diff options
| -rw-r--r-- | 43279-0.txt | 16917 | ||||
| -rw-r--r-- | 43279-8.txt | 17300 | ||||
| -rw-r--r-- | 43279-8.zip | bin | 324196 -> 0 bytes |
3 files changed, 16917 insertions, 17300 deletions
diff --git a/43279-0.txt b/43279-0.txt new file mode 100644 index 0000000..cf57173 --- /dev/null +++ b/43279-0.txt @@ -0,0 +1,16917 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 43279 *** + +GÖSTA BERLINGIN TARU + +Kirj. + +Selma Lagerlöf + + +Suomentanut Joel Lehtonen + + + +WSOY, Porvoo, 1912. + + + + + + + +SISÄLLYS: + +EDELLINEN OSA + + Johdanto + I. Pappi + II. Kerjäläinen + + I. Maisema + II. Jouluyö + III. Joulupäivälliset + IV. Gösta Berling, runoilija + V. La cachucha + VI. Ekebyn tanssiaiset + VII. Vanhat ajoneuvot + VIII. Gurlita-kukkulan suuri karhu + IX. Björnen huutokauppa + X. Nuori kreivitär + XI. Kummitusjuttuja + XII. Ebba Dohnan tarina + XIII. Mamselli Marie + +JÄLKIMMÄINEN OSA + + I. Kristoffer-serkku + II. Elämän polut + III. Katumuksen teko + IV. Ekebyn rauta + V. Liljecronan koti + VI. Dovren noita-akka + VII. Juhannus + VIII. Rouva Musica + IX. Brobyn pappi + X. Julius-patruuna + XI. Savipyhimykset + XII. Jumalan matkamies + XIII. Kirkkomaa + XIV. Vanhoja lauluja + XV. Kuolema vapauttaja + XVI. Kuivuus + XVII. Lapsen äiti + XVIII. Amor vincit omnia + XIX. NygÃ¥rdin tyttö + XX. Kevenhüller + XXI. Brobyn markkinat + XXII. Metsätorppa + XXIII. Margareta Celsing + Viiteselitykset + + + + + + +EDELLINEN OSA + + + + +JOHDANTO + + +I. + +PAPPI + +Vihdoinkin ilmestyi pappi saarnastuoliin. + +Seurakunta kohotti päätään. Kas vain, sielläpä hän sittenkin seisoi. +Tänä sunnuntaina ei jumalanpalvelus siis jää pitämättä niinkuin +edellisenä ja niin monena sitä edellisenä pyhänä. + +Pappi oli nuori, norja, pitkä ja säteilevän kaunis. Jos olisi laskenut +kaarevan kypärin hänen päähänsä ja sitonut miekan hänen vyölleen ja +suomupaidan ryntähilleen, olisi hänet voinut veistää marmoriin ja +nimittää kuvan kauneimman ateenalaisen mukaan. + +Papilla oli runoilijan syvät silmät ja sotapäällikön luja, pyöristynyt +leuka, kaikki hänessä oli kaunista, hienoa, ilmeikästä, neroa ja +hengenelämää hehkuvaa. + +Kirkkoväki tunsi oudosti olevansa kuin masennettu nähdessään hänet +sellaisena. Se oli enimmäkseen tottunut näkemään häntä, kun hän hoippui +kapakasta iloisten toverien seurassa, sellaisten kuin tuuhea- ja +valkoviiksinen eversti Beerencreutz ja vahva kapteeni Kristian Bergh. + +Hän oli juonut niin kauheasti, ettei hän ollut moneen viikkoon voinut +hoitaa virkaansa, ja seurakunnan oli täytynyt valittaa hänen +käytöksestään ensin kirkkoherralle ja sitten piispalle ja +tuomiokapituliin. Nyt oli piispa tullut pitäjään tarkastukselle ja +tilintekoon. Hän istui kuorissa kultaristi kaulassaan, ympärillään +Karlstadin asessoreja ja naapuriseurakuntain pappeja. + +Ei ollut epäilystäkään, että papin käytös oli mennyt yli sopivaisuuden +rajan. Silloin, 1820-luvulla, ei juomista juuri virheeksi katsottu, +mutta tämä mies oli juopotellessaan laiminlyönyt virkansa, ja nyt se +oli häneltä menevä. + +Hän seisoi saarnatuolissa odottaen, kun saarnavirren viimeistä värsyä +veisattiin. + +Ja kun hän seisoi siinä, hänet valtasi varma tunne, että hänellä oli +kirkossa pelkkiä vihamiehiä, vihamiehiä jokaisessa penkissä. Herrasväen +ryhmässä lehterillä, talonpoikain joukossa alhaalla, ehtoollislasten +parvessa kuorissa hänellä oli vihamiehiä, pelkkiä vihamiehiä. Vihamies +oli polkemassa urkuja, vihamies niitä soittamassa. Kirkonisännistön +penkissä oli hänen vihamiehiään. Kaikki häntä vihasivat, jopa +pikkulapset, jotka oli tuotu kirkkoon sylissä, ja vieläpä +kirkonvartija, tuo kankea ja jäykkä sotamies, joka oli ollut Leipzigin +tappelussa. + +Pappi olisi tahtonut langeta polvilleen ja rukoilla heiltä laupeutta. + +Mutta silmänräpäys vain, ja hänet valtasi kolkko viha. Hän kyllä +muisti, millainen oli ollut astuessaan vuosia sitten ensi kertaa tähän +saarnatuoliin. Hän oli silloin nuhteeton mies, ja nyt hän seisoi siinä +katsellen kultarististä miestä, joka oli tullut häntä tuomitsemaan. + +Kun hän luki johdantoa, huuhtoi veriaalto kerta toisensa jälkeen hänen +poskiaan: se oli vihaa. + +Totta kyllä oli, että hän oli juonut, mutta kenellä oli oikeus syyttää +häntä siitä? Kuka oli nähnyt pappilaa, jossa hänen piti elää? +Kuusimetsä seisoi tummana ja synkkänä ihan ikkunain edessä. Kosteus +tihkui mustien laipioiden läpi, pitkin homehtuneita seiniä. Eikö +tarvinnut viinaa mielihyvikkeeksi, kun sade tai tuisku tuprusi sisään +särkyneistä ruuduista, kun rappiolle heitetty maa ei tahtonut antaa sen +vertaa leipää, että nälkä pysyisi loitolla? + +Hän ajatteli olleensa juuri sellainen pappi kuin seurakuntalaiset +ansaitsivat. Hehän joivat kaikki. Miksi pitäisi hänen yksinään hillitä +itsensä? Mies, haudattuaan vaimonsa, joi itsensä hautajaisissa +humalaan; isä, saatuaan lapsen kastetuksi, piti kohta juomingit. +Kirkkoväki joi kotimatkalla niin että enimmät tulivat humalassa kotiin. +Hyvin sellaisille sopi juoppo pappikin. + +Juuri virkamatkoilla, jolloin hän ohuessa viitassaan ajoi +penikulmittain jäätyneiden järvien selkiä, missä kaikki kylmät tuulet +tuiversivat; siellä samoilla järvillä myrskyssä ja rankkasateessa +keikkuessaan ja venheellä harhatessaan; siellä saloilla silloin kun +lumipyryssä täytyi nousta reestä ja raivata tietä hevoselle +talonkorkuisten kinosten läpi tahi kun eksyneenä sai kahlata +metsälampareita, juuri silloin ja siellä hän oli oppinut rakastamaan +viinaa. + +Vuoden päivät olivat madelleet hitaasti raskaassa synkeydessään. +Maamiehen ja herran ajatuksia piti päivä maan tomuun kiintyneinä, mutta +iltaisin heittivät henget kahleensa -- viinan vapauttamina. Sielu +heräsi, sydän lämpeni, elämä säteili, laulu helskyi, ruusut tuoksuivat. +Majatalon kapakka muuttui silloin hänestä etelämaan kukkatarhaksi: +rypäleet ja oliivit heiluivat hänen päänsä päällä, marmoripatsaat +hohtivat tummasta lehdistöstä, runoilijat ja viisaat astelivat palmujen +ja plataanien alla. + +Ei; tuo pappi tuolla ylhäällä saarnatuolissa tiesi, ettei elämää maan +perukassa voi kestää ilman viinaa: kaikki hänen kuulijansa tiesivät +sen, ja nyt he vaativat häntä tuomiolle. + +He tahtoivat riistää häneltä papinkauhtanan siksi että hän oli tullut +heidän Jumalansa kotiin juovuksissa. Ah, noitakin kaikkia: oliko heillä +muuta, uskottelivatko he, että heillä oli muuta Jumalaa kuin viina! + +Hän oli lukenut johdannon, ja hän kumartihe lukemaan "Isä meitää". + +Kirkko oli hiiskumattoman hiljainen rukouksen aikana. Mutta äkkiä +iskeysi pappi molemmin käsin lujasti nauhoihin, jotka pitivät +papinkaapua hänen hartioillaan. Hänestä tuntui kuin koko seurakunta, +piispa etunenässä, olisi hiipinyt ylös saarnatuolin portaita +tempaistakseen häneltä kauhtanan. Hän oli polvillaan eikä kääntänyt +päätään, mutta hän suorastaan tunsi, miten ne nyt nykivät, ja näki +heidät selvästi, sekä piispan että asessorit, rovastit, kirkonisännät, +lukkarin ja koko seurakunnan pitkänä jonona, kiskomassa ja nyhtämässä +saadakseen irti hänen kaapunsa. Ja hän kuvitteli ilmi elävästi, miten +kaikki nuo, jotka nyt niin innokkaasti siinä kiskoivat, kaatuvat nurin +niskoin portaita alas, kun kauhtana heltiää, ja kumoon keikahtaa myös +permannolla oleva jono, joka ei itse ylety vetämään kaapua, vaan kiskoo +edessä seisovien takin liepeistä. + +Hän näki sen niin selvästi, että häntä hymyilytti polvillaan ollessaan, +mutta samalla kertaa kylmä hiki kihosi hänen otsalleen. Olihan se yhtä +kaikki kauheaa. + +Niin, että hän siis pian oli hyljätty mies, viinan tähden. Virkaheitto +pappi hän kohta olisi. Liekö maailmassa viheliäisempää? + +Hänestä tulee keppikerjäläinen, hän makaa juovuksissa tienravissa, +kulkee ryysyissä, seurustelee roistojen kanssa. + +Rukous päättyi. Hänen oli alettava sanella saarnaansa. Silloin hänet +valtasi outo ajatus, mikä pysähdytti sanat hänen huulilleen. Hän +ajatteli, että sai nyt viimeisen kerran seisoa saarnatuolissa +julistamassa Jumalan kunniaa. + +Viimeisen kerran -- se iski pappiin. Hän unohti kaiken, viinat, +piispat. Hän ajatteli vain, että hänen piti käyttää tilaisuutta ja +todistaa Jumalan kunniaa. + +Hänestä näytti kirkon lattia ja koko seurakunta vaipuvan syvälle, +syvälle alas, mutta katto kohosi kirkon päältä niin että hän näki +suoraan taivaaseen. Hän seisoi yksinään, aivan yksinään saarnatuolissa, +hänen henkensä lähti liitämään kohti avattua taivasta ja hänen äänensä +tuli voimakkaaksi ja valtavaksi. Hän julisti Jumalan kunniaa. + +Hän oli innoituksen mies. Hän hylkäsi saarnansa, ajatukset lensivät +hänen päänsä ympärille kuin kesy kyyhkysparvi. Hänestä tuntui kuin hän +ei olisi itse puhunutkaan, mutta hän tunsi myös, että tämä oli +maailmassa korkeinta ja ettei kukaan kohoa korkeampaan loistoon ja +ihanuuteen kuin hän nyt julistaessaan siinä Jumalan kunniaa. + +Niin kauan kuin innoituksen tulikieli liekehti hänen otsallaan hän +puhui, mutta kun se sammui ja kirkon katto jälleen laskeusi ja lattia +kaukaa, kaukaa alhaalta kohosi, silloin hän kumartui ja itki, sillä hän +ajatteli, että elämä oli suonut hänelle hänen parhaimman hetkensä ja +että nyt se oli mennyt. + +Jumalanpalveluksen jälkeen seurasi tarkastus ja kirkonkokous. Piispa +kysyi, oliko seurakunnalla mitään valittamista pappinsa suhteen. + +Pappi ei ollut enää vihainen eikä uhkaava niinkuin ennen saarnaa. Nyt +hän häpesi ja painoi päänsä alas. Voi niitä kurjia viinajuttuja, nyt ne +alkavat! + +Mutta ne eivät alkaneetkaan. Kunnanhuoneen suuren pöydän ympärillä +oltiin aivan äänettömiä. + +Pappi nosti päänsä ja katsoi ensin lukkariin: ei, tämä vaikeni; +sitten kirkonisäntiin, sitten äänivaltaisiin talonpoikiin ja +tehtaanpatruunoihin, he vaikenivat kaikki. He purivat huulensa yhteen +ja katsoivat alas pöytään hieman noloina. + +"Ne odottavat että joku alkaa", ajatteli pappi. + +Toinen kirkonisäntä rykäisi: + +"Minä, noin että, meillä on erinomainen pappi", hän sanoi. + +"Kunnianarvoisa piispa kuuli itse, kuinka hän saarnaa", lisäsi lukkari. + +Piispa kysäisi tiheistä jumalanpalvelusten laiminlyönneistä. + +"Pappi ei mahda mitään sille, jos hän on sairas, enempää kuin +muutkaan", arvelivat talonpojat. + +Piispa vihjaisi heidän tyytymättömyyteensä, sikäli kuin se koski papin +elämäntapoja. + +He puolustivat häntä yhtä suuta. Hän oli vielä niin nuori, se heidän +pappinsa, ei hänestä mitään hätää. Ei, jos hän vain aina tahtoisi +saarnata niinkuin saarnasi tänään, niin he eivät vaihtaisi häntä itse +piispaankaan. + +Ei ollut yhtään syyttäjää, ei myös löytynyt yhtään tuomaria. + +Pappi tunsi miten hänen sydämensä avartui ja miten keveästi veri +virtasi hänen suonissaan. Oi, ettei hän enää ollutkaan vihamiesten +keskellä, että hän oli voittanut heidän sydämensä juuri kun vähimmin +sitä ajatteli, että hän edelleen saisi olla pappina! + +Tarkastuksen jälkeen piispa ja asessorit ja rovastit ja parhaat pitäjän +miehet söivät päivällistä pappilassa. + +Eräs naapurinrouva oli ottanut huoltaakseen juhlan, sillä pappi oli +naimaton. Rouva oli hommannut kaikki parhaansa mukaan, ja pappi huomasi +nyt ihmeekseen, ettei pappila ollutkaan ihan kauhea. Pitkä +päivällispöytä oli katettu pihalle kuusten alle ja se hohti siellä +varsin hauskasti valkoisine liinoineen, sinivalkoisine posliineineen, +kimmeltävine laseineen ja taitettuine lautasliinoineen. Kaksi koivua +kumartelihe kuistin ovella, katajia oli siroteltu eteisen lattialle, +ylhäällä kurkihirressä riippui kukkaseppele, kaikissa huoneissa oli +kukkia, homeenhaju oli haihdutettu ja vihreät ikkunalasit kimaltelivat +uljaasti auringonpaisteessa. + +Hän iloitsi sydämensä pohjasta, tuo pappi ja ajatteli ettei enää +koskaan joisi. + +Ei ollut ketään, joka ei olisi siinä päivällispöydässä iloinnut. Ne +jotka olivat olleet yleviä ja antaneet anteeksi olivat iloisia, ja +ylemmät papit iloitsivat siksi, että olivat välttäneet häpeällisen +jutun. + +Kelpo piispa kohotti lasinsa ja puhui, että hän oli lähtenyt tälle +matkalle raskain mielin, sillä hän oli kuullut paljon pahoja huhuja. +Hän oli lähtenyt kohtaamaan Saulusta, mutta katso, Saulus oli +muuttunutkin Paavaliksi, joka oli tekevä työtä enemmän kuin he kaikki +yhteensä. Ja hurskas herra puhui edelleen suurista lahjoista, joita +heidän nuori veljensä oli saanut, ja ylisti niitä. Ei siksi että hän +kopeilisi niillä, vaan että hänen oli ponnistettava kaikki voimansa ja +vaalittava hyvin itseään, niinkuin tulee tehdä niiden, joiden +hartioille on pantu ylen raskas ja kallisarvoinen taakka. + +Pappi ei näillä päivällisillä juopunut, mutta päästä pyörällä hän oli. +Tämä suuri, odottamaton onni nousi hänelle päähän. Taivas oli antanut +innoituksen tulikielen liekehtiä hänen otsallaan, ja ihmiset olivat +antaneet hänelle rakkautensa. Veri syöksyi kuumeisen tulisena ja +raivoavaa vauhtia hänen suonissaan yhä vielä, kun oli jo tullut ilta ja +vieraat lähteneet. Myöhään yöllä hän istui valvoen huoneessaan ja antoi +yöilman virrata sisään avatusta ikkunasta ja viillyttää tätä autuuden +kuumetta, tätä suloista levottomuutta, joka ei suonut hänen nukkua. + +Silloin kuului ääni ulkoa: + +"Oletko valveilla, pappi?" + +Pihanurmen poikki ikkunan luo tuli mies. Pappi katsoi ulos ja näki +siellä kapteeni Kristian Berghin, joka oli hänen uskollisia +juomaveikkojaan. Maantien maleksija, koditon ja konnuton hän oli, tämä +Kristian kapteeni, jättiläinen kooltaan ja voimiltaan. Iso hän oli kuin +Gurlita-kukkula ja tuhma kuin metsänpeikko. + +"Tiettävästikin olen valveilla, Kristian Bergh", vastasi pappi. "Voiko +tällaisena yönä mielestäsi maata?" + +Ja kuulkaapa nyt, mitä tuo Kristian-kapteeni hänelle sanoo! +Jättiläisellä on ollut aavistuksensa, hän on tuuminut, että pappi +nyt tulee ryyppyaraksi. Nyt hän ei saa rauhaa enää kuunaan, +Kristian-kapteeni ajatteli, sillä nuo Karlstadin asessorit, jotka +täällä jo kerran kävivät, saattavat tulla uudestaan ja viedä häneltä +kauhtanan, jos hän juo vielä. + +Mutta nyt on Kristian-kapteeni kouraissut roimalla kädellään tuota +työnretosta, hän on pitänyt huolen siitä, etteivät asessorit tule +ikänään toiste, eivät papit eivätkä piispat. Tästä lähin saavat pappi +ja hänen ystävänsä naukkia niin paljon kuin haluavat pappilassaan. + +Kuulkaas, minkä sankarityön hän on tehnyt, hän, Kristian Bergh, vahva +kapteeni! + +Kun piispa ja nuo kaksi asessoria olivat nousseet kuomeihinsa ja ovi +oli visusti, hyvin visusti suljettu, silloin hän oli kavunnut +kuskipukille ja kyydinnyt heitä peninkulman, pari, valoisana kesäyönä. + +Ja silloin oli Kristian Bergh näyttänyt heille, miten irrallaan henki +on vaivaisessa ihmisruumiissa. Hän oli päästänyt hurjinta neliä. Siitä +saivat kun eivät sallineet rehellisen miehen ottaa edes pientä pöhnää. + +Arveletteko hänen kuskanneen heitä tietä myöten, luuletteko hänen +säilytelleen heitä töytäyksiltä? Hän ajoi yli ojien ja kantoisten +ahojen, hän lasketteli päistikkaa laukkaa alas mäet, hän lennätti +pitkin rantaa niin että vesi räiskyi pyörissä, hän oli vähällä juuttua +nevoihin, ja kaljuja vuorten kallioita mentiin alas niin että hevoset +laskivat jalat suorana luikua. Ja mentäessä istuivat piispa ja +asessorit kalpein kasvoin nahkaverhojen takana ja mutisivat rukouksia. +Mokomassa menossa he eivät olleet ikänään olleet. + +Ja kuvitelkaapa, miltä he näyttivät saapuessaan Rissäterin majataloon, +elävinä mutta pudistettuina kuin haulit nahkamassissa! + +"Mitä tämä merkitsee, kapteeni Kristian?" sanoi piispa, kun kapteeni +avasi kyydittäville vaununoven. + +"Se merkitsee sitä, että piispa miettiköön vasta kertaalleen ennen kuin +tulee tarkastusmatkalle Gösta Berlingin pitäjään", sanoi Kristian +kapteeni, ja ne sanat hän oli miettinyt jo edeltäkäsin valmiiksi, ettei +hän ajan tullen hölmistyisi. + +"No viekin Gösta Berlingille terveiset", sanoi piispa, "että hänen +luokseen en tule kuunaan minä eikä mikään muukaan piispa." + +Kas: tuota sankarityötä kertoi nyt vahva Kristian-kapteeni +papille seisten hänen avonaisen ikkunansa takana kesäyönä. Sillä +Kristian-kapteeni oli parhaiksi ennättänyt viedä hevoset majataloon, +kun jo tuli kertomaan uutisiaan papille. + +"Nyt saat olla rauhassa, pappi ja velihopea", hän sanoi. + +Oi, Kristian-kapteeni, kalpein kasvoin istuivat asessorit nahkaverhojen +takana, mutta papin kasvot, hänen istuessaan siinä ikkunassa, +näyttivät valoisassa kesäyössä hirveän paljon kalpeammilta. Oi, +Kristian-kapteeni! + +Ihanpa pappi kohotti jo kätensä kohdistaakseen hirveän iskun +jättiläisen karkeaan, tuhmaan naamaan, mutta hillitsi sitten itsensä. +Hän vetäisi ikkunan rämähtäen kiinni ja pysähtyi keskelle permantoa +heristäen nyrkkiään korkeutta kohti. + +Hän jonka pään päällä innoituksen tulikieli oli liekehtinyt, hän joka +oli saanut julistaa Jumalan kunniaa, hän ajatteli nyt, että Jumala oli +hänen kustannuksellaan ilvehtinyt. + +Eikö piispa nyt arvele, että pappi oli lähettänyt Kristian-kapteenin? +Eikö hän arvele, että pappi oli teeskennellyt ja valehdellut kaiken +päivää? Nyt piispa ryhtyy tutkimaan häntä toden teolla, nyt hän hänet +erottaa ja panee viralta. + +Aamun tullessa oli pappi häipynyt pappilasta. Hän ei välittänyt jäädä +itseään puolustamaan. Jumala oli ilvehtinyt hänen kustannuksellaan. +Jumala ei tahtonut häntä auttaa. Hän tiesi että hänet pantaisiin +viralta. Jumala niin tahtoi. Parasta oli, että hän menee jo omia +aikojaan. + +Näin tapahtui 1820-luvun alussa eräässä läntisen Vermlannin +syrjäpitäjässä. + +Se oli ensimmäinen onnettomuus, joka Gösta Berlingiä kohtasi; se ei +ollut viimeinen. + +Sillä vaikeaa on sellaisten orhien olo, jotka eivät kärsi kannuksia +eivätkä ruoskaa. Joka tuskan tullen, mikä heitä kohtaa, he pikastuvat +ja kiitävät harhateille, ammottavia kuiluja kohti. Heti kun tie muuttuu +kiviseksi ja retki raskaaksi, he eivät tiedä muuta neuvoa kuin kumota +kuormansa ja porhaltaa vauhkoina matkaansa. + + +KERJÄLÄINEN + +Kylmänä joulukuun päivänä asteli kerjäläinen ylös Brobyn mäkiä. Hänen +vaatteensa olivat kurjan kurjia rääsyjä, ja hänen kenkänsä olivat niin +kuluneet, että kylmä lumi kasteli hänen jalkansa. + +Löven on Vermlannissa sijaitseva pitkä, kapea järvi, jota parissa +kohden kurovat vielä kaidemmaksi pitkät, kapeat salmet. Se ulottuu +pohjoisessa suomalaismetsiin, etelässä Venerniin. Useita pitäjiä +leviää sen rannoilla, mutta Bron pitäjä on suurin ja rikkain. Se valtaa +hyvän osan järven rantoja sekä itä- että länsipuolella, mutta +länsipuolella ovat suurimmat talot, herraskartanot sellaiset kuin Ekeby +ja Björne, maankuulut rikkaudestaan ja kauneudestaan, sekä Brobyn suuri +kylä, jossa on majatalo, käräjähuone, nimismiehen virkatalo, pappila ja +markkinapaikka. + +Broby on jyrkällä mäenrinteellä. Kerjäläinen oli ehtinyt majatalon ohi, +joka on mäen juurella, ja ponnisteli pappilaa kohti, joka on aivan mäen +laella. + +Hänen edellään kulki ylämäkeä pieni tyttö vetäen kelkkaa, jonka +kuormana oli jauhosäkki. Kerjäläinen saavutti tytön ja alkoi puhella +hänen kanssaan. + +"Niin pieni hevonen ja niin iso kuorma", hän sanoi. + +Lapsi kääntyi ja katsoi häneen. Se oli noin kaksitoistavuotias +pahainen, jolla oli tähystelevät, terävät silmät ja supukkasuu. + +"Jumala suokoon, että hevonen olisi pienempi ja kuorma isompi, niin +sitä riittäisi pitemmältä", tyttö vastasi. + +"Omaa rehuako sinä sitten vedät kotiin?" + +"Herra paratkoon, niinpä kyllä. Itse saan hankkia ruokani niin pieni +kuin olenkin." + +Kerjäläinen tarttui kelkankaplaaseen työntääkseen apuna. + +Tyttö kääntyi ja katsoi häneen. + +"Älä luulekaan, että saat mitään siitä hommasta", hän sanoi. + +Kerjäläinen rupesi nauramaan. + +"Sinä taidatkin olla Brobyn papin tytär, vai?" + +"Olen kuin olenkin. Monella on köyhempi isä, pahempaa ei kellään. Se on +silkkaa totta, vaikka häpeä, että hänen oman lapsensa täytyy sanoa +niin." + +"Hän taitaa olla ahne ja ilkeä, isäsi?" + +"Ahne hän on ja ilkeä, mutta hänen tyttärestään taitaa tulla vielä +pahempi, jos saa elää, sanovat." + +"Mielestäni ovat oikeassa, kuules. Hupaisaa olisi tietää, mistä sinä +olet tämän jauhosäkinkin siepannut." + +"Eipä haitanne, jos tuon sinulle sanonenkin. Otin jyvät tänä aamuna +isän eloaitasta, ja nyt kävin myllyllä." + +"Eikö hän huomaa sinua, kun tulet kotiin säkki kelkassa?" + +"Oletpa tainnut lähteä sällinopista liian aikaisin. Isä on poissa +pitäjällä, näetkös!" + +"Kuka ajanee tuolla perässämme. Kuulen kuinka jalas vinkuu. +Ajattelepas, jos se on isäsi." + +Tyttö kuunteli ja tähysteli, sitten hän alkoi itkeä ja huutaa. + +"Se on isä", hän nyyhki. "Hän tappaa minut. Hän tappaa minut." + +"Niin, nyt ovat hyvät neuvot kalliit, ja nopsat neuvot paremmat hopeaa +ja kultaa", sanoi kerjäläinen. + +"Kuule", sanoi lapsi, "sinä voit auttaa minua. Ota nuora ja vedä +kelkkaa, niin isä luulee, että se on sinun." + +"Mitä minä sitten teen?" kysyi kerjäläinen ja asetti nuoran olkansa +ympärille. + +"Vie mihin mielesi tekee nyt aluksi, mutta tuo sitten pappilaan, kun +tulee pimeä. Minä kyllä pidän sinua silmällä. Tulet ja tuot säkin ja +kelkan, ymmärrätkö." + +"Pitänee koettaa." + +"Jumala armahtakoon sinua, jos et tule", huusi tyttö ja juoksi pois +ehtiäkseen ennen isää kotiin. + +Kerjäläinen käänsi kelkan raskain mielin takaisin alamäkeen ja työnsi +sitä majatalon pihaan. + +Hän, raukka, oli siinä unelmoinut, kävellessään lumessa melkein paljain +jaloin; hän oli kävellessään ajatellut noita suuria metsiä Lövenin +pohjoispuolella, suuria suomalaismetsiä. + +Täällä alamaassa, Bron pitäjässä, jossa hän nyt kulki salmen rannalla, +joka on Ylä- ja Ala-Lövenin välillä, näissä rikkauden ja riemun +kuuluissa seuduissa, missä herraskartano on herraskartanon vieressä, +tehdas tehtaan kyljessä, täällä oli jokainen tie hänelle liian raskas, +joka huone liian ahdas, joka vuode liian kova. Täällä hän katkerasti +kaipasi suurten, ikuisten metsien rauhaa. + +Täällä hän kuuli varstain paukkavan joka luuvassa, ikäänkuin puitavasta +ei koskaan tulisi loppua. Hirsikuormia ja hiilihäkkejä tuli lakkaamatta +tyhjentymättömistä metsistä. Päättömät malmikuormien jonot vierivät +tien syvissä raiteissa, joita satalukuiset edeltäjät olivat uurtaneet. +Täällä hän näki rekien, täynnä ajajia, kiitävän kartanosta kartanoon, +ja hänestä näytti ilo istuvan ohjaksissa ja kauneus ja rakkaus seisovan +kannoilla. Ah, kuinka hän, raukka, kävellessään ikävöi ylämaahan +suurten, ikuisten metsien rauhaan! + +Siellä kaukana, jossa puut kohoavat suorina ja pilarimaisina tasaiselta +maankamaralta, jossa lumi lepää raskaina kerroksina liikkumattomilla +oksilla, jossa tuuli on voimaton ja vain hiljaa leikkii latvain +havuissa, siellä halasi hän vaeltaa, aina edemmäksi ja edemmäksi +metsien syvyyteen, kunnes kerran hänen voimansa pettäisivät ja hän +kaatuisi suurten puiden alle, kuollen nälkään ja viluun. + +Hän ikävöi tuota suurta, humisevaa hautaa Lövenin pohjoispuolella, +jossa katoavaisuuden voimat kukistaisivat hänet, jossa vihdoinkin +nälkä, pakkanen, väsymys ja viina jaksaisivat tuhota tämän +ruumisraukan, joka voi kestää kaikkea. + +Hän oli tullut majataloon ja aikoi siellä odottaa iltaa. Hän meni +kapakkatupaan ja istui tylsän levollisena penkille ovensuuhun, +unelmoiden ikuisista metsistä. + +Majatalon muori armahti häntä ja antoi hänelle viinaryypyn. Antoipa hän +kaksikin, kun toinen niin hartaasti pyysi. + +Mutta enempää hän ei tahtonut ilmaiseksi antaa, ja kerjäläinen joutui +aivan epätoivoon. Hänen täytyi saada enemmän tätä voimakasta, suloista +paloviinaa. Hänen täytyi vielä kerran tuntea sydämensä tanssivan +ruumiissa ja ajatusten leimuavan juopuneina. Oi, tätä suloista viinan +viljaa. Kesän aurinko, kesän linnunlaulu, kesän tuoksu ja kauneus +läikkyivät ja virtasivat sen valkeissa laineissa. Vielä kerran, ennen +kuin hän katoaa yöhön ja pimeään, hän tahtoo juoda aurinkoa ja onnea. + +Niinpä hän vaihtoi ensin jauhot, sitten jauhopussin ja viimein +kelkankin viinaan. Siitä hän sai hyvän humalan ja nukkui suuren osan +iltapäivää kapakan penkillä. + +Herättyään hän käsitti, että hänellä oli nyt enää vain yksi tehtävä +jäljellä. Koska tämä kurja ruumis oli anastanut kaiken vallan hänen +sielultaan, koska hän oli saattanut juoda mitä lapsi oli hänen +haltuunsa uskonut, koska hän oli kaiken maan häpeä, täytyi hänen +vapauttaa sielunsa niin suuresta viheliäisyyden kuormasta. Hänen täytyi +antaa sille vapaus, antaa sen mennä Jumalan luo. + +Hän makasi kapakan penkillä ja tuomitsi itseään: Gösta Berling, +virkaheitto pappi, syytetty nälkää kärsivän lapsen jauhojen juomisesta, +tuomitaan kuolemaan. Mihin kuolemaan? Kinoskuolemaan. + +Hän otti hattunsa ja hoiperteli ulos. Hän ei ollut aivan valveilla eikä +aivan selvä. Hän itki säälistä itseään kohtaan, ajatellessaan pahoin +tahrattua sieluraukkaansa, joka hänen oli vapautettava. + +Hän ei mennyt kauaksi eikä poikennut tieltä. Aivan tien vieressä oli +korkea kinos, mihin hän heittäytyi kuolemaan. Hän ummisti silmänsä ja +koetti nukkua. + +Ei voi arvata, miten kauan hän siinä nukkui; mutta hänessä oli henki +vielä, kun Brobyn papin tyttö juoksi tietä pitkin lyhty kädessä ja +löysi hänet kinoksesta tiepuolesta. Tyttö oli seisoskellut ja odottanut +häntä tuntimäärin; nyt hän oli juoksennellut pitkin Brobyn mäkiä +etsimässä häntä. + +Hän tunsi heti kerjäläisen, ja sitten hän alkoi pudistella häntä ja +huutaa kaikin voimin saadakseen hänet hereille. + +Hänen täytyi saada tietää, mihin mies oli hukannut hänen jauhosäkkinsä. + +Hänen täytyi saada hänet henkiin edes siksi aikaa, että hän voi +selittää, mihin hänen kelkkansa ja jauhosäkkinsä olivat joutuneet. +Isäukko pieksisi hänet hengiltä, jos tyttö oli heittänyt hänen +kelkkansa hulttion jäljille. Hän puri kerjäläisen sormea ja kynsi hänen +kasvojaan ja samalla hän kirkui kuin hengen hädässä. + +Silloin tuli joku ajaja maantiellä. + +"Kuka turkanen se huutaa?" kysyi tuima ääni. + +"Minun pitää saada tietää, mihin tuo mies on pannut minun jauhosäkkini +ja kelkkani", nyyhkytti lapsi ja hakata jyskytti nyrkeillään +kerjäläisen rintaa. + +"Paleltunuttako sinä kynsit sillä lailla? Nousetko, villikissa!" + +Ajaja oli suuri ja roteva nainen. Hän nousi reestä ja tuli kinoksen +luo. Lasta hän otti niskasta ja työnsi tielle. Sitten hän kumartui, +työnsi kätensä kerjäläisen alle ja nosti hänet maasta. Ja niin hän +kantoi hänet rekeen ja sijoitti siihen. + +"Tule mukaan majataloon, villikissa", huusi hän papin tyttärelle, "niin +saadaan kuulla, mitä sinä tiedät tästä asiasta." + + * * * * * + +Tunnin päästä istui kerjäläinen majatalon parhaassa huoneessa +ovensuussa, ja hänen edessään seisoi se muhkea rouva, joka oli +pelastanut hänet kinoksesta. + +Sellaisena kuin Gösta Berling nyt näki hänet: kotimatkalla hiilen +vedosta metsästä, kädet noessa ja savipiippu suussa, lyhyt, +päällyksetön lammasnahkaturkki ja juovikas kotikutoinen villahame yllä, +pikisaumasaappaat jalassa ja tuppipuukko povella; sellaisena kuin hän +nyt näki hänen harmaat hiuksensa, jotka olivat yksinkertaisesti suitut, +ja hänen vanhat, kauniit kasvonsa, sellaiseksi oli hän kuullut häntä +kuvattavan tuhansia kertoja, ja hän huomasi joutuneensa tekemisiin +kuuluisan Ekebyn majurinrouvan kanssa. + +Hän oli mahtavin nainen koko Vermlannissa, seitsemän rautatehtaan +valtiatar, tottunut näkemään ja saamaan muut tottelemaan; ja +kerjäläinen oli vain henkipatto mies raukka, rutiköyhä, ja hän tiesi +että joka tie oli hänelle liian raskas, joka huone liian ahdas. Hänen +ruumiinsa vapisi kauhusta, kun majurinrouvan katse viipyi hänessä. + +Rouva seisoi ääneti ja katseli tuota ihmiskurjuutta, punaisia ja +pöhöttyneitä käsiä, lopen laihtunutta ruumista ja ihanaa päätä, joka +yhä rappiotilassaankin ja huonossa hoidossaan säteili hurjaa kauneutta. + +"Taitaa olla Gösta Berling, se hullu pappi?" kysäisi rouva. + +Kerjäläinen ei liikahtanut. + +"Minä olen Ekebyn majurinrouva, minä." + +Kerjäläisen ruumista värisytti. Hän pani kätensä ristiin ja kohotti +silmänsä kaipaavasti. Mitä rouva aikoi hänelle tehdä? Pakottaisiko hän +hänet elämään? Gösta Berling vapisi hänen voimaansa. Ja hän oli jo +ollut saavuttamaisillaan ikuisten metsien rauhan! + +Majurinrouva alkoi taistelun sanomalla hänelle, että Brobyn papin tytär +oli saanut kelkkansa ja jauhosäkkinsä takaisin ja että hänellä, +majurinrouvalla, oli Göstalle, niinkuin monelle muullekin kodittomalle +raukalle, turvapaikka Ekebyn kavaljeerirakennuksessa. Hän tarjosi +papille elämän ilossa ja riemussa, mutta toinen vastasi, että hänen oli +kuoltava. + +Silloin löi majurinrouva nyrkkinsä pöytään ja puhui kursailematta +suunsa puhtaaksi. + +"Vai niin, hän tahtoo kuolla, vai hän tahtoo. Minä en sitä suuresti +ihmettelisikään, jos sattuisi olemaan niin että hän edes nyt eläisi. +Miehellä on moinen luurankoruumis ja moiset voimattomat jäsenet ja +tuollaiset himmeät silmät, ja hän vielä kuvittelee, että hänessä on +muka jotakin surmaamista. Luuleeko hän, että täytyy, ollakseen kuollut, +välttämättä maata kylmänä ja kankeana naulatun arkunkannen alla? +Luuleeko hän, etten minä näe kuinka kuollut hän on, tämä Gösta Berling? + +"Minä näen että hänellä on pääkallo päänä, ja minusta näyttää kuin +kömpisivät madot esiin hänen silmäkuopistaan. Eikö hän itse tunne, että +hänellä on suu täynnä multaa? Eikö hän kuule, miten nikamat kalisevat, +kun hän liikkuu? + +"Hän on hukuttautunut viinaan, tämä Gösta Berling, ja kuollut hän on. + +"Kun hän nyt kulkee, niin hänessä liikkuvat vain luurangon nikamat, ja +hän ei sallisi niidenkään elää, jos sitä voi sanoa elämäksi. Tuntuu +kuin hän kadehtisi kuolleiden tanssia haudoilla tähtiöinä. + +"Häpeääkö hän sitä, että hänet on erotettu virasta, koska hän nyt +tahtoo kuolla? Kunniakkaampaa olisi, että hän käyttäisi lahjojaan ja +tekisi jotakin hyödyllistä Jumalan kauniissa maailmassa; niin minä +sanoisin hänelle. Miksi hän ei tullut heti minun luokseni, niin olisin +pannut hänen asiansa hyvälle tolalle. Niin, nyt hän odottaa kai +itselleen aikamoista kunniaa siitä, että hänet kääritään lakanoihin ja +lasketaan sahajauhoihin ja sanotaan, että hän on kaunis ruumis." + +Kerjäläinen istui tyynenä, melkeinpä hymyillen majurinrouvan jyristessä +vihaisia sanojaan. Ei mitään hätää, riemuitsi hän, ei mitään hätää. +Ikuiset metsät odottavat sinua, eikä tuolla naisella ole valtaa kääntää +sinun sieluasi pois sieltä. + +Mutta majurinrouva vaikeni ja käveli pari kertaa edestakaisin +huoneessa; sitten hän istuutui takan ääreen, nosti jalkansa +pankkokivelle ja nojasi kyynärpäänsä polviin. + +"Tuhannen turkasta", hän sanoi ja myhäili itsekseen. "Se on paljon +todempaa, se mitä sanoin, kuin itse huomaankaan. Eikö Gösta Berling +luule, että useimmat tässä maailmassa ovat kuolleita tai +puolikuolleita? Luuleeko hän että minä elän? Enpä vain! En sitten +lähimainkaan! + +"Niin, katsokoon hän vain nyt minua! Minä olen Ekebyn majurinrouva ja +olenpa Vermlannin mahtavin rouva. Jos minä viittaan sormellani, niin +juoksee maaherra, jos minä viittaan kahdella, juoksee piispa, ja jos +minä viittaan kolmella, niin tanssivat tuomiokapituli ja neuvosmiehet +ja kaikki Vermlannin tehtaanpatruunat polskaa Karlstadin torilla. Tuhat +turkasta, poikaseni, sen minä sanon hänelle, etten minä ole muuta kuin +vaatteissa kulkeva ruumis. Jumala tietää kuinka vähän henkeä minussa +on." + +Kerjäläinen taivutti selkäänsä ja kuunteli jännittyneenä. Vanha +majurinrouva istui nyykytellen tulen loimossa. Hän ei puhuessaan +katsonut Gösta Berlingiin. + +"Eikö hän luule", jatkoi hän, "että jos minä olisin elävä ihminen ja +näkisin hänen istuvan siinä, viheliäisenä ja itsemurhamietteissä, eikö +hän luule, että minä ottaisin ne hänestä yhdessä hengenvedossa? Silloin +minulla olisi kyyneleitä ja rukouksia, jotka kääntäisivät hänen +mielensä nurinnarin, ja minä pelastaisin hänen sielunsa, mutta nyt minä +olen kuollut. + +"Onko hän kuullut, että minä kerran olin tuo kaunis Margareta Celsing? +Se ei ollut eilen, mutta yhä voin itkeskellä vanhat silmäni punaisiksi +hänen tähtensä. Miksi täytyy Margareta Celsingin olla kuollut ja miksi +elää Margareta Samzelius, miksi pitää Ekebyn majurinrouvan elää, sano +sinä, Gösta Berling. + +"Tietääkö hän millainen Margareta Celsing oli? Hän oli norja ja hento +ja ujo ja viaton, niin, Gösta Berling. Hän oli sellainen jonka haudalla +enkelit itkevät. + +"Hän ei tiennyt mitään pahasta, kukaan ei ollut tuottanut hänelle +surua, hän oli hyvä kaikille. Ja kaunis hän oli, oikein kaunis. + +"Olipa siihen aikoihin pulska mies, hänen nimensä oli Altringer. Herra +ties, miten hän osui matkaamaan ylhäälle Älfdalin erämaihin, jossa +Margaretan vanhemmilla oli tehdas. Hänet näki Margareta Celsing: hän +oli kaunis, mainio mies, ja hän rakasti Margaretaa. + +"Mutta mies oli köyhä, ja he päättivät odottaa toisiaan kuusi vuotta, +niinkuin laulussa lauletaan. + +"Kun kolme vuotta oli kulunut, sai Margareta toisen kosijan. Mies oli +ruma ja paha, mutta tytön vanhemmat luulivat häntä rikkaaksi, ja he +pakottivat Margareta Celsingin hyvällä ja pahalla, lyönneillä ja +kovilla sanoilla ottamaan hänet miehekseen. Katso, sinä päivänä kuoli +Margareta Celsing. + +"Senjälkeen ei ollut enää Margareta Celsingiä, ainoastaan majurinrouva +Samzelius, eikä hän ollut hyvä, ei ujo, hän uskoi paljon pahaa eikä +liioin piitannut hyvästä. + +"Sinä tiedät kyllä mitä sitten tapahtui. Me asuimme Sjössä, täällä +Lövenin rannalla, majuri ja minä. Mutta hän ei ollut rikas, kuten oli +huhuttu. Minä olin usein kovilla päivillä. + +"Silloin tuli Altringer takaisin, ja nyt hän oli rikas. Hänestä tuli +Ekebyn isäntä, hovin joka on Sjön rajanaapuri, hänestä tuli kuuden muun +rautatehtaan omistaja Lövenin ympäristössä. Hän oli toimekas, pystyvä: +jalo mies hän oli. + +"Hän auttoi meitä köyhyydessämme: me ajelimme hänen vaunuissaan, hän +lähetti ruokaa meidän keittiöömme, viiniä kellariimme. Hän täytti minun +elämäni kemuilla ja huveilla. Majuri lähti sotaan, mutta mitä me +huolimme siitä! Jonakin päivänä vierailin minä Ekebyssä, toisena ajoi +hän Sjöhön. Oli kuin huvien katrilli olisi kiertänyt Lövenin rantaa. + +"Mutta pahat kielet puhuivat Altringerista ja minusta. Jos Margareta +Celsing silloin olisi elänyt, hän olisi sitä suuresti surrut, mutta +minä en välittänyt siitä mitään. Kuitenkaan en vielä ymmärtänyt, että +olin tunnoton siksi että olin kuollut. + +"Niin ehti puhe meistä isäni ja äitini korviin, sinne missä he +puuhailivat Älfdalin metsissä hiilihaudoillaan. Mummo ei pitkään +vitkastellut; hän matkusti tänne puhellakseen minun kanssani. + +"Eräänä päivänä, kun majuri oli poissa ja minä istuin juhlapöydässä +Altringerin ja monien muiden kanssa, saapui hän. Näin hänen astuvan +saliin, mutta sydämeni ei voinut tuntea, että hän oli minun äitini, +Gösta Berling. Tervehdin häntä kuin vierasta ja pyysin häntä istumaan +pöytääni aterioimaan. + +"Hän tahtoi puhua minulle, ikäänkuin minä olisin ollut hänen +tyttärensä, mutta minä sanoin hänelle, että hän erehtyy, minun +vanhempani olivat kuolleet, he olivat kumpikin kuolleet minun +hääpäivänäni. + +"Silloin hän suostui leikkiin. Seitsenkymmenvuotias hän oli, +kaksikymmentä peninkulmaa hän oli ajanut kolmeen päivään. Nyt hän +istuutui kursailematta päivällispöytään ja otti ruokaa; hän oli +kerrassaan voimallinen ihminen. + +"Hän sanoi että oli surullista, kun minulle oli tullut sellainen +vahinko juuri sinä päivänä. + +"'Surullisempaa oli', sanoin minä, 'etteivät vanhempani kuolleet päivää +aikaisemmin, niin häistä ei olisi tullut mitään.' + +"'Eikö siis armollinen majurinrouva ole avioliittoonsa tyytyväinen?' +kysyi hän silloin. + +"'Kyllä', sanoin, 'nyt minä olen tyytyväinen. Olen aina tyytyväinen ja +noudatan rakkaiden vanhempieni tahtoa.' + +"Hän kysyi, oliko sekin minun vanhempieni tahto, että minun piti +kukkuroida itseni ja heidät häpeällä ja hylkiä miestäni? Vähän kunniaa +tuotin vanhemmilleni ruvetessani joka pilkkakirveen veisteltäväksi. + +"'Mitä kylvää sitä niittää', vastasin minä hänelle. 'Ja muuten pitäisi +vieraan ymmärtää, etten minä aio kenenkään sallia herjata omain +vanhempieni tytärtä.' + +"Me söimme, me kaksi. Miehet ympärillä vaikenivat eivätkä voineet +kohottaa veistä eivätkä haarukkaa. + +"Mummo jäi vuorokaudeksi levähtämään, sitten hän matkusti. + +"Mutta sen aikaa kuin näin hänet en jaksanut käsittää, että hän oli +minun äitini. Tiesin vain, että minun äitini oli kuollut. + +"Kun hän teki lähtöä, Gösta Berling, ja minä seisoin hänen vieressään +portailla ja vaunut oli ajettu esiin, hän sanoi minulle: + +"'Vuorokauden olin minä täällä etkä sinä tervehtinyt minua äitinäsi. +Kolkkoja teitä minä ajoin tänne, kaksikymmentä peninkulmaa kolmeen +päivään. Ja minun ruumiini vapisee sinun häpeästäsi, niinkuin se olisi +vitsoilla piesty. Kiellettäköön sinut, niinkuin minut kielsit, +hyljättäköön sinut, niinkuin minut on hyljätty! Maantie olkoon kotisi, +olkikupo sänkysi, hiilihauta lietesi! Häpeä ja häväistys olkoon +palkkasi, lyökööt muut sinua niinkuin minä sinua lyön!' + +"Ja hän löi minua kovasti poskelle. + +"Mutta minä otin hänet syliini, kannoin portaita alas ja nostin +vaunuihin. + +"'Kuka sinä olet minua kiroamaan?' kysyin minä, 'kuka sinä olet minua +lyömään? Sellaista minä en kärsi kenenkään taholta.' + +"Ja minä annoin hänelle takaisin korvapuustin. + +"Vaunut lähtivät samassa, mutta silloin, sillä hetkellä, Gösta Berling, +minä tiesin, että Margareta Celsing oli kuollut. + +"Hän oli ollut hyvä ja viaton; hän ei tuntenut mitään pahaa. Enkelit +olisivat itkeneet hänen haudallaan. Jos hän olisi elänyt, hän ei olisi +lyönyt äitiään." + +Ovensuussa istuva kerjäläinen oli kuunnellut, ja sanat olivat hetkeksi +hälventäneet ikimetsien houkuttelevan huminan. Katso, katso tuota +mahtavaa rouvaa, hän alentui hänen vertaisekseen synnissä, hänen +sisarekseen kadotuksessa, antaakseen hänelle elämän rohkeutta. Siten +piti hänen oppia tietämään, että oli suruja ja syitä muidenkin pään +päällä kuin hänen. Hän nousi ja meni majurinrouvan luo. + +"Tahtooko Gösta Berling nyt elää?" tämä kysyi äänellä joka murtui +itkuun; "minkä tähden hän kuolisi? Hänestä olisi kai voinut tulla hyvä +pappi, mutta kuunaan ei se Gösta Berling, jonka hän hukutti viinaan, +ollut niin huikaisevan viaton ja puhdas kuin se Margareta Celsing, +jonka minä tukehdutin vihaan. Tahtooko hän elää?" + +Gösta lankesi polvilleen rouvan eteen. + +"Antakaa anteeksi", sanoi hän, "en voi." + +"Minä olen vanha nainen, monien surujen karkaisema", vastasi +majurinrouva, "ja istun täällä ja saatan itseni alttiiksi +kerjäläiselle, jonka löysin puolipaleltuneena kinoksesta tiepuolesta. +Se on parhaiksi minulle. Menköön hän ja tehköön itsemurhan, niin hän ei +ainakaan voi kertoa kellekään minun hulluudestani." + +"Majurinrouva, en ole mikään itsemurhaaja, olen henkipatto. Älkää tehkö +taisteluani liian vaikeaksi! Minulla ei ole oikeutta elää. Ruumiini on +anastanut isännyyden sielultani, sentähden minun täytyy päästää sielu +vapaaksi, antaa sen mennä Jumalan luo." + +"Vai niin, hän luulee siis sinne joutuvansa?" + +"Hyvästi, majurinrouva, ja kiitoksia!" + +"Hyvästi, Gösta Berling." + +Kerjäläinen nousi ja meni allapäin ja laahustaen ovea kohti. Tämä +nainen teki hänen tiensä suuriin metsiin liian raskaaksi. + +Ovelle päästyään hänen täytyi katsahtaa taakseen. Silloin hän kohtasi +majurinrouvan silmäyksen, tämän istuessa hiljaa ja katsellessa +poistuvaa. Hän ei ollut koskaan nähnyt sellaista kasvojen muutosta, ja +hän jäi seisomaan ja tuijottamaan rouvaan. Tuo joka oli äsken ollut +vihainen ja uhkaava oli nyt hiljaisen kirkastunut, ja hänen +silmistään loisti armahtava, säälivä rakkaus. Jokin Göstassa, hänen +vauhkoutuneessa sydämessään, murtui tuosta silmäyksestä; hän nojasi +otsansa ovenpieleen, väänsi kätensä päänsä päälle ja itki +pakahtuakseen. + +Majurinrouva nakkasi savipiipun lieteen ja tuli Göstan luo. Hänen +liikkeensä olivat pehmoiset kuin äidin. + +"No niin, poikaseni!" + +Ja hän sai hänet alas viereensä ovensuupenkille, niin että hän itki pää +rouvan polvea vasten. + +"Aiotko yhä kuolla?" + +Silloin tahtoi Gösta kavahtaa pystyyn. Rouvan täytyi väkisin pidättää +häntä. + +"Nyt minä sanon, että tehköön Gösta Berling niinkuin tahtoo. Mutta sen +minä lupaan, että jos hän tahtoo elää, otan Brobyn papin tyttären +hoitooni ja teen hänestä ihmisen, joten hän saa kiittää Jumalaansa +siitä, että Gösta Berling varasti häneltä jauhot. No, tahtooko hän?" + +Kerjäläinen kohotti päätään ja katsoi majurinrouvaa suoraan silmiin. + +"Onko se totta?" + +"Ihan totta, Gösta Berling." + +Silloin väänteli Gösta Berling tuskasta käsiään. Hän näki edessään +tähystelevät silmät, yhteen puristuneet huulet ja kovin laihat pikku +kädet. Niin tuo pikku olento saisi suojaa ja hoitoa, ja alennuksen +merkki häviäisi hänen ruumiistaan, pahuus hänen sielustaan, Nyt +sulkeutui häneltä tie ikuisiin metsiin. + +"En tapa itseäni niin kauan kuin hän on majurinrouvan hoidossa", hän +sanoi. "Tiesin kyllä, että te, majurinrouva, pakottaisitte minut +elämään. Tunsin heti että olitte minua väkevämpi." + +"Gösta Berling", sanoi rouva juhlallisesti, "minä olen taistellut +sinusta kuin itsestäni. Sanoin Jumalalle: 'Jos minussa elää jotakin +Margareta Celsingistä, niin salli hänen esiintyä ja näyttäytyä, niin +ettei se mies mene ja surmaa itseään.' Ja Hän salli sen, ja sinä näit +Margaretan ja siksi sinä et voinut mennä. Ja Margareta kuiskasi +minulle, että tuon lapsiraukan tähden sinä varmaan jätät kuolonaikeesi. +Ah, kyllä lennätte rohkeasti, te villit linnut, mutta meidän Herramme +tietää verkon, joka teidät vangitsee." + +"Hän on suuri ja ihmeellinen Jumala", sanoi Gösta Berling. "Hän on +suonut minun pettyä ja hän on hyljännyt minut, mutta hän ei tahdo minun +kuolevan. Tapahtukoon hänen tahtonsa!" + +Siitä päivin tuli Gösta Berling kavaljeeriksi Ekebyhyn. Kaksi kertaa +hän koetti päästä sieltä ja raivata itselleen uraa elääkseen omalla +työllään. Ensimmäisellä kerralla lahjoitti majurinrouva hänelle torpan +läheltä Ekebytä; hän muutti sinne ja aikoi elää työmiehenä. Se sujuikin +jonkin aikaa, mutta hän kyllästyi pian yksinäisyyteen ja jokapäiväiseen +ahertamiseen ja palasi taas kavaljeeriksi. Tapaus toistui kun hän tuli +Borgin kartanoon kreivi Henrik Dohnan kotiopettajaksi. Siellä hän +rakastui nuoreen Ebba Dohnaan, kreivin sisareen, mutta kun neito kuoli +juuri silloin kun Gösta luuli voittavansa hänet, hän ei enää +ajatellutkaan olla muuta kuin Ekebyn kavaljeeri. Hänestä tuntui, että +virasta erotetulta papilta ovat kaikki tiet parannukseen suljetut. + + + + +Ensimmäinen luku + +MAISEMA + + +Nyt minun on kuvattava tuo pitkä järvi, viljava tasanko ja nuo siniset +vuoret, koskapa ne muodostivat sen näyttämön, jolla Gösta Berling ja +Ekebyn kavaljeerit viettivät iloista elämäänsä. + +Järven lähteet ovat melkoisen kaukana pohjoisessa, ja siellä on ihana +maa järven olla. Metsä ja vuoret eivät koskaan lakkaa kokoamasta sille +vettä, virrat ja purot syöksyvät siihen kaiken vuotta. Järvellä on +hieno, valkea hiekka loikoakseen, niemiä ja saaria niitä kuvastaakseen +ja katsellakseen; Vellamolla ja vetehisellä on siellä oiva +kisakenttänsä, ja järvi laajenee nopeasti suureksi ja kauniiksi. Siellä +ylämaassa pohjoisessa se on iloinen ja ystävällinen: katsottakoon sitä +vain kesäaamuna, kun se loikoo jo virkunvalveilla utuverhonsa alla, +niin huomaa kuinka hilpeä se on! Se kujeilee ensin hetken, ryömii +sitten hiljaa, hiljaa ohuen verhon sisältä niin lumoavan kauniina, että +sitä tuskin tuntee, mutta heittää sitten yhdellä huiskauksella koko +peiton päältään ja lepää siinä alastomana ja ruusuisena ja kimmeltävänä +aamuvalaistuksessa. + +Mutta järvi ei tyydy tähän leikittelevään elämään, se kuroo kupeensa +kapeaksi salmeksi, murtautuu etelässä parin hiekkakummun läpi ja etsii +uutta valtakuntaa itselleen. Sen se löytääkin, se tulee suuremmaksi ja +mahtavammaksi, sillä on nyt pohjattomat syvänteet täytettävänä ja +uuttera maisema kaunistettavana. Mutta nyt tulee vesikin tummemmaksi, +ranta vähemmän vaihtelevaksi, tuulet tuimemmiksi, koko luonto +ankarammaksi. Komea, hurmaava järvi se on. Monet ovat ne laivat ja +tukkilautat, jotka siellä kulkevat, myöhään se joutaa laskeutumaan +talvilepoon, harvoin ennen joulua. Usein se myös on rajulla tuulella, +se voi vaahdota vihasta valkoisena ja kumota purjeveneitä, mutta se voi +taas levätäkin uinailevassa rauhassa ja kuvastaa taivaita. + +Mutta vielä etemmäksi maailmaan tahtoo järvi matkata, vaikka vuoret +tulevat yhä korkeammiksi ja tila käy yhä ahtaammaksi, mitä loitommaksi +etelään se etenee, jopa niin, että sen vielä kerran täytyy ryömiä +kaitana salmena hiekkarantojen välitse. Sitten se levenee kolmannen +kerran, mutta ei enää niin kauniina ja valtavana kuin äsken. + +Rannat painuvat ja tulevat yksitoikkoisiksi, lempeämmät tuulet +puhaltavat, järvi menee aikaisin talvilepoon. Yhä vielä se on kaunis, +mutta se on menettänyt nuoruuden huimuutensa ja miehen voiman -- se on +vain järvi niinkuin muutkin. Kaksin käsivarsin se hapuaa tietään +Venerniin, ja kun on sen löytänyt, se suistuu vanhuuden heikkona +pystyjä jyrkänteitä alas ja laskeutuu viimeisen, pauhaavan +sankarityönsä suorittaen lepoon. + +Yhtä pitkä kuin järvi on tasankokin; mutta voipa uskoa, että sen on +varsin tukala päästä kulkemaan järvien ja vuorten välitse, aina tuolta +järven pohjoispään umpilaaksosta, jossa se ensin uskaltaa levennellä, +Venernin rannalle, jossa se voittaen asettuu mukavaan lepoon. Eihän +voi ajatellakaan muuta kuin että tasanko mielellään haluaisi seurata +järven rantaa pitkin matkaa, mutta vuoret eivät anna sille rauhaa. +Vuoret ovat valtavia, harmaakivisiä, metsää kasvavia muureja, +rotkoisia, vaikeakulkuisia, runsaan sammalen ja jäkälän peittämiä; +noina entisinä aikoina siellä suorastaan vilisi metsänriistaa. +Vesiperäisen rämeen tai mustavetisen lammen voi siellä tavata keskeltä +laajoja harjuja. Siellä täällä näkee myös hiilihaudanpohjan tai +avonaisen ahon, josta hirsiä ja halkoja on otettu, taikka kaskimaan, ja +se todistaa, että nämä vuoret voivat sietää myös työtä; mutta +tavallisesti ne loikovat suruttomassa rauhassa ja tyytyvät antamaan +valojen ja varjojen leikkiä ikuista kisaansa rinteillänsä. + +Ja näiden vuorien kanssa käy tasanko, joka on hurskas ja vauras ja +rakastaa työtä, alinomaista sotaa, kaikessa ystävyydessä tietysti. + +"Sehän jo riittää", sanoo tasanko vuorille, "että asetatte muurinne +minun ympärillenne, se turvaa kyllä minua." + +Mutta vuoret eivät ota sitä kuuleviin korviinsakaan. Ne lähettävät +pitkiä kukkulajonoja ja kaljuja ylätasankoja aina järveen asti. Ne +pystyttävät ihania näkötorneja joka niemeen ja lähtevät oikeastaan +järvenrannalta niin harvoin, että tasanko vain muutamin paikoin pääsee +pistäytymään rantaäyrään pehmoisessa hiekassa pyöriskelemässä. Mutta ei +sen auta valittaa. + +"Ole sinä hyvilläsi, kun me seisomme täällä", sanovat vuoret. +"Ajattelepas joulunalusaikaa, jolloin kalmankylmät sumut vyöryvät +päivin, viikoin Lövenin ulapalta. Me teemme sinulle hyvän palveluksen +seisoessamme tässä." + +Tasanko valittelee, että sillä on niin ahdas tila ja huono näköala. + +"Tuhmahan sinä olet", vastaavat vuoret, "tietäisitpä vain miten täällä +tuulee, täällä rannalla. Tarvitaan, lievimmin sanoen, harmaakivinen +selkä ja kuusikkoturkki, jos mieli sellaista kestää. Ja muuten voit +iloksesi katsella meitä." + +Niin, vuoria tasanko kylläkin katselee. Se tuntee hyvin kaikki ne +merkilliset valon ja varjojen vivahteet, jotka vuorilla väikkyvät. Se +tietää, kuinka vuoret puolipäivävalaistuksessa vaipuvat alas +taivaanrantaa kohti, mataloina ja heikosti vaaleansinisinä, ja +aamu- tai iltavalossa kohoavat kunnioitettavaan korkeuteen, +kirkkaansinisinä kuin keskitaivas. Joskus lankeaa valo niille niin +terävästi, että ne tulevat vihertäviksi tai mustansinisiksi, ja +jokainen yksityinen honka, jokainen tie ja rotko näkyy peninkulmien +päähän. + +Tapahtuu kyllä paikka paikoin, että vuoret väistyvät hieman sivulle ja +päästävät tasangon vilkaisemaan järveä. Mutta kun se saa nähdä järven +vihoissaan, kun tämä sähisee ja sylkee kuin villikissa, tai näkee sen +kylmän savun peitossa, mikä aiheutuu siitä, että syöjätär panee olutta +ja pesee poukkuja, silloin se kohta antaa vuorille oikeuden takaisin ja +vetäytyy jälleen suojaan ahtaaseen vankilaansa. + +Ihmiset ovat ikimuistoisista ajoista viljelleet tätä ihanaa tasankoa, +ja sinne on kasvanut suuri asutus. Missä tahansa joki valkokuohuisin +koskin heittyy rantajyrkännettä alas, siihen on kohonnut tehtaita ja +myllyjä. Valoisille, aukeille paikoille, joissa tasanko pistäytyy +järveen, rakennettiin kirkkoja ja pappiloita, mutta laaksojen +liepeillä, rinteen puolinousussa, kivisillä mailla, joilla vilja ei +viihdy, siellä ovat talonpoikaisten talot, sotilasvirkatalot ja moni +herraskartano. + +Huomattakoon kumminkin, ettei 1820-luvulla seutu ollut läheskään niin +viljelty kuin nykyisin. Paljon oli vielä metsänä, järvenä ja suona. +Väkeä ei myöskään ollut niin runsaasti kuin nyt, ja se ansaitsi +elatuksensa osittain rahdilla ja työskentelemällä päivisin tehtaissa, +osittain vierailla paikkakunnilla; maanviljelys ei jaksanut sitä +elättää. Siihen aikaan kulkivat tasangon asukkaat kotikutoisissa +vaatteissa, söivät kauraleipää ja tyytyivät kahdentoista killingin +päiväpalkkaan. Puute oli suuri monellakin, mutta sitä lievensi useinkin +iloinen ja hilpeä mielenlaatu ja synnynnäinen kätevyys ja pystyvyys. + +Mutta kaikki nuo kolme, pitkä järvi, rikas tasanko ja siniset vuoret, +muodostivat ylen kauniin maiseman ja muodostavat vielä nytkin, ja yhä +on sama kansa voimakasta, reipasta ja lahjakasta. Nyt se on suuresti +edistynytkin sekä varallisuudessa että sivistyksessä. + +Olkoon aina onni myötä heillä, jotka asuvat tuolla pitkän järven ja +sinisten vuorten liepeillä. Muutamia heidän muistojaan aion nyt kertoa. + + + + +Toinen luku + +JOULUYÖ + + +Sintram on Forsin ilkeä tehtaanpatruuna nimiään, hän, jolla on kömpelö +apinanruumis ja pitkät kädet, kalju pää ja ruma, irvistävä naama; hän, +jonka ilona on pahat elkeet. + +Sintram on nimeltään hän, joka ottaa vain vintiöitä ja tappelupukareita +rengeiksensä ja jolla on vain riiteleviä, valehtelevia piikoja +palveluksessaan, hän, joka ärsyttää koiria raivoon pistämällä niitä +neuloilla turpaan ja joka on onnellinen eläessään kiukkuisten ihmisten +ja äkäisten eläinten parissa. + +Sintram on nimeltään hän, jonka suurin ilo on pukeutua sielunvihollisen +hahmoon, sarvineen ja häntineen ja hevosenkavioineen ja karvoineen, ja +yht'äkkiä ilmestyä pimeistä nurkista, leivinuuneista tai halkovajoista +ja säikyttää arkoja lapsia ja taikauskoisia naisia. + +Sintram on nimeltään hän, jota ilahduttaa vaihtaa vanha ystävyys +uudeksi vihaksi ja myrkyttää sydän valheella. + +Sintram on nimeltään hän -- ja kerran hän tuli Ekebyhyn. + + * * * * * + +Vetäkää suuri halkokelkka pajaan, pankaa se keskelle lattiaa ja +asettakaa nuo kärrynlavat kaplaiden päälle! Siinä on nyt pöytä. +Eläköön, pöytä on valmis! + +Tänne nyt tuolit, kaikki, millä voi istua! Tänne kolmijalkaiset +suutarintuolit ja tyhjät laarit! Tänne risaiset, vanhat nojatuolit, +joissa ei ole selkämystä, tänne jalaksettomat kappireet ja vanhat +karossit. Ha, ha, ha, tänne vanhat vaunukarossit, niistä tulee +puhujalava! + +Katsokaa mokomaa, toinen pyörä olemattomiin ajettu ja koko vaunukori +reuhkana! Ainoastaan kuskipukki on jäljellä, tyyny on rikkoutunut, +karhunsammal pursuu esiin, nahka punertaa vanhuuttaan. Korkea kuin talo +on tuo vanha ramu. Tukekaa, tukekaa sitä, muuten se menee nurin! + +Eläköön! Eläköön! Nyt on jouluyö Ekebyn tehtaalla. + +Laivasängyn silkkiverhojen takana nukkuvat majuri ja majurinrouva, +nukkuvat ja uskovat, että kavaljeerien rakennuksessa nukutaan. Rengit +ja piiat nukkukoot, pulleina joulupuurosta ja karvaasta oluesta, mutta +kavaljeerirakennuksen herrat eivät! Kuinka voi kuvitellakaan, että +kavaljeerien rakennuksessa nukutaan! + +Paljasjalkaiset sepät eivät nyt kääntele sulatuskappaleita, nokiset +pojat eivät lyki hiilikärryjä, suuri väkivasara riippuu kuin käsivarsi +nyrkkeineen ylhäällä katonrajassa, ahjo on tyhjä, uunit eivät avaa +punaisia kitojansa nielläkseen hiiliä, palje ei vingu. On joulu. Paja +nukkuu. + +Nukkuu, nukkuu! Oi, ihmislapsi, se nukkuu, kun kavaljeerit ovat +valveilla. Pitkät pihdit ovat pystyssä lattialla, talikynttilät +kynsissä. Kirkkaasta kymmenen kannun kuparikattilasta leimuavat +brylÃ¥n[1] siniset liekit korkealle katon pimeyteen. Beerencreutzin +sarvilyhty on ripustettu kankirautamoukarin kupeeseen, keltainen punssi +loistaa boolissa kuin kirkas aurinko. Siellä on pöydät, siellä on +penkit. Kavaljeerit viettävät jouluyötä pajassa. + +Siellä on hulinaa ja hoilotusta, musiikkia ja laulua. Mutta puoliyön +juhlamelu ei herätä ketään. Kaikki pajan remu kuolee kosken valtavaan +kohinaan, joka soi seinän takana. + +Siellä lystäillään ja hoilotetaan. Ajatella, jos majurinrouva näkisi +heidät! + +Entäpä sitten? Hän istuisi varmaan heidän joukkoonsa ja tyhjentäisi +pikarin. Roima nainen hän on, ei pakene jyryävää ryyppylaulua eikä +kukkukorttipeliäkään. Vermlannin rikkain nainen, tuima kuin mies, +ylpeä kuin kuningatar. Laulua hän rakastaa ja vinkuvia viuluja ja +walt-torvia. Viinistä ja korttipelistä hän pitää, ja pöydät, iloisten +vieraiden seppelöimät, ovat hänen ilonsa. Hän tahtoo nähdä menekkiä +ruoka-aitoissa, tanssia ja riemun remua kamareissa ja saleissa ja +sivurakennuksen täynnä kavaljeereja. + +Katso heitä boolinsa ympärillä, kavaljeeria toisensa kupeessa. +Kaksitoista heitä on, kaksitoista, kaikki miehiä! Ei mitään +päiväperhosia, ei muotisankareja, vaan miehiä, joiden maine +Vermlannissa myöhään kuolee, rohkeita miehiä, miehiä väkeviä! + +Ei kuivanahkaisia pergamenttejä, kurottuja rahakukkarolta: köyhiä +miehiä, suruttomia miehiä, kavaljeereja kiireestä kantaan. + +Ei mammanpoikia, unisia oman manttaalin herroja. Maanmatkaajia miehiä, +iloisia miehiä, ritareja sadan seikkailun! + +Tyhjänä on nyt kavaljeerirakennus ollut useita vuosia. Ekeby ei ole +enää kodittomain kavaljeerien luvattu maa. Eläkettä nauttivat upseerit +ja köyhät aatelismiehet eivät enää ajele ympäri Vermlantia keikkuvilla +yksivaljakoilla. Mutta antakaamme kuolleiden elää, antakaamme heidän +nousta haudoistaan, noiden iloisten, noiden suruttomain, noiden +ikuisesti nuorten! + +Kaikki nämä kuulut miehet osaavat soittaa yhtä tai useampaa +soitinta. Kaikki he ovat niin täynnä erikoisuuksia ja sananparsia ja +sutkauksia ja rekilauluja kuin muurahaispesä muurahaisia, mutta +itsekullakin on vielä oma erikoisominaisuutensa, korkeasti kiitetty +kavaljeeri-hyveensä, joka erottaa hänet muista. + +Ennen muita kaikkia, jotka istuvat boolin ympärillä, tahdon mainita +Beerencreutzin, pitkäviiksisen, valkoviiksisen everstin, kukunpelaajan, +Bellman-laulajan; ja hänen ystävänsä ja sotatoverinsa, vähäsanaisen +majurin, tuon suuren karhunkaatajan Anders Fuchsin; ja kolmantena +joukosta pienen Rusterin, rummunlyöjän, joka on kauan ollut everstin +palvelijana, mutta ansainnut kavaljeerinarvonsa taitavana +punssinpanijana ja kenraalibassona. Sitten mainittakoon tuo vanha +vänrikki Rutger von Örneclou, naisten hurmaaja silkkikaulaliinoineen ja +peruukkeineen, röyhelösomisteineen ja naisellisesti maalattuine +poskineen. Hän oli kaikkein mainioimpia kavaljeereja, ja samoin +Kristian Bergh, vahva kapteeni, joka oli mahdoton sankari, mutta yhtä +helppo puijata kuin sadun jättiläiset. Näiden kahden seurassa nähtiin +usein pieni, pallonpyöreä Julius-patruuna, sukkela, hupaisa ja sangen +lahjakas: puhuja, maalari, viisujen laulaja ja juttujen kertoja. +Mielellään hän kujeili luuvalon jäytämän vänrikin ja tyhmän jättiläisen +kustannuksella. + +Siellä oli myös suuri saksalainen Kevenhüller, itsestään kulkevain +vaunujen ja lentokoneen keksijä, hän, jonka nimi vielä kaikuu +humisevissa metsissä. Ritari oli hän syntyjään ja myös ulkomuodoltaan: +suuret kiverät viikset, suippo leukaparta, kotkannenä ja kapeat, +vinot silmät, jotka tirkistelivät ryppyjen verkosta. Siellä istui +tuo suuri sotilas, Kristoffer-serkku, joka ei koskaan tullut +kavaljeerirakennuksesta ulos muulloin kuin oli odotettavissa karhunajo +tai jokin uhkarohkea seikkailu, ja hänen vieressään Eberhard-setä, +viisaustieteilijä, joka ei ollut Ekebyhyn vetäytynyt huvin eikä leikin +vuoksi, vaan saadakseen elatushuolilta rauhassa valmistaa suuren +tieteitten-tieteellisen teoksensa. + +Viimeksi kaikista mainitsen joukon parhaimmat, lauhkean Lövenborgin, +tuon hurskaan miehen, joka oli liian hyvä tähän maailmaan ja ymmärsi +vähän sen teitä, ja Lilliecronan, suuren muusikon, jolla oli hyvä koti +ja joka aina ikävöi sinne, mutta jonka täytyi kumminkin olla Ekebyssä, +sillä hänen henkensä kaipasi rikkautta ja vaihtelua voidakseen sietää +elämää. + +Nämä yksitoista olivat kaikki jättäneet nuoruuden taaksensa, ja monet +heistä olivat jo hyvinkin iäkkäitä, mutta heidän joukossaan oli yksi, +joka ei ollut muuta kuin kolmekymmenvuotias ja jolla oli vielä kaikki +sielun ja ruumiin voimat tallella. Hän oli Gösta Berling, kavaljeerien +kavaljeeri, joka oli suurempi puhuja, laulaja, soittaja, metsämies, +juomaveikko ja kortinlyöjä kuin nämä kaikki muut. Hänellä oli +kavaljeerin kaikki hyveet. Millaisen miehen olikaan majurinrouva +hänestä tehnyt! + +Katsokaa häntä nyt, nousseena puhujalavalle! Pimeä laskeikse mustasta +katosta raskaina juhlaköynnöksinä hänen yllensä. Hänen vaalea päänsä +loistaa kuin nuorten jumalten, nuorten valonkantajain, jotka +järjestivät kaaoksen. Norjana, kauniina, seikkailunhaluisena hän seisoo +siinä. + +Mutta hän puhuu syvän vakavasti. + +"Kavaljeerit ja veljet, aika vierii puolipäivää kohti, juhla on +pitkälle kulunut, aika on juoda malja pöydän kolmannelletoista!" + +"Pikku veli Gösta", huudahtaa Julius-patruuna, "ei täällä ole +kolmattatoista, meitä on vain kaksitoista." + +"Ekebyssä kuolee joka vuosi mies", jatkaa Gösta yhä synkemmällä +äänellä. "Yksi kavaljeerirakennuksen vieraista kuolee, yksi noista +iloisista kuolee, noista suruttomista, iäti nuorista. Mutta mitäpä +siitä! Kavaljeerit eivät saa vanheta. Jos meidän vapisevat kätemme +eivät voi nostaa lasia, jos meidän sammuvat silmämme eivät erota +kortteja, mitä on silloin meille elämä ja mitä elämälle me? Yhden +täytyy kuolla meistä kolmestatoista, jotka vietämme jouluyötä Ekebyn +pajassa, mutta joka vuosi tulee uusi täyttämään lukuamme, mies kokenut +riemun käsityössä, mies, joka voi pidellä viulua ja kortteja, sen +täytyy tulla joka vuosi tekemään joukkomme täysilukuiseksi. Vanhat +perhoset ymmärtävät kuolla silloin kun kesäaurinko paistaa. +Kolmannentoista malja!" + +"Mutta, Gösta, meitä on vain kaksitoista", inttävät kavaljeerit eivätkä +koske laseihinsa. + +Gösta Berling, jota he sanoivat runoilijaksi, vaikkei hän ole koskaan +kirjoittanut runoja, jatkaa järkkymättömän rauhallisesti: + +"Kavaljeerit ja veljet! Oletteko unohtaneet, ketä te olette? Te juuri +ylläpidätte iloa Vermlannissa. Te panette käyrät vauhtiin, pidätte +tanssin käynnissä, annatte laulun ja soiton kaikua maassa. Te +ymmärrätte loitontaa sydämenne kullasta, kätenne työstä. Jos teitä ei +olisi, silloin kuolisi tanssi, kuolisi kesä, kuolisivat ruusut, +korttipeli kuolisi, kuolisi laulu, ja koko tässä siunatussa maassa ei +olisi niin mitään kuin rautaa ja tehtaanpatruunoita. Ilo on elävä niin +kauan kuin te. + +"Kuusi joulua olen nyt viettänyt Ekebyn pajassa, eikä kukaan ole ennen +kieltäytynyt juomasta kolmannentoista maljaa." + +"Mutta, Gösta", huutavat he silloin, "kun meitä nyt on vain +kaksitoista, kuinka me voimme juoda kolmannentoista maljan?" + +Syvä huoli synkentää Göstan kasvoja. + +"Onko meitä vain kaksitoista?" hän sanoo. "Miksi niin, onko meidän +kuoltava sukupuuttoon maailmasta? -- -- -- Onko meitä ensi vuonna +ainoastaan yksitoista, sitä seuraavana vuonna vain kymmenen. Joutuuko +meidän nimemme vain saduksi, meidän piirimme hävitetyksi? Minä kutsun +häntä, kolmattatoista, sillä minä olen noussut esittämään hänen +maljansa. Meren syvyydestä, maan sisuksista, taivaasta, helvetistä minä +kutsun häntä, joka on täydentävä kavaljeerien luvun." + +Silloin ratisee savupiipussa, silloin ponnahtaa sulatusuunin luukku +selälleen, silloin tulee se kolmastoista. + +Karvainen hän on, tulija, hänellä on häntä ja hevosenkaviot, hänellä on +sarvet ja suippo leukaparta, ja hänet nähdessään karkaavat kavaljeerit +huutaen pystyyn. + +Mutta riemusta hillitönnä huutaa Gösta Berling: + +"Kolmastoista tuli -- kolmannentoista malja!" + +Niinpä hän on tullut, ihmisten vanha vainooja, tullut noiden huimain +luo, jotka häiritsevät pyhän yön rauhaa. Kyöpelin-kulkijain akkain +ystävä, joka merkitsee kauppapäätöksensä verellä nokimustalle +paperille, hän, joka tanssi Ivarsnäsin kreivinnan kanssa seitsemän +päivää ja jota seitsemän pappia ei voinut karkottaa pois, hän oli +tullut. + +Myrskyten lentävät ajatukset iäkkäiden seikkailijain aivoissa kun he +hänet näkevät. He miettivät mielessään, kenen vuoksi hän on liikkeellä +tänä yönä. + +Moni heistä oli rientämäisillään kauhuissaan ulos, mutta heti he +ymmärsivät, ettei sarviherra ollut tullut viemään heitä pimeään +valtakuntaansa, vaan että pikarien kilinä ja viisut olivat hänet tänne +houkutelleet. Hän tahtoi nauttia ihmisten ilosta pyhänä jouluyönä ja +heittää hallitushuolet hartioiltaan tänä ilon aikana. + +Oi, kavaljeerit, kavaljeerit, kuka teistä enää muistaa, että on +jouluyö! Nyt juuri enkelit laulavat kedon paimenille. Nythän juuri +lapset vuoteillaan pelkäävät nukkuvansa liian sikeästi, etteivät +herää ajoissa kauniiseen joulukirkkoon. Pian on aika sytyttää +joulukynttilät Bron kirkossa, ja kaukana metsäkylillä on nuorukainen +illalla valmistanut pihkaisen soihdun, jolla hän valaisee tyttönsä +tietä kirkkomatkalla. Kaikissa kodeissa on emäntä asettanut +haarakynttilät ikkunoihin, varustanut sytytettäviksi, kun kirkkoväki +ajaa ohi. Lukkari virittää jo unissaan jouluvirret, ja vanha rovasti +koettaa loikoessaan, onko hänellä vielä kyllin ääntä laulaaksensa: +"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha, ihmisille hyvä +tahto!" + +Oi, kavaljeerit, parempi olisi teidän ollut tänä rauhan yönä maata +hiljaa vuoteissanne kuin harjoittaa kanssakäymistä pahuuden +pääruhtinaan kanssa! + +Mutta he ottavat hänet vastaan tervetuloa-huudoin, niinkuin Gösta jo +teki. Pikarin, täynnänsä liekehtivää brylÃ¥ta, he panevat hänen +käteensä. Hänelle he antavat kunniapaikan pöydässä, ja he katsovat +häntä iloiten, ikäänkuin hänen ruma satyyrinnaamansa olisi saman +näköinen kuin ne suloiset piirteet, jotka oli ollut heidän nuoruutensa +lemmityillä. + +Beerencreutz pyytää häntä kukkupeliin, Julius-patruuna laulaa hänelle +parhaimmat laulunsa, ja Örneclou puhuu hänen kanssaan kauniista +naisista, noista hurmaavista olennoista, jotka sulostuttavat elämän. + +Hän viihtyy hyvin, tuo sarvipää, ja nojaa ruhtinaallisen juhlallisesti +selkäänsä vanhain karossien kuskipukkiin ja nostaa kynnekkäällä +kädellään pikarin hymyilevälle suulleen. + +Mutta Gösta Berling luonnollisesti hänelle puheen pitää. + +"Teidän armonne", hän sanoo, "me olemme kauan odottaneet teitä tänne +Ekebyhyn, sillä teidän on varmaankin vaikeanlaista päästä mihinkään +muuhun paratiisiin. Täällä eletään kylvämättä ja kehräämättä, kuten +teidän armonne kenties jo tietää. Täällä lentävät paistetut varpuset +suoraan suuhun, täällä juoksee karvas olut ja makea viina mäillä +puroina ja virtoina. Tämä on hyvä paikka, huomatkaa se, teidän armonne! + +"Me kavaljeerit olemme, totta tosiaan, odottaneet teitä, sillä sitä +ennen me tuskin olimme olleet täysilukuiset. Katsokaa, niin on +asianlaita, että me olemme jotakin enempää, kuin olemme olevinamme, me +olemme runon vanha kaksitoistamiehinen joukko, joka esiintyy läpi +aikojen. Kaksitoista meitä oli, kun ohjasimme maailmaa tuolla +Olympon pilvisellä huipulla, ja kaksitoista, kun lintuina asuimme +Yggdrasilin[2] viheriässä kruunussa. Missä tahansa runo liikkui, +seurasimme sitä. Emmekö istuneet kaksitoistikkona Arthur-kuninkaan +pyöreän pöydän ympärillä, ja eikö astellut kaksitoista paladinia[3] +Kaarle Suuren armeijassa? Yksi meistä on ollut Tor, toinen Jupiter, sen +meistä nähnee vielä nytkin. Kyllä huomaa jumalaisen loiston ryysyjen +alla ja leijonanharjan aasinnahkasta. Aika on pidellyt meitä pahoin, +mutta kun me täällä olemme, tulee paja Olympoksi ja kavaljeerirakennus +Valhallaksi. + +"Mutta teidän armonne, me emme olleet täysilukuiset. Sen tietää +jokainen, että runon kaksitoistikossa aina pitää olla yksi Loke,[4] +yksi Prometeus.