diff options
Diffstat (limited to '43279-0.txt')
| -rw-r--r-- | 43279-0.txt | 16917 |
1 files changed, 16917 insertions, 0 deletions
diff --git a/43279-0.txt b/43279-0.txt new file mode 100644 index 0000000..cf57173 --- /dev/null +++ b/43279-0.txt @@ -0,0 +1,16917 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 43279 *** + +GÖSTA BERLINGIN TARU + +Kirj. + +Selma Lagerlöf + + +Suomentanut Joel Lehtonen + + + +WSOY, Porvoo, 1912. + + + + + + + +SISÄLLYS: + +EDELLINEN OSA + + Johdanto + I. Pappi + II. Kerjäläinen + + I. Maisema + II. Jouluyö + III. Joulupäivälliset + IV. Gösta Berling, runoilija + V. La cachucha + VI. Ekebyn tanssiaiset + VII. Vanhat ajoneuvot + VIII. Gurlita-kukkulan suuri karhu + IX. Björnen huutokauppa + X. Nuori kreivitär + XI. Kummitusjuttuja + XII. Ebba Dohnan tarina + XIII. Mamselli Marie + +JÄLKIMMÄINEN OSA + + I. Kristoffer-serkku + II. Elämän polut + III. Katumuksen teko + IV. Ekebyn rauta + V. Liljecronan koti + VI. Dovren noita-akka + VII. Juhannus + VIII. Rouva Musica + IX. Brobyn pappi + X. Julius-patruuna + XI. Savipyhimykset + XII. Jumalan matkamies + XIII. Kirkkomaa + XIV. Vanhoja lauluja + XV. Kuolema vapauttaja + XVI. Kuivuus + XVII. Lapsen äiti + XVIII. Amor vincit omnia + XIX. Nygårdin tyttö + XX. Kevenhüller + XXI. Brobyn markkinat + XXII. Metsätorppa + XXIII. Margareta Celsing + Viiteselitykset + + + + + + +EDELLINEN OSA + + + + +JOHDANTO + + +I. + +PAPPI + +Vihdoinkin ilmestyi pappi saarnastuoliin. + +Seurakunta kohotti päätään. Kas vain, sielläpä hän sittenkin seisoi. +Tänä sunnuntaina ei jumalanpalvelus siis jää pitämättä niinkuin +edellisenä ja niin monena sitä edellisenä pyhänä. + +Pappi oli nuori, norja, pitkä ja säteilevän kaunis. Jos olisi laskenut +kaarevan kypärin hänen päähänsä ja sitonut miekan hänen vyölleen ja +suomupaidan ryntähilleen, olisi hänet voinut veistää marmoriin ja +nimittää kuvan kauneimman ateenalaisen mukaan. + +Papilla oli runoilijan syvät silmät ja sotapäällikön luja, pyöristynyt +leuka, kaikki hänessä oli kaunista, hienoa, ilmeikästä, neroa ja +hengenelämää hehkuvaa. + +Kirkkoväki tunsi oudosti olevansa kuin masennettu nähdessään hänet +sellaisena. Se oli enimmäkseen tottunut näkemään häntä, kun hän hoippui +kapakasta iloisten toverien seurassa, sellaisten kuin tuuhea- ja +valkoviiksinen eversti Beerencreutz ja vahva kapteeni Kristian Bergh. + +Hän oli juonut niin kauheasti, ettei hän ollut moneen viikkoon voinut +hoitaa virkaansa, ja seurakunnan oli täytynyt valittaa hänen +käytöksestään ensin kirkkoherralle ja sitten piispalle ja +tuomiokapituliin. Nyt oli piispa tullut pitäjään tarkastukselle ja +tilintekoon. Hän istui kuorissa kultaristi kaulassaan, ympärillään +Karlstadin asessoreja ja naapuriseurakuntain pappeja. + +Ei ollut epäilystäkään, että papin käytös oli mennyt yli sopivaisuuden +rajan. Silloin, 1820-luvulla, ei juomista juuri virheeksi katsottu, +mutta tämä mies oli juopotellessaan laiminlyönyt virkansa, ja nyt se +oli häneltä menevä. + +Hän seisoi saarnatuolissa odottaen, kun saarnavirren viimeistä värsyä +veisattiin. + +Ja kun hän seisoi siinä, hänet valtasi varma tunne, että hänellä oli +kirkossa pelkkiä vihamiehiä, vihamiehiä jokaisessa penkissä. Herrasväen +ryhmässä lehterillä, talonpoikain joukossa alhaalla, ehtoollislasten +parvessa kuorissa hänellä oli vihamiehiä, pelkkiä vihamiehiä. Vihamies +oli polkemassa urkuja, vihamies niitä soittamassa. Kirkonisännistön +penkissä oli hänen vihamiehiään. Kaikki häntä vihasivat, jopa +pikkulapset, jotka oli tuotu kirkkoon sylissä, ja vieläpä +kirkonvartija, tuo kankea ja jäykkä sotamies, joka oli ollut Leipzigin +tappelussa. + +Pappi olisi tahtonut langeta polvilleen ja rukoilla heiltä laupeutta. + +Mutta silmänräpäys vain, ja hänet valtasi kolkko viha. Hän kyllä +muisti, millainen oli ollut astuessaan vuosia sitten ensi kertaa tähän +saarnatuoliin. Hän oli silloin nuhteeton mies, ja nyt hän seisoi siinä +katsellen kultarististä miestä, joka oli tullut häntä tuomitsemaan. + +Kun hän luki johdantoa, huuhtoi veriaalto kerta toisensa jälkeen hänen +poskiaan: se oli vihaa. + +Totta kyllä oli, että hän oli juonut, mutta kenellä oli oikeus syyttää +häntä siitä? Kuka oli nähnyt pappilaa, jossa hänen piti elää? +Kuusimetsä seisoi tummana ja synkkänä ihan ikkunain edessä. Kosteus +tihkui mustien laipioiden läpi, pitkin homehtuneita seiniä. Eikö +tarvinnut viinaa mielihyvikkeeksi, kun sade tai tuisku tuprusi sisään +särkyneistä ruuduista, kun rappiolle heitetty maa ei tahtonut antaa sen +vertaa leipää, että nälkä pysyisi loitolla? + +Hän ajatteli olleensa juuri sellainen pappi kuin seurakuntalaiset +ansaitsivat. Hehän joivat kaikki. Miksi pitäisi hänen yksinään hillitä +itsensä? Mies, haudattuaan vaimonsa, joi itsensä hautajaisissa +humalaan; isä, saatuaan lapsen kastetuksi, piti kohta juomingit. +Kirkkoväki joi kotimatkalla niin että enimmät tulivat humalassa kotiin. +Hyvin sellaisille sopi juoppo pappikin. + +Juuri virkamatkoilla, jolloin hän ohuessa viitassaan ajoi +penikulmittain jäätyneiden järvien selkiä, missä kaikki kylmät tuulet +tuiversivat; siellä samoilla järvillä myrskyssä ja rankkasateessa +keikkuessaan ja venheellä harhatessaan; siellä saloilla silloin kun +lumipyryssä täytyi nousta reestä ja raivata tietä hevoselle +talonkorkuisten kinosten läpi tahi kun eksyneenä sai kahlata +metsälampareita, juuri silloin ja siellä hän oli oppinut rakastamaan +viinaa. + +Vuoden päivät olivat madelleet hitaasti raskaassa synkeydessään. +Maamiehen ja herran ajatuksia piti päivä maan tomuun kiintyneinä, mutta +iltaisin heittivät henget kahleensa -- viinan vapauttamina. Sielu +heräsi, sydän lämpeni, elämä säteili, laulu helskyi, ruusut tuoksuivat. +Majatalon kapakka muuttui silloin hänestä etelämaan kukkatarhaksi: +rypäleet ja oliivit heiluivat hänen päänsä päällä, marmoripatsaat +hohtivat tummasta lehdistöstä, runoilijat ja viisaat astelivat palmujen +ja plataanien alla. + +Ei; tuo pappi tuolla ylhäällä saarnatuolissa tiesi, ettei elämää maan +perukassa voi kestää ilman viinaa: kaikki hänen kuulijansa tiesivät +sen, ja nyt he vaativat häntä tuomiolle. + +He tahtoivat riistää häneltä papinkauhtanan siksi että hän oli tullut +heidän Jumalansa kotiin juovuksissa. Ah, noitakin kaikkia: oliko heillä +muuta, uskottelivatko he, että heillä oli muuta Jumalaa kuin viina! + +Hän oli lukenut johdannon, ja hän kumartihe lukemaan "Isä meitää". + +Kirkko oli hiiskumattoman hiljainen rukouksen aikana. Mutta äkkiä +iskeysi pappi molemmin käsin lujasti nauhoihin, jotka pitivät +papinkaapua hänen hartioillaan. Hänestä tuntui kuin koko seurakunta, +piispa etunenässä, olisi hiipinyt ylös saarnatuolin portaita +tempaistakseen häneltä kauhtanan. Hän oli polvillaan eikä kääntänyt +päätään, mutta hän suorastaan tunsi, miten ne nyt nykivät, ja näki +heidät selvästi, sekä piispan että asessorit, rovastit, kirkonisännät, +lukkarin ja koko seurakunnan pitkänä jonona, kiskomassa ja nyhtämässä +saadakseen irti hänen kaapunsa. Ja hän kuvitteli ilmi elävästi, miten +kaikki nuo, jotka nyt niin innokkaasti siinä kiskoivat, kaatuvat nurin +niskoin portaita alas, kun kauhtana heltiää, ja kumoon keikahtaa myös +permannolla oleva jono, joka ei itse ylety vetämään kaapua, vaan kiskoo +edessä seisovien takin liepeistä. + +Hän näki sen niin selvästi, että häntä hymyilytti polvillaan ollessaan, +mutta samalla kertaa kylmä hiki kihosi hänen otsalleen. Olihan se yhtä +kaikki kauheaa. + +Niin, että hän siis pian oli hyljätty mies, viinan tähden. Virkaheitto +pappi hän kohta olisi. Liekö maailmassa viheliäisempää? + +Hänestä tulee keppikerjäläinen, hän makaa juovuksissa tienravissa, +kulkee ryysyissä, seurustelee roistojen kanssa. + +Rukous päättyi. Hänen oli alettava sanella saarnaansa. Silloin hänet +valtasi outo ajatus, mikä pysähdytti sanat hänen huulilleen. Hän +ajatteli, että sai nyt viimeisen kerran seisoa saarnatuolissa +julistamassa Jumalan kunniaa. + +Viimeisen kerran -- se iski pappiin. Hän unohti kaiken, viinat, +piispat. Hän ajatteli vain, että hänen piti käyttää tilaisuutta ja +todistaa Jumalan kunniaa. + +Hänestä näytti kirkon lattia ja koko seurakunta vaipuvan syvälle, +syvälle alas, mutta katto kohosi kirkon päältä niin että hän näki +suoraan taivaaseen. Hän seisoi yksinään, aivan yksinään saarnatuolissa, +hänen henkensä lähti liitämään kohti avattua taivasta ja hänen äänensä +tuli voimakkaaksi ja valtavaksi. Hän julisti Jumalan kunniaa. + +Hän oli innoituksen mies. Hän hylkäsi saarnansa, ajatukset lensivät +hänen päänsä ympärille kuin kesy kyyhkysparvi. Hänestä tuntui kuin hän +ei olisi itse puhunutkaan, mutta hän tunsi myös, että tämä oli +maailmassa korkeinta ja ettei kukaan kohoa korkeampaan loistoon ja +ihanuuteen kuin hän nyt julistaessaan siinä Jumalan kunniaa. + +Niin kauan kuin innoituksen tulikieli liekehti hänen otsallaan hän +puhui, mutta kun se sammui ja kirkon katto jälleen laskeusi ja lattia +kaukaa, kaukaa alhaalta kohosi, silloin hän kumartui ja itki, sillä hän +ajatteli, että elämä oli suonut hänelle hänen parhaimman hetkensä ja +että nyt se oli mennyt. + +Jumalanpalveluksen jälkeen seurasi tarkastus ja kirkonkokous. Piispa +kysyi, oliko seurakunnalla mitään valittamista pappinsa suhteen. + +Pappi ei ollut enää vihainen eikä uhkaava niinkuin ennen saarnaa. Nyt +hän häpesi ja painoi päänsä alas. Voi niitä kurjia viinajuttuja, nyt ne +alkavat! + +Mutta ne eivät alkaneetkaan. Kunnanhuoneen suuren pöydän ympärillä +oltiin aivan äänettömiä. + +Pappi nosti päänsä ja katsoi ensin lukkariin: ei, tämä vaikeni; +sitten kirkonisäntiin, sitten äänivaltaisiin talonpoikiin ja +tehtaanpatruunoihin, he vaikenivat kaikki. He purivat huulensa yhteen +ja katsoivat alas pöytään hieman noloina. + +"Ne odottavat että joku alkaa", ajatteli pappi. + +Toinen kirkonisäntä rykäisi: + +"Minä, noin että, meillä on erinomainen pappi", hän sanoi. + +"Kunnianarvoisa piispa kuuli itse, kuinka hän saarnaa", lisäsi lukkari. + +Piispa kysäisi tiheistä jumalanpalvelusten laiminlyönneistä. + +"Pappi ei mahda mitään sille, jos hän on sairas, enempää kuin +muutkaan", arvelivat talonpojat. + +Piispa vihjaisi heidän tyytymättömyyteensä, sikäli kuin se koski papin +elämäntapoja. + +He puolustivat häntä yhtä suuta. Hän oli vielä niin nuori, se heidän +pappinsa, ei hänestä mitään hätää. Ei, jos hän vain aina tahtoisi +saarnata niinkuin saarnasi tänään, niin he eivät vaihtaisi häntä itse +piispaankaan. + +Ei ollut yhtään syyttäjää, ei myös löytynyt yhtään tuomaria. + +Pappi tunsi miten hänen sydämensä avartui ja miten keveästi veri +virtasi hänen suonissaan. Oi, ettei hän enää ollutkaan vihamiesten +keskellä, että hän oli voittanut heidän sydämensä juuri kun vähimmin +sitä ajatteli, että hän edelleen saisi olla pappina! + +Tarkastuksen jälkeen piispa ja asessorit ja rovastit ja parhaat pitäjän +miehet söivät päivällistä pappilassa. + +Eräs naapurinrouva oli ottanut huoltaakseen juhlan, sillä pappi oli +naimaton. Rouva oli hommannut kaikki parhaansa mukaan, ja pappi huomasi +nyt ihmeekseen, ettei pappila ollutkaan ihan kauhea. Pitkä +päivällispöytä oli katettu pihalle kuusten alle ja se hohti siellä +varsin hauskasti valkoisine liinoineen, sinivalkoisine posliineineen, +kimmeltävine laseineen ja taitettuine lautasliinoineen. Kaksi koivua +kumartelihe kuistin ovella, katajia oli siroteltu eteisen lattialle, +ylhäällä kurkihirressä riippui kukkaseppele, kaikissa huoneissa oli +kukkia, homeenhaju oli haihdutettu ja vihreät ikkunalasit kimaltelivat +uljaasti auringonpaisteessa. + +Hän iloitsi sydämensä pohjasta, tuo pappi ja ajatteli ettei enää +koskaan joisi. + +Ei ollut ketään, joka ei olisi siinä päivällispöydässä iloinnut. Ne +jotka olivat olleet yleviä ja antaneet anteeksi olivat iloisia, ja +ylemmät papit iloitsivat siksi, että olivat välttäneet häpeällisen +jutun. + +Kelpo piispa kohotti lasinsa ja puhui, että hän oli lähtenyt tälle +matkalle raskain mielin, sillä hän oli kuullut paljon pahoja huhuja. +Hän oli lähtenyt kohtaamaan Saulusta, mutta katso, Saulus oli +muuttunutkin Paavaliksi, joka oli tekevä työtä enemmän kuin he kaikki +yhteensä. Ja hurskas herra puhui edelleen suurista lahjoista, joita +heidän nuori veljensä oli saanut, ja ylisti niitä. Ei siksi että hän +kopeilisi niillä, vaan että hänen oli ponnistettava kaikki voimansa ja +vaalittava hyvin itseään, niinkuin tulee tehdä niiden, joiden +hartioille on pantu ylen raskas ja kallisarvoinen taakka. + +Pappi ei näillä päivällisillä juopunut, mutta päästä pyörällä hän oli. +Tämä suuri, odottamaton onni nousi hänelle päähän. Taivas oli antanut +innoituksen tulikielen liekehtiä hänen otsallaan, ja ihmiset olivat +antaneet hänelle rakkautensa. Veri syöksyi kuumeisen tulisena ja +raivoavaa vauhtia hänen suonissaan yhä vielä, kun oli jo tullut ilta ja +vieraat lähteneet. Myöhään yöllä hän istui valvoen huoneessaan ja antoi +yöilman virrata sisään avatusta ikkunasta ja viillyttää tätä autuuden +kuumetta, tätä suloista levottomuutta, joka ei suonut hänen nukkua. + +Silloin kuului ääni ulkoa: + +"Oletko valveilla, pappi?" + +Pihanurmen poikki ikkunan luo tuli mies. Pappi katsoi ulos ja näki +siellä kapteeni Kristian Berghin, joka oli hänen uskollisia +juomaveikkojaan. Maantien maleksija, koditon ja konnuton hän oli, tämä +Kristian kapteeni, jättiläinen kooltaan ja voimiltaan. Iso hän oli kuin +Gurlita-kukkula ja tuhma kuin metsänpeikko. + +"Tiettävästikin olen valveilla, Kristian Bergh", vastasi pappi. "Voiko +tällaisena yönä mielestäsi maata?" + +Ja kuulkaapa nyt, mitä tuo Kristian-kapteeni hänelle sanoo! +Jättiläisellä on ollut aavistuksensa, hän on tuuminut, että pappi +nyt tulee ryyppyaraksi. Nyt hän ei saa rauhaa enää kuunaan, +Kristian-kapteeni ajatteli, sillä nuo Karlstadin asessorit, jotka +täällä jo kerran kävivät, saattavat tulla uudestaan ja viedä häneltä +kauhtanan, jos hän juo vielä. + +Mutta nyt on Kristian-kapteeni kouraissut roimalla kädellään tuota +työnretosta, hän on pitänyt huolen siitä, etteivät asessorit tule +ikänään toiste, eivät papit eivätkä piispat. Tästä lähin saavat pappi +ja hänen ystävänsä naukkia niin paljon kuin haluavat pappilassaan. + +Kuulkaas, minkä sankarityön hän on tehnyt, hän, Kristian Bergh, vahva +kapteeni! + +Kun piispa ja nuo kaksi asessoria olivat nousseet kuomeihinsa ja ovi +oli visusti, hyvin visusti suljettu, silloin hän oli kavunnut +kuskipukille ja kyydinnyt heitä peninkulman, pari, valoisana kesäyönä. + +Ja silloin oli Kristian Bergh näyttänyt heille, miten irrallaan henki +on vaivaisessa ihmisruumiissa. Hän oli päästänyt hurjinta neliä. Siitä +saivat kun eivät sallineet rehellisen miehen ottaa edes pientä pöhnää. + +Arveletteko hänen kuskanneen heitä tietä myöten, luuletteko hänen +säilytelleen heitä töytäyksiltä? Hän ajoi yli ojien ja kantoisten +ahojen, hän lasketteli päistikkaa laukkaa alas mäet, hän lennätti +pitkin rantaa niin että vesi räiskyi pyörissä, hän oli vähällä juuttua +nevoihin, ja kaljuja vuorten kallioita mentiin alas niin että hevoset +laskivat jalat suorana luikua. Ja mentäessä istuivat piispa ja +asessorit kalpein kasvoin nahkaverhojen takana ja mutisivat rukouksia. +Mokomassa menossa he eivät olleet ikänään olleet. + +Ja kuvitelkaapa, miltä he näyttivät saapuessaan Rissäterin majataloon, +elävinä mutta pudistettuina kuin haulit nahkamassissa! + +"Mitä tämä merkitsee, kapteeni Kristian?" sanoi piispa, kun kapteeni +avasi kyydittäville vaununoven. + +"Se merkitsee sitä, että piispa miettiköön vasta kertaalleen ennen kuin +tulee tarkastusmatkalle Gösta Berlingin pitäjään", sanoi Kristian +kapteeni, ja ne sanat hän oli miettinyt jo edeltäkäsin valmiiksi, ettei +hän ajan tullen hölmistyisi. + +"No viekin Gösta Berlingille terveiset", sanoi piispa, "että hänen +luokseen en tule kuunaan minä eikä mikään muukaan piispa." + +Kas: tuota sankarityötä kertoi nyt vahva Kristian-kapteeni +papille seisten hänen avonaisen ikkunansa takana kesäyönä. Sillä +Kristian-kapteeni oli parhaiksi ennättänyt viedä hevoset majataloon, +kun jo tuli kertomaan uutisiaan papille. + +"Nyt saat olla rauhassa, pappi ja velihopea", hän sanoi. + +Oi, Kristian-kapteeni, kalpein kasvoin istuivat asessorit nahkaverhojen +takana, mutta papin kasvot, hänen istuessaan siinä ikkunassa, +näyttivät valoisassa kesäyössä hirveän paljon kalpeammilta. Oi, +Kristian-kapteeni! + +Ihanpa pappi kohotti jo kätensä kohdistaakseen hirveän iskun +jättiläisen karkeaan, tuhmaan naamaan, mutta hillitsi sitten itsensä. +Hän vetäisi ikkunan rämähtäen kiinni ja pysähtyi keskelle permantoa +heristäen nyrkkiään korkeutta kohti. + +Hän jonka pään päällä innoituksen tulikieli oli liekehtinyt, hän joka +oli saanut julistaa Jumalan kunniaa, hän ajatteli nyt, että Jumala oli +hänen kustannuksellaan ilvehtinyt. + +Eikö piispa nyt arvele, että pappi oli lähettänyt Kristian-kapteenin? +Eikö hän arvele, että pappi oli teeskennellyt ja valehdellut kaiken +päivää? Nyt piispa ryhtyy tutkimaan häntä toden teolla, nyt hän hänet +erottaa ja panee viralta. + +Aamun tullessa oli pappi häipynyt pappilasta. Hän ei välittänyt jäädä +itseään puolustamaan. Jumala oli ilvehtinyt hänen kustannuksellaan. +Jumala ei tahtonut häntä auttaa. Hän tiesi että hänet pantaisiin +viralta. Jumala niin tahtoi. Parasta oli, että hän menee jo omia +aikojaan. + +Näin tapahtui 1820-luvun alussa eräässä läntisen Vermlannin +syrjäpitäjässä. + +Se oli ensimmäinen onnettomuus, joka Gösta Berlingiä kohtasi; se ei +ollut viimeinen. + +Sillä vaikeaa on sellaisten orhien olo, jotka eivät kärsi kannuksia +eivätkä ruoskaa. Joka tuskan tullen, mikä heitä kohtaa, he pikastuvat +ja kiitävät harhateille, ammottavia kuiluja kohti. Heti kun tie muuttuu +kiviseksi ja retki raskaaksi, he eivät tiedä muuta neuvoa kuin kumota +kuormansa ja porhaltaa vauhkoina matkaansa. + + +KERJÄLÄINEN + +Kylmänä joulukuun päivänä asteli kerjäläinen ylös Brobyn mäkiä. Hänen +vaatteensa olivat kurjan kurjia rääsyjä, ja hänen kenkänsä olivat niin +kuluneet, että kylmä lumi kasteli hänen jalkansa. + +Löven on Vermlannissa sijaitseva pitkä, kapea järvi, jota parissa +kohden kurovat vielä kaidemmaksi pitkät, kapeat salmet. Se ulottuu +pohjoisessa suomalaismetsiin, etelässä Venerniin. Useita pitäjiä +leviää sen rannoilla, mutta Bron pitäjä on suurin ja rikkain. Se valtaa +hyvän osan järven rantoja sekä itä- että länsipuolella, mutta +länsipuolella ovat suurimmat talot, herraskartanot sellaiset kuin Ekeby +ja Björne, maankuulut rikkaudestaan ja kauneudestaan, sekä Brobyn suuri +kylä, jossa on majatalo, käräjähuone, nimismiehen virkatalo, pappila ja +markkinapaikka. + +Broby on jyrkällä mäenrinteellä. Kerjäläinen oli ehtinyt majatalon ohi, +joka on mäen juurella, ja ponnisteli pappilaa kohti, joka on aivan mäen +laella. + +Hänen edellään kulki ylämäkeä pieni tyttö vetäen kelkkaa, jonka +kuormana oli jauhosäkki. Kerjäläinen saavutti tytön ja alkoi puhella +hänen kanssaan. + +"Niin pieni hevonen ja niin iso kuorma", hän sanoi. + +Lapsi kääntyi ja katsoi häneen. Se oli noin kaksitoistavuotias +pahainen, jolla oli tähystelevät, terävät silmät ja supukkasuu. + +"Jumala suokoon, että hevonen olisi pienempi ja kuorma isompi, niin +sitä riittäisi pitemmältä", tyttö vastasi. + +"Omaa rehuako sinä sitten vedät kotiin?" + +"Herra paratkoon, niinpä kyllä. Itse saan hankkia ruokani niin pieni +kuin olenkin." + +Kerjäläinen tarttui kelkankaplaaseen työntääkseen apuna. + +Tyttö kääntyi ja katsoi häneen. + +"Älä luulekaan, että saat mitään siitä hommasta", hän sanoi. + +Kerjäläinen rupesi nauramaan. + +"Sinä taidatkin olla Brobyn papin tytär, vai?" + +"Olen kuin olenkin. Monella on köyhempi isä, pahempaa ei kellään. Se on +silkkaa totta, vaikka häpeä, että hänen oman lapsensa täytyy sanoa +niin." + +"Hän taitaa olla ahne ja ilkeä, isäsi?" + +"Ahne hän on ja ilkeä, mutta hänen tyttärestään taitaa tulla vielä +pahempi, jos saa elää, sanovat." + +"Mielestäni ovat oikeassa, kuules. Hupaisaa olisi tietää, mistä sinä +olet tämän jauhosäkinkin siepannut." + +"Eipä haitanne, jos tuon sinulle sanonenkin. Otin jyvät tänä aamuna +isän eloaitasta, ja nyt kävin myllyllä." + +"Eikö hän huomaa sinua, kun tulet kotiin säkki kelkassa?" + +"Oletpa tainnut lähteä sällinopista liian aikaisin. Isä on poissa +pitäjällä, näetkös!" + +"Kuka ajanee tuolla perässämme. Kuulen kuinka jalas vinkuu. +Ajattelepas, jos se on isäsi." + +Tyttö kuunteli ja tähysteli, sitten hän alkoi itkeä ja huutaa. + +"Se on isä", hän nyyhki. "Hän tappaa minut. Hän tappaa minut." + +"Niin, nyt ovat hyvät neuvot kalliit, ja nopsat neuvot paremmat hopeaa +ja kultaa", sanoi kerjäläinen. + +"Kuule", sanoi lapsi, "sinä voit auttaa minua. Ota nuora ja vedä +kelkkaa, niin isä luulee, että se on sinun." + +"Mitä minä sitten teen?" kysyi kerjäläinen ja asetti nuoran olkansa +ympärille. + +"Vie mihin mielesi tekee nyt aluksi, mutta tuo sitten pappilaan, kun +tulee pimeä. Minä kyllä pidän sinua silmällä. Tulet ja tuot säkin ja +kelkan, ymmärrätkö." + +"Pitänee koettaa." + +"Jumala armahtakoon sinua, jos et tule", huusi tyttö ja juoksi pois +ehtiäkseen ennen isää kotiin. + +Kerjäläinen käänsi kelkan raskain mielin takaisin alamäkeen ja työnsi +sitä majatalon pihaan. + +Hän, raukka, oli siinä unelmoinut, kävellessään lumessa melkein paljain +jaloin; hän oli kävellessään ajatellut noita suuria metsiä Lövenin +pohjoispuolella, suuria suomalaismetsiä. + +Täällä alamaassa, Bron pitäjässä, jossa hän nyt kulki salmen rannalla, +joka on Ylä- ja Ala-Lövenin välillä, näissä rikkauden ja riemun +kuuluissa seuduissa, missä herraskartano on herraskartanon vieressä, +tehdas tehtaan kyljessä, täällä oli jokainen tie hänelle liian raskas, +joka huone liian ahdas, joka vuode liian kova. Täällä hän katkerasti +kaipasi suurten, ikuisten metsien rauhaa. + +Täällä hän kuuli varstain paukkavan joka luuvassa, ikäänkuin puitavasta +ei koskaan tulisi loppua. Hirsikuormia ja hiilihäkkejä tuli lakkaamatta +tyhjentymättömistä metsistä. Päättömät malmikuormien jonot vierivät +tien syvissä raiteissa, joita satalukuiset edeltäjät olivat uurtaneet. +Täällä hän näki rekien, täynnä ajajia, kiitävän kartanosta kartanoon, +ja hänestä näytti ilo istuvan ohjaksissa ja kauneus ja rakkaus seisovan +kannoilla. Ah, kuinka hän, raukka, kävellessään ikävöi ylämaahan +suurten, ikuisten metsien rauhaan! + +Siellä kaukana, jossa puut kohoavat suorina ja pilarimaisina tasaiselta +maankamaralta, jossa lumi lepää raskaina kerroksina liikkumattomilla +oksilla, jossa tuuli on voimaton ja vain hiljaa leikkii latvain +havuissa, siellä halasi hän vaeltaa, aina edemmäksi ja edemmäksi +metsien syvyyteen, kunnes kerran hänen voimansa pettäisivät ja hän +kaatuisi suurten puiden alle, kuollen nälkään ja viluun. + +Hän ikävöi tuota suurta, humisevaa hautaa Lövenin pohjoispuolella, +jossa katoavaisuuden voimat kukistaisivat hänet, jossa vihdoinkin +nälkä, pakkanen, väsymys ja viina jaksaisivat tuhota tämän +ruumisraukan, joka voi kestää kaikkea. + +Hän oli tullut majataloon ja aikoi siellä odottaa iltaa. Hän meni +kapakkatupaan ja istui tylsän levollisena penkille ovensuuhun, +unelmoiden ikuisista metsistä. + +Majatalon muori armahti häntä ja antoi hänelle viinaryypyn. Antoipa hän +kaksikin, kun toinen niin hartaasti pyysi. + +Mutta enempää hän ei tahtonut ilmaiseksi antaa, ja kerjäläinen joutui +aivan epätoivoon. Hänen täytyi saada enemmän tätä voimakasta, suloista +paloviinaa. Hänen täytyi vielä kerran tuntea sydämensä tanssivan +ruumiissa ja ajatusten leimuavan juopuneina. Oi, tätä suloista viinan +viljaa. Kesän aurinko, kesän linnunlaulu, kesän tuoksu ja kauneus +läikkyivät ja virtasivat sen valkeissa laineissa. Vielä kerran, ennen +kuin hän katoaa yöhön ja pimeään, hän tahtoo juoda aurinkoa ja onnea. + +Niinpä hän vaihtoi ensin jauhot, sitten jauhopussin ja viimein +kelkankin viinaan. Siitä hän sai hyvän humalan ja nukkui suuren osan +iltapäivää kapakan penkillä. + +Herättyään hän käsitti, että hänellä oli nyt enää vain yksi tehtävä +jäljellä. Koska tämä kurja ruumis oli anastanut kaiken vallan hänen +sielultaan, koska hän oli saattanut juoda mitä lapsi oli hänen +haltuunsa uskonut, koska hän oli kaiken maan häpeä, täytyi hänen +vapauttaa sielunsa niin suuresta viheliäisyyden kuormasta. Hänen täytyi +antaa sille vapaus, antaa sen mennä Jumalan luo. + +Hän makasi kapakan penkillä ja tuomitsi itseään: Gösta Berling, +virkaheitto pappi, syytetty nälkää kärsivän lapsen jauhojen juomisesta, +tuomitaan kuolemaan. Mihin kuolemaan? Kinoskuolemaan. + +Hän otti hattunsa ja hoiperteli ulos. Hän ei ollut aivan valveilla eikä +aivan selvä. Hän itki säälistä itseään kohtaan, ajatellessaan pahoin +tahrattua sieluraukkaansa, joka hänen oli vapautettava. + +Hän ei mennyt kauaksi eikä poikennut tieltä. Aivan tien vieressä oli +korkea kinos, mihin hän heittäytyi kuolemaan. Hän ummisti silmänsä ja +koetti nukkua. + +Ei voi arvata, miten kauan hän siinä nukkui; mutta hänessä oli henki +vielä, kun Brobyn papin tyttö juoksi tietä pitkin lyhty kädessä ja +löysi hänet kinoksesta tiepuolesta. Tyttö oli seisoskellut ja odottanut +häntä tuntimäärin; nyt hän oli juoksennellut pitkin Brobyn mäkiä +etsimässä häntä. + +Hän tunsi heti kerjäläisen, ja sitten hän alkoi pudistella häntä ja +huutaa kaikin voimin saadakseen hänet hereille. + +Hänen täytyi saada tietää, mihin mies oli hukannut hänen jauhosäkkinsä. + +Hänen täytyi saada hänet henkiin edes siksi aikaa, että hän voi +selittää, mihin hänen kelkkansa ja jauhosäkkinsä olivat joutuneet. +Isäukko pieksisi hänet hengiltä, jos tyttö oli heittänyt hänen +kelkkansa hulttion jäljille. Hän puri kerjäläisen sormea ja kynsi hänen +kasvojaan ja samalla hän kirkui kuin hengen hädässä. + +Silloin tuli joku ajaja maantiellä. + +"Kuka turkanen se huutaa?" kysyi tuima ääni. + +"Minun pitää saada tietää, mihin tuo mies on pannut minun jauhosäkkini +ja kelkkani", nyyhkytti lapsi ja hakata jyskytti nyrkeillään +kerjäläisen rintaa. + +"Paleltunuttako sinä kynsit sillä lailla? Nousetko, villikissa!" + +Ajaja oli suuri ja roteva nainen. Hän nousi reestä ja tuli kinoksen +luo. Lasta hän otti niskasta ja työnsi tielle. Sitten hän kumartui, +työnsi kätensä kerjäläisen alle ja nosti hänet maasta. Ja niin hän +kantoi hänet rekeen ja sijoitti siihen. + +"Tule mukaan majataloon, villikissa", huusi hän papin tyttärelle, "niin +saadaan kuulla, mitä sinä tiedät tästä asiasta." + + * * * * * + +Tunnin päästä istui kerjäläinen majatalon parhaassa huoneessa +ovensuussa, ja hänen edessään seisoi se muhkea rouva, joka oli +pelastanut hänet kinoksesta. + +Sellaisena kuin Gösta Berling nyt näki hänet: kotimatkalla hiilen +vedosta metsästä, kädet noessa ja savipiippu suussa, lyhyt, +päällyksetön lammasnahkaturkki ja juovikas kotikutoinen villahame yllä, +pikisaumasaappaat jalassa ja tuppipuukko povella; sellaisena kuin hän +nyt näki hänen harmaat hiuksensa, jotka olivat yksinkertaisesti suitut, +ja hänen vanhat, kauniit kasvonsa, sellaiseksi oli hän kuullut häntä +kuvattavan tuhansia kertoja, ja hän huomasi joutuneensa tekemisiin +kuuluisan Ekebyn majurinrouvan kanssa. + +Hän oli mahtavin nainen koko Vermlannissa, seitsemän rautatehtaan +valtiatar, tottunut näkemään ja saamaan muut tottelemaan; ja +kerjäläinen oli vain henkipatto mies raukka, rutiköyhä, ja hän tiesi +että joka tie oli hänelle liian raskas, joka huone liian ahdas. Hänen +ruumiinsa vapisi kauhusta, kun majurinrouvan katse viipyi hänessä. + +Rouva seisoi ääneti ja katseli tuota ihmiskurjuutta, punaisia ja +pöhöttyneitä käsiä, lopen laihtunutta ruumista ja ihanaa päätä, joka +yhä rappiotilassaankin ja huonossa hoidossaan säteili hurjaa kauneutta. + +"Taitaa olla Gösta Berling, se hullu pappi?" kysäisi rouva. + +Kerjäläinen ei liikahtanut. + +"Minä olen Ekebyn majurinrouva, minä." + +Kerjäläisen ruumista värisytti. Hän pani kätensä ristiin ja kohotti +silmänsä kaipaavasti. Mitä rouva aikoi hänelle tehdä? Pakottaisiko hän +hänet elämään? Gösta Berling vapisi hänen voimaansa. Ja hän oli jo +ollut saavuttamaisillaan ikuisten metsien rauhan! + +Majurinrouva alkoi taistelun sanomalla hänelle, että Brobyn papin tytär +oli saanut kelkkansa ja jauhosäkkinsä takaisin ja että hänellä, +majurinrouvalla, oli Göstalle, niinkuin monelle muullekin kodittomalle +raukalle, turvapaikka Ekebyn kavaljeerirakennuksessa. Hän tarjosi +papille elämän ilossa ja riemussa, mutta toinen vastasi, että hänen oli +kuoltava. + +Silloin löi majurinrouva nyrkkinsä pöytään ja puhui kursailematta +suunsa puhtaaksi. + +"Vai niin, hän tahtoo kuolla, vai hän tahtoo. Minä en sitä suuresti +ihmettelisikään, jos sattuisi olemaan niin että hän edes nyt eläisi. +Miehellä on moinen luurankoruumis ja moiset voimattomat jäsenet ja +tuollaiset himmeät silmät, ja hän vielä kuvittelee, että hänessä on +muka jotakin surmaamista. Luuleeko hän, että täytyy, ollakseen kuollut, +välttämättä maata kylmänä ja kankeana naulatun arkunkannen alla? +Luuleeko hän, etten minä näe kuinka kuollut hän on, tämä Gösta Berling? + +"Minä näen että hänellä on pääkallo päänä, ja minusta näyttää kuin +kömpisivät madot esiin hänen silmäkuopistaan. Eikö hän itse tunne, että +hänellä on suu täynnä multaa? Eikö hän kuule, miten nikamat kalisevat, +kun hän liikkuu? + +"Hän on hukuttautunut viinaan, tämä Gösta Berling, ja kuollut hän on. + +"Kun hän nyt kulkee, niin hänessä liikkuvat vain luurangon nikamat, ja +hän ei sallisi niidenkään elää, jos sitä voi sanoa elämäksi. Tuntuu +kuin hän kadehtisi kuolleiden tanssia haudoilla tähtiöinä. + +"Häpeääkö hän sitä, että hänet on erotettu virasta, koska hän nyt +tahtoo kuolla? Kunniakkaampaa olisi, että hän käyttäisi lahjojaan ja +tekisi jotakin hyödyllistä Jumalan kauniissa maailmassa; niin minä +sanoisin hänelle. Miksi hän ei tullut heti minun luokseni, niin olisin +pannut hänen asiansa hyvälle tolalle. Niin, nyt hän odottaa kai +itselleen aikamoista kunniaa siitä, että hänet kääritään lakanoihin ja +lasketaan sahajauhoihin ja sanotaan, että hän on kaunis ruumis." + +Kerjäläinen istui tyynenä, melkeinpä hymyillen majurinrouvan jyristessä +vihaisia sanojaan. Ei mitään hätää, riemuitsi hän, ei mitään hätää. +Ikuiset metsät odottavat sinua, eikä tuolla naisella ole valtaa kääntää +sinun sieluasi pois sieltä. + +Mutta majurinrouva vaikeni ja käveli pari kertaa edestakaisin +huoneessa; sitten hän istuutui takan ääreen, nosti jalkansa +pankkokivelle ja nojasi kyynärpäänsä polviin. + +"Tuhannen turkasta", hän sanoi ja myhäili itsekseen. "Se on paljon +todempaa, se mitä sanoin, kuin itse huomaankaan. Eikö Gösta Berling +luule, että useimmat tässä maailmassa ovat kuolleita tai +puolikuolleita? Luuleeko hän että minä elän? Enpä vain! En sitten +lähimainkaan! + +"Niin, katsokoon hän vain nyt minua! Minä olen Ekebyn majurinrouva ja +olenpa Vermlannin mahtavin rouva. Jos minä viittaan sormellani, niin +juoksee maaherra, jos minä viittaan kahdella, juoksee piispa, ja jos +minä viittaan kolmella, niin tanssivat tuomiokapituli ja neuvosmiehet +ja kaikki Vermlannin tehtaanpatruunat polskaa Karlstadin torilla. Tuhat +turkasta, poikaseni, sen minä sanon hänelle, etten minä ole muuta kuin +vaatteissa kulkeva ruumis. Jumala tietää kuinka vähän henkeä minussa +on." + +Kerjäläinen taivutti selkäänsä ja kuunteli jännittyneenä. Vanha +majurinrouva istui nyykytellen tulen loimossa. Hän ei puhuessaan +katsonut Gösta Berlingiin. + +"Eikö hän luule", jatkoi hän, "että jos minä olisin elävä ihminen ja +näkisin hänen istuvan siinä, viheliäisenä ja itsemurhamietteissä, eikö +hän luule, että minä ottaisin ne hänestä yhdessä hengenvedossa? Silloin +minulla olisi kyyneleitä ja rukouksia, jotka kääntäisivät hänen +mielensä nurinnarin, ja minä pelastaisin hänen sielunsa, mutta nyt minä +olen kuollut. + +"Onko hän kuullut, että minä kerran olin tuo kaunis Margareta Celsing? +Se ei ollut eilen, mutta yhä voin itkeskellä vanhat silmäni punaisiksi +hänen tähtensä. Miksi täytyy Margareta Celsingin olla kuollut ja miksi +elää Margareta Samzelius, miksi pitää Ekebyn majurinrouvan elää, sano +sinä, Gösta Berling. + +"Tietääkö hän millainen Margareta Celsing oli? Hän oli norja ja hento +ja ujo ja viaton, niin, Gösta Berling. Hän oli sellainen jonka haudalla +enkelit itkevät. + +"Hän ei tiennyt mitään pahasta, kukaan ei ollut tuottanut hänelle +surua, hän oli hyvä kaikille. Ja kaunis hän oli, oikein kaunis. + +"Olipa siihen aikoihin pulska mies, hänen nimensä oli Altringer. Herra +ties, miten hän osui matkaamaan ylhäälle Älfdalin erämaihin, jossa +Margaretan vanhemmilla oli tehdas. Hänet näki Margareta Celsing: hän +oli kaunis, mainio mies, ja hän rakasti Margaretaa. + +"Mutta mies oli köyhä, ja he päättivät odottaa toisiaan kuusi vuotta, +niinkuin laulussa lauletaan. + +"Kun kolme vuotta oli kulunut, sai Margareta toisen kosijan. Mies oli +ruma ja paha, mutta tytön vanhemmat luulivat häntä rikkaaksi, ja he +pakottivat Margareta Celsingin hyvällä ja pahalla, lyönneillä ja +kovilla sanoilla ottamaan hänet miehekseen. Katso, sinä päivänä kuoli +Margareta Celsing. + +"Senjälkeen ei ollut enää Margareta Celsingiä, ainoastaan majurinrouva +Samzelius, eikä hän ollut hyvä, ei ujo, hän uskoi paljon pahaa eikä +liioin piitannut hyvästä. + +"Sinä tiedät kyllä mitä sitten tapahtui. Me asuimme Sjössä, täällä +Lövenin rannalla, majuri ja minä. Mutta hän ei ollut rikas, kuten oli +huhuttu. Minä olin usein kovilla päivillä. + +"Silloin tuli Altringer takaisin, ja nyt hän oli rikas. Hänestä tuli +Ekebyn isäntä, hovin joka on Sjön rajanaapuri, hänestä tuli kuuden muun +rautatehtaan omistaja Lövenin ympäristössä. Hän oli toimekas, pystyvä: +jalo mies hän oli. + +"Hän auttoi meitä köyhyydessämme: me ajelimme hänen vaunuissaan, hän +lähetti ruokaa meidän keittiöömme, viiniä kellariimme. Hän täytti minun +elämäni kemuilla ja huveilla. Majuri lähti sotaan, mutta mitä me +huolimme siitä! Jonakin päivänä vierailin minä Ekebyssä, toisena ajoi +hän Sjöhön. Oli kuin huvien katrilli olisi kiertänyt Lövenin rantaa. + +"Mutta pahat kielet puhuivat Altringerista ja minusta. Jos Margareta +Celsing silloin olisi elänyt, hän olisi sitä suuresti surrut, mutta +minä en välittänyt siitä mitään. Kuitenkaan en vielä ymmärtänyt, että +olin tunnoton siksi että olin kuollut. + +"Niin ehti puhe meistä isäni ja äitini korviin, sinne missä he +puuhailivat Älfdalin metsissä hiilihaudoillaan. Mummo ei pitkään +vitkastellut; hän matkusti tänne puhellakseen minun kanssani. + +"Eräänä päivänä, kun majuri oli poissa ja minä istuin juhlapöydässä +Altringerin ja monien muiden kanssa, saapui hän. Näin hänen astuvan +saliin, mutta sydämeni ei voinut tuntea, että hän oli minun äitini, +Gösta Berling. Tervehdin häntä kuin vierasta ja pyysin häntä istumaan +pöytääni aterioimaan. + +"Hän tahtoi puhua minulle, ikäänkuin minä olisin ollut hänen +tyttärensä, mutta minä sanoin hänelle, että hän erehtyy, minun +vanhempani olivat kuolleet, he olivat kumpikin kuolleet minun +hääpäivänäni. + +"Silloin hän suostui leikkiin. Seitsenkymmenvuotias hän oli, +kaksikymmentä peninkulmaa hän oli ajanut kolmeen päivään. Nyt hän +istuutui kursailematta päivällispöytään ja otti ruokaa; hän oli +kerrassaan voimallinen ihminen. + +"Hän sanoi että oli surullista, kun minulle oli tullut sellainen +vahinko juuri sinä päivänä. + +"'Surullisempaa oli', sanoin minä, 'etteivät vanhempani kuolleet päivää +aikaisemmin, niin häistä ei olisi tullut mitään.' + +"'Eikö siis armollinen majurinrouva ole avioliittoonsa tyytyväinen?' +kysyi hän silloin. + +"'Kyllä', sanoin, 'nyt minä olen tyytyväinen. Olen aina tyytyväinen ja +noudatan rakkaiden vanhempieni tahtoa.' + +"Hän kysyi, oliko sekin minun vanhempieni tahto, että minun piti +kukkuroida itseni ja heidät häpeällä ja hylkiä miestäni? Vähän kunniaa +tuotin vanhemmilleni ruvetessani joka pilkkakirveen veisteltäväksi. + +"'Mitä kylvää sitä niittää', vastasin minä hänelle. 'Ja muuten pitäisi +vieraan ymmärtää, etten minä aio kenenkään sallia herjata omain +vanhempieni tytärtä.' + +"Me söimme, me kaksi. Miehet ympärillä vaikenivat eivätkä voineet +kohottaa veistä eivätkä haarukkaa. + +"Mummo jäi vuorokaudeksi levähtämään, sitten hän matkusti. + +"Mutta sen aikaa kuin näin hänet en jaksanut käsittää, että hän oli +minun äitini. Tiesin vain, että minun äitini oli kuollut. + +"Kun hän teki lähtöä, Gösta Berling, ja minä seisoin hänen vieressään +portailla ja vaunut oli ajettu esiin, hän sanoi minulle: + +"'Vuorokauden olin minä täällä etkä sinä tervehtinyt minua äitinäsi. +Kolkkoja teitä minä ajoin tänne, kaksikymmentä peninkulmaa kolmeen +päivään. Ja minun ruumiini vapisee sinun häpeästäsi, niinkuin se olisi +vitsoilla piesty. Kiellettäköön sinut, niinkuin minut kielsit, +hyljättäköön sinut, niinkuin minut on hyljätty! Maantie olkoon kotisi, +olkikupo sänkysi, hiilihauta lietesi! Häpeä ja häväistys olkoon +palkkasi, lyökööt muut sinua niinkuin minä sinua lyön!' + +"Ja hän löi minua kovasti poskelle. + +"Mutta minä otin hänet syliini, kannoin portaita alas ja nostin +vaunuihin. + +"'Kuka sinä olet minua kiroamaan?' kysyin minä, 'kuka sinä olet minua +lyömään? Sellaista minä en kärsi kenenkään taholta.' + +"Ja minä annoin hänelle takaisin korvapuustin. + +"Vaunut lähtivät samassa, mutta silloin, sillä hetkellä, Gösta Berling, +minä tiesin, että Margareta Celsing oli kuollut. + +"Hän oli ollut hyvä ja viaton; hän ei tuntenut mitään pahaa. Enkelit +olisivat itkeneet hänen haudallaan. Jos hän olisi elänyt, hän ei olisi +lyönyt äitiään." + +Ovensuussa istuva kerjäläinen oli kuunnellut, ja sanat olivat hetkeksi +hälventäneet ikimetsien houkuttelevan huminan. Katso, katso tuota +mahtavaa rouvaa, hän alentui hänen vertaisekseen synnissä, hänen +sisarekseen kadotuksessa, antaakseen hänelle elämän rohkeutta. Siten +piti hänen oppia tietämään, että oli suruja ja syitä muidenkin pään +päällä kuin hänen. Hän nousi ja meni majurinrouvan luo. + +"Tahtooko Gösta Berling nyt elää?" tämä kysyi äänellä joka murtui +itkuun; "minkä tähden hän kuolisi? Hänestä olisi kai voinut tulla hyvä +pappi, mutta kuunaan ei se Gösta Berling, jonka hän hukutti viinaan, +ollut niin huikaisevan viaton ja puhdas kuin se Margareta Celsing, +jonka minä tukehdutin vihaan. Tahtooko hän elää?" + +Gösta lankesi polvilleen rouvan eteen. + +"Antakaa anteeksi", sanoi hän, "en voi." + +"Minä olen vanha nainen, monien surujen karkaisema", vastasi +majurinrouva, "ja istun täällä ja saatan itseni alttiiksi +kerjäläiselle, jonka löysin puolipaleltuneena kinoksesta tiepuolesta. +Se on parhaiksi minulle. Menköön hän ja tehköön itsemurhan, niin hän ei +ainakaan voi kertoa kellekään minun hulluudestani." + +"Majurinrouva, en ole mikään itsemurhaaja, olen henkipatto. Älkää tehkö +taisteluani liian vaikeaksi! Minulla ei ole oikeutta elää. Ruumiini on +anastanut isännyyden sielultani, sentähden minun täytyy päästää sielu +vapaaksi, antaa sen mennä Jumalan luo." + +"Vai niin, hän luulee siis sinne joutuvansa?" + +"Hyvästi, majurinrouva, ja kiitoksia!" + +"Hyvästi, Gösta Berling." + +Kerjäläinen nousi ja meni allapäin ja laahustaen ovea kohti. Tämä +nainen teki hänen tiensä suuriin metsiin liian raskaaksi. + +Ovelle päästyään hänen täytyi katsahtaa taakseen. Silloin hän kohtasi +majurinrouvan silmäyksen, tämän istuessa hiljaa ja katsellessa +poistuvaa. Hän ei ollut koskaan nähnyt sellaista kasvojen muutosta, ja +hän jäi seisomaan ja tuijottamaan rouvaan. Tuo joka oli äsken ollut +vihainen ja uhkaava oli nyt hiljaisen kirkastunut, ja hänen +silmistään loisti armahtava, säälivä rakkaus. Jokin Göstassa, hänen +vauhkoutuneessa sydämessään, murtui tuosta silmäyksestä; hän nojasi +otsansa ovenpieleen, väänsi kätensä päänsä päälle ja itki +pakahtuakseen. + +Majurinrouva nakkasi savipiipun lieteen ja tuli Göstan luo. Hänen +liikkeensä olivat pehmoiset kuin äidin. + +"No niin, poikaseni!" + +Ja hän sai hänet alas viereensä ovensuupenkille, niin että hän itki pää +rouvan polvea vasten. + +"Aiotko yhä kuolla?" + +Silloin tahtoi Gösta kavahtaa pystyyn. Rouvan täytyi väkisin pidättää +häntä. + +"Nyt minä sanon, että tehköön Gösta Berling niinkuin tahtoo. Mutta sen +minä lupaan, että jos hän tahtoo elää, otan Brobyn papin tyttären +hoitooni ja teen hänestä ihmisen, joten hän saa kiittää Jumalaansa +siitä, että Gösta Berling varasti häneltä jauhot. No, tahtooko hän?" + +Kerjäläinen kohotti päätään ja katsoi majurinrouvaa suoraan silmiin. + +"Onko se totta?" + +"Ihan totta, Gösta Berling." + +Silloin väänteli Gösta Berling tuskasta käsiään. Hän näki edessään +tähystelevät silmät, yhteen puristuneet huulet ja kovin laihat pikku +kädet. Niin tuo pikku olento saisi suojaa ja hoitoa, ja alennuksen +merkki häviäisi hänen ruumiistaan, pahuus hänen sielustaan, Nyt +sulkeutui häneltä tie ikuisiin metsiin. + +"En tapa itseäni niin kauan kuin hän on majurinrouvan hoidossa", hän +sanoi. "Tiesin kyllä, että te, majurinrouva, pakottaisitte minut +elämään. Tunsin heti että olitte minua väkevämpi." + +"Gösta Berling", sanoi rouva juhlallisesti, "minä olen taistellut +sinusta kuin itsestäni. Sanoin Jumalalle: 'Jos minussa elää jotakin +Margareta Celsingistä, niin salli hänen esiintyä ja näyttäytyä, niin +ettei se mies mene ja surmaa itseään.' Ja Hän salli sen, ja sinä näit +Margaretan ja siksi sinä et voinut mennä. Ja Margareta kuiskasi +minulle, että tuon lapsiraukan tähden sinä varmaan jätät kuolonaikeesi. +Ah, kyllä lennätte rohkeasti, te villit linnut, mutta meidän Herramme +tietää verkon, joka teidät vangitsee." + +"Hän on suuri ja ihmeellinen Jumala", sanoi Gösta Berling. "Hän on +suonut minun pettyä ja hän on hyljännyt minut, mutta hän ei tahdo minun +kuolevan. Tapahtukoon hänen tahtonsa!" + +Siitä päivin tuli Gösta Berling kavaljeeriksi Ekebyhyn. Kaksi kertaa +hän koetti päästä sieltä ja raivata itselleen uraa elääkseen omalla +työllään. Ensimmäisellä kerralla lahjoitti majurinrouva hänelle torpan +läheltä Ekebytä; hän muutti sinne ja aikoi elää työmiehenä. Se sujuikin +jonkin aikaa, mutta hän kyllästyi pian yksinäisyyteen ja jokapäiväiseen +ahertamiseen ja palasi taas kavaljeeriksi. Tapaus toistui kun hän tuli +Borgin kartanoon kreivi Henrik Dohnan kotiopettajaksi. Siellä hän +rakastui nuoreen Ebba Dohnaan, kreivin sisareen, mutta kun neito kuoli +juuri silloin kun Gösta luuli voittavansa hänet, hän ei enää +ajatellutkaan olla muuta kuin Ekebyn kavaljeeri. Hänestä tuntui, että +virasta erotetulta papilta ovat kaikki tiet parannukseen suljetut. + + + + +Ensimmäinen luku + +MAISEMA + + +Nyt minun on kuvattava tuo pitkä järvi, viljava tasanko ja nuo siniset +vuoret, koskapa ne muodostivat sen näyttämön, jolla Gösta Berling ja +Ekebyn kavaljeerit viettivät iloista elämäänsä. + +Järven lähteet ovat melkoisen kaukana pohjoisessa, ja siellä on ihana +maa järven olla. Metsä ja vuoret eivät koskaan lakkaa kokoamasta sille +vettä, virrat ja purot syöksyvät siihen kaiken vuotta. Järvellä on +hieno, valkea hiekka loikoakseen, niemiä ja saaria niitä kuvastaakseen +ja katsellakseen; Vellamolla ja vetehisellä on siellä oiva +kisakenttänsä, ja järvi laajenee nopeasti suureksi ja kauniiksi. Siellä +ylämaassa pohjoisessa se on iloinen ja ystävällinen: katsottakoon sitä +vain kesäaamuna, kun se loikoo jo virkunvalveilla utuverhonsa alla, +niin huomaa kuinka hilpeä se on! Se kujeilee ensin hetken, ryömii +sitten hiljaa, hiljaa ohuen verhon sisältä niin lumoavan kauniina, että +sitä tuskin tuntee, mutta heittää sitten yhdellä huiskauksella koko +peiton päältään ja lepää siinä alastomana ja ruusuisena ja kimmeltävänä +aamuvalaistuksessa. + +Mutta järvi ei tyydy tähän leikittelevään elämään, se kuroo kupeensa +kapeaksi salmeksi, murtautuu etelässä parin hiekkakummun läpi ja etsii +uutta valtakuntaa itselleen. Sen se löytääkin, se tulee suuremmaksi ja +mahtavammaksi, sillä on nyt pohjattomat syvänteet täytettävänä ja +uuttera maisema kaunistettavana. Mutta nyt tulee vesikin tummemmaksi, +ranta vähemmän vaihtelevaksi, tuulet tuimemmiksi, koko luonto +ankarammaksi. Komea, hurmaava järvi se on. Monet ovat ne laivat ja +tukkilautat, jotka siellä kulkevat, myöhään se joutaa laskeutumaan +talvilepoon, harvoin ennen joulua. Usein se myös on rajulla tuulella, +se voi vaahdota vihasta valkoisena ja kumota purjeveneitä, mutta se voi +taas levätäkin uinailevassa rauhassa ja kuvastaa taivaita. + +Mutta vielä etemmäksi maailmaan tahtoo järvi matkata, vaikka vuoret +tulevat yhä korkeammiksi ja tila käy yhä ahtaammaksi, mitä loitommaksi +etelään se etenee, jopa niin, että sen vielä kerran täytyy ryömiä +kaitana salmena hiekkarantojen välitse. Sitten se levenee kolmannen +kerran, mutta ei enää niin kauniina ja valtavana kuin äsken. + +Rannat painuvat ja tulevat yksitoikkoisiksi, lempeämmät tuulet +puhaltavat, järvi menee aikaisin talvilepoon. Yhä vielä se on kaunis, +mutta se on menettänyt nuoruuden huimuutensa ja miehen voiman -- se on +vain järvi niinkuin muutkin. Kaksin käsivarsin se hapuaa tietään +Venerniin, ja kun on sen löytänyt, se suistuu vanhuuden heikkona +pystyjä jyrkänteitä alas ja laskeutuu viimeisen, pauhaavan +sankarityönsä suorittaen lepoon. + +Yhtä pitkä kuin järvi on tasankokin; mutta voipa uskoa, että sen on +varsin tukala päästä kulkemaan järvien ja vuorten välitse, aina tuolta +järven pohjoispään umpilaaksosta, jossa se ensin uskaltaa levennellä, +Venernin rannalle, jossa se voittaen asettuu mukavaan lepoon. Eihän +voi ajatellakaan muuta kuin että tasanko mielellään haluaisi seurata +järven rantaa pitkin matkaa, mutta vuoret eivät anna sille rauhaa. +Vuoret ovat valtavia, harmaakivisiä, metsää kasvavia muureja, +rotkoisia, vaikeakulkuisia, runsaan sammalen ja jäkälän peittämiä; +noina entisinä aikoina siellä suorastaan vilisi metsänriistaa. +Vesiperäisen rämeen tai mustavetisen lammen voi siellä tavata keskeltä +laajoja harjuja. Siellä täällä näkee myös hiilihaudanpohjan tai +avonaisen ahon, josta hirsiä ja halkoja on otettu, taikka kaskimaan, ja +se todistaa, että nämä vuoret voivat sietää myös työtä; mutta +tavallisesti ne loikovat suruttomassa rauhassa ja tyytyvät antamaan +valojen ja varjojen leikkiä ikuista kisaansa rinteillänsä. + +Ja näiden vuorien kanssa käy tasanko, joka on hurskas ja vauras ja +rakastaa työtä, alinomaista sotaa, kaikessa ystävyydessä tietysti. + +"Sehän jo riittää", sanoo tasanko vuorille, "että asetatte muurinne +minun ympärillenne, se turvaa kyllä minua." + +Mutta vuoret eivät ota sitä kuuleviin korviinsakaan. Ne lähettävät +pitkiä kukkulajonoja ja kaljuja ylätasankoja aina järveen asti. Ne +pystyttävät ihania näkötorneja joka niemeen ja lähtevät oikeastaan +järvenrannalta niin harvoin, että tasanko vain muutamin paikoin pääsee +pistäytymään rantaäyrään pehmoisessa hiekassa pyöriskelemässä. Mutta ei +sen auta valittaa. + +"Ole sinä hyvilläsi, kun me seisomme täällä", sanovat vuoret. +"Ajattelepas joulunalusaikaa, jolloin kalmankylmät sumut vyöryvät +päivin, viikoin Lövenin ulapalta. Me teemme sinulle hyvän palveluksen +seisoessamme tässä." + +Tasanko valittelee, että sillä on niin ahdas tila ja huono näköala. + +"Tuhmahan sinä olet", vastaavat vuoret, "tietäisitpä vain miten täällä +tuulee, täällä rannalla. Tarvitaan, lievimmin sanoen, harmaakivinen +selkä ja kuusikkoturkki, jos mieli sellaista kestää. Ja muuten voit +iloksesi katsella meitä." + +Niin, vuoria tasanko kylläkin katselee. Se tuntee hyvin kaikki ne +merkilliset valon ja varjojen vivahteet, jotka vuorilla väikkyvät. Se +tietää, kuinka vuoret puolipäivävalaistuksessa vaipuvat alas +taivaanrantaa kohti, mataloina ja heikosti vaaleansinisinä, ja +aamu- tai iltavalossa kohoavat kunnioitettavaan korkeuteen, +kirkkaansinisinä kuin keskitaivas. Joskus lankeaa valo niille niin +terävästi, että ne tulevat vihertäviksi tai mustansinisiksi, ja +jokainen yksityinen honka, jokainen tie ja rotko näkyy peninkulmien +päähän. + +Tapahtuu kyllä paikka paikoin, että vuoret väistyvät hieman sivulle ja +päästävät tasangon vilkaisemaan järveä. Mutta kun se saa nähdä järven +vihoissaan, kun tämä sähisee ja sylkee kuin villikissa, tai näkee sen +kylmän savun peitossa, mikä aiheutuu siitä, että syöjätär panee olutta +ja pesee poukkuja, silloin se kohta antaa vuorille oikeuden takaisin ja +vetäytyy jälleen suojaan ahtaaseen vankilaansa. + +Ihmiset ovat ikimuistoisista ajoista viljelleet tätä ihanaa tasankoa, +ja sinne on kasvanut suuri asutus. Missä tahansa joki valkokuohuisin +koskin heittyy rantajyrkännettä alas, siihen on kohonnut tehtaita ja +myllyjä. Valoisille, aukeille paikoille, joissa tasanko pistäytyy +järveen, rakennettiin kirkkoja ja pappiloita, mutta laaksojen +liepeillä, rinteen puolinousussa, kivisillä mailla, joilla vilja ei +viihdy, siellä ovat talonpoikaisten talot, sotilasvirkatalot ja moni +herraskartano. + +Huomattakoon kumminkin, ettei 1820-luvulla seutu ollut läheskään niin +viljelty kuin nykyisin. Paljon oli vielä metsänä, järvenä ja suona. +Väkeä ei myöskään ollut niin runsaasti kuin nyt, ja se ansaitsi +elatuksensa osittain rahdilla ja työskentelemällä päivisin tehtaissa, +osittain vierailla paikkakunnilla; maanviljelys ei jaksanut sitä +elättää. Siihen aikaan kulkivat tasangon asukkaat kotikutoisissa +vaatteissa, söivät kauraleipää ja tyytyivät kahdentoista killingin +päiväpalkkaan. Puute oli suuri monellakin, mutta sitä lievensi useinkin +iloinen ja hilpeä mielenlaatu ja synnynnäinen kätevyys ja pystyvyys. + +Mutta kaikki nuo kolme, pitkä järvi, rikas tasanko ja siniset vuoret, +muodostivat ylen kauniin maiseman ja muodostavat vielä nytkin, ja yhä +on sama kansa voimakasta, reipasta ja lahjakasta. Nyt se on suuresti +edistynytkin sekä varallisuudessa että sivistyksessä. + +Olkoon aina onni myötä heillä, jotka asuvat tuolla pitkän järven ja +sinisten vuorten liepeillä. Muutamia heidän muistojaan aion nyt kertoa. + + + + +Toinen luku + +JOULUYÖ + + +Sintram on Forsin ilkeä tehtaanpatruuna nimiään, hän, jolla on kömpelö +apinanruumis ja pitkät kädet, kalju pää ja ruma, irvistävä naama; hän, +jonka ilona on pahat elkeet. + +Sintram on nimeltään hän, joka ottaa vain vintiöitä ja tappelupukareita +rengeiksensä ja jolla on vain riiteleviä, valehtelevia piikoja +palveluksessaan, hän, joka ärsyttää koiria raivoon pistämällä niitä +neuloilla turpaan ja joka on onnellinen eläessään kiukkuisten ihmisten +ja äkäisten eläinten parissa. + +Sintram on nimeltään hän, jonka suurin ilo on pukeutua sielunvihollisen +hahmoon, sarvineen ja häntineen ja hevosenkavioineen ja karvoineen, ja +yht'äkkiä ilmestyä pimeistä nurkista, leivinuuneista tai halkovajoista +ja säikyttää arkoja lapsia ja taikauskoisia naisia. + +Sintram on nimeltään hän, jota ilahduttaa vaihtaa vanha ystävyys +uudeksi vihaksi ja myrkyttää sydän valheella. + +Sintram on nimeltään hän -- ja kerran hän tuli Ekebyhyn. + + * * * * * + +Vetäkää suuri halkokelkka pajaan, pankaa se keskelle lattiaa ja +asettakaa nuo kärrynlavat kaplaiden päälle! Siinä on nyt pöytä. +Eläköön, pöytä on valmis! + +Tänne nyt tuolit, kaikki, millä voi istua! Tänne kolmijalkaiset +suutarintuolit ja tyhjät laarit! Tänne risaiset, vanhat nojatuolit, +joissa ei ole selkämystä, tänne jalaksettomat kappireet ja vanhat +karossit. Ha, ha, ha, tänne vanhat vaunukarossit, niistä tulee +puhujalava! + +Katsokaa mokomaa, toinen pyörä olemattomiin ajettu ja koko vaunukori +reuhkana! Ainoastaan kuskipukki on jäljellä, tyyny on rikkoutunut, +karhunsammal pursuu esiin, nahka punertaa vanhuuttaan. Korkea kuin talo +on tuo vanha ramu. Tukekaa, tukekaa sitä, muuten se menee nurin! + +Eläköön! Eläköön! Nyt on jouluyö Ekebyn tehtaalla. + +Laivasängyn silkkiverhojen takana nukkuvat majuri ja majurinrouva, +nukkuvat ja uskovat, että kavaljeerien rakennuksessa nukutaan. Rengit +ja piiat nukkukoot, pulleina joulupuurosta ja karvaasta oluesta, mutta +kavaljeerirakennuksen herrat eivät! Kuinka voi kuvitellakaan, että +kavaljeerien rakennuksessa nukutaan! + +Paljasjalkaiset sepät eivät nyt kääntele sulatuskappaleita, nokiset +pojat eivät lyki hiilikärryjä, suuri väkivasara riippuu kuin käsivarsi +nyrkkeineen ylhäällä katonrajassa, ahjo on tyhjä, uunit eivät avaa +punaisia kitojansa nielläkseen hiiliä, palje ei vingu. On joulu. Paja +nukkuu. + +Nukkuu, nukkuu! Oi, ihmislapsi, se nukkuu, kun kavaljeerit ovat +valveilla. Pitkät pihdit ovat pystyssä lattialla, talikynttilät +kynsissä. Kirkkaasta kymmenen kannun kuparikattilasta leimuavat +brylån[1] siniset liekit korkealle katon pimeyteen. Beerencreutzin +sarvilyhty on ripustettu kankirautamoukarin kupeeseen, keltainen punssi +loistaa boolissa kuin kirkas aurinko. Siellä on pöydät, siellä on +penkit. Kavaljeerit viettävät jouluyötä pajassa. + +Siellä on hulinaa ja hoilotusta, musiikkia ja laulua. Mutta puoliyön +juhlamelu ei herätä ketään. Kaikki pajan remu kuolee kosken valtavaan +kohinaan, joka soi seinän takana. + +Siellä lystäillään ja hoilotetaan. Ajatella, jos majurinrouva näkisi +heidät! + +Entäpä sitten? Hän istuisi varmaan heidän joukkoonsa ja tyhjentäisi +pikarin. Roima nainen hän on, ei pakene jyryävää ryyppylaulua eikä +kukkukorttipeliäkään. Vermlannin rikkain nainen, tuima kuin mies, +ylpeä kuin kuningatar. Laulua hän rakastaa ja vinkuvia viuluja ja +walt-torvia. Viinistä ja korttipelistä hän pitää, ja pöydät, iloisten +vieraiden seppelöimät, ovat hänen ilonsa. Hän tahtoo nähdä menekkiä +ruoka-aitoissa, tanssia ja riemun remua kamareissa ja saleissa ja +sivurakennuksen täynnä kavaljeereja. + +Katso heitä boolinsa ympärillä, kavaljeeria toisensa kupeessa. +Kaksitoista heitä on, kaksitoista, kaikki miehiä! Ei mitään +päiväperhosia, ei muotisankareja, vaan miehiä, joiden maine +Vermlannissa myöhään kuolee, rohkeita miehiä, miehiä väkeviä! + +Ei kuivanahkaisia pergamenttejä, kurottuja rahakukkarolta: köyhiä +miehiä, suruttomia miehiä, kavaljeereja kiireestä kantaan. + +Ei mammanpoikia, unisia oman manttaalin herroja. Maanmatkaajia miehiä, +iloisia miehiä, ritareja sadan seikkailun! + +Tyhjänä on nyt kavaljeerirakennus ollut useita vuosia. Ekeby ei ole +enää kodittomain kavaljeerien luvattu maa. Eläkettä nauttivat upseerit +ja köyhät aatelismiehet eivät enää ajele ympäri Vermlantia keikkuvilla +yksivaljakoilla. Mutta antakaamme kuolleiden elää, antakaamme heidän +nousta haudoistaan, noiden iloisten, noiden suruttomain, noiden +ikuisesti nuorten! + +Kaikki nämä kuulut miehet osaavat soittaa yhtä tai useampaa +soitinta. Kaikki he ovat niin täynnä erikoisuuksia ja sananparsia ja +sutkauksia ja rekilauluja kuin muurahaispesä muurahaisia, mutta +itsekullakin on vielä oma erikoisominaisuutensa, korkeasti kiitetty +kavaljeeri-hyveensä, joka erottaa hänet muista. + +Ennen muita kaikkia, jotka istuvat boolin ympärillä, tahdon mainita +Beerencreutzin, pitkäviiksisen, valkoviiksisen everstin, kukunpelaajan, +Bellman-laulajan; ja hänen ystävänsä ja sotatoverinsa, vähäsanaisen +majurin, tuon suuren karhunkaatajan Anders Fuchsin; ja kolmantena +joukosta pienen Rusterin, rummunlyöjän, joka on kauan ollut everstin +palvelijana, mutta ansainnut kavaljeerinarvonsa taitavana +punssinpanijana ja kenraalibassona. Sitten mainittakoon tuo vanha +vänrikki Rutger von Örneclou, naisten hurmaaja silkkikaulaliinoineen ja +peruukkeineen, röyhelösomisteineen ja naisellisesti maalattuine +poskineen. Hän oli kaikkein mainioimpia kavaljeereja, ja samoin +Kristian Bergh, vahva kapteeni, joka oli mahdoton sankari, mutta yhtä +helppo puijata kuin sadun jättiläiset. Näiden kahden seurassa nähtiin +usein pieni, pallonpyöreä Julius-patruuna, sukkela, hupaisa ja sangen +lahjakas: puhuja, maalari, viisujen laulaja ja juttujen kertoja. +Mielellään hän kujeili luuvalon jäytämän vänrikin ja tyhmän jättiläisen +kustannuksella. + +Siellä oli myös suuri saksalainen Kevenhüller, itsestään kulkevain +vaunujen ja lentokoneen keksijä, hän, jonka nimi vielä kaikuu +humisevissa metsissä. Ritari oli hän syntyjään ja myös ulkomuodoltaan: +suuret kiverät viikset, suippo leukaparta, kotkannenä ja kapeat, +vinot silmät, jotka tirkistelivät ryppyjen verkosta. Siellä istui +tuo suuri sotilas, Kristoffer-serkku, joka ei koskaan tullut +kavaljeerirakennuksesta ulos muulloin kuin oli odotettavissa karhunajo +tai jokin uhkarohkea seikkailu, ja hänen vieressään Eberhard-setä, +viisaustieteilijä, joka ei ollut Ekebyhyn vetäytynyt huvin eikä leikin +vuoksi, vaan saadakseen elatushuolilta rauhassa valmistaa suuren +tieteitten-tieteellisen teoksensa. + +Viimeksi kaikista mainitsen joukon parhaimmat, lauhkean Lövenborgin, +tuon hurskaan miehen, joka oli liian hyvä tähän maailmaan ja ymmärsi +vähän sen teitä, ja Lilliecronan, suuren muusikon, jolla oli hyvä koti +ja joka aina ikävöi sinne, mutta jonka täytyi kumminkin olla Ekebyssä, +sillä hänen henkensä kaipasi rikkautta ja vaihtelua voidakseen sietää +elämää. + +Nämä yksitoista olivat kaikki jättäneet nuoruuden taaksensa, ja monet +heistä olivat jo hyvinkin iäkkäitä, mutta heidän joukossaan oli yksi, +joka ei ollut muuta kuin kolmekymmenvuotias ja jolla oli vielä kaikki +sielun ja ruumiin voimat tallella. Hän oli Gösta Berling, kavaljeerien +kavaljeeri, joka oli suurempi puhuja, laulaja, soittaja, metsämies, +juomaveikko ja kortinlyöjä kuin nämä kaikki muut. Hänellä oli +kavaljeerin kaikki hyveet. Millaisen miehen olikaan majurinrouva +hänestä tehnyt! + +Katsokaa häntä nyt, nousseena puhujalavalle! Pimeä laskeikse mustasta +katosta raskaina juhlaköynnöksinä hänen yllensä. Hänen vaalea päänsä +loistaa kuin nuorten jumalten, nuorten valonkantajain, jotka +järjestivät kaaoksen. Norjana, kauniina, seikkailunhaluisena hän seisoo +siinä. + +Mutta hän puhuu syvän vakavasti. + +"Kavaljeerit ja veljet, aika vierii puolipäivää kohti, juhla on +pitkälle kulunut, aika on juoda malja pöydän kolmannelletoista!" + +"Pikku veli Gösta", huudahtaa Julius-patruuna, "ei täällä ole +kolmattatoista, meitä on vain kaksitoista." + +"Ekebyssä kuolee joka vuosi mies", jatkaa Gösta yhä synkemmällä +äänellä. "Yksi kavaljeerirakennuksen vieraista kuolee, yksi noista +iloisista kuolee, noista suruttomista, iäti nuorista. Mutta mitäpä +siitä! Kavaljeerit eivät saa vanheta. Jos meidän vapisevat kätemme +eivät voi nostaa lasia, jos meidän sammuvat silmämme eivät erota +kortteja, mitä on silloin meille elämä ja mitä elämälle me? Yhden +täytyy kuolla meistä kolmestatoista, jotka vietämme jouluyötä Ekebyn +pajassa, mutta joka vuosi tulee uusi täyttämään lukuamme, mies kokenut +riemun käsityössä, mies, joka voi pidellä viulua ja kortteja, sen +täytyy tulla joka vuosi tekemään joukkomme täysilukuiseksi. Vanhat +perhoset ymmärtävät kuolla silloin kun kesäaurinko paistaa. +Kolmannentoista malja!" + +"Mutta, Gösta, meitä on vain kaksitoista", inttävät kavaljeerit eivätkä +koske laseihinsa. + +Gösta Berling, jota he sanoivat runoilijaksi, vaikkei hän ole koskaan +kirjoittanut runoja, jatkaa järkkymättömän rauhallisesti: + +"Kavaljeerit ja veljet! Oletteko unohtaneet, ketä te olette? Te juuri +ylläpidätte iloa Vermlannissa. Te panette käyrät vauhtiin, pidätte +tanssin käynnissä, annatte laulun ja soiton kaikua maassa. Te +ymmärrätte loitontaa sydämenne kullasta, kätenne työstä. Jos teitä ei +olisi, silloin kuolisi tanssi, kuolisi kesä, kuolisivat ruusut, +korttipeli kuolisi, kuolisi laulu, ja koko tässä siunatussa maassa ei +olisi niin mitään kuin rautaa ja tehtaanpatruunoita. Ilo on elävä niin +kauan kuin te. + +"Kuusi joulua olen nyt viettänyt Ekebyn pajassa, eikä kukaan ole ennen +kieltäytynyt juomasta kolmannentoista maljaa." + +"Mutta, Gösta", huutavat he silloin, "kun meitä nyt on vain +kaksitoista, kuinka me voimme juoda kolmannentoista maljan?" + +Syvä huoli synkentää Göstan kasvoja. + +"Onko meitä vain kaksitoista?" hän sanoo. "Miksi niin, onko meidän +kuoltava sukupuuttoon maailmasta? -- -- -- Onko meitä ensi vuonna +ainoastaan yksitoista, sitä seuraavana vuonna vain kymmenen. Joutuuko +meidän nimemme vain saduksi, meidän piirimme hävitetyksi? Minä kutsun +häntä, kolmattatoista, sillä minä olen noussut esittämään hänen +maljansa. Meren syvyydestä, maan sisuksista, taivaasta, helvetistä minä +kutsun häntä, joka on täydentävä kavaljeerien luvun." + +Silloin ratisee savupiipussa, silloin ponnahtaa sulatusuunin luukku +selälleen, silloin tulee se kolmastoista. + +Karvainen hän on, tulija, hänellä on häntä ja hevosenkaviot, hänellä on +sarvet ja suippo leukaparta, ja hänet nähdessään karkaavat kavaljeerit +huutaen pystyyn. + +Mutta riemusta hillitönnä huutaa Gösta Berling: + +"Kolmastoista tuli -- kolmannentoista malja!" + +Niinpä hän on tullut, ihmisten vanha vainooja, tullut noiden huimain +luo, jotka häiritsevät pyhän yön rauhaa. Kyöpelin-kulkijain akkain +ystävä, joka merkitsee kauppapäätöksensä verellä nokimustalle +paperille, hän, joka tanssi Ivarsnäsin kreivinnan kanssa seitsemän +päivää ja jota seitsemän pappia ei voinut karkottaa pois, hän oli +tullut. + +Myrskyten lentävät ajatukset iäkkäiden seikkailijain aivoissa kun he +hänet näkevät. He miettivät mielessään, kenen vuoksi hän on liikkeellä +tänä yönä. + +Moni heistä oli rientämäisillään kauhuissaan ulos, mutta heti he +ymmärsivät, ettei sarviherra ollut tullut viemään heitä pimeään +valtakuntaansa, vaan että pikarien kilinä ja viisut olivat hänet tänne +houkutelleet. Hän tahtoi nauttia ihmisten ilosta pyhänä jouluyönä ja +heittää hallitushuolet hartioiltaan tänä ilon aikana. + +Oi, kavaljeerit, kavaljeerit, kuka teistä enää muistaa, että on +jouluyö! Nyt juuri enkelit laulavat kedon paimenille. Nythän juuri +lapset vuoteillaan pelkäävät nukkuvansa liian sikeästi, etteivät +herää ajoissa kauniiseen joulukirkkoon. Pian on aika sytyttää +joulukynttilät Bron kirkossa, ja kaukana metsäkylillä on nuorukainen +illalla valmistanut pihkaisen soihdun, jolla hän valaisee tyttönsä +tietä kirkkomatkalla. Kaikissa kodeissa on emäntä asettanut +haarakynttilät ikkunoihin, varustanut sytytettäviksi, kun kirkkoväki +ajaa ohi. Lukkari virittää jo unissaan jouluvirret, ja vanha rovasti +koettaa loikoessaan, onko hänellä vielä kyllin ääntä laulaaksensa: +"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha, ihmisille hyvä +tahto!" + +Oi, kavaljeerit, parempi olisi teidän ollut tänä rauhan yönä maata +hiljaa vuoteissanne kuin harjoittaa kanssakäymistä pahuuden +pääruhtinaan kanssa! + +Mutta he ottavat hänet vastaan tervetuloa-huudoin, niinkuin Gösta jo +teki. Pikarin, täynnänsä liekehtivää brylåta, he panevat hänen +käteensä. Hänelle he antavat kunniapaikan pöydässä, ja he katsovat +häntä iloiten, ikäänkuin hänen ruma satyyrinnaamansa olisi saman +näköinen kuin ne suloiset piirteet, jotka oli ollut heidän nuoruutensa +lemmityillä. + +Beerencreutz pyytää häntä kukkupeliin, Julius-patruuna laulaa hänelle +parhaimmat laulunsa, ja Örneclou puhuu hänen kanssaan kauniista +naisista, noista hurmaavista olennoista, jotka sulostuttavat elämän. + +Hän viihtyy hyvin, tuo sarvipää, ja nojaa ruhtinaallisen juhlallisesti +selkäänsä vanhain karossien kuskipukkiin ja nostaa kynnekkäällä +kädellään pikarin hymyilevälle suulleen. + +Mutta Gösta Berling luonnollisesti hänelle puheen pitää. + +"Teidän armonne", hän sanoo, "me olemme kauan odottaneet teitä tänne +Ekebyhyn, sillä teidän on varmaankin vaikeanlaista päästä mihinkään +muuhun paratiisiin. Täällä eletään kylvämättä ja kehräämättä, kuten +teidän armonne kenties jo tietää. Täällä lentävät paistetut varpuset +suoraan suuhun, täällä juoksee karvas olut ja makea viina mäillä +puroina ja virtoina. Tämä on hyvä paikka, huomatkaa se, teidän armonne! + +"Me kavaljeerit olemme, totta tosiaan, odottaneet teitä, sillä sitä +ennen me tuskin olimme olleet täysilukuiset. Katsokaa, niin on +asianlaita, että me olemme jotakin enempää, kuin olemme olevinamme, me +olemme runon vanha kaksitoistamiehinen joukko, joka esiintyy läpi +aikojen. Kaksitoista meitä oli, kun ohjasimme maailmaa tuolla +Olympon pilvisellä huipulla, ja kaksitoista, kun lintuina asuimme +Yggdrasilin[2] viheriässä kruunussa. Missä tahansa runo liikkui, +seurasimme sitä. Emmekö istuneet kaksitoistikkona Arthur-kuninkaan +pyöreän pöydän ympärillä, ja eikö astellut kaksitoista paladinia[3] +Kaarle Suuren armeijassa? Yksi meistä on ollut Tor, toinen Jupiter, sen +meistä nähnee vielä nytkin. Kyllä huomaa jumalaisen loiston ryysyjen +alla ja leijonanharjan aasinnahkasta. Aika on pidellyt meitä pahoin, +mutta kun me täällä olemme, tulee paja Olympoksi ja kavaljeerirakennus +Valhallaksi. + +"Mutta teidän armonne, me emme olleet täysilukuiset. Sen tietää +jokainen, että runon kaksitoistikossa aina pitää olla yksi Loke,[4] +yksi Prometeus.[5] Häntä me olemme kaivanneet. + +"Teidän armonne, minä toivotan teidät tervetulleeksi?" + +"Kas, kas, kas!" sanoo paholainen, "Miten koreita sanoja, koreita +sanoja. Ja minulla kun ei ole aikaa vastata! Afäärit, pojat, afäärit, +täytyy lähteä paikalla, niin kernaasti kuin olisinkin tarjonnut teille +palvelustani missä esitettävässä osassa tahansa. Kiitos illasta, vanhat +lörpöttelijät! Tapaamme kyllä." + +Silloin kysyvät kavaljeerit, mihin hän aikoo, ja hän vastaa, että jalo +majurinrouva, Ekebyn valtiatar, odottaa häntä saadakseen sopimuksensa +uudistetuksi. + +Suuri kummastus valtaa silloin kavaljeerit. + +Ankara ja roima rouva on tuo, Ekebyn majurinrouva. Hän nostaa +ruistynnyrin leveille hartioillensa. Hän seuraa malmikuormaa, +Bergslagenin kaivoskentältä lastattua, koko pitkän matkan Ekebyhyn. Hän +makaa kuin rahtimies ladon lattialla, säkki päänalusena. Talvella hän +osaa vartioida hiilihautaa, kesällä ohjata tukkilauttaa Lövenin halki. +Muhkea rouva hän on. Hän kiroilee kuin katupoika ja hallitsee kuin +kuningas seitsemää tehdastaan ja naapuriensa taloja, hallitsee omaa +pitäjäänsä ja naapuripitäjiä, niin, koko kaunista Vermlantia. Mutta +kodittomille kavaljeereille hän on ollut kuin oma äiti, ja sen vuoksi +he ovat pitäneet korvansa lukossa, kun pahat kielet ovat kuiskineet +heille, että hän on liitossa paholaisen kanssa. + +Niinpä he kysyvät paholaiselta suuresti ihmetellen, millaisen +sopimuksen majurinrouva on tehnyt hänen kanssaan. + +Ja hän vastaa heille, tuo musta, että hän on lahjoittanut +majurinrouvalle kaikki hänen seitsemän tehdastaan, lupauksella, että +jalo rouva joka vuosi lähettää hänelle yhden sielun. + +Voi, mikä kauhu silloin puristaa kavaljeerien sydäntä! + +Hehän tiesivät sen kyllä, vaikka eivät ymmärtäneet sitä ennen. + +Ekebyssä kuolee joka vuosi mies, yksi kavaljeerirakennuksen vieraista +kuolee, noista iloisista, suruttomista, noista iäti nuorista. Mitäpä +siitä, kavaljeerit eivät saa vanheta! Jos heidän vapisevat sormensa +eivät voi kohottaa lasia, jos heidän sammuvat silmänsä eivät voi +erottaa kortteja, mitä silloin on elämä heille ja mitä he elämälle? +Perhoset ymmärtävät kuolla, kun aurinko vielä paistaa. + +Mutta nyt, nyt he vasta käsittävät asiain oikean menon. + +Voi sitä naista! Sen vuoksi hän on antanut heille monta hyvää ateriaa, +sen vuoksi hän antaa heidän juoda karvasta oluttansa ja makeata +viinaansa, sen vuoksi, että he hoippuisivat Ekebyn juomasaleista ja +korttipöydistä suoraan kadotuksen kuningaskuntaan, mies vuodessa, mies +joka kiitävä vuosi. + +Voi sitä naista, sitä noita-akkaa! Väkeviä, mainioita miehiä oli tullut +tänne Ekebyhyn, tullut sinne kadotakseen. Sillä hän turmeli heidät +täällä. Sientä olivat olleet heidän aivonsa, kuivaa poroa heidän +keuhkonsa ja heidän henkensä pimeyttä, kun he laskeutuivat +kuolinvuoteelle ja olivat valmiit pitkälle matkalle, toivotta, +sielutta, hyveittä. + +Voi sitä naista! Sellaisina he ovat kuolleet, he, jotka olivat vielä +parempia miehiä kuin nämä tässä, ja sellaisina on heidänkin kuoltava. + +Mutta kavaljeerit eivät hidastele enää kauhun taakan alla. + +"Sinä kadotuksen kuningas", huutavat he, "sen noita-akan kanssa sinä et +koskaan enää solmi verellä kirjoitettua liittoa; hän on kuoleva!" +Kristian Bergh, vahva kapteeni, on siepannut pajan suurimman moukarin +olallensa: hän menee ja upottaa sen vartta myöten noita-akan kalloon. +"Ainoaakaan sielua hän ei enää uhraa sinulle." + +"Ja sinut itsesi, sinä sarviniekka, sinut pannaan alasimelle, ja +päästetään kankirautavasara paukkumaan. Pihdeillä pidämme sinua +paikoillasi vasaran iskiessä ja opetamme sinua pyydystämään +kavaljeerien sieluja." + +Pelkuri on tämä musta herra, se tiedetään vanhastaan, ja puhe +kankirautavasarasta ei häntä miellytä. Hän huutaa Kristian Berghin +takaisin ja alkaa neuvotella kavaljeerien kanssa. + +"Ottakaa nämä seitsemän tehdasta täksi vuodeksi, ottakaa ne itsellenne +ja antakaa minulle majurinrouva." + +"Luuletko sinä, että me olemme yhtä halpamaisia kuin hän?" huutaa +Julius-patruuna, "Ekebyn ja kaikki tehtaat me kyllä tahdomme, mutta +majurinrouvasta saat itse pitää huolen." + +"Mitä sanoo Gösta, mitä sanoo Gösta?" kysyy lempeä Lövenborg. "Gösta +Berlingin pitää puhua. Hänen mielipidettään täytyy näin tärkeässä +kysymyksessä tiedustella." + +"Tämä kaikki on hulluutta", sanoo Gösta Berling. "Kavaljeerit, älkää +antako hänen puijata itseänne! Mitä me olemme majurinrouvan rinnalla? +Käyköön meidän sieluillemme miten käy, mutta minun luvallani me emme +ole kiittämättömiä kurjimuksia emmekä käyttäydy kuin petturit ja +roistot. Olen syönyt liian monta vuotta majurinrouvan ruokaa nyt hänet +pettääkseni." + +"Niin, laputa sinä helvettiin, Gösta, jos mielesi tekee! Me tahdomme +mieluummin itsellemme Ekebyn." + +"Mutta oletteko te aivan raivohulluja, vai oletteko juoneet itsenne +tolkuttomiksi? Uskotteko, että tämä on totta? Uskotteko, että tuo +tuossa on pahahenki? Ettekö te huomaa, että kaikki on vain saakelin +valhetta?" + +"Kas, kas, kas", sanoo musta herra, "hän tuossa ei huomaa, miten +pitkälle hän on joutunut." + +"Oh, huutia, herra! Minä itsehän olin työntämässä sinua tuohon uuniin." + +"Ikäänkuin se mitä kuuluisi tähän, ikäänkuin minä en olisi yhtä hyvä +piru kuin kuka tahansa. Niinpä niin vain, Gösta Berling, sinä olet +kiikissä, sinä. Sinusta on jo tullut korea majurinrouvan käsissä." + +"Hän pelasti minut", sanoo Gösta. "Mitä olisinkaan ilman häntä?" + +"Kas, kas, ikäänkuin ei hänellä olisi ollut omaa tarkoitustaan +pitäessään sinua Ekebyssä. Sinä voit vietellä monen loukkuun; sinulla +on suuret lahjat. Kerran sinä koetit päästä hänestä, otit häneltä +lahjana torpan, rupesit työmieheksi, tahdoit syödä omaa leipääsi. Joka +päivä hän kulki torpan ohi, ja kerran hänellä oli kauniita tyttöjä +matkassaan. Kerran oli Marianne Sinclaire siellä, silloin sinä viskasit +lapiosi ja nahkaisen esiliinasi ja tulit taaskin kavaljeeriksi." + +"Tie kulki sitä kautta, senkin nauta!" + +"Niinpä kulki, tie kulki sitä kautta. Sitten menit Borgiin, +tulit Henrik Dohnan kotiopettajaksi ja olit vähällä päästä +Märtta-kreivittären vävyksi. Kenen syy oli, että nuori Ebba Dohna sai +kuulla, että sinä olit vain virkaheitto pappi, joten tyttö antoi +sinulle rukkaset? Se oli majurinrouvan, Gösta Berling. Hän tahtoi sinut +takaisin." + +"Asiapa se", sanoi Gösta. "Ebba Dohna kuoli kohta sen jälkeen. Häntä en +olisi kumminkaan saanut." + +Nyt tuli musta herra aivan hänen eteensä ja sähisi vasten silmiä: +"Kuoli, niin kyllä, kuoli. Tappoi itsensä sinun tähtesi, tappoi kuin +tappoikin, mutta sitä he eivät ole ennen sanoneet sinulle." + +"Sinä et ole huono piru", sanoo Gösta. + +"Majurinrouva puuhasi siinä taas, sanon minä. Hän tahtoi sinut takaisin +kavaljeerien pariin." + +Gösta nauraa kajahuttaa. + +"Sinä et ole huono piru!" hän huutaa hurjasti. "Miksi me emme voisi +tehdä sopimusta kanssasi? Sinä voit kyllä hankkia meille ne seitsemän +tehdasta, jos suvaitset." + +"Hyvä, ettet enää onneasi vastusta." + +Kavaljeerit päästivät helpotuksen huokauksen. Sellaisiksi he olivat +tulleet, etteivät voineet enää tehdä mitään ilman Göstaa. Jos hän ei +olisi suostunut kauppaan, niin siitä ei olisi tullut mitään, Ja oli +kumminkin rutiköyhille kavaljeereille koko keikaus, kun saisivat +seitsemän tehdasta haltuunsa. + +"Huomaa nyt", sanoo Gösta, "että me otamme nuo seitsemän tehdasta +ainoastaan pelastaaksemme sielumme, mutta emme ollaksemme vain +tehtaanpatruunoja, jotka lukevat rahoja ja punnitsevat rautaa. +Kuivanahkaisia pergamentteja ei meistä tule, ei kiinnikurottuja +kukkaroita, vaan kavaljeereja olemme ja kavaljeereiksi jäämme." + +"Itsensä viisauden sanat", mutisee musta herra. + +"Jos sinä siis tahdot antaa meille ne seitsemän tehdasta vuoden ajaksi, +niin otamme ne vastaan, mutta, huomaa se, jos me sillä aikaa teemme +jotakin, joka ei ole kavaljeerisäädyn mukaista, jos teemme jotakin, +joka on viisasta tai hyödyllistä tai akkamaista, niin saat ottaa meidät +kaikki kaksitoista, kun vuosi loppuu, ja antaa tehtaat kenelle haluat." + +Paholainen hieroi käsiänsä ihastuksissaan. + +"Mutta jos me elämme kuin kelpo kavaljeerit", jatkoi Gösta, "niin et +sinä koskaan saa tehdä mitään sopimusta Ekebystä ja mitään palkkaa et +saa siltä vuodelta, et enempi meiltä kuin majurinrouvaltakaan." + +"Se on kovaa", sanoo paholainen. "Voi, rakas Gösta, kyllä minun pitäisi +saada edes yksi sielu, yksi ainoa vaivainen sielu! Kyllä minun pitäisi +saada tuo majurinrouva, miksi sinä säästät majurinrouvaa!" + +"Minä en käy kauppaa sellaisella tavaralla, minä", ärjäisee Gösta, +"mutta jos mitä haluat, niin ota Forsin vanha Sintram, hän on ihan +valmis, siitä olen varma." + +"Kas, kas, kas, sepä jo jotakin", sanoo musta herra silmiänsä +räpäyttämättä. "Kavaljeerit tai Sintram, ne voivat vastata toisiansa. +Nyt tulee hyvä vuosi." + +Ja sitten kirjoitetaan sopimus, Gösta Berlingin pikkusormen verellä +paholaisen mustalle paperille hänen hanhensulallaan. + +Mutta kun se on tehty, riemuitsevat kavaljeerit. Nyt on kaiken maailman +kunnia vuoden ajan heidän ja keksineepähän sitten aina jotakin neuvoa. + +He siirtävät tuolit pois tieltä, käyvät piiriin brylåkattilan +ympärille, joka seisoo keskellä mustaa lattiaa, ja heiskuvat hurjassa +piirihypyssä. Keskimmäisenä piirissä tanssii paholainen korkealle +loikkien, ja viimein hän kaatuu lattialle pitkin pituuttaan kattilan +viereen, kallistaa sitä ja juo. + +Silloin heittäytyy Beerencreutz hänen viereensä, ja samoin Gösta +Berling, ja sitä tehden laskeutuvat kaikki muutkin piiriin kattilan +ympärille, jota kallistellaan suusta suulle. Viimein kaatuu se +sysäyksestä kumoon, ja kuuma, tahmainen juoma heilahtaa loikojain +niskaan. + +Kun he kiroillen nousevat jaloilleen, on paholainen kadonnut, mutta +hänen kultaiset lupauksensa väikkyvät kuin loistavat kruunut +kavaljeerien päitten päällä. + + + + +Kolmas luku + +JOULUPÄIVÄLLISET + + +Joulupäivänä pitää majurinrouva Samzelius suuret päivälliskemut +Ekebyssä. + +Hän istuu silloin itse emäntänä pöydässä, joka on katettu +viidellekymmenelle vieraalle. Hän istuu siinä kaikessa loistossaan ja +mahdissaan, eikä hänellä nyt olekaan lyhyttä nahkaturkkia, raidallista +villahametta eikä savipiippua. Hän kahisee silkissä, kulta painaa hänen +paljaita käsivarsiaan, helmet viilentävät hänen valkoista kaulaansa. + +Missä ovat sitten kavaljeerit, missä ovat nyt ne, jotka pajan mustalla +lattialla joivat kirkkaaksi kiilloitetusta kuparikattilasta Ekebyn +uusien isäntien maljan? + +Kaakeliuunin nurkassa istuvat kavaljeerit omassa pöydässä; tänä päivänä +ei ole heille sijaa suuressa pöydässä. Sinne nurkkaan tulee ruoka +myöhään, viini säästeliäästi, sinne ei lähetetä kauniiden naisten +silmäyksiä, siellä ei kuuntele kukaan Göstan leikkipuheita. + +Mutta kavaljeerit ovat kuin taltutettuja varsoja, kuin kylläisiä +petoja. Vain tunnin unen antoi heille yö, sitten he lähtivät +joulukirkkoon, pikisoihtujen ja tähtien valossa. He näkivät +joulukynttilät, he kuulivat jouluvirret, heidän kasvonsa loistivat taas +kuin hymyilevien lasten. He unohtivat jouluyön pajassa, niinkuin +unohdetaan ilkeä uni. + +Suuri ja mahtava on Ekebyn rouva. Ken tohtii kohottaa kätensä +lyödäkseen häntä, ken päästää kielensä lausumaan syytöksiä häntä +vastaan? Totisesti eivät köyhät kavaljeerit, jotka ovat monta vuotta +syöneet hänen leipäänsä ja nukkuneet hänen kattonsa alla. Hän pistää +heidät minne tahtoo, hän voi sulkea ovensa heiltä milloin tahtoo, ja he +eivät kykene edes pakenemaan hänen pakkovallastaan. Jumala armahtakoon +heidän sielujaan! Ekebystä loitolla he eivät voi elää. + +Suuressa pöydässä riemuitaan: siellä säteilevät Marianne Sinclairen +kauniit silmät, siellä soi iloisen kreivitär Dohnan vieno nauru. + +Mutta kavaljeerien pöydässä vallitsee synkeys. Eikö olisi kohtuullista, +että nämä, jotka majurinrouvan vuoksi syöstään kadotuksen kuiluun, +saisivat edes istua samassa pöydässä kuin hänen muut vieraansa? Miten +häpeällistä on istua tässä pöydässä, kaakeliuunin nurkassa? Ikäänkuin +kavaljeerit eivät olisi kyllin hienoja seurustelemaan parempien +ihmisten karissa! + +Majurinrouva istua rehentelee Borgin kreivin ja Bron rovastin välissä. +Kavaljeerit kyyröttävät allapäin kuin hyljätyt lapset. Ja siinä +heräävät heidän mielessään viimeöiset ajatukset. + +Kuin arat vieraat tulevat nuo hupaiset päähänpistot, hullut valheet +siihen uuninnurkkapöytään. Siellä nurkassa samoavat yön viha ja yön +lupaukset heidän aivoihinsa. Kyllä uskottelee Julius-patruuna vahvalle +kapteenille, Kristian Berghille, etteivät ne paistetut pyyt, joita +parhaillaan kannetaan suuren pöydän vieraille, voi riittää kaikille +heille, mutta se ei ollenkaan ilahduta heitä. + +"Ne eivät voi riittää", hän sanoo. "Minä tiedän, kuinka monta niitä on. +Mutta he eivät ole silti olleet neuvottomia, kapteeni Kristian, he ovat +paistaneet variksia meille, tänne pikkupöytään." + +Mutta eversti Beerencreutzin huulet tuimain viiksien alla vääntyvät +vain heikkoon hymyyn, ja Gösta näyttää koko ajan siltä kuin aikoisi +lyödä jonkun kuoliaaksi. + +"Eiköpä sitten mikä ruoka tahansa olisi liiankin hyvää kavaljeereille?" +kysyy hän. + +Ja sitten tulee vihdoinkin kukkurainen vati pulskia pyitä pikkupöytään. + +Mutta Kristian-kapteeni on vihainen. Eikö hän siis olekaan vihannut +koko ikäänsä variksia, noita joutavia, raakkuvia lentoräähkiä? + +Niin katkerasti hän niitä vihasi, että hän syksyisin puki yllensä +akkain laahaavat hameet ja sitaisi päähänsä huivin ja alentui kaiken +maailman pilkan uhriksi päästäkseen vain ampumamatkan päähän niitä, kun +ne söivät jyviä pelloilla. + +Hän vaani variksia niiden lemmentansseissa kevään paljailla kedoilla ja +tappoi ne. Hän etsi niiden pesät kesällä ja pudotti niiden huutavat, +höyhenettömät poikaset puusta tai musersi munat kesken hautomisen. + +Nyt tempaisee hän pyyvadin käsiinsä. + +"Luuletko sinä, etten minä näitä tunne", karjaisee hän palvelijalle. +"Pitäisikö minun kuulla niiden raakkuvan, ne tunteakseni? Hyi perhana, +tarjota Kristian Berghille variksia! Hyi perhana!" + +Ja hän ottaa pyyn toisensa jälkeen ja paiskaa ne seinään. + +"Hyi perhana", hän huutaa mätkiessään niin että sali tärisee, "tarjota +Kristian Berghille variksia! Hyi perhana!" + +Ja niinkuin hän muulloin sinkosi avuttomia variksenpoikia kallioihin, +niin sinkauttaa hän nytkin pyyn toisensa perästä seinään. + +Kastike ja rasva räiskyvät hänen korvilleen, murskatut linnut pomppivat +pitkin permantoa. + +Ja kavaljeerijoukko riemuitsee. + +Silloin kajahtaa majurinrouvan vihainen ääni kavaljeerien korviin. + +"Ajakaa hänet ulos!" huutaa hän pikenteille. + +Mutta he eivät uskalla käydä hänen kimppuunsa, hän on kuin onkin +Kristian Bergh, vahva kapteeni. + +"Ajakaa hänet ulos!" + +Hän kuulee huudon, ja hirmuisena vihassaan hän kääntyy nyt +majurinrouvaan päin kuten karhu kaadetusta vihollisesta kääntyy uuden +ahdistajan puoleen. Hän astuu hevosenkengän muotoisen pöydän luo. +Raskaina kumisevat lattialla tuon valtavan askeleet. Hän pysähtyy aivan +vastapäätä majurinrouvaa, vain pöytä on heidän välillään. + +"Ajakaa hänet ulos!" kiljahtaa majurinrouva vielä kerran. + +Mutta Kristian on raivoissaan, kauhua nostaa hänen rypistetty otsansa, +hänen nyrkkinsä, karkea kätensä. Hän on suuri kuin jättiläinen, vahva +kuin jättiläinen. Vieraat ja palvelijat vapisevat eivätkä uskalla +koskea häneen. Kuka tohtii koskea häneen nyt, kun viha on vienyt +häneltä järjen? + +Hän seisoo aivan majurinrouvan edessä ja pui nyrkkiä hänelle: + +"Minä otin variksen ja paiskasin seinään. Enkö tehnyt niinkuin piti, +mitä?" + +"Mene ulos, kapteeni!" + +"Huuti akka! Tarjota Kristian Berghille variksia! Jos oikein tekisin, +niin ottaisin sinutkin niine seitsemän helvetin..." + +"Tuhannen pirulaista, Kristian Bergh, älä kiroa! Täällä ei kiroa kukaan +muu kuin minä." + +"Luuletko, että minä pelkään sinua, noita-akka? Luuletko, etten minä +tiedä, miten sinä sait ne seitsemän ruukkiasi?" + +"Vaiti, kapteeni!" + +"Kun Altringer kuoli, hän antoi ne sinun miehellesi siitä hyvästä, että +olit ollut hänen hentukkansa." + +"Tukitko suusi!" + +"Siksi, että sinä olit ollut niin uskollinen vaimo, Margareta +Samzelius. Ja majuri otti ne seitsemän ruukkia ja antoi sinun hallita +niitä, eikä ollut tietääkseen. Ja saatana on ollut koko pelin takana, +mutta nyt tuleekin sinusta loppu." + +Majurinrouva istuu paikalleen, hän on kalpea ja vapisee. Sitten hän +vahvistaa matalalla, oudolla äänellä: "Niin, nyt tulee loppu minusta, +ja se on sinun työtäsi, Kristian Bergh." + +Sellaisen äänen kuullessaan vavahtaa Kristian-kapteeni, hänen kasvonsa +vääristyvät, ja kauhun kyyneleet tulevat hänen silmiinsä. + +"Minä olen humalassa", huutaa hän, "en tiedä, mitä sanon, minä en ole +mitään sanonut. Hänen koiransa ja orjansa, minä olen ollut koira ja +orja, enkä mitään muuta, jo neljäkymmentä vuotta. Hän on Margareta +Celsing, jota olen palvellut koko ikäni. Minä en sano mitään pahaa +hänestä. Sanoisinko mitä kauniista Margareta Celsingistä! Minä olen +koira, joka vartioin hänen oveansa, orja, joka kannan hänen kuormaansa. +Hän potkaiskoon minua, hän lyököön minua! Näettehän nyt, että minä +vaikenen ja masennun. Minä olen rakastanut häntä neljäkymmentä vuotta. +Miten voisin minä sanoa mitään pahaa hänestä?" + +Ja merkillinen on näky, kun hän heittäytyy polvilleen ja pyytää +anteeksi. Ja koska majurinrouva istuu pöydän toisella puolella, hän +ryömii polvillaan pöydän ympäri, kunnes tulee hänen luokseen; silloin +hän kumartuu maahan ja suutelee hänen hameensa lievettä, ja lattia +kastuu hänen kyynelistään. + +Mutta jotenkin lähellä majurinrouvaa istuu pieni, vahva mies. Hänellä +on pörröinen tukka, pienet, viistot silmät ja ulkoneva leuka. Hän on +kuin karhu. Harvasanainen mies hän on ja kulkee mieluimmin omia +hiljaisia teitään antaen maailman mennä menoaan. Hän on majuri +Samzelius. + +Hän nousee kuullessaan Kristian-kapteenin syyttävät sanat, ja +majurinrouva nousee ja kaikki viisikymmentä vierasta nousevat. Naiset +itkevät pelosta, mitä nyt tuleman pitää, ja miehet seisovat hämillään, +ja majurinrouvan jaloissa makaa Kristian-kapteeni suudellen hänen +hameensa lievettä, kastellen lattiaa kyynelillään. + +Majurin leveät, karvaiset kädet puristuvat hitaasti nyrkkiin, hänen +kätensä kohoaa. + +Mutta nainen puhuu ensin. Hänen äänessään on kumea sointi, jota siinä +ei tavallisesti ollut. + +"Sinä varastit minut", huudahti hän. "Sinä tulit kuin ryöväri ja otit +minut. Ne pakottivat minut kotona lyönneillä ja iskuilla, nälällä ja +pahoilla sanoilla sinun vaimoksesi. Minä olen ollut sinulle sellainen +kuin olet ansainnutkin." + +Majurin leveä nyrkki on puristunut. Majurinrouva peräytyy pari askelta. +Sitten hän puhuu taas: + +"Elävä ankerias kiemurtelee veitsen alla, pakotettu vaimo ottaa +rakastajan. Lyötkö sinä nyt minua siitä, mikä tapahtui kaksikymmentä +vuotta sitten? Miksi et lyönyt silloin? Etkö sinä muista, miten hän +asui Ekebyssä, me Sjössä? Etkö sinä muista, miten hän auttoi meitä +köyhyydessämme? Me ajoimme hänen vaunuissaan, me joimme hänen viiniään. +Salasimmeko mitään sinulta? Eivätkö hänen palvelijansa olleet sinun +palvelijoitasi? Eikö hänen kultansa painanut sinun taskussasi? Etkö +sinä huolinut näitä seitsemää tehdasta? Silloin sinä vaikenit ja otit +vastaan, olisit silloin, sinä Berndt Samzelius, olisit silloin lyönyt." + +Mies kääntyy hänestä ja katsoo läsnäoleviin. Hän lukee heidän +kasvoistaan, että he myöntävät majurinrouvan olevan oikeassa, +että he kaikki ovat uskoneet hänen ottaneen tilukset ja lahjat +vaiteliaisuutensa palkaksi. + +"Minä en tiennyt sitä", sanoo hän ja polkee jalkaansa lattiaan. + +"Hyvä, että sen nyt tiedät", sekaantuu rouva kimakalla äänellä +puheeseen. "Pelkäsinkin sinun kuolevan, saamatta sitä tietää. Hyvä, kun +sen tiedät nyt, että voin puhua vapaasti kanssasi, sinun, joka olet +ollut minun herrani ja vanginvartijani; tiedä siis nyt, että minä +kuitenkin tulin hänen omakseen, jolta sinä minut varastit. Tietäkööt +sen nyt kaikki, jotka ovat panetelleet minua!" + +Vanha rakkaus se riemuitsee hänen äänessään ja loistaa hänen +silmistään, Hänen miehensä on hänen edessään nyrkki koholla. Kauhun +ja halveksinnan hän näkee viidenkymmenen kasvoilla edessään. Hän tuntee +valtansa viimeisen hetken lyöneen. Mutta hän ei voi olla +riemuitsematta, kun saa nyt vapaasti puhua elämänsä suloisimmasta +muistosta. + +"Hän oli mies, mainio mies. Mikä olit sinä asettuaksesi meidän +väliimme? Koskaan en ole minä nähnyt hänen vertaistaan. Onnen hän antoi +minulle, kultaa hän antoi minulle. Siunattu olkoon hänen muistonsa!" + +Silloin laskeutuu majurin kohotettu käsi lyömättä -- nyt hän tietää, +kuinka hän häntä rankaisee. + +"Ulos", karjaisee hän, "ulos minun talostani." + +Majurinrouva seisoo paikallaan. + +Mutta kavaljeerit tuijottavat kalpein kasvoin toisiinsa. Nythän oli se +kaikki menemäisillään täytäntöön, jota musta herra oli ennustanut. Nyt +he näkivät mitä seurasi kun majurinrouvan sopimusta ei ollut +uudistettu. Jos nyt tämä on totta, niin on myös totta se, että tuo +nainen on kolmattakymmentä vuotta passittanut kavaljeereja helvettiin +ja että heidätkin oli määrätty samaan reissuun. Oh, sitä noita-akkaa! + +"Mene ulos!" jatkoi majuri. "Kerjää leipäsi maantieltä! Sinulla ei pidä +oleman iloa hänen rahoistaan, sinä et asu hänen tiloillaan. Nyt tuli +Ekebyn majurinrouvan loppu. Sinä päivänä, jona sinä astut jalkasi minun +kynnykseni yli, minä tapan sinut." + +"Ajatko sinä minut pois minun omasta kodistani?" + +"Sinulla ei ole kotia. Ekeby on minun." + +Majurinrouvan valtaa voimattomuuden henki. Hän väistyy aina ovelle, ja +majuri seuraa hänen kintereillään. + +"Sinä, joka olet ollut minun elämäni onnettomuus", valittaa rouva, +"onko sinulla nyt valta tehdä minulle tämäkin?" + +"Ulos, ulos!" + +Rouva nojaa ovenpieleen, panee kätensä ristiin ja painaa ne +kasvoilleen. Hän ajattelee äitiänsä ja mutisee itsekseen: + +"Kiellettäköön sinut, niinkuin minut kielsit, olkoon maantie kotisi, +olkikupo vuoteesi! Niin se vain käy. Niin käy." + +Mutta Bron hyvä vanha rovasti ja Munkerudin laamanni, ne tulivat nyt +majuri Samzeliuksen luo ja koettivat rauhoittaa häntä. He sanoivat +hänelle, että hänen on parasta unohtaa kaikki nuo vanhat jutut, antaa +kaiken olla sillänsä, unohtaa ja antaa anteeksi. + +Majuri pudistaa lempeät kädet pois olkapäältänsä. Häntä on hirmuista +lähestyä, niinkuin Kristian Berghiä äsken. + +"Se ei ole suinkaan vanha juttu", huutaa hän. "Minä en ole tiennyt +siitä mitään ennen kuin tänään. Minä en ole ennen voinut rangaista +avionrikkojaa." + +Sen kuullessaan kohottaa majurinrouva päänsä ja saa entisen +rohkeutensa. + +"Ennen marssit sinä itse ulos kuin minä. Luuletko sinä, että minä +väistyn sinua", sanoo hän. Ja hän astuu ovelta peremmälle. + +Majuri ei vastaa, mutta hän vartioi vaimonsa jokaista liikettä, +ollakseen valmis iskemään, jos ei muuten pääsisi hänestä erilleen. + +"Auttakaa minua, hyvät herrat", huutaa rouva, "että saan tuon miehen +köysiin ja ulos, kunnes hänen järkensä jälleen selviää! Muistakaa, kuka +minä olen ja kuka hän on! Ajatelkaa sitä, ennen kuin minun täytyy +väistyä häntä. Minä hoidan kaikki Ekebyn asiat, ja hän istuu päivät +päästään syöttämässä karhuja luolassa. Auttakaa minua, hyvät ystävät ja +naapurit! Täällä joudutaan loputtomaan kurjuuteen, jos minua ei täällä +ole. Talonpoika elää minun metsieni hakkuulla ja minun takkirautani +vedolla. Hiilenpolttaja saa toimeentulonsa hankkimalla hiiliä minulle, +lauttamies uittamalla hirsiäni. Minä se jakelen kaiken rikkautta +tuottavan työn. Sepät, käsityöläiset ja tukkimiehet elävät minua +palvelemalla. Uskotteko te, että tuo voi jatkaa minun työtäni? Minä +sanon teille: jos te ajatte minut ulos, niin laskette nälänhädän +sisään." + +Taas nostetaan joukko käsiä auttamaan majurinrouvaa, taas lasketaan +lempeitä käsiä sovittelevasti majurin olkapäille. + +"Ei", sanoo hän, "pois te siitä! Kuka tahtoo puolustaa +avioliitonrikkojaa? Minä sanon teille, minä, että jollei hän lähde +mielihyvällä, otan minä hänet ja kannan karhujeni ruoaksi." + +Niin laskeutuvat taas kohotetut kädet. + +Silloin, suurimmassa hädässä, kääntyy majurinrouva kavaljeerien +puoleen. + +"Sallitteko tekin, kavaljeerit, että minut ajetaan pois omasta +kodistani? Olenko minä antanut teidän paleltua ulkona lumessa talvella, +olenko minä kieltänyt teiltä muikeaa olutta ja makeata viinaa? Pyysinkö +minä palkintoa, kun annoin teille ruokaa ja vaatteita? Ettekö te ole +leikkineet minun jaloissani, turvallisina kuin lapset äidin helmoissa? +Eikö tanssi ole teiskunut saleissani? Eikö hupi ja nauru ole olleet +teidän jokapäiväinen leipänne? Älkää antako tämän miehen, joka on ollut +minun elämäni onnettomuus, ajaa minua pois omasta kodistani, +kavaljeerit! Älkää antako minun joutua mieron kiertäjäksi!" + +Ne sanat kuullessaan oli Gösta Berling hiipinyt erään kauniin, +tummatukkaisen tytön luo, joka oli istunut suuressa pöydässä. + +"Sinä olit viisi vuotta sitten paljon Borgin kartanossa, Anna", hän +sanoo. "Tiedätkö sinä, majurinrouvako se sanoi Ebba Dohnalle, että minä +olin virkaheitto pappi?" + +"Auta majurinrouvaa, Gösta!" on tytön ainoa vastaus. + +"Sinä ymmärrät, että minä tahdon ensin tietää, onko hän tehnyt minusta +murhaajan." + +"Oh, Gösta, mitä ajatuksia nuo ovat? Auta häntä, Gösta!" + +"Sinä et tahdo vastata, huomaan minä. Siis on Sintram puhunut totta." +Ja Gösta menee takaisin kavaljeerien joukkoon. Hän ei nosta +sormeansakaan auttaakseen majurinrouvaa. + +Oi, miksi pisti majurinrouva kavaljeerit eri pöytään, kaakeliuunin +nurkkaan! Nyt ovat yön ajatukset heränneet heidän aivoissaan, nyt +leimuaa heidän kasvoillaan viha, joka ei ole pienempi kuin majurinkaan. + +Armottoman kovina he vaikenevat hänen rukoillessaan. + +Eikö kaikki, mitä he näkevät, vahvista vain yön näkyjä? + +"Kyllä huomaa, ettei hän ole saanut sopimustaan uudistetuksi", mutisee +yksi. + +"Mene helvettiin, noita-akka!" huutaa toinen. "Oikeuden mukaan pitäisi +juuri meidän ajaa sinut ovesta." + +"Naudat", huutaa kavaljeereille vanha, heikko Eberhard-setä, "ettekö te +ymmärrä, että sehän oli Sintram?" + +"Tietysti ymmärrämme, tietysti tiedämme", vastaa Julius, "mutta entäpä +sitten? Eikö se voi olla totta kuitenkin kaikitenkin? Eikö Sintram käy +paholaisen asioilla? Eikö heillä ole läheiset välit?" + +"Mene sinä, Eberhard, mene ja auta häntä", he pilkkaavat. "Sinä et usko +helvettiin, sinä. Mene sinä." + +Ja Gösta Berling seisoo hiljaa, sanatonna, liikkumatta. + +Ei, tältä uhkaavalta, mutisevalta, riitelevältä kavaljeerijoukolta ei +majurinrouva saa apua. + +Silloin hän peräytyy taas ovelle ja nostaa kasvoilleen kätensä, jotka +ovat ristissä. + +"Kiellettäköön sinut niinkuin minut kielsit", hän huutaa itsekseen +katkerassa surussaan. "Olkoon maantie kotisi, olkikupo vuoteesi!" + +Sitten hän laskee toisen kätensä ovenripaan, mutta toisen kohottaa +korkeutta kohti. + +"Huomatkaa se, te, jotka nyt annatte minun suistua! Huomatkaa se, että +teidän hetkenne pian tulee! Te hajoatte, ja teidän paikkanne on jäävä +autioksi. Kuinka te voitte seistä, kun minä en tue teitä? Sinä, +Melchior Sinclaire, jolla on raskas käsi ja joka annat vaimosi tuntea +sitä, varo itseäsi! Sinä, Brobyn pappi, nyt tulee rangaistus! +Kapteeninrouva Uggla, varo kotiasi, köyhyys tulee! Te nuoret kauniit +naiset, Elisabet Dohna, Marianne Sinclaire, Anna Stjärnhök, älkää +luulko, että minä olen ainoa, jonka täytyy paeta kodistaan. Ja +kavahtakaa itseänne, kavaljeerit, nyt tulee myrsky maahan. Teidät +lakaistaan pois maasta, nyt on teidän päivänne laskenut, nyt se on +totisesti laskenut! Minä en valita itseäni, vaan teitä, sillä myrsky +lentää ympäri korvienne, ja kuka voi seistä, kun minä olen kaatunut? Ja +minun sydämeni vaikeroi köyhän kansan tähden. Kuka antaa sille työtä, +kun minä olen poissa?" + +Nyt avaa majurinrouva oven, mutta silloin kohottaa kapteeni Kristian +päänsä ja kysyy: + +"Kuinka kauan täytyy minun maata tässä sinun jaloissasi, Margareta +Celsing? Etkö tahdo antaa minulle anteeksi, jotta minä saan nousta ja +sotia sinun puolestasi?" + +Silloin käy majurinrouva ankaran sisäisen taistelun; mutta hän tietää, +että jos hän antaa Kristian Berghille anteeksi, silloin tämä nousee ja +sotii hänen miehensä kanssa, ja silloin tulee miehestä, joka on +rakastanut häntä uskollisesti neljäkymmentä vuotta, murhaaja. + +"Pitääkö minun vielä antaa anteeksi?" sanoo hän. "Etkö sinä ole syypää +kaikkeen onnettomuuteeni, Kristian Bergh? Mene kavaljeerien joukkoon ja +iloitse työstäsi!" + +Niin meni majurinrouva. Hän meni tyynenä, jättäen jälkeensä kauhun. Hän +suistui, mutta suuruutta oli hänen alennuksessaankin. Hän ei vaipunut +hentomieliseen suruun, vaan vielä vanhuudessaan hän riemuitsi +nuoruutensa rakkaudesta. Hän ei vaipunut valituksiin ja surkeaan itkuun +jättäessään kaiken, hän ei pelännyt lähteä kerjuupussi ja ryhmysauva +kädessä kiertämään maailmanrantaa. Hän sääli ainoastaan köyhiä +talonpoikia ja iloisia, huolettomia Lövenin rantain asukkaita, köyhiä +kavaljeereja, kaikkia, joita hän oli suojellut ja pitänyt pystyssä. + +Hän oli kaikkien hylkäämä, ja silti oli hänellä voimaa karkottaa +luotaan viimeinen ystävänsä, ettei tekisi hänestä murhaajaa. + +Hän oli merkillinen nainen, suuri voimassa ja toiminnanhalussa. Me emme +niinkään heti näe hänen vertaistansa. + +Seuraavana päivänä lähti majuri Samzelius pois Ekebystä ja muutti omaan +kartanoonsa Sjöhön, joka on aivan lähellä suurta tehdasta. + +Altringerin testamentissa, jolla majuri sai tehtaat, oli selvästi +määrätty, ettei yhtään niistä saanut myydä tai lahjoittaa, vaan että +majurin kuoltua kaiken piti joutua perinnöksi hänen vaimolleen tahi +tämän perillisille. Kun majuri siis ei voinut hajoittaa tuota vihattua +perintöä, hän asetti kavaljeerit sitä hallitsemaan, uskoen sillä tavoin +tuottavansa Ekebylle ja kuudelle muulle tehtaalle suurimman vahingon. + +Kun nyt ei kukaan maassa epäillyt, että ilkeä Sintram kävi paholaisen +asioilla, ja kun kaikki, mitä hän oli luvannut heille, nyt loistavasti +toteutui, niin olivat kavaljeerit ihka varmoja siitä, että sopimus +menee tuiki täsmällensä täytäntöön. Ja vahvasti he olivat päättäneet, +etteivät sen vuoden kuluessa tee mitään järkevää tai hyödyllistä ja +akkamaista; aivan vakuuttuneita he olivat myös, että majurinrouva oli +paha noita, joka oli tahtonut heidän turmiotansa. + +Vanha Eberhard-setä, filosofi, ivasi heidän luulojaan, mutta kuka +välitti hänenlaisestaan, joka oli epäuskossaan niin itsepäinen, että +jos hän olisi maannut vaikka keskellä kadotuksen liekkejä ja nähnyt +kaikkien pirujen ympärillään irvistelevän, hän olisi väittänyt, ettei +piruja ole olemassa, koska niitä ei voi olla, sillä Eberhard-setä oli +suuri filosofi. + +Gösta Berling ei sanonut kenellekään, mitä hän uskoi. Varmasti hän +tunsi olevansa majurinrouvalle varsin vähässä kiitollisuuden velassa +siitä, että rouva oli tehnyt hänestä Ekebyn kavaljeerin; parempi olisi +hänestä nyt ollut maata maan povessa kuin kantaa tunnollansa tietoa, +että oli syypää Ebba Dohnan itsemurhaan. Hän ei kohottanut kättänsä +kostaakseen majurinrouvalle, mutta ei myös auttaakseen häntä. Hän ei +voinut sitä tehdä. Mutta kavaljeerit olivat nyt päässeet suureen +valtaan ja kunniaan. Joulu oli parhaillaan juhlineen ja huveineen, +kavaljeerien sydämet olivat riemua täynnä, ja jos suru lie painanut +Gösta Berlingin mieltä, ei hän kantanut sitä kasvoillaan eikä +huulillaan. + + + + +Neljäs luku + +GÖSTA BERLING, RUNOILIJA + + +Joulu oli, ja tanssiaiset piti pantaman toimeen Borgin kartanossa. + +Siihen aikaan, ja siitä on nyt kai lähes kuusikymmentä vuotta, asui +Borgissa eräs nuori kreivi Dohna; vastanainut hän oli, ja nuori, kaunis +kreivitär hänellä oli. Olipa varmasti oleva hauskaa vanhassa +kreivinkartanossa. + +Kutsu oli tullut myöskin Ekebyhyn, mutta siellä huomattiin, että +kaikista, jotka sinä vuonna viettivät joulua siellä, oli Gösta Berling, +runoilijaksi kutsuttu, ainoa, joka halusi mennä. + +Borg ja Ekeby ovat molemmat pitkän Lövenin rannalla, mutta toinen +toisella puolen, toinen toisella. Borg oli Svartsjön pitäjässä, Ekeby +Bron. Kun järveä ei voi kulkea, on Ekebystä Borgiin parin peninkulman +matka. + +Köyhä Gösta Berling -- siihen juhlaan varustivat vanhat herrat hänet +aivan kuin hän olisi ollut kuninkaanpoika ja kuin hänen olisi tullut +kantaa kuningaskunnan kunniaa. + +Hännystakki välkkyvine nappeineen oli uusi, röyhelys kankea, ja +kiiltonahkaiset kengät hohtivat. Hänellä oli hienonhieno +majavannahkaturkki ja sopulinnahkainen lakki vaaleilla, kiharaisilla +hiuksillaan. He käskivät levittää hopeakyntisen karhunnahan hänen +kilpa-ajorekeensä ja antoivat hänen ajettavakseen mustan Don Juanin, +tallin ylpeyden. + +Hän vihelsi valkoista Tankrediansa ja tarttui punottuihin ohjaksiin. +Riemuiten hän lähti rikkauden ja komeuden loistoissa Borgiin, hän joka +jo loisti kyllin ruumiinsa kauneutta ja henkensä leikkivää neroa. + +Hän lähti aikaisin aamupäivällä. Oli sunnuntai, ja hän kuuli +virrenveisuuta Bron kirkosta ajaessaan sen ohi. Sitten hän ajoi kolkkoa +metsätietä Bergaan, jossa kapteeni Uggla siihen aikaan asui. Siellä hän +aikoi viipyä päivällisillä. + +Berga ei ollut suinkaan rikkaan miehen koti. Nälkä tunsi tien kapteenin +turvekattoiseen virkataloon, mutta se otettiin vastaan pilalla, sitä +huvitettiin laululla ja leikillä kuten muitakin vieraita, ja se meni +pois yhtä vastahakoisesti kuin nämäkin. + +Vanha mamseli Ulrika Dillner, hän joka hoiti kotitoimia ja kutoi +kankaita Bergan talossa, seisoi rappusilla ja toivotti Gösta Berlingin +tervetulleeksi. Neiti lyykisti hänelle, ja irtokiharat, jotka +riippuivat hänen ruskeiden, tuhatryppyisten kasvojensa ohimoilla, +tanssivat ilosta. Saliin hän vei Gösta Berlingin, ja sitten hän alkoi +kertoa talonväestä ja heidän moninaisista vaiheistansa. + +Huoli odotti oven takana, sanoi hän, tuimat ajat oli Bergan kartanossa. +Heillä ei ollut edes piparjuurta suolaiseen päivällislihaan, vaan +Ferdinand ja tytöt olivat valjastaneet Disan reen eteen ja lähteneet +sitä lainaamaan Munkerudista. + +Kapteeni oli metsällä taasen ja tuo kai sieltä sitkeän jäniksen, johon +saa valmistaessa tuhrata enemmän voita kuin koko otus maksaa. Moista +sanoi kapteeni ruoan hankkimiseksi taloon. Ja menisihän sekin mukiinsa, +kun hän vain ei toisi kettua, kelvotonta, kurjinta elukkaa, minkä +Herramme on luonut, hyödytön sekä kuolleena että elävänä. + +Ja kapteeninrouva, niin, hän ei ollut vielä noussut vuoteesta. Hän +loikoi yhä lukien romaania, kuten hän päivät päästään teki. Ei häntä +ollut luotu työhön, sitä Herran enkeliä. + +Ei, työtä sai tehdä se, joka oli näin vanha ja harmaa kuin Ulrika +Dillner. Yöt ja päivät hän sai puurtaa pitääkseen talorähjää pystyssä. +Eikä se ollut aina liioin helppoa, sillä, toden tunnustaen, kerran ei +heillä ollut talossa koko talvena muuta liharuokaa kuin karhunkinkkua. +Eikä hän suurta palkkaa odottanut, pennin pyöreääkään hän ei ollut +vielä nähnyt, mutta eiväthän ne nakanne häntä maantiellekään sitten kun +hän ei enää jaksa ruokansa edestä ahertaa. Ne, talonväki, pitivät +seuramamseliakin ihmisenä, ja kyllä ne saattavat kerran vanhan Ulrikan +kunnialla hautaan, jos heillä on millä arkun ostaa. + +"Sillä kuka tietää, kuinka tässä käy!" puhkeaa hän sanomaan ja pyyhkii +silmiänsä, jotka aina olivat niin kerkeät kyyneltymään. "Me olemme +velkaa ilkeälle ruukinpatruuna Sintramille, ja hän ottaa ehkä meiltä +kaikki. Tosin on Ferdinand nyt kihloissa rikkaan Anna Stjärnhökin +kanssa, mutta se Anna, se väsyy, se väsyy häneen. Ja mihin me sitten +joudumme, me, joilla on kolme lehmää ja yhdeksän hevosta, ja nuo meidän +iloiset nuoret neidit, jotka tahtovat lentää tanssiaisista +tanssiaisiin; me, kuivine peltoinemme, jotka eivät mitään kasva, ja +meidän kiltti Ferdinandimme, josta ei koskaan tule oikeata miestä! Mikä +perii koko tämän siunatun talon, jossa viihtyy kaikki muu mutta ei +työ?" + +Mutta päivällisen aika läheni ja talonväki kokoontui. Kiltti Ferdinand, +talon lauhkea poika, ja iloiset tyttäret tulivat kotiin ja toivat +lainaamansa piparjuuret. Kapteeni tuli järveltä päin, avantokylvyn ja +metsänjuoksun vahvistamana. Hän paiskasi ikkunan auki saadakseen +raitista ilmaa ja pudisti Göstan kättä miehen voimalla. Ja +kapteeninrouva tuli, kahisten silkissä, ja leveät pitsit ulottuivat +aina hänen valkoisten kättensä