyt +rappeutumaan. + +Katri katsahti häneen pari kertaa, ja kirkkoherra alkoi uskoa puheensa +nyt viimeinkin tehoavan häneen. Ei suinkaan talonemännän luonto vielä +ole hänestä tyyten hävinnyt, hän ajatteli kertoessaan hävinneistä +talouksista ja sukupuuttoon kuolleista karjoista. + +Viimein hän lopetti näin: "Sen minä kyllä tiedän, että yhtiö kykenee, +jos oikein tahtoo, huutamaan talon hinnan niin korkealle, etteivät +talonpojat jaksa sen kanssa kilpailla. Mutta jos Katri ja Halvor +tahtovat estää Ingmarilaa joutumasta yhtiön raastettavaksi, on heidän +määrättävä, mihin asti hinta saa nousta, että talonpojat osaavat +menetellä sen mukaan." + +Kirkkoherran tätä esittäessä Halvor silmäili levottomasti Katriin. Tämä +kohotti hitaasti silmäluomensa ja vastasi: + +"Kyllä Halvor ja minä tosiaan mieluimmin myisimme talon jollekin +vertaisellemme, että se varmaan pysyisi samassa kunnossa kuin tähänkin +asti." + +"Niin, jos kukaan muu kuin yhtiö suostuu maksamaan neljäkymmentä +tuhatta, tyydymme me siihen summaan", sanoi Halvor, käsitettyään nyt +vaimonsa tarkoituksen. + +Samassa Vahva-Ingmar meni pitkin askelin huoneen poikki ja kuiskasi +pari sanaa Birger Sven Petterinpojan korvaan. + +Herastuomari nousi heti ja meni Halvorin luokse. "Koska te, Halvor, +tyydytte neljäänkymmeneentuhanteen, tarjoan minä sen summan", hän +sanoi. + +Halvorin kasvot alkoivat värähdellä. Hän ikään kuin nielaisi +kyyneliään, ennen kuin vastasi. "Minä kiitän herastuomaria", hän sanoi. +"Ilomielin minä jätän talon niin hyviin käsiin." + +Sven Petterinpoika pudisti Katrinkin kättä. Katri oli hyvin heltynyt ja +pyyhki kyyneleen silmäkulmastaan. + +"Olkaa varma siitä, Katri, että kaikki jää ennalleen", lausui +herastuomari. + +Katri kysyi, aikooko hän itse muuttaa tänne. + +"En", vastasi Sven Petterinpoika, lisäten vielä hyvin juhlallisesti: +"Minä naitan tänä kesänä nuorimman tyttäreni ja annan tämän talon +hänelle ja hänen miehelleen." + +Sitten herastuomari kääntyi kiittämään kirkkoherraa. + +"Te, kirkkoherra, saitte sittenkin tahtonne toteutumaan", hän sanoi. +"En minä olisi aavistanut juoksennellessani täällä köyhänä +paimenpoikana, että kerran minun toimestani Ingmar Ingmarinpoika saisi +Ingmarilan haltuunsa." + +Kirkkoherra ja muut huoneessa olevat miehet tuijottivat hetken aikaa +häneen, käsittämättä heti hänen tarkoitustaan, mutta Katri lähti +kiireesti ulos. + +Väentuvan poikki käydessään hän oikaisi päänsä pystyyn, sitoi huivin +uudestaan oikeille laskoksille ja tasoitteli esiliinansa leveämmäksi. + +Sitten Katri astui hyvin arvokkaasti ja juhlallisesti pihan yli. Hän +käveli ruumis jäykkänä, silmät maassa ja niin hitaasti että tuskin +näytti liikkuvan. + +Sitten hän saapui Ingmarin luokse ja tarttui hänen käteensä. + +"Nyt minä onnittelen sinua, Ingmar", hän sanoi ilosta vavahtelevin +äänin. "Me kumpikin olemme tässä asiassa olleet kovin jyrkkiä, mutta +kun ei Jumala minulle suo sitä iloa, että sinä liittyisit meihin, +kiitän minä häntä siitä, että hän on sallinut sinun päästä tämän talon +haltijaksi." + +Ingmar ei vastannut, eikä hänen kätensä ollenkaan puristanut Katrin +kättä. Kun Katri laski sen irti, seisoi Ingmar paikallaan yhtä +alakuloisena ja hervottomana kuin oli ollut kaiken aikaa. + +Kaikki miehet, jotka olivat olleet talonkauppaa tekemässä, tulivat nyt +pudistamaan Ingmarin kättä ja onnittelemaan häntä: "Onnea, Ingmar +Ingmarinpoika, Ingmarilaan!" he sanoivat. + +Silloin näkyi onnen välähdys Ingmarin silmissä. Hän mutisi hiljaa +itsekseen: "Ingmar Ingmarinpoika Ingmarilaan", ja näytti aivan +sellaiselta kuin lapsi saadessaan kauan ikävöimänsä lahjan. Mutta +seuraavana hetkenä hänen kasvonsa vääntyivät sen näköisiksi kuin hän +olisi tahtonut kyllästyneenä ja inhoten hylätä saavuttamansa onnen. + +Uutinen oli silmänräpäyksessä kaikkien pihalla olijain tietona. +Kerrottiin ja kyseltiin kovalla äänellä ja kiihkeästi. Monet ihastuivat +niin, että kyyneleet nousivat silmiin. + +Kukaan ei enää välittänyt vasaramiehen huudoista, vaan kaikki +tunkeutuivat Ingmaria onnittelemaan, sekä talonpojat että säätyläiset, +sekä tutut että oudot. + +Seisoessaan kaikkien näiden iloisten ihmisten keskellä Ingmar yht'äkkiä +kohotti katseensa ja huomasi Stiina äidin, joka vähän edempää katseli +häntä. Hän oli hyvin kalpea ja vanhan ja turvattoman näköinen. Ingmarin +katseen kohdattuaan hän kääntyi ympäri ja lähti kävelemään kotiinsa +päin. + +Ingmar irtautui muista ja kiiruhti hänen jälkeensä. Hän kumartui Stiina +emännän puoleen ja sanoi sortuneella äänellä, jok'ainoa kasvojen juonne +surusta vavisten: + +"Menkää nyt Gertrudin luokse, Stiina äiti, ja sanokaa hänelle, että +minä olen hänet pettänyt ja itseni myynyt saadakseni talon. Pyytäkää, +että hän kokonaan jättää mielestään minunlaiseni raukan!" + + + + +GERTRUD + + +Gertrudissa oli herännyt kumma tunne, jota hän ei kyennyt hillitsemään, +vaan joka yhä voimistui ja jonka valtaan hän oli kokonaan vajota. + +Se oli alkanut samasta hetkestä, jona hän sai kuulla Ingmarin +uskottomuudesta, ja se oli sellaista, että hän kamalasti pelkäsi nähdä +Ingmaria, tavata häntä äkkiä tiellä tai kirkossa tai missä tahansa. +Miksi se häntä niin pelotti, sitä hän ei ymmärtänyt, mutta hän tunsi +vain itsessään, ettei voisi sitä kestää. + +Gertrud olisi mieluimmin pysytellyt sisällä yöt päivät, ettei mitenkään +sattuisi häntä kohtaamaan, mutta sitä ei hänenlaisensa köyhä tyttö +voinut. Hänen täytyi tehdä ulkotöitä puutarhassa, monesti päivässä +käydä karjahaassa asti lehmiä lypsämässä, ja usein hänet lähetettiin +ostamaan sokeria ja jauhoja ja muita taloustarpeita. + +Kylän raitilla kulkiessaan Gertrud painoi huivin alas otsalleen, ei +koskaan nostanut katsettansa maasta ja kiiruhti aivan kuin aaveiden +hätyyttämänä. Missä vain oli mahdollista, hän koetti välttää maantietä +ja käydä pitkin ojanvieriä ja pellonpientareita, sillä siellä ei ollut +niin suurta vaaraa kohdata Ingmaria. + +Mutta lakkaamatta sydän oli pelosta arkana, sillä saattoihan hän tavata +hänet missä tahansa. Jos hän souti joella, voi Ingmar olla siellä +tukkejaan uittamassa, ja jos hän koetti piiloutua metsiin, voi Ingmar +sielläkin tulla häntä vastaan, kirves olalla työhön menossa. + +Ei mitenkään hän voisi nähdä Ingmaria; se olisi niin tuskallista, ettei +hän sitä kestäisi. + +Ollessansa pitkänään puutarhanpenkerellä rikkaruohoja kitkemässä hän +vähän väliä nosti päätänsä, että jo etäältä näkisi Ingmarin ja ehtisi +päästä pakoon, jos hän kulkisi ohitse. + +Hän pahoitteli kovin sitä, että Ingmar oli heillä niin hyvä tuttu. +Heidän koiransa ei hänen tullessaan hauku, eivätkä kyyhkyset lähde +hänen edestään lentoon hiekkakäytävältä, että edes niiden +siipienräpytys häntä varoittaisi. + +Tämä Gertrudin arkuus ei vähentynyt, vaan pikemmin paheni päivä +päivältä. Koko hänen suuri surunsa oli muuttunut kammoksi. Ja hänen +vastustusvoimansa lamautui lamautumistaan. Kohtapuoleen minä en rohkene +mennä ovesta ulos, hän ajatteli. Minä tulen varmaan omituiseksi +ihmispeloksi -- kun vain en menisi päästäni ihan sekaisin. + +"Hyvä Jumala, päästä minut tästä kauhusta!" Gertrud rukoili. "Näen jo, +etteivät isä ja äiti pidä minua oikein viisaana. Ja kaikki, joita +tapaan, näkyvät ajattelevan samalla lailla. Oi Herra Jumala, auta +minua!" + +Siihen aikaan kun tämä kauhu oli pahimmillaan, Gertrud näki eräänä yönä +merkillisen unen. + +Hän oli menevinään kiulu kainalossa päivälypsylle. Lehmät olivat +etäällä metsäaitauksessa, ja hän käveli sinne pitkin ojanvieriä ja +pellonpientaria, joita polku noudatteli. Kävely oli olevinaan raskasta, +sillä hän oli niin uuvuksissa ja heikkona, että tuskin jaksoi jalkojaan +siirtää. "Mikä minun on, miksi tämä käynti on näin vaikeata?" hän +unissaan kysyi. Ja hän vastasi siihen itse: "Olet väsyksissä sen suuren +surusi kantamisesta." + +Viimein hän sitten oli ehtivinään aitaukselle asti, mutta sinne +tultuaan hän ei nähnyt lehmiä missään. Hän hätääntyi kovasti ja etsi +niitä kaikista niiden entisistä katvepaikoista, mutta niitä ei löytynyt +näreikön takaa eikä puron rannalta eikä koivikosta. + +Hakiessaan hän huomasi aidan olevan metsän puolelta rikki. Silloin hän +oli arvaavinaan, että lehmät olivat sitä tietä menneet karkuun. +Sanomaton tuska valtasi hänet ja hän jäi avuttomana vääntelemään +käsiään. "Voi minua poloista", hän vaikeroi, "pitääkö minun nyt näin +vähin voimin kierrellä laajat salot lehmien jäljessä?" + +Lähdettävä hänen kumminkin oli tiettömään metsään, missä näreenhavut ja +pistelevät katajat repivät käsiä ja kasvoja. + +Mutta sitten hän äkkiä huomasi kulkevansa tasaista metsäpolkua, +tietämättä miten sille joutui. Polku oli pehmeä ja hieman liukas sille +karisseista neulasista. Pilvenkorkuisia, suoravartisia kuusia kasvoi +sen molemmin puolin, ja keltainen sammal niiden juurella välähteli +päivänpaisteessa. Siellä oli niin kaunista ja mieluista, että hänen +tuskansa alkoi haihtua. + +Siinä kulkiessaan hän näki vanhan akan kävelevän puiden välissä. Se oli +vanha Lappalais-Mari, tunnettu noita. "Voi hirveätä, vieläkö tuo ilkeä +akka elää, ja pitääkö minun tavata hänet täällä metsässä!" Gertrud +ajatteli. Hän koetti hiipiä ohitse niin varovasti kuin suinkin, ettei +eukko häntä huomaisi. + +Mutta tämä nosti silmänsä maasta juuri kun Gertrud oli pääsemäisillään +ohitse. + +"Odota, minä näytän sulle jotakin!" eukko huusi. Heti sen jälkeen hän +oli Gertrudin edessä polvillaan. Hän piirsi etusormellaan kehän +havuneulasien peittämälle polulle ja pani kehän keskelle lattean +messinkivadin. Noitumaankohan tuo rupeaa, Gertrud ajatteli. Että hän +tosiaankin osaa noitua! + +"Katso nyt mitä vadista näet!" sanoi lappalaiseukko. Gertrud katsoi ja +säpsähti, sillä hän näki sen pohjasta selvästi Ingmarin kuvan. Samassa +eukko antoi pitkän neulan hänen käteensä. "Ka, ota tämä", hän sanoi, +"ja puhkaise häneltä silmät. Tee se sen vuoksi, että hän sinut petti." +Gertrud epäröi kotvan aikaa, mutta ihmeellisesti häntä halutti tehdä +se. "Mitä syytä hänen on olla rikas ja kylläinen ja onnellinen, kun +sinä kärsit?" sanoi eukko. Gertrudin valtasi jo halu totella häntä. Hän +ojensi neulaa alaspäin. "Tähtääkin keskelle silmäterää", eukko sanoi. +Gertrud tokaisi pari kertaa, hyvin nopeasti, suoraan Ingmaria silmiin. +Mutta työntäessään neulaa hän huomasi sen painuvan syvälle, se ei +tuntunut sattuvan messinkivatiin, vaan johonkin pehmeään, ja kun hän +veti sen ylös, tipahti sen kärjestä veripisara. + +Nähdessään neulassa verta Gertrud luuli todella puhkaisseensa Ingmarin +silmät. Silloin hän hirveästi säikähti tekoaan, ja paisuva hätä +tukahdutti hänen mieltään niin, että hän heräsi. + +Gertrud itkeä tyrski pitkän aikaa vuoteellaan, ennen kuin täysin +valveutui ja huomasi nähneensä unta. "Varjele, hyvä Jumala, ettei minun +rupea tekemään mieleni kostaa hänelle!" hän nyyhkytti. + +Mutta heti tyynnyttyään ja nukuttuaan uudelleen hän alkoi taas nähdä +samaa unta. + +Hän oli nytkin menossa kapeata polkua pitkin lehmähakaan. Lehmät olivat +taaskin päässeet karkuun, ja hän lähti etsimään niitä metsästä. Sitten +hän joutui tuolle kauniille tielle, missä taaskin näki päivänpaisteen +vilahtelevan sammalilla. Hän muisti, mitä oli äskeisessä unessaan +nähnyt. Pelotti että tuleeko tuo lappalaiseukko vielä vastaan, ja oli +hyvillään kun ei sitä näkynytkään. + +Mutta sitten aivan kuin maanpinta olisi auennut kahden mättään välistä +keskellä tietä. Ensin siitä pisti esiin pää, ja sitten ihan pikkuruinen +mieskin kömpi ylös maan sisästä. Hän hyristi ja pöristi huulillaan +lakkaamatta, ja siitä Gertrud hänet heti tunsi. Sehän oli puolihöperö +Hyry-Pekka. Aika-ajoin hän maleksi talosta taloon, mutta kesäkaudet hän +lojui metsässä jossakin maakuopassa. + +Gertrud muisti heti, että Hyry-Pekan sanottiin toisinaan auttelevan +niitä, jotka tahtoivat muiden tietämättä tehdä vahinkoa vihamiehilleen. +Hänen epäiltiin monesti tehneen murhapolttoja toisten yllytyksestä. + +Nyt Gertrud meni miehen luokse ja kysyi häneltä ikään kuin piloillaan, +eikö hän haluaisi sytyttää tuleen Ingmarilaa. "Tahtoisin sitä", Gertrud +sanoi, "sen vuoksi, että Ingmar Ingmarinpoika pitää enemmän talostaan +kuin minusta." + +Mutta hänen kauhukseen tuo mielipuoli oli heti suostuvinaan +ehdotukseen. Hän nyökytti innokkaasti päätään ja alkoi juosta kylään +päin. Gertrud kiiruhti jäljestä, muttei tavoittanut häntä. Hän takertui +kuusenoksiin, vajosi suohon ja kompasteli kiviin. Ehdittyään vihdoin +viimein metsänreunaan hän jo näki puiden välistä liekkien loimun. Se on +jo tehty, talo on tulessa, hän ajatteli ja havahtui uudelleen +kammottavasta unenhoureestaan. + +Gertrud nousi vuoteessa istualleen. Kyyneleitä vieri virtanaan hänen +poskilleen. Hän ei enää uskaltanut ruveta nukkumaan, peläten näkevänsä +samanlaisia unia. + +"Varjele, hyvä Jumala, varjele, hyvä Jumala!" hän sanoi. "En ole +tiennytkään, kuinka paljon pahuutta minussa on. Mutta Jumala sen +tietää, etten minä ainoatakaan kertaa koko tänä aikana ole ajatellut +kostoa Ingmarille. Älä hyvä Jumala anna minun joutua siihen syntiin!" + +"Suru on vaarallista", hän puhkesi sanomaan, pusertaen sormiansa +ristiin. "Suru on vaarallista. Suru on vaarallista." + +Hän ei itsekään oikein tiennyt, mitä sillä tarkoitti, mutta hän tunsi +sydänraukkansa olevan kuin hävitetyn yrttitarhan. Yrttitarhanhoitajana +oli nyt suru ja se kylvi sinne ohdakkeitaan ja myrkkykukkiaan. + +Koko aamupäivän Gertrudista tuntui siltä kuin hän vielä olisi +uneksinut. Tuskinpa hän oli oikein valveilla. Hänen unensa oli ollut +niin todellinen ja elävä, ettei hän voinut unohtaa sitä. + +Muistaessaan, millaisella riemulla hän oli pistänyt neulan Ingmarin +silmään, hän ajatteli: Oi hirveätä, miten kostonhimoiseksi ja huonoksi +minä olen tullut. En tiedä mitä tekisin noista ajatuksista päästäkseni. +Ilkeä, kadotettu ihminenhän minusta näin tulee. + +Puolen päivän aikaan Gertrud otti kiulun käsivarrelleen mennäkseen +lehmiä lypsämään. Tapansa mukaan hän veti huivin hyvin silmilleen ja +kulki katse maahan luotuna. Hän käveli samoja pikku polkuja, joita oli +unissaankin kulkenut, ja muisti jo ennen nähneensä niiden vierellä +kasvavat kukat. Ja niin ihmeellisessä horrostilassa hän oli, että +tuskin taisi erottaa todellisuutta mielikuvituksesta. + +Hakaan tullessaan Gertrud huomasi sen kohdan toteutuvan, ettei hän +löytänyt lehmiä. Hän haeskeli niitä, samoin kuin oli unissaankin +tehnyt, puron rannalta, koivikosta ja näreikön takaa. Hän ei löytänyt +niitä mistään, mutta hänestä tuntui siltä kuin ne olisivat siellä ja +kuin hän ne kyllä näkisi, jos vain olisi oikein valveillaan. + +Pian hän huomasi aidan olevan yhdestä kohden rikki ja arvasi karjan +murtautuneen siitä ulos. + +Gertrud lähti nyt karkulaisia etsimään. Hän seurasi niiden pehmeään +metsämaahan sotkemaa uraa ja joutui sitä pitkin kulkiessaan eräälle +tielle, joka vei kaukaiselle karjamökille. + +"Nyt tiedän", hän huudahti, "missä ne ovat. Tänä aamunahan Lyykyläisten +piti ajaa elukkansa karjamökille. Kun meidän lehmät ovat kuulleet +kellon kalkatusta, ovat ne murtautuneet aitauksesta ja seuranneet +toisia metsään." + +Äskeinen levottomuus oli havahduttanut tytön kokonaan. Hän päätti +lähteä hakemaan lehmiä karjamökiltä takaisin. Muuten ne voisivat jäädä +sinne kuka tiesi kuinka kauaksi. Ja nopeasti, kiveltä kivelle hypellen +hän riensi jyrkkää metsätietä ylöspäin. + +Mutta hetken aikaa miltei pystysuorana kohottuaan tie teki äkkinäisen +käänteen, ja nyt se avautui hänen eteensä sileänä ja tasaisena, +havuneulasien peitossa. + +Hän tunsi tien samaksi, jonka oli unissaan nähnyt. Päivänpaiste +leikitteli sammalpeitteisessä, keltaisessa metsässä, ja korkeat kuuset +hänen ympärillään humisivat aivan samoin kuin unessakin. + +Tuntiessaan tien samaksi hän vaipui jälleen tuohon horrostilaan, jossa +oli koko päivän ollut. Hän miltei odotti jotakin yliluonnollista +tapahtuvaksi. Hän tuijotti kuusten juurille nähdäkseen, eikö sieltä +ilmautuisi joku niitä ihmeolentoja, jotka metsäin pimennoissa häärivät. + +Hän ei nähnyt ketään, mutta hänen sielussaan heräsi kummallisia +aatoksia. Mitähän jos minä kostaisin Ingmarille? Ehkäpä minä siten +pääsisin tuskastani. Ehkä en sitten tulisikaan mielipuoleksi. Tuntuisi +ehkä suloiselta, kun Ingmar saisi kärsiä samoin kuin minäkin. + +Kaunis havupolku oli hänestä loppumattoman pitkä. Hän kulki sitä +kokonaisen tunnin ihmetellen, kun ei mitään outoa tapahtunut. Viimein +hän joutui tasaiselle metsäniitylle. + +Se oli pieni, mutta hyvin soma, pehmoista ruohoa kasvava, kukkainen +kenttä. Sen takana kohosi äkkijyrkkä vuorenseinä. Muilta puolilta sitä +taas ympäröi korkea lehtimetsä, enimmäkseen valkoterttuisia pihlajia, +mutta koivuja ja leppiä myöskin. Leveähkö runsasvetinen puro laski +solisten vuorenrinnettä alas, virtasi mustina häränsilminä niityn +poikki ja syöksyi sitten jyrkkään putoukseen, jonka niska oli kokonaan +rehevästi versoavien puiden ja pensaiden peitossa. + +Gertrud pysähtyi äkkiä. Hän tunsi heti tuon paikan. Sehän oli +Mustaveden puro, josta kansa tiesi ihmeellisiä tarinoita. Monet ihmiset +olivat sen yli kulkiessaan nähneet kummallisia näkyjä. Eräällekin +pojalle se oli kuvastanut morsiussaaton, joka samaan aikaan kaukana +kylässä juuri kulki kirkkoon, ja eräälle sydenpolttajalle oli näyttänyt +kuninkaan kruunu päässä ja valtikka kädessä kruunajaisiinsa +ratsastamassa. + +Gertrudin kohosi sydän kurkkuun. "Jumala varjelkoon, mitähän minä siinä +näen!" hän huokasi. + +Hänen melkein teki mieli kääntyä takaisin. "Mutta täytyyhän minun +poloisen siitä yli mennä", hän sanoi valittaen. "Enhän voi olla siitä +kulkematta, jos tahdon saada lehmäni takaisin." + +"Hyvä Jumala", hän rukoili liittäen hädissään kätensä ristiin. "Älä +anna minun nähdä mitään ilkeitä ruman elkiä. Älä saata minua mihinkään +suureen kiusaukseen." + +Hän tiesi niin varmasti näkevänsä jotakin, että hän tuskin uskalsi +astua puron yli vieville litteille kiville. + +Keskellä puroa seisoessaan hän näki jonkun liikkuvan niityn takana +metsän pimennossa. Mutta ei se ollut mikään morsiussaatto, vaan +yksinäinen kulkija, joka hitaasti astui niitylle. + +Hän oli kookas, nuori mies, yllään pitkä musta puku. Hänellä oli +soikeat, hyvin kauniit kasvot, hän oli avopäin, ja pitkät, tummat +hiukset valuivat hänen hartioilleen asti. + +Vieras tuli Gertrudia kohti. Hänen silmänsä olivat loistavat ja +kirkkaat, niistä virtaili ikään kuin valoa, ja kun hän loi katseensa +Gertrudiin, ymmärsi tämä, että vieras tiesi hänen surunsa ja hänen +hätänsä vähäisistä maallisista asioista. Ja Gertrud näki vieraan +surkuttelevan sitä, että hänen sydämensä oli kostonhimon saastuttama ja +että surun ohdakkeet ja myrkkykukkaset olivat päässeet siihen +juurtumaan. + +Hänen yhä lähemmäs saapuessaan Gertrud tunsi sielunsa täyttyvän +autuaallisella tyyneydellä ja päivänpaisteisella rauhalla. Ja kun mies +oli kulkenut hänen ohitsensa, ei hänen sydämessään enää ollut surua +eikä katkeruutta, vaan kaikki paha katosi hänestä kuin parannettu +sairaus, jättäen jälkeensä terveyttä ja voimaa. + +Gertrud ei liikahtanut pitkään aikaan. Näky häipyi hiljakseen, mutta +hän seisoi yhä vielä paikallaan uneksivan onnellisena. Kun hän viimein +silmäili ympärilleen, oli näky kokonaan kadonnut, mutta sen vaikutus +pysyi hänessä yhä. Hän kohotti hurmaantuneena kätensä päänsä päälle +ristiin. "Olen nähnyt Jeesuksen!" hän huudahti riemuissaan. "Olen +nähnyt Jeesuksen, hän otti pois minun suruni, ja minä rakastan häntä. +Nyt en voi rakastaa ketään toista tässä maailmassa." + +Elämän huolet katosivat ja kävivät mitättömän pieniksi. Ja pitkät +elinvuodet tuntuivat lyhyeltä hetkeltä. Ja koko maallinen onni näytti +läpikuultavan matalalta, voimattomalta mukaansa tempaamaan. + +Samassa Gertrudille selvisi miten hänen oli vastedes elettävä. + +Vapautuakseen pimeästä tuskastaan ja pahuuden ja kostonhimon +houkutteluista hän päätti muuttaa pois tältä seudulta. Hän päätti +seurata hellgumilaisia Jerusalemiin. Tämä ajatus heräsi hänessä +silloin, kun Jeesus kävi hänen ohitsensa. Gertrud luuli saaneensa sen +häneltä. + +Hänen silmistään hän oli sen lukenut. + + * * * * * + +Kauniina heinäkuun päivänä, jolloin Birger Sven Petterinpoika piti +tyttärensä ja Ingmar Ingmarinpojan häitä, tuli eräs nuori nainen +aikaisin aamulla häätaloon ja pyysi saada puhua sulhasen kanssa. Hän +oli pitkä ja solakka, mutta piti huivia niin silmillään, ettei +kasvoista näkynyt muuta kuin untuvanvalkoinen poski ja punaiset huulet. +Käsivarrellaan hänellä oli kori, missä oli kotikutoista nauhaa pienissä +kimpuissa sekä muutamia hiuksista tehtyjä kellonperiä ja rannerenkaita. + +Hän puhui asiansa vanhalle palvelijattarelle, jonka pihalla tapasi, ja +tämä meni sisälle kertomaan sen emännälle. Emäntä vastasi heti: "Mene +sanomaan hänelle, että Ingmar Ingmarinpoika on juuri kirkkoon lähdössä, +tuskinpa hän joutaa muiden kanssa puhelemaan." + +Heti tämän vastauksen saatuaan vieras lähti talosta. Kukaan ei nähnyt +häntä koko aamupäivään. Mutta nuodeväen palattua kirkosta hän tuli +takaisin ja pyysi saada puhutella Ingmar Ingmarinpoikaa. + +Tällä kertaa hän puhui asiansa nuorelle rengille, joka seisoi +toimetonna tallin ovella, ja tämä meni kertomaan sen isännälle. -- +"Sano hänelle", isäntä vastasi, "että Ingmar Ingmarinpoika on juuri +käymässä hääaterialle eikä jouda vierasten kanssa puhelemaan." + +Tämän vastauksen saatuaan tyttö huokaisi ja lähti pois eikä palannut +ennen kuin myöhään illalla, päivän laskiessa. + +Tällä kertaa hän puhui asiansa lapselle, joka hajasäärin ratsasti +aidalla, ja lapsi meni suoraan sisälle tupaan puhumaan sen morsiamelle. +-- "Sano hänelle", morsian vastasi, "että Ingmar Ingmarinpoika tanssii +morsiustanssia; hän ei jouda puhelemaan kenenkään muun kanssa." + +Kun lapsi toi tämän sanoman, hymyili vieras ja sanoi: "Nyt sinä et puhu +totta, Ingmar Ingmarinpoika ei tanssi morsiamensa kanssa." + +Hän ei lähtenyt pois, vaan jäi veräjälle seisomaan. + +Hetken kuluttua morsian ajatteli itsekseen: Nyt minä valehtelin +hääpäivänäni! Hän katui sitä, meni Ingmarin luokse ja sanoi hänelle, +että kartanolla oli vieras, joka tahtoi puhutella häntä. + +Ingmar meni ulos ja näki Gertrudin odottavan veräjällä. + +Gertrud käveli sitten edellä tietä pitkin ja Ingmar seurasi häntä. He +kulkivat äänettöminä, kunnes olivat päässeet hyvän matkaa häätalosta. + +Ingmar oli miltei silmissä vanhentunut kahtena viime viikkona. Ainakin +hänen kasvojensa ilme oli muuttunut entistä älykkäämmäksi ja +varovammaksi. Nyt rikkaaksi tultuaan hän myöskin kulki kumarammassa ja +näytti nöyremmältä kuin ennen, köyhänä ollessaan. + +Hän ei varmaankaan ollut iloinen nähdessään Gertrudin. Hän oli päivät +päästään koettanut mielessään vakuutella olevansa vaihtoon tyytyväinen. +"Nähkääs, meistä Ingmareista on kaikkein tärkeintä päästä kyntämään ja +kylvämään täällä Ingmarilassamme", hän oli mietiskellyt. + +Mutta kiusallisemmalta kuin Gertrudin menettäminen oli hänestä tuntunut +se, että nyt häntä saatettiin syyttää lupauksensa rikkomisesta. +Käydessään nyt Gertrudin jäljessä hän ajatteli ainoastaan niitä +halveksivia sanoja, joita Gertrud syystä kyllä saattoi hänelle lausua. + +Gertrud istuutui kivelle tien viereen ja laski korinsa maahan. Huivinsa +hän veti entistä enemmän silmilleen. + +"Istuuduhan", hän sanoi Ingmarille osoittaen toista kiveä. "Minulla on +paljon puhuttavaa kanssasi." + +Ingmar istuutui ja oli iloinen tuntiessaan itsensä niin levolliseksi. +Pahemmaksi minä tätä olisin luullut, hän ajatteli. Paljon vaikeammalta +luulin tuntuvan nähdä Gertrudia ja kuulla hänen puhuvan. Luulin, että +rakkaus kokonaan lannistaisi minut. + +"En olisi tullut häiritsemään sinua itse hääpäivänäsi", Gertrud sanoi, +"jollei olisi ollut siihen ihan pakko. Lähden nyt pian näiltä seuduilta +enkä palaa enää koskaan. Olin jo aikeissa lähteä viime viikolla, mutta +silloin sattui sellaista, että minun täytyi lykätä matkani +tuonnemmaksi, saadakseni juuri tänään puhella kanssasi." + +Ingmar ei sanonut mitään. Hän istui selkä kyyryssä, pää hartiain väliin +painuneena, aivan kuin mies, joka näkee rajuilman nousevan ja odottaa +rankkasadetta. + +Siinä istuessaan hän mietti: Sanokoon Gertrud mitä tahansa, niin oikein +minä kuitenkin tein valitessani talon. En olisi voinut tulla toimeen +ilman sitä. Olisin aivan ikävääni menehtynyt, jos se olisi joutunut +vieraan haltuun. + +"Ingmar", Gertrud sanoi, punehtuen samassa niin, että hänen poskensa +huivin alla sävähti hehkuvan punaiseksi, "muistathan, Ingmar, että minä +viisi vuotta sitten aioin liittyä hellgumilaisiin. Silloin olin antanut +sydämeni Kristukselle, mutta sitten otin sen häneltä takaisin +antaakseni sen sinulle. Mutta siinä en varmaankaan tehnyt oikein, koska +minä nyt sain tämän rangaistuksen. Samoin kuin minä itse silloin +hylkäsin Kristuksen, hylkäsi minun rakastettuni nyt minut." + +Ingmarin koko ruumiissa kävivät vastenmielisyyden väreet, heti kun hän +käsitti, että Gertrud aikoi liittyä hellgumilaisiin. Hän harmistui +vastustamattomasti. Minä en kärsi, että hän noiden Jerusalemiin +vaeltajain kanssa lähtee vieraaseen maahan, hän ajatteli. Hän oli aivan +yhtä vastahakoinen kuin jos olisi vielä ollut Gertrudin sulhanen. + +"Älä nyt, Gertrud, ajattele sellaista! Eihän Jumala tätä miksikään +rangaistukseksi aikonut." + +"Ei, ei, Ingmar, ei toki rangaistukseksi, vaan ainoastaan +osoittaakseen, ettei minun viimekertainen valintani ollut hyvä. Voi, ei +toki rangaistukseksi! Olenhan niin onnellinen. En tunne mitään +kaipuuta, kaikki suruni ovat poissa. Ymmärräthän sinä, Ingmar, sen +siitä, kun sanon että Jumala itse on minut erityisesti kutsunut." + +Ingmar istui ääneti, kasvot malttavasta mietiskelystä jäykistyen. +"Oletpa tyhmä", hän itseään nuhteli, "jos et päästä Gertrudia menemään. +Meriä ja maita välillänne, se teille on parasta. Meriä ja maita, meriä +ja maita." + +Mutta se sisällinen tunne, joka ei olisi sallinut Gertrudin lähteä, oli +kuitenkin hänessä voimakkaampi, niin että hän sanoi: "Mutta ethän sinä +mitenkään saa vanhemmiltasi lupaa lähteä heidän luotaan." + +"En minä sitä saakaan", Gertrud vastasi, "tiedän sen niin varmasti, +etten edes rohkene sitä pyytää. Isä ei mitenkään suostuisi siihen. +Luulen melkein, että hän vaikka väkisin koettaisi estää lähtöäni. Se +onkin ikävintä, että täytyy lähteä salaa. Nyt he luulevat minun vain +matkustelevan nauhojani myymässä, eivätkä he saa lähdöstäni tietoa +ennen kuin minä Göteborgissa yhdyn Jerusalemin matkalaisiin ja olen +astunut laivaan." + +Ingmarin sisua kuohutti uudelleen, kun hän ajatteli minkälaisen surun +Gertrud tuottaisi vanhemmilleen. Tokko hän edes itse ymmärtänee tekonsa +vääryyttä? Hän oli juuri sanomaisillaan hänelle sen, mutta hillitsi +sentään itseänsä. Ei toki sinun, Ingmar, sovi ruveta Gertrudin tekojen +moittijaksi, hän ajatteli. + +"Tiedän kyllä, että sääli on jättää isää ja äitiä", Gertrud sanoi. +"Mutta nyt minun on seurattava Jeesusta." Hän hymyili mainitessaan +Vapahtajan nimeä. "Hänhän minut pelasti pahasta ja mielensairaudesta", +hän sanoi hartaasti, liittäen kätensä ristiin. + +Ja ikään kuin nyt vasta saaden siihen rohkeutta hän työnsi huivinsa +päälaelleen ja katsoi Ingmaria suoraan silmiin. Ingmarista tuntui, että +Gertrudin silmissä väikkyi jokin toinen kuva, johon hän häntä vertaili, +ja hän tunsi itsekin olevansa halpa ja mitätön hänen mielestään. + +"Isää ja äitiä minun kumminkin käy kovin sääliksi", sanoi Gertrud +uudelleen. "Isä on niin vanha, että hänen jo pian täytyy erota +koulumestarin toimesta, ja siten hänen toimeentulonsa käy entistäkin +niukemmaksi. Ja työttömänä hän aina käy äreäksi. Äidinkin elämä käy +vaikeaksi, kun he lakkaamatta jäävät kahden kesken surujaan miettimään. +Eihän niin olisi tarvinnut käydä, jos minä olisin pysynyt kotona heitä +ilahduttamassa." + +Gertrud vaikeni, ikään kuin epäröiden, sanoisiko mitä aikoi, mutta +Ingmarin rinnassa alkoi paisua itkua nyyhkyttävä liikutus. Hän ymmärsi +Gertrudin tarkoituksena olevan pyytää häntä huolehtimaan hänen +vanhemmistaan. Luulin hänen tulleen minua häpäisemään ja pilkkaamaan, +hän ajatteli, ja päinvastoin hän osoittaakin minulle näin suurta +luottamusta. + +"Teen sen toki pyytämättäsikin, Gertrud", Ingmar sanoi. "En olisi niin +suurta kunniaa voinut odottaakaan, sinut petettyäni. Ole varma siitä, +etten minä kohtele niin huonosti iäkkäitä vanhempiasi kuin sinua." + +Ingmarin ääni värähteli, ja samalla tuo suuri varovaisuuden ja +älykkyyden ilme suli pois hänen kasvoiltaan. Oi, miten hyvä Gertrud on +minulle, hän ajatteli. Hän ei pyydä tätä ainoastaan vanhempainsa +tähden, vaan myös näyttääkseen, että hän antaa minulle anteeksi. + +"Niin, arvasinhan, Ingmar, ettet sinä sitä kiellä", Gertrud sanoi. "Ja +nyt minulla on sinulle vielä toinenkin asia." Hänen äänensä helähti +reippaammin ja iloisemmin. "Nyt sinä saat minulta suuren lahjan." + +Yht'äkkiä Ingmarin ajatukset kiintyivät siihen, kuinka kauniisti +Gertrud puhui. En koskaan maailmassa, hän ajatteli, muista kuulleeni +niin lempeätä ja iloista ja helkkyvää ääntä. + +"Kahdeksan päivää sitten lähdin kotoa", Gertrud kertoi, "ja aioin +kävellä suoraa päätä Göteborgiin, ollakseni siellä jo hellgumilaisia +vastassa. Mutta ensi yötä nukuin Bergsån ruukilla Maria Bouving nimisen +köyhän sotalesken luona. Paina se nimi mieleesi, Ingmar. Ja jos hän +joutuu puutteeseen, auta sinä häntä!" + +Ingmar nyökäytti päätään ja lupasi muistaa Maria Bouvingin nimen, mutta +ajatteli vain sitä kuinka Gertrud on kaunis. Oi, kuinka kaunis hän +onkaan! Miten minä voin elää saamatta nähdä häntä? Jumala minua +auttakoon, mutta minä tein väärin hylätessäni hänet vanhan talon +tähden. Eivät pellot eivätkä metsät ole ihmisen arvoisia. Eivät ne voi +hymyillä kanssani, kun olen iloinen, enkä niiltä voi saada suruihini +lohdutusta. Kun menetän ihmisen, joka minua rakastaa, menetän parhaani +tässä maailmassa. + +"Maria Bouving laittoi minulle yösijan pieneen kamariin, keittiönsä +taa", Gertrud jatkoi. "'Saatpa nähdä, että tämän yön nukut oikein +hyvin', hän sanoi minulle, 'makuuvaatteesi ovat Ingmarilan +huutokaupasta'. Heti maata ruvetessani minä tunsin päänalaisessa +omituisen myhkyrän. Eivätpä nämä Marian sänkyvaatteet niin erinomaisia +olleetkaan, ajattelin. Mutta koko päivän kävelystä olin niin +väsyksissä, että nukuin heti, Heräsin kumminkin keskellä yötä ja +käänsin päänalaisen toisinpäin. Silloin huomasin, että sen päällinen +oli leikattu keskeltä halki ja kurottu taas kömpelösti kiinni. Siellä +sisällä oli jotakin kovaa, joka kahisi kuin paperi. Mikä pakko minun on +kivillä maata, ajattelin ja koetin kiskoa sitä irti. Ja niinpä vedinkin +esille huolellisesti sidotun käärön." + +Gertrud vaikeni hetkeksi nähdäkseen oliko Ingmar utelias, mutta Ingmar +ei ollut varsin tarkasti kuunnellut. Hän seurasi silmillään vain sitä, +kuinka kauniisti Gertrud puhuessaan liikutteli kättään. Tokkopa kellään +olen nähnyt niin norjia liikkeitä ja niin kevyttä jalannousua kuin +Gertrudilla? Niin vanhat sanovatkin, että ihminen pitää kaikkein +enimmän toisesta ihmisestä. Mutta taisin minä sittenkin tehdä oikein, +sillä eihän minua tarvinnut ainoastaan talo, vaan koko pitäjä myöskin. + +Mutta tuskakseen hän huomasi, ettei hän enää ollut yhtä varma kuin +äsken siitä, rakastiko hän taloa todellakin enemmän kuin Gertrudia. + +"Laskin käärön vuoteeni viereen", Gertrud jatkoi, "ja päätin aamulla +näyttää sitä Marialle. Mutta päivän valjettua näin sinun nimesi sen +käärepaperissa. Aloin tarkastella sitä lähemmin ja silloin päätin tuoda +sen sinulle, hiiskumatta sanaakaan Marialle tai muille ihmisille. Tässä +sen nyt saat, Ingmar. Se on sinun omaisuuttasi." + +Gertrud otti korinsa pohjalta pienehkön käärön ja antoi sen Ingmarille, +katsellen häntä ikään kuin odottaen, että hän sanomattomasti ihastuisi. + +Ingmar otti lahjan käteensä, mutta ei siitä sen enempää välittänyt. Hän +oli syvissä mietteissä, koetellen vastustaa sitä katkeraa katumuksen +tunnetta, joka oli vallata hänen mielensä. + +Tietäisipä Gertrud, kuinka vaarallista tuo hänen lempeytensä ja +hyvyytensä on minulle. Oi, paljon helpommalta olisi tuntunut, jos hän +olisi tullut minua nuhtelemaan! + +Minun tulisi iloita siitä, hän ajatteli, mutta en kuitenkaan iloitse. +Melkeinpä Gertrud tuntuu olevan kiitollinen minulle siitä että petin +hänet. Mutta ei, ei, sitä en siedä ajatella. + +"Ingmar", sanoi Gertrud sellaisella äänenpainolla, josta Ingmarin piti +huomata, että hänellä oli tosiaankin tavattoman tärkeätä sanottavaa, +"minä luulen, että varmaankin Eljas käytti sitä päänalaista +Ingmarilassa sairastaessaan." + +Samassa hän otti käärön Ingmarin kädestä ja avasi sen. Ingmar kuuli +uusien, käyttämättömien setelien kahinaa. Sitten hän näki Gertrudin +ottavan esille kaksikymmentä tuhannen kruunun seteliä. Hän näytteli +niitä Igmarille. "Kas tässä, Ingmar, tässä on koko perintösi. +Ymmärräthän, että Eljas se oli pistänyt käärön tuohon patjaan." + +Ingmar kuuli hänen sanansa ja näki setelit, mutta hänestä tuntui ihan +kuin he olisivat joutuneet usvan sisään. Gertrud ojensi rahat hänelle, +mutta hänen käsissään ei pysynyt mitään, vaan koko tukku putosi maahan. +Gertrud nosti sen ja pisti hänen taskuunsa. Ingmar tunsi hoippuvansa +ikään kuin olisi ollut juovuksissa. + +Yht'äkkiä hän kohotti käsivartensa, pusersi kätensä nyrkkiin ja +heilutti sitä ilmassa ihan juopuneen tavoin. + +"Hyvä jumala, hyvä jumala!" hän sanoi. + +Hän olisi toivonut voivansa puhua sanasen Herran Jumalan kanssa, kysyä +häneltä, miks'ei näitä ollut löydetty ennen. Miksi hän sai ne nyt, kun +ei enää tarvinnut niitä, kun hän jo oli menettänyt Gertrudin. + +Sitten hän laski raskaasti kätensä Gertrudin olkapäille. + +"Sinähän olet julma kostaja, Gertrud." + +"Kostoksiko sinä, Ingmar, tätä sanot?" kysyi Gertrud hämmästyen. + +"Miksikäs minä sitä sanoisin? Miks'et sinä heti ne löydettyäsi tuonut +noita rahoja minulle?" -- "En, minä tahdoin odottaa hääpäivään asti." +-- "Jos olisit tullut ennen kuin minä jouduin naimisiin, olisin varmaan +saanut ostaa talon Sven Petterinpojalta, ja siten olisin saanut sinut." +-- "Sen kyllä tiesin." -- "Mutta kumminkin tulet hääpäivänä, juuri +silloin kun on liian myöhäistä." -- "Myöhäistä minun olisi ollut +ennenkin tulla, Ingmar. Yhtä myöhäistä oli viikko sitten kuin on nyt ja +kuin tulee olemaan vastakin." + +Ingmar oli painunut uudelleen kivelle istumaan. Hän peitti kasvonsa +käsiinsä ja valitti tukahtuvalla äänellä. + +"Oi, enhän minä luullut enää mitään apua mahdolliseksi. Voi, miksi niin +herkästi luovuin kaikista toiveistani! Nythän näen, että apu sittenkin +olisi tullut! Nyt näen, että olemme ennen aikojaan hylänneet onnemme." + +"Ingmar, sinä et vielä kaikkea ymmärrä", Gertrud sanoi. "Minä kyllä +heti rahat löydettyäni huomasin saman kuin sanoit, että niillä me +olisimme olleet autetut, mutta minä en joutunut siihen kiusaukseen, en +hetkeksikään, sillä minä olen toisen oma." + +"Olisit pitänyt ne itse", Ingmar huudahti. "Nyt minun on aivan kuin +susi raatelisi rintaani. Niin raskaalta ei olo tuntunut silloin, kun +tiesin sen mahdottomaksi. Mutta voi minua nyt, kun tiedän, että olisin +voinut saada sinut!" + +"Toivoin tännetuloni ilahduttavan sinua, Ingmar." + +Tällä välin oli häätalossa käyty kärsimättömiksi. Kuistille tuli väkeä +huutelemaan: "Ingmar, Ingmar!" + +"Niin, morsiamenikin on siellä minua odottamassa", hän sanoi +tuskissaan. "Ja sinä, Gertrud, sinä olet tähän syypää! Pakosta minä +sinut hylkäsin, mutta sinä tahdoit vain tehdä minut kurjaksi ja +turmelit kaikki. Voi, nyt minä ymmärrän isäni tunteet, kun äiti surmasi +lapsen", hän huusi. + +Hän hyrskähti itkuun. "Tänä iltana vasta minä opin sinut oikein +tuntemaan", hän nyyhki. "Ennen en ole pitänyt sinusta puoleksikaan niin +paljon kuin nyt. Voi, en olisi luullut rakkautta näin hirmuisen +katkeraksi." + +Gertrud laski lempeästi kätensä hänen päänsä päälle. "En koskaan, +koskaan, Ingmar, ajatellut sinulle kostoa. Mutta niin kauan kuin +sydämesi on tähän maailmaan sidottuna, ei se pääse suruista +vapautumaan." + +Ingmar itkeä nyyhki niin kauan, että hänen viimein noustessaan Gertrud +jo oli poissa. Talosta tuli väkeä juoksujalkaa hakemaan häntä. + +Hän iski lujasti kätensä kiveen, jolla istui, ja sitkeän +itsepintaisuuden ilme levisi hänen kasvoihinsa. "Tavannemme me +Gertrudin kanssa toki kerran vielä", hän ääneensä sanoi, "ja silloin +taitaa puheemme päättyä toisin kuin nyt. Sillä, kuten kansa sanoo, kun +Ingmarit jotakin hartaasti ikävöivät, ei se toteutumatta jää." + + + + +RUUSTINNA-VANHUS + + +Sekin on kerrottava, miten kaikki ihmiset koettivat saada +hellgumilaisia luopumaan matkastaan. Lopulta aivan tuntui kuin laaksot +ja vuoret olisivat itsestään kaikuneet: älkää lähtekö, älkää toki +lähtekö! + +Yksin säätyläisetkin koettivat saada talonpoikia heittämään tuon +aikeensa. Kruununvouti ja nimismies eivät antaneet heille pahaakaan +rauhaa. Kuka sen tiesi, he pelottelivat, mitä pettureita nuo +amerikkalaiset olivat. Ettehän lainkaan tiedä, minkälaisten ihmisten +seuraan yhdytte. + +Siinä maassa ei kuulemma ollut lakia eikä asetuksia. Vielä nykyäänkin +siellä yhä joutuu ihmisiä rosvojen käsiin. Eikä siellä ole edes +maanteitä, vaan tavarat on sälytettävä hevosen selkään samoin kuin +Taalain suomalaismetsissä. + +Lääkäri sanoi, etteivät he voisi sietää sen maan ilmanalaa. +Jerusalemissa kuului raivoavan rokko ja kuumetaudit. Surmansuuhun he +siellä joutuisivat. + +Hellgumilaiset vastasivat, että he kyllä tiesivät sen. Siksi he juuri +lähtivätkin sinne. He lähtivät taistelemaan rokkoa ja kuumetautia +vastaan, tekemään teitä ja viljelemään maata. Kauempaa ei Herran maa +enää saisi olla rappiolla, vaan he tahtoivat tehdä sen paratiisiksi. + +Eikä kukaan saanut heitä luopumaan aikeestaan. + +Kirkonkylässä asui vielä edellisen rovastin leski. Hän oli jo +tavattoman vanha. Hän asui postitalon yliskamarissa, viistoon kirkkoa +vastapäätä. Siinä hän oli asunut siitä lähtien kun pappilasta muutti. + +Rikkaampien talonemäntien tapana oli ollut silloin tällöin kirkolle +tullessaan pistäytyä hänen luokseen, tuoden tuliaisiksi lämpimäisleivän +tai voikimpaleen tai hiukan maitoa. Silloin hän heti panetti kahvin +tulelle, ja kovaäänisin joukosta puheli hänen kanssaan, sillä ruustinna +oli pelottavan kuuro. Hänelle koetettiin kertoa viikon tapahtumat, +mutta koskaan ei tiedetty, miten paljon hän oli puhutusta ymmärtänyt. + +Hän istui aina sisällä huoneessaan, ja usein ihmiset unohtivat hänet +pitkiksi ajoiksi. Mutta sitten taas joku ohi kulkiessaan sattui +näkemään hänen vanhat kasvonsa valkoisien, kohopoimuisten uutimien +takaa. Silloin hän muisti, ettei pidä vanhaa ja yksinäistä unohtaa. +Pitää edes huomenna, kun heillä vasikka teurastetaan, lähteä viemään +hänelle hiukan tuoretta lihaa. + +Kenelläkään ei ollut selvillä, minkä verran ruustinna tiesi pitäjän +tapahtumia. Hän vanheni vanhenemistaan, ja lopulta hän ei näyttänyt +ollenkaan välittävän maailmallisista asioista. Hän lueskeli vain +aamusta iltaan paria vanhaa postillaa, vaikka jo osasi ne vallan ulkoa. + +Hänellä oli vanha palvelijatar, joka auttoi häntä pukeutumaan ja +valmisti hänelle ruoan. He pelkäsivät kumpikin varkaita ja rottia, ja +tulipalon pelosta he mieluimmin olivat sytyttämättä kynttilää iltaisin. + +Monet hellgumilaiset olivat ennen usein käyneet eukon luona vieden +hänelle pieniä antimia. Mutta sitten käännyttyään ja erottauduttuaan +muista ihmisistä he eivät käyneet enää hänenkään luonaan. Kukaan ei +tiennyt, ymmärsikö hän, mistä syystä he eivät tulleet. + +Kukaan ei tiennyt myöskään, oliko hän kuullut mitään tuosta suuresta +Jerusalemiin lähdöstä. + +Mutta eräänä päivänä ruustinna-vanhus käski palvelijattarensa hankkia +hänelle hevoset ja vaunut, sillä hän aikoi lähteä ajelemaan. + +Vanha palvelijatar näytti aivan puusta pudonneelta. + +Mutta kun hän koetti tehdä vastaväitteitä, tekeytyi hänen emäntänsä +umpikuuroksi. Hän vain kohotti etusormensa ilmaan ja sanoi: "Tahdon +lähteä ajelemaan, Saara-Leena. Hanki hevoset ja vaunut." + +Saara-Leenan täytyi totella. Hänen oli mentävä kirkkoherralta pyytämään +säällisiä ajoneuvoja. Sitten hän ryhtyi tunnontarkasti tuulettamaan +vanhaa nahkakaulusta ja samettihattua, joita oli kaksikymmentä vuotta +yhtä mittaa säilytetty kamferissa. + +Tavattoman huolekkaasti sitten eukko saatettiin portaita alas ja +autettiin vaunuihin. Hän oli niin raihnas, että hänen olisi voinut +luulla sammuvan yhtä helposti kuin kynttilänliekki myrskyssä. + +Vaunuihin päästyään ruustinna käski kyytimiehen ajaa Ingmarilaan. + +Suuri oli ingmarilaisten hämmästys, kun he näkivät tulijan. + +He lähtivät ulos, nostivat hänet vaunuista ja saattoivat väentupaan. +Siellä oli useita hellgumilaisia koolla. He istuivat parhaillaan +pöydässä. Näinä viime aikoina he olivat usein kokoontuneet yhteisille +niukoille aterioille riisiä ja teetä ja muita kevyitä ruokalajeja +nauttimaan, siten valmistuakseen tulevaan korpivaellukseensa. + +Ruustinna seisahtui kynnykselle ja silmäili ympäri huonetta. Jotkut +koettivat puhella hänelle, mutta tänään hän ei kuullut yhtään mitään. + +Hän kohotti kätensä ja lausui kuivalla, kovalla äänellä, niinkuin +kuurot usein tekevät: + +"Kosk'ette enää tule minun luokseni, tulin minä teidän luoksenne ja +varoitan teitä lähtemästä Jerusalemiin. Se on paha kaupunki. Siellä +meidän Vapahtajamme ristiinnaulittiin." + +Katri koetti vastata hänelle, mutta hän jatkoi vain mitään kuulematta: +"Se on paha kaupunki, ja siinä asuu kelvotonta väkeä. Siellä Kristus +ristiinnaulittiin. + +"Tulin tänne sen vuoksi", hän jatkoi, "että tämä on ollut hyvä talo. +Ingmarien nimi on ollut hyvä. Se on aina ollut hyvä nimi. Jääkää te +tähän pitäjään!" + +Sitten hän kääntyi ja meni ulos. Hän oli tehnyt tehtävänsä, nyt hän +saattoi rauhassa kuolla. Tämä oli viimeinen työ, mitä elämä häneltä +vaati. + +Ruustinnan lähdettyä Ingmarilan Katri itki. "Ehk'emme teekään oikein, +kun lähdemme", hän sanoi. Mutta samalla hän iloitsi ruustinna-vanhuksen +sanoista: "Se on hyvä nimi. Se on aina ollut hyvä nimi." + +Tämän ainoan kerran nähtiin Ingmarilan Katrin epäröivän tuota suurta +hanketta. + + + + +LÄHTÖ + + +Pitkä jono rattaita ja vankkureita lähti eräänä kauniina heinäkuun +aamuna Ingmarilasta. Se oli Jerusalemiin lähtijäin matkue, joka nyt oli +menossa kaukaiselle rautatieasemalle, saatuaan viimeinkin varustuksensa +valmiiksi. + +Kylän läpi ajaessaan matkalaiset joutuivat kulkemaan myöskin +Myckelsmyran mökkirähjän ohi. + +Siinä asui sellaista kylänheittiöväkeä, jota Jumalan mieliharmiksi +luodaan hänen katsahtaessaan muuanne tai jotakin muuta toimiessaan. + +Talossa oli suuri joukko likaisia, repaleisia lapsia, jotka päivät +päästään haukkua räkyttivät ohikulkijoita; oli siellä myöskin vanhan +vanha akka, joka tavallisesti nuokkui humalaisena tien vieressä, ja +mies ja vaimo, jotka riitelivät ja tappelivat alituiseen. + +Työssä heitä ei koskaan nähty, eikä osattu sanoa kumpi heidän +pääelinkeinonsa oli, kerjuuko vai varkaus. + +Mutta nyt, matkueen kulkiessa tuon hökkelin ohi, joka oli sellaisen +näköinen, miksi sen ties kuinka monen vuotiset tuulet ja säät olivat +turmelleet, seisoi tuo vanha akka suorana ja horjumatta samalla +paikalla tien vieressä, missä hän ennen oli nuokkunut ja löperrellyt +humalaisen puheita. Hänen ympärillään seisoi neljä lasta, jotka samoin +kuin eukkokin olivat puhtaiksi pestyt ja kammatut ja niin siisteissä +puvuissa kuin mahdollista. + +Heidät nähdessään ensi rattailla ajajat hiljensivät vauhtia ja antoivat +hevosen käydä hyvin hitaasti, ja samoin toisetkin ajoivat sillä +kohdalla niin hiljaa, että hevoset tuskin liikuttivat jalkojaan. + +Ja kaikki poislähtijät puhkesivat yht'äkkiä hillitsemättömään itkuun, +täysikasvuiset hiljaa nyyhkyttäen, mutta lapset parkuen ja valittaen +kovasti. + +Jäljestäpäin tätä lähtöään muistellessaan Jerusalemiin menijät eivät +voineet ymmärtää, miksi he olivat enimmän itkeneet juuri Kerjuu-Leenaa, +joka viheliäisenä ja raihnaana oli seisonut tiepuolessa. Ja he +saattavat itkeä vielä tänäkin päivänä, kun sattuu tulemaan puheeksi se, +että hän oli sinä päivänä jättänyt ryyppynsä ottamatta ja tullut lasten +kanssa kammattuna ja pestynä ulos kunnioittamaan heidän lähtöänsä. + +Heidän mentyään ohi Kerjuu-Leenakin herahti itkuun. "Nuo ovat menossa +taivaaseen tapaamaan Jeesusta", hän sanoi lapsille. "Ne kaikki menivät +taivaaseen, mutta meidän on jäätävä istumaan tiepuoleen." + +Kun tuo pitkä rattaitten ja vankkurien jono oli ajanut läpi puolen +pitäjää, tuli se pitkälle lauttasillalle, joka keinuu joen laineilla. + +Siitä on hevosella vaikea kulkea. Ensin laskeudutaan jyrkkää mäkeä alas +vedenpinnan tasalle, sitten on kohottava pari kertaa korkealle +kaarelle, jonka alitse veneet ja tukkilautat pääsevät kulkemaan, ja +toisella rannalla on taas noustava sellainen äkkitörmä, että hevosia ja +ihmisiä hirvittää ajatellessa miten siitä selviää. + +Tuosta sillasta on usein paljon vastusta. Sen palkit lahoilevat ja +niitä täytyy alinomaa korjailla. Jäänlähdön aikaan on yötä päivää +vartioitava, ettei se menisi pirstaleiksi, ja kun sattuu olemaan kovat +kevättulvat, tempaavat ne sillasta usein suuria kappaleita mukaansa, +kuljettaen niitä Bergsån ruukin koskille saakka. + +Mutta mistään eivät pitäjäläiset ole niin mielissään kuin sillastaan. +Mitenkä voitaisiin tulla ilman sitä toimeen, kun jok'ikinen kerta joen +yli mentäessä olisi käytettävä venettä tai lauttaa? + +Silta natisi ja notkui Jerusalemin matkueen ajaessa sen yli, ja vesi +purskui palkkien välistä hevosten jaloille. + +Lähtijöistä oli haikeata erota rakkaasta sillastaan. Heistä se oli +aivan kuin kaikkien yhteistä omaisuutta. + +Taloilla, pelloilla ja metsillä oli kullakin eri omistajansa, mutta +silta oli heidän kaikkien oma, ja sen jättäminen tuntui jokaisesta +ikävältä. + +Mutta eikö heillä sitten enää ollut muuta yhteistä? Eikö kirkko, joka +kohosi tuolla sillan toisella puolen koivujen siimeksessä, ja eikö +kaunis, valkoiseksi maalattu koulutalo ja pappila olleet heidän? + +Ja kuinka paljon muuta yhteistä heillä vielä olikaan! Tuo ihana +maisemakin, joka näkyi sillalta. Ja tuo kaunis näköala yli leveän, +mahtavan joen, jonka he puunlatvojen välitse näkivät hiljakseen ja +kesäisen kirkkaana virtailevan, tuo näköala koko laakson halki kaukana +sinertäville kukkuloille saakka. + +Se oli heidän, se oli kuin syöpynyt heidän silmiinsä. Ja sitä he eivät +enää koskaan pääse näkemään! + +Ehdittyään puoliväliin siltaa matkalaiset alkoivat laulaa erästä +Sankeyn laulua. + +"Kerran toisemme kohdatahan", he lauloivat, "loistoss' armahan Eedenin +maan." + +Sillalla ei ollut ainoatakaan ihmistä heitä kuulemassa. Kotimaan +sinerville kukkuloille, joen harmaalle vedelle, huojuville rannan +puille he lauloivat. + +He tiesivät nyt näkevänsä ne viimeistä kertaa, ja heidän +jäähyväislaulunsa värähteli kurkkua pusertavasta itkusta. + +Kuule meitä, kaunis kotiseutu, sinä jonka lehvikköjen varjossa piilevät +punavalkoiset talot, jonka hyvät pellot, haat ja laidunmaat ja pitkä, +solean joen kahtia jakama laakso ovat olleet mieluisana seuranamme! +Suokoon Jumala, että kerran vielä kohtaisimme toisemme, että vielä +taivaassa saisimme sinut nähdä! + + * * * * * + +Sillan toisella puolella tuo pitkä matkue ajoi hautausmaan ohitse. + +Hautausmaalla oli suuri, laakea paasi, jota ajan hammas oli jo hyvin +kuluttanut. Siinä ei ollut mitään vuosilukua eikä nimeä, mutta kansa +muisti, että sen alla lepäsi eräs Ljungosukuun kuuluva talonpoika. + +Ljungo Björn Olavinpoika, joka nyt matkusti Jerusalemiin, ja hänen +veljensä Pekka olivat kerran lapsina ollessaan istuneet tuolla paadella +juttelemassa. + +Alussa he olivat istuneet hyvinä ystävinä, mutta lopuksi oli jostakin +syystä syttynyt riita ja he olivat kiivastuneet ja alkaneet huutaa +toinen toistansa kovemmin. + +Kiistan aihe oli heiltä sittemmin unohtunut, mutta sen he muistivat +vielä ikämiehinäkin, että he tulisimmin riidellessään olivat kuulleet +alapuolelta selvästi ja harvakseen koputettavan heidän kiveensä. + +He olivat heti vaienneet, tarttuneet toinen toisensa käteen ja +hiipineet sieltä pois. Ja sen jälkeen tuo tapaus johtui heidän +mieleensä jok'ainoa kerta kun he tuon kiven näkivät. + +Ajaessaan nyt hautausmaan ohi Ljungo Björn näki Pekka veljensä istuvan +tuolla paadella pää käsien varassa. + +Ljungo Björn seisautti hevosensa ja antoi merkin toisille, että he +pysähtyisivät odottamaan häntä. Hän astui alas rattailta, kiipesi +hautausmaan aidan yli ja meni istumaan kivelle veljensä viereen. + +Silloin Pekka Olavinpoika sanoi heti: "Sinä, Björn, myit talon." -- +"Niin myin", Björn vastasi, "olen antanut kaiken omaisuuteni +Jumalalle." -- "Niin, mutta se ei ollut sinun", veli sävyisästi +huomautti. -- "Eikö se ollut minun?" -- "Ei, vaan suvun." + +Ljungo Björn ei vastannut, odotti vain äänetönnä. Hän tiesi, että veli +oli asettunut tälle kivelle sanoakseen rauhassa sanottavansa. Hän +odotteli tyynesti, mitä Pekka hänelle sanoisi. + +"Minä ostin talon takaisin", veli sitten sanoi. + +Ljungo Björn vavahti. "Etkö voinut sietää, että se olisi joutunut +vieraille?" + +"En ole niin rikas, että vain sen vuoksi olisin näin tehnyt", veli +vastasi. + +Björn katsoi kysyvästi häneen. "Tein sen siksi, että sinulla olisi +jotakin takaisin palataksesi." Björnin kohosi itku kurkkuun ja hän +alkoi nyyhkiä. "Ja että sinun lapsillasi olisi jotakin palataksensa +takaisin." Björn laski käsivartensa veljensä kaulalle ja hyväili häntä. +"Ja rakkaan kälyni tähden", Pekka sanoi, "sillä hyvä hänen on tietää, +että häntä on koti ja kontu odottamassa. Tuo vanha koti on avoinna +kenelle tahansa teistä, joka palaa takaisin." + +"Pekka", sanoi Björn, "käy sinä noille rattaille ja lähde Jerusalemiin, +niin minä jään kotiin. Sinä ansaitset paremmin päästä luvattuun maahan +kuin minä." -- "Enpä niinkään", veli sanoi hymyillen, "käsitän kyllä +tarkoituksesi, mutta minä soveltunen sentään paremmin tänne." -- +"Taivaaseen sinä soveltuisit", Björn sanoi. Hän nojasi päätään veljensä +olkapäätä vasten. "Anna nyt minulle kaikki anteeksi", hän sanoi. + +He nousivat ja puristivat toinen toisensa käsiä jäähyväisiksi. "Tällä +kertaa ei meille sentään koputettu", Pekka sanoi. -- "Kovin merkillistä +oli, että sinä tulit istumaan tänne", Björn sanoi. -- "Viime aikoina +kohdatessamme me veljekset emme ole aina olleet oikein sovussa." -- +"Luulitko että minä tänään olisin ollut riitainen?" -- "En, minä itse +vain olen kiukutellut ajatellessani että menetän sinut." + +He astuivat alas maantielle, ja Ljungo Pekka puristi lämpimästi Björnin +vaimon kättä. "Minä olen ostanut Ljungolan", hän sanoi. "Sanon sen nyt +sinulle, jotta tietäisit saavasi palata sinne milloin tahansa." + +Samoin hän puristi myöskin vanhimman lapsen kättä. "Muistahan se, että +sinulla on koti ja kontu asuaksesi, jos tahdot vast'edes palata +kotimaahan." + +Hän sanoi samat sanat vuorotellen kaikille lapsille, kunnes vihdoin +tuli kaksivuotiaan Pikku-Erkin kohdalle, joka ei vielä voinut +ymmärtää hänen tarkoitustaan. "Muistakaahan te kaikki lapset kertoa +Pikku-Erkille, että hänellä on koti ja kontu asuaksensa, milloin +tahansa tahtoo palata tänne." + +Ja tuo pitkä jono jatkoi matkaansa edelleen. + + * * * * * + +Hautausmaa takana oli tätä pitkää matkuetta vastassa suuri joukko +poislähtijöiden sukulaisia ja ystäviä, jotka olivat tulleet +jäähyväisille. + +Matkalaisten täytyi pitkäksi ajaksi pysähtyä, sillä kaikki tahtoivat +puristaa heidän käsiään ja lausua pari sanaa jäähyväisiksi. + +Kun he sitten ajoivat kirkonkylän läpi, olivat tienvieret täynnä väkeä, +joka tahtoi nähdä heidän lähtönsä. Joka kuistilla seisoi ihmisiä, +muutamat kurottelivat ulos ikkunoista, toiset olivat kiivenneet +aidoille istumaan, ja kauempana asuvat olivat nousseet kummuille ja +mäille ja viittoivat hyvästiä heille. + +Hiljakseen tuo pitkä matkue ajoi eteenpäin ohi ihmisjoukkojen, kunnes +se saapui lautamies Lauri Klemetinpojan talolle. Sen kohdalla se +pysähtyi, ja Gunhild meni sisälle jäähyväisiä sanomaan. + +Gunhild oli asunut Ingmarilassa siitä lähtien, kun hän päätti lähteä +Jerusalemiin toisten kanssa. Hän piti parempana asua poissa +vanhempiensa luota kuin aina riidellä heidän kanssaan, sillä he eivät +voineet leppyä ajatellessaan, että Gunhild jättäisi heidät. + +Rattaille noustuaan Gunhild näki kotinsa olevan ihan autiona. Pihalla +ei näkynyt ketään, eikä kukaan katsonut ikkunoistakaan. + +Veräjälle tullessaan Gunhild huomasi sen suljetuksi, mutta hän astui +porraspuuta myöten aidan yli. Eteisenkin ovi oli lukossa. Gunhild +kiersi talon keittiönovelle, mutta se oli sisäpuolelta pantu säppiin. + +Gunhild kolkutti pari kertaa, mutta kun ketään ei kuulunut avaamaan, +hän veti ovea puoleensa, pisti tikun sen raosta sisään ja nosti säpin +paikoiltaan. Siten hän pääsi sisälle huoneisiin. + +Keittiössä ei ollut yhtään ihmistä, väentupakin oli tyhjänä, eikä +peräkamarissakaan ollut ketään. + +Gunhild ei tahtonut lähteä antamatta vanhemmilleen merkkiä, että hän +oli poikennut kotiin jäähyväisiä sanomaan. Hän meni nurkkakaapille ja +aukaisi sen. Hän tiesi, että isä piti mustetta ja kynäänsä siellä. + +Hän ei löytänyt mustetta heti, vaan haki sitä joka laatikosta. Silloin +hänen silmänsä sattuivat vanhaan tuttuun lippaaseen. Se oli äidin, hän +oli saanut sen morsiuslahjaksi mieheltään, ja Gunhildin lapsena ollessa +äiti oli usein näytellyt lipasta hänelle. + +Lipas oli valkoiseksi kiilloitettu, sen ulkoreunaan oli maalattu +koristeeksi kukkasköynnös, ja kannen sisäpuolelle oli kuvattu paimen +soittelemassa valkoiselle karitsalaumalle. Gunhild aukaisi kannen +katsoakseen paimenen kuvaa vielä kerran. + +Ennen aikaan äiti oli säilyttänyt lippaassa kaikki kalleutensa. Siellä +oli ollut kätkössä hänen äitivainajansa ohut vihkimäsormus, isävainajan +vanha kello ja hänen omat kultaiset korvarenkaansa. + +Mutta nyt Gunhild näki, että lippaasta oli kaikki kalleudet otettu +pois, ja niiden sijalla oli yksi ainoa kirje. + +Se kirje oli hänen oma kirjoittamansa. Pari vuotta sitten hän oli +tehnyt matkan Mooraan, ja hänen kulkiessaan Siljanjärven yli oli vene +mennyt kumoon. Useat hänen matkatovereistaan olivat menettäneet +henkensä, ja vanhemmille oli kerrottu, että Gunhildkin muka oli +hukkunut. + +Gunhild ymmärsi, että äiti oli niin ilostunut saadessaan kirjeestä +nähdä tyttärensä vielä olevan hengissä, että hän oli tyhjentänyt +morsiuslippaansa ja asettanut kirjeen siihen kalleimpana aarteenaan. + +"Nyt tiedän, että minä murhaan äidin", hän sanoi. + +Hän ei enää ajatellutkaan kirjoittaa mitään, vaan riensi ulos. Hän +nousi istumaan rattaille eikä vastannut mitään toisten kyselyihin, +oliko hän tavannut vanhempansa. Koko matkan hän istui liikkumattomana, +kädet helmassa ja tuijotti eteensä. Minä murhaan äidin, hän ajatteli. +Minä tiedän, että äiti kuolee. + +Tästä lähtien minulla ei ole onnen päivää, hän ajatteli. Vaikka kohta +pääsenkin tuonne pyhään maahan, niin minä kuitenkin murhaan oman +äitini. + + * * * * * + +Kirkonkylän ja laakson halki ajettuaan tuo pitkä matkue viimein tuli +pieneen metsikköön. + +Täällä Jerusalemin matkalaiset ensi kerran huomasivat, että kaksi +tuntematonta henkilöä ajoi heidän jäljessään. + +Poislähtijöillä oli tähän asti pitkin matkaa ollut hyvästejä +heitettävänä ja terveisiä lähetettävänä, niin etteivät he joutaneet +huomaamaan noita vieraita rattaita ennen kuin nyt vasta lehdossa. + +Ne ajoivat milloin koko matkueen ohi ja kulkivat sen etunenässä, +milloin taas hiljensivät vauhtiaan ja päästivät kaikki muut ajamaan +ohitsensa. + +Ne olivat vain tavalliset työrattaat, joita käytettiin jokapäiväisissä +ajoissa. Mutta juuri siksi olikin mahdotonta tietää kenen ne olivat. +Eikä kukaan tuntenut hevostakaan. + +Ajajana oli vanha ryppykäsinen ja valkopartainen äijä, joka istui hyvin +kyyryssä paikallaan. Varmaa oli, ettei kukaan tuntenut häntä. + +Hänen vieressään istui nainen, joka ei näyttänyt ihan oudolta. Mutta +kukaan ei erottanut hänen kasvojaan, sillä hän oli kietonut päänsä +ympärille mustan saalin ja piti sitä niin tiukasti käsillään kiinni, +ettei edes hänen silmiään sen alta vilahtanut. + +Useat koettivat hänen ryhdistään ja koostaan arvata, kuka hän oli, +mutta kukaan ei osannut arvata niin, että toiset olisivat olleet samaa +mieltä. + +Lautamiehen Gunhild sanoi heti: "Se on minun äitini", mutta Israel +Tuomaanpojan vaimo vakuutti sitä sisarekseen. + +Tuskin kukaan piti häntä tavallisena matkalaisena, vaan jokainen oli +hänessä näkevinään jonkun tuttavan. Timmin Halvor luuli häntä vanhaksi +Eeva Gunnarintyttäreksi, joka ei ollut saanut lähteä heidän mukanaan +Jerusalemiin. + +Rattaat seurasivat heitä koko matkan, mutta nainen ei kertaakaan +ottanut saalia kasvoiltaan. + +Toisten kuvitteluissa hän muodostui joksikuksi, jota he rakastivat, +toisten joksikuksi, jota he pelkäsivät, useimmat sentään aavistivat +häntä joksikuksi ennen hylkäämäkseen. + +Missä tie sattui olemaan kylliksi leveä, nuo oudot vieläkin useita +kertoja ajoivat koko matkueen ohi ja pysähtyivät sitten antaakseen +toisten ajaa ohitse. + +Tuo vieras nainen istui silloin aina matkalaisia kohden kääntyneenä, +katsellen heitä herkeämättä, mutta ei millään tavalla osoittanut ketään +erittäin tuntevansa, eikä kukaan arvannut entistä varmemmin kuka hän +oli. + +Hän seurasi heitä rautatieasemalle saakka, missä he odottivat saavansa +nähdä hänen kasvonsa. Mutta kun he siellä rattailta noustuaan etsivät +katseillaan häntä, oli hän kadonnut. + + * * * * * + +Kun tuo pitkä ajoneuvojen jono ujui halki pitäjän, ei näkynyt ketään +ihmistä vainioilla heinää niittämässä, eikä kukaan ollut tarttunut +haravaansa mennäkseen kasaamaan heiniä laisteilta rukoihin. + +Työt saivat sinä aamuna jäädä tekemättä ja kaikki ihmiset joko +kerääntyivät tienvarsille seisomaan tai lähtivät pyhävaatteissaan +saattamaan poislähteviä matkalle. Toiset ajoivat peninkulman, toiset +kaksi, muutamat rautatieasemalle saakka. + +Yksi ainoa mies nähtiin työssä koko aikana, minkä matkue pitäjän kautta +ajoi, ja se mies oli Höökin Matti Erkinpoika. + +Hän ei ollut lähtenyt heinää niittämään, sillä se työ oli hänestä +paljasta leikin tekoa, vaan raivaamaan kiviä maasta, niinkuin hän ennen +nuoruutensa päivinä oli tehnyt alkaessaan uutisviljelystään raataa. + +Ajaessaan tuossa pitkässä jonossa kotinsa ohi Gabriel Matinpoika näki +isänsä. Höökin Matti puuhaili ulkona haassa, väänteli kangellaan kiviä +maasta ja latoi niistä kiviaitaa. Hän ei nostanut silmiään työstä, +kanneskeli vain sylissään kiviä, joista muutamat olivat niin raskaita, +että Gabriel luuli ukon selän ihan katkeavan. Sitten hän heittää +täräytti ne kiviaidalle niin voimakkaasti, että tulta iski ja kivien +reunat lohkeilivat. + +Gabriel käveli kuorman vieressä hevosta ajaen, mutta pitkän aikaa +hevonen sai astella omin neuvoin, sillä Gabriel kulki silmät isään päin +käännettyinä. + +Vanha Höökin Matti ei herjennyt työstään. Hän ponnisteli yhtä +hellittämättä kuin pojan pienenä ollessa, jolloin hän koetti raivata +peltoansa laajemmaksi. + +Suru yritteli väkivoimin häntä lannistaa, mutta Höökin Matti kiskoi +vain yhä raskaampia kivenmöhkäleitä ja kantoi niitä kiviaitaan. + +Kohta matkueen mentyä ohi puhkesi kova ukkosilma ja alkoi rankasti +sataa. Kaikki ihmiset riensivät sisään, ja Höökin Mattikin aikoi etsiä +suojaa, mutta malttoi mielensä ja jäi ulos. Hän ei rohjennut lähteä +pois työstään. + +Puolenpäivän aikaan hänen tyttärensä tuli tuvanovelle ja kutsui häntä +aterialle. + +Vaikk'ei Höökin Matin ollut varsin nälkä, ajatteli hän kuitenkin, että +saattaisihan tuota syödäkin kirpaleen. Mutta hän ei mennyt sisälle, +sillä hän ei tohtinut jättää työtään. + +Höökin Matin vaimo oli saattanut poikaansa asemalle. Myöhään illalla +hän palasi yksinään kotiin. Hän meni miehensä luokse puhelemaan siitä, +että poika nyt oli poissa, mutta ukko väänteli vain rautakangellaan +kiviä louhikosta ja kulki kiviaidan ja työpaikkansa väliä. Hän ei +tahtonut keskeyttää työtään kuunnellakseen vaimonsa puheita. + +Naapurit olivat huomanneet, että Höökin Matti sinä päivänä erikoisesti +reuhtoi ja ponnisteli. He menivät aitovierelle katselemaan häntä, +seisoivat hetkisen hiljaa ja kertoivat sitten tupaan palattuaan: "Hän +puuhaa siellä vielä, koko päivän hän on raatanut huokaisematta." + +Ilta tuli, mutta ulkona oli vielä valoisaa, ja Höökin Matti raatoi yhä +vain. Hänestä tuntui siltä, että jos hän jättäisi työnsä niin kauan +kuin vain paikaltaankaan pääsi liikahtamaan, niin suru hänet kerrassaan +lannistaisi. + +Vaimo tuli taas häntä katsomaan. Haka oli raivattuna, kiviläjä +suurentunut, mutta yhä vain mies puuhaili siellä jättiläiskiviä +kanniskellen. + +Muutamia naapureja oli maantiellä kävelemässä vain nähdäkseen, vieläkö +Höökin Matti teki työtä, mutta kukaan ei puhutellut häntä. + +Ilta hämärtyi yöksi, ja hän peittyi pimeään. Mutta yhä vain kuului +haasta rautakangen väännähtelyä, ja kun hän paiskasi kiviä aidalle, +lenteli kipinöitä hänen ympärillään. + +Mutta kerran kun hän väänsi kiviä, solahti kanki hänen kädestään. +Kumartuessaan sitä ylös ottamaan hän kaatui. Hän jäi maahan pitkäkseen, +ja ennen kuin oli ajatellutkaan nousta hän oli nukahtanut. + +Hetkistä myöhemmin hän astui tupaan. Hän ei puhunut mitään, ei +välittänyt vuoteesta, heittäytyi vain puiselle rahille ja nukkui +sikeään uneen. + + * * * * * + +Tuo pitkä matkue oli viimeinkin saapunut rautatieasemalle. + +Rata oli hiljan rakennettu, ja asema oli ihan uusi. Keskelle sakeinta +korpea oli sille raivattu suunnattoman suuri ala. Sen ympäristössä ei +ollut kyliä eikä peltoja eikä puutarhoja, mutta asema oli kuitenkin +tehty laajaksi ja komeaksi, sillä sen otaksuttiin tulevan koko +sydänmaiden liikkeen keskukseksi. + +Itse asemahuoneen ympäristöt olivat tasaisiksi hiekoitetut, leveä +asemasilta oli kivestä tehty, ja sitä paitsi siellä oli suuria tavaran +purkamispaikkoja ja aavoja, tyhjiä sorakenttiä. + +Pari kauppapuotia ja työpajaa, valokuvaamo ja hotelli oli jo rakennettu +noiden sorakenttien laiteille, mutta niiden taustat metsänrajaan asti +olivat perkaamatonta kannokkoa. + +Dal-joki virtasi täälläkin. Sydänmaiden rajuna poikana se syöksyi +metsien povesta esiin ja ryöppysi pieninä koskina eteenpäin. +Jerusalemiin lähtijöistä se tuollaisena oli aivan toista kuin se leveä, +mahtava kymi, jonka yli he aamulla olivat kulkeneet. + +Täällä ei ollut lempeää laaksomaisemaa silmiä ilahduttamassa, sillä +tummat kuusimetsää kasvavat harjut sulkivat näköalan. + +Kun pikku lapset, joiden piti seurata vanhempiaan Jerusalemiin, +nostettiin asemalla rattailta, alkoivat niiden suupielet vetäytyä +väärään ja ne pyrskähtivät itkuun. Lapsista oli aina ennen ollut kovin +hauskaa päästä matkalle, mutta kodista erotessaan ne jo olivat kovin +itkeneet, ja täällä oudossa paikassa niistä tuntui haikeammalta kuin +koskaan ennen. + +Aikaihmiset nostelivat matkakapineita rattailta ja veivät niitä +tavaravaunuun. Kaikki olivat siinä puuhassa, eikä kukaan joutanut +pitämään lapsia silmällä. + +Mutta lapset kerääntyivät tiheään piiriin jonkun neuvokkaimman +ympärille keskustelemaan. + +Kun oli siinä jonkin aikaa tuumittu, vanhemmat lapset tarttuivat +nuorempien käsiin ja poistuivat parittain asemalta, aina suurempi ja +pienempi rinnatusten. He astuivat samaa tietä takaisin, jota olivat +tulleet, hiekkakentän ja raivaamattoman kannokon ja joen yli synkkään +metsään. + +Hetkisen päästä muuan matkueen naisista muisti lapset. Hän aukaisi +eväsarkun antaaksensa niille ruokaa. + +Hän kutsui niitä, mutta kukaan ei vastannut. Ne olivat teillä +tietämättömillä, piti oikein laittaa pari miestä niitä hakemaan. + +He seurasivat pienten jalkojen hiekkaan painamia jälkiä, ja metsään +asti ehdittyään he näkivät lasten tallustelevan kaukana maantiellä. + +Ne kulkivat parittain pitkässä jonossa, suurempi ja pienempi aina +rinnan. Miesten huudoista ne eivät välittäneet, vaan astuivat topakasti +edelleen. + +Silloin miesten täytyi pistää juoksuksi saadakseen lapset kiinni. + +Lapset koettivat myös pistää juoksuksi päästäkseen pakoon, mutta +pienimmät eivät pysyneet rinnalla, vaan kompastelivat. + +Silloin lapset jäivät tielle seisomaan, vedet silmissä ja onnettoman +näköisinä. + +"No, mutta minne te lapset olette oikein menossa?" eräs mies kysyi. + +Silloin pienimmät lapset puhkesivat parkumaan suureen ääneen, mutta +isoin poika vastasi: + +"Me emme tahdo tulla Jerusalemiin. Me menemme takaisin kotiin." + +Ja metsästä palattuaankin lapset vielä kauan aikaa asemalla ja +vaunuissakin itkivät ja valittelivat: + +"Emme tahdo lähteä Jerusalemiin. Me tahdomme takaisin kotiin." + + + + + + +PYHÄSSÄ MAASSA + + + + + +EDELLINEN OSA + + + + +PYHÄ KALLIO JA PYHÄ HAUTA + + +Palestiinassa oli kuuma elokuu. Auringon rata kävi joka päivä suoraan +keskitaivaan yli. Pilviä ei ollut ensinkään, eikä sadetta ollut saatu +huhtikuusta lähtien. Samanlaista oli tosin ollut kaikkina muinakin +vuosina, mutta kuitenkin se taas tuntui melkein sietämättömältä. Ei +oikein tiennyt, miten tässä helteessä toimeentulla tai minne päästä +sitä pakoon. + +Parasta oli ehkä meren rannikolla Jaffassa. Ei sentään itse +kaupungissa, jonka jyrkälle kalliolle tiukkaan ahdetut talot näyttivät +yhdeltä ainoalta linnaröykkiöltä ja jonka likaisilta kaduilta ja +suurista suopatehtaista levisi tukahduttava löyhkä. Mutta aivan +kaupungin ääressä oleva meri piti ilmaa edes hiukan viileänä. Ja +verraten vilpoista oli myöskin Jaffan ympäristön monissa sadoissa +puutarhoissa, joissa appelsiiniraakiloita pilkotti kovien, tumman +vihreiden lehtien alla, suojassa auringon säteiltä. + +Mutta näännyttävän kuuma oli sentään Jaffassakin. Korkeiden +risiinipensasten suunnattoman suuret lehdet olivat nuutuneet +kuivuudesta, eivätkä edes sitkeät pelargonit enää jaksaneet kukkia, +vaan maata retkottivat kivikoissa ja kuopissa puolittain hiekkaan +hautautuneina. Kun katseli kaktuspensasten punaisia kukkia, tuntui +aivan kuin kaikki niiden turpeisiin runkoihin kesän kuluessa imeytynyt +lämpö nyt olisi leimahtanut suuriksi, punaisiksi liekeiksi. Kuinka +kuuma oikein oli, sen käsitti vasta kun näki lasten juostessaan +rantahietikon yli uimapaikalle voihkien kipristelevän jalkojaan, sillä +kaunis, valkoinen hiekka poltteli kuin hehkuva hiillos. + +Mutta jos nyt Jaffassakin oli liian kuuma, minne sitten pääsi hellettä +pakoon? Siellä oli ainakin suojaisempaa kuin peninkulman levyisessä +Saaronin laaksossa, joka erottaa meren vuoristosta. Tällä tasangolla +oli tosin siellä täällä pikkukaupunkeja ja kyliä, ja ihmisiä niissä +vielä asui. Mutta kummalta tuntui, ettei päivän paahde ja kuivuus jo +ollut heitä tyyten tuhonnut. Harvoin he uskalsivatkaan pistäytyä ulos +ikkunattomista asunnoistaan eivätkä koskaan menneet kylää kauemmas, +sillä siinä ainakin talojen seinät ja jotkut yksinäiset puut hiukan +siimestivät auringolta. + +Mutta aukealta tasangolta oli yhtä turha etsiä vihreätä ruohonkortta +kuin ihmistä. Keväiset loistavat punavuokot ja unikot, pikkuiset +arokaunokit ja neilikat, jotka olivat peittäneet maan aivan kuin +tiivis, valkoisen punerva matto, kaikki ne olivat kuin kulon polttamat. +Samoin oli vehnä, ruis- ja durralaihot jo korjattu pois kaupunkien +läheisiltä pelloilta, ja leikkuuväki oli tanssinsa tanssittuaan ja +laulunsa laulettuaan palannut kotikyliinsä härkineen ja aaseineen. +Ainoana muistona kevään ihanuudesta olivat päivän korventamilla +kentillä korkeat, kärventyneet liljanvarret, jotka olivat aikoinaan +kantaneet kauniita, tuoksuvia kukkia. + +Monet ihmiset tosiaan väittivät tulevansa kesällä parhaiten toimeen +Jerusalemissa. He sanoivat, että kaupunki kyllä oli ahdas ja täpötäynnä +väkeä, mutta että sillä oli sellainen asema Palestiinan läpi kulkevalla +vuorenselänteellä, johon vilvoittava tuulenhenki aina sattui, puhalsipa +mistä ilmansuunnasta tahansa. + +Mutta noista ylistetyistä tuulista ja kevyestä vuoristoilmasta +huolimatta oli kyllä kesähellettä Jerusalemissakin. Ihmiset makasivat +yönsä katoilla ja sulkeutuivat päiviksi huoneisiinsa. Heidän oli +tyydyttävä pahanhajuiseen juomaveteen, jota talvisateilla oli koottu +maanalaisiin vesisäiliöihin, olivatpa vielä huolissaan, kuinka kauaksi +sitäkään riittäisi. Kevytkin tuulenhenkäys pyöritteli ilmassa paksuja +kalkkitomupilviä, ja valkoisilla teillä kaupungin ulkopuolella +tallustaessa jalka painui nilkkaa myöten tiiviiseen, silkinpehmoiseen +pölyyn. + +Mutta pahinta oli, että kesän kuumuus esti ihmisten yöunta. Kaikkikin +nukkuivat huonosti, mutta useimpain oli pakko valvoa monta yötä +peräkkäin. Ja tämän unettomuuden vuoksi jerusalemilaiset olivat +päivisin raukeita ja ärtyisiä, öisin heitä ahdistivat kamalat näyt ja +tuskallinen toivottomuus. + +Eräänä tuollaisena kuumana yönä muuan keski-ikäinen amerikkalainen +rouva, joka jo useita vuosia oli asunut Jerusalemissa, kääntelehti ja +heittelehti vuoteellaan saamatta unta. Hän siirsi vuoteensa