[5] Häntä me olemme kaivanneet. + +"Teidän armonne, minä toivotan teidät tervetulleeksi?" + +"Kas, kas, kas!" sanoo paholainen, "Miten koreita sanoja, koreita +sanoja. Ja minulla kun ei ole aikaa vastata! Afäärit, pojat, afäärit, +täytyy lähteä paikalla, niin kernaasti kuin olisinkin tarjonnut teille +palvelustani missä esitettävässä osassa tahansa. Kiitos illasta, vanhat +lörpöttelijät! Tapaamme kyllä." + +Silloin kysyvät kavaljeerit, mihin hän aikoo, ja hän vastaa, että jalo +majurinrouva, Ekebyn valtiatar, odottaa häntä saadakseen sopimuksensa +uudistetuksi. + +Suuri kummastus valtaa silloin kavaljeerit. + +Ankara ja roima rouva on tuo, Ekebyn majurinrouva. Hän nostaa +ruistynnyrin leveille hartioillensa. Hän seuraa malmikuormaa, +Bergslagenin kaivoskentältä lastattua, koko pitkän matkan Ekebyhyn. Hän +makaa kuin rahtimies ladon lattialla, säkki päänalusena. Talvella hän +osaa vartioida hiilihautaa, kesällä ohjata tukkilauttaa Lövenin halki. +Muhkea rouva hän on. Hän kiroilee kuin katupoika ja hallitsee kuin +kuningas seitsemää tehdastaan ja naapuriensa taloja, hallitsee omaa +pitäjäänsä ja naapuripitäjiä, niin, koko kaunista Vermlantia. Mutta +kodittomille kavaljeereille hän on ollut kuin oma äiti, ja sen vuoksi +he ovat pitäneet korvansa lukossa, kun pahat kielet ovat kuiskineet +heille, että hän on liitossa paholaisen kanssa. + +Niinpä he kysyvät paholaiselta suuresti ihmetellen, millaisen +sopimuksen majurinrouva on tehnyt hänen kanssaan. + +Ja hän vastaa heille, tuo musta, että hän on lahjoittanut +majurinrouvalle kaikki hänen seitsemän tehdastaan, lupauksella, että +jalo rouva joka vuosi lähettää hänelle yhden sielun. + +Voi, mikä kauhu silloin puristaa kavaljeerien sydäntä! + +Hehän tiesivät sen kyllä, vaikka eivät ymmärtäneet sitä ennen. + +Ekebyssä kuolee joka vuosi mies, yksi kavaljeerirakennuksen vieraista +kuolee, noista iloisista, suruttomista, noista iäti nuorista. Mitäpä +siitä, kavaljeerit eivät saa vanheta! Jos heidän vapisevat sormensa +eivät voi kohottaa lasia, jos heidän sammuvat silmänsä eivät voi +erottaa kortteja, mitä silloin on elämä heille ja mitä he elämälle? +Perhoset ymmärtävät kuolla, kun aurinko vielä paistaa. + +Mutta nyt, nyt he vasta käsittävät asiain oikean menon. + +Voi sitä naista! Sen vuoksi hän on antanut heille monta hyvää ateriaa, +sen vuoksi hän antaa heidän juoda karvasta oluttansa ja makeata +viinaansa, sen vuoksi, että he hoippuisivat Ekebyn juomasaleista ja +korttipöydistä suoraan kadotuksen kuningaskuntaan, mies vuodessa, mies +joka kiitävä vuosi. + +Voi sitä naista, sitä noita-akkaa! Väkeviä, mainioita miehiä oli tullut +tänne Ekebyhyn, tullut sinne kadotakseen. Sillä hän turmeli heidät +täällä. Sientä olivat olleet heidän aivonsa, kuivaa poroa heidän +keuhkonsa ja heidän henkensä pimeyttä, kun he laskeutuivat +kuolinvuoteelle ja olivat valmiit pitkälle matkalle, toivotta, +sielutta, hyveittä. + +Voi sitä naista! Sellaisina he ovat kuolleet, he, jotka olivat vielä +parempia miehiä kuin nämä tässä, ja sellaisina on heidänkin kuoltava. + +Mutta kavaljeerit eivät hidastele enää kauhun taakan alla. + +"Sinä kadotuksen kuningas", huutavat he, "sen noita-akan kanssa sinä et +koskaan enää solmi verellä kirjoitettua liittoa; hän on kuoleva!" +Kristian Bergh, vahva kapteeni, on siepannut pajan suurimman moukarin +olallensa: hän menee ja upottaa sen vartta myöten noita-akan kalloon. +"Ainoaakaan sielua hän ei enää uhraa sinulle." + +"Ja sinut itsesi, sinä sarviniekka, sinut pannaan alasimelle, ja +päästetään kankirautavasara paukkumaan. Pihdeillä pidämme sinua +paikoillasi vasaran iskiessä ja opetamme sinua pyydystämään +kavaljeerien sieluja." + +Pelkuri on tämä musta herra, se tiedetään vanhastaan, ja puhe +kankirautavasarasta ei häntä miellytä. Hän huutaa Kristian Berghin +takaisin ja alkaa neuvotella kavaljeerien kanssa. + +"Ottakaa nämä seitsemän tehdasta täksi vuodeksi, ottakaa ne itsellenne +ja antakaa minulle majurinrouva." + +"Luuletko sinä, että me olemme yhtä halpamaisia kuin hän?" huutaa +Julius-patruuna, "Ekebyn ja kaikki tehtaat me kyllä tahdomme, mutta +majurinrouvasta saat itse pitää huolen." + +"Mitä sanoo Gösta, mitä sanoo Gösta?" kysyy lempeä Lövenborg. "Gösta +Berlingin pitää puhua. Hänen mielipidettään täytyy näin tärkeässä +kysymyksessä tiedustella." + +"Tämä kaikki on hulluutta", sanoo Gösta Berling. "Kavaljeerit, älkää +antako hänen puijata itseänne! Mitä me olemme majurinrouvan rinnalla? +Käyköön meidän sieluillemme miten käy, mutta minun luvallani me emme +ole kiittämättömiä kurjimuksia emmekä käyttäydy kuin petturit ja +roistot. Olen syönyt liian monta vuotta majurinrouvan ruokaa nyt hänet +pettääkseni." + +"Niin, laputa sinä helvettiin, Gösta, jos mielesi tekee! Me tahdomme +mieluummin itsellemme Ekebyn." + +"Mutta oletteko te aivan raivohulluja, vai oletteko juoneet itsenne +tolkuttomiksi? Uskotteko, että tämä on totta? Uskotteko, että tuo +tuossa on pahahenki? Ettekö te huomaa, että kaikki on vain saakelin +valhetta?" + +"Kas, kas, kas", sanoo musta herra, "hän tuossa ei huomaa, miten +pitkälle hän on joutunut." + +"Oh, huutia, herra! Minä itsehän olin työntämässä sinua tuohon uuniin." + +"Ikäänkuin se mitä kuuluisi tähän, ikäänkuin minä en olisi yhtä hyvä +piru kuin kuka tahansa. Niinpä niin vain, Gösta Berling, sinä olet +kiikissä, sinä. Sinusta on jo tullut korea majurinrouvan käsissä." + +"Hän pelasti minut", sanoo Gösta. "Mitä olisinkaan ilman häntä?" + +"Kas, kas, ikäänkuin ei hänellä olisi ollut omaa tarkoitustaan +pitäessään sinua Ekebyssä. Sinä voit vietellä monen loukkuun; sinulla +on suuret lahjat. Kerran sinä koetit päästä hänestä, otit häneltä +lahjana torpan, rupesit työmieheksi, tahdoit syödä omaa leipääsi. Joka +päivä hän kulki torpan ohi, ja kerran hänellä oli kauniita tyttöjä +matkassaan. Kerran oli Marianne Sinclaire siellä, silloin sinä viskasit +lapiosi ja nahkaisen esiliinasi ja tulit taaskin kavaljeeriksi." + +"Tie kulki sitä kautta, senkin nauta!" + +"Niinpä kulki, tie kulki sitä kautta. Sitten menit Borgiin, +tulit Henrik Dohnan kotiopettajaksi ja olit vähällä päästä +Märtta-kreivittären vävyksi. Kenen syy oli, että nuori Ebba Dohna sai +kuulla, että sinä olit vain virkaheitto pappi, joten tyttö antoi +sinulle rukkaset? Se oli majurinrouvan, Gösta Berling. Hän tahtoi sinut +takaisin." + +"Asiapa se", sanoi Gösta. "Ebba Dohna kuoli kohta sen jälkeen. Häntä en +olisi kumminkaan saanut." + +Nyt tuli musta herra aivan hänen eteensä ja sähisi vasten silmiä: +"Kuoli, niin kyllä, kuoli. Tappoi itsensä sinun tähtesi, tappoi kuin +tappoikin, mutta sitä he eivät ole ennen sanoneet sinulle." + +"Sinä et ole huono piru", sanoo Gösta. + +"Majurinrouva puuhasi siinä taas, sanon minä. Hän tahtoi sinut takaisin +kavaljeerien pariin." + +Gösta nauraa kajahuttaa. + +"Sinä et ole huono piru!" hän huutaa hurjasti. "Miksi me emme voisi +tehdä sopimusta kanssasi? Sinä voit kyllä hankkia meille ne seitsemän +tehdasta, jos suvaitset." + +"Hyvä, ettet enää onneasi vastusta." + +Kavaljeerit päästivät helpotuksen huokauksen. Sellaisiksi he olivat +tulleet, etteivät voineet enää tehdä mitään ilman Göstaa. Jos hän ei +olisi suostunut kauppaan, niin siitä ei olisi tullut mitään, Ja oli +kumminkin rutiköyhille kavaljeereille koko keikaus, kun saisivat +seitsemän tehdasta haltuunsa. + +"Huomaa nyt", sanoo Gösta, "että me otamme nuo seitsemän tehdasta +ainoastaan pelastaaksemme sielumme, mutta emme ollaksemme vain +tehtaanpatruunoja, jotka lukevat rahoja ja punnitsevat rautaa. +Kuivanahkaisia pergamentteja ei meistä tule, ei kiinnikurottuja +kukkaroita, vaan kavaljeereja olemme ja kavaljeereiksi jäämme." + +"Itsensä viisauden sanat", mutisee musta herra. + +"Jos sinä siis tahdot antaa meille ne seitsemän tehdasta vuoden ajaksi, +niin otamme ne vastaan, mutta, huomaa se, jos me sillä aikaa teemme +jotakin, joka ei ole kavaljeerisäädyn mukaista, jos teemme jotakin, +joka on viisasta tai hyödyllistä tai akkamaista, niin saat ottaa meidät +kaikki kaksitoista, kun vuosi loppuu, ja antaa tehtaat kenelle haluat." + +Paholainen hieroi käsiänsä ihastuksissaan. + +"Mutta jos me elämme kuin kelpo kavaljeerit", jatkoi Gösta, "niin et +sinä koskaan saa tehdä mitään sopimusta Ekebystä ja mitään palkkaa et +saa siltä vuodelta, et enempi meiltä kuin majurinrouvaltakaan." + +"Se on kovaa", sanoo paholainen. "Voi, rakas Gösta, kyllä minun pitäisi +saada edes yksi sielu, yksi ainoa vaivainen sielu! Kyllä minun pitäisi +saada tuo majurinrouva, miksi sinä säästät majurinrouvaa!" + +"Minä en käy kauppaa sellaisella tavaralla, minä", ärjäisee Gösta, +"mutta jos mitä haluat, niin ota Forsin vanha Sintram, hän on ihan +valmis, siitä olen varma." + +"Kas, kas, kas, sepä jo jotakin", sanoo musta herra silmiänsä +räpäyttämättä. "Kavaljeerit tai Sintram, ne voivat vastata toisiansa. +Nyt tulee hyvä vuosi." + +Ja sitten kirjoitetaan sopimus, Gösta Berlingin pikkusormen verellä +paholaisen mustalle paperille hänen hanhensulallaan. + +Mutta kun se on tehty, riemuitsevat kavaljeerit. Nyt on kaiken maailman +kunnia vuoden ajan heidän ja keksineepähän sitten aina jotakin neuvoa. + +He siirtävät tuolit pois tieltä, käyvät piiriin brylÃ¥kattilan +ympärille, joka seisoo keskellä mustaa lattiaa, ja heiskuvat hurjassa +piirihypyssä. Keskimmäisenä piirissä tanssii paholainen korkealle +loikkien, ja viimein hän kaatuu lattialle pitkin pituuttaan kattilan +viereen, kallistaa sitä ja juo. + +Silloin heittäytyy Beerencreutz hänen viereensä, ja samoin Gösta +Berling, ja sitä tehden laskeutuvat kaikki muutkin piiriin kattilan +ympärille, jota kallistellaan suusta suulle. Viimein kaatuu se +sysäyksestä kumoon, ja kuuma, tahmainen juoma heilahtaa loikojain +niskaan. + +Kun he kiroillen nousevat jaloilleen, on paholainen kadonnut, mutta +hänen kultaiset lupauksensa väikkyvät kuin loistavat kruunut +kavaljeerien päitten päällä. + + + + +Kolmas luku + +JOULUPÄIVÄLLISET + + +Joulupäivänä pitää majurinrouva Samzelius suuret päivälliskemut +Ekebyssä. + +Hän istuu silloin itse emäntänä pöydässä, joka on katettu +viidellekymmenelle vieraalle. Hän istuu siinä kaikessa loistossaan ja +mahdissaan, eikä hänellä nyt olekaan lyhyttä nahkaturkkia, raidallista +villahametta eikä savipiippua. Hän kahisee silkissä, kulta painaa hänen +paljaita käsivarsiaan, helmet viilentävät hänen valkoista kaulaansa. + +Missä ovat sitten kavaljeerit, missä ovat nyt ne, jotka pajan mustalla +lattialla joivat kirkkaaksi kiilloitetusta kuparikattilasta Ekebyn +uusien isäntien maljan? + +Kaakeliuunin nurkassa istuvat kavaljeerit omassa pöydässä; tänä päivänä +ei ole heille sijaa suuressa pöydässä. Sinne nurkkaan tulee ruoka +myöhään, viini säästeliäästi, sinne ei lähetetä kauniiden naisten +silmäyksiä, siellä ei kuuntele kukaan Göstan leikkipuheita. + +Mutta kavaljeerit ovat kuin taltutettuja varsoja, kuin kylläisiä +petoja. Vain tunnin unen antoi heille yö, sitten he lähtivät +joulukirkkoon, pikisoihtujen ja tähtien valossa. He näkivät +joulukynttilät, he kuulivat jouluvirret, heidän kasvonsa loistivat taas +kuin hymyilevien lasten. He unohtivat jouluyön pajassa, niinkuin +unohdetaan ilkeä uni. + +Suuri ja mahtava on Ekebyn rouva. Ken tohtii kohottaa kätensä +lyödäkseen häntä, ken päästää kielensä lausumaan syytöksiä häntä +vastaan? Totisesti eivät köyhät kavaljeerit, jotka ovat monta vuotta +syöneet hänen leipäänsä ja nukkuneet hänen kattonsa alla. Hän pistää +heidät minne tahtoo, hän voi sulkea ovensa heiltä milloin tahtoo, ja he +eivät kykene edes pakenemaan hänen pakkovallastaan. Jumala armahtakoon +heidän sielujaan! Ekebystä loitolla he eivät voi elää. + +Suuressa pöydässä riemuitaan: siellä säteilevät Marianne Sinclairen +kauniit silmät, siellä soi iloisen kreivitär Dohnan vieno nauru. + +Mutta kavaljeerien pöydässä vallitsee synkeys. Eikö olisi kohtuullista, +että nämä, jotka majurinrouvan vuoksi syöstään kadotuksen kuiluun, +saisivat edes istua samassa pöydässä kuin hänen muut vieraansa? Miten +häpeällistä on istua tässä pöydässä, kaakeliuunin nurkassa? Ikäänkuin +kavaljeerit eivät olisi kyllin hienoja seurustelemaan parempien +ihmisten karissa! + +Majurinrouva istua rehentelee Borgin kreivin ja Bron rovastin välissä. +Kavaljeerit kyyröttävät allapäin kuin hyljätyt lapset. Ja siinä +heräävät heidän mielessään viimeöiset ajatukset. + +Kuin arat vieraat tulevat nuo hupaiset päähänpistot, hullut valheet +siihen uuninnurkkapöytään. Siellä nurkassa samoavat yön viha ja yön +lupaukset heidän aivoihinsa. Kyllä uskottelee Julius-patruuna vahvalle +kapteenille, Kristian Berghille, etteivät ne paistetut pyyt, joita +parhaillaan kannetaan suuren pöydän vieraille, voi riittää kaikille +heille, mutta se ei ollenkaan ilahduta heitä. + +"Ne eivät voi riittää", hän sanoo. "Minä tiedän, kuinka monta niitä on. +Mutta he eivät ole silti olleet neuvottomia, kapteeni Kristian, he ovat +paistaneet variksia meille, tänne pikkupöytään." + +Mutta eversti Beerencreutzin huulet tuimain viiksien alla vääntyvät +vain heikkoon hymyyn, ja Gösta näyttää koko ajan siltä kuin aikoisi +lyödä jonkun kuoliaaksi. + +"Eiköpä sitten mikä ruoka tahansa olisi liiankin hyvää kavaljeereille?" +kysyy hän. + +Ja sitten tulee vihdoinkin kukkurainen vati pulskia pyitä pikkupöytään. + +Mutta Kristian-kapteeni on vihainen. Eikö hän siis olekaan vihannut +koko ikäänsä variksia, noita joutavia, raakkuvia lentoräähkiä? + +Niin katkerasti hän niitä vihasi, että hän syksyisin puki yllensä +akkain laahaavat hameet ja sitaisi päähänsä huivin ja alentui kaiken +maailman pilkan uhriksi päästäkseen vain ampumamatkan päähän niitä, kun +ne söivät jyviä pelloilla. + +Hän vaani variksia niiden lemmentansseissa kevään paljailla kedoilla ja +tappoi ne. Hän etsi niiden pesät kesällä ja pudotti niiden huutavat, +höyhenettömät poikaset puusta tai musersi munat kesken hautomisen. + +Nyt tempaisee hän pyyvadin käsiinsä. + +"Luuletko sinä, etten minä näitä tunne", karjaisee hän palvelijalle. +"Pitäisikö minun kuulla niiden raakkuvan, ne tunteakseni? Hyi perhana, +tarjota Kristian Berghille variksia! Hyi perhana!" + +Ja hän ottaa pyyn toisensa jälkeen ja paiskaa ne seinään. + +"Hyi perhana", hän huutaa mätkiessään niin että sali tärisee, "tarjota +Kristian Berghille variksia! Hyi perhana!" + +Ja niinkuin hän muulloin sinkosi avuttomia variksenpoikia kallioihin, +niin sinkauttaa hän nytkin pyyn toisensa perästä seinään. + +Kastike ja rasva räiskyvät hänen korvilleen, murskatut linnut pomppivat +pitkin permantoa. + +Ja kavaljeerijoukko riemuitsee. + +Silloin kajahtaa majurinrouvan vihainen ääni kavaljeerien korviin. + +"Ajakaa hänet ulos!" huutaa hän pikenteille. + +Mutta he eivät uskalla käydä hänen kimppuunsa, hän on kuin onkin +Kristian Bergh, vahva kapteeni. + +"Ajakaa hänet ulos!" + +Hän kuulee huudon, ja hirmuisena vihassaan hän kääntyy nyt +majurinrouvaan päin kuten karhu kaadetusta vihollisesta kääntyy uuden +ahdistajan puoleen. Hän astuu hevosenkengän muotoisen pöydän luo. +Raskaina kumisevat lattialla tuon valtavan askeleet. Hän pysähtyy aivan +vastapäätä majurinrouvaa, vain pöytä on heidän välillään. + +"Ajakaa hänet ulos!" kiljahtaa majurinrouva vielä kerran. + +Mutta Kristian on raivoissaan, kauhua nostaa hänen rypistetty otsansa, +hänen nyrkkinsä, karkea kätensä. Hän on suuri kuin jättiläinen, vahva +kuin jättiläinen. Vieraat ja palvelijat vapisevat eivätkä uskalla +koskea häneen. Kuka tohtii koskea häneen nyt, kun viha on vienyt +häneltä järjen? + +Hän seisoo aivan majurinrouvan edessä ja pui nyrkkiä hänelle: + +"Minä otin variksen ja paiskasin seinään. Enkö tehnyt niinkuin piti, +mitä?" + +"Mene ulos, kapteeni!" + +"Huuti akka! Tarjota Kristian Berghille variksia! Jos oikein tekisin, +niin ottaisin sinutkin niine seitsemän helvetin..." + +"Tuhannen pirulaista, Kristian Bergh, älä kiroa! Täällä ei kiroa kukaan +muu kuin minä." + +"Luuletko, että minä pelkään sinua, noita-akka? Luuletko, etten minä +tiedä, miten sinä sait ne seitsemän ruukkiasi?" + +"Vaiti, kapteeni!" + +"Kun Altringer kuoli, hän antoi ne sinun miehellesi siitä hyvästä, että +olit ollut hänen hentukkansa." + +"Tukitko suusi!" + +"Siksi, että sinä olit ollut niin uskollinen vaimo, Margareta +Samzelius. Ja majuri otti ne seitsemän ruukkia ja antoi sinun hallita +niitä, eikä ollut tietääkseen. Ja saatana on ollut koko pelin takana, +mutta nyt tuleekin sinusta loppu." + +Majurinrouva istuu paikalleen, hän on kalpea ja vapisee. Sitten hän +vahvistaa matalalla, oudolla äänellä: "Niin, nyt tulee loppu minusta, +ja se on sinun työtäsi, Kristian Bergh." + +Sellaisen äänen kuullessaan vavahtaa Kristian-kapteeni, hänen kasvonsa +vääristyvät, ja kauhun kyyneleet tulevat hänen silmiinsä. + +"Minä olen humalassa", huutaa hän, "en tiedä, mitä sanon, minä en ole +mitään sanonut. Hänen koiransa ja orjansa, minä olen ollut koira ja +orja, enkä mitään muuta, jo neljäkymmentä vuotta. Hän on Margareta +Celsing, jota olen palvellut koko ikäni. Minä en sano mitään pahaa +hänestä. Sanoisinko mitä kauniista Margareta Celsingistä! Minä olen +koira, joka vartioin hänen oveansa, orja, joka kannan hänen kuormaansa. +Hän potkaiskoon minua, hän lyököön minua! Näettehän nyt, että minä +vaikenen ja masennun. Minä olen rakastanut häntä neljäkymmentä vuotta. +Miten voisin minä sanoa mitään pahaa hänestä?" + +Ja merkillinen on näky, kun hän heittäytyy polvilleen ja pyytää +anteeksi. Ja koska majurinrouva istuu pöydän toisella puolella, hän +ryömii polvillaan pöydän ympäri, kunnes tulee hänen luokseen; silloin +hän kumartuu maahan ja suutelee hänen hameensa lievettä, ja lattia +kastuu hänen kyynelistään. + +Mutta jotenkin lähellä majurinrouvaa istuu pieni, vahva mies. Hänellä +on pörröinen tukka, pienet, viistot silmät ja ulkoneva leuka. Hän on +kuin karhu. Harvasanainen mies hän on ja kulkee mieluimmin omia +hiljaisia teitään antaen maailman mennä menoaan. Hän on majuri +Samzelius. + +Hän nousee kuullessaan Kristian-kapteenin syyttävät sanat, ja +majurinrouva nousee ja kaikki viisikymmentä vierasta nousevat. Naiset +itkevät pelosta, mitä nyt tuleman pitää, ja miehet seisovat hämillään, +ja majurinrouvan jaloissa makaa Kristian-kapteeni suudellen hänen +hameensa lievettä, kastellen lattiaa kyynelillään. + +Majurin leveät, karvaiset kädet puristuvat hitaasti nyrkkiin, hänen +kätensä kohoaa. + +Mutta nainen puhuu ensin. Hänen äänessään on kumea sointi, jota siinä +ei tavallisesti ollut. + +"Sinä varastit minut", huudahti hän. "Sinä tulit kuin ryöväri ja otit +minut. Ne pakottivat minut kotona lyönneillä ja iskuilla, nälällä ja +pahoilla sanoilla sinun vaimoksesi. Minä olen ollut sinulle sellainen +kuin olet ansainnutkin." + +Majurin leveä nyrkki on puristunut. Majurinrouva peräytyy pari askelta. +Sitten hän puhuu taas: + +"Elävä ankerias kiemurtelee veitsen alla, pakotettu vaimo ottaa +rakastajan. Lyötkö sinä nyt minua siitä, mikä tapahtui kaksikymmentä +vuotta sitten? Miksi et lyönyt silloin? Etkö sinä muista, miten hän +asui Ekebyssä, me Sjössä? Etkö sinä muista, miten hän auttoi meitä +köyhyydessämme? Me ajoimme hänen vaunuissaan, me joimme hänen viiniään. +Salasimmeko mitään sinulta? Eivätkö hänen palvelijansa olleet sinun +palvelijoitasi? Eikö hänen kultansa painanut sinun taskussasi? Etkö +sinä huolinut näitä seitsemää tehdasta? Silloin sinä vaikenit ja otit +vastaan, olisit silloin, sinä Berndt Samzelius, olisit silloin lyönyt." + +Mies kääntyy hänestä ja katsoo läsnäoleviin. Hän lukee heidän +kasvoistaan, että he myöntävät majurinrouvan olevan oikeassa, +että he kaikki ovat uskoneet hänen ottaneen tilukset ja lahjat +vaiteliaisuutensa palkaksi. + +"Minä en tiennyt sitä", sanoo hän ja polkee jalkaansa lattiaan. + +"Hyvä, että sen nyt tiedät", sekaantuu rouva kimakalla äänellä +puheeseen. "Pelkäsinkin sinun kuolevan, saamatta sitä tietää. Hyvä, kun +sen tiedät nyt, että voin puhua vapaasti kanssasi, sinun, joka olet +ollut minun herrani ja vanginvartijani; tiedä siis nyt, että minä +kuitenkin tulin hänen omakseen, jolta sinä minut varastit. Tietäkööt +sen nyt kaikki, jotka ovat panetelleet minua!" + +Vanha rakkaus se riemuitsee hänen äänessään ja loistaa hänen +silmistään, Hänen miehensä on hänen edessään nyrkki koholla. Kauhun +ja halveksinnan hän näkee viidenkymmenen kasvoilla edessään. Hän tuntee +valtansa viimeisen hetken lyöneen. Mutta hän ei voi olla +riemuitsematta, kun saa nyt vapaasti puhua elämänsä suloisimmasta +muistosta. + +"Hän oli mies, mainio mies. Mikä olit sinä asettuaksesi meidän +väliimme? Koskaan en ole minä nähnyt hänen vertaistaan. Onnen hän antoi +minulle, kultaa hän antoi minulle. Siunattu olkoon hänen muistonsa!" + +Silloin laskeutuu majurin kohotettu käsi lyömättä -- nyt hän tietää, +kuinka hän häntä rankaisee. + +"Ulos", karjaisee hän, "ulos minun talostani." + +Majurinrouva seisoo paikallaan. + +Mutta kavaljeerit tuijottavat kalpein kasvoin toisiinsa. Nythän oli se +kaikki menemäisillään täytäntöön, jota musta herra oli ennustanut. Nyt +he näkivät mitä seurasi kun majurinrouvan sopimusta ei ollut +uudistettu. Jos nyt tämä on totta, niin on myös totta se, että tuo +nainen on kolmattakymmentä vuotta passittanut kavaljeereja helvettiin +ja että heidätkin oli määrätty samaan reissuun. Oh, sitä noita-akkaa! + +"Mene ulos!" jatkoi majuri. "Kerjää leipäsi maantieltä! Sinulla ei pidä +oleman iloa hänen rahoistaan, sinä et asu hänen tiloillaan. Nyt tuli +Ekebyn majurinrouvan loppu. Sinä päivänä, jona sinä astut jalkasi minun +kynnykseni yli, minä tapan sinut." + +"Ajatko sinä minut pois minun omasta kodistani?" + +"Sinulla ei ole kotia. Ekeby on minun." + +Majurinrouvan valtaa voimattomuuden henki. Hän väistyy aina ovelle, ja +majuri seuraa hänen kintereillään. + +"Sinä, joka olet ollut minun elämäni onnettomuus", valittaa rouva, +"onko sinulla nyt valta tehdä minulle tämäkin?" + +"Ulos, ulos!" + +Rouva nojaa ovenpieleen, panee kätensä ristiin ja painaa ne +kasvoilleen. Hän ajattelee äitiänsä ja mutisee itsekseen: + +"Kiellettäköön sinut, niinkuin minut kielsit, olkoon maantie kotisi, +olkikupo vuoteesi! Niin se vain käy. Niin käy." + +Mutta Bron hyvä vanha rovasti ja Munkerudin laamanni, ne tulivat nyt +majuri Samzeliuksen luo ja koettivat rauhoittaa häntä. He sanoivat +hänelle, että hänen on parasta unohtaa kaikki nuo vanhat jutut, antaa +kaiken olla sillänsä, unohtaa ja antaa anteeksi. + +Majuri pudistaa lempeät kädet pois olkapäältänsä. Häntä on hirmuista +lähestyä, niinkuin Kristian Berghiä äsken. + +"Se ei ole suinkaan vanha juttu", huutaa hän. "Minä en ole tiennyt +siitä mitään ennen kuin tänään. Minä en ole ennen voinut rangaista +avionrikkojaa." + +Sen kuullessaan kohottaa majurinrouva päänsä ja saa entisen +rohkeutensa. + +"Ennen marssit sinä itse ulos kuin minä. Luuletko sinä, että minä +väistyn sinua", sanoo hän. Ja hän astuu ovelta peremmälle. + +Majuri ei vastaa, mutta hän vartioi vaimonsa jokaista liikettä, +ollakseen valmis iskemään, jos ei muuten pääsisi hänestä erilleen. + +"Auttakaa minua, hyvät herrat", huutaa rouva, "että saan tuon miehen +köysiin ja ulos, kunnes hänen järkensä jälleen selviää! Muistakaa, kuka +minä olen ja kuka hän on! Ajatelkaa sitä, ennen kuin minun täytyy +väistyä häntä. Minä hoidan kaikki Ekebyn asiat, ja hän istuu päivät +päästään syöttämässä karhuja luolassa. Auttakaa minua, hyvät ystävät ja +naapurit! Täällä joudutaan loputtomaan kurjuuteen, jos minua ei täällä +ole. Talonpoika elää minun metsieni hakkuulla ja minun takkirautani +vedolla. Hiilenpolttaja saa toimeentulonsa hankkimalla hiiliä minulle, +lauttamies uittamalla hirsiäni. Minä se jakelen kaiken rikkautta +tuottavan työn. Sepät, käsityöläiset ja tukkimiehet elävät minua +palvelemalla. Uskotteko te, että tuo voi jatkaa minun työtäni? Minä +sanon teille: jos te ajatte minut ulos, niin laskette nälänhädän +sisään." + +Taas nostetaan joukko käsiä auttamaan majurinrouvaa, taas lasketaan +lempeitä käsiä sovittelevasti majurin olkapäille. + +"Ei", sanoo hän, "pois te siitä! Kuka tahtoo puolustaa +avioliitonrikkojaa? Minä sanon teille, minä, että jollei hän lähde +mielihyvällä, otan minä hänet ja kannan karhujeni ruoaksi." + +Niin laskeutuvat taas kohotetut kädet. + +Silloin, suurimmassa hädässä, kääntyy majurinrouva kavaljeerien +puoleen. + +"Sallitteko tekin, kavaljeerit, että minut ajetaan pois omasta +kodistani? Olenko minä antanut teidän paleltua ulkona lumessa talvella, +olenko minä kieltänyt teiltä muikeaa olutta ja makeata viinaa? Pyysinkö +minä palkintoa, kun annoin teille ruokaa ja vaatteita? Ettekö te ole +leikkineet minun jaloissani, turvallisina kuin lapset äidin helmoissa? +Eikö tanssi ole teiskunut saleissani? Eikö hupi ja nauru ole olleet +teidän jokapäiväinen leipänne? Älkää antako tämän miehen, joka on ollut +minun elämäni onnettomuus, ajaa minua pois omasta kodistani, +kavaljeerit! Älkää antako minun joutua mieron kiertäjäksi!" + +Ne sanat kuullessaan oli Gösta Berling hiipinyt erään kauniin, +tummatukkaisen tytön luo, joka oli istunut suuressa pöydässä. + +"Sinä olit viisi vuotta sitten paljon Borgin kartanossa, Anna", hän +sanoo. "Tiedätkö sinä, majurinrouvako se sanoi Ebba Dohnalle, että minä +olin virkaheitto pappi?" + +"Auta majurinrouvaa, Gösta!" on tytön ainoa vastaus. + +"Sinä ymmärrät, että minä tahdon ensin tietää, onko hän tehnyt minusta +murhaajan." + +"Oh, Gösta, mitä ajatuksia nuo ovat? Auta häntä, Gösta!" + +"Sinä et tahdo vastata, huomaan minä. Siis on Sintram puhunut totta." +Ja Gösta menee takaisin kavaljeerien joukkoon. Hän ei nosta +sormeansakaan auttaakseen majurinrouvaa. + +Oi, miksi pisti majurinrouva kavaljeerit eri pöytään, kaakeliuunin +nurkkaan! Nyt ovat yön ajatukset heränneet heidän aivoissaan, nyt +leimuaa heidän kasvoillaan viha, joka ei ole pienempi kuin majurinkaan. + +Armottoman kovina he vaikenevat hänen rukoillessaan. + +Eikö kaikki, mitä he näkevät, vahvista vain yön näkyjä? + +"Kyllä huomaa, ettei hän ole saanut sopimustaan uudistetuksi", mutisee +yksi. + +"Mene helvettiin, noita-akka!" huutaa toinen. "Oikeuden mukaan pitäisi +juuri meidän ajaa sinut ovesta." + +"Naudat", huutaa kavaljeereille vanha, heikko Eberhard-setä, "ettekö te +ymmärrä, että sehän oli Sintram?" + +"Tietysti ymmärrämme, tietysti tiedämme", vastaa Julius, "mutta entäpä +sitten? Eikö se voi olla totta kuitenkin kaikitenkin? Eikö Sintram käy +paholaisen asioilla? Eikö heillä ole läheiset välit?" + +"Mene sinä, Eberhard, mene ja auta häntä", he pilkkaavat. "Sinä et usko +helvettiin, sinä. Mene sinä." + +Ja Gösta Berling seisoo hiljaa, sanatonna, liikkumatta. + +Ei, tältä uhkaavalta, mutisevalta, riitelevältä kavaljeerijoukolta ei +majurinrouva saa apua. + +Silloin hän peräytyy taas ovelle ja nostaa kasvoilleen kätensä, jotka +ovat ristissä. + +"Kiellettäköön sinut niinkuin minut kielsit", hän huutaa itsekseen +katkerassa surussaan. "Olkoon maantie kotisi, olkikupo vuoteesi!" + +Sitten hän laskee toisen kätensä ovenripaan, mutta toisen kohottaa +korkeutta kohti. + +"Huomatkaa se, te, jotka nyt annatte minun suistua! Huomatkaa se, että +teidän hetkenne pian tulee! Te hajoatte, ja teidän paikkanne on jäävä +autioksi. Kuinka te voitte seistä, kun minä en tue teitä? Sinä, +Melchior Sinclaire, jolla on raskas käsi ja joka annat vaimosi tuntea +sitä, varo itseäsi! Sinä, Brobyn pappi, nyt tulee rangaistus! +Kapteeninrouva Uggla, varo kotiasi, köyhyys tulee! Te nuoret kauniit +naiset, Elisabet Dohna, Marianne Sinclaire, Anna Stjärnhök, älkää +luulko, että minä olen ainoa, jonka täytyy paeta kodistaan. Ja +kavahtakaa itseänne, kavaljeerit, nyt tulee myrsky maahan. Teidät +lakaistaan pois maasta, nyt on teidän päivänne laskenut, nyt se on +totisesti laskenut! Minä en valita itseäni, vaan teitä, sillä myrsky +lentää ympäri korvienne, ja kuka voi seistä, kun minä olen kaatunut? Ja +minun sydämeni vaikeroi köyhän kansan tähden. Kuka antaa sille työtä, +kun minä olen poissa?" + +Nyt avaa majurinrouva oven, mutta silloin kohottaa kapteeni Kristian +päänsä ja kysyy: + +"Kuinka kauan täytyy minun maata tässä sinun jaloissasi, Margareta +Celsing? Etkö tahdo antaa minulle anteeksi, jotta minä saan nousta ja +sotia sinun puolestasi?" + +Silloin käy majurinrouva ankaran sisäisen taistelun; mutta hän tietää, +että jos hän antaa Kristian Berghille anteeksi, silloin tämä nousee ja +sotii hänen miehensä kanssa, ja silloin tulee miehestä, joka on +rakastanut häntä uskollisesti neljäkymmentä vuotta, murhaaja. + +"Pitääkö minun vielä antaa anteeksi?" sanoo hän. "Etkö sinä ole syypää +kaikkeen onnettomuuteeni, Kristian Bergh? Mene kavaljeerien joukkoon ja +iloitse työstäsi!" + +Niin meni majurinrouva. Hän meni tyynenä, jättäen jälkeensä kauhun. Hän +suistui, mutta suuruutta oli hänen alennuksessaankin. Hän ei vaipunut +hentomieliseen suruun, vaan vielä vanhuudessaan hän riemuitsi +nuoruutensa rakkaudesta. Hän ei vaipunut valituksiin ja surkeaan itkuun +jättäessään kaiken, hän ei pelännyt lähteä kerjuupussi ja ryhmysauva +kädessä kiertämään maailmanrantaa. Hän sääli ainoastaan köyhiä +talonpoikia ja iloisia, huolettomia Lövenin rantain asukkaita, köyhiä +kavaljeereja, kaikkia, joita hän oli suojellut ja pitänyt pystyssä. + +Hän oli kaikkien hylkäämä, ja silti oli hänellä voimaa karkottaa +luotaan viimeinen ystävänsä, ettei tekisi hänestä murhaajaa. + +Hän oli merkillinen nainen, suuri voimassa ja toiminnanhalussa. Me emme +niinkään heti näe hänen vertaistansa. + +Seuraavana päivänä lähti majuri Samzelius pois Ekebystä ja muutti omaan +kartanoonsa Sjöhön, joka on aivan lähellä suurta tehdasta. + +Altringerin testamentissa, jolla majuri sai tehtaat, oli selvästi +määrätty, ettei yhtään niistä saanut myydä tai lahjoittaa, vaan että +majurin kuoltua kaiken piti joutua perinnöksi hänen vaimolleen tahi +tämän perillisille. Kun majuri siis ei voinut hajoittaa tuota vihattua +perintöä, hän asetti kavaljeerit sitä hallitsemaan, uskoen sillä tavoin +tuottavansa Ekebylle ja kuudelle muulle tehtaalle suurimman vahingon. + +Kun nyt ei kukaan maassa epäillyt, että ilkeä Sintram kävi paholaisen +asioilla, ja kun kaikki, mitä hän oli luvannut heille, nyt loistavasti +toteutui, niin olivat kavaljeerit ihka varmoja siitä, että sopimus +menee tuiki täsmällensä täytäntöön. Ja vahvasti he olivat päättäneet, +etteivät sen vuoden kuluessa tee mitään järkevää tai hyödyllistä ja +akkamaista; aivan vakuuttuneita he olivat myös, että majurinrouva oli +paha noita, joka oli tahtonut heidän turmiotansa. + +Vanha Eberhard-setä, filosofi, ivasi heidän luulojaan, mutta kuka +välitti hänenlaisestaan, joka oli epäuskossaan niin itsepäinen, että +jos hän olisi maannut vaikka keskellä kadotuksen liekkejä ja nähnyt +kaikkien pirujen ympärillään irvistelevän, hän olisi väittänyt, ettei +piruja ole olemassa, koska niitä ei voi olla, sillä Eberhard-setä oli +suuri filosofi. + +Gösta Berling ei sanonut kenellekään, mitä hän uskoi. Varmasti hän +tunsi olevansa majurinrouvalle varsin vähässä kiitollisuuden velassa +siitä, että rouva oli tehnyt hänestä Ekebyn kavaljeerin; parempi olisi +hänestä nyt ollut maata maan povessa kuin kantaa tunnollansa tietoa, +että oli syypää Ebba Dohnan itsemurhaan. Hän ei kohottanut kättänsä +kostaakseen majurinrouvalle, mutta ei myös auttaakseen häntä. Hän ei +voinut sitä tehdä. Mutta kavaljeerit olivat nyt päässeet suureen +valtaan ja kunniaan. Joulu oli parhaillaan juhlineen ja huveineen, +kavaljeerien sydämet olivat riemua täynnä, ja jos suru lie painanut +Gösta Berlingin mieltä, ei hän kantanut sitä kasvoillaan eikä +huulillaan. + + + + +Neljäs luku + +GÖSTA BERLING, RUNOILIJA + + +Joulu oli, ja tanssiaiset piti pantaman toimeen Borgin kartanossa. + +Siihen aikaan, ja siitä on nyt kai lähes kuusikymmentä vuotta, asui +Borgissa eräs nuori kreivi Dohna; vastanainut hän oli, ja nuori, kaunis +kreivitär hänellä oli. Olipa varmasti oleva hauskaa vanhassa +kreivinkartanossa. + +Kutsu oli tullut myöskin Ekebyhyn, mutta siellä huomattiin, että +kaikista, jotka sinä vuonna viettivät joulua siellä, oli Gösta Berling, +runoilijaksi kutsuttu, ainoa, joka halusi mennä. + +Borg ja Ekeby ovat molemmat pitkän Lövenin rannalla, mutta toinen +toisella puolen, toinen toisella. Borg oli Svartsjön pitäjässä, Ekeby +Bron. Kun järveä ei voi kulkea, on Ekebystä Borgiin parin peninkulman +matka. + +Köyhä Gösta Berling -- siihen juhlaan varustivat vanhat herrat hänet +aivan kuin hän olisi ollut kuninkaanpoika ja kuin hänen olisi tullut +kantaa kuningaskunnan kunniaa. + +Hännystakki välkkyvine nappeineen oli uusi, röyhelys kankea, ja +kiiltonahkaiset kengät hohtivat. Hänellä oli hienonhieno +majavannahkaturkki ja sopulinnahkainen lakki vaaleilla, kiharaisilla +hiuksillaan. He käskivät levittää hopeakyntisen karhunnahan hänen +kilpa-ajorekeensä ja antoivat hänen ajettavakseen mustan Don Juanin, +tallin ylpeyden. + +Hän vihelsi valkoista Tankrediansa ja tarttui punottuihin ohjaksiin. +Riemuiten hän lähti rikkauden ja komeuden loistoissa Borgiin, hän joka +jo loisti kyllin ruumiinsa kauneutta ja henkensä leikkivää neroa. + +Hän lähti aikaisin aamupäivällä. Oli sunnuntai, ja hän kuuli +virrenveisuuta Bron kirkosta ajaessaan sen ohi. Sitten hän ajoi kolkkoa +metsätietä Bergaan, jossa kapteeni Uggla siihen aikaan asui. Siellä hän +aikoi viipyä päivällisillä. + +Berga ei ollut suinkaan rikkaan miehen koti. Nälkä tunsi tien kapteenin +turvekattoiseen virkataloon, mutta se otettiin vastaan pilalla, sitä +huvitettiin laululla ja leikillä kuten muitakin vieraita, ja se meni +pois yhtä vastahakoisesti kuin nämäkin. + +Vanha mamseli Ulrika Dillner, hän joka hoiti kotitoimia ja kutoi +kankaita Bergan talossa, seisoi rappusilla ja toivotti Gösta Berlingin +tervetulleeksi. Neiti lyykisti hänelle, ja irtokiharat, jotka +riippuivat hänen ruskeiden, tuhatryppyisten kasvojensa ohimoilla, +tanssivat ilosta. Saliin hän vei Gösta Berlingin, ja sitten hän alkoi +kertoa talonväestä ja heidän moninaisista vaiheistansa. + +Huoli odotti oven takana, sanoi hän, tuimat ajat oli Bergan kartanossa. +Heillä ei ollut edes piparjuurta suolaiseen päivällislihaan, vaan +Ferdinand ja tytöt olivat valjastaneet Disan reen eteen ja lähteneet +sitä lainaamaan Munkerudista. + +Kapteeni oli metsällä taasen ja tuo kai sieltä sitkeän jäniksen, johon +saa valmistaessa tuhrata enemmän voita kuin koko otus maksaa. Moista +sanoi kapteeni ruoan hankkimiseksi taloon. Ja menisihän sekin mukiinsa, +kun hän vain ei toisi kettua, kelvotonta, kurjinta elukkaa, minkä +Herramme on luonut, hyödytön sekä kuolleena että elävänä. + +Ja kapteeninrouva, niin, hän ei ollut vielä noussut vuoteesta. Hän +loikoi yhä lukien romaania, kuten hän päivät päästään teki. Ei häntä +ollut luotu työhön, sitä Herran enkeliä. + +Ei, työtä sai tehdä se, joka oli näin vanha ja harmaa kuin Ulrika +Dillner. Yöt ja päivät hän sai puurtaa pitääkseen talorähjää pystyssä. +Eikä se ollut aina liioin helppoa, sillä, toden tunnustaen, kerran ei +heillä ollut talossa koko talvena muuta liharuokaa kuin karhunkinkkua. +Eikä hän suurta palkkaa odottanut, pennin pyöreääkään hän ei ollut +vielä nähnyt, mutta eiväthän ne nakanne häntä maantiellekään sitten kun +hän ei enää jaksa ruokansa edestä ahertaa. Ne, talonväki, pitivät +seuramamseliakin ihmisenä, ja kyllä ne saattavat kerran vanhan Ulrikan +kunnialla hautaan, jos heillä on millä arkun ostaa. + +"Sillä kuka tietää, kuinka tässä käy!" puhkeaa hän sanomaan ja pyyhkii +silmiänsä, jotka aina olivat niin kerkeät kyyneltymään. "Me olemme +velkaa ilkeälle ruukinpatruuna Sintramille, ja hän ottaa ehkä meiltä +kaikki. Tosin on Ferdinand nyt kihloissa rikkaan Anna Stjärnhökin +kanssa, mutta se Anna, se väsyy, se väsyy häneen. Ja mihin me sitten +joudumme, me, joilla on kolme lehmää ja yhdeksän hevosta, ja nuo meidän +iloiset nuoret neidit, jotka tahtovat lentää tanssiaisista +tanssiaisiin; me, kuivine peltoinemme, jotka eivät mitään kasva, ja +meidän kiltti Ferdinandimme, josta ei koskaan tule oikeata miestä! Mikä +perii koko tämän siunatun talon, jossa viihtyy kaikki muu mutta ei +työ?" + +Mutta päivällisen aika läheni ja talonväki kokoontui. Kiltti Ferdinand, +talon lauhkea poika, ja iloiset tyttäret tulivat kotiin ja toivat +lainaamansa piparjuuret. Kapteeni tuli järveltä päin, avantokylvyn ja +metsänjuoksun vahvistamana. Hän paiskasi ikkunan auki saadakseen +raitista ilmaa ja pudisti Göstan kättä miehen voimalla. Ja +kapteeninrouva tuli, kahisten silkissä, ja leveät pitsit ulottuivat +aina hänen valkoisten kättensä sormille, joita Gösta sai suudella. + +Kaikki tervehtivät iloiten Göstaa, leikkipuhe lensi seuraan, iloisesti +he kyselivät häneltä: + +"Kuinka te voitte siellä Ekebyssä, kuinka voitte siellä luvatussa +maassa?" + +"Maito ja hunaja siellä vuotavat", hän vastasi silloin. "Me tyhjennämme +vuoret raudasta ja täytämme kellarit viinillä. Pelto kantaa kultaa, +jolla me silaamme elämän kurjuudet, ja metsä hakataan kumoon ja +rakennetaan siitä keiliratoja ja huvihuoneita." + +Mutta kapteeninrouva huokasi ja hymyili vastauksen kuullessaan ja hänen +huuliltansa tunkihe yksi ainoa sana: + +"Runoilija!" + +"Monta syntiä on minun tunnollani", vastasi Gösta, "mutta koskaan en +ole kirjoittanut runon pätkää." + +"Sinä olet sittenkin runoilija, Gösta, sen lisänimen saat pitää. Sinä +olet elänyt useampia runoja kuin meidän runoilijamme ovat +kirjoittaneet." + +Sitten puhui kapteeninrouva, lempeästi kuin äiti, Göstan turhaan +kulutetusta elämästä. "Minä tahdon elää nähdäkseni sinusta tulevan +miehen", sanoi hän. Ja Göstasta tuntui suloiselta, että häntä kiihoitti +eloon tuo hellä nainen, joka oli niin uskollinen ystävä ja jonka +voimakas, haaveileva sydän hehkui suurten tekojen rakkautta. + +Mutta kun he olivat nousseet hauskalta aterialta ja nauttineet +piparjuurilihaa ja kaalia ja tippaleipiä ja jouluolutta ja Gösta oli +saanut heidät hymyilemään ja kyynelöimään kertomalla majurista ja +majurinrouvasta ja Brobyn papista, kuului pihalta kulkusten kilinää, ja +heti kohta astui heidän keskeensä ilkeä Sintram. + +Hän loisti tyytyväisyyttä kaljusta kiireestä aina pitkiin, latuskaisiin +jalkoihinsa asti. Hän keikutti pitkiä käsiään ja väänteli naamaansa. +Huomasi helposti hänen tuovan huonoja uutisia. + +"Oletteko kuulleet", kysyi tuo ilkeä, "oletteko kuulleet, että tänä +päivänä on ensi kertaa kuulutettu Anna Stjärnhök ja rikas Dahlberg +Svartsjön kirkossa? Anna Stjärnhök mahtoi unohtaa, että oli kihloissa +Ferdinandin kanssa." + +He eivät olleet siitä sanaakaan kuulleet. He hämmästyivät ja surivat. + +Jo kuvittelivat he mielessään kotinsa hävitettynä tuon ilkiön velan +suoritukseksi: rakkaat hevoset myydään ja samoin kuluneet huonekalut, +jotka oli peritty kapteeninrouvan kotoa. He näkivät iloisen elämän +loppuvan juhlinensa ja matkoinensa tanssiaisista tanssiaisiin. +Karhunkinkku oli joutuva taas pöydälle, ja nuorten täytyisi hajota +kotoa vieraita palvelemaan. + +Kapteeninrouva hyväili poikaansa ja antoi hänen tuntea iäti pysyvän +rakkauden lohdutusta. + +Mutta -- istuihan Gösta Berling heidän joukossaan, ja tuo voittamaton +hautoi tuhatta suunnitelmaa päässään. + +"Kuulkaa", huusi hän, "vielä ei ole aika vaikerrella. Svartsjön +papinrouva se on tämän tempun tehnyt. Hän on saanut Annan valtaansa, +kun Anna nyt meni asumaan pappilaan. Hän se on saanut Annan hylkäämään +Ferdinandin ja ottamaan vanhan Dahlbergin, mutta vielä he eivät ole +vihityt, eivätkä mene vihille. Minä puhun hänen kanssaan, minä riistän +hänet papin väeltä ja sulhaselta. Minä tuon hänet tänne, tullessani +ensi yönä. Sitten ei vanha Dahlberg hyödy hänestä enää mitään." + +Niin päätettiin. Gösta lähti yksin Borgiin, saamatta kyyditä +ainoatakaan noista iloisista neidoista, mutta lämpimin onnentoivotuksin +ajattelivat kotiinjäävät hänen matkaansa. Ja Sintram, joka jo +riemuitsi, että nyt tulee vanha Dahlberg peijatuksi, päätti jäädä +Bergaan nähdäkseen, miten Gösta palaa ja tuo uskottoman tullessaan. +Kääripä hän suopeuden puuskassa Göstan ympärille viheriäisen +matkavyönsäkin, jonka itse mamseli Ulrika oli hänelle lahjoittanut. + +Mutta kapteeninrouva tuli rappusille, kädessään kolme pientä, +punasiteistä kirjaa. + +"Ota nämä", sanoi hän Göstalle, joka jo istui reessä, "ota nämä, jollet +onnistu! Se on 'Corinne', madame Staëlin 'Corinne'. En tahdo, että ne +menevät huutokaupassa." + +"Kyllä onnistun." + +"Oi, Gösta, Gösta", sanoi kapteeninrouva ja silitti kädellään hänen +päätänsä, "vahvoin ja heikoin ihmisistä. Pitkänkö aikaa muistat, että +muutamien köyhäin raukkojen onni on sinun kädessäsi." + +Taas kiiti Gösta pitkin maantietä, musta Don Juan edessä, valkea +Tankred perässä, ja seikkailun riemu täytti hänen sydämensä. Nuori +valloittaja hän tunsi olevansa: innon henki hehkui hänessä. + +Tie vei hänet Svartsjön pappilan ohi. Hän kiepahutti sinne ja kysyi, +eikö hän saisi viedä Anna Stjärnhökiä tanssiaisiin. Ja hän sai. +Kauniin, itsepäisen tytön hän sai rekeensä. Kuka ei tahtoisi kiitää +mustan Don Juanin reessä! + +Nuoret olivat ensin ääneti, mutta sitten alkoi Anna Stjärnhök +keskustelun, uhkapäisenä kuin itse ylimielisyys. + +"Onko Gösta kuullut, mitä pappi kuulutti tänään kirkossa?" + +"Kuuluttiko, että sinä olet kaunein tyttö Lövenin ja Klara-joen +mailla?" + +"Gösta on tuhma, mutta senhän ihmiset tietävät. -- Hän kuulutti minua +ja ukko Dahlbergia." + +"Totta tosiaan, olisinko antanut sinun istua rekeen ja itse istunut +tänne taakse, jos tuon olisin tiennyt! Totta tosiaan, olisinko sinua +tanssiaisiin vienyt." + +Ja ylpeä perijätär vastasi: + +"Olisin minä päässyt perille ilman Gösta Berlingiäkin." + +"Onpa kuitenkin sääli sinua, Anna", sanoi Gösta miettivästi, "etteivät +isäsi ja äitisi ole elossa. Nyt olet sellainen kuin olet, eikä kukaan +voi vakavasti sinuun luottaa." + +"Vielä suurempi sääli, ettet sanonut tuota ennemmin, niin olisi joku +toinen saanut viedä minut tanssiaisiin." + +"Papinrouva ajattelee niinkuin minäkin, että sinä tarvitset +isänsijaisen, muutoin ei hän olisi pannut sinua aisapariksi noin +vanhalle kaakille." + +"Ei se papinrouva sitä ole määrännyt." + +"Oh, Herra varjele, itsekö sinä valitsit niin pulskan miehen." + +"Hän ei ota minua rahojen tähden." + +"Ei, ne vanhat juoksevat vain sinisten silmäin ja punaisten poskien +tähden, ja ne ovat kauhean suloisia, kun niin tekevät." + +"Oh, Gösta, ettet häpeä!" + +"Mutta muista ja tiedä se, että tästä lähin et enää saa leikkiä nuorten +miesten kanssa. Nyt loppui tanssi ja leikit. Sinun paikkasi on sohvan +nurkassa -- tai ehkäpä aiot lyödä viiraa[6] ukko Dahlbergin kanssa?" + +He vaikenivat sitten, kunnes nousivat Borgin jyrkkiä mäkiä. + +"Kiitos kyydistä! Taitaapa aikaa mennä, ennen kuin vasta ajan Gösta +Berlingin kanssa." + +"Kiitos luvasta! Monta tunnen, jotka ovat katuneet päivää, jolloin +ajoivat kemuihin sinun kanssasi." + +Ei ollut kovin lauhkea seudun uhkamielinen kaunotar, kun hän nyt astui +tanssisaliin ja silmäsi kokoutuneita vieraita. + +Ennen muita hän näki pienen, kaljupäisen Dahlbergin ja hänen vieressään +pitkän, solakan vaaleakiharaisen Gösta Berlingin. Hän olisi tahtonut +ajaa heidät molemmat salista ulos. + +Hänen sulhasensa tuli pyytämään häntä tanssiin, mutta Anna otti hänet +vastaan musertavan hämmästyneenä. + +"Tanssiiko hän? Eihän se ole hänen tapaistaan!" + +Ja tytöt tulivat onnittelemaan häntä. + +"Älkää teeskennelkö, tytöt! Ei teidän tarvitse luulla, että kukaan ukko +Dahlbergiin rakastuu. Mutta hän on rikas, ja minä olen rikas, ja se lyö +hyvin yksiin." + +Vanhat rouvat tulivat hänen luoksensa, puristivat hänen valkoista +kättänsä ja puhuivat elämän suurimmasta onnesta. + +"Onnitelkaa pastorinrouvaa", sanoi hän silloin. "Hän iloitsee enemmän +kuin minä." + +Mutta tuossa seisoi Gösta Berling, tuo iloinen kavaljeeri, jota +tervehdittiin riemulla hänen raikkaan hymynsä ja kauniiden sanojensa +vuoksi, sanojen jotka seuloivat kultahietaa elämän harmaalle kankaalle. +Ei koskaan ennen ollut Anna Stjärnhök nähnyt häntä sellaisena kuin tänä +iltana. Ei ollut hän suinkaan ulos nakattu, hyljätty, koditon +kujeveikko, ei: kuningas miesten joukossa hän oli, syntyisin kuningas. + +Gösta ja muut nuoret miehet liittoutuivat Annaa vastaan. Hänen tuli +saada huomata, kuinka pahoin hän teki, kun antoi itsensä ja kauniit +kasvonsa ja suuret rikkautensa vanhalle ukolle. Ja he istuttivat häntä +kymmenen tanssin ajan. Hän kiehui kiukusta. + +Yhdenteentoista tanssiin tuli pyytämään eräs kaikkein halvimmista, +raukka, jonka kanssa kukaan muu ei tahtonut tanssia. + +"Leipä loppui, palttu pöydälle", sanoi Anna. + +Leikittiin panttisilla. Vaaleakiharaiset tytöt panivat päänsä yhteen ja +tuomitsivat hänet suutelemaan miestä, josta hän enin piti. Ja ilkkuvin +huulin he odottivat näkevänsä, että tuo ylpeä kaunotar suutelisi ukko +Dahlbergia. + +Mutta hän suoristihe, uhkeana vihassaan, ja sanoi: + +"Enkö saa yhtä hyvin antaa korvapuustia sille, josta pidän vähimmin?" + +Silmänräpäyksessä tulistui Göstan poski hänen lujan kätensä iskusta. +Gösta lensi hehkuvanpunaiseksi, mutta hillitsi itsensä, tarttui hänen +käteensä, piti sitä sekunnin kiinni ja kuiskasi: + +"Tule puolen tunnin päästä alakertaan punaiseen vieraskamariin!" + +Hänen siniset silmänsä säteilivät Annalle ja kietoivat hänet kuin +taikakahlein. Anna tunsi, että hänen täytyi totella. + +Siellä punaisessa huoneessa hän kohteli Göstaa ylpeästi ja kovin +sanoin. + +"Mitä se Gösta Berlingiin kuuluu, kenen kanssa minä menen naimisiin?" + +Göstalla ei vielä ollut lempeät sanat huulillaan, eikä hänestä ollut +viisasta heti puhua Ferdinandista. + +"Minusta ei se rangaistus ollut liian ankara, että sait istua kymmenen +tanssia. Mutta sinun mielestäsi on luvallista rankaisematta rikkoa +valoja ja lupauksia. Jos parempi mies kuin minä olisi ottanut +rangaistuksen huolekseen, olisi hän ehkä toimittanut sen ankarammin." + +"Mitä minä sitten olen tehnyt sinulle ja teille muille, kun ette anna +minun olla rauhassa? Rahojeni tähden te minua vainoatte. Löveniin minä +ne viskaan, haratkoon sitten kuka tahtoo ne sieltä." + +Hän pani kädet kasvoillensa ja itki kiukusta. + +Silloin heltyi runoilijan sydän. Hän häpesi ankaruuttaan. Hän puhui +hyväilevällä äänellä. + +"Ah, lapsi, anna minulle anteeksi! Anna anteeksi kurjalle Gösta +Berlingille! Ei kukaan välitä siitä, mitä sellainen raukka sanoo tai +tekee, sen sinä kyllä tiedät. Ei kukaan itke hänen vihaansa, yhtä hyvin +voisi itkeä itikan puremaa. Se oli hulluutta, mutta minä tahdoin estää +meidän kauneimman ja rikkaimman tyttömme menemästä tuolle vanhalle. Ja +nyt olen minä tuottanut vain surua sinulle." + +Hän istahti sohvalle Annan viereen. Hiljaa hän laski kätensä Annan +vyötäreille tukeakseen häntä ja sovittaakseen hyväilevän hellästi. + +Anna ei väistynyt. Hän painautui hänen puoleensa, kietoi kätensä hänen +kaulaansa ja itki nojaten kaunista päätänsä hänen olkaansa vasten. + +Oi runoilija, sinä vahvin ja heikoin ihmisistä, eipä näiden käsien +pitänyt levätä sinun kaulallasi. + +"Jos minä olisin tämän tiennyt", kuiskasi Anna, "silloin en koskaan +olisi ottanut tuota ukkoa. Minä olen katsellut sinua tänä iltana, +kukaan ei ole sellainen kuin sinä." + +Mutta kelmeiden huuliensa välistä sai Gösta puristetuksi: + +"Ferdinand." + +Anna vaiensi hänet suudelmalla. + +"Hän ei ole mitään, ei kukaan ole enempi sinua. Sinulle olen +uskollinen." + +"Minä olen Gösta Berling", sanoi Gösta synkästi, "minun kanssasi et +sinä voi mennä naimisiin." + +"Sinua minä rakastan, ylhäisin miehistä olet sinä. Ei mitään tarvitse +sinun tehdä, ei mitään tarvitse sinun olla. Sinä olet syntynyt +kuninkaaksi." + +Silloin kiehui runoilijan veri. Anna oli kaunis ja suloinen +rakkaudessaan. Gösta sulki hänet syliinsä. + +"Jos tahdot tulla omakseni, et voi jäädä enää pappilaan. Anna minun +viedä sinut jo tänä yönä Ekebyhyn, siellä minä tiedän suojella sinua, +kunnes voimme viettää häät." + + * * * * * + +Siitä tuli huimaava matka sinä yönä. Totellen rakkautensa käskyä he +antoivat Don Juanin kiidättää itseänsä. Tuntui kuin jalaksien kitinä +olisi ollut hyljättyjen valitusta. Mitä huolivat he siitä? Anna riippui +Göstan kaulassa, ja Gösta seisoi kumarassa ja kuiskasi hänen korvaansa: + +"Voiko autuutta mitään verrata varkain saadun riemun suloon!" + +Mitä merkitsi kuuluttaminen? He rakastivat. Ja ihmisten viha! Gösta +Berling uskoi kohtaloon, kohtalo oli pakottanut heitä: kohtaloa vastaan +ei kukaan voi taistella. + +Vaikka tähdet olisivat olleet hääkynttilöitä, jotka oli sytytetty Annan +häiksi, ja Don Juanin kulkuset kirkonkellot, jotka nyt kutsuivat kansaa +katsomaan Annan ja ukko Dahlbergin vihkimistä, niin olisi hänen +kumminkin täytynyt paeta Gösta Berlingin kanssa. Niin mahtava on +kohtalo. + +He olivat onnellisesti sivuuttaneet pappilan ja Munkerudin. Heillä oli +nyt ensin kaksi neljännestä Bergaan ja sieltä sitten kaksi neljännestä +Ekebyhyn. Tie kulki metsänreunaa; heidän oikealla puolellaan oli tummia +vuoria, vasemmalla pitkä, valkea laakso. + +Silloin ryntäsi Tankred reen luo. Se laukkasi niin että vatsa maata +viisti. Kauhusta ulvoen se hyppäsi rekeen ja ryömi Annan jalkoihin. + +Don Juan vavahti ja lähti laukkaan. + +"Susia!" sanoi Gösta Berling. + +He näkivät pitkän, harmaan jonon viilettävän aidan vartta. Siellä oli +ainakin tusina niitä. + +Anna ei pelännyt. Päivä oli ollut siunatun seikkailurikas, ja yöstä +uhkasi tulla yhtäläinen. Se oli elämää -- kiitää yli kiteilevän lumen, +uhmaten petoja ja ihmisiä. + +Gösta noitui, kumartui eteenpäin ja antoi Don Juanille piiskalla aimo +läiskyn. + +"Pelkäätkö?" kysyi hän. + +"Ne aikovat oikaista tuonne eteemme, jossa tie tekee mutkan." + +Don Juan juoksi, kiitäen kilpaa metsän villipetojen kanssa, ja Tankred +ulvoi raivosta ja pelosta. He ehtivät tienmutkaan samassa kuin +sudetkin, ja Gösta karkotti ensimmäisen piiskalla. + +"Ah, Don Juan, poikani, kuinka helposti jättäisit kaksitoista sutta +kintereillesi, jos sinulla ei olisi meitä ihmisiä vedettävänä." + +He sitoivat viheriän matkavyön reen perään. Sudet pelkäsivät sitä ja +pysyivät hetkisen kauempana. Mutta kun ne pääsivät pelostaan, hyökkäsi +yksi niistä läähättäen, riippuvin kielin ja kita auki reen luo. Silloin +otti Gösta madame Staëlin 'Corinnen' ja nakkasi sen suden kitaan. + +Taas he saivat hetkiseksi hengenrauhan, pedot repivät saalista, ja +sitten he tunsivat taaskin tempauksia, kun sudet kiskoivat viheriätä +matkavyötä, ja kuulivat niiden läähätyksen. He tiesivät, ettei ole +yhtään ihmisasuntoa ennen Bergaa, mutta kuolemaa pahemmalta tuntui +Göstasta nähdä noita pettämiänsä. Hän aavisti myöskin, että hevonen +pian väsyy, ja mikä silloin heidät perii? + +Silloin he näkivät Bergan talon metsänreunassa. Kynttilät paloivat +ikkunoissa. Gösta kyllä tiesi, kenen vuoksi. + +Kuitenkin -- nyt sudet pakenivat, peljäten ihmisten läheisyyttä, ja +Gösta ajoi Bergan ohi. Hän ei päässyt kumminkaan kauemmaksi kuin +paikalle, missä tie taaskin sukeltaa metsään, kun hän näki tumman +rykelmän edessään -- sudet odottivat häntä. + +"Käännytään takaisin pappilaan ja sanotaan, että oltiin huviajelulla +tähtivalossa. Tämä ei onnistu." + +He käänsivät hevosen, mutta samassa silmänräpäyksessä kihisivät sudet +reen ympärillä. Harmaat hahmot huhkivat heidän ohitsensa, valkoiset +hampaat välkkyivät ammottavista kidoista ja hehkuvat silmät hohtivat. +Ne ulvoivat nälästä ja verenhimosta. Välkkyvät hampaat olivat valmiit +iskemään pehmeään ihmislihaan. Sudet hyppäsivät Don Juanin kimppuun ja +riippuivat silavöistä. Anna ajatteli, söisivätköhän ne heidät kokonaan, +vai jättäisivätkö mitään jäljelle, joten ihmiset huomisaamuna +löytäisivät rikkirevittyjä jäseniä tallatulta, veriseltä hangelta. + +"Nyt ollaan hengenvaarassa", sanoi Anna, kumartui ja tarttui Tankredia +niskaan. + +"Anna olla, se ei auta! Koiran tähden eivät hukat tänä yönä ole +liikkeellä." + +Niin sanoi Gösta ja käänsi Bergan pihaan, mutta sudet ajoivat häntä +aina rappusille asti. Hänen täytyi puolustautua piiskalla. + +"Anna", sanoi hän, kun he pysähtyivät rappujen eteen, "Jumala ei sitä +tahtonut. Ole nyt reippaalla mielin; jos olet se nainen, jona sinua +pidän, niin ole reippaalla mielin!" + +Sisältä kuultiin kulkusten ääni ja tultiin ulos. + +"Hän toi hänet", huusivat he, "hän toi Annan. Eläköön Gösta Berling!" +Ja tulleita riistettiin sylistä syliin. + +Monta kysymystä ei tehty. Yö oli pitkälle kulunut, matkaajat olivat +vielä tyrmistyneet vaarallisesta matkastaan ja tarvitsivat lepoa. +Riitti jo, että Anna oli tullut. + +Kaikki oli hyvin. Ainoastaan 'Corinne' ja viheriä matkavyö, mamselli +Ulrikan arvokas lahja, olivat hukassa. + + * * * * * + +Koko talo nukkui. Silloin nousi Gösta, pukeutui ja hiipi ulos. Hän otti +aivan hiljaa Don Juanin tallista, vei sen reen eteen ja aikoi lähteä. +Silloin tuli Anna Stjärnhök pihalle. + +"Minä kuulin sinun menevän", sanoi hän. "Silloin nousin minäkin. Olen +valmis lähtemään kanssasi." + +Gösta meni hänen luoksensa ja otti häntä kädestä. + +"Etkö sinä sitä vielä ymmärrä? Se ei saa tapahtua. Jumala ei sitä +tahdo. Kuule nyt ja koeta ymmärtää. Minä olin täällä päivällisillä ja +näin heidän tuskansa sinun uskottomuutesi tähden. Silloin minä lähdin +Borgiin tuomaan sinua takaisin Ferdinandille. Mutta minä olen aina +ollut raukka enkä koskaan muuksi muutu. Minä petin hänet ja otin sinut +itselleni. Täällä elää vanha nainen, joka uskoo, että minusta tulee +mies. Minä petin hänet. Ja toinen vanha raukka tahtoo täällä paleltua +ja nähdä nälkää saadakseen vain kuolla ystäviensä parissa; mutta minä +olin valmis antamaan ilkeän Sintramin anastaa hänen kotinsa. Sinä olit +kaunis, ja synti suloinen. Gösta Berlingiä on niin helppo vietellä. +Voi, mikä raukka minä olen! -- Minä tiedän, miten he rakastavat +kotiansa, nuo tuolla, mutta kumminkin olin valmis jättämään sen +ryöstettäväksi. Unohdin kaiken sinun tähtesi, sinä olit niin suloinen +rakkaudessasi. Mutta nyt, Anna, nyt kun minä näin heidän ilonsa, minä +en tahdo ottaa sinua, en, sitä en voi. Sinä olet ainoa, joka olisit +tehnyt minusta ihmisen, mutta minä en saa pitää sinua. Oi sinua, minun +rakkaani! Hän tuolla taivaassa leikkii meidän tahdollamme. Nyt on aika +meidän taipua hänen kurittavan kätensä alle. Sano, että sinä tästä +päivästä tahdot ottaa kuormasi kantaaksesi! Kaikki tuolla luottavat +sinuun. Sano, että jäät heidän luoksensa ja tulet heidän turvaksensa ja +avuksensa! Jos sinä rakastat minua, jos sinä tahdot keventää minun +syvää suruani, lupaa se minulle! Rakkaani, onko sydämesi niin suuri, +että saatat voittaa itsesi ja samalla hymyillä?" + +Anna suostui haltioituneena kieltäytymisen pyyntöön. + +"Minä teen niinkuin tahdot -- minä uhraudun ja hymyilen." + +"Etkä vihaa köyhiä ystäviäni?" + +Gösta hymyili surumielisesti. + +"Niin kauan kuin rakastan sinua, rakastan minä heitä." + +"Nyt vasta tunnen, millainen nainen sinä olet. On niin raskasta lähteä +luotasi." + +"Hyvästi, Gösta! Mene nyt, Jumalan haltuun! Minun rakkauteni ei saa +houkutella sinua syntiin." + +Hän kääntyi mennäkseen sisään. Gösta seurasi häntä. + +"Unohdatko sinä minut pian?" + +"Lähde nyt, Gösta! Me olemme vain ihmisiä!" Gösta viskautui rekeen, +mutta silloin tuli Anna takaisin. + +"Etkö ajattele susia?" + +"Niitä juuri ajattelenkin, mutta ne ovat tehneet tehtävänsä. Minusta +niillä ei ole enää huolta tänä yönä." + +Vielä kerran hän kurotti kätensä Annan puoleen, mutta Don Juan tuli +kärsimättömäksi ja lähti menemään. Gösta ei tarttunut ohjaksiin. Hän +istui selin ja katsoi taakseen. Sitten hän kallistui reenlaitaa vasten +ja itki epätoivoisesti. + +"Minulla oli onnettareni ja minä ajoin hänet luotani. Itse ajoin hänet +luotani. Miksi en häntä pitänyt?" + +Oi Gösta Berling, vahvin ja heikoin ihmisistä! + + + + +Viides luku + +LA CACHUCHA + + +Sotaratsu, sotaratsu! Sinä vanha, joka nyt seisot lieassa pellolla, +muistatko nuoruuttasi? + +Muistatko taistelun päiviä, sinä urhokas? Sinä porhalsit kuin siipien +kantamana, sinun harjasi hulmusi ylläsi kuin liehuvat liekit, sinun +mustilla ryntäilläsi loisti verivihma sakean vaahdon seassa. +Kultasiloissa komeillen nelistit sinä, ja maa jyrisi sinun allasi. Sinä +vapisit riemusta, sinä urhokas. Ah, miten sinä olit kaunis! + +On harmaa hämäränhetki kavaljeerirakennuksessa. Suuressa huoneessa ovat +kavaljeerien punaisiksi maalatut kirstut pitkin seiniä, ja heidän +pyhävaatteensa riippuvat koukuissa nurkassa. Avonaisen takan tulihohde +leikkii valkoisiksi rapatuilla seinillä ja keltaruutuisilla uutimilla, +jotka verhoavat seinien sänkykaappeja. Kavaljeerien puoli ei ole mikään +kuninkaallinen kammio, ei mikään seralji pehmeine divaaneineen ja +hyllyvine tyynyineen. + +Mutta siellä kaikuu Lilliecronan viulu. La cachuchaa hän soittaa +hämärissä. Yhä uudestaan ja uudestaan hän soittaa sitä. + +Leikatkaa kielet poikki, murtakaa käyrä! Miksi hän soittaa tätä +kirottua tanssia? Miksi hän soittaa sitä, kun Örneclou, vänrikki, juuri +makaa sairaana, niin ankarissa luuvalon tuskissa, ettei voi sängyssä +liikahtaa? Ei, temmatkaa viulu häneltä ja lyökää seinään, jos hän ei +tahdo lopettaa! + +La cachucha, onko se meitä varten, mestari? Onko sitä tanssittava +kavaljeerien rakennuksen heiluvilla lattiapalkeilla, ahtaiden seinien, +savusta nokeutuneiden ja liasta lihavien sisällä, tämän matalan katon +alla? Voi sinua, mitä soitat! + +La cachucha, onko se meitä varten, meitä kavaljeereja? Ulkona viuhuu +lumituisku. Aiotko sinä opettaa lumihiutaleet tanssimaan tahdissa, +soitatko sinä pyryn kevytjalkaisille lapsille? + +Onko sinulla naisten povia, jotka vapisevat kuuman veren lyönneistä, +pieniä nokisia käsiä, jotka ovat heittäneet padan tarttuakseen +kastanjetteihin, paljaita jalkoja kohotettujen helmain alla, piha +peitetty marmorilaatoilla, kyyryisiä mustalaisia säkkipilleineen tai +tamburiinia lyöden, maurilaisia arkaadeja, kuutamoa ja mustia silmiä, +onko sinulla näitä, mestari? Ellei, anna viulusi levätä. + +Kavaljeerit kuivaavat märkiä vaatteitaan takan edessä. Pyörisivätkö he +varsisaappain, raudoitetuin kannoin ja tuumanpaksuisin anturoin. +Kyynäränkorkeaa kinosta he ovat kahlanneet koko päivän päästäkseen +karhunpesälle. Luuletko, että he tanssivat märissä, höyryävissä +sarkavaatteissa, karvainen mesikämmen "moitiéna". + +Iltataivas kimmeltävin tähdin, punaisia ruusuja tummissa naisten +kiharoissa, ahdistavaa viehkeyttä illan ilmassa, synnynnäistä +plastiikkaa liikkeissä, rakkautta maasta nousevaa, taivaasta satavaa, +ilmassa liehuvaa, onko sinulla tätä, mestari; ellei, miksi pakotit +meitä ikävöimään sellaista? + +Ihmisistä julmin, toitotatko torvella taisteluun lieassa olevaa +sotaratsua? Rutger von Örneclou makaa sängyssään, luuvalon kipujen +vangitsemana. Säästä häneltä suloisten muistojen tuskat, mestari! Myös +hänellä on ollut päässä sombrero[7] ja kirjava hiusverkko, myöskin +hänellä on ollut samettitakki ja tikari vyöllä. Säästä vanhaa +Örneclouta, mestari! + +Mutta Lilliecrona soittaa la cachuchaa, alituisesti la cachuchaa, ja +Örneclou kituu kuten rakastaja, joka näkee pääskyn lähtevän lemmittynsä +kaukaiselle asunnolle, kuin peura, jonka kiitävä ajojoukko pakottaa +juoksemaan virvoittavan lähteen ohi. + +Lilliecrona laskee hetkiseksi viulun leukansa alta. + +"Vänrikki, muistaako vänrikki Rosalie von Bergeriä?" + +Örneclou kiroo sydämensä pohjasta. + +"Hän oli kevyt kuin kynttilän liekki. Hän kimmelsi ja tanssi kuin +jalokivi viulunkäyrän päässä. Vänrikki muistaa hänet kyllä Karlstadin +teatterista. Me näimme hänet, kun olimme nuoria, muistaako vänrikki?" + +Ja vänrikki muisti! Rosalie oli pieni ja huima. Räiskyvän tulinen hän +oli. Hän tanssi la cachuchaa. Hän opetti kaikki Karlstadin nuoret +herrat tanssimaan la cachuchaa ja näppäämään kastanjettia. Maaherran +tanssiaisissa tanssivat vänrikki ja neiti von Berger pas de deux'n +espanjalaisissa puvuissa. + +Ja Örneclou oli tanssinut niinkuin tanssitaan viikunapuiden ja +plataanien alla, niinkuin espanjalainen, oikea espanjalainen. + +Kukaan koko Vermlannissa ei osannut la cachuchaa niinkuin hän. Kukaan +ei osannut tanssia sitä niin, että siitä olisi kannattanut puhua, +paitsi hän. + +Minkä kavaljeerin kadotti Vermlanti, kun luuvalo kangisti nämä koivet, +ja suuret muhkut pullistuivat hänen niveliinsä! Millainen kavaljeeri +hän oli ollut, niin solakka, niin kaunis, niin ritarillinen. Kauniiksi +Örneclouksi sanoivat häntä kaikki nuoret tytöt, jotka olisivat voineet +joutua keskenään kuolon kamppailuun tanssista hänen kanssaan. + +Sitten alkaa Lilliecrona taaskin la cachuchaa, aina vain la cachuchaa, +ja Örneclou väikkyy menneihin aikoihin. + +Siinä seisoo hän, ja tuossa seisoo hän, Rosalie von Berger. Äsken he +olivat pukuhuoneessa kahden, Rosalie oli espanjatar, hän oli +espanjalainen. Hän sai suudella Rosalieta, mutta varovasti, sillä +Rosalie pelkäsi hänen mustattuja viiksiään. Nyt he tanssivat. Ah, +niinkuin tanssitaan viikunapuiden ja plataanien alla. Rosalie väistyy, +hän seuraa, hän tulee rohkeaksi, Rosalie kopeaksi, hän loukkautuu, +Rosalie sovittaa. Kun hän vihdoin lankeaa polvilleen ja ottaa Rosalien +vastaan avattuun syliinsä, käy tanssisalissa huokaus, hurmautunut +huokaus. + +Hän oli ollut kuin espanjalainen, oikea espanjalainen. + +Juuri sillä käyränvedolla hän oli taipunut niin, ojentanut kädet noin +ja pistänyt jalkansa eteen, näin, väikkyen varpaillaan, eteenpäin, +noin. Mikä sirous! Hänet olisi voinut veistää marmoriin. + +Hän ei tiedä miten se kävi, mutta hän on saanut jalkansa sängyn laidan +yli, hän seisoo pystyssä, hän taivuttaikse, hän kohottaa kätensä, +napsuttaa sormillaan ja tahtoo väikkyä ympäri lattiaa samoin kuin +ennen, jolloin hän käytti niin ahtaita kiiltonahkakenkiä, että +sukanterät täytyi leikata pois. + +"Hyvä, Örneclou! Hyvä, Lilliecrona, soita häneen henkeä!" + +Hänen jalkansa pettää; hän ei pääse varpailleen. Hän potkaisee toisella +jalalla pari kertaa, muuta ei voi, hän sortuu takaisin sänkyyn. + +Kaunis señor, te olette tullut vanhaksi. + +Ehkäpä señorita myös? + +Ainoastaan Granadan plataanien alla tanssivat la cachuchaa ikuisesti +nuoret gitanat. Ikuisesti nuoret, niinkuin ovat ruusut siksi, että joka +kevät tuo uusia. + +Niinpä on siis hetki tullut leikata viulunkielet poikki. + +Ei, soita Lilliecrona, soita la cachuchaa, aina vain la cachuchaa. + +Opeta meille, että vaikka me kavaljeerien rakennuksessa olemme tulleet +hidasliikkeisiksi ja jäykkäjalkaisiksi, me tunteiltamme olemme aina +vain samoja, aina espanjalaisia. + +Sotaratsu, sotaratsu! + +Sano, että rakastat torven toitotusta, joka puijaa sinut laukkaamaan, +vaikka vedätkin jalkasi verille liekasi rautarenkaisiin! + + + + +Kuudes luku + +EKEBYN TANSSIAISET + + +Oi, menneiden aikain naiset! + +Puhua Teistä on kuin puhua taivaan valtakunnasta: pelkkää kauneutta Te +olitte, pelkkää valoa. Iäti nuoria, iäti kauniita olitte Te, ja helliä +kuin äidin silmät, kun hän katselee alas lapsensa puoleen. Pehmoisina +kuin oravanpojat Te riipuitte miehen kaulassa. Koskaan ei vavissut +äänenne vihasta, koskaan ei tullut otsallenne ryppyjä, koskaan ei +pehmoinen kätenne käynyt karheaksi eikä kovaksi. Te suloiset +pyhimykset, kuin koristetut kuvat Te seisoitte kodin temppelissä. Pyhää +savua ja rukouksia uhrattiin Teille, Teidän kauttanne teki rakkaus +ihmetöitään, ja Teidän päänne ympärille kietoi runous kullanhohtoisen +glooriansa. + +Oi, menneiden aikain naiset, tämä on kertomus siitä, kuinka vielä yksi +teistä antoi Gösta Berlingille rakkautensa. + +Kaksi viikkoa Borgin tanssiaisten jälkeen oli juhlat Ekebyssä. + +Mitkä juhlat ne olivatkaan! Vanhat miehet ja naiset nuortuvat +uudestaan, hymyilevät ja riemuitsevat, kun vain puhuvatkin niistä. + +Mutta niinpä olivatkin kavaljeerit yksin Ekebyn täysvaltaisina herroina +siihen aikaan. Majurinrouva kulki ympäri maailmaa kerjuupussi selässä +ja ryhmysauva kädessä, ja majuri asui Sjössä. Hän ei voinut tulla edes +juhliin, sillä Sjöhön oli ilmestynyt isoarokkoa, ja hän pelkäsi +kuljettavansa tartuntaa muualle. + +Miten paljon nautintoa mahtuikaan noihin suloisiin kahteentoista +tuntiin, aina siitä lähtien kun ensimmäisen viinipullon korkki +päivällispöydässä paukahti, viimeiseen viulunkäyrän vetäisyyn, jolloin +puoliyö jo kauan sitten oli mennyt. Alas vaipuivat ne aikojen kuiluun, +nuo seppelöidyt hetket, joina hurmasi tulinen viini, herkkuisin ruoka, +ihanin soitto, sukkelat näytelmät, kauniit kuvaelmat. Alas vaipuivat +ne, pyörtyneinä pyörryttävimmästä tanssista. Missä oli niin sileitä +lattioita, niin kohteliaita herroja, niin kauniita naisia! + +Oi, menneiden aikain naiset, hyvin Te tiesitte olla juhlien valona. +Tulen, neron ja nuoruuden voiman virrat kiitivät jokaisessa, joka Teitä +lähestyi. Maksoi vaivan tuhlata kultaansa niihin vahakynttilöihin, +joiden oli valaistava Teidän kauneuttanne, viiniin, joka synnytti +hilpeyden Teidän sydämissänne, vaivan maksoi tanssia tähtenne +kengänanturat tomuksi ja saattaa halvatuksi käsi, joka veteli +viulunkäyrää. + +Oi, menneiden aikain naiset, hyvin Te tiesitte olla porttien avaimet. + +Ekebyn saleissa vilisee suloisimmat teidän suloisesta joukostanne. +Siellä on tuo nuori kreivitär Dohna, räiskyvän iloinen ja leikin- ja +tanssinhaluinen, kuten kaksikymmenvuotias ainakin, siellä ovat +Munkerudin laamannin kauniit tyttäret ja Bergan iloiset neidot, siellä +on Anna Stjärnhök tuhat kertaa entistä kauniimpana tuossa lempeässä +raskasmielisyydessään, joka on hänen mielessään vallinnut siitä yöstä +lähtien, jolloin sudet häntä ajoivat; siellä on vielä monta muuta, +jotka eivät ole unhoon joutuneet, mutta joutuvat kerran, ja siellä on +myös kaunis Marianne Sinclaire. + +Hän, tuo maineikas, joka oli loistanut kuninkaan hovissa, paistanut +kreivin linnassa, hän, kauneuden kuningatar, joka oli matkannut ympäri +maata ja saanut kaikkialla ihailua, hän, joka sytytti lemmenliekin, +missä vain näyttäytyi, hän oli suvainnut tulla kavaljeerien juhlaan. + +Korkealla säteili siihen aikaan Vermlannin kunnia, monen ylpeän nimen +kantamana. Paljosta voivat tuon kauniin maan iloiset lapset kerskua, +mutta kun he mainitsivat mainioitaan, silloin he eivät koskaan +unohtaneet mainita Marianne Sinclairea. + +Hänen voittojensa tarut täyttivät maan. + +Puhuttiin kreivinkruunuista, jotka olivat väikkyneet hänen päänsä +päällä, miljoonista, joita oli laskettu hänen jalkoihinsa, +sotilasmiekoista ja runoilijain seppeleistä, joiden loisto oli kutsunut +häntä. + +Eikä hän ollut ainoastaan kaunis. Hän oli nerokas ja oppinut. Ajan +parhaat miehet iloitsivat, jos heillä oli kunnia keskustella hänen +kanssaan. Hän ei itse runoillut, mutta monta hänen aihettaan, jotka hän +oli sulkenut runoilevien ystäviensä sieluun, eli ja ilmeni laulujen +sanoissa. + +Vermlannissa, karhujen maassa, hän oleskeli harvoin. Hänen elämänsä +kului alinomaisilla matkoilla. Hänen isänsä, rikas Melchior Sinclaire, +pysyi vaimonsa kanssa talossaan Björnessä ja antoi Mariannen +matkustella ja olla ylhäisten ystäväin luona suurissa kaupungeissa tai +komeissa herraskartanoissa. Isän ilona oli kertoella rahasummista, +joita tytär tuhlasi, ja vanhukset elivät onnellisina Mariannen elämän +loisteessa. + +Hänen elämänsä oli huvien ja ihailun nautintaa. Ilma hänen ympärillään +oli rakkautta, rakkaus oli hänen lamppunsa ja lyhtynsä, rakkaus hänen +jokapäiväinen leipänsä. + +Usein hän oli itse rakastanut, usein, usein, mutta koskaan ei ollut +ilotuli liekehtinyt niin kauan, että siinä olisi voitu takoa ne +kahleet, jotka sitovat koko iäksi. + +"Minä odotan häntä, sitä vahvaa ryntääjää", oli hänen tapanaan sanoa +rakkaudesta. "Tähän asti ei hän ole kiivennyt vallien yli eikä uinut +juoksuhautojen poikki. Kesynä hän on tullut, ilman villiä silmäystä ja +sydämen hulluutta. Minä odotan sitä valtavaa, joka vie minut pois +itsestäni. Niin vahvana tahtoisin tietää rakkauden itsessäni, että +minun täytyy vavista sen edessä; nyt tunnen vain rakkauden, jolle minun +viisauteni hymyilee." + +Hänen läsnäolonsa sytytti tulen puheeseen, elämän viiniin. Hänen +hehkuva sielunsa sai viulunkäyrät vauhtiin, ja tanssi leijui +suloisimmasti pyörryttäen palkeilla, joita hänen kaita jalkansa +kosketteli. Hän loisti kuvaelmissa, hän painoi neronsa leiman +huvinäytelmiin, hänen armaat huulensa... + +Ah hiljaa, ei se ollut hänen vikansa, ihan totta, se ei ollut hänen +tarkoituksensa! Parveke vain, kuunvalo se oli; oli syy pitsihunnun, +ritaripuvun, laulun! Nuoret ihmisraukat olivat syyttömät. + +Kaikki tuo, joka saattoi niin suuriin onnettomuuksiin, oli kumminkin +valmistettu aivan hyvässä tarkoituksessa. Julius-patruuna, joka osasi +kaikkea, oli järjestänyt kuvaelman, yksinomaan sitä varten, että +Marianne saisi säteillä täydessä loistossaan. + +Teatterissa, joka oli varustettu Ekebyn suureen saliin, istui sata +vierasta ja he näkivät näyttämöllä keltaisen kuun ilkkuvan Espanjan +tummalla yötaivaalla. Muudan Don Juan tuli hiipiellen Sevillan katua ja +pysähtyi muratin verhoaman balkongin alle. Hän oli munkin valepuvussa, +kumminkin voi huomata kirjatun kalvosimen pistävän esiin hihasta ja +kirkkaan miekankärjen kaavun alta. + +Valepukuinen korotti äänensä laulaen: + + "Suut' immelle en anna, en! + Ja rypälmaljain kiihtäväin + en laitaan huulta vie. + Ja poski hieno, tulehen + min sytytin ma silmilläin, + ja katseet hellät: sydäntäin + ei koskeneet ne lie. + + "Äl' astu, kauneus kulmilla, + señora, luo tään kalterin! + Sua kammon, kartan vain! + Kas, kuljen munkin kaavussa. + Madonna ainut armahin + on mulle, lohdun huolissain + saan vesiruukustain." + +Kun hän vaikeni, astui Marianne parvekkeelle mustaan samettiin ja +pitsihuntuun puettuna. Hän kumartui kalterin yli ja lauloi hitaasti ja +ivaten: + + "Miks' viivyt sitten, hurskas mies, + kesk'yöllä alla kalterin? + Kai eestäin rukoilet?" + +Ja yht'äkkiä lämpöisesti ja vilkkaasti: + + "Mutt' pois, ah, tulevat kenties! + On miekkas' pitkä, näkyvä, + ja pyhää virttäs helskeellä + säestää kannukset." + +Nämä sanat kuultuaan heitti munkki valepukunsa, ja Gösta Berling seisoi +parvekkeen alla silkkisessä, kultakirjaillussa ritaripuvussa. Hän ei +totellut kaunoisen varoitusta, päinvastoin kiipesi ylös parvekkeen +pilaria myöten, keikahti kalterin yli ja, niinkuin Julius-patruuna oli +sommitellut, lankesi polvilleen kauniin Mariannen jalkoihin. + +Suosiollisesti hymyili Marianne hänelle, ojentaen kätensä hänen +suudeltavakseen, ja kun nyt nuo kaksi katsoivat toisiansa, rakkauden +huumaukseen vaipuneina, laskeutui esirippu. + +Ja kreivittären edessä polvillaan oli Gösta Berling, jonka kasvot +olivat herkän tuntehikkaat kuin runoilijan ja rohkeat kuin +sotasankarin, syvät silmät kimaltaen veitikkamaisuutta ja neroa, +kerjäten ja vaatien. Notkea ja voimakas hän oli, tulinen ja +valloittava. + +Kun esirippu liikkui ylös ja alas, olivat nuo kaksi nuorta yhä samassa +asennossa, Göstan silmät pidättivät paikallaan kaunista Mariannea, ne +kerjäsivät, anelivat. + +Sitten lakkasivat käsien paukutukset, esirippu pysyi alhaalla, kukaan +ei nähnyt heitä. + +Silloin kumartui kaunis Marianne ja suuteli Gösta Berlingiä. Hän ei +tiennyt, minkä tähden hänen täytyi. Gösta ojensi kätensä hänen päänsä +ympäri ja piti häntä kiinni. Marianne suuteli Göstaa suutelemistaan. + +Mutta syynä oli kokonaan parveke, kuutamo, pitsihuntu, syynä oli +ritaripuku, laulu, käsien taputukset; nuo nuoret ihmisraukat olivat +viattomat. Eiväthän he olleet sitä tahtoneet. Ei ollut Marianne +lykännyt luotaan kreivinkruunuja, jotka väikkyivät hänen yllänsä, eikä +mennyt ohi miljoonien, jotka olivat hänen jaloissaan, sen vuoksi, että +olisi kaivannut Gösta Berlingiä; eikä Gösta vielä ollut Anna +Stjärnhökiä unohtanut. Ei, he olivat viattomia, kumpikaan heistä ei +ollut tätä tahtonut. + +Lempeä Lövenborg, hän, kyynel silmässä ja hymy huulilla, oli sinä +päivänä ollut esiripunhoitajana. Hajamielinen kun oli monista surujen +muistoista hän ei paljoa huomannut tämän maailman touhuja eikä ollut +oppinut sen askareita hyvin hoitamaan. Kun hän nyt näki, että Gösta ja +Marianne olivat ottaneet uuden asennon, hän luuli, että sekin kuului +kuvaelmaan, ja niinpä hän alkoi riipoa esirippua ylös. + +Parvekkeen nuoret eivät huomanneet mitään, ennen kuin käsien ukkonen +uudelleen jyrisi heille. + +Marianne säpsähti ja aikoi paeta, mutta Gösta Berling piti häntä kiinni +kuiskaten: + +"Seisokaa hiljaa, ne luulevat, että tämä on kuvaelmaa." + +Hän tunsi, miten Mariannen ruumista värisytti ja miten suuteloiden +hehku sammui hänen huulilleen. + +"Älkää peljätkö", kuiskasi hän, "kauniiden huulten on oikeus suudella." + +Heidän täytyi seistä paikallaan, kun esirippu yhä nousi ja laski, ja +joka kerta, kun nuo sata silmäparia näki heidät, jyrisivät yhtä monet +kädet myrskyistä mielihyvää. + +Sillä kaunista on nähdä kahden kauniin, nuoren ihmisen esittävän +rakkauden onnea. Kukaan ei voinut aavistaa, että nämä suudelmat olivat +muuta kuin teatterihuikaisua, kukaan ei tiennyt, että señora vapisi +ujoudesta ja ritari levottomuudesta. Kukaan ei voinut ajatella, ettei +kaikki ollut kuvaelmaa. + +Vihdoin pääsivät Marianne ja Gösta näyttämön taakse. + +Marianne painoi kädellä otsaansa hiusrajasta. + +"Minä en ymmärrä itseäni", sanoi hän. + +"Hyi, Marianne-neiti", sanoi Gösta nyrpistellen ja heilautti kättään. +"Suudella Gösta Berlingiä, hyi häpeä!" + +Marianne purskahti nauruun. + +"Jokainenhan tietää, että Gösta Berlingiä ei voi vastustaa. Minun syyni +ei ole suurempi kuin muidenkaan." + +Ja he päättivät sovussa, etteivät olisi tästä tietääkseenkään, jottei +kukaan aavistaisi totuutta. + +"Voinko luottaa, ettei totuus koskaan tule julkisuuteen, herra Gösta?" +kysyi Marianne, kun he olivat menossa katsojain joukkoon. + +"Voitte, neiti Marianne. Kavaljeerit tietävät vaieta, sen takaan minä." + +Marianne loi katseensa maahan. Omituinen hymy kaarsi hänen huuliansa. + +"Jos totuus kuitenkin tulisi ilmi, mitä ajattelisivat ihmiset minusta, +herra Gösta?" + +"He eivät ajattele mitään, he tietävät, ettei se merkinnyt mitään. He +ajattelevat, että me olimme hartaasti osissamme ja että jatkoimme +näyttelemistä." + +Vielä yksi kysymys hiipi esille Mariannen väkinäisesti hymyillessä, +hänen silmäillessään lattiaa. + +"Mutta entä herra Gösta itse? Mitä arvelee Gösta-herra asiasta?" + +"Minä arvelen, että Marianne-neiti on rakastunut minuun", kujeili +Gösta. + +"Älkää arvelko sellaista", hän sanoi hymyten, "muuten minun täytyy +lävistää teidät espanjalaisella tikarillani näyttääkseni, että herra +Gösta on väärässä." + +"Kalliit ovat naisten suukkoset", sanoi Gösta. "Maksaako se hengen, +että neiti Marianne suutelee?" + +Silloin leimahti Mariannen silmistä salama häntä kohden niin tuikeana, +että se tuntui kuin lyönniltä. + +"Minä tahtoisin nähdä teidät kuolleena, Gösta Berling, ruumiina!" + +Nämä sanat sytyttivät runoilijan veren vanhan kaipuun. + +"Ah", sanoi hän, "jospa nuo sanat olisivat muuta kuin sanoja, jospa ne +olisivat nuolia, jotka viuhuen lentävät pimeästä viidasta, jospa +olisivat tikareja taikka myrkkyä ja voisivat hävittää tämän kurjan +ruumiin ja antaa minun sielulleni vapauden!" + +Marianne oli taas tyyni ja hymyili. "Lapsellisuuksia", sanoi hän ja +tarttui Göstan käsivarteen lähteäkseen vieraiden joukkoon. + +He eivät muuttaneet pukuaan, ja heidän riemuretkensä uudistui, kun he +ilmestyivät näyttämön ulkopuolelle. Kaikki kehuivat heidän esitystään. +Kukaan ei epäillyt mitään. + +Tanssi alkoi uudestaan, mutta Gösta pakeni tanssisalista. + +Hänen sydäntään kirveli Mariannen silmäys, ikäänkuin sitä olisi +haavoittanut kylmä teräs. Hän ymmärsi kyllä Mariannen sanojen +tarkoituksen. + +Häpeä oli rakastaa häntä, häpeä olla hänen rakastamansa, häpeä +kuolemaakin pahempi. + +Hän ei koskaan tanssisi enää, hän ei tahdo nähdä heitä enää, noita +kauniita naisia. + +Hän tiesi sen kyllä. Nuo kauniit silmät, nuo punaiset posket, eivät +hehkuneet hänelle. Hänelle eivät väikkyneet nuo kapeat jalat, ei soinut +tuo matala nauru. + +Niin, tanssia Göstan kanssa, haaveksia hänen kanssaan he osasivat, +mutta kukaan ei heistä todella tahtonut tulla hänen omakseen. + +Runoilija läksi tupakkahuoneisiin vanhojen herrojen luo ja istuutui +pelipöytään. Hän sattui istahtamaan samaan pöytään, jossa valtava +Björnen herra pelasi nakkia, pitäen vaihteeksi Puolan pankkia ja kooten +suuren röykkiön kuusimarkkaisia ja kaksitoistakillinkisiä eteensä. + +Peli sujui jo kiivaasti. Nyt lisäsi Gösta vielä vauhtia siihen. Vihreät +pankkisetelit vedettiin esiin, ja yhä kasvoi rahakeko valtavan Melchior +Sinclairen eteen. + +Mutta myös Göstan eteen keräytyi sekä lantteja että seteleitä, ja pian +hän oli ainoa, joka piti puolensa Björnen suurta tehtaanpatruunaa +vastaan. Pian vaelsi tuo suuri raharöykkiökin Melchior Sinclairelta +Gösta Berlingille. + +"Gösta, poikaseni", huusi tehtaanpatruuna nauraen, pelattuaan pois +kaikki rahat lompakostaan ja kukkarostaan. "Mitenkäs tässä nyt +pullistellaan? Minä olen pankki, enkä minä pelaa koskaan lainarahoilla, +sen olen muorille luvannut." + +Hän keksi kumminkin keinon. Hän pelasi kellonsa ja majavaturkkinsa ja +aikoi juuri panna hevosensa ja rekensä menemään, kun Sintram hillitsi +häntä. + +"Pane jotakin jolla voittaa", neuvoi häntä Forsin ilkeä +tehtaanpatruuna. "Pane jotakin, joka kääntää huonon onnen!" + +"Hitto tietäköön, mitä minä keksisin!" + +"Pelaa punaisimmasta sydänverestäsi, veli Melchior, pelaa +tyttärestäsi!" + +"Sitä voi patruuna huoletta yrittää", sanoi Gösta nauraen. "Sitä +voittoa en minä koskaan saa kattoni alle." + +Mahtava Melchiorkaan ei voinut olla nauramatta. Hän ei juuri suvainnut +Mariannen nimeä mainittavan pelipöydässä, mutta tämä oli niin hiiden +hullua, ettei hän voinut suuttua. Pelata Marianne Göstalle, hm, sen hän +nyt huoletta uskaltaa. + +"Sanalla sanoen siis", selitti hän, "että jos sinä saat hänen +suostumuksensa, Gösta, niin minä asetan avioliittosiunaukseni tälle +kortille." + +Gösta pani koko voittonsa, ja peli alkoi. Hän voitti, ja +tehtaanpatruuna Sinclaire lakkasi pelaamasta. Hän ei voinut mitään +huonolle onnelleen, sen hän huomasi. + +Yö kului, puoliyö oli mennyt. Kauniiden naisten posket alkoivat +kalveta, kiharat oikenivat, volangit olivat rutistuneet. Vanhat rouvat +nousivat sohvien nurkista ja sanoivat, että koska nyt oli juhlittu jo +kaksitoista tuntia, niin oli kai aika jo hankkiutua kotiin. + +Ja kauniit juhlat olivat loppumaisillaan, mutta silloin tempasi itse +Lilliecrona viulun ja soitti viimeisen polkan. Hevoset seisoivat +portaiden edessä, vanhat rouvat pukeutuivat turkkeihin ja bahytteihin, +vanhat herrat kietoivat matkavyöt ympärilleen ja panivat päällyskengät +kiinni. + +Mutta nuoret eivät voineet riistäytyä tanssista. Siellä tanssittiin +päällysvaatteissa, siellä tanssittiin neljän miehen polkkaa, +pyöröpolkkaa ja piiripolkkaa, hurjaa tanssinmenoa se oli. Heti kun +kavaljeeri jätti naisen, tuli toinen ja kiidätti hänet mukaansa. + +Ja myös surun painama Gösta Berling joutui samaan pyörteeseen. Hän +tahtoi haihduttaa tanssilla surunsa ja nöyryytyksensä, hän tahtoi +taaskin saada vereensä huimaavaa elonintoa, hän tahtoi iloita, hän +kuten muutkin. Ja hän tanssi niin että huoneen seinät kieppuivat ja +hänen ajatuksensa vilisivät. + +Kas, minkä naisen hän oli kiepannut keskeltä joukkoa? Hän oli kevyt ja +norja, ja Gösta tunsi, että tulivirrat tuiskivat hänen ja neitosen +välillä. Ah, Marianne! + +Göstan tanssittaessa Mariannea istui Sintram jo reessä pihalla, ja +hänen vieressään seisoi Melchior Sinclaire. + +Suuri tehtaanpatruuna oli kärsimätön, kun hänen täytyi odottaa +Mariannea. Hän poljeskeli lumessa suurilla päällyskengillään ja huiski +käsiään, sillä oli pureva pakkanen. + +"Sinun ei kai olisi pitänyt pelata Mariannea Göstalle, kuules +Sinclaire", sanoi Sintram. + +"Mltäh?" + +Sintram selvitteli ohjakset ja kohotti piiskansa, ennen kuin vastasi: + +"Tuo suuteleminen ei ollut kuvaelmaa." + +Mahtava tehtaanpatruuna kohotti kätensä murhantekoon, mutta Sintram oli +jo kadonnut. Hän ajoi pois, pieksi hevostaan hurjaan kiitoon, +uskaltamatta katsoa taaksensa, sillä Melchior Sinclairella oli raskas +käsi ja lyhyt kärsivällisyys. + +Björnen tehtaanpatruuna meni nyt tanssisaliin hakemaan tytärtään ja +näki, miten Gösta ja Marianne tanssivat. + +Hurjalta ja huimalta näytti viimeinen polkka. Toiset parit olivat +kalpeita, toiset tulipunaisia, tomu pöllysi salissa kuin savu, +vahakynttilät hehkuivat jalkoihin saakka palaneina, ja keskellä koko +hirmunkauheaa hävitystä he kiitivät, Gösta ja Marianne, kuninkaallisina +väsymättömässä voimassaan ja virheettömässä kauneudessaan, onnellisina +saadessaan antautua noihin ihaniin liikkeisiin. + +Melchior Sinclaire katseli hetkisen heitä; mutta sitten hän meni pois +ja antoi Mariannen tanssia. Hän paukautti oven kovasti kiinni, tömisti +kamalasti portailla ja istuutui muitta mutkitta rekeensä, jossa hänen +vaimonsa jo odotti, ja ajoi kotiin. + +Kun Marianne lakkasi tanssimasta ja tiedusteli vanhempiaan, he olivat +jo menneet. + +Kun hän sai varman tiedon siitä, ei hän kuitenkaan ilmaissut +hämmästystään. Hän pukeutui hiljaa ja meni pihalle. Pukuhuoneessa +olevat naiset luulivat, että hän lähti omalla hevosella. + +Mutta hän kiiruhti ohuissa silkkikengissä tietä pitkin, puhumatta +kellekään hädästään. Pimeässä ei kukaan tuntenut häntä, kun hän kulki +tien laitaa, kukaan ei voinut aavistaa, että tämä myöhäinen vaeltaja, +jonka täytyi väistyä kinoksiin kiitävien rekien tieltä, oli kaunis +Marianne. + +Kun hän saattoi huoleti kulkea keskellä tietä, hän alkoi juosta. Hän +juoksi niin kauan kuin jaksoi, sitten hän käveli, sitten hän taas +juoksi. Ilkeä, vaivaava tuska ajoi häntä. + +Ekebystä Björneen ei mitenkään ole pitempää matkaa kuin +neljännespeninkulma. Marianne tuli pian kotipihoille, mutta hän luuli +melkein harhautuneensa vieraaseen taloon. Kun hän saapui pihalle, oli +kaikki ovet suljettu, kaikki tulet sammutettu -- hän ihmetteli, eivätkö +hänen vanhempansa olleet vielä tulleet. + +Hän meni ja löi pari kertaa lujasti pääoveen. Hän tarttui ovenripaan ja +jyskytti niin, että koko kartano kaikui. Kukaan ei tullut avaamaan, +mutta kun hän aikoi hellittää raudasta, johon oli paljain käsin +tarttunut, repeytyi rautaan jäätynyt nahka kädestä. + +Suuri tehtaanpatruuna Melchior Sinclaire oli matkannut kotiinsa +sulkeakseen Björnen ukset ainoalta lapseltaan. + +Hän oli juovuksissa liiasta juonnista, hurjana vihasta. Hän vihasi +tytärtään siksi, että Marianne piti Gösta Berlingistä. Nyt hän telkesi +palvelijat keittiöön ja vaimon makuukamariin. Kalliisti hän vannoi +heille, että hän lyö lusuksi sen, joka koettaa päästää Mariannea +sisään. He tiesivät kyllä, että hän pitäisi sanansa. + +Niin vimmoissaan ei kukaan vielä ollut häntä nähnyt. Suurempi suru ei +koskaan ollut häntä kohdannut. Olisipa tytär ollut hänen edessään, niin +hän olisi kukaties surmannut tämän. + +Kultaisia koruja, silkkisiä pukuja oli hän antanut hänelle, älyn +hienoutta ja kirjaoppia oli hän antanut häneen