sormille, joita Gösta sai suudella. + +Kaikki tervehtivät iloiten Göstaa, leikkipuhe lensi seuraan, iloisesti +he kyselivät häneltä: + +"Kuinka te voitte siellä Ekebyssä, kuinka voitte siellä luvatussa +maassa?" + +"Maito ja hunaja siellä vuotavat", hän vastasi silloin. "Me tyhjennämme +vuoret raudasta ja täytämme kellarit viinillä. Pelto kantaa kultaa, +jolla me silaamme elämän kurjuudet, ja metsä hakataan kumoon ja +rakennetaan siitä keiliratoja ja huvihuoneita." + +Mutta kapteeninrouva huokasi ja hymyili vastauksen kuullessaan ja hänen +huuliltansa tunkihe yksi ainoa sana: + +"Runoilija!" + +"Monta syntiä on minun tunnollani", vastasi Gösta, "mutta koskaan en +ole kirjoittanut runon pätkää." + +"Sinä olet sittenkin runoilija, Gösta, sen lisänimen saat pitää. Sinä +olet elänyt useampia runoja kuin meidän runoilijamme ovat +kirjoittaneet." + +Sitten puhui kapteeninrouva, lempeästi kuin äiti, Göstan turhaan +kulutetusta elämästä. "Minä tahdon elää nähdäkseni sinusta tulevan +miehen", sanoi hän. Ja Göstasta tuntui suloiselta, että häntä kiihoitti +eloon tuo hellä nainen, joka oli niin uskollinen ystävä ja jonka +voimakas, haaveileva sydän hehkui suurten tekojen rakkautta. + +Mutta kun he olivat nousseet hauskalta aterialta ja nauttineet +piparjuurilihaa ja kaalia ja tippaleipiä ja jouluolutta ja Gösta oli +saanut heidät hymyilemään ja kyynelöimään kertomalla majurista ja +majurinrouvasta ja Brobyn papista, kuului pihalta kulkusten kilinää, ja +heti kohta astui heidän keskeensä ilkeä Sintram. + +Hän loisti tyytyväisyyttä kaljusta kiireestä aina pitkiin, latuskaisiin +jalkoihinsa asti. Hän keikutti pitkiä käsiään ja väänteli naamaansa. +Huomasi helposti hänen tuovan huonoja uutisia. + +"Oletteko kuulleet", kysyi tuo ilkeä, "oletteko kuulleet, että tänä +päivänä on ensi kertaa kuulutettu Anna Stjärnhök ja rikas Dahlberg +Svartsjön kirkossa? Anna Stjärnhök mahtoi unohtaa, että oli kihloissa +Ferdinandin kanssa." + +He eivät olleet siitä sanaakaan kuulleet. He hämmästyivät ja surivat. + +Jo kuvittelivat he mielessään kotinsa hävitettynä tuon ilkiön velan +suoritukseksi: rakkaat hevoset myydään ja samoin kuluneet huonekalut, +jotka oli peritty kapteeninrouvan kotoa. He näkivät iloisen elämän +loppuvan juhlinensa ja matkoinensa tanssiaisista tanssiaisiin. +Karhunkinkku oli joutuva taas pöydälle, ja nuorten täytyisi hajota +kotoa vieraita palvelemaan. + +Kapteeninrouva hyväili poikaansa ja antoi hänen tuntea iäti pysyvän +rakkauden lohdutusta. + +Mutta -- istuihan Gösta Berling heidän joukossaan, ja tuo voittamaton +hautoi tuhatta suunnitelmaa päässään. + +"Kuulkaa", huusi hän, "vielä ei ole aika vaikerrella. Svartsjön +papinrouva se on tämän tempun tehnyt. Hän on saanut Annan valtaansa, +kun Anna nyt meni asumaan pappilaan. Hän se on saanut Annan hylkäämään +Ferdinandin ja ottamaan vanhan Dahlbergin, mutta vielä he eivät ole +vihityt, eivätkä mene vihille. Minä puhun hänen kanssaan, minä riistän +hänet papin väeltä ja sulhaselta. Minä tuon hänet tänne, tullessani +ensi yönä. Sitten ei vanha Dahlberg hyödy hänestä enää mitään." + +Niin päätettiin. Gösta lähti yksin Borgiin, saamatta kyyditä +ainoatakaan noista iloisista neidoista, mutta lämpimin onnentoivotuksin +ajattelivat kotiinjäävät hänen matkaansa. Ja Sintram, joka jo +riemuitsi, että nyt tulee vanha Dahlberg peijatuksi, päätti jäädä +Bergaan nähdäkseen, miten Gösta palaa ja tuo uskottoman tullessaan. +Kääripä hän suopeuden puuskassa Göstan ympärille viheriäisen +matkavyönsäkin, jonka itse mamseli Ulrika oli hänelle lahjoittanut. + +Mutta kapteeninrouva tuli rappusille, kädessään kolme pientä, +punasiteistä kirjaa. + +"Ota nämä", sanoi hän Göstalle, joka jo istui reessä, "ota nämä, jollet +onnistu! Se on 'Corinne', madame Staëlin 'Corinne'. En tahdo, että ne +menevät huutokaupassa." + +"Kyllä onnistun." + +"Oi, Gösta, Gösta", sanoi kapteeninrouva ja silitti kädellään hänen +päätänsä, "vahvoin ja heikoin ihmisistä. Pitkänkö aikaa muistat, että +muutamien köyhäin raukkojen onni on sinun kädessäsi." + +Taas kiiti Gösta pitkin maantietä, musta Don Juan edessä, valkea +Tankred perässä, ja seikkailun riemu täytti hänen sydämensä. Nuori +valloittaja hän tunsi olevansa: innon henki hehkui hänessä. + +Tie vei hänet Svartsjön pappilan ohi. Hän kiepahutti sinne ja kysyi, +eikö hän saisi viedä Anna Stjärnhökiä tanssiaisiin. Ja hän sai. +Kauniin, itsepäisen tytön hän sai rekeensä. Kuka ei tahtoisi kiitää +mustan Don Juanin reessä! + +Nuoret olivat ensin ääneti, mutta sitten alkoi Anna Stjärnhök +keskustelun, uhkapäisenä kuin itse ylimielisyys. + +"Onko Gösta kuullut, mitä pappi kuulutti tänään kirkossa?" + +"Kuuluttiko, että sinä olet kaunein tyttö Lövenin ja Klara-joen +mailla?" + +"Gösta on tuhma, mutta senhän ihmiset tietävät. -- Hän kuulutti minua +ja ukko Dahlbergia." + +"Totta tosiaan, olisinko antanut sinun istua rekeen ja itse istunut +tänne taakse, jos tuon olisin tiennyt! Totta tosiaan, olisinko sinua +tanssiaisiin vienyt." + +Ja ylpeä perijätär vastasi: + +"Olisin minä päässyt perille ilman Gösta Berlingiäkin." + +"Onpa kuitenkin sääli sinua, Anna", sanoi Gösta miettivästi, "etteivät +isäsi ja äitisi ole elossa. Nyt olet sellainen kuin olet, eikä kukaan +voi vakavasti sinuun luottaa." + +"Vielä suurempi sääli, ettet sanonut tuota ennemmin, niin olisi joku +toinen saanut viedä minut tanssiaisiin." + +"Papinrouva ajattelee niinkuin minäkin, että sinä tarvitset +isänsijaisen, muutoin ei hän olisi pannut sinua aisapariksi noin +vanhalle kaakille." + +"Ei se papinrouva sitä ole määrännyt." + +"Oh, Herra varjele, itsekö sinä valitsit niin pulskan miehen." + +"Hän ei ota minua rahojen tähden." + +"Ei, ne vanhat juoksevat vain sinisten silmäin ja punaisten poskien +tähden, ja ne ovat kauhean suloisia, kun niin tekevät." + +"Oh, Gösta, ettet häpeä!" + +"Mutta muista ja tiedä se, että tästä lähin et enää saa leikkiä nuorten +miesten kanssa. Nyt loppui tanssi ja leikit. Sinun paikkasi on sohvan +nurkassa -- tai ehkäpä aiot lyödä viiraa[6] ukko Dahlbergin kanssa?" + +He vaikenivat sitten, kunnes nousivat Borgin jyrkkiä mäkiä. + +"Kiitos kyydistä! Taitaapa aikaa mennä, ennen kuin vasta ajan Gösta +Berlingin kanssa." + +"Kiitos luvasta! Monta tunnen, jotka ovat katuneet päivää, jolloin +ajoivat kemuihin sinun kanssasi." + +Ei ollut kovin lauhkea seudun uhkamielinen kaunotar, kun hän nyt astui +tanssisaliin ja silmäsi kokoutuneita vieraita. + +Ennen muita hän näki pienen, kaljupäisen Dahlbergin ja hänen vieressään +pitkän, solakan vaaleakiharaisen Gösta Berlingin. Hän olisi tahtonut +ajaa heidät molemmat salista ulos. + +Hänen sulhasensa tuli pyytämään häntä tanssiin, mutta Anna otti hänet +vastaan musertavan hämmästyneenä. + +"Tanssiiko hän? Eihän se ole hänen tapaistaan!" + +Ja tytöt tulivat onnittelemaan häntä. + +"Älkää teeskennelkö, tytöt! Ei teidän tarvitse luulla, että kukaan ukko +Dahlbergiin rakastuu. Mutta hän on rikas, ja minä olen rikas, ja se lyö +hyvin yksiin." + +Vanhat rouvat tulivat hänen luoksensa, puristivat hänen valkoista +kättänsä ja puhuivat elämän suurimmasta onnesta. + +"Onnitelkaa pastorinrouvaa", sanoi hän silloin. "Hän iloitsee enemmän +kuin minä." + +Mutta tuossa seisoi Gösta Berling, tuo iloinen kavaljeeri, jota +tervehdittiin riemulla hänen raikkaan hymynsä ja kauniiden sanojensa +vuoksi, sanojen jotka seuloivat kultahietaa elämän harmaalle kankaalle. +Ei koskaan ennen ollut Anna Stjärnhök nähnyt häntä sellaisena kuin tänä +iltana. Ei ollut hän suinkaan ulos nakattu, hyljätty, koditon +kujeveikko, ei: kuningas miesten joukossa hän oli, syntyisin kuningas. + +Gösta ja muut nuoret miehet liittoutuivat Annaa vastaan. Hänen tuli +saada huomata, kuinka pahoin hän teki, kun antoi itsensä ja kauniit +kasvonsa ja suuret rikkautensa vanhalle ukolle. Ja he istuttivat häntä +kymmenen tanssin ajan. Hän kiehui kiukusta. + +Yhdenteentoista tanssiin tuli pyytämään eräs kaikkein halvimmista, +raukka, jonka kanssa kukaan muu ei tahtonut tanssia. + +"Leipä loppui, palttu pöydälle", sanoi Anna. + +Leikittiin panttisilla. Vaaleakiharaiset tytöt panivat päänsä yhteen ja +tuomitsivat hänet suutelemaan miestä, josta hän enin piti. Ja ilkkuvin +huulin he odottivat näkevänsä, että tuo ylpeä kaunotar suutelisi ukko +Dahlbergia. + +Mutta hän suoristihe, uhkeana vihassaan, ja sanoi: + +"Enkö saa yhtä hyvin antaa korvapuustia sille, josta pidän vähimmin?" + +Silmänräpäyksessä tulistui Göstan poski hänen lujan kätensä iskusta. +Gösta lensi hehkuvanpunaiseksi, mutta hillitsi itsensä, tarttui hänen +käteensä, piti sitä sekunnin kiinni ja kuiskasi: + +"Tule puolen tunnin päästä alakertaan punaiseen vieraskamariin!" + +Hänen siniset silmänsä säteilivät Annalle ja kietoivat hänet kuin +taikakahlein. Anna tunsi, että hänen täytyi totella. + +Siellä punaisessa huoneessa hän kohteli Göstaa ylpeästi ja kovin +sanoin. + +"Mitä se Gösta Berlingiin kuuluu, kenen kanssa minä menen naimisiin?" + +Göstalla ei vielä ollut lempeät sanat huulillaan, eikä hänestä ollut +viisasta heti puhua Ferdinandista. + +"Minusta ei se rangaistus ollut liian ankara, että sait istua kymmenen +tanssia. Mutta sinun mielestäsi on luvallista rankaisematta rikkoa +valoja ja lupauksia. Jos parempi mies kuin minä olisi ottanut +rangaistuksen huolekseen, olisi hän ehkä toimittanut sen ankarammin." + +"Mitä minä sitten olen tehnyt sinulle ja teille muille, kun ette anna +minun olla rauhassa? Rahojeni tähden te minua vainoatte. Löveniin minä +ne viskaan, haratkoon sitten kuka tahtoo ne sieltä." + +Hän pani kädet kasvoillensa ja itki kiukusta. + +Silloin heltyi runoilijan sydän. Hän häpesi ankaruuttaan. Hän puhui +hyväilevällä äänellä. + +"Ah, lapsi, anna minulle anteeksi! Anna anteeksi kurjalle Gösta +Berlingille! Ei kukaan välitä siitä, mitä sellainen raukka sanoo tai +tekee, sen sinä kyllä tiedät. Ei kukaan itke hänen vihaansa, yhtä hyvin +voisi itkeä itikan puremaa. Se oli hulluutta, mutta minä tahdoin estää +meidän kauneimman ja rikkaimman tyttömme menemästä tuolle vanhalle. Ja +nyt olen minä tuottanut vain surua sinulle." + +Hän istahti sohvalle Annan viereen. Hiljaa hän laski kätensä Annan +vyötäreille tukeakseen häntä ja sovittaakseen hyväilevän hellästi. + +Anna ei väistynyt. Hän painautui hänen puoleensa, kietoi kätensä hänen +kaulaansa ja itki nojaten kaunista päätänsä hänen olkaansa vasten. + +Oi runoilija, sinä vahvin ja heikoin ihmisistä, eipä näiden käsien +pitänyt levätä sinun kaulallasi. + +"Jos minä olisin tämän tiennyt", kuiskasi Anna, "silloin en koskaan +olisi ottanut tuota ukkoa. Minä olen katsellut sinua tänä iltana, +kukaan ei ole sellainen kuin sinä." + +Mutta kelmeiden huuliensa välistä sai Gösta puristetuksi: + +"Ferdinand." + +Anna vaiensi hänet suudelmalla. + +"Hän ei ole mitään, ei kukaan ole enempi sinua. Sinulle olen +uskollinen." + +"Minä olen Gösta Berling", sanoi Gösta synkästi, "minun kanssasi et +sinä voi mennä naimisiin." + +"Sinua minä rakastan, ylhäisin miehistä olet sinä. Ei mitään tarvitse +sinun tehdä, ei mitään tarvitse sinun olla. Sinä olet syntynyt +kuninkaaksi." + +Silloin kiehui runoilijan veri. Anna oli kaunis ja suloinen +rakkaudessaan. Gösta sulki hänet syliinsä. + +"Jos tahdot tulla omakseni, et voi jäädä enää pappilaan. Anna minun +viedä sinut jo tänä yönä Ekebyhyn, siellä minä tiedän suojella sinua, +kunnes voimme viettää häät." + + * * * * * + +Siitä tuli huimaava matka sinä yönä. Totellen rakkautensa käskyä he +antoivat Don Juanin kiidättää itseänsä. Tuntui kuin jalaksien kitinä +olisi ollut hyljättyjen valitusta. Mitä huolivat he siitä? Anna riippui +Göstan kaulassa, ja Gösta seisoi kumarassa ja kuiskasi hänen korvaansa: + +"Voiko autuutta mitään verrata varkain saadun riemun suloon!" + +Mitä merkitsi kuuluttaminen? He rakastivat. Ja ihmisten viha! Gösta +Berling uskoi kohtaloon, kohtalo oli pakottanut heitä: kohtaloa vastaan +ei kukaan voi taistella. + +Vaikka tähdet olisivat olleet hääkynttilöitä, jotka oli sytytetty Annan +häiksi, ja Don Juanin kulkuset kirkonkellot, jotka nyt kutsuivat kansaa +katsomaan Annan ja ukko Dahlbergin vihkimistä, niin olisi hänen +kumminkin täytynyt paeta Gösta Berlingin kanssa. Niin mahtava on +kohtalo. + +He olivat onnellisesti sivuuttaneet pappilan ja Munkerudin. Heillä oli +nyt ensin kaksi neljännestä Bergaan ja sieltä sitten kaksi neljännestä +Ekebyhyn. Tie kulki metsänreunaa; heidän oikealla puolellaan oli tummia +vuoria, vasemmalla pitkä, valkea laakso. + +Silloin ryntäsi Tankred reen luo. Se laukkasi niin että vatsa maata +viisti. Kauhusta ulvoen se hyppäsi rekeen ja ryömi Annan jalkoihin. + +Don Juan vavahti ja lähti laukkaan. + +"Susia!" sanoi Gösta Berling. + +He näkivät pitkän, harmaan jonon viilettävän aidan vartta. Siellä oli +ainakin tusina niitä. + +Anna ei pelännyt. Päivä oli ollut siunatun seikkailurikas, ja yöstä +uhkasi tulla yhtäläinen. Se oli elämää -- kiitää yli kiteilevän lumen, +uhmaten petoja ja ihmisiä. + +Gösta noitui, kumartui eteenpäin ja antoi Don Juanille piiskalla aimo +läiskyn. + +"Pelkäätkö?" kysyi hän. + +"Ne aikovat oikaista tuonne eteemme, jossa tie tekee mutkan." + +Don Juan juoksi, kiitäen kilpaa metsän villipetojen kanssa, ja Tankred +ulvoi raivosta ja pelosta. He ehtivät tienmutkaan samassa kuin +sudetkin, ja Gösta karkotti ensimmäisen piiskalla. + +"Ah, Don Juan, poikani, kuinka helposti jättäisit kaksitoista sutta +kintereillesi, jos sinulla ei olisi meitä ihmisiä vedettävänä." + +He sitoivat viheriän matkavyön reen perään. Sudet pelkäsivät sitä ja +pysyivät hetkisen kauempana. Mutta kun ne pääsivät pelostaan, hyökkäsi +yksi niistä läähättäen, riippuvin kielin ja kita auki reen luo. Silloin +otti Gösta madame Staëlin 'Corinnen' ja nakkasi sen suden kitaan. + +Taas he saivat hetkiseksi hengenrauhan, pedot repivät saalista, ja +sitten he tunsivat taaskin tempauksia, kun sudet kiskoivat viheriätä +matkavyötä, ja kuulivat niiden läähätyksen. He tiesivät, ettei ole +yhtään ihmisasuntoa ennen Bergaa, mutta kuolemaa pahemmalta tuntui +Göstasta nähdä noita pettämiänsä. Hän aavisti myöskin, että hevonen +pian väsyy, ja mikä silloin heidät perii? + +Silloin he näkivät Bergan talon metsänreunassa. Kynttilät paloivat +ikkunoissa. Gösta kyllä tiesi, kenen vuoksi. + +Kuitenkin -- nyt sudet pakenivat, peljäten ihmisten läheisyyttä, ja +Gösta ajoi Bergan ohi. Hän ei päässyt kumminkaan kauemmaksi kuin +paikalle, missä tie taaskin sukeltaa metsään, kun hän näki tumman +rykelmän edessään -- sudet odottivat häntä. + +"Käännytään takaisin pappilaan ja sanotaan, että oltiin huviajelulla +tähtivalossa. Tämä ei onnistu." + +He käänsivät hevosen, mutta samassa silmänräpäyksessä kihisivät sudet +reen ympärillä. Harmaat hahmot huhkivat heidän ohitsensa, valkoiset +hampaat välkkyivät ammottavista kidoista ja hehkuvat silmät hohtivat. +Ne ulvoivat nälästä ja verenhimosta. Välkkyvät hampaat olivat valmiit +iskemään pehmeään ihmislihaan. Sudet hyppäsivät Don Juanin kimppuun ja +riippuivat silavöistä. Anna ajatteli, söisivätköhän ne heidät kokonaan, +vai jättäisivätkö mitään jäljelle, joten ihmiset huomisaamuna +löytäisivät rikkirevittyjä jäseniä tallatulta, veriseltä hangelta. + +"Nyt ollaan hengenvaarassa", sanoi Anna, kumartui ja tarttui Tankredia +niskaan. + +"Anna olla, se ei auta! Koiran tähden eivät hukat tänä yönä ole +liikkeellä." + +Niin sanoi Gösta ja käänsi Bergan pihaan, mutta sudet ajoivat häntä +aina rappusille asti. Hänen täytyi puolustautua piiskalla. + +"Anna", sanoi hän, kun he pysähtyivät rappujen eteen, "Jumala ei sitä +tahtonut. Ole nyt reippaalla mielin; jos olet se nainen, jona sinua +pidän, niin ole reippaalla mielin!" + +Sisältä kuultiin kulkusten ääni ja tultiin ulos. + +"Hän toi hänet", huusivat he, "hän toi Annan. Eläköön Gösta Berling!" +Ja tulleita riistettiin sylistä syliin. + +Monta kysymystä ei tehty. Yö oli pitkälle kulunut, matkaajat olivat +vielä tyrmistyneet vaarallisesta matkastaan ja tarvitsivat lepoa. +Riitti jo, että Anna oli tullut. + +Kaikki oli hyvin. Ainoastaan 'Corinne' ja viheriä matkavyö, mamselli +Ulrikan arvokas lahja, olivat hukassa. + + * * * * * + +Koko talo nukkui. Silloin nousi Gösta, pukeutui ja hiipi ulos. Hän otti +aivan hiljaa Don Juanin tallista, vei sen reen eteen ja aikoi lähteä. +Silloin tuli Anna Stjärnhök pihalle. + +"Minä kuulin sinun menevän", sanoi hän. "Silloin nousin minäkin. Olen +valmis lähtemään kanssasi." + +Gösta meni hänen luoksensa ja otti häntä kädestä. + +"Etkö sinä sitä vielä ymmärrä? Se ei saa tapahtua. Jumala ei sitä +tahdo. Kuule nyt ja koeta ymmärtää. Minä olin täällä päivällisillä ja +näin heidän tuskansa sinun uskottomuutesi tähden. Silloin minä lähdin +Borgiin tuomaan sinua takaisin Ferdinandille. Mutta minä olen aina +ollut raukka enkä koskaan muuksi muutu. Minä petin hänet ja otin sinut +itselleni. Täällä elää vanha nainen, joka uskoo, että minusta tulee +mies. Minä petin hänet. Ja toinen vanha raukka tahtoo täällä paleltua +ja nähdä nälkää saadakseen vain kuolla ystäviensä parissa; mutta minä +olin valmis antamaan ilkeän Sintramin anastaa hänen kotinsa. Sinä olit +kaunis, ja synti suloinen. Gösta Berlingiä on niin helppo vietellä. +Voi, mikä raukka minä olen! -- Minä tiedän, miten he rakastavat +kotiansa, nuo tuolla, mutta kumminkin olin valmis jättämään sen +ryöstettäväksi. Unohdin kaiken sinun tähtesi, sinä olit niin suloinen +rakkaudessasi. Mutta nyt, Anna, nyt kun minä näin heidän ilonsa, minä +en tahdo ottaa sinua, en, sitä en voi. Sinä olet ainoa, joka olisit +tehnyt minusta ihmisen, mutta minä en saa pitää sinua. Oi sinua, minun +rakkaani! Hän tuolla taivaassa leikkii meidän tahdollamme. Nyt on aika +meidän taipua hänen kurittavan kätensä alle. Sano, että sinä tästä +päivästä tahdot ottaa kuormasi kantaaksesi! Kaikki tuolla luottavat +sinuun. Sano, että jäät heidän luoksensa ja tulet heidän turvaksensa ja +avuksensa! Jos sinä rakastat minua, jos sinä tahdot keventää minun +syvää suruani, lupaa se minulle! Rakkaani, onko sydämesi niin suuri, +että saatat voittaa itsesi ja samalla hymyillä?" + +Anna suostui haltioituneena kieltäytymisen pyyntöön. + +"Minä teen niinkuin tahdot -- minä uhraudun ja hymyilen." + +"Etkä vihaa köyhiä ystäviäni?" + +Gösta hymyili surumielisesti. + +"Niin kauan kuin rakastan sinua, rakastan minä heitä." + +"Nyt vasta tunnen, millainen nainen sinä olet. On niin raskasta lähteä +luotasi." + +"Hyvästi, Gösta! Mene nyt, Jumalan haltuun! Minun rakkauteni ei saa +houkutella sinua syntiin." + +Hän kääntyi mennäkseen sisään. Gösta seurasi häntä. + +"Unohdatko sinä minut pian?" + +"Lähde nyt, Gösta! Me olemme vain ihmisiä!" Gösta viskautui rekeen, +mutta silloin tuli Anna takaisin. + +"Etkö ajattele susia?" + +"Niitä juuri ajattelenkin, mutta ne ovat tehneet tehtävänsä. Minusta +niillä ei ole enää huolta tänä yönä." + +Vielä kerran hän kurotti kätensä Annan puoleen, mutta Don Juan tuli +kärsimättömäksi ja lähti menemään. Gösta ei tarttunut ohjaksiin. Hän +istui selin ja katsoi taakseen. Sitten hän kallistui reenlaitaa vasten +ja itki epätoivoisesti. + +"Minulla oli onnettareni ja minä ajoin hänet luotani. Itse ajoin hänet +luotani. Miksi en häntä pitänyt?" + +Oi Gösta Berling, vahvin ja heikoin ihmisistä! + + + + +Viides luku + +LA CACHUCHA + + +Sotaratsu, sotaratsu! Sinä vanha, joka nyt seisot lieassa pellolla, +muistatko nuoruuttasi? + +Muistatko taistelun päiviä, sinä urhokas? Sinä porhalsit kuin siipien +kantamana, sinun harjasi hulmusi ylläsi kuin liehuvat liekit, sinun +mustilla ryntäilläsi loisti verivihma sakean vaahdon seassa. +Kultasiloissa komeillen nelistit sinä, ja maa jyrisi sinun allasi. Sinä +vapisit riemusta, sinä urhokas. Ah, miten sinä olit kaunis! + +On harmaa hämäränhetki kavaljeerirakennuksessa. Suuressa huoneessa ovat +kavaljeerien punaisiksi maalatut kirstut pitkin seiniä, ja heidän +pyhävaatteensa riippuvat koukuissa nurkassa. Avonaisen takan tulihohde +leikkii valkoisiksi rapatuilla seinillä ja keltaruutuisilla uutimilla, +jotka verhoavat seinien sänkykaappeja. Kavaljeerien puoli ei ole mikään +kuninkaallinen kammio, ei mikään seralji pehmeine divaaneineen ja +hyllyvine tyynyineen. + +Mutta siellä kaikuu Lilliecronan viulu. La cachuchaa hän soittaa +hämärissä. Yhä uudestaan ja uudestaan hän soittaa sitä. + +Leikatkaa kielet poikki, murtakaa käyrä! Miksi hän soittaa tätä +kirottua tanssia? Miksi hän soittaa sitä, kun Örneclou, vänrikki, juuri +makaa sairaana, niin ankarissa luuvalon tuskissa, ettei voi sängyssä +liikahtaa? Ei, temmatkaa viulu häneltä ja lyökää seinään, jos hän ei +tahdo lopettaa! + +La cachucha, onko se meitä varten, mestari? Onko sitä tanssittava +kavaljeerien rakennuksen heiluvilla lattiapalkeilla, ahtaiden seinien, +savusta nokeutuneiden ja liasta lihavien sisällä, tämän matalan katon +alla? Voi sinua, mitä soitat! + +La cachucha, onko se meitä varten, meitä kavaljeereja? Ulkona viuhuu +lumituisku. Aiotko sinä opettaa lumihiutaleet tanssimaan tahdissa, +soitatko sinä pyryn kevytjalkaisille lapsille? + +Onko sinulla naisten povia, jotka vapisevat kuuman veren lyönneistä, +pieniä nokisia käsiä, jotka ovat heittäneet padan tarttuakseen +kastanjetteihin, paljaita jalkoja kohotettujen helmain alla, piha +peitetty marmorilaatoilla, kyyryisiä mustalaisia säkkipilleineen tai +tamburiinia lyöden, maurilaisia arkaadeja, kuutamoa ja mustia silmiä, +onko sinulla näitä, mestari? Ellei, anna viulusi levätä. + +Kavaljeerit kuivaavat märkiä vaatteitaan takan edessä. Pyörisivätkö he +varsisaappain, raudoitetuin kannoin ja tuumanpaksuisin anturoin. +Kyynäränkorkeaa kinosta he ovat kahlanneet koko päivän päästäkseen +karhunpesälle. Luuletko, että he tanssivat märissä, höyryävissä +sarkavaatteissa, karvainen mesikämmen "moitiéna". + +Iltataivas kimmeltävin tähdin, punaisia ruusuja tummissa naisten +kiharoissa, ahdistavaa viehkeyttä illan ilmassa, synnynnäistä +plastiikkaa liikkeissä, rakkautta maasta nousevaa, taivaasta satavaa, +ilmassa liehuvaa, onko sinulla tätä, mestari; ellei, miksi pakotit +meitä ikävöimään sellaista? + +Ihmisistä julmin, toitotatko torvella taisteluun lieassa olevaa +sotaratsua? Rutger von Örneclou makaa sängyssään, luuvalon kipujen +vangitsemana. Säästä häneltä suloisten muistojen tuskat, mestari! Myös +hänellä on ollut päässä sombrero[7] ja kirjava hiusverkko, myöskin +hänellä on ollut samettitakki ja tikari vyöllä. Säästä vanhaa +Örneclouta, mestari! + +Mutta Lilliecrona soittaa la cachuchaa, alituisesti la cachuchaa, ja +Örneclou kituu kuten rakastaja, joka näkee pääskyn lähtevän lemmittynsä +kaukaiselle asunnolle, kuin peura, jonka kiitävä ajojoukko pakottaa +juoksemaan virvoittavan lähteen ohi. + +Lilliecrona laskee hetkiseksi viulun leukansa alta. + +"Vänrikki, muistaako vänrikki Rosalie von Bergeriä?" + +Örneclou kiroo sydämensä pohjasta. + +"Hän oli kevyt kuin kynttilän liekki. Hän kimmelsi ja tanssi kuin +jalokivi viulunkäyrän päässä. Vänrikki muistaa hänet kyllä Karlstadin +teatterista. Me näimme hänet, kun olimme nuoria, muistaako vänrikki?" + +Ja vänrikki muisti! Rosalie oli pieni ja huima. Räiskyvän tulinen hän +oli. Hän tanssi la cachuchaa. Hän opetti kaikki Karlstadin nuoret +herrat tanssimaan la cachuchaa ja näppäämään kastanjettia. Maaherran +tanssiaisissa tanssivat vänrikki ja neiti von Berger pas de deux'n +espanjalaisissa puvuissa. + +Ja Örneclou oli tanssinut niinkuin tanssitaan viikunapuiden ja +plataanien alla, niinkuin espanjalainen, oikea espanjalainen. + +Kukaan koko Vermlannissa ei osannut la cachuchaa niinkuin hän. Kukaan +ei osannut tanssia sitä niin, että siitä olisi kannattanut puhua, +paitsi hän. + +Minkä kavaljeerin kadotti Vermlanti, kun luuvalo kangisti nämä koivet, +ja suuret muhkut pullistuivat hänen niveliinsä! Millainen kavaljeeri +hän oli ollut, niin solakka, niin kaunis, niin ritarillinen. Kauniiksi +Örneclouksi sanoivat häntä kaikki nuoret tytöt, jotka olisivat voineet +joutua keskenään kuolon kamppailuun tanssista hänen kanssaan. + +Sitten alkaa Lilliecrona taaskin la cachuchaa, aina vain la cachuchaa, +ja Örneclou väikkyy menneihin aikoihin. + +Siinä seisoo hän, ja tuossa seisoo hän, Rosalie von Berger. Äsken he +olivat pukuhuoneessa kahden, Rosalie oli espanjatar, hän oli +espanjalainen. Hän sai suudella Rosalieta, mutta varovasti, sillä +Rosalie pelkäsi hänen mustattuja viiksiään. Nyt he tanssivat. Ah, +niinkuin tanssitaan viikunapuiden ja plataanien alla. Rosalie väistyy, +hän seuraa, hän tulee rohkeaksi, Rosalie kopeaksi, hän loukkautuu, +Rosalie sovittaa. Kun hän vihdoin lankeaa polvilleen ja ottaa Rosalien +vastaan avattuun syliinsä, käy tanssisalissa huokaus, hurmautunut +huokaus. + +Hän oli ollut kuin espanjalainen, oikea espanjalainen. + +Juuri sillä käyränvedolla hän oli taipunut niin, ojentanut kädet noin +ja pistänyt jalkansa eteen, näin, väikkyen varpaillaan, eteenpäin, +noin. Mikä sirous! Hänet olisi voinut veistää marmoriin. + +Hän ei tiedä miten se kävi, mutta hän on saanut jalkansa sängyn laidan +yli, hän seisoo pystyssä, hän taivuttaikse, hän kohottaa kätensä, +napsuttaa sormillaan ja tahtoo väikkyä ympäri lattiaa samoin kuin +ennen, jolloin hän käytti niin ahtaita kiiltonahkakenkiä, että +sukanterät täytyi leikata pois. + +"Hyvä, Örneclou! Hyvä, Lilliecrona, soita häneen henkeä!" + +Hänen jalkansa pettää; hän ei pääse varpailleen. Hän potkaisee toisella +jalalla pari kertaa, muuta ei voi, hän sortuu takaisin sänkyyn. + +Kaunis señor, te olette tullut vanhaksi. + +Ehkäpä señorita myös? + +Ainoastaan Granadan plataanien alla tanssivat la cachuchaa ikuisesti +nuoret gitanat. Ikuisesti nuoret, niinkuin ovat ruusut siksi, että joka +kevät tuo uusia. + +Niinpä on siis hetki tullut leikata viulunkielet poikki. + +Ei, soita Lilliecrona, soita la cachuchaa, aina vain la cachuchaa. + +Opeta meille, että vaikka me kavaljeerien rakennuksessa olemme tulleet +hidasliikkeisiksi ja jäykkäjalkaisiksi, me tunteiltamme olemme aina +vain samoja, aina espanjalaisia. + +Sotaratsu, sotaratsu! + +Sano, että rakastat torven toitotusta, joka puijaa sinut laukkaamaan, +vaikka vedätkin jalkasi verille liekasi rautarenkaisiin! + + + + +Kuudes luku + +EKEBYN TANSSIAISET + + +Oi, menneiden aikain naiset! + +Puhua Teistä on kuin puhua taivaan valtakunnasta: pelkkää kauneutta Te +olitte, pelkkää valoa. Iäti nuoria, iäti kauniita olitte Te, ja helliä +kuin äidin silmät, kun hän katselee alas lapsensa puoleen. Pehmoisina +kuin oravanpojat Te riipuitte miehen kaulassa. Koskaan ei vavissut +äänenne vihasta, koskaan ei tullut otsallenne ryppyjä, koskaan ei +pehmoinen kätenne käynyt karheaksi eikä kovaksi. Te suloiset +pyhimykset, kuin koristetut kuvat Te seisoitte kodin temppelissä. Pyhää +savua ja rukouksia uhrattiin Teille, Teidän kauttanne teki rakkaus +ihmetöitään, ja Teidän päänne ympärille kietoi runous kullanhohtoisen +glooriansa. + +Oi, menneiden aikain naiset, tämä on kertomus siitä, kuinka vielä yksi +teistä antoi Gösta Berlingille rakkautensa. + +Kaksi viikkoa Borgin tanssiaisten jälkeen oli juhlat Ekebyssä. + +Mitkä juhlat ne olivatkaan! Vanhat miehet ja naiset nuortuvat +uudestaan, hymyilevät ja riemuitsevat, kun vain puhuvatkin niistä. + +Mutta niinpä olivatkin kavaljeerit yksin Ekebyn täysvaltaisina herroina +siihen aikaan. Majurinrouva kulki ympäri maailmaa kerjuupussi selässä +ja ryhmysauva kädessä, ja majuri asui Sjössä. Hän ei voinut tulla edes +juhliin, sillä Sjöhön oli ilmestynyt isoarokkoa, ja hän pelkäsi +kuljettavansa tartuntaa muualle. + +Miten paljon nautintoa mahtuikaan noihin suloisiin kahteentoista +tuntiin, aina siitä lähtien kun ensimmäisen viinipullon korkki +päivällispöydässä paukahti, viimeiseen viulunkäyrän vetäisyyn, jolloin +puoliyö jo kauan sitten oli mennyt. Alas vaipuivat ne aikojen kuiluun, +nuo seppelöidyt hetket, joina hurmasi tulinen viini, herkkuisin ruoka, +ihanin soitto, sukkelat näytelmät, kauniit kuvaelmat. Alas vaipuivat +ne, pyörtyneinä pyörryttävimmästä tanssista. Missä oli niin sileitä +lattioita, niin kohteliaita herroja, niin kauniita naisia! + +Oi, menneiden aikain naiset, hyvin Te tiesitte olla juhlien valona. +Tulen, neron ja nuoruuden voiman virrat kiitivät jokaisessa, joka Teitä +lähestyi. Maksoi vaivan tuhlata kultaansa niihin vahakynttilöihin, +joiden oli valaistava Teidän kauneuttanne, viiniin, joka synnytti +hilpeyden Teidän sydämissänne, vaivan maksoi tanssia tähtenne +kengänanturat tomuksi ja saattaa halvatuksi käsi, joka veteli +viulunkäyrää. + +Oi, menneiden aikain naiset, hyvin Te tiesitte olla porttien avaimet. + +Ekebyn saleissa vilisee suloisimmat teidän suloisesta joukostanne. +Siellä on tuo nuori kreivitär Dohna, räiskyvän iloinen ja leikin- ja +tanssinhaluinen, kuten kaksikymmenvuotias ainakin, siellä ovat +Munkerudin laamannin kauniit tyttäret ja Bergan iloiset neidot, siellä +on Anna Stjärnhök tuhat kertaa entistä kauniimpana tuossa lempeässä +raskasmielisyydessään, joka on hänen mielessään vallinnut siitä yöstä +lähtien, jolloin sudet häntä ajoivat; siellä on vielä monta muuta, +jotka eivät ole unhoon joutuneet, mutta joutuvat kerran, ja siellä on +myös kaunis Marianne Sinclaire. + +Hän, tuo maineikas, joka oli loistanut kuninkaan hovissa, paistanut +kreivin linnassa, hän, kauneuden kuningatar, joka oli matkannut ympäri +maata ja saanut kaikkialla ihailua, hän, joka sytytti lemmenliekin, +missä vain näyttäytyi, hän oli suvainnut tulla kavaljeerien juhlaan. + +Korkealla säteili siihen aikaan Vermlannin kunnia, monen ylpeän nimen +kantamana. Paljosta voivat tuon kauniin maan iloiset lapset kerskua, +mutta kun he mainitsivat mainioitaan, silloin he eivät koskaan +unohtaneet mainita Marianne Sinclairea. + +Hänen voittojensa tarut täyttivät maan. + +Puhuttiin kreivinkruunuista, jotka olivat väikkyneet hänen päänsä +päällä, miljoonista, joita oli laskettu hänen jalkoihinsa, +sotilasmiekoista ja runoilijain seppeleistä, joiden loisto oli kutsunut +häntä. + +Eikä hän ollut ainoastaan kaunis. Hän oli nerokas ja oppinut. Ajan +parhaat miehet iloitsivat, jos heillä oli kunnia keskustella hänen +kanssaan. Hän ei itse runoillut, mutta monta hänen aihettaan, jotka hän +oli sulkenut runoilevien ystäviensä sieluun, eli ja ilmeni laulujen +sanoissa. + +Vermlannissa, karhujen maassa, hän oleskeli harvoin. Hänen elämänsä +kului alinomaisilla matkoilla. Hänen isänsä, rikas Melchior Sinclaire, +pysyi vaimonsa kanssa talossaan Björnessä ja antoi Mariannen +matkustella ja olla ylhäisten ystäväin luona suurissa kaupungeissa tai +komeissa herraskartanoissa. Isän ilona oli kertoella rahasummista, +joita tytär tuhlasi, ja vanhukset elivät onnellisina Mariannen elämän +loisteessa. + +Hänen elämänsä oli huvien ja ihailun nautintaa. Ilma hänen ympärillään +oli rakkautta, rakkaus oli hänen lamppunsa ja lyhtynsä, rakkaus hänen +jokapäiväinen leipänsä. + +Usein hän oli itse rakastanut, usein, usein, mutta koskaan ei ollut +ilotuli liekehtinyt niin kauan, että siinä olisi voitu takoa ne +kahleet, jotka sitovat koko iäksi. + +"Minä odotan häntä, sitä vahvaa ryntääjää", oli hänen tapanaan sanoa +rakkaudesta. "Tähän asti ei hän ole kiivennyt vallien yli eikä uinut +juoksuhautojen poikki. Kesynä hän on tullut, ilman villiä silmäystä ja +sydämen hulluutta. Minä odotan sitä valtavaa, joka vie minut pois +itsestäni. Niin vahvana tahtoisin tietää rakkauden itsessäni, että +minun täytyy vavista sen edessä; nyt tunnen vain rakkauden, jolle minun +viisauteni hymyilee." + +Hänen läsnäolonsa sytytti tulen puheeseen, elämän viiniin. Hänen +hehkuva sielunsa sai viulunkäyrät vauhtiin, ja tanssi leijui +suloisimmasti pyörryttäen palkeilla, joita hänen kaita jalkansa +kosketteli. Hän loisti kuvaelmissa, hän painoi neronsa leiman +huvinäytelmiin, hänen armaat huulensa... + +Ah hiljaa, ei se ollut hänen vikansa, ihan totta, se ei ollut hänen +tarkoituksensa! Parveke vain, kuunvalo se oli; oli syy pitsihunnun, +ritaripuvun, laulun! Nuoret ihmisraukat olivat syyttömät. + +Kaikki tuo, joka saattoi niin suuriin onnettomuuksiin, oli kumminkin +valmistettu aivan hyvässä tarkoituksessa. Julius-patruuna, joka osasi +kaikkea, oli järjestänyt kuvaelman, yksinomaan sitä varten, että +Marianne saisi säteillä täydessä loistossaan. + +Teatterissa, joka oli varustettu Ekebyn suureen saliin, istui sata +vierasta ja he näkivät näyttämöllä keltaisen kuun ilkkuvan Espanjan +tummalla yötaivaalla. Muudan Don Juan tuli hiipiellen Sevillan katua ja +pysähtyi muratin verhoaman balkongin alle. Hän oli munkin valepuvussa, +kumminkin voi huomata kirjatun kalvosimen pistävän esiin hihasta ja +kirkkaan miekankärjen kaavun alta. + +Valepukuinen korotti äänensä laulaen: + + "Suut' immelle en anna, en! + Ja rypälmaljain kiihtäväin + en laitaan huulta vie. + Ja poski hieno, tulehen + min sytytin ma silmilläin, + ja katseet hellät: sydäntäin + ei koskeneet ne lie. + + "Äl' astu, kauneus kulmilla, + señora, luo tään kalterin! + Sua kammon, kartan vain! + Kas, kuljen munkin kaavussa. + Madonna ainut armahin + on mulle, lohdun huolissain + saan vesiruukustain." + +Kun hän vaikeni, astui Marianne parvekkeelle mustaan samettiin ja +pitsihuntuun puettuna. Hän kumartui kalterin yli ja lauloi hitaasti ja +ivaten: + + "Miks' viivyt sitten, hurskas mies, + kesk'yöllä alla kalterin? + Kai eestäin rukoilet?" + +Ja yht'äkkiä lämpöisesti ja vilkkaasti: + + "Mutt' pois, ah, tulevat kenties! + On miekkas' pitkä, näkyvä, + ja pyhää virttäs helskeellä + säestää kannukset." + +Nämä sanat kuultuaan heitti munkki valepukunsa, ja Gösta Berling seisoi +parvekkeen alla silkkisessä, kultakirjaillussa ritaripuvussa. Hän ei +totellut kaunoisen varoitusta, päinvastoin kiipesi ylös parvekkeen +pilaria myöten, keikahti kalterin yli ja, niinkuin Julius-patruuna oli +sommitellut, lankesi polvilleen kauniin Mariannen jalkoihin. + +Suosiollisesti hymyili Marianne hänelle, ojentaen kätensä hänen +suudeltavakseen, ja kun nyt nuo kaksi katsoivat toisiansa, rakkauden +huumaukseen vaipuneina, laskeutui esirippu. + +Ja kreivittären edessä polvillaan oli Gösta Berling, jonka kasvot +olivat herkän tuntehikkaat kuin runoilijan ja rohkeat kuin +sotasankarin, syvät silmät kimaltaen veitikkamaisuutta ja neroa, +kerjäten ja vaatien. Notkea ja voimakas hän oli, tulinen ja +valloittava. + +Kun esirippu liikkui ylös ja alas, olivat nuo kaksi nuorta yhä samassa +asennossa, Göstan silmät pidättivät paikallaan kaunista Mariannea, ne +kerjäsivät, anelivat. + +Sitten lakkasivat käsien paukutukset, esirippu pysyi alhaalla, kukaan +ei nähnyt heitä. + +Silloin kumartui kaunis Marianne ja suuteli Gösta Berlingiä. Hän ei +tiennyt, minkä tähden hänen täytyi. Gösta ojensi kätensä hänen päänsä +ympäri ja piti häntä kiinni. Marianne suuteli Göstaa suutelemistaan. + +Mutta syynä oli kokonaan parveke, kuutamo, pitsihuntu, syynä oli +ritaripuku, laulu, käsien taputukset; nuo nuoret ihmisraukat olivat +viattomat. Eiväthän he olleet sitä tahtoneet. Ei ollut Marianne +lykännyt luotaan kreivinkruunuja, jotka väikkyivät hänen yllänsä, eikä +mennyt ohi miljoonien, jotka olivat hänen jaloissaan, sen vuoksi, että +olisi kaivannut Gösta Berlingiä; eikä Gösta vielä ollut Anna +Stjärnhökiä unohtanut. Ei, he olivat viattomia, kumpikaan heistä ei +ollut tätä tahtonut. + +Lempeä Lövenborg, hän, kyynel silmässä ja hymy huulilla, oli sinä +päivänä ollut esiripunhoitajana. Hajamielinen kun oli monista surujen +muistoista hän ei paljoa huomannut tämän maailman touhuja eikä ollut +oppinut sen askareita hyvin hoitamaan. Kun hän nyt näki, että Gösta ja +Marianne olivat ottaneet uuden asennon, hän luuli, että sekin kuului +kuvaelmaan, ja niinpä hän alkoi riipoa esirippua ylös. + +Parvekkeen nuoret eivät huomanneet mitään, ennen kuin käsien ukkonen +uudelleen jyrisi heille. + +Marianne säpsähti ja aikoi paeta, mutta Gösta Berling piti häntä kiinni +kuiskaten: + +"Seisokaa hiljaa, ne luulevat, että tämä on kuvaelmaa." + +Hän tunsi, miten Mariannen ruumista värisytti ja miten suuteloiden +hehku sammui hänen huulilleen. + +"Älkää peljätkö", kuiskasi hän, "kauniiden huulten on oikeus suudella." + +Heidän täytyi seistä paikallaan, kun esirippu yhä nousi ja laski, ja +joka kerta, kun nuo sata silmäparia näki heidät, jyrisivät yhtä monet +kädet myrskyistä mielihyvää. + +Sillä kaunista on nähdä kahden kauniin, nuoren ihmisen esittävän +rakkauden onnea. Kukaan ei voinut aavistaa, että nämä suudelmat olivat +muuta kuin teatterihuikaisua, kukaan ei tiennyt, että señora vapisi +ujoudesta ja ritari levottomuudesta. Kukaan ei voinut ajatella, ettei +kaikki ollut kuvaelmaa. + +Vihdoin pääsivät Marianne ja Gösta näyttämön taakse. + +Marianne painoi kädellä otsaansa hiusrajasta. + +"Minä en ymmärrä itseäni", sanoi hän. + +"Hyi, Marianne-neiti", sanoi Gösta nyrpistellen ja heilautti kättään. +"Suudella Gösta Berlingiä, hyi häpeä!" + +Marianne purskahti nauruun. + +"Jokainenhan tietää, että Gösta Berlingiä ei voi vastustaa. Minun syyni +ei ole suurempi kuin muidenkaan." + +Ja he päättivät sovussa, etteivät olisi tästä tietääkseenkään, jottei +kukaan aavistaisi totuutta. + +"Voinko luottaa, ettei totuus koskaan tule julkisuuteen, herra Gösta?" +kysyi Marianne, kun he olivat menossa katsojain joukkoon. + +"Voitte, neiti Marianne. Kavaljeerit tietävät vaieta, sen takaan minä." + +Marianne loi katseensa maahan. Omituinen hymy kaarsi hänen huuliansa. + +"Jos totuus kuitenkin tulisi ilmi, mitä ajattelisivat ihmiset minusta, +herra Gösta?" + +"He eivät ajattele mitään, he tietävät, ettei se merkinnyt mitään. He +ajattelevat, että me olimme hartaasti osissamme ja että jatkoimme +näyttelemistä." + +Vielä yksi kysymys hiipi esille Mariannen väkinäisesti hymyillessä, +hänen silmäillessään lattiaa. + +"Mutta entä herra Gösta itse? Mitä arvelee Gösta-herra asiasta?" + +"Minä arvelen, että Marianne-neiti on rakastunut minuun", kujeili +Gösta. + +"Älkää arvelko sellaista", hän sanoi hymyten, "muuten minun täytyy +lävistää teidät espanjalaisella tikarillani näyttääkseni, että herra +Gösta on väärässä." + +"Kalliit ovat naisten suukkoset", sanoi Gösta. "Maksaako se hengen, +että neiti Marianne suutelee?" + +Silloin leimahti Mariannen silmistä salama häntä kohden niin tuikeana, +että se tuntui kuin lyönniltä. + +"Minä tahtoisin nähdä teidät kuolleena, Gösta Berling, ruumiina!" + +Nämä sanat sytyttivät runoilijan veren vanhan kaipuun. + +"Ah", sanoi hän, "jospa nuo sanat olisivat muuta kuin sanoja, jospa ne +olisivat nuolia, jotka viuhuen lentävät pimeästä viidasta, jospa +olisivat tikareja taikka myrkkyä ja voisivat hävittää tämän kurjan +ruumiin ja antaa minun sielulleni vapauden!" + +Marianne oli taas tyyni ja hymyili. "Lapsellisuuksia", sanoi hän ja +tarttui Göstan käsivarteen lähteäkseen vieraiden joukkoon. + +He eivät muuttaneet pukuaan, ja heidän riemuretkensä uudistui, kun he +ilmestyivät näyttämön ulkopuolelle. Kaikki kehuivat heidän esitystään. +Kukaan ei epäillyt mitään. + +Tanssi alkoi uudestaan, mutta Gösta pakeni tanssisalista. + +Hänen sydäntään kirveli Mariannen silmäys, ikäänkuin sitä olisi +haavoittanut kylmä teräs. Hän ymmärsi kyllä Mariannen sanojen +tarkoituksen. + +Häpeä oli rakastaa häntä, häpeä olla hänen rakastamansa, häpeä +kuolemaakin pahempi. + +Hän ei koskaan tanssisi enää, hän ei tahdo nähdä heitä enää, noita +kauniita naisia. + +Hän tiesi sen kyllä. Nuo kauniit silmät, nuo punaiset posket, eivät +hehkuneet hänelle. Hänelle eivät väikkyneet nuo kapeat jalat, ei soinut +tuo matala nauru. + +Niin, tanssia Göstan kanssa, haaveksia hänen kanssaan he osasivat, +mutta kukaan ei heistä todella tahtonut tulla hänen omakseen. + +Runoilija läksi tupakkahuoneisiin vanhojen herrojen luo ja istuutui +pelipöytään. Hän sattui istahtamaan samaan pöytään, jossa valtava +Björnen herra pelasi nakkia, pitäen vaihteeksi Puolan pankkia ja kooten +suuren röykkiön kuusimarkkaisia ja kaksitoistakillinkisiä eteensä. + +Peli sujui jo kiivaasti. Nyt lisäsi Gösta vielä vauhtia siihen. Vihreät +pankkisetelit vedettiin esiin, ja yhä kasvoi rahakeko valtavan Melchior +Sinclairen eteen. + +Mutta myös Göstan eteen keräytyi sekä lantteja että seteleitä, ja pian +hän oli ainoa, joka piti puolensa Björnen suurta tehtaanpatruunaa +vastaan. Pian vaelsi tuo suuri raharöykkiökin Melchior Sinclairelta +Gösta Berlingille. + +"Gösta, poikaseni", huusi tehtaanpatruuna nauraen, pelattuaan pois +kaikki rahat lompakostaan ja kukkarostaan. "Mitenkäs tässä nyt +pullistellaan? Minä olen pankki, enkä minä pelaa koskaan lainarahoilla, +sen olen muorille luvannut." + +Hän keksi kumminkin keinon. Hän pelasi kellonsa ja majavaturkkinsa ja +aikoi juuri panna hevosensa ja rekensä menemään, kun Sintram hillitsi +häntä. + +"Pane jotakin jolla voittaa", neuvoi häntä Forsin ilkeä +tehtaanpatruuna. "Pane jotakin, joka kääntää huonon onnen!" + +"Hitto tietäköön, mitä minä keksisin!" + +"Pelaa punaisimmasta sydänverestäsi, veli Melchior, pelaa +tyttärestäsi!" + +"Sitä voi patruuna huoletta yrittää", sanoi Gösta nauraen. "Sitä +voittoa en minä koskaan saa kattoni alle." + +Mahtava Melchiorkaan ei voinut olla nauramatta. Hän ei juuri suvainnut +Mariannen nimeä mainittavan pelipöydässä, mutta tämä oli niin hiiden +hullua, ettei hän voinut suuttua. Pelata Marianne Göstalle, hm, sen hän +nyt huoletta uskaltaa. + +"Sanalla sanoen siis", selitti hän, "että jos sinä saat hänen +suostumuksensa, Gösta, niin minä asetan avioliittosiunaukseni tälle +kortille." + +Gösta pani koko voittonsa, ja peli alkoi. Hän voitti, ja +tehtaanpatruuna Sinclaire lakkasi pelaamasta. Hän ei voinut mitään +huonolle onnelleen, sen hän huomasi. + +Yö kului, puoliyö oli mennyt. Kauniiden naisten posket alkoivat +kalveta, kiharat oikenivat, volangit olivat rutistuneet. Vanhat rouvat +nousivat sohvien nurkista ja sanoivat, että koska nyt oli juhlittu jo +kaksitoista tuntia, niin oli kai aika jo hankkiutua kotiin. + +Ja kauniit juhlat olivat loppumaisillaan, mutta silloin tempasi itse +Lilliecrona viulun ja soitti viimeisen polkan. Hevoset seisoivat +portaiden edessä, vanhat rouvat pukeutuivat turkkeihin ja bahytteihin, +vanhat herrat kietoivat matkavyöt ympärilleen ja panivat päällyskengät +kiinni. + +Mutta nuoret eivät voineet riistäytyä tanssista. Siellä tanssittiin +päällysvaatteissa, siellä tanssittiin neljän miehen polkkaa, +pyöröpolkkaa ja piiripolkkaa, hurjaa tanssinmenoa se oli. Heti kun +kavaljeeri jätti naisen, tuli toinen ja kiidätti hänet mukaansa. + +Ja myös surun painama Gösta Berling joutui samaan pyörteeseen. Hän +tahtoi haihduttaa tanssilla surunsa ja nöyryytyksensä, hän tahtoi +taaskin saada vereensä huimaavaa elonintoa, hän tahtoi iloita, hän +kuten muutkin. Ja hän tanssi niin että huoneen seinät kieppuivat ja +hänen ajatuksensa vilisivät. + +Kas, minkä naisen hän oli kiepannut keskeltä joukkoa? Hän oli kevyt ja +norja, ja Gösta tunsi, että tulivirrat tuiskivat hänen ja neitosen +välillä. Ah, Marianne! + +Göstan tanssittaessa Mariannea istui Sintram jo reessä pihalla, ja +hänen vieressään seisoi Melchior Sinclaire. + +Suuri tehtaanpatruuna oli kärsimätön, kun hänen täytyi odottaa +Mariannea. Hän poljeskeli lumessa suurilla päällyskengillään ja huiski +käsiään, sillä oli pureva pakkanen. + +"Sinun ei kai olisi pitänyt pelata Mariannea Göstalle, kuules +Sinclaire", sanoi Sintram. + +"Mltäh?" + +Sintram selvitteli ohjakset ja kohotti piiskansa, ennen kuin vastasi: + +"Tuo suuteleminen ei ollut kuvaelmaa." + +Mahtava tehtaanpatruuna kohotti kätensä murhantekoon, mutta Sintram oli +jo kadonnut. Hän ajoi pois, pieksi hevostaan hurjaan kiitoon, +uskaltamatta katsoa taaksensa, sillä Melchior Sinclairella oli raskas +käsi ja lyhyt kärsivällisyys. + +Björnen tehtaanpatruuna meni nyt tanssisaliin hakemaan tytärtään ja +näki, miten Gösta ja Marianne tanssivat. + +Hurjalta ja huimalta näytti viimeinen polkka. Toiset parit olivat +kalpeita, toiset tulipunaisia, tomu pöllysi salissa kuin savu, +vahakynttilät hehkuivat jalkoihin saakka palaneina, ja keskellä koko +hirmunkauheaa hävitystä he kiitivät, Gösta ja Marianne, kuninkaallisina +väsymättömässä voimassaan ja virheettömässä kauneudessaan, onnellisina +saadessaan antautua noihin ihaniin liikkeisiin. + +Melchior Sinclaire katseli hetkisen heitä; mutta sitten hän meni pois +ja antoi Mariannen tanssia. Hän paukautti oven kovasti kiinni, tömisti +kamalasti portailla ja istuutui muitta mutkitta rekeensä, jossa hänen +vaimonsa jo odotti, ja ajoi kotiin. + +Kun Marianne lakkasi tanssimasta ja tiedusteli vanhempiaan, he olivat +jo menneet. + +Kun hän sai varman tiedon siitä, ei hän kuitenkaan ilmaissut +hämmästystään. Hän pukeutui hiljaa ja meni pihalle. Pukuhuoneessa +olevat naiset luulivat, että hän lähti omalla hevosella. + +Mutta hän kiiruhti ohuissa silkkikengissä tietä pitkin, puhumatta +kellekään hädästään. Pimeässä ei kukaan tuntenut häntä, kun hän kulki +tien laitaa, kukaan ei voinut aavistaa, että tämä myöhäinen vaeltaja, +jonka täytyi väistyä kinoksiin kiitävien rekien tieltä, oli kaunis +Marianne. + +Kun hän saattoi huoleti kulkea keskellä tietä, hän alkoi juosta. Hän +juoksi niin kauan kuin jaksoi, sitten hän käveli, sitten hän taas +juoksi. Ilkeä, vaivaava tuska ajoi häntä. + +Ekebystä Björneen ei mitenkään ole pitempää matkaa kuin +neljännespeninkulma. Marianne tuli pian kotipihoille, mutta hän luuli +melkein harhautuneensa vieraaseen taloon. Kun hän saapui pihalle, oli +kaikki ovet suljettu, kaikki tulet sammutettu -- hän ihmetteli, eivätkö +hänen vanhempansa olleet vielä tulleet. + +Hän meni ja löi pari kertaa lujasti pääoveen. Hän tarttui ovenripaan ja +jyskytti niin, että koko kartano kaikui. Kukaan ei tullut avaamaan, +mutta kun hän aikoi hellittää raudasta, johon oli paljain käsin +tarttunut, repeytyi rautaan jäätynyt nahka kädestä. + +Suuri tehtaanpatruuna Melchior Sinclaire oli matkannut kotiinsa +sulkeakseen Björnen ukset ainoalta lapseltaan. + +Hän oli juovuksissa liiasta juonnista, hurjana vihasta. Hän vihasi +tytärtään siksi, että Marianne piti Gösta Berlingistä. Nyt hän telkesi +palvelijat keittiöön ja vaimon makuukamariin. Kalliisti hän vannoi +heille, että hän lyö lusuksi sen, joka koettaa päästää Mariannea +sisään. He tiesivät kyllä, että hän pitäisi sanansa. + +Niin vimmoissaan ei kukaan vielä ollut häntä nähnyt. Suurempi suru ei +koskaan ollut häntä kohdannut. Olisipa tytär ollut hänen edessään, niin +hän olisi kukaties surmannut tämän. + +Kultaisia koruja, silkkisiä pukuja oli hän antanut hänelle, älyn +hienoutta ja kirjaoppia oli hän antanut häneen istuttaa. Marianne oli +ollut hänen ylpeytensä, hänen kunniansa. Hän oli kerskunut hänellä +ikäänkuin olisi kruunua kantanut. Oi, hänen kuningattarensa, hänen +jumalattarensa, hänen ihana, ihailtu, ylpeä Mariannensa! Oliko isä +säästänyt mitään häneltä? Eikö hän ollut pitänyt itseään suorastaan +liian yksinkertaisena ollakseen hänen isänsä? Voi Mariannea, Mariannea! + +Eikö hänen siedä vihata häntä, kun hän on rakastunut Gösta Berlingiin +ja suutelee häntä! Eikö hänen pidä hyljätä häntä, sulkea ovensa +häneltä, kun hän voi häväistä ylhäisyyttänsä rakastamalla sellaista +miestä! Jääköön hän Ekebyhyn, juoskoon naapureilta yösijaa anomassa, +maatkoon kinoksissa, sama se, hän on jo loassa laahattu, hän, kaunis +Marianne. Loiste hänestä on mennyt. Loiste Melchior Sinclairen elämästä +on mennyt. + +Suuri tehtaanpatruuna makaa sängyssään ja kuulee tyttärensä kolkuttavan +eteisen ovea. Mitä se häntä liikuttaa? Hän makaa. Ulkona seisoo +sellainen, joka tahtoo mennä virkaheitolle papille, hänen kotinsa ei +ole sellaisen. Jos hän olisi rakastanut häntä vähemmän, jos hän olisi +ylpeillyt vähemmän hänestä, niin hän olisi ehkä laskenut hänet sisään. + +Niin, siunaustansa hän ei voinut heiltä kieltää. Sen hän oli pelannut +heille. Mutta avata ovensa Mariannelle, sitä hän ei tee. Voi Mariannea! + +Kaunis, nuori nainen seisoi yhä kotinsa ovella. Milloin hän ravisteli +voimattoman vihaisena lukkoa, milloin lankesi polvilleen, pani revityt +kätensä ristiin ja rukoili pääsyä. + +Mutta kukaan ei kuullut häntä, kukaan ei vastannut, kukaan ei avannut. + +Oi, eikö tämä ollut kauheata! Kauhu valtaa minut, kun tästä kerron. Hän +tuli tanssiaisista, joiden kuningatar hän oli ollut! Hän oli ollut +ylpeä, rikas, onnellinen, ja tunkiossa oli hänet syösty sellaisen +kurjuuden kuiluun. Suljettu kodin ulkopuolelle, pakkasen kouriin, +pilkkaamatta, lyömättä, kiroamatta, ainoastaan kylmästi, järkkymättömän +tunnottomasti jätetty ulos. + +Ajattelen kylmää, tähtikirkasta yötä, joka kaartui hänen ympärillään, +suurta, aavaa yötä tyhjine, autioine lumiketoineen, hiljaisine +metsineen. Kaikki nukkui, kaikki oli vaipunut tuskattomaan uneen, +ainoastaan yksi elävä piste oli tämän nukkuvan valkeuden keskellä. +Kaikki suru ja tuska ja kauhu, joka muuten on jaettuna ympäri maailmaa, +ryömi nyt tätä yksinäistä pistettä kohti. Oi Jumala, kärsiä yksinään +nukkuvassa, jäätyneessä maailmassa! + +Ensi kertaa elämässään kohtasi Mariannea armottomuus ja kovuus. Hänen +äitinsä ei huolinut nousta vuoteestansa pelastamaan häntä. Vanhat, +uskotut palvelijat, jotka olivat ohjanneet hänen ensi askeleitaan, +kuulivat hänen pyrkimisensä mutta eivät kääntäneet kylkeään hänen +tähtensä. Minkä rikoksen tähden häntä siis rangaistiin? Mistä hänen +sopi toivoa sääliä, ellei tältä ovelta? Jos hän olisi tehnyt murhan, +hän olisi sittenkin koputtanut sitä, uskoen, että ne siellä antavat +anteeksi. Jos hän olisi langennut maailman viheliäisimmäksi, palannut +hairahtuneena ja rääsyisenä, katso, hän olisi kumminkin turvallisesti +käynyt tälle ovelle ja odottanut hellää vastaanottoa. Tämä ovi johti +hänen kotiinsa, sen takana hän voi kohdata pelkkää rakkautta. + +Eikö isä jo ollut koetellut häntä kylliksi? Eivätkö he pian avaisi? + +"Isä, isä!" huusi hän, "päästä minut sisään! Minua paleltaa, minä +värisen. On kauheata täällä ulkona!" + +"Äiti, äiti, sinä, joka olet astunut niin monta askelta palvellaksesi +minua! Sinä, joka olet valvonut niin monta yötä minun tähteni, miksi +sinä nukut nyt? Äiti, äiti, valvo vielä tämä ainoa yö, ja minä en +koskaan enää tuota sinulle surua!" + +Hän huutaa ja vaipuu sitten henkeään pidättäen hiljaisuuteen +kuullakseen vastauksen. Mutta kukaan ei kuullut häntä, kukaan ei +totellut häntä, kukaan ei vastannut. + +Silloin hän vääntää käsiään tuskasta, mutta hänen silmässään ei ole +ainoatakaan kyyneltä. + +Tuo pitkä, tumma rakennus suljettuine ovineen ja valottomine +ikkunoineen oli kamalan liikkumaton yön keskellä. Mitä tulee hänestä +nyt, kodittomasta? Häpeään leimattu ja häväisty hän oli nyt ja on oleva +niin kauan kuin taivaan kupu kaareutuu hänen yllään. Ja itse hänen +isänsä painoi tulisen poltinraudan hänen olkapäähänsä. + +"Isä", huutaa hän vielä kerran, "mitä tulee minusta? Ihmiset uskovat +kaikkea pahaa minusta." + +Hän itki tuskissaan, hänen ruumiinsa oli kylmän kangistama. + +Voi, että moinenkin surkeus saattaa langeta sen osaksi, joka äsken +seisoi niin korkealla! Että niin helposti voi sortua kurjuuden kuiluun! +Älkäämme huolehtiko elämästä! Kuka purjehtii varmalla aluksella? +Ympärillämme kuohuu suru kaikkialla kuin aaltoava meri, katso, aallot +nuolevat nälkäisinä laivojen sivuja, katso, ne hyökkäävät aina +kannelle. Oi, ei ole varmaa paikkaa, ei varmaa pohjaa, turvallista +alusta, niin pitkälle kuin silmä kantaa, ainoastaan tuntematon taivas +on surun valtameren yllä. + +Mutta hiljaa! Vihdoin, vihdoinkin! Sieltä eteisestä kuuluu hiljaisia +askeleita. + +"Onko se äiti?" kysyi Marianne. + +"On, lapsi." + +"Saanko nyt tulla sisään?" + +"Isä ei laske sinua sisään." + +"Minä olen juossut kinoksissa ohuissa kengissä Ekebystä tänne asti. +Minä olen seisonut tässä tunnin ja jyskyttänyt ja huutanut. Minä +palellun kuoliaaksi täällä. Miksi te lähditte ottamatta minua mukaan?" + +"Lapsi, lapseni, miksi sinä suutelit Gösta Berlingiä?" + +"Mutta sano nyt isälle, etten minä silti hänestä pidä. Se oli leikkiä. +Luuleeko hän, että minä tahdon Göstan?" + +"Mene rättärin luo, Marianne, ja pyydä sieltä yösijaa. Isä on +juovuksissa. Isää ei saa järkiinsä. Hän on pitänyt minua teljettynä +yläkerrassa. Minä hiivin ulos, kun luulin hänen nukkuneen. Hän tappaa +sinut, jos tulet sisään." + +"Äiti, äiti, täytyykö minun mennä vieraiden luo, kun minulla on koti? +Onko äiti yhtä kova kuin isä? Miten voi äiti antaa sulkea minut +taivasalle? Minä laskeudun hankeen pitkälleni, jollei äiti päästä minua +sisään." + +Silloin laski Mariannen äiti kätensä lukolle avatakseen, mutta samassa +kuului raskaita askeleita yläkerran rappusissa, ja karkea ääni huusi +häntä. + +Marianne kuunteli: hänen äitinsä kiiruhti pois, karkea ääni sadatteli +äitiä ja sitten... + +Marianne kuuli jotakin kauheaa -- hän erotti jokaisen äänen hiljaisesta +rakennuksesta. + +Hän kuuli lyönnin läiskäyksen, kepiniskun tai korvapuustin, sitten hän +kuuli heikkoa jytinää ja sitten taas lyönnin. + +Hän löi hänen äitiään; tuo kauhistava, valtavan suuri Melchior +Sinclaire löi vaimoaan. + +Ja kalvavaa kauhua tuntien viskausi Marianne kynnykselle ja vääntelehti +tuskissaan. Nyt hän itki, ja hänen kyyneleensä jäätyivät kodin +kynnykselle. + +Armoa, armahdusta! Avatkaa, avatkaa, niin että hän voi notkistaa oman +selkänsä lyötäväksi! Oi, että hän saattaa lyödä äitiä, lyödä häntä +siksi, ettei tämä voinut nähdä tytärtään kuolleena hangessa seuraavana +päivänä, että hän tahtoi lohduttaa lastaan. + +Suuri alennus ja häväistys kohtasi sinä yönä Mariannea. Hän oli +uneksinut olevansa kuningatar, ja nyt hän mateli siinä, ei paljoa +parempana piestyä orjanaista. + +Mutta hän nousi kylmän vihan vallassa. Vielä kerran hän löi verisen +kätensä oveen ja huusi: + +"Kuule, mitä sinulle sanon, sinä, joka lyöt äitiä. Sinä saat vielä +itkeä, Melchior Sinclaire, sinä saat itkeä!" + +Sitten meni kaunis Marianne ja laskeusi levolle kinokseen. Hän heitti +yltään turkin ja makasi vain mustassa samettipuvussaan, selvästi +erottuen hohtavan valkeasta lumesta. Hän makasi ja ajatteli, kuinka +hänen isänsä huomenna tulee ulos ja aikaisella aamukävelyllään löytää +hänet. Hän toivoi vain sitä, että isä itse löytäisi hänet. + + * * * * * + +Oi kuolema, kalvas ystävä, onko yhtä totta kuin lohdullista, etten +mitenkään voi välttää sinua kohtaamasta? Myös minun luokseni, maan +työntekijöistä hitaimman, saavut sinä, riisut kuluneen nahkakengän +jalastani, tempaat vispilän ja maitokulhon kädestäni, otat työvaatteet +ruumistani verhoamasta. Hellästi ja väkisin ojennat sinä minut +pitsikoristeiselle vuoteelle, ruumiinmukaisin, siloisin liinavaattein +koristat sinä minut. Jalkani eivät kaipaa enää kenkiä, mutta käsiini +vedetään lumivalkeat hansikkaat, joita eivät mitkään työt tahraa. Sinun +levon suloisuuteen pyhittämänäsi minä nukun tuhatvuotista unta. Oi +vapauttaja! Hitain maan työntekijöistä olen minä, ja kauhuisella +hekumalla uneksin siitä hetkestä, jolloin minut otetaan sinun +valtakuntaasi. + +Kalvas ystävä, minua kohtaan saat mielin määrin käyttää voimaasi, mutta +sen sinulle sanon, kovempi oli sinulla taistelu menneiden aikain naisia +vastaan. Elonvoimat olivat väkevät heidän norjissa ruumiissaan, kovin +pakkanen ei voinut jäähdyttää heidän kuumaa vertansa. + +Sinä olit laskenut kauniin Mariannen vuoteeseesi, oi kuolema, ja sinä +istuit hänen vieressään, kuten vanha lapsen piika istuu kehdon ääressä +hyssytellen lasta nukkumaan. Sinä uskollinen, vanha hoitajatar, joka +tiedät, mikä on ihmislapsen parasta, kuinka mahtaakaan sinua harmittaa, +kun leikkitovereita, jotka meluten ja temmeltäen herättävät uneen +uuvuttamasi lapsen, tulee. Kuinka mahdoit vihastua, kun kavaljeerit +nostivat kauniin Mariannen vuoteelta, kun mies painoi hänet rintaansa +vasten ja lämpöiset kyyneleet tippuivat hänen silmistään Mariannen +kasvoille! + +Ekebyssä oli kaikki kynttilät sammutettu ja kaikki vieraat sieltä +matkanneet. Kavaljeerit seisoivat yksin rakennuksessaan, viimeisen, +vajanaisen boolin ympärillä. + +Silloin kilisti Gösta maljan laitaan ja puhui Teille, menneiden +aikain naiset. Puhua Teistä, sanoi hän, on samaa kuin puhua +taivaanvaltakunnasta, pelkkää kukoistusta Te olitte, pelkkää valoa. +Iäti nuoria, iäti kauniita Te olitte, ja lempeitä kuin äidin silmät, +kun hän katsoo lapsensa puoleen. Pehmeinä kuin oravanpoikaset Te +riipuitte miehen kaulassa. Ei koskaan saatu kuulla Teidän äänenne +vapisevan vihasta, koskaan ei Teidän otsanne rypistynyt. Pehmeä kätenne +ei koskaan tullut karheaksi ja kovaksi. Suloisia pyhimyksiä, +koristettuja kuvia kodin temppelissä Te olitte. Miehet makasivat Teidän +jaloissanne, tarjoten pyhää savua ja rukouksia Teille. Teidän kauttanne +teki rakkaus ihmetöitään, Teidän otsallenne kiinnitti runous +kullanhohteisen säteikkönsä. + +Ja kavaljeerit ryntäsivät pystyyn viinin huimaamina, hänen puheensa +huimaamina, veri kuohui juhlan riemua. Vanha setä Eberhard ja laiska +Kristoffer-serkku eivät vetäytyneet leikistä. Salamannopeasti +valjastivat kavaljeerit hevosensa laita- ja kilpa-ajorekien eteen ja +kiiruhtivat kylmään yöhön kunnioittamaan vielä kerran niitä, joita +koskaan ei ole kylliksi ihailtu, laulamaan serenadia kullekin niistä, +joilla oli nuo punaiset posket ja kirkkaat silmät, mitkä äsken +loistivat Ekebyn avarissa saleissa. + +Oi, menneiden aikain naiset, hyvin mahtoi Teitä, matkatessanne +suloisten unelmien taivaihin, miellyttää herääminen juuri +uskollisimpain ritarienne serenadiin. Hyvin mahtoi se miellyttää Teitä, +niinkuin miellyttää ikiuneen vaipunutta sielua herääminen taivaiden +sulosoittoon. + +Mutta kavaljeerit eivät ehtineet pitkälle tällä hurskaalla retkellään, +sillä jo silloin, kun he saapuivat Björneen, he tapasivat kauniin +Mariannen makaamassa hangella, juuri kotinsa ovella. + +He kauhistuivat ja vihastuivat nähdessään hänet siinä. Oli kuin +jumaloitu pyhimys olisi löydetty silvottuna ja ryöstettynä kirkon oven +edestä. + +Gösta heristi nyrkkiään pimeätä taloa kohti. "Te vihan lapset", huusi +hän, "te raekuurot, te pohjoismyrskyt, te Jumalan yrttitarhan +hävittäjät!" + +Beerencreutz sytytti sarvilyhtynsä ja valaisi noita sinisen-kelmeitä +kasvoja. Silloin näkivät kavaljeerit Mariannen haavoittuneet kädet ja +kyyneleet, jotka olivat jäätyneet hänen silmäripsiinsä, ja he +vaikeroivat kuin naiset, sillä hän ei ollut ainoastaan pyhimyksen kuva, +vaan myös kaunis nainen, joka oli ilahduttanut vanhoja sydämiä. + +Gösta Berling heittäysi polvilleen hänen viereensä. + +"Tässä makaa hän nyt, morsiameni", sanoi hän. "Hän antoi minulle +morsiussuutelon muutama tunti sitten, ja hänen isänsä on luvannut +minulle siunauksensa. Hän makaa ja odottaa minua jakamaan kanssaan +valkean vuoteensa." + +Ja Gösta nosti elottoman vahvoille käsivarsilleen. "Kotiin Ekebyhyn +hänet nyt!" hän huusi. "Nyt hän on minun. Kinoksesta olen minä hänet +löytänyt, nyt ei kukaan ota häntä minulta. Emme herätä noita tuolla. +Mitä hän tekee siellä, noiden uksien sisäpuolla, joihin hän on lyönyt +kätensä verille!" + +Gösta sai täyttää mielihalunsa. Hän laski Mariannen etumaiseen rekeen +ja istui hänen viereensä. Beerencreutz asettui taakse ja tarttui +ohjaksiin. + +"Ota lunta ja hiero häntä, Gösta!" käski hän. Pakkanen oli kangistanut +Mariannen jäsenet, ei pahempaa. Hurjasti kiihtynyt sydän sykki vielä. +Hän ei edes ollut menettänyt tajuntaansa, hän tiesi kaiken, tiesi, +kuinka kavaljeerit olivat löytäneet hänet, mutta ei voinut liikuttaa +itseään. Hän makasi jäykkänä ja kankeana reessä, kun Gösta hieroi häntä +lumella ja vuoroin itki ja suuteli häntä; häntä halutti sanomattomasti +kohottaa edes toista kättään sen verran, että voisi vastata hyväilyyn. + +Hän muisti kaiken. Hän makasi siinä kankeana ja liikkumatta ja ajatteli +niin selvästi, ettei koskaan selvemmin. Oliko hän rakastunut Gösta +Berlingiin? Oli, se oli varmaa. Oliko se vain yhdeniltaista +päähänpistoa? Ei, sitä oli kestänyt kauan, monta vuotta. + +Hän vertaili itseään häneen ja muihin Vermlannin ihmisiin, jotka olivat +kaikki välittömiä kuin lapset. Jokaista haluaan he tottelivat. He +elivät vain ulkonaista elämäänsä, eivät koskaan tarkastaneet sielunsa +syvyyksiä. Mutta Mariannesta oli tullut sellainen millaiseksi tullaan +matkustamalla maailmassa ihmisten joukossa; hän ei koskaan voinut +antautua täysin mihinkään. Rakastipa hän, niin, teki mitä tahansa, niin +seisoi ikäänkuin toinen puoli hänen minuuttansa ja katsoi häntä +kylmästi ja ivallisesti hymyten. Hän oli ikävöinyt intohimoa, joka +tulisi, tempaisisi hänet mukaansa hurjan mielettömästi. Ja nyt hän oli +tullut, tuo mahtava. Silloin, kun hän suuteli Gösta Berlingiä +parvekkeella, silloin oli hän ensi kerran unohtanut itsensä. + +Ja nyt tuli sama intohimo häneen taas, hänen sydämensä jyskytti niin, +että hän kuuli sen lyönnit. Eikö hän pian voisi käyttää jäseniään? Hän +tunsi hurjaa riemua siitä, että hänet oli hyljätty kotona. Nyt hän oli +epäröimättä Göstan. Miten tuhma hän oli ollut, niin monta vuotta +kahlinnut ja pakottanut rakkauttaan. Oi, ihanaa, ihanaa on heittäytyä +rakkauden valtaan. Mutta eikö hän nyt, eikö hän nyt jo pääsisi vapaaksi +näistä jääkahleista! Hän on ollut jäätä sydämestä ja tulta pinnalta, +nyt on päinvastoin, tulisielu jääruumiissa. + +Sitten tuntee Gösta, miten kaksi kättä hiljaa kohoaa hänen kaulaansa +heikkoon voimattomaan puristukseen. + +Tuskin ollenkaan Gösta sitä tunsi, mutta Marianne luuli päästäneensä +ahtaalle kiedotun intohimonsa purkautumaan ilmi tukahduttavassa +syleilyssä. + +Mutta kun Beerencreutz tämän näki, hän antoi hevosen juosta tutulla +tiellä mielensä mukaan. Hän kohotti katseensa ja tähysteli yksinomaan +ja lakkaamatta Otavaa. + + + + +Seitsemäs luku + +VANHAT AJONEUVOT + + +Ystävät, ihmistenlapset! Jos sattuisi niin, että istuen tai loikoen +luette tätä yöllä, kuten minä sitä nyt hiljaisuuden hetkinä kirjoitan, +niin älkääpä huokaisko tässä helpotuksesta ajatellen, että nyt saavat +hyvät herrat ja Ekebyn kavaljeerit vetää rauhassa unta tuotuaan +Mariannen sinne ja hankittuaan hänelle hyvän vuoteen, joka oli parhaassa +vierashuoneessa suuren salin takana. + +Maata he menivät ja nukahtivat myös, mutta ei ollut heidän osansa +nukkua kaikessa rauhassa aina puoleenpäivään, kuten ehkä minun ja +teidän olisi, rakkaat lukijat, jos olisimme valvoneet kello neljään +aamulla ja jäseniämme väsymys pakottaisi. + +Älkäämme unohtako, että siihen aikaan vanha majurinrouva kiersi +kerjuupussi selässä ja ryhmysauva kädessä maita mantereita ja ettei hän +suinkaan, kun alkoi tehdä jotakin tärkeää, kursaillut ja ottanut +huomioon väsyneen syntisen mukavuutta. Ja kahta vähemmin nyt, kun hän +oli päättänyt tänä yönä ajaa kavaljeerit Ekebystä tiehensä. + +Mennyt oli se aika, jolloin hän vallitsi loistossaan ja komeudessaan +Ekebytä ja kylvi iloa maille niinkuin Jumala tähtiä taivaalle. Ja sillä +aikaa kun hän vaelsi koditonna pitkin maita, oli suuren kartanon mahti +ja kunnia jätetty kavaljeerien käsiin, heidän hoidettavakseen niinkuin +tuuli hoitaa tuhkaa, niinkuin kevätaurinko vaalii kinosta. + +Joskus lähtivät kavaljeerit huviajoon, kuusin, kahdeksin miehin, +samalla pitkällä reellä ja kaksivaljakolla, kirkkokulkusin ja punotuin +ohjin. Jos he silloin tapasivat majurinrouvan, joka kulki kerjuulla, he +eivät luoneet edes silmiään maahan. + +Nyrkkejään heristi tuo meluava joukko hänelle. Ja rajulla +reenkiepauksella pakotettiin hänet tiepuoleen kinokseen, ja majuri +Fuchs, karhuntappaja, muisti aina kolmasti sylkäistä, tehdäkseen +tehottomaksi pahan, jota akan vastaantulo ennusti. + +He eivät säälineet häntä. Ilkeä hän oli heistä kuin noita, tuo +tientaivaltaja. Jos onnettomuus olisi häntä kohdannut, he eivät olisi +surreet enemmän kuin ampuja, joka pääsiäisaattona laukaistuaan +susihauleilla panostetun pyssynsä olisi murehtinut panoksen osuttua +lentävään noita-akkaan. + +Autuutensa vuoksi he vainosivat, nuo kavaljeeripoloiset, majurinrouvaa. +Usein ovat ihmiset olleet julmia ja kiduttaneet toisiaan kovasti, kun +ovat itse vavisseet sielujensa kohtalon tähden. + +Kun kavaljeerit yömyöhällä hoippuivat juomapöydistä ikkunoiden luo +katsomaan, oliko yö tyyni ja tähtikirkas, he huomasivat usein tumman +varjon, joka hiipi pihan yli, ja he arvasivat, että majurinrouva se oli +tullut katsomaan rakasta kotiaan; mutta silloin täristi kavaljeerien +rakennusta noiden vanhojen syntipukkien pilkkanauru, ja rouvalle +tähdättyjä kokkapuheita sinkosi satamalla avatuista ikkunoista. + +Todellakin -- tunnottomuus ja uhkamieli alkoi vallata noiden köyhäin +seikkailijain sydämet. Vihan oli heihin istuttanut Sintram. Ei olisi +heidän sielunsa ollut suuremmassa vaarassa silloin, kun majurinrouva +olisi hallinnut Ekebytä, kuin nyt. Lukuisammat kuolevat paossa kuin +tappelussa. + +Majurinrouva ei ollut juuri vihainen näille kavaljeereille. + +Jos valta olisi ollut hänen käsissään, hän olisi kurittanut heitä +vitsalla kuin vallattomia poikia ja suonut sitten taas heille armonsa +ja hellyytensä. + +Mutta nyt hän oli huolissaan rakkaasta kartanostaan, joka oli heitetty +kavaljeerien käsiin hoidettavaksi niinkuin sudet vaalivat lampaita, +niinkuin kurjet hoitavat kevätkylvöä. + +On monta, joita on vaivannut sama suru. Ei ollut hän ainoa, joka on +nähnyt hävityksen riehuvan rakkaassa kodissaan ja tietää miltä tuntuu, +kun hyvinhoidettu talo rappeutuu. He ovat nähneet lapsuudenkotinsa +silmäilevän heihin haavoittuneen eläimen lailla. Monet tuntevat itsensä +pahantekijöiksi nähdessään kotipuiden naavaisina kuivettuvan ja +hiekkakäytävien peittyvän ruohoturpeihin. He tahtoisivat heittäytyä +polvilleen noille pelloille, jotka muinoin upeilivat runsain sadoin, ja +rukoilla, etteivät ne syyttäisi heitä häpeästä, joka niitä peittää. Ja +he kääntävät kasvonsa pois vanhoista hevosraukoista; katselkoon +rohkeampi niitä silmiin! Eivätkä he tohdi seistä veräjällä ja katsella +karjan paluuta laitumelta. Ei ole paikkaa maan päällä niin inhaa käydä +kuin rappeutunut koti. + +Oi, minä pyydän kaikkia teitä, jotka hoitelette peltoja ja niittyjä ja +puistoja ja suloisia, riemua tuottavia kukkatarhoja, hoidelkaa niitä +hyvin! Hoidelkaa niitä rakkaudella, työllä! Ei ole hyvä, että luonto +suree ihmisen vuoksi. + +Kun ajattelen, mitä ylvään Ekebyn täytyi kärsiä kavaljeerien +isännöidessä, silloin toivon, että majurinrouvan tuumat olisivat jo +onnistuneet ja Ekeby olisi jo viety kavaljeereilta. + +Ei hän ajatellut ryhtyä jälleen hallitusohjiin. + +Vain yksi päämäärä hänellä oli: vapauttaa kotinsa näistä +hulluttelijoista, näistä heinäsirkoista, näistä rosvoista, ryöväreistä, +joiden jalanjäljissä ei ruohonpiippaa kasvanut. + +Kulkiessaan maita mantereita kerjuulla ja eläessään almuilla hänen +täytyi alinomaa ajatella äitiään, ja hänen sydämeensä pureutui ajatus, +että hänen olonsa ei voi kuunaan kirkastua ennen kuin äiti ottaa hänen +hartioiltaan kirouksen taakan. + +Kukaan ei ollut vielä kertaakaan maininnut vanhuksen kuolleen, hän +mahtoi siis vielä elää tehtaallaan Älfdalin metsissä. Yhdeksänkymmenen +vanhana hän eleli ja puursi sitkeästi työssä, hoidellen kesällä +maitohulikoita, talvella hiilimiiluja, ja teki kuollakseen työtä, +ikävöiden päivää, jolloin hänen elämäntehtävänsä olisi täytetty. + +Ja majurinrouva ajatteli, että vanhus oli varmaan elänyt näin kauan +voidakseen peruuttaa tyttärensä elämän kirouksen. Ei tosiaan saane se +äiti kuolla, joka oli manannut sellaisen kurjuuden lapselleen. + +Niinpä halusi majurinrouva taivaltaa vanhuksen luo, jotta he kumpikin +saisivat rauhan. Hän halusi samota pitkän jokilaakson ja synkeiden +metsien kautta lapsuudenkotiinsa. Ennen hän ei saanut lepoa. Monet +tarjosivat näinä päivinä hänelle lämpöistä kotia ja uskollisen +ystävyyden lahjoja, mutta hän ei pysähtynyt minnekään. Tuimana ja +vihaisena hän kulki talosta taloon, sillä kirous painoi häntä. + +Hän oli päättänyt taivaltaa äitinsä luo, mutta ensin hän tahtoi saada +rakkaan talonsa turvaan. Hän ei tahtonut lähteä ja jättää sitä +kevytmielisten tuhlarien käsiin, kelvottomien ryyppysankarien, jotka +huolimattomasti hävittävät Jumalan lahjoja. + +Menisikö hän huolettomasti, hyvin tietäen, että tullessaan näkisi +perintönsä hävitettynä, vasaransa vaienneina, hevosensa luuna ja +nahkana, palvelijansa pitäjällä? + +Eipä ei, vielä kerran hän ylenee voimassaan ja antaa kavaljeereille +lähtöpassin! + +Kyllähän majurinrouva tiesi, että hänen miehensä iloitsisi nähdessään +hänen perintönsä häviävän. Mutta hän tunsi miehensä hyvin ja oli varma, +että jos hän vain saisi heinäsirkkansa kaikkoamaan, niin majuri olisi +liian untelo uusia hankkimaan. Kun kavaljeereja ei enää olisi, ohjaisi +majurinrouvan vanha vouti ja pehtori Ekebyn töitä totuttua latua. + +Ja niinpä hänen tumma varjonsa oli monena yönä liikkunut tehtaan +mustilla teillä. Hän oli pujahtanut torpparien pirtteihin ja tullut +ulos, hän oli kuiskutellut myllärin ja myllyrenkien kanssa suuren +myllyn permantokerroksessa, hän oli neuvotellut seppien kanssa pimeässä +hiilihuoneessa. + +Ja he olivat kaikki vannoneet auttavansa häntä. Suuren tehtaan kunnia +ja mahti ei ollut enää jääpä huolettomien kavaljeerien käsiin +hoidettavaksi niinkuin tuuli hoitaa tuhkaa, niinkuin susi vaalii +lammaskatrasta. Ja tänä yönä, jolloin huimat herrat ovat tanssineet, +leikkineet ja juoneet, kunnes ovat vaipuneet kuolemanväsyneinä +vuoteelleen, tänä yönä on heidän laputettava tiehensä. Hän on antanut +heidän pöyhistellä, suruttomain. Hän on istunut tuimasti odottaen +pajassa ja odottanut tanssiaisten loppua. Hän on odottanut kauemminkin, +kunnes kavaljeerit ovat tulleet takaisin yölliseltä retkeltään, hän on +istunut hiljaa ja odottanut, kunnes hänelle on ilmoitettu, että nyt on +viimeinen kynttilänliekki sammutettu kavaljeerirakennuksen ikkunoista +ja että koko suuri kartano nukkuu. Silloin hän nousee ja menee ulos. + +Majurinrouva käski kaikki tehtaalaiset kokoontumaan kavaljeerien +rakennuksen luo; itse hän lähti jo ennen muita kartanon pihaan. Hän +meni suuren rakennuksen ovelle, koputti ja hänet laskettiin sisään. +Brobyn papin nuori tytär, josta hän oli kasvattanut kelpo +palvelijattaren, oli häntä vastassa. + +"Rouva on kaikesta sydämestä tervetullut", sanoi palvelijatar ja +suuteli hänen kättään. + +"Sammuta kynttilä!" sanoi majurinrouva. "Etkö luule minun osaavan +täällä tulettakin?" + +Ja sitten hän alkoi kierroksen äänettömässä kartanossa. Hän kulki +kellarista ylisille sanoakseen jäähyväiset. Hiipivin askelin he +siirtyivät huoneesta huoneeseen. + +Majurinrouva puheli muistoillensa. Palvelijatar ei huokaillut, ei +nyyhkyttänyt, mutta kyyneleet tipahtelivat tipahtelemistaan hänen +silmistään, kun hän seurasi emäntäänsä. Majurinrouva avautti +liinakaapin ja hopeakaapin ja hiveli kädellään hienoja damastiliinoja, +komeita hopeakannuja. Hän hamuili hyväillen mahtavaa höyhenpatjakekoa +kalustohuoneessa. Kaikkia talouskaluja, kangaspuita, rukkeja ja +kerinpuita piti hänen kosketella. Hän pisti tunnustellen kätensä +maustelaatikkoon ja koetti talikynttilöitä, jotka riippuivat rivissä +vartailla laipiossa. + +"Kynttilät ovat nyt jo kuivia", sanoi hän. "Ne voi ottaa alas ja latoa +laatikkoon." + +Alhaalla kellarissa hän kävi, kohotteli varovasti kaljatynnyreitä ja +hamuili viinipullorivejä. + +Hän kävi ruokasäiliössä ja keittiössä, hän kosketteli kaikkea, tarkasti +kaiken. Hän ojensi kätensä ja sanoi jäähyväiset koko kodilleen. + +Viimeksi hän meni asuinhuoneisiin. Ruokasalissa hän hamuili suuren +kääntöpöydän levyjä. + +"Moni on tässä pöydässä tullut ravituksi", sanoi hän. Ja hän kulki +huoneesta huoneeseen. Hän näki pitkät, leveät sohvat paikoillaan, hän +laski kätensä marmoripöytien viileille levyille, jotka, jalkoinaan +kullatut, leijonaruumiiset kotkat, kannattivat peilejä, joiden +otsikossa oli tanssivia jumalattaria. + +"Tämä on rikas talo", sanoi hän. "Mainio mies se, joka antoi minulle +tämän kaiken." + +Salissa, jossa äsken oli tanssissa humuttu, seisovat jo nojatuolit +kankein selin, jäykässä järjestyksessä pitkin seiniä. + +Ja hän meni klaveerin luo ja näppäsi aivan hiljaa äänen. + +"Ei minunkaan aikanani täältä iloa ja huvia puuttunut", hän sanoi. + +Majurinrouva meni vierashuoneeseenkin salin taakse. + +Siellä oli pilkkosen pimeä. Majurinrouva tapaili kädellään ja kosketti +palvelijatarta kasvoihin. + +"Itketkö sinä", sanoi hän, sillä hän tunsi kätensä kastuvan kyynelistä. + +Silloin puhkesi nuori tyttö nyyhkimään. + +"Rakas rouva", huusi hän, "rakas rouva, ne hävittävät kaiken. Miksi +minun rouvani menee meidän luotamme ja antaa kavaljeerien hävittää +kotinsa?" + +Silloin vetäisi majurinrouva uutimen nauhaa ja osoitti pihalle. + +"Minäkö sinua olen opettanut itkemään ja uikuttamaan?" huudahti hän. +"Katso ulos, piha on täynnä väkeä, huomenna ei Ekebyssä ole yhtään +kavaljeeria." + +"Tuleeko minun rouvani nyt takaisin?" kysyi palvelijatar. + +"Minun aikani ei ole vielä tullut", sanoi majurinrouva. "Maantie on +minun kotini ja olkikupo vuoteeni. Mutta hoida Ekebytä minun hyväkseni, +tyttö, sillaikaa kun olen poissa." + +Ja he menivät peremmäksi. Ei kumpikaan heistä tiennyt eikä ajatellut, +että Marianne nukkui juuri tässä huoneessa. + +Eikä hän nukkunutkaan. Hän oli aivan valveilla, kuuli kaiken ja ymmärsi +aikeet. + +Hän oli valvonut vuoteessaan ja runoillut hymnin rakkaudelle. + +"Sinä hurmaava, joka kohotit minut itseäni korkeammalle", sanoi hän. +"Kurjuuden kuilussa makasin minä, ja sinä muutit sen paratiisiksi. +Lukitun oven rautaiseen ripaan tarttuivat minun käteni ja repeytyivät +haavoille, kotini kynnyspuulla kiiluivat minun kyyneleeni kohmettuneina +jäähelminä. Vihan viima hyyti sydämeni, kun minä kuulin lyönnit äitini +selkään. Kylmässä kinoksessa tahdoin nukuttaa vihani, mutta silloin +sinä tulit. Oi, rakkaus, sinä tulen lapsi, suuren kylmyyden +palelluttaman luo sinä olet tullut. Jos vertaan kurjuuttani siihen +ihanuuteen, jonka voitin, niin tyhjää se minusta on. Vapaa olen nyt +kaikista siteistä, ei ole minulla isää, ei äitiä, ei kotia. Ihmiset +uskovat vain pahaa minusta ja kääntyvät luotani pois. Hyvä, se oli +sinun jalo tahtosi, oi rakkaus, sillä miksi seisoisin korkeammalla kuin +rakastettuni. Käsi kädessä me vaellamme yhdessä maailmaan. Köyhä on +Gösta Berlingin morsio. Kinoksesta hän löysi hänet. Siispä tehkäämme +yhdessä pesä, ei ylhäisiin saleihin, vaan torpparin tupaan +metsänrintaan. Minä autan häntä ja vartioin hiilihautaa, autan häntä ja +asettelen metsojen ja jänisten pauloja, keitän hänen ruokansa ja +harjaan hänen vaatteensa. Oi, rakkaani, kaipaan ja suren istuessani +yksin metsänrinnassa odotellen sinua, uskotko sen? Kaipaan, kaipaan, +mutta en tahdo rikkauden päiviä, ainoastaan sinua, sinua minä tähyän ja +kaipaan, kun sinä kirves olalla palajat. Oi, rakkahani, rakkaani! Niin +kauan kuin eloni kestää voisin vuottaa ja vartoa sinua." + +Siten hän oli valvonut ja sepittänyt hymnejä sydämensä kaikkivaltiaalle +jumalalle eikä ollut sulkenut silmiään uneen, kun majurinrouva tuli +sisään. + +Kun hän oli poistunut, nousi Marianne vuoteelta ja pukeutui. Vielä +kerran hänen täytyi pukeutua mustaan samettipukuun ja ohuihin +tanssikenkiin. Hän kietoi peitteen ympärilleen saaliksi ja kiiruhti +vielä kerran ulos tähän hirvittävään yöhön. + +Tyynenä, tähtikirkkaana ja viiltävän kylmänä lepäsi yhä helmikuun yö +maan yllä; tuntui kuin se ei koskaan olisi aikonut loppua. Ja tuota +pimeyttä ja sitä pakkasta, jota tämä pitkä yö levitti, sitä kesti +maassa vielä kauan, kauan senkin jälkeen, kun aurinko jo oli noussut, +kauan vielä, kun ne kinokset, joita kaunis Marianne kahlasi, olivat +vesivirtoina vierineet. + +Marianne kiiruhti pois Ekebystä hankkimaan apua. Hän ei voinut sallia +moista: ajettavan pois niitä miehiä, jotka olivat nostaneet hänet +hangesta ja avanneet hänelle sydämensä ja kotinsa. Hän päätti mennä +Sjöhön majuri Samzeliuksen luo. Kiire hänellä olikin. Vasta tunnin +päästä hän saattaisi joutua takaisin. + +Kun majurinrouva oli heittänyt jäähyväiset kodilleen, hän meni pihalle, +jossa väki odotti häntä, ja taistelu kavaljeerirakennuksesta alkoi. + +Majurinrouva järjestää väen korkean, kaidan rakennuksen ympärille, +jonka yläkerrassa kavaljeereilla on kuuluisa kotinsa. Suuressa +ylähuoneessa, jonka seinät on rapattu ja kalkittu, jossa ovat nuo +punaiset kirstut ja suuri kääntöpöytä, ja pöydällä kukku-kortit uivat +läikkyneessä viinassa, huoneessa, jossa leveitä sänkyjä siimestää +keltaruutuiset huput, siellä nukkuvat kavaljeerit. Ah, noita +suruttomia! + +Ja tallissa täysien soimien edessä nukkuvat kavaljeerien hevoset ja +uneksivat nuoruutensa retkistä. Suloista on levon päivinä uneksia +nuoruuden hurjista urotöistä, markkinamatkoista, jolloin oli seisottava +yöt päivät taivasalla, kilpa-ajoista joulukirkosta palatessa, +koejuoksuista ennen hevosenvaihtoa, jolloin humalaiset herrat, +ohjanperät korkealla, lyöntiin valmiina, kurkottuivat ajopeleistään +ajokkiensa selkien yli ja karjuivat kirouksia niiden korviin. Suloista +on uneksia, kun tietää, ettei enää koskaan tarvitse jättää Ekebyn +täysiä soimia, lämpimiä pilttuita. Ah, noita suruttomia! + +Rappioituneessa, vanhassa vaunuliiterissä, johon tavallisesti pilalle +ajettuja vaunurähjiä ja rekikuluja viedään, on ihmeellinen kokoelma +vanhoja ajoneuvoja. Siellä on vihreiksi maalattuja häkkirekiä ja +pinnarekiä, punaisia ja keltaisia. Siellä on ensimmäinen Vermlannissa +nähty karrioli,[8] jonka Beerencreutz sai sotasaaliina vuonna 1814. +Siellä on kaiken maailman yhden hevosen vedettäviä, on keikkuvavipuisia +kiesejä ja kyytirattaita, merkillisiä piinapenkkejä, joiden istuinta +kannattavat puiset vieterit. Siellä on kaikkea: on hengiltäheiluttavat +kahvirännälit, puol'-toistaiset ja paukkurattaat; kaikki mitä on +maantien olemassa ollessa ylistetty. Ja siellä on se pitkä reki, johon +mahtuu kaksitoista kavaljeeria, ja viluisen Kristoffer-serkun kuomureki +ja Örnecloun vanha perhereki koinsyömine karhuntaljoineen, +nahkasuojustimessaan kulunut vaakuna, sekä kilpa-ajorekiä! Ah, +mahdottomasti kilpa-ajorekiä! + +Monet kavaljeerit ovat Ekebyssä eläneet ja kuolleet. Heidän nimensä on +unohdettu maan päällä, eikä heillä ole enää sijaa ihmisten sydämissä, +mutta majurinrouva on pannut säilöön ne ajoneuvot, joilla he tulivat +taloon. Hän on koonnut ne kaikki vanhaan vaunuliiteriin. + +Ja siellä ne seisovat ja makaavat ja käyvät yhä pölyisemmiksi. + +Naulat ja piikit heltiävät lahonneesta puusta, maali irtautuu pitkinä +liuskoina, tyynyjen ja patjojen täyte tunkeutuu esille rei'istä, joita +koit ovat tehneet. + +"Levätkäämme vain, hajotkaamme vain", sanovat vanhat ajoneuvot. "Me +olemme tutisseet kyllin kauan teillä, olemme imeneet kyllin kosteutta +sadekuurojen alla. Levätkäämme! Kauan on siitä, jolloin kiidätimme +nuoria herroja heidän ensimmäisiin tanssiaisiinsa, kauan siitä, jolloin +läksimme pestyinä ja hohtavina rekiretken suloseikkailuihin, kauan +siitä, jolloin kuljetimme reilut sankarit mutaisia kevätteitä +Trossnäsin perille. He nukkuvat nyt, useimmat heistä, viimeiset ja +parhaat eivät aio enää koskaan jättää Ekebytä, eivät koskaan." + +Ja siten halkeaa jalkapussin nahka, sitten irtautuu pyörän raudat, +sitten lahoavat puolat ja rummut. Vanhat ajoneuvot eivät huoli elää, ne +tahtovat kuolla. + +Tomu lepää jo niillä kuin käärinliina, ja sen turvin ne antautuvat +yhäti vanhuuden valtaan. Voittamattomassa laiskuudessaan ne makaavat +siellä ja rapistuvat. Ei kukaan niihin koske, ja kumminkin ne hajoavat +palasiksi. Kerran vuodessa avataan vaunuvaja, jos tulee uusi toveri, +joka aikoo vakavasti asettua Ekebyhyn, ja heti kun ovet suljetaan, +valtaa tämänkin väsymys, uni, rappeutumus ja vanhuuden heikkous. Rotat +ja lesiäiset ja koit ja seinämato, ja mitä kaikkia ovat nimeltään nuo +saaliinhimoiset, ne karkaavat sen kimppuun, ja se ruostuu ja lahoaa +unettomaan, suloiseen levottomuuteen. + +Mutta nyt, helmikuun yönä, antaa majurinrouva avata vaunuvajan ovet. + +Ja lyhdyin ja soihduin hän antaa etsiä Ekebyn nykyisten kavaljeerien +ajoneuvot: Beerencreutzin vanhan karriolin ja Örnecloun vaakunoidun +reen ja sen kapean kuomun, joka on suojannut Kristoffer-serkkua. + +Hän ei välitä, onko ajopeli kesällä vai talvella ajettava, hän pitää +vain huolen siitä, että kukin saa omansa. + +Ja tallissa, siellä herätetään nyt kaikki ne vanhat kavaljeerien +hevoset, jotka äsken uneksivat täysien soimien edessä. + +Unelmaa seuraa tosi, te suruttomat. + +Jyrkkiä mäkiä te taas saatte maistaa ja ummehtunutta heinää majatalojen +vajassa ja humalaisten hevoshuijarien okaruoskaa ja hurjia kilpakiitoja +iljangolla niin liukkaalla, että teitä vapisuttaa sille astua. + +Nyt ne joutuvat oikeaan virkaansa, nuo vanhat ajoneuvot, kun pienet, +harmaat maatiaisruunat pistetään korkeiden kiesikummitusten eteen, +tahi kun pitkäkoipiset, luisevat ratsuhevoset valjastetaan matalain +kilpa-ajorekien eteen. Vanhat elukat irvistävät ja pärskyvät, kun +suitsia pannaan niiden hampaattomiin suihin, vanhat ajoneuvot kitisevät +ja narisevat. Viheliäinen raihnaus, jonka olisi pitänyt saada maata +rauhassa maailman viimeiseen päivään, vedetään nyt esille; jäykät, +ontuvat, vuohen jalkoja muistuttavat etujalat, patit ja köhät tulevat +päivänvaloon. + +Tallirengit saavat vaivoin kopukat ajoneuvojen eteen, sitten he menevät +kysymään majurinrouvalta, millä vehkeillä Gösta Berling lähtee, sillä, +kuten jokainen hyvin tietää, hän tuli Ekebyhyn majurinrouvan +hiilihäkissä. + +"Valjasta Don Juan parhaimman kilpa-ajorekemme eteen", sanoo +majurinrouva, "ja levitä hopeakynsinen karhunnahka siihen!" Ja kun +tallirenki nurisee, hän jatkaa: "Minun tallissani ei ole hevosta, jota +en antaisi päästäkseni siitä miehestä, muista se!" + +Kas niin, nyt on ajokalut herätetty ja hevoset myös, mutta kavaljeerit +yhä nukkuvat. + +Nyt on heidän vuoronsa joutua talutettaviksi talviyöhön, mutta +uhkarohkeampaa on karata heidän kimppuunsa heidän nukkuessaan kuin +kiskoa ulos kankeakoipisia hevosia ja retkuvia, vanhoja ajoneuvoja. He +ovat rohkeita, vahvoja, hirmuisia miehiä, satojen seikkailujen +karkaisemia. He ovat valmiita puolustautumaan kuolemaan asti, eikä ole +leikin asia siepata heitä vastoin heidän omaa tahtoaan vuoteista ja +nakata ajopeleihin, kuljetettaviksi pois. + +Niin antaa majurinrouva pistää tuleen olkiauman, joka on niin lähellä +taloa, että loimo varmaan valaisee kavaljeerien huonetta, jossa he +makaavat. + +"Olkiauma on minun, koko Ekeby on minun", hän sanoo. + +Ja kun auma hulmuaa täydessä tulessa, huutaa hän: + +"Herättäkää heidät nyt!" + +Mutta kavaljeerit nukkuvat hyvin suljettujen ovien takana. Väkijoukko +pihalla alkaa huutaa tuota hirvittävää, kauhistavaa: "Tuli on irti, +tuli on irti!" mutta kavaljeerit makaavat. + +Seppämestarin raskas moukari jyskää pääoveen, mutta kavaljeerit +makaavat. + +Kovaksi puristettu lumipallo särkee ruudun ja lentää huoneeseen, +pompaten sänkyjen uutimiin, mutta kavaljeerit makaavat. + +He näkevät unta, että kaunis tyttö nakkaa nenäliinan heitä vasten, he +uneksivat, että applodit paukkuvat lasketun esiripun toisella puolen, +he uneksivat raikkaasta naurusta ja keskiyön juhlain huimaavasta +hälinästä. + +Tykinlaukaus heidän korvansa juuressa, merellinen jääkylmää vettä olisi +tarvittu heitä herättämään. + +He olivat kumarrelleet, tanssineet, soittaneet, telmineet ja laulaneet. +He ovat viinin raskauttamia, heidän voimansa ovat tyhjentyneet, he +nukkuvat sikeästi kuin kuolon unta. + +Tämä siunattu uni se heidät pelastaa. + +Väki alkaa pelätä, että tuossa levollisuudessa piilee vaara. Mitä, jos +se merkitsee sitä, että kavaljeerit ovat jo kylällä noutamassa apua! +Mitä, jos se merkitsee, että he seisovat valveilla sormi liipaisimella, +väijyvät ikkunain tai ovien takana, valmiina kaatamaan heti jokaisen, +ken sisään astuu! + +Nämä miehet ovat ovelia, sotakuntoisia; jotakin tuo heidän +hiljaisuutensa varmaan merkitsee. Kuinka voi luulotellakaan, että he +antaisivat yllättää itsensä pesästään kuin karhu? + +Väki karjuu tuon "tuli on irti" kerta toisensa jälkeen, mutta ei mikään +auta. + +Silloin, kun kaikki vapisevat, ottaa itse majurinrouva kirveen ja +murtaa ulko-oven. + +Sitten hän hyökkää yksin ylös portaita, tempaa kavaljeerirakennuksen +oven auki ja ärjäisee huoneeseen: "Tuli on irti!" + +Siinä ääni, joka herättää kavaljeerien korvissa kaikua paremmin kuin +rahvaan rähinä. Tottuneina kuulostelemaan tätä ääntä ryntää kaksitoista +miestä yht'aikaa ylös vuoteistansa, näkee tulenloimon, tempaa +vaatteensa ja syöksyy portaita alas pihalle. + +Mutta ovella seisoo pitkä seppämestari ja kaksi kovakouraista +myllyrenkiä, ja suuri häpeä kohtaa kavaljeereja! Sitä mukaa kuin he +tulevat alas heidät suistetaan maahan ja jalat sidotaan, sitten heidät +kannetaan kursailematta ajoneuvoihin, jotka itsekullekin on määrätty. + +Ei pelastunut ainoakaan, kaikki vangittiin, Beerencreutz, tuima +eversti, sidottiin ja vietiin pois, samoin Kristian Bergh, väkevä +kapteeni, ja Eberhard-setä, viisaustieteilijä. + +Myöskin voittamaton, pelottava Gösta Berling oli nyt vanki. +Majurinrouvaa oli onnistanut. Hän on kuin onkin suurempi kuin kaikki +kavaljeerit! + +Viheliäisiä ovat he nähdä, istuessaan kynkät köysissä, vaivaisissa, +vanhoissa ajoneuvoissa. On siinä päätä riipuksissa ja vihan silmäyksiä, +ja talo vavahtelee kirouksista ja voimattoman vihan hurjista +purkauksista. + +Mutta majurinrouva kulkee miehestä mieheen: + +"Vanno", sanoo hän, "ettet koskaan enää tule Ekebyhyn." + +"Oh, huuti, noita-akka!" + +"Sinä vannot", sanoo hän, "tai minä nakkaan sinut takaisin +kavaljeerirakennukseen tuollaisena, sidottuna, ja sitten saat palaa +sinne, sillä tänä yönä poltan minä kavaljeerirakennuksen, tiedä se." + +"Sitä ei rouva uskalla!" + +"Ei uskalla! Eikö Ekeby ole minun? Oi sinua, lurjus! Luuletko sinä, +etten muista, miten sinä olet sylkenyt nähdessäsi minut maantiellä? +Luuletko, ettei mieleni äsken tehnyt pistää tulta nurkkaan ja polttaa +teidät kaikki? Kohotitko kättäsi puolustaaksesi minua, kun minut +ajettiin kotoani? Ei, vanno vain!" + +Ja majurinrouva seisoo siinä niin pelottavana, joskin ehkä tekeytyy +vihaisemmaksi kuin onkaan, ja hänen ympärillään seisoo niin monta +miestä, kirveet olalla, että kavaljeerien täytyy vannoa välttääksensä +tuhoa ja turmaa. + +Sitten tuotattaa majurinrouva rakennuksesta alas heidän vaatteensa ja +kirstunsa ja antaa päästää köysistä heidän kätensä. Sitten pistetään +ohjakset heidän käteensä. + +Mutta näihin on paljon aikaa kulunut, ja Marianne on jo ehtinyt Sjöhön. + +Majuri ei ollut aamuntorkku herra, hän oli jo pukimissaan, kun Marianne +tuli. Marianne tapasi hänet pihalla, majuri oli käynyt viemässä +aamiaista karhuilleen. + +Hän ei juuri vastannut Mariannen puheeseen. Hän meni vain karhujensa +luo, pani niille kuonokopat, talutti ne pihalta ja kiiruhti Ekebyhyn. + +Marianne seurasi häntä taempana. Hän oli tuupertua väsymyksestä, mutta +sitten hän näki kirkkaan tulenloimon taivaalla ja oli kuolla +pelästyksestä. + +Millainen yö tämä oli! Mies lyö vaimoaan ja antaa lapsensa paleltua +kuoliaaksi ovensa eteen. Aikoiko nainen nyt polttaa vihamiehensä, +aikoiko iäkäs majuri nyt päästää karhut irralleen oman väkensä +kimppuun? + +Hän voitti väsymyksensä, kiiruhti majurin ohi ja kiiti hurjaa vauhtia +Ekebyhyn. + +Hän ennätti paljon edelle. Pihalle päästyään hän raivasi tien +väkijoukon läpi. Kun hän seisoi keskellä piiriä kasvot vastatusten +majurinrouvan kanssa, hän huusi niin kovasti kuin jaksoi: + +"Majuri, majuri tulee karhuineen!" + +Väkijoukko tyrmistyi, kaikki silmät tähyilivät majurinrouvaan. + +"Sinä hait hänet", hän sanoi Mariannelle. + +"Paetkaa!" huusi tämä yhä kiihkeämmin. "Pois Jumalan nimessä! En tiedä, +mitä majuri aikoo, mutta hän tuo karhut." + +Kaikki seisoivat hiljaa, tuijottaen majurinrouvaan. + +"Minä kiitän teitä avusta, lapset", sanoi tämä tyynesti joukolle. +"Kaikki, mitä tänä yönä on tapahtunut, järjestettiin täten siksi, ettei +ketään teistä voitaisi vetää oikeuteen ja ettei kukaan teistä joutuisi +onnettomuuteen sen vuoksi. Menkää nyt kotiinne. Minä en tahdo nähdä +ketään väestäni murhaajana tai tulevan murhatuksi. Menkää nyt!" + +Väki seisoi kumminkin paikoillaan. Majurinrouva kääntyi Mariannen +puoleen. + +"Minä tiedän, että sinä rakastat", sanoi hän. "Rakkauden +mielipuolisuuden töitä sinä teet. Älköön koskaan koittako päivä, +jolloin sinun voimatonna täytyy sietää kotisi hävitystä! Ole aina +kielesi ja kätesi valtias, kun viha täyttää sielusi." + +"Rakkaat lapset, tulkaa nyt, joutukaa!" jatkoi hän kääntyen +alustalaisiinsa. "Suojelkoon nyt Jumala Ekebytä, minun täytyy mennä +äitini luo. Oi, Marianne, kun sinä jälleen tulet täysijärkiseksi, kun +Ekeby on raiskattu ja maa huokaa hätäänsä, niin ajattele silloin, mitä +teit tänä yönä, ja pidä huolta väestä!" + +Senjälkeen hän meni, väen seuraamana. + +Kun majuri tuli pihaan, ei hän nähnyt siellä niin elävää sielua, paitsi +Mariannen ja pitkän jonon hevosia, rekiä ja matkalaisia, pitkän, +surkean jonon, jossa hevoset eivät olleet huonompia kuin ajoneuvot, +eivätkä ajoneuvot huonompia kuin omistajat. Kovin kourin oli +elämäntaisto kaikkia rutistellut. + +Marianne meni heidän luokseen ja päästi vangit siteistä. + +Hän näki, miten he purivat huulensa yhteen ja katsoivat syrjään. Ikinä +he eivät olleet hävenneet näin. Suurempaa häpeää he eivät olleet +koskaan kokeneet. + +"Minulla ei ollut helpompi pari tuntia sitten rukoillessani polvillani +Björnen portailla", sanoi Marianne. + +Ja sitten, rakas lukija, mitä sitten vielä sinä yönä tapahtui, miten +vanhat ajoneuvot joutuivat takaisin liiteriinsä, hevoset talliin ja +kavaljeerit kavaljeerirakennukseen, sitä en yritä kertoa. Aamunsarastus +alkoi kuultaa itäisillä vuorilla, ja päivä valkeni selkeänä ja tyynenä. +Miten paljon tyynemmät ovat valoisat, auringonpaisteiset päivät kuin +nuo synkät yöt, joiden suojelevan siiven alla villipedot saalista +ajavat ja huuhkat huikauttelevat. + +Sen vain sanon, että kun kavaljeerit jälleen pääsivät huoneeseensa ja +löysivät viimeisestä boolimaljasta vähäisen tilkan lasiensa täytteeksi, +niin valtasi heidät äkillinen hurmaus. + +"Majurinrouvan malja!" huusivat he. + +Ah, hän on mainio nainen! Mitä haluaisivat he muuta kuin palvella +häntä, jumaloida häntä? + +Miten katkeraa, että piru on saanut hänet valtaansa, että hän häärää +vain passittaakseen kavaljeerien sieluja helvettiin! + + + + +Kahdeksas luku + +GURLITA-KUKKULAN SUURI KARHU + + +Metsien pimeydessä asuu inhoja eläimiä, joiden leuat on aseistettu +kamalasti kiiluvilla hampailla tai terävillä nokilla ja joiden jaloissa +on terävät kynnet, mitkä himoitsevat iskeytyä vertauhkuvaan kaulaan, ja +joiden silmät kimmeltävät murhanhimoa. + +Siellä asuu susia, jotka sieltä tulevat öisin ajamaan talonpoikien +rekeä, kunnes vaimon täytyy ottaa pienokaisensa, joka istuu hänen +polvillaan, ja nakata se pedoille, pelastaakseen oman ja miehensä +hengen. + +Siellä asuu ilves, jota kansa kutsuu kyntehiseksi, sillä ainakin +metsässä on vaarallista sanoa sen oikeaa nimeä. Ken on puhunut siitä +päivällä, katsastakoon illansuussa hyvin lammaskarsinansa ovia ja +luukkuja, sillä muutoin se tulee. Se kiipeää lampoläävän seinää pitkin, +sillä sen kynnet ovat vahvat kuin teräsnaulat, ujuttautuu sisään +ahtaimmastakin luukusta ja iskeytyy lampaiden niskaan. Ja kyntehinen +riippuu niiden kurkussa ja imee verta kaulavaltimosta ja murhaa ja +repii, kunnes jok'ikinen lammas on kuollut. Se ei lopeta hurjaa +kuolontanssiaan kauhistuneiden peikkojen seassa, niin kauan kuin +yksikään niistä näyttää elonmerkkiä. + +Ja aamulla näkee isäntä kaikki lampaansa kuolleina, revityin kurkuin, +sillä kyntehinen ei jätä henkiin mitään, missä se mellastaa. + +Siellä asuu huuhkaja, joka hämärässä huutaa. Jos matkii sitä silloin, +se humahtaa levitetyin siivin kimppuun ja repii silmät päästä, sillä +oikea lintu se ei ole, menninkäinen se on. + +Ja siellä asuu kauhein kaikista, karhu, jolla on kahdentoista miehen +voimat ja jonka, kun se on tullut eräkarhuksi, voi kaataa ainoastaan +hopeakuulalla. Voiko mikään luoda eläimen ympärille suurempaa +kauhistuksen kunnianhohdetta kuin se, että sen voi kaataa ainoastaan +hopeakuulalla? Millaisia kauheita salattuja voimia siinä piileekään, +voimia, jotka tekevät sen kovaksi tavalliselle lyijylle? Eikö lapsi +usein makaa monta tuntia unta saamatta vuoteellaan pelätessään tätä +kauheaa eläintä, jota pahuuden voimat suojelevat? + +Ja jos se tulisi vastaan metsässä, isona ja korkeana kuin kulkeva +kallio, niin ei saa kapasta karkuun eikä ruveta vastaan rimpuilemaan, +vaan pitää kellahtaa selälleen maahan ja heittäytyä kuolleeksi. Monet +pienet lapset ovat ajatuksissaan kellettäneet maassa, kun karhu muka on +heitä nuuskinut. Se on pyöritellyt kämmenellään heitä, ja he ovat +tunteneet kasvoillaan sen kuuman, läähättävän hengityksen, mutta he +ovat maanneet hiljaa, kunnes karhu on mennyt pois kaivamaan kuoppaa, +kätkeäkseen heidät siihen. Mutta silloin he ovat nousseet hiljaa ja +hipsutelleet pois, ensin verkalleen, mutta sitten hurjaa vauhtia. + +Mutta ajatteles, ajattelepas, jos se karhu ei olisikaan pitänyt heitä +oikein kuolleina, vaan olisi heitä puraista tokaissut, tai jos sillä +olisi ollut oikein nälkä ja se olisi halunnut syödä heidät heti, taikka +jos se olisi huomannut heidän liikkuvan ja olisi juossut heidän +peräänsä. Auta armias! + +Velho on kamala. Se kyyköttää metsien hämärässä, tekee loitsurunoja +ihmisten kuultaviksi ja täyttää heidän sydämensä kamalilla ajatuksilla. +Siitä syntyy se jäytävä pelko, joka painostaa elämää ja himmentää +hymyilevien seutujen kauneutta. Pahanelkeinen on luonto, salakavala +kuin nukkuva käärme, mihinkään ei voi luottaa. Tuossa on Lövenin +hurmaavan kaunis järvi, mutta älä usko sitä, se vaanii saalista: joka +vuosi täytyy sen saada veronsa hukkuneina. Tuolla on metsä, +houkuttelevan rauhallinen, mutta älä usko sitä! Metsä on täynnä inhoja +eläimiä, joissa asuu pahain noita-akkain ja murhanhimoisten +mustalaisten sieluja. + +Älä usko puroa ja sen lauhkeaa vettä! Siitä saat kovan taudin ja +kuoleman, jos siinä auringon laskettua kahlaat. Älä usko käkeä, joka +keväällä niin kauniisti kukkuu! Syksyllä se muuttuu haukaksi, +tuikeasilmäiseksi, kauheakyntiseksi! Älä usko sammalta, älä kanervaa, +älä kalliota: paha on luonto, täynnä näkymättömiä voimia, jotka ihmistä +vihaavat. Ei ole paikkaa, johon voit turvallisesti jalkasi laskea, +ihmeellistä on, että heikko sukusi voi välttää niinkin paljon väijyviä +vaaroja. + +Velho on perin kamala. Vieläkö se elää Vermlannin metsien pimennossa +laulaen loitsujaan? Himmentääkö se vielä hymyilevien seutujen +kauneutta, lamaako se vielä elämisen iloa? Suuri on ollut sen valta, +sen tiedän minä, jonka kehdossa on pidetty terästä ja kylpyvedessä +hiiliä, minä tiedän sen, minä, joka olen tuntenut sen rautakouran +sydämeni ympärillä. + +Mutta älköön kukaan luulko, että minä nyt tässä kerron jotain kauheaa +ja hirmuista. Kerron vain vanhan tarinan Gurlita-kukkulan suuresta +karhusta, ja jokainen uskokoon tai olkoon uskomatta -- miten vain +haluaa -- niinkuin kaikkia muitakin metsästysjuttuja. + + * * * * * + +Suurella karhulla on kotonsa sillä komealla vuorenhuipulla, jota +sanotaan Gurlita-kukkulaksi ja joka kohoaa jyrkkänä ja vaikeapääsyisenä +ylisen Lövenin rannalla. + +Kumoon suistuneen hongan juuret, joiden välissä sammalturve vielä +riippuu, muodostavat seinät ja katon sen asunnon ympärille, haarat ja +risut suojelevat sitä, lumi sitä riveää. Se voi köllötellä siellä +suloisessa rauhassa, nukkuen kesästä kesään. + +Onko se siis runoseppo, ventomielinen uneksija, tämä karvainen +metsänkuningas, tämä vinosilmäinen ryöväri? Tahtooko se unohtaa +makaamalla kylmän talven koleat yöt ja värittömät päivät, herätäkseen +purojen lirinään ja lintujen lauluun? Tahtooko se siellä maata uneksien +punertavista puolamaista ja muurahaispesistä, jotka ovat täynnä +ruskeita, herkullisia olentoja, ja valkeista karitsoista, jotka käyvät +laitumella viheriöivillä rinteillä? Tahtooko tuo miekkonen välttää +elämän talvea! + +Ulkona viuhuu lumipyry honkien välissä, ulkona reiluttelevat revot ja +hukat hulluina nälästä. Miksi saa karhu yksin nukkua? Nouskoon toki ja +tuntekoon, miten pakkanen puree, miten raskasta on kahlata syvässä +hangessa. Nouskoon ylös! + +Se on painautunut hyvin vuoteeseensa. Se on kuin sadun nukkuva +prinsessa: niinkuin rakkaus herätti sen, niin tahtoo sekin antaa kevään +herättää itsensä. Auringonsäteen, joka pilkistää risujen välistä ja +lämmittää sen kuonoa, sulavain kinosten parin pisaran, jotka +kostuttavat sen turkkia, se tahtoo antaa herättää itsensä. Voi sitä, +joka häiritsee sitä ennen aikojaan. + +Jospa vain kysyttäisiin, millaiseksi metsänkuningas tahtoo muovaella +maailmansa! Jospa ei vain yht'äkkiä kuulaparvi viuhuisi sisään risujen +läpi ja iskeytyisi pintaan kuin ilkeät itikat. + +Se kuulee yht'äkkiä huutoa, melua ja laukauksia. Se pudistaa unen +jäsenistään ja vääntää risuja tieltä nähdäkseen, mitä siellä mylhytään. +Onpa nyt työtä vanhalle tappelupukarille. Eipä näet kevät metelöi ja +jyski pesän ovella, ei tuulikaan, joka viskoo kumoon kuusia ja +pyörittelee tuiskulunta, ei; mutta kavaljeerit siellä ovat, Ekebyn +kavaljeerit. + +Metsänkuninkaan vanhoja tuttuja. Se muistaa kyllä yön, jolloin Fuchs ja +Beerencreutz istuivat väijyksissä erään Nygårdin isännän navetassa, +jonne sitä odotettiin vieraisille. He olivat juuri torkahtaneet +viinapullonsa viereen, kun kontio komusi sisään turvekaton kautta; +mutta he heräsivät, kun se nosteli surmattua lehmää pahnoista, ja +karkasivat kimppuun pyssyin ja puukoin. Lehmän ne siltä ottivat ja +toisen silmän, mutta henki herja säilyi. + +Niin, totisesti ovat kavaljeerit jo sen vanhoja tuttuja. Metsänkuningas +muistaa kyllä, miten ne yllättivät sen toisen kerran, kun se ja sen +korkea kuningatar juuri olivat laskeutuneet talvivuoteelle, tänne +Gurlita-kukkulan vanhaan kuningaslinnaan, ja poikaset olivat pesässä. +Se muistaa kyllä, miten odottamatta he karkasivat kimppuun. Se itse +pääsi kyllä matkoihinsa, lyöden tieltä kaikki, mikä esteeksi sattui, +mutta ontua sen täytyy kaiken ikänsä laukauksen tähden, joka osui sen +reiteen, ja kun se yöllä palasi kuninkaalliseen linnaan, oli lumi +punainen sen korkean puolison verestä, ja kuninkaalliset lapset oli +viety tasangolle kasvatettaviksi ihmisten palvelijoiksi ja ystäviksi. + +Niin, nyt tärisee maa, nyt tutisee kinos, joka kattaa pesää, ja nyt +törmää ulos tuo suuri karhu, tuo vanha kavaljeerien vihamies. Pidä +varasi, Fuchs, vanha karhuntappaja, pidä varasi, Beerencreutz, eversti +ja kukunpelaaja, pidä varasi, Gösta Berling, sadan seikkailun sankari! + +Voi runoilijoita, voi haaveilijoita, voi lemmenritareita! Siinä seisoo +nyt Gösta Berling sormi liipaisimella, ja karhu tulee suoraan häntä +kohti. Miksi hän ei ammu, mitä hän ajattelee? + +Miksi hän ei pamauta luotia heti leveään lapaan; hän seisoo parhaalla +paikalla pamauttaakseen. Toiset eivät voi ampua juuri sopivalla +silmänräpäyksellä. Luuleeko hän, että hänen on seisottava paraatia +metsän majesteetin edessä! + +Gösta Berling on tietysti seisoallaan uneksinut kauniista Mariannesta, +joka näinä päivinä on maannut Ekebyssä kovasti sairaana: hän kylmettyi +tuona yönä, jolloin nukkui hangella. + +Hän ajattelee Mariannea, joka hänkin on maanpiirin yllä lepäävän +kirouksen uhri, ja Göstaa pöyristyttää ajatus, että hänkin on lähtenyt +tänne vainoamaan ja tappamaan. + +Ja tuossa tulee suuri karhu suoraan häntä kohti, toinen silmä sokeana +kavaljeerin puukon iskusta, yksi jalka ontuvana kavaljeerin +pyssynkuulasta, äreänä ja pörröisenä, yksinäisenä siitä lähtien, kun he +tappoivat sen puolison ja ryöstivät sen lapset. Ja Gösta näkee sen +sellaisena kuin se on: surkeana, vainottuna eläinraukkana, jolta hän ei +tahdo riistää henkeä, ainoata, mitä sillä vielä on ihmisten vietyä +siltä kaiken muun. + +"Tappakoon minut", miettii Gösta, "mutta minä en ammu." + +Ja kun karhu töytää häntä kohti, hän seisoo hiljaa kuin paraatissa, ja +kun metsänkuningas hojottaa aivan hänen edessään, hän tekee kunniaa +kiväärillä ja ottaa askelen sivulle. + +Silloin jatkaa karhu matkaansa, tietäen hyvin, ettei nyt ole aikaa +hukattavana, syöksyy metsään, raivaa tiensä miehenkorkuisten kinosten +läpi, kierii alas jyrkkiä rinteitä ja pakenee auttamattomasti samalla +kun kavaljeerit, jotka kaikki seisoivat hana vireillä odottaen Göstan +laukausta, laukovat nyt pyssyjään sen mennessä. + +Mutia turhaan, kierros on murrettu ja karhu paennut. Fuchs haukkuu, ja +Beerencreutz noituu, mutta Gösta vain nauraa. + +Kuinka he voivat vaatiakaan, että niin onnellinen ihminen kuin hän +tekisi pahaa millekään Jumalan luomalle? + +Gurlita-kukkulan suuri karhu kaikkosi siis hengissä leikistä; ja +talviunestaan se on nyt herätetty, sen saavat talonpojat kokea. Ei +yksikään karhu ole tottuneempi kuin se repimään heidän matalain, +kellarimaisten navettainsa kattoja, ei ainutkaan pujahda niin +viekkaasti pakosalle väijytyksestä. + +Ylisen Lövenin seutulaiset olivat pian ihmeissään ja kummissaan kontion +takia. Sana sanan jälkeen lähetettiin kavaljeereille ja pyydettiin +heitä tulemaan tappamaan karhua. + +Päivät pääksytysten, yöt perätysten samoavat nyt kavaljeerit koko +helmikuun ajan ylisen Lövenin rannoilla etsimässä karhua, mutta se +pääsee heidän kynsistään. Onko se oppinut ketulta viekkauden ja sudelta +nopeuden? Jos he väijyvät jossakin talossa, se riehuu naapuritalossa, +jos he etsivät sitä metsästä, se silloin ahdistaa talonpoikaa, joka +ajaa jäällä. Siitä on tullut rosvojen rohkein: se kömpii luhtiin ja +tyhjentää äidin hunaja-astian, se lyö kuoliaaksi isän hevosen reen +edestä. + +Mutta vähitellen aletaan arvata, minkämoinen karhu tämä on ja minkä +tähden Gösta ei voinut sitä ampua. Kamalaa sanoa, hirmuista uskoa, +mutta tämä ei ole oikea karhu. Ei ole ajatteleminenkaan sen kaatoa, +jollei ole hopeakuulaa pyssyssä. Kuula, hopeasta ja kirkonkellon +malmista tehty, valettu torstai-iltana, uudenkuun aikana +kirkontornissa, niin ettei pappi ja lukkari eikä kukaan muukaan ihminen +tiedä, se sen varmaan tappaa, mutta sellaista kuulaa ei taidakaan olla +hevin helppo saada. + + * * * * * + +Ekebyssä on mies, jota mahtaa tämä kaivella enemmän kuin ketään muuta. +Hän on, kuten hyvin voi arvata, Anders Fuchs, karhuntappaja. Hän +menettää sekä ruokahalunsa että unensa ajatellessaan ettei voi kaataa +Gurlita-kukkulan suurta karhua. Viimein käsittää hänkin, että karhun +voi kaataa ainoastaan hopeakuulalla. + +Tuikea majuri, Anders Fuchs, ei ollut mikään ihana mies. Hänellä oli +raskas, kömpelö ruumis ja leveä, punainen naama, poskien alla riippuvat +lihapussit ja moninkertainen leuka. Jäykkinä kuin harjakset tököttivät +hänen pienet, mustat viiksensä paksussa ylähuulessa, ja musta tukka +törrötti karkeana ja sakeana ihan pystyssä. Sen lisäksi hän oli +harvasanainen mies ja suursyömäri. Hän ei ollut sellainen, jonka naiset +ottavat vastaan hymyilevin huulin ja avoimin sylin, eikä hänkään +puolestaan heittänyt heille lauhkeita katseita. Ei uskottu hänen +koskaan saavan nähdä naista, jonka kanssa hän voisi sopia yksiin, ja +kaikki rakkauden ja kuhertelun touhut olivat hänestä kaukana. + +Tuli sitten torstai-ilta, jolloin kuu on juuri kahden sormen levyinen +ja pysyy näköpiirin yllä pari tuntia auringon laskettua; silloin +laittautuu Fuchs-majuri matkalle Ekebystä sanomatta kenellekään, mihin +aikoo mennä. Hänellä on tulukset ja luotimuotti metsästyslaukussa ja +pyssy selässä, ja hän menee Bron kirkolle nähdäkseen, mahtaakohan +onnetar hymyillä rehelliselle miehelle. + +Kirkko on Ylä- ja Ala-Lövenin välisen kaidan salmen itärannalla, ja +majuri Fuchsin täytyy mennä salmensiltaa päästäkseen sinne. Hän kulkee +siis raskaissa mietteissään siltaa kohti, katsomatta ylös Brobun +mäille, joilla talot selvästi kuumottavat kirkasta iltataivasta vasten, +tai Gurlita-kukkulalle, joka kohottaa pyöreätä päälakeaan illan +hohteessa; hän katsoo vain maahan ja aprikoi, mitenkä saisi käsiinsä +kirkon avaimen kenenkään tietämättä. + +Kun hän joutuu alas sillalle, hän kuulee sellaista epätoivoista +kirkunaa, että kohottaa yht'äkkiä silmänsä. + +Siihen aikaan oli pieni saksalainen Faber Bron urkurina. Hän oli +hintelä mies, vähäinen sekä painoltaan että arvoltaan. Ja lukkarina oli +Jon Larsson, vankka talonpoika, mutta köyhä, sillä Brobyn pappi oli +petkuttanut häneltä koko hänen isänperintönsä, viisisataa +riikintaaleria. + +Lukkari tahtoi naida urkurin sisaren, pienen, sievän neiti Faberin, +mutta urkuri ei siihen suostunut, ja sen vuoksi eivät nuo kaksi +kirkonmiestä olleet ystäviä. Tänä iltana on lukkari tavannut urkurin +salmensillalla ja karannut suoraan hänen kimppuunsa. Hän tarttuu +urkuria rintapieliin ja nostaa hänet suorin käsin kaiteen ulkopuolelle +ja vannoo pyhästi ja kalliisti nakkaavansa hänet salmeen, jollei hän +anna hänelle sisartaan, sitä pientä, hienoa neitiä. Pieni saksalainen +ei myönny vain noin tuostaan, hän rimpuilee ja kirkuu sanoen "en", +vaikka näkeekin syvällä allansa mustan avoveden kohisevan valkoisten +äyräiden välissä. + +"En, en", huutaa hän. "En, en!" + +Eikä ole takuuta, vaikka lukkari olisi vihoissaan tanssittanut häntä +alas kylmään, mustaan veteen, jollei majuri Fuchs olisi juuri saapunut +sillalle. Nyt pelästyy lukkari, asettaa Faberin vakaalle maalle ja +juoksee tiehensä minkä jaloista pääsee. + +Pikku Faber kapsahtaa majurin kaulaan kiittääkseen häntä henkensä +pelastuksesta, mutta majuri työntää hänet pois ja sanoo, ettei mokoman +vuoksi kannata kiittää. Majuri ei ole rakastanut saksalaisia ollenkaan +siitä lähtien, jolloin hänet Pommerin sodan aikana oli majoitettu +Rügenin Putbusiin. + +Hän ei ole ikinä ollut niin lähellä nälkäkuolemaa kuin silloin. + +Nyt aikoo pikku Faber juosta nimismies Scharlingin luo manuuttamaan +lukkaria murhayrityksestä, mutta majuri ilmoittaa hänelle, ettei se +maksa vaivaa näillä main, sillä täällä ei merkitse mitään jos tappaa +saksalaisen. + +Silloin rauhoittuu pikku Faber ja pyytää majuria luokseen syömään +sianlihamakkaraa ja juomaan mummaa.