avonaiselle +parvekkeelle, joka kiersi rakennusta, ja koetti jäähdyttää päätään +kylmillä kääreillä, mutta mikään ei auttanut. + +Hän asui viiden minuutin matkan päässä Damaskoksenportin ulkopuolella +isossa, palatsimaisessa talossa yksinäisellä paikalla. Siellä siis +olisi pitänyt olla puhdas, raitis ilma, mutta tänä yönä tuntui koko +kaupungin hiottava kuumuus asettuneen talon ympärille. Tuulta tosin +hiukkasen tuntui, mutta se tuli erämaasta ja oli hirvittävän kuumaa, +aivan kuin täynnä näkymätöntä tuhkaa. Lisäksi vielä parvi katukoiria +juoksenteli talon ympärillä, herkeämättä haukkuen ja ulisten. + +Useita tunteja valveilla maattuaan amerikkalainen rouva tunsi itsensä +sanomattoman alakuloiseksi. Hän muistutteli mieleensä, että sitten kun +hän ilmestyksessä kuultuaan Jumalan äänen oli tullut Jerusalemiin, oli +hänellä kaikessa ollut menestystä. Hän oli perustanut seurakunnan ja +voittanut monet vainot ja ahdistukset. Mutta nyt ei mikään tuntunut +rauhoittavan, hänen hätänsä vain kiihtymistään kiihtyi. + +Hän kuvitteli siinä maatessaan, että hän ja hänen ystävänsä ovat +hengenvaarassa, että heidän vihamiehensä ovat sulkemassa käytäviä ja +sytyttävät talon tuleen. Hänestä tuntui äkkiä aivan varmalta, että +Jerusalemin kaupunki lähetti hänen kimppuunsa kaikki kiihkoilijansa, +kaiken ilkeyden ja hävityshimon, mitä sen muurien sisälle oli +kasautunut. + +Hän koetti tahdon ponnistuksella palauttaa tavallisen iloisen, +turvallisen mielentilansa. Miksi hänen juuri nyt piti joutua +toivottomuuteen, kun hänen asiansa juuri oli voimakkaasti edistymässä, +kun Gordonin siirtokuntaan oli Amerikasta tullut lisäksi lähes +viisikymmentä ruotsalaista talonpoikaa, kaikki kunnon väkeä, ja kun +vielä useampia näiden luotettavien, kelpo ihmisten tovereita oli +tulossa Ruotsista. Tosiaan hänen hankkeensa juuri nyt näytti +toiveikkaammalta kuin koskaan ennen. + +Vapautuakseen hädän painajaisesta hän viimein nousi vuoteeltaan ja +heitti yllensä pitkän, väljän kävelyviitan. Hän meni ulos pienestä +takaovesta ja lähti astumaan Jerusalemiin päin. Vähän matkaa käytyään +hän poikkesi tieltä ja kiipesi pienelle kummulle. Sen huipulta hän +kuutamossa näki kaupungin särmäharjaiset muurit ja lukemattomain +kirkkojen isot ja pienet kupukatot tummaa yötaivasta vasten. + +Vaikk'ei hän siinä seisoessaankaan saanut mielensä hädältä rauhaa, +huomasi hän kuitenkin yön juhlallisen ihanuuden. Palestiinan +vaaleanvihreässä, väräjävässä kuutamossa näytti kaikki satumaisen +ihmeelliseltä. Yht'äkkiä hänen mieleensä johtui, että samoin kuin +jotkut vanhain linnojen huoneet ovat aaveiden tyyssijoja, kenties +tämäkin ikivanha kaupunki ja sen ympäristön autiot kukkulat ovat vanhan +maan kummitteluhuone. Täällä varmaankin saa nähdä menneiden suuruuksien +leijailevan vuoren rinteillä ja entisajan vainajien rauhattomina +kiertelevän yön pimeydessä. + +Mrs Gordon ei kammoksunut näitä kuvittelujaan. Päinvastoin hänen +mielensä nyt ilahtui odottamaan jotakin. Siitä yöstä lähtien, jolloin +hän joutui L'Univers laivassa haaksirikkoon ja kuuli Jumalan äänen +hänelle puhuvan, oli hänelle usein tullut sanomia toisesta maailmasta. +Hän alkoi aavistaa, että jotakin samanlaista tapahtuu nytkin. Hänen +aivonsa tuntuivat laajenevan, ajatukset kävivät tavattoman selviksi ja +joustaviksi. Ja hänen aistinsa teroittuivat teroittumistaan, kunnes hän +huomasi ettei yö ollutkaan hiljainen, vaan täynnä ääniä ja ihmeellistä +puheensorinaa. + +Ennen kuin hän oikein ehti tajuta sitä muutosta, mikä hänessä oli +tapahtunut, kuuli hän mahtavasti kumisevan, ikään kuin ikivanhasta +röysteisestä rinnasta lähtevän äänen lausahtavan nämä sanat: +"Totisesti, minä tohdin uljaana kohottaa otsani maan tomusta, sillä ei +ole ketään, joka olisi voittanut minut vallassa, kunniassa tai +pyhyydessä." + +Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun tuima kellon kalahdus kuului pyhän +haudan kirkosta. Siihen yhteen läppäykseen se loppui, mutta se kajahti +ylpeästi ja jyrkästi kuin vastaväite. + +Ensimmäinen ääni jatkoi: "Minä se olen nostanut tämän kaupungin +erämaahan ja suojellut sitä tähän päivään asti. Minä olen koko maailman +tehnyt jumalaapelkääväksi. Minä, minä olen asettunut padoksi +maailmanvirtaan ja heittänyt sen uuteen uomaan." + +Mrs Gordon tähysteli ympärilleen. Ääni tuli idästä päin, sieltä missä +Salomon temppeli aikoinaan oli seisonut ja missä nyt Omarin moskeija +kuvastui harmaanvihreältä taivaalta. Olikohan joku rukousten huutaja +kiivennyt moskeijan minareetin huippuun tällä tavalla julistaakseen +ylistystään yön hiljaisuuteen? + +"Kuulkaa", jatkoi sama ääni vanhan temppelin paikalta, "minä muistan +tämän seudunkin jo aikaa ennen kuin mitään kaupunkia oli vuorelle +kohonnut. Hankalakulkuisena louhikkovuoristona sen muistan. Alkuaan se +oli yhtämittaista selännettä, mutta kaikki ne vedet, mitä maailman +luomisesta asti on sen kupeita myöten virrannut, ovat sitä murennelleet +ja halkoneet lukemattomiksi vaaroiksi. Muutamat vaarat jäivät +loivarinteisiksi, toisista tuli laajoja jyrkkäseinäisiä ylänköjä, +jotkut taas lohkeilivat ja typistyivät ikään kuin siltapylväiksi eri +kukkulain välille." + +Kun järeä ääni lopetti kertomuksensa, kuului tiheitä kellonkalahduksia +pyhän haudan temppelistä. Mrs Gordon, joka nyt oli tottunut yön +salaperäisiin ääniin, alkoi huomata, että nekin olivat puhekieltä, kun +sen sanoja vain ymmärsi. Ja hän oli kuulevinaan lyhyen huudahduksen: +"Olen minäkin tuon nähnyt." + +Edellinen ääni jatkoi taas: "Muistan, kuinka tämän vuoriston ylimmältä +harjalta kohosi kukkula, jonka nimi oli Mooria. Se oli kolkonnäköinen +ja pelottava noustessaan äkkijyrkin seinin, huippu poikkinaisena +syvistä, pimeistä laaksoista, joiden pohjalla hurjia virtoja temmelsi. +Idän, etelän ja lännen puolelta oli Moorian vuoren pystysuoria seiniä +mahdoton kiivetä, ainoastaan pohjoisen puolelta sen yhdisti leveä +kannas sillan tapaisena laaksoja ympäröivään vuoristoon." + +Mrs Gordon istahti pienelle kivikasalle, painoi päänsä käsien varaan ja +kuunteli. + +Heti kun ensimmäinen ääni pysähtyi, ikään kuin huokaisemaan pitkästä +puheesta, tuli toisaalta: "Muistan minäkin, miltä vuori alkuaan +näytti." + +"Sitten eräänä päivänä", kuului taas temppelistä päin, "muutamat +paimenet, laumoineen vuoristoa kierrellessään, osuivat näkemään tämän +ylängön. Se oli heistä niin erikoisen hyvässä suojassa sekä laaksojen +että vuoriston puolelta, että varmaan siinä oli tallessa suuria +aarteita tai ihmeellisiä salaisuuksia. He kiipesivät sen lakealle +huipulle ja löysivät sieltä erinomaisen pyhän esineen." + +Tässä kohden kellonääni äkkiä otti itselleen puheenvuoron. "Eivätkä +löytäneet muuta kuin kalliomöhkäleen ylängön itäisen rinteen läheltä. +Se oli iso, pyöreä, vähän litistynyt paasi, jota kivipönkkä +keskikohdalta piti maasta koholla; melkein sen näköinen kuin +jättiläissieni." + +"Mutta paimenet", jatkoi ensimmäinen ääni, "jotka tunsivat kaikki pyhät +tarinat maailman luomisesta alkaen, ihastuivat suuresti sen nähdessään. +Tämä on se suuri, heiluva kallio, josta vanhat ovat niin paljon +kertoneet, he sanoivat. Tämä on se kivi, jonka Jumala ensiksi teki +maailmaa luodessaan. Tältä kalliolta hän maanpinnan pani levenemään +länteen, itään, pohjoiseen ja etelään, tältä hän vuoret rakensi ja +laittoi meret vyörymään kauas taivaanrantoihin saakka." + +Puhuja pysähtyi hetkeksi, ikään kuin odottaakseen vastaväitettä, mutta +kellonääni oli vaiti. + +Tämäpä kummallista, mrs Gordon ajatteli. Ihmisiä nuo puhujat eivät voi +olla. Mutta oikeastaan se ei hänestä ollut yhtään kummallista. +Tukehduttavassa tuulessa ja yön vihreän väreilevässä valossa tuntui +ihmeellisinkin luonnolliselta. + +"Paimenet riensivät nopeasti alas kukkulalta", jatkoi vanha ääni, +"ilmoittaakseen koko seudun asukkaille, että he olivat löytäneet +maailman peruskiven. Ja kohta minä näin ihmisten joukoittain vaeltavan +Moorian vuorelle, ja minun, heiluvan kallion, päällä he polttivat +Herralle kiitosuhreja hänen ihanasta luomistyöstään." + +Tämän sanottuaan tuo matala ääni kohosi ikään kuin veisuuseen. Ja +sitten se huusi, melkein samalla laulavalla äänellä kuin koraania +lukeva erämaan dervishi. + +"Siitä lähtien minulle alettiin uhrata ja pitää palvelusmenoja minun +ääressäni. Maineeni kantautui yhä kauemmas. Melkein joka päivä näkyi +pitkiä karavaanimatkueita kiemurtelevan valkoisenharmaiden vuorien +rinteillä, Moorian vuorelle pyrkien. Tosiaankin minä saatan uljaasti +kohottaa pääni. Minun vuokseni tämä vuorentörmä pääsi olemasta +yksinäisenä ja hylkiönä. Minun vuokseni Moorialle alkoi virrata +niin paljon väkeä, että kauppiaatkin älysivät tulla tänne +tavaramarkkinoille. Minun vuokseni tämä kukkula sai vakinaisia +asukkaita, jotka elivät kaupitsemalla uhraajille puita ja vettä, pyhää +savua ja tulta, kyyhkysiä ja karitsoita." + +Toinen ääni oli yhä vielä vaiti, mutta mrs Gordon kohousi kummastuneena +katsomaan. Se, jonka ääntä hän oli kuunnellut, oli varmaan pyhä kallio +itse. Se oli se suuri paasi, jonka suojaksi Omarin moskeijan +mosaiikkikoristeiset holvit oli rakennettu. + +Nyt sen ääni taasen kuului: "Minä olen ensimmäinen, minä olen ainoa, +minä olen se, jota ihmiset eivät koskaan lakkaa kunnioittamasta." + +Näihin sanoihin tuli heti pyhän haudan kirkosta kumiseva, voimakas +vastaus: "Etpä muistakaan kertoa, että noin keskikohdalla samaa +vuoriylänköä, jolta sinäkin kohosit, oli pikkuinen mäentöyräs, täynnä +pensastuneita öljypuita. Ja varmaan sinä mieluummin unohtaisit senkin, +kuinka kerran vanha patriarkka Seem, joka oli ihmisten toisen +kantaisän, Nooan poika, saapui Moorialle. Hän oli sangen vanha, melkein +jo haudan partaalla, ja laahusti eteenpäin hyvin vitkalleen. Hänen +seurassaan tuli kaksi palvelijaa, kantaen haudanhakkaajan työaseita." + +Nyt tuo vanha, järeä ääni vuorostaan oli vaiti. + +"Sinä et ole tietävinäsi, että Seemin isä Nooa oli huostassaan +säilyttänyt Aatamin, ensimmäisen ihmisen, pääkalloa, kalliina muistona +ihmissuvun esi-isästä. Kuollessaan Nooa jätti pääkallon perinnöksi +Seemille eikä kenellekään muista pojistaan, sillä hän tiesi, että +kansoista etevin oli Seemistä polveutuva. Ja Seem, tuntiessaan loppunsa +lähestyvän, päätti haudata pyhän sukumuiston Moorian vuorelle. Mutta +hänelläpä oli ennustuslahja, eikä hän siis haudannutkaan pääkalloa +pyhän paaden alle, vaan siihen vähäpätöiseen mäentöyrääseen, joka +kasvoi öljypuistoa ja joka siitä päivästä sai nimen Golgata eli +pääkallonpaikka." + +"Muistan tuon tapauksen vallan hyvin", järeä ääni taas vastasi, "ja +muistan myöskin, että kallion palvelijoista se oli kummallista. He +arvelivat, että patriarkka oli ylen vanha ja kuolemansairas oikein +tietääkseen mitä teki." + +Yksi ainoa helähdys kuului kirkolta päin. Mrs Gordonista se tuntui +aivan ivanaurun pyrskäykseltä. + +"Mutta mitäpä sellaisista pikkuseikoista", kuului moskeijan taholta +uudelleen. "Suuren paaden arvo ja pyhyys kasvoi kasvamistaan. +Ruhtinaita ja kansoja vaelsi sen ääreen uhraamaan onnekseen ja +menestyksekseen. Muistan myöskin, kuinka eräänä päivänä Seemiäkin +suurempi patriarkka kävi vuorella. Minä olen nähnyt Aabrahamin +valkopartaisena ja kunnianarvoisena vaeltavan tänne, Iisak poikansa +mukanaan. Ja Aabraham ei huolinut sinusta, Golgata, vaan heiluvan +kallion laelle hän rakensi uhrirovion ja sitoi poikasensa." + +Tässä hautakirkon ääni pahastuneena keskeytti toisen äänen. "Totta kai +sitä alati pidetäänkin sinun kunnianasi, mutta muista sentään jakaa +minullekin pikkuisen maineestasi. Etkö muista, että kun Jumalan enkeli +oli temmannut veitsen patriarkan kädestä ja hän lähti etsimään +uhrieläintä vuoren takaa, hän löysi Golgatalta oinaan, sarvistaan +takertuneena öljypuun oksiin." + +Mrs Gordon kuunteli yhä aivan jännityksissään pyhäkköjen kiistaa. Mutta +samalla hän alkoi tuntea mielensä yhä alakuloisemmaksi, sillä kaiken +aikaa hän ajatteli omaa kutsumustaan. "Voi, hyvä Jumala, miksi annoit +minun tehtäväkseni julistaa yhteishengen käskyä? Riita ja +eripuraisuushan on ollut maailman ainoa pysyväinen mahti luomispäivästä +alkaen." + +Yht'äkkiä vanha ääni alkoi uudelleen. + +"Pysyy maar minun muistissani, mikä muistamisen arvoista on. En ole +unohtanut sitäkään, että jo Aabrahamin aikaan tämä ylänkö oli asuttuna. +Täällä oli kaupunki ja siinä kuningas, joka oli pyhän kallion +ylimmäinen pappi ja jonka kansana oli pyhän kallion pappeja ja muita +sen palvelijoita. Tämä kuningas Melkisedek asetti ensimmäisenä +säännölliset, määräaikaiset uhrit ja sääti kauniita palvelusmenoja, +jotka toimitettiin pyhän kallion ääressä." + +Toiselta taholta tuli heti vastaus. "Tunnustan minäkin Melkisedekin +sekä pyhäksi mieheksi että profeetaksi. Ei mikään sen paremmin todista, +että hän oli Jumalan valittuja, kuin että hänet omasta tahdostaan +haudattiin Golgatan juurelle, samoihin kalliohautoihin, missä +Aataminkin pääkallo lepäsi. Onko sinun mieleesi koskaan johtunut, mitä +se sellainen ennustaa, kun ensimmäinen syntinen ja ensimmäinen +ylimmäinen pappi haudattiin samalle paikalle?" + +"Sinä kuulut tosin pitävän tuota suuriarvoisena", pyhä kallio vastasi, +"mutta vielä minä tiedän tärkeämpääkin. Vuorella oleva kaupunki kasvoi +ja laajeni. Nuo ympäristön laaksot ja mäet saivat asukkaansa ja kukin +oman nimensä. Pian ruvettiin yksinään ylängön itäpuolta, missä pyhä +kallio oli, sanomaan Mooriaksi. Eteläpuolella sen nimeksi tuli Siion, +lännessä Gareb, pohjoisessa Beseta." + +"Kaupunki tällä vuorella kyllä oli, mutta kovin pikkuinen", vastattiin +heti kirkolta päin. "Joitakuita paimenia ja pappeja siinä asui. +Ihmisten ei oikein tehnyt mieli muuttaa hedelmättömään kivikorpeen." + +Siihen tuli niin tiukka ja kopea vastaus, että mrs Gordon melkein +kavahti istualtaan sen kuullessaan. + +"Minä olen nähnyt kuningas Daavidin, yllään punainen ihokas ja välkkyvä +haarniska, katselevan tätä kaupunkia, ennen kuin hän siirsi tänne +kuninkaanistuimensa. Miksei hän valinnut rikasta, hymyilevää +Betlehemiä, miksei Jerikoa tuolta viljavasta laaksosta? Miksei hän +tehnyt Gilgalia eikä Hebronia Israelin pääkaupungiksi? Minä sanon, että +kuuluisan kallion takia hän valitsi tämän paikan. Hän valitsi sen sen +vuoksi, että Israelin kuningasten piti asua sillä vuorella, joka jo +vuosisatoja oli saanut osaa minun pyhyyteni maineesta." + +Ja nyt ääni alkoi uudelleen hitaasti lausua veisuun tapaista +ylistystään. + +"Minä muistan sen suuren kaupungin muureineen ja torneineen. Minä +muistan kuninkaanlinnan Siionin kukkulalla tuhansine huoneineen. Minä +muistan kauppakojut ja työpajat, ja suojelusmuurit ja korkeat portit ja +tornit. Minä muistan väkirikkaat kadut, koko Daavidin kaupungin +ihanuuden ja loiston. + +"Ja tätä ajatellessani minä voin syystä sanoa: Oi kallio, suuri on +mahtisi! Sinä olet tämän tyhjästä luonut. Pidä sinä vain otsaasi +uljaasti koholla! Ei kenenkään pyhyys ja kunnia vedä sinulle vertoja! + +"Mutta sinä, Golgata, olit paljas täplä maassa, kalju kukkula kaupungin +takamailla. Kuka sinua palveli, kuka sinun pyhyyttäsi kunnioitti, kuka +sinun maineestasi mitään tiesi?" + +Yht'aikaa tämän yöllisen ylistysveisuun kanssa kuului myöskin +kellonääni puhuvan hyvin närkästyneenä, mutta kuitenkin hiljempää kuin +ennen, ikään kuin kunnioituksesta hilliten itseään. "Näkyy, että olet +käynyt vanhaksi; sinähän liioittelet kaikkea, mitä nuorena ollessasi +näit, ihan kuin vanhat ukot. Daavidin kaupunkihan mahtui kokonaan +Siionille, tuonne etelänurkkaan. Ei se ulottunut edes minuun asti, +vuoren keskelle. Olihan silloin ihan luonnollista, että minun oli +jäätävä sen muurien ulkopuolelle." + +Mutta laulava ääni jatkoi, välittämättä keskeyttäjästä: "Suurimman +kunniasi sinä, kallio, sait Salomon aikaan. Kivimäki allasi +tasoitettiin sileäksi kuin lattia ja sen päälle laskettiin perustus +laakeista paasista. Ja ylt'ympäri tämän lattian kierrätettiin +pylväskäytävä, samanlainen kuin kuningasten juhlasaleissa. Temppeli +rakennettiin keskelle, ja siinä oli pyhäkkö sekä kaikkein pyhin. Ja +sinun yllesi, kallio, tämä temppeli kohotettiin, ja sinä, joka olet +maailman perustuskivi, sait kannattaaksesi liiton arkin ja lain taulut +kaikkein pyhimmässä." + +Nyt ei kirkosta kuulunut vastausta, vaan ainoastaan kumajava ääni, joka +tuntui valitukselta. + +"Ja Salomon aikana johdettiin vettä laaksojen pohjasta Jerusalemin +ylängölle, sillä Salomo oli viisain kuninkaista. Silloin versoi puita +kuivilla, tuhkanharmailla vuorilla, ja ruusuja kukki kivien lomissa. Ja +syksyllä poimittiin vuoriston ihanista yrttitarhoista viikunoita ja +viinirypäleitä, kranaattiomenia ja oliiveja ilahduttamaan Salomon +sydäntä. Mutta sinä, Golgata, olit yhä vielä kalju kukkula kaupungin +takamailla. Sinä olit niin halpa ja niin hedelmätön, ettei yksikään +Salomon aikaisista rikkaista ollut aidannut sinua yrttitarhansa sisään +eikä yksikään köyhä ollut sinulle viiniköynnöstä istuttanut." + +Tästä uudesta hyökkäyksestä vastustaja kuitenkin tuntui saavan +rohkeutta puolustautumaan. + +"Sinä sentään unohdat, että tähänkin aikaan muuan tapaus ennusti +Golgatan vastaista loistoa. Sillä juuri silloin Saaban viisas +kuningatar tuli Salomoa tervehtimään, ja kuningas otti hänet vastaan +palatsissaan, jota sanottiin Libanonin metsän huoneeksi, se kun oli +rakennettu Libanonilta asti tuoduista hirsistä. + +"Salomon näytellessä tätä erinomaista rakennusta, jonka vertaista hän +ei koskaan ollut nähnyt, arabialainen kuningatar tuli tarkastaneeksi +yhtä seinään salvettua hirttä. Se oli tavattoman paksu, ja tarkkaan +katsoen huomasi, että siinä oli kolme puunrunkoa kasvanut yhteen. + +"Viisas kuningatar kummastui nähdessään tämän puun kuninkaan palatsissa +ja kertoi kiireesti Salomolle sen historian. Hän tiesi, että enkeli, +joka ensimmäisten ihmisten lankeemuksen jälkeen vartioi paratiisin +porttia kerran oli päästänyt Aatamin pojan Seetin siihen ihanaan +yrttitarhaan. Hänen sallittiin kulkea sinne asti, mihin elämän puu +näkyi. Seetin lähtiessä pois enkeli sitten antoi hänelle hyvästiksi +kolme siementä tuosta ihmeellisestä puusta. Nämä siemenet Seet kylvi +Libanoniin Aatamin haudalle, ja niistä kasvoi kolme runkoa, jotka +yhtyivät yhdeksi puuksi. + +"'Se on tämä sama puu', kuningatar sanoi, 'jonka Hiramin hakkausmiehet +ovat sinulle, kuningas, kaataneet ja joka nyt on sinun palatsisi +seinässä. Mutta tästä hirrestä on sanottu, että sillä kerran ihminen +kuolee, ja kun se on tapahtunut, silloin Jerusalem kukistuu ja kaikki +Israelin suvut hajoitetaan maan ääriin.' + +"Jottei näin paha ennustus toteutuisi, hän neuvoi kuningasta +hävittämään puun, ja Salomo otatti sen pois palatsinsa seinästä ja +käski heittämään sen Betesdan lammikkoon." + +Tätä pitkää puhetta seurasi hiljaisuus. Mrs Gordon melkein luuli +molempien yön äänien kokonaan vaienneen. + +Vihdoin kellonääni alkoi: "Muistelen kovia aikoja. Muistan temppelin +sortuneena ja kansan vankeudessa. Missäs silloin sinun kunniasi ja +loistosi oli, kallio?" + +Vasta kotvasen kuluttua tuli kalliolta vastaus: "Olenko minä +kaikkivaltias? -- Mutta vaikka olenkin joskus langennut, aina minä olen +jälleen noussut pystyyn. Muistelehan minun säteilevää loistoani +Herodeksen aikana! Muistatko niitä kolmea esipihaa, jotka temppeliä +ympäröivät, muistatko polttouhrialttarin tulta, jonka loimu öisin +valaisi koko kaupungin! Muistatko Herodeksen kaunista pylväskäytävää, +johon oli pystytetty toista sataa porfyyripilaria? Muistatko temppelin +pyhänsavun tuoksua, joka länsituulella saattoi tuntua Jerikoon asti? +Muistatko, miten komeasti vaskiovet avatessa ulvahtivat? Muistatko +kaikkein pyhimmän esirippua, joka oli täpötäynnä ruusukkeita taotusta +kullasta?" + +Kirkosta kajahti lyhyt ja jyrkkä vastaus: + +"Tuon kyllä muistan, mutta minä muistan myöskin, että siihen aikaan +Herodes puhdistutti Betesdan lammikon. Muistan, että hänen työmiehensä +sen pohjasta löysivät elämänpuun, joka oli ollut Salomon palatsin +seinässä, ja he heittivät tuon paksun hirren rannalle." + +"Mutta muistatko", jatkoi kalliotemppelin ääni ylvästellen, "muistatko +tuota loistavaa kaupunkia, jossa Juudan ruhtinaat ja kansa asuivat +Siionilla ja muukalaiset Besetan ympäristössä? Muistatko Mariamne- ja +Antonia-linnoja? Muistatko kaupungin vankkoja portteja? Muistatko sen +ympärysmuuria, jota lukuisat tornit vahvistivat?" + +"Tuo kaikki on pysynyt muistossani", kuului kirkolta päin, "mutta +myöskin se, että samaan aikaan raatimies Joosef Arimatialainen +hakkautti haudan yrttitarhaansa, aivan Golgatan lähelle." + +Moskeijan ääni hieman vavahteli, mutta jatkoi kuitenkin viipymättä: + +"Muistatkos niitä suunnattomia kansanvaelluksia Jerusalemin juhlille? +Kuinka kaikki Palestiinan tiet aivan kuhisivat väkeä ja mäenrinteet +kaupungin vierellä olivat telttoja valkoisenaan. Kuinka muukalaisia +Roomasta ja Ateenasta, Damaskoksesta ja Aleksandriasta tulvimalla tuli +katsomaan temppelin ja kaupungin ihanuutta. Muistatko Jerusalemia niin +uljaana?" + +Kellonsointu vastasi kiihottumatta ja vakavasti: "Tosin en tuota ole +unohtanut, mutta en sitäkään, että siihen aikaan Pilatuksen pyövelit +löysivät elämänpuun Betesdan lammikon partaalta ja siitä laittoivat +ristin jotakin kuolemaantuomittua pahantekijää varten." + +"Aina sinuun tosin on halveksien katsottu", kuului moskeijasta katkeran +loukkaavasti. "Tähän asti sinä kumminkin olit ollut vain vähäpätöinen +maan näppylä. Mutta silloin sinuun ikuinen häpeätahra tarttui, kun +pyövelit käyttivät sinua mestauspaikkanaan. Eräänäkin päivänä he +nostivat kolme ristiä Golgatan kukkulalle." + +"Hylkypaikka minä olisin, jos sitä päivää koskaan unohtaisin", vastasi +kirkko ylevin soinnuin, jotka kumpusivat ilmaan ikään kuin +hymninlaulajain säestäminä. "Ja muistan myöskin, että samaan aikaan kun +ristinpuu pystytettiin Golgatan kalliomäelle, toimitettiin Moorian +vuorella suurta pääsiäisuhria. Israelilaiset astuivat juhlapukuisina +pilarien ympäröimille esipihoille, kantaen parilailla uhrilampaita. Ja +kun esipihat olivat niin täynnä väkeä, ettei enempää mahtunut, +suljettiin portit ja annettiin torventoitotuksilla juhlamenojen +alkamismerkki. + +"Eläimet ripustettiin sinne koukkuihin pilarien väliin ja +teurastettiin. Papit seisoivat pitkässä rivissä poikki pihan, ja +kädestä käteen kulkivat hopea- ja kultamaljat täynnä uhrieläinten verta +polttoalttarille. Ja niin paljon verta laskettiin, että sitä valui +pitkin pihaa, ja papit seisoivat jakkaroilla, jott'eivät heidän +pitkäliepeiset, valkeat vaatteensa tahrautuisi vereen. Mutta samana +hetkenä kun ristiinnaulittu Golgatalla kuoli, temppelin suuri uhrijuhla +keskeytyi. Koko pyhäkkö peittyi pilkkopimeään, maa järisytti +rakennusta, ja temppelin esirippu repesi kahtia, merkiksi että mahti ja +pyhyys ja kunnia sinä hetkenä siirtyi Moorialta Golgatalle." + +"Vaikuttipa tuo maanjäristys Golgataankin", puhkesi vanha ääni +puhumaan. "Koko kukkula halkesi." + +"Niin, se halkesi", kirkko jatkoi samalla äänellä, joka sointui kuin +hymni. "Syvä rako ilmestyi Golgatan kukkulaan, ja sen kautta valui +ristiltä tippunutta verta vuoren kalliohautoihin, julistaen +ensimmäiselle syntiselle ja ensimmäiselle ylimmäiselle papille +lunastuksen täyttymisen." + +Samassa helähtivät kirkon kellot äkkiä kiivaasti soimaan samaan aikaan +kun moskeijan minareetista kuului pitkäveteisiä, valittavia ääniä, +kehoittaen uskovaisia rukoilemaan. Mrs Gordon arvasi, että jokin yön +pyhiä tunteja oli kulumassa, mutta tuo tapahtui niin äkkiä sen jälkeen, +kun oli ollut puhe ristiinnaulitsemisesta, että melkein näytti siltä +kuin vanhukset olisivat kiirehtineet tällä tavalla purkamaan toinen +mielensä kopeutta, toinen masennustaan. + +Heti tuon ankaran metelin lakattua moskeija alkoi juhlallisella +äänellä: "Minä olen se suuri kallio, joka ikuisesti pysyy, mutta mitä +Golgata on? Minä olen se mikä olen, eikä kenenkään tarvitse minun +paikkaani epäillä, mutta kukas Golgatan löytää? Missä on se kukkula, +jolle risti pystytettiin? Ei kukaan sitä tiedä. Missä se hauta on, +johon Kristus laskettiin? Ei kukaan ole sen paikasta selvillä." + +Golgatalla oli vastaus valmiina: "Ja sinäkin kehtaat ladella mokomia +soimauksia! Sinun ikäisesi pitäisi toki muistaa Golgatan paikka. Jo +vuosituhansia sinä olet nähnyt kukkulan paikallaan oikeuden portin +ulkopuolella." + +"Niin on, niin on, vanha minä olen, hyvin vanha", moskeija vastasi. +"Mutta sinäpä sen sanoit, että vanhoilla on huono muisti. Monta kaljua +mäkeä oli Jerusalemin ulkopuolella. Kuinka minä muistaisin, mikä niistä +oli Golgata? Ja sen kalliossa on lukemattomia hautoja. Kuinka minä voin +tietää, mikä niistä on se oikea?" + +Mrs Gordonia oli vähitellen alkanut tuskastuttaa. Totta tosiaan, +melkein hänen teki mieli sekautua puheeseen. Mitä varten hänen piti +noita ihmeellisiä ääniä kuulla, kun ne kuitenkin vain kertasivat +hänelle vanhoja taruja, jotka hän oli kauan sitten kuullut! Hän olisi +noilta vanhuksilta odottanut Jumalan valtakunnan syviä salaisuuksia, +mutta sen sijaan ne turhanpäiväisesti kiistelivät etevämmyydestään ja +pyhyytensä maineesta. + +Kellonäänikin tuntui käyvän kärsimättömäksi: "Eikö sitten koskaan pääse +vastaamasta tuohon syytökseen, etten minä muka ole se, mikä sanon +olevani. Ja kuitenkin sinä muistat, että jo ensimmäiset kristityt +kävivät minun luonani uudistamassa niitä suurien tapausten muistoja, +jotka Golgataan liittyivät." + +"Taisivat kyllä käydäkin", moskeija vastasi, "mutta minä melkein +luulen, etteivät kristityt löytäneet oikeata Golgataa, joka joutui +uusien katujen ja rakennusten peittoon, kun Herodes Antipas rakennutti +uuden muurin kaupungin ympärille." + +"En koskaan ole unohduksissa ollut", kuului pyhän haudan vastaus, +"Golgatalla käytiin lakkaamatta Jerusalemin piiritykseen asti, jonka +edellä kristityt lähtivät pois kaupungista." + +Pyhä kallio jäi aivan äänettömäksi. Noiden aikojen surulliset muistot +tuntuivat kokonaan lamauttavan sen. + +"Koko sinun temppelisi kukistettiin", kirkko huusi. "Pyhän temppelin +alue oli kokonaan raunioina, ja Rooman keisari kielsi sen jäännöksiä +pois siirtämästä. Kuusisataa vuotta sinä kallio sait olla tuhkan ja +soran peitossa." + +"Mitä minä kuudesta vuosisadasta?" vastasi kallio ylpeästi ja +ärtyisenä. "Ei ainakaan kukaan voi epäillä, olenko minä oikealla +paikallani, kun sinusta taas on loppumattomia riitoja." + +"Minustako riidellään; vaikka minut Jumalan avulla uudelleen +löydettiin", helähti kirkon ääni iloisen luottavasti. "Se tapahtui +silloin, kun keisarinna Helena, hurskas kristitty ja pyhimys, unessa +sai Jumalan käskyn mennä pyhään maahan, rakentamaan pyhäkköjä sen +muistettaville paikoille. + +"Niin, muistan vielä sen ajan, kun keisarinna tuli Jerusalemiin. +Muistan hänen hurskaat ja oppineet seuralaisensa. Muistan kuinka hän +alussa turhaan etsi pyhän haudan oikeata paikkaa. + +"Mutta siihen aikaan oli melkein kaupungin keskellä Venuksen temppeli, +ja keisarinna sai kuulla, että Hadrianus oli sen rakennuttanut eräälle +kristittyjen pyhälle paikalle. Hän purkautti temppelin, ja silloin +huomattiin sen sijainneen Golgatalla. Temppelin perustusten alla olivat +aivan ehjinä jälkimaailmalle säilyneet sekä pyhä hauta että Golgatan +kalliohuippu, jossa oli Melkisedekin hauta ja jonka halkeamasta yhä +vielä väitettiin kihoavan verta. Voitelukivikin löytyi ja -- -- --" + +Tällä kertaa moskeija keskeytti rähähtämällä pitkään pilkkanauruun. + +"Mutta kuule nyt viimeinen ja tärkein todistus", jatkoi kirkko +hämmennyksiin joutumatta. "Keisarinnan hartain toivo oli löytää pyhä +risti, mutta se oli ihan kadoksissa. Kun jo pitkän aikaa oli turhaan +etsitty, saapui keisarinnan eteen vanha mies, joka kertoi ristin olevan +syvällä maan sisässä. Hän näytti miltä kohdalta sitä oli haettava. +Kaivettiin hyvin syvälle, sillä sotamiehet olivat heittäneet ristin +vallihautaan, joka oli luotu reunojaan myöten täyteen maata ja kiviä. +Muistan vielä, kuinka hurskas keisarinna istui vallihaudan partaalla +kehoittelemassa työmiehiä. Muistan myöskin sen päivän, jolloin pyhä +risti löytyi vanhan kaivannon pohjalta." + +Kirkko sai puhua ihan yksin. Se ei ollut kuulevinaan moskeijan +puolipilkallisia huudahteluja eikä sen epäuskoista naurun hekotusta. + +"Minä muistan vielä, kuinka paljon ihmeitä ristin löydyttyä tapahtui. +Tokko edes sinäkään voinet niitä kieltää! Kuulithan sinäkin niiden +sairasten riemuhuutoja, jotka tuon pyhän jäännöksen ääressä paranivat. +Muistathan, miten monia pyhiinvaellusmatkueita tänne virtaili kaikista +maista. Sinä muistat kyllä ne hurskaat miehet, jotka asettuivat asumaan +Palestiinan kallioluoliin, ja ne kirkot ja luostarit, joita maa ihan +kuin työntämällä työnsi ilmoille. + +"Tai oletko, kallio, unohtanut, millä ihanilla temppeleillä +Konstantinus ja hänen äitinsä kaunistivat pyhän haudan ympäristöä? +Sille paikalle, mistä risti oli löydetty, rakennettiin basilika ja +aivan pyhän haudan kohdalle kaunis pyörökirkko. + +"Totta kai sinä, kallio, muistat ne kreikkalaiset mestarit, jotka +rakensivat nämä temppelit komeiksi kuin keisarin linnan salit. Ja +muistat, kuinka karavaaneja saapui vuorien takaa, kuormanaan kalliita +rakennuskiviä ja kultaa kirkon koristuksiksi. Ja basilikassa oli +porfyyripilarit, joiden kapiteelit olivat hopeasta. Sinä muistat +kyllä hautakirkon mosaiikkikaaret, sen kapeat ikkunat, joiden +alabasterilevyihin ja värilliseen lasiin valo taittui säkenöiden aivan +kuin jalokiven särmistä. Muistat sen parvien leikkauksilla koristellut +kaiteet, sen kahdet pilaririvit ja vankan kupukaton, joka kuitenkin +näytti keveästi leijailevan rakennuksen päällä. Ja sinä muistat +kallioon hakatun pyhän haudan, joka ihan koristeettomana sentään oli +kaiken tämän loiston keskustana. + +"Entäpä sitten näiden rakennusten valmistuttua! Muistathan, että kaikki +itämaiden kristityt pitivät Jerusalemia pyhänä paikkana ja että se nyt +veti luoksensa muitakin kuin pian poislähteviä pyhiinvaeltajia. Etkö +muista, kuinka piispoja pappisseuroineen tuli tänne, kuinka he +rakensivat palatseja ja kirkkoja hautakirkon ympäristöön? +Armenialaisten patriarkka asetti tänne istuimensa, ja samoin +kreikkalaisten ja assyrialaisten. Vai etkö sinäkin nähnyt? Etkö nähnyt, +kuinka kopteja tuli tänne vanhasta Egyptistä ja samoin abessinialaisia +Sisä-Afrikasta? Näit Jerusalemin aivan uudestaan rakennettuna, täynnä +kirkkoja ja luostareita, vierasmajoja ja hurskaita laitoksia. Tiedät, +ettei sen loisto ollut koskaan silloisen vertainen. + +"Mutta tämä kaikki oli minun työtäni, kallio. Sinä sait olla siellä +Moorialla kenenkään sinusta välittämättä. Olit raunioiden alla, +sorakummun peitossa. Ei kukaan huomannut sinua olevaksikaan." + +Tähän haasteeseen kalliotemppelikin jo vastasi. + +"Mitä minä vuosikausien alennuksesta? Enkö minä kuitenkin yhä vielä ole +se mikä olen? Kului muutama vuosisata, niin eräänä yönä tuli luokseni +kunnianarvoisa vanhus, yllään juovikas beduiininviitta ja päässä +kamelinkarvakääre. Se mies oli Muhammed, Jumalan profeetta. Hänet +otettiin elävänä taivaaseen, ja minun laellani hän viimeksi seisoi +ennen maan päältä kohoamistaan. Samana hetkenä minä omin voimin ylenin +monta jalkaa maanpinnasta, kun en olisi tahtonut hänestä luopua. Minä +nousin sorasta ja raunioista. Minä olen ikuinen, minä en koskaan voi +joutua hukkaan." + +"Hylkäsit oman kansasi, senkin petturi", valitti kirkko. "Sinä autoit +vääräuskoisia valtaan." + +"Ei minulla ole mitään kansaa, en ole kenenkään palveluksessa, olen +ikuinen kallio. Suojelen sitä, joka minua kunnioittaa. Pian tuli se +päivä, jolloin Omar sotajoukkoineen saapui Jerusalemiin ja suuri kalifi +ryhtyi raivaamaan temppelialuetta, nostaen ensimmäisenä itse +päälaelleen korillisen soraa ja kantaen sen pois. Ja jonkin vuoden +kuluttua Omarin uskolaiset saivat valmiiksi tähän minun ylleni +ihanimman rakennuksen, mitä itämailla on nähty." + +Tähän taas kellonääni kivahti: "Niin, kaunis tuo rakennuksesi on, mutta +tiedätkö, mistä se on alkuisin? Etkö luule minun tuntevan noita +mosaiikkiholveja, tuota kaunista kupukattoa, noita marmoriseiniä, +joiden keskellä sinä itse lepäät koristeettomana, samoin kuin muinoin +pyhä hauta Helenan kirkossa. Koko tuossa sinun moskeijassasi on +matkittu ensimmäisen hautakirkon rakennetta." + +Mrs Gordon tuskaantui yhä enemmän. Noiden pyhäkköjen kiista tuntui +molemmin puolin surkean pikkumaiselta. Itse uskonnot, joita ne +edustivat, eivät edes johtuneet niiden ajatuksiin. Kumpikin vain kilvan +kerskaili kehyksenään olevista rakennuksista. + +Moskeija jatkoi: "Paljon minä muistan, mutta sitä kaunista +hautakirkkoa, josta sinä puhut, en muista nähneeni." + +"Varmasti se oli Golgatalla, vaikka viholliset sen pian hävittivät. Se +rakennettiin uudelleen, mutta hävitettiin taas." + +"Sen sijaan minä muistan", sanoi kalliotemppeli, "että Golgatalla oli +joukko pieniä ja suuria rakennuksia, joita pidettiin muka pyhinä. Ne +olivat kehnossa kunnossa, niin hataroitakin, että sadevesi tippui +katosta sisään." + +"Niin olivat, totta se on", kirkko vastasi. "Silloin oli sinun aikasi +ja pimeys vallalla. Mutta voin sanoa sinun tavallasi: Mitä minä +vuosikausien alennuksesta! Minä olen nähnyt koko länsimaiden nousevan +avukseni. Olen nähnyt rautapukuisten miesten minun vuokseni tulevan +Euroopasta ja valloittavan Jerusalemin. Olen nähnyt, kuinka sinun +moskeijasi muutettiin kristittyjen kirkoksi ja ristiritarit rakensivat +alttarin sinun päällesi, kallio. Olen nähnyt ristiritarien pitävän +hevosiaan temppelin holveissa." + +Vanha kallio korotti äänensä ja lauloi niinkuin dervishi laulaa +erämaassa. + +Mutta kirkko jatkoi siitä huolimatta puhetulvaansa: "Muistan, kuinka +lännen ritarit riisuivat rautapukunsa ja tarttuivat kivikurikkaan ja +muurauslastaan rakentaakseen pyhän hautatemppelin uudelleen. Ja he +tekivät sen niin avaraksi, että kaikki pyhät paikat mahtuivat sen +sisälle. Muistan, miten he peittivät harmaan kalliohaudan valkoisella +marmorilla sekä sisältä että ulkoa." + +Vanha ääni keskeytti: "Mitäs sinä siitä hyödyit, että ristiretkeläiset +sinut rakensivat, kun sittenkin rappeuduit?" + +"Minä olen täynnä muistoja ja pyhiä paikkoja", huusi kirkko heläjävällä +äänellä. "Minun seinieni sisällä on se öljypuu, josta Aabraham löysi +oinaan, täällä on se kappeli, johon Aabrahamin pääkallo haudattiin. +Täällä on Golgata ja hauta ja se kivi, jolla enkeli istui vaimojen +tullessa itkemään ruumista. Täällä on se paikka, missä Helena +keisarinna istui työmiehiä kehoitellessaan, ja se paikka, mistä risti +löydettiin. Täällä on se pylväs, jolla ristiinnaulittu istui +orjantappurakruunua väännettäessä, ja se kivi, jolla hänet käärittiin +liinoihin, ja Melkisedekin hauta. Täällä on Gottfried Bouillonilaisen +miekka. Minua kunnioittamaan vaeltavat tänne yhä vieläkin koptit ja +abessinialaiset, armenialaiset ja jaakoppilaiset, kreikkalaiset ja +roomalaiset. Minä olen täpötäynnä pyhiinvaeltajia -- --" + +Vanha kalliotemppeli keskeytti: "Mitä sinä mäentöyräs tarkoitat, mokoma +hauta, jonka paikkaa kukaan ei tiedä? Ikuiseen kallioonko rupeat +itseäsi vertaamaan? Etkö tiedä, että minuun on Jehova kirjoittanut +pyhän lausumattoman nimensä, jota ei kukaan muu kuin Jeesus ole voinut +selittää? Etkö tiedä, että minun temppelini pihalle on Muhammed +laskeutuva viimeisenä päivänä?" + +Kun kirkkojen väittely näin yhä vain kiihtyi, nousi mrs Gordon +paikaltaan. Hän unohti, että hänen äänensä oli heikko kuin hyttysen +surina noihin jättiläisiin verrattuna. "Voi teitä, voi teitä", hän +huusi, "mitä pyhiä te olette? Te vain riitelette ja kinaatte, ja teidän +riitanne täyttävät maailman vihalla ja vainolla. Mutta Jumalan +viimeinen käsky vaatii yksimielisyyttä, kuulkaa se! Jumalan viimeinen +käsky, jonka minä olen saanut, vaatii yksimielisyyttä." + +Hänen lausuttuaan nämä sanat vaikenivat sekä pyhä hauta että pyhä +kallio. Mrs Gordon ensin ihmetteli, hänen sanansako saivat ne +lakkaamaan kiistastaan. Mutta sitten hän näki, että kaikki ristit ja +puolikuut pyhän kaupungin suurien kupukattojen huipuilla alkoivat +kimmeltää aamunkoitteesta. Auringon terä kohosi Öljymäen takaa, ja +kaikkien yön äänien oli aika vaieta. + + + + +BOO INGMAR MAUNUNPOIKA + + +Niiden joukossa, jotka olivat kuuluneet Hellgumin seurakuntaan +Amerikassa ja hänen kanssaan tulleet Jerusalemiin, oli kolme vanhan +Ingmarin suvun jäsentä. Ne olivat kaksi Suur-Ingmarin tytärtä, jotka +kohta isänsä kuoltua siirtyivät Chicagoon, sekä heidän serkkunsa Boo +Ingmar Maununpoika, joka jo oli asunut pari kolme vuotta siirtolaisena +Yhdysvalloissa. + +Boo oli kookaskasvuinen nuori mies. Hänellä oli vaalea tukka, verevät +kasvot ja hyvänsävyiset silmät. Vanhoja sukupiirteitä ei hänessä juuri +huomannutkaan muutoin kuin hänen raataessaan kovaa työtä tai kun hän +oli äkeissään. + +Kasvuaikanaan, käydessään Stormin koulua, Boo oli ollut saamattoman +veltto. Koulumestari kummasteli useinkin, että niin viisaaseen sukuun +saattoi tulla noin hidastajuisia lapsia. Tuo velttous oli kuitenkin +Boon Amerikkaan muutettua kadonnut. Siellä häntä päinvastoin pidettiin +älykkäänä ja vilkkaana, mutta hän oli lapsena niin monesti kuullut +puhuttavan tyhmyydestään, ettei koskaan tottunut oikein luottamaan +kykyynsä. + +Pitäjäläiset olivat aikalailla kummastelleet Boon Amerikkaan lähtöä. +Hänen vanhempansa olivat varakasta väkeä, talollisia, ja olisivat +mielellään pitäneet pojan kotona. Kerrottiin tosin, että Boo olisi +ollut mieltynyt koulumestarin Gertrudiin ja hänet unohtaakseen lähtenyt +matkalle, mutta sekin taisi olla vain luulopuhetta. Boo ei koskaan +ollut uskonut salaisuuksiaan muille kuin äidilleen, ja se ainakin oli +varma, ettei Suur-Ingmarin sisarelta hänen itse tahtomattaan saatu +salaisuuksia urkituksi. + +Samana päivänä, jona Boo lähti kotoaan matkalle, antoi hänen äitinsä +hänelle vyön, jota hän pyysi hänen pitämään aivan ruumista vasten. +Ottaessaan sen Boo tunsi siinä jotakin raskasta; äiti oli neulonut +siihen rahoja. -- "Lupaa minulle, ettet tarpeettomasti luovu tästä", +äiti sanoi. "Ei se summa ole suuri, mutta pääset sillä kumminkin +kotiisi, jos hätä tulee." + +Boo lupasi olla ottamatta rahoja vyöstä muuten kuin pahimmassa +puutteessa. Tämän lupauksen hän sitten oli tarkalleen pitänytkin. Kovia +kiusauksia hänellä ei tosin ollutkaan, sillä Amerikassa hän enimmäkseen +tuli hyvin toimeen, vaikka pari kertaa joutuikin niin tyhjäksi, ettei +hänellä ollut ruokaa eikä asuntoa. Joka kerta hän kumminkin oli päässyt +pulastaan muulla keinoin, tarvitsematta kajota äidin lahjaan. + +Hellgumilaisiin liittyessään Boo hieman epäröi, mitä hän vyölle tekisi. +Hänen uudet toverinsahan koettivat elää alkuajan kristittyjen tapaan. +He jakoivat kaikki varansa keskenään ja panivat jokaisen ansiot +yhteiseen rahastoon. Boo luopui myös muusta omaisuudestaan paitsi +siitä, mitä vyössä oli. Ajatuksin hän ei päässyt selville, tekikö hän +siinä oikein vai väärin, mutta sisässään hän tunsi, että hänen täytyi +pitää nuo rahat. Aivan varmasti Herra tiesi, ettei hän ahneudesta niitä +pitänyt kätkössä, vaan pysyäkseen äidille antamassaan lupauksessa. + +Boo ei luopunut vyöstä silloinkaan, kun liittyi gordonilaisiin. Mutta +siitä lähtien hänen tuntonsa ei ollut oikein rauhallinen. Boo huomasi +pian, että Gordon ja monet hänen seurakuntalaisensa olivat hyvin eteviä +ihmisiä. Hän tunsi halpuutensa heihin verrattuna, ja häntä pelotti, +mitä niin nuhteettomat ihmiset hänestä ajattelisivat, jos kerran +huomattaisiin hänellä olevan rahoja kätkössä, vaikka oli pyhästi +vakuuttanut luopuneensa kaikesta. + +Hellgum ja hänen seurakuntansa olivat tulleet Jerusalemiin juuri samaan +aikaan, toukokuussa, jolloin kotipitäjän talonpojat huutokaupalla +möivät tilojansa. Kesäkuussa saapui Jerusalemiin kirje, jossa +kerrottiin, että Ingmarila oli myyty ja että Ingmar Ingmarinpoika oli +hylännyt Gertrudin saadakseen isäinsä kartanon haltuunsa. + +Boo oli siihen saakka viihtynyt hyvin Jerusalemissa ja usein sanonut +olevansa iloinen sinne muutostaan. Mutta siitä päivästä asti, jona hän +kuuli Gertrudin olevan vapaana, hän synkistyi ja kävi vähäpuheiseksi. + +Ei kukaan hänen tovereistaan ymmärtänyt syytä Boon alakuloisuuteen. +Monikin koetti saada häntä ilmaisemaan huolensa, mutta Boo ei tahtonut +puhua heille sydänsuruistaan. Hän ei uskonut seurakuntalaisista +saavansa myötätuntoista kuulijaa. He saarnasivat aina, etteivät +yhteishengen lapset saaneet pitää yhdestä ihmisestä muita enemmän, ja +he väittivät itse rakastavansa kaikkia ihmisiä samalla lailla. He +olivat jokainen, Boo myöskin, valalla luvanneet, etteivät koskaan +menisi naimisiin, vaan eläisivät siveästi munkkien ja nunnien tapaan. + +Boo ei hetkeäkään muistanut tätä lupaustaan kuultuaan, että Gertrud oli +vapaana. Hän tahtoi heti erota siirtokunnasta lähteäkseen kotiin, sillä +nyt hän toivoi voittavansa Gertrudin. Hän oli hyvin iloissaan siitä, +että oli pitänyt vyönsä tallessa, joten hän nyt saattoi päästä matkalle +milloin halusi. + +Ensi päivät hän oli aivan kuumeissaan ja tiedusteli vain laivakulkuja +Jaffasta. Mutta mitään laivaa ei sattunut juuri silloin olemaan +lähdössä, ja Boo huomasi piankin sopivammaksi lykätä matkansa vähän +tuonnemmas. Jos hän juuri nyt palaisi kotiin, arvaisi koko pitäjä hänen +tulleen Gertrudin vuoksi. Ja jos hän ei sitten tyttöä saisikaan, +joutuisi hän kaikkien ihmisten pilkaksi. + +Boo oli juuri vähää ennen ottanut tehtäväkseen erään työn siirtokuntaa +varten. Vanhat gordonilaiset olivat näet tähän asti asuneet +Jerusalemissa keskikaupungilla. Mutta nyt, kun siirtokuntaan oli tullut +lisäksi niin paljon ruotsalaisia uskonveljiä, he olivat vuokranneet +tuon ison talon Damaskoksen portin ulkopuolelta ja järjestivät sitä +paraikaa asuttavaan kuntoon. Boon osalle oli joutunut leivinuunin +rakentaminen uuteen taloon. Hän päätti malttaa mieltään ja lähteä vasta +tämän työnsä valmistuttua. + +Sillä aikaa hänen oli niin ikävä, että koko Jerusalem tuntui melkein +vankilalta. Öisin hän joskus vuoteella maatessaan otti vyönsä esille ja +kopeloi siihen neulottuja rahoja. Hänen tuli oikein hyvä mieli noita +pyöreitä esineitä tunnustellessaan, hän oli näkevinään edessään +Gertrudin ja aivan unohti, ettei tyttö ollut koskaan hänestä +välittänyt. Hän oli varma siitä, että kunhan hän vain ehtii kotiin, hän +kyllä voittaa Gertrudin. + +Aivan varmaan Gertrud nyt, huomattuaan Ingmarin uskottomuuden, oppisi +pitämään arvossa Boota, joka ei ikänään ollut rakastanut ketään muuta +kuin häntä. + +Leivinuunin rakentamiseen Boolta kumminkin kului tavattoman kauan +aikaa. Kenties hän ei ollut taitava muurari taikka hänellä ei ollut +sopivia tiiliä eikä saviruukkia. Häntä itseään jo epäilytti, tulisiko +siitä koskaan valmista. Kerran se jo oli valmiiksi holvattuna, mutta +sortui, ja toisen kerran hän oli muurannut sen niin, että savu työntyi +uunista sisään. + +Siten Boo ei vielä elokuussa ollut päässyt lähtemään. Tällä aikaa hän +näki niin monta piirrettä gordonilaisten elämästä, että hän yhä enemmän +alkoi mieltyä siihen. Ei ikänään Boo ollut nähnyt tällaisia ihmisiä, +jotka elivät vain palvellakseen sairaita, köyhiä ja murheellisia. +Eivätkä he ikävöineet maailmalle, vaikka jotkut olivat niin rikkaita, +että olisivat voineet elää mielensä mukaan, ja toiset taas niin +taitavia, että heillä oli selvillä kaikki, mitä suinkin taivaan ja maan +välillä lienee. Joka päivä he pitivät kauniita hartaushetkiä, jolloin +he selittivät vastatulleille oppiansa. Heidän puhuessaan tuntui Boosta +joskus niin ihanalta olla mukana uudistamassa tätä oikeata Kristuksen +oppia, joka oli lähes kaksituhatta vuotta ollut unohduksissa, että +poislähteminen Jerusalemista alkoi tuntua melkein vastahakoiselta. + +Mutta kun hän yöllä otti vyönsä esille, tuli hänen taas niin ikävä +Gertrudia, että kyynelet kohosivat silmiin. Ja jos hänen mieleensä +johtuikin, että silloinhan hän ei saisi olla mukana oikean +kristillisyyden uudistamisessa, vakuutteli hän itseään sillä, että +olihan siihen niin paljon häntä arvokkaampia. Mitä vahinkoa siitä +oikeastaan oli, jos hänenlaisensa tyhmä miespahainen siirtokunnasta +luopui. + +Mutta sitä hetkeä Boo pelkäsi, jolloin hänen olisi julkisesti noustava +koko seurakunnan edessä selittämään, että hän aikoi lähteä kotiin. +Häntä aivan vapisutti ajatellessaan, että mrs Gordon ja vanha miss +Hoggs ja kaunis miss Young ja Hellgum ja hänen orpanansa, jotka kaikki +pyrkivät yksinomaan Jumalan asiaa palvelemaan, siitä lähtien pitäisivät +häntä kadotettuna raukkana. + +Ja mitä Jumala taivaassa hänen paostaan sanoisi? Vieläköhän Boo +menettäisi autuutensakin luopuessaan tästä suuresta asiasta! + +Päivä päivältä Boo tunsi varmuutensa vähenevän. Nyt hän selvästi +huomasi tehneensä väärin, kun ei jättänyt pois äitinsä rahoja. Ilman +tuota vyötä hänellä ei olisi ollut matkarahoja. Siten hän ei olisi +ollenkaan joutunut tähän kovaan kiusaukseen. + +Siirtokunnan varat olivat tähän aikaan vähissä, sillä asunnon muutto +oli tullut kalliiksi, ja sitä paitsi sen oli ajettava muuatta +oikeusjuttua Amerikassa. Samalla se myöskin antoi lakkaamatta apua +hyvin monelle Jerusalemin köyhälle. Kun he eivät koskaan ottaneet +maksua muille tekemistään töistä, sen vuoksi että pitivät rahaa kaiken +eripuraisuuden perussyynä, oli heidän asemansa useinkin hyvin ahtaalla. +Pari kertaa sattui niin pahasti, ettei Amerikasta odotettu rahalähetys +saapunutkaan oikeaan aikaan, ja silloin heidän varansa tuskin riittivät +jokapäiväiseen leipään. Koko seurakunta silloin monesti polvillaan +rukoili Jumalalta apua. + +Sellaisissa tapauksissa Boosta tuntui kuin vyö olisi aivan polttanut. +Mutta eihän hän voinut luopua siitä juuri nyt, kun hänellä oli +sellainen ikävä matkalle. Hän tunsi kyllä, että nyt oli aivan +mahdotonta tunnustaa, että hänellä oli ollut rahoja tallella sill'aikaa +kun toiset kärsivät puutetta. + +Elokuussa Boo viimein sai uunin valmiiksi, ja nyt hän aikoi lähteä heti +ensi laivassa. Eräänä päivänä hän meni istumaan aukealle mäelle +Jerusalemin ulkopuolelle, ratkoi vyön auki ja otti rahat esille. +Pidellessään noita pieniä kultakolikolta kädessään hän tunsi olevansa +kuin pahantekijä. "Antakoon Herra tämän anteeksi", hän puhkesi +sanomaan... "Enhän minä näihin ihmisiin liittyessäni tiennyt, että +Gertrud tulisi vapaaksi. Ei mikään muu maailmassa olisi saanut minua +eroamaan siirtokunnasta." Kaupunkiin päin palatessaan Boo hiiviskeli +melkein horjuen, ja hänestä tuntui kuin joku olisi vakoillen kulkenut +hänen takanaan. Hän poikkesi erääseen kauppaan Daavidinkadulle +vaihtaakseen pari kultarahaa, mutta näytti niin hämmentyneeltä, että +armenialainen rahanvaihtaja luuli häntä varkaaksi ja petkutti häneltä +ainakin puolet. + +Seuraavana päivänä Boo jo aikaisin aamulla pujahti pois +siirtokuntatalosta. Hän oli menevinään itään päin Öljymäelle, jottei +kukaan voisi arvata, mihin hän aikoi, ja kiersi pitkiä mutkia tehden +rautatieasemalle. + +Hän tuli kuitenkin perille melkein tuntia liian aikaisin ja kärsi +hirveitä tuskia odottaessaan. Hän säpsähti jokaista ohikulkijaa ja +koetti turhaan rohkaista mieltään sillä, ettei hänellä mitään pahoja +aikeita ollut, vaan oli vapaa mies menemään minne halutti. Hän tunsi +kuitenkin, että olisi ollut parempi suoraan kertoa aikeensa +seurakuntalaisille kuin salaa livahtaa tiehensä. Tuo pelko, että joku +näkisi ja tuntisi, rupesi ahdistamaan häntä niin, että hän oli vähällä +kääntyä takaisin. + +Boo joutui kuitenkin junaan. Kaikki vaunut olivat täpötäynnä, mutta hän +ei nähnyt yhtään tuttua ihmistä. Hän mietiskeli siinä istuessaan, miten +hän kirjoittaisi teostaan mrs Gordonille ja Hellgumille. Hän koetti +kuvitella mielessään sitä hetkeä jonakin aamuna yhteisen rukouksen +jälkeen, jolloin hänen kirjeensä luettaisiin julki, ja oli näkevinään +ylenkatsetta kaikkien silmissä. Varmaan minä nyt menettelen kauhean +kehnosti, hän ajatteli, ja hän pelkäsi tästä nyt saavansa tahran, joka +ei lähtisi millään pesulla. Tuo salainen poislähtö alkoi inhottaa häntä +itseään. Hän suuttui itseensä, tunsi olevansa kehno raukka. + +Hän tuli Jaffaan ja nousi siellä junasta. Mennessään päivänpaahteisen +asema-alueen poikki hän näki siellä joukon köyhiä romanialaisia +pyhiinvaeltajia. Boo seisahtui heitä katsomaan ja kuuli eräältä +syyrialaiselta kantajalta, että pyhiinvaeltajat olivat sairastuneet +laivamatkalla Jaffaan. Täältä he aikoivat jalkaisin vaeltaa +Jerusalemiin, mutta eivät jaksaneet. Tuossa he nyt olivat venyneet +kaiken päivää. Kukaan ei heistä pitänyt huolta, eikä heillä ollut +rahaa, niin että kyllä kai he siihen auringonpaahteeseen nuutuvat. + +Boon täytyi oikein rientää pois asemalta. Hän näki ympärillään noiden +ihmisten kuumeenhohtavat kasvot. Pari oli aivan tajuttomana eivätkä +kyenneet edes pyyhkäisemään kärpäsiä pois silmistään. Hänestä oli aivan +selvää, että Jumala oli lähettänyt nuo köyhät hänen tiellensä, jotta +hänen täytyisi heitä auttaa. Boo ajatteli, ettei kukaan muu heidän +siirtokunnastaan olisi voinut mennä tuollaisten hätääkärsivien ohi +koettamatta auttaa heitä. Olisi hän itsekin heistä huolta pitänyt, +jollei olisi ollut niin huono ihminen. Mutta nyt hän itse tunsi, ettei +hän todella aikonutkaan auttaa lähimmäistään, tietysti vain sen vuoksi, +että hän tahtoi säästää rahansa kotimatkaan. + +Boo meni kaupungin portista sisään, käveli pari katua eteenpäin ja +saapui meren rantaan pienelle torille. Koko ulkosatama ja aava +merenselkä näkyi siihen. Vedenpinnalla ei ollut muuta liikettä kuin +välkkyvän sinisiä, loivia maininkeja, jotka keinuivat mereltä sataman +sisään mustain basalttikallioiden välitse. Kaunis lähtöpäivä Boolla +oli. Iso saksalainen höyrylaiva näkyi olevan ankkurissa sataman +edustalla. Boo oli aikonut lähteä eräässä ranskalaisessa laivassa, jota +samana päivänä odotettiin Jaffaan, mutta sitä ei näkynyt. Oli kai +myöhästynyt. + +Tuo saksalainen laiva oli varmaankin saapunut vast'ikään. Joukko +sotamiehiä hääräili sen ympärillä veneineen valmiina tuomaan +matkustajia maihin. He kilpailivat keskenään, huutaa hoilasivat ja +heristivät airoilla toisiaan. Sitten lähti veneitä kymmenkunta +yht'aikaa liikkeelle. Voimakkaat venemiehet nousivat soutamaan +seisoallaan, päästäkseen parempaan vauhtiin. Alussa he olivat hieman +varovaisia, mutta kahden pahimman kivisärkän ohi ehdittyä alkoi mitä +tuimin kilpasoutu. Boo kuuli rannalta heidän naurunsa ja huutonsa, kun +he toisiaan hätistelivät. + +Hänen teki tavattomasti mieli lähteä heti paikalla. Miksei hän voisi +matkustaa tällä laivalla yhtä hyvin kuin toisellakin? Mitä hän muusta +välitti, kunhan vain pääsi Eurooppaan? + +Hän huomasi rannalla vielä pienen veneen. Siinä oli soutajana vanha +äijä, joka kaiketi ei ollut ehtinyt lähteä yhtä nopeasti kuin toiset. +Boosta tuntui aivan kuin mies olisi juuri hänen tähtensä myöhästynyt. +Hän hyppäsi veneeseen, ja he työnsivät sen vesille. + +Ensi hetkenä Boon oli hyvä mieli, kun nyt oli päätöksensä tehnyt, mutta +ehdittyään pari aironvetoa merelle hän jo tunsi kovaa katumusta. +Mitähän hän äidilleen sanoisi tavatessaan hänet? Kertoisiko hänelle +käyttäneensä hänen lahjansa niin, että oli joutunut häpeään ja ihmisten +pilkaksi? + +Boo oli näkevinään äitinsä kurttuiset kasvot ja tutun, jäykän juovan +hänen suupielessään. Äiti oli hiukan likinäköinen, ja hänen oli tapana +puhuessaan tulla hyvin likelle ihmisiä ja katsoa tarkasti kasvoihin. +Kun hän nyt saapuu kotiinsa, tulee äiti tapansa mukaan aivan hänen +eteensä ja kysyy: "Oletko sinä, Boo, luvannut liittyä noiden ihmisten +joukkoon ja olla apuna heidän työssään?" -- "Olen kylläkin, äiti", +täytyisi Boon siihen vastata. -- "Silloin kestäkin heidän parissaan", +äiti silloin sanoo, "yksikin lupauksensa rikkoja jo meidän sukuumme +riittää." + +Boo huokasi alakuloisesti, mutta siitä hän nyt kuitenkin oli selvillä, +että mahdotonta hänen oli näin itsensä häväistyään mennä kotiin äitinsä +luo. Muuta hän ei voinut kuin palata takaisin siirtokuntaan. + +Hän käski soutajan kääntää, mutta mies ei hänen merkkipuhettaan +ymmärtänyt, vaan jatkoi soutuaan laivalle päin. Boo nousi seisoalleen +ottaakseen häneltä airot pois. Ukko piti puoliaan, ja siinä +kahakoidessaan he olivat vähällä kaataa veneen. Boo huomasi parhaaksi +istua paikallaan ja antaa soutajan tehdä tahtonsa mukaan. Mutta samalla +hän pelkäsi jättää käyttämättä tätä hetkeä, jolloin hän oli kyllin +voimakas kääntymään. Kun kerran laivaan pääsen, silloin kenties +matkahalu taas minut valtaa, hän ajatteli. + +Mutta ei, niin ei saanut käydä, nyt hän tahtoi lopultakin päästä tästä +kiusauksesta. Ja hän pisti kätensä taskuun, otti sieltä kultarahansa ja +heitti ne mereen. + +Heti sen tehtyään Boo tunsi sydäntä kirvelevää katumusta. No, nyt hän +tosiaan oli heittänyt onnensa luotaan, nyt hän oli menettänyt Gertrudin +ikipäiviksi. Hän väänteli käsiään niin että sormet natisivat. + +Muutaman minuutin päästä tuli heitä vastaan laivalta pari venettä +täynnä matkustavia, jotka aikoivat nousta maihin Jaffassa. + +Boo pyyhkäisi kädellä silmiään, sillä totta tosiaan hän luuli näkevänsä +näkyjä. Aivan oli kuin pari kotipitäjän tuttua kirkkovenettä olisi +soutanut häntä vastaan kesähohteista merta pitkin. + +Pitkissä veneissä istui ihmisiä, jotka näyttivät yhtä juhlallisen +vakavilta kuin kotipitäjäläiset laskiessaan veneensä kirkkovalkamaan. + +Ensi hetkenä Boo ei täysin käsittänyt mitä näki. Kaikki nuo kasvothan +olivat tuttuja. "Eikös tuo ole Timmin Halvor?" hän ajatteli. "Ja tuo, +sehän on Ingmarilan Katri. Ja tuo tuossa on Birger Laurinpoika, jonka +minä monen monituiset kerrat olen nähnyt takovan nauloja pajassaan +maantien varrella!" + +Boon mietteet olivat olleet niin vierailla aloilla, että hän vasta +kotvasen perästä arvasi nuo vieraat Taalainmaasta tulleiksi +siirtolaisiksi, jotka olivat saapuneet pari päivää ennen määräaikaansa. + +Hän kohosi seisoalleen, viittoi kädellään ja huusi: "Päivää". Veneissä +istujat katsahtivat toinen toisensa jälkeen häneen ja nyykäyttivät +hiukkasen päätään, osoittaakseen tuntevansa hänet. Boo huomasi heti +häirinneensä heitä sopimattomana hetkenä. Heidän ajatuksensa varmaankin +olivat hyvin juhlallisia, kun he nyt juuri olivat nousemaisillaan +Palestiinan maalle. + +Mutta ei koskaan Boo ollut nähnyt kauniimpaa kuin nuo jäykät kasvot. +Hän ilahtui suuresti, mutta samassa hän jo kävi murheelliseksi. Niin, +sellaista väkeä meillä kotona on, hän ajatteli, ja ikävä valtasi hänet +niin, että melkein teki mieli heittäytyä mereen sukeltaakseen sieltä +kultarahansa takaisin. + +Toisen veneen perällä istui tyttö, joka piti huivia niin silmillään, +ettei Boo nähnyt hänen kasvojaan. Mutta juuri veneen ohi mentyä tyttö +työnsi huivin otsalleen ja katsoi häneen, ja Boo tunsi hänet +Gertrudiksi. + +Silloin Boo vavahti päästä jalkoihin asti. Hän painautui tunteensa +valtaamana istualleen ja piteli tuhdosta kiinni. Hän pelkäsi, ettei +voisi hillitä itseään, ettei malttaisi olla hyppäämättä mereen pikemmin +ehtiäkseen Gertrudin luokse. + +Kyyneleet tulvahtivat hänen silmiinsä, hän pani kätensä ristiin ja +kiitti Jumalaa. Totta tosiaan, tämä oli paras palkinto, mitä hän +koskaan oli saanut synnin karttamisesta. Ei koskaan hän ollut kokenut +niin suurta Jumalan hyvyyttä. + + + + +RISTINKANTAJA + + +Kaikkina niinä vuosina, jotka Gordonin siirtokunta oli ollut +Jerusalemissa, oli pyhän kaupungin kaduilla joka päivä kulkenut muuan +mies kantaen paksuista puupölkyistä tehtyä ristiä. Hän ei puhunut +kenenkään kanssa, eikä kukaan puhutellut häntä. Ei kukaan tiennyt, +oliko mies mielenvikainen, joka oli alkanut kuvitella olevansa Kristus, +vai oliko hän vain katumustyötä tekevä köyhä pyhiinvaeltaja. + +Ristinkantajaparka nukkui yönsä jossakin Öljymäen luolassa. Joka aamu +auringon noustessa hän kiipesi vuorelle ja katseli sieltä Jerusalemia, +joka oli vastapäätä vähän matalammalla kukkulalla. Hän tarkasteli +innokkaasti kaupunkia ikään kuin jotakin etsiäkseen, kuljetti +katsettaan talosta taloon, temppelin kupukatosta toiseen, ikään kuin +odottaen, että siellä olisi yön kuluessa tapahtunut jokin suuri muutos. +Vihdoin, huomattuaan että kaikki oli entisellään, hän syvään huoahtaen +palasi luolaansa, nosti suuren ristinsä hartioilleen ja pani päähänsä +piikkisistä orjantappuroista kierretyn seppeleen. + +Sitten hän lähti raskasta taakkaansa kantaa retuuttaen astumaan vuoren +rinnettä alas viinitarhojen ja öljypuistojen välitse, kunnes saapui +Getsemanen yrttitarhan korkean muurin luokse. Siinä hän tavallisesti +pysähtyi pienen portin ulkopuolelle, laski ristinsä maahan ja seisahtui +portinpieltä vasten ikään kuin odottamaan. Vähän väliä hän kumartui ja +kurkisti avaimenreiästä pieneen yrttitarhaan. Jos hän silloin näki +jonkun harmaaveljen, joiden huostassa Getsemane oli, kävelevän vanhojen +öljypuitten ja myrttipensasten keskellä, näytti hän tarkistavan +huomiotaan ja hymyili iloisin silmin, mutta heti sitten hän pudisti +päätään; se, mitä hän odotti, ei näyttänytkään tulevan. Hän nosti +taasen ristin olalleen ja jatkoi matkaansa. + +Sitten hän tavallisesti laskeutui vuoren matalimpia penkereitä +Josafatin laaksoon, juutalaisten suurille hautausmaille. Hän laahasi +pitkää ristiä jäljessään, kolauttaen sitä hautapaasiin, niin että +niiden päälle kasaantuneet pikku kivet rapisivat alas. Vähän väliä hän +pysähtyi kuullessaan kivien kolinaa ja kääntyi katsomaan taakseen, +selvästi luullen jonkun sieltä tulevan. Joka kerta, kun hän huomasi +erehtyneensä, hän uudelleen huokasi syvään ja jatkoi matkaansa. + +Nämä huokaukset muuttuivat syviksi voihkaisuiksi, kun hän ehti laakson +pohjaan, josta hänen nyt oli raastettava ristitaakkansa sitä rinnettä +ylös, jonka huipulla Jerusalem on. Tällä puolella ovat muhamettilaisen +väestön haudat ja siellä hän usein näki jonkun surevan vaimon +valkoiseen vaippaan kääriytyneenä istuvan matalalla, arkun muotoisella +hautakivellä. Hän käydä kompuroi silloin sinnepäin, kunnes vaimo, +säikähtyneenä ristin kolinasta hautakiveä vasten, käänsi häneen päin +tiheään mustaan huntuun peitetyt kasvonsa. Näytti siltä, kuin siellä +olisi ollutkin vain ammottavan musta kolo. Silloin hän pöyristyen +kääntyi poispäin ja jatkoi matkaansa. + +Hän kiipesi vaivalloisesti rinteen äyräälle asti, missä kaupungin muuri +oli häntä vastassa. Sitten hänen tapansa oli kulkea kapeata polkua +muurin ulkopuolitse ylängön eteläosaan Siionin kukkulalle päin, ja hän +saapui pienen armenialaiskirkon eteen, jota sanotaan Kaifaan taloksi. + +Siinä hän uudelleen laski ristin maahan ja kurkisti avaimenreiästä +sisään. Mutta nyt hän sen lisäksi vielä tarttui kellonvetimeen ja +soitti. Kuullessaan kohta sen jälkeen jonkun tohveleissa käydä +sipsuttavan kivilattiata pitkin hän hymyili ja tarttui käsillään +orjantappuraseppeleeseen nostaakseen sen päästään. + +Mutta heti kun suntio oven avattuaan tuli ristinkantajan näkyviin, hän +pudisti kieltävästi päätään. + +Katumuksentekijä kumartui kurkistamaan sisään raollaan olevasta ovesta. +Hän katsahti sille pienelle pihalle, jolla tarina kertoi Pietarin +kieltäneen Vapahtajan, ja huomasi sen olevan aivan tyhjänä. Hän näytti +siitä harmistuvan, vetäisi kärtyisästi portin kiinni ja jatkoi +matkaansa. + +Kömpelö risti harasi nyt kivien ja vanhojen rakennusten jätteiden +peittämää maata. Kulku Siionin vuorta kohden kävi entistä nopeammin, +ikään kuin ristinkantajan malttamattomuus olisi lisännyt hänen +voimiaan. Hän astui Siionin portista kaupunkiin eikä laskenut ristiään +maahan ennen kuin sen harmaakivisen rakennuksen ulkopuolella, jota +toiset kunnioittavat Daavid kuninkaan hautana, mutta jossa toiset +sanovat olevan sen salin, jossa Jeesus asetti Pyhän ehtoollisen. + +Tähän vanhus tavallisesti jätti ristin siksi aikaa, kun hän itse kävi +rakennuksen pihalla. Muhamettilainen portinvartija, joka muutoin +äkäisin silmin katsoi kaikkia kristittyjä, kumarsi syvään nähdessään +tämän miehen, jonka äly oli Jumalan tykönä, ja suuteli hänen kättään. +Joka kerta saadessaan tämän kunnianosoituksen vanhus katsahti mieheen +odottavin silmin. Mutta sitten hän tempasi kätensä pois, pyyhki sitä +pitkään karkeaan viittaansa, palasi takaisin kadulle ja nosti ristin +hartioilleen. + +Sanomattoman hitaasti hän sitten laskeutui sieltä kaupungin +pohjoisosaan päin synkkää Kristuksen kärsimystietä pitkin. Kulkiessaan +taajaväkisillä kaduilla hän kaiken aikaa uteliaasti tarkasteli +vastaantulijoita, pysähteli katsomaan taakseen ja kääntyi yhä uudelleen +pois huomattuaan erehtyneensä. Hyväsydämiset vedenkantajat, jotka +näkivät hänen hikoilevan kuormaansa laahatessaan, ojensivat hänelle +usein tinavadillisen vettä, ja vihanneskauppiaat heittivät hänelle +kourallisen papuja tahi vihreitä manteleita. Kun näitä lahjoja hänelle +tarjottiin, otti hän ne ensin helossa silmin ja ystävällisesti vastaan, +mutta kääntyi sitten poispäin, ikään kuin olisi odottanut jotakin +toista ja parempaa. + +Kun hän saapui Kärsimystielle, näytti hänen toivonsa elpyneemmältä kuin +koko matkalla. Hän ei enää niin syvästi huokaillut taakkansa alla. Hän +oikaisi selkänsä suoraksi ja katseli ympärilleen niinkuin vanki, joka +nyt varmasti tietää pääsevänsä vapaaksi. + +Pitkin kärsimystietä on neljässätoista paikassa pienillä kivitauluilla +merkitty Kristuksen pysähdyspaikat. Ristinkantaja lähti kulkemaan +ensimmäisen kohdalta eikä seisahtunut ennen kuin Siionin sisarten +luostarin kohdalla lähellä Ecce Homo kaarta, missä Pilatus näytti +Kristusta kansalle. Siinä hän paiskasi ristin kadulle aivan kuin +taakan, jota hänen ei enää tarvitsisi nostaa, ja kolkutti lujasti kolme +kertaa luostarin porttiin. Ennen kuin kukaan ehti avaamaan, oli hän jo +temmannut orjantappuraseppeleen päästään, ja välistä hän oli niin varma +asiastaan, että heitti sen koirien makuupaikkaan luostarin viereen. + +Luostarissa hänen kolkutuksensa jo tunnettiin. Joku sen pyhistä +sisarista avasi porttiluukun ja ojensi hänelle pienen leipäkakun. + +Silloin hän suuttui kauheasti. Leivästä hän ei huolinut, vaan pudotti +sen kadulle. Hän polki jalkaa ja huusi aivan mielettömänä epätoivosta. +Pitkään aikaan hän ei liikahtanut portin takaa. Vihdoin hänen +kasvojensa piirteet tyyntyivät ja muuttuivat entiselleen kärsivän +näköisiksi. Hän kumartui ottamaan leivän maasta ja söi sen ahnaasti +nälkänsä sammuttamiseksi, etsi sitten uudelleen orjantappuraisen +seppeleensä ja nosti taas ristin olalleen. + +Parin sekunnin perästä hän jo, silmät odotuksesta loistaen, seisoi sen +pienen kappelin ulkopuolella, jota sanotaan Pyhän Veronikan taloksi, ja +alakuloisena uudesta pettymyksestä hän lähti sieltäkin. Hän kulki kadun +päähän asti kaikkien pysähdyspaikkojen ohi, odottaen yhtä varmasti +vapautustaan sen kappelin luona, joka on rakennettu Oikeudenportin +kohdalle, jonka kautta Jeesus kuljetettiin kaupungista, ja sillä +paikalla, missä Vapahtaja puhui Jerusalemin naisille. + +Kuljettuaan siten Kristuksen kärsimystien päästä päähän hän lähti +rauhattomana harhailemaan pitkin kaupunkia. Ahtaan Daavidinkadun +väentungoksessa hän oli yhtä pahana haittana liikenteelle kuin +risukimppukuormaa kantava kameli, mutta kukaan ei kumminkaan häntä +häirinnyt eikä sadatellut. + +Näillä retkillään hän joskus osui joutumaan Pyhänhaudankirkon ahtaalle +esipihalle. Mutta siellä ei ristinkantaja parka heittänyt taakkaansa +maahan, siellä hän ei repäissyt orjantappurakruunua päästään. +Huomattuaan kirkon synkänharmaat seinät hän heti kääntyi pakoon. Siellä +häntä ei nähty loistavien juhlakulkueiden eikä edes suuren +pääsiäisihmeen aikana. Vanha katumuksentekijä näytti olevan varmasti +vakuuttunut, että siltä paikalta ainakaan hän ei voinut löytää +etsittäväänsä. + +Mutta muuten hän aina piti varalla, milloin karavaaneja oli purkamassa +tavaroitaan Jaffan tullin luona. Hän istui silloin majatalojen +ulkopuolella ja katsoa tiirotti tutkivin silmin kaikkia matkustajia. +Siitä asti kun Jaffan ja Jerusalemin välinen rautatie valmistui, hän +kävi melkein joka päivä rautatieasemalla. Hän kävi patriarkkain ja +piispojen puheilla heidän kotonaan, ja joka perjantai hän saapui +Itkumuurin torille, missä juutalaiset painautuen kylmää kiveä vasten +itkivät hävitettyä palatsia, kukistettua muuria, valittivat mennyttä +valaansa, kuolleita suurmiehiään ja huusivat kostoa harhaan joutuneille +papeilleen ja kuninkaille, jotka olivat Kaikkivaltiaan hylänneet. + +Eräänä hyvin lämpimänä ja kauniina elokuun päivänä ristinkantaja oli +lähtenyt Damaskoksen portin ulkopuolelle ja kuljeksi niitä autioita +kivikkokankaita, jotka ympäröivät Gordonin siirtokunnan taloa. +Hoiperrellessaan tienviertä pitkin hän huomasi pitkän rivin vaunuja, +jotka asemalta päin ajoivat siirtokuntaa kohti. Vaunuissa istui +vakavia, hiukan tylynnäköisiä ihmisiä. Useimmat heistä olivat hyvin +rumia, heillä oli vaalea, hieman punaiselta vivahtava tukka, raukeat +silmäluomet ja alahuuli lerpallaan. + +Kun nämä ihmiset ajoivat hänen ohitsensa, teki ristinkantaja niinkuin +hänen tapansa oli tehdä uusien pyhiinvaeltajien saapuessa Jerusalemiin. +Hän laski ristin olkapäänsä nojaan, hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän +kohotti kätensä taivasta kohden. + +Nähdessään hänet siinä tienvieressä risteineen ajajat säpsähtivät, +mutta eivät sitä ihmetelleet. Oikeastaan he tuntuivat odottaneenkin +juuri tällaiseksi ensi näkemäänsä Jerusalemissa. + +Monet heistä kohottausivat sydämellisesti säälien katsomaan häntä. He +kurottivat käsiänsä, ja selvästi näki, että heitä halutti laskeutua +ajoneuvoista auttamaan vanhusta. + +Jotkut siirtokuntalaiset, jotka jo olivat perehtyneet Jerusalemiin, +sanoivat vastatulleille: -- "Se on vähämielinen miespoloinen, tuolla +lailla hän kulkee joka päivä. Hän luulee, että hän kantaa Kristuksen +ristiä ja että hänen on sitä kuljetettava siksi, kunnes löytää sijaansa +jonkun toisen." + +Ajajat kääntyivät katsomaan jäljelleen päin tuota jalkaisin vaeltavaa +miesparkaa. Koko ajan, kun he olivat näkyvissä, ristinkantaja seisoi +paikallaan kädet koholla, sanomattoman ihastuneena. + +Mutta tämän kerran jälkeen ei kukaan nähnyt ristinkantajavanhusta +Jerusalemissa. Seuraavana päivänä porttien ulkopuolella majailevat +spitaaliset turhaan odottivat hänen tuloaan. Hän ei häirinnyt +hautausmailla surevien rauhaa, ei vaivannut Kaifaan talon vartijaa, +eivätkä Siionin hurskaat sisaret saaneet annetuksi hänelle sitä leipää, +jonka hän muulloin joka päivä kävi noutamassa. Pyhäinhaudankirkon +turkkilainen portinvartija odotti tavallisuuden mukaan näkevänsä hänen +tulevan ja rientävän pakoon, ja hyväsydämiset vedenkantajat +ihmettelivät, kun häntä ei näkynyt kadulla väentungoksessa. + +Ukkoraukkaa ei koskaan sen jälkeen nähty pyhässä kaupungissa. Lieneekö +hän maannut kuolleena luolassaan Öljymäellä vai vaeltanut kaukaiseen +kotiinsa. + +Se vain varmasti tiedettiin, ettei hän enää kantaa raastanut raskasta +kuormaansa. Sillä taalalaisten tulon jälkeisenä päivänä löysivät +Gordonin siirtokuntalaiset hänen suuren ristinsä nojallaan heidän +ulko-ovensa korkeita portaita vasten. + + + + +"KULLASTA RAKETUT MUURIT JA PORTIT POLTETUSTA LASISTA" + + +Jerusalemiin vaeltajien joukossa oli muuan seppä, Birger Laurinpoika. +Hän oli koko ajan ollut hyvin iloissaan tästä matkasta. Ei kukaan ollut +niin kevein mielin kuin hän eronnut kodistaan, eikä kukaan ollut niin +riemuissaan kuin hän odottanut Jerusalemin ihanuuden näkemistä. + +Mutta Birger sairastui juuri noustessaan Jaffassa maihin. Istuessaan +monta tuntia auringonpaahteessa asemalla junan lähtöä odottaen hän +huononi huononemistaan. Kun hän tuli kuumaan vaunuun, alkoi hänen +päätänsä pakottaa aivan kuin haljetakseen. Ja Jerusalemiin saavuttuaan +hän oli niin pahoinvoipa, että Timmin Halvorin ja Ljungo Björnin täytyi +kainaloista kannattaen viedä hänet asemasillalle. + +Boo oli Jaffasta sähköttänyt siirtokunnalle taalalaisten tulosta. +Useita Amerikan ruotsalaisia oli tullut junalle tervehtimään ystäviä ja +sukulaisia. Birgerillä oli silloin niin kova kuume, ettei hän tuntenut +vanhoja pitäjäläisiä, vaikka pari heistä oli ollut hänen läheisiä +naapureitaan. Siitä hän kuitenkin oli selvillä, että nyt hän oli +saapunut Jerusalemiin, ja koetti vain pysytellä voimissaan siksi, +kunnes saisi nähdä pyhän kaupungin. + +Asemalta, joka on melkoisen matkan päässä Jerusalemista, Birger ei +nähnyt kaupunkia laisinkaan. + +Siellä odotellessaan hän makasi koko ajan ummessa silmin. Mutta +vihoviimein kaikki saatiin sijoitetuiksi odottaviin vankkureihin. He +ajoivat mäkeä alas Hinnominlaaksoon, jonka toisella puolen rinteen +huipulla Jerusalem näkyi. + +Birger avasi raukeat silmäluomensa ja näki kaupungin, jota +korkea, torneilla varustettu muuri ympäröi. Muurin takana kohosi +monikerroksisia kivistä holvattuja rakennuksia, ja pari palmua huojui +vuoristotuulessa. + +Mutta ilta oli tulossa ja aurinko painui jo likelle lännen kukkuloita. +Se oli hyvin punainen ja suuri, ja sen hehkuva rusko levisi yli +taivaan. Maa kimmelsi ja helotti myöskin punakeltaisena. Mutta +Birgeristä