istuttaa. Marianne oli +ollut hänen ylpeytensä, hänen kunniansa. Hän oli kerskunut hänellä +ikäänkuin olisi kruunua kantanut. Oi, hänen kuningattarensa, hänen +jumalattarensa, hänen ihana, ihailtu, ylpeä Mariannensa! Oliko isä +säästänyt mitään häneltä? Eikö hän ollut pitänyt itseään suorastaan +liian yksinkertaisena ollakseen hänen isänsä? Voi Mariannea, Mariannea! + +Eikö hänen siedä vihata häntä, kun hän on rakastunut Gösta Berlingiin +ja suutelee häntä! Eikö hänen pidä hyljätä häntä, sulkea ovensa +häneltä, kun hän voi häväistä ylhäisyyttänsä rakastamalla sellaista +miestä! Jääköön hän Ekebyhyn, juoskoon naapureilta yösijaa anomassa, +maatkoon kinoksissa, sama se, hän on jo loassa laahattu, hän, kaunis +Marianne. Loiste hänestä on mennyt. Loiste Melchior Sinclairen elämästä +on mennyt. + +Suuri tehtaanpatruuna makaa sängyssään ja kuulee tyttärensä kolkuttavan +eteisen ovea. Mitä se häntä liikuttaa? Hän makaa. Ulkona seisoo +sellainen, joka tahtoo mennä virkaheitolle papille, hänen kotinsa ei +ole sellaisen. Jos hän olisi rakastanut häntä vähemmän, jos hän olisi +ylpeillyt vähemmän hänestä, niin hän olisi ehkä laskenut hänet sisään. + +Niin, siunaustansa hän ei voinut heiltä kieltää. Sen hän oli pelannut +heille. Mutta avata ovensa Mariannelle, sitä hän ei tee. Voi Mariannea! + +Kaunis, nuori nainen seisoi yhä kotinsa ovella. Milloin hän ravisteli +voimattoman vihaisena lukkoa, milloin lankesi polvilleen, pani revityt +kätensä ristiin ja rukoili pääsyä. + +Mutta kukaan ei kuullut häntä, kukaan ei vastannut, kukaan ei avannut. + +Oi, eikö tämä ollut kauheata! Kauhu valtaa minut, kun tästä kerron. Hän +tuli tanssiaisista, joiden kuningatar hän oli ollut! Hän oli ollut +ylpeä, rikas, onnellinen, ja tunkiossa oli hänet syösty sellaisen +kurjuuden kuiluun. Suljettu kodin ulkopuolelle, pakkasen kouriin, +pilkkaamatta, lyömättä, kiroamatta, ainoastaan kylmästi, järkkymättömän +tunnottomasti jätetty ulos. + +Ajattelen kylmää, tähtikirkasta yötä, joka kaartui hänen ympärillään, +suurta, aavaa yötä tyhjine, autioine lumiketoineen, hiljaisine +metsineen. Kaikki nukkui, kaikki oli vaipunut tuskattomaan uneen, +ainoastaan yksi elävä piste oli tämän nukkuvan valkeuden keskellä. +Kaikki suru ja tuska ja kauhu, joka muuten on jaettuna ympäri maailmaa, +ryömi nyt tätä yksinäistä pistettä kohti. Oi Jumala, kärsiä yksinään +nukkuvassa, jäätyneessä maailmassa! + +Ensi kertaa elämässään kohtasi Mariannea armottomuus ja kovuus. Hänen +äitinsä ei huolinut nousta vuoteestansa pelastamaan häntä. Vanhat, +uskotut palvelijat, jotka olivat ohjanneet hänen ensi askeleitaan, +kuulivat hänen pyrkimisensä mutta eivät kääntäneet kylkeään hänen +tähtensä. Minkä rikoksen tähden häntä siis rangaistiin? Mistä hänen +sopi toivoa sääliä, ellei tältä ovelta? Jos hän olisi tehnyt murhan, +hän olisi sittenkin koputtanut sitä, uskoen, että ne siellä antavat +anteeksi. Jos hän olisi langennut maailman viheliäisimmäksi, palannut +hairahtuneena ja rääsyisenä, katso, hän olisi kumminkin turvallisesti +käynyt tälle ovelle ja odottanut hellää vastaanottoa. Tämä ovi johti +hänen kotiinsa, sen takana hän voi kohdata pelkkää rakkautta. + +Eikö isä jo ollut koetellut häntä kylliksi? Eivätkö he pian avaisi? + +"Isä, isä!" huusi hän, "päästä minut sisään! Minua paleltaa, minä +värisen. On kauheata täällä ulkona!" + +"Äiti, äiti, sinä, joka olet astunut niin monta askelta palvellaksesi +minua! Sinä, joka olet valvonut niin monta yötä minun tähteni, miksi +sinä nukut nyt? Äiti, äiti, valvo vielä tämä ainoa yö, ja minä en +koskaan enää tuota sinulle surua!" + +Hän huutaa ja vaipuu sitten henkeään pidättäen hiljaisuuteen +kuullakseen vastauksen. Mutta kukaan ei kuullut häntä, kukaan ei +totellut häntä, kukaan ei vastannut. + +Silloin hän vääntää käsiään tuskasta, mutta hänen silmässään ei ole +ainoatakaan kyyneltä. + +Tuo pitkä, tumma rakennus suljettuine ovineen ja valottomine +ikkunoineen oli kamalan liikkumaton yön keskellä. Mitä tulee hänestä +nyt, kodittomasta? Häpeään leimattu ja häväisty hän oli nyt ja on oleva +niin kauan kuin taivaan kupu kaareutuu hänen yllään. Ja itse hänen +isänsä painoi tulisen poltinraudan hänen olkapäähänsä. + +"Isä", huutaa hän vielä kerran, "mitä tulee minusta? Ihmiset uskovat +kaikkea pahaa minusta." + +Hän itki tuskissaan, hänen ruumiinsa oli kylmän kangistama. + +Voi, että moinenkin surkeus saattaa langeta sen osaksi, joka äsken +seisoi niin korkealla! Että niin helposti voi sortua kurjuuden kuiluun! +Älkäämme huolehtiko elämästä! Kuka purjehtii varmalla aluksella? +Ympärillämme kuohuu suru kaikkialla kuin aaltoava meri, katso, aallot +nuolevat nälkäisinä laivojen sivuja, katso, ne hyökkäävät aina +kannelle. Oi, ei ole varmaa paikkaa, ei varmaa pohjaa, turvallista +alusta, niin pitkälle kuin silmä kantaa, ainoastaan tuntematon taivas +on surun valtameren yllä. + +Mutta hiljaa! Vihdoin, vihdoinkin! Sieltä eteisestä kuuluu hiljaisia +askeleita. + +"Onko se äiti?" kysyi Marianne. + +"On, lapsi." + +"Saanko nyt tulla sisään?" + +"Isä ei laske sinua sisään." + +"Minä olen juossut kinoksissa ohuissa kengissä Ekebystä tänne asti. +Minä olen seisonut tässä tunnin ja jyskyttänyt ja huutanut. Minä +palellun kuoliaaksi täällä. Miksi te lähditte ottamatta minua mukaan?" + +"Lapsi, lapseni, miksi sinä suutelit Gösta Berlingiä?" + +"Mutta sano nyt isälle, etten minä silti hänestä pidä. Se oli leikkiä. +Luuleeko hän, että minä tahdon Göstan?" + +"Mene rättärin luo, Marianne, ja pyydä sieltä yösijaa. Isä on +juovuksissa. Isää ei saa järkiinsä. Hän on pitänyt minua teljettynä +yläkerrassa. Minä hiivin ulos, kun luulin hänen nukkuneen. Hän tappaa +sinut, jos tulet sisään." + +"Äiti, äiti, täytyykö minun mennä vieraiden luo, kun minulla on koti? +Onko äiti yhtä kova kuin isä? Miten voi äiti antaa sulkea minut +taivasalle? Minä laskeudun hankeen pitkälleni, jollei äiti päästä minua +sisään." + +Silloin laski Mariannen äiti kätensä lukolle avatakseen, mutta samassa +kuului raskaita askeleita yläkerran rappusissa, ja karkea ääni huusi +häntä. + +Marianne kuunteli: hänen äitinsä kiiruhti pois, karkea ääni sadatteli +äitiä ja sitten... + +Marianne kuuli jotakin kauheaa -- hän erotti jokaisen äänen hiljaisesta +rakennuksesta. + +Hän kuuli lyönnin läiskäyksen, kepiniskun tai korvapuustin, sitten hän +kuuli heikkoa jytinää ja sitten taas lyönnin. + +Hän löi hänen äitiään; tuo kauhistava, valtavan suuri Melchior +Sinclaire löi vaimoaan. + +Ja kalvavaa kauhua tuntien viskausi Marianne kynnykselle ja vääntelehti +tuskissaan. Nyt hän itki, ja hänen kyyneleensä jäätyivät kodin +kynnykselle. + +Armoa, armahdusta! Avatkaa, avatkaa, niin että hän voi notkistaa oman +selkänsä lyötäväksi! Oi, että hän saattaa lyödä äitiä, lyödä häntä +siksi, ettei tämä voinut nähdä tytärtään kuolleena hangessa seuraavana +päivänä, että hän tahtoi lohduttaa lastaan. + +Suuri alennus ja häväistys kohtasi sinä yönä Mariannea. Hän oli +uneksinut olevansa kuningatar, ja nyt hän mateli siinä, ei paljoa +parempana piestyä orjanaista. + +Mutta hän nousi kylmän vihan vallassa. Vielä kerran hän löi verisen +kätensä oveen ja huusi: + +"Kuule, mitä sinulle sanon, sinä, joka lyöt äitiä. Sinä saat vielä +itkeä, Melchior Sinclaire, sinä saat itkeä!" + +Sitten meni kaunis Marianne ja laskeusi levolle kinokseen. Hän heitti +yltään turkin ja makasi vain mustassa samettipuvussaan, selvästi +erottuen hohtavan valkeasta lumesta. Hän makasi ja ajatteli, kuinka +hänen isänsä huomenna tulee ulos ja aikaisella aamukävelyllään löytää +hänet. Hän toivoi vain sitä, että isä itse löytäisi hänet. + + * * * * * + +Oi kuolema, kalvas ystävä, onko yhtä totta kuin lohdullista, etten +mitenkään voi välttää sinua kohtaamasta? Myös minun luokseni, maan +työntekijöistä hitaimman, saavut sinä, riisut kuluneen nahkakengän +jalastani, tempaat vispilän ja maitokulhon kädestäni, otat työvaatteet +ruumistani verhoamasta. Hellästi ja väkisin ojennat sinä minut +pitsikoristeiselle vuoteelle, ruumiinmukaisin, siloisin liinavaattein +koristat sinä minut. Jalkani eivät kaipaa enää kenkiä, mutta käsiini +vedetään lumivalkeat hansikkaat, joita eivät mitkään työt tahraa. Sinun +levon suloisuuteen pyhittämänäsi minä nukun tuhatvuotista unta. Oi +vapauttaja! Hitain maan työntekijöistä olen minä, ja kauhuisella +hekumalla uneksin siitä hetkestä, jolloin minut otetaan sinun +valtakuntaasi. + +Kalvas ystävä, minua kohtaan saat mielin määrin käyttää voimaasi, mutta +sen sinulle sanon, kovempi oli sinulla taistelu menneiden aikain naisia +vastaan. Elonvoimat olivat väkevät heidän norjissa ruumiissaan, kovin +pakkanen ei voinut jäähdyttää heidän kuumaa vertansa. + +Sinä olit laskenut kauniin Mariannen vuoteeseesi, oi kuolema, ja sinä +istuit hänen vieressään, kuten vanha lapsen piika istuu kehdon ääressä +hyssytellen lasta nukkumaan. Sinä uskollinen, vanha hoitajatar, joka +tiedät, mikä on ihmislapsen parasta, kuinka mahtaakaan sinua harmittaa, +kun leikkitovereita, jotka meluten ja temmeltäen herättävät uneen +uuvuttamasi lapsen, tulee. Kuinka mahdoit vihastua, kun kavaljeerit +nostivat kauniin Mariannen vuoteelta, kun mies painoi hänet rintaansa +vasten ja lämpöiset kyyneleet tippuivat hänen silmistään Mariannen +kasvoille! + +Ekebyssä oli kaikki kynttilät sammutettu ja kaikki vieraat sieltä +matkanneet. Kavaljeerit seisoivat yksin rakennuksessaan, viimeisen, +vajanaisen boolin ympärillä. + +Silloin kilisti Gösta maljan laitaan ja puhui Teille, menneiden +aikain naiset. Puhua Teistä, sanoi hän, on samaa kuin puhua +taivaanvaltakunnasta, pelkkää kukoistusta Te olitte, pelkkää valoa. +Iäti nuoria, iäti kauniita Te olitte, ja lempeitä kuin äidin silmät, +kun hän katsoo lapsensa puoleen. Pehmeinä kuin oravanpoikaset Te +riipuitte miehen kaulassa. Ei koskaan saatu kuulla Teidän äänenne +vapisevan vihasta, koskaan ei Teidän otsanne rypistynyt. Pehmeä kätenne +ei koskaan tullut karheaksi ja kovaksi. Suloisia pyhimyksiä, +koristettuja kuvia kodin temppelissä Te olitte. Miehet makasivat Teidän +jaloissanne, tarjoten pyhää savua ja rukouksia Teille. Teidän kauttanne +teki rakkaus ihmetöitään, Teidän otsallenne kiinnitti runous +kullanhohteisen säteikkönsä. + +Ja kavaljeerit ryntäsivät pystyyn viinin huimaamina, hänen puheensa +huimaamina, veri kuohui juhlan riemua. Vanha setä Eberhard ja laiska +Kristoffer-serkku eivät vetäytyneet leikistä. Salamannopeasti +valjastivat kavaljeerit hevosensa laita- ja kilpa-ajorekien eteen ja +kiiruhtivat kylmään yöhön kunnioittamaan vielä kerran niitä, joita +koskaan ei ole kylliksi ihailtu, laulamaan serenadia kullekin niistä, +joilla oli nuo punaiset posket ja kirkkaat silmät, mitkä äsken +loistivat Ekebyn avarissa saleissa. + +Oi, menneiden aikain naiset, hyvin mahtoi Teitä, matkatessanne +suloisten unelmien taivaihin, miellyttää herääminen juuri +uskollisimpain ritarienne serenadiin. Hyvin mahtoi se miellyttää Teitä, +niinkuin miellyttää ikiuneen vaipunutta sielua herääminen taivaiden +sulosoittoon. + +Mutta kavaljeerit eivät ehtineet pitkälle tällä hurskaalla retkellään, +sillä jo silloin, kun he saapuivat Björneen, he tapasivat kauniin +Mariannen makaamassa hangella, juuri kotinsa ovella. + +He kauhistuivat ja vihastuivat nähdessään hänet siinä. Oli kuin +jumaloitu pyhimys olisi löydetty silvottuna ja ryöstettynä kirkon oven +edestä. + +Gösta heristi nyrkkiään pimeätä taloa kohti. "Te vihan lapset", huusi +hän, "te raekuurot, te pohjoismyrskyt, te Jumalan yrttitarhan +hävittäjät!" + +Beerencreutz sytytti sarvilyhtynsä ja valaisi noita sinisen-kelmeitä +kasvoja. Silloin näkivät kavaljeerit Mariannen haavoittuneet kädet ja +kyyneleet, jotka olivat jäätyneet hänen silmäripsiinsä, ja he +vaikeroivat kuin naiset, sillä hän ei ollut ainoastaan pyhimyksen kuva, +vaan myös kaunis nainen, joka oli ilahduttanut vanhoja sydämiä. + +Gösta Berling heittäysi polvilleen hänen viereensä. + +"Tässä makaa hän nyt, morsiameni", sanoi hän. "Hän antoi minulle +morsiussuutelon muutama tunti sitten, ja hänen isänsä on luvannut +minulle siunauksensa. Hän makaa ja odottaa minua jakamaan kanssaan +valkean vuoteensa." + +Ja Gösta nosti elottoman vahvoille käsivarsilleen. "Kotiin Ekebyhyn +hänet nyt!" hän huusi. "Nyt hän on minun. Kinoksesta olen minä hänet +löytänyt, nyt ei kukaan ota häntä minulta. Emme herätä noita tuolla. +Mitä hän tekee siellä, noiden uksien sisäpuolla, joihin hän on lyönyt +kätensä verille!" + +Gösta sai täyttää mielihalunsa. Hän laski Mariannen etumaiseen rekeen +ja istui hänen viereensä. Beerencreutz asettui taakse ja tarttui +ohjaksiin. + +"Ota lunta ja hiero häntä, Gösta!" käski hän. Pakkanen oli kangistanut +Mariannen jäsenet, ei pahempaa. Hurjasti kiihtynyt sydän sykki vielä. +Hän ei edes ollut menettänyt tajuntaansa, hän tiesi kaiken, tiesi, +kuinka kavaljeerit olivat löytäneet hänet, mutta ei voinut liikuttaa +itseään. Hän makasi jäykkänä ja kankeana reessä, kun Gösta hieroi häntä +lumella ja vuoroin itki ja suuteli häntä; häntä halutti sanomattomasti +kohottaa edes toista kättään sen verran, että voisi vastata hyväilyyn. + +Hän muisti kaiken. Hän makasi siinä kankeana ja liikkumatta ja ajatteli +niin selvästi, ettei koskaan selvemmin. Oliko hän rakastunut Gösta +Berlingiin? Oli, se oli varmaa. Oliko se vain yhdeniltaista +päähänpistoa? Ei, sitä oli kestänyt kauan, monta vuotta. + +Hän vertaili itseään häneen ja muihin Vermlannin ihmisiin, jotka olivat +kaikki välittömiä kuin lapset. Jokaista haluaan he tottelivat. He +elivät vain ulkonaista elämäänsä, eivät koskaan tarkastaneet sielunsa +syvyyksiä. Mutta Mariannesta oli tullut sellainen millaiseksi tullaan +matkustamalla maailmassa ihmisten joukossa; hän ei koskaan voinut +antautua täysin mihinkään. Rakastipa hän, niin, teki mitä tahansa, niin +seisoi ikäänkuin toinen puoli hänen minuuttansa ja katsoi häntä +kylmästi ja ivallisesti hymyten. Hän oli ikävöinyt intohimoa, joka +tulisi, tempaisisi hänet mukaansa hurjan mielettömästi. Ja nyt hän oli +tullut, tuo mahtava. Silloin, kun hän suuteli Gösta Berlingiä +parvekkeella, silloin oli hän ensi kerran unohtanut itsensä. + +Ja nyt tuli sama intohimo häneen taas, hänen sydämensä jyskytti niin, +että hän kuuli sen lyönnit. Eikö hän pian voisi käyttää jäseniään? Hän +tunsi hurjaa riemua siitä, että hänet oli hyljätty kotona. Nyt hän oli +epäröimättä Göstan. Miten tuhma hän oli ollut, niin monta vuotta +kahlinnut ja pakottanut rakkauttaan. Oi, ihanaa, ihanaa on heittäytyä +rakkauden valtaan. Mutta eikö hän nyt, eikö hän nyt jo pääsisi vapaaksi +näistä jääkahleista! Hän on ollut jäätä sydämestä ja tulta pinnalta, +nyt on päinvastoin, tulisielu jääruumiissa. + +Sitten tuntee Gösta, miten kaksi kättä hiljaa kohoaa hänen kaulaansa +heikkoon voimattomaan puristukseen. + +Tuskin ollenkaan Gösta sitä tunsi, mutta Marianne luuli päästäneensä +ahtaalle kiedotun intohimonsa purkautumaan ilmi tukahduttavassa +syleilyssä. + +Mutta kun Beerencreutz tämän näki, hän antoi hevosen juosta tutulla +tiellä mielensä mukaan. Hän kohotti katseensa ja tähysteli yksinomaan +ja lakkaamatta Otavaa. + + + + +Seitsemäs luku + +VANHAT AJONEUVOT + + +Ystävät, ihmistenlapset! Jos sattuisi niin, että istuen tai loikoen +luette tätä yöllä, kuten minä sitä nyt hiljaisuuden hetkinä kirjoitan, +niin älkääpä huokaisko tässä helpotuksesta ajatellen, että nyt saavat +hyvät herrat ja Ekebyn kavaljeerit vetää rauhassa unta tuotuaan +Mariannen sinne ja hankittuaan hänelle hyvän vuoteen, joka oli parhaassa +vierashuoneessa suuren salin takana. + +Maata he menivät ja nukahtivat myös, mutta ei ollut heidän osansa +nukkua kaikessa rauhassa aina puoleenpäivään, kuten ehkä minun ja +teidän olisi, rakkaat lukijat, jos olisimme valvoneet kello neljään +aamulla ja jäseniämme väsymys pakottaisi. + +Älkäämme unohtako, että siihen aikaan vanha majurinrouva kiersi +kerjuupussi selässä ja ryhmysauva kädessä maita mantereita ja ettei hän +suinkaan, kun alkoi tehdä jotakin tärkeää, kursaillut ja ottanut +huomioon väsyneen syntisen mukavuutta. Ja kahta vähemmin nyt, kun hän +oli päättänyt tänä yönä ajaa kavaljeerit Ekebystä tiehensä. + +Mennyt oli se aika, jolloin hän vallitsi loistossaan ja komeudessaan +Ekebytä ja kylvi iloa maille niinkuin Jumala tähtiä taivaalle. Ja sillä +aikaa kun hän vaelsi koditonna pitkin maita, oli suuren kartanon mahti +ja kunnia jätetty kavaljeerien käsiin, heidän hoidettavakseen niinkuin +tuuli hoitaa tuhkaa, niinkuin kevätaurinko vaalii kinosta. + +Joskus lähtivät kavaljeerit huviajoon, kuusin, kahdeksin miehin, +samalla pitkällä reellä ja kaksivaljakolla, kirkkokulkusin ja punotuin +ohjin. Jos he silloin tapasivat majurinrouvan, joka kulki kerjuulla, he +eivät luoneet edes silmiään maahan. + +Nyrkkejään heristi tuo meluava joukko hänelle. Ja rajulla +reenkiepauksella pakotettiin hänet tiepuoleen kinokseen, ja majuri +Fuchs, karhuntappaja, muisti aina kolmasti sylkäistä, tehdäkseen +tehottomaksi pahan, jota akan vastaantulo ennusti. + +He eivät säälineet häntä. Ilkeä hän oli heistä kuin noita, tuo +tientaivaltaja. Jos onnettomuus olisi häntä kohdannut, he eivät olisi +surreet enemmän kuin ampuja, joka pääsiäisaattona laukaistuaan +susihauleilla panostetun pyssynsä olisi murehtinut panoksen osuttua +lentävään noita-akkaan. + +Autuutensa vuoksi he vainosivat, nuo kavaljeeripoloiset, majurinrouvaa. +Usein ovat ihmiset olleet julmia ja kiduttaneet toisiaan kovasti, kun +ovat itse vavisseet sielujensa kohtalon tähden. + +Kun kavaljeerit yömyöhällä hoippuivat juomapöydistä ikkunoiden luo +katsomaan, oliko yö tyyni ja tähtikirkas, he huomasivat usein tumman +varjon, joka hiipi pihan yli, ja he arvasivat, että majurinrouva se oli +tullut katsomaan rakasta kotiaan; mutta silloin täristi kavaljeerien +rakennusta noiden vanhojen syntipukkien pilkkanauru, ja rouvalle +tähdättyjä kokkapuheita sinkosi satamalla avatuista ikkunoista. + +Todellakin -- tunnottomuus ja uhkamieli alkoi vallata noiden köyhäin +seikkailijain sydämet. Vihan oli heihin istuttanut Sintram. Ei olisi +heidän sielunsa ollut suuremmassa vaarassa silloin, kun majurinrouva +olisi hallinnut Ekebytä, kuin nyt. Lukuisammat kuolevat paossa kuin +tappelussa. + +Majurinrouva ei ollut juuri vihainen näille kavaljeereille. + +Jos valta olisi ollut hänen käsissään, hän olisi kurittanut heitä +vitsalla kuin vallattomia poikia ja suonut sitten taas heille armonsa +ja hellyytensä. + +Mutta nyt hän oli huolissaan rakkaasta kartanostaan, joka oli heitetty +kavaljeerien käsiin hoidettavaksi niinkuin sudet vaalivat lampaita, +niinkuin kurjet hoitavat kevätkylvöä. + +On monta, joita on vaivannut sama suru. Ei ollut hän ainoa, joka on +nähnyt hävityksen riehuvan rakkaassa kodissaan ja tietää miltä tuntuu, +kun hyvinhoidettu talo rappeutuu. He ovat nähneet lapsuudenkotinsa +silmäilevän heihin haavoittuneen eläimen lailla. Monet tuntevat itsensä +pahantekijöiksi nähdessään kotipuiden naavaisina kuivettuvan ja +hiekkakäytävien peittyvän ruohoturpeihin. He tahtoisivat heittäytyä +polvilleen noille pelloille, jotka muinoin upeilivat runsain sadoin, ja +rukoilla, etteivät ne syyttäisi heitä häpeästä, joka niitä peittää. Ja +he kääntävät kasvonsa pois vanhoista hevosraukoista; katselkoon +rohkeampi niitä silmiin! Eivätkä he tohdi seistä veräjällä ja katsella +karjan paluuta laitumelta. Ei ole paikkaa maan päällä niin inhaa käydä +kuin rappeutunut koti. + +Oi, minä pyydän kaikkia teitä, jotka hoitelette peltoja ja niittyjä ja +puistoja ja suloisia, riemua tuottavia kukkatarhoja, hoidelkaa niitä +hyvin! Hoidelkaa niitä rakkaudella, työllä! Ei ole hyvä, että luonto +suree ihmisen vuoksi. + +Kun ajattelen, mitä ylvään Ekebyn täytyi kärsiä kavaljeerien +isännöidessä, silloin toivon, että majurinrouvan tuumat olisivat jo +onnistuneet ja Ekeby olisi jo viety kavaljeereilta. + +Ei hän ajatellut ryhtyä jälleen hallitusohjiin. + +Vain yksi päämäärä hänellä oli: vapauttaa kotinsa näistä +hulluttelijoista, näistä heinäsirkoista, näistä rosvoista, ryöväreistä, +joiden jalanjäljissä ei ruohonpiippaa kasvanut. + +Kulkiessaan maita mantereita kerjuulla ja eläessään almuilla hänen +täytyi alinomaa ajatella äitiään, ja hänen sydämeensä pureutui ajatus, +että hänen olonsa ei voi kuunaan kirkastua ennen kuin äiti ottaa hänen +hartioiltaan kirouksen taakan. + +Kukaan ei ollut vielä kertaakaan maininnut vanhuksen kuolleen, hän +mahtoi siis vielä elää tehtaallaan Älfdalin metsissä. Yhdeksänkymmenen +vanhana hän eleli ja puursi sitkeästi työssä, hoidellen kesällä +maitohulikoita, talvella hiilimiiluja, ja teki kuollakseen työtä, +ikävöiden päivää, jolloin hänen elämäntehtävänsä olisi täytetty. + +Ja majurinrouva ajatteli, että vanhus oli varmaan elänyt näin kauan +voidakseen peruuttaa tyttärensä elämän kirouksen. Ei tosiaan saane se +äiti kuolla, joka oli manannut sellaisen kurjuuden lapselleen. + +Niinpä halusi majurinrouva taivaltaa vanhuksen luo, jotta he kumpikin +saisivat rauhan. Hän halusi samota pitkän jokilaakson ja synkeiden +metsien kautta lapsuudenkotiinsa. Ennen hän ei saanut lepoa. Monet +tarjosivat näinä päivinä hänelle lämpöistä kotia ja uskollisen +ystävyyden lahjoja, mutta hän ei pysähtynyt minnekään. Tuimana ja +vihaisena hän kulki talosta taloon, sillä kirous painoi häntä. + +Hän oli päättänyt taivaltaa äitinsä luo, mutta ensin hän tahtoi saada +rakkaan talonsa turvaan. Hän ei tahtonut lähteä ja jättää sitä +kevytmielisten tuhlarien käsiin, kelvottomien ryyppysankarien, jotka +huolimattomasti hävittävät Jumalan lahjoja. + +Menisikö hän huolettomasti, hyvin tietäen, että tullessaan näkisi +perintönsä hävitettynä, vasaransa vaienneina, hevosensa luuna ja +nahkana, palvelijansa pitäjällä? + +Eipä ei, vielä kerran hän ylenee voimassaan ja antaa kavaljeereille +lähtöpassin! + +Kyllähän majurinrouva tiesi, että hänen miehensä iloitsisi nähdessään +hänen perintönsä häviävän. Mutta hän tunsi miehensä hyvin ja oli varma, +että jos hän vain saisi heinäsirkkansa kaikkoamaan, niin majuri olisi +liian untelo uusia hankkimaan. Kun kavaljeereja ei enää olisi, ohjaisi +majurinrouvan vanha vouti ja pehtori Ekebyn töitä totuttua latua. + +Ja niinpä hänen tumma varjonsa oli monena yönä liikkunut tehtaan +mustilla teillä. Hän oli pujahtanut torpparien pirtteihin ja tullut +ulos, hän oli kuiskutellut myllärin ja myllyrenkien kanssa suuren +myllyn permantokerroksessa, hän oli neuvotellut seppien kanssa pimeässä +hiilihuoneessa. + +Ja he olivat kaikki vannoneet auttavansa häntä. Suuren tehtaan kunnia +ja mahti ei ollut enää jääpä huolettomien kavaljeerien käsiin +hoidettavaksi niinkuin tuuli hoitaa tuhkaa, niinkuin susi vaalii +lammaskatrasta. Ja tänä yönä, jolloin huimat herrat ovat tanssineet, +leikkineet ja juoneet, kunnes ovat vaipuneet kuolemanväsyneinä +vuoteelleen, tänä yönä on heidän laputettava tiehensä. Hän on antanut +heidän pöyhistellä, suruttomain. Hän on istunut tuimasti odottaen +pajassa ja odottanut tanssiaisten loppua. Hän on odottanut kauemminkin, +kunnes kavaljeerit ovat tulleet takaisin yölliseltä retkeltään, hän on +istunut hiljaa ja odottanut, kunnes hänelle on ilmoitettu, että nyt on +viimeinen kynttilänliekki sammutettu kavaljeerirakennuksen ikkunoista +ja että koko suuri kartano nukkuu. Silloin hän nousee ja menee ulos. + +Majurinrouva käski kaikki tehtaalaiset kokoontumaan kavaljeerien +rakennuksen luo; itse hän lähti jo ennen muita kartanon pihaan. Hän +meni suuren rakennuksen ovelle, koputti ja hänet laskettiin sisään. +Brobyn papin nuori tytär, josta hän oli kasvattanut kelpo +palvelijattaren, oli häntä vastassa. + +"Rouva on kaikesta sydämestä tervetullut", sanoi palvelijatar ja +suuteli hänen kättään. + +"Sammuta kynttilä!" sanoi majurinrouva. "Etkö luule minun osaavan +täällä tulettakin?" + +Ja sitten hän alkoi kierroksen äänettömässä kartanossa. Hän kulki +kellarista ylisille sanoakseen jäähyväiset. Hiipivin askelin he +siirtyivät huoneesta huoneeseen. + +Majurinrouva puheli muistoillensa. Palvelijatar ei huokaillut, ei +nyyhkyttänyt, mutta kyyneleet tipahtelivat tipahtelemistaan hänen +silmistään, kun hän seurasi emäntäänsä. Majurinrouva avautti +liinakaapin ja hopeakaapin ja hiveli kädellään hienoja damastiliinoja, +komeita hopeakannuja. Hän hamuili hyväillen mahtavaa höyhenpatjakekoa +kalustohuoneessa. Kaikkia talouskaluja, kangaspuita, rukkeja ja +kerinpuita piti hänen kosketella. Hän pisti tunnustellen kätensä +maustelaatikkoon ja koetti talikynttilöitä, jotka riippuivat rivissä +vartailla laipiossa. + +"Kynttilät ovat nyt jo kuivia", sanoi hän. "Ne voi ottaa alas ja latoa +laatikkoon." + +Alhaalla kellarissa hän kävi, kohotteli varovasti kaljatynnyreitä ja +hamuili viinipullorivejä. + +Hän kävi ruokasäiliössä ja keittiössä, hän kosketteli kaikkea, tarkasti +kaiken. Hän ojensi kätensä ja sanoi jäähyväiset koko kodilleen. + +Viimeksi hän meni asuinhuoneisiin. Ruokasalissa hän hamuili suuren +kääntöpöydän levyjä. + +"Moni on tässä pöydässä tullut ravituksi", sanoi hän. Ja hän kulki +huoneesta huoneeseen. Hän näki pitkät, leveät sohvat paikoillaan, hän +laski kätensä marmoripöytien viileille levyille, jotka, jalkoinaan +kullatut, leijonaruumiiset kotkat, kannattivat peilejä, joiden +otsikossa oli tanssivia jumalattaria. + +"Tämä on rikas talo", sanoi hän. "Mainio mies se, joka antoi minulle +tämän kaiken." + +Salissa, jossa äsken oli tanssissa humuttu, seisovat jo nojatuolit +kankein selin, jäykässä järjestyksessä pitkin seiniä. + +Ja hän meni klaveerin luo ja näppäsi aivan hiljaa äänen. + +"Ei minunkaan aikanani täältä iloa ja huvia puuttunut", hän sanoi. + +Majurinrouva meni vierashuoneeseenkin salin taakse. + +Siellä oli pilkkosen pimeä. Majurinrouva tapaili kädellään ja kosketti +palvelijatarta kasvoihin. + +"Itketkö sinä", sanoi hän, sillä hän tunsi kätensä kastuvan kyynelistä. + +Silloin puhkesi nuori tyttö nyyhkimään. + +"Rakas rouva", huusi hän, "rakas rouva, ne hävittävät kaiken. Miksi +minun rouvani menee meidän luotamme ja antaa kavaljeerien hävittää +kotinsa?" + +Silloin vetäisi majurinrouva uutimen nauhaa ja osoitti pihalle. + +"Minäkö sinua olen opettanut itkemään ja uikuttamaan?" huudahti hän. +"Katso ulos, piha on täynnä väkeä, huomenna ei Ekebyssä ole yhtään +kavaljeeria." + +"Tuleeko minun rouvani nyt takaisin?" kysyi palvelijatar. + +"Minun aikani ei ole vielä tullut", sanoi majurinrouva. "Maantie on +minun kotini ja olkikupo vuoteeni. Mutta hoida Ekebytä minun hyväkseni, +tyttö, sillaikaa kun olen poissa." + +Ja he menivät peremmäksi. Ei kumpikaan heistä tiennyt eikä ajatellut, +että Marianne nukkui juuri tässä huoneessa. + +Eikä hän nukkunutkaan. Hän oli aivan valveilla, kuuli kaiken ja ymmärsi +aikeet. + +Hän oli valvonut vuoteessaan ja runoillut hymnin rakkaudelle. + +"Sinä hurmaava, joka kohotit minut itseäni korkeammalle", sanoi hän. +"Kurjuuden kuilussa makasin minä, ja sinä muutit sen paratiisiksi. +Lukitun oven rautaiseen ripaan tarttuivat minun käteni ja repeytyivät +haavoille, kotini kynnyspuulla kiiluivat minun kyyneleeni kohmettuneina +jäähelminä. Vihan viima hyyti sydämeni, kun minä kuulin lyönnit äitini +selkään. Kylmässä kinoksessa tahdoin nukuttaa vihani, mutta silloin +sinä tulit. Oi, rakkaus, sinä tulen lapsi, suuren kylmyyden +palelluttaman luo sinä olet tullut. Jos vertaan kurjuuttani siihen +ihanuuteen, jonka voitin, niin tyhjää se minusta on. Vapaa olen nyt +kaikista siteistä, ei ole minulla isää, ei äitiä, ei kotia. Ihmiset +uskovat vain pahaa minusta ja kääntyvät luotani pois. Hyvä, se oli +sinun jalo tahtosi, oi rakkaus, sillä miksi seisoisin korkeammalla kuin +rakastettuni. Käsi kädessä me vaellamme yhdessä maailmaan. Köyhä on +Gösta Berlingin morsio. Kinoksesta hän löysi hänet. Siispä tehkäämme +yhdessä pesä, ei ylhäisiin saleihin, vaan torpparin tupaan +metsänrintaan. Minä autan häntä ja vartioin hiilihautaa, autan häntä ja +asettelen metsojen ja jänisten pauloja, keitän hänen ruokansa ja +harjaan hänen vaatteensa. Oi, rakkaani, kaipaan ja suren istuessani +yksin metsänrinnassa odotellen sinua, uskotko sen? Kaipaan, kaipaan, +mutta en tahdo rikkauden päiviä, ainoastaan sinua, sinua minä tähyän ja +kaipaan, kun sinä kirves olalla palajat. Oi, rakkahani, rakkaani! Niin +kauan kuin eloni kestää voisin vuottaa ja vartoa sinua." + +Siten hän oli valvonut ja sepittänyt hymnejä sydämensä kaikkivaltiaalle +jumalalle eikä ollut sulkenut silmiään uneen, kun majurinrouva tuli +sisään. + +Kun hän oli poistunut, nousi Marianne vuoteelta ja pukeutui. Vielä +kerran hänen täytyi pukeutua mustaan samettipukuun ja ohuihin +tanssikenkiin. Hän kietoi peitteen ympärilleen saaliksi ja kiiruhti +vielä kerran ulos tähän hirvittävään yöhön. + +Tyynenä, tähtikirkkaana ja viiltävän kylmänä lepäsi yhä helmikuun yö +maan yllä; tuntui kuin se ei koskaan olisi aikonut loppua. Ja tuota +pimeyttä ja sitä pakkasta, jota tämä pitkä yö levitti, sitä kesti +maassa vielä kauan, kauan senkin jälkeen, kun aurinko jo oli noussut, +kauan vielä, kun ne kinokset, joita kaunis Marianne kahlasi, olivat +vesivirtoina vierineet. + +Marianne kiiruhti pois Ekebystä hankkimaan apua. Hän ei voinut sallia +moista: ajettavan pois niitä miehiä, jotka olivat nostaneet hänet +hangesta ja avanneet hänelle sydämensä ja kotinsa. Hän päätti mennä +Sjöhön majuri Samzeliuksen luo. Kiire hänellä olikin. Vasta tunnin +päästä hän saattaisi joutua takaisin. + +Kun majurinrouva oli heittänyt jäähyväiset kodilleen, hän meni pihalle, +jossa väki odotti häntä, ja taistelu kavaljeerirakennuksesta alkoi. + +Majurinrouva järjestää väen korkean, kaidan rakennuksen ympärille, +jonka yläkerrassa kavaljeereilla on kuuluisa kotinsa. Suuressa +ylähuoneessa, jonka seinät on rapattu ja kalkittu, jossa ovat nuo +punaiset kirstut ja suuri kääntöpöytä, ja pöydällä kukku-kortit uivat +läikkyneessä viinassa, huoneessa, jossa leveitä sänkyjä siimestää +keltaruutuiset huput, siellä nukkuvat kavaljeerit. Ah, noita +suruttomia! + +Ja tallissa täysien soimien edessä nukkuvat kavaljeerien hevoset ja +uneksivat nuoruutensa retkistä. Suloista on levon päivinä uneksia +nuoruuden hurjista urotöistä, markkinamatkoista, jolloin oli seisottava +yöt päivät taivasalla, kilpa-ajoista joulukirkosta palatessa, +koejuoksuista ennen hevosenvaihtoa, jolloin humalaiset herrat, +ohjanperät korkealla, lyöntiin valmiina, kurkottuivat ajopeleistään +ajokkiensa selkien yli ja karjuivat kirouksia niiden korviin. Suloista +on uneksia, kun tietää, ettei enää koskaan tarvitse jättää Ekebyn +täysiä soimia, lämpimiä pilttuita. Ah, noita suruttomia! + +Rappioituneessa, vanhassa vaunuliiterissä, johon tavallisesti pilalle +ajettuja vaunurähjiä ja rekikuluja viedään, on ihmeellinen kokoelma +vanhoja ajoneuvoja. Siellä on vihreiksi maalattuja häkkirekiä ja +pinnarekiä, punaisia ja keltaisia. Siellä on ensimmäinen Vermlannissa +nähty karrioli,[8] jonka Beerencreutz sai sotasaaliina vuonna 1814. +Siellä on kaiken maailman yhden hevosen vedettäviä, on keikkuvavipuisia +kiesejä ja kyytirattaita, merkillisiä piinapenkkejä, joiden istuinta +kannattavat puiset vieterit. Siellä on kaikkea: on hengiltäheiluttavat +kahvirännälit, puol'-toistaiset ja paukkurattaat; kaikki mitä on +maantien olemassa ollessa ylistetty. Ja siellä on se pitkä reki, johon +mahtuu kaksitoista kavaljeeria, ja viluisen Kristoffer-serkun kuomureki +ja Örnecloun vanha perhereki koinsyömine karhuntaljoineen, +nahkasuojustimessaan kulunut vaakuna, sekä kilpa-ajorekiä! Ah, +mahdottomasti kilpa-ajorekiä! + +Monet kavaljeerit ovat Ekebyssä eläneet ja kuolleet. Heidän nimensä on +unohdettu maan päällä, eikä heillä ole enää sijaa ihmisten sydämissä, +mutta majurinrouva on pannut säilöön ne ajoneuvot, joilla he tulivat +taloon. Hän on koonnut ne kaikki vanhaan vaunuliiteriin. + +Ja siellä ne seisovat ja makaavat ja käyvät yhä pölyisemmiksi. + +Naulat ja piikit heltiävät lahonneesta puusta, maali irtautuu pitkinä +liuskoina, tyynyjen ja patjojen täyte tunkeutuu esille rei'istä, joita +koit ovat tehneet. + +"Levätkäämme vain, hajotkaamme vain", sanovat vanhat ajoneuvot. "Me +olemme tutisseet kyllin kauan teillä, olemme imeneet kyllin kosteutta +sadekuurojen alla. Levätkäämme! Kauan on siitä, jolloin kiidätimme +nuoria herroja heidän ensimmäisiin tanssiaisiinsa, kauan siitä, jolloin +läksimme pestyinä ja hohtavina rekiretken suloseikkailuihin, kauan +siitä, jolloin kuljetimme reilut sankarit mutaisia kevätteitä +Trossnäsin perille. He nukkuvat nyt, useimmat heistä, viimeiset ja +parhaat eivät aio enää koskaan jättää Ekebytä, eivät koskaan." + +Ja siten halkeaa jalkapussin nahka, sitten irtautuu pyörän raudat, +sitten lahoavat puolat ja rummut. Vanhat ajoneuvot eivät huoli elää, ne +tahtovat kuolla. + +Tomu lepää jo niillä kuin käärinliina, ja sen turvin ne antautuvat +yhäti vanhuuden valtaan. Voittamattomassa laiskuudessaan ne makaavat +siellä ja rapistuvat. Ei kukaan niihin koske, ja kumminkin ne hajoavat +palasiksi. Kerran vuodessa avataan vaunuvaja, jos tulee uusi toveri, +joka aikoo vakavasti asettua Ekebyhyn, ja heti kun ovet suljetaan, +valtaa tämänkin väsymys, uni, rappeutumus ja vanhuuden heikkous. Rotat +ja lesiäiset ja koit ja seinämato, ja mitä kaikkia ovat nimeltään nuo +saaliinhimoiset, ne karkaavat sen kimppuun, ja se ruostuu ja lahoaa +unettomaan, suloiseen levottomuuteen. + +Mutta nyt, helmikuun yönä, antaa majurinrouva avata vaunuvajan ovet. + +Ja lyhdyin ja soihduin hän antaa etsiä Ekebyn nykyisten kavaljeerien +ajoneuvot: Beerencreutzin vanhan karriolin ja Örnecloun vaakunoidun +reen ja sen kapean kuomun, joka on suojannut Kristoffer-serkkua. + +Hän ei välitä, onko ajopeli kesällä vai talvella ajettava, hän pitää +vain huolen siitä, että kukin saa omansa. + +Ja tallissa, siellä herätetään nyt kaikki ne vanhat kavaljeerien +hevoset, jotka äsken uneksivat täysien soimien edessä. + +Unelmaa seuraa tosi, te suruttomat. + +Jyrkkiä mäkiä te taas saatte maistaa ja ummehtunutta heinää majatalojen +vajassa ja humalaisten hevoshuijarien okaruoskaa ja hurjia kilpakiitoja +iljangolla niin liukkaalla, että teitä vapisuttaa sille astua. + +Nyt ne joutuvat oikeaan virkaansa, nuo vanhat ajoneuvot, kun pienet, +harmaat maatiaisruunat pistetään korkeiden kiesikummitusten eteen, +tahi kun pitkäkoipiset, luisevat ratsuhevoset valjastetaan matalain +kilpa-ajorekien eteen. Vanhat elukat irvistävät ja pärskyvät, kun +suitsia pannaan niiden hampaattomiin suihin, vanhat ajoneuvot kitisevät +ja narisevat. Viheliäinen raihnaus, jonka olisi pitänyt saada maata +rauhassa maailman viimeiseen päivään, vedetään nyt esille; jäykät, +ontuvat, vuohen jalkoja muistuttavat etujalat, patit ja köhät tulevat +päivänvaloon. + +Tallirengit saavat vaivoin kopukat ajoneuvojen eteen, sitten he menevät +kysymään majurinrouvalta, millä vehkeillä Gösta Berling lähtee, sillä, +kuten jokainen hyvin tietää, hän tuli Ekebyhyn majurinrouvan +hiilihäkissä. + +"Valjasta Don Juan parhaimman kilpa-ajorekemme eteen", sanoo +majurinrouva, "ja levitä hopeakynsinen karhunnahka siihen!" Ja kun +tallirenki nurisee, hän jatkaa: "Minun tallissani ei ole hevosta, jota +en antaisi päästäkseni siitä miehestä, muista se!" + +Kas niin, nyt on ajokalut herätetty ja hevoset myös, mutta kavaljeerit +yhä nukkuvat. + +Nyt on heidän vuoronsa joutua talutettaviksi talviyöhön, mutta +uhkarohkeampaa on karata heidän kimppuunsa heidän nukkuessaan kuin +kiskoa ulos kankeakoipisia hevosia ja retkuvia, vanhoja ajoneuvoja. He +ovat rohkeita, vahvoja, hirmuisia miehiä, satojen seikkailujen +karkaisemia. He ovat valmiita puolustautumaan kuolemaan asti, eikä ole +leikin asia siepata heitä vastoin heidän omaa tahtoaan vuoteista ja +nakata ajopeleihin, kuljetettaviksi pois. + +Niin antaa majurinrouva pistää tuleen olkiauman, joka on niin lähellä +taloa, että loimo varmaan valaisee kavaljeerien huonetta, jossa he +makaavat. + +"Olkiauma on minun, koko Ekeby on minun", hän sanoo. + +Ja kun auma hulmuaa täydessä tulessa, huutaa hän: + +"Herättäkää heidät nyt!" + +Mutta kavaljeerit nukkuvat hyvin suljettujen ovien takana. Väkijoukko +pihalla alkaa huutaa tuota hirvittävää, kauhistavaa: "Tuli on irti, +tuli on irti!" mutta kavaljeerit makaavat. + +Seppämestarin raskas moukari jyskää pääoveen, mutta kavaljeerit +makaavat. + +Kovaksi puristettu lumipallo särkee ruudun ja lentää huoneeseen, +pompaten sänkyjen uutimiin, mutta kavaljeerit makaavat. + +He näkevät unta, että kaunis tyttö nakkaa nenäliinan heitä vasten, he +uneksivat, että applodit paukkuvat lasketun esiripun toisella puolen, +he uneksivat raikkaasta naurusta ja keskiyön juhlain huimaavasta +hälinästä. + +Tykinlaukaus heidän korvansa juuressa, merellinen jääkylmää vettä olisi +tarvittu heitä herättämään. + +He olivat kumarrelleet, tanssineet, soittaneet, telmineet ja laulaneet. +He ovat viinin raskauttamia, heidän voimansa ovat tyhjentyneet, he +nukkuvat sikeästi kuin kuolon unta. + +Tämä siunattu uni se heidät pelastaa. + +Väki alkaa pelätä, että tuossa levollisuudessa piilee vaara. Mitä, jos +se merkitsee sitä, että kavaljeerit ovat jo kylällä noutamassa apua! +Mitä, jos se merkitsee, että he seisovat valveilla sormi liipaisimella, +väijyvät ikkunain tai ovien takana, valmiina kaatamaan heti jokaisen, +ken sisään astuu! + +Nämä miehet ovat ovelia, sotakuntoisia; jotakin tuo heidän +hiljaisuutensa varmaan merkitsee. Kuinka voi luulotellakaan, että he +antaisivat yllättää itsensä pesästään kuin karhu? + +Väki karjuu tuon "tuli on irti" kerta toisensa jälkeen, mutta ei mikään +auta. + +Silloin, kun kaikki vapisevat, ottaa itse majurinrouva kirveen ja +murtaa ulko-oven. + +Sitten hän hyökkää yksin ylös portaita, tempaa kavaljeerirakennuksen +oven auki ja ärjäisee huoneeseen: "Tuli on irti!" + +Siinä ääni, joka herättää kavaljeerien korvissa kaikua paremmin kuin +rahvaan rähinä. Tottuneina kuulostelemaan tätä ääntä ryntää kaksitoista +miestä yht'aikaa ylös vuoteistansa, näkee tulenloimon, tempaa +vaatteensa ja syöksyy portaita alas pihalle. + +Mutta ovella seisoo pitkä seppämestari ja kaksi kovakouraista +myllyrenkiä, ja suuri häpeä kohtaa kavaljeereja! Sitä mukaa kuin he +tulevat alas heidät suistetaan maahan ja jalat sidotaan, sitten heidät +kannetaan kursailematta ajoneuvoihin, jotka itsekullekin on määrätty. + +Ei pelastunut ainoakaan, kaikki vangittiin, Beerencreutz, tuima +eversti, sidottiin ja vietiin pois, samoin Kristian Bergh, väkevä +kapteeni, ja Eberhard-setä, viisaustieteilijä. + +Myöskin voittamaton, pelottava Gösta Berling oli nyt vanki. +Majurinrouvaa oli onnistanut. Hän on kuin onkin suurempi kuin kaikki +kavaljeerit! + +Viheliäisiä ovat he nähdä, istuessaan kynkät köysissä, vaivaisissa, +vanhoissa ajoneuvoissa. On siinä päätä riipuksissa ja vihan silmäyksiä, +ja talo vavahtelee kirouksista ja voimattoman vihan hurjista +purkauksista. + +Mutta majurinrouva kulkee miehestä mieheen: + +"Vanno", sanoo hän, "ettet koskaan enää tule Ekebyhyn." + +"Oh, huuti, noita-akka!" + +"Sinä vannot", sanoo hän, "tai minä nakkaan sinut takaisin +kavaljeerirakennukseen tuollaisena, sidottuna, ja sitten saat palaa +sinne, sillä tänä yönä poltan minä kavaljeerirakennuksen, tiedä se." + +"Sitä ei rouva uskalla!" + +"Ei uskalla! Eikö Ekeby ole minun? Oi sinua, lurjus! Luuletko sinä, +etten muista, miten sinä olet sylkenyt nähdessäsi minut maantiellä? +Luuletko, ettei mieleni äsken tehnyt pistää tulta nurkkaan ja polttaa +teidät kaikki? Kohotitko kättäsi puolustaaksesi minua, kun minut +ajettiin kotoani? Ei, vanno vain!" + +Ja majurinrouva seisoo siinä niin pelottavana, joskin ehkä tekeytyy +vihaisemmaksi kuin onkaan, ja hänen ympärillään seisoo niin monta +miestä, kirveet olalla, että kavaljeerien täytyy vannoa välttääksensä +tuhoa ja turmaa. + +Sitten tuotattaa majurinrouva rakennuksesta alas heidän vaatteensa ja +kirstunsa ja antaa päästää köysistä heidän kätensä. Sitten pistetään +ohjakset heidän käteensä. + +Mutta näihin on paljon aikaa kulunut, ja Marianne on jo ehtinyt Sjöhön. + +Majuri ei ollut aamuntorkku herra, hän oli jo pukimissaan, kun Marianne +tuli. Marianne tapasi hänet pihalla, majuri oli käynyt viemässä +aamiaista karhuilleen. + +Hän ei juuri vastannut Mariannen puheeseen. Hän meni vain karhujensa +luo, pani niille kuonokopat, talutti ne pihalta ja kiiruhti Ekebyhyn. + +Marianne seurasi häntä taempana. Hän oli tuupertua väsymyksestä, mutta +sitten hän näki kirkkaan tulenloimon taivaalla ja oli kuolla +pelästyksestä. + +Millainen yö tämä oli! Mies lyö vaimoaan ja antaa lapsensa paleltua +kuoliaaksi ovensa eteen. Aikoiko nainen nyt polttaa vihamiehensä, +aikoiko iäkäs majuri nyt päästää karhut irralleen oman väkensä +kimppuun? + +Hän voitti väsymyksensä, kiiruhti majurin ohi ja kiiti hurjaa vauhtia +Ekebyhyn. + +Hän ennätti paljon edelle. Pihalle päästyään hän raivasi tien +väkijoukon läpi. Kun hän seisoi keskellä piiriä kasvot vastatusten +majurinrouvan kanssa, hän huusi niin kovasti kuin jaksoi: + +"Majuri, majuri tulee karhuineen!" + +Väkijoukko tyrmistyi, kaikki silmät tähyilivät majurinrouvaan. + +"Sinä hait hänet", hän sanoi Mariannelle. + +"Paetkaa!" huusi tämä yhä kiihkeämmin. "Pois Jumalan nimessä! En tiedä, +mitä majuri aikoo, mutta hän tuo karhut." + +Kaikki seisoivat hiljaa, tuijottaen majurinrouvaan. + +"Minä kiitän teitä avusta, lapset", sanoi tämä tyynesti joukolle. +"Kaikki, mitä tänä yönä on tapahtunut, järjestettiin täten siksi, ettei +ketään teistä voitaisi vetää oikeuteen ja ettei kukaan teistä joutuisi +onnettomuuteen sen vuoksi. Menkää nyt kotiinne. Minä en tahdo nähdä +ketään väestäni murhaajana tai tulevan murhatuksi. Menkää nyt!" + +Väki seisoi kumminkin paikoillaan. Majurinrouva kääntyi Mariannen +puoleen. + +"Minä tiedän, että sinä rakastat", sanoi hän. "Rakkauden +mielipuolisuuden töitä sinä teet. Älköön koskaan koittako päivä, +jolloin sinun voimatonna täytyy sietää kotisi hävitystä! Ole aina +kielesi ja kätesi valtias, kun viha täyttää sielusi." + +"Rakkaat lapset, tulkaa nyt, joutukaa!" jatkoi hän kääntyen +alustalaisiinsa. "Suojelkoon nyt Jumala Ekebytä, minun täytyy mennä +äitini luo. Oi, Marianne, kun sinä jälleen tulet täysijärkiseksi, kun +Ekeby on raiskattu ja maa huokaa hätäänsä, niin ajattele silloin, mitä +teit tänä yönä, ja pidä huolta väestä!" + +Senjälkeen hän meni, väen seuraamana. + +Kun majuri tuli pihaan, ei hän nähnyt siellä niin elävää sielua, paitsi +Mariannen ja pitkän jonon hevosia, rekiä ja matkalaisia, pitkän, +surkean jonon, jossa hevoset eivät olleet huonompia kuin ajoneuvot, +eivätkä ajoneuvot huonompia kuin omistajat. Kovin kourin oli +elämäntaisto kaikkia rutistellut. + +Marianne meni heidän luokseen ja päästi vangit siteistä. + +Hän näki, miten he purivat huulensa yhteen ja katsoivat syrjään. Ikinä +he eivät olleet hävenneet näin. Suurempaa häpeää he eivät olleet +koskaan kokeneet. + +"Minulla ei ollut helpompi pari tuntia sitten rukoillessani polvillani +Björnen portailla", sanoi Marianne. + +Ja sitten, rakas lukija, mitä sitten vielä sinä yönä tapahtui, miten +vanhat ajoneuvot joutuivat takaisin liiteriinsä, hevoset talliin ja +kavaljeerit kavaljeerirakennukseen, sitä en yritä kertoa. Aamunsarastus +alkoi kuultaa itäisillä vuorilla, ja päivä valkeni selkeänä ja tyynenä. +Miten paljon tyynemmät ovat valoisat, auringonpaisteiset päivät kuin +nuo synkät yöt, joiden suojelevan siiven alla villipedot saalista +ajavat ja huuhkat huikauttelevat. + +Sen vain sanon, että kun kavaljeerit jälleen pääsivät huoneeseensa ja +löysivät viimeisestä boolimaljasta vähäisen tilkan lasiensa täytteeksi, +niin valtasi heidät äkillinen hurmaus. + +"Majurinrouvan malja!" huusivat he. + +Ah, hän on mainio nainen! Mitä haluaisivat he muuta kuin palvella +häntä, jumaloida häntä? + +Miten katkeraa, että piru on saanut hänet valtaansa, että hän häärää +vain passittaakseen kavaljeerien sieluja helvettiin! + + + + +Kahdeksas luku + +GURLITA-KUKKULAN SUURI KARHU + + +Metsien pimeydessä asuu inhoja eläimiä, joiden leuat on aseistettu +kamalasti kiiluvilla hampailla tai terävillä nokilla ja joiden jaloissa +on terävät kynnet, mitkä himoitsevat iskeytyä vertauhkuvaan kaulaan, ja +joiden silmät kimmeltävät murhanhimoa. + +Siellä asuu susia, jotka sieltä tulevat öisin ajamaan talonpoikien +rekeä, kunnes vaimon täytyy ottaa pienokaisensa, joka istuu hänen +polvillaan, ja nakata se pedoille, pelastaakseen oman ja miehensä +hengen. + +Siellä asuu ilves, jota kansa kutsuu kyntehiseksi, sillä ainakin +metsässä on vaarallista sanoa sen oikeaa nimeä. Ken on puhunut siitä +päivällä, katsastakoon illansuussa hyvin lammaskarsinansa ovia ja +luukkuja, sillä muutoin se tulee. Se kiipeää lampoläävän seinää pitkin, +sillä sen kynnet ovat vahvat kuin teräsnaulat, ujuttautuu sisään +ahtaimmastakin luukusta ja iskeytyy lampaiden niskaan. Ja kyntehinen +riippuu niiden kurkussa ja imee verta kaulavaltimosta ja murhaa ja +repii, kunnes jok'ikinen lammas on kuollut. Se ei lopeta hurjaa +kuolontanssiaan kauhistuneiden peikkojen seassa, niin kauan kuin +yksikään niistä näyttää elonmerkkiä. + +Ja aamulla näkee isäntä kaikki lampaansa kuolleina, revityin kurkuin, +sillä kyntehinen ei jätä henkiin mitään, missä se mellastaa. + +Siellä asuu huuhkaja, joka hämärässä huutaa. Jos matkii sitä silloin, +se humahtaa levitetyin siivin kimppuun ja repii silmät päästä, sillä +oikea lintu se ei ole, menninkäinen se on. + +Ja siellä asuu kauhein kaikista, karhu, jolla on kahdentoista miehen +voimat ja jonka, kun se on tullut eräkarhuksi, voi kaataa ainoastaan +hopeakuulalla. Voiko mikään luoda eläimen ympärille suurempaa +kauhistuksen kunnianhohdetta kuin se, että sen voi kaataa ainoastaan +hopeakuulalla? Millaisia kauheita salattuja voimia siinä piileekään, +voimia, jotka tekevät sen kovaksi tavalliselle lyijylle? Eikö lapsi +usein makaa monta tuntia unta saamatta vuoteellaan pelätessään tätä +kauheaa eläintä, jota pahuuden voimat suojelevat? + +Ja jos se tulisi vastaan metsässä, isona ja korkeana kuin kulkeva +kallio, niin ei saa kapasta karkuun eikä ruveta vastaan rimpuilemaan, +vaan pitää kellahtaa selälleen maahan ja heittäytyä kuolleeksi. Monet +pienet lapset ovat ajatuksissaan kellettäneet maassa, kun karhu muka on +heitä nuuskinut. Se on pyöritellyt kämmenellään heitä, ja he ovat +tunteneet kasvoillaan sen kuuman, läähättävän hengityksen, mutta he +ovat maanneet hiljaa, kunnes karhu on mennyt pois kaivamaan kuoppaa, +kätkeäkseen heidät siihen. Mutta silloin he ovat nousseet hiljaa ja +hipsutelleet pois, ensin verkalleen, mutta sitten hurjaa vauhtia. + +Mutta ajatteles, ajattelepas, jos se karhu ei olisikaan pitänyt heitä +oikein kuolleina, vaan olisi heitä puraista tokaissut, tai jos sillä +olisi ollut oikein nälkä ja se olisi halunnut syödä heidät heti, taikka +jos se olisi huomannut heidän liikkuvan ja olisi juossut heidän +peräänsä. Auta armias! + +Velho on kamala. Se kyyköttää metsien hämärässä, tekee loitsurunoja +ihmisten kuultaviksi ja täyttää heidän sydämensä kamalilla ajatuksilla. +Siitä syntyy se jäytävä pelko, joka painostaa elämää ja himmentää +hymyilevien seutujen kauneutta. Pahanelkeinen on luonto, salakavala +kuin nukkuva käärme, mihinkään ei voi luottaa. Tuossa on Lövenin +hurmaavan kaunis järvi, mutta älä usko sitä, se vaanii saalista: joka +vuosi täytyy sen saada veronsa hukkuneina. Tuolla on metsä, +houkuttelevan rauhallinen, mutta älä usko sitä! Metsä on täynnä inhoja +eläimiä, joissa asuu pahain noita-akkain ja murhanhimoisten +mustalaisten sieluja. + +Älä usko puroa ja sen lauhkeaa vettä! Siitä saat kovan taudin ja +kuoleman, jos siinä auringon laskettua kahlaat. Älä usko käkeä, joka +keväällä niin kauniisti kukkuu! Syksyllä se muuttuu haukaksi, +tuikeasilmäiseksi, kauheakyntiseksi! Älä usko sammalta, älä kanervaa, +älä kalliota: paha on luonto, täynnä näkymättömiä voimia, jotka ihmistä +vihaavat. Ei ole paikkaa, johon voit turvallisesti jalkasi laskea, +ihmeellistä on, että heikko sukusi voi välttää niinkin paljon väijyviä +vaaroja. + +Velho on perin kamala. Vieläkö se elää Vermlannin metsien pimennossa +laulaen loitsujaan? Himmentääkö se vielä hymyilevien seutujen +kauneutta, lamaako se vielä elämisen iloa? Suuri on ollut sen valta, +sen tiedän minä, jonka kehdossa on pidetty terästä ja kylpyvedessä +hiiliä, minä tiedän sen, minä, joka olen tuntenut sen rautakouran +sydämeni ympärillä. + +Mutta älköön kukaan luulko, että minä nyt tässä kerron jotain kauheaa +ja hirmuista. Kerron vain vanhan tarinan Gurlita-kukkulan suuresta +karhusta, ja jokainen uskokoon tai olkoon uskomatta -- miten vain +haluaa -- niinkuin kaikkia muitakin metsästysjuttuja. + + * * * * * + +Suurella karhulla on kotonsa sillä komealla vuorenhuipulla, jota +sanotaan Gurlita-kukkulaksi ja joka kohoaa jyrkkänä ja vaikeapääsyisenä +ylisen Lövenin rannalla. + +Kumoon suistuneen hongan juuret, joiden välissä sammalturve vielä +riippuu, muodostavat seinät ja katon sen asunnon ympärille, haarat ja +risut suojelevat sitä, lumi sitä riveää. Se voi köllötellä siellä +suloisessa rauhassa, nukkuen kesästä kesään. + +Onko se siis runoseppo, ventomielinen uneksija, tämä karvainen +metsänkuningas, tämä vinosilmäinen ryöväri? Tahtooko se unohtaa +makaamalla kylmän talven koleat yöt ja värittömät päivät, herätäkseen +purojen lirinään ja lintujen lauluun? Tahtooko se siellä maata uneksien +punertavista puolamaista ja muurahaispesistä, jotka ovat täynnä +ruskeita, herkullisia olentoja, ja valkeista karitsoista, jotka käyvät +laitumella viheriöivillä rinteillä? Tahtooko tuo miekkonen välttää +elämän talvea! + +Ulkona viuhuu lumipyry honkien välissä, ulkona reiluttelevat revot ja +hukat hulluina nälästä. Miksi saa karhu yksin nukkua? Nouskoon toki ja +tuntekoon, miten pakkanen puree, miten raskasta on kahlata syvässä +hangessa. Nouskoon ylös! + +Se on painautunut hyvin vuoteeseensa. Se on kuin sadun nukkuva +prinsessa: niinkuin rakkaus herätti sen, niin tahtoo sekin antaa kevään +herättää itsensä. Auringonsäteen, joka pilkistää risujen välistä ja +lämmittää sen kuonoa, sulavain kinosten parin pisaran, jotka +kostuttavat sen turkkia, se tahtoo antaa herättää itsensä. Voi sitä, +joka häiritsee sitä ennen aikojaan. + +Jospa vain kysyttäisiin, millaiseksi metsänkuningas tahtoo muovaella +maailmansa! Jospa ei vain yht'äkkiä kuulaparvi viuhuisi sisään risujen +läpi ja iskeytyisi pintaan kuin ilkeät itikat. + +Se kuulee yht'äkkiä huutoa, melua ja laukauksia. Se pudistaa unen +jäsenistään ja vääntää risuja tieltä nähdäkseen, mitä siellä mylhytään. +Onpa nyt työtä vanhalle tappelupukarille. Eipä näet kevät metelöi ja +jyski pesän ovella, ei tuulikaan, joka viskoo kumoon kuusia ja +pyörittelee tuiskulunta, ei; mutta kavaljeerit siellä ovat, Ekebyn +kavaljeerit. + +Metsänkuninkaan vanhoja tuttuja. Se muistaa kyllä yön, jolloin Fuchs ja +Beerencreutz istuivat väijyksissä erään NygÃ¥rdin isännän navetassa, +jonne sitä odotettiin vieraisille. He olivat juuri torkahtaneet +viinapullonsa viereen, kun kontio komusi sisään turvekaton kautta; +mutta he heräsivät, kun se nosteli surmattua lehmää pahnoista, ja +karkasivat kimppuun pyssyin ja puukoin. Lehmän ne siltä ottivat ja +toisen silmän, mutta henki herja säilyi. + +Niin, totisesti ovat kavaljeerit jo sen vanhoja tuttuja. Metsänkuningas +muistaa kyllä, miten ne yllättivät sen toisen kerran, kun se ja sen +korkea kuningatar juuri olivat laskeutuneet talvivuoteelle, tänne +Gurlita-kukkulan vanhaan kuningaslinnaan, ja poikaset olivat pesässä. +Se muistaa kyllä, miten odottamatta he karkasivat kimppuun. Se itse +pääsi kyllä matkoihinsa, lyöden tieltä kaikki, mikä esteeksi sattui, +mutta ontua sen täytyy kaiken ikänsä laukauksen tähden, joka osui sen +reiteen, ja kun se yöllä palasi kuninkaalliseen linnaan, oli lumi +punainen sen korkean puolison verestä, ja kuninkaalliset lapset oli +viety tasangolle kasvatettaviksi ihmisten palvelijoiksi ja ystäviksi. + +Niin, nyt tärisee maa, nyt tutisee kinos, joka kattaa pesää, ja nyt +törmää ulos tuo suuri karhu, tuo vanha kavaljeerien vihamies. Pidä +varasi, Fuchs, vanha karhuntappaja, pidä varasi, Beerencreutz, eversti +ja kukunpelaaja, pidä varasi, Gösta Berling, sadan seikkailun sankari! + +Voi runoilijoita, voi haaveilijoita, voi lemmenritareita! Siinä seisoo +nyt Gösta Berling sormi liipaisimella, ja karhu tulee suoraan häntä +kohti. Miksi hän ei ammu, mitä hän ajattelee? + +Miksi hän ei pamauta luotia heti leveään lapaan; hän seisoo parhaalla +paikalla pamauttaakseen. Toiset eivät voi ampua juuri sopivalla +silmänräpäyksellä. Luuleeko hän, että hänen on seisottava paraatia +metsän majesteetin edessä! + +Gösta Berling on tietysti seisoallaan uneksinut kauniista Mariannesta, +joka näinä päivinä on maannut Ekebyssä kovasti sairaana: hän kylmettyi +tuona yönä, jolloin nukkui hangella. + +Hän ajattelee Mariannea, joka hänkin on maanpiirin yllä lepäävän +kirouksen uhri, ja Göstaa pöyristyttää ajatus, että hänkin on lähtenyt +tänne vainoamaan ja tappamaan. + +Ja tuossa tulee suuri karhu suoraan häntä kohti, toinen silmä sokeana +kavaljeerin puukon iskusta, yksi jalka ontuvana kavaljeerin +pyssynkuulasta, äreänä ja pörröisenä, yksinäisenä siitä lähtien, kun he +tappoivat sen puolison ja ryöstivät sen lapset. Ja Gösta näkee sen +sellaisena kuin se on: surkeana, vainottuna eläinraukkana, jolta hän ei +tahdo riistää henkeä, ainoata, mitä sillä vielä on ihmisten vietyä +siltä kaiken muun. + +"Tappakoon minut", miettii Gösta, "mutta minä en ammu." + +Ja kun karhu töytää häntä kohti, hän seisoo hiljaa kuin paraatissa, ja +kun metsänkuningas hojottaa aivan hänen edessään, hän tekee kunniaa +kiväärillä ja ottaa askelen sivulle. + +Silloin jatkaa karhu matkaansa, tietäen hyvin, ettei nyt ole aikaa +hukattavana, syöksyy metsään, raivaa tiensä miehenkorkuisten kinosten +läpi, kierii alas jyrkkiä rinteitä ja pakenee auttamattomasti samalla +kun kavaljeerit, jotka kaikki seisoivat hana vireillä odottaen Göstan +laukausta, laukovat nyt pyssyjään sen mennessä. + +Mutia turhaan, kierros on murrettu ja karhu paennut. Fuchs haukkuu, ja +Beerencreutz noituu, mutta Gösta vain nauraa. + +Kuinka he voivat vaatiakaan, että niin onnellinen ihminen kuin hän +tekisi pahaa millekään Jumalan luomalle? + +Gurlita-kukkulan suuri karhu kaikkosi siis hengissä leikistä; ja +talviunestaan se on nyt herätetty, sen saavat talonpojat kokea. Ei +yksikään karhu ole tottuneempi kuin se repimään heidän matalain, +kellarimaisten navettainsa kattoja, ei ainutkaan pujahda niin +viekkaasti pakosalle väijytyksestä. + +Ylisen Lövenin seutulaiset olivat pian ihmeissään ja kummissaan kontion +takia. Sana sanan jälkeen lähetettiin kavaljeereille ja pyydettiin +heitä tulemaan tappamaan karhua. + +Päivät pääksytysten, yöt perätysten samoavat nyt kavaljeerit koko +helmikuun ajan ylisen Lövenin rannoilla etsimässä karhua, mutta se +pääsee heidän kynsistään. Onko se oppinut ketulta viekkauden ja sudelta +nopeuden? Jos he väijyvät jossakin talossa, se riehuu naapuritalossa, +jos he etsivät sitä metsästä, se silloin ahdistaa talonpoikaa, joka +ajaa jäällä. Siitä on tullut rosvojen rohkein: se kömpii luhtiin ja +tyhjentää äidin hunaja-astian, se lyö kuoliaaksi isän hevosen reen +edestä. + +Mutta vähitellen aletaan arvata, minkämoinen karhu tämä on ja minkä +tähden Gösta ei voinut sitä ampua. Kamalaa sanoa, hirmuista uskoa, +mutta tämä ei ole oikea karhu. Ei ole ajatteleminenkaan sen kaatoa, +jollei ole hopeakuulaa pyssyssä. Kuula, hopeasta ja kirkonkellon +malmista tehty, valettu torstai-iltana, uudenkuun aikana +kirkontornissa, niin ettei pappi ja lukkari eikä kukaan muukaan ihminen +tiedä, se sen varmaan tappaa, mutta sellaista kuulaa ei taidakaan olla +hevin helppo saada. + + * * * * * + +Ekebyssä on mies, jota mahtaa tämä kaivella enemmän kuin ketään muuta. +Hän on, kuten hyvin voi arvata, Anders Fuchs, karhuntappaja. Hän +menettää sekä ruokahalunsa että unensa ajatellessaan ettei voi kaataa +Gurlita-kukkulan suurta karhua. Viimein käsittää hänkin, että karhun +voi kaataa ainoastaan hopeakuulalla. + +Tuikea majuri, Anders Fuchs, ei ollut mikään ihana mies. Hänellä oli +raskas, kömpelö ruumis ja leveä, punainen naama, poskien alla riippuvat +lihapussit ja moninkertainen leuka. Jäykkinä kuin harjakset tököttivät +hänen pienet, mustat viiksensä paksussa ylähuulessa, ja musta tukka +törrötti karkeana ja sakeana ihan pystyssä. Sen lisäksi hän oli +harvasanainen mies ja suursyömäri. Hän ei ollut sellainen, jonka naiset +ottavat vastaan hymyilevin huulin ja avoimin sylin, eikä hänkään +puolestaan heittänyt heille lauhkeita katseita. Ei uskottu hänen +koskaan saavan nähdä naista, jonka kanssa hän voisi sopia yksiin, ja +kaikki rakkauden ja kuhertelun touhut olivat hänestä kaukana. + +Tuli sitten torstai-ilta, jolloin kuu on juuri kahden sormen levyinen +ja pysyy näköpiirin yllä pari tuntia auringon laskettua; silloin +laittautuu Fuchs-majuri matkalle Ekebystä sanomatta kenellekään, mihin +aikoo mennä. Hänellä on tulukset ja luotimuotti metsästyslaukussa ja +pyssy selässä, ja hän menee Bron kirkolle nähdäkseen, mahtaakohan +onnetar hymyillä rehelliselle miehelle. + +Kirkko on Ylä- ja Ala-Lövenin välisen kaidan salmen itärannalla, ja +majuri Fuchsin täytyy mennä salmensiltaa päästäkseen sinne. Hän kulkee +siis raskaissa mietteissään siltaa kohti, katsomatta ylös Brobun +mäille, joilla talot selvästi kuumottavat kirkasta iltataivasta vasten, +tai Gurlita-kukkulalle, joka kohottaa pyöreätä päälakeaan illan +hohteessa; hän katsoo vain maahan ja aprikoi, mitenkä saisi käsiinsä +kirkon avaimen kenenkään tietämättä. + +Kun hän joutuu alas sillalle, hän kuulee sellaista epätoivoista +kirkunaa, että kohottaa yht'äkkiä silmänsä. + +Siihen aikaan oli pieni saksalainen Faber Bron urkurina. Hän oli +hintelä mies, vähäinen sekä painoltaan että arvoltaan. Ja lukkarina oli +Jon Larsson, vankka talonpoika, mutta köyhä, sillä Brobyn pappi oli +petkuttanut häneltä koko hänen isänperintönsä, viisisataa +riikintaaleria. + +Lukkari tahtoi naida urkurin sisaren, pienen, sievän neiti Faberin, +mutta urkuri ei siihen suostunut, ja sen vuoksi eivät nuo kaksi +kirkonmiestä olleet ystäviä. Tänä iltana on lukkari tavannut urkurin +salmensillalla ja karannut suoraan hänen kimppuunsa. Hän tarttuu +urkuria rintapieliin ja nostaa hänet suorin käsin kaiteen ulkopuolelle +ja vannoo pyhästi ja kalliisti nakkaavansa hänet salmeen, jollei hän +anna hänelle sisartaan, sitä pientä, hienoa neitiä. Pieni saksalainen +ei myönny vain noin tuostaan, hän rimpuilee ja kirkuu sanoen "en", +vaikka näkeekin syvällä allansa mustan avoveden kohisevan valkoisten +äyräiden välissä. + +"En, en", huutaa hän. "En, en!" + +Eikä ole takuuta, vaikka lukkari olisi vihoissaan tanssittanut häntä +alas kylmään, mustaan veteen, jollei majuri Fuchs olisi juuri saapunut +sillalle. Nyt pelästyy lukkari, asettaa Faberin vakaalle maalle ja +juoksee tiehensä minkä jaloista pääsee. + +Pikku Faber kapsahtaa majurin kaulaan kiittääkseen häntä henkensä +pelastuksesta, mutta majuri työntää hänet pois ja sanoo, ettei mokoman +vuoksi kannata kiittää. Majuri ei ole rakastanut saksalaisia ollenkaan +siitä lähtien, jolloin hänet Pommerin sodan aikana oli majoitettu +Rügenin Putbusiin. + +Hän ei ole ikinä ollut niin lähellä nälkäkuolemaa kuin silloin. + +Nyt aikoo pikku Faber juosta nimismies Scharlingin luo manuuttamaan +lukkaria murhayrityksestä, mutta majuri ilmoittaa hänelle, ettei se +maksa vaivaa näillä main, sillä täällä ei merkitse mitään jos tappaa +saksalaisen. + +Silloin rauhoittuu pikku Faber ja pyytää majuria luokseen syömään +sianlihamakkaraa ja juomaan mummaa.[9] + +Majuri lähtee hänen luokseen, sillä hän arvelee, että urkurilla +varmaankin on kirkonavain kotonaan, ja niin he astelevat ylös mäkeä, +jolla Bron kirkko sijaitsee, rovastin, lukkarin ja urkurin virkatalot +ympärillään. + +"Suokaa anteeksi, suokaa anteeksi", sanoo pikku Faber, kun hän majurin +seurassa astuu kotiinsa. "Täällä ei ole tänään oikein hienoa. Meillä on +ollut touhua tänään, minulla ja siskollani. Meillä on teurastettu +kukko." + +"Voi peeveli!" huudahtaa majuri. + +Pieni, hieno neiti Faber tulee sitten kohta sisään ja tuo mummaa +suurissa savimukeissa. Nyt tiesi jokainen, ettei majuri katsellut +naisia lempein silmäyksin, mutta pikku neiti Faberia hän kuitenkin +mielihyvin katseli, tämän saapuessa niin sievänä, pitsit ja tykkimyssy +päässä. Vaalea tukka kaarsi otsaa niin sileästi kammattuna, +kotikutoinen puku oli niin sievä ja hohtavan puhdas, pienet kädet +olivat niin toimeliaat ja innokkaat, ja hänen pienet kasvonsa niin +punakat ja pyöreät, ettei majuri voinut olla ajattelematta, että jos +hän viisikolmatta vuotta sitten olisi nähnyt sellaisen piikasen, hän +olisi mennyt ja kosaissut. + +Niin sievä ja ruusunhelakka ja näppärä kuin neito onkin, ovat kumminkin +hänen silmänsä aivan itkettyneet. Juuri tämä seikka se herättääkin +majurissa lempeitä ajatuksia. + +Miesten syödessä ja juodessa neito kiitää sisään ja ulos huoneesta. +Kerran hän tulee veljensä luo, niiaa ja sanoo: + +"Miten käskee minun veljeni: millä tavoin lehmät pannaan suojaan?" + +"Pane viis' vasemmalle ja kuus' oikealle, niin eivät puske", sanoo +pikku Faber. + +"Sepä peeveliä, onko Faberilla niin monta lehmää?" huudahtaa majuri. + +Mutta asianlaita oli sellainen, että urkurilla oli ainoastaan kaksi +lehmää, mutta hän oli ristinyt toisen Viideksi ja toisen Kuudeksi, +jotta kuuluisi komeammalta kun niistä puhutaan. + +Ja sitten saa majuri kuulla, että Faberin karjakartanoa paraikaa +nostetaan, joten karja on päivällä ulkona ja yötä halkoliiterissä. + +Pikku neiti Faber tulee ja menee huoneesta; taas hän tulee veljensä +luo, niiaa hänelle ja sanoo, että timperi kysyy, kuinka korkea +navetasta tehdään. + +"Lehmien mukaan", sanoo urkuri. "Lehmien mukaan!" + +Se on majuri Fuchsin mielestä hyvä vastaus. + +Siinä istuttaessa alkaa majuri sitten kysellä urkurilta, miksi hänen +sisarensa silmät ovat niin punaiset, ja silloin hän saa kuulla, että +neito itkee, kun Faber ei tahdo antaa häntä tuolle köyhälle lukkarille, +velkaiselle ja pennittömälle miehelle. + +Moisesta johtuu majuri Fuchs vaipumaan yhä syvempiin ajatuksiin. Hän +tyhjentää kannun toisensa jälkeen ja syö huomaamattaan makkaran +makkaran perästä. Pikku Faber kauhistuu moista janoa ja ruokahalua, +mutta mitä enemmän majuri syö ja juo, sitä kirkkaammiksi tulevat hänen +aivonsa ja päättävämmäksi mielensä. + +Sitä lujemmin hän päättää nyt tehdä jotakin pienen neiti Faberin +hyväksi. + +Hän on sillä välin tähystellyt suurta, kiemuralehtistä avainta, joka +riippuu naulassa oven pielessä, ja tuskin painaltaa pikku Faber, jonka +on täytynyt pitää majurille seuraa juomakannun ääressä, päänsä pöytää +vasten ja alkaa kuorsata, niin Fuchs-majuri sieppaa avaimen, pistää +lakin päähänsä ja puikkii matkoihinsa. + +Minuuttia myöhemmin hän komuaa tapulin portaita ylös pienen +sarvilyhtynsä valossa ja tulee vihdoin kellotapuliin, jossa kellot +aukovat avaria kitojaan hänen yllänsä. Siellä hän raapii ensin vähän +malmia kellosta ja aikoo juuri ottaa metsästyslaukusta luotimuotin ja +hiilikupin, kun huomaa, että hänellä ei ole kaikkein tärkeintä: hän ei +ole muistanut ottaa matkaansa hopeaa. Jos mieli saada luotiin voimaa, +se täytyy valaa juuri siellä tornissa. Muu kaikki on järjestyksessä: on +torstai-ilta ja uusikuu, eikä kukaan aavista hänen tornissa oloaan, ja +nyt hän ei kuitenkaan voi tehdä mitään. Kiukussaan hän lähettää yön +hiljaisuuteen sellaisen kirouksen, että kellot kumisevat. + +Heti sen jälkeen hän kuulee hiljaista kolinaa alhaalta kirkosta ja on +erottavinaan askeleita portaissa. Totta tosiaankin, raskaat askeleet +tulla kopisevat portaissa. Majuri Fuchs, joka kiroilee siellä ylhäällä +niin, että kellot vapisevat, tulee silloin jo hiukan arvelevaiseksi. +Hän jo kummastelee, että mikähän se nyt tulee häntä avustamaan +luodinvalannassa. Askelet lähenevät lähenemistään. Tulija aikoo +varmastikin aina kellotapuliin. + +Majuri hiipii peränurkkaan hirsien ja parrujen sekaan ja sammuttaa +sarvilyhdyn. Ei hän juuri hätäpoikia ole, mutta kaikki kauniit +aikomuksethan menisivät myttyyn, jos joku hänet sieltä huomaisi. Tuskin +hän on kätkeytynyt, kun tulokas pistää päänsä ylös lattian luukusta. + +Majuri tuntee hänet hyvin, hän on ahne Brobyn pappi. Hän, joka on +melkein mielipuoli saituudesta, kätkeskelee aarteitaan milloin minnekin +kummallisiin paikkoihin. Nyt hän tuo setelipinkan ja aikoo kätkeä sen +kellotapuliin aavistamattakaan, että joku voisi nähdä hänet. Hän nostaa +siltalankkua ja pistää rahat sen alle, ja sitten hän jo poistuukin. + +Mutta majuri ei vitkastele, hän nostaa heti samaa lankkua. Ohoh, miten +paljon rahaa! Setelipinkka pinkan vieressä ja niiden välissä ruskeita +nahkapusseja täynnä kiiltäviä hopeakolikoita. Majuri ottaa parhaiksi +sen verran hopeaa kuin tarvitsee luotiinsa; muun hän antaa jäädä +paikoilleen. + +Kun hän on tullut tornista maahan, on hänellä hopeakuula luodikossaan. +Hän kävelee ja miettii, mitähän onni vielä varannee hänelle tänä yönä. +Kummia ovat torstaiyöt, kuten jokainen tietää. Hän tekee ensin mutkan +urkurin talolle. Sillä annapas, jos karhun kanalja tietäisi, että +Faberin karja on kurjassa halkoliiterissä, melkein taivasalla! No, +eikös vain hän näe jonkin mustan ja suuren liikkuvan pihan yli +halkovajaa kohti, varmaan se on karhu. + +Hän nostaa pyssyn poskelleen ja on juuri ampumaisillaan, mutta sitten +hän luopuu aikeestaan. + +Pimeässäkin hän yhä näkee neiti Faberin itkettyneet kasvot; hän tuumii, +että kyllä kai hänen täytyy hieman auttaa tyttöä ja lukkaria, mutta +kyllä vain tuntuu kovalta, kun ei saa sen vuoksi tappaa tuota +Gurlita-kukkulan suurta karhua. Hän kertoi itse myöhemmin, ettei mikään +koko maailmassa ollut tuntunut hänestä niin kovalta, mutta kun se pikku +neito oli niin sievä ja suloinen impynen, niin täytyihän karhu uhrata. + +Hän menee lukkarin taloon, herättää miekkosen ja vie hänet ulos +puolipukimissa ja sanoo, että lukkarin on nyt ammuttava karhu, joka +kiertelee Faberin liiterin nurkalla. + +"Jos sinä ammut sen karhun, niin hän antaa sinulle sisarensa", sanoo +hän, "sillä sinusta tulee silloin kerrassaan kunnioitettu mies. Se ei +ole mikään tavallinen karhu, ja maan parhaista olisi kunnia, jos +saisivat sen kaadetuksi." + +Ja hän panee lukkarin käteen oman pyssynsä, joka on ladattu hopeisella +ja kellonmalmisella, torstai-iltana uudenkuun aikana kirkontornissa +valetulla kuulalla, eikä hän voi olla vapisematta kateudesta, kun tuo +toinen eikä hän saa ampua sen suuren metsänkuninkaan, sen +Gurlita-kukkulan vanhan karhun. + +Lukkari tähtää -- Jumala siunatkoon meitä! -- tähtää niinkuin aikoisi +kaataa sen suuren karhun, jota myös Otavaksi kutsutaan ja joka kiertää +taivaalla Pohjantähden ympärillä, eikä lainkaan sitä täällä maassa +kulkevaa karhua, ja laukaus pamahtaa niin että kaikuu aina +Gurlita-kukkulalle. + +Mutta tähtäsi minne tähtäsi, karhu kaatuu! Niin käy, kun ampuu +hopeakuulalla! Osuu karhua sydämeen, vaikka olisi tähdännyt Otavaa. + +Ihmisiä tulla viuhtoo heti kaikista lähitaloista, ja ihmetellään mikä +siellä on, sillä ikinä ei ole laukaus jyrissyt kovemmin ja herättänyt +enemmän uinuvia kaikuja kuin tämä, ja lukkaria ylistetään suuresti, +sillä karhu oli oikea maanvaiva. + +Pikku Faber tulee myöskin ulos, mutta nyt pettyy majuri Fuchs julmasti. +Lukkari seisoo siinä kunniansa kukkuloilla ja on sitä paitsi pelastanut +Faberin lehmät, mutta pieni urkuri ei ole liikuttunut eikä kiitollinen. +Hän ei avaa syliänsäkään eikä tervehdä häntä lankonaan ja sankarina. + +Majuri seisoo ja rypistelee kulmakarvojaan ja polkee vihoissaan jalkaa +moisen viheliäisyyden tähden. Hän aikoo puhua ja julistaa tuolle +ahnaalle, ahdassieluiselle pikku kehvelille, mikä suuri urotyö tämä on, +mutta silloin hän alkaa änkyttää niin, ettei saa sanaa suustaan. Ja yhä +vihaisemmaksi hän tulee ajatellessaan, että nyt hän on turhanpäiten +uhrannut kunnian, mikä suuren karhun kaadannasta koituu. + +Oh, hänen on aivan mahdotonta käsittää, ettei mies, joka on tehnyt +moisen urotyön, kelpaa uljaimmankaan morsiamen sulhoksi. + +Lukkari ja jotkut nuoret miehet rupeavat nylkemään karhua, he menevät +tahkoamaan puukkojaan, muut menevät kotiinsa nukkumaan, majuri Fuchs +vain seisoo yksin kuolleen karhun luona. + +Sitten hän menee kirkkoon vielä kerran, pistää vielä kerran avaimen +reikään, kiipeää kapeita portaita ja vinoja tikapuita, herättää +nukkuvat kyyhkyset ja tulee vielä kerran kellotapuliin. + +Ja sitten, kun karhua nyljetään majurin valvoessa toimitusta, löydetään +sen leukojen välistä setelipinkka, jossa on viisisataa riikintaaleria. +Mahdotonta arvata, miten se on sinne joutunut, mutta tämähän onkin +kumma karhu, ja kun lukkari kerran on karhun kaatanut, niin rahatkin +ovat hänen, sehän on selvä. + +Kun tästä tulee tieto, ymmärtää pikku Faberkin, minkä kunnialaukauksen +lukkari on pamauttanut, ja hän selittää nyt olevansa ylpeä, jos pääsee +toisen langoksi. + +Perjantai-iltana lähtee majuri Anders Fuchs takaisin Ekebyhyn oltuaan +karhunpeijaisissa lukkarin talossa ja kihlajaisissa urkurin luona. Hän +astelee tietä raskain sydämin: riemua hän ei lainkaan tunne, vaikka +hänen vihamiehensä on kaatunut, eikä häntä liioin ilahduta komea +karhuntaljakaan, jonka lukkari on hänelle lahjoittanut. + +Nyt luulevat monet hänen sureksivan sitä, että tuo sievä, hieno pikku +neiti joutui toisen omaksi. Oho, siitä hän ei ole millänsäkään. Mutta +se tässä käy hänen sydämelleen, että vanhan yksisilmäisen metsän +kuninkaan piti kaatua hänen saamatta laukaista siihen hopeakuulaa. + +Niin hän tulee kavaljeerirakennukseen, missä kavaljeerit istuvat +piirissä roihuavan takan edessä, ja paiskaa sanaakaan sanomatta +karhuntaljan heidän keskelleen. Älköön kukaan uskoko, että hän nyt +kertoi matkastaan; meni totisesti aikoja, ennenkuin kukaan sai +houkutelluksi häneltä asian oikean laidan. Ei hän kavaltanut Brobyn +papin piiloakaan, ja pappi tuskin koskaan huomasi varkautta. + +Kavaljeerit tutkivat nahkaa. + +"Se on kaunis nahka", sanoo Beerencreutz. "Ihmettelenpä, millä tavoin +tuo ukko on noussut talviteloiltaan, vai ammuitko sinä sen pesäänsä?" + +"Se ammuttiin Brossa." + +"No, niin suuri kuin Gurlitan karhu se ei ole ollut", sanoo Gösta, +"mutta pulska eläin kuitenkin." + +"Jos se olisi silmäpuoli", sanoo Kevenhüller, "niin uskoisinpa, että +olet ampunut ukon itsensä, siksi suuri se on. Mutta kun tällä ei ole +haavaa eikä vammaa silmissä, niin ei se voi olla sama." + +Fuchs kiroaa tuhmuuttaan, mutta sitten alkavat hänen kasvonsa loistaa +niin, että mies oikein kaunistuu. Gurlitan suuri karhu ei siis olekaan +kaatunut toisen miehen laukauksesta. + +"Hyvä Jumala, kuinka hyvä sinä olet!" hän sanoo ja panee kätensä +ristiin. + + + + +Yhdeksäs luku + +BJÖRNEN HUUTOKAUPPA + + +Usein meitä nuoria ihmetytti suuresti vanhain kertomukset. "Oliko +teillä sitten kemut joka päivä niin kauan kuin säteilevää nuoruuttanne +kesti?" kysyimme heiltä. "Oliko elämä siihen aikaan yhtä ainoaa, pitkää +seikkailua?" + +"Olivatko kaikki nuoret naiset siihen aikaan kauniita ja suloisia, ja +päättyivätkö kaikki tanssiaiset niin, että Gösta Berling kaappasi yhden +heistä itselleen?" + +Silloin pudistivat vanhukset arvokasta päätään ja siirtyivät kertomaan +rukkien hyrinästä ja kangaspuiden ratinasta, keittiöhommista, riuttain +jyskeestä ja kirveen paukkeesta metsässä; mutta kauan ei kestänyt, kun +he jo taas joutuivat vanhalle ladulle. Jo kiitivät reet pääkuistin +eteen, jo lennättivät hevoset pimeillä metsäteillä nuorta, iloista +väkeä, jo leiskui tanssi, ja viulunkäyrät viuhuivat. Jyristen ja +jylisten pauhasi seikkailun hurja ajojahti ympäri Lövenin pitkän +järven. Kauas kaikui sen kumina. Metsä huojui ja kaatui, kaikki +hävityksen voimat pääsivät valloilleen: tulipalo loimusi, koski tuhosi, +metsänpedot samosivat nälkäisinä talojen ympärillä. Kahdeksanjalkaiset +hevoset tallasivat kavioillaan kaiken hiljaisen onnen muruiksi. Missä +ikinä hurja ajojahti pauhasi, siellä leimahtivat miesten sydämet +villeiksi ja naisten täytyi paeta kauhusta kalvaina kotoaan. + +Ja me nuoret kuuntelimme ihmetellen, hiljaa, kauhistuneina ja kumminkin +ikionnellisina. "Sellaisia ihmisiä!" ajattelimme. "Me emme koskaan näe +heidän vertaisiaan." + +"Eivätkö sen ajan ihmiset koskaan ajatelleet mitä tekivät?" kysyimme. + +"Tietysti he ajattelivat, lapset", vastasivat vanhat. + +"Mutta eivät niinkuin me ajattelemme", me inttelimme. + +Eivätkä vanhukset ymmärtäneet, mitä tarkoitimme. + +Mutta me taas, me ajattelimme itsetarkastelun merkillistä henkeä, joka +jo oli saapunut sieluumme. Ajattelimme häntä, jolla on jäiset silmät, +pitkät koukkusormet, tuota, joka kyyröttää sielumme pimeimmässä +loukossa ja nyppii rikki olentomme, niinkuin vanhat mummot nyppivät +silkki- ja villariepuja. + +Pala palalta nuo pitkät, kovat, koukkuiset sormet nyppivät, kunnes koko +meidän minuutemme oli edessämme kuin riepukasa, ja siten meidän parhaat +tunteemme, alkuperäisimmät ajatuksemme, kaikki, mitä olimme tehneet ja +sanoneet, tutkittiin, tarkastettiin, nypittiin rikki, ja jäiset silmät +katselivat sitä, ja hampaaton suu hymyili pilkallisesti ja kuiskasi: +"Ne ovat rääsyjä, pelkkiä rääsyjä." + +Olihan kyllä senkin ajan ihmisissä yksi, joka oli antanut sielunsa +alttiiksi tuolle jääsilmäiselle hengelle. Erään sikäläisenkin vieressä +se istui, tekojen lähteellä vartioiden, pahalle ja hyvälle ilkastellen, +ymmärtäen kaikki, tuomitsematta mitään, tutkistellen, kaivellen, rikki +nyppien, lamauttaen sydämen liikahduksia ja ajatuksen voimaa +lakkaamattomalla pilkkahymyllä. + +Kaunis Marianne kuljetti itsetarkastelun henkeä sielussaan. Hän tunsi +hänen jääsilmäinsä ja ivahymynsä seuraavan häntä joka askelella, joka +sanalla. Hänen elämänsä oli tullut