[9] + +Majuri lähtee hänen luokseen, sillä hän arvelee, että urkurilla +varmaankin on kirkonavain kotonaan, ja niin he astelevat ylös mäkeä, +jolla Bron kirkko sijaitsee, rovastin, lukkarin ja urkurin virkatalot +ympärillään. + +"Suokaa anteeksi, suokaa anteeksi", sanoo pikku Faber, kun hän majurin +seurassa astuu kotiinsa. "Täällä ei ole tänään oikein hienoa. Meillä on +ollut touhua tänään, minulla ja siskollani. Meillä on teurastettu +kukko." + +"Voi peeveli!" huudahtaa majuri. + +Pieni, hieno neiti Faber tulee sitten kohta sisään ja tuo mummaa +suurissa savimukeissa. Nyt tiesi jokainen, ettei majuri katsellut +naisia lempein silmäyksin, mutta pikku neiti Faberia hän kuitenkin +mielihyvin katseli, tämän saapuessa niin sievänä, pitsit ja tykkimyssy +päässä. Vaalea tukka kaarsi otsaa niin sileästi kammattuna, +kotikutoinen puku oli niin sievä ja hohtavan puhdas, pienet kädet +olivat niin toimeliaat ja innokkaat, ja hänen pienet kasvonsa niin +punakat ja pyöreät, ettei majuri voinut olla ajattelematta, että jos +hän viisikolmatta vuotta sitten olisi nähnyt sellaisen piikasen, hän +olisi mennyt ja kosaissut. + +Niin sievä ja ruusunhelakka ja näppärä kuin neito onkin, ovat kumminkin +hänen silmänsä aivan itkettyneet. Juuri tämä seikka se herättääkin +majurissa lempeitä ajatuksia. + +Miesten syödessä ja juodessa neito kiitää sisään ja ulos huoneesta. +Kerran hän tulee veljensä luo, niiaa ja sanoo: + +"Miten käskee minun veljeni: millä tavoin lehmät pannaan suojaan?" + +"Pane viis' vasemmalle ja kuus' oikealle, niin eivät puske", sanoo +pikku Faber. + +"Sepä peeveliä, onko Faberilla niin monta lehmää?" huudahtaa majuri. + +Mutta asianlaita oli sellainen, että urkurilla oli ainoastaan kaksi +lehmää, mutta hän oli ristinyt toisen Viideksi ja toisen Kuudeksi, +jotta kuuluisi komeammalta kun niistä puhutaan. + +Ja sitten saa majuri kuulla, että Faberin karjakartanoa paraikaa +nostetaan, joten karja on päivällä ulkona ja yötä halkoliiterissä. + +Pikku neiti Faber tulee ja menee huoneesta; taas hän tulee veljensä +luo, niiaa hänelle ja sanoo, että timperi kysyy, kuinka korkea +navetasta tehdään. + +"Lehmien mukaan", sanoo urkuri. "Lehmien mukaan!" + +Se on majuri Fuchsin mielestä hyvä vastaus. + +Siinä istuttaessa alkaa majuri sitten kysellä urkurilta, miksi hänen +sisarensa silmät ovat niin punaiset, ja silloin hän saa kuulla, että +neito itkee, kun Faber ei tahdo antaa häntä tuolle köyhälle lukkarille, +velkaiselle ja pennittömälle miehelle. + +Moisesta johtuu majuri Fuchs vaipumaan yhä syvempiin ajatuksiin. Hän +tyhjentää kannun toisensa jälkeen ja syö huomaamattaan makkaran +makkaran perästä. Pikku Faber kauhistuu moista janoa ja ruokahalua, +mutta mitä enemmän majuri syö ja juo, sitä kirkkaammiksi tulevat hänen +aivonsa ja päättävämmäksi mielensä. + +Sitä lujemmin hän päättää nyt tehdä jotakin pienen neiti Faberin +hyväksi. + +Hän on sillä välin tähystellyt suurta, kiemuralehtistä avainta, joka +riippuu naulassa oven pielessä, ja tuskin painaltaa pikku Faber, jonka +on täytynyt pitää majurille seuraa juomakannun ääressä, päänsä pöytää +vasten ja alkaa kuorsata, niin Fuchs-majuri sieppaa avaimen, pistää +lakin päähänsä ja puikkii matkoihinsa. + +Minuuttia myöhemmin hän komuaa tapulin portaita ylös pienen +sarvilyhtynsä valossa ja tulee vihdoin kellotapuliin, jossa kellot +aukovat avaria kitojaan hänen yllänsä. Siellä hän raapii ensin vähän +malmia kellosta ja aikoo juuri ottaa metsästyslaukusta luotimuotin ja +hiilikupin, kun huomaa, että hänellä ei ole kaikkein tärkeintä: hän ei +ole muistanut ottaa matkaansa hopeaa. Jos mieli saada luotiin voimaa, +se täytyy valaa juuri siellä tornissa. Muu kaikki on järjestyksessä: on +torstai-ilta ja uusikuu, eikä kukaan aavista hänen tornissa oloaan, ja +nyt hän ei kuitenkaan voi tehdä mitään. Kiukussaan hän lähettää yön +hiljaisuuteen sellaisen kirouksen, että kellot kumisevat. + +Heti sen jälkeen hän kuulee hiljaista kolinaa alhaalta kirkosta ja on +erottavinaan askeleita portaissa. Totta tosiaankin, raskaat askeleet +tulla kopisevat portaissa. Majuri Fuchs, joka kiroilee siellä ylhäällä +niin, että kellot vapisevat, tulee silloin jo hiukan arvelevaiseksi. +Hän jo kummastelee, että mikähän se nyt tulee häntä avustamaan +luodinvalannassa. Askelet lähenevät lähenemistään. Tulija aikoo +varmastikin aina kellotapuliin. + +Majuri hiipii peränurkkaan hirsien ja parrujen sekaan ja sammuttaa +sarvilyhdyn. Ei hän juuri hätäpoikia ole, mutta kaikki kauniit +aikomuksethan menisivät myttyyn, jos joku hänet sieltä huomaisi. Tuskin +hän on kätkeytynyt, kun tulokas pistää päänsä ylös lattian luukusta. + +Majuri tuntee hänet hyvin, hän on ahne Brobyn pappi. Hän, joka on +melkein mielipuoli saituudesta, kätkeskelee aarteitaan milloin minnekin +kummallisiin paikkoihin. Nyt hän tuo setelipinkan ja aikoo kätkeä sen +kellotapuliin aavistamattakaan, että joku voisi nähdä hänet. Hän nostaa +siltalankkua ja pistää rahat sen alle, ja sitten hän jo poistuukin. + +Mutta majuri ei vitkastele, hän nostaa heti samaa lankkua. Ohoh, miten +paljon rahaa! Setelipinkka pinkan vieressä ja niiden välissä ruskeita +nahkapusseja täynnä kiiltäviä hopeakolikoita. Majuri ottaa parhaiksi +sen verran hopeaa kuin tarvitsee luotiinsa; muun hän antaa jäädä +paikoilleen. + +Kun hän on tullut tornista maahan, on hänellä hopeakuula luodikossaan. +Hän kävelee ja miettii, mitähän onni vielä varannee hänelle tänä yönä. +Kummia ovat torstaiyöt, kuten jokainen tietää. Hän tekee ensin mutkan +urkurin talolle. Sillä annapas, jos karhun kanalja tietäisi, että +Faberin karja on kurjassa halkoliiterissä, melkein taivasalla! No, +eikös vain hän näe jonkin mustan ja suuren liikkuvan pihan yli +halkovajaa kohti, varmaan se on karhu. + +Hän nostaa pyssyn poskelleen ja on juuri ampumaisillaan, mutta sitten +hän luopuu aikeestaan. + +Pimeässäkin hän yhä näkee neiti Faberin itkettyneet kasvot; hän tuumii, +että kyllä kai hänen täytyy hieman auttaa tyttöä ja lukkaria, mutta +kyllä vain tuntuu kovalta, kun ei saa sen vuoksi tappaa tuota +Gurlita-kukkulan suurta karhua. Hän kertoi itse myöhemmin, ettei mikään +koko maailmassa ollut tuntunut hänestä niin kovalta, mutta kun se pikku +neito oli niin sievä ja suloinen impynen, niin täytyihän karhu uhrata. + +Hän menee lukkarin taloon, herättää miekkosen ja vie hänet ulos +puolipukimissa ja sanoo, että lukkarin on nyt ammuttava karhu, joka +kiertelee Faberin liiterin nurkalla. + +"Jos sinä ammut sen karhun, niin hän antaa sinulle sisarensa", sanoo +hän, "sillä sinusta tulee silloin kerrassaan kunnioitettu mies. Se ei +ole mikään tavallinen karhu, ja maan parhaista olisi kunnia, jos +saisivat sen kaadetuksi." + +Ja hän panee lukkarin käteen oman pyssynsä, joka on ladattu hopeisella +ja kellonmalmisella, torstai-iltana uudenkuun aikana kirkontornissa +valetulla kuulalla, eikä hän voi olla vapisematta kateudesta, kun tuo +toinen eikä hän saa ampua sen suuren metsänkuninkaan, sen +Gurlita-kukkulan vanhan karhun. + +Lukkari tähtää -- Jumala siunatkoon meitä! -- tähtää niinkuin aikoisi +kaataa sen suuren karhun, jota myös Otavaksi kutsutaan ja joka kiertää +taivaalla Pohjantähden ympärillä, eikä lainkaan sitä täällä maassa +kulkevaa karhua, ja laukaus pamahtaa niin että kaikuu aina +Gurlita-kukkulalle. + +Mutta tähtäsi minne tähtäsi, karhu kaatuu! Niin käy, kun ampuu +hopeakuulalla! Osuu karhua sydämeen, vaikka olisi tähdännyt Otavaa. + +Ihmisiä tulla viuhtoo heti kaikista lähitaloista, ja ihmetellään mikä +siellä on, sillä ikinä ei ole laukaus jyrissyt kovemmin ja herättänyt +enemmän uinuvia kaikuja kuin tämä, ja lukkaria ylistetään suuresti, +sillä karhu oli oikea maanvaiva. + +Pikku Faber tulee myöskin ulos, mutta nyt pettyy majuri Fuchs julmasti. +Lukkari seisoo siinä kunniansa kukkuloilla ja on sitä paitsi pelastanut +Faberin lehmät, mutta pieni urkuri ei ole liikuttunut eikä kiitollinen. +Hän ei avaa syliänsäkään eikä tervehdä häntä lankonaan ja sankarina. + +Majuri seisoo ja rypistelee kulmakarvojaan ja polkee vihoissaan jalkaa +moisen viheliäisyyden tähden. Hän aikoo puhua ja julistaa tuolle +ahnaalle, ahdassieluiselle pikku kehvelille, mikä suuri urotyö tämä on, +mutta silloin hän alkaa änkyttää niin, ettei saa sanaa suustaan. Ja yhä +vihaisemmaksi hän tulee ajatellessaan, että nyt hän on turhanpäiten +uhrannut kunnian, mikä suuren karhun kaadannasta koituu. + +Oh, hänen on aivan mahdotonta käsittää, ettei mies, joka on tehnyt +moisen urotyön, kelpaa uljaimmankaan morsiamen sulhoksi. + +Lukkari ja jotkut nuoret miehet rupeavat nylkemään karhua, he menevät +tahkoamaan puukkojaan, muut menevät kotiinsa nukkumaan, majuri Fuchs +vain seisoo yksin kuolleen karhun luona. + +Sitten hän menee kirkkoon vielä kerran, pistää vielä kerran avaimen +reikään, kiipeää kapeita portaita ja vinoja tikapuita, herättää +nukkuvat kyyhkyset ja tulee vielä kerran kellotapuliin. + +Ja sitten, kun karhua nyljetään majurin valvoessa toimitusta, löydetään +sen leukojen välistä setelipinkka, jossa on viisisataa riikintaaleria. +Mahdotonta arvata, miten se on sinne joutunut, mutta tämähän onkin +kumma karhu, ja kun lukkari kerran on karhun kaatanut, niin rahatkin +ovat hänen, sehän on selvä. + +Kun tästä tulee tieto, ymmärtää pikku Faberkin, minkä kunnialaukauksen +lukkari on pamauttanut, ja hän selittää nyt olevansa ylpeä, jos pääsee +toisen langoksi. + +Perjantai-iltana lähtee majuri Anders Fuchs takaisin Ekebyhyn oltuaan +karhunpeijaisissa lukkarin talossa ja kihlajaisissa urkurin luona. Hän +astelee tietä raskain sydämin: riemua hän ei lainkaan tunne, vaikka +hänen vihamiehensä on kaatunut, eikä häntä liioin ilahduta komea +karhuntaljakaan, jonka lukkari on hänelle lahjoittanut. + +Nyt luulevat monet hänen sureksivan sitä, että tuo sievä, hieno pikku +neiti joutui toisen omaksi. Oho, siitä hän ei ole millänsäkään. Mutta +se tässä käy hänen sydämelleen, että vanhan yksisilmäisen metsän +kuninkaan piti kaatua hänen saamatta laukaista siihen hopeakuulaa. + +Niin hän tulee kavaljeerirakennukseen, missä kavaljeerit istuvat +piirissä roihuavan takan edessä, ja paiskaa sanaakaan sanomatta +karhuntaljan heidän keskelleen. Älköön kukaan uskoko, että hän nyt +kertoi matkastaan; meni totisesti aikoja, ennenkuin kukaan sai +houkutelluksi häneltä asian oikean laidan. Ei hän kavaltanut Brobyn +papin piiloakaan, ja pappi tuskin koskaan huomasi varkautta. + +Kavaljeerit tutkivat nahkaa. + +"Se on kaunis nahka", sanoo Beerencreutz. "Ihmettelenpä, millä tavoin +tuo ukko on noussut talviteloiltaan, vai ammuitko sinä sen pesäänsä?" + +"Se ammuttiin Brossa." + +"No, niin suuri kuin Gurlitan karhu se ei ole ollut", sanoo Gösta, +"mutta pulska eläin kuitenkin." + +"Jos se olisi silmäpuoli", sanoo Kevenhüller, "niin uskoisinpa, että +olet ampunut ukon itsensä, siksi suuri se on. Mutta kun tällä ei ole +haavaa eikä vammaa silmissä, niin ei se voi olla sama." + +Fuchs kiroaa tuhmuuttaan, mutta sitten alkavat hänen kasvonsa loistaa +niin, että mies oikein kaunistuu. Gurlitan suuri karhu ei siis olekaan +kaatunut toisen miehen laukauksesta. + +"Hyvä Jumala, kuinka hyvä sinä olet!" hän sanoo ja panee kätensä +ristiin. + + + + +Yhdeksäs luku + +BJÖRNEN HUUTOKAUPPA + + +Usein meitä nuoria ihmetytti suuresti vanhain kertomukset. "Oliko +teillä sitten kemut joka päivä niin kauan kuin säteilevää nuoruuttanne +kesti?" kysyimme heiltä. "Oliko elämä siihen aikaan yhtä ainoaa, pitkää +seikkailua?" + +"Olivatko kaikki nuoret naiset siihen aikaan kauniita ja suloisia, ja +päättyivätkö kaikki tanssiaiset niin, että Gösta Berling kaappasi yhden +heistä itselleen?" + +Silloin pudistivat vanhukset arvokasta päätään ja siirtyivät kertomaan +rukkien hyrinästä ja kangaspuiden ratinasta, keittiöhommista, riuttain +jyskeestä ja kirveen paukkeesta metsässä; mutta kauan ei kestänyt, kun +he jo taas joutuivat vanhalle ladulle. Jo kiitivät reet pääkuistin +eteen, jo lennättivät hevoset pimeillä metsäteillä nuorta, iloista +väkeä, jo leiskui tanssi, ja viulunkäyrät viuhuivat. Jyristen ja +jylisten pauhasi seikkailun hurja ajojahti ympäri Lövenin pitkän +järven. Kauas kaikui sen kumina. Metsä huojui ja kaatui, kaikki +hävityksen voimat pääsivät valloilleen: tulipalo loimusi, koski tuhosi, +metsänpedot samosivat nälkäisinä talojen ympärillä. Kahdeksanjalkaiset +hevoset tallasivat kavioillaan kaiken hiljaisen onnen muruiksi. Missä +ikinä hurja ajojahti pauhasi, siellä leimahtivat miesten sydämet +villeiksi ja naisten täytyi paeta kauhusta kalvaina kotoaan. + +Ja me nuoret kuuntelimme ihmetellen, hiljaa, kauhistuneina ja kumminkin +ikionnellisina. "Sellaisia ihmisiä!" ajattelimme. "Me emme koskaan näe +heidän vertaisiaan." + +"Eivätkö sen ajan ihmiset koskaan ajatelleet mitä tekivät?" kysyimme. + +"Tietysti he ajattelivat, lapset", vastasivat vanhat. + +"Mutta eivät niinkuin me ajattelemme", me inttelimme. + +Eivätkä vanhukset ymmärtäneet, mitä tarkoitimme. + +Mutta me taas, me ajattelimme itsetarkastelun merkillistä henkeä, joka +jo oli saapunut sieluumme. Ajattelimme häntä, jolla on jäiset silmät, +pitkät koukkusormet, tuota, joka kyyröttää sielumme pimeimmässä +loukossa ja nyppii rikki olentomme, niinkuin vanhat mummot nyppivät +silkki- ja villariepuja. + +Pala palalta nuo pitkät, kovat, koukkuiset sormet nyppivät, kunnes koko +meidän minuutemme oli edessämme kuin riepukasa, ja siten meidän parhaat +tunteemme, alkuperäisimmät ajatuksemme, kaikki, mitä olimme tehneet ja +sanoneet, tutkittiin, tarkastettiin, nypittiin rikki, ja jäiset silmät +katselivat sitä, ja hampaaton suu hymyili pilkallisesti ja kuiskasi: +"Ne ovat rääsyjä, pelkkiä rääsyjä." + +Olihan kyllä senkin ajan ihmisissä yksi, joka oli antanut sielunsa +alttiiksi tuolle jääsilmäiselle hengelle. Erään sikäläisenkin vieressä +se istui, tekojen lähteellä vartioiden, pahalle ja hyvälle ilkastellen, +ymmärtäen kaikki, tuomitsematta mitään, tutkistellen, kaivellen, rikki +nyppien, lamauttaen sydämen liikahduksia ja ajatuksen voimaa +lakkaamattomalla pilkkahymyllä. + +Kaunis Marianne kuljetti itsetarkastelun henkeä sielussaan. Hän tunsi +hänen jääsilmäinsä ja ivahymynsä seuraavan häntä joka askelella, joka +sanalla. Hänen elämänsä oli tullut näytelmäksi, jossa tuo henki oli +ainoana katselijana. Marianne ei ollut enää ihminen, hän ei kärsinyt, +hän ei iloinnut, ei rakastanut, hän esitti vain kauniin Marianne +Sinclairen osaa, ja itsetarkastelu istui tuijottavin jääsilmin ja +ahkerin, rikkinyppivin sormin ja katsoi näyttelemistä. + +Hänet oli lyöty kahteen osaan. Kalpeana, epämiellyttävänä ja +pilkallisena istui toinen puoli hänen minuuttaan katsellen, mitä toinen +puoli toimi, eikä koskaan tuo outo henki, joka repi rikki hänen +olentoaan, virkkanut hänelle tunteen tai mieltymyksen sanaa. + +Mutta missä hän oli silloin ollut, tuo tekojen lähteen kelmeä vartija, +sinä yönä, jolloin Marianne oppi tuntemaan elämän täyteläisyyden? Missä +hän oli, kun hän, viisas Marianne, suuteli Gösta Berlingiä sadan +silmäparin nähden, ja kun hän vihansa vimmassa heittihe kinokseen +kuolemaan? Silloin sokenivat jäiset silmät, silloin ilkastelu lamautui, +sillä intohimo riensi myrskyten hänen sieluunsa. Seikkailun hurjan +ajojahdin pauhu oli kohissut hänen korvissaan. Hän oli ollut täysi +ihminen sinä ainoana hirvittävänä yönä. + +Voi sinua, itsetarkastelun jumala. Kun Marianne äärettömästi +ponnistellen sai nostetuksi kivettyneet kätensä ja kiedotuksi ne Göstan +kaulaan, silloin kohotit, niinkuin ukko Beerencreutz, silmäsi pois +täältä maasta ja katselit tähtiä. + +Sinä yönä olit tuiki voimaton. Kuollut olit neidon sepittäessä +rakkaushymnejään, kuollut hänen kiiruhtaessaan Sjöhön majuria hakemaan, +kuollut, kun hän näki liekkien punaavan taivasta puiden latvojen +yläpuolella. + +Kas, ne olivat tulleet, nuo väkevät myrskylinnut, nuo demonisten +intohimojen aarnikotkat. Tulisiivin ja teräksisin kynsin ne olivat +hyökänneet suhisten kimppuusi, sinä jääsilmäinen henki, ne olivat +iskeneet kyntensä niskaasi ja nakanneet sinut tuntemattomiin. Olit +kuollut ja muserrettu. + +Mutta nyt ne olivat lentää kohisseet edelleen, nuo ylväät, nuo +valtavat, nuo, joiden teitä ei ennakolta voi arvioida eikä kukaan +tarkkaaja ole seurannut; ja tuntemattomuuden kuilusta oli +itsetarkastelun kumma henki noussut taas ja vielä kerran asettunut +kauniin Mariannen sieluun. + +Koko helmikuun makasi Marianne sairaana Ekebyssä. Sjön majuria +noutaessaan oli häneen tarttunut rokko. Tuo kauhea tauti oli silloin +koko rajuudellaan karannut hänen kimppuunsa, hänen, joka oli hirveän +kylmettynyt ja uupumuksesta menehtymäisillään. Kuolema oli ollut häntä +lähellä, mutta kuun lopulla hän kumminkin toipui. Heikko hän oli yhäkin +ja pilalle rumentunut. Häntä ei ikinä enää sanottaisi kauniiksi +Marianneksi. + +Tätä ei kuitenkaan vielä tiennyt kukaan muu kuin Marianne ja hänen +hoitajattarensa. Eivät edes kavaljeerit sitä tienneet. Sairashuone, +jossa tarttuva rokko ruhtinoi, ei ollut joka miehelle auki. + +Mutta milloin on itsetarkastelun voima suurempi kuin paranemisen +pitkinä hetkinä? Silloin se istuu ja tuijottaa jääsilmin ja nyppii +nyppimistään nikamaisilla, luisilla sormillaan. Ja jos tarkoin katsoo, +niin on sen takana vielä kellankelmeämpi olento, joka tuijottaa ja +kalvaa ja ivaa, ja sen takana taas toinen, ja vielä kolmas, kaikki +hymyillen pilkallisesti toisilleen ja koko maailmalle. + +Ja kun Marianne katsoi vuoteessa lojuen itseään kaikilla noilla +tuijottavilla jääsilmillä, kuolivat kaikki alkuperäiset tunteet +hänessä. + +Hän makasi siinä ja näytteli sairasta, hän loikoi siinä ja esitti +onnetonta, esitti rakastunutta, esitti kostonhimoista. + +Hän oli kaikkia näitä, ja kumminkin se oli vain näyttelemistä. Kaikki +muuttui näyttelemiseksi ja epätodeksi noiden jäisten silmien edessä, +jotka häntä vartioivat, samalla kun niiden takana vartioi niitä toinen +silmäpari, joita taas vartioi toinen pari, aivan loppumattomassa +perspektiivissä. + +Kaikki elon vahvat voimat olivat uneen uinahtaneet. Hän oli pystynyt +hehkuvaan vihaan ja alttiiseen rakkauteen yhtenä ainoana yönä, ei +kauempaa. + +Hän ei edes tiennyt, rakastiko hän Gösta Berlingiä. Hän ikävöi nähdä +häntä, koettaakseen, saattoiko Gösta siirtää hänet hänen oman minänsä +ulkopuolelle. + +Taudin kourissa ollessaan oli hänellä vain yksi selvä ajatus: hän ei +sallinut tiedoittaa taudistaan kenellekään. Hän ei tahtonut nähdä +vanhempiaan, hän ei tahtonut sovintoa isänsä kanssa, ja hän tiesi, että +isä katuisi, jos saisi kuulla, kuinka sairas hän oli. Sentähden hän +käski, että hänen vanhemmilleen ja kaikille muillekin oli ilmoitettava, +että se tukala silmätauti, joka aina kiusasi häntä kotiseudulle tultua, +pakotti hänet nytkin piilemään suljettujen uudinten takana. Hän kielsi +hoitajattaren puhumasta, miten sairas oli, hän kielsi kavaljeereja +haettamasta lääkäriä Karlstadista. Hänessä oli tosin isorokko, mutta +aivan lievä; Ekebyn kotiapteekissa oli kyllin lääkkeitä hänen henkensä +pelastukseksi. + +Hän ei ajatellut hetkeäkään kuolevansa, hän makasi vain ja odotti +terveyden päiviä, lähteäkseen Göstan kanssa pappilaan kuulutuksille. + +Mutta nyt oli sairaus ja kuume ohi. Hän oli taasen kylmä ja viisas. +Hänestä tuntui kuin hän olisi viisas tässä hullujen maailmassa. Hän ei +vihannut, ei rakastanut. Hän ymmärsi isäänsä, hän ymmärsi heitä +kaikkia. Joka ymmärtää, ei vihaa. + +Hän oli saanut kuulla, että Melchior Sinclaire oli päättänyt pitää +huutokaupan Björnessä ja hävittää kaiken mitä omisti, niin ettei +Mariannelle jäisi perintöä. Sanottiin, että isä aikoo hävittää kaikki +niin perinpohjaisesti kuin suinkin voi: ensin kuuluu myyvän huonekalut +ja viimeksi itse kartanon, ja kaikki rahat hän pistää säkkiin ja +upottaa Lövenin syvyyteen. Hajoitus, mullistus ja hävitys piti oleman +Mariannen perintö. Marianne hymyili hyväksyvästi tämän kuullessaan: isä +oli luonteeltaan sellainen, juuri niin hänen tulikin menetellä. + +Hänestä tuntui nyt merkilliseltä, että hän oli voinut runoilla sen +suuren rakkaudenhymnin. Hän oli uneksinut hiilenpolttajan majasta, hän +kuten muutkin. Nyt hänestä tuntui kummalliselta, että hän oli koskaan +uneksinut. + +Hän huokaili kaivaten luontoa. Hän oli väsynyt tähän alinomaiseen +näyttelemiseen. Koskaan hänellä ei ollut voimakasta tunnetta. Hän +tuskin suri kauneutensa katoamista; mutta häntä kauhistutti outojen +sääli. + +Oi, yksi itsensä unohtamisen tuokio! Liike, sana, teko, joka ei olisi +laskelmoitu. + +Sitten kerran, kun huone jo oli puhdistettu tartunnasta ja hän loikoi +pukeutuneena sohvalla, hän kutsutti Gösta Berlingin luokseen. Hänelle +ilmoitettiin, että Gösta oli lähtenyt Björneen huutokauppaan. + + * * * * * + +Björnessä oli todellakin suuri huutokauppa. Se oli vanha, rikas koti. +Väkeä oli tullut pitkien matkojen takaa huutamaan ja katsomaan. + +Jykevä Melchior Sinclaire oli koonnut kaikki talon tavarat suureen +saliin. Siellä oli tuhansittain kapineita kasattuina röykkiöihin, jotka +ulottuivat lattiasta laipioon. + +Hän oli itse kulkenut huoneissa kuin hävityksen enkeli tuomiopäivänä ja +hilannut yhteen kaiken, minkä aikoi myydä. Keittiön kalusto: mustat +padat, puutuolit, tinatuopit, kuparivadit, kaikki ne saivat olla +häneltä rauhassa, sillä niissä ei ollut mitään, joka olisi muistuttanut +Mariannesta; mutta tämä olikin ainoa, mikä säästyi hänen vihaltaan. + +Mariannen huoneeseen hän murtautui hävittäen kaikki. Siellä oli +Mariannen nukkekaappi, siellä hänen kirjahyllynsä ja pikku tuoli, jonka +Melchior Sinclaire oli teettänyt hänelle, sekä hänen korunsa ja +vaatteensa, sohvansa ja sänkynsä, kaikki se pois! + +Ja niin hän syöksyi huoneesta toiseen. Hän riisti kasaan kaiken, mikä +hänestä oli epämieluista, ja kantoi suuria kuormia huutokauppasaliin. +Hän puhki raskaiden sohvien ja marmorilevyjen alla; mutta hän kesti. Ja +hän rytösi kaikki hirveään, sekamelskaiseen kasaan. Hän oli avannut +kaapit ja ottanut käsille perheen komeat hopeaesineet. Pois ne! +Marianne oli koskettanut niitä. Hän täytti sylinsä lumivalkealla +damastilla ja sileillä liinaisilla, joissa oli kädenlevyiset +reikäompelukset, kunniakasta kotityötä, monivuotisten vaivain hedelmä, +ja mättäsi kaikki röykkiöihin. Pois kaikki ne! Marianne ei ollut +kelvollinen niitä omistamaan. Hän ryntäili läpi huoneiden suuret +posliinipinot sylissä, vähät välittäen, särkikö tusinoittain lautasia, +ja kaappaisi jalotekoiset kupit, joihin perhevaakuna oli poltettu. Pois +ne! Käyttäköön kuka haluaa niitä. Hän vyörytti kokonaiset vuoret +sänkyvaatteita ylisiltä: patjoja ja päänalusia niin pehmeitä, että +niihin upposi kuin aaltoon. Pois ne! Marianne oli nukkunut niillä. + +Hän loi hirmustuneita katseita vanhoihin, tuttuihin huonekaluihin. +Olikohan tuolia, jolla Marianne ei ollut istunut, tai sohvaa, jolla hän +ei ollut levännyt, tai taulua, jota hän ei ollut katsellut, +kynttiläkruunua, joka ei ollut häntä valaissut, peiliä, joka ei ollut +heijastanut hänen muotoaan? Synkkänä hän pui nyrkkiä tälle muistojen +maailmalle. Mielellään hän olisi hyökännyt sen kimppuun nuija koholla +ja musertanut kaikki pirstaleiksi, pieniksi muruiksi. + +Kumminkin hänestä tuntui vielä murhaavammalta myydä kaikki +huutokaupalla. Pois vieraille kaikki! Pois tahraantumaan torpparien +tuvissa, turmeltumaan välinpitämättömien vieraiden hallussa. +Eikö hän tuntenut talonpoikaisten tuvissa pilalle mukiloituja +huutokauppaesineitä, häpeään sortuneita kuin hänen kaunis tyttärensä? +Pois ne! Seisokoot siellä, täytteet revittyinä ja kultaus kuluneena, +murtunein jaloin ja tahrautunein levyin, ja ikävöikööt entistä kotiaan! +Pois ne, kaikille ilman kulmille, niin ettei ainoakaan silmä näe, +ainoakaan käsi kokoa niitä. + +Huutokaupan alkaessa hän oli täyttänyt puolet salia uskomattomaan +mylläkkään röykkiöidyillä taloustavaroilla. + +Poikki huoneen hän oli asettanut pitkän kauppatiskin. Sen takana seisoi +huutokaupanpitäjä, tarjoten tavaraa, siellä istuivat kirjurit, merkiten +ostot kirjaan, ja siellä seisoi Melchior Sinclairen viinalekkeri. +Huoneen toisessa puoliskossa, eteisessä ja pihalla olivat ostajat. Oli +siinä väkeä, paljon melua ja riemua. Huutoja tehtiin tiheään, ja +huutokauppa sujui vireästi. Mutta viinalekkerin vieressä, takanaan +kaikki omaisuus mahdottomassa sekamelskassa, istui Melchior Sinclaire +puolihumalassa ja puolihulluna. Tukka pörrötti karkeina tukkoina hänen +punaisen naamansa yllä, silmät pyörivät tuikeina ja verestävinä. Hän +huusi ja nauroi kuin parhaalla tuulellaan, ja jokaisen, joka oli tehnyt +hyvän tarjouksen, hän kutsui luokseen ja antoi ryypyn. + +Niiden joukossa, jotka näkivät hänet siellä, oli myöskin Gösta Berling, +joka oli pujahtanut ostajien parveen, mutta vältti joutumasta Melchior +Sinclairen näkyviin. Hän tuli miettiväiseksi tätä katsellessaan, ja +hänen sydäntään ahdisti kuin jonkin onnettomuuden edellä. + +Hän ihmetteli, missä Mariannen äiti mahtoi tämän menon aikana olla. Ja +niin hän meni, vasten tahtoaan ja kohtalon ajamana, etsimään rouva +Gustava Sinclairea. + +Hän sai availla monet ovet ennen kuin löysi rouvan. Suuri +tehtaanpatruuna ei sietänyt kuunnella voivotusta ja naisten ruikutusta. +Hän oli kyllästynyt vaimonsa kyyneleihin, joita tämä vuodatti kotoisten +aarteittensa tuhoutumisen tähden. Suuri tehtaanpatruuna raivostui +nähdessään, että Gustava saattoi itkeä liina- ja sänkyvaatteiden vuoksi +silloin, kun sellainen kalleus kuin hänen tyttärensä oli kadotettu, ja +niin hän oli ajanut nyrkki pystyssä rouvan edellään koko kerroksen läpi +keittiöön ja aina ruokakomeroon. + +Edemmäksi ei rouva voinut paeta, ja tehtaanpatruuna tyytyi, kun näki +hänen kyyristyneen portaiden taakse ja odottavan kovia lyöntejä, +kenties kuolemaakin. Hän antoi hänen jäädä sinne, mutta lukitsi oven ja +pisti avaimen taskuunsa. Siellä jouti rouva istua sen aikaa kuin +huutokauppaa kesti. Nälkää hänen ei tarvinnut nähdä, ja Melchiorin +korvat saivat rauhan rouvan ruikutuksilta. + +Rouva oli vieläkin vankina omassa ruokakomerossaan, kun Gösta +lähestyi käytävää pitkin, joka oli keittiön ja salin välillä. Hän näki +Gustava-rouvan kasvot pienessä ikkunassa, joka oli korkealla seinässä. +Hän oli kiivennyt portaille ja tuijotti ulos vankilastaan. + +"Mitä Gustava-täti siellä ylhäällä tekee?" kysyi Gösta. + +"Se pani minut tänne", kuiskasi rouva. + +"Patruunako?" + +"Niin, minä luulin, että hän ihan tappaisi minut. Mutta kuules nyt, +Gösta, ota sinä se salinoven avain ja mene keittiöön ja avaa sillä +ruokasäiliön ovi, niin minä tulen ulos. Se avain sopii tähän oveen." + +Gösta totteli, ja parin minuutin perästä seisoi tuo pieni rouva +keittiössä, jossa ei ollut ketään vieraita. + +"Täti olisi avauttanut jollakin piialla salin avaimella", sanoi Gösta. + +"Luuletko, että halusin opettaa heille sen tempun? Silloin en enää +saisi pitää ruokasäiliössäni mitään rauhassa. Ja muutenkin, otin ja +siistin ylimmäiset hyllyt. Sen ne sietivätkin. En ymmärrä, miten olen +antanut keräytyä sinne niin paljon rojua." + +"Tädillä on aina niin paljon puuhaa", sanoi Gösta, puolustellen. + +"Niin, usko vain! Jos minä en itse juokse kaikkialle, niin eivät +enemmän kangaspuut kuin rukitkaan lähde liikkeeseen. Ja jos..." + +Nyt hän pysähtyi ja pyyhki kyynelen silmäkulmastaan. + +"Jumala paratkoon, mitä puhun", hän sanoi, "eipä taida minulla olla +enää mitä puuhata, eipä. Sehän myy nyt kaikki, mitä meillä on." + +"Niin, kyllä se on surkeaa", sanoi Gösta. + +"Tiedäthän, Gösta, sen suuren peilin vieraskamarissa. Se oli niin +merkillinen, sillä sen lasi oli kokonainen, ilman liitettä, eikä +kultauksessa ollut yhtään vikaa. Sain sen äidiltäni, ja nyt se aikoo +sen myydä." + +"Hän on hullu." + +"Sanos muuta. Eipä hän paljon muutakaan ole. Hän ei usko, ennen kuin +joudumme mieron selkään kuten majurinrouva." + +"Niin pitkälle ei toki jouduttane", vastasi Gösta. + +"Kyllä, Gösta. Kun majurinrouva lähti pois Ekebystä, niin hän ennusti +meille onnettomuutta, ja nyt se tulee. Hän ei olisi antanut mitenkään +Sinclairen myydä Björneä. Ja ajattelepas, hänen omat posliininsa, hänen +omasta kodistaan tuodut hienot kuppinsa, myydään. Majurinrouva ei olisi +antanut." + +"Mutta mikä hänellä sitten on?" kysyi Gösta. + +"Voi, se on vain, katsos, se, ettei Marianne ole tullut takaisin +kotiin. Hän on kähninyt täällä kotosalla ja odottanut odottamistaan. +Häh on kävellyt edestakaisin lehtokujassa päivät päästään ja odottanut +häntä. Hän on kai tullut ikävästä hulluksi; mutta minä en uskalla sanoa +mitään, en." + +"Marianne luulee, että isä on hänelle vihainen." + +"Ei luule, ei! Hän tuntee kyllä isänsä; mutta hän on ylpeä eikä tahdo +ottaa ensimmäistä askelta. He ovat jäykkiä ja kovia kumpikin, eikä tämä +heitä paljoa liikuta. Minä se olen tässä välikädessä." + +"Täti kai tietää, että Marianne menee minun kanssani naimisiin?" + +"Voi, Gösta, sitä hän ei tee koskaan. Hän sanoo niin vain isäänsä +ärsyttääkseen. Hän on liian hemmoteltu mennäkseen köyhälle miehelle, ja +liian ylpeäkin. Aja sinä vain kotiin ja sano hänelle, että jollei hän +pian tule tänne, menee koko hänen perintönsä hukkaan. Ooh, hän kai +työntää kaikki ihan pilkkahintaan." + +Gösta suorastaan suuttui Gustava-rouvaan. Siinä toinen vain istui +keittiön suurella pöydällä sydämellään vain peilit ja posliinit. + +"Tädin pitäisi hävetä!" kivahti hän. "Ensin viskaatte tyttärenne ulos +lumihankeen ja sitten luulette, että hän ilkeyksissään ei tule +takaisin. Ja te uskotte, että hän on niin huono, että hylkää sen, josta +pitää, vain perinnöttömäksi joutumisen pelosta." + +"Hyvä Gösta, älä sinä nyt suutu, sinäkin. Enhän minä tiedä mitä +pakisen. Tein kaikkeni ja koetin avata ovea Mariannelle, mutta Melchior +tuli ja kiskoi minut pois. Sanovat kaikki aina, etten minä mitään +ymmärrä. Suon sinulle mielelläni Mariannen, Gösta, jos voit tehdä hänet +onnelliseksi. Ei ole kovinkaan helppoa tehdä naista onnelliseksi, +Gösta." + +Gösta katsoi häneen. Kuinka hän oli voinutkin vihastua sellaiselle +ihmiselle kuin Gustava-rouvalle! Kauhun ja ahdistuksen valtaama oli tuo +nainen, mutta niin hyväsydäminen. + +"Täti ei tiedustele, miten Marianne voi", hän sanoi hiljaa. + +Rouva puhkesi itkuun. + +"Etkö sitten pahastu, jos sinulta tiedustelen?" sanoi hän. "Olen +halunnut koko ajan sitä sinulta kysyä. Ajattele, en tiedä hänestä muuta +kuin että hän elää. En tervehdystä ole saanut häneltä koko aikana, en +edes silloin kun lähetin hänelle vaatteita, ja sentähden ajattelin, +että sinä ja hän ette tahdo antaa minulle mitään tietoja hänestä." + +Gösta ei kestänyt kauempaa. Hän oli kyllä raju, hän oli raisu -- joskus +täytyi Jumalan lähettää sutensa hänen kintereilleen pakottaakseen hänet +kuuliaisuuteen -- mutta vanhuksen kyyneleet, vanhuksen valitus olivat +hänestä kauheampaa kuulla kuin sutten ulvonta. Hän ilmaisi rouvalle +koko totuuden. + +"Marianne on ollut sairaana koko ajan", sanoi hän. "Hänessä oli +isorokko. Sanoivat hänen pääsevän tänään sohvalle loikomaan. En ole +nähnyt häntä sen yön jälkeen." + +Gustava-rouva hyppäsi tuossa tuokiossa lattialle. Hän jätti Göstan +seisomaan sinne ja juoksi sanaakaan virkkamatta miehensä luo. + +Huutokauppaväki näki hänen tulevan miehensä luo ja kuiskaavan kiireesti +jotakin hänen korvaansa. He näkivät, miten patruunan kasvot tulivat +entistäänkin punaisemmiksi, ja hänen kätensä, joka oli lekkerin +hanalla, väänsi hanaa, niin että viina virtasi lattialle. + +Gustava-rouva näytti tuoneen niin tärkeitä uutisia, että huutokauppa +oli kai heti lopetettava. Myyjän vasara ei paukahtanut, kirjurien kynät +pysähtyivät, tarjouksia ei tehty. + +Melchior Sinclaire kavahti ajatuksistaan. + +"No", huusi hän, "sujuuko vai ei?" + +Ja huutokauppa jatkui taas täyttä päätä. + +Gösta istui keittiössä, ja Gustava-rouva palasi itkien hänen luokseen. + +"Ei se auttanut", sanoi hän. "Uskoin, että hän lopettaa, kun saa +kuulla, että Marianne on ollut sairaana; mutta hän vain jatkaa. Hän +kyllä tahtoisi lopettaa, mutta häpeää liiaksi." + +Gösta kohautti olkapäitään, hyvästeli hänet enempiin puheisiin +puuttumatta. + +Eteisessä hän kohtasi Sintramin. + +"Peijakkaan hauska tilaisuus", huudahti Sintram ja hieroi käsiään. +"Olet mestari, Gösta. Turkanen, mitä saitkaan aikaan!" + +"Hauskempaa vielä hetken perästä", kuiskasi Gösta. "Brobyn pappi tuli +tänne reki täynnä rahaa. Sanovat hänen aikovan ostaa koko Björnen ja +maksavan käteisellä. Silloin on hauska nähdä suurta tehtaanpatruunaa, +Sintram-setä." + +Sintram veti päänsä hartioiden väliin ja nauraa hihitti itsekseen +pitkän aikaa. Mutta sitten hän meni minkä kerkisi huutokauppasaliin ja +siellä suoraan Melchior Sinclairen eteen. + +"Jos tahdot ryypyn, Sintram, niin sinun pitää ensin, piru vie, huutaa." + +Sintram tuli aivan hänen luokseen. + +"Veljellä on nyt onni kelkassa kuten ainakin", sanoi hän. "Tänne on +tullut oikein pomo mies, reellinen rahaa mukanaan. Hän ostaa Björnen ja +kaiken ulko- ja sisäirtaimiston. Hän on palkannut suuren ihmisparven +huutajikseen. Ei tahdo varmaankaan näyttäytyä sitä ennen itse." + +"Veli voi kai sanoa, kuka se on, niin tarjonnen ryypyn vaivasta." + +Sintram otti ryypyn ja peräytyi pari askelta ennen kuin vastasi: + +"Mahtaa olla Brobyn pappi, veli Melchior." + +Melchior Sinclairella oli monta parempaa ystävää kuin Brobyn pappi! +Heidän välillään oli jatkunut vuosikautista kiistaa. Kerrottiin, että +suuri tehtaanomistaja oli väijyskellyt pimeinä öinä teillä, mistä papin +piti kulkeman, ja että hän oli antanut papille, tuolle liehakoitsijalle +ja talonpoikain kiduttajalle, monta kunnon selkäsaunaa. + +Tosin oli Sintram vetäytynyt pari askelta patruuna Sinclairen edestä, +mutta silti ei hän aivan välttänyt suuren miehen vihaa. Viinalasi lensi +vasten hänen silmiään ja koko nassakka hänen kintuilleen! Mutta siitäpä +seurasikin kohtaus, joka pitkät ajat ilahdutti hänen sydäntään. + +"Tahtooko Brobyn pappi minun taloni?" karjaisi patruuna Sinclaire. +"Oletteko te täällä huutamassa minun tavaroitani Brobyn papille? Oo, +häpeäisitte! Huutia tietäisitte!" + +Hän tempaisi kynttilänjalan ja mustepullon ja sinkautti ne +väkijoukkoon. + +Hänen sydänraukkansa koko katkeruus sai viimeinkin purkautua +valloilleen. Karjuen kuin villipeto hän heristi nyrkkiään ympärillä +seisoville ja sinkosi mitä heittoaseita sai heitä kohti. Viinalaseja ja +pulloja lensi seinään. Hän oli järjiltään vihasta. + +"Huutokauppa on lopussa", ärjyi hän. "Ulos kaikki! Ei minun eläessäni +Brobyn pappi vie Björneä! Ulos, pellolle! Kyllä minä opetan teitä +huutamaan Brobyn papille!" + +Hän ryntäsi huutokaupan pitäjän ja kirjurin kimppuun. Nämä pötkivät +pakoon. Jytäkässä he kaasivat kumoon pöydän, ja tehtaanpatruuna +hyökkäsi hirveässä raivossaan rauhallisten ihmisten sekaan. + +Seurasi pako ja hurja sekasorto. Pari sataa henkeä tungeksi ovelle, +paeten yhtä ainoaa miestä. Ja hän seisoi paikoillaan, karjuen huutoaan: +"Ulos kaikki!" Hän evästi heitä sadatteluilla, ja tuon tuostakin hän +huitaisi joukkoon tuolilla, jota heilutti nuijanaan. + +Hän vainosi heitä eteiseen, mutta ei kauemmaksi. Kun viimeinen vieras +oli portailta kadonnut, hän meni takaisin saliin ja lukitsi oven +jälkeensä. Sitten hän veti keosta patjan ja pari päänalusta, laskeutui +niille, nukahti keskelle hävityksen kauhistusta, eikä herännyt ennen +kuin seuraavana päivänä. + +Kotiin tultuaan sai Gösta kuulla, että Marianne halusi puhella hänen +kanssaan. Se sopi hyvin. Hän oli juuri tuumiskellut, miten pääsisi +Mariannen puheille. + +Kun hän tuli hämärään huoneeseen, jossa Marianne lepäsi, hänen täytyi +hetkiseksi pysähtyä ovelle. Hän ei nähnyt, missä Marianne oli. + +"Jää sinne, Gösta", sanoi Marianne hänelle silloin. "Saattaisi olla +vaarallista tulla lähelleni." + +Mutta Gösta oli jo tullut, harpannut portaat kahdella askelella, +vavisten innosta ja kaipuusta. Mitä hän välitti tartunnasta. Hän tahtoi +nauttia Mariannen näkemisen autuutta. + +Sillä hän oli kaunis, hänen rakastettunsa. Kellään ei ollut niin +pehmoisia kutreja, niin kirkasta, säteilevää otsaa. Kaikki hänen +kasvojensa viivat kaareilivat kuin leikkien. + +Gösta ajatteli kulmakarvoja, terävästi ja kirkkaasti piirtyviä kuin +mesipilkku liljan terissä, ja nenän rohkeata kaarilinjaa, ja huulia, +kevyesti pyörtäviä kuin vierivät laineet, ja poskien pitkulaista +soikeutta ja leuan hienon hienoa muotoa. + +Ja hän ajatteli ihon arkaa väriä, sysimustain kulmakarvojen lumoavaa +tenhoa vaalean tukan alla, ja silmien sinisiä teriä, kirkkaassa +valkohohteessa uiskentelevia, ja valonvälkettä silmänurkissa. + +Ihana hän oli, hänen rakastettunsa. Hän ajatteli, kuinka lämmin sydän +hänen ylpeän kuorensa kätkössä sykki. Mariannella oli voimaa alttiuteen +ja uhrautumiseen, vaikka hän salasikin sen hienoon hipiään ja ylpeihin +sanoihin. Oli autuus nähdä hänet. + +Kahdella harppauksella oli Gösta rynnännyt portaita ylös, ja Marianne +luuli, että hän pysähtyisi ovensuuhun, mutta Gösta juoksi huoneen läpi +ja lankesi polvilleen Mariannen pääpuoleen. + +Gösta halusi nähdä hänet, suudella häntä, sanoa jäähyväiset. + +Gösta rakasti häntä. Koskaan hän ei lakkaisi rakastamasta häntä; mutta +hänen sydämensä oli tottunut tulemaan poljetuksi. + +Oi, mistä hän tapaisi sen, sellaisen tuettoman ja juurettoman ruusun, +jonka voisi poimia ja jota voisi sanoa omakseen? Ei edes sitä, jonka +hän oli löytänyt hyljättynä ja puolikuolleena tiepuolesta, hän saisi +pitää! + +Milloin virittäisi hänen rakkautensa virren, niin korkean ja puhtaan, +ettei ainoakaan soraääni särähtäisi? Milloin nousisi hänen onnensa +linna perustalle, jota ei yksikään muu sydän levotonna ja kaipuulla +halajaisi? + +Gösta ajatteli, miten sanoisi Mariannelle jäähyväiset. + +"Suuri kurjuus on kotonasi", aikoi hän sanoa. "Sydäntäni raastaa +ajatellessani sitä. Sinun täytyy lähteä kotiisi ja antaa isällesi +jälleen hänen järkensä. Äitisi on alinomaisessa hengenvaarassa. Sinun +täytyy mennä kotiisi, rakastettuni." + +Katso, sellaiset kieltäymyksen sanat olivat hänen huulillaan, mutta ne +eivät tulleet lausutuiksi. + +Gösta lankesi polvilleen Mariannen päänalusen kohdalle ja sulki +käsiinsä hänen päänsä ja suuteli häntä; mutta sitten hän ei sanoja +löytänyt. Sydän alkoi tykyttää niin kiivaasti kuin rinnan +halkaistakseen. + +Rokko oli runnellut kauniit kasvot. Iho oli tullut karkeaksi ja +arpiseksi. Ikinä ei helakka veri enää loistaisi noissa poskissa, +eivätkä hienot suonet kuultaisi ohimoilla. Silmät olivat himmeät ja +syvällä turvonneiden luomien alla. Kulmakarvat olivat karisseet ja +silmämunan emaljiloisto haalistunut keltaiseksi. + +Kaikki oli tuhoutunut. Ylväät piirteet olivat muuttuneet karkeiksi ja +raskaiksi. + +Monetpa sitten surivat Marianne Sinclairen mennyttä kauneutta. Kautta +Vermlannin valitettiin hänen vaalean ihonsa, hänen salamoivain +silmäinsä ja heleän tukkansa tuhoa. Siellä pidetään kauneutta +suuremmassa arvossa kuin missään muualla. Hilpeä kansa suri kuin olisi +maa kadottanut jalokiven kunniansa kruunusta, kuin olemassaolo olisi +saanut tahran auringonloistoonsa. + +Mutta ensimmäinen mies, joka näki hänet, kun hän oli kadottanut +kauneutensa, ei heittäytynyt suruun. + +Kuvaamattomat tunteet täyttivät hänen sielunsa. Kuta kauemmin hän +Mariannea katsoi, sitä lämpöisemmäksi tuli hänen sydämensä. Rakkaus +paisui, paisui kuin kevättulva. Tuliaaltoina se kumpusi ja uhkui hänen +sydämestään, se täytti koko hänen olentonsa, se nousi hänen silmiinsä +kyynelöimään, huokasi hänen huulillaan, vapisi hänen käsissään, koko +hänen ruumiissaan. + +Oi, rakastaa häntä, suojella häntä, vaalia, hoidella häntä! + +Olla hänen orjansa, hänen suojelushenkensä! + +Väkevä on rakkaus, kun se on käynyt tuskan tulikasteen. Gösta ei voinut +puhella Mariannelle erosta ja kieltäymisestä. Hän ei voinut jättää +häntä. Hän oli Mariannelle velkapää elämänsä. Hän olisi saattanut tehdä +kuolemansynnin Mariannen vuoksi. + +Gösta ei sanonut järkevää sanaa, itki vain ja suuteli häntä, kunnes +vanhan hoitajattaren mielestä oli aika saattaa hänet ulos. + +Kun hän oli mennyt, ajatteli Marianne häntä ja hänen liikutustaan. +"Hyvä on olla niin rakastettu", hän ajatteli. + +Niin, hyvä oli olla rakastettu, mutta miten oli hänen itsensä laita? +Mitä tunsi hän? Oi, ei mitään, vähemmän kuin ei mitään! + +Oliko se kuollut, se hänen rakkautensa, vai minne se oli kaikonnut? +Missä se piileskeli, se hänen sydämensä lapsi? + +Elikö se vielä, oliko se puikahtanut sydämen syvimpään soppeen ja +kyyrötti siellä, väristen vilusta jääsilmien edessä, pelästyneenä +kelmeästä pilkkanaurusta, puolitukahtuneena luisten sormien +kuristukseen? + +"Ah, minun rakkauteni", huokasi hän, "sinä sydämeni lapsi! Elätkö sinä +vai oletko kuollut, kuollut niin kuin kauneuteni?" + + * * * * * + +Seuraavana päivänä tuli suuri tehtaanpatruuna hyvissä ajoin vaimonsa +luo. + +"Pidä huolta, että talo pannaan järjestykseen, Gustava", sanoi hän. +"Lähden noutamaan Mariannen kotiin." + +"Kyllä, rakas Melchior, kyllä täällä järjestetään", vastasi hän. + +Siten oli asia selvä. + +Tunnin päästä ajeli suuri tehtaanpatruuna Ekebyhyn. + +Ei ollut maassa jalompaa ja suopeampaa vanhaa herraa kuin oli se +tehtaanpatruuna, joka istui reessä, lasketun kuomun alla, paras turkki +yllään, paras vyö ympärillään. Tukka oli suittu sileästi päälaelle, +mutta kasvot olivat kalpeat ja silmät kuoppiinsa painuneet. + +Eikä ollut määrää loisteellakaan, joka virtaili kirkkaalta helmikuun +päivän taivaalta. Lumi kimalteli kuin nuorten tyttöjen silmät, +kun ensimmäinen valssi helähtää. Koivut ojentelivat ohuitten, +ruskeanpunaisten ritvainsa pitsiverhoja korkeutta kohti, ja muutamilla +oksilla riippui pienistä, kiiltävistä jääpiikeistä tehdyt rimsut. + +Siinä päivässä oli loistoa ja juhlakimallusta. Hevoset kohottelivat +kuin tanssien etujalkojaan, ja kuskin täytyi läiskäyttää piiskaansa +pelkästä ilosta. + +Suuren tehtaanpatruunan reki pysähtyi lyhyen ajan perästä Ekebyn isojen +portaiden eteen. + +Palvelija tuli ulos. + +"Missä ovat isännät?" kysyi tehtaanpatruuna. + +"Ovat ajamassa Gurlita-kukkulan suurta karhua." + +"Kaikkiko?" + +"Kaikki, patruuna. Kuka ei mene karhun vuoksi, menee eväiden vuoksi." + +Tehtaanpatruuna nauroi nyt niin, että hiljainen kartano kaikui. Hän +antoi palvelijalle taalarin vastauksesta. + +"Sano tyttärelleni, että tulin tänne häntä noutamaan. Hänen ei tarvitse +pelätä vilustuvansa. Minulla on kuomureki ja sudennahkaturkki hänen +varaltaan." + +"Eikö patruuna suvaitse käydä sisään?" + +"Kiitos! Minun on kyllä hyvä täällä." + +Mies katosi, ja tehtaanomistaja alkoi odottaa. + +Sinä päivänä hän oli niin loistavalla tuulella, ettei mikään voinut +häntä suututtaa. Hän oli kyllä ajatellut, että saisi hiukan odotella +Mariannea, ehkei Marianne vielä ollut noussut edes vuoteesta. Hän voisi +sen aikaa huvitella tähystellen ympärilleen. + +Katonräystäästä riippui pitkä jääpuikko, josta auringonpaisteella oli +hirmuinen työ. Se kävi kimppuun puikon yläpäästä, sulatti vesipisaran +ja tahtoi sitten sitä putoamaan maahan pitkin puikkoa. Mutta ennen kuin +pisara ehti puoliväliin, se hyytyi uudestaan. Ja päivänpaiste yritteli +yrittelemistään ja onnistui aina yhtä huonosti. Mutta vihdoin tuli eräs +auringonsäde, oikea sissi, joka iskeytyi riippumaan puikon kärkeen, +pieni pahainen, joka paistoi, säkenöi innosta, ja annas olla, se sai +mitä ahersi: pieni pisara tipahti helähtäen maahan. + +Tehtaanpatruuna katsoi ja nauroi. "Sinäpä et ollut tuhmimpia, sinä", +sanoi hän auringonsäteelle. + +Piha oli hiljainen ja autio. Ei ääntäkään kuulunut suuresta kartanosta. +Mutta tehtaanomistaja ei työlästynyt. Hän tiesi, että naiset +tarvitsevat runsaasti aikaa joutuakseen valmiiksi. + +Hän istui ja katsoi kyyhkyslakkaa. Linnuilla oli suojusverkko aukon +edessä. Ne olivat vankeina talvella, ettei haukka niitä veisi. Tuon +tuostakin tuli kyyhkynen ja pisti valkoisen päänsä verkonsilmukan läpi. + +"Se odottaa kevättä", sanoi Melchior Sinclaire. "Mutta saapa olla vielä +kotvan kärsivällinen." + +Kyyhkynen tuli niin säännöllisesti, että hän otti kellon taskustaan ja +seurasi sen liikkeitä kello kädessä. Juuri joka kolmas minuutti se +pisti päänsä ulos. + +"Ei, hyvä ystävä", sanoi hän, "luuletko sinä, että kevät joutuu +kolmessa minuutissa? Saatpa oppia odottamaan." + +Ja odottaa hän sai itsekin; mutta hänellä oli kyllä aikaa. + +Hevoset kaapivat ensin kärsimättömästi lunta, mutta sitten alkoi niitä +seisoessa ja päivänpaisteeseen tiirottaessa raukaista. Ne nojasivat +päänsä toisiinsa ja nukkuivat. + +Kuski istui jäykkänä pukilla, piiska ja ohjat kädessä, naama suoraan +päin aurinkoa, ja nukkui, nukkui niin että kuorsasi. + +Mutta tehtaanpatruuna ei nukkunut. Hän ei ollut kuunaan ajatellut +vähemmän nukkumista kuin nyt. Harvoin oli hänen ollut rattoisampaa kuin +tämän iloisen odotuksen aikana. Marianne oli ollut sairas. Hän ei ollut +voinut tulla ennemmin, mutta nyt hän tulee. Kyllä, tietysti hän tulee. +Ja kaikki kääntyy jälleen hyvälle tolalle. + +Nythän Marianne ymmärtää, ettei hän ole vihainen hänelle. Hänhän oli +tullut itse kuomureellä ja parihevosilla hakemaan. + +Tuolla mehiläispesän suulla laudalla istui talitiainen, mielessä oikeat +pirun juonet. Sen piti tiettävästikin saada murkinansa, ja annas olla, +se meni ja nokitti pesänsuuta pienellä terävällä nokallaan. Mutta pesän +sisällä riippuivat mehiläiset isona, tummana pussina. Kaikki on siellä +ylen ankarassa järjestyksessä, hankkijat jakavat ruokaosuuksia, +juomanlaskija juoksee suulta suulle tuoden nektaria ja ambrosiaa. +Sisimpänä olevat muuttavat ryömien alinomaa paikkoja ulommaisten +kanssa, jotta lämmin ja mukavuus jaottuisi tasaisesti. + +Silloin he kuulevat talitiaisen nakutuksen, ja koko pesä surisee +uteliaisuudesta. Ystäväkö se on vai vihamies? Yhteiskunnallinen +vaarako? Kuningattaren omatunto on huono. Hän ei voi odottaa rauhassa. +Ovatkohan ne murhattujen kuhnurien haamuja, jotka siellä noin +kummittelevat? "Mene ja katso, mikä se on!" hän käskee sisar +portinvartijaa. Ja sisar menee. "Eläköön kuningatar!" huutaa hän ja +töytää ulos, ja heh, jo on talitiainen hänen niskassaan. Kaula pitkällä +ja siivet innosta vavisten se nappaa vartijan, ruhjoo sen, syö sen, +eikä kukaan vie sanomaa sen kohtalosta hallitsijattarelle. Mutta +talitiainen alkaa koputtaa uudestaan, ja mehiläiskuningatar lähettää +ulos uusia portinvartijoita, ja kaikki ne katoavat. Yksikään ei palaa +ilmoittamaan, kuka siellä nakutteli. Huu, kamala olo tulee pimeässä +pesässä. Kostonhimoiset henget vehkeilevät ulkosalla! Onnellinen, jolla +ei olisi korvia! Jospa vain voisi olla utelematta! Jospa voisi vain +tyynesti odottaa! + +Suuri Melchior Sinclaire nauroi niin, että vedet tulivat silmiin, +tuolle pesän tuhmalle akkaväelle ja sukkelalle, kellanvihreälle +vintiölle pesän suulla. + +Ei ole temppu odottaa, kun on varma asiastaan ja kun ajatukset ovat +niin rattoisat. + +Tuossa tulee suuri talonvahti. Se hiipii aivan varpaittensa kärjillä, +se tuijottaa silmillään maata ja heiluttaa hieman häntäänsä, ikäänkuin +kulkisi tuiki turhanpäiväisillä asioilla. Mutta yht'äkkiä se alkaa +kiireesti kaivaa lunta. Varmaankin on se, vanha liuvari, kätkenyt sinne +jotakin väärin anastettua. Mutta juuri kun se kohottaa päätään +silmätäkseen, voiko rauhassa nauttia sitä, se ihan nolostuu, kun näkee +kaksi harakkaa ihan kuononsa edessä. + +"Kotivaras!" sanovat harakat ja näyttävät niin hurskailta kuin itse +omatunto. "Me olemme poliiseja. Tänne varastettu tavara!" + +"Oh, suu kiinni, rakkarit! Minä olen hovin vouti." + +"Ihan paikallasi", pilkkaavat harakat. + +Koira hypähtää niiden kimppuun, harakat pakenevat laiskasti räpytellen. +Koira laukkaa perästä, loikkii ja haukkuu. Mutta kun se hätistää +toista, on toinen jo pyörähtänyt takaisin. Se lentää koiran kuoppaan, +repostelee lihakimpaletta, mutta ei jaksa sitä nostaa. Koira tempaa +lihapalansa, pitää sitä käpäliensä välissä ja puraisee sitä. Harakat +istahtavat aivan sen eteen ja latelevat ilkeyksiään. Koira vilkuu +niihin katkerasti aterioidessaan, ja kun ne tulevat liian hävyttömiksi, +se karkaa ylös ja ajaa ne pois. + +Aurinko alkoi vajota lännen vuoria kohti. Suuri tehtaanpatruuna katsoi +kelloaan. Se oli kolme. Ja muori, hän oli valmistanut päivällisen kello +kahdeksitoista. + +Samassa tuli palvelija ulos ja ilmoitti, että Marianne-neiti haluaa +puhella hänen kanssaan. + +Tehtaanpatruuna otti sudennahkaturkin käsivarrelleen ja nousi +loistavalla tuulella portaita. + +Kun Marianne kuuli hänen raskaat askeleensa portaissa, hän ei tiennyt +vielä, lähtisikö hänen kanssaan kotiin vai ei. Hän tiesi vain, että +tämän pitkän odotuksen piti loppua. + +Hän oli toivonut kavaljeerien tulevan kotiin, mutta nämä eivät tulleet. +Niinpä hänen piti nyt itsensä tehdä loppu tästä. Hän ei sietänyt +kauempaa. + +Hän oli ajatellut, että isä ajaa vihoissaan takaisin jo viisi minuuttia +odotettuaan tai että hän lyö ovet rikki tahi koettaa sytyttää talon +tuleen. + +Mutta hän istui vain tyynesti reessä ja hymyili ja odotti. Marianne ei +nyt häntä vihannut eikä rakastanutkaan. Mutta jokin sisäinen ääni +ikäänkuin varoitti häntä antautumasta uudestaan isän valtaan. Ja sitä +paitsi hän tahtoi pitää sanansa Göstalle. + +Olisipa isä nukkunut, olisipa hän puhunut, olisipa ollut levoton, +näyttänyt epäröivän, olisipa hän antanut ajaa kuomut pimentoon! Mutta +hän oli vain kärsivällinen ja varma. + +Varma, niin tartuttavan varma siitä, että Marianne kyllä tulee, kun hän +vain odottaa! + +Mariannen päätä pakotti. Jokaista hermoa nyiskeli. Hän ei saanut +rauhaa, kun tiesi isän yhä olevan siellä. Tuntui kuin isän tahto olisi +kahleissa kiskonut häntä portaista alas. + +Niinpä hänen piti edes puhella isän kanssa. + +Ennen kuin isä tuli antoi Marianne vetää uutimet ikkunoiden edestä ja +asettui sohvalle niin, että hänen kasvonsa tulivat täysin päivänvaloon. + +Siten hän kai halusi asettaa isänsä jonkinlaiselle koetukselle; mutta +Melchior Sinclaire oli sinä päivänä merkillinen mies. + +Kun hän näki Mariannen, ei hän tehnyt liikettäkään, ei päästänyt +huudahdusta. Aivan kuin ei olisi huomannut mitään muutosta hänessä. +Marianne tiesi, kuinka isä oli jumaloinut hänen kaunista ulkomuotoaan. +Mutta isä ei ilmaissut ollenkaan suruaan. Hän hallitsi täysin itsensä, +ettei tekisi tytärtä murheelliseksi. Tämä tehosi Marianneen. Hän rupesi +tajuamaan, miksi äiti yhä isää rakasti. + +Isä ei epäröinyt lainkaan. Hän ei ladellut nuhteita eikä puolustuksia. + +"Minä käärin sinut sudennahkaturkkiin, Marianne. Se ei ole kylmä. Se on +ollut polvillani koko ajan." + +Kuitenkin hän meni takan luo ja lämmitti sitä. + +Sitten hän auttoi Mariannen nousemaan sohvalta, kietoi turkin hänen +ympärilleen, sovitti saalin hänen päähänsä ja hartioilleen, veti kulmat +kainaloiden alle ja solmi selkäpuolelta kiinni. + +Marianne antoi varustaa itseään. Hän oli aivan omaa tahtoa vailla. +Tuntui hyvältä, kun noin vaalittiin, oli suloista, ettei tarvinnut itse +tahtoa. Ennen kaikkea hyvä hänestä, joka oli nypitty niin rikki kuin +hän, sellaisesta, jolla ei ollut yhtään omaa ajatusta, omaa tunnetta. + +Suuri tehtaanpatruuna nosti hänet syliinsä, kantoi hänet rekeen, +kohotti kuomun, sitoi rekinahkaiset hänen ympärilleen ja ajoi pois +Ekebystä. Marianne sulki silmänsä ja huokasi, osaksi mielihyvästä, +osaksi kaipauksesta. Hän jätti elämän, todellisen elämän; mutta samapa +se hänelle, sellaiselle, joka ei voinut elää, ainoastaan näytellä. + + * * * * * + +Parin päivän päästä hän sai äidin avulla tavata Göstaa. Gustava-rouva +lähetti noutamaan Göstaa sillä aikaa kun tehtaanpatruuna lähti pitkälle +kävelylle tukinvetäjien luokse, ja vei hänet Mariannen puheille. + +Gösta tuli kamariin, mutta ei tervehtinyt Mariannea eikä puhunut +mitään. Hän jäi seisomaan oven suuhun ja katsoi maahan kuin +uppiniskainen poika. + +"Mutta Gösta", huudahti Marianne. Marianne istui nojatuolissa ja katsoi +häneen melkein huvittuneena. + +"Niin, Gösta on nimeni." + +Hän meni hiljaa Mariannen luo, mutta ei kohottanut silmiään. + +"Tule lähemmäksi! Käy polvillesi tähän!" + +"Herra Jumala, mitä sellainenkin toimittaa?" huudahti Gösta, mutta +totteli. + +"Gösta, halusin sanoa sinulle, että oli luullakseni parasta kun tulin +takaisin kotiin." + +"Sopii toivoa, etteivät he heitä enää neiti Mariannea lumikinokseen." + +"Oh, Gösta, etkö pidä enää minusta? Olenko mielestäsi liian ruma?" + +Gösta veti hänen päänsä puoleensa ja suuteli häntä, mutta näytti yhtä +kylmältä. + +Mariannea tämä oikeastaan huvitti. Jos Gösta suvaitsi olla +mustasukkainen hänen vanhemmilleen, niin mitäpä siitä. Kaipa se +haihtuu. Nyt hän tahtoi voittaa hänet takaisin. Hän tuskin tiesi, miksi +hän tahtoi pitää Göstan, mutta hän vain tahtoi. Hän ajatteli, että +Göstahan oli kerran saanut hänet vapautetuksi hänestä itsestänsä. Gösta +oli kai ainoa, joka vieläkin voisi sen tehdä. + +Ja nyt hän alkoi puhua, haluten kiihkeästi voittaa hänet takaisin. Hän +halusi, ettei hänen tarkoituksenaan ollut jättää häntä iäksi, mutta +vähäksi aikaa heidän piti näön vuoksi katkaista suhteensa. Olihan Gösta +itse nähnyt, että isä oli mielipuolisuuden partaalla, että äiti oli +alinomaisessa hengenvaarassa. Pitihän Göstan ymmärtää, että hänen oli +pakko tulla kotiin. + +Silloin purkausi Göstan viha sanoiksi. Mariannen ei tarvinnut +teeskennellä. Hän ei aikonut kauemmin olla hänen lelunaan. Marianne oli +hyljännyt hänet heti kun sai palata kotiin, eikä Gösta voinut rakastaa +häntä enää. Kun hän toissapäivänä tuli karhunajosta kotiin ja näki, +että Marianne oli mennyt pois jättämättä edes tervehdystä, yhtään +sanaa, silloin hyytyi veri hänen suonissaan; hän oli kuolla surusta. +Hän ei voinut rakastaa ihmistä, joka oli tuottanut hänelle sellaista +tuskaa. Marianne ei ollut muuten koskaan rakastanutkaan häntä. Hän oli +kiemailija, joka tahtoi, että joku häntä suuteli ja hyväili, näin +täällä kotiseudullakin, siinä totuus. + +Luuliko Gösta siis, että Mariannen oli tapana antaa nuorten herrain +hyväillä itseään? + +Kuinkas muuten, niin Gösta luuli. Naiset eivät ole niin pyhiä kuin +näyttävät. Itsekkyyttä ja kiemailua kiireestä kantapäähän. Ah, jos +Marianne olisi tiennyt, miltä Göstasta tuntui, kun hän tuli kotiin +metsältä! Aivan kuin hän olisi kahlannut jäisessä vedessä. Sitä tuskaa +hän ei voi koskaan unohtaa. Se vainoaa häntä koko hänen ikänsä. Hänestä +ei tule enää koskaan ihmistä. + +Marianne koetti selittää hänelle, miten niin oli käynyt. Hän koetti +muistuttaa Göstalle, että oli yhäti hänelle uskollinen. + +No, se oli yhdentekevää, sillä nyt ei Gösta enää rakastanut Mariannea. +Nyt oli Gösta nähnyt, mikä Marianne oli. Hän oli itsekäs. Marianne ei +rakastanut häntä. Hän oli lähtenyt pois jättämättä hänelle +tervehdystäkään. + +Lakkaamatta toisti Gösta tätä. Marianne melkein nautti kohtauksesta. +Suuttua hän ei voinut. Hän ymmärsi Göstan vihan niin hyvin. Toista +rikkomustakaan hän ei pelännyt. Viimein hän kumminkin tuli +levottomaksi. Oliko todellakin sellainen muutos Göstassa tapahtunut, +ettei hän enää voinut rakastaa? + +"Gösta", sanoi hän. "Olinko minä itsekäs, kun menin Sjöhön majuria +hakemaan? Muistin kyllä silloin, että siellä oli isoarokkoa. Eikä ole +sitä paitsi mukava kulkea ohuissa kengissä pakkasessa ja hangessa." + +"Rakkaus elää rakkaudesta, ei ansioista ja hyvistä töistä", sanoi +Gösta. + +"Sinä tahdot siis, että tästä lähtien olemme vieraat toisillemme, +Gösta?" + +"Niin tahdon." + +"Gösta Berling on hyvin häilyvä." + +"Siitähän ne syyttävät minua." + +Gösta oli kylmä, oli mahdoton saada häntä lämpenemään, ja oikeastaan +oli Marianne vielä kylmempi. Itsetarkastelu vaani ja hymyili +pilkallisesti hänen yritellessään näytellä rakastuneen osaa. + +"Gösta", sanoi hän ja päätti vielä kerran koettaa. "En ole koskaan +ehdoin tahdoin tehnyt sinulle vääryyttä, vaikka siltä näyttäköönkin. +Minä pyydän: anna minulle anteeksi." + +"En voi antaa sinulle anteeksi." + +Marianne tiesi, että jos hänen tunteensa olisi ollut todellinen, hän +olisi voittanut Göstan takaisin. Ja hän koetti näytellä intohimoista. +Jäiset silmät ivasivat häntä; mutta hän koetti kuitenkin. + +Hän ei tahtonut menettää Göstaa. + +"Älä mene, Gösta. Älä mene vihaten! Ajattele, kuinka rumaksi minä olen +tullut! Kukaan ei voi rakastaa minua enää!" + +"En minäkään rakasta", sanoi Gösta. "Saat tyytyä näkemään sydäntäsi +poljettavan, sinä niinkuin muutkin." + +"Gösta, en ole koskaan voinut rakastaa ketään muuta kuin sinua! Anna +anteeksi! Älä hylkää minua! Sinä olet ainoa, joka voit minut vapauttaa +omasta itsestäni." + +Gösta työnsi hänet luotaan. + +"Et puhu totta", sanoi hän jäätävän tyynesti. "En tiedä mitä minusta +tahdot; mutta näen että valehtelet. Miksi oikeastaan tahdot minua +pidättää? Olet niin rikas, ettei sinulta kosijoita koskaan puutu." + +Niin sanoen hän meni. + +Eikä hän ollut vielä ovea sulkenut, kun kaipaus ja tuska kaikessa +majesteetillisuudessaan astui Mariannen sydämeen. + +Rakkaus, hänen oman sydämensä lapsi, tuli nyt esiin nurkasta, jonne +jääsilmät olivat hänet karkottaneet. Hän tuli nyt, tuo ikävöity; liian +myöhään. Nyt astui hän esiin, vakaana ja kaikkivaltiaana, ja kaipaus ja +tuska kantoivat hänen kuningasviittansa lievettä. + +Kun Marianne nyt tosiaankin ymmärsi, että Gösta Berling oli hylännyt +hänet, hän tunsi aivan ruumiillista tuskaa, niin kauheata, että oli +kuin huumeessa. Hän painoi molemmat kätensä sydämelleen ja istui +tuntimäärin samalla paikalla, taistellen kyynelettömässä surussaan. + +Ja hän kärsi itse, eikä se vieras, se näyttelijä. Hän itse juuri. + +Miksi hänen isänsä oli tullut ja erottanut heidät toisistaan? Hänen +rakkautensahan ei ollut kuollut. Vain ollessaan heikkouden tilassa +sairauden jälkeen hän ei ollut tuntenut sen voimaa. + +Oi Jumala, Jumala, että hän kadotti hänet. Oi Jumala, että hän oli +herännyt niin myöhään! + +Ah, hän oli ainoa, hän oli hänen sydämensä valtias! Göstan puolelta hän +voi kärsiä kaikkea. Hänen kovuutensa ja pahat sanansa taivuttivat +Mariannea vain nöyrään rakkauteen. Jos Gösta olisi lyönyt häntä, hän +olisi kuin koira ryöminyt hänen luokseen ja suudellut hänen kättään. + +Hän ei tiennyt mitä tehdä saadakseen viihdytystä tässä kalvavassa +kivussa. + +Hän tarttui kynään ja paperiin ja kirjoitti äärettömällä kiireellä. +Ensin hän kirjoitti rakkaudestaan ja kaipuustaan. Sitten hän pyysi, ei +Göstan rakkautta, vaan armoa. Jonkinlaista runoa siitä tuli. + +Kun hän lopetti, hän ajatteli, että jos Gösta saisi tämän nähdä, niin +varmaan hän toki uskoisi, että Marianne rakasti häntä. No, miksipä hän +ei lähettäisi kirjoitustaan hänelle? Seuraavana päivänä hän sen +lähettäisi, ja hän uskoi kyllä, että se toisi Göstan hänelle takaisin. + +Seuraavana päivänä hän koki sieluntuskaa ja ristiriitain taistelua. +Kirjoitettu tuntui hänestä surkealta ja typerältä. Siinä ei ollut +loppusointuja eikä mittaa. Se oli paljasta proosaa. Gösta vain nauraisi +sellaisille säkeille. + +Hänen ylpeytensä heräsi. Jos Gösta ei rakastanut häntä enää, +hirvittävää oli silloin alentua hänen rakkauttaan kerjäämään. + +Joskus puikahti viisaus sanomaan hänelle, että hänen pitää olla +iloinen, kun on päässyt irti Göstasta ja suhteestaan ja kaikista +surkeista seurauksista, joita se olisi tuottanut. + +Hänen sydämensä kivut olivat kuitenkin niin kauheat, että tunteet +lopultakin saivat voiton. Kolme päivää siitä, jolloin hän tietoisesti +näki rakkautensa, hän sai pistetyksi säkeensä kuoreen ja kirjoitetuksi +Gösta Berlingin nimen siihen. Niitä ei lähetetty kumminkaan. Ennenkuin +löysi sopivan kirjeenviejän hän sai kuulla Gösta Berlingistä semmoista +uutta, että tajusi, että oli myöhäistä enää voittaa häntä takaisin. + +Mutta hänen elämänsä suruksi jäi, ettei hän ollut lähettänyt runoa +ajoissa, jolloin vielä olisi ehkä voinut hänet saada. + +Kaikki hänen tuskansa kiertyi ja solmiutui tähän: "Kunpa en silloin +olisi vitkastellut niin kauan, jos en olisi viivytellyt niin monta +päivää!" + +Elämän onnen tahi ainakin elämän todellisuuden olisivat ne hankkineet +hänelle, nuo kirjoitetut sanat. Hän oli varma, että ne olisivat tuoneet +Göstan takaisin hänelle. + +Suru teki kuitenkin hänelle saman palveluksen kuin rakkaus. Se teki +hänet kokonaiseksi ihmiseksi, kykeneväksi antautumaan niin hyvään kuin +pahaan. Kuohuvat tunteet virtasivat vapaasti hänen sielussaan, +itsetarkastelun jään ja hyyn niitä estämättä. Niinpä hän tuli, +huolimatta rumuudestaan, hyvin rakastetuksi. + +Sanotaan kuitenkin, ettei hän koskaan Gösta Berlingiä unohtanut. Hän +suri häntä niinkuin surraan hukattua elämää. + +Ja hänen runoraukkansa, joita siihen aikaan hyvin paljon luettiin, ovat +kauan sitten joutuneet unhoon. Katsellessani niitä nyt ne kumminkin +tuntuvat oudon liikuttavilta: ne on piirretty tiheällä, sirolla +käsialalla, mutta paperi on jo kellastunut ja muste haalistunut. Koko +elämän kaipuu on solmittu noihin poloisiin sanoihin, ja minä kopioin +niitä mystillisestä tunteesta vavisten, ikäänkuin niissä piilisi +salaisia voimia. + +Pyydän teitä lukemaan ne ja ajattelemaan niitä. Ken tietää mikä mahti +niillä olisi ollut, jos ne olisi lähetetty? Ovathan ne kyllin kiihkeitä +ollakseen todellisen tunteen todistuskappaleita. Ehkä ne olisivat +voineet tuoda Göstan takaisin hänelle. + +Ne ovat liikuttavia ja helliä avuttoman muodottominakin. Kenpä toivoisi +niitä toisenlaisiksi. Kenpä tahtoisi ne riimin ja mitan kahleihin +kurotuiksi, ja kumminkin on niin haikeaa ajatella, että kerran ehkä +juuri tuo epätäydellisyys esti häntä lähettämästä niitä ajoissa. + +Pyydän lukemaan ne ja rakastamaan niitä. Suuren vaivan ahdistama +ihminen on ne kirjoittanut. + + Laps, olet lempinyt; koskaan et + nyt rakkauden riemua maistaa saa. + Myrsky on sielusi myllertänyt. + Sa iloitse, rauhan sait! + Ei riemus tornikorkeat kuohut käy. + Sa iloitse, rauhan sait! + Ei syöstä sua tuskien syvyyksiin, + ei koskaan, ei! + + Laps, olet lempinyt; koskaan ei + sun sielusi loimua nyt. + Sinä olithan kuin kulo kuivunut + ja hetkeksi liekkihin leimahdit. + Tieltä tuhkan ja sauhun tupruavan + lens' taivahan linnut kirkuen pois. + Ne palatkoot! Enää sa et palaa, et -- + + Laps, olet lempinyt; koskaan et + nyt rakkauden ääntä kuulla saa! + Sun sydämesi voima kuin uupunut laps, + joka koulunpenkillään ikävöi + ulos vapauteen sekä leikkiin, + mut kukaan ei kutsu nyt. + Niin on se kuin vartio unhoon jäänyt: + ei kutsuta, ei! + + Laps, ainoas mennyt on, mennyt + kera rakkaus kaikki ja riemu sen. + Hän, jota lemmit, kuin neuvonut ois + sinut siivin hän ilmoja liitelemään! + Jota lemmit, kuin ainoan turvatun paikan + kyläss' antanut sulle hän hukkuvass' ois, + hän on mennyt, hän joka yksin + sydän-uksesi avata ties. + + Yhtä ainoista anelen sulta, mun rakkaani: + älä koskaan vihallas minua kuormaa; + Juur heikoin heikoista maan eikö ole se ihmissydän? + Miten voisi se elää viiltävän mietteen alla, + että vaivaksi toisen se oisi? + + Minun rakkaani, jos sinä surmata mielit, + ei tikari tarpeen, äl' osta myrkkyä, köyttäkään! + Mun suo vain tietää, että mun poies sa tahdot + maan vihreän piiristä, valtakunnista elon. + Ja kohta ma hautaani vaivun! + + Elon elämän annoit mulle. Rakkauden soit. + Nyt pois otat lahjasi! Oi, hyvin tiedän sen. + Mut vihaksi sit' elä muuta! + Rakas sentään on elo mulle. Se muista, oi! + Mut tiedän: ma kuolen vihan kuorman alle! + + + + +Kymmenes luku + +NUORI KREIVITÄR + + +Nuori kreivitär makaa kello kymmeneen aamulla ja haluaa, että joka +päivä on tuoretta leipää aamiaispöydässä. Nuori kreivitär harrastaa +kehäompelua ja runoutta. Hän ei piittaa kutomisesta eikä ruoanlaitosta. +Nuori kreivitär on hemmoteltu. + +Mutta nuori kreivitär on iloinen ja antaa ilonsa paistaa kaikkeen ja +kaikkialle. Annetaan niin mielellään anteeksi hänen pitkä aamu-unensa +ja hänen tuore leipänsä, sillä hän on tavattoman aulis köyhille ja +ystävällinen kaikille. + +Nuoren kreivittären isä on ruotsalainen aatelismies, joka on asunut +koko ikänsä Italiassa, missä häntä on pidättänyt kaunis maa ja kauniin +maan kaunis tytär. Kun kreivi Henrik Dohna matkusti Italiaan, hän +joutui tämän ylimyksen kotiin, tutustui hänen tyttäriinsä, nai yhden +heistä ja toi hänet mukanaan Ruotsiin. + +Kreivitär, joka oli aina osannut ruotsia ja oli kasvatettu rakastamaan +kaikkea ruotsalaista, viihtyy hyvin karhujen maan perukassa. Hän +pyörähtelee niin iloisesti siinä pitkässä huvien katrillissa, joka +viuhuu ympäri Lövenin pitkän järven rantoja, että luulisi hänen aina +eläneen täällä. Vähän hän tosiaan ymmärtää, mitä on kreivittären arvo. +Ei komeuden tavoittelua, ei jäykkyyttä, ei alentuvaa arvokkuutta ole +tässä nuoressa, iloisessa olennossa. + +Vanhat herrat pitivät enimmän nuoresta kreivittärestä. Oli merkillistä, +millainen menestys hänellä oli näiden piirissä. Kun he näkivät hänet +tanssiaisissa, voi olla varma, että he kaikki, niin hyvin Munkerudin +laamanni ja Bron rovasti kuin Melchior Sinclairekin ja Bergan kapteeni, +selittivät rouvilleen mitä luottamuksellisimmin, että jos he olisivat +tavanneet nuoren kreivittären neljäkymmentä tai kolmekymmentä vuotta +sitten... + +"Niin, silloin hän tosin ei ollut vielä syntynyt", sanoivat vanhat +rouvat. + +Ja seuraavalla kerralla nuoren kreivittären tavatessaan kiusottelevat +rouvat häntä, että hän ryöstää heiltä vanhain herrain sydämet. + +Vanhat rouvat katselevat häntä ikäänkuin huolissaan. He muistavat niin +hyvin kreivitär Märtan. Yhtä iloinen ja hyvä ja rakastettu oli hänkin +ollut tullessaan ensi kerran Bergaan, Ja hänestä oli tullut vain +turhamainen ja huvinhaluinen koketti, joka ei nyt voi ajatella mitään +muuta kuin huvejansa. "Olisipa hänellä mies, joka panisi hänet työhön!" +sanovat vanhat rouvat. "Jospa hän osaisi kutoa kangasta!" Sillä +kankaankutominen lohduttaa kaikissa suruissa, se nielee kaikki +harrastukset, se on ollut monen naisen pelastus. + +Nuori kreivitär tahtoo mielellään tulla hyväksi perheenäidiksi. Hän ei +tiedä mitään parempaa kuin onnellisen vaimon elämä hyvässä kodissa, ja +hän tulee usein suurissa pidoissa istumaan vanhusten joukkoon. + +"Henrik tahtoisi niin kovin, että minusta tulisi yhtä hyvä emäntä", +sanoo hän, "kuin hänen äitinsä oli. Opettakaa minua kutomaan kankaita." + +Silloin huokaavat vanhat rouvat kaksinaisesti: ensiksi Henrik-kreivin +tähden, joka voi uskoa, että hänen äitinsä oli kunnon emäntä, ja +toiseksi suurien vaikeuksien vuoksi, joihin joutuisi, jos ryhtyisi +opettamaan tälle nuorelle, tietämättömälle olennolle niin mutkallisia +salaisuuksia. Tarvitsi virkkaa hänelle vain pasmasta ja tutkaimesta, +niidestä ja haasta, yksiniitisestä ja kaksivartisesta, niin hänen +päänsä jo meni pyörälle; mitä sitten ridantoimikkaasta ja +hanhensilmästä ja kilpikankaasta! + +Kukaan, joka vain nuoren kreivittären näkee, ei voi olla +ihmettelemättä, miksi hän on mennyt tuhmalle Henrik-kreiville. + +Voi sitä raukkaa, joka on niin tuhma! Sellaista on aina surku. Ja +suurin surku on tyhmyriä, joka elää Vermlannissa. + +Jo on monta juttua Henrik-kreivin tuhmuudesta, ja hän on vasta muutamia +vuosia kolmannellakymmentä. Kerrotaan esimerkiksi, miten hän muutama +vuosi sitten huvitti Anna Stjärnhökiä rekiretkellä. + +"Sinä olet kaunis, Anna", hän sanoi. + +"Oh, loruja, Henrik." + +"Olet kaunein koko Vermlannissa." + +"Enpäs olekaan." + +"Kaunein tällä rekiretkellä sinä ainakin olet." + +"Ah, Henrik, en minä ole sitäkään." + +"Niin, mutta kyllä sinä ainakin tässä reessä olet kaunein. Sitä et +ainakaan voi kieltää." + +Ei, sitä ei Anna voinut. + +Sillä Henrik-kreivi ei ole kaunis, ei. Hän on yhtä ruma kuin tuhmakin. +Sanotaan, että se pää, joka on hänen ohuen kaulansa päässä, on kulkenut +perintönä suvussa jo pari sataa vuotta. Sentähden ovat viimeisen +perillisen aivot niin lopen kuluneet. "Näkeehän sen, ettei hänellä ole +omaa päätä", sanotaan. "Hän on lainannut pään isältään. Hänhän ei +uskalla sitä taivuttaa. Pelkää että se putoaa." -- "Hänellähän on jo +keltainen iho ja ryppyinen otsa. Päätä on varmaankin käyttänyt sekä isä +että isoisä. Miksi tukka olisi muutoin niin ohut ja huulet niin +verettömät ja leuka niin kiverä?" + +Aina hänen ympärillään oli koiranleukoja, jotka puijasivat hänet +lausumaan tuhmuuksia ja sitten pistivät ne mieleensä, levittivät ja +parantelivat niitä. + +Onnekseen hän ei huomaa mitään. Hänen käytöksensä on juhlallista ja +arvokasta. Voiko hän aavistaa, etteivät toisetkin olisi sellaisia? +Arvokkuus on pinttynyt hänen nahkaansa: hän liikkuu aina samalla +tavoin, tikkusuorana, eikä koskaan käännä päätään koko ruumiin samalla +kääntymättä. + +Hän oli tullut kyläilylle Munkerudin laamannin luo joku vuosi sitten. +Ratsain hän oli tullut, hänellä oli ollut korkea hattu, keltaiset +housut ja välkkyvät saappaat ja niin oli istunut jäykkänä ja uljaana +satulassa. Tulo onnistui kyllä. Mutta kun hänen piti lähteä talosta, +sattui, että koivukäytävässä oksa pyyhkäisi häneltä hatun päästä. Hän +laskeutui maahan, otti hattunsa ja ratsasti taas saman oksan alitse. +Taas pyyhkäisi oksa hatun pois. Temppu uudistui neljä kertaa. + +Laamanni tuli viimein hänen luokseen ja sanoi: "Eikö veli ensi kerralla +voisi ratsastaa oksan ohitse?" + +Viidennellä kerralla hän pääsikin onnellisesti oksan ohi. + +Mutta asia oli kuitenkin niin, että nuori kreivitär hänen ukon-päästään +huolimatta piti hänestä. Eihän neito tiennyt nähdessään hänet Roomassa, +että häntä kotimaassa ympäröi moinen tuhmuuden marttyyrikunnia. Siellä +oli kreivissä ollut ikäänkuin nuoruudenloistetta, ja he olivat yhtyneet +toisiinsa kovin romanttisissa oloissa. Tarvitsipa vain kuulla +kreivittären kertovan, miten Henrik-kreivin oli täytynyt hänet ryöstää. +Munkit ja kardinaalit olivat vihastuneet kauheasti siitä, että +kreivitär aikoi luopua äitinsä uskosta, johon oli ennen kuulunut, ja +kääntyä protestantiksi. Koko roskaväki oli kuohuksissaan. Tytön isän +palatsia piiritettiin. Roistot ajelivat Henrikiä. Äiti ja sisar +rukoilivat häntä luopumaan avioaikeistaan. Mutta hänen isänsä raivostui +siitä, että italialainen roskajoukko muka aikoi estää häntä antamasta +tytärtään kenelle hän tahtoi. Isä käski Henrik-kreivin ryöstämään +tyttären. Ja niinpä he, kun oli mahdoton vihkiä heitä kotona väen +huomaamatta, niinpä hän ja Henrik hiipivät takakatuja ja kaikkia +mahdollisia pimeitä teitä Ruotsin konsulinvirastoon. Ja kun kreivitär +siellä oli luopunut katolilaisuudestaan ja tullut protestantiksi, +vihittiin heidät tuossa tuokiossa ja lähetettiin kiitävissä +matkavaunuissa pohjoiseen. "Siinä ei jouduttu kuuluttamaan eikä muuta, +näettekös. Se oli aivan mahdotonta", on nuoren kreivittären tapana +sanoa. "Ja olihan tietenkin synkkää, että meidät vihittiin +konsulinvirastossa eikä siellä kauniissa kirkossa, mutta muuten olisi +Henrik jäänyt ilman minua. Siellä ovat kaikki niin kiivaita, sekä isä +että äiti, ja kardinaalit ja munkit, kaikki ovat kiivaita. Siksi sen +täytyi käydä niin kovin salaisesti, ja jos väki olisi nähnyt meidän +hiipivän kadulle kotoamme, se olisi varmaan tappanut meidät kummatkin +-- pelastaakseen minun sieluni. Henrik oli tietysti jo kadotettu." + +Mutta nuori kreivitär pitää miehestään yhä vielä, heidän tultuaan +Borgiin ja rauhallisempaan elämään. Hän rakastaa hänessä vanhan nimen +loistoa ja mainehikkaita esi-isiä. Hänestä on suloista nähdä oman +läsnäolonsa pehmittävän kreivin synnynnäistä jäykkyyttä ja kuulla, +miten kreivin ääni lämpenee heidän puhellessaan keskenään. Ja sitä +paitsi kreivi pitää hänestä ja hemmottelee häntä, ja onhan hän nyt +kerran naimisissa hänen kanssaan. Nuori kreivitär ei juuri voi +ajatellakaan, ettei nainen rakastaisi miestään. + +Jollakin tavalla kreivi vastaa myöskin hänen miehuuden ihannettaan. Hän +on rehellinen ja totuutta rakastava. Hän ei ole koskaan syönyt +sanaansa. Kreivittärestä hän on todellinen ylimys. + + * * * * * + +Maaliskuun kahdeksantena viettää nimismies Scharling syntymäpäiviään, +ja silloin nousee väkeä Brobyn ylämäkeä. Ihmisiä idästä ja lännestä, +tuttuja ja tuntemattomia, kutsuttuja ja kuokkavieraita tulee +tavallisesti silloin nimismiehen taloon. Kaikki ovat tervetulleita. +Kaikille on kylliksi ruokaa ja juomaa, ja tanssisalissa on tilaa +seitsemän pitäjän tanssihaluisille. + +Nuori kreivitär tulee myös, niinkuin hän tulee kaikkialle, missä +tanssia ja huvia voi odottaa. + +Mutta nuori kreivitär ei tullessaan ole iloinen. Hän ikäänkuin +aavistaa, että nyt on hänen vuoronsa tempautua seikkailujen hurjaan +ajojahtiin. + +Matkalla hän on katsellut laskeutuvaa aurinkoa. Se vaipui alas +pilvettömältä taivaalta eikä jättänyt mennessään kultareunoja +hattaroihin. Harmaankelmeä hämärä, kylmien myrskypuuskien halkoma, +himmensi maan. + +Nuori kreivitär katseli, miten päivä ja yö keskenään taistelivat ja +miten pelko valtasi kaiken elollisen tuota mahtavain taisteloa +katsellessaan. Hevoset leiskoivat nopeammin viimeistä kuormaansa +joutuakseen pian suojaan. Hirrenhakkaajat kiiruhtivat kotiin metsästä, +piiat karjakartanoista. Pedot ulvoivat metsänrinnassa. Päivä, ihmisten +lemmikki, joutui tappiolle. + +Valo sammui, värit vaalenivat. Kylmää ja rumaa oli kaikki mitä hän +näki. Mitä hän oli toivonut, mitä rakastanut, mitä tehnyt, kaikki +näytti hänestä verhoutuvan harmaaseen hämärän huntuun. Se oli +väsymyksen, tappion, voimattomuuden hetki hänelle niinkuin koko +luonnolle. + +Hän ajatteli, että hänen oma sydämensä, joka nyt räiskyvässä riemussaan +verhosi elämän purppuralla ja kullalla, ehkä kerran kadottaa voimansa +eikä jaksa enää valaista hänen maailmaansa. + +"Oi, avuttomuus, oman sydämeni voimattomuus!" sanoi hän itsekseen. +"Tukahduttavan harmaan hämärän jumalatar, kerran olet sinä sieluni +valtiatar. Silloin näen elämän rumana ja harmaana, jollaista se kenties +onkin, silloin tukkani valkenee, selkäni koukistuu, aivoni lamautuvat." + +Samassa kiepahti reki nimismiehen pihaan, ja kun nuori kreivitär +juuri nosti silmänsä, sattui hänen katseensa sivurakennuksen +rautaristikkoiseen ikkunaan, ja hän näki sen takana tuimat ihmiskasvot. + +Ne olivat Ekebyn majurinrouvan kasvot, ja nuori kreivitär tunsi, että +nyt oli hänen iltainen ilonsa turmeltu. + +Käyhän hyvin laatuun olla iloinen, kun ei surua näe, vaan kuulee vain +siitä puhuttavan kuin muukalaisesta vieraalla maalla. Pahempi on +säilyttää sydämensä iloa seistessään silmätysten yömustan, tuimasti +tuijottavan tuskan kanssa. + +Kreivitär tietää kyllä, että nimismies Scharling on pannut +majurinrouvan putkaan ja että tämä joutuu tutkittavaksi niiden +väkivaltaisuuksien tähden, jotka hän sai aikaan Ekebyssä sinä yönä, +jolloin ne suuret tanssiaiset olivat. Mutta hän ei juuri ajatellut, +että majurinrouvaa pidettäisiin nimismiehen talossa ja niin lähellä +tanssisalia, että sieltä saattoi silmäillä hänen huoneeseensa; niin +lähellä, että hän varmaan kuuli tanssimusiikin ja iloisen hälinän. Ja +nyt ryöstää majurinrouvan ajatteleminen kreivittäreltä kaiken ilon. + +Nuori kreivitär tanssii kyllä sekä valssit että katrillit. Hän liehuu +kyllä sekä menuetissa että angleesissa, mutta jokaisen tanssin loputtua +hänen täytyy hiipiä ikkunaan katselemaan pihan toiseen laitaan, +sivurakennukseen. Kynttilä palaa majurinrouvan ikkunassa, ja kreivitär +näkee tämän käyskentelevän edestakaisin huoneessa. Hän ei näytä +lepäävän hetkeäkään, vaan kävelee lakkaamatta. + +Kreivitär ei nyt iloitse tanssista. Hän ajattelee vain, että +majurinrouva kävelee edestakaisin vankilassaan kuin häkkiin pantu +villipeto. Hän ihmettelee, miten kaikki muut voivat tanssia. Varmaan +siellä on monta, joiden mieltä ahdistaa yhtä paljon kuin hänenkin, kun +tietävät majurinrouvan olevan niin lähellä, ja kumminkaan ei kukaan +ilmaise ajatustaan. Vermlannissa asuu suvaitsevaista kansaa. + +Mutta aina kun hän katsoo ulos, liikkuvat hänen jalkansa tanssissa +raskaammin, ja nauru on jähmettyä hänen kurkkuunsa. + +Nimismiehen rouva tarkkaa häntä, kun hän ulos nähdäkseen pyyhkii huurua +ikkunanruudusta, ja tulee hänen luokseen. + +"Sellaista kurjuutta! Voi miten kurjaa tämä on!" kuiskaa hän +kreivittärelle. + +"Minusta on melkein mahdotonta tanssia tänä iltana", kuiskaa kreivitär +puolestaan. + +"Tanssiaiset eivät nyt olekaan minun tahdostani, kun hän on tuolla +vankina", vastaa rouva Scharling. "Hän on ollut Karlstadissa koko ajan +vangitsemisesta lähtien. Nyt tulee pian tutkinto, ja senvuoksi hänet +tuotiin tänään tänne. Emme voineet panna häntä käräjätalon viheliäiseen +putkaan, vaan sijoitimme hänet sivurakennuksen kutomahuoneeseen. Hän +olisi saanut olla vierashuoneessani, kreivitär, jollei tämä +vierasjoukko olisi tullut juuri tänään. Kreivitär tuskin tuntee häntä, +mutta hän on ollut kuin meidän kaikkien äiti ja kuningatar. Mitä hän +ajatteleekaan meistä, kun me täällä tanssimme hänen itsensä ollessa +niin suuressa hädässä. Hyvä on, että useimmat eivät tiedä hänen olevan +siellä." + +"Häntä ei olisi pitänyt vangitakaan", sanoo nuori kreivitär ankarasti. + +"Niin, se on ihan totta, kreivitär, mutta ei ollut muuta keinoa, jos +mieli välttää pahempia onnettomuuksia. Ei ollut ketään, joka paheksui +sitä, että hän pani omat olkiaumansa tuleen ja tahtoi karkottaa +kavaljeerit, mutta majurihan samoili ajelemassa häntä. Jumala tietää, +mitä majuri olisi hänelle tehnyt, jos häntä ei olisi pantu kiinni. +Scharling on saanut paljon ikävyyksiä siitä, että vangitsi +majurinrouvan. Yksinpä Karlstadissakin oltiin häneen tyytymättömiä, kun +hän ei painanut Ekebyn tapahtumia villaisella; mutta hän teki minkä +parhaaksi näki." + +"Mutta nyt hänet tuomitaan rangaistukseen", sanoi kreivitär. + +"Oh ei, kreivitär, ei häntä tuomita. Ekebyn majurinrouva pääsee kyllä +vapaaksi, mutta jo tämäkin, mitä hän on saanut näinä päivinä kestää, on +hänelle liikaa. Hän tulee varmaan hassuksi. Arvaattehan, kuinka niin +ylpeä rouva voisi alistua kohdeltavaksi kuin rikollinen! Minusta olisi +ollut parasta, että hän olisi saanut olla vapaana. Hän olisi ehkä itse +välttänyt vaaran." + +"Päästäkää hänet vapaaksi", sanoo kreivitär. + +"Sen kyllä voi tehdä kuka muu tahansa paitsi nimismies ja hänen +vaimonsa", kuiskaa rouva Scharling. "Täytyyhän meidän vartioida häntä, +meidän. Ja erityisesti tänä yönä, jolloin täällä on niin monta hänen +ystäväänsä, istuu kaksi miestä vartioimassa hänen oveaan, joka on +lukittu ja salvattu niin, ettei kukaan voi päästä hänen luokseen. Mutta +jos joku päästäisi hänet sieltä, kreivitär, niin kyllä sekä Scharling +että minä olisimme iloisia. + +"Enkö minä saa mennä hänen luokseen?" kysyy nuori kreivitär. + +Rouva Scharling ottaa innokkaasti häntä ranteesta ja vie hänet salista. +Eteisessä he pistävät hartioilleen saalit, ja niin he kiiruhtavat pihan +poikki. + +"Ei ole varmaa, puhuuko hän edes meille", sanoo nimismiehen rouva. +"Mutta saahan hän kumminkin nähdä, ettemme ole unohtaneet häntä." + +He tulevat rakennuksen ensimmäiseen huoneeseen, jossa nuo kaksi miestä +istuvat vartioimassa salvattua ovea, ja pääsevät esteittä majurinrouvan +luo. Tämä on suuressa huoneessa, joka on täynnä kangaspuita ja muita +työkaluja. Huone on oikeastaan kutomakamari, mutta sen ikkunassa on +rautaristikko ja ovessa vankat lukot, niin että sitä hätätilassa voi +käyttää putkana. + +Majurinrouva jatkoi kävelyään tuskin osoittamatta heille huomiota. + +Hän on pitkällä matkalla, ollut jo monta päivää. Hän ei muista muuta +kuin että hän astuu vain niitä kahtakymmentä peninkulmaa äitinsä luo, +joka elelee kaukana Älfdalin metsissä häntä odottaen. Hänellä ei ole +aikaa levätä. Tavaton kiire hänellä on. Hänen äitinsä on yli +yhdeksänkymmenen vanha. Hän kuolee varmaan pian. + +Hän on mitannut lattian pituuden kyynäräkepillä, ja nyt hän laskee +kerrat yhteen, kyynärät syliksi ja sylet puolipeninkulmiksi ja +kokopeninkulmiksi. + +Raskaalta ja pitkältä hänestä tuntuu tämä kulku eikä hän kumminkaan +uskalla levätä. Hän kahlaa syvissä kinoksissa. Hän kuulee kulkiessaan +metsien ikuisen huminan yllään. Hän huoahtaa suomalaisen pirtissä ja +hiilenpolttajan risumajassa. Joskus, kun ei ole yhtään ihmistä +peninkulmain taipaleella, hänen täytyy katkoa oksia alleen ja levähtää +kaatuneen kuusen juurikon suojassa. + +Ja vihdoinkin hän on päässyt perille, taivaltanut kaksikymmentä +peninkulmaa, metsä aukenee, ja punaiset asuinrakennukset kyyhöttävät +lumisen pihan ympärillä. Klara-joki virtaa ohi vaahtona pärskyen, +useina pieninä koskina, ja tästä tutusta pauhusta hän kuulee, että on +kotona. Ja hänen äitinsä, nähdessään hänen tulevan kerjäläisenä, kuten +oli tahtonutkin, tulee häntä vastaan. + +Kun majurinrouva on päässyt niin pitkälle, hän nostaa aina päätään, +katsoo ympärilleen, näkee suljetun oven ja muistaa missä on. + +Silloin hän ajattelee, että hulluksiko hän on tulemaisillaan, ja +istuutuu miettimään muuta ja lepäämään. Mutta hetken perästä hän on +taas matkalla, hän laskee kyynäristä puoli- ja kokopeninkulmia, lepää +hetkisen suomalaisten tuvissa eikä makaa yöllä eikä päivällä ennen kuin +on kulkenut nuo kaksikymmentä peninkulmaa. + +Koko vankeutensa aikana hän ei ole juuri ollenkaan nukkunut. + +Ja naiset, jotka tulivat hänen luokseen, katsovat häntä tuskaisina. + +Nuori kreivitär muistaa sittemmin hänet aina sellaisena kuin hän oli +siellä kävellessään. Hän näkee hänet usein unissaan ja herää näystään +kyyneleisin silmin ja valitus huulillaan. + +Vanhus on surkeasti mennyt alaspäin, tukka näyttää ohuelta, ja +irtonaisia hiustupsuja siirottaa hänen vähäisestä palmikostaan. Kasvot +ovat raukeat ja painuneet, rääsyiset vaatteet riippuvat rumasti hänen +yllään. Mutta kaikesta huolimatta hänessä on niin paljon ylevää, +käskyillään kaikki alistavaa valtiatarta, ettei hän herätä ainoastaan +sääliä, vaan myöskin kunnioitusta. + +Mutta kaikkein selvimmin muisti kreivitär hänen silmänsä, jotka olivat +kuoppiinsa painuneet ja omiin mietteihinsä kääntyneet ja joista ei +vielä ollut kaikki järjen valo sammunut, vaikka oli melkein +sammumaisillaan, ja joissa vaani syvällä sellainen hurjuuden kipinä +että kauhistutti ja pelotti, että vanhus tuossa tuokiossa hyökkää +kimppuun, puree hampaillaan, kynsii sormillaan. + +He ovat nyt seisoneet siellä kotvan aikaa, kun majurinrouva yht'äkkiä +pysähtyy nuoren kreivittären eteen ja katsoo häntä hyvin ankarasti. +Kreivitär peräytyy askelen ja tarttuu rouva Scharlingia käsivarteen. + +Majurinrouvan kasvot elostuvat yht'äkkiä ja selkenevät, hänen silmänsä +katsovat maailmaan täysin tajuisesti. + +"Oh, ei, ei", hän sanoo hymyillen, "niin hullusti ei toki ole laita, +rakas nuori rouva." + +Hän pyytää nyt heitä istumaan ja istuu itsekin. Hänen kasvoilleen tulee +entinen komea ilme, samanlainen kuin Ekebyn suurissa kemuissa ja +kuninkaan tanssiaisissa Karlstadin maaherrankartanossa. Toiset +unohtavat rääsyt ja vankilan ja näkevät ainoastaan Vermlannin ylpeimmän +ja rikkaimman naisen. + +"Rakas kreivittäreni", hän sanoo. "Mikä saattaa teidät keskeyttämään +tanssinne ja tulemaan minunlaiseni yksinäisen mummon luo? Taidatte olla +varsin hyvä." + +Elisabet-kreivitär ei voi vastata. Liikutus tukkii hänen äänensä. Rouva +Scharling vastaa hänen puolestaan, ettei kreivitär ole voinut tanssia +ajatellessaan majurinrouvaa. + +"Rakas rouva Scharling", vastaa majurinrouva, "olenkin minä jo niin +surkealla tolalla, että häiritsen nuorten ilonpitoa? Ette saa itkeä +minun vuokseni, nuori kreivitär", hän jatkoi. "Olen vanha, ilkeä +nainen, joka ansaitsen kohtaloni. Teidän mielestänne ei kai tee oikein +se, joka lyö äitiään?" + +"Ei, mutta..." + +Majurinrouva keskeyttää hänet ja pyyhkäisee hänen otsaltaan kiharaisen, +vaalean tukan. + +"Lapsi, lapsi", hän sanoo, "miten te saatoitte ottaa tuhman Henrik +Dohnan?" + +"Mutta minä rakastan häntä." + +"Näen miten on, näen miten on", sanoo majurinrouva. "Kiltti lapsi, eikä +muuta: itkee surullisten ja nauraa iloisten kanssa. Ja pakostakin sanoo +'jaa' ensimmäiselle, joka sanoo: 'Minä rakastan sinua'! Niin, niinpä +niin. Menkää nyt takaisin ja tanssikaa, rakas nuori kreivitär. +Tanssikaa te vain ja olkaa iloinen. Teissä ei ole pahuutta." + +"Mutta minä tahtoisin tehdä jotain teidän hyväksenne, majurinrouva." + +"Lapseni", sanoo majurinrouva juhlallisesti, "Ekebyssä asui vanha +nainen, jolla oli taivaan tuuletkin vankinaan. Nyt hän on itse vankina, +ja tuulet irrallaan. Onko ihme, että myrsky maassa mylvii? + +"Minä, joka olen vanha, näin sen jo ennen. Tunsin sen. Tiedän, että +Jumalan jyrisevä myrsky tulee päällemme. Milloin se suhisee suurissa +valtakunnissa, milloin viuhuu pienten syrjäisten yhteiskuntain +kimpussa. Jumalan myrsky ei unohda ketään. Se kohtaa niin suuria kuin +pieniä. On komeaa, tuo Jumalan myrskyn tulo. + +"Jumalan myrsky, sinä siunattu Herran ilma, puhalla maassa! Äänet +ilmassa, äänet maassa, kaikukaa ja kauhistakaa! Tehkää Jumalan myrsky +jyriseväksi! Tehkää Jumalan myrsky hirvittäväksi! Kiitäkööt +myrskynpuuskat maassa, syöksykööt horjuviin seiniin, murtakoot +lukot, jotka ovat ruostuneet, ja huoneet, jotka kallistuvat +kaatuakseen. + +"Kauhu on täyttävä maan. Pienet linnunpesät putoavat oksainsa varasta +puista maahan. Haukanpesä honganlatvasta putoaa suurella pauhulla +alas, ja huuhkajankin pesään, vuorenrotkoon, sähisee tuuli +lohikäärmeenkielin. + +"Me luulimme, että meillä on kaikki hyvin täällä; mutta niin ei ollut. +Jumalan myrskyä tarvitaan. Minä ymmärrän sen enkä valita. Tahtoisin +vain mennä äitini luo." + +Hän painuu yht'äkkiä kyyryyn. + +"Mene nyt, nuori nainen", hän sanoo. "Minulla ei ole enää aikaa. Minun +täytyy lähteä. Menkää nyt ja varokaa niitä, jotka ratsastavat +myrskypilvillä!" + +Ja sitten hän alkaa taas vaelluksensa. Piirteet höltyvät, katse kääntyy +sisäänpäin. Kreivittären ja rouva Scharlingin täytyy jättää hänet. + +Heti kun he ehtivät takaisin tanssijain joukkoon, menee nuori kreivitär +Gösta Berlingin luo. + +"Tuon teille, herra Berling, terveisiä majurinrouvalta", hän sanoo. +"Hän odottaa, että herra Berling laskee hänet vankeudesta." + +"Saapa sitten odottaa, kreivitär." + +"Oi, auttakaa häntä, herra Berling!" + +Gösta silmäilee eteensä synkästi. "Ei", sanoo hän, "miksi minä +auttaisin häntä? Mistä minä olen hänelle kiitollisuuden velassa? +Kaikki, mitä hän on tehnyt hyväkseni, on ollut turmiokseni." + +"Mutta, herra Berling..." + +"Jos häntä ei olisi ollut", sanoo Gösta kiivaasti, "makaisin nyt tuolla +ikuisten metsien helmassa. Olenko minä velvollinen uskaltamaan henkeni +hänen tähtensä siksi, että hän teki minusta Ekebyn kavaljeerin? +Luuleeko kreivitär, että siitä virasta suurta kunniaa koituu?" + +Nuori kreivitär kääntyy hänestä vastaamatta. Hän on vihainen. + +Hän palaa paikalleen, katkeroituneena kavaljeereihin. Tänne he ovat +tulleet walt-torvineen ja viuluineen ja aikovat antaa käyrien hangata +kieliä, kunnes jouhet kuluvat poikki, ajattelematta, että ilon soitto +kuuluu pihan yli vangin viheliäiseen huoneeseen. Tänne he tulevat +tanssimaan anturansa tomuksi eivätkä ajattele, että heidän vanha +hyväntekijänsä voi nähdä heidän varjojensa leijailevan ohi huuruisten +ruutujen! Ah, miten maailma tuli harmaaksi ja rumaksi! Ah, minkä varjon +hätä ja kovuus heitti nuoren kreivittären sieluun! + +Hetken päästä tulee Gösta pyytämään häntä tanssiin. Kreivitär +kieltäytyy jyrkästi. + +"Ettekö tahdo tanssia minun kanssani, kreivitär?" kysyy Gösta ja tulee +hyvin punaiseksi. + +"En teidän enkä muidenkaan Ekebyn kavaljeerien", hän sanoo. + +"Emme siis ole sen kunnian arvoisia?" + +"Se ei ole mikään kunnia, herra Berling. Mutta minua ei huvita tanssia +sellaisten kanssa, jotka unohtavat kaikki kiitollisuuden käskyt." + +Gösta on jo pyörähtänyt kantapäillään. Tämän kohtauksen moni kuulee ja +näkee. Kaikki myöntävät kreivittären olevan oikeassa. Kavaljeerien +kiittämättömyys ja sydämettömyys majurinrouvaa kohtaan on herättänyt +yleistä suuttumusta. + +Mutta niinä päivinä on Gösta Berling vaarallisempi kuin metsän peto. +Aina siitä lähtien kun hän tuli kotiin karhunajosta ja näki Mariannen +menneen, on hänen sydämensä ollut kuin arka haava. Häntä haluttaisi +tehdä jollekin veristä vääryyttä ja levittää laajalti surua ja tuskaa. + +Jos kreivitär niin tahtoo, hän sanoo itsekseen, tapahtukoon niin kuin +hän tahtoo. Mutta älköön kreivitär yrittäkökään säästää omaa nahkaansa. +Nuorta kreivitärtä miellyttävät naisenryöstöt. Hän saa nyt toteuttaa +mielitekonsa. Gösta Berling on perin halukas pieneen seikkailuun. +Kahdeksan päivää hän on kantanut surua naisen vuoksi. Se jo riittää. +Hän kutsuu puheilleen Beerencreutzin, everstin, ja Kristian Berghin, +vahvan kapteenin, ja hitaan Kristoffer-serkun, joka ei ikinä siekaile +heittäytyä hurjapäiseen seikkailuun, ja neuvottelee heidän kanssaan, +miten kavaljeerirakennuksen loukattu kunnia on kostettava. + +Sitten loppuvat pidot. Pitkä jono rekiä ajetaan pihalle. Herrat vetävät +turkit yllensä. Naiset etsivät vaatteitaan pukuhuoneen toivottomasta +sekamelskasta. + +Nuori kreivitär pitää kiirettä päästäkseen jo näistä inhottavista +tanssiaisista. Hän joutuu naisista ensimmäisenä valmiiksi. Hän seisoo +hymyillen keskellä naistenhuoneen lattiaa ja katsoo muiden lähtötouhua, +kun yht'äkkiä ovi aukeaa ja Gösta Berling seisoo kynnyksellä. + +Miehillä ei tietenkään ole oikeutta tunkeutua tähän huoneeseen. Vanhat +rouvat seisovat siellä vähine hiuksineen, pantuaan koristavat myssynsä +pois. Ja nuoret ovat kääntäneet hameensa helmat turkin alle, etteivät +jäykät volangit rutistuisi matkalla. + +Mutta hillitsevistä huudoista välittämättä hyökkää Gösta Berling +kreivittären luo ja tempaa hänet. + +Ja hän nostaa hänet käsivarsilleen ja ryntää kamarista eteiseen ja +sieltä portaille. + +Eivät voi ällistyneiden naisten huudot pysähdyttää häntä. Kun he +juoksevat perästä, he näkevät vain, miten hän viskautuu rekeensä +kreivitär sylissä. + +He kuulevat kuskin piiskanläiskeen ja näkevät hevosen porhaltavan +laukkaan. He tuntevat kuskin -- se on Beerencreutz. He tuntevat hevosen +-- se on Don Juan. + +Ja kreivittären kohtalosta kovin huolissaan he huutavat herroja. + +Ja nämä eivät hukkaa aikaa moniin kysymyksiin, vaan syöksyvät rekiinsä. +Ja kreivi etunenässä he ajavat takaa naisenryöstäjiä. + +Mutta Gösta Berling kellettää reessä pitäen kiinni nuorta kreivitärtä. +Surut kaikki hän on unohtanut, ja seikkailun juovuttavasta riemusta +huimana hän laulaa täyttä kurkkua laulua rakkaudesta ja ruusuista. + +Aivan rintaansa vasten hän puristaa kreivitärtä; mutta kreivitär ei +yritäkään paeta. Hänen kasvonsa lepäävät valkeina ja jäykistyneinä +Göstan rintaa vasten. + +Ah, mitä tulee miehen tehdä, kun häntä liki on naisen kalpeat, +avuttomat kasvot, kun mies näkee vaalean tukan, joka tavallisesti +varjostaa valkeata, loistavaa otsaa, mutta on nyt syrjään häilähtänyt, +ja kun silmäluomet ovat raskaasti sulkeutuneet peittäen harmaiden +silmien veitikkakimelteen. + +Mitä tulee miehen tehdä, kun punaiset huulet vaalenevat hänen silmiensä +edessä? + +Suudella, tietysti suudella noita vaalenevia huulia, noita suljettuja +silmiä, tuota valkoista otsaa. + +Mutta silloin herää nuori nainen. Hän tahtoo kimmahtaa pois. Hän on +kuin viritetty jousi. Ja Göstan on kamppailtava kaikin voimin, ettei +toinen pääsisi heittäytymään reestä, kunnes hän on saanut kreivittären +kukistettuna ja vapisevana vaipumaan reen toiseen nurkkaan. + +"Katso", sanoo Gösta silloin aivan tyynesti Beerencreutzille. +"Kreivitär on kolmas, jota Don Juan ja minä viemme tänä talvena. Mutta +ne toiset riippuivat suudellen kaulassani, kun tämä taas ei tahdo antaa +minun suudella eikä tanssiakaan kanssaan. Tuletkos hullua hurskaammaksi +noista naisista, Beerencreutz?" + +Mutta Göstan ajaessa pihasta ja naisten kirkuessa ja huudellessa +hädissään ja touhuissaan joutuivat majurinrouvaa vartioivat miehet +ihmeisiinsä. + +"Mikäs nyt on?" he ajattelivat. "Mistä moinen kirkuminen?" + +Samassa lyödään ovi auki, ja ääni huutaa heille: + +"Hän on poissa! Nyt se vie häntä." + +He ulos, juosten kuin hullut, ajattelematta, majurinrouvako vai kuka se +oli poissa. Onnikin suosi heitä, niin että he pääsivät erääseen +ohikiitävään rekeen. Ja he ajoivat pitkän aikaa, ennen kuin saivat +tietää, ketä ajettiin. + +Mutta Bergh ja Kristoffer-serkku menivät aivan rauhassa vankilan +ovelle, mursivat lukon ja avasivat oven. + +"Majurinrouva on vapaa", he sanoivat. + +Hän tuli ulos. He seisoivat suorina kuin puikot oven kahden puolen, +katsomatta häneen. + +"Majurinrouvaa odottaa hevonen ja reki pihalla." + +Hän meni silloin ulos, istuutui rekeen ja ajoi tiehensä. Kukaan ei +ajanut häntä takaa. Kukaan ei edes tiennyt minne hän meni. + +Brobyn mäeltä rientää Don Juan Lövenin jääpeittoiselle pinnalle. Uljas +juoksija kiitää kuin lentämällä. + +Raikas jääkylmä ilma viuhuu ajajien poskilla. Kulkuset helkkyvät. +Tähdet ja kuu välkkyvät. Lumi lepää sinivalkoisena ja loistaa omaa +valoaan. + +Gösta tuntee runollisten ajatusten heräävän mielessään. "Beerencreutz", +hän sanoo, "katso, tämä on elämää. Niinkuin Don Juan kiitää pois tätä +nuorta naista vieden, niin kiitää myös aika vieden ihmistä. Sinä olet +välttämättömyys, joka ohjaat matkaa. Minä olen himo, joka vangitsen +tahdon. Ja niin temmataan hän, tuo voimaton, yhä syvemmälle alas." + +"Älä lörpöttele!" karjaisee Beerencreutz. "Nyt ne tulevat perästä." + +Ja viuhuvilla piiskanlyönneillä hän kiihoittaa Don Juania yhä +hurjempaan vauhtiin. + +"Siellä sudet, täällä saalis!" huudahtaa Gösta. "Don Juan, poikani, +kuvittele olevasi nuori hirvi. Syöksy viidakon läpi, kahlaa rämeen +poikki, hyppää tunturin selkään ja sieltä alas kirkkaaseen järveen, ui +yli, pää uljaasti koholla, ja katoa, katoa tiheän kuusikon pelastavaan +pimeään! Juokse, Don Juan, vanha naisrosvo! Juokse kuin nuori hirvi!" + +Riemu täyttää hänen hurjan sydämensä vauhdin tuoksinassa. Riemulaulua +ovat hänestä vainoojien huudot. Riemu täyttää hänen hurjan sydämensä, +kun hän tuntee kreivittären ruumiin tutisevan pelosta, kun hän kuulee +hänen hampaittensa kalinan. + +Yht'äkkiä irtautuu rautainen kierre, jossa hän on pitänyt kreivitärtä. +Hän nousee pystyyn reessä ja heiluttaa lakkiaan. + +"Minä olen Gösta Berling", huutaa hän, "kymmenen tuhannen suutelon, +kolmentoista tuhannen lemmenkirjeen herra. Eläköön, Gösta Berling! +Ottakoon kiinni ken saa!" + +Ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuiskaa kreivittären korvaan: + +"Eikö vauhti ole hyvä? Eikö tämä ole kuninkaallinen matka? Lövenin +takana Venern. Venernin takana meri, loppumattomiin aavaa lakeutta, +kirkasta, sinimustaa jäätä, ja sen tuolla puolen säteilevä maa. +Jylisevä ukkonen jäätyvän jään alla, vimman huudot takanamme, tähdet +yllämme lentävät ja kulkuset edessämme kilisevät! Eteenpäin! Yhä +eteenpäin! Haluttaako teitä, nuori, kaunis naiseni, kokea matkan +hurmaa?" + +Hän oli päästänyt kreivittären irti. Kreivitär sysää hänet kiivaasti +luotaan. + +Seuraava hetki näkee Göstan polvillaan hänen edessään. + +"Olen raukka, raukka. Teidän ei olisi pitänyt, kreivitär, ärsyttää +minua. Seisoitte siellä niin ylpeänä ja hienona ettekä luullut, että +kavaljeerin koura koskaan yltää teihin. Taivas ja maa rakastaa teitä. +Teidän ei pitäisi lisätä niiden kuormaa, joita taivas ja maa +halveksivat." + +Hän tempaa kreivittären kädet ja painaa ne kasvoilleen. + +"Jospa edes tietäisitte", sanoo hän, "miltä tuntuu olla hylätty. Ei +silloin kysy mitä tekee. Ei, silloin ei kysy." + +Samassa hän huomaa, ettei kreivittärellä ole käsineitä. Hän sieppaa +silloin isot rukkaset taskustaan ja pistää ne hänen käteensä. + +Niin hän rauhoittuu täydellisesti. Hän laittautuu oikeaan asentoon ja +istuu nuoresta kreivittärestä niin kaukana kuin mahdollista. + +"Teidän ei tarvitse pelätä, kreivitär", hän sanoo. "Ettekö näe mihin +tulemme? Tottahan ymmärrätte, ettemme me toki tohdi tehdä teille mitään +pahaa." + +Kreivitär, joka oli ollut kerrassaan suunniltaan kauhusta, näkee nyt, +että he ovat jo järven toisella puolella ja että Don Juan vetää rekeä +Borgin jyrkkää ylämäkeä. + +He pysähtyvät kreivinkartanon portaiden eteen ja antavat nuoren +kreivittären nousta reestä oman kotinsa ovella. + +Mutta kun palvelijat, jotka pihalle kiiruhtavat, ympäröivät +kreivittären, hän tointuu ja tulee rohkean maltikkaaksi. + +"Pidä huolta hevosesta, Andersson!" hän sanoo kuskille. "Nämä herrat, +jotka ovat kyydinneet minua kotiin, ovat varmaankin hyviä ja astuvat +hetkiseksi sisään. Kreivi tulee pian." + +"Kuten kreivitär tahtoo", sanoo Gösta ja nousee heti reestä. +Beerencreutz heittää ohjakset kädestään empimättä silmänräpäystäkään. +Mutta nuori kreivitär käy edeltä ja pyytää heitä saliin, voimatta +tuskin salata kostoniloaan. + +Kreivitär oli tosiaan luullut, että kavaljeerit epäröisivät odottaa +hänen miestään. + +He eivät kai tienneet, kuinka ankara ja oikeudenmukainen mies hän oli. +He eivät pelänneet tilintekoa, mihin joutuisivat väkivaltaisesti +ryöstettyään kreivittären ja pakotettuaan hänet ajamaan reessään. Hän +halusi kuulla, miten kreivi kieltää heitä koskaan enää astumasta +loukatun naisen kodin kynnyksen yli. + +Hän halusi nähdä, kuinka kreivi käskee palvelijat ajamaan kavaljeerit +ulos miehinä, joille he eivät enää koskaan saa avata Borgin portteja. +Hän halusi kuulla kreivin lausuvan halveksimisensa, ei ainoastaan +siitä, mitä he olivat tehneet hänelle, vaan myös vanhan majurinrouvan, +heidän hyväntekijänsä, kohtelusta. + +Kreivi, joka oli hänelle pelkkää hellyyttä ja kunnioitusta, hän on +hänen vainoojilleen niin ankara kuin he ansaitsevatkin. Rakkaus +sytyttää tuleksi kreivin sanat. Hän, joka suojeli ja kunnioitti häntä +hienompana kaikkia muita olentoja, hän ei salli, että raa'at miehet +iskevät häneen kuin petolinnut varpuseen. Kreivitär hehkui kostonhimoa. + +Beerencreutz, tuuhea- ja valkoviiksinen eversti, astui pelotta +ruokasaliin ja meni takkavalkean eteen, jonka aina piti olla +sytytettynä, kun kreivitär tuli vieraisilta kotiin. + +Gösta jäi pimeään ovenpieleen ja katseli vaieten kreivitärtä, kun +palvelija auttoi hänen yltään päällysvaatteita. Siinä istuessaan ja +katsellessaan tätä nuorta naista hän tuli niin iloiseksi, ettei +vuosikausiin ollut tuntenut sellaista. Hänestä tuntui selvältä, hänestä +oli niin varmaa kuin ilmestys, vaikka hän ei ymmärtänyt, miten oli sen +keksinyt, että kreivittärellä oli ylen ihana sielu. + +Yhä, yhä se oli sidottu ja uinui, mutta se oli kyllä pääsevä esille. +Hän tuli sangen iloiseksi huomattuaan sen suuren puhtauden ja +hurskauden ja viattomuuden, joka oli kreivittären sisimpänä. Häntä +melkein nauratti kreivitär, joka oli niin vihaisen näköinen ja seisoi +siinä hehkuvin poskin ja kulmat rypyssä. + +"Sinä et tiedä, miten lempeä ja hyvät olet", hän ajatteli. + +Se hänen olentonsa puoli, joka ilmenee aistimaailmalle, ei tee koskaan +hänen sisäiselle minuudelleen oikeutta, ajatteli Gösta. Mutta Gösta +Berlingin täytyi tästä hetkestä olla hänen palvelijansa, niinkuin +täytyy palvella kaikkea kaunista ja jumalaista. Niin, ei ollut syytä +katua, että hän äsken oli kohdellut kreivitärtä niin väkivaltaisesti. +Jollei kreivitär olisi pelännyt niin kovin, jollei hän olisi sysännyt +häntä luotaan niin kiivaasti, jollei Gösta olisi nähnyt, että hänen +koko olentonsa kuohahti Göstan raakuuden tähden, niin ei Gösta koskaan +olisi saanut tietää, kuinka hieno ja jalo henki kreivittäressä asui. + +Hän ei olisi voinut sitä ennen uskoa. Kreivitärhän oli vain näyttänyt +tanssinhaluaan ja iloisuuttaan. Ja olihan hän mennyt tuolle tuhmalle +Henrik-kreiville. + +Niin, nyt hän olisi kreivittären orja aina kuolemaansa: koira ja orja, +Kristian-kapteenin sanoin, juuri koira ja orja. + +Hän, Gösta Berling, istui ovensuussa ja piti jonkinmoista +jumalanpalvelusta kädet ristissä. Aina siitä päivin, jolloin hän ensi +kerran oli tuntenut innoituksen tulenliekin leimuavan päänsä päällä, +hän ei ollut tuntenut tällaista pyhyyttä sielussaan. Hän ei häiriytynyt +lainkaan, vaikka kreivi Dohna tuli sisään, muassaan ihmisparvi, joka +kiroili ja siunaili kavaljeerien tuhansia tepposia. + +Hän antoi Beerencreutzin ottaa myrskyn vastaan. Verkkaisen levollisena +seisoi tuo monien seikkailujen karaisema kapteeni takan edessä. Hän oli +nostanut jalkansa takanristikolle, nojasi kyynäspäätä polveensa ja +leukaa käteensä ja katsoi sisään ryntääviä. + +"Mitä tämä tällainen merkitsee?" kiljaisi pikku kreivi hänelle. + +"Se merkitsee", vastasi Beerencreutz, "että niin kauan kuin tässä +maailmassa on hameväkeä, niin kauan on hassujakin, jotka tanssivat +heidän pillinsä mukaan." + +Nuori kreivi punastui ankarasti. + +"Kysyn, mitä tämä merkitsee!" toisti hän. + +"Sitähän minäkin kysyn", sanoi Beerencreutz. "Kysyn, mitä merkitsee, +että Henrik Dohnan kreivitär ei tahdo tanssia Gösta Berlingin kanssa." + +Kreivi katsoi kysyvästi vaimoonsa. + +"Minä en voinut, Henrik", huudahti kreivitär. "En voinut tanssia hänen +enkä kenenkään kavaljeerin kanssa. Muistelin majurinrouvaa, jonka he +antavat nääntyä vankina." + +Pikku kreivi ojensi jäykkää selkäänsä ja nosti pystympään ukonpäänsä. + +"Me kavaljeerit", sanoi Beerencreutz, "emme anna kenenkään häväistä +itseämme. Kuka ei tahdo tanssia kanssamme, sen täytyy kanssamme ajaa. +Kreivittärelle ei ole tapahtunut mitään pahaa, ja sillä on asia +kuitti." + +"Ei", sanoi kreivi. "Sillä se ei ole kuitti. Minä täällä vastaan +vaimoni teoista. Nyt kysyn minä, miksi ei Gösta Berling kääntynyt minun +puoleeni saadakseen hyvitystä, kun vaimoni oli häntä loukannut?" + +Beerencreutz hymyili. + +"Minä kysyn", toisti kreivi. + +"Ei anota ketulta lupaa, kun sen nahka nyljetään", sanoi Beerencreutz. + +Kreivi pani käden kaidalle rinnalleen. + +"Minua on mainittu oikeudentuntoiseksi mieheksi", huudahti hän. "Osaan +tuomita palvelijoitani. Miksi en saisi tuomita vaimoani? Kavaljeereilla +ei ole oikeutta tuomita häntä. Sen rangaistuksen, jonka he ovat hänelle +antaneet, teen minä tyhjäksi. Sitä ei ole koskaan ollut, ymmärrättekö, +herrat? Sitä ei ole koskaan ollut." + +Kreivi kirkui sanansa niin korkealla falsetilla kuin jaksoi. +Beerencreutz vilkaisi kuulijakuntaan. Ei ollut yhtäkään läsnäolijaa -- +Sintram ja Daniel Bendix ja Dahlberg, ja ketä heitä lienee ollutkaan +paikalle saapuneita -- joka ei olisi myhäillyt, kun hän peijasi tuhmaa +Henrik Dohnaa. + +Nuori kreivitär ei heti käsittänyt. Mikä tässä piti tyhjäksi tehtämän? +Hänen tuskansako, kavaljeerien kovat kouraukset hänen hennossa +ruumiissaan, hurja laulu, hurjat sanat, hurjat suudelmatko, niitä ei +ollut koskaan ollut? Eikö tässä illassa ollut mitään, jota ei harmaa +hämärän jumalatar vallinnut? + +"Mutta Henrik..." + +"Vaiti!" sanoi kreivi. Ja hän oikaisi ryhtiään pitääkseen +rangaistussaarnan kreivittärelle. "Voi sinua, että sinä, joka olet +nainen, olet uskaltanut tuomaroida miesväkeä", hän sanoo. "Voi sinua, +joka olet minun vaimoni ja uskallat loukata ihmistä, jonka kättä minä +mielelläni puristan. Mitä tekemistä sinulla on siinä, että kavaljeerit +ovat antaneet panna majurinrouvan putkaan? Eivätkö he olleet oikeassa? +Sinä et tiedä, et aavista, miten sydämensä pohjasta miehen täytyy +suuttua, kun kuulee puhuttavan naisen uskottomuudesta. Aiotko sinä itse +vaeltaa huonoa tietä, koska ryhdyt sellaista naista puolustamaan?" + +"Mutta Henrik..." + +Kreivitär valitti kuin lapsi ja ojenteli käsiään ikäänkuin väistääkseen +noita pahoja sanoja. Hän ei ollut ehkä koskaan kuullut itseensä +singottavan niin kovia sanoja. Hän oli täysin avuton näiden kovien +miesten joukossa, ja nyt kääntyi hänen ainoa puolustajansa häntä +vastaan. Koskaan ei hänen sydämellään enää olisi voimaa valaista hänen +maailmaansa. + +"Mutta Henrik, sinunhan pitäisi minua puolustaa." + +Gösta Berling huomasi, mihin nyt jouduttiin, nyt kun oli myöhäistä. +Hän ei todellakaan tiennyt, mitä hänen piti tehdä. Hän toivoi +kreivittärelle pelkkää hyvää. Mutta hän ei uskaltanut heittäytyä miehen +ja vaimon väliin. + +"Missä on Gösta Berling?" kysyi kreivi. + +"Tässä", sanoi Gösta. Ja hän teki surkean yrityksen kääntääkseen asian +leikiksi. "Kreivi varmaankin piti puhetta, mutta minä nukahdin. Mitä +kreivi sanoo siitä, jos me nyt lähdemme kotiin ja laskemme teidät +nukkumaan?" + +"Gösta Berling, koska kreivittäreni on kieltäytynyt tanssimasta sinun +kanssasi, käsken häntä suutelemaan sinun kättäsi ja pyytämään sinulta +anteeksi." + +"Rakas Henrik-kreivi", sanoo Gösta hymyillen, "se ei tosiaan ole käsi, +jota nuoren naisen sopii suudella. Eilen se oli punainen ammutun hirven +verestä, viime yönä musta tappelusta hiilenpolttajan kanssa. Kreivi on +langettanut jalon ja ylevän tuomion. Siinä tarpeeksi hyvitystä. Tule, +Beerencreutz!" + +Kreivi asettui hänen eteensä. + +"Älä mene", hän sanoi. "Minun vaimoni on toteltava minua. Tahdon, että +kreivittäreni oppii tuntemaan, mihin omavaltainen menettely johtaa." + +Gösta pysähtyi neuvottomana. Kreivitär seisoi kalpeana, mutta ei +liikahtanut. + +"Tule", sanoi kreivi. + +"Henrik, minä en voi." + +"Sinä voit", sanoi kreivi ankarasti. "Sinä voit. Mutta minä tiedän, +mitä sinä tahdot. Tahdot pakottaa minut tappelemaan tuon miehen kanssa +sen vuoksi, ettet oikkujesi tähden hänestä pidä. No hyvä, ellet sinä +tahdo antaa hänelle hyvitystä, annan minä. Ainahan teistä naisista on +mieleistä, kun miehiä pistetään kuoliaaksi teidän tähtenne. Sinä olet +rikkonut etkä tahdo sitä sovittaa. Siis minun on tehtävä se. Minä +kaksintaistelen, hyvä kreivitär. Muutaman tunnin päästä olen verisenä +ruumiina." + +Kreivitär katsoi häneen pitkään. Ja hän näki kreivin sellaisena kuin +tämä todella oli: tuhmana, arkana, ylpeyden ja turhamaisuuden +pöyhistämänä, miesten surkeimpana. + +"Rauhoitu", hän sanoi. Ja hän oli tullut kylmäksi kuin jää. "Minä teen +sen." + +Mutta nyt joutui Gösta Berling aivan suunniltaan. + +"Kreivitär ei saa! Ei, te ette saa! Tehän olette vain lapsi, heikko, +viaton lapsi, ja te suutelisitte minun kättäni! Teidän sielunne on niin +puhdas, kaunis! Koskaan en minä enää tule teidän lähellenne! Oi, en +koskaan! Minä tuotan kuolemaa ja turmiota kaikelle hyvälle ja +viattomalle. Te ette saa minuun koskea. Minä pakenen teitä kuin tuli +vettä. Te ette saa!" Hän pani kädet selkänsä taakse. + +"Se ei haittaa enää mitään, herra Berling. Nyt se ei haittaa enää +mitään. Minä pyydän teiltä anteeksi. Pyydän, antakaa minun suudella +kättänne!" + +Gösta piti käsiään selkänsä takana. Hän silmäsi asemaa. Hän lähenteli +ovea. + +"Jos sinä et ota vastaan hyvitystä, jota vaimoni sinulle tarjoaa, +täytyy minun tapella kanssasi, Gösta Berling, ja sitä paitsi panna +hänelle toinen, ankarampi rangaistus." + +Kreivitär kohautteli olkapäitään. "Hänhän on hulluna pelosta", hän +kuiskasi. "Antakaa sen nyt tapahtua! Ei merkitse mitään, että minua +vähän nöyryytetään. Niinhän te juuri tahdoitte." + +"Niinkö minä tahdoin? Uskotteko te, että minä tahdoin niin? No, kun +minulla ei ole enää käsiä joita suudella, niin teidän täytyy nähdä, +että minä en tahtonut sitä", huudahti Gösta. + +Ja hän juoksi takan luo ja pisti kätensä tuleen. Liekki kiertyi +niiden ympärille, iho rypistyi, kynnet ratisivat. Mutta samassa +silmänräpäyksessä iski Beerencreutz hänen niskaansa ja paiskasi hänet +aika vauhtia takan luota. Gösta kompastui tuoliin ja jäi sille +istumaan. Hän istui ja melkein häpesi typerää tekoaan. Nyt kreivitär +kai luulee, että hän teki sen vain kerskuakseen? Semmoinen, suuren +joukon läsnäollessa, näytti tietystikin vain typerältä kerskunnalta. +Eihän siinä ollut hituistakaan vaaraa. + +Ennen kuin hän ehti ajatellakaan ja nousta ylös, lankesi kreivitär +polvilleen hänen viereensä. Hän tarttui punaisiin, nokisiin käsiin ja +katseli niitä. + +"Suutelen niitä, suutelen niitä", huudahti hän, "heti kun ne eivät enää +ole niin kipeät ja pahat." Ja kyyneleet virtasivat hänen silmistään, +kun hän näki palorakkojen kohoavan kärventyneen ihon alta. + +Siten kohosi Gösta hänelle kuin ennen tuntemattoman ihanuuden ilmestys. +Että sellaista vielä voi tapahtua maan päällä, että sellaista tehtiin +hänen tähtensä! Ah, millainen mies, millainen mies olikaan tämä, +kykenevä kaikkeen, valtava niin hyvässä kuin pahassa, suurtekojen mies, +voimakkaitten sanojen, loistavien tekojen mies! Sankari, sankari, luotu +toisenlaisista aineksista kuin muut! Oikkujen ja hetken halun orja, +kauhea ja hurja, mutta mies, jolla on raivon voima, joka ei häikäile +mitään. + +Kreivitär oli ollut kovin alakuloinen koko illan eikä ollut nähnyt +muuta kuin surua, julmuutta ja raukkamaisuutta. Nyt oli kaikki +unohtunut. Nuori kreivitär riemuitsi taas siitä, että oli ihminen. +Hämärän jumalatar oli lyöty. Nuori kreivitär näki valon ja värien +valaisevan maailmaa. + + * * * * * + +Samana yönä kavaljeerien rakennuksessa. + +Siellä huudettiin kuolemaa ja kirousta Gösta Berlingille. Vanhat herrat +tahtoivat nukkua; mutta se oli mahdotonta. Gösta ei antanut heille +rauhaa. Turhaa oli heidän vetää vuoteensa uutimet, sammuttaa kynttilät. +Hän vain lorusi. + +Nyt hän julisti heille, millainen enkeli nuori kreivitär oli ja kuinka +hän ihaili häntä. Hän on palveleva kreivitärtä, jumaloiva häntä. Hän +oli nyt niin tyytyväinen tietäessään, että kaikki eivät olleet häntä +hyljänneet. Nyt hän voi omistaa elämänsä kreivittären palvelukseen. +Kreivitär tietenkin halveksii häntä. Mutta hän on tyytyväinen +saadessaan maata hänen jaloissaan kuin koira. + +Olivatko he huomanneet Lagön saaren tuolla Lövenin selällä? Olivatko he +nähneet sen eteläpuolta, joka rosoisena kalliona kohoaa pystysuorana +vedestä? Olivatko he nähneet sen pohjoispuolta, joka kallistuu loivana +rinteenä järveen ja jossa kapeat hietaniemekkeet, joilla kasvaa suuria, +komeita kuusia, kiertelevät vedenrajaa ja muodostavat ihmeellisiä +pikkujärviä? Sinne ylhäälle, jyrkälle kallion huipulle, jossa on vielä +muinaisen merirosvolinnan pirstat, hän rakentaa nuorelle kreivittärelle +linnan, marmorilinnan. Leveät portaat, joiden juureen liputetut venheet +voi laskea maihin, hakataan kallioon aina järveen asti. Siellä on +säteilevät salit ja korkeat tornit, kultahuiput. Siitä tulee nuoren +kreivittären arvoinen asunto. Se vanha puuhökkeli Borgin niemellä ei +ansaitse hänen jalkansa astuntaa. + +Kun hän oli puhellut näin kotvan aikaa, alkoi jo kuorsauksia kaikua +keltaruutuisten uudinten takaa. Mutta useimmat kiroilivat ja +voivottelivat häntä ja hänen hullutuksiaan. + +"Ihmiset", sanoo hän silloin juhlallisesti, "minä näen ihmistöiden tai +ihmistekojen pirstaleiden peittävän viheriöivää maankamaraa. Pyramidit +painavat maata, Baabelin torni on kerran puhkonut pilviä, kauniit +temppelit ja harmaat linnat ovat ylenneet sorasta. Mutta kaikesta, +minkä kädet ovat rakentaneet, mikä siitä ei ole rauennut tai ei raukea? +Oi, ihmiset, heittäkää muurikauha ja saviruukki! Levittäkää muurarin +esiliinat päänne peitoksi ja laskeutukaa rakentamaan unelmienne +valoisaa linnaa! Mitä tekee henki kivi- ja savilinnoilla? Oppikaa +rakentamaan katoamattomia linnoja unista ja näyistä!" + +Niin sanoen hän meni nauraen levolle. + +Kun kreivitär kohta sitten sai kuulla, että majurinrouva oli +vapautettu, hän valmisti kavaljeereille päivällispidot. + +Siten alkoi hänen ja Gösta Berlingin pitkäaikainen ystävyys. + + + + +Yhdestoista luku + +KUMMITUSJUTTUJA + + +Oi, myöhäisen ajan lapset! + +Minulla ei ole teille mitään uutta kerrottavaa, vain vanhaa ja melkein +unohdettua. Satuja muistan lastenkamarista, jossa pienokaiset istuivat +matalilla jakkaroilla valkopäisen kertojamummon ympärillä, tai +väentuvan pystyvalkean äärestä, missä rengit ja torpparit pakinoivat +höyryn löyhytessä heidän märistä vaatteistaan, -- ja he vetivät +puukkonsa povelta nahkatupesta levittääkseen voita paksulle, +pehmeälle leivälle -- tai saleista, joissa vanhat herrat soutivat +keinutuoleissaan ja tarinoivat höyryävän totin vilkastamina menneistä +ajoista. + +Seisoipa silloin lapsi, joka oli kuunnellut sadunkertojamummoa, +työmiehiä ja noita vanhoja herroja, seisoipa hän talvi-iltana ikkunan +ääressä; eikä hän nähnyt suinkaan taivaanrannan pilviä, vaan pilvet +olivat kavaljeereja, jotka ajoivat taivaankannen yli keikkuvilla, yhden +hevosen vetämillä ajopeleillä, ja tähdet olivat vahakynttilöitä, jotka +sytytettiin Borgin niemen vanhassa kreivinhovissa, ja rukkia, joka +surisi viereisessä huoneessa, polki vanha Ulrika Dillner. Sillä lapsen +pää oli täynnä muinaisaikain ihmisiä; vain niiden maailmassa hän eli ja +niistä haaveksi. + +Mutta lähetettiinpä sitten tämä lapsi, jonka koko sielu oli satuja +täynnä, hakemaan pimeän ullakon kautta kalustohuoneesta pellavia tai +korppuja, niin jopa kapisivat pienet jalat, ja lapsukainen kiiti täyttä +karkua portaita alas ja eteisen läpi takaisin keittiöön. Sillä siellä +ylhäällä pimeässä hän oli tullut ajatelleeksi kuulemiaan vanhoja +juttuja Forsin ilkeästä tehtaanpatruunasta, joka oli ollut liitossa +paholaisen kanssa. + +Ilkeän Sintramin tomu on levännyt kauan Svartsjön kalmistossa, mutta +kukaan ei usko, että hänen sielunsa on kutsuttu Jumalan luo, niinkuin +hautakivessä lukee. + +Eläessään hän oli niitä, joiden luo pitkien, sateisten sunnuntaiden +iltapäivinä ajavat raskaat, mustien hevosten vetämät vaunut. +Tummapukuinen, hieno herra astuu vaunuista ja auttaa isäntää +kuluttamaan kortinlyönnillä ja arpanopan heitolla verkkaisia tunteja, +jotka yksitoikkoisuudellaan ovat saattaa hovin herran epätoivoon. Peliä +jatkuu ohi puolenyön, ja kun vieras aamuhämärissä lähtee, hän jättää +aina taloon jonkin onnettomuutta tuottavan lähtiäislahjan. + +Silloin kun Sintram täällä maan päällä eli, oli hän niitä, jollaisten +tuloa haltijat ennustavat. Aave käy heidän edellään: heidän vaununsa +tulla jyryyttävät pihaan, heidän piiskansa läiskää, heidän äänensä +kaikuu portailla, eteisen ovi aukee ja sulkeutuu. Koirat ja väki +heräävät ruminaan, niin kova se on; mutta ketään ei tule, aave vain +rientää heidän edeltään. + +Huu, noita kauhistuksen olentoja, joita pahat henget etsiskelevät! +Mikähän suuri, musta koira se silloin tällöin ilmestyi Forsiin +Sintramin aikana? Sillä oli hirveät, säkenöivät silmät ja pitkä verta +tippuva kieli, joka roikkui pitkällä läähättävästä kidasta. Eräänä +päivänä, juuri kun rengit olivat keittiössä murkinalla, se oli raapinut +keittiön ovea, mutta pisin ja vahvin renki oli tempaissut palavan +kekäleen liedestä, nykäissyt oven auki ja nakannut kekäleen koiran +kitaan. + +Silloin se oli karkonnut hirveästi ulisten, tuli ja savu oli tuprunnut +kidasta, kipunoita tuiskunnut ympärillä, ja jäljet tiellä olivat +paistaneet kuin tuli. + +Ja eikös sekin ollut kauheata, että aina kun tehtaanpatruuna tuli +matkoilta kotiin, vaihtuivat ajokit. Hän lähti hevosilla, mutta +palattuaan yöllä hänen vaunujensa edessä oli mustat sonnit. Ne, jotka +asuivat maantien laidassa, näkivät, miten hänen ohi ajaessaan suuret, +mustat sarvet kuumottivat öistä taivasta vasten, ja kuulivat, miten +sonnit mörisivät ja hirmustuivat, kun tie leiskui kipinöitä, joita +sorkat ja vaununpyörät iskivät kuivasta sorasta. + +Niin, kyllä sieti pikku jalkojen kapista joutuakseen pimeän ja suuren +ullakon läpi. Mitä jos jokin kauhea, se, jonka nimeä ei saa mainita, +olisi tullut pimeästä nurkasta! Kuka takaa? Ei se ilmestynyt yksinomaan +pahoille ihmisille. Eikö Ulrika Dillnerkin ollut nähnyt sitä? Hän ja +myös Anna Stjärnhök tiesivät sanoa, eivätkö olleet nähneet juuri sitä. + + * * * * * + +Ystävät, ihmisten lapset, te, jotka tanssitte, te, jotka nauratte! +Pyydän hartaasti, tanssikaa varoen, naurakaa varoen, naurakaa +lempeästi, sillä paljon onnettomuutta voi koitua, jos pehmytpohjainen +silkkikenkänne polkee herkkätuntoista sydäntä, kun sen pitäisi polkea +kovia palkkeja, ja riehakas, hopeanhelkkyvä naurunne voi saattaa jonkun +sielun epätoivoon. + +Oli kai todellakin niin, että nuoret jalat olivat polkeneet liian +tylysti vanhaa Ulrika Dillneriä, ja nuorten nauru oli kaikunut liian +ylimieliseltä hänen korvissaan, koskapa hänet valtasi yht'äkkiä +vastustamaton into hankkia naidun naisen arvonimi ja valta. Hän taipui +viimein ilkeään Sintramiin tämän kauan kosittua, lähti hänen vaimokseen +Forsiin ja eli erillään vanhoista bergalaisista ystävistään, erillään +vanhoista rakkaista askareistaan ja entisistä jokapäiväisen leivän +huolista. + +Se naimiskauppa tehtiin rutosti ja ratosti! Sintram kosi joulun +tienoilla ja helmikuussa vietettiin häät. Sinä vuonna asui Anna +Stjärnhök kapteeni Ugglan luona. Hän korvasi hyvinkin vanhan Ulrikan, +ja tämä voi tunnontuskitta lähteä talosta valloittamaan rouvan nimeä. + +Tunnontuskitta, mutta ei katumuksetta. Ei ollut hyvä se paikka, jonne +hän joutui; suuret, autiot huoneet olivat kauhun kamaluutta täynnä. +Heti pimeän tultua häntä alkoi puistattaa ja kauhistaa. Hän oli +menehtyä koti-ikävään. + +Pitkät sunnuntai-illat olivat kaikista vaikeimmat. Niistä ei ollut +ikinä tulla loppua, niistä enempää kuin monista tuskan ajatuksista, +jotka vatvoivat hänen aivoissaan. + +Sattuipa kerran, eräänä maaliskuun päivänä, kun Sintram ei vielä ollut +palannut kirkolta päivälliselle, että Ulrika meni yläkerran saliin ja +istahti klaveerin ääreen. Se oli hänen ainoa lohdutuksensa. Tuo +klaveeri, jonka valkeassa kannessa oli huilunsoittaja ja paimentyttö, +oli hänen omansa, hänen vanhempiensa peruja. Sille hän sai valittaa +hätäänsä, se ymmärsi häntä. + +Mutta eikö olekin sekä säälittävää että naurettavaa! Tiedättekö mitä +hän soittaa? Vain polkkaa, hän, joka on niin tuiki murheellinen. + +Hän ei osaa mitään muuta. Ennen kuin hänen sormensa jäykistyivät +vispilää ja leipäveistä pidellessä, hän sai oppia yhden ainoan polkan. +Se pysyy yhä hänen sormissaan, mitään muuta kappaletta hän ei osaa, ei +surumarsseja, ei yhtään intohimoista sonaattia, ei edes valittavaa +kansanlaulua, ainoastaan tuon polkan. + +Sitä hän soittaa aina, kun hänellä on sydämellä jotakin kerrottavaa +tuolle vanhalle klaveerille. Hän soittaa sitä halutessaan itkeä ja +halutessaan nauraa. Vietettyään häitään hän soitti sitä, samoin +tultuaan ensi kerran uuteen kotiinsa, ja niinpä nytkin. + +Vanhat kielet ymmärtävät häntä hyvin: hän on onneton, onneton. + +Matkamies, joka kulkee ohi ja kuulee polkan tahdin, luulee ilkeän +tehtaanpatruunan pitävän naapureille ja omaisille tansseja, niin +iloiselta sävel soi. Se on niin mahdottoman reipas ja iloinen sävel. +Sen avulla Ulrika loihti muinoin hilpeän mielen Bergan huoneisiin ja +karkotti ulos nälän; kun se kajahti, täytyi kaikkien tanssia pyörähtää. +Se mursi luuvalon kytkyet nivelistä ja puijasi kahdeksankymmenvuotiaat +kavaljeerit keskilattialle. Koko maan kansi voisi ponnahdella sen +polkan tahtiin, niin hauskasti se helisee -- mutta vanha Ulrika itkee. + +Sintramilla on juroja, ärtyisiä palvelijoita ja ilkeitä eläimiä +ympärillään. Ulrika kaipaa ystävän kasvoja ja hymyileviä suita. Tuota +hänen epätoivoista kaipuutaan on tämä polkka tulkitsevinaan. + +Ihmisten on vaikea oppia käsittämään, että hän on rouva Sintram. Kaikki +sanovat häntä Dillnerin mamselliksi. Katsokaas, asia on nyt niin, että +polkan sävel muka ilmaisee hänen katumustaan, että hän antoi +turhamaisuuden houkutella itsensä rouvan nimeä tavoittamaan. + +Vanha Ulrika soittaa kuin aikoisi katkoa kielet. Niin monet muut äänet +pitäisi saada kuulumattomiin: köyhäin maalaisten voivotukset, +lopenkiusattujen torpparien sadatukset, vastahakoisten palvelijain +pilkkanaurut ja, ennen kaikkea, ilkeän miehen vaimona olemisen häpeä. + +Näiden sävelten kaikuessa on Gösta Berling vienyt nuoren kreivitär +Dohnan tanssiin. Marianne Sinclaire ja hänen monet ihailijansa ovat sen +tahdissa keinuneet, ja Ekebyn majurinrouva polki sen tahdissa kauniin +Altringerin vielä eläessä. Hän näkee heidät parin parin jälkeen, +nuoruuden ja kauneuden liittäminä, pyörtävän ohitse. Hilpeys riensi +virtana heistä häneen, hänestä heihin. Hänen polkkansa se sai heidän +poskensa hehkumaan, heidän silmänsä säteilemään. Ja nyt on tämä kaikki +ohi. Pauhatkoon polkka -- niin monta muistoa, niin monta suloista +muistoa on vaimennettava! + +Hän soittaa tukahduttaakseen sielunsa ahdistuksen. Hänen sydämensä on +haljeta kauhusta, kun hän näkee tuon mustan koiran, kun hän kuulee +palvelijain supattelevan mustista sonneista. Hän soittaa polkkansa +kerta toisensa jälkeen tukahduttaakseen sielunsa ahdistusta. + +Silloin hän huomaa, että hänen miehensä on tullut kotiin. Hän kuulee +Sintramin tulevan huoneeseen ja asettuvan keinutuoliin. Hän tuntee niin +hyvin tuolin keinumisen ja jalaksen ja lattian narinan, ettei edes +katso taakseen. + +Hänen soittaessaan jatkuu keinunta; nyt ei soittaja kuule enää +säveleitä, pelkästään keinumisen. + +Poloinen vanha Ulrika, niin uuvuksiin kidutettu, niin yksinäinen, +avuton kuin eksynyt vihollismaassa, ilman ystävää, jolle valittaisi, +ilman muuta lohduttajaa kuin rämisevä klaveeri, joka vastaa hänelle +polkalla! + +Se on kuin naurun hohotusta hautajaisissa, kuin juomalaulu kirkossa. + +Kun keinutuoli yhä kiikkuu, hän kuulee äkkiä klaveerin nauravan hänen +valitukselleen, ja hän jättää tahdin kesken. Hän nousee, kääntyy ja +katsoo keinutuoliin. + +Mutta samassa hän makaa pyörtyneenä lattialla. Se siellä keinutuolissa +ei ollutkaan hänen miehensä, se oli -- se, jota pienet lapset eivät +uskalla mainita nimeltä, se, jota he säikähtäisivät niin että +kuolisivat, jos sattuisivat tapaamaan sen tyhjällä ullakolla. + + * * * * * + +Voiko se, jonka mieli hersyy tarinoita, koskaan vapautua niiden +vallasta? Yötuuli vonkuu ulkona, fiikuksen ja neriumin kankeat lehdet +naputtavat parvekkeen pilariin, taivas kaareutuu tummana vuoriselänteen +yllä, ja minä, joka istun yksin yöllä kirjoittelemassa, palava lamppu +edessäni ja uudin ikkunassa, minä, joka olen jo vanha ja jonka pitäisi +olla viisas, minä tunnen yhä karmivan selkäpiitäni, aivan kuin silloin +kun kuulin tämän jutun ensi kertaa, ja minun täytyy vähän väliä +kohottaa silmäni työstä ja katsoa, eikö jokin ole hiipinyt huoneeseen +ja piiloutunut tuonne peränurkkaan; minun täytyy tähyillä ulos +parvekkeelle, eikö jokin musta nouse kaidepuiden takaa. Se ei lähde +minusta koskaan, tuo pelko, jota vanhat jutut herättävät silloin kun yö +on pimeä ja yksinäisyys syvä, ja se valtaa minut lopulta niin, että +minun täytyy heittää kynä kädestäni ja pujahtaa vuoteeseen ja vetää +peitto korvilleni. + +Sitä minä lapsena pidin maailman suurimpana ihmeenä, että Ulrika +Dillner eli tuon illan jälkeen. Minä olisin kuollut. + +Onnen sattuma oli, että Anna Stjärnhök aivan kohta tuli Forsiin, että +hän löysi Ulrikan salin lattialta ja herätti hänet henkiin. Mutta minun +ei olisi käynyt niin hyvin. Minä olisin jo henkeni heittänyt. + +Minä toivon, rakkaat ystävät, että säästyisitte näkemästä vanhojen +kyyneleitä. + +Tahi toivon, ettette te olisi neuvottomia, kun harmaa pää painautuu +tukea saadakseen teidän rintaanne vasten tai kun vanhat kädet tarttuvat +sanattomasti anellen teidän käsiinne. Säästykää näkemästä, miten +vanhukset vaipuvat suruun, jota ette voi lievittää. + +Mitäpä nuorten vaivoista? Heillä on voimaa, heillä on toivoa. Mutta on +surkeaa, kun vanhukset ratkeavat itkuun, on epätoivoista, kun he, jotka +olivat nuoruutenne tukena, raukeavat voimattomaan valitukseen. + +Siinä istuu Anna Stjärnhök kuunnellen vanhan Ulrikan sanoja, eikä hän +tiennyt apua, ei neuvoa! + +Vanha nainen itki ja vapisi. Hänen silmänsä olivat hurjistuneet. Hän +puhui puhumistaan, joskus niin sekavasti kuin ei olisi enää tiennyt +missä oli. Tuhannet rypyt, jotka hänen kasvojaan uursivat, olivat +tulleet entistä syvemmiksi, irtokiharat, jotka riippuivat hänen +silmillään, oikenivat kyynelistä, ja koko pitkä, laiha olento tutisi +valtavien nyyhkytysten puistattamana. + +Anna päätti lopettaa koko surkeuden. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän +aikoi viedä Ulrikan takaisin Bergaan. Totta kyllä oli, että hän oli +Sintramin vaimo, mutta Forsiin hän ei voinut jäädä. Tehtaanpatruuna +tekisi hänet ennen pitkää hulluksi, jos hän jäisi tämän luokse. Anna +Stjärnhök päätti viedä vanhan Ulrikan pois. + +Oi, miten Ulrika ihastui ja kauhistui moista ehdotusta! Mutta hän +väitti, ettei ikinä uskaltaisi jättää miestään eikä kotiaan. Sintram +lähettäisi suuren koiransa hänen jäljilleen. + +Mutta Anna Stjärnhök voitti hänen vastustuksensa, osaksi kujeilla, +osaksi uhkauksilla, ja puolen tunnin päästä istui Ulrika reessä hänen +vieressään. Anna oli itse ohjaksissa, ja vanha Disa reen edessä. Keli +oli kehno, sillä maaliskuu oli hyvässä menossa, mutta vanhasta +Ulrikasta oli mieluista ajaa jälleen tuossa tutussa reessä ja +hevosella, joka oli ollut Bergan kantapalvelijana ainakin yhtä kauan +kuin hän itse. + +Kun hän nyt oli hyvällä tuulella ja pelottomalla mielellä, tuo vanha +talousorja, hän lakkasi itkemästä heidän ajaessaan Arvidstorpin ohi; +Högbergin kohdalla hän jo nauroi, ja kun he ajoivat Munkebyn sivuitse, +hän alkoi kertoa, millaista elämä oli ollut hänen nuoruudessaan, +ajoista, jolloin hän oli palvellut Svaneholmin kreivittärellä. + +He tulivat nyt autioille, harvaanasutuille seuduille Munkebyn +pohjoispuolelle, tulivat mäkisille ja kivisille teille. Tie ponnisteli +kaikille kummuille, mitä ikinä keksi, se nousi niiden laelle pitkinä +mutkina, suistui alas äkkijyrkästi, mutta riensi niin suoraan kuin +saattoi tasaisen laaksonpohjan poikki päästäkseen heti kiipeämään uuden +selänteen yli. + +He olivat juuri Vestratorpin myötämäessä, kun vanha Ulrika äkkiä +vaikeni ja kaapaisi lujasti Annan käteen. Hän tuijotti suurta koiraa, +joka seisoi tienvieressä. + +"Katso!" sanoi hän. + +Koira mennä puhalsi metsään. Anna ei nähnyt sitä kuin vilaukselta. + +"Aja", sanoi Ulrika, "aja minkä ehdit. Nyt saa Sintram tietää, että +minä läksin." + +Anna koetti nauraa hänen hädälleen, mutta Ulrika intti vain omaansa: + +"Kohta alkavat hänen kulkusensa soida, saatpa nähdä. Kuulemme ne ennen +kuin joudumme seuraavan mäen harjalle." + +Ja kun Disa hetkisen hengähti Elofsbackenin harjulla, kuului jo +kulkusten kilinää heidän takaansa mäen alta. + +Nyt tuli vanha Ulrika tuskasta ihan hulluksi. Hän vapisi, nyyhkytti ja +voivotteli niinkuin äsken Forsin salissa. Anna rupesi hoputtamaan +Disaa, mutta tamma käänsi vain päätään ja katsoi häneen mahdottoman +ihmeissään. Luuliko hän Disan unohtaneen, milloin piti juosta, milloin +kävellä? Hänkö tässä neuvoi Disaa rekeä vetämään, Disaa, joka oli +tuntenut joka kiven, joka sillan, joka veräjän, joka mäen tällä tiellä +jo kolmattakymmentä vuotta! + +Sillä välin läheni kulkusten kilinä. + +"Se on hän, se on hän, minä tunnen kulkusten äänen", voihkii vanha +Ulrika. + +Kilinä yhä vain lähenee. Välistä se on niin luonnottoman kovaa, että +Anna kääntyy katsomaan, eikö Sintramin hevonen jo ole pistänyt päätään +hänen rekeensä, väliin se taas vaimenee. He kuulevat sen milloin tien +oikealta, milloin vasemmalta puolelta, mutta ajajaa ei näy. Tuntuu kuin +kulkusten kilinä yksin heitä seuraisi. + +Aivan kuin silloin, kun tulee yöllä kotiin vieraisilta, sellaista on +nytkin, Ne kulkuset kilisevät säveliä, ne laulavat, puhuvat, vastaavat. +Metsä kaikuu niiden remakkata. + +Anna Stjärnhök melkein toivoo, että heidän ajajansa vihdoinkin +pääsisivät niin lähelle, että hän näkisi Sintramin itsensä ja hänen +punaisen hevosensa. Häntä alkaa kammottaa tuo hirveä kulkusten kilinä. + +"Nuo kulkuset kiusaavat minua", sanoo hän. + +Ja heti tempaavat kulkuset hänen sanansa. "Kiusaavat minua", soivat ne. +"Kiusaavat minua, kiusaavat minua, kiusaavat minua", ne laulavat +kummallisin sävelin. + +Ei ole kauankaan, kun hän ajoi tätä samaa tietä susien ahdistamana. Hän +oli pimeässä nähnyt valkoisten hampaiden välkkyvän suurissa kidoissa, +hän oli luullut, että metsän pedot raatelevat hänen ruumiinsa, mutta +hän ei ollut pelännyt silloin. Ihanampaa yötä hän ei ollut koskaan +kokenut. Vahva ja kaunis oli ollut se hepo, joka häntä veti, vahva ja +kaunis se mies, joka jakoi hänen kanssaan seikkailun riemun. + +Ah, tätä vanhaa hevosta, tätä vanhaa, avutonta, tutisevaa matkatoveria! +Hän tietää olevansa niin avuton, että häntä ihan itkettää. Hän ei pääse +tuosta kauheasta, ärsyttävästä kulkusten kilinästä. + +Silloin hän seisauttaa ja nousee reestä pois. Tästä pitää tulla selvä. +Miksi hän pakenisi, ikäänkuin hän pelkäisi tuota ilkeätä, katalaa +raukkaa? + +Vihdoin hän näkee hevosen pään häämöttävän tummuvasta hämärästä, ja +pään jälkeen koko hevosen, koko reen, ja reessä istuu Sintram itse. + +Hän huomaa kuitenkin, etteivät ne näytä siltä kuin olisivat tulleet +pitkin maantietä, tuo reki ja hevonen ja tehtaanpatruuna, vaan tuntuu +kuin ne paremminkin olisivat luodut juuri nyt tuohon hänen silmiensä +eteen ja hahmottuneet hämärästä sikäli kuin valmistuivat. + +Anna heittää ohjakset Ulrikalle ja menee Sintramia vastaan. + +Sintram pidättää hevosta. + +"Kas, kas", hän sanoo, "mikä onni huonokkaalla! Rakas neiti Stjärnhök, +antakaa minun muuttaa matkatoverini teidän rekeenne. Hänellä on matka +Bergaan tänä iltana, ja minulla on kiire kotiin." + +"Missä patruunan matkatoveri on?" + +Sintram nykäisee auki nahkapeitteen ja näyttää Annalle miehen, joka +makaa reen pohjalla. "Hän on hieman hutikassa", sanoo hän, "mutta mitä +se haittaa? Hän nukkuu siivosti. Sitä paitsi hän on tuttujanne, neiti +Stjärnhök, hän on Gösta Berling." + +Annaa värisyttää. + +"Katsokaas, sanon minä", jatkaa Sintram, "joka hylkää rakastettunsa, +myy hänet paholaiselle. Sillä tavalla minäkin jouduin hänen kynsiinsä. +Luulee tekevänsä hyvin; kieltäytyminen on hyvästä, rakkaus -- se on +pahasta." + +"Mitä te tarkoitatte, patruuna? Mistä patruuna puhuu?" kysyy Anna aivan +hämmennyksissään. + +"Tarkoitan, ettei teidän olisi pitänyt antaa Gösta Berlingin lähteä +luotanne, Anna-neiti." + +"Se oli Jumalan tahto, patruuna." + +"Niin, niin se on, kieltäytyminen on hyvästä, rakkaus pahasta. Hyvä +Jumala ei halua nähdä ihmisiä onnellisina. Hän lähettää susia niiden +kintereille. Mutta entäpä, jollei Jumala tehnytkään sitä, Anna-neiti? +Enköpä se voinut yhtä hyvin olla minäkin, käskemässä pieniä, harmaita +Dovrefjeldin-karitsoitani ajamaan tuota nuorta miestä ja nuorta neitoa? +Ajatelkaas, jos se olinkin minä, joka lähetin sudet, etten hukkaisi +yhtä omistani! Entäpä jos se ei ollutkaan Jumalan työtä!" + +"Älkää vietelkö minua epäilemään sitä asiaa, patruuna", sanoo Anna +heikolla äänellä, "muuten olen hukassa." + +"Katsokaas tänne", sanoo Sintram ja kumartuu nukkuvan Gösta Berlingin +puoleen, "katsokaa hänen pikkusormeansa! Tuo pieni haava ei parane +koskaan. Siitä otettiin veri, jolla hän kirjoitti liittokirjaan. Hän on +minun. Omituinen voima on veressä. Hän on minun; ainoastaan rakkaus voi +hänet vapauttaa; mutta jos minä saan pitää hänet, tulee hänestä oikea +herkkupala." + +Anna Stjärnhök ponnistelee kaikin voimin vapautuakseen lumouksestaan. +Tämähän on hulluutta, pelkkää hulluutta. Eihän kukaan voi vannoutua +kiusaajalle. Mutta hän ei jaksa hallita ajatuksiaan, hämärä painostaa +häntä, metsä on musta ja äänetön. Hän ei voi päästä hetken +kauhutunnelmasta. + +"Luuletteko, neiti", jatkaa tehtaanpatruuna, "ettei hänessä muka ole +enää paljoa turmeltavaa? Älkääpäs! Onko hän kiduttanut talonpoikia, +onko hyljännyt köyhiä ystäviä, onko pettänyt pelissä? Onko hän, +Anna-neiti, onko hän ollut naitujen naisten rakastaja?" + +"Taitaa tehtaanpatruuna olla itse se paha." + +"Vaihtokauppa, Anna-neiti! Ottakaa Gösta Berling, neiti, ottakaa hänet +ja menkää naimisiin hänen kanssaan. Pitäkää hänet ja antakaa rahat +Bergan herrasväelle. Minä luovutan hänet teille, ja te tiedätte, että +hän on minun. Ajatelkaa, ettei niitä susia lähettänyt sinä yönä Jumala +teidän kintereillenne, ja vaihtakaamme." + +"Mitä patruuna tahtoo vastineeksi?" + +Sintram irvisti. + +"Niin mitä minä tahdon? Oh, minä tyydyn vähään. Minä tahdon vain tuon +mummon tuolta neidin reestä, Anna-neiti." + +"Saatana, kiusaaja", huutaa Anna, "pakene minusta! Pitääkö minun +kavaltaa vanha ystäväni, joka luottaa minuun! Pitääkö minun jättää +hänet sinulle, että saat kiusata hänet hulluksi!" + +"Kas, kas, kas, rauhoittukaa, Anna-neiti! Harkitkaa asiaa! Tämä on +nuori, pulska mies, ja tuo on vanha, raihnas akka. Toinen tai toinen +minulle. Kummanko tahdotte minulle antaa?" + +Anna nauroi epätoivoissaan. + +"Ettäkö me, tehtaanpatruuna, seisomme tässä ja vaihdamme sieluja +niinkuin hevosia Brobyn markkinoilla?" + +"Aivan niin. -- Mutta jos Anna-neiti tahtoo, niin sovitellaan toisella +tavoin. Ajatellaan nyt Stjärnhökien kunniaa." + +Sitten hän alkaa kovalla äänellä kutsua ja huutaa vaimoaan, joka istuu +Annan reessä, ja Annan sanomattomaksi kauhuksi tottelee Ulrika heti +kutsua, nousee reestä ja tulee vavisten ja peläten heidän luokseen. + +"Kas, kas, kas, kuuliainen vaimo", sanoo Sintram. "Ei Anna-neiti sille +mitään voi, että hän tulee, kun hänen miehensä kutsuu. Nyt minä nostan +Göstan reestä ja jätän hänet tänne. Jätän hänet ainaiseksi, Anna-neiti. +Ken haluaa, saa hänet siitä korjata." + +Hän kumartuu nostamaan Göstaa, mutta silloin Anna painautuu aivan +kasvotusten häntä kohti, iskee silmänsä häneen ja kähisee kuin +ärsytetty eläin: + +"Jumalan nimessä, mene kotiisi! Etkö tiedä, kuka istuu salin +keinutuolissa ja odottaa sinua? Uskallatko sinä antaa sen herran +odottaa?" + +Annalle on päivän kauhuista miltei kauheinta nähdä, miten ne sanat +vaikuttavat tuohon ilkiöön. Hän tempaa ohjakset, kääntää hevosensa ja +kiitää kotiin päin, hurjistaen hevosen laukkaan piiskanlyönneillä ja +raivoisilla huudoilla. Alas kauheata mäkeä mennään kuin hengen kaupalla +ja pitkä kipinäjono räsähtelee jalaksista ja kavioista vähälumisella +maaliskuun kelillä. + +Anna Stjärnhök ja Ulrika Dillner seisovat tiellä kahden, mutta eivät +puhu sanaakaan. Ulrikaa kauhistuttavat Annan hurjat silmät, eikä +Annalla ole mitään sanottavaa vanhus raukalle, jonka vuoksi hän uhrasi +rakastettunsa. + +Häntä halutti itkeä, raivota, kieriskellä maantiellä ja ripottaa lunta +ja hiekkaa päähänsä. + +Ennen hän oli tuntenut kieltäytymisen sulon, nyt hän tunsi sen +katkeruuden. Mitä oli oman rakkautensa uhraaminen siihen verrattuna, +että piti uhrata rakastettunsa sielu! + +Sama äänettömyys vallitsi koko matkan aina Bergaan, mutta kun he +pääsivät perille ja salin ovi avautui, pyörtyi Anna ensimmäisen ja +ainoan kerran eläessään. Siellä näet istui Sintram Gösta Berlingin +kanssa keskustellen kaikessa rauhassa. Totitarjotin oli jo tuotu; he +olivat olleet siellä ainakin tunnin ajan. + +Anna Stjärnhök pyörtyi, mutta vanha Ulrika oli tyyni. Hän oli kyllä +huomannut, ettei se ollut oikea, joka ahdisti heitä maantiellä. + +Sitten sovittelivat kapteeni ja hänen rouvansa Ulrikan asiat +tehtaanpatruunan kanssa sille tolalle, että vanha Ulrika sai jäädä +Bergaan. Patruuna myöntyi siihen leppoisasti. "En minä suinkaan tahdo +tehdä häntä hulluksi", sanoi hän. + +Oi, myöhäisen ajan lapset! + +En pyydä ketään uskomaan tosiksi näitä vanhoja tarinoita. Ne eivät +liene muuta kuin valhetta ja runoa. Mutta katumus, joka tuutii +keinahdellen ihmisen sydämessä, kunnes se uikuttaa niinkuin +lattiapalkit vaikeroivat Sintramin salissa keinuvain jalasten alla ja +epäilys, joka soi korvissa niinkuin kulkuset soivat Anna Stjärnhökille +kolkossa metsässä, milloin ne ovat pelkkää valhetta ja runoa? + +Oi, jospa ne voisivat siksi muuttua! + + + + +Kahdestoista luku + +EBBA DOHNAN TARINA + + +Kaunis on Lövenin itärannalla niemi, jonka sivuilla lahdet murtuvat +maihin vienoina laineina, ylväs on niemi, jolla on Borgin +herraskartano, -- mutta varo astumasta sille. + +Mistään ei Löven näytä hurmaavammalta kuin sen harjalta. + +Ei voi arvatakaan, kuinka ihana se on, tuo minun unelmieni järvi, ennen +kuin on Borgin niemeltä nähnyt aamu-usvain väikkyvän pois pitkin sen +sileätä pintaa, ennen kuin on katsellut sitä pienen, sinisen kabinetin +ikkunoista, jossa elää niin monta muistoa, ja nähnyt sen kuvastavan +kalvaanpunaista auringonlaskua. + +Mutta kumminkin minä sanon sinulle: Älä mene sinne! + +Sillä sinut ehkä valtaa halu jäädä ainiaaksi vanhan kartanon +surunvoittoisiin saleihin, haluat ehkä päästä kauniin maan omistajaksi, +ja jos olet nuori, rikas ja onnellinen, järjestät, kuten moni muu, +sinne kotisi nuoren puolisosi kanssa. + +Ei, parempi on olla näkemättä tuota kaunista nientä, sillä Borgissa ei +voi onni asua. Tiedä, että miten rikas, miten onnellinen lienetkin, kun +muutat sinne, niin pian nämä vanhat kyynelin huuhdellut lattiat juovat +sinunkin kyyneleitäsi, ja seinät, jotka voisivat kertoa niin monta +valitusta, kokoavat pian sinunkin huokauksiasi. + +Tyly kohtalo painaa kaunista kartanoa. Tuntuu kuin sinne olisi haudattu +itse onnettomuus, mutta se ei saisi lepoa haudassa, vaan nousisi +alinomaa ylös tuskastuttamaan eläviä. Jos minä olisin Borgin herra, +antaisin tutkia kaiken maan, sekä kuusipuiston louhipohjan että +asuinrakennuksen kellarilattian ja peltojen viljavan mullan, kunnes +löytäisin tuon velhon madonkalvaman ruumiin, ja sitten minä antaisin +sille haudan Svartsjön kirkkotarhan siunatussa maassa. Ja hautajaisissa +en suinkaan säästäisi soittajan palkkaa, vaan kellot soisivat +vainajalle kauan ja kovasti, ja papille ja lukkarille antaisin runsaita +lahjoja, että he vihkisivät ruumiin kaksinkertaisin voimin puheilla ja +virsillä iankaikkiseen lepoon. + +Tai jos se ei auttaisi, niin minä antaisin myrskyisenä yönä tulen +lähestyä noita vanhoja, kyömistyneitä hirsiseiniä ja antaisin sen +hävittää kaiken, niin etteivät ihmiset enää viehättyisi asumaan +onnettomuuden kodissa. Sitten ei kukaan enää saisi astua tälle +tuomitulle paikalle, ainoastaan kirkontornin mustat naakat saisivat +perustaa uudistalonsa suureen savupiippuun, joka kohoaisi mustana ja +kammottavana autioista raunioista. + +Tosin tuntisin tuskaa nähdessäni liekkien liehuvan katonharjalla ja +paksun savun tuimasti vyöryvän tulenkarvaisena ja kipunain samentamana +vanhan kreivintalon ikkunoista. Rätinästä ja huminasta olisin +erottavinani kodittomien muistojen valitusta, olisin näkevinäni +häirittyjä haamuja väikkymässä liekkien sinervillä kielillä. +Ajattelisin, kuinka suru kaunistaa, kuinka onnettomuus koristaa, ja +itkisin kuin jos vanhain jumalten temppeli olisi kadotukseen tuomittu. + +Mutta vaiti sinä, joka koikut onnettomuuden enteitä! Vielä on Borg +paikoillaan ja välkkyy niemen kummulla, mahtavan kuusipuiston +suojaavassa sylissä, ja lumikatteiset kedot sen alla kimmeltävät +maaliskuun huikaisevassa auringonpaisteessa. Ja vielä kuuluu sen +sisältä iloisen Elisabet-kreivittären hilpeä nauru. + +Sunnuntaisin hän käy Svartsjön kirkossa, joka on lähellä Borgia, ja +kokoaa pienen päivällisseuran. Munkerudin laamannilaiset tulevat usein, +ja Bergan kapteenin ja komministerin väki, ja se ilkeä Sintram. Jos +Gösta Berling sattuisi Svartsjöhön, tultuaan Lövenin jäätä, niin +kutsuisi kreivitär hänetkin. Miksi hän ei Gösta Berlingiä kutsuisi? + +Hän ei kai tiedä, että panettelevat kielet jo kuiskuttelevat, että +Gösta käy niin usein itärannalla vain saadakseen tavata häntä. Ehkäpä +tämä tulee vain saadakseen juoda ja pelata korttia Sintramin kanssa, +mutta sitä ei juuri oteta lukuun, sillä kaikkihan tietävät, että Göstan +ruumis on raudasta, mutta toisin on hänen sydämensä laita. Ei ole +monta, joka uskoisi, että hän voi nähdä kimaltavan silmäparin ja +vaalean, valkeaa otsaa kaartavan tukan rakastumatta. + +Nuori kreivitär on hyvä häntä kohtaan. Ja siinä ei ole mitään +merkillistä; hän on hyvä kaikille. Ryysyisiä kerjäläislapsia hän nostaa +polvelleen, ja kun hän ajaa maantiellä jonkun vanhan raukan ohitse, hän +käskee kuskin pysähdyttämään ja ottaa köyhän jalkamiehen rekeensä. + +Gösta istuu usein pienessä sinisessä kabinetissa, josta on komein +näköala järvelle, ja lukee hänelle runoja. Siinä ei voi piillä mitään +pahaa. Gösta ei unohda, että tuo nainen on kreivitär ja hän itse +koditon seikkailija, ja hyvä on hänen seurustella jonkun kanssa, joka +on hänelle korkea ja pyhä. Hänhän voi yhtä hyvin ajatella rakastuvansa +Saban kuningattareen, jonka kuva kaunistaa Svartsjön kirkon +lehterinreunaa, kuin tähän kreivittäreen. + +Hän pyytää vain saada palvella korkeata valtiatartaan, sitoa hänen +luistimensa, pitää hänen lankavyyhteään, ohjata hänen kelkkaansa. +Rakkaus ei voi heidän välillään tulla kysymykseenkään; mutta juuri +hänenlaisensa mies voikin löytää onnensa romanttisesta, vaarattomasta +haaveilusta. + +Nuori kreivi on hiljainen ja vakava, ja Gösta on räiskyvän iloinen. +Hänestä saa juuri sellaista seuraa, jota nuori kreivitär toivoo. +Kukaan, joka näkee kreivittären, ei voi ajatella, että hän kätkee +luvatonta rakkautta povessaan. Tanssia hän vain ajattelee, tanssia ja +huvitusta. Hän tahtoisi, että maa olisi aivan tasainen, aivan kivetön, +vuoreton ja järvetön, niin että joka paikkaan pääsisi tanssimalla. +Kehdosta hautaan hän tahtoisi tanssia, kapeissa, ohuissa +silkkikengissä. + +Mutta huhu ei ole liioin armelias nuorille naisille. + +Kun vieraat tulevat Borgiin ja ovat syöneet päivällisensä, on herrojen +tapana mennä aterialta kreivin huoneisiin nukahtamaan ja tupakoimaan, +vanhat naiset vaipuvat salin nojatuoleihin ja kallistavat +kunnianarvoisat päänsä korkeata selkänojaa vasten, mutta kreivitär ja +Anna Stjärnhök menevät siniseen kabinettiin ja uskovat toisilleen +loppumattomia salaisuuksia. + +Sen sunnuntain jälkeisenä pyhäpäivänä, jolloin Anna Stjärnhök toi +Ulrika Dillnerin takaisin Bergaan, he istuvat jälleen siellä. + +Maailmassa ei nyt ole ketään onnettomampaa kuin tuo nuori tyttö. Hänen +iloisuutensa on poispyyhkäisty, ja poissa on se iloinen uhka, mihin hän +jännittyi kaikkea ja kaikkia vastaan, jotka tohtivat tulla häntä liian +lähelle. + +Kaikki, mitä hänelle kotimatkalla tapahtui, on vaipunut hänen +tietoisuudestaan siihen hämärään, josta se lumoutuikin ilmi; hänellä ei +ole ainoatakaan selvää vaikutelmaa. + +Niin, yksi kyllä, joka myrkyttää hänen sielunsa. "Entäpä Jumala ei +tehnytkään sitä", hän kuiskaa usein itsekseen, "entäpä Jumala ei niitä +susia lähettänytkään?" + +Hän rukoilee merkkiä, hän pyytää ihmettä. Hän tähystää taivaan ja maan +piiriä. Mutta hän ei näe suinkaan sormen pilvestä ojentuvan viittomaan +hänelle tietä. Mitkään sumun ja valon patsaat eivät käy hänen +edellänsä. + +Kun hän nyt istuu vastapäätä kreivitärtä pienessä, sinisessä +kabinetissa, sattuvat hänen silmänsä pieneen sinivuokkokimppuun, joka +kreivittärellä on valkeassa kädessään. Salamana iskee hänen +tietoisuuteensa, missä nuo vuokot ovat kasvaneet, kuka ne on poiminut. + +Hänen ei tarvitse kysyä. Missä kasvaa koko seudulla sinivuokkoja jo +huhtikuun alussa muualla kuin koivuhaassa, joka on Ekebyn +rantatöyräällä. + +Hän tuijottaa tuijottamistaan noihin pieniin, sinisiin tähtiin, noihin +miekkoisiin, jotka valloittavat kaikkien sydämet, noihin +pikkuprofeettoihin, jotka säteilevät kaiken sen kauneuden loistoa, jota +ne ennustavat, kaikkea kaunista, mikä on tuleva. Ja kun hän katselee +niitä, alkaa hänen sielussaan kumahdella viha, joka jyrisee kuin +ukkonen ja lyö tainnuksiin kuin salama. "Millä oikeudella", hän +ajattelee, "kreivitär Dohna pitää tätä sinivuokkokimppua, joka on +poimittu Ekebyn rantapohjilta?" + +Kaikki nuo ovat kiusaajia: Sintram, kreivitär, kaikki ihmiset tahtovat +vietellä Gösta Berlingiä pahaan; mutta hän suojelee tätä, kaikkia +vastaan hän suojelee tätä. Vaikka se maksaisi hänen sydänverensä, hän +suojelee. + +Häh ajattelee, että hänen on temmattava nuo kukat kreivittären kädestä +ja nähtävä ne hyljättyinä, tallattuina ja muserrettuina, ennen kuin +lähtee pienestä sinisestä kabinetista. + +Hän miettii vain, ja nyt hän alkaa sodan noita pieniä, sinisiä +tähtiä vastaan. Salissa nojaavat rouvat kunnianarvoisaa päätään +tuolinselustimeen eivätkä aavista mitään, herrat tupruttavat kaikessa +rauhassa piipuistaan savupilviä kreivin kamarissa, kaikki on +rauhallista; mutta pienessä sinisessä kabinetissa raivoaa vimmattu +sota. + +Oi, miten viisaita ovat ne, jotka pidättävät kätensä miekasta, ne, +jotka jaksavat hiljaa odottaa, uskovat sydämensä rauhaan ja antavat +Jumalan hallita! Aina joutuu rauhaton sydän harhaan. Paha tekee aina +pahan hullummaksi. + +Mutta Anna Stjärnhök luulee, että hän on nyt vihdoinkin nähnyt sormen +pilvissä. + +"Anna", sanoo kreivitär, "kerro jotakin." + +"Mitä sitten?" + +"Oh", sanoo kreivitär ja hyväilee kimppua valkoisella kädellään. "Etkö +tiedä mitään rakkaudesta, rakastamisesta?" + +"En, en minä tiedä mitään rakkaudesta." + +"Kyllä puhut! Eikö meillä siis ole Ekeby-nimistä paikkaa, paikkaa joka +on täynnä kavaljeereja?" + +"Kyllä", sanoo Anna, "täällä on paikka nimeltä Ekeby, ja siellä on +miehiä, jotka imevät maan ytimen, miehiä, jotka tekevät meidät +pystymättömiksi totiseen työhön, jotka tuhoavat kasvavan nuorisomme ja +johdattavat neromme harhaan. Tahdotko kuulla heistä, tahdotko kuulla +rakkaustarinoita heistä?" + +"Tahdonpa tosiaan. Minä pidän kavaljeereista." + +Silloin puhuu Anna Stjärnhök, puhuu lyhyin säkein niinkuin vanha +hymnikirja, sillä myrskyiset tunteet ovat tukahduttaa hänet. Salattu +intohimo vapisee joka sanassa, ja kreivittären täytyy sekä kammoen että +halukkaasti häntä kuunnella. + +"Mitä on kavaljeerin rakkaus, mitä on kavaljeerin usko? Yksi lemmitty +tänään, toinen huomenna, yksi idässä, toinen lännessä. Ei mikään ole +hänelle liian korkeata, mikään ei liian matalaa: yhtenä päivänä kreivin +tytär, toisena kerjäläistyttö. Ei mikään ole maailmassa niin avara kuin +hänen sydämensä. Mutta voi sitä raukkaa, raukkaa, joka kavaljeeria +rakastaa. Hänen täytyy etsiä häntä, kun hän makaa juovuksissa tien +ravissa. Hänen täytyy ääneti katsella, miten hän pelipöydässä hukkaa +hänen lapsiensa kodin. Hän saa koreasti tyytyä siihen, että hän liehuu +vieraiden naisten kintereillä. Oi, Elisabet, jos kavaljeeri pyytää +kunniallista naista tanssiin, niin pitäisi heti kieltäytyä; jos hän +lahjoittaa hänelle kukkakimpun, pitäisi hänen nakata kukat maahan ja +tallata niitä; jos hän rakastaa kavaljeeria, niin pitäisi hänen ennen +kuolla kuin mennä hänen kanssaan naimisiin. Kavaljeereista oli eräs, +joka oli virkaheitto pappi. Häneltä oli riistetty kauhtana juoppouden +tähden. Hän oli ollut juovuksissa kirkossa. Hän joi ehtoollisviinit. +Oletko kuullut hänestä puhuttavan?" + +"En." + +"Kun hänet erotettiin virasta, hän kierteli maita mantereita +kerjäläisenä. Hän joi kuin hullu. Hän varasti saadakseen viinaa." + +"Mikä hän on nimeltään?" + +"Hän ei ole enää Ekebyssä. -- -- -- Ekebyn rouva otti hänet hoiviinsa, +antoi hänelle vaatteet ja sai sinun anoppisi, kreivitär Dohnan, +ottamaan hänet sinun miehesi kotiopettajaksi, nuoren Henrik-kreivin +opettajaksi." + +"Virkaheiton papin!" + +"Oh, hän oli nuori, voimakas mies, hänellä oli hyvät tiedot. Ei olisi +ollut hänellä mitään hätää, kun hän vain ei olisi juonut. Kreivitär +Märta ei ollut turhantarkka. Häntä huvitti kiusoitella rovastia ja +komministeriä. Kuitenkin hän kielsi ketään puhumasta hänen lapsilleen +papin menneisyydestä. + +"Muuten olisi hänen pojaltaan kadonnut kaikki kunnioitus opettajaa +kohtaan, ja hänen tyttärensä ei olisi voinut häntä sietää, sillä neito +oli oikea pyhimys. + +"Niin hän tuli tänne Borgiin. Hän jäi ensin seisomaan aivan oven +suuhun, istui aivan tuolin syrjällä, oli vaiti pöydässä ja pakeni aina +puistoon, kun tänne tuli vieraita. + +"Mutta niin hän usein kohtasi yksinäisillä poluilla nuoren Ebba Dohnan. +Neito ei ollut niitä, jotka rakastavat meluisia juhlia, mitkä +pauhasivat Borgin saleissa kreivittären leskeksi jouduttua. Hän ei +ollut niitä, jotka sinkoavat uhkakatseita maailmaan. Hän oli lempeä ja +arka. Vielä seitsemäntoistavuotiaana hän oli vain vieno lapsi; mutta +hän oli silti hyvin kaunis; silmät ruskeat, heikko, hieno puna +poskipäissä. Hänen hento ja norja vartalonsa oli hieman kumarassa. +Hänen kaita kätensä piiloutui arasti puristaen käteesi. Hänen pikku +suunsa oli suista hiljaisin ja kaikista vakavin. Ah, hänen ääntään, +hänen suloista, hienoa ääntään, joka lausui sanat hitaasti ja +selkeästi, mutta ei koskaan soinut nuorekkaan raikkaasti eikä +nuorekkaan lämpöisesti, vaan hiipi heikoin sävelin kuin väsyneen +soittajan viimeinen akordi! + +"Hän ei ollut sellainen kuin muut. Hänen jalkansa astelivat maata niin +kevyesti, niin hiljaa kuin hän olisi ollut elämän arka pakolainen. Hän +piti silmänsä maahan luotuina, ettei häiriytyisi katsellessaan +sisäisten näkyjensä kauneutta. Hänen sielunsa oli kääntynyt pois maasta +jo silloin, kun hän oli lapsi. + +"Kun hän oli pieni, kertoeli hänen mummonsa hänelle usein satuja, ja +eräänä iltana he istuivat takkavalkean ääressä, mutta sadut olivat +loppuneet. _Carsus_ ja _Moderus_ ja _Lunkentus_ ja _Kaunis Melusina_ +olivat olleet ja eläneet: he olivat kuin takkavalkean liekit liehuneet +elämässä ja loistossa, mutta nyt olivat sankarit lyödyt ja kauniit +prinsessat hiiltyneet, kunnes takkavalkea herättäisi ne uudestaan. +Mutta yhä lepäsi pikkutytön käsi vanhuksen polvella, ja hän silitteli +hiljaa mummon hameen silkkiä, tuota hupaista kangasta, joka piipahtelee +kuin pikku lintu. Ja tuo silitys oli hänen pyyntönsä, sillä hän oli +niitä lapsia, jotka eivät koskaan pyydä sanoilla. + +"Silloin alkoi vanhus aivan hiljaa kertoa hänelle pienestä Juudaan maan +lapsesta, pienestä lapsesta, joka syntyi tullakseen suureksi +kuninkaaksi. Enkelit olivat täyttäneet maan ylistyslauluillaan hänen +syntyessään, Idän kuninkaat tulivat taivaan tähden johtamina ja +lahjoittivat hänelle kultaa ja pyhää savua, ja vanhat miehet ja naiset +ennustivat hänen mahtiaan. Tämä lapsi varttui paljon kauniimmaksi ja +viisaammaksi kuin muut lapset. Jo kaksitoistavuotiaana oli hänen +viisautensa suurempi kuin ylimmäisten pappien ja kirjanoppineitten. + +"Sitten vanhus kertoi hänelle kauneimmasta, mitä maailma oli nähnyt, +kertoi lapsen elämästä tämän vaeltaessa ihmisten joukossa, pahojen +ihmisten, jotka eivät tahtoneet tunnustaa häntä kuninkaakseen. + +"Hän kertoi, kuinka lapsi kehittyi mieheksi, mutta ihmeet säteilivät +yhä hänen ympärillään. + +"Kaikki maan päällä palvelivat ja rakastivat häntä ihmistä +lukuunottamatta. Kalat antautuivat hänen verkkoonsa, leipä täytti hänen +korinsa, vesi muuttui viiniksi, kun hän niin toivoi. + +"Mutta ihmiset eivät antaneet suurelle kuninkaalle suinkaan kultaista +kruunua, loistavaa valtaistuinta. Hänellä ei ollut ympärillään +kumartavia hovimiehiä. He antoivat hänen kulkea joukossaan +kerjäläisenä. + +"Kumminkin hän oli kovin hyvä heille, tuo suuri kuningas. Hän paransi +heidän sairaitaan, antoi sokeille heidän näkönsä ja herätti kuolleet. + +"Mutta, sanoi vanhus, ihmiset eivät tahtoneet sitä hyvää kuningasta +herrakseen. + +"He lähettivät sotamiehensä häntä vastaan ja vangitsivat hänet, he +pukivat hänet pilkaten kruunuun ja valtikkaan ja pitkäliepeiseen +kaapuun ja kuljettivat hänet mestauspaikalle pakottaen hänet kantamaan +raskasta ristiä. Oi, lapseni, tämä hyvä kuningas rakasti korkeita +vuoria. Öisin hän usein nousi vuorille puhumaan taivaan asukkaiden +kanssa, ja hän istui usein päivisin vuorenrinteillä puhuen +kuunteleville ihmisille. Mutta nyt he veivät hänet vuorelle +ristiinnaulitakseen hänet. He löivät nauloja hänen käsiensä ja +jalkojensa läpi ja ripustivat hyvän kuninkaan ristille, niinkuin hän +olisi ollut ryöväri ja pahantekijä. + +"Ja kansa pilkkasi häntä. Ainoastaan hänen äitinsä ja ystävänsä +itkivät, koska hänen piti kuolla ennen kuin hän ennätti tulla +kuninkaaksi. + +"Oi, miten elottomat kappaleet surivat hänen kuolemaansa. + +"Aurinko pimeni ja vuoret vapisivat, temppelin esirippu halkesi kahtia +ja haudat avautuivat, jotta kuolleet voisivat nousta maasta näyttämään +suruaan. + +"Silloin painoi pienokainen päänsä isoäidin helmaan ja nyyhki niin, +että hänen sydämensä oli pakahtua. + +"'Älä itke, pienoiseni, hyvä kuningas nousi haudastaan ja matkasi ylös +isänsä luokse taivaaseen.' + +"'Mummo', nyyhki pikku raukka, 'eikö hän sitten saanutkaan +valtakuntaa?' + +"'Hän istuu Jumalan oikealla kädellä taivaassa.' + +"Mutta se ei lohduttanut tyttöstä. Hän itki niin tuskissaan ja +hillittömästi kuin lapsi voi itkeä. + +"'Miksi he olivat niin ilkeitä hänelle? Miksi he saivat olla niin +ilkeitä hänelle?' + +"Vanhus melkein pelästyi tätä valtavaa surua. + +"'Sano, mummo, ettet kertonut totta! Sano, ettei se loppunut sillä +tavoin! Sano, etteivät he olleet niin ilkeitä sille hyvälle +kuninkaalle! Sano, että hän sai valtakunnan maan päällä!' + +"Hän kietoi kätensä vanhuksen ympärille ja rukoili häntä kyynelten yhä +virratessa. + +"'Lapseni, lapseni', sanoi silloin hänen isoäitinsä lohduttaen, 'on +niitä, jotka uskovat, että hän tulee takaisin. Silloin hän alistaa maan +valtaansa ja hallitsee sitä. Silloin tulee ihanasta maasta mainio +kuningaskunta joka on kestävä tuhat vuotta. Silloin tulevat pahat +eläimet hyviksi: pienet lapset leikkivät kyykäärmeen pesän luona, ja +karhut käyvät lehmien kanssa laitumella. Mikään ei vahingoita eikä +turmele enää toista; keihäät käyristetään viikatteiksi ja miekat +taotaan auroiksi. Ja kaikki on pelkkää leikkiä ja iloa, sillä hyvät +omistavat maan.' + +"Silloin kirkastui pienokaisen kyyneleinen muoto. + +"'Saako hyvä kuningas sitten valtaistuimen, mummo?' + +"'Kultaisen istuimen.' + +"'Ja palvelijoita ja hovimiehiä ja kultaisen kruunun?' + +"'Saa kyllä.' + +"'Tuleeko hän pian, mummo?' + +"'Ei tiedä kukaan, milloin hän tulee.' + +"'Saanko minä silloin istua jakkaralla hänen jalkainsa juuressa?' + +"'Saat, lapseni!' + +"'Mummo, minä olen niin iloinen', sanoo pienokainen. + +"Ilta illan jälkeen istuvat nuo kaksi monena talvena takan ääressä ja +puhuvat hyvästä kuninkaasta ja hänen valtakunnastaan. Pienokainen +uneksi tuhatvuotisesta valtakunnasta yöt päivät. Hän ei väsynyt koskaan +koristamasta sitä kaikella kauniilla, mitä saattoi keksiä. + +"Niin on monien hiljaisten lasten, joita on seurassamme. He säilyttävät +mielessään salaisen unelman, jota eivät tohdi ilmaista. Merkillisiä +ajatuksia asuu monen pehmeän tukan alla, ruskeat, lempeät silmät +näkevät suljettujen luomiensa alla kummia, monella kauniilla tytöllä on +sulhanen taivaassa. Moni ruusuposkinen tahtoo hieroa hyvän kuninkaan +jalkoja voiteella ja kuivata niitä päänsä hiuksilla. + +"Ebba Dohna ei tohtinut mainita siitä kenellekään, mutta tuosta illasta +alkaen eli hän ainoastaan odottaen Herran tuhatvuotista valtakuntaa ja +hänen tuloaan. + +"Kun iltarusko aukaisi lännen portit, silloin hän odotti, eikö sulhanen +jo astu sieltä, säteillen lempeässä loistossaan, miljoonaisen +enkeliarmeijan seuraamana, ja samoa hänen ohitseen ja salli hänen +koskea kauhtanansa helmaa. + +"Hän ajatteli myös mielellään niitä hurskaita naisia, jotka olivat +ripustaneet hunnun päähänsä eivätkä koskaan kohottaneet silmiään +maasta, vaan olivat sulkeutuneet harmaiden luostarien rauhaan, pienien +kammioiden pimeään, voidakseen aina nähdä niitä säteileviä näkyjä, +jotka astuvat esiin sielujen yöstä. + +"Sellaisena hän oli kasvanut ja sellainen hän oli kohdatessaan +ensimmäisen kerran uuden kotiopettajan puiston yksinäisillä käytävillä. + +"En tahdo sanoa miehestä enemmän pahaa kuin minun täytyy. Luulen, että +hän rakasti tätä lasta, joka pian valitsi hänet saattajakseen +yksinäisillä vaelluksillaan. Luulen, että hänen sielunsa sai taaskin +siipensä, kun hän käveli tämän hiljaisen tytön vieressä, joka ei +koskaan ollut uskonut muille haaveitaan. Luulen, että hän tunsi +olevansa lapsi, hyvä, hurskas, kunnon lapsi. + +"Mutta jos hän rakasti Ebbaa, niin miksei hän ajatellut, että huonompaa +lahjaa hän ei voinut antaa neidolle kuin juuri rakkautensa? Mitä +tahtoikaan, mitä ajattelikaan hän, tuo hylkiö, astellessaan +kreivintyttären rinnalla? Mitä ajatteli virkaheitto pappi, kun tyttö +uskoi hänelle hurskaita unelmiaan? Mitä tahtoikaan tuo, joka oli ollut +juoppo ja tappelupukari ja oli yhä sitä tilaisuuden tullen, mitä hän +ajattelikaan sen vierellä, joka käveli uneksien taivaallisesta +sulhasesta? Miksei hän paennut kauaksi, kauaksi hänen luotaan? Eikö +hänen olisi ollut parempi harhailla kerjäten ja varastellen maita +mantuja kuin käyskennellä hiljaisilla kuusikäytävillä ja tulla taas +hyväksi, hurskaaksi ja avuliaaksi, kun hän ei kuitenkaan voinut elää +uudestaan elämää, jota oli jo elänyt, ja kun ei voinut välttää, että +Ebba Dohna rakastuisi häneen? + +"Älä usko, että hän näytti juopporaukalta, että hänen poskensa olivat +harmaan kelmeät ja silmät punaiset. Hän oli yhä komea mies, niin +sielullisesti kuin ruumiillisestikin, kaunis ja murtumaton. Hänen +ryhtinsä oli kuninkaallinen ja hänen ruumiinsa rautainen, sellainen, +jota ei hurjinkaan elämä raiskaa." + +"Vieläkö hän elää?" kysyy kreivitär. + +"Oi, ei, hän on kai jo kuollut. Siitä on jo kauan." + +Jokin outo alkaa vavisuttaa Anna Stjärnhökiä hänen näin menetellessään. +Hän tuumi mielessään, ettei koskaan sano kreivittärelle, kenestä puhuu, +että hän antaa kreivittären uskoa, että mies on jo kuollut. + +"Siihen aikaan hän oli vielä nuori", niin jatkaa hän kertomustaan. +"Elämisen ilo syttyi uudelleen hänen poveensa. Hänellä oli kauniiden +sanojen lahjat ja palava, helposti hurmaava sydän. + +"Tuli sitten ilta, jolloin hän puhui Ebba Dohnan kanssa rakkaudesta. +Ebba ei vastannut, hän kertoi vain kotiopettajalle, mitä hänen +isoäitinsä oli hänelle talvi-iltoina tarinoinut, ja kuvasi hänelle +unelmainsa maan. Sitten hän pyysi kotiopettajalta lupauksen. Hän +vannotti opettajaa, että tämä rupeaisi Jumalan sanan julistajaksi, +yhdeksi niitä, jotka valmistavat Herran tietä, niin että hänen tuloaan +joudutetaan. + +"Mitä piti kotiopettajan tehdä? Hän oli virkaheitto pappi, eikä mikään +tie ollut häneltä niin suljettu kuin se, jota tyttö vaati häntä +astumaan. Mutta hän ei uskaltanut sanoa tälle totuutta. Hänellä ei +ollut sydäntä tuottaa surua tuolle suloiselle lapselle, jota rakasti. +Hän lupasi kaikki, mitä Ebba tahtoi. + +"Heidän kesken ei tarvittu montakaan sanaa. Oli selvää, että Ebbasta +oli kerran tuleva hänen vaimonsa. Hän ei ilmentänyt rakkauttaan +suudelmin ja hyväilyin. Hän tuskin uskalsi lähestyä Ebbaa. Neito oli +arka kuin hento kukka. Mutta hänen ruskeat silmänsä kohosivat joskus +maasta etsiäkseen hänen silmiään. Kuutamoiltoina, kun he istuivat +kuistilla kahden, painautui Ebba aivan hänen kylkeensä ja silloin mies +suuteli hänen hiuksiaan tytön sitä huomaamatta. + +"Mutta ymmärräthän, että kotiopettajan synti oli siinä, että hän unohti +sekä menneisyytensä että tulevaisuutensa. Köyhyytensä ja halpuutensa +hänen sopi kyllä unohtaa, mutta hänen olisi toki pitänyt tietää, että +kerran oli tuleva päivä, jolloin Ebban sielussa nousee rakkaus +rakkautta vastaan, maa taivasta vastaan ja jolloin Ebban on pakko +valita joko hänet tai tuhatvuotisen valtakunnan paistava herra. Ja Ebba +ei ollut niitä, jotka voivat kestää voitollisesti sellaista sotaa. + +"Niin meni kesä, syksy ja talvi. Kun kevät tuli ja jäät lähtivät, +sairastui Ebba Dohna. Laaksoissa suli routa, pitkin mäkiä kuohui kohva, +järven jää oli petollista, tiet mahdottomat kulkea niin reellä kuin +rattailla. + +"Silloin tahtoi kreivitär Dohna noudattaa tyttärelleen lääkärin +Karistadista. Lähempää ei ollut saatavissa. Mutta hän käski turhaan +väkeään. Rukoukset ja uhkaukset eivät auttaneet. Hän rukoili polvillaan +kuskia, mutta tämä kieltäytyi. Hän sai kouristus- ja hysteriakohtauksia +surusta tyttärensä tähden -- Märta-kreivitär on yhtä raju surussa kuin +ilossakin. + +"Ebba Dohna oli keuhkokuumeessa, ja hänen henkensä oli vaarassa, mutta +lääkäriä ei voitu saada. + +"Silloin lähti kotiopettaja Karlstadiin. Matka oli moisella kelillä +hengenvaarallista leikkiä, mutta hän suoritti sen. Matka vei yli +painuvien jäiden ja niskantaitto-iljankojen, joskus hänen oli hakattava +jäähän portaita hevoselleen, joskus kiskottava se ylös tien syvästä +liejusta. Kerrottiin, että lääkäri oli kieltäytynyt lähtemästä hänen +kanssaan, mutta että toinen oli pistooli kädessä pakottanut hänet +tulemaan. + +"Kun hän palasi, oli kreivitär valmis heittäytymään polvilleen hänen +jalkoihinsa. 'Ottakaa kaikki!' hän sanoi. 'Sanokaa, mitä toivotte, mitä +pyydätte, tyttäreni, kartanoni, rahani!' + +"'Tyttärenne', vastasi kotiopettaja." + +Anna Stjärnhök vaikenee yht'äkkiä. + +"No, entä sitten, sitten?" kysyy kreivitär. + +"Voinee jo riittää", vastaa Anna; hän on niitä poloisia, jotka elävät +epäilyksen tuskassa ja pelossa. Hän oli elänyt siten jo koko viikon. +Hän ei tiedä mitä tahtoo. Mikä on hänestä yhtenä hetkenä oikeaa, on +toisena jo väärää. Nyt hän toivoo, ettei olisi koskaan tätä juttua +alkanutkaan. + +"Näyttää kuin haluaisit ilveillä minun kustannuksellani, Anna, etkö +ymmärrä, että minun täytyy saada kuulla tämä juttu loppuun." + +"Ei olekaan enää paljoa kerrottavaa. -- Nuoren Ebba Dohnan taistelun +hetki oli tullut. Rakkaus nousi rakkautta, maa taivasta vastaan. + +"Märta-kreivitär kertoi hänelle ihmeellisestä matkasta, jonka nuori +mies oli hänen tähtensä tehnyt, ja sanoi lahjoittaneensa hänelle +palkkioksi Ebban käden. + +"Nuori Ebba-neiti oli silloin parantunut sen verran, että lepäsi jo +puettuna sohvalla. Hän oli väsynyt ja kalpea ja vielä tavallistakin +äänettömämpi. + +"Kun hän kuuli nämä sanat, hän kohotti ruskeat silmänsä nuhtelevasti +äitiä kohti ja sanoi: + +"'Mutta äiti, annoitko sinä minut virkaheitolle papille, miehelle, joka +on hukannut oikeutensa olla Herran palvelija, miehelle, joka on ollut +varas, kerjäläinen?' + +"'Mutta lapseni, kuka sinulle on siitä kertonut? Luulin ettet tiennyt +siitä mitään.' + +"'Sain sen tietää. Kuulin vieraittesi puhuvan siitä samana päivänä, +jolloin sairastuin.' + +"'Mutta lapsi, ajattele, että hän on pelastanut sinun henkesi!' + +"'Ajattelen, että hän on pettänyt minut. Hänen olisi pitänyt sanoa, +kuka oli.' + +"'Hän sanoo, että sinä rakastat häntä.' + +"'Olen rakastanut. En voi rakastaa sitä, joka on pettänyt minut.' + +"'Millä tavalla hän on pettänyt sinut?' + +"'Sitä ei äiti ymmärrä.' + +"Hän ei tahtonut puhua äitinsä kanssa unelmainsa tuhatvuotisesta +valtakunnasta, jota toteuttamaan hänen rakastettunsa olisi pitänyt +häntä auttaa. + +"'Ebba', sanoi kreivitär, 'jos sinä häntä rakastat, ei sinun ole +kysyttävä, mikä hän on ollut, vaan mentävä hänelle. Kreivitär Dohnan +miehestä tulee kyllin rikas, kyllin mahtava, joten hänen nuoruutensa +synnit voi unohtaa.' + +"'En huoli hänen nuoruutensa synneistä, äiti; mutta koska hänestä ei +voi milloinkaan tulla sitä, mitä minä toivoin, en voi mennä hänen +kanssaan naimisiin.' + +"'Ebba, muista, että minä olen sen hänelle luvannut.' + +"Tyttö tuli kalpeaksi kuin ruumis. + +"'Äiti, sanon sinulle, että jos sinä naitat minut hänelle, erotat sinä +minut Jumalasta.' + +"'Olen päättänyt tehdä sinut onnelliseksi', sanoo kreivitär. 'Olen +varma, että tulet onnelliseksi tämän miehen kanssa. Olethan jo tehnyt +hänestä suorastaan pyhimyksen. Olen päättänyt syrjäyttää syntyperän +vaatimukset ja unohtaa, että hän on köyhä ja halpa, antaakseni sinulle +tilaisuuden johdattaa hänet oikealle tielle. Tunnen menetteleväni +oikein. Tiedäthän että halveksin vanhoja ennakkoluuloja.' + +"Mutta näin hän sanoi vain siksi, ettei sallinut kenenkään vastustella +tahtoaan. Kenties senkin vuoksi, että hän tosiaan tarkoitti, mitä +sanoi. Kreivitär Märtaa ei ole helppo ymmärtää. + +"Nuori tyttö makasi kauan sohvallaan kreivittären lähdettyä hänen +luotaan. Hän kävi taistelua. Maa nousi taivasta, rakkaus rakkautta +vastaan, mutta hänen lapsuutensa rakastettu vei voiton. Maatessaan +siinä, juuri tällä sohvalla, hän näki lännen taivaan hehkuvan ihanassa +päivänlaskussa. Hän ajatteli, että se oli hyvän kuninkaan tervehdys, ja +koska hän ei olisi voinut olla uskollinen, jos olisi elänyt, hän päätti +kuolla. Hän ei voinut tehdä muuta, koska kerran hänen äitinsä tahtoi, +että hänen piti olla sen oma, josta ei voinut tulla hyvän kuninkaan +palvelijaa. + +"Hän meni ikkunan luo, avasi sen ja antoi kylmän ja kostean iltailman +vilustuttaa heikon ruumis-raukkansa. + +"Hänen oli helppo päästä kuoleman omaksi. Se oli varmaa, jos vain tauti +uusiutuisi, ja se uusiutui. + +"Kukaan muu kuin minä ei tiedä, että hän itse etsi kuolemaansa, tuo +Elisabet. Näin hänet ikkunassa ja kuulin hänen kuumeiset kuvittelunsa. +Hän piti mielellään minua lähellään viimeisinä päivinään. + +"Näin hänen kuolevan, näin, kuinka hän eräänä iltahetkenä ojensi +kätensä hehkuvaa länttä kohti ja kuoli, hymyillen ikäänkuin olisi +nähnyt jonkun tulevan kohti auringonlaskun loisteesta. Sain viedäkseni +hänen viimeisen tervehdyksensä sille, jota hän rakasti. Minun oli +pyydettävä, että tuo mies antaisi hänelle anteeksi, ettei hän voinut +tulla hänen vaimokseen. Hyvä kuningas ei sitä sallinut. + +"Mutta minä en ole tohtinut sanoa miehelle, että hän oli Ebban +murhaaja. En ole tohtinut laskea sellaista tuskien kuormaa hänen +hartioilleen. Ja kumminkin hän, joka valehdellen hankki itselleen Ebban +rakkauden, eikö hän ollut hänen murhaajansa? Eikö hän juuri ollut +murhaaja, Elisabet?" + +Kreivitär Dohna on aikaa sitten lakannut hyväilemästä noita sinisiä +kukkia. Nyt hän nousee, ja kimppu putoaa lattialle. + +"Anna, sinä kujeilet yhä kustannuksellani. Sanoithan, että juttu on +vanha ja mies aikoja sitten kuollut. Mutta tiedänhän, että on tuskin +viittä vuotta Ebba Dohnan kuolemasta, ja sinähän sanoit, että olit itse +näkemässä kaiken. Et ole kovinkaan iäkäs. Sano nyt, kuka se mies on!" + +Anna Stjärnhök alkaa nauraa. + +"Sinähän pyysit rakkausjuttua. Nythän sen sait, vieläpä jutun, joka on +maksanut sinulle sekä kyyneliä että levottomuutta." + +"Tarkoitatko, että olet valehdellut?" + +"Tyhjää valhetta kaikki!" + +"Sinä olet ilkeä, Anna." + +"Kai lienen. En ole muuten kovin onnellinenkaan, se minun on sanottava. +-- Mutta rouvat ovat jo heränneet ja herrat tulevat saliin. Mennään +sinne!" + +Kynnyksellä hänet pysäyttää Gösta Berling, joka tulee nuorten naisten +seuraan. + +"Teidän pitää nyt olla minulle kärsivällisiä", hän sanoo nauraen. +"Kiusaan teitä vain kymmenen minuuttia, mutta nyt teidän täytyy +kuunnella runoa." + +Hän kertoo heille, että oli viime yönä nähnyt unta elävämmin kuin juuri +koskaan, hän oli nähnyt sellaista unta, että oli muka kirjoittanut +runon. Hän, jota ihmiset sanoivat "runoilijaksi", vaikka hän oli tähän +asti saanut aivan aiheetta omistaa tuon lisänimen, hän oli silloin, +keskellä yötä, noussut ja puolittain unessa, puolittain valveilla +alkanut kirjoittaa. Ja runoelman hän oli sitten aamulla löytänyt +kirjoituspöydältään. Hän ei ollut ikinä uskonut mokomaa itsestään. Ja +nyt piti naisten se kuulla. + +Ja hän lukee: + + Nousi nyt kuu, ihanimman vuorokauden hetkistä toi. + Sinikirkkaalta, kalvaalta holviltaan + läpi köynnösten hohtoa parvekkeelle se seuloi, + jonk' alla värisi uurnassaan + punalilja, min terään päivätär kultapäärmehet neuloi. + Kiviportaill' istuen unelmoi + siin' ääneti nuoret ja vanhat, kuunnellen noita + sydämen vanhoja lauluja, muistoon joita + ihanimpana vuorokauden hetkistä tunne toi. + + Reseedaryhmästä nous' sulotuoksu, meit' ympäröi, + ja viidoista tummien pensastoin + varjoja hiipii kasteisen, välkkyvän nurmikon laitaa. + Sielukin ruumiin varjosta noin + valon ilmoihin, seutuihin, joita se tuskin tajuta taitaa, + sinihohto-holveihin ikävöi, + kirkkauteen, johon verraten tähdet on kelmeet. + Oi, kuka torjuu tunteiden leikit ja telmeet, + yön varjot, reseedain suruisa tuoksu kun ympäröi. + + Terät köynnösruusun tippui viimeiset, vaalenneet, + vaikkei niit' uhriksi vaatinut tuulonen vallaton. + Noin -- mietittiin -- elon jättää soisimme, haipuin + ilmaan kuin sävel kantelon, + kuin lehti syyskelmeä tyhjiin vaikertamatta vaipuin. + Pitkät miks' iän taipaleet? + Luontoa häiriten nauttimaan elon harhasta jäämme. + Kuolema on elon palkka; siis hiljaa se jättäkäämme, + kuin terät köynnösruusun viimeiset, vaalenneet. + + Yösiippa häilähtäin ohi liipotti, minne lie, + häipyi pois, kuun kohdalla häämötti taas. + Vaan silloin nous poven ankeen alta + tuo kysymys raskas kuin haudan paas, + tuo yhä vastaamaton, tuo vanha kuin tuskan valta: + "Oi, mihin kuljemme, oi, mik' on eessämme tie, + konsa maan vihreät niityt ei enää allamme loista?" + Hengen tielle voipiko toinen neuvoa toista, -- + yösiippaa helpommin neuvot, mi liipotti, minne lie. + + Ja olkaani päänsä hän, pehmeät kutrinsa, kallistaa, + hän, joka minua lempi, ja kuiskivi hiljaa näin: + Elä usko, ei kaukaisiin avaruuksihin sielut lennä; + kun kuolen, el' usko, ett' etäällä oon. + Mihin koditon sieluni vois, jos ei lemmityn sieluun mennä? + Sun luonas se ainian asukoon! + Oi ahdistus! Suru sydämen murtaa tahtoi. + Hänet kuoloko veis, pian veis? Yö viimeinen olla jo mahtoi? + Viimeisen kerranko suutelin kutria aaltoavaa? + + On vuosia vierinyt. Viel' yhä varjohon + siell' usein istun, kun yö tutun paikan on tummentanut. + Mut parvekkeell' läpi köynnösten kuultavan kuun näen kammoin. + Se yksin tietää, kuink' usein armasta suudellut + siell' oon, se värjyen kirkkaasti kyyneleet ammoin, + joit' armaani kutreille vierinyt on. + Voi, muistojen tuskaa! Se syntisen sieluni vaiva on tietää: + hän asuvi siinä! Minkä rangaistuksen se sietää, + ken sitoi itseensä sielun, mi niin oli puhdas ja tahraton. + +"Gösta", sanoo Anna leikillisesti, vaikka tuska kuristaa hänen +kurkkuaan, "sinusta sanotaan, että olet elänyt useampia runoja kuin +toiset ovat kirjoittaneet, vaikk'eivät olisi elämässään muuta +tehneetkään, mutta tiedätkös: sinun on parasta runoilla omalla +tavallasi. Tuo oli yötyötä, tiedätkös." + +"Et ole lempeä, Anna." + +"Tulla lukemaan tuollaista, kuolemasta ja surkeudesta, -- ettet häpeä!" + +Gösta ei kuule enää häntä. Hänen silmänsä ovat suunnatut nuoreen +kreivittäreen. Kreivitär istuu aivan jäykkänä, liikkumattomana kuin +kuvapatsas. Göstasta hän näyttää kuin pyörtyvän. + +Mutta sanomattoman työläästi saa kreivitär sanan huuliltaan. + +"Menkää!" hän sanoo. + +"Kuka, menkää? Pitääkö _minun_ mennä?" + +"Papin pitää mennä", änkyttää kreivitär. + +"Elisabet, ole toki vaiti!" + +"Juoppo pappi saa mennä ulos huoneestani!" + +"Anna, Anna", kysyy Gösta, "mitä hän tarkoittaa?" + +"Parasta on sinun mennä, Gösta." + +"Miksi minun pitää mennä? Mitä tämä merkitsee?" + +"Anna", sanoo kreivitär Elisabet, "sano hänelle, sano hänelle...!" + +"En, sano itse, kreivitär!" + +Kreivitär puree hampaansa yhteen ja masentaa liikutuksensa. + +"Herra Berling", hän sanoo ja astuu hänen eteensä, "teillä on +merkillinen kyky saada ihmiset unohtamaan, kuka olette. Minä en ole +tiennyt sitä ennen kuin tänään. Olen juuri kuullut kertomuksen Ebba +Dohnan kuolemasta ja saanut samalla tietää, että tieto, että hän +rakasti arvotonta, tappoi hänet. Teidän runonne on selittänyt minulle, +että se mies olette te. En voi ymmärtää, miten kukaan sellaisen +jälkeen, kuin te olette elänyt, voi olla kunniallisen naisen seurassa. +Minä en voi sitä ymmärtää, herra Berling. Puhuinko nyt kyllin +selvästi?" + +"Kyllä, kreivitär. Tahdon vain sanoa yhden ainoan sanan +puolustuksekseni. Olin vakuuttunut siitä, koko ajan olen ollut varma +siitä, että te tiesitte kaiken minusta. En ole koskaan yrittänyt salata +mitään, mutta eipä liene hauska huudella elämänsä katkerimpia +onnettomuuksia turuilla ja teillä, kaikkein vähimmin itse huudella." + +Hän menee. + +Ja samassa painaa kreivitär Dohna kapean jalkansa pienen, sinitähtisen +vuokkokimpun päälle. + +"Sinä olet nyt tehnyt niinkuin minä toivoin", sanoo Anna Stjärnhök +kreivittärelle kylmästi, "mutta nyt tuli myös loppu ystävyydestämme. +Älä luulekaan, että minä voin antaa anteeksi sitä, että olet ollut +hänelle julma. Olet ajanut hänet pois, ivannut ja haavoittanut häntä, +ja minä, minä tahtoisin seurata häntä vankeuteen, häpeäpenkille, jos +niin vaadittaisiin. Minä tahdon vartioida häntä, säilyttää hänet. Sinä +olet tehnyt niinkuin minä tahdoin, mutta en anna sinulle koskaan +anteeksi!" + +"Mutta Anna, Anna!" + +"Kun äsken kerroin sinulle, niin uskotko, että tein sen iloisin mielin! +Enkö ole tässä kappale kappaleelta raastanut omaa sydäntäni rinnasta?" + +"Miksi sitten teit sen?" + +"Miksi? Siksi, etten halunnut -- etten halunnut, että hänestä tulee +vihityn vaimon rakastaja..." + + + + +Kolmastoista luku + +MAMSELLI MARIE + + +Hiljaa, ihan hiljaa! + +Pääni ympärillä surisee. Kai se on kimalainen, joka tulla pörisee. Ei, +hiljaa nyt! Ah, millaista tuoksua! Niin totta kuin olen tässä, eikö se +ole koimarunan ja lavendelin ja tuomen ja sireenin ja valkonarsissien +tuoksua. Ihanaa on tuntea sellaista harmaana syysiltana, keskellä +kaupunkia. Kun vain etsinkin ajatuksiini tuon pienen, siunatun +maakaistaleen, heti alkaa ympärilläni surista ja lennellä, ja siirryn +aivan huomaamattani pieneen, nelisnurkkaiseen ruususarkaan, joka on +täynnä kukkia, ligusterpensaisen aidan takana. Nurkissa on sireenimajat +ja niissä kaidat lautapenkit, ja kukkalavain ympärillä, jotka on +järjestetty sydämien ja tähtien muotoon, kiertelevät kapeat polut, +valkealla merihiekalla ripotetut. Kolmelta puolen ympäröi ruususarkaa +metsä. Pihlaja ja tuomi, nuo puolisivistyneet ja kauniskukkaiset, +seisovat likinnä ja yhdistävät tuoksunsa sireenien lemuun. Niiden +takana kohoaa muutamia koivusikermiä, ja sitten alkaa kuusimetsä, oikea +metsä, hiljainen ja tumma ja partainen ja pistävä. + +Ja neljännellä puolella on pieni, harmaa tupa. + +Se ruususarka, jota minä nyt ajattelen, oli kuusikymmentä vuotta sitten +Svartsjössä Moreuksen vanhalla rouvalla, hänellä, joka elätti itseään +tikkaamalla peitteitä talonpojille ja valmistamalla ruokaa heidän +pitoihinsa. + +Rakkaat ystävät! Kaikesta hyvästä, jota teille toivon, mainitsen +ensiksi tikkauspuut ja ruususaran. Suuret, huojuvat, vanhanaikaiset +tikkauspuut, joissa on somat linkut ja kuluneet rissat, minä toivon +teille, sellaiset, joiden ympärillä viisi, kuusi henkeä voi yhtaikaa +työskennellä, joiden ääressä ommellaan kilpaa ja koetellaan, kuka saa +kauniimmat pisteet nurealle puolelle; joiden ääressä syödään +omenapaistikkaita ja rupatellaan ja "matkustetaan Grönlantiin" ja +"kätketään sormusta", ja nauretaan niin, että oravat metsässä +nakkelevat kuperkeikkaa pelästyksestä. Tikkauspuut talveksi, rakkaat +ystävät, ja ruususarka kesäksi! Ei puutarhaa, johon uppoaa rahaa +enemmän kuin huvi kannattaa, ei, vaan ruususarka, kuten ennen +maailmassa sanottiin. Sellainen pitää teillä olla, sellainen jota +voitte hoidella omin käsin. Pienoisten orjanruusupensaiden tulee siellä +rehottaa pienten maakumpareiden huipulla, ja lemmikkirivin kierrellä +niiden juurella; suuri, lehahtava unikko, joka kylvää itse itsensä, +leviää siellä kaikkialle, sekä ruohoreunustalle että hiekkakäytävälle, +ja siellä pitää olla ruskeaksi kulottunut turvesohva, jossa kasvaa +akilleioja ja keisarinkruunuja, sekä istuimella että selkänojalla. + +Vanhalla Moreuksen rouvalla oli ennen aikaan paljon hyvää. Hänellä oli +kolme iloista ja ahkeraa tytärtä sekä pieni tupa tienposkessa. Hänellä +oli kirstunpohjalla säästöjä, hänellä oli jäykkiä silkkisaaleja, +suoraselkäisiä nojatuoleja ja tietoja monenlaisista asioista, mitkä +ovat tarpeellisia tietää sellaisen, jonka itse täytyy hankkia leipänsä. + +Mutta parhainta olivat hänen tikkauspuunsa, jotka tuottivat hänelle +työtä läpi vuoden, ja ruususarka, joka antoi hänelle iloa koko kesän +ajan. + +Ja nyt on kerrottava, että Moreuksen rouvan pienessä tuvassa eleli +vuokralainen, pieni kuiva mamselli, nelikymmenvuotias, joka asui +ullakkokamarissa. Mamselli Mariella, joksi häntä aina sanottiin, oli +omat käsityksensä monista asioista, kuten usein on sellaisella +ihmisellä, joka oleksii paljon yksinään ja antaa ajatuksensa +pyöriskellä havaitsemissaan asioissa. + +Mamselli Marie uskoi, että rakkaus on kaiken pahan alku tässä +matoisessa maailmassa. + +Joka ilta hän ennen nukkumistaan pani kätensä ristiin ja luki +iltarukouksensa. Luettuaan "Isä meidän" ja "Herra siunatkoon meitä", +hän päätti aina rukouksensa pyytämällä Jumalaa varjelemaan häntä +rakkaudesta. + +"Siitä vasta viheliäisyyttä koituisi", hän sanoi. "Minä olen vanha ja +ruma ja köyhä. Ei, kunpa vain säästyisin rakastumasta!" + +Hän istui päivät päästään Moreuksen rouvan pienessä yliskamarissa ja +koukkusi ikkunaverhoja ja suomusvirkkauksia. Ne hän sitten myi +emännille ja herrasväelle. Hän koukkusi sillä tavoin itselleen tupaa. + +Sillä pieni tupa, töyrylle vastapäätä Svartsjön kirkkoa, hänen piti +saada, tupa, joka olisi niin korkealla paikalla, että sieltä voi nähdä +mukavasti kauas; se oli hänen unelmansa. Mutta rakkaudesta hän ei +tahtonut kuulla puhuttavan. + +Kun hän kesäiltoina kuuli viulun soivan tienhaarassa, missä peluri +istui veräjälaudalla ja nuori väki hölkkäsi polkkaa niin että tanner +pölisi, silloin hän kaarsi pitkät matkat metsän kautta päästäkseen +kuulemasta ja näkemästä moista. + +Toisena joulupäivänä, kun maalaismorsiamia tuli viisin ja kuusin +Moreuksen rouvan ja hänen tyttäriensä luo puetuttamaan itseään; jolloin +heidät koristettiin myrttiseppeleillä ja korkeilla silkkisillä ja +lasihelmisillä kruunuilla ja koreilla silkkivöillä, pantiin rintaan +kotitekoiset ruusunkimput ja hame reunustettiin taftikankaisilla +kiehkuroilla, silloin hän pysyi itsepintaisesti huoneessaan päästäkseen +näkemästä, miten toisia hepenöitiin rakkauden kunniaksi. + +Kun Moreuksen tytöt istuivat talvi-iltoina tikkauspuiden ääressä ja +suuri, porstuan vasemmalla puolella oleva huone säteili kodikkuutta, +kun lasiomenat heiluivat ja hikoilivat uunin luona tulen loimuun +ripustettuina, kun kaunis Gösta Berling tai kiltti Ferdinand, jotka +olivat tulleet vieraisille, aina kepposiin valmiina nykäsivät tytöiltä +rihman neulansilmästä tahi narrasivat heidät ompelemaan vääriä +pistoksia; ja kun huone raikui iloa ja remua ja kuhertelua ja kädet +puristelivat toisiaan tikkauspuiden alla, silloin kääri mamselli Marie +ärtyneenä neuleensa kokoon ja meni tiehensä, sillä hän vihasi rakkautta +ja rakkauden teitä. + +Mutta rakkauden ilkiteot hän tunsi, ja niistä hän tiesi kertoella. Hän +ihmetteli, että rakkaus vielä tohti näyttäytyä maan päällä, ettei sitä +karkottanut täältä hyljättyjen valitus ja niiden kiroukset, jotka se +oli tehnyt rikollisiksi, eikä niiden vaikerrukset, jotka se oli +kytkenyt vihattaviin kahleihin. Hän ihmetteli, miten sen siivet +saattoivat kantaa niin vapaasti ja keveästi, miten se ei tuskan ja +häpeän painamana jo uponnut nimettömiin syvyyksiin. + +Ei, nuori hän oli ollut kuten kaikki muutkin, mutta rakkautta hän ei +ollut koskaan maistanut. Koskaan hän ei ollut antanut houkutella +itseään tanssiin ja hyväilyihin. Hänen äitinsä kitara riippui pölyisenä +ja kielettömänä ullakolla. Koskaan hän ei ollut näpännyt sitä vienoon +lemmenvirteen. + +Hänen äitinsä ruusupuut kasvoivat hänen ikkunallaan. Hän antoi niille +nipin napin vettä. Hän ei rakastanut kukkia, noita lemmen lapsia. +Niiden lehdet riippuivat tomuisina. Hämähäkit keikkuivat oksien +välissä, ja nuput eivät koskaan puhjenneet. + +Ja Moreuksen rouvan ruususaralle, jossa perhot liehuivat ja linnut +lauloivat, jossa tuoksuvat kukkaset lähettivät lemmenviestejä +lentäville mehiläisille, jossa kaikki puhui tuosta vihattavasta, sinne +hän harvoin pisti jalkansa. + +Tulipa sitten aika, jolloin Svartsjön kunta panetti urut kirkkoonsa. Se +oli sen vuoden edellisenä kesänä, jolloin valta oli kavaljeerien +käsissä. Paikkakunnalle tuli nuori urkujenrakentaja. Ja hänkin tuli +rouva Moreukselle asumaan, ja hänet sijoitettiin toiseen pieneen +ullakkokamariin. + +Ja sitten hän asetti paikoilleen nuo urut, joilla on niin ihmeelliset +äänet, joiden hirmuinen pasuuna tuon tuostakin vongahtaa keskellä +rauhallista virttä -- kuka ties miksi ja miten -- ja pelästyttää lapset +joulukirkossa itkemään. + +Oliko nuori urkujenrakentaja alallaan mestari, sitä epäiltäköön +kernaasti. Mutta iloinen velikulta hän oli ainainen päivänpaiste +silmissään. Hän puheli aina ystävällisesti kaikille, rikkaalle ja +köyhälle, vanhalle ja nuorelle. Hänestä tuli pian talonväkensä hyvä +ystävä, ah, enemmän kuin ystävä. + +Kun hän iltaisin tuli kotiin työstä, hän piteli Moreuksen rouvan +lankavyyhteä ja aherteli nuorten tyttöjen apuna ruususaralla. Hän +lausuili "Axelia" ja lauloi "Frithiofia". Hän poimi maasta mamselli +Marien lankakerän, pudottipa tämä sen miten usein tahansa, ja korjasi +vielä hänen pöytäkellonsakin käymään. + +Hän ei hellittänyt yksissäkään tanssiaisissa ennen kuin oli +tanssittanut kaikki naiset, vanhimmasta rouvasta nuorimpaan tyttöseen, +ja jos vastoinkäyminen häntä kohtasi, hän istahti heti ensiksi +näkemänsä naisen viereen, olipa tämä kuka tahansa, ja teki hänestä +uskottunsa. Niin, hän oli sellainen mies, joita naiset luovat +unelmissaan! Älköön hänestä sanottako, että hän puhui kenenkään kanssa +rakkaudesta. Mutta kun hän oli vain pari viikkoa asunut Moreuksen +rouvan ullakkokamarissa, olivat kaikki tytöt rakastuneet häneen, ja +mamselli Marie parka tiesi, hänkin, rukoilleensa turhaan. + +Ne olivat surun päiviä ja riemun päiviä. Kyynelet tippuivat +tikattavalle kankaalle ja huuhtoivat liituviivat pois. Iltaisin istui +tavallisesti joku kalpea uneksijatar sireenimajassa, ja mamselli Marien +pienessä ullakkokamarissa näppäiltiin äskenviritettyä kitaraa vienoihin +lemmen virsiin, joita hän oli oppinut äidiltään. + +Nuori urkujenrakentaja heippaili talossa yhtä suruttomana ja iloisena +kuin ennenkin ja siroitteli hymyjä ja palveluksia noille riutuneille +naisille, jotka kiistelivät hänestä kun hän oli poissa kotoa työssään. +Ja viimein tuli päivä, jolloin hänen oli matkustettava pois. + +Kyytihevonen seisoi kuistin edessä. Matkalaukku oli köytetty kärryjen +takalautaan, ja nuori mies teki jäähyväiset. Hän suuteli rouva +Moreuksen kättä ja sulki itkevät tytöt syliinsä ja suuteli heitä +poskelle. Hän itsekin itki sitä, että hänen oli pakko lähteä, sillä +hänen kesänsä oli ollut päivänpaistetta siinä pienessä, harmaassa +tuvassa. Viimein hän alkoi katsella, missä mamselli Marie oli. + +Silloin mamselli tulikin alas vinnin kapeita portaita, parhaassa +asussaan. Kitara riippui hänen kaulassaan leveässä, viheriässä +silkkinauhassa, ja kädessä hänellä oli ruusunippu, sillä tänä vuonna +olivat hänen äitinsä ruusut kukkineet. Hän pysähtyi nuoren miehen +eteen, näppäsi kitaraansa ja lauloi: + + "Sa lähdet pois. Tervetuloa taas! + Ole, rakkahin, murheita vailla! + Äl' unhoita armasta tuttavaas, + joka huokaa Vermlannin mailla!" + +Sitten hän pisti kukat hänen napinläpeensä ja suuteli häntä suoraan +suulle. Ja niin: sitten hän katosi taas ullakolle, tuo vanha ilmestys. + +Rakkaus oli kostanut hänelle ja tehnyt hänestä yleisen naurun kohteen. +Mutta hän ei moittinut enää koskaan rakkautta. Hän ei heittänyt enää +koskaan kitaraa joutilaaksi eikä unohtanut koskaan vaalia äitinsä +ruusupuita. + + * * * * * + +Aika vieri. Ekebyn majurinrouva karkotettiin talostaan, kavaljeerit +pääsivät valtaan, ja tapahtui sitten, niinkuin taannoin on tarinoitu, +että Gösta Berling eräänä sunnuntai-iltana luki nuorelle Borgin +kreivittärelle runon, jonka jälkeen kreivitär kielsi häntä +näyttäytymästä kodissaan. + +Kerrotaan, että kun Gösta sinä iltana talosta lähtiessään sulki eteisen +oven, niin hän näki pari kolme rekeä tulevan Borgin pihaan. Hän +katsahti pientä naista, joka istui etumaisessa reessä. Jos hän jo +ennestäänkin oli synkkä, niin vielä synkemmäksi hän tämän nähdessään +tuli. Hän kiiruhti pois, ettei häntä tunnettaisi, mutta onnettomuuden +aavistus täytti hänen mielensä. Olivatko juuri nuo äskeiset puheet +mananneet tänne tämän naisen? Ei onnettomuus mene ilman toista +onnettomuutta. + +Mutta palvelijat kiiruhtivat ulos, rekipeitot päästettiin, vällyt +leväytettiin auki. Ken oli tuo tulija? Kuka oli tuo pieni nainen, joka +nyt nousi seisomaan reessä? Ah, se on todellakin itse Märta Dohna, tuo +kuuluisa kreivitär! + +Hän oli naisista hupaisin ja huimamielisin. Maailman ilo oli nostanut +hänet valtaistuimelleen ja kruunannut hänet kuningattarekseen. Leikit +ja sulohymyt olivat hänen alamaisiaan. Soitto ja tanssi ja seikkailu +olivat sattuneet hänen osakseen silloin, kun elämän arpaa heitettiin. + +Hän oli nyt jo melkein viisissäkymmenissä, mutta hän oli niitä +viisaita, jotka eivät laske vuosien lukua. "Se, jonka jalka ei nouse +tanssiin tai suu sula hymyyn", hän sanoi, "on vanha. Se tuntee vuosien +kamalan painon, mutta en minä." + +Ilolla ei suinkaan ollut vakaata valtaistuinta hänen nuoruutensa +päivinä, mutta vaihtelu ja epävarmuus lisäsivät vain elämän +suloisuutta. Ilon perhossiipinen majesteetti piti yhtenä päivänä +kahvikekkerit hovinaisten saleissa Tukholman linnassa ja tanssi +huomispäivänä hännystakissa ja pahkasauva kourassa Pariisissa. Se +käväisi Napoleonin kenttäleirissä, se matkasi Nelsonin laivastossa +sinisellä Välimerellä, se käväisi Wienin kongressissa, se uskalsi +Brysseliin tanssiaisiin erään kuuluisan taistelun edellisenä yönä. + +Ja missä ikinä ilo oleksi, siellä oli Märta Dohna, hänen +valiokuningattarensa. Soitellen, tanssien, ilveillen samosi kreivitär +Märta ympäri maailmaa. Mitä ei hän olisi nähnyt, mitä elänyt? Hän oli +tanssinut kumoon valtaistuimia, pelannut écartéta[10] ruhtinaskunnista, +sytytellyt pilahuulin hävittäviä sotia! Hilpeyttä ja hullutusta oli +hänen elämänsä ollut ja oli edelleen oleva. Ei ollut hänen ruumiinsa +liian vanha tanssimaan, ei hänen sydämensä liian vanha lempimään. +Milloin hän väsyisi naamiaisiin ja huvinäytelmiin, hupaisiin tarinoihin +ja kaihoisiin lauluihin? + +Kun ilo joskus jäi kodittomaksi maailmassa, joka oli muuttunut +sotatantereeksi, se vetäytyi pitemmäksi tai lyhemmäksi aikaa vanhaan +kreivinhoviin Lövenin pitkän järven rannalle. Samoin matkasi +kreivitärkin sinne silloin, kun ruhtinaat ja hovit kävivät hänestä +pyhän allianssin aikana liian synkiksi. Tällaisella käynnillä hän oli +nähnyt hyväksi ottaa Gösta Berlingin kotiopettajaksi pojalleen. +Kreivitär viihtyi kyllä täällä pohjoisessa. Missään ei ilolla ollut +ihanampaa valtakuntaa. Siellä oli laulua ja soittoa, seikkailunhaluisia +miehiä ja kauniita, iloisia naisia. Siellä siltä ei puuttunut pitoja ja +tanssiaisia, ei venematkoja kuutamoisilla järvillä, ei rekiretkiä halki +tummain metsäin, ei myöskään sydäntä järisyttäviä tapahtumia ja +rakkauden tuskaa ja vaivaa. + +Mutta tyttärensä kuoltua oli kreivitär lakannut käymästä Borgissa. Hän +ei ollut nähnyt sitä viiteen vuoteen. Nyt hän tuli katsomaan, jaksoiko +hänen miniänsä elää kuusikkojen, karhujen ja lumikinosten keskellä. +Hänestä oli hänen velvollisuutensa mennä katsomaan, eikö tuhma Henrik +ollut jo kiduttanut kuivuudellaan nuorta kreivitärtä kuoliaaksi. Nyt +hän tahtoi tulla kotirauhan laupiaaksi enkeliksi. Päivänpaiste ja onni +oli tuotu mukaan ladottuina hänen neljäänkymmeneen nahkaiseen +matkalaukkuunsa, hupi oli hänen kamarineitsyensä, pila hänen kuskinsa, +leikki hänen seuranaisensa. + +Ja kun hän juoksi ylös portaita, otettiin hänet avosylin vastaan. Hänen +entinen huoneensa alakerrassa odotti häntä. Hänen palvelijansa, +seuranaisensa ja kamarineitsyensä, hänen neljäkymmentä nahkaista +matkalaukkuaan, hänen kolmekymmentä hatturasiaansa, hänen +toalettivehkeensä, monet saalinsa ja turkkinsa, kaikki ne saatiin +vähitellen huoneeseen. Siitäkös riitti touhua ja hälinää! Ovet +paukkuivat ja portaissa juostiin. Kyllä näki, että kreivitär Märta oli +tullut. + + * * * * * + +Oli kerran keväinen ilta, oikein kaunis ilta, vaikkei vielä ollut kuin +huhtikuu parhaillaan, eikä jää ollut vielä lähtenyt. Mamselli Marie oli +avannut ikkunansa. Hän istui huoneessaan, näppäili kitaraansa ja +lauloi. + +Hän oli niin kiintynyt kitaraansa ja muistoihinsa, ettei huomannut, +että vaunut vierivät tiellä ja pysähtyivät tuvan eteen. Vaunuissa istui +kreivitär Märta, ja hänestä oli aika hauskaa nähdä, kuinka mamselli +Marie istui ikkunassaan, kitaranauha kaulassa ja silmät käännettyinä +taivasta kohti, ja lauloi vanhoja, kuluneita rakkauslauluja. + +Viimein laskeusi kreivitär vaunuista ja meni tupaan, jossa nuo kiltit +tytöt istuivat peitettä tikkaamassa. Hän ei ollut koskaan ollut kopea: +vallankumouksen tuuli oli puhaltanut häneen ja täyttänyt hänen +keuhkonsa raikkaalla ilmalla. + +Hän ei voinut sille mitään, että oli kreivitär, oli hänen tapanaan +sanoa; mutta joka tapauksessa hän aikoi elää sellaista elämää, joka +häntä miellytti. Hänellä oli yhtä hauska talonpoikaishäissä kuin +hovitanssiaisissa. Hän näytteli hovinäytelmiä piioilleen, kun ei muita +katselijoita ollut saapuvilla, ja toi tullessaan riemua seuraan, mihin +kulloinkin ilmestyi pienine somine kasvoineen ja kuohuvine +elämäntunteineen. + +Hän tilasi peitteitä Moreuksen rouvalta ja kehui tyttäriä. Hän katseli +ruususarkaa ja kertoi matkaseikkailujaan. Hänellä oli aina seikkailuja, +tällä kreivittärellä. Ja viimein hän tohti nousta ullakon portaille, +jotka olivat pelottavan jyrkät ja kaidat, ja meni mamselli Marien luo +hänen päätykamariinsa. + +Siellä hän väläytteli mustia silmiään tuon yksinäisen pikku olennon +edessä ja antoi sulosointuisen äänensä hyväillä tämän korvia. + +Hän osti Marielta uutimia. Hän ei voinut elää Borgissa, jollei hänen +kaikissa ikkunoissaan ollut suomussilmäisiä verhoja ja joka pöydällä +mamselli Marien virkkaamaa liinaa. + +Hän lainasi sitten hänen kitaraansa ja lauloi hänelle riemusta ja +rakkaudesta. Ja hän kertoi hänelle juttuja, ja mamselli Marie huomasi +ennen pitkää liitävänsä keskellä hauskaa, humuavaa maailmaa. Ja +kreivittären nauru oli sellaista musiikkia, että kohmettuneet lintuset +ruususaralla alkoivat sen kuullessaan laulaa, ja hänen kasvonsa, jotka +tuskin enää olivat kauniit -- sillä ihomaali oli turmellut hipiän, ja +suupielissä oli aistillisuuden piirteitä -- näyttivät mamselli Mariesta +niin kauniilta, että hän ihmetteli, kuinka pikku peili hennoo ne +jälleen kadottaa, saatuaan ne kerran kiiltävälle pinnalleen +vangituiksi. + +Lähtiessään hän suuteli mamselli Marieta ja pyysi tätä käymään +Borgissa. + +Mamselli Marien sydän oli autio kuin pikku pääskysten pesä +joulunaikaan. Hän oli vapaa, mutta hän halusi kahleita kuin vanhuuden +päivillä vapaaksi päästetty orja. + +Nyt koittivat taaskin riemun päivät ja surun päivät mamselli Marielle; +mutta ei pitkät, ainoastaan kahdeksan lyhyttä päivää. + +Kreivitär nouti hänet vähän väliä Borgiin. Hän näytteli hänelle +huvinäytelmiään ja kertoi kosijoistaan, ja mamselli Marie nauroi niin, +ettei siten ollut ikänään nauranut. Heistä tuli iki-hyvät ystävät. +Kreivitär sai pian tietää kaikki nuoresta urkujenrakentajasta ja +jäähyväisistä. Ja hämärissä hän antoi mamselli Marien istua sinisen +pikku kabinetin ikkunakomerossa. Ja hän pujotti kitarannauhan hänen +kaulaansa ja sai hänet laulamaan lemmenlauluja. Sitten istui kreivitär +katsellen, miten ikäneidon kuiva, laiha vartalo ja pieni, ruma pää +kuvastuivat punaista iltavalaistusta vasten, ja hän sanoi, että +mamselliraukka muistuttaa riutuvaa linnanneitoa. Mutta jokainen laulu +tarinoi hellistä paimenista ja julmista paimentytöistä, ja mamselli +Marien ääni oli kovin ohut ja kovin kimeä, ja voi hyvin ymmärtää, että +kreivitär iloitsi sellaisesta ilveilystä. + +Ja sitten hommattiin Borgiin kemut, kuten luonnollista, koska kerran +kreivin äiti oli tullut kotiin. Ja oli hauskaa kuten tavallisesti. +Vierasjoukko ei ollut kuitenkaan suuri. Sinne oli kutsuttu ainoastaan +oman pitäjän väkeä. + +Ruokasali oli alakerrassa, ja illallisen jälkeen sattui, etteivät +vieraat nousseet yläkertaan, vaan jäivät alas kreivitär Märtan +huoneisiin, jotka olivat ruokasalin takana. Ja kreivitär sai käsiinsä +mamselli Marien kitaran ja alkoi laulaa vieraille. Hän oli hupainen +nainen, tuo kreivitär, ja osasi matkia ketä tahansa. Nyt hänen päähänsä +pälkähti matkia mamselli Marieta. Hän kohotti silmänsä taivasta kohti +ja alkoi ohuella, kimakalla lapsenäänellä laulaa. + +"Älkäähän, kreivitär!" rukoili Marie. + +Mutta kreivittärellä oli hauskaa, ja vieraat eivät voineet olla +nauramatta, niin surkeata kuin se olikin mamselli Marien kannalta. + +Kreivitär otti käsityölippaasta kourallisen kuihtuneita ruusunlehtiä, +astui traagillisin elein mamselli Marien luo ja lauloi syvästi +liikuttuneella äänellä: + + "Sa lähdet pois. Tervetuloa taas! + Ole, rakkahin, murheita vailla! + Äl' unhoita armasta tuttavaas, + joka huokaa Vermlannin mailla!" + +Sitten hän ripotteli ruusunlehdet hänen päähänsä. Ihmiset nauroivat; +mutta mamselli Marie raivostui. Näytti kuin hän olisi tahtonut repiä +kreivittäreltä silmät päästä. + +"Sinä olet huono nainen, Märta Dohna", hän sanoi. "Kenenkään +kunniallisen naisen ei sopisi seurustella sinun kanssasi." + +Kreivitär Märta suuttui nyt hänkin. + +"Ulos, mamselli!" hän sanoi. "Olen kyllästynyt hupsutuksiisi." + +"Kyllä minä menenkin", sanoi mamselli Marie, "mutta ensin minun pitää +saada maksu liinoista ja uutimista, jotka olet tänne ripustellut." + +"Vanhoista rääsyistä!" huusi kreivitär. "Tahtooko hän maksua +sellaisista rääsyistä? Ota ja vie ne! En tahdo nähdä niitä enää +silmissäni! Ota heti ja vie!" + +Sitten nakkaa kreivitär hänelle liinat ja repii alas uutimet, sillä nyt +hän on raivon vallassa. + +Seuraavana päivänä pyysi nuori kreivitär anoppiaan sopimaan mamselli +Marien kanssa; mutta kreivitär ei tahtonut. Hän oli kyllästynyt +mamselliin. + +Elisabet kreivitär lähti silloin itse ja osti mamselli Marielta koko +uudinvaraston ja koristi niillä kaikki yläkerran ikkunat. Niin mamselli +Marie tyytyi ja sai hyvityksen. + +Kreivitär Märta laski sitten monta kertaa leikkiä miniänsä +mieltymyksestä suomusneuleihin. Hän osasi myös kätkeä vihansa -- +säilyttää sitä tuoreena ja uutena vuosikausia. Hän oli varsin lahjakas +nainen. + + + + + + +JÄLKIMMÄINEN OSA + + + + +Ensimmäinen luku + +KRISTOFFER-SERKKU + + +Heillä oli vanha petolintu siellä kavaljeerien rakennuksessa. Hän istui +aina uuninnurkassa ja vaali takkavalkeaa, ettei se päässyt sammumaan. +Pörröinen ja harmaa hän oli. Pieni pää, jossa oli iso nokka ja sammuvat +silmät, nuokkui surullisesti pitkän, laihan kaulan päässä, joka pisti +esiin tuuheasta turkinkauluksesta. Sillä petolintumme kulki turkki +yllään sekä kesällä että talvella. + +Muinoin hän oli kuulunut siihen parveen, joka samosi suuren keisarin +seurassa saalista ajaen yli Euroopan; mutta hänen nimeään ja arvoaan ei +kukaan nykyjään uskalla käydä arvailemaan. Vermlannissa tiedettiin +vain, että hän oli ollut noissa suurissa sodissa, että hän oli +mahtavasti riehunut jylisevissä taisteluissa ja että hänen vuoden 1815 +jälkeen täytyi suunnata siipiensä lento pois kiittämättömästä +isänmaastaan. Hän sai suojaa Ruotsin kruununprinssin hovissa ja tämä +neuvoi häntä kaukaiseen Vermlantiin. Sellainen oli aika, että hän, +jonka nimi muinoin oli pannut maailmat vapisemaan, sai nyt olla +iloinen, kun ei kukaan tuntenut enää hänen nimeään, tuota aikoinaan +niin pelättyä. + +Hän oli kunniasanalla luvannut kruununprinssille, ettei lähtisi +Vermlannista eikä mainitsisi tarpeettomasti kuka oli. Ja niin hänet +lähetettiin Ekebyhyn, kädessään kruununprinssin omakätinen kirjelmä +majurille, jossa suositeltiin häntä mitä lämpimimmin. Silloin aukaisi +kavaljeerirakennus hänelle ovensa. + +Aluksi arvailtiin innokkaasti, kuka oli tuo kuuluisuus, joka +kätkeytyi uuden, tekaistun nimen taakse. Mutta vähitellen hän +muuttui kavaljeeriksi ja vermlantilaiseksi. Kaikki sanoivat häntä +Kristoffer-serkuksi, tietämättä oikein kuinka hän oli saanut juuri +tämän nimen. + +Mutta ei ole petolinnun hyvä elää häkissä. Ymmärtää, että se on +tottunut muuhun kuin hyppäämään pienalta pienalle ja ottamaan ruokansa +hoitajan kädestä. Alituinen kuolemanvaara on muinoin sytyttänyt hänen +valtimonsa tuleen. Häntä iljettää tämä untelo rauha. + +On kyllä totta, etteivät nuo toisetkaan kavaljeerit olleet juuri kesyjä +lintuja; mutta kenenkään veri ei ollut kiehunut niin kuumana kuin +Kristoffer-serkun. Vain karhunjahti saattoi elähyttää hänen +lamaantunutta elinintoaan, karhunjahti tahi nainen, yksi ainoa nainen. + +Hän oli vironnut henkiin kymmenen vuotta sitten nähtyään ensi kerran +Märta-kreivittären, joka silloin jo oli leski. Nainen, vaihtelevainen +kuin sotaonni, kiihoittava kuin vaara, räiskyvä, ylimielinen olento -- +sotaurho rakasti häntä. + +Ja nyt hän istui siellä ja vanheni ja harmeni voimatta pyytää häntä +vaimokseen. Hän ei ollut nähnyt häntä viiteen vuoteen. Hän kuihtui ja +riutui vitkalleen, niin kuin vangitut kotkat riutuvat. Vuosi vuodelta +hän kävi yhä kuivemmaksi ja viluisemmaksi. Hänen täytyi piiloutua +paremmin turkkiinsa ja vääntäytyä lähemmäksi takkaa. + + * * * * * + +Niin hän istuu siellä, viluisena, pörröisenä ja harmaana senkin päivän +aamuna, jonka iltana pääsiäispaukut ammutaan ja poltetaan pääsiäisakka. +Kavaljeerit ovat kaikki kylillä, mutta hän istuu kotona uuninnurkassa. + +Oi, Kristoffer-serkku, Kristoffer-serkku, etkö sinä sitä tiedä? + +Hymyillen on tullut viettelevä kevät. + +Hereille kapsahtaa luonto untelosta unestaan, ja sini-ilmoissa +hulmuavat perhossiipiset henget huimassa leikissä. Lukemattomina kuin +villipensaan ruusut kimmeltävät heidän muotonsa ylhäältä hattaroiden +lomista. + +Maa, suuri emo, alkaa elää. Huimana kuin lapsi hän nousee kevätvirran +kylvystä, kevätsateiden vihman