tuntui, ettei tuo välkkyvä hohde tullutkaan auringosta, vaan +tuolla mäen harjalla olevasta kaupungista. Se heijastui sen muureista, +jotka kimaltelivat kuin helottava kulta, ja sen torneista, joiden katot +olivat paanutetut poltetulla lasilla. + +Birger Laurinpoika hymyili ajatellessaan, että hän nyt näki kaksi +aurinkoa, toisen taivaalla ja maan päällä toisen, joka oli Jumalan +kaupunki Jerusalem. + +Hetken aikaa Birger tunsi melkein tulleensa terveeksi suuresta +ilostaan. Mutta pian hän uudelleen sai kuumekohtauksen ja heidän +ajaessaan kaupungin läpi siirtokunnantalolle hän oli koko ajan +tiedottomana. + +Birger ei tiennyt edes heidän saapumisestaan siirtokuntaan. Hän ei +saanut sitä iloa, että olisi nähnyt tuon kookkaan talon ja valkoiset +marmoriportaat ja sen kauniin aitauksen, joka pihamaata ympäröi. Birger +ei saanut nähdä kaunista, älykkään näköistä mrs Gordonia, kun hän tuli +portaille heitä tervehtimään, eikä vanhaa pyöreäsilmäistä miss Hoggsia +eikä muitakaan uusia veljiään ja sisariaan. Hän ei edes tiennyt +sitäkään, kun hänet vietiin isoon valoisaan huoneeseen, jonka hän +perheineen oli nyt saava asunnokseen ja jossa hänelle kiireesti +laitettiin makuusija. + +Seuraavana päivänä hän oli yhtä kipeä, mutta tointui kuitenkin joskus +hetkiseksi. Silloin hän enimmän murehti sitä, että hänen piti kuolla +ennen kuin oli päässyt itse Jerusalemin sisälle, nähdäkseen läheltä sen +ihanuutta. + +"Ajatelkaahan, että näin likelle asti minä pääsin", hän sanoi, "ja nyt +minun täytyy kuolla, sitä ennen näkemättä Jerusalemin kultapalatseja ja +katuja, joilla pyhiä ihmisiä kävelee valkeissa pitkissä vaatteissa, +palmut käsissään." + +Näin valitellen hän makasi kaksi päivää. Kuume lisääntyi, ja +houreissaankin hän tuskitteli sitä samaa, ettei päässyt näkemään +Jumalan oman kaupungin kullalta hohtavaa muuria ja välkkyviä torneja. + +Hänen toivottomuutensa ja hätänsä oli niin suuri, että Ljungo Björn ja +Timmin Halvor alkoivat häntä sääliä ja päättivät täyttää hänen +toiveensa. He luulivat hänen sairautensa paranevan, kun hän tästä +ikävästään tyyntyisi. He laittoivat kantopaarit, ja eräänä iltana, kun +ilma oli alkanut hiukan viiletä, he kantoivat hänet Jerusalemiin. + +He kantoivat häntä suoraan kaupunkia kohti, ja Birger makasi paareilla +täydessä tajussaan, katsellen kivikkokankaita ja kaljuja kukkuloita. +Ehdittyään sinne asti, mihin jo Damaskoksen portti ja kaupunginmuuri +näkyi, he laskivat paarit tienviereen, jotta sairas rauhassa saisi +katsella, mitä hän niin kovin oli ikävöinyt. + +Birger oli aivan ääneti, varjosti käsin silmiään ja katseli tarkasti +eteensä. + +Hän ei nähnyt siellä mitään muuta kuin harmaanruskean muurin, joka oli +rakennettu kivestä ja savesta, niinkuin muurit ainakin. Nähdessään +siinä suuren, monisakaraisen portin, jonka alitse tie kulki matalasta +aukosta, häntä melkein kammotti. + +Hänen väsyneissä aivoissaan syntyi sellainen ajatus, ettei häntä ollut +vietykään oikeaan Jerusalemiin. Juuri pari iltaa sitten hän oli nähnyt +toisen, joka hohti kuin aurinko. + +Kuinka minun vanhat ystäväni ja sukulaiseni voivatkaan kiusata minua +näin, hän sairaassa mielessään ajatteli, etteivät salli minun nähdä +oikeaa Jerusalemia! + +Miehet kantoivat häntä jyrkkää rinnettä myöten portinaukkoa kohti. +Birgeristä tuntui, kuin häntä olisi viety maan sisälle. + +Porttiholvin läpi päästyään hän hiukan kohottausi makuultaan. Nyt hän +tahtoi nähdä, oliko hänet kannettu pyhään kaupunkiin. + +Birger ihmetteli kovin nähdessään joka puolella rumia harmaita +kivitaloja, mutta vielä enemmän hän säpsähti nähdessään portilla +istuvat rujot kerjäläiset ja laihat, likaiset kulkukoirat, joita makasi +neljä viisi yhdessä suurilla roskatunkioilla. + +Hän ei ollut missään tuntenut niin ihmeen tukehduttavaa hajua eikä niin +tympäisevää hellettä kuin täällä. Olisikohan minkäänlainen myrsky +jaksanut tätä ummehtunutta ilmaa hajoittaa! + +Katsoessaan katukiveystä hän näki sen olevan kuivuneen lokakerroksen +peitossa. Suunnattomia määriä likaa, kaalinlehtiä ja hedelmänkuoria oli +hujan hajan viskattu kadulle. + +"Mitähän varten Halvorkin iljennee tuoda minua katsomaan tätä +siivotonta kylärähjää", hän mutisi itsekseen. + +Miehet kantoivat Birgeriä nopeasti eteenpäin. He olivat jo käyneet +kaupungissa monta kertaa ja osasivat jo kertoa sairaalle, minkä +paikkojen ohi kuljettiin. + +"Tuo on sen Raamatun rikkaan miehen talo", Halvor sanoi osoittaen +rakennusta, joka Birgeristä näytti olevan aivan sortumaisillaan. + +He poikkesivat toiselle kadulle, joka oli niin pimeä, kuin ei päivä +olisi sille koskaan paistanut. Birger katseli pitkällään maaten +holvattuja kaaria, joita oli rakennettu kadun poikki talosta taloon. +Tarpeen ne kyllä ovatkin, hän ajatteli; ilman sellaisia tukia nuo +hökkelit pian romahtaisivat nurin. + +"Tämä on Kristuksen kärsimystie", Halvor sanoi Birgerille, "tätä pitkin +Jeesus kulki ristiä kantaessaan." + +Birger makasi äänetönnä ja kalpeana. Veri ei tuntunut enää hyökyvän +ruumiissa, niinkuin aikaisemmin päivällä, se tuntui ihan seisahtuneen. +Hän oli jääkylmä. + +Mihin tahansa tultiinkin, ei hän nähnyt muuta kuin rappeutuneita +kiviseiniä ja siellä täällä matalan portin. Ikkunoita oli harvassa +paikassa, ja niissäkin olivat lasit rikki ja tyhjät puitteet +vaaterievuilla tukittuina. + +Halvor pysähtyi paareineen. "Tässä oli Pilatuksen palatsi", hän sanoi, +"ja tässä Jeesus tuotiin ulos ja hänestä sanottiin: 'Katso ihmistä'." + +Birger Laurinpoika viittasi Halvorin luokseen ja tarttui juhlallisesti +hänen käteensä. "Tahtoisin kysyä sinulta yhtä asiaa, sinä kun olet +sukulaiseni", hän sanoi. "Oikeinko todella sinä sanot tätä oikeaksi +Jerusalemiksi?" + +"Ihan varmaan, kyllä tämä on oikea Jerusalem", sanoi Halvor. + +"Minä olen sairas ja voin jo huomenna kuolla", sanoi Birger. +"Ymmärräthän, ettei minulle käy laatuun valehdella." + +"Kukas sinulle nyt tahtoisikaan valehdella!" Halvor sanoi. + +Birger oli toivonut aivan varmasti saavansa Halvorin puhumaan totta. +Kyynelet nousivat hänen silmiinsä, kun hän ajatteli, että Halvor ja +muut toverit pitivät häntä pilkkanaan. + +Äkkiä hänen päähänsä nousi hyvä ajatus. He vain tahallaan uskottelevat +minulle tätä, jotta sitten sitä enemmän ihastuisin, kun minut korkeasta +portista viedään kunnian ja kirkkauden kaupunkiin. Olkoot nyt vain +olevinaan. Minun parastani he kuitenkin tarkoittavat. Olemmehan me +hellgumilaiset luvanneet aina menetellä veljellisesti toisiamme +kohtaan. + +Miehet kantoivat häntä edelleen pimeitä katuja pitkin. Muutamissa +paikoissa oli niiden ylitse ripustettu suunnattomia repaleisia +kangasverhoja. Sellaisissa paikoissa vallitsi melkein pilkkopimeä ja +tukehduttava löyhkä ja kuumuus. + +Seuraavan kerran pysähtyessään he olivat ison harmaan rakennuksen +esipihalla. Se oli täpötäynnä kerjäläisiä ja nurkkakaupustelijoita, +jotka tyrkyttivät kaupaksi helminauhoja, pajukeppejä, pikku kuvia ja +muuta rihkamaa. + +"Tässä nyt näet sen kirkon, joka on rakennettu Golgatalle Kristuksen +haudan ympäri", Halvor sanoi. + +Birger Laurinpoika kohotti raukeat silmänsä katsoakseen rakennusta. +Siinä oli tosin isot portit ja leveät ikkunat, ja oli se välttävän +korkeakin. Mutta ei ikänään Birger ollut nähnyt kirkkoa niin ahdettuna +toisten rakennusten väliin. Eihän siinä näkynyt torneja, ei kuoria eikä +ase-eteistä. Ei hän voinut sellaista uskoa Jumalan huoneeksi. Ei hän +voinut uskoa, että sen esipihalla olisi ollut niin paljon +kaupustelijoita, jos se olisi ollut Kristuksen hauta. Kyllä hän tiesi, +kuka rahanvaihtajat oli karkottanut temppelistä ja kuka oli heittänyt +kyyhkyskauppiasten häkit. + +"Kyllä näen, kyllä näen", Birger sanoi nyykäyttäen päätään Halvorille. +Mutta itsekseen hän ajatteli: Mitähän ihmettä he ensi kerralla +keksivät! + +"Tokko sinä enää jaksat kauemmas tällä kertaa?" sanoi Halvor. + +"Miksen, kyllähän minä", sairas vakuutti, "miten vain te jaksanette." + +Miehet nostivat taas paarit maasta ja jatkoivat matkaansa. Nyt he +tulivat kaupungin eteläosiin. + +Kadut olivat täällä samanlaisia, mutta niillä oli väkeä tungokseen +asti. Halvor pysähdytti paarit erään poikkikadun päähän ja näytti +Birgerille tummaihoisia beduiineja, joilla oli pyssy olalla ja tikari +vyössä. Hän näytti hänelle puolialastomia vesimiehiä, joita kuljeksi +kadulla kaupitellen vettä siannahkasäkeistä. Hän osoitti hänelle +venäläisiä pappeja, jotka pitivät tukkansa niskassa sykeröllä, ja +muhamettilaisia naisia, jotka näyttivät aavemaisilta kulkiessaan ihan +valkoiseen kaapuun kääriytyneinä ja musta kangasverho kasvoilla. + +Birgeristä näytti yhä varmemmalta, että hänen ystävänsä tekivät hänestä +jotakin kummallista pilaa. Eiväthän nuo ihmiset vähääkään olleet niiden +tyynien palmunlehvän kantajien tapaisia, joita oikean Jerusalemin +kaduilla piti kulkea. + +Mutta kun Birger tuli ihmisvilinään, alkoi hänen kuumeensa uudelleen. +Halvor ja toiset paarienkantajat näkivät hänen käyvän yhä heikommaksi. +Hänen kätensä hapuilivat levottomasti peitettä, joka oli levitetty +hänen yllensä, ja hikipisaroita kihoili hänen otsallaan. + +Mutta milloin he vain esittivät kotiin päin palaamista, hypähti hän +istualleen ja sanoi, että se olisi hänen kuolemansa, jollei häntä +vietäisi perille asti näkemään Jumalan kaupunkia. + +Sillä tavalla hän ahdisti heitä, kunnes he saapuivat Siionin +kukkuloille. Nähdessään Siionin portin hän tahtomalla tahtoi, että +hänet kannettaisiin sen kautta. Hän nousi istualleen, toivoen muurin +takana löytävänsä Jumalan kauniin kaupungin, jota hän niin hartaasti +oli ikävöinyt. + +Mutta portin ulkopuolella ei näkynyt muuta kuin keltaiseksi paahtunut +kivikkokangas ja siellä täällä likatunkioita. + +Portin pielessä istui muutamia köyhiä niskat kumarassa. Nämä +konttasivat lähemmäksi ja ojensivat heitä kohti rujot kätensä, joiden +sormet tauti oli runnellut. He huusivat melkein koiran tapaan äristen. +Heidän kasvonsa olivat osaksi rikkisyöpyneet; millä ei ollut nenää, +millä taas ei poskia. + +Birger rupesi huutamaan kauhusta. Hänen voimansa olivat niin vähissä, +että hän purskahti itkuun ja valitti, että hänet oli kannettu helvetin +esikartanoon. + +"Eivät ne ole muuta kuin spitaalisia", sanoi Halvor, "tiedäthän sinä +Birger toki, että niitä on tässä maassa." + +Miehet kantoivat hänet kuitenkin kiireesti edemmäs kukkulalle, +jott'eivät nuo onnettomat raukat siellä portilla häntä kauemmin +kiusaisi. + +Siellä Halvor taas laski paarit maahan, meni sairaan luokse ja nosti +hänen päätään patjalta. "Koeta nyt katsella vähäisen, Birger. Tästä +näet Kuolleelle merelle ja Moabin vuoristoon saakka." Birger avasi +vielä kerran väsyneet silmänsä. Hän näki Jerusalemin itäpuolella niin +kauas kuin silmä kantoi jylhiä, asumattomia vuoristoja. Hyvin hyvin +etäältä heijasti kirkas vedenpinta, ja sen takana sinersi vuoria, jotka +hohtivat kirkkaina kuin kulta. + +Se näky oli niin kaunista, kevyttä ja kuultavan heleätä, ettei olisi +uskonut sitä maalliseksi. + +Birger kohousi riemastuneena paareiltaan, ikään kuin rientääkseen tuota +etäistä näkyä kohden. Hän kävi muutamia askeleita, mutta hervahti +sitten uupuneena maahan. + +Miehet luulivat ensin Birgerin kuolleen, mutta hän virkosi vielä ja eli +sen jälkeen kaksi päivää. Kuolinhetkeensä asti hän vielä houreissaan +puheli oikeasta Jerusalemista. Hän vaikeroi sitä, että se siirtymistään +siirtyi yhä kauemmaksi, kuta enemmän hän sitä tavoitteli, niin ettei +hän eikä kukaan toisistakaan koskaan voinut päästä sinne sisälle. + + + + +JUMALAN PYHÄ KAUPUNKI JERUSALEM + + +Kokemuksesta on kyllä huomattu, että jotkut ihmiset ovat liian heikkoja +asuakseen Jerusalemissa. Vaikka he kestäisivät ilmanalan eivätkä +sairastuisi tarttuviin tauteihin, saattavat he silti menehtyä. Pyhä +kaupunki tekee heidät synkkämielisiksi tahi hourupäisiksi, joskus +suorastaan tappaakin heidät. Kun siellä on parikin viikkoa oleskellut, +kuulee jo sanottavan siitä ja siitä äkistikuolleesta: "Senkin on +Jerusalem tappanut." + +Kun tuollaista kuulee, täytyy tietysti ihmetellä. Miten se sellainen +voi olla mahdollista? Kuinka kaupunki voi ihmistä tappaa? Ajattelematta +nuo varmaankin sellaista hokevat. + +Ja kun Jerusalemissa kuljeksii katselemassa katuja, ei voi olla +ajattelematta: Tahtoisin saada selville, mitä sillä oikein +tarkoitetaan, että Jerusalem tappaa. Tahtoisin tietää, mikä +Jerusalemissa on niin kamalaa, että se saa ihmisiä kuolemaan. + +Ajatelkaamme esimerkiksi lähtevämme kävelemään Jerusalemin ympäri. +Alamme Jaffan portilta, käännymme siitä vasempaan uhkean neliskulmaisen +Daavidintornin ohi ja astumme sitten kapeata polkua kaupunginmuurin +ulkopuolitse Siionin portille päin. Aivan muurin sisäpuolella olevasta +turkkilaisesta kasarmista kuuluu sotilasmusiikkia ja aseiden kalinaa. +Siitä mennään suuren armenialaisluostarin ohi, jossa on paksut muurit +kuin linnoituksessa ja teljetyt portit. Kappaleen matkan päässä näemme +suuren harmaan rakennuksen, jota sanotaan Daavidin haudaksi, ja kun sen +näkee, silloin äkkiä muistaa kulkevansa pyhällä Siionilla, kuningasten +vuorella. + +Silloin ehdottomasti johtuu mieleen, että tämä koko vuori on suuren +suuri holvi, jonka sisällä Daavid kuningas istuu tuli-istuimella +kultaisessa vaipassaan, yhä vielä halliten Jerusalemia ja Palestiinaa. +Johtuu mieleen, että nuo hajalleen sirottuneet rakennusten jäännökset +ovat sortuneiden kuninkaanlinnojen jäännöksiä, että vastapäätä oleva +kukkula on Pahennuksen vuori, jolla Salomo lankesi syntiin, että siinä +vieressä oleva rotko, syvä Hinnomin laakso kerran oli reunojaan myöten +täynnä ihmisruumiita, joita roomalaiset sinne viskoivat hävittäessään +Jerusalemin. + +Siinä kulkiessa käy mieli kummalliseksi. On kuulevinaan tappelun +pauhua, suuret sotajoukot ryntäävät muuria kohti, kuninkaat ajavat +jyrisevissä sotavaunuissaan. Tämä on voiman, väkivallan ja sodan +Jerusalem, me silloin ajattelemme, ja meitä kauhistavat ne veriset +hirmutyöt, joita muistiimme johtuu. + +Silloin voi hetkiseksi pysähtyä ajattelemaan, että tämä nyt lienee se +Jerusalem, joka ihmisiä tappaa. Mutta heti sen jälkeen sanomme +hartioita kohauttaen: "Sehän on mahdotonta, siitä on jo liian kauan, +kun täällä sodan hyrskyt pauhasivat ja punaista verta virtana valui." + +Ja kuljemme edemmäs. + +Mutta heti kierrettyämme muurin kulmauksen ympäri itäiseen +kaupunginosaan joudumme aivan toiseen ympäristöön. Täällä on kaupungin +pyhä puoli. Ainoastaan vanhoja ylimmäisiä pappeja ja temppelin +palvelijoita täällä muistuu mieleen. Muurin sisäpuolella on +juutalaisten valituspaikka, missä pitkiin punasinerviin +samettikauhtanoihin pukeutuneet rabbiinit itkevät Jumalan +rangaistustuomioita. Moorian vuori ihanine temppelialueineen näkyy +tänne. Muurin ulkopuolella laskeudumme Josafatin laaksoon, joka on +täynnä hautoja, ja laakson tuolta puolen näkyy Getsemane ja Öljymäki, +jolta Kristus nousi taivaaseen. Ja täällä näkyy se muurinpylväs, jolla +Kristus on seisova tuomiopäivänä, pitäen kädessänsä pitkää hienon +hienoa nauhaa, jonka toisesta päästä Muhammed pitää kiinni Öljymäellä. +Mutta kuolleet pakotetaan kulkemaan tätä lankaa myöten Josafatin +laakson poikki, ja vanhurskaat pääsevät sen toiselle puolen, mutta +jumalattomat syöksyvät alas Gehennan tuleen. + +Silloin ei voi olla ajattelematta: Tämä on kuoleman ja tuomion +Jerusalem; täällähän sekä taivas että helvetti aukenee. Mutta hetkisen +päästä jo on varma siitä, ettei tämäkään ole sitä, mikä Jerusalemissa +voi ihmisen surmata. Tuomion torvien raiuntaan on liian pitkä aika, ja +Gehennan tuli on sammuksissa. + +Kuljemme yhä edemmäs muurin ulkopuolta ja saavumme kaupungin +pohjoisosaan. Täällä on koko seutu kuivaa, autiota, yksitoikkoista. +Täällä on se kalju kukkula, jota otaksutaan oikeaksi Golgataksi, täällä +on se luola, jossa Jeremias sepitti valitusvirtensä. Betesda on täällä +muurien ulkopuolella, ja tällä puolella on synkkä Via Dolorosakin, joka +ikään kuin piilottelee rappeutuneiden kaarien alla. Täällä Jerusalem on +lohduttomuuden ja tuskan, kärsimyksen ja sovituksen kaupunki. + +Pysähdymme hetkeksi ja katselemme mietiskellen tätä ankaran synkeää +seutua. Mutta ei tämäkään Jerusalem saattaisi ihmistä surmata, +ajattelemme ja jatkamme matkaa edelleen. + +Mutta äkkiä kaikki muuttuu, kun kuljemme yhä edemmäs länsiluoteeseen. +Täällä on muurien ulkopuolella uusi kaupunginosa, johon on kilvan +kohonnut uljaita lähetyspalatseja ja suurenmoisia hotelleja. Täällä +ovat venäläisten laajat rakennusryhmät, kirkko ja sairaala ja +suunnattomat pyhiinvaelluskasarmit, joihin mahtuu kaksikymmentätuhatta +henkeä. Tänne konsulit ja papit rakennuttavat kauniit huvilansa; +lukemattomissa kaupoissa pyhiinvaeltajien teiden varsilla tyrkytellään +pyhää rihkamaa. Täällä on puistoja ja valoisia, leveitä katuja, joilla +ajelee vaunuja. Tämä osa on täynnä pikkupuistoja, pankkeja ja +matkatoimistoja. + +Tällä puolen ovat juutalaisten ja saksalaisten laajat +maanviljelyssiirtolat, täällä on isoja luostareita ja monenmoisia +armeliaisuuslaitoksia. Täällä tapaa joka askelella munkkeja ja nunnia, +sairaanhoitajattaria ja diakonissoja, katolisia pappeja ja +lähetyssaarnaajia. Täällä asuu tiedemiehiä, jotka tutkivat Jerusalemin +muinaisuutta, ja vanhoja englantilaisia naisia, jotka eivät tule +muualla toimeen. + +Täällä ovat eri uskontokuntien komeat lähetyskoulut, jotka antavat +oppilailleen opetuksen, ruoan, vaatteet ja asunnon ilmaiseksi, +saadakseen siten tilaisuutta pelastaa heidän sielunsa; täällä on +lähetyssairaaloita, joihin haalimalla haalitaan sairaita, jotta +päästäisiin käännyttämään heidät. Täällä pidetään hartaushetkiä ja +jumalanpalveluksia, joissa taistellaan sieluista. + +Täällä kuulee katolilaisen parjaavan protestanttia, metodistin +kveekaria, luterilaisen reformoitua, kreikanuskoisen armenialaista. +Täällä on kateuden tyyssija, täällä intoilija väittää ihmeidentekijää +petturiksi, täällä puhdasoppinen kiistelee kerettiläisten kanssa, +täällä ei kukaan ole suvaitsevainen, vaan jokainen kunnioittaa Jumalaa +vihaamalla kaikkia ihmisiä. + +Ja täällä se löytyy mitä olemme etsineet. Tämä Jerusalem se laskee +sielulle ansoja, on valheen, parjauksen ja häväistyksen pesäpaikka. +Täällä ei vainoaminen koskaan lopu, täällä surmataan ilman aseita. +Täällä me näemme sen puolen Jerusalemia, joka tappaa ihmisiä. + + * * * * * + +Siitä päivästä asti, kun ruotsalaiset talonpojat saapuivat pyhään +kaupunkiin, Gordonin siirtokuntalaiset huomasivat ihmisten käytöstavan +heitä kohtaan kokonaan muuttuvan. + +Alussa ne olivat vain pikkuseikkoja, sellaisia kuin että englantilainen +metodistipappi vältteli heidän tervehtimistään, tahi että hurskaat +Siionin sisaret, jotka asuivat Ecce Homo kaaren viereisessä +luostarissa, koettivat aina heitä vastaan sattuessaan pujahtaa toiselle +puolen katua, ikään kuin olisivat pelänneet heistä tarttuvan jotakin +pahaa, jos olisivat lähelle tulleet. + +Ei kukaan siirtokuntalaisista tullut tästä pahoilleen, eikä kukaan +paljon välittänyt siitäkään, kun jotkut Amerikasta tulleet maanmiehet, +jotka kerran olivat käyneet heillä vieraisilla ja koko illan istuneet +heidän kanssaan juttelemassa, sitten seuraavana päivänä eivät enää +tulleetkaan takaisin, niinkuin olivat luvanneet, eivätkä kadulla +vastaansattuessaan olleet tuntevinaan mrs Gordonia ja miss Youngia. + +Mutta silloin he jo alkoivat epäillä pahempaa, kun kreikkalaiset +kauppiaat Jaffan portin lähellä olevissa suurimmissa kauppapuodeissa +uskalsivat siirtokunnan nuorille naisille heittää pari sanaa, joita he +tosin eivät ymmärtäneet, mutta joiden tahallisesti loukkaava äänensävy +sai heidät punastumaan. + +Siirtokuntalaiset yhä vieläkin koettivat uskoa näitä tällaisia enteitä +satunnaisiksi. "Meistä on varmaankin joku pahansuopa levittänyt ilkeitä +huhuja tuolla kristittyjen kaupunginosassa", he sanoivat, "mutta eivät +suinkaan ne toki kauan kestä." Vanhat gordonilaiset muistivat monta +kertaa ennenkin samalla tavalla olleensa ihmisten parjattavina. Heidän +oli huhuiltu muka jättävän lapsensa ihan ilman kasvatusta, elävän +vanhan leskirouvan kustannuksella, petkuttaen häntä niin paljon kuin +taisivat. Oli oltu tietävinään, että he jättivät sairaansa hoitamatta, +kun eivät tahtoneet sekaantua Jumalan töihin, ja viettivät muka +ylellistä laiskurin elämää, vaikka teeskentelivät harrastavansa vain +oikean kristillisyyden uudistamista. + +"Joitakin samantapaisia juoruja meistä nytkin lienee levitetty", he +sanoivat. "Mutta ei tämä panettelu tule olemaan pysyväisempi kuin +entisetkään, sillä eihän siinä ole totta edes siteeksi." + +Yhtenä päivänä sitten se betlehemiläinen eukko, joka oli aina käynyt +myymässä heille hedelmiä ja vihanneksia, vastoin joka-aamuista tapaansa +jäi tulematta. He koettivat kehoittaa häntä käymään heillä edelleenkin, +mutta eukko kerrassaan kieltäytyi vastedes myymästä heille herneitään +ja lanttujaan. + +Se oli jo selvä todistus, että he olivat joutuneet kovinkin pahaan +huutoon. Se koski nähtävästi heitä kaikkia ja oli jo levinnyt kaikkiin +kansankerroksiin. + +Pian he vakuuttuivat siitä vielä varmemmin. Muutamia ruotsalaisia +seisoi eräänä päivänä Pyhänhaudankirkossa, kun joukko venäläisiä +pyhiinvaeltajia kulki sen läpi. Hyvänsävyiset venäläiset hymyilivät +heille ja nyökkäilivät päätään nähdessään, että miehet olivat +talonpoikia niinkuin he itsekin. Mutta muuan kreikkalainen pappi sattui +juuri kulkemaan ohi ja kuiskasi pari sanaa pyhiinvaeltajille. Heti +paikalla nämä ristivät silmänsä ja heristivät nyrkkiä ruotsalaisille. +Heidän näytti tekevän mieli ajaa nämä koko kirkosta. + +Aivan lähellä Jerusalemia oli pieni lahkolaissiirtokunta, johon kuului +saksalaisia talonpoikia. Nämä olivat muuttaneet pyhään maahan jo monta +vuotta sitten. Sekä kotimaassaan että Palestiinassa he olivat kärsineet +kovaa vainoa, heidät oli yritetty aivan perinjuurin hävittää. Siitä +huolimatta he olivat menestyneet niin hyvin, että heillä nyt oli +suuret, uhkeat siirtokunnat sekä Kaifassa että Jaffassa, paitsi sitä, +jonka he olivat perustaneet Jerusalemiin. + +Kerran muuan näistä saksalaisista tuli mrs Gordonin puheille ja kertoi +hänelle aivan suoraan kuulleensa hänen seuralaisistaan pahaa. "Nuo tuon +puolen lähetyssaarnaajat", hän sanoi viitaten läntiseen kaupunginosaan +päin, "ne ne teitä solvaavat. Totta tosiaan, jollen itse olisi kokenut, +kuinka ihan syyttömiä ihmisiä voidaan vainota, enpä tahtoisi myydä +teille lihaa enkä leipää. Nyt minä heidät ymmärrän, he eivät voi kärsiä +sitä, että te viime aikoina olette saaneet niin paljon liittolaisia." + +Mrs Gordon kysyi heiltä, mistä heitä oikein syytettiin. + +"Sanotaan, että täällä teidän siirtolassanne vietetään huonoa elämää. +Kun te ette salli ihmisten mennä naimisiin Jumalan käskyn mukaan, on +siitä alettu väittää, ettei täällä eletä oikein." + +Siirtolaiset eivät ensin uskoneet häntä, mutta pian he huomasivat hänen +puhuneen totta ja että kaikkialla Jerusalemissa uskottiin noita +juoruja. Ei yksikään Jerusalemin kristityistä tahtonut puhutella heitä. +Hotelleissa varoitettiin matkustajia käymästä heidän luonaan. +Vastatulleet lähetyssaarnaajat joskus uskalsivat pistäytyä siirtolassa. +Sieltä tullessaan he pudistivat arvelevasti päätään. He eivät tosin +olleet mitään loukkaavaa huomanneet, mutta kyllä heistä sentään tuntui, +että kaiketi siellä elettiin hyvin säädyttömästi, vaikk'ei sitä +sivullinen nähnyt. + +Mutta amerikkalaiset, konsulista vähäisimpään sairaanhoitajattareen +asti, gordonilaisia pahimmin parjasivat. "Siitähän me kaikki muutkin +amerikkalaiset saamme häpeätä", he sanoivat, "kun ei noita mokomia +ajeta tiehensä Jerusalemista!" + +Siirtokuntalaiset olivat tietysti siksi viisaita, etteivät uskoneetkaan +kykenevänsä tällaista puhetta torjumaan; he pitivät parhaana olla +välittämättä parjaajista, sillä varmaan hekin aikaa myöten huomaavat +olleensa väärässä. "Emmehän voi lähteä kiertämään talosta taloon", he +sanoivat, "ja puhumaan syyttömyydestämme." He lohduttivat toinen +toistaan sillä, että he omassa keskuudessaan olivat yksimielisiä ja +onnellisia. "Eivät toki Jerusalemin köyhät ja sairaat vielä ole +alkaneet meitä kammota", he sanoivat. "Tämä on Jumalan lähettämä +koettelemus, joka meidän on kestettävä loppuun asti." + +Alusta alkaen ruotsalaiset aivan tyynesti olivat välittämättä tästä +ilkeästä parjauksesta. "Jos täkäläiset ovat niin vähämielisiä", he +sanoivat, "että luulevat meidänlaisten köyhien talonpoikain varsin +tahallaan valinneen Vapahtajan kuolinkaupungin viettääksensä siinä +syntistä elämää, niin ei heidän ajatuksellaan ole paljon virkaa ja +jotenkin vähän väliä on sillä, mitä he sanovat." + +Kun heitä yhä edelleen samalla lailla halveksittiin, alkoivat he +mielessään iloita siitä, että Jumala piti heitä kyllin arvokkaina +kärsimään vainoa ja häväistystä samassa kaupungissa, jossa Kristus oli +tehty ihmisten pilkaksi ja ristiinnaulittu. + +Mutta kun oli päästy elokuuhun asti, sai lautamiehen Gunhild eräänä +päivänä kirjeen. Se oli hänen isältään, jolla oli ilmoitettavana, että +Gunhildin äiti oli kuollut. Kirje ei ollut ollenkaan niin tyly kuin se +tällaisessa tapauksessa olisi voinut olla. Isä ei syyttänyt Gunhildia +mistään, kertoi vain vainajan viimeisestä taudista ja hautajaisista. +Helposti huomasi, että vanha lautamies oli ajatellut: kirjoitanpahan +hänelle sävyisästi, sillä onnettomaksi hän raukka tulee joka +tapauksessa. + +Hän oli kirjoittaessaan pysynyt koko ajan yhtä leppeänä, siksi kunnes +sai nimikirjoituksensa siirretyksi. Mutta silloin hänen hillitty +vihansa yht'äkkiä oli päässyt voitolle, hän oli työntäissyt kynänsä +syvälle mustepulloon ja suurin, huolimattomin kirjaimin lisännyt +kirjeen alareunaan: + +"Äitisi oli parhaiksi alkanut tointua sinun lähdöstäsi, mutta siitä hän +sitten sai kuoleman taudin, kun lähetyssanomista näki teidän viettävän +kelvotonta elämää siellä Jerusalemissa. Sellaista ei kukaan täällä +osannut luulla sinusta eikä niistä, joiden seuraan sinä lyöttäysit." + +Gunhild pani kirjeen taskuunsa ja kuljetti sitä mukanaan kaiken päivää, +mutta ei maininnut siitä sanaakaan muille. + +Hän ei hetkeäkään epäillyt, ettei isä olisi toden mukaan kertonut äidin +kuoleman syytä. Hänen vanhempansa olivat aina olleet hyvin kunniastaan +pitäviä ja maineestaan arkoja. Samoin hänkin oli, ja hän juuri oli +ollut kaikkein enimmin tuskissaan ihmisten parjauksista. Vaikka hän +kyllä itse tiesikin olevansa syytön, painoi kuitenkin tämä häpeä niin +syvästi hänen mieltään, että hänestä tuntui mahdottomalta näyttää +silmiään ihmisille. Joka aamu hänen noustessaan oli sama tuska +asettunut hänen sieluunsa, johon pahat kielet tuntuivat lyövän +kirveleviä haavoja. Ja nyt ne olivat ottaneet hänen äitinsä hengiltä. + +Gertrud asui Gunhildin kanssa samassa huoneessa. He olivat aina olleet +parhaita ystäviä. Mutta Gertrudillekaan Gunhild ei ilmaissut, mitä isä +oli kirjoittanut. Hän ajatteli, että sääli olisi häiritä Gertrudin +onnellisuutta. Sillä tämä oli aivan ihastunut oloonsa Jerusalemissa, +jossa hän kaikkialla tapasi muistoja Vapahtajastaan. + +Mutta itsekseen Gunhild monet kerrat päivässä otti kirjeen +katseltavakseen. Lukea hän ei sitä rohjennut, sillä jo sen nähdessään +hänen sydäntänsä kouristi ja hän tunsi kirvelevää surua. Kunpa saisin +kuolla! hän ajatteli. En koskaan voi enää tulla iloiseksi, kunpa edes +pääsisin kuolemaan! + +Monta kertaa päivässä Gunhild istui katsellen kirjettä aivan samoin +silmin kuin olisi siinä ollut myrkkyä, josta hänen piti kuolla, ja +toivoi, että se kävisi nopeasti ja pian olisi ohi. + +Seuraavana päivänä Gunhild tuli Damaskoksen portin kautta kaupungista, +paluumatkalla siirtokunnan talolle. + +Oli tavattoman helteinen päivä. Semmoisia päiviä on Palestiinassa +useinkin elokuun lopulla, juuri ennen syyssateiden alkamista. Kun +Gunhild juuri tuli pimeästä kaupungista, jossa talot ja holvikaaret +suojasivat auringolta, tuntui huikaiseva auringonpaiste ihan kuin +iskevän häneen, ja hänen teki mieli juoksujalkaa palata porttiholvin +viileään katveeseen. Tuo päivänpaisteinen tie, jota hänen oli +kuljettava, näytti hänestä vaaralliselta, aivan kuin olisi ollut +mentävä ampumaradan poikki joukkojen paraikaa ampuessa maaliin. + +Gunhild ei kuitenkaan niin vähästä syystä tahtonut palata. Olihan hän +kuullut, että se oli vaarallista, mutta ei paljon uskonut sitä. Sen +sijaan hän menetteli samalla tavoin kuin rankkasateen yllättäessä. Hän +painoi päänsä hartiain väliin, kohotti kaulaliinaansa ylemmäs niskaan +ja käveli täyttä vauhtia. + +Siinä käydessään hänestä tuntui kuin olisi aurinko istunut säkenöivä +jousi kädessään ja yhtä mittaa ammuskellut kipenöiviä nuolia, jotka +kaikki olivat tähdätyt häntä kohti. Aurinko ampui minkä ennätti, kaiken +aikaa tähdäten häneen. Pistelevää tulta satoi hänen päällensä, ja sitä +tuli muualtakin kuin taivaasta. Kaikki hänen ympärillään kiilui kuin +hehkuva hiili, tuikaten häntä silmiin. Pieniä teräviä nuolia sähähteli +tien hiilikosta. Tienvarrella olevan luostarin ikkunalasit kimmelsivät +niin välkkyvinä, ettei hän tohtinut katsoa niihin. Oven teräsavain +singahdutti pikkuisen ilkeän säkenen ja samoin risiinipensaan kiiltävät +lehdet; sekin näytti säilyneen kesän helteiltä vain sitä varten, että +voisi olla häntä kiusaamassa. + +Koko taivas ja maa, minne tahansa hän katsoi, loisti ja välähteli. +Lämpö häntä tuskin ollenkaan kiusasi, vaikka se olikin suunnattoman +voimakas, mutta hirveintä oli tuo valkoinen auringonpaiste, joka +tunkeutui silmien taaksekin ja poltteli aivoja. + +Gunhild oli niin kiukustunut aurinkoon kuin ajettu eläinraukka on +siihen, joka sen henkeä vainoaa. Hänen teki ihmeesti mielensä pysähtyä +katsomaan ahdistamaansa silmästä silmään. Hetken aikaa hän vastusti, +mutta kääntyi sitten ympäri ja katsoi kohti taivasta. Niin, siellä +ylhäällä aurinko oli, leimuten suurena sinivalkoisena liekkinä. Kun +Gunhild katseli ylöspäin, musteni taivas tykkänään, mutta aurinko +kutistui pikku säkeneksi, jolla oli vaarallinen pistävä välke, ja hän +oli näkevinään sen irtautuvan taivaan kannelta ja suhisten syöksyvän +alas iskeäkseen häntä niskaan ja surmatakseen hänet. + +Gunhild kirkaisi. Hän ojensi toisen kätensä ylöspäin ja koetti sillä +suojella niskaansa. Samassa hän lähti juoksemaan. + +Juostuaan kappaleen matkaa tietä pitkin, jolla valkoista kalkkitomua +tuprusi tukehduttavana pilvenä, hän huomasi tien vieressä suuren +kiviröykkiön. Siinä oli raunioiksi sortuneen talon jäännökset. Hän +riensi sinne ja löysi onnekseen kellarikuopan aukon. + +Siellä sisällä oli viileä ilma ja hyväätekevä pimento. Gunhild ei +nähnyt kahta askelta eteensä. + +Hän asettui istumaan selkä oviaukkoon päin ja lepuutti silmiänsä +pimeässä. Ei mikään loistanut eikä välkkynyt. Hän ymmärsi nyt, kuinka +mieluisaa pikku ketun on päästä ryömimään pesäänsä, kun metsämiehet +sitä vainoavat. Nytkin saivat lämpö ja helle ja valo ja päivänkilo +pettyneiden metsämiesten lailla seisoa hänen turvapaikkansa aukon +takana. Koko joukkue seisoi välkkyvine peitsineen ulkona vaanien, mutta +hän oli huolettomana suojassaan. + +Saatuaan silmänsä tottumaan pimeyteen Gunhild huomasi lattialla kiven +ja istui sille odottamaan. Varmaankaan hän ei moneen tuntiin rohkene +lähteä tästä luolasta. Ei ennen kuin aurinko on laskenut niin kauas +länteen, ettei se enää jaksa taivaalla hallita. + +Mutta kauan Gunhild ei ennättänyt istua siellä pimeässä, kun tuhat +aurinkoa alkoi säkeninä välkkyä hänen silmissään ja hänen paahtuneissa +aivoissaan kaikki tuntui pyörivän. Hän sai kovan pyörrytyskohtauksen; +tuntui kuin kellarin seinät olisivat lakkaamatta kieppuneet hänen +ympärillään. Päätä huimasi niin, että hänen täytyi nojata seinää +vasten, jottei kaatuisi lattialle. + +"Oi Jumala, vainoatko minua tänne sisäänkin asti!" Gunhild valitti. + +"Jotakin pahaa minä varmaankin olen tehnyt, kosk'ei aurinko voi kärsiä +minua näkyvissään", hän jatkoi. + +Samassa isän kirje johtui hänen mieleensä, ja siihen liittyi taas äidin +kuolema, hänen oma hirveä surunsa ja kuolemantoivomuksensa. Tätä +kaikkea hän ei ollut ensinkään muistanut silloin kun oli todellisessa +hengenvaarassa, jolloin hänellä oli vain pelastuminen mielessään. + +Gunhild tempaisi kirjeen esille, levitti sen auki ja meni oviaukolle +nähdäkseen lukea sitä. Sanat olivat siinä sellaisina kuin hän ne +muistikin, ja syvä huokaus pääsi häneltä. + +Silloin hän yht'äkkiä sai ajatuksen, joka oli kevyt ja mieluinen ja +lohduttava. + +Etkö ymmärrä, että Jumalan tarkoitus on näin päästää sinut pois +elämästä? + +Se tuntui hänestä kauniilta, se oli oikea Jumalan armo. Miten, sitä hän +ei oikein ymmärtänyt, sillä hän ei ollut täydessä tajussaan. Alkoi +uudelleen pyörryttää, koko kellari tuntui viippuvan ympäri, ja +pikkuinen tulipiiru näytti hypähtelevän hänen toisen silmänsä kalvolla. + +Mutta nyt hänestä tuntui mieluiselta ajatella, että Jumala näin sallii +hänen päästä päiviltään, muuttaa taivaaseen äidin luo täältä surun +alhosta. + +Hän nousi seisoalleen, painoi ensin niskansa suojaksi molemmat kätensä, +mutta laski ne uudelleen alas ja lähti hyvin hiljalleen ulos +auringonpaahteeseen, ihan yhtä vakavana kuin olisi ollut kirkon +keskikäytävää kulkemassa. + +Hänen oli nyt vähän viileämpi olla. Ulos tullessaan hän ei ensin +huomannut metsämiehiä eikä peitsiä eikä kiiluvakärkisiä nuolia. + +Mutta kun hän oli pari askelta kulkenut, silloin kaikki taas olivat +hänen kimpussaan, ikään kuin olisivat väijyksistä rynnänneet. Koko +maanpinta loisti ja säkenöi, ja aurinko hyökkäsi pistävänä kipinänä +takaapäin hänen päällensä ja tuikkasi häntä niskaan. + +Hän käveli vielä muutamia askeleita. Sitten hän sortui maahan kuin +salaman iskemänä. + +Muutamat siirtokuntalaiset tapasivat hänet siinä pari tuntia myöhemmin. +Hän makasi puristaen toisella kädellä sydäntään, toinen ojona ja +rutistaen kirjettä, ikään kuin osoitukseksi, mikä hänet oli surmannut. + + + + +AAMURUSKON SIIVILLÄ + + +Samana päivänä, jona Gunhild kuoli auringonpistoon, oli Gertrud +lähtenyt läntiseen esikaupunkiin ja käveli siellä leveätä katua pitkin. +Hän oli ostamassa nappeja ja ompelutyöhönsä tarvittavia nauhoja, mutta +oli vielä outo sielläpäin, niin että sai kauan kulkea, ennen kuin +löysi, mitä oli etsimässä. Eikä hän erityisesti kiirehtinytkään, sillä +hänestä oli hauskaa saada kuljeksia ulkoilmassa. Gertrud oli vasta +hiukkasen katsellut Jerusalemia. Hän oli ottanut kotoa mukaansa niin +vähän vaatteita, että enimmän aikaa hänen täytyi istua ompelemassa +itselleen jotakin yllepantavaa. + +Niinkuin aina muulloinkin Gertrud nytkin kulki katua pitkin onnellinen +hymy huulillaan. Hän kyllä tunsi tuon hirvittävän kuumuuden ja +pistelevän auringonhelteen, mutta häntä se ei vaivannut niinkuin muita +ihmisiä. Joka askelellaan hän ajatteli, että kenties Jeesuskin oli +kulkenut tätä samaa maata, jota hän nyt vaelsi. Hän oli varma siitä, +että Jeesus oli katsellut noita kukkuloita, jotka päivänsumussa +kuultivat kadun toisesta päästä. Pöly ja helle oli rasittanut häntä +niinkuin nyt Gertrudiakin. Tätä ajatellessaan hän tunsi Jeesuksen +olevan niin lähellä, että hänen mielensä aivan kumpuili valtavaa iloa. + +Se Gertrudin oli tehnytkin sanomattoman onnelliseksi hänen Palestiinaan +saavuttuaan, että hän oli päässyt Jeesusta paljon lähemmäs kuin ennen. +Gertrudin mieleen ei täällä koskaan muistunut, että siitä oli jo pari +tuhatta vuotta, kun Jeesus vaelsi täällä opetuslastensa kanssa, vaan +hänen olikin mieluisinta kuvitella Jeesuksen eläneen siellä ihan +äskettäin. Hänen askeltensa jäljet tuntuivat näkyvän vielä maassa ja +hänen äänensä vielä helähtävän Jerusalemin kaduilla. + +Juuri kun Gertrud laskeutui jyrkkää mäkeä Jaffan portille päin, +tallusti pari sataa Venäjältä tullutta pyhiinvaeltajaa katua ylämäkeen. +He olivat monta tuntia kuljeksineet katsomassa pyhiä paikkoja +Jerusalemin ympäristössä ja olivat nyt niin väsyksissä kävelystä päivän +helteessä, että tuskin näyttivät jaksavan nousta mäen päällä oleviin +vierasmajoihin. + +Gertrud pysähtyi heidän ohikulkiessaan katselemaan tuota +talonpoikaisjoukkiota. Hänestä he olivat ihmeen samannäköisiä kuin +hänen kotipitäjäläisensä; niilläkin oli tuollaiset sarkatakit ja +kirjaillut mekot. Lieneeköhän sieltä koko pitäjän väki yht'aikaa +lähtenyt Palestiinaan pyhiinvaeltamaan, hän ajatteli katsellessaan +heitä. Tuo mies, jolla on silmälasit nenällä, on varmaan koulumestari, +ja tuo ryhmysauvainen äijä on suuren talon isäntä ja koko pitäjän +valtias. Ja tuo suoraryhtinen mies on vanha soturi, ja tuossa kulkee +kapeahartiainen pitäjänräätäli, jonka pitkät kädet ilmaa viippovat. + +Hän seisoi siinä hyvillä mielin ja laati tapansa mukaan pikku tarinoita +näkemistään. Tuo vanha eukko, jolla on silkkiliina päässään, on rikas, +hän ajatteli, mutta ei ole päässyt lähtemään tänne ennen kuin nyt +vanhoilla päivillään, sillä hän on ensin tahtonut toimittaa poikansa ja +tyttärensä naimisiin ja kasvattaa lastenlapsensa aikaihmisiksi. Ja tuo +hänen rinnallaan kulkeva eukko, jolla on pieni mytty kädessään, on +hyvin köyhä. Hän on niitä, joiden on täytynyt koko ikänsä uurastaa +säästääkseen rahoja Jerusalemin matkaa varten. + +Noihin pyhiinvaeltajiin ei voinut olla mieltymättä, kun näki heidän +tulevan vastaansa pölyisinä ja kuumuudesta hohtaen, mutta iloisina ja +hyvällä tuulella, eikä yhdenkään kasvoissa nähnyt tyytymättömyyttä. +Kuinka hurskaita ja kärsivällisiä he lienevätkään, Gertrud ajatteli, ja +kuinka syvästi he rakastanevatkaan Jeesusta, kun he noin ilomielin +vaeltavat hänen maatansa, ikään kuin eivät rasituksia muistaisikaan. + +Jälkijoukkona tuli muutamia, jotka olivat niin upouuvuksissa, että vain +vaivoin jaksoivat käydä laahustaa. Liikuttavaa oli nähdä, kuinka heidän +ystävänsä ja sukulaisensa kääntyivät kädestä pitäen auttamaan heitä +mäkeä ylös. Mutta kaikkein kurjimman näköiset saivat kulkea yksin. He +olivat kaiketi niin perin voimattomia, ettei kukaan tuntenut jaksavansa +auttaa heitä. + +Vihoviimeisenä tuli ehkä seitsentoistavuotias tyttö. Hän oli toisten +joukossa melkein ainoa alaikäinen, muut olivat enimmäkseen vanhoja tai +parhaassa iässään. Hänet nähdessään Gertrud päätteli itsekseen, että +tyttö oli joutunut syvään onnettomuuteen, joka oli tehnyt kotona +elämisen hänelle mahdottomaksi. Kenties hänkin oli nähnyt metsässä +Jeesuksen tulevan vastaansa ja saanut häneltä neuvon lähteä +Palestiinaan. + +Nuori tyttö oli hyvin sairaan ja kärsivän näköinen. Hänellä oli hento +ruumis, jota karheat, paksusta kankaasta tehdyt vaatteet ja varsinkin +saapasruojut, jotka hänellä samoin kuin muillakin naisilla oli +jalassaan, tuntuivat sietämättömästi vaivaavan. Aina pari askelta +eteenpäin hoiputtuaan hänen täytyi seisahtua hengähtämään. Kovin +vaarallista oli noin pysähtyä seisomaan keskelle katua, missä saattoi +joutua kameelin jalkoihin tahi vaunujen alle. + +Gertrudin teki vastustamattomasti mieli auttaa häntä. Hän ei kauan +arvellut, vaan meni tytön luokse, kiersi kätensä hänen vyötäisilleen ja +neuvoi sairasta nojaamaan hänen olkapäätään vasten. Tyttö katsahti +häneen tylsin silmin. Puolitiedottomasti hän otti avun vastaan ja astui +Gertrudin varassa pari askelta eteenpäin. + +Muuan vanhahko naisihminen käännähti samassa ympäri. Hän katsoa +tuijotti Gertrudiin ja huusi ankarasti pari sanaa sairaalle. Tämä +näytti kovasti säikähtyvän, ojensihe pystyyn, tuuppasi Gertrudin pois +luotaan ja koetti omin voimin jatkaa, mutta pysähtyi melkein heti. + +Gertrud ei voinut käsittää, miksei tyttö huolinut hänen avustaan. Hän +luuli syyksi sitä, että venäläiset kainoudesta välttivät turvautumista +vieraan apuun. Hän riensi takaisin sairaan luo ja kiersi uudelleen +kätensä hänen vyötäisilleen. Silloin muukalaisen kasvot aivan +vääntyivät kauhusta ja inhosta. Hän riuhtautui Gertrudista erilleen, +vieläpä rupesi huitomaan käsillään häneen päin ja läksi kaikin voimin +juoksemaan pakoon. + +Nyt Gertrud siis näki, että toinen tosiaan pelkäsi häntä. Hän arvasi, +ettei siihen voinut olla syynä muu kuin ne hävyttömät juorut, joita +gordonilaisista oli levitetty. Gertrud samalla kertaa vihastui ja kävi +kovin pahoilleen. Tuolle raukalle hän ei voinut tehdä muuta kuin jättää +hänet rauhaan, jottei hän vielä pahemmin säikähtäisi. Mutta siinä +seisoessaan ja seuratessaan katseillaan pakenevaa hän huomasi, että +tyttö säikähdyksestä hämmentyneenä juoksi suoraan vaunuja vastaan, +jotka täyttä vauhtia ajoivat alamäkeen. Gertrudia kauhistutti, sillä +hän ei nähnyt muuta mahdollisuutta kuin että tyttö joutuisi hevosten ja +vaunujen alle surman suuhun. + +Gertrud tahtoi sulkea silmänsä ollakseen näkemättä tuota hirveätä +tapaturmaa, mutta hän oli niin kokonaan herpaantunut, etteivät edes +hänen silmäluomensa ottaneet sulkeutuakseen. Hänen täytyi silmät +selkiselällään katsoa, kuinka hevoset tulivat tyttöraiskaa kohti ja +sysäsivät hänet kumoon. Mutta ihan samassa nuo viisaat, jalot eläimet +itsestään pysähtyivät. Ne kavahtivat taaksepäin, tenäsivät jalkansa +kovasti maahan hillitäkseen alamäkeen vierivien rattaiden vauhtia, +sujauttivat sitten äkkiä vaunut sivulle ja jatkoivat matkaansa, eikä +yksikään kavio eikä ratas hipaissutkaan kaatunutta. + +Gertrud jo luuli vaarasta päästyn. Venäläinen tyttö makasi vielä +hievahtamatta maassa, mutta ei suinkaan hänelle ollut muuta pahaa +tapahtunut kuin että oli pyörtynyt säikähdyksestä. + +Ihmisiä riensi joka taholta auttamaan loukkaantunutta. Gertrud ehti +ensimmäisenä hänen luokseen. Hän kumartui nostamaan tyttöä maasta. +Silloin hän näki hänen takaraivostaan tihkuvan verta sorakadulle ja +hänen ylöspäin kääntyneissä kasvoissaan omituisen jähmettyneen ilmeen. +Hän on kuollut, Gertrud ajatteli, ja minä olin hänen kuolemaansa +syypää. + +Samassa muuan mies tarttui Gertrudiin ja paiskasi hänet rajusti +syrjään. Hän karjaisi hänelle muutamia sanoja, joiden Gertrud ymmärsi +merkitsevän sitä, ettei hänenlaisensa lunttu kelvannut koskemaan +hurskaaseen, nuoreen pyhiinvaeltajaan. Pian hän kuuli saman joka +taholta. Uhkaavia käsiä oli häntä vastaan koholla, häntä sykittiin ja +tungettiin, kunnes hän joutui sen tiheän ihmisjoukon ulkopuolelle, joka +oli kerääntynyt loukkaantuneen ympärille. + +Hetkiseksi Gertrud niin suuttui tästä kohtelusta, että puristi kätensä +nyrkkiin. Hän tahtoi puolustautua, tahtoi uudelleen päästä venäläisen +tytön luokse nähdäkseen, oliko tämä tosiaan kuollut. "Te itse olette +kelvottomia häneen kajoamaan enkä minä", hän huusi kovalla äänellä +ruotsiksi. "Te kaikki olette hänen surmaajiansa. Teidän ilkeämielinen +solvauksenne hänet saattoi kuolemaan." + +Gertrudin puhetta ei ymmärretty, ja suuttumuksen sijaan hän äkkiä +kalpeni kauhusta. Mitähän, jos joku oli nähnyt tämän tapahtuman ja nyt +kertoi sitä pyhiinvaeltajille! Silloin nuo ihmiset säälimättä syöksyvät +hänen kimppuunsa ja lyövät hänet hengiltä. + +Hän pakeni kiireesti koko paikalta, juoksi niin nopeasti kuin suinkin +jaksoi, vaikk'ei kukaan ajanut häntä takaa. Hän ei pysähtynyt ennen +kuin saavuttuaan Jerusalemin pohjoispuolella oleville aukeille +kangasmaille. + +Siellä hän seisahtui, pyyhki otsaansa ja paineli kädet ristissä +päätään. + +"Oi hyvä Jumala! Olenko minä nyt murhaaja? Olenko minä nyt syypää +ihmisen kuolemaan?" + +Samassa hän kääntyi kaupunkia kohti, jonka korkea muuri synkkänä kohosi +aivan hänen vieressään. "En minä ole syypää, vaan sinä", hän huusi. "En +minä, vaan sinä olet!" + +Hän kääntyi väristen poispäin kaupungista mennäkseen siirtokunnan +talolle, jonka katto kohosi etäältä. Mutta monta kertaa hän seisahtui +koettaen edes hiukkasen selvitellä mieleensä tunkeutuvia ajatuksia. + +Sillä Gertrud oli Palestiinaan tultuaan kaiken aikaa ajatellut: Täällä +minä olen Herrani ja kuninkaani omassa maassa, nyt minä olen hänen +itsensä suojeltavana, täällä minä olen kaikesta pahasta turvassa. Ja +hän oli tuudittunut siihen uskoon, että Kristus oli sen vuoksi käskenyt +hänen matkustaa pyhään maahan, kun hän jo oli kärsinyt niin raskasta +surua, ettei hänen enää tarvitsisi elämässä enempää kokea, vaan saisi +tästälähin olla hyvässä turvassa ja rauhassa. + +Mutta nyt Gertrudista tuntui jotenkin samalta kuin siitä tuntunee, joka +asuu lujasti varustetussa kaupungissa ja äkisti näkee sen vankkojen +tornien ja muurien sortuvan. Hän näki olevansa aivan suojaton. Nyt ei +tuntunut olevan mitään turvapaikkaa pahan hyökkäyksiltä. Päinvastoin, +juuri täällähän onnettomuus näytti kohtaavan pahemmin kuin missään +muualla. + +Hän hylkäsi kerrassaan ajatuksen, että hän olisi ollut syyllinen +venäläistytön kuolemaan; siitä hän ei tahtonut kärsiä omantunnon +vaivoja. Mutta hän aavisti ja pelkäsi sitä vahinkoa, jonka tämä +tapahtuma saattoi hänelle tuottaa. "Tokko päässen tästälähin koskaan +siitä näystä, kuinka hevoset tulivat", hän vaikeroi. "En suinkaan minä +enää koskaan saa ilon päivää." + +Hänen mieleensä nousi, mistä lienee noussutkin kysymys, jota hän heti +yritti tukehduttaa, mutta joka yhä uudelleen palasi. Hän alkoi epäillä, +oliko Kristus ollenkaan lähettänyt häntä tähän maahan. Sellainen +kysymyshän oli suuri synti, mutta hän ei vain siitä päässyt. Mitä +Kristus oikein tarkoitti lähettäessään hänet tähän maahan? + +"Oi hyvä Jumala", hän epätoivoissaan huokasi, "luulinhan, että sinä +rakastit minua ja tahdoit ohjata kaikki parhain päin. Oi Jumala, +olinhan niin onnellinen, kun luulin sinun minua suojelevan." + +Kun Gertrud saapui siirtokunnan talolle, oli siellä eriskummallisen +hiljaista ja juhlallista. Porttia avaava poika näytti tavattoman +totiselta, ja pihaan tultuaan Gertrud huomasi, että kaikki siellä +liikkuvat hiiviskelivät ihan hiljaa ja ettei kukaan ääneen puhunut. +Täällä on kuolema käynyt vieraana, hän ajatteli jo ennen kuin oli +kuullut keneltäkään mitään. + +Pian hän sai tietää, että Gunhild oli löydetty kuolleena tieltä. Hänet +oli jo kannettu kotiin, ja hän makasi paareilla alakerran pesutuvassa. +Gertrud tiesi, että itämailla täytyi haudata kuolleet hyvin kiireesti, +mutta sittenkin häntä kammotti, kun hautajaisia jo nyt parhaillaan +valmistettiin. Timmin Halvor ja Ljungo Björn veistivät arkkua, ja pari +vanhempaa naista kääri ruumista liinoihin. Mrs Gordon oli lähtenyt +amerikkalaisen lähetyslaitoksen johtajalta pyytämään, että Gunhild +saataisiin haudata amerikkalaisten hautausmaahan. Boo ja Gabriel +seisoivat pihalla lapiot käsissä ja odottivat vain mrs Gordonin tuloa +lähteäkseen hautaa kaivamaan. + +Gertrud meni pesutupaan. Hän seisoi siellä kauan katsellen Gunhildia ja +purskahti rajusti itkemään. Hän oli aina kovin pitänyt vainajasta, +mutta nyt seisoessaan siinä Gunhildia katsellen hän tunsi aivan +selvästi, ettei hän itse eikä kukaan muukaan ihminen ollut osoittanut +Gunhildille niin paljon rakkautta kuin hän olisi ansainnut. Kaikki +kyllä olivat tunnustaneet, että hän oli rehellinen ja hyvä ja rakasti +totuutta, mutta hän oli pikkuseikoista tarkkaan huolehtimalla tehnyt +omansa ja muiden elämän liian raskaaksi, ja se oli vieroittanut ihmisiä +hänestä. Joka kerta tätä ajatellessaan Gertrud tunsi, että oli sääli +Gunhild parkaa, ja hänen kyynelensä alkoivat uudelleen vuotaa. + +Mutta äkkiä Gertrud herkesi itkemästä ja katseli Gunhildia levottomana, +melkein peloissaan. Hän oli nähnyt Gunhildin kasvoissa nyt kuolleena +saman ilmeen, joka hänellä oli eläessään, kun hän mietiskeli jotakin +vaikeatajuista tai monimutkaista seikkaa. Ihmeellistä oli nähdä hänen +vainajanakin ikään kuin tuumivan jotakin, silmäkulmien välissä syvä +ryppy ja huulet hiukkasen pitkällä. + +Gertrud lähti hiljaa pois vainajan luota. Tuo mietiskelevä piirre +Gunhildin kasvoissa oli nostanut hereille hänen omat huolensa. Hänestä +tuntui kuin Gunhildkin olisi jäänyt miettimään sitä kysymystä, mitä +varten Jeesus oli lähettänyt hänet tähän maahan. Miksi minun piti tänne +tulla, kun täälläkin vain kuolema oli edessäni, sitä hän näytti +itsekseen aprikoivan. + +Kun Gertrud tuli takaisin pihalle, kiirehti Boo häntä vastaan. Hän +pyysi, että Gertrud tulisi puhumaan pari sanaa Höökin Gabriel +Matinpojalle. Gertrud jäi aivan hämmästyneenä seisomaan ja katselemaan +Boota; hän oli niin omissa ajatuksissaan, ettei edes voinut käsittää, +mitä toinen sanoi. -- "Gabriel se näet löysi Gunhildin tieltä", sanoi +Boo selitykseksi. Gertrud ei kuullut hänen sanojaan seisoessaan siinä +mietiskellen, mitä tuo ilme Gunhildin kasvoissa merkitsi. -- "Hirveätä +varmaan Gabrielin oli tavata hänet kuolleena tiellä, kulkiessaan ihan +rauhallisena, edes aavistamatta mitään onnettomuutta", sanoi Boo, ja +kun Gertrud ei vieläkään ymmärtänyt, lisäsi hän heltymyksestä +värisevällä äänellä: "Jos minulla täällä siirtokunnassa olisi joku, +josta oikein pitäisin, ja minä tapaisin hänet kuolleena maasta, enpä +tiedä, miten minun kävisi." + +Gertrudin silmät selkenivät ikään kuin unesta. Niin tosiaan, tiesihän +hänkin sen ennestään, että Gunhild oli Gabrielin mielitietty. Hehän +olisivat menneet naimisiin, jollei tämä Jerusalemin retki olisi tullut +esteeksi. Mutta he olivat yhdessä päättäneet lähteä Palestiinaan, +vaikkeivät sitten koskaan pääsisi mieheksi ja vaimoksi. Ja nyt +Gabrielin piti tavata Gunhild vainajana tiellä! + +Gertrud meni portille, missä Gabriel seisoi liikahtamatta askeltakaan +häntä kohden. Hän puristi huuliansa yhteen, tuijotti jäykin silmin +eteensä ja työnteli lapiota kahden kiven väliin. Gertrudin pysähtyessä +hänen eteensä hänen huulensa hiukan liikahtivat, mutta mitään ääntä ei +päässyt kuuluville. + +"Gabriel on siinä tilassa, että itku tekisi hänelle kovin hyvää", +kuiskasi Boo Gertrudille. + +Gertrud ojensi Gabrielille ääneti kätensä, niinkuin hautajaisissa +tehdään lähimmille sukulaisille. Gabrielin käsi oli hervoton ja kylmä. + +"Boo sanoo, että sinä hänet löysit", sanoi Gertrud. Gabriel seisoi yhtä +liikkumattomana. -- "Varmaan se oli sinusta katkera kohtaus", Gertrud +jatkoi, mutta Gabriel seisoi kuin kivikuva. Gertrud oli nyt ennättänyt +paremmin ajatella hänen suruaan. Hän ymmärsi, aivan kuin se olisi +hänelle itselleen tapahtunut, miten kauheata se oli ollut. -- "Mutta +minä luulen, että se oli Gunhildin oman mielen mukaista, kun juuri sinä +hänet löysit", hän sanoi. + +Gabriel säpsähti ja katsoi suurin silmin Gertrudiin. -- "Luuletko, että +se oli hänen mieleistään?" -- "Oli kyllä", Gertrud sanoi, "minä +ymmärrän, että se oli sinusta vaikeata, mutta luulen, että hän olisi +tahtonut juuri sinut löytäjäkseen." -- "En lähtenyt hetkeksikään hänen +luotaan", sanoi Gabriel hiljaisesti, "ennen kuin sain muita ihmisiä +avukseni, ja minä kannoin häntä niin kauniisti kuin suinkin voin." -- +"Niin, sen sinä kyllä teit", Gertrud sanoi. + +Gabrielin huulet alkoivat värähdellä, ja yht'äkkiä kyynelet alkoivat +virtana valua hänen silmistään. Boo ja Gertrud seisoivat äänettöminä +hänen vieressään ja antoivat hänen itkeä. Gabriel painoi kasvojaan +ovenpieleen ja itkeä nyyhkytti aivan valtoimena. + +Hetkisen päästä hän alkoi tyyntyä. Hän tuli Gertrudin luokse ja tarttui +tämän käteen. "Kiitos sinulle siitä, että sait minut itkemään", hän +sanoi. Hänen äänensä oli nyt lauhkea ja nöyrä; melkeinpä olisi luullut +hänen isänsä, vanhan Höökin Matin puhuvan. "Nyt minä näytän sinulle +sellaista, jota en aikonut antaa kenenkään muun ihmisen nähtäväksi", +hän jatkoi. "Kun löysin Gunhildin, oli hänellä kädessään tämä isältään +saamansa kirje, ja minä otin sen, kun pidin itseäni läheisimpänä sitä +lukemaan. Mutta nyt ajattelen, että onhan sinullakin iäkkäät vanhemmat +kotonasi, ja saat nyt nähdä tämän, koska kerran sait minut itkemään." + +Gertrud otti hänen kädestään kirjeen ja luki sen. Sitten hän katsahti +Gabrieliin. -- "Vai tämän vuoksi hän siis kuoli", hän sanoi. Gabriel +nyökkäsi päätään. -- "Niin minäkin luulen", hän sanoi. Gertrud huudahti +melkein parkaisemalla: -- "Voi Jerusalem, Jerusalem, sinä surmaat +meidät kaikki! Aivanhan Jumala on meidät hylännyt!" + +Mrs Gordon tuli samassa portista sisään. Hän lähetti heti Gabrielin ja +Boon hautausmaalle, Gertrud meni pieneen huoneeseensa, jossa hän oli +asunut yhdessä Gunhildin kanssa. Siellä hän pysyi koko illan. + +Siellä istuessa hänet valtasi kauhu, yhtä voimakas ja hillitsemätön +kuin aaveenpelko. Hän uskoi vielä samana päivänä tapahtuvan jotakin +pahaa, ikään kuin olisi pelännyt sen jossakin nurkassa väijyvän. +Samalla aikaa epäilyskin häntä ahdisti. En ymmärrä, minkä vuoksi +Kristus meidät tänne lähetti, hän ajatteli. Täällähän me itse joudumme +turmioon ja saatamme siihen muutkin. + +Vähäksi aikaa hän sai epäilyksensä haihtumaan, mutta heti sen jälkeen +hän hämmästyksekseen huomasi ajattelevansa, ketkä kaikki olivat +Jerusalemiin lähdön johdosta joutuneet onnettomuuteen. Ei mikään heistä +ollut sen varmempaa kuin että Jumala itse tahtoi tätä heidän lähtöänsä; +kuinka sitten saattoi olla mahdollista, että se ei tuottanut muuta kuin +kurjuutta? + +Hän oli ottanut esille kynän ja paperia kirjoittaakseen vanhemmillensa, +mutta ei siihen kyennytkään. "Mitä minä kirjoittaisin, jotta he minua +uskoisivat?" pääsi häneltä toivoton huokaus. "Jos minä jättäytyisin +kuolemaan niinkuin Gunhild, silloin he kenties uskoisivat meidän +syyttömyyteemme." + +Päivä kului, vaikka hitaastikin, ja yö tuli. Gertrud oli niin onneton, +ettei hän voinut saada unta. Gunhildin kasvot väikkyivät hänen +silmissään, ja lakkaamatta hän kyseli itseltään, mitä vainaja oikein +mietiskeli. Lopulta hän oli siitä aivan varma, että Gunhildin viimeinen +ajatus hänen kuollessaan oli ollut sama, josta hän itse koetti päästä +selville. + +Jo ennen päivänkoittoa Gertrud nousi ja pukeutui lähteäkseen ulos. + +Tänä viime päivänä ja yönä hän oli vieraantunut niin kauas +Kristuksesta, että tuskin enää uskoi löytävänsä tietä takaisin hänen +luokseen. Nyt aamulla hän yht'äkkiä alkoi ikävöidä yhteen paikkaan, +jossa hän aivan varmasti tiesi Jeesuksen käyneen. Ja tämä paikka, ainoa +jonka asemasta kaikki ovat olleet yksimielisiä, oli Öljymäki. Hän +ajatteli, että sille noustessaan hän uudelleen pääsisi hänen +läheisyyteensä, tuntisi olevansa hänen rakkautensa suojassa ja +ymmärtäisi hänen aikomuksensa. + +Ensi alussa yön pimeyteen tultuaan hän tunsi kaksinkertaista tuskaa. +Hän ajatteli yhä uudelleen kaikkea sitä ansaitsematonta onnettomuutta, +jota hän tänä ainoana päivänä oli kokenut. + +Mutta kuta korkeammalle hän kohosi vuoren rinnettä, sitä valoisammalta +hänen mielessään tuntui. Oli kuin olisi raskas taakka nostettu hänen +hartioiltaan. Selvyys alkoi jo hänelle häämöttää. + +Niin niin, juuri sillä tavalla se on selitettävä, hän ajatteli. Kun +sellaisia vääryyksiä estämättä tapahtuu, silloinhan maailman täytyy +olla viimeisillään. Mitenkään muuten hän ei saattanut käsittää sitä, +että oikea tuli vääräksi, ettei Jumala kyennyt pahaa estämään, että +pyhät kärsivät vainoa, että valhe sai kieltämättä vallita. + +Hän pysähtyi mietiskelemään. Niin, aivan varmaan Herran tulemisen aika +oli lähellä, eikä enää kauan tarvinnut odottaa hänen laskeutumistaan +taivaan pilvistä. + +Jos niin oli, silloin hän kyllä ymmärsi, minkä vuoksi heidät kaikki oli +kutsuttu Jerusalemiin. Jumala oli suuressa armossaan lähettänyt hänet +ja hänen ystävänsä sinne tapaamaan Jeesusta. Hän löi ihmettelystä ja +ilosta käsiänsä yhteen ajatellessaan tämän armon äärettömyyttä. + +Hän riensi nopein askelin mäen rinnettä ylöspäin, kunnes saapui sen +huipulle, josta Jeesus kohosi taivaaseen. + +Itse se paikka oli aitauksen sisässä, niin että sinne hän ei päässyt, +mutta hän seisoi ulkopuolella ja katseli pilviä, jotka nyt +aamunkoitossa nopeasti kirkastuivat. + +Mitähän, jos hän saapuukin jo tänään, hän ajatteli. Hän pani kätensä +ristiin ja katseli aamutaivasta, jota keveät utupilvet peittivät. + +Samassa se muuttui heleän punertavaksi ja sen kajastus näytti kuultavan +hänen kasvoissaan. "Hän tulee", Gertrud sanoi, "ihan varmaan hän jo +tulee." + +Hän tuijotti aamuruskoon, ikään kuin olisi nähnyt sen ensi kerran. Hän +luuli näkevänsä kauas taivaan sisälle. Idänpuolella näkyi syvän +holvikaaren alla korkea, leveä portti, ja hän odotti vain sen +aukenemista, jotta Kristus kaikkine enkeleineen astuisi siitä ulos. + +Hetkisen päästä tosiaankin idän portti aukeni ja aurinko ilmaantui +taivaalle. Gertrud odotti paikaltaan liikahtamatta koko ajan, kun sen +rusko valaisi Jerusalemin lännenpuoleista vuoristoa, jossa kukkuloita +nousi ja laski meren laineiden tapaisina. Hän odotti yhä samassa +asennossa, kunnes aurinko oli noussut niin korkealle, että sen säteet +jo kimmelsivät hautakirkon kupukatolta kohoavasta rististä. + +Gertrud muisteli kuulleensa, että Kristus oli tuleva päivänkoitteessa +aamuruskon siivillä. Hän tiesi nyt, ettei se enää tänään voinut +tapahtua. Mutta hänen mielensä ei sentään siitä masentunut. "Hän tulee +kyllä sen sijaan huomenna", hän sanoi täydellisen luottavasti. + +Hän laskeutui alas vuorelta ja palasi siirtokunnan taloon kasvot +onnesta loistavina. Mutta hän ei kenellekään ilmaissut tuota iloista +varmuuttansa. Hän istui, kuten tavallisesti, koko päivän työssään ja +puhui arkiasioista. + +Seuraavana aamuna hän seisoi uudelleen öljymäellä odottamassa +päivänkoittoa. + +Ja jok'ainoa aamu hän sitten palasi sinne, sillä hän tahtoi olla +ensimmäisenä ihmisistä näkemässä Kristuksen tuloa ihanassa huomenen +koitteessa. + +Hänen käyntinsä herättivät piankin muiden siirtokuntalaisten huomiota, +ja he pyysivät Gertrudia pysymään kotona. Siirtokuntalaiset vakuuttivat +hänelle, että se vahingoittaisi heidän tilaansa, jos ihmiset näkisivät +hänen joka aamu olevan polvillaan Öljymäellä odottamassa Kristuksen +tulemista. Jos hän tällä tavalla jatkaa, ruvetaan heitä sanomaan +vähämielisiksi. + +Gertrud koetti totella ja pysyä kotona. Mutta kun hän taas aamuyöstä +heräsi, silloin hänestä yht'äkkiä tuntui ihan selvältä, että juuri +tänään Jeesus tuleekin. Ja silloin ei mikään voinut häntä pidättää +nousemasta ylös ja rientämästä vastaanottamaan kuningas-vapahtajaansa. + +Tämä odotus oli tullut hänen toiseksi luonnokseen. Hän ei voinut +vastustaa sitä eikä vapautua siitä. Kaikessa muussa hän pysyi aivan +entisellään. Hänen aivonsa eivät olleet mitenkään hämmennyksissä, eikä +hänessä voinut huomata muuta muutosta kun sen, että hän oli entistä +iloisempi ja miellyttävämpi. + +Jonkin ajan perästä totuttiin hänen aamuvaelluksiinsa eikä kukaan enää +erityisesti pitänyt niitä silmällä. Mutta aamulla uloslähtiessään hän +näki tumman varjon odottavan häntä portilla. Ja rientäessään +vuorenrinnettä ylöspäin hän kuuli jäljessään raudoitettujen +kengänkorkojen kopinaa. Hän ei koskaan puhunut tälle varjolle, mutta +tunsi kuitenkin olevansa turvattuna, kun tuo askelten kopse häntä +seurasi. + +Joskus mäeltä alas tullessaan hän tapasi tienvieressä Boon, joka odotti +häntä jotakin aitaa vasten nojallaan ja katsoen häneen uskollisin +silmin. Boo punastui ja kääntyi katsomaan muuanne, ja Gertrud kulki +edelleen, ikään kuin ei olisi häntä huomannut. + + + + +BARAM PASHA + + +Siirtokuntalaiset olivat hyvin mielissään siitä, että olivat saaneet +vuokrata tuon uuden, komean talon Damaskoksen portin ulkopuolelta. Se +oli niin iso, että he mahtuivat siihen melkein kaikki, ja ainoastaan +pari perhekuntaa oli sijoitettava muualle. Siinä oli vielä sellaisia +mukavuuksia kuin kattopengermät ja avonaiset pylväskäytävät, joissa +kesäkuumalla oli ihana oleksia. He pitivät sitä tietenkin erityisenä +Jumalan armona, että sellainen talo oli sattunut olemaan vuokrattavana. + +He sanoivat usein, että tuskin he mitenkään olisivat saaneet +siirtokunnassa aikaan miellyttävää yhteiselämää, jolleivät olisi +saaneet tällaista erityistä taloa, vaan heidän olisi täytynyt asua eri +paikoissa kaupungilla. + +Talo oli Baram pashan, Jerusalemin silloisen kuvernöörin oma. Hän oli +noin kolme vuotta sitten rakennuttanut tämän talon vaimolleen, jota hän +rakasti enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Hän tiesi, ettei hän +voinut ilahduttaa sen paremmin häntä kuin rakennuttamalla talon, johon +mahtuisi koko hänen suuri taloutensa, hänen poikansa ja miniänsä, +tyttärensä ja vävynsä, kaikki lapsineen ja palvelijoineen. + +Mutta kun talo oli valmistunut ja Baram pasha muuttanut siihen, oli +hirveä onnettomuus kohdannut häntä. Ensi viikolla hänen asuessaan siinä +kuoli yksi hänen tyttäristään, seuraavana vielä toinen ja kolmantena +hänen rakas vaimonsa. Silloin Baram pasha synkistyi surusta, muutti +heti uudesta palatsistaan, sulki sen ovet ja vannoi, ettei hän koskaan +siihen jalkaansa astu. + +Siitä asti oli hänen palatsinsa ollut autiona, kunnes gordonilaiset +viime keväänä olivat tulleet Baram pashan luo pyytämään sitä +vuokratakseen. Kaikista oli ollut hyvin ihmeellistä, kun hän siihen +suostui, sillä aivan varmasti oli odotettu, ettei Baram pasha ikänään +laskisi ketään ihmistä sen kynnysten yli. + +Mutta kun sitten syksymmällä tuo ilkeä juorupuhe gordonilaisista oli +syntynyt, rupesivat amerikkalaiset lähetyssaarnaajat neuvottelemaan, +millä tavoin voisivat pakottaa nuo maanmiehensä poistumaan +Jerusalemista. Ja he päättivät käydä Baram pashalle puhumassa hänen +vuokralaisistaan. He kertoivat hänelle niin paljon pahaa kuin heistä +tiesivät ja kysyivät häneltä, kuinka hän saattoi suvaita sellaisia +ihmisheittiöitä siinä talossa, jonka hän oli vaimonsa mieliksi +rakennuttanut. + + * * * * * + +Nyt oli kaunis marraskuun aamu kello kahdeksan tienoilla. + +Palestiinan synkeän pimeä yö oli jo alkanut haihtua, ja Jerusalem oli +paraikaa muuttumaisillaan jokapäiväiseen asuunsa. Damaskoksen portin +edustalle olivat kerjäläiset asettuneet kukin nimikkopaikalleen, ja +katukoirat palasivat öisiltä retkeilyiltään asettuen päivälevolleen +maakuoppiin ja roskaläjille. Edellisenä iltana oli pieni karavaani +asettunut leiriin portin sisäpuolelle. Se laittautui nyt lähtökuntoon, +ohjaajat köyttivät tavarakääröjä makaavien kameelien selkään, ja elukat +mylvivät tuntiessaan raskaan kuorman selkäänsä painavan. Maalaisia +riensi tietä pitkin kaupunkiin, kullakin taakkanaan suuret korilliset +vihanneksia. Juhlallisesti astuvia paimenia tuli vuoristoista päin, +ohjaten porttiholvin kautta suuria, teurastettavaksi vietäviä +lammaslaumoja tai vuohikarjoja, joita tuotiin lypsylle. + +Juuri pahimman aamutungoksen aikana saapui sinne vanha mies ratsastaen +kauniilla, valkoisella aasilla. Hän oli loistavassa puvussa: alla +pehmeästä, juovikkaasta silkistä tehty pitopuku ja sen yllä pitkä, +turkispäärmeinen, valkosinisellä kirjailtu levätti. Hänen turbaanissaan +ja vyössään oli yltäkyllin kalliita koruompeleita kullanvärisestä +silkistä. Hänen kasvonsa olivat varmaan kerran olleet kauniit ja +arvokkaan näköiset. Nyt ne olivat vanhuuden riuduttamat, silmät +vuotivat vettä, suu oli kuopalla, valkoinen parta vanukkeissa ja päästä +kellastunut. + +Portilla tunkeilevassa ihmisjoukossa kummastuttiin ja udeltiin: +"Mitähän varten Baram pasha nyt ratsastaa Damaskoksen portista tätä +tietä, jota hän ei kolmeen vuoteen ole tahtonut nähdä?" + +Toiset kyselivät: "Ratsastaakohan Baram pasha nyt katsomaan taloansa, +jossa hän valan vannoen uhkasi olla ikipäivänään käymättä?" + +Ratsastaessaan portista väentungoksen läpi Baram pasha sanoi +palvelijalleen Mahmudille, joka ratsasti hänen jäljessään: + +"Kuuletko, Mahmud, kuinka kaikki vastaantulijamme ihmettelevät ja +utelevat toisiltaan: 'Mikä nyt on, kun Baram pasha ratsastaa talolleen, +jota hän ei kolmeen vuoteen ole käynyt katsomassa?'" + +Ja palvelija vastasi kuulevansa ihmisten kummastelun. + +Silloin Baram pashan kiihkeä närkästys puhkesi sanoiksi: "Pitävätkö he +siis minua niin vanhana, että minulle kuka tahansa saattaa tehdä mitä +ilkeää? Luulevatko he, että minä sallin riettaiden muukalaisten +häväistä sitä taloa, jonka minä rakensin hyvälle ja siveälle +vaimolleni?" + +Baram pashan palvelija koetti hillitä hänen vihaansa ja sanoi hänelle: +"Sinä unohdat, herra, kuinka monet monituiset kerrat me ennenkin olemme +kuulleet kristittyjen solvaavan toisiaan." + +Baram pasha nosti suutuksissaan käsivartensa ilmaan ja huudahti: +"Huilunpuhaltajia ja ilotyttöjä nyt oleksii niissä huoneissa, joissa +minun rakkaani kuolivat. Ennen kuin tämä päivä on lopussa, minä ajatan +nuo heittiöt ulos talostani." + +Samalla kuin pasha tätä puhui, hän kohtasi pienen joukon koululapsia, +jotka reippaasti astuivat tietä pitkin, kaksi aina rinnan. Ja +katsellessaan näitä lapsia hän huomasi ne aivan toisennäköisiksi kuin +ne, joita Jerusalemin kaduilla tepasteli, sillä nämä olivat puhtaiksi +pestyt, niillä oli ehyet vaatteet ja lujat kengät ja vaalea, sileäksi +kammattu tukka. + +Baram pasha seisautti aasinsa ja sanoi palvelijoilleen: "Mene kysymään +heiltä, keitä he ovat!" + +"Kyllä tiedän kysymättäkin, keitä he ovat", palvelija vastasi, "olen +nähnyt heitä täällä joka päivä. Ne ovat gordonilaisten lapsia ja +menossa kouluun, jonka nämä muukalaiset ovat laittaneet entiseen +taloonsa keskikaupungille, sitten kun he itse muuttivat sinun suureen +taloosi." + +Kun pasha vielä istui hiljaa katsellen lapsia, kulki hänen ohitsensa +kaksi siirtokuntaan kuuluvaa miestä vetäen rattailla pienempiä +koululapsia, jotka eivät vielä jaksaneet omin voimin kävellä +kaupunkiin. Ja pasha näki, että pienokaiset taputtelivat ilosta käsiään +saadessaan ajaa ja vetäjät naurahtelivat heille ja juoksivat vielä +nopeammin ollakseen heille mieliksi. + +Silloin hänen palvelijansa rohkaisihe ja kysyi häneltä: "Eikö +sinustakin, herra, näytä siltä, että näillä lapsilla on hyvät +vanhemmat?" + +Mutta Baram pasha oli vanha mies ja hänen vihansa taipumaton, niinkuin +vanhusten usein on. "Minä olen kuullut heidän omien maanmiestensä +heistä puhuvan", hän vastasi, "ja sen sinulle sanon, että ennen iltaa +he kaikkoavat minun talostani." + +Ratsastettuaan vielä jonkin matkaa Baram pasha kohtasi joukon +eurooppalaiseen tapaan pukeutuneita naisia matkalla kaupunkiin. He +kulkivat hyvin siivosti ja hiljaisesti, heidän vaatteensa olivat aivan +koruttomat, ja käsissään he kantoivat raskaita, kukkurapäitä vasuja. + +Pasha kääntyi palvelijaansa päin ja sanoi tälle: "Käypä kysymässä, +keitä nuo ovat." + +Ja palvelija vastasi: "Tiedän sen kysymättäkin, herra, olen tavannut +heitä joka päivä. He ovat Gordonin seurueen naisia ja ovat menossa +Jerusalemiin, mukanaan ruokatavaroita ja lääkkeitä niille sairaille, +jotka eivät omin voimin jaksa mennä noutamaan apua." + +Baram pasha vastasi: "Vaikka he peittäisivät herjuutensa +enkelinsiivillä, niin minä kuitenkin karkotan heidät talostani." + +Hän ratsasti edelleen suurta taloa kohti. Jo hänen lähestyessään kuului +sieltä monien äänten sorinaa ja välistä kirkaisuja. + +Hän kääntyi palvelijaansa päin ja sanoi: "Kuulehan, kuinka +huilunpuhaltajat ja tanssitytöt hälisevät minun talossani." + +Mutta nurkasta käännyttyään hän näki kaikenlaisia sairaita ja +haavoittuneita istua kyyköttävän talon ulko-oven edessä. He puhelivat +keskenään kärsimyksistään, ja pari heistä parahteli tuskissaan. + +Ja Mahmud, hänen palvelijansa, rohkaisihe sanomaan: "Tässä ne nyt ovat +ne huilunpuhaltajat ja tanssitytöt, joiden hälinää kuulit talostasi. +Nämä käyvät täällä joka aamu gordonilaisten lääkärin tutkittavana ja +heidän hoitajattariensa sidottavana." + +Baram pasha vastasi: "Näen, että nuo gordonilaiset ovat sinut +lumonneet, mutta minä olen liian vanha heidän valheittensa +petettäväksi. Sen sinulle sanon, että olisipa minulla valta, niin +hirtättäisin heidät kaikki taloni räystäspuuhun." + +Ja Baram pasha oli yhä vielä vihan vimmoissaan, kun hän astui alas +aasinsa selästä ja nousi talon portaita ylös. + +Kun vanhus saapui pihamaalle, tuli pitkä, uljasryhtinen nainen häntä +vastaanottamaan. Hän oli valkohiuksinen, vaikk'ei vielä näyttänyt +olevan yli neljänkymmenen vuotias. Hänen kasvonsa olivat pontevat ja +älykkäät, ja vaikka hän oli vain yksinkertaisessa mustassa puvussa, +näkyi kyllä, että hän oli tottunut olemaan monen ihmisen käskijänä. + +Baram pasha kääntyi Mahmudiin päin ja kysyi: + +"Tämä nainen on yhtä hyvän ja viisaan näköinen kuin profeetan vaimo +Kalitsh. Mitä hänellä on tekemistä tässä talossa?" + +Ja Mahmud, hänen palvelijansa, vastasi hänelle: "Tämä on mrs Gordon, +joka nyt johtaa siirtokuntaa, kun hänen miehensä viime keväänä kuoli." + +Silloin vanha mies uudestaan vihastui ja sanoi Mahmudille äreästi: +"Sano hänelle, että minä olen tullut karkottamaan hänet ja hänen +väkensä pois talostani." + +Ja hänen palvelijansa sanoi hänelle: "Kuinka hurskas Baram pasha voi +karkottaa pois nämä kristityt, ennen kuin on itse nähnyt heidän +rikoksensa? Eikö olisi parempi, herra, sinun sanoa tälle naiselle: Olen +tullut tänne katsomaan taloani. Ja jos huomaat heidän eläneen niinkuin +lähetyssaarnaajat ovat sinulle sanoneet, sano silloin hänelle: Lähde +pois tästä paikasta, sillä ei mitään ilkitöitä saa harjoittaa siellä, +missä minun rakkaimpani kuolivat." + +Silloin Baram pasha vastasi: "Sano sitten hänelle, että minä tahdon +nähdä taloni!" + +Mahmud sanoi sen mrs Gordonille, ja tämä vastasi: "Mielihyvin me +näytämme Baram pashalle, miten olemme järjestäneet asuntomme hänen +palatsissaan." + +Sitten mrs Gordon lähetti hakemaan miss Youngia, joka oli asunut +Jerusalemissa lapsuudestaan saakka ja puhui arabiaa niinkuin +synnynnäinen, ja pyysi häntä saattelemaan Baram pashaa. + +Baram pasha lähti kulkemaan nojaten palvelijansa Mahmudin käsivarteen. +Ja koska hän tahtoi katsoa koko talon, vei miss Young hänet ensin +maakerrokseen, joka oli laitettu pesutuvaksi. Ja hyvin ylpeänä hän +näytti Baram pashalle vasta pestyjä suuria vaatekasoja, erinomaisia +pesuammeita ja kattiloita sekä ahkeria, tyynen näköisiä pesijättäriä, +jotka puuhasivat pesusoikkojen ja silityslautojen ääressä. + +Viereisessä huoneessa oli leivintupa. Ja miss Young sanoi Baram +pashalle: "Katsohan, kuinka erinomaisen uunin veljet ovat muuranneet! +Ja katsohan, miten kaunista leipää me itse olemme valmistaneet!" + +Leipomosta hän vei hänet puusepän työpajaan, jossa pari miestä +työskenteli. Ja miss Young näytti Baram pashalle yksinkertaisia +istuimia ja pöytiä, joita oli siirtokunnassa valmistettu. + +"Kas vain, Mahmud, kuinka taitavasti nämä ihmiset meitä pettävät", +sanoi vanha pasha turkinkielellä, jota hän ei otaksunut miss Youngin +ymmärtävän. "He ovat aavistaneet vaaraa, he ovat jostakin kuulleet, +että minä olen tulossa. Minä luulin tapaavani heidät viiniä juomassa +tahi noppaa pelaamassa. Ja minä tapaankin heidät kaikki työssä." + +Baram pasha saatettiin keittiön ja leipomon kautta huoneeseen, jonka +ovi hänelle avattiin hiukan tavallista juhlallisemmin. Se oli kankurien +huone, jossa kangaspuut helskyivät, rukit hyrräsivät ja raasimet +sukkelasti liikkuivat. + +Silloin Baram pashan palvelija rohkaisihe pyytämään herraansa +katsomaan, kuinka kovaa ja kestävää kangasta täällä kudottiin. "Herra", +hän sanoi, "eivät nämä ole tanssityttöjen eivätkä irstasten naisten +keposia pukuja." + +Mutta Baram pasha oli vaiti ja kulki edemmäs. + +Kaikkialla, minne hän tuli, hän näki rehellisiä, viisaskasvoisia +ihmisiä. + +Kaikki istuivat ääneti ja vakavina työssään, mutta hänen sisään +tullessaan he kääntyivät katsomaan ystävällisesti hymyillen. + +"Minä kerroin heille", miss Young sanoi Baram pashalle, "että te olette +se hyvä maaherra, joka on vuokrannut meille tämän muhkean talon, ja he +pyytävät minua kiittämään teitä hyvyydestänne meitä kohtaan." + +Mutta Baram pashan kasvot pysyivät yhä tuimina ja ankarina, eikä hän +vastannut miss Youngille sanaakaan. Ja miss Youngia alkoi pelottaa, ja +hän ajatteli itsekseen: "Miksei hän tahdo puhua minulle? Onkohan +hänellä pahaa mielessä meitä kohtaan?" + +Hän vei pashan pitkiin kapeihin ruokahuoneisiin, joissa juuri +pöytäliinoja korjattiin pois ja lautasia pestiin aamiaisen jälkeen. +Täälläkään Baram pasha ei nähnyt muuta kuin tarkkaa järjestystä ja +aivan yksinkertaisia laitoksia. + +Mutta hänen palvelijansa Mahmud rohkaisihe vielä kerran sanomaan +hänelle: "Herra, kuinka voi olla mahdollista, että nämä ihmiset, jotka +itse leipovat leipänsä ja ompelevat vaatteensa, öisin voisivat muuttua +huilunpuhaltajiksi ja tanssitytöiksi?" + +Baram pasha ei kyennyt hänelle vastaamaan. + +Ja Baram pasha kulki hellittämättä talonsa kaikkien huoneitten läpi. +Hän tuli naimattomien miesten suureen makuuhuoneeseen, jossa oli +yksinkertaiset, koholleen korjatut vuoteet. Hän kävi eri perheiden +huoneissa, joissa vanhemmat asuivat lapsineen. Näissä huoneissa hän +näki kaikkialla puhtaaksi pestyt lattiat, valkoiset vuodeverhot, +siistit valkoisiksi kiilloitetut huonekalut, kotikutoiset lattiamatot +ja ruudukkaat puuvillapäälliset. + +Silloin Baram pasha tuntui yhä enemmän vihastuvan ja sanoi Mahmudille: +"Kylläpä nämä kristityt ovat viekkaita. Kylläpä he osaavat peitellä +syntistä elämäänsä. Minä olin odottanut näkeväni lattiat täynnä +hedelmänkuoria ja sikarintuhkaa. Minä luulin tapaavani naiset istumassa +ja loruilemassa poltellen vesipiippua tahi maalaillen kynsiään." + +Viimeksi hän nousi hohtavan valkoisia portaita suureen kokoussaliin. +Tämä huone, joka oli ollut pashan suurena vastaanottosalina, oli nyt +järjestetty amerikkalaiseen tapaan, siinä oli mukavia tuoleja ryhmissä +pöytien ympärillä, joilla oli kirjoja ja aikakauslehtiä, nurkassa oli +piano ja urut ja vaaleaksi maalatuilla seinillä joitakuita valokuvia. + +Täällä oli mrs Gordon taas heitä vastaanottamassa, ja Baram pasha sanoi +palvelijalleen: "Sano hänelle, että hänen ja hänen väkensä ennen iltaa +täytyy lähteä tästä talosta." + +Mutta Mahmud, Baram pashan palvelija, sanoi hänelle: "Herra, toinen +näistä naisista osaa sinun kieltäsi. Ilmoita sinä hänelle tahtosi +omalla suullasi." + +Silloin Baram pasha nosti silmänsä ja katsoi miss Youngiin, joka hänen +silmäyksensä kohdatessaan vienosti hymyili. Ja Baram pasha kääntyi +hänestä poispäin ja sanoi palvelijalleen: "En ole koskaan nähnyt +kasvoja, joihin Kaikkivaltias olisi antanut enemmän kauneutta ja +puhtautta. En minä rohkene sanoa hänelle, että olen kuullut hänen +toveriensa langenneen syntiin ja irstauteen." + +Ja Baram pasha vaipui istumaan tuolille ja peitti kasvonsa käsillään +koettaessaan päästä selville, kumpi oli totta, sekö mitä hän oli +kuullut, vai sekö mitä hän näki. + +Silloin ovi aivan hiljaa aukeni, ja vanha köyhä matkamies astui +huoneeseen. Hänellä oli pukunaan kulunut, harmaa vaippa ja jalassa +ryysyistä kiedotut kääreet. Päässä hänellä oli likainen turbaani, jonka +vihreästä väristä hänet tunsi Muhammedin jälkeläiseksi. + +Pashan sielläolosta huolimatta mies tuli huoneeseen ja istahti tuolille +hiukan syrjään muista. Hänen annettiin jäädä paikalleen kysymättä hänen +asiaansa. + +"Kuka tuo mies on, ja mitä hän haluaa?" kysyi Baram pasha kääntyen miss +Youngiin päin. + +"Emme tunne häntä", miss Young vastasi, "hän ei ole koskaan ennen +käynyt täällä. Ei teidän pidä pahastua siitä, että hän tänne tuli. +Meidän talossamme otetaan mielellään vastaan kaikki, jotka täältä +suojaa hakevat." + +"Mahmud", sanoi pasha palvelijalleen, "käy kysymässä tuolta +vaeltajalta, joka on profeetan jälkeläinen, mitä asiaa hänellä on +näille kristityille." + +Mahmud toimitti tehtävänsä ja palasi jälleen pashan luokse. + +"Hän vastaa minulle, ettei hänellä ole tänne mitään asiaa, mutta hän ei +tahtonut mennä ohi poikkeamatta sisään, sillä kirjoitettu on: 'Älä anna +jalkaisi tehdä sitä syntiä, että kuljet vanhurskaan asunnon ohi'." + +Baram pasha istui ääneti pitkän aikaa. + +"Olet varmaankin kuullut väärin", hän sanoi kääntyen Mahmudiin päin. +"Kysy häneltä vielä kerran, mitä asiaa hänellä on tähän taloon!" + +Mahmud kävi kysymässä ja palasi takaisin. Hän toisti sanasta sanaan +äskeisen vastauksen. + +"Kiittäkäämme sitten Jumalaa, Mahmud ystäväni", sanoi Baram pasha +yksinkertaisesti. "Hän on tämän miehen lähettänyt meille tahtonsa +ilmoittamaan. Hän on antanut tämän miehen poiketa tänne, jotta minun +silmäni aukenisivat näkemään totuuden. Nyt me ratsastamme kotiin, +Mahmud ystäväni, enkä minä karkota kristittyjä heidän asunnostaan." + +Baram pasha ratsasti kohta sen jälkeen pois siirtokunnan talosta, mutta +tunnin päästä Mahmud tuli sinne uudelleen, taluttaen pashan kaunista +valkoista aasia. Hän jätti sen siirtokuntalaisille kertoen heille Baram +pashan terveiset ja hänen toivomuksensa, että se tulisi vetämään +pikkulapsia aamuisin kouluun. + + + + +PALESTIINAN KUKKIA + + +Helmikuu on loppumaisillaan, talvisateet ovat kostuttaneet maan ja +kevät on tullut. Se ei kuitenkaan ole vielä pitkälle edistynyt. +Viikunapuiden silmukat eivät ole alkaneet pullistua, köynnöksiä ja +lehtiä ei vielä ole alkanut työntyä mustanruskeiden viinipuiden +kannoista, ja appelsiinipuun suuret kukkatertut ovat vielä aukeamatta. + +Mutta maan pienet uskalikot kukkaset ne jo ovat näkyvissä tänä +varhaisena vuodenaikana. + +Kukkia kasvaa kaikkialla, minne vain katsoo. Suuret, hohtavan punaiset +vuokot peittävät kaikkia kivikkorinteitä, ja kaikilla kalliopenkereillä +kukkii sinipunerva alppiorvokki, kaikilla kentillä kasvaa +niittyneilikoita ja kaunokkeja, jok'ainoa kostea pensaikko on täynnä +sahrameja ja mäkikäekköjä. + +Ja samoin kuin muissa maissa kootaan marjoja, mennään Palestiinassa +kukkia poimimaan. Kaikki luostarit, kaikki armeliaisuuslaitokset +toimeenpanevat kukankeruuretkiä. Köyhiä seurakunta-juutalaisia, +ulkomaisia matkailijoita ja syyrialaista työväkeä tapaa silloin +autioissa vuorennotkoissa kukkakorit käsissään. Ja iltaisin koko tämä +korjuuväki palaa kaupunkiin kantaen korintäydet vuokkoja ja +helmihyasintteja, orvokkeja ja tulppaaneja, narsisseja ja kämmekkäitä. + +Pyhän kaupungin monen monien luostarien ja majatalojen pihoilla on +suunnattomia kivivateja, joihin kevätkukat pannaan veteen, ja +kammioissa ja huoneissa levitellään uutterasti kukkia suurille +paperiarkeille ja puristetaan niitä. + +Mutta sitten kun pikkuiset niittyneilikat ja hyasintit on paperien +välissä likistetty kuiviksi, sommitellaan niistä pieniä ja suuria +kukkakimppuja, rumia ja kauniita laitteita, ja ne liimataan kortille +tahi pieniin lehtiöihin, joiden öljypuuliuskoista tehtyihin kansiin on +piirretty: Palestiinan kukkia. + +Ja sitten piankin kaikki nämä Siionin kukat, Hebronin, Öljymäen, +Jerikon kukat pannaan menemään vieraisiin maihin. + +Niitä myydään pikkupuodeissa, niitä lähetellään kirjeissä, niitä +lahjoitellaan muistoiksi, niitä annetaan kiitokseksi hurskaista +lahjoista. Kauemmas kuin Intian helmet ja Brussan silkki leviävät nämä +pikkuiset niittykukat, köyhän pyhän maan ainoa rikkaus. + + * * * * * + +Eräänä kauniina kevätaamuna oli Gordonin siirtokunnassa kova kiire. +Kaikki ihmiset varustautuivat lähtemään kukankeruulle. Lapset, jotka +koko siksi päiväksi saivat koulusta luvan, juoksentelivat ylt'ympäri +vallattomasti leikkien ja pyytelivät kaikilta lainaksi pikku vasuja +kukanpoimintaretkelle. Naiset olivat olleet valveilla kello neljästä +aamulla eväitä valmistamassa, ja vielä nytkin he keittiössä paistelivat +ohukaisia ja täyttelivät marjahilloastioita. Muutamat miehet panivat +laukkunsa täyteen voileipiä, maitopulloja, lihaviipaleita ja leipiä. +Toiset ottivat käteensä vesipulloja tai vasuja, joissa kuljetettiin +teekeittiöitä ja kuppeja. Vihdoin portti aukeni, lapset ryntäsivät +ensiksi ulos, heidän jäljessään muut suurissa tai pienissä ryhmissä, +kuinka itse parhaiten halusivat. Ei ketään jäänyt kotiin. Suuri talo +oli pian typötyhjänä. + +Boo Ingmar Maununpoika oli hyvin onnellinen kaiken päivää. Hän oli +liittynyt Gertrudin kanssa samaan seurueeseen saadakseen kulkea hänen +rinnallaan ja auttoi häntä aina ylämäissä kantamalla eväsastioita. +Gertrud piti huiviansa hyvin silmillä, niin ettei Boo nähnyt muuta kuin +leuan ja untuvanpehmeän posken. Boo kulki tyytyväisenä ja hymähteli +välistä itsekseen, kuinka hän saattoi olla niin hyvillä mielin siitä, +että sai kulkea Gertrudin rinnalla, vaikk'ei hän edes nähnyt hänen +silmiään eikä rohjennut häntä puhutella. Katri Ingmarintytär käveli +sisarineen heidän takanaan. He virittivät aamuvirren, jota he olivat +äitinsä kanssa laulaneet kotona Ingmarilassa, istuessaan aamupuhteella +rukin ääressä. Boo tunsi tämän vanhan laulun: + + Taas siunattu päivä nyt nouseepi, + jo näemme kirkkautensa. + +Boon edellä kulki vanha Fält korpraali. Kaikki lapset olivat liittyneet +hänen seuraansa, niinkuin ne aina tekivät; ne takertuivat kiinni hänen +helmaansa ja vetivät häntä takinliepeestä. Boo, joka muisti hänet +niiltä ajoilta, jolloin kaikki lapset kaikkosivat matkojen päähän kun +vain hänet näkivät, ajatteli itsekseen: Enpä koskaan ole nähnyt häntä +niin jäykkäniskaisena ja äkeänä kuin nyt. Hän on niin ylpeä lasten +suosioon pääsemisestään, että viikset törröttävät pystyssä, ja hänen +nenänsä on varmaan köykistynyt vielä entistä enemmän kyömyyn. + +Kulkijain keskellä Boo näki Hellgumin, joka toisella kädellään talutti +vaimoansa ja toisella pientä kaunista tytärtään. Hellgumin asema on nyt +omituinen, ajatteli Boo, hän on melkein kokonaan syrjäytynyt sitten kun +me liityimme amerikkalaisiin, ja luonnollista se onkin, kun nämä ovat +niin eteviä ihmisiä ja niin lahjakkaita Jumalan sanan selittäjiä. +Olisipa hauska tietää, mitä hän itse siitä ajattelee, ettei tällaisella +matkalla ketään keräänny hänen ympärilleen. Mutta ainakin vaimo on +iloinen siitä, että saa pitää hänet omassa seurassaan. Se näkyy koko +hänen olennostaan ja käytöksestään. Hän ei koko elämässään ole ollut +niin ylpeä ja onnellinen. + +Ensimmäisenä koko saatossa kulki kaunis miss Young. Hänen rinnallaan +käveli muuan nuori englantilainen, joka pari vuotta sitten oli +liittynyt siirtokuntaan. Boo tiesi niinkuin muutkin tästä nuoresta +miehestä, että hän rakasti miss Youngia ja että hän oli yhtynyt +seurakuntaan siinä toivossa, että he joskus pääsisivät naimisiin. Nuori +tyttökin puolestaan piti varmaan hänestä, mutta gordonilaiset eivät +hänen tähtensä suostuneet hellittämään ankaria sääntöjään, ja niinpä +nuorten oli täytynyt pari vuotta toivottomasti odottaa. Tänään he +kulkivat rinnakkain, puhelivat ainoastaan keskenään eivätkä näyttäneet +huomaavan mitään muuta. Kun he riensivät siinä saaton etunenässä kevein +ja joustavin askelin, tuntui siltä, kuin he olisivat tahtoneet +kiirehtää pois, jättää koko joukon taaksensa ja paeta ulos maailmaan, +kerran päästäkseen elämään omaa elämäänsä. + +Mutta saaton viimeisenä Boo näki Gabrielin. Siirtokunnassa oli muuan +ranskalainen merimies, joka oli kuulunut siihen sen perustamisesta +alkaen, mutta nyt oli vanhuuttaan raihnas. Gabriel talutti häntä +käsivarresta ja auttoi häntä nousemaan monia jyrkkiä mäenahteita. Tuota +tehdessään Gabriel varmaankin muistelee vanhaa isäänsä, Boo ajatteli. + +Aluksi kuljettiin suoraan itään päin jylhään ja autioon vuoristoon. +Siellä ei vielä ollut ensinkään kukkia, multa oli huuhtoutunut pois +kukkulain jyrkiltä rinteiltä, ja kaikki oli kaljua keltaisenharmaata +vuorta. + +Mutta tämäpä on kummallista, Boo ajatteli. En missään ole nähnyt +taivasta niin sinisenä kuin näiden keltaisten mäkien päällä. Eivätkä +nämä vuoret ole rumia, vaikka ovatkin niin paljaita. Kun näen niiden +kauniit, pyöreät muodot, muistuttavat ne minusta suuria kupukattoja, +jommoisia tämän maan kirkoissa ja taloissa käytetään. + +Noin tunnin verran käveltyään matkamiehet näkivät ensimmäisen +kalliolaakson, jonka pohja oli aivan punaisenaan vuokkoja. Siitäpä tuli +kiire ja riemastus, kaikki ehättivät huutaen ja nauraen vuorenrinnettä +alas ja alkoivat kerätä kukkia. Ja niitä poimittiin suurella innolla, +kunnes kotvasen päästä löydettiin toinen laakso, joka oli täpötäynnä +orvokkeja, ja sen jäljestä kolmas, jossa kaikenlaisia kevätkukkia +kasvoi sikin sokin. + +Alussa ruotsalaiset poimivat ihan liian kiihkeästi, haalivat vain mitä +kukkasia sattui, kunnes amerikkalaiset tulivat näyttämään, miten heidän +oli meneteltävä. Heidän täytyi huolellisesti valikoida, ottaa vain +sellaisia kukkia, jotka puristettuina näyttäisivät hyviltä. Se oli +tarkkaa työtä. + +Boo kulki Gertrudin rinnalla poimimassa. Kerran hän nousi pystyyn +oikaistakseen selkäänsä. Silloin hän näki likellään pari suurtilan +isäntää, jotka tuskin lienevät vuosikausiin kukkasia katselleet, mutta +nyt poimivat niitä yhtä innokkaasti kuin kuka muu tahansa. Boota tahtoi +melkein väkisin naurattaa. + +Äkkiä hän kääntyi suoraan Gertrudiin päin ja sanoi tälle: "Minä tässä +mietiskelen, mitä Kristus tarkoitti sanoillaan: 'Ellette käänny ja tule +lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan'!" + +Gertrud nosti päätänsä ja katsoi häneen. Oli niin outoa, kun Boo +suoraan puhutteli häntä. "Kyllä se onkin ihmeellinen sana", hän +vastasi. + +"Niin", sanoi Boo hyvin miettivästi ja harvakseen, "olen usein +havainnut, etteivät lapset koskaan ole niin kilttejä kuin leikkiessään +aikaihmisten toimia. Ei koskaan niiden suhteen ole niin huolettomana +kuin niiden kyntäessä keskelle maantietä aidattua peltoaan, maiskuttaen +ruunaa parempaan vauhtiin, läjäytellen nuorapiiskallaan ja vetäen +kuusenoksalla vakoja maantien soraan. Niitä on kovin hauska katsella, +kun ne totisen näköisinä käyvät katsomassa, ehtivätkö he kylvölle ennen +kuin naapurinsa, ja kun ne valittelevat, että tämäpäs sattui olemaan +karu kynnettävä." + +Gertrud kulki ja poimi pää kumarassa, vastaamatta juuri mitään. Hän ei +ymmärtänyt, mihin Boo oikeastaan tähtäsi. + +"Muistan itsestäni", sanoi Boo yhtä totisesti, "kuinka hauskaa oli +rakennella puupalikoista navettaa ja panna sinne kuusenkäpyjä lehmiksi. +Joka ilta ja aamu minä pidin tarkkaa huolta, että lehmät saivat +vastaniitettyä heinää, ja välistä taas, kun oli olevinaan kevät, ajoin +lehmäni karjamajalle. Minä toitottelin tuohitorveeni ja huhuilin +Tähdikkiä ja Mansikkia, niin että piha raikui. Ja minä juttelin äitini +kanssa, kuinka paljon lehmäni lypsivät ja kuinka paljon meijerissä +maksettaisiin minun voistani. Siitä minä myös pidin huolta, että +härällä oli lauta sarvissa, ja kaikille ohi ajaville minä huusin, että +olkaa varuillanne, tuo härkä on valloillansa ja se on paha puskemaan." + +Gertrud ei nyt enää poiminut yhtä uutterasti. Hän kuunteli tarkkaavasti +Boon juttelua ja alkoi ihmetellä, kuinka heillä kummallakin oli ollut +samanlaisia ajatuksia ja mielikuvitteluja. + +"Mutta kaikkein hauskinta taisi olla, kun me pojat leikimme olevamme +aikamiehiä ja istuimme pitämässä kunnankokousta", Boo jatkoi. "Muistan, +kuinka minä veljieni ja parin muun pojan kanssa kiipesin istumaan +lautapinolle, joka monta vuotta oli siellä kotipihallamme. +Puheenjohtaja naputti puulusikalla lautaan, ja me istuimme hyvin +hartaina hänen ympärillään päättämässä, kuka meistä saisi köyhänapua ja +kuinka paljosta sitä ja sitä verotettaisiin. Istuimme selkä suorana ja +peukalot liivin kainalossa ja puhuimme paksulla äänellä, ihan kuin +olisi ollut puuroa suussa, emmekä koskaan sanoneet toisiamme muuksi +kuin lautamieheksi ja lukkariksi, kirkonisännäksi ja herastuomariksi." + +Boo taukosi vähäksi aikaa ja hiveli otsaansa, ikään kuin nyt vihdoinkin +olisi ollut sanottava se, mikä hänellä oli ollut aikomuksena. Gertrud +oli kokonaan lakannut poimimasta. Hän istui maahan, työnsi huivinsa +ylemmä otsalle, ja nyt hän katsoi Boohon avosilmin, odottaen saavansa +kuulla jotakin uutta ja eriskummallista. + +Ja Boo sanoi: "Mutta niinkuin lasten on hyvä leikkiä olevansa +aikaihmisiä, kenties myöskin aikaihmisten on hyvä joskus muuttua +lapsiksi. Kun näen noiden aikuisten, jotka ovat tottuneet tähän +vuodenaikaan raatamaan suurilla saloilla tukinhakkuussa ja +halonvedossa, tuossa nyt tekevän sellaista lastentyötä kuin poimivan +kukkia, niin minä ajattelen, että tällä tavalla me pian tottelemme +Jeesusta, käännymme ja tulemme lasten kaltaisiksi." + +Boo näki, että Gertrudin silmät välähtivät loistaviksi. Nyt Gertrud +ymmärsi hänen aikeensa ja ihastui kovin tuohon ajatukseen. "Minun +mielestäni me kaikki olemme muuttuneet lasten kaltaisiksi siitä asti, +kun tänne tulimme", hän sanoi. + +"Niin", sanoi Boo, "ainakin siinä me olemme olleet lapsia, että meille +on täytynyt opettaa kaikenlaista uutta. Meitä on totutettu käyttämään +haarukkaa ja lusikkaa ja pitämään monesta ruokalajista, jota emme ikinä +ole maistaneet. Ja olihan sekin lapsimaista, kun meillä ensi alussa +täytyi ulos mennessä olla oppaat mukana, jott'emme eksyisi, ja kun +meitä varoitettiin välttämään vaarallisia ihmisiä ja menemästä +sellaisiin paikkoihin, joissa ei ollut lupa käydä." + +"Mutta me, jotka tulimme Ruotsista, me vasta olimme oikein pikkulapsia, +meitä kun piti ensinnä opettaa puhumaankin", sanoi Gertrud. "Meidän +täytyi kysellä pöydistä ja tuoleista, vuoteista ja kaapista, mikä +niiden nimi on. Ja kai meidät vielä istutetaan uudestaan +koulunpenkille, oppiaksemme lukemaan tätä uutta kieltä." + +He innostuivat nyt kumpikin hakemaan kaikkia mahdollisia vertauskohtia. +"Täällä on pitänyt oppia tuntemaan maan kasvit ja puut, ihan samalla +lailla kuin äiti niitä neuvoi pienenä ollessani", sanoi Boo, "on +pitänyt oppia erottamaan persikat aprikooseista ja nystyrärunkoinen +viikunapuu käppyräisestä öljypuusta. Minun on täytynyt oppia tuntemaan +turkkilainen lyhyestä röijystään ja beduiini juovikkaasta vaipastaan, +dervishi huopamyssystään ja juutalainen siitä, että hänellä on pienet +kiharat korvan juuressa." + +"Niin", sanoi Gertrud, "ihan samalla lailla kuin meitä lapsina +opetettiin erottamaan Flodan ja Gagnevin talonpojat takkien ja hattujen +eri kuosista." + +"Mutta enemmän lapsenmoista lienee se, että me olemme tykkänään toisten +holhottavina", sanoi Boo, "ja ettei meillä ole ensinkään omaa rahaa, +vaan pitää pyytää joka penni muilta. Joka kerta kun hedelmäkauppias +tyrkyttää minulle appelsiinia tai viinirypälettä, muistuu mieleeni, +miltä lapsena tuntui markkinoilla mennä makeiskojun ohi, kun ei ollut +penninpyöreätä taskussa." + +"Siltä minustakin tuntuu, että me olemme aivan toiseksi muuttuneet", +Gertrud sanoi. "Jos me nyt tulisimme takaisin Ruotsiin, niin tuskinpa +meitä enää kotona tunnettaisiin." + +"Eihän sitä voi selittää muuten, kuin että me olemme uudestaan lapsia, +kun meidät pannaan kuokkimaan perunamaata, joka ei ole ladon permantoa +isompi", innostui Boo sanomaan, "ja kun me sitten kynnämme sitä +puunhaarukasta tehdyllä auralla, ja kun hevosena on tuommoinen +pikkuinen aasi, ja kun ei ole edes kunnollista peltoviljelystä, ei +muuta kuin hiukkasen viinitarhassa nypästelyä." + +Boo sulki silmänsä voidakseen paremmin ajatella. Samassa Gertrud +huomasi, että hän muuttui ihmeen samannäköiseksi kuin Ingmar +Ingmarinpoika, pelkkää älykkyyttä jok'ikinen kasvojenpiirre. + +"Niin, katsos, ei tämä kuitenkaan ole pääasia", sanoi Boo hetkisen +perästä. "Tärkeintä on se, että olemme alkaneet ajatella ihmisistä +lasten tavalla, alamme uskoa, että kaikki tahtovat meidän parastamme, +vaikka jotkut ovatkin meitä kohtaan ankaria." + +"Niin, eiköhän Kristus lienekin oikeastaan enimmän ajatellut +mielentilaa noilla sanoillaan", arveli Gertrud. + +"Mutta onhan meissä mielenkin muutos tapahtunut", jatkoi Boo hänen +ajatustaan, "niin tosiaan onkin. Etkö ole huomannut, että kun meillä +nyt on raskaita suruja, emme me nyt niistä huolehdi päivä- ja +viikkokausia, vaan heitämme ne unohtumaan jo parissa tunnissa." + +Juuri kun Boo tätä sanoi, huudettiin heitä tulemaan aamiaiselle. Boo +aivan tuli pahalle tuulelle tästä keskeytyksestä, sillä kyllä hän olisi +Gertrudin kanssa kulkiessaan voinut jutella vaikka kaiken päivää nälkää +tuntematta. + +Hän tunsi sentään koko sen päivän sellaista rauhaa ja mielihyvää, että +hän ajatteli: Kyllä siirtokuntalaiset tosiaan ovat oikeassa: ei ihmisen +tarvitse muuta kuin elää rauhassa ja sovussa, niinkuin me elämme, +ollakseen onnellinen. Minäkin olen nyt aivan tyytyväinen kaikkeen +sellaisena kuin se on. En huolehdi enää siitä, etten saa Gertrudia +vaimokseni, enkä enää tunne sitä tuskallista rakkauden kaihoa, joka +minua ennen vaivasi. Olen nyt ihan tyytyväinen, kunhan vain saan hiukan +nähdäkin häntä joka päivä ja tehdä hänelle palveluksia ja suojella +häntä. + +Hän olisi tahtonut sanoa Gertrudille, että hän oli muuttunut aivan +toiseksi, että hän siinäkin kohden tunsi itsensä lapseksi, mutta hän +oli liian ujo eikä voinut löytää sopivia sanoja. + +Boo mietiskeli tätä koko ajan kotimatkalla. Hänestä tuntui +välttämättömältä parilla sanalla ilmaista Gertrudille, kuinka +toisenluontoinen hän nyt oli, jotta Gertrud tuntisi olevansa turvassa +hänen seurassaan ja luottaisi häneen niinkuin veljeensä. + +He saapuivat kotiin juuri auringon laskiessa. Boo istahti portin +ulkopuolelle vanhan sykomoripuun alle. Hän tahtoi olla ulkoilmassa +vielä niin kauan kuin suinkin. Kun kaikki muut olivat menneet +huoneisiinsa, tuli Gertrud hänen luokseen ja kysyi, eikö hänkin jo tule +sisään. + +"Olen tässä istunut ajattelemassa sitä samaa, josta aiemmin päivällä +puhuttiin", sanoi Boo. "Ajattelen, että mitähän jos nyt Kristus +sattuisi kulkemaan tätä tietä, niinkuin hän varmaankin monet kerrat +elonsa päivinä teki, ja istuisi tähän puun juurelle ja sanoisi minulle: +'Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten +valtakuntaan'." + +Boon sanoissa oli uneksiva sointu, ikään kuin hän olisi ääneensä +ajatellut. Gertrud seisoi ääneti hänen vieressään ja kuunteli. + +"Silloin minä hänelle sanoisin: 'Herra, me autamme ja tuemme toinen +toistamme, pyytämättä siitä palkkaa, samalla tavoin kuin lapset +tekevät, ja jos kaksi keskenänsä suuttuu, ei siitä tule elinkautista +vihaa, vaan ennen päivän loppua me jälleen olemme hyvät ystävät. Etkö +näe, Herra, että me olemme aivan lasten kaltaisia?'" + +"Mitäs luulisit Kristuksen sinulle vastaavan?" Gertrud kysyi vienolla +äänellä. + +"Hän ei vastaa siihen mitään", sanoi Boo. "Hän istuu vain ihan +liikahtamatta paikallaan ja sanoo vielä kerran: 'Teidän tulee olla +lasten kaltaiset, jos tahdotte päästä minun valtakuntaani!' Ja minä +melkein toistan hänelle äskeiset sanani: 'Herra, me rakastamme kaikkia +ihmisiä, aivan niinkuin lapset tekevät. Me emme tahdo erottaa +juutalaista armenialaisesta, beduiinia turkkilaisesta, valkoihoista +mustasta. Me rakastamme oppinutta ja oppimatonta, ylhäistä ja alhaista +ja annamme apua tasan kristitylle ja muhamettilaiselle. Emmekö me siis, +Herra, ole lasten kaltaisia ja voi päästä sinun valtakuntaasi?'" + +"Mitäs Kristus sitten vastaa?" kysyi Gertrud vielä kerran. + +"Hän ei vastaa mitään", Boo sanoi. "Hän istuu yhä edelleen puun +juurella ja sanoo ihan hiljaa: 'Jollette tule lasten kaltaisiksi, ette +voi päästä minun valtakuntaani!' Ja silloin minä ymmärrän, mitä hän +tarkoittaa, ja sanon hänelle: 'Herra, siinäkin minä olen tullut lapsen +kaltaiseksi, etten enää tunne samanlaista rakkautta kuin ennen aikaan, +vaan minun armaani on nyt minulle aivan kuin leikkitoveri ja rakas +sisar, jonka kanssa minä käyn kukkia poimimassa vihreillä kentillä. +Herra, enkö minä siis ole -- -- --'" + +Boon puhe katkesi yht'äkkiä, sillä heti nämä sanat sanottuaan hän tunsi +valehtelevansa. Oli kuin Kristus todella olisi seisonut tuossa hänen +edessään ja nähnyt hänen sielunsa sisälle. Ja hänestä tuntui kuin +Jeesus olisi selvästi nähnyt rakkauden nousevan hereille hänen +sydämeensä ja raastavan sitä petoeläimen lailla, kun hän tahtoi +rakastettunsa läsnäollessa sen kieltää. + +Ja kiivaasta mielenliikutuksesta Boo peitti käsin kasvonsa ja +huudahtaen puhkesi sanomaan: "En, Herra, en minä ole lapsen kaltainen +enkä voi päästä sinun valtakuntaasi. Ehkä toiset voivat päästä, mutta +minä en voi sammuttaa tulta sielustani enkä elämää sydämestäni. Sillä +minä rakastan, ja minun mieleni hehkuu, niinkuin lapsen ei koskaan +hehku. Mutta jos se on sinun tahtosi, Herra, niin kuluttakoon tämä tuli +minua elämäni loppuun asti, enkä minä koeta saada tälle kaiholle +lohdutusta." + +Boo istui vielä pitkän aikaa paikallansa ja itki rakkautensa +valtaamana. Kun hän jälleen kohotti silmänsä, oli Gertrud poistunut +hänen luotaan. Hän oli livahtanut pois niin hiljaa, ettei Boo kuullut +hänen lähtöään. + + + + +GEHENNASSA + + +Jerusalemin muurin ulkopuolella, Siionin vuoren etelärinteellä oli +se amerikkalaisen lähetyslaitoksen kalmisto, johon Gordonin +siirtokuntalaiset olivat saaneet luvan haudata kuolleensa. Useita +heistä oli jo sinne viety, ensimmäisenä pikku Jacques Garnier, joka oli +ollut tarjoojapoikana suuressa L'Univers laivassa, ja viimeisenä itse +Edward Gordon, joka oli kuollut kuumetautiin tänä vuonna heti +Amerikasta palattuaan. + +Tämä hautausmaa oli mahdollisimman yksinkertainen ja koristeeton. Se +oli ainoastaan pieni, nelikulmainen maapalsta, jota ympäröi niin korkea +ja leveä kiviaita kuin tavallisen linnoituksen muuri. Siinä ei ollut +puuta eikä ruohoa, ainoastaan kivet ja rauniot oli korjattu pois, niin +että maa oli tasainen ja puhdas. Hautakumpujen peittona oli laakeat +kalkkikivipaadet, joita Jerusalemissa on yltäkyllin, ja muutamien +hautojen vieressä jokin vihreä istumapenkki. + +Itänurkassa, mistä olisi ollut ihmeen kaunis näköala Kuolleelle merelle +ja kullanhohtaville Moabin vuorille, jollei aita olisi ollut tiellä, +olivat ruotsalaisten haudat. Siellä heitä jo oli niin monta, kuin olisi +Herra katsonut sen jo riittävän heidän työkseen, että olivat luopuneet +kodeistansa, eikä olisi vaatinutkaan enempiä ehtoja päästääkseen heidät +valtakuntaansa. Siellä lepäsi seppä Birger Laurinpoika ja Ljungo +Björnin pieni Erkki ja lautamiehen Gunhild ja Briitta Ingmarintytär, +joka oli kuollut rokkoon kohta sen hauskan päivän jälkeen, jolloin +siirtokuntalaiset olivat olleet kukankeruussa. Siellä lepäsivät myöskin +Petter Gunnarinpoika ja Martta Eskilintytär, jotka olivat Amerikassa +kuuluneet Hellgumin seurakuntaan. Kuoleman sato heidän joukossaan oli +ollut niin runsas, että siirtokuntalaiset jo pahoittelivat valtaavansa +liian ison alan ahtaasta kalmistosta. + +Yksi Timmin Halvor Halvorinpojankin omaisista oli tässä hautatarhassa. +Se oli hänen nuorin tyttärensä, pieni vielä, vasta kolmevuotias. Tähän +lapseensa Halvor oli ollut koko sydämestään kiintynyt, se oli heistä +kaikista ollut enimmän hänen näköisensä. Hän ei ollut koskaan tuntenut +niin suurta hellyyttä ketään muuta kuin sitä tytärtään kohtaan. Lapsen +kuoltua hän ei voinut mitenkään sitä unohtaa. Yrittipä hän mitä +tahansa, aina hänen ajatuksensa olivat tytärvainajassaan. + +Jos hän olisi kuollut Taalaissa ja ollut haudattuna kotipitäjän +kalmistoon, olisi Halvor ehkä voinut vapautua häntä alati +muistelemasta, mutta hänestä tuntui, että tyttösen varmaan oli kovin +ikävä olla ypöyksinään kolkolla hautausmaalla. Yöllä hän näki hänet +istumassa pienellä hautakivellään itkusuin ja vilusta väristen ja +valittaen pelkäävänsä pimeätä ja koko tätä outoa ympäristöä. + +Eräänä iltana Halvor meni Josafatin laaksoon ja poimi kätensä täyteen +punaisia vuokkoja, somimpia ja iloisimpia mitä löytää voi, viedäkseen +niitä haudalle. Kävellessään laakson pohjalla vihreässä nurmikossa hän +ajatteli: Voi voi, kun olisin saanut tyttöseni edes tänne vapaaseen +luontoon vihreän ruohomättään alle, jottei hän ainakaan olisi tuon +kamalan muurin aitauksessa. + +Hän oli aina vihannut tuota hautausmaan korkeata kiviaitaa. Joka kerta +kun hän vainajaa ajatteli, hän tunsi ikään kuin sulkeneensa +tyttöraiskan pimeään ja kylmään huoneeseen ja jättäneensä hänet sinne +käymättä edes katsomassa. "Minua paleltaa ja on niin paha olla", oli +hän kuulevinaan tytön valittavan, "minua paleltaa ja on niin paha +olla." + +Halvor nousi pois laaksosta ja käveli kapeata muurinympäryspolkua +Siionin kukkulalle. Hautausmaa oli vähän matkaa länteen päin Siionin +portista, armenialaisten suuren puutarhan kohdalla. Kulkiessaan Halvor +kaiken aikaa ajatteli lastaan. Hän asteli eteenpäin tuttua tietä +kohottamatta silmiään maasta. Mutta yht'äkkiä hän alkoi aavistaa, ettei +kaikki täällä ollut ennallaan. Hän alkoi katsella ja huomasi muutamia +miehiä vähän matkan päässä tiellä purkamassa muuria. Halvor seisahtui +heitä katselemaan. Mikähän muuri siellä olikaan ollut? Oliko se ollut +rakennus vai tavallinen kiviaita? Juuri sielläpäinhän hautausmaankin +olisi pitänyt olla, vai oliko hän eksynyt väärään suuntaan? + +Vasta pari minuuttia arveltuaan hän pääsi tästä selville, mutta silloin +hän käsittikin, mitä oli tapahtunut. Miehethän olivat purkaneet juuri +hautausmaan korkean kiviaidan. + +Halvor koetti uskotella itselleen repimisen syyksi sitä, että +aiottiin laajentaa kalmiston alaa taikka että muurin sijaan pantaisiin +rauta-aita. Hän ajatteli, kuinka hauskaksi se nyt tulee, kun kylmää ja +kosteutta pitävä muuri joutuu pois. Mutta sillä hän ei saanut +poistetuksi rauhattomuuttaan, joka kiihdytti hänen askelensa juoksuun. +Kun eivät vain olisi haudalle mitään tehneet, hän ajatteli. Greettahan +lepää ihan muurin alla; kun eivät vain hänelle liene mitä tehneet! + +Hän kiipesi hädästä huohottaen muurinraunioiden yli ja tuli +hautausmaalle. Vihdoin hän oli niin lähellä, että näki mitä siellä oli +tehty. Samassa hän tunsi sydämellensä käyvän pahoin. Se pysähtyi +yht'äkkiä, löi sitten kovasti pari kertaa ja pysähtyi taas. Se teki +samoin kuin rikkimenevä kello. + +Halvorin täytyi istua kivelle siksi aikaa, kun hänen sydämensä pahimmin +reutoi. Vähitellen se sitten alkoi lyödä tavallisuuden mukaan, vaikka +raskaasti ja kovalla vaivalla. "Oi, minä elän sentään", hän hiljaa +sanoi. "Saanhan minä toki elää." + +Hän rohkaisi mieltään ja katsoi hautausmaalle vielä kerran. Kaikki +haudat olivat avoinna, ja niihin lasketut arkut oli korjattu pois. +Maassa oli siellä täällä pääkalloja ja luunikamia, jotka varmaankin +olivat tippuneet lahoimmista arkuista. Kaikki hautapaadet oli kerätty +yhteen kasaan hautausmaan nurkkaan. + +"Herra Jumala, mitä he ovat kuolleille tehneet!" huudahti Halvor. + +Halvor meni työmiesten luokse. "Mihin te olette pikku Greetan +hukanneet?" kysyi hän ruotsiksi. Hän ei ollut oikein tajuissaan eikä +oikein tarkalleen tiennyt, mitä sanoi. Sitten hän huomasi puhuneensa +vanhaa kieltään, pyyhkäisi kädellään otsaansa ja joutui hämilleen. + +Hän koetti ajatella, mikä mies hän oli, ei suinkaan mikään säikkyväinen +lapsi, vaan vanha, älykäs suurtilallinen, jota koko pitäjä Ruotsissa +oli kunnioituksella katsonut. Ei hänenlaisensa miehen sopinut +tajuntaansa menettää. + +Halvor kohottausi ryhdikkääseen asentoon ja kysyi työmiehiltä +englanniksi, tiesivätkö he, minkä tähden hautatarha oli näin raiskattu. + +Työmiehet olivat Palestiinan arabialaisia, mutta yksi heistä osasi +hiukan englantia. + +Hän kertoi Halvorille, että amerikkalaiset olivat myyneet hautausmaan +saksalaisille ja että nämä aikoivat rakentaa paikalle sairaalan. Siitä +syystä kuolleet täytyi siirtää pois haudoistaan. + +Halvor seisoi kotvan aikaa ääneti ja mietiskeli tuota vastausta. Vai +niin, vai sairaala tähän tulee, tähän juuri! Sepä kummaa, ettei sille +löytynyt sopivaa paikkaa yhdeltäkään autiolta kukkulalta, vaan se oli +juuri tähän pantava. Kun eivät vain karkotetut vainajat tulisi jonakin +pimeänä iltana soittamaan sairaalan ovelle ja pyrkimään sisään. "Me +tahdomme myös täältä vuodesijan", he silloin sanoisivat. Ja heitä olisi +pitkä jono, Birger Laurinpoika ja Pikku-Erkki ja Gunhild ja hänen oma +tyttösensä kaikkein viimeisenä. + +Halvor seisoi siinä ponnistellen itkua vastaan, mutta hän koetti yhä +näyttää siltä kuin ei asia häneen koskisi. Hän piti kasvonsa +välinpitämättöminä, seisoi huolimattomassa asennossa ja heilutteli +punavuokkovihkoa. + +"Mutta mihin te olette kuolleet hukanneet?" + +"Amerikkalaiset ovat olleet viemässä arkkunsa täältä pois", vastasi +työmies. "Kaikki, joilla oli omaisia täällä, ovat saaneet käskyn tulla +niitä poiskorjaamaan." + +Tässä puhuja vaikeni ja katseli Halvoria. "Taidat olla sinä siitä +suuresta talosta, joka on Damaskoksen portin lähellä", hän sanoi. "Sen +asujaimet eivät ole noutaneet kuolleitaan pois." + +"Meille ei ole tuotu mitään sanaa", sanoi Halvor. Hän seisoi vielä +paikallaan heilutellen kukkavihkoa. Hänen kasvonsa näyttivät muuttuvan +kiveksi, hänen kaikin voimin koettaessaan peitellä tuskiansa noilta +vierailta miehiltä. + +"Tuolla ovat ne, joita ei ole noudettu", sanoi työmies viitaten mäen +alle. "Näytän sinulle niiden paikan, jotta voitte tulla niitä +hautaamaan." + +Mies kulki edellä, ja Halvor seurasi häntä. Kiivetessään hajoitetun +muurin ylitse Halvor otti maasta kiven. Mies kulki tyynenä ja +huolettomana, mutta Halvor tuli jäljestä kivi kourassa. "Merkillistä +ettei hän minua pelkää", sanoi Halvor ääneen ruotsiksi, "kun hän tohtii +käydä noin lähellä minua. Ja oli kumminkin mukana raastamassa häntä +haudastaan. Hän juuri on heittänyt pikku Greetan likatunkiolle." + +"Minun oma pikku Greettani", hän jatkoi, "hän, joka oli niin siro, että +olisi kelvannut vaikka marmoriarkkuun. Ja hän ei nyt saanut jäädä edes +tähän viheliäiseen hautaan." + +"Ehkäpä juuri tämä sama mies hänet otti haudastaan", sanoi Halvor +puoliääneen ja tähtäili kiveä. "Enpä olisi ikinä mitään niin mielelläni +lyönyt rikki kuin tuon tupsulakkisen, sileäksi ajetun kallon." + +"Saat nyt kerta kaikkiaan tietää, että se oli Ingmarilan +Pikku-Greetta", hän sanoi raivostuen yhä enemmän kuta kauemmas kulki, +"ja nyt hän oikeastaan olisi saanut levätä Suur-Ingmarin vierellä. +Sillä sellaista sukua hän oli, että hänen oli oikeus nukkua omassa +haudassaan maailman loppuun asti. Täällä hänelle ei vietetty edes +kunnon hautajaisia, ei häntä viety kellonsoitolla kirkkomaahan, eikä +edes oikea pappi ollut häntä siunaamassa. Mutta ei sinulla silti ollut +oikeutta kiskoa häntä haudastaan. Jollen minä tässä kohden +menetellytkään niinkuin oikean isän pitää, niin en totta maar minä niin +paha ole, että sallin sinun syytää hänet pois haudastaan." + +Halvor heristi kiveä ja olisi aivan varmasti heittänyt, jollei mies +juuri samassa olisi seisahtunut ja kääntynyt häntä kohti. + +"Tuossa ne nyt näet", hän sanoi. Likatunkioiden ja rakennusjätteiden +välissä oli syvä kuoppa, johon siirtokuntalaisten koruttomat mustat +arkut oli heitetty. Ne oli heitetty siihen miten sattui, vanhat arkut +olivat menneet hajalleen, niin että niissä maanneet ruumiit olivat +näkyvissä. Muutamat arkut olivat pudonneet ylösalaisin, ja niiden +lahoista kansista pisti esiin pitkiä kuivuneita käsiä, jotka näyttivät +kaikin voimin koettavan kääntää arkkua kohdalleen. + +Kun Halvor seisoi kuopan partaalla katsoen alas, sattui työmies +näkemään hänen kätensä, joka pusersi kiveä niin lujasti että sormenpäät +olivat valkoisina. Miehen katse siirtyi siitä hänen kasvoihinsa, joista +varmaan näkyi jotakin hirveätä. Hän parahti ja lähti juoksemaan pakoon. + +Mutta Halvor ei nyt enää ajatellut häntä. Hän oli aivan typertynyt +siitä, mitä näki. Kammottavinta oli, kun äikeä ruumiinhaju oli noussut +yläilmaan ja laajalle levittänyt tiedon tapahtumasta. Pari korppikotkaa +jo leijaili siintävän korkealla, odotellen vain pimeän tuloa iskeäkseen +alas. Pitkän matkan päähän kuului arkkujen päällä parveilevien +syöpäläisten pörinä. Pari katukoiraa juoksi kaupungista päin ja asettui +kielet pitkällä suuren kuopan partaalle vahtimaan tilaisuutta +hypätäkseen alas. + +Halvor muisti hirmukseen olevansa nyt Hinnomin laakson rinteellä, ihan +sen paikan likellä, missä Gehennan tuli muinoin oli palanut. "Totisesti +tämä onkin Gehenna, tämä on kauhistuksen asunto", hän puhkesi sanomaan. + +Mutta Halvor ei kauan seisonut tätä katselemassa. Hän hyppäsi kuoppaan, +työnsi raskaat arkut syrjään ja ryömi ruumiiden keskelle. Hän etsi +etsimistään, kunnes löysi Pikku-Greetan arkun. Ja löydettyään hän nosti +sen olalleen ja nousi pois haudasta. + +"Ei hänen ainakaan tarvitse syyttää isäänsä siitä, että olisi saanut +tässä paikassa maata koko yön", hän huudahti. + +"Rakas lapseni", sanoi hän totisella ja vakuuttavalla äänellä, ikään +kuin puolustaakseen itseään vainajalle. "Oma rakas Pikku-Greettani, +emme me tätä tienneet. Ei kukaan tiennyt, että sinut raastettaisiin +ylös maan mullasta. Kaikki muut saivat tietää, mitä aiottiin tehdä, +paitsi me. He eivät pidä meitä ihmisinä, siksi eivät viitsineet meille +ilmoittaa." + +Noustuaan arkkuineen ylös kuopasta hän uudelleen tunsi sydäntään +pakottavan. Hänen täytyi istuutua, kunnes kovin tuska asettui. + +"Älä yhtään pelkää, oma tyttöseni", hän sanoi. "Kyllä tämä pian lakkaa. +Älä suotta luule, etten minä jaksaisi sinua täältä pois kantaa." + +Vähitellen sitten hänen voimansa palautuivat, ja hän lähti arkku +olallaan käymään Jerusalemiin päin. + +Kun hän astui kapeata polkua muurin ulkoviertä pitkin, tuntui hänestä +kaikki, mitä hän näki, muuttuneen toisennäköiseksi. Muurit ja +rauniokummut säikäyttivät häntä. Kaikki oli tullut ihmeen uhkaavaksi ja +vihamieliseksi. Vieras maa ja outo kaupunki olivat hyvillä mielin hänen +surustaan. + +"Älä toki, lapsi kulta, ole pahoillasi, vaikka isäsi veikin sinut tähän +onnettomaan maahan", hän sanoi. + +"Jos tämä olisi meillä kotona tapahtunut", hän jatkoi, "niin metsä +olisi itkenyt ja vuoret olisivat vaikeroineet, mutta tämä on armoton +maa." + +Hän hiljensi yhä kulkuaan säästääkseen sydäntänsä, joka ei tuntunut +jaksavan pitää verta ruumiissa liikkeellä. Hän tunsi itsensä raukeaksi +ja toivottomaksi, ja kaikkein enimmän hän oli huolissaan siitä, että +oli niin kaukana oudossa maassa, jossa ei kenenkään tarvinnut sääliä +hänen tuskaansa. + +Muurin kulmauksesta hän sitten kääntyi ja kulki sen itäpuolta. Hautoja +täynnä oleva Josafatin laakso aukeni hänen eteensä. + +"Ja tässä paikassa tulee tuomio pidettäväksi ja kuolleet herätettäviksi +henkiin", hän ajatteli. + +"Mitä Jumala minusta sanookaan tuomiopäivänä, kun minä vein omaiseni +tähän kuoleman Jerusalemiin?" hän itseltään kysyi. + +"Ja minähän yllytin naapurini ja omaiseni matkustamaan tähän +kauhistuksen kaupunkiin. Jumalan edessä he siitä minua syyttävät." + +Hän oli kuulevinaan maanmiestensä nousevan puhumaan häntä vastaan: "Me +luotimme häneen ja hän vei meidät maahan, jossa meitä halveksittiin +koiran vertaisina, ja kaupunkiin, jonka julmuus meidät surmasi." + +Hän koetti irtautua näistä ajatuksista, kaikin mokomin miettiä jotakin +muuta. Mutta se oli mahdotonta. Nyt hän näki yhdellä kertaa vastukset +ja kaikki vaarat, joita hänen tovereillaan oli tarjona. Hän ajatteli +sitä köyhyyttä, johon he väistämättä joutuvat, kun eivät ota työstään +mitään palkkaa. Hän ajatteli ilmanalan vierautta ja tauteja, jotka +heidät tuhoavat. Hän ajatteli heidän ankaria säännöksiään, joista +täytyy lopulta tulla eripuraisuus ja perikato. Hän tunsi kuolemaa +ennustavaa väsymystä. + +"Yhtä vähän kuin me saatamme viljellä tätä maata ja juoda tämän maan +vettä, yhtä vähän me sovellumme täällä elämään", hän huudahti. + +Yhä hitaammin hän käydä laahusti eteenpäin. Hän oli lopen uupunut ja +voimaton. + +Siirtokuntalaiset istuivat jo illallisella, kun portilta kuului hyvin +heikko kellonsoitto. + +Porttia avattaessa istui Timmin Halvor sen takana maassa. Hän oli +melkein viimeisillään. Pikku tyttären ruumisarkku oli hänen vieressään. +Hän istui taitellen kuihtuneita vuokkoja suuresta kukkavihosta ja +sirotellen niitä arkulle. + +Ljungo Björn oli tullut porttia avaamaan. Hän luuli huomaavansa, että +Halvor sanoi jotakin, ja kumartui kuullakseen paremmin. + +Halvor änkytti yhtä sanaa pitkän aikaa, ennen kuin sai mitään +kuuluviin. + +"Meidän kuolleemme on viskattu pois", hän sanoi, "ne makaavat +Gehennassa paljaan taivaan alla. Teidän pitää mennä tänä yönä ne +noutamaan." + +"Mitä sinä puhut?" kysyi Björn, joka ei ensinkään ymmärtänyt, mitä hän +tarkoitti. + +Kuolemansairas ponnisti viimeiset voimansa noustakseen ylös. "Meidän +kuolleemme on viskattu pois haudoistaan, kuuletko Björn. Teidän pitää +tänä yönä joka miehen mennä Gehennaan noutamaan ne sieltä pois." + +Tämän sanottuaan hän vaipui uupuneena maahan ja jäi ohkuen istumaan. + +"Minä voin hyvin huonosti, Björn; taisi tulla sydämeeni jokin vika", +sai hän vaivalloisesti sanotuksi. "Pelkäsin kuolevani, ennen kuin +olisin voinut tätä kertoa. Kannoin Pikku-Greetan kotiin, mutta muita en +jaksanut." + +Björn laskeutui polvilleen hänen viereensä. "Etkö lähde sisälle, +Halvor?" hän kysyi, mutta Halvor ei kuullut mitään. + +"Björn, lupaa minulle, että Pikku-Greetta pääsee hautaan oikeiden +ihmisten lailla. En tahtoisi, että hän saa syytä valittaa isänsä +huolimattomuutta." + +"Lupaan, lupaan", sanoi Björn, "mutta etkö sinä, Halvor koettaisi tulla +sisälle?" + +Halvorin pää painui yhä alemma. "Hanki hänelle lepopaikka vihreän +turpeen alla", hän kuiskasi. "Ja hanki minullekin lepopaikka vihreän +turpeen alla", hän hetkisen päästä lisäsi. + +Björn näki, että hän oli kovasti sairaana, ja riensi noutamaan apua +saadakseen hänet sisään kannetuksi. Hänen palatessaan Halvor oli jo +kuollut. + + + + +PARATIISIN KAIVO + + +Seuraava kesä tuli Jerusalemissa kovin tukalaksi vedenpuutteen ja +sairauksien vuoksi. Talvella oli tullut sadetta hyvin vähäisen, ja pyhä +kaupunki, jossa ei ollut paljon muuta vettä saatavissa kuin mitä +talvisateilla kokoontui joka pihassa oleviin maanalaisiin säiliöihin, +joutui pian vedenpuutteeseen. Ja samalla kun väestön oli tyydyttävä +juomaan sitä ummehtunutta huonoa vettä, mitä säiliöiden pohjassa vielä +oli jäljellä, lisääntyivät taudit pelottavassa määrässä. Harva se talo, +jossa ei kohta joku potenut rokkoa tai punatautia taikka +ilmastokuumetta. + +Gordonin siirtokuntalaisille tuli paljotöinen aika, jolloin tuskin +kukaan jouti muuhun kuin sairaanhoitoon. Niihin heistä, jotka olivat +kauan asuneet Jerusalemissa, tauti ei näyttänyt tarttuvan; he kulkivat +ilman mitään haittaa sairaan luota sairaan luokse. Amerikan +ruotsalaiset, jotka olivat kokeneet kuumia kesiä Chicagossa ja olivat +tottuneet hengittämään kaupunki-ilmaa, olivat myöskin varsin kestäviä +sairautta ja rasitusta vastaan. Mutta taalalaisraukat sitä vastoin +sairastuivat melkein jok'ikinen. + +Mutta se ei näyttänyt vaaralliselta. Useimmat olivat jalkeilla, vaikka +eivät jaksaneet tehdä työtä. Vaikka he kuihtuivat ja olivat lakkaamatta +kuumeessa, ei kukaan pitänyt sitä muuna kuin satunnaisena +pahoinvointina. Mutta viikon päästä kuoli Birger Petterinpojan leski ja +kohta sen jälkeen yksi hänen pojistaan. Samalla kertaa sattui useita +taudinkohtauksia. Näytti siltä kuin koko taalalaisväki olisi ollut +kerrassaan menehtyä. + +Kaikilla sairailla oli sama kiihkeä mieliteko. He pyytämällä pyysivät +vettä juodakseen, edes yhtä siemausta puhdasta, raitista vettä. He +halusivat sitä niin hartaasti, kuin eivät olisi mitään muuta +tarvinneetkaan terveeksi tullakseen. + +Mutta kun heille tarjottiin säiliön vettä, käänsivät he päänsä pois +eivätkä edes huolineet sitä näkyviinsä. Sitä kyllä koetettiin +siivilöidä ja jäähdyttää, mutta he olivat tuntevinaan siinä ummehtuneen +hajun ja iljettävää makua. Ne pari sairasta, jotka olivat koettaneet +juoda sitä, joutuivat koviin poltteisiin ja valittivat olevansa +myrkytettyjä. + +Eräänä aamupäivänä, keskellä kaikkein tautisinta aikaa, istui pieni +joukko näitä talonpoikia talon räystään kapeassa varjossa. Heillä +kaikilla oli kuume, sen näki heidän riutuneista kasvoistaan ja +raukeista, verestävistä silmistään. Kukaan heistä ei yrittänytkään +ryhtyä mihinkään työhön, eivätkä he edes poltelleet lyhyitä +savipiippujaan. + +Oikeastaan heidän toimenaan oli katsella taivaalle, joka kirkkaan +sinisenä holvina kaartui heidän yllään. Heidän katseensa olivat niin +suunnatut taivaan tarhaan, ettei pienen pienoisinkaan pilvi voinut +heidän huomaamattaan pujahtaa sen poikki. He tiesivät kyllä ihan +varmasti, että sadetta oli turha odottaa ennen kuin parin kuukauden +päästä, mutta joka kerta, kun jokin valkoinen kesähattara kohosi +taivaanrannalta, he koettivat uskotella itselleen, että ehkä nyt +kumminkin ihme tapahtuu ja pian vielä sade puhkeaa. "Usko pois, +kukaties Jumala nyt viimein tahtoo meitä auttaa", he haaveilivat. + +Samalla kun he mahdollisimmin tarkoin silmin seurasivat pilvien +kasvamista ja nousua taivaalle, alkoivat he keskenään puhella siitä, +miltähän oikein tuntuisi, kun suuria sadepisaroita rapisisi seiniin ja +ikkunoihin, kun vesi solisisi räystäältä ja tulvisi tiellä +ristiinrastiin, vieden soran ja tomun mukanaan. He sopivat siitä, että +jos sade tulee, he eivät menekään katon alle, vaan istuvat samalla +paikallaan ja antavat veden valua. Sillä kyllä heidän yhtä hyvin kuin +rutikuivan maankin on ihan päästävä vesilikoon. + +Mutta kun pilvi oli kappaleen matkaa taivaalle kohonnut, näkivät he sen +aivan silmissä hupenevan tyhjiin. Ensin sen utumaiset reunat +kulumistaan kuluivat, sitten hävitys alkoi keskustasta, ja se hajosi +ohuihin kaistaleihin. Ja muutaman silmänräpäyksen perästä se oli ihan +häipynyt näkyvistä. + +Kun pilveä ei enää näkynyt, joutuivat talonpojat epätoivoon. Aikamiehet +oli tauti kuluttanut niin, että he jo varalta pitivät käsiänsä silmillä +salatakseen kyynelensä, jos itku tulisi. + +Ljungo Björn Ollinpoika, joka Timmin Halvorin kuoltua tunsi olevansa +ruotsalaisten johtomies, koetti silloin rohkaista toisten mieltä. Hän +alkoi puhua heille Kidronin purosta, joka muinoin oli virrannut +Josafatin laakson kautta ja josta Jerusalem oli saanut yllinkyllin +vettä. Hänellä oli Raamattu taskussa, hän avasi sen ja luki heille +kaikki ne kohdat, joissa Kidron oli mainittuna. Hän selitti heille, +kuinka suuri ja valtava kymi Kidron oli ollut. Se oli käyttänyt myllyjä +ja talvisaikaan se oli ollut niin voimakas, että oli paisunut +äyräistään ja tulvinut koko paikkakunnan yli. + +Ljungo Björnistä näki selvästi, että hänen oikein teki hyvää kertoa +suuresta vedestä, joka aikoinaan oli virrannut Jerusalemin ohi. +Varmaankin hän aina mielessään muisteli tätä jokea. Kaikkein enimmän +hän oli kiintynyt siihen kohtaan, jossa kerrotaan Daavidin +kahlaamisesta Kidronin poikki, kun hän oli Absalomia paossa. Ljungo +Björn kuvaili toisille, miltä tuntuisi paljain jaloin kulkea kylmässä +juoksevassa vedessä. "Siitä minä pitäisin enemmän kuin sen juomisesta", +hän sanoi. + +Ljungo Björnillä oli vielä paljon puheenaihetta Kidronista, mutta hänen +lankonsa, Kolåsan Gunnar, keskeytti hänet. Gunnar sanoi vähät +välittävänsä Kidronista, joka oli etäällä ja kuivettunut. Mutta hän +sanoi aina tämän tukalan ajan alusta saakka mietiskelleensä erästä +Hesekielin neljännessäkymmenennessäseitsemännessä kappaleessa olevaa +ennustusta, ensi värssystä alkaen. Se kertoi eräästä virrasta, joka sai +alkunsa temppelin kynnykseltä ja vyöryi sitten kuivan kankaan poikki +Kuolleeseen mereen saakka. Puhuessaan pudisti Kolåsan Gunnar mustan +tukkansa otsaltaan, hänen silmänsä loistivat, ja hän kuvaili niin +tarkasti, että talonpojat olivat omin silmin näkevinään vesijohdon, +joka tuli Jerusalemista. Hiljaa solisten vesi juoksi kivisessä uomassa. +Siitä se haarautui moniin pieniin puroihin, jotka virtasivat vihreiden +ruohokenttien halki. Niiden rannoilla kasvoi pajuja ja poppeleja, ja +suuria paksulehtisiä vesikasveja riippui vedenpinnan yli. Purojen +pohjalla oli pieniä, valkoisia kiviä, ja vesi kimalteli ja poreili +hypellessään niiden yli. + +"Ja tämän täytyy vielä tapahtua", Kolåsan Gunnar huudahti. "Se on +Jumalan ennustus, joka tähän asti ei ole täyttynyt. Mutta minä +aavistan, että se saattaa toteutua vaikka tänään tai huomenna." + +Mutta kun Höökin Gabriel Matinpoika, joka myöskin oli joukossa, kuuli +tämän, innostui hän kovin, lainasi Ljungo Björniltä Raamatun ja luki +ääneen muutamia värssyjä Aikakirjasta. "Ottakaa varteen tämä", hän +sanoi, "en ole kuullut koskaan ihmeellisempää." Ja hän luki heille, +kuinka Hiskia kuninkaan aikana oli tullut tietoon, että Sanherib oli +tullut Jerusalemia piirittämään. Silloin Hiskia oli neuvotellut +päällikköjensä ja urhoollisimpain miestensä kanssa, ja kaikki olivat +lausuneet: "Ei ole hyvä, että assyrialaiset löytävät niin paljon vettä, +kun tulevat kaupunkia piirittämään." Sen jälkeen Hiskia oli lähtenyt +suuri sotajoukko mukanaan ja padonnut vedet Jerusalemin ulkopuolella, +sekä sen suuren joen, joka virtasi halki maan että kaikki lähteet. + +Tämän kohdan luettuaan Gabriel katsahti alastomien maiden yli, jotka +ympäröivät siirtokunnan taloa. "Olen miettinyt paljon tätä kertomusta", +hän sanoi, "ja olen kysellyt amerikkalaisilta sen merkitystä. Ja nyt +minä sanon teille mitä olen saanut tietää." + +Gabriel puhui sujuvasti kuten isänsä, Höökin Matti, kun hän sai hengen +ja alkoi saarnata. Muuten hänellä ei ollut saarnalahjaa, mutta nyt, +kuumeen polttaessa hänen ruumistaan, tulvi sanoja tulvimalla hänen +huuliltaan. + +"Niin, amerikkalaiset kertoivat minulle", jatkoi Gabriel, "että +kuningas Hiskian aikana tällä ylängöllä kasvoi lukemattomia puita ja +pensaita. Vilja ei itänyt sen kivisessä maassa, mutta joukko puutarhoja +siellä oli, täynnä granaatti- ja aprikoosipuita, sahramia ja +kalmojuuria ja kaneelia, kooferpensaita ja narduksen taimia, +kaikenlaisia tuoksupuita ja kaikenlaisia kalliita hedelmiä. Näillä +puilla oli kaikilla tarpeeksi kosteutta; virroista ja puroista juoksi +jokaiseen yrttitarhaan vettä, ja jokaisella puutarhanomistajalla oli +oikeus laskea maapalstansa joka päivä määrätyksi ajaksi veden alle. + +"Mutta eräänä aamuna kuningas Hiskia lähti sotajoukkoineen liikkeelle +kaupungista, eräänä aamuna, kun kaikki nämä puut olivat ihanimmillaan. +Hiskian kulkiessa puutarhojen kautta varistelivat manteli- ja +aprikoosipuut kukkalehtiään hänen ylleen. Ilma oli sakeana +palsamintuoksua, kun Hiskia vaelsi pois. Ja päivän mailleen mennessä, +kun Hiskia palasi kotiin joukkoineen, seisoivat puut entisellään ja +tervehtivät häntä vienolla lemullaan. + +"Mutta sinä päivänä kuningas Hiskia oli käynyt sulkemassa kaikki +Jerusalemin lähteet ja sen suuren joen, joka virtasi halki maan. Eikä +seuraavana päivänä vesi enää lorissut pienissä puroissa, jotka +juoksivat puiden juurille. + +"Kun puiden muutaman viikon kuluttua piti alkaa tehdä hedelmiä, olivat +ne voimattomia ja tuottivat vähän hedelmiä; ja niiden lehdet olivat +ummuista soluessaan pieniä ja kutistuneita. + +"Mutta sitten koitti sotainen ja onneton aika Jerusalemille. Kukaan ei +joutanut aukaisemaan lähteitä eikä johtamaan suurta virtaa uomaansa +takaisin. Ja niin kuolivat hedelmäpuut kaupunkia ympäröiviltä +ylätasangoilta, muutamat ensimmäisenä kesäkuivana, muutamat toisena, +loput kolmantena. Ja maat Jerusalemin ympärillä kävivät autioiksi, +jommoisina ne ovat tähän päivään saakka pysyneet." + +Gabriel otti maasta kiviliuskan ja alkoi kaivaa sillä hiekkaa jalkainsa +juuresta. "Mutta sitten kävi niin", hän jatkoi, "että kun juutalaiset +palasivat Babylonista, eivät he löytäneet paikkaa, missä virta oli +johdettu uomastaan, eivätkä myöskään kuiviin juoksutettujen lähteiden +sijaa. Eikä niitä tähän saakka yksikään ihminen ole löytänyt." + +"Mutta miks'emme me, jotka kärsimme nyt täällä janoa", hän jatkoi, "käy +etsimään kuningas Hiskian lähteitä? Miks'emme käy hakemaan sitä suurta +Kidronin jokea ja sen monia lähteitä? Jos ne löytäisimme, silloin puut +jälleen alkaisivat kasvaa ylätasangoilla ja koko maa kävisi rikkaaksi +ja hedelmälliseksi. Sitä sen löydön arvoa ei voi kullassa mainita." + +Kun Gabriel oli lopettanut puheensa, alkoivat toiset punnita hänen +sanojaan. Kaikki myönsivät, että saattoi kyllä olla niinkuin hän sanoi, +eikä kenties niin mahdotonta olisikaan löytää sitä suurta jokea. Mutta +kukaan heistä ei lähtenyt kuitenkaan hakemaan, ei edes Gabriel. +Selvästi saattoi huomata, että hänen sanansa olivat vain tyhjästä +temmattuja tuulentupia, joilla hän koetti tyynnyttää kaipuutaan. + +Silloin ryhtyi puheeseen Boo Ingmar Maununpoika, joka tähän saakka oli +vaiti kuunnellut toisia. Hänessä itsessään ei ollut kuumetta, mutta hän +kaipasi kuitenkin raitista vettä enemmän kuin kukaan muu, sillä +Gertrudkin oli sairastunut hirveään janotautiin. Gertrudin takia hän +kaipasi vettä niin, että hänen huuliansa kuivi ja hänen, niinkuin +toistenkin, mielessä väikkyivät vain lähteet ja virrat. + +"En minä ajattele niin pyhiä ja ihmeellisiä vesiä kuin te toiset", +sanoi Boo harvakseen, "mutta aamusta iltaan minä muistelen erästä +jokea, jossa on raitis ja kirkas, vaaleanvälkkyvä vesi." + +Talonpojat kohottivat uteliaina ja jännityksissään katseensa. + +"Ajattelen oikeata kymiä, johon monen monia puroja ja jokia laskee ja +joka leveänä ja vesirikkaana virtaa synkiltä saloilta ja on niin +kirkas, että kimaltelevat piikivet selvästi kuultavat sen pohjasta. +Eikä se ole kuivettunut joki kuten Kidron eikä pelkkä unelma kuten +Hesekielin kymi, eikä sitä ole mahdoton löytää kuten Hiskian lähteitä, +vaan se kuohuu ja ryöppyää vielä tänä päivänäkin. Dal jokea minä +ajattelen." + +Tähän eivät muut kolme vastanneet sanaakaan. He istuivat arkoina, +silmät ummessa. Kun kerran Dal joki oli ollut puheena, ei kukaan enää +voinut Palestiinan lähteitä ja jokia muistella. + + * * * * * + +Saman päivän mennessä puoleen sattui uusi kuolemantapaus. Yksi Kolåsan +Gunnarin lapsista silloin kuoli, pieni iloinen poika, josta kaikki +olivat pitäneet. + +Ihmeellistä kyllä, nyt ei kukaan näyttänyt lasta surevan. Taalain +talonpojat valtasi sen sijaan melkein hillitsemätön kammo. Pieni +poikavainaja näytti olevan enteenä siitä, ettei kukaan heistä voinut +taudilta pelastua. + +Tavanmukaisiin kiireellisiin hautajaisvalmistuksiin ryhdyttiin heti, +mutta arkkua veistäessään miehet ajattelivat sitä, kukahan heille +itselleen tekee saman työn, ja ne, jotka ruumista käärivät, puhelivat +samalla siitä, millä lailla heidät kuoltuaan olisi ruumiiksi puettava. +"Pane mieleesi, jos minun jälkeeni elät", sanoi toinen vaimo toiselle, +"että minä tahdon päästä hautaan omissa vaatteissani." -- "Pane +mieleesi", sanoi hänen toverinsa, "että minä tahdon mustan suruharson +arkun ympärille." + +Kesken tätä kaikkea alettiin siirtokunnassa salaisesti puhua +ihmeellisiä asioita. Ei tiedetty, kuka ne sanat ensinnä lausui, mutta +kun ne kerran oli sanottu, alkoivat kaikki tarkkaavaisesti mietiskellä +asiaa. Kuten tavallista, pitivät kaikki ensi alussa koko ajatusta +mielettömänä ja mahdottomana toteuttaa, mutta hetkisen perästä se +tuntui heistä vallan järkevältä ja ainoalta, mitä niissä oloissa +saattoi tehdä. + +Piankin tämä ehdotus oli kaikkien siirtokuntalaisten huulilla, sekä +sairaat että terveet, sekä amerikkalaiset että ruotsalaiset siitä +puhuivat. + +"Eiköhän olisi kaikkein parasta, että taalalaiset palaisivat +kotimaahansa", sanottiin. + +Ei yksikään amerikkalaisista voinut salata pelkoansa, että kaikki +talonpojat kuolisivat Jerusalemissa. Vaikka olikin kovin ikävää, että +siirtokunta menettäisi niin monta hyvää ja toimekasta jäsentänsä, eivät +he nähneet muuta keinoa. Parempihan toki oli heidän lähteä omaan +maahansa ja siellä palvella Jumalaa kykynsä mukaan kuin jäädä tänne +pyhään kaupunkiin kuolemaan. + +Ruotsalaisista tuntui ensin ihan mahdottomalta irtautua tästä maasta, +sen pyhistä paikoista ja muistoista, ja heitä kammotti lähteä jälleen +kokemaan maailman rauhattomuutta ja taisteluja, totuttuaan täällä +siirtokunnassa herttaiseen, turvalliseen yhteiselämään. Muutamat heistä +pitivät melkein parempana kuolla kuin matkustaa kotiin. Mutta silloin +kangasti kodin kuva kutsuvana ja houkuttelevana heidän mieleensä. +"Ehkei meillä todellakaan ole muuta neuvoa kuin matkustaa kotiin", he +sanoivat. + +Äkkiä kuului kellon soitto, jolla siirtokuntalaiset tavallisesti +kutsuttiin kokoushuoneeseen ottamaan osaa jumalanpalvelukseen ja +yhteisiin keskusteluihin. Kaikki joutuivat hyvin hämilleen, melkeinpä +säikähtyivät, sillä he arvasivat, että mrs Gordon kutsui heitä kokoon +neuvottelemaan kotiinlähdöstä. He eivät itsekään vielä olleet oikein +selvillä asiasta, mutta se ajatus, että he saattoivat pelastua +kuolemasta ja taudeista, tuntui kuitenkin mieluisalta. Parhaiten sen +huomasi siitä, kun useat vuoteenomana makaavat sairaatkin nousivat ja +pukeutuivat lähteäkseen ottamaan osaa neuvotteluun. + +Tällä kertaa ei suuressa salissa vallinnut niin täsmällinen järjestys +kuin tavallisissa kokouksissa. Kukaan ei ollut käynyt istumaan, vaan +seisottiin hajanaisissa ryhmissä siellä täällä keskustelemassa. +Kaikkien mielet olivat hyvin kuohuksissa, mutta innokkain selittelemään +oli Hellgum. Selvästi huomasi, että häntä painoi raskas syyllisyytensä +siitä, kun oli yllyttänyt taalalaisia lähtemään Jerusalemiin. Hän kävi +ryhmästä toiseen ja vaatimalla vaati ruotsalaisia lähtemään +kotimatkalle. + +Mrs Gordon oli hyvin kalpea, ja hänen kasvoissaan oli väsynyt ja +kärsivä ilme. Hän näytti niin empivän, mihin toimeen oli ryhdyttävä, +että tuskin rohkeni aloittaa keskustelua. Häntä ei ollut koskaan nähty +niin neuvottomana. + +Taalalaiset eivät puhuneet juuri mitään. He näyttivät olevan liian +sairaita ja tylsiä, seisoivat vain odottaen, mitä muut käskisivät heitä +tekemään. + +Jotkut nuoret amerikkalaiset tytöt olivat säälistä ihan suunniltaan. He +itkivät ja rukoilivat lähettämään kotiin nuo sairaat ihmiset, jotteivät +he jäisi tänne kuolemaan. + +Kesken innokkaita neuvotteluja, joista ei oikein uskallettu varmaa +päätöstä tehdä, aukeni ovi melkein narahtamatta ja Katri Ingmarintytär +tuli sisään. + +Katri Ingmarintytär kulki nyt hyvin kumarassa. Hän oli hirveästi +vanhettunut, kasvot olivat kutistuneet kääpiömäisiksi, ja tukka oli +ihan harmaana. + +Halvor Halvorinpojan kuoleman jälkeen Katri tuskin koskaan kävi +huoneestaan poissa. Hän istui siellä yksinään suuressa tuolissa, jonka +Halvor oli hänelle tehnyt. Silloin tällöin hän paikkaili ja laitteli +vaatteita kahdelle vielä elossa olevalle lapselleen, mutta enimmäkseen +hän istui ristissä käsin eteensä tuijottaen. + +Katri koetti tapansa mukaan astua sisään ihan huomiota herättämättä, +mutta tällä kertaa hänen tullessaan kuitenkin kaikki vaikenivat ja +kääntyivät katsomaan. + +Katri käveli hiipien ja nöyrästi lattian yli. Hän ei kulkenut keskeltä +huonetta, vaan pitkin seinäviertä, kunnes saapui mrs Gordonin luokse. + +Mrs Gordon tuli muutamia askeleita häntä vastaan ja ojensi hänelle +kätensä. + +"Olemme kokoontuneet tänne neuvottelemaan teidän kotimatkastanne", +sanoi mrs Gordon hänelle. "Mitä sinä, Katri, siitä ajattelet?" + +Katri ihan vajosi hetkiseksi kokoon, aivan kuin iskun saaneena. Hänen +raukeista silmistään näytti kuvastuvan pohjaton kaipuu. Varmaan hän +näki vanhan kartanonsa edessään ja ajatteli sitä mahdollisuutta, että +hän vielä kerran saisi istua väenpirtissä pystyvalkean ääressä tahi +seisoa veräjällä katsellen, kun karjaa kevätaamuna ajettiin laitumelle. + +Mutta tätä kesti vain hetkisen. Katri oikaisihe suoraksi, ja entinen +sitkeä malttavainen ilme palasi hänen kasvoilleen. + +"Tahtoisin kysyä yhtä asiaa", Katri sanoi englanniksi ja niin lujalla +äänellä, että sen kaikki kuulivat. "Jumalan äänen kutsumuksesta me +kaikki tulimme tänne Jerusalemiin. Onko nyt kukaan kuullut Jumalan +äänen käskevän meitä lähtemään täältä?" + +Katrin kysymyksen jälkeen oli huoneessa ihan hiljaista. Kukaan ei +rohjennut vastata hänelle sanaakaan. + +Mutta Katrissa oli kuume niinkuin kaikissa muissakin, ja tuskin +ehdittyään sanoa sanottavansa hän jo alkoi hoiperrella ja oli +kaatumaisillaan. Mrs Gordon kiersi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja +talutti hänet ulos. + +Kun Katria vietiin entisten pitäjäläistensä ohi, nyökkäsi heistä pari +hänelle päätään. "Kiitos, Katri", he sanoivat. + +Heti kun Katri oli poissa, alkoivat amerikkalaiset uudelleen puhua +kotimatkasta, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Taalalaiset eivät +vastanneet sanaakaan, mutta sitten alkoi yksi toisensa jälkeen pujahtaa +pois kokouksesta. + +"Miksi te lähdette?" kysyi eräs amerikkalainen. "Keskustelu alkaa +tuossa tuokiossa, kunhan mrs Gordon palaa takaisin." + +"Ettekö huomaa, että kaikki on jo päätetty", Ljungo Björn sanoi, "ei +teidän tarvitse pitää kokousta meidän tähtemme. Olimme sen unohtaa, +mutta nyt muistamme jälleen, että Jumalalla yksin on valta päättää +meidän kotimatkastamme." + +Ja ihmeekseen amerikkalaiset näkivät; että Ljungo Björn ja hänen +pitäjäläisensä kohottivat päänsä pystympään eivätkä enää näyttäneet +niin alakuloisilta ja riutuneilta kuin äsken juuri kokoukseen +saapuessaan. Voima ja kestävyys palasivat takaisin, kun he näkivät +päämääränsä selkeänä edessään eivätkä enää ajatelleet paeta vaaraa. + + * * * * * + +Gertrud makasi sairaana siinä pienessä kamarissa, jossa hän oli asunut +Gunhildin kanssa. Siellä oli hyvin hauskaa ja somaa. Boo ja Gabriel +olivat tehneet heille kaikki huonekalut, ja ne olivatkin siistimmin +valmistetut ja somistetut kuin missään muussa huoneessa. Valkoiset +ikkunaverhot ja vuodeuutimet oli Gertrud itse kutonut, koristellen ne +kirjo-ompeluilla ja pitseillä. + +Gunhildin kuoltua oli Betsy Nelson, muuan Amerikan ruotsalainen tyttö, +muuttanut Gertrudin huonetoveriksi. Heistä oli tullut hyvät ystävät, ja +nyt Gertrudin sairastaessa Betsy hoiti häntä hyvin hellästi. + +Saman päivän iltana, jolloin suuressa kokouksessa päätettiin, että +taalalaiset jäisivät Jerusalemiin, oli Gertrudissa kovin ankara kuume +ja hän puhui taukoamatta. Betsy istui vuoteen vieressä ja virkkoi +silloin tällöin jonkin sanan rauhoittaakseen häntä. + +Äkkiä Betsy näki, että ovi hiljaa aukeni ja Boo astui sisään. Hän kulki +niin kevyin askelin kuin suinkin saattoi, ei käynyt huoneen perälle, +vaan painautui seinävierelle jääden siihen seisomaan. Gertrud tuskin +näytti huomaavankaan hänen tuloaan, mutta Betsy kääntyi kiivaasti häntä +kohti ajaakseen hänet ulos sairaan huoneesta. + +Mutta kun hän katsoi Boon kasvoihin, alkoi hänen sydäntään vihloa ja +hänen tuli kovin Boota sääli. Hyvä Jumala, hän luulee varmaankin +Gertrudin kuolevan, Betsy ajatteli. Tietysti hän nyt ajattelee, ettei +Gertrudia enää mikään voi pelastaa, kun taalalaiset ovat päättäneet +jäädä Jerusalemiin. + +Samassa hänelle selvisi, miten rakas Gertrud Boolle oli, ja hän mietti +itsekseen: Parasta on antaa poika poloisen jäädä huoneeseen. En henno +kieltää häntä näkemästä Gertrudia niin kauan kuin enää mahdollista on. + +Boo sai siis jäädä huoneeseen seisomaan ja kuuli nyt Gertrudin joka +sanan. Gertrudin kuume ei nyt ollut niin ankara, että hän olisi +houraillut, mutta hän puhui alituiseen kaivoista ja virroista, niinkuin +kaikki muutkin sairaat. Lakkaamatta hän myöskin valitti kärsivänsä +hirveätä, polttavaa janoa. + +Kerran Betsy kaatoi vettä lasiin ja tarjosi sitä sairaalle. "Juo tätä +vettä, Gertrud", hän sanoi. "Ei se ole vaarallista." + +Gertrud kohosi hiukan päänalaiseltaan, tarttui lasiin ja nosti sen +huulilleen. Mutta ennen kuin hän oli sitä maistanutkaan, painoi hän +jälleen päänsä alas. "Etkö sinäkin tunne, miten hirveän pahalta se +haisee", hän vaikeroi. "Ihanko sinä tahdot hengen minulta riistää!" + +"Ei tässä vedessä ole mitään lisämakua eikä hajua", sanoi Betsy +tyynesti. "Se on ihan varta vasten puhdistettu, jotta sairaat voisivat +sitä vaaratta juoda." + +Hän tyrkytteli vettä yhä vielä, mutta Gertrud työnsi niin kiivaasti +lasin luotaan, että vettä läikähti peitteelle. + +"Pitäisi sinun huomata minut kyllin sairaaksi muutenkin. Ei minun enää +kannata myrkkyvettä juoda", hän sanoi. + +"Sinä rupeaisit heti paranemaan, kun edes hiukan uskaltaisit maistaa +vettä", intti Betsy yhä. + +Gertrud ei vastannut, mutta hetken kuluttua hän alkoi nyyhkiä ja itkeä. + +"Oi rakkahin lapsi kulta, mitä sinä itket?" Betsy kysyi. + +"Kun tämä maailma on niin julma, ettei kukaan hanki minulle kelvollista +vettä", sanoi Gertrud, "kun minun täytyy täällä janoon nääntyä eikä +yksikään ihminen minua armahda." + +"Älä nyt suotta, auttaisimmehan me sinua, jos vain voisimme", sanoi +Betsy hyväillen hänen kättään. + +"Miksi sitten ette tuo minulle vettä?" Gertrud nyyhkytti. "En minä ole +kipeä muusta kuin janosta. Paranisin ihan sinä hetkenä, jona vain +saisin hyvää vettä." + +"Tämä nyt on parasta vettä, mitä Jerusalemista saa", sanoi Betsy +surullisena. + +Gertrud ei häntä kuunnellut. + +"Ei minun olisi niin paha olla, jollen tietäisi, että täällä on hyvää +vettä", hän sanoi käsiään väännellen. "Ihme, kun minun täytyy nääntyä +janoon, vaikka Jerusalemissa on kokonainen kaivo täynnä raikasta, +puhdasta vettä." + +Boo säpsähti tämän kuullessaan ja katsoi kysyvin silmin Betsyyn. Tyttö +kohautti hiukan hartioitaan ja pudisti päätään, ikään kuin sanoakseen: +Ei se ole muuta kuin kuumeisen houretta. + +Mutta kun Boo yhä näytti halukkaalta kuulemaan enemmän, koetti Betsy +saada Gertrudia selittämään, mitä hän tarkoitti. "Tokkopa koko +Jerusalemissa nyt missään lienee oikein hyvää vettä", hän sanoi. + +"Mihin kummalle sinun muistisi on joutunut", sanoi Gertrud, "vai etkö +sinä ollutkaan mukana, kun me eräänä päivänä kävimme katsomassa entistä +juutalaisten temppelinpaikkaa?" + +"Olinhan minä mukana." + +"Se ei ollut Omarin moskeijassa", sanoi Gertrud muistellen, "ei siinä +kauniissa moskeijassa temppelialueen keskellä, vaan ihan sen perällä, +vanhan ruman moskeijan sisässä. Etkö muista, että siellä oli kaivo?" + +"Sen kyllä muistan", Betsy sanoi, "mutta en ymmärrä, mistä sinä siihen +uskoon olet tullut, että sen kaivon vesi muka on parempaa kuin muualla +koko kaupungissa." + +"Täytyykö minun tosiaan puhua näin pitkältä, vaikka on niin kirvelevä +jano", Gertrud vaikeroi. "Olisit voinut samalla kertaa kuunnella miss +Youngin kertomusta kaivosta." + +Puhuminen vaivasikin häntä todella äärettömästi, kun huulet olivat ihan +kuivat ja kurkku polttavan kuuma, mutta ennen kuin Betsy ennätti +vastatakaan, kertoi hän jo kuitenkin innokkaasti, mitä tiesi kaivosta. + +"Tuo kaivo on ainoa Jerusalemissa, jossa aina on hyvää vettä", hän +sanoi. "Ja syynä siihen on se, että sen lähteet ovat paratiisissa." + +"Olisipa hauska tietää, kuka teistä oikein on käynyt sitä tutkimassa", +sanoi Betsy hiukan hymyillen. + +"Tiedän sen muuten", Gertrud jatkoi totisena. "Miss Young kertoi. Muuan +köyhä vedenkantaja näet meni kerran ankarana kesäkuivana noutamaan +vettä vanhasta moskeijasta. Hän kiinnitti sankonsa