näytelmäksi, jossa tuo henki oli +ainoana katselijana. Marianne ei ollut enää ihminen, hän ei kärsinyt, +hän ei iloinnut, ei rakastanut, hän esitti vain kauniin Marianne +Sinclairen osaa, ja itsetarkastelu istui tuijottavin jääsilmin ja +ahkerin, rikkinyppivin sormin ja katsoi näyttelemistä. + +Hänet oli lyöty kahteen osaan. Kalpeana, epämiellyttävänä ja +pilkallisena istui toinen puoli hänen minuuttaan katsellen, mitä toinen +puoli toimi, eikä koskaan tuo outo henki, joka repi rikki hänen +olentoaan, virkkanut hänelle tunteen tai mieltymyksen sanaa. + +Mutta missä hän oli silloin ollut, tuo tekojen lähteen kelmeä vartija, +sinä yönä, jolloin Marianne oppi tuntemaan elämän täyteläisyyden? Missä +hän oli, kun hän, viisas Marianne, suuteli Gösta Berlingiä sadan +silmäparin nähden, ja kun hän vihansa vimmassa heittihe kinokseen +kuolemaan? Silloin sokenivat jäiset silmät, silloin ilkastelu lamautui, +sillä intohimo riensi myrskyten hänen sieluunsa. Seikkailun hurjan +ajojahdin pauhu oli kohissut hänen korvissaan. Hän oli ollut täysi +ihminen sinä ainoana hirvittävänä yönä. + +Voi sinua, itsetarkastelun jumala. Kun Marianne äärettömästi +ponnistellen sai nostetuksi kivettyneet kätensä ja kiedotuksi ne Göstan +kaulaan, silloin kohotit, niinkuin ukko Beerencreutz, silmäsi pois +täältä maasta ja katselit tähtiä. + +Sinä yönä olit tuiki voimaton. Kuollut olit neidon sepittäessä +rakkaushymnejään, kuollut hänen kiiruhtaessaan Sjöhön majuria hakemaan, +kuollut, kun hän näki liekkien punaavan taivasta puiden latvojen +yläpuolella. + +Kas, ne olivat tulleet, nuo väkevät myrskylinnut, nuo demonisten +intohimojen aarnikotkat. Tulisiivin ja teräksisin kynsin ne olivat +hyökänneet suhisten kimppuusi, sinä jääsilmäinen henki, ne olivat +iskeneet kyntensä niskaasi ja nakanneet sinut tuntemattomiin. Olit +kuollut ja muserrettu. + +Mutta nyt ne olivat lentää kohisseet edelleen, nuo ylväät, nuo +valtavat, nuo, joiden teitä ei ennakolta voi arvioida eikä kukaan +tarkkaaja ole seurannut; ja tuntemattomuuden kuilusta oli +itsetarkastelun kumma henki noussut taas ja vielä kerran asettunut +kauniin Mariannen sieluun. + +Koko helmikuun makasi Marianne sairaana Ekebyssä. Sjön majuria +noutaessaan oli häneen tarttunut rokko. Tuo kauhea tauti oli silloin +koko rajuudellaan karannut hänen kimppuunsa, hänen, joka oli hirveän +kylmettynyt ja uupumuksesta menehtymäisillään. Kuolema oli ollut häntä +lähellä, mutta kuun lopulla hän kumminkin toipui. Heikko hän oli yhäkin +ja pilalle rumentunut. Häntä ei ikinä enää sanottaisi kauniiksi +Marianneksi. + +Tätä ei kuitenkaan vielä tiennyt kukaan muu kuin Marianne ja hänen +hoitajattarensa. Eivät edes kavaljeerit sitä tienneet. Sairashuone, +jossa tarttuva rokko ruhtinoi, ei ollut joka miehelle auki. + +Mutta milloin on itsetarkastelun voima suurempi kuin paranemisen +pitkinä hetkinä? Silloin se istuu ja tuijottaa jääsilmin ja nyppii +nyppimistään nikamaisilla, luisilla sormillaan. Ja jos tarkoin katsoo, +niin on sen takana vielä kellankelmeämpi olento, joka tuijottaa ja +kalvaa ja ivaa, ja sen takana taas toinen, ja vielä kolmas, kaikki +hymyillen pilkallisesti toisilleen ja koko maailmalle. + +Ja kun Marianne katsoi vuoteessa lojuen itseään kaikilla noilla +tuijottavilla jääsilmillä, kuolivat kaikki alkuperäiset tunteet +hänessä. + +Hän makasi siinä ja näytteli sairasta, hän loikoi siinä ja esitti +onnetonta, esitti rakastunutta, esitti kostonhimoista. + +Hän oli kaikkia näitä, ja kumminkin se oli vain näyttelemistä. Kaikki +muuttui näyttelemiseksi ja epätodeksi noiden jäisten silmien edessä, +jotka häntä vartioivat, samalla kun niiden takana vartioi niitä toinen +silmäpari, joita taas vartioi toinen pari, aivan loppumattomassa +perspektiivissä. + +Kaikki elon vahvat voimat olivat uneen uinahtaneet. Hän oli pystynyt +hehkuvaan vihaan ja alttiiseen rakkauteen yhtenä ainoana yönä, ei +kauempaa. + +Hän ei edes tiennyt, rakastiko hän Gösta Berlingiä. Hän ikävöi nähdä +häntä, koettaakseen, saattoiko Gösta siirtää hänet hänen oman minänsä +ulkopuolelle. + +Taudin kourissa ollessaan oli hänellä vain yksi selvä ajatus: hän ei +sallinut tiedoittaa taudistaan kenellekään. Hän ei tahtonut nähdä +vanhempiaan, hän ei tahtonut sovintoa isänsä kanssa, ja hän tiesi, että +isä katuisi, jos saisi kuulla, kuinka sairas hän oli. Sentähden hän +käski, että hänen vanhemmilleen ja kaikille muillekin oli ilmoitettava, +että se tukala silmätauti, joka aina kiusasi häntä kotiseudulle tultua, +pakotti hänet nytkin piilemään suljettujen uudinten takana. Hän kielsi +hoitajattaren puhumasta, miten sairas oli, hän kielsi kavaljeereja +haettamasta lääkäriä Karlstadista. Hänessä oli tosin isorokko, mutta +aivan lievä; Ekebyn kotiapteekissa oli kyllin lääkkeitä hänen henkensä +pelastukseksi. + +Hän ei ajatellut hetkeäkään kuolevansa, hän makasi vain ja odotti +terveyden päiviä, lähteäkseen Göstan kanssa pappilaan kuulutuksille. + +Mutta nyt oli sairaus ja kuume ohi. Hän oli taasen kylmä ja viisas. +Hänestä tuntui kuin hän olisi viisas tässä hullujen maailmassa. Hän ei +vihannut, ei rakastanut. Hän ymmärsi isäänsä, hän ymmärsi heitä +kaikkia. Joka ymmärtää, ei vihaa. + +Hän oli saanut kuulla, että Melchior Sinclaire oli päättänyt pitää +huutokaupan Björnessä ja hävittää kaiken mitä omisti, niin ettei +Mariannelle jäisi perintöä. Sanottiin, että isä aikoo hävittää kaikki +niin perinpohjaisesti kuin suinkin voi: ensin kuuluu myyvän huonekalut +ja viimeksi itse kartanon, ja kaikki rahat hän pistää säkkiin ja +upottaa Lövenin syvyyteen. Hajoitus, mullistus ja hävitys piti oleman +Mariannen perintö. Marianne hymyili hyväksyvästi tämän kuullessaan: isä +oli luonteeltaan sellainen, juuri niin hänen tulikin menetellä. + +Hänestä tuntui nyt merkilliseltä, että hän oli voinut runoilla sen +suuren rakkaudenhymnin. Hän oli uneksinut hiilenpolttajan majasta, hän +kuten muutkin. Nyt hänestä tuntui kummalliselta, että hän oli koskaan +uneksinut. + +Hän huokaili kaivaten luontoa. Hän oli väsynyt tähän alinomaiseen +näyttelemiseen. Koskaan hänellä ei ollut voimakasta tunnetta. Hän +tuskin suri kauneutensa katoamista; mutta häntä kauhistutti outojen +sääli. + +Oi, yksi itsensä unohtamisen tuokio! Liike, sana, teko, joka ei olisi +laskelmoitu. + +Sitten kerran, kun huone jo oli puhdistettu tartunnasta ja hän loikoi +pukeutuneena sohvalla, hän kutsutti Gösta Berlingin luokseen. Hänelle +ilmoitettiin, että Gösta oli lähtenyt Björneen huutokauppaan. + + * * * * * + +Björnessä oli todellakin suuri huutokauppa. Se oli vanha, rikas koti. +Väkeä oli tullut pitkien matkojen takaa huutamaan ja katsomaan. + +Jykevä Melchior Sinclaire oli koonnut kaikki talon tavarat suureen +saliin. Siellä oli tuhansittain kapineita kasattuina röykkiöihin, jotka +ulottuivat lattiasta laipioon. + +Hän oli itse kulkenut huoneissa kuin hävityksen enkeli tuomiopäivänä ja +hilannut yhteen kaiken, minkä aikoi myydä. Keittiön kalusto: mustat +padat, puutuolit, tinatuopit, kuparivadit, kaikki ne saivat olla +häneltä rauhassa, sillä niissä ei ollut mitään, joka olisi muistuttanut +Mariannesta; mutta tämä olikin ainoa, mikä säästyi hänen vihaltaan. + +Mariannen huoneeseen hän murtautui hävittäen kaikki. Siellä oli +Mariannen nukkekaappi, siellä hänen kirjahyllynsä ja pikku tuoli, jonka +Melchior Sinclaire oli teettänyt hänelle, sekä hänen korunsa ja +vaatteensa, sohvansa ja sänkynsä, kaikki se pois! + +Ja niin hän syöksyi huoneesta toiseen. Hän riisti kasaan kaiken, mikä +hänestä oli epämieluista, ja kantoi suuria kuormia huutokauppasaliin. +Hän puhki raskaiden sohvien ja marmorilevyjen alla; mutta hän kesti. Ja +hän rytösi kaikki hirveään, sekamelskaiseen kasaan. Hän oli avannut +kaapit ja ottanut käsille perheen komeat hopeaesineet. Pois ne! +Marianne oli koskettanut niitä. Hän täytti sylinsä lumivalkealla +damastilla ja sileillä liinaisilla, joissa oli kädenlevyiset +reikäompelukset, kunniakasta kotityötä, monivuotisten vaivain hedelmä, +ja mättäsi kaikki röykkiöihin. Pois kaikki ne! Marianne ei ollut +kelvollinen niitä omistamaan. Hän ryntäili läpi huoneiden suuret +posliinipinot sylissä, vähät välittäen, särkikö tusinoittain lautasia, +ja kaappaisi jalotekoiset kupit, joihin perhevaakuna oli poltettu. Pois +ne! Käyttäköön kuka haluaa niitä. Hän vyörytti kokonaiset vuoret +sänkyvaatteita ylisiltä: patjoja ja päänalusia niin pehmeitä, että +niihin upposi kuin aaltoon. Pois ne! Marianne oli nukkunut niillä. + +Hän loi hirmustuneita katseita vanhoihin, tuttuihin huonekaluihin. +Olikohan tuolia, jolla Marianne ei ollut istunut, tai sohvaa, jolla hän +ei ollut levännyt, tai taulua, jota hän ei ollut katsellut, +kynttiläkruunua, joka ei ollut häntä valaissut, peiliä, joka ei ollut +heijastanut hänen muotoaan? Synkkänä hän pui nyrkkiä tälle muistojen +maailmalle. Mielellään hän olisi hyökännyt sen kimppuun nuija koholla +ja musertanut kaikki pirstaleiksi, pieniksi muruiksi. + +Kumminkin hänestä tuntui vielä murhaavammalta myydä kaikki +huutokaupalla. Pois vieraille kaikki! Pois tahraantumaan torpparien +tuvissa, turmeltumaan välinpitämättömien vieraiden hallussa. +Eikö hän tuntenut talonpoikaisten tuvissa pilalle mukiloituja +huutokauppaesineitä, häpeään sortuneita kuin hänen kaunis tyttärensä? +Pois ne! Seisokoot siellä, täytteet revittyinä ja kultaus kuluneena, +murtunein jaloin ja tahrautunein levyin, ja ikävöikööt entistä kotiaan! +Pois ne, kaikille ilman kulmille, niin ettei ainoakaan silmä näe, +ainoakaan käsi kokoa niitä. + +Huutokaupan alkaessa hän oli täyttänyt puolet salia uskomattomaan +mylläkkään röykkiöidyillä taloustavaroilla. + +Poikki huoneen hän oli asettanut pitkän kauppatiskin. Sen takana seisoi +huutokaupanpitäjä, tarjoten tavaraa, siellä istuivat kirjurit, merkiten +ostot kirjaan, ja siellä seisoi Melchior Sinclairen viinalekkeri. +Huoneen toisessa puoliskossa, eteisessä ja pihalla olivat ostajat. Oli +siinä väkeä, paljon melua ja riemua. Huutoja tehtiin tiheään, ja +huutokauppa sujui vireästi. Mutta viinalekkerin vieressä, takanaan +kaikki omaisuus mahdottomassa sekamelskassa, istui Melchior Sinclaire +puolihumalassa ja puolihulluna. Tukka pörrötti karkeina tukkoina hänen +punaisen naamansa yllä, silmät pyörivät tuikeina ja verestävinä. Hän +huusi ja nauroi kuin parhaalla tuulellaan, ja jokaisen, joka oli tehnyt +hyvän tarjouksen, hän kutsui luokseen ja antoi ryypyn. + +Niiden joukossa, jotka näkivät hänet siellä, oli myöskin Gösta Berling, +joka oli pujahtanut ostajien parveen, mutta vältti joutumasta Melchior +Sinclairen näkyviin. Hän tuli miettiväiseksi tätä katsellessaan, ja +hänen sydäntään ahdisti kuin jonkin onnettomuuden edellä. + +Hän ihmetteli, missä Mariannen äiti mahtoi tämän menon aikana olla. Ja +niin hän meni, vasten tahtoaan ja kohtalon ajamana, etsimään rouva +Gustava Sinclairea. + +Hän sai availla monet ovet ennen kuin löysi rouvan. Suuri +tehtaanpatruuna ei sietänyt kuunnella voivotusta ja naisten ruikutusta. +Hän oli kyllästynyt vaimonsa kyyneleihin, joita tämä vuodatti kotoisten +aarteittensa tuhoutumisen tähden. Suuri tehtaanpatruuna raivostui +nähdessään, että Gustava saattoi itkeä liina- ja sänkyvaatteiden vuoksi +silloin, kun sellainen kalleus kuin hänen tyttärensä oli kadotettu, ja +niin hän oli ajanut nyrkki pystyssä rouvan edellään koko kerroksen läpi +keittiöön ja aina ruokakomeroon. + +Edemmäksi ei rouva voinut paeta, ja tehtaanpatruuna tyytyi, kun näki +hänen kyyristyneen portaiden taakse ja odottavan kovia lyöntejä, +kenties kuolemaakin. Hän antoi hänen jäädä sinne, mutta lukitsi oven ja +pisti avaimen taskuunsa. Siellä jouti rouva istua sen aikaa kuin +huutokauppaa kesti. Nälkää hänen ei tarvinnut nähdä, ja Melchiorin +korvat saivat rauhan rouvan ruikutuksilta. + +Rouva oli vieläkin vankina omassa ruokakomerossaan, kun Gösta +lähestyi käytävää pitkin, joka oli keittiön ja salin välillä. Hän näki +Gustava-rouvan kasvot pienessä ikkunassa, joka oli korkealla seinässä. +Hän oli kiivennyt portaille ja tuijotti ulos vankilastaan. + +"Mitä Gustava-täti siellä ylhäällä tekee?" kysyi Gösta. + +"Se pani minut tänne", kuiskasi rouva. + +"Patruunako?" + +"Niin, minä luulin, että hän ihan tappaisi minut. Mutta kuules nyt, +Gösta, ota sinä se salinoven avain ja mene keittiöön ja avaa sillä +ruokasäiliön ovi, niin minä tulen ulos. Se avain sopii tähän oveen." + +Gösta totteli, ja parin minuutin perästä seisoi tuo pieni rouva +keittiössä, jossa ei ollut ketään vieraita. + +"Täti olisi avauttanut jollakin piialla salin avaimella", sanoi Gösta. + +"Luuletko, että halusin opettaa heille sen tempun? Silloin en enää +saisi pitää ruokasäiliössäni mitään rauhassa. Ja muutenkin, otin ja +siistin ylimmäiset hyllyt. Sen ne sietivätkin. En ymmärrä, miten olen +antanut keräytyä sinne niin paljon rojua." + +"Tädillä on aina niin paljon puuhaa", sanoi Gösta, puolustellen. + +"Niin, usko vain! Jos minä en itse juokse kaikkialle, niin eivät +enemmän kangaspuut kuin rukitkaan lähde liikkeeseen. Ja jos..." + +Nyt hän pysähtyi ja pyyhki kyynelen silmäkulmastaan. + +"Jumala paratkoon, mitä puhun", hän sanoi, "eipä taida minulla olla +enää mitä puuhata, eipä. Sehän myy nyt kaikki, mitä meillä on." + +"Niin, kyllä se on surkeaa", sanoi Gösta. + +"Tiedäthän, Gösta, sen suuren peilin vieraskamarissa. Se oli niin +merkillinen, sillä sen lasi oli kokonainen, ilman liitettä, eikä +kultauksessa ollut yhtään vikaa. Sain sen äidiltäni, ja nyt se aikoo +sen myydä." + +"Hän on hullu." + +"Sanos muuta. Eipä hän paljon muutakaan ole. Hän ei usko, ennen kuin +joudumme mieron selkään kuten majurinrouva." + +"Niin pitkälle ei toki jouduttane", vastasi Gösta. + +"Kyllä, Gösta. Kun majurinrouva lähti pois Ekebystä, niin hän ennusti +meille onnettomuutta, ja nyt se tulee. Hän ei olisi antanut mitenkään +Sinclairen myydä Björneä. Ja ajattelepas, hänen omat posliininsa, hänen +omasta kodistaan tuodut hienot kuppinsa, myydään. Majurinrouva ei olisi +antanut." + +"Mutta mikä hänellä sitten on?" kysyi Gösta. + +"Voi, se on vain, katsos, se, ettei Marianne ole tullut takaisin +kotiin. Hän on kähninyt täällä kotosalla ja odottanut odottamistaan. +Häh on kävellyt edestakaisin lehtokujassa päivät päästään ja odottanut +häntä. Hän on kai tullut ikävästä hulluksi; mutta minä en uskalla sanoa +mitään, en." + +"Marianne luulee, että isä on hänelle vihainen." + +"Ei luule, ei! Hän tuntee kyllä isänsä; mutta hän on ylpeä eikä tahdo +ottaa ensimmäistä askelta. He ovat jäykkiä ja kovia kumpikin, eikä tämä +heitä paljoa liikuta. Minä se olen tässä välikädessä." + +"Täti kai tietää, että Marianne menee minun kanssani naimisiin?" + +"Voi, Gösta, sitä hän ei tee koskaan. Hän sanoo niin vain isäänsä +ärsyttääkseen. Hän on liian hemmoteltu mennäkseen köyhälle miehelle, ja +liian ylpeäkin. Aja sinä vain kotiin ja sano hänelle, että jollei hän +pian tule tänne, menee koko hänen perintönsä hukkaan. Ooh, hän kai +työntää kaikki ihan pilkkahintaan." + +Gösta suorastaan suuttui Gustava-rouvaan. Siinä toinen vain istui +keittiön suurella pöydällä sydämellään vain peilit ja posliinit. + +"Tädin pitäisi hävetä!" kivahti hän. "Ensin viskaatte tyttärenne ulos +lumihankeen ja sitten luulette, että hän ilkeyksissään ei tule +takaisin. Ja te uskotte, että hän on niin huono, että hylkää sen, josta +pitää, vain perinnöttömäksi joutumisen pelosta." + +"Hyvä Gösta, älä sinä nyt suutu, sinäkin. Enhän minä tiedä mitä +pakisen. Tein kaikkeni ja koetin avata ovea Mariannelle, mutta Melchior +tuli ja kiskoi minut pois. Sanovat kaikki aina, etten minä mitään +ymmärrä. Suon sinulle mielelläni Mariannen, Gösta, jos voit tehdä hänet +onnelliseksi. Ei ole kovinkaan helppoa tehdä naista onnelliseksi, +Gösta." + +Gösta katsoi häneen. Kuinka hän oli voinutkin vihastua sellaiselle +ihmiselle kuin Gustava-rouvalle! Kauhun ja ahdistuksen valtaama oli tuo +nainen, mutta niin hyväsydäminen. + +"Täti ei tiedustele, miten Marianne voi", hän sanoi hiljaa. + +Rouva puhkesi itkuun. + +"Etkö sitten pahastu, jos sinulta tiedustelen?" sanoi hän. "Olen +halunnut koko ajan sitä sinulta kysyä. Ajattele, en tiedä hänestä muuta +kuin että hän elää. En tervehdystä ole saanut häneltä koko aikana, en +edes silloin kun lähetin hänelle vaatteita, ja sentähden ajattelin, +että sinä ja hän ette tahdo antaa minulle mitään tietoja hänestä." + +Gösta ei kestänyt kauempaa. Hän oli kyllä raju, hän oli raisu -- joskus +täytyi Jumalan lähettää sutensa hänen kintereilleen pakottaakseen hänet +kuuliaisuuteen -- mutta vanhuksen kyyneleet, vanhuksen valitus olivat +hänestä kauheampaa kuulla kuin sutten ulvonta. Hän ilmaisi rouvalle +koko totuuden. + +"Marianne on ollut sairaana koko ajan", sanoi hän. "Hänessä oli +isorokko. Sanoivat hänen pääsevän tänään sohvalle loikomaan. En ole +nähnyt häntä sen yön jälkeen." + +Gustava-rouva hyppäsi tuossa tuokiossa lattialle. Hän jätti Göstan +seisomaan sinne ja juoksi sanaakaan virkkamatta miehensä luo. + +Huutokauppaväki näki hänen tulevan miehensä luo ja kuiskaavan kiireesti +jotakin hänen korvaansa. He näkivät, miten patruunan kasvot tulivat +entistäänkin punaisemmiksi, ja hänen kätensä, joka oli lekkerin +hanalla, väänsi hanaa, niin että viina virtasi lattialle. + +Gustava-rouva näytti tuoneen niin tärkeitä uutisia, että huutokauppa +oli kai heti lopetettava. Myyjän vasara ei paukahtanut, kirjurien kynät +pysähtyivät, tarjouksia ei tehty. + +Melchior Sinclaire kavahti ajatuksistaan. + +"No", huusi hän, "sujuuko vai ei?" + +Ja huutokauppa jatkui taas täyttä päätä. + +Gösta istui keittiössä, ja Gustava-rouva palasi itkien hänen luokseen. + +"Ei se auttanut", sanoi hän. "Uskoin, että hän lopettaa, kun saa +kuulla, että Marianne on ollut sairaana; mutta hän vain jatkaa. Hän +kyllä tahtoisi lopettaa, mutta häpeää liiaksi." + +Gösta kohautti olkapäitään, hyvästeli hänet enempiin puheisiin +puuttumatta. + +Eteisessä hän kohtasi Sintramin. + +"Peijakkaan hauska tilaisuus", huudahti Sintram ja hieroi käsiään. +"Olet mestari, Gösta. Turkanen, mitä saitkaan aikaan!" + +"Hauskempaa vielä hetken perästä", kuiskasi Gösta. "Brobyn pappi tuli +tänne reki täynnä rahaa. Sanovat hänen aikovan ostaa koko Björnen ja +maksavan käteisellä. Silloin on hauska nähdä suurta tehtaanpatruunaa, +Sintram-setä." + +Sintram veti päänsä hartioiden väliin ja nauraa hihitti itsekseen +pitkän aikaa. Mutta sitten hän meni minkä kerkisi huutokauppasaliin ja +siellä suoraan Melchior Sinclairen eteen. + +"Jos tahdot ryypyn, Sintram, niin sinun pitää ensin, piru vie, huutaa." + +Sintram tuli aivan hänen luokseen. + +"Veljellä on nyt onni kelkassa kuten ainakin", sanoi hän. "Tänne on +tullut oikein pomo mies, reellinen rahaa mukanaan. Hän ostaa Björnen ja +kaiken ulko- ja sisäirtaimiston. Hän on palkannut suuren ihmisparven +huutajikseen. Ei tahdo varmaankaan näyttäytyä sitä ennen itse." + +"Veli voi kai sanoa, kuka se on, niin tarjonnen ryypyn vaivasta." + +Sintram otti ryypyn ja peräytyi pari askelta ennen kuin vastasi: + +"Mahtaa olla Brobyn pappi, veli Melchior." + +Melchior Sinclairella oli monta parempaa ystävää kuin Brobyn pappi! +Heidän välillään oli jatkunut vuosikautista kiistaa. Kerrottiin, että +suuri tehtaanomistaja oli väijyskellyt pimeinä öinä teillä, mistä papin +piti kulkeman, ja että hän oli antanut papille, tuolle liehakoitsijalle +ja talonpoikain kiduttajalle, monta kunnon selkäsaunaa. + +Tosin oli Sintram vetäytynyt pari askelta patruuna Sinclairen edestä, +mutta silti ei hän aivan välttänyt suuren miehen vihaa. Viinalasi lensi +vasten hänen silmiään ja koko nassakka hänen kintuilleen! Mutta siitäpä +seurasikin kohtaus, joka pitkät ajat ilahdutti hänen sydäntään. + +"Tahtooko Brobyn pappi minun taloni?" karjaisi patruuna Sinclaire. +"Oletteko te täällä huutamassa minun tavaroitani Brobyn papille? Oo, +häpeäisitte! Huutia tietäisitte!" + +Hän tempaisi kynttilänjalan ja mustepullon ja sinkautti ne +väkijoukkoon. + +Hänen sydänraukkansa koko katkeruus sai viimeinkin purkautua +valloilleen. Karjuen kuin villipeto hän heristi nyrkkiään ympärillä +seisoville ja sinkosi mitä heittoaseita sai heitä kohti. Viinalaseja ja +pulloja lensi seinään. Hän oli järjiltään vihasta. + +"Huutokauppa on lopussa", ärjyi hän. "Ulos kaikki! Ei minun eläessäni +Brobyn pappi vie Björneä! Ulos, pellolle! Kyllä minä opetan teitä +huutamaan Brobyn papille!" + +Hän ryntäsi huutokaupan pitäjän ja kirjurin kimppuun. Nämä pötkivät +pakoon. Jytäkässä he kaasivat kumoon pöydän, ja tehtaanpatruuna +hyökkäsi hirveässä raivossaan rauhallisten ihmisten sekaan. + +Seurasi pako ja hurja sekasorto. Pari sataa henkeä tungeksi ovelle, +paeten yhtä ainoaa miestä. Ja hän seisoi paikoillaan, karjuen huutoaan: +"Ulos kaikki!" Hän evästi heitä sadatteluilla, ja tuon tuostakin hän +huitaisi joukkoon tuolilla, jota heilutti nuijanaan. + +Hän vainosi heitä eteiseen, mutta ei kauemmaksi. Kun viimeinen vieras +oli portailta kadonnut, hän meni takaisin saliin ja lukitsi oven +jälkeensä. Sitten hän veti keosta patjan ja pari päänalusta, laskeutui +niille, nukahti keskelle hävityksen kauhistusta, eikä herännyt ennen +kuin seuraavana päivänä. + +Kotiin tultuaan sai Gösta kuulla, että Marianne halusi puhella hänen +kanssaan. Se sopi hyvin. Hän oli juuri tuumiskellut, miten pääsisi +Mariannen puheille. + +Kun hän tuli hämärään huoneeseen, jossa Marianne lepäsi, hänen täytyi +hetkiseksi pysähtyä ovelle. Hän ei nähnyt, missä Marianne oli. + +"Jää sinne, Gösta", sanoi Marianne hänelle silloin. "Saattaisi olla +vaarallista tulla lähelleni." + +Mutta Gösta oli jo tullut, harpannut portaat kahdella askelella, +vavisten innosta ja kaipuusta. Mitä hän välitti tartunnasta. Hän tahtoi +nauttia Mariannen näkemisen autuutta. + +Sillä hän oli kaunis, hänen rakastettunsa. Kellään ei ollut niin +pehmoisia kutreja, niin kirkasta, säteilevää otsaa. Kaikki hänen +kasvojensa viivat kaareilivat kuin leikkien. + +Gösta ajatteli kulmakarvoja, terävästi ja kirkkaasti piirtyviä kuin +mesipilkku liljan terissä, ja nenän rohkeata kaarilinjaa, ja huulia, +kevyesti pyörtäviä kuin vierivät laineet, ja poskien pitkulaista +soikeutta ja leuan hienon hienoa muotoa. + +Ja hän ajatteli ihon arkaa väriä, sysimustain kulmakarvojen lumoavaa +tenhoa vaalean tukan alla, ja silmien sinisiä teriä, kirkkaassa +valkohohteessa uiskentelevia, ja valonvälkettä silmänurkissa. + +Ihana hän oli, hänen rakastettunsa. Hän ajatteli, kuinka lämmin sydän +hänen ylpeän kuorensa kätkössä sykki. Mariannella oli voimaa alttiuteen +ja uhrautumiseen, vaikka hän salasikin sen hienoon hipiään ja ylpeihin +sanoihin. Oli autuus nähdä hänet. + +Kahdella harppauksella oli Gösta rynnännyt portaita ylös, ja Marianne +luuli, että hän pysähtyisi ovensuuhun, mutta Gösta juoksi huoneen läpi +ja lankesi polvilleen Mariannen pääpuoleen. + +Gösta halusi nähdä hänet, suudella häntä, sanoa jäähyväiset. + +Gösta rakasti häntä. Koskaan hän ei lakkaisi rakastamasta häntä; mutta +hänen sydämensä oli tottunut tulemaan poljetuksi. + +Oi, mistä hän tapaisi sen, sellaisen tuettoman ja juurettoman ruusun, +jonka voisi poimia ja jota voisi sanoa omakseen? Ei edes sitä, jonka +hän oli löytänyt hyljättynä ja puolikuolleena tiepuolesta, hän saisi +pitää! + +Milloin virittäisi hänen rakkautensa virren, niin korkean ja puhtaan, +ettei ainoakaan soraääni särähtäisi? Milloin nousisi hänen onnensa +linna perustalle, jota ei yksikään muu sydän levotonna ja kaipuulla +halajaisi? + +Gösta ajatteli, miten sanoisi Mariannelle jäähyväiset. + +"Suuri kurjuus on kotonasi", aikoi hän sanoa. "Sydäntäni raastaa +ajatellessani sitä. Sinun täytyy lähteä kotiisi ja antaa isällesi +jälleen hänen järkensä. Äitisi on alinomaisessa hengenvaarassa. Sinun +täytyy mennä kotiisi, rakastettuni." + +Katso, sellaiset kieltäymyksen sanat olivat hänen huulillaan, mutta ne +eivät tulleet lausutuiksi. + +Gösta lankesi polvilleen Mariannen päänalusen kohdalle ja sulki +käsiinsä hänen päänsä ja suuteli häntä; mutta sitten hän ei sanoja +löytänyt. Sydän alkoi tykyttää niin kiivaasti kuin rinnan +halkaistakseen. + +Rokko oli runnellut kauniit kasvot. Iho oli tullut karkeaksi ja +arpiseksi. Ikinä ei helakka veri enää loistaisi noissa poskissa, +eivätkä hienot suonet kuultaisi ohimoilla. Silmät olivat himmeät ja +syvällä turvonneiden luomien alla. Kulmakarvat olivat karisseet ja +silmämunan emaljiloisto haalistunut keltaiseksi. + +Kaikki oli tuhoutunut. Ylväät piirteet olivat muuttuneet karkeiksi ja +raskaiksi. + +Monetpa sitten surivat Marianne Sinclairen mennyttä kauneutta. Kautta +Vermlannin valitettiin hänen vaalean ihonsa, hänen salamoivain +silmäinsä ja heleän tukkansa tuhoa. Siellä pidetään kauneutta +suuremmassa arvossa kuin missään muualla. Hilpeä kansa suri kuin olisi +maa kadottanut jalokiven kunniansa kruunusta, kuin olemassaolo olisi +saanut tahran auringonloistoonsa. + +Mutta ensimmäinen mies, joka näki hänet, kun hän oli kadottanut +kauneutensa, ei heittäytynyt suruun. + +Kuvaamattomat tunteet täyttivät hänen sielunsa. Kuta kauemmin hän +Mariannea katsoi, sitä lämpöisemmäksi tuli hänen sydämensä. Rakkaus +paisui, paisui kuin kevättulva. Tuliaaltoina se kumpusi ja uhkui hänen +sydämestään, se täytti koko hänen olentonsa, se nousi hänen silmiinsä +kyynelöimään, huokasi hänen huulillaan, vapisi hänen käsissään, koko +hänen ruumiissaan. + +Oi, rakastaa häntä, suojella häntä, vaalia, hoidella häntä! + +Olla hänen orjansa, hänen suojelushenkensä! + +Väkevä on rakkaus, kun se on käynyt tuskan tulikasteen. Gösta ei voinut +puhella Mariannelle erosta ja kieltäymisestä. Hän ei voinut jättää +häntä. Hän oli Mariannelle velkapää elämänsä. Hän olisi saattanut tehdä +kuolemansynnin Mariannen vuoksi. + +Gösta ei sanonut järkevää sanaa, itki vain ja suuteli häntä, kunnes +vanhan hoitajattaren mielestä oli aika saattaa hänet ulos. + +Kun hän oli mennyt, ajatteli Marianne häntä ja hänen liikutustaan. +"Hyvä on olla niin rakastettu", hän ajatteli. + +Niin, hyvä oli olla rakastettu, mutta miten oli hänen itsensä laita? +Mitä tunsi hän? Oi, ei mitään, vähemmän kuin ei mitään! + +Oliko se kuollut, se hänen rakkautensa, vai minne se oli kaikonnut? +Missä se piileskeli, se hänen sydämensä lapsi? + +Elikö se vielä, oliko se puikahtanut sydämen syvimpään soppeen ja +kyyrötti siellä, väristen vilusta jääsilmien edessä, pelästyneenä +kelmeästä pilkkanaurusta, puolitukahtuneena luisten sormien +kuristukseen? + +"Ah, minun rakkauteni", huokasi hän, "sinä sydämeni lapsi! Elätkö sinä +vai oletko kuollut, kuollut niin kuin kauneuteni?" + + * * * * * + +Seuraavana päivänä tuli suuri tehtaanpatruuna hyvissä ajoin vaimonsa +luo. + +"Pidä huolta, että talo pannaan järjestykseen, Gustava", sanoi hän. +"Lähden noutamaan Mariannen kotiin." + +"Kyllä, rakas Melchior, kyllä täällä järjestetään", vastasi hän. + +Siten oli asia selvä. + +Tunnin päästä ajeli suuri tehtaanpatruuna Ekebyhyn. + +Ei ollut maassa jalompaa ja suopeampaa vanhaa herraa kuin oli se +tehtaanpatruuna, joka istui reessä, lasketun kuomun alla, paras turkki +yllään, paras vyö ympärillään. Tukka oli suittu sileästi päälaelle, +mutta kasvot olivat kalpeat ja silmät kuoppiinsa painuneet. + +Eikä ollut määrää loisteellakaan, joka virtaili kirkkaalta helmikuun +päivän taivaalta. Lumi kimalteli kuin nuorten tyttöjen silmät, +kun ensimmäinen valssi helähtää. Koivut ojentelivat ohuitten, +ruskeanpunaisten ritvainsa pitsiverhoja korkeutta kohti, ja muutamilla +oksilla riippui pienistä, kiiltävistä jääpiikeistä tehdyt rimsut. + +Siinä päivässä oli loistoa ja juhlakimallusta. Hevoset kohottelivat +kuin tanssien etujalkojaan, ja kuskin täytyi läiskäyttää piiskaansa +pelkästä ilosta. + +Suuren tehtaanpatruunan reki pysähtyi lyhyen ajan perästä Ekebyn isojen +portaiden eteen. + +Palvelija tuli ulos. + +"Missä ovat isännät?" kysyi tehtaanpatruuna. + +"Ovat ajamassa Gurlita-kukkulan suurta karhua." + +"Kaikkiko?" + +"Kaikki, patruuna. Kuka ei mene karhun vuoksi, menee eväiden vuoksi." + +Tehtaanpatruuna nauroi nyt niin, että hiljainen kartano kaikui. Hän +antoi palvelijalle taalarin vastauksesta. + +"Sano tyttärelleni, että tulin tänne häntä noutamaan. Hänen ei tarvitse +pelätä vilustuvansa. Minulla on kuomureki ja sudennahkaturkki hänen +varaltaan." + +"Eikö patruuna suvaitse käydä sisään?" + +"Kiitos! Minun on kyllä hyvä täällä." + +Mies katosi, ja tehtaanomistaja alkoi odottaa. + +Sinä päivänä hän oli niin loistavalla tuulella, ettei mikään voinut +häntä suututtaa. Hän oli kyllä ajatellut, että saisi hiukan odotella +Mariannea, ehkei Marianne vielä ollut noussut edes vuoteesta. Hän voisi +sen aikaa huvitella tähystellen ympärilleen. + +Katonräystäästä riippui pitkä jääpuikko, josta auringonpaisteella oli +hirmuinen työ. Se kävi kimppuun puikon yläpäästä, sulatti vesipisaran +ja tahtoi sitten sitä putoamaan maahan pitkin puikkoa. Mutta ennen kuin +pisara ehti puoliväliin, se hyytyi uudestaan. Ja päivänpaiste yritteli +yrittelemistään ja onnistui aina yhtä huonosti. Mutta vihdoin tuli eräs +auringonsäde, oikea sissi, joka iskeytyi riippumaan puikon kärkeen, +pieni pahainen, joka paistoi, säkenöi innosta, ja annas olla, se sai +mitä ahersi: pieni pisara tipahti helähtäen maahan. + +Tehtaanpatruuna katsoi ja nauroi. "Sinäpä et ollut tuhmimpia, sinä", +sanoi hän auringonsäteelle. + +Piha oli hiljainen ja autio. Ei ääntäkään kuulunut suuresta kartanosta. +Mutta tehtaanomistaja ei työlästynyt. Hän tiesi, että naiset +tarvitsevat runsaasti aikaa joutuakseen valmiiksi. + +Hän istui ja katsoi kyyhkyslakkaa. Linnuilla oli suojusverkko aukon +edessä. Ne olivat vankeina talvella, ettei haukka niitä veisi. Tuon +tuostakin tuli kyyhkynen ja pisti valkoisen päänsä verkonsilmukan läpi. + +"Se odottaa kevättä", sanoi Melchior Sinclaire. "Mutta saapa olla vielä +kotvan kärsivällinen." + +Kyyhkynen tuli niin säännöllisesti, että hän otti kellon taskustaan ja +seurasi sen liikkeitä kello kädessä. Juuri joka kolmas minuutti se +pisti päänsä ulos. + +"Ei, hyvä ystävä", sanoi hän, "luuletko sinä, että kevät joutuu +kolmessa minuutissa? Saatpa oppia odottamaan." + +Ja odottaa hän sai itsekin; mutta hänellä oli kyllä aikaa. + +Hevoset kaapivat ensin kärsimättömästi lunta, mutta sitten alkoi niitä +seisoessa ja päivänpaisteeseen tiirottaessa raukaista. Ne nojasivat +päänsä toisiinsa ja nukkuivat. + +Kuski istui jäykkänä pukilla, piiska ja ohjat kädessä, naama suoraan +päin aurinkoa, ja nukkui, nukkui niin että kuorsasi. + +Mutta tehtaanpatruuna ei nukkunut. Hän ei ollut kuunaan ajatellut +vähemmän nukkumista kuin nyt. Harvoin oli hänen ollut rattoisampaa kuin +tämän iloisen odotuksen aikana. Marianne oli ollut sairas. Hän ei ollut +voinut tulla ennemmin, mutta nyt hän tulee. Kyllä, tietysti hän tulee. +Ja kaikki kääntyy jälleen hyvälle tolalle. + +Nythän Marianne ymmärtää, ettei hän ole vihainen hänelle. Hänhän oli +tullut itse kuomureellä ja parihevosilla hakemaan. + +Tuolla mehiläispesän suulla laudalla istui talitiainen, mielessä oikeat +pirun juonet. Sen piti tiettävästikin saada murkinansa, ja annas olla, +se meni ja nokitti pesänsuuta pienellä terävällä nokallaan. Mutta pesän +sisällä riippuivat mehiläiset isona, tummana pussina. Kaikki on siellä +ylen ankarassa järjestyksessä, hankkijat jakavat ruokaosuuksia, +juomanlaskija juoksee suulta suulle tuoden nektaria ja ambrosiaa. +Sisimpänä olevat muuttavat ryömien alinomaa paikkoja ulommaisten +kanssa, jotta lämmin ja mukavuus jaottuisi tasaisesti. + +Silloin he kuulevat talitiaisen nakutuksen, ja koko pesä surisee +uteliaisuudesta. Ystäväkö se on vai vihamies? Yhteiskunnallinen +vaarako? Kuningattaren omatunto on huono. Hän ei voi odottaa rauhassa. +Ovatkohan ne murhattujen kuhnurien haamuja, jotka siellä noin +kummittelevat? "Mene ja katso, mikä se on!" hän käskee sisar +portinvartijaa. Ja sisar menee. "Eläköön kuningatar!" huutaa hän ja +töytää ulos, ja heh, jo on talitiainen hänen niskassaan. Kaula pitkällä +ja siivet innosta vavisten se nappaa vartijan, ruhjoo sen, syö sen, +eikä kukaan vie sanomaa sen kohtalosta hallitsijattarelle. Mutta +talitiainen alkaa koputtaa uudestaan, ja mehiläiskuningatar lähettää +ulos uusia portinvartijoita, ja kaikki ne katoavat. Yksikään ei palaa +ilmoittamaan, kuka siellä nakutteli. Huu, kamala olo tulee pimeässä +pesässä. Kostonhimoiset henget vehkeilevät ulkosalla! Onnellinen, jolla +ei olisi korvia! Jospa vain voisi olla utelematta! Jospa voisi vain +tyynesti odottaa! + +Suuri Melchior Sinclaire nauroi niin, että vedet tulivat silmiin, +tuolle pesän tuhmalle akkaväelle ja sukkelalle, kellanvihreälle +vintiölle pesän suulla. + +Ei ole temppu odottaa, kun on varma asiastaan ja kun ajatukset ovat +niin rattoisat. + +Tuossa tulee suuri talonvahti. Se hiipii aivan varpaittensa kärjillä, +se tuijottaa silmillään maata ja heiluttaa hieman häntäänsä, ikäänkuin +kulkisi tuiki turhanpäiväisillä asioilla. Mutta yht'äkkiä se alkaa +kiireesti kaivaa lunta. Varmaankin on se, vanha liuvari, kätkenyt sinne +jotakin väärin anastettua. Mutta juuri kun se kohottaa päätään +silmätäkseen, voiko rauhassa nauttia sitä, se ihan nolostuu, kun näkee +kaksi harakkaa ihan kuononsa edessä. + +"Kotivaras!" sanovat harakat ja näyttävät niin hurskailta kuin itse +omatunto. "Me olemme poliiseja. Tänne varastettu tavara!" + +"Oh, suu kiinni, rakkarit! Minä olen hovin vouti." + +"Ihan paikallasi", pilkkaavat harakat. + +Koira hypähtää niiden kimppuun, harakat pakenevat laiskasti räpytellen. +Koira laukkaa perästä, loikkii ja haukkuu. Mutta kun se hätistää +toista, on toinen jo pyörähtänyt takaisin. Se lentää koiran kuoppaan, +repostelee lihakimpaletta, mutta ei jaksa sitä nostaa. Koira tempaa +lihapalansa, pitää sitä käpäliensä välissä ja puraisee sitä. Harakat +istahtavat aivan sen eteen ja latelevat ilkeyksiään. Koira vilkuu +niihin katkerasti aterioidessaan, ja kun ne tulevat liian hävyttömiksi, +se karkaa ylös ja ajaa ne pois. + +Aurinko alkoi vajota lännen vuoria kohti. Suuri tehtaanpatruuna katsoi +kelloaan. Se oli kolme. Ja muori, hän oli valmistanut päivällisen kello +kahdeksitoista. + +Samassa tuli palvelija ulos ja ilmoitti, että Marianne-neiti haluaa +puhella hänen kanssaan. + +Tehtaanpatruuna otti sudennahkaturkin käsivarrelleen ja nousi +loistavalla tuulella portaita. + +Kun Marianne kuuli hänen raskaat askeleensa portaissa, hän ei tiennyt +vielä, lähtisikö hänen kanssaan kotiin vai ei. Hän tiesi vain, että +tämän pitkän odotuksen piti loppua. + +Hän oli toivonut kavaljeerien tulevan kotiin, mutta nämä eivät tulleet. +Niinpä hänen piti nyt itsensä tehdä loppu tästä. Hän ei sietänyt +kauempaa. + +Hän oli ajatellut, että isä ajaa vihoissaan takaisin jo viisi minuuttia +odotettuaan tai että hän lyö ovet rikki tahi koettaa sytyttää talon +tuleen. + +Mutta hän istui vain tyynesti reessä ja hymyili ja odotti. Marianne ei +nyt häntä vihannut eikä rakastanutkaan. Mutta jokin sisäinen ääni +ikäänkuin varoitti häntä antautumasta uudestaan isän valtaan. Ja sitä +paitsi hän tahtoi pitää sanansa Göstalle. + +Olisipa isä nukkunut, olisipa hän puhunut, olisipa ollut levoton, +näyttänyt epäröivän, olisipa hän antanut ajaa kuomut pimentoon! Mutta +hän oli vain kärsivällinen ja varma. + +Varma, niin tartuttavan varma siitä, että Marianne kyllä tulee, kun hän +vain odottaa! + +Mariannen päätä pakotti. Jokaista hermoa nyiskeli. Hän ei saanut +rauhaa, kun tiesi isän yhä olevan siellä. Tuntui kuin isän tahto olisi +kahleissa kiskonut häntä portaista alas. + +Niinpä hänen piti edes puhella isän kanssa. + +Ennen kuin isä tuli antoi Marianne vetää uutimet ikkunoiden edestä ja +asettui sohvalle niin, että hänen kasvonsa tulivat täysin päivänvaloon. + +Siten hän kai halusi asettaa isänsä jonkinlaiselle koetukselle; mutta +Melchior Sinclaire oli sinä päivänä merkillinen mies. + +Kun hän näki Mariannen, ei hän tehnyt liikettäkään, ei päästänyt +huudahdusta. Aivan kuin ei olisi huomannut mitään muutosta hänessä. +Marianne tiesi, kuinka isä oli jumaloinut hänen kaunista ulkomuotoaan. +Mutta isä ei ilmaissut ollenkaan suruaan. Hän hallitsi täysin itsensä, +ettei tekisi tytärtä murheelliseksi. Tämä tehosi Marianneen. Hän rupesi +tajuamaan, miksi äiti yhä isää rakasti. + +Isä ei epäröinyt lainkaan. Hän ei ladellut nuhteita eikä puolustuksia. + +"Minä käärin sinut sudennahkaturkkiin, Marianne. Se ei ole kylmä. Se on +ollut polvillani koko ajan." + +Kuitenkin hän meni takan luo ja lämmitti sitä. + +Sitten hän auttoi Mariannen nousemaan sohvalta, kietoi turkin hänen +ympärilleen, sovitti saalin hänen päähänsä ja hartioilleen, veti kulmat +kainaloiden alle ja solmi selkäpuolelta kiinni. + +Marianne antoi varustaa itseään. Hän oli aivan omaa tahtoa vailla. +Tuntui hyvältä, kun noin vaalittiin, oli suloista, ettei tarvinnut itse +tahtoa. Ennen kaikkea hyvä hänestä, joka oli nypitty niin rikki kuin +hän, sellaisesta, jolla ei ollut yhtään omaa ajatusta, omaa tunnetta. + +Suuri tehtaanpatruuna nosti hänet syliinsä, kantoi hänet rekeen, +kohotti kuomun, sitoi rekinahkaiset hänen ympärilleen ja ajoi pois +Ekebystä. Marianne sulki silmänsä ja huokasi, osaksi mielihyvästä, +osaksi kaipauksesta. Hän jätti elämän, todellisen elämän; mutta samapa +se hänelle, sellaiselle, joka ei voinut elää, ainoastaan näytellä. + + * * * * * + +Parin päivän päästä hän sai äidin avulla tavata Göstaa. Gustava-rouva +lähetti noutamaan Göstaa sillä aikaa kun tehtaanpatruuna lähti pitkälle +kävelylle tukinvetäjien luokse, ja vei hänet Mariannen puheille. + +Gösta tuli kamariin, mutta ei tervehtinyt Mariannea eikä puhunut +mitään. Hän jäi seisomaan oven suuhun ja katsoi maahan kuin +uppiniskainen poika. + +"Mutta Gösta", huudahti Marianne. Marianne istui nojatuolissa ja katsoi +häneen melkein huvittuneena. + +"Niin, Gösta on nimeni." + +Hän meni hiljaa Mariannen luo, mutta ei kohottanut silmiään. + +"Tule lähemmäksi! Käy polvillesi tähän!" + +"Herra Jumala, mitä sellainenkin toimittaa?" huudahti Gösta, mutta +totteli. + +"Gösta, halusin sanoa sinulle, että oli luullakseni parasta kun tulin +takaisin kotiin." + +"Sopii toivoa, etteivät he heitä enää neiti Mariannea lumikinokseen." + +"Oh, Gösta, etkö pidä enää minusta? Olenko mielestäsi liian ruma?" + +Gösta veti hänen päänsä puoleensa ja suuteli häntä, mutta näytti yhtä +kylmältä. + +Mariannea tämä oikeastaan huvitti. Jos Gösta suvaitsi olla +mustasukkainen hänen vanhemmilleen, niin mitäpä siitä. Kaipa se +haihtuu. Nyt hän tahtoi voittaa hänet takaisin. Hän tuskin tiesi, miksi +hän tahtoi pitää Göstan, mutta hän vain tahtoi. Hän ajatteli, että +Göstahan oli kerran saanut hänet vapautetuksi hänestä itsestänsä. Gösta +oli kai ainoa, joka vieläkin voisi sen tehdä. + +Ja nyt hän alkoi puhua, haluten kiihkeästi voittaa hänet takaisin. Hän +halusi, ettei hänen tarkoituksenaan ollut jättää häntä iäksi, mutta +vähäksi aikaa heidän piti näön vuoksi katkaista suhteensa. Olihan Gösta +itse nähnyt, että isä oli mielipuolisuuden partaalla, että äiti oli +alinomaisessa hengenvaarassa. Pitihän Göstan ymmärtää, että hänen oli +pakko tulla kotiin. + +Silloin purkausi Göstan viha sanoiksi. Mariannen ei tarvinnut +teeskennellä. Hän ei aikonut kauemmin olla hänen lelunaan. Marianne oli +hyljännyt hänet heti kun sai palata kotiin, eikä Gösta voinut rakastaa +häntä enää. Kun hän toissapäivänä tuli karhunajosta kotiin ja näki, +että Marianne oli mennyt pois jättämättä edes tervehdystä, yhtään +sanaa, silloin hyytyi veri hänen suonissaan; hän oli kuolla surusta. +Hän ei voinut rakastaa ihmistä, joka oli tuottanut hänelle sellaista +tuskaa. Marianne ei ollut muuten koskaan rakastanutkaan häntä. Hän oli +kiemailija, joka tahtoi, että joku häntä suuteli ja hyväili, näin +täällä kotiseudullakin, siinä totuus. + +Luuliko Gösta siis, että Mariannen oli tapana antaa nuorten herrain +hyväillä itseään? + +Kuinkas muuten, niin Gösta luuli. Naiset eivät ole niin pyhiä kuin +näyttävät. Itsekkyyttä ja kiemailua kiireestä kantapäähän. Ah, jos +Marianne olisi tiennyt, miltä Göstasta tuntui, kun hän tuli kotiin +metsältä! Aivan kuin hän olisi kahlannut jäisessä vedessä. Sitä tuskaa +hän ei voi koskaan unohtaa. Se vainoaa häntä koko hänen ikänsä. Hänestä +ei tule enää koskaan ihmistä. + +Marianne koetti selittää hänelle, miten niin oli käynyt. Hän koetti +muistuttaa Göstalle, että oli yhäti hänelle uskollinen. + +No, se oli yhdentekevää, sillä nyt ei Gösta enää rakastanut Mariannea. +Nyt oli Gösta nähnyt, mikä Marianne oli. Hän oli itsekäs. Marianne ei +rakastanut häntä. Hän oli lähtenyt pois jättämättä hänelle +tervehdystäkään. + +Lakkaamatta toisti Gösta tätä. Marianne melkein nautti kohtauksesta. +Suuttua hän ei voinut. Hän ymmärsi Göstan vihan niin hyvin. Toista +rikkomustakaan hän ei pelännyt. Viimein hän kumminkin tuli +levottomaksi. Oliko todellakin sellainen muutos Göstassa tapahtunut, +ettei hän enää voinut rakastaa? + +"Gösta", sanoi hän. "Olinko minä itsekäs, kun menin Sjöhön majuria +hakemaan? Muistin kyllä silloin, että siellä oli isoarokkoa. Eikä ole +sitä paitsi mukava kulkea ohuissa kengissä pakkasessa ja hangessa." + +"Rakkaus elää rakkaudesta, ei ansioista ja hyvistä töistä", sanoi +Gösta. + +"Sinä tahdot siis, että tästä lähtien olemme vieraat toisillemme, +Gösta?" + +"Niin tahdon." + +"Gösta Berling on hyvin häilyvä." + +"Siitähän ne syyttävät minua." + +Gösta oli kylmä, oli mahdoton saada häntä lämpenemään, ja oikeastaan +oli Marianne vielä kylmempi. Itsetarkastelu vaani ja hymyili +pilkallisesti hänen yritellessään näytellä rakastuneen osaa. + +"Gösta", sanoi hän ja päätti vielä kerran koettaa. "En ole koskaan +ehdoin tahdoin tehnyt sinulle vääryyttä, vaikka siltä näyttäköönkin. +Minä pyydän: anna minulle anteeksi." + +"En voi antaa sinulle anteeksi." + +Marianne tiesi, että jos hänen tunteensa olisi ollut todellinen, hän +olisi voittanut Göstan takaisin. Ja hän koetti näytellä intohimoista. +Jäiset silmät ivasivat häntä; mutta hän koetti kuitenkin. + +Hän ei tahtonut menettää Göstaa. + +"Älä mene, Gösta. Älä mene vihaten! Ajattele, kuinka rumaksi minä olen +tullut! Kukaan ei voi rakastaa minua enää!" + +"En minäkään rakasta", sanoi Gösta. "Saat tyytyä näkemään sydäntäsi +poljettavan, sinä niinkuin muutkin." + +"Gösta, en ole koskaan voinut rakastaa ketään muuta kuin sinua! Anna +anteeksi! Älä hylkää minua! Sinä olet ainoa, joka voit minut vapauttaa +omasta itsestäni." + +Gösta työnsi hänet luotaan. + +"Et puhu totta", sanoi hän jäätävän tyynesti. "En tiedä mitä minusta +tahdot; mutta näen että valehtelet. Miksi oikeastaan tahdot minua +pidättää? Olet niin rikas, ettei sinulta kosijoita koskaan puutu." + +Niin sanoen hän meni. + +Eikä hän ollut vielä ovea sulkenut, kun kaipaus ja tuska kaikessa +majesteetillisuudessaan astui Mariannen sydämeen. + +Rakkaus, hänen oman sydämensä lapsi, tuli nyt esiin nurkasta, jonne +jääsilmät olivat hänet karkottaneet. Hän tuli nyt, tuo ikävöity; liian +myöhään. Nyt astui hän esiin, vakaana ja kaikkivaltiaana, ja kaipaus ja +tuska kantoivat hänen kuningasviittansa lievettä. + +Kun Marianne nyt tosiaankin ymmärsi, että Gösta Berling oli hylännyt +hänet, hän tunsi aivan ruumiillista tuskaa, niin kauheata, että oli +kuin huumeessa. Hän painoi molemmat kätensä sydämelleen ja istui +tuntimäärin samalla paikalla, taistellen kyynelettömässä surussaan. + +Ja hän kärsi itse, eikä se vieras, se näyttelijä. Hän itse juuri. + +Miksi hänen isänsä oli tullut ja erottanut heidät toisistaan? Hänen +rakkautensahan ei ollut kuollut. Vain ollessaan heikkouden tilassa +sairauden jälkeen hän ei ollut tuntenut sen voimaa. + +Oi Jumala, Jumala, että hän kadotti hänet. Oi Jumala, että hän oli +herännyt niin myöhään! + +Ah, hän oli ainoa, hän oli hänen sydämensä valtias! Göstan puolelta hän +voi kärsiä kaikkea. Hänen kovuutensa ja pahat sanansa taivuttivat +Mariannea vain nöyrään rakkauteen. Jos Gösta olisi lyönyt häntä, hän +olisi kuin koira ryöminyt hänen luokseen ja suudellut hänen kättään. + +Hän ei tiennyt mitä tehdä saadakseen viihdytystä tässä kalvavassa +kivussa. + +Hän tarttui kynään ja paperiin ja kirjoitti äärettömällä kiireellä. +Ensin hän kirjoitti rakkaudestaan ja kaipuustaan. Sitten hän pyysi, ei +Göstan rakkautta, vaan armoa. Jonkinlaista runoa siitä tuli. + +Kun hän lopetti, hän ajatteli, että jos Gösta saisi tämän nähdä, niin +varmaan hän toki uskoisi, että Marianne rakasti häntä. No, miksipä hän +ei lähettäisi kirjoitustaan hänelle? Seuraavana päivänä hän sen +lähettäisi, ja hän uskoi kyllä, että se toisi Göstan hänelle takaisin. + +Seuraavana päivänä hän koki sieluntuskaa ja ristiriitain taistelua. +Kirjoitettu tuntui hänestä surkealta ja typerältä. Siinä ei ollut +loppusointuja eikä mittaa. Se oli paljasta proosaa. Gösta vain nauraisi +sellaisille säkeille. + +Hänen ylpeytensä heräsi. Jos Gösta ei rakastanut häntä enää, +hirvittävää oli silloin alentua hänen rakkauttaan kerjäämään. + +Joskus puikahti viisaus sanomaan hänelle, että hänen pitää olla +iloinen, kun on päässyt irti Göstasta ja suhteestaan ja kaikista +surkeista seurauksista, joita se olisi tuottanut. + +Hänen sydämensä kivut olivat kuitenkin niin kauheat, että tunteet +lopultakin saivat voiton. Kolme päivää siitä, jolloin hän tietoisesti +näki rakkautensa, hän sai pistetyksi säkeensä kuoreen ja kirjoitetuksi +Gösta Berlingin nimen siihen. Niitä ei lähetetty kumminkaan. Ennenkuin +löysi sopivan kirjeenviejän hän sai kuulla Gösta Berlingistä semmoista +uutta, että tajusi, että oli myöhäistä enää voittaa häntä takaisin. + +Mutta hänen elämänsä suruksi jäi, ettei hän ollut lähettänyt runoa +ajoissa, jolloin vielä olisi ehkä voinut hänet saada. + +Kaikki hänen tuskansa kiertyi ja solmiutui tähän: "Kunpa en silloin +olisi vitkastellut niin kauan, jos en olisi viivytellyt niin monta +päivää!" + +Elämän onnen tahi ainakin elämän todellisuuden olisivat ne hankkineet +hänelle, nuo kirjoitetut sanat. Hän oli varma, että ne olisivat tuoneet +Göstan takaisin hänelle. + +Suru teki kuitenkin hänelle saman palveluksen kuin rakkaus. Se teki +hänet kokonaiseksi ihmiseksi, kykeneväksi antautumaan niin hyvään kuin +pahaan. Kuohuvat tunteet virtasivat vapaasti hänen sielussaan, +itsetarkastelun jään ja hyyn niitä estämättä. Niinpä hän tuli, +huolimatta rumuudestaan, hyvin rakastetuksi. + +Sanotaan kuitenkin, ettei hän koskaan Gösta Berlingiä unohtanut. Hän +suri häntä niinkuin surraan hukattua elämää. + +Ja hänen runoraukkansa, joita siihen aikaan hyvin paljon luettiin, ovat +kauan sitten joutuneet unhoon. Katsellessani niitä nyt ne kumminkin +tuntuvat oudon liikuttavilta: ne on piirretty tiheällä, sirolla +käsialalla, mutta paperi on jo kellastunut ja muste haalistunut. Koko +elämän kaipuu on solmittu noihin poloisiin sanoihin, ja minä kopioin +niitä mystillisestä tunteesta vavisten, ikäänkuin niissä piilisi +salaisia voimia. + +Pyydän teitä lukemaan ne ja ajattelemaan niitä. Ken tietää mikä mahti +niillä olisi ollut, jos ne olisi lähetetty? Ovathan ne kyllin kiihkeitä +ollakseen todellisen tunteen todistuskappaleita. Ehkä ne olisivat +voineet tuoda Göstan takaisin hänelle. + +Ne ovat liikuttavia ja helliä avuttoman muodottominakin. Kenpä toivoisi +niitä toisenlaisiksi. Kenpä tahtoisi ne riimin ja mitan kahleihin +kurotuiksi, ja kumminkin on niin haikeaa ajatella, että kerran ehkä +juuri tuo epätäydellisyys esti häntä lähettämästä niitä ajoissa. + +Pyydän lukemaan ne ja rakastamaan niitä. Suuren vaivan ahdistama +ihminen on ne kirjoittanut. + + Laps, olet lempinyt; koskaan et + nyt rakkauden riemua maistaa saa. + Myrsky on sielusi myllertänyt. + Sa iloitse, rauhan sait! + Ei riemus tornikorkeat kuohut käy. + Sa iloitse, rauhan sait! + Ei syöstä sua tuskien syvyyksiin, + ei koskaan, ei! + + Laps, olet lempinyt; koskaan ei + sun sielusi loimua nyt. + Sinä olithan kuin kulo kuivunut + ja hetkeksi liekkihin leimahdit. + Tieltä tuhkan ja sauhun tupruavan + lens' taivahan linnut kirkuen pois. + Ne palatkoot! Enää sa et palaa, et -- + + Laps, olet lempinyt; koskaan et + nyt rakkauden ääntä kuulla saa! + Sun sydämesi voima kuin uupunut laps, + joka koulunpenkillään ikävöi + ulos vapauteen sekä leikkiin, + mut kukaan ei kutsu nyt. + Niin on se kuin vartio unhoon jäänyt: + ei kutsuta, ei! + + Laps, ainoas mennyt on, mennyt + kera rakkaus kaikki ja riemu sen. + Hän, jota lemmit, kuin neuvonut ois + sinut siivin hän ilmoja liitelemään! + Jota lemmit, kuin ainoan turvatun paikan + kyläss' antanut sulle hän hukkuvass' ois, + hän on mennyt, hän joka yksin + sydän-uksesi avata ties. + + Yhtä ainoista anelen sulta, mun rakkaani: + älä koskaan vihallas minua kuormaa; + Juur heikoin heikoista maan eikö ole se ihmissydän? + Miten voisi se elää viiltävän mietteen alla, + että vaivaksi toisen se oisi? + + Minun rakkaani, jos sinä surmata mielit, + ei tikari tarpeen, äl' osta myrkkyä, köyttäkään! + Mun suo vain tietää, että mun poies sa tahdot + maan vihreän piiristä, valtakunnista elon. + Ja kohta ma hautaani vaivun! + + Elon elämän annoit mulle. Rakkauden soit. + Nyt pois otat lahjasi! Oi, hyvin tiedän sen. + Mut vihaksi sit' elä muuta! + Rakas sentään on elo mulle. Se muista, oi! + Mut tiedän: ma kuolen vihan kuorman alle! + + + + +Kymmenes luku + +NUORI KREIVITÄR + + +Nuori kreivitär makaa kello kymmeneen aamulla ja haluaa, että joka +päivä on tuoretta leipää aamiaispöydässä. Nuori kreivitär harrastaa +kehäompelua ja runoutta. Hän ei piittaa kutomisesta eikä ruoanlaitosta. +Nuori kreivitär on hemmoteltu. + +Mutta nuori kreivitär on iloinen ja antaa ilonsa paistaa kaikkeen ja +kaikkialle. Annetaan niin mielellään anteeksi hänen pitkä aamu-unensa +ja hänen tuore leipänsä, sillä hän on tavattoman aulis köyhille ja +ystävällinen kaikille. + +Nuoren kreivittären isä on ruotsalainen aatelismies, joka on asunut +koko ikänsä Italiassa, missä häntä on pidättänyt kaunis maa ja kauniin +maan kaunis tytär. Kun kreivi Henrik Dohna matkusti Italiaan, hän +joutui tämän ylimyksen kotiin, tutustui hänen tyttäriinsä, nai yhden +heistä ja toi hänet mukanaan Ruotsiin. + +Kreivitär, joka oli aina osannut ruotsia ja oli kasvatettu rakastamaan +kaikkea ruotsalaista, viihtyy hyvin karhujen maan perukassa. Hän +pyörähtelee niin iloisesti siinä pitkässä huvien katrillissa, joka +viuhuu ympäri Lövenin pitkän järven rantoja, että luulisi hänen aina +eläneen täällä. Vähän hän tosiaan ymmärtää, mitä on kreivittären arvo. +Ei komeuden tavoittelua, ei jäykkyyttä, ei alentuvaa arvokkuutta ole +tässä nuoressa, iloisessa olennossa. + +Vanhat herrat pitivät enimmän nuoresta kreivittärestä. Oli merkillistä, +millainen menestys hänellä oli näiden piirissä. Kun he näkivät hänet +tanssiaisissa, voi olla varma, että he kaikki, niin hyvin Munkerudin +laamanni ja Bron rovasti kuin Melchior Sinclairekin ja Bergan kapteeni, +selittivät rouvilleen mitä luottamuksellisimmin, että jos he olisivat +tavanneet nuoren kreivittären neljäkymmentä tai kolmekymmentä vuotta +sitten... + +"Niin, silloin hän tosin ei ollut vielä syntynyt", sanoivat vanhat +rouvat. + +Ja seuraavalla kerralla nuoren kreivittären tavatessaan kiusottelevat +rouvat häntä, että hän ryöstää heiltä vanhain herrain sydämet. + +Vanhat rouvat katselevat häntä ikäänkuin huolissaan. He muistavat niin +hyvin kreivitär Märtan. Yhtä iloinen ja hyvä ja rakastettu oli hänkin +ollut tullessaan ensi kerran Bergaan, Ja hänestä oli tullut vain +turhamainen ja huvinhaluinen koketti, joka ei nyt voi ajatella mitään +muuta kuin huvejansa. "Olisipa hänellä mies, joka panisi hänet työhön!" +sanovat vanhat rouvat. "Jospa hän osaisi kutoa kangasta!" Sillä +kankaankutominen lohduttaa kaikissa suruissa, se nielee kaikki +harrastukset, se on ollut monen naisen pelastus. + +Nuori kreivitär tahtoo mielellään tulla hyväksi perheenäidiksi. Hän ei +tiedä mitään parempaa kuin onnellisen vaimon elämä hyvässä kodissa, ja +hän tulee usein suurissa pidoissa istumaan vanhusten joukkoon. + +"Henrik tahtoisi niin kovin, että minusta tulisi yhtä hyvä emäntä", +sanoo hän, "kuin hänen äitinsä oli. Opettakaa minua kutomaan kankaita." + +Silloin huokaavat vanhat rouvat kaksinaisesti: ensiksi Henrik-kreivin +tähden, joka voi uskoa, että hänen äitinsä oli kunnon emäntä, ja +toiseksi suurien vaikeuksien vuoksi, joihin joutuisi, jos ryhtyisi +opettamaan tälle nuorelle, tietämättömälle olennolle niin mutkallisia +salaisuuksia. Tarvitsi virkkaa hänelle vain pasmasta ja tutkaimesta, +niidestä ja haasta, yksiniitisestä ja kaksivartisesta, niin hänen +päänsä jo meni pyörälle; mitä sitten ridantoimikkaasta ja +hanhensilmästä ja kilpikankaasta! + +Kukaan, joka vain nuoren kreivittären näkee, ei voi olla +ihmettelemättä, miksi hän on mennyt tuhmalle Henrik-kreiville. + +Voi sitä raukkaa, joka on niin tuhma! Sellaista on aina surku. Ja +suurin surku on tyhmyriä, joka elää Vermlannissa. + +Jo on monta juttua Henrik-kreivin tuhmuudesta, ja hän on vasta muutamia +vuosia kolmannellakymmentä. Kerrotaan esimerkiksi, miten hän muutama +vuosi sitten huvitti Anna Stjärnhökiä rekiretkellä. + +"Sinä olet kaunis, Anna", hän sanoi. + +"Oh, loruja, Henrik." + +"Olet kaunein koko Vermlannissa." + +"Enpäs olekaan." + +"Kaunein tällä rekiretkellä sinä ainakin olet." + +"Ah, Henrik, en minä ole sitäkään." + +"Niin, mutta kyllä sinä ainakin tässä reessä olet kaunein. Sitä et +ainakaan voi kieltää." + +Ei, sitä ei Anna voinut. + +Sillä Henrik-kreivi ei ole kaunis, ei. Hän on yhtä ruma kuin tuhmakin. +Sanotaan, että se pää, joka on hänen ohuen kaulansa päässä, on kulkenut +perintönä suvussa jo pari sataa vuotta. Sentähden ovat viimeisen +perillisen aivot niin lopen kuluneet. "Näkeehän sen, ettei hänellä ole +omaa päätä", sanotaan. "Hän on lainannut pään isältään. Hänhän ei +uskalla sitä taivuttaa. Pelkää että se putoaa." -- "Hänellähän on jo +keltainen iho ja ryppyinen otsa. Päätä on varmaankin käyttänyt sekä isä +että isoisä. Miksi tukka olisi muutoin niin ohut ja huulet niin +verettömät ja leuka niin kiverä?" + +Aina hänen ympärillään oli koiranleukoja, jotka puijasivat hänet +lausumaan tuhmuuksia ja sitten pistivät ne mieleensä, levittivät ja +parantelivat niitä. + +Onnekseen hän ei huomaa mitään. Hänen käytöksensä on juhlallista ja +arvokasta. Voiko hän aavistaa, etteivät toisetkin olisi sellaisia? +Arvokkuus on pinttynyt hänen nahkaansa: hän liikkuu aina samalla +tavoin, tikkusuorana, eikä koskaan käännä päätään koko ruumiin samalla +kääntymättä. + +Hän oli tullut kyläilylle Munkerudin laamannin luo joku vuosi sitten. +Ratsain hän oli tullut, hänellä oli ollut korkea hattu, keltaiset +housut ja välkkyvät saappaat ja niin oli istunut jäykkänä ja uljaana +satulassa. Tulo onnistui kyllä. Mutta kun hänen piti lähteä talosta, +sattui, että koivukäytävässä oksa pyyhkäisi häneltä hatun päästä. Hän +laskeutui maahan, otti hattunsa ja ratsasti taas saman oksan alitse. +Taas pyyhkäisi oksa hatun pois. Temppu uudistui neljä kertaa. + +Laamanni tuli viimein hänen luokseen ja sanoi: "Eikö veli ensi kerralla +voisi ratsastaa oksan ohitse?" + +Viidennellä kerralla hän pääsikin onnellisesti oksan ohi. + +Mutta asia oli kuitenkin niin, että nuori kreivitär hänen ukon-päästään +huolimatta piti hänestä. Eihän neito tiennyt nähdessään hänet Roomassa, +että häntä kotimaassa ympäröi moinen tuhmuuden marttyyrikunnia. Siellä +oli kreivissä ollut ikäänkuin nuoruudenloistetta, ja he olivat yhtyneet +toisiinsa kovin romanttisissa oloissa. Tarvitsipa vain kuulla +kreivittären kertovan, miten Henrik-kreivin oli täytynyt hänet ryöstää. +Munkit ja kardinaalit olivat vihastuneet kauheasti siitä, että +kreivitär aikoi luopua äitinsä uskosta, johon oli ennen kuulunut, ja +kääntyä protestantiksi. Koko roskaväki oli kuohuksissaan. Tytön isän +palatsia piiritettiin. Roistot ajelivat Henrikiä. Äiti ja sisar +rukoilivat häntä luopumaan avioaikeistaan. Mutta hänen isänsä raivostui +siitä, että italialainen roskajoukko muka aikoi estää häntä antamasta +tytärtään kenelle hän tahtoi. Isä käski Henrik-kreivin ryöstämään +tyttären. Ja niinpä he, kun oli mahdoton vihkiä heitä kotona väen +huomaamatta, niinpä hän ja Henrik hiipivät takakatuja ja kaikkia +mahdollisia pimeitä teitä Ruotsin konsulinvirastoon. Ja kun kreivitär +siellä oli luopunut katolilaisuudestaan ja tullut protestantiksi, +vihittiin heidät tuossa tuokiossa ja lähetettiin kiitävissä +matkavaunuissa pohjoiseen. "Siinä ei jouduttu kuuluttamaan eikä muuta, +näettekös. Se oli aivan mahdotonta", on nuoren kreivittären tapana +sanoa. "Ja olihan tietenkin synkkää, että meidät vihittiin +konsulinvirastossa eikä siellä kauniissa kirkossa, mutta muuten olisi +Henrik jäänyt ilman minua. Siellä ovat kaikki niin kiivaita, sekä isä +että äiti, ja kardinaalit ja munkit, kaikki ovat kiivaita. Siksi sen +täytyi käydä niin kovin salaisesti, ja jos väki olisi nähnyt meidän +hiipivän kadulle kotoamme, se olisi varmaan tappanut meidät kummatkin +-- pelastaakseen minun sieluni. Henrik oli tietysti jo kadotettu." + +Mutta nuori kreivitär pitää miehestään yhä vielä, heidän tultuaan +Borgiin ja rauhallisempaan elämään. Hän rakastaa hänessä vanhan nimen +loistoa ja mainehikkaita esi-isiä. Hänestä on suloista nähdä oman +läsnäolonsa pehmittävän kreivin synnynnäistä jäykkyyttä ja kuulla, +miten kreivin ääni lämpenee heidän puhellessaan keskenään. Ja sitä +paitsi kreivi pitää hänestä ja hemmottelee häntä, ja onhan hän nyt +kerran naimisissa hänen kanssaan. Nuori kreivitär ei juuri voi +ajatellakaan, ettei nainen rakastaisi miestään. + +Jollakin tavalla kreivi vastaa myöskin hänen miehuuden ihannettaan. Hän +on rehellinen ja totuutta rakastava. Hän ei ole koskaan syönyt +sanaansa. Kreivittärestä hän on todellinen ylimys. + + * * * * * + +Maaliskuun kahdeksantena viettää nimismies Scharling syntymäpäiviään, +ja silloin nousee väkeä Brobyn ylämäkeä. Ihmisiä idästä ja lännestä, +tuttuja ja tuntemattomia, kutsuttuja ja kuokkavieraita tulee +tavallisesti silloin nimismiehen taloon. Kaikki ovat tervetulleita. +Kaikille on kylliksi ruokaa ja juomaa, ja tanssisalissa on tilaa +seitsemän pitäjän tanssihaluisille. + +Nuori kreivitär tulee myös, niinkuin hän tulee kaikkialle, missä +tanssia ja huvia voi odottaa. + +Mutta nuori kreivitär ei tullessaan ole iloinen. Hän ikäänkuin +aavistaa, että nyt on hänen vuoronsa tempautua seikkailujen hurjaan +ajojahtiin. + +Matkalla hän on katsellut laskeutuvaa aurinkoa. Se vaipui alas +pilvettömältä taivaalta eikä jättänyt mennessään kultareunoja +hattaroihin. Harmaankelmeä hämärä, kylmien myrskypuuskien halkoma, +himmensi maan. + +Nuori kreivitär katseli, miten päivä ja yö keskenään taistelivat ja +miten pelko valtasi kaiken elollisen tuota mahtavain taisteloa +katsellessaan. Hevoset leiskoivat nopeammin viimeistä kuormaansa +joutuakseen pian suojaan. Hirrenhakkaajat kiiruhtivat kotiin metsästä, +piiat karjakartanoista. Pedot ulvoivat metsänrinnassa. Päivä, ihmisten +lemmikki, joutui tappiolle. + +Valo sammui, värit vaalenivat. Kylmää ja rumaa oli kaikki mitä hän +näki. Mitä hän oli toivonut, mitä rakastanut, mitä tehnyt, kaikki +näytti hänestä verhoutuvan harmaaseen hämärän huntuun. Se oli +väsymyksen, tappion, voimattomuuden hetki hänelle niinkuin koko +luonnolle. + +Hän ajatteli, että hänen oma sydämensä, joka nyt räiskyvässä riemussaan +verhosi elämän purppuralla ja kullalla, ehkä kerran kadottaa voimansa +eikä jaksa enää valaista hänen maailmaansa. + +"Oi, avuttomuus, oman sydämeni voimattomuus!" sanoi hän itsekseen. +"Tukahduttavan harmaan hämärän jumalatar, kerran olet sinä sieluni +valtiatar. Silloin näen elämän rumana ja harmaana, jollaista se kenties +onkin, silloin tukkani valkenee, selkäni koukistuu, aivoni lamautuvat." + +Samassa kiepahti reki nimismiehen pihaan, ja kun nuori kreivitär +juuri nosti silmänsä, sattui hänen katseensa sivurakennuksen +rautaristikkoiseen ikkunaan, ja hän näki sen takana tuimat ihmiskasvot. + +Ne olivat Ekebyn majurinrouvan kasvot, ja nuori kreivitär tunsi, että +nyt oli hänen iltainen ilonsa turmeltu. + +Käyhän hyvin laatuun olla iloinen, kun ei surua näe, vaan kuulee vain +siitä puhuttavan kuin muukalaisesta vieraalla maalla. Pahempi on +säilyttää sydämensä iloa seistessään silmätysten yömustan, tuimasti +tuijottavan tuskan kanssa. + +Kreivitär tietää kyllä, että nimismies Scharling on pannut +majurinrouvan putkaan ja että tämä joutuu tutkittavaksi niiden +väkivaltaisuuksien tähden, jotka hän sai aikaan Ekebyssä sinä yönä, +jolloin ne suuret tanssiaiset olivat. Mutta hän ei juuri ajatellut, +että majurinrouvaa pidettäisiin nimismiehen talossa ja niin lähellä +tanssisalia, että sieltä saattoi silmäillä hänen huoneeseensa; niin +lähellä, että hän varmaan kuuli tanssimusiikin ja iloisen hälinän. Ja +nyt ryöstää majurinrouvan ajatteleminen kreivittäreltä kaiken ilon. + +Nuori kreivitär tanssii kyllä sekä valssit että katrillit. Hän liehuu +kyllä sekä menuetissa että angleesissa, mutta jokaisen tanssin loputtua +hänen täytyy hiipiä ikkunaan katselemaan pihan toiseen laitaan, +sivurakennukseen. Kynttilä palaa majurinrouvan ikkunassa, ja kreivitär +näkee tämän käyskentelevän edestakaisin huoneessa. Hän ei näytä +lepäävän hetkeäkään, vaan kävelee lakkaamatta. + +Kreivitär ei nyt iloitse tanssista. Hän ajattelee vain, että +majurinrouva kävelee edestakaisin vankilassaan kuin häkkiin pantu +villipeto. Hän ihmettelee, miten kaikki muut voivat tanssia. Varmaan +siellä on monta, joiden mieltä ahdistaa yhtä paljon kuin hänenkin, kun +tietävät majurinrouvan olevan niin lähellä, ja kumminkaan ei kukaan +ilmaise ajatustaan. Vermlannissa asuu suvaitsevaista kansaa. + +Mutta aina kun hän katsoo ulos, liikkuvat hänen jalkansa tanssissa +raskaammin, ja nauru on jähmettyä hänen kurkkuunsa. + +Nimismiehen rouva tarkkaa häntä, kun hän ulos nähdäkseen pyyhkii huurua +ikkunanruudusta, ja tulee hänen luokseen. + +"Sellaista kurjuutta! Voi miten kurjaa tämä on!" kuiskaa hän +kreivittärelle. + +"Minusta on melkein mahdotonta tanssia tänä iltana", kuiskaa kreivitär +puolestaan. + +"Tanssiaiset eivät nyt olekaan minun tahdostani, kun hän on tuolla +vankina", vastaa rouva Scharling. "Hän on ollut Karlstadissa koko ajan +vangitsemisesta lähtien. Nyt tulee pian tutkinto, ja senvuoksi hänet +tuotiin tänään tänne. Emme voineet panna häntä käräjätalon viheliäiseen +putkaan, vaan sijoitimme hänet sivurakennuksen kutomahuoneeseen. Hän +olisi saanut olla vierashuoneessani, kreivitär, jollei tämä +vierasjoukko olisi tullut juuri tänään. Kreivitär tuskin tuntee häntä, +mutta hän on ollut kuin meidän kaikkien äiti ja kuningatar. Mitä hän +ajatteleekaan meistä, kun me täällä tanssimme hänen itsensä ollessa +niin suuressa hädässä. Hyvä on, että useimmat eivät tiedä hänen olevan +siellä." + +"Häntä ei olisi pitänyt vangitakaan", sanoo nuori kreivitär ankarasti. + +"Niin, se on ihan totta, kreivitär, mutta ei ollut muuta keinoa, jos +mieli välttää pahempia onnettomuuksia. Ei ollut ketään, joka paheksui +sitä, että hän pani omat olkiaumansa tuleen ja tahtoi karkottaa +kavaljeerit, mutta majurihan samoili ajelemassa häntä. Jumala tietää, +mitä majuri olisi hänelle tehnyt, jos häntä ei olisi pantu kiinni. +Scharling on saanut paljon ikävyyksiä siitä, että vangitsi +majurinrouvan. Yksinpä Karlstadissakin oltiin häneen tyytymättömiä, kun +hän ei painanut Ekebyn tapahtumia villaisella; mutta hän teki minkä +parhaaksi näki." + +"Mutta nyt hänet tuomitaan rangaistukseen", sanoi kreivitär. + +"Oh ei, kreivitär, ei häntä tuomita. Ekebyn majurinrouva pääsee kyllä +vapaaksi, mutta jo tämäkin, mitä hän on saanut näinä päivinä kestää, on +hänelle liikaa. Hän tulee varmaan hassuksi. Arvaattehan, kuinka niin +ylpeä rouva voisi alistua kohdeltavaksi kuin rikollinen! Minusta olisi +ollut parasta, että hän olisi saanut olla vapaana. Hän olisi ehkä itse +välttänyt vaaran." + +"Päästäkää hänet vapaaksi", sanoo kreivitär. + +"Sen kyllä voi tehdä kuka muu tahansa paitsi nimismies ja hänen +vaimonsa", kuiskaa rouva Scharling. "Täytyyhän meidän vartioida häntä, +meidän. Ja erityisesti tänä yönä, jolloin täällä on niin monta hänen +ystäväänsä, istuu kaksi miestä vartioimassa hänen oveaan, joka on +lukittu ja salvattu niin, ettei kukaan voi päästä hänen luokseen. Mutta +jos joku päästäisi hänet sieltä, kreivitär, niin kyllä sekä Scharling +että minä olisimme iloisia. + +"Enkö minä saa mennä hänen luokseen?" kysyy nuori kreivitär. + +Rouva Scharling ottaa innokkaasti häntä ranteesta ja vie hänet salista. +Eteisessä he pistävät hartioilleen saalit, ja niin he kiiruhtavat pihan +poikki. + +"Ei ole varmaa, puhuuko hän edes meille", sanoo nimismiehen rouva. +"Mutta saahan hän kumminkin nähdä, ettemme ole unohtaneet häntä." + +He tulevat rakennuksen ensimmäiseen huoneeseen, jossa nuo kaksi miestä +istuvat vartioimassa salvattua ovea, ja pääsevät esteittä majurinrouvan +luo. Tämä on suuressa huoneessa, joka on täynnä kangaspuita ja muita +työkaluja. Huone on oikeastaan kutomakamari, mutta sen ikkunassa on +rautaristikko ja ovessa vankat lukot, niin että sitä hätätilassa voi +käyttää putkana. + +Majurinrouva jatkoi kävelyään tuskin osoittamatta heille huomiota. + +Hän on pitkällä matkalla, ollut jo monta päivää. Hän ei muista muuta +kuin että hän astuu vain niitä kahtakymmentä peninkulmaa äitinsä luo, +joka elelee kaukana Älfdalin metsissä häntä odottaen. Hänellä ei ole +aikaa levätä. Tavaton kiire hänellä on. Hänen äitinsä on yli +yhdeksänkymmenen vanha. Hän kuolee varmaan pian. + +Hän on mitannut lattian pituuden kyynäräkepillä, ja nyt hän laskee +kerrat yhteen, kyynärät syliksi ja sylet puolipeninkulmiksi ja +kokopeninkulmiksi. + +Raskaalta ja pitkältä hänestä tuntuu tämä kulku eikä hän kumminkaan +uskalla levätä. Hän kahlaa syvissä kinoksissa. Hän kuulee kulkiessaan +metsien ikuisen huminan yllään. Hän huoahtaa suomalaisen pirtissä ja +hiilenpolttajan risumajassa. Joskus, kun ei ole yhtään ihmistä +peninkulmain taipaleella, hänen täytyy katkoa oksia alleen ja levähtää +kaatuneen kuusen juurikon suojassa. + +Ja vihdoinkin hän on päässyt perille, taivaltanut kaksikymmentä +peninkulmaa, metsä aukenee, ja punaiset asuinrakennukset kyyhöttävät +lumisen pihan ympärillä. Klara-joki virtaa ohi vaahtona pärskyen, +useina pieninä koskina, ja tästä tutusta pauhusta hän kuulee, että on +kotona. Ja hänen äitinsä, nähdessään hänen tulevan kerjäläisenä, kuten +oli tahtonutkin, tulee häntä vastaan. + +Kun majurinrouva on päässyt niin pitkälle, hän nostaa aina päätään, +katsoo ympärilleen, näkee suljetun oven ja muistaa missä on. + +Silloin hän ajattelee, että hulluksiko hän on tulemaisillaan, ja +istuutuu miettimään muuta ja lepäämään. Mutta hetken perästä hän on +taas matkalla, hän laskee kyynäristä puoli- ja kokopeninkulmia, lepää +hetkisen suomalaisten tuvissa eikä makaa yöllä eikä päivällä ennen kuin +on kulkenut nuo kaksikymmentä peninkulmaa. + +Koko vankeutensa aikana hän ei ole juuri ollenkaan nukkunut. + +Ja naiset, jotka tulivat hänen luokseen, katsovat häntä tuskaisina. + +Nuori kreivitär muistaa sittemmin hänet aina sellaisena kuin hän oli +siellä kävellessään. Hän näkee hänet usein unissaan ja herää näystään +kyyneleisin silmin ja valitus huulillaan. + +Vanhus on surkeasti mennyt alaspäin, tukka näyttää ohuelta, ja +irtonaisia hiustupsuja siirottaa hänen vähäisestä palmikostaan. Kasvot +ovat raukeat ja painuneet, rääsyiset vaatteet riippuvat rumasti hänen +yllään. Mutta kaikesta huolimatta hänessä on niin paljon ylevää, +käskyillään kaikki alistavaa valtiatarta, ettei hän herätä ainoastaan +sääliä, vaan myöskin kunnioitusta. + +Mutta kaikkein selvimmin muisti kreivitär hänen silmänsä, jotka olivat +kuoppiinsa painuneet ja omiin mietteihinsä kääntyneet ja joista ei +vielä ollut kaikki järjen valo sammunut, vaikka oli melkein +sammumaisillaan, ja joissa vaani syvällä sellainen hurjuuden kipinä +että kauhistutti ja pelotti, että vanhus tuossa tuokiossa hyökkää +kimppuun, puree hampaillaan, kynsii sormillaan. + +He ovat nyt seisoneet siellä kotvan aikaa, kun majurinrouva yht'äkkiä +pysähtyy nuoren kreivittären eteen ja katsoo häntä hyvin ankarasti. +Kreivitär peräytyy askelen ja tarttuu rouva Scharlingia käsivarteen. + +Majurinrouvan kasvot elostuvat yht'äkkiä ja selkenevät, hänen silmänsä +katsovat maailmaan täysin tajuisesti. + +"Oh, ei, ei", hän sanoo hymyillen, "niin hullusti ei toki ole laita, +rakas nuori rouva." + +Hän pyytää nyt heitä istumaan ja istuu itsekin. Hänen kasvoilleen tulee +entinen komea ilme, samanlainen kuin Ekebyn suurissa kemuissa ja +kuninkaan tanssiaisissa Karlstadin maaherrankartanossa. Toiset +unohtavat rääsyt ja vankilan ja näkevät ainoastaan Vermlannin ylpeimmän +ja rikkaimman naisen. + +"Rakas kreivittäreni", hän sanoo. "Mikä saattaa teidät keskeyttämään +tanssinne ja tulemaan minunlaiseni yksinäisen mummon luo? Taidatte olla +varsin hyvä." + +Elisabet-kreivitär ei voi vastata. Liikutus tukkii hänen äänensä. Rouva +Scharling vastaa hänen puolestaan, ettei kreivitär ole voinut tanssia +ajatellessaan majurinrouvaa. + +"Rakas rouva Scharling", vastaa majurinrouva, "olenkin minä jo niin +surkealla tolalla, että häiritsen nuorten ilonpitoa? Ette saa itkeä +minun vuokseni, nuori kreivitär", hän jatkoi. "Olen vanha, ilkeä +nainen, joka ansaitsen kohtaloni. Teidän mielestänne ei kai tee oikein +se, joka lyö äitiään?" + +"Ei, mutta..." + +Majurinrouva keskeyttää hänet ja pyyhkäisee hänen otsaltaan kiharaisen, +vaalean tukan. + +"Lapsi, lapsi", hän sanoo, "miten te saatoitte ottaa tuhman Henrik +Dohnan?" + +"Mutta minä rakastan häntä." + +"Näen miten on, näen miten on", sanoo majurinrouva. "Kiltti lapsi, eikä +muuta: itkee surullisten ja nauraa iloisten kanssa. Ja pakostakin sanoo +'jaa' ensimmäiselle, joka sanoo: 'Minä rakastan sinua'! Niin, niinpä +niin. Menkää nyt takaisin ja tanssikaa, rakas nuori kreivitär. +Tanssikaa te vain ja olkaa iloinen. Teissä ei ole pahuutta." + +"Mutta minä tahtoisin tehdä jotain teidän hyväksenne, majurinrouva." + +"Lapseni", sanoo majurinrouva juhlallisesti, "Ekebyssä asui vanha +nainen, jolla oli taivaan tuuletkin vankinaan. Nyt hän on itse vankina, +ja tuulet irrallaan. Onko ihme, että myrsky maassa mylvii? + +"Minä, joka olen vanha, näin sen jo ennen. Tunsin sen. Tiedän, että +Jumalan jyrisevä myrsky tulee päällemme. Milloin se suhisee suurissa +valtakunnissa, milloin viuhuu pienten syrjäisten yhteiskuntain +kimpussa. Jumalan myrsky ei unohda ketään. Se kohtaa niin suuria kuin +pieniä. On komeaa, tuo Jumalan myrskyn tulo. + +"Jumalan myrsky, sinä siunattu Herran ilma, puhalla maassa! Äänet +ilmassa, äänet maassa, kaikukaa ja kauhistakaa! Tehkää Jumalan myrsky +jyriseväksi! Tehkää Jumalan myrsky hirvittäväksi! Kiitäkööt +myrskynpuuskat maassa, syöksykööt horjuviin seiniin, murtakoot +lukot, jotka ovat ruostuneet, ja huoneet, jotka kallistuvat +kaatuakseen. + +"Kauhu on täyttävä maan. Pienet linnunpesät putoavat oksainsa varasta +puista maahan. Haukanpesä honganlatvasta putoaa suurella pauhulla +alas, ja huuhkajankin pesään, vuorenrotkoon, sähisee tuuli +lohikäärmeenkielin. + +"Me luulimme, että meillä on kaikki hyvin täällä; mutta niin ei ollut. +Jumalan myrskyä tarvitaan. Minä ymmärrän sen enkä valita. Tahtoisin +vain mennä äitini luo." + +Hän painuu yht'äkkiä kyyryyn. + +"Mene nyt, nuori nainen", hän sanoo. "Minulla ei ole enää aikaa. Minun +täytyy lähteä. Menkää nyt ja varokaa niitä, jotka ratsastavat +myrskypilvillä!" + +Ja sitten hän alkaa taas vaelluksensa. Piirteet höltyvät, katse kääntyy +sisäänpäin. Kreivittären ja rouva Scharlingin täytyy jättää hänet. + +Heti kun he ehtivät takaisin tanssijain joukkoon, menee nuori kreivitär +Gösta Berlingin luo. + +"Tuon teille, herra Berling, terveisiä majurinrouvalta", hän sanoo. +"Hän odottaa, että herra Berling laskee hänet vankeudesta." + +"Saapa sitten odottaa, kreivitär." + +"Oi, auttakaa häntä, herra Berling!" + +Gösta silmäilee eteensä synkästi. "Ei", sanoo hän, "miksi minä +auttaisin häntä? Mistä minä olen hänelle kiitollisuuden velassa? +Kaikki, mitä hän on tehnyt hyväkseni, on ollut turmiokseni." + +"Mutta, herra Berling..." + +"Jos häntä ei olisi ollut", sanoo Gösta kiivaasti, "makaisin nyt tuolla +ikuisten metsien helmassa. Olenko minä velvollinen uskaltamaan henkeni +hänen tähtensä siksi, että hän teki minusta Ekebyn kavaljeerin? +Luuleeko kreivitär, että siitä virasta suurta kunniaa koituu?" + +Nuori kreivitär kääntyy hänestä vastaamatta. Hän on vihainen. + +Hän palaa paikalleen, katkeroituneena kavaljeereihin. Tänne he ovat +tulleet walt-torvineen ja viuluineen ja aikovat antaa käyrien hangata +kieliä, kunnes jouhet kuluvat poikki, ajattelematta, että ilon soitto +kuuluu pihan yli vangin viheliäiseen huoneeseen. Tänne he tulevat +tanssimaan anturansa tomuksi eivätkä ajattele, että heidän vanha +hyväntekijänsä voi nähdä heidän varjojensa leijailevan ohi huuruisten +ruutujen! Ah, miten maailma tuli harmaaksi ja rumaksi! Ah, minkä varjon +hätä ja kovuus heitti nuoren kreivittären sieluun! + +Hetken päästä tulee Gösta pyytämään häntä tanssiin. Kreivitär +kieltäytyy jyrkästi. + +"Ettekö tahdo tanssia minun kanssani, kreivitär?" kysyy Gösta ja tulee +hyvin punaiseksi. + +"En teidän enkä muidenkaan Ekebyn kavaljeerien", hän sanoo. + +"Emme siis ole sen kunnian arvoisia?" + +"Se ei ole mikään kunnia, herra Berling. Mutta minua ei huvita tanssia +sellaisten kanssa, jotka unohtavat kaikki kiitollisuuden käskyt." + +Gösta on jo pyörähtänyt kantapäillään. Tämän kohtauksen moni kuulee ja +näkee. Kaikki myöntävät kreivittären olevan oikeassa. Kavaljeerien +kiittämättömyys ja sydämettömyys majurinrouvaa kohtaan on herättänyt +yleistä suuttumusta. + +Mutta niinä päivinä on Gösta Berling vaarallisempi kuin metsän peto. +Aina siitä lähtien kun hän tuli kotiin karhunajosta ja näki Mariannen +menneen, on hänen sydämensä ollut kuin arka haava. Häntä haluttaisi +tehdä jollekin veristä vääryyttä ja