alta. Kivet ja multa kimaltavat halusta. +"Ylös, elon kiertokulkuun!" riemuitsee pieninkin hiukkanen. "Me +matkaamme kuin siivet kirkkaassa ilmassa. Me helotamme nuorten tyttöjen +punehtuvilla poskilla." + +Kevään hupaisat henget uivat ilman ja veden mukana ruumiiseen, hyppivät +kuin ankeriaat veressä, panevat sydämen ailahtamaan. Samaa ääntä on +kaikkialla. Sydämiin ja kukkiin, kaikkeen, joka häilyy ja väräjää, +tarttuvat nuo perhossiipiset ja soittavat yhä kuin tuhansin +myrskynkelloin: "Intoa ja iloa, huvia ja iloa! Tullut on hän, hymyilevä +kevät!" + +Mutta Kristoffer-serkku istuu sopessaan eikä ymmärrä mitään. Hän nojaa +päänsä jäykistyneihin sormiinsa ja uneksii kuulatuiskuista ja +taistotanterella kasvaneesta kunniasta. Sisäisen silmänsä eteen hän +loihtii laakereita ja ruusuja, jotka eivät kukoistaakseen kaipaa kevään +vienoa ihanuutta. + +Sääli on kumminkin häntä, tuota yksinäistä, vanhaa tungeksijaa, joka +istuu ylhäällä kavaljeerien rakennuksessa, ilman kansaa, ilman maata; +sääli häntä, joka ei koskaan kuule kotimaansa kielen sointua, häntä, +joka saa nimettömän haudan Bron kirkkomaalla. Voiko hän mitään sille, +että on kotka ja syntynyt vainoamaan, tappamaan? + +Oi, Kristoffer-serkku, olet jo kyllin kauan istunut uneksien +kavaljeerirakennuksessa! Nouse ja juo elämän pulppuavaa viiniä uljaiden +linnojen saleissa. Tiedä, serkku Kristoffer, että tänä päivänä on +majurille tullut kirje, kuninkaallinen kirje, joka on suljettu Svean +kuningaskunnan sinetillä. Se on osoitettu majurille, mutta sisältö +koskee sinua. Merkillistä nähdä kuinka sinä, vanha petolintu, luet +kirjettä. Silmä syttyy loistoon ja pää kohoaa. Näet häkin ovien +avautuvan ja avaruuden leviävän kaipaavien siipiesi nousta. + + * * * * * + +Kristoffer-serkku kaivaa ja penkoo vaatekirstunsa pohjia. Hän vetää +esiin kultakoristeisen univormunsa, jota on säilyttänyt kuin +silmäteräänsä, ja pukeutuu siihen. Hän painaa töyhtökorskan hatun +päähänsä ja kiitää pian Ekebystä pois, ratsastaen mainiolla valkealla +ratsullaan. + +Tämä on toki toista kuin istua viluisena uuninnurkassa. Nyt näkee +hänkin, että kevät on tullut. + +Hän kohottautuu satulassa ja laskee laukkaa. Turkitettu dolma, +husaarijakku hulmuaa. Lakin töyhtö häilyy. Nuortunut on mies kuten +maaemo itse. Herännyt on hän pitkästä talvesta. Vanha kulta voi vielä +välähdellä. Nuo rohkeat sotilaskasvot ovat kolmikulmaisen lakin alla +ylväs näky. + +Ihmeellistä on hänen ratsastuksensa. Maasta pulppuaa puroja, ja +vuokkoja versoo mistä hän ratsastaa. Muuttolinnut kirkuvat ja +riemuitsevat vapautetun vangin ympärillä. Koko luonto yhtyy hänen +iloonsa. + +Komeana kuin triumfaattori hän tulee. Itse kevät ratsastaa edeltä +väikkyvällä pilvellä. Kevyt ja ilmava on hän, tuo valon henki. Hänellä +on käyrätorvi huulillaan, ja hän hypähtelee ilosta, keikkuen ylös alas +satulassaan. Ja Kristoffer-serkun ympärillä tepastelee esikunta vanhoja +asetovereja hevosineen: onni on varpaillaan satulassa, ja kunnia uljaan +juoksijansa selästä, ja rakkaus kiitää tulisella Arabian orhilla. +Ihmeellistä on ratsastus; ihmeellinen ratsastaja. Kielitaitoinen +lahorastas huutaa hänelle: + +"Kristoffer-serkku, Kristoffer-serkku. Minne ratsastat? Minne +ratsastat?" + +"Borgiin kosimaan, Borgiin kosimaan", vastaa Kristoffer-serkku. + +"Älä mene Borgiin, älä mene Borgiin! Poikamiehellä ei surua", huutaa +lahorastas perästä. + +Mutta hän ei kuule varoitusta. Hän karauttaa mäet ylös, mäet alas, +kunnes vihdoinkin saapuu perille. Hän hypähtää alas satulasta, ja hänet +viedään saliin kreivitärten luo. + +Kaikki käy hyvin. Märta-kreivitär on hänelle armollinen. +Kristoffer-serkku näkee kyllä, ettei kreivitär halua kieltäytyä +kantamasta hänen loistavaa nimeään eikä hallitsemasta hänen linnassaan. +Soturi puhelee ja lykkää tuonnemmaksi sen hurman hetken, jolloin hän on +näyttävä kreivittärelle kuninkaallisen kirjeen. Hän nauttii tästä +odotuksesta. + +Kreivitär pakisee ja hauskuuttaa häntä tuhansin jutuin. +Kristoffer-serkku nauraa kaikelle, ihmettelee kaikkea. Mutta koska he +istuvat eräässä niistä huoneista, joihin kreivitär Elisabet on +ripustanut mamselli Marien uutimia, alkaa kreivitär kertoa myöskin +niistä. Ja hän vääntää tapahtuman niin hauskaksi kuin voi. + +"Nähkääs", hän sanoo lopulta, "niin ilkeä minä olen. Täällä riippuvat +nyt nämä uutimet, jotta joka päivä ja joka hetki ajattelisin +syntiäni. Se on tavatonta parannuksen tekoa. Hyi näitä kauhistavia +suomusneuleita!" + +Suuri Kristoffer-serkku katsoo häneen palavin silmin. + +"Minä olen myöskin vanha ja köyhä", hän sanoo, "ja olen kymmenen vuotta +istunut takan ääressä kaivaten rakastettuani. Nauraako armollinen +kreivitär sillekin?" + +"Oh, se on toinen asia", huudahtaa kreivitär. + +"Jumala on ottanut minulta onnen ja isänmaan ja pakottanut minut +syömään vierasta leipää", sanoo Kristoffer-serkku vakavasti. "Minä olen +saanut oppia kunnioittamaan köyhyyttä, minä." + +"Oh, tekin", huudahtaa kreivitär kohottaen käsiään. "Miten ihmiset ovat +hurskaita. Ah, miten ihmiset ovat tulleet hurskaiksi!" + +"Niin", sanoo Kristoffer-serkku, "pankaa mieleenne, kreivitär, että jos +Jumala antaa minulle vielä kerran rikkautta ja valtaa, niin osaanpa +käyttää niitä paremmin kuin jakaa ne jonkun maailmannaisen kanssa, +tuollaisen maalatun, sydämettömän marakatin, joka pilkkaa köyhyyttä." + +"Olettepa vallan oikeassa, Kristoffer-serkku." + +Ja niin marssii Kristoffer-serkku ulos huoneesta ja ratsastaa takaisin +Ekebyhyn; mutta henget eivät seuraa häntä, lahorastas ei huuda hänelle, +eikä hän enää voi nähdä hymyilevää kevättä. + +Ekebyhyn hän tuli juuri kun pääsiäispaukut piti laukaistaman ja +pääsiäisakka poltettaman. Pääsiäisakka on suuri olkinukke, jonka +riepunaamaan on hiilellä piirretty silmät, nenä ja suu. Ja yllään sillä +on ruotuämmän joutovaatteet. Pitkävartinen hiilihanko ja luuta on +asetettu sen viereen, ja rasvasarvi riippuu sen kaulassa. Se on aivan +valmis Kyöpelin matkalle. + +Majuri Fuchs lataa pyssynsä ja laukoo sen kerta toisensa jälkeen +suoraan ilmaan. Kuiva risurovio sytytetään, noita-akka heitetään tuleen +ja palaa iloisesti hulmuten. Kavaljeerit kyllä tekevät kaiken +voitavansa hävittääkseen pahuuden voimia vanhalla koetellulla +tavallaan. + +Kristoffer-serkku seisoo ja katsoo tuikeasti roviota. Äkkiä hän tempaa +suuren kuninkaallisen kirjeen hihansa käänteestä ja nakkaa sen tuleen. +Jumala yksin tietää, mitä hän ajatteli. Kenties hän kuvitteli, että +Märta kreivitär itse paloi tuossa roviolla. Kenties hän ajatteli, että +koska se nainen sittenkin oli vain rääsyjä ja olkia, niin ei maailmassa +enää ollut mitään muutakaan arvokasta. + +Hän menee takaisin kavaljeerirakennukseen, sytyttää takkavalkean ja +kätkee univormunsa. Ja niin hän jälleen asettuu uuninnurkkaan, ja päivä +päivältä hän käy yhä pörröisemmäksi ja harmaammaksi. Hän riutuu +vitkalleen siinä, kuten vanhat kotkat riutuvat vankeudessa. + +Hän ei ole enää vanki; mutta hän ei huoli käyttää vapauttaan. Avaruus +on hänelle avoinna. Taistelutanteret, kunnia, elämä odottavat häntä. +Mutta hänellä ei ole enää voimia levittää siipiään lentoon. + + + + +Toinen luku + +ELÄMÄN POLUT + + +Raskaat ovat ne tiet, joita ihmisten on vaellettava maan päällä. + +Erämaan teitä, järvien teitä, tunturien teitä. + +Miksi saa niin moni suru käydä häiritsemättä, kunnes se eksyy erämaahan +tahi vaipuu järveen tai suistuu tunturilta? Missä ovat pienet kukkasten +poimijattaret, missä ovat pienet satuprinsessat, joiden askelilla +ruusuja kasvaa, missä ovat ne, joiden pitäisi siroitella kukkasia +raskaille teille? + +Nyt on Gösta Berling, runoilija, päättänyt mennä naimisiin. Hän etsii +vielä vain morsianta, joka on kyllin köyhä, kyllin halpa, kyllin +hyljeksitty hullun papin vaimoksi. + +Kauniit ja jalot naiset ovat rakastaneet häntä, mutta älkööt he +yrittäkö kilpailla hänen suosiostaan. Hyljätty valitsee hyljättyjen +joukosta. + +Kenet hän valitsee, ketä hän etsii? + +Ekebyssä käy joskus vastoja kaupalla köyhä tyttö yksinäisestä +metsäkylästä, joka on kaukana vuorien keskellä. Tässä kylässä, jossa +vallitsee alinomainen köyhyys ja suuri kurjuus, on monta, joilla ei ole +täyttä ymmärrystä, ja vastatyttö on yksi niitä. + +Mutta kaunis hän on. Hänen runsas, musta tukkansa on niin paksuilla +palmikoilla, että ne tuskin mahtuvat hänen päähänsä, hänen poskensa +ovat hienosti pyöristyneet, nenä suora ja parhaan kokoinen, silmät +siniset. Hän on sitä surumielistä, madonnamaista kaunotartyyppiä, +jollaista vielä näkee Lövenin pitkän järven rannoilla. + +No, siinähän se nyt on se Göstan morsian -- hassahtavasta vastatytöstä +tulee mainio hullun papin vaimo, niin ettei paremmasta apua. + +Göstan ei tarvitse muuta kuin matkata Karlstadiin ostamaan sormuksia, +ja sitten olkoon Lövenin rannalla taas ilon päivä. Naurakoot ihmiset +vielä kerran Gösta Berlingille, kun tämä kihlaa vastatytön ja viettää +häitä hänen kanssaan! Naurakoot vain! Onko hän ikänään keksinyt +hauskempaa kujetta? + +Eikö hyljätyn pidä polkeman hyljätyn tietä, vihan tietä, surun tietä, +onnettomuuden tietä! Mitäpä haittaa jos hän suistuu, jos hän turmeltuu? +Onko ketään joka huolii häntä hillitä? Onko ketään joka ojentaa hänelle +ohjaavan kätensä tai virkistävän juoman? Missä ovat pienet kukkasten +poimijattaret, missä ovat pienet satuprinsessat, missä ovat ne, joiden +pitäisi sirotella ruusuja raskaille teille? + +Ei, ei, nuori, lempeä Borgin kreivitär ei suinkaan häiritse Gösta +Berlingiä hänen aikeissaan. Hänenhän on ajateltava mainettaan, +ajateltava miehensä vihaa ja anoppinsa vihaa; ei, hän ei yritäkään +pidättää Göstaa. + +Pitkän jumalanpalveluksen aikana Svartsjön kirkossa hän painaa päänsä +alas, panee kätensä ristiin ja rukoilee Göstan puolesta. Unettomina +öinä hän usein itkee ja pelkää hänen tähtensä, mutta hän ei sirottele +kukkia hyljätyn tielle eikä anna pisaraa vettä janoavalle. Hän ei +ojenna kättään vetääkseen toista perikadon partaalta. + +Gösta Berling ei huoli verhota valittuaan silkkiin eikä koruihin. Hän +antaa tämän kaupustella vastoja talosta taloon entiseen tapaan, mutta +sitten kun hän on kutsunut kaikki seudun mainittavat miehet ja naiset +suuriin kemuihin Ekebyhyn, sitten hän julkaisee kihlauksensa. Silloin +hän kutsuu hänet keittiöstä saliin sellaisena kuin hän on +taivalluksensa jäljiltä, tien pöly ja lika vaatteissaan, ehkä +rääsyisenä, ehkä hiukset pörröisinä, silmissä sekava ilme ja yhtä +sekava sanatulva huulilla. Ja hän kysyy vierailta, eikö hän nyt ole +valinnut sopivaa morsianta, eikö hullun papin pidä ylpeillä niin +kauniista morsiamesta, tästä lempeästä madonnan muodosta, näistä +sinisistä, haaveellisista silmistä. + +Hän oli aikonut olla hiiskumatta tästä kenellekään ennen aikojaan, +mutta hän ei pystynyt varjelemaan salaisuuttaan, ja niin sai myös nuori +kreivitär Dohna sen tietoonsa. + +Mutta mitä hän voi tehdä estääkseen Göstaa? Kihlauspäivä on tullut, sen +myöhä hämärän hetki on käsissä. Kreivitär seisoo ikkunan edessä +sinisessä kabinetissa ja katsoo pohjoiseen. Hän on melkein näkevinään +Ekebyn, vaikka kyyneleet ja sumu peittävät hänen näköalansa. Yhtä +kaikki hän näkee selvään, miten iso kolmikerroksinen rakennus loistaa +kolmine valaistuine ikkunariveineen, hän kuvittelee, miten samppanja +kaadetaan laseihin, miten maljahuuto raikuu ja hän, Gösta Berling, +ilmoittaa kihlauksensa, hänen ja vastatytön liiton. + +Jos hän nyt olisi lähellä Göstaa ja panisi aivan hiljaa kätensä hänen +käsivarrelleen tai vain soisi hänelle ystävällisen katseen, niin eiköpä +Gösta kääntyisi huonolta hyljeksittyjen tieltä? Jos kerran kreivittären +lausuma sana oli ajanut hänet niin epätoivoiseen tekoon, niin eikö myös +hänen sanansa voisi häntä hillitä? + +Häntä kauhistuttaa rikos, jonka Gösta aikoo tehdä tuota kovaonnista +lapsiparkaa kohtaan. Häntä pöyristyttää synti tuota poloista raukkaa +kohtaan, joka nyt tulee houkutelluksi rakastamaan Göstaa, ehkäpä vain +yhden päivän pilan tähden. Kenties häntä myös nyt kahta enemmän +kauhistuttaa rikos, jonka Gösta tekee itseään kohtaan -- tuo tyttö +tulee kytketyksi kuin painava kahle hänen elämäänsä ja riistää hänen +hengeltään korkeuteen pääsyn voimat. + +Ja kaikkeen oli kreivitär syynä. Hän oli syössyt tuomitsevalla +sanalla Göstan huonolle tielle. Hän, joka oli tullut siunaamaan, +lientämään, miksi juuri hän oli vääntänyt vielä lisäokaan syntisen +orjantappuraiseen kruunuun? + +No niin, nyt hän tietää, mitä hänen on tehtävä. Hänpä menee ja +valjastuttaa mustat hevoset reen eteen ja ajaa hurauttaa Lövenin yli, +ryntää Ekebyn hoviin, asettuu Gösta Berlingin eteen ja sanoo hänelle, +ettei hän halveksi häntä, ettei hän tiennyt mitä puhui karkottaessaan +hänet kotoaan... Ei, hänen on sittenkin mahdoton tehdä niin, hän +häpeäisi eikä uskaltaisi virkkaa sanaakaan. Hänhän oli naimisissa ja +hänen piti varjella itseään panettelulta ja juoruilta. Mutta kuinka +sitten kävisi Gösta Berlingin? + +Hänen on lähdettävä. + +Sitten hän ajattelee, että sellainen matka on mahdoton. Tänä vuonna ei +enää yksikään hevonen voi päästä Lövenin yli. Jää sulaa, se on jo +irtautunut maasta. Se on vapaana, puhkeillut, kamalan näköinen. Vesi +porisee ylös ja alas railoista, paikoin se on kokoontunut mustiksi +lammikoiksi, toisin paikoin jää on hohtavan valkeaa. Enimmäkseen se on +kumminkin harmaata, likaista sulavasta lumesta, ja tiet kuultavat +pitkinä, mustina juovina sen pinnalla. + +Miten hän voi ajatellakaan moista matkaa? Vanha Märta-kreivitär, hänen +anoppinsa, ei millään ehdolla sallisi hänen sitä tehdä. Koko illan +hänen on istuttava kreivittären vieressä salissa ja kuunneltava vanhoja +hovijuttuja, jotka ovat vanhuksen suurin ilo. + +Mutta yö tulee, ja hänen miehensä on poissa; nyt hän on vapaa. + +Hevosella hän ei voi mennä, palvelijoita hän ei tohdi pyytää mukaansa, +mutta tuska ajaa hänet kotoa ulkosalle. Hän ei muuta voi. + +Raskaita ovat ne tiet, joita ihmiset maan päällä vaeltavat: erämaan +teitä, järvien teitä, tunturien teitä. + +Mutta tuota öistä tietä yli sulavan jään, mihin minä sitä vertaisin? +Eikö se ole juuri se tie, jota pienten kukkainpoimijatarten on käytävä, +epävarma, keinuva, liukas tie, niiden polku jotka tahtovat lääkitä +iskettyjä haavoja, niiden polku jotka tahtovat hyvittää vääryydet; +kevyen jalan, nopean silmän ja uljaan, rakastavan sydämen polku? + +Puoliyö oli jo ohi, kun kreivitär viimein pääsi Ekebyn rantaan. Hän oli +lankeillut jäällä, hän oli hyppinyt railojen yli, hän oli juosten +ylittänyt sellaiset paikat, joissa jalanjäljen täytti pulppuava vesi, +hän oli liukastunut, hän oli ryöminyt. + +Se oli ollut raskasta vaellusta; hän oli itkenyt kulkiessaan. Hän oli +märkä ja väsynyt, ja pimeys, kolkkous ja autius olivat tuoneet mieleen +kamalia ajatuksia. + +Ekebyn rannassa hänen täytyi kahlata jalansyvyisessä vedessä +päästäkseen maalle. Ja tultuaan rannalle hän ei saattanut muuta kuin +istahtaa rannan kivelle ja itkeä väsymystään ja avuttomuuttaan. + +Raskaita teitä vaeltavat ihmisten lapset, ja joskus pienet +poimijattaret vaipuivat kukkaskoriensa viereen, juuri saavuttuaan +tielle, jolle aikovat kukkia sirotella. + +Tämä nuori, ylhäinen nainen oli kuin olikin pieni rakastettava +sankaritar. Ei hän ollut kulkenut sellaisia teitä ennen kotimaassaan. +Ehkäpä hän nyt, istuessaan tämän kauhean, hirvittävän järven rannalla +märkänä, uupuneena, onnettomana, ajatteli eteläisen isänmaansa +lempeitä, kukkasten reunaamia polkuja. + +Voi, ei häntä liikuta nyt etelä, ei pohjola. Hän on keskellä elämää. +Hän ei itke koti-ikävää. Hän itkee, tuo pikku kukkastenpoimija, tuo +pieni sankaritar sitä, että on niin uupunut ettei ehdi sen tielle, +jolle tahtoo kukkia sirotella. Hän itkee siksi, että luulee tulleensa +liian myöhään. + +Silloin juoksee väkeä rannalle. He kiiruhtavat hänen ohitseen häntä +huomaamatta, mutta hän kuulee heidän sanansa: + +"Jos pato särkyy, menee paja", sanoo joku. "Ja mylly ja verstaat ja +seppien asumukset", lisää toinen. + +Silloin hän rohkaistuu jälleen, nousee ja seuraa heitä. + + * * * * * + +Ekebyn mylly ja paja olivat kaidalla niemellä, jonka ympäri kiertää +pauhaava Björksjön-joki. Se tulee viuhuen nientä kohti, ylemmän, +valtavan kosken valkeaksi kuohuttamana, ja niemen rakennusten perustaa +oli siellä siihen aikaan vedeltä suojaamassa mahtava aallonmurtaja +niemen nokassa. Mutta sulku oli jo vanha ja kavaljeerit talon ohjissa. +Heidän aikanaan tanssia keikuttiin tehtaan mäillä, kukaan ei huolinut +katsoa, kuinka virta ja pakkanen ja aika kuluttivat vanhaa kivipatoa. + +Sitten tulee kevättulva ja sulku alkaa horjua. + +Ekebyn putous on kuin valtavat harmaakiviportaat, joita myöten +Björksjö-joen laineet hyrskyten tulevat alas. Ne tulevat vauhdista +huimiksi, tuupertuvat nurinniskoin ja ryntäävät toisiaan vastaan. Ne +hypähtävät ilmaan vihoissaan ja pärskyttävät vaahtoa toistensa yli, +kompastuvat taaskin kiveen, tukkiin ja kepsahtavat jälleen pystyyn +mennäkseen samassa nurin, ja niin yhä vain vaahdoten, kähisten, +karjuen. + +Ja nyt karkaavat nämä villit, hurjistuneet aallot, kevätsäästä +juopuneina ja äsken saadun vapauden huumauksessa, vanhan kivimuurin +kimppuun. Ne tulevat, kähisten ja raastaen, kimpoavat korkealle sen +harjalle ja vetäytyvät takaisin kuin olisivat loukanneet valkokutriset +päänsä. Se on väkirynnäkkö jos mikään, ne tempaavat suuria jäälauttoja +suojakatoiksi, ne ottavat hirsiä muurinmurtajiksi, ne yhdistyvät, +karkaavat hyökkäykseen, pauhaavat tuota muuriraukkaa vasten, kunnes +tuntuu yht'äkkiä siltä kuin joku olisi niille huutanut: pitäkää +varanne! Silloin ne rynkäisevät takaisin ja niiden jäljestä tulee iso +kivi, joka irtautuu sulusta ja vaipuu kolisten virran syliin. + +Näyttää kuin se olisi niitä ällistyttänyt, ne ovat hiljaa, ne +riemuitsevat, ne neuvottelevat ... ja sitten uusi ryntäys! Siellä ne +taaskin ovat jäälauttoineen ja hirsineen, nuo vallattomat, armottomat, +rajut hävityshalun hullaannuttamat. + +Jos vain pato olisi poissa tieltä -- sanovat aallot -- jos vain pato +olisi tieltä, niin silloin tulee pajan ja myllyn vuoro. + +Nyt on vapauden päivä ... pois ihmiset ja ihmisten työt! Ne ovat +noenneet meidät hiilillään, ne ovat tomunneet meitä jauhoillaan, ne +ovat kytkeneet meidät työn ikeeseen kuin härkänsä, ajaneet meitä +pyörylässä, sulkeneet meidät kammioihin, estäneet kulkumme +patoluukuilla, pakottaneet meidät kiskomaan raskaita pyöriä, kantamaan +kömpelöitä tukkeja. Mutta nyt me anastamme vapauden. + +Vapauden päivä on tullut! Kuulkaa, te Björksjön ulapan aallot, kuulkaa, +siskot ja veikot, te rämeitten ja lampien, vuoripurojen ja metsäjokien +vedet! Se on tullut, on tullut! Rynnätkää alas Björksjön jokeen, tulkaa +vereksin voimin, jyristen, viuhuen, murtamaan vuosisatain sortoa, +tulkaa! Hirmuvalan paalutus kaatukoon. Kuolema Ekebylle! + +Ja ne tulevat -- aalto aallon perästä ryntää putoukseen iskeäkseen +päänsä sulkumuuriin, antaakseen oman osuutensa suureen työhön. +Juopuneina kevään äsken saadusta vapaudesta, lukemattomina, +yksimielisinä ne tulevat, ne irroittavat kiven toisensa jälkeen, +mättään mättään perästä horjuvasta aallonmurtajasta. + +Mutta miksi antavat ihmiset hurjien aaltojen riehua, tekemättä +vastarintaa? Onko Ekeby kerrassaan kuollut? + +Ei, väkeä siellä on kyllä, tyrmistynyt, neuvoton, avuton ihmisjoukko. +Musta on yö, he eivät näe toisiaan eivätkä näe eteensä. Korkeana pauhaa +putous, hirvittävä on murtuvien jäiden ja töytäävien hirsien jyske, he +eivät kuule omaa ääntään. Sama hurja huimaus, jonka vallassa aallot +ovat, täyttää ihmistenkin aivot, heillä ei ole enää omaa ajatusta, ei +ymmärrystä. + +Tehtaankello läppää; jolla korvat on se kuulkoon. Meitä täällä Ekebyn +pajalla uhkaa perikato. Joki on kimpussamme. Pato vapisee, paja on +vaarassa, mylly on vaarassa, ja meidän omat köyhät majamme, rakkaat +kaikessa mataluudessaan, ovat vaarassa! + +Aallot luulevat kai kellon soiton kutsuvan sotaan heidän ystäviään, +sillä ihmisiä ei näy tulevan. Mutta metsissä ja järvissä syntyy kiire. +"Lähettäkää apua, lähettäkää apua", soi kello. "Vuosisatain orjuudesta +olemme vihdoinkin itsemme vapauttaneet. Tulkaa, tulkaa!" pauhaavat +aallot. Jyrisevä veden paljous ja läppäävä tehtaankello laulavat Ekebyn +mahdin ja maineen kuolinvirttä. + +Ja sillä välin kulkeutuu sana sanan jälkeen kartanon kavaljeereille. + +Pystyvätkö he nyt ajattelemaan pajaa ja myllyä? Sata vierasta on +kokoontunut Ekebyn avariin saleihin. Vastatyttö odottaa keittiössä. +Yllätyksen jännittävä silmänräpäys on tullut. Samppanja helmeilee +laseissa, Julius nousee pitämään juhlapuhetta. Kaikki vanhat +seikkailijat iloitsevat etukäteen ajatellessaan, kuinka tyrmistys +valtaa vierasjoukon. + +Lövenin jäällä kulkee kreivitär Dohna kamalaa, hengenvaarallista +tietään saadakseen kuiskata varottavan sanan Gösta Berlingille. +Putouksella hyökkäävät aallot väkirynnäköllä Ekebyn kunniaa ja mahtia +vastaan, mutta suurissa saleissa vallitsee vain ilo ja intoisa odotus, +vahakynttilät säteilevät ja viini virtaa; siellä ei kukaan ajattele, +mitkä tuumat käyvät pimeässä, myrskyisessä kevätyössä. + +Juuri nyt on hetki tullut. Gösta nousee ja menee salista hakemaan +morsiantaan. Hänen on mentävä eteisen kautta, ja sen suuret ovet +ammottavat selällään, hän pysähtyy, hän katsoo sysipimeään yöhön ... ja +kuulee, hän kuulee. + +Hän kuulee kellon läppäävän, kosken pauhaavan. Hän kuulee murtuvain +jäälauttain jylyn, töytääväin hirsien jyskeen, kapinallisten aaltojen +pauhaavan, ilkkuvan, voitonriemuisen vapaudenlaulun. + +Silloin hän syöksyy ulos yöhön unohtaen kaiken muun. Seiskööt he vain +siellä sisällä lasit koholla, odottaen vaikka maailman loppuun; nyt hän +ei heistä huoli. Morsian odottakoon, Julius patruunan puhe kuolkoon +hänen huulilleen. Sormuksia ei vaihdeta tänä yönä, kivettävä hämmästys +ei ole valtaava loistavaa vierasjoukkoa. + +Voi teitä, te kapinalliset aallot, nyt teidän on taisteltava +vapaudestanne, nyt on tullut Gösta Berling putoukselle, nyt on väki +saanut johtajan, nyt syttyy rohkeus kauhistuneihin sydämiin, nyt nousee +puolustusväki ylös muureille, nyt alkaa mahtava sota. + +Kuulkaa, kuinka hän huutaa väelle, hän komentaa, hän panee kaikki +toimeen. + +"Valoa meidän täytyy saada, ennen kaikkea valoa, ei riitä tässä +myllärin sarvilyhty. Katsokaa: nuo risuläjät, kantakaa ne rantatörmälle +ja pankaa tuleen. Siinä on työtä naisille ja lapsille. Kiireesti vain, +laittakaa suuri risurovio ja sytyttäkää! Se valaisee, kun me olemme +työssä, se näkyy kauas ja kutsuu apua. Älkää suinkaan antako sen +sammua! Tuokaa olkia, tuokaa risuja, antakaa kirkkaiden liekkien +kimmota taivaalle!" + +"Kas täällä, aikamiehet, täällä on teille työtä. Täällä on hirsiä, +täällä on lankkuja, kyhätkää hätäsulku, jonka voi upottaa tuon murtuvan +muurin eteen. Nopeasti, heti työhön, tehkää siitä luja ja vankka; +varustakaa valmiiksi kivet ja hiekkasäkit, joilla se upotetaan! Antakaa +kirveiden huiskia, vasarain paukkua, porien purra puuta, sahojen vinkua +kuivissa lankuissa!" + +"Ja missä ovat pojat! Tänne, te villikot, te huimapäät. Hankkikaa +aseiksenne seipäät, hankkikaa keksit ja tulkaa tänne, keskelle +taistelun vilinää. Ulos padolle, pojat, keskelle aaltoja, jotka +vaahtoavat ja kähisevät ja pärskivät meitä valkealla kuohullaan. +Torjukaa, heikontakaa, lyökää takaisin nuo hyökkäykset, jotka repivät +muuria. Työntäkää pois tukkeja ja jäälauttoja, heittäytykää maahan, jos +ei muu auta, ja pitäkää kiinni irtautuvia kiviä, tarttukaa kynsin +hampain niihin, iskekää niihin rautakourin. Taistelkaa, pojat, te +villikot, te huimapäät! Tänne muurille, pojat! Meidän on taisteltava +maamme joka tuumasta." + +Gösta asettuu itse äärimmäiseen padon nokkaan ja seisoo pärskyvän +vaahdon kuohuissa, perus tutisee hänen allaan, aallot jylisevät ja +raivoavat, mutta hänen hurja sydämensä riemuitsee vaarasta, +jännityksestä, taistelusta. Hän nauraa, hän lennättää sukkeluuksia +pojille, jotka ovat vallilla hänen ympärillään; ikinä hän ei ole +kokenut hauskempaa yötä. + +Pelastustyö edistyy nopeasti, liekit loimuavat, kirvesmiesten piilut +paukkavat ja pato on pystyssä. + +Muutkin kavaljeerit ja nuo sata vierasta ovat tulleet putoukselle. +Väkeä juoksee läheltä ja kaukaa, kaikki käyvät käsiksi työhön tulien, +hätäsulun, hiekkasäkkien ääressä, virrassa, huojuvalla, tutisevalla +kivisululla. + +Kas niin, nyt saivat kirvesmiehet hätäsulun valmiiksi, nyt se upotetaan +horjuvan aallonmurtajan eteen. Pitäkää kivet ja hiekkasäkit valmiina ja +keksit ja köydet, ettei se pääse virran vietäväksi, että ihmiset +voittavat ja kukistetut aallot taas joutuvat orjuuteensa! + +Silloin, juuri ennen ratkaisevaa silmänräpäystä, sattuvat Göstan silmät +naiseen, joka istuu kivellä joen rannalla. Risurovion liekit valaisevat +häntä hänen istuessaan siinä aaltoihin tuijotellen. Gösta ei voi nähdä +häntä selvästi udun ja kuohujen takaa, mutta hänen silmiään vetää +alinomaa naisen puoleen. Hänen täytyy yhä uudelleen katsoa häntä. +Hänestä tuntuu kuin naisella olisi jotakin asiaa juuri hänelle. + +Niistä sadoista, jotka puuhaavat ja häärivät virran äyräällä, on hän +ainoa paikallaan istuva, ja häneen täytyy Göstan silmien lakkaamatta +kääntyä, hän ei näe ketään muuta kuin naisen. + +Hän istuu ihan rannalla, siten että aallot loiskivat hänen jalkoihinsa, +että vaahto roiskuu hänen ylleen. Hän mahtaa olla aivan likomärkä. Hän +on mustissaan, musta saali päässä ja hartioilla, hän istuu aivan +kumarassa, nojaten leukaansa käsiin ja tuijottaen lakkaamatta Göstaan, +aallonmurtajan kärkeen. Gösta tuntee, miten nuo tuijottavat silmät +vetävät ja kiehtovat, vaikkei hän voi edes nähdä toisen muotoa, hän ei +ajattele muuta kuin naista, joka istuu valkeiden aaltojen partaalla. + +"Se on Löven-järven syöjätär, se on noussut tänne jokeen viettelemään +minua turmioon", ajattelee hän. "Se istuu tuolla ja houkuttelee, +houkuttelee, minun täytyy karkottaa se pois." + +Kaikki nuo valkopäiset laineet näyttävät hänestä tuon mustan naisen +armeijalta; hän on niitä yllyttänyt, hän se on johtanut ne hyökkäykseen +Göstaa vastaan. "Täytyy totisesti ajaa se pois", sanoo Gösta. Hän +tempaa keksin, juoksee maalle ja kiiruhtaa naisen luo. + +Gösta jättää paikkansa aallonmurtajan äärimmäisessä kärjessä ajaakseen +vetehistä. Hänestä tuntui tällä kiihtymyksen hetkellä kuin kaikki +syvyyden pahat voimat olisivat taistelleet häntä vastaan. Hän ei +tiennyt mitä ajatteli, mitä luuli, mutta hänen täytyi ajaa pois kiveltä +virran partaalta tuo musta. + +Ah, Gösta, miksi on paikkasi ratkaisevalla hetkellä tyhjä? Väki tuo nyt +hätäsulun, pitkä rivi miehiä jonoutuu aallonmurtajalle; heillä on +köydet ja kivet ja hiekkasäkit valmiina, he odottavat, kuuntelevat. +Missä on komentaja? Eikö kuulu sitä ääntä, joka käskee ja ohjaa? + +Ei, Gösta Berling ajelee syöjätärtä, hänen ääntään ei kuulu, hänen +käskynsä ei ohjaa ketään. + +Silloin upotetaan hätäsulku ilman hänen apuaan. + +Aallot väistyvät, se syöksyy syvyyteen ja sen kintereillä kivet ja +hiekkasäkit. Mutta kuinka tuli työ johtajatta toimitetuksi? Oltiin +varomattomia, järjestystä ei ollut lainkaan. Aallot hyökkäävät +uudestaan, ne karkaavat kahta raivoisammin tätä uutta estettä vastaan, +ne alkavat vieritellä pois hiekkasäkkejä, kiskoa köysiä, päästellä +kiviä, ja se onnistuu, se onnistuu. Pilkaten, riemuiten ne nostavat +koko vallin vahvoille hartioilleen, pudistavat ja lohkovat sitä, ja nyt +se on niiden vallassa. Järveen, viheliäinen varokeino, alas Löveniin! +Ja uudestaan taas huojuvaa, avutonta kivipatoa vasten. + +Mutta Gösta Berling ajelee syöjätärtä. Uhattu näki hänet, kun hän tuli +keksiään heilutellen kohti. Hän pelästyi. Näytti kuin hän olisi ollut +syöksymäisillään veteen, mutta malttoi mielensä ja juoksi maalle. + +"Syöjätär", huutaa Gösta ja heiluttaa keksiä lyödäkseen. Ajettu +kiiruhtaa rannan lepikkoon, takertuu tiheään risukkoon ja pysähtyy. + +Silloin viskaa Gösta keksin pois, menee hänen luokseen ja panee käden +hänen olalleen. + +"Te olette myöhään yöllä ulkosalla, kreivitär Elisabet", sanoo hän. + +"Antakaa minun olla, herra Berling, antakaa minun mennä kotiin!" + +Gösta tottelee heti ja kääntyy hänestä. + +Mutta koska kreivitär ei ole ainoastaan ylhäinen rouva, vaan oikeastaan +pieni, kiltti nainen, joka ei voi sietää ajatusta, että on saattanut +jonkun epätoivoon, koska hän on pieni kukkasten poimijatar, jolla on +aina ruusuja yllin kyllin korissaan kaunistaakseen vaikka kaikkein +kolkoimman polun, niin hän katuu heti, menee Göstan jäljestä ja ottaa +häntä kädestä. + +"Minä tulin", sanoo hän sammaltaen, "tulin siksi että... Oi, herra +Berling, ettehän te ole tehnyt sitä, sanokaa, ettette ole tehnyt... +Minä pelästyin niin, kun te aloitte ajaa minua, mutta juuri teitähän +minun piti tavata. Olisin pyytänyt, ettette ajattelisi sitä, sitä mitä +minä viimeksi sanoin, ja että kävisitte meillä niinkuin ennenkin." + +"Miten tulitte tänne, kreivitär?" + +Kreivitär nauraa hermostuneesti. "Tiesin kyllä, että tulisin liian +myöhään, mutta en tahtonut ilmaista kenellekään että läksin; ja sitä +paitsi, ymmärrättehän, ettei enää voi kulkea hevosella järven yli." + +"Jalanko te tulitte järven poikki?" + +"Niin, jalan, jalan, mutta herra Berling, sanokaa se jo minulle. +Oletteko kihloissa? Ymmärrättehän, etten haluaisi sitä. Se on väärin; +ja minusta tuntuu kuin minä olisin ollut syypää kaikkeen. Teidän ei +olisi pitänyt välittää minun turhista sanoistani. Minähän olen +muukalainen enkä tunne maan tapoja. Borgissa on niin tyhjää, kun te +ette enää käy siellä, herra Berling." + +Gösta Berlingistä tuntuu, hänen seistessään siinä märässä lepikossa, +kuin hänen ylleen olisi viskattu sylin täydeltä ruusuja. Hän kahlaa +polviin asti ruusuissa, ne hohtavat hänen silmiinsä pimeästä, hän vetää +ahnaasti sisäänsä niiden tuoksua. + +"Oletteko tehnyt sen?" toistaa kreivitär. + +Göstan täytyy kumartua vastaamaan kreivittärelle ja laukaista hänen +jännityksensä, vaikka hän tunteekin siitä sanomatonta riemua. Oi, hänen +sielunsa lämpenee ja hänestä tuntuu ihmeen valoisalta ajatellessaan, +millaista tietä kreivitär on tullut, miten märkä hän on, miten +viluinen, miten tuskissaan hän mahtaa olla, miten itkettynyt hänen +äänensä on. + +"En", hän sanoo, "en ole kihloissa." + +Silloin ottaa kreivitär vielä kerran häntä kädestä ja hyväilee sitä. +"Olen niin iloinen, niin iloinen", hän sanoo, ja hänen poveaan, jota +tuska on ahdistanut, vavahduttavat nyt nyyhkytykset. + +Niinpä runoilijan tielle tuli kylliksi kukkia, ja kaikki synkkä, paha +ja vihanalainen sulaa hänen sydämestään. + +Aivan heidän lähellään rientävät aallot rynnäkköön Ekebyn kunniaa ja +loistoa vastaan. Väellä ei ole enää johtajaa, kukaan ei vala rohkeutta +ja toivoa heidän sydämiinsä, nyt murtuu aallonmurtaja, aallot yhtyvät +kuohuen sen paikalla, ja sitten ne hyökkäävät voitonvarmoina nientä +kohden, jolla mylly ja paja kohoavat. Kukaan ei ajattele enää muuta +kuin henkensä ja tavarainsa pelastamista. + +Noista kahdesta nuoresta on aivan luonnollista, että Gösta nyt saattaa +kreivittären kotiin: eihän Gösta voi jättää häntä yksin pimeään yöhön, +ei antaa hänen uudestaan kulkea yli sulavan jään. He eivät edes +ajattele, että Göstaa tarvitaan pajalla, he ovat vain onnellisia +löydettyään taas toisensa ystävinä. + +Voi luulla, että nuo kaksi rakastivat lämpimästi toisiaan, mutta kukapa +sen varmasti tietää! Heidän elämänsä loistavat seikkailut ovat +joutuneet käsiini vain siruina. Enhän minä tiedä mitään, en suorastaan +mitään siitä, mitä piili heidän sielujensa sisimmässä. Mitä voin sanoa +heidän tekojensa syistä. Tiedän vain, että sinä yönä uskalsi nuori, +kaunis nainen henkensä, uskalsi kunniansa, maineensa, terveytensä +palauttaakseen poloisen raukan oikeille teille. Tiedän, että sinä yönä +antoi Gösta Berling rakastetun hovin mahdin ja loiston kaatua, +seuratakseen naista, joka hänen tähtensä oli voittanut kuolemanpelon, +häpeän pelon, rangaistuksen pelon. + +Usein olen ajatuksissani seurannut heitä yli jään tuona hirmuisena +yönä, joka kuitenkin päättyi juuri heidän onnekseen. En usko, että +heidän sielussaan on mitään salattua ja kiellettyä, joka on +kukistettava ja saatava alistumaan nyt, kun he kulkevat jäällä, +iloisina ja puhellen kaikesta, mitä välien rikkoutumisen aikana oli +tapahtunut. + +Gösta on taaskin hänen orjansa, hänen hovipoikansa ja makaa hänen +jalkainsa juuressa, ja kreivitär on hänen vallasrouvansa. + +He ovat vain iloisia, vain onnellisia. Kumpikaan ei lausu sanaa, joka +merkitsisi rakkautta. + +Nauraen he kulkea läiskyttävät rantavedessä. He nauravat löytäessään +tien, nauravat sen kadottaessaan; liukastuessaan, langetessaan, +noustessaan he vain nauravat. + +Tämä siunattu elämä on taas hupaisaa: saa leikkiä ja he ovat lapsia, +jotka ovat olleet pahoja ja kiistelleet keskenään. Voi kuinka on hyvä +olla sovinnossa ja alkaa leikki uudestaan! + +Huhuja tuli ja huhuja meni. Kulkeutuipa juttu kreivittären matkasta +myös Anna Stjärnhökin korviin. + +"Niinpä näen", hän sanoi, "ettei Jumalalla ole vain yksi jänne +jousessaan. Annanpa sydämeni asettua lepoon, ja jään siihen missä minua +tarvitaan. Jumala voi tehdä Gösta Berlingistä minuttakin miehen." + + + + +Kolmas luku + +KATUMUKSEN TEKO + + +Rakkaat ystävät, jos sattuisitte tapaamaan säälittävän raukan +tiellänne, pienen, murheellisen olennon, joka riiputtaa hattua +niskassaan ja pitää kenkiä kädessään, niin ettei hänellä ole lainkaan +suojaa auringonpaahteelta ja tien kiviltä; turvattoman, joka omasta +tahdostaan toivoo kaikkea turmiota osakseen, no niin, käykää hänen +ohitseen vaieten ja vavisten. Hän on katumuksentekijä, ymmärrättekö, +katumuksentekijä, matkalla pyhille haudoille. + +Katumuksentekijän täytyy pitää karkeata kaapua ja elää pelkällä vedellä +ja kuivalla leivällä, vaikkapa olisi kuningas. Hänen täytyy kävellä +eikä kiitää hevosella. Hänen täytyy kerjätä eikä omistaa. Hänen täytyy +maata ohdakkeilla. Hänen täytyy kuluttaa kovat hautapaadet polvillaan. +Hänen täytyy heiluttaa okaista ruoskaa selkäänsä. Hän ei voi tuntea +makeutta muussa kuin kärsimisessä, ei suloa muussa kuin surussa. + +Nuori Elisabet-kreivitär oli kerran sellainen, piti karkeata kaapua ja +vaelsi orjantappuraisia polkuja. Hänen sydämensä syytti häntä synnistä. +Se ikävöi tuskaa kuin väsynyt haaleaa kylpyä. Julman osan hän valitsi +astuessaan kärsimysten yöhön. + +Hänen miehensä, nuori ukonpäinen kreivi, tuli kotiinsa Borgiin sen yön +jälkeisenä aamuna, jona kevättulva hävitti Ekebyn myllyn ja pajan. Hän +oli tuskin tullut, kun jo Märta-kreivitär kutsutti hänen luokseen ja +kertoi hänelle kummia. + +"Sinun vaimosi oli poissa täältä viime yönä, Henrik. + +"Hän oli poissa monta tuntia. Hän tuli kotiin erään miehen seurassa. +Kuulin, kuinka mies sanoi hyvää yötä vaimollesi. Minä tiedänkin, kuka +hän on. Kuulin vaimosi menon ja tulon, vaikkei sitä liene haluttu. Hän +pettää sinua, Henrik. Hän pettää sinua, se tekopyhä olento, joka +ripustaa suomusuutimia joka ikkunaan vain kiusatakseen minua. Hän ei +ole koskaan rakastanut sinua, poika parkani. Hänen isänsä tahtoi hänet +vain hyviin naimisiin. Hän otti sinut elättäjäkseen." + +Niin hyvin hän puhui asiansa, että kreivi Henrik vimmastui. Hän aikoi +hakea avioeroa. Hän aikoi lähettää vaimonsa takaisin Roomaan apen luo. + +"Ei ystäväni", sanoi kreivitär Märta, "siten hän jäisi iäksi pahan +valtaan. Hänet on hemmottelulla pilattu ja huonosti kasvatettu. Mutta +anna hänet minun huostaani, anna minun ohjata hänet takaisin +velvollisuuden tielle!" + +Ja kreivi kutsui sisään kreivittärensä sanoakseen hänelle, että hänen +täytyi tästä lähtien totella kaikessa hänen äitiään. + +Oi, mikä kohtaus seurasi: surkeampaa ei lie koskaan näytelty tässä +surulle vihityssä talossa. + +Monta pahaa sanaa antoi tuo nuori mies nuoren naisen kuulla. Hän +kohotti kätensä taivasta kohti syyttäen sitä siitä, että se oli antanut +julkean naisen polkea likaan hänen nimensä. Hän heristi nyrkkiään hänen +kasvojensa edessä ja kysyi, minkä rangaistuksen vaimo arvelee kyllin +suureksi tekemästään rikoksesta. + +Kreivitär ei ollenkaan pelännyt miestään. Hän uskoi yhä menetelleensä +oikein. Hän sanoi kreiville saaneensa jo kauhean nuhan ja että siinä +oli rangaistusta tarpeeksi. + +"Elisabet", sanoo kreivitär Märta, "näillä asioilla ei käy +leikkiminen." + +"Me kaksi", vastaa nuori nainen, "me emme ole koskaan olleet +yksimielisiä siitä, milloin on sopiva hetki laskea leikkiä, milloin +olla vakava." + +"Mutta sinun täytyy toki ymmärtää, Elisabet, ettei kukaan kunniallinen +nainen lähde kotoaan keskellä yötä kuljeskelemaan tunnetun seikkailijan +kanssa." + +Silloin ymmärsi Elisabet Dohna, että hänen anoppinsa oli päättänyt +syöstä hänet turmioon. Hän tajusi, että hänen oli taisteltava +viimeiseen asti, jotta anopin ei onnistuisi suistaa häntä kaameaan +onnettomuuteen. + +"Henrik", pyytää hän, "älä anna äitisi tunkeutua välillemme. Anna minun +puhua sinulle kaikki, mitä on tapahtunut. Sinä olet oikeudentuntoinen, +sinä et tuomitse kuulematta minua. Anna minun kertoa kaikki sinulle, +niin huomaat, että minä tein vain niinkuin sinä olet minulle +opettanut." + +Kreivi nyökkäsi vaieten myöntymykseksi, ja Elisabet-kreivitär kertoi +nyt, kuinka hän oli joutunut ajamaan Gösta Berlingin pahoille teille. +Hän kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut sinisessä kabinetissa ja miten +omatunto oli pakottanut hänet menemään pelastamaan sitä, jota hän oli +väärin loukannut. "Minullahan ei ollut oikeutta tuomita häntä", hän +sanoi, "ja mieheni on itse opettanut minulle, ettei mikään uhri ole +kyllin suuri, kun on hyvitettävä tehty vääryys. Eikö niin, Henrik?" + +Kreivi kääntyi äitinsä puoleen. + +"Mitä äiti sanoo tästä?" hän kysyi. Hänen pieni ruumiinsa oli +nyt arvokkuuden jäykistämä, ja hänen korkea, kapea otsansa +majesteetillisissa rypyissä. + +"Minä", vastasi kreivitär, "minä sanon, että Anna Stjärnhök on viisas +tyttö ja että hän tiesi kyllä, mitä teki kertoessaan tämän jutun +Elisabetille." + +"Minun äitini suvaitsee ymmärtää minua väärin", sanoi kreivi. "Minä +kysyn, mitä äitini tästä kertomuksesta arvelee. Onko kreivitär Märta +Dohna koettanut suostutella tytärtään, minun sisartani, menemään +naimisiin virkaheiton papin kanssa?" + +Kreivitär Märta vaikeni hetkeksi. Ah, sitä Henrikiä, miten tuhma! +Nytkin se ajoi väärille jäljille. Anopin ajokoirahan vainusi itseään +metsästäjää ja antoi jäniksen mennä. Mutta jos Märta Dohna olikin +vastausta vailla hetkisen, niin ei kauan. + +"Rakas ystävä", hän sanoi kohauttaen olkapäitään. "On syytä antaa +kaikkien näiden juttujen tuosta onnettomasta miehestä olla sinänsä, +sama syy, jonka vuoksi pyydän sinua nyt välttämään kaikkea julkista +häväistystä. On näet hyvin uskottavaa, että hän on viime yönä +hukkunut." + +Hän puhui lempeällä ja valittavalla äänellä, mutta siinä mitä hän puhui +ei ollut totuuden sanaa. + +"Elisabet on nukkunut tänään kauan eikä siis ole kuullut, että väkeä on +jo lähetetty pitkin rantaa tiedustamaan herra Berlingiä. Hän ei ole +palannut Ekebyhyn, ja pelätään hänen hukkuneen. Jää lähti tänä aamuna. +Katso, myrsky on murtanut sen tuhansiksi kappaleiksi." + +Kreivitär Elisabet katsoi ulos. Järvi lainehti melkein alastomana. + +Silloin hänen kävi surku itseänsä. Hän oli tahtonut välttää Jumalan +tuomiota. Hän oli valehdellut ja teeskennellyt. Hän oli heittänyt +viattomuuden viitan ympärilleen. + +Epätoivoinen heittäysi polvilleen miehensä eteen, ja tunnustus tuli +syöksymällä hänen huuliltaan. + +"Tuomitse minut, hylkää minut! Minä olen rakastanut häntä. Älä epäile, +etten ole rakastanut häntä. Minä raastan tukkaani, revin vaatteeni +surusta. En välitä mistään nyt, kun hän on kuollut. En huoli varjella +itseäni. Saat tietää totuuden kerrassaan. Sydämeni rakkauden olen +ottanut mieheltäni ja lahjoittanut sen vieraalle. Oi minua kadotettua, +minä olen niitä, joita luvaton rakkaus on houkutellut." + +Sinä nuori, epätoivoinen, makaa sinä siinä tuomariesi jaloissa ja kerro +heille kaikki! Terve, marttyyrius! Terve häväistys, tervetullut! Oi, +miten voisit sinä pakottaa taivaan salamat lyömään nuoreen päähäsi! + +Sano puolisollesi, kuinka sinä kauhistuit, kun intohimo valtasi sinut, +mahtavana ja vastustamattomana, kuinka sinua kauhisti sydämesi kehnous. +Mieluummin olisit kohdannut hautausmaan aaveita kuin oman sielusi +demoneja. + +Sano heille, kuinka sinä, Jumalan kasvojen edestä karkotettu, tunsit +olevasi arvoton polkemaan maan tomua. Rukouksissa ja kyynelissä olet +sinä taistellut. "Oi, Jumala, pelasta minut! Oi, Jumalan poika, +demonien karkottaja, pelasta minut!" olet sinä rukoillut. + +Sano heille, että sinusta oli parasta salata kaikki. Kenenkään ei +pitänyt tuntea sinun viheliäisyyttäsi. Luulit, että sellainen menettely +oli Jumalalle otollista. Uskoit myös, että kuljit Jumalan teitä +tahtoessasi pelastaa miehen, jota rakastit. Hän ei tiennyt mitään sinun +rakkaudestasi. Hänen ei pitänyt joutua kadotukseen sinun vuoksesi. +Tiesitkö, mikä oli oikeaa? Tiesitkö, mikä oli väärää? Jumala yksin +tiesi sen, ja hän tuomitsi sinut. Hän löi sinun sydämesi epäjumalan. +Hän johti sinut suurelle, parantavalle katumuksen tielle. + +Sano heille, että tiedät, ettei salaaminen suo pelastusta. Demonit +rakastavat pimeyttä. Tarttukoot tuomariesi kädet ruoskan varteen. +Rangaistus on vuotava lievittävänä palsamina synnin haavoihin. Sydämesi +ikävöi kärsimystä. + +Sano heille kaikki tämä, kun makaat polvillasi lattialla väännellen +käsiäsi kiihkeässä surussasi, kun puhut epätoivon hurjalla äänellä ja +tervehdit kimeästi nauraen rangaistuksen ja häpeän ajatusta, kunnes +miehesi tarttuu sinuun ja tempaisee sinut ylös lattialta. + +"Käyttäydy niinkuin sopii Dohna-sukuisen kreivittären, tai minun täytyy +pyytää äitiäni kurittamaan sinua kuin lasta." + +"Tee minulle mitä tahdot." + +Silloin langetti kreivi tuomion: + +"Äitini on rukoillut sinun puolestasi. Sen vuoksi saat edelleen asua +täällä minun kotonani. Mutta tästä lähtien hän käskee, ja sinä +tottelet." + + * * * * * + +Katso katumuksen tietä! Nuoresta kreivittärestä on tullut halvin +palvelija. -- Kuinka kauan, oi kuinka kauan hän jaksaa? + +Kuinka kauan täytyy ylpeän sydämen osata nöyrtyä? Kuinka kauan täytyy +kärsimättömäin huulten osata vaieta, kuinka kauan käden pidättyä? + +Suloista on alennuksen kurjuus. Kun raskas työ pakottaa selkää, on +sydän hiljaa. Sille, joka makaa pari lyhyttä tuntia kovalla +olkivuoteella, tulee uni kutsumatta. + +Muuttukoon vanhempi nainen pahaksi hengeksi voidakseen kyllin kiusata +nuorta! Tämä kiittää hyväntekijäänsä. Vielä ei ole paha kuoleutunut. +Aja unta-isoova joka aamu neljältä työhön. Pane tottumaton työntekijä +raskaaseen puuhaan -- kutomaan kilpikangasta! Se on hyvä. Katujalla ei +ole ehkä kylliksi voimaa heiluttaa itse ruoskaansa tarpeeksi lujaa. + +Kun tulee kevätpyykin aika, seisottaa kreivitär Märta häntä soikon +ääressä pesutuvassa. Hän tulee itse katsomaan toisen työtä. "Vesi on +soikossasi liian kylmää", hän sanoo ja ottaa kiehuvan kuumaa vettä +padasta ja kaataa sen hänen paljaille käsivarsilleen. + +Kylmä on päivä, jona pyykinpesijäin täytyy seisoa rannalla huuhtomassa +vaatteita. Myrskyn puuskat viuhuvat ja tupruttavat heihin räntää. +Naisten hameet tulevat likomäriksi ja raskaiksi kuin lyijy. Ankara on +kartun paukutus. Veri puhkeaa hienojen kynsien alta. + +Mutta Elisabet-kreivitär ei valita. Ylistetty olkoon Jumalan hyvyys! +Missä on katujan makeus muussa ellei kärsimisessä? Ruoskan piikkiset +solmut koskevat pehmeästi katujan selkään, ikään kuin ne olisivat +ruusunlehtiä. + +Nuori nainen saa pian tietää, että Gösta Berling elää. Anoppi on vain +viekoitellut hänet tunnustamaan. Niin, mitäpä sitten? Katso Jumalan +tietä! Katso Jumalan kaitselmusta! Siten on hän houkutellut syntisen +hyvälle sovituksen tielle. + +Vain yksi seikka häntä huolettaa. Kuinka käy hänen anoppinsa, jonka +sydämen Jumala on hänen tähtensä paaduttanut? Ah, Hän on varmaan +tuomitseva häntä laupiaasti. Hänen täytyy olla paha auttaakseen +syntistä saamaan takaisin Jumalan rakkauden. + +Ei hän tiennyt, miten usein sielu, joka on kokenut kaikki muut hekumat, +heittäytyy etsimään huvia julmuudesta. Kun tuolta kärsimättömältä, +pimenneeltä sielulta puuttuvat imartelut ja hyväilyt, tanssin huuma ja +pelin ärsytys, niin se sukeltaa pimeytensä kuiluihin ja noutaa sieltä +julmuuden, Ja herpautuneiden tunteiden ainoana ilmauksena on ihmisten +ja eläinten kiusaaminen. + +Anoppi ei suinkaan tiedä olevansa ilkeä. Hän vain uskoo rankaisevansa +huikentelevaa naista. Niin hän öisin ollessaan valveilla miettii uusia +kidutuskeinoja. + +Eräänä iltana hän kulkee huoneiston läpi ja antaa nuoren kreivittären +valaista tietä kynttilällä. Kreivitär pitää kädessään jalatonta +kynttilää. + +"Kynttilä loppuu", sanoo Elisabet. + +"Kun kynttilä loppuu, palakoon jalka", vastaa Märta-kreivitär. + +Ja he kävelevät vain, kunnes käryävä sydän sammuu kärventyneelle +kädelle. + +Mutta tämä on lapsellista. On sielunkidutuksia, jotka voittavat ruumiin +tuskat. Märta-kreivitär kutsuu vieraita ja antaa talon rouvan itsensä +palvella heitä omassa pöydässään. + +Katso, se on katujan suuri päivä. Vieraat ihmiset saavat nähdä hänet +hänen alennuksessaan. He saavat nähdä, ettei hän enää ole ansiokas +istumaan miehensä pöydässä. Oi, miten ilkkuvina heidän kylmät katseensa +suuntautuvat häneen. + +Pahempaa, kolminkerroin pahempaa tuleekin. Ei silmäyskään kohtaa hänen +katsettaan. Kaikki istuvat pöydässä ääneti ja kuin lamassa, miehet ja +naiset yhtä alakuloisina. + +Mutta hän kokoo tämän kaiken hehkuviksi hiiliksi päänsä päälle. Onko +hänen syntinsä siis niin kauhea? Joko hänen läsnäolonsakin on +häpeällistä? + +Sitten tulee kiusaus. Katso: Anna Stjärnhök, joka on ollut hänen +ystävänsä, ja Munkerudin laamanni, Annan vierustoveri, tarttuvat häneen +kun hän tulee, tempaavat häneltä paistivadin, lykkäävät esille tuolin +eivätkä tahdo antaa hänen paeta. + +"Istu tuohon, lapsi, istu tuohon", sanoo laamanni. "Ethän sinä ole +mitään pahaa tehnyt." + +Ja yhdestä suusta selittävät nyt kaikki päivällisvieraat, että jos hän +ei istu pöytään, on heidän kaikkien poistuttava. He eivät ole mitään +pyövelin renkejä. He eivät aja Märta Dohnan asioita. He eivät anna +pettää itseään niin helposti kuin pässinpäät kreivit. + +"Voi, te hyvät herrat! Voi, rakkaat ystävät. Älkää olko niin laupiaita! +Te pakotatte minut julistamaan itse syntiäni. On eräs, jota minä olen +pitänyt hyvin rakkaana." + +"Lapsi, sinä et tiedä mitä synti on. Et ymmärrä, kuinka viaton olet. +Eihän Gösta Berling edes tiennyt, että sinä rakastit häntä. Ota jälleen +emännän asemasi! Ethän ole mitään pahaa tehnyt." + +He rohkaisevat hänet hetkiseksi ja ovat itsekin iloisia kuin lapset. +Nauru ja ilo kaikuu pöydässä. + +Nuo tuliset, nuo herkät ihmiset, he ovat niin hyviä; mutta kumminkin on +kiusaaja heidät lähettänyt. He tahtovat uskotella hänelle, että hän on +marttyyri, ja ilkkuvat suoraan kreivitär Märtalle kuin tämä olisi +noita-akka. Mutta he eivät ymmärrä asiaa. Eivät he tiedä, miten sielu +ikävöi puhtautta, eivät, miten sydän pakottaa katujaa heittäytymään +alttiiksi tien kiville ja auringon paahteelle. + +Joskus panee kreivitär Märta hänet istumaan päivät pitkät paikalleen +tikkauspuiden ääreen ja kertoo hänelle loputtomia juttuja Gösta +Berlingistä, papista ja seikkailijasta. Jos hänen muistinsa ei riitä, +hän sepittää itse lisää, kunhan vain Göstan nimi kaiket päivät kaikuu +kreivittären korvissa. Sitä Elisabet pelkää enin. Sellaisina päivinä +hän huomaa, ettei hänen katumuksestaan tule koskaan loppua. Hänen +rakkautensa ei tahdo kuolla. Hän uskoo kuolevansa itse sitä ennen. +Hänen ruumiinsa voimat alkavat pettää. Hän on usein hyvin sairas. + +"Mutta missä viipyy nyt tuo sinun sankarisi?" kysyy kreivitär +pilkallisesti. "Päivä päivältä olen odottanut häntä kavaljeerikaartin +etunenässä. Miksi hän ei hyökkää Borgiin, aseta sinua valtaistuimelle +ja heitä minua ja miestäsi kahleissa tyrmään? Onko sinut jo unohdettu?" + +Elisabet tahtoisi melkein puolustaa Göstaa ja sanoa, että hän itse on +kieltänyt Göstaa häntä mitenkään auttamasta. Mutta ei, paras on vaieta, +vaieta ja kärsiä. + +Kiihtymyksen tuli kuluttaa häntä päivä päivältä. Hänessä on kuumetta ja +hän on niin väsynyt, että tuskin pysyy jaloillaan. Hän haluaa vain +kuolla. Elämän väkevät voimat on masennettu. Rakkaus ja ilo eivät tohdi +liikahtaa. Hän ei pelkää enää laisinkaan kärsimystä. + + * * * * * + +Näyttää kuin hänen miehensä ei tietäisi enää, että häntä on +olemassakaan. Kreivi istuu melkein kaiket päivät huoneessaan lukon +takana ja tutkii epäselviä käsikirjoituksia ja vanhoja tuhruisia +teelmiä. + +Hän lukee aateliskirjoja, pergamentteja, joissa riippuu Svean riikin +sinetti, suuri ja muhkea; se on painettu punaiseen vahaan ja sitä on +säilytettävä sorvatussa puurasiassa. Hän tarkastelee vanhoja +vaakunamerkkejä, liljoja valkealla pohjalla ja aarnikotkia sinisellä. +Sellaiset asiat hän ymmärtää ja ne hän tulkitsee helposti. Ja hän lukee +yhä uudestaan vanhat hautapuheet ja henkilökuvaukset jaloista Dohnan +kreiveistä; heidän ansioitaan verrataan Israelin sankarien ja Hellaan +jumalien tekoihin. + +Kas, tuollaiset vanhat jutut ovat aina ilahduttaneet häntä. Mutta +nuorta vaimoaan ei hän enää huoli ajatella. + +Kreivitär Märta on virkkanut sanan, joka tappoi kaiken rakkauden +hänessä: "Hän otti sinut rahojesi vuoksi." Sellaista ei toki kukaan +mies kärsi kuulla. Se sammuttaa kaiken rakkauden. Nyt hänestä oli +samantekevää, miten nuoren naisen kävi: jos hänen äitinsä saisi hänet +takaisin velvollisuuden tielle, niin hyvä olisi. Kreivi Henrik ihaili +äitiään suuresti. + +Tällaista kurjuutta jatkui kuukauden ajan. Kumminkaan ei se aika ollut +niin myrskyistä ja kuohahtelevaa kuin voisi luulla, näin kun tapaukset +sulloutuvat muutamille kirjan sivuille. Kreivitär Elisabet pystyi +säilyttämään ulkonaisen tyyneytensä. Hän oli joutunut vain yhden +kerran, silloin kun sai kuulla, että Gösta Berling muka oli kuollut, +mielenliikutuksen valtaan. Mutta niin suuri oli hänen tuskansa sen +vuoksi, ettei hän ollut voinut säilyttää rakkauttaan miehelleen, että +hän olisi luultavasti antanut kreivitär Märtan kiduttaa itsensä +hengiltä, ellei hänen vanha taloudenhoitajattarensa olisi eräänä iltana +puhellut hänen kanssaan. + +"Kreivittären täytyy puhua kreiville", sanoi vanhus. "Herra Jumala, +kreivitär on sellainen lapsi. Kreivitär ei kenties itsekään tiedä, mitä +hänellä pian on odotettavissa, mutta minä näen kyllä miten asianlaita +on." + +Mutta juuri tätäpä kreivitär ei voinutkaan sanoa miehelleen, nyt kun +mies hautoi niin mustaa epäluuloa häntä kohtaan. + +Sinä yönä hän pukeutui hiljaa ja meni ulos. Hän oli tavallisen +maalaispiian puvussa, nyytti kädessä. Hän aikoi karata kotoaan ja olla +enää koskaan palaamatta. + +Hän ei paennut välttääkseen vaivoja ja kärsimyksiä. Mutta nyt hän uskoi +Jumalan antaneen hänelle merkin, että hänen on lupa mennä, että hänen +täytyi säilyttää ruumiinsa terveys ja voimat. + +Hän ei samonnut länteen järven taakse, sillä siellä asui se, joka oli +hänelle hyvin rakas. Eikä hän mennyt pohjoiseenkaan, sillä siellä asui +monta hänen ystäväänsä, eikä etelään, koska kaukana, kaukana etelässä +oli hänen isänsä koti eikä hän tahtonut joutua askeltakaan sitä +lähemmäksi. Mutta itään hän meni, sillä hän tiesi, ettei hänellä ollut +siellä kotia, ei rakastettua ystävää, ei yhtään tuttua ihmistä, ei apua +eikä lohdutusta. + +Hän ei käynyt kevein askelin, sillä hän ei uskonut olevansa sovinnossa +Jumalan kanssa. Mutta kuitenkin hän oli iloinen tietäessään saavansa +tästä lähtien kantaa syntinsä kuormaa vieraiden parissa. Heidän +välinpitämättömät silmäyksensä hipaisisivat häntä, lientäen kuin teräs +turvonnutta jäsentä. + +Hän aikoi kulkea, kunnes löytäisi köyhän metsätöllin, jossa ei kukaan +häntä tuntisi. "Minulle on käynyt niinkuin näette, ja vanhempani ovat +ajaneet minut pois", hän sanoisi. "Antakaa minulle täällä ruokaa ja +katto pääni päälle, kunnes voin itse ansaita leipäni. Minulla on kyllä +rahaa." + +Niin hän vaelsi kesäkuun valoisan yön, sillä toukokuu oli mennyt hänen +tuskaisessa kärsimyksessään. Ah, toukokuu, kaunis aika, jolloin +koivujen vaalea vehreys sekoittuu kuusimetsän tummuuteen ja jolloin +etelätuuli palaa kaukana etelästä, uhkuen lämmintä! + +Kiittämättömämpi lienen kuin muut, jotka ovat nauttineet lahjoistasi, +sinä kaunis kuu. En sanallakaan ole ylistänyt sinun suloisuuttasi. + +Ah toukokuu, sinä rakas, valoisa kuu, oletko milloinkaan katsellut +lasta, joka istuu äitinsä polvella kuunnellen satuja? Kuullessaan +kerrottavan julmista jättiläisistä ja kauniiden prinsessain katkerista +kärsimyksistä se pitää päätään koholla ja silmänsä auki; mutta jos äiti +alkaa puhua onnesta ja auringonpaisteesta, sulkee pienokainen silmänsä +ja uinahtaa hiljaa uneen, painaen päänsä äidin rinnalle. + +Katsos, sinä kaunis kuu, sellainen lapsi olen minäkin. Kuunnelkoot muut +tarinaa kukista ja auringonpaisteesta; mutta itselleni minä valitsen +synkeät yöt, jotka ovat täynnä näkyjä ja seikkailuja, itselleni kovat +kohtalot, harhautuneiden sydänten surunraskaat kärsimykset. + + + + +Neljäs luku + +EKEBYN RAUTA + + +Oli kevät, ja kaikkien Vermlannin tehtaiden rauta piti lähetettämän +Göteborgiin. + +Mutta Ekebyssä ei ollut rautaa lähetettäväksi. Syksyllä oli tuon +tuostakin vaivannut veden puute, keväällä olivat kavaljeerit isäntinä. + +Heidän aikanaan kuohui voimakas, kirpeä olut pitkin Björksjön koskea +alas harmaakivisiä portaita, ja Lövenin pitkä järvi oli täynnä -- ei +vettä, vaan viinaa. Heidän aikanaan ei suinkaan pantu takkirautaa +ahjoon, vaan sepät seisoivat paitahihasillaan, puukengät jalassa, +roihujen ääressä ja kääntelivät pitkissä vartaissa suunnattomia +paisteja, ja oppipojat pitelivät täytettyjä salvukukkoja pitkillä +pihdeillä tulenhehkussa. Siihen aikaan tanssia huristettiin pitkin +tehtaan mäkiä. Silloin maattiin höyläpenkeillä ja lyötiin alasimella +korttia. Niinä päivinä ei suinkaan taottu rautaa. + +Mutta kevät tuli, ja tukkukaupan konttorissa Göteborgissa alettiin +odottaa Ekebyn rautaa. Käänneltiin ja katseltiin sopimuksia, majurin ja +majurinrouvan kanssa tehtyjä, joissa puhuttiin monen sadan kippunnan +toimittamisesta. + +Mutta mitä huolivat kavaljeerit majurinrouvan sopimuksista? Heille +riitti ilo ja viulunvingunta ja ruokakestit. He pitivät huolen siitä, +että tanssi leiskui tehtaan mäillä. + +Rautaa tuli Stömnestä, rautaa Söljestä. Kymsbergin rauta hommautui +erämaiden halki Venernin rannalle. + +Uddeholmista sitä tuli ja Munkforsista ja kaikista monista muista +tehtaista. Mutta missä on Ekebyn rauta? + +Eikö Ekeby enää ole Vermlannin tehtaista jaloin? Eikö kukaan huolehdi +vanhan hovin kunniasta? Se on jätetty kuin tuhka tuuleen huolettomain +kavaljeerien käsiin. He panevat tanssin hurisemaan tehtaan mäillä. +Mihin muuhun heidän viheliäiset aivonsa pystyvät? + +Mutta kosket ja joet, jaalat ja proomut, laiturit ja sulut ihmettelevät +ja kysyvät: "Eikö Ekebyn rauta jo tule?" + +Ja metsistä käy kuiske ja kysymykset järville ja vuorilta laaksoille: +"Eikö Ekebyn rauta tule? Eikö Ekebystä tule enää koskaan rautaa?" + +Ja metsässä, sydänmaassa, alkaa hiilihauta nauraa, ja suuret +vasaranpäät pimeissä pajoissa näyttävät ilkkuilevan, kaivokset +ammottavat suuria kitojansa ja päästävät röhönaurun, tukkukaupan +konttorissa ovat pulpetit, joissa majurinrouvan sitoumukset ovat +säilössä, haljeta naurusta: "Oletteko hassumpaa kuulleet? Ekebyssä ei +ole rautaa, Vermlannin jaloimmassa rautaruukissa ei ole rautaa." + +Nouskaa, te suruttomat! Jalkeille, te kodittomat! Sallitteko te moista +Ekebyn häväistystä? Oi, niin totta kuin te rakastatte sitä paikkaa, +ihaninta Jumalan kauniissa maailmassa, niin totta kuin se on kaipuunne +kohde kaukana kulkiessanne, niin totta kuin ette voi lausua sen nimeä +muukalaisten parissa silmänne vettymättä, nouskaa, kavaljeerit, +pelastakaa Ekebyn kunnia! + +No niin, jos Ekebyn moukarit ovatkin levänneet, niin kai ne ovat +takoneet kuudessa alustalaistehtaassamme. Siellä tietysti on tarpeeksi +ja enemmän kuin tarpeeksikin rautaa. + +Ja niin lähtee Gösta Berling noiden kuuden tehtaan hoitajien puheille. + +Nyt on ensiksikin mainittava, että Högforsiin, joka on Björksjö-joen +rannalla, kappaleen matkaa Ekebytä ylempänä, ei hänen mielestään ollut +syytä mennä. Se oli liian lähellä Ekebytä, se oli ollut melkeinpä +kavaljeerien hallinnossa. + +Mutta hän matkasi pari peninkulmaa pohjoisempaan, kunnes tuli +Lötaforsiin. Kaunis paikka se on, siitä ei epäilystäkään. Ylinen Löven +avautuu sen edessä, ja aivan sen takana on Gurlita-kukkula, jyrkästi +kohoava vuorenlaki, villinsävyisenä ja romanttisena, kuten niin vanhan +vuoren sopii. Mutta paja, eihän se ole sellainen kuin sen pitäisi olla: +vesiratas on rikki, ja on ollut rikki koko vuoden. + +"No miksi sitä ei ole korjattu?" + +"Puuseppä, rakas ystävä, puuseppä, joka on koko kihlakunnassa ainoa, +joka olisi sen voinut korjata, on ollut muualla töissä. Me emme ole +voineet takoa kippuntaakaan." + +"No, miksi ette ole lähettäneet puuseppää hakemaan?" + +"Lähettäneet! Niinkuin emme olisi lähettäneet jokikinen herran päivä, +mutta hän kun ei ole joutanut tulemaan. Hän on näet ollut tekemässä +keiliratoja ja huvihuoneita Ekebyhyn." + +Silloin Gösta arvasi, miten hänen käy koko tällä matkalla. + +Hän menee yhä pohjoisempaan, Björnidiin. Kaunis ja oiva paikka sekin, +asema vaikka linnan arvoinen. Suuresta päärakennuksesta on hallitsevana +näköalana puoliympyräinen laakso, kolmelta sivulta valtavain harjujen +saartama, ja neljännellä aukeaa Löven, jonka pää on täällä. Ja Gösta +tietää, ettei ole parempaa kuutamoisten kävelyjen ja haaveilujen +paikkaa kuin nuo tiet, jotka vievät pitkin rantaa putouksen ohi, alas +pajalle, joka on sijoitettu mahtaviin, selvään vuoreen porattuihin +holveihin. Mutta rautaa, onko siellä yhtään rautaa? + +Ei, tietystikään ei. Heillähän ei ollut hiiliä, eivätkä he olleet +saaneet Ekebystä rahaa hommatakseen hiilenpolttajia ja vetäjiä. +Tehdasliike oli seisonut koko viime talven. + +Sitten suuntaa Gösta kulkunsa takaisin etelään. Hän tulee Hånin +tehtaalle, Lövenin itärannalle, ja Löfstaforsiin, kauas metsien +sydämeen -- mutta hänelle ei käy paremmin sielläkään. Missään ei ole +rautaa ja se kuuluu aina olevan kavaljeerien omaa syytä. + +Nyt pyörtää Gösta kotiin Ekebyhyn, ja kavaljeerit tarkastelevat synkin +silmin niitä viittäkymmentä kippuntaa, jotka ovat varastossa, ja heitä +painaa suru, sillä he kuulevat, miten koko luonto ilkkuu Ekebylle, ja +heistä tuntuu kuin maa vapisisi nyyhkytyksistä, puut uhkaisivat heitä +vihaisilla eleillä ja ruohot ja nurmen nukka valittaisivat, että Ekebyn +kunnia on mennyttä. + + * * * * * + +Mutta miksi päivitellä ja tuhlata sanoja? Tuossahan se Ekebyn rauta nyt +on. + +Tuossahan se on, proomuihin lastattuna Klara-joen rannassa, valmiina +lähtemään jokea alas, valmiina vietäväksi Venernin jaalalla +Göteborgiin. Ekebyn kunnia on siis pelastettu. + +Mutta miten tämä on mahdollista? Ekebyssähän ei ollut kuin +viisikymmentä kippuntaa rautaa, toisissa kuudessa tehtaassa ei +ollenkaan. Miten on mahdollista että täyteen lastatut proomut nyt +vievät sellaisen suunnattoman raudanpaljouden Karlstadin vaakaan? Niin, +kysyttäköön sitä kavaljeereilta. + +Kavaljeerit ovat itse toimessa noilla raskailla, rumilla aluksilla, he +aikovat itse viedä Ekebyn raudan Göteborgiin. Ei kelpaa tavallinen +proomumies, tavallinen kuolevainen sen raudan kuljettajaksi. +Kavaljeerit ovat tulleet itse saattajiksi pullot ja eväskorit, +walt-torvi ja viulut muassaan, pyssyineen ja onkineen ja +kukkukortteineen. He tekevät kaiken parhaansa helliäkseen rakasta +rautaansa eivätkä jätä sitä ennen kuin se on purettu Göteborgin +laiturille. He aikovat itse purkaa ja ahtaa, itse hoitaa purjeita ja +peräsintä. He ovatkin ihan kuin luodut siihen toimeen. Onko +hietasärkkää Klara-joessa tai Venernissä matalaa, jota he eivät +tuntisi! Eikö peräsintanko ja jalus mukaudu yhtä hyvin heidän käteensä +kuin viulunkäyrä ja ohjakset! + +Jos he mitään maailmassa rakastavat, niin ainakin tätä rautaansa he +rakastavat. He käsittelevät sitä hellävaroen kuin hienointa lasia, +levittävät purjekangasta sen peitteeksi. Ei siruistakaan siitä saa olla +paljaana. Nuo raskaat, harmaat tangothan ne taas nostavat Ekebyn +kunnian. Ei kukaan vieras saa heittää niihin välinpitämättömiä +silmäyksiä. Oi, Ekeby, sinä kaipuumme maa, säteilköön sinun kunniasi +loisto! + +Yksikään kavaljeeri ei ole jäänyt kotiin. Eberhard-setä on jättänyt +kirjoituspulpettinsa, ja Kristoffer-serkku ilmestynyt uuninnurkastaan. +Vieläpä lempeä Lövenborgkin on täällä. Ei kukaan voi vetäytyä syrjään, +kun on Ekebyn kunnia kysymyksessä. + +Mutta Lövenborgin ei ole hyvä nähdä Klara-jokea. Hän ei ole nähnyt sitä +seitsemään neljättä vuoteen, hän ei ole edes astunut veneeseen koko +sinä aikana. Hän vihaa järvien kiiltäviä pintoja ja harmaita jokia. +Hänen mieleensä muistuu liian synkeitä asioita, kun hän menee järvelle, +ja hänellä on tapana välttää sitä, mutta nyt hän ei ole voinut pysyä +kotona. Hänenkin täytyy olla pelastamassa Ekebyn kunniaa. + +Seikka oli näet semmoinen, että Lövenborg seitsemän neljättä vuotta +sitten näki morsiamensa hukkuvan Klara-jokeen, ja siitä pitäen on hänen +pääparkansa usein ollut sekaisin. + +Ja kun hän nyt seisoo jokea katsellen, alkavat hänen vanhat aivonsa +tulla yhä sekavammiksi. Tuo harmaa joki, joka kierii monin pienin, +kimmeltävin lainein, on suuri hopeasuomuinen käärme, joka väijyy +saalista. Nuo keltaiset, korkeat hiekkaseinät, joiden väliin joki on +uurtanut uomansa, ovat salakuopan seiniä, minkä pohjalla käärme väijyy, +ja leveä maantie, joka kaivaa seinään aukon ja kahlaa paksua hietikkoa +laiturille, mihin proomut on köytetty, on juuri tuon kauhean +kuolemankuilun oviaukko. + +Ja ukko-paha seisoo ja tuijottelee pienin, sinisin silmin. Hänen pitkä, +vaalea tukkansa huiskii ja pyörii tuulessa, ja hänen poskensa, jotka +usein kukoistavat lempeää ruusunhohdetta, ovat kauhusta kalvaat. Hän +tietää niin varmasti kuin olisi joku sen sanonut hänelle, että kohta +tulee joku tuota tietä pitkin ja syöksyy suoraan väijyvän käärmeen +kitaan. + +Nyt aikovat kavaljeerit irroittaa köydet ja he tarttuvat pitkiin +kekseihin, työntääkseen proomut virran uomaan, mutta silloin Lövenborg +huutaa: + +"Seis, sanon minä, seis, Jumalan tähden!" He arvaavat kyllä, että hän +alkaa hassahdella, kun tuntee proomun heiluvan allaan, mutta he +laskevat kuitenkin heti kohotetut keksinsä. + +Ja hän, joka näkee, että joki vaanii saalista ja joku varmaan tulee ja +syöksyy siihen, viittaa varoittavin elein ylös tielle, aivan kuin +nähden jonkun sieltä tulevan. + +Jokainen kyllä tietää, että elämä kernaasti järjestää merkillisiä +sattumia. Ken vielä voi kummastua, kummastukoon sitä, että kavaljeerit +olivat proomuineen Klara-joen laattapaikalla nyt juuri, sen yön +jälkeisenä aamuna, jolloin kreivitär Elisabet oli lähtenyt vaeltamaan +itään päin. Mutta varmaan olisi ollut vielä kummallisempaa, ellei tuo +nainen olisi saanut hädässään apua. Nyt sattui niin, että hän, +kuljettuaan koko yön, tuli lautalle johtavalle tielle juuri sillä +hetkellä, jolloin kavaljeerit aikoivat lähteä proomuineen; ja he jäivät +seisomaan ja katselemaan häntä, kun hän puheli lauttamiehen kanssa +tämän irroittaessa venettään. Hän oli talonpoikaisen piian vaatteissa, +joten kavaljeerit eivät aavistaneet, kuka hän oli. Mutta he seisoivat +kuitenkin ja tuijottivat häneen, sillä hänessä oli jotakin tuttua. Kun +hän nyt seisoi siinä ja puheli lauttamiehen kanssa, näkyi maantiellä +tomupilvi ja tomupilvestä vilahtelivat suuret, keltaiset vaunut. Nainen +tiesi, että ne olivat Borgin vaunut, että oltiin etsimässä häntä ja +että hänet nyt keksittäisiin. Hän tiesi, ettei hänen enää maksanut +ajatella pakoa lauttamiehen veneellä, ja ainoa piilopaikka hänen +nähdäkseen oli kavaljeerien proomut. Hän juoksi niitä kohti katsomatta +mitä väkeä niissä oli. Ja hyvä olikin, ettei hän sitä nähnyt, sillä +muuten hän olisi mieluummin heittäytynyt hevosen jalkoihin kuin paennut +sinne. + +Kun hän pääsi alukseen, hän huusi vain: "Piilottakaa minut, piilottakaa +minut!" Sitten hän kompastui ja kaatui rautalastille. Mutta kavaljeerit +pyysivät häntä rauhoittumaan. He työnsivät nopeasti proomunsa maasta, +niin että se pääsi virranuomaan ja läksi liukumaan Karlstadia kohti +juuri kun vaunut saapuivat lauttauspaikalle. + +Vaunuissa istuivat Henrik-kreivi ja Märta-kreivitär. Nyt juoksi kreivi +kyselemään lauttamieheltä, oliko mies nähnyt hänen kreivitärtään. Mutta +koska Henrik-kreivi oli hieman nolostunut siitä, että piti tiedustella +karannutta vaimoa, toimitti hän vain: + +"Minne se lie joutunut!" + +"Vai niin", sanoi lauttamies. + +"Minne lie joutunut. Minä kysyn, oletteko te nähnyt mitään?" + +"Mitä te kyselette?" + +"Jaa, se ei kuulu tähän, mutta se on vain poissa. Kysyn, oletteko +lautannut yhtä joen yli tänä päivänä?" + +Sillä tavalla hän ei kumminkaan saanut tietää mitään, ja +Märta-kreivittären täytyi itsensä puhutella miestä. Tuokiossa hän sai +kuulla, että etsitty piili noissa hitaasti etenevissä proomuissa. + +"Mitä väkeä niissä proomuissa on?" + +"Oo, ne on ne kavaljeerit, kuten täällä on tapana sanoa." + +"Ah", sanoo kreivitär. "Sitten on vaimosi hyvässä tallessa, Henrik. Nyt +voimme kääntyä heti kotiin." + + * * * * * + +Jokea liukuvalla proomulla ei suinkaan vallinnut sellainen ilo kuin +kreivitär Märta luuli. Niin kauan kuin keltaiset vaunut olivat +näkyvissä, kyyrötti kauhistunut nuori nainen liikkumatta ja sanaakaan +sanomatta kuormalla. Hän vain tuijotti rannalle. + +Oletettavasti hän tunsi kavaljeerit vasta nähtyään keltaisten vaunujen +poistuvan. Hän hypähti seisoalleen. Näytti kuin hän aikoisi juosta +pakoon, mutta seisojat hillitsivät häntä, ja niinpä hän vaipui hiljaa +uikutellen kuormalle. + +Ja kavaljeerit eivät uskaltaneet puhua eivätkä kysellä. Hän näytti +olevan aivan mielipuolisuuden partaalla. + +Suruttomien aivoja alkoi totisesti painaa edesvastuun tunto. Tämä +rauta: sekin oli raskas taakka tottumattomien hartioilla, ja nyt piti +heidän vielä hoidella nuorta jalosyntyistä naista, joka oli karannut +miehensä luota. + +Kun he olivat tavanneet tämän nuoren naisen viime talvena juhlissa, oli +hän heistä monesta muistuttanut veljen rakastamaa pikkusiskoa. Sisaren +kanssa leikkiä lyödessä oli täytynyt varovasti pidellä häntä, ja +puhellessa hänen kanssaan oli täytynyt pitää itsensä kurissa +laskettelematta tuhmia sanoja. Jos vieras poika ajoi sisarta leikissä +liian kovasti tai lauloi hänelle rumia lauluja, silloin hyökkäsi veli +katkeruudesta pakahtumaisillaan pojan kimppuun ja muokkasi hänet +melkein hengiltä, sillä hänen pieni sisarensa ei saisi koskaan kuulla +mitään pahaa tai tuntea surua taikka kärsiä pahuutta ja vihaa. + +Kreivitär Elisabet oli ollut heidän kaikkien iloinen sisarensa. Kun hän +oli pistänyt pienet kätösensä heidän koviin kouriinsa, tuntui kuin hän +olisi sanonut: "Koetas, kuinka hento minä olen, mutta sinä olet minun +suuri veljeni, sinä suojelet minua sekä muita että itseäsi vastaan?" Ja +he olivat olleet hänelle hienoja ritareita niin kauan kuin olivat +tunteneet hänet. + +Nyt katsoivat kavaljeerit häneen kauhistuneina eivätkä olleet oikein +häntä tuntea. Hän oli tullut kovin huonoksi ja laihaksi, kaulan pyöreys +oli kadonnut, kasvot olivat läpikuultavat. Hän oli varmaankin loukannut +itsensä, sillä pienestä haavasta ohimossa tulla tihkui silloin tällöin +veripisara, ja kiharainen, vaalea tukka, joka riippui otsalla, oli +veren tahmassa. Hänen hameensa oli likainen hänen vaellettuaan teillä, +jotka kaste oli kostuttanut, ja hänen kenkänsä olivat huonossa +kunnossa. Kavaljeereista tuntui oudolta, ikään kuin hän olisi ollut +joku vieras. Eivät sen kreivitär Elisabetin silmät, jonka he tunsivat, +olleet noin hurjat ja hehkuvat. Heidän sisko raukkaansa oli ahdistettu +melkein mielipuolisuuteen asti. Näytti siltä kuin jostakin toisista +avaruuksista olisi laskeutunut vieras sielu tähän kidutettuun +ruumiiseen, ja nyt se taisteli siellä oikean sielun kanssa +isännyydestä. + +Mutta heidän ei tarvitse tuskitella, mitä hänelle olisi tehtävä. +Hänessä heräävät jo vanhat ajatukset. Kiusaus on karannut taas hänen +kimppuunsa. Jumala tahtoo häntä taas koetella. Katso, hän on ystävien +joukossa. Aikooko hän heittää katujan tien? + +Hän nousi ja huusi, että hänen täytyy päästä pois. Kavaljeerit +koettivat häntä rauhoittaa. He sanoivat hänelle, että hän on hyvässä +turvassa. He varjelevat häntä kaikelta vainolta. + +Hän pyysi vain saada mennä pieneen veneeseen, joka kulki proomun +perässä, ja soutaa maihin jatkaakseen yksin matkaansa. + +Mutta he eivät voineet antaa hänen mennä. Mihin hän sitten joutuisi? +Parempi oli hänen jäädä heidän luokseen. He olivat tosin vain köyhiä, +vanhoja raukkoja, mutta he keksivät varmaan jonkin keinon auttaakseen +häntä. + +Silloin hän väänteli käsiään ja rukoili heitä laskemaan hänet. Mutta he +eivät voineet täyttää hänen pyyntöään. He näkivät, kuinka hädänalainen +ja heikko hän oli, ja ajattelivat, että hän kuolisi maantielle. + +Gösta Berling seisoi hieman syrjässä muista ja katseli veteen. Kenties +tuo nuori nainen ei tahtoisi mielellään nähdä häntä. Hän ei tiennyt +sitä varmasti, mutta hänen ajatuksensa leikkivät ja hymyilivät +kuitenkin. "Nyt ei kukaan tiedä, missä tämä nuori nainen oleksii", hän +ajatteli, "nyt on sopiva tilaisuus viedä hänet Ekebyhyn. Me pidämme +hänet piilossa siellä, me kavaljeerit, ja olemme hänelle hyviä. Meidän +kuningattaremme, valtiattaremme hän on oleva, mutta kukaan outo ei +tiedä, että hän on siellä. Me vartioimme häntä niin hyvin, niin hyvin. +Hän tulee kenties onnelliseksi meidän joukossamme, vanhukset hoitavat +häntä hellästi kuin omaa tytärtään." + +Gösta ei ollut koskaan tohtinut ajatella aivan selkeästi, rakastiko hän +kreivitär Elisabetia. Hän ei voinut saada häntä synnittä omakseen, eikä +hän tahtonut vetää häntä mihinkään alhaiseen tai kehnoon, sen hän +tiesi. Mutta pitää häntä kätkettynä Ekebyssä, saada olla hyvä hänelle, +kun muut ovat olleet hänelle julmia, ja antaa hänen nauttia kaikesta, +mitä hyvää elämä tarjoaa, ah, millaisia unelmia, millaisia autuuden +unelmia! + +Mutta hän heräsi niistä, sillä nuori kreivitär oli aivan epätoivoinen, +ja hänen sanoillaan oli epätoivon vihlova kaiku. Hän oli heittäytynyt +polvilleen keskelle kavaljeerien piiriä ja rukoili päästäkseen +menemään. + +"Jumala ei ole vielä antanut minulle anteeksi!" hän huusi. "Antakaa +minun mennä!" + +Gösta näki, ettei kukaan noista toisista voinut häntä totella, ja +tunsi, että hänen täytyi tehdä se. Hänen, joka kreivitärtä rakasti, +täytyi se tehdä. + +Hänen oli niin vaikea liikkua paikaltaan kuin olisi jokainen ruumiin +nivel tehnyt vastarintaa hänen tahdolleen, mutta hän kiskoutui +kreivittären luo ja sanoi, että hän vie tämän maihin. + +Kreivitär nousi heti. Gösta nosti hänet veneeseen ja souti hänet +itärannalle. Hän laski veneen kapean polun päähän ja auttoi +kreivittären veneestä. + +"Miten teidän nyt käy, kreivitär?" sanoi hän. + +Kreivitär nosti vakavasti sormensa ja osoitti taivaaseen. + +"Kun joudutte hätään, kreivitär..." + +Gösta ei voinut puhua, ääni petti. Mutta kreivitär ymmärsi ja sanoi: + +"Minä lähetän sanan teille, kun tarvitsen teitä." + +"Minä olisin tahtonut suojella teitä kaikelta pahalta", sanoi Gösta. + +Kreivitär ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi, ja Gösta ei voinut +sanoa enää mitään. Kreivittären käsi lepäsi kylmänä ja raukeana hänen +kädessään. + +Kreivitär ei ollut muuten yhtään tajuissaan, hän kuuli vain ne sisäiset +äänet, jotka pakottivat häntä menemään muukalaisten pariin. Hän tuskin +tiesi, että rakasti juuri sitä miestä, jonka nyt jätti. + +Niin antoi Gösta hänen mennä ja souti takaisin kavaljeerien luo. Kun +hän nousi proomuun, hän värisi väsymyksestä ja näytti aivan uupuneelta +ja voimattomalta. Hänestä tuntui että hän oli täyttänyt elämänsä +raskaimman velvollisuuden. + +Vielä hän piti muutamia päiviä rohkeuttaan vireillä, kunnes Ekebyn +kunnia oli pelastettu. Hän vei raudan Kanikenäsin vaakaan; sitten +lamautuivat hänen voimansa ja elämänilonsa pitkiksi ajoiksi. + +Kavaljeerit eivät huomanneet joella oltaessa mitään muutosta hänessä. +Hän jännitti kaikki hermonsa pitääkseen yllä iloista ja huoletonta +mieltä, sillä ilolla ja huolettomuudella oli Ekebyn kunnia +pelastettava. Kuinka heidän uhkapelinsä olisi onnistunut, jos he +olisivat sitä yrittäneet huoli kasvoillaan ja lannistunein sydämin? + +Jos nyt on tosiaan totta, mitä huhu kertoo: nimittäin että kavaljeerien +proomuissa oli tällä kertaa enemmän hiekkaa kuin rautaa, jos on totta, +että he lakkaamatta kantoivat edestakaisin samoja rautatankoja +Kanikenäsin vaakaan, kunnes nuo sadat kippunat oli mitattu; jos on +totta, että moinen voi käydä päinsä silloin, kun vaakamestaria ja hänen +miehistöään kestitään oivallisesti Ekebystä tuotujen eväskorien ja +juomalekkerien sisällöllä, niin voipa arvata, että nuo rautaproomun +tuojat olivat iloissaan. + +Kukapa sen tietää? Mutta jos niin oli, niin varmaa on, ettei Gösta +Berlingillä ollut aikaa surra. Mutta seikkailun ja vaaran iloa ei hän +nyt kumminkaan yhtään tuntenut. Milloin vain uskalsi hän vaipui +epätoivon valtaan. + +"Oi, Ekeby, sinä minun kaipuuni maa", huusi hän itsekseen, "loistakoon +sinun kunniasi!" + +Saatuaan vaakamestarilta kuitin ahtoivat kavaljeerit rautansa Venernin +jaalaan. Tavallisesti toimittivat ammattilaivurit kuorman Göteborgiin, +eikä Vermlannin tehtailla ollut yleensä huolta raudastaan sen jälkeen +kun ne olivat saaneet vaakamestarin kuitin siitä, että hankintasopimus +oli täytetty. Mutta kavaljeerit eivät tahtoneet jättää työtä kesken, he +päättivät saattaa itse rautansa aina Göteborgiin saakka. + +Matkalla sinne kohtasivat heitä monet onnettomuudet. Myrsky nousi +yöllä, jaala joutui väylältä, ajautui särkälle ja upposi kalliine +kuormineen. Torvet ja kortit ja tyhjentämättömät viinipullot menivät +pohjaan. Mutta kun oikein asiaa ajatteli, niin mitäpä haittasi, vaikka +rauta hukkautuikin? Ekebyn kunnia oli pelastettu. Rauta oli mitattu +Kanikenäsin rautavaa'assa. Ja jos majurin täytyikin istahtaa +pöytänsä ääreen ja ilmoittaa jäykällä kirjeellä suuren kaupungin +tukkukauppiaille, ettei hän vaadi heidän rahojaan, koskapa he eivät +saaneet hänen rautaansa, niin eipä sekään haitannut. Ekeby oli rikas, +ja sen kunnia oli pelastettu. + +Mutta jospa laiturit ja sulut, jos kaivokset ja hiilihaudat, jos jaalat +ja proomut alkavat kuiskia kummia? Jospa käy metsien kumea kohu, että +koko matka oli petosta, jospa päätellään koko Vermlannissa, ettei +proomuissa ollut ikinä enempää kuin nuo vaivaiset viisikymmentä +kippuntaa ja että haaksirikko tehtiin tahallaan? Silloin on tehty +rohkea urotyö ja keksitty oikea kavaljeerikuje. Sellaisesta ei vanhan +hovin kunnia vahingoitu. + +Mutta siitä on jo kauan. Ovathan kavaljeerit voineet ostaa raudan +muualta tai löytää sen joistakin varastohuoneista, joita eivät sitä +ennen tienneet. Totuus ei koskaan tule sellaisessa asiassa ilmi. Ei +ainakaan vaakamestari koskaan ottanut kuuleviin korviinsakaan, että +muka petos olisi ollut mahdollista, ja hänenhän se piti tietää. + +Kun kavaljeerit tulivat kotiin, saivat he kuulla uutisia. Kreivi Dohnan +avioliitto piti purettaman. Kreivi oli lähettänyt hovimestarinsa +Italiaan hankkimaan todistuksia, ettei avioliitto ollut laillinen. Tämä +palasikin kesemmällä ja toi tyydyttävät sanomat. Millaisia ne olivat, +en varmaan ja tarkkaan tiedä. Vanhoja taruja käsitellessään täytyy olla +hyvin varovainen, ne ovat kuin iäkkäät ruusut; niistä varisee helposti +lehdet, jos niitä koskettaa kovasti. Huhutaan, ettei Italiassa oikea +pappi ollut vihkimistä toimittanut. En tiedä minäkään enempää, mutta +totta vain on, että Bron kihlakunnanoikeudessa selitettiin, ettei +kreivi Dohnan ja Elisabet von Thurnin avioliitto ollut koskaan mikään +avioliitto ollutkaan. + +Tästä ei tuo nuori nainen kai mitään tiennyt. Hän oli talonpoikien +parissa syrjäseudulla, jos enää eli. + + + + +Viides luku + +LILJECRONAN KOTI + + +Olen maininnut, että yksi kavaljeereista oli hyvin musikaalinen. Hän +oli pitkä, vankkajäseninen mies, hänellä oli suuri pää ja tuuhea, musta +tukka. Hän ei ollut siihen aikaan tiettävästikään monta vuotta yli +neljänkymmenen, mutta hänen kasvonsa olivat rumat ja jäykkäpiirteiset +ja hänen käytöksensä säyseä. Siitä johtui, että monet pitivät häntä +vanhana. Hän oli hyvä mies, mutta raskasmielinen. + +Eräänä iltana hän pisti viulun kainaloonsa ja lähti pois Ekebystä. Hän +ei sanonut hyvästiä kenellekään, vaikkei aikonut palata enää koskaan. +Häntä oli Ekebyn elämä inhottanut aina siitä saakka, kun hän oli nähnyt +kreivitär Elisabetin onnettomuuden. Hän kulki lepäämättä, koko illan ja +yön, kunnes tuli aamuauringon noustessa Löfdala-nimiseen +herraskartanoon, joka oli hänen omansa. + +Oli niin varhaista, ettei kukaan ollut vielä valveilla. Liljecrona +istuutui viheriälle keinulaudalle päärakennuksen seinämälle ja katseli +kartanoaan. Herra Jumala, kauniimpaa paikkaa ei ollutkaan! Talon edessä +laajeneva kenttä kallistui loivasti laaksoon päin, ja sitä verhosi +hieno, vaaleanvihreä ruoho. Ei ollut ruohokenttää sen somempaa. Lampaat +saivat napostella sitä ja lapset siinä leikkiä ja telmiä, mutta se +pysyi aina vain yhtä tiheänä ja vihreäruohoisena. Viikate ei koskaan +sitä viuhtonut, mutta vähintään kerran viikossa lakaisutti emäntä pois +kaikki risut ja korret ja kuivat lehdet tuoreesta ruohikosta. +Liljecrona katseli hiekkakäytävää, joka oli kuistin edessä, ja vetäisi +äkkiä jalkansa pois. Lapset olivat illalla haravoineet siihen oikeita +säännöllisiä kuvioita, ja hänen suuret jalkansa olivat nyt kauheasti +turmelleet hienoa työtä. Ihme, miten kaikki tällä paikalla versoi! Ne +kuusi pihlajaa, jotka kasvoivat pihamaan vartiona, olivat korkeita kuin +pyökit ja leveitä kuin tammet. Sellaisia puita ei kai ole koskaan +missään nähty. Koreita ne olivat paksuine runkoineen, joita keltainen +naava peitti, ja suurine, valkoisine kukkaterttuineen, jotka loistivat +tummasta vihreästä. Johtui ajattelemaan taivasta ja sen tähtiä. Sietipä +ihmetellä, miten hyvin puut kasvoivat sillä pihalla. Siellä oli vanha +piilipuu, niin paksu, ettei kaksi miestä ylettänyt käsivarsin sen +ympäri. Se oli nyt laho ja ontto, ja ukkonen oli riistänyt siltä +latvan, mutta kuolla se ei aikonut. Joka kevät versoi tuores vesakimppu +sen katkenneesta päärungosta näyttäen, että se yhä eli. Tuomi talon +itäisen päädyn alla oli kasvanut niin suureksi puuksi, että se varjosti +koko taloa. Koko turvekatto oli valkeanaan sen pudonneista teristä, +sillä tuomi oli jo kukkinut. Ja koivut, jotka seisoivat pienissä +ryhmissä siellä täällä pelloilla, olivat varmaankin kuin paratiisissa +hänen tilallaan. Siellä keksivät ne niin monta eri kasvutapaa kuin +olisivat lyöttäytyneet matkimaan kaikkia muita puita. Yksi oli kuin +lehmus, tiheä ja latvakas, tuuhea lehväholvi yllään; toinen kohosi +tasaisena ja pyramidimaisena kuin poppeli, ja kolmas riiputti ritvojaan +kuin hopeapaju. Yksikään ei ollut toisensa näköinen, ja ihania ne +olivat kaikki. + +Silloin hän nousi katselemaan taloa. Puutarha lepäsi niin ihmeellisen +kauniina, että hänen piti pysähtyä ja vetää henkeä. Omenapuut kukkivat. +No, senhän Liljecrona kyllä tiesi. Olihan hän nähnyt niiden kukkivan +kaikissa muissakin herraskartanoissa; mutta siinäpä se juuri oli, +etteivät ne kukkineet missään muualla sillä tavalla kuin siinä talossa, +jossa hän oli nähnyt niiden kukkivan aina lapsuudesta asti. Hän kulki +kädet ristissä ja varovaisin askelin edestakaisin hietakäytävillä. Maa +oli valkea, ja puut olivat valkeita, sieltä täältä vivahtaen +vaaleanpunaiseen. Niin kaunista hän ei ollut vielä koskaan nähnyt. Hän +tunsi joka puun niinkuin ihminen tuntee sisarukset ja leikkitoverit. +Astrakaanipuut olivat lumivalkeat, samoin talviomenat. Mutta +kesäomenapuiden kukat olivat heleitä ja paratiisiomenain terät aivan +punaisia. Kaunein oli vanha, ymppäämätön omenapuu, jonka pieniä, +karvaita omenia kukaan ei voinut syödä. Se ei säästellyt kukkiaan, se +paistoi kuin suuri lumikinos aamuauringossa. + +On muistettava, että oli varhainen aamu. Kaste sai joka lehden +loistamaan, kaikki pöly oli pois huuhdeltu. Metsäisten vuorten takaa, +joiden juurella talo oli, kiitivät ensimmäiset auringonsäteet. Näytti +kuin ne olisivat pistäneet kuusten latvat tuleen. Tuoreiden +apilasnurmien, ruis- ja ohrapeltojen ja äsken kohonneen kauranoraan +yllä leijui keveä, hieno utu, ohuin kaunottaren harso, ja varjot +piirtyivät selvinä kuin kuutamossa. + +Hän seisoi hiljaa katsellen suurta kasvimaata käytävien välissä. Hän +tietää, että emäntä ja hänen piikansa ovat tehneet työtä. He ovat +lapioineet, haravoineet ja lannoittaneet, repineet pois lonkeroita ja +puhdistaneet maan, kunnes siitä on tullut hieno ja ohut. Saatuaan +penkit tasaisiksi ja reunat jyrkiksi he ovat ottaneet ohjakset ja +merkkikepit ja piirrelleet viivoja ja neliöitä. Niin he ovat tehneet +käytäviä, tallustaen pienin hullunkurisin askelin, ja kylväneet ja +istuttaneet, kunnes kaikki rivit ja neliöt ovat tulleet täyteen. Ja +lapsetkin ovat saaneet olla mukana, ja he ovat olleet onnellisia ja +innoissaan, kun ovat saaneet auttaa, vaikka heidän on ollut työlästä +kulkea koukussa ja kurotella käsiään leveiden penkkien yli. Ja +tavattoman paljon apua on heistä ollut, sen arvaa. + +Nyt alkoi kylvetty orastaa. + +Jumala siunatkoon, miten rehevinä ne siinä seisoivat, sekä herneet että +pavut paksuine parillisine sirkkalehtineen, ja miten tasaisesti ja +siivosti sekä porkkanat että nauriit olivat kohonneet! Kaikkein +hupaisimmat olivat pienet, kouruiset persiljanlehdet, jotka nostivat +hiukan maakerrosta niskassaan ja leikkivät vielä toistaiseksi +piilosilla elämän kanssa. + +Ja tuossa oli pieni penkki, jossa viivat eivät olleet niin tasaisia ja +jossa neliöt olivat kuin mikäkin näytekartta kaikesta, mitä voit +istuttaa ja kylvää. Se oli lasten oma kasvimaa. + +Ja Liljecrona sukaisi viulun leukansa alle ja alkoi soittaa. Linnut +rupesivat laulamaan suuressa pensaikossa, joka suojeli puutarhaa +pohjatuulelta. Yksikään äänekäs olento ei nyt mitenkään voinut vaieta, +niin ihana oli aamu. Käyrä liikkui itsestään. + +Liljecrona käveli edestakaisin käytävillä ja soitti. "Ei", ajatteli +hän, "kauniimpaa paikkaa ei olekaan!" Mitä oli Ekeby Löfdalaan +verrattuna! Hänen kotinsa oli turvekattoinen ja vain yksikerroksinen. +Se oli metsänrinnassa, vuori takana ja pitkä laakso edessä. Se ei ollut +merkillinen missään suhteessa: ei siellä ollut järveä, ei koskea, ei +rantaniittyjä eikä puistoja, mutta sittenkin se oli kaunis. Se oli +kaunis siksi, että se oli hyvä ja rauhaisa koti. Siellä oli niin +kevyttä elää. Kaikki, mikä olisi muualla synnyttänyt katkeruutta ja +vihaa, tasoittui täällä lempeästi. Sellaisen pitääkin kodin olla. + +Talon emäntä nukkuu huoneessa, joka on puutarhaan päin. Hän herää äkkiä +ja kuuntelee, mutta ei liikahdakaan. Hän lepää hymyillen ja kuuntelee. +Sitten soitto lähenee yhä, ja viimein kuuluu kuin olisi soittaja +pysähtynyt hänen ikkunansa alle. Hän ei varmaankaan ensi kertaa kuule +ikkunansa alta viulunsoittoa. Hän tulee usein tällä tavoin, tuo hänen +miehensä, kun ne ensin ovat tehneet jonkin tavallista hurjemman urotyön +siellä kaukaisessa Ekebyssä. + +Mies seisoo nyt siellä ja ripittää itseään ja pyytää anteeksi. Hän +kuvailee vaimolleen pimeät voimat, jotka houkuttelevat häntä pois +kaikesta, mitä hän eniten rakastaa: pois vaimonsa ja lastensa luota. +Mutta hän rakastaa heitä. Oi, ihan totta, hän rakastaa heitä! + +Hänen soittaessaan nousee vaimo vuoteesta ja pukeutuu, tietämättä +oikein mitä tekee. Hän on niin soiton lumoissa. + +"Ei komeus ja mukava elämä ole minua pois houkutellut", soittaa hän, +"ei rakkaus muihin naisiin, ei kunnia, mutta elämän viettelevä +moninaisuus: sen sulous, sen katkeruus, sen rikkaudet täytyy minun tuta +ympärilläni. Mutta nyt olen saanut niistä kyllikseni, olen väsynyt ja +tyytyväinen. Nyt en jätä enää kotiani. Anna anteeksi minulle, sääli +minua!" + +Silloin vetää vaimo uutimen syrjään ja avaa ikkunan, ja Liljecrona +näkee hänen kauniit, hyvät kasvonsa. + +Hän on hyvä ja hän on viisas. Hänen katseensa kohdistuu kaikkeen +tuottaen siunausta kuin auringon paiste. Hän hallitsee ja hän hoivaa. +Missä hän on, siellä täytyy kaiken kasvaa ja versoa. Hänessä on +itsessään onni. + +Liljecrona kiepahtaa hänen luokseen ylös ikkunalaudalle ja on onnekas +kuin nuori rakastaja. + +Sitten hän nostaa vaimonsa puutarhaan ja kantaa hänet omenapuiden alle. +Siellä hän selittää vaimolle, miten kaunista kaikki täällä on, ja +näyttää hänelle maustepenkit ja lasten istutukset ja nuo pienet, +hauskat persiljanlehdet. + +Kun lapset heräävät, syntyy riemu ja elämä, sillä isä on tullut. He +anastavat hänet täysin haltuunsa. Hänen pitää tulla katsomaan kaikkea +uutta ja merkillistä: pientä naulavasaraa, joka nakuttaa purossa, +piilipuun linnunpesää ja lammikon pieniä ruutananpoikia, joita ui +tuhansittain veden kalvossa. + +Sitten lähtevät isä, äiti ja lapset pitkälle kävelylle pelloille. Isän +täytyy saada nähdä, miten tiheää ruis on, miten apila kasvaa ja miten +peruna työntää maasta ryppyisiä lehtiään. + +Hänen täytyy nähdä lehmät, kun ne tulevat laitumelta, tervehtiä uusia +vasikka- ja lammaskarsinan tulokkaita, etsiä munia ja antaa kaikille +hevosille sokeria. + +Lapset häärivät hänen kintereillään koko päivän. Ei läksyjä, ei työtä, +juosta vain ulkona isän kanssa! + +Iltasella hän soittaa heille polkkaa, ja koko päivän hän on ollut +heille niin hyvä toveri ja leikkikumppani, että he nukahtavat +viattomasti rukoillen, että isä jäisi iäksi heidän luokseen. + +Hän jääkin ihan viikoksi ja on koko ajan iloinen kuin pieni poika. Hän +on rakastunut kaikkeen kotoiseen, vaimoonsa ja lapsiinsa, eikä koskaan +enää ajattele Ekebytä. + +Mutta sitten tulee aamu, jolloin hän onkin kadonnut. Hän ei kestänyt +kauempaa, se oli liian suurta onnea hänelle. Ekeby oli tuhat kertaa +huonompi, mutta Ekeby oli keskellä tapausten pyörrettä. Oi, miten +paljosta siellä voi uneksia ja soittaa! Miten hän voi elää loitolla +kavaljeerien sankaritöistä ja Lövenin pitkästä järvestä, jonka ympäri +huvitusten raju metsästys kohisten kierii. + +Hänen tilallaan kulki kaikki tasaista menoaan. Kaikki askaroivat +hiljaisen onnellisina. Kaikki, mikä muualla olisi synnyttänyt +eripuraisuutta ja katkeruutta, sujui siellä valituksetta ja tuskitta. +Kaikki oli kuin ollakin piti. Jos kerran isäntä halusi olla Ekebyn +kavaljeeri, niin mitäpä siitä! Toimittaako syyttää taivaan aurinkoa +siksi, että se katoaa joka ilta länteen ja jättää maan pimeyteen? + +Kuka on kukistamaton, jollei alistuvaisuus! Kuka on voitonvarma, jollei +kärsivällisyys! + + + + +Kuudes luku + +DOVREN NOITA-AKKA + + +Nyt kiertelee Dovren noita-akka Lövenin rannoilla. Siellä on hänet +nähty: pieni ja pyöreäselkäinen oli ollut, nahkahame yllään, +hopeahelainen vyö uumillaan. Miten hän tulee sudenluolista ihmisten +ilmoille? Mitä tuo tunturien vanha velho etsii vihreistä laaksoista? + +Kerjäläisenä hän tulee. Hän on ahne, lahjoille perso, niin rikas kuin +onkin. Vuorien vinkaloissa on tuolla vanhalla velholla raskaita +valkeita hopeaharkkoja piilossa, ja mehevillä niityillä kaukana +tunturien helmassa ovat hänen suuret karjansa, hänen mustat ja +kultasarviset lehmänsä. Kumminkin hän kiertelee täällä tuohivirsuissa +ja rasvaisessa nahkapuvussa, jonka kirjava reunaompelus paistaa +vuosisatojen liasta. Sammalta hän polttaa piipussaan ja köyhimmältäkin +kerjää. Hyi mokomaa, häpeäisi, kun ei koskaan kiitä, ei koskaan saa +kyllikseen. + +Vanha hän on. Milloinkahan loisti nuoruuden hieno hohde tuossa +ruskeassa, leveässä naamassa, joka kiiltää rasvaa, milloin tuossa +latteassa nenässä ja litteissä silmissä, jotka kiiluvat liasta kuin +palavat hiilet harmaasta tuhasta. Milloin hän istui nuorena +paimentyttönä tunturimajan kuistilla ja vastasi tuohitorven sävelillä +paimenpojan rakkaudenlauluun? Monta sataa vuotta hän on jo nähnyt. +Vanhimmat elävistä eivät muista aikaa, jolloin hän ei jo vaeltanut +näitä maita mantereita. Heidän isänsä näkivät hänet jo vanhana. Eikä +hän ole vieläkään kuollut. Minä, joka kirjoitan tätä, olen itse nähnyt +hänet. + +Mahtava hän on. Loitsutaitoisten suomalaisten tytär hän on, ei kumarra +ketään. Hänen leveät jalkansa eivät jätä liioin arastelevia jälkiä +maanteiden soraan. Raesateita hän voi nostaa, salamat singota. Hän voi +noitua karjan harhaan ja lähettää sudet lammaskatraaseen. Vähän hyvää +hän kykenee tekemään, mutta sen sijaan paljon pahaa. Parasta on olla +hänen kanssaan sovinnossa. Vaikka hän kerjäisi ainoaa vuohtasi tai koko +naulaa villoja, niin anna, muuten pilaantuu lehmä, muuten kuolee lapsi, +muuten tulee tuo säästeliäs emäntä sekapäiseksi. + +Tervetullut vieras hän ei ole koskaan. Parasta on kumminkin ottaa hänet +hymyillen vastaan! Kuka tietää, kenen tähden tuo kovanonnen otus +laaksossa maleksii? Hän ei tule pelkästään kerjuupussiaan täyttämään. +Pahat enteet kulkevat hänen kannoillaan; lettimatoja silloin ilmaantuu, +revot ja huuhkaimet ulvovat kamalasti hämärässä ja punainen ja musta +konnikas, joka ruiskuttaa myrkkyä, ryömii metsästä aina kynnykselle +asti. + +Ylpeä hän on. Hänen päässään piilee isien vanha viisaus. Sellainen +ylentää mieltä. Arvokkaita riimuja on kirjottu hänen sauvaansa. Koko +laakson kullasta hän ei sitä möisi. Loitsut hän osaa laulaa, +noitajuomat keittää, yrtit hän tuntee, noidannuolet taitaa laukaista +tyynen veden poikki ja myrskyn- ja tuulensolmuja sitoa. + +Jospa minä voisin selittää monisatavuotisten aivojen merkilliset +ajatukset! Mitä ajattelee laaksojen kansasta se, joka tulee metsien +pimennosta ja valtavilta tuntureilta? Hänestä, joka uskoo jättiläisten +surmaajaan Tor-jumalaan ja väkeviin suomalaisiin jumaliin, ovat +kristityt kuin harmaasta huuhkajasta kesyt talonkoirat. Kun on kesytön +kuin lumimyrsky, voimakas kuin koski, ei voi koskaan rakastaa alamaan +asutuksen poikia. + +Kuitenkin hän tulee vähän väliä alas vuoriltaan katsomaan heidän +kääpiökujeitaan. Vaaran pelko kauhistaa ihmisiä, kun he näkevät hänet; +mutta erämaan väkevä tytär käy turvallisesti kauhun suojaamana heidän +joukossaan. Eivät hänen heimonsa mainetyöt ole unohtuneet, eivät hänen +omansakaan. Niinkuin kissa luottaa kynsiinsä, niin hän luottaa +aivojensa viisauteen ja taikamaisen loitsuluvun voimaan. Kukaan +kuningas ei ole vallastaan varmempi kuin hän siinä kammon +valtakunnassa, jota hän hallitsee. + +Niin on Dovren velho kierrellyt jo kylästä kylään. Nyt hän on tullut +Borgiin eikä kavahda mennä kreivin hoviinkaan. Keittiön tietä hän +harvoin kulkee. Suoraan puutarhaterassin portaita hän tulee. Hän astuu +leveillä virsuillaan kukilla reunustetulle sorakäytävälle yhtä +huoletonna kuin tallustaisi tunturipolkuja. + +Sattuupa nyt niin, että kreivitär Märta tulee juuri silloin portaille +ihailemaan kesäkuun päivän loistoa. Hiekkakäytävän päähän on kaksi +piikaa pysähtynyt matkallaan ruoka-aittaan. He ovat tulleet saunasta, +jossa sianlihaa savustetaan, ja kantavat nyt savustettuja kinkkuja +olkapäillään seipäässä. "Tahtooko armollinen kreivittäremme koetella ja +haistella?" kysyvät piiat. "Onko liha tarpeeksi savustettua?" + +Märta-kreivitär, taas Borgin emäntä, kallistaikse kaiteen yli ja +katselee liikkiöitä, mutta samassa panee suomalaismummo kätensä yhdelle +liikkiölle. + +Katsopas tätä ruskeaa, hohtavaa pintaa, tätä paksua rasvakerrosta! +Haista, mikä tuore katajantuoksu on äsken savustetuissa kinkuissa! Oi, +muinaisten jumalain ruokaa! Noita tahtoo ne omakseen. Hän pistää +kätensä liikkiölle. + +Ah, vuorentytär ei ole tottunut kerjäämään ja rukoilemaan! Eivätkö +kukat verso ja ihmiset elä hänen armostaan? Pakkanen ja tuhoava myrsky +ja vesitulva, kaikki on hänen vallassaan. Sentähden hänen ei sovi +pyytää eikä kerjätä. Hän laskee vain kätensä sille mitä toivoo, ja se +on hänen. + +Mutta Märta-kreivitär ei tiedä vanhuksen mahtia. + +"Pois, kerjäläisakka!" hän sanoo. + +"Anna kinkku minulle", sanoo Dovren noita-akka, susilla ratsastaja. + +"Hän on hullu!" huudahtaa kreivitär. Ja hän käskee piikojen mennä +aittaan taakkoineen. + +Monisatavuotisen silmät leimuavat vihasta ja himosta. + +"Anna ruskea kinkku minulle", hän toistaa, "taikka sinun käy huonosti." + +"Ennemmin vaikka harakoille kuin sinunlaisellesi!" + +Silloin vapisee vanhus vihan myrskyssä. Korkeuteen hän kohottaa +riimukirjaillun sauvansa ja heiluttaa sitä huimasti. Hänen huuliltaan +puhkeilee kummallisia sanoja. Tukka on pystyssä, silmät välähtelevät, +naama on väärässä. + +"Sinut itsesi syövät harakat!" huutaa hän viimein. + +Sitten hän lähtee pois, mutisten sadatuksia ja heilutellen hurjasti +riimusauvaansa. Hän palaa takaisin kotiin. Kauemmaksi etelään ei hän +mene. Nyt on erämaan tytär toimittanut sen asian, jonka tähden hän +vuorilta laskeutui. + +Märta-kreivitär seisoo portailla ja nauraa hänen mahdottomalle +vihalleen, mutta pianpa nauru vaikenee hänen huuliltaan, sillä tuolla +ne tulevat! Hän ei ole uskoa silmiään. Hän luulee näkevänsä unta, mutta +tuolla ne tulevat, harakat, jotka hänet syövät. + +Puistosta ja puutarhasta niitä tulla tuiskuaa häntä kohti, kymmenittäin +harakoita, kynnet koukussa ja nokat tuijallaan iskuun valmiina. Ne +tulevat räkättäen ja nauraen. Mustan ja valkoisen kirjavat siivet +viuhuvat hänen silmiensä edessä. Hän näkee huimausta tuntien tämän +parven takana kaikki seudun harakat lähestymässä, koko ilma on täynnä +mustia ja valkeita siipiä. Aamupäivän kirkkaassa paisteessa välkkyvät +sulkain metallivärit. Kaulat pörhistyvät pystyyn kuin vihaisten +petolintujen. Yhä ahtaammissa piireissä lentävät pedot kreivittären +ympärillä, tähtäillen nokilla ja kynsillä hänen kasvojaan ja käsiään. +Silloin täytyy hänen paeta eteiseen ja sulkea ovi. Hän nojautuu oveen +läähättäen, ja nauravat harakat lentävät parveillen ulkopuolella. + +Siten suljettiin hänet kesän sulostakin, ja vehreydestä ja elämän +ilosta. Hänen olivat tästä lähtien vain suljetut huoneet, vain lasketut +uutimet, hänen osansa oli epätoivo, tuska ja mielensekaannus, joka +lähenteli hulluutta. + +Hulluudelta tuntunee tämäkin kertomus, mutta se on sittenkin totta. +Sadat tuntevat sen ja todistavat, että sellainen se vanha satu on. + +Linnut istahtivat portaiden kaidepuille ja talon katolle. Ne istuivat +siinä aivan kuin odotellen, milloin kreivitär näyttäytyy, karatakseen +hänen kimppuunsa. + +Ne asettuivat majailemaan puistoon ja vakiutuivat sinne. Oli mahdotonta +karkottaa niitä talosta. Yhä hullummaksi tuli jos niitä ampui. Jos +keikautti yhden, tulla lehahti kymmenen sijaan. Joskus täytyi tosin +suurten joukkojen lähteä hankkimaan ruokaa, mutta uskollisia vartijoita +jäi aina jäljelle. Ja jos Märta-kreivitär näyttäytyi, jos hän katseli +ulos ikkunasta, tai vain veti silmänräpäykseksi uutimen syrjään, jos +hän yritti mennä ulos portaille -- heti ne tulivat. Koko tuo kauhea +parvi karkasi kohisevin siiveniskuin kartanoa kohti, ja kreivitär +pakeni sisimpään huoneeseensa. + +Hän asui makuukamarissa punaisen vierashuoneen takana. Olen monesti +kuullut kerrottavan, millainen se huone sinä kauhun aikana oli, jolloin +harakat piirittivät Borgia. Raskaat peitteet ovien ja ikkunain edessä, +paksut matot lattialla, ja hiipiviä, kuiskaavia ihmisiä! + +Kreivittären sydämessä asui kalvas kauhu. Hänen tukkansa tuli +harmaaksi. Hänen ihonsa rypistyi. Yhdessä kuukaudessa hänestä tuli +mummo. Hän ei voinut terästää sydäntään epäilemään vihattavaa +noituutta. Hän heräsi ja kavahti yöllä unen helmoista kirkuen, että +harakat hänet syövät. Hän itki päivät päästään tätä kohtaloa, jota ei +voinut välttää. Arastellen ihmisiä, peläten, että jokaisen tulijan +kintereillä kahahtaa harakkaparvi sisään, hän istui tavallisesti +ääneti, kädet kasvoillaan, keinuskellen nojatuolissaan haluttomana ja +alakuloisena, ummehtuneessa huoneessa, joskus hypähtäen pystyyn huutaen +ja valittaen. + +Katkerampaa ei ollut kenenkään elämä. Voiko kukaan olla häntä +surkuttelematta? + +Minulla ei ole enää hänestä paljonkaan kerrottavaa, ja minkä olen +kertonut, ei ole ollut hyvää. Tuntuu kuin omatuntoni nyt minua +soimaisi. Hän oli kuitenkin nuorena ollessaan ollut hyväsydäminen ja +elämäniloinen, ja moni hauska juttu hänestä on ilahduttanut sydäntäni, +vaikkei tässä ole niitä soveltunut kertoa. + +Mutta niin vain on -- vaikkei tämä vaeltajaparka sitä tiennyt -- että +sielu on ikuisesti nälkäinen. Turhuudesta ja leikistä se ei voi elää. +Jos se ei saa ravintoa, se repii kuin villi eläin ensiksi rikki muut ja +sitten itsensä. + +Se on sadun ajatus. + + + + +Seitsemäs luku + +JUHANNUS + + +Oli juhannus silloin kuin nytkin, tätä kirjoittaessani. Oli parhaillaan +vuoden ihanin aika. + +Juuri siihen aikaan Sintram, Forsin ilkeä tehtaanpatruuna, tuskitteli +ja suri. Häntä kiukutti valon voittoretki läpi vuorokauden hetkien ja +pimeyden tappio. Häntä vihastutti lehtipuku, joka verhosi puita, ja +kirjava nurmimatto, joka peitti maita. + +Kauneus verhosi kaiken. Yksin tiekin, niin harmaa ja pölyinen kuin +olikin, sai kukkasreunuksensa: keltaisia ja sinipunaisia +juhannuskukkia, koiranputkia ja maitteita. + +Kun juhannuspäivän suloisuus lepäsi vuorilla ja kun autereinen, +värisevä ilma kantoi Bron kirkonkellojen ääntä aina Forsiin asti, kun +pyhäpäivän sanomaton hiljaisuus vallitsi maassa, silloin hän nousi +vihan vimmoihin. Hänestä tuntui kuin Jumala ja ihmiset olisivat +rohjenneet unohtaa, että hän oli olemassa, ja hän päätti mennä +kirkkoon, kerran hänkin. Ne, jotka riemuitsivat kesästä, saisivat nähdä +hänet, Sintramin, aamuttoman pimeän halaajan, hänet, joka rakasti +kuolemaa ilman ylösnousemusta, keväätöntä talvea. + +Hän pisti ylleen sudennahkaturkin ja karvarukkaset. Hän valjastutti +punaisen hevosensa kilpa-ajoreen eteen ja panetti kulkuset välkkyviin +helasiloihin. Pyntättynä kuin olisi vallinnut kolmenkymmenen asteen +pakkanen hän ajoi kirkolle. Hän luuli, että jalaksien vinkuna aiheutui +kovasta pakkasesta. Hän luuli, että valkea vaahto hevosen lautasilla +oli huurretta. Hän ei tuntenut ollenkaan lämmintä. Kylmä säteili +hänestä kuin lämpö auringosta. + +Hän ajoi yli avaran lakeuden, joka on Bron kirkon pohjoispuolella. +Suuria, vauraita kyliä oli hänen matkansa varrella, ja vainioita, +joiden yllä kiiri laulavia leivoja. En ole missään kuullut kiurujen +laulavan niin kuin näillä vainioilla. Usein olen ihmetellyt, saattoiko +hän tekeytyä kuuroksi näille sadoille laulajille. + +Hänen täytyi ajaa monen sellaisen ohi, mikä olisi suututtanut häntä, +jos hän olisi siihen silmännyt. Hän olisi nähnyt kaksi kumartavaa +koivua joka tuvan edessä, ja avatuista ikkunoista hän olisi nähnyt +huoneisiin, joiden katto ja seinät oli kukilla koristettu ja verhottu +vihreillä lehvillä. Pieninkin kerjäläistyttö kulki maantiellä +sireenikimppu kädessään, ja emännillä oli pieni kukkakimppu +nenäliinassaan. + +Kukkassalkoja rypistynein kukkasin ja riippuvin seppelein seisoi +pihoilla. Niiden ympäriltä oli ruoho tallattu, sillä iloinen tanssi oli +siinä leiskunut kesäisenä yönä. + +Alhaalla Lövenillä tungeksivat tukkilautat. Pienet valkoiset purjeet +oli nostettu päivän kunniaksi, vaikkei tuulen henkäyskään heiluttanut +niitä, ja joka maston huipussa oli vihreä seppele. + +Monia teitä, jotka johtavat Brohun, vaelsi kirkkoväkeä. Naiset olivat +koreita vaaleissa, kotikutoisissa kesäpuvuissaan, jotka oli saatu juuri +täksi päiväksi valmiiksi. Kaikki olivat juhlavaatteissaan. + +Ja ihmiset eivät voineet lakata iloitsemasta pyhäisestä rauhasta ja +levosta jokapäiväisen työn lomassa, suloisesta lämmöstä, lupaavasta +sadosta ja mansikoista, jotka alkoivat tienvieressä punoittaa. He +tarkkasivat ilmojen rauhaa, pilvetöntä taivasta, ja kuuntelivat leivon +liverrystä ja sanoivat: "Näkee, että tämä on Herran päivä." + +Silloin ajoi Sintram siihen. Hän kiroili ja huimi piiskalla +ponnistelevaa hevosta. Sora vinkui ilkeästi jalasten alla, suurten +kulkusien kimakka kilinä hämmensi kirkonkellojenkin äänen. Hänen +otsansa karvalakin reunan alla oli vihaisissa kurtuissa. + +Se kauhisti kirkkoväkeä ja se luuli nähneensä itse pirun. Eivät he +saaneet edes tänään, kesäjuhlan päivänä, unohtaa pahuutta ja pakkasta. +Katkera on niiden osa, jotka vaeltavat maan päällä. + +Ne, jotka seisoivat kirkonseinän varjossa tai istuivat kirkkopihan +muurilla, odottaen jumalanpalveluksen alkamista, katselivat häntä +äänettömästi ällistellen, kun hän kulki kirkonovelle. Juuri äsken oli +hurmaava päivä täyttänyt heidän sydämensä ilolla siitä, että he saivat +astella maan polkuja ja nauttia elon suloutta. Nyt kun he näkivät +Sintramin, valtasi heidät outojen