vipuköyden päässä +olevaan koukkuun ja laski sen alas. Mutta vedenpintaan sattuessaan +sanko putosi koukusta ja painui kaivon pohjaan. Tietysti mies ei olisi +tahtonut menettää sankoansa." -- "Ei tietenkään", myönsi Betsy. -- "Hän +riensikin heti noutamaan pari muuta vedenkantajaa ja laskeutui heidän +avullaan alas pimeään kaivoon." + +Kertoessaan tätä Gertrud kohosi kyynärpäänsä varaan katsellen Betsyä +kuumeesta helottavin silmin. "Hän painui painumistaan yhä alemmas, +ymmärrätkös, ja kuta syvemmälle hän joutui, sitä enemmän hän alkoi +ihmetellä, sillä alhaalta kaivon pohjasta virtaili lempeä valo häntä +vastaan. Ja kun hän viimein tunsi maata allaan, oli vesi tyyten +hävinnyt, ja sen sijaan hän huomasikin joutuneensa keskelle ihanaa +puutarhaa. Aurinko ja kuu eivät siellä loistaneet, vaan heikko, +tasainen valo läikehti siellä, niin että hän näki kaikki tyynni ihan +selvästi. Ihmeellisintä oli, että siellä alhaalla kaikki näytti +nukkuvan syvää unta. Kukkaset seisoivat latvat ummessa, puiden lehdet +riippuivat kokoon kääriytyneinä, ja ruoho oli kallistunut maahan. +Toinen toisiaan vastaan olivat ihanat puut uneen painuneet, ja linnut +istuivat liikkumatta niiden latvoissa. Ja siellä alhaalla ei mikään +punertanut eikä viheriöinyt, vaan kaikki oli tuhkanharmaata, vaikka +ymmärtänethän kuitenkin, että siellä oli hyvin kaunista." + +Gertrud kertoi ihan juurta jaksain saadakseen muka Betsyn siten +paremmin uskomaan. "Mitenkäs sen miehen sitten kävi?" Betsy kysyi. -- +"Niin, hän seisoi hetkisen mietiskellen, mihin oli joutunut, mutta +sitten häntä alkoi pelottaa, että kaivon partaalla odottavat miehet +menettäisivät malttinsa, jos hän viipyisi liian kauan. Mutta ennen kuin +hän nostatti itsensä maan pinnalle, kävi hän puiston suurimmasta ja +ihanimmasta puusta taittamassa oksan, jonka hän otti myötänsä." + +"Minusta hänen olisi ollut parempi jäädä kauemmaksikin aikaa sinne +puistoon", sanoi Betsy, hymyillen, mutta Gertrud ei välittänyt hänen +puheistaan. "Kun hän oli jälleen ylhäällä ystäviensä luona", hän +jatkoi, "kertoi hän heille, mitä oli nähnyt, ja näytti heille +taittamansa oksan. Ja tiedäpäs, että heti ilmaan ja valoon päästyään se +heräsi eloon. Lehdet puhkesivat, ne kadottivat tuhkanharmaan värinsä ja +kävivät heleän, loistavan vihreiksi. Ja tämän nähtyään vedenkantaja ja +hänen ystävänsä arvasivat, että hän oli ollut paratiisin yrttitarhassa, +joka uinaillen lepää Jerusalemin alla, kunnes se tuomiopäivänä nousee +maanpinnalle uuteen eloon ja uuteen ihanuuteen." + +Gertrud hengähti syvään ja vaipui päänalaiselle. "Voi rakkaani, sinä +väsyt liiaksi, kun puhut niin paljon", Betsy sanoi. -- "Pitäähän minun +puhua niin että ymmärrät, miksi siinä kaivossa vesi on hyvää", Gertrud +huokasi, "eikä kertomuskaan ole enää kovin pitkä. Käsitäthän sinä, +ettei kukaan olisi miehen paratiisissa käyntiä uskonut, jollei hän +olisi tuonut tuota oksaa mukanaan. Mutta se oli ihan toista lajia kuin +ne puut, joita siihen asti oli tunnettu, ja sen vuoksi hänen ystävänsä +tahtoivatkin heti laskeutua kaivoon katsomaan paratiisia. Mutta kas, +vesi oli juossut takaisin kaivoon, ja vaikka he olisivat sukeltaneet +miten syvälle tahansa, eivät he tavanneet pohjaa." + +"Vai ei sitten kukaan muu päässyt paratiisia näkemään", Betsy sanoi. -- +"Ei, ei kukaan muu, ja siitä ajasta saakka ei vesi ole koskaan kaivosta +hävinnyt, niin että vaikka lukemattoman monet ovat sitä yrittäneet, ei +kukaan ole voinut päästä kaivon pohjaan." + +Gertrud huokasi syvään ja alkoi sitten uudelleen: "Syynä siihen on, +näetkös, se, ettei meidän ole lupa nähdä paratiisia jo tässä elämässä." +-- "Ei, ei kai olekaan", myönsi Betsy. -- "Mutta tärkeintä meidän on +tietää, että se kumminkin on siellä alhaalla meitä odottamassa." -- +"Niinhän on." -- "Ja nyt sinä, Betsy, varmaankin ymmärrät, että onhan +vesi aina puhdasta ja raikasta siinä kaivossa, jonka lähteet ovat +paratiisissa." -- "Voi rakkaani, kunpa minä kykenisin sinulle +hankkimaan tuota vettä, jota sinä niin kovin kaipaat", sanoi Betsy +surumielisesti hänelle hymyillen. + +Juuri kun Betsy tätä sanoi, avasi eräs hänen pikku sisaristaan ovea ja +viittasi häntä luokseen. "Betsy, äiti kääntyi kipeäksi", sanoi tyttö, +"hän on makuulla ja kutsuu sinua." Betsy näytti neuvottomalta, kuinka +hän oikein saattoi lähteä Gertrudin luota. Mutta hetken epäröityään hän +teki päätöksensä ja kääntyi Boon puoleen, joka yhä vielä seisoi +ovenpielessä. "Sinähän voit vielä jäädä tänne Gertrudin luokse ja pitää +häntä silmällä sen aikaa, kun minä olen poissa." -- "Kyllä", Boo +vastasi, "kyllä minä pidän häntä silmällä niin hyvin kuin voin." -- +"Koettaisit vain saada häntä juomaan, jotta hän irtautuisi siitä +ajatuksesta, että hän kuolee janoon", kuiskasi Betsy pois mennessään. + +Boo istahti Betsyn paikalle vuoteen viereen. Gertrudille ei näyttänyt +olevan mitään eroa sillä, hänkö siinä istui vai Betsy. Hän puheli yhä +edelleen paratiisin kaivosta, katseli silmät suurina ja kuvitteli, +kuinka virkistävää ja raitista ja puhdasta sen vesi oikein lieneekään. + +"Kuulehan Boo, kun minä en saa Betsyä uskomaan, että vesi siinä +kaivossa on parempaa kuin missään muualla tässä kaupungissa", hän +valitti. "Sen vuoksi hän ei yritäkään sitä minulle hankkia." + +Boo oli hänen puhuessaan tullut hyvin miettiväiseksi. "Sitä minä tässä +ajattelen, että eiköhän minun pitäisi käydä noutamassa sinulle sitä +vettä", hän sanoi. + +Gertrud ihan säikähti ja tarttui häntä takin hihaan, jottei hän pääsisi +lähtemään. "Voi, älä toki sellaista ajattelekaan, minähän muuten vain +valittelen Betsylle, kun minun on niin kova jano. Kyllä minä vallan +hyvin tiedän, ettei hän voi hankkia vettä paratiisin kaivosta. Miss +Younghan sanoi, että muhamettilaiset pitävät sitä niin pyhänä, etteivät +salli kenenkään kristityn siitä vettä noutaa." + +Boo istui kotvan aikaa ääneti, mutta mietiskeli yhä vielä samaa asiaa. +"Voisinhan minä pukeutua muhamettilaisen näköiseksi", hän esitti. + +"Älä millään muotoa sellaista ajattele", Gertrud sanoi, "se on ihan +mielettömyyttä." Mutta Boo ei tahtonut luopua aikeestaan. -- "Jos minä +selittäisin asian sille suutariukolle, joka on täällä meillä kenkiä +paikkaamassa, niin kyllä minä uskoisin saavani hänen vaatteensa +lainaksi", hän sanoi. + +Gertrud lepäsi ääneti miettien hänen ehdotustaan. "Onko suutari tänään +täällä?" hän kysyi. -- "Kyllä hän on", sanoi Boo. -- "Niin, mutta eihän +siitä sittenkään voi mitään tulla", Gertrud huoahti. + +"Ajattelin, että minun olisi parasta lähteä nyt päivällisen jälkeen, +kun ei enää tarvitse pelätä auringonpistoa", Boo sanoi. -- "Mutta eikö +sinua hirveästi pelota? Ihan varmasti he surmaavat sinut, jos saavat +tietää, että olet kristitty." -- "Mitäs minä pelkäisin, kun vain puen +itseni oikein heidän näköisekseen, panen punaisen fetsin ja valkoisen +turbaanin päähäni ja jalkaani repaleiset keltaiset tohvelit ja +kiinnitän vaatteeni vyötäisistä, niinkuin olet nähnyt vedenkantajilla." +-- "Mutta missä sinä aikoisit vettä kuljettaa?" -- "Otan pari meidän +suurta vaskisankoamme ja kannan niitä olkakorennolla", sanoi Boo. + +Hänestä näytti kuin Gertrud elpyisi siitä toiveesta, että hän lähtee +noutamaan vettä, vaikka hän vieläkin koetti estellä. Mutta samassa hän +itse havahtui käsittämään, kuinka mahdoton koko aie oli. Voi hyvä +Jumala, enhän minä voi mennä noutamaan vettä temppelitarhasta, jota +muhamettilaiset pitävät niin pyhänä, että kristitty siihen tuskin voi +jalallaan astua, hän ajatteli. En minä saisi siirtokunnan veljiltä +lupaakaan sellaiseen yritykseen, vaikka mieleni kuinka tekisi. Eikä +siitä olisi mitään hyötyäkään, sillä kyllä paratiisinkaivon vesi on +yhtä huonoa kun joka paikassa muuallakin. + +Ajateltuaan sitä vähän aikaa hän säpsähti, kun Gertrud sanoi: "Tähän +aikaanhan ei taida olla paljon väkeä ulkona liikkeellä." Nyt hän +varmaankin odottaa, että minä tosiaan lähden, Boo ajatteli, nytpä minä +pulaan jouduin. Ja Gertrud näyttää niin virkistyneeltä, etten minä +uskalla hänelle sanoa, miten mahdotonta se kaikki on. + +"Niin, se on totta", sanoi Boo hiukan arkaillen, "helppo minun olisi +päästä täältä Damaskoksen portille asti, jollen vain tapaa ketään +siirtokuntalaisia." -- "Kieltäisivätkö he sinua menemästä?" sanoi +Gertrud ihan hätäisen näköisenä. Boo oli juuri aikonut sanoa jotakin +sellaista päästäkseen koko hankkeesta, mutta ei hennonutkaan, kun näki +hänet niin huolissaan. -- "Eivät he kiellä minua menemästä", hän +reippaasti sanoi, "eivät edes tunnekaan minua, kun minä kuljen +vedenkantajan puvussa, jotta suuret vaskisangot heilahtelevat." Gertrud +näytti tyyntyvän. Hänen ajatuksensa kääntyivät heti uuteen suuntaan. +"Vai niin suuria ne sinun sankosi ovat." -- "Niin, ole vain huoleti, +kyllä ne ovat niin suuria, että kun minä niissä tuon vettä kotiin, niin +riittää sitä sinulle moneksi päiväksi." + +Sen jälkeen Gertrud lepäsi mitään puhumatta, mutta hänen silmänsä, kun +hän Boohon katsoi, näyttivät ihan pyytämällä pyytävän häntä jatkamaan, +eikä Boo hennonut vastustaa. "Damaskoksen portin sisäpuolella minun on +hankalampi liikkua", hän sanoi, "en tiedä miten siellä väentungoksessa +oikein päässen eteenpäin." -- "Mutta kulkeehan siellä sentään muitakin +vedenkantajia", Gertrud innostui sanomaan. -- "Niin, mutta siellä on +kameelejakin eikä yksin ihmisiä", sanoi Boo. Hän koetti esittää kaikki +mahdolliset esteensä. -- "Luuletko sitten kauankin viipyväsi siellä?" +kysyi sairas huolestuneena. Boon kävi nyt niinkuin ennenkin, hän ei +rohjennut sanoa Gertrudille, että koko kulku oli mahdotonta. "Jos +sangoissani olisi ollut vettä, olisi minun kyllä ollut pakko vartoa, +mutta nyt, kun ne ovat tyhjät, pujottelen kyllä kameelien lomitse." + +Boon sitten uudelleen vaiettua Gertrud ojensi laihtuneen kätensä ja +hiveli pari kertaa hänen kättään. "Sinä olet kovin hyvä, kun noudat +minulle vettä", sanoi hän vienosti. + +Auta armias Jumala minua, joka tässä uskottelen hänelle, että se muka +on mahdollista, Boo ajatteli. Mutta kun Gertrud yhä vielä hiveli hänen +kättään, ei hän voinut olla edelleenkin kertomatta, kuinka hän sitten +kulkisi. "Sieltä minä jatkan suoraan eteenpäin, kunnes saavun Via +Dolorosalle", hän sanoi. -- "Sepä hyvä, siellähän ei koskaan ole paljon +väkeä", huudahti Gertrud iloisesti. -- "Siellä minä en tapaakaan muuta +kuin pari vanhaa nunnaa", Boo reippaasti lisäsi. "Minä kuljenkin sitten +ihan esteettömästi seraljiin ja vankiloihin saakka." + +Tässä Boo vaikeni uudelleen, mutta Gertrud hiveli yhä hiljakseen hänen +kättään. Siten hän ikään kuin äänettömästi pyysi häntä jatkamaan +eteenpäin. Näyttääpä kuin hän tuntisi vähemmän janon vaivoja, kun minä +edes kerronkaan hänelle olevani vettä noutamassa. Vielä minun täytyy +kuvailla hänelle, kuinka minä siinä onnistun. + +"Siellä vankilain lähellä minä uudelleen joudun meteliin ja +väentungokseen", hän sanoi, "sillä kaiketi poliisi tapansa mukaan +siellä raastaa mukanaan jotakin vankilaan vietävää varasta, ja silloin +aina koko joukko kerääntyy ympärille asiasta juttelemaan." -- "Sinä +tietysti menet ohitse niin pian kuin voit", innostui Gertrud sanomaan. +-- "En minä ohitse mene, sillä silloin kaikki näkisivät, etten minä ole +tämänmaalaisia, päinvastoin minä seisahdun kuuntelemaan, ikään kuin +jotakin heidän pakinastaan ymmärtäisin." -- "Mitä hyötyä siitä on, kun +et mitään ymmärrä?" -- "Ymmärtäisin kumminkin sen verran, että siitä +varkaasta se puhe on." + +"Kun sitten kaikki ovat siitä päässeet selville, ettei heillä muuta +näkemistä ole kuin tuo rosvo, silloin joukko hajaantuu ja minä jatkan +matkaani. Täältä kun vain käyn pimeän holviportin läpi, niin olen +temppelitarhassa. Mutta se on varmaa, että juuri kun minä olen +astumaisillani jonkun lapsinulikan yli, joka makaa sikeässä unessa +keskellä katua, silloin joku poika ojentaa säärensä eteeni, niin että +kompastun ja alan noitua ruotsiksi aika lailla. Minä tietenkin +säikähdän hirveästi ja vilkuilen poikavekaroihin nähdäkseni, +huomasivatko he mitään. Mutta ne eivät ole tietääkseenkään, maata +kellettävät vain laiskoina katuliassa." + +Gertrud piti yhä vielä kättään Boon kädenselällä, ja Boo tuli siitä +aivan vallattomalle tuulelle, vilkastui niin, että saattoi sanoa ja +tehdä mitä tahansa ollakseen hänelle mieliksi. Tämähän alkoi tuntua +ihan siltä kuin hän juttelisi satua lapsille, ja hän alkoi omaksi +huvikseen kuvittaa kertomustaan monilla seikkailuilla. Nyt minun on +parasta tehdä tästä matkasta niin vaikuttava kuin suinkin, kun se +kerran häntä huvittaa, hän ajatteli, sitten kai täytyy jollakin tavalla +peruuttaa kaikki. + +"Niin, sitten minä tulen päivänpaisteiselle, suurelle, avoimelle +temppelipihalle, ja totta puhuen minä ensi hetkellä unohdan sekä sinut +että kaivon ja veden, jota lähdin noutamaan." -- "Mitäs ihmeen kummaa +sinulle silloin tapahtuu?" kysyi Gertrud ja hymyili hänelle. -- "Ei +minulle tapahdu niin mitään", sanoi Boo aivan varmasti, "mutta kun +siellä on niin kovin valoisata ja kaunista ja rauhallista juuri +tultuani kaupungin hämärästä, en minä voi muuta kuin seisoa ja katsella +ympärilleni. Ja siellähän onkin paljon katselemista, Omarin moskeija, +joka seisoo korkeimmalla kummulla keskellä temppelialuetta, ja lukuisia +pylväskatoksia ja kaariportteja ja porraskäytäviä ja kaivoja. Ja niin +paljon muistoja johtuu mieleeni, kun ajattelen nyt seisovani +juutalaisten vanhan temppelin paikalla, että kovin olisin iloinen, jos +nuo maassa makaavat suuret kivilohkareet nousisivat puhumaan ja +kertoisivat, mitä kaikkea siellä on tapahtunut." + +"Mutta eiköhän sinun liene vaarallista seisoa paikallasi, kun näytät +siellä niin oudolta", sanoi sairas. Gertrud kaiketi tahtoo, että minä +pian tulisin vettä noutamasta, Boo ajatteli, hän on niin ihmeellisen +innostunut, kuin ihan tosiaan kuvittelisi minun olevan menossa +paratiisinkaivolle. + +Mutta oikeastaan Boon oli käynyt samalla lailla hän oli niin +viehättynyt kertomukseensa, että näki koko temppelitarhan edessään ja +kuvaili seikkailujansa aivan kuin tositapahtumia. + +"Niin on, mutta en minä enää seisokaan", hän sanoi, "kuljen jo Omarin +moskeijan ohi ja sen eteläpuolella seisovien suurten mustain sypressien +välitse ja sen ison vaskisen vesialtaan sivuitse, jonka sanotaan +aikoinaan olleen Salomon temppelissä. Ja kaikkialla, minne menen, lojuu +ihmisiä kivilaatoilla kuumimmassa päivänpaahteessa. Tuolla on lapsia +leikkimässä, ja tuolla nukkuu laiskureita, ja dervishisheikki istuu +maassa opetuslastensa keskellä. Hän huojuttelee ruumistaan edestakaisin +puhuessaan heille, ja kun minä näen hänet, en voi olla ajattelematta: +Tuolla lailla Jeesuskin muinoin istui tässä samassa temppelitarhassa +selittäen opetuslapsille viisauttaan. Juuri kun minä siinä seison ja +ajattelen tätä, nostaa dervishisheikki silmänsä maasta ja katsoo +minuun. Arvaathan, että minä kovasti säikähdän hänen suuria, mustia +silmiään, joilla hän näkee ihan ihmisen läpi." -- "Kun ei hän vain +näkisi, ettet sinä ole oikea vedenkantaja", Gertrud sanoi. -- "Ei ole +hätää, hän ei näytä ollenkaan kummastelevan nähdessään minut, mutta +heti sen jälkeen minun täytyy kulkea parin oikean vedenkantajan ohi, +jotka seisovat nostamassa vettä kaivosta. Ne huutavat minulle, ja minä +käännyn ja viittaamalla näytän heille, että olen menossa moskeijaan. Ja +sitten on takanani ihan äänetöntä." -- "Mutta mitenkäs, jos he nyt +huomaavat, ettet ole musleemi?" -- "Minä käännyn vielä kerran ympäri +katsomaan heitä, mutta he seisovat selin minuun ja haastelevat +keskenään." -- "Ovat tainneet huomata jotakin muuta, joka on +merkillisempää kuin sinä." -- "Niin taisivat tehdä." + +"Sitten minä vihoviimein ehdin vanhan El Aksan moskeijan luokse, jonka +sisässä kaivo on", Boo sanoi, "ja kuljen juuri niiden kahden lähekkäin +seisovan portinpylvään ohi, joista sinäkin kyllä olet kuullut, ettei +niiden välitse kukaan muu pääse tunkeutumaan kuin vanhurskas mies. +Niin, minä silloin itsekseni sanon, enpä koetakaan nyt tänään tunkeutua +noiden pylväiden välitse, kun olen menossa vettä varastamaan." -- +"Kuinka sinä sellaista voit ajatella", virkahti Gertrud, "ethän +ikipäivinäsi ole tehnyt sen parempaa työtä." + +Gertrud makasi nyt vallan iloisen näköisenä ja kuunteli hartaasti. +Hänellä oli niin kova kuume, ettei hän kyennyt erottamaan +tositapahtumaa keksitystä jutusta, vaan oli tykkänään siinä +käsityksessä, että Boo parhaillaan kulki noutamaan vettä +paratiisinkaivosta. + +"Sitten minä heitän tohvelit jalastani ja käyn sisään El Aksan +moskeijaan", Boo jatkoi. Tämän kertomuksen sommitteleminen oli hänestä +nyt ihmeellisen helppoa, mutta hän oli oikein tuskissaan siitä, miten +saisi Gertrudille sanotuksi, että hänen todella oli aivan mahdotonta +hankkia vettä. "Ja päästyäni sitten esteettömästi temppeliin sisään +minä heti näen kaivon vasemmalla, keskellä moninkertaisia pylväsrivejä. +Sen päällä ovat vipuvehkeet ja nuorat ja koukut, niin että helppo sinne +on laskea sankonsa ja täyttää ne. Ja totta totisesti minä nostankin +kaivosta puhdasta ja kirkasta vettä. Kunhan Gertrud saa tätä vettä +maistaakseen, silloin hän varmaan paranee, minä itsekseni ajattelen +sankoja täyttäessäni." + +"Niin, kun sinä vain pian saisit sen tuoduksi kotiin", Gertrud sanoi. +-- "Kyllähän käsität", Boo vastasi, "etten minä nyt voi kulkea niin +huolettomana kuin tullessani. Nyt, kun olen saanut vettä, minua +pelottaa, että sen menetän. Ja kuta lähemmäs porttia tulen, sitä +enemmän minua huolettaa, sillä sieltä tuntuu kuuluvan meteliä ja +huutoa." -- "Voi voi, mitenhän nyt käy?" kysyi Gertrud, ja Boo näki +hänen aivan kalpenevan tuskasta. Mutta kun Boo näki Gertrudin niin +kiintyneen hänen kertomukseensa, silloin hänen mielikuvituksensa oikein +yltyi ja hän puhkesi sanomaan: "Mitenkäkö nyt käy! Niin, tiedäpäs. Koko +Jerusalem siellä on tulossa minua vastaan." + +Hän pidätti hetkisen henkeään oikein kuvaavasti osoittaakseen, kuinka +hän säikähdyksestä tyrmistyi. "Niin, ne kivilaatoilla vetelehtijät ovat +miehissä nousseet hereille, ja nyt ne seisovat El Aksan ulkopuolella +hälisemässä. Ja niiden kirkuna kokoaa väkeä joka taholta. Ylimmäinen +temppelinhoitaja rientää Omarin moskeijasta, yllään iso turbaani ja +ketunnahkaturkit, ja lapsinulikkoja ilmaantuu kaikista käytävistä, ja +unestaan heränneitä tyhjäntoimittajia tulee kaikista temppelitarhan +nurkista. Eikä minun edessäni näy muuta kuin puristettuja nyrkkejä ja +kirkuvia kitoja ja ilmaa haparoivia käsiä. Ja silmissäni vilisee +ruskeanjuovikkaita kaapuja ja liehuvia vaatteita ja punaisia vöitä ja +keltaisia tohveleita, jotka polkea jytistävät maata." + +Boo vilkaisi Gertrudiin tätä kertoessaan. Gertrud ei keskeyttänyt hänen +puhettaan kysymyksillä, vaan kuunteli mahdollisimman tarkkaavaisesti ja +oli hädissään hiukan kohonnut kyynärpäittensä varaan. + +"Minä en tietysti ymmärrä sanaakaan, mitä he minulle sanovat", +Boo jatkoi, "mutta sen verran siitä kuitenkin arvaan, että he +ovat kiukuissaan, kun kristitty on uskaltanut noutaa vettä +paratiisinkaivosta." Gertrud vaipui kalmankalpeana takaisin patjalle. +-- "Niin, kyllä minä jo käsitän, että sinun on mahdotonta tuoda minulle +sitä vettä", hän sanoi melkein soinnuttomasti. + +Niin, totta totisesti se onkin mahdotonta, Boo ajatteli itsekseen. +Mutta nähdessään Gertrudin niin huolestuneena hän uudelleen heltyi. +Täytyy minun sittenkin toimittaa niin, että tuo paratiisin vesi joka +tapauksessa saadaan tänne Gertrudille, hän ajatteli. + +"Otetaanko sitten vesi sinulta pois?" kysyi Gertrud. -- "Ei, aluksi he +vain puivat nyrkkiä ja kirkuvat, mutta eivät oikein tiedä mitä tehdä." +Boo vaikeni hetkiseksi, itsekään hän ei ollut vallan varmana, miten +tämän vyyhden selvittäisi. Silloin hän sai Gertrudilta apua. -- +"Toivoin, että se sheikki, joka istui ja puhui oppilastensa kanssa, +tulisi pelastamaan sinua." + +Boo veti syvään henkeä. "Miten ihmeessä sinä sen arvasit!" hän +huudahti. + +"Minä näen nyt, kuinka se moskeijanhoitaja, jolla oli se kaunis +ketunnahkaturkki, antaa käskyjä väelle", hän jatkoi. "Jotkut silloin +tempaavat tikarinsa vyöstään ja syöksyvät kimppuuni. He aikovat kai +heti paikalla nutistaa minut hengiltä. Mutta se on ihmeellistä, etten +minä pelkää omasta puolestani, sitä vain varoittelen, etteivät vettä +läikyttäisi. Ja noiden miesten hyökätessä kimppuuni minä tietenkin +lasken vesisangot maahan ja asetun itse niiden eteen. Ja kun he ovat +ihan likelläni, minä paiskaan käsivarsin sivaltamalla heidät kumoon. He +näyttävät aika ällistyneiltä kellahtaessaan maahan; eivätpä ennalta +tienneet, miten taalalaisen kanssa on tapeltava." + +"Mutta pian he ovat uudelleen pystyssä, ja toisia tulee lisää. Ja nyt +heitä on niin monta, että minä selvästi näen joutuvani alakynteen." -- +"Mutta silloin se dervishisheikki varmaankin astuu esiin", virkkoi +Gertrud. Tätä ajatusheittoa Boo heti käytti. -- "Niin, hän astuu esiin +hyvin hiljaa ja arvokkaasti ja sanoo muutaman sanan väkijoukolle, joka +heti lakkaa minua uhkailemasta ja ahdistamasta." -- "Minäpä tiedän +vallan hyvin, mitä hän sitten tekee", Gertrud sanoi. -- "Hän katselee +sitten minuun kirkkain, tyynin silmin", sanoi Boo. -- "Ja entäs +sitten?" -- Boo koetti keksiä jotakin, mutta oli aivan neuvoton. "Niin, +sinähän sen olet jo arvannut", hän sanoi houkutellakseen Gertrudia +puhumaan. + +Gertrud näki koko tapahtuman ihan selvästi edessään. Hän ei +hetkistäkään epäröinyt. "Sitten hän työntää sinut syrjään", hän sanoi, +"ja katsoo vesisankoon." -- "Ihan niin, juuri niin hän tekee", sanoi +Boo. -- "Hän katselee paratiisinkaivosta otettua vettä", sanoi Gertrud +vielä varmuudeksi. Mutta ennen kuin hän ennätti mitään lisätä, oli Boo +itse sitä tietämättään siirtynyt hänen ajatusjuoksuunsa, niin että hän +yht'äkkiä selvästi tiesi, miten Gertrud oli mielessään kuvitellut hänen +selviämisensä seikkailusta. Hän alkoi itse hyvin innokkaasti kertoa. + +"Ymmärräthän, Gertrud, ettei sangoissa ollut mitään muuta kuin silkkaa +vettä, kun minä niitä kannoin El Aksan kaivolta, ei muuta kuin silkkaa +vettä." -- "Mutta entäs nyt?" -- "Kas, kun tuo mies kumartuu niihin +katsomaan, näkee hän vedessä pari puunoksaa." -- "Tietysti", Gertrud +sanoi, "ihan niin minäkin uskoin käyvän. Ja niissä oksissa on +harmahtavia lehtisilmuja, etkös näekin?" -- "Kyllä minä näen." -- "Tuo +dervishi on kaiketi jonkinlainen ihmeentekijä." -- "Niin kai hän on", +Boo vakuutti, "ja hyvä ja armelias hän on myöskin." + +"Kun hän nyt kumartuu alas ja ottaa oksat vedestä ja nostaa niitä +ilmaan", sanoi Gertrud, "puhkeavat lehdet silmuistaan ja muuttuvat +ihmeen kauniin vihreän värisiksi." -- "Ja sitten väkijoukosta kajahtaa +riemastunut huuto", kiiruhti Boo jatkamaan, "ja nuo kauniit lehdet +kädessään dervishi menee moskeijan hoitajan luokse. Hän viittaa lehviin +ja viittaa minuun. Siitä on helppo käsittää mitä hän sanoo: 'Tuo +kristitty mieshän on nostanut lehtiä ja oksia paratiisista. Ettekö jo +huomaa, että hän on Jumalan turvissa ja ettei häntä ole lupa surmata!' +Sitten hän tulee minun luokseni, yhä vielä pitäen välkkyviä lehtiä +kädessään. Minä näen niiden loistavan päivänpaisteessa, niiden väri +vaihtuu milloin vaskenpunaiseksi, milloin siniseksi kuin teräs. Hän +auttaa korentoa olalleni ja viittaa minulle luvan lähteä. Ja minä menen +niin nopeasti kuin voin, mutta en malta olla monet kerrat katsomatta +taakseni. Ja yhä vielä hän seisoo väkijoukon keskellä pitäen +välähteleviä lehviä koholla ilmassa, ja väki katselee niitä +liikahtamatta paikaltaan. Ja siinä hän seisoo vielä minun ehdittyäni +pois temppelintarhasta." + +"Oi, Jumala häntä siunatkoon", sanoi Gertrud hymyillen Boolle. "Nyt +sinä varmaankin saat esteettä tuoduksi kotiin paratiisinkaivon veden." + +"Niin", Boo vastasi, "nyt ei enää mitään pysähdyksiä tapahdu, vaan minä +pääsen onnellisesti kotiin." + +Samassa Gertrud kohotti odottavasti päätään ja hymyili uudelleen. Voi +hyvä isä, nyt hän varmaan uskoo, että vesi on jo täällä! ajatteli Boo. +Kuinka hirveän pahasti minä teinkään, kun häntä uskottelin. Varmasti +hän nyt kuolee, kun minä hänelle sanon, ettei täällä olekaan sellaista +vettä kuin hän kaipaa. + +Hän sieppasi hädissään pöydällä seisovan vesilasin, saman, jota Betsy +oli tarjonnut Gertrudille, ja ojensi sen hänelle. "Tahdotko nyt, +Gertrud, maistaa paratiisin vettä?" hän sanoi tuskasta vapisevalla +äänellä. Melkein hän säikähti, kun Gertrud nousi istumaan ja tarttui +molemmin käsin lasiin. Hän joi halukkaasti puoli lasillista. -- +"Siunatkoon Jumala sinua", hän sanoi, "nyt minä saan elää." -- "Vähän +ajan perästä saat juoda lisää", sanoi Boo. -- "Mutta sinun täytyy antaa +tätä vettä toisillekin sairaille, jotta hekin paranisivat", sanoi +Gertrud. -- "Ei", sanoi Boo, "paratiisinkaivon vesi on vain sinua +varten. Sitä ei kukaan muu saa juoda." -- "Mutta maista nyt ainakin +sinä itse, kuinka hyvää se on", sanoi Gertrud. -- "Kyllä minä +maistankin", sanoi Boo. Hän otti Gertrudilta lasin, käänsi sitä niin, +että hänen huulensa sattuivat samaan kohtaan, jota Gertrudin huulet +juuri olivat koskettaneet, ja katseli Gertrudia onnesta loistavin +silmin. + +Mutta ennen kuin hän ehti lasin tyhjentää, oli Gertrud vaipunut +takaisin päänalaiselleen ja nukahtanut kevyesti ja silmänräpäyksessä +niinkuin lapsi. + + + + +INGMAR INGMARINPOIKA + + +Eräänä sunnuntai-iltana, kun taalalaiset olivat asuneet puolitoista +vuotta Jerusalemissa, olivat he muiden siirtokuntalaisten kanssa +kokoontuneet jumalanpalvelukseen. Jouluaika lähestyi ja talvi oli +tullut, mutta päivä oli hyvin lämmin ja lauha, niin että suuren +kokoussalin ikkunoita voitiin pitää auki. + +Veisattiin paraikaa erästä Sankeyn laulua, kun portilta kuului +ovikellon soitto. Se kilahti yhden ainoan kerran, niin heikosti ja +vaatimattomasti, ettei sitä kukaan olisi kuullut, jolleivät ikkunat +olisi olleet auki. Muuan oven likellä istuva nuori mies meni avaamaan, +ja sen jälkeen ei enää ajateltu, kuka sieltä oli tullut. + +Vähän ajan päästä kuului joku hyvin hitaasti ja varovaisesti raskain +askelin nousevan marmoriportaita. Ehdittyään ylimmälle portaalle tulija +kuului pysähtyvän pitkäksi aikaa. Hän tuntui seisovan siellä +epäröivänä, ennen kuin vielä epäilevämmin lähti käymään leveän +marmorilattian poikki kokoussalin ovelle. Vihoviimein hän tarttui +oven kädensijaan ja painoi sitä alas. Silloin ovi aukeni noin +neljännestuuman verran, eikä se näyttänyt tahtovankaan sen edemmäs +siirtyä. + +Askeleitten alkaessa kuulua olivat taalalaiset alentaneet ääniänsä +kuullakseen paremmin, ja nyt he kaikki käänsivät kasvonsa oveen päin. +Heistä oli niin tuttua tuo varovainen ovenavaamistapa. Heiltä vallan +unohtui, missä olivat, tuntui siltä kuin olisivat istuneet kotona +Taalainmaassa jonkun samanuskoisen tuvassa, mutta heti sen jälkeen +heidän ajatuksensa palautuivat entiselleen ja he kääntyivät katsomaan +laulukirjoihinsa. + +Ovi työntyi nyt auki hiljaa ja narahtamatta, mutta sen ulkopuolella +seisoja ei vielä tullut näkyviin. Katri Ingmarintyttären ja parin muun +kasvoille lehahti punastus, mutta he koettivat kumminkin pitää +ajatuksiaan koossa ja laulaa muiden mukana. Miehet taas alkoivat laulaa +voimakkaammin ja järeämmällä bassolla kuin ennen, mutta eivät +koettaneetkaan pysyä äänessä. + +Kun ovi viimein oli avautunut noin jalan verran, näkyi siitä pitkä, +ruma mies, joka alkoi työntäytyä sisään tuosta kapeasta välistä. Hän +tuli sisään hyvin nöyränä ja ryhdittömänä, ja ollakseen kaikin mokomin +häiritsemättä jumalanpalvelusta hän ei uskaltanut käydä peremmäs, vaan +jäi ihan kynnyksen viereen seisomaan pää kumarassa ja ristissä käsin. + +Hänellä oli yllään musta hieno verkapuku, joka oli pussillaan ja +syvissä poimuissa. Ruttuisten kalvosimien alta pistivät esiin suuret ja +känsäiset kädet, joissa suonet pullottivat korkealla pinnasta. Hänen +isoissa teerenpilkkuisissa kasvoissaan pistivät heti silmään valkeat +kulmakarvat, lerpallaan ulkoneva alahuuli ja kireälle puristunut suun +ympärys. + +Samassa kun vastatullut astui ovesta sisään nousi Ljungo Björn ylös ja +veisasi sitten seisoallaan. Sekunnin päästä nousivat vanhat ja nuoret +taalalaiset ja veisasivat seisoallaan samoin kuin Ljungo Björn. He +pitivät värähtämättä kasvojansa aivan likellä kirjaa, eikä pieninkään +hymynpiirre niitä kirkastanut. Silloin tällöin vain joku vilkaisi +ovenpielessä seisovaan vastatulleeseen. + +Mutta veisuu kohosi äkkiä voimakkaaksi, samoin kuin tulenliekki viriää +tuulenpuuskassa. Neljä Ingmarintytärtä, joilla jokaisella oli kaunis +ääni, lauloivat ylinnä, ja veisuussa oli ennen kuulumaton riemastus ja +into. + +Ja amerikkalaiset katsoivat kummissaan taalalaisiin, sillä kenties itse +sitä tietämättään nämä olivat kaikki yht'aikaa muuttaneet laulunsa +ruotsiksi. + + + + + +JÄLKIMMÄINEN OSA + + + + +BARBROO SVENINTYTÄR + + +Seuraavana päivänä Ingmarin tultua Jerusalemiin istui Katri +Ingmarintytär tapansa mukaan yksin huoneessa. Koko eilisillan hän oli +iloissaan Ingmarin jälleennäkemisestä istunut muiden mukana +kokoushuoneessa ja ottanut osaa keskusteluun. Mutta nyt hän oli +uudelleen saanut kivettymiskohtauksensa ja istui jäykkänä ja suorana +Halvorin nojatuolissa, tuijottaen suoraan eteensä ja mihinkään +askareeseen ryhtymättä. + +Silloin ovi aukeni ja Ingmar astui sisään. Katri ei huomannut häntä, +ennen kuin hän seisoi ihan vieressä. Hän tuli hämilleen siitä, että +veli oli nähnyt hänet aivan joutilaana. Puna nousi hänen kasvoilleen, +ja hän hapuili innokkaasti sukankudinta. + +Ingmar otti itselleen tuolin ja istui sille ääneti, Katriin katsomatta. +Nyt Katrin mieleen johtui, että he eilisiltana olivat puhelleet +Ingmarille vain omista oloistaan Jerusalemissa, eikä kukaan tullut +kyselleeksi mitään Ingmarista itsestään eikä siitä, miksi hän oli +lähtenyt heitä tapaamaan. Varmaankin hän nyt siitä aikoo puhua minulle, +ajatteli Katri. + +Ingmar liikutti huuliaan pari kertaa, ikään kuin alkaakseen +keskustelun, mutta mitään ääntä ei tullut kuuluviin. Katri sillä aikaa +istui ja katseli häntä. Hirveästipä hän on vanhentunut, hän ajatteli. +Tuskin isänkään otsassa oli syvempiä ryppyjä, vaikka hän kyllä oli +vanha. Joko on Ingmar ollut sairaana taikka on elämä häntä hyvin +kovasti kohdellut sitten, kun minä hänet viimeksi näin. + +Katrin rupesi tekemään mieli tietää, mitä ihmettä Ingmarille oli +tapahtunut. Hän oli muistavinaan, että sisaret kerran olivat jostakin +kirjeestä lukeneet jotakin Ingmaria koskevaa, mutta hän oli ollut niin +omiin suruihinsa painunut, että kaikki, mitä maailmassa oli tapahtunut, +oli mennyt hänen huomionsa ohi, ikään kuin mikään sellainen ei häneen +kuuluisi. + +Katri koetti nyt varovaisella tavallaan johtaa Ingmaria puhumaan omista +oloistaan ja miksi hän oli matkustanut Jerusalemiin. "Olipa hyvä, kun +tulit luokseni, jotta saan hiukan tietää kuinka kotiseudulla voidaan", +hän sanoi. -- "Niin", Ingmar vastasi, "minäkin luulen, että sinulla voi +olla koko joukko asioita tiedusteltavana." -- "Meidän paikkakunnan +kansa", alkoi Katri, puhuen hitaasti, ikään kuin koettaen uudelleen +ruveta tutustumaan kauan vieraina olleisiin asioihin, "on aina tottunut +pitämään jotakuta henkilöä esikuvanaan, milloin isää, milloin Halvoria, +ja kauan aikaa pidettiin koulumestaria sellaisena. Olisi hauska tietää, +ketä he nyt noudattavat." Tuskin hän oli saanut tätä Ingmarilta +kysyneeksi, kun Ingmar painoi silmäluomensa umpeen ja jäi istumaan +ääneti, kasvonpiirrettäkään muuttamatta. "Onkohan nyt tullut +kirkkoherran vuoro olla pitäjän valtiaana?" sanoi Katri arviolta. +Ingmar istui kankeana ja suorana eikä yhä vieläkään vastannut mitään. +"Itsekseni olen joskus ajatellut, että kenties Ljungo Björnin veljeä +Petteriä nyt pidetään siellä etevimpänä", koetti Katri itsepäisesti +jatkaa, mutta hänen arvailuihinsa ei tälläkään kertaa tullut vastausta. +"Kyllähän tiedän", hän uudelleen alkoi, "että kansa ammoisista ajoista +asti on menetellyt Ingmarilan isännän mukaan, mutta eihän heitä voi +vaatiakaan noudattamaan sinun ikäisesi nuorukaisen mieltä." Hän jäi +taas odottamaan, ja nyt vihoviimein Ingmar vastasi. -- "Tiedäthän, +etten minä ole siinä iässä, jotta minua voitaisiin valita +kunnanneuvostoon tahi lautakuntaan." -- "Voihan olla kansan johtajana +niin moniin virkoihin kuulumattakin", sanoi Katri. -- "Niin", Ingmar +vastasi, "kyllä voi." + +Kun Ingmar tämän lausui, tunsi Katri vavahtavansa ilosta. Voi, enhän +minä nyt enää tästä tällaisesta välitä, hän ajatteli, mutta ei +kumminkaan voinut olla iloitsematta, kun suvun vanha vaikutusvalta ja +arvo oli siirtynyt Ingmarille. Hän kohottautui paremmin istumaan ja +alkoi puhua pontevammalla äänellä kuin tähän asti. "Kyllähän minä +pidinkin ihmisiä siksi älykkäinä, että he käsittivät sinun menettelevän +oikein, kun otit talon haltuusi." Ingmar katsoi häneen hyvin pitkään. +Hän ymmärsi Katrin sanojen tarkoituksen. Katri oli varmaan pelännyt, +että pitäjäläiset rupeaisivat ylenkatsomaan häntä siitä, kun hän +hylkäsi Gertrudin. -- "Ei Jumala ole sillä lailla minua rangaissut", +hän sanoi. + +Jollei tämä ollut hänen suurten huoliensa syynä, niin sitten siinä oli +jokin muu, ajatteli Katri. Hänen täytyi istua ja mietiskellä ääneti +kauan aikaa ja vaivalloisesti koettaa tottua niihin tunteisiin, jotka +kotimaassa olivat olleet hänelle kaikki kaikessa. + +"Minua haluttaisi tietää, onkohan kukaan siellä pitäjässä enää pysynyt +meidän opissamme", Katri kysyi. -- "Kenties yksi tai toinen on, mutta +ei sen useammat." -- "Ja minä kun aina ajattelin, että vielä jotkut +muutkin saisivat Jumalan kutsumuksen seurata meitä", sanoi Katri +katsoen tutkivasti Ingmariin. -- "Ei", Ingmar sanoi, "ei minun +tietääkseni kukaan muu ole saanut kutsumusta." -- "Eilen minä sinut +nähdessäni ajattelin, että sinä olit saanut kokea Jumalan armoa", sanoi +Katri. -- "Enkä ole, en minä ole siitä syystä tänne tullut." + +Katri herkesi vähäksi aikaa kyselemästä. Alkaessaan sitten uudelleen +hän puhui hillitymmin, ikään kuin arastellen sitä vastausta, jonka +voisi saada. "Tokkohan siellä kotiseudulla nyt enää kukaan muistanee +meitä, jotka sieltä lähdimme?" Tähän taas Ingmar vastasi hiukan +hämillään. -- "Eihän se suru enää ole niin katkera kuin alkuaikoina." +-- "Vai oli siis siellä suruakin", Katri sanoi, "ja minä kun luulin, +että meistä pääseminen tuntuisi siellä vain huojennukselta." -- "Kyllä +tosiaan teitä surtiin ja kaivattiin", vastasi Ingmar kiihkeämmin, +"kuluipa pitkät ajat, ennen kuin teidän entiset naapurinne tottuivat +niihin, jotka sijallenne muuttivat. Minä tiedän, että Börs Pirjo +Petterintytär, joka oli Ljungo Björniläisten naapurivaimo, viime +talvena joka ilta kävi salaa kiertämässä heidän talonsa ympärillä." -- +Katri sanoi hyvin hiljaa seuraavan kysymyksensä. "Börs Pirjo sitten +taisi olla se, joka suri kaikkein enimmän." -- "Eikä ollut", Ingmar +sanoi tuimalla äänellä, "se oli muuan toinen, joka jok'ikisenä +pilkkopimeänä syksyiltana souti jokea myöten koulutalon kohdalle ja +istahti kivelle joenrantaan, samalle paikalle, missä Gertrudin oli +tapana istua ja katsella auringonlaskua." + +Nyt Katri oli selvillä siitä, mistä syystä Ingmar oli vanhentunut, ja +hän muutti nopeasti puheenaihetta. "Sinun vaimosiko nyt hoitaa taloa, +kun sinä olet poissa?" hän kysyi. -- "Niin tekee", Ingmar vastasi. -- +"Hän on kai hyvä emäntä", Katri jatkoi. -- "Niin on", vastasi Ingmar +vielä kerran. Katri silitti kädellään esiliinaansa ennen kuin mitään +enempää sanoi. Hän oli nyt muistavinaan sisariltaan kuulleensa, ettei +Ingmar ollut hyvissä väleissä vaimonsa kanssa. -- "Onko teillä lapsia?" +hän viimein kysyi. -- "Ei ole", sanoi Ingmar, "ei meillä ole lapsia." + +Katri istui nyt neuvottomana ja silitti vain silittämistään kädellään +esiliinaansa. Hänestä oli vastenmielistä suoraan kysyä Ingmarilta, +minkä tähden hän oli tänne tullut. Sellainen oli aina ollut vastoin +Ingmarien tapaa. Silloin Ingmar itse rupesi auttamaan häntä pulasta. + +"Barbroo ja minä otamme eron", hän sanoi jyrkällä äänellä. Katri +kavahti pystyyn, hän oli yht'äkkiä muuttunut ihan samanlaiseksi kuin +ennen ollessaan emäntänä Ingmarilassa. Hän oli unohtanut kaiken maun +paitsi entiset mielipiteensä ja tunteensa. -- "Varjelkoon siitä, mitä +nyt sanot", hän leimahtaen sanoi, "ei kuuna päivänä ole meidän +suvussamme eroja tehty!" -- "Se on jo päätetty", Ingmar sanoi, "meidät +jo tuomittiin vuode- ja asuntoeroon syyskäräjissä. Vuoden päästä meidän +on haettava oikeata avioeroa." -- "Mitä sinä hänelle vihoittelet?" +kysyi Katri, "ethän koskaan voi saada toista joka olisi varakkaampi ja +enemmän arvossa pidetty." -- "En minä hänelle vihoittele", sanoi Ingmar +vältellen. -- "Hänkö se sitten tahtoo eroa?" -- "Niin", sanoi Ingmar, +"hän se tahtoo eroa." -- "Jos sinä olisit häntä kohdellut niinkuin +sinun piti, niin ei hän olisi eroamista ajatellutkaan", sanoi Katri +ankarasti. + +Katri tarttui kovin kourin tuolin kädennojaan. Hän oli kovin +kuohuksissaan, se näkyi parhaiten siitä, että hän nyt alkoi puhua +Halvorista. "Hyvä on, että isä ja Halvor ovat kuolleet, jottei heidän +tarvinnut tätä kokea", hän sanoi. -- "Niin, hyvähän kaikkien kuolleiden +on olla", sanoi Ingmar. + +"Ja nyt sinä olet täällä Gertrudin tähden", puhkesi Katri sanomaan. +Ingmar ei vastannut, painoi vain päänsä alas. "Eipä ole kumma ettäs +häpeät", sanoi sisar. -- "Enemmän minä häpesin sinä päivänä, jona +Ingmarilaa myytiin." -- "Mitäs nyt luulet siitä sanottavan, kun sinä +lähdet kosimaan uutta, ennen kuin saat oikeata eroa entisestä." -- "Ei +minun käynyt viivytellä", sanoi Ingmar sävyisesti, "pakko minun oli +lähteä tänne pitämään Gertrudista huolta. Sinne kotiin kirjoitettiin, +että hän oli tulemassa hulluksi." -- "Ei sinun tarvinnut siitä nähdä +vaivaa", sanoi Katri kiivaasti, "täällä on Gertrudilla toiset ja +paremmat huolenpitäjät." + +Oltiin hetkinen ääneti, ja sitten Ingmar nousi. "Olin tästä puhelusta +odottanut toisenlaista päätöstä", hän sanoi, ja hänen käytöksessään oli +nyt niin paljon arvokkuutta, että Katri tunsi häntä kohtaan samaa +kunnioitusta kuin ennen oli isäänsä kohtaan tuntenut. "Minä olen +kohdellut kovin väärin Gertrudia ja Stormia sekä hänen vaimoaan, jotka +olivat minulle kuin isä ja äiti. Nyt minä luulin saavani sinulta apua, +jotta tehty paha tulisi korjatuksi." -- "Sinä tahdot pahan pahalla +korjata, kun hylkäät laillisesti vihityn vaimosi", sanoi Katri +ankarana. Hän koetti pahoilla sanoilla pitää vihaansa vireillä, sillä +hän alkoi pelätä, että Ingmar saisi hänen käsityksensä kääntymään +omalle puolelleen. Ingmar ei vastannut siihen, mitä hänen vaimostaan +sanottiin, jatkoi vain: "Luulin olevan sinunkin mieleesi, kun minä +koetin käydä Jumalan teitä." -- "Sitäkö sinä minulle uskottelisit +Jumalan teillä käymiseksi, kun hylkäät kodin ja vaimon, juostaksesi +mielitiettysi jäljestä?" + +Ingmar astui hiljakseen ovelle päin. Hän oli väsyneen ja kärsivän +näköinen, mutta ei ollenkaan kiivastunut, eikä näyttänyt juuri +sellaiselta joka on suuren ja hillitsemättömän rakkauden vallassa. "Jos +Halvor nyt eläisi, niin tiedän, että hän neuvoisi sinua palaamaan +kotiin ja sopimaan vaimosi kanssa", Katri sanoi. -- "Olen jo +kerrassaan lakannut tekemästä ihmisten neuvojen mukaan", sanoi Ingmar. +Katrikin nousi nyt seisoalleen; hän katkeroitui uudelleen Ingmarin +viittauksesta, että hän oli muka noudattanut Jumalan käskyä. -- "Eipä +Gertrud enää taida ajatella sinua samalla tapaa kuin ennen", hän sanoi +yhä yltyen. -- "Tiedän kyllä, ettei täällä siirtokunnassa kukaan +ajattele avioliittoa", sanoi Ingmar, "mutta minä aion kumminkin +yrittää." -- "Älä huoli siitä", Katri keskeytti, "mitä me +siirtokuntalaiset olemme keskenämme luvanneet, mutta luulisin sinun +siitä jo jotakin huomaavan, kun sanon, että kyllä Gertrudin mieli nyt +on kääntynyt toiseen." + +Ingmar seisoi ihan oven ääressä. Nuo sanat kuultuaan hän jäi seisomaan +ja hapuilemaan eteensä, ikään kuin ei näkisi lukkoa ovessa, mutta ei +kääntänyt kasvojaan Katriin päin. Katri ei voinut odottaa sekuntiakaan, +kun jo kiirehti peruuttamaan sanansa. "Jumala varjelkoon minua +sanomasta, että joku meistä olisi lihallisella tavalla rakastunut +häneen", hän sanoi, "mutta minä uskon, että Gertrud nyt rakastaa +vähäisintäkin siirtokuntaan kuuluvaa veljeä enemmän kuin sinua, joka et +meihin kuulu." Ingmar veti syvään henkeä, sai tuossa tuokiossa oven +auki ja pääsi ulos. + +Katri Ingmarintytär istui kotvan aikaa tukalissa mietteissä, nousi +sitten, silitti hiuksiansa, sitoi huivin päähänsä ja läksi puhumaan +asiasta mrs Gordonille. + +Katri kertoi hänelle avoimesti, mistä syystä Ingmar oli tullut. Hän +neuvoi johtajatarta estämään Ingmaria jäämästä siirtokuntaan, jollei +hän tahtonut menettää yhtä sisarta. Mutta Katrin puhuessa mrs Gordon +sattui istumaan ikkunan ääressä ja katselemaan pihalle, missä Ingmar +seisoi nojallaan aitaa vasten, neuvottomana ja kömpelömmän näköisenä +kuin koskaan ennen. Hiukkasen hymyn tapaista levisi mrs Gordonin +kasvoille. + +Hän vastasi Katrille, että hänestä oli vastenmielistä karkottaa ketään +siirtokunnasta, ainakaan niin kaukaista vierasta, jolla sitä paitsi oli +täällä niin paljon lähisukulaisia. Jos nyt Jumala oli päättänyt +koetella Gertrudia, hän sanoi, niin ei heidän asiansa ollut tehdä hänen +aiettaan tyhjäksi. + +Katri hämmästyi tätä vastausta. Innoissaan hän astui lähemmäs mrs +Gordonia ja tuli niin lähelle, että näki ketä tämä siinä seistessään +nauroi. Mutta Katri puolestaan näki vain, kuinka isänsä näköiseksi +Ingmar oli tullut, ja vaikka hän olikin Ingmariin suutuksissaan, +harmitti häntä kuitenkin, kun mrs Gordon ei ymmärtänyt, että +sennäköinen mies oli kaikkia muita miehekkäämpi sekä älykkäämpi ja +rehdimpi kuin mitkä muut ihmiset tahansa. + +"No niin", hän sanoi, "jos tahdotte, niin antakaa hänen jäädä, sillä +joka tapauksessa hän kuitenkin saa käymään omaa mieltänsä myöten." + + * * * * * + +Saman päivän iltana olivat useimmat siirtokuntalaiset koolla +suuressa salissa. Sellaiset kokoukset olivat aina hyvin hauskoja ja +miellyttäviä. Jotkut istuivat katselemassa lasten hupaisia leikkejä, +toiset juttelivat päivän tapahtumista, osa oli asettunut yhteen +nurkkaan lukemaan ääneen amerikkalaisia aikakauslehtiä. Kun Ingmar +Ingmarinpoika katseli tätä suurta, hyvin valaistua huonetta ja iloisia +ja tyytyväisiä ihmisryhmiä, ei hän voinut olla ajattelematta: +Varmaankin meidän talonpoikamme ovat täällä onnellisia eivätkä ikävöi +kotiansa. Nämä amerikkalaiset osaavat paljon paremmin kuin me laittaa +olonsa hauskaksi sekä itselleen että muille. Ymmärtäähän sen, että +tällaisen hyvän kotielämän vuoksi siirtokuntalaiset voivat kestää miten +suuria kieltäymyksiä tahansa. Tosin niiden, jotka ennen olivat koko +kartanon isäntiä, nyt täytyy tyytyä yhteen huoneeseen, mutta nyt he sen +sijaan saavat paljon enemmän iloa ja rattoisaa seuraa kuin ennen. Ja +sitten he ovat nähneet ja oppineet niin uskomattoman paljon uutta. +Aikaihmisistä en puhukaan, mutta minusta suoraan sanoen tuntuu, että +tuskin täällä on niin pikkuista lasta, joka ei tietäisi paljon enemmän +kuin minä. + +Useita talonpoikia tuli Ingmaria puhuttelemaan ja kysymään, eikö +hänenkin mielestään heidän ollut hyvä olla. On kylläkin, sanoi Ingmar, +eipä juuri muuta voi sanoa. "Taisit luulla, että me asumme +maakuopissa", sanoi Ljungo Björn. -- "En niinkään, tiesin minä toki sen +verran", Ingmar vastasi. -- "Sellaistahan siellä kotona on kuulemma +levitelty." + +Tänä iltana Ingmarilta ahkeraan kyseltiin kaikenlaista kotipitäjän +oloista. Vuoron perään aina joku tuli hänen luokseen, istahti viereen +ja tiedusteli omaisistaan. Melkein kaikki kyselivät, miten vanha Eeva +Gunnarintytär jaksoi. "Hän on vielä kevyt ja reipas eukko", Ingmar +sanoi, "ja tapasipa kenen tahansa, niin kaikille hän puhuu pahaa +hellgumilaisista." + +Ingmar oli huomannut erään nuoren miehen, joka kaiken iltaa kierteli +hänen ympärillään, mutta ei tullut puhumaan. Olisi hauska tietää, kuka +tuo on, joka on niin minun näköiseni, ajatteli Ingmar, ja mistä hän on +niin äkäisen näköinen, ihan kuin mieli tekisi ajaa minut ulos tästä +huoneesta. Viimein hänen mieleensä johtui, että mies varmaan oli hänen +serkkunsa Boo, joka oli monta vuotta asunut Amerikassa. + +Ingmar meni Boon luokse ja kertoi terveisiä hänen vanhemmiltaan. Boo +kyseli ensin hiukkasen kodistaan, ja sitten hän halusi tietää, miten +koulumestari voi. Ingmarin ympärillä olijat tuskin tohtivat huoahtaa. +Ei kukaan ollut vielä rohjennut puhua hänen kuullensa Stormista. Ingmar +näki parin heistä nykäisevän Boota, jotta hän puhuisi jostakin muusta. +Ingmar vastasi sävyisästi, että koulumestari voi hyvin ja että hän ensi +vuonna luopuu koulutoimestaan, ja jatkoi sitten: "Hauska on kuulla, +että sinä vielä muistelet Stormia, vaikka hän koulussa oli sinulle niin +kova." Kaikkia alkoi naurattaa, sillä he muistivat, kuinka usein Storm +oli päivitellyt Boon tuhmuutta. Boo pyörähti ympäri ja meni tiehensä +enempää kysymättä. + +Vanha Fält korpraali istui tapansa mukaan lasten parissa ja kertoi +näille tarinoita. Ingmar ei ollut kertaakaan tavannut Fältiä sen +jälkeen kun hänestä oli tullut lasten mielikki; se oli hänestä kummaa +nähdä, ja hän meni likemmäs kuullakseen, mitä Fält pienokaisille +puheli. Ukko istui ja kertoi parhaillaan, kuinka hän kerran nuorena +ollessaan oli mennyt torstaiyönä kirkonportille koputtamaan vainajia +ulos. + +Martta Ingmarintyttären silmään pisti silloin, että lapset, jotka +istuivat Fältin ympärillä, olivat käyneet kauhusta ihan kalpeiksi. +"Fält ei saa kertoa tuollaisia kummitusjuttuja", hän sanoi ankarasti. +"Kertokoon hän jotakin sellaista, josta lapsille voi olla hyötyä ja +oppia." Ukko mietiskeli kotvan aikaa ja sanoi sitten: "Kerronpa sitten +heille, mitä äitini minulle jutteli, kun hän tahtoi neuvoa minua +kohtelemaan eläimiä lempeästi." + +"Niin, tehkää se", sanoi Martta Ingmarintytär ja siirtyi muualle, mutta +Ingmar jäi vielä kuuntelemaan. + +"Siellä kotiseudulla Taalainmaassa", Fält sanoi, "on Surumäen torppa, +ja se on saanut siitä nimensä, että siinä kerran asui ylen häijy ja +kelvoton mies." + +Tuskin Fält oli nämä sanat sanonut, kun Ingmar yht'äkkiä säpsähti. Hän +läheni pari askelta kuullakseen tarkemmin. + +"Hän oli niitä, joiden intona on hevoshuijaus", kertoi Fält, "hän +ajeli yhtä mittaa markkinoilta markkinoille vaihtamassa hevosia ja +rääkkäsi kovasti eläimiä. Hän oli oppinut tekemään niillä oikeita +konnankoukkuja. Milloin hän maalasi valkoisia piirtoja sellaisten +hevosten otsaan, jotka tiedettiin vauhkoiksi, jottei niitä tunnettaisi, +ja toisinaan hän syötti vanhoille hevoskuluille sellaista ruokaa, että +ne näyttivät pulleilta ja kiiltäviltä juuri sen aikaa, kun hän tarvitsi +niitä vaihtaakseen. Kaikkein hurjimpana hän oli koetellessaan hevosia. +Silloin hän intosi aivan kuin hullu, löi ja ruoski niin, että eläinten +selät olivat kuin nylkemisen jäljeltä ja että veresliha joka +sivallukselta punoitti. + +"Kerran tuo mies oli koko päivän kuljeksinut markkinoilla saamatta +yhtään vaihtokauppaa aikaan. Se johtui osaksi siitä, että hän oli +pettänyt ihmisiä niin usein, että heitä pelotti olla missään +tekemisissä hänen kanssaan, ja sitten oli hänen tämänpäiväinen +hevosensa niin vanha ja huono, ettei kukaan huolinut siitä. Hän ajoi +täyttä laukkaa edestakaisin väkijoukossa ja ruoski hevoskoniaan niin, +että verta tihkui aisoille, mutta mitä enemmän hän sitä näytteli, sitä +enemmän ihmiset varoivat ryhtymästä hänen kanssaan kaupantekoon. + +"Tuli jo hämärä, ja hän käsitti, ettei tänään enää mitään kauppoja +synny. Ennen kotiinlähtöään hän tahtoi vielä viimeisen kerran yrittää +ja ajoi niin hurjaa vauhtia markkinakentän poikki, että ihmiset +luulivat hänen kaatuvan. Kesken huiminta vauhtia hänen silmänsä +sattuivat mieheen, joka oli kauniin, mustan varsahevosen ohjissa ja +ajoi yhtä nopeasti kuin hän, vaikk'ei hevonen näyttänyt siitä vähääkään +vaivaantuvan. + +"Hevoshuijari ei ollut vielä ennättänyt pysähtyä ja nousta rattailta, +kun sen hyvän hevosen ajaja tuli hänen luokseen. Hän oli lyhytkasvuinen +ja solakka, hänellä oli kapeat kasvot ja suippo leukaparta. Hän oli +ihan mustissa, eikä mies voinut kankaasta eikä kuosista päättää mistä +pitäjästä hän oli kotoisin. + +"Hevoshuijari huomasi heti miehestä, että hän oli hyvin yksinkertainen. +Hän kertoi, että hänellä oli kotona ruskea hevonen ja että hän tahtoi +vaihtaa tämän mustan saadakseen kaksi samanväristä. 'Tuo sinun hevosesi +olisi väriltään ihan kuin luotu sen pariksi', hän sanoi, 'tahtoisin +saada sen, jos se muuten on kelvollinen. Mutta älä veikkonen vain +petkuta minua huonolla hevosella, sillä mitään maailmassa minä en +ymmärrä niin vähän kuin hevoskauppoja.'" + +"Asia päättyi tietenkin siten, että hevosenvaihtaja antoi hänelle +koninsa ja otti sen hyvän varsahevosen sijaan. Se oli kaunein hevonen, +mitä hänen valjaissaan ikipäivinä oli ollut. 'Enpä ole kertaakaan +päivääni niin kehnosti alkanut ja niin hyvin päättänyt', hän sanoi +istuutuessaan rattaille kotiin ajaakseen. + +"Markkinapaikalta ei ollut pitkältä hänen kotiinsa. Hänen saapuessaan +perille hämärsi vielä. Kun hän ajoi sisään veräjästä, näki hän joukon +vanhoja ystäviään, hevoshuijareita monesta pitäjästä, seisovan tuvan +edustalla odottaen häntä. He olivat kovin hyvällä tuulella, ja hänen +tullessaan he alkoivat kirkua ja hurrata ja nauroivat ihan +katketakseen. + +"'Mikäs teitä, miehet, niin huvittaa?' hevosenvaihtaja kysyi ohjaksia +kiinnittäen. + +"'Olemme tässä odottaneet sinua nähdäksemme, onnistuiko tuon miehen +puijata sulle sokea varsansa', he sanoivat. 'Tapasimme hänet +markkinoille ajamassa, ja silloin hän löi meidän kanssamme vetoa, että +pettäisi sinut.' + +"Hevosenvaihtaja hyppäsi rattailta, asettui hevosen eteen ja löi sitä +ruoskanvarrella ihan silmien väliin. Eläin ei lainkaan koettanut +väistää iskua. Miehet olivat oikeassa. Se oli umpisokea. + +"Silloin hevoshuijari vimmastui niin, että ihan menetti järkensä. Kun +toverit yhä vain jatkoivat pilantekoaan ja nauruaan, riisui hän +hevosen, kävi ohjaksiin ja ajoi sen äkkijyrkälle kukkulalle, joka +kohosi tuvan takana. Hän maiskautti suutaan ja ruoski, ja hevonen kulki +ripeästi eteenpäin, mutta päästyään ylös töyräälle se pysähtyi eikä +tahtonut käydä pitemmälle. Sen edessä aukeni äärettömän syvä ja avara +kuoppa, josta koko paikkakunta oli vuosikausia vedättänyt soraa. +Hevonen taisi tuntea, että maa loppui sen jalkain alta, koska se ei +tahtonut mennä eteenpäin. Mies vain löi ja hoputti, hevonen kävi yhä +aremmaksi, nousi takajaloilleen, mutta eteenpäin se ei tahtonut. +Viimein, kun ei mitään muuta keinoa tiennyt, se otti pitkän +loikkauksen, ikään kuin luullen, että edessä oli vain oja, jonka yli +hyppäämällä pääsisi. Mutta toista puolta ei ollut saavutettavissa, ja +kun hevonen ei saanut maata jalkainsa alle, parahti se kamalasti ja +makasi hetken perästä niskat nurin kuopan pohjalla. Mies ei edes +huolinut jäädä sitä katsomaan, meni vain takaisin ystäviensä luokse. +'Vai jo se teidän kikatuksenne loppui', hän sanoi. 'Menkää matkoihinne +nyt ja kertokaa sille vedonlyöjälle, miten hänen varsansa kävi!' + +"Mutta kertomus ei tähän vielä lopu", Fält jatkoi, "vaan vartokaas, +lapset, niin näette mitä sitten seurasi. Niin, kohta sen jälkeen sai +tuon miehen vaimo pojan, ja se oli sellainen raukka, jolla ei ollut +järkeä, ja sen lisäksi se oli sokea. Eikä siinäkään kyllin, vaan kaikki +pojat, jotka vaimo sen jälkeen synnytti, olivat sokeita ja +tylsämielisiä. Mutta tyttäret olivat kauniita ja viisaita ja joutuivat +hyviin naimisiin." + +Ingmar oli seisonut koko ajan ja kuunnellut kuin tenhottuna. Nyt hän +koetti liikahtaa päästäkseen irti, mutta ukon jatkaessa hän yhä jäi +seisomaan. + +"Mutta tämäkään ei vielä riittänyt", virkkoi ukko vielä, "vaan kun ne +naineet tyttäret saivat lapsia, olivat kaikki heidän poikansa sokeita +ja tylsämielisiä, mutta tyttäret olivat kauniita ja sirokasvuisia ja +erinomaisen älykkäitä. + +"Ja niin on käynyt tähän päivään asti", ukko jatkoi, "että kaikki, +jotka ovat ottaneet vaimokseen sen suvun tyttäriä, ovat saaneet +tylsämielisiä poikia. Ja siitä syystä kansa rupesi kutsumaan sitä +torppaa Surumäeksi, ja toista nimeä se tuskin koskaan saa." + + * * * * * + +Kun Fält oli lopettanut kertomuksensa, tuli Ingmar hieman hätäisenä +Ljungo Björnin luokse ja kysyi, voisiko saada häneltä paperia ja kynää. +Björn näkyi hiukan hämmästyvän. Ingmar hiveli otsaansa ja sanoi, että +hänellä oli tärkeä kirje kirjoitettavana. Hän oli päivällä sen +unohtanut, mutta jos voisi kirjoittaa sen vielä tänä iltana, lähettäisi +hän sen ensimmäisessä aamujunassa. + +Ljungo Björn nouti hänelle kirjoitusneuvot ja vei Ingmarin +puusepänverstaaseen, jotta hän saisi olla häiritsemättä. Siellä hän +sytytti lampun ja asetti tuolin höyläpenkin ääreen. "Täällä saat istua +ja kirjoittaa vaikka koko yön", hän sanoi lähtiessään. + +Heti yksin jäätyään Ingmar ojenteli käsiään ikään kuin olisi kaiho +hänen rintaansa rusentanut, ja itkun -- nyyhkytys alkoi kohota hänen +kurkkuunsa. "Voi, en usko jaksavani tätä kestää", hän sanoi. "Ei +minussa ole miestä tekemään sitä, mitä otin tehdäkseni." + +"En kykene muuta ajattelemaan kuin sitä, jonka hylkäsin, en päivin enkä +öin", Ingmar jatkoi. "Ja pahinta on, etten edes usko voivani lainkaan +hyödyttää Gertrudia." Hän istui hetkisen mietteissään, sitten hän +hieman hymähti itsekseen. "Niinhän se on, että kun epäröi ja on +huolissaan, silloin on kaikessa näkevinään merkkejä ja viittauksia. +Mutta kuinka ihmeessä Fält sattui kertomaan juuri tuon tarinan? Tosiaan +tuntui siltä kuin Jumala olisi sen avulla tahtonut osoittaa minulle, +miten olisi paras menetellä." + +Ingmar istui vielä vähän aikaa mietiskellen, ennen kuin tarttui kynään. +"Jumalan nimeen siis", hän sanoi laskien sen paperille. + +Sitä kirjettä, jota hän nyt alkoi kirjoittaa, oli hän miettinyt joka +päivä kotoa lähdettyään. Se oli osoitettu kotipitäjän vanhalle +kirkkoherralle, ja mitä hän siihen kirjoitti, se oli moneen kertaan +punnittua ja harkittua. + +Mutta vaikkakin kirje oli osoitettu kirkkoherralle, oli se kyllä aiottu +erään toisenkin nähtäväksi. Koko matkan oli Ingmarista tuntunut siltä +kuin hän ei milloinkaan olisi puhunut asiata puhtaaksi vaimonsa kanssa, +ei koskaan kyennyt oikein selittämään hänelle ajatuksiaan ja +tunteitaan, ja että vaimon ehdottomasti pitäisi saada tietää hänen +todellinen tilansa. Hän oli tuuminut, että parasta olisi kirjoittaa +kirkkoherralle. Mutta kirjoittaminen oli hänestä ylen vaikeata, hän ei +ollut onnistunut vapautumaan kainoudesta, joka esti häntä itsestään +puhumasta. Tänä iltana hänelle oli kuitenkin äkkiä selvinnyt, miten +hänen olisi kirjoitettava, ja hän oli iloisesti ajatellut: Kas niin, +siten se ei olekaan vaikeata, niinpä voinkin sen tehdä, nyt tiedän, +miten kerron kirkkoherralle kaikki, mitä hänen tulee tietää voidakseen +puhua asian Barbroolle. + +Ingmarin kirje kuului näin: + +"Kun nyt istun ja kirjoitan keskellä yösydäntä, en muuta niin toivoisi, +kuin että nyt voisin tulla pappilaan puhumaan kanssanne, herra +kirkkoherra. Toivoisin saavani tulla luoksenne myöhään illalla, kun +istutte huoneessanne ihan hiljaa ja rauhassa mietitte saarnaa. + +"Nyt minä kuvittelen, että minut huomatessanne te, herra kirkkoherra, +kavahdatte pystyyn ja säikähdätte ikäänkuin aavetta. 'Mitä sinä täällä +teet? Luulin sinun lähteneen Jerusalemiin', te, herra kirkkoherra, +varmaan sanoisitte. -- 'Niin kylläkin', minä vastaisin, 'olisihan minun +pitänyt näihin aikoihin jo olla perillä; mutta minä olen kääntynyt +kotiin, kun satuin matkalla kuulemaan tarinan, jonka tahtoisin kertoa +herra kirkkoherralle.' + +"Ja sitten pyytäisin kauniisti teitä, herra kirkkoherra, olemaan tunnin +tai pari kärsivällinen minua kohtaan, sillä minulla on pitkä kertomus, +joka minun täytyy teille kertoa saadakseni sydämeni lievitetyksi. Ja +saatuani teiltä luvan minä alkaisin näin: Tässä pitäjässä oli kerran +mies, minä sanoisin, joka ei välittänyt vaimostaan. Se johtui siitä, +että hänen oli täytynyt luopua oikeasta rakastetustaan ja ottaa tämä +toinen saadakseen pitää isänsä talon. Mutta sitä kauppaa tehdessään hän +oli ajatellut ainoastaan taloa, hän oli aivan unohtanut, että hän siten +saisi vaimon kaupan päälle. Ja kun he olivat viettäneet häänsä ja +muuttaneet yhteen, ei hän vielä senkään jälkeen voinut käsittää, että +vaimo kuului hänelle. Hän ei koskaan miettinyt, miltä olo vaimosta +tuntui, viihtyikö hän vai kaipasi. Ei hän myöskään tarkastanut, miten +vaimo askareita hoiti, oliko talous hyvällä vai huonolla kannalla. +Hänen aatoksensa olivat niin siinä yhdessä, ettei hän lainkaan +muistanut tätä toista olevan olemassakaan. Vaimo oli kuin mikä arvoton +kapine tahansa, joka oli taloa seurannut. Hän sai olla ja mennä miten +parhaaksi näki, mies ei tahtonut nähdä mitään vaivaa hänen takiaan. + +"Mutta vielä muuan erityinen seikka vaikutti, ettei mies pitänyt +vaimoaan missään arvossa. Hän halveksi häntä siksi, että vaimo oli +tahtonut saada hänet, vaikka tiesi hänen pitävän toisesta. Hänessä +täytyy olla jokin vika, mies ajatteli, koska hänen isänsä hoin +tyrkyttämällä tyrkyttää häntä miehelään. + +"Jos mies milloin sattumalta vaimoonsa katsahti, niin sen hän teki +uudistaakseen sen toisen muistoa, jonka oli menettänyt. Hänen täytyi +tunnustaa, että vaimokin oli sievän näköinen, mutta ei hän ollut niin +kaunis kuin se kadotettu morsian. Ei hän käynyt niin kevyesti eikä +osannut käytellä käsiään niin kauniisti, eikä hänellä riittänyt niin +paljon hienoa ja hupaisaa puhetta. Hän kulki ääneti ja kärsivällisenä +ja hoiti tointaan, eikä hänestä muuhun ollutkaan. + +"Miehen puolesta minun sentään on tunnustettava, ettei hän voinutkaan +puhua vaimolleen sitä, mitä tavallisimmin ajatteli. Ei hänen käynyt +vaimolle uskominen, että hän yhä vielä vain ajatteli armastaan, joka +oli sinne vieraalle maalle lähtenyt. Sitä hän ei tietenkään voinut. +Eikä hän myöskään voinut kertoa vaimolle sitä toista ajatustaan, että +hän yhä odotti Jumalan rangaistusta siitä, että oli rikkonut sanansa, +ja että hän pelkäsi ajatella taivaassa olevaa isäänsä ja kuvitteli +joutuneensa kaikkien ihmisten soimattavaksi. Kaikki tosin, joiden +kanssa hän joutui tekemisiin, osoittivat hänelle suurta kunnioitusta, +mutta synkkämielisyydessään hän epäili kaikkien pitävän häntä +pilkkanaan, kun hän vain selkänsä käänsi, ja sanoi turmelleensa nimensä +hyvän maineen ja jos jotakin samantapaista. + +"Kerron nyt, millä tavalla tuo mies ensi kerran tuli huomaamaan, että +hänellä oli vaimo. + +"He olivat olleet pari kuukautta naimisissa, kun mies kerran kutsuttiin +vaimonsa kanssa häihin erääseen sukulaistaloon vaimon kotipitäjään. +Sinne oli pitkä matka, ja heidän täytyi välillä poiketa majataloon +hevosta syöttämään. Oli ruma ilma, ja vaimo meni yläkertaan +matkustajahuoneeseen istumaan. Mies sillä aikaa juotti hevosen ja antoi +sille kauroja ja tuli sitten ylös samaan huoneeseen, johon vaimo oli +mennyt. He eivät puhuneet keskenään yhtään sanaa, mies vain istui ja +ajatteli, kuinka ikävään asemaan hän joutuu häätalossa; kukaties muut +vieraat vielä jollakin tavalla näyttävät, mitä he hänestä ajattelevat. +Siinä istuessaan ja näin itseään kiusatessaan hän tuli ajatelleeksi, +että oikeastaan vaimo oli kaikkeen tähän syyllinen. Jollei hän +väenväkisin olisi halunnut minun kanssani naimisiin, hän ajatteli, +olisin minä nyt moitteeton mies. Silloin en olisi mihinkään kiusaukseen +joutunut, eikä minun tarvitsisi kaihtaa rehellisten ihmisten silmiä. + +"Ennen ei hänen mieleensä ollut juolahtanutkaan, että hän voisi ruveta +oikein vihaamaan vaimoansa, mutta sinä hetkenä hän tunsi vihaavansa. +Kohta hän kuitenkin sai muuta mietittävää. Muutamia miehiä oli tullut +matkustajahuoneen edessä olevaan saliin. He olivat nähneet miehen ja +vaimon, kun he maantiellä olivat ajaneet heidän ohitsensa, ja alkoivat +nyt puhella heistä. Ja siinä talossa oli niin hatarat seinät, että +sisällä istujat kuulivat miesten joka sanan. + +"'Olisi hauska tietää, miten he tulevat yhdessä toimeen', sanoi muuan +miehistä. + +"'Minä en olisi luullut Barbroon koskaan joutuvan naimisiin', toinen +virkkoi. + +"'Muistuu mieleeni, miten rakastunut hän oli Stigge Börjenpoikaan, joka +oli kesärenkinä Bergereillä kolme neljä vuotta sitten.' + +"Kuullessaan miesten rupeavan hänestä puhumaan vaimo sanoi hätäisesti: +'Eiköhän jo olisikin aika lähteä matkaan.' Mutta miehestä olisi ollut +harmillista, jos nuo vieraat saisivat tietää, että hän vaimoineen oli +istunut sisähuoneessa heitä kuulemassa. Hän tahtoi mieluummin istua +sisällä, kunnes he lähtisivät. + +"Mutta ulommassa huoneessa istuvat miehet yltyivät vielä jatkamaan +puhetta vaimosta. 'Tuo Stigge Börjenpoika oli rutiköyhä mies, ja Birger +Sven Petterinpoika ajoi hänet maantielle talostaan, huomattuaan +tyttärensä mokomaan ihastuneen', sanoi toinen mies, joka näytti hyvin +tuntevan jutun. 'Mutta silloin Barbroo kävi surusta niin sairaaksi, +että ukon täytyi myöntyä ja lähteä Stiggen kera pappilaan kuulutuksen +hakuun. Mutta sitten tapahtui se ihme, että heti ensi kuulutuksilta +Stigge muutti mieltään ja sanoi, ettei häntä haluttanutkaan naimisiin. +Nyt Sven Petterinpoika vuorostaan sai pyydellä ja rukoilla, ettei Stig +hylkäisi hänen tytärtään. Mutta Stig oli ihan armoton, hän sanoi +vihaavansa Barbroota niin, ettei tahtonut enää nähdä häntä silmissään. +Hän levitteli huhua, ettei hän ollut koskaan pitänyt Barbroosta, tyttö +muka vain oli hänen jäljessään juossut.' + +"Te, kirkkoherra, kyllä käsitätte, kuinka ilkeässä asemassa mies oli, +kun toiset yhä jatkoivat jutteluaan samaan suuntaan. Hän ei rohjennut +katsoakaan vaimoonsa. Mutta samassa hän tunsi, että tähän asti +kuunneltuaan heidän oli vallan mahdotonta mennä toisen huoneen kautta +ulos. + +"'Kyllähän Stigge pahoin teki', virkkoi joku ulkona istujista, 'mutta +saipa hän siitä katumistakin.' + +"'Saipa sai', lisäsi muuan, joka siihen asti oli ollut vaiti. 'Hän nai +sitten ensimmäisen, joka vain suostui hänelle tulemaan. Sen hän +varmaankin teki näyttääkseen ihmisille, ettei hän välittänyt +Barbroosta. Vaimo sattui olemaan ihan kelvoton, he joutuivat köyhyyteen +ja kurjuuteen, ja nyt Stigge on yltynyt ryyppäämään. Vaivaistaloon hän +olisi perheineen aikoja päiviä joutunut, jollei Barbroo häntä auttaisi. +Sillä hän se varmaankin hommaa hänelle ja vaimollekin sekä ruoan että +vaatteet.' + +"Näihin sanoihin heidän puheensa Barbroosta loppui, ja hetken päästä he +olivat jo poissa. Mies lähti silloin valjastamaan, ja vaimon tultua +pihamaalle rattaille noustakseen hän otti ja nosti hänet ajoneuvoihin. +Vaimo varmaankin luuli hänen tehneen sen sitä varten, ettei hänen +hameensa likaantuisi pyörässä, mutta oikeastaan mies teki sen +osoittaakseen edes sillä lailla, että hänen mielestään vaimoa oli +sääli. Ja myöhemminkin matkalla hän toisinaan käänsi päätään ja katseli +syrjästä vaimoa. Vai niin, oliko tämä Barbroo tosiaan niin +lempeäluonteinen, että hän saattoi auttaa miestä, joka oli hänet +hylännyt! Ja sehän on ihmeellistä, että hän oli joutunut samalla lailla +petetyksi kuin Gertrudkin. + +"He ajoivat sitten ääneti jonkin aikaa, kunnes mies huomasi, että vaimo +itki. 'Älä nyt sitä itke', mies sanoi silloin, 'eihän tuo niin +ihmeellistä ole, että sinä pidät toisesta, niinkuin minäkin.' Sitten +hän taas harmitteli, kun ei ollut voinut sanoa hänelle ystävällistä +sanaa. + +"Tämän jälkeen ei olisi ollut kummakaan, jos mies olisi toisinaan +ajatellut, vieläköhän vaimo yhä piti Stiggestä. Mutta mitään sellaista +ei juolahtanut hänen mieleensä, hän ei välittänyt vaimosta niin paljon, +että olisi viitsinyt arvailla, kenestä hän piti tai kenestä ei. Hän +ajatteli yhä vain omia surujaan ja unohti usein koko vaimon +olemassaolon. Ei hän myöskään ihmetellyt sitä, että vaimo aina pysyi +niin rauhallisena eikä kertaakaan kiivastunut hänelle, vaikk'ei hän +koskaan kohdellut häntä niinkuin olisi pitänyt. + +"Tässä kohden, herra kirkkoherra, minun on sanottava, että vaimon +ainainen rauhallisuus lopulta niin sekoitti miehen ajatukset hänestä, +ettei hän enää voinut aavistaakaan vaimon mielentilaa. Mutta sitten +syksyllä, noin puoli vuotta häiden jälkeen, oli kerran kolea ja +sateinen ilta. Mies oli hämäristä asti ollut ulkona ja tuli myöhään +kotiin. Pirtti, jossa väki makasi, oli pilkkopimeänä, mutta peräkamarin +takassa roihusi iso pystyvalkea. Vaimo oli jalkeilla ja oli asettanut +pöydälle ruokaa, joka oli hiukan heidän jokapäiväistään parempaa. +Miehen astuessa sisään vaimo sanoi hänelle: 'Annas kun minä otan tuon +takin yItäsi, se on ihan märkä.' Hän veti sen miehen päältä ja piteli +sitä takkavalkean hohteessa. 'Herran tähden, miten märkä se on', hän +sanoi, 'saaneeko sitä nyt mitenkään kuivumaan huomiseksi!' + +"'Missä ihmeessä sinä olet ollut tällaisessa ilmassa?' hän sanoi +hetkisen kuluttua. Vaimo ei ollut koskaan ennen kysynyt häneltä +sellaista, eikä mies tohtinut vastata, kun ei tiennyt, mikä hänellä oli +mielessä. + +"'Ihmiset juttelevat, että sinä joka ilta soudat koulutalolle ja istut +siellä joenrannassa kivellä, liikahtamatta siitä tuntikausiin.' -- +'Antaa ihmisten puhua', mies sanoi näyttäen yhtä tyytyväiseltä kuin +ennenkin, mutta kuitenkin hiukan harmissaan, kun oli tullut huomatuksi. +-- 'Niin, mutta ei vaimon ole niinkään hauska kuulla sellaista.' -- +'Joutavia', mies vastasi, 'se, joka on ostamalla itselleen miehen +hankkinut, se ei voi parempaa odottaa.' + +"Vaimo seisoi uunin ääressä koettaen kääntää nurin takinhihaa, jossa +oli niin paksu vuori ja jäykkä kangas, että siinä oli reistaamista. +Mies katsahti häneen nähdäkseen, miten sanat häneen vaikuttivat. Hän +huomasi, että vaimon huulet olivat hiukan hymyssä. Saatuaan viho +viimein hihan käännetyksi vaimo sanoi: 'No, en minäkään niin kovin +halukas naimisiin ollut; kyllä se oli isän hommaa alusta loppuun.' + +"Mies katsahti kerran vielä vaimoonsa, ja kun hän nyt kohtasi hänen +katseensa, ajatteli hän: Eipä hän näytä niinkään kenen tahansa +talutettavalta. 'Kyllä sinä sentään pikemminkin olet niitä, jotka +osaavat pitää oman päänsä', hän sanoi. + +"'Osaan minkä osaan', vaimo sanoi, 'mutta ei isäkään ole leikin +käsiteltävä. Mitä kettua hän ei koiralla saa, sille hän panee ansan.' +Mies ei vastannut, hän oli jo vaipunut omiin mietteisiinsä ja tuskin +kuulikaan, mitä vaimo sanoi. Mutta vaimo kaiketi ajatteli, että paras +on puhua loppuun asti, koska niinkin paljon jo oli sanottu. + +"'Et ole tainnut tietääkään', vaimo sanoi, 'että Ingmarila on aina +ollut kuin isän silmäterä, siitä asti kun hän oli siellä lapsuutensa +elänyt. Aina hän kehui sitä ja Ingmarien sukua. En mistään paikasta +maailmassa ole kuullut niin paljon puhuttavan; melkeinpä minä tiedän +enemmän sen talon kaikista entisistä eläjistä kuin sinä.' + +"Kun vaimo oli ennättänyt kertoa tämän verran, nousi mies pöydästä, +jonka ääressä hän oli aterioinut, ja kävi istumaan liedelle, selkä +tuleen päin, niin että saattoi nähdä vaimonsa kasvot. + +"'Sitten minulle kävi niinkuin jo itsekin tiedät', sanoi vaimo. -- 'Älä +nyt siihen enää koske', mies sanoi hätäisesti. Häntä hävetti +ajatellessaan, miten oli kievaritalossa antanut vaimon istua +kiusaantumassa. -- 'Mutta sinun on se tiedettävä, että siitä saakka kun +Stigge hylkäsi minut, alkoi isä hätäillä, ettei muka kukaan enää +minusta huoli, ja hän tarjoili minua melkein kenelle tahansa. Pian minä +siihen harmistuin, enhän toki niin huono ollut, että hänen olisi +tarvinnut varsin tyrkytellä minua ihmisille.' + +"Tätä sanoessaan hän kohottautui pystympään, niin että mieskin sen +huomasi. Hän viskasi takin tuolille ja katseli miestä terävästi +silmiin. 'En tiennyt, miten siitä olisin tehnyt lopun', hän jatkoi, +'kunnes sitten eräänä päivänä pisti päähäni sanoa isälle: 'En mene +naimisiin ollenkaan, jollen saa Ingmar Ingmarinpoikaa ja Ingmarilaa!' +Tiesin sen sanoessani yhtä hyvin kuin muutkin, että Ingmarila oli +Timmin Halvorin omana ja että sinunhan piti naida koulumestarin +Gertrud. Niin mahdottoman vaatimuksen minä paninkin juuri saadakseni +olla rauhassa. Isäkin säikähti alussa ihan pahasti. 'Sitten et joudu +ikänä naimisiin', hän sanoi. -- 'Niin, sitten saan tyytyä siihen', minä +sanoin. Mutta huomasin isän kuitenkin siitä ajatuksesta pitävän. -- +'Annatko kunniasanasi siitä?' hän sanoi hetken kuluttua. -- 'Annan kuin +annankin, isä', minä sanoin. En tietysti voinut unissanikaan ajatella, +että hän saisi sellaista aikaan. Yhtä mahdollista olisi ollut päästä +kuninkaan kanssa naimisiin.' + +"'Joka tapauksessa pääsin kahdeksi vuodeksi naimaehdotuksista, ja +iloinen olin, kun vain sain olla rauhassa. Oloni oli niin hyvä kuin +suinkin saatoin ajatella; hoidin isän suurta taloa ja sain siinä +mieleni mukaan emännöidä, niin kauan kuin hän oli leskenä. Mutta nyt +viime toukokuussa isä kerran tuli kotiin myöhään illalla ja haetutti +heti minut luokseen. 