levittää laajalti surua ja tuskaa. + +Jos kreivitär niin tahtoo, hän sanoo itsekseen, tapahtukoon niin kuin +hän tahtoo. Mutta älköön kreivitär yrittäkökään säästää omaa nahkaansa. +Nuorta kreivitärtä miellyttävät naisenryöstöt. Hän saa nyt toteuttaa +mielitekonsa. Gösta Berling on perin halukas pieneen seikkailuun. +Kahdeksan päivää hän on kantanut surua naisen vuoksi. Se jo riittää. +Hän kutsuu puheilleen Beerencreutzin, everstin, ja Kristian Berghin, +vahvan kapteenin, ja hitaan Kristoffer-serkun, joka ei ikinä siekaile +heittäytyä hurjapäiseen seikkailuun, ja neuvottelee heidän kanssaan, +miten kavaljeerirakennuksen loukattu kunnia on kostettava. + +Sitten loppuvat pidot. Pitkä jono rekiä ajetaan pihalle. Herrat vetävät +turkit yllensä. Naiset etsivät vaatteitaan pukuhuoneen toivottomasta +sekamelskasta. + +Nuori kreivitär pitää kiirettä päästäkseen jo näistä inhottavista +tanssiaisista. Hän joutuu naisista ensimmäisenä valmiiksi. Hän seisoo +hymyillen keskellä naistenhuoneen lattiaa ja katsoo muiden lähtötouhua, +kun yht'äkkiä ovi aukeaa ja Gösta Berling seisoo kynnyksellä. + +Miehillä ei tietenkään ole oikeutta tunkeutua tähän huoneeseen. Vanhat +rouvat seisovat siellä vähine hiuksineen, pantuaan koristavat myssynsä +pois. Ja nuoret ovat kääntäneet hameensa helmat turkin alle, etteivät +jäykät volangit rutistuisi matkalla. + +Mutta hillitsevistä huudoista välittämättä hyökkää Gösta Berling +kreivittären luo ja tempaa hänet. + +Ja hän nostaa hänet käsivarsilleen ja ryntää kamarista eteiseen ja +sieltä portaille. + +Eivät voi ällistyneiden naisten huudot pysähdyttää häntä. Kun he +juoksevat perästä, he näkevät vain, miten hän viskautuu rekeensä +kreivitär sylissä. + +He kuulevat kuskin piiskanläiskeen ja näkevät hevosen porhaltavan +laukkaan. He tuntevat kuskin -- se on Beerencreutz. He tuntevat hevosen +-- se on Don Juan. + +Ja kreivittären kohtalosta kovin huolissaan he huutavat herroja. + +Ja nämä eivät hukkaa aikaa moniin kysymyksiin, vaan syöksyvät rekiinsä. +Ja kreivi etunenässä he ajavat takaa naisenryöstäjiä. + +Mutta Gösta Berling kellettää reessä pitäen kiinni nuorta kreivitärtä. +Surut kaikki hän on unohtanut, ja seikkailun juovuttavasta riemusta +huimana hän laulaa täyttä kurkkua laulua rakkaudesta ja ruusuista. + +Aivan rintaansa vasten hän puristaa kreivitärtä; mutta kreivitär ei +yritäkään paeta. Hänen kasvonsa lepäävät valkeina ja jäykistyneinä +Göstan rintaa vasten. + +Ah, mitä tulee miehen tehdä, kun häntä liki on naisen kalpeat, +avuttomat kasvot, kun mies näkee vaalean tukan, joka tavallisesti +varjostaa valkeata, loistavaa otsaa, mutta on nyt syrjään häilähtänyt, +ja kun silmäluomet ovat raskaasti sulkeutuneet peittäen harmaiden +silmien veitikkakimelteen. + +Mitä tulee miehen tehdä, kun punaiset huulet vaalenevat hänen silmiensä +edessä? + +Suudella, tietysti suudella noita vaalenevia huulia, noita suljettuja +silmiä, tuota valkoista otsaa. + +Mutta silloin herää nuori nainen. Hän tahtoo kimmahtaa pois. Hän on +kuin viritetty jousi. Ja Göstan on kamppailtava kaikin voimin, ettei +toinen pääsisi heittäytymään reestä, kunnes hän on saanut kreivittären +kukistettuna ja vapisevana vaipumaan reen toiseen nurkkaan. + +"Katso", sanoo Gösta silloin aivan tyynesti Beerencreutzille. +"Kreivitär on kolmas, jota Don Juan ja minä viemme tänä talvena. Mutta +ne toiset riippuivat suudellen kaulassani, kun tämä taas ei tahdo antaa +minun suudella eikä tanssiakaan kanssaan. Tuletkos hullua hurskaammaksi +noista naisista, Beerencreutz?" + +Mutta Göstan ajaessa pihasta ja naisten kirkuessa ja huudellessa +hädissään ja touhuissaan joutuivat majurinrouvaa vartioivat miehet +ihmeisiinsä. + +"Mikäs nyt on?" he ajattelivat. "Mistä moinen kirkuminen?" + +Samassa lyödään ovi auki, ja ääni huutaa heille: + +"Hän on poissa! Nyt se vie häntä." + +He ulos, juosten kuin hullut, ajattelematta, majurinrouvako vai kuka se +oli poissa. Onnikin suosi heitä, niin että he pääsivät erääseen +ohikiitävään rekeen. Ja he ajoivat pitkän aikaa, ennen kuin saivat +tietää, ketä ajettiin. + +Mutta Bergh ja Kristoffer-serkku menivät aivan rauhassa vankilan +ovelle, mursivat lukon ja avasivat oven. + +"Majurinrouva on vapaa", he sanoivat. + +Hän tuli ulos. He seisoivat suorina kuin puikot oven kahden puolen, +katsomatta häneen. + +"Majurinrouvaa odottaa hevonen ja reki pihalla." + +Hän meni silloin ulos, istuutui rekeen ja ajoi tiehensä. Kukaan ei +ajanut häntä takaa. Kukaan ei edes tiennyt minne hän meni. + +Brobyn mäeltä rientää Don Juan Lövenin jääpeittoiselle pinnalle. Uljas +juoksija kiitää kuin lentämällä. + +Raikas jääkylmä ilma viuhuu ajajien poskilla. Kulkuset helkkyvät. +Tähdet ja kuu välkkyvät. Lumi lepää sinivalkoisena ja loistaa omaa +valoaan. + +Gösta tuntee runollisten ajatusten heräävän mielessään. "Beerencreutz", +hän sanoo, "katso, tämä on elämää. Niinkuin Don Juan kiitää pois tätä +nuorta naista vieden, niin kiitää myös aika vieden ihmistä. Sinä olet +välttämättömyys, joka ohjaat matkaa. Minä olen himo, joka vangitsen +tahdon. Ja niin temmataan hän, tuo voimaton, yhä syvemmälle alas." + +"Älä lörpöttele!" karjaisee Beerencreutz. "Nyt ne tulevat perästä." + +Ja viuhuvilla piiskanlyönneillä hän kiihoittaa Don Juania yhä +hurjempaan vauhtiin. + +"Siellä sudet, täällä saalis!" huudahtaa Gösta. "Don Juan, poikani, +kuvittele olevasi nuori hirvi. Syöksy viidakon läpi, kahlaa rämeen +poikki, hyppää tunturin selkään ja sieltä alas kirkkaaseen järveen, ui +yli, pää uljaasti koholla, ja katoa, katoa tiheän kuusikon pelastavaan +pimeään! Juokse, Don Juan, vanha naisrosvo! Juokse kuin nuori hirvi!" + +Riemu täyttää hänen hurjan sydämensä vauhdin tuoksinassa. Riemulaulua +ovat hänestä vainoojien huudot. Riemu täyttää hänen hurjan sydämensä, +kun hän tuntee kreivittären ruumiin tutisevan pelosta, kun hän kuulee +hänen hampaittensa kalinan. + +Yht'äkkiä irtautuu rautainen kierre, jossa hän on pitänyt kreivitärtä. +Hän nousee pystyyn reessä ja heiluttaa lakkiaan. + +"Minä olen Gösta Berling", huutaa hän, "kymmenen tuhannen suutelon, +kolmentoista tuhannen lemmenkirjeen herra. Eläköön, Gösta Berling! +Ottakoon kiinni ken saa!" + +Ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuiskaa kreivittären korvaan: + +"Eikö vauhti ole hyvä? Eikö tämä ole kuninkaallinen matka? Lövenin +takana Venern. Venernin takana meri, loppumattomiin aavaa lakeutta, +kirkasta, sinimustaa jäätä, ja sen tuolla puolen säteilevä maa. +Jylisevä ukkonen jäätyvän jään alla, vimman huudot takanamme, tähdet +yllämme lentävät ja kulkuset edessämme kilisevät! Eteenpäin! Yhä +eteenpäin! Haluttaako teitä, nuori, kaunis naiseni, kokea matkan +hurmaa?" + +Hän oli päästänyt kreivittären irti. Kreivitär sysää hänet kiivaasti +luotaan. + +Seuraava hetki näkee Göstan polvillaan hänen edessään. + +"Olen raukka, raukka. Teidän ei olisi pitänyt, kreivitär, ärsyttää +minua. Seisoitte siellä niin ylpeänä ja hienona ettekä luullut, että +kavaljeerin koura koskaan yltää teihin. Taivas ja maa rakastaa teitä. +Teidän ei pitäisi lisätä niiden kuormaa, joita taivas ja maa +halveksivat." + +Hän tempaa kreivittären kädet ja painaa ne kasvoilleen. + +"Jospa edes tietäisitte", sanoo hän, "miltä tuntuu olla hylätty. Ei +silloin kysy mitä tekee. Ei, silloin ei kysy." + +Samassa hän huomaa, ettei kreivittärellä ole käsineitä. Hän sieppaa +silloin isot rukkaset taskustaan ja pistää ne hänen käteensä. + +Niin hän rauhoittuu täydellisesti. Hän laittautuu oikeaan asentoon ja +istuu nuoresta kreivittärestä niin kaukana kuin mahdollista. + +"Teidän ei tarvitse pelätä, kreivitär", hän sanoo. "Ettekö näe mihin +tulemme? Tottahan ymmärrätte, ettemme me toki tohdi tehdä teille mitään +pahaa." + +Kreivitär, joka oli ollut kerrassaan suunniltaan kauhusta, näkee nyt, +että he ovat jo järven toisella puolella ja että Don Juan vetää rekeä +Borgin jyrkkää ylämäkeä. + +He pysähtyvät kreivinkartanon portaiden eteen ja antavat nuoren +kreivittären nousta reestä oman kotinsa ovella. + +Mutta kun palvelijat, jotka pihalle kiiruhtavat, ympäröivät +kreivittären, hän tointuu ja tulee rohkean maltikkaaksi. + +"Pidä huolta hevosesta, Andersson!" hän sanoo kuskille. "Nämä herrat, +jotka ovat kyydinneet minua kotiin, ovat varmaankin hyviä ja astuvat +hetkiseksi sisään. Kreivi tulee pian." + +"Kuten kreivitär tahtoo", sanoo Gösta ja nousee heti reestä. +Beerencreutz heittää ohjakset kädestään empimättä silmänräpäystäkään. +Mutta nuori kreivitär käy edeltä ja pyytää heitä saliin, voimatta +tuskin salata kostoniloaan. + +Kreivitär oli tosiaan luullut, että kavaljeerit epäröisivät odottaa +hänen miestään. + +He eivät kai tienneet, kuinka ankara ja oikeudenmukainen mies hän oli. +He eivät pelänneet tilintekoa, mihin joutuisivat väkivaltaisesti +ryöstettyään kreivittären ja pakotettuaan hänet ajamaan reessään. Hän +halusi kuulla, miten kreivi kieltää heitä koskaan enää astumasta +loukatun naisen kodin kynnyksen yli. + +Hän halusi nähdä, kuinka kreivi käskee palvelijat ajamaan kavaljeerit +ulos miehinä, joille he eivät enää koskaan saa avata Borgin portteja. +Hän halusi kuulla kreivin lausuvan halveksimisensa, ei ainoastaan +siitä, mitä he olivat tehneet hänelle, vaan myös vanhan majurinrouvan, +heidän hyväntekijänsä, kohtelusta. + +Kreivi, joka oli hänelle pelkkää hellyyttä ja kunnioitusta, hän on +hänen vainoojilleen niin ankara kuin he ansaitsevatkin. Rakkaus +sytyttää tuleksi kreivin sanat. Hän, joka suojeli ja kunnioitti häntä +hienompana kaikkia muita olentoja, hän ei salli, että raa'at miehet +iskevät häneen kuin petolinnut varpuseen. Kreivitär hehkui kostonhimoa. + +Beerencreutz, tuuhea- ja valkoviiksinen eversti, astui pelotta +ruokasaliin ja meni takkavalkean eteen, jonka aina piti olla +sytytettynä, kun kreivitär tuli vieraisilta kotiin. + +Gösta jäi pimeään ovenpieleen ja katseli vaieten kreivitärtä, kun +palvelija auttoi hänen yltään päällysvaatteita. Siinä istuessaan ja +katsellessaan tätä nuorta naista hän tuli niin iloiseksi, ettei +vuosikausiin ollut tuntenut sellaista. Hänestä tuntui selvältä, hänestä +oli niin varmaa kuin ilmestys, vaikka hän ei ymmärtänyt, miten oli sen +keksinyt, että kreivittärellä oli ylen ihana sielu. + +Yhä, yhä se oli sidottu ja uinui, mutta se oli kyllä pääsevä esille. +Hän tuli sangen iloiseksi huomattuaan sen suuren puhtauden ja +hurskauden ja viattomuuden, joka oli kreivittären sisimpänä. Häntä +melkein nauratti kreivitär, joka oli niin vihaisen näköinen ja seisoi +siinä hehkuvin poskin ja kulmat rypyssä. + +"Sinä et tiedä, miten lempeä ja hyvät olet", hän ajatteli. + +Se hänen olentonsa puoli, joka ilmenee aistimaailmalle, ei tee koskaan +hänen sisäiselle minuudelleen oikeutta, ajatteli Gösta. Mutta Gösta +Berlingin täytyi tästä hetkestä olla hänen palvelijansa, niinkuin +täytyy palvella kaikkea kaunista ja jumalaista. Niin, ei ollut syytä +katua, että hän äsken oli kohdellut kreivitärtä niin väkivaltaisesti. +Jollei kreivitär olisi pelännyt niin kovin, jollei hän olisi sysännyt +häntä luotaan niin kiivaasti, jollei Gösta olisi nähnyt, että hänen +koko olentonsa kuohahti Göstan raakuuden tähden, niin ei Gösta koskaan +olisi saanut tietää, kuinka hieno ja jalo henki kreivittäressä asui. + +Hän ei olisi voinut sitä ennen uskoa. Kreivitärhän oli vain näyttänyt +tanssinhaluaan ja iloisuuttaan. Ja olihan hän mennyt tuolle tuhmalle +Henrik-kreiville. + +Niin, nyt hän olisi kreivittären orja aina kuolemaansa: koira ja orja, +Kristian-kapteenin sanoin, juuri koira ja orja. + +Hän, Gösta Berling, istui ovensuussa ja piti jonkinmoista +jumalanpalvelusta kädet ristissä. Aina siitä päivin, jolloin hän ensi +kerran oli tuntenut innoituksen tulenliekin leimuavan päänsä päällä, +hän ei ollut tuntenut tällaista pyhyyttä sielussaan. Hän ei häiriytynyt +lainkaan, vaikka kreivi Dohna tuli sisään, muassaan ihmisparvi, joka +kiroili ja siunaili kavaljeerien tuhansia tepposia. + +Hän antoi Beerencreutzin ottaa myrskyn vastaan. Verkkaisen levollisena +seisoi tuo monien seikkailujen karaisema kapteeni takan edessä. Hän oli +nostanut jalkansa takanristikolle, nojasi kyynäspäätä polveensa ja +leukaa käteensä ja katsoi sisään ryntääviä. + +"Mitä tämä tällainen merkitsee?" kiljaisi pikku kreivi hänelle. + +"Se merkitsee", vastasi Beerencreutz, "että niin kauan kuin tässä +maailmassa on hameväkeä, niin kauan on hassujakin, jotka tanssivat +heidän pillinsä mukaan." + +Nuori kreivi punastui ankarasti. + +"Kysyn, mitä tämä merkitsee!" toisti hän. + +"Sitähän minäkin kysyn", sanoi Beerencreutz. "Kysyn, mitä merkitsee, +että Henrik Dohnan kreivitär ei tahdo tanssia Gösta Berlingin kanssa." + +Kreivi katsoi kysyvästi vaimoonsa. + +"Minä en voinut, Henrik", huudahti kreivitär. "En voinut tanssia hänen +enkä kenenkään kavaljeerin kanssa. Muistelin majurinrouvaa, jonka he +antavat nääntyä vankina." + +Pikku kreivi ojensi jäykkää selkäänsä ja nosti pystympään ukonpäänsä. + +"Me kavaljeerit", sanoi Beerencreutz, "emme anna kenenkään häväistä +itseämme. Kuka ei tahdo tanssia kanssamme, sen täytyy kanssamme ajaa. +Kreivittärelle ei ole tapahtunut mitään pahaa, ja sillä on asia +kuitti." + +"Ei", sanoi kreivi. "Sillä se ei ole kuitti. Minä täällä vastaan +vaimoni teoista. Nyt kysyn minä, miksi ei Gösta Berling kääntynyt minun +puoleeni saadakseen hyvitystä, kun vaimoni oli häntä loukannut?" + +Beerencreutz hymyili. + +"Minä kysyn", toisti kreivi. + +"Ei anota ketulta lupaa, kun sen nahka nyljetään", sanoi Beerencreutz. + +Kreivi pani käden kaidalle rinnalleen. + +"Minua on mainittu oikeudentuntoiseksi mieheksi", huudahti hän. "Osaan +tuomita palvelijoitani. Miksi en saisi tuomita vaimoani? Kavaljeereilla +ei ole oikeutta tuomita häntä. Sen rangaistuksen, jonka he ovat hänelle +antaneet, teen minä tyhjäksi. Sitä ei ole koskaan ollut, ymmärrättekö, +herrat? Sitä ei ole koskaan ollut." + +Kreivi kirkui sanansa niin korkealla falsetilla kuin jaksoi. +Beerencreutz vilkaisi kuulijakuntaan. Ei ollut yhtäkään läsnäolijaa -- +Sintram ja Daniel Bendix ja Dahlberg, ja ketä heitä lienee ollutkaan +paikalle saapuneita -- joka ei olisi myhäillyt, kun hän peijasi tuhmaa +Henrik Dohnaa. + +Nuori kreivitär ei heti käsittänyt. Mikä tässä piti tyhjäksi tehtämän? +Hänen tuskansako, kavaljeerien kovat kouraukset hänen hennossa +ruumiissaan, hurja laulu, hurjat sanat, hurjat suudelmatko, niitä ei +ollut koskaan ollut? Eikö tässä illassa ollut mitään, jota ei harmaa +hämärän jumalatar vallinnut? + +"Mutta Henrik..." + +"Vaiti!" sanoi kreivi. Ja hän oikaisi ryhtiään pitääkseen +rangaistussaarnan kreivittärelle. "Voi sinua, että sinä, joka olet +nainen, olet uskaltanut tuomaroida miesväkeä", hän sanoo. "Voi sinua, +joka olet minun vaimoni ja uskallat loukata ihmistä, jonka kättä minä +mielelläni puristan. Mitä tekemistä sinulla on siinä, että kavaljeerit +ovat antaneet panna majurinrouvan putkaan? Eivätkö he olleet oikeassa? +Sinä et tiedä, et aavista, miten sydämensä pohjasta miehen täytyy +suuttua, kun kuulee puhuttavan naisen uskottomuudesta. Aiotko sinä itse +vaeltaa huonoa tietä, koska ryhdyt sellaista naista puolustamaan?" + +"Mutta Henrik..." + +Kreivitär valitti kuin lapsi ja ojenteli käsiään ikäänkuin väistääkseen +noita pahoja sanoja. Hän ei ollut ehkä koskaan kuullut itseensä +singottavan niin kovia sanoja. Hän oli täysin avuton näiden kovien +miesten joukossa, ja nyt kääntyi hänen ainoa puolustajansa häntä +vastaan. Koskaan ei hänen sydämellään enää olisi voimaa valaista hänen +maailmaansa. + +"Mutta Henrik, sinunhan pitäisi minua puolustaa." + +Gösta Berling huomasi, mihin nyt jouduttiin, nyt kun oli myöhäistä. +Hän ei todellakaan tiennyt, mitä hänen piti tehdä. Hän toivoi +kreivittärelle pelkkää hyvää. Mutta hän ei uskaltanut heittäytyä miehen +ja vaimon väliin. + +"Missä on Gösta Berling?" kysyi kreivi. + +"Tässä", sanoi Gösta. Ja hän teki surkean yrityksen kääntääkseen asian +leikiksi. "Kreivi varmaankin piti puhetta, mutta minä nukahdin. Mitä +kreivi sanoo siitä, jos me nyt lähdemme kotiin ja laskemme teidät +nukkumaan?" + +"Gösta Berling, koska kreivittäreni on kieltäytynyt tanssimasta sinun +kanssasi, käsken häntä suutelemaan sinun kättäsi ja pyytämään sinulta +anteeksi." + +"Rakas Henrik-kreivi", sanoo Gösta hymyillen, "se ei tosiaan ole käsi, +jota nuoren naisen sopii suudella. Eilen se oli punainen ammutun hirven +verestä, viime yönä musta tappelusta hiilenpolttajan kanssa. Kreivi on +langettanut jalon ja ylevän tuomion. Siinä tarpeeksi hyvitystä. Tule, +Beerencreutz!" + +Kreivi asettui hänen eteensä. + +"Älä mene", hän sanoi. "Minun vaimoni on toteltava minua. Tahdon, että +kreivittäreni oppii tuntemaan, mihin omavaltainen menettely johtaa." + +Gösta pysähtyi neuvottomana. Kreivitär seisoi kalpeana, mutta ei +liikahtanut. + +"Tule", sanoi kreivi. + +"Henrik, minä en voi." + +"Sinä voit", sanoi kreivi ankarasti. "Sinä voit. Mutta minä tiedän, +mitä sinä tahdot. Tahdot pakottaa minut tappelemaan tuon miehen kanssa +sen vuoksi, ettet oikkujesi tähden hänestä pidä. No hyvä, ellet sinä +tahdo antaa hänelle hyvitystä, annan minä. Ainahan teistä naisista on +mieleistä, kun miehiä pistetään kuoliaaksi teidän tähtenne. Sinä olet +rikkonut etkä tahdo sitä sovittaa. Siis minun on tehtävä se. Minä +kaksintaistelen, hyvä kreivitär. Muutaman tunnin päästä olen verisenä +ruumiina." + +Kreivitär katsoi häneen pitkään. Ja hän näki kreivin sellaisena kuin +tämä todella oli: tuhmana, arkana, ylpeyden ja turhamaisuuden +pöyhistämänä, miesten surkeimpana. + +"Rauhoitu", hän sanoi. Ja hän oli tullut kylmäksi kuin jää. "Minä teen +sen." + +Mutta nyt joutui Gösta Berling aivan suunniltaan. + +"Kreivitär ei saa! Ei, te ette saa! Tehän olette vain lapsi, heikko, +viaton lapsi, ja te suutelisitte minun kättäni! Teidän sielunne on niin +puhdas, kaunis! Koskaan en minä enää tule teidän lähellenne! Oi, en +koskaan! Minä tuotan kuolemaa ja turmiota kaikelle hyvälle ja +viattomalle. Te ette saa minuun koskea. Minä pakenen teitä kuin tuli +vettä. Te ette saa!" Hän pani kädet selkänsä taakse. + +"Se ei haittaa enää mitään, herra Berling. Nyt se ei haittaa enää +mitään. Minä pyydän teiltä anteeksi. Pyydän, antakaa minun suudella +kättänne!" + +Gösta piti käsiään selkänsä takana. Hän silmäsi asemaa. Hän lähenteli +ovea. + +"Jos sinä et ota vastaan hyvitystä, jota vaimoni sinulle tarjoaa, +täytyy minun tapella kanssasi, Gösta Berling, ja sitä paitsi panna +hänelle toinen, ankarampi rangaistus." + +Kreivitär kohautteli olkapäitään. "Hänhän on hulluna pelosta", hän +kuiskasi. "Antakaa sen nyt tapahtua! Ei merkitse mitään, että minua +vähän nöyryytetään. Niinhän te juuri tahdoitte." + +"Niinkö minä tahdoin? Uskotteko te, että minä tahdoin niin? No, kun +minulla ei ole enää käsiä joita suudella, niin teidän täytyy nähdä, +että minä en tahtonut sitä", huudahti Gösta. + +Ja hän juoksi takan luo ja pisti kätensä tuleen. Liekki kiertyi +niiden ympärille, iho rypistyi, kynnet ratisivat. Mutta samassa +silmänräpäyksessä iski Beerencreutz hänen niskaansa ja paiskasi hänet +aika vauhtia takan luota. Gösta kompastui tuoliin ja jäi sille +istumaan. Hän istui ja melkein häpesi typerää tekoaan. Nyt kreivitär +kai luulee, että hän teki sen vain kerskuakseen? Semmoinen, suuren +joukon läsnäollessa, näytti tietystikin vain typerältä kerskunnalta. +Eihän siinä ollut hituistakaan vaaraa. + +Ennen kuin hän ehti ajatellakaan ja nousta ylös, lankesi kreivitär +polvilleen hänen viereensä. Hän tarttui punaisiin, nokisiin käsiin ja +katseli niitä. + +"Suutelen niitä, suutelen niitä", huudahti hän, "heti kun ne eivät enää +ole niin kipeät ja pahat." Ja kyyneleet virtasivat hänen silmistään, +kun hän näki palorakkojen kohoavan kärventyneen ihon alta. + +Siten kohosi Gösta hänelle kuin ennen tuntemattoman ihanuuden ilmestys. +Että sellaista vielä voi tapahtua maan päällä, että sellaista tehtiin +hänen tähtensä! Ah, millainen mies, millainen mies olikaan tämä, +kykenevä kaikkeen, valtava niin hyvässä kuin pahassa, suurtekojen mies, +voimakkaitten sanojen, loistavien tekojen mies! Sankari, sankari, luotu +toisenlaisista aineksista kuin muut! Oikkujen ja hetken halun orja, +kauhea ja hurja, mutta mies, jolla on raivon voima, joka ei häikäile +mitään. + +Kreivitär oli ollut kovin alakuloinen koko illan eikä ollut nähnyt +muuta kuin surua, julmuutta ja raukkamaisuutta. Nyt oli kaikki +unohtunut. Nuori kreivitär riemuitsi taas siitä, että oli ihminen. +Hämärän jumalatar oli lyöty. Nuori kreivitär näki valon ja värien +valaisevan maailmaa. + + * * * * * + +Samana yönä kavaljeerien rakennuksessa. + +Siellä huudettiin kuolemaa ja kirousta Gösta Berlingille. Vanhat herrat +tahtoivat nukkua; mutta se oli mahdotonta. Gösta ei antanut heille +rauhaa. Turhaa oli heidän vetää vuoteensa uutimet, sammuttaa kynttilät. +Hän vain lorusi. + +Nyt hän julisti heille, millainen enkeli nuori kreivitär oli ja kuinka +hän ihaili häntä. Hän on palveleva kreivitärtä, jumaloiva häntä. Hän +oli nyt niin tyytyväinen tietäessään, että kaikki eivät olleet häntä +hyljänneet. Nyt hän voi omistaa elämänsä kreivittären palvelukseen. +Kreivitär tietenkin halveksii häntä. Mutta hän on tyytyväinen +saadessaan maata hänen jaloissaan kuin koira. + +Olivatko he huomanneet Lagön saaren tuolla Lövenin selällä? Olivatko he +nähneet sen eteläpuolta, joka rosoisena kalliona kohoaa pystysuorana +vedestä? Olivatko he nähneet sen pohjoispuolta, joka kallistuu loivana +rinteenä järveen ja jossa kapeat hietaniemekkeet, joilla kasvaa suuria, +komeita kuusia, kiertelevät vedenrajaa ja muodostavat ihmeellisiä +pikkujärviä? Sinne ylhäälle, jyrkälle kallion huipulle, jossa on vielä +muinaisen merirosvolinnan pirstat, hän rakentaa nuorelle kreivittärelle +linnan, marmorilinnan. Leveät portaat, joiden juureen liputetut venheet +voi laskea maihin, hakataan kallioon aina järveen asti. Siellä on +säteilevät salit ja korkeat tornit, kultahuiput. Siitä tulee nuoren +kreivittären arvoinen asunto. Se vanha puuhökkeli Borgin niemellä ei +ansaitse hänen jalkansa astuntaa. + +Kun hän oli puhellut näin kotvan aikaa, alkoi jo kuorsauksia kaikua +keltaruutuisten uudinten takaa. Mutta useimmat kiroilivat ja +voivottelivat häntä ja hänen hullutuksiaan. + +"Ihmiset", sanoo hän silloin juhlallisesti, "minä näen ihmistöiden tai +ihmistekojen pirstaleiden peittävän viheriöivää maankamaraa. Pyramidit +painavat maata, Baabelin torni on kerran puhkonut pilviä, kauniit +temppelit ja harmaat linnat ovat ylenneet sorasta. Mutta kaikesta, +minkä kädet ovat rakentaneet, mikä siitä ei ole rauennut tai ei raukea? +Oi, ihmiset, heittäkää muurikauha ja saviruukki! Levittäkää muurarin +esiliinat päänne peitoksi ja laskeutukaa rakentamaan unelmienne +valoisaa linnaa! Mitä tekee henki kivi- ja savilinnoilla? Oppikaa +rakentamaan katoamattomia linnoja unista ja näyistä!" + +Niin sanoen hän meni nauraen levolle. + +Kun kreivitär kohta sitten sai kuulla, että majurinrouva oli +vapautettu, hän valmisti kavaljeereille päivällispidot. + +Siten alkoi hänen ja Gösta Berlingin pitkäaikainen ystävyys. + + + + +Yhdestoista luku + +KUMMITUSJUTTUJA + + +Oi, myöhäisen ajan lapset! + +Minulla ei ole teille mitään uutta kerrottavaa, vain vanhaa ja melkein +unohdettua. Satuja muistan lastenkamarista, jossa pienokaiset istuivat +matalilla jakkaroilla valkopäisen kertojamummon ympärillä, tai +väentuvan pystyvalkean äärestä, missä rengit ja torpparit pakinoivat +höyryn löyhytessä heidän märistä vaatteistaan, -- ja he vetivät +puukkonsa povelta nahkatupesta levittääkseen voita paksulle, +pehmeälle leivälle -- tai saleista, joissa vanhat herrat soutivat +keinutuoleissaan ja tarinoivat höyryävän totin vilkastamina menneistä +ajoista. + +Seisoipa silloin lapsi, joka oli kuunnellut sadunkertojamummoa, +työmiehiä ja noita vanhoja herroja, seisoipa hän talvi-iltana ikkunan +ääressä; eikä hän nähnyt suinkaan taivaanrannan pilviä, vaan pilvet +olivat kavaljeereja, jotka ajoivat taivaankannen yli keikkuvilla, yhden +hevosen vetämillä ajopeleillä, ja tähdet olivat vahakynttilöitä, jotka +sytytettiin Borgin niemen vanhassa kreivinhovissa, ja rukkia, joka +surisi viereisessä huoneessa, polki vanha Ulrika Dillner. Sillä lapsen +pää oli täynnä muinaisaikain ihmisiä; vain niiden maailmassa hän eli ja +niistä haaveksi. + +Mutta lähetettiinpä sitten tämä lapsi, jonka koko sielu oli satuja +täynnä, hakemaan pimeän ullakon kautta kalustohuoneesta pellavia tai +korppuja, niin jopa kapisivat pienet jalat, ja lapsukainen kiiti täyttä +karkua portaita alas ja eteisen läpi takaisin keittiöön. Sillä siellä +ylhäällä pimeässä hän oli tullut ajatelleeksi kuulemiaan vanhoja +juttuja Forsin ilkeästä tehtaanpatruunasta, joka oli ollut liitossa +paholaisen kanssa. + +Ilkeän Sintramin tomu on levännyt kauan Svartsjön kalmistossa, mutta +kukaan ei usko, että hänen sielunsa on kutsuttu Jumalan luo, niinkuin +hautakivessä lukee. + +Eläessään hän oli niitä, joiden luo pitkien, sateisten sunnuntaiden +iltapäivinä ajavat raskaat, mustien hevosten vetämät vaunut. +Tummapukuinen, hieno herra astuu vaunuista ja auttaa isäntää +kuluttamaan kortinlyönnillä ja arpanopan heitolla verkkaisia tunteja, +jotka yksitoikkoisuudellaan ovat saattaa hovin herran epätoivoon. Peliä +jatkuu ohi puolenyön, ja kun vieras aamuhämärissä lähtee, hän jättää +aina taloon jonkin onnettomuutta tuottavan lähtiäislahjan. + +Silloin kun Sintram täällä maan päällä eli, oli hän niitä, jollaisten +tuloa haltijat ennustavat. Aave käy heidän edellään: heidän vaununsa +tulla jyryyttävät pihaan, heidän piiskansa läiskää, heidän äänensä +kaikuu portailla, eteisen ovi aukee ja sulkeutuu. Koirat ja väki +heräävät ruminaan, niin kova se on; mutta ketään ei tule, aave vain +rientää heidän edeltään. + +Huu, noita kauhistuksen olentoja, joita pahat henget etsiskelevät! +Mikähän suuri, musta koira se silloin tällöin ilmestyi Forsiin +Sintramin aikana? Sillä oli hirveät, säkenöivät silmät ja pitkä verta +tippuva kieli, joka roikkui pitkällä läähättävästä kidasta. Eräänä +päivänä, juuri kun rengit olivat keittiössä murkinalla, se oli raapinut +keittiön ovea, mutta pisin ja vahvin renki oli tempaissut palavan +kekäleen liedestä, nykäissyt oven auki ja nakannut kekäleen koiran +kitaan. + +Silloin se oli karkonnut hirveästi ulisten, tuli ja savu oli tuprunnut +kidasta, kipunoita tuiskunnut ympärillä, ja jäljet tiellä olivat +paistaneet kuin tuli. + +Ja eikös sekin ollut kauheata, että aina kun tehtaanpatruuna tuli +matkoilta kotiin, vaihtuivat ajokit. Hän lähti hevosilla, mutta +palattuaan yöllä hänen vaunujensa edessä oli mustat sonnit. Ne, jotka +asuivat maantien laidassa, näkivät, miten hänen ohi ajaessaan suuret, +mustat sarvet kuumottivat öistä taivasta vasten, ja kuulivat, miten +sonnit mörisivät ja hirmustuivat, kun tie leiskui kipinöitä, joita +sorkat ja vaununpyörät iskivät kuivasta sorasta. + +Niin, kyllä sieti pikku jalkojen kapista joutuakseen pimeän ja suuren +ullakon läpi. Mitä jos jokin kauhea, se, jonka nimeä ei saa mainita, +olisi tullut pimeästä nurkasta! Kuka takaa? Ei se ilmestynyt yksinomaan +pahoille ihmisille. Eikö Ulrika Dillnerkin ollut nähnyt sitä? Hän ja +myös Anna Stjärnhök tiesivät sanoa, eivätkö olleet nähneet juuri sitä. + + * * * * * + +Ystävät, ihmisten lapset, te, jotka tanssitte, te, jotka nauratte! +Pyydän hartaasti, tanssikaa varoen, naurakaa varoen, naurakaa +lempeästi, sillä paljon onnettomuutta voi koitua, jos pehmytpohjainen +silkkikenkänne polkee herkkätuntoista sydäntä, kun sen pitäisi polkea +kovia palkkeja, ja riehakas, hopeanhelkkyvä naurunne voi saattaa jonkun +sielun epätoivoon. + +Oli kai todellakin niin, että nuoret jalat olivat polkeneet liian +tylysti vanhaa Ulrika Dillneriä, ja nuorten nauru oli kaikunut liian +ylimieliseltä hänen korvissaan, koskapa hänet valtasi yht'äkkiä +vastustamaton into hankkia naidun naisen arvonimi ja valta. Hän taipui +viimein ilkeään Sintramiin tämän kauan kosittua, lähti hänen vaimokseen +Forsiin ja eli erillään vanhoista bergalaisista ystävistään, erillään +vanhoista rakkaista askareistaan ja entisistä jokapäiväisen leivän +huolista. + +Se naimiskauppa tehtiin rutosti ja ratosti! Sintram kosi joulun +tienoilla ja helmikuussa vietettiin häät. Sinä vuonna asui Anna +Stjärnhök kapteeni Ugglan luona. Hän korvasi hyvinkin vanhan Ulrikan, +ja tämä voi tunnontuskitta lähteä talosta valloittamaan rouvan nimeä. + +Tunnontuskitta, mutta ei katumuksetta. Ei ollut hyvä se paikka, jonne +hän joutui; suuret, autiot huoneet olivat kauhun kamaluutta täynnä. +Heti pimeän tultua häntä alkoi puistattaa ja kauhistaa. Hän oli +menehtyä koti-ikävään. + +Pitkät sunnuntai-illat olivat kaikista vaikeimmat. Niistä ei ollut +ikinä tulla loppua, niistä enempää kuin monista tuskan ajatuksista, +jotka vatvoivat hänen aivoissaan. + +Sattuipa kerran, eräänä maaliskuun päivänä, kun Sintram ei vielä ollut +palannut kirkolta päivälliselle, että Ulrika meni yläkerran saliin ja +istahti klaveerin ääreen. Se oli hänen ainoa lohdutuksensa. Tuo +klaveeri, jonka valkeassa kannessa oli huilunsoittaja ja paimentyttö, +oli hänen omansa, hänen vanhempiensa peruja. Sille hän sai valittaa +hätäänsä, se ymmärsi häntä. + +Mutta eikö olekin sekä säälittävää että naurettavaa! Tiedättekö mitä +hän soittaa? Vain polkkaa, hän, joka on niin tuiki murheellinen. + +Hän ei osaa mitään muuta. Ennen kuin hänen sormensa jäykistyivät +vispilää ja leipäveistä pidellessä, hän sai oppia yhden ainoan polkan. +Se pysyy yhä hänen sormissaan, mitään muuta kappaletta hän ei osaa, ei +surumarsseja, ei yhtään intohimoista sonaattia, ei edes valittavaa +kansanlaulua, ainoastaan tuon polkan. + +Sitä hän soittaa aina, kun hänellä on sydämellä jotakin kerrottavaa +tuolle vanhalle klaveerille. Hän soittaa sitä halutessaan itkeä ja +halutessaan nauraa. Vietettyään häitään hän soitti sitä, samoin +tultuaan ensi kerran uuteen kotiinsa, ja niinpä nytkin. + +Vanhat kielet ymmärtävät häntä hyvin: hän on onneton, onneton. + +Matkamies, joka kulkee ohi ja kuulee polkan tahdin, luulee ilkeän +tehtaanpatruunan pitävän naapureille ja omaisille tansseja, niin +iloiselta sävel soi. Se on niin mahdottoman reipas ja iloinen sävel. +Sen avulla Ulrika loihti muinoin hilpeän mielen Bergan huoneisiin ja +karkotti ulos nälän; kun se kajahti, täytyi kaikkien tanssia pyörähtää. +Se mursi luuvalon kytkyet nivelistä ja puijasi kahdeksankymmenvuotiaat +kavaljeerit keskilattialle. Koko maan kansi voisi ponnahdella sen +polkan tahtiin, niin hauskasti se helisee -- mutta vanha Ulrika itkee. + +Sintramilla on juroja, ärtyisiä palvelijoita ja ilkeitä eläimiä +ympärillään. Ulrika kaipaa ystävän kasvoja ja hymyileviä suita. Tuota +hänen epätoivoista kaipuutaan on tämä polkka tulkitsevinaan. + +Ihmisten on vaikea oppia käsittämään, että hän on rouva Sintram. Kaikki +sanovat häntä Dillnerin mamselliksi. Katsokaas, asia on nyt niin, että +polkan sävel muka ilmaisee hänen katumustaan, että hän antoi +turhamaisuuden houkutella itsensä rouvan nimeä tavoittamaan. + +Vanha Ulrika soittaa kuin aikoisi katkoa kielet. Niin monet muut äänet +pitäisi saada kuulumattomiin: köyhäin maalaisten voivotukset, +lopenkiusattujen torpparien sadatukset, vastahakoisten palvelijain +pilkkanaurut ja, ennen kaikkea, ilkeän miehen vaimona olemisen häpeä. + +Näiden sävelten kaikuessa on Gösta Berling vienyt nuoren kreivitär +Dohnan tanssiin. Marianne Sinclaire ja hänen monet ihailijansa ovat sen +tahdissa keinuneet, ja Ekebyn majurinrouva polki sen tahdissa kauniin +Altringerin vielä eläessä. Hän näkee heidät parin parin jälkeen, +nuoruuden ja kauneuden liittäminä, pyörtävän ohitse. Hilpeys riensi +virtana heistä häneen, hänestä heihin. Hänen polkkansa se sai heidän +poskensa hehkumaan, heidän silmänsä säteilemään. Ja nyt on tämä kaikki +ohi. Pauhatkoon polkka -- niin monta muistoa, niin monta suloista +muistoa on vaimennettava! + +Hän soittaa tukahduttaakseen sielunsa ahdistuksen. Hänen sydämensä on +haljeta kauhusta, kun hän näkee tuon mustan koiran, kun hän kuulee +palvelijain supattelevan mustista sonneista. Hän soittaa polkkansa +kerta toisensa jälkeen tukahduttaakseen sielunsa ahdistusta. + +Silloin hän huomaa, että hänen miehensä on tullut kotiin. Hän kuulee +Sintramin tulevan huoneeseen ja asettuvan keinutuoliin. Hän tuntee niin +hyvin tuolin keinumisen ja jalaksen ja lattian narinan, ettei edes +katso taakseen. + +Hänen soittaessaan jatkuu keinunta; nyt ei soittaja kuule enää +säveleitä, pelkästään keinumisen. + +Poloinen vanha Ulrika, niin uuvuksiin kidutettu, niin yksinäinen, +avuton kuin eksynyt vihollismaassa, ilman ystävää, jolle valittaisi, +ilman muuta lohduttajaa kuin rämisevä klaveeri, joka vastaa hänelle +polkalla! + +Se on kuin naurun hohotusta hautajaisissa, kuin juomalaulu kirkossa. + +Kun keinutuoli yhä kiikkuu, hän kuulee äkkiä klaveerin nauravan hänen +valitukselleen, ja hän jättää tahdin kesken. Hän nousee, kääntyy ja +katsoo keinutuoliin. + +Mutta samassa hän makaa pyörtyneenä lattialla. Se siellä keinutuolissa +ei ollutkaan hänen miehensä, se oli -- se, jota pienet lapset eivät +uskalla mainita nimeltä, se, jota he säikähtäisivät niin että +kuolisivat, jos sattuisivat tapaamaan sen tyhjällä ullakolla. + + * * * * * + +Voiko se, jonka mieli hersyy tarinoita, koskaan vapautua niiden +vallasta? Yötuuli vonkuu ulkona, fiikuksen ja neriumin kankeat lehdet +naputtavat parvekkeen pilariin, taivas kaareutuu tummana vuoriselänteen +yllä, ja minä, joka istun yksin yöllä kirjoittelemassa, palava lamppu +edessäni ja uudin ikkunassa, minä, joka olen jo vanha ja jonka pitäisi +olla viisas, minä tunnen yhä karmivan selkäpiitäni, aivan kuin silloin +kun kuulin tämän jutun ensi kertaa, ja minun täytyy vähän väliä +kohottaa silmäni työstä ja katsoa, eikö jokin ole hiipinyt huoneeseen +ja piiloutunut tuonne peränurkkaan; minun täytyy tähyillä ulos +parvekkeelle, eikö jokin musta nouse kaidepuiden takaa. Se ei lähde +minusta koskaan, tuo pelko, jota vanhat jutut herättävät silloin kun yö +on pimeä ja yksinäisyys syvä, ja se valtaa minut lopulta niin, että +minun täytyy heittää kynä kädestäni ja pujahtaa vuoteeseen ja vetää +peitto korvilleni. + +Sitä minä lapsena pidin maailman suurimpana ihmeenä, että Ulrika +Dillner eli tuon illan jälkeen. Minä olisin kuollut. + +Onnen sattuma oli, että Anna Stjärnhök aivan kohta tuli Forsiin, että +hän löysi Ulrikan salin lattialta ja herätti hänet henkiin. Mutta minun +ei olisi käynyt niin hyvin. Minä olisin jo henkeni heittänyt. + +Minä toivon, rakkaat ystävät, että säästyisitte näkemästä vanhojen +kyyneleitä. + +Tahi toivon, ettette te olisi neuvottomia, kun harmaa pää painautuu +tukea saadakseen teidän rintaanne vasten tai kun vanhat kädet tarttuvat +sanattomasti anellen teidän käsiinne. Säästykää näkemästä, miten +vanhukset vaipuvat suruun, jota ette voi lievittää. + +Mitäpä nuorten vaivoista? Heillä on voimaa, heillä on toivoa. Mutta on +surkeaa, kun vanhukset ratkeavat itkuun, on epätoivoista, kun he, jotka +olivat nuoruutenne tukena, raukeavat voimattomaan valitukseen. + +Siinä istuu Anna Stjärnhök kuunnellen vanhan Ulrikan sanoja, eikä hän +tiennyt apua, ei neuvoa! + +Vanha nainen itki ja vapisi. Hänen silmänsä olivat hurjistuneet. Hän +puhui puhumistaan, joskus niin sekavasti kuin ei olisi enää tiennyt +missä oli. Tuhannet rypyt, jotka hänen kasvojaan uursivat, olivat +tulleet entistä syvemmiksi, irtokiharat, jotka riippuivat hänen +silmillään, oikenivat kyynelistä, ja koko pitkä, laiha olento tutisi +valtavien nyyhkytysten puistattamana. + +Anna päätti lopettaa koko surkeuden. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän +aikoi viedä Ulrikan takaisin Bergaan. Totta kyllä oli, että hän oli +Sintramin vaimo, mutta Forsiin hän ei voinut jäädä. Tehtaanpatruuna +tekisi hänet ennen pitkää hulluksi, jos hän jäisi tämän luokse. Anna +Stjärnhök päätti viedä vanhan Ulrikan pois. + +Oi, miten Ulrika ihastui ja kauhistui moista ehdotusta! Mutta hän +väitti, ettei ikinä uskaltaisi jättää miestään eikä kotiaan. Sintram +lähettäisi suuren koiransa hänen jäljilleen. + +Mutta Anna Stjärnhök voitti hänen vastustuksensa, osaksi kujeilla, +osaksi uhkauksilla, ja puolen tunnin päästä istui Ulrika reessä hänen +vieressään. Anna oli itse ohjaksissa, ja vanha Disa reen edessä. Keli +oli kehno, sillä maaliskuu oli hyvässä menossa, mutta vanhasta +Ulrikasta oli mieluista ajaa jälleen tuossa tutussa reessä ja +hevosella, joka oli ollut Bergan kantapalvelijana ainakin yhtä kauan +kuin hän itse. + +Kun hän nyt oli hyvällä tuulella ja pelottomalla mielellä, tuo vanha +talousorja, hän lakkasi itkemästä heidän ajaessaan Arvidstorpin ohi; +Högbergin kohdalla hän jo nauroi, ja kun he ajoivat Munkebyn sivuitse, +hän alkoi kertoa, millaista elämä oli ollut hänen nuoruudessaan, +ajoista, jolloin hän oli palvellut Svaneholmin kreivittärellä. + +He tulivat nyt autioille, harvaanasutuille seuduille Munkebyn +pohjoispuolelle, tulivat mäkisille ja kivisille teille. Tie ponnisteli +kaikille kummuille, mitä ikinä keksi, se nousi niiden laelle pitkinä +mutkina, suistui alas äkkijyrkästi, mutta riensi niin suoraan kuin +saattoi tasaisen laaksonpohjan poikki päästäkseen heti kiipeämään uuden +selänteen yli. + +He olivat juuri Vestratorpin myötämäessä, kun vanha Ulrika äkkiä +vaikeni ja kaapaisi lujasti Annan käteen. Hän tuijotti suurta koiraa, +joka seisoi tienvieressä. + +"Katso!" sanoi hän. + +Koira mennä puhalsi metsään. Anna ei nähnyt sitä kuin vilaukselta. + +"Aja", sanoi Ulrika, "aja minkä ehdit. Nyt saa Sintram tietää, että +minä läksin." + +Anna koetti nauraa hänen hädälleen, mutta Ulrika intti vain omaansa: + +"Kohta alkavat hänen kulkusensa soida, saatpa nähdä. Kuulemme ne ennen +kuin joudumme seuraavan mäen harjalle." + +Ja kun Disa hetkisen hengähti Elofsbackenin harjulla, kuului jo +kulkusten kilinää heidän takaansa mäen alta. + +Nyt tuli vanha Ulrika tuskasta ihan hulluksi. Hän vapisi, nyyhkytti ja +voivotteli niinkuin äsken Forsin salissa. Anna rupesi hoputtamaan +Disaa, mutta tamma käänsi vain päätään ja katsoi häneen mahdottoman +ihmeissään. Luuliko hän Disan unohtaneen, milloin piti juosta, milloin +kävellä? Hänkö tässä neuvoi Disaa rekeä vetämään, Disaa, joka oli +tuntenut joka kiven, joka sillan, joka veräjän, joka mäen tällä tiellä +jo kolmattakymmentä vuotta! + +Sillä välin läheni kulkusten kilinä. + +"Se on hän, se on hän, minä tunnen kulkusten äänen", voihkii vanha +Ulrika. + +Kilinä yhä vain lähenee. Välistä se on niin luonnottoman kovaa, että +Anna kääntyy katsomaan, eikö Sintramin hevonen jo ole pistänyt päätään +hänen rekeensä, väliin se taas vaimenee. He kuulevat sen milloin tien +oikealta, milloin vasemmalta puolelta, mutta ajajaa ei näy. Tuntuu kuin +kulkusten kilinä yksin heitä seuraisi. + +Aivan kuin silloin, kun tulee yöllä kotiin vieraisilta, sellaista on +nytkin, Ne kulkuset kilisevät säveliä, ne laulavat, puhuvat, vastaavat. +Metsä kaikuu niiden remakkata. + +Anna Stjärnhök melkein toivoo, että heidän ajajansa vihdoinkin +pääsisivät niin lähelle, että hän näkisi Sintramin itsensä ja hänen +punaisen hevosensa. Häntä alkaa kammottaa tuo hirveä kulkusten kilinä. + +"Nuo kulkuset kiusaavat minua", sanoo hän. + +Ja heti tempaavat kulkuset hänen sanansa. "Kiusaavat minua", soivat ne. +"Kiusaavat minua, kiusaavat minua, kiusaavat minua", ne laulavat +kummallisin sävelin. + +Ei ole kauankaan, kun hän ajoi tätä samaa tietä susien ahdistamana. Hän +oli pimeässä nähnyt valkoisten hampaiden välkkyvän suurissa kidoissa, +hän oli luullut, että metsän pedot raatelevat hänen ruumiinsa, mutta +hän ei ollut pelännyt silloin. Ihanampaa yötä hän ei ollut koskaan +kokenut. Vahva ja kaunis oli ollut se hepo, joka häntä veti, vahva ja +kaunis se mies, joka jakoi hänen kanssaan seikkailun riemun. + +Ah, tätä vanhaa hevosta, tätä vanhaa, avutonta, tutisevaa matkatoveria! +Hän tietää olevansa niin avuton, että häntä ihan itkettää. Hän ei pääse +tuosta kauheasta, ärsyttävästä kulkusten kilinästä. + +Silloin hän seisauttaa ja nousee reestä pois. Tästä pitää tulla selvä. +Miksi hän pakenisi, ikäänkuin hän pelkäisi tuota ilkeätä, katalaa +raukkaa? + +Vihdoin hän näkee hevosen pään häämöttävän tummuvasta hämärästä, ja +pään jälkeen koko hevosen, koko reen, ja reessä istuu Sintram itse. + +Hän huomaa kuitenkin, etteivät ne näytä siltä kuin olisivat tulleet +pitkin maantietä, tuo reki ja hevonen ja tehtaanpatruuna, vaan tuntuu +kuin ne paremminkin olisivat luodut juuri nyt tuohon hänen silmiensä +eteen ja hahmottuneet hämärästä sikäli kuin valmistuivat. + +Anna heittää ohjakset Ulrikalle ja menee Sintramia vastaan. + +Sintram pidättää hevosta. + +"Kas, kas", hän sanoo, "mikä onni huonokkaalla! Rakas neiti Stjärnhök, +antakaa minun muuttaa matkatoverini teidän rekeenne. Hänellä on matka +Bergaan tänä iltana, ja minulla on kiire kotiin." + +"Missä patruunan matkatoveri on?" + +Sintram nykäisee auki nahkapeitteen ja näyttää Annalle miehen, joka +makaa reen pohjalla. "Hän on hieman hutikassa", sanoo hän, "mutta mitä +se haittaa? Hän nukkuu siivosti. Sitä paitsi hän on tuttujanne, neiti +Stjärnhök, hän on Gösta Berling." + +Annaa värisyttää. + +"Katsokaas, sanon minä", jatkaa Sintram, "joka hylkää rakastettunsa, +myy hänet paholaiselle. Sillä tavalla minäkin jouduin hänen kynsiinsä. +Luulee tekevänsä hyvin; kieltäytyminen on hyvästä, rakkaus -- se on +pahasta." + +"Mitä te tarkoitatte, patruuna? Mistä patruuna puhuu?" kysyy Anna aivan +hämmennyksissään. + +"Tarkoitan, ettei teidän olisi pitänyt antaa Gösta Berlingin lähteä +luotanne, Anna-neiti." + +"Se oli Jumalan tahto, patruuna." + +"Niin, niin se on, kieltäytyminen on hyvästä, rakkaus pahasta. Hyvä +Jumala ei halua nähdä ihmisiä onnellisina. Hän lähettää susia niiden +kintereille. Mutta entäpä, jollei Jumala tehnytkään sitä, Anna-neiti? +Enköpä se voinut yhtä hyvin olla minäkin, käskemässä pieniä, harmaita +Dovrefjeldin-karitsoitani ajamaan tuota nuorta miestä ja nuorta neitoa? +Ajatelkaas, jos se olinkin minä, joka lähetin sudet, etten hukkaisi +yhtä omistani! Entäpä jos se ei ollutkaan Jumalan työtä!" + +"Älkää vietelkö minua epäilemään sitä asiaa, patruuna", sanoo Anna +heikolla äänellä, "muuten olen hukassa." + +"Katsokaas tänne", sanoo Sintram ja kumartuu nukkuvan Gösta Berlingin +puoleen, "katsokaa hänen pikkusormeansa! Tuo pieni haava ei parane +koskaan. Siitä otettiin veri, jolla hän kirjoitti liittokirjaan. Hän on +minun. Omituinen voima on veressä. Hän on minun; ainoastaan rakkaus voi +hänet vapauttaa; mutta jos minä saan pitää hänet, tulee hänestä oikea +herkkupala." + +Anna Stjärnhök ponnistelee kaikin voimin vapautuakseen lumouksestaan. +Tämähän on hulluutta, pelkkää hulluutta. Eihän kukaan voi vannoutua +kiusaajalle. Mutta hän ei jaksa hallita ajatuksiaan, hämärä painostaa +häntä, metsä on musta ja äänetön. Hän ei voi päästä hetken +kauhutunnelmasta. + +"Luuletteko, neiti", jatkaa tehtaanpatruuna, "ettei hänessä muka ole +enää paljoa turmeltavaa? Älkääpäs! Onko hän kiduttanut talonpoikia, +onko hyljännyt köyhiä ystäviä, onko pettänyt pelissä? Onko hän, +Anna-neiti, onko hän ollut naitujen naisten rakastaja?" + +"Taitaa tehtaanpatruuna olla itse se paha." + +"Vaihtokauppa, Anna-neiti! Ottakaa Gösta Berling, neiti, ottakaa hänet +ja menkää naimisiin hänen kanssaan. Pitäkää hänet ja antakaa rahat +Bergan herrasväelle. Minä luovutan hänet teille, ja te tiedätte, että +hän on minun. Ajatelkaa, ettei niitä susia lähettänyt sinä yönä Jumala +teidän kintereillenne, ja vaihtakaamme." + +"Mitä patruuna tahtoo vastineeksi?" + +Sintram irvisti. + +"Niin mitä minä tahdon? Oh, minä tyydyn vähään. Minä tahdon vain tuon +mummon tuolta neidin reestä, Anna-neiti." + +"Saatana, kiusaaja", huutaa Anna, "pakene minusta! Pitääkö minun +kavaltaa vanha ystäväni, joka luottaa minuun! Pitääkö minun jättää +hänet sinulle, että saat kiusata hänet hulluksi!" + +"Kas, kas, kas, rauhoittukaa, Anna-neiti! Harkitkaa asiaa! Tämä on +nuori, pulska mies, ja tuo on vanha, raihnas akka. Toinen tai toinen +minulle. Kummanko tahdotte minulle antaa?" + +Anna nauroi epätoivoissaan. + +"Ettäkö me, tehtaanpatruuna, seisomme tässä ja vaihdamme sieluja +niinkuin hevosia Brobyn markkinoilla?" + +"Aivan niin. -- Mutta jos Anna-neiti tahtoo, niin sovitellaan toisella +tavoin. Ajatellaan nyt Stjärnhökien kunniaa." + +Sitten hän alkaa kovalla äänellä kutsua ja huutaa vaimoaan, joka istuu +Annan reessä, ja Annan sanomattomaksi kauhuksi tottelee Ulrika heti +kutsua, nousee reestä ja tulee vavisten ja peläten heidän luokseen. + +"Kas, kas, kas, kuuliainen vaimo", sanoo Sintram. "Ei Anna-neiti sille +mitään voi, että hän tulee, kun hänen miehensä kutsuu. Nyt minä nostan +Göstan reestä ja jätän hänet tänne. Jätän hänet ainaiseksi, Anna-neiti. +Ken haluaa, saa hänet siitä korjata." + +Hän kumartuu nostamaan Göstaa, mutta silloin Anna painautuu aivan +kasvotusten häntä kohti, iskee silmänsä häneen ja kähisee kuin +ärsytetty eläin: + +"Jumalan nimessä, mene kotiisi! Etkö tiedä, kuka istuu salin +keinutuolissa ja odottaa sinua? Uskallatko sinä antaa sen herran +odottaa?" + +Annalle on päivän kauhuista miltei kauheinta nähdä, miten ne sanat +vaikuttavat tuohon ilkiöön. Hän tempaa ohjakset, kääntää hevosensa ja +kiitää kotiin päin, hurjistaen hevosen laukkaan piiskanlyönneillä ja +raivoisilla huudoilla. Alas kauheata mäkeä mennään kuin hengen kaupalla +ja pitkä kipinäjono räsähtelee jalaksista ja kavioista vähälumisella +maaliskuun kelillä. + +Anna Stjärnhök ja Ulrika Dillner seisovat tiellä kahden, mutta eivät +puhu sanaakaan. Ulrikaa kauhistuttavat Annan hurjat silmät, eikä +Annalla ole mitään sanottavaa vanhus raukalle, jonka vuoksi hän uhrasi +rakastettunsa. + +Häntä halutti itkeä, raivota, kieriskellä maantiellä ja ripottaa lunta +ja hiekkaa päähänsä. + +Ennen hän oli tuntenut kieltäytymisen sulon, nyt hän tunsi sen +katkeruuden. Mitä oli oman rakkautensa uhraaminen siihen verrattuna, +että piti uhrata rakastettunsa sielu! + +Sama äänettömyys vallitsi koko matkan aina Bergaan, mutta kun he +pääsivät perille ja salin ovi avautui, pyörtyi Anna ensimmäisen ja +ainoan kerran eläessään. Siellä näet istui Sintram Gösta Berlingin +kanssa keskustellen kaikessa rauhassa. Totitarjotin oli jo tuotu; he +olivat olleet siellä ainakin tunnin ajan. + +Anna Stjärnhök pyörtyi, mutta vanha Ulrika oli tyyni. Hän oli kyllä +huomannut, ettei se ollut oikea, joka ahdisti heitä maantiellä. + +Sitten sovittelivat kapteeni ja hänen rouvansa Ulrikan asiat +tehtaanpatruunan kanssa sille tolalle, että vanha Ulrika sai jäädä +Bergaan. Patruuna myöntyi siihen leppoisasti. "En minä suinkaan tahdo +tehdä häntä hulluksi", sanoi hän. + +Oi, myöhäisen ajan lapset! + +En pyydä ketään uskomaan tosiksi näitä vanhoja tarinoita. Ne eivät +liene muuta kuin valhetta ja runoa. Mutta katumus, joka tuutii +keinahdellen ihmisen sydämessä, kunnes se uikuttaa niinkuin +lattiapalkit vaikeroivat Sintramin salissa keinuvain jalasten alla ja +epäilys, joka soi korvissa niinkuin kulkuset soivat Anna Stjärnhökille +kolkossa metsässä, milloin ne ovat pelkkää valhetta ja runoa? + +Oi, jospa ne voisivat siksi muuttua! + + + + +Kahdestoista luku + +EBBA DOHNAN TARINA + + +Kaunis on Lövenin itärannalla niemi, jonka sivuilla lahdet murtuvat +maihin vienoina laineina, ylväs on niemi, jolla on Borgin +herraskartano, -- mutta varo astumasta sille. + +Mistään ei Löven näytä hurmaavammalta kuin sen harjalta. + +Ei voi arvatakaan, kuinka ihana se on, tuo minun unelmieni järvi, ennen +kuin on Borgin niemeltä nähnyt aamu-usvain väikkyvän pois pitkin sen +sileätä pintaa, ennen kuin on katsellut sitä pienen, sinisen kabinetin +ikkunoista, jossa elää niin monta muistoa, ja nähnyt sen kuvastavan +kalvaanpunaista auringonlaskua. + +Mutta kumminkin minä sanon sinulle: Älä mene sinne! + +Sillä sinut ehkä valtaa halu jäädä ainiaaksi vanhan kartanon +surunvoittoisiin saleihin, haluat ehkä päästä kauniin maan omistajaksi, +ja jos olet nuori, rikas ja onnellinen, järjestät, kuten moni muu, +sinne kotisi nuoren puolisosi kanssa. + +Ei, parempi on olla näkemättä tuota kaunista nientä, sillä Borgissa ei +voi onni asua. Tiedä, että miten rikas, miten onnellinen lienetkin, kun +muutat sinne, niin pian nämä vanhat kyynelin huuhdellut lattiat juovat +sinunkin kyyneleitäsi, ja seinät, jotka voisivat kertoa niin monta +valitusta, kokoavat pian sinunkin huokauksiasi. + +Tyly kohtalo painaa kaunista kartanoa. Tuntuu kuin sinne olisi haudattu +itse onnettomuus, mutta se ei saisi lepoa haudassa, vaan nousisi +alinomaa ylös tuskastuttamaan eläviä. Jos minä olisin Borgin herra, +antaisin tutkia kaiken maan, sekä kuusipuiston louhipohjan että +asuinrakennuksen kellarilattian ja peltojen viljavan mullan, kunnes +löytäisin tuon velhon madonkalvaman ruumiin, ja sitten minä antaisin +sille haudan Svartsjön kirkkotarhan siunatussa maassa. Ja hautajaisissa +en suinkaan säästäisi soittajan palkkaa, vaan kellot soisivat +vainajalle kauan ja kovasti, ja papille ja lukkarille antaisin runsaita +lahjoja, että he vihkisivät ruumiin kaksinkertaisin voimin puheilla ja +virsillä iankaikkiseen lepoon. + +Tai jos se ei auttaisi, niin minä antaisin myrskyisenä yönä tulen +lähestyä noita vanhoja, kyömistyneitä hirsiseiniä ja antaisin sen +hävittää kaiken, niin etteivät ihmiset enää viehättyisi asumaan +onnettomuuden kodissa. Sitten ei kukaan enää saisi astua tälle +tuomitulle paikalle, ainoastaan kirkontornin mustat naakat saisivat +perustaa uudistalonsa suureen savupiippuun, joka kohoaisi mustana ja +kammottavana autioista raunioista. + +Tosin tuntisin tuskaa nähdessäni liekkien liehuvan katonharjalla ja +paksun savun tuimasti vyöryvän tulenkarvaisena ja kipunain samentamana +vanhan kreivintalon ikkunoista. Rätinästä ja huminasta olisin +erottavinani kodittomien muistojen valitusta, olisin näkevinäni +häirittyjä haamuja väikkymässä liekkien sinervillä kielillä. +Ajattelisin, kuinka suru kaunistaa, kuinka onnettomuus koristaa, ja +itkisin kuin jos vanhain jumalten temppeli olisi kadotukseen tuomittu. + +Mutta vaiti sinä, joka koikut onnettomuuden enteitä! Vielä on Borg +paikoillaan ja välkkyy niemen kummulla, mahtavan kuusipuiston +suojaavassa sylissä, ja lumikatteiset kedot sen alla kimmeltävät +maaliskuun huikaisevassa auringonpaisteessa. Ja vielä kuuluu sen +sisältä iloisen Elisabet-kreivittären hilpeä nauru. + +Sunnuntaisin hän käy Svartsjön kirkossa, joka on lähellä Borgia, ja +kokoaa pienen päivällisseuran. Munkerudin laamannilaiset tulevat usein, +ja Bergan kapteenin ja komministerin väki, ja se ilkeä Sintram. Jos +Gösta Berling sattuisi Svartsjöhön, tultuaan Lövenin jäätä, niin +kutsuisi kreivitär hänetkin. Miksi hän ei Gösta Berlingiä kutsuisi? + +Hän ei kai tiedä, että panettelevat kielet jo kuiskuttelevat, että +Gösta käy niin usein itärannalla vain saadakseen tavata häntä. Ehkäpä +tämä tulee vain saadakseen juoda ja pelata korttia Sintramin kanssa, +mutta sitä ei juuri oteta lukuun, sillä kaikkihan tietävät, että Göstan +ruumis on raudasta, mutta toisin on hänen sydämensä laita. Ei ole +monta, joka uskoisi, että hän voi nähdä kimaltavan silmäparin ja +vaalean, valkeaa otsaa kaartavan tukan rakastumatta. + +Nuori kreivitär on hyvä häntä kohtaan. Ja siinä ei ole mitään +merkillistä; hän on hyvä kaikille. Ryysyisiä kerjäläislapsia hän nostaa +polvelleen, ja kun hän ajaa maantiellä jonkun vanhan raukan ohitse, hän +käskee kuskin pysähdyttämään ja ottaa köyhän jalkamiehen rekeensä. + +Gösta istuu usein pienessä sinisessä kabinetissa, josta on komein +näköala järvelle, ja lukee hänelle runoja. Siinä ei voi piillä mitään +pahaa. Gösta ei unohda, että tuo nainen on kreivitär ja hän itse +koditon seikkailija, ja hyvä on hänen seurustella jonkun kanssa, joka +on hänelle korkea ja pyhä. Hänhän voi yhtä hyvin ajatella rakastuvansa +Saban kuningattareen, jonka kuva kaunistaa Svartsjön kirkon +lehterinreunaa, kuin tähän kreivittäreen. + +Hän pyytää vain saada palvella korkeata valtiatartaan, sitoa hänen +luistimensa, pitää hänen lankavyyhteään, ohjata hänen kelkkaansa. +Rakkaus ei voi heidän välillään tulla kysymykseenkään; mutta juuri +hänenlaisensa mies voikin löytää onnensa romanttisesta, vaarattomasta +haaveilusta. + +Nuori kreivi on hiljainen ja vakava, ja Gösta on räiskyvän iloinen. +Hänestä saa juuri sellaista seuraa, jota nuori kreivitär toivoo. +Kukaan, joka näkee kreivittären, ei voi ajatella, että hän kätkee +luvatonta rakkautta povessaan. Tanssia hän vain ajattelee, tanssia ja +huvitusta. Hän tahtoisi, että maa olisi aivan tasainen, aivan kivetön, +vuoreton ja järvetön, niin että joka paikkaan pääsisi tanssimalla. +Kehdosta hautaan hän tahtoisi tanssia, kapeissa, ohuissa +silkkikengissä. + +Mutta huhu ei ole liioin armelias nuorille naisille. + +Kun vieraat tulevat Borgiin ja ovat syöneet päivällisensä, on herrojen +tapana mennä aterialta kreivin huoneisiin nukahtamaan ja tupakoimaan, +vanhat naiset vaipuvat salin nojatuoleihin ja kallistavat +kunnianarvoisat päänsä korkeata selkänojaa vasten, mutta kreivitär ja +Anna Stjärnhök menevät siniseen kabinettiin ja uskovat toisilleen +loppumattomia salaisuuksia. + +Sen sunnuntain jälkeisenä pyhäpäivänä, jolloin Anna Stjärnhök toi +Ulrika Dillnerin takaisin Bergaan, he istuvat jälleen siellä. + +Maailmassa ei nyt ole ketään onnettomampaa kuin tuo nuori tyttö. Hänen +iloisuutensa on poispyyhkäisty, ja poissa on se iloinen uhka, mihin hän +jännittyi kaikkea ja kaikkia vastaan, jotka tohtivat tulla häntä liian +lähelle. + +Kaikki, mitä hänelle kotimatkalla tapahtui, on vaipunut hänen +tietoisuudestaan siihen hämärään, josta se lumoutuikin ilmi; hänellä ei +ole ainoatakaan selvää vaikutelmaa. + +Niin, yksi kyllä, joka myrkyttää hänen sielunsa. "Entäpä Jumala ei +tehnytkään sitä", hän kuiskaa usein itsekseen, "entäpä Jumala ei niitä +susia lähettänytkään?" + +Hän rukoilee merkkiä, hän pyytää ihmettä. Hän tähystää taivaan ja maan +piiriä. Mutta hän ei näe suinkaan sormen pilvestä ojentuvan viittomaan +hänelle tietä. Mitkään sumun ja valon patsaat eivät käy hänen +edellänsä. + +Kun hän nyt istuu vastapäätä kreivitärtä pienessä, sinisessä +kabinetissa, sattuvat hänen silmänsä pieneen sinivuokkokimppuun, joka +kreivittärellä on valkeassa kädessään. Salamana iskee hänen +tietoisuuteensa, missä nuo vuokot ovat kasvaneet, kuka ne on poiminut. + +Hänen ei tarvitse kysyä. Missä kasvaa koko seudulla sinivuokkoja jo +huhtikuun alussa muualla kuin koivuhaassa, joka on Ekebyn +rantatöyräällä. + +Hän tuijottaa tuijottamistaan noihin pieniin, sinisiin tähtiin, noihin +miekkoisiin, jotka valloittavat kaikkien sydämet, noihin +pikkuprofeettoihin, jotka säteilevät kaiken sen kauneuden loistoa, jota +ne ennustavat, kaikkea kaunista, mikä on tuleva. Ja kun hän katselee +niitä, alkaa hänen sielussaan kumahdella viha, joka jyrisee kuin +ukkonen ja lyö tainnuksiin kuin salama. "Millä oikeudella", hän +ajattelee, "kreivitär Dohna pitää tätä sinivuokkokimppua, joka on +poimittu Ekebyn rantapohjilta?" + +Kaikki nuo ovat kiusaajia: Sintram, kreivitär, kaikki ihmiset tahtovat +vietellä Gösta Berlingiä pahaan; mutta hän suojelee tätä, kaikkia +vastaan hän suojelee tätä. Vaikka se maksaisi hänen sydänverensä, hän +suojelee. + +Häh ajattelee, että hänen on temmattava nuo kukat kreivittären kädestä +ja nähtävä ne hyljättyinä, tallattuina ja muserrettuina, ennen kuin +lähtee pienestä sinisestä kabinetista. + +Hän miettii vain, ja nyt hän alkaa sodan noita pieniä, sinisiä +tähtiä vastaan. Salissa nojaavat rouvat kunnianarvoisaa päätään +tuolinselustimeen eivätkä aavista mitään, herrat tupruttavat kaikessa +rauhassa piipuistaan savupilviä kreivin kamarissa, kaikki on +rauhallista; mutta pienessä sinisessä kabinetissa raivoaa vimmattu +sota. + +Oi, miten viisaita ovat ne, jotka pidättävät kätensä miekasta, ne, +jotka jaksavat hiljaa odottaa, uskovat sydämensä rauhaan ja antavat +Jumalan hallita! Aina joutuu rauhaton sydän harhaan. Paha tekee aina +pahan hullummaksi. + +Mutta Anna Stjärnhök luulee, että hän on nyt vihdoinkin nähnyt sormen +pilvissä. + +"Anna", sanoo kreivitär, "kerro jotakin." + +"Mitä sitten?" + +"Oh", sanoo kreivitär ja hyväilee kimppua valkoisella kädellään. "Etkö +tiedä mitään rakkaudesta, rakastamisesta?" + +"En, en minä tiedä mitään rakkaudesta." + +"Kyllä puhut! Eikö meillä siis ole Ekeby-nimistä paikkaa, paikkaa joka +on täynnä kavaljeereja?" + +"Kyllä", sanoo Anna, "täällä on paikka nimeltä Ekeby, ja siellä on +miehiä, jotka imevät maan ytimen, miehiä, jotka tekevät meidät +pystymättömiksi totiseen työhön, jotka tuhoavat kasvavan nuorisomme ja +johdattavat neromme harhaan. Tahdotko kuulla heistä, tahdotko kuulla +rakkaustarinoita heistä?" + +"Tahdonpa tosiaan. Minä pidän kavaljeereista." + +Silloin puhuu Anna Stjärnhök, puhuu lyhyin säkein niinkuin vanha +hymnikirja, sillä myrskyiset tunteet ovat tukahduttaa hänet. Salattu +intohimo vapisee joka sanassa, ja kreivittären täytyy sekä kammoen että +halukkaasti häntä kuunnella. + +"Mitä on kavaljeerin rakkaus, mitä on kavaljeerin usko? Yksi lemmitty +tänään, toinen huomenna, yksi idässä, toinen lännessä. Ei mikään ole +hänelle liian korkeata, mikään ei liian matalaa: yhtenä päivänä kreivin +tytär, toisena kerjäläistyttö. Ei mikään ole maailmassa niin avara kuin +hänen sydämensä. Mutta voi sitä raukkaa, raukkaa, joka kavaljeeria +rakastaa. Hänen täytyy etsiä häntä, kun hän makaa juovuksissa tien +ravissa. Hänen täytyy ääneti katsella, miten hän pelipöydässä hukkaa +hänen lapsiensa kodin. Hän saa koreasti tyytyä siihen, että hän liehuu +vieraiden naisten kintereillä. Oi, Elisabet, jos kavaljeeri pyytää +kunniallista naista tanssiin, niin pitäisi heti kieltäytyä; jos hän +lahjoittaa hänelle kukkakimpun, pitäisi hänen nakata kukat maahan ja +tallata niitä; jos hän rakastaa kavaljeeria, niin pitäisi hänen ennen +kuolla kuin mennä hänen kanssaan naimisiin. Kavaljeereista oli eräs, +joka oli virkaheitto pappi. Häneltä oli riistetty kauhtana juoppouden +tähden. Hän oli ollut juovuksissa kirkossa. Hän joi ehtoollisviinit. +Oletko kuullut hänestä puhuttavan?" + +"En." + +"Kun hänet erotettiin virasta, hän kierteli maita mantereita +kerjäläisenä. Hän joi kuin hullu. Hän varasti saadakseen viinaa." + +"Mikä hän on nimeltään?" + +"Hän ei ole enää Ekebyssä. -- -- -- Ekebyn rouva otti hänet hoiviinsa, +antoi hänelle vaatteet ja sai sinun anoppisi, kreivitär Dohnan, +ottamaan hänet sinun miehesi kotiopettajaksi, nuoren Henrik-kreivin +opettajaksi." + +"Virkaheiton papin!" + +"Oh, hän oli nuori, voimakas mies, hänellä oli hyvät tiedot. Ei olisi +ollut hänellä mitään hätää, kun hän vain ei olisi juonut. Kreivitär +Märta ei ollut turhantarkka. Häntä huvitti kiusoitella rovastia ja +komministeriä. Kuitenkin hän kielsi ketään puhumasta hänen lapsilleen +papin menneisyydestä. + +"Muuten olisi hänen pojaltaan kadonnut kaikki kunnioitus opettajaa +kohtaan, ja hänen tyttärensä ei olisi voinut häntä sietää, sillä neito +oli oikea pyhimys. + +"Niin hän tuli tänne Borgiin. Hän jäi ensin seisomaan aivan oven +suuhun, istui aivan tuolin syrjällä, oli vaiti pöydässä ja pakeni aina +puistoon, kun tänne tuli vieraita. + +"Mutta niin hän usein kohtasi yksinäisillä poluilla nuoren Ebba Dohnan. +Neito ei ollut niitä, jotka rakastavat meluisia juhlia, mitkä +pauhasivat Borgin saleissa kreivittären leskeksi jouduttua. Hän ei +ollut niitä, jotka sinkoavat uhkakatseita maailmaan. Hän oli lempeä ja +arka. Vielä seitsemäntoistavuotiaana hän oli vain vieno lapsi; mutta +hän oli silti hyvin kaunis; silmät ruskeat, heikko, hieno puna +poskipäissä. Hänen hento ja norja vartalonsa oli hieman kumarassa. +Hänen kaita kätensä piiloutui arasti puristaen käteesi. Hänen pikku +suunsa oli suista hiljaisin ja kaikista vakavin. Ah, hänen ääntään, +hänen suloista, hienoa ääntään, joka lausui sanat hitaasti ja +selkeästi, mutta ei koskaan soinut nuorekkaan raikkaasti eikä +nuorekkaan lämpöisesti, vaan hiipi heikoin sävelin kuin väsyneen +soittajan viimeinen akordi! + +"Hän ei ollut sellainen kuin muut. Hänen jalkansa astelivat maata niin +kevyesti, niin hiljaa kuin hän olisi ollut elämän arka pakolainen. Hän +piti silmänsä maahan luotuina, ettei häiriytyisi katsellessaan +sisäisten näkyjensä kauneutta. Hänen sielunsa oli kääntynyt pois maasta +jo silloin, kun hän oli lapsi. + +"Kun hän oli pieni, kertoeli hänen mummonsa hänelle usein satuja, ja +eräänä iltana he istuivat takkavalkean ääressä, mutta sadut olivat +loppuneet. _Carsus_ ja _Moderus_ ja _Lunkentus_ ja _Kaunis Melusina_ +olivat olleet ja eläneet: he olivat kuin takkavalkean liekit liehuneet +elämässä ja loistossa, mutta nyt olivat sankarit lyödyt ja kauniit +prinsessat hiiltyneet, kunnes takkavalkea herättäisi ne uudestaan. +Mutta yhä lepäsi pikkutytön käsi vanhuksen polvella, ja hän silitteli +hiljaa mummon hameen silkkiä, tuota hupaista kangasta, joka piipahtelee +kuin pikku lintu. Ja tuo silitys oli hänen pyyntönsä, sillä hän oli +niitä lapsia, jotka eivät koskaan pyydä sanoilla. + +"Silloin alkoi vanhus aivan hiljaa kertoa hänelle pienestä Juudaan maan +lapsesta, pienestä lapsesta, joka syntyi tullakseen suureksi +kuninkaaksi. Enkelit olivat täyttäneet maan ylistyslauluillaan hänen +syntyessään, Idän kuninkaat tulivat taivaan tähden johtamina ja +lahjoittivat hänelle kultaa ja pyhää savua, ja vanhat miehet ja naiset +ennustivat hänen mahtiaan. Tämä lapsi varttui paljon kauniimmaksi ja +viisaammaksi kuin muut lapset. Jo kaksitoistavuotiaana oli hänen +viisautensa suurempi kuin ylimmäisten pappien ja kirjanoppineitten. + +"Sitten vanhus kertoi hänelle kauneimmasta, mitä maailma oli nähnyt, +kertoi lapsen elämästä tämän vaeltaessa ihmisten joukossa, pahojen +ihmisten, jotka eivät tahtoneet tunnustaa häntä kuninkaakseen. + +"Hän kertoi, kuinka lapsi kehittyi mieheksi, mutta ihmeet säteilivät +yhä hänen ympärillään. + +"Kaikki maan päällä palvelivat ja rakastivat häntä ihmistä +lukuunottamatta. Kalat antautuivat hänen verkkoonsa, leipä täytti hänen +korinsa, vesi muuttui viiniksi, kun hän niin toivoi. + +"Mutta ihmiset eivät antaneet suurelle kuninkaalle suinkaan kultaista +kruunua, loistavaa valtaistuinta. Hänellä ei ollut ympärillään +kumartavia hovimiehiä. He antoivat hänen kulkea joukossaan +kerjäläisenä. + +"Kumminkin hän oli kovin hyvä heille, tuo suuri kuningas. Hän paransi +heidän sairaitaan, antoi sokeille heidän näkönsä ja herätti kuolleet. + +"Mutta, sanoi vanhus, ihmiset eivät tahtoneet sitä hyvää kuningasta +herrakseen. + +"He lähettivät sotamiehensä häntä vastaan ja vangitsivat hänet, he +pukivat hänet pilkaten kruunuun ja valtikkaan ja pitkäliepeiseen +kaapuun ja kuljettivat hänet mestauspaikalle pakottaen hänet kantamaan +raskasta ristiä. Oi, lapseni, tämä hyvä kuningas rakasti korkeita +vuoria. Öisin hän usein nousi vuorille puhumaan taivaan asukkaiden +kanssa, ja hän istui usein päivisin vuorenrinteillä puhuen +kuunteleville ihmisille. Mutta nyt he veivät hänet vuorelle +ristiinnaulitakseen hänet. He löivät nauloja hänen käsiensä ja +jalkojensa läpi ja ripustivat hyvän kuninkaan ristille, niinkuin hän +olisi ollut ryöväri ja pahantekijä. + +"Ja kansa pilkkasi häntä. Ainoastaan hänen äitinsä ja ystävänsä +itkivät, koska hänen piti kuolla ennen kuin hän ennätti tulla +kuninkaaksi. + +"Oi, miten elottomat kappaleet surivat hänen kuolemaansa. + +"Aurinko pimeni ja vuoret vapisivat, temppelin esirippu halkesi kahtia +ja haudat avautuivat, jotta kuolleet voisivat nousta maasta näyttämään +suruaan. + +"Silloin painoi pienokainen päänsä isoäidin helmaan ja nyyhki niin, +että hänen sydämensä oli pakahtua. + +"'Älä itke, pienoiseni, hyvä kuningas nousi haudastaan ja matkasi ylös +isänsä luokse taivaaseen.' + +"'Mummo', nyyhki pikku raukka, 'eikö hän sitten saanutkaan +valtakuntaa?' + +"'Hän istuu Jumalan oikealla kädellä taivaassa.' + +"Mutta se ei lohduttanut tyttöstä. Hän itki niin tuskissaan ja +hillittömästi kuin lapsi voi itkeä. + +"'Miksi he olivat niin ilkeitä hänelle? Miksi he saivat olla niin +ilkeitä hänelle?' + +"Vanhus melkein pelästyi tätä valtavaa surua. + +"'Sano, mummo, ettet kertonut totta! Sano, ettei se loppunut sillä +tavoin! Sano, etteivät he olleet niin ilkeitä sille hyvälle +kuninkaalle! Sano, että hän sai valtakunnan maan päällä!' + +"Hän kietoi kätensä vanhuksen ympärille ja rukoili häntä kyynelten yhä +virratessa. + +"'Lapseni, lapseni', sanoi silloin hänen isoäitinsä lohduttaen, 'on +niitä, jotka uskovat, että hän tulee takaisin. Silloin hän alistaa maan +valtaansa ja hallitsee sitä. Silloin tulee ihanasta maasta mainio +kuningaskunta joka on kestävä tuhat vuotta. Silloin tulevat pahat +eläimet hyviksi: pienet lapset leikkivät kyykäärmeen pesän luona, ja +karhut käyvät lehmien kanssa laitumella. Mikään ei vahingoita eikä +turmele enää toista; keihäät käyristetään viikatteiksi ja miekat +taotaan auroiksi. Ja kaikki on pelkkää leikkiä ja iloa, sillä hyvät +omistavat maan.' + +"Silloin kirkastui pienokaisen kyyneleinen muoto. + +"'Saako hyvä kuningas sitten valtaistuimen, mummo?' + +"'Kultaisen istuimen.' + +"'Ja palvelijoita ja hovimiehiä ja kultaisen kruunun?' + +"'Saa kyllä.' + +"'Tuleeko hän pian, mummo?' + +"'Ei tiedä kukaan, milloin hän tulee.' + +"'Saanko minä silloin istua jakkaralla hänen jalkainsa juuressa?' + +"'Saat, lapseni!' + +"'Mummo, minä olen niin iloinen', sanoo pienokainen. + +"Ilta illan jälkeen istuvat nuo kaksi monena talvena takan ääressä ja +puhuvat hyvästä kuninkaasta ja hänen valtakunnastaan. Pienokainen +uneksi tuhatvuotisesta valtakunnasta yöt päivät. Hän ei väsynyt koskaan +koristamasta sitä kaikella kauniilla, mitä saattoi keksiä. + +"Niin on monien hiljaisten lasten, joita on seurassamme. He säilyttävät +mielessään salaisen unelman, jota eivät tohdi ilmaista. Merkillisiä +ajatuksia asuu monen pehmeän tukan alla, ruskeat, lempeät silmät +näkevät suljettujen luomiensa alla kummia, monella kauniilla tytöllä on +sulhanen taivaassa. Moni ruusuposkinen tahtoo hieroa hyvän kuninkaan +jalkoja voiteella ja kuivata niitä päänsä hiuksilla. + +"Ebba Dohna ei tohtinut mainita siitä kenellekään, mutta tuosta illasta +alkaen eli hän ainoastaan odottaen Herran tuhatvuotista valtakuntaa ja +hänen tuloaan. + +"Kun iltarusko aukaisi lännen portit, silloin hän odotti, eikö sulhanen +jo astu sieltä, säteillen lempeässä loistossaan, miljoonaisen +enkeliarmeijan seuraamana, ja samoa hänen ohitseen ja salli hänen +koskea kauhtanansa helmaa. + +"Hän ajatteli myös mielellään niitä hurskaita naisia, jotka olivat +ripustaneet hunnun päähänsä eivätkä koskaan kohottaneet silmiään +maasta, vaan olivat sulkeutuneet harmaiden luostarien rauhaan, pienien +kammioiden pimeään, voidakseen aina nähdä niitä säteileviä näkyjä, +jotka astuvat esiin sielujen yöstä. + +"Sellaisena hän oli kasvanut ja sellainen hän oli kohdatessaan +ensimmäisen kerran uuden kotiopettajan puiston yksinäisillä käytävillä. + +"En tahdo sanoa miehestä enemmän pahaa kuin minun täytyy. Luulen, että +hän rakasti tätä lasta, joka pian valitsi hänet saattajakseen +yksinäisillä vaelluksillaan. Luulen, että hänen sielunsa sai taaskin +siipensä, kun hän käveli tämän hiljaisen tytön vieressä, joka ei +koskaan ollut uskonut muille haaveitaan. Luulen, että hän tunsi +olevansa lapsi, hyvä, hurskas, kunnon lapsi. + +"Mutta jos hän rakasti Ebbaa, niin miksei hän ajatellut, että huonompaa +lahjaa hän ei voinut antaa neidolle kuin juuri rakkautensa? Mitä +tahtoikaan, mitä ajattelikaan hän, tuo hylkiö, astellessaan +kreivintyttären rinnalla? Mitä ajatteli virkaheitto pappi, kun tyttö +uskoi hänelle hurskaita unelmiaan? Mitä tahtoikaan tuo, joka oli ollut +juoppo ja tappelupukari ja oli yhä sitä tilaisuuden tullen, mitä hän +ajattelikaan sen vierellä, joka käveli uneksien taivaallisesta +sulhasesta? Miksei hän paennut kauaksi, kauaksi hänen luotaan? Eikö +hänen olisi ollut parempi harhailla kerjäten ja varastellen maita +mantuja kuin käyskennellä hiljaisilla kuusikäytävillä ja tulla taas +hyväksi, hurskaaksi ja avuliaaksi, kun hän ei kuitenkaan voinut elää +uudestaan elämää, jota oli jo elänyt, ja kun ei voinut välttää, että +Ebba Dohna rakastuisi häneen? + +"Älä usko, että hän näytti juopporaukalta, että hänen poskensa olivat +harmaan kelmeät ja silmät punaiset. Hän oli yhä komea mies, niin +sielullisesti kuin ruumiillisestikin, kaunis ja murtumaton. Hänen +ryhtinsä oli kuninkaallinen ja hänen ruumiinsa rautainen, sellainen, +jota ei hurjinkaan elämä raiskaa." + +"Vieläkö hän elää?" kysyy kreivitär. + +"Oi, ei, hän on kai jo kuollut. Siitä on jo kauan." + +Jokin outo alkaa vavisuttaa Anna Stjärnhökiä hänen näin menetellessään. +Hän tuumi mielessään, ettei koskaan sano kreivittärelle, kenestä puhuu, +että hän antaa kreivittären uskoa, että mies on jo kuollut. + +"Siihen aikaan hän oli vielä nuori", niin jatkaa hän kertomustaan. +"Elämisen ilo syttyi uudelleen hänen poveensa. Hänellä oli kauniiden +sanojen lahjat ja palava, helposti hurmaava sydän. + +"Tuli sitten ilta, jolloin hän puhui Ebba Dohnan kanssa rakkaudesta. +Ebba ei vastannut, hän kertoi vain kotiopettajalle, mitä hänen +isoäitinsä oli hänelle talvi-iltoina tarinoinut, ja kuvasi hänelle +unelmainsa maan. Sitten hän pyysi kotiopettajalta lupauksen. Hän +vannotti opettajaa, että tämä rupeaisi Jumalan sanan julistajaksi, +yhdeksi niitä, jotka valmistavat Herran tietä, niin että hänen tuloaan +joudutetaan. + +"Mitä piti kotiopettajan tehdä? Hän oli virkaheitto pappi, eikä mikään +tie ollut häneltä niin suljettu kuin se, jota tyttö vaati häntä +astumaan. Mutta hän ei uskaltanut sanoa tälle totuutta. Hänellä ei +ollut sydäntä tuottaa surua tuolle suloiselle lapselle, jota rakasti. +Hän lupasi kaikki, mitä Ebba tahtoi. + +"Heidän kesken ei tarvittu montakaan sanaa. Oli selvää, että Ebbasta +oli kerran tuleva hänen vaimonsa. Hän ei ilmentänyt rakkauttaan +suudelmin ja hyväilyin. Hän tuskin uskalsi lähestyä Ebbaa. Neito oli +arka kuin hento kukka. Mutta hänen ruskeat silmänsä kohosivat joskus +maasta etsiäkseen hänen silmiään. Kuutamoiltoina, kun he istuivat +kuistilla kahden, painautui Ebba aivan hänen kylkeensä ja silloin mies +suuteli hänen hiuksiaan tytön sitä huomaamatta. + +"Mutta ymmärräthän, että kotiopettajan synti oli siinä, että hän unohti +sekä menneisyytensä että tulevaisuutensa. Köyhyytensä ja halpuutensa +hänen sopi kyllä unohtaa, mutta hänen olisi toki pitänyt tietää, että +kerran oli tuleva päivä, jolloin Ebban sielussa nousee rakkaus +rakkautta vastaan, maa taivasta vastaan ja jolloin Ebban on pakko +valita joko hänet tai tuhatvuotisen valtakunnan paistava herra. Ja Ebba +ei ollut niitä, jotka voivat kestää voitollisesti sellaista sotaa. + +"Niin meni kesä, syksy ja talvi. Kun kevät tuli ja jäät lähtivät, +sairastui Ebba Dohna. Laaksoissa suli routa, pitkin mäkiä kuohui kohva, +järven jää oli petollista, tiet mahdottomat kulkea niin reellä kuin +rattailla. + +"Silloin tahtoi kreivitär Dohna noudattaa tyttärelleen lääkärin +Karistadista. Lähempää ei ollut saatavissa. Mutta hän käski turhaan +väkeään. Rukoukset ja uhkaukset eivät auttaneet. Hän rukoili polvillaan +kuskia, mutta tämä kieltäytyi. Hän sai kouristus- ja hysteriakohtauksia +surusta tyttärensä tähden -- Märta-kreivitär on yhtä raju surussa kuin +ilossakin. + +"Ebba Dohna oli keuhkokuumeessa, ja hänen henkensä oli vaarassa, mutta +lääkäriä ei voitu saada. + +"Silloin lähti kotiopettaja Karlstadiin. Matka oli moisella kelillä +hengenvaarallista leikkiä, mutta hän suoritti sen. Matka vei yli +painuvien jäiden ja niskantaitto-iljankojen, joskus hänen oli hakattava +jäähän portaita hevoselleen, joskus kiskottava se ylös tien syvästä +liejusta. Kerrottiin, että lääkäri oli kieltäytynyt lähtemästä hänen +kanssaan, mutta että toinen oli pistooli kädessä pakottanut hänet +tulemaan. + +"Kun hän palasi, oli kreivitär valmis heittäytymään polvilleen hänen +jalkoihinsa. 'Ottakaa kaikki!' hän sanoi. 'Sanokaa, mitä toivotte, mitä +pyydätte, tyttäreni, kartanoni, rahani!' + +"'Tyttärenne', vastasi kotiopettaja." + +Anna Stjärnhök vaikenee yht'äkkiä. + +"No, entä sitten, sitten?" kysyy kreivitär. + +"Voinee jo riittää", vastaa Anna; hän on niitä poloisia, jotka elävät +epäilyksen tuskassa ja pelossa. Hän oli elänyt siten jo koko viikon. +Hän ei tiedä mitä tahtoo. Mikä on hänestä yhtenä hetkenä oikeaa, on +toisena jo väärää. Nyt hän toivoo, ettei olisi koskaan tätä juttua +alkanutkaan. + +"Näyttää kuin haluaisit ilveillä minun kustannuksellani, Anna, etkö +ymmärrä, että minun täytyy saada kuulla tämä juttu loppuun." + +"Ei olekaan enää paljoa kerrottavaa. -- Nuoren Ebba Dohnan taistelun +hetki oli tullut. Rakkaus nousi rakkautta, maa taivasta vastaan. + +"Märta-kreivitär kertoi hänelle ihmeellisestä matkasta, jonka nuori +mies oli hänen tähtensä tehnyt, ja sanoi lahjoittaneensa hänelle +palkkioksi Ebban käden. + +"Nuori Ebba-neiti oli silloin parantunut sen verran, että lepäsi jo +puettuna sohvalla. Hän oli väsynyt ja kalpea ja vielä tavallistakin +äänettömämpi. + +"Kun hän kuuli nämä sanat, hän kohotti ruskeat silmänsä nuhtelevasti +äitiä kohti ja sanoi: + +"'Mutta äiti, annoitko sinä minut virkaheitolle papille, miehelle, joka +on hukannut oikeutensa olla Herran palvelija, miehelle, joka on ollut +varas, kerjäläinen?' + +"'Mutta lapseni, kuka sinulle on siitä kertonut? Luulin ettet tiennyt +siitä mitään.' + +"'Sain sen tietää. Kuulin vieraittesi puhuvan siitä samana päivänä, +jolloin sairastuin.' + +"'Mutta lapsi, ajattele, että hän on pelastanut sinun henkesi!' + +"'Ajattelen, että hän on pettänyt minut. Hänen olisi pitänyt sanoa, +kuka oli.' + +"'Hän sanoo, että sinä rakastat häntä.' + +"'Olen rakastanut. En voi rakastaa sitä, joka on pettänyt minut.' + +"'Millä tavalla hän on pettänyt sinut?' + +"'Sitä ei äiti ymmärrä.' + +"Hän ei tahtonut puhua äitinsä kanssa unelmainsa tuhatvuotisesta +valtakunnasta, jota toteuttamaan hänen rakastettunsa olisi pitänyt +häntä auttaa. + +"'Ebba', sanoi kreivitär, 'jos sinä häntä rakastat, ei sinun ole +kysyttävä, mikä hän on ollut, vaan mentävä hänelle. Kreivitär Dohnan +miehestä tulee kyllin rikas, kyllin mahtava, joten hänen nuoruutensa +synnit voi unohtaa.' + +"'En huoli hänen nuoruutensa synneistä, äiti; mutta koska hänestä ei +voi milloinkaan tulla sitä, mitä minä toivoin, en voi mennä hänen +kanssaan naimisiin.' + +"'Ebba, muista, että minä olen sen hänelle luvannut.' + +"Tyttö tuli kalpeaksi kuin ruumis. + +"'Äiti, sanon sinulle, että jos sinä naitat minut hänelle, erotat sinä +minut Jumalasta.' + +"'Olen päättänyt tehdä sinut onnelliseksi', sanoo kreivitär. 