onnettomuuksien aavistukset. + +Sintram astui kirkkoon ja istui omalle tuolilleen, lyöden +karvarukkasensa penkkiin niin, että rukkasiin ommeltujen sudenkynsien +ramahdus kaikui aina ovensuuhun. Ja naiset, joita oli jo joku asettunut +etupenkkiin, pyörtyivät, kun näkivät tuon karvaisen olennon, ja heidät +täytyi kantaa ulos. + +Mutta kukaan ei tohtinut ajaa ulos Sintramia. Hän häiritsi rahvaan +hartautta, mutta häntä pelättiin liian paljon, niin ettei kukaan +uskaltanut käskeä häntä kirkosta poistumaan. + +Turhaan puhui pappi kesän valoisasta juhlasta. Kukaan ei kuunnellut +häntä. Rahvas ajatteli vain pahaa ja pakkasta ja outoa onnettomuutta, +jota tuo ilkeä tehtaanpatruuna heille ennusti. + +Kun kirkonmeno loppui, nähtiin ilkiön menevän saman kummun +jyrkänteelle, jolla Bron kirkko on. Hän katsoi alas Brobyn salmelle ja +seurasi sitä silmin isonpappilan ja kolmen niemen ohi, jotka ovat +länsirannalla, aina Lövenin ulapoille. Ja nähtiin, miten hän puristi +kätensä nyrkkiin ja pui sitä salmelle ja sen viheriöiville rannoille. +Sen jälkeen liukui hänen silmäyksensä etelään, alisen Lövenin taakse, +aina siintäville niemille, jotka näyttävät sulkevan järveä. Ja +pohjoiseen lensivät ne peninkulmittain Gurlita-kukkulan ohi, aina +Björnidetiin asti, jossa järvi loppuu. Hän katsoi länteen ja itään, +jossa pitkät vuoret laaksoa reunustavat, ja pui taas nyrkkiään. Ja +jokainen tiesi, että jos hänellä olisi ollut oikeassa kädessään +salamakimppu, olisi hän hurjan iloisena sinkauttanut salamansa +rauhaisaan maahan ja levittänyt tuskaa ja kuolemaa niin etäälle kuin +olisi voinut. Sillä hän oli jo totuttanut sydämensä niin pahaan, ettei +hän voinut iloita muusta kuin kurjuudesta. Vähitellen hän oli itse +oppinut rakastamaan kaikkea rumaa ja viheliäistä. Hän oli +heikkopäisempi hurjinta hullua; mutta tätä ei ymmärtänyt kukaan. + +Pian kerrottiin kummia. Kerrottiin että kun kirkonvartija meni +sulkemaan kirkkoa, katkesi avaimen lehti, sillä kovaksi käännetty +paperi oli tungettu lukkoon. Vartija vei sen rovastille. Se oli, kuten +hyvin arvasi, osoitettu sille muutamalle, joka on siellä toisessa +maailmassa. + +Kuiskailtiin, mitä siinä mahtoi olla. Rovasti oli polttanut paperin, +mutta kirkonvartija oli nähnyt, kun se pirulainen paloi. Kirjaimet +olivat paistaneet mustasta paperista kirkkaan punaisina. Hän ei voinut +olla lukematta. Oli lukenut, sanoivat, että se pannahinen tahtoi +hävittää maan autioksi niin pitkälti kuin Bron kirkontorni näkyi. Hän +tahtoi että kirkko joutuu metsän pimeyteen. Hän tahtoi karhut ja ketut +asumaan ihmisasunnoissa. Peltojen piti olla viljelemättä, eikä enemmän +koiraa kuin kukkoakaan pitänyt näillä main kuuluman. Se kehno tahtoi +palvella herraansa tuottamalla turmiota jokaiselle. Semmoista hän oli +luvannut. + +Ja ihmiset odottivat tulevaa aikaa hiljaisina ja epätoivoisina, sillä +he tiesivät, että sen ilkiön valta oli suuri, että hän vihasi kaikkea +elämää, että hän tahtoi nähdä erämaan tunkeutuvan laaksoon ja että hän +ottaisi palvelukseensa mielellään ruton, nälänhädän tai sodankin +karkottamaan pois maan päältä jokaisen, joka rakasti hyvää, iloa +tuottavaa työtä. + + + + +Kahdeksas luku + +ROUVA MUSICA + + +Kun ei mikään saanut Gösta Berlingiä iloiseksi sen jälkeen, kun hän oli +auttanut nuoren kreivittären pakoon, päättivät kavaljeerit etsiä apua +hyvältä rouva Musicalta, joka oli mahtava haltijatar ja lohduttaa monta +onnetonta. + +Sentähden he avauttivat eräänä heinäkuun iltana Ekebyn suuren salin +ovet ja nostattivat ikkunasäpit paikoiltaan. Aurinko ja ilma +päästettiin sisään: tuo myöhäisen illan suuri, punainen aurinko, +viileän ehtoon lempeä ja tuoksuva ilma. + +Juovikkaat päällykset poistettiin huonekaluista, klaveeri avattiin, ja +harsot vedettiin venetsialaisten kruunujen ympäriltä. Kultaiset +aarnikotkat saivat taas loistaa valossa marmoripöytien valkeain levyjen +alta. Valkoiset jumalattaret tanssivat peilin mustalla otsareunustalla. +Silkkidamastin monimuotoiset kukkaset kimmelsivät iltahehkussa. Ja +ruusuja poimittiin ja kannettiin sisään. Koko sali täyttyi ruusujen +tuoksulla. Siellä oli ihmeellisiä, nimeltä tuntemattomia ruusuja, jotka +oli tuotu vieraista maista Ekebyhyn. Siellä oli keltaisia ruusuja, +joiden terissä veri kimmeltää punaisena kuin ihmisen suonissa, ja +kermanvalkoisia, joiden reunat ovat repaleisia, ja hienon punaisia, +joiden suuret terät ovat reunasta värittömiä kuin vesi, ja +tummanpunaisia, joissa on mustat varjot. He kantoivat sisään kaikki +Altringerin ruusut, jotka olivat tulleet mailta vierahilta +ihastuttamaan kauniiden naisten silmiä. + +Sitten tuodaan nuotteja ja nuottitelineitä sisään, ja messinkisoittimia +ja käyriä ja viuluja kaiken kokoisia, sillä hyvä rouva Musica on nyt +vallitseva Ekebyssä ja koettava lohduttaa Gösta Berlingiä. + +Rouva Musica on valinnut lempeän isä Haydnin "Oxford"-sinfonian ja +harjoituttanut sen kavaljeereilla. Julius-patruuna heiluttaa +tahtipuikkoa, ja muut hoitavat kukin soitintaan. Kaikki kavaljeerit +osaavat soittaa -- muuten he eivät olisikaan kavaljeereja. + +Kun kaikki on valmista, lähetetään noutamaan Göstaa. Hän on vielä +heikko ja haluton, mutta ilostuu komeasta huoneesta ja kauniista +musiikista, jota saa pian kuulla. Sillä tiedetäänhän, että vaivatulle +ja kärsivälle on rouva Musica parhainta seuraa. Se rouva on iloinen ja +leikkivä kuin lapsi. Hän on tulinen ja kiehtova kuin nuori nainen. Hän +on viisas ja hyvä kuin vanhukset, jotka ovat eläneet kunniallisesti. + +Ja sitten soittivat kavaljeerit, aivan hiljaa, suloisen hellästi. + +Pikku Ruster on vakava työssään. Hän lukee nuotteja rillit nokalla, +suutelee huilusta ilmi sulavia säveliä ja leikkii sormin näppäimien ja +aukkojen joukossa. Eberhard-setä istuu köyrynä sellonsa yllä, tekotukka +on pyörähtänyt korvalliselle ja huulet vapisevat mielenliikutuksesta. +Bergh seisoo ylväänä pitkine fagotteineen. Hän unohtuu toisinaan +ja päästää ihan keuhkojensa pohjasta, mutta silloin muksauttaa +Julius-patruuna häntä tahtipuikolla suoraan paksuun kalloon. + +Hyvin sujuu, loistavan hyvin se sujuu! Kuolleista nuottimerkeistä +loihtivat he esiin rouva Musican ilmielävänä. Levitä taikaviittasi, +hyvä rouva Musica, ja kanna Gösta Berling ilon maihin, joissa hän +tavallisesti elää. + +Oi, että tuo on Gösta Berling, tuo, joka istuu nyt niin kalpeana ja +tarmottomana ja jota vanhain herrojen täytyy nyt huvittaa, aivan kuin +hän olisi pikkulapsi! Nyt tulee Vermlannissa ilon puute! + +Minä kyllä tiedän, miksi nuo vanhukset rakastivat häntä. Minä tiedän +kyllä, kuinka pitkäksi talvi-ilta voi tulla ja kuinka synkeys voi +hiipiä mieleen tuolla kaukana yksinäisissä kartanoissa. Minä ymmärrän +kyllä, miltä tuntui kun hän tuli. + +Ah, ajatelkaa sunnuntain iltapuolta, kun työ lepää ja ajatukset ovat +tylsät! Ajatelkaa itsepäistä pohjatuulta, huoneeseen kylmää viuhtovaa, +kylmää, jonka käsissä ei mikään takkatuli voi tuottaa lievitystä! +Ajatelkaa ainoata talikynttilää, jota täytyy myötäänsä niistää! +Ajatelkaa yksitoikkoista virrenveisuuta, joka kuuluu keittiöstä. + +No, ja silloin soivat kulkuset, silloin kopistavat ripeät jalat lunta +kengistä eteisen lattialle, sitten tulee Gösta Berling huoneeseen. Hän +nauraa ja laskee leikkiä. Hän on elämää, hän on lämpöä. Hän avaa +klaveerin kannen ja soittelee niin, että noita vanhoja kieliä +ihmettelee. Hän osaa laulaa kaikki laulut, soittaa kaikki sävelet. Hän +tekee onnellisiksi kaikki talon asukkaat. Ei koskaan hänellä ollut +kylmä, ei koskaan hän ollut väsynyt. Murheelliset unohtivat surunsa +hänet nähdessään. Ah, miten hyvä sydän hänellä oli! Kuinka hän sääli +heikkoja ja köyhiä! Ja kuinka nerokas hän oli! Niin, olisittepa +kuulleet vanhain puhuvan hänestä. + +Mutta nyt, juuri kun he parhaillaan soittavat, hän purskahtaa itkuun. +Hänestä on elämä, koko elämä niin surullista. Hän nojaa päätään +käsiinsä ja itkee. Kavaljeerit kauhistuvat. Nämä eivät ole niitä +lempeitä ja parantavia kyyneleitä, joita rouva Musica tavallisesti +loihtii esille. Hän nyyhkii epätoivoisesti. Aivan neuvottomina he +laskevat soittimet käsistään. + +Hyvältä rouva Musicaltakin, joka rakastaa Gösta Berlingiä, häneltäkin +on mennä rohkeus; mutta sitten hän muistaa, että onhan hänellä vielä +valtava sankari kavaljeerien joukossa. + +Se on lauhkea Lövenborg, hän, joka kadotti morsiamensa sameaan jokeen +ja joka on Gösta Berlingin orja, nöyrempi kuin kukaan muu +kavaljeereista. Hän hiipii nyt klaveerin luo. Hän käy sen ympärillä, +tunnustelee sitä varovasti ja hyväilee kevyellä kädellä sen +koskettimia. + +Mutta kavaljeerirakennuksessa on Lövenborgilla suuri puupöytä, johon +hän on maalannut klaviatuurin ja rakentanut nuottitelineen. Sen ääressä +hän usein istuu tuntikausia juoksutellen sormiaan mustilla ja +valkoisilla koskettimilla. Siinä hän harjoittelee sekä skaaloja että +etydejä, ja siinä hän soittaa Beethoveniansa. Hän ei soita koskaan +muuta kuin Beethovenia. Rouva Musica on tukenut häntä aivan +armollisesti, niin että hän on saanut jäljentää monta noista +kuudestaneljättä sonaatista. + +Mutta ukko ei tohdi puuttua koskaan muuhun soittimeen kuin puupöytään. +Klaveeria kohtaan hän tuntee kunnioituksensekaista kauhua. Se +houkuttelee häntä puoleensa, mutta se pelästyttääkin häntä. Tuo remuava +soitin, josta on moni polska jyristetty, on hänelle pyhättö. Hän ei ole +uskaltanut koskaan sitä liikuttaa. Ajattele vain tuota ihmeellistä +laitosta, jonka monet kielet voivat auttaa suuren mestarin teokset +elämään! Hänen tarvitsee vain painaa korvansa sitä vasten, ja kohta hän +kuulee andanten ja scherzon humisevan sisällä. Niin, klaveeri on juuri +se alttari, jonka ääressä rouva Musicaa on palveltava. Mutta hän ei ole +ikänään soittanut klaveeria. Hän ei koskaan tule niin rikkaaksi, että +hänen kannattaisi hankkia itselleen klaveeria, ja tätä hän ei ole +koskaan tohtinut soittaa. Majurinrouvakaan ei ollut liioin halukas sitä +hänelle avaamaan. + +Hän on kyllä kuullut, kuinka sillä on soitettu polkkaa ja valssia ja +kilkutettu Bellmanin sävelmiä. Mutta kun sellaista epäpyhää soitettiin, +ei tuo ihana kone tietenkään voinut muuta kuin rämistä ja voivotella. +Ei, jos tulisi Beethoven, silloin se antaisi kuulua oikean, hienon +äänensä. + +Hän asettuu klaveerin eteen ja alkaa soittaa. Hän on aivan epävarma ja +liikutuksissaan, mutta hän hapuilee sormillaan pari tahtia, koettaa +tavata oikeaa sointia, rypistää otsaansa, koettaa uudestaan ja panee +sitten kätensä kasvoilleen ja alkaa itkeä. + +Niin, hyvä rouva Musica, se on hänestä katkeraa. Pyhättö ei olekaan +mikään pyhättö. Siellä ei ole sisällä uneksimassa kirkkaita, hienoja +ääniä, siellä ei ole kumeata, ylhäistä ukkosta, ei valtavaa, pauhaavaa +hirmumyrskyä. Ei ainoatakaan kuvaamatonta sulosointua, jotka humisivat +paratiisin ilmassa, ole sinne kätkeytynyt. Se on vanha rämisevä +klaveeri, eikä mitään muuta. + +Mutta silloin antaa rouva Musica neuvon kekseliäälle everstille. Hän +ottaa Rusterin mukaansa, ja he menevät kavaljeerirakennukseen ja +noutavat Lövenborgin pöydän, johon on maalattu koskettimet. + +"Kas tässä, Lövenborg", sanoo Beerencreutz heidän palattuaan, "tässä on +sinun klaveerisi. Soitapa nyt Göstalle!" + +Silloin herkeää Lövenborg itkemästä ja asettuu soittamaan Beethovenia +murheiselle nuorelle ystävälleen. Nyt hän varmaan tulee iloiseksi. + +Ukon päässä helisevät iki-ihanat sävelet. Hän ei voi muuta kuin +olettaa, että Gösta kuulee, miten kauniisti hän soittaa. Gösta varmaan +huomaa, miten hyvin hän tänä iltana soittaa. Ei ole soittajalla enää +vaikeuksia. Hän tekee juoksutuksiaan ja lirityksiään ihan vapaasti. Hän +suorittaa vaikeimmat otteet. Hän haluaisi, että itse mestari häntä nyt +kuulisi. + +Kuta enemmän hän soittaa, sitä enemmän hän haltioituu. Hän kuulee +ylimaallisen voimakkaana jokaisen sävelen. + +"Suru, surutar", hän soittaa, "miksi sinua en rakastaisi? Siksi, että +sinun huulesi ovat kylmät, sinun poskesi kuihtuneet, siksi, että sinun +syleilysi tukahduttaa, katseesi kivettää. + +"Suru, surutar, sinä olet noita ylpeitä, kauniita naisia, joiden +rakkautta on vaikea saavuttaa, mutta joilla se palaa voimakkaammin kuin +muilla. Sinä hyljätty, minä painoin sinut sydämelleni ja rakastin +sinua. Minä hyväilin vilun pois jäsenistäsi, ja sinun rakkautesi on +minut täyttänyt autuudella. + +"Oi, miten minä olen kärsinyt! Oi, miten olen ikävöinyt, kun kadotin +sen, jota enin rakastin. Synkkä oli ympärilläni ja sielussani yö! +Rukoukseen olin vaipunut, raskaihin, kuulemattomiin rukouksiin. Taivas +oli sulkeutunut pitkään odotettuani. Tähdekkäästä avaruudesta ei tullut +ainoatakaan suloista henkeä lohdutuksekseni. + +"Mutta minun kaipuuni viilsi rikki sumentavat verhot. Sinä tulit +väikkyen luokseni kuunsäteistä siltaa. Sinä tulit valossa, oi +rakkahani, ja hymyilevin huulin. Iloiset haltijahenget ympärilläsi +liehuivat. Ne tulivat ruususeppelein. Ne kisailivat sitroin ja huiluin. +Autuasta oli sinua nähdä. + +"Mutta sinä katosit, sinä katosit. Eikä minulla ollut kuunsäteistä +siltaa halutessani seurata sinua. Maassa minä makasin, siivetön, +tomussa kiinni. Valitukseni oli kuin villi eläimen karjunta, kuin +taivaan jylisevä ukkonen. Tahdoin lähettää salaman airueena luoksesi. +Kirosin viheriöitsevää maata. Kulo kasvit polttakoon, lyököön ihmiset +rutto! Huusin kuolemaa ja kadotusta. Luulin iankaikkisen tulen tuskien +olevan suloutta kurjuuteni rinnalla. + +"Suru, surutar, silloin sinä tulit ystäväkseni! Miksi en rakastaisi +sinua, kuten rakastetaan noita ylpeitä, ankaria naisia, joiden +rakkautta on vaikea voittaa, mutta joilla se palaa voimakkaammin kuin +muilla?" + +Niin hän soitti, tuo mystikko-parka. Hän istui siinä, ihastuksesta ja +liikutuksesta loistaen, ja kuuli iki-ihmeellisiä ääniä, luullen varmaan +myös Göstan kuulevan ne ja tulevan lohdutetuksi. + +Gösta katseli häntä kauan. Ensin häntä tämä narrin kuje suututti, mutta +vähitellen hän siinä lauhtui. Hän oli vastustamaton, tuo ukko, +istuessaan noin nauttien Beethovenistaan. + +Ja Gösta alkoi ajatella, miten tämäkin mies, joka nyt oli niin lauhkea +ja suruton, oli kerran ollut kärsimysten kourissa, kuinka hänkin oli +kadottanut rakastettunsa. Ja nyt hän istui tuossa puupöytänsä ääressä +onnesta loistaen. Ei siis tarvittu enempää tekemään ihmistä +onnelliseksi. + +Se tuntui nöyryyttävältä. Kuinka, Gösta, hän sanoi itsekseen, etkö sinä +enää voi kärsiä etkä kestää? Sinä, jota kaiken elämäsi ajan on köyhyys +karaissut, sinä, joka olet kuullut jokaisen metsän puun, jokaisen +niityn mättään puhuvan kieltäytymisestä ja kärsivällisyydestä, sinä, +joka olet kasvanut maassa, missä talvi on ankara ja kesä niukka, oletko +sinä unohtanut kärsimisen taidon? + +Ah, Gösta, mies kestäköön kaiken, mitä elämä tarjoaa, rohkein mielin ja +hymyhuulin, muuten hän ei ole mies. Kaihoa niin paljon kuin tahdot, jos +olet kadottanut rakkaasi, anna omantunnon sisintäsi kaivaa ja jäytää, +mutta ole kasvoiltasi mies ja vermlantilainen. Anna katseesi säteillä +iloa ja tervehdi ystäviäsi hilpein sanoin! + +Ankaraa on elämä, ankaraa luonto. Mutta kumpikin tuottaa vastapainoksi +kovuudelleen rohkeutta ja iloa, muutoinhan ei kukaan voisi niitä +kestää. + +Rohkeutta ja iloa! On kuin nämä olisivat elämän tärkeimmät +velvollisuudet. Sinä et ole niistä koskaan tinkinyt, et tingi nytkään. + +Oletko sinä huonompi Lövenborgia, joka istuu tuossa puuklaveerinsa +ääressä, huonompi kaikkia muita kavaljeereja, noita uljaita, noita +suruttomia, iäti nuoria? Sinä tiedät kyllä, ettei ainoakaan heistä ole +välttänyt kärsimystä! + +Ja Gösta katsoo heitä. Ah, millainen näytelmä! Siinä he istuvat, kaikki +syvän vakavina, ja kuuntelevat tätä musiikkia, jota ei kukaan kuule. + +Lövenborg havahtuu unelmistaan vallattomaan nauruun. Hän kohottaa +kätensä koskettimilta ja kuuntelee kuin hurmiossa. Se on Gösta +Berlingin entistä naurua, hänen hyvää, ystävällistä, tarttuvaa +nauruaan! Suloisinta soittoa, mitä vanhus on elämässään kuullut. + +"Enkö minä jo arvannut, että Beethoven sinut parantaa!" hän huudahtaa. +"Nythän sinä olet taas ennallasi." + +Sillä tavalla hyvä rouva Musica paransi Gösta Berlingin riutumuksesta. + + + + +Yhdeksäs luku + +BROBYN PAPPI + + +Eros, kaikkivaltias jumala, sinä tiedät hyvin, että usein tuntuu siltä +kuin ihminen olisi sinun vallastasi vapautunut. Näyttää kuin kaikki ne +suloiset tunteet, jotka ihmisiä yhdistävät, olisivat kuolleet hänen +sydämestään. Mielipuolisuus ojentaa kyntensä ottaakseen onnettoman, +mutta silloin tulet sinä kaikkivaltiudessasi, sinä elämän +suojelusherra, ja niinkuin entisen väkevän pyhimyksen sauva kukoistaa +kuivunut sydän jälleen. + +Kukaan ei ole Brobyn pappia ahnaampi, kukaan ei pahuutensa ja +sydämettömyytensä vuoksi ihmisistä erotetumpi. Hänen huoneensa ovat +lämmittämättä talvella, hän istuu maalaamattomalla puupenkillä, kulkee +ryysyissä, syö hengenpitimiksi kuivaa leipää ja raivostuu, jos +kerjäläinen astuu hänen kynnyksensä yli. Hän antaa hevosen nähdä nälkää +tallissa ja myy heinät, hänen lehmänsä järsivät tievieren kuivaa heinää +ja seinien sammalta. Aina kauas maantielle kuuluu nälkäisten lampaiden +määkinä. Talonpojat nakkelevat hänelle lahjana ruokaa, jota heidän +koiransa eivät syö, ja vaatteita, joita heidän köyhänsä halveksivat. +Hänen kätensä on ojennettu pyytämään, selkänsä taipuisa kiittämään. Hän +kerjää rikkailta, lainaa köyhiltä. Kun hän näkee leimatun rahan, +kirvelee hänen sydäntään tuska, kunnes raha on hänen taskussaan. +Onneton se, joka ei ole suorituspäivänä selvittänyt asioitaan hänen +kanssaan! + +Myöhään hän nai, mutta parempi olisi ollut, jos hän ei olisi ollenkaan +nainut. Hänen vaimonsa kuoli kiusattuna ja ylenmäärin rasittuneena. Nyt +hänen tyttärensä palvelee vierailla. Pappi vanhenee, mutta ikä ei +lievitä hänen himoaan. Ahneuden mielettömyys ei eroa hänestä koskaan. + +Mutta eräänä kauniina elokuun päivänä nousevat raskaat, neljän hevosen +vetämät vankkurit Brobyn ylämäkeä. Hieno, vanha neiti tulee siellä +kaikessa komeudessaan, kuski, lakeija ja kamarineitsyt mukanaan. Hän +tulee tapaamaan Brobyn pappia, nuoruutensa rakastettua. + +Kun pappi oli kotiopettajana hänen isänsä maatilalla, he rakastivat +toisiaan, vaikka ylpeä suku heidät erotti. Ja nyt hän matkaa Brobyn +mäkiä saadakseen nähdä hänet vielä kerran ennen kuolemaansa. Kaikki, +mitä elämä voi hänelle enää antaa, on, että hän saa vielä nähdä +nuoruutensa rakastetun. + +Pieni, hieno neiti istui unelmoiden noissa suurissa vaunuissa. Hän ei +ole menevinään köyhään, pieneen kappalaisen taloon, vaan viileään, +tuuheaan lehtimajaan, joka on puiston perillä ja jossa rakastettu häntä +odottaa. Hän näkee rakkaansa: tämä on nuori, ja hän osaa suudella ja +hän osaa rakastaa. Nyt, tietäessään näkevänsä toisen, tämän kuva +ilmestyy hänen eteensä harvinaisen selkeänä. Miten kaunis hän on, miten +kaunis! Hän osaa haaveksia, hän osaa leimuta, hän täyttää hänen +olentonsa hurmauksen tulella. + +Nyt on neiti kellankelmeä, kuihtunut ja vanha. Pappi ei kenties tunne +häntä enää, kuusikymmenvuotiasta, mutta hän ei tule katseltavaksi vaan +katsomaan: katsomaan nuoruutensa rakastettua, joka on säästynyt +vahingotta ajan iskuilta, joka on yhä nuori ja kaunis ja +lämminsydäminen. + +Hän on asunut niin kaukana, ettei ole kuullut sanaakaan Brobyn papista. + +Niin jyrisevät vankkurit ylämäkeä, ja jo näkyykin pappila jyrkänteellä. + +"Jumalan laupeuden tähden", vonkaisee tiepuolesta kerjäläinen, "lantti +köyhälle raukalle." + +Jalo nainen antaa hänelle hopearahan ja kysyy, onko Brobyn pappila +tässä lähellä. + +Kerjäläinen silmäilee häntä terävästi, ovelasti. + +"Pappila on tuolla", hän sanoo, "mutta pappi ei ole kotona, eikä ketään +ole kotona pappilassa." + +Hieno, pieni neiti näyttää aivan kummasti kalpenevan. Viileä lehtimaja +häviää, rakastettua ei ole siellä. Kuinka hän voi toivoakaan, +neljäkymmentä vuotta odotettuaan, tapaavansa hänet siellä? + +Mitä armollisella neidillä olisi pappilaan asiaa? + +Armollinen neiti on tullut tapaamaan komministeriä. Hän on tuntenut +hänet menneinä päivinä. + +Neljäkymmentä vuotta ja neljäkymmentä peninkulmaa on erottanut heitä. +Ja joka peninkulmalla, jonka neiti on ajanut lähemmäksi, hän on ajanut +pois yhden vuoden suru- ja muistotaakat, joten hän nyt, päästyään +perille pappilaan, on taaskin kaksikymmenvuotias, huoleton, vailla +muistoja. + +Kerjäläinen seisoo ja katsoo häntä, näkee hänen muuttuvan +silmissään kaksikymmenvuotiaasta kuusikymmenvuotiaaksi, ja taaskin +kuusikymmenvuotiaasta kahdenkymmenen ikäiseksi. + +"Pappi tulee kotiin iltapäivällä", hän sanoo. Armollinen neiti tekisi +parhaiten, jos menisi Brobyn majataloon ja tulisi takaisin +iltapäivällä. Silloin takaa kerjäläinen papin olevan kotona. + +Hetkisen päästä vierivät raskaat vankkurit mäkiä alas vieden pientä, +kuihtunutta naista majataloon, mutta kerjäläinen seisoo kovasti +vavisten ja katselee, kun toinen menee. Hänen tekisi mieli langeta +polvilleen ja suudella pyöränjälkiä. + +Hienona, parta ajettuna ja puku puhdistettuna, kiiltosoikioissa +kengissä, silkkisukissa, röyhelöpaidassa ja kalvosimissa seisoo Brobyn +pappi samana päivänä puolelta päivin Bron ruustinnan edessä. + +"Hieno neiti", hän sanoo, "kreivintytär. Ruustinna, luuleeko ruustinna, +että minä, köyhä mies, voin pyytää häntä tulemaan luokseni? Lattiat +ovat mustat, vierashuoneessa ei ole huonekaluja, salin katto on vihreä +homeesta ja kosteudesta. Auttakaa minua, ruustinna! Ajatelkaa, että hän +on ylhäisen kreivin tytär!" + +"Sanokaa, että olette matkoilla!" + +"Rakas ruustinna, hän on ajanut neljäkymmentä peninkulmaa nähdäkseen +minut, köyhän miehen. Ei hän tiedä, millaista minun oloni on. Ei +minulla ole sänkyäkään mihin hänet pyytää nukkumaan. Eikä ole sänkyä +hänen palvelijoilleen." + +"No, antakaa sitten hänen mennä matkaansa." + +"Rakas, hyvä ruustinna! Eikö ruustinna ymmärrä, mitä minä tarkoitan? +Ennen minä antaisin kaikki mitä minulla on, kaikki mitä olen +ahkeruudella ja ponnistuksella saanut kokoon, kuin antaisin hänen mennä +vastaanottamatta häntä kattoni alle. Hän oli kaksikymmenvuotias, kun +minä näin hänet viimeksi, ja siitä on nyt neljäkymmentä vuotta, +ajatelkaa, ruustinna! Auttakaa minua, että minä saan nähdä hänet +luonani! Tässä on rahaa, jos raha auttaa, mutta tässä tarvitaan muuta +kuin rahaa." + +Oi Eros, naiset rakastavat sinua. Mieluummin he käyvät sata askelta +sinun tähtesi kuin askelen muiden jumalten tähden. + +Bron suuressa pappilassa tyhjennetään sisähuoneet, tyhjennetään +keittiö, tyhjennetään ruokasäiliö. Bron suuressa pappilassa lastataan +työrattaat ja ajetaan kappalaisen taloon. Kun rovasti tulee +rippikoulusta kotiin, hän saa kuljeksia tyhjissä huoneissa, raottaa +keittiönovea ja kysyä päivällistään eikä löydä sieltä ketään. Ei +päivällistä, ei ruustinnaa, ei piikoja! Minkäs sille voi! Eros kun +tahtoi, Eros, tuo kaikkivaltias. + +Sitten lähempänä iltaa nousevat ne raskaat vaunut ratisten Brobyn +mäkiä. Ja pieni neiti istuu ja pelkää: eiköhän häntä taas tapaa huono +onni, pääseekö hän nyt todellakin kohtaamaan elämänsä ainoata iloa? + +Sitten pyörähtävät vaunut pappilaan, mutta porttiholvissa ne +pysähtyvät. Suuret vaunut ovat liian leveät, porttiholvi liian kapea. +Kuski läiskäyttää piiskallaan, hevoset hypähtävät, lakeija noituu, +mutta vaunujen takapyörät ovat auttamattomasti takerruksissa. +Kreivintytär ei voi päästä rakastettunsa pihaan. + +Mutta tuolta tulee joku, sieltä tulee hän. Hän nostaa kreivintyttären +vaunuista, hän kantaa hänet käsillään, joiden voima on murtumaton; +häntä painetaan yhtä lämpimään syleilyyn kuin ennen, neljäkymmentä +vuotta sitten. Neiti katsoo silmiin, jotka loistavat niinkuin ne +loistivat silloin, jolloin ne olivat nähneet ainoastaan viisikolmatta +kevättään. + +Neidin valtaa tunteiden myrsky, lämpimämpi kuin milloinkaan ennen. Hän +muistaa, että tuo toinen kantoi hänet kerran ylös pengermän portaita. +Hän, joka jo uskoi rakkautensa eläneen kaikki nämä vuodet, hän oli +kumminkin unohtanut, miltä tuntui olla suljettuna vahvoihin +käsivarsiin, katsella nuoriin, loistaviin silmiin. + +Hän ei näe, että pappi on vanha. Hän näkee vain silmät, silmät. + +Hän ei näe mustia lattioita, homeenvihreitä laipioita, hän näkee vain +hänen loistavat silmänsä. Brobyn pappi on komea mies, kaunis herra +sillä hetkellä. Hän tulee kauniiksi kun hän vain morsiameensa +katsahtaa. + +Hän kuuntelee papin ääntä, hänen kirkasta, vahvaa ääntään, se hyväilee +ja kaikuu. Niin puhuu pappi vain hänelle. Miksi tarvitsi pappi rovastin +huonekaluja tyhjiin huoneihinsa, miksi ruokaa, miksi palvelijoita? +Vanha neiti olisi tuskin kaivannut sellaista. Hän kuuntelee papin ääntä +ja katselee hänen silmiään. + +Koskaan, koskaan ennen ei nainen ole ollut niin onnellinen. + +Kuinka sirosti pappi kumartaa, sirosti ja ylpeästi, ikäänkuin hän olisi +ruhtinatar ja pappi hellitty suosikki! Pappi käyttää hänelle puhuessaan +vanhojen monia korulauselmia. Nainen vain hymyilee ja on onnellinen. + +Illalla tarjoaa pappi hänelle käsivartensa ja he kävelevät kahden hänen +vanhassa, rappeutuneessa puutarhassaan. Neiti ei näe mitään rumaa, +mitään laiminlyötyä. Rumiksi versoneet pensaat muuttuvat leikatuiksi +aitauksiksi, rikkaruoho laskeutuu tasaiseksi, loistavaksi matoksi, +pitkät käytävät varjostavat niitä, ja tumman vihreyden syvänteistä +loistavat valkeat kuvapatsaat, nuoruuden, uskon, toivon, rakkauden +kuvat. + +Hän tietää papin olleen naimisissa, mutta hän ei sitä muista. Kuinka +muistaisi hän mitään sellaista! Hänhän on kahdenkymmenen iässä, pappi +viidenkolmatta. Niin, pappi on varmaankin vain viidenkolmatta, nuori, +hehkuva, voimaa uhkuva. Onko se hän, josta tulee ahne Brobyn pappi, +hän, tuo hymyilevä nuorukainen! Joskus suhahtaa papin korviin sanoma +kaameista kohtaloista. + +Mutta köyhien vaikerrusta, petettyjen kirouksia, halveksinnan +pilkkapuheita, häväistyslauluja, ivaa, siitä hän ei vielä tiedä mitään. +Hänen sydämensä palaa ainoastaan puhdasta ja viatonta rakkautta. Ei ole +tuo ylpeä nuorukainen koskaan rakastava kultaa niin, että matelee sen +vuoksi alhaisimmassa liassa, kerjää sitä matkustavilta, kärsii +nöyryytystä, kärsii pilkkaa, kärsii vilua, kärsii nälkää saadakseen +vain sitä. Hänkö pitää lastaan nälässä, kiduttaa vaimoaan saman kurjan +kullan vuoksi! Se on mahdotonta. Sellainen hän ei voi olla. Hän on hyvä +ihminen, kuten kaikki muutkin. Hän ei ole mikään peto. + +Ei kulje hänen nuoruutensa rakastettu halveksitun raukan rinnalla, joka +on arvoton siihen toimeen, jonka on rohjennut ottaa! Niin hän ei tee. + +Oi Eros, kaikkivaltias jumala, ei tänä iltana! Tänä iltana ei hän ole +Brobyn pappi, ei myös seuraavana päivänä eikä ylihuomennakaan. + +Kolmantena huomenna matkustaa kreivintytär pois. Portti on laajennettu. +Vaunut vierivät Brobyn alamäkeä niin nopsasti kuin kyllikseen levänneet +hevoset jaksavat juosta. + +Sellainen unelma, sellainen ihana unelma! Ei ainoatakaan pilveä niinä +kolmena päivänä! + +Kreivitär matkasi hymyillen kotiinsa, linnaansa ja muistoihinsa. Hän ei +kuullut koskaan enää papin nimeä mainittavan, hän ei koskaan hänestä +kysellyt. Hän tahtoi vain uneksia tätä unelmaa niin kauan kuin eli. + +Brobyn pappi istui kolkossa kodissaan ja itki epätoivoisesti. Nainen +oli tehnyt hänet nuoreksi. Pitikö hänen taas tulla vanhaksi? Pitikö +pahanhengen taas palata ja tehdä hänet halveksittavaksi, yhtä +halveksittavaksi kuin ennenkin? + + + + +Kymmenes luku + +JULIUS-PATRUUNA + + +Julius-patruuna kantoi punaiseksi maalatun puukirstunsa +kavaljeerirakennuksesta ulos. Hän täytti tuoksuvalla pomeranssiviinalla +vihreän lekkerin, joka oli seurannut häntä monilla matkoilla, ja +suureen, leikkauksilla koristettuun eväslippaaseen hän pani voita, +leipää ja vanhaa juustoa, viheriältä ja ruskealta suloisesti +vivahtavaa, sekä lihavaa liikkiötä ja ohukaisia, vattuhillossa +hyllyviä. + +Sitten Julius-patruuna lähti Ekebystä matkaansa ja sanoi kyynelsilmin +jäähyväiset koko Ekebyn ihanuudelle. Hän siveli ja hyväili viimeisen +kerran kuluneita keilipalloja ja tehtaanmäen pyöreäposkisia +lapsukaisia. Hän käveli ja kierteli puutarhan lehtimajat ja puiston +luolat. Hän pistäytyi tallissa ja navetassa, siveli hevosten lautasia, +pudisteli sarvista kiukkuista sonnia ja antoi vasikkain nuolla paljaita +käsiään. Viimein hän itkevin silmin meni päärakennukseen, jossa +jäähyväisaamiainen häntä odotti. + +Voi tätä elämäämme! Kuinka paljon siinä on pimeätä! Myrkkyä oli nyt +ruoassa, sappea viinissä. Liikutuksen kuromat olivat kavaljeerien +kurkut kuten hänen omansakin. Kyynelten sumu himmensi näön. +Jäähyväispuheita keskeyttivät nyyhkytykset. Voi ihmiselämää! Hänen +elämänsä on tästä lähtien oleva ainaista, pitkää ikävöimistä. Koskaan +ei hän enää vedä huuliaan hymyyn, laulut kuolevat hänen muististaan +niinkuin kukat kuolevat syksyiseltä kedolta. Hän on riutuva, kelmenevä, +variseva kuin hallan purema ruusu, kuin janoava lilja. Koskaan eivät +kavaljeerit enää näe Julius parkaa. Raskaat aavistukset liikkuivat +hänen sielussaan, niinkuin myrskyn ajamain pilvien varjot kiitelevät +äsken hohtaneilla pelloillamme. Hän lähti nyt kotiin kuolemaan. + +Terveydestä ja hyvinvoinnista kukoistavana hän nyt seisoi heidän +edessään. Koskaan eivät he enää näe häntä sellaisena. Koskaan eivät he +enää kysy häneltä leikillään, milloin hän viimeksi oli varpaansa +nähnyt, koskaan eivät he enää tahdo keilapalloiksi hänen poskiaan. +Maksassa ja keuhkoissa kalvoi jo auttamaton paha. Se kalvoi ja jäyti. +Kauan hän oli jo sen tuntenut. Hänen päivänsä olivat luetut. + +Oi, jos Ekebyn kavaljeerit edes säilyttäisivät vainajan uskollisessa +muistossaan! Voi, etteivät he häntä unohtaisi! + +Velvollisuus vaati häntä. Siellä kotona odotti Juliusta hänen äitinsä. +Seitsemäntoista vuotta oli hän jo odottanut häntä Ekebystä takaisin. +Nyt hän oli kirjoittanut kirjeen ja pyytänyt poikaansa tulemaan, ja +poika tahtoi häntä totella. Hän tiesi, että se oli hänen kuolemakseen, +mutta hän totteli, kuten kelpo pojan tulee. + +Oi, jumalaisia Ekebyn vieraspitoja! Oi, noita suloisia rantaniittyjä, +tuota uljasta koskea! Oi, näitä seikkailujen riemuja, valkeita, sileitä +tanssilattioita ja rakastettua kavaljeerirakennusta! Oi, viulut ja +walt-torvet, oi onnen ja ilon elämää! Kuolemaksi oli ero kaikesta +siitä. + +Sitten meni Julius-patruuna keittiöön ja sanoi jäähyväiset +alustalaisille. Kaikkia yhteisesti ja itsekutakin erikseen, +emännöitsijästä ruotimummoon saakka, hän syleili ja suuteli pursuvassa +hellyydessään. Piiat itkivät ja parkuivat hänen kohtaloaan: että niin +hyvän ja hauskan herran täytyi kuolla, että he eivät koskaan enää saisi +häntä nähdä. + +Julius-patruuna käski tuoda kiesinsä ulos vaunuliiteristä ja vanhan +hevosensa tallista. + +Julius-patruunan ääni melkein petti, kun hän antoi käskynsä. Kiesit +eivät siis saisi lahota rauhassa Ekebyssä, vanhan Kaisan täytyi siis +erota tutusta soimestaan. Hän ei tahtonut sanoa pahaa äidistään, mutta +äidin olisi pitänyt ajatella edes kiesejä ja Kaisaa, jollei hän +ajatellut poikaansa. Kuinka ne jaksaisivat kestää tuon pitkän matkan? + +Kaikkein katkerinta oli kumminkin ero kavaljeereista. + +Pieni, pyöreä Julius-patruuna, joka oli luotu paremminkin pyörimään +kuin kulkemaan, tunsi traagillisen osansa aina sormenpäitä myöten. Hän +muisteli tässä nyt tuota suurta ateenalaista, joka tyhjensi tyynesti +myrkkypikarin itkevien oppilaidensa keskellä. Hän muisteli kuningas +Kustaa Vaasaa, joka ennusti Ruotsin kansalle, että se kerran ikävöisi +hänet ylös haudastakin. + +Viimein hän lauloi heille parhaimman laulunsa. Hän ajatteli joutsenta, +joka kuolee lauluunsa. Niin tahtoi hänkin heidän muistavan mennyttä: +kuninkaallisena sieluna, joka ei vaikerrukseen vaivu, vaan eroaa näiltä +ilmoilta sulosävelten kantamana. + +Vihdoin oli viimeinen pikari tyhjennetty, viimeinen laulu laulettu, +viimeinen syleily syleilty. Hän sai viitan ylleen, ja piiska oli +hänellä kädessään. Yksikään silmä ei ollut hänen ympärillään kuiva, ja +hänen omat silmänsä täytti surun nouseva usva niin ettei hän nähnyt +lainkaan eteensä. + +Silloin tarttuivat kavaljeerit häneen ja kieputtivat häntä ilmassa. +Hurraahuudot jyrisivät hänen ympärillään. He asettivat hänet johonkin +istumaan, hän ei nähnyt mihin. Piiska paukahti, ajoneuvot liikahtivat +hänen allaan. Hän oli matkalla pois. Kyettyään vihdoin selvästi +näkemään hän oli jo loitolla maantiellä. + +Kyllä olivat kavaljeerit kaipuusta itkeneet ja järkkyneet, mutta silti +ei suru tukahduttanut heidän sydämissään kaikkia ilon lähteitä. Yksi +heistä -- liekö se ollut Gösta Berling, runoilija, vai Beerencreutz, +kukunpelaaja ja sotavanhus, vai elämään väsynyt Kristoffer-serkku -- +oli keksinyt keinon, ettei vanhaa Kaisaa tarvinnut ottaa tallista eikä +lahoavia kiesejä liiteristä. Valkotäpläinen sonni oli valjastettu +heinähäkin eteen, ja sitten kun tuo punainen kirstu, vihreä lekkeri ja +veistokoristeinen eväslipas oli viety häkkiin, sijoitettiin lopuksi +Julius-patruuna itse, jonka silmiä kyyneleet sumensivat, ei +eväslippaalle eikä kirstulleen, vaan valkotäpläisen sonnin selkään. + +Katsos, sellainen on ihminen, liian heikko kohtaamaan surua sen +kaikessa katkeruudessa. Kyllä surivat kavaljeerit tätä ystävää, joka +matkasi nyt pois kuolemaan, tätä kuihtuvaa liljaa, tätä siipeen +ammuttua joutsenlaulajaa; mutta kumminkin heidän sydämensä ahdistusta +helpotti, kun he näkivät hänen ratsastavan suuren sonnin selässä, +nyyhkytysten väristäessä hänen paksua ruumistaan, ja kun hänen kätensä, +levitetyt viime syleilyyn, laskeutuivat epätoivon herpaamina alas ja +hänen silmänsä tähystivät armottomalta taivaalta oikeutta. + +Maantiellä alkoi sumu Julius-patruunan silmistä haihtua, ja hän huomasi +istuvansa keikkumassa elukan selässä. Ja silloin kerrotaan hänen +ruvenneen miettimään, mitä ihmeitä seitsemänätoista pitkänä vuotena voi +tapahtua! Vanha Kaisa oli näet huomattavasti muuttunut. Olivatko Ekebyn +kaura-appeet ja apilasnurmet voineet moista aikaansaada? Ja hän huusi +-- en tiedä, kivetkö tienvieressä, vai linnut viidassa sen kuulivat -- +mutta totta hän vain huusi: "Piru minut vieköön, mutta eiköhän vain +sinulle, Kaisa, ole kasvanut sarvet!" + +Kun hän vielä hetken oli sitä aprikoinut, luisui hän hiljaa alas sonnin +selästä ja nousi häkkiin, istuutui eväskirstulleen ja ajeli edelleen +syvissä mietteissä. + +Tuokion päästä, Brobytä lähestyessään, kuulee hän tahdikasta laulua: + + "Mars, eespäin! + Pystyssäpäin + Vermlannin jääkärit marssii näin." + +Niin kaikui laulu häntä vastaan, mutta jääkäreitä siellä ei ollut, vaan +Bergan hovin iloiset neidot ja pari Munkerudin laamannin kaunista +tytärtä sieltä tuli pitkin tietä. He olivat pistäneet pienet +eväsnyyttinsä pitkiin sauvoihin, joita pitivät olallaan kuin kiväärejä, +ja marssivat rohkeasti kesähelteessä ja lauloivat hyvässä tahdissa: + + "Mars, eespäin! + Pystyssä päin -- -- --" + +"Mihinkäs nyt, Julius-patruuna?" huusivat he tavatessaan hänet eivätkä +huomanneet surunpilviä hänen otsallaan. + +"Pois synnin ja turhuuden tyyssijasta", vastasi Julius-patruuna. "En +tahdo oleskella enää laiskurien ja pahantekijäin parissa. Minä menen +kotiini äidin luokse." + +"Oi", huusivat tytöt, "se ei ole totta, eihän Julius-patruuna toki +lähde Ekebystä." + +"Lähtee", hän sanoi ja löi nyrkkinsä vaatekirstuun. "Niinkuin Loth +pakeni Sodomasta ja Gomorrasta, niin pakenen minä Ekebystä. Nyt siellä +ei ole ainoatakaan hurskasta miestä. Mutta kun maa heidän jalkainsa +alla luhistuu ja taivaasta räiskii tulta ja tulikiveä, silloin minä +riemuitsen Jumalan hurskaista tuomioista. Hyvästi, tytöt, kavahtakaa te +Ekebytä!" + +Sen sanottuaan hän aikoi ajaa edelleen, mutta tämä ei suinkaan ollut +noiden iloisten tyttöjen tarkoitus. Heidän tarkoituksensa oli mennä +Dunder-vuorelle näköalaa katsomaan, mutta tie oli pitkä, ja heitä niin +halutti ajaa Juliuksen heinähäkissä vuorenjuurelle. Onnellisia ne, +jotka voivat nauttia elämän päivänpaisteesta, tarvitsematta kurpitsaa +kiireensä suojaksi! Kahdessa minuutissa saivat tytöt aikeensa +toteutumaan. Julius-patruuna käänsi sonninsa ja suuntasi sen +Dunder-vuorta kohden. Hymyillen hän nyt istui eväslippaallaan häkin +tullessa tyttöjä täyteen. Pitkin tienvartta kasvoi päivänkukkia ja +kamelisaunioita ja käenkaalia. Sonnin täytyi tuon tuostakin hetkinen +levätä. Silloin laskeusivat tytöt häkistä ja poimivat kukkia. Pian +kiersivät Juliuksen päätä ja sonnin sarvia komeat seppeleet. + +Sitten he näkivät nuoria koivuja ja tummia leppäpensaita. Niinpä he +laskeutuivat rattailta ja katkoivat oksia kaunistaakseen häkin. Se oli +pian kuin matkaava viidakko. Siitä riitti iloa ja leikkiä kaiken +päivää. Julius-patruuna tuli sitä lempeämmäksi ja valoisammaksi mitä +pitemmälle päivä kului. Hän jakeli evässäkistään tytöille ja lauleli +heille. Kun he seisoivat Dunder-kukkulalla, allaan aava maisema niin +uljaana ja kauniina, että heille tuli kyyneleet silmiin sen ihanuutta +katsellessaan -- silloin tunsi Julius sydämensä kiivaasti sykkivän, +sanat hyrskyivät hänen huuliltaan, ja hän puhui rakkaasta maastaan. + +"Oi Vermlanti", hän sanoi, "sa kaunis, ikihurmaava! Usein, kun olen +katsellut sinua edessäni kartalta, olen ihmetellyt, minkä muotoinen +sinä mahdat olla, mutta nyt ymmärrän, mikä sinä olet. Sinä olet vanha, +hurskas erakko, joka istut hiljaa uneksien, lepäät jalat ristissä ja +kädet helmassa. Sinulla on suippo myssy, joka on vedetty puoliksi +suljetuille silmillesi. Sinä olet mietiskelijä, olet pyhä uneksija, ja +hyvin kaunis sinä olet. Aavat metsät ovat sinun pukusi. Pitkät nauhat +sinivettä ja samaa tasoa juoksevien sinisten harjujen jonot reunustavat +sitä. Sinä olet niin yksinkertainen, ettei vieras näe, miten kaunis +sinä olet. Olet köyhä niinkuin hurskaat halaavat olla. Istut hiljaa, +Venernin laineiden huuhdellessa jalkojasi ja ristissä olevia +nilkkojasi. Vasemmalla kupeellasi ovat malmikenttäsi ja kaivoksesi. +Niissä on sinun sykkivä sydämesi. Pohjoisessa ovat jylhyyden, +salaperäisyyden tummat, kauniit seutusi. Siellä on sinun pääsi, +uneksija. + +"Kun minä näen sinut, sinä jättimäinen, sinä vakaa, täyttyy silmäni +kohta kyynelillä. Sinä olet ankara kauneudessasi, sinä olet miete, +köyhyys, kieltäymys, ja kumminkin näen keskellä ankaruuttasi lempeyden +suloiset piirteet. Katselen sinua ja jumaloin sinua. Kun vain katsahdan +avaraan metsään, kun pukusi kaista vain minua koskettaa, niin paranee +sieluni vaivoista. Tunti tunnin, vuosi vuoden perästä olen sinun pyhiä +kasvojasi katsellut. Mitä arvoituksia kätket silmäluomiesi alle, sinä +tyytymyksen jumaluus? Oletko ratkaissut jo elämän arvoituksen ja +kuoleman, vai aprikoitko vielä, sinä pyhä, jättiläismäinen? Minusta +sinä olet suurten, vakavain ajatusten vaalija. Mutta minä näen ihmisten +ahertavan päälläsi ja ympärilläsi, olentojen, jotka eivät koskaan tunnu +huomaavan vakavuuden majesteettisuutta otsallasi. He näkevät vain sinun +kasvojesi ja jäsentesi kauneuden ja hurmaantuvat niin, että unohtavat +kaiken. + +"Voi minua, voi kaikkia meitä, Vermlannin lapsia! Vain kauneutta, vain +kauneutta, emme mitään muuta vaadi elämältä. Me kieltäymyksen lapset, +vakavuuden, köyhyyden, me kohotamme kätemme kuin yhteen ainoaan, +pitkään rukoukseen ja rukoilemme tuota ainoata hyvää: kauneutta. Olkoon +elämä kuin ruusupensas, kukkikoon se rakkautta, viiniä ja huvia, ja +olkoot sen ruusut joka miehen tarjolla! Kas sitä me halaamme, ja meidän +maamme piirteet ovat ankaruuden, vakavuuden, kieltäymyksen! Maamme on +mietinnän ikuinen vertauskuva, mutta meillä ei ole ajatuksia. + +"Oi Vermlanti, sa kaunis, ikihurmaava!" + +Niin hän puhui kyynelsilmin ja sisäisestä innosta vapisevin äänin. +Tytöt kuuntelivat häntä ihmetellen ja heltyneinäkin. Vähän he +aavistivat sitä tunteiden syvyyttä, joka kätkeytyi tämän leikkiä ja +hymyä kimmaltavan pinnan alle. + +Kun päivä kallistui iltaan ja he nousivat takaisin häkkiin, niin tytöt +tuskin tiesivät, mihin Julius-patruuna heitä vei, ennen kuin he +pysähtyivät Ekebyn portaiden eteen. + +"Nyt mennään sisään ja pistetään pikkuisen tanssiksi", sanoi +Julius-patruuna. + +Mitä sanoivat kavaljeerit, kun näkivät Julius-patruunan tulevan +takaisin, kuihtunut seppele hatussa ja häkki täynnä tyttöjä? + +"Kyllähän me arvasimme tyttöjen hänet vieneen", sanoivat he, "muutenhan +hän olisi joutunut tänne takaisin monta tuntia aikaisemmin." Sillä +kavaljeerit muistivat, muistivatpa kyllä, että tämä oli juuri +seitsemästoista kerta, jolloin Julius-patruuna koetti lähteä Ekebystä: +oli koetellut kerran joka vuosi. Mutta nyt oli Julius-patruuna jo +unohtanut sekä tämän että muut yrityksensä. Hänen omatuntonsa nukkui +taas yksivuotista untaan. + +Se oli veikeä mies, tuo Julius-patruuna. Kevyt tanssissa, riuska +pelipöydässä. Kynä, sivellin ja viulunkäyrä sopivat kaikki yhtä hyvin +hänen käteensä. Hänellä oli herkkä sydän, kielellä kauniita sanoja, +kurkku täynnä lauluja. Mutta mitä olisi tämä kaikki häntä hyödyttänyt, +jollei hänellä olisi ollut omaatuntoa, joka ilmaisee olemisensa vain +kerran vuodessa, joka on kuin nuo päivänkorennot, jotka liitävät ylös +synkistä syvyyksistä ja tekaisevat itselleen siivet elääkseen vain +muutamia tunteja päivän valossa ja auringonpaisteessa. + + + + +Yhdestoista luku + +SAVIPYHIMYKSET + + +Svartsjön kirkko on valkea sekä ulkoa että sisältä: valkoiset ovat +seinät, saarnastuoli, penkit ja lehteri, katto, ikkunanpielet, +alttariliina, kaikki on valkoista. Svartsjön kirkossa ei ole lainkaan +koristuksia, ei yhtään kuvaa, ei aateliskilpiä. Alttarin yläpuolella on +vain puuristi, jossa on valkea, liinainen vaate. Ennen ei ollut niin. +Silloin oli katto maalauksia täynnä, ja monenlaisia kirjavia, kivisiä +ja savisia kuvia oli tässä Jumalan huoneessa. + +Kerran, hyvin kauan sitten, oli muuan taiteilija seisonut Svartsjössä +ja katsellut kesäpäivän taivasta, tarkastellut pilvien matkaa aurinkoa +kohti. Hän oli nähnyt valkoisten, loistavain pilvien, jotka aamulla +ovat alhaalla ilmanrannalla, kohoutuvan torneina yhä korkeammalle, +nähnyt kaikkien odottavien jättiläispilvien laajenevan ja nousevan +korkeuteen hyökätäkseen. Ne nostivat purjeensa kuin laivat. Ne +kohottivat lipun kuin sotilaat. Ne menivät valtaamaan koko taivasta. +Auringon, avaruuden hallitsijattaren, edessä nämä kasvavat hirviöt +teeskentelivät ja rupesivat vaarattoman näköisiksi. Tuossa oli saalista +himoava leijona. Se muuttihe puuteroiduksi naiseksi. Tuossa oli +jättiläinen kuristavin käsivarsin. Hän laskihe loikomaan kuin uneksiva +sfinksi. Muutamat koristivat valkeata alastomuuttaan kultareunaisilla +kaavuilla. Toiset sirottivat poskipunaa lumisille kasvoilleen. Siellä +oli tasankoja, siellä oli metsiä. Siellä oli korkeatornisia +muurilinnoja. Valkoiset pilvet pääsivät kesätaivaan herroiksi. Ne +täyttivät koko sinisen kuvun. Ne saavuttivat auringon ja hämärsivät +sen. + +"Oi, kuinka kaunista olisi", ajatteli silloin hurskas taiteilija, "jos +ikävöivät henget voisivat nousta näille tornivuorille ja ne kantaisivat +heitä kuin keinuvalla laivalla yhä ylemmäksi." + +Ja samassa hän keksi, että kesäpäivän valkopilvet olivat niitä laivoja, +joilla autuaiden sielut matkaavat. + +Hän näki heidät siellä. He seisoivat väikkyvillä pilvitöyryillä, liljat +käsissään ja kultakruunu päässään. Avaruus kaikui heidän laulustaan. +Enkeleitä lenteli levein, vahvoin siivin heitä vastaan. Oi, mikä joukko +autuaita! Sitä mukaa kuin pilvet levenivät tuli näkyviin yhä useampia. +Ne lepäsivät pilvivuoteilla kuin lumpeenkukat umpilammessa. Ne +koristivat niitä, kuten liljat koristavat niittyä. Sitä riemukasta +nousua! Pilvi kohosi pilven takaa. Ja kaikki ne olivat täynnä +taivaallisia sotajoukkoja hopeavarusteissa, kuolemattomia laulajia +purppurareunaisissa viitoissa. + +Tämä taiteilija oli sitten maalannut Svartsjön kirkon katon. Hän oli +tahtonut kuvata kesäpäivän kohoavia pilviä, jotka veivät autuaita +taivaan ihanuuteen. Käsi, joka käytti sivellintä, oli ollut voimakas, +mutta samalla kutakuinkin kankea, joten pilvet muistuttivat enemmän +allonge-peruukin kierteisiä kiharoita kuin kasvavia vuoria ja pehmeää +sumua. Ja sellaisina kuin pyhimykset olivat hohtaneet taiteilijan +mielikuvituksessa hän ei ollut niitä osannut kuvata, vaan oli pukenut +ne ihmisten tapaan pitkiin, punaisiin kaapuihin ja kankeihin +piispanhiippoihin tai mustiin papinkauhtanoihin, joissa oli jäykät +piippakaulukset. Hän oli tehnyt heille suuret päät ja pienet ruumiit, +ja hän oli varustanut heidät nenäliinoilla ja rukouskirjoilla. +Latinalaisia johdelauselmia lensi heidän suustaan, ja niille, jotka +hän oli tarkoittanut ylimmiksi, hän oli laittanut tanakat puutuolit +pilvien selkään, joten he voivat mukavasti istua matkallaan +iankaikkisuuteen. + +Mutta senhän jokainen tiesi, etteivät henget ja enkelit olleet koskaan +näyttäytyneet taiteilijaraukalle, eikä siis liioin ihmeteltykään, ettei +hän ollut osannut laatia niitä ylimaallisen kauniiksi. Hyvän mestarin +hurskas maalaus oli kyllä näyttänyt monesta mahdottoman suloiselta, ja +paljon pyhää heltymystä se oli herättänyt. Se olisi kai ollut arvokas +meidänkin silmien katsella. + +Mutta kavaljeerien vuonna maalautti kreivi Dohna koko kirkon +valkoiseksi. Silloin hävitettiin kattomaalaus. Samoin tuhoutuivat +kaikki savipyhimykset. + +Ah, nuo savipyhimykset! + +Olisi terveellisempää, jos minulle tuottaisi yhtä suurta surua +inhimillinen hätä kuin mitä tunsin niiden perikadon vuoksi; jos +ihmisten julmuus ihmisiä kohtaan täyttäisi minut sellaisella +katkeruudella kuin olen kokenut heidän tähtensä. + +Mutta ajatelkaapa vain: siellä oli Pyhä Olavi, kruunu kypärin +ympärillä, kirves kädessä ja polvilleen lankeava jättiläinen jalkainsa +juuressa: saarnastuolissa oli punapuseroinen ja sinihameinen Judit +miekka toisessa kädessä ja toisessa tuntilasi -- assyrialaisen +sotapäällikön pään asemesta; oli Saban salaperäinen kuningatar yllään +sininen pusero ja punainen hame, hanhenjalka toisena jalkana ja käsi +täynnä Sibyllankirjoja; oli harmaa Pyhä Yrjänä, joka makasi yksinään +kuorin penkillä, sillä sekä hevonen että lohikäärme oli rikottu; oli +Pyhä Kristoffer viheriöivine sauvoineen, ja Pyhä Eerikki valtikkoineen +ja kirveineen, puettuna jalkoihin ulottuvaan, kultakukkaiseen kaapuun. + +Olen istunut Svartsjön kirkossa monena sunnuntaina harmitellen, että +kuvat olivat poissa, ja kaivannut niitä. En olisi juuri välittänyt, jos +niiltä olisi puuttunut nenä tai jalat, jos kultaus olisi vaalennut ja +väri lohkeillut. Minä olisin ne nähnyt pyhimystarujen loistavissa +sädekehissä. + +Lienee ollut niiden pyhimysten kohtalo sellainen, että ne pudottivat +vähän väliä valtikkansa tai korvansa tai kätensä, joten niitä täytyi +aina paikata ja puhdistaa. Siihen seurakunta väsyi ja tahtoi päästä +niistä. Mutta talonpojat eivät olisi tehneet pyhimyksille vahinkoa, +ellei kreivi Henrik Dohnaa olisi ollut olemassa. Hän se antoi viedä ne +paikoiltaan. + +Siksi olen vihannut häntä niinkuin vain lapsi voi vihata. Olen vihannut +häntä kuin nälkäinen kerjäläinen vihaa ahnasta perheenemäntää, joka +kieltää häneltä leivän. Olen vihannut häntä niinkuin köyhä kalastaja +vihaa ilkeää poikaa, joka on turmellut hänen verkkonsa ja hakannut +reikiä hänen veneeseensä. Enkö ollut nälissäni noiden pitkien +jumalanpalvelusten aikana! Ja hän oli ottanut pois leivän, joka olisi +minun henkeäni ravinnut. Enkö ikävöinyt äärettömyyteen, ylös +taivaaseen! Ja hän oli rikkonut minun laivani ja repinyt verkot, joilla +olisin pyydystänyt pyhiä näkyjä. + +Oikealla vihalla ei ole tilaa aikuisten maailmassa. Kuinka voisin nyt +vihata niin säälittävää olentoa kuin kreivi Dohnaa, tai mielipuolta +sellaista kuin Sintramia, tai veltostunutta maailmannaista kuin +Märta-kreivitärtä! Mutta kun minä olin lapsi -- silloin he onnekseen +olivat kuolleet aikoja sitten. + +Pappi saattoi saarnastuolissaan puhua rauhasta ja sovinnosta, mutta +meidän kirkonpenkkiimme eivät hänen sanansa koskaan kuuluneet. Ah, jos +ne vain olisivat olleet siellä, nuo vanhat savipyhimykset, ne kyllä +olisivat saarnanneet minulle niin, että minä olisin voinut sekä kuulla +että ymmärtää. + +Mutta kun ne oli viety, niin useimmiten minä mietin siellä istuessani, +millaista silloin oli ollut, kun ne ryöstettiin ja hävitettiin. + +Kun kreivi Dohna oli julistuttanut avioliittonsa mitättömäksi sen +sijaan, että olisi etsinyt vaimoaan ja laillistuttanut liiton, se +herätti kaikkien suuttumusta, sillä tiedettiinhän, että kreivitär oli +lähtenyt hänen luotaan vain pelastuakseen kiusaantumasta kuoliaaksi. +Nyt näytti kuin olisi kreivi tahtonut ottaa takaisin Jumalan armon ja +ihmisten kunnioituksen hyvällä työllä, ja niinpä hän korjautti +Svartsjön kirkon. Hän kalkitutti valkeaksi koko kirkon ja revitytti +pois kattomaalaukset. Hän itse kantoi renkiensä kanssa kuvat veneeseen +ja upotti ne Lövenin syvyyteen. + +Kuinka hän tohti satuttaa kättään näihin Herran voimallisiin? + +Oi, että sellainen ilkityö sai tapahtua! Eikö se käsi, joka oli +katkaissut Holoferneksen pään, enää käytellytkään miekkaa? Oliko Saban +kuningatar unohtanut kaikki salaiset tietonsa, jotka haavoittavat +vaarallisemmin kuin myrkytetty nuoli? Pyhä Olavi, Pyhä Olavi, vanha +viikinki, Pyhä Yrjänä, Pyhä Yrjänä, vanha lohikäärmeentappaja, teidän +urotöittenne pauhu on siis kuollut, ihmeiden säteikkö sammunut! Mutta +niin oli kai, etteivät pyhät tahtoneet käyttää väkivaltaa hävittäjiään +vastaan. Koska Svartsjön talonpojat eivät halunneet enää kustantaa +väriä heidän nuttuihinsa eikä kultausta heidän kruunuihinsa, he +sallivat kreivi Dohnan kantaa heidät ulos ja upottaa Lövenin +pohjattomaan syvyyteen. He eivät tahtoneet enää rumentaa Jumalan +huonetta. Voi noita turvattomia, muistivatkohan ne ajan mokoman, +jolloin heidän eteensä tuotiin uhrina rukouksia ja polvistumisia? + +Ajattelin venettä, joka pyhimyskuormineen lipui Lövenin kalvolla eräänä +elokuun iltana. Mies, joka souti, veteli verkkaisesti ja heitti arkoja +silmäyksiä harvinaisiin matkalaisiin, jotka loikoilivat keulassa ja +perässä; mutta kreivi Dohna, joka hänkin oli matkassa, ei pelännyt. Hän +tarttui niihin, yhteen toisensa jälkeen, ja heitti ne korkeimman +omakätisesti järveen. Hänen otsansa oli kirkas, ja hän hengitti syvään. +Hän tunsi olevansa puhtaan evankeelisen opin sankari. Eikä ihmettä +tapahtunut vanhain pyhimysten kunniaksi. Vaieten ja toivottomina ne +vaipuivat perikatoonsa. + +Mutta seuraavana sunnuntaiaamuna hohti Svartsjön kirkko loistavan +valkeana. Eivät häirinneet enää kuvat ihmisten sisäisen katselmuksen +rauhaa. Ainoastaan sielun silmillä tulee hurskaiden nähdä taivaan +ihanuus ja pyhien kasvot. Ihmisten rukousten on noustava korkeimman luo +omilla vahvoilla siivillään. Eivät ne enää saa takertua pyhimysten +helmoihin. + +Ah, vihreä on maa, ihmisen rakastettu asunto, sininen on taivas, hänen +ikävöimisensä määrä. Maailma loistaa värejä. Miksi on kirkko valkea? +Valkea kuin talvi, alaston kuin köyhyys, kalvas kuin tuska. Se ei +kimaltele kuuraa kuin talvinen metsä. Se ei säteile helmissä ja +pitseissä kuin valkea morsian. Kirkko on maalattu valkeaksi kylmällä +liimavärillä, on aivan kuvaton, tauluton. + +Sinä sunnuntaina istui kreivi Dohna kuorissa kukilla koristetussa +nojatuolissa, että kaikki näkisivät hänet ja ylistäisivät häntä. Nyt +piti häntä kunnioitettaman, häntä, joka oli korjauttanut vanhat penkit, +hävittänyt rumentavat kuvat, panettanut uudet lasit kaikkiin +särkyneihin ikkunoihin ja sivunnut koko kirkon liimavärillä. Siihen +hänellä oli kai vapaa valta. Jos hän tahtoi lepyttää Kaikkivaltiaan +vihaa, niin hyvähän oli, että hän koristi hänen temppelinsä +ymmärryksensä mukaan. Mutta miksi hän otti siitä kiitosta? + +Hän, jonka tunnolla oli leppymätön ankaruuden syy, hänen olisi pitänyt +kirkkoon tultuaan laskeutua polvilleen häpeäjakkaralle ja pyytää +ristiveljiään ja -sisariaan rukoilemaan kärsivällistä Jumalaa, että hän +saisi olla täällä pyhätössään. Parempi olisi hänen ollut, jos hän olisi +seisonut siellä poloisena pahantekijänä kuin istunut kunniassa ja +siunattuna kuorissa, ottaen vastaan palkintoa siitä, että tahtoi tehdä +sovinnon Jumalan kanssa. + +Voi kreivi, varmaan Hän oli odottanut sinua häpeäjakkaralle. Hän ei +antanut pilkata itseään sillä, etteivät ihmiset uskaltaneet sinua +moittia. Hän on vieläkin se kiivas Jumala, joka panee kivet puhumaan, +kun ihmiset vaikenevat. + +Kun jumalanpalvelus oli loppunut ja viimeinen virsi veisattu, ei kukaan +poistunut kirkosta, vaan pappi nousi saarnastuoliin pitämään +kiitospuhetta kreiville. Mutta niin pitkälle ei toki jouduttukaan! + +Sillä ovet lensivät auki, ja siinä tulivat vanhat pyhimykset takaisin +kirkkoon, valuen Lövenin vettä, viheriän mudan ja ruskean liejun +vallassa. He olivat kai kuulleet, että täällä pidetään ylistyspuheita +sille, joka syöksi heidät hävityksen kuiluun ja joka ajoi heidät ulos +Jumalan pyhästä huoneesta ja upotti heidät kylmiin, liottaviin +aaltoihin. Vanhat pyhimykset tahtovat hekin lausua sanansa. + +He eivät rakasta laineiden yksitoikkoista liplatusta. He ovat tottuneet +virrenveisuuseen ja rukouksiin. He vaikenivat ja antoivat asiain mennä +menojaan niin kauan kuin he luulivat siitä koituvan kunniaa Jumalalle. +Mutta niin ei asianlaita ollutkaan. Täällä istuukin nyt kreivi Dohna +kuorissa, loistossa ja kunniassa, ja tahtoo, että pitää palvella ja +ylistää häntä Jumalan huoneessa. Sellaista he eivät voi kärsiä. Sen +vuoksi he ovat nousseet vetisestä haudastaan ja marssivat nyt takaisin +kirkkoon, kaiken kansan tuttuina. Siinä kulkee Pyhä Olavi, kruunu hatun +ympärillä, ja Pyhä Eerikki, kultakukat kaavussa, ja harmaa Pyhä Yrjänä, +ja pyhä Kristoffer, ei muita, sillä Saban kuningatar ja Judit eivät +näet tulleet. + +Mutta kun väki ehtii ensi hämmästyksestä toipua, niin suhisee kirkossa +kuuluva kuiskaus: + +"Kavaljeerit!" + +Niin, kavaljeerit kuin kavaljeerit! Ja he menevät suoraan sanaakaan +sanomatta kreivin luo ja nostavat hänen tuolinsa olkapäilleen ja +kantavat hänet kirkosta ulos laskien hänet kirkonmäelle. + +He eivät sano mitään eivätkä katso enemmän oikealle kuin +vasemmallekaan. He kantavat vain kursailematta kreivi Dohnan Herran +huoneesta ulos, ja kun se on tehty, menevät taas pois, suorinta tietä +järvelle. + +Heidän kimppuunsa ei karattu, eivätkä he juuri tuhlanneet aikaakaan +selittääkseen tarkoitustaan. Se oli itsestäänkin selvä. "Me Ekebyn +kavaljeerit ajattelemme omin nokin. Kreivi Dohna ei ansaitse ylistystä +Herran huoneessa. Siksi me kannamme hänet ulos. Raahatkoon nyt kuka +haluaa hänet takaisin sisään." + +Mutta häntä ei kannettu sisään. Papin kiitospuheesta ei tullutkaan +mitään. Kansa virtasi ulos kirkosta. Ei ollut ketään, joka olisi +ajatellut muuta kuin että kavaljeerit olivat menetelleet oikein. + +He muistivat vaaleaa, nuorta kreivitärtä, jota oli kidutettu niin +julmasti Borgissa. He muistivat häntä, joka oli ollut köyhille niin +hyvä, joka oli ollut niin suloinen nähdä, että oli ollut lohduttavaa +häntä katsoa. + +Synti oli tullut hurjin kujein kirkkoon; mutta sekä pappi että +seurakunta tunsivat, että he olivat itse tekemäisillään pahemman kujeen +itse Kaikkitietävälle. Ja he häpesivät itseään noiden villiytyneiden +vanhain hupsujen edessä. + +"Kun ihmiset vaikenevat, täytyy kivien puhua", he sanoivat. + +Mutta siitä päivästä lähtien ei kreivi Henrik viihtynyt enää Borgissa. +Eräänä pimeänä yönä elokuun alussa ajettiin umpivaunut portaiden eteen. +Kaikki palvelijat asettuivat niiden ympärille, ja kreivitär Märta tuli +ulos saalien peitossa, tiheä harso kasvojensa edessä. Kreivi talutti +häntä, mutta kreivitärtä vapisutti ja kauhisti. Töin tuskin saatiin +hänet eteisen poikki ja portaiden yli. + +Sitten hän sentään pääsi vaunuihin, kreivi hyppäsi niihin hänen +jälkeensä, ovet paukautettiin kiinni ja kuski antoi hevosten mennä +minkä kavioista pääsi. Kun harakat seuraavana aamuna heräsivät, oli +kreivitär Märta karannut. + +Kreivi eli sitten kaukana etelässä. Borg myytiin ja on nyt monta kertaa +vaihtanut omistajaa. Kaikkien täytyy sitä rakastaa. Harvat lienevät sen +isäntinä olleet onnellisia. + + + + +Kahdestoista luku + +JUMALAN MATKAMIES + + +Jumalan matkamies, kapteeni Lennart, asteli eräänä elokuun iltapäivänä +Brobyn majataloon ja meni keittiöön. Hän oli matkalla kotiinsa +Helgesäteriin, joka on neljännespeninkulman verran luoteeseen Brobystä, +aivan metsänrinnassa. + +Kapteeni Lennart ei vielä silloin tiennyt, että hänestäkin tulee maan +päällä Jumalan matkamies. Hänen sydämensä ailahteli ilosta, kun hän nyt +taas saisi nähdä kotinsa. Hän oli kokenut synkät kohtalot; mutta nyt +hän oli kotona, ja nyt oli kaikki kääntyvä parhain päin. Ei hän +tiennyt, että hänestä tulee sellainen, jonkalaiset eivät saa levätä +oman katon alla eivätkä lämmitellä oman lieden ääressä. + +Jumalan matkamiehen, kapteeni Lennartin mielenlaatu oli iloinen. Kun +hän ei tavannut ketään majatalon keittiössä, hän pani siellä kaikki +epäjärjestykseen kuin vallaton poika. Kiireesti hän kutaisi viallisen +rannun kankaaseen ja vetäisi rukinpyörän puneen paikoiltaan. Hän +nakkasi kissan koiran korville ja nauroi niin että talo kaikui, kun +vanhat toverit hetken tulisuudessa unohtivat entisen ystävyytensä ja +kirmasivat vastatusten kynnet koukussa, vihaisin silmin, karvat +pörhössä. + +Tulipa sitten majatalon emäntä jyryn kuultuaan sisään. Hän jäi +kynnykselle ja katsoi miestä, joka nauroi tappeleville eläimille. +Emäntä tunsi hänet hyvin, mutta silloin, kun hän oli viimeksi kapteenin +nähnyt, oli tämä istunut vanginrattailla ranteet käsiraudoissa. Hän +muisti sen hyvin. Viisi ja puoli vuotta sitten olivat varkaat +Karlstadin talvimarkkinoilla varastaneet maaherrattaren korut. Monta +sormusta, rannerengasta ja solkea, joita jalo rouva piti suuressa +arvossa -- sillä enin osa niistä oli saatu perintönä ja lahjoina -- oli +kadonnut. Koskaan niitä ei löydettykään. Mutta pian tiesi huhu kertoa +ympäri maata, että Helgesäterin Lennart-kapteeni oli muka varas. + +Emäntä ei ollut milloinkaan voinut ymmärtää, miten sellainen +huhu oli syntynyt. Eikö se ollut hyvä ja kunniallinen mies, tämä +Lennart-kapteeni? Hän eli onnellisena vaimoineen, jonka oli ottanut +vasta pari vuotta sitten, sillä hyvin myöhään hän oli päässyt +sellaisiin varoihin, että voi naida. Eikö hänellä nyt ollut hyvä +toimeentulo palkastaan ja virkatalostaan? Mikä sellaisen miehen voi +vietellä varastamaan vanhoja rannerenkaita ja sormuksia? Ja vielä +ihmeellisemmältä hänestä tuntui, että sellaiseen huhuun uskottiin, että +se tuli niin täysin todistetuksi, että Lennart-kapteeni sai eron +virastaan, menetti miekkatähtensä ja tuomittiin viiden vuoden +kuritustyöhön. + +Itse hän oli sanonut olleensa markkinoilla, mutta lähteneensä sieltä +pois ennen kuin kuuli varkaudesta puhuttavankaan. Maantieltä hän oli +löytänyt vanhan, ruman soljen, jonka oli ottanut ja vienyt kotiin ja +antanut lapsilleen. Mutta solki oli kultainen ja oli noita varastettuja +tavaroita: siitä aiheutui hänen onnettomuutensa. Mutta oikeastaan oli +Sintram alun pitäen siihen syynä. Ilkeä tehtaanpatruuna oli tullut +ilmiantajaksi ja lausunut langettavan todistuksen. Tuntui siltä kuin +hänen olisi ollut tarpeen saada Lennart-kapteeni pois seudulta, sillä +kohta sen jälkeen nostettiin oikeudenkäynti häntä itseään vastaan, +koska hänen oli huomattu myyneen ruutia norjalaisille vuoden 1814 +sodassa. Ihmiset luulivat, että hän pelkäsi jotakin todistusta, jonka +kapteeni Lennart olisi voinut esittää häntä vastaan. Nyt vapautettiin +hänet todistusten vajavuuden tähden. + +Majatalon emäntä ei voinut miestä kyllikseen katsella. Kapteenin tukka +oli tullut harmaaksi ja selkä köyristynyt; hänellä oli varmaankin ollut +vaikeat päivät. -- Mutta ystävällinen muotonsa ja iloinen luontonsa +hänellä oli jäljellä. Hän oli yhä se sama Lennart-kapteeni, joka oli +ollut mukana morsiussaatossa ja tanssinut hänen häissään. Hän +varmaankin seisahtui yhä vielä puhelemaan jokaisen ihmisen kanssa, +kenen tiellä tapasi, ja heitti lantin joka lapselle; hän varmaankin +sanoi yhä jokaiselle ryppyiselle mummolle, että tämä tulee päivä +päivältä yhä nuoremmaksi ja kauniimmaksi, ja yhä vieläkin hän istahtaa +kai tynnyrille ja soittaa viulua väelle, joka juhannusriu'un ympärillä +tanssii. Herranen aika, varmaan! + +"No, Katri-muori", alkoi kapteeni, "eikö nyt uskalleta katsoakaan +minua?" + +Hän oli oikeastaan tullut tänne kuulustamaan, miten hänen kotonaan +jaksettiin ja odotettiinko häntä palaavaksi. Niiden sopi tietää, että +hän oli suorittanut rangaistuksensa tällä kertaa. + +Majatalon emäntä kertoi hänelle pelkkiä hyviä uutisia. Hänen vaimonsa +oli ollut reilu kuin mies. Hän oli vuokrannut uudelta omistajalta +asumuksen, ja kaikki oli onnistunut hyvin. Lapset olivat terveitä, ja +ilokseen niitä katseli. Ja tokihan ne häntä odottivat! Kapteenska oli +ankara rouva, joka ei ilmaissut ajatuksiaan, mutta sen majatalon muori +tiesi, ettei kukaan ollut saanut syödä Lennart-kapteenin lusikalla eikä +istua hänen tuolillaan hänen poissa ollessaan. Nyt keväällä ei ollut +mennyt päivääkään, ettei kapteenska olisi kävellyt aina sen kiven luo, +joka on Brobyn mäen harjalla, ja katsellut alas tielle, eikö mies jo +tule. Ja uudet vaatteet hän oli laittanut kapteenille, kotikutoiset +vaatteet, joihin itse oli tehnyt enimmän työn. Kas, toki sen siitä +arvaa, että kapteenia odotetaan, vaikkei rouva mitään sanonut. + +"He eivät siis sitä usko?" sanoi Lennart-kapteeni. + +"Ei, kapteeni", sanoi emäntä. "Kukaan ei sitä usko." + +Silloin ei kapteeni viipynyt kauempaa tupasessa, silloin hän tahtoi +lähteä kotiin. + +Mutta hän sattui majatalon luona tapaamaan vanhoja, rakkaita tuttuja. +Ekebyn kavaljeerit olivat juuri tulleet majataloon. Sintram oli +kutsunut heidät sinne syntymäpäivilleen. Ja kavaljeerit eivät +hetkeäkään epäilleet puristaa kuritushuonevangin kättä ja toivottaa +häntä tervetulleeksi kotiin. Sintramkin teki niin. + +"Rakas Lennart", hän sanoi, "ole varma, että Jumalalla oli jokin +tarkoituksensa." + +"Huuti, lurjus!" huusi kapteeni Lennart. "Luuletko sinä, etten minä +tiedä, ettei suinkaan meidän Herramme pelastanut sinua pyövelin +pölkyltä?" + +Toiset nauroivat. Mutta Sintram ei suuttunut vähääkään. Hänestä ei +ollut ollenkaan vastenmielistä kuulla, että ihmiset vihjailivat hänen +liitostaan pahan kanssa. + +Niin, ja sitten he veivät Lennart-kapteenin takaisin sisään +tyhjentääkseen tervetuliaislasin hänen kanssaan; sen jälkeen hän saisi +kohta jatkaa matkaansa. Mutta hänenpä kävi huonosti. Hän ei ollut +juonut tuollaisia pettäviä aineita viiteen vuoteen. Hän ei ollut kai +koko päivänä syönyt, ja oli pitkästä matkastaan upo-uupunut. Tietenkin +hänen päänsä meni pyörälle parista lasista. + +Kun kavaljeerit saivat hänet niin pitkälle, ettei hän enää oikein +tiennyt mitä teki, pakottivat he hänet ottamaan lasin toisensa jälkeen, +eivätkä he tarkoittaneet sillä mitään pahaa, se oli pelkkää +hyväntahtoisuutta miestä kohtaan, joka ei ollut maistanut sellaista +hyvää viiteen vuoteen. + +Muuten hän oli miesten raittiimpia. Ja tietysti voi nyt myös arvata, +ettei hänen aikomuksensa ollut humaltua; hänenhän piti mennä kotiin +vaimonsa ja lastensa luo. Mutta sen sijaan hän nyt jäikin makaamaan +kapakkahuoneen penkille ja nukkui siihen. + +Hänen siinä maatessaan houkuttelevan tietämättömänä kaikesta otti Gösta +hiilen ja vähäisen puolukkamehua ja maalasi hänen kasvonsa. Hän teki +kapteenille oikean ryövärinnaaman; hänen mielestään se sopi niin +mainiosti, kun hän tuli suoraan vankilasta. Hän teki kapteenille mustan +silmän, veti punaisen arven nenän poikki, sotki tukan sekaviksi +töyhdöiksi otsalle ja nokesi koko kasvot. + +He nauroivat hetkisen tälle, sitten aikoi Gösta pestä naamion pois. + +"Anna olla", sanoi Sintram, "niin että hän saa nähdä sen itsekin +noustuaan. Se huvittaa häntä." + +Niin, se sai jäädä silleen, eivätkä kavaljeerit ajatelleet kapteenia +sen enempää. Pidot kestivät koko yön. Päivän noustessa he lähtivät. +Silloin oli tosiaan heidän aivoissaan enemmän viiniä kuin älyä. + +Nytpä kysymys, mitä tehtäisiin Lennart-kapteenille. "Viedään hänet +kotiin", sanoi Sintram. "Ajatelkaapas, miten iloiseksi hänen vaimonsa +tulee! Onpa hauskaa nähdä hänen iloaan. Mieltäni ihan liikuttaa, kun +sitä ajattelen. Viedään hänet kotiin!" + +Kaikkia liikutti tämä ajatus. Herra Jumala, miten hän tulee iloiseksi, +tuo ankara Helgesäterin rouva! + +He pudistelivat Lennart-kapteenin jaloilleen ja nostivat hänet +ajopeleihin. Uniset tallirengit olivat aikaa sitten ajaneet ne kuistin +eteen. Ja niin matkasi sitten koko joukko Helgesäteriin: toiset +torkkuivat ja olivat pudota kärryistä, toiset lauloivat pysyäkseen +valveilla. He eivät, koko sakki, näyttäneet juuri roistojoukkiota +kauniimmalta, tylsiä kun olivat, kasvot pöhöksissä. + +He pääsivät kuitenkin perille, jättivät hevoset takapihaan ja marssivat +koko lailla juhlallisina portaille. Beerencreutz ja Julius taluttivat +Lennart-kapteenia välissään. + +"Laittaudu aikamieheksi, Lennart", sanoivat he hänelle. "Nythän olet +kotonasi. Etkö sinä näe, että olet kotonasi?" + +Hän sai silmänsä auki ja selvisi melkein juopumuksestaan. Hänen +mielensä heltyi siitä, että he olivat saattaneet hänet kotiin. + +"Ystävät", hän sanoi ja pysähtyi pitämään heille puhetta, "olen kysynyt +Jumalalta, ystävät, miksi niin paljon pahaa on saanut päälleni tulla." + +"Ole hiljaa, Lennart, äläkä saarnaa!" karjaisee Beerencreutz. + +"Anna hänen jatkaa", sanoo Sintram, "hän puhuu hyvin." + +"Olen kysynyt häneltä enkä ymmärtänyt; nyt ymmärrän. Hän tahtoi näyttää +minulle, millaisia ystäviä minulla oli. Ystäviä, jotka saattavat minut +kotiin, nähdäkseen minun ja minun vaimoni iloa. Sillä minun vaimoni +odottaa minua. Mitä on viiden vuoden kurjuus sen rinnalla!" + +Nyt jyristeltiin kovin nyrkein ovea. Kavaljeereilla ei ollut aikaa enää +kuunnella. + +Sisällä alettiin liikkua. Piiat heräsivät ja katsoivat ulos. He +tempasivat vaatteet ylleen, mutta eivät uskaltaneet avata moiselle +miesjoukolle. Vihdoinkin vedettiin salpa pois. Kapteenska astui itse +ulos. + +"Mitä te tahdotte?" hän kysyi. + +Beerencreutz vastasi: + +"Me toimme miehesi tänne." + +He työnsivät Lennart-kapteenia, ja rouva näki hänen tulla hoipertelevan +itseään kohti, juopuneena, kasvoiltaan kuin ryöväri. Ja hänen takanaan +hän näki koko tuon hoippuvain, juopuneiden miesten joukon. + +Rouva peräytyi askelen, kapteeni tuli perästä syli avoinna. "Sinä menit +varkaana", huudahti rouva, "ja tulet takaisin renttuna." Sen sanottuaan +hän aikoi mennä sisään. + +Kapteeni ei ymmärtänyt. Hän aikoi seurata vaimoaan, mutta silloin +tyrkkäsi rouva häntä rintaan. + +"Luuletko sinä, että minä aion ottaa vastaan huoneeni ja lasteni +herraksi sinun kaltaistasi?" + +Ovi lensi kiinni, ja salpa vajosi paikoilleen. + +Kapteeni Lennart syöksyi ovea kohti ja alkoi sitä rynkyttää. + +Silloin eivät kavaljeerit mitenkään voineet olla nauramatta. Hän oli +ollut niin varma vaimostaan, ja nyt ei toinen tahtonut hänestä +tietääkään. Se oli heidän mielestään naurettavaa. + +Kun Lennart-kapteeni kuuli heidän nauravan, hän hyökkäsi heidän +kimppuunsa ja tahtoi lyödä heitä. He juoksivat pakoon ja nakkautuivat +ajoneuvoihinsa. Hän perästä, mutta kompastui innoissaan kiveen ja lensi +nurin. Hän pääsi taas jaloilleen, mutta ei ajanut enää toisia takaa. +Sekavassa mielentilassaan hän tuli ajatelleeksi jotain. Tässä +maailmassa ei tapahdu mitään Jumalan tahtomatta, ei mitään. + +"Mihin Sinä tahdot viedä minua?" hän kysyi. "Olen höyhen, jota henkesi +tuulahdus ajaa. Olen Sinun leikkipallosi. Mihin tahdot minua viedä? +Miksi suljet minulta kotini ukset!" + +Hän vaelsi pois kotoaan, luullen että Jumala niin tahtoi. + +Auringon noustessa hän seisoi Brobyn mäkien harjalla ja katsoi +laaksoihin. Ah, ei tiennyt silloin laakson poloinen väki pelastajansa +lähestyvän. Ei ollut ainoakaan köyhä eikä murheellinen sitonut +seppeleitä myöhään kuihtuneista puolukanvarsista ja ripustanut majansa +oven päälle. Ei pantu niille kynnyksille, joiden yli hän pian oli +astuva, tuoksuvan lavendelin lehtiä eikä pellonpientaren kukkia. Eivät +nostaneet äidit lapsiaan käsivarrelleen, että ne saisivat nähdä tuon +miehen tulevan. Ei ollut majojen sisus puhdistettu ja hieno, eikä musta +liesi lemuavain katajain verhoama. Eivät tehneet miehet kedoilla työtä +tulisin innoin, että hänen silmänsä olisivat ilahtuneet nähdessään +muokatun pellon ja hyvin kaivetun ojan. + +Ah, sieltä missä hän seisoi, näkivät hänen tuskaisat silmäyksensä vain, +miten kuivuus oli tuhonnut, miten sadot olivat palaneet ja miten kansa +tuskin näytti huolivan muokata maata ensi vuoden sadon vuoksi. Hän +katsoi ylemmäksi sinisiä vuoria kohti, ja aamun kirkas aurinko näytti +hänelle ruskeiksi palaneet seudut, joilla kulovalkeat olivat +liikkuneet. Hän näki, että kuivuus oli melkein hävittänyt tiepuolen +koivut. Hän arvasi monista pienistä merkeistä, mäskinhajusta, jota +tunsi kulkiessaan erään talon ohitse, kaatuneista aidoista ja vähistä +kotiin tuoduista ja hakatuista haloista, ettei kansa hoidellut itseään, +että hätä oli käsissä ja että ihmiset hakivat lohdutusta +välinpitämättömyydestä ja viinasta. + +Mutta kenties oli hänen tarpeellista nähdä mitä näki. Sillä hänen ei +suotu nähdä viheriöivän viljan orastavan omalla pellollaan, ei odotella +oman lieden ääressä hehkuvain hiilten sammumista, ei tuntea omain +lasten pehmeäin kätten puristuksia, ei tietää, että hänen tukenaan on +hurskas vaimo. Kenties oli tarpeen hänelle, jonka mieltä syvä suru +painoi, että oli muita, joille hän voi tarjota heidän köyhyydessään +lohdutusta. Kenties oli tarpeellista hänelle, että oli sellainen +katkera aika, jolloin luonnon karuus koetteli köyhempää kansaa +puutteella ja niin parempiosainen sitä vielä lisäksi turmeli. + +Lennart-kapteeni seisoi Brobyn mäellä ja alkoi ajatella, että ehkäpä +Jumala tarvitsee häntä. Häntä ei kutsunut vaimo kotiin. + +On huomattava, etteivät kavaljeerit voineet aavistaakaan, että he +olivat syypäitä kapteeninrouvan kovuuteen. Sintram vaikeni. Seudulla +puhuttiin moittivasti vaimosta, joka oli ollut liian ylpeä ottamaan +vastaan niin hyvää miestä. Kerrottiin, että hän torjui jyrkästi, jos +koetti puhella hänelle hänen miehestään, oli puhuja kuka tahansa. Hän +ei kärsinyt kuulla mainittavan hänen nimeänsäkään. Lennart-kapteeni +taas ei yrittänyt saattaa häntä parempiin ajatuksiin. + +Näin tapahtui eräänä päivänä: + +Vanha talollinen makaa kuolinvuoteellaan Högbergin kylässä. Hän on +nauttinut ehtoollista, ja hänen elämänsä voimat ovat ehtyneet, hänen +täytyy kuolla. + +Levotonna kuin ainakin pitkän matkan alkaja hän muutattaa vuodettaan +keittiöstä tupaan ja taas tuvasta keittiöön. Siitä ymmärretään paremmin +kuin raskaasta rinnan korinasta ja sammuvasta katseesta, että hänen +hetkensä on tullut. + +Hänen ääressään seisoo hänen vaimonsa, lapsensa ja palvelijansa. Hän on +ollut onnellinen, rikas, arvossapidetty. Hänen kuolinvuoteensa ei ole +hyljätty. Kärsimättömät vieraat eivät ympäröi häntä viime hetkinä. +Vanha mies puhuu itsestään, ikään kuin seisoisi Jumalan kasvojen +edessä, ja huokauksin ja myöntävin sanoin todistavat ympärillä +seisovat, että hän puhuu totta. + +"Minä olen ollut ahkera työntekijä ja hyvä isäntä", hän sanoo. "Minä +olen rakastanut vaimoani kuin oikeaa kättäni. En ole antanut lasteni +kasvaa kuritta ja hoidotta. En ole juopotellut. En ole siirtänyt +rajamerkkejä. En ole hoputtanut hevosta ylämäessä. En ole pitänyt +lehmiä nälässä talvella. En ole antanut lampaiden kitua kesällä +villassaan." + +Ja hänen ympärillään toistavat itkevät palvelijat kuin kaiku: "Hän on +ollut hyvä isäntä. Oi, Herra Jumala! Hän ei ole hoputtanut hevosta +ylämäessä, ei antanut lampaiden hikoilla kesällä villassaan." + +Mutta ovesta on aivan huomaamatta puikahtanut sisään köyhä mies +pyytääkseen ruoanapua. Hänkin on kuullut kuolevan sanat ja jäänyt +seisomaan hiljaa ovensuuhun. + +Ja sairas jatkaa: "Olen raatanut metsää ja kuivattanut niittyä. Viilsin +auralla suoria vakoja. Rakensin ladon kolme kertaa suuremmaksi, kolme +kertaa suurempaa satoa varten kuin isieni olivat. Teetin kirkkaista +taalareista kolme hopeapikaria; minun isäni teetti ainoastaan yhden." + +Kuuntelijan korviin ovelle tunkeutuvat kuolevan sanat. Hän kuulee +kuolevan todistavan itsestään niinkuin hän seisoisi Jumalan istuimen +edessä. Hän kuulee palvelusväen ja lasten vahvistaen todistavan. "Hän +viilsi aurallaan suoria vakoja, niin hän teki!" + +"Jumala antaa minulle hyvän paikan taivaassa", sanoo vanhus. + +"Herra ottaa meidän isäntämme hyvin vastaan", sanovat palvelijat. + +Oven ääressä seisova mies kuulee sanat, ja kauhu valtaa hänet, joka on +viisi pitkää vuotta ollut Herran leikkipallona, höyhenenä, jota hänen +henkensä tuulahdus on ajanut. + +Hän menee sairaan luo ja ottaa häntä kädestä. + +"Ystävä, ystävä", hän sanoo, ja hänen äänensä vapisee tuskasta. "Oletko +sinä ajatellut, kuka se Herra on, jonka kasvojen eteen sinun pitää pian +astua. Hän on suuri Jumala, hän on hirmuinen Jumala. Monet maailmat +ovat hänen peltomaansa. Myrsky on hänen hevosensa. Avarat taivaat +vapisevat hänen jalkansa painosta. Ja sinä asetut hänen eteensä ja +sanot: 'Minä viilsin suorat vaot, minä olen kylvänyt ruista, minä olen +kaatanut metsää!' Tahdotko kerskua hänen edessään ja verrata itseäsi +häneen? Sinä et tiedä, miten mahtava on Herra, jonka valtakuntaan sinun +on matkattava." + +Vanhuksen silmät laajenevat, kauhu tempoilee hänen suutaan, hänen +korahtelunsa käy raskaammaksi. + +"Älä astu Jumalasi eteen suurin sanoin!" jatkaa matkamies. "Maan +mahtavat ovat kuin puidut oljet hänen ladossaan. Hänen päivätyönsä on +rakennella aurinkoja. Hän on kaivanut meret ja pystyttänyt vuoret. Hän +on pukenut maan yrteillä. Hän on suunnaton työntekijä, ei sinun pidä +verrata itseäsi häneen. Taivu sinä hänen edessään, pakeneva ihmissielu! +Makaa nöyrästi tomussa Herran Jumalasi edessä! Jumalan myrsky raivoaa +päälläsi! Jumalan viha iskee sinut kuin tuhoava salama. Kumarru! Tartu +kuin lapsi hänen kaapunsa liepeihin ja anele turvaa! Makaa syvällä +tomussa ja pyydä armoa! Nöyrry, ihmissielu, nöyrry Luojasi edessä!" + +Sairaan silmät ammottavat, hänen kätensä menevät ristiin, mutta hänen +kasvonsa alkavat loistaa ja korahdukset lakkaavat. + +"Ihmissielu, poistuva ihmissielu", huutaa mies. "Niin totta kuin sinä +olet laskeutunut viime hetkelläsi nöyrästi Jumalasi eteen, niin totta +ottakoon hän sinut kuin lapsen käsivarrelleen ja vieköön sinut +taivaansa ihanuuteen!" + +Vanhus huokaa viimeisen henkäyksensä, ja niin on kaikki lopussa. +Lennart-kapteeni kumartaa päänsä ja rukoilee. Kaikki huoneessa olijat +rukoilevat raskaasti ja huoaten. + +Kun he nostavat päänsä, lepää vanha isäntä siinä hiljaisen +rauhallisena. Hänen silmänsä näyttävät vielä loistavan ihanain näkyjen +kajastusta, hänen suunsa hymyilee, hänen kasvonsa ovat kauniit. Hän on +nähnyt Jumalan. + +"Oi, sinua, suuri, kaunis ihmissielu", ajattelevat ne, jotka katselevat +häntä, "nyt sinä olet katkonut tomun kahleet. Viime hetkelläsi kohosit +sinä Luojasi luo. Sinä nöyrryit hänen edessään, ja hän nosti sinut kuin +lapsen käsivarrelleen." + +"Hän on nähnyt Jumalan", sanoo vainajan poika ja sulkee kuolleen +silmät. + +"Hän näki taivaan avoinna", nyyhkivät lapset ja palvelijat. + +Vanha emäntä ottaa vapisevalla kädellään Lennart-kapteenia kädestä. + +"Te autoitte häntä pahimmasta, kapteeni." + +Hän seisoo mykistyneenä. Voimakkaiden sanojen ja suurtekojen lahja on +hänelle annettu. Hän ei tiedä miten. Hän värisee kuin perho kotelonsa +reunalla, siipien auetessa auringonpaisteeseen, nekin kimaltaen kuin +auringonpaiste. + +Se hetki vei Lennart-kapteenin kansan pariin. Muuten hän olisi kai +mennyt kotiinsa ja antanut vaimonsa nähdä oikeat kasvonsa, mutta siitä +silmänräpäyksestä hän uskoi, että Jumala tarvitsi häntä. Hänestä tuli +Jumalan matkamies, joka toi köyhille apuaan. Ajan hätä oli suuri, ja +paljon oli kurjuutta, jota viisaus ja hyvyys saattoi parantaa paremmin +kuin kulta ja mahti konsanaan. + +Lennart-kapteeni tuli eräänä päivänä köyhäin maalaisten luo, jotka +asuivat Gurlita-kukkulan seuduilla. Heillä oli suuri hätä; perunat +olivat loppuneet ja rukiinkylvöä, joka olisi ollut tehtävä palaneihin +murtoihin, ei voitu toimittaa, sillä siementä ei ollut. + +Silloin otti Lennart-kapteeni pienen veneen ja souti viistoon järven +yli Forsiin ja pyysi Sintramia lahjoittamaan väelle ruista ja +perunoita. Sintram otti hänet hyvin vastaan: hän vei hänet suuriin, +hyvinvarustettuihin vilja-aittoihinsa ja kellareihin, joissa perunoita +oli vielä jäljellä viime vuoden sadosta, ja antoi hänen täyttää kaikki +pussit ja säkit, mitä hänellä oli matkassaan. + +Mutta kun Sintram näki pienen veneen, piti hän sitä niin suurelle +kuormalle liian pienenä. Tuo ilkimys kannatti säkit suureen veneeseen, +joita hänellä oli monta, ja käski vahvan Maunu-renkinsä soutaa kuorman +järven yli. Lennart-kapteenin ei tarvinnut muuta kuin kuljettaa tyhjää +venettään. + +Hän jäi kuitenkin vahvasta Maunusta jälkeen, sillä renki oli mestari +soutamaan ja tavattoman vahva. Lennart-kapteeni myös uneksii, +soudellessaan kauniin järven yli, ja hän ajattelee noiden pienten +jyvien ihmeellisiä vaiheita. Nyt ne heitetään mustaan tuhkamultaan, +kivikkoon ja kannikkoon, mutta ne itävät kyllä ja juurtuvat erämaassa. +Hän ajattelee pehmeitä, heleänvihreitä oraita, jotka sitten verhoavat +maan, ja ajatuksissaan hän jo kumartuu ja hivelee niiden pehmoisia +kärkiä. Ja sitten hän huomaa, miten syksy ja talvi kattaa nämä heikot, +pienet raukat ja miten ne kuitenkin ovat tuoreet ja uljaat, kun kevät +tulee ja ne saavat ruveta tosissaan kasvamaan. Hänen vanha +sotilaansydämensä ilahtuu hänen ajatellessaan noita kankeita korsia, +jotka seisovat niin suorina, monta kyynärää korkeina, huippuiset tähkät +latvoissa. Emien pienet untuvatöyhdöt vapisevat, heteiden ruuti tupruaa +aina puiden latvoihin, ja siten saavat tähkäpäät tuskan ja taistelun +jälkeen täyttyä pehmeällä, imelällä jyväaineella. Ja kun sitten viikate +viuhtoo ja oljet kaatuvat ja varstat alkavat jyskää niillä, kun mylly +saa jauhaa ytimen jauhoksi ja jauhot paistetaan leiväksi, ah, miten +paljon nälkää tyydyttävätkään silloin nuo jyvät, jotka ovat tuolia +edeltä kulkevassa veneessä. + +Sintramin vene laski Gurlitan seutulaisten venevalkamaan, ja monet +nälkäiset kiiruhtivat veneelle. Silloin sanoi renki, kuten hänen +isäntänsä oli käskenyt. + +"Tehtaanpatruuna lähetti nämä maltaat ja viljat teille, talonpojat. +Sanoi kuulleensa, ettei teillä ole viinaa." + +Silloin tulivat ihmiset kuin hulluiksi. He ryntäsivät veneelle ja +hyppäsivät veteen kiskoakseen itselleen pusseja, mutta niin ei +Lennart-kapteeni varmaankaan tarkoittanut. Hänkin joutui jo rantaan ja +hän vihastui kovin nähdessään väen aikomuksen. Hän aikoi perunat +ruoaksi ja rukiin siemeneksi; maltaita ei hän ollut ajatellutkaan +pyytää. + +Hän huusi ja käski rahvasta, että on annettava säkkien olla, mutta +häntä ei toteltu. + +"Tulkoon ruis suussanne hiekaksi ja perunat kurkussanne kiviksi!" huusi +hän silloin, sillä hän oli ylen katkeroitunut, kun he siten kiskoivat +viljaa itselleen. + +Samassa tuokiossa näytti siltä kuin Lennart-kapteeni olisikin tehnyt +ihmeen. Kaksi naista, jotka taistelivat pussista, repivät siihen reiän +ja näkivät pussissa paljasta hiekkaa; miehet, jotka nostivat +perunasäkkejä, tunsivat, kuinka ne olivat raskaat, aivan kuin kiviä +täynnä. + +Kiviä ja hiekkaa oli kaikki, kiviä ja hiekkaa. Väki katsoi kauhusta +mykkänä Jumalan ihmemiestä, joka oli tullut heidän pariinsa. +Lennart-kapteeni itsekin oli hetken ihan hämmästyksen lamaama. Vain +vahva Maunu nauroi. + +"Souda kotiisi, mies", sanoi Lennart-kapteeni, "ennen kuin talonpojat +arvaavat, ettei näissä säkeissä koskaan ole ollutkaan muuta kuin +hiekkaa, muuten pelkään, että he hukuttavat sinut veneinesi." + +"Eipä tässä pelättäne", sanoi mies. + +"Mene nyt vain", sanoi Lennart-kapteeni niin käskevällä äänellä, että +renki lähti. + +Sitten selitti Lennart-kapteeni rahvaalle, kuinka Sintram oli pettänyt +heitä, mutta miten hän selittikään, he eivät uskoneet muuta kuin että +oli tapahtunut ihme. Huhu levisi tästä pian, ja kun kansa suuresti +rakastaa ihmeitä, niin uskottiin pian yleisesti, että Lennart osasi +tehdä ihmetekoja. Hän tuli siten hyvin mahtavaksi talonpoikien seassa, +ja he sanoivat häntä Jumalan matkamieheksi. + + + + +Kolmastoista luku + +KIRKKOMAA + + +Oli kaunis elokuun ilta. Löven välkkyi peilityynenä, auer verhosi +vuoret, oli tullut viileä. + +Silloin asteli Beerencreutz, valkoviiksinen eversti, lyhytkasvuinen, +vankka sankari, kukkupeli takataskussaan, alas järvenrantaan ja asettui +tasapohjaiseen ruuheen. Häntä seurasi majuri Anders Fuchs, hänen vanha +asetoverinsa, ja pieni Ruster, huilunpuhaltaja, joka oli ollut +rummunlyöjänä Vermlannin jääkäripataljoonassa ja monta vuotta seurannut +everstiä ystävänä ja palvelijana. + +Järven toisella rannalla on kirkkomaa, Svartsjön hoitamaton kirkkomaa. +Siellä täällä vinoja, ratisevia rautaristejä, mättäitä kuin +kyntämättömällä pellolla, vihvilää ja rannukasta ruohoa, joka on +kylvetty sinne muistuttamaan, ettei kenenkään ihmisen elämä ole toisen +kaltainen, vaan vaihtelee erivärisenä kuin ruohon lehti. Siellä ei ole +hiekoitettuja käytäviä eikä muita varjokkaita puita kuin lehmus vanhan +kappalaisen unohdetulla haudalla. Kiviaitaus sulkee jyrkkänä ja +korkeana ketoparan piiriinsä. Köyhä ja lohduton on tuo kirkkomaa, ruma +kuin saiturin kasvot, jotka kuihtuvat niiden vaikertaessa, joiden onnen +hän varasti. Ja ne ovat toki autuaita, jotka lepäävät siellä, ne jotka +on laskettu vihittyyn maahan virsiä veisaten ja rukoillen. Mutta +Acquilon, kortinlyöjä, hän, joka kuoli viime vuonna Ekebyssä, hänet on +täytynyt haudata muurin ulkopuolelle. Tämä mies, joka oli ennen ollut +niin ylväs ja ritarillinen, tuo urhea soturi, rohkea metsänkävijä, +peluri, joka piti onnen ihan vankinaan, hän joutui kuitenkin +hävittämään kaiken, mitä oli itse hankkinut, ja kaiken mitä hänen +vaimonsa oli hoitanut. Vaimonsa ja lapsensa hän oli hylännyt monta +vuotta sitten viettääkseen kavaljeerielämää Ekebyssä. Eräänä iltana +viime kesänä hän oli pelannut talonsa, josta perhe eli. Sen sijaan, +että olisi suorittanut velkansa, hän ampui itsensä. Mutta itsemurhaajan +ruumis haudattiin poloisen kirkkomaan sammaltuneen muurin ulkopuolelle. + +Hänen kuoltuaan oli kavaljeereja ollut vain kaksitoista: hänen +kuoltuaan ei kukaan tullut ottamaan kolmannentoista paikkaa, ei muut +kuin se musta, joka jouluaattona ryömi masuunista pajaan. + +Kavaljeereista oli hänen kohtalonsa ollut katkerampi kuin edeltäjäinsä. +Kyllähän he tiesivät, että yhden täytyi heistä kuolla joka vuosi. +Mitäpä pahaa siinä? Kavaljeerit eivät saa tulla vanhoiksi. Jos heidän +sameat silmänsä eivät jaksa erottaa kortteja, jos heidän vapisevat +kätensä eivät voi kohottaa lasia, mitä on elämä heille, mitä he +elämälle? Mutta maata kuin koira kirkkomaan aidan ulkopuolella, jossa +turve ei saa levätä rauhassa, vaan laitumen lampaat sitä tallaavat ja +lapio ja aura haavoittavat, josta kulkija menee ohitse hidastuttamatta +askelten vauhtia ja jossa lapset leikkivät hillitsemättä nauruaan ja +pilaansa, maata siellä, jonne kivimuuri estää äänen kuulumasta silloin, +kun tuomion enkeli herättää pasuunallaan kaikki kuolleet aidan +sisäpuolelta -- voi, maata siellä! + +Nyt soutaa Beerencreutz ruuhella yli Lövenin. Hän tulee illalla tuon +minun unelmieni järven yli, jonka rannoilla olen nähnyt jumalien +vaeltavan ja jonka syvyydestä taikalinnani kohoaa. Hän soutaa yli Lagön +laguunain, jossa kuuset kohoavat suoraan vedestä ja kasvavat matalilla, +ympyriäisillä hiekkasärkillä; jossa sortuneen merirosvolinnan rauniot +ovat vielä saaren jyrkällä huipulla; hän sivuaa Borgin niemen ja +kuusipuiston, jossa vanha petäjä riippuu vielä paksuilla juurillaan sen +rotkon suulla, mihin vankka karhu ennen vangittiin ja missä kiviröykkiö +ja hautakummut todistavat paikan korkeaa ikää. + +Hän soutaa niemen ympäri, nousee maihin kirkkomaan rannassa ja menee +sitten niitettyjen ketojen yli, jotka ovat Borgin kreivin aluetta, +Acquilonin haudalle. + +Sinne tultuaan hän kumartuu ja taputtelee turvetta, kuten kevyesti +hyväillään peitettä, jonka alla sairas ystävä lepää. Sitten hän ottaa +taskustaan kukkukortit ja istuutuu haudan ääreen. + +"Hän on niin yksinään täällä erillään, Johan Fredrik. On kai pienestä +pelistä mielissään." + +"On synti ja häpeä, että semmoisen miehen täytyy olla täällä +ulkopuolella", sanoo suuri karhunkaataja Anders Fuchs ja istuutuu hänen +viereensä. + +Mutta pikku Ruster, huilunpuhaltaja, virkkaa liikuttuneella äänellä ja +kyynelten ahkerasti tippuessa hänen pienistä, punaisista silmistään: + +"Lähinnä teitä, eversti, lähinnä teitä hän oli parhain mies, mitä olen +tuntenut." + +Nuo kolme arvonmiestä istuvat nyt haudan ympärillä ja jakavat vakavasti +ja hartaasti kortit. + +Minä katselen maailmaa, näen monta hautaa. Tuolla lepää hän, tuo +mahtava, marmorin painamana. Surumarssi kaikuu hänen haudallaan. Liput +lasketaan kummulle. Näen niiden haudat, joita on paljon rakastettu. +Kukkia, kyynelten kastamia ja suutelojen hyväilemiä, lepää kevyesti +heidän viheriöivillä nurmillaan. Unohdettuja hautoja minä näen, +ylimielisiä hautoja, valehtelevia lepopaikkoja, ja toisia, jotka eivät +sano mitään; mutta koskaan minä en ennen ole nähnyt musta- ja +valkearuutuista Killeä ja kulkusmyssyistä Blarenia kutsuttavan haudan +asustajan ratoksi. + +"Johan Fredrik voitti", sanoo eversti ylpeästi. "Enkö sitä jo arvannut. +Minä se opetin häntä pelaamaan. Niin, nyt me olemme kellellämme, me +kolme, ja hän yksinään elossa." + +Sitten hän kokoaa kortit pakkaan, nousee ylös ja vaeltaa toisten +seuraamana takaisin Ekebyhyn. + +Nytpä kuollut mahtanee tietää ja tuntea, etteivät kaikki ole unohtaneet +häntä ja hänen hyljättyä hautaansa. Kummallista kunnioitusta osoittavat +harhautuneet sydämet niille, joita rakastavat; mutta hän, joka makaa +muurin ulkopuolella, hän, jonka kuollut ruumis ei ole saanut levätä +vihityssä maassa, hänen on syytä iloita, etteivät kaikki hylkää häntä. + +Ystävät, ihmisten lapset, kun minä kuolen, saan varmaan levätä keskellä +kirkkomaata, isieni haudassa. Varmaankaan en ole ryöstänyt omieni +elatusta, en kohottanut kättäni omaa henkeäni vastaan, mutta yhtä +varmaan en ole saanut sellaista rakkautta, yhtä varmaan ei kukaan tahdo +minulle tehdä niin paljon kuin nuo kavaljeerit tälle tihutyön +tekijälle. Aivan varmaan ei tule kukaan illalla, kun aurinko menee +mailleen ja kuolleiden kartanoissa on yksinäistä ja surullista, +panemaan kirjavia kukkukortteja minun nikamaisten sormieni väliin. + +Ei edes tulla -- niinkuin minä muuten kernaammin soisin, sillä kortit +houkuttelevat minua sangen vähän -- haudalleni viuluin ja käyrin, jotta +henkeni, joka harhailee maatuvan tomun ympärillä, saisi keinua sävelten +virralla niinkuin joutsen keinuu kimaltelevilla laineilla. + + + + +Neljästoista luku + +VANHOJA LAULUJA + + +Marianne Sinclaire istui elokuun lopulla hiljaisena arkipäivänä +huoneessaan ja järjesti kirjeitään ja papereitaan. + +Hänen ympärillään oli aika sekasorto. Suuria, nahkaisia matkalaukkuja +ja raudoitettuja kirstuja oli tuotu huoneeseen. Tuolit ja sohvat olivat +hänen vaatteittensa peitossa. Ylisiltä ja kaapeista ja petsattujen +kirstujen laatikoista oli kaikki vedetty esille, silkit ja +liinavaatteet välkähtelivät, korut oli levitetty puhdistettaviksi, +saalit ja turkit piti valita ja tarkastaa. + +Marianne varustautui pitkälle matkalle. Ei ollut varmaa, palaisiko hän +enää koskaan kotiin. Hän oli elämänsä käännekohdassa ja poltti sen +vuoksi paljon vanhoja kirjeitä ja päiväkirjoja. Hän ei tahtonut kantaa +menneiden muistojen kuormaa. + +Siinä istuessaan ja puuhaillessaan joutuu hänen käteensä nippu vanhoja +runoja. Ne olivat vanhoja kansanlaulu-muistiinpanoja, joita hänen +äitinsä hänen pienenä ollessaan oli hänelle laulellut. Hän aukaisi +rihman, joka oli nipun ympärillä, ja alkoi lukea. + +Hän hymyili surumielisesti, kun oli hetken lukenut; merkillistä +viisautta julistivat nuo vanhat laulut hänelle: + +Älä usko onneen, älä onnen merkkiin, älä luota ruusuihin, kauneihin +lehtiin. + +Älä usko nauruun, sanoivat ne. Katso, kaunis Valborg-neito ajaa +kultaisessa karmissaan, ja hänen huulensa hymyilevät, mutta hän on niin +surullinen kuin kierisivät kaviot ja pyörät hänen elämänsä onnen +ylitse. + +Älä usko tanssiin, sanoivat ne. Moni jalka kiitelee keveästi yli +vahatun palkin, mutta mieli on raskas kuin lyijy. Hauska ja vallaton on +pieni, tanssiva Kirsti, vaikka hän tanssikin nuoren elämänsä hukkaan. + +Älä usko pilaan, sanovat ne. Moni astuu pöytään leikkiä laskevin +huulin, vaikka on surusta kuolla. Tuossa istuu nuori Adeline ja antaa +leikillä tarjota itselleen herttua Fröjdenborgin sydäntä, varmana, että +hänen tarvitsee vain nähdä se saadakseen voimaa kuolla. + +Oi, te vanhat laulut, mihin pitää siis uskoa, kyyneleihin ja suruunko? + +Helposti kääntyy surullinen hymyilemään, mutta se, joka on iloinen, hän +ei voi itkeä. Kyyneleihin ja huokauksiin uskovat vanhat laulut, +ainoastaan suruun ja surun merkkiin. Suru on todellista, oleellista, se +on kiinteä ikivuori löysän hiekan alla. Suruun voi uskoa ja surun +merkkiin. + +Mutta ilo on vain surua, joka teeskentelee. Ei ole oikeastaan maan +päällä muuta kuin surua. + +"Oi, te lohduttomat", sanoi Marianne, "eikö teidän vanha viisautenne +raukea elämän täyteläisyyden edessä!" + +Hän meni ikkunan ääreen ja katseli puutarhaan, jossa hänen vanhempansa +juuri huvikseen kävelivät. He kävelivät edestakaisin leveitä käytäviä +ja puhuivat kaikesta, mitä silmin huomasivat: nurmen nukasta ja taivaan +linnuista. + +"Kas", sanoi Marianne, "tässä huokailee nyt sydän surusta, vaikkei se +ennenkään ollut kovin onnellinen." + +Ja hän ajatteli nyt yht'äkkiä, että kenties kaikki lopultakin oli +ihmisen omassa vallassa, että suru ja ilo aiheutui vain hänen +erilaisista ajatustavoistaan. Hän tutkisteli itseään, onni vaiko +onnettomuus häneen oli osunut tänä vuonna. Hän tiesi tuskin sitä +itsekään. + +Hän oli elänyt katkeria aikoja. Hänen sielunsa oli ollut sairas. Hänet +oli taivutettu maahan syvään alennukseen. Sillä kun hän oli tullut +takaisin kotiinsa, oli hän sanonut itselleen: "En tahdo muistella +mitään pahaa isästäni." Mutta niin hänen sydämensä ei sanonut. "Hän on +tuottanut minulle kuolemansurun", sanoi se, "hän on erottanut minut +siitä, jota rakastin, hän on suistanut minut epätoivoon lyödessään +äitiä. En suinkaan toivo hänelle mitään pahaa, mutta minä pelkään +häntä." Ja hän huomasi, miten hänen täytyi pakottautua istumaan hiljaa, +kun isä tuli ja istuutui hänen viereensä; hän olisi halunnut paeta isän +luota. Hän koetti rohkaista mieltään, hän puhui hänen kanssaan kuten +tavallisesti ja oli melkein alinomaa hänen seurassaan. Hän osasi +hillitä itsensä, mutta hän kärsi sanomattomasti. Hän inhosi vihdoin +isässä kaikkea: hänen karkeaa, vahvaa ääntään, hänen raskasta +käyntiään, hänen suuria käsiään, koko tuota valtavaa sankariolentoa. +Hän ei toivonut isälle mitään pahaa, hän ei tahtonut häntä +vahingoittaa, mutta hän ei voinut enää lähestyä häntä tuntematta pelkoa +ja inhoa. Hänen kukistettu sydämensä kosti. "Sinä et antanut minun +rakastaa", se sanoi, "mutta minä olen kumminkin sinun herrasi, sinun +herrasi, sinun täytyy nyt vihata." + +Kun hän oli niin tottunut aina tutkimaan sisäistä itseään, hän huomasi +hyvin, miten tämä inho yhä syveni, miten se päivä päivältä kasvoi. +Samalla tuntui siltä kuin hän olisi nyt ollut iäksi kytketty kotiin. +Hän aavisti, että olisi parasta matkustaa kotoa muiden ihmisten pariin, +mutta tätä päätöstä hän ei nyt taudin jälkeen voinut tehdä. Koskaan ei +asiantila parantuisi. Hän kiusaantuisi vain yhä enemmän, ja jonakin +päivänä hänen malttinsa pettäisi, ja hän kuohahtaisi isäänsä vastaan ja +näyttäisi tälle sydämensä kaiken katkeruuden, ja siitä koituisi +taistelua ja onnettomuutta. + +Niin meni kevät ja alkukesä. Heinäkuussa hän oli mennyt kihloihin +vapaaherra Adrianin kanssa saadakseen oman kodin. + +Kerran, kauniina aamupäivänä, oli paroni Adrian karahuttanut pihaa +ratsastaen komealla hevosella. Hänen husaaritakkinsa oli +auringonpaisteessa loistanut, hänen kannuksensa, sapelinsa ja vyönsä +olivat kimallelleet, puhumattakaan paronin omista terveistä kasvoista +ja hymyilevistä silmistä. Melchior Sinclaire oli itse seisonut +portailla ja ottanut hänet vastaan, kun hän tuli. Marianne oli ommellut +ikkunan ääressä. Hän oli nähnyt paronin tulevan ja kuullut jokaisen +sanan minkä he puhuivat keskenään. + +"Hyvää päivää, ritari Päivänpaiste", huusi tehtaanpatruuna hänelle. +"Peijakas, miten korea sinä olet. Ethän vain tule kosimaan?" + +"Niinpä tulenkin, setä, niin juuri tulenkin", vastasi paroni nauraen. + +"Eikö sinulla ole hävyn häivääkään, poika? Millä sinä eukon elätät?" + +"En millään, setä. Jos varaa olisi, hiisi silloin naimisiin menisi." + +"Vai niin sanot, vai niin, sinä ritari Päivänpaiste. Mutta onpa sinulla +ollut varaa ostaa tuo korea takki!" + +"Velaksi, luotolla, setä." + +"Ja hevonen, jolla ratsastat, on monen kolikon arvoinen, sen näen, hyvä +junkkari. Mistä sinä sen olet saanut?" + +"Hevonen ei ole minun, setä." + +Tätä ei enää suuri tehtaanpatruuna voinut vastustaa. "Jumala olkoon +kanssasi, poikani", hän sanoi. "Sinä tarvitset kyllä vaimon, jolla +jotakin on. Jos saat Mariannen, niin ota hänet." + +Siten oli heidän puoleltaan asia selvitetty jo ennen kuin paroni Adrian +ehti hypätä hevosensa selästä. Mutta Melchior Sinclaire tiesi kyllä +mitä teki, sillä paroni Adrian oli kunnon mies. + +Sitten oli kosija tullut suoraan Mariannen luo ja puhaltanut heti +asiansa ilmi: + +"Oo, Marianne, rakas Marianne. Minä olen jo puhunut sedän kanssa. +Tahtoisin niin mielelläni sinut vaimokseni. Sano jo suostuvasi, +Marianne." + +Marianne sai houkutelluksi koko totuuden ilmi: Vanha paroni, kosijan +isä, oli antanut taas petkuttaa itsensä ostamaan muutamia tyhjiä +kaivoksia. Vanha paroni oli kaiken ikänsä ostanut kaivoksia, löytämättä +niistä kuitenkaan mitään. Kosijan äiti oli levoton, itse hän oli +joutunut velkoihin, ja nyt hän kosi Mariannea pelastaakseen sukunsa +talon ja husaaritakkinsa. + +Hänen kotinsa oli Hedebyn säterikartano; se oli toisella puolen järveä, +melkein vastapäätä Björneä. Marianne oli tuntenut Adrianin hyvin, he +olivat samanikäiset ja leikkitovereita. + +"Sinä voit ihan hyvin mennä naimisiin kanssani, Marianne. Minun elämäni +on nyt niin viheliäistä. Minun täytyy ajaa lainahevosilla, enkä voi +maksaa räätälinlaskujani. Tämähän ei käy mitenkään päinsä. Minun on +pakko ottaa ero, ja silloin minä ammun itseni." + +"Mutta, Adrian, mitä sellaisesta avioliitosta tulee? Emmehän ole +vähääkään rakastuneet toisiimme." + +"Niin, mitä rakkauteen tulee, siitä minä viis piittaan", vastasi +Adrian. "Minä tahdon vain ratsastaa hyvällä hevosella ja metsästää, +mutta kavaljeeri minä en ole, olen työmies. Jos vain saisin rahaa, niin +ottaisin kotitalon haltuuni ja hankkisin äidille levon päivät ja olisin +tyytyväinen. Minä sekä kyntäisin että kylväisin, sillä pidän työstä." + +Ja hän oli katsonut Marianneen rehellisillä silmillään, ja Marianne +tiesi, että hän puhui totta ja että hän oli luotettava mies. Hän meni +siis Adrianin kanssa kihloihin, parhaastaan päästäkseen vain pois +kotoa, mutta senkin vuoksi, että hän oli aina pitänyt paljon hänestä. + +Mutta koskaan hän ei ole unohtava kuukautta, joka seurasi sitä elokuun +iltaa, jolloin hänen kihlauksensa julkaistiin, tuota mieletöntä aikaa. + +Paroni Adrian tuli päivä päivältä yhä surullisemmaksi ja +hiljaisemmaksi. Hän kävi tosin Björnessä varsin usein, joskus monta +kertaa päivässä, mutta Marianne huomasi hyvin, kuinka alakuloinen hän +oli. Muiden kanssa hän toki vielä laski leikkiä, mutta hänen seurassaan +hän oli aivan mahdoton: hiljaisuutta ja kuivuutta koko mies. Marianne +arvasi kyllä, miten hänen laitansa oli: ei ollutkaan niin helppoa kuin +paroni luuli naida rumaa naista. Marianne oli nyt tullut Adrianille +vastenmieliseksi. Ei kukaan tiennyt paremmin kuin Marianne itse, miten +ruma hän oli. Hän oli kyllä näyttänyt Adrianille, ettei hän halunnut +suinkaan hyväilyjä eikä rakkaudenosoituksia, mutta Adriania kiusasi +sittenkin ajatella häntä vaimonaan, ja hänen olonsa tuli päivä päivältä +pahemmaksi. Miksi paroni siis sieti tällaista tilannetta? Miksi hän ei +purkanut kihlausta? Marianne oli antanut kyllin selviä viittauksia. +Itse ei Marianne voinut sille mitään. Hänen isänsä oli aivan lyhyesti +huomauttanut ettei tyttären maine kärsi enää lisää kihlausseikkailuja. +Silloin oli Marianne halveksinut heitä kumpaakin yhtä syvästi, ja mikä +keino tahansa näytti hänestä tarpeeksi hyvältä, kunhan hän vain +vapautuisi näistä molemmista herroistaan. + +Ja vasta pari päivää suurten kihlajaispitojen jälkeen oli käänne äkkiä +ja ihmeellisesti tapahtunut. + + * * * * * + +Hiekkakäytävällä aivan Björnen portaiden edessä oli suuri kivi, josta +oli paljon vastusta. Ajoneuvot kaatuivat siihen, hevoset ja ihmiset +siihen kompastuivat, piiat, jotka kantoivat raskaita maitopyttyjä, +töytäsivät siihen ja kaatoivat maidon, mutta kivi sai vain olla +paikoillaan, koska se oli ollut siinä monta vuotta. Sehän oli ollut +siinä jo tehtaanpatruunan vanhempien eläessä, vieläpä kauan ennen kuin +Björnen kartanoa ajateltiin rakentaakaan. Tehtaanpatruuna Sinclaire ei +ymmärtänyt, minkä tähden hänen pitäisi se nostattaa maasta. + +Mutta elokuun viimeisinä päivinä sattui niin, että pari piikaa, jotka +kantoivat raskasta korvoa, kompastuivat kiveen ja kaatuivat +vahingoittuen pahasti, ja suuttumus kiveen oli suuri. + +Oli vasta aamiaisen aika. Tehtaanpatruuna oli aamukävelyllä, mutta kun +väki juuri, nyt kahdeksan ja yhdeksän välillä, oli kotosalla, niin +käsketti Gustava-rouva pari miestä tulemaan ja kaivamaan sen suuren +kiven maasta. + +He tulivatkin rautakankeineen ja lapioineen, kaivoivat ja kankesivat ja +saivat vihdoin tuon vanhan rauhanhäiritsijän luolastaan. Sitten he +kuljettivat sen takapihaan. Siinä oli työtä tarpeeksi kuudelle +miehelle. + +Tuskin oli kivi poistettu, kun tehtaanpatruuna tuli kotiin, ja heti +osuivat hänen silmänsä tuohon surkeuteen. Sen nyt arvasi, että hän +vihastui. Eihän koko talokaan ollut enää sama hänen mielestään. Kuka +oli uskaltanut viedä pois kiven? Jaha, Gustava-rouvako käskenyt. Niin, +naisväellä ei ole sydäntä. Eikö hänen vaimonsa tiennyt, että hän +rakasti sitä kiveä? + +Ja sitten hän meni suoraan kiven luo, nosti sen hartiavoimalla maasta +ja kantoi takapihan ja pihan poikki juuri samalle paikalle, jossa se +oli ennen ollut, ja paiskasi sen paikoilleen. Ja se oli kivi, jonka +kuusi miestä hädin tuskin jaksoi nostaa. Sitä urotyötä ihailtiin koko +Vermlannissa suuresti. + +Kun hän kantoi kiveä pihan poikki, seisoi Marianne juuri ruokasalin +ikkunan ääressä ja katseli häntä. Hän ei koskaan ollut nähnyt isää niin +hirmuisena. Isä oli hänen herransa, tuo hirmuinen, mahdottoman väkevä, +tuo juonikas, oikullinen herra, joka ei kysynyt koskaan muuta kuin omaa +mieltään. + +He rupesivat aamiaiselle, ja Mariannella oli pöytäveitsi kädessä. Hän +kohotti ajatuksissaan veistä. + +Gustava-rouva tarttui hänen ranteeseensa. + +"Marianne!" + +"Mikä hätänä, äiti?" + +"Voi, Marianne, sinä näytit niin kummalliselta. Minä pelästyin." + +Marianne katsoi häntä pitkään. Äiti oli pieni, kuiva ihminen, +harmaahapsi ja ryppyinen, jo viidenkymmenen iässä. Hän -- hän rakasti +kuin koira laskematta lyöntejä ja iskuja. Hän oli useimmiten reippaalla +tuulella, ja kuitenkin hän teki surullisen vaikutuksen. Hän oli kuin +myrskyn tuivertama puu merenrannalla, hän ei ollut koskaan saanut +kasvaa rauhassa. Hän oli oppinut kulkemaan piiloteitä, hän valehteli +tarvittaessa ja tekeytyi usein nuhteista päästäkseen tuhmemmaksi kuin +olikaan. Kaikin puolin hän oli miehen luoma. + +"Surisiko äiti kovasti, jos isä kuolisi?" kysyi Marianne. + +"Marianne, sinä olet vihainen isälle. Sinä olet aina vihainen isälle. +Miksi ei olo jo tule hyväksi, kun sinä olet saanut uuden sulhasenkin?" + +"Oi, äiti! Minä en voi sille mitään. Voinko minä mitään sille, että +kammoan häntä. Eikö sitten äitikin näe, millainen hän on? Miksi minä +pitäisin hänestä? Hän on kiivas, hän on sivistymätön, hän on kiusannut +sinua, niin että olet vanhentunut ennen aikaasi. Miksi pitää hänen olla +meidän isäntämme? Hänhän on kuin mikäkin hullu. Miksi minun täytyy +häntä kunnioittaa ja pitää arvossa? Hän ei ole hyvä, hän ei ole +armelias. Minä tiedän kyllä, että hän on vahva. Hän löisi kuoliaaksi +meidät koska tahansa. Hän voi ajaa meidät talosta, jos tahtoo. Senkö +vuoksi minun pitää häntä rakastaa?" + +Mutta silloin ei Gustava-rouva ollut lainkaan tavallisensa. Hän tuli +voimakkaan rohkeaksi ja