'Nyt saat Ingmar Ingmarinpojan ja Ingmarilan', hän +sanoi. Kahteen vuoteen isä ei ollut sanaakaan hiiskahtanut koko +asiasta. 'Toivon, että pysyt sanassasi', hän sanoi minulle. 'Olen +ostanut talon neljästäkymmenestä tuhannesta kruunusta.' -- 'Mutta +Ingmarillahan on jo morsian', minä sanoin. -- 'Ei se tainnut olla kovin +hänen mieleisensä, koska hän nyt sinua kosii.' + +"Käsitättehän, kirkkoherra, kuinka katkeraksi miehen mieli kävi, kun +kuuli vaimon tätä kertovan. Tämähän on vallan ihmeellistä, hän +ajatteli, kaikki tyynni on pohjaltaan paljasta leikkiä. Ajatelkaahan, +kun minun täytyi luopua Gertrudista vain siksi, että Barbroo kerran oli +isälleen laskenut minusta leikkiä! + +"'Minä en ensinkään tiennyt, miten tehdä', jatkoi vaimo, 'sekin, kun +isä oli ruvennut niin suuriin raha-asioihin minun tähteni, koski +mieleeni niin, etten voinut heti vastata kieltävästi. Enkä minä +myöskään tiennyt, miten sinun laitasi oli, en voinut aavistaa, että tuo +talo oli sinusta kaikkea muuta rakkaampi. Ja isä manaili, että jollen +minä myönny, niin hän myy tilan sahayhtiölle. Juuri siihen aikaan kävi +kotonakin olo minulle tukalaksi. Isä oli mennyt kolmansiin naimisiin, +eikä minua haluttanut alistua emintimän käskettäväksi, oltuani itse +yksinvaltiaana. Ja kun minä en heti paikalla kyennyt suorin sanoin +kieltämään enkä myöntämään, pääsi tietysti isän tahto voitolle. +Vakaasti punnittua minun tekoni siis ei ollut -- eihän sinustakaan?' + +"'Ei ollut', sanoi mies, 'nyt näen, että sinusta koko asia oli paljasta +leikkiä.' + +"'Oikeastaan minä aloin käsittää tekoni oikein vasta sitten kun kuulin, +että Gertrud oli salaa vanhemmiltaan lähtenyt Jerusalemiin. Mutta siitä +lähtien minä en päässyt rauhaan. Eihän minulla ollut halua tehdä toista +niin onnettomaksi.' + +"'Nyt minä olen alkanut huomata sinunkin tuskasi', vaimo jatkoi, 'ja +alati mietin sitä että minä olen kaikkeen syyllinen.' -- 'Älähän', +sanoi mies, 'omaa syytäni tämä minulle on, ei minulle ole pahemmin +käynyt kuin ansaitsin.' -- 'En ymmärrä, miten kestänen sen ajatuksen, +että tämä surkeus on minun syytäni', sanoi vaimo. 'Joka ilta minä istun +ja odotan, ettet sinä enää tulekaan. Kyllä hän vielä kerran jää sinne +joelle, minä ajattelen. Ja sitten minä olen kuulevinani väen liikettä +pihalla ja aavistan, että he ovat kantamassa sinua kotiin. Ja sitten +minä ajattelen, miten minulle sen jälkeen käy. Voisinko koskaan +elämässäni unohtaa, että olin kuolemaasi syyllinen?' + +"Hän puhui saadakseen viimeinkin huolensa ilmaistuksi, mutta sill'aikaa +miehen päässä pyöri omituisia ajatuksia. Nyt tuokin tahtoo saada +lohdutusta ja apua, hän ajatteli. Hänestä tuntui vastenmieliseltä, kun +vaimo oli hänestä huolissaan, mieluumminkin vaimon olisi pitänyt pysyä +levollisena, jottei olisi muistuttanutkaan häntä olemisestaan. Ei minun +käy ottaminen hänenkin huoliaan vaivakseni, hän ajatteli. + +"Mutta hän käsitti, että tähän oli pakko jollakin tavalla vastata. 'Älä +sinä suotta ole minusta huolissasi', hän sanoi. 'Kyllä minä jo +viimekertaisen jälkeen vältän uutta pahantekoa.' Ja jo niistä sanoista +vaimon kasvot ikäänkuin kirkastuivat." + +Tämän kirjoitettuaan Ingmar nosti kynän paperilta ja katsoi ylös. Tästä +tulee kamalan pitkä kirje, hän ajatteli. Koko yö minulta menee sen +kirjoittamiseen. Mutta oikeastaan hän tunsi olevansa iloissaan, kun +täten sai uudestaan elää kaiken sen, mitä hän Barbroon kanssa oli +kokenut. Hän ei voinut olla toivomatta, että kirkkoherra antaisi tämän +kirjeen Barbroonkin luettavaksi ja että tämä tulee liikuttuneeksi +nähdessään, kuinka hyvässä muistissa miehellä kaikki on. + +"Mutta vaikka mies itse uskoi olevansa ihan välinpitämätön vaimostaan", +Ingmar edelleen kirjoitti, "jäi hän kuitenkin parina iltana kotiin, kun +Barbroo oli sanonut olevansa hänestä niin huolissaan. Vaimo ei ollut +ymmärtävinään, että mies hänen tähtensä pysyi kotona, vaan oli +rauhallinen ja äänetön kuten ennenkin. Mutta Barbroo oli, kuten te, +kirkkoherra, tiedätte, ollut kovin hyvä kaikkia Ingmarilassa eläviä +vanhuksia kohtaan. He olivat häneen vallan ihastuneet. Kun nyt mies +pysyi kotona ja istui muiden kanssa väentuvassa puhdetta pitämässä, oli +Vanhalla-Liisalla ja Korppi-Pentillä suu hienossa hymyssä. + +"Kaksi iltaa mies onnistui viihtymään kotona, mutta sitten seurasi +sunnuntai-ilta, ja silloin vaimon päähän pisti ottaa kitaransa esille +ja laulaa ajan kuluksi. Kotvan aikaa se onnistui, mutta sitten hän +sattumalta aloitti laulun, jota Gertrud oli hyvin mielellään hyräillyt. +Silloin mies ei enää kauempaa sietänyt kotonaoloa, vaan pani hatun +päähänsä ja lähti. + +"Ulkona oli pimeä kuin säkissä ja sataa tuhutti hienoa kylmää sadetta, +mutta sellainen ilma oli juuri hänen mieleisensä. Hän souti jokea alas +koulutalon kohdalle, istui rantakivelle ja ajatteli Gertrudia ja sitä +aikaa, jolloin hän ei ollut lupauksiaan rikkonut, vaan oli vielä +rehellinen, kunnian mies. Hän ei kääntynyt kotiin päin ennen kuin +kellon kahtatoista käydessä. Silloin vaimo istui rantapenkerellä häntä +odottamassa. + +"Siitä mies ei pitänyt. Te, herra kirkkoherra, kyllä tiedätte, että +miehistä on vastenmielistä, kun vaimoväki on heidän tähtensä +huolissaan. Hän ei virkkanut vaimollensa sanaakaan, ennen kuin +peräkamariin tultuaan. 'Kyllä sinun on parasta antaa minun tulla ja +mennä miten itse tahdon', hän silloin sanoi, ja äänestä kyllä kuului, +että hän oli tyytymätön. Vaimo ei vastannut mitään, raapaisi vain +kiireesti tulta tikkuun ja sytytti kynttilän. Mies näki silloin, että +hän oli läpimärkä, vaatteet olivat kuin valettuina ruumista myöten. +Vaimo laittoi hänelle illallisen, teki tulen takkaan ja levitti +vuoteen, ja koko ajan kuuluivat märät vaatteet kahisevan hänen +päällään. Mutta vähintäkään suuttumuksen tai mielipahan ilmettä hänessä +ei voinut huomata. Onkohan hän todella niin hurskasmielinen, ettei hän +mistään kiusasta pahastu? mies ajatteli. + +"Hän kääntyi äkisti vaimoonsa päin ja kysyi: 'Jos minä olisin samalla +lailla menetellyt sinua kuin Gertrudia kohtaan, antaisitko sinä silloin +minulle anteeksi?' Vaimo vilkaisi häneen silmänräpäyksen. -- 'En', hän +vain sanoi, ja samassa hänen silmänsä välähtivät. Mies jäi äänettömänä +istumaan. Sepä kumma, ettei hän sitä minulle tekisi, vaikka hän antoi +anteeksi tuolla Stiggelle, hän ajatteli, mutta arvatenkin minä hänen +mielestään tein pahemmin, minä, sillä petinhän Gertrudin voitonhimosta. + +"Pari päivää myöhemmin mies oli hukannut veistimensä. Hän haki sitä +kaikkialta ja joutui siten kulkiessaan pesutuvan pieneen kamariin. +Vanha-Liisa makasi siellä sairaana, ja Barbroo istui vuoteen vieressä +lukemassa hänelle Raamattua. Se oli suunnattoman iso nahkakantinen, +messinkihelainen Raamattu. Mies seisahtui sitä katsomaan. Kai se on +Barbroon myötäjäisinä tänne tullut, hän ajatteli ja lähti tiehensä. +Mutta heti paikalla hän kääntyi takaisin, otti Raamatun vaimonsa +käsistä ja aukaisi sen ensimmäisen sivun. Nyt hän näki, että se +todellakin oli niitä vanhoja Raamattuja, joita talossa oli ammoisista +ajoin säilytetty ja jotka Katri oli myyttänyt huutokaupassa. 'Mistä +tämä on tänne joutunut?' mies kysyi. Vaimo istui ääneti, mutta +Vanha-Liisa vastasi: 'Eikö Barbroo ole sinulle kertonut, että hän on +ostanut Raamatun takaisin?' -- 'Ei, vai on Barbroo sen ostanut!' sanoi +mies. -- 'Enemmänkin hän on tehnyt', sanoi eukko innoissaan, 'kävisitpä +kerran katsahtamassa väentuvan kaappiin.' Mies lähti heti pois +huoneesta ja riensi väentupaan. Avatessaan siellä olevan kaapin hän +näki hyllyllä kaksi talon vanhaa hopeapikaria. Hän otti ne esille, +käänsi ne ylösalaisin nähdäkseen pohjissa olevat leimat ja huomasi ne +oikeiksi. Barbroo astui sisään hänen siinä seisoessaan; hän näytti +olevan hämillään. -- 'Minulla oli hiukan rahaa säästöpankissa', sanoi +hän hiljaa. Mies oli niin iloissaan, ettei häntä ollut sellaisena nähty +pitkään aikaan. Hän meni vaimonsa luokse ja puristi tämän kättä. 'Tästä +minä kiitän sinua oikein todenperään', hän sanoi. Heti sen jälkeen hän +kohottausi suoraksi ja meni ulos. Hänestä tuntui siltä kuin hänen olisi +väärin olla ystävällinen vaimolleen. Syyllisyys Gertrudia kohtaan sitoi +hänet muka niin, ettei hänen sopinut Gertrudin sijan anastajalle +osoittaa rakkautta eikä hyväntahtoisuutta. + +"Tästä oli kulunut viikon verran. Mies astui ulos aitasta ja meni +asuinrakennukseen päin; samassa muuan vieras mies avasi veräjää ja tuli +pihalle. Saavuttuaan portaiden eteen vieras sanoi hyvänpäivän ja kysyi, +oliko Barbroo Svenintytär kotona. 'Olemme vanhoja tuttavia, hän ja +minä', hän sanoi. Silloin mies, vaikka se on kyllä ihmeellistä, heti +luuli tuntevansa vieraan. -- 'Taidat sitten olla Stigge Börjenpoika', +hän sanoi. -- 'En olisi luullut kenenkään täällä minua tuntevan', sanoi +mies, 'poikkesinkin vain pikimmältään puhumaan pari sanaa Barbroon +kanssa. Mutta älä hyvä mies vain kerro Ingmar Ingmarinpojalle, että +minä täällä kävin. Hän ei oikein taitaisi pitää minun tulostani.' -- +'Mitäs hassuttelet, minä luulen että Ingmar mielelläänkin näkisi +sinut', mies sanoi, 'sellaista aito lurjusta hän on kyllä halunnutkin +kerran nähdä.' Hän oli aivan silmittömästi raivostunut tuohon +miesheittiöön, joka kaiken maailman ihmisille koetti uskotella, että +Barbroo Svenintytär piti hänestä. -- 'Ei ole minua ennen kukaan +lurjukseksi haukkunut', Stigge sanoi. -- 'Minä sanon sitten ensi +kerran, jollei ole ennen tehty', sanoi mies, ja heti sen jälkeen hän +nosti kätensä ja lyödä sivalsi häntä poskelle. + +"Vieras hypähti taaksepäin kalmankalpeana ja kiukusta rumentuen. 'Mutta +olkoon', hän sanoi, 'teethän mielettömän töitä. Tulin vain lainaamaan +rahaa Barbroolta, ei minulla hänelle muuta asiata ollut.' Miestä alkoi +nyt pikaisuutensa hieman hävettää. Hän ei voinut käsittää, mistä syystä +hän oli menetellyt tuolla lailla. Mutta tuon raukan kuullen hän ei +tahtonut ilmaista katumustaan, vaan ärjäisi vielä: 'Älä usko minun sitä +pelkäävän, että Barbroo muka sinusta pitää. Mutta korvapuustin sinä +olet ansainnut siitä, kun petit hänet.' Stigge Börjenpoika astui nyt +ihan miehen eteen. -- 'Koska nyt minua löit, kerron minä sinulle yhden +seikan', hän sanoi, ja ääni tuli terävänä ja sähisten hänen kurkustaan. +'Luulen, että se, mitä saat kuulla, kirvelee mieltäsi pahemmin kuin jos +sinut ruoskisin. Olet varmaan kovinkin rakastunut tuohon Barbroosi, ja +juuri sen vuoksi minä sinulle kerron, että hän on sen Surumäen +hevoshuijarin jälkeläisiä.' + +"Hän seisoi ja katseli uteliaana, miten miehen kasvot muuttuisivat, +mutta tämä ei näyttänyt kuin hiukan kummastuvan. Ensi alussa hän ei +ollenkaan muistanut koko Surumäen ihmeellistä tarua. Mutta sitten +hänen mieleensä alkoi johtua lapsena kuulemansa juttu, jonka te +kirkkoherrakin varmaan tiedätte, että kaikki Surumäen suvusta syntyvät +poikalapset tulivat sokeiksi ja tylsämielisiksi, mutta tyttäret olivat +viisaampia ja parempia kuin muut ihmiset. Mutta koskaan hän ei ollut +uskonut koko puheessa olevan vähintäkään perää. Stiggen peloittelu +alkoi häntä naurattaa. + +"'Taidat pitää puhettani paljaana loruna', sanoi Stigge ja astui vielä +lähemmäs miestä, 'mutta minäpä sanon, että Sven Petterinpojan toinen +vaimo oli sitä sukua. Koko Surumäen mökin väki oli muuttanut toiselle +paikkakunnalle, missä kukaan ei heidän mainettansa tietänyt, mutta +minun äitini tunsi heidät. Hän piti sen omana salaisuutenaan eikä +virkkanut kenellekään, millainen vaimo Sven Petterinpojalla oli, ennen +kuin minä mielittelin ottaa Barbroota vaimokseni. Ja saatuani kuulla +sen minä en voinut häntä ottaa, mutta olin kuitenkin kunnon mies enkä +ilmaissut oikeata syytä. Jos olisin ollut sellainen lurjus kuin haukut, +olisin sen kyllä kertonut. Olen siitä kyllä saanut kuulla kunniani, +mutta pysyin kuitenkin vaiti, kunnes sinä nyt minua löit. Tuskin Sven +Petterinpoika itsekään tiesi, minkälaisesta epattosuvusta nai, sillä +hänen vaimonsa kuoli synnytettyään tämän ainoan tyttären. Ja +surumäkeläisten tyttäret kyllä ovat siroja ja somia, heidän pojistaan +vain tulee sokeita ja älyttömiä. Ja nyt elä oman otsasi mukaan, tiedät +miten käy. Et usko, kuinka minä sinua nauroin, kun ajattelin, miten +sinä mielitiettysi hylkäsit, ja kun ajattelin sitä Ingmar +Ingmarinpoikaa, joka sinulta tämän talon perii. Ja onneksi olkoon sulle +tämän jälkeen elämä vaimosi kanssa.' + +"Mutta Stiggen tunkeutuessa aivan hänen eteensä ja vihasta puhisten +kertoessa tätä sattui mies katsomaan asuinhuoneisiin päin. Ja hän näki +hameenhelman vilahtavan ovenraosta. Siitä hän arvasi, että Barbroo oli +mennyt eteiseen nähdessään hänen seisovan Stiggen kanssa pihalla, ja +siellä hän nyt seisoi ja kuuli tämän kaiken. Silloin vasta miehen tuli +hätä, ja hänen päähänsä lensi ajatus: Olipa onnetonta, kun Barbroo sai +tuon kuulla. Voiko olla mahdollista, että se nyt tapahtui, mitä minä +kauan olen varonut? Voiko tämä nyt olla se Jumalan rangaistus, jota +olen odottanut? + +"Samana hetkenä mies vihdoinkin täydellä todella tunsi, että hänellä +oli vaimo ja että hänen luonnollinen velvollisuutensa oli pitää hänestä +huolta. Siitä syystä hän vielä kerran varsin päätti naurahtaa ja olla +olevinaan vallan huolettomana. 'Olipa hyvä, kun tuon sanoit, jottei +minun enää vastedes tarvitse sinulle kiukutella.' -- 'Vai niin', sanoi +Stigge, 'senkö sinä siitä päätit?' -- 'Sen, vai luulitko minua yhtä +tyhmäksi kuin itse olet, jotta mokoman vanhan lorun ja taikauskon takia +jättäisin koko onneni piloille.' -- 'No niin, jääkööt sitten minun +puolestani muut toiseen kertaan', sanoi Stigge. 'Vuoden kuluttua käyn +kuulemassa, vieläkö silloin olet yhtä varmana.' -- 'Käy pois sisään, +jos sulla kerran on asiata Barbroolle', sanoi mies nähdessään, että +toinen oli lähtöaikeissa. -- 'Enkä huoli, olkoot ne asiat', Stigge +siihen sanoi. + +"Hänen poislähdettyään mies heti meni tupaan puhuakseen vaimonsa +kanssa. Vaimo istui siellä häntä odottamassa ja sanoi aivan tyynesti, +ennen kuin mies oli ehtinyt sanaakaan virkkaa: 'Ingmar, emme suinkaan +me usko mokomia lastensatuja. Mitä minuun sellainen kuuluu, joka +tapahtui jo sata vuotta sitten, jos sitä milloinkaan onkaan +tapahtunut!' -- 'Kuulitkos sinä sen sitten?' mies sanoi. Hän ei +tahtonut olla tietävinään, että oli nähnyt hänet kuuntelemassa. -- +'Olenhan minäkin tietysti kuullut tuon vanhan lorun, vaikka vasta +tänään sain tietää, että sitä on minuunkin sovitettu.' -- 'Olipa sääli +että sinunkin se piti kuulla', sanoi mies, 'mutta vähät siitä, kun et +vain sitä usko.' + +"Vaimo naurahti. 'En minä tunne olevani kenenkään kiroissa', hän sanoi. +Mies ajatteli häntä katsoessaan, että todellakin hän oli harvinaisen +miellyttävän näköinen. -- 'Tosiaankin sinusta täytyy sanoa, että olet +terve ruumiin sekä sielun puolesta', hän sanoi. + +"Kevätpuolella sitten vaimo sai lapsen. Hän oli koko ajan kestänyt +horjumatta, eikä häntä kertaakaan nähty levottomana. Mies luuli +monestikin hänen tykkänään unohtaneen tuon Stiggen kertomuksen. Hän +itse oli sen keskustelun jälkeen tahtonut kaikin mokomin välttää omiin +entisiin suruihinsa vaipumista. Hän ajatteli aina, ettei hän saanut +näyttää huolestuneelta, sillä silloin vaimo luulisi hänen uskovan niitä +kiroja, joiden alainen hän muka oli. Hän koetti kotona ollessaan pysyä +iloisella mielellä eikä olla sen näköinen kuin odottaisi Jumalan +rangaistusta. Hän alkoi harrastaa talonsa asioita ja kaikin tavoin +pitää huolta alustalaisistaan, niin kuin isä oli aikanaan tehnyt. Tästä +lähtien minun ei enää sovi olla onnettoman näköisenä, mies ajatteli. +Silloin Barbroo sen käsittää siksi, että minä uskon tuohon +sukukiroukseen ja olen siitä niin suruissani." + +"Vaimo oli sanomattoman ihastunut lapseen. Se oli poika, somasuhtainen +ja kaunis, sillä oli korkea pystyotsa ja suuret, kirkkaat silmät. Hän +kutsui miehensä vähän väliä sisään poikaa katsomaan. 'Kyllä hän on +terve, eikös olekin, ei hänessä mitään vikaa ole', sanoi vaimo. Mies +seisoi ääressä ihan hämillään, piti käsiään selän takana eikä tohtinut +koskettaa lapseen. -- 'Tietysti hän on terve', hän myöntäen sanoi. -- +'Nyt minä sinulle näytän, että se näkee', sanoi vaimo. Hän sytytti +kynttilän ja heilutti sitä lapsen silmien edessä. -- 'Etkö näe, että se +kääntää silmiään valon mukana?' hän sanoi. -- 'Näen minä', sanoi mies. + +"Muutamia päiviä oli kulunut. Vaimo oli jo jalkeilla, hänen isänsä ja +äitipuolensa olivat tulleet lasta katsomaan. Äitipuoli otti pojan +heijasta ja punnitsi sitä käsivarsillaan. 'Se on iso lapsi', hän sanoi +tyytyväisen näköisenä. Mutta heti sen jälkeen hän rupesi katsomaan +lapsen päätä. 'Eikös tällä lapsella ole liian iso pää?' hän sanoi. + +"'Meidän suvun lapset ovat aina isopäisiä', sanoi mies. -- 'Onko +lapsesi terve?' kysyi äitipuoli hetkisen päästä laskiessaan sen +takaisin heijaan. -- 'On', vaimo sanoi, 'se kasvaa päivä päivältä.' -- +'Mutta oletko vallan varma siitä, että se näkee?' sanoi äitipuoli vähän +aikaa vaiti oltuaan, 'sen silmäterä kääntyy aina nurin.' Vaimossa +alkoivat käydä vilunväreet hänen siinä istuessaan. Huulet vavahtelivat. +-- 'Jos tahdotte kynttilän kanssa koettaa', sanoi mies, 'niin näette, +että kyllä sen näkö on vallan hyvä.' Vaimo sytytti heti paikalla +kynttilän ja heilutti sitä lapsen silmien edessä. 'Tietysti se näkee', +hän sanoi iloisella äänellä koettaen pitää toivoaan yllä. Lapsi makasi +hiljaa heijassaan, ja silmänvalkuainen kääntyi taas näkyviin. -- 'Kas +kuinka se siristelee silmiään valon mukaan', sanoi vaimo. Kukaan muu ei +virkkanut mitään. 'Ettekö näe, että se liikuttelee silmiään?' hän sanoi +äitipuolelleen. Tämä ei vastannut sanaakaan. 'Se on nyt niin uninen', +sanoi Barbroo. 'Silmät vallan menevät umpeen.' + +"'Mikä sille pannaan nimeksi?' kysyi äitipuoli vähän ajan päästä. -- +'Meidän talossamme on aina vanhin poika ristitty Ingmariksi', sanoi +mies. -- Vaimo ehätti sanomaan: 'Olin ajatellut sinulta pyytää, että +hän saisi isäni mukaan nimekseen Sven.' Nyt kesti kotvan aikaa kamalaa +hiljaisuutta. Mies huomasi, että vaimo kulmainsa alta tarkasti tuijotti +häneen, vaikka oli katsovinaan lattiaan. -- 'Ei', sanoi mies, 'tosin +sinun isäsi Sven Petterinpoika on erinomainen mies, mutta kyllä +vanhimman nimeksi on pantava Ingmar.' + +"Niin, ja kahdeksan päivän vanhana poika sitten eräänä yönä sai kovan +vetotaudin, ja muutaman kovan kohtauksen jälkeen se aamupuolella +kuoli." + +Tässä Ingmar vielä kerran keskeytti kirjoittamisen. Hän katsoi kelloa; +oli jo hyvän matkaa keskiyön sivu. "Voi hyvä Isä, tuskin minä kykenen +tätä kirjoittamaan", hän sanoi. "Tokkopa kirkkoherra edes voinee +käsittää, kuinka kauhea se isku oli. Ja että se oli kahta kauheampi, +kun emme koskaan päässeet selville lapsen oikeasta tilasta. Emme tänä +päivänäkään vielä tiedä, oliko se terve vai oliko siinä jotakin vikaa." + +Nyt minun täytyy ruveta kirjoittamaan lyhyemmin, hän ajatteli, muuten +en saa tätä aamuun valmiiksi. + +"Nyt minun on sanottava kirkkoherralle", Ingmar kirjoitti, otettuaan +uudelleen kynän käteensä, "että viime aikoina mies oli aina ollut hyvä +Barbroota kohtaan, välistä niinkin hyvä kuin vastanaineiden kesken on +tavallista. Mutta kaiken rakkautensa hän luuli kuuluvan Gertrudille, ja +hän sanoi itsekseen: En minä pidä Barbroosta, mutta täytyyhän minun +olla hyvä häntä kohtaan, kun hän on niin kovan kohtalon alainen. +Täytyyhän hänen toki tietää, ettei ole yksin maailmassa, että hänellä +on mies, joka tahtoo hänestä huolta pitää. + +"Lapsen kuoltua Barbroo ei sitä paljon itkenyt. Enemmänkin hän näytti +olevan iloissaan, kun se oli poissa. Parissa viikossa hän oli +täydellisesti rauhoittunut. Ei kukaan voinut hänestä nähdä, pitikö hän +elämäänsä onnettomana, vai oliko hän nyt taas heittänyt tukalat +ajatukset mielestään. + +"Kesän tultua Barbroo lähti yksinään karjamökille, ja mies jäi kotiin +taloa hoitamaan. + +"Mutta nyt hänessä alkoi tapahtua ihmeellinen muutos. Kun hän meni +tupaan, hänen katseensa vaistomaisesti etsi Barbroota. Välistä hän +kesken työnsä nosti päätään ja koetti kuulostaa vaimonsa ääntä. Hänestä +tuntui kuin kaikki rattoisuus olisi talosta kadonnut. Ei se enää ollut +sama paikkakaan. + +"Lauantai-iltana hän meni metsämökille Barbroon luo. Tämä oli istumassa +kivellä oven edessä pitäen käsiään polvilla, ja vaikka hän näki +miehensä tulevan, ei hän lähtenyt tätä vastaan. Silloin mies istui +hänen viereensä. 'Kuulehan, minussa on nyt syntynyt niin omituinen +tunne', hän sanoi. -- 'Niinkö on', sanoi vaimo sen enempää kysymättä. +-- 'Nyt minä nimittäin olen alkanut pitää sinusta.' Vaimo katsahti +häneen, ja mies huomasi hänen olevan niin raukeana, että tuskin jaksoi +nostaa silmiään maasta. -- 'Se on nyt liian myöhäistä', hän sanoi. + +"Mies vallan säikähti nähdessään, missä tilassa hän oli. 'Sinun ei ole +hyvä oleksia täällä salolla näin yksin', hän sanoi. -- 'Kyllä minun +hyvä on olla, tänne minä tahtoisin jäädä koko iäkseni.' + +"Mies yritti vielä kerran jatkaa puhetta siitä, että hän nyt oli +rakastunut häneen ja ettei hän enää ollenkaan ajatellut muuta kuin +häntä. Hän ei ollut itsekään ollut siitä selvillä ennen kuin vaimon +kotoa lähdettyä. Barbroo vastasi vain harvasanaisesti. 'Olisit sanonut +tuon minulle mennä syksynä', hän virkkoi. -- 'Herra Jumala, miten sinun +laitasi oikein onkaan?' sanoi mies varmaankin ihan toivottoman +näköisenä. -- 'Ei, ei se mitään vaarallista ole', sanoi vaimo koettaen +näyttää niin iloiselta kuin suinkin voi. Elokuussa mies taas eräänä +päivänä tuli hänen luokseen. 'Minulla on nyt surullisia uutisia', hän +sanoi tavatessaan Barbroon. -- 'Mitä niin?' hän kysyi. -- 'Sinun isäsi +on kuollut.' -- 'Niin, se on todella meille molemmille tärkeä tapaus', +sanoi vaimo. + +"Barbroo istahti tienviereen kivelle ja pyysi miestä istumaan +viereensä. -- 'Nyt meillä on vapaus menetellä oman tahtomme mukaan', +hän sanoi, 'ja nyt me otamme eron.' Mies yritti keskeyttää häntä, mutta +vaimo ei antanut hänelle suunvuoroa. -- 'Niin kauan kuin isä eli, se +oli mahdotonta, mutta nyt meidän täytyy heti hakea ero', hän sanoi, +'ymmärräthän sen itsekin.' -- 'Ei', sanoi mies, 'en minä sitä sellaista +ymmärrä.' -- 'Näithän, minkälaisen lapsen minä sinulle synnytin.' -- +'Kaunis lapsi se oli', sanoi mies. -- 'Se oli sokea, ja siitä olisi +tullut epatto', sanoi vaimo. -- 'En minä välitä siitä, sittenkin tahdon +saada sinut.' + +"Vaimo pani kätensä ristiin, ja mies näki hänen huultensa liikkuvan. +'Kiitätkö sinä Jumalaa tästä?' hän kysyi. -- 'Koko kesän minä olen +rukoillut vapautusta', sanoi vaimo. -- 'Hyvä Isä sentään, pitääkö minun +nyt menettää onneni vanhan harhauskon takia!' mies sanoi. -- 'Ei se ole +harhauskoa', Barbroo sanoi, 'lapsi oli sokea.' -- 'Kuka sen tiesi', +sanoi mies. 'Jos se olisi jäänyt eloon, olisit nähnyt, että sen näkö +oli terve.' -- 'Mutta ainakin ensi kerralla minun lapsestani tulisi +tylsämielinen', sanoi vaimo, 'sillä nyt minä sen uskon.' + +"Mies kiisteli yhä vielä häntä vastaan. 'Ei se lapsi olekaan ainoa syy +meidän eroomme.' Mies kysyi, oliko vielä jotakin muuta estettä. -- +'Minä tahdon, että sinun pitää mennä Jerusalemiin noutamaan Gertrud +kotiin.' -- 'En ikänä minä sellaista tee', sanoi mies. -- 'Tee se minun +tähteni', vaimo sanoi, 'jotta minä saisin mielenrauhani takaisin.' + +"Mies yhä vastusti ja sanoi, että tuollainen vaatimus oli tuiki +mahdoton. 'Sittenkin sinun pitää se tehdä, sillä se on oikein. Tottahan +sinä näet, että jos me vastakin elämme täällä miehenä ja vaimona, ei +Jumala koskaan lakkaa meitä rankaisemasta.' + +"Vaimo tiesi ensi hetkestä asti, että mies lopulta taipuu siitä syystä, +että hänellä oli huono omatunto. 'Sinun pitäisi olla iloinen, kun nyt +voit sovittaa kaikki viimevuotiset huonot tekosi', hän sanoi. 'Muuten +ne olisivat iänkaiken mieltäsi kalvaneet.' Ja viimeisenä keinona miehen +väitteitä vastaan hän sanoi: 'Älä ole talon takia huolissasi, saat sen +ostaa tultuasi minulta takaisin. Mutta sen aikaa kuin sinä olet +Jerusalemissa, pysyn minä täällä ja hoidan sitä sinua varten.' + +"Sitten he asettuivat Ingmarilaan ja alkoivat puuhata eronhakemusta. +Tähän aikaan miehen elämä oli tukalampaa kuin koskaan ennen. Hän näki +Barbroon iloitsevan ja olevan onnellisen päästessään hänestä eroon. +Vaimon mieluisinta työtä oli puhua siitä, minkälaiseksi vastedes miehen +ja Gertrudin elämä tulee. Enimmän häntä ihastutti kuvailla Gertrudin +iloa, kun häntä tullaan noutamaan Jerusalemista. Kerran, kun hän oli +kauan aikaa jatkanut tähän tapaan, tunsi mies ikäänkuin ilmestyksenä +käsittävänsä, ettei Barbroo pidäkään hänestä; muuten hän ei olisi +voinut lakkaamatta sovittaa häntä yhteen Gertrudin kanssa. Silloin hän +hypähti pystyyn ja iski kädellä pöytään. 'Minä lähden', hän huusi, +'mutta älä nyt enää puhu tästä!' -- 'Silloin kaikki käy hyvin', sanoi +vaimo iloisen näköisenä. 'Muista vain, Ingmar, etten minä koskaan saa +ilonhetkeä ennen kuin Gertrud ja sinä olette sopineet.' + +"Ja sitten heille tehtiin yleisen tavan mukaan. He saivat varoituksia +kirkkoherralta, saivat varoituksia kirkonkokoukselta, ja syyskäräjillä +he saivat eron." + +Tähän Ingmar lopetti ja laski kynän kädestään. Nythän kirkkoherra tiesi +kaikki, ei muuta enää ollut jäljellä kuin pyytää häntä puhumaan +Barbroon kanssa ja kaikin mokomin kehoittamaan häntä luopumaan siitä +vaatimuksesta, että hänen pitäisi naida Gertrud. Ymmärsihän +kirkkoherra, että se oli hänelle mahdotonta. Jos hän nyt rakkautta +teeskennellen lähentelisi Gertrudia, silloinhan hän pettäisi hänet +toistamiseen. + +Kun Ingmar tätä ajatteli, osuivat hänen silmiinsä äsken kirjoittamansa +sanat: "Tee se minun tähteni, jotta minä saan mielenrauhani takaisin." + +Lukiessaan läpi mitä oli kirjoittanut tuntui hänestä, kuin olisi +uudelleen ollut istumassa tuolla metsämäellä ja kuullut Barbroon +puhuvan. "Sinun pitäisi olla iloinen, kun saat entiset huonot tekosi +sovitetuiksi." Hän kuuli tämän ja kaikki muut vaimonsa puheet. + +Ja onko tuo hänen vaatimuksensa sitten mitään sen onnettomuuden +rinnalla, jota hän itse kärsii! hän ajatteli. + +Äkkiä hän huomasi itsekin juuri kaikkein vähimmän sitä toivovansa, että +tämä kirje joutuisi vaimon nähtäväksi. Ei millään muotoa, sillä +siitähän Barbroo saisi tietää, ettei hän itsekään usko kykenevänsä +lupausta täyttämään. Näinkö kehnosti hän vaimoltaan pyytäisi päästä +pahaa työtään sovittamasta! + +Ingmar keräsi kirjoitetut lehdet kokoon ja pisti ne taskuunsa. +"Tarpeetonta minun taitaa olla tätä kirjettä valmiiksi kirjoittaa", hän +sanoi. + +Hän puhalsi lampun sammuksiin ja lähti pois puusepän työpajasta. Yhä +vielä hän oli alakuloisen ja onnettoman näköinen, mutta nyt hän oli +lujasti päättänyt noudattaa vaimonsa tahtoa. + +Hän tuli pihalle ja näki aivan vieressään pienen takaportin, joka oli +avoinna. Oli jo helottavan kirkas aamu. Hän asettui portille seisomaan +ja hengitti raitista ilmaa. Eipä nyt enää taida olla makuuaikaa, hän +ajatteli. Päivänvalo hiipi pujottelevina säteinä mäkien rinteitä alas. +Ne peittyivät peittymistään ruskeanpunertavaan kimmellykseen, ja muuten +kaikki, mitä hän näki, vivahteli joka minuutti uusissa väreissä. + +Ingmar näki silloin Gertrudin laskeutuvan Öljymäen tällä puolella +olevilta kukkuloilta. Auringonsäteet seurasivat häntä ja kietoutuivat +hänenkin ympärilleen. Hän käveli kevein askelin, ikäänkuin sisällisen +onnen kannattamana, ja tuo loistava hohde seurasi häntä ikään kuin se +olisi hänestä lähtenytkin. + +Ja Gertrudin jäljestä Ingmar näki tulevan pitkän miehen hiipivin +askelin. Mies pysytteli vähän matkan päässä, seisahtui väliin ja katsoi +muualle, mutta selvästi hän näkyi vartioivan Gertrudia. + +Ingmar näki piankin, kuka mies oli, ja samassa hän käänsi silmänsä +maahan ja alkoi mietiskellä. + +Silloin hänelle selvisi monta seikkaa, joita hän eilen oli +kummastellut, ja suuri ilo valtasi hänen sydämensä. + +"Nyt minä alan ymmärtää, että Jumala tahtoo auttaa minua", hän sanoi. + + + + +DERVISHI + + +Eräänä iltana vähää ennen pimeän tuloa Gertrud kulki katua pitkin +Jerusalemin sisäosissa. Silloin hänen huomionsa kiintyi pitkään, +solakkaan mieheen, joka käveli hänen edellään, yllään pitkäliepeinen +musta viitta. Gertrud luuli huomaavansa hänessä jotakin omituista, +vaikk'ei oikein tiennyt missä suhteessa. Eihän ainakaan siinä, että +hänellä oli vihreä turbaani, josta päättäen hän oli profeetan +jälkeläisiä; sellaisia päähineitä kyllä vähän väliä näki Jerusalemin +kaduilla. Enemmänkin huomattavaa hänessä oli, ettei hän pitänyt +tukkaansa ajeltuna eikä sykerölläkään turbaanin sisässä, niinkuin +itämailla muuten on tapana, vaan antoi sen riippua vapaasti hartioilla +tasapitkinä suortuvina. + +Gertrud kulki yhä ja seurasi miestä silmillään eikä voinut olla +toivomatta, että hän kääntyisi ympäri, jotta hänen kasvonsa näkyisivät. +Silloin muuan nuorukainen tuli miestä vastaan, kumarsi syvään, suuteli +hänen kättään ja jatkoi matkaansa. Mustapukuinen seisahtui hetkiseksi +ja kääntyi katsomaan tuota miestä, joka oli niin nöyrästi häntä +tervehtinyt, ja sillä tavalla Gertrudin toive täyttyi. + +Gertrudin hengitys melkein salpautui iloisesta hämmästyksestä. Hän jäi +liikahtamatta seisomaan ja painoi kättä sydämelleen. "Sehän on +Kristus!" hän sanoi. "Sehän on Jeesus Kristus, jonka minä kohtasin +metsäpuron rannalla!" + +Mies jatkoi heti matkaansa. Gertrud yritti seurata häntä, mutta hän +poikkesi nyt väkirikkaalle kadulle, jolla hän kohta hävisi +jäljettömiin. Silloin Gertrudkin kääntyi uudelleen siirtokunnan talolle +päin. Hän kulki hyvin hitaasti ja seisahtui vähän väliä, jääden +nojaamaan jotakin seinää vasten ja sulkien silmänsä. + +"Kun minä nyt vain voisin säilyttää sen muistissani", hän sanoi +itsekseen hymisten, "kunpa minä aina näkisin edessäni hänen kasvonsa!" + +Hän koetti painaa silmiinsä, minkä oli nähnyt, niin että se pysyisi +niissä kuin poltettuna. "Hänellä oli hieman harmahtava parta", hän +kertasi itsekseen, "se oli vallan lyhyt ja kaksijakoinen. Hänellä oli +soikeat kasvot, nenä oli pitkä ja otsa leveä, mutta ei varsin korkea. +Ja hän oli ihan ilmeinen Kristuksen kuva, sellainen kuin olen nähnyt +hänet maalattuna ja kuin hän oli tullessaan metsätiellä vastaani, +paitsi että hän nyt oli vieläkin kauniimpi ja jalomman näköinen. Hänen +silmissään leimusi kuin tuli ja valtava voima, ja niiden ympärillä oli +paljon pimeyttä ja myöskin paljon ryppyjä. Niin, hänen silmiensä +ympärillä oli kaikkea, sekä viisautta että rakkautta, surua ja sääliä, +ja vielä jotakin enempääkin, ikään kuin niiden silmien näkövoima joskus +voisi kantaa kauas taivasten halki Jumalaan ja hänen enkeleihinsä +saakka." + +Gertrud oli koko kotimatkan vallan hurmaantuneena. Sellaista +mielenvaltaavaa onnea hän ei ollut tuntenut siitä päivästä lähtien, +jolloin oli kohdannut Kristuksen metsäniityllä. Hän käveli eteenpäin +kädet ristissä ja katse kohotettuna ja näytti kuin ei olisikaan enää +kulkenut maassa, vaan pilvien päällä ja sinisessä ilmassa. Kristuksen +kohtaaminen täällä Jerusalemissa, se merkitsi vielä paljoa enempää kuin +hänen ilmestyksensä Taalain sydänmaalla. Siellä hän oli näkynä liitänyt +Gertrudin ohi, mutta tämä hänen esiintymisensä nyt osoitti, että hän +oli palannut vaikuttamaan ihmisten joukossa. + +Niin, tämä Kristuksen tuleminen, se oli niin suuren suuri tapahtuma, +ettei hän kyennyt sen koko merkitystä yhdellä kertaa käsittämään, mutta +rauhaa ja riemua ja autuutta se tieto hänelle ensinnä tuotti. + +Kaupungista tullessaan ja lähestyessään siirtokunnan taloa Gertrud +tapasi Ingmar Ingmarinpojan. Ingmar käytti yhä vielä hienoa mustaa +pukuaan, joka niin huonosti sopi yhteen hänen känsäisten käsiensä ja +luisevien piirteittensä kanssa, ja kulki raskaasti ja haluttoman +näköisenä. + +Heti ensi hetkestä, jolloin Gertrud näki Ingmarin Jerusalemissa, hän +oli alkanut ihmetellä, miten hän kerran oli ollut niin Ingmariin +kiintynyt. Samoin oli hänestä tuntunut kummalta, miten hän kotona +ollessaan oli voinut pitää Ingmaria sellaisena suurmiehenä. Silloinkin +kun Ingmar oli ihan köyhänä, oli Gertrud kaikkien muiden tavoin ollut +sitä mieltä, ettei koskaan voisi päästä hienompiin naimisiin. Mutta +täällä Jerusalemissa Ingmar näytti vain melkein moukkamaiselta. Gertrud +ei enää ymmärtänyt, mikä puoli Ingmarissa hänestä kotipitäjässä oli +näyttänyt niin merkilliseltä. + +Samalla oli Gertrudin mieliharmi Ingmaria kohtaan kokonaan hävinnyt, ja +hän olisi mielellään tahtonut kohdella häntä ystävällisesti. Mutta +silloin oli joku hänelle sanonut, että Ingmar nyt oli erotettu +vaimostaan ja oli tullut Jerusalemiin vain saadakseen hänet takaisin. +Silloin hän oli säikähtänyt ja ajatellut: nyt en tohdi edes puhuakaan +hänen kanssaan, minun täytyy kohdella häntä niinkuin en hänestä +välittäisi. Ei minun sovi hetkeksikään jättää häntä siihen uskoon, että +hän muka vielä saa minut. Hän on kai tullut tänne sovittaakseen sitä +suurta väärää tekoansa, mutta nähdessään, etten minä enää välitä +hänestä, hän kyllä pian tulee järkiinsä ja palaa kotiin. + +Mutta kun Gertrud tapasi Ingmarin siirtolaistalon ulkopuolella, ei hän +ajatellut mitään muuta kuin että hän vihdoinkin kohtasi ihmisen, jolle +voi uskoa suuren, ihmeellisen löytönsä. Hän riensi Ingmaria vastaan ja +huudahti: "Minä olen nähnyt Kristuksen!" + +Niin riemastunutta huutoa tuskin oli kajahtanut Jerusalemin ympäristön +aukeilla kangasmailla ja kukkuloilla sen päivän jälkeen, jona hurskaat +vaimot palasivat tyhjän haudan luota ja huusivat apostoleille: "Herra +on ylösnoussut!" + +Ingmar seisahtui ja painoi silmäluomensa alas, niinkuin hän aina teki, +kun tahtoi ajatuksiaan salata. "Vai niin", hän sanoi Gertrudille, +"oletko nähnyt Kristuksen?" + +Gertrud menetti malttinsa aivan samoin kuin ennen aikaan, kun Ingmar ei +ollut kyllin nopeasti havainnut hänen unelmiaan ja aatoksiaan. Hän +olisi toivonut sen sijaan tapaavansa Boon, joka olisi häntä paljon +paremmin ymmärtänyt. Mutta siitä huolimatta hän alkoi kertoa, mitä oli +nähnyt. + +Ingmar ei sanallakaan ilmaissut epäilevänsä hänen kertomustaan, mutta +sittenkin Gertrudista tuntui, kun hänen piti sitä ruveta juttelemaan, +että se hupenikin vallan tyhjiin. Hän oli kadulla tavannut jonkun +miehen, joka oli Kristuksen näköinen, siinä kaikki. Tämän hänen asiansa +kävi aivan kuin unikuvan. Nähdessä se oli hänestä tuntunut niin ylen +merkilliseltä, mutta kun siitä piti kertoa, olikin siitä tyhjä +jäljellä. + +Mutta Ingmar näytti ilahtuvan ainakin siitä, että Gertrud häntä +puhutteli. Hän rupesi hyvin tarkkaan kyselemään Gertrudilta, milloin ja +missä hän oli tuon miehen tavannut. Ja hän otti hyvin tarkasti selvän +hänen puvustaan ja ulkonäöstään. + +Mutta kun he olivat ehtineet siirtokunnan taloon, erosi Gertrud hyvin +pian Ingmarista. Hän oli hyvin alakuloinen ja sanomattoman väsynyt. Nyt +minä ymmärrän: Kaiketi on tarkoituksena, ettei minun ole kerrottava +tätä muille ihmisille. Voi, kuinka onnellinen minä olinkaan, kun se oli +yksin minun tietonani! + +Hän päätti olla vastedes puhumatta siitä kenellekään. Hänen pitäisi +pyytää Ingmariakin vaikenemaan. "Onhan se totta, onhan se totta", hän +yhä kertasi itsekseen, "että minä kohtasin hänet, saman, jonka näin +metsätielläkin. Mutta kenties olisi liikaa vaatia, että kukaan minua +uskoisi." + +Pari päivää sen jälkeen Gertrud hämmästyi kovin. Ingmar tuli hänen +luokseen heti illalliselta päästyä ja kertoi, että hänkin oli nähnyt +sen saman mustapukuisen miehen. + +"Siitä saakka kun sinä hänestä kerroit, olen kävellyt edestakaisin +tuota samaa katua odottamassa häntä", Ingmar sanoi. -- "Mutta sittenhän +sinäkin, ystäväni, uskoit minua", sanoi Gertrud ja tuli hyville mielin. +Entinen usko leimahti hänessä uudestaan vallan varmaksi. -- "Enhän minä +tosiaan ole niitä, joiden on kovin helppo uskoa", sanoi Ingmar. + +"Oletko ikipäivinä nähnyt sellaisia kasvoja?" Gertrud kysyi. -- "En", +vastasi Ingmar, "en koskaan ole sellaisia kasvoja nähnyt." -- "Eikö +sinunkin käynyt niin, että nyt näet ne, menitpä minne tahansa?" -- +"Niin näenkin, se on kyllä totta." -- "Etkö sinäkin nyt usko, että hän +on Kristus?" Ingmar vältteli antamasta siihen suoraa vastausta. -- "Oma +asiansahan on näyttää, kuka hän on." + +"Voi voi, kun vielä kerran voisi hänet nähdä!" sanoi Gertrud. Ingmar +seisoi vähän aikaa epäröivän näköisenä. -- "Kyllähän minä tietäisin, +missä hän tänä iltana oleksii", hän sanoi vaatimattomasti. Heti +paikalla Gertrud leimahti kuin liekkiin. -- "Mitä ihmettä sinä +sanotkaan, ettäkö tiedät, missä hän on? Sittenhän sinä saatatkin minut +sinne, jotta saan nähdä hänet uudelleen." -- "Mutta nyt on pilkkopimeä +yö", sanoi Ingmar, "on vähän vaarallista mennä Jerusalemiin näin +myöhällä." -- "Ei se mitään tee", Gertrud sanoi, "olen minä käynyt +sairasten luona myöhempäänkin." + +Gertrudin oli hyvin vaikeata saada Ingmar suostumaan. "Pidätkö sinäkin +minua hulluna, vai minkä vuoksi et tahdo lähteä kanssani", hän sanoi, +ja hänen silmänsä muuttuivat hyvin tummiksi ja vaarallisen pistäviksi. +-- "Olin tyhmä kun sanoinkaan sinulle, että olin hänet löytänyt", sanoi +Ingmar, "mutta nyt minä luulen olevan parasta lähteä mukaasi." Gertrud +ihastui siitä niin, että kyynelet nousivat hänen silmiinsä. -- "Mutta +meidän täytyy koettaa päästä täältä muiden huomaamatta ulos", hän +sanoi. "En tahdo kertoa tästä kenellekään, ennen kuin näen hänet kerran +vielä." + +Hyväksi onneksi hän löysi lyhdyn, ja vihoviimein he pääsivät matkalle. +Ulkona kävi kova myrsky ja satoi rankasti, mutta siitä Gertrud ei +välittänyt. "Onko sitten ihan varmaa, että minä tänä iltana saan nähdä +hänet?" hän sanoi vähän väliä. "Oletko vallan varma, että minä saan +hänet nähdä?" + +Gertrud puheli yhtä mittaa. Nyt hänen ja Ingmarin välit taasen +näyttivät olevan vallan eheinä, taas hän luotti Ingmariin yhtä +täydellisesti kuin ennen aikaan. Hän kertoi hänelle kaikista niistä +aamuista, joina hän oli käynyt Öljymäellä odottamassa. Hän kertoi +myöskin, kuinka tuskallista oli, kun välistä uteliaita ihmisiä tuli +sinne hänen ollessaan polvillaan ja katsoessaan taivasta kohti. "Ei +minusta ole ollut hauskaa, kun kaikki ovat niin omituisesti katsoneet +minuun aivan kuin minä olisin mielipuoli. Mutta minähän tiesin niin +vallan varmaan, että Kristus tulee, ja enhän minä silloin voinut olla +menemättä sinne häntä odottamaan. + +"Olisi minusta tosin ollut mieluisampaa, että hän olisi suurivaltaisena +ja loistavana astunut esiin aamun pilvestä", hän sanoi, "mutta mitä +minä siitä välitän, kun kerran Hän on tullut. Mitä se tekeekään, vaikka +Hän tulee pimeänä talviyönä, tuleehan kuitenkin päivä ja kirkas aamu +heti kun Hän näyttäytyy. + +"Ja sinä miekkoinen, Ingmar, osuit tulemaan tänne juuri kun hän alkoi +esiintyä ja vaikuttaa! Sinä olet onnellinen, sinun ei tarvinnut +odottaa. Sinä tulet juuri parhaaseen aikaan." + +Gertrud seisahtui äkkiä ja kohotti lyhtyä, niin että sen valo sattui +Ingmarin kasvoihin. Ingmar kulki raskaasti synkkämielisen näköisenä. +"Kovin sinä, Ingmar, olet käynyt vanhaksi tänä vuonna", hän sanoi. +"Kyllä ymmärrän, että olet itseäsi kiusannut tunnonvaivoilla minun +tähteni. Mutta unohda sinä ihan tykkänään se, että olet minulle pahaa +tehnyt. Se kaikki kävi Jumalan tahdon mukaan. Se oli Jumalan suuri armo +meitä molempia kohtaan. Hän tahtoi viedä meidät Palestiinaan juuri +oikeaan suureen aikaan. + +"Kyllä isä ja äitikin nyt tulevat hyvillensä, kun he oikein pääsevät +Jumalan tarkoituksesta selville", Gertrud jatkoi. "Niin, eivät he +minulle ole kirjoittaneet yhtään pahaa sanaa minun karkuunlähtöni +johdosta, he ymmärsivät kyllä, etten minä voinut tulla kotona toimeen, +mutta sinulle tiedän heidän olleen hyvin katkeria. Mutta kyllä he nyt +leppyvät molempiin lapsiin, jotka heidän tuvassaan kasvoivat. Uskotko, +mitä minä luulen, että he ovat enemmän surreet sinua kuin minua?" + +Ingmar jatkoi äänettömänä kulkuaan rankkasateessa eikä vastannut tähän +enempää kuin muihinkaan Gertrudin puheisiin. Kaiketi se on niin, ettei +hän usko minun löytäneen Kristusta, ajatteli Gertrud, mutta mitäpä +siitä, koska hän kerran saattaa minut hänen luokseen. Hiukkasen vain +vielä malttia, niin minä kohta näen maailman kaikkien kansojen ja +ruhtinasten polvistuvan hänen, Vapahtajan, eteen. + +Ingmar vei Gertrudin kaupungin muhamettilaisosaan, ja he kulkivat +siellä monta pimeää ja mutkikasta katua. Vihdoin hän pysähtyi ja työnsi +auki korkeassa, ikkunattomassa seinässä olevan matalan portin. He +kulkivat pitkän käytävän läpi ja joutuivat valaistuun pihaan. + +Muutamia palvelijoita hääri yhdessä nurkassa, ja pari vanhaa äijää +istui kyyryssäselin kivipenkillä seinän vieressä, mutta kukaan ei edes +katsahtanut Ingmariin ja Gertrudiin. He istahtivat toiselle penkille, +ja Gertrud alkoi tarkastella ympäristöä. Tällaisia pihoja hän oli monta +kertaa nähnyt Jerusalemissa. Katettu pilarikäytävä kiersi sitä joka +puolelta, ja avoimen keskikohdan yli oli pingotettu suuri, likainen +vaatekappale, joka oli monesta kohden repeillyt siekaleiksi. + +Koko talo näytti aikanaan olleen rikkaan ja arvokkaan miehen asuntona, +vaikka se nyt oli rappiolla. Pilarit olivat sen näköisiä, kuin ne +olisivat otetut jostakin kirkosta. Alkuaan niiden päädyt varmaankin +olivat olleet kauniisti koristeltuja, mutta nyt ne kaikki olivat +rikkoutuneet pahanpäiväisiksi. Seinien kalkitus oli pilalla, ja +likaisia vaateresuja törötti ikkuna-aukoista. Seinävierelle oli yhteen +kohtaan kasattu joukko vanhoja laatikoita ja kanahäkkejä. + +Gertrud kysyi kuiskaten Ingmarilta: "Oletko varma, että minä tässä +paikassa saan nähdä hänet?" + +Ingmar nyökäytti päätään. Hän viittasi Gertrudille pariakymmentä +karitsantaljamattoa, jotka oli levitetty piiriin keskelle pihaa. +"Tuolla minä hänet eilen näin oppilastensa kanssa", hän sanoi. + +Gertrud näytti hieman tyytymättömältä, mutta kohta hän uudestaan +hymyili. "Onpa omituista", hän sanoi, "kun aina tekisi mieli odottaa +häntä kunniassa ja loistossa. Mutta sellaisesta hän ei huolikaan, vaan +tulee alhaisena ja köyhänä köyhien pariin. Mutta ymmärräthän sinä, +etten minä ole juutalaisten kaltainen siinä, etten tunnustaisi häntä, +kun hän ei tahdo esiintyä maailman ruhtinaana ja herrana." + +Vähän ajan kuluttua tuli muutamia miehiä kadulta. He kävelivät hitaasti +keskipihalle ja jäivät karitsantaljoille istumaan. Kaikki pihalle +tulijat olivat pukeutuneina itämaiseen tapaan, mutta kaikessa muussa he +olivat hyvin erilaisia. Toiset olivat nuoria, toiset vanhoja, +muutamilla oli kalliit turkiskaulukset ja silkkiviitat, toiset taas +kävivät köyhän vesimiehen tai maatyöläisen puvussa. Sitä mukaa kuin he +saapuivat, alkoi Gertrud puhua vuoron perään jokaisesta ja antaa heille +nimet. + +"Katsohan, tuo on Nikodeemus, joka tuli yöllä Jeesuksen luo", hän sanoi +vanhasta ylhäisestä miehestä, "ja tuo isopartainen mies on Pietari, ja +tuolla näet Arimatian Joosefin. Kas, nytpä minä vasta alan ymmärtää, +mihin tapaan Jeesuksen opetuslapset oikein olivat koossa hänen +ympärillään. Tuo, joka istuu kauempana, silmät maahan luotuina, on +Johannes, ja tuossa on Juudas, tuo mies, jonka punainen tukka leuhottaa +huopahatun alta. Mutta katsopa noita kahta kirjanoppinutta, jotka +istuvat kyyryssäselin kivipenkillä ja polttelevat vesipiippuaan eivätkä +näytä välittävän siitä, mitä saavat kuulla. Ne eivät usko häneen, ne +ovat tulleet tänne vain uteliaisuudesta tai väitelläkseen hänen +kanssaan." + +Gertrudin vielä jatkaessa tällaista puheluaan oli piiri tullut täyteen. +Kohta sitten saapui sekin, jota he odottivat, ja asettui piirin +keskeen. + +Gertrud ei ollut huomannut, mistä hän tuli. Hän melkein kirkaisi, kun +mies äkkiä ilmaantui hänen näkyviinsä. "Niin niin, hän se on!" hän +huudahti painaen kätensä ristiin. + +Hän katsoa tuijotti hetken aikaa tuohon mieheen, joka seisoi +liikahtamatta silmät maahan luotuina ikään kuin rukoileva. Ja kuta +kauemmin hän katsoi, sitä varmemmaksi hänen uskonsa kävi. + +"Etkö sinäkin, Ingmar, näe, ettei hän ole tavallinen ihminen?" hän +kuiskasi, ja Ingmar vastasi samalla lailla kuiskaten: "Eilen ensi +näkemällä minäkin luulin häntä tavallista ihmistä suuremmaksi." + +"Minä tunnen autuutta jo häntä katsellessani", Gertrud sanoi. "Niin +paljon hän ei voisi minulta pyytää, kuin minä olisin valmis hänen +puolestaan tekemään." + +"Se kaiketi sen tekee, kun me olemme tottuneet ajattelemaan Vapahtajaa +juuri tämän näköiseksi", sanoi Ingmar. + +Mies, jota Gertrud luuli Kristukseksi, seisoi nyt ryhdikkäänä ja +käskevänä seuralaistensa keskessä. Sitten hän teki kädellään pienen +liikkeen, ja yht'äkkiä alkoivat kaikki ne, jotka istuivat piirissä +hänen ympärillään, kovalla äänellä huutaa: Allah, Allah! Samalla he +kaikki alkoivat heiluttaa päätään, heittivät sitä nopealla nykäyksellä +oikeaan ja vasempaan, oikeaan ja vasempaan. Kaikki tekivät liikkeensä +tahdissa ja huusivat joka heilauksella: Allah, Allah! Keskessä seisova +mies pysyi aivan hiljaa, osoittaen vain tahtia hiukan päätään +kumartamalla. + +"Mitä tämä on?" Gertrud sanoi, "mitä tämä on?" + +"Olethan sinä, Gertrud, ollut Jerusalemissa kauemmin kuin minä", Ingmar +sanoi, "itse kai sinä tämän paremmin tiedät." + +"Olen kuullut puhuttavan muutamista, joita sanotaan +tanssijadervisheiksi", Gertrud sanoi, "tämä on varmaan heidän +jumalanpalvelustaan." + +Hän istui ääneti ajatellen ja sanoi sitten: "Tämä on vain alkua, +kenties se on tässä maassa tapana, niinkuin meillä on tapana alkaa +jumalanpalvelus virrellä. Tämän loputtua hän kyllä alkaa selittää +oppiansa. Voi voi, miten iloiseksi minä tulen, kun saan kuulla hänen +ääntään!" + +Keskipihalla istuvat miehet huusivat yhä edelleen: Allah, Allah, +samalla heitellen päätään edestakaisin. He liikkuivat yhä nopeampaan +tahtiin, heidän otsansa olivat kihonneet täyteen hikipisaroita, ja +allah-huudot tulivat korahtaen heidän rinnoistaan. + +He jatkoivat tätä yhtä mittaa useita minuutteja, kunnes heidän +johtajansa teki kädellään pienen liikkeen, joka pysäytti heidät +yht'äkkiä. + +Gertrud oli painanut silmänsä maahan, jottei hänen tarvitsisi nähdä +heidän itsekidutustaan. Kun se oli loppunut, nosti hän silmänsä ja +sanoi Ingmarille: "Nyt hän kaiketi alkaa puhua. Oi, kun olisin niin +onnellinen, että ymmärtäisin hänen saarnansa! Mutta minun täytyy tyytyä +siihen, että saan kuulla hänen ääntään." + +Hiljaisuutta kesti vain hetken, sillä johtaja antoi kohta merkin ja +hänen seurueensa alkoi uudestaan huutaa: Allah, Allah! Tällä kertaa +heidät määrättiin heiluttamaan koko yläruumistaan eikä vain päätä. Pian +se taas kävi täyttä vauhtia. Tuo mies, jolla oli niin tenhoavat kasvot +ja kauniit Kristuksen-silmät, ei välittänyt mistään muusta kuin saisi +seurueensa tekemään yhä kiihkeämpiä liikkeitä. Hän antoi heidän jatkaa +monta minuuttia yhtä mittaa. He kestivätkin ikään kuin ihmevoiman +avulla paljoa kauemmin kuin mihin ihmistarmon luulisi riittävän. +Kamalaa oli katsoa noita puolikuolleita miehiä, jotka olivat riehuneet +yli voimainsa, ja kuulla heidän läkähtyvistä kurkuistaan ähkyen +pusertuvia huutoja. + +Pysähdyttiin vähäksi aikaa, sitten reutovat liikkeet alkoivat +uudestaan, ja sitten taas pysähdyttiin. + +"Kai nuo miehet ovat kauan harjoitelleet, ennen kuin ovat tottuneet +tuollaiseen reistailuun." + +Gertrud katsahti Ingmariin avuttomana ja hiukan hädissään. Hänen +huulensa vähän vavahtelivat. "Mitä sinä luulet, milloinkahan tämä +loppuu?" hän kysyi. Sitten hän kääntyi katsomaan tuota ryhdikästä +olentoa, joka käskevänä seisoi seuralaistensa keskessä, ja toivo elpyi +hänessä uudelleen. "Kohta nyt sairaita ja onnettomia saapuu tänne +häneltä apua hakemaan", sanoi hän hartaasti. "Ja minäkin saan nähdä +hänen parantavan spitaalisten haavoja ja antavan sokeille näön +takaisin." + +Mutta dervishi jatkoi aloittamaansa tapaan. Hän viittasi kaikkia +nousemaan seisoalleen, ja nyt alkoi vielä rajumpia liikkeitä. Kaikki +seisoivat samalla paikallaan, mutta tempoilivat ruumisraukkojaan aivan +vimmattuina. Silmät tuijottivat verestävinä päässä, useat miehistä +eivät enää näyttäneet tietävän missä olivat, ruumiit heiluivat rentoina +edes ja taas, ylös ja alas yhä nopeammin ja nopeammin. + +Vihdoin, kun he olivat istuneet jo pari tuntia, Gertrud tuskissaan +tarttui Ingmarin käsivarteen. "Eikö hänellä sitten ole mitään muuta +heille opetettavaa?" hän kuiskasi. + +Sillä nyt hän alkoi huomata, ettei tuolla miehellä, jota hän oli +luullut Kristukseksi, ollut muuta opetettavaa kuin nuo mielettömät +ruumiinliikkeet. Hän ei muuta ajatellutkaan kuin kiihottaa ja yllyttää +noita puolihulluja. Kun joku heistä osasi väännellä ruumistaan +kiihkeämmin ja kestävämmin kuin toiset, sen hän muutti piirin +etumaiseksi ja antoi siinä ähkiä ja kumarrella esinäyttäjänä muille. +Itsekin hän alkoi kiihkoutua. Hänenkin ruumiinsa alkoi rimpuilla ja +kiemuroida ikään kuin hän ei olisi kyennyt sitä hillitsemään. + +Gertrud istui pidätellen tuskan kyyneliä. Kaikki hänen toiveensa ja +unelmansa olivat menneet mureniksi. + +"Eikö hänellä ole heille mitään opetettavaa?" hän kyseli vähän väliä. + +Ikään kuin vastaukseksi dervishi antoi merkin muutamille palvelijoille, +jotka eivät olleet harjoituksissa mukana. Nämä ottivat käsiinsä pari +pylväissä riippuvaa soittokonetta, pari rumpua ja tamburiinia. Samalla +kertaa kun soittokoneet alkoivat helistä, muuttuivat huudot räikeäksi +kirkunaksi, ja ihmiset reutoivat itseään yhä hurjemmin. Useat heistä +viskasivat pois fetsinsä ja turbaaninsa ja päästivät melkein kyynärän +pitkän tukkansa hajalle. He olivat kamalan näköisiä väännellessään +itseään niin, että pitkä tukka milloin peitti heidän kasvonsa, milloin +taas häilyi hartioilla. Heidän silmänsä kangistuivat yhä jäykemmiksi, +heidän kasvonsa kävivät kalpeiksi kuin kuolleilla, heidän liikkeensä +muuttuivat tempoviksi kuin suonenvedossa, ja valkoista vaahtoa kuohui +suupielissä. + +Gertrud nousi ylös. Kaikki ilo ja innoitus oli lopussa. Viimeinenkin +toivo oli lopussa. Jäljellä ei ollut mitään muuta kuin ääretön inho. +Käytävää kohti mennessään hän ei edes katsahtanut tuohon mieheen, jota +juuri äsken oli luullut ilmestyneeksi Vapahtajaksi. + +"Kyllä minua alkaa säälittää tämä maa", sanoi Ingmar heidän tultuaan +kadulle. "Ajattelehan, minkälaisia opettajia täällä oli ennen aikaan, +ja nyt koko tuon miehen viisautena on saada tolkuttomia ihmisiä +reutomaan ruumistaan." + +Gertrud ei vastannut mitään, kulki vain nopeasti kotiin päin. + +Kun he seisoivat talon ulkopuolella, nosti hän lyhtyään. "Tuollaisenako +sinä näit hänet eilenkin?" hän kysyi ja katsoi vihasta hehkuen Ingmaria +silmästä silmään. + +"Niin", Ingmar vastasi empimättä. + +"Kiusasiko minun onnellisuuteni sinua niin, että sinun piti näyttää +hänet minulle?" sanoi Gertrud. "Tätä minä en koskaan anna sinulle +anteeksi", hän hetken perästä lisäsi. + +"Sen minä kyllä ymmärrän", sanoi Ingmar, "mutta sittenkin minun oli +tehtävä niinkuin on oikein." + +He hiipivät takaportin kautta sisään. Ingmarista erotessaan Gertrud +naurahti katkerasti. "Nuku sinä nyt huoleti vain", hän sanoi, "hyvin +sinä tehtäväsi teit, sillä en minä nyt enää usko tuota miestä +Kristukseksi. Nyt minä en enää ole hullu, niin hyvin sinä tehtäväsi +teit." + +Ingmar meni ääneti niille portaille, jotka veivät miesten +makuuhuoneeseen. Gertrud kulki hänen jäljessään. "Muista se vain, etten +minä koskaan anna tätä sinulle anteeksi", hän vielä kertasi. + +Sitten Gertrud meni omaan huoneeseensa, laskeutui levolle ja itki +itsensä nukuksiin. Hän heräsi varhain seuraavana aamuna, mutta jäi +venymään vuoteelleen. Ja maatessaan hän ihmetteli itseään. Mitä tämä +on, miksen minä nouse? Mistä syystä minun ei nyt tee mieleni +Öljymäelle? + +Ja hän peitti käsillään silmänsä ja itki uudestaan. Minä en odota häntä +enää. Minulla ei enää ole mitään toivoa. Eilen oli niin kovin katkeraa +nähdä, että olin pettynyt. Minä en tohdi odottaa häntä. Minä en usko, +että hän tuleekaan. + +Gertrud oli todellakin melkein viikon ajan käymättä Öljymäellä. Mutta +sitten hänen entinen ikävänsä ja uskonsa uudestaan heräsi. Eräänä +aamuna hän uudelleen hiipi sinne, ja siitä asti kaikki oli entisellään. + +Eräänä iltana, kun siirtokuntalaiset tapansa mukaan olivat koolla +suuressa salissa, näki Ingmar Gertrudin istahtavan Boon rinnalle ja +kauan aikaa innokkaasti puhelevan hänen kanssaan. + +Hetken päästä Boo nousi ja tuli Ingmarin luokse. + +"Gertrud on tässä kertonut minulle, miten sinä tuona iltana yritit +hänelle tehdä", Boo sanoi. -- "Vai niin", sanoi Ingmar lyhyesti, kun ei +tiennyt, mille kannalle asettua. -- "Kyllä minä vallan hyvin ymmärrän +sinun tarkoituksesi, sinä tahdoit pelastaa hänen järkensä", Boo sanoi. +-- "Ei suinkaan siitä ollut erityistä vaaraa", sanoi Ingmar. -- +"Olipa", Boo sanoi; "kun on saanut tätä surua kärsiä vuoden umpeensa, +niin kyllä tietää, että vaara oli tarjolla." + +Hän kääntyi lähteäkseen pois, mutta silloin Ingmar ojensi hänelle +kätensä. "Kuulehan vielä kun sanon", hän sanoi, "en ketään muuta +täälläolijaa niin hevin tahtoisi ystäväkseni kuin sinua." -- Boo +hymyili. + +"Tokkopa kovin kauan kestänee, ennen kuin ollaan taas vihamiehiä", hän +sanoi. Mutta hän tarttui kuitenkin Ingmarin käteen ja puristi sitä. + + + + +KÖYHYYDEN PÄIVINÄ + + +Kun Ingmar Ingmarinpoika oli pari kuukautta oleskellut Jerusalemissa, +sattui hän eräänä päivänä seisomaan Jaffan portin läheisyydessä. Ilma +oli harvinaisen kaunis, väkeä oli paljon liikkeellä, ja Ingmar oli +seisahtunut huvikseen katselemaan kirjavaa ihmisvirtaa, joka työntäytyi +portista sisään ja ulos. + +Mutta hänen seisottuaan siinä hetken aikaa alkoi kaikki tämä vallan +unohtua häneltä. Hän rupesi ajatuksissaan tutkimaan kysymystä, joka ei +yhtenäkään päivänä jättänyt häntä rauhaan. Jokin keino minun olisi +keksittävä, miten saisin Gertrudin lähtemään pois siirtokunnasta, mutta +se näyttää melkein mahdottomalta. + +Sen verran Ingmar jo oli selvillä, ettei hän voinut jättää Gertrudia +Jerusalemiin, vaan että hänen täytyi viedä hänet kotiin, jos joskus +tahtoi saada sielulleen rauhan. Voi, kunpa hänet saisin kotiinsa +vanhaan koulutaloon, hän ajatteli, kunpa saisin hänet pois tästä +katalasta maasta, jossa on niin paljon julmia ihmisiä ja niin paljon +vaarallisia tauteja ja niin paljon mielettömiä päähänpistoja ja +haaveiluja. Gertrud on tosiaankin vietävä Taalainmaahan, ja siihen +minun on miten tahansa keino keksittävä. Se asia ei nyt ollenkaan +minuun kuulu, pidänkö minä hänestä tai pitääkö hän minusta; minä en saa +nyt huolia muusta kuin koettaa viedä hänet kotiin iäkästen vanhempiensa +luo. + +Eivät siirtokunnan olotkaan ole niin hyvällä kannalla kuin tullessani, +Ingmar ajatteli. Siellä on kovat ajat, ja jo senkin takia minun täytyy +saada Gertrud sieltä pois. En ymmärrä, mitenkä siirtokuntalaiset ovat +niin köyhtyneet, he näyttävät olevan vallan rahattomia. Kukaan heistä +ei enää tohdi hankkia itselleen uutta takkia tai hametta, ei kukaan +tohdi ostaa appelsiinia hedelmäkojusta, ja minä luulen, että tuskin +heillä mielestään on varaa syödä aterialla kylläksensä. + +Viime aikoina Ingmarista oli alkanut näyttää, että Gertrud oli ruvennut +pitämään Boosta, ja hän otaksui, että he ehkä tahtoisivat mennä +naimisiin toistensa kanssa, jos vain pääsisivät kotiin. Ingmar +puolestaan olisi nyt pitänyt sitä hänelle itselleen mitä suurimpana +onnena. Tiedän kyllä, etten minä koskaan voi saada Barbroota takaisin, +hän ajatteli, mutta mieleeni olisikin, ettei tarvitsisi mennä naimisiin +kenenkään muun kanssa, vaan saisin tästä lähtien elää yksikseni. Mutta +nämä ajatukset hän oli aina hyvin kiireesti karkottanut mielestään. Hän +soimasi itseään hyvin ankarasti. Älä sinä ajattele sitä äläkä tätä, ja +heitä sinä mielestäsi tuollaiset kuvittelut, sillä nyt sinun ei ole +huolittava muusta kuin että tavalla tai toisella saat Gertrudin +viedyksi kotiin. + +Kun Ingmar parhaillaan mietti jotakin sellaista keinoa, näki hän erään +Gordonin siirtokuntalaisen lähtevän lähellä olevasta Amerikan +konsulinvirastosta. Konsuli oli hänen seurassaan. Ingmaria tämä +ihmetytti. Hän oli nyt siksi perehtynyt siirtokunnan asioihin, että +vallan hyvin tiesi konsulin metkut, joilla hän koetti siirtokuntaa +ahdistella. Tavallisesti kaikki siirtokuntalaiset olivat pitäneet häntä +pahimpana vihamiehenään. + +Konsulin luota tuleva mies oli muuan Clifford-niminen amerikkalainen. +Heidän kadulle tultuaan konsuli sanoi miehelle hyvästit, joista +päättäen he olivat vallan hyvissä väleissä. "No niin, huomenna sinä +sitten sitä yrität", sanoi konsuli. "Niin aion," mies vastasi, "parasta +on koettaa saada se selville mrs Gordonin poissaollessa." -- "Ei sinun +tarvitse yhtään hätäillä", sanoi konsuli, "kävi miten tahansa, niin +minä kyllä annan sinulle kannatusta." + +Sitä sanoessaan konsuli sattui huomaamaan Ingmarin. "Eikö tuokin kuulu +teidän joukkoonne?" hän kysyi ääntään hiljentäen. Clifford katsahti +säikähtyneenä taakseen, mutta rauhoittui heti tunnettuaan Ingmarin. -- +"Ka, sehän on tuo mies, joka näyttää seisoallaan torkkuvan kaiken +päivää", hän sanoi viitsimättä hänen takiaan edes puhua hiljemmin kuin +ennen. "Hän on niin vasta tullut, etten minä usko hänen ymmärtävän +englanninkielistä puhetta." + +Konsulikin tyyntyi sen kuultuaan, ja Cliffordista erotessaan hän sanoi: +"Huomenna me siis vihoviimeinkin pääsemme koko tuosta joukkiosta." -- +"Niin", sanoi Clifford, mutta nyt hän näytti alkavan hiukan epäröidä. +Hän jäi vähäksi aikaa katsomaan konsulin jälkeen, ja Ingmarista näytti, +että hän vapisi ja hänen muotonsa muuttui tuhkanharmaaksi. Vihdoin hän +lähti. Ingmar ei vielä pitkään aikaan liikahtanut paikaltaan. Hän oli +kuitenkin käynyt hyvin levottomaksi siitä, mitä oli miesten puheista +kuullut. + +Niin, oikeaan hän kyllä osasi siinä, etten minä erikoisen hyvin osaa +englantia, Ingmar sanoi, mutta sen verran minä kuitenkin käsitin, että +hän aikoo ruveta yrittämään siirtokunnassa joitakin konnankoukkuja +juuri nyt, kun mrs Gordon on matkustanut Jaffaan. Mitä ihmettä hänellä +oikeastaan lienee mielessään! Konsuli oli niin iloisen näköinen kuin +olisi jo saanut koko siirtokunnan häviöön. + +Tuo mies onkin kauan ollut tyytymätön siirtokunnan järjestykseen, +Ingmar ajatteli edelleen. Hän oli kuulemma ensin tullessaan kaikkein +kiihkeimpiä, mutta nyt viime aikoina se into on tainnut jäähtyä. Niin, +kukaties hänellä on täällä joku mielitietty, jota hän ei muulla tavoin +voi saada lähtemään mukaansa, ja tietysti hän myöskin ajattelee, ettei +siirtokunnasta näin köyhtyneenä enää ole mihinkään, vaan että sen +vallan helposti saattaa hajoittaa, mitä pikemmin, sen parempi. Niin, +ymmärtäähän sen, kun asiaa oikein ajattelee, että köyhtyminen varsinkin +hänet on niin kyllästyttänyt. Pitkät ajat hän jo onkin salavihkaa +koettanut yllyttää toisia tyytymättömiksi. Kerran minä kuulin hänen +huomauttavan, että miss Young muka oli hienommin pukeutunut kuin muut +nuoret tytöt, ja toisen kerran hän väitti, että mrs Gordonin pöydässä +pidettiin parempaa ruokaa kuin yleensä muissa. + +Varjele hyvä Jumala! sanoi Ingmar lähtien paikaltaan liikkeelle. Tuo on +kai vaarallinen mies. Parasta on kaikin voimin rientää kotiin +kertomaan, mitä olen kuullut. + +Mutta hetkisen perästä Ingmar jo oli pysähtynyt äskeiselle paikalleen +portinpieleen. Mikäs pakko juuri sinun, Ingmar, on kiiruhtaa sitä +siirtokuntalaisille kertomaan! + +Anna vain miehen olla alallaan, niin vähemmällä itse pääset. Etkös +juuri äsken miettinyt keinoa, kuinka voisit saada Gertrudin eroamaan +siirtokunnasta! Nythän se käy ihan itsestään. Olivathan konsuli ja +Clifford ihan selvästi sitä mieltä, että kohta ei ainoatakaan +gordonilaista olisi Jerusalemissa. + +Niin, olisipa tosiaan onni, jos siirtokunta hajoaisi. Silloin kaiketi +Gertrud ilomielin matkustaisi kotiin Ruotsiin. + +Samassa kun tuo ajatus, että pian pääsisi matkustamaan kotiin, johtui +Ingmarin mieleen, alkoi hän tuntea, kuinka hänen oli ikävä. Niin se on; +kun rupean ajattelemaan, että minun näin helmikuussa oikeastaan pitäisi +olla salolla talvitöissä, silloin käsivarsissani tuntuu kuin suonenveto +ja sormiani oikein särkee halu puristua kirvesvarren ympärille. Tuskin +voin käsittää, kuinka ruotsalaiset täällä niin kauan tulevat toimeen +pääsemättä tekemään metsä- ja maatyötä. Ja nyt minä uskon, että jos +sellainen mies kuin Timmin Halvor olisi saanut olla sysimiilua +katsomassa tai peltoa kyntämässä, olisi hän pysynyt hengissä tähän +päivään asti. + +Ingmar ei innoltaan ja ikävältään enää voinut pysyä yhdessä kohti. Hän +lähti kulkemaan portista ulos Hinnomin laakson poikki vievää tietä. +Vähän väliä ja joka kerralla yhä varmempana palasi se ajatus, että kun +he vain olisivat kotona, silloin Gertrud menisi Boon kanssa naimisiin +ja hän itse saisi elää yksikseen. Ehkäpä Katri myös tahtoisi kotiin ja +ruveta Ingmarilassa emännöimään, hän ajatteli. Se sopisi kaikkein +parhaiten, ja silloin Katrin poika kenties voisi hänen jälkeensä periä +talon. + +Vaikka Barbroo muuttaisikin kotiin isänsä pitäjään, eihän hän siellä +olisi niin kaukana, etten minä välistä pääsisi häntä näkemään. +Sellaisia suunnitelmia hän vielä jatkoi. Jos tahdon, voin joka pyhä +käydä hänen kirkossaan, ja tapaammehan me joskus toisiamme joissakin +häissä tai hautajaisissa. Ja pääsenhän minä vieraisilla ollessani +istumaan hänen viereensä ja puhumaan hänen kanssaan. Mitään vihamiehiä +me emme ole, vaikka meidän on täytynytkin erota. + +Kerran Ingmar rupesi epäilemään, oliko oikein olla iloissaan siitä, +että siirtokunta kenties joutuu hajoamaan. Mutta hän puolusti itseään +hyvin kiihkeästi tätä epäilystä vastaan. Kun on näin kauan oleskellut +siirtokuntalaisten parissa, näkee tietysti, että he ovat ihmisinä +erinomaisia, hän ajatteli, mutta ei kukaan silti voi toivoa, että +tällaista tulisi jatkumaan. Kuinka moni heistä jo onkaan haudassa, ja +kuinka monella lailla heitä onkaan vainottu, ja kuinka surkeaan +köyhyyteen he nytkin ovat joutuneet! Niin, kyllä minunkin järkeni +mukaan, varsinkin juuri nyt, kun köyhyys rupeaa ahdistamaan, täytyy +oikein toivoa, että siirtokunta niin pian kuin suinkin hajoaisi. + +Tätä ajatellen Ingmar oli yhä jatkanut käyntiään. Hän oli kulkenut +Hinnomin laakson poikki, josta tie vie Pahan neuvon vuorelle. Sen +huipulla oli taajaan rakennettuina uusia palatsimaisia rakennuksia +ammonaikaisten raunioiden seassa. Ingmar oli jatkanut matkaansa näiden +välitse tuskin ajatellen, mihin joutui; väliin hän seisoi paikallaan, +väliin taas käveli, kaiken aikaa ajatellen suuria kysymyksiä. + +Viimein Ingmar oli jäänyt ison puun alle seisomaan. Hän oli viipynyt +siinä kotvan aikaa, ennen kuin tuli sitä tarkastaneeksi. Puu oli aika +korkea, ja se oli siitä omituinen, ettei sen rungossa kasvanut oksia +kuin yhdellä puolen. Eikä ainoakaan sen oksista kohonnut ylöspäin, vaan +kaikki olivat kihertyneet vanukkeiseksi tukoksi, joka viittasi suoraan +itään päin. + +Kun Ingmar viimein tunsi puun, ei hän voinut mitään sille, että +säpsähti, aivan kuin olisi ruvennut pelkäämään. Sehän on Juudaan puu, +hän ajatteli, tähänhän se pettäjä hirttäytyi. Ihmeellistä, miten minä +tulin kulkeneeksi juuri tännepäin. + +Hän ei mennyt edemmäs, vaan jäi seisomaan ja katselemaan puuta. + +Mitä tämä nyt oikein merkitsee, Jumalako minut tähän ohjasi, ja +tahtooko hän siten osoittaa, että minä olen petturi siirtokuntalaisia +kohtaan? + +Sitten hän taas seisoi vähän aikaa kuunnellen sisäistä ääntään. +Tahtookohan sitten Jumala itse, että tämän siirtokunnan on oltava +olemassa? hän sanoi. + +Ajatteleminen kävi nyt Ingmarilta hitaasti ja vaivalloisesti. Ja hänen +kovalla ponnistuksella saamansa ajatukset olivat katkeria ja +tuskallisia. + +Puolustele sinä itseäsi miten tahansa, mutta väärin kumminkin teet, +jollet varoita siirtokuntalaisia, kun näet, mitä juonia heitä vastaan +on vireillä. + +Näyttää siltä kuin et uskoisi Jumalan olleen omista aikeistaan +selvillä, kun hän ohjasi lähimmät omaisesi tähän vieraaseen maahan. +Mutta jollet kykenisikään hänen aikomustaan käsittämään, niin siitä +kuitenkin voit olla varma, ettei hän tarkoittanut tätä ainoastaan pari +vuotta kestäväksi. + +Kenties Jumala silloin oli katsellut Jerusalemia ja kaikkia sen muurien +sisällä raivoavia riitoja ja niitä nähdessään ajatellut: Katso, minä +tahdon tännekin laittaa turvapaikan, jossa yhteishenki asuu, ja sovulle +ja rauhalle minä tahdon tänne rakentaa asunnon. + +Ingmar seisoi yhä paikallaan ja antoi ajatusten otella keskenään. Ne +seisoivat vastatusten ikään kuin kaksi vankkaa soturia ja mittelivät +voimiaan. + +Lujasti oli Ingmar kiintynyt siihen toiveeseensa, että saisi matkustaa +kotiin. Hän ponnisteli kauan saadakseen sen säilyttää. Aurinko laski, +ja ilma pimeni nopeasti, mutta yhä vielä Ingmar seisoi samalla paikalla +pilkkopimeässä taistellen itsekseen. + +Vihdoin hän pani kätensä ristiin ja rukoili Jumalaa. "Nyt minä rukoilen +sinua, Jumala, että antaisit minun kulkea sinun teitäsi", hän sanoi. + +Jo näitä sanoja lausuessaan Ingmar alkoi tuntea mielessään omituista +rauhaa. Mutta samalla hänen oma tahtonsa kokonaan herpaantui, ja hän +alkoi toimia tahdon mukaan, joka ei ollut hänen omansa, vaan jonkun +toisen. Hän huomasi sen niin selvästi, kuin jos se olisi ottanut häntä +kädestä kiinni ja ruvennut taluttamaan. "Nyt minä olen Jumalan +ohjattavana", hän ajatteli. + +Hän laskeutui takaisin Pahan neuvon vuorelta, kulki Hinnomin laakson +poikki ja Jerusalemin sivuitse. Koko ajan hän oli siinä mielessä, että +hän menee kertomaan siirtokunnan johtajille havaintonsa. Mutta tultuaan +tienhaaraan, josta Jaffan tie erosi, hän kuuli takaapäin hevosen +kavioiden kopsetta. Hän kääntyi ympäri. Sieltä tuli muuan siirtokunnan +töissä usein käytetty ajuri, kuljettaen kahta hevosta. Toisella hän +ratsasti ja toista ohjasi suitsista. + +"Minne matka?" Ingmar kysyi pidättäen ajajaa, kun tämä tuli kohdalle. +-- "Jaffaan olen menossa", mies sanoi. -- "Jaffaan minäkin tahtoisin", +ehätti Ingmar sanomaan. Hänen päähänsä oli yht'äkkiä pistänyt, että kun +näin hyvä tilaisuus sattui, hänen pitäisi mieluimmin lähteä suoraan mrs +Gordonin puheille eikä ensin ollenkaan käydä siirtokunnan talossa. + +Pian oli sovittu siitä, että Ingmar saa nousta joutohevosen selkään +ajaakseen mukana Jaffaan. Hevonen oli hyvä, ja Ingmar oli oivallisesta +mielijohteestansa hyvillään. Kaiketi minä vielä tänä yönä ennätän ajaa +tuon seitsemän peninkulman matkan Jaffaan, hän ajatteli. Sillä lailla +mrs Gordon voi ehtiä kotiin ennen huomisiltaa. Mutta tuskin tunnin +ajettuaan Ingmar huomasi, että hänen hevosensa alkoi ontua. Hän hyppäsi +pois sen selästä ja näki, että hevosen jalasta oli kenkä pudonnut. +"Mitä tälle nyt tehdään?" Ingmar sanoi vieressään ratsastavalle +ajurille. -- "Ei siinä muu auta", mies sanoi, "kuin että minä käännyn +Jerusalemiin ja vien sen kengitettäväksi." + +Siihen Ingmar nyt jäi yksinään keskelle tietä eikä oikein tiennyt, +mihin ryhtyä. Mutta yht'äkkiä hän päätti lähteä jalkaisin jatkamaan +matkaansa Jaffaan. Hän ei tiennyt, oliko se viisainta vai ei, mutta se +vieras voima, jonka vallassa hän oli, yllytti häntä kiiruhtamaan. Hän +ei saanut siltä rauhaa kääntyäkseen takaisin. + +Ingmar kulki siis pitkin askelin eteenpäin, ja hän mennä huhkikin aika +vauhtia. Vähän matkaa astuttuaan hän kuitenkin kävi levottomaksi. Millä +ihmeellä minä Jaffassa saan selvän mrs Gordonin asunnosta? Toista oli +silloin, kun ajuri oli mukanani. Nyt minun kaiketikin täytyy kulkea +talosta taloon kyselemässä häntä. Mutta vaikka hänen levottomuuteensa +siis kyllä oli syytä, hän kuitenkin yhä jatkoi matkaansa. + +Maantie oli leveä ja hyvässä kunnossa. Sitä ei olisi ollut hankala +kulkea, vaikka yö olisi ollut pimeäkin. Mutta kahdeksan tienoista alkoi +vielä kirkas kuutamo. Koko laaja kukkula-alue, jonka poikki tie +kiemurteli, näkyi selvästi pitkien matkojen päähän. + +Tie kiipeili mäkeä ylös, toista alas. Aina yhdelle mäenhuipulle päästyä +jo toinen näkyi kaukana odottamassa. Ingmaria väsytti joskus kovasti, +mutta tuo vieras voima häntä yhä kuljetti eteenpäin. Hän ei malttanut +pysähtyä edes minuutiksikaan lepäämään. + +Tällä lailla Ingmar kulki eteenpäin tunnin toisensa jälkeen. Kuinka +kauan hän jo oli kävellyt, sitä hän ei tiennyt, mutta kukkuloista ei +vieläkään tullut loppua. Aina jonkin kukkulan huipulle saavuttuaan hän +ajatteli nyt vihdoinkin olevansa niin etäällä, että siltä jo näkisi +Saaronin laakson ja sen takana avautuvan meren. Mutta hän ei nähnyt +muuta kuin kukkulajonoja, jotka työntyivät esille toinen toisensa +takaa. + +Ingmar veti kelloaan. Kuunpaiste oli niin kirkas, että hän vallan +selvästi erotti numerot ja viisarit. Kello oli yhdentoista tienoilla. +Voi, niinkö paljon se jo on, hän ajatteli. Ja minä kun olen vielä +Juudan vuoristossa! + +Yhä kiihkeämpi hätä valtasi hänet. Hän ei enää voinut käydä, hänen +täytyi lähteä juoksuun. Hän huohotti, veri jyskytti ohimoissa, ja sydän +reutoi. Minä menen vallan turmiolle, tätä tällaista menoa minä en +kestä, hän sanoi, mutta