'Olen +varma, että tulet onnelliseksi tämän miehen kanssa. Olethan jo tehnyt +hänestä suorastaan pyhimyksen. Olen päättänyt syrjäyttää syntyperän +vaatimukset ja unohtaa, että hän on köyhä ja halpa, antaakseni sinulle +tilaisuuden johdattaa hänet oikealle tielle. Tunnen menetteleväni +oikein. Tiedäthän että halveksin vanhoja ennakkoluuloja.' + +"Mutta näin hän sanoi vain siksi, ettei sallinut kenenkään vastustella +tahtoaan. Kenties senkin vuoksi, että hän tosiaan tarkoitti, mitä +sanoi. Kreivitär Märtaa ei ole helppo ymmärtää. + +"Nuori tyttö makasi kauan sohvallaan kreivittären lähdettyä hänen +luotaan. Hän kävi taistelua. Maa nousi taivasta, rakkaus rakkautta +vastaan, mutta hänen lapsuutensa rakastettu vei voiton. Maatessaan +siinä, juuri tällä sohvalla, hän näki lännen taivaan hehkuvan ihanassa +päivänlaskussa. Hän ajatteli, että se oli hyvän kuninkaan tervehdys, ja +koska hän ei olisi voinut olla uskollinen, jos olisi elänyt, hän päätti +kuolla. Hän ei voinut tehdä muuta, koska kerran hänen äitinsä tahtoi, +että hänen piti olla sen oma, josta ei voinut tulla hyvän kuninkaan +palvelijaa. + +"Hän meni ikkunan luo, avasi sen ja antoi kylmän ja kostean iltailman +vilustuttaa heikon ruumis-raukkansa. + +"Hänen oli helppo päästä kuoleman omaksi. Se oli varmaa, jos vain tauti +uusiutuisi, ja se uusiutui. + +"Kukaan muu kuin minä ei tiedä, että hän itse etsi kuolemaansa, tuo +Elisabet. Näin hänet ikkunassa ja kuulin hänen kuumeiset kuvittelunsa. +Hän piti mielellään minua lähellään viimeisinä päivinään. + +"Näin hänen kuolevan, näin, kuinka hän eräänä iltahetkenä ojensi +kätensä hehkuvaa länttä kohti ja kuoli, hymyillen ikäänkuin olisi +nähnyt jonkun tulevan kohti auringonlaskun loisteesta. Sain viedäkseni +hänen viimeisen tervehdyksensä sille, jota hän rakasti. Minun oli +pyydettävä, että tuo mies antaisi hänelle anteeksi, ettei hän voinut +tulla hänen vaimokseen. Hyvä kuningas ei sitä sallinut. + +"Mutta minä en ole tohtinut sanoa miehelle, että hän oli Ebban +murhaaja. En ole tohtinut laskea sellaista tuskien kuormaa hänen +hartioilleen. Ja kumminkin hän, joka valehdellen hankki itselleen Ebban +rakkauden, eikö hän ollut hänen murhaajansa? Eikö hän juuri ollut +murhaaja, Elisabet?" + +Kreivitär Dohna on aikaa sitten lakannut hyväilemästä noita sinisiä +kukkia. Nyt hän nousee, ja kimppu putoaa lattialle. + +"Anna, sinä kujeilet yhä kustannuksellani. Sanoithan, että juttu on +vanha ja mies aikoja sitten kuollut. Mutta tiedänhän, että on tuskin +viittä vuotta Ebba Dohnan kuolemasta, ja sinähän sanoit, että olit itse +näkemässä kaiken. Et ole kovinkaan iäkäs. Sano nyt, kuka se mies on!" + +Anna Stjärnhök alkaa nauraa. + +"Sinähän pyysit rakkausjuttua. Nythän sen sait, vieläpä jutun, joka on +maksanut sinulle sekä kyyneliä että levottomuutta." + +"Tarkoitatko, että olet valehdellut?" + +"Tyhjää valhetta kaikki!" + +"Sinä olet ilkeä, Anna." + +"Kai lienen. En ole muuten kovin onnellinenkaan, se minun on sanottava. +-- Mutta rouvat ovat jo heränneet ja herrat tulevat saliin. Mennään +sinne!" + +Kynnyksellä hänet pysäyttää Gösta Berling, joka tulee nuorten naisten +seuraan. + +"Teidän pitää nyt olla minulle kärsivällisiä", hän sanoo nauraen. +"Kiusaan teitä vain kymmenen minuuttia, mutta nyt teidän täytyy +kuunnella runoa." + +Hän kertoo heille, että oli viime yönä nähnyt unta elävämmin kuin juuri +koskaan, hän oli nähnyt sellaista unta, että oli muka kirjoittanut +runon. Hän, jota ihmiset sanoivat "runoilijaksi", vaikka hän oli tähän +asti saanut aivan aiheetta omistaa tuon lisänimen, hän oli silloin, +keskellä yötä, noussut ja puolittain unessa, puolittain valveilla +alkanut kirjoittaa. Ja runoelman hän oli sitten aamulla löytänyt +kirjoituspöydältään. Hän ei ollut ikinä uskonut mokomaa itsestään. Ja +nyt piti naisten se kuulla. + +Ja hän lukee: + + Nousi nyt kuu, ihanimman vuorokauden hetkistä toi. + Sinikirkkaalta, kalvaalta holviltaan + läpi köynnösten hohtoa parvekkeelle se seuloi, + jonk' alla värisi uurnassaan + punalilja, min terään päivätär kultapäärmehet neuloi. + Kiviportaill' istuen unelmoi + siin' ääneti nuoret ja vanhat, kuunnellen noita + sydämen vanhoja lauluja, muistoon joita + ihanimpana vuorokauden hetkistä tunne toi. + + Reseedaryhmästä nous' sulotuoksu, meit' ympäröi, + ja viidoista tummien pensastoin + varjoja hiipii kasteisen, välkkyvän nurmikon laitaa. + Sielukin ruumiin varjosta noin + valon ilmoihin, seutuihin, joita se tuskin tajuta taitaa, + sinihohto-holveihin ikävöi, + kirkkauteen, johon verraten tähdet on kelmeet. + Oi, kuka torjuu tunteiden leikit ja telmeet, + yön varjot, reseedain suruisa tuoksu kun ympäröi. + + Terät köynnösruusun tippui viimeiset, vaalenneet, + vaikkei niit' uhriksi vaatinut tuulonen vallaton. + Noin -- mietittiin -- elon jättää soisimme, haipuin + ilmaan kuin sävel kantelon, + kuin lehti syyskelmeä tyhjiin vaikertamatta vaipuin. + Pitkät miks' iän taipaleet? + Luontoa häiriten nauttimaan elon harhasta jäämme. + Kuolema on elon palkka; siis hiljaa se jättäkäämme, + kuin terät köynnösruusun viimeiset, vaalenneet. + + Yösiippa häilähtäin ohi liipotti, minne lie, + häipyi pois, kuun kohdalla häämötti taas. + Vaan silloin nous poven ankeen alta + tuo kysymys raskas kuin haudan paas, + tuo yhä vastaamaton, tuo vanha kuin tuskan valta: + "Oi, mihin kuljemme, oi, mik' on eessämme tie, + konsa maan vihreät niityt ei enää allamme loista?" + Hengen tielle voipiko toinen neuvoa toista, -- + yösiippaa helpommin neuvot, mi liipotti, minne lie. + + Ja olkaani päänsä hän, pehmeät kutrinsa, kallistaa, + hän, joka minua lempi, ja kuiskivi hiljaa näin: + Elä usko, ei kaukaisiin avaruuksihin sielut lennä; + kun kuolen, el' usko, ett' etäällä oon. + Mihin koditon sieluni vois, jos ei lemmityn sieluun mennä? + Sun luonas se ainian asukoon! + Oi ahdistus! Suru sydämen murtaa tahtoi. + Hänet kuoloko veis, pian veis? Yö viimeinen olla jo mahtoi? + Viimeisen kerranko suutelin kutria aaltoavaa? + + On vuosia vierinyt. Viel' yhä varjohon + siell' usein istun, kun yö tutun paikan on tummentanut. + Mut parvekkeell' läpi köynnösten kuultavan kuun näen kammoin. + Se yksin tietää, kuink' usein armasta suudellut + siell' oon, se värjyen kirkkaasti kyyneleet ammoin, + joit' armaani kutreille vierinyt on. + Voi, muistojen tuskaa! Se syntisen sieluni vaiva on tietää: + hän asuvi siinä! Minkä rangaistuksen se sietää, + ken sitoi itseensä sielun, mi niin oli puhdas ja tahraton. + +"Gösta", sanoo Anna leikillisesti, vaikka tuska kuristaa hänen +kurkkuaan, "sinusta sanotaan, että olet elänyt useampia runoja kuin +toiset ovat kirjoittaneet, vaikk'eivät olisi elämässään muuta +tehneetkään, mutta tiedätkös: sinun on parasta runoilla omalla +tavallasi. Tuo oli yötyötä, tiedätkös." + +"Et ole lempeä, Anna." + +"Tulla lukemaan tuollaista, kuolemasta ja surkeudesta, -- ettet häpeä!" + +Gösta ei kuule enää häntä. Hänen silmänsä ovat suunnatut nuoreen +kreivittäreen. Kreivitär istuu aivan jäykkänä, liikkumattomana kuin +kuvapatsas. Göstasta hän näyttää kuin pyörtyvän. + +Mutta sanomattoman työläästi saa kreivitär sanan huuliltaan. + +"Menkää!" hän sanoo. + +"Kuka, menkää? Pitääkö _minun_ mennä?" + +"Papin pitää mennä", änkyttää kreivitär. + +"Elisabet, ole toki vaiti!" + +"Juoppo pappi saa mennä ulos huoneestani!" + +"Anna, Anna", kysyy Gösta, "mitä hän tarkoittaa?" + +"Parasta on sinun mennä, Gösta." + +"Miksi minun pitää mennä? Mitä tämä merkitsee?" + +"Anna", sanoo kreivitär Elisabet, "sano hänelle, sano hänelle...!" + +"En, sano itse, kreivitär!" + +Kreivitär puree hampaansa yhteen ja masentaa liikutuksensa. + +"Herra Berling", hän sanoo ja astuu hänen eteensä, "teillä on +merkillinen kyky saada ihmiset unohtamaan, kuka olette. Minä en ole +tiennyt sitä ennen kuin tänään. Olen juuri kuullut kertomuksen Ebba +Dohnan kuolemasta ja saanut samalla tietää, että tieto, että hän +rakasti arvotonta, tappoi hänet. Teidän runonne on selittänyt minulle, +että se mies olette te. En voi ymmärtää, miten kukaan sellaisen +jälkeen, kuin te olette elänyt, voi olla kunniallisen naisen seurassa. +Minä en voi sitä ymmärtää, herra Berling. Puhuinko nyt kyllin +selvästi?" + +"Kyllä, kreivitär. Tahdon vain sanoa yhden ainoan sanan +puolustuksekseni. Olin vakuuttunut siitä, koko ajan olen ollut varma +siitä, että te tiesitte kaiken minusta. En ole koskaan yrittänyt salata +mitään, mutta eipä liene hauska huudella elämänsä katkerimpia +onnettomuuksia turuilla ja teillä, kaikkein vähimmin itse huudella." + +Hän menee. + +Ja samassa painaa kreivitär Dohna kapean jalkansa pienen, sinitähtisen +vuokkokimpun päälle. + +"Sinä olet nyt tehnyt niinkuin minä toivoin", sanoo Anna Stjärnhök +kreivittärelle kylmästi, "mutta nyt tuli myös loppu ystävyydestämme. +Älä luulekaan, että minä voin antaa anteeksi sitä, että olet ollut +hänelle julma. Olet ajanut hänet pois, ivannut ja haavoittanut häntä, +ja minä, minä tahtoisin seurata häntä vankeuteen, häpeäpenkille, jos +niin vaadittaisiin. Minä tahdon vartioida häntä, säilyttää hänet. Sinä +olet tehnyt niinkuin minä tahdoin, mutta en anna sinulle koskaan +anteeksi!" + +"Mutta Anna, Anna!" + +"Kun äsken kerroin sinulle, niin uskotko, että tein sen iloisin mielin! +Enkö ole tässä kappale kappaleelta raastanut omaa sydäntäni rinnasta?" + +"Miksi sitten teit sen?" + +"Miksi? Siksi, etten halunnut -- etten halunnut, että hänestä tulee +vihityn vaimon rakastaja..." + + + + +Kolmastoista luku + +MAMSELLI MARIE + + +Hiljaa, ihan hiljaa! + +Pääni ympärillä surisee. Kai se on kimalainen, joka tulla pörisee. Ei, +hiljaa nyt! Ah, millaista tuoksua! Niin totta kuin olen tässä, eikö se +ole koimarunan ja lavendelin ja tuomen ja sireenin ja valkonarsissien +tuoksua. Ihanaa on tuntea sellaista harmaana syysiltana, keskellä +kaupunkia. Kun vain etsinkin ajatuksiini tuon pienen, siunatun +maakaistaleen, heti alkaa ympärilläni surista ja lennellä, ja siirryn +aivan huomaamattani pieneen, nelisnurkkaiseen ruususarkaan, joka on +täynnä kukkia, ligusterpensaisen aidan takana. Nurkissa on sireenimajat +ja niissä kaidat lautapenkit, ja kukkalavain ympärillä, jotka on +järjestetty sydämien ja tähtien muotoon, kiertelevät kapeat polut, +valkealla merihiekalla ripotetut. Kolmelta puolen ympäröi ruususarkaa +metsä. Pihlaja ja tuomi, nuo puolisivistyneet ja kauniskukkaiset, +seisovat likinnä ja yhdistävät tuoksunsa sireenien lemuun. Niiden +takana kohoaa muutamia koivusikermiä, ja sitten alkaa kuusimetsä, oikea +metsä, hiljainen ja tumma ja partainen ja pistävä. + +Ja neljännellä puolella on pieni, harmaa tupa. + +Se ruususarka, jota minä nyt ajattelen, oli kuusikymmentä vuotta sitten +Svartsjössä Moreuksen vanhalla rouvalla, hänellä, joka elätti itseään +tikkaamalla peitteitä talonpojille ja valmistamalla ruokaa heidän +pitoihinsa. + +Rakkaat ystävät! Kaikesta hyvästä, jota teille toivon, mainitsen +ensiksi tikkauspuut ja ruususaran. Suuret, huojuvat, vanhanaikaiset +tikkauspuut, joissa on somat linkut ja kuluneet rissat, minä toivon +teille, sellaiset, joiden ympärillä viisi, kuusi henkeä voi yhtaikaa +työskennellä, joiden ääressä ommellaan kilpaa ja koetellaan, kuka saa +kauniimmat pisteet nurealle puolelle; joiden ääressä syödään +omenapaistikkaita ja rupatellaan ja "matkustetaan Grönlantiin" ja +"kätketään sormusta", ja nauretaan niin, että oravat metsässä +nakkelevat kuperkeikkaa pelästyksestä. Tikkauspuut talveksi, rakkaat +ystävät, ja ruususarka kesäksi! Ei puutarhaa, johon uppoaa rahaa +enemmän kuin huvi kannattaa, ei, vaan ruususarka, kuten ennen +maailmassa sanottiin. Sellainen pitää teillä olla, sellainen jota +voitte hoidella omin käsin. Pienoisten orjanruusupensaiden tulee siellä +rehottaa pienten maakumpareiden huipulla, ja lemmikkirivin kierrellä +niiden juurella; suuri, lehahtava unikko, joka kylvää itse itsensä, +leviää siellä kaikkialle, sekä ruohoreunustalle että hiekkakäytävälle, +ja siellä pitää olla ruskeaksi kulottunut turvesohva, jossa kasvaa +akilleioja ja keisarinkruunuja, sekä istuimella että selkänojalla. + +Vanhalla Moreuksen rouvalla oli ennen aikaan paljon hyvää. Hänellä oli +kolme iloista ja ahkeraa tytärtä sekä pieni tupa tienposkessa. Hänellä +oli kirstunpohjalla säästöjä, hänellä oli jäykkiä silkkisaaleja, +suoraselkäisiä nojatuoleja ja tietoja monenlaisista asioista, mitkä +ovat tarpeellisia tietää sellaisen, jonka itse täytyy hankkia leipänsä. + +Mutta parhainta olivat hänen tikkauspuunsa, jotka tuottivat hänelle +työtä läpi vuoden, ja ruususarka, joka antoi hänelle iloa koko kesän +ajan. + +Ja nyt on kerrottava, että Moreuksen rouvan pienessä tuvassa eleli +vuokralainen, pieni kuiva mamselli, nelikymmenvuotias, joka asui +ullakkokamarissa. Mamselli Mariella, joksi häntä aina sanottiin, oli +omat käsityksensä monista asioista, kuten usein on sellaisella +ihmisellä, joka oleksii paljon yksinään ja antaa ajatuksensa +pyöriskellä havaitsemissaan asioissa. + +Mamselli Marie uskoi, että rakkaus on kaiken pahan alku tässä +matoisessa maailmassa. + +Joka ilta hän ennen nukkumistaan pani kätensä ristiin ja luki +iltarukouksensa. Luettuaan "Isä meidän" ja "Herra siunatkoon meitä", +hän päätti aina rukouksensa pyytämällä Jumalaa varjelemaan häntä +rakkaudesta. + +"Siitä vasta viheliäisyyttä koituisi", hän sanoi. "Minä olen vanha ja +ruma ja köyhä. Ei, kunpa vain säästyisin rakastumasta!" + +Hän istui päivät päästään Moreuksen rouvan pienessä yliskamarissa ja +koukkusi ikkunaverhoja ja suomusvirkkauksia. Ne hän sitten myi +emännille ja herrasväelle. Hän koukkusi sillä tavoin itselleen tupaa. + +Sillä pieni tupa, töyrylle vastapäätä Svartsjön kirkkoa, hänen piti +saada, tupa, joka olisi niin korkealla paikalla, että sieltä voi nähdä +mukavasti kauas; se oli hänen unelmansa. Mutta rakkaudesta hän ei +tahtonut kuulla puhuttavan. + +Kun hän kesäiltoina kuuli viulun soivan tienhaarassa, missä peluri +istui veräjälaudalla ja nuori väki hölkkäsi polkkaa niin että tanner +pölisi, silloin hän kaarsi pitkät matkat metsän kautta päästäkseen +kuulemasta ja näkemästä moista. + +Toisena joulupäivänä, kun maalaismorsiamia tuli viisin ja kuusin +Moreuksen rouvan ja hänen tyttäriensä luo puetuttamaan itseään; jolloin +heidät koristettiin myrttiseppeleillä ja korkeilla silkkisillä ja +lasihelmisillä kruunuilla ja koreilla silkkivöillä, pantiin rintaan +kotitekoiset ruusunkimput ja hame reunustettiin taftikankaisilla +kiehkuroilla, silloin hän pysyi itsepintaisesti huoneessaan päästäkseen +näkemästä, miten toisia hepenöitiin rakkauden kunniaksi. + +Kun Moreuksen tytöt istuivat talvi-iltoina tikkauspuiden ääressä ja +suuri, porstuan vasemmalla puolella oleva huone säteili kodikkuutta, +kun lasiomenat heiluivat ja hikoilivat uunin luona tulen loimuun +ripustettuina, kun kaunis Gösta Berling tai kiltti Ferdinand, jotka +olivat tulleet vieraisille, aina kepposiin valmiina nykäsivät tytöiltä +rihman neulansilmästä tahi narrasivat heidät ompelemaan vääriä +pistoksia; ja kun huone raikui iloa ja remua ja kuhertelua ja kädet +puristelivat toisiaan tikkauspuiden alla, silloin kääri mamselli Marie +ärtyneenä neuleensa kokoon ja meni tiehensä, sillä hän vihasi rakkautta +ja rakkauden teitä. + +Mutta rakkauden ilkiteot hän tunsi, ja niistä hän tiesi kertoella. Hän +ihmetteli, että rakkaus vielä tohti näyttäytyä maan päällä, ettei sitä +karkottanut täältä hyljättyjen valitus ja niiden kiroukset, jotka se +oli tehnyt rikollisiksi, eikä niiden vaikerrukset, jotka se oli +kytkenyt vihattaviin kahleihin. Hän ihmetteli, miten sen siivet +saattoivat kantaa niin vapaasti ja keveästi, miten se ei tuskan ja +häpeän painamana jo uponnut nimettömiin syvyyksiin. + +Ei, nuori hän oli ollut kuten kaikki muutkin, mutta rakkautta hän ei +ollut koskaan maistanut. Koskaan hän ei ollut antanut houkutella +itseään tanssiin ja hyväilyihin. Hänen äitinsä kitara riippui pölyisenä +ja kielettömänä ullakolla. Koskaan hän ei ollut näpännyt sitä vienoon +lemmenvirteen. + +Hänen äitinsä ruusupuut kasvoivat hänen ikkunallaan. Hän antoi niille +nipin napin vettä. Hän ei rakastanut kukkia, noita lemmen lapsia. +Niiden lehdet riippuivat tomuisina. Hämähäkit keikkuivat oksien +välissä, ja nuput eivät koskaan puhjenneet. + +Ja Moreuksen rouvan ruususaralle, jossa perhot liehuivat ja linnut +lauloivat, jossa tuoksuvat kukkaset lähettivät lemmenviestejä +lentäville mehiläisille, jossa kaikki puhui tuosta vihattavasta, sinne +hän harvoin pisti jalkansa. + +Tulipa sitten aika, jolloin Svartsjön kunta panetti urut kirkkoonsa. Se +oli sen vuoden edellisenä kesänä, jolloin valta oli kavaljeerien +käsissä. Paikkakunnalle tuli nuori urkujenrakentaja. Ja hänkin tuli +rouva Moreukselle asumaan, ja hänet sijoitettiin toiseen pieneen +ullakkokamariin. + +Ja sitten hän asetti paikoilleen nuo urut, joilla on niin ihmeelliset +äänet, joiden hirmuinen pasuuna tuon tuostakin vongahtaa keskellä +rauhallista virttä -- kuka ties miksi ja miten -- ja pelästyttää lapset +joulukirkossa itkemään. + +Oliko nuori urkujenrakentaja alallaan mestari, sitä epäiltäköön +kernaasti. Mutta iloinen velikulta hän oli ainainen päivänpaiste +silmissään. Hän puheli aina ystävällisesti kaikille, rikkaalle ja +köyhälle, vanhalle ja nuorelle. Hänestä tuli pian talonväkensä hyvä +ystävä, ah, enemmän kuin ystävä. + +Kun hän iltaisin tuli kotiin työstä, hän piteli Moreuksen rouvan +lankavyyhteä ja aherteli nuorten tyttöjen apuna ruususaralla. Hän +lausuili "Axelia" ja lauloi "Frithiofia". Hän poimi maasta mamselli +Marien lankakerän, pudottipa tämä sen miten usein tahansa, ja korjasi +vielä hänen pöytäkellonsakin käymään. + +Hän ei hellittänyt yksissäkään tanssiaisissa ennen kuin oli +tanssittanut kaikki naiset, vanhimmasta rouvasta nuorimpaan tyttöseen, +ja jos vastoinkäyminen häntä kohtasi, hän istahti heti ensiksi +näkemänsä naisen viereen, olipa tämä kuka tahansa, ja teki hänestä +uskottunsa. Niin, hän oli sellainen mies, joita naiset luovat +unelmissaan! Älköön hänestä sanottako, että hän puhui kenenkään kanssa +rakkaudesta. Mutta kun hän oli vain pari viikkoa asunut Moreuksen +rouvan ullakkokamarissa, olivat kaikki tytöt rakastuneet häneen, ja +mamselli Marie parka tiesi, hänkin, rukoilleensa turhaan. + +Ne olivat surun päiviä ja riemun päiviä. Kyynelet tippuivat +tikattavalle kankaalle ja huuhtoivat liituviivat pois. Iltaisin istui +tavallisesti joku kalpea uneksijatar sireenimajassa, ja mamselli Marien +pienessä ullakkokamarissa näppäiltiin äskenviritettyä kitaraa vienoihin +lemmen virsiin, joita hän oli oppinut äidiltään. + +Nuori urkujenrakentaja heippaili talossa yhtä suruttomana ja iloisena +kuin ennenkin ja siroitteli hymyjä ja palveluksia noille riutuneille +naisille, jotka kiistelivät hänestä kun hän oli poissa kotoa työssään. +Ja viimein tuli päivä, jolloin hänen oli matkustettava pois. + +Kyytihevonen seisoi kuistin edessä. Matkalaukku oli köytetty kärryjen +takalautaan, ja nuori mies teki jäähyväiset. Hän suuteli rouva +Moreuksen kättä ja sulki itkevät tytöt syliinsä ja suuteli heitä +poskelle. Hän itsekin itki sitä, että hänen oli pakko lähteä, sillä +hänen kesänsä oli ollut päivänpaistetta siinä pienessä, harmaassa +tuvassa. Viimein hän alkoi katsella, missä mamselli Marie oli. + +Silloin mamselli tulikin alas vinnin kapeita portaita, parhaassa +asussaan. Kitara riippui hänen kaulassaan leveässä, viheriässä +silkkinauhassa, ja kädessä hänellä oli ruusunippu, sillä tänä vuonna +olivat hänen äitinsä ruusut kukkineet. Hän pysähtyi nuoren miehen +eteen, näppäsi kitaraansa ja lauloi: + + "Sa lähdet pois. Tervetuloa taas! + Ole, rakkahin, murheita vailla! + Äl' unhoita armasta tuttavaas, + joka huokaa Vermlannin mailla!" + +Sitten hän pisti kukat hänen napinläpeensä ja suuteli häntä suoraan +suulle. Ja niin: sitten hän katosi taas ullakolle, tuo vanha ilmestys. + +Rakkaus oli kostanut hänelle ja tehnyt hänestä yleisen naurun kohteen. +Mutta hän ei moittinut enää koskaan rakkautta. Hän ei heittänyt enää +koskaan kitaraa joutilaaksi eikä unohtanut koskaan vaalia äitinsä +ruusupuita. + + * * * * * + +Aika vieri. Ekebyn majurinrouva karkotettiin talostaan, kavaljeerit +pääsivät valtaan, ja tapahtui sitten, niinkuin taannoin on tarinoitu, +että Gösta Berling eräänä sunnuntai-iltana luki nuorelle Borgin +kreivittärelle runon, jonka jälkeen kreivitär kielsi häntä +näyttäytymästä kodissaan. + +Kerrotaan, että kun Gösta sinä iltana talosta lähtiessään sulki eteisen +oven, niin hän näki pari kolme rekeä tulevan Borgin pihaan. Hän +katsahti pientä naista, joka istui etumaisessa reessä. Jos hän jo +ennestäänkin oli synkkä, niin vielä synkemmäksi hän tämän nähdessään +tuli. Hän kiiruhti pois, ettei häntä tunnettaisi, mutta onnettomuuden +aavistus täytti hänen mielensä. Olivatko juuri nuo äskeiset puheet +mananneet tänne tämän naisen? Ei onnettomuus mene ilman toista +onnettomuutta. + +Mutta palvelijat kiiruhtivat ulos, rekipeitot päästettiin, vällyt +leväytettiin auki. Ken oli tuo tulija? Kuka oli tuo pieni nainen, joka +nyt nousi seisomaan reessä? Ah, se on todellakin itse Märta Dohna, tuo +kuuluisa kreivitär! + +Hän oli naisista hupaisin ja huimamielisin. Maailman ilo oli nostanut +hänet valtaistuimelleen ja kruunannut hänet kuningattarekseen. Leikit +ja sulohymyt olivat hänen alamaisiaan. Soitto ja tanssi ja seikkailu +olivat sattuneet hänen osakseen silloin, kun elämän arpaa heitettiin. + +Hän oli nyt jo melkein viisissäkymmenissä, mutta hän oli niitä +viisaita, jotka eivät laske vuosien lukua. "Se, jonka jalka ei nouse +tanssiin tai suu sula hymyyn", hän sanoi, "on vanha. Se tuntee vuosien +kamalan painon, mutta en minä." + +Ilolla ei suinkaan ollut vakaata valtaistuinta hänen nuoruutensa +päivinä, mutta vaihtelu ja epävarmuus lisäsivät vain elämän +suloisuutta. Ilon perhossiipinen majesteetti piti yhtenä päivänä +kahvikekkerit hovinaisten saleissa Tukholman linnassa ja tanssi +huomispäivänä hännystakissa ja pahkasauva kourassa Pariisissa. Se +käväisi Napoleonin kenttäleirissä, se matkasi Nelsonin laivastossa +sinisellä Välimerellä, se käväisi Wienin kongressissa, se uskalsi +Brysseliin tanssiaisiin erään kuuluisan taistelun edellisenä yönä. + +Ja missä ikinä ilo oleksi, siellä oli Märta Dohna, hänen +valiokuningattarensa. Soitellen, tanssien, ilveillen samosi kreivitär +Märta ympäri maailmaa. Mitä ei hän olisi nähnyt, mitä elänyt? Hän oli +tanssinut kumoon valtaistuimia, pelannut écartéta[10] ruhtinaskunnista, +sytytellyt pilahuulin hävittäviä sotia! Hilpeyttä ja hullutusta oli +hänen elämänsä ollut ja oli edelleen oleva. Ei ollut hänen ruumiinsa +liian vanha tanssimaan, ei hänen sydämensä liian vanha lempimään. +Milloin hän väsyisi naamiaisiin ja huvinäytelmiin, hupaisiin tarinoihin +ja kaihoisiin lauluihin? + +Kun ilo joskus jäi kodittomaksi maailmassa, joka oli muuttunut +sotatantereeksi, se vetäytyi pitemmäksi tai lyhemmäksi aikaa vanhaan +kreivinhoviin Lövenin pitkän järven rannalle. Samoin matkasi +kreivitärkin sinne silloin, kun ruhtinaat ja hovit kävivät hänestä +pyhän allianssin aikana liian synkiksi. Tällaisella käynnillä hän oli +nähnyt hyväksi ottaa Gösta Berlingin kotiopettajaksi pojalleen. +Kreivitär viihtyi kyllä täällä pohjoisessa. Missään ei ilolla ollut +ihanampaa valtakuntaa. Siellä oli laulua ja soittoa, seikkailunhaluisia +miehiä ja kauniita, iloisia naisia. Siellä siltä ei puuttunut pitoja ja +tanssiaisia, ei venematkoja kuutamoisilla järvillä, ei rekiretkiä halki +tummain metsäin, ei myöskään sydäntä järisyttäviä tapahtumia ja +rakkauden tuskaa ja vaivaa. + +Mutta tyttärensä kuoltua oli kreivitär lakannut käymästä Borgissa. Hän +ei ollut nähnyt sitä viiteen vuoteen. Nyt hän tuli katsomaan, jaksoiko +hänen miniänsä elää kuusikkojen, karhujen ja lumikinosten keskellä. +Hänestä oli hänen velvollisuutensa mennä katsomaan, eikö tuhma Henrik +ollut jo kiduttanut kuivuudellaan nuorta kreivitärtä kuoliaaksi. Nyt +hän tahtoi tulla kotirauhan laupiaaksi enkeliksi. Päivänpaiste ja onni +oli tuotu mukaan ladottuina hänen neljäänkymmeneen nahkaiseen +matkalaukkuunsa, hupi oli hänen kamarineitsyensä, pila hänen kuskinsa, +leikki hänen seuranaisensa. + +Ja kun hän juoksi ylös portaita, otettiin hänet avosylin vastaan. Hänen +entinen huoneensa alakerrassa odotti häntä. Hänen palvelijansa, +seuranaisensa ja kamarineitsyensä, hänen neljäkymmentä nahkaista +matkalaukkuaan, hänen kolmekymmentä hatturasiaansa, hänen +toalettivehkeensä, monet saalinsa ja turkkinsa, kaikki ne saatiin +vähitellen huoneeseen. Siitäkös riitti touhua ja hälinää! Ovet +paukkuivat ja portaissa juostiin. Kyllä näki, että kreivitär Märta oli +tullut. + + * * * * * + +Oli kerran keväinen ilta, oikein kaunis ilta, vaikkei vielä ollut kuin +huhtikuu parhaillaan, eikä jää ollut vielä lähtenyt. Mamselli Marie oli +avannut ikkunansa. Hän istui huoneessaan, näppäili kitaraansa ja +lauloi. + +Hän oli niin kiintynyt kitaraansa ja muistoihinsa, ettei huomannut, +että vaunut vierivät tiellä ja pysähtyivät tuvan eteen. Vaunuissa istui +kreivitär Märta, ja hänestä oli aika hauskaa nähdä, kuinka mamselli +Marie istui ikkunassaan, kitaranauha kaulassa ja silmät käännettyinä +taivasta kohti, ja lauloi vanhoja, kuluneita rakkauslauluja. + +Viimein laskeusi kreivitär vaunuista ja meni tupaan, jossa nuo kiltit +tytöt istuivat peitettä tikkaamassa. Hän ei ollut koskaan ollut kopea: +vallankumouksen tuuli oli puhaltanut häneen ja täyttänyt hänen +keuhkonsa raikkaalla ilmalla. + +Hän ei voinut sille mitään, että oli kreivitär, oli hänen tapanaan +sanoa; mutta joka tapauksessa hän aikoi elää sellaista elämää, joka +häntä miellytti. Hänellä oli yhtä hauska talonpoikaishäissä kuin +hovitanssiaisissa. Hän näytteli hovinäytelmiä piioilleen, kun ei muita +katselijoita ollut saapuvilla, ja toi tullessaan riemua seuraan, mihin +kulloinkin ilmestyi pienine somine kasvoineen ja kuohuvine +elämäntunteineen. + +Hän tilasi peitteitä Moreuksen rouvalta ja kehui tyttäriä. Hän katseli +ruususarkaa ja kertoi matkaseikkailujaan. Hänellä oli aina seikkailuja, +tällä kreivittärellä. Ja viimein hän tohti nousta ullakon portaille, +jotka olivat pelottavan jyrkät ja kaidat, ja meni mamselli Marien luo +hänen päätykamariinsa. + +Siellä hän väläytteli mustia silmiään tuon yksinäisen pikku olennon +edessä ja antoi sulosointuisen äänensä hyväillä tämän korvia. + +Hän osti Marielta uutimia. Hän ei voinut elää Borgissa, jollei hänen +kaikissa ikkunoissaan ollut suomussilmäisiä verhoja ja joka pöydällä +mamselli Marien virkkaamaa liinaa. + +Hän lainasi sitten hänen kitaraansa ja lauloi hänelle riemusta ja +rakkaudesta. Ja hän kertoi hänelle juttuja, ja mamselli Marie huomasi +ennen pitkää liitävänsä keskellä hauskaa, humuavaa maailmaa. Ja +kreivittären nauru oli sellaista musiikkia, että kohmettuneet lintuset +ruususaralla alkoivat sen kuullessaan laulaa, ja hänen kasvonsa, jotka +tuskin enää olivat kauniit -- sillä ihomaali oli turmellut hipiän, ja +suupielissä oli aistillisuuden piirteitä -- näyttivät mamselli Mariesta +niin kauniilta, että hän ihmetteli, kuinka pikku peili hennoo ne +jälleen kadottaa, saatuaan ne kerran kiiltävälle pinnalleen +vangituiksi. + +Lähtiessään hän suuteli mamselli Marieta ja pyysi tätä käymään +Borgissa. + +Mamselli Marien sydän oli autio kuin pikku pääskysten pesä +joulunaikaan. Hän oli vapaa, mutta hän halusi kahleita kuin vanhuuden +päivillä vapaaksi päästetty orja. + +Nyt koittivat taaskin riemun päivät ja surun päivät mamselli Marielle; +mutta ei pitkät, ainoastaan kahdeksan lyhyttä päivää. + +Kreivitär nouti hänet vähän väliä Borgiin. Hän näytteli hänelle +huvinäytelmiään ja kertoi kosijoistaan, ja mamselli Marie nauroi niin, +ettei siten ollut ikänään nauranut. Heistä tuli iki-hyvät ystävät. +Kreivitär sai pian tietää kaikki nuoresta urkujenrakentajasta ja +jäähyväisistä. Ja hämärissä hän antoi mamselli Marien istua sinisen +pikku kabinetin ikkunakomerossa. Ja hän pujotti kitarannauhan hänen +kaulaansa ja sai hänet laulamaan lemmenlauluja. Sitten istui kreivitär +katsellen, miten ikäneidon kuiva, laiha vartalo ja pieni, ruma pää +kuvastuivat punaista iltavalaistusta vasten, ja hän sanoi, että +mamselliraukka muistuttaa riutuvaa linnanneitoa. Mutta jokainen laulu +tarinoi hellistä paimenista ja julmista paimentytöistä, ja mamselli +Marien ääni oli kovin ohut ja kovin kimeä, ja voi hyvin ymmärtää, että +kreivitär iloitsi sellaisesta ilveilystä. + +Ja sitten hommattiin Borgiin kemut, kuten luonnollista, koska kerran +kreivin äiti oli tullut kotiin. Ja oli hauskaa kuten tavallisesti. +Vierasjoukko ei ollut kuitenkaan suuri. Sinne oli kutsuttu ainoastaan +oman pitäjän väkeä. + +Ruokasali oli alakerrassa, ja illallisen jälkeen sattui, etteivät +vieraat nousseet yläkertaan, vaan jäivät alas kreivitär Märtan +huoneisiin, jotka olivat ruokasalin takana. Ja kreivitär sai käsiinsä +mamselli Marien kitaran ja alkoi laulaa vieraille. Hän oli hupainen +nainen, tuo kreivitär, ja osasi matkia ketä tahansa. Nyt hänen päähänsä +pälkähti matkia mamselli Marieta. Hän kohotti silmänsä taivasta kohti +ja alkoi ohuella, kimakalla lapsenäänellä laulaa. + +"Älkäähän, kreivitär!" rukoili Marie. + +Mutta kreivittärellä oli hauskaa, ja vieraat eivät voineet olla +nauramatta, niin surkeata kuin se olikin mamselli Marien kannalta. + +Kreivitär otti käsityölippaasta kourallisen kuihtuneita ruusunlehtiä, +astui traagillisin elein mamselli Marien luo ja lauloi syvästi +liikuttuneella äänellä: + + "Sa lähdet pois. Tervetuloa taas! + Ole, rakkahin, murheita vailla! + Äl' unhoita armasta tuttavaas, + joka huokaa Vermlannin mailla!" + +Sitten hän ripotteli ruusunlehdet hänen päähänsä. Ihmiset nauroivat; +mutta mamselli Marie raivostui. Näytti kuin hän olisi tahtonut repiä +kreivittäreltä silmät päästä. + +"Sinä olet huono nainen, Märta Dohna", hän sanoi. "Kenenkään +kunniallisen naisen ei sopisi seurustella sinun kanssasi." + +Kreivitär Märta suuttui nyt hänkin. + +"Ulos, mamselli!" hän sanoi. "Olen kyllästynyt hupsutuksiisi." + +"Kyllä minä menenkin", sanoi mamselli Marie, "mutta ensin minun pitää +saada maksu liinoista ja uutimista, jotka olet tänne ripustellut." + +"Vanhoista rääsyistä!" huusi kreivitär. "Tahtooko hän maksua +sellaisista rääsyistä? Ota ja vie ne! En tahdo nähdä niitä enää +silmissäni! Ota heti ja vie!" + +Sitten nakkaa kreivitär hänelle liinat ja repii alas uutimet, sillä nyt +hän on raivon vallassa. + +Seuraavana päivänä pyysi nuori kreivitär anoppiaan sopimaan mamselli +Marien kanssa; mutta kreivitär ei tahtonut. Hän oli kyllästynyt +mamselliin. + +Elisabet kreivitär lähti silloin itse ja osti mamselli Marielta koko +uudinvaraston ja koristi niillä kaikki yläkerran ikkunat. Niin mamselli +Marie tyytyi ja sai hyvityksen. + +Kreivitär Märta laski sitten monta kertaa leikkiä miniänsä +mieltymyksestä suomusneuleihin. Hän osasi myös kätkeä vihansa -- +säilyttää sitä tuoreena ja uutena vuosikausia. Hän oli varsin lahjakas +nainen. + + + + + + +JÄLKIMMÄINEN OSA + + + + +Ensimmäinen luku + +KRISTOFFER-SERKKU + + +Heillä oli vanha petolintu siellä kavaljeerien rakennuksessa. Hän istui +aina uuninnurkassa ja vaali takkavalkeaa, ettei se päässyt sammumaan. +Pörröinen ja harmaa hän oli. Pieni pää, jossa oli iso nokka ja sammuvat +silmät, nuokkui surullisesti pitkän, laihan kaulan päässä, joka pisti +esiin tuuheasta turkinkauluksesta. Sillä petolintumme kulki turkki +yllään sekä kesällä että talvella. + +Muinoin hän oli kuulunut siihen parveen, joka samosi suuren keisarin +seurassa saalista ajaen yli Euroopan; mutta hänen nimeään ja arvoaan ei +kukaan nykyjään uskalla käydä arvailemaan. Vermlannissa tiedettiin +vain, että hän oli ollut noissa suurissa sodissa, että hän oli +mahtavasti riehunut jylisevissä taisteluissa ja että hänen vuoden 1815 +jälkeen täytyi suunnata siipiensä lento pois kiittämättömästä +isänmaastaan. Hän sai suojaa Ruotsin kruununprinssin hovissa ja tämä +neuvoi häntä kaukaiseen Vermlantiin. Sellainen oli aika, että hän, +jonka nimi muinoin oli pannut maailmat vapisemaan, sai nyt olla +iloinen, kun ei kukaan tuntenut enää hänen nimeään, tuota aikoinaan +niin pelättyä. + +Hän oli kunniasanalla luvannut kruununprinssille, ettei lähtisi +Vermlannista eikä mainitsisi tarpeettomasti kuka oli. Ja niin hänet +lähetettiin Ekebyhyn, kädessään kruununprinssin omakätinen kirjelmä +majurille, jossa suositeltiin häntä mitä lämpimimmin. Silloin aukaisi +kavaljeerirakennus hänelle ovensa. + +Aluksi arvailtiin innokkaasti, kuka oli tuo kuuluisuus, joka +kätkeytyi uuden, tekaistun nimen taakse. Mutta vähitellen hän +muuttui kavaljeeriksi ja vermlantilaiseksi. Kaikki sanoivat häntä +Kristoffer-serkuksi, tietämättä oikein kuinka hän oli saanut juuri +tämän nimen. + +Mutta ei ole petolinnun hyvä elää häkissä. Ymmärtää, että se on +tottunut muuhun kuin hyppäämään pienalta pienalle ja ottamaan ruokansa +hoitajan kädestä. Alituinen kuolemanvaara on muinoin sytyttänyt hänen +valtimonsa tuleen. Häntä iljettää tämä untelo rauha. + +On kyllä totta, etteivät nuo toisetkaan kavaljeerit olleet juuri kesyjä +lintuja; mutta kenenkään veri ei ollut kiehunut niin kuumana kuin +Kristoffer-serkun. Vain karhunjahti saattoi elähyttää hänen +lamaantunutta elinintoaan, karhunjahti tahi nainen, yksi ainoa nainen. + +Hän oli vironnut henkiin kymmenen vuotta sitten nähtyään ensi kerran +Märta-kreivittären, joka silloin jo oli leski. Nainen, vaihtelevainen +kuin sotaonni, kiihoittava kuin vaara, räiskyvä, ylimielinen olento -- +sotaurho rakasti häntä. + +Ja nyt hän istui siellä ja vanheni ja harmeni voimatta pyytää häntä +vaimokseen. Hän ei ollut nähnyt häntä viiteen vuoteen. Hän kuihtui ja +riutui vitkalleen, niin kuin vangitut kotkat riutuvat. Vuosi vuodelta +hän kävi yhä kuivemmaksi ja viluisemmaksi. Hänen täytyi piiloutua +paremmin turkkiinsa ja vääntäytyä lähemmäksi takkaa. + + * * * * * + +Niin hän istuu siellä, viluisena, pörröisenä ja harmaana senkin päivän +aamuna, jonka iltana pääsiäispaukut ammutaan ja poltetaan pääsiäisakka. +Kavaljeerit ovat kaikki kylillä, mutta hän istuu kotona uuninnurkassa. + +Oi, Kristoffer-serkku, Kristoffer-serkku, etkö sinä sitä tiedä? + +Hymyillen on tullut viettelevä kevät. + +Hereille kapsahtaa luonto untelosta unestaan, ja sini-ilmoissa +hulmuavat perhossiipiset henget huimassa leikissä. Lukemattomina kuin +villipensaan ruusut kimmeltävät heidän muotonsa ylhäältä hattaroiden +lomista. + +Maa, suuri emo, alkaa elää. Huimana kuin lapsi hän nousee kevätvirran +kylvystä, kevätsateiden vihman alta. Kivet ja multa kimaltavat halusta. +"Ylös, elon kiertokulkuun!" riemuitsee pieninkin hiukkanen. "Me +matkaamme kuin siivet kirkkaassa ilmassa. Me helotamme nuorten tyttöjen +punehtuvilla poskilla." + +Kevään hupaisat henget uivat ilman ja veden mukana ruumiiseen, hyppivät +kuin ankeriaat veressä, panevat sydämen ailahtamaan. Samaa ääntä on +kaikkialla. Sydämiin ja kukkiin, kaikkeen, joka häilyy ja väräjää, +tarttuvat nuo perhossiipiset ja soittavat yhä kuin tuhansin +myrskynkelloin: "Intoa ja iloa, huvia ja iloa! Tullut on hän, hymyilevä +kevät!" + +Mutta Kristoffer-serkku istuu sopessaan eikä ymmärrä mitään. Hän nojaa +päänsä jäykistyneihin sormiinsa ja uneksii kuulatuiskuista ja +taistotanterella kasvaneesta kunniasta. Sisäisen silmänsä eteen hän +loihtii laakereita ja ruusuja, jotka eivät kukoistaakseen kaipaa kevään +vienoa ihanuutta. + +Sääli on kumminkin häntä, tuota yksinäistä, vanhaa tungeksijaa, joka +istuu ylhäällä kavaljeerien rakennuksessa, ilman kansaa, ilman maata; +sääli häntä, joka ei koskaan kuule kotimaansa kielen sointua, häntä, +joka saa nimettömän haudan Bron kirkkomaalla. Voiko hän mitään sille, +että on kotka ja syntynyt vainoamaan, tappamaan? + +Oi, Kristoffer-serkku, olet jo kyllin kauan istunut uneksien +kavaljeerirakennuksessa! Nouse ja juo elämän pulppuavaa viiniä uljaiden +linnojen saleissa. Tiedä, serkku Kristoffer, että tänä päivänä on +majurille tullut kirje, kuninkaallinen kirje, joka on suljettu Svean +kuningaskunnan sinetillä. Se on osoitettu majurille, mutta sisältö +koskee sinua. Merkillistä nähdä kuinka sinä, vanha petolintu, luet +kirjettä. Silmä syttyy loistoon ja pää kohoaa. Näet häkin ovien +avautuvan ja avaruuden leviävän kaipaavien siipiesi nousta. + + * * * * * + +Kristoffer-serkku kaivaa ja penkoo vaatekirstunsa pohjia. Hän vetää +esiin kultakoristeisen univormunsa, jota on säilyttänyt kuin +silmäteräänsä, ja pukeutuu siihen. Hän painaa töyhtökorskan hatun +päähänsä ja kiitää pian Ekebystä pois, ratsastaen mainiolla valkealla +ratsullaan. + +Tämä on toki toista kuin istua viluisena uuninnurkassa. Nyt näkee +hänkin, että kevät on tullut. + +Hän kohottautuu satulassa ja laskee laukkaa. Turkitettu dolma, +husaarijakku hulmuaa. Lakin töyhtö häilyy. Nuortunut on mies kuten +maaemo itse. Herännyt on hän pitkästä talvesta. Vanha kulta voi vielä +välähdellä. Nuo rohkeat sotilaskasvot ovat kolmikulmaisen lakin alla +ylväs näky. + +Ihmeellistä on hänen ratsastuksensa. Maasta pulppuaa puroja, ja +vuokkoja versoo mistä hän ratsastaa. Muuttolinnut kirkuvat ja +riemuitsevat vapautetun vangin ympärillä. Koko luonto yhtyy hänen +iloonsa. + +Komeana kuin triumfaattori hän tulee. Itse kevät ratsastaa edeltä +väikkyvällä pilvellä. Kevyt ja ilmava on hän, tuo valon henki. Hänellä +on käyrätorvi huulillaan, ja hän hypähtelee ilosta, keikkuen ylös alas +satulassaan. Ja Kristoffer-serkun ympärillä tepastelee esikunta vanhoja +asetovereja hevosineen: onni on varpaillaan satulassa, ja kunnia uljaan +juoksijansa selästä, ja rakkaus kiitää tulisella Arabian orhilla. +Ihmeellistä on ratsastus; ihmeellinen ratsastaja. Kielitaitoinen +lahorastas huutaa hänelle: + +"Kristoffer-serkku, Kristoffer-serkku. Minne ratsastat? Minne +ratsastat?" + +"Borgiin kosimaan, Borgiin kosimaan", vastaa Kristoffer-serkku. + +"Älä mene Borgiin, älä mene Borgiin! Poikamiehellä ei surua", huutaa +lahorastas perästä. + +Mutta hän ei kuule varoitusta. Hän karauttaa mäet ylös, mäet alas, +kunnes vihdoinkin saapuu perille. Hän hypähtää alas satulasta, ja hänet +viedään saliin kreivitärten luo. + +Kaikki käy hyvin. Märta-kreivitär on hänelle armollinen. +Kristoffer-serkku näkee kyllä, ettei kreivitär halua kieltäytyä +kantamasta hänen loistavaa nimeään eikä hallitsemasta hänen linnassaan. +Soturi puhelee ja lykkää tuonnemmaksi sen hurman hetken, jolloin hän on +näyttävä kreivittärelle kuninkaallisen kirjeen. Hän nauttii tästä +odotuksesta. + +Kreivitär pakisee ja hauskuuttaa häntä tuhansin jutuin. +Kristoffer-serkku nauraa kaikelle, ihmettelee kaikkea. Mutta koska he +istuvat eräässä niistä huoneista, joihin kreivitär Elisabet on +ripustanut mamselli Marien uutimia, alkaa kreivitär kertoa myöskin +niistä. Ja hän vääntää tapahtuman niin hauskaksi kuin voi. + +"Nähkääs", hän sanoo lopulta, "niin ilkeä minä olen. Täällä riippuvat +nyt nämä uutimet, jotta joka päivä ja joka hetki ajattelisin +syntiäni. Se on tavatonta parannuksen tekoa. Hyi näitä kauhistavia +suomusneuleita!" + +Suuri Kristoffer-serkku katsoo häneen palavin silmin. + +"Minä olen myöskin vanha ja köyhä", hän sanoo, "ja olen kymmenen vuotta +istunut takan ääressä kaivaten rakastettuani. Nauraako armollinen +kreivitär sillekin?" + +"Oh, se on toinen asia", huudahtaa kreivitär. + +"Jumala on ottanut minulta onnen ja isänmaan ja pakottanut minut +syömään vierasta leipää", sanoo Kristoffer-serkku vakavasti. "Minä olen +saanut oppia kunnioittamaan köyhyyttä, minä." + +"Oh, tekin", huudahtaa kreivitär kohottaen käsiään. "Miten ihmiset ovat +hurskaita. Ah, miten ihmiset ovat tulleet hurskaiksi!" + +"Niin", sanoo Kristoffer-serkku, "pankaa mieleenne, kreivitär, että jos +Jumala antaa minulle vielä kerran rikkautta ja valtaa, niin osaanpa +käyttää niitä paremmin kuin jakaa ne jonkun maailmannaisen kanssa, +tuollaisen maalatun, sydämettömän marakatin, joka pilkkaa köyhyyttä." + +"Olettepa vallan oikeassa, Kristoffer-serkku." + +Ja niin marssii Kristoffer-serkku ulos huoneesta ja ratsastaa takaisin +Ekebyhyn; mutta henget eivät seuraa häntä, lahorastas ei huuda hänelle, +eikä hän enää voi nähdä hymyilevää kevättä. + +Ekebyhyn hän tuli juuri kun pääsiäispaukut piti laukaistaman ja +pääsiäisakka poltettaman. Pääsiäisakka on suuri olkinukke, jonka +riepunaamaan on hiilellä piirretty silmät, nenä ja suu. Ja yllään sillä +on ruotuämmän joutovaatteet. Pitkävartinen hiilihanko ja luuta on +asetettu sen viereen, ja rasvasarvi riippuu sen kaulassa. Se on aivan +valmis Kyöpelin matkalle. + +Majuri Fuchs lataa pyssynsä ja laukoo sen kerta toisensa jälkeen +suoraan ilmaan. Kuiva risurovio sytytetään, noita-akka heitetään tuleen +ja palaa iloisesti hulmuten. Kavaljeerit kyllä tekevät kaiken +voitavansa hävittääkseen pahuuden voimia vanhalla koetellulla +tavallaan. + +Kristoffer-serkku seisoo ja katsoo tuikeasti roviota. Äkkiä hän tempaa +suuren kuninkaallisen kirjeen hihansa käänteestä ja nakkaa sen tuleen. +Jumala yksin tietää, mitä hän ajatteli. Kenties hän kuvitteli, että +Märta kreivitär itse paloi tuossa roviolla. Kenties hän ajatteli, että +koska se nainen sittenkin oli vain rääsyjä ja olkia, niin ei maailmassa +enää ollut mitään muutakaan arvokasta. + +Hän menee takaisin kavaljeerirakennukseen, sytyttää takkavalkean ja +kätkee univormunsa. Ja niin hän jälleen asettuu uuninnurkkaan, ja päivä +päivältä hän käy yhä pörröisemmäksi ja harmaammaksi. Hän riutuu +vitkalleen siinä, kuten vanhat kotkat riutuvat vankeudessa. + +Hän ei ole enää vanki; mutta hän ei huoli käyttää vapauttaan. Avaruus +on hänelle avoinna. Taistelutanteret, kunnia, elämä odottavat häntä. +Mutta hänellä ei ole enää voimia levittää siipiään lentoon. + + + + +Toinen luku + +ELÄMÄN POLUT + + +Raskaat ovat ne tiet, joita ihmisten on vaellettava maan päällä. + +Erämaan teitä, järvien teitä, tunturien teitä. + +Miksi saa niin moni suru käydä häiritsemättä, kunnes se eksyy erämaahan +tahi vaipuu järveen tai suistuu tunturilta? Missä ovat pienet kukkasten +poimijattaret, missä ovat pienet satuprinsessat, joiden askelilla +ruusuja kasvaa, missä ovat ne, joiden pitäisi siroitella kukkasia +raskaille teille? + +Nyt on Gösta Berling, runoilija, päättänyt mennä naimisiin. Hän etsii +vielä vain morsianta, joka on kyllin köyhä, kyllin halpa, kyllin +hyljeksitty hullun papin vaimoksi. + +Kauniit ja jalot naiset ovat rakastaneet häntä, mutta älkööt he +yrittäkö kilpailla hänen suosiostaan. Hyljätty valitsee hyljättyjen +joukosta. + +Kenet hän valitsee, ketä hän etsii? + +Ekebyssä käy joskus vastoja kaupalla köyhä tyttö yksinäisestä +metsäkylästä, joka on kaukana vuorien keskellä. Tässä kylässä, jossa +vallitsee alinomainen köyhyys ja suuri kurjuus, on monta, joilla ei ole +täyttä ymmärrystä, ja vastatyttö on yksi niitä. + +Mutta kaunis hän on. Hänen runsas, musta tukkansa on niin paksuilla +palmikoilla, että ne tuskin mahtuvat hänen päähänsä, hänen poskensa +ovat hienosti pyöristyneet, nenä suora ja parhaan kokoinen, silmät +siniset. Hän on sitä surumielistä, madonnamaista kaunotartyyppiä, +jollaista vielä näkee Lövenin pitkän järven rannoilla. + +No, siinähän se nyt on se Göstan morsian -- hassahtavasta vastatytöstä +tulee mainio hullun papin vaimo, niin ettei paremmasta apua. + +Göstan ei tarvitse muuta kuin matkata Karlstadiin ostamaan sormuksia, +ja sitten olkoon Lövenin rannalla taas ilon päivä. Naurakoot ihmiset +vielä kerran Gösta Berlingille, kun tämä kihlaa vastatytön ja viettää +häitä hänen kanssaan! Naurakoot vain! Onko hän ikänään keksinyt +hauskempaa kujetta? + +Eikö hyljätyn pidä polkeman hyljätyn tietä, vihan tietä, surun tietä, +onnettomuuden tietä! Mitäpä haittaa jos hän suistuu, jos hän turmeltuu? +Onko ketään joka huolii häntä hillitä? Onko ketään joka ojentaa hänelle +ohjaavan kätensä tai virkistävän juoman? Missä ovat pienet kukkasten +poimijattaret, missä ovat pienet satuprinsessat, missä ovat ne, joiden +pitäisi sirotella ruusuja raskaille teille? + +Ei, ei, nuori, lempeä Borgin kreivitär ei suinkaan häiritse Gösta +Berlingiä hänen aikeissaan. Hänenhän on ajateltava mainettaan, +ajateltava miehensä vihaa ja anoppinsa vihaa; ei, hän ei yritäkään +pidättää Göstaa. + +Pitkän jumalanpalveluksen aikana Svartsjön kirkossa hän painaa päänsä +alas, panee kätensä ristiin ja rukoilee Göstan puolesta. Unettomina +öinä hän usein itkee ja pelkää hänen tähtensä, mutta hän ei sirottele +kukkia hyljätyn tielle eikä anna pisaraa vettä janoavalle. Hän ei +ojenna kättään vetääkseen toista perikadon partaalta. + +Gösta Berling ei huoli verhota valittuaan silkkiin eikä koruihin. Hän +antaa tämän kaupustella vastoja talosta taloon entiseen tapaan, mutta +sitten kun hän on kutsunut kaikki seudun mainittavat miehet ja naiset +suuriin kemuihin Ekebyhyn, sitten hän julkaisee kihlauksensa. Silloin +hän kutsuu hänet keittiöstä saliin sellaisena kuin hän on +taivalluksensa jäljiltä, tien pöly ja lika vaatteissaan, ehkä +rääsyisenä, ehkä hiukset pörröisinä, silmissä sekava ilme ja yhtä +sekava sanatulva huulilla. Ja hän kysyy vierailta, eikö hän nyt ole +valinnut sopivaa morsianta, eikö hullun papin pidä ylpeillä niin +kauniista morsiamesta, tästä lempeästä madonnan muodosta, näistä +sinisistä, haaveellisista silmistä. + +Hän oli aikonut olla hiiskumatta tästä kenellekään ennen aikojaan, +mutta hän ei pystynyt varjelemaan salaisuuttaan, ja niin sai myös nuori +kreivitär Dohna sen tietoonsa. + +Mutta mitä hän voi tehdä estääkseen Göstaa? Kihlauspäivä on tullut, sen +myöhä hämärän hetki on käsissä. Kreivitär seisoo ikkunan edessä +sinisessä kabinetissa ja katsoo pohjoiseen. Hän on melkein näkevinään +Ekebyn, vaikka kyyneleet ja sumu peittävät hänen näköalansa. Yhtä +kaikki hän näkee selvään, miten iso kolmikerroksinen rakennus loistaa +kolmine valaistuine ikkunariveineen, hän kuvittelee, miten samppanja +kaadetaan laseihin, miten maljahuuto raikuu ja hän, Gösta Berling, +ilmoittaa kihlauksensa, hänen ja vastatytön liiton. + +Jos hän nyt olisi lähellä Göstaa ja panisi aivan hiljaa kätensä hänen +käsivarrelleen tai vain soisi hänelle ystävällisen katseen, niin eiköpä +Gösta kääntyisi huonolta hyljeksittyjen tieltä? Jos kerran kreivittären +lausuma sana oli ajanut hänet niin epätoivoiseen tekoon, niin eikö myös +hänen sanansa voisi häntä hillitä? + +Häntä kauhistuttaa rikos, jonka Gösta aikoo tehdä tuota kovaonnista +lapsiparkaa kohtaan. Häntä pöyristyttää synti tuota poloista raukkaa +kohtaan, joka nyt tulee houkutelluksi rakastamaan Göstaa, ehkäpä vain +yhden päivän pilan tähden. Kenties häntä myös nyt kahta enemmän +kauhistuttaa rikos, jonka Gösta tekee itseään kohtaan -- tuo tyttö +tulee kytketyksi kuin painava kahle hänen elämäänsä ja riistää hänen +hengeltään korkeuteen pääsyn voimat. + +Ja kaikkeen oli kreivitär syynä. Hän oli syössyt tuomitsevalla +sanalla Göstan huonolle tielle. Hän, joka oli tullut siunaamaan, +lientämään, miksi juuri hän oli vääntänyt vielä lisäokaan syntisen +orjantappuraiseen kruunuun? + +No niin, nyt hän tietää, mitä hänen on tehtävä. Hänpä menee ja +valjastuttaa mustat hevoset reen eteen ja ajaa hurauttaa Lövenin yli, +ryntää Ekebyn hoviin, asettuu Gösta Berlingin eteen ja sanoo hänelle, +ettei hän halveksi häntä, ettei hän tiennyt mitä puhui karkottaessaan +hänet kotoaan... Ei, hänen on sittenkin mahdoton tehdä niin, hän +häpeäisi eikä uskaltaisi virkkaa sanaakaan. Hänhän oli naimisissa ja +hänen piti varjella itseään panettelulta ja juoruilta. Mutta kuinka +sitten kävisi Gösta Berlingin? + +Hänen on lähdettävä. + +Sitten hän ajattelee, että sellainen matka on mahdoton. Tänä vuonna ei +enää yksikään hevonen voi päästä Lövenin yli. Jää sulaa, se on jo +irtautunut maasta. Se on vapaana, puhkeillut, kamalan näköinen. Vesi +porisee ylös ja alas railoista, paikoin se on kokoontunut mustiksi +lammikoiksi, toisin paikoin jää on hohtavan valkeaa. Enimmäkseen se on +kumminkin harmaata, likaista sulavasta lumesta, ja tiet kuultavat +pitkinä, mustina juovina sen pinnalla. + +Miten hän voi ajatellakaan moista matkaa? Vanha Märta-kreivitär, hänen +anoppinsa, ei millään ehdolla sallisi hänen sitä tehdä. Koko illan +hänen on istuttava kreivittären vieressä salissa ja kuunneltava vanhoja +hovijuttuja, jotka ovat vanhuksen suurin ilo. + +Mutta yö tulee, ja hänen miehensä on poissa; nyt hän on vapaa. + +Hevosella hän ei voi mennä, palvelijoita hän ei tohdi pyytää mukaansa, +mutta tuska ajaa hänet kotoa ulkosalle. Hän ei muuta voi. + +Raskaita ovat ne tiet, joita ihmiset maan päällä vaeltavat: erämaan +teitä, järvien teitä, tunturien teitä. + +Mutta tuota öistä tietä yli sulavan jään, mihin minä sitä vertaisin? +Eikö se ole juuri se tie, jota pienten kukkainpoimijatarten on käytävä, +epävarma, keinuva, liukas tie, niiden polku jotka tahtovat lääkitä +iskettyjä haavoja, niiden polku jotka tahtovat hyvittää vääryydet; +kevyen jalan, nopean silmän ja uljaan, rakastavan sydämen polku? + +Puoliyö oli jo ohi, kun kreivitär viimein pääsi Ekebyn rantaan. Hän oli +lankeillut jäällä, hän oli hyppinyt railojen yli, hän oli juosten +ylittänyt sellaiset paikat, joissa jalanjäljen täytti pulppuava vesi, +hän oli liukastunut, hän oli ryöminyt. + +Se oli ollut raskasta vaellusta; hän oli itkenyt kulkiessaan. Hän oli +märkä ja väsynyt, ja pimeys, kolkkous ja autius olivat tuoneet mieleen +kamalia ajatuksia. + +Ekebyn rannassa hänen täytyi kahlata jalansyvyisessä vedessä +päästäkseen maalle. Ja tultuaan rannalle hän ei saattanut muuta kuin +istahtaa rannan kivelle ja itkeä väsymystään ja avuttomuuttaan. + +Raskaita teitä vaeltavat ihmisten lapset, ja joskus pienet +poimijattaret vaipuivat kukkaskoriensa viereen, juuri saavuttuaan +tielle, jolle aikovat kukkia sirotella. + +Tämä nuori, ylhäinen nainen oli kuin olikin pieni rakastettava +sankaritar. Ei hän ollut kulkenut sellaisia teitä ennen kotimaassaan. +Ehkäpä hän nyt, istuessaan tämän kauhean, hirvittävän järven rannalla +märkänä, uupuneena, onnettomana, ajatteli eteläisen isänmaansa +lempeitä, kukkasten reunaamia polkuja. + +Voi, ei häntä liikuta nyt etelä, ei pohjola. Hän on keskellä elämää. +Hän ei itke koti-ikävää. Hän itkee, tuo pikku kukkastenpoimija, tuo +pieni sankaritar sitä, että on niin uupunut ettei ehdi sen tielle, +jolle tahtoo kukkia sirotella. Hän itkee siksi, että luulee tulleensa +liian myöhään. + +Silloin juoksee väkeä rannalle. He kiiruhtavat hänen ohitseen häntä +huomaamatta, mutta hän kuulee heidän sanansa: + +"Jos pato särkyy, menee paja", sanoo joku. "Ja mylly ja verstaat ja +seppien asumukset", lisää toinen. + +Silloin hän rohkaistuu jälleen, nousee ja seuraa heitä. + + * * * * * + +Ekebyn mylly ja paja olivat kaidalla niemellä, jonka ympäri kiertää +pauhaava Björksjön-joki. Se tulee viuhuen nientä kohti, ylemmän, +valtavan kosken valkeaksi kuohuttamana, ja niemen rakennusten perustaa +oli siellä siihen aikaan vedeltä suojaamassa mahtava aallonmurtaja +niemen nokassa. Mutta sulku oli jo vanha ja kavaljeerit talon ohjissa. +Heidän aikanaan tanssia keikuttiin tehtaan mäillä, kukaan ei huolinut +katsoa, kuinka virta ja pakkanen ja aika kuluttivat vanhaa kivipatoa. + +Sitten tulee kevättulva ja sulku alkaa horjua. + +Ekebyn putous on kuin valtavat harmaakiviportaat, joita myöten +Björksjö-joen laineet hyrskyten tulevat alas. Ne tulevat vauhdista +huimiksi, tuupertuvat nurinniskoin ja ryntäävät toisiaan vastaan. Ne +hypähtävät ilmaan vihoissaan ja pärskyttävät vaahtoa toistensa yli, +kompastuvat taaskin kiveen, tukkiin ja kepsahtavat jälleen pystyyn +mennäkseen samassa nurin, ja niin yhä vain vaahdoten, kähisten, +karjuen. + +Ja nyt karkaavat nämä villit, hurjistuneet aallot, kevätsäästä +juopuneina ja äsken saadun vapauden huumauksessa, vanhan kivimuurin +kimppuun. Ne tulevat, kähisten ja raastaen, kimpoavat korkealle sen +harjalle ja vetäytyvät takaisin kuin olisivat loukanneet valkokutriset +päänsä. Se on väkirynnäkkö jos mikään, ne tempaavat suuria jäälauttoja +suojakatoiksi, ne ottavat hirsiä muurinmurtajiksi, ne yhdistyvät, +karkaavat hyökkäykseen, pauhaavat tuota muuriraukkaa vasten, kunnes +tuntuu yht'äkkiä siltä kuin joku olisi niille huutanut: pitäkää +varanne! Silloin ne rynkäisevät takaisin ja niiden jäljestä tulee iso +kivi, joka irtautuu sulusta ja vaipuu kolisten virran syliin. + +Näyttää kuin se olisi niitä ällistyttänyt, ne ovat hiljaa, ne +riemuitsevat, ne neuvottelevat ... ja sitten uusi ryntäys! Siellä ne +taaskin ovat jäälauttoineen ja hirsineen, nuo vallattomat, armottomat, +rajut hävityshalun hullaannuttamat. + +Jos vain pato olisi poissa tieltä -- sanovat aallot -- jos vain pato +olisi tieltä, niin silloin tulee pajan ja myllyn vuoro. + +Nyt on vapauden päivä ... pois ihmiset ja ihmisten työt! Ne ovat +noenneet meidät hiilillään, ne ovat tomunneet meitä jauhoillaan, ne +ovat kytkeneet meidät työn ikeeseen kuin härkänsä, ajaneet meitä +pyörylässä, sulkeneet meidät kammioihin, estäneet kulkumme +patoluukuilla, pakottaneet meidät kiskomaan raskaita pyöriä, kantamaan +kömpelöitä tukkeja. Mutta nyt me anastamme vapauden. + +Vapauden päivä on tullut! Kuulkaa, te Björksjön ulapan aallot, kuulkaa, +siskot ja veikot, te rämeitten ja lampien, vuoripurojen ja metsäjokien +vedet! Se on tullut, on tullut! Rynnätkää alas Björksjön jokeen, tulkaa +vereksin voimin, jyristen, viuhuen, murtamaan vuosisatain sortoa, +tulkaa! Hirmuvalan paalutus kaatukoon. Kuolema Ekebylle! + +Ja ne tulevat -- aalto aallon perästä ryntää putoukseen iskeäkseen +päänsä sulkumuuriin, antaakseen oman osuutensa suureen työhön. +Juopuneina kevään äsken saadusta vapaudesta, lukemattomina, +yksimielisinä ne tulevat, ne irroittavat kiven toisensa jälkeen, +mättään mättään perästä horjuvasta aallonmurtajasta. + +Mutta miksi antavat ihmiset hurjien aaltojen riehua, tekemättä +vastarintaa? Onko Ekeby kerrassaan kuollut? + +Ei, väkeä siellä on kyllä, tyrmistynyt, neuvoton, avuton ihmisjoukko. +Musta on yö, he eivät näe toisiaan eivätkä näe eteensä. Korkeana pauhaa +putous, hirvittävä on murtuvien jäiden ja töytäävien hirsien jyske, he +eivät kuule omaa ääntään. Sama hurja huimaus, jonka vallassa aallot +ovat, täyttää ihmistenkin aivot, heillä ei ole enää omaa ajatusta, ei +ymmärrystä. + +Tehtaankello läppää; jolla korvat on se kuulkoon. Meitä täällä Ekebyn +pajalla uhkaa perikato. Joki on kimpussamme. Pato vapisee, paja on +vaarassa, mylly on vaarassa, ja meidän omat köyhät majamme, rakkaat +kaikessa mataluudessaan, ovat vaarassa! + +Aallot luulevat kai kellon soiton kutsuvan sotaan heidän ystäviään, +sillä ihmisiä ei näy tulevan. Mutta metsissä ja järvissä syntyy kiire. +"Lähettäkää apua, lähettäkää apua", soi kello. "Vuosisatain orjuudesta +olemme vihdoinkin itsemme vapauttaneet. Tulkaa, tulkaa!" pauhaavat +aallot. Jyrisevä veden paljous ja läppäävä tehtaankello laulavat Ekebyn +mahdin ja maineen kuolinvirttä. + +Ja sillä välin kulkeutuu sana sanan jälkeen kartanon kavaljeereille. + +Pystyvätkö he nyt ajattelemaan pajaa ja myllyä? Sata vierasta on +kokoontunut Ekebyn avariin saleihin. Vastatyttö odottaa keittiössä. +Yllätyksen jännittävä silmänräpäys on tullut. Samppanja helmeilee +laseissa, Julius nousee pitämään juhlapuhetta. Kaikki vanhat +seikkailijat iloitsevat etukäteen ajatellessaan, kuinka tyrmistys +valtaa vierasjoukon. + +Lövenin jäällä kulkee kreivitär Dohna kamalaa, hengenvaarallista +tietään saadakseen kuiskata varottavan sanan Gösta Berlingille. +Putouksella hyökkäävät aallot väkirynnäköllä Ekebyn kunniaa ja mahtia +vastaan, mutta suurissa saleissa vallitsee vain ilo ja intoisa odotus, +vahakynttilät säteilevät ja viini virtaa; siellä ei kukaan ajattele, +mitkä tuumat käyvät pimeässä, myrskyisessä kevätyössä. + +Juuri nyt on hetki tullut. Gösta nousee ja menee salista hakemaan +morsiantaan. Hänen on mentävä eteisen kautta, ja sen suuret ovet +ammottavat selällään, hän pysähtyy, hän katsoo sysipimeään yöhön ... ja +kuulee, hän kuulee. + +Hän kuulee kellon läppäävän, kosken pauhaavan. Hän kuulee murtuvain +jäälauttain jylyn, töytääväin hirsien jyskeen, kapinallisten aaltojen +pauhaavan, ilkkuvan, voitonriemuisen vapaudenlaulun. + +Silloin hän syöksyy ulos yöhön unohtaen kaiken muun. Seiskööt he vain +siellä sisällä lasit koholla, odottaen vaikka maailman loppuun; nyt hän +ei heistä huoli. Morsian odottakoon, Julius patruunan puhe kuolkoon +hänen huulilleen. Sormuksia ei vaihdeta tänä yönä, kivettävä hämmästys +ei ole valtaava loistavaa vierasjoukkoa. + +Voi teitä, te kapinalliset aallot, nyt teidän on taisteltava +vapaudestanne, nyt on tullut Gösta Berling putoukselle, nyt on väki +saanut johtajan, nyt syttyy rohkeus kauhistuneihin sydämiin, nyt nousee +puolustusväki ylös muureille, nyt alkaa mahtava sota. + +Kuulkaa, kuinka hän huutaa väelle, hän komentaa, hän panee kaikki +toimeen. + +"Valoa meidän täytyy saada, ennen kaikkea valoa, ei riitä tässä +myllärin sarvilyhty. Katsokaa: nuo risuläjät, kantakaa ne rantatörmälle +ja pankaa tuleen. Siinä on työtä naisille ja lapsille. Kiireesti vain, +laittakaa suuri risurovio ja sytyttäkää! Se valaisee, kun me olemme +työssä, se näkyy kauas ja kutsuu apua. Älkää suinkaan antako sen +sammua! Tuokaa olkia, tuokaa risuja, antakaa kirkkaiden liekkien +kimmota taivaalle!" + +"Kas täällä, aikamiehet, täällä on teille työtä. Täällä on hirsiä, +täällä on lankkuja, kyhätkää hätäsulku, jonka voi upottaa tuon murtuvan +muurin eteen. Nopeasti, heti työhön, tehkää siitä luja ja vankka; +varustakaa valmiiksi kivet ja hiekkasäkit, joilla se upotetaan! Antakaa +kirveiden huiskia, vasarain paukkua, porien purra puuta, sahojen vinkua +kuivissa lankuissa!" + +"Ja missä ovat pojat! Tänne, te villikot, te huimapäät. Hankkikaa +aseiksenne seipäät, hankkikaa keksit ja tulkaa tänne, keskelle +taistelun vilinää. Ulos padolle, pojat, keskelle aaltoja, jotka +vaahtoavat ja kähisevät ja pärskivät meitä valkealla kuohullaan. +Torjukaa, heikontakaa, lyökää takaisin nuo hyökkäykset, jotka repivät +muuria. Työntäkää pois tukkeja ja jäälauttoja, heittäytykää maahan, jos +ei muu auta, ja pitäkää kiinni irtautuvia kiviä, tarttukaa kynsin +hampain niihin, iskekää niihin rautakourin. Taistelkaa, pojat, te +villikot, te huimapäät! Tänne muurille, pojat! Meidän on taisteltava +maamme joka tuumasta." + +Gösta asettuu itse äärimmäiseen padon nokkaan ja seisoo pärskyvän +vaahdon kuohuissa, perus tutisee hänen allaan, aallot jylisevät ja +raivoavat, mutta hänen hurja sydämensä riemuitsee vaarasta, +jännityksestä, taistelusta. Hän nauraa, hän lennättää sukkeluuksia +pojille, jotka ovat vallilla hänen ympärillään; ikinä hän ei ole +kokenut hauskempaa yötä. + +Pelastustyö edistyy nopeasti, liekit loimuavat, kirvesmiesten piilut +paukkavat ja pato on pystyssä. + +Muutkin kavaljeerit ja nuo sata vierasta ovat tulleet putoukselle. +Väkeä juoksee läheltä ja kaukaa, kaikki käyvät käsiksi työhön tulien, +hätäsulun, hiekkasäkkien ääressä, virrassa, huojuvalla, tutisevalla +kivisululla. + +Kas niin, nyt saivat kirvesmiehet hätäsulun valmiiksi, nyt se upotetaan +horjuvan aallonmurtajan eteen. Pitäkää kivet ja hiekkasäkit valmiina ja +keksit ja köydet, ettei se pääse virran vietäväksi, että ihmiset +voittavat ja kukistetut aallot taas joutuvat orjuuteensa! + +Silloin, juuri ennen ratkaisevaa silmänräpäystä, sattuvat Göstan silmät +naiseen, joka istuu kivellä joen rannalla. Risurovion liekit valaisevat +häntä hänen istuessaan siinä aaltoihin tuijotellen. Gösta ei voi nähdä +häntä selvästi udun ja kuohujen takaa, mutta hänen silmiään vetää +alinomaa naisen puoleen. Hänen täytyy yhä uudelleen katsoa häntä. +Hänestä tuntuu kuin naisella olisi jotakin asiaa juuri hänelle. + +Niistä sadoista, jotka puuhaavat ja häärivät virran äyräällä, on hän +ainoa paikallaan istuva, ja häneen täytyy Göstan silmien lakkaamatta +kääntyä, hän ei näe ketään muuta kuin naisen. + +Hän istuu ihan rannalla, siten että aallot loiskivat hänen jalkoihinsa, +että vaahto roiskuu hänen ylleen. Hän mahtaa olla aivan likomärkä. Hän +on mustissaan, musta saali päässä ja hartioilla, hän istuu aivan +kumarassa, nojaten leukaansa käsiin ja tuijottaen lakkaamatta Göstaan, +aallonmurtajan kärkeen. Gösta tuntee, miten nuo tuijottavat silmät +vetävät ja kiehtovat, vaikkei hän voi edes nähdä toisen muotoa, hän ei +ajattele muuta kuin naista, joka istuu valkeiden aaltojen partaalla. + +"Se on Löven-järven syöjätär, se on noussut tänne jokeen viettelemään +minua turmioon", ajattelee hän. "Se istuu tuolla ja houkuttelee, +houkuttelee, minun täytyy karkottaa se pois." + +Kaikki nuo valkopäiset laineet näyttävät hänestä tuon mustan naisen +armeijalta; hän on niitä yllyttänyt, hän se on johtanut ne hyökkäykseen +Göstaa vastaan. "Täytyy totisesti ajaa se pois", sanoo Gösta. Hän +tempaa keksin, juoksee maalle ja kiiruhtaa naisen luo. + +Gösta jättää paikkansa aallonmurtajan äärimmäisessä kärjessä ajaakseen +vetehistä. Hänestä tuntui tällä kiihtymyksen hetkellä kuin kaikki +syvyyden pahat voimat olisivat taistelleet häntä vastaan. Hän ei +tiennyt mitä ajatteli, mitä luuli, mutta hänen täytyi ajaa pois kiveltä +virran partaalta tuo musta. + +Ah, Gösta, miksi on paikkasi ratkaisevalla hetkellä tyhjä? Väki tuo nyt +hätäsulun, pitkä rivi miehiä jonoutuu aallonmurtajalle; heillä on +köydet ja kivet ja hiekkasäkit valmiina, he odottavat, kuuntelevat. +Missä on komentaja? Eikö kuulu sitä ääntä, joka käskee ja ohjaa? + +Ei, Gösta Berling ajelee syöjätärtä, hänen ääntään ei kuulu, hänen +käskynsä ei ohjaa ketään. + +Silloin upotetaan hätäsulku ilman hänen apuaan. + +Aallot väistyvät, se syöksyy syvyyteen ja sen kintereillä kivet ja +hiekkasäkit. Mutta kuinka tuli työ johtajatta toimitetuksi? Oltiin +varomattomia, järjestystä ei ollut lainkaan. Aallot hyökkäävät +uudestaan, ne karkaavat kahta raivoisammin tätä uutta estettä vastaan, +ne alkavat vieritellä pois hiekkasäkkejä, kiskoa köysiä, päästellä +kiviä, ja se onnistuu, se onnistuu. Pilkaten, riemuiten ne nostavat +koko vallin vahvoille hartioilleen, pudistavat ja lohkovat sitä, ja nyt +se on niiden vallassa. Järveen, viheliäinen varokeino, alas Löveniin! +Ja uudestaan taas huojuvaa, avutonta kivipatoa vasten. + +Mutta Gösta Berling ajelee syöjätärtä. Uhattu näki hänet, kun hän tuli +keksiään heilutellen kohti. Hän pelästyi. Näytti kuin hän olisi ollut +syöksymäisillään veteen, mutta malttoi mielensä ja juoksi maalle. + +"Syöjätär", huutaa Gösta ja heiluttaa keksiä lyödäkseen. Ajettu +kiiruhtaa rannan lepikkoon, takertuu tiheään risukkoon ja pysähtyy. + +Silloin viskaa Gösta keksin pois, menee hänen luokseen ja panee käden +hänen olalleen. + +"Te olette myöhään yöllä ulkosalla, kreivitär Elisabet", sanoo hän. + +"Antakaa minun olla, herra Berling, antakaa minun mennä kotiin!" + +Gösta tottelee heti ja kääntyy hänestä. + +Mutta koska kreivitär ei ole ainoastaan ylhäinen rouva, vaan oikeastaan +pieni, kiltti nainen, joka ei voi sietää ajatusta, että on saattanut +jonkun epätoivoon, koska hän on pieni kukkasten poimijatar, jolla on +aina ruusuja yllin kyllin korissaan kaunistaakseen vaikka kaikkein +kolkoimman polun, niin hän katuu heti, menee Göstan jäljestä ja ottaa +häntä kädestä. + +"Minä tulin", sanoo hän sammaltaen, "tulin siksi että... Oi, herra +Berling, ettehän te ole tehnyt sitä, sanokaa, ettette ole tehnyt... +Minä pelästyin niin, kun te aloitte ajaa minua, mutta juuri teitähän +minun piti tavata. Olisin pyytänyt, ettette ajattelisi sitä, sitä mitä +minä viimeksi sanoin, ja että kävisitte meillä niinkuin ennenkin." + +"Miten tulitte tänne, kreivitär?" + +Kreivitär nauraa hermostuneesti. "Tiesin kyllä, että tulisin liian +myöhään, mutta en tahtonut ilmaista kenellekään että läksin; ja sitä +paitsi, ymmärrättehän, ettei enää voi kulkea hevosella järven yli." + +"Jalanko te tulitte järven poikki?" + +"Niin, jalan, jalan, mutta herra Berling, sanokaa se jo minulle. +Oletteko kihloissa? Ymmärrättehän, etten haluaisi sitä. Se on väärin; +ja minusta tuntuu kuin minä olisin ollut syypää kaikkeen. Teidän ei +olisi pitänyt välittää minun turhista sanoistani. Minähän olen +muukalainen enkä tunne maan tapoja. Borgissa on niin tyhjää, kun te +ette enää käy siellä, herra Berling." + +Gösta Berlingistä tuntuu, hänen seistessään siinä märässä lepikossa, +kuin hänen ylleen olisi viskattu sylin täydeltä ruusuja. Hän kahlaa +polviin asti ruusuissa, ne hohtavat hänen silmiinsä pimeästä, hän vetää +ahnaasti sisäänsä niiden tuoksua. + +"Oletteko tehnyt sen?" toistaa kreivitär. + +Göstan täytyy kumartua vastaamaan kreivittärelle ja laukaista hänen +jännityksensä, vaikka hän tunteekin siitä sanomatonta riemua. Oi, hänen +sielunsa lämpenee ja hänestä tuntuu ihmeen valoisalta ajatellessaan, +millaista tietä kreivitär on tullut, miten märkä hän on, miten +viluinen, miten tuskissaan hän mahtaa olla, miten itkettynyt hänen +äänensä on. + +"En", hän sanoo, "en ole kihloissa." + +Silloin ottaa kreivitär vielä kerran häntä kädestä ja hyväilee sitä. +"Olen niin iloinen, niin iloinen", hän sanoo, ja hänen poveaan, jota +tuska on ahdistanut, vavahduttavat nyt nyyhkytykset. + +Niinpä runoilijan tielle tuli kylliksi kukkia, ja kaikki synkkä, paha +ja vihanalainen sulaa hänen sydämestään. + +Aivan heidän lähellään rientävät aallot rynnäkköön Ekebyn kunniaa ja +loistoa vastaan. Väellä ei ole enää johtajaa, kukaan ei vala rohkeutta +ja toivoa heidän sydämiinsä, nyt murtuu aallonmurtaja, aallot yhtyvät +kuohuen sen paikalla, ja sitten ne hyökkäävät voitonvarmoina nientä +kohden, jolla mylly ja paja kohoavat. Kukaan ei ajattele enää muuta +kuin henkensä ja tavarainsa pelastamista. + +Noista kahdesta nuoresta on aivan luonnollista, että Gösta nyt saattaa +kreivittären kotiin: eihän Gösta voi jättää häntä yksin pimeään yöhön, +ei antaa hänen uudestaan kulkea yli sulavan jään. He eivät edes +ajattele, että Göstaa tarvitaan pajalla, he ovat vain onnellisia +löydettyään taas toisensa ystävinä. + +Voi luulla, että nuo kaksi rakastivat lämpimästi toisiaan, mutta kukapa +sen varmasti tietää! Heidän elämänsä loistavat seikkailut ovat +joutuneet käsiini vain siruina. Enhän minä tiedä mitään, en suorastaan +mitään siitä, mitä piili heidän sielujensa sisimmässä. Mitä voin sanoa +heidän tekojensa syistä. Tiedän vain, että sinä yönä uskalsi nuori, +kaunis nainen henkensä, uskalsi kunniansa, maineensa, terveytensä +palauttaakseen poloisen raukan oikeille teille. Tiedän, että sinä yönä +antoi Gösta Berling rakastetun hovin mahdin ja loiston kaatua, +seuratakseen naista, joka hänen tähtensä oli voittanut kuolemanpelon, +häpeän pelon, rangaistuksen pelon. + +Usein olen ajatuksissani seurannut heitä yli jään tuona hirmuisena +yönä, joka kuitenkin päättyi juuri heidän onnekseen. En usko, että +heidän sielussaan on mitään salattua ja kiellettyä, joka on +kukistettava ja saatava alistumaan nyt, kun he kulkevat jäällä, +iloisina ja puhellen kaikesta, mitä välien rikkoutumisen aikana oli +tapahtunut. + +Gösta on taaskin hänen orjansa, hänen hovipoikansa ja makaa hänen +jalkainsa juuressa, ja kreivitär on hänen vallasrouvansa. + +He ovat vain iloisia, vain onnellisia. Kumpikaan ei lausu sanaa, joka +merkitsisi rakkautta. + +Nauraen he kulkea läiskyttävät rantavedessä. He nauravat löytäessään +tien, nauravat sen kadottaessaan; liukastuessaan, langetessaan, +noustessaan he vain nauravat. + +Tämä siunattu elämä on taas hupaisaa: saa leikkiä ja he ovat lapsia, +jotka ovat olleet pahoja ja kiistelleet keskenään. Voi kuinka on hyvä +olla sovinnossa ja alkaa leikki uudestaan! + +Huhuja tuli ja huhuja meni. Kulkeutuipa juttu kreivittären matkasta +myös Anna Stjärnhökin korviin. + +"Niinpä näen", hän sanoi, "ettei Jumalalla ole vain yksi jänne +jousessaan. Annanpa sydämeni asettua lepoon, ja jään siihen missä minua +tarvitaan. Jumala voi tehdä Gösta Berlingistä minuttakin miehen." + + + + +Kolmas luku + +KATUMUKSEN TEKO + + +Rakkaat ystävät, jos sattuisitte tapaamaan säälittävän raukan +tiellänne, pienen, murheellisen olennon, joka riiputtaa hattua +niskassaan ja pitää kenkiä kädessään, niin ettei hänellä ole lainkaan +suojaa auringonpaahteelta ja tien kiviltä; turvattoman, joka omasta +tahdostaan toivoo kaikkea turmiota osakseen, no niin, käykää hänen +ohitseen vaieten ja vavisten. Hän on katumuksentekijä, ymmärrättekö, +katumuksentekijä, matkalla pyhille haudoille. + +Katumuksentekijän täytyy pitää karkeata kaapua ja elää pelkällä vedellä +ja kuivalla leivällä, vaikkapa olisi kuningas. Hänen täytyy kävellä +eikä kiitää hevosella. Hänen täytyy kerjätä eikä omistaa. Hänen täytyy +maata ohdakkeilla. Hänen täytyy kuluttaa kovat hautapaadet polvillaan. +Hänen täytyy heiluttaa okaista ruoskaa selkäänsä. Hän ei voi tuntea +makeutta muussa kuin kärsimisessä, ei suloa muussa kuin surussa. + +Nuori Elisabet-kreivitär oli kerran sellainen, piti karkeata kaapua ja +vaelsi orjantappuraisia polkuja. Hänen sydämensä syytti häntä synnistä. +Se ikävöi tuskaa kuin väsynyt haaleaa kylpyä. Julman osan hän valitsi +astuessaan kärsimysten yöhön. + +Hänen miehensä, nuori ukonpäinen kreivi, tuli kotiinsa Borgiin sen yön +jälkeisenä aamuna, jona kevättulva hävitti Ekebyn myllyn ja pajan. Hän +oli tuskin tullut, kun jo Märta-kreivitär kutsutti hänen luokseen ja +kertoi hänelle kummia. + +"Sinun vaimosi oli poissa täältä viime yönä, Henrik. + +"Hän oli poissa monta tuntia. Hän tuli kotiin erään miehen seurassa. +Kuulin, kuinka mies sanoi hyvää yötä vaimollesi. Minä tiedänkin, kuka +hän on. Kuulin vaimosi menon ja tulon, vaikkei sitä liene haluttu. Hän +pettää sinua, Henrik. Hän pettää sinua, se tekopyhä olento, joka +ripustaa suomusuutimia joka ikkunaan vain kiusatakseen minua. Hän ei +ole koskaan rakastanut sinua, poika parkani. Hänen isänsä tahtoi hänet +vain hyviin naimisiin. Hän otti sinut elättäjäkseen." + +Niin hyvin hän puhui asiansa, että kreivi Henrik vimmastui. Hän aikoi +hakea avioeroa. Hän aikoi lähettää vaimonsa takaisin Roomaan apen luo. + +"Ei ystäväni", sanoi kreivitär Märta, "siten hän jäisi iäksi pahan +valtaan. Hänet on hemmottelulla pilattu ja huonosti kasvatettu. Mutta +anna hänet minun huostaani, anna minun ohjata hänet takaisin +velvollisuuden tielle!" + +Ja kreivi kutsui sisään kreivittärensä sanoakseen hänelle, että hänen +täytyi tästä lähtien totella kaikessa hänen äitiään. + +Oi, mikä kohtaus seurasi: surkeampaa ei lie koskaan näytelty tässä +surulle vihityssä talossa. + +Monta pahaa sanaa antoi tuo nuori mies nuoren naisen kuulla. Hän +kohotti kätensä taivasta kohti syyttäen sitä siitä, että se oli antanut +julkean naisen polkea likaan hänen nimensä. Hän heristi nyrkkiään hänen +kasvojensa edessä ja kysyi, minkä rangaistuksen vaimo arvelee kyllin +suureksi tekemästään rikoksesta. + +Kreivitär ei ollenkaan pelännyt miestään. Hän uskoi yhä menetelleensä +oikein. Hän sanoi kreiville saaneensa jo kauhean nuhan ja että siinä +oli rangaistusta tarpeeksi. + +"Elisabet", sanoo kreivitär Märta, "näillä asioilla ei käy +leikkiminen." + +"Me kaksi", vastaa nuori nainen, "me emme ole koskaan olleet +yksimielisiä siitä, milloin on sopiva hetki laskea leikkiä, milloin +olla vakava." + +"Mutta sinun täytyy toki ymmärtää, Elisabet, ettei kukaan kunniallinen +nainen lähde kotoaan keskellä yötä kuljeskelemaan tunnetun seikkailijan +kanssa." + +Silloin ymmärsi Elisabet Dohna, että hänen anoppinsa oli päättänyt +syöstä hänet turmioon. Hän tajusi, että hänen oli taisteltava +viimeiseen asti, jotta anopin ei onnistuisi suistaa häntä kaameaan +onnettomuuteen. + +"Henrik", pyytää hän, "älä anna äitisi tunkeutua välillemme. Anna minun +puhua sinulle kaikki, mitä on tapahtunut. Sinä olet oikeudentuntoinen, +sinä et tuomitse kuulematta minua. Anna minun kertoa kaikki sinulle, +niin huomaat, että minä tein vain niinkuin sinä olet minulle +opettanut." + +Kreivi nyökkäsi vaieten myöntymykseksi, ja Elisabet-kreivitär kertoi +nyt, kuinka hän oli joutunut ajamaan Gösta Berlingin pahoille teille. +Hän kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut sinisessä kabinetissa ja miten +omatunto oli pakottanut hänet menemään pelastamaan sitä, jota hän oli +väärin loukannut. "Minullahan ei ollut oikeutta tuomita häntä", hän +sanoi, "ja mieheni on itse opettanut minulle, ettei mikään uhri ole +kyllin suuri, kun on hyvitettävä tehty vääryys. Eikö niin, Henrik?" + +Kreivi kääntyi äitinsä puoleen. + +"Mitä äiti sanoo tästä?" hän kysyi. Hänen pieni ruumiinsa oli +nyt arvokkuuden jäykistämä, ja hänen korkea, kapea otsansa +majesteetillisissa rypyissä. + +"Minä", vastasi kreivitär, "minä sanon, että Anna Stjärnhök on viisas +tyttö ja että hän tiesi kyllä, mitä teki kertoessaan tämän jutun +Elisabetille." + +"Minun äitini suvaitsee ymmärtää minua väärin", sanoi kreivi. "Minä +kysyn, mitä äitini tästä kertomuksesta arvelee. Onko kreivitär Märta +Dohna koettanut suostutella tytärtään, minun sisartani, menemään +naimisiin virkaheiton papin kanssa?" + +Kreivitär Märta vaikeni hetkeksi. Ah, sitä Henrikiä, miten tuhma! +Nytkin se ajoi väärille jäljille. Anopin ajokoirahan vainusi itseään +metsästäjää ja antoi jäniksen