puhui tietoisia sanoja: + +"Kavahda itseäsi, Marianne. Minusta tuntuu nyt melkein siltä kuin olisi +isä ollut oikeassa jättäessään sinut oven taakse viime talvena. Saat +nähdä, että sinua kohtaa rangaistus tästä. Sinä saat oppia sietämään +vihaamatta ja kärsimään kostamatta." + +"Oi äiti, minä olen niin onneton." + +Ja kohta tulikin käänne. He kuulivat eteisestä raskaan kumahduksen, +niinkuin jotakin olisi kaatunut. + +He eivät saaneet koskaan tietää, oliko Melchior Sinclaire seisonut +eteisen portailla kuunnellen avonaisen salinoven kautta Mariannen +sanoja, vai oliko ainoastaan ruumiinponnistus syynä halvauskohtaukseen. +Kun he tulivat ulos, hän makasi eteisessä pyörryksissä. Syytä he eivät +rohjenneet koskaan kysyä häneltä. Itse hän ei mitenkään antanut huomata +kuulleensa mitään. Marianne ei tohtinut täydellisesti ajatella, että +oli tahtomattaan kostanut. Mutta kun hän näki isänsä makaavan noilla +samoilla portailla, joilla oli oppinut vihaamaan häntä, hälveni kaikki +katkeruus hänen sydämestään. + +Patruuna tuli pian tajuihinsa ja oltuaan pari päivää hiljakseen pääsi +entiselleen eikä kuitenkaan ollut enää entisellään. + +Marianne näki vanhempiensa kävelevän yhdessä puutarhassa. Niin he aina +nykyisin kävelivät. Isä ei mennyt koskaan yksinään, hän ei käynyt enää +kylillä, hän nurisi vieraita ja kaikkea, mikä saattoi erottaa hänet +vaimonsa seurasta. Vanhuus oli yllättänyt hänet. Hän ei saanut +kirjoitetuksi kirjettä; hänen vaimonsa täytyi se tehdä. Hän ei +määrännyt missään asiassa ominpäin, vaan kysyi vaimoltaan neuvoa +kaikessa ja teki niinkuin tämä tahtoi. Ja hän oli aina lauhkea ja +ystävällinen. Hän huomasi itsekin muutoksensa ja sen, että hänen +vaimonsa oli onnellinen. "Hänen on nyt hyvä olla", hän sanoi eräänä +päivänä Mariannelle ja osoitti Gustava-rouvaa. + +"Oi, rakas Melchior", huudahti rouva. "Tiedäthän, että toivoisin +mieluummin, että sinä vain tulisit terveeksi." + +Ja sitä hän toivoikin. Hänen riemunsa oli kertoa millainen suuri +tehtaanpatruuna oli ollut voimainsa päivinä. Hän kertoi, miten hän +kesti humussa ja jyryssä yhtä hyvin kuin mikä Ekebyn kavaljeeri +tahansa, kuinka hän teki afäärejä ja voitti paljon rahaa, juuri silloin +kun hän, Gustava, pelkäsi hänen toimittavan heidät maantielle +hurjuudellaan. Mutta Marianne tiesi, että äiti oli onnellinen +valituksestaan huolimatta. Olla kaikki miehelle, se riitti hänelle. He +näyttivät molemmat vanhoilta, ennen aikojaan murtuneilta. Marianne +luuli tietävänsä jo, miten heidän elämänsä oli jatkuva. Isä tulee +vähitellen yhä heikommaksi, halvaus tapaa taas ja tekee hänet yhä +avuttomammaksi, ja äiti vaalii häntä kunnes kuolema heidät erottaa. +Mutta loppuhan voi olla vielä hyvin kaukana. Gustava-rouva saa pitää +rauhaista onneaan vielä jonkin aikaa. Niin se varmaan käy, ajatteli +Marianne. Elämä oli äidille velkaa. + +Hänen oma olonsakin oli tullut paremmaksi. Ei pakottanut nyt enää +tuskastuttava epätoivo häntä menemään naimisin, vain että hän saisi +toisen isännän. Hänen haavoittunut sydämensä sai levon. Viha oli +hyrskynnyt siinä, niinkuin rakkauskin, mutta hän ei ajatellut enää +kärsimyksiä, joita se oli tuottanut hänelle. Hänen täytyi tunnustaa +olevansa nyt rikkaampi, korkeampi ihminen kuin ennen; mitä hän siis +olisi voinut toivoa siitä tekemättömäksi, mitä oli tapahtunut? Oliko +siis totta, että kaikki kärsiminen oli hyväksi? Voiko kaikki kääntyä +onneksi? Hän oli alkanut pitää kaikkea sellaista hyvänä, joka auttaa +häntä kehittymään korkeammalle ihmistasolle. Vanhat laulut eivät olleet +oikeassa. Suru ei ollut ainoa olennainen. Hän oli nyt päättänyt +matkustaa katselemaan itselleen jotakin paikkaa, jossa häntä +tarvittaisiin. Jos hänen isänsä olisi ollut entisellään, hän ei ikinä +olisi antanut hänen purkaa kihlaustaan. Nyt oli Gustava-rouva +välittänyt asian. Olipa Marianne saanut oikeuden antaa paroni +Adrianille raha-avunkin, jota tämä tarvitsi. + +Adrianiakin voi Marianne nyt ajatella ilolla -- hänhän pääsi nyt +Adrianista vapaaksi. Adrian oli reippaudessaan ja elämänhalussaan aina +ollut hänestä Göstan kaltainen. Nyt hän saisi nähdä Adrianin jälleen +iloisena. Hänestä tulisi taaskin tuo päivänpaisteen ritari, joka oli +loistossaan ratsastanut hänen isänsä taloon. Hän, Marianne, hankkisi +Adrianille maata, jota poika saisi kyntää ja kaivaa niin paljon kuin +sydän halaa, ja hän saa nähdä Adrianin vievän alttarille kauniin +morsiamen. + +Sellaisin miettein hän istuu nyt ja kirjoittaa Adrianille erokirjettä. +Hän kirjoittaa pehmeitä, vakuuttavia sanoja, leikkiin kapaloitua +järkeä, ja kumminkin niin, että Adrian ymmärtää, miten vakavaa totta +hän tarkoittaa. + +Siinä kirjoittaessaan hän kuulee kavioiden kopinaa tieltä. + +"Rakas ritari Päivänpaisteeni", ajattelee hän, "tämä on viimeinen +kerta." + +Vapaaherra Adrian tulee sitten kohta suoraan hänen huoneeseensa. + +"Voi, Adrian, tännekö sinä tulet?" ja Marianne silmää kauhistuneena +laukkuihin joutuvia kapineitaan. + +Heti Adrian arastuu ja kainostuu ja pyytää anteeksi. + +"Minä olin juuri kirjoittamassa sinulle", sanoo Marianne. "Kas tässä, +saat lukea sen heti." + +Adrian ottaa kirjeen, ja Marianne tarkastaa häntä hänen lukiessaan. Hän +toivoo saavansa nähdä hänen kasvonsa ilosta loistavina. + +Mutta Adrian ei ole lukenut pitkälle, kun hän sävähtää tulipunaiseksi, +viskaa kirjeen lattialle, polkee sitä ja kiroaa, oikein tärisevästi +kiroaa. + +Silloin kulkee hiljainen väristys pitkin Mariannen ruumista. Hän ei ole +mikään aloittelija rakkauden tutkinnassa, mutta silti hän ei ole ennen +ymmärtänyt tätä kokematonta poikaa, tätä suurta lasta. + +"Adrian, rakas Adrian", hän sanoo. "Mitä ilvettä sinä olet pitänyt +kustannuksellani? Tule nyt ja sano totuus." + +Hän tuli ja oli suoraan tukahduttaa hänet hyväilyihinsä. Poika-parka, +miten hän oli tuskitellut ja kaivannut. + +Tuokion päästä Marianne katseli ulos. Siellä käveli Gustava-rouva yhä +puhellen suuren tehtaanpatruunan kanssa kukista ja linnuista, ja täällä +istui hän jokeltaen rakkautta. "Elämä on antanut meidän kummankin +tuntea ankaraa vakavuuttaan", hän ajatteli ja hymyili surumielisesti. +"Se tahtoo nyt meitä lohduttaa, me olemme saaneet kumpikin suuren +lapsemme, jonka kanssa saamme leikitellä." + +Oli kumminkin hyvä, että häntä voitiin vielä rakastaa. Oli suloista +kuulla sulhon kuiskaavan siitä taikavoimasta, joka Mariannesta säteili, +ja miten Adrian oli hävennyt sitä, mitä oli sanonut ensi kerran +keskustellessaan Mariannen kanssa. Adrian ei silloin ollut tiennyt, +mikä voima Mariannella oli. Oi, kukaan mies ei voinut tulla hänen +läheisyyteensä rakastumatta häneen, mutta hän oli pelästyttänyt +Adrianin, hän oli tuntenut olevansa niin kummallisesti masennettu. + +Tämä ei ollut onnea eikä onnettomuutta, mutta Marianne päätti koettaa +elää sellaisen miehen kanssa. + +Hän alkoi ymmärtää itseänsä ja ajatteli vanhain laulujen sanoja +tunturikyyhkysestä, tuosta kaipuun linnusta. Koskaan ei se juo raikasta +vettä, vaan ensin se sekoittaa sen jalallaan, niin että se paremmin +soveltuu sen surulliselle mielelle. Niinpä ei hänkään ollut kulkeva +elämän lähteelle suoraan eikä juova kirkasta, sekoittamatonta onnea. +Kaihon samentamana miellytti elämä häntä parhaiten. + + + + +Viidestoista luku + +KUOLEMA VAPAUTTAJA + + +Kalpea ystäväni, kuolema vapauttaja, tuli elokuussa, jolloin yöt olivat +kuutamonkalvaat, kapteeni Ugglan taloon. Mutta hän ei tohtinut mennä +suoraan sisälle tuohon vieraanvaraiseen kotiin, sillä harvat ovat ne, +jotka häntä rakastavat. + +Kalpealla ystävälläni, kuolema vapauttajalla, on rohkea sydän. Hänen +ilonsa on ratsastaa ilmojen halki hehkuvain kanuunankuulain kantamana. + +Hän ottaa räiskyvän kranaatin niskaansa ja nauraa, kun se halkee ja +sirut lentelevät. Hän keikkuu kummitustansseissa hautausmaalla eikä +kammo sairashuoneen ruttosalejakaan, mutta hän vapisee hurskaan +kynnyksellä ja hyvän ihmisen ovella. Sillä hän ei halua että häntä +tervehditään itkulla, häntä, joka vapauttaa henget kipujen kahleista, +häntä, joka vapauttaa sielut painavasta tomusta ja antaa heidän kokea +vapaata, ihanaa elämää avaruuksissa. + +Vanhaan lehtoon päärakennuksen taakse, jossa tänäänkin vielä solakat, +valkokupeiset koivut kilpailevat saadakseen taivaan valoa latvojensa +tuuheille lehväkimpuille, sinne pujahti kuolema. Sinne, joka silloin +oli vilvoittavan nuori ja vehreä, kätkeytyi kalpea ystäväni päivän +ajaksi; mutta yöllä hän seisoi metsänreunassa, valkeana ja kalvaana, +viikate kuutamossa kimmeltäen. + +Oi, Eros! Sinä olit se jumala, jolla se lehto oli tavallisesti +hallussaan. Vanhat tietävät kertoa, miten rakastavat parit etsivät +muinoin sen rauhaa. Ja vielä tänä päivänä, kun matkaan ohi Bergan talon +ja nurisen raskaita mäkiä ja tukahduttavaa tomua, riemuitsen nähdessäni +tuon lehdon, sen harvenneet valkorungot, jotka hohtavat nuorten, +kauniiden ihmisten rakkauden muistoja. + +Mutta silloin seisoi siellä kuolema, ja öiset eläimet näkivät hänet. +Ilta illan jälkeen kuuli Bergan väki, miten kettu ulvoi ennustaen hänen +tuloaan. Tarhakäärme mateli hiekkakäytävää pitkin aina kartanon +portaille. Se ei voinut puhua, mutta he ymmärsivät hyvin, että se tuli +tuon mahtavan enteenä. Ja omenapuussa kapteeninrouvan ikkunan edessä +kajahutti huuhkaja huutonsa. Sillä koko luonto tuntee kuoleman ja +vapisee. + +Tapahtui sitten, että Munkerudin laamannilaiset, jotka olivat käyneet +vieraisilla Bron suuressa pappilassa, palasivat Bergan ohi noin kahden +aikaan yöllä ja näkivät kynttilän palavan vierashuoneen ikkunassa. +Selvästi he näkivät keltaisen liekin ja valkean kynttilän ja ihmetellen +kertoivat tuosta kynttilästä, joka oli siellä kesäyönä palanut. + +Silloin nauroivat Bergan iloiset neidit ja sanoivat, että laamanni oli +nähnyt näkyjä, sillä talikynttilät olivat heiltä loppuneet ja poltetut +jo maaliskuussa; ja kapteeni vannoskeli, ettei vierashuoneessa ollut +ketään asunut moneen viikkoon; mutta kapteeninrouva vaikeni ja kalpeni, +sillä tuollainen valkea kynttilä ja sen kirkas liekki näkyi +tavallisesti aina silloin, kun joku hänen suvustaan oli vapautuva +kuolema vapauttajan avulla. + +Kohta senjälkeen, eräänä säteilevänä elokuun päivänä, tuli Ferdinand +kotiin maanmittaustöistä pohjoisista metsistä. Hän tuli kalpeana ja +sairaana, parantumaton paha keuhkoissaan, ja heti kun kapteeninrouva +näki hänet, hän tiesi, että hänen poikansa oli kuoleva. + +Hänen täytyisi siis lähteä, tämän hyvän pojan, joka ei ollut koskaan +tuottanut vanhemmilleen surua. Nuoren miehen oli jätettävä maailman +ilot ja onni ja kaunis, rakastettu morsian, joka odotti häntä, ja +rikkaat kartanot, jyrisevät vasarat, jotka olisivat olleet hänen. + +Vihdoin, kun kalpea ystäväni oli kuunkierron viivytellyt, hän rohkaisi +luontonsa ja meni eräänä yönä kartanolle. Hän ajatteli, että olihan +siellä otettu vastaan niin iloisin kasvoin nälkä ja hätäkin, miksi ei +siis häntä riemulla tervehdittäisi? + +Hän läheni hiljaa hiekkakäytävää pitkin, luoden tumman varjon +ruohistolle, jossa kastepisarat kimaltelivat kuun säteissä. Hän ei +tullut kuin iloinen elomies, kukkia hatussa ja käsi tyttönsä +vyötäröllä. Hän astui kumaraisena kuin riutunut sairas ja piti +viikatettaan piilossa viittansa poimuissa, huuhkaimien ja yökköjen +liehuessa hänen ympärillään. + +Sinä yönä kuuli kapteeninrouva, joka valvoi vuoteellaan, koputettavan +ikkunanlautaansa, ja hän nousi istualleen vuoteessaan ja kysyi: + +"Kuka siellä koputtaa?" + +Ja vanhat kertovat kuoleman hänelle vastanneen: "Kuolema koputtaa, +kuolema." + +Silloin nousi kapteeninrouva vuoteesta, avasi ikkunansa ja näki +yökköjen ja pöllöjen leijailevan kuutamossa, mutta kuolemaa hän ei +nähnyt. + +"Tule", sanoi hän puoliääneen, "tule, ystävä ja vapauttaja! Miksi sinä +viivyit näin kauan! Minä olen odottanut sinua, minä olen kutsunut. Tule +ja vapauta poikani!" + +Silloin pujahti kuolema sisään, iloissaan kuin poloinen majesteetti, +joka on syösty valtaistuimeltaan, mutta saa nyt raihnaana vanhuksena +takaisin kruununsa; iloisena kuin lapsi, kun sitä kutsutaan leikkimään. + +Seuraavana päivänä asettui kapteeninrouva poikansa sairasvuoteen ääreen +ja puhui hänen kanssaan vapautettujen henkien autuudesta ja heidän +ihanasta elämästään. + +"Ne tekevät työtä", sanoi hän, "ne vaikuttavat. Ne ovat sellaisia +taiteilijoita, poikani, suuria taiteilijoita! Kun sinä pääset heidän +pariinsa, niin miksi tahdot tulla? Kuvanveistäjäksi, jolla ei ole +talttaa, mutta joka luo ruusuja ja liljoja. Iltaruskojen mestariksi. Ja +kun aurinko menee kauneimmillaan mailleen, niin minä istun ja +ajattelen: tuo on Ferdinandin tekemää. + +"Rakas poikani, ajattele, miten paljon näkemistä sinä saat, miten +paljon tekemistä! Ajattele siemeniä, jotka on keväällä herätettävä +elämään, myrskyjä, jotka on hallittava, unelmia, jotka on lähetettävä. +Ja ajattele pitkiä avaruuden matkojasi maailmasta maailmaan. + +"Muista minua, poikani, silloin kun saat nähdä niin paljon kaunista! +Sinun äiti raukkasi ei ole koskaan nähnyt muuta kuin Vermlannin, ei +ole. + +"Mutta jonakin päivänä sinä astut Herramme eteen ja rukoilet, että hän +antaisi sinulle yhden niistä pienistä maailmoista, jotka kieppuvat +avaruudessa, ja hän antaa sen. Ja kun sinä sen saat, se on kylmä ja +pimeä, täynnä kuiluja ja kallioita, eikä siellä ole kukkia eikä +eläimiäkään. Mutta sinäpä teet työtä tähdellä, jonka Jumala on sinulle +antanut. Sinä viet sinne valoa, lämpöä ja ilmaa, hankit sinne yrttejä +ja satakieliä ja kirkassilmäisiä gaselleja, annat koskien syöstä +kuiluihin, kohotat vuoret ja kylvät kedot punaisimmilla ruusuilla. Ja +kun minä sitten kuolen, Ferdinand, kun minun sieluni vapisee pitkän +matkan tähden ja minä pelkään eroa tutuilta seuduilta, silloin istut +sinä ja odotat ikkunan takana vaunuinesi, joiden edessä on +paratiisilinnut, kimaltavissa kultavaunuissa, minun Ferdinandini. + +"Ja minun köyhä, rauhaton sieluni otetaan sinun vaunuihisi ja saa istua +sinun vieressäsi kunnioitettuna kuin kuningatar. Sitten me ajamme halki +avaruuksien ja kimaltavain maailmoiden ohi, ja kun me sitten tulemme +lähelle taivaan pihoja ja ne tulevat yhä ihanimmiksi, niin minä kysyn, +kun en muutakaan ymmärrä: Emmekö me jo jää tähän, tai tähän? + +"Mutta sinä vain naurat hiljaa itseksesi ja hoputat lintuvaljakkoa... +Ja vihdoin me tulemme pienimpään maailmoista, mutta kaikkein +kauneimpaan mitä olen siellä nähnyt, ja siellä me pysähdymme kultaisen +linnan portille, ja sinä annat minun astua ikuiseen ilon kotiin. + +"Siellä ovat ruoka-aitat ja kirjakaapit täynnä. Kuusimetsä ei siellä +pimennä niinkuin täällä Bergassa näköalaa kauniiseen maailmaan, vaan +minä näen yli avarain merten ja päivänpaisteisten ketojen, ja tuhat +vuotta on niinkuin yksi päivä." + +Siten kuoli Ferdinand, valoisain näkyjen lumoamana, hymyillen +tulevaisuuden ihanuudelle. + +Kalpea ystäväni, kuolema vapauttaja, ei ollut koskaan nähnyt niin +suloista näkyä. Sillä vaikka oli kyliin niitä, jotka itkivät Ferdinand +Ugglan kuolinvuoteella, niin sairas itse vain hymyili viikatemiehelle, +kun tämä asettui sängynlaidalle, ja hänen äitinsä kuunteli +kuolinkorahduksia kuin suloisinta musiikkia. Hän vapisi pelosta, ettei +kuolema jaksaisi täyttää tehtäväänsä, ja kun kaikki oli lopussa, +puhkesivat kyyneleet hänen silmiinsä, mutta ne olivat ilon kyyneleitä, +nuo, jotka tippuivat hänen silmistään hänen poikansa kylmenneille +kasvoille. + +Koskaan ei kalvasta ystävääni ollut pidetty niin hyvänä kuin Ferdinand +Ugglan hautajaisissa. Jos hän olisi tohtinut näyttäytyä, hän olisi +tullut sinne sulkakoristeinen baretti päässä ja kullalla kirjailtu +viitta hartioilla ja tanssinut ruumissaaton etunenässä hautausmaan +tiellä. Mutta nyt istui tuo yksinäinen vanhus kumarassa kirkkomaan +muurilla, vanha, musta viitta yllään, ja katseli sieltä, kun +ruumissaatto tuli. + +Oi, se oli ihmeellinen ruumissaatto! Aurinko ja valoisat hattarat +tekivät päivän iloiseksi, pitkät kuhilasrivit kaunistivat peltoja, +astrakaaniomenat loistivat rovastin puutarhassa läpinäkyvinä ja +kirkkaina, ja lukkarin talon ruususarassa komeilivat daaliat ja +ylioppilasneilikat. + +Olipa se ihmeellinen ruumissaatto, se joka nyt vieri lehmusten välitse. +Kukitetun arkun edeltä kulki kauniita lapsia sirotellen tielle kukkia. +Ei näkynyt surupukuja, ei suruharsoja, ei valkeita, leveitä +piippakauluksia, sillä hän, kapteeninrouva, oli tahtonut, ettei +Ferdinandia, joka kuoli niin iloisesti, hyvään leposijaansa saattaisi +synkkä ruumiskulkue, vaan loistava hääseurue. + +Lähinnä arkkua kulki Anna Stjärnhök, vainajan kaunis, säteilevä +morsian. Hän oli pannut päähänsä morsiuskruunun, verhoutunut +morsiushuntuun ja pukeutunut laahaavaan, valkeaan morsiuspukuun, +välkehtivään silkkiin. Siten koristautuneena hän meni haudalle +vihittäväksi maatuvaan sulhoonsa. + +Hänen perästään tulivat muut, pari parin jälkeen, ryhdikkäät naiset ja +muhkeat miehet. Komeat, loistavat rouvat tulivat säteilevin soljin ja +rintaneuloin, maidonvalkein helminauhoin ja kultaisin rannerenkain. +Silkki- ja pitsikeot kohottivat heidät turbaaniensa korkeita töyhtöjä +kanuunakiharain yläpuolelle, ja heidän olkapäillään silkkipukuja +verhoten häilyivät ohuet, silkkikutoiset saalit, jotka muinoin oli +saatu morsiuslahjaksi. Ja miehet tulivat kauneimmissa pukimissaan, +pöyhistelevissä röyhelöpaidoissaan ja korkeakauluksisissa +hännystakeissaan, joissa oli kullatut napit, ja kankeat +kultakirjoliivit hohtivat ja runsaasti tikatut samettiliivit +paistoivat. Se oli hääsaattue, kuten kapteeninrouva oli tahtonut. + +Itse hän kulki lähinnä Anna Stjärnhökiä, miehensä käsipuolessa. Jos +hänellä olisi ollut kullalla kirjailtu hame, olisi se nyt ollut hänen +yllään, jos hänellä olisi ollut koruja ja loistava turbaani, hän olisi +pukeutunut niihinkin kunnioittaakseen poikaansa nyt hänen +juhlapäivänään. Mutta hänellä oli vain tuo musta taftisilkkipuku ja +kellastuneita pitsejä, jotka olivat nähneet niin monta juhlaa, ja ne +olivat hänellä näissäkin juhlissa. + +Vaikka hautajaisvieraat saapuivat loistavan komeina, ei kuitenkaan +yksikään silmä ollut kuiva, kun he kellojen hiljaa soidessa matkasivat +haudalle. Miehet ja naiset itkivät, ei juuri niin paljon vainajaa kuin +itseään. Kas, tuolla kulki morsian, tuolla kannettiin sulhoa, tässä +kulkevat he itse, koristautuneena pitoihin, ja kumminkin -- kuka astuu +maan vihreitä polkuja eikä tiedä olevansa luotu murheen valtaan, +suruun, onnettomuuteen, kuolemaan? He astuivat ja itkivät +ajatellessaan, ettei mikään maallinen mahti voinut heitä suojella. + +Kapteeninrouva ei itkenyt, mutta hän olikin ainoa, jonka silmät olivat +kuivat. + +Kun rukoukset oli luettu ja hauta luotu umpeen, palasivat kaikki +vaunuilleen. Ainoastaan kapteeninrouva ja Anna Stjärnhök viipyivät +haudalla jättääkseen vainajalle viimeiset jäähyväiset. Vanhus istahti +hautakummulle, ja Anna asettui hänen viereensä. + +"Katso", sanoi kapteeninrouva, "minä sanoin Jumalalle: 'Anna +vapauttavan kuoleman tulla ja viedä poikani pois, anna hänen viedä pois +se, jota minä enimmän rakastan, viedä hiljaisten kartanoiden lepoon, ja +ainoastaan ilon kyyneleet nousevat silmiini, eivät muut; häiden +komeudella tahdon minä hänet hautaan saattaa, ja punaisen, +kukkaisuhkean ruusupensaani, joka on huoneeni ikkunan alla, minä muutan +hänen luokseen hautausmaalle.' -- Ja nyt kävi niin, poikani on kuollut. +Minä tervehdin kuolemaa ystävänä, kutsuin häntä suloisimmilla nimillä, +itkin ilonkyyneliä poikani kylmenneille kasvoille, ja syksyllä, kun +lehdet ovat pudonneet, minä muutan tänne ruusupensaani. Mutta tiedätkö +sinä, joka istut tässä vieressäni, miksi minä olen rukoillut Jumalalta +sellaista?" + +Hän katsoi Anna Stjärnhökiin kysyvästi, mutta tyttö istui ääneti ja +kalpeana hänen vieressään. Kenties hän taisteli tukahduttaakseen +sisäisiä ääniä, jotka alkoivat jo nyt vainajan haudalla kuiskata +hänelle, että hän oli vihdoinkin vapaa. + +"Syy on sinun", sanoi kapteeninrouva. + +Silloin hätkähti ja kyyristyi tyttö kuin nuijanlyönnistä. Hän ei +vastannut sanaakaan. + +"Anna Stjärnhök, sinä olit kerran ylpeä ja itsepäinen: silloin sinä +leikittelit minun pojallani, otit hänet ja hylkäsit hänet. Mitäpä +siitä! Hän sai tyytyä, niinkuin kaikki muutkin. Kenties sekä hän että +me muut sitä paitsi rakastimme yhtä paljon sinun rahojasi kuin sinua +itseäsi. Mutta sinä tulit takaisin, sinä tulit ja toit siunauksen +kotiimme, olit lempeä ja kärsivällinen, vahva ja hyvä, silloin kun +tulit. Sinä hellit rakkaudella meitä, sinä teit meidät niin +onnellisiksi, Anna Stjärnhök, ja me köyhät poloiset makasimme sinun +jaloissasi. + +"Ja kumminkin minä olen toivonut, ettet sinä olisi tullut. Ei olisi +minun silloin tarvinnut rukoilla Jumalaa lyhentämään poikani ikää. +Viime jouluna hän vielä olisi jaksanut kadottaa sinut, mutta sitten kun +hän olisi oppinut tuntemaan sinut sellaisena kuin nyt olet, ei hänellä +olisi ollut siihen voimaa. + +"Tiedä se, Anna Stjärnhök, sinä, joka tänään olet pukeutunut +morsiuspukuun seurataksesi poikaani, tiedä, että jos hän olisi elänyt, +et sinä koskaan olisi saanut seurata häntä siinä puvussa Bron kirkkoon, +sillä sinä et rakastanut häntä. + +"Minä näin sen, sinä tulit ainoastaan lieventämään meidän kovaa +osaamme. Sinä et rakastanut häntä. Luuletko sinä, etten minä tunne +rakkautta, etten minä näe, missä sitä on ja mistä sitä puuttuu. Silloin +minä ajattelin: Korjatkoon Jumala poikani hengen ennen kuin hänen +silmänsä aukenevat. + +"Oi, jospa olisit rakastanut häntä! Oi, ettet koskaan olisi tullut +luoksemme sulostuttamaan meidän elämäämme, kun et kerran häntä +rakastanut! Minä tiesin velvollisuuteni; jos hän ei olisi kuollut, +olisi minun täytynyt sanoa hänelle, ettet sinä häntä rakastanut, että +sinä tahdoit mennä naimisiin hänen kanssaan vain siksi, että sinä olet +itse sääliväisyys. Minun olisi täytynyt pakottaa hänet päästämään sinut +vapaaksi, ja silloin hänen elämänsä onni olisi ollut hukassa. Katsos, +sen vuoksi minä rukoilin Jumalaa, että hän saisi kuolla, ettei minun +tarvitsisi häiritä hänen sydämensä rauhaa. Ja minä olen iloinnut hänen +vajoavista poskistaan, riemuinnut hänen korisevasta hengityksestään; +vavissut, ettei kuolema voisi tehtäväänsä täyttää." + +Rouva vaikeni ja odotti vastausta, mutta Anna Stjärnhök ei vielä voinut +puhua, hän kuunteli vielä monia ääniä sielunsa syvyydestä. + +Silloin huudahti kapteeninrouva epätoivoissaan: + +"Oi, miten onnellisia ovat ne, jotka saavat surra kuolleitaan, ne, +jotka saavat vuodattaa kyynelvirtoja. Minun täytyy poikani haudalla +seisoa kuivin silmin, minun täytyy riemuita hänen kuolemastaan. Miten +onneton olenkaan." + +Silloin painoi Anna Stjärnhök kätensä lujasti rintaansa vasten. Hän +muisti talviyön, jolloin oli vannonut nuoren rakkautensa kautta +rupeavansa näiden köyhien ihmisten tueksi ja lohdutukseksi, ja hän +vapisi kauhusta. Oliko siis kaikki ollut turhaa, eikö hänen uhrinsa +ollut sellainen, johon Jumala mielistyy? Pitikö kaiken kääntyä +kiroukseksi? + +Mutta jos hän uhraisikin kaikki, eikö Jumala silloin voi siunata hänen +työtään ja antaa hänen tulla onnentuojaksi, turvaksi, ihmisten avuksi? + +"Mitä tarvitaan siihen, että voisit surra poikaasi?" kysyi hän. + +"Vaaditaan, ettei minun tarvitsisi enää uskoa vanhain silmäini +todistuksia. Jos minä uskoisin, että sinä minun poikaani rakastit, +silloin minä surisin hänen kuolemaansa." + +Silloin tyttö nousi, silmät hurmausta hohtaen. Hän tempasi +morsiushuntunsa ja levitti sen haudalle, hän tempasi seppeleensä ja +kruununsa ja laski ne hunnun viereen. + +"Katso nyt, miten minä häntä rakastan", huudahti hän. "Minä lahjoitan +hänelle kruununi ja huntuni. Minä vihin itseni häneen. Koskaan en tule +toisen omaksi." + +Silloin nousi kapteeninrouvakin. Hän seisoi hetkisen hiljaa, koko hänen +ruumiinsa vavahteli, ja hänen kasvonsa nytkähtelivät, mutta vihdoin +pääsivät kyyneleet valloilleen, surunkyynelet. + +Mutta minun kalpea ystäväni, kuolema vapauttaja, kauhistui nämä +kyyneleet nähdessään; häntä ei siis täälläkään oltu tervehditty ilolla, +eivät täälläkään olleet sydämestään iloinneet hänestä. + +Hän veti viittansa hupun syvään kasvoilleen, laskeutui hiljaa +hautausmaan muurilta ja katosi peltojen ruiskuhilaiden sekaan. + + + + +Kuudestoista luku + +KUIVUUS + + +Jos kuolleet kappaleet voivat rakastaa, jos maa ja vesi voivat erottaa +ystävän vihollisesta, tahtoisin minä mielelläni omata niiden rakkauden. +Minä tahtoisin, ettei viheriä maa tuntisi askeleitani raskaana +kuormana. Tahtoisin, että se antaisi mielellään anteeksi, kun sitä +haavoitetaan minun tähteni auralla ja karhilla, että se avaisi +kernaasti povensa minun kuolleelle ruumiilleni. Ja minä tahtoisin, että +laineella, jonka kirkkaan peilin aironi lyö rikki, olisi sama +kärsivällisyys minua kohtaan kuin äidillä on raisua lasta kohtaan, kun +se kiipeää hänen polvelleen varomatta juhlapuvun sileätä silkkiä. +Kirkkaan ilman, joka väräjää sinivuorten yllä, ystävä tahtoisin olla, +ja paistavan auringon ja kaunoisten tähtien. Sillä minusta näyttää +usein siltä kuin kuolleet kappaleet tuntisivat ja kärsisivät elävien +kanssa. Ei ole ero heidän ja meidän välillämme niin suuri kuin ihmiset +luulevat. Mikä maantomun hiukkanen ei ole ollut mukana elämän +kiertokulussa? Eikö tien ajelehtivaa tomua ole hyväilty pehmeänä +tukkana, rakastettu hellinä, hyvää tekevinä käsinä? Eikö rattaanraiteen +vesi ole muinoin virrannut verenä sykkäilevissä sydämissä? + +Elämän henki asuu kuolleissa kappaleissa. Mitä hän kuulee uinuessaan +unelmattomassa unessa? Jumalan äänen hän kuulee -- huomaako hän +ihmistenkin? + +Oi myöhäisen ajan lapset, ettekö ole sitä nähneet? Kun vaino ja viha +täyttävät maan, täytyy myös elottomien paljon kärsiä. Silloin tulee +aalto rajuksi ja ryöstönhimoiseksi kuin ryöväri; silloin tulee pelto +kitsaaksi kuin saituri. Mutta voi sitä, jonka tähden metsä huokaa ja +vuori itkee! + +Merkillinen oli se vuosi, jolloin kavaljeerit hallitsivat. Minusta +tuntuu kuin olisi ihmisten levottomuus silloin häirinnyt kuolleiden +kappalten rauhaa. Miten voisin kuvata sitä tartuntaa, joka silloin +levisi yli maan? Eikö ihminen joudu uskomaan, että kavaljeerit olivat +seudun jumalat ja heidän henkensä elähytti kaiken. Seikkailun, +suruttomuuden, hurjuuden henki. + +Jos voisi kertoa kaikki, mitä sinä vuonna tapahtui Lövenin rannoilla +ihmisten keskuudessa, niin koko maailma hämmästyisi. Sillä silloin +heräsi vanha rakkaus, silloin syttyivät uudet. Silloin leimahti viha, +ja kauan säästetty kosto koppoi riistansa. Silloin pyrähtivät kaikki +kaipuut lentoon himoten elämän suloa: he tavoittelivat tanssia ja +leikkiä ja peliä ja juominkeja. Silloin tuli ilmi kaikki se, mikä on +kätkettynä ihmisten sisimpään sieluun. + +Ekebystä se levottomuuden tartunta lähti; se levisi ensin tehtaihin ja +herraskartanoihin ja kiihotti ihmiset paheisiin ja syntiin. Niin +pitkälle olemme voineet sitä jossakin määrin seurata, sillä vanhat ovat +säilyttäneet muutamien suurten kartanoiden tapahtumat muistissaan; +mutta sitten: miten se levisi kansaan, siitä me tiedämme vähän. Älköön +kumminkaan kukaan epäilkö sitä, ettei ajan levottomuus olisi mennyt +myöskin töllistä toiseen, kylästä kylään. Missä oli piilossa pahe, +siellä se sai purkautua esiin, missä oli juopa miehen ja vaimon +välillä, se levisi rotkoksi, missä suuri hyve tai luja tahto kätkihe, +jo senkin täytyi päästä esille. Sillä kaikki mitä tapahtui ei ollut +pahaa; kumminkin oli aika sellainen, että hyvä oli yhtä usein +turmiollista kuin paha. Kävi kuin suurissa tuulenpuuskissa metsän +syvyyksissä: siellä kaatuu puu puun päälle, honka vetää hongan +mennessään, ja suistuvat jättiläiset vetävät kumoon alla olevankin +metsän. + +Oi, älä epäile, etteikö hulluus olisi tarttunut talonpoikiin ja +palvelijoihinkin! Kaikkialla tulivat sydämet hurjiksi ja aivot +sekapäisiksi. Koskaan aikaisemmin ei tanssi ole pyörinyt hupaisemmin +tienristeyksissä, koskaan ei ole niin paljon viljaa paiskattu +viinapannuun, koskaan ei ole tyhjennetty oluttynnyrejä niin nopeasti. +Koskaan ei ole pidetty niin monta vieraspitoa, koskaan ei ole tie ollut +lyhyempi vihasanan ja puukonpiston välillä kuin silloin. + +Mutta levottomuus ei pysähtynyt vain ihmisten joukkoon, se levisi +kaikkeen elävään. Koskaan eivät susi ja karhu olleet raadelleet +enemmän, koskaan eivät kettu ja huuhkaja olleet ulvoneet kauheammin ja +ryövänneet pelottomammin, koskaan eivät lampaat eksyneet useammin +metsään, eikä koskaan raivonnut kalliissa karjassa niin paljon tauteja +kuin silloin. + +Se, joka tahtoo nähdä, miten teko niveltyy tekoon, menköön pois +kaupungeista ja asukoon yksinäisessä mökissä metsänrinnassa. Hän +vartioikoon hiilihautaa yöt umpeensa tai oleilkoon pitkillä järvillä +yötä päivää, valoisana kesäkuuna, tukkilautan kulkiessa hidasta +kulkuaan Venerniä kohti, niin hän oppii huomaamaan kaikki luonnon +merkit ja ymmärtämään, miten kuolleet kappaleet ovat elävien +yhteydessä. Hän saa nähdä, että kun levottomuus on maassa, niin +kuolleiden rauha häiriytyy. Kansa tietää sen. Sellaisina aikoina +sammuttaa metsänemäntä hiilihaudan, syöjätär paiskaa rikki venheen, +näkki lähettää tauteja, tonttu nälkiinnyttää lehmän. Ja sellaista oli +sinä vuonna. Koskaan ei ollut kevättulva raivonnut niin pahasti. Ekebyn +mylly ja paja eivät olleet sen ainoat uhrit. Pienet joet, jotka +muinoin, kun kevät antoi voimia, olivat jaksaneet viedä muassaan +enintään tyhjän ladon, ryntäsivät nyt kokonaisia kartanoita vastaan ja +huuhtoivat ne paikoiltaan. Koskaan ei kuultu ukkosen tehneen jo ennen +juhannusta niin paljon tuhoa -- juhannuksen jälkeen ei sitä enää +kuultu: silloin tuli kuivuus. + +Niin kauan kuin pitkiä päiviä kesti, ei saatu kertaakaan sadetta. Aina +kesäkuun puolivälistä syyskuun alkuun kylpi Löfsjön kihlakunta +alinomaisessa auringonpaisteessa. + +Sade kieltäytyi putoamasta, maa ravitsemasta, tuulet puhaltamasta. +Päivänpaiste yksinään virtasi maan päälle. Oi, kaunis päivänpaiste, tuo +eloa antava päivänpaiste, kuinka saatankaan kertoa sen tuhotöistä! +Päivänpaiste on kuin rakkaus: kuka ei tunne sen ilkitöitä ja antaa +sille kuitenkin anteeksi? Päivänpaiste on kuin Gösta Berling +-- se antaa jokaiselle iloa; sen vuoksi vaietaankin pahasta, jonka se +aiheutti. + +Sellainen juhannuksen jälkeinen kuumuus ei kai muilla seuduilla olisi +niin tuhoava kuin Vermlannissa. Mutta siellä oli kevät tullut myöhään. +Ruoho ei ollut ehtinyt pitkäksi eikä voinut kasvaa täyteen kokoonsa, +ruis jäi ravinnotta juuri silloin kun sen oli saatava tähkäänsä ruokaa; +toukoviljoissa, joista enin leipä siihen aikaan paistettiin, oli +korttelin pituisten korsien nenissä vain pienet töyhdöt; myöhään +kylvetyt nauriit eivät voineet ollenkaan itää, eikä edes peruna +jaksanut imeä tästä kivettyneestä maasta ravintoa. + +Sellaisina vuosina aletaan metsätölleissä hätäillä, ja vuorilta +laskeikse pelko alas tasangon tyynemmän väen keskuuteen. + +"Ketä Jumalan käsi etsinee!" sanoo kansa. + +Ja jokainen lyö rintaansa ja sanoo: "Minuako? Oi emo, oi luonto, olenko +se minä? Minuako sade kauhistuu ja pysytteleikse kaukana? Vihastako +minua kohtaan kuivettuu ja kovenee ankara maa? Ja tämä ikuinen +päivänpaiste, virtaako se kaikessa lempeydessään joka päivä +pilvettömältä taivaalta kootakseen tulisia hiiliä minun pääni päälle? +Tai jos se en ole minä, niin ketä Jumalan käsi sitten etsii?" + +Kun rukiinjyvät kuihtuvat pikku tähkissään, kun peruna ei voi koota +ravintoa maasta, kun karja tungeksii punaisin silmin ja helteessä +läähättäen ehtyvien lähteiden ympärille, kun tulevaisuuden huoli +kouristaa sydäntä, silloin käy kumma kuiske maassa: + +"Sellainen koettelemus ei tule syyttä", sanoo kansa. "Kuka on se, jota +Jumalan käsi etsii?" + +Oli elokuinen sunnuntai. Jumalanpalvelus oli päättynyt. Väki vaelsi +parvittain päivänpaahteisilla teillä. Ympärillään se näki kuivettuneita +metsiä ja tuhoutuneita kasvuja. Ruis oli leikattu kuhilaille, mutta se +oli harvaa ohuissa lyhteissään. Niillä, joilla oli ollut murtoja +poltettavanaan, oli ollut tänä vuonna mukava ja helppo työ, mutta +niinpä oli sattunutkin monta kertaa, että he olivat päästäneet tulen +kuivaan metsään. Ja minkä metsäpalo säästi, olivat tuhohyönteiset +ottaneet: mäntymetsä pudotti neulasensa ja oli paljas kuin lehtimetsä +syksyllä, koivujen lehdet riippuivat rikkirevittyinä, suonet paljaina +ja lavat turmeltuneina. + +Raskasmielisiltä väkiryhmiltä ei puuttunut puheenaihetta. Monta oli +siellä, joka tiesi kertoa, kuinka vaikeata oli ollut hätävuosina 1808 +ja 1809 ja kylmänä talvena 1812, jolloin varpuset olivat paleltuneet +kuoliaaksi. Nälänhätä ei ollut heille vieras; he olivat kyllä nähneet, +miten lehmät totutetaan syömään sammalta. + +Oli siellä muun muassa nainen, joka oli kokeeksi tehnyt uudenlaista +leipää, puolukoista ja ohrajauhoista. Hänellä oli siitä näytteitä +matkassaan ja hän maistatti sitä väellä. Hän ylpeili keksinnöstään. + +Mutta heidän kaikkien yllä lekutteli sama kysymys, se tuijotti kaikkien +silmistä, sitä kuiskasivat kaikkien huulet. + +"Ketä, oi Herra, ketä sinun kätesi etsii?" + +"Sinä ankaruuden Jumala, kuka on kieltänyt sinulta rukousten ja hyvien +töiden uhrin, koska sinä otat meiltä niukan leipämme pois?" + +Eräs mies synkeästä ryhmästä, joka oli kulkenut länteen yli Sundin +sillan ja kiipeillyt ylös Brobyn mäkiä, pysähtyi nyt hetkiseksi tien +haaraan, joka vei Brobyn ahnaan papin virkataloon. Hän otti kuivan +oksan maasta ja viskasi sen pappilan tielle. + +"Kuivia kuin tuo tikku ne rukoukset ovat olleet, joita hän on antanut +Herrallemme", sanoi mies. + +Se, joka seurasi lähinnä, pysähtyi myöskin. Hän otti kuivan oksan ja +nakkasi sen siihen, mihin tikkukin oli pudonnut. + +"Tässä on sopiva uhri sellaiselle papille", sanoi hän. + +Kolmas joukosta seurasi esimerkkiä: "Kuten itse kuivuus hän on ollut: +vain tikut ja korret hän meille jätti." + +Neljäs sanoi: "Annetaan hänelle takaisin, mitä hän on meille antanut." + +Ja viides: "Ikuiseksi häpeäksi heitän hänelle tämän. Kuivukoon ja +kuihtukoon hän kuin tuo oksa!" + +"Kuivaa rehua kuivalle papille", sanoi kuudes. + +Väki, joka tulee jäljestä, näkee mitä he tekevät ja kuulee mitä he +sanovat. Ja he saavat nyt monta vastausta loputtomiin kyselyihinsä. + +"Anna hänelle, mitä hänelle kuuluu! Hän tuotti kuivuuden päällemme", +sanotaan joukosta. + +Ja itsekukin pysähtyy, itsekukin sanoo sanansa ja heittää oksan kekoon +ennen kuin jatkaa matkaansa. + +Tienristeyksessä oli pian aika kasa tikkuja ja korsia: Brobyn papin +häpeäkasa. + +Se oli koko kansan kosto. Kukaan ei nostanut kättään pappia vastaan +eikä sanonut hänelle pahaa sanaa. Epätoivoiset sydämet purkivat vain +hiukan taakkaansa heittämällä kuivan oksan kekoon. He eivät kostaneet +itse. He merkitsivät vain vikapään vanhurskauden Jumalan edessä. + +"Jos me emme palvelleet sinua oikein, niin se on tuon miehen vika. Ole, +Herra, laupias, ja anna hänen yksinään kärsiä! Me merkitsemme hänet +häpeällä ja häväistyksellä. Me emme ole hänen kanssaan yhtä." + +Hyvin pian tuli tavaksi, että jokainen, joka kulki pappilan ohitse, +viskasi kuivan oksan häpeän kekoon. "Nähköön sen Jumala ja ihmiset!" +ajatteli kukin kulkija. "Minäkin halveksin häntä, joka on vetänyt +meidän päällemme Jumalan vihan." + +Vanha saituri huomasi pian risukasan tienlaidassa. Hän antoi viedä sen +pois -- jotkut tiesivät, että hän lämmitti sillä keittiönsä uunia. +Seuraavana päivänä oli samalle paikalle kertynyt uusi kasa, ja kun hän +taas antoi viedä sen pois, nousi tilalle uusi. + +Kuivat oksat viruivat siinä ja hokivat: "Häpeää, häpeää Brobyn +papille!" + +Oli kuumat, kuivat mätäkuun päivät. Savuisena ja raskaana ja palonkäryn +turmelemana lepäsi ilma jo seudun yllä, hengittäen kuin painostava +epätoivo. Ajatukset huimistuivat kuumenneissa aivoissa. Brobyn papista +oli tullut kuivuuden pahahenki. Talonpojista tuntui kuin tuo vanha +saituri olisi kököttänyt taivaan lähteitä tukkeamassa. + +Pian ymmärsi Brobyn pappi kansan tarkoituksen. Hän ymmärsi, että hänet +merkittiin onnettomuuden aiheuttajaksi. Vihasta häneen antoi Jumala +maan nääntyä. Laivamiehistö, joka oli hädässä hirveällä merellä, oli +heittänyt arpaa. Hän oli mies, joka oli syöstävä mereen. Hän koetti +nauraa heille ja heidän oksilleen, mutta kun sitä jatkui viikon, ei hän +enää nauranut. Voi mokomaa lapsellisuutta! Miten nuo kuivat tikut +voivat häntä vahingoittaa? Hän tiesi, että vuosikausien viha etsi +tilaisuutta purkautua. Mitäpä siitä, hän ei ollut tottunut rakkauteen! + +Moisesta hän ei tullut lempeämmäksi. Hän oli kukaties halunnut parantua +silloin, kun se vanha neiti kävi siellä; nyt hän ei voinut. Hän ei +tahtonut ruveta väkisin parantumaan. + +Mutta vähitellen tuli tuo kasa häntä mahtavammaksi. Hänen täytyi aina +sitä ajatella, ja tuo kaikkien hautoma ajatus alkoi juurtua hänenkin +mieleensä. Se oli kauhein todistus, tämä kuivien oksien heittäminen. +Hän tarkasti kekoa, luki oksat, joita joka päivä oli tullut lisää. Keon +ajatteleminen tunki tieltään kaikki muut ajatukset. Se keko tuhosi +hänet. + +Päivä päivältä hänen täytyi yhä enemmän myöntää kansan olevan +oikeassa. Hän huononi ja tuli ikäkuluksi parissa viikossa. Hän sai +omantunnontuskia ja tauteja. Mutta tuntui kuin kaikki takertuisi vain +tuohon kasaan. Tuntui kuin omantunnonvaivat olisivat vaienneet ja +vanhuuden paino väistynyt hänestä, jos vain se kasa olisi lakannut +kasvamasta. + +Viimein hän istui tiellä päivät pitkät vartioiden kulkijoita. Mutta +rahvas oli säälimätön, yöllä heitettiin yhä oksa ja toinenkin lisää. + + * * * * * + +Eräänä päivänä matkasi Gösta Berling pitkin sitä tietä. Brobyn pappi +istui tiepuolessa, vanhana ja rapistuneena. Hän istui ja noukki kuivia +tikkuja ja asetti niitä yhteen riviin ja kekoihin, leikkien niillä kuin +hän olisi tullut uudelleen lapseksi. Gösta tuli murheelliseksi +nähdessään hänen kurjuutensa. + +"Mitä pastori tekee?" hän sanoo ja hyppää reippaasti ajoneuvoista. + +"Oo, minä vain tässä istun ja noukin. En paljon mitään." + +"Pastori menisi kotiin eikä istuisi tässä tien pölyssä." + +"Parasta on, kun istun vain tässä." + +Gösta istahtaa hänen viereensä. + +"Ei ole kovin helppoa olla pappina", hän sanoo hetken kuluttua. + +"Meneehän se mukiin täällä alamaassa, jossa on ihmisiä", vastaa pappi. +"Pahempi on ylämaassa." + +Gösta ymmärtää kyllä, mitä hän tarkoittaa. Hän tuntee nuo +Pohjois-Vermlannin seurakunnat, joissa ei ole joskus papilla +virkataloakaan, nuo suuret metsäpitäjät, joissa suomalaiset +savupirteissä asuvat, nuo köyhät seudut, pari ihmistä peninkulmalla, +pappi ainoana herrasmiehenä pitäjässä. Brobyn pappi oli ollut moisessa +seurakunnassa kolmattakymmentä vuotta. + +"Sinnehän meidät nuorina lähetetään", sanoo Gösta. "Mahdotonta on +kestää sikäläistä elämää. Ja niin sitä tuhoaa koko tulevaisuutensa. +Monta on siellä sortunut." + +"Onpa niin", sanoo Brobyn pappi. "Yksinäisyys tuhoaa ihmisen." + +"Sinne tulee", sanoo Gösta, "innokkaana ja tulisena, puhuu ja kehoittaa +ja ajattelee, että kaikki kääntyy hyväksi, että kansa pian kulkee +parempia teitä." + +"Niinpä juuri." + +"Mutta huomaa pian, etteivät sanat auta. Köyhyys on tiellä. Köyhyys +estää kaiken parannuksen." + +"Köyhyys", toistaa pappi. "Köyhyys on turmellut minun elämäni." + +"Nuori pappi tulee sinne perukkaan", selittää Gösta, "köyhänä kuten +kaikki muutkin. Hän sanoo juopolle: 'Älä juo'!" + +"Silloin vastaa juoppo", tarttuu Brobyn pappi puheeseen: 'Anna sitten +jotakin, joka on viinaa parempaa! Viina on minulle turkki talvella, +siimes kesällä. Viina on lämmin tupa ja pehmyt vuode. Anna minulle ne, +niin en ryyppää enää'." + +"Ja sitten", jatkaa Gösta, "sanoo pappi varkaalle: ei sinun pidä +varastaman; ja ilkeälle: ei sinun pidä lyömän vaimoasi; ja +taikauskoiselle: sinun pitää uskoman Jumalaan eikä paholaiseen ja +peikkoihin. Mutta silloin vastaa varas: anna minulle leipää; ja ilkimys +sanoo: tee meidät rikkaiksi, niin ei riidellä; ja taikauskoinen: opeta +minulle parempaa. Mutta kuka voi heitä rahatta auttaa?" + +"Se on totta, joka sana totta", huudahtaa Brobyn pappi. "Jumalaan he +uskoivat, vielä enemmän paholaiseen, enimmän kumminkin vuoren hiiteen +ja riihen tonttuun. Kaikki vilja viskattiin viinapannuun. Ei kukaan +aavistanut kurjuuden loppua. Useimmissa harmaissa pirteissä vallitsi +hätä. Kätketty suru teki naisten kielen katkeraksi. Ikävä ajoi miehen +juopotteluun. Peltoja ja karjaa eivät he osanneet hoitaa. He pelkäsivät +herrasmiestä ja pilkkasivat pappia. Mitä heille oli tehtävä? Sitä, mitä +minä puhuin heille saarnastuolista, eivät he ymmärtäneet. He eivät +uskoneet, mitä minä tahdoin heille opettaa. Eikä ollut ketään, jonka +kanssa olisin voinut neuvotella, ei ketään, joka olisi auttanut +pitämään yllä rohkeutta." + +"Niitä on, jotka ovat sen kestäneet", sanoo Gösta. "Jumalan armo on +ollut muutamille niin suuri, etteivät he ole palanneet sellaisesta +elämästä murtuneina miehinä. Heidän voimansa on riittänyt; he ovat +sietäneet yksinäisyyden, köyhyyden, toivottomuuden. He ovat tehneet +hyvää sen vähän mitä voivat, eivätkä ole epäilleet. Sellaisia miehiä on +ollut aina ja on vieläkin. Minä tervehdän heitä sankareina. Minä +kunnioitan heitä niin kauan kuin elän. Minä en olisi voinut kestää." + +"Minä en voinut", lisää pappi. + +"Pappi siellä perukassa", sanoo Gösta miettivästi, "ajattelee, että +hänestä pitää tulla rikas mies, mahdottoman rikas mies. Kukaan köyhä ei +voi kukistaa pahaa. Ja niin hän alkaa koota." + +"Jollei hän kokoaisi, niin hän joisi", vastaa vanhus, "hän näkee niin +paljon kurjuutta." + +"Tai tulisi tylsäksi ja laiskaksi ja kadottaisi kaiken voimansa. On +vaarallista sellaisen joutua sinne pohjoiseen, joka ei ole siellä +syntynyt." + +"Hänen täytyy kootakseen omaisuutta tekeytyä kovaksi. Ensin hän on +olevinaan kova, sitten se tulee tavaksi." + +"Hänen täytyy olla kova itseään ja muita kohtaan", jatkaa Gösta, +"kokoaminen on vaikeata. Hänen täytyy kärsiä vihaa ja halveksumista, +hänen täytyy kestää kylmää ja nälkää ja karaista sydämensä: tuntuu +melkein kuin hän unohtaisi, miksi alkoi säästää." + +Brobyn pappi katsoi arasti häneen. Hän mietti, tekiköhän Gösta hänestä +pilaa. Mutta Gösta oli pelkkää harrastusta ja vakavuutta. Näytti kuin +hän olisi puhunut omaa asiaansa. + +"Niin on käynyt minun", sanoo vanhus hiljaa. + +"Mutta Jumala suojelee häntä", jatkaa Gösta. "Hän herättää hänessä +hänen nuoruutensa ajatukset, kun hän on saanut kokoon tarpeeksi. Hän +antaa hänelle merkin, milloin Jumalan kansa häntä tarvitsee." + +"Mutta jos pappi ei tottele merkkiä, Gösta Berling?" + +"Hän ei voi sitä vastustaa", sanoo Gösta ja hymyilee iloisesti. "Hänen +mieltään houkuttelee niin suloisesti, kun hän ajattelee lämpimiä +majoja, joita rakentamaan hän auttaa köyhiä." + +Pappi katsoo pieniä tupia, joita hän on rakennellut +häpeäkasan tikuista. Mitä kauemmin hän Göstan kanssa puhelee, sitä +vakuuttuneemmaksi hän tulee siitä, että Gösta on oikeassa. Hän oli +itsekin aina kuvitellut tekevänsä kerran hyvää, kun vain olisi saanut +kokoon tarpeeksi. Hän takertuu nyt siihen: tietysti hän oli juuri niin +ajatellut. + +"Miksi hän ei sitten rakennakaan niitä majoja?" kysyy Brobyn pappi +arasti. + +"Hän häpeää. Voisivat luulla, että hän tekee sen kansan pelosta, vaikka +hän on aina itse ajatellut niin tekevänsä." + +"Hän ei voi sietää pakkoa, sitä se on." + +"Hän voi kuitenkin auttaa salaisesti. Tänä vuonna tarvitaan paljon +apua. Hän voi hankkia jonkun, joka jakelee hänen lahjojaan. Minä +ymmärrän jo kaiken tarkoituksen", huudahtaa Gösta, ja hänen silmänsä +loistavat. "Tänä vuonna saavat tuhannet leipänsä siltä, jota he +herkeämättä kiroavat." + +"Niin se onkin, Gösta." + +Näitä kahta ihan huimasi, näitä, jotka olivat niin vähän voineet +täyttää valitsemaansa kutsumusta. Heidän nuoruutensa into palvella +Jumalaa ja ihmisiä valtasi heidät. He hekumoivat jo edeltäkäsin hyvistä +töistä, joita he aikoivat tehdä. Gösta tarjoutui rupeamaan papin +apulaiseksi. + +"Nyt hankitaan ensin leipää", sanoo pappi. + +"Me hankimme koulumestareja. Me hommaamme tänne maanmittareita, jotka +jakavat maat. Sitten saa kansa oppia hoitamaan peltojaan ja vaalimaan +karjaansa." + +"Me rakennamme teitä ja avaamme uutta asutusta." + +"Me teetämme sulut Bergin koskiin, niin että kulkutie aukeaa Lövenin ja +Venernin välille." + +"Kaikki rikkaus, joka on metsissä, tuottaa kaksinkertaisen siunauksen, +kun väylä on avattu suoraan mereen." + +"Teidän päänne kukkuroidaan painavalla siunauksella", huudahtaa Gösta. + +Pappi katsoo häneen. He näkevät toistensa silmissä saman leimuavan +katseen. + +Mutta samassa kääntyvät kummankin silmät häpeäkasaan. + +"Gösta", sanoo vanhus, "kaikki tämä vaatisi nuoren miehen voimia, mutta +minä olen jo kuolemaisillani. Sinä näet, mikä minut näännyttää." + +"Raivataan se pois!" + +"Miten, Gösta Berling?" + +Gösta astuu aivan hänen eteensä ja katsoo häntä terävästi silmiin. +"Rukoilkaa Jumalalta sadetta", hän sanoo. "Tehän saarnaatte ensi +sunnuntaina. Rukoilkaa silloin Jumalalta sadetta!" + +Vanha pappi vaipuu kauhusta kyyryyn. + +"Jos tämä on totta, jos pastori ei ole se, joka on tuottanut kuivuuden +maalle, jos pastori on kovuudellaan tahtonut palvella Korkeinta, niin +rukoilkaa Jumalalta sadetta. Siitä me saamme merkin. Siitä me saamme +tietää, tahtooko Jumala sitä, mitä me nyt tahdomme." + +Kun Gösta matkasi alas Brobystä, ihmetteli hän itseään ja sitä +hurmiota, joka oli hänet vallannut. Mutta tästäpä voi laajeta kaunis +elämä. Niin, mutta ei hänelle. Siellä ylhäällä ei tahdottu kuulla hänen +ansioistaan. + + * * * * * + +Brobyn kirkossa oli saarna juuri päättynyt ja tavalliset rukoukset +luettu. Kappalainen oli juuri lähdössä saarnastuolin portaita. Mutta +hän empi. Vihdoin hän heittäysi polvilleen saarnastuolissa ja rukoili +sadetta. + +Hän rukoili niinkuin epätoivoinen ihminen rukoilee, vähin sanoin, ilman +oikeaa yhtenäisyyttä. + +"Jos minun syntini ovat saattaneet sinun vihasi meidän päällemme, niin +rankaise ainoastaan minua! Jos sinussa on laupeutta, sinä armon Jumala, +niin anna sataa! Ota häpeä päältäni! Anna sataa minun rukoukseni +tähden! Anna sateen langeta köyhän pellolle! Anna kansallesi leipää!" + +Päivä oli kuuma, sietämätön helle hautoi. Seurakunta oli istunut kuin +huumeessa; mutta tämän murtuneen äänen, tämän haikean epätoivon +kuullessaan jokainen heräsi. + +"Jos on minulle enää yhtään parannuksen tietä, niin anna sadetta..." + +Hän vaikeni. Ovet olivat auki. Ja ankara tuulenpuuska tohahti. Se kiiti +pitkin maata, pyöri kirkkoa kohti ja nakkasi sisään tomupilven, jossa +tuprusi tikkuja ja korsia. Pappi ei voinut jatkaa; hän laskeutui +horjuen saarnastuolista. + +Ihmisiä pöyristytti. Tämäkö oli vastaus? Mutta tuulenpuuska oli vain +ukonilman airut. Se kohosi tavattomalla nopeudella. Kun virsi oli +veisattu ja pappi seisoi alttarilla, sinkoilivat jo salamat, ja ukkonen +jyrähti vaientaen hänen äänensä kaiun. Kun urkuri soitti lähtövirttä, +rämähtivät jo ensimmäiset sadepisarat ruutuihin, ja ihmiset hyökkäsivät +ulos katsomaan sadetta. Mutta he eivät tyytyneet vain katsomaan: jotkut +itkivät, toiset nauroivat ja antoivat vuolaan ukkossateen virrata +niskaansa. Ah, miten heidän hätänsä oli ollut suuri! Miten he olivat +olleet onnettomia! Mutta Jumala on hyvä! Jumala antaa langeta sateen. +Sitä iloa, sitä riemua! + +Brobyn pappi oli ainoa, joka ei tullut sateeseen. Hän oli polvillaan +alttarin edessä eikä siitä enää noussut. Ilo oli ollut hänelle liian +ankara. Hän kuoli riemusta. + + + + +Seitsemästoista luku + +LAPSEN ÄITI + + +Lapsi syntyi talonpoikaispirtissä Klara-joen eteläpuolella. Lapsen äiti +oli tullut taloon ja pyytänyt kesäkuun alkupäivinä päästä palvelukseen. +Hänelle oli käynyt hullusti, hän sanoi isäntäväelle, ja hänen äitinsä +oli ollut niin kova, että hänen oli täytynyt paeta kotoaan. Hän sanoi +olevansa nimeltään Elisabet Kaarlontytär, mutta hän ei tahtonut +ilmoittaa mistä hän oli, sillä silloin ehkä vietäisiin hänen +vanhemmilleen sana, että hän oli siellä, ja jos he hänet löytäisivät, +rääkkäisivät he hänet kuoliaaksi, sen hän tiesi. Hän ei pyytänyt mitään +palkkaa, ainoastaan ruoan ja katon päänsä päälle. Hän osasi tehdä +työtä: kutoa ja kehrätä tai hoitaa karjaa -- mitä he vain halusivat. +Jos he vaativat, niin hän pystyi edestään maksamaankin. + +Hän oli niin ovela, että oli tullut taloon jalkaisin, kengät +kainalossa; hänen kätensä olivat karkeat, hän puhui seudun murretta ja +hänellä oli talonpoikaiset vaatteet. + +Häntä uskottiin. + +Isännän mielestä nainen näytti kovin heikolta, eikä hän suuresti +luottanut hänen työkykyynsä. Mutta täytyihän sen raukan jossakin saada +olla. Ja niin hän sai jäädä. + +Hänessä oli mitä lie ollut, mistä johtui, että kaikki olivat hänelle +ystävällisiä. Hän oli joutunut hyvään paikkaan. Ihmiset olivat vakavia +ja hiljaisia. Emäntä piti hänestä, kun huomasi, että hän osasi kutoa +kilpikangasta. He lainasivat kilpikangaspuut suuresta pappilasta, ja +lapsen äiti istui koko kesän kangastuolissa. + +Kenenkään päähän ei pälkähtänyt, että häntä olisi pitänyt säästää: +hän sai tehdä koko ajan työtä kuin talonpoikaisnainen. Hän halusi +itsekin mieluimmin tehdä työtä. Hän ei ollut enää onneton. Elämä +talonpoikaisten parissa viehätti häntä, vaikka hän sai olla kaikkia +totuttuja mukavuuksia vailla. Mutta kaikki asiat käsitettiin siellä +niin yksinkertaisesti ja tyynesti. Kaikkien ajatukset kiersivät työssä, +ja päivät menivät niin tasaisesti ja yksitoikkoisina, että erehtyi +päivästä ja luuli olevansa keskellä viikkoa, kun tulikin jo sunnuntai. + +Eräänä päivänä elokuun lopussa oli kauranleikkuukiire, ja lapsen äiti +meni pellolle sitomaan lyhteitä. Silloin hän rasittui ylenmäärin, ja +lapsi syntyi, mutta liian aikaisin. Hän oli odottanut sitä vasta +lokakuussa. + +Nyt seisoi emäntä suuressa tuvassa lämmittäen lasta tulen ääressä, +sillä sitä poloista palelsi elokuun lämpimässäkin. Lapsen äiti makasi +viereisessä kamarissa ja kuunteli, mitä pienokaisesta puhuttiin. Hän +ihan kuvitteli, kuinka rengit ja piiat tulivat luo ja katselivat +poikaa. + +"Sellainen pieni raukka", sanoivat he, ja sitten seurasi alinomaa ja +erehtymättä: + +"Sinua raukkaa, jolla ei ole isää!" + +He eivät juuri valitelleet sitä, että lapsi itki: he olivat jollakin +tavoin vakuuttuneita siitä, että lasten pitääkin huutaa, ja oikein +ajatellen oli lapsi ikäisekseen suuri. Jos sillä vain olisi ollut isä, +olisi kaikki ollut oikealla tolalla, siltä näytti. + +Äiti siinä maatessaan kuuli ja aprikoi. Asia alkoi tuntua hänestäkin +uskomattoman tärkeältä. Kuinka voisi tuo pieni raukka läpäistä elämän? + +Hän oli jo laatinut suunnitelmansa. Hän aikoi jäädä taloon koko +vuodeksi, sitten hän vuokraisi itselleen kamarin ja ansaitsisi leipänsä +kutomalla. Hän arveli ansaitsevansa itse kylliksi elättääkseen ja +vaatettaakseen lapsen. Saakoon hänen miehensä uskoa edelleen, että hän +on tälle arvoton. Hän ajatteli, että lapsesta tulee kenties parempi +ihminen, kun se kasvaa yksinään kuin tuhman ja ylpeän isän sitä +johtaessa. + +Mutta nyt, lapsen synnyttyä, ei hän voinut niin ajatella. Nyt hänestä +tuntui siltä kuin hän olisi ollut itsekäs. "Lapsella täytyy olla isä", +sanoi hän itseksensä. + +Jos pienokainen ei olisi ollut niin säälittävän heikko, jos se olisi +voinut syödä ja maata, kuten muut lapset, jos sen pää ei alinomaa olisi +painunut toiselle olalle, jos se ei olisi alinomaa ollut kuolla +suonenvetokohtauksiin, niin ei kysymys olisi ollut näin tavattoman +tärkeä. + +Ei ollut helppo keksiä neuvoa, ja jotakin täytyi hänen heti kohta +tehdä. Lapsi oli kolmipäiväinen, ja Vermlannin talonpojat jättävät +harvoin pitemmäksi aikaa lasta kasteelle viemättä. Millä nimellä +merkittäisiin pienokainen nyt kirkonkirjoihin ja mitä tahtoisi pappi +tietää lapsen äidistä? Olisi kai vääryys lasta kohtaan merkityttää se +isättömäksi. Jos tästä lapsesta tulisi heikko ja kivulloinen mies, niin +voisiko äiti vastata siitä, että riisti häneltä edut, jotka sukuperä ja +rikkaus tuottavat? + +Lapsen äiti oli kyllä huomannut, että tavallisesti syntyy lapsen tultua +maailmaan suuri riemun touhu. Nyt hänestä tuntui, että mahtoi olla +vaikeata elää tämän pienoisen, jota kaikki säälivät. Hän olisi tahtonut +nähdä sen ilon ja ylpeyden ympäröimänä. + +Lapsen äiti alkoi ajatella tekevänsä kovin suurta vääryyttä sen +isällekin. Oliko hänellä oikeus pitää se itse? Varmaankaan ei. +Tuollaisen kallisarvoisen, pienen olennon, ottaisiko hän sen omalle +osalleen? Se ei olisi oikeudenmukaista. + +Mutta hän ei olisi tahtonut miehensä luo takaisin. Hän pelkäsi, että se +olisi hänen kuolemakseen. Mutta pienokainen oli suuremmassa vaarassa +kuin hän itse. Poika saattoi kuolla minä hetkenä tahansa, eikä sitä +oltu vielä kastettu. + +Syy, joka oli ajanut hänet pois kotoaan, se raskas synti, joka oli +hänen sydämessään asunut, oli nyt poissa. Hän ei totisesti rakastanut +enää ketään muuta kuin pienokaistaan. Ei ollut raskas velvollisuus +hankkia sille oikeaa paikkaa elämässä. + +Lapsen äiti kutsutti isännän ja emännän ja kertoi heille kaikki. Mies +lähti Borgiin sanomaan kreivi Dohnalle, että hänen kreivittärensä eli +ja että hänellä oli lapsi. + +Isäntä palasi kotiin myöhään illalla. Hän ei ollut tavannut kreiviä, +sillä kreivi oli matkalla, mutta hän oli käynyt Svartsjön pappilassa ja +puhunut asiasta kappalaisen kanssa. + +Siten sai kreivitär tietää, että hänen avioliittonsa oli julistettu +laittomaksi ja että hänellä ei ollut enää miestä. + +Kappalainen kirjoitti hänelle ystävällisen kirjeen ja tarjosi hänelle +kodin talossaan. + +Kirje, jonka äidin oma isä oli Henrik-kreiville lähettänyt ja joka +lienee saapunut Borgiin pari päivää hänen pakonsa jälkeen, oli nyt +sekin hänelle lähetetty. Varmaan juuri tämä kirje, jossa vanha isä +pyysi kiirehtimään avioliiton laillistamista, neuvoi kreiville +helpoimman tavan päästä vaimostaan vapaaksi. + +Voi ajatella, että lapsen äidin valtasi enemmän viha kuin suru +kuullessaan isännän kertomuksen. + +Koko yönä hän ei saanut silmiinsä unta. Lapsella täytyi olla isä, hän +ajatteli ajattelemistaan. + +Seuraavana aamuna täytyi isännän lähteä hänen käskystään Ekebyhyn +hakemaan Gösta Berlingiä. + +Gösta teki vaiteliaalle miehelle kaikenlaisia kysymyksiä, mutta ei +saanut tietää mitään. Niin: kreivitär oli asunut hänen talossaan koko +kesän. Hän oli ollut terve ja tehnyt työtä. Nyt oli syntynyt lapsi. +Lapsi oli heikko, mutta äiti vahvistunut. + +Gösta kysyi, tiesikö kreivitär että avioliitto oli purettu. Niin, kyllä +hän sen nyt tiesi. Hän oli saanut sen eilen tietää. + +Ja kaiken matkaa oli Göstalla vuoroin kuuma, vuoroin +kylmänpuistatuksia. + +Mitä kreivitär tahtoi häneltä? Miksi hän lähetti noutamaan häntä? + +Gösta ajatteli kesän viettoa siellä Lövenin rannalla. Ilveessä ja +leikissä ja huviretkillä he olivat antaneet päivien mennä, ja sinä +aikana oli kreivitär tehnyt työtä ja kärsinyt. + +Koskaan ei Gösta ollut enää luullut häntä näkevänsä. Ah, jos hän olisi +edes uskaltanut toivoa! Hän olisi silloin astunut hänen eteensä +parempana miehenä. Mitä hän voi nyt taakseen silmätessään nähdä muuta +kuin tavallisia hullutuksia! + +Kahdeksan aikaan illalla hän joutui perille, ja hänet vietiin heti +lapsen äidin luo. Huoneessa oli hämärä. Hän tuskin voi erottaa +vuoteella lepäävän kreivittären. Emäntä ja isäntä tulivat myös sisään. + +Nyt tiedettäköön, että kreivitär, jonka valkeat kasvot loistivat +pimeästä, oli yhä korkeinta ja puhtainta, mitä Gösta tiesi, kaunein +sielu, mikä koskaan oli pukeutunut maalliseen tomuun. Kun Gösta nyt +taas tunsi hänen läsnäolonsa siunauksen, hän olisi tahtonut heittäytyä +polvilleen ja kiittää häntä siitä, että kreivitär taaskin antoi hänen +nähdä itsensä, mutta hän oli niin mielenliikutuksen vallassa, ettei +voinut sanoa eikä tehdä mitään. + +"Rakas kreivitär Elisabet!" hän vain huudahti. + +"Hyvää iltaa, Gösta!" + +Kreivitär ojensi hänelle kätensä, joka lienee taas tullut pehmeäksi ja +kuultavaksi. Hän oli hiljaa, Göstan taistellessa tunteistaan. + +Lapsen äitiä eivät kiihkeät tunteenpurkaukset vavistaneet, kun hän nyt +näki Göstan. Häntä vain kummastutti, että Gösta näytti kiinnittävän +huomiota enemmän häneen, vaikka hänen olisi pitänyt käsittää, että nyt +oli kysymyksessä vain lapsi. + +"Gösta", hän sanoi lempeästi, "sinun täytyy nyt auttaa minua, kuten +kerran lupasit. Sinä tiedät, että mieheni on minut hyljännyt, niin +ettei minun lapsellani ole isää." + +"Niin, kreivitär, mutta sehän asia on saatava tolalleen. Nyt kun on +lapsi, voidaan kreivi aivan varmaan pakottaa laillistuttamaan +avioliittonsa. Olkaa huoletta, minä tahdon auttaa teitä, kreivitär!" + +Kreivitär hymyili. "Luuletko sinä, että minä tahdon pakottaa kreivi +Dohnan ottamaan minut?" + +Veri syöksyi Göstan päähän. Mitä kreivitär sitten toivoi? Mitä hän +häneltä tahtoi? + +"Tule tänne, Gösta", hän sanoi ja ojensi taas kätensä. "Sinä et saa +suuttua minulle siitä, mitä nyt sanon, mutta minä ajattelin, että sinä +joka olet, joka olet..." + +"Virkaheitto pappi, ryyppysankari, kavaljeeri, Ebba Dohnan murhaaja, +minä tiedän koko ansioluettelon..." + +"Oletko sinä jo nyt vihainen, Gösta?" + +"Minä haluaisin mieluummin, ettette enää sanoisi mitään, kreivitär." + +Mutta lapsen äiti jatkoi: + +"On monta, Gösta, jotka olisivat tahtoneet tulla vaimoksesi +rakkaudesta, mutta niin ei ole minun laitani. Jos minä sinua +rakastaisin, en uskaltaisi puhua niinkuin nyt puhun. Omasta puolestani +en minä sellaista pyytäisi, Gösta, mutta näetkös, lapsen tähden voin +sen tehdä. Sinä ymmärrät varmaan jo, mitä aion sinulta pyytää. Se on +kylläkin suuri nöyryytys sinulle, sillä minä olen naimaton nainen, +jolla on lapsi. En ajatellut, että juuri sinä sen tekisit siksi, että +muka olisit huonompi muita, mutta kylläkin ajattelin, että sinä ehkä +haluaisit tehdä sen siksi, että sinä olet hyvä, Gösta, siksi, että sinä +olet sankari ja voit uhrautua. Mutta kenties minä pyydän liikaa. +Sellainen on kenties miehelle mahdotonta. Jos sinä halveksit minua +kovin paljon, jos sinusta on liian vastenmielistä, että sinua sanotaan +toisen lapsen isäksi, niin sano se vain! Minä en pahastu. Ymmärrän +kyllä, että pyyntöni on liikanainen, mutta lapsi on sairas, Gösta. On +julmaa, ettei kasteessa voi mainita hänen äitinsä miehen nimeä." + +Gösta, joka kuunteli häntä, tunsi samaa kuin tuona kevätpäivänä, +jolloin hänen täytyi laskea kreivitär maihin ja jättää hänet oman +onnensa nojaan. Nyt hänen täytyi auttaa kreivitärtä siten, että +hävittäisi hänen tulevaisuutensa, koko hänen tulevaisuutensa. Hänen, +joka rakasti häntä, täytyi se tehdä. + +"Minä teen kaikki, mitä kreivitär tahtoo", hän sanoi. + +Seuraavana päivänä hän puhui asiasta Bron rovastin kanssa, sillä Bro on +Svartsjön emäseurakunta, ja kuulutus oli toimitettava siellä. + +Hyvä, vanha rovasti heltyi kuullessaan asian laidan ja lupasi ottaa +kaiken edesvastuun naittajasta ja muusta omille niskoilleen. + +"Niin", hän sanoi, "sinun täytyy auttaa kreivitärtä, Gösta, +sinun täytyy. Hän voi muuten tulla mielipuoleksi. Hän luulee +vahingoittaneensa lasta siten, että on ryöstänyt siltä sen aseman +elämässä. Sillä on erittäin arka omatunto, sillä naisella." + +"Mutta minä tiedän, että teen hänet onnettomaksi", huudahti Gösta. + +"Sitäpä et saakaan tehdä, Gösta. Sinun pitää nyt tulla vakavaksi +mieheksi, jolla on vaimo ja lapsi hoidettavana." + +Kuitenkin piti rovastin vielä käydä Svartsjössä puhumassa kappalaisen +ja laamannin kanssa. Päätökseksi tuli, että seuraavana sunnuntaina, +syyskuun ensimmäisenä päivänä, kuulutettiin Svartsjön kirkossa Gösta +Berling ja Elisabet von Thurn. + +Sitten vietiin lapsen äiti ylen varovasti Ekebyhyn, ja siellä lapsi +kastettiin. + +Rovasti puhui kreivittären kanssa ja sanoi, että tämä voi vieläkin +peruuttaa päätöksensä ja evätä naima-aikeensa sellaisen miehen kanssa +kuin Gösta Berling on. Hänen pitää vain kirjoittaa ensiksi isälle. + +"Minä en voi katua", sanoi kreivitär, "ajatelkaa, jos lapseni kuolisi +ennen kuin on saanut isän." + +Ennen kolmatta kuulutuspyhää oli lapsen äiti ollut jo useampia päiviä +terve ja jalkeilla. Iltapäivällä tuli rovasti Ekebyhyn ja vihki hänet +Gösta Berlingin kanssa. Mutta ketään ei ollut, joka olisi ajatellut, +että nämä olivat häät. Ketään vieraita ei ollut kutsuttu. Hankittiin +vain lapselle isä, ei muuta. + +Lapsen äiti säteili hiljaista iloa, ikään kuin olisi saavuttanut +elämänsä suuren päämäärän. Sulhanen oli surullinen. Hän ajatteli, että +kreivitärhän hukkasi tahallaan tulevaisuutensa mennessään naimisiin +hänen kanssaan. Hän huomasi kauhistuen, ettei hän itse oikeastaan ollut +vaimolle mitään merkitsevä. Kaikki vaimon ajatukset olivat lapsessa. + +Pari päivää sen jälkeen tuli isälle ja äidille suru. Lapsi kuoli +suonenvetokohtaukseen. + +Monesta tuntui, kuin ei lapsen äiti olisikaan surrut niin suuresti ja +syvästi kuin odotettiin: hänessä oli jonkinlaista voitonriemua. Hänestä +tuntui kuin hän olisi riemuinnut saadessaan hukata koko tulevaisuutensa +lapsen vuoksi. Kun pienokainen tulee enkelien luo, niin muistaa hän +toki, että hänellä oli maan päällä ollut äiti, joka rakasti häntä. + +Kaikki tämä tapahtui hiljaa ja huomaamatta. Kun Gösta Berlingiä ja +Elisabet von Thurnia kuulutettiin Svartsjön kirkossa, eivät useimmat +edes tienneet, kuka morsian oli. Papit ja herrasväet, jotka kyllä +tunsivat asian, puhuivat siitä vähän. Näytti siltä kuin he olisivat +pelänneet, että joku, joka oli kadottanut uskonsa omantunnon voimaan, +selittäisi nuoren naisen menettelytavan pahoin. Oltiin arkoja, kovin +arkoja siitä, että joku voisi sanoa: "Kas niin, niinpäs oli, ettei hän +voinut masentaa rakkauttaan Göstaan; nyt hän on mennyt naimisiin hänen +kanssaan valheellisen tekosyyn nojalla." Ah, vanhat olivat tästä +nuoresta naisesta yhä arkoja. Koskaan he eivät voineet kärsiä +sanottavan hänestä mitään pahaa. He tuskin tahtoivat myöntää, että hän +oli tehnyt syntiä. He eivät tahtoneet nähdä, että syy tahraisi tätä +sielua, joka pelkäsi niin suuresti pahaa. + +Toinenkin suuri tapaus sattui juuri samaan aikaan, ja sekin vaikutti, +että Göstan avioliitosta niin vähän puhuttiin. + +Majuri Samzeliusta kohtasi onnettomuus. Hän oli tullut ihmisaraksi ja +yhä kummallisemmaksi. Hän seurusteli enimmäkseen eläintensä kanssa ja +oli koonnut Sjöhön kokonaisen pienen eläintarhan. + +Vaarallinenkin hän oli, sillä hänellä oli aina ladattu pyssy matkassa +ja hän laukoili sitä myötäänsä, välittämättä liioin mihin tähtäsi. +Eräänä päivänä puri häntä kesy karhu, jota hän oli erehdyksessä +ampunut. Haavoitettu eläin karkasi häntä vastaan hänen seisoessaan +aivan ristikon edessä ja sai puraistuksi häntä lujasti käsivarteen. +Sitten eläin murtausi irti ja juoksi metsään. + +Majuri joutui vuoteenomaksi ja kuoli haavamyrkytykseen, mutta ei ennen +kuin joulun tienoilla. Jos majurinrouva olisi tiennyt, että hän oli +sairaana, hän olisi ehkä ottanut takaisin Ekebyn hallituksen. Mutta +kavaljeerit tiesivät kyllä, ettei rouva tulisi ennen kuin heidän +vuotensa oli lopussa. + + + + +Kahdeksastoista luku + +AMOR VINCIT OMNIA + + +Lehterinportaiden alla Svartsjön kirkossa on romukoppi, täynnä +haudankaivajien pilalle kuluneita lapioita, rikkonaisia kirkonpenkkejä, +hylättyjä peltikilpiä ja muuta romua. + +Siellä, missä tomu lepää paksuna kerroksena ja ikään kuin kätkee sen +jokaiselta silmältä, on lipas, yltäänsä puhtainta helmiäismosaiikkia. +Jos hankaa tomun pois siitä, niin se loistaa ja kimmeltää kuin mikäkin +sadun vuorenseinä. Lipas on lukossa ja avain hyvässä säilössä; käyttää +sitä ei saa. Kukaan kuolevainen ei saa silmätä lippaaseen. Kukaan ei +tiedä, mitä siinä on. Vasta kun kahdeksastoista sataluku on kulunut +loppuun, saa pistää avaimen lukkoon, kohottaa kannen ja nähdä aarteet, +joita se on varjellut. + +Niin on aikoinaan määrännyt hän, jonka lipas oli. + +Kannen messinkilevyssä on kirjoitus: "Labor vincit omnia". Mutta toinen +kirjoitus sopisi lippaaseen paremmin. "Amor vincit omnia" pitäisi siinä +olla. Myös tuo lehterinalaisen romuhuoneen vanha lipas on todistus +rakkauden kaikkivallasta. + +Oi, Eros, kaikkivaltias jumala! + +Sinä, oi rakkaus, olet totisesti ikuinen! Vanhoja ovat ihmiset maan +päällä, mutta sinä olet seurannut heitä kautta aikojen. + +Missä ovat idän jumalat, nuo lujat sankarit, jotka suuntasivat salaman +aseenansa, he, jotka pyhien virtain rannalla ottivat vastaan hunaja- ja +maitouhreja? Kuolleet he ovat. Kuollut on Bel, vahva soturi, ja Thot, +haukanpäinen sankari. Kuolleet ovat ne mainiot, jotka lepäsivät Olympon +pilvivuoteilla; niin myös voittojalot vallitetun Valhallan asukkaat. +Kaikki muinaiset jumalat ovat kuolleet, paitsi Eros, Eros, se +kaikkivaltias. + +Hänen tekonsa on kaikki mitä näet. Hän pitää elossa sukukunnat. Näen +hänet kaikkialla. Mihin voit astua löytämättä tuon alastoman jalan +jälkeä? Mitä on korvasi kuullut, jossa hänen siipiensä suhina ei ollut +perusäänenä? Hän asuu ihmisten sydämissä ja uinailevassa siemenjyvässä. +Huomaa vavistuksella hänen läsnäolonsa kuolleissa kappaleissa! + +Onko ketään, joka ei kaipaa ja tule houkutelluksi? Onko ketään, joka +välttää hänen valtaansa? Kaikki koston jumalat lankeavat kerran, kaikki +voiman ja väkivallan mahdit. Sinä, oi rakkaus, olet totisesti ikuinen. + + * * * * * + +Vanha Eberhard-setä istuu kirjoituspulpettinsa ääressä, -- mainio +laitos, jossa on marmorilevyn alla sata laatikkoa, tummuneilla +messinkiheloilla koristettua. Hän tekee työtä ahkerasti ja innokkaasti +-- hän on yksinään kavaljeerirakennuksessa. + +Oi, Eberhard, miksi et samoile metsiä ja maita tämän katoavan kesän +viimeisinä päivinä niinkuin muut kavaljeerit? Kukaan ei, senhän tiedät, +palvele rankaisua saamatta viisauden jumalatarta. Koukistunut on +selkäsi, vaikka olet vasta pari vuotta seitsemännellä kymmentä, tukka, +joka suojaa päälakeasi, ei ole omasi, rypyt tungeksivat otsallasi, joka +kaartuu painuneiden silmäkuoppien yllä, ja iän piirteet ilmenevät +tuhansin kurtuin hampaattoman suusi ympärillä. + +Oi, Eberhard, miksi et samoile metsiä ja maita? Kuolema erottaa sinut +kirjoituspöytäsi äärestä vielä aikaisemmin, kun et ole antanut elämän +itseäsi siitä houkutella. + +Eberhard-setä vetää paksun mustekiekuran viimeisen rivin alle. Pulpetin +lukemattomista laatikoista hän vetää esille kellastuneita, täyteen +tuhrittuja paperiluntteja, jotka kaikki kuuluvat siihen suureen +teokseen, joka on kuuluttava Berggrenin nimeä kautta aikojen. Mutta +juuri kun hän on saanut pinkan pinkan päälle pinotuksi ja tuijottaa +niitä hiljaisen ihastuneena, aukee ovi ja sisään astuu nuori kreivitär. + +Siinä hän on, tuo vanhain herrain nuori valtiatar. Hän, jota he +palvelevat ja kunnioittavat enemmän kuin isovanhemmat palvelevat ja +kunnioittavat ensimmäistä pojanpoikaansa. Siinä hän on, jonka he ovat +löytäneet köyhänä ja sairaana ja jolle he ovat nyt lahjoittaneet kaiken +maailman kunnian, niinkuin sadun kuningas teki köyhälle kaunoiselle, +jonka löysi metsästä. Hänelle kaikuvat nyt walt-torvet ja viulut +Ekebyssä. Hänen vuokseen kaikki liikkuu, henkii, tekee työtä suuressa +kartanossa. + +Hän on nyt terve, vaikka vielä varsin heikko. Suuren kartanon +yksinäisyys painostaa häntä, ja kun hän tietää kavaljeerien olevan +poissa, hän tahtoo vilkaista, miltä kavaljeerirakennus näyttää, tuo +kuuluisa huone. + +Niinpä hän tulee hiljaa sisään ja silmäilee rapattuja seiniä ja +keltajuovikkaita sängyn uutimia, mutta tulee hämilleen huomatessaan, +ettei huone olekaan tyhjä. + +Eberhard-setä menee juhlallisesti kreivitärtä vastaan ja vie hänet +suuren paperi- ja kirjoituspinon luo. + +"Katsokaa, kreivitär", hän sanoo, "nyt minun työni on valmis. Nyt +lähtevät kirjoitelmani maailmalle. Nyt tapahtuu suuria." + +"Mitä tapahtuu, Eberhard-setä?" + +"Oi, kreivitär, se iskee maahan kuin salama, salama, joka valaisee ja +surmaa. Aina siitä saakka kun Mooses veti hänet esiin Siinain +ukkospilvestä ja asetti hänet armon istuimelle, vaellustemppelin +sisimpään, aina siitä saakka hän on istunut horjumatta, tuo vanha +Jehova, mutta nyt saavat ihmiset nähdä mitä hän on: mielikuvitusta, +tyhjyyttä, utua, meidän omien aivojemme kuolleena syntynyt luomus. Hän +on vajoava tyhjiin", sanoi vanhus, ja pani ryppyisen kätensä +kirjoituspinkalleen. "Tässä se sanotaan, ja kun ihmiset saavat tämän +lukea, on heidän uskominen. He säpsähtävät hereille ja näkevät oman +tyhmyytensä; he käyttävät ristiä polttopuuna, kirkkoja vilja-aittoina, +ja papit kyntävät maata." + +"Oi, Eberhard-setä", sanoo kreivitär hieman väristen, "oletteko te niin +kauhea ihminen? Sisältääkö tuo niin kauheita?" + +"Kauheita", toistaa ukko, "sehän on vain totta. -- Mutta me olemme kuin +pikkupoikia, jotka kätkevät kasvonsa naisen helmoihin, kun kohtaavat +vieraan: me olemme tottuneet piiloutumaan totuudelta, tuolta ikuisesti +vieraalta. Mutta nyt se tulee asumaan joukossamme, nyt saavat kaikki +sen tuntea." + +"Kaikkiko?" + +"Eivät vain filosofit, vaan kaikki, ymmärrätkö, kreivitär, kaikki." + +"Ja silloin Jehova kuolee?" + +"Hän ja kaikki enkelit, kaikki pyhimykset, kaikki paholaiset, kaikki +valheet." + +"Kuka sitten hallitsee maailmaa?" + +"Luuleeko kreivitär, että kukaan on ennenkään sitä hallinnut? Uskooko +kreivitär tuohon sallimukseen, joka otti huomioon varpuset ja +hiuskarvat? Kukaan ei ole sitä hallinnut, kukaan ei ole sitä +hallitseva." + +"Mutta me, me ihmiset, mitä meistä sitten tulee?" + +"Samaa, mitä olemme olleet -- tomua. Se, joka on palanut loppuun, ei +voi palaa enää; hän on kuollut. Puita me olemme, joiden ympärillä +elämän liekit häilyvät. Elämän kipinä lentää toisesta toiseen. +Sytytään, leimutaan, sammutaan. Sitä on elämä." + +"Oi, Eberhard, eikö siis mitään henkielämää ole?" + +"Ei." + +"Eikö haudan tuolla puolen?" + +"Ei." + +"Ei hyvää, ei pahaa, ei mitään päämäärää, ei mitään toivoa?" + +"Ei mitään." + +Nuori nainen astuu ikkunan luo. Hän katselee syksyn kellastuneita +lehtiä, georgiineja ja astereita, jotka nuokkuvat raskain päin +syystuulen taittamissa varsissa. Hän katselee Lövenin mustia aaltoja, +syksyn synkkää myrskytaivasta, ja hetkiseksi hän heittäytyy epäuskoon. + +"Eberhard-setä", sanoo hän, "kuinka maailma on harmaa ja ruma, kuinka +kaikki on hyödytöntä. Minä haluaisin kuolla." + +Mutta silloin hän kuulee kuin vaikeroimista sielussaan. Elämän vahvat +voimat ja kuohuvat tunteet huutavat äänekkäästi elämisen onnea. + +"Eikö sitten ole mitään", hän huudahtaa, "joka voi elämää kaunistaa, +kun olette minulta ottanut Jumalan ja kuolemattomuuden?" + +"Työ", vastaa vanhus. + +Mutta kreivitär katsoo taasen ulos, ja häneen hiipii tällaisen köyhän +viisauden halveksinta. Käsittämätön kohoaa hänen sielunsa silmien +eteen, hän tuntee hengen asuvan kaikissa, hän havaitsee voiman, joka on +sidottu näennäisesti kuolleeseen aineeseen, mutta joka voi kehittyä +tuhatvivahteiseksi elämäksi. Kiitävin ajatuksin hän etsii nimeä Jumalan +hengen läsnäololle luonnossa. + +"Oi, Eberhard-setä", hän sanoo, "mitä on työ? Onko se jumala? Onko +sillä tarkoitus itsessään? Mainitkaa toinen!" + +"En toista tiedä", vastaa vanhus. + +Silloin löytää kreivitär sen nimen, jota on hakenut, surkean, monesti +tahritun nimen. + +"Eberhard-setä, miksi te ette mainitse rakkautta?" + +Silloin liukuu hieno hymy tyhjälle suulle, jonka ympärillä tuhannet +kurtut risteilevät. + +"Tässä", sanoo filosofi ja lyö rystyillään paksua paperipinkkaa, "tässä +surmataan kaikki jumalat, enkä ole unohtanut Erostakaan. Mitä on +rakkaus muuta kuin lihan kaipausta? Miksi sen pitäisi olla korkeammalla +kuin muutkaan ruumiin vaatimukset? Tee nälkä jumalaksi! Tee väsymys +jumalaksi! Ne ovat yhtä arvokkaita. Loppukoot jo hullutukset. Eläköön +totuus!" + +Silloin painaa nuori kreivitär päänsä alas. Ei se ole niin, ei ole +totta tämä, mutta hän ei osaa taistella. + +"Teidän sananne haavoittavat minun sieluani", hän sanoo, "mutta vielä +minä en usko. Koston ja väkivallan jumalat te voitte tappaa, ette +muuta." + +Mutta ukko tarttuu hänen käteensä, laskee sen kirjalleen ja sanoo +epäuskon innossaan: + +"Tämän luettuanne teidän täytyy uskoa." + +"Älköön se siis koskaan tulko silmieni eteen", sanoo kreivitär, "sillä +jos minä niin uskon, en voi elää." + +Ja suruun vaipuneena menee hän filosofin luota. Mutta Eberhard-setä +istuu kauan kreivittären mentyä mietiskellen. + +Nämä vanhat herjaavat luntat eivät ole vielä joutuneet maailman +tutkittavaksi. Vielä ei setä Eberhardin nimi ole ylettynyt maineen +jyrkänteille. + +Hänen suuri teoksensa lepää lippaaseen kätkettynä romukopissa Svartsjön +kirkon lehterinportaiden alla; se näkee päivänvalon vasta vuosisadan +lopussa. + +Mutta miksi hän teki niin? Pelkäsikö hän jättäneensä asiansa +todistamatta? Pelkäsikö hän vainoja? Vähänpä tunnette Eberhard-setää. + +Ymmärtäkää nyt: totuutta hän on rakastanut, ei omaa kunniaansa. Ja +niinpä hän uhrasi jälkimmäisen, ei edellistä, sentähden, että +isällisesti rakastettu lapsi saisi kuolla uskossaan siihen, jota piti +rakkaana. + +Oi, rakkaus, sinä olet se totisesti ikuinen! + + + + +Yhdeksästoista luku + +NYGÅRDIN TYTTÖ + + +Ei kukaan tunne vuoren juurta, jossa kuuset kasvavat sakeina ja maan +peittää paksu, pehmeä sammalkerros. Kukapa sen tuntisi. Sitä ei ole +ihmisjalka koskaan ennen polkenut, ainoankaan ihmisen kieli ei ole +antanut sille nimeä. Ainoakaan polku ei johda piiloiseen paikkaan. +Kalliot kohoavat torneina sen ympärillä; kietovat tammet vartioivat +sitä; murrot sen sulkevat; paimen ei sitä löydä; kettu sitä halveksii. +Se on metsän autioin seutu, ja nyt etsivät sitä tuhannet ihmiset. + +Mikä loputon etsiväin jono? He voisivat täyttää Bron kirkon, eikä +ainoastaan Bron, vaan myös Löfvikin ja Svartsjön. Ah, mikä loputon +etsivien jono! + +Herrasväen lapset, jotka eivät saa lähteä retkueeseen, seisovat +tiepuolessa tai riippuvat veräjäin aidaksilla valtavan jonon kulkiessa +ohi. Pienokaiset eivät ole aavistaneet, että tähän maailmaan mahtuu +niin paljon ihmisiä: tuollainen suunnaton lauma. Kun he tulevat +suuriksi, niin he muistavat aina tämän suuren, lainehtivan ihmisvirran. +Heidän silmänsä täyttyvät kyynelillä pelkästä tuon valtavan näyn +muistosta: että sellainen ääretön lauma matkaa teitä, joilla ei +tavallisesti nähnyt päiväkausiin kuin jonkun yksinäisen kulkijan, +kerjäläisjoukon tai talonpojan rattaat. + +Kaikki, jotka asuvat tienvarrella, kavahtavat pystyyn ja huudahtavat: +"Onko maahan tullut onnettomuus? Onko vihollinen kimpussamme? Mihin te +menette, kulkijat? Mihin te menette?" + +"Me etsimme", vastaavat he. "Olemme etsineet kaksi päivää. Etsimme +tämänkin päivän; sitten emme enää jaksa. Menemme ja etsimme koko +Björnen metsän ja honkapeittoiset kukkulat Ekebyn länsipuolella." + +Nygårdista, joka on köyhä perukka kaukana itäisessä vuoristossa, on tuo +jono ensin lähtenyt. Se kaunis tyttö, jolla on paksut mustat hiukset ja +punaiset posket, on ollut kahdeksan päivää kateissa. Se vastatyttö, +jonka Gösta Berling aikoi ottaa morsiamekseen, on eksynyt suuriin +metsiin. Kahdeksaan päivään ei kukaan ole nähnyt häntä. + +Niin lähti Nygårdin rahvas tyystin etsimään metsän. Ja jokainen, jonka +he tapasivat tiellä, liittyi etsimään. Jokaisesta pirtistä tuli ihmisiä +jonoon. + +Sattuu tuon tuosta, että äsken tullut kysyy: + +"No, Nygårdin miehet, mikä on siihen syynä? Miksi annoitte kauniin +tytön kulkea yksin vierailla poluilla? Metsä on syvä ja Jumala on +ottanut hänen ymmärryksensä." + +"Kukaan ei häiritse häntä", vastaavat he silloin, "hän ei häiritse +ketään. Hän kulkee turvallisesti kuin lapsi. Ken kulkisi varmemmin kuin +se, jota Jumalan itsensä täytyy vaalia? Ennen hän on aina tullut +takaisin." + +Niin on tuo etsivä jono samonnut itäiset metsät, jotka erottavat +Nygårdin tasangosta. Nyt, kolmantena päivänä, se matkaa Bron kirkon ohi +mäelle Ekebyn länsipuolisiin metsiin. + +Mutta jonon edetessä kohisee pitkin tietä ihmetyksen myrsky; aina +täytyy jonkun joukosta pysähtyä vastaamaan kysymyksiin: "Mitä te +puuhaatte? Mitä te etsitte?" + +"Me etsimme sitä sinisilmäistä, tummatukkaista tyttöä. Hän on mennyt +metsään kuolemaan. Hän on ollut kadoksissa kahdeksan päivää." + +"Miksi hän meni metsään kuolemaan? Oliko hänellä nälkä? Oliko hän +onneton?" + +"Puutetta hän ei ole kärsinyt, mutta häntä kohtasi onnettomuus viime +keväänä. Oli nähnyt sen hullun papin, Gösta Berlingin, ja oli +rakastanut häntä monta vuotta. Ei parempaa älynnyt. Jumala oli ottanut +hänen ymmärryksensä." + +"Tosiaankin oli Jumala ottanut häneltä ymmärryksen, Nygårdin miehet." + +"Viime keväänä se onnettomuus sattui. Ennen ei pappi ollut +vilkaissutkaan häneen, silloin oli sanonut, että tyttö saa ruveta hänen +morsiamekseen. Se oli paljasta leikkiä; pappi laski hänet pois luotaan, +mutta tyttö ei löytänyt enää muualta lohdutusta. Hän palasi alinomaa +Ekebyhyn. Hän seurasi papin jälkiä minne tämä menikin. Pappi väsyi +häneen. Kun hän kävi siellä viimeksi, usuttivat ne hänen kimppuunsa +koirat. Sen jälkeen kukaan ei ole häntä nähnyt." + +Mies talosta, mies joka talosta! Ihmisen henki on vaarassa. Ihminen +mennyt metsään kuolemaan. Kenties hän on jo kuollut. Kenties hän +harhailee vieläkin siellä löytämättä oikeata tietä. Metsä on suuri, ja +hänen ymmärryksensä on Jumalan luona. + +Seuratkaa jonoa, seuratkaa sitä! Antakaa kauran jäädä kuhilaihin, niin +että heikko jyvä putoo tähkästään; antakaa perunan hapata maahan; +päästäkää hevoset irti, etteivät kuole janoon tallissa; jättäkää +navetan ovi auki, että lehmät pääsevät katon alle yöksi; antakaa lasten +tulla mukaan, sillä lapset ovat Jumalan. Jumala on pienten kanssa; hän +ohjaa heidän askeleitaan. He auttavat, kun miesten viisaus pettää. + +Tulkaa kaikki, miehet, naiset ja lapset! Kuka uskaltaa jäädä kotiin? +Kuka tietää, vaikka Jumala aikoisi käyttää juuri häntä? Tulkaa kaikki, +jotka tarvitsette laupeutta, ettei teidän sielunne kerran harhailisi +kuivuneita korpia ja etsisi lepoa eikä löytäisi! Tulkaa! Jumala on +ottanut hänen ymmärryksensä ja metsä on suuri. + +Ken osaa sille paikalle, jossa kuuset seisovat sakeina ja jota sammal +peittää pehmeänä! Eikö näykin jotain tummaa tuolla ihan vuorenseinän +juuressa? Ah, ruskeain muurahaisten keko. Kiitetty olkoon hän, joka +ohjaa hullujen tiet, ei muuta! + +Oi, sitä jonoa! Ei se ole juhla-asuinen riemusaatto, joka tervehtii +voittajaa, sirottelee kukkia hänen tielleen ja täyttää hänen korvansa +riemuhuudoilla; ei se ole pyhiinvaeltajain virsiä veisaava ja viuhuvia +katumusruoskia käyttävä saatto, joka menee pyhille haudoille, ei +siirtolaisjoukko, joka natisevissa kuormavankkureissa matkaten etsii +hädänalaisille uusia koteja, ei sotajoukko rummuin ja miekoin; vain +talonpoikia sarkaisissa työtamineissa, kuluneet nahkaliinat edessään, +vain heidän vaimojaan sukankudin kädessä ja lapset selässä tai äitinsä +helmoissa. + +Suurta on nähdä ihmisten yhtyvän suuria päämääriä varten. Lähtekööt he +matkalle tervehtimään hyväntekijöitään; ylistämään Jumalaansa, etsimään +maata, puolustamaan valtakuntaansa, lähtekööt! Mutta ei nälkä, ei +jumalanpelko, ei sota ole ajanut näitä liikkeelle. Heidän vaivansa on +hyödytöntä, heidän intonsa palkatonta; he menevät hakemaan hullua. Niin +monta hikipisaraa, niin monta askelta, niin paljon huolta, niin paljon +rukouksia kuin kaikki tämä maksaakin, ei siitä ole palkintona muuta +kuin se, että he löytävät poloisen metsään eksyneen, jonka järki on +Jumalan luona. + +Oi, eikö ihminen rakasta tätä kansaa! Eikö sille, joka on seisonut +tiepuolessa ja nähnyt sen kulkevan ohi, tule väkisin kyyneleet silmiin, +kun hän vain ajatteleekin heitä ja näkee heidät taas sielussaan, miehet +jäykin kasvoin ja kovin käsin, naiset varhain uurtunein otsin, ja nuo +väsyneet lapset, jotka Jumala oli johdattava oikealle paikalle? + +Se täyttää maantien, tuo huolestuneiden etsiväin jono. Vakavin +silmäyksin he mittailevat metsää; synkkinä he kulkevat eteenpäin, sillä +he tietävät hakevansa paremminkin kuollutta kuin elävää. + +Ah, tuo musta vuorenseinän juurella, eikö se sittenkään ollut +muurahaisten keko, vaan kaatunut puu? Kiitos taivaan, kaatunut puu! +Mutta eihän voi nähdä ihan tarkkaan, kun kuuset ovat niin sakeassa +vieretysten. + +Niin pitkä on jono, että kun ensimmäiset siitä, nuo väkevät miehet, +ovat perillä Björnen länsipuolella, metsänrinnassa, niin viimeiset, +rammat, työn runtomat ukot ja naiset, jotka kantavat pieniä lapsiaan, +ovat tuskin ehtineet Brobyn kirkolta. + +Ja niin koko mutkitteleva matkue katoaa pimeään metsään. Aamupäivän +aurinko valaisee sen tietä kuusten alle -- iltapäivän laskeva aurinko +on kohtaava joukot, kun ne tulevat metsästä. + +Kolmatta päivää he jo ovat etsimässä: he ovat tottuneet tähän työhön. +He etsivät kaltevan vuorenseinän alta, jolla jalka voi liukahtaa, +tuulenkaatamista murroksista, joissa jalka ja käsi helposti voivat +katketa, tiheiden kuusten oksain alta, jotka, laskeutuen pehmeää +sammalta pitkin, kutsuvat lepoon. + +Karhun pesän, revon luolan, metsäsian syvän asumuksen, mustan +hiilihaudan pohjan, punaisen puolukkamäen, valkopintaisen kuusen, +vuoren, jonka kulo kuukausi sitten paljasti, kiven, jonka jättiläinen +viskasi: kaikki ne he ovat löytäneet, mutta eivät paikkaa vuorenseinän +alla, jossa tuo musta makaa. Kukaan ei ole käynyt siellä katsomassa, +onko se puunrunko vai ihminen. Niin, kyllä se on ihminen, mutta kukaan +ei ole käynyt siellä häntä katsomassa. + +Ilta-aurinko näkee jo heidät toisella puolen metsää, mutta nuorta +naista, jonka järjen Jumala on ottanut, ei ole löydetty. Mitä he nyt +aikovat tehdä? Hakevatko he koko metsän vielä kerran? Metsä on pimeässä +vaarallinen: siellä on pohjattomia lampia ja jyrkkiä rotkoja. Ja mitäpä +he löytävät, he, jotka eivät löytäneet auringonpaisteessa mitään, nyt, +kun päivä on kadonnut. + +"Mennään Ekebyhyn!" huutaa yksi joukosta. + +"Mennään Ekebyhyn!" he silloin kaikki huutavat. "Mennään Ekebyhyn!" + +"Kysytään kavaljeereilta, miksi he usuttivat koiransa ihmisen kimppuun, +jolta Jumala oli ottanut järjen, miksi he kiihottivat hourun +epätoivoon. Köyhät, nälkäiset lapsemme itkevät; vaatteemme ovat +riekaleina, vilja seisoo kuhilaissa, kunnes jyvä tippuu tähkäpäistä, +perunat mätänevät maahan, hevosemme juoksentelevat irrallaan, lehmämme +eivät saa hoitoa; me itse olemme menehtyä uupumuksesta -- ja kaikki se +on heidän syytään. Mennään Ekebyhyn ja vedetään heidät tilille! Mennään +Ekebyhyn! + +"Tänä kirouksen vuonna tulee kaikki paha meidän talonpoikain päälle. +Jumalan käsi lepää meidän päällämme raskaana; nälänhätää tarjoaa meille +talvi. Ketä etsii Jumalan käsi? Ei se ollut Brobyn pappi. Hänen +rukouksensa vielä saapuivat Herran korviin. Ketä sitten, jos ei noita +kavaljeereja? Mennään Ekebyhyn!" + +"He ovat hävittäneet kartanon, he ovat ajaneet majurinrouvan maantielle +kerjäämään. Heidän syynsä on, että meidän täytyy käydä työttöminä. +Heidän syynsä on, että meidän täytyy nähdä nälkää. Tämä hätä on heidän +tekemänsä. Mennään Ekebyhyn!" + +Niin painuvat synkät, katkeroituneet miehet Ekebyn suurta kartanoa +kohti, nälkäiset lapset seuraavat heitä, lapset itkevät käsivarsilla, +ja viimeksi tulevat vaivaiset ja työn murtamat vanhukset. Ja katkeruus +juoksee kuin kasvava virta kulkijasta toiseen, vanhuksista naisiin, +naisista väkeviin miehiin, jotka käyvät jonon etunenässä. + +Syystulva tulee nyt. Kavaljeerit, muistatteko kevättulvaa? Nyt tulee +uudet aallot, vuorilta virtaillen, nyt uhkaa uusi hävitys Ekebyn voimaa +ja kunniaa. + +Torppari, joka kyntää nurmea metsänrinnassa, kuulee kansan raivoavat +huudot. Hän riisuu toisen hevosensa, hyppää sen selkään ja laskee +täyttä laukkaa Ekebyhyn. "Tuho tulee", hän huutaa, "karhut tulevat, +sudet tulevat, hiidet tulevat ottamaan Ekebyn!" + +Hän ratsastaa ympäri kartanoa hurjana pelosta. "Kaikki metsänpeikot +ovat irti", hän huutaa. "Peikot tulevat ottamaan Ekebyn! Pelastakoon +itsensä ken voi! Hiidet tulevat ja tuikkaavat tuleen Ekebyn ja lyövät +kavaljeerit kuoliaaksi!" + +Ja hänen takaansa kuuluu ihmisjoukon lähenevä kohu ja kirkuna. +Syystulva tulla kohisee Ekebytä kohti. + +Tietääkö se sitten mitä tahtoo, tuo katkeruuden hyrskyvä virta? +Tahtooko se tulta, tahtooko se murhata, tahtooko ne ryöstää? + +Nuo eivät ole ihmisiä, nuo tulijat: ne ovat metsän hiisiä, erämaan +villipetoja. Me, pimeyden vallat, joiden täytyy olla piilossa maan +alla, me olemme yhdeksi ainoaksi autuaaksi hetkeksi päässeet vapaiksi. +Kosto on vapauttanut meidät. + +Vuorenhenget ne ovat murtaneet malmin, metsänhenget ne ovat kaataneet +puita ja vartioineet hiilihautaa; tasangonhenget ovat kasvattaneet +leivän; nyt ne ovat vapaita, ne kääntyvät hävittämään. Kuolemaan Ekeby, +kuolemaan kavaljeerit! + +Täällä juoksee viina virtoinaan. Täällä on kultaa kasoittain +kellariholveissa. Täällä on aitat täynnä viljaa ja lihaa. Miksi pitää +vanhurskaiden lasten nähdä nälkää, kun kelvottomilla on kyllin? + +Mutta nyt on teidän aikanne lopussa, mittanne täysi, te kavaljeerit. Te +liljat, jotka ette ole koskaan kehränneet, te linnut, jotka ette +koskaan ole koonneet, mittanne on täysi. Metsässä makaa hän, joka +tuomitsee teidät, me olemme hänen lähettiläitään. Laamannit ja +nimismiehet eivät teitä tuomitse. Se, joka makaa metsässä, on teidät +tuomitseva. + +Kavaljeerit seisovat ylhäällä suuressa rakennuksessa ja näkevät kansan +tulevan. He tietävät jo, mistä heitä syytetään. He ovat totisesti +syyttömiä. Jos tyttöraukka on mennyt metsään kuolemaan, niin ei ole +syynä se, että he muka usuttivat koirat hänen kimppuunsa -- sitä eivät +he, ihan totta, tehneet -- vaan se, että Gösta Berling kahdeksan päivää +sitten nai nuoren kreivittären. + +Mutta mitä kannattaa puhua näiden kurjien kanssa? He ovat väsyneitä, he +ovat nälkäisiä; kosto heitä kiihottaa, saaliinhimo houkuttelee heitä. +He ryntäävät kamalasti karjuen, ja heidän edellään ratsastaa tuo +torppari, joka on tullut pelosta mielipuoleksi. + +"Karhut tulevat, sudet tulevat, hiidet tulevat, ottavat Ekebyn!" + +Kavaljeerit ovat piilottaneet nuoren kreivittären sisimpään +huoneeseensa. Lövenborg ja Eberhard-setä on pantu sinne häntä +suojelemaan; muut menevät ulos väkeä vastaan. He seisoivat +päärakennuksen portailla, aseettomina, hymyillen, kun ensimmäinen +meluava parvi ehtii sinne. + +Ja väki pysähtyy tuon pienen, rauhallisen miesjoukon edessä. Siinä on +miehiä, jotka tahtoivat hehkuvassa katkeruudessa paiskata kavaljeerit +maahan ja polkea heitä rautakannoillaan, niinkuin Sundin tehtaan väki +kohteli tehtaanhoitajaa ja inspehtoria viisikymmentä vuotta sitten; +mutta he olivat odottaneet suljettuja ovia, päättävästi kohotettuja +aseita, he olivat odottaneet vastarintaa ja taistelua. + +"Rakkaat ystävät", sanoivat kavaljeerit, "rakkaat ystävät, te olette +väsyneitä ja nälkäisiä, annetaan teille vähän ruokaa ja maistakaa ensin +ryyppy Ekebyn kotitekoista viinaa." + +Väki ei ota kuuleviin korviinsa moista puhetta; se kirkuu ja uhkaa. +Mutta kavaljeerit eivät menetä hyvää tuultaan. + +"Odottakaa vähän", he sanovat, "odottakaa vain hetkinen. Katsokaa, +Ekeby on avoinna teille. Kellarin ovi on auki, aitta on auki, +maitokamari auki. Teidän vaimonne suistuvat väsymyksestä; lapset +huutavat. Hankitaan teille ensin ruokaa! Sittenhän voitte meidät +tappaa. Me emme livistä matkaamme. Mutta meillä on ullakko täynnä +omenia. Mennään ottamaan omenia lapsille!" + + * * * * * + +Tunnin päästä on Ekebyssä juhla parhaillaan. Suurin juhla, minkä suuri +kartano on nähnyt, vietetään syysyönä, suuren, loistavan täysikuun +valossa. + +Puretut halkopinot on sytytetty; kaikkialla pihalla loimuaa nuotio +nuotion vieressä. Väki istuu siellä ryhmittäin, nauttien lämmintä ja +lepoa, ja sille jaetaan kaikkea maallista hyvää. + +Päättävät miehet ovat menneet navettaan ja ottaneet sieltä mitä +tarvitaan. Vasikoita ja lampaita on teurastettu ja joku suurempikin +elukka. Eläimet on paloiteltu ja paistettu tuossa tuokiossa. Nuo sadat +nälkäiset ahtavat itseensä ruokaa. Elukka toisensa perästä talutetaan +ulos ja tapetaan. Tuntuu kuin koko karjakartano aiottaisiin tyhjentää +yhtenä yönä. + +Ekebyssä oli juuri näinä päivinä toimitettu syysleivonta. Siitä +lähtien, jolloin nuori Elisabet-kreivitär tuli sinne, olivat +sisätehtävät taas päässeet vauhtiin. Näytti kuin ei tuo nuori nainen +olisi silmänräpäystäkään muistanut olevansa Gösta Berlingin vaimo. Ei +Gösta eikä hän olleet siitä asiasta tietävinään, mutta sen sijaan +rupesi kreivitär Ekebyn emännäksi. Kuten hyvän ja kunnollisen naisen +tulee, hän koetti palavalla innolla masentaa tuhlaavaisuutta ja +huolimattomuutta, joka talossa vallitsi. Ja häntä toteltiin. Väki oli +ikään kuin hyvillään, kun sai emännän ohjaajakseen. + +Mutta mitä toimitti nyt, vaikka hän oli täyttänyt keittiön laipion +leivillä, vaikka hän oli teettänyt juustoa ja kirnuttanut ja panettanut +olutta koko syyskuun ajan, jonka oli ollut täällä? Mitä se toimitti? + +Pihalle, rahvaalle kaikki vain mitä löytyy, etteivät polttaisi Ekebytä +eivätkä löisi kavaljeereja kuoliaaksi. Pihalle leivät, voit, juustot! +Ulos juomatynnyrit ja olutastiat, ulos aitasta liikkiöt, ulos +viinalekut, ulos omenat! + +Kuinka riittää Ekebyn kaikki rikkaus lieventämään rahvaan vihaa? Jos +saamme sen poistumaan täältä muuta ilkityötä tapahtumatta, niin voimme +siitäkin olla iloisia. + +Kaikki tämä tapahtuu kumminkin juuri hänen tähtensä, joka on nyt Ekebyn +rouvana. Kavaljeerit ovat rohkeita ja asekuntoisia miehiä; jos he +olisivat noudattaneet omaa mieltään, he olisivat itseään puolustaneet. +He olisivat kyllä karkottaneet nämä ryöstönhimoiset joukot kovilla +laukauksilla, jolleivät olisi ajatelleet häntä, joka on lempeä ja hellä +ja joka rukoili kansan puolesta. + +Sitä mukaa kuin yö kuluu, tulevat joukot sävyisämmiksi. Lämmin ja lepo +ja ruoka ja viina lientävät niiden kauheata kiivastumista. Ne alkavat +laskea leikkiä ja nauraa. Nämä ovat Nygårdin tytön hautajaisia. Häpeä +sitä, joka jänistää peijaisjuonnissa ja ilveessä; tässä tarvitaan +miestä! + +Lapset karkaavat hedelmäröykkiöiden kimppuun, joita heille tuodaan. +Köyhät torpanlapset, joista karpalot ja puolukat ovat herkkuja, +iskeyvät hampain kirkkain astrakaaneihin, jotka ihan sulavat suussa, +pitkulaisiin, makeihin paratiisiomenoihin, kellanvalkeihin +sitruunaomenoihin, punaposkisiin päärynöihin ja kaiken lajin luumuhin, +keltaisiin, punaisiin ja sinisiin. Oi, ei mikään ole kyllin hyvää +rahvaalle, kun se suvaitsee näyttää valtaansa. + +Kun jo yö kallistuu puoleen, näyttää siltä kuin joukot +valmistautuisivat lähtemään pois. Kavaljeerit lakkaavat tuomasta ruokaa +ja viiniä, vetämästä korkkeja ja kaatamasta olutta. He päästävät +helpotuksen huokauksen ja uskovat vaaran menneen ohi. + +Mutta juuri silloin näkyy yhdestä suuren rakennuksen ikkunasta valoa. +Kaikki, jotka sen näkevät, huudahtavat. Nuori nainen kantaa kynttilää. + +Sitä kestää vain silmänräpäys. Näky katoaa; mutta väki luulee +tuntevansa naisen. + +"Hänellä oli tuuheat, mustat hiukset ja punaiset posket", huutavat he. +"Hän on täällä. He ovat kätkeneet hänet tänne." + +"Voi kavaljeerit, onko se täällä, teidän luonanne? Onko teillä se +meidän lapsemme, jonka ymmärryksen Jumala on ottanut, täällä Ekebyssä! +Jumalattomat, mitä te hänellä teette? Täällä annatte meidän tuskitella +hänen tähtensä koko viikon, etsiä häntä kokonaista kolme päivää. Pois +viini, pois ruoka! Voi meitä, että me olemme mitään huolineet teidän +kädestänne! Ulos nyt hän, sitten nähdään, mitä teille tehdään." + +Kesytetty peto kiljuu ja mörisee taas. Parilla hurjalla hyppäyksellä se +syöksyy Ekebytä kohti. + +Väki on nopsaa, nopsemmat kuitenkin kavaljeerit. He rientävät sisään ja +sulkevat eteisen oven. Mutta mitä voivat he tälle tunkevalle joukolle? +Ovi toisensa perästä murretaan auki. Kavaljeerit lyödään pois tieltä: +heillä ei ole aseita. Heidät tungetaan tiheän joukon sekaan niin, +etteivät he voi liikkua. Väen täytyy päästä sisään ottamaan Nygårdin +tyttöä. + +Sisimmästä huoneesta he hänet löytävät. Kellään ei ole aikaa katsoa, +onko hän vaalea vai tumma. He nostavat hänet ylös ja kantavat ulos. +Hänen ei pidä pelätä, he sanovat. Ainoastaan kavaljeereihin he tahtovat +käydä käsiksi. He ovat täällä pelastamassa häntä. + +Mutta niitä, jotka nyt tulevat rakennuksesta ulos, kohtaa pihalla +toinen saatto. + +Metsän autiommalla paikalla ei makaa enää naisen ruumis, joka syöksyi +alas korkealta jyrkänteeltä ja kuoli rotkoon. Eräs lapsi on löytänyt +hänet. Etsijät, jotka jäivät metsään muista jäljelle, ovat nostaneet +hänet olkapäilleen. Siinä he tulevat. + +Kauniimpi kuin elämässä hän on kuolemassa. Ihanana hän makaa pitkine, +tummine hiuksineen. Suloinen on hänen olentonsa, kun ikuinen rauha +siinä lepää. + +Korkealla miesten olkapäillä kannetaan hänet läpi väkijoukkojen. Tulee +hiljaista ja äänetöntä, kun hän kulkee ohi. Kumartunein päin kaikki +kunnioittavat kuoleman majesteettia. + +"Hän on kuollut äsken", kuiskaavat miehet. "Hän on varmaan harhaillut +metsässä aina tähän päivään. Varmaan hän on halunnut paeta meitä +etsijöitä ja siten joutunut syöksymään jyrkänteeltä alas." + +Mutta jos tämä on Nygårdin tyttö, niin kuka sitten on se, joka +kannettiin ulos Ekebystä? + +Metsästä saapunut saatto kohtaa kartanosta tulevan. Nuotiot liekehtivät +ympäri pihaa. Väki voi nähdä molemmat naiset ja tuntee heidät. Se +toinen on nuori Borgin kreivitär. + +"Oh, mitä tämä merkitsee? Pääsemmekö me tässä uuden ilkityön perille? +Miksi nuori kreivitär on täällä Ekebyssä? Miksi meille on sanottu, että +hän on matkustanut kauaksi tai kuollut? Ikuisen vanhurskauden nimessä, +emmekö nyt ryntää kavaljeerien kimppuun ja polje heitä rautaisilla +kannoillamme tomuksi!" + +Silloin kajahtaa hurja ääni. Gösta Berling on noussut kuistin kaiteelle +ja puhuu. + +"Kuulkaa minua, te hirviöt, te saatanat! Ettekö te usko, että Ekebyssä +on pyssyjä ja ruutia, te löylynlyömät? Ettekö te arvaa, että minä +olisin ampunut teidät kaikki kuin hullut koirat kasaan, mutta tuo +nainen tuossa rukoili teidän puolestanne. Haa, olisinpa tiennyt, että +te häneen koskette, niin ei yksikään teistä olisi jäänyt henkiin. + +"Mitä te peuhaatte tänä iltana, hyökkäätte kimppuumme kuin ryövärit, +uhkaatte meitä murhalla ja poltolla? Mitä minulla on tekemistä teidän +hupsujen tyttöjenne kanssa? Mistä minä tiedän, missä he juoksentelevat? +Minä olen ollut häntä kohtaan liian hyvä, niin on asia. Minä olisin +voinut usuttaa koirat hänen kimppuunsa -- se olisi ollut parempi meille +kummallekin, mutta sitä minä en tehnyt. Enkä minä ole luvannut naida +häntä, en ole koskaan luvannut. Tietäkää se! + +"Mutta nyt, sanon minä teille: päästäkää hänet, jonka kiskoitte täältä +sisältä! Päästäkää hänet, sanon minä, ja niitä kynsiä, joka ovat häneen +koskeneet, kirvelköön ikuinen tuli! Ettekö te ymmärrä, että hän on yhtä +paljon ylempänä teitä kuin taivas maata; hän on niin hieno kuin te +olette karkeita, niin hyvä kuin te ilkeitä. + +"Minä sanon nyt teille, kuka hän on. Ensinnäkin hän on taivaan enkeli, +-- toiseksi hän on ollut naimisissa Borgin kreivin kanssa. Mutta hänen +anoppinsa kidutti häntä yötä päivää; hänen täytyi seisoa järven +rannalla pesemässä vaatteita kuin mikäkin piika; häntä lyötiin ja +rääkättiin niin, ettei yhdelläkään teidän naisellanne voi olla +pahempaa. Niin, hän oli vähällä hukuttautua jokeen, kuten te kaikki +tiedätte, siksi, että hänestä elämän mehu puserrettiin. Minäpä kysyn +nyt, kukahan teistä, te senkin kanaljat, oli silloin saapuvilla, hänen +henkeänsä pelastamassa? Kukaan teistä ei ollut lähimaillakaan, mutta +me, kavaljeerit, me hänet pelastimme. Niin, me sen teimme! + +"Ja kun hän sitten synnytti lapsen kaukana maatalossa ja kreivi lähetti +hänelle nämä terveiset: 'Me menimme naimisiin vieraassa maassa, me emme +noudattaneet lakia ja asetuksia. Sinä et ole minun vaimoni, minä en ole +sinun miehesi. Sinun lapsestasi minä en piittaa!', niin; kun asia oli +siten, eikä hän tahtonut, että lapsi merkitään kirkonkirjoihin +isättömänä, silloin te kyllä olisitte olleet ylpeitä, jos hän jollekin +teistä olisi sanonut: 'Tule ja nai minut! Minun täytyy hankkia lapselle +isä. Mutta hänpä ei valinnut teistä ketään. Hän otti Gösta Berlingin, +köyhän papin, joka ei saa enää koskaan julistaa Jumalan sanaa. Niin, +sen minä sanon teille, te talonpojat, etten minä ole tukalammassa +pinteessä koskaan ollut, sillä minä olin hänelle niin arvoton, etten +rohjennut katsoa häntä silmiin, mutta minä en uskaltanut kieltääkään, +sillä hän oli aivan epätoivoissaan. + +"Ja saatte uskoa, että mitä pahaa te ajattelettekin meistä +kavaljeereista -- niin häntä kohtaan me olemme olleet niin hyviä kuin +olemme voineet. Ja hänen ansiotaan on, ettemme ampuneet tänä yönä +läjään teitä kaikkia. Mutta nyt, sanon minä teille: päästäkää hänet +irti ja menkää tiehenne, muuten minä pelkään, että maa aukee ja nielee +teidät! Ja kun menette täältä, rukoilkaa Jumalalta anteeksi, että +olette pelottaneet ja murehduttaneet häntä, joka on niin hyvä ja +viaton. Ja nyt, laputtakaa tiehenne! Me olemme saaneet teistä +tarpeeksi!" + +Jo aikoja ennen kuin hän vaikeni, olivat ne, jotka toivat kreivittären +ulos, laskeneet hänet kivisten portaiden astuimelle, ja nyt tuli muuan +vankka talonpoika varsin miettivänä kreivittären luokse ja ojensi +hänelle suuren kätensä. + +"Kiitos ja hyvää yötä", sanoi hän. "Me emme tahtoneet teille mitään +pahaa, kreivitär." + +Hänen perässään tuli toinen ja puristi varovasti hänen kättään. "Kiitos +ja hyvää yötä. Älköön hän nyt olko meille vihoissaan!" + +Gösta hyppäsi alas ja asettui hänen viereensä. Silloin he ojensivat +hänellekin kättä. + +Niin tulivat he nyt hitaasti ja sävyisinä toinen toisensa jälkeen +sanomaan heille hyvää yötä ennen lähtöään. He olivat jälleen +masennettuja, jälleen he olivat ihmisiä, kuten aamulla, jättäessään +kotinsa ennen kuin nälkä ja kosto tekivät heidät villipedoiksi. + +He katsoivat kreivitärtä suoraan kasvoihin, ja Gösta näki, kuinka se +viattomuuden ja hurskauden hohde, minkä he näkivät hänen kasvoillaan, +sai kyynelet monen silmiin. Kaikissa heissä oli hiven hiljaista jaloa +jumaloimista, jaloimman, mitä he olivat koskaan nähneet: he olivat +ihmisiä ja iloitsivat siitä, että yksi heistä rakasti niin suuresti +hyvää. + +Kaikki eivät voineet puristaa hänen kättään. Heitä oli niin hirveän +paljon, ja nuori nainen oli väsynyt ja heikko. Mutta kaikkien piti +kumminkin tulla portaiden luo häntä näkemään, ja ainakin he saivat +puristaa Göstan kättä -- hänen kätensä kestivät pudistelua. + +Gösta näki kuin unta. Hänen sydämessään pulpahti tänä iltana uusi +rakkaus. + +"Oi, minun kansani", hän ajatteli, "oi minun kansani, kuinka minä +rakastankaan sinua." Hän tunsi kiihkeästi rakastavansa koko tätä +joukkoa, joka nyt painui yön pimeään, kuollut tyttö jonon etunenässä, +kaikkia noita, joilla oli karkeat vaatteet ja pahalle haisevat kengät, +kaikkia noita, jotka asuivat harmaissa tuvissa metsänrinnassa, kaikkia +noita, jotka eivät osanneet käyttää kynää eivätkä useat lukeakaan, +kaikkia noita, jotka eivät tunteneet elämän täyteläisyyttä eivätkä +rikkautta, ainoastaan ankaran työn jokapäiväisen leivän vuoksi. + +Hän rakasti heitä, tuskallisesti, palavan hellästi, niin että kyyneleet +väkisin nousivat hänen silmiinsä. Hän ei tiennyt, mitä olisi tehnyt +heidän hyväkseen, mutta hän rakasti heitä, kaikkia ja itsekutakin, +rakasti heidän vikojaan, paheitaan ja raihnaisuuksiaankin. Oi, Herra +Jumala, tulisipa päivä, jolloin hekin rakastaisivat häntä! + +Gösta Berling heräsi unestaan: hänen vaimonsa laski kätensä hänen +käsivarrelleen. Kansa oli mennyt, he seisoivat yksin portailla. + +"Oi Gösta, Gösta, miten sinä saatoit!" + +Kreivitär pani kätensä kasvoilleen ja itki. + +"Se on totta, mitä minä sanoin", huudahti Gösta. "En ole koskaan +luvannut Nygårdin tytölle naivani häntä. 