sittenkin hän juoksi. + +Hän juoksi kovaa vauhtia pitkää mäen vierua alas. Tie oli kuutamoisilla +kohdilla tasainen ja sileä, eikä hän pelännyt mitään vaaraa. Mutta +laakson pohjassa hän joutui yht'äkkiä pilkkopimeään varjoon. Siellä hän +ei nähnyt yhtä selvästi eteensä, mutta juoksi siitä huolimatta. Silloin +hän iski jalkansa kiveen ja kompastui. + +Hän hypähti paikalla pystyyn, mutta tunsi heti satuttaneensa polveensa +niin pahasti, että vain vaivoin pääsi käymään. Hän meni kontaten +tienviereen istumaan. Kyllä kai se pian paranee, hän ajatteli, mutta +nyt minun ensinnä täytyy levähtää vähän aikaa. + +Yhdellä paikalla istuminen hänestä kuitenkin oli melkein mahdotonta. +Tuskin hän malttoi odottaa edes hengityksensä asettumista. + +Kyllä minä huomaan, etten ole omassa vallassani, hän sanoi. Tuntuu +ikään kuin joku minua kädestä pitäen vetäisi Jaffaa kohti. + +Hän nousi taas seisoalleen. Polvessa tuntui kovia tuskia, mutta siitä +hän ei välittänyt, kun vain matka edistyi. Hänen vähän kuljettuaan +polvi kerrassaan herpaantui, ja hän jäi keskelle tietä makaamaan. + +"Nyt minun voimani on lopussa", hän kaatuessaan sanoi, puhutellen sitä +voimaa, joka oli häntä kiiruhtanut. "Keksi nyt sinä Jumalan nimeen +jokin keino minun avukseni." + +Tätä sanoessaan Ingmar kuuli hyvin etäältä pyörivien rattaiden jyryä. +Se lähestyi tavatonta vauhtia häntä kohti. Melkein samassa +silmänräpäyksessä kuin hän sitä kuuli, se jo ehti aivan hänen +likelleen. Hän kuuli kavioiden paukkeesta, että hevonen lasketti hurjaa +neliä mäkiä alas. Ylinnä kuuluivat ruoskan lakkaamattomat läjähdykset +ja ajomiehen huudot, joilla hän hoputti hevostaan. + +Ingmarin täytyi kiireesti nousta pois tieltä, jolla hän makasi +pitkänään, ja mennä tiepuoleen, jottei jäisi hevosen jalkoihin. + +Vihdoin mies kuului ajaa karauttavan sitä pitkää mäenrinnettä, jota +Ingmar vähän aikaa sitten oli juossut. Siellä hän jo näkyikin olevan +tulossa. Ajoneuvoina olivat tavalliset vihreäksi maalatut +talonpoikaisrattaat, sellaiset kuin Länsi-Taalaissa käytetään. Kas +tuota, Ingmar heti sanoi, nyt ei varmaankaan ole oikein asiat. Eihän +täällä Palestiinassa tuollaisia rattaita käytetä. Ajomieskin näytti +hänestä yhä kummemmalta. Hänkin oli kotiseutulaisia, sen huomasi +pienestä mustasta takista ja taalalaistapaan pyöristetystä tukasta. +Vielä paremmaksi varmuudeksi hän oli heittänyt pois takkinsa ja istui +ajolaudalla vihreissä liiveissä, joissa oli punaiset hihat. Tuo +vaatekappale oli Taalaista, siitä ei kukaan voinut erehtyä. Hevonenkin +oli kumman näköinen. Se oli jalokasvuinen, suuri ja voimakas eläin. Se +oli mustanvärinen, niin hyvästi hoidettu ja sileäpintainen että +välkkyi. Ajomies ei ollut vallan istuallaan, vaan etukumarassa hevosen +yli, ja läiskytti piiskaansa sen pään päällä hoputtaakseen sitä +vauhtiin. Mutta hevonen ei näyttänyt lyöntejä tuntevan, eikä +pöyristyttävä vauhti sitä rasittanut, se kiidätti vain eteenpäin ikään +kuin leikillä. + +Ingmarin kohdalle tultuaan ajomies seisautti hevosen yhdellä +riuhtaisulla. "Jos tahdot, niin saat ajaa minun mukanani", hän sanoi. +Vaikka Ingmarilla olikin kiire mielessä, ei hän kuitenkaan ollut +erittäin halukas tähän tarjoukseen. Sillä paitsi että hän hyvin tiesi +tämän kaiken olevan jotakin lemmon vehkeitä ja kummitteluja, oli tuolla +miehellä ilkeännäköiset kasvot, täynnä arpia, niinkuin pahimmilla +tappelupukareilla. Näkyipä toisessa silmäkulmassa ihan vasta saatu +puukonisku. "Minulta tosin saat tavallista kovemman kyydin", hän sanoi, +"mutta luulin, että sinulla on kiire." -- "Onko hevosesi varma?" Ingmar +kysyi. -- "Se on sokea, mutta varma se kyllä on." Ingmar alkoi vavista +kiireestä kantapäähän asti. Mies kumartui rattailtaan häneen päin ja +katsoi häntä suoraan silmiin. -- "Tule vaan mukaan ihan turvassa", hän +sanoi, "kyllähän jo arvaat, kuka minut lähetti." Nämä sanat kuultuaan +Ingmar tunsi saavansa takaisin koko rohkeutensa. Hän nousi rattaille, +ja sitten he vimmattua vauhtia laskettivat Saaronin tasangolle. + + * * * * * + +Mrs Gordon oli matkustanut Jaffaan hoitamaan erästä hyvää ystäväänsä, +joka oli sairastunut. Se oli erään lähetyssaarnaajan vaimo, jonka mies +oli ollut ystävällinen siirtokuntalaisille ja auttanut heitä monessa +kohden. + +Se yö oli nyt kulumassa, jona Ingmar Ingmarinpoika oli menossa Jaffaan. +Mrs Gordon oli istunut valveilla sairaan ääressä aamuyöhön asti, mutta +nyt oli toinen tullut hänen sijaansa. Astuessaan ulos sairaan huoneesta +hän näki, että yö oli valoisa ja sellaisen kauniin hopeanvalkoisen +kuutamon kirkastama, jota ei muualla näe kuin meren rannikolla. +Hän meni ulos parvekkeelle seisomaan ja katseli sieltä suuria +appelsiinipuutarhoja, katseli vanhaa kaupunkia, joka kohosi jyrkän +kallion rinteiltä, ja rajatonta, kimmeltävää merta. + +Mrs Gordon ei nyt ollut itse Jaffan kaupungissa, vaan saksalaisen +siirtokunnan talossa, jonka paikka oli pienellä kukkulalla kaupungin +vieressä. Aivan hänen parvekkeensa alapuolella oli leveä maantie, joka +kulkee suoraan siirtokunnan halki. Kuun valoisassa paisteessa saattoi +silmin seurata sitä pitkän matkaa talojen ja puutarhojen keskellä. + +Mrs Gordon näki nyt tiellä erään miehen, joka käveli hyvin hiljaa ja +epätietoisena. Se oli iso mies, ja kuutamo häntä vielä pitensi niin, +että hän mrs Gordonista näytti oikealta jättiläiseltä. Aina jonkin +talon ohitse mennessään hän seisahtui ja katseli sitä hyvin tarkkaan. +Mrs Gordonin mieleen tavalla tai toisella johtui, että tuon miehen +liikkeissä oli jotakin aaveen tapaista, aivan kuin hän olisi ollut +jokin kummitus, joka kuljeksii tutkimassa, mihin taloon voisi tunkeutua +säikyttääkseen ihmisparat kuoliaiksi. + +Viimein mies saapui sen talon kohdalle, jonka parvekkeella mrs Gordon +seisoi. Sitä hän tarkasteli kauemman aikaa kuin muita ja kiersi sen +ympäri, ja mrs Gordon kuuli hänen koputtavan ikkunaluukkuihin ja +koettavan vääntää ovenlukkoa auki. Mrs Gordon kurottautui kaiteen yli +nähdäkseen miehen aikeita, ja siitä asennosta mies hänet huomasi. + +"Mrs Gordon", hän sanoi hiljaa ja varovaisesti, "minulla olisi teille +pari sanaa puhuttavana." + +Sitä sanoessaan hän kallisti päätään taaksepäin nähdäkseen yläkertaan, +ja silloin mrs Gordon tunsi hänet Ingmar Ingmarinpojaksi. + +"Mrs Gordon", Ingmar sanoi, "ensiksi minun on sanottava, että minä olen +omin päin, kenenkään veljen tietämättä, lähtenyt tänne teitä +tapaamaan." -- "Ovatko kotona asiat huonosti?" mrs Gordon kysyi. -- +"Eipä nyt juuri huonostikaan", Ingmar sanoi, "mutta hyvä kumminkin +olisi, jos tahtoisitte matkustaa kotiin." -- "Huomenna minä kyllä +tulen", mrs Gordon sanoi. Ingmar mietti ensin vähän aikaa ja sanoi +sitten niin sävyisällä äänellä kuin suinkin: "Parasta teidän sentään +olisi lähteä jo tänä yönä." + +Mrs Gordon hiukan menetti malttiansa ajatellessaan, kuinka hankalaa +olisi yösydännä herättää koko talonväkeä, ja sitä paitsi hänen +mielestään tietysti tuon talonpojan sanoihin ei ollut varsin paljon +luottamista. Kun edes olisi tietoa, mikä siellä on hätänä. Ja hän alkoi +kysellä, oliko kukaan kipeänä vai oliko siirtokunta joutunut +rahapulaan. Ingmar ei ruvennut vastaamaan, lähti vain käymään äskeistä +tietään takaisin. "Menettekö nyt?" mrs Gordon kysyi. -- "Olettehan +tiedon saanut, nyt voitte tehdä oman tahtonne mukaan", sanoi Ingmar +taaksensa katsomatta. Mrs Gordon alkoi ymmärtää, että varmaan nyt oli +tosihätä tarjona. Hän teki heti kohta päätöksensä. -- "Jos vähän aikaa +odotatte, pääsette mukaan minun hevosellani", hän huusi Ingmarin +jäljestä. -- "Kiitos, en tarvitse", Ingmar vastasi, "ette voi minulle +parempaa kyytiä tarjota kuin minulla on itselläni." + +Mrs Gordon sai isännältään mainiot hevoset. Hän ajoi kuin lentämällä +Saaronin sileän tasangon poikki ja sitten mäkeä alas, toista ylös +Juudan vuoristossa. + +Juuri päivänsarastuksen aikaan hän ajoi yhtä niitä pitkiä ylämäkiä, +joiden juurella oli entisinä aikoina ollut Abu Goshin rosvonpesä. Hän +oli silloin hyvin tyytymätön itseensä, kun oli niin helposti suostunut +tuon miehen houkutteluista kotiin lähtemään. Ja vielä sellaisen miehen +puheisiin hän oli uskonut, joka ei lainkaan tuntenut siirtokunnan +oloja. Yhä uudestaan hän ajatteli, että hänen tosiaankin pitäisi jättää +matkan jatkaminen sikseen ja kääntyä Jaffaan takaisin. + +Hän oli jo ajanut monenmonituisten mäkien yli, kun hän erään notkon +pohjalla tapasi miehen tienvieressä istumassa. Mies nojasi päätään +käsien varaan ja näytti nukkuvan. Vaunujen ajaessa ohi hän kuitenkin +katsahti ylös, ja mrs Gordon tunsi hänet Ingmar Ingmarinpojaksi. + +Kuinka on mahdollista, että hän on jo näin kauas ennättänyt? hän +ajatteli. Hän pysäytti vaunut ja huusi Ingmarille. Kuullessaan hänen +äänensä Ingmar ilahtui sanomattomasti. Hän nousi heti seisoalleen. +"Oletteko paluumatkalla siirtokuntaan, mrs Gordon?" hän sanoi. -- +"Olen", kuului vastaus. -- "Tiedättekös, että minä juuri olin menossa +teitä noutamaan, mutta sitten kaaduin ja loukkasin polveni, ja nyt minä +olen istunut tässä koko yön." + +Mrs Gordon näytti vallan ällistyneeltä. "Ettekös te. Ingmar +Ingmarinpoika, ollut tänä yönä Jaffassa?" hän sanoi. -- "En", sanoi +Ingmar, "en ole ollut muuten kuin unissani. Joka kerta, kun unta +hiukkasenkaan on tullut silmääni, olen ollut kulkevinani pitkin Jaffan +katuja teitä hakemassa." Mrs Gordon tuli ihan hajamieliseksi eikä +osannut sanoa sitä eikä tätä. Ingmar hymyili hieman hämillään, kun mrs +Gordon tuli niin sanattomaksi. -- "Voisittekohan te, mrs Gordon, ottaa +minutkin mukaan vaunuihin?" hän sanoi. "En oikein voi käydä omin +neuvoin." Mrs Gordon hypähti viipymättä alas vaunuista ja auttoi +Ingmaria niihin nousemaan. Mutta sitten hän seisahtui keskelle tietä +jäykkänä kuin kuva. -- "Tätä minä en kykene käsittämään", sanoi hän +hiljaa. Ingmarin täytyi vielä kerran ikään kuin herättää hänet +tajuntaan. -- "Älkää pahastuko, kun huomautan, mutta parasta olisi +lähteä kotiin niin pian kuin suinkin." + +Mrs Gordon nousi vaunuihin. Uudelleen hän istui ääneti, sekavin +miettein, ja Ingmarin täytyi taaskin häiritä häntä. "Anteeksi, mutta +minulla olisi teille hiukkasen puhuttavaa. Ettehän ole saanut tuolta +Cliffordilta minkäänlaisia tietoja?" -- "En", mrs Gordon sanoi. -- +"Satuin eilen kuulemaan, kun hän jutteli teidän konsulinne kanssa. Hän +hommaa joitakin konnankoukkuja täksi päiväksi, kun te olette poissa." +-- "Mitä sanotte!" mrs Gordon puhkesi sanomaan. -- "Hän aikoo varsin +hajoittaa siirtokunnan." + +Nyt mrs Gordon vihdoinkin sai ajatuksensa kokoon. Hän kääntyi istumaan +Ingmariin päin ja rupesi tarkasti kyselemään häneltä, mitä hän oli +kuullut. + +Sen jälkeen hän taas vaipui vähäksi aikaa mietteihinsä, kunnes viimein +vallan äkkiarvaamatta sanoi Ingmarille: "On hauskaa nähdä, Ingmar +Ingmarinpoika, että te jo olette niin kiintynyt siirtokuntaamme." +Ingmar punastui otsaansa myöten. Hän kysyi, mistä mrs Gordon voi tietää +hänet siirtokunnan ystäväksi. "Tiedän sen siitä, kun te tänä yönä +olitte Jaffassa ja käskitte minua lähtemään kotiin", mrs Gordon sanoi. + +Hän kertoi nyt Ingmarille, mitä oli yöllä nähnyt ja mitä Ingmar silloin +oli sanonut. Kun hän oli sen kaiken kertonut, sanoi Ingmar, että se oli +ihmeellisin tapaus koko hänen elämässään. + +"Jollei vain kaikki petä, niin me ennen iltaa vielä näemme suurempiakin +ihmeitä", virkkoi mrs Gordon, "sillä nyt minä varmasti tunnen Jumalan +olevan puolellamme." + +Sen jälkeen hän pysyi tyynenä ja hyvillä mielin ja jutteli Ingmarille +aivan kuin ei vaaraa olisi ollut tiedossakaan. + +"Kertokaas, Ingmar Ingmarinpoika, nyt minulle, onko minun +poissaollessani tapahtunut kotona mitään erikoista." + +Ingmar arveli ensin. Sitten hän esteli sillä syyllä, ettei muka osannut +kieltä. "Mitäs, kyllähän minä ymmärrän", mrs Gordon sanoi. -- "Tasaista +menoa siellä on enimmäkseen eletty", Ingmar viimein sanoi. -- "Jotakin +kerrottavaa sinulla varmaan on", virkkoi mrs Gordon. -- "Tokko te vielä +lienette kuullut Baram pashan myllyn asiaa", sanoi Ingmar. -- "En ole, +mitäs siitä tiedät?" mrs Gordon kysyi. "En ole edes kuullut, että Baram +pashalla myllyä onkaan." + +"Kyllä on", Ingmar sanoi, "kerrotaan, että Baram pasha ollessaan ensi +vuosia täällä maaherrana oli huomannut, että tämän puolen ihmiset yhä +vielä jauhaa jyräsivät viljaansa vain käsikivillä. Heitä auttaakseen +hän silloin rakennutti höyrymyllyn johonkin suureen laaksoon tänne +lähelle. Mutta eipä ole ihme, ettette ole koko myllystä mitään kuullut, +sillä se ei ole paljon koskaan ollut käynnissä. Baram pashalla ei ole +ollut onnea sen käyttäjäin valinnassa, joten se on aina ollut +rempallaan. No, nyt pari päivää sitten Baram pasha laittoi kysymään, +osaisikohan joku gordonilaisista panna myllyn käyntikuntoon. Ja sitten +meitä joitakuita kävi täällä sitä korjaamassa." + +"Sepä oli hyvä uutinen", mrs Gordon sanoi, "on oikein mieleni hyvä, +kun Baram pashalla on meistä jotakin hyötyä." -- "Baram pasha oli myös +niin hyvillään", Ingmar sanoi, "että tarjosi myllyn kokonaan +siirtokuntalaisten huostaan. Hän tarjosi sen heille, vaatimatta siitä +mitään vuokraa. 'Saatte pitää sen tulot ominanne', hän sanoi, 'kun vain +pidätte huolen siitä, että se on käynnissä.'" + +Mrs Gordon käännähti kokonaan Ingmariin päin. "No", hän sanoi, "mitäs +he siihen vastasivat?" -- "Ei siihen ollut vaikeatakaan vastata", +Ingmar sanoi, "kun oli ihan luonnollista, että he kyllä ottavat myllyn +hoitaakseen, mutta eivät huoli mitään tuloja työstään." -- "Niin, sehän +oli aivan oikein", virkkoi mrs Gordon. -- "Enpä tiedä, kuinka oikein se +oli", Ingmar sanoi, "sillä nytpä Baram pasha ei suostukaan antamaan +myllyä heille. Hän ei sano voivansa luovuttaa myllyään, jos he rupeavat +tekemään ilmaista työtä. Hän sanoo, ettei kansaa pidä totuttaa saamaan +kaikki tarpeensa ilmaiseksi. Hän sanoo vielä, että kaikki muut +jauhonkauppiaat ja myllynomistajat kantelisivat siitä sulttaanille." + +Mrs Gordon istui ääneti. + +"Koko myllyhanke siis raukesi tyhjiin", Ingmar sanoi. "Te puolestanne +olisitte siitä saaneet leipää kotitarpeeksi asti, ja entä mitä +siunausta siitä olisi ollut koko paikkakunnalle! Mutta sitä nyt ei +kannattanut ajatella." + +Mrs Gordon ei vastannut tähänkään. "Eikös mitään muuta ole tapahtunut?" +hän sanoi ikään kuin kääntääkseen Ingmarin toiseen aiheeseen. + +"On toinenkin asia", Ingmar sanoi, "se on se miss Youngin ja koulun +asia. Ettekö ole siitäkään mitään kuullut?" -- "En", sanoi mrs Gordon. +-- "Niin", Ingmar alkoi, "Ahmed efendi, joka on Jerusalemin kaikkien +muhamettilaiskoulujen ylihoitaja, tuli pari päivää sitten meille ja +sanoi: 'Täällä Jerusalemissa on suuri tyttöjen kansakoulu, jossa monta +sataa lasta käy pelkästään kirkumassa ja tappelemassa. Sen ohi +kulkiessa sieltä kuuluu pahempaa ryskettä ja pauhua kuin länsituulella +Jaffan satamasta. En tiedä, osaavatko opettajat lukea ja kirjoittaa, +mutta sen tiedän, etteivät he lapsille mitään opeta. Enkä minä voi +mennä sinne itse enkä lähettää sinne ketään miestä järjestystä +pitämään, kun uskonto kieltää meitä miehiä astumasta sisään tuollaiseen +tyttöjen kouluun. Yksi ainoa keino enää olisi saada koulu hyvään +kuntoon', Ahmed efendi sanoi, 'se nimittäin, että miss Young tahtoisi +ottaa sen haltuunsa. Tiedän, että hän on oppinut ja tiedän, että hän +osaa puhua arabiaa. Enkä minä palkasta kitsaile, vaikka hän mitä +pyytäisi, kunhan hän vain ottaa koulun haltuunsa.'" + +"No, kuinka sitten siinä asiassa kävi?" mrs Gordon sanoi. -- "Samalla +lailla siinä kävi kuin myllyjutussa", sanoi Ingmar. "Miss Young sanoi +olevansa halukas koulua hoitamaan, mutta ei tahtonut ottaa työstään +mitään palkkaa. Ahmed efendi silloin vastasi: 'Minä olen tottunut aina +maksamaan palkan teettämästäni työstä. En ole koskaan oppinut ottamaan +armolahjoja vastaan.' Miss Young piti oman päänsä, ja Ahmed efendin +täytyi lähteä pois tyhjin toimin. Hän oli suutuksissaan ja sanoi, että +vastatkoon miss Young niistä kaikista köyhäin ihmisten lapsista, joiden +nyt oli jäätävä opetusta ja hoitoa vaille." + +Mrs Gordon oli hetken aikaa vaiti ja sanoi sitten: "Nyt minä huomaan, +että teidän mielestänne, Ingmar Ingmarinpoika, me kaikki olemme näissä +kohdin menetelleet väärin. On aina hyvä kuulla järkevän miehen +ajatusta, ja siitä syystä minä nyt pyytäisin teitä sanomaan, onko +teillä ehkä muutakin muistutettavaa meidän elintavastamme." + +Ingmar istui kauan aikaa mietiskellen. Mrs Gordonin koko käytöstavassa +tuntui olevan niin paljon arvokkuutta, ettei hänen ollut helppo ruveta +muistutuksia tekemään. + +"No niin", Ingmar sanoi, "minusta teidän ei pitäisi asettaa elämäänne +sille kannalle, että joudutte näin kovaan köyhyyteen." -- "Mitenkäs +luulisitte meidän voivan sitä välttää?" sanoi mrs Gordon hiukan +hymähtäen. Ingmar viivytteli vastaustaan vielä kauemmin kuin äsken. -- +"Jos te antaisitte väkenne tehdä työtä palkasta", hän sanoi, "ei teidän +tarvitsisi olla näin puutteenalaisessa tilassa." Mrs Gordon kääntyi +kiivaasti häneen päin. -- "Olen kuusitoista vuotta johtanut tätä +siirtokuntaa noudattaen yhteishengen ja rakkauden käskyä, ja minun +mielestäni ei sellaisen vastatulleen kuin te olette pitäisi ruveta +täällä muutoksia esittelemään." -- "Nyt te suututte minuun, vaikka +itsehän te houkuttelitte minua puhumaan", sanoi Ingmar. -- "Ymmärrän +kyllä teidän hyvän tarkoituksenne", mrs Gordon sanoi. "Ja sitä paitsi +voin teille ilmoittaa, että meillä vielä on paljon rahaa, mutta viime +aikoina kuka lienee lähettänyt meistä vääriä tietoja pankkiireillemme +Amerikkaan, jotka siitä syystä eivät ole tahtoneet mitään lähettää. Nyt +minä kuitenkin tiedän, että rahoja on tulossa." -- "Tuo, mitä nyt +sanotte, on minustakin hauskaa kuulla", sanoi Ingmar. "Mutta meidän +puolella Ruotsissa ollaan sitä mieltä, että parempi on luottaa omaan +työhön kuin säästörahoihin." Mrs Gordon ei vastannut mitään, ja Ingmar +huomasi viisaammaksi olla vaiti. + +Mrs Gordon saapui siirtokunnan talolle jo aikaisin. Kello ei voinut +olla puolta yhdeksää. Viimeisen puolen tuntia hän oli ollut levoton +ajatellessaan, mitä ihmettä hän perille tullessaan tapaakaan. +Saavuttuaan viimein talon läheisyyteen ja huomatessaan, että sen +ympäristössä oli vallan rauhallista, hän huoahti helpotuksesta. Melkein +hän oli tuntunut odottavan, että joku sellainen henki, joista Itämaan +saduissa niin paljon kerrotaan, olisi kaapannut koko talon selkäänsä ja +vienyt sen tipotielleen. + +Tultuaan likelle taloa he kuulivat sieltä virrenveisuuta. "Tuntuuhan +täällä vielä tähän asti kaikki olevan alallaan", sanoi mrs Gordon, kun +vaunut pysähtyivät portille. "Nytkin kuuluvat siellä paraikaa pitävän +aamurukousta." + +Hänellä oli oma avaimensa yhteen ulko-oveen, ja hän avasi sillä, +jott'ei häiritsisi. Ingmarin oli vaikea käydä, kun polvi oli vallan +turtana. Mrs Gordon kiersi kätensä hänen vyötäisilleen ja auttoi häntä +talon sisäpihalle. Ingmar meni heti penkille istumaan. "Lähtekää te, +mrs Gordon, nyt ottamaan selvää, mitä täällä siirtokunnan kesken on +tekeillä", hän sanoi. -- "Ensin minä kuitenkin panen kääreen teidän +polveenne", mrs Gordon sanoi. "Vielä sinne hyvästi ehtii. Kuulettehan +te, että siellä paraikaa pidetään aamurukousta." -- "Ei, ei", sanoi +Ingmar, "tällä kertaa teidän on toteltava minua. Menkää nyt aivan heti +ottamaan selvää, onko täällä mitään tapahtunut." + +Ingmar jäi nyt istumaan ja katselemaan mrs Gordonia hänen astuessaan +portaita ylös ja leveän eteishallin poikki kokoussaliin päin. Oven +auetessa hän kuuli jonkun siellä sisällä puhuvan kovalla äänellä, mutta +puhe katkesi heti. Sitten ovi sulkeutui, eikä mitään enää kuulunut. + +Tuskin viittä minuuttia Ingmar oli istunut odottamassa, ennen kuin +kokoussalin ovi melkein vihaisesti työnnettiin auki. Siitä tuli +näkyviin neljä miestä, jotka kantoivat viidettä keskessään. He kulkivat +ääneti portaissa ja pihan poikki ja menivät aivan Ingmarin ohitse. +Ingmar kurottautui paikaltaan nähdäkseen sen miehen kasvoja, jota +kannettiin. Se oli Clifford. + +"Minnekä te häntä kannatte?" hän kysyi. + +Miehet seisahtuivat. "Viemme häntä alakertaan ruumishuoneeseemme. Hän +on kuollut." Ingmar nousi säikähtyneenä ylös. -- "Mitenkä hän kuoli?" +hän kysyi. -- "Ei häneen mikään ihmiskäsi ole kajonnut", sanoi Ljungo +Björn. -- "Mitenkä hän on kuollut?" Ingmar kysyi uudelleen. + +"No minä kerron, miten se tapahtui", sanoi Ljungo Björn. "Oli pidetty +aamurukous, kun tämä Clifford nousi puhumaan. Hän sanoi tahtovansa +kertoa meille erään tiedon, joka meitä ilahduttaisi. Pitemmälle hän ei +ehtinyt, kun ovi aukeni ja mrs Gordon astui sisään. Clifford tuskin +ennätti vilkaista häneen, kun jo vaikeni ja kävi muodoltaan +tuhkanharmaaksi. Ensin hän jäi paikalleen, mutta mrs Gordon kulki +keskeltä huonetta perälle päin, ja hänen yhä lähestyessään mies +peräytyi pari askelta ja peitti kasvonsa käsiinsä. Tämä näytti meistä +muista niin kummalliselta, että kaikki yht'aikaa nousimme seisomaan, ja +silloin Clifford näytti tointuvan. Hän puristi lujasti nyrkkiään ja +läähätti kovasti, ikään kuin olisi kohdannut jonkin hirmun, ja astui +mrs Gordonia vastaan. 'Miten te olette tänne tullut?' hän sanoi +hänelle. Silloin mrs Gordon hiljaa ja vakavasti katsoi häneen ja sanoi: +'Jumala on minua auttanut.' -- 'Kyllä sen näen', Clifford sanoi, ja +silmät olivat kauhusta melkein pudota hänen päästään. 'Näen myöskin, +kuka teitä saattaa.' -- 'Minä myöskin näen, kuka sinua saattaa', mrs +Gordon silloin sanoi. 'Se on Saatana.' + +"Silloin mies ei enää näkynyt jaksavan hänen katsettaan kestää, vaan +väistyi uudelleen taaksepäin kädet silmillä. Ja mrs Gordon kulki hänen +jäljessään ja piti kättään koholla häneen päin, mutta ei koskenut +häneen sormenpäälläkään. 'Minä näen Saatanan seisovan takanasi', hän +sanoi vielä kerran, ja nyt hän puhui väkevällä ja hirvittävällä +äänellä. + +"Silloin me kaikki olimme näkevinämme Saatanan Cliffordin takana, ja me +ojensimme kätemme ja viitoimme sitä kohti. Ja kaikki yht'aikaa me +huusimme: Saatana! Saatana! + +"Mutta Clifford puikki silloin meidän riviemme ohitse, ja vaikk'ei +kukaan meistä liikahtanutkaan, hän kuitenkin ulisi aivan kuin olisimme +häntä ampuneet tai pieksäneet. Sillä lailla hän kyyrysillään pujotteli +ja ehti ovelle asti. Mutta kun hän koetti sitä avata, silloin me kaikki +vielä kerran huusimme: Saatana! Saatana! Ja silloin näimme hänen kaatua +lysähtävän lattiaan ja jäävän siihen pitkäkseen. Ja kun me yritimme +häntä siitä liikuttaa, oli hän kuollut." + +"Hän oli petturi", sanoi Ingmar, "hän ansaitsi rangaistuksensa." -- +"Niin", toisetkin sanoivat, "hän ansaitsi rangaistuksensa." + +"Mutta mitä hän sitten meille oikeastaan aikoi?" kysyi muuan. -- "Ei +sitä nyt kukaan tiedä", sanoi toinen. -- "Hän olisi kai tahtonut tuhota +meidät." -- "Niin, mutta millä lailla?" -- "Sitä ei kukaan tiedä." -- +"Ei tiedä, eikä suinkaan tule tietämäänkään." + +"Hyvä on, että hän kuoli", sanoi Ingmar. -- "Niin, hyvä on, että hän +kuoli." + +Siirtokuntalaiset olivat koko sen päivän kovin kuohuksissaan. Ei +tiedetty, mitä Clifford oli heille aikonut, eikä sitäkään, oliko vaara +nyt hänen kuolemansa avulla torjuttu. He viettivät tuntikausia +rukoillen ja veisaten kokoushuoneessa. Se tunne, että Jumala oli +taistellut heidän puolestaan, se ikään kuin kohotti heidät tästä +maailmasta erilleen. + +Pitkin päivää he moneen kertaan huomasivat taloa ympäröivillä +kangasmailla joukoittain Jerusalemin kaikkein kehnointa roskaväkeä +tyhjin toimin katselemassa taloon päin. He pelkäsivät, että Clifford +ehkä oli suunnitellut meteleitä ja että nuo hurjat laumat tulevat +karkottamaan heidät kodistaan. Mutta sitten nuo ihmiset taas katosivat, +eikä koko päivänä mitään erityistä tapahtunut. + +Illalla mrs Gordon tuli katsomaan Ingmar Ingmarinpoikaa, joka istui +vuoteellaan polvi kääreissä. Mrs Gordon kiitti häntä lämpimästi hänen +avustaan ja osoitti suurta ystävyyttä häntä kohtaan. + +"Ingmar Ingmarinpoika", hän muun muassa virkkoi, "tahdon nyt teille +sanoa, että jos minä voin korvaukseksi teitä jossakin asiassa auttaa, +tekisin sen varsin mielelläni. Ettekö kertoisi minulle, mikä teidän +sydäntänne painaa; kenties minä voin teitä auttaa." + +Mrs Gordon tiesi vallan hyvin, mitä varten Ingmar Jerusalemissa +oleskeli. Milloinkaan muulloin hän ei olisi luvannut auttaa Ingmaria +sellaisessa asiassa, mutta tänään kaikki siirtokuntalaiset olivat ikään +kuin hurmiossa. Mrs Gordonin mielestä oli hänen kaikkein ensimmäinen +velvollisuutensa tehdä Ingmar onnelliseksi, kun hän kerran oli heille +kaikille tehnyt niin suuren hyvän työn. + +Heti kun mrs Gordon oli lausunut tarjouksensa, painoi Ingmar kiireesti +silmäluomensa umpeen. Hän mietti ensin asiaa kauan aikaa, ennen kuin +vastasi. + +"Siinä tapauksessa teidän on luvattava, ettette pahastu minun +pyynnöstäni." Mrs Gordon vastasi, että kyllä hän nyt tahtoi malttaa +mieltänsä. -- "Näyttää näet siltä", Ingmar sanoi, "etten minä saakaan +niin hevin selväksi sitä asiaa, jota varten minä täällä olen, ja sitä +vartoessa tämä elämä käy ikäväksi, kun ei voi saada sopivaa työtä." +Tuon mrs Gordon kyllä käsitti. "Jos te, mrs Gordon, siis tahdotte tehdä +jotakin minun hyväkseni", Ingmar jatkoi, "niin mieluimmin minä +toivoisin, että koettaisitte hankkia Baram pashan myllyn minun +huostaani. Tiedättehän, etten minä ole teidän muiden lailla +kieltäytynyt rahaa ansaitsemasta, ja siitä minä samalla saisin +luonnolleni sopivaa työtä." + +Mrs Gordon katsoi terävästi Ingmariin, mutta tämä istui melkein ummessa +silmin, eikä hänen kasvoissaan ollut vähintäkään mielenilmausta. Kovin +kummaa oli, ettei hän ollut mitään muuta pyytänyt, mutta samalla mrs +Gordon sentään oli hyvin mielissään siitä. "Mitäpäs syytä minulla olisi +kieltäytyä siinä teitä auttamasta", hän sanoi. "Ettehän te siinä +mitenkään väärin menettele. Hyvä on sekin, että me näin voimme täyttää +Baram pashan pyynnön." -- "Niin, minäkin odotin, että te suostutte +minua auttamaan", sanoi Ingmar. Hän kiitti mrs Gordonia, ja he olivat +erotessaan kumpikin hyvin tyytyväisiä toisiinsa. + + + + +INGMARIN TAISTELU + + +Ingmar on nyt ottanut huostaansa Baram pashan myllyn. Hän askaroi nyt +myllärin toimessa, ja milloin yksi, milloin toinen siirtokuntalainen +käy häntä auttamassa. + +Mutta vanhastaanhan on tunnettua, että kaikissa myllyissä on paljon +noitavoimia ja muuta sellaista, ja siirtokuntalaiset alkoivat pian +huomata, ettei kukaan voi päiväkautta istua kuulemassa kivien kolketta +Baram pashan myllyssä joutumatta ikään kuin lumouksiin. + +Jokainen, joka istuu niitä kuuntelemassa, havahtuu lopulta huomaamaan, +että ne yhä laulavat ja hyrisevät näitä sanoja: "Jauhamme jauhoja, +kokoomme rahoja, meistä on hyötyä; mitäs sinä teet, mitäs teet, mitäs +teet?" + +Ja siinä, joka tätä kuulee, herää kumma halu ansaita leipänsä hiki +päässä. Hän syttyy vallan kuumeeseen istuessaan myllyssä kuunnellen +kivien kolketta. + +Ehdottomasti hän alkaa ajatella, kykenisikö hän mihinkään, voisiko hän +mitään saada aikaan, olisiko hänestä millään lailla siirtokunnalle +tukea. + +Ne, jotka ovat pari päivää olleet myllytyössä, eivät puhu mistään +muusta kuin tämän maan viljelykseen kelpaavista laaksoista, jotka +kaikki ovat ketona, he puhuvat vuorista, joille olisi metsää +kylvettävä, ja hylätyistä viinitarhoista, joissa vain työmiehiä olisi +tarpeen. + +Ja kun myllynkivet ovat pari viikkoa lauluaan hyräilleet, silloin +eräänä päivänä ruotsalaiset talonpojat vuokraavat Saaronin tasangolta +maapalstan ja alkavat kyntää ja kylvää. + +Ja kun vähän aikaa kuluu, niin he hankkivat itselleen Öljymäeltä pari +isoa viinitarhaa. + +Ja taaskin jonkin ajan päästä he ottavat urakalle suuren vesijohtotyön +muutamassa laaksossa. + +Ja ruotsalaisten ensin alettua rupeavat amerikkalaiset ja syyrialaiset +vähitellen jatkamaan. He menevät opettajiksi kouluihin, hankkivat +valokuvauskoneen ja kiertävät ympäri maata ottamassa kuvia, jotka +käyvät matkustajille hyvin kaupaksi, he laittavat pienen +kultasepänliikkeen johonkin talonsa sopivaan huoneeseen. + +Miss Young on jo pitkät ajat ollut johtajattarena Ahmed efendin +koulussa, ja nuoret ruotsalaistytöt opettavat muhamettilaislapsille +ompelua ja kutomista. + +Syksymmällä jo koko siirtokunta hyörii ja häärii työssä ja yhä uusissa +hankkeissa. Koko talo kuhisee vireyttä aivan kuin muurahaiskeko. + +Ja kun muistelee, niin tosiaan tänä kesänä ei ole sattunut mitään +onnettomuutta, ei ketään ole kuollut siitä lähtien, kun Ingmar otti +myllyn huostaansa. Eikä nyt enää kukaan ole Jerusalemin ilkeyttä +suremalla mieltään menettänyt. + +Kaikkien katseet säteilevät mielihyvää, he rakastavat siirtokuntaansa +enemmän kuin koskaan ennen, he suunnittelevat uusia hankkeita ja +panevat niitä toimeen. Tämä on tähän asti ollut ainoa puute heidän +onnessaan. Ja nyt he kaikki uskovat, että Jumala tahtookin antaa heidän +hankkia leipänsä omalla työllä. + +Syksyllä Ingmar jättää myllyn Ljungo Björnille ja oleksii itse nyt +siirtokunnan talossa. Hän laittaa Boon ja Gabrielin kanssa jonkinmoista +vajaa talon viereiselle kentälle. Mutta kukaan ei tiedä, mitä sillä +aiotaan, kukaan ei saa nähdä, miten se sisustetaan, sillä he ovat kovin +salaperäisiä. + +Saatuaan viimein vajan valmiiksi Ingmar lähtee Boon kanssa Jaffaan, ja +siellä saksalaisessa siirtokunnassa he alkavat tavattoman pitkälliset +neuvottelut. + +Mutta parin päivän kuluttua he palaavat kotiin, tällä kertaa ratsastaen +kumpikin uljaalla ruskealla hevosellaan. + +Nämä ovat nyt siirtokunnan omaisuutta, ja totta tosiaan, vaikka +sulttaani tai keisari olisi kolkuttanut porttia ja selittänyt aikovansa +liittyä siirtokuntaan, niin sen mieleisempi hän tuskin olisi voinut +olla. Lapset ne liekkuvat ja kapuavat hepojen selkään, ja se talonpoika +on kuin ruhtinas, joka niillä pääsee kyntämään. + +Niitä vaalitaan paremmin kuin yhtäkään hevosta koko Itämaalla, ja +jok'ainoa yö talonpojat pistäytyvät niiden vajaan katsomaan, että soimi +on täynnä. + +Mutta se ruotsalainen, joka kulloinkin sattuu aamuisin hevosia +valjastamaan, ei voi olla ajattelematta: Eihän tässä maassa elämä niin +kovin tukalaa olekaan, tunnenhan nyt, että täällä voi viihtyä. Voi, +kuinka minä säälin sitä Timmin Halvoria, joka ei päässyt tätä +tuntemaan! Eihän hän olisi surusta kuolemaan sortunut, jos olisi saanut +tällaisia hevosia ajaa. + + * * * * * + +Oli muuan syyskuun aamu. Hyvin varhain, kun vielä oli pimeä yö, +lähtivät Ingmar ja Boo siirtokunnan talolta. He olivat menossa työhön +erääseen niistä viinitarhoista, joita siirtokuntalaiset olivat +vuokranneet Öljymäeltä. + +Ingmarin ja Boon välillä ei vain ollut tahtonut oikeata sopua pysyä. Ei +heistä tosin vielä ollut tullut ilmi vihamiehiä, mutta he eivät koskaan +olleet samaa mieltä mistään. Nyt Öljymäelle lähtiessään he alkoivat +kiistellä tiestä. Boo tahtoi kulkea kiertotietä kukkulain poikki. Hän +sanoi, että sitä oli pimeässä helpompi kulkea. Ingmar tahtoi käydä +lyhyempää ja hankalampaa tietä, ensin Josafatin laakson poikki ja +sitten oikotietä mäelle. + +Kun he olivat tästä kotvan aikaa väitelleet, ehdotti Ingmar, että +kumpikin lähtisi omaa tietään, sittenhän nähdään, kumpi pikemmin +ennättää. Tähän Bookin suostui. Kumpikin he sitten lähtivät kulkemaan +omaan suuntaansa. + +Heti kun Ingmar oli Boosta eronnut, yllätti hänet se suuri kaipuu, joka +aina yksinäisinä hetkinä häntä ahdisti. "Eikö Herra Jumala ollenkaan +armahda minua ja anna minun lähteä kotiin?" hän sanoi. "Eikö hän auta +minua, jotta saan viedä Gertrudin pois Jerusalemista, ennen kuin hän +tulee aivan mielenvikaan?" + +"En ymmärrä, miksi juuri se minulta vähimmin onnistuu, jonka vuoksi +matkaan lähdin", hän sanoi puoliääneen kulkiessaan tätä miettien yön +pimeässä, "sillä enhän ole päässyt askeltakaan Gertrudia lähemmäksi. +Mutta kaikessa muussa minulla on ollut paljon parempi onni kuin olisin +odottanutkaan. En oikein usko, että nämä ihmiset koskaan olisivat +päässeet työhön kiintymään, jollei minun päähäni olisi pistänyt ottaa +mylly huostaani. + +"Ja kaunista on ollut nähdäkin sitä voimaa, jolla työ on heitä +kiinnittänyt", hän jatkoi. "Niin, onhan täällä ollut paljon hyvää ja +opettavaista nähtävänä, mutta silti minä en mahda koti-ikävälleni +mitään. Tämä kaupunki tuntuu minusta aina vain pelottavalta, enkä minä +voi vapaasti hengittää ennen kuin olen täältä päässyt. Ja toisinaan käy +sellainen aavistus, että ehkä kuolema minut täällä kohtaa enkä koskaan +pääse kotiin Barbroota ja Ingmarilaa näkemään." + +Tätä ajatellessaan Ingmar oli kulkenut laakson pohjaan asti. Korkealla +hänen yläpuolellaan kuvastui kaupungin särmäharjainen muuri yötaivasta +vasten, ja joka puolella kohosivat valtavat kukkulaseinät. + +Tämähän on vallan kamala paikka näin yön pimeydessä, Ingmar ajatteli. +Ja nyt vasta hän muisti, että hänen täytyi kulkea sekä juutalaisen että +muhamettilaisen kalmiston ohi. + +Samassa kun nämä hautausmaat johtuivat Ingmarin mieleen, hän muisti +erään vastikään Jerusalemissa sattuneen tapauksen. Kun hän eilen oli +kuullut siitä puhuttavan, ei se ollut vaikuttanut häneen voimakkaammin +kuin mikään muukaan pyhän kaupungin päiväntapahtuma, mutta nyt +pilkkopimeässä se tuntui hänestä vallan kauhealta ja inhottavalta. + +Keskellä juutalaisten kaupunginosaa oli nimittäin pieni sairaala, joka +oli siitä kuuluisa, ettei siinä koskaan ollut yhtään potilasta. Ingmar +oli monta kertaa kulkenut sen sivu, oli kurkistanut ikkunoista sisään +ja aina nähnyt kaikki vuoteet tyhjinä. Siihen oli kuitenkin niin +luonnollinen syy, että tuskin olisi voinut muuten ollakaan. Muuan +englantilainen lähetysseura näet oli rakennuttanut tämän sairaalan +ottaakseen sinne sairaita juutalaisia hoidettaviksi ja saadakseen siten +tilaisuuden käännyttää heitä. Mutta juutalaiset, jotka pelkäsivät, että +heille sellaisessa paikassa syötettäisiin kiellettyä ruokaa, varoivat, +ettei heitä sinne vietäisi. + +Nyt pari päivää sitten oli yksi sairas saatu tuohon laitokseen. Se oli +vanha, köyhä juutalaisnainen, joka oli kaatunut ja taittanut jalkansa +aivan sen ikkunan alla. Hänet oli kannettu sairaalaan hoidettavaksi, +mutta parin päivän perästä hän oli kuollut. + +Ennen kuolemaansa hän oli pyhästi vannottanut englantilaisen +sairaanhoitajattaren ja lääkärin toimittamaan niin, että hänet +haudataan juutalaisten kalmistoon Josafatin laaksoon. Hän sanoi sitä +varten näin ikänsä lopulla tulleensakin Jerusalemiin, että saisi +käyttää tätä etua sielunsa autuudeksi. Jolleivät he voineet sitä +hänelle luvata, olisivat sitten mieluummin jättäneet hänet kadulle +kuolemaan. + +Hänen kuoltuaan englantilaiset siis olivat laittaneet sanan +juutalaisseurakunnan esimiehelle ja pyytäneet häntä lähettämään väkeä, +joka veisi ruumiin pois ja hautaisi sen. + +Mutta juutalaiset olivat silloin vastanneet, että kun tuo vanha vaimo +oli kuollut kristittyjen sairaalassa, ei hän enää kelvannut +juutalaisten hautausmaahan. + +Lähetyssaarnaajat olivat oikein innokkaasti koettaneet saada +juutalaisia myöntymään. He olivat lähettäneet anomuksensa yksin +ylirabbiinillekin, mutta kaikki oli ollut turhaa. Muuta neuvoa ei enää +ollut, kuin että heidän piti omin päin haudata vainaja. Mutta he eivät +tahtoneet nyt riistää häneltä sitä onnea, jota hän oli uneksinut koko +vaivaisen ikänsä. He kaivattivat siis juutalaisten kiellosta +välittämättä haudan Josafatin laakson kalmistoon ja laskivat ruumiin +siihen. + +Juutalaiset eivät yrittäneetkään sitä estää, mutta seuraavana yönä he +tulivat ja avasivat haudan ja paiskasivat arkun siitä ylös. + +Englantilaiset tahtoivat kaikin mokomin täyttää vainajalle antamansa +lupauksen. Saatuaan tiedon, että hänet oli syydetty pois haudasta, he +riensivät laskemaan hänet siihen uudelleen. + +Sitä seuraavana yönä ruumis uudelleen riistettiin haudasta. + +Ingmar Ingmarinpoika seisahtui äkkiä kuuntelemaan. Kuka niiden +haudanavaajien metkut tietää, hän ajatteli, vaikkapa olisivat siellä +tänäkin yönä. + +Alussa hän ei huomannut mitään, mutta sitten kuului läheltä sellainen +kilahdus, kuin olisi rautakapineella isketty kiveen. + +Hän kävi nopeasti muutaman askelen sitä ääntä kohti ja seisahtui sitten +uudelleen kuuntelemaan. Nyt hän selvästi kuuli, kuinka rautalapiolla +kaivettiin maata ja soraa ja kiviä syydettiin ylös. + +Hän meni taas eteenpäin ja kuunteli tuota kiihkeätä kaivamista. Siinä +on viisi kuusi lapiomiestä työssä, hän ajatteli. Hyvä Isä noita +ihmisiä, jotka voivat tuolla lailla vainota kuollutta! + +Tuota haudan kaivua kuunnellessaan Ingmar alkoi tuntea hirvittävästi +sydäntyvänsä. Viha paisui hänessä joka silmänräpäys. "Eihän tämä asia +sinuun koske", hän sanoi rauhoittaakseen itseänsä, "ei sinun siihen +tarvitse sekaantua." Mutta veri ajautui hänen päähänsä, hän tunsi +kaulansa ikään kuin tukkeutuvan, niin että tuskin voi hengittää. "Se on +häijyä ja hirveätä kuulla", hän ajatteli, "en koskaan ole mokomaa +ilkeyttä nähnyt." + +Viimein hän jäi seisomaan. Hän kohotti nyrkkiään ja heristi sitä. +"Varokaas, senkin roistot, nyt minä tulen", hän sanoi. "Nyt minä olen +kyllin kauan tätä kuunnellut. Ei minua kukaan voi vaatia tyynesti +menemään ohi, kun te kaivatte ruumista haudasta." + +Hän riensi nopein, äänettömin askelin eteenpäin. Hänen sydämensä oli +nyt yht'äkkiä kevennyt melkein iloiseksi. Tämähän on tosin mieletöntä, +hän ajatteli, mutta mitähän esimerkiksi isä olisi sanonut, jos joku +silloin hänen viime päivinään, kun hän meni veteen niitä pikkulapsia +pelastamaan, olisi varoittanut häntä sinne menemästä ja pysymään +maalla. Ja nyt minunkin täytyy tässä asiassa menetellä oman pääni +mukaan, niinkuin isä aikanaan. Sillä tässä minun ohitseni valuu +pahuuden virta, ja sen mustat kuohut huuhtovat mukaansa sekä kuolleita +että eläviä, mutta nyt minä en kauempaa jaksa hillitä itseäni seisomaan +rannalla. Tulkoon nyt minun vuoroni mennä ponnistelemaan tuota virtaa +vastaan. + +Vihdoin hän seisoi tuon haudan partaalla, jossa muutama mies teki +työtä. Heillä ei ollut soihtua eikä lyhtyä, vaan he kaivaa huhkivat +pimeässä. Ingmar ei voinut nähdä, kuinka monta heitä oli, eikä hän +siitä välittänytkään, ryntäsi vain heidän keskeensä. Eräältä Ingmar +tempasi lapion, jolla hän kaivoi, ja alkoi iskeä sillä joka taholle. +Hän oli niin odottamatta karannut miesten kimppuun, että he joutuivat +ikään kuin sekaisin säikähdyksestä. He hyppivät haudasta pakoon +yrittämättäkään vastustaa. Parin silmänräpäyksen päästä Ingmar oli +yksin. + +Hänen ensi työnään oli lapioida haudasta syydetty multa siihen +takaisin, ja vasta sitten hän ajatteli, mitä nyt oli tehtävä. Hän ei +pitänyt sopivana lähteä ennen päivänkoittoa, sillä heti hänen mentyään +haudanavaajat varmaankin palaisivat työhönsä. + +Hän jäi siis seisomaan hautakummulle ja odotti. Hän teroitti korviaan +kuullakseen pienenkin risahduksen, mutta kaikki oli ensi alussa +äänetöntä. Tokko he kumminkaan lienevät niin perin kauas paenneet yhtä +ainoata miestä, hän ajatteli. Sitten hän huomasi, että pikkukivet +alkoivat rapista ympäröivillä haudoilla. Hän oli näkevinään muutamia +häämöttäviä olentoja liukuvan ja ryömivän paasien yli, joita maa oli +täynnä. + +Nyt on varmaankin tosi edessä, Ingmar ajatteli, nostaen samassa lapion +turvakseen. Yht'äkkiä hänen päällensä sinkoili ihan ropisemalla isoja +ja pieniä kiviä. Muutamia miehiä syöksyi samassa hänen kimppuunsa +koettaen paiskata häntä kumoon. + +Siitä alkoi ankara paini. Ingmar oli voimakas kuin jättiläinen, ja hän +heitti yhden toisensa jälkeen maahan. Mutta vastustajat olivat sitkeitä +tappelijoita eivätkä tahtoneet väistyä. Viimein eräs heistä lankesi +aivan Ingmarin jalkojen eteen. Juuri silloin Ingmarin piti astua askel +eteenpäin ja hän kompastui kumossa olevaan mieheen. Hän kaatui rentona +maahan, ja samassa hän tunsi toisessa silmässään kirvelevää tuskaa. Hän +kävi vallan hervottomaksi. Hän tunsi toisen heittäytyvän hänen päälleen +ja sitovan hänet, mutta ei kyennyt nousemaan vastarintaan. Kipeätä +silmää vihavoi niin pahasti, että se vei kaikki hänen voimansa, ja ensi +hetkenä hän luuli olevansa kuoleman oma. -- -- -- + +Boo oli sillä välin, hänestä erottuaan, kulkenut eteenpäin, koko ajan +ajatellen Ingmaria. Alkumatkasta hän kiirehti aika lailla, sillä hän +olisi mielellään tahtonut ensimmäisenä ennättää vuorelle, mutta vähän +ajan kuluttua hän hiljensi kulkuaan. Hän naurahti alakuloisesti omaa +itseään. Tiedänhän sen, että menisinpä minä millaista kyytiä tahansa, +en minä sittenkään joudu yhtä pian kuin Ingmar. En ole ikänäni tavannut +toista niin hyväonnista miestä, joka niin varmasti aina kykenisi +saamaan tahtonsa perille. En totta tosiaan voi muuta odottaa, kuin että +hän lopultakin vie Gertrudin kotiin Taalainmaahan. Nytkin viimeisenä +puolena vuonna on hänen tahtonsa ollut täällä siirtokunnan kesken +kaikki kaikessa. + +Mutta saavuttuaan Öljymäelle sovittuun paikkaan Boo ei tavannutkaan +Ingmaria siellä odottamassa, ja hän tuli vallan hyvilleen. Hän ryhtyi +työhön ja jatkoi sitä kotvan aikaa. Onpa hän nyt edes kerran saanut +huomata valinneensa väärän tien, Boo ajatteli. + +Päivä alkoi sitten sarastaa, ja kun Ingmaria ei vieläkään kuulunut, +alkoi Boo käydä levottomaksi, sillä kaiketi hänelle oli sattunut jokin +vahinko. Hän alkoi laskeutua vuorta alaspäin etsiäkseen häntä. Se +Ingmar on sentään omituinen, hän ajatteli, sillä vaikk'ei minun +oikeastaan kannata hänestä pitää, niin luultavasti minun kumminkin +olisi paha mieli, jos hänelle on sattunut tapaturma. Kunnon mies hän +on, ja täällä Jerusalemissa hän on suurenmoisesti auttanut meitä. +Joll'ei Gertrudia olisi meitä erottamassa, niin pian meistä voisi tulla +täysin hyvätkin ystävät. + +Aamu valkeni nopeasti, ja Josafatin laaksoon asti ehdittyään Boo +piankin löysi Ingmarin pitkänään parin hautapaaden välissä. Ingmarin +kädet olivat siteissä, ja hän makasi liikahtamatta, mutta kuultuaan +Boon raskaat askelet hän kohotti päätään. "Boo, sinäkö se olet?" hän +sanoi. -- "Niin olen", Boo vastasi, "mitenkäs sinun laitasi on?" Sitä +sanoessaan hän näki Ingmarin kasvot; molemmat silmät olivat ummessa, +toinen niistä turvoksissa, ja silmäkulmasta tihkui verta. "Kuulehan +nyt, miten sinun oikein on käynyt?" Boo kysyi ja hänen äänensä oli +omituisen sumea. -- "Jouduin tappeluun noiden haudanavaajien kanssa", +Ingmar sanoi, "kompastuin sitten yhteen heistä, ja hänellä oli +kädessään veitsi, joka osui suoraan silmääni." Boo laskeutui polvilleen +Ingmarin viereen ja alkoi irroittaa siteitä hänen käsistään. -- "Miten +sinä haudanavaajien kanssa jouduit tappeluun?" Boo sanoi. -- "Kuljinhan +laakson kautta, ja silloin minä kuulin heidän kaivamisensa." -- "Ja +sittenkö et voinut suvaita, että se ruumis olisi tänäkin yönä heitetty +pois haudasta?" -- "Juuri niin", Ingmar sanoi, "sitä en voinut +suvaita." -- "Siinä sinä teit miehen työn", Boo sanoi. -- "Enkä +tehnyt", sanoi Ingmar, "tyhmää se oli, mutta en malttanut olla sitä +tekemättä." -- "Mutta minä sanon sinulle", Boo sanoi, "että vaikka se +tyhmää oli, niin nyt minä olen sinun ystäväsi koko ikäni, sen vuoksi +että tämän teit." + + + + +ÖLJYMÄELLÄ + + +Ingmar sai hoitajakseen erään lääkärin englantilaisten suuresta +silmäsairaalasta. Tämä kävi joka päivä siirtokunnan talolla muuttamassa +käärettä. Ingmarin silmä parani pian hyväksi, ja hän tunsi jo kohta +olevansa niin terve, että voi nousta vuoteelta ja olla jalkeilla. + +Mutta eräänä aamuna lääkäri huomasi, että hänen terve silmänsä rupesi +verestämään ja näytti turvonneelta. Hän kävi hyvin levottomaksi ja +alkoi heti antaa ohjeita tämän silmän hoitamiseen. Sitten hän kääntyen +Ingmarin puoleen sanoi hänelle suoraan, että hänen oli parasta lähteä +pois Palestiinasta heti ensi tilassa. "Pelkään, että te olette saanut +itämaiden vaarallisen silmätaudin", hän sanoi. "Minä nyt koetan auttaa +teitä niin hyvin kuin voin, mutta teidän ainoa silmänne ei nyt ole +kyllin vahva torjumaan tartuntaa, jota täällä kaikkialla on ilmassa. +Jos jäätte tänne, tulee teistä parissa viikossa sokea aivan +auttamattomasti." + +Tämä herätti suurta surua siirtokunnassa, eikä ainoastaan Ingmarin +sukulaisten, vaan kaikkien muidenkin kesken. He kaikki sanoivat, että +Ingmar oli tehnyt heille mitä suurimman hyväntyön, kun hän oli +houkutellut heitä ansaitsemaan leipänsä hiessä päin muiden ihmisten +lailla, ja että sellaista miestä ei siirtokunnasta koskaan pitäisi +päästää. Mutta kaikki tunsivat, että Ingmarin oli pakko lähteä, ja mrs +Gordon sanoi heti, että jonkun veljistä pitäisi heti varustautua +saattamaan häntä, kun hänen nyt oli vaikea matkustaa yksin. + +Ingmar kuunteli kauan ääneti sitä puhetta, että hänen piti matkustaa. +Viimein hän sanoi: "Eihän se nyt niin varmaa ole, että minä tulen +sokeaksi, jos tänne jään." Mrs Gordon kysyi, mitä hän ajatteli niin +sanoessaan. -- "En vielä ole saanut ajetuksi sitä asiaa, jota varten +tänne tulin", hän sanoi hitaasti. -- "Aiotteko te siis kieltäytyä +matkustamasta?" mrs Gordon kysyi. -- "Sitä minä ajattelen", sanoi +Ingmar, "kovin katkeraltahan tuntuisi tällainen pakollinen kotiinlähtö +kesken asiansa." + +Nyt nähtiin, kuinka suuressa arvossa mrs Gordon Ingmaria piti, sillä +hän meni Gertrudin luokse ja kertoi hänelle, ettei Ingmar tahtonut +lähteä pois, vaikka hän oli vaarassa tulla sokeaksi, jos jäi. "Tiedät +kyllä, kuka siihen on syypää, ettei hän tahdo lähteä", sanoi mrs +Gordon. -- "Tiedän kyllä", Gertrud vastasi. + +Gertrud katsoi ihmetellen mrs Gordoniin, ja tämä ei sen enempää +puhunut. Mrs Gordon ei voinut suoraan kehoittaa häntä rikkomaan +siirtokunnan keskeisiä sääntöjä, mutta Gertrud ymmärsi, että hänen +kyllä suvaittaisiin tehdä Ingmarin hyväksi, mitä hän vain tahtoi. +Olisipa joku muu kuin minä tässä asemassa, niin varmaan mrs Gordon +olisi vähemmän myöntyväinen, hän hiukan harmissaan ajatteli. Mutta kun +he eivät minua pidä oikein selväpäisenä, niin taitaisivat olla +iloissaankin, jos lähtisin tieheni. + +Pitkin päivää tuli yksi toisensa jälkeen Gertrudin luo puhumaan +Ingmarista. Kukaan ei rohjennut suoraan sanoa hänelle, että hänen +pitäisi lähteä Ingmarin seurassa kotiin, mutta ruotsalaiset talonpojat +istuivat hänen viereensä ja puhuivat siitä sankarista, joka taisteli +vainajan puolesta Josafatin laaksossa, ja sanoivat, että nyt Ingmar oli +näyttänyt olevansa oikean vanhan sukupuun oksa. "Suuri vahinko olisi, +jos hänenlaisensa mies tulisi sokeaksi." + +"Minä katselin Ingmaria sinä päivänä, jona Ingmarilassa pidettiin +huutokauppaa", sanoi Gabriel, "ja minä sanon sinulle, että jos olisit +hänet silloin nähnyt, et ikinä olisi voinut häneen suuttua." + +Mutta Gertrudista tuntui aivan kuin olisi koko päivän ponnistellut +sellaista unta vastaan, josta tahtoisi rientää pois, mutta ei voi +päästä hievahtamaan. Hän olisi tahtonut auttaa Ingmaria, mutta ei +tiennyt, mistä siihen saisi voimaa. Miten minä voin tehdä tämän +Ingmarille, kun en enää rakasta häntä? hän kysyi itseltään. Ja miten +minä voin olla sitä tekemättäkään, kun tiedän, että hän tulee sokeaksi? +sitäkin hän kysyi itseltään. + +Illalla Gertrud seisoi talon edustalla suuren sykomoripuun alla ja +ajatteli lakkaamatta sitä samaa, että hänen pitäisi lähteä Ingmarin +mukaan, mutta ettei hänen voimansa siihen päätökseen riittänyt. Boo +tuli silloin ulos hänen luokseen. + +"Sattuu niitä omituisia kohtauksia", Boo sanoi, "kuten se, että ihminen +voi ilahtua onnettomuudestaan ja taas ruveta onneansa murehtimaan." + +Gertrud kääntyi suoraan häntä kohti ja katsoi häneen säikähtynein +silmin. Hän ei sanonut mitään, mutta Boo arvasi hänen ajattelevan: +"Tuletko sinäkin nyt minua ärsyttämään ja vainoamaan?" + +Boo puraisi huultaan, ja hänen kasvonsa hiukan vääristyivät, mutta heti +sen jälkeen hän kuitenkin sanoi, mitä oli aikonut. + +"Kun on pitänyt jostakin ihmisestä koko ikänsä", hän sanoi, "silloin ei +voi olla pelkäämättä hänen menettämistään. Mutta kaikkein enimmän +pelottaa sellainen menettäminen, joka johtuu siitä, että huomaa hänet +niin kovasydämiseksi, ettei hän voi antaa anteeksi eikä unohtaa." + +Boo lausui nämä kovat sanansa hyvin lempeällä äänellä, eikä Gertrud +suuttunut, vaan herahti itkuun. Hänen mieleensä muistui kerran +näkemänsä uni, jossa hän oli puhkaissut Ingmarin silmät. Nythän näkyy, +että tämä uni oli totta ja että minä tosiaan olen niin kovasydäminen ja +kostonhimoinen kuin silloin unissani olin, hän ajatteli. Varmaankin +Ingmar nyt menettää näkönsä minun tähteni. Hän tuli hyvin surulliseksi, +mutta hänen painajaisen tapainen voimattomuutensa ei siitä väistynyt, +eikä hän vielä yölläkään maata ruvetessaan ollut lopullisesta +päätöksestä selvillä. + +Aamulla hän nousi hyvin varhain ja lähti tapansa mukaan kiipeämään +kukkulain yli Öljymäelle. + +Koko matkan hän ponnisteli päästäkseen irti tuosta mielensä +raukeudesta. Hän näki kyllä, mitä hänen piti tehdä, mutta hänen +tahtonsa oli uuvuksissa eikä jaksanut voittaa sitä, minkä kahleissa hän +oli. + +Hän muisti kerran nähneensä tervapääskysen, joka oli pudonnut maahan ja +hietikossa räpisteli siipiään saamatta niin paljon ilmaa, että olisi +voinut heittäytyä niiden varaan. Juuri samoin hänkin tunsi turhaan +pyristelevänsä pääsemättä paikaltaan. + +Mutta saavuttuaan Öljymäen huipulle, samalle paikalle, jossa hänen +tapansa oli odottaa auringonnousua, hän nyt näki, että se Jeesuksen +näköinen dervishi oli siellä jo ennen häntä. Hän istui maassa, jalat +allaan ristissä, ja hänen suuret silmänsä katselivat Jerusalemia. + +Gertrud ei hetkeksikään unohtanut, että mies vain oli dervishiparka, +jossa ei ollut muuta mainittavaa kuin että hän yllytti seuralaisiaan +kiihkeämpään tanssiin kuin kukaan muu. Mutta kun hän näki hänen +kasvonsa ja tuskaisen piirteen hänen suunsa ympärillä, silloin koko +hänen ruumiinsa vavahti. Hän jäi seisomaan kädet ristissä aivan miehen +lähelle ja katsomaan häntä. + +Hän ei ensinkään uneksinut, eikä hän nähnyt näkyjä, tuo suuri +yhdennäköisyys vain vaikutti, että hän luuli hänessä näkevänsä +jumalvoimaisen ihmisen. + +Nyt hän uudestaan uskoi, että jos tämä mies vain tahtoi esiintyä +ihmisille, silloin nähtäisiin, että hän on syventynyt kaiken tiedon +syntyihin saakka. Hän uskoi, että myrskyt ja laineet tottelivat tämän +miehen käskyjä, että hän oli tyhjentänyt kaiken kärsimyksen kalkin, +uskoi että hänen ajatuksensa käsittivät tuntemattomankin, sen mitä +tutkimaan kukaan muu ei pystynyt. + +Hän tiesi, että jos hän olisi ollut sairas, niin häntä katsoessaan hän +olisi parantunut. + +Tämä ei voi olla tavallinen ihminen, hän ajatteli. Minä tunnen olevani +taivasten autuudessa, kun vain saan häntä katsella. + +Hän oli seisonut kauan aikaa dervishin vieressä nähtävästi tämän +huomaamatta, mutta yht'äkkiä dervishi kääntyi suoraan häneen päin. + +Gertrud lyyhistyi kokoon noiden silmien edessä, sillä tuota katsetta +hän ei voinut kestää. + +Mies katseli häntä ääneti ja tyynesti ainakin koko minuutin ja sitten +ojensi hänelle kätensä suudeltavaksi niinkuin hänen seuralaistensa +tapana oli tehdä. Ja Gertrud suuteli nöyrästi hänen kättään. + +Sen jälkeen mies ystävällisen totisena viittasi hänet nyt menemään +matkaansa, jottei hän enää häiriintyisi. + +Gertrud kääntyi kuuliaisena hänestä pois ja käveli hitaasti alamäkeen. +Tuo miehen hyvästijättötapa oli hänestä niin omituinen, että varmaankin +se jotakin merkitsi. Tuntui aivan kuin hän olisi sillä sanonut: Jonkin +aikaa sinä olet ollut minun omani ja palvellut minua, mutta nyt minä +päästän sinut. Elä nyt maailmassa kanssaihmistesi hyväksi! + +Kuta lähemmäs siirtokuntaa hän tuli, sitä enemmän tuo suloinen huumaus +häipyi. "Nyt minä tiedän, ettei hän ole Kristus. Enkä minä uskokaan +häntä Kristukseksi", hän nyt uudestaan sanoi. + +Mutta suuren muutoksen tuo miehen näkeminen hänessä sai aikaan. Olihan +hän ainakin ollut Gertrudin silmissä ikään kuin elävä Kristuksen kuva, +ja jo sen vuoksi hänestä nyt jok'ainoa maan kivi tuntui kertaavan niitä +pyhiä oppeja, joita hän muinoin oli tässä maassa julistanut, ja +kukkaset tuntuivat kuuluttavan, kuinka suloista oli vaeltaa hänen +teitään. + +Heti talolle palattuaan Gertrud meni suoraan Ingmarin huoneeseen. "Nyt, +Ingmar, minä lähden sinun mukanasi kotiin", hän sanoi. + +Pari syvää henkäystä kohosi Ingmarin rinnasta. Näkyi, että hän tunsi +suurta huojennusta. + +Hän otti Gertrudin kädet omiensa väliin ja puristi niitä. "Nyt Jumala +on minulle ollut kovin hyvä", hän sanoi. + + + + +"KERRAN TOISEMME KOHDATAHAN" + + +Siirtokunnassa oli erinomainen kiire. Taalain talonpojilla oli kullakin +omassa huoneessaan niin paljon puuhaa, etteivät he joutaneet +ulkotöilleen pelloille eikä viinitarhoihin, ja ruotsalaiset lapset +olivat kiireitten kotitöiden vuoksi saaneet luvan koulusta. + +Ingmarin ja Gertrudin lähtö oli määrätty tästä päivästä ylihuomiseksi, +ja siitä syystä nyt oli niin kiire laittaa kuntoon kaikki, mitä +kenenkin teki mieli lähettää heidän muassaan kotipuoleen. + +Nyt oli sopiva tilaisuus lähettää pieni muistolahja lapsuudenaikaisille +koulutovereille ja vanhoille ystäville, jotka koko ikänsä olivat +pysyneet uskollisina. Nythän saattoi ilmaista, että toisinaan vielä +ystävällisesti ajateltiin monta kotona olevaa entistä toveria, joiden +kanssa kiihkeimpänä alkuaikana oli lakattu seurustelemasta, ja vanhaa +viisasta väkeä, joiden neuvoista matkalle lähtiessä oli pahastuttu. +Nythän sopii jollain tavalla ilahduttaa vanhempia, mielitiettyä, +kirkkoherraa ja koulumestaria, joka oli heidät kaikki kasvattanut. + +Ljungo Björn ja Kolåsan Gunnar istuivat koko päivän kynä kourassa +kankein sormin piirtäen kirjeitä ystävilleen ja sukulaisille, ja +Gabriel taas seisoi sorvauspenkin ääressä laittaen pieniä +öljypuukuppeja, ja Katri Ingmarintytär pani moneen eri kääreeseen +suuria valokuvia Getsemanesta ja Pyhän haudan kirkosta, siitä uhkeasta +talosta, jossa he asuivat, ja heidän kauniista kokoussalistaan. + +Lapset kokivat tushipensselillä maalata kuvia ohuille +öljypuuliuskoille, jota he olivat oppineet amerikkalaisten koulussa, +tai sommittelivat valokuvakehyksiä, joihin koristeiksi liimattiin +Itämaalla kasvavia tähkäpäitä ja siemeniä ja hedelmänsydämiä. + +Martta Ingmarintytär leikkasi kangaspuista hienon palttinansa ja rupesi +kirjailemaan nimiä pyyhkeisiin ja ruokaliinoihin, jotka olivat aiotut +hänen langolleen ja kälylleen. Ja hän hymyili ajatellessaan, että nyt +he kotipuolessa saavat nähdä hänen vielä muistavan entisen taitonsa +kutoa hienoa ja tiivistä kangasta, vaikka olikin Jerusalemissa. + +Molemmat Amerikassa olleet Ingmarintyttäret sitoivat päällyspapereita +aprikoosi- ja persikkahillopurkkeihin, ja niiden pohjiin he +kirjoittivat rakkaita nimiä, joita he eivät voineet muistella muuten +kuin vesissä silmin. + +Israel Tuomaanpojan vaimo leipoi mesileipätaikinaa, ja sitä paitsi +hänellä oli uunissa piirakka silmällä pidettävänä. Piirakka oli aiottu +Ingmarin ja Gertrudin evääksi, mutta mesileivät, jotka voivat säilyä +kuinka kauan tahansa, heidän piti koskematta viedä Myckelsmyran +eukolle, joka oli siistinä ja pyhäpuvussaan seisonut tienvieressä, +kun Jerusalemin matkalaiset olivat ajaneet siitä ohi, ja Eeva +Gunnarintyttärelle, joka kerran oli kuulunut heidän pariinsa. + +Sitä myöten kuin pikku kääröt valmistuivat, ne vietiin Gertrudille, ja +hän pani ne kaikki paikalleen suureen matka-arkkuun. + +Mutta jollei Gertrud olisi ollut niin perehtynyt syntymäpitäjäänsä, ei +hän olisi voinut ottaa toimittaakseen näitä kaikkia eri lähetyksiä +niiden oikeille omistajille, sillä joidenkuiden osoitteet olivat hyvin +hullunkurisia. Hän sai pariinkin kertaan ajatella, ennen kuin arvasi, +mistä hän löytäisi "Ranssun, joka asui tienhaarassa", ja "Liisan, joka +oli Petter Laurinpojan sisar", ja "Erkin, joka toissa vuonna oli +lautamiehen renkinä". + +Ljungo Björninpojan poika Gunnar toi isoimman käärön. Se oli osoitettu +"Katrille, joka oli vieruskumppanini koulussa ja oli salokyliltä +kotoisin". Sukunimeä hän ei muistanut; mutta tälle Katrille hän oli +suutaroinut parin kiiltonahkakenkiä, joissa oli korkeat, käyristetyt +korot. Hän tiesi tunnossaan, että sen kauniimpaa kenkätyötä +siirtokunnassa ei ikinä ollut tehty. "Ja vie hänelle terveiset, että +tulee tänne minun luokseni niinkuin kotoa lähtiessä sanottiin", hän +sanoi jättäessään käärön Gertrudin huostaan. + +Mutta suurtalolliset tulivat Ingmarin luokse ja jättivät hänelle +kirjeitä ja tärkeitä toimia. "Ja sitten sinä käyt kirkkoherran ja +lautamiehen ja koulumestarin luona", he lopuksi aina sanoivat, "ja +kerro heille, että olet omin silmin nähnyt meidän olevan hyvissä +oloissa ja että me asumme oikeassa talossa emmekä maakuopissa, ja että +me teemme työtä ja saamme kelvollista ravintoa ja että me elämme +siivosti oikeiden ihmisten lailla." + +Siitä lähtien kun Boo oli tavannut Ingmarin Josafatin laaksossa, olivat +heidän välinsä olleet hyvin ystävälliset, ja Boo oli kaikkina +joutohetkinään istunut Ingmarin luona, kun tämä taudin aikana oli +muutettu erityiseen vierashuoneeseen. Mutta sinä päivänä, jolloin +Gertrud oli Öljymäeltä tultuaan luvannut lähteä Ingmarin mukana +Taalainmaahan, ei Boo ollenkaan pistäytynyt sairashuoneeseen. Ingmar +kyseli häntä monta kertaa, mutta kukaan ei ollut Boota tavannut. + +Boon poissaolo alkoi Ingmaria yhä enemmän vaivata, kuta pitemmälle +päivä kului. Ensi hetkenä hän oli ollut Gertrudin myöntymisestä +hyvillään ja onnellisena. Hän oli silloin ollut vain kiitollinen +saadessaan luvan viedä hänet pois tästä vaarallisesta maasta, jonne +Gertrudin oli hänen syystään ollut melkein pakko lähteä. Ja tosin hän +yhä vieläkin oli siitä iloissaan, mutta vähitellen hänessä selveni +selvenemistään se tunne, että hän ikävöi vaimoansa. Viimein hän ei enää +voinut pitää mahdollisena koko tämän aikeensa toteuttamista. Väliin +hänestä tuntui olevan pakko kertoa Gertrudille koko elämänsä, mutta +tarkemmin mietittyään hän ei sitä kuitenkaan rohjennut. Saatuaan tietää +hänen pitävän toisesta Gertrud varmaan heti ensimmäiseksi kieltäytyisi +lähtemästä hänen kanssaan kotimatkalle. Eihän hän edes tiennyt, kenestä +Gertrud piti, hänestä itsestäänkö vai jostakin muusta. Välistä hän oli +luullut Boota siksi, mutta nyt viime aikoina hänen oli täytynyt +huomata, ettei Gertrud koko siirtokunnassa oloaikanaan ollut rakastanut +ketään muuta kuin sitä, jota hän kävi Öljymäellä odottamassa. Ja nyt +hänen maailmaan palatessaan kenties vanha rakkaus Ingmariin herää +hänessä uudelleen. Ja jos niin kävisi, silloin Ingmarin kai olisi +parempi mennä hänen kanssaan naimisiin ja koettaa tehdä hänet +onnelliseksi, kuin koko elämänsä ajan kaipailla toista, jota ei koskaan +voisi saada omakseen. + +Mutta vaikka hän näin koetti omaa itseään vastustaa, hän kuitenkin yhä +sitkeämmin kiintyi tuohon vastenmielisyyteen, joka häntä kiusasi. Kääre +silmillä istuessaan hän näki alati edessään vaimonsa kuvan. Ihan +nähtävästihän minut on määrätty kuulumaan hänen kanssaan yhteen, hän +ajatteli. Ei kenelläkään muulla ole minuun mitään valtaa. + +Tiedän jo, mistä syystä minä oikeastaan rohkenin ryhtyä tähän +yritykseen, hän jatkoi. Tahdoin olla yhtä kunnon mies kuin isä. Samoin +kuin hän nouti äidin vankilasta kotiin, minä aioin noutaa Gertrudin +Jerusalemista. Mutta nyt minä käsitän, ettei se voi minulta käydä +niinkuin isältä. Keskitiehen minä jään, sillä minähän pidän toisesta. + +Iltapuolella Boo viimein tuli Ingmarin luo. Hän jäi ovensuuhun +seisomaan, ikään kuin aikoen heti lähteä tiehensä. "Kuulin sinun +kyselleen minua", hän sanoi. -- "Niin kyselin", sanoi Ingmar, "nyt minä +näet olen lähtöaikeissa." -- "Tiedän jo, että se nyt on päätetty", Boo +ihan lyhyesti virkkoi. + +Ingmarin silmät olivat kääreessä. Hän käänsi päätään sinnepäin, missä +Boo seisoi, ikään kuin olisi toivonut hänet näkevänsä. "Puheestasi +kuuluu, että sinulla on kiire", hän sanoi. -- "Onhan minulla yhtä +toista askarta." Boo astui askelen oveen päin. -- "Olisin muuten +tahtonut kysyä sinulta hiukan." + +Boo kääntyi takaisin huoneeseen, ja Ingmar alkoi uudestaan: "Mitenkähän +on, Boo, etköhän sinä tahtoisi lähteä pariksi kuukaudeksi kotona +käymään? Luulen, että äidistäsi olisi hyvin mieluista saada sinua +nähdä." -- "En käsitä, miten sinun päähäsi sellaista johtuu", sanoi +Boo. -- "Minä kyllä kustantaisin matkan, jos mielesi tekisi nyt lähteä +mukaan", Ingmar jatkoi. -- "Vai niin", Boo sanoi. -- "Niin kyllä", +sanoi Ingmar yhä enemmän innostuen, "äitisihän on minun ainoa tätini, ja +tahtoisin häntä ilahduttaa sillä, että hän saisi kerran vielä nähdä +sinua ennen kuolemaansa." -- "Sinä kai veisit mukaasi vaikka koko +siirtokunnan", Boo sanoi melkein ivallisesti. + +Ingmar vaikeni kerrassaan. Muuta hän ei enää ollut osannut toivoakaan +kuin että Boo lähtisi hänen mukanaan kotiin. Nyt minä uskon, että +Gertrud ennemmin voi ruveta pitämään hänestä kuin minusta, kun hän vain +lähtisi mukaamme, hän ajatteli. Hän on aina ollut Gertrudille +uskollinen, niin, ja tottahan sekin jotakin vaikuttaa, kun hän itse +pitää Gertrudista. + +Parin silmänräpäyksen päästä Ingmar kuitenkin alkoi uudelleen toivoa. +Taisin vain tulla tyhmästi pyytäneeksi, hän ajatteli, oma syyni se kai +on, ettei hän suostu. "No niin", hän sanoi ääneen, "totta puhuen minä +tällä tarkoitin enimmäkseen vain omaa etuani." Boo ei vastannut. Ingmar +kuulosti hetken aikaa vastausta, mutta jatkoi sitten, kun sitä ei +tullut: "En oikein ymmärrä, mitenkä minä tulen Gertrudin kanssa toimeen +tällä rasittavalla matkalla. Jos minun on kuljettava näin kääre +silmillä, niin on aina vaarallista astua veneeseen tai veneestä pois, +kun meitä soudetaan laivaan. Eikä ole helppoa kavuta köysitikapuissa ja +muissa sellaisissa. Aina on hätä käsissä, että jospa sattuisi astumaan +harhaan ja putoamaan mereen. Kun olisi miehinen mies mukana, tuntisi +olevansa turvassa." -- "Kyllä kai sinä siinä oikeassa olet." -- "Eikä +Gertrud taitaisi osata ostaa meille pilettejäkään." -- "Sitä mieltä +minäkin olen, että sinun pitäisi ottaa joku saattomies." -- "Niin", +sanoi Ingmar iloisesti, "kyllähän sinä sen ymmärrät, että minun on +pakko saada joku täältä mukaan." -- "Kysyisit Gabrielia. Hänen isänsä +varmaan olisi iloissaan, kun saisi häntä nähdä." + +Ingmar vaikeni taas. Aloittaessaan sitten uudestaan hän oli hyvin +alakuloisena. "Olin ajatellut saada sinut lähtemään mukaani." -- "Ei, +älä veikkonen pyydä minua mihinkään sellaiseen", Boo sanoi. "Minun on +niin hyvä olla täällä siirtokunnassa. Voithan sinä saada saattajaksi +kenen muun tahansa." -- "On siinä ero sillä kenenkä saa, sinähän olet +matkustellut paljon enemmän kuin kukaan muu." -- "En minä sittenkään +voi lähteä." + +Ingmar kävi yhä enemmän rauhattomaksi. "Tässä minä sitten olen pahasti +pettynyt", hän sanoi. "Olisin luullut sinun jotakin tarkoittavan sillä, +kun sanoit tahtovasi olla minun ystäväni." Boo katkaisi äkkiä hänen +puheensa. -- "Kiitoksia vain tarjouksestasi, mutta en luule sinun +voivan keksiä sellaista syytä, joka muuttaisi mieleni, niin että nyt +minä lähden pois omille askareilleni." Heti sen sanottuaan hän kääntyi +ympäri ja meni tiehensä, ennen kuin Ingmar ennätti lisätä sanaakaan. + +Kim Boo oli eronnut Ingmarista, ei hänellä olisi voinut huomata olevan +mitään sellaista kiirettä, josta hän puhui. Hän meni vallan hitaasti +portista ulos ja istui maahan suuren sykomoripuun juurelle. Oli jo +ilta, päivänvalo oli jäljettömiin häipynyt, mutta tähdet ja pieni +tuikkiva nousukuu loistivat kauniisti. + +Tuskin viittä minuuttia hän oli siellä istunut, kun portti hiljaa +aukeni ja Gertrud tuli ulos. Hän jäi hetkiseksi katselemaan +ympärilleen, mutta sitten hän huomasi Boon. "Boo, sinäkö se olet?" hän +sanoi ja tuli istumaan maahan hänen viereensä. + +"Arvasinpa oikein, että täällä ulkona minä sinut tapaan", hän sanoi. -- +"Niin, täällähän me olemme istuneet monena iltana", sanoi Boo. -- "Niin +olemme", Gertrud sanoi, "mutta tämä kai on viimeinen." -- "Niin, +viimeinenhän se on." + +Boo istui hyvin suorana ja jäykkänä, hänen äänensä oli kylmä ja kova, +ikään kuin hän ei olisi paljon viitsinyt käydä koko puheenaiheeseen. + +"Ingmar kertoi aikovansa pyytää sinua meille matkatoveriksi." -- "Niin, +jo hän sitä minulta kysyi", Boo sanoi, "mutta minä en suostunut." -- +"Tiesinhän minä sen, ettei sinua haluta lähteä mukaan", sanoi Gertrud. + +He istuivat kauan aikaa aivan sanattomina, ikään kuin olisivat olleet +toisilleen ventovieraita, mutta Gertrud käänsi vähän väliä kasvonsa +Boohon päin ja katseli häntä. Boo istui pää hiukan jäykästi kenossa ja +katsoi taivaalle. + +Äänettömyyttä oli kauan kestänyt, kun Boo viimein sanoi kääntämättä +katsettaan tähdistä tai muuten liikahtamatta: "Eikö sinua palella, kun +istut ulkona näin kauan?" -- "Lähdenkö minä sitten pois, sitäkös sinä +tahdot?" sanoi Gertrud. Pään nyökkäyksellä Boo sen myönsi, mutta +kaiketi hän ei luullut Gertrudin sitä pimeässä näkevän. Ääneen hän +sanoi: "Kyllä minusta on hauskaa, että sinä täällä istut." + +"Tulin tänne siitä syystä tänä iltana", Gertrud sanoi, "kun ei ole +varmaa, tapaammeko enää toisiamme näin yksin ennen poislähtöäni. Ja +ajattelin, että nyt minulla on tilaisuus kiittää sinua niistä +kerroista, jolloin sinä aamuisin saatoit minua Öljymäelle." -- +"En minä sitä tehnyt kuin omaksi huvikseni", Boo sanoi. -- "Kiittäisin +sinua myöskin siitä kerrasta, jolloin kävit hakemassa vettä +Paratiisinkaivosta", sanoi Gertrud hymyillen. Boo näytti aikovan +vastata, mutta sanojen sijaan tuli vain nyyhkytyksen tapainen ääni. + +Boon koko olento tuntui Gertrudista tänä iltana sanomattoman +liikuttavalta, ja hän sääli häntä sydämensä pohjasta. Surku minun tulee +häntä, kun hän ei koskaan enää saa minua nähdä, hän ajatteli. Hän on +niin lujatahtoinen, ettei valita, ja kuitenkin hän on, sen tiedän, +rakastanut minua koko ikänsä. Kun edes osaisin jotakin sanoa +lohduttaakseni häntä! Voi, kun löytäisin sellaiset sanat, joita hän +voisi mielensä huviksi muistella iltaisin istuessaan yksinään tässä +puun juurella! + +Mutta tätä ajatellessaan Gertrud tunsi, että hänen omakin sydämensä +ikään kuin rusentui surun kourissa ja että outo, kangistava virtaus +valui hänen ruumistaan pitkin. Onhan totta, että minäkin vastedes +monesti kaipaan Boota, hän ajatteli, meillä on viime aikoina ollut niin +paljon puhumista. Minä olen nyt tottunut näkemään hänen seestyvän ja +ilahtuvan, aina kun olemme yksiin sattuneet, ja oikein hyvää on tehnyt, +kun on lähellä sellainen, joka aina on tyytyväinen minuun, vaikka millä +lailla menettelen. + +Hän istui ääneti vähän aikaa. Hän tunsi kaipauksen kasvavan aivan kuin +äkkinäinen tauti. Mitä tämä on, mitä tämä on? hän ajatteli. Ei suinkaan +Boosta eroaminen voi tuottaa minulle näin raskasta surua. + +Yht'äkkiä Boo rupesi puhumaan. "Ajattelen tässä erästä asiaa", hän +sanoi, "joka koko iltana ei ole väistynyt silmieni edestä." -- "Kerro +minulle mitä se on!" pyysi Gertrud innostuneena. Tuntui kuin hänen +sydämensä olisi keventynyt heti kun Boo herkesi olemasta vaiti. -- +"Niin", Boo sanoi, "Ingmar mainitsi kerran jotakin siitä sahasta, joka +hänellä on Ingmarilan likellä. Hän taisi sillä tarkoittaa, että minun +pitäisi lähteä hänen mukanaan ja vuokrata se." -- "Kovinhan Ingmar +näyttääkin tulleen sinun ystäväksesi", sanoi Gertrud, "sitä sahaa hän +pitää arvokkaimpana koko omaisuudestaan." -- "Nyt sen sahan pärinä on +soinut korvissani koko illan", Boo sanoi. "Koski pauhaa, ja sirkkeli +helisee, ja pölkyt virrassa jyskivät kolhien toinen toistaan. Etpä +usko, kuinka kauniilta ne äänet sointuvat. Ja sitten minä tässä +ajattelen, miltä tuntuisi tehdä omintakeista työtä, olla jossakin oma +isäntänsä eikä aina alistua tällaiseen siirtokuntaelämään." + +"Vai niin, vai sellaista sinä näin äänettömyydessä ajatteletkin", +Gertrud sanoi hyvinkin kylmästi, sillä hän tunsi tavalla tai toisella +pettyneensä Boon puheesta. "Eihän sinun sitä tarvitse kauan uneksia, et +kuin lähdet vain saattamaan Ingmaria kotiin." + +"On minulla sentään muutakin mielessä", sanoi Boo. "Ingmar näetkös +mainitsi vielä, että hänellä on siellä sahan lähellä valmiina hirret +mökin rakennusta varten. Hän sanoi valinneensa sen paikaksi kosken +yläpuolella parin suuren koivun välissä olevan mäentörmän. Ja nyt minä +olen sitä mökkiä kuvitellut kaiken iltaa. Näen sen ihan selvästi sekä +ulkoa että sisältä. Näen oven edessä vihreät kuusenhavut ja näen +takassa palavan pystyvalkean. Ja kun sitten tulen sahalta kotia, näen +jonkun seisovan ovensuussa minua vartomassa." + +"Kuulehan Boo, nyt alkaa tulla kylmä", sanoi Gertrud keskeyttäen. "Eikö +sinustakin ole parasta nyt lähteä sisään?" + +"Vai sinun nyt tekee mielesi sisään!" sanoi Boo. + +Mutta he eivät silti nousseet paikaltaan, vaan istuivat vielä kauan +aikaa vieretysten, hyvin harvoin mitään virkkaen. + +Kerran Gertrud keskeytti äänettömyyden sanoen: "Luulin sinun, Boo, +rakastavan siirtokuntaa enemmän kuin mitään muuta, enkä olisi uskonut +sinun millään maailman mahdilla siitä eroavan." + +"Ei niin", Boo sanoi, "kyllä minä sentään jonkin vuoksi siitä +luopuisin." Gertrud istui uudelleen mietteissään ja kysyi viimein: +"Etkö tahtoisi minulle sanoa, mitä se olisi?" + +Boo ei vastannut heti, vaan vasta pitkän aikaa arveltuaan ja melkein +tukahtuvalla äänellä: "Voin mielellänikin sen sinulle sanoa. Silloin +sen tekisin, jos se tyttö, josta minä pidän, tulisi sanomaan, että hän +minua rakastaa." + +Gertrud jäi niin äänettömäksi, että tuskin uskalsi hengittää. + +Mutta vaikk'ei yhtään sanaa lausuttu, oli Boo kuitenkin kuulevinaan +Gertrudin sanovan jotakin sellaista, että hän rakastaa häntä, tai saman +asian joillakin muilla sanoilla, sillä hän rupesi heti jatkamaan vallan +sujuvasti: "Saat nähdä, Gertrud, että sinun rakkautesi Ingmariin vielä +kerran herää. + +"Sinä olet ollut jonkin aikaa hänelle suutuksissasi siitä, että hän +sinut petti, mutta nyt, kun olet antanut hänelle anteeksi, sinä taas +alat pitää hänestä samoin kuin ennen." Hän pysähtyi odottamaan +vastausta, mutta Gertrud oli vaiti. "Hirveätä olisikin jollet sinä +pitäisi hänestä", Boo sanoi. "Muistahan, mitä kaikkea hän on tehnyt +saadakseen sinut takaisin! Hän olisi tahtonut vaikka tulla sokeaksi +ennen kuin lähteä ilman sinua kotiin." -- "Niin, hirveätä se olisi, +jollen minä hänestä pitäisi", Gertrud myönsi miltei sammuvalla äänellä. +Hänelle selveni, että hänen sielunsa sisimmässä oli tähän päivään +muuttumatta säilynyt se ajatus, ettei hän voinut pitää kenestäkään +muusta kuin Ingmarista. + +"En minä voi, Boo hyvä, nyt tänä yönä sitä päättää", sanoi Gertrud. "En +tiedä, mikä minussa oikein on. Mutta älä nyt puhu minulle Ingmarista." + +Ja sitten he taas vuorotellen ottivat puheeksi, että heidän pitäisi +mennä sisälle, mutta jäivät kuitenkin alalleen, kunnes Katri +Ingmarintytär tuli ulos ja huusi heitä. "Ingmar pyytää teitä molempia +luokseen sisälle", hän sanoi. + +Sillä aikaa kun Gertrud puheli Boon kanssa oli Katri nimittäin sattunut +olemaan Ingmarin luona. Katri oli puhunut siitä, mitä terveisiä hän +tahtoi lähettää Ingmarin mukana kotiin. Hän pitkitti tahallaan +keskustelua, nähtävästi sen vuoksi, että hänellä oli Ingmarille jotakin +sanomista, joka tuntui hänestä vaikealta lausua. + +Viimein hän sanoi niin hitaasti ja välinpitämättömällä äänellä, että +jokainen Ingmarien suvun tuntija olisi arvannut hänen tulleen +pääasiaansa: "Ljungo Björn on äsken saanut kirjeen Petter veljeltään." +-- "Vai niin", sanoi Ingmar. -- "Niin, nyt näen, että minä kohtelin +sinua väärin silloin, kun kerran juteltiin minun kamarissani, kohta +sinun tultuasi", Katri sanoi. -- "Et ollenkaan", sanoi Ingmar, "sinä +vain sanoit, mitä pidit oikeana." -- "Ei niin, sillä nyt tiedän sinulla +olleen pätevät syyt erota Barbroosta", Katri sanoi. "Ljungo Petter +kirjoittaa, ettei koko ihminen ole mikään häävi." -- "Minä en ikinä ole +Barbroosta puhunut pahaa sanaa", sanoi Ingmar. -- "Nythän kerrotaan, +että sillä on lapsi siellä Ingmarilassa." -- "Miten vanha se lapsi on?" +Ingmar kysyi. -- "Tässä elokuussa se kuuluu syntyneen." -- "Se nyt +ainakin on valhe", sanoi Ingmar iskien kädellään pöytään. Lyönti oli +vähällä sattua Katrin käteen, joka oli pöydällä. -- "Lyömäänkös nyt +rupeat?" hän sanoi. -- "En nähnyt, että kätesi oli siinä", Ingmar +sanoi. + +Katri puhui samasta asiasta vielä vähän aikaa, ja Ingmar alkoi heti +rauhoittua. "Ymmärräthän, ettei minun ole sellaista hauska kuulla", hän +sanoi. "Menisitkö sinä nyt viemään Ljungo Björnille minun terveiseni, +ettei hän päästä sitä huhua liikkeelle, ennen kuin nähdään, onko se +ihan totta." -- "Kyllä minä pidän huolta, että hän pysyy vaiti", Katri +sanoi. -- "Ja sitten olisi hyvä, jos voisit toimittaa Boon ja Gertrudin +käymään täällä minun luonani", Ingmar sanoi. + +Kun Gertrud ja Boo tulivat sairashuoneeseen, istui Ingmar kyyryssä +selin pimeässä nurkassa. Alussa he tuskin häntä huomasivatkaan. "Mitä +sinä haluat, Ingmar?" sanoi Boo. -- "Sitä teille tahdoin sanoa, että +minä olen sitoutunut tehtävään, joka on yli minun voimaini", Ingmar +sanoi. Hän istui huojutellen edestakaisin ruumistaan. -- "Ingmar", +sanoi Gertrud käyden lähelle häntä, "kertoisit nyt suoraan huolesi +minulle! Emmehän me koskaan, lapsuudesta saakka, ole mitään toisiltamme +salanneet." Ingmar istui yhä tuskissaan. Gertrud tuli ihan hänen +luokseen ja laski kätensä hänen päänsä päälle. "Minäpä luulen +arvaavani, mikä sinua vaivaa", hän sanoi. + +Ingmar nousi äkkiä pystyyn. "Etkä tiedä, Gertrud, äläkä suotta +arvaile", hän sanoi. Samassa hän otti lompakkonsa taskusta ja antoi sen +Gertrudille. "Löydätkö siitä suurta kirjettä, joka on kirkkoherralle +osoitettu?" -- "Löydän", Gertrud sanoi, "tässä se on." -- "Nyt minä +pyytäisin sinua sen lukemaan", sanoi Ingmar. "Tai lukekaa se Boon +kanssa yhdessä. Kirjoitin sen heti alussa tänne tultuani, mutta silloin +minussa oli vielä miestä jättää se lähettämättä." + +Boo ja Gertrud istuutuivat nyt pöydän ääreen lukemaan. Ingmar jäi +istumaan nurkkaan. Siellä hän kuunteli, kun he käänsivät kirjeen +lehtiä. Nyt he lukevat sitä kohtaa, hän ajatteli, ja nyt taas sitä. Nyt +he ovat päässeet siihen asti, missä Barbroo kertoo minulle Birger Sven +Petterinpojan juonesta, jolla hän sai meidät mieheksi ja vaimoksi. Nyt +he ovat siinä kohdassa, kun hän osti hopeapikarin takaisin, ja nyt he +ovat ennättäneet Stigge Börjenpojan kertomukseen asti. Ja nyt Gertrud +saa tietää, etten minä enää pidä hänestä, nyt hän oikein näkee, +minkälainen raukka minä olen. + +Huoneessa oli hievahtamaton hiljaisuus. Gertrud ja Boo eivät +liikahtaneet muulloin kuin lehteä kääntäessään. He tuskin näyttivät +uskaltavan hengähtää. + +Ja miten Gertrud voi käsittää sitä, että minä juuri tänään huomaan sen +mahdottomaksi, että minun nyt, juuri hänen myönnyttyään, on mahdotonta +olla hänelle sanomatta pitäväni Barbroosta? Ingmar ajatteli. + +Ja ymmärränkö minä edes itse itseäni: mitenkä minun juuri silloin, kun +kuulin Barbroosta parjauksia, tuntui mahdottomalta olla toiseen +sidottuna? En ymmärrä enää, minkä vallan ohjissa kuljen; tokko edes +enää lienen terve koko ihminen? + +Hän kuunteli hartaasti, odotti lakkaamatta, että toiset edes jotakin +virkkaisivat, mutta kuuli vain paperinlehtien ratinaa. + +Viimein hän ei kestänyt enää kauempaa, vaan kohotti hyvin hiljaa siteen +siltä silmältä, jolla vielä näki. + +Sitten hän katsahti Boohon ja Gertrudiin. He lukivat yhä, ja molempain +päät olivat niin liki toisiaan, että he istuivat miltei poski poskessa, +ja Boo oli kiertänyt käsivartensa Gertrudin vyötäisille. + +Ja mitä pitemmälle he lehti lehdeltä luvussaan ennättivät, sitä +lähemmäksi toisiaan he painautuivat. Heidän poskensa olivat hehkuvan +punaiset, he nostivat väliin päänsä kumarasta ja katsoivat syvästi +toisiaan silmiin, ja heidän silmänsä olivat tavallista tummemmat ja +säteilevämmät. + +Kun he vihdoin olivat päässeet viime arkin loppuun, näki Ingmar +Gertrudin painautuvan ihan Boon rintaa vasten, ja niin he istuivat +syleillen toisiaan hyvin liikutuksen valtaamina ja juhlallisina. Tuskin +he olivat muuta käsittäneetkään kaikesta lukemastaan, kuin että nyt ei +mikään enää estänyt heidän rakkauttaan. Ja Ingmar liitti hiljaa ristiin +suuret kätensä, jotka näyttivät vanhan, kärsineen ihmisen käsiltä, ja +kiitti Jumalaa. Ja kauan kesti ennen kuin yksikään heistä kolmesta +liikahti. + + * * * * * + +Siirtolaiset kokoontuivat suureen saliin pitämään aamurukousta. Se oli +viimeinen tässä talossa pidetty hartaushetki, johon Ingmar ottaisi +osaa. Hänen ja Gertrudin ja Boon piti parin tunnin perästä lähteä +maitse Jaffaan. + +Boo oli edellisenä päivänä kertonut mrs Gordonille ja parille muulle +siirtokunnan johtajalle, että hän aikoi Ingmarin mukana lähteä +kotipitäjään ja jäädä sinne. Hänen oli silloin täytynyt kertoa kaikki +Ingmarin vaiheet. Mrs Gordon istui kauan miettien mitä oli kuullut ja +sanoi sen jälkeen: "En luule kenenkään voivan ottaa omalletunnolleen, +jos teemme Ingmarin vielä entistä onnettomammaksi. Siksi en tahdo estää +sinua lähtemästä kotiin hänen kanssaan. Mutta minusta tuntuu, että +tämmöinen lähtö saa sinut Gertrudin kanssa kerran vielä palaamaan +luoksemme. Olen varma siitä, ettette koskaan ole muualla oikein +tyytyväisiä." + +Mutta jottei Ingmarin ja toisten lähdön edellä mitenkään hyvä sopu +rikkoutuisi, päätettiin siirtokunnan muille jäsenille ilmoittaa vain, +että Boo lähti Ingmaria ja Gertrudia saattamaan ollakseen apuna +vaivalloisella matkalla. + +Juuri ennen aamurukousten alkua talutettiin Ingmar kokoussaliin. Mrs +Gordon nousi silloin ylös ja kävi häntä vastaan. Hän tarttui Ingmarin +käteen ja talutti hänet viereensä istumaan. Hän oli asettanut mukavan +tuolin hänelle ja hyvin huolellisesti auttoi häntä istuutumaan siihen. + +Sitten miss Young, joka istui urkujen ääressä, aloitti aamuvirren, ja +sitä seurasi tavallinen aamurukous. + +Mutta kun mrs Gordon oli lopettanut lyhyen raamatunselityksen, joka +hänen oli tapana pitää joka aamu, nousi vanha miss Hoggs ylös ja +rukoili, että Jumala antaisi siunauksensa Ingmarin matkalle ja soisi +hänen onnellisesti päästä kotiin. Sitten nousi amerikkalaisia ja +syyrialaisia toinen toisensa jälkeen rukoilemaan, että Jumala +johdattaisi Ingmarin totuuden oikeaan valoon. + +Muutamat puhuivat hyvin kauniin sanoin. He lupasivat rukoilla joka +päivä Ingmarin, rakkaimman veljensä, puolesta ja toivottivat hänelle +jälleen terveyttä. Ja kaikki toivoivat, että hän palaisi Jerusalemiin. + +Vieraiden puhuessa olivat ruotsalaiset äänettöminä. He istuivat +vastapäätä Ingmaria ja katselivat häntä. + +Ingmaria katsellessaan he ehdottomasti johtuivat ajattelemaan, miten +turvallista ja rehellistä ja hyvin järjestettyä heidän vanhassa +maassaan kaikki oli. Niin kauan kuin Ingmar oli täällä heidän +joukossaan, he olivat olleet huomaavinaan jotakin siitä täälläkin. +Mutta nyt Ingmarin lähtiessä alkoi turvattomuudentunne heitä ahdistaa. +He tunsivat ikään kuin eksyneensä laittomaan maahan kaikkien niiden +keskeen, jotka säästämättä ja armotta taistelivat keskenään +ihmissieluista. + +Ja sitten he alkoivat murhemielin ajatella kotia. He näkivät koko +seudun ja sen talot ja vainiot. Ja ihmiset kulkivat rauhallisina ja +hiljaa teillä, kaikki oli turvallista, päivät kuluivat vaihteluitta, ja +toinen vuosi oli niin toisensa kaltainen, ettei niissä huomannut +minkäänlaista eroa. + +Mutta talonpoikain juuri muistellessa kotiseudun suurta hiljaisuutta +johtui heidän mieleensä, miten huumaavan suurta nyt oli ollut joutua +elämään, saada elämälleen oikea päämäärä ja päästä irtautumaan päivien +harmaasta yksitoikkoisuudesta. + +Ja eräs heistä kohotti äänensä ja alkoi rukoilla ruotsiksi ja sanoi: +"Minä kiitän sinua, Jumala, että olet antanut minun tulla +Jerusalemiin." + +Sitten he nousivat toinen toisensa jälkeen ja kiittivät kaikki Jumalaa +siitä, että hän oli johdattanut heidät Jerusalemiin. + +He kiittivät häntä rakkaasta siirtolasta, joka oli heidän suuri ilonsa. +He kiittivät häntä siitä, että heidän lapsensa jo pienuudesta asti +saivat oppia elämään yhteishengessä kaikkien ihmisten kanssa. He +odottivat, että nuorista tulisi paljon täydellisempiä kuin he itse +olivat. He kiittivät vainoista ja kärsimyksistä, he kiittivät siitä +ihanasta opista, jota heidät oli kutsuttu harjoittamaan. + +Ei yksikään istuutunut todistamatta suuresta onnestaan. Ja Ingmar +ymmärsi heidän sanoneen sen hänen takiaan, jotta hän saisi sen +käsityksen ja niin kotonakin kertoisi, että he kaikki olivat +onnellisia. + +Heitä kuunnellessaan Ingmar oikaisihe tuolissaan hiukan suorempana +istumaan. Hän kohotti päänsä pystympään, ja jäykkä piirre hänen suunsa +ympärillä kävi selvemmäksi. + +Viimein, kun todistusten tulva oli asettunut, miss Young viritti +virren, ja sen jälkeen kaikki luulivat juhlan olevan lopussa ja +nousivat lähteäkseen. Mutta silloin mrs Gordon sanoi: "Tänään laulamme +myöskin ruotsalaisen laulun." + +Silloin ruotsalaiset alkoivat saman laulun, jonka he olivat +kotimaastaan lähtiessään laulaneet. "Kerran toisemme kohdatahan", he +lauloivat, "loistoss' armahan Eedenin maan." + +Ja laulun kaikuessa kaikkien mieli heltyi, ja kyynelet tulvivat +useimpain silmiin. Sillä nyt he taasen ajattelivat kaikkia niitä, joita +heidän täytyi kaivata ja joita he eivät saaneet ennen tavata kuin +taivaassa. + +Mutta samassa kun laulu loppui nousi Ingmar ja koetti sanoa pari +lausetta. Hän tahtoi lausua heille parisen sanaa ikään kuin viestinä +siitä maasta, jonne hän taas lähti. "Minä ajattelen, että te täällä +tuotatte suurta kunniaa meille kotona oleville", hän sanoi. "Minä +ajattelen, että kaikki ilahtuvat tavatessaan teidät missä tahansa, +taivaassa tai maan päällä. Ajattelen, ettei mikään ole niin kaunista +kuin nähdä ihmisiä, jotka suurin uhrauksin harjoittavat vanhurskautta." + + + + +PYHIINVAELLUKSELTA PALATTUA + + +Nyt on kerrottava mitä Barbroo Svenintyttärelle tapahtui Ingmarin +lähdettyä Jerusalemiin. + +Kun Ingmar oli ollut poissa kuukauden päivät, huomasi Ingmarilan +Vanha-Liisa, että Barbroo oli ja pysyi levottomana. Hänen silmissään +oli eukon mielestä aina ihmeellisen hurja katse. Enpä lainkaan +ihmettelisi, hän ajatteli, jos hän jonakin päivänä tulisi mielenvikaan. + +Eräänä iltapuhteena hän alkoi tutkistella Barbroota. "Minua ihmetyttää, +mikä sinua oikein vaivaa", hän sanoi. "Pienenä tyttönä ollessani näin +eräänä talvena Ingmarilan emännän silmissä samanlaisen tuikkeen kuin +sinulla nyt." -- "Oliko se se lapsensa surmaaja?" kysyi Barbroo +vilkastuen. -- "Oli", sanoi eukko, "ja nyt minusta alkaa tuntua kuin +sinulla olisi sama mielessäsi." Barbroo ei vastannut tähän suoraan. -- +"Kun minä olen kuullut tuota vanhaa tapausta kerrottavan", hän sanoi, +"olen kummastellut siitä vain yhtä seikkaa." Vanha-Liisa kysyi, mikä se +sitten olisi. -- "Sitä, että miksei hän lopettanut itseään myöskin." + +Vanha-Liisa oli istunut kehräämässä. Hän laski kätensä pyörälle +pysäyttääkseen sen ja loi silmänsä Barbroohon. "Ei ole ihme että sinun +on ikävä odotella pienokaista nyt, kun miehesi on sinut jättänyt", hän +sanoi hitaasti. "Hänellä ei tietysti lähtiessään ollut aavistustakaan +siitä?" -- "Emme sitä tienneet kumpikaan, ei hän enkä minä", sanoi +Barbroo matalalla äänellä, ikään kuin suru olisi häntä niin +painostanut, ettei hän kyennyt puhumaan. -- "Mutta nyt sinä varmaankin +kirjoitat hänelle." -- "En", sanoi Barbroo, "ainoana lohtunani on juuri +se, että hän on poissa." Eukko laski kauhuissaan kätensä rukin +pyörältä. -- "Sekö sitten muka on lohtua?" hän huudahti. Barbroo seisoi +ikkunan luona tuijottaen suoraan eteensä. -- "Etkö tiedä, missä +kiroissa minä olen?" sanoi hän koettaen tehdä äänensä vakavaksi ja +rauhalliseksi. -- "Tiedän kyllä, ainahan jotakin selville saa, kun +väenpirtissä käänteleikse", eukko sanoi. "Olen kuullut, että olet +Surumäen sukua." + +He olivat hetkisen vaiti. Vanha-Liisa polkea suristi rukkiaan, vähän +väliä katsahtaen Barbroohon, joka seisoi vielä ikkunan ääressä, silloin +tällöin vavahdellen ikään kuin horkassa. Noin viiden minuutin päästä +eukko keskeytti työnsä ja kävi ovea kohti. "Mihin menet?" Barbroo +kysyi. -- "Saatanhan tuon sanoa. Menen etsimään jotakin ihmistä, joka +kirjoittaisi Ingmarille." + +Barbroo asettui ihan hänen tielleen. -- "Jätä se tekemättä", hän sanoi. +"Ennen kuin se kirje on kirjoitettu, olen minä jo Långforsin koskessa." + +He seisoivat nyt vastatusten katsellen toisiaan. Barbroo oli kookas ja +väkevä. Vanha-Liisa luuli hänen aikovan väkisin häntä pidättää. Mutta +äkkiä Barbroo purskahti nauruun ja väistyi tieltä. "Kirjoita vain", hän +sanoi, "ei se minua haittaa. Silloin minun on vain tehtävä loppu tästä +ennemmin kuin aioin." -- "Ei sentään", sanoi eukko, joka huomasi +parhaaksi olla varuillaan Barbroon kanssa, kun hän oli niin +toivottomana. "En minä kirjoita. En tahdo pakottaa sinua maltittomiin +tekoihin." -- "Ei, kirjoita vain!" sanoi Barbroo. "En minä sillä pidä +väliä. Ymmärräthän, että minun kuitenkin täytyy lopettaa itseni. Ja +kenellähän olisi tuntoa pitkittää tällaista kurjuutta iänkaiken." + +Eukko meni takaisin rukin ääreen ja istuutui kehräämään. "Etkös lähde +kirjettä toimittamaan?" sanoi Barbroo kulkien hänen jäljessään. -- +"Saisikohan sinun kanssasi puhua pari järkevää sanaa", sanoi +Vanha-Liisa. -- "Miks'ei", Barbroo sanoi, "puhu pois vain." + +"Ajattelen sillä lailla", Vanha-Liisa sanoi, "että lupaisin pitää +kaikki salassa, jos vain sinä suostut jättämään lapsen vahingoittamatta +ja itsesi myöskin, kunnes nähdään, käykö niinkuin sinä luulet." Barbroo +jäi seisoalleen miettimään. -- "Lupaatko, että sitten saan tehdä, mitä +tahdon?" -- "Lupaan", sanoi eukko, "sitten saat tehdä mitä haluat, sen +minä lupaan." -- "Olisi minun mielestäni sen saman vallan hyvin voinut +tehdä yksin tein", sanoi Barbroo välinpitämättömän näköisenä. -- "Olen +viime aikoina luullut sinun ennen kaikkea toivoneen, että Ingmar saisi +sovittaa, mitä on rikkonut", sanoi eukko, "mutta tuskin siitä nyt +mitään tulee, jos hän saa kuulla sellaisia uutisia." Barbroo säpsähti +ja koetti sydäntään. -- "Käyköön sitten sinun tahtosi mukaan", hän +sanoi, "mutta se on raskas lupaus. Sinun tulee tarkkaan muistaa, ettet +petä minua." + +He pitivätkin hyvin sopimuksensa. Vanha-Liisa ei ilmaissut asiaa +kenellekään, ja Barbroo oli sen jälkeen niin varuillaan, ettei kukaan +aavistanut mitä hänelle piti tapahtua. Hänen onnekseen tuli sinä vuonna +aikainen kevät. Lumi suli metsistä jo maaliskuussa. Barbroo antoi heti +ensimmäisten vihreiden korsien maasta kohottua ajaa osan elukoita +karjamökille, joka oli kaukana yksinäisellä salolla. Hän itse lähti +Vanhan-Liisan kanssa sinne niitä hoitamaan. + +Sitten toukokuun lopulla lapsi syntyi. Se oli tälläkin kertaa poika, +mutta paljon huonomman näköinen kuin se, joka Barbroolle syntyi +edellisenä keväänä. Se oli pieni ja heikko ja kirkui alituiseen. Kun +Vanha-Liisa näytti lasta Barbroolle, hymyili tämä katkerasti. "Suotta +sinä pakotit minun elämään tuon lapsen takia", hän sanoi. -- "Ei kukaan +niin pienestä näe, mikä siitä vielä voi tulla", eukko sanoi. -- "Muista +nyt lupauksesi, että annat minun tehdä, mitä tahdon", sanoi Barbroo +lujasti. -- "Kyllä muistan", eukko sanoi, "mutta ensin minun täytyy +tietää, että se on sokea." -- "Älä ole olevinasi niin tietämätön, kun +kuitenkin näet, minkälainen tämä lapsi on", sanoi Barbroo. + +Barbroo itse oli huonompana kuin viime kerralla. Koko ensi viikon hän +oli niin heikko, ettei voinut nousta sängystä. Lapsi ei maannut +tuvassa, vaan eukko oli kätkenyt sen pieneen latoon, joka oli +karjamökin tanhualla. Hän hoiti sitä yötä päivää, juotti sille +vuohenmaitoa ja sai vaivaa nähden sen pysymään hengissä. Pari kertaa +päivässä hän toi sen sisään tupaan. Silloin Barbroo aina kääntyi +seinään päin, jottei tarvitsisi nähdä sitä. + +Eräänä päivänä Vanha-Liisa seisoi karjamökin pienessä ikkunassa ja +katseli ulos. Hän piteli lasta käsivarsillaan, se kirkui tapansa +mukaan, ja eukko säälitteli itsekseen sen pienuutta ja kurjuutta. "Kas, +kas", sanoi hän äkkiä ja kumartui eteenpäin paremmin nähdäkseen, +"tuolta tulee oikein kylävieraita." Hetken perästä hän toi pojan +Barbroolle. "Ota sinä lapsi siksi aikaa. Menen tästä tulijoiden luokse +ja kiellän heitä sisään tulemasta, kun sinä olet sairas." Hän laski +lapsen vuoteelle, ja Barbroo antoi sen maata koskematta siihen. Se +kirkui koko ajan voimainsa takaa. Vanha-Liisa tuli hetken päästä +takaisin. "Tuon lapsen kirkuna kuuluu yli koko salon", hän sanoi. +"Jollet saa sitä vaikenemaan, niin mahdotonta sitä on pitää ihmisiltä +salassa." Sitten hän lähti uudelleen, eikä Barbroo tiennyt muuta keinoa +kuin tarjota lapselle rintaa. + +Eukko oli kauan aikaa ulkona. Hänen takaisin tullessaan lapsi nukkui, +ja Barbroo makasi kyljellään ja katseli sitä. "Älä ole peloissasi", +sanoi Vanha-Liisa. "Eivät he mitään kuulleet ja lähtivätkin ihan +toiseen suuntaan kulkemaan." Barbroo katsahti häneen raskaasti. -- "Nyt +luulet varmaan tehneesi hyvin", hän sanoi. "Etkö luule minun +ymmärtävän, ettei siellä ulkona ketään ollut, peloitit vain minua +saadaksesi minut ottamaan lapsen." -- "Voin viedä sen uloskin, jos niin +on", eukko sanoi. -- "Maatkoon nyt tuossa niin kauan, kunnes herää." + +Illemmällä eukko taas tahtoi viedä pojan pois. Se oli silloin ääneti ja +hyvällä päällä ja aukoi ja sulki pikku käsiään. "Missä sinä pidät häntä +öisin?" Barbroo kysyi. -- "Se makaa tuolla ulkona heinäladossa." -- +"Annatko sinä hänen maata siellä kuin kissanpoikasen?" -- "En luullut +tämän lapsen olosta niin suurta väliä pidettävän. Mutta saa se olla +sisällä tuvassakin, jos niin tahdot." + +Kun poika oli kuusipäiväinen, istui Barbroo vuoteella katsellen, miten +eukko kapaloi sitä. "Sinähän pitelet sitä vallan kehnosti", Barbroo +sanoi, "ei ole ihmekään, että hän huutaa niin kovin." -- "Olen minä +ennenkin lapsia hoitanut", eukko sanoi. "Luulen minä ymmärtäväni ne +asiat yhtä hyvin kuin sinäkin." Barbroo oli hetken vaiti, mutta +ajatteli itsekseen, ettei hän ollut ikinä nähnyt kenenkään pitelevän +lasta niin pahasti. -- "Sinähän kolhit poikaa niin, että sen kasvot +ovat ihan mustansiniset", hän sanoi kärsimättömästi. -- "Pitäisikö muka +mokomaa vaihdokasta vaalia kuin prinssiä ikään!" sanoi eukko +vihoissaan, "mutta kosk'en minä kelpaa, niin koeta itse." -- Ja tämän +sanottuaan hän lennätti lapsen Barbroolle ja lähti ulos. + +Barbroo otti lapsen vastaan. Hän kapaloi sen ja sai pojan pian +vaikenemaan ja rauhoittumaan. "Näetkös, että nyt se on vaiti", sanoi +hän ylpeän näköisenä, kun Liisa tuli takaisin. -- "Aina toki ennen +minun lapsenhoitoani on kiitetty, minkä minä olen kuullut", sanoi eukko +uudelleen ja oli pitkän aikaa nyreillä nenin. + +Tämän jälkeen Barbroo kuitenkin otti lapsen omaan hoitoonsa. Eräänä +päivänä, kun hän vielä oli makuulla, pyysi hän Liisalta puhdasta +kapaloriepua. Eukko vastasi, ettei hänellä ollut yhtään. Kaikki olivat +juuri pesussa. Barbroo punehtui, ja kyynelet tulvivat hänen silmiinsä. +"Tätä lasta hoidetaan kuin kerjäläisakan kakaraa", hän sanoi +pikaisuudessa. -- "Sinun olisi itsesi pitänyt sitä hiukkasen ajatella", +sanoi eukko. "Mutta sanopa, millä ihmeen tavalla olisit toimeen tullut, +jollen minä olisi keräillyt kaikenlaisia vaatekappaleita ja tuonut +mukanani." Kaikki muistui taas Barbroon mieleen. Hänen menneentalvinen +synkkä epätoivonsa valtasi nyt hänet, niin että hän uudestaan kävi +ankaraksi. -- "Parempi tämän lapsen olisi ollut vaikkapa ilman mokomaa +hoitoa", hän sanoi. + +Seuraavana päivänä Barbroo nousi jalkeille. Hän otti esiin neulan ja +lankaa ja alkoi leikellä lakanaa kappaleiksi ommellakseen siitä +vaatteita pojalle. Hetken aikaa sitä tehtyään hän joutui uudelleen +synkkiin ajatuksiinsa. Eipä oikein kannata ruveta sille tällaisia +laittelemaan. Parasta olisi, kun heittäytyisin suohon sen kanssa; sinne +meidän molempain kumminkin on mentävä. + +Hän lähti ulos katsomaan Vanhaa-Liisaa, joka lypsi lehmiä, ennen kuin +niitä ajettiin metsään. "Tiedätkö sinä, Liisa, kuinka pitkän ajan +päästä siitä saa selvän, näkeekö se lapsi?" -- "Menee siihen vielä noin +kahdeksan päivää tai ehkä parisen viikkoa, ennen kuin voi olla ihan +varma", eukko vastasi. -- Barbroo meni takaisin sisään jatkamaan +työtään. Sakset eivät leikatessa käyneet tasaisesti, kun hän tunsi +kättänsä vapisuttavan. Pian hänen ruumiinsa rupesi tutisemaan joka +paikasta, ja hänen täytyi keskeyttää työnsä vähäksi aikaa. Hyvä Jumala, +miten minun laitani oikein on! Voiko olla mahdollista, että minä siitä +tulin näin vavistuttavan iloiseksi, kun saan pitää poikaa muutamia +viikkoja huostassani? + +Vanha-Liisa sai nyt täällä metsässä paljon häärimistä. Hänen täytyi +yksinään sekä ajaa karja laitumelle että pitää koko maitopuolesta +huolta. Barbroo ei huolinut muusta kuin pojan vaalimisesta eikä +ollenkaan joutanut eukkoa auttamaan. "Pitäisi sinun, Barbroo, toki +tehdä jotain muutakin eikä vain istua tuohon poikaan tuijottamassa", +eukko sanoi kerran, kun oli koko päivän puuhaamisesta vallan +katketakseen väsynyt. Barbroo nousi ja lähti menemään ulos +karjamökistä, mutta kääntyi jo kynnyksellä. -- "Saat sitten kesällä +apua", hän sanoi. "Näinä päivinä minä en tahdo lähteä pojan luota." + +Kun Barbroo nyt oppi yhä enemmän rakastamaan lasta, ajatteli hän +samalla itsekseen, että hän tekisi sille kaikkein armeliaimmin, jos +toteuttaisi ensi aikeensa. Se pysyi alati heikkona ja sairaalloisena. +Se ei ruvennut oikein kasvamaankaan, vaan jäi melkein yhtä pieneksi +kuin oli ollut maailmaan tullessaan. Ja kaikkein enimmän Barbroota +huolestutti, kun sen silmät aina olivat turvoksissa ja verestävinä. +Tuskin se edes yrittikään nostaa silmäluomiaan. + +Sitten Vanha-Liisa eräänä päivänä alkoi ihan kuin sattumalta puhua +lapsen iästä. "Nyt, Barbroo, poika on jo kolmen viikon vanha." -- +"Eipäs ole", sanoi Barbroo, "ei kuin huomenna vasta." -- "Vai niin", +sanoi eukko, "minä kai sitten laskin väärin, mutta kyllä olen +muistavinani, että keskiviikkona se syntyi." -- "Mikä sinun on, kun et +sallisi minun pitää häntä vielä edes yhtä päivää!" Barbroo sanoi. + +Seuraavana aamuna Vanha-Liisa pukeutuessaan sanoi Barbroolle: "Täällä +lähitienoilla alkavat laitumet olla lopussa. Täytyy ajaa lehmät vähän +kauemmas metsään. Illaksi minä kyllä ehdin kotiin." Barbroo kääntyi +kiivaasti häneen päin, ikään kuin jotakin sanoakseen, mutta puristi +huulensa suppuun ja oli vaiti. "Aioitko jotakin?" eukko kysyi. Hänestä +näytti kuin Barbroon olisi tehnyt mieli pyytää häntä jäämään kotiin. +Siitä ei sentään mitään tullut. + +Illalla eukko hiljalleen ajoi karjaa kotiinpäin. Hän kulki ja huhuili +lehmiä, jotka oiustivat milloin miltäkin puolen tietä ja seisahtuivat +nyhtämään jokaista vihreää mätästä. Eukon maltti loppui. Pitkin matkaa +hän äyski noille junkkareille. "Niin no", hän lopuksi sanoi, "ei sinun, +Liisa, kannata tuolla lailla innota. Kyllä kotiin kiireettäkin ehtii +näkemään, mikä siellä odottaa." + +Hänen avatessaan karjamökin ovea istui Barbroo kiikuttaen poikaa +povellaan ja laulaen sille. "Voi hyvä Jumala, miten kauan sinä, Liisa, +viivyttelet!" hän huudahti. "En ymmärrä, mikä nyt tässä hädässä auttaa. +Katsohan, miten sen pojan iho on rohduksissa." Ja hän tuli näyttämään +paria punaista täplää lapsen kaulassa. Vanha-Liisa oli jäänyt +kynnykselle seisomaan, löi ihmeissään käsiään yhteen ja nauroi. Barbroo +katsoi häneen vallan hämillään. "Eikö nuo rohtumat sitten ole +vaarallisia?" hän sanoi. -- "Kyllä ne huomiseksi paranevat", sanoi +eukko yhä uudestaan purskahtaen nauruun. Barbroo kummasteli sitä yhä +enemmän, mutta muisti viimein, kuinka hädissään eukko varmaankin oli +tämän päivää ollut. -- "Niin, olisi kyllä meille kaikille ollut +parasta, jos olisin sen tehnyt", hän sanoi, "se kai sinunkin +tarkoituksesi oli, koska lähdit täksi päiväksi tiehesi." -- "Viime yönä +minä maatessani ajattelin, mitä oikein tekisin", eukko vastasi, "ja +silloin joku ääni minulle sanoi, että tuo se kyllä paraiten pitää +itsestään huolen, jos minä jätän sinut sen kanssa yksiksesi." + +Kun kaikki ilta-askareet oli tehty ja he olivat levolle rupeamassa, +sanoi eukko Barbroolle: "Saako nyt lapsi varmasti jäädä eloon?" -- +"Saa", Barbroo sanoi, "jos Jumala tahtoo antaa sille terveyttä, jotta +minä saan sen pitää." -- "Mutta jospa siitäkin nyt tulee sellainen +vähämielinen ja sokea lisäksi?" -- "Sellainen hän kyllä on, sen minä jo +tiedän", Barbroo sanoi, "mutta sittenkään minä en saata sille mitään +pahaa tehdä. Olen kiitollinen, kun sellaisenakin saan hänet pitää +hoidossani." + +Eukko istui sängynlaidalle ja mietiskeli. "Kun nyt kerta näin on +käynyt", hän sanoi, "niin kai sinä tästä kirjoitat Ingmarille." Barbroo +näytti vallan kauhistuneelta. -- "Luulin sen olevan sinun mieleesi, +että tämä lapsi saa jäädä eloon", hän sanoi, "mutta jos sinä Ingmarille +kirjoitat, silloin en takaa, mitä teen." -- "Mitenkäpä ihmeellä sinä +muutenkaan tästä selviät?" eukko sanoi. "Voihan kuka tahansa joskus +saada tietää, että sinulla on lapsi ja sitten kirjoittaa tai kertoa sen +hänelle." -- "Minä ajattelinkin koettaa pitää tätä kaikkea salassa, +kunnes Ingmar joutuu Gertrudin kanssa naimisiin." + +Vanha-Liisa istui taas ääneti ja mietti näitä sanoja kotvan aikaa. Hän +näki niin selvästi Barbroon halun heittäytyä vaikka minkälaiseen +onnettomuuteen, ettei uskaltanut ruveta hänen kanssaan väittelemään. +"Sinä olet ollut kovin hyvä meitä kaikkia Ingmarilan vanhuksia +kohtaan", eukko viimein hitaasti sanoi. "Eipä ole kumma, jos tahdomme +pitää sinut vastakin emäntänämme." -- "Jos minä jonkin kerran olen +sinulle hyvää tehnyt, niin sen sinä tuhatkertaisesti korvaat, kun +tottelet minua tässä asiassa." + +Sovittiin sitten Barbroon tahdon mukaan, eikä koko kesänä kukaan saanut +tietää lapsen olemassaolosta. Kun vieraita sattui karjamökille +tulemaan, pantiin poika heinälatoon piiloon. Se Barbroota vain +huolestutti, miten hän saa sen salatuksi syksymmällä, kun hänen täytyy +palata takaisin kylään. Sitä hän mietti ja aprikoi joka päivä. + +Mutta tunti tunnilta hänen rakkautensa lapseen yhä kasvoi, ja samalla +hänen mielensä rauhattomuus hiukan väheni. Poikakin alkoi vähitellen +vahvistua, vaikka sen kasvaminen ja varttuminen yhä vielä kävi +hitaasti. Kaiken kesää se pysyi pahana itkemään, ja silmäluomet olivat +aina turvoksissa ja punaisina, niin että tuskin sietivät olla auki. +Barbroo ei hetkistäkään epäillyt, että lapsi oli mielipuoli, ja +vaikk'ei hän nyt ajatellut muuta kuin antaa hänen elää, oli hänellä +kuitenkin pojan tähden monta tukalaa hetkeä. Useimmiten ne sattuivat +öisin, ja silloin hän tavallisesti nousi ja asettui katselemaan lasta. +Sillä oli hyvin rumat kasvot, kellahtava iho ja ohut punaisensekainen +tukka. Nenä oli hyvin lyhyt ja alahuuli liian iso, ja nukkuessaan se +kurtisti silmäkulmiaan niin, että otsaan tuli syvät rypyt. Siinä poikaa +katsellessaan Barbroosta tuntui, että nuo olivat oikean älypuolen +kasvot, ja hän makasi valveillaan koko yön ja itki sitä, että hänen +pojastaan tulee sellainen raukka. Mutta lapsi heräsi aikaisin aamulla, +lepäsi kyllältä nukkuneena ja hyvätuulisena vasussa, joka sille oli +laitettu heijaksi, ja ojenteli käsiään Barbroota kohti, kun hän sille +puhui. Silloin Barbroo uudelleen tyyntyi ja malttoi mieltään. "Tokkohan +ne toiset, joilla on terveitä lapsia, voivat niin rakastaa niitä kuin +minä tätä vaivaisraukkaa", hän sanoi Vanhalle-Liisalle. + +Aika kului, ja kesän loppu jo läheni. Barbroo ei vielä ollut päässyt +selville pulmasta, miten hän kotiin tultuaan onnistuisi pitämään lasta +salassa. Väliin ei tuntunut olevan muuta neuvoa jäljellä kuin matkustaa +maasta pois. + +Syyskuun alussa oli kerran pimeä ja kolkko ilta. Ulkona satoi ja tuuli, +ja Barbroo ja Liisa istuivat lämmitellen takkavalkean ääressä. Barbroo +makuutti lasta polvillaan, ja tapansa mukaan hän istuessaan mietti, +kuinka voisi estää Ingmaria saamasta mitään tietää. + +Muuten hän tulee minun luokseni takaisin, hän ajatteli. En tiedä, millä +tavalla hänet saan ymmärtämään, että minä tahdon yksin kantaa taakkani. + +Juuri hänen sitä ajatellessaan karjamökin ovi ihan arvaamatta aukeni ja +muuan kulkija tuli sisään. + +"Jumala rauhan antakoon", mies tervehti. "Olipa onni, että osuin +tupaanne. En olisi päässyt kylille tässä pilkkopimeässä, mutta silloin +pisti päähäni, että Ingmarilan karjamökkihän kuului olevan näillä +tienoin." + +Mies oli köyhä vaivainen, joka ennen aikaan oli elellyt +kulkukauppiaana. Nyt hänellä ei ollut rihkamata kaupan, vaan hän +kierteli kerjuulla. Tuskin hän sentään oli niin köyhä, että hänen olisi +ollut pakko elää toisten armoilla, mutta hän ei enää voinut lakata +kulkemasta talojen väliä ja utelemasta kuulumisia. + +Ensi katseellaan hän karjamökissä tietysti huomasi lapsen. Hänen +silmänsä suurenivat, kun hän sen näki. + +"Kenenkäs tuo on?" hän heti kysyi. Naiset olivat kumpikin hetkisen +vaiti, mutta sitten Vanha-Liisa sanoi lyhyesti ja vakaasti: -- "Se on +Ingmar Ingmarinpojan." + +Mies näytti vielä enemmän kummastuvan. Hän joutui siitäkin hämilleen, +kun oli päässyt sellaisen perille, jota hänen ei kenties olisi ollut +lupa tietää. Sekaannuksissaan hän kumartui lasta katselemaan. +"Kuinkahan vanha noin pikkuinen olento oikeastaan voi olla?" hän sanoi. +Tällä kertaa Barbroo ehätti vastaamaan: "Se on noin kuukauden." + +Mies oli naimaton eikä paljon lapsista ymmärtänyt. Hän ei voinut nähdä, +että Barbroo häntä petti. Hän katsahti vallan pelästyneenä Barbroohon, +joka ei ollut siitä tietääkseen. -- "Vai niin, vai kuukauden se vasta +on", hän sanoi. -- "Niin", Barbroo vastasi rauhallisesti kuten +äskenkin. Tuo vanha mies punastui eikä osannut mitään sanoa, mutta +Barbroo ei näyttänyt koko asiasta yhtään välittävän. Mies kyllä +huomasi, että Vanha-Liisa varoitellen viittoi Barbroolle, mutta tämä +istui pää kenossa eikä näyttänyt eukon merkeistä välittävän. Tuo vanhus +tuskin valhetta arastelee, mies ajatteli, mutta Barbroosta näkee, että +hän pitää itseään sellaiseen liian hyvänä. + +Seuraavana aamuna mies tarttui Barbroon käteen ja puristi sitä +uskottavalla tavalla. "Minä kyllä olen vaiti", hän sanoi. -- "Hyvä, +sitä minä odotankin", Barbroo sanoi. + +"En minä ikinä ymmärrä, mikä sinun päähäsi pisti, Barbroo", sanoi +eukko heti miehen lähdettyä. "Mitä sinä rupeat itseäsi vastaan +valehtelemaan?" -- "Ei minun muu auttanut." -- "Ja uskot vielä, että +Reppu-Johannes sellaista asiaa salaa!" -- "Ei ole tarkoituskaan, että +hän sitä salaa." -- "Onko tarkoituksesi saada ihmiset uskomaan, ettei +tämä ole Ingmarin lapsi?" -- "On", sanoi Barbroo, "nythän sen olemista +on vallan mahdotonta enää salata. Nyt ei mikään muu auta kuin jättää +heidät siihen uskoon." -- "Ja tuohonko sinä uskot saavasi minut +suostumaan", eukko sanoi. -- "Suostuttava sinun on, jollet tahdo, että +tällaisesta älypuolesta tulee Ingmarilan perillinen." + +Syyskuun puolivälissä oli karjamökkien hoitajain aika palata kotiin. +Barbroo ja Liisa silloin myös siirtyivät Ingmarilaan. He huomasivat +heti, että uutiset Barbroosta jo kiertelivät pitkin kyliä. Hän ei nyt +enää koettanutkaan salata, että hänellä oli lapsi, mutta oli kovin +varuillaan, ettei kukaan vain sitä näkisi. Hän piti sitä alati piilossa +Vanhan-Liisan luona pesutuvan takahuoneessa. Hänestä tuntui +sietämättömältä antaa kenenkään edes vilkaisemalla nähdä, että se oli +sairas ja ettei siitä ikinä tule oikeaa ihmistä. + +Oli vallan luonnollista, että Barbroota tänä syksynä kovin soimattiin +ja halveksittiin. Ihmiset eivät viitsineet peitelläkään ajatuksiaan +hänestä, ja Barbroo alkoi pian niin arastella heitä, ettei olisi +tahtonut kertaakaan lähteä kotoa pois. Mutta oman talon väkikin +käyttäytyi häntä kohtaan toisin kuin ennen. Rengit ja piiat +supattelivat hänen kuultensa ilkeitä pistopuheita, ja hänen oli hyvin +vaikeata saada heitä tottelemaan. + +Tästä kaikesta tuli äkkiloppu. Vahva-Ingmar oli Ingmarin +ulkomaallaoloajan asunut talossa ja hoitanut siellä isännyyttä. Eräänä +päivänä hän kuuli jonkun rengin hävyttömästi vastaavan Barbroolle ja +sivalsi silloin miestä korvalle niin, että tämä hoipertui päin seinään. +"Saat vastakerralla lisää, jos tuollaisia vielä kuulen", ukko sanoi. + +Barbroo katsoi häneen kummastuneena. "Paljon kiitoksia tästä", hän +sanoi. Vahva-Ingmar kääntyi ympäri ja loi häneen varsin ankaran +silmäyksen. "Ei kestä kiittää", hän sanoi. "Mutta niin kauan kuin sinä +olet Ingmarilassa emäntänä, minä kyllä pidän huolta, että väki sinua +kohtelee kunnioittavasti." + +Vähän syksymmällä tuli Jerusalemista tieto, että Ingmar ja Gertrud +olivat lähteneet sieltä matkalle. "Ehkä he jo ovat kotona, ennen kuin +nämä rivit teidät tapaavat", oli kirjeessä. Ensin tämän kuultuaan +Barbroo tunsi mielensä suuresti keventyvän. Nyt hän oli varma siitä, +että Ingmar ajaa eroasian loppuun asti, ja silloin, vapaaksi päästyään +hänen ei enää tarvitse kantaa tätä raskasta ylenkatseen taakkaa. + +Mutta päivemmällä, hänen arkiaskareissa puuhatessaan, olivat kyynelet +aina vähän päästä pulpahtaa hänen silmiinsä. Tämä oli sentään sydäntä +särkevää tämä lopullinen ero hänen ja Ingmarin välillä. On niin +sanomattoman tyhjää, kun heillä kahdella ei enää ole mitään toistensa +kanssa tekemistä. + + * * * * * + +Eräänä aamupäivänä syksyn lopulla kävi koululla paljon vieraita. +Gertrud oli eilispäivänä tullut kotiin, ja nyt hän oli asettanut +suuren pöydän Stiina äidin keittiöön ja sille levittänyt kaikki +kotipitäjäläisille lähetetyt lahjat, jotka hän oli tuonut Jerusalemista +mukanaan. Hän oli koululaisten mukana lähettänyt sanan kaikkialle, että +kellä oli siirtolaisten joukossa sukulaisia tai ystäviä, tulkoot +koululla käymään. Ja nyt heitä tuli pitkässä saatossa. Höökin Matti ja +Ljungo Björnin veli Petter ja monta muuta. Ja Gertrud jakoi kullekin, +mitä heille oli tuleva, ja kertoi Jerusalemista, siirtokunnasta ja +matkamiesten ihmeellisistä vaiheista Pyhässä maassa. + +Boo Maununpoika oli koulussa koko aamupuolen ja auttoi Gertrudia +kertomisessa, mutta Ingmaria ei näkynyt. Hän oli koko matkan ollut +varma, että se, mitä Katri sanoi Barbroosta, oli pelkkää juorupuhetta, +mutta kun hän nyt kotipitäjään tultuaan oli kuullut sen olevan totta, +ei hän ensi alussa tuntenut sietävänsä nähdä ainoaakaan ihmistä. Hän +oli asettunut Boon vanhempien luo asumaan; siellä hän sai olla mielensä +mukaan rauhassa, sillä kukaan ei ollut hänestä tietääkseen. + +Päivemmällä rupesi väentulva koulussa asettumaan, ja kerran Gertrud oli +hetkisen yksinkin keittiössä. Silloin muuan kookaskasvuinen ja ryhdikäs +nainen tuli sisään. Kukahan hän lienee? ajatteli Gertrud, sepä on +kumma, että tällä paikkakunnalla on sellaisiakin, joita en tunne. + +Vieras tuli suoraan Gertrudin luo ja ojensi hänelle kättä. "Jos oikein +arvaan, niin olet Gertrud", hän sanoi. "Tahtoisin sinulta tiedustaa, +onko se totta, mitä kuulin, ettei Ingmar menekään sinun kanssasi +naimisiin." Gertrud oli vähällä pahastua, kun outo ihminen noin vain +äkkisuoraan tuli häneltä sellaista kysymään. Mutta sitten hänen +mieleensä juolahti, että se on varmaan Barbroo, Ingmarin vaimo. + +"Ei, emme me Ingmarin kanssa mene naimisiin", hän sanoi. Toinen huokasi +ja kääntyi oveen päin. -- "En voinut uskoa sitä, ennen kuin omin korvin +kuulin." + +Barbroo ajatteli vain, mitä vaikeuksia hänelle tästä koituu. Ingmar +tulee nyt kotiin vallan vapaana miehenä ja kaiketi vielä yhtä +rakastuneena häneen kuin matkalle lähtiessään. En ikimaailmassa minä +nyt tohdi antaa hänen aavistaa, että hän on lapsen isä, Barbroo +ajatteli. Tiedänhän, ettei hän ilkeäisi olla ihmisten ilmoilla, jos +jättäisi minut yksinäni ponnistelemaan sairaan lapsen kanssa. Hän +pyytäisi kyllä minua uudestaan vaimokseen, enkä minä voisi sitä +kieltää, ja silloin sama surkeus alkaisi taas alusta. Mutta kovalle +ottaa sekin, kun koko elämänsä saa kärsiä ansaitsematonta häpeää. + +Juuri kynnyksellä seisoessaan hän kääntyi Gertrudiin päin. "Ingmar ei +kai nyt tahdo tulla kotiinsa", hän sanoi matalalla äänellä. -- "Ehkei +hänen ole luvallista mennä kotiinsa, ennen kuin te olette saaneet +oikean avioeron", sanoi Gertrud. -- "Tokkopa hän muutenkaan lähtisi +kotiin", arveli Barbroo. + +Gertrud riensi silloin Barbroon luo. "Kuulehan, minäpä luulen, että +sinä valehtelet omaksi syyksesi", hän puhkesi puhumaan. "Sitä minä olen +koko ajan sanonut, ja nyt sinut nähtyäni minä olen siitä varma." -- +"Miten minä voin valehdella?" Barbroo sanoi. "Minullahan on lapsi." -- +"Sinä kohtelet Ingmaria väärin", sanoi Gertrud. "Et usko, kuinka hän +sinua kaipaa. Hän joutuu turmiolle koko mies, jollet ilmoita hänelle +totuutta." -- "Ei siinä mitään ilmoittamista ole", sanoi Barbroo. + +Gertrud seisoi katsellen häneen sellaisin silmin, kuin olisi niillä +tahtonut häntä pakottaa. "Saisitko sinä lähetetyksi sanaa Ingmarille?" +sanoi Barbroo. -- "Tottahan minä hänelle sanan saan menemään." -- +"Ilmoita sitten hänelle, että Vahva-Ingmar on kuolemaisillaan. Ingmarin +pitäisi tulla kotiin sanomaan hänelle hyvästit. Minua hänen ei tarvitse +tavata." -- "Miksei, kyllä teidän kummankin olisi parasta tavata +toisenne", Gertrud sanoi. + +Barbroo kääntyi uudelleen oveen päin, mutta sen avattuaan hän kääntyi +takaisin. "Eihän liene totta, että Ingmar on sokea?" -- "Hän menetti +toisen silmänsä, mutta toinen on nyt terve." -- "Kiitos nyt tästä", +sanoi Barbroo. "Oli oikein hauska saada nähdä sinua", hän lisäsi ja +katsoi ystävällisesti Gertrudiin. Sen jälkeen hän sulki oven ja +poistui. + +Tästä oli nyt noin tunti kulunut. Ingmar oli menossa Ingmarilaan +heittämään hyvästiä Vahvalle-Ingmarille. Hän ei kulkenut nopeasti, +näytti kuin joka askelesta olisi ollut paljon vaivaa. + +Vähän matkan päässä tienvieressä oli pieni kallellaan oleva mökki, ja +melkoisen kaukaa Ingmar näki erään miehen ja naisen astuvan ulos sen +ovesta. Mies oli köyhän ja resuisen näköinen, ja Ingmar oli +huomaavinaan, että nainen pisti jotakin hänen käteensä. Sen jälkeen +nainen lähti kiireesti tietä myöten astumaan Ingmarilaan päin. + +Kun Ingmar kulki tuvan ohi, seisoi mies vielä kynnyksellä. Hän käänteli +ja luki muutamia hopearahoja, jotka olivat hänen kourassaan. Ingmar +tunsi hänet oitis. Se oli Stigge Börjenpoika. + +Stigge ei nostanut silmiään ennen kuin Ingmarin ohimentyä. Silloin hän +rupesi huutamaan häntä. "Varro, Ingmar, varrohan! No, mutta odota nyt, +hyvä ihminen, sillä minulla on asiaa!" Hän juoksi tielle seisomaan, +mutta kun Ingmar yhä eteni taakseen katsomatta, näytti hän kiukustuvan. +"No niin, se on oma syysi", hän huusi, "olisin muuten kertonut sinulle +ilahduttavan seikan." + +Kotvasen päästä Ingmar jo oli tavoittamaisillaan sen naisen, joka oli +Stigge Börjenpojan luota lähtenyt. Naisella oli nähtävästi kiire ja hän +riensi minkä voi. Kun hän kuuli jonkun ehättävän jäljestäpäin, luuli +hän sitä Stiggeksi ja sanoi päätään kääntämättä: "Tyydy nyt siihen, +mitä sinulle annoin. Enempää rahaa minulla ei ole." Ingmar ei sanonut +mitään, vaan kulki yhä kovemmin. "Saat ensiviikolla lisää, kun et vain +tästä Ingmarille virka", nainen sanoi. Samassa Ingmar oli tavoittanut +hänet ja laski kätensä hänen olalleen. Nainen tempautui irti ja kääntyi +tiuskahtaen ympäri. + +Nähdessään nyt, että se, joka hänen takanaan seisoi, oli Ingmar eikä +Stigge, hän hyvin iloisesti hämmästyen löi käsiään yhteen. Mutta kun +heidän katseensa sattuivat yhteen, kohosi Ingmarin käsivarsi hitaasti +ylös ja hänen otsansa kurtistui syviin ryppyihin. Hän näytti olevan +halukas nujertamaan hänet maahan. + +Nainen ei pelästynyt. Hän seisoi paikallaan ja vilkaisi kerran +Ingmariin, mutta väistyi sitten hiljaa hänen tieltään. "Ei toki, +Ingmar", hän sanoi, "älä minun tähteni tee itseäsi onnettomaksi!" + +Ingmar päästi kätensä painumaan. "Sitten minä pyydän sinulta anteeksi", +hän sanoi vastahakoisesti ja kylmästi. "En kärsinyt nähdä sinua Stiggen +seurassa." Barbroo vastasi hyvin hiljaa: "Älä luule, etten minä olisi +kiitollinen, jos kuka tahansa minut vapauttaisi tästä elämästä." + +Sanaakaan sen enempää virkkamatta Ingmar lähti astumaan tien toista +puolta aivan ääneti. Barbrookin kulki ääneti. Vähän väliä kyynelet +pulpahtivat hänen silmiinsä. Voi voi tuota miestä, joka ei edes tahdo +puhua kanssani, kun näin pitkästä aikaa viimein tavataan! Voi voi, +mihin onnettomuuteen me kumpikin jouduimme! + +"Varmaan minun olisi parempi sanoa hänelle totuus.", hän välistä +ajatteli. "Minä en voi kestää tätä hänen ylenkatsettaan. Parempi on +sanoa hänelle totuus ja sen jälkeen surmata itseni." + +Yht'äkkiä hän päätti yrittää puhua Ingmarin kanssa. "Et kysy, miten +Vahvan-Ingmarin laita on." -- "Pianhan joudutaan perille, jotta saan +itse nähdä", Ingmar sanoa jurautti. + +"Hän tuli tänä aamuna minun luokseni", Barbroo sanoi, "ja kertoi yöllä +saaneensa sanan, että hän tänään kuolee." -- "Eikös hän ole sairas?" +kysyi Ingmar. -- "Hän on kaiken vuotta kärsinyt kolotustautia ja on +myötäänsä valitellut, kun ei sinua kuulunut takaisin, jotta hän olisi +päässyt kuolemaan. Hän sanoi, ettei hän voi täältä päästä, ennen kuin +sinä palaat pyhiinvaellukselta." -- "Mutta eikö hän tänään ole +erityisen sairas?" -- "Ei ole, samanlaista se on kuin ennenkin, mutta +hän uskoo varmasti kuoleman olevan tulossa ja on jo varuilta mennyt +makuulle peräkamarin sänkyyn. Hänen päähänsä on nyt pistänyt, että +hänen kuolinvuoteensa pitää olla ihan samanlainen kuin isäsikin, ja +kirkkoherra ja lääkäri oli välttämättä noudettava hänen luokseen, koska +heidät oli Suur-Ingmarillekin haettu. Hän kyseli myöskin sitä kaunista +ryijyä, joka oli Suur-Ingmarin peittona, mutta sitä meillä ei enää +ollut tallella. Se oli huutokaupassa myyty." -- "Niin, paljonhan siinä +huutokaupassa myytiin", virkkoi Ingmar. -- "Eräs tytöistä muisteli, +että Stigge Börjenpoika olisi tuon ryijyn huutanut, ja minä ajattelin, +että pitäisi koettaa saada se hankituksi, jotta Vahva-Ingmar saisi, +mitä hänen mielensä teki. Ja minulla oli niin hyvä onni, että sain sen +takaisin ostetuksi. Tässä se minulla on", hän sanoi näyttäen kääröä, +jota kantoi kädessään. + +"Aina sinä olet talon vanhuksia kohdellut hyvin", sanoi Ingmar. Hänen +äänensä oli hyvin tyly ja kova, vaikka sanojen piti olla ystävällisiä. +Enempää hän ei ruvennut virkkamaan, ja taas vaivuttiin äänettömyyteen. +Barbroo katseli tietä pitkin ikävöivin silmin. Tämä kestää hirveän +kauan tämä kotimatka, hän ajatteli. Emme ehdi perille alle puolen +tunnin, ja koko se aika minun täytyy kulkea tässä ja katsella tuota +poloista. Enkä osaa hänen onnettomuuttaan lieventää. Vielä pahemminhan +kävisi, jos sanoisin hänelle totuuden. Silloin hän uudelleen takoisi +meidän molempain elämät yhteen. Mutta en ikäpäivänä minä ole ollut näin +kovassa koetuksessa. + +Hän koetti kiirehtiä käyntiään, mutta sekä hänen että Ingmarin kulku +kävi hitaasti. Raskaat ajatukset takertuivat heihin kiinni ja +pidättivät heidän askeliaan. + +Vihdoin he olivat niin lähellä taloa, että piti vain veräjästä astua +pihamaalle. Tässä Ingmar asettui Barbroon tielle. + +"Koska nyt on tilaisuus, niin kysyn mieltäsi eräästä aikeestani, joka +koskee meitä molempia", hän sanoi. "Sillä jollet sinä siihen suostu, +niin me tuskin koskaan enää tapaamme toisiamme. Ajattelin ehdottaa, +että me peruuttaisimme erohankkeen." + +Ingmarin ääni tuntui hyvin kylmältä, ja hänen silmänsä välttivät +Barbroota, katsellen tämän sivuitse talon vanhaa pihaa. Hän nyökkäsi +päätä rakennusryhmille, joissa luukut ja matalat ikkunat melkein +näyttivät miettiväisiltä silmiltä. "Niin, nyt ne kaikki kyllä +kurkistelevat minua", hän mutisi. "Ne kai tahtovat nähdä, enkö +viimeinkin ole oppinut käymään Jumalan teitä." + +"Olen tänä päivänä paljon ajatellut tulevaisuutta", Ingmar sanoi +ääneen. "Minä en voi antaa sellaisen ihmisen kuin Barbroon joutua +turmioon, olen itsekseni ajatellut. Minun on pakko ottaa hänet +huostaani, mutta mieheksi ja vaimoksi tavallisuuden mukaan me emme voi +ruveta. Ja nyt minä sinulta kysyisin, etkö halua lähteä minun kanssani +Jerusalemiin, liittyäksemme siellä siirtokuntaan. Siellä on kelpo väkeä +ja niin paljon omaisiamme, että sinä pian perehtyisit." Hän pysähtyi +vähäksi aikaa kuullakseen mitä Barbroo vastaisi. -- "Tahdotko sinä +minun tähteni lähteä talostasi pois?" -- "Tahdon vain tehdä, mikä on +oikein." Hän puhui niin tylyllä äänellä, että Barbroota puistatti. -- +"Sinä olet jo menettänyt toisen silmäsi siellä ulkomailla, ja olen +kuullut, että sinun oli pakko lähteä kotiin, jottet tulisi sokeaksi." +-- "Ei meidän kannata sitä ajatella", sanoi Ingmar. "Kaikki kyllä käy +hyvin, kun vain tekee, minkä tietää oikeaksi." + +Barbroo ajatteli taas, että säälistäkin hänen pitäisi sanoa Ingmarille +totuus. Kova taistelu kävi hänessä, ja sanat olivat pulpahtaa esiin, +mutta hän jaksoi kuitenkin hillitä tahtonsa ja olla vaiti. Ei, en minä +tohdi saattaa häntä sellaiseen surkeuteen, hän ajatteli. Meidän on +paras erota omille teillemme, sen tiedän, muuten minun on pakko surmata +itseni. + +Kun hän oli vaiti, sanoi Ingmar: "Nyt, Barbroo, meille tulee pitkät +hyvästit." -- "Niin tulee", sanoi Barbroo. Hän ojensi kättään, ja +Ingmar tarttui siihen. Kun hän piti sitä omassaan, värähti hän niin, +että koko ruumis vapisi. Hetkisen näytti siltä kuin hän olisi tahtonut +vetää Barbroon rintaansa vasten ja sulkea hänet rajusti syliinsä. "Minä +käyn sisällä Vahvalle-Ingmarille sanomassa, että sinä olet tullut", +sanoi Barbroo. -- "Niin, tee se", Ingmar äkkiä sanoi päästäen käden +irti. + + * * * * * + +Vahva-Ingmar oli makuulla peräkamarin sängyssä. Hänellä ei ollut +tuskia, mutta sydän löi heikosti ja hengitys tuntui hetki hetkeltä +käyvän vaikeammin. "Tosiaan se onkin sallimuksen tahto, että tämä päivä +on viimeiseni", hän ajatteli. + +Alussa maatessaan yksin hänellä oli viulu vieressään. Hän kosketti +silloin tällöin vallan hiljaa sen kieliä ja oli silloin kuulevinaan +kokonaisia sointuja ja lauluja. Lääkärin ja kirkkoherran tultua hän +siirsi viulun syrjempään ja kertoi heille ihmeellisistä tapahtumista, +joita hän oli elämässään kokenut. Enimmän ne koskivat Suur-Ingmaria ja +metsänväkeä, jonka hyvässä suosiossa hän kauan oli ollut. Mutta siitä +asti kun Hellgum oli hakannut ruusupensaan hänen tupansa edestä, ei +hänen maallinen elämänsä ollut tahtonut onnistua. + +Metsänväet olivat luopuneet häntä auttelemasta, ja kaikenlaiset +vastukset olivat päässeet hänen kimppuunsa. "Kyllä uskotte, +kirkkoherra, miten ilahduin", hän sanoi, "kun Suur-Ingmar viime yönä +tuli luokseni sanomaan, ettei minun enää tarvitse hänen talostaan +huolta pitää, vaan pääsen täältä rauhaan." + +Hän oli hyvin juhlallinen, ja selvästi huomasi, että hän vallan varmaan +uskoi kuolemansa olevan tulossa. Kirkkoherra virkkoi muutamin sanoin, +ettei hän erittäin sairaalta näyttänyt, mutta lääkäri, joka oli +tutkinut häntä ja kuunnellut hänen sydäntään, sanoi aivan vakaasti: +"Ei, kyllä Vahva-Ingmar tietää, mitä sanoo. Ei hän tässä suotta +kuolemaa varro." + +Kun Barbroo tuli sisään ja levitti upean ryijyn vuoteelle, kalpeni ukko +hieman. "Nyt on loppu lähellä", hän sanoi. Hän siveli hiljaa Barbroon +kättä. "Kiitos sinulle tästä ja kiitoksia kaikesta. Ja sitten sinä anna +minulle anteeksi, että olen viime aikoina ollut tyly sinua kohtaan." +Barbroon heltymys puhkesi nyyhkytyksiin. Niin suuret määrät surua oli +häneen kerääntynyt, että itku olikin aina likellä. Ukko silitti vielä +kerran hänen kättään ja hymyili suopeasti hänen itkulleen. "Nyt +Ingmarkin pian saadaan tänne", hän sanoi. -- "Hän on jo täällä", sanoi +Barbroo. "Minun piti vain käydä edeltä ilmoittamassa siitä sinulle." + +Ingmarin astuessa sisään ukko vaivalloisesti nousi vuoteella istualleen +ja ojensi hänelle kättä. "Terve kotiin tultuasi", hän sanoi. Ingmar +tuli pahoille mielin, kun hänet näki. -- "En olisi uskonut saavani sitä +surua, että sinä juuri kotiintulopäivänäni asetut kuolinvuoteelle", hän +sanoi. -- "Et saa nyt moittia minua tästä", vastasi ukko ikään kuin +anteeksipyytäen. "Muistathan, että Suur-Ingmar antoi minulle luvan +tulla hänen luoksensa, kun sinä vain ehdit palata pyhiinvaellukselta." + +Ingmar istahti sängynlaidalle. Ukko silitteli maatessaan hänen kättään, +mutta ei pitkään aikaan virkkanut mitään. Kuolema näkyi jo kiireesti +lähestyvän. Hän kalpeni yhä enemmän, ja hengitys kävi vaivalloisesti +sihisten. + +Sitten Barbroo lähti huoneesta ulos, ja ukko alkoi kysellä Ingmarin +asioita. "Oliko hyvä tulla kotiin?" hän kysyi katsoen terävästi +Ingmaria silmiin. -- "Oli", vastasi Ingmar tyynesti ja taputteli hänen +kädenselkäänsä. "Oli vallan hyvä matka." -- "Täällä on kerrottu, että +olet tuonut Gertrudin mukanasi, onko se totta?" -- "Kyllä hän oli +mukana, hän menee serkkuni Boo Maununpojan kanssa naimisiin." -- "Ja +sinä, Ingmar, oletko sinä siihen tyytyväinen?" -- "Minä olen siihen +vallan tyytyväinen", Ingmar vastasi eheällä äänellä. + +Ukko katsoi tutkivasti häneen ja pudisti päätään. Näissä asioissa +hänellä näytti olevan monta tuntematonta puolta. "Miten sinun +silmällesi on käynyt?" hän sanoi. -- "Sen minä menetin Jerusalemissa", +vastasi Ingmar huolettomasti. -- "Oletko sinä siihenkin tyytyväinen?" +ukko kysäsi. -- "Tiedätkö sinä, Vahva-Ingmar, että Herra tahtoo ottaa +jotakin korvausta siltä, jolle hän antaa niin suuren onnen." -- "No, +oletkos sinä sitten saanut jonkin suuren onnen?" -- "Olen", Ingmar +vastasi, "sainhan sovitetuksi sen, missä minä olin tehnyt väärin." + +Kuoleva alkoi avuttomasti kääntelehtiä vuoteessaan. "Onko sinulla nyt +tuskia?" Ingmar kysyi. -- "Ei ole, olen vain niin rauhaton", sanoi +ukko. -- "Kertoisit nyt minulle, mistä syystä." -- "Ethän sinä, Ingmar, +vain valehtele minulle, jotta minä pääsisin täältä tyynesti lähtemään", +sanoi ukko hyvin hellästi. Nyt Ingmar oli yllättynyt. Hän menetti +tyyneytensä ja herahti nyyhkyttävään itkuun. "Kerro toki ennemmin asiat +toden mukaan!" sanoi ukko. Silmänräpäyksessä Ingmar vaikeni ja +rauhoittui. -- "Täytyyhän itkeä, kun menettää niin hyvän ystävän kuin +sinä olet minulle ollut." + +Tämän jälkeen ukko kävi yhä levottomammaksi, ja kylmä hiki nousi hänen +otsalleen. "Sinä, Ingmar, olet niin vasta tullut tähän maahan", hän +viimein sanoi, "tokko lienet vielä kuullut mitään uutisia täältä +meiltä?" -- "Olen", sanoi Ingmar, "sen, mitä tarkoitat, sen minä jo +kuulin Jerusalemissa." -- "Minun olisi paremmin pitänyt valvoa sitä, +mikä sinulle kuului", sanoi ukko. -- "Kuulehan, Vahva-Ingmar, kun +sanon: Olet väärässä, jos Barbroosta uskot jotakin pahaa." -- +"Väärässäkö olen?" ukko sanoi. -- "Niin olet", sanoi Ingmar lujemmalla +äänellä. "Olipa hyvä, että minä tulin kotiin, sillä nyt hän saa edes +jonkun puolustajan itselleen." + +Ukko aikoi vastata, mutta Barbroo, joka oli mennyt väentupaan +laittamaan kahvipöytää vieraille, oli raollaan olevan oven kautta +kuullut koko heidän puheensa. Hän tuli nyt kiireesti peräkamariin ja +astui Ingmaria kohti ikään kuin jotakin hänelle sanoakseen. Mutta viime +hetkessä hän näkyi muuttavan mieltään. Hän kumartui sen sijaan ukon yli +ja kysyi, miten hänen laitansa oli. + +"Kyllähän minä nyt voin paremmin, kun olen saanut puhua Ingmarin +kanssa", sanoi ukko. -- "Niin, hyvä hänen kanssaan onkin puhua", sanoi +Barbroo hiljaa ja siirtyi sitten ikkunan luo asettuen sinne istumaan. + +Tämän jälkeen jokainen saattoi huomata, että Vahva-Ingmar valmistautui +poislähtöön. Hän makasi ummessa silmin ja kädet ristissä. Kaikki +pysyivät liikahtamatta, jotteivät häntä häiritsisi. + +Mutta Vahva-Ingmar kuvitteli ajatuksissaan yhä sitä päivää, jona +Suur-Ingmar oli kuollut. Hän näki edessään huoneen sellaisena kuin se +oli ollut hänen tullessaan sinne hyvästejä sanomaan. Hän muisti ne +pikku lapset, jotka hänen isäntänsä oli pelastanut ja jotka olivat +istuneet sängynpohjissa silloin, kun hän siinä kuoli. Kun hän ajatteli +tätä, hänen mielensä omituisesti heltyi. "Katsohan, Suur-Ingmar, kun +sinä olet minua paljon ylempi", hän kuiskasi, sillä sen hän ymmärsi, +ettei hänen nuoruudenystävänsä voinut tänä hetkenä olla etäällä +hänestä. "Kirkkoherra ja lääkäri täällä ovat, ja sinun ryijysi minulla +nyt on peitteenä, mutta mitään pientä lasta minun silmäni eivät erota +sängynpohjissa istumassa." Tämä oli tuskin sanottu, kun hän kuuli, että +joku hänelle vastasi. "Tässä talossa on kyllä pieni lapsi, jonka +hyväksi sinä voisit viime hetkenäsi tehdä armeliaan työn." + +Tämän kuultuaan Vahva-Ingmar alkoi hymyillä itsekseen. Hän oli heti +ymmärtävinään, mitä hänen nyt piti tehdä. Hän alkoi nyt hyvin heikolla, +mutta vielä täysin tajuttavalla äänellä valitella, että kirkkoherran ja +lääkärin täytyi niin kauan vartoa hänen kuolemistaan. "Mutta koska te, +kirkkoherra, kuitenkin täällä istutte", hän sanoi, "mainitsen tässä, +että täällä talossa on kastamaton lapsi, ja ajattelin kysyä, ettekö te, +kirkkoherra, olisi hyvä ja odottaessanne kastaisi sitä." + +Ääneti oli huoneessa oltu tähän asti, mutta vielä äänettömämmin oltiin +nyt. Mutta sitten kirkkoherra sanoi: "Siinä sinä, Vahva-Ingmar, sanoit +hyvän ajatuksen. Se olisi meidän ollut tehtävä aikoja sitten." + +Barbroo nousi vallan säikähtyneenä ylös. "Ei toki, ei se nyt mitenkään +käy", hän sanoi. Hän oli aina ajatellut, että kun poika viedään +kasteelle, silloin hänen täytyy ilmaista, kuka sen isä on, ja hän oli +siitä syystä lykännyt kasteen tuonnemmas. Nyt hän joutui kauhistuksesta +vallan pyörälle päästään. -- "Voisit nyt sallia minulle sen ilon, että +olisin viime hetkenäni tehnyt hyvää", sanoi Vahva-Ingmar toistaen ne +sanat, jotka oli ollut kuulevinaan. -- "Ei ei, se on mahdotonta", sanoi +Barbroo. + +Nyt lääkärikin koetti omalla tavallaan kannattaa ukon mielitekoa. "Olen +varma, että Vahvan-Ingmarin olisi hiukan helpompi hengittää, jos hän +saisi joksikin aikaa muuta ajattelemista kuin että hän pian kuolee." +Barbroosta tuntui kuin hänet olisi taottu kahleisiin, kun häneltä +tällaista pyydettiin kuolemaisillaan olevan miehen huoneessa. Hän sanoi +vaikeroiden: "Te käsitätte kyllä itsekin, ettei se voi mitenkään +sopia." Kirkkoherra meni Barbroon eteen ja sanoi vakaasti: "Ymmärräthän +sinä, Barbroo, että lapsi on kastettava." -- "Niin on, mutta tänään se +on liian vaikeata", Barbroo kuiskasi vastaukseksi. "Minä tulen huomenna +pappilaan ja tuon lapsen sinne. Ei sitä nyt voida kastaa, ei mitenkään, +juuri Vahvan-Ingmarin kuolinhetkenä." -- "Itsehän näet, että +Vahva-Ingmar siitä ilahtuisi", sanoi kirkkoherra. + +Ingmar oli tähän asti istunut ääneti ja liikahtamatta. Mutta hänen +sydämensä oli noussut kuohumaan, kun hän näki Barbroon noin +nöyryytettynä ja onnettomana. Tuo on hirvittävän katkeraa sellaiselle, +joka niin paljon pitää itsestään kuin Barbroo, hän ajatteli. Hänen oli +kerrassaan mahdotonta sallia, että sitä ihmistä, jota hän kerran oli +rakastanut ja kunnioittanut enemmän kuin ketään muuta, noin +masennettiin ja poljettiin kaikkien pilkaksi. + +"Kuule, luovu sinä pois tuosta ehdotuksestasi", hän sanoi +Vahvalle-Ingmarille. "Se on Barbroolle liian raskasta." -- "Kyllä me +teemme sen niin helpoksi Barbroolle kuin suinkin, jos hän vain tahtoo +noutaa lapsen", virkkoi kirkkoherra. "Hän saa kirjoittaa paperille sen +mitä tarvitaan, niin minä sitten kotona merkitsen sen kirkonkirjaan." +-- "Ei, ei ollenkaan, se on ihan mahdotonta", sanoi Barbroo ja ajatteli +vain jotakin keinoa saadakseen kasteen lykätyksi toiseen kertaan. + +Vahva-Ingmar nousi nyt vuoteellaan istualleen ja lausui tarkasti +punniten sanojaan: "Vielä sinun sydäntäsi, Ingmar, painaa kaiken ikäsi, +jollet saa täytetyksi tätä minun viimeistä toivettani." + +Ingmar nousi silloin oitis. Hän meni Barbroon luo, kumartui tämän +puoleen ja kuiskasi: "Tiedäthän, Barbroo, ettei aviovaimon tarvitse +ilmoittaa kastetodistukseen kenenkään muun nimeä kuin miehensä." Hän +katsahti Barbroon silmiin. Vaimon koko ruumis värähti, mutta hän ei +vastannut sanaakaan. Luulen, että hän on vähällä menettää järkensä, +Ingmar ajatteli. + +Hän meni ulos, eikä kauan kestänyt, kun kastetoimitukseen oltiin +valmiina. Papinkauhtana ja käsikirja otettiin esiin pienestä +matkalaukusta, joka kirkkoherralla aina oli mukanaan, ja vadillinen +vettä tuotiin sisään. Vanha-Liisa tuli sylikummiksi. + +Kirkkoherra seisoi keskilattialla sitoen kauhtanaa ylleen. "Ensiksi +minun sitten pitäisi saada tietää, millä nimellä poika ristitään", hän +sanoi. -- "Tahtoisiko Barbroo itse antaa hänelle nimen?" esitti +lääkäri. Kaikki katsoivat Barbroohon. Hänen huulensa liikkuivat pari +kertaa, mutta mitään ääntä niistä ei tullut. Siitä odotuksesta ei +näyttänyt tulevan loppua. + +Kun Ingmar sen näki, ajatteli hän näin. Nyt Barbroo muistelee, minkä +nimen hänen poikansa olisi saanut, jos kaikki olisi niinkuin olla piti. +Hän ei saa häpeältään puhutuksi. Ingmarin mieli heltyi niin, että viha +vaimoa kohtaan haihtui ja hänen entinen suuri rakkautensa täytti +valtavana voimana hänet. Voihan hänen lapsensa nimenä hyvinkin olla +Ingmar, hän ajatteli. Mitäpä minä siitä? Mehän eroamme kuitenkin. +Parasta olisi, kun voisimme edes jotenkin vielä saada ihmiset uskomaan, +että lapsi on muka minun, jotta hän saisi hyvän nimensä ja maineensa +takaisin. + +Mutta tätä hän ei tahtonut suoraan esittää, vaan keksi toisen tavan: +"Koska Vahva-Ingmar on pitänyt tästä kasteesta huolen, niin eiköhän hän +antaisi pojalle omaa nimeänsä." Hän katsoi tätä sanoessaan vaimoonsa, +nähdäkseen ymmärsikö tämä hänen tarkoitustaan. + +Mutta tuskin hän oli ehtinyt nämä sanat virkkaa, kun Barbroo nousi. +Hän astui hiljaa paikaltaan peremmäs, kunnes seisoi vastapäätä +kirkkoherraa. Sitten hän sanoi eheästi ja vapaasti: "Ingmar on ollut +minulle niin hyvä, etten enää jaksa nähdä hänen tuskaansa, mutta nyt +minä tahdon tunnustaa, että lapsi on hänen. Ingmariksi tätä lasta ei +ristitä, sillä se on sokea ja älypuoli." + +Ja näitä sanoja lausuessaan hän tunsi mieltänsä hirveästi +katkeroittavan, kun nyt hänen elämänsä pohjimmainen salaisuus oli +häneltä reväisty pois. Hän herahti itkuun, ja kun hän ei tuntenut +voivansa nyyhkytystään hillitä, riensi hän ulos huoneesta antaakseen +kuolevan olla rauhassa. + +Väentuvassa hän heittäytyi suuren pöydän varaan ja itkeä tyrski +valtoimena. + +Hetken perästä hän nosti päätään ja kuulosti peräkamariin. Sieltä +kuului silloin matalaäänistä puhetta. Vanha-Liisa parhaillaan kertoi +heidän olostaan karjamökillä. + +Taaskin hän katkeroitui siitä, että salaisuus oli tullut ilmi, ja +taaskin hän hyrskähti itkuun. Mikä kumma voima hänet oli pakottanutkin +puhumaan, juuri kun Ingmar oli kaikki hänelle niin tasoittanut, että +hän hyvinkin olisi voinut vielä pari viikkoa olla vaiti, kunnes olisi +saanut eron. Nyt minun täytyy surmata itseni. Tämä päivä on minun +viimeiseni. + +Sitten hän kuulosti uudelleen. Nyt kirkkoherra luki kastesanoja. Hän +puhui niin selvään, että Barbroo kuuli joka sanan. Vihdoin tuli nimen +antamisen vuoro. Nimen kirkkoherra lausui kovemmalla äänellä kuin muun. +Se oli Ingmar. + +Sen kuullessaan Barbroo alkoi uudelleen itkeä voimattomuuttaan. + +Ovi aukeni kohta sen jälkeen, ja Ingmar tuli ulos. Barbroo meni häntä +vastaan pidättäen väkisin kyynelensä. "Sinä ymmärrät, että meidän +välimme täytyy tulla sellaiseksi kuin ennen sinun lähtöäsi päätettiin", +hän sanoi. Ingmar silitti hiljaa hänen tukkaansa. -- "Minä en pakota +sinua mihinkään. Mutta kuitenkin siitä, mitä sinä äsken teit, minä +näen, että sinä rakastat minua enemmän kuin omaa elämääsi." + +Barbroo tarttui nyt lujalla otteella hänen toiseen käteensä. "Lupaatko +sinä, että minä saan yksin ottaa lapsen hoitooni?" -- "Lupaan", sanoi +Ingmar, "sinä saat siinä tehdä oman tahtosi mukaan. Vanha-Liisa kertoi +meille, mitä taisteluja sinulla on siitä lapsesta ollut. Ei kukaan +henno sitä sinulta riistää." + +Barbroo katsoi häneen suurin silmin. Hänestä oli ihan ihmeellistä, kun +hänen kaikki pelkonsa yht'äkkiä tuntuivat haihtuneen tyhjiin. "Olin +luullut, että sinua oli turha koettaakaan taivuttaa, jos saisit tietää +totuuden", hän sanoi. "Mutta minä olen sinulle kiitollisempi kuin sanoa +voin. On niin hauskaa saada erota hyvinä ystävinä, niin että kun +vastedeskin tavataan, voimme vielä sovussa keskustella." + +Ingmarin kasvot muuttuivat äkkiä hymyileviksi. "Mitenkä nyt lienee sen +asian laita, tahtoisitko sinä lähteä minun kanssani Jerusalemiin?" hän +sanoi. + +Hänen hymyilynsä nähdessään Barbroo kävi tarkkaavammaksi. Hän ei ollut +koskaan nähnyt Ingmaria sellaisena. Koko kasvot olivat muuttuneet. +Barbroosta tuntui kuin heijastus jostakin olisi valaissut noita jäykkiä +piirteitä, niin että Ingmar oli oikein kauniin näköinen. "Mikä sinun +on, Ingmar?" hän kysyi. "Mitä sinä nyt suunnittelet? Kuulin sinun +antavan pojalle nimen Ingmar. Mitä sinä sillä tarkoitat?" + +"Nyt sinä, Barbroo, saat kuulla jotakin ihmeellistä", sanoi Ingmar +tarttuen hänen molempiin käsiinsä. "Kun olin kuullut Vanhan-Liisan +kertomuksen teidän olostanne salolla, pyysin minä lääkäriä tutkimaan +lasta. Ja lääkäri ei huomannut hänessä mitään vikaa. Hän sanoi, että se +on pieni ikäisekseen, mutta se on ihan terve, ja sillä on yhtä hyvä +ymmärrys kuin muillakin lapsilla." + +"Eikö se sitten lääkärinkin mielestä ole ruma ja oudon näköinen?" sanoi +Barbroo henkeään pidättäen. + +"No, eiväthän meidän sukumme lapset yleensäkään taida olla sen +kauniimpia", Ingmar sanoi. + +"Eikö hän sitäkään usko, että se on sokea?" + +"Kyllä se lääkäri nyt saa sinusta, Barbroo, naurunaihetta koko iäkseen, +kun olet ruvennut sellaisia hullutuksia uskomaan. Hän lupaa lähettää +tänne silmävettä, jolla voit poikaa pestä. Ja viikon kuluttua se on +terve." + +Barbroo lähti kiireesti menemään kamariin päin. Ingmar viittasi häntä +takaisin. "Et sinä nyt saa lasta ottaa", hän sanoi. "Vahva-Ingmar +pyysi, että se pantaisiin vuoteelle hänen luokseen. Ja nyt hän sanoo, +että hänen on aivan yhtä hyvä olla kuin isän. Ei hän nyt mitenkään +päästä lasta luotaan, ennen kuin kuolee." + +"Ei, en minä menekään poikaa häneltä ottamaan", sanoi Barbroo. "Mutta +minun täytyy itse saada puhua lääkärin kanssa." + +Sieltä palattuaan hän meni Ingmarin ohi ja seisahtui ikkunan ääreen. +"Olen kysynyt lääkäriltä, ja nyt minä tiedän, että se on totta." Hän +ojensi käsiään taivasta kohti. Hän oli ikään kuin häkistä vapaaksi +päästetty lintu, joka kohottaa siipiään. "Et tiedä, Ingmar, etkä tajua, +mitä onnettomuus oikein on", hän sanoi. "Ei kukaan sitä tiedä." + +"Barbroo", sanoi Ingmar, "saanko minä nyt ruveta puhumaan meidän +tulevaisuudestamme?" Barbroo ei häntä kuunnellut. Hän oli pannut +kätensä ristiin ja alkoi kiittää Jumalaa. Hän puhui puoliääneen ja +kuohuvin mielin, mutta Ingmar kuuli hyvin hänen sanansa. Hän uskoi nyt +Jumalan tietoon kaikki äskeiset surunsa kovaosaisesta lapsestaan, ja +hän kiitti häntä siitä, että hänen lapsensa saa tulla kaikkien muiden +kaltaiseksi, siitä että hän saa nähdä sen juoksevan ja leikkiä lyövän, +siitä että se saa käydä koulua ja oppia lukemaan, siitä että se vielä +kasvaa nuorukaiseksi, joka voimakkaasti käyttää kirvestä ja ohjaa +auraa, siitä että se varttuu aikamieheksi, joka ottaa vaimon ja +isäntänä asuu tätä suvun vanhaa kartanoa. + +Kun hän oli tästä Jumalaa kiittänyt, tuli hän Ingmarin luo ja sanoi +helossa silmin: "Nyt minä tiedän, miksi isä sanoi Ingmarinpoikien sukua +tämän paikkakunnan parhaaksi." + +"Siihen on se syynä, että Jumala kohtelee meitä laupiaammin +kuin muita", Ingmar vastasi. "Mutta nyt, Barbroo, meidän on +puhuttava -- -- --" + +Barbroo keskeytti hänet. + +"Ei, vaan se se on syynä, että te ette asetu ennen kuin olette sopineet +välinne Herran kanssa", hän sanoi. "Laupias Jumala, miten minun lapseni +olisi käynytkään, jollet sinä olisi ollut sen isä?" + +"Vähäisen minä olen kyennyt sitä auttamaan", Ingmar sanoi. + +"Sinunpa tähtesi se pääsi minun sukuni kiroista", sanoi Barbroo +sydämellisesti. "Se sinun pyhiinvaelluksella käyntisi se vaikutti, että +nyt on näin hyvin käynyt. Se toivo minua viime talvenakin välistä +vahvisti, että sinun Jerusalemiin menosi tähden Jumala olisi minulle ja +lapselle armollinen." + +Ingmarin pää painui alas. "En minä muuta tiedä, Barbroo hyvä, kuin että +koko ikäni minä olen ollut suuri raukka", hän sanoi muuttuen nyt yhtä +alakuloisen näköiseksi kuin tunti sitten. + +"Arvaapa mitä tuolla sisällä äsken juuri puhuttiin", sanoi Barbroo. +"Niin, kirkkoherra sanoi, että tästälähtien sinua kansa kyllä sanoo +Suur-Ingmariksi, koska sinä olet niin Jumalan suosiossa, että sinun +tähtesi minun sukuni on päässyt kirouksestaan." + +He istuivat rinnakkain leveällä rahilla. Vaimo painautui lähelle +Ingmaria, mutta Ingmarin kädet olivat riipuksissa ja hänen kasvonsa +synkistyivät synkistymistään. + +"Nyt minä luulen, että sinä olet vihoissasi minulle", sanoi Barbroo. +"Muistelet varmaankin minun äskeistä tylyyttäni ja julmuuttani tuolla +tiellä. Mutta voithan käsittää, että se oli katkerin hetki mitä minä +olen elänyt." + +"Enhän voi olla iloissani", Ingmar sanoi. "En vielä tiedä, miksi meidän +olomme kääntyy. Sinä kyllä sanot minulle niin paljon kaunista, mutta et +vastaa, rohkenetko jäädä tänne minun vaimokseni." + +"Vai en ole sitä sinulle sanonut?" sanoi Barbroo ihmetellen ja +hymyhuulin. Samassa hänen vanha pelkonsa oli hänet uudelleen yllättää, +ja hän vapisi. Mutta hän silmäili ympärilleen, sulki katseeseensa koko +vanhan pirtin, pitkän, matalan ikkunan, leveät seinänvierirahit ja +takkauunin, jonka ääressä suku oli polvi polvelta istunut pystyvalkean +loisteessa tehden puhdetöitä. Hän tunsi, että se häntä vartioi ja +suojelee. + +"En koskaan tahdo muualla elää kuin sinun kattosi alla ja sinun +kodissasi", hän sanoi. + +Kohta sen jälkeen kirkkoherra avasi peräkamarin oven ja viittasi heitä +tulemaan sisään. + +"Nyt Vahva-Ingmar näkee koko taivaan avoinna", hän sanoi heidän +mennessään ovesta hänen sivuitseen. + +_Jerusalem_ II, 1902. + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Jerusalem I-II, by Selma Lagerlöf + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 43430 *** |