mennä. Mutta jos Märta Dohna olikin +vastausta vailla hetkisen, niin ei kauan. + +"Rakas ystävä", hän sanoi kohauttaen olkapäitään. "On syytä antaa +kaikkien näiden juttujen tuosta onnettomasta miehestä olla sinänsä, +sama syy, jonka vuoksi pyydän sinua nyt välttämään kaikkea julkista +häväistystä. On näet hyvin uskottavaa, että hän on viime yönä +hukkunut." + +Hän puhui lempeällä ja valittavalla äänellä, mutta siinä mitä hän puhui +ei ollut totuuden sanaa. + +"Elisabet on nukkunut tänään kauan eikä siis ole kuullut, että väkeä on +jo lähetetty pitkin rantaa tiedustamaan herra Berlingiä. Hän ei ole +palannut Ekebyhyn, ja pelätään hänen hukkuneen. Jää lähti tänä aamuna. +Katso, myrsky on murtanut sen tuhansiksi kappaleiksi." + +Kreivitär Elisabet katsoi ulos. Järvi lainehti melkein alastomana. + +Silloin hänen kävi surku itseänsä. Hän oli tahtonut välttää Jumalan +tuomiota. Hän oli valehdellut ja teeskennellyt. Hän oli heittänyt +viattomuuden viitan ympärilleen. + +Epätoivoinen heittäysi polvilleen miehensä eteen, ja tunnustus tuli +syöksymällä hänen huuliltaan. + +"Tuomitse minut, hylkää minut! Minä olen rakastanut häntä. Älä epäile, +etten ole rakastanut häntä. Minä raastan tukkaani, revin vaatteeni +surusta. En välitä mistään nyt, kun hän on kuollut. En huoli varjella +itseäni. Saat tietää totuuden kerrassaan. Sydämeni rakkauden olen +ottanut mieheltäni ja lahjoittanut sen vieraalle. Oi minua kadotettua, +minä olen niitä, joita luvaton rakkaus on houkutellut." + +Sinä nuori, epätoivoinen, makaa sinä siinä tuomariesi jaloissa ja kerro +heille kaikki! Terve, marttyyrius! Terve häväistys, tervetullut! Oi, +miten voisit sinä pakottaa taivaan salamat lyömään nuoreen päähäsi! + +Sano puolisollesi, kuinka sinä kauhistuit, kun intohimo valtasi sinut, +mahtavana ja vastustamattomana, kuinka sinua kauhisti sydämesi kehnous. +Mieluummin olisit kohdannut hautausmaan aaveita kuin oman sielusi +demoneja. + +Sano heille, kuinka sinä, Jumalan kasvojen edestä karkotettu, tunsit +olevasi arvoton polkemaan maan tomua. Rukouksissa ja kyynelissä olet +sinä taistellut. "Oi, Jumala, pelasta minut! Oi, Jumalan poika, +demonien karkottaja, pelasta minut!" olet sinä rukoillut. + +Sano heille, että sinusta oli parasta salata kaikki. Kenenkään ei +pitänyt tuntea sinun viheliäisyyttäsi. Luulit, että sellainen menettely +oli Jumalalle otollista. Uskoit myös, että kuljit Jumalan teitä +tahtoessasi pelastaa miehen, jota rakastit. Hän ei tiennyt mitään sinun +rakkaudestasi. Hänen ei pitänyt joutua kadotukseen sinun vuoksesi. +Tiesitkö, mikä oli oikeaa? Tiesitkö, mikä oli väärää? Jumala yksin +tiesi sen, ja hän tuomitsi sinut. Hän löi sinun sydämesi epäjumalan. +Hän johti sinut suurelle, parantavalle katumuksen tielle. + +Sano heille, että tiedät, ettei salaaminen suo pelastusta. Demonit +rakastavat pimeyttä. Tarttukoot tuomariesi kädet ruoskan varteen. +Rangaistus on vuotava lievittävänä palsamina synnin haavoihin. Sydämesi +ikävöi kärsimystä. + +Sano heille kaikki tämä, kun makaat polvillasi lattialla väännellen +käsiäsi kiihkeässä surussasi, kun puhut epätoivon hurjalla äänellä ja +tervehdit kimeästi nauraen rangaistuksen ja häpeän ajatusta, kunnes +miehesi tarttuu sinuun ja tempaisee sinut ylös lattialta. + +"Käyttäydy niinkuin sopii Dohna-sukuisen kreivittären, tai minun täytyy +pyytää äitiäni kurittamaan sinua kuin lasta." + +"Tee minulle mitä tahdot." + +Silloin langetti kreivi tuomion: + +"Äitini on rukoillut sinun puolestasi. Sen vuoksi saat edelleen asua +täällä minun kotonani. Mutta tästä lähtien hän käskee, ja sinä +tottelet." + + * * * * * + +Katso katumuksen tietä! Nuoresta kreivittärestä on tullut halvin +palvelija. -- Kuinka kauan, oi kuinka kauan hän jaksaa? + +Kuinka kauan täytyy ylpeän sydämen osata nöyrtyä? Kuinka kauan täytyy +kärsimättömäin huulten osata vaieta, kuinka kauan käden pidättyä? + +Suloista on alennuksen kurjuus. Kun raskas työ pakottaa selkää, on +sydän hiljaa. Sille, joka makaa pari lyhyttä tuntia kovalla +olkivuoteella, tulee uni kutsumatta. + +Muuttukoon vanhempi nainen pahaksi hengeksi voidakseen kyllin kiusata +nuorta! Tämä kiittää hyväntekijäänsä. Vielä ei ole paha kuoleutunut. +Aja unta-isoova joka aamu neljältä työhön. Pane tottumaton työntekijä +raskaaseen puuhaan -- kutomaan kilpikangasta! Se on hyvä. Katujalla ei +ole ehkä kylliksi voimaa heiluttaa itse ruoskaansa tarpeeksi lujaa. + +Kun tulee kevätpyykin aika, seisottaa kreivitär Märta häntä soikon +ääressä pesutuvassa. Hän tulee itse katsomaan toisen työtä. "Vesi on +soikossasi liian kylmää", hän sanoo ja ottaa kiehuvan kuumaa vettä +padasta ja kaataa sen hänen paljaille käsivarsilleen. + +Kylmä on päivä, jona pyykinpesijäin täytyy seisoa rannalla huuhtomassa +vaatteita. Myrskyn puuskat viuhuvat ja tupruttavat heihin räntää. +Naisten hameet tulevat likomäriksi ja raskaiksi kuin lyijy. Ankara on +kartun paukutus. Veri puhkeaa hienojen kynsien alta. + +Mutta Elisabet-kreivitär ei valita. Ylistetty olkoon Jumalan hyvyys! +Missä on katujan makeus muussa ellei kärsimisessä? Ruoskan piikkiset +solmut koskevat pehmeästi katujan selkään, ikään kuin ne olisivat +ruusunlehtiä. + +Nuori nainen saa pian tietää, että Gösta Berling elää. Anoppi on vain +viekoitellut hänet tunnustamaan. Niin, mitäpä sitten? Katso Jumalan +tietä! Katso Jumalan kaitselmusta! Siten on hän houkutellut syntisen +hyvälle sovituksen tielle. + +Vain yksi seikka häntä huolettaa. Kuinka käy hänen anoppinsa, jonka +sydämen Jumala on hänen tähtensä paaduttanut? Ah, Hän on varmaan +tuomitseva häntä laupiaasti. Hänen täytyy olla paha auttaakseen +syntistä saamaan takaisin Jumalan rakkauden. + +Ei hän tiennyt, miten usein sielu, joka on kokenut kaikki muut hekumat, +heittäytyy etsimään huvia julmuudesta. Kun tuolta kärsimättömältä, +pimenneeltä sielulta puuttuvat imartelut ja hyväilyt, tanssin huuma ja +pelin ärsytys, niin se sukeltaa pimeytensä kuiluihin ja noutaa sieltä +julmuuden, Ja herpautuneiden tunteiden ainoana ilmauksena on ihmisten +ja eläinten kiusaaminen. + +Anoppi ei suinkaan tiedä olevansa ilkeä. Hän vain uskoo rankaisevansa +huikentelevaa naista. Niin hän öisin ollessaan valveilla miettii uusia +kidutuskeinoja. + +Eräänä iltana hän kulkee huoneiston läpi ja antaa nuoren kreivittären +valaista tietä kynttilällä. Kreivitär pitää kädessään jalatonta +kynttilää. + +"Kynttilä loppuu", sanoo Elisabet. + +"Kun kynttilä loppuu, palakoon jalka", vastaa Märta-kreivitär. + +Ja he kävelevät vain, kunnes käryävä sydän sammuu kärventyneelle +kädelle. + +Mutta tämä on lapsellista. On sielunkidutuksia, jotka voittavat ruumiin +tuskat. Märta-kreivitär kutsuu vieraita ja antaa talon rouvan itsensä +palvella heitä omassa pöydässään. + +Katso, se on katujan suuri päivä. Vieraat ihmiset saavat nähdä hänet +hänen alennuksessaan. He saavat nähdä, ettei hän enää ole ansiokas +istumaan miehensä pöydässä. Oi, miten ilkkuvina heidän kylmät katseensa +suuntautuvat häneen. + +Pahempaa, kolminkerroin pahempaa tuleekin. Ei silmäyskään kohtaa hänen +katsettaan. Kaikki istuvat pöydässä ääneti ja kuin lamassa, miehet ja +naiset yhtä alakuloisina. + +Mutta hän kokoo tämän kaiken hehkuviksi hiiliksi päänsä päälle. Onko +hänen syntinsä siis niin kauhea? Joko hänen läsnäolonsakin on +häpeällistä? + +Sitten tulee kiusaus. Katso: Anna Stjärnhök, joka on ollut hänen +ystävänsä, ja Munkerudin laamanni, Annan vierustoveri, tarttuvat häneen +kun hän tulee, tempaavat häneltä paistivadin, lykkäävät esille tuolin +eivätkä tahdo antaa hänen paeta. + +"Istu tuohon, lapsi, istu tuohon", sanoo laamanni. "Ethän sinä ole +mitään pahaa tehnyt." + +Ja yhdestä suusta selittävät nyt kaikki päivällisvieraat, että jos hän +ei istu pöytään, on heidän kaikkien poistuttava. He eivät ole mitään +pyövelin renkejä. He eivät aja Märta Dohnan asioita. He eivät anna +pettää itseään niin helposti kuin pässinpäät kreivit. + +"Voi, te hyvät herrat! Voi, rakkaat ystävät. Älkää olko niin laupiaita! +Te pakotatte minut julistamaan itse syntiäni. On eräs, jota minä olen +pitänyt hyvin rakkaana." + +"Lapsi, sinä et tiedä mitä synti on. Et ymmärrä, kuinka viaton olet. +Eihän Gösta Berling edes tiennyt, että sinä rakastit häntä. Ota jälleen +emännän asemasi! Ethän ole mitään pahaa tehnyt." + +He rohkaisevat hänet hetkiseksi ja ovat itsekin iloisia kuin lapset. +Nauru ja ilo kaikuu pöydässä. + +Nuo tuliset, nuo herkät ihmiset, he ovat niin hyviä; mutta kumminkin on +kiusaaja heidät lähettänyt. He tahtovat uskotella hänelle, että hän on +marttyyri, ja ilkkuvat suoraan kreivitär Märtalle kuin tämä olisi +noita-akka. Mutta he eivät ymmärrä asiaa. Eivät he tiedä, miten sielu +ikävöi puhtautta, eivät, miten sydän pakottaa katujaa heittäytymään +alttiiksi tien kiville ja auringon paahteelle. + +Joskus panee kreivitär Märta hänet istumaan päivät pitkät paikalleen +tikkauspuiden ääreen ja kertoo hänelle loputtomia juttuja Gösta +Berlingistä, papista ja seikkailijasta. Jos hänen muistinsa ei riitä, +hän sepittää itse lisää, kunhan vain Göstan nimi kaiket päivät kaikuu +kreivittären korvissa. Sitä Elisabet pelkää enin. Sellaisina päivinä +hän huomaa, ettei hänen katumuksestaan tule koskaan loppua. Hänen +rakkautensa ei tahdo kuolla. Hän uskoo kuolevansa itse sitä ennen. +Hänen ruumiinsa voimat alkavat pettää. Hän on usein hyvin sairas. + +"Mutta missä viipyy nyt tuo sinun sankarisi?" kysyy kreivitär +pilkallisesti. "Päivä päivältä olen odottanut häntä kavaljeerikaartin +etunenässä. Miksi hän ei hyökkää Borgiin, aseta sinua valtaistuimelle +ja heitä minua ja miestäsi kahleissa tyrmään? Onko sinut jo unohdettu?" + +Elisabet tahtoisi melkein puolustaa Göstaa ja sanoa, että hän itse on +kieltänyt Göstaa häntä mitenkään auttamasta. Mutta ei, paras on vaieta, +vaieta ja kärsiä. + +Kiihtymyksen tuli kuluttaa häntä päivä päivältä. Hänessä on kuumetta ja +hän on niin väsynyt, että tuskin pysyy jaloillaan. Hän haluaa vain +kuolla. Elämän väkevät voimat on masennettu. Rakkaus ja ilo eivät tohdi +liikahtaa. Hän ei pelkää enää laisinkaan kärsimystä. + + * * * * * + +Näyttää kuin hänen miehensä ei tietäisi enää, että häntä on +olemassakaan. Kreivi istuu melkein kaiket päivät huoneessaan lukon +takana ja tutkii epäselviä käsikirjoituksia ja vanhoja tuhruisia +teelmiä. + +Hän lukee aateliskirjoja, pergamentteja, joissa riippuu Svean riikin +sinetti, suuri ja muhkea; se on painettu punaiseen vahaan ja sitä on +säilytettävä sorvatussa puurasiassa. Hän tarkastelee vanhoja +vaakunamerkkejä, liljoja valkealla pohjalla ja aarnikotkia sinisellä. +Sellaiset asiat hän ymmärtää ja ne hän tulkitsee helposti. Ja hän lukee +yhä uudestaan vanhat hautapuheet ja henkilökuvaukset jaloista Dohnan +kreiveistä; heidän ansioitaan verrataan Israelin sankarien ja Hellaan +jumalien tekoihin. + +Kas, tuollaiset vanhat jutut ovat aina ilahduttaneet häntä. Mutta +nuorta vaimoaan ei hän enää huoli ajatella. + +Kreivitär Märta on virkkanut sanan, joka tappoi kaiken rakkauden +hänessä: "Hän otti sinut rahojesi vuoksi." Sellaista ei toki kukaan +mies kärsi kuulla. Se sammuttaa kaiken rakkauden. Nyt hänestä oli +samantekevää, miten nuoren naisen kävi: jos hänen äitinsä saisi hänet +takaisin velvollisuuden tielle, niin hyvä olisi. Kreivi Henrik ihaili +äitiään suuresti. + +Tällaista kurjuutta jatkui kuukauden ajan. Kumminkaan ei se aika ollut +niin myrskyistä ja kuohahtelevaa kuin voisi luulla, näin kun tapaukset +sulloutuvat muutamille kirjan sivuille. Kreivitär Elisabet pystyi +säilyttämään ulkonaisen tyyneytensä. Hän oli joutunut vain yhden +kerran, silloin kun sai kuulla, että Gösta Berling muka oli kuollut, +mielenliikutuksen valtaan. Mutta niin suuri oli hänen tuskansa sen +vuoksi, ettei hän ollut voinut säilyttää rakkauttaan miehelleen, että +hän olisi luultavasti antanut kreivitär Märtan kiduttaa itsensä +hengiltä, ellei hänen vanha taloudenhoitajattarensa olisi eräänä iltana +puhellut hänen kanssaan. + +"Kreivittären täytyy puhua kreiville", sanoi vanhus. "Herra Jumala, +kreivitär on sellainen lapsi. Kreivitär ei kenties itsekään tiedä, mitä +hänellä pian on odotettavissa, mutta minä näen kyllä miten asianlaita +on." + +Mutta juuri tätäpä kreivitär ei voinutkaan sanoa miehelleen, nyt kun +mies hautoi niin mustaa epäluuloa häntä kohtaan. + +Sinä yönä hän pukeutui hiljaa ja meni ulos. Hän oli tavallisen +maalaispiian puvussa, nyytti kädessä. Hän aikoi karata kotoaan ja olla +enää koskaan palaamatta. + +Hän ei paennut välttääkseen vaivoja ja kärsimyksiä. Mutta nyt hän uskoi +Jumalan antaneen hänelle merkin, että hänen on lupa mennä, että hänen +täytyi säilyttää ruumiinsa terveys ja voimat. + +Hän ei samonnut länteen järven taakse, sillä siellä asui se, joka oli +hänelle hyvin rakas. Eikä hän mennyt pohjoiseenkaan, sillä siellä asui +monta hänen ystäväänsä, eikä etelään, koska kaukana, kaukana etelässä +oli hänen isänsä koti eikä hän tahtonut joutua askeltakaan sitä +lähemmäksi. Mutta itään hän meni, sillä hän tiesi, ettei hänellä ollut +siellä kotia, ei rakastettua ystävää, ei yhtään tuttua ihmistä, ei apua +eikä lohdutusta. + +Hän ei käynyt kevein askelin, sillä hän ei uskonut olevansa sovinnossa +Jumalan kanssa. Mutta kuitenkin hän oli iloinen tietäessään saavansa +tästä lähtien kantaa syntinsä kuormaa vieraiden parissa. Heidän +välinpitämättömät silmäyksensä hipaisisivat häntä, lientäen kuin teräs +turvonnutta jäsentä. + +Hän aikoi kulkea, kunnes löytäisi köyhän metsätöllin, jossa ei kukaan +häntä tuntisi. "Minulle on käynyt niinkuin näette, ja vanhempani ovat +ajaneet minut pois", hän sanoisi. "Antakaa minulle täällä ruokaa ja +katto pääni päälle, kunnes voin itse ansaita leipäni. Minulla on kyllä +rahaa." + +Niin hän vaelsi kesäkuun valoisan yön, sillä toukokuu oli mennyt hänen +tuskaisessa kärsimyksessään. Ah, toukokuu, kaunis aika, jolloin +koivujen vaalea vehreys sekoittuu kuusimetsän tummuuteen ja jolloin +etelätuuli palaa kaukana etelästä, uhkuen lämmintä! + +Kiittämättömämpi lienen kuin muut, jotka ovat nauttineet lahjoistasi, +sinä kaunis kuu. En sanallakaan ole ylistänyt sinun suloisuuttasi. + +Ah toukokuu, sinä rakas, valoisa kuu, oletko milloinkaan katsellut +lasta, joka istuu äitinsä polvella kuunnellen satuja? Kuullessaan +kerrottavan julmista jättiläisistä ja kauniiden prinsessain katkerista +kärsimyksistä se pitää päätään koholla ja silmänsä auki; mutta jos äiti +alkaa puhua onnesta ja auringonpaisteesta, sulkee pienokainen silmänsä +ja uinahtaa hiljaa uneen, painaen päänsä äidin rinnalle. + +Katsos, sinä kaunis kuu, sellainen lapsi olen minäkin. Kuunnelkoot muut +tarinaa kukista ja auringonpaisteesta; mutta itselleni minä valitsen +synkeät yöt, jotka ovat täynnä näkyjä ja seikkailuja, itselleni kovat +kohtalot, harhautuneiden sydänten surunraskaat kärsimykset. + + + + +Neljäs luku + +EKEBYN RAUTA + + +Oli kevät, ja kaikkien Vermlannin tehtaiden rauta piti lähetettämän +Göteborgiin. + +Mutta Ekebyssä ei ollut rautaa lähetettäväksi. Syksyllä oli tuon +tuostakin vaivannut veden puute, keväällä olivat kavaljeerit isäntinä. + +Heidän aikanaan kuohui voimakas, kirpeä olut pitkin Björksjön koskea +alas harmaakivisiä portaita, ja Lövenin pitkä järvi oli täynnä -- ei +vettä, vaan viinaa. Heidän aikanaan ei suinkaan pantu takkirautaa +ahjoon, vaan sepät seisoivat paitahihasillaan, puukengät jalassa, +roihujen ääressä ja kääntelivät pitkissä vartaissa suunnattomia +paisteja, ja oppipojat pitelivät täytettyjä salvukukkoja pitkillä +pihdeillä tulenhehkussa. Siihen aikaan tanssia huristettiin pitkin +tehtaan mäkiä. Silloin maattiin höyläpenkeillä ja lyötiin alasimella +korttia. Niinä päivinä ei suinkaan taottu rautaa. + +Mutta kevät tuli, ja tukkukaupan konttorissa Göteborgissa alettiin +odottaa Ekebyn rautaa. Käänneltiin ja katseltiin sopimuksia, majurin ja +majurinrouvan kanssa tehtyjä, joissa puhuttiin monen sadan kippunnan +toimittamisesta. + +Mutta mitä huolivat kavaljeerit majurinrouvan sopimuksista? Heille +riitti ilo ja viulunvingunta ja ruokakestit. He pitivät huolen siitä, +että tanssi leiskui tehtaan mäillä. + +Rautaa tuli Stömnestä, rautaa Söljestä. Kymsbergin rauta hommautui +erämaiden halki Venernin rannalle. + +Uddeholmista sitä tuli ja Munkforsista ja kaikista monista muista +tehtaista. Mutta missä on Ekebyn rauta? + +Eikö Ekeby enää ole Vermlannin tehtaista jaloin? Eikö kukaan huolehdi +vanhan hovin kunniasta? Se on jätetty kuin tuhka tuuleen huolettomain +kavaljeerien käsiin. He panevat tanssin hurisemaan tehtaan mäillä. +Mihin muuhun heidän viheliäiset aivonsa pystyvät? + +Mutta kosket ja joet, jaalat ja proomut, laiturit ja sulut ihmettelevät +ja kysyvät: "Eikö Ekebyn rauta jo tule?" + +Ja metsistä käy kuiske ja kysymykset järville ja vuorilta laaksoille: +"Eikö Ekebyn rauta tule? Eikö Ekebystä tule enää koskaan rautaa?" + +Ja metsässä, sydänmaassa, alkaa hiilihauta nauraa, ja suuret +vasaranpäät pimeissä pajoissa näyttävät ilkkuilevan, kaivokset +ammottavat suuria kitojansa ja päästävät röhönaurun, tukkukaupan +konttorissa ovat pulpetit, joissa majurinrouvan sitoumukset ovat +säilössä, haljeta naurusta: "Oletteko hassumpaa kuulleet? Ekebyssä ei +ole rautaa, Vermlannin jaloimmassa rautaruukissa ei ole rautaa." + +Nouskaa, te suruttomat! Jalkeille, te kodittomat! Sallitteko te moista +Ekebyn häväistystä? Oi, niin totta kuin te rakastatte sitä paikkaa, +ihaninta Jumalan kauniissa maailmassa, niin totta kuin se on kaipuunne +kohde kaukana kulkiessanne, niin totta kuin ette voi lausua sen nimeä +muukalaisten parissa silmänne vettymättä, nouskaa, kavaljeerit, +pelastakaa Ekebyn kunnia! + +No niin, jos Ekebyn moukarit ovatkin levänneet, niin kai ne ovat +takoneet kuudessa alustalaistehtaassamme. Siellä tietysti on tarpeeksi +ja enemmän kuin tarpeeksikin rautaa. + +Ja niin lähtee Gösta Berling noiden kuuden tehtaan hoitajien puheille. + +Nyt on ensiksikin mainittava, että Högforsiin, joka on Björksjö-joen +rannalla, kappaleen matkaa Ekebytä ylempänä, ei hänen mielestään ollut +syytä mennä. Se oli liian lähellä Ekebytä, se oli ollut melkeinpä +kavaljeerien hallinnossa. + +Mutta hän matkasi pari peninkulmaa pohjoisempaan, kunnes tuli +Lötaforsiin. Kaunis paikka se on, siitä ei epäilystäkään. Ylinen Löven +avautuu sen edessä, ja aivan sen takana on Gurlita-kukkula, jyrkästi +kohoava vuorenlaki, villinsävyisenä ja romanttisena, kuten niin vanhan +vuoren sopii. Mutta paja, eihän se ole sellainen kuin sen pitäisi olla: +vesiratas on rikki, ja on ollut rikki koko vuoden. + +"No miksi sitä ei ole korjattu?" + +"Puuseppä, rakas ystävä, puuseppä, joka on koko kihlakunnassa ainoa, +joka olisi sen voinut korjata, on ollut muualla töissä. Me emme ole +voineet takoa kippuntaakaan." + +"No, miksi ette ole lähettäneet puuseppää hakemaan?" + +"Lähettäneet! Niinkuin emme olisi lähettäneet jokikinen herran päivä, +mutta hän kun ei ole joutanut tulemaan. Hän on näet ollut tekemässä +keiliratoja ja huvihuoneita Ekebyhyn." + +Silloin Gösta arvasi, miten hänen käy koko tällä matkalla. + +Hän menee yhä pohjoisempaan, Björnidiin. Kaunis ja oiva paikka sekin, +asema vaikka linnan arvoinen. Suuresta päärakennuksesta on hallitsevana +näköalana puoliympyräinen laakso, kolmelta sivulta valtavain harjujen +saartama, ja neljännellä aukeaa Löven, jonka pää on täällä. Ja Gösta +tietää, ettei ole parempaa kuutamoisten kävelyjen ja haaveilujen +paikkaa kuin nuo tiet, jotka vievät pitkin rantaa putouksen ohi, alas +pajalle, joka on sijoitettu mahtaviin, selvään vuoreen porattuihin +holveihin. Mutta rautaa, onko siellä yhtään rautaa? + +Ei, tietystikään ei. Heillähän ei ollut hiiliä, eivätkä he olleet +saaneet Ekebystä rahaa hommatakseen hiilenpolttajia ja vetäjiä. +Tehdasliike oli seisonut koko viime talven. + +Sitten suuntaa Gösta kulkunsa takaisin etelään. Hän tulee HÃ¥nin +tehtaalle, Lövenin itärannalle, ja Löfstaforsiin, kauas metsien +sydämeen -- mutta hänelle ei käy paremmin sielläkään. Missään ei ole +rautaa ja se kuuluu aina olevan kavaljeerien omaa syytä. + +Nyt pyörtää Gösta kotiin Ekebyhyn, ja kavaljeerit tarkastelevat synkin +silmin niitä viittäkymmentä kippuntaa, jotka ovat varastossa, ja heitä +painaa suru, sillä he kuulevat, miten koko luonto ilkkuu Ekebylle, ja +heistä tuntuu kuin maa vapisisi nyyhkytyksistä, puut uhkaisivat heitä +vihaisilla eleillä ja ruohot ja nurmen nukka valittaisivat, että Ekebyn +kunnia on mennyttä. + + * * * * * + +Mutta miksi päivitellä ja tuhlata sanoja? Tuossahan se Ekebyn rauta nyt +on. + +Tuossahan se on, proomuihin lastattuna Klara-joen rannassa, valmiina +lähtemään jokea alas, valmiina vietäväksi Venernin jaalalla +Göteborgiin. Ekebyn kunnia on siis pelastettu. + +Mutta miten tämä on mahdollista? Ekebyssähän ei ollut kuin +viisikymmentä kippuntaa rautaa, toisissa kuudessa tehtaassa ei +ollenkaan. Miten on mahdollista että täyteen lastatut proomut nyt +vievät sellaisen suunnattoman raudanpaljouden Karlstadin vaakaan? Niin, +kysyttäköön sitä kavaljeereilta. + +Kavaljeerit ovat itse toimessa noilla raskailla, rumilla aluksilla, he +aikovat itse viedä Ekebyn raudan Göteborgiin. Ei kelpaa tavallinen +proomumies, tavallinen kuolevainen sen raudan kuljettajaksi. +Kavaljeerit ovat tulleet itse saattajiksi pullot ja eväskorit, +walt-torvi ja viulut muassaan, pyssyineen ja onkineen ja +kukkukortteineen. He tekevät kaiken parhaansa helliäkseen rakasta +rautaansa eivätkä jätä sitä ennen kuin se on purettu Göteborgin +laiturille. He aikovat itse purkaa ja ahtaa, itse hoitaa purjeita ja +peräsintä. He ovatkin ihan kuin luodut siihen toimeen. Onko +hietasärkkää Klara-joessa tai Venernissä matalaa, jota he eivät +tuntisi! Eikö peräsintanko ja jalus mukaudu yhtä hyvin heidän käteensä +kuin viulunkäyrä ja ohjakset! + +Jos he mitään maailmassa rakastavat, niin ainakin tätä rautaansa he +rakastavat. He käsittelevät sitä hellävaroen kuin hienointa lasia, +levittävät purjekangasta sen peitteeksi. Ei siruistakaan siitä saa olla +paljaana. Nuo raskaat, harmaat tangothan ne taas nostavat Ekebyn +kunnian. Ei kukaan vieras saa heittää niihin välinpitämättömiä +silmäyksiä. Oi, Ekeby, sinä kaipuumme maa, säteilköön sinun kunniasi +loisto! + +Yksikään kavaljeeri ei ole jäänyt kotiin. Eberhard-setä on jättänyt +kirjoituspulpettinsa, ja Kristoffer-serkku ilmestynyt uuninnurkastaan. +Vieläpä lempeä Lövenborgkin on täällä. Ei kukaan voi vetäytyä syrjään, +kun on Ekebyn kunnia kysymyksessä. + +Mutta Lövenborgin ei ole hyvä nähdä Klara-jokea. Hän ei ole nähnyt sitä +seitsemään neljättä vuoteen, hän ei ole edes astunut veneeseen koko +sinä aikana. Hän vihaa järvien kiiltäviä pintoja ja harmaita jokia. +Hänen mieleensä muistuu liian synkeitä asioita, kun hän menee järvelle, +ja hänellä on tapana välttää sitä, mutta nyt hän ei ole voinut pysyä +kotona. Hänenkin täytyy olla pelastamassa Ekebyn kunniaa. + +Seikka oli näet semmoinen, että Lövenborg seitsemän neljättä vuotta +sitten näki morsiamensa hukkuvan Klara-jokeen, ja siitä pitäen on hänen +pääparkansa usein ollut sekaisin. + +Ja kun hän nyt seisoo jokea katsellen, alkavat hänen vanhat aivonsa +tulla yhä sekavammiksi. Tuo harmaa joki, joka kierii monin pienin, +kimmeltävin lainein, on suuri hopeasuomuinen käärme, joka väijyy +saalista. Nuo keltaiset, korkeat hiekkaseinät, joiden väliin joki on +uurtanut uomansa, ovat salakuopan seiniä, minkä pohjalla käärme väijyy, +ja leveä maantie, joka kaivaa seinään aukon ja kahlaa paksua hietikkoa +laiturille, mihin proomut on köytetty, on juuri tuon kauhean +kuolemankuilun oviaukko. + +Ja ukko-paha seisoo ja tuijottelee pienin, sinisin silmin. Hänen pitkä, +vaalea tukkansa huiskii ja pyörii tuulessa, ja hänen poskensa, jotka +usein kukoistavat lempeää ruusunhohdetta, ovat kauhusta kalvaat. Hän +tietää niin varmasti kuin olisi joku sen sanonut hänelle, että kohta +tulee joku tuota tietä pitkin ja syöksyy suoraan väijyvän käärmeen +kitaan. + +Nyt aikovat kavaljeerit irroittaa köydet ja he tarttuvat pitkiin +kekseihin, työntääkseen proomut virran uomaan, mutta silloin Lövenborg +huutaa: + +"Seis, sanon minä, seis, Jumalan tähden!" He arvaavat kyllä, että hän +alkaa hassahdella, kun tuntee proomun heiluvan allaan, mutta he +laskevat kuitenkin heti kohotetut keksinsä. + +Ja hän, joka näkee, että joki vaanii saalista ja joku varmaan tulee ja +syöksyy siihen, viittaa varoittavin elein ylös tielle, aivan kuin +nähden jonkun sieltä tulevan. + +Jokainen kyllä tietää, että elämä kernaasti järjestää merkillisiä +sattumia. Ken vielä voi kummastua, kummastukoon sitä, että kavaljeerit +olivat proomuineen Klara-joen laattapaikalla nyt juuri, sen yön +jälkeisenä aamuna, jolloin kreivitär Elisabet oli lähtenyt vaeltamaan +itään päin. Mutta varmaan olisi ollut vielä kummallisempaa, ellei tuo +nainen olisi saanut hädässään apua. Nyt sattui niin, että hän, +kuljettuaan koko yön, tuli lautalle johtavalle tielle juuri sillä +hetkellä, jolloin kavaljeerit aikoivat lähteä proomuineen; ja he jäivät +seisomaan ja katselemaan häntä, kun hän puheli lauttamiehen kanssa +tämän irroittaessa venettään. Hän oli talonpoikaisen piian vaatteissa, +joten kavaljeerit eivät aavistaneet, kuka hän oli. Mutta he seisoivat +kuitenkin ja tuijottivat häneen, sillä hänessä oli jotakin tuttua. Kun +hän nyt seisoi siinä ja puheli lauttamiehen kanssa, näkyi maantiellä +tomupilvi ja tomupilvestä vilahtelivat suuret, keltaiset vaunut. Nainen +tiesi, että ne olivat Borgin vaunut, että oltiin etsimässä häntä ja +että hänet nyt keksittäisiin. Hän tiesi, ettei hänen enää maksanut +ajatella pakoa lauttamiehen veneellä, ja ainoa piilopaikka hänen +nähdäkseen oli kavaljeerien proomut. Hän juoksi niitä kohti katsomatta +mitä väkeä niissä oli. Ja hyvä olikin, ettei hän sitä nähnyt, sillä +muuten hän olisi mieluummin heittäytynyt hevosen jalkoihin kuin paennut +sinne. + +Kun hän pääsi alukseen, hän huusi vain: "Piilottakaa minut, piilottakaa +minut!" Sitten hän kompastui ja kaatui rautalastille. Mutta kavaljeerit +pyysivät häntä rauhoittumaan. He työnsivät nopeasti proomunsa maasta, +niin että se pääsi virranuomaan ja läksi liukumaan Karlstadia kohti +juuri kun vaunut saapuivat lauttauspaikalle. + +Vaunuissa istuivat Henrik-kreivi ja Märta-kreivitär. Nyt juoksi kreivi +kyselemään lauttamieheltä, oliko mies nähnyt hänen kreivitärtään. Mutta +koska Henrik-kreivi oli hieman nolostunut siitä, että piti tiedustella +karannutta vaimoa, toimitti hän vain: + +"Minne se lie joutunut!" + +"Vai niin", sanoi lauttamies. + +"Minne lie joutunut. Minä kysyn, oletteko te nähnyt mitään?" + +"Mitä te kyselette?" + +"Jaa, se ei kuulu tähän, mutta se on vain poissa. Kysyn, oletteko +lautannut yhtä joen yli tänä päivänä?" + +Sillä tavalla hän ei kumminkaan saanut tietää mitään, ja +Märta-kreivittären täytyi itsensä puhutella miestä. Tuokiossa hän sai +kuulla, että etsitty piili noissa hitaasti etenevissä proomuissa. + +"Mitä väkeä niissä proomuissa on?" + +"Oo, ne on ne kavaljeerit, kuten täällä on tapana sanoa." + +"Ah", sanoo kreivitär. "Sitten on vaimosi hyvässä tallessa, Henrik. Nyt +voimme kääntyä heti kotiin." + + * * * * * + +Jokea liukuvalla proomulla ei suinkaan vallinnut sellainen ilo kuin +kreivitär Märta luuli. Niin kauan kuin keltaiset vaunut olivat +näkyvissä, kyyrötti kauhistunut nuori nainen liikkumatta ja sanaakaan +sanomatta kuormalla. Hän vain tuijotti rannalle. + +Oletettavasti hän tunsi kavaljeerit vasta nähtyään keltaisten vaunujen +poistuvan. Hän hypähti seisoalleen. Näytti kuin hän aikoisi juosta +pakoon, mutta seisojat hillitsivät häntä, ja niinpä hän vaipui hiljaa +uikutellen kuormalle. + +Ja kavaljeerit eivät uskaltaneet puhua eivätkä kysellä. Hän näytti +olevan aivan mielipuolisuuden partaalla. + +Suruttomien aivoja alkoi totisesti painaa edesvastuun tunto. Tämä +rauta: sekin oli raskas taakka tottumattomien hartioilla, ja nyt piti +heidän vielä hoidella nuorta jalosyntyistä naista, joka oli karannut +miehensä luota. + +Kun he olivat tavanneet tämän nuoren naisen viime talvena juhlissa, oli +hän heistä monesta muistuttanut veljen rakastamaa pikkusiskoa. Sisaren +kanssa leikkiä lyödessä oli täytynyt varovasti pidellä häntä, ja +puhellessa hänen kanssaan oli täytynyt pitää itsensä kurissa +laskettelematta tuhmia sanoja. Jos vieras poika ajoi sisarta leikissä +liian kovasti tai lauloi hänelle rumia lauluja, silloin hyökkäsi veli +katkeruudesta pakahtumaisillaan pojan kimppuun ja muokkasi hänet +melkein hengiltä, sillä hänen pieni sisarensa ei saisi koskaan kuulla +mitään pahaa tai tuntea surua taikka kärsiä pahuutta ja vihaa. + +Kreivitär Elisabet oli ollut heidän kaikkien iloinen sisarensa. Kun hän +oli pistänyt pienet kätösensä heidän koviin kouriinsa, tuntui kuin hän +olisi sanonut: "Koetas, kuinka hento minä olen, mutta sinä olet minun +suuri veljeni, sinä suojelet minua sekä muita että itseäsi vastaan?" Ja +he olivat olleet hänelle hienoja ritareita niin kauan kuin olivat +tunteneet hänet. + +Nyt katsoivat kavaljeerit häneen kauhistuneina eivätkä olleet oikein +häntä tuntea. Hän oli tullut kovin huonoksi ja laihaksi, kaulan pyöreys +oli kadonnut, kasvot olivat läpikuultavat. Hän oli varmaankin loukannut +itsensä, sillä pienestä haavasta ohimossa tulla tihkui silloin tällöin +veripisara, ja kiharainen, vaalea tukka, joka riippui otsalla, oli +veren tahmassa. Hänen hameensa oli likainen hänen vaellettuaan teillä, +jotka kaste oli kostuttanut, ja hänen kenkänsä olivat huonossa +kunnossa. Kavaljeereista tuntui oudolta, ikään kuin hän olisi ollut +joku vieras. Eivät sen kreivitär Elisabetin silmät, jonka he tunsivat, +olleet noin hurjat ja hehkuvat. Heidän sisko raukkaansa oli ahdistettu +melkein mielipuolisuuteen asti. Näytti siltä kuin jostakin toisista +avaruuksista olisi laskeutunut vieras sielu tähän kidutettuun +ruumiiseen, ja nyt se taisteli siellä oikean sielun kanssa +isännyydestä. + +Mutta heidän ei tarvitse tuskitella, mitä hänelle olisi tehtävä. +Hänessä heräävät jo vanhat ajatukset. Kiusaus on karannut taas hänen +kimppuunsa. Jumala tahtoo häntä taas koetella. Katso, hän on ystävien +joukossa. Aikooko hän heittää katujan tien? + +Hän nousi ja huusi, että hänen täytyy päästä pois. Kavaljeerit +koettivat häntä rauhoittaa. He sanoivat hänelle, että hän on hyvässä +turvassa. He varjelevat häntä kaikelta vainolta. + +Hän pyysi vain saada mennä pieneen veneeseen, joka kulki proomun +perässä, ja soutaa maihin jatkaakseen yksin matkaansa. + +Mutta he eivät voineet antaa hänen mennä. Mihin hän sitten joutuisi? +Parempi oli hänen jäädä heidän luokseen. He olivat tosin vain köyhiä, +vanhoja raukkoja, mutta he keksivät varmaan jonkin keinon auttaakseen +häntä. + +Silloin hän väänteli käsiään ja rukoili heitä laskemaan hänet. Mutta he +eivät voineet täyttää hänen pyyntöään. He näkivät, kuinka hädänalainen +ja heikko hän oli, ja ajattelivat, että hän kuolisi maantielle. + +Gösta Berling seisoi hieman syrjässä muista ja katseli veteen. Kenties +tuo nuori nainen ei tahtoisi mielellään nähdä häntä. Hän ei tiennyt +sitä varmasti, mutta hänen ajatuksensa leikkivät ja hymyilivät +kuitenkin. "Nyt ei kukaan tiedä, missä tämä nuori nainen oleksii", hän +ajatteli, "nyt on sopiva tilaisuus viedä hänet Ekebyhyn. Me pidämme +hänet piilossa siellä, me kavaljeerit, ja olemme hänelle hyviä. Meidän +kuningattaremme, valtiattaremme hän on oleva, mutta kukaan outo ei +tiedä, että hän on siellä. Me vartioimme häntä niin hyvin, niin hyvin. +Hän tulee kenties onnelliseksi meidän joukossamme, vanhukset hoitavat +häntä hellästi kuin omaa tytärtään." + +Gösta ei ollut koskaan tohtinut ajatella aivan selkeästi, rakastiko hän +kreivitär Elisabetia. Hän ei voinut saada häntä synnittä omakseen, eikä +hän tahtonut vetää häntä mihinkään alhaiseen tai kehnoon, sen hän +tiesi. Mutta pitää häntä kätkettynä Ekebyssä, saada olla hyvä hänelle, +kun muut ovat olleet hänelle julmia, ja antaa hänen nauttia kaikesta, +mitä hyvää elämä tarjoaa, ah, millaisia unelmia, millaisia autuuden +unelmia! + +Mutta hän heräsi niistä, sillä nuori kreivitär oli aivan epätoivoinen, +ja hänen sanoillaan oli epätoivon vihlova kaiku. Hän oli heittäytynyt +polvilleen keskelle kavaljeerien piiriä ja rukoili päästäkseen +menemään. + +"Jumala ei ole vielä antanut minulle anteeksi!" hän huusi. "Antakaa +minun mennä!" + +Gösta näki, ettei kukaan noista toisista voinut häntä totella, ja +tunsi, että hänen täytyi tehdä se. Hänen, joka kreivitärtä rakasti, +täytyi se tehdä. + +Hänen oli niin vaikea liikkua paikaltaan kuin olisi jokainen ruumiin +nivel tehnyt vastarintaa hänen tahdolleen, mutta hän kiskoutui +kreivittären luo ja sanoi, että hän vie tämän maihin. + +Kreivitär nousi heti. Gösta nosti hänet veneeseen ja souti hänet +itärannalle. Hän laski veneen kapean polun päähän ja auttoi +kreivittären veneestä. + +"Miten teidän nyt käy, kreivitär?" sanoi hän. + +Kreivitär nosti vakavasti sormensa ja osoitti taivaaseen. + +"Kun joudutte hätään, kreivitär..." + +Gösta ei voinut puhua, ääni petti. Mutta kreivitär ymmärsi ja sanoi: + +"Minä lähetän sanan teille, kun tarvitsen teitä." + +"Minä olisin tahtonut suojella teitä kaikelta pahalta", sanoi Gösta. + +Kreivitär ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi, ja Gösta ei voinut +sanoa enää mitään. Kreivittären käsi lepäsi kylmänä ja raukeana hänen +kädessään. + +Kreivitär ei ollut muuten yhtään tajuissaan, hän kuuli vain ne sisäiset +äänet, jotka pakottivat häntä menemään muukalaisten pariin. Hän tuskin +tiesi, että rakasti juuri sitä miestä, jonka nyt jätti. + +Niin antoi Gösta hänen mennä ja souti takaisin kavaljeerien luo. Kun +hän nousi proomuun, hän värisi väsymyksestä ja näytti aivan uupuneelta +ja voimattomalta. Hänestä tuntui että hän oli täyttänyt elämänsä +raskaimman velvollisuuden. + +Vielä hän piti muutamia päiviä rohkeuttaan vireillä, kunnes Ekebyn +kunnia oli pelastettu. Hän vei raudan Kanikenäsin vaakaan; sitten +lamautuivat hänen voimansa ja elämänilonsa pitkiksi ajoiksi. + +Kavaljeerit eivät huomanneet joella oltaessa mitään muutosta hänessä. +Hän jännitti kaikki hermonsa pitääkseen yllä iloista ja huoletonta +mieltä, sillä ilolla ja huolettomuudella oli Ekebyn kunnia +pelastettava. Kuinka heidän uhkapelinsä olisi onnistunut, jos he +olisivat sitä yrittäneet huoli kasvoillaan ja lannistunein sydämin? + +Jos nyt on tosiaan totta, mitä huhu kertoo: nimittäin että kavaljeerien +proomuissa oli tällä kertaa enemmän hiekkaa kuin rautaa, jos on totta, +että he lakkaamatta kantoivat edestakaisin samoja rautatankoja +Kanikenäsin vaakaan, kunnes nuo sadat kippunat oli mitattu; jos on +totta, että moinen voi käydä päinsä silloin, kun vaakamestaria ja hänen +miehistöään kestitään oivallisesti Ekebystä tuotujen eväskorien ja +juomalekkerien sisällöllä, niin voipa arvata, että nuo rautaproomun +tuojat olivat iloissaan. + +Kukapa sen tietää? Mutta jos niin oli, niin varmaa on, ettei Gösta +Berlingillä ollut aikaa surra. Mutta seikkailun ja vaaran iloa ei hän +nyt kumminkaan yhtään tuntenut. Milloin vain uskalsi hän vaipui +epätoivon valtaan. + +"Oi, Ekeby, sinä minun kaipuuni maa", huusi hän itsekseen, "loistakoon +sinun kunniasi!" + +Saatuaan vaakamestarilta kuitin ahtoivat kavaljeerit rautansa Venernin +jaalaan. Tavallisesti toimittivat ammattilaivurit kuorman Göteborgiin, +eikä Vermlannin tehtailla ollut yleensä huolta raudastaan sen jälkeen +kun ne olivat saaneet vaakamestarin kuitin siitä, että hankintasopimus +oli täytetty. Mutta kavaljeerit eivät tahtoneet jättää työtä kesken, he +päättivät saattaa itse rautansa aina Göteborgiin saakka. + +Matkalla sinne kohtasivat heitä monet onnettomuudet. Myrsky nousi +yöllä, jaala joutui väylältä, ajautui särkälle ja upposi kalliine +kuormineen. Torvet ja kortit ja tyhjentämättömät viinipullot menivät +pohjaan. Mutta kun oikein asiaa ajatteli, niin mitäpä haittasi, vaikka +rauta hukkautuikin? Ekebyn kunnia oli pelastettu. Rauta oli mitattu +Kanikenäsin rautavaa'assa. Ja jos majurin täytyikin istahtaa +pöytänsä ääreen ja ilmoittaa jäykällä kirjeellä suuren kaupungin +tukkukauppiaille, ettei hän vaadi heidän rahojaan, koskapa he eivät +saaneet hänen rautaansa, niin eipä sekään haitannut. Ekeby oli rikas, +ja sen kunnia oli pelastettu. + +Mutta jospa laiturit ja sulut, jos kaivokset ja hiilihaudat, jos jaalat +ja proomut alkavat kuiskia kummia? Jospa käy metsien kumea kohu, että +koko matka oli petosta, jospa päätellään koko Vermlannissa, ettei +proomuissa ollut ikinä enempää kuin nuo vaivaiset viisikymmentä +kippuntaa ja että haaksirikko tehtiin tahallaan? Silloin on tehty +rohkea urotyö ja keksitty oikea kavaljeerikuje. Sellaisesta ei vanhan +hovin kunnia vahingoitu. + +Mutta siitä on jo kauan. Ovathan kavaljeerit voineet ostaa raudan +muualta tai löytää sen joistakin varastohuoneista, joita eivät sitä +ennen tienneet. Totuus ei koskaan tule sellaisessa asiassa ilmi. Ei +ainakaan vaakamestari koskaan ottanut kuuleviin korviinsakaan, että +muka petos olisi ollut mahdollista, ja hänenhän se piti tietää. + +Kun kavaljeerit tulivat kotiin, saivat he kuulla uutisia. Kreivi Dohnan +avioliitto piti purettaman. Kreivi oli lähettänyt hovimestarinsa +Italiaan hankkimaan todistuksia, ettei avioliitto ollut laillinen. Tämä +palasikin kesemmällä ja toi tyydyttävät sanomat. Millaisia ne olivat, +en varmaan ja tarkkaan tiedä. Vanhoja taruja käsitellessään täytyy olla +hyvin varovainen, ne ovat kuin iäkkäät ruusut; niistä varisee helposti +lehdet, jos niitä koskettaa kovasti. Huhutaan, ettei Italiassa oikea +pappi ollut vihkimistä toimittanut. En tiedä minäkään enempää, mutta +totta vain on, että Bron kihlakunnanoikeudessa selitettiin, ettei +kreivi Dohnan ja Elisabet von Thurnin avioliitto ollut koskaan mikään +avioliitto ollutkaan. + +Tästä ei tuo nuori nainen kai mitään tiennyt. Hän oli talonpoikien +parissa syrjäseudulla, jos enää eli. + + + + +Viides luku + +LILJECRONAN KOTI + + +Olen maininnut, että yksi kavaljeereista oli hyvin musikaalinen. Hän +oli pitkä, vankkajäseninen mies, hänellä oli suuri pää ja tuuhea, musta +tukka. Hän ei ollut siihen aikaan tiettävästikään monta vuotta yli +neljänkymmenen, mutta hänen kasvonsa olivat rumat ja jäykkäpiirteiset +ja hänen käytöksensä säyseä. Siitä johtui, että monet pitivät häntä +vanhana. Hän oli hyvä mies, mutta raskasmielinen. + +Eräänä iltana hän pisti viulun kainaloonsa ja lähti pois Ekebystä. Hän +ei sanonut hyvästiä kenellekään, vaikkei aikonut palata enää koskaan. +Häntä oli Ekebyn elämä inhottanut aina siitä saakka, kun hän oli nähnyt +kreivitär Elisabetin onnettomuuden. Hän kulki lepäämättä, koko illan ja +yön, kunnes tuli aamuauringon noustessa Löfdala-nimiseen +herraskartanoon, joka oli hänen omansa. + +Oli niin varhaista, ettei kukaan ollut vielä valveilla. Liljecrona +istuutui viheriälle keinulaudalle päärakennuksen seinämälle ja katseli +kartanoaan. Herra Jumala, kauniimpaa paikkaa ei ollutkaan! Talon edessä +laajeneva kenttä kallistui loivasti laaksoon päin, ja sitä verhosi +hieno, vaaleanvihreä ruoho. Ei ollut ruohokenttää sen somempaa. Lampaat +saivat napostella sitä ja lapset siinä leikkiä ja telmiä, mutta se +pysyi aina vain yhtä tiheänä ja vihreäruohoisena. Viikate ei koskaan +sitä viuhtonut, mutta vähintään kerran viikossa lakaisutti emäntä pois +kaikki risut ja korret ja kuivat lehdet tuoreesta ruohikosta. +Liljecrona katseli hiekkakäytävää, joka oli kuistin edessä, ja vetäisi +äkkiä jalkansa pois. Lapset olivat illalla haravoineet siihen oikeita +säännöllisiä kuvioita, ja hänen suuret jalkansa olivat nyt kauheasti +turmelleet hienoa työtä. Ihme, miten kaikki tällä paikalla versoi! Ne +kuusi pihlajaa, jotka kasvoivat pihamaan vartiona, olivat korkeita kuin +pyökit ja leveitä kuin tammet. Sellaisia puita ei kai ole koskaan +missään nähty. Koreita ne olivat paksuine runkoineen, joita keltainen +naava peitti, ja suurine, valkoisine kukkaterttuineen, jotka loistivat +tummasta vihreästä. Johtui ajattelemaan taivasta ja sen tähtiä. Sietipä +ihmetellä, miten hyvin puut kasvoivat sillä pihalla. Siellä oli vanha +piilipuu, niin paksu, ettei kaksi miestä ylettänyt käsivarsin sen +ympäri. Se oli nyt laho ja ontto, ja ukkonen oli riistänyt siltä +latvan, mutta kuolla se ei aikonut. Joka kevät versoi tuores vesakimppu +sen katkenneesta päärungosta näyttäen, että se yhä eli. Tuomi talon +itäisen päädyn alla oli kasvanut niin suureksi puuksi, että se varjosti +koko taloa. Koko turvekatto oli valkeanaan sen pudonneista teristä, +sillä tuomi oli jo kukkinut. Ja koivut, jotka seisoivat pienissä +ryhmissä siellä täällä pelloilla, olivat varmaankin kuin paratiisissa +hänen tilallaan. Siellä keksivät ne niin monta eri kasvutapaa kuin +olisivat lyöttäytyneet matkimaan kaikkia muita puita. Yksi oli kuin +lehmus, tiheä ja latvakas, tuuhea lehväholvi yllään; toinen kohosi +tasaisena ja pyramidimaisena kuin poppeli, ja kolmas riiputti ritvojaan +kuin hopeapaju. Yksikään ei ollut toisensa näköinen, ja ihania ne +olivat kaikki. + +Silloin hän nousi katselemaan taloa. Puutarha lepäsi niin ihmeellisen +kauniina, että hänen piti pysähtyä ja vetää henkeä. Omenapuut kukkivat. +No, senhän Liljecrona kyllä tiesi. Olihan hän nähnyt niiden kukkivan +kaikissa muissakin herraskartanoissa; mutta siinäpä se juuri oli, +etteivät ne kukkineet missään muualla sillä tavalla kuin siinä talossa, +jossa hän oli nähnyt niiden kukkivan aina lapsuudesta asti. Hän kulki +kädet ristissä ja varovaisin askelin edestakaisin hietakäytävillä. Maa +oli valkea, ja puut olivat valkeita, sieltä täältä vivahtaen +vaaleanpunaiseen. Niin kaunista hän ei ollut vielä koskaan nähnyt. Hän +tunsi joka puun niinkuin ihminen tuntee sisarukset ja leikkitoverit. +Astrakaanipuut olivat lumivalkeat, samoin talviomenat. Mutta +kesäomenapuiden kukat olivat heleitä ja paratiisiomenain terät aivan +punaisia. Kaunein oli vanha, ymppäämätön omenapuu, jonka pieniä, +karvaita omenia kukaan ei voinut syödä. Se ei säästellyt kukkiaan, se +paistoi kuin suuri lumikinos aamuauringossa. + +On muistettava, että oli varhainen aamu. Kaste sai joka lehden +loistamaan, kaikki pöly oli pois huuhdeltu. Metsäisten vuorten takaa, +joiden juurella talo oli, kiitivät ensimmäiset auringonsäteet. Näytti +kuin ne olisivat pistäneet kuusten latvat tuleen. Tuoreiden +apilasnurmien, ruis- ja ohrapeltojen ja äsken kohonneen kauranoraan +yllä leijui keveä, hieno utu, ohuin kaunottaren harso, ja varjot +piirtyivät selvinä kuin kuutamossa. + +Hän seisoi hiljaa katsellen suurta kasvimaata käytävien välissä. Hän +tietää, että emäntä ja hänen piikansa ovat tehneet työtä. He ovat +lapioineet, haravoineet ja lannoittaneet, repineet pois lonkeroita ja +puhdistaneet maan, kunnes siitä on tullut hieno ja ohut. Saatuaan +penkit tasaisiksi ja reunat jyrkiksi he ovat ottaneet ohjakset ja +merkkikepit ja piirrelleet viivoja ja neliöitä. Niin he ovat tehneet +käytäviä, tallustaen pienin hullunkurisin askelin, ja kylväneet ja +istuttaneet, kunnes kaikki rivit ja neliöt ovat tulleet täyteen. Ja +lapsetkin ovat saaneet olla mukana, ja he ovat olleet onnellisia ja +innoissaan, kun ovat saaneet auttaa, vaikka heidän on ollut työlästä +kulkea koukussa ja kurotella käsiään leveiden penkkien yli. Ja +tavattoman paljon apua on heistä ollut, sen arvaa. + +Nyt alkoi kylvetty orastaa. + +Jumala siunatkoon, miten rehevinä ne siinä seisoivat, sekä herneet että +pavut paksuine parillisine sirkkalehtineen, ja miten tasaisesti ja +siivosti sekä porkkanat että nauriit olivat kohonneet! Kaikkein +hupaisimmat olivat pienet, kouruiset persiljanlehdet, jotka nostivat +hiukan maakerrosta niskassaan ja leikkivät vielä toistaiseksi +piilosilla elämän kanssa. + +Ja tuossa oli pieni penkki, jossa viivat eivät olleet niin tasaisia ja +jossa neliöt olivat kuin mikäkin näytekartta kaikesta, mitä voit +istuttaa ja kylvää. Se oli lasten oma kasvimaa. + +Ja Liljecrona sukaisi viulun leukansa alle ja alkoi soittaa. Linnut +rupesivat laulamaan suuressa pensaikossa, joka suojeli puutarhaa +pohjatuulelta. Yksikään äänekäs olento ei nyt mitenkään voinut vaieta, +niin ihana oli aamu. Käyrä liikkui itsestään. + +Liljecrona käveli edestakaisin käytävillä ja soitti. "Ei", ajatteli +hän, "kauniimpaa paikkaa ei olekaan!" Mitä oli Ekeby Löfdalaan +verrattuna! Hänen kotinsa oli turvekattoinen ja vain yksikerroksinen. +Se oli metsänrinnassa, vuori takana ja pitkä laakso edessä. Se ei ollut +merkillinen missään suhteessa: ei siellä ollut järveä, ei koskea, ei +rantaniittyjä eikä puistoja, mutta sittenkin se oli kaunis. Se oli +kaunis siksi, että se oli hyvä ja rauhaisa koti. Siellä oli niin +kevyttä elää. Kaikki, mikä olisi muualla synnyttänyt katkeruutta ja +vihaa, tasoittui täällä lempeästi. Sellaisen pitääkin kodin olla. + +Talon emäntä nukkuu huoneessa, joka on puutarhaan päin. Hän herää äkkiä +ja kuuntelee, mutta ei liikahdakaan. Hän lepää hymyillen ja kuuntelee. +Sitten soitto lähenee yhä, ja viimein kuuluu kuin olisi soittaja +pysähtynyt hänen ikkunansa alle. Hän ei varmaankaan ensi kertaa kuule +ikkunansa alta viulunsoittoa. Hän tulee usein tällä tavoin, tuo hänen +miehensä, kun ne ensin ovat tehneet jonkin tavallista hurjemman urotyön +siellä kaukaisessa Ekebyssä. + +Mies seisoo nyt siellä ja ripittää itseään ja pyytää anteeksi. Hän +kuvailee vaimolleen pimeät voimat, jotka houkuttelevat häntä pois +kaikesta, mitä hän eniten rakastaa: pois vaimonsa ja lastensa luota. +Mutta hän rakastaa heitä. Oi, ihan totta, hän rakastaa heitä! + +Hänen soittaessaan nousee vaimo vuoteesta ja pukeutuu, tietämättä +oikein mitä tekee. Hän on niin soiton lumoissa. + +"Ei komeus ja mukava elämä ole minua pois houkutellut", soittaa hän, +"ei rakkaus muihin naisiin, ei kunnia, mutta elämän viettelevä +moninaisuus: sen sulous, sen katkeruus, sen rikkaudet täytyy minun tuta +ympärilläni. Mutta nyt olen saanut niistä kyllikseni, olen väsynyt ja +tyytyväinen. Nyt en jätä enää kotiani. Anna anteeksi minulle, sääli +minua!" + +Silloin vetää vaimo uutimen syrjään ja avaa ikkunan, ja Liljecrona +näkee hänen kauniit, hyvät kasvonsa. + +Hän on hyvä ja hän on viisas. Hänen katseensa kohdistuu kaikkeen +tuottaen siunausta kuin auringon paiste. Hän hallitsee ja hän hoivaa. +Missä hän on, siellä täytyy kaiken kasvaa ja versoa. Hänessä on +itsessään onni. + +Liljecrona kiepahtaa hänen luokseen ylös ikkunalaudalle ja on onnekas +kuin nuori rakastaja. + +Sitten hän nostaa vaimonsa puutarhaan ja kantaa hänet omenapuiden alle. +Siellä hän selittää vaimolle, miten kaunista kaikki täällä on, ja +näyttää hänelle maustepenkit ja lasten istutukset ja nuo pienet, +hauskat persiljanlehdet. + +Kun lapset heräävät, syntyy riemu ja elämä, sillä isä on tullut. He +anastavat hänet täysin haltuunsa. Hänen pitää tulla katsomaan kaikkea +uutta ja merkillistä: pientä naulavasaraa, joka nakuttaa purossa, +piilipuun linnunpesää ja lammikon pieniä ruutananpoikia, joita ui +tuhansittain veden kalvossa. + +Sitten lähtevät isä, äiti ja lapset pitkälle kävelylle pelloille. Isän +täytyy saada nähdä, miten tiheää ruis on, miten apila kasvaa ja miten +peruna työntää maasta ryppyisiä lehtiään. + +Hänen täytyy nähdä lehmät, kun ne tulevat laitumelta, tervehtiä uusia +vasikka- ja lammaskarsinan tulokkaita, etsiä munia ja antaa kaikille +hevosille sokeria. + +Lapset häärivät hänen kintereillään koko päivän. Ei läksyjä, ei työtä, +juosta vain ulkona isän kanssa! + +Iltasella hän soittaa heille polkkaa, ja koko päivän hän on ollut +heille niin hyvä toveri ja leikkikumppani, että he nukahtavat +viattomasti rukoillen, että isä jäisi iäksi heidän luokseen. + +Hän jääkin ihan viikoksi ja on koko ajan iloinen kuin pieni poika. Hän +on rakastunut kaikkeen kotoiseen, vaimoonsa ja lapsiinsa, eikä koskaan +enää ajattele Ekebytä. + +Mutta sitten tulee aamu, jolloin hän onkin kadonnut. Hän ei kestänyt +kauempaa, se oli liian suurta onnea hänelle. Ekeby oli tuhat kertaa +huonompi, mutta Ekeby oli keskellä tapausten pyörrettä. Oi, miten +paljosta siellä voi uneksia ja soittaa! Miten hän voi elää loitolla +kavaljeerien sankaritöistä ja Lövenin pitkästä järvestä, jonka ympäri +huvitusten raju metsästys kohisten kierii. + +Hänen tilallaan kulki kaikki tasaista menoaan. Kaikki askaroivat +hiljaisen onnellisina. Kaikki, mikä muualla olisi synnyttänyt +eripuraisuutta ja katkeruutta, sujui siellä valituksetta ja tuskitta. +Kaikki oli kuin ollakin piti. Jos kerran isäntä halusi olla Ekebyn +kavaljeeri, niin mitäpä siitä! Toimittaako syyttää taivaan aurinkoa +siksi, että se katoaa joka ilta länteen ja jättää maan pimeyteen? + +Kuka on kukistamaton, jollei alistuvaisuus! Kuka on voitonvarma, jollei +kärsivällisyys! + + + + +Kuudes luku + +DOVREN NOITA-AKKA + + +Nyt kiertelee Dovren noita-akka Lövenin rannoilla. Siellä on hänet +nähty: pieni ja pyöreäselkäinen oli ollut, nahkahame yllään, +hopeahelainen vyö uumillaan. Miten hän tulee sudenluolista ihmisten +ilmoille? Mitä tuo tunturien vanha velho etsii vihreistä laaksoista? + +Kerjäläisenä hän tulee. Hän on ahne, lahjoille perso, niin rikas kuin +onkin. Vuorien vinkaloissa on tuolla vanhalla velholla raskaita +valkeita hopeaharkkoja piilossa, ja mehevillä niityillä kaukana +tunturien helmassa ovat hänen suuret karjansa, hänen mustat ja +kultasarviset lehmänsä. Kumminkin hän kiertelee täällä tuohivirsuissa +ja rasvaisessa nahkapuvussa, jonka kirjava reunaompelus paistaa +vuosisatojen liasta. Sammalta hän polttaa piipussaan ja köyhimmältäkin +kerjää. Hyi mokomaa, häpeäisi, kun ei koskaan kiitä, ei koskaan saa +kyllikseen. + +Vanha hän on. Milloinkahan loisti nuoruuden hieno hohde tuossa +ruskeassa, leveässä naamassa, joka kiiltää rasvaa, milloin tuossa +latteassa nenässä ja litteissä silmissä, jotka kiiluvat liasta kuin +palavat hiilet harmaasta tuhasta. Milloin hän istui nuorena +paimentyttönä tunturimajan kuistilla ja vastasi tuohitorven sävelillä +paimenpojan rakkaudenlauluun? Monta sataa vuotta hän on jo nähnyt. +Vanhimmat elävistä eivät muista aikaa, jolloin hän ei jo vaeltanut +näitä maita mantereita. Heidän isänsä näkivät hänet jo vanhana. Eikä +hän ole vieläkään kuollut. Minä, joka kirjoitan tätä, olen itse nähnyt +hänet. + +Mahtava hän on. Loitsutaitoisten suomalaisten tytär hän on, ei kumarra +ketään. Hänen leveät jalkansa eivät jätä liioin arastelevia jälkiä +maanteiden soraan. Raesateita hän voi nostaa, salamat singota. Hän voi +noitua karjan harhaan ja lähettää sudet lammaskatraaseen. Vähän hyvää +hän kykenee tekemään, mutta sen sijaan paljon pahaa. Parasta on olla +hänen kanssaan sovinnossa. Vaikka hän kerjäisi ainoaa vuohtasi tai koko +naulaa villoja, niin anna, muuten pilaantuu lehmä, muuten kuolee lapsi, +muuten tulee tuo säästeliäs emäntä sekapäiseksi. + +Tervetullut vieras hän ei ole koskaan. Parasta on kumminkin ottaa hänet +hymyillen vastaan! Kuka tietää, kenen tähden tuo kovanonnen otus +laaksossa maleksii? Hän ei tule pelkästään kerjuupussiaan täyttämään. +Pahat enteet kulkevat hänen kannoillaan; lettimatoja silloin ilmaantuu, +revot ja huuhkaimet ulvovat kamalasti hämärässä ja punainen ja musta +konnikas, joka ruiskuttaa myrkkyä, ryömii metsästä aina kynnykselle +asti. + +Ylpeä hän on. Hänen päässään piilee isien vanha viisaus. Sellainen +ylentää mieltä. Arvokkaita riimuja on kirjottu hänen sauvaansa. Koko +laakson kullasta hän ei sitä möisi. Loitsut hän osaa laulaa, +noitajuomat keittää, yrtit hän tuntee, noidannuolet taitaa laukaista +tyynen veden poikki ja myrskyn- ja tuulensolmuja sitoa. + +Jospa minä voisin selittää monisatavuotisten aivojen merkilliset +ajatukset! Mitä ajattelee laaksojen kansasta se, joka tulee metsien +pimennosta ja valtavilta tuntureilta? Hänestä, joka uskoo jättiläisten +surmaajaan Tor-jumalaan ja väkeviin suomalaisiin jumaliin, ovat +kristityt kuin harmaasta huuhkajasta kesyt talonkoirat. Kun on kesytön +kuin lumimyrsky, voimakas kuin koski, ei voi koskaan rakastaa alamaan +asutuksen poikia. + +Kuitenkin hän tulee vähän väliä alas vuoriltaan katsomaan heidän +kääpiökujeitaan. Vaaran pelko kauhistaa ihmisiä, kun he näkevät hänet; +mutta erämaan väkevä tytär käy turvallisesti kauhun suojaamana heidän +joukossaan. Eivät hänen heimonsa mainetyöt ole unohtuneet, eivät hänen +omansakaan. Niinkuin kissa luottaa kynsiinsä, niin hän luottaa +aivojensa viisauteen ja taikamaisen loitsuluvun voimaan. Kukaan +kuningas ei ole vallastaan varmempi kuin hän siinä kammon +valtakunnassa, jota hän hallitsee. + +Niin on Dovren velho kierrellyt jo kylästä kylään. Nyt hän on tullut +Borgiin eikä kavahda mennä kreivin hoviinkaan. Keittiön tietä hän +harvoin kulkee. Suoraan puutarhaterassin portaita hän tulee. Hän astuu +leveillä virsuillaan kukilla reunustetulle sorakäytävälle yhtä +huoletonna kuin tallustaisi tunturipolkuja. + +Sattuupa nyt niin, että kreivitär Märta tulee juuri silloin portaille +ihailemaan kesäkuun päivän loistoa. Hiekkakäytävän päähän on kaksi +piikaa pysähtynyt matkallaan ruoka-aittaan. He ovat tulleet saunasta, +jossa sianlihaa savustetaan, ja kantavat nyt savustettuja kinkkuja +olkapäillään seipäässä. "Tahtooko armollinen kreivittäremme koetella ja +haistella?" kysyvät piiat. "Onko liha tarpeeksi savustettua?" + +Märta-kreivitär, taas Borgin emäntä, kallistaikse kaiteen yli ja +katselee liikkiöitä, mutta samassa panee suomalaismummo kätensä yhdelle +liikkiölle. + +Katsopas tätä ruskeaa, hohtavaa pintaa, tätä paksua rasvakerrosta! +Haista, mikä tuore katajantuoksu on äsken savustetuissa kinkuissa! Oi, +muinaisten jumalain ruokaa! Noita tahtoo ne omakseen. Hän pistää +kätensä liikkiölle. + +Ah, vuorentytär ei ole tottunut kerjäämään ja rukoilemaan! Eivätkö +kukat verso ja ihmiset elä hänen armostaan? Pakkanen ja tuhoava myrsky +ja vesitulva, kaikki on hänen vallassaan. Sentähden hänen ei sovi +pyytää eikä kerjätä. Hän laskee vain kätensä sille mitä toivoo, ja se +on hänen. + +Mutta Märta-kreivitär ei tiedä vanhuksen mahtia. + +"Pois, kerjäläisakka!" hän sanoo. + +"Anna kinkku minulle", sanoo Dovren noita-akka, susilla ratsastaja. + +"Hän on hullu!" huudahtaa kreivitär. Ja hän käskee piikojen mennä +aittaan taakkoineen. + +Monisatavuotisen silmät leimuavat vihasta ja himosta. + +"Anna ruskea kinkku minulle", hän toistaa, "taikka sinun käy huonosti." + +"Ennemmin vaikka harakoille kuin sinunlaisellesi!" + +Silloin vapisee vanhus vihan myrskyssä. Korkeuteen hän kohottaa +riimukirjaillun sauvansa ja heiluttaa sitä huimasti. Hänen huuliltaan +puhkeilee kummallisia sanoja. Tukka on pystyssä, silmät välähtelevät, +naama on väärässä. + +"Sinut itsesi syövät harakat!" huutaa hän viimein. + +Sitten hän lähtee pois, mutisten sadatuksia ja heilutellen hurjasti +riimusauvaansa. Hän palaa takaisin kotiin. Kauemmaksi etelään ei hän +mene. Nyt on erämaan tytär toimittanut sen asian, jonka tähden hän +vuorilta laskeutui. + +Märta-kreivitär seisoo portailla ja nauraa hänen mahdottomalle +vihalleen, mutta pianpa nauru vaikenee hänen huuliltaan, sillä tuolla +ne tulevat! Hän ei ole uskoa silmiään. Hän luulee näkevänsä unta, mutta +tuolla ne tulevat, harakat, jotka hänet syövät. + +Puistosta ja puutarhasta niitä tulla tuiskuaa häntä kohti, kymmenittäin +harakoita, kynnet koukussa ja nokat tuijallaan iskuun valmiina. Ne +tulevat räkättäen ja nauraen. Mustan ja valkoisen kirjavat siivet +viuhuvat hänen silmiensä edessä. Hän näkee huimausta tuntien tämän +parven takana kaikki seudun harakat lähestymässä, koko ilma on täynnä +mustia ja valkeita siipiä. Aamupäivän kirkkaassa paisteessa välkkyvät +sulkain metallivärit. Kaulat pörhistyvät pystyyn kuin vihaisten +petolintujen. Yhä ahtaammissa piireissä lentävät pedot kreivittären +ympärillä, tähtäillen nokilla ja kynsillä hänen kasvojaan ja käsiään. +Silloin täytyy hänen paeta eteiseen ja sulkea ovi. Hän nojautuu oveen +läähättäen, ja nauravat harakat lentävät parveillen ulkopuolella. + +Siten suljettiin hänet kesän sulostakin, ja vehreydestä ja elämän +ilosta. Hänen olivat tästä lähtien vain suljetut huoneet, vain lasketut +uutimet, hänen osansa oli epätoivo, tuska ja mielensekaannus, joka +lähenteli hulluutta. + +Hulluudelta tuntunee tämäkin kertomus, mutta se on sittenkin totta. +Sadat tuntevat sen ja todistavat, että sellainen se vanha satu on. + +Linnut istahtivat portaiden kaidepuille ja talon katolle. Ne istuivat +siinä aivan kuin odotellen, milloin kreivitär näyttäytyy, karatakseen +hänen kimppuunsa. + +Ne asettuivat majailemaan puistoon ja vakiutuivat sinne. Oli mahdotonta +karkottaa niitä talosta. Yhä hullummaksi tuli jos niitä ampui. Jos +keikautti yhden, tulla lehahti kymmenen sijaan. Joskus täytyi tosin +suurten joukkojen lähteä hankkimaan ruokaa, mutta uskollisia vartijoita +jäi aina jäljelle. Ja jos Märta-kreivitär näyttäytyi, jos hän katseli +ulos ikkunasta, tai vain veti silmänräpäykseksi uutimen syrjään, jos +hän yritti mennä ulos portaille -- heti ne tulivat. Koko tuo kauhea +parvi karkasi kohisevin siiveniskuin kartanoa kohti, ja kreivitär +pakeni sisimpään huoneeseensa. + +Hän asui makuukamarissa punaisen vierashuoneen takana. Olen monesti +kuullut kerrottavan, millainen se huone sinä kauhun aikana oli, jolloin +harakat piirittivät Borgia. Raskaat peitteet ovien ja ikkunain edessä, +paksut matot lattialla, ja hiipiviä, kuiskaavia ihmisiä! + +Kreivittären sydämessä asui kalvas kauhu. Hänen tukkansa tuli +harmaaksi. Hänen ihonsa rypistyi. Yhdessä kuukaudessa hänestä tuli +mummo. Hän ei voinut terästää sydäntään epäilemään vihattavaa +noituutta. Hän heräsi ja kavahti yöllä unen helmoista kirkuen, että +harakat hänet syövät. Hän itki päivät päästään tätä kohtaloa, jota ei +voinut välttää. Arastellen ihmisiä, peläten, että jokaisen tulijan +kintereillä kahahtaa harakkaparvi sisään, hän istui tavallisesti +ääneti, kädet kasvoillaan, keinuskellen nojatuolissaan haluttomana ja +alakuloisena, ummehtuneessa huoneessa, joskus hypähtäen pystyyn huutaen +ja valittaen. + +Katkerampaa ei ollut kenenkään elämä. Voiko kukaan olla häntä +surkuttelematta? + +Minulla ei ole enää hänestä paljonkaan kerrottavaa, ja minkä olen +kertonut, ei ole ollut hyvää. Tuntuu kuin omatuntoni nyt minua +soimaisi. Hän oli kuitenkin nuorena ollessaan ollut hyväsydäminen ja +elämäniloinen, ja moni hauska juttu hänestä on ilahduttanut sydäntäni, +vaikkei tässä ole niitä soveltunut kertoa. + +Mutta niin vain on -- vaikkei tämä vaeltajaparka sitä tiennyt -- että +sielu on ikuisesti nälkäinen. Turhuudesta ja leikistä se ei voi elää. +Jos se ei saa ravintoa, se repii kuin villi eläin ensiksi rikki muut ja +sitten itsensä. + +Se on sadun ajatus. + + + + +Seitsemäs luku + +JUHANNUS + + +Oli juhannus silloin kuin nytkin, tätä kirjoittaessani. Oli parhaillaan +vuoden ihanin aika. + +Juuri siihen aikaan Sintram, Forsin ilkeä tehtaanpatruuna, tuskitteli +ja suri. Häntä kiukutti valon voittoretki läpi vuorokauden hetkien ja +pimeyden tappio. Häntä vihastutti lehtipuku, joka verhosi puita, ja +kirjava nurmimatto, joka peitti maita. + +Kauneus verhosi kaiken. Yksin tiekin, niin harmaa ja pölyinen kuin +olikin, sai kukkasreunuksensa: keltaisia ja sinipunaisia +juhannuskukkia, koiranputkia ja maitteita. + +Kun juhannuspäivän suloisuus lepäsi vuorilla ja kun autereinen, +värisevä ilma kantoi Bron kirkonkellojen ääntä aina Forsiin asti, kun +pyhäpäivän sanomaton hiljaisuus vallitsi maassa, silloin hän nousi +vihan vimmoihin. Hänestä tuntui kuin Jumala ja ihmiset olisivat +rohjenneet unohtaa, että hän oli olemassa, ja hän päätti mennä +kirkkoon, kerran hänkin. Ne, jotka riemuitsivat kesästä, saisivat nähdä +hänet, Sintramin, aamuttoman pimeän halaajan, hänet, joka rakasti +kuolemaa ilman ylösnousemusta, keväätöntä talvea. + +Hän pisti ylleen sudennahkaturkin ja karvarukkaset. Hän valjastutti +punaisen hevosensa kilpa-ajoreen eteen ja panetti kulkuset välkkyviin +helasiloihin. Pyntättynä kuin olisi vallinnut kolmenkymmenen asteen +pakkanen hän ajoi kirkolle. Hän luuli, että jalaksien vinkuna aiheutui +kovasta pakkasesta. Hän luuli, että valkea vaahto hevosen lautasilla +oli huurretta. Hän ei tuntenut ollenkaan lämmintä. Kylmä säteili +hänestä kuin lämpö auringosta. + +Hän ajoi yli avaran lakeuden, joka on Bron kirkon pohjoispuolella. +Suuria, vauraita kyliä oli hänen matkansa varrella, ja vainioita, +joiden yllä kiiri laulavia leivoja. En ole missään kuullut kiurujen +laulavan niin kuin näillä vainioilla. Usein olen ihmetellyt, saattoiko +hän tekeytyä kuuroksi näille sadoille laulajille. + +Hänen täytyi ajaa monen sellaisen ohi, mikä olisi suututtanut häntä, +jos hän olisi siihen silmännyt. Hän olisi nähnyt kaksi kumartavaa +koivua joka tuvan edessä, ja avatuista ikkunoista hän olisi nähnyt +huoneisiin, joiden katto ja seinät oli kukilla koristettu ja verhottu +vihreillä lehvillä. Pieninkin kerjäläistyttö kulki maantiellä +sireenikimppu kädessään, ja emännillä oli pieni kukkakimppu +nenäliinassaan. + +Kukkassalkoja rypistynein kukkasin ja riippuvin seppelein seisoi +pihoilla. Niiden ympäriltä oli ruoho tallattu, sillä iloinen tanssi oli +siinä leiskunut kesäisenä yönä. + +Alhaalla Lövenillä tungeksivat tukkilautat. Pienet valkoiset purjeet +oli nostettu päivän kunniaksi, vaikkei tuulen henkäyskään heiluttanut +niitä, ja joka maston huipussa oli vihreä seppele. + +Monia teitä, jotka johtavat Brohun, vaelsi kirkkoväkeä. Naiset olivat +koreita vaaleissa, kotikutoisissa kesäpuvuissaan, jotka oli saatu juuri +täksi päiväksi valmiiksi. Kaikki olivat juhlavaatteissaan. + +Ja ihmiset eivät voineet lakata iloitsemasta pyhäisestä rauhasta ja +levosta jokapäiväisen työn lomassa, suloisesta lämmöstä, lupaavasta +sadosta ja mansikoista, jotka alkoivat tienvieressä punoittaa. He +tarkkasivat ilmojen rauhaa, pilvetöntä taivasta, ja kuuntelivat leivon +liverrystä ja sanoivat: "Näkee, että tämä on Herran päivä." + +Silloin ajoi Sintram siihen. Hän kiroili ja huimi piiskalla +ponnistelevaa hevosta. Sora vinkui ilkeästi jalasten alla, suurten +kulkusien kimakka kilinä hämmensi kirkonkellojenkin äänen. Hänen +otsansa karvalakin reunan alla oli vihaisissa kurtuissa. + +Se kauhisti kirkkoväkeä ja se luuli nähneensä itse pirun. Eivät he +saaneet edes tänään, kesäjuhlan päivänä, unohtaa pahuutta ja pakkasta. +Katkera on niiden osa, jotka vaeltavat maan päällä. + +Ne, jotka seisoivat kirkonseinän varjossa tai istuivat kirkkopihan +muurilla, odottaen jumalanpalveluksen alkamista, katselivat häntä +äänettömästi ällistellen, kun hän kulki kirkonovelle. Juuri äsken oli +hurmaava päivä täyttänyt heidän sydämensä ilolla siitä, että he saivat +astella maan polkuja ja nauttia elon suloutta. Nyt kun he näkivät +Sintramin, valtasi heidät outojen onnettomuuksien aavistukset. + +Sintram astui kirkkoon ja istui omalle tuolilleen, lyöden +karvarukkasensa penkkiin niin, että rukkasiin ommeltujen sudenkynsien +ramahdus kaikui aina ovensuuhun. Ja naiset, joita oli jo joku asettunut +etupenkkiin, pyörtyivät, kun näkivät tuon karvaisen olennon, ja heidät +täytyi kantaa ulos. + +Mutta kukaan ei tohtinut ajaa ulos Sintramia. Hän häiritsi rahvaan +hartautta, mutta häntä pelättiin liian paljon, niin ettei kukaan +uskaltanut käskeä häntä kirkosta poistumaan. + +Turhaan puhui pappi kesän valoisasta juhlasta. Kukaan ei kuunnellut +häntä. Rahvas ajatteli vain pahaa ja pakkasta ja outoa onnettomuutta, +jota tuo ilkeä tehtaanpatruuna heille ennusti. + +Kun kirkonmeno loppui, nähtiin ilkiön menevän saman kummun +jyrkänteelle, jolla Bron kirkko on. Hän katsoi alas Brobyn salmelle ja +seurasi sitä silmin isonpappilan ja kolmen niemen ohi, jotka ovat +länsirannalla, aina Lövenin ulapoille. Ja nähtiin, miten hän puristi +kätensä nyrkkiin ja pui sitä salmelle ja sen viheriöiville rannoille. +Sen jälkeen liukui hänen silmäyksensä etelään, alisen Lövenin taakse, +aina siintäville niemille, jotka näyttävät sulkevan järveä. Ja +pohjoiseen lensivät ne peninkulmittain Gurlita-kukkulan ohi, aina +Björnidetiin asti, jossa järvi loppuu. Hän katsoi länteen ja itään, +jossa pitkät vuoret laaksoa reunustavat, ja pui taas nyrkkiään. Ja +jokainen tiesi, että jos hänellä olisi ollut oikeassa kädessään +salamakimppu, olisi hän hurjan iloisena sinkauttanut salamansa +rauhaisaan maahan ja levittänyt tuskaa ja kuolemaa niin etäälle kuin +olisi voinut. Sillä hän oli jo totuttanut sydämensä niin pahaan, ettei +hän voinut iloita muusta kuin kurjuudesta. Vähitellen hän oli itse +oppinut rakastamaan kaikkea rumaa ja viheliäistä. Hän oli +heikkopäisempi hurjinta hullua; mutta tätä ei ymmärtänyt kukaan. + +Pian kerrottiin kummia. Kerrottiin että kun kirkonvartija meni +sulkemaan kirkkoa, katkesi avaimen lehti, sillä kovaksi käännetty +paperi oli tungettu lukkoon. Vartija vei sen rovastille. Se oli, kuten +hyvin arvasi, osoitettu sille muutamalle, joka on siellä toisessa +maailmassa. + +Kuiskailtiin, mitä siinä mahtoi olla. Rovasti oli polttanut paperin, +mutta kirkonvartija oli nähnyt, kun se pirulainen paloi. Kirjaimet +olivat paistaneet mustasta paperista kirkkaan punaisina. Hän ei voinut +olla lukematta. Oli lukenut, sanoivat, että se pannahinen tahtoi +hävittää maan autioksi niin pitkälti kuin Bron kirkontorni näkyi. Hän +tahtoi että kirkko joutuu metsän pimeyteen. Hän tahtoi karhut ja ketut +asumaan ihmisasunnoissa. Peltojen piti olla viljelemättä, eikä enemmän +koiraa kuin kukkoakaan pitänyt näillä main kuuluman. Se kehno tahtoi +palvella herraansa tuottamalla turmiota jokaiselle. Semmoista hän oli +luvannut. + +Ja ihmiset odottivat tulevaa aikaa hiljaisina ja epätoivoisina, sillä +he tiesivät, että sen ilkiön valta oli suuri, että hän vihasi kaikkea +elämää, että hän tahtoi nähdä erämaan tunkeutuvan laaksoon ja että hän +ottaisi palvelukseensa mielellään ruton, nälänhädän tai sodankin +karkottamaan pois maan päältä jokaisen, joka rakasti hyvää, iloa +tuottavaa työtä. + + + + +Kahdeksas luku + +ROUVA MUSICA + + +Kun ei mikään saanut Gösta Berlingiä iloiseksi sen jälkeen, kun hän oli +auttanut nuoren kreivittären pakoon, päättivät kavaljeerit etsiä apua +hyvältä rouva Musicalta, joka oli mahtava haltijatar ja lohduttaa monta +onnetonta. + +Sentähden he avauttivat eräänä heinäkuun iltana Ekebyn suuren salin +ovet ja nostattivat ikkunasäpit paikoiltaan. Aurinko ja ilma +päästettiin sisään: tuo myöhäisen illan suuri, punainen aurinko, +viileän ehtoon lempeä ja tuoksuva ilma. + +Juovikkaat päällykset poistettiin huonekaluista, klaveeri avattiin, ja +harsot vedettiin venetsialaisten kruunujen ympäriltä. Kultaiset +aarnikotkat saivat taas loistaa valossa marmoripöytien valkeain levyjen +alta. Valkoiset jumalattaret tanssivat peilin mustalla otsareunustalla. +Silkkidamastin monimuotoiset kukkaset kimmelsivät iltahehkussa. Ja +ruusuja poimittiin ja kannettiin sisään. Koko sali täyttyi ruusujen +tuoksulla. Siellä oli ihmeellisiä, nimeltä tuntemattomia ruusuja, jotka +oli tuotu vieraista maista Ekebyhyn. Siellä oli keltaisia ruusuja, +joiden terissä veri kimmeltää punaisena kuin ihmisen suonissa, ja +kermanvalkoisia, joiden reunat ovat repaleisia, ja hienon punaisia, +joiden suuret terät ovat reunasta värittömiä kuin vesi, ja +tummanpunaisia, joissa on mustat varjot. He kantoivat sisään kaikki +Altringerin ruusut, jotka olivat tulleet mailta vierahilta +ihastuttamaan kauniiden naisten silmiä. + +Sitten tuodaan nuotteja ja nuottitelineitä sisään, ja messinkisoittimia +ja käyriä ja viuluja kaiken kokoisia, sillä hyvä rouva Musica on nyt +vallitseva Ekebyssä ja koettava lohduttaa Gösta Berlingiä. + +Rouva Musica on valinnut lempeän isä Haydnin "Oxford"-sinfonian ja +harjoituttanut sen kavaljeereilla. Julius-patruuna heiluttaa +tahtipuikkoa, ja muut hoitavat kukin soitintaan. Kaikki kavaljeerit +osaavat soittaa -- muuten he eivät olisikaan kavaljeereja. + +Kun kaikki on valmista, lähetetään noutamaan Göstaa. Hän on vielä +heikko ja haluton, mutta ilostuu komeasta huoneesta ja kauniista +musiikista, jota saa pian kuulla. Sillä tiedetäänhän, että vaivatulle +ja kärsivälle on rouva Musica parhainta seuraa. Se rouva on iloinen ja +leikkivä kuin lapsi. Hän on tulinen ja kiehtova kuin nuori nainen. Hän +on viisas ja hyvä kuin vanhukset, jotka ovat eläneet kunniallisesti. + +Ja sitten soittivat kavaljeerit, aivan hiljaa, suloisen hellästi. + +Pikku Ruster on vakava työssään. Hän lukee nuotteja rillit nokalla, +suutelee huilusta ilmi sulavia säveliä ja leikkii sormin näppäimien ja +aukkojen joukossa. Eberhard-setä istuu köyrynä sellonsa yllä, tekotukka +on pyörähtänyt korvalliselle ja huulet vapisevat mielenliikutuksesta. +Bergh seisoo ylväänä pitkine fagotteineen. Hän unohtuu toisinaan +ja päästää ihan keuhkojensa pohjasta, mutta silloin muksauttaa +Julius-patruuna häntä tahtipuikolla suoraan paksuun kalloon. + +Hyvin sujuu, loistavan hyvin se sujuu! Kuolleista nuottimerkeistä +loihtivat he esiin rouva Musican ilmielävänä. Levitä taikaviittasi, +hyvä rouva Musica, ja kanna Gösta Berling ilon maihin, joissa hän +tavallisesti elää. + +Oi, että tuo on Gösta Berling, tuo, joka istuu nyt niin kalpeana ja +tarmottomana ja jota vanhain herrojen täytyy nyt huvittaa, aivan kuin +hän olisi pikkulapsi! Nyt tulee Vermlannissa ilon puute! + +Minä kyllä tiedän, miksi nuo vanhukset rakastivat häntä. Minä tiedän +kyllä, kuinka pitkäksi talvi-ilta voi tulla ja kuinka synkeys voi +hiipiä mieleen tuolla kaukana yksinäisissä kartanoissa. Minä ymmärrän +kyllä, miltä tuntui kun hän tuli. + +Ah, ajatelkaa sunnuntain iltapuolta, kun työ lepää ja ajatukset ovat +tylsät! Ajatelkaa itsepäistä pohjatuulta, huoneeseen kylmää viuhtovaa, +kylmää, jonka käsissä ei mikään takkatuli voi tuottaa lievitystä! +Ajatelkaa ainoata talikynttilää, jota täytyy myötäänsä niistää! +Ajatelkaa yksitoikkoista virrenveisuuta, joka kuuluu keittiöstä. + +No, ja silloin soivat kulkuset, silloin kopistavat ripeät jalat lunta +kengistä eteisen lattialle, sitten tulee Gösta Berling huoneeseen. Hän +nauraa ja laskee leikkiä. Hän on elämää, hän on lämpöä. Hän avaa +klaveerin kannen ja soittelee niin, että noita vanhoja kieliä +ihmettelee. Hän osaa laulaa kaikki laulut, soittaa kaikki sävelet. Hän +tekee onnellisiksi kaikki talon asukkaat. Ei koskaan hänellä ollut +kylmä, ei koskaan hän ollut väsynyt. Murheelliset unohtivat surunsa +hänet nähdessään. Ah, miten hyvä sydän hänellä oli! Kuinka hän sääli +heikkoja ja köyhiä! Ja kuinka nerokas hän oli! Niin, olisittepa +kuulleet vanhain puhuvan hänestä. + +Mutta nyt, juuri kun he parhaillaan soittavat, hän purskahtaa itkuun. +Hänestä on elämä, koko elämä niin surullista. Hän nojaa päätään +käsiinsä ja itkee. Kavaljeerit kauhistuvat. Nämä eivät ole niitä +lempeitä ja parantavia kyyneleitä, joita rouva Musica tavallisesti +loihtii esille. Hän nyyhkii epätoivoisesti. Aivan neuvottomina he +laskevat soittimet käsistään. + +Hyvältä rouva Musicaltakin, joka rakastaa Gösta Berlingiä, häneltäkin +on mennä rohkeus; mutta sitten hän muistaa, että onhan hänellä vielä +valtava sankari kavaljeerien joukossa. + +Se on lauhkea Lövenborg, hän, joka kadotti morsiamensa sameaan jokeen +ja joka on Gösta Berlingin orja, nöyrempi kuin kukaan muu +kavaljeereista. Hän hiipii nyt klaveerin luo. Hän käy sen ympärillä, +tunnustelee sitä varovasti ja hyväilee kevyellä kädellä sen +koskettimia. + +Mutta kavaljeerirakennuksessa on Lövenborgilla suuri puupöytä, johon +hän on maalannut klaviatuurin ja rakentanut nuottitelineen. Sen ääressä +hän usein istuu tuntikausia juoksutellen sormiaan mustilla ja +valkoisilla koskettimilla. Siinä hän harjoittelee sekä skaaloja että +etydejä, ja siinä hän soittaa Beethoveniansa. Hän ei soita koskaan +muuta kuin Beethovenia. Rouva Musica on tukenut häntä aivan +armollisesti, niin että hän on saanut jäljentää monta noista +kuudestaneljättä sonaatista. + +Mutta ukko ei tohdi puuttua koskaan muuhun soittimeen kuin puupöytään. +Klaveeria kohtaan hän tuntee kunnioituksensekaista kauhua. Se +houkuttelee häntä puoleensa, mutta se pelästyttääkin häntä. Tuo remuava +soitin, josta on moni polska jyristetty, on hänelle pyhättö. Hän ei ole +uskaltanut koskaan sitä liikuttaa. Ajattele vain tuota ihmeellistä +laitosta, jonka monet kielet voivat auttaa suuren mestarin teokset +elämään! Hänen tarvitsee vain painaa korvansa sitä vasten, ja kohta hän +kuulee andanten ja scherzon humisevan sisällä. Niin, klaveeri on juuri +se alttari, jonka ääressä rouva Musicaa on palveltava. Mutta hän ei ole +ikänään soittanut klaveeria. Hän ei koskaan tule niin rikkaaksi, että +hänen kannattaisi hankkia itselleen klaveeria, ja tätä hän ei ole +koskaan tohtinut soittaa. Majurinrouvakaan ei ollut liioin halukas sitä +hänelle avaamaan. + +Hän on kyllä kuullut, kuinka sillä on soitettu polkkaa ja valssia ja +kilkutettu Bellmanin sävelmiä. Mutta kun sellaista epäpyhää soitettiin, +ei tuo ihana kone tietenkään voinut muuta kuin rämistä ja voivotella. +Ei, jos tulisi Beethoven, silloin se antaisi kuulua oikean, hienon +äänensä. + +Hän asettuu klaveerin eteen ja alkaa soittaa. Hän on aivan epävarma ja +liikutuksissaan, mutta hän hapuilee sormillaan pari tahtia, koettaa +tavata oikeaa sointia, rypistää otsaansa, koettaa uudestaan ja panee +sitten kätensä kasvoilleen ja alkaa itkeä. + +Niin, hyvä rouva Musica, se on hänestä katkeraa. Pyhättö ei olekaan +mikään pyhättö. Siellä ei ole sisällä uneksimassa kirkkaita, hienoja +ääniä, siellä ei ole kumeata, ylhäistä ukkosta, ei valtavaa, pauhaavaa +hirmumyrskyä. Ei ainoatakaan kuvaamatonta sulosointua, jotka humisivat +paratiisin ilmassa, ole sinne kätkeytynyt. Se on vanha rämisevä +klaveeri, eikä mitään muuta. + +Mutta silloin antaa rouva Musica neuvon kekseliäälle everstille. Hän +ottaa Rusterin mukaansa, ja he menevät kavaljeerirakennukseen ja +noutavat Lövenborgin pöydän, johon on maalattu koskettimet. + +"Kas tässä, Lövenborg", sanoo Beerencreutz heidän palattuaan, "tässä on +sinun klaveerisi. Soitapa nyt Göstalle!" + +Silloin herkeää Lövenborg itkemästä ja asettuu soittamaan Beethovenia +murheiselle nuorelle ystävälleen. Nyt hän varmaan tulee iloiseksi. + +Ukon päässä helisevät iki-ihanat sävelet. Hän ei voi muuta kuin +olettaa, että Gösta kuulee, miten kauniisti hän soittaa. Gösta varmaan +huomaa, miten hyvin hän tänä iltana soittaa. Ei ole soittajalla enää +vaikeuksia. Hän tekee juoksutuksiaan ja lirityksiään ihan vapaasti. Hän +suorittaa vaikeimmat otteet. Hän haluaisi, että itse mestari häntä nyt +kuulisi. + +Kuta enemmän hän soittaa, sitä enemmän hän haltioituu. Hän kuulee +ylimaallisen voimakkaana jokaisen sävelen. + +"Suru, surutar", hän soittaa, "miksi sinua en rakastaisi? Siksi, että +sinun huulesi ovat kylmät, sinun poskesi kuihtuneet, siksi, että sinun +syleilysi tukahduttaa, katseesi kivettää. + +"Suru, surutar, sinä olet noita ylpeitä, kauniita naisia, joiden +rakkautta on vaikea saavuttaa, mutta joilla se palaa voimakkaammin kuin +muilla. Sinä hyljätty, minä painoin sinut sydämelleni ja rakastin +sinua. Minä hyväilin vilun pois jäsenistäsi, ja sinun rakkautesi on +minut täyttänyt autuudella. + +"Oi, miten minä olen kärsinyt! Oi, miten olen ikävöinyt, kun kadotin +sen, jota enin rakastin. Synkkä oli ympärilläni ja sielussani yö! +Rukoukseen olin vaipunut, raskaihin, kuulemattomiin rukouksiin. Taivas +oli sulkeutunut pitkään odotettuani. Tähdekkäästä avaruudesta ei tullut +ainoatakaan suloista henkeä lohdutuksekseni. + +"Mutta minun kaipuuni viilsi rikki sumentavat verhot. Sinä tulit +väikkyen luokseni kuunsäteistä siltaa. Sinä tulit valossa, oi +rakkahani, ja hymyilevin huulin. Iloiset haltijahenget ympärilläsi +liehuivat. Ne tulivat ruususeppelein. Ne kisailivat sitroin ja huiluin. +Autuasta oli sinua nähdä. + +"Mutta sinä katosit, sinä katosit. Eikä minulla ollut kuunsäteistä +siltaa halutessani seurata sinua. Maassa minä makasin, siivetön, +tomussa kiinni. Valitukseni oli kuin villi eläimen karjunta, kuin +taivaan jylisevä ukkonen. Tahdoin lähettää salaman airueena luoksesi. +Kirosin viheriöitsevää maata. Kulo kasvit polttakoon, lyököön ihmiset +rutto! Huusin kuolemaa ja kadotusta. Luulin iankaikkisen tulen tuskien +olevan suloutta kurjuuteni rinnalla. + +"Suru, surutar, silloin sinä tulit ystäväkseni! Miksi en rakastaisi +sinua, kuten rakastetaan noita ylpeitä, ankaria naisia, joiden +rakkautta on vaikea voittaa, mutta joilla se palaa voimakkaammin kuin +muilla?" + +Niin hän soitti, tuo mystikko-parka. Hän istui siinä, ihastuksesta ja +liikutuksesta loistaen, ja kuuli iki-ihmeellisiä ääniä, luullen varmaan +myös Göstan kuulevan ne ja tulevan lohdutetuksi. + +Gösta katseli häntä kauan. Ensin häntä tämä narrin kuje suututti, mutta +vähitellen hän siinä lauhtui. Hän oli vastustamaton, tuo ukko, +istuessaan noin nauttien Beethovenistaan. + +Ja Gösta alkoi ajatella, miten tämäkin mies, joka nyt oli niin lauhkea +ja suruton, oli kerran ollut kärsimysten kourissa, kuinka hänkin oli +kadottanut rakastettunsa. Ja nyt hän istui tuossa puupöytänsä ääressä +onnesta loistaen. Ei siis tarvittu enempää tekemään ihmistä +onnelliseksi. + +Se tuntui nöyryyttävältä. Kuinka, Gösta, hän sanoi itsekseen, etkö sinä +enää voi kärsiä etkä kestää? Sinä, jota kaiken elämäsi ajan on köyhyys +karaissut, sinä, joka olet kuullut jokaisen metsän puun, jokaisen +niityn mättään puhuvan kieltäytymisestä ja kärsivällisyydestä, sinä, +joka olet kasvanut maassa, missä talvi on ankara ja kesä niukka, oletko +sinä unohtanut kärsimisen taidon? + +Ah, Gösta, mies kestäköön kaiken, mitä elämä tarjoaa, rohkein mielin ja +hymyhuulin, muuten hän ei ole mies. Kaihoa niin paljon kuin tahdot, jos +olet kadottanut rakkaasi, anna omantunnon sisintäsi kaivaa ja jäytää, +mutta ole kasvoiltasi mies ja vermlantilainen. Anna katseesi säteillä +iloa ja tervehdi ystäviäsi hilpein sanoin! + +Ankaraa on elämä, ankaraa luonto. Mutta kumpikin tuottaa vastapainoksi +kovuudelleen rohkeutta ja iloa, muutoinhan ei kukaan voisi niitä +kestää. + +Rohkeutta ja iloa! On kuin nämä olisivat elämän tärkeimmät +velvollisuudet. Sinä et ole niistä koskaan tinkinyt, et tingi nytkään. + +Oletko sinä huonompi Lövenborgia, joka istuu tuossa puuklaveerinsa +ääressä, huonompi kaikkia muita kavaljeereja, noita uljaita, noita +suruttomia, iäti nuoria? Sinä tiedät kyllä, ettei ainoakaan heistä ole +välttänyt kärsimystä! + +Ja Gösta katsoo heitä. Ah, millainen näytelmä! Siinä he istuvat, kaikki +syvän vakavina, ja kuuntelevat tätä musiikkia, jota ei kukaan kuule. + +Lövenborg havahtuu unelmistaan vallattomaan nauruun. Hän kohottaa +kätensä koskettimilta ja kuuntelee kuin hurmiossa. Se on Gösta +Berlingin entistä naurua, hänen hyvää, ystävällistä, tarttuvaa +nauruaan! Suloisinta soittoa, mitä vanhus on elämässään kuullut. + +"Enkö minä jo arvannut, että Beethoven sinut parantaa!" hän huudahtaa. +"Nythän sinä olet taas ennallasi." + +Sillä tavalla hyvä rouva Musica paransi Gösta Berlingin riutumuksesta. + + + + +Yhdeksäs luku + +BROBYN PAPPI + + +Eros, kaikkivaltias jumala, sinä tiedät hyvin, että usein tuntuu siltä +kuin ihminen olisi sinun vallastasi vapautunut. Näyttää kuin kaikki ne +suloiset tunteet, jotka ihmisiä yhdistävät, olisivat kuolleet hänen +sydämestään. Mielipuolisuus ojentaa kyntensä ottaakseen onnettoman, +mutta silloin tulet sinä kaikkivaltiudessasi, sinä elämän +suojelusherra, ja niinkuin entisen väkevän pyhimyksen sauva kukoistaa +kuivunut sydän jälleen. + +Kukaan ei ole Brobyn pappia ahnaampi, kukaan ei pahuutensa ja +sydämettömyytensä vuoksi ihmisistä erotetumpi. Hänen huoneensa ovat +lämmittämättä talvella, hän istuu maalaamattomalla puupenkillä, kulkee +ryysyissä, syö hengenpitimiksi kuivaa leipää ja raivostuu, jos +kerjäläinen astuu hänen kynnyksensä yli. Hän antaa hevosen nähdä nälkää +tallissa ja myy heinät, hänen lehmänsä järsivät tievieren kuivaa heinää +ja seinien sammalta. Aina kauas maantielle kuuluu nälkäisten lampaiden +määkinä. Talonpojat nakkelevat hänelle lahjana ruokaa, jota heidän +koiransa eivät syö, ja vaatteita, joita heidän köyhänsä halveksivat. +Hänen kätensä on ojennettu pyytämään, selkänsä taipuisa kiittämään. Hän +kerjää rikkailta, lainaa köyhiltä. Kun hän näkee leimatun rahan, +kirvelee hänen sydäntään tuska, kunnes raha on hänen taskussaan. +Onneton se, joka ei ole suorituspäivänä selvittänyt asioitaan hänen +kanssaan! + +Myöhään hän nai, mutta parempi olisi ollut, jos hän ei olisi ollenkaan +nainut. Hänen vaimonsa kuoli kiusattuna ja ylenmäärin rasittuneena. Nyt +hänen tyttärensä palvelee vierailla. Pappi vanhenee, mutta ikä ei +lievitä hänen himoaan. Ahneuden mielettömyys ei eroa hänestä koskaan. + +Mutta eräänä kauniina elokuun päivänä nousevat raskaat, neljän hevosen +vetämät vankkurit Brobyn ylämäkeä. Hieno, vanha neiti tulee siellä +kaikessa komeudessaan, kuski, lakeija ja kamarineitsyt mukanaan. Hän +tulee tapaamaan Brobyn pappia, nuoruutensa rakastettua. + +Kun pappi oli kotiopettajana hänen isänsä maatilalla, he rakastivat +toisiaan, vaikka ylpeä suku heidät erotti. Ja nyt hän matkaa Brobyn +mäkiä saadakseen nähdä hänet vielä kerran ennen kuolemaansa. Kaikki, +mitä elämä voi hänelle enää antaa, on, että hän saa vielä nähdä +nuoruutensa rakastetun. + +Pieni, hieno neiti istui unelmoiden noissa suurissa vaunuissa. Hän ei +ole menevinään köyhään, pieneen kappalaisen taloon, vaan viileään, +tuuheaan lehtimajaan, joka on puiston perillä ja jossa rakastettu häntä +odottaa. Hän näkee rakkaansa: tämä on nuori, ja hän osaa suudella ja +hän osaa rakastaa. Nyt, tietäessään näkevänsä toisen, tämän kuva +ilmestyy hänen eteensä harvinaisen selkeänä. Miten kaunis hän on, miten +kaunis! Hän osaa haaveksia, hän osaa leimuta, hän täyttää hänen +olentonsa hurmauksen tulella. + +Nyt on neiti kellankelmeä, kuihtunut ja vanha. Pappi ei kenties tunne +häntä enää, kuusikymmenvuotiasta, mutta hän ei tule katseltavaksi vaan +katsomaan: katsomaan nuoruutensa rakastettua, joka on säästynyt +vahingotta ajan iskuilta, joka on yhä nuori ja kaunis ja +lämminsydäminen. + +Hän on asunut niin kaukana, ettei ole kuullut sanaakaan Brobyn papista. + +Niin jyrisevät vankkurit ylämäkeä, ja jo näkyykin pappila jyrkänteellä. + +"Jumalan laupeuden tähden", vonkaisee tiepuolesta kerjäläinen, "lantti +köyhälle raukalle." + +Jalo nainen antaa hänelle hopearahan ja kysyy, onko Brobyn pappila +tässä lähellä. + +Kerjäläinen silmäilee häntä terävästi, ovelasti. + +"Pappila on tuolla", hän sanoo, "mutta pappi ei ole kotona, eikä ketään +ole kotona pappilassa." + +Hieno, pieni neiti näyttää aivan kummasti kalpenevan. Viileä lehtimaja +häviää, rakastettua ei ole siellä. Kuinka hän voi toivoakaan, +neljäkymmentä vuotta odotettuaan, tapaavansa hänet siellä? + +Mitä armollisella neidillä olisi pappilaan asiaa? + +Armollinen neiti on tullut tapaamaan komministeriä. Hän on tuntenut +hänet menneinä päivinä. + +Neljäkymmentä vuotta ja neljäkymmentä peninkulmaa on erottanut heitä. +Ja joka peninkulmalla, jonka neiti on ajanut lähemmäksi, hän on ajanut +pois yhden vuoden suru- ja muistotaakat, joten hän nyt, päästyään +perille pappilaan, on taaskin kaksikymmenvuotias, huoleton, vailla +muistoja. + +Kerjäläinen seisoo ja katsoo häntä, näkee hänen muuttuvan +silmissään kaksikymmenvuotiaasta kuusikymmenvuotiaaksi, ja taaskin +kuusikymmenvuotiaasta kahdenkymmenen ikäiseksi. + +"Pappi tulee kotiin iltapäivällä", hän sanoo. Armollinen neiti tekisi +parhaiten, jos menisi Brobyn majataloon ja tulisi takaisin +iltapäivällä. Silloin takaa kerjäläinen papin olevan kotona. + +Hetkisen päästä vierivät raskaat vankkurit mäkiä alas vieden pientä, +kuihtunutta naista majataloon, mutta kerjäläinen seisoo kovasti +vavisten ja katselee, kun toinen menee. Hänen tekisi mieli langeta +polvilleen ja suudella pyöränjälkiä. + +Hienona, parta ajettuna ja puku puhdistettuna, kiiltosoikioissa +kengissä, silkkisukissa, röyhelöpaidassa ja kalvosimissa seisoo Brobyn +pappi samana päivänä puolelta päivin Bron ruustinnan edessä. + +"Hieno neiti", hän sanoo, "kreivintytär. Ruustinna, luuleeko ruustinna, +että minä, köyhä mies, voin pyytää häntä tulemaan luokseni? Lattiat +ovat mustat, vierashuoneessa ei ole huonekaluja, salin katto on vihreä +homeesta ja kosteudesta. Auttakaa minua, ruustinna! Ajatelkaa, että hän +on ylhäisen kreivin tytär!" + +"Sanokaa, että olette matkoilla!" + +"Rakas ruustinna, hän on ajanut neljäkymmentä peninkulmaa nähdäkseen +minut, köyhän miehen. Ei hän tiedä, millaista minun oloni on. Ei +minulla ole sänkyäkään mihin hänet pyytää nukkumaan. Eikä ole sänkyä +hänen palvelijoilleen." + +"No, antakaa sitten hänen mennä matkaansa." + +"Rakas, hyvä ruustinna! Eikö ruustinna ymmärrä, mitä minä tarkoitan? +Ennen minä antaisin kaikki mitä minulla on, kaikki mitä olen +ahkeruudella ja ponnistuksella saanut kokoon, kuin antaisin hänen mennä +vastaanottamatta häntä kattoni alle. Hän oli kaksikymmenvuotias, kun +minä näin hänet viimeksi, ja siitä on nyt neljäkymmentä vuotta, +ajatelkaa, ruustinna! Auttakaa minua, että minä saan nähdä hänet +luonani! Tässä on rahaa, jos raha auttaa, mutta tässä tarvitaan muuta +kuin rahaa." + +Oi Eros, naiset rakastavat sinua. Mieluummin he käyvät sata askelta +sinun tähtesi kuin askelen muiden jumalten tähden. + +Bron suuressa pappilassa tyhjennetään sisähuoneet, tyhjennetään +keittiö, tyhjennetään ruokasäiliö. Bron suuressa pappilassa lastataan +työrattaat ja ajetaan kappalaisen taloon. Kun rovasti tulee +rippikoulusta kotiin, hän saa kuljeksia tyhjissä huoneissa, raottaa +keittiönovea ja kysyä päivällistään eikä löydä sieltä ketään. Ei +päivällistä, ei ruustinnaa, ei piikoja! Minkäs sille voi! Eros kun +tahtoi, Eros, tuo kaikkivaltias. + +Sitten lähempänä iltaa nousevat ne raskaat vaunut ratisten Brobyn +mäkiä. Ja pieni neiti istuu ja pelkää: eiköhän häntä taas tapaa huono +onni, pääseekö hän nyt todellakin kohtaamaan elämänsä ainoata iloa? + +Sitten pyörähtävät vaunut pappilaan, mutta porttiholvissa ne +pysähtyvät. Suuret vaunut ovat liian leveät, porttiholvi liian kapea. +Kuski läiskäyttää piiskallaan, hevoset hypähtävät, lakeija noituu, +mutta vaunujen takapyörät ovat auttamattomasti takerruksissa. +Kreivintytär ei voi päästä rakastettunsa pihaan. + +Mutta tuolta tulee joku, sieltä tulee hän. Hän nostaa kreivintyttären +vaunuista, hän kantaa hänet käsillään, joiden voima on murtumaton; +häntä painetaan yhtä lämpimään syleilyyn kuin ennen, neljäkymmentä +vuotta sitten. Neiti katsoo silmiin, jotka loistavat niinkuin ne +loistivat silloin, jolloin ne olivat nähneet ainoastaan viisikolmatta +kevättään. + +Neidin valtaa tunteiden myrsky, lämpimämpi kuin milloinkaan ennen. Hän +muistaa, että tuo toinen kantoi hänet kerran ylös pengermän portaita. +Hän, joka jo uskoi rakkautensa eläneen kaikki nämä vuodet, hän oli +kumminkin unohtanut, miltä tuntui olla suljettuna vahvoihin +käsivarsiin, katsella nuoriin, loistaviin silmiin. + +Hän ei näe, että pappi on vanha. Hän näkee vain silmät, silmät. + +Hän ei näe mustia lattioita, homeenvihreitä laipioita, hän näkee vain +hänen loistavat silmänsä. Brobyn pappi on komea mies, kaunis herra +sillä hetkellä. Hän tulee kauniiksi kun hän vain morsiameensa +katsahtaa. + +Hän kuuntelee papin ääntä, hänen kirkasta, vahvaa ääntään, se hyväilee +ja kaikuu. Niin puhuu pappi vain hänelle. Miksi tarvitsi pappi rovastin +huonekaluja tyhjiin huoneihinsa, miksi ruokaa, miksi palvelijoita? +Vanha neiti olisi tuskin kaivannut sellaista. Hän kuuntelee papin ääntä +ja katselee hänen silmiään. + +Koskaan, koskaan ennen ei nainen ole ollut niin onnellinen. + +Kuinka sirosti pappi kumartaa, sirosti ja ylpeästi, ikäänkuin hän olisi +ruhtinatar ja pappi hellitty suosikki! Pappi käyttää hänelle puhuessaan +vanhojen monia korulauselmia. Nainen vain hymyilee ja on onnellinen. + +Illalla tarjoaa pappi hänelle käsivartensa ja he kävelevät kahden hänen +vanhassa, rappeutuneessa puutarhassaan. Neiti ei näe mitään rumaa, +mitään laiminlyötyä. Rumiksi versoneet pensaat muuttuvat leikatuiksi +aitauksiksi, rikkaruoho laskeutuu tasaiseksi, loistavaksi matoksi, +pitkät käytävät varjostavat niitä, ja tumman vihreyden syvänteistä +loistavat valkeat kuvapatsaat, nuoruuden, uskon, toivon, rakkauden +kuvat. + +Hän tietää papin olleen naimisissa, mutta hän ei sitä muista. Kuinka +muistaisi hän mitään sellaista! Hänhän on kahdenkymmenen iässä, pappi +viidenkolmatta. Niin, pappi on varmaankin vain viidenkolmatta, nuori, +hehkuva, voimaa uhkuva. Onko se hän, josta tulee ahne Brobyn pappi, +hän, tuo hymyilevä nuorukainen! Joskus suhahtaa papin korviin sanoma +kaameista kohtaloista. + +Mutta köyhien vaikerrusta, petettyjen kirouksia, halveksinnan +pilkkapuheita, häväistyslauluja, ivaa, siitä hän ei vielä tiedä mitään. +Hänen sydämensä palaa ainoastaan puhdasta ja viatonta rakkautta. Ei ole +tuo ylpeä nuorukainen koskaan rakastava kultaa niin, että matelee sen +vuoksi alhaisimmassa liassa, kerjää sitä matkustavilta, kärsii +nöyryytystä, kärsii pilkkaa, kärsii vilua, kärsii nälkää saadakseen +vain sitä. Hänkö pitää lastaan nälässä, kiduttaa vaimoaan saman kurjan +kullan vuoksi! Se on mahdotonta. Sellainen hän ei voi olla. Hän on hyvä +ihminen, kuten kaikki muutkin. Hän ei ole mikään peto. + +Ei kulje hänen nuoruutensa rakastettu halveksitun raukan rinnalla, joka +on arvoton siihen toimeen, jonka on rohjennut ottaa! Niin hän ei tee. + +Oi Eros, kaikkivaltias jumala, ei tänä iltana! Tänä iltana ei hän ole +Brobyn pappi, ei myös seuraavana päivänä eikä ylihuomennakaan. + +Kolmantena huomenna matkustaa kreivintytär pois. Portti on laajennettu. +Vaunut vierivät Brobyn alamäkeä niin nopsasti kuin kyllikseen levänneet +hevoset jaksavat juosta. + +Sellainen unelma, sellainen ihana unelma! Ei ainoatakaan pilveä niinä +kolmena päivänä! + +Kreivitär matkasi hymyillen kotiinsa, linnaansa ja muistoihinsa. Hän ei +kuullut koskaan enää papin nimeä mainittavan, hän ei koskaan hänestä +kysellyt. Hän tahtoi vain uneksia tätä unelmaa niin kauan kuin eli. + +Brobyn pappi istui kolkossa kodissaan ja itki epätoivoisesti. Nainen +oli tehnyt hänet nuoreksi. Pitikö hänen taas tulla vanhaksi? Pitikö +pahanhengen taas palata ja tehdä hänet halveksittavaksi, yhtä +halveksittavaksi kuin ennenkin? + + + + +Kymmenes luku + +JULIUS-PATRUUNA + + +Julius-patruuna kantoi punaiseksi maalatun puukirstunsa +kavaljeerirakennuksesta ulos. Hän täytti tuoksuvalla pomeranssiviinalla +vihreän lekkerin, joka oli seurannut häntä monilla matkoilla, ja +suureen, leikkauksilla koristettuun eväslippaaseen hän pani voita, +leipää ja vanhaa juustoa, viheriältä ja ruskealta suloisesti +vivahtavaa, sekä lihavaa liikkiötä ja ohukaisia, vattuhillossa +hyllyviä. + +Sitten Julius-patruuna lähti Ekebystä matkaansa ja sanoi kyynelsilmin +jäähyväiset koko Ekebyn ihanuudelle. Hän siveli ja hyväili viimeisen +kerran kuluneita keilipalloja ja tehtaanmäen pyöreäposkisia +lapsukaisia. Hän käveli ja kierteli puutarhan lehtimajat ja puiston +luolat. Hän pistäytyi tallissa ja navetassa, siveli hevosten lautasia, +pudisteli sarvista kiukkuista sonnia ja antoi vasikkain nuolla paljaita +käsiään. Viimein hän itkevin silmin meni päärakennukseen, jossa +jäähyväisaamiainen häntä odotti. + +Voi tätä elämäämme! Kuinka paljon siinä on pimeätä! Myrkkyä oli nyt +ruoassa, sappea viinissä. Liikutuksen kuromat olivat kavaljeerien +kurkut kuten hänen omansakin. Kyynelten sumu himmensi näön. +Jäähyväispuheita keskeyttivät nyyhkytykset. Voi ihmiselämää! Hänen +elämänsä on tästä lähtien oleva ainaista, pitkää ikävöimistä. Koskaan +ei hän enää vedä huuliaan hymyyn, laulut kuolevat hänen muististaan +niinkuin kukat kuolevat syksyiseltä kedolta. Hän on riutuva, kelmenevä, +variseva kuin hallan purema ruusu, kuin janoava lilja. Koskaan eivät +kavaljeerit enää näe Julius parkaa. Raskaat aavistukset liikkuivat +hänen sielussaan, niinkuin myrskyn ajamain pilvien varjot kiitelevät +äsken hohtaneilla pelloillamme. Hän lähti nyt kotiin kuolemaan. + +Terveydestä ja hyvinvoinnista kukoistavana hän nyt seisoi heidän +edessään. Koskaan eivät he enää näe häntä sellaisena. Koskaan eivät he +enää kysy häneltä leikillään, milloin hän viimeksi oli varpaansa +nähnyt, koskaan eivät he enää tahdo keilapalloiksi hänen poskiaan. +Maksassa ja keuhkoissa kalvoi jo auttamaton paha. Se kalvoi ja jäyti. +Kauan hän oli jo sen tuntenut. Hänen päivänsä olivat luetut. + +Oi, jos Ekebyn kavaljeerit edes säilyttäisivät vainajan uskollisessa +muistossaan! Voi, etteivät he häntä unohtaisi! + +Velvollisuus vaati häntä. Siellä kotona odotti Juliusta hänen äitinsä. +Seitsemäntoista vuotta oli hän jo odottanut häntä Ekebystä takaisin. +Nyt hän oli kirjoittanut kirjeen ja pyytänyt poikaansa tulemaan, ja +poika tahtoi häntä totella. Hän tiesi, että se oli hänen kuolemakseen, +mutta hän totteli, kuten kelpo pojan tulee. + +Oi, jumalaisia Ekebyn vieraspitoja! Oi, noita suloisia rantaniittyjä, +tuota uljasta koskea! Oi, näitä seikkailujen riemuja, valkeita, sileitä +tanssilattioita ja rakastettua kavaljeerirakennusta! Oi, viulut ja +walt-torvet, oi onnen ja ilon elämää! Kuolemaksi oli ero kaikesta +siitä. + +Sitten meni Julius-patruuna keittiöön ja sanoi jäähyväiset +alustalaisille. Kaikkia yhteisesti ja itsekutakin erikseen, +emännöitsijästä ruotimummoon saakka, hän syleili ja suuteli pursuvassa +hellyydessään. Piiat itkivät ja parkuivat hänen kohtaloaan: että niin +hyvän ja hauskan herran täytyi kuolla, että he eivät koskaan enää saisi +häntä nähdä. + +Julius-patruuna käski tuoda kiesinsä ulos vaunuliiteristä ja vanhan +hevosensa tallista. + +Julius-patruunan ääni melkein petti, kun hän antoi käskynsä. Kiesit +eivät siis saisi lahota rauhassa Ekebyssä, vanhan Kaisan täytyi siis +erota tutusta soimestaan. Hän ei tahtonut sanoa pahaa äidistään, mutta +äidin olisi pitänyt ajatella edes kiesejä ja Kaisaa, jollei hän +ajatellut poikaansa. Kuinka ne jaksaisivat kestää tuon pitkän matkan? + +Kaikkein katkerinta oli kumminkin ero kavaljeereista. + +Pieni, pyöreä Julius-patruuna, joka oli luotu paremminkin pyörimään +kuin kulkemaan, tunsi traagillisen osansa aina sormenpäitä myöten. Hän +muisteli tässä nyt tuota suurta ateenalaista, joka tyhjensi tyynesti +myrkkypikarin itkevien oppilaidensa keskellä. Hän muisteli kuningas +Kustaa Vaasaa, joka ennusti Ruotsin kansalle, että se kerran ikävöisi +hänet ylös haudastakin. + +Viimein hän lauloi heille parhaimman laulunsa. Hän ajatteli joutsenta, +joka kuolee lauluunsa. Niin tahtoi hänkin heidän muistavan mennyttä: +kuninkaallisena sieluna, joka ei vaikerrukseen vaivu, vaan eroaa näiltä +ilmoilta sulosävelten kantamana. + +Vihdoin oli viimeinen pikari tyhjennetty, viimeinen laulu laulettu, +viimeinen syleily syleilty. Hän sai viitan ylleen, ja piiska oli +hänellä kädessään. Yksikään silmä ei ollut hänen ympärillään kuiva, ja +hänen omat silmänsä täytti surun nouseva usva niin ettei hän nähnyt +lainkaan eteensä. + +Silloin tarttuivat kavaljeerit häneen ja kieputtivat häntä ilmassa. +Hurraahuudot jyrisivät hänen ympärillään. He asettivat hänet johonkin +istumaan, hän ei nähnyt mihin. Piiska paukahti, ajoneuvot liikahtivat +hänen allaan. Hän oli matkalla pois. Kyettyään vihdoin selvästi +näkemään hän oli jo loitolla maantiellä. + +Kyllä olivat kavaljeerit kaipuusta itkeneet ja järkkyneet, mutta silti +ei suru tukahduttanut heidän sydämissään kaikkia ilon lähteitä. Yksi +heistä -- liekö se ollut Gösta Berling, runoilija, vai Beerencreutz, +kukunpelaaja ja sotavanhus, vai elämään väsynyt Kristoffer-serkku -- +oli keksinyt keinon, ettei vanhaa Kaisaa tarvinnut ottaa tallista eikä +lahoavia kiesejä liiteristä. Valkotäpläinen sonni oli valjastettu +heinähäkin eteen, ja sitten kun tuo punainen kirstu, vihreä lekkeri ja +veistokoristeinen eväslipas oli viety häkkiin, sijoitettiin lopuksi +Julius-patruuna itse, jonka silmiä kyyneleet sumensivat, ei +eväslippaalle eikä kirstulleen, vaan valkotäpläisen sonnin selkään. + +Katsos, sellainen on ihminen, liian heikko kohtaamaan surua sen +kaikessa katkeruudessa. Kyllä surivat kavaljeerit tätä ystävää, joka +matkasi nyt pois kuolemaan, tätä kuihtuvaa liljaa, tätä siipeen +ammuttua joutsenlaulajaa; mutta kumminkin heidän sydämensä ahdistusta +helpotti, kun he näkivät hänen ratsastavan suuren sonnin selässä, +nyyhkytysten väristäessä hänen paksua ruumistaan, ja kun hänen kätensä, +levitetyt viime syleilyyn, laskeutuivat epätoivon herpaamina alas ja +hänen silmänsä tähystivät armottomalta taivaalta oikeutta. + +Maantiellä alkoi sumu Julius-patruunan silmistä haihtua, ja hän huomasi +istuvansa keikkumassa elukan selässä. Ja silloin kerrotaan hänen +ruvenneen miettimään, mitä ihmeitä seitsemänätoista pitkänä vuotena voi +tapahtua! Vanha Kaisa oli näet huomattavasti muuttunut. Olivatko Ekebyn +kaura-appeet ja apilasnurmet voineet moista aikaansaada? Ja hän huusi +-- en tiedä, kivetkö tienvieressä, vai linnut viidassa sen kuulivat -- +mutta totta hän vain huusi: "Piru minut vieköön, mutta eiköhän vain +sinulle, Kaisa, ole kasvanut sarvet!" + +Kun hän vielä hetken oli sitä aprikoinut, luisui hän hiljaa alas sonnin +selästä ja nousi häkkiin, istuutui eväskirstulleen ja ajeli edelleen +syvissä mietteissä. + +Tuokion päästä, Brobytä lähestyessään, kuulee hän tahdikasta laulua: + + "Mars, eespäin! + Pystyssäpäin + Vermlannin jääkärit marssii näin." + +Niin kaikui laulu häntä vastaan, mutta jääkäreitä siellä ei ollut, vaan +Bergan hovin iloiset neidot ja pari Munkerudin laamannin kaunista +tytärtä sieltä tuli pitkin tietä. He olivat pistäneet pienet +eväsnyyttinsä pitkiin sauvoihin, joita pitivät olallaan kuin kiväärejä, +ja marssivat rohkeasti kesähelteessä ja lauloivat hyvässä tahdissa: + + "Mars, eespäin! + Pystyssä päin -- -- --" + +"Mihinkäs nyt, Julius-patruuna?" huusivat he tavatessaan hänet eivätkä +huomanneet surunpilviä hänen otsallaan. + +"Pois synnin ja turhuuden tyyssijasta", vastasi Julius-patruuna. "En +tahdo oleskella enää laiskurien ja pahantekijäin parissa. Minä menen +kotiini äidin luokse." + +"Oi", huusivat tytöt, "se ei ole totta, eihän Julius-patruuna toki +lähde Ekebystä." + +"Lähtee", hän sanoi ja löi nyrkkinsä vaatekirstuun. "Niinkuin Loth +pakeni Sodomasta ja Gomorrasta, niin pakenen minä Ekebystä. Nyt siellä +ei ole ainoatakaan hurskasta miestä. Mutta kun maa heidän jalkainsa +alla luhistuu ja taivaasta räiskii tulta ja tulikiveä, silloin minä +riemuitsen Jumalan hurskaista tuomioista. Hyvästi, tytöt, kavahtakaa te +Ekebytä!" + +Sen sanottuaan hän aikoi ajaa edelleen, mutta tämä ei suinkaan ollut +noiden iloisten tyttöjen tarkoitus. Heidän tarkoituksensa oli mennä +Dunder-vuorelle näköalaa katsomaan, mutta tie oli pitkä, ja heitä niin +halutti ajaa Juliuksen heinähäkissä vuorenjuurelle. Onnellisia ne, +jotka voivat nauttia elämän päivänpaisteesta, tarvitsematta kurpitsaa +kiireensä suojaksi! Kahdessa minuutissa saivat tytöt aikeensa +toteutumaan. Julius-patruuna käänsi sonninsa ja suuntasi sen +Dunder-vuorta kohden. Hymyillen hän nyt istui eväslippaallaan häkin +tullessa tyttöjä täyteen. Pitkin tienvartta kasvoi päivänkukkia ja +kamelisaunioita ja käenkaalia. Sonnin täytyi tuon tuostakin hetkinen +levätä. Silloin laskeusivat tytöt häkistä ja poimivat kukkia. Pian +kiersivät Juliuksen päätä ja sonnin sarvia komeat seppeleet. + +Sitten he näkivät nuoria koivuja ja tummia leppäpensaita. Niinpä he +laskeutuivat rattailta ja katkoivat oksia kaunistaakseen häkin. Se oli +pian kuin matkaava viidakko. Siitä riitti iloa ja leikkiä kaiken +päivää. Julius-patruuna tuli sitä lempeämmäksi ja valoisammaksi mitä +pitemmälle päivä kului. Hän jakeli evässäkistään tytöille ja lauleli +heille. Kun he seisoivat Dunder-kukkulalla, allaan aava maisema niin +uljaana ja kauniina, että heille tuli kyyneleet silmiin sen ihanuutta +katsellessaan -- silloin tunsi Julius sydämensä kiivaasti sykkivän, +sanat hyrskyivät hänen huuliltaan, ja hän puhui rakkaasta maastaan. + +"Oi Vermlanti", hän sanoi, "sa kaunis, ikihurmaava! Usein, kun olen +katsellut sinua edessäni kartalta, olen ihmetellyt, minkä muotoinen +sinä mahdat olla, mutta nyt ymmärrän, mikä sinä olet. Sinä olet vanha, +hurskas erakko, joka istut hiljaa uneksien, lepäät jalat ristissä ja +kädet helmassa. Sinulla on suippo myssy, joka on vedetty puoliksi +suljetuille silmillesi. Sinä olet mietiskelijä, olet pyhä uneksija, ja +hyvin kaunis sinä olet. Aavat metsät ovat sinun pukusi. Pitkät nauhat +sinivettä ja samaa tasoa juoksevien sinisten harjujen jonot reunustavat +sitä. Sinä olet niin yksinkertainen, ettei vieras näe, miten kaunis +sinä olet. Olet köyhä niinkuin hurskaat halaavat olla. Istut hiljaa, +Venernin laineiden huuhdellessa jalkojasi ja ristissä olevia +nilkkojasi. Vasemmalla kupeellasi ovat malmikenttäsi ja kaivoksesi. +Niissä on sinun sykkivä sydämesi. Pohjoisessa ovat jylhyyden, +salaperäisyyden tummat, kauniit seutusi. Siellä on sinun pääsi, +uneksija. + +"Kun minä näen sinut, sinä jättimäinen, sinä vakaa, täyttyy silmäni +kohta kyynelillä. Sinä olet ankara kauneudessasi, sinä olet miete, +köyhyys, kieltäymys, ja kumminkin näen keskellä ankaruuttasi lempeyden +suloiset piirteet. Katselen sinua ja jumaloin sinua. Kun vain katsahdan +avaraan metsään, kun pukusi kaista vain minua koskettaa, niin paranee +sieluni vaivoista. Tunti tunnin, vuosi vuoden perästä olen sinun pyhiä +kasvojasi katsellut. Mitä arvoituksia kätket silmäluomiesi alle, sinä +tyytymyksen jumaluus? Oletko ratkaissut jo elämän arvoituksen ja +kuoleman, vai aprikoitko vielä, sinä pyhä, jättiläismäinen? Minusta +sinä olet suurten, vakavain ajatusten vaalija. Mutta minä näen ihmisten +ahertavan päälläsi ja ympärilläsi, olentojen, jotka eivät koskaan tunnu +huomaavan vakavuuden majesteettisuutta otsallasi. He näkevät vain sinun +kasvojesi ja jäsentesi kauneuden ja hurmaantuvat niin, että unohtavat +kaiken. + +"Voi minua, voi kaikkia meitä, Vermlannin lapsia! Vain kauneutta, vain +kauneutta, emme mitään muuta vaadi elämältä. Me kieltäymyksen lapset, +vakavuuden, köyhyyden, me kohotamme kätemme kuin yhteen ainoaan, +pitkään rukoukseen ja rukoilemme tuota ainoata hyvää: kauneutta. Olkoon +elämä kuin ruusupensas, kukkikoon se rakkautta, viiniä ja huvia, ja +olkoot sen ruusut joka miehen tarjolla! Kas sitä me halaamme, ja meidän +maamme piirteet ovat ankaruuden, vakavuuden, kieltäymyksen! Maamme on +mietinnän ikuinen vertauskuva, mutta meillä ei ole ajatuksia. + +"Oi Vermlanti, sa kaunis, ikihurmaava!" + +Niin hän puhui kyynelsilmin ja sisäisestä innosta vapisevin äänin. +Tytöt kuuntelivat häntä ihmetellen ja heltyneinäkin. Vähän he +aavistivat sitä tunteiden syvyyttä, joka kätkeytyi tämän leikkiä ja +hymyä kimmaltavan pinnan alle. + +Kun päivä kallistui iltaan ja he nousivat takaisin häkkiin, niin tytöt +tuskin tiesivät, mihin Julius-patruuna heitä vei, ennen kuin he +pysähtyivät Ekebyn portaiden eteen. + +"Nyt mennään sisään ja pistetään pikkuisen tanssiksi", sanoi +Julius-patruuna. + +Mitä sanoivat kavaljeerit, kun näkivät Julius-patruunan tulevan +takaisin, kuihtunut seppele hatussa ja häkki täynnä tyttöjä? + +"Kyllähän me arvasimme tyttöjen hänet vieneen", sanoivat he, "muutenhan +hän olisi joutunut tänne takaisin monta tuntia aikaisemmin." Sillä +kavaljeerit muistivat, muistivatpa kyllä, että tämä oli juuri +seitsemästoista kerta, jolloin Julius-patruuna koetti lähteä Ekebystä: +oli koetellut kerran joka vuosi. Mutta nyt oli Julius-patruuna jo +unohtanut sekä tämän että muut yrityksensä. Hänen omatuntonsa nukkui +taas yksivuotista untaan. + +Se oli veikeä mies, tuo Julius-patruuna. Kevyt tanssissa, riuska +pelipöydässä. Kynä, sivellin ja viulunkäyrä sopivat kaikki yhtä hyvin +hänen käteensä. Hänellä oli herkkä sydän, kielellä kauniita sanoja, +kurkku täynnä lauluja. Mutta mitä olisi tämä kaikki häntä hyödyttänyt, +jollei hänellä olisi ollut omaatuntoa, joka ilmaisee olemisensa vain +kerran vuodessa, joka on kuin nuo päivänkorennot, jotka liitävät ylös +synkistä syvyyksistä ja tekaisevat itselleen siivet elääkseen vain +muutamia tunteja päivän valossa ja auringonpaisteessa. + + + + +Yhdestoista luku + +SAVIPYHIMYKSET + + +Svartsjön kirkko on valkea sekä ulkoa että sisältä: valkoiset ovat +seinät, saarnastuoli, penkit ja lehteri, katto, ikkunanpielet, +alttariliina, kaikki on valkoista. Svartsjön kirkossa ei ole lainkaan +koristuksia, ei yhtään kuvaa, ei aateliskilpiä. Alttarin yläpuolella on +vain puuristi, jossa on valkea, liinainen vaate. Ennen ei ollut niin. +Silloin oli katto maalauksia täynnä, ja monenlaisia kirjavia, kivisiä +ja savisia kuvia oli tässä Jumalan huoneessa. + +Kerran, hyvin kauan sitten, oli muuan taiteilija seisonut Svartsjössä +ja katsellut kesäpäivän taivasta, tarkastellut pilvien matkaa aurinkoa +kohti. Hän oli nähnyt valkoisten, loistavain pilvien, jotka aamulla +ovat alhaalla ilmanrannalla, kohoutuvan torneina yhä korkeammalle, +nähnyt kaikkien odottavien jättiläispilvien laajenevan ja nousevan +korkeuteen hyökätäkseen. Ne nostivat purjeensa kuin laivat. Ne +kohottivat lipun kuin sotilaat. Ne menivät valtaamaan koko taivasta. +Auringon, avaruuden hallitsijattaren, edessä nämä kasvavat hirviöt +teeskentelivät ja rupesivat vaarattoman näköisiksi. Tuossa oli saalista +himoava leijona. Se muuttihe puuteroiduksi naiseksi. Tuossa oli +jättiläinen kuristavin käsivarsin. Hän laskihe loikomaan kuin uneksiva +sfinksi. Muutamat koristivat valkeata alastomuuttaan kultareunaisilla +kaavuilla. Toiset sirottivat poskipunaa lumisille kasvoilleen. Siellä +oli tasankoja, siellä oli metsiä. Siellä oli korkeatornisia +muurilinnoja. Valkoiset pilvet pääsivät kesätaivaan herroiksi. Ne +täyttivät koko sinisen kuvun. Ne saavuttivat auringon ja hämärsivät +sen. + +"Oi, kuinka kaunista olisi", ajatteli silloin hurskas taiteilija, "jos +ikävöivät henget voisivat nousta näille tornivuorille ja ne kantaisivat +heitä kuin keinuvalla laivalla yhä ylemmäksi." + +Ja samassa hän keksi, että kesäpäivän valkopilvet olivat niitä laivoja, +joilla autuaiden sielut matkaavat. + +Hän näki heidät siellä. He seisoivat väikkyvillä pilvitöyryillä, liljat +käsissään ja kultakruunu päässään. Avaruus kaikui heidän laulustaan. +Enkeleitä lenteli levein, vahvoin siivin heitä vastaan. Oi, mikä joukko +autuaita! Sitä mukaa kuin pilvet levenivät tuli näkyviin yhä useampia. +Ne lepäsivät pilvivuoteilla kuin lumpeenkukat umpilammessa. Ne +koristivat niitä, kuten liljat koristavat niittyä. Sitä riemukasta +nousua! Pilvi kohosi pilven takaa. Ja kaikki ne olivat täynnä +taivaallisia sotajoukkoja hopeavarusteissa, kuolemattomia laulajia +purppurareunaisissa viitoissa. + +Tämä taiteilija oli sitten maalannut Svartsjön kirkon katon. Hän oli +tahtonut kuvata kesäpäivän kohoavia pilviä, jotka veivät autuaita +taivaan ihanuuteen. Käsi, joka käytti sivellintä, oli ollut voimakas, +mutta samalla kutakuinkin kankea, joten pilvet muistuttivat enemmän +allonge-peruukin kierteisiä kiharoita kuin kasvavia vuoria ja pehmeää +sumua. Ja sellaisina kuin pyhimykset olivat hohtaneet taiteilijan +mielikuvituksessa hän ei ollut niitä osannut kuvata, vaan oli pukenut +ne ihmisten tapaan pitkiin, punaisiin kaapuihin ja kankeihin +piispanhiippoihin tai mustiin papinkauhtanoihin, joissa oli jäykät +piippakaulukset. Hän oli tehnyt heille suuret päät ja pienet ruumiit, +ja hän oli varustanut heidät nenäliinoilla ja rukouskirjoilla. +Latinalaisia johdelauselmia lensi heidän suustaan, ja niille, jotka +hän oli tarkoittanut ylimmiksi, hän oli laittanut tanakat puutuolit +pilvien selkään, joten he voivat mukavasti istua matkallaan +iankaikkisuuteen. + +Mutta senhän jokainen tiesi, etteivät henget ja enkelit olleet koskaan +näyttäytyneet taiteilijaraukalle, eikä siis liioin ihmeteltykään, ettei +hän ollut osannut laatia niitä ylimaallisen kauniiksi. Hyvän mestarin +hurskas maalaus oli kyllä näyttänyt monesta mahdottoman suloiselta, ja +paljon pyhää heltymystä se oli herättänyt. Se olisi kai ollut arvokas +meidänkin silmien katsella. + +Mutta kavaljeerien vuonna maalautti kreivi Dohna koko kirkon +valkoiseksi. Silloin hävitettiin kattomaalaus. Samoin tuhoutuivat +kaikki savipyhimykset. + +Ah, nuo savipyhimykset! + +Olisi terveellisempää, jos minulle tuottaisi yhtä suurta surua +inhimillinen hätä kuin mitä tunsin niiden perikadon vuoksi; jos +ihmisten julmuus ihmisiä kohtaan täyttäisi minut sellaisella +katkeruudella kuin olen kokenut heidän tähtensä. + +Mutta ajatelkaapa vain: siellä oli Pyhä Olavi, kruunu kypärin +ympärillä, kirves kädessä ja polvilleen lankeava jättiläinen jalkainsa +juuressa: saarnastuolissa oli punapuseroinen ja sinihameinen Judit +miekka toisessa kädessä ja toisessa tuntilasi -- assyrialaisen +sotapäällikön pään asemesta; oli Saban salaperäinen kuningatar yllään +sininen pusero ja punainen hame, hanhenjalka toisena jalkana ja käsi +täynnä Sibyllankirjoja; oli harmaa Pyhä Yrjänä, joka makasi yksinään +kuorin penkillä, sillä sekä hevonen että lohikäärme oli rikottu; oli +Pyhä Kristoffer viheriöivine sauvoineen, ja Pyhä Eerikki valtikkoineen +ja kirveineen, puettuna jalkoihin ulottuvaan, kultakukkaiseen kaapuun. + +Olen istunut Svartsjön kirkossa monena sunnuntaina harmitellen, että +kuvat olivat poissa, ja kaivannut niitä. En olisi juuri välittänyt, jos +niiltä olisi puuttunut nenä tai jalat, jos kultaus olisi vaalennut ja +väri lohkeillut. Minä olisin ne nähnyt pyhimystarujen loistavissa +sädekehissä. + +Lienee ollut niiden pyhimysten kohtalo sellainen, että ne pudottivat +vähän väliä valtikkansa tai korvansa tai kätensä, joten niitä täytyi +aina paikata ja puhdistaa. Siihen seurakunta väsyi ja tahtoi päästä +niistä. Mutta talonpojat eivät olisi tehneet pyhimyksille vahinkoa, +ellei kreivi Henrik Dohnaa olisi ollut olemassa. Hän se antoi viedä ne +paikoiltaan. + +Siksi olen vihannut häntä niinkuin vain lapsi voi vihata. Olen vihannut +häntä kuin nälkäinen kerjäläinen vihaa ahnasta perheenemäntää, joka +kieltää häneltä leivän. Olen vihannut häntä niinkuin köyhä kalastaja +vihaa ilkeää poikaa, joka on turmellut hänen verkkonsa ja hakannut +reikiä hänen veneeseensä. Enkö ollut nälissäni noiden pitkien +jumalanpalvelusten aikana! Ja hän oli ottanut pois leivän, joka olisi +minun henkeäni ravinnut. Enkö ikävöinyt äärettömyyteen, ylös +taivaaseen! Ja hän oli rikkonut minun laivani ja repinyt verkot, joilla +olisin pyydystänyt pyhiä näkyjä. + +Oikealla vihalla ei ole tilaa aikuisten maailmassa. Kuinka voisin nyt +vihata niin säälittävää olentoa kuin kreivi Dohnaa, tai mielipuolta +sellaista kuin Sintramia, tai veltostunutta maailmannaista kuin +Märta-kreivitärtä! Mutta kun minä olin lapsi -- silloin he onnekseen +olivat kuolleet aikoja sitten. + +Pappi saattoi saarnastuolissaan puhua rauhasta ja sovinnosta, mutta +meidän kirkonpenkkiimme eivät hänen sanansa koskaan kuuluneet. Ah, jos +ne vain olisivat olleet siellä, nuo vanhat savipyhimykset, ne kyllä +olisivat saarnanneet minulle niin, että minä olisin voinut sekä kuulla +että ymmärtää. + +Mutta kun ne oli viety, niin useimmiten minä mietin siellä istuessani, +millaista silloin oli ollut, kun ne ryöstettiin ja hävitettiin. + +Kun kreivi Dohna oli julistuttanut avioliittonsa mitättömäksi sen +sijaan, että olisi etsinyt vaimoaan ja laillistuttanut liiton, se +herätti kaikkien suuttumusta, sillä tiedettiinhän, että kreivitär oli +lähtenyt hänen luotaan vain pelastuakseen kiusaantumasta kuoliaaksi. +Nyt näytti kuin olisi kreivi tahtonut ottaa takaisin Jumalan armon ja +ihmisten kunnioituksen hyvällä työllä, ja niinpä hän korjautti +Svartsjön kirkon. Hän kalkitutti valkeaksi koko kirkon ja revitytti +pois kattomaalaukset. Hän itse kantoi renkiensä kanssa kuvat veneeseen +ja upotti ne Lövenin syvyyteen. + +Kuinka hän tohti satuttaa kättään näihin Herran voimallisiin? + +Oi, että sellainen ilkityö sai tapahtua! Eikö se käsi, joka oli +katkaissut Holoferneksen pään, enää käytellytkään miekkaa? Oliko Saban +kuningatar unohtanut kaikki salaiset tietonsa, jotka haavoittavat +vaarallisemmin kuin myrkytetty nuoli? Pyhä Olavi, Pyhä Olavi, vanha +viikinki, Pyhä Yrjänä, Pyhä Yrjänä, vanha lohikäärmeentappaja, teidän +urotöittenne pauhu on siis kuollut, ihmeiden säteikkö sammunut! Mutta +niin oli kai, etteivät pyhät tahtoneet käyttää väkivaltaa hävittäjiään +vastaan. Koska Svartsjön talonpojat eivät halunneet enää kustantaa +väriä heidän nuttuihinsa eikä kultausta heidän kruunuihinsa, he +sallivat kreivi Dohnan kantaa heidät ulos ja upottaa Lövenin +pohjattomaan syvyyteen. He eivät tahtoneet enää rumentaa Jumalan +huonetta. Voi noita turvattomia, muistivatkohan ne ajan mokoman, +jolloin heidän eteensä tuotiin uhrina rukouksia ja polvistumisia? + +Ajattelin venettä, joka pyhimyskuormineen lipui Lövenin kalvolla eräänä +elokuun iltana. Mies, joka souti, veteli verkkaisesti ja heitti arkoja +silmäyksiä harvinaisiin matkalaisiin, jotka loikoilivat keulassa ja +perässä; mutta kreivi Dohna, joka hänkin oli matkassa, ei pelännyt. Hän +tarttui niihin, yhteen toisensa jälkeen, ja heitti ne korkeimman +omakätisesti järveen. Hänen otsansa oli kirkas, ja hän hengitti syvään. +Hän tunsi olevansa puhtaan evankeelisen opin sankari. Eikä ihmettä +tapahtunut vanhain pyhimysten kunniaksi. Vaieten ja toivottomina ne +vaipuivat perikatoonsa. + +Mutta seuraavana sunnuntaiaamuna hohti Svartsjön kirkko loistavan +valkeana. Eivät häirinneet enää kuvat ihmisten sisäisen katselmuksen +rauhaa. Ainoastaan sielun silmillä tulee hurskaiden nähdä taivaan +ihanuus ja pyhien kasvot. Ihmisten rukousten on noustava korkeimman luo +omilla vahvoilla siivillään. Eivät ne enää saa takertua pyhimysten +helmoihin. + +Ah, vihreä on maa, ihmisen rakastettu asunto, sininen on taivas, hänen +ikävöimisensä määrä. Maailma loistaa värejä. Miksi on kirkko valkea? +Valkea kuin talvi, alaston kuin köyhyys, kalvas kuin tuska. Se ei +kimaltele kuuraa kuin talvinen metsä. Se ei säteile helmissä ja +pitseissä kuin valkea morsian. Kirkko on maalattu valkeaksi kylmällä +liimavärillä, on aivan kuvaton, tauluton. + +Sinä sunnuntaina istui kreivi Dohna kuorissa kukilla koristetussa +nojatuolissa, että kaikki näkisivät hänet ja ylistäisivät häntä. Nyt +piti häntä kunnioitettaman, häntä, joka oli korjauttanut vanhat penkit, +hävittänyt rumentavat kuvat, panettanut uudet lasit kaikkiin +särkyneihin ikkunoihin ja sivunnut koko kirkon liimavärillä. Siihen +hänellä oli kai vapaa valta. Jos hän tahtoi lepyttää Kaikkivaltiaan +vihaa, niin hyvähän oli, että hän koristi hänen temppelinsä +ymmärryksensä mukaan. Mutta miksi hän otti siitä kiitosta? + +Hän, jonka tunnolla oli leppymätön ankaruuden syy, hänen olisi pitänyt +kirkkoon tultuaan laskeutua polvilleen häpeäjakkaralle ja pyytää +ristiveljiään ja -sisariaan rukoilemaan kärsivällistä Jumalaa, että hän +saisi olla täällä pyhätössään. Parempi olisi hänen ollut, jos hän olisi +seisonut siellä poloisena pahantekijänä kuin istunut kunniassa ja +siunattuna kuorissa, ottaen vastaan palkintoa siitä, että tahtoi tehdä +sovinnon Jumalan kanssa. + +Voi kreivi, varmaan Hän oli odottanut sinua häpeäjakkaralle. Hän ei +antanut pilkata itseään sillä, etteivät ihmiset uskaltaneet sinua +moittia. Hän on vieläkin se kiivas Jumala, joka panee kivet puhumaan, +kun ihmiset vaikenevat. + +Kun jumalanpalvelus oli loppunut ja viimeinen virsi veisattu, ei kukaan +poistunut kirkosta, vaan pappi nousi saarnastuoliin pitämään +kiitospuhetta kreiville. Mutta niin pitkälle ei toki jouduttukaan! + +Sillä ovet lensivät auki, ja siinä tulivat vanhat pyhimykset takaisin +kirkkoon, valuen Lövenin vettä, viheriän mudan ja ruskean liejun +vallassa. He olivat kai kuulleet, että täällä pidetään ylistyspuheita +sille, joka syöksi heidät hävityksen kuiluun ja joka ajoi heidät ulos +Jumalan pyhästä huoneesta ja upotti heidät kylmiin, liottaviin +aaltoihin. Vanhat pyhimykset tahtovat hekin lausua sanansa. + +He eivät rakasta laineiden yksitoikkoista liplatusta. He ovat tottuneet +virrenveisuuseen ja rukouksiin. He vaikenivat ja antoivat asiain mennä +menojaan niin kauan kuin he luulivat siitä koituvan kunniaa Jumalalle. +Mutta niin ei asianlaita ollutkaan. Täällä istuukin nyt kreivi Dohna +kuorissa, loistossa ja kunniassa, ja tahtoo, että pitää palvella ja +ylistää häntä Jumalan huoneessa. Sellaista he eivät voi kärsiä. Sen +vuoksi he ovat nousseet vetisestä haudastaan ja marssivat nyt takaisin +kirkkoon, kaiken kansan tuttuina. Siinä kulkee Pyhä Olavi, kruunu hatun +ympärillä, ja Pyhä Eerikki, kultakukat kaavussa, ja harmaa Pyhä Yrjänä, +ja pyhä Kristoffer, ei muita, sillä Saban kuningatar ja Judit eivät +näet tulleet. + +Mutta kun väki ehtii ensi hämmästyksestä toipua, niin suhisee kirkossa +kuuluva kuiskaus: + +"Kavaljeerit!" + +Niin, kavaljeerit kuin kavaljeerit! Ja he menevät suoraan sanaakaan +sanomatta kreivin luo ja nostavat hänen tuolinsa olkapäilleen ja +kantavat hänet kirkosta ulos laskien hänet kirkonmäelle. + +He eivät sano mitään eivätkä katso enemmän oikealle kuin +vasemmallekaan. He kantavat vain kursailematta kreivi Dohnan Herran +huoneesta ulos, ja kun se on tehty, menevät taas pois, suorinta tietä +järvelle. + +Heidän kimppuunsa ei karattu, eivätkä he juuri tuhlanneet aikaakaan +selittääkseen tarkoitustaan. Se oli itsestäänkin selvä. "Me Ekebyn +kavaljeerit ajattelemme omin nokin. Kreivi Dohna ei ansaitse ylistystä +Herran huoneessa. Siksi me kannamme hänet ulos. Raahatkoon nyt kuka +haluaa hänet takaisin sisään." + +Mutta häntä ei kannettu sisään. Papin kiitospuheesta ei tullutkaan +mitään. Kansa virtasi ulos kirkosta. Ei ollut ketään, joka olisi +ajatellut muuta kuin että kavaljeerit olivat menetelleet oikein. + +He muistivat vaaleaa, nuorta kreivitärtä, jota oli kidutettu niin +julmasti Borgissa. He muistivat häntä, joka oli ollut köyhille niin +hyvä, joka oli ollut niin suloinen nähdä, että oli ollut lohduttavaa +häntä katsoa. + +Synti oli tullut hurjin kujein kirkkoon; mutta sekä pappi että +seurakunta tunsivat, että he olivat itse tekemäisillään pahemman kujeen +itse Kaikkitietävälle. Ja he häpesivät itseään noiden villiytyneiden +vanhain hupsujen edessä. + +"Kun ihmiset vaikenevat, täytyy kivien puhua", he sanoivat. + +Mutta siitä päivästä lähtien ei kreivi Henrik viihtynyt enää Borgissa. +Eräänä pimeänä yönä elokuun alussa ajettiin umpivaunut portaiden eteen. +Kaikki palvelijat asettuivat niiden ympärille, ja kreivitär Märta tuli +ulos saalien peitossa, tiheä harso kasvojensa edessä. Kreivi talutti +häntä, mutta kreivitärtä vapisutti ja kauhisti. Töin tuskin saatiin +hänet eteisen poikki ja portaiden yli. + +Sitten hän sentään pääsi vaunuihin, kreivi hyppäsi niihin hänen +jälkeensä, ovet paukautettiin kiinni ja kuski antoi hevosten mennä +minkä kavioista pääsi. Kun harakat seuraavana aamuna heräsivät, oli +kreivitär Märta karannut. + +Kreivi eli sitten kaukana etelässä. Borg myytiin ja on nyt monta kertaa +vaihtanut omistajaa. Kaikkien täytyy sitä rakastaa. Harvat lienevät sen +isäntinä olleet onnellisia. + + + + +Kahdestoista luku + +JUMALAN MATKAMIES + + +Jumalan matkamies, kapteeni Lennart, asteli eräänä elokuun iltapäivänä +Brobyn majataloon ja meni keittiöön. Hän oli matkalla kotiinsa +Helgesäteriin, joka on neljännespeninkulman verran luoteeseen Brobystä, +aivan metsänrinnassa. + +Kapteeni Lennart ei vielä silloin tiennyt, että hänestäkin tulee maan +päällä Jumalan matkamies. Hänen sydämensä ailahteli ilosta, kun hän nyt +taas saisi nähdä kotinsa. Hän oli kokenut synkät kohtalot; mutta nyt +hän oli kotona, ja nyt oli kaikki kääntyvä parhain päin. Ei hän +tiennyt, että hänestä tulee sellainen, jonkalaiset eivät saa levätä +oman katon alla eivätkä lämmitellä oman lieden ääressä. + +Jumalan matkamiehen, kapteeni Lennartin mielenlaatu oli iloinen. Kun +hän ei tavannut ketään majatalon keittiössä, hän pani siellä kaikki +epäjärjestykseen kuin vallaton poika. Kiireesti hän kutaisi viallisen +rannun kankaaseen ja vetäisi rukinpyörän puneen paikoiltaan. Hän +nakkasi kissan koiran korville ja nauroi niin että talo kaikui, kun +vanhat toverit hetken tulisuudessa unohtivat entisen ystävyytensä ja +kirmasivat vastatusten kynnet koukussa, vihaisin silmin, karvat +pörhössä. + +Tulipa sitten majatalon emäntä jyryn kuultuaan sisään. Hän jäi +kynnykselle ja katsoi miestä, joka nauroi tappeleville eläimille. +Emäntä tunsi hänet hyvin, mutta silloin, kun hän oli viimeksi kapteenin +nähnyt, oli tämä istunut vanginrattailla ranteet käsiraudoissa. Hän +muisti sen hyvin. Viisi ja puoli vuotta sitten olivat varkaat +Karlstadin talvimarkkinoilla varastaneet maaherrattaren korut. Monta +sormusta, rannerengasta ja solkea, joita jalo rouva piti suuressa +arvossa -- sillä enin osa niistä oli saatu perintönä ja lahjoina -- oli +kadonnut. Koskaan niitä ei löydettykään. Mutta pian tiesi huhu kertoa +ympäri maata, että Helgesäterin Lennart-kapteeni oli muka varas. + +Emäntä ei ollut milloinkaan voinut ymmärtää, miten sellainen +huhu oli syntynyt. Eikö se ollut hyvä ja kunniallinen mies, tämä +Lennart-kapteeni? Hän eli onnellisena vaimoineen, jonka oli ottanut +vasta pari vuotta sitten, sillä hyvin myöhään hän oli päässyt +sellaisiin varoihin, että voi naida. Eikö hänellä nyt ollut hyvä +toimeentulo palkastaan ja virkatalostaan? Mikä sellaisen miehen voi +vietellä varastamaan vanhoja rannerenkaita ja sormuksia? Ja vielä +ihmeellisemmältä hänestä tuntui, että sellaiseen huhuun uskottiin, että +se tuli niin täysin todistetuksi, että Lennart-kapteeni sai eron +virastaan, menetti miekkatähtensä ja tuomittiin viiden vuoden +kuritustyöhön. + +Itse hän oli sanonut olleensa markkinoilla, mutta lähteneensä sieltä +pois ennen kuin kuuli varkaudesta puhuttavankaan. Maantieltä hän oli +löytänyt vanhan, ruman soljen, jonka oli ottanut ja vienyt kotiin ja +antanut lapsilleen. Mutta solki oli kultainen ja oli noita varastettuja +tavaroita: siitä aiheutui hänen onnettomuutensa. Mutta oikeastaan oli +Sintram alun pitäen siihen syynä. Ilkeä tehtaanpatruuna oli tullut +ilmiantajaksi ja lausunut langettavan todistuksen. Tuntui siltä kuin +hänen olisi ollut tarpeen saada Lennart-kapteeni pois seudulta, sillä +kohta sen jälkeen nostettiin oikeudenkäynti häntä itseään vastaan, +koska hänen oli huomattu myyneen ruutia norjalaisille vuoden 1814 +sodassa. Ihmiset luulivat, että hän pelkäsi jotakin todistusta, jonka +kapteeni Lennart olisi voinut esittää häntä vastaan. Nyt vapautettiin +hänet todistusten vajavuuden tähden. + +Majatalon emäntä ei voinut miestä kyllikseen katsella. Kapteenin tukka +oli tullut harmaaksi ja selkä köyristynyt; hänellä oli varmaankin ollut +vaikeat päivät. -- Mutta ystävällinen muotonsa ja iloinen luontonsa +hänellä oli jäljellä. Hän oli yhä se sama Lennart-kapteeni, joka oli +ollut mukana morsiussaatossa ja tanssinut hänen häissään. Hän +varmaankin seisahtui yhä vielä puhelemaan jokaisen ihmisen kanssa, +kenen tiellä tapasi, ja heitti lantin joka lapselle; hän varmaankin +sanoi yhä jokaiselle ryppyiselle mummolle, että tämä tulee päivä +päivältä yhä nuoremmaksi ja kauniimmaksi, ja yhä vieläkin hän istahtaa +kai tynnyrille ja soittaa viulua väelle, joka juhannusriu'un ympärillä +tanssii. Herranen aika, varmaan! + +"No, Katri-muori", alkoi kapteeni, "eikö nyt uskalleta katsoakaan +minua?" + +Hän oli oikeastaan tullut tänne kuulustamaan, miten hänen kotonaan +jaksettiin ja odotettiinko häntä palaavaksi. Niiden sopi tietää, että +hän oli suorittanut rangaistuksensa tällä kertaa. + +Majatalon emäntä kertoi hänelle pelkkiä hyviä uutisia. Hänen vaimonsa +oli ollut reilu kuin mies. Hän oli vuokrannut uudelta omistajalta +asumuksen, ja kaikki oli onnistunut hyvin. Lapset olivat terveitä, ja +ilokseen niitä katseli. Ja tokihan ne häntä odottivat! Kapteenska oli +ankara rouva, joka ei ilmaissut ajatuksiaan, mutta sen majatalon muori +tiesi, ettei kukaan ollut saanut syödä Lennart-kapteenin lusikalla eikä +istua hänen tuolillaan hänen poissa ollessaan. Nyt keväällä ei ollut +mennyt päivääkään, ettei kapteenska olisi kävellyt aina sen kiven luo, +joka on Brobyn mäen harjalla, ja katsellut alas tielle, eikö mies jo +tule. Ja uudet vaatteet hän oli laittanut kapteenille, kotikutoiset +vaatteet, joihin itse oli tehnyt enimmän työn. Kas, toki sen siitä +arvaa, että kapteenia odotetaan, vaikkei rouva mitään sanonut. + +"He eivät siis sitä usko?" sanoi Lennart-kapteeni. + +"Ei, kapteeni", sanoi emäntä. "Kukaan ei sitä usko." + +Silloin ei kapteeni viipynyt kauempaa tupasessa, silloin hän tahtoi +lähteä kotiin. + +Mutta hän sattui majatalon luona tapaamaan vanhoja, rakkaita tuttuja. +Ekebyn kavaljeerit olivat juuri tulleet majataloon. Sintram oli +kutsunut heidät sinne syntymäpäivilleen. Ja kavaljeerit eivät +hetkeäkään epäilleet puristaa kuritushuonevangin kättä ja toivottaa +häntä tervetulleeksi kotiin. Sintramkin teki niin. + +"Rakas Lennart", hän sanoi, "ole varma, että Jumalalla oli jokin +tarkoituksensa." + +"Huuti, lurjus!" huusi kapteeni Lennart. "Luuletko sinä, etten minä +tiedä, ettei suinkaan meidän Herramme pelastanut sinua pyövelin +pölkyltä?" + +Toiset nauroivat. Mutta Sintram ei suuttunut vähääkään. Hänestä ei +ollut ollenkaan vastenmielistä kuulla, että ihmiset vihjailivat hänen +liitostaan pahan kanssa. + +Niin, ja sitten he veivät Lennart-kapteenin takaisin sisään +tyhjentääkseen tervetuliaislasin hänen kanssaan; sen jälkeen hän saisi +kohta jatkaa matkaansa. Mutta hänenpä kävi huonosti. Hän ei ollut +juonut tuollaisia pettäviä aineita viiteen vuoteen. Hän ei ollut kai +koko päivänä syönyt, ja oli pitkästä matkastaan upo-uupunut. Tietenkin +hänen päänsä meni pyörälle parista lasista. + +Kun kavaljeerit saivat hänet niin pitkälle, ettei hän enää oikein +tiennyt mitä teki, pakottivat he hänet ottamaan lasin toisensa jälkeen, +eivätkä he tarkoittaneet sillä mitään pahaa, se oli pelkkää +hyväntahtoisuutta miestä kohtaan, joka ei ollut maistanut sellaista +hyvää viiteen vuoteen. + +Muuten hän oli miesten raittiimpia. Ja tietysti voi nyt myös arvata, +ettei hänen aikomuksensa ollut humaltua; hänenhän piti mennä kotiin +vaimonsa ja lastensa luo. Mutta sen sijaan hän nyt jäikin makaamaan +kapakkahuoneen penkille ja nukkui siihen. + +Hänen siinä maatessaan houkuttelevan tietämättömänä kaikesta otti Gösta +hiilen ja vähäisen puolukkamehua ja maalasi hänen kasvonsa. Hän teki +kapteenille oikean ryövärinnaaman; hänen mielestään se sopi niin +mainiosti, kun hän tuli suoraan vankilasta. Hän teki kapteenille mustan +silmän, veti punaisen arven nenän poikki, sotki tukan sekaviksi +töyhdöiksi otsalle ja nokesi koko kasvot. + +He nauroivat hetkisen tälle, sitten aikoi Gösta pestä naamion pois. + +"Anna olla", sanoi Sintram, "niin että hän saa nähdä sen itsekin +noustuaan. Se huvittaa häntä." + +Niin, se sai jäädä silleen, eivätkä kavaljeerit ajatelleet kapteenia +sen enempää. Pidot kestivät koko yön. Päivän noustessa he lähtivät. +Silloin oli tosiaan heidän aivoissaan enemmän viiniä kuin älyä. + +Nytpä kysymys, mitä tehtäisiin Lennart-kapteenille. "Viedään hänet +kotiin", sanoi Sintram. "Ajatelkaapas, miten iloiseksi hänen vaimonsa +tulee! Onpa hauskaa nähdä hänen iloaan. Mieltäni ihan liikuttaa, kun +sitä ajattelen. Viedään hänet kotiin!" + +Kaikkia liikutti tämä ajatus. Herra Jumala, miten hän tulee iloiseksi, +tuo ankara Helgesäterin rouva! + +He pudistelivat Lennart-kapteenin jaloilleen ja nostivat hänet +ajopeleihin. Uniset tallirengit olivat aikaa sitten ajaneet ne kuistin +eteen. Ja niin matkasi sitten koko joukko Helgesäteriin: toiset +torkkuivat ja olivat pudota kärryistä, toiset lauloivat pysyäkseen +valveilla. He eivät, koko sakki, näyttäneet juuri roistojoukkiota +kauniimmalta, tylsiä kun olivat, kasvot pöhöksissä. + +He pääsivät kuitenkin perille, jättivät hevoset takapihaan ja marssivat +koko lailla juhlallisina portaille. Beerencreutz ja Julius taluttivat +Lennart-kapteenia välissään. + +"Laittaudu aikamieheksi, Lennart", sanoivat he hänelle. "Nythän olet +kotonasi. Etkö sinä näe, että olet kotonasi?" + +Hän sai silmänsä auki ja selvisi melkein juopumuksestaan. Hänen +mielensä heltyi siitä, että he olivat saattaneet hänet kotiin. + +"Ystävät", hän sanoi ja pysähtyi pitämään heille puhetta, "olen kysynyt +Jumalalta, ystävät, miksi niin paljon pahaa on saanut päälleni tulla." + +"Ole hiljaa, Lennart, äläkä saarnaa!" karjaisee Beerencreutz. + +"Anna hänen jatkaa", sanoo Sintram, "hän puhuu hyvin." + +"Olen kysynyt häneltä enkä ymmärtänyt; nyt ymmärrän. Hän tahtoi näyttää +minulle, millaisia ystäviä minulla oli. Ystäviä, jotka saattavat minut +kotiin, nähdäkseen minun ja minun vaimoni iloa. Sillä minun vaimoni +odottaa minua. Mitä on viiden vuoden kurjuus sen rinnalla!" + +Nyt jyristeltiin kovin nyrkein ovea. Kavaljeereilla ei ollut aikaa enää +kuunnella. + +Sisällä alettiin liikkua. Piiat heräsivät ja katsoivat ulos. He +tempasivat vaatteet ylleen, mutta eivät uskaltaneet avata moiselle +miesjoukolle. Vihdoinkin vedettiin salpa pois. Kapteenska astui itse +ulos. + +"Mitä te tahdotte?" hän kysyi. + +Beerencreutz vastasi: + +"Me toimme miehesi tänne." + +He työnsivät Lennart-kapteenia, ja rouva näki hänen tulla hoipertelevan +itseään kohti, juopuneena, kasvoiltaan kuin ryöväri. Ja hänen takanaan +hän näki koko tuon hoippuvain, juopuneiden miesten joukon. + +Rouva peräytyi askelen, kapteeni tuli perästä syli avoinna. "Sinä menit +varkaana", huudahti rouva, "ja tulet takaisin renttuna." Sen sanottuaan +hän aikoi mennä sisään. + +Kapteeni ei ymmärtänyt. Hän aikoi seurata vaimoaan, mutta silloin +tyrkkäsi rouva häntä rintaan. + +"Luuletko sinä, että minä aion ottaa vastaan huoneeni ja lasteni +herraksi sinun kaltaistasi?" + +Ovi lensi kiinni, ja salpa vajosi paikoilleen. + +Kapteeni Lennart syöksyi ovea kohti ja alkoi sitä rynkyttää. + +Silloin eivät kavaljeerit mitenkään voineet olla nauramatta. Hän oli +ollut niin varma vaimostaan, ja nyt ei toinen tahtonut hänestä +tietääkään. Se oli heidän mielestään naurettavaa. + +Kun Lennart-kapteeni kuuli heidän nauravan, hän hyökkäsi heidän +kimppuunsa ja tahtoi lyödä heitä. He juoksivat pakoon ja nakkautuivat +ajoneuvoihinsa. Hän perästä, mutta kompastui innoissaan kiveen ja lensi +nurin. Hän pääsi taas jaloilleen, mutta ei ajanut enää toisia takaa. +Sekavassa mielentilassaan hän tuli ajatelleeksi jotain. Tässä +maailmassa ei tapahdu mitään Jumalan tahtomatta, ei mitään. + +"Mihin Sinä tahdot viedä minua?" hän kysyi. "Olen höyhen, jota henkesi +tuulahdus ajaa. Olen Sinun leikkipallosi. Mihin tahdot minua viedä? +Miksi suljet minulta kotini ukset!" + +Hän vaelsi pois kotoaan, luullen että Jumala niin tahtoi. + +Auringon noustessa hän seisoi Brobyn mäkien harjalla ja katsoi +laaksoihin. Ah, ei tiennyt silloin laakson poloinen väki pelastajansa +lähestyvän. Ei ollut ainoakaan köyhä eikä murheellinen sitonut +seppeleitä myöhään kuihtuneista puolukanvarsista ja ripustanut majansa +oven päälle. Ei pantu niille kynnyksille, joiden yli hän pian oli +astuva, tuoksuvan lavendelin lehtiä eikä pellonpientaren kukkia. Eivät +nostaneet äidit lapsiaan käsivarrelleen, että ne saisivat nähdä tuon +miehen tulevan. Ei ollut majojen sisus puhdistettu ja hieno, eikä musta +liesi lemuavain katajain verhoama. Eivät tehneet miehet kedoilla työtä +tulisin innoin, että hänen silmänsä olisivat ilahtuneet nähdessään +muokatun pellon ja hyvin kaivetun ojan. + +Ah, sieltä missä hän seisoi, näkivät hänen tuskaisat silmäyksensä vain, +miten kuivuus oli tuhonnut, miten sadot olivat palaneet ja miten kansa +tuskin näytti huolivan muokata maata ensi vuoden sadon vuoksi. Hän +katsoi ylemmäksi sinisiä vuoria kohti, ja aamun kirkas aurinko näytti +hänelle ruskeiksi palaneet seudut, joilla kulovalkeat olivat +liikkuneet. Hän näki, että kuivuus oli melkein hävittänyt tiepuolen +koivut. Hän arvasi monista pienistä merkeistä, mäskinhajusta, jota +tunsi kulkiessaan erään talon ohitse, kaatuneista aidoista ja vähistä +kotiin tuoduista ja hakatuista haloista, ettei kansa hoidellut itseään, +että hätä oli käsissä ja että ihmiset hakivat lohdutusta +välinpitämättömyydestä ja viinasta. + +Mutta kenties oli hänen tarpeellista nähdä mitä näki. Sillä hänen ei +suotu nähdä viheriöivän viljan orastavan omalla pellollaan, ei odotella +oman lieden ääressä hehkuvain hiilten sammumista, ei tuntea omain +lasten pehmeäin kätten puristuksia, ei tietää, että hänen tukenaan on +hurskas vaimo. Kenties oli tarpeen hänelle, jonka mieltä syvä suru +painoi, että oli muita, joille hän voi tarjota heidän köyhyydessään +lohdutusta. Kenties oli tarpeellista hänelle, että oli sellainen +katkera aika, jolloin luonnon karuus koetteli köyhempää kansaa +puutteella ja niin parempiosainen sitä vielä lisäksi turmeli. + +Lennart-kapteeni seisoi Brobyn mäellä ja alkoi ajatella, että ehkäpä +Jumala tarvitsee häntä. Häntä ei kutsunut vaimo kotiin. + +On huomattava, etteivät kavaljeerit voineet aavistaakaan, että he +olivat syypäitä kapteeninrouvan kovuuteen. Sintram vaikeni. Seudulla +puhuttiin moittivasti vaimosta, joka oli ollut liian ylpeä ottamaan +vastaan niin hyvää miestä. Kerrottiin, että hän torjui jyrkästi, jos +koetti puhella hänelle hänen miehestään, oli puhuja kuka tahansa. Hän +ei kärsinyt kuulla mainittavan hänen nimeänsäkään. Lennart-kapteeni +taas ei yrittänyt saattaa häntä parempiin ajatuksiin. + +Näin tapahtui eräänä päivänä: + +Vanha talollinen makaa kuolinvuoteellaan Högbergin kylässä. Hän on +nauttinut ehtoollista, ja hänen elämänsä voimat ovat ehtyneet, hänen +täytyy kuolla. + +Levotonna kuin ainakin pitkän matkan alkaja hän muutattaa vuodettaan +keittiöstä tupaan ja taas tuvasta keittiöön. Siitä ymmärretään paremmin +kuin raskaasta rinnan korinasta ja sammuvasta katseesta, että hänen +hetkensä on tullut. + +Hänen ääressään seisoo hänen vaimonsa, lapsensa ja palvelijansa. Hän on +ollut onnellinen, rikas, arvossapidetty. Hänen kuolinvuoteensa ei ole +hyljätty. Kärsimättömät vieraat eivät ympäröi häntä viime hetkinä. +Vanha mies puhuu itsestään, ikään kuin seisoisi Jumalan kasvojen +edessä, ja huokauksin ja myöntävin sanoin todistavat ympärillä +seisovat, että hän puhuu totta. + +"Minä olen ollut ahkera työntekijä ja hyvä isäntä", hän sanoo. "Minä +olen rakastanut vaimoani kuin oikeaa kättäni. En ole antanut lasteni +kasvaa kuritta ja hoidotta. En ole juopotellut. En ole siirtänyt +rajamerkkejä. En ole hoputtanut hevosta ylämäessä. En ole pitänyt +lehmiä nälässä talvella. En ole antanut lampaiden kitua kesällä +villassaan." + +Ja hänen ympärillään toistavat itkevät palvelijat kuin kaiku: "Hän on +ollut hyvä isäntä. Oi, Herra Jumala! Hän ei ole hoputtanut hevosta +ylämäessä, ei antanut lampaiden hikoilla kesällä villassaan." + +Mutta ovesta on aivan huomaamatta puikahtanut sisään köyhä mies +pyytääkseen ruoanapua. Hänkin on kuullut kuolevan sanat ja jäänyt +seisomaan hiljaa ovensuuhun. + +Ja sairas jatkaa: "Olen raatanut metsää ja kuivattanut niittyä. Viilsin +auralla suoria vakoja. Rakensin ladon kolme kertaa suuremmaksi, kolme +kertaa suurempaa satoa varten kuin isieni olivat. Teetin kirkkaista +taalareista kolme hopeapikaria; minun isäni teetti ainoastaan yhden." + +Kuuntelijan korviin ovelle tunkeutuvat kuolevan sanat. Hän kuulee +kuolevan todistavan itsestään niinkuin hän seisoisi Jumalan istuimen +edessä. Hän kuulee palvelusväen ja lasten vahvistaen todistavan. "Hän +viilsi aurallaan suoria vakoja, niin hän teki!" + +"Jumala antaa minulle hyvän paikan taivaassa", sanoo vanhus. + +"Herra ottaa meidän isäntämme hyvin vastaan", sanovat palvelijat. + +Oven ääressä seisova mies kuulee sanat, ja kauhu valtaa hänet, joka on +viisi pitkää vuotta ollut Herran leikkipallona, höyhenenä, jota hänen +henkensä tuulahdus on ajanut. + +Hän menee sairaan luo ja ottaa häntä kädestä. + +"Ystävä, ystävä", hän sanoo, ja hänen äänensä vapisee tuskasta. "Oletko +sinä ajatellut, kuka se Herra on, jonka kasvojen eteen sinun pitää pian +astua. Hän on suuri Jumala, hän on hirmuinen Jumala. Monet maailmat +ovat hänen peltomaansa. Myrsky on hänen hevosensa. Avarat taivaat +vapisevat hänen jalkansa painosta. Ja sinä asetut hänen eteensä ja +sanot: 'Minä viilsin suorat vaot, minä olen kylvänyt ruista, minä olen +kaatanut metsää!' Tahdotko kerskua hänen edessään ja verrata itseäsi +häneen? Sinä et tiedä, miten mahtava on Herra, jonka valtakuntaan sinun +on matkattava." + +Vanhuksen silmät laajenevat, kauhu tempoilee hänen suutaan, hänen +korahtelunsa käy raskaammaksi. + +"Älä astu Jumalasi eteen suurin sanoin!" jatkaa matkamies. "Maan +mahtavat ovat kuin puidut oljet hänen ladossaan. Hänen päivätyönsä on +rakennella aurinkoja. Hän on kaivanut meret ja pystyttänyt vuoret. Hän +on pukenut maan yrteillä. Hän on suunnaton työntekijä, ei sinun pidä +verrata itseäsi häneen. Taivu sinä hänen edessään, pakeneva ihmissielu! +Makaa nöyrästi tomussa Herran Jumalasi edessä! Jumalan myrsky raivoaa +päälläsi! Jumalan viha iskee sinut kuin tuhoava salama. Kumarru! Tartu +kuin lapsi hänen kaapunsa liepeihin ja anele turvaa! Makaa syvällä +tomussa ja pyydä armoa! Nöyrry, ihmissielu, nöyrry Luojasi edessä!" + +Sairaan silmät ammottavat, hänen kätensä menevät ristiin, mutta hänen +kasvonsa alkavat loistaa ja korahdukset lakkaavat. + +"Ihmissielu, poistuva ihmissielu", huutaa mies. "Niin totta kuin sinä +olet laskeutunut viime hetkelläsi nöyrästi Jumalasi eteen, niin totta +ottakoon hän sinut kuin lapsen käsivarrelleen ja vieköön sinut +taivaansa ihanuuteen!" + +Vanhus huokaa viimeisen henkäyksensä, ja niin on kaikki lopussa. +Lennart-kapteeni kumartaa päänsä ja rukoilee. Kaikki huoneessa olijat +rukoilevat raskaasti ja huoaten. + +Kun he nostavat päänsä, lepää vanha isäntä siinä hiljaisen +rauhallisena. Hänen silmänsä näyttävät vielä loistavan ihanain näkyjen +kajastusta, hänen suunsa hymyilee, hänen kasvonsa ovat kauniit. Hän on +nähnyt Jumalan. + +"Oi, sinua, suuri, kaunis ihmissielu", ajattelevat ne, jotka katselevat +häntä, "nyt sinä olet katkonut tomun kahleet. Viime hetkelläsi kohosit +sinä Luojasi luo. Sinä nöyrryit hänen edessään, ja hän nosti sinut kuin +lapsen käsivarrelleen." + +"Hän on nähnyt Jumalan", sanoo vainajan poika ja sulkee kuolleen +silmät. + +"Hän näki taivaan avoinna", nyyhkivät lapset ja palvelijat. + +Vanha emäntä ottaa vapisevalla kädellään Lennart-kapteenia kädestä. + +"Te autoitte häntä pahimmasta, kapteeni." + +Hän seisoo mykistyneenä. Voimakkaiden sanojen ja suurtekojen lahja on +hänelle annettu. Hän ei tiedä miten. Hän värisee kuin perho kotelonsa +reunalla, siipien auetessa auringonpaisteeseen, nekin kimaltaen kuin +auringonpaiste. + +Se hetki vei Lennart-kapteenin kansan pariin. Muuten hän olisi kai +mennyt kotiinsa ja antanut vaimonsa nähdä oikeat kasvonsa, mutta siitä +silmänräpäyksestä hän uskoi, että Jumala tarvitsi häntä. Hänestä tuli +Jumalan matkamies, joka toi köyhille apuaan. Ajan hätä oli suuri, ja +paljon oli kurjuutta, jota viisaus ja hyvyys saattoi parantaa paremmin +kuin kulta ja mahti konsanaan. + +Lennart-kapteeni tuli eräänä päivänä köyhäin maalaisten luo, jotka +asuivat Gurlita-kukkulan seuduilla. Heillä oli suuri hätä; perunat +olivat loppuneet ja rukiinkylvöä, joka olisi ollut tehtävä palaneihin +murtoihin, ei voitu toimittaa, sillä siementä ei ollut. + +Silloin otti Lennart-kapteeni pienen veneen ja souti viistoon järven +yli Forsiin ja pyysi Sintramia lahjoittamaan väelle ruista ja +perunoita. Sintram otti hänet hyvin vastaan: hän vei hänet suuriin, +hyvinvarustettuihin vilja-aittoihinsa ja kellareihin, joissa perunoita +oli vielä jäljellä viime vuoden sadosta, ja antoi hänen täyttää kaikki +pussit ja säkit, mitä hänellä oli matkassaan. + +Mutta kun Sintram näki pienen veneen, piti hän sitä niin suurelle +kuormalle liian pienenä. Tuo ilkimys kannatti säkit suureen veneeseen, +joita hänellä oli monta, ja käski vahvan Maunu-renkinsä soutaa kuorman +järven yli. Lennart-kapteenin ei tarvinnut muuta kuin kuljettaa tyhjää +venettään. + +Hän jäi kuitenkin vahvasta Maunusta jälkeen, sillä renki oli mestari +soutamaan ja tavattoman vahva. Lennart-kapteeni myös uneksii, +soudellessaan kauniin järven yli, ja hän ajattelee noiden pienten +jyvien ihmeellisiä vaiheita. Nyt ne heitetään mustaan tuhkamultaan, +kivikkoon ja kannikkoon, mutta ne itävät kyllä ja juurtuvat erämaassa. +Hän ajattelee pehmeitä, heleänvihreitä oraita, jotka sitten verhoavat +maan, ja ajatuksissaan hän jo kumartuu ja hivelee niiden pehmoisia +kärkiä. Ja sitten hän huomaa, miten syksy ja talvi kattaa nämä heikot, +pienet raukat ja miten ne kuitenkin ovat tuoreet ja uljaat, kun kevät +tulee ja ne saavat ruveta tosissaan kasvamaan. Hänen vanha +sotilaansydämensä ilahtuu hänen ajatellessaan noita kankeita korsia, +jotka seisovat niin suorina, monta kyynärää korkeina, huippuiset tähkät +latvoissa. Emien pienet untuvatöyhdöt vapisevat, heteiden ruuti tupruaa +aina puiden latvoihin, ja siten saavat tähkäpäät tuskan ja taistelun +jälkeen täyttyä pehmeällä, imelällä jyväaineella. Ja kun sitten viikate +viuhtoo ja oljet kaatuvat ja varstat alkavat jyskää niillä, kun mylly +saa jauhaa ytimen jauhoksi ja jauhot paistetaan leiväksi, ah, miten +paljon nälkää tyydyttävätkään silloin nuo jyvät, jotka ovat tuolia +edeltä kulkevassa veneessä. + +Sintramin vene laski Gurlitan seutulaisten venevalkamaan, ja monet +nälkäiset kiiruhtivat veneelle. Silloin sanoi renki, kuten hänen +isäntänsä oli käskenyt. + +"Tehtaanpatruuna lähetti nämä maltaat ja viljat teille, talonpojat. +Sanoi kuulleensa, ettei teillä ole viinaa." + +Silloin tulivat ihmiset kuin hulluiksi. He ryntäsivät veneelle ja +hyppäsivät veteen kiskoakseen itselleen pusseja, mutta niin ei +Lennart-kapteeni varmaankaan tarkoittanut. Hänkin joutui jo rantaan ja +hän vihastui kovin nähdessään väen aikomuksen. Hän aikoi perunat +ruoaksi ja rukiin siemeneksi; maltaita ei hän ollut ajatellutkaan +pyytää. + +Hän huusi ja käski rahvasta, että on annettava säkkien olla, mutta +häntä ei toteltu. + +"Tulkoon ruis suussanne hiekaksi ja perunat kurkussanne kiviksi!" huusi +hän silloin, sillä hän oli ylen katkeroitunut, kun he siten kiskoivat +viljaa itselleen. + +Samassa tuokiossa näytti siltä kuin Lennart-kapteeni olisikin tehnyt +ihmeen. Kaksi naista, jotka taistelivat pussista, repivät siihen reiän +ja näkivät pussissa paljasta hiekkaa; miehet, jotka nostivat +perunasäkkejä, tunsivat, kuinka ne olivat raskaat, aivan kuin kiviä +täynnä. + +Kiviä ja hiekkaa oli kaikki, kiviä ja hiekkaa. Väki katsoi kauhusta +mykkänä Jumalan ihmemiestä, joka oli tullut heidän pariinsa. +Lennart-kapteeni itsekin oli hetken ihan hämmästyksen lamaama. Vain +vahva Maunu nauroi. + +"Souda kotiisi, mies", sanoi Lennart-kapteeni, "ennen kuin talonpojat +arvaavat, ettei näissä säkeissä koskaan ole ollutkaan muuta kuin +hiekkaa, muuten pelkään, että he hukuttavat sinut veneinesi." + +"Eipä tässä pelättäne", sanoi mies. + +"Mene nyt vain", sanoi Lennart-kapteeni niin käskevällä äänellä, että +renki lähti. + +Sitten selitti Lennart-kapteeni rahvaalle, kuinka Sintram oli pettänyt +heitä, mutta miten hän selittikään, he eivät uskoneet muuta kuin että +oli tapahtunut ihme. Huhu levisi tästä pian, ja kun kansa suuresti +rakastaa ihmeitä, niin uskottiin pian yleisesti, että Lennart osasi +tehdä ihmetekoja. Hän tuli siten hyvin mahtavaksi talonpoikien seassa, +ja he sanoivat häntä Jumalan matkamieheksi. + + + + +Kolmastoista luku + +KIRKKOMAA + + +Oli kaunis elokuun ilta. Löven välkkyi peilityynenä, auer verhosi +vuoret, oli tullut viileä. + +Silloin asteli Beerencreutz, valkoviiksinen eversti, lyhytkasvuinen, +vankka sankari, kukkupeli takataskussaan, alas järvenrantaan ja asettui +tasapohjaiseen ruuheen. Häntä seurasi majuri Anders Fuchs, hänen vanha +asetoverinsa, ja pieni Ruster, huilunpuhaltaja, joka oli ollut +rummunlyöjänä Vermlannin jääkäripataljoonassa ja monta vuotta seurannut +everstiä ystävänä ja palvelijana. + +Järven toisella rannalla on kirkkomaa, Svartsjön hoitamaton kirkkomaa. +Siellä täällä vinoja, ratisevia rautaristejä, mättäitä kuin +kyntämättömällä pellolla, vihvilää ja rannukasta ruohoa, joka on +kylvetty sinne muistuttamaan, ettei kenenkään ihmisen elämä ole toisen +kaltainen, vaan vaihtelee erivärisenä kuin ruohon lehti. Siellä ei ole +hiekoitettuja käytäviä eikä muita varjokkaita puita kuin lehmus vanhan +kappalaisen unohdetulla haudalla. Kiviaitaus sulkee jyrkkänä ja +korkeana ketoparan piiriinsä. Köyhä ja lohduton on tuo kirkkomaa, ruma +kuin saiturin kasvot, jotka kuihtuvat niiden vaikertaessa, joiden onnen +hän varasti. Ja ne ovat toki autuaita, jotka lepäävät siellä, ne jotka +on laskettu vihittyyn maahan virsiä veisaten ja rukoillen. Mutta +Acquilon, kortinlyöjä, hän, joka kuoli viime vuonna Ekebyssä, hänet on +täytynyt haudata muurin ulkopuolelle. Tämä mies, joka oli ennen ollut +niin ylväs ja ritarillinen, tuo urhea soturi, rohkea metsänkävijä, +peluri, joka piti onnen ihan vankinaan, hän joutui kuitenkin +hävittämään kaiken, mitä oli itse hankkinut, ja kaiken mitä hänen +vaimonsa oli hoitanut. Vaimonsa ja lapsensa hän oli hylännyt monta +vuotta sitten viettääkseen kavaljeerielämää Ekebyssä. Eräänä iltana +viime kesänä hän oli pelannut talonsa, josta perhe eli. Sen sijaan, +että olisi suorittanut velkansa, hän ampui itsensä. Mutta itsemurhaajan +ruumis haudattiin poloisen kirkkomaan sammaltuneen muurin ulkopuolelle. + +Hänen kuoltuaan oli kavaljeereja ollut vain kaksitoista: hänen +kuoltuaan ei kukaan tullut ottamaan kolmannentoista paikkaa, ei muut +kuin se musta, joka jouluaattona ryömi masuunista pajaan. + +Kavaljeereista oli hänen kohtalonsa ollut katkerampi kuin edeltäjäinsä. +Kyllähän he tiesivät, että yhden täytyi heistä kuolla joka vuosi. +Mitäpä pahaa siinä? Kavaljeerit eivät saa tulla vanhoiksi. Jos heidän +sameat silmänsä eivät jaksa erottaa kortteja, jos heidän vapisevat +kätensä eivät voi kohottaa lasia, mitä on elämä heille, mitä he +elämälle? Mutta maata kuin koira kirkkomaan aidan ulkopuolella, jossa +turve ei saa levätä rauhassa, vaan laitumen lampaat sitä tallaavat ja +lapio ja aura haavoittavat, josta kulkija menee ohitse hidastuttamatta +askelten vauhtia ja jossa lapset leikkivät hillitsemättä nauruaan ja +pilaansa, maata siellä, jonne kivimuuri estää äänen kuulumasta silloin, +kun tuomion enkeli herättää pasuunallaan kaikki kuolleet aidan +sisäpuolelta -- voi, maata siellä! + +Nyt soutaa Beerencreutz ruuhella yli Lövenin. Hän tulee illalla tuon +minun unelmieni järven yli, jonka rannoilla olen nähnyt jumalien +vaeltavan ja jonka syvyydestä taikalinnani kohoaa. Hän soutaa yli Lagön +laguunain, jossa kuuset kohoavat suoraan vedestä ja kasvavat matalilla, +ympyriäisillä hiekkasärkillä; jossa sortuneen merirosvolinnan rauniot +ovat vielä saaren jyrkällä huipulla; hän sivuaa Borgin niemen ja +kuusipuiston, jossa vanha petäjä riippuu vielä paksuilla juurillaan sen +rotkon suulla, mihin vankka karhu ennen vangittiin ja missä kiviröykkiö +ja hautakummut todistavat paikan korkeaa ikää. + +Hän soutaa niemen ympäri, nousee maihin kirkkomaan rannassa ja menee +sitten niitettyjen ketojen yli, jotka ovat Borgin kreivin aluetta, +Acquilonin haudalle. + +Sinne tultuaan hän kumartuu ja taputtelee turvetta, kuten kevyesti +hyväillään peitettä, jonka alla sairas ystävä lepää. Sitten hän ottaa +taskustaan kukkukortit ja istuutuu haudan ääreen. + +"Hän on niin yksinään täällä erillään, Johan Fredrik. On kai pienestä +pelistä mielissään." + +"On synti ja häpeä, että semmoisen miehen täytyy olla täällä +ulkopuolella", sanoo suuri karhunkaataja Anders Fuchs ja istuutuu hänen +viereensä. + +Mutta pikku Ruster, huilunpuhaltaja, virkkaa liikuttuneella äänellä ja +kyynelten ahkerasti tippuessa hänen pienistä, punaisista silmistään: + +"Lähinnä teitä, eversti, lähinnä teitä hän oli parhain mies, mitä olen +tuntenut." + +