'Tule tänne ensi perjantaina, +niin saat nähdä hauskaa', niin minä sanoin hänelle, en mitään muuta. +Minä en voi mitään sille, että hän piti minusta." + +"Oi, ei se ollut sitä; mutta kuinka sinä voit sanoa kansalle, että minä +olen hyvä ja puhdas? Gösta, Gösta! Etkö sinä tiedä, että minä rakastin +sinua jo ennen kuin se oli luvallista! Minä äsken häpesin kansaa, +Gösta. Olin kuolla häpeästä." + +Ja nyyhkytykset vapisuttivat häntä. + +"Oi, ystäväni, rakastettuni", Gösta sanoi hiljaa. "Sinä onnellinen, +joka olet niin hyvä! Sinä onnellinen, kun sinulla on niin kaunis +sielu!" + + + + +Kahdeskymmenes luku + +KEVENHÜLLER + + +Saksassa syntyi 1770-luvulla Kevenhüller, sittemmin oppinut ja +monitaitoinen. Hän oli linnankreivin poika ja olisi saanut asua +jaloissa linnoissa ja ratsastaa keisarin kupeella, jos olisi tahtonut; +mutta hänpä ei tahtonut. + +Hän olisi halunnut panna linnan korkeimpaan torniin tuulimyllyn siivet, +tehdä ritarisalin pajaksi ja neitsytkammion kellosepänverstaaksi. Hän +olisi halunnut täyttää linnan viuhuvilla pyörillä ja keikkuvilla +vivuilla. Mutta kun moinen ei käynyt päinsä, niin hän hylkäsi koko +komeuden ja meni kellosepän oppiin. Niin hän oppi kaikki, mitä +hammasrattaista, jousista ja heilureista voi oppia. Hän oppi tekemään +aurinkokelloja ja tähtikelloja, pöytäkelloja, joissa piipattivat +kanarialinnut ja toitottivat torvea paimenet, kellolaitteita, joiden +kummalliset koneistot täyttivät koko kirkontornin, ja niin pieniä +taskukellon sisuksia, että ne voi sovittaa medaljonkiin. + +Saatuaan mestarikirjan hän nakkasi repun selkäänsä, otti ryhmysauvan +käteensä ja kuljeksi paikasta toiseen tutkien kaikkea, mikä kuunaan +hyrrää teloilla ja pyörillä. Kevenhüller ei ollut mikään tavallinen +kelloseppä, hän aikoi suureksi keksijäksi ja maailman parantajaksi. + +Kun hän siten oli samonnut monet maat, läksi hän muun muassa +Vermlantiinkin tutkimaan myllynrattaita ja kaivoslaitteita. Eräänä +kauniina aamuhetkenä hän sattui kulkemaan Karlstadin torin poikki. +Mutta samana aamuhetkenä oli metsänemäntäkin nähnyt hyväksi ulottaa +vaelluksensa kaupunkiin asti. Tuo jalo rouva kulki hänkin poikki torin, +mutta vastakkaiselta puolen, ja siten hän kohtasi Kevenhüllerin. + +Siinäpä kellosepän kisällille kohtaus. Rouvalla oli loistavat, vihreät +silmät ja sankka, vaalea tukka, joka ulottui melkein maahan, ja hän oli +pukeutunut vihreään, välkähtelevään silkkiin. Hiisi ja pakana kun oli, +hän oli kauniimpi kaikkia kristittyjä naisia, mitä Kevenhüller oli +nähnyt. Sälli pysähtyi kuin hassahtava katselemaan naista, kun tämä +asteli vastaan. + +Metsähinen tuli suoraan metsän uumenista, jossa sananjalat kasvavat +korkeina kuin puut, jossa jättiläismäiset hongat pimentävät +auringonvalon niin, että se keltaiselle sammalelle lankeaa vain +kultaisina pilkkeinä, ja jossa vanamot ryömivät jäkäläisillä kivillä. + +Minä olisin oikein kerta kaikkiaan tahtonut olla Kevenhüllerin sijassa +näkemässä häntä: sananjalanlehtiä ja kuusenhavuja tukkaan takertuneena +ja pieni, musta kyykäärme kaulassa. Ajatelkaapa häntä, käynniltään +sulavaa kuin petoeläin, pihkan ja mansikan, vanamon ja sammalen raikas +tuoksu ympärillään! + +Miten mahtoivatkaan ihmiset häntä tuijottaa hänen suvaitessaan tulla +kävelemään keskelle Karlstadin toria. Hevoset kai pillastuivat +säikähtäessään hänen pitkää tukkaansa, joka liehui aamutuulessa. +Katupojat juoksivat hänen perässään. Miehet jättivät puntarinsa ja +lihakirveensä töllistelläkseen häntä. Naiset juoksivat kirkuen hakemaan +piispaa ja tuomiokapitulia ajamaan tuota kelvotonta pois kaupungista. + +Itse hän kulki tyynenä ja majesteetillisena ja hymyili koko metelille, +ja silloin Kevenhüller näki pienten, suippojen pedonhampaiden loistavan +punaisten huulten raosta. + +Hän oli heittänyt viitan hartioilleen, ettei huomattaisi, kuka hän oli, +mutta onnettomuudekseen oli unohtanut kätkeä häntänsä. Nyt se riippui +takana ja tulla laahasi pitkin katukiviä. + +Kevenhüller näki hännän hänkin; mutta sälliäpä säälitti, että niin +ylhäissyntyinen nainen antautui kaupunkilaisten pilkan esineeksi; sen +vuoksi hän kumarsi kaunottarelle ja sanoi kohteliaasti: + +"Suvaitseeko teidän armonne nostaa laahustintaan." + +Metsänemäntää liikutti tämä, eikä vähemmän miehen hyvänsuopeus kuin +hänen kohteliaisuutensa. Hän seisahtui aivan Kevenhüllerin eteen ja +katsoi häneen sellaisella tavalla, että Kevenhülleristä tuntui kuin +olisivat loistavat kipunat lentäneet rouvan silmistä hänen aivoihinsa. +"Huomaa se, Kevenhüller", hän sanoi, "tästä lähtien sinä voit noilla +kahdella kädelläsi tehdä minkä taitotyön tahansa, mutta ainoastaan +yhden kutakin lajia." + +Hän sanoi niin, ja hän voi pitää sanansa. Sillä kukapa ei tietäisi, +että metsänviidakon vihreähelmalla on valta antaa neroa ja ihmeellistä +voimaa niille, jotka saavuttavat hänen suosionsa. + +Kevenhüller jäi Karlstadiin ja vuokrasi sieltä työpajan. Hän vasaroi ja +teki työtä yöt päivät. Kahdeksassa päivässä hän tekaisi ihmetyön. Se +oli itsestään kulkevat vaunut. Ne kulkivat ylä- ja alamäkeä, kulkivat +nopeasti ja hitaasti, niitä voi ohjata ja kääntää, pysäyttää ja panna +käyntiin miten tahtoi. Kerrassaan mainiot vaunut ne olivat. + +Nyt tuli Kevenhülleristä kuulu mies ja hän sai ystäviä kaikkialla +kaupungissa. Hän oli niin ylpeä vaunuistaan, että matkusti Tukholmaan +näyttämään niitä kuninkaalle. Hänen ei tarvinnut matkalla odottaa +kievarin hevosia eikä riidellä kyytimiesten kanssa. Hänen ei tarvinnut +täristä maalaiskieseissä eikä maata hollituvan puupenkillä. Hän ajoi +ylpeästi omilla vaunuillaan ja tuli parissa tunnissa perille. + +Hän hurautti suoraan linnaan, ja kuningas tuli hovinaistensa ja +hoviherrainsa kanssa katselemaan, miten hän ajoi. He eivät kyllin +tainneet häntä ylistää. + +Silloin kuningas sanoi: "Nuo vaunut sinun sopii hyvin antaa minulle, +Kevenhüller." Ja vaikka hän vastasi: ei, niin kuningas oli itsepäinen +ja tahtoi vain saada ne vaunut. + +Silloin näki Kevenhüller, että kuninkaan seurueessa oli hovinainen, +jolla oli vaalea tukka ja vihreä hame. Hän tunsi kyllä hänet ja arvasi, +että juuri tämä oli neuvonut kuningasta pyytämään häneltä vaunut. Mutta +hän tuli epätoivoiseksi. Hän ei voinut sietää, että toisella olisi +hänen vaununsa, eikä hän liioin voinut kuninkaalta evätäkään. Sen +tähden hän ajoi vaununsa sellaisella vauhdilla linnanmuuriin, että ne +lensivät tuhansiksi pirstaleiksi. + +Kun hän tuli takaisin Karlstadiin, niin hän koetti tehdä uudet vaunut. +Mutta hän ei osannut. Silloin hän kauhistui lahjaa, jonka metsänemäntä +oli hänelle antanut. Hän oli jättänyt laiskurin elämän isänsä linnassa +tullakseen monen hyväntekijäksi eikä valmistaakseen taikavehkeitä, +joita vain yksi voi käyttää. Mitä siitä hänelle, vaikka hänestä +tulisikin suuri mestari, niin, vaikka kaikkein mestarien mestari, kun +hän ei voi monistaa ihmelaitteitaan tuottamaan hyötyä tuhansille? + +Ja tuo oppinut monitaitoinen mies ikävöi rauhallista, tasaista työtä +niin suuresti, että hän rupesi kivenhakkaajaksi ja muurariksi. Ja niin +hän rakensi sen suuren kivitornin, joka on länsisillan vieressä, isänsä +ritarilinnan emätornin mallin mukaan, ja hän aikoi vielä rakentaa +pitkän rivin huoneita, portaaleja, linnanpihoja, valleja ja +riipputorneja, jotta Klara-joen rannalle olisi kohonnut koko +ritarilinna. + +Ja siinä linnassa hän aikoi toteuttaa lapsuutensa unelman. +Teollisuudella ja käsitöillä kaikenkaltaisilla piti oleman +linnansaleissa koti. Valkoiset myllyrengit ja mustat sepät, kellosepät, +joilla oli vihreät varjostimet rasittuneiden silmiensä suojana, +mustakätiset värjärit, kankurit, sorvarit, viilarit, kaikki he saisivat +työpajansa hänen linnassaan. + +Ja aie onnistui hyvin. Kivistä, jotka hän oli murtanut itse, hän oli +muurannut päätorninsa. Hän oli pannut tuulimyllyn siivet tornin +huippuun -- sillä tornista piti tulla mylly -- ja nyt hän aikoi tehdä +pajan. + +Seisoipa hän sitten eräänä päivänä katsellen, kuinka nuo keveät, vahvat +siivet pyörähtelivät tuulessa. Silloin hänet valtasi taas se vanha +paha. + +Hänestä tuntui kuin tuo vihreäpukuinen taas olisi katsellut häntä +loistavilla silmillään, kunnes hänen aivonsa jälleen syttyivät tuleen. +Hän sulkeutui työpajaansa, ei maistanut ruokaa, ei nauttinut lepoa ja +teki työtä lakkaamatta. Niin hän kahdeksassa päivässä teki uuden +ihmekalun. + +Ja niin hän sitten päivänä muutamana nousi tornin katolle ja alkoi +virittää siipiä olkapäihinsä. + +Kaksi koulupoikaa ja kimnasisti, jotka istuivat sillan laidalla +salakoita onkimassa, näkivät hänet, ja he huusivat niin, että koko +kaupunki kaikui. He lähtivät juosta kirmaisemaan; läähättäen he +juoksivat katua ylös, toista alas, jyskyttivät joka ovelle ja huusivat: + +"Kevenhüller lähtee lentoon! Kevenhüller lähtee lentoon!" + +Mestari seisoi aivan tyynenä tornin katolla ja kiinnitti siipiä +yllensä, ja sillä välin tulla kuhisi väkeä paikalle vanhan Karlstadin +ahtailta kaduilta. + +Piiat jättivät kiehuvan patansa ja kohoavan taikinansa. Mummot +heittivät sukankutimensa, pistivät sankalasit nokalleen ja juosta +haihattivat pitkin katua. Raatimiehet ja pormestari nousivat +tuomiopöydästä. Rehtori viskasi kieliopin nurkkaan; koulupojat +ryntäsivät luokistaan lupaa odottamatta. Koko kaupunki oli hyppyjalalla +läntistä siltaa kohti. + +Pian oli sillalla mustanaan ihmisiä. Suolatori oli kuin pultattu, ja +koko joenranta aina piispantalolle asti kihisi väkeä. Siinä oli tungos +suurempi kuin Pietarinmessussa; siinä oli enemmän katselunhaluisia kuin +silloin, kun kuningas Kustaa III ajoi kaupungin läpi kahdeksan hevosta +edessä ja niin hurjaa vauhtia, että vaunut kiisivät käännöksissä +kahdella pyörällä. + +Kevenhüller sai viimein siivet ylleen ja läksi lentoon. Hän löi niillä +pari iskua, ja sitten hän oli ilman varassa. Hän lojui vatsallaan ja ui +ilmameressä korkealla maasta. + +Hän veti ilmaa keuhkoihinsa täysin siemauksin; se oli voimakasta ja +puhdasta. Hänen rintansa laajeni, ja vanha ritariveri alkoi kiehua +hänen suonissaan. Hän pyöriskeli kuin kyyhky, hän leijaili kuin kotka, +hänen siipensä olivat nopeat kuin pääskyn, hän suuntasi kulkunsa +varmasti kuin ajohaukka. Ja hän katsoi koko tuota alhaalle maahan +kytkettyä joukkoa, joka tähysti häntä, ilma-uimaria. Olisipa hän voinut +tehdä kullekin heistä samanlaisen siipiparin! Olisipa hän voinut antaa +jokaiselle heistä voiman kohottautua tähän raikkaaseen ilmaan. +Millaisia ihmisiä heistä tulisi! Hänen ainainen ongelmansa ei päästänyt +häntä rauhaan tänä voitonkaan hetkenä. Hän ei voinut nauttia pelkästä +omasta hyvästään. Ah, sitä metsänemäntää, jospa hän vain saisi tavata +hänet! + +Silloin hän näki silmin, jotka voimakas auringonvalo ja kimmeltävä ilma +olivat melkein sokaisseet, että jokin lensi suoraan häntä kohti. Suuret +siivet, juuri samanlaiset kuin hänellä itsellään, hän näki, ja siipien +välissä ui ihmisolento. Keltainen tukka liehui, vihreä silkki lainehti, +huimat silmät säkenöivät. Siinä se oli, siinä se oli! + +Kevenhüller ei siekaillut. Hurjaa vauhtia hän syöksähti kummituksen +kimppuun halaten suudella häntä tai lyödä häntä -- ei tiennyt kumpaako +oikein -- mutta varmasti pakottaa hänet poistamaan kirouksen hänen +elämästään. Siinä hurjassa vauhdissa hän menetti malttinsa ja älynsä. +Hän ei nähnyt mitään muuta kuin hulmuavat hiukset ja hurjat silmät. Hän +pääsi aivan lähelle häntä ja ojensi kätensä tarttuakseen toiseen. +Silloin takertuivat hänen siipensä metsähisen siipiin, ja metsänemännän +siivet olivat vahvemmat, mestarin siivet halkesivat ja särkyivät +kerrassaan, hän itse pyörähti nurinniskoin ja suistui alas, tietämättä +mihin. + +Kun hän tuli tajuihinsa, niin hän makasi oman torninsa katolla, +särkynyt lentokone vieressä. Hän oli lentänyt suoraan omaa myllyään +vastaan; myllyn siivet olivat tarttuneet häneen, kiepauttaneet häntä +pari kertaa ympäri ja paiskanneet sitten torninkatolle. + +Se oli sen leikin loppu. + +Kevenhülleristä tuli nyt taas epätoivon mies. Rehellinen työ inhotti +häntä, ja kummitusvehkeitä hän ei uskaltanut käyttää. Jos hän vielä +tekee jonkun ihmetyön ja on pakotettu sen hävittämään, niin hänen +sydämensä murtuu surusta. Ja jollei hän sitä tuhoa, niin hän tulee +hulluksi ajatellessaan, ettei voi hyödyttää sillä toisia. + +Hän etsi kisällinreppunsa ja kyhmysauvansa, antoi myllyn jäädä siihen +semmoisenaan ja päätti lähteä etsimään metsänemäntää. + +Hän hankki hevoset ja rattaat, sillä hän ei ollut enää nuori eikä keveä +jaloistaan. Ja kerrotaan, että kun hän tuli metsään, hän astui pois +ajopeleistä, meni viitaan ja alkoi huutaa viidakon vihreähelmaa. + +"Metsänemäntä, metsänemäntä, minä Kevenhüller, Kevenhüller, täällä +huudan! Tulkaa, tulkaa!" Mutta hän ei tullut. + +Niillä matkoillaan hän joutui Ekebyhyn, muutamia vuosia ennen kuin +majurinrouva sieltä karkotettiin. Siellä otettiin hänet hyvin vastaan, +ja sinne hän jäi. Ja kavaljeerien sarja lisääntyi nyt pitkällä, +vahvalla ritarimiehellä, reippaalla herralla, joka piti puolensa +oluthaarikan ääressä ja metsästysretkillä. Hänen lapsuutensa muistot +palasivat, hän salli nimitellä itseään kreiviksi, ja hän tuli yhä +enemmän saksalaisen ryöväriparonin muotoiseksi: suuri kotkannokka, +karskit kulmakarvat, täysparta, joka oli leuan alta suippo, ja viikset +kopeasti yläkiverät. + +Hän oli kavaljeeri kavaljeerien vertainen eikä ollut parempi kuin +muutkaan tuossa joukossa, jota kansa uskoi majurinrouvan valmistavan +paholaiselle. Hänen tukkansa harmaantui ja aivonsa uinahtivat. Niin +vanha hän jo oli, ettei hän enää saattanut nuoruutensa urotekoja +uskoakaan. Ei hän ollut se mies, jolla oli salaiset tiedot. Ei hän +ollut tehnyt niitä itsestään kulkevia vaunuja eikä lentokonetta. Oi ei; +pelkkää kaskua, pelkkää kaskua! + +Mutta sitten kävi niin, että majurinrouva karkotettiin Ekebystä, ja +kavaljeerit tulivat suuren kartanon isänniksi. Silloin alkoi +elämöiminen, jolle ei maassa vertaa. Myrsky nousi ja temmelsi yli maan; +kaikki vanha hullutus puhkesi nuoruuden raivolla, kaikki paha joutui +liikkeeseen, kaikki hyvä vapisi -- ihmiset taistelivat maan päällä, ja +henget taivaassa. Sudet tulivat Dovrelta noita-akka selässä, +luonnonvoimat pääsivät valloilleen, ja Ekebyhyn tuli metsänemäntä. + +Kavaljeerit eivät häntä tunteneet. He luulivat, että hän oli köyhä ja +ahdistettu nainen, jonka julma anoppi oli syössyt epätoivoon. He +antoivat hänelle turvaa, kunnioittivat häntä kuin kuningatarta ja +rakastivat häntä kuin lapsukaista. + +Kevenhüller yksin tiesi, kuka hän oli. Ensin hän kyllä oli ollut yhtä +sokea kuin muutkin. Mutta eräänä päivänä oli naisella vihreältä +läikehtivä silkkipuku, ja kun hänellä oli se yllään, tunsi Kevenhüller +hänet taas. + +Siellä hän istui silkissä lekottaen Ekebyn parhaimmalla sohvalla, ja +vanhat herrat palvelivat häntä kuin narrit. Yksi oli kokki, toinen +kamaripalvelija, kolmas esilukija, joku oli hovisoittaja, joku +hovisuutari: kaikki he olivat valinneet osansa. + +Sairas hän muka oli, tuo häijynnahka, menninkäinen; mutta kyllä +Kevenhüller tiesi, miten sen taudin laita oli. Kuningatar kujeili vain +heidän kustannuksellaan, sellainen hän oli. + +Hän varoitti kavaljeereja kavahtamaan häntä. "Katsokaa noita pieniä +teräviä hampaita", hän sanoi, "ja noita villejä, loistavia silmiä. Hän +on metsänemäntä -- kaikki paha on liikkeellä tänä kamalana aikana. Minä +sanon teille, hän on metsänemäntä, tullut tänne turmioksemme. Minä olen +nähnyt hänet ennenkin." + +Mutta kun Kevenhüller näki metsänemännän ja tunsi hänet, valtasi hänet +työnhalu. Hänen aivonsa alkoivat palaa ja kiehua, hänen sormiaan +pakotti halu kouristaa vasaraa ja viilaa; hän ei voinut taistella +itseänsä vastaan. Katkerin mielin hän veti ylleen työtakin ja sulkeutui +vanhaan työkalupajaan, joka nyt oli hänen verstaansa. + +Silloin kävi Ekebystä yli Vermlannin huuto: + +"Kevenhüller on ryhtynyt työhön." + +Ja henkeä pidättäen kuunneltiin vasaran kalsketta, viilan kirskutusta +ja palkeen puhkinaa suljetusta pajasta. + +Uusi ihmetyö on näkevä päivänvalon. Mimmoinen se mahtaa olla? Opettaako +hän nyt käymään veden päällä, vai menemään tikapuilla otavaan? + +Mikään ei ole mahdotonta sellaiselle miehelle. Omin silmin on nähty +hänen vaununsa huristavan katuja pitkin. Hänellä on metsänemännän +lahja: mikään ei ole hänelle mahdotonta. + +Eräänä yönä, lokakuun ensimmäisenä tai toisena, oli hänen ihmetyönsä +valmis. Hän tuli työpajasta kantaen sitä käsillään. Se oli pyörä, joka +hyrräsi lakkaamatta ympäri; kun se käännähti, loistivat värttinät kuin +tuli, ja siitä läksi valoa ja lämpöä. Kevenhüller oli tehnyt auringon. +Kun hän toi sitä pajasta, niin tuli yö niin valoisaksi, että varpuset +alkoivat tirskutella ja pilvet hehkua aamuruskoa. + +Se oli kerrassaan mainio keksintö. Ei enää pimeää eikä pakkasta +maailmassa. Häntä huimasi, kun hän sitä ajatteli. Päivän aurinko +nousisi ja laskisi edelleen, mutta sen kadottua loimuaisivat hänen +tuhannet ja tuhannet tulipyöränsä yli maan, ja ilma väreilisi lämpöä +kuin kuumimpina kesäpäivinä. Silloin korjataan kypsiä satoja +sydäntalven tähtitaivaan alla; mansikat ja puolukat puhkevat metsämäkiä +kaiken vuotta; jää ei koskaan kytke vettä. + +Kun nyt uusi keksintö oli valmis, niin se oli luova uuden maan. Hänen +tulipyöränsä oli oleva köyhäin turkki ja kaivosmiesten aurinko. Se +antaa käyttövoiman tehtaille, elämän luonnolle, uuden, rikkaan ja +onnellisen olon ihmiskunnalle. Mutta samassa hän kuitenkin tiesi, että +kaikki se oli unelmaa ja ettei metsänemäntä koskaan salli hänen +monistaa tulipyöräänsä. Ja vihassaan ja kostonhimossaan hän päätti +hänet tappaa, ja niinpä hän ei tiennyt, mitä oikein teki. + +Hän meni päärakennukselle ja asetti tulipyöränsä aivan eteisen +portaiden nurkkaan. Hänen aikeensa oli sytyttää talo tuleen ja polttaa +metsähinen sinne. + +Sitten hän meni takaisin pajaansa ja kuunteli siellä hiljakseen. + +Kohta alettiin kartanolla huutaa ja kirkua. Nyt rupesi ilmenemään, että +suuri urotyö oli tehty. + +Niin, juoskaa te, huutakaa, läpätkää! Nyt se palaa taloon, +metsänemäntä, se, jota te silkillä hyllyttelitte. + +Kääntelehtiikö se tuskissa, pakeneeko liekkejä huoneesta huoneeseen? +Ah, miten vihreä silkki loimuaa liekeissä ja miten liekit leikkivät +upeassa tukassa! Rohkeutta, liekit, huimaa rohkeutta, vangitkaa hänet, +pistäkää hänet tuleen. Noita-akat palavat! Älkää pelätkö hänen +loitsujansa, liekit! Antakaa hänen palaa! Onhan olemassa mies, jonka on +täytynyt palaa hänen tähtensä kaiken ikänsä. + +Kellot läppäsivät, vaunut ratisivat, ruiskut vedettiin pihalle, vettä +pumputtiin letkuilla järvestä, väkeä riensi paikalle kaikista kylistä. +Oli huutoa, voivotusta ja käskyjä, katot suistuivat sisään; rätisi ja +jyrisi hirmuinen tulipalo. Mutta mikään ei häirinnyt Kevenhülleriä. Hän +istui hakkuupölkyllä käsiään hykerrellen. + +Sitten hän kuuli jyrinän kuin taivas olisi luhistunut, ja riemuissaan +hän hypähti pystyyn. "Nyt se on tehty", hän huudahti. "Nyt hän ei +pelastu, nyt hän on sortunut hirsien alle tai palanut liekkeihin. Nyt +se on tehty." + +Ja hän ajatteli Ekebyn kunniaa ja mahtia, joka täytyi uhrata näin, että +metsänemäntä saataisiin pois maailmasta. Ajatteli ihania saleja, joissa +oli asunut niin runsas riemu, huoneita, jotka olivat kajahdelleet ilon +muistoja, pöytiä, jotka olivat notkuneet herkkuruokien alla, kalliita, +vanhoja huonekaluja, hopeita ja porsliineja, joita ei voi hankkia +takaisin... + +Ja yht'äkkiä hän hyppäsi kirkaisten pystyyn. Hänen tulipyöränsä, hänen +aurinkonsa, malli, josta kaikki oli tuleva, eikö hän ollut pistänyt +sitä portaiden alle, sytyttääkseen tulipalon! + +Kevenhüller oli kauhusta kivettynyt ja halveksi itseänsä. + +"Olenko minä hullu?" hän sanoi. "Miten minä voin olla sellainen?" + +Samassa aukeni pajan hyvin suljettu ovi, ja vihreähelma astui sisään. + +Metsänemäntä seisoi kynnyksellä hymyilevänä ja kauniina. Hänen +vihreässä verhossaan ei ollut vikaa, ei tahraa, ei ollut palonkäry +tarttunut hänen tuuheaan tukkaansa. Hän oli sellainen, jollaisena +Kevenhüller oli nähnyt hänet Karlstadin torilla, nuoruutensa päivinä; +pedon häntä laahasi hänen jalkojensa välissä, ja hän toi metsän kaiken +huimuuden ja tuoksun matkassaan. + +"Nyt Ekeby palaa", hän sanoi nauraen. + +Kevenhüller kohotti moukarin ja aikoi iskeä sen hänen päähänsä, mutta +silloin hän näki, että metsällisellä oli kädessään hänen tulipyöränsä. + +"Katsopas, mitä sinulle pelastin", hän sanoi. + +Kevenhüller heittäysi hänen eteensä. "Sinä särjit minun vaununi, sinä +musersit minun siipeni ja sinä tuhosit minun elämäni. Sääli, armahda +minua!" + +Metsänemäntä keikahti höyläpenkille ja istuutui siihen, yhtä nuorena ja +veitikkamaisena kuin silloin kun Kevenhüller näki hänet ensi kerran +Karlstadin torilla. + +"Huomaan sinun tietävän, kuka minä olen", hän sanoi. + +"Minä tiedän ja olen aina tietänyt, kuka sinä olet", sanoi miesraukka, +"sinä olet nerous. Mutta vapauta nyt minut! Ota lahjasi pois minulta! +Ota pois ihmetöiden lahjat! Anna minun olla tavallinen ihminen! Miksi +sinä vainoat minua? Miksi sinä tuhoat minut?" + +"Hullu", sanoi metsänemäntä. "Milloinkaan en ole tahtonut sinulle +mitään pahaa. Minä annoin sinulle suuren palkinnon; mutta voin sen +ottaa poiskin, jollei se sinua miellytä. Mutta harkitse tarkoin! Sinä +kadut vielä." + +"En, en", huudahti Kevenhüller, "ota pois minulta ihmetöiden voima!" + +"Ensin sinun täytyy hävittää tämä", sanoi metsänemäntä ja heitti +tulipyörän hänen eteensä lattialle. + +Kevenhüller ei epäröinyt. Hän huitaisi moukarilla kimaltavaa +tuliaurinkoa, joka oli vain ilkeä velhon kalu, kun sitä ei saanut +käyttää tuhansien hyödyksi. Kipunat sinkosivat ympäri huonetta, sirut +ja tulenliekit tanssivat hänen ympärillään, ja pian oli hänen +viimeinenkin ihmelaitteensa muruina. + +"Niin, no minä otan nyt siis lahjani sinulta", sanoi metsänemäntä. + +Kun hän seisoi jo menossa ovelle ja ulkoa virtasi tulipalonhohde +häneen, katsahti Kevenhüller häneen viimeisen kerran. + +Kauniimmalta kuin milloinkaan hän näytti miehestä nyt, eikä enää +ilkeältä: vain ankaralta ja ylevältä. + +"Hullu", sanoi metsänemäntä. "Kielsinkö mitenkään antamasta muiden +monistaa töitäsi? Mitä minä muuta tahdoin kuin varjella neroa +käsityöläisen toimelta." + +Ja hän meni. Kevenhüller tuli pariksi päivää sekapäiseksi. Sittemmin +hän taas tuli tavalliseksi ihmiseksi. + +Mutta hourupäissään hän oli polttanut Ekebyn. Yksikään ihmisistä ei +kuitenkaan vahingoittunut. Silti suretti kavaljeereja suuresti, että +tuon vieraanvaraisen kodin piti kärsiä heidän aikanaan niin paljon +vahinkoa. + +Oi te myöhäisten aikain lapset, olisinpa minä tai te kohdanneet +Karlstadin torilla metsänemännän! Luuletteko, etten minä olisi juossut +metsään huutamaan: "Metsänemäntä, metsänemäntä, minä se olen, +Kevenhüller, Kevenhüller!" Mutta kukapa näkee hänet enää nykyaikaan? +Kuka meidän päivinämme valittaa saaneensa liiaksi hänen lahjojaan? + + + + +Yhdeskolmatta luku + +BROBYN MARKKINAT + + +Lokakuun ensimmäisenä perjantaina alkavat suuret markkinat, jotka +kestävät kahdeksan päivää. Se on syksyn suuri juhla. Sen edellä +teurastetaan ja leivotaan joka pirtissä; uudet talvipuvut valmistuvat +pantaviksi ylle ensi kertaa; juhlaruoat -- sellaiset kuin köyhänhanhi +ja juustokaakku -- seisovat pöydällä päivät päästään; paloviinamäärät +lisätään kaksin verroin; työ lepää. On juhla jokaisessa talossa. +Palvelijat ja työväki saavat silloin palkkansa ja pitävät pitkiä +neuvotteluja, mitä he ostavat markkinoilta. Pitkämatkaisia tulee +pienissä ryhmissä tietä pitkin reppu selässä ja sauva kädessä. Monet +ajavat karjaansa markkinoille. Pienet, itsepäiset mullikat ja vuohet, +jotka pysähtyvät mäessä ja päkistävät etujaloin vastaan, tuottavat +aika harmia omistajalle ja suurta hauskuutta katselijoille. +Herraskartanoiden vierashuoneet ovat täynnä rakkaita vieraita; uutisia +kerrotaan ja karjan ja tavaran hinnoista pakistaan. Lapset uneksivat +markkinaleluista ja markkinarahoista. + +Ja ensimmäisenä markkinapäivänä -- miten väkeä silloin nousta +kuhiseekaan Brobyn mäkiä avaralle markkinakentälle! Kojut on +pystytetty, kojut joihin kaupungin kauppiaat ovat levittäneet +tavaransa, kun taas taalalaiset ja länsigöötalaiset ovat +pinonneet tavaransa loppumattomille tiskiriveille, joiden valkeat +telttakatot lepattavat. Nuorallatanssijoita, posetiivareita ja +sokeita viulunsoittajia siellä on viljalti, samoin ennustajia, +karamellinkauppiaita ja viinakapakoita. Kojujonon taakse on savi- ja +puuastioita ladottu riviin. Sipulia ja piparjuurta, omenia ja +päärynöitä tarjoilevat suurten kartanoiden puutarhurit kaupaksi. Suuria +maaneliöitä anastavat ruskeanpunaiset, kirkkaiksi tinatut kupariastiat. + +Markkinoista huomaa kuitenkin, että Svartsjössä ja Brossa ja Löfvikissä +ja muissa Lövenin pitäjissä on puute: kauppa käy huonosti kojuissa ja +tiskien ääressä. Eniten liikettä on eläintorilla, sillä monen täytyy +myydä sekä lehmänsä että hevosensa tullakseen itse toimeen yli talven. +Siellä häärätään myös hurjassa, jännittävässä hevosenvaihdossa. + +Hauskaa on Brobyn markkinoilla. Jos on vain rahaa pariin ryyppyyn, niin +kyllä on rohkeutta. Eikä se viina saa pelkästään iloa aikaan: kun +ihmiset tulevat yksinäisistä metsätaloista markkinakentälle +lainehtivaan ihmisjoukkoon ja kuulevat huutavan, nauravan markkinaväen +melun, niin he ikään kuin jo juopuvat ilosta, hurjistuvat pauhaavasta +markkinaelämästä. + +Kyllähän tehdään paljon kauppaakin niin suuressa joukossa, mutta se on +tuskin pääasia. Tärkeintä on saada mukaansa parvi sukulaisia tai +ystäviä kärryille ja tarjota hänelle lammasmakkaraa, köyhänhanhea ja +viinaa tai houkutella tyttö ottamaan lahjaksi virsikirja ja silkkihuivi +tai mennä katsomaan pienokaisille markkinatuliaisia. + +Kaikki ne, joiden ei ole täytynyt jäädä kotiin hoitamaan taloa ja +karjaa, ovat tulleet näille Brobyn markkinoille. Siellä on Ekebyn +kavaljeerit ja Nygårdin metsäkulmalaiset, Norjan hevoskauppiaat, +pohjoisten metsien suomalaiset, maantien mustalaiset. + +Joskus tuo pauhaava meri painautuu yhteen pyörteeseen, joka kieppuu +huimissa kaarteissa jonkin keskipisteen ympäri. Kukaan ei tiedä, mitä +on sisimpänä, ennen kuin pari poliisia tunkeutuu joukon läpi tekemään +lopun tappelusta tahi nostamaan pystyyn kaatuneet rattaat. Ja +seuraavassa tuokiossa on uusi väen kihinä kauppamiehen ympärillä, joka +kinastelee sukkelan maalaistytön kanssa. + +Sitten -- keskipäivän tienoissa alkaa se suuri tappelu. Talonpojat ovat +huomanneet, että länsigöötalaisten kyynärkepit ovat liian lyhyet, ja +siitä sukeutuu ensin riitaa ja rähinää heidän tiskiensä ympärillä; +sitten joudutaan käsirysyyn. Sen arvaa jokainen, että monelle, joka ei +niihin aikoihin nähnyt muuta kuin kurjuutta ja hätää, oli ikään kuin +riemu vähän iskeä, sama sitten ketä tai mitä. Ja heti kun vahvat ja +tappelunhaluiset näkevät nujakan käynnissä, kapaisevat he paikalle joka +taholta. Kavaljeerit aikovat juuri murtautua joukkoon rakentamaan +omalla tavallaan rauhaa, ja Taalain miehet kiiruhtavat auttamaan +länsigöötalaisia. + +Forsin vahva Maunu on leikissä innokkain. Humalassa hän on ja vihainen; +nyt hän on suistanut maahan erään länsigöötalaisen ja alkanut löylyttää +häntä, mutta tämän hätähuudot kuullessaan juoksevat maanmiehet avuksi +ja koettavat pakottaa vahvaa Maunua laskemaan heidän toverinsa irti. +Silloin kaataa vahva Maunu kangaspakat maahan tiskiltä ja tempaa itse +tiskilevyn, joka on kyynärän leveä ja kahdeksan kyynärää pitkä ja +naulattu paksuista lankuista, ja alkaa sillä aseella huitoa. + +Hän on hirmuinen mies, se vahva Maunu. Hän se potkaisi koko seinän +pellolle Filipstadin poliisiputkasta, hän se nostaa veneen vedestä ja +kantaa sen hartioillaan. Voipa nyt arvata, että kun hän alkaa raskaalla +tiskillä huitoa ympärilleen, niin koko kansa kaikkoaa ja +länsigöötalaiset myös. Mutta vahva Maunu tulee jäljestä huitoen +ympärilleen raskaalla levyllä. Nyt hän ei piittaa enää ystävistä eikä +vihamiehistä: hän vain tahtoo jotakuta lyödä, kun sai kerran aseen. + +Rahvas pakenee häntä kauhuissaan. Miehet ja naiset juoksevat ja +kirkuvat. Mutta miten voivat paeta naiset, joilla useilla on lapsi +helmoissaan? Kojut ja kärryt ovat heidän tiellään, härät ja lehmät, +jotka ovat melusta hurjistuneet, estävät heitä pääsemästä pakoon. + +Erääseen sopukkaan kojujen väliin on sulloutunut joukko naisia, ja tätä +kohti hyökkää nyt jättiläinen. Eikö tuolla keskellä akkaparvea seiso +Länsi-Göötan mies? Hän kohottaa levyn ja antaa sen humahtaa. Kalvaan, +tyrmistävän tuskan vallassa ottavat naiset hyökkäyksen vastaan, painuen +kuuruun tappavan iskun alla. + +Mutta kun levy lankeaa viuhuen heitä kohti, murtuu sen voima erään +miehen kohotettuihin käsivarsiin. Se mies ei painunut maahan, vaan +kohosi yli joukon, se mies oli vapaaehtoisesti ottanut vastaan iskun, +pelastaakseen niin monta kuolemasta. Vaimot ja lapset ovat +vahingoittumatta. Mies on murtanut lyönnin hurjan voiman, mutta hän +makaakin nyt maassa tiedottomana. + +Vahva Maunu ei nosta enää lankkuansa hyökätäkseen. Hän on nähnyt miehen +katseen juuri silloin, kun levy kohtasi hänen päälakensa, se hänet +lamasi kerrassaan. Hän antoi itsensä sitoa ja viedä pois vastarintaa +tekemättä. + +Mutta kiitävää vauhtia leviää markkinoilla huhu, että vahva Maunu on +tappanut Lennart-kapteenin. Kerrotaan, että hän, joka oli ihmisten +ystävä, kuoli pelastaakseen naiset ja turvattomat lapset. + +Ja aivan hiljaiseksi tulee avara kenttä, jossa äsken pauhasi elämä +hurjimmassa vauhdissaan, kauppa pysähtyy, tappelu taukoaa, pidot +ruokakirstujen ympärillä loppuvat, turhaan houkuttelevat +nuorallatanssijat katsojia. + +Kansan ystävä on kuollut, kansaa on kohdannut suru. Vaieten virtaavat +kaikki paikalle, mihin hän kaatui. Hän makaa suorana, aivan tunnotonna; +haavaa ei näy, mutta pääkallo näyttää olevan litistynyt. + +Jotkut miehet nostavat hänet varovasti tiskille, joka jäi +jättiläiseltä. He ovat huomaavinaan, että hän elää vielä. + +"Mihin me hänet viemme?" he kysyvät toisiltaan. + +"Kotiinsa", vastaa joukosta tuima ääni. + +Oi, niin, hyvät kuomat, kantakaa hänet kotiin. Nostakaa hänet +hartioillenne ja kantakaa hänet kotiin. Hän on ollut Jumalan +leikkipallo, hän on ajelehtinut kuin höyhen Hänen henkensä +tuulahduksessa. Kantakaa nyt hänet kotiin! + +Haavoitettu pää on levännyt vankilan kovalla lavitsalla, latojen +olkikuvoilla. Antakaa sen nyt päästä kotiin ja levätä pehmoisella +tyynyllä! Hän on kärsinyt syyttömästi häpeätä ja vaivaa, hänet on +ajettu pois oman kotinsa ovelta. Harhaileva pakolainen hän on ollut, +Jumalan teitä matkaava sikäli mikäli niille sattui, mutta hänen +kaipuunsa maa oli koti, jonka ovet Jumala oli häneltä sulkenut. Kenties +on koti nyt avoinna sille, joka on kuollut naisia ja lapsia +pelastaakseen. + +Nyt ei hän tule rikollisena, jota hoippuvat juomaveikot taluttavat: +häntä saattaa sureva kansa, jonka majoissa hän on asunut sen +kärsimyksiä helpottaakseen. Kantakaa hänet nyt kotiin! + +Ja he tekevät niin. Kuusi miestä nostaa tiskin, jolla hän makaa, +olkapäilleen ja kantaa hänet pois markkinakentältä. Missä he kulkevat, +väistyvät ihmiset sivulle ja seisovat hiljaa: miehet paljastavat +päänsä, ja naiset kyykistävät niinkuin kirkossa, kun Jumalan nimeä +mainitaan. Monet itkevät ja pyyhkivät silmiään; toiset alkavat puhua, +millainen mies hän oli ollut, niin hyvä, niin iloinen, niin nokkela +neuvoissaan, ja niin hurskas. Merkillistä on myös nähdä, että kun yksi +kantajista väsyy, tulee heti toinen aivan hiljaa ja sijoittaa olkansa +levyn alle. + +Niinpä viedään Lennart-kapteenia senkin paikan ohi, jossa kavaljeerit +seisovat. + +"Pitänee mennä huoltamaan, että hän joutuu kunnolla kotiin", sanoo +Beerencreutz ja jättää paikkansa tiepuolessa, mennäkseen joukon mukana +Helgesäteriin. Moni seuraa hänen esimerkkiään. + +Markkinakenttä tulee kuin autioksi: väki menee Lennart-kapteenin kanssa +Helgesäteriin. Täytyyhän huoltaa, että hän pääsee kotiin. Kaikki +välttämätön mikä piti ostaa saa jäädä sillensä; markkinatuomiset +pienokaisille unohtuvat, virsikirjan kauppa jää iäksi kesken, +silkkihuivi, joka välkkyi tytön silmissä, saa jäädä tiskille. Kaikkien +täytyy mennä huoltamaan, että Lennart-kapteeni pääsee kotiin. + +Kun saatto tulee Helgesäteriin, on talo hiljainen ja autio. Taas +paukkuvat everstin nyrkit suljettuun oveen. Kaikki palvelijat ovat +markkinoilla; kapteeninrouva yksin on kotona. Hän se nyt avaakin. + +Ja hän kysyy kuten kerran ennenkin: + +"Mitä te tahdotte?" + +Johon eversti vastaa, kuten kerran ennenkin: + +"Me tuomme tänne sinun miestäsi." + +Rouva katsoo everstiä, joka seisoo siinä jäykkänä ja vahvana kuten +aina. Rouva katsoo kantajia, jotka itkevät hänen takanaan, ja koko +pitkää rahvasjoukkoa. Hän seisoo portailla ja katsoo satoihin itkeviin +silmiin, jotka tuskaisesti tuijottavat häneen. Viimein hän katsoo +mieheen, joka makaa suorana paareilla, ja hän painaa käden sydämelleen. + +"Nuo ovat hänen kasvonsa", hän mutisee. + +Muuta kysymättä hän kumartuu, vetää pois salvan, aukaisee ovet seppo +selälleen ja menee sitten muiden edellä makuuhuoneeseen. + +Everstiä ja kapteeninrouvaa autetaan aukaisemaan kahden maattavaa +sänkyä ja pudistamaan patjaa, ja sitten sijoitetaan Lennart-kapteeni +taas nukkumaan pehmeille untuville ja valkealle hurstille. + +"Elääkö hän?" kysyy rouva. + +"Elää", vastaa eversti. + +"Onko toivoa?" + +"Ei. Ei mitään voida enää." + +On hetkinen hiljaista, sitten pälkähtää rouvan päähän ajatus: + +"Itkevätkö nuo kaikki hänen tähtensä?" + +"Itkevät." + +"Mitä hän sitten on tehnyt?" + +"Viimeksi hän antoi vahvan Maunun lyödä itsensä kuoliaaksi, +pelastaakseen naiset ja lapset kuolemasta." + +Rouva istuu taaskin hetkisen hiljaisena ja miettien. + +"Millaiset kasvot hänellä oli, eversti, kun hän tuli kotiin kaksi +kuukautta sitten?" + +Eversti säpsähtää. Nyt hän ymmärtää, nyt hän vasta ymmärtää. + +"Göstahan oli hänet maalannut." + +"Siispä suljin minä kavaljeerien koiruuden vuoksi häneltä hänen kotinsa +oven. Kuinka siitä vastaatte, eversti?" + +Beerencreutz kohautti leveitä hartioitaan. + +"Minulla on paljon vastattavaa." + +"Mutta minä tarkoitan, että tämä lie pahinta, mitä olette tehnyt." + +"Niinpä en ole koskaan kulkenutkaan raskaampaa tietä kuin tänään tänne +Helgesäteriin. Muuten, vielä on kaksi, jotka ovat tähän asiaan +vikapäitä." + +"Ketkä ne ovat?" + +"Sintram on toinen, toinen hyvä serkkuseni itse. Serkku on ankara +nainen. Minä tiedän, että moni on koettanut puhua serkulle hyvää hänen +miehestään." + +"Se on totta", vastaa kapteeninrouva. + +Sitten hän pyytää kertomaan Brobyn juomingeista. + +Eversti kertoo kaikki niin hyvin kuin muistaa, ja rouva kuuntelee +hiljaa. Lennart-kapteeni makaa yhä tiedottomana sängyssä. Huone on +täpösen täynnä itkeviä; kukaan ei edes ajattele sulkea pihalle tätä +murheellista joukkoa. Kaikki ikkunat ovat auki, kaikki huoneet, +portaat, eteiset ovat täynnä hiljaisia, tuskaisia ihmisiä, koko +pihankin ne täyttävät sankoin joukoin. Kun eversti vaikenee, korottaa +kapteeninrouva äänensä ja sanoo: + +"Jos täällä on joku kavaljeeri, niin pyydän häntä poistumaan. Minun on +vaikea nähdä heitä mieheni kuolinvuoteen ääressä." + +Sanaakaan sanomatta nousee eversti silloin ja poistuu. Samoin +tekevät myös Gösta Berling ja ne muut kavaljeerit, jotka saattoivat +Lennart-kapteenia. Kansa väistyy arasti sivulle tuon pienen, +nöyryytetyn miesjoukon edestä. + +Heidän poistuttuaan sanoo kapteeninrouva: "Tahtoisiko kukaan, joka on +nähnyt miestäni tällä aikaa, sanoa, missä hän on oleskellut ja mitä hän +on tehnyt?" + +Silloinpa he alkavat todistaa Lennart-kapteenista hänen vaimolleen, +joka ei ollut häntä tuntenut oikein, vaan kovettanut ankaruudessaan +sydämensä. Nyt kaikuu taas vanhojen hymnien kieli. Puhuvat miehet, +jotka eivät koskaan ole lukeneet muuta kuin raamattua. Jobin kirjan +kuvakielellä, patriarkkain aikaisilla sanankäänteillä he haastavat +Jumalan matkamiehestä, joka käveli ympäri maata auttamassa kansaa. + +Menee aikaa ennen kuin he ovat puhuneet loppuun. Hämärän ja illan +tullessa he seisovat yhä vielä puhumassa: toinen toisensa jälkeen astuu +ja kertoo vainajasta hänen vaimolleen, joka ei ollut tahtonut kuulla +hänen nimeäänkään mainittavan. + +Siellä on sellaisia, jotka tietävät, että hän oli tullut ja tavannut +heidät tautivuoteella ja parantanut heidät. Siellä oli hurjia +tappelupukareja, jotka hän on kesyttänyt. Siellä on murheellisia, joita +hän on virvoittanut, juoppoja, jotka hän on pakottanut raittiiksi. +Kaikki, kuka tahansa, joka oli joutunut sietämättömään hätään, oli vain +lähettänyt sanan Jumalan matkamiehelle, ja hän oli osannut auttaa, +ainakin hän oli herättänyt uskoa ja toivoa. + +Koko illan kaikuu hymnien kieli sairashuoneessa. + +Ulkona pihalla seisovat sankat joukot odottaen loppua. He tietävät, +mitä tuolla sisällä tehdään: se mitä lausutaan äänekkäästi +kuolinvuoteen ääressä, kuiskataan pihalla miehestä mieheen. Kenellä on +vielä sanomista tungeikse esille. "Siinä on yksi joka voi todistaa", +sanotaan, ja annetaan hänelle tilaa. Ja he astuvat esille pimeästä, +lausuvat todistuksensa ja painuvat jälleen pimeään. + +"Mitä rouva nyt sanoo?" kysyvät pihalla olijat, kun joku tulee ulos. +"Mitä hän nyt sanoo, se Hegelsäterin ankara rouva?" + +"Hän loistaa kuin kuningatar, hän hymyilee kuin morsian. Hän on +muuttanut nojatuolin miehensä vuoteen ääreen ja pannut siihen ne +vaatteet, jotka hän on kapteenille itse kutonut." + +Mutta sitten tulee väki ihan äänettömäksi. Kukaan ei sitä sano, kaikki +tietävät sen yhtaikaa: "Hän kuolee." + +Lennart-kapteeni avaa silmänsä, näkee ja näkee kylliksi. + +Hän näkee kodin, rahvaan, vaimon ja lapset, vaatteet ja hän hymyilee. +Mutta hän on herännyt vain kuollakseen. Hän henkäisee, korahuttaa +kerran ja heittää henkensä. + +Silloin vaikenevat kertomukset, mutta joku ääni virittää kuolinvirren. +Kaikki yhtyvät siihen, ja satojen vahvain äänten kantamana laulu nousee +korkeutta kohti. + +Maan jäähyväiset lähtevälle sielulle. + + + + +Kahdeskolmatta luku + +METSÄTORPPA + + +Tämä tapahtui monta vuotta ennen kuin kavaljeerit hallitsivat Ekebytä. + +Paimenpoika ja paimentyttö leikkivät metsässä kahden, rakensivat tupia +paasista, poimivat lakkoja, tekivät leppätorvia. Metsässä syntyneitä +olivat molemmat. Metsä oli heidän kotinsa ja herrashovinsa. Kaiken +metsäisen kanssa he elivät hyvässä sovussa, kuten ollaan sovussa +palvelijain ja kotieläinten kanssa. + +Pienokaisista oli ilves ja kettu heidän koiriaan, kärppä heidän +kissansa, jänis ja orava olivat heidän nautakarjaansa, huuhkajat ja +teerit istuivat heidän lintuhäkissään, kuuset olivat heidän +palvelijoitaan, ja nuoret koivut vieraita heidän pidoissaan. He +tiesivät hyvin luolan, jossa kyykäärmeet makasivat yhdessä vyyhdessä +talvilevossa, ja uidessaan he olivat nähneet tarhakäärmeen uivan heitä +kohti kirkkaassa vedessä; mutta he eivät pelänneet käärmettä eivätkä +haltijaa, nehän olivat metsähisiä, ja metsä oli heidän kotinsa. Siellä +ei mikään voinut heitä pelottaa. + +Syvällä metsässä oli torppa, jossa poika asui. Sinne johti mäkinen +polku, vuoret kohosivat joka puolella ja pimensivät auringon, pohjaton +räme oli lähellä ja henki kaiken vuotta hallaista sumua. Ei näyttänyt +tasangon väestöstä sellainen asunto houkuttelevalta. + +Paimenpoika ja paimentyttö aikoivat kerran mennä yksiin ja asuskella +siellä metsätorpassa ja elää kättensä työllä. Mutta ennen kuin he +pääsivät naimisiin, kohtasi maata sodan onnettomuus, ja poika otti +soturin pestin. Hän palasi kotiin kyllä haavoitta ja ehjin jäsenin, +mutta elinkautiset merkit oli se matka häneen iskenyt. Liian paljon +maailman pahuutta ja ihmisten julmia elkeitä lähimmäisiään kohtaan hän +oli nähnyt. Hän ei kyennyt enää näkemään hyvää. + +Ensin ei kukaan huomannut hänessä mitään muutosta. Lapsuutensa +rakastetun kanssa hän meni pappilaan kuulutuksille. Ekebyn +metsätorpasta tuli heidän kotinsa, kuten he kauan sitten olivat +sopineet, mutta siinä kodissa ei viihtynyt ilo. + +Vaimo katsoi miestään kuin ventovierasta. Siitä lähtien kun mies oli +palannut sodasta ei hän ollut voinut häntä käsittää. Mies nauroi +karkeasti ja puhui vähän. Vaimo pelkäsi häntä. + +Mies ei tehnyt suinkaan kiusaa eikä vahinkoa, ja hän oli ahkera +työmies. Kuitenkin hänestä pidettiin vähän, sillä hän uskoi kaikista +pahaa. Itse hän tunsi olevansa kuin vihattu muukalainen. Nyt olivat +metsän elävät hänen vihollisiaan. Vuori, joka sumensi auringon, ja +räme, joka henki sumua, olivat hänen vainoojiaan. Metsä on kamala +asunto sille, joka hautoo pahoja ajatuksia. + +Valoisia muistoja kootkoon se, joka halaa asua erämaissa! Muuten hän +näkee vain murhaa ja väkivaltaa kasvien ja eläinten keskuudessa, +niinkuin ennen näki ihmisten suhteissa. Hän odottaa pahaa kaikesta mitä +tiellään kohtaa. + +Ei voinut Jan Hök, sotamies, selittää, mitä häneltä puuttui, mutta hän +huomasi, ettei mikään hänelle oikein onnistunut. Vähän viihdytystä +tarjosi koti. Pojista, jotka siellä varttuivat, tuli vahvoja mutta +hurjia. Karaistuneita ja rohkeita miehiä he olivat, mutta hekin +sotajalalla jokaisen kanssa. + +Hänen vaimoaan houkutteli suru tutkimaan erämaan salaisuuksia. Rämeeltä +ja viidakoista hän etsi terveyttä tuottavia yrttejä. Manalaisten elämää +hän aprikoi, ja hän tiesi, mikä uhri heitä miellytti. Hän osasi +parantaa tauteja ja antaa hyviä neuvoja niille, joita rakkauden suru +vaivasi. Hän tuli loitsutaitoisen maineeseen, ja häntä kartettiin, +vaikka hän oli suurena hyötynä muille. + +Kerran otti vaimo puhellakseen miehensä kanssa tämän huolista. + +"Siitä lähtien kun sinä menit sotaan", hän sanoi, "sinä olet ollut +muuttunut. Mitä ne siellä sinulle tekivät?" + +Silloin kavahti mies pystyyn ja oli vähällä lyödä häntä, ja samalla +tavalla kävi joka kerta kun vaimo puhui sodasta. Hän joutui silloin +hourupään vihan valtaan. Kenenkään hän ei kärsinyt mainitsevan +sota-sanaa, ja pian tuli tietyksi, ettei hän sietänyt puhetta sodasta. +Niinpä kavahtivat ihmiset sellaista puheenaihetta. + +Mutta kukaan hänen sotaveikkonsa ei voinut kertoa hänen tehneen siellä +enemmän pahaa kuin muutkaan. Hän oli taistellut kuin kelpo sotamies +ainakin. Se oli vain tuo hänen näkemänsä kaikenlainen kauheus, mikä oli +pelästyttänyt hänet niin, ettei hän voinut enää nähdä muuta kuin pahaa. +Sodasta johtui kaikki hänen surunsa. Hän ajatteli, että koko luonto +vihaa häntä siksi, että hän oli ottanut osaa moiseen. Ne, jotka +tietävät enemmän, voivat lohdutella itseään sillä, että ovat sotineet +isänmaansa ja kunnian puolesta. Mitä hän sellaisesta tiesi? Hän vain +tunsi, että kaikki vihaavat häntä siksi, että hän oli vuodattanut verta +ja tehnyt vahinkoa. + +Siihen aikaan, jolloin majurinrouva ajettiin pois Ekebystä, asui +mies tuvassaan yksin. Kuollut oli vaimo, ja pojat olivat poissa. +Markkina-aikaan täyttyi metsätorppa kuitenkin vierailla. +Mustatukkaiset, tummaihoiset vintiöt majoittuivat sinne. He viihtyivät +parhaiten sellaisen luona, jota enimmän kammoivat. Pienet +pitkäkarvaiset hevoset kiipesivät silloin metsätietä vetäen kärryjä, +kuormana tinauskaluja, lapsia, riepumyttyjä. Aikaisin vanhentuneet +naiset, joiden kasvot olivat turvonneet tupakoimisesta ja +juopottelusta, ja miehet, joilla oli kalvaat, terävät kasvot ja +jäntevät ruumiit, seurasivat kärryjä. Kun mustalaiset tulivat +metsätorppaan, syntyi siellä huoleton elämä! Viinaa ja kortit ja +äänekkään remun he toivat matkassaan. Varkauksista ja hevosenvaihdoista +ja verisistä tappeluista he tiesivät kertoa. + +Perjantaina alkoivat Brobyn markkinat, ja silloin tapettiin +Lennart-kapteeni. Vahva Maunu, joka antoi surmaniskun, oli metsätorpan +ukon poika. Kun mustalaiset istuivat sunnuntaina iltapuolella torpassa, +ojensivat he siis vanhalle Jan Hökille pulloaan tavallista useammin ja +haastelivat hänen kanssaan vankilaelämästä ja vanginruoasta, sillä +sellaista he olivat usein kokeneet. + +Vanhus istui veistopölkyllä uuninnurkassa ja puhui vähän. Hänen suuret, +kiillottomat silmänsä tuijottivat hurjaa joukkoa, joka täytti pirtin. +Hämärä oli tullut, mutta kuivat puut loimusivat valaisten liedessä. +Rääsyjä, surkeutta ja tuimaa hätää ne valaisivat. + +Silloin avautui ovi aivan hiljaa, ja tupaan astui kaksi naista. Tulija +oli Elisabet-kreivitär, jota seurasi Brobyn papin tytär. Merkilliseltä +näytti vanhuksesta, kun hän, tuo rakastettava ja suloista kauneutta +hehkuva, joutui takkatulen valopiiriin. Hän kertoi pirtissä olijoille, +ettei Gösta Berlingiä ollut nähty Ekebyssä Lennart-kapteenin kuoleman +jälkeen. Kreivitär ja hänen palvelijattarensa olivat samonneet metsässä +etsimässä häntä koko iltapäivän. Nyt hän näki täällä miehiä, jotka +olivat kulkeneet paljon ja tunsivat kaikki polut. Olivatko he nähneet +Gösta Berlingiä? Kreivitär oli tullut levähtämään ja kysymään, olivatko +he nähneet häntä. + +Se oli turha kysymys. Kukaan ei ollut häntä nähnyt. + +He toivat hänelle tuolin. Hän vaipui istumaan ja oli hetkisen aivan +ääneti. Melu tuvassa oli vaiennut. Kaikki katsoivat ja ihmettelivät +häntä. Sitten hän alkoi pelätä tätä hiljaisuutta, hätkähti ja koetti +etsiä vähäpätöistä puheenaihetta. + +Hän kääntyi nurkassa istuvan ukon puoleen. "Muistan kuulleeni, että te +olette ollut sotamiehenä, vaari", hän sanoi. "Kertokaapa jotakin +sodasta!" + +Syntyi kivettynyt hiljaisuus. Ukko istui kuin ei olisi kuullutkaan. + +"Minusta olisi hyvin hauskaa kuulla sodasta sellaisen miehen suusta, +joka on itse ollut siellä", jatkoi kreivitär, mutta lopetti heti, sillä +Brobyn papin tytär pudisti hänelle päätään. Hän puhui varmaankin +sopimattomia. Kaikki läsnäolijat katsoivat häntä, ikään kuin hän olisi +rikkonut sopivaisuuden yksinkertaisinta lakia. Äkkiä eräs +mustalaisvaimo korotti äänensä ja kysyi: + +"Hän on varmaankin entinen Borgin kreivitär?" + +"Niin olen." + +"Se oli toista kuin juosta pitkin metsiä etsimässä hullua pappia. Hyi, +sellaista vaihtokauppaa." + +Kreivitär nousi ja sanoi hyvästi. Hän oli tarpeeksi levännyt. Nainen, +joka oli puhunut, seurasi häntä oven ulkopuolelle. + +"Kreivitär ymmärtää", sanoi hän, "että minun piti sanoa jotakin, sillä +vaarin kanssa ei saa puhua sodasta. Hän ei kärsi koko sanaa. Minä +tarkoitin vain hyvää, nähkääs." + +Kreivitär Elisabet kiiruhti pois, mutta pysähtyi äkkiä. Hän näki +uhkaavan metsän, pimentävän vuoren ja huuruisen lammen. Kauheata mahtoi +olla täällä sen elämä, jonka mieli oli täynnä pahoja muistoja. Hän +sääli vanhusta, joka oli sisällä yksin, tummat kulkurit seuranaan. + +"Neitsyt Anna-Liisa", hän sanoi, "mennään takaisin! Ne olivat hyviä +meille, mutta minä käyttäydyin huonosti. Haluan puhua vanhuksen kanssa +iloisemmista asioista." + +Ja onnellisena, kun oli löytänyt jonkun lohdutettavan, hän meni +takaisin tupaan. + +"Minä luulen", sanoi hän, "että Gösta Berling harhailee täällä metsässä +ja aikoo päättää päivänsä. On sen vuoksi tärkeätä löytää hänet pian ja +estää hänet siitä. Minä ja neitsyeni Anna-Liisa luulimme nähneemme +hänet vilahdukselta, mutta sitten hän katosi silmistämme. Hän kuljeksii +sen vuoren seutuvilla, jolta Nygårdin tyttö heittäytyi rotkoon ja +kuoli. Tulin ajatelleeksi, että minun nyt ei tarvinne mennä hakemaan +apua aina Ekebystä asti. Täällä on monta reipasta miestä, jotka +voisivat ottaa hänet helposti kiinni." + +"Matkaan, miehet!" huudahti mustalaisakka. "Kun kreivitär ei pidä +itseään liian hyvänä pyytääkseen palvelusta metsän kansalta, niin +heidän pitää mennä heti." + +Miehet nousivat heti ja menivät etsimään. + +Vanha Jan Hök istui hiljaa ja tuijotti eteensä kiillottomin silmin. +Pelottavan synkkänä ja kovana hän istui siinä. Nuori rouva ei löytänyt +sanoja hänelle virkkaakseen. Silloin hän näki, että yksi lapsista +makasi sairaana olkikuvolla ja huomasi, että erään naisen käsi oli +kipeä. + +Hän alkoi heti vaalia sairaita. Hän tuli kohta loruavien naisten +hyväksi ystäväksi ja näytätti itselleen pienimmät lapset. + +Tunnin päästä tulivat miehet takaisin. He toivat Gösta Berlingin +sidottuna tupaan. Lattialle takkatulen eteen he laskivat hänet. Hänen +vaatteensa olivat rikki ja likaiset, hänen kasvonsa kurjan näköiset ja +silmänsä hurjat. Kauhea oli hänen retkensä ollut näinä päivinä: +kostealla maalla oli hän maannut, hän oli työntänyt kätensä ja kasvonsa +sammaleeseen ja multaan, kaahaillut yli louhikoiden ja tunkeutunut läpi +tiheimpien viitojen. Vapaaehtoisesti hän ei ollut miehiä seurannut, +mutta he olivat voittaneet ja sitoneet hänet. + +Kun hänen vaimonsa näki hänet sellaisena, niin hän suuttui. Hän ei +päästänyt hänen sidottuja jäseniään, vaan antoi hänen maata lattialla. +Halveksuen hän kääntyi hänestä pois. + +"Millaiselta näytät!" hän sanoi. + +"Sinun silmiesi eteen en aikonutkaan enää tulla", vastasi Gösta. + +"Enkö minä siis olekaan sinun vaimosi? Eikö minulla ole oikeutta +odottaa, että sinä tulet ja uskot minulle surusi? Katkeran tuskaisena +olen minä odottanut sinua nämä kaksi päivää." + +"Minähän olen syypää Lennart-kapteenin kuolemaan. Kuinka olisin voinut +näyttäytyä sinulle? Kuinka olisin tohtinut?" + +"Pelkuri et ole juuri ollut, Gösta." + +"Ainoa hyvä, mitä voin sinulle tehdä, Elisabet, on vapauttaa sinut +itsestäni." + +Sanomaton halveksimus leimahti kreivittären rypistettyjen kulmain alta +Göstaa kohti. + +"Itsemurhaajan vaimoksiko sinä tahdot minut tehdä!" + +Göstan kasvot vääristyivät. + +"Elisabet, mennään ulos hiljaiseen metsään ja puhellaan siellä." + +"Miksi eivät nämä ihmiset saisi meitä kuulla?" huudahti kreivitär +puhuen korkealla äänellä. "Olemmeko me parempia kuin kukaan heistä? +Onko yksikään heistä tuottanut enemmän surua ja vahinkoa kuin me? He +ovat metsän ja maantien lapsia, heitä vihaavat kaikki. Anna heidän +kuulla, miten synti ja suru ajavat Ekebyn hallitsijaakin, kaikkien +rakastamaa Gösta Berlingiä! Luuletko sinä, että sinun vaimosi pitää +itseään heitä parempana -- vai luuletko sinä itse olevasi?" + +Gösta nousi vaivalloisesti kyynäräisilleen ja katsoi häntä leimuavan +uhkamielisesti. "Minä en ole niin kurja kuin sinä luulet." + +Silloin sai Elisabet kuulla näiden kahden päivän vaiheet. Ensimmäisen +vuorokauden harhaili Gösta metsässä tunnontuskien ajamana. Hän ei +voinut sietää ihmisten katseita. Mutta hän ei aikonut kuolla. Hän aikoi +lähteä vieraille maille. -- Sunnuntaina laskihe hän kuitenkin alas +kukkuloilta ja meni Bron kirkolle. Vielä kerran hän tahtoi nähdä +kansan: Löfsjön kihlakunnan köyhän, nälkäisen kansan, jota hän oli +uneksinut saavansa palvella, silloin kun istui Brobyn papin häpeäkeon +vieressä, kansan, jota hän oli ruvennut rakastamaan silloin kun näki +sen yöllä vievän kuollutta Nygårdin tyttöä. + +Jumalanpalvelus oli alkanut, kun hän tuli kirkkoon. Hän pujahti ylös +lehterille ja katsoi sieltä kansaa. Julma tuska valtasi hänet silloin. +Hän olisi tahtonut puhua kansalle, lohduttaa sitä sen köyhyydessä ja +toivottomuudessa. Jospa hän olisi saanut puhua Jumalan huoneessa, niin +hänellä olisi ollut, niin toivoton kuin hän itse olikin, toivon ja +vapahduksen sanat kaikille. + +Silloin hän poistui kirkosta, meni sakaristoon ja kirjoitti sen +kuulutuksen, jonka hänen vaimonsa jo tunsi. Hän oli siinä luvannut, +että Ekebyssä ryhdytään jälleen työhön ja viljaa jaetaan enimmän +tarvitseville. Hän oli toivonut, että hänen vaimonsa ja kavaljeerit +täyttäisivät hänen lupauksensa, kun hän itse oli poissa. + +Tultuaan ulos hän näki ruumisarkun kunnantuvan luona. Se oli +karkeatekoinen, kiireessä veistetty, mutta sitä koristivat musta +harso ja puolukanvarpuiset seppeleet. Hän arvasi, että se oli +Lennart-kapteenin. Kansa oli varmaankin pyytänyt kapteeninrouvaa +kiirehtimään hautajaisia, niin että myös markkinarahvaan suuri joukko +saisi olla läsnä hautajaisissa. + +Hän seisoi ja katseli arkkua, kun raskas käsi laskeusi hänen olalleen. +Sintram oli tullut hänen luokseen. + +"Gösta", hän sanoi, "jos tahdot tehdä kunnon kepposen jollekulle, niin +ota ja kuole. Ei ole kiverämpää, ovelampaa temppua kuin kuolla, ei +kujetta, joka pettää rehellistä, pahaa-aavistamatonta miestä pahemmin. +Ota sinä ja kuole, sanon minä!" + +Kauhistuen kuunteli Gösta, mitä ilkimys puhui. Tämä valitteli hyvin +harkittujen suunnitelmainsa luhistumista. Autiot seudut oli hän +tahtonut nähdä Lövenin rannalla. Sentähden hän oli tehnyt kavaljeerit +isänniksi, sentähden hän oli antanut Brobyn papin köyhdyttää kansaa, +sentähden hän oli saattanut maan kuivuuteen ja nälänhätään. Brobyn +markkinoilla piti lopullisen taistelun tapahtua. Onnettomuuksien +kiihdyttämänä piti kansan silloin villiytyä murhaamaan ja varastamaan. +Siitä olisi jouduttu oikeudenkäyntiin, ja se olisi lopen köyhdyttänyt +kansan. Nälänhätä, mellastus ja kaikenlaiset tuhot olisivat riehuneet. +Maa olisi tullut lopulta niin kamalaksi ja vihattavaksi, ettei kukaan +olisi voinut siinä asua, ja se kaikki olisi ollut Sintramin työtä. +Hänen ilonsa ja ylpeytensä se olisi ollut, sillä hän oli paha. Hän +rakasti autioita seutuja, muokkaamatonta maata. Mutta tuo, joka oli +tiennyt kuolla oikealla hetkellä, oli turmellut häneltä kaikki. + +Silloin kysyi Gösta, mitä se sellainen olisi toimittanut. + +"Se olisi minusta ollut mieleistä, Gösta, sillä minä olen paha. Minä +olen tunturien eräkarhu, minä olen tasangon lumimyrsky, minusta on +mieleistä murhata ja vainota. Pois, sanon minä, pois ihmiset ja +ihmisten työt! Minä en pidä niistä. Minä saatan antaa heidän juosta +kynsieni välitse ja tehdä syrjähyppyjä, -- sekin voi tuottaa +hetkellistä hupia -- mutta nyt minä olin kyllästynyt leikkiin, Gösta, +nyt minä tahdoin iskeä oikein kiinni, nyt minä tahdoin tappaa ja +turmella." + +Hän oli hullu, ihka hullu. Hän alkoi kauan sitten leikillä näitä +helvetin kujeita, ja nyt oli paha vasta saanut voiton, nyt hän uskoi +olevansa ihan hornan henki. Nyt hän oli ravinnut ja kasvattanut pahaa +sisässään niin, että se valtasi hänen sielunsa kokonaan. Niinpä ilkeys +voi tehdä ihmiset hulluiksi kuten rakkaus ja ainainen pohtiminen. + +Hän oli raivoissaan, tuo ilkeä tehtaanpatruuna, ja alkoi tempoa +vihoissaan arkun seppeleitä ja harsoa, mutta silloin lausui Gösta +Berling: + +"Älä koske arkkuun!" + +"Kas, kas, kas, vai älä koske! Heh, minä käännän Lennart-ystäväni +maahan ja poljen hänen seppeleitään. Etkö sinä näe, mitä hän on minulle +tehnyt? Etkö näe, miten hienoissa, harmaissa vaunuissa minä ajelen?" + +Ja Gösta Berling näki silloin vanginrattaat, joiden luona seisoivat +nimismies ja vanginvartijat odottaen kirkkomaan aidan vieressä. + +"Kas, kas, kas, enkö lähetä kiitosta Helgesäterin kapteeninrouvalle +siitä, että hän eilen istahti lukemaan vanhoja papereita, etsien +todistuksia minua vastaan tuossa ruutiasiassa, tiedäthän? Eikö minun +pidä ilmoittaa hänelle, että hänen olisi paremmin sopinut panna kaljaa +ja paistaa pullia kuin lähettää kimppuuni nimismies ja vanginvartijat? +Eikö minun pidä saada mitään niistä kyynelistä, jotka itkin +taivuttaakseni Scharlingin laskemaan minut tänne lukemaan rukousta +kelpo ystäväni ruumisarkun ääressä?" + +Ja hän alkoi taaskin repiä harsoa. + +Silloin meni Gösta Berling aivan hänen viereensä ja tarttui häntä +käsivarsiin. + +"Minä annan vaikka mitä, jos ei patruuna koske arkkuun", hän sanoi. + +"Tee mitä tahdot", sanoi hullu. "Huuda jos tahdot. Ehdin aina jotakin +ennen kuin nimismies tulee. Tappele kanssani, jos niin tahdot! Se on +hauska näky näin kirkkomäellä. Tapellaan seppeleiden ja paarivaatteiden +seassa!" + +"Tahdon ostaa rauhan vainajalle millä hinnalla tahansa, +tehtaanpatruuna. Ottakaa henkeni, ottakaa kaikki!" + +"Sinä lupaat suuria, poikani." + +"Voitte koettaa, tehtaanpatruuna." + +"No, mene sitten ja tapa itsesi!" + +"Sen teen, mutta ensin täytyy arkun päästä varmasti maahan." + +Niin päätettiin. Sintram vannotti valan Göstalla, ettei tämä ole +elävien ilmoilla kahdentoista tunnin päästä Lennart-kapteenin +hautaamisesta. "Niinpähän tiedän, ettei sinusta voi koskaan tulla +kunnon miestä", sanoi hän. + +Se oli Gösta Berlingin helppo luvata. Hän oli iloinen, kun saattoi nyt +antaa vaimolleen vapauden. Tunnontuskat olivat kiusanneet ja +väsyttäneet häntä näännyksiin saakka. Ainoa, mikä häntä kauhistutti, +oli se, että hän oli luvannut majurinrouvalle elävänsä niin kauan kuin +Brobyn papin tytär on palvelijattarena Ekebyssä. Mutta Sintram sanoi, +ettei häntä voitukaan nyt enää pitää palvelijattarena, koska hän oli +perinyt isänsä suuret rikkaudet. Gösta väitti, että Brobyn pappi oli +kätkenyt omaisuutensa niin, ettei kukaan voinut löytää hänen +aarteitaan. Silloin hymyili Sintram ja sanoi, että ne oli kätketty +kyyhkysten pesäin taakse Brobyn kirkonkellotapuliin. Ja hän meni. +Sitten lähti Gösta takaisin metsään. Hänestä näytti olevan parhainta +kuolla sillä paikalla, mistä Nygårdin tyttö oli viskautunut kuoliaaksi. +Siellä hän oli harhaillut koko iltapäivän. Hän oli nähnyt vaimonsa +metsässä; siksi hän ei voinut päättää heti päiviään. + +Näin hän kertoi vaimolleen maatessaan sidottuna metsätorpan lattialla. + +"Oi", sanoi Elisabet suruisesti, kun Gösta vaikeni, "kuinka hyvin +tunnen taaskin tämän! Sankarineleitä, sankarinkomeutta! Aina valmis +pistämään kädet takkavalkeaan, Gösta, aina valmis hukkaamaan itsensä. +Miten se kerran näytti minusta suurelta! Miten nyt ylistän +levollisuutta ja mielenmalttia! Kuinka hyödytit sinä vainajaa +sellaisella lupauksella? Mitäpä, vaikka Sintram olisikin ehtinyt kaataa +arkun, repiä siitä harson? Arkku olisi kyllä tullut nostetuksi, siihen +olisi kai saatu uutta harsoa, uusia seppeleitä. -- Jos sinä olisit +pannut kätesi kelpo miehen ruumisarkulle, siinä Sintramin silmien +edessä, ja vannonut auttavasi tätä köyhää kansaa, jota Sintram oli +tahtonut tuhota, niin siitä olisin nyt sinua ylistänyt. Jos olisit, kun +näit kansan kirkossa, ajatellut: 'Minä tahdon sitä auttaa, minä tahdon +käyttää kaikki voimani sitä auttaakseni', etkä olisi sälyttänyt tätä +kuormaa heikolle vaimollesi ja vanhoille miehille, joiden voima riutuu, +niin siitäkin olisin sinua kiittänyt." + +Gösta Berling makasi hetkisen hiljaa. + +"Me kavaljeerit emme ole vapaita miehiä", hän sanoi viimein. "Me olemme +luvanneet toisillemme elää ilon vuoksi ja vain pelkästään ilon. Voi +meitä kaikkia, jos yksi pettää!" + +"Voi sinua", sanoi kreivitär suuttuen, "että sinun täytyy olla +kavaljeereista suurin raukka ja hitaampi parannukseen kuin yksikään +heistä. Eilen iltapuolella istuivat he kaikki yksitoista +kavaljeerirakennuksessa, ja synkkiä he kaikki olivat. Sinä olit poissa, +Lennart-kapteeni oli poissa, Ekebyn loisto ja kunnia mennyt. +Totitarjottimen he jättivät koskematta: minulle he eivät tahtoneet +näyttäytyä. Silloin meni neitsyt Anna-Liisa, joka tässä seisoo, heidän +luokseen. Sinä tiedät, että hän on uuttera pikku nainen, joka on +vuosikaudet taistellut huonoa hoitoa ja tuhlausta vastaan. + +"'Tänään kävin taas kotona ja koetin etsiä kiltin isäni rahoja', hän +sanoi kavaljeereille, 'mutta en vain löytänyt. Kaikkien velkakirjain +päälle on vedetty risti, ja laatikot ja kaapit ovat tyhjät.' + +"'Sääli neitsyt Anna-Liisaa', arveli Beerencreutz. + +"'Kun majurinrouva lähti Ekebystä', jatkoi Brobyn papin tytär, 'niin +hän pyysi minua hoitamaan taloaan. Ja jos minä olisin nyt löytänyt +kiltin isäni rahat, niin olisin rakennuttanut Ekebyn uudestaan. Mutta +kun en löytänyt kotoa mitään muuta ottamista, niin otin vanhan isäni +häpeäkeon, sillä suuri häpeä odottaa minua, kun emäntä tulee takaisin +ja kysyy, mitä minä olen tehnyt Ekebylle.' + +"'Älkäähän olko millännekään siitä, johon ette ole syypää, neitsyt +Anna-Liisa', sanoi taaskin Beerencreutz. + +"'Mutta minä en ottanutkaan häpeäkekoa pelkästään itseni varalta', +sanoi Brobyn papin tytär. 'Minä toin myös osan kelpo herrain laskuun. +Olkaa hyvä, hyvät herrat! Kiltti isäni ei ollut ainoa häpeän ja +vahingon tekijä maailmassa.' + +"Ja hän meni miehen luota toisen luo ja pisti kunkin eteen pari kuivaa +tikkua. Toiset kiroilivat, mutta useimmat antoivat hänen tehdä niin. +Lopuksi sanoi Beerencreutz levollisesti kuin ylhäisen herran sopii: + +"'Hyvä on. Kiitokset vain neitsyelle. Neitsyt voi nyt mennä.' + +"Kun Anna-Liisa meni, Beerencreutz löi nyrkkinsä pöytään niin, että +lasit hyppivät. + +"'Tästä hetkestä', hän sanoi, 'olen ehdottomasti raitis! Tällaista ei +viina enää kertaakaan tuota minulle.' Sitten hän nousi ja meni ulos. + +"Kaikki muut seurasivat häntä vähitellen. Arvaatko, mihin he menivät, +Gösta? Niin, joelle, niemelle, jossa Ekebyn mylly ja paja olivat, ja +siellä he alkoivat tehdä työtä. He alkoivat vetää hirsiä ja kiviä ja +raivata paikkaa. Ukoilla on nyt ollut kova aika. Suru on sortanut +useimmat heistä. Nyt he eivät voi enää kestää sitä häpeätä, että ovat +hävittäneet Ekebyn. Hyvin tiedän, että te kavaljeerit suorastaan +häpeätte työntekoa; mutta nyt nuo toiset ovat ottaneet sen häpeän +niskoilleen. Vieläpä muutakin, Gösta, he aikovat lähettää neitsyt +Anna-Liisan majurinrouvan luo noutamaan tätä takaisin. Mutta sinä, mitä +sinä teet?" + +Gösta keksi vielä yhden vastauksen. + +"Mitäpä vaatia minulta, virasta potkitulta papilta? Hyljänneet ovat +minut ihmiset, Jumala minua vihaa." + +"Minäkin olin tänään Bron kirkossa, Gösta. Kaksi naista lähetti sinulle +terveisensä. 'Sano Göstalle', sanoi Marianne Sinclaire, 'ettei nainen +halua hävetä sen puolesta, jota on rakastanut.' 'Sano Göstalle', sanoi +Anna Stjärnhök, 'että minun on nyt hyvä olla. Minä hallitsen itse +talojani. Ihmiset sanovat, että minusta tulee toinen majurinrouva. Minä +en ajattele rakkautta, ainoastaan työtä. Bergalaisetkin ovat päässeet +surun ensi katkeruudesta. Mutta me kaikki suremme Göstaa. Me luotamme +häneen ja rukoilemme Jumalaa hänen puolestaan -- mutta milloin, milloin +hänestä tulee mies'? + +"Näetkös nyt, ovatko ihmiset hylänneet sinut?" jatkoi kreivitär. "Liian +paljon rakkautta olet sinä saanut, se on sinun onnettomuutesi. Miehet +ja naiset ovat rakastaneet sinua. Kun sinä vain olet nauranut ja +laskenut leikkiä, kun sinä vain olet soittanut ja laulanut, ovat he +antaneet sinulle kaikki anteeksi. Mitä sinä olet suvainnut tehdä, on +ollut heistä hyvää. Ja sinä tohdit sanoa olevasi hylätty. -- Vai vihaa +Jumala sinua? Miksi et jäänyt katsomaan Lennart-kapteenin hautajaisia? + +"Koska hän oli kuollut markkinapäivänä, oli tieto hänestä levinnyt +laajalle. Jumalanpalveluksen jälkeen tuli tuhansittain väkeä kirkolle. +Koko kirkkomaa, aitamuuri ja sen takainen kenttä olivat täynnä ihmisiä. +Odotettiin vain vanhaa rovastia. Hän oli sairas eikä saarnannut. Mutta +Lennart-kapteenin hautajaisiin hän oli luvannut tulla. Ja niin hän +tuli, pää kumarassa ja unelmoiden omia unelmiaan, kuten hän nyt +vanhoilla päivillään tavallisesti tekee, ja asettui ruumissaaton +etunenään. Mitään erityistä hän ei huomannut. Hän oli kävellyt monessa +ruumissaatossa, tuo vanhus. Hän kulki tuttua tietään eikä nostanut +katsettaan maasta. Hän luki rukoukset ja heitti multaa arkulle eikä +huomannut vieläkään mitään. Mutta sitten viritti lukkari virren. Minä +en uskaltanut toivoa, että lukkarin karkea ääni, joka tavallisesti sai +aina laulaa yksinään, olisi herättänyt rovastin hänen unelmistaan. + +"Mutta lukkari ei saanut laulaa yksinään. Sadat ja monetkin sadat äänet +yhtyivät virteen. Silloin rovasti heräsi unelmistaan. Hän hipaisi +silmiään ja nousi lapioidulle hautakummulle katselemaan. Koskaan ei hän +ollut nähnyt sellaista surevain joukkoa. Miehillä oli päässä vanhat, +kuluneet hautajaishatut. Naisilla oli valkoiset, leveäreunaiset +esiliinat. Kaikki he veisasivat, kaikilla oli kyyneleet silmissä, -- +kaikilla oli suru. + +"Silloin alkoi vanha rovasti vavista ja tuskailla. Mitä sanoisi hän +tälle kansalle, jota on kohdannut suru? Oli välttämätöntä puhua jokin +lohdutuksen sana sille. + +"Kun virsi oli vaiennut, niin hän ojensi ja levitti kätensä kansaa +kohti. + +"'Minä näen, että kansalla on suru', hän sanoi, 'ja suru on raskaampi +kantaa sen, jonka täytyy kauan käydä maan polkuja, kuin minun, jonka on +pian täältä erottava.' + +"Hän vaikeni kauhistuen. Hänen äänensä oli liian heikko ja hän epäröi +sanoja tapaillessaan. + +"Mutta pian hän alkoi uudestaan. Hänen äänessään oli nyt taas nuoruuden +voimaa, ja hänen silmänsä säteilivät. + +"Hän piti ihanan puheen meille, Gösta. Ensin hän kertoi siitä, mitä +tiesi Jumalan matkamiehestä, sitten hän muistutti meille, ettei +suinkaan ulkonainen loisto eivätkä suuret kyvyt tehneet tätä miestä +niin kunnioitetuksi kuin hän nyt oli, vaan ainoastaan se, että hän aina +oli kulkenut Jumalan teitä. Ja hän pyysi meitä Jumalan ja Kristuksen +tähden elämään samoin. Toisen piti rakastaa toistansa ja olla hänen +apunaan. Jokaisen piti uskoa toisesta hyvää. Jokaisen piti elää +niinkuin tämä hyvä Lennart-kapteeni, sillä siihen ei tarvittu suuria +lahjoja, vaan pelkästään hurskasta mieltä. Ja hän selitti meille +kaikki, mitä tänä vuonna oli tapahtunut. Hän sanoi, että rakkauden ja +onnen ajan valmistuksia oli nyt ihan varmaan odotettavissa. Hän oli +tänä vuonna nähnyt usein ihmishyvyyden pilkistävän esiin hajanaisina +säteinä. Nyt sen piti ilmetä kokonaan valaisten kuin aurinko. + +"Ja meistä kaikista tuntui kuin olisimme kuulleet profeettaa. Kaikki +tahtoivat rakastaa toisiansa, kaikki tahtoivat olla hyviä. + +"Rovasti kohotti silmänsä ja kätensä ja julisti rauhan tuloa maahan. +'Jumalan nimessä', sanoi hän, 'lakatkoon levottomuus! Asukoon rauha +teidän sydämissänne ja kaikessa luonnossa! Tuntekoot kuolleet kappaleet +ja eläimet ja kasvit levon, ja lakatkoot he vahingoittumasta!' + +"Ja tuntui kuin pyhä rauha olisi laskeutunut maailmaan. Näytti kuin +kukkulat olisivat säteilleet ja laaksot hymyilleet ja syysaamu +pukeutunut ruusunhohtoon. + +"Sitten kutsui rovasti kansan auttajaa tulemaan. 'Joku on tuleva', hän +sanoi. 'Ei ole Jumalan tahto, että te nyt hukkuisitte. Jumala on +herättävä jonkun, joka ravitsee nälkäiset ja johtaa teidät hänen +tielleen.' + +"Silloin me kaikki ajattelimme sinua, Gösta. Me tiesimme, että rovasti +puhui sinusta. Kansa oli jo kuullut sinun kuulutuksesi ja meni kotiin +puhellen sinusta. Ja sinä juoksentelit täällä metsissä aikoen kuolla! +Kansa odottaa sinua, Gösta. Kaikkialla he nyt istuvat tölleissään ja +sanovat, että koska kerran Ekebyn hullu pappi tahtoo heitä auttaa, niin +kääntyy kaikki hyvin päin. Sinä olet heidän sankarinsa, Gösta. Kaikkien +heidän sankarinsa sinä olet. + +"Niin, Gösta, varmasti tuo vanhus puhui sinusta, ja totta kai nyt tämä +voi houkutella sinut elämään. Mutta minä, minä, joka olen sinun +vaimosi, Gösta, minä sanon sinulle, että sinä lähdet nyt aivan +yksinkertaisesti ja täytät velvollisuutesi. Älä uneksi olevasi Jumalan +lähettämä -- jokainenhan voi olla sellainen, ymmärräthän. Sinun pitää +tehdä työtä ilman sankarineleitä, sinä et saa loistaa etkä ihmetyttää, +sinun pitää varoa, ettei nimesi kaiu liian usein kansan huulilla. +Harkitse silti, ennen kuin peruutat sanasi Sintramille. Sinä olet nyt +hommannut itsellesi jonkinlaisen oikeuden kuolla, eikä taitane elämä +tästä lähin tarjota sinulle paljon viehätystä. Kerran halusin minä +lähteä kotiini etelään, Gösta. Minusta, syiden painamasta, näytti liian +suurelta onnelta olla sinun vaimonasi ja seurata sinua läpi elämän. +Mutta nyt minä jään tänne. Jos uskallat elää, niin minä jään tänne. +Mutta älä odota siitä mitään iloa. Raskaiden velvollisuuksien teitä +minä pakotan sinua käymään. Älä odotakaan minulta ilon ja toivon sanaa. +Kaikki surut ja onnettomuudet, joita me kaksi olemme aiheuttaneet, +asetan minä vartioksi lietemme ääreen. Voineeko sydän, joka on kärsinyt +niinkuin minun, enää rakastaa. Kyynelettömänä ja ilottomana minä kuljen +sinun rinnallasi. Harkitse tarkoin, Gösta, ennen kuin elämän valitset! +Parannuksen tietä me sitten vaellamme." + +Elisabet ei odottanut vastausta. Hän viittasi papintyttärelle ja meni. +Tultuaan metsään hän alkoi katkerasti itkeä ja itki kunnes tuli +Ekebyhyn. Sinne saavuttuaan hän muisti, että oli unohtanut puhua Jan +Hökin kanssa iloisemmista asioista kuin sodasta. + +Metsätorpassa vallitsi hiljaisuus hänen mentyään. + +"Herralle Jumalalle kiitos ja kunnia", sanoi yht'äkkiä vanha sotamies. + +He katsoivat häntä. Hän oli noussut seisoalleen ja katseli kiihkeästi +ympärilleen. + +"Pahuutta, pahuutta on kaikki ollut", hän sanoi. "Kaikki mitä olen +nähnyt sitten kun sain silmäni auki, on ollut pahuutta. Pahoja miehiä, +pahoja naisia! Vihaa ja vainoa metsässä ja maassa. Mutta hän on hyvä. +Hyvä ihminen on majassani seisonut. Kun täällä oleksin yksin, muistelen +aina häntä. Hän on kulkeva seuranani metsätiellä." + +Hän kumartui Göstan puoleen, irroitti hänen köytensä ja nosti hänet +ylös. Sitten hän otti juhlallisesti Göstaa kädestä. + +"Jumalan vihattu", hän sanoi ja nyökkäsi, "niin juuri. Mutta nyt te +ette ole enää sitä, enkä enää minäkään, kun hän on seisonut majassani. +Hän on hyvä." + +Seuraavana päivänä tuli vanha Jan Hök nimismies Scharlingin luo. "Minä +tahdon kantaa ristini", hän sanoi. "Minä olen ollut paha ihminen, sen +vuoksi minä sain pahoja poikia." Ja hän pyysi päästä linnaan poikansa +asemesta; mutta sehän ei käynyt päinsä. + +Oivallisin vanhoista taruista on se, joka kertoo, kuinka hän seurasi +poikaansa vanginrattaiden vieressä matkalla, kuinka hän nukkui hänen +vankilansa ovella, kuinka hän oli poikansa lähellä koko rangaistusajan, +heittämättä häntä. Kaipa sekin kertojansa löytänee. + + + + +Kolmaskolmatta luku + +MARGARETA CELSING + + +Jokin päivä ennen joulua tuli majurinrouva Löfsjön kihlakuntaan; mutta +vasta jouluaattona hän palasi Ekebyhyn. Koko matkan hän oli ollut +sairaana. Hänellä oli keuhkotulehdus ja ankara kuume; silti ei häntä +ollut koskaan nähty iloisempana kuin nyt eikä kuultu hänen suustaan +useampia ystävällisiä sanoja. + +Brobyn papintytär, joka oli oleksinut hänen luonaan Älfdalin +metsätehtaalla aina lokakuusta, istui reessä hänen vieressään ja olisi +mielellään kiiruhtanut matkaa, mutta ei voinut estää vanhusta +seisauttamasta rekeä ja kutsumasta jokaista vaeltajaa reen luo +tiedustellakseen uutisia. + +"Miten täällä Löfsjössä voidaan?" kysyi majurinrouva. + +"Me voimme hyvin", vastattiin silloin hänelle. "Paremmat ajat tulevat. +Ekebyn hullu pappi ja hänen vaimonsa auttavat meitä kaikkia." + +"Hyvät on ajat nyt taas", vastasi toinen, "Sintram on poissa. Ekebyn +kavaljeerit tekevät työtä. Brobyn papin rahat on löydetty Bron +tapulista. Niitä on niin paljon, että Ekebyn kunnia ja maine kohoavat +niillä entiselleen. Niitä riittää leipäänkin nälkäisille." + +"Vanha rovasti se heräsi uuteen elämään ja voimaan", sanoi kolmas. +"Joka sunnuntai hän puhuu kanssamme Jumalan valtakunnan tulemisesta. +Kuka enää tahtoo tehdä syntiä? Hyvän valta lähestyy." + +Ja majurinrouva ajoi hitaasti edelleen, kysellen jokaiselta, joka tuli +vastaan: "Kuinka teidän laitanne on? Ettekö te näillä main kärsi +puutetta?" + +Ja kuumeen tulen pistävä tuska rinnassa vaimeni, kun he vastasivat +hänelle: "Täällä meillä on kaksi hyvää ja rikasta naista, Marianne +Sinclaire ja Anna Stjärnhök. He kulkevat Gösta Berlingin apuna talosta +taloon katsomassa, ettei kenenkään tarvitse nähdä nälkää. Ja nyt ei +heitetä enää viljaa viinapannuihin." + +Majurinrouvasta tuntui kuin hän olisi siinä reessä ollut ainaisessa +pitkässä jumalanpalveluksessa. Hän oli tullut pyhään maahan. Hän näki +vanhain, ryppyisten kasvojen kirkastuvan puhuttaessa ajoista, jotka +olivat tulleet. Sairaat unohtivat vaivansa ylistäessään ilonpäivää. + +"Me tahdomme olla kaikki sellaisia kuin hyvä Lennart-kapteeni", he +sanoivat. "Me tahdomme uskoa kaikista hyvää. Me emme tahdo vahingoittaa +ketään. Siten joudutetaan Jumalan valtakunnan tuloa." + +Hän näki, että heidät oli kaikki vallannut sama henki. +Herraskartanoissa ravittiin enin tarvitsevia ilmaiseksi. Kellä oli +teetettävänä työtä, teetti sen nyt, ja majurinrouvan kaikissa tehtaissa +kävi työ täyttä vauhtia. + +Koskaan hän ei ollut tuntenut itseään terveemmäksi kuin nyt, istuessaan +siinä ja antaessaan kylmän virrata pakottavaan rintaansa. Ainoankaan +talon ohitse ei hän voinut matkata pysähtymättä ja kyselemättä. + +"Nyt on kaikki hyvin", sanoi isäntäväki. "Täällä vallitsi kova hätä, +mutta ne Ekebyn hyvät herrat auttavat meitä. Majurinrouva ihmettelee, +kun näkee, mitä kaikkea siellä on tehty. Nyt on mylly melkein valmis, +ja paja käynnissä, ja palanut päärakennus on nostettu katonharjaan +asti." + +Hätä ja sydäntä järisyttävät tapahtumat olivat muuttaneet heidät +kaikki. Ah, sitä kai kestää vain vähän aikaa! Mutta kuitenkin oli niin +hyvä palata maahan, jossa toinen palveli toistaan ja jossa kaikki +tahtoivat tehdä hyvää. Majurinrouva tunsi voivansa nyt antaa anteeksi +kavaljeereille ja hän kiitti siitä Jumalaa. + +"Anna-Liisa", sanoi hän. "Minä vanha ihminen uskon, että matkaan tässä +jo autuaiden taivaaseen." + +Kun hän viimein saapui Ekebyhyn ja kavaljeerit kiiruhtivat häntä reestä +auttamaan, he saattoivat tuskin häntä tuntea, sillä hän oli yhtä hyvä +ja lempeä kuin heidän oma nuori kreivittärensä. Vanhat, jotka olivat +nähneet hänet nuorena, kuiskasivat toisilleen: "Hän ei ole Ekebyn +majurinrouva, -- nyt tulee takaisin Margareta Celsing." + +Suuri oli kavaljeerien ilo, kun he näkivät hänen palaavan niin hyvänä +ja kaikista kostonajatuksista vapaana, mutta pian heidän ilonsa muuttui +suruksi, kun he näkivät, miten sairas hän oli. Hänet täytyi heti kantaa +konttorirakennuksen vieraskamariin ja panna vuoteeseen. Mutta +kynnyksellä hän vielä kääntyi ja puhui heille: + +"Kävi Jumalan myrsky", hän sanoi, "Jumalan myrsky. Minä tiedän nyt, +että kaikki on ollut parhaaksi!" + +Sitten suljettiin sairaskamarin ovi, eivätkä he saaneet enää nähdä +häntä. + +Kuitenkin on niin paljon puhuttavaa ihmiselle, joka on kuolemaisillaan. +Sanat ihan tunkeutuvat huulille, kun tietää että viereisessä huoneessa +makaa toinen, jonka korvat pian iäksi sulkeutuvat. "Oi, ystäväni, +ystäväni", tahtoisi ihminen sanoa, "voitko sinä antaa anteeksi? Voitko +uskoa, että minä olen sittenkin sinua rakastanut! Miten saattoikaan +käydä niin, että jouduin tuottamaan sinulle niin paljon surua, +vaeltaessamme täällä yhdessä? Ah, ystäväni, kiitos sinulle kaikesta +ilosta, minkä minulle tuotit!" + +Niin tahdotaan sanoa, ja paljon, paljon muuta. + +Mutta majurinrouva makasi hehkuvassa kuumeessa, ja kavaljeerien äänet +eivät voineet saavuttaa hänen korviaan. Eikö hän siis saisi koskaan +tietää, miten he olivat tehneet työtä, miten he olivat ryhtyneet +jatkamaan hänen tekojaan, miten he olivat pelastaneet Ekebyn maineen ja +kunnian? Eikö hän koskaan saisi sitä tietää? + +Kohta menivät kavaljeerit pajaan. Siellä oli työ ihan keskeytynyt, +mutta he heittivät uusia hiiliä ja uutta takkirautaa uuniin ja +varustautuivat sulattamaan. He eivät kutsuneet seppiä, jotka olivat +menneet kotiin viettämään joulua, vaan uurastivat itse ahjon ääressä. +Jos majurinrouva saisi vain elää siksi kunnes vasara joutuu käyntiin, +niin kyllä se puhuu hänelle heidän asiansa. + +Tuli ilta, ja tuli yö siinä työssä. Monet heistä ajattelivat, miten +ihmeellistä on, että he joutuivat taas viettämään jouluyön pajassa. + +Monitaitoinen Kevenhüller, joka oli pajan ja myllyn rakennusmestari +näinä kiireisinä aikoina, ja Kristian Bergh, vahva kapteeni, seisoivat +ahjon ääressä hoidellen sulatuskattilaa. Gösta ja Julius ajoivat +hiiliä. Muut istuivat, toiset alasimella kohotetun väkivasaran alla, ja +toiset olivat asettuneet hiilikärryille ja takkirautakasoille. +Lövenborg, vanha mystikko, puheli Eberhard-sedän, viisaustieteilijän +kanssa, joka istui hänen vieressään alasimella. + +"Tänä yönä kuolee Sintram", sanoi Lövenborg. + +"Miksi juuri tänä yönä?" kysyi Eberhard. + +"Tietäähän veli, että me löimme viime vuonna vedon. Nyt emme ole +tehneet mitään, joka ei ole ollut kavaljeerimaista; niinpä hän on +menettänyt vedon." + +"Veli, joka uskoo moista, tietänee kai myöskin, että olemme tehneet +paljonkin, joka ei ole ollut kavaljeerimaista. Ensiksi me emme +auttaneet majurinrouvaa; toiseksi aloimme tehdä työtä; kolmanneksi ei +ollut aivan paikallaan, ettei Gösta Berling tappanut itseään, kun hän +kerran sen lupasi." + +"Olen minä ajatellut sitäkin", virkkoi Lövenborg, "mutta nyt arvelen, +ettei veli käsitä asiaa oikein. Meitä on kielletty toimimasta omien +pikkumaisten etujemme käskyn mukaan, mutta ei niinkuin rakkaus tai +kunnia tai meidän iankaikkinen autuutemme vaatii. Uskoakseni on Sintram +menettänyt vedon." + +"Veli voi olla oikeassa." + +"Minun täytyy sanoa veljelle, että minä sen tiedän. Minä olen kuullut +hänen kulkustensa helinää koko illan, mutta ne eivät ole oikeita +kulkusia. Kohta hän tulee tänne." + +Ja pikku vanhus tuijotti pajan oveen, joka oli auki, ja harvojen +tähtien koristamaan siniseen taivaankaistaan, joka näkyi siitä. + +Hetken perästä hän hypähti ylös. + +"Näkeekö veli hänet?" kuiskasi hän. "Tuolta hän nyt hiipii sisään. Eikö +veli näe häntä ovella?" + +"En minä mitään näe", vastasi Eberhard-setä. "Veli on uninen, siinä +kaikki." + +"Minä näen hänet elävästi kuulakkaa taivasta vasten. Hänellä on pitkä +sudennahkaturkki ja karvalakki. Nyt hän on tuolla pimeässä nurkassa, +enkä voi häntä nähdä. Kas, nyt hän meni uunin ääreen. Hän seisoo ihan +Kristian Berghin vieressä, mutta Kristian ei varmaan näe häntä. Nyt hän +kumartuu ja heittää jotakin tuleen. Hui, miten näyttää ilkeältä. +Varokaa itseänne, ystävät, varokaa itseänne!" + +Juuri kun hän sai sen sanotuksi, lensi uunista tulisuihke ja pirskoi +seppien ja heidän apulaistensa kasvoille kuonaa ja kipunoita. Ei toki +tullut vahinkoa. + +"Se tahtoo kostaa", kuiskasi Lövenborg. + +"Veli on ihka hullu", huudahti Eberhard. "Luulisin veljen jo saaneen +tarpeekseen moisesta." + +"Voipa sitä ajatella ja toivoa, mutta se ei paljon auta. Eikö veli näe, +että hän seisoo tuolla patsaan vieressä ja irvistää meille? Mutta totta +vie! Se päästää irti väkivasaraa." + +Hän hyppäsi alasimelta ja tempasi Eberhardin muassaan. Silmänräpäys, ja +vasara löi jylisten alasimeen. Rautakynsi oli vain irtautunut, mutta +Eberhard ja Lövenborg olivat hädin tuskin pelastuneet kuolemasta. + +"Näkeekö veli, ettei hänellä ole mitään voimaa meihin", sanoi Lövenborg +riemuiten. "Mutta kyllä näkee, että se tahtoo kostaa." + +Ja hän huusi Gösta Berlingin luokseen. + +"Mene ylös naisten luo, Gösta. Jos se ilmestyy heillekin. He eivät ole +niin tottuneet kuin minä sellaista näkemään. He saattaisivat pelätä +häntä. Ja varo itseäsi, Gösta, sillä hänellä on paljon kaunaa sinulle, +ja ehkäpä hänellä on valta sinuun sen lupauksesi tähden. Mene tiedä." + +Pian saatiin kuulla, että Lövenborg oli oikeassa ja että Sintram oli +kuollut jouluyönä. Toiset sanoivat, että hän oli hirttäytynyt +vankilassa. Toiset arvelivat, että oikeuden palvelijat olivat antaneet +kaikessa salaisuudessa surmata hänet, sillä oikeudenkäynti näytti +päättyvän hänen edukseen, eikähän käynyt laatuun päästää häntä jälleen +Löfsjön kimppuun. Olipa niitäkin, jotka uskoivat, että musta herra oli +tullut mustissa vaunuissa ja mustilla hevosilla ja vienyt hänet +vankeudesta pois. Eikä Lövenborg ollut ainoa, joka hänet jouluyönä +näki. Forsissakin hänet nähtiin, ja Ulrika Dillner näki hänet unissaan. +Monet kertoivat, kuinka hän oli kummitellut heille, kunnes Ulrika +Dillner muutti hänen ruumiinsa Bron hautausmaahan. Ulrika ajatti myös +Forsista pois pahat palvelijat ja järjesti talon hallinnon hyvään +kuntoon. Sitten ei siellä ole enää kummitellut. + + * * * * * + +Kerrotaan, että Gösta Berling ei ehtinyt kartanolle, kun eräs vieras +tuli konttorirakennukseen ja antoi kirjeen ja käski viedä sen +majurinrouvalle. Kukaan ei tuntenut lähettiä, mutta kirje vietiin +sisään ja pantiin pöydälle sairaan viereen. Heti sitten tuli +majurinrouva aivan odottamatta paremmaksi; kuume asettui, tuskat +vaimenivat, ja hän sai voimia lukea kirjeen. + +Vanhat ovat taipuisat uskomaan, että tähän toipumiseen vaikuttivat +pimeyden voimat. Sintramilla ja hänen ystävillään saattoi olla etua +siitä, että majurinrouva luki tämän kirjeen. + +Se oli kirjallinen sopimus, piirretty verellä mustalle paperille. +Kavaljeerit olisivat sen kyllä tunteneet. Se tehtiin menneenä jouluyönä +Ekebyn pajassa. + +Ja majurinrouva makasi nyt vuoteessa ja luki, että koska hän oli +noita-akka ja oli passittanut kavaljeerien sieluja helvettiin, niin +häneltä tuomittiin Ekeby pois. Ja muuta moista hullutusta hän sai +lukea. Hän tarkasti päivämäärää ja allekirjoitukset ja näki seuraavan +reunamuistutuksen Göstan nimen vieressä: "Koska majurinrouva on +käyttänyt hyväkseen minun heikkouttani houkutellen minut pois +kunniallisesta työstä ja pidättäen minut Ekebyn kavaljeerina, koska hän +on tehnyt minusta Ebba Dohnan murhaajan, kielimällä hänelle, että minä +olen virkaheitto pappi, niin minä kirjoitan alle." + +Majurinrouva taittoi paperin hitaasti kokoon ja pani sen takaisin +kuoreen. Sitten hän makasi hiljaa ja mietti, mitä oli tietää saanut. +Hän tiesi katkeraksi tuskakseen, että sellaista kansa ajatteli hänestä. +Velho ja noita-akka hän oli niiden kaikkien mielestä, joita hän oli +palvellut, joille hän oli antanut työtä ja leipää. Se oli hänen +palkkansa, sellainen hänen muistonsa oli oleva. He eivät voi uskoa +parempaa avionrikkojasta. + +Mutta mitä huoli hän niistä taitamattomista? Nehän olivat olleet niin +loitolla hänestä. Mutta nämä köyhät kavaljeerit, jotka olivat eläneet +hänen armostaan ja tunsivat hänet hyvin, hekin uskoivat niin tai olivat +uskovinaan saadakseen tekosyyn, jotta voivat anastaa Ekebyn. Nopeasti +kulkivat hänen ajatuksensa. Hurja viha ja kostonhimo leimusivat hänen +kuumeenhehkuisissa aivoissaan. Hän käski Brobyn papin tyttären, joka +hoiti häntä kreivitär Elisabetin kanssa, lähettää noutamaan Högforsin +sahanhoitajaa ja inspehtoria. Hän tahtoi tehdä testamenttinsa. + +Jälleen hän mietti, Hänen kulmansa rypistyivät, tuska väänsi kamalasti +hänen kasvojensa piirteitä. + +"Majurinrouva on hyvin sairas", sanoi kreivitär hiljaa. + +"Niin olen, sairaampi kuin koskaan ennen." + +Tuli hetken hiljaisuus, mutta sitten majurinrouva puhui kovalla, +jäykällä äänellä: + +"On ihmeellistä ajatella, että tekin, kreivitär, te, jota kaikki +rakastavat, olette kuin olettekin avionrikkoja." + +Nuori nainen hätkähti. + +"Niin, jollette itse teossa, niin kuitenkin ajatuksissa ja himoissa, +eikä siinä ole eroa. Minä, joka tässä makaan, tunnen, ettei siinä ole +mitään eroa." + +"Sen kyllä tiedän, majurinrouva." + +"Ja kuitenkin olette nyt onnellinen. Te, kreivitär, saatte pitää +synnittä rakastettunne. Se musta kummitus ei seiso välillänne, kun +kohtaatte toisenne. Te saatte olla toistenne omat koko maailman nähden, +rakastaa toisianne selvällä päivällä, käydä toistenne rinnalla kaiken +elämänne." + +"Oi, majurinrouva, majurinrouva!" + +"Kuinka uskallatte, kreivitär, jäädä hänen luokseen", huudahti vanhus +yhä kiivaammin. "Tehkää parannus, tehkää ajoissa parannus! Menkää +kotiin isänne ja äitinne luokse, ennen kuin he tulevat ja kiroavat +teidät. Tohditteko te sanoa Gösta Berlingiä puolisoksenne? Menkää hänen +luotaan! Minä annan hänelle Ekebyn. Minä annan hänelle valtaa ja +kunniaa. Uskallatteko te mennä osille hänen kanssaan? Uskallatteko +ottaa vastaan sen onnen ja kunnian? Minä uskalsin. Muistatteko, miten +kävi minulle? Muistatteko Ekebyn joulupäivällisiä? Muistatteko +vankeutta nimismiehen talossa?" + +"Oi, majurinrouva, me syylliset elämme täällä vieretysten onnetta. Minä +olen täällä vartioimassa, ettei lietemme luo mikään ilo asetu +majailemaan. Ettekö usko, että minä kaipaan kotia, majurinrouva? Oi, +katkerasti kaipaan kodin suojaa ja tukea, mutta en saa koskaan enää +sitä nauttia. Täällä minun täytyy olla pelossa ja vavistuksessa, +tietäen, että kaikki mitä teen johtaa syntiin ja suruun, tietäen, että +jos autan yhtä, niin kaadan toisen. Liian heikko ja hairahtuvainen olen +tähän elämään, ja kumminkin olen pakotettu elämään, kahlittuna ikuiseen +katumuksen tekoon." + +"Sellaisilla ajatuksilla kiehdomme sydäntämme", huudahti majurinrouva, +"mutta se on heikkoutta. Te ette tahdo pois hänen luotaan, siinä syy." + +Ennen kuin kreivitär ehti vastata, tuli Gösta Berling huoneeseen. + +"Tule tänne, Gösta", sanoi majurinrouva heti, ja hänen äänensä tuli +vieläkin terävämmäksi ja ankarammaksi. "Tule tänne, sinä, jota kaikki +Löfsjössä ylistävät! Tule tänne, sinä kansan pelastaja, jonka muisto +saa elää! Saat nyt kuulla, miten on käynyt vanhan majurinrouvan, jonka +sinä annoit halveksittuna ja hylättynä harhata ympäri maata. + +"Ensin sanon sinulle, kuinka kävi keväällä, kun tulin kotiin, äitini +luo, sillä sinun täytyy tietää sen tarinan loppupuoli. + +"Maaliskuussa minä tulin Älfdalin metsätehtaalle, Gösta. Paremmalta +kerjäläisakkaa en juuri näyttänyt. Minulle sanottiin, kun tulin +perille, että äitini oli maitohuoneessa. Menin silloin sinne ja seisoin +kauan hiljaa ovensuussa. Joka seinällä oli pitkiä hyllyjä ja niillä +kirkkaita kulhoja täynnä maitoa. Ja äiti, joka oli monta vuotta +sadannella, otti hyllyiltä kulhon toisensa perästä ja kuori kermaa. Hän +oli kyllä reipas, tuo vanhus, mutta minä huomasin hyvin, miten vaikeaa +hänen oli suoristaa selkäänsä ylettyäkseen hyllyille. En tiennyt, oliko +hän nähnyt minua, mutta hetken perästä hän puhui minulle merkillisen +kimeällä äänellä: + +"'Niin sinulle on käynyt kuin minä tahdoin', hän sanoi. Minä halusin +puhua ja pyytää häneltä anteeksi, mutta se ei maksanut vaivaa. Hän ei +kuullut sanaakaan -- hän oli umpikuuro. -- Mutta hetken päästä hän +virkkoi taasen: 'Voit tulla auttamaan minua.' + +"Silloin minä menin ja kuorin maitoa. Minä otin hyvässä järjestyksessä +alas kulhot ja panin ne takaisin ihan paikalleen ja otin parhaiksi +syvältä kuorinkauhalla, ja hän oli tyytyväinen. Yhdenkään palvelijan +hän ei ollut tohtinut antaa kuoria maitojaan; mutta minähän tiesin +vanhastaan, miten se hänen mielestään oli tehtävä. + +"'Nyt otat tämän työn', hän sanoi. Ja minä tiesin, että nyt hän oli +antanut minulle anteeksi. + +"Ja sitten näytti käyvän niin, ettei hän enää jaksanut tehdä työtä. Hän +istui hiljaa nojatuolissaan ja nukkui parhaastaan kaiket päivät. Ja hän +kuoli pari viikkoa ennen joulua. Minä olisin tullut mielelläni +ennemmin, Gösta, mutta en voinut lähteä vanhuksen luota." + +Majurinrouva hengähti. Hänen tuli taas vaikea hengittää, mutta hän +ponnisti voimansa ja jatkoi: + +"On kyllä totta, Gösta, että minä pidin mielelläni sinua täällä luonani +Ekebyssä. -- Sinä olet sellainen, että kaikki iloitsevat, kun saavat +olla sinun seurassasi. -- Jos olisit tahtonut vakiutua mieheksi, niin +minä olisin antanut sinulle paljon valtaa. Minä toivoin aina, että sinä +saisit itsellesi kunnon vaimon. Ensin minä luulin, että se olisi ollut +Marianne Sinclaire, sillä huomasin hänen sinua rakastavan jo silloin, +kun sinä elit halonhakkaajana metsässä. Sitten minä luulin, että se +olisi Ebba Dohna, ja minä ajoin eräänä päivänä järven poikki Borgiin ja +sanoin hänelle, että jos hän ottaa sinut miehekseen, niin minä annan +sinulle perintönä Ekebyn. Jos tein siinä pahoin, niin anna minulle +anteeksi." + +Gösta oli polvillaan vuoteen vieressä ja painoi otsaansa sängynlaitaan. +Hän huokasi raskaasti. + +"Sano, Gösta, kuinka sinä nyt aiot elää! Miten sinä vaimosi elätät? +Sanopas minulle se! Sinähän tiedät, että minä aina olen tahtonut +parastasi." Ja Gösta vastasi hänelle hymyillen, vaikka hänen sydämensä +oli särkyä surusta: + +"Muinoisina päivinä, silloin, kun koetin tulla työmieheksi ja jäädä +Ekebyn alueelle, majurinrouva minulle antoi oman torpan asua, ja se on +vielä minun. Viime syksynä minä panin sen kuntoon. Lövenborg auttoi +minua, ja me olemme valkaisseet liidulla laipion ja peittäneet seinät +paperilla ja maalanneet. Perimmäistä, pientä huonetta sanoo Lövenborg +kreivittären kabinetiksi, ja hän on koonnut täällä kaikista +talonpoikaistaloista huonekaluja, jotka ovat joutuneet sinne +herraskartanoiden huutokaupoista. Niitä hän on ostellut, niin että +siellä nyt on korkeaselkäisiä nojatuoleja ja loistavahelaisia +laatikkokirstuja. Mutta etumaisessa, suuressa huoneessa on nuoren +rouvan kangaspuut ja minun sorvipenkkini. Talouskaluja ja kaikenlaisia +kapineita siellä on, ja siellä me Lövenborgin kanssa olemme jo istuneet +monta iltaa ja jutelleet, miten nuori kreivitär ja minä sitten elelemme +siinä torpan tuvassa. Mutta vaimoni sai vasta nyt tämän tietää, +majurinrouva. Me aiomme sanoa sen vasta kun saamme lähteä Ekebystä." + +"Jatka, Gösta!" + +"Lövenborg puhui aina, miten tarpeen olisi piika talossa. 'Kesällä +täällä koivuniemellä on siunatun kaunista', oli hänen tapansa sanoa, +'mutta talvella tulee täällä nuoren rouvan liian yksinäistä. Sinun, +Gösta, pitää hankkia piika.' + +"Ja minä olin kyllä samaa mieltä kuin hän, mutta en tiennyt, mistä +saisin varoja piian pitoon. Niin hän tuli eräänä päivänä ja toi +nuottinsa ja sen pöytänsä, johon on maalattu koskettimet, ja asetti ne +tupaan. 'Kyllä sinun on nyt ruvettava piiaksi, Lövenborg', sanoin minä. +Hän vastasi, että kyllä häntä tarvitaankin. Olinko minä tarkoittanut, +että nuori kreivitär laittaisi ruokaa, kantaisi halkoja ja vettä? Ei, +minun tarkoitukseni ei ollut, että hän tekisi mitään niin kauan kuin +minulla vain on kättä tehdäkseni työtä. Mutta Lövenborg arveli +kuitenkin, että parasta on, kun meitä on kaksi, niin että kreivitär saa +istua kaiket päivät sohvan nurkassa ja ommella koruompeluaan. En minä +muka voinut aavistaa, miten paljon palvelusta tuollainen pikkuinen +naisihminen tarvitsee, sanoi." + +"Jatka", virkkoi majurinrouva. "Se lievittää tuskiani. Uskoitko sinä, +että tuo sinun nuori kreivittäresi tahtoo asua torpantuvassa?" + +Gösta kummastui hänen ivallista ääntään, mutta jatkoi silti: + +"Oi, majurinrouva, en minä uskaltanut sitä uskoa; mutta olisi ollut +niin ihanaa, jos hän olisi tahtonut. Täältähän on viisi peninkulmaa +lääkärille. Hän, jolla on niin kevyt käsi ja hellä sydän, olisi saanut +työtä kylliksi, hoitaa haavoja ja lievittää kuumetta. Ja minä +ajattelin, että kaikki murheelliset muistavat kyllä tien torpantuvan +hienon rouvan luo. Köyhillä ihmisillä on niin paljon surua, jota hyvät +sanat ja ystävällinen mielenlaatu voivat parantaa." + +"Mutta entä sinä itse, Gösta Berling?" + +"Minä työskentelen höyläpenkin ja sorvin ääressä, majurinrouva. Minä +elän tästä lähtien omaa elämääni. Jos vaimoni ei tahdo minua seurata, +niin eihän sille mitään voi. Jos minulle nyt tarjottaisiin kaikki +maailman rikkaudet, eivät ne minua houkuttelisi. Minä tahdon elää omaa +elämääni. Minä olen jääpä ja jään köyhäksi mieheksi talonpoikien +keskuuteen ja autan heitä, minkä voin. He tarvitsevat jonkun +polkansoittajan häihinsä ja joulupitoihinsa, he tarvitsevat jonkun, +joka kirjoittaa kirjeitä heidän pojilleen, jotka ovat matkalla, ja +siihen virkaan minä sopinen. Mutta köyhä minun täytyy olla, +majurinrouva." + +"Synkkä tulee elämästänne, Gösta." + +"Oh, ei, majurinrouva, ei ollenkaan, jos meitä vain olisi kaksi ja +sovinnossa. Rikkaat ja iloiset kävisivät kyllä luonamme yhtä hyvin kuin +köyhätkin. Iloa olisi kyllin meidän tuvassamme. Vieraat eivät huolisi +siitä, vaikka ruoka valmistettaisiin heidän silmäinsä edessä eivätkä +loukkaantuisi, vaikka kahden täytyisi syödä yhdeltä lautaselta." + +"Ja mitä hyötyä tällaisesta, Gösta? Mitä kiitosta sinä sillä +voittaisit?" + +"Suuri olisi kiitokseni, majurinrouva, jos köyhät tahtoisivat muistaa +minua pari vuotta kuolemani jälkeen. Hyötyä olisin kylläkin tehnyt, jos +olisin istuttanut pari omenapuuta kunkin pirtin kulmalle, jos olisin +opettanut talonpoikaissoittajalle pari vanhain mestarien sävelmää ja +jos paimenlapset saisivat oppia muutamia hyviä lauluja kaiuttaakseen +niitä metsäpolulla. + +"Majurinrouvan pitää tietää, että minä olen vain se sama hullu Gösta +Berling kuin ennenkin. Talonpoikaismusikantti minusta kaiken kaikkiaan +voi tulla, mutta siinä on tarpeeksi. Minulla on paljon syntejä +hyvitettävänä. Itku ja katumus ei ole asiani. Minä tuotan iloa +köyhille, siinä on parannukseni." + +"Gösta", sanoi majurinrouva, "se on liian vähäpätöistä elämää miehelle, +jolla on sellaiset lahjat kuin sinulla. Minä annan sinulle Ekebyn." + +"Oi, majurinrouva", huudahti Gösta kauhuissaan. "Älkää tehkö minusta +rikasta! Älkää panko minulle sellaisia velvollisuuksia! Älkää erottako +minua köyhistä!" + +"Minä annan Ekebyn sinulle ja kavaljeereille", toisti majurinrouva. +"Olethan sinä, Gösta, lahjakas mies, jota kansa siunaa. Minä sanon +kuten äitini: 'Nyt otat tämän työn.'" + +"Ei, majurinrouva, me emme voi ottaa sellaista vastaan. Me, jotka +olemme tunteneet majurinrouvan väärin ja tuottaneet majurinrouvalle +sellaista surua!" + +"Minä annan teille Ekebyn, kuuletko sinä!" + +Hän puhui äreästi ja kovasti, ilman ystävyyden värettä. Göstan valtasi +tuska. + +"Älkää panko ukkoja sellaiseen kiusaukseen, majurinrouva. Sehän tekisi +heistä taaskin laiskureita ja juoppoja. Taivaan Herra, kavaljeerit +rikkaita! Mitä meistä silloin tulisi!" + +"Minä annan sinulle Ekebyn, Gösta, mutta silloin täytyy sinun luvata, +että päästät vaimosi vapaaksi. Katsos, sellainen hieno, pieni nainen ei +ole luotu sinua varten. Hän on saanut kärsiä liiaksi täällä karhujen +maassa. Hän ikävöi valoisille synnyinseuduilleen. Sinun täytyy antaa +hänen mennä. Sen vuoksi minä annan sinulle Ekebyn." + +Mutta nyt tuli kreivitär Elisabet majurinrouvan luo ja laskeutui +polvilleen sängyn viereen. + +"Minä en ikävöi enää, rouva. Tuo, joka on mieheni, on ratkaissut +arvoituksen ja löytänyt elämän, jota minä voin elää. Ei minun enää +tarvitse käydä ankarana ja kylmänä hänen rinnallaan ja muistuttaa hänen +mieleensä katumusta. Köyhyys ja hätä ja kova työ tekevät sen tehtävän. +Teitä, jotka johtavat köyhien ja sairaiden luo, voin kulkea synnittä. +Minä en pelkää enää elämää täällä pohjolassa. Mutta älkää tehkö häntä +rikkaaksi, rouva, silloin en uskalla jäädä tänne." + +Majurinrouva kohosi kyynärpäilleen: + +"Kaiken onnen te vaaditte itsellenne", huusi hän ja uhkasi heitä +nyrkeillään, "kaiken onnen ja siunauksen! Ei, olkoon Ekeby +kavaljeerien, jotta he tuhoutuvat. Erotkoot mies ja vaimo toisistaan, +että he tuhoutuvat. Velho minä olen, noita-akka minä olen, pahaan +usutan minä teidät. Sellainen kuin on maineeni, tahdon minä olla +itsekin." + +Hän tempasi kirjeen ja heitti sen Göstalle vasten kasvoja. Musta paperi +levähti auki ja lensi lattialle. Gösta tunsi sen hyvin. + +"Sinulla on tunnollasi synti minua vastaan, Gösta. Sinä olet väärin +ymmärtänyt sitä, joka on ollut toinen äitisi. Uskallatko kieltäytyä +ottamasta rangaistustasi minulta? Sinun täytyy ottaa Ekeby, ja se +turmelee sinut, sillä sinä olet heikko. Sinun täytyy lähettää vaimosi +kotiin, ettei kukaan voi pelastaa sinua. Sinun täytyy kuolla yhtä +vihattuna kuin minä. Margareta Celsingin muisto on noita-akan. Sinun +muistosi pitää oleman tuhlarin ja kansan kiduttajan." + +Hän vaipui jälleen pieluksilleen, ja huoneessa oli aivan hiljaista. +Silloin kajahti tässä hiljaisuudessa kumea paukaus, sitten toinen, ja +vielä kolmas. Kankirautavasara oli alkanut kauas kumajavan käyntinsä. + +"Kuulkaa", sanoi silloin Gösta Berling, "noin kuuluu Margareta +Celsingin muisto! Tämä ei ole juopuneiden kavaljeerien hullunkujeita. +Se on työn voittohymni, kajautettu vanhan kunnon työntekijättären +kunniaksi. Kuuleeko majurinrouva, mitä vasara sanoo? 'Kiitos', se +sanoo, 'kiitos hyvästä työstä, kiitos leivästä, jota olet köyhille +antanut, kiitos teistä, jotka olet aurannut, kiitos asutuksesta, jonka +olet raivannut! Kiitos ilosta, jonka olet sallinut saleissasi vallita! +Kiitos', se sanoo, 'ja lepää rauhassa! Sinun työsi elää ja jatkuu. +Sinun kartanosi on aina oleva onnea tuottavan työn turvapaikka. -- +Kiitos', sanoo se, 'äläkä tuomitse meitä, jotka olemme erehtyneet! +Sinä, joka nyt olet matkassa rauhan majoihin, muistele suopeasti meitä, +jotka vielä elämme.'" + +Gösta vaikeni, mutta kankirautavasara jatkoi yhä puhettaan. +Kaikki äänet, jotka olivat puhuneet hellästi ja ystävällisesti +majurinrouvalle, yhtyivät nyt väkivasaran helskeessä. Niin katosi +vähitellen jännitys hänen kasvoiltaan. Ne raukenivat, ja näytti kuin +kuoleman varjo olisi langennut häneen. + +Brobyn papintytär tuli sisään ja ilmoitti, että Högforsin herrat olivat +tulleet. Majurinrouva antoi heidän mennä. Hän ei tahtonut laatia +testamenttia. + +"Oi, Gösta Berling, monien sankaritöiden mies", sanoi hän, "niinpä olet +voittanut vielä kerran. Laskeudu tuohon ja anna minun siunata itseäsi." + +Kuume palasi nyt kaksinkertaisella voimalla. Kuolonkorahtelu alkoi. +Ruumista laahattiin raskaassa tuskassa, mutta sielu ei tiennyt pian +mitään siitä. Se alkoi nähdä niihin taivaihin, jotka kuoleville +avautuvat. + +Niin meni tunti, ja lyhyt kuolontaisto loppui. Hän lepäsi siinä niin +rauhallisena ja kauniina, että ympärillä seisovia liikutti syvästi. + +"Minun rakas, vanha majurinrouvani", sanoi silloin Gösta, "tuollaisena +näin minä sinut kerran ennen. Nyt on Margareta Celsing taas palannut +eloon. Nyt hän ei koskaan enää väisty Ekebyn majurinrouvaa." + + * * * * * + +Kun kavaljeerit tulivat pajasta, he saivat kuulla majurinrouvan +kuolleen. + +"Kuuliko hän vasaran paukkeen?" he kysyivät. + +Kyllä hän oli kuullut, ja he voivat olla tyytyväisiä. + +Sittemmin he saivat tietää, että vainaja oli aikonut lahjoittaa Ekebyn +heille, mutta ettei testamentti tullut tehdyksi. Tätä he pitivät +suurena kunnianaan ja ylpeilivät siitä sitten niin kauan kuin elivät. +Mutta kukaan ei koskaan kuullut heidän valittavan, että he olivat ne +rikkaudet kadottaneet. + +Kerrotaan myös, että sinä jouluyönä Gösta Berling seisoi nuoren +vaimonsa rinnalla ja piti viimeisen puheensa kavaljeereille. Hän oli +heidän kohtalostaan surullinen, kun heidän kaikkien nyt piti lähteä +Ekebystä. Vanhuuden raihnaiset päivät heitä odottivat. Kylmän +tervehdyksen saa vanha ja juromielinen vieraiden luona. Köyhän +kavaljeerin päivät, kun hän on pakotettu rupeamaan täysihoitoon +talonpoikaistaloon, eivät ole hauskat: erillään ystävistä ja +seikkailusta hän nääntyy yksin. + +Ja niin hän puhui heille, suruttomille, kaikkia onnenkeikauksia +kestämään karaistuneille. Vielä kerran hän nimesi heitä vanhoiksi +jumaliksi, jotka olivat syntyneet tuomaan iloa raudan maahan ja raudan +aikaan. Kumminkin hän nyt valitti, että se huvitarha, jossa +perhossiipinen ilo parveilee, on täyttyvä hävittävillä toukilla ja että +sen hedelmät turmellaan. + +Hyvin hän tiesi, että ilo oli maan lapsille hyvä ja että sen täytyi +olla olemassa. Mutta raskaana arvoituksena lepäsi yhäti maan päällä +kysymys, miten voisi mies olla sekä iloinen että hyvä. Helpoimmaksi +asiaksi ja kumminkin vaikeimmaksi sanoi hän sitä arvoitusta. Sitä ennen +eivät he olleet taitaneet ratkaista sitä. Nyt hän sanoi uskovansa +heidän oppineen sen, oppineen tänä ilon ja hädän, tänä onnen ja murheen +vuonna. + + * * * * * + +Oi, te hyvät herrat ja kavaljeerit, minutkin valtaa eron katkeruus +tällä hetkellä! Tämä on viimeinen yö, jonka olemme yhdessä valvoneet. +Iloisia nauruja en enää saa kuulla enkä hilpeitä lauluja. Teitä ja +kaikista Lövenin rantain iloisista ihmisistä täytyy minun nyt erota. + +Te rakkaat vanhukset! Muinaisina aikoina te annoitte minulle hyviä +lahjoja. Suuressa yksinäisyydessä eläjälle te toitte ensimmäisen tiedon +elämän rikkaista vaihteluista. Valtavia Ragnarökin[11] sotia minä näin +teidän taistelevan lapsuudenunelmieni järven rannoilla. Mutta mitä olen +minä antanut teille? + +Kenties ilahduttaa teitä kumminkin, että teidän nimenne taas kaikuvat +noiden rakkaiden kartanoiden nimien yhteydessä? Laskeutukoon kaikki +loisto, joka elämäänne ympäröi, jälleen noille maille, joilla olette +eläneet! Vielä on pystyssä Borg, vielä on Björne, vielä Ekeby lepää +Lövenin rannalla -- ihanana, kosken ja järven, puiston ja hymyilevän +metsäniityn ympäröimänä, -- ja kun seisoo siellä leveillä parvekkeilla, +leijailevat tarut ympärillä kuin kesän mehiläiset. + +Mutta puheen tullen mehiläisistä, sallikaa minun kertoa teille vielä +yksi vanha juttu. Tuo pikku Ruster, joka kävi rummunlyöjänä Ruotsin +armeijan eturinnassa, kun se vuonna 1813 samosi Saksan sydämeen, ei +sittemmin kyllästynyt koskaan kertomasta juttuja noista ihmeellisistä +etelänmaista. Ihmiset siellä olivat pitkiä kuin kirkontornit, pääskyset +suuria kuin kotkat, mehiläiset kuin hanhet. + +"No entä sitten mehiläispesät?" + +"Ne olivat kuin meidän tavalliset mehiläispesät." + +"Mutta miten mahtuivat sitten mehiläiset niihin?" + +"Heh, siitä ne saivat itse pitää huolen", sanoi pikku Ruster. + +Rakas lukija, eikö minun ole sanottava samoin? Tässä ovat nyt +mielikuvituksen jättiläismehiläiset liehuneet ympärillämme kuukausia ja +vuosia, mutta miten ne mahtuvat todellisuuden pesään, siitä ne saavat +todellakin itse pitää huolen. + + + + +Viiteselitykset: + + +[1] Brylå: viinasta, punssista ja erilaisista mausteista sekoitettu +juoma, joka on sytytetty palamaan. -- Suom. huom. + +[2] Maailmanpuu, josta muinaisskandinavien jumalaistarut kertovat. +-- Suom. huom. + +[3] Kuninkaan lähimpiä seikkailuritareita, joista puhutaan +keskiaikaisissa romaaneissa ja runoissa. -- Suom. huom. + +[4] Loke: muinaisskandinavien jumalaistarustossa pahuuden edustaja, +jonka ylijumala Odin otti jumalien asuntoon. -- Suom. huom. + +[5] Prometheus: kreikkalaisen taruston jättiläinen, joka varasti tulen +jumalilta. -- Suom. huom. + +[6] Eräs korttipeli. -- Suom. huom. + +[7] Palmun lehdistä kudottu espanjalainen hattu. -- Suom. huom. + +[8] Kevyet, yhdenistuttavat, korkeapyöräiset rattaat. -- Suom. huom. + +[9] Mustaa olutta tai oluesta ja portterista valmistettua juomaa, johon +on sekoitettu konjakkia ja sokeria. -- Suom. huom. + +[10] Kahdenhengen korttipeli 32 kortilla. -- Suom. huom. + +[11] Ragnarök: maailmanlopun sota Skandinavian jumalaistaruissa. -- +Suom. huom. + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Jerusalem, by Selma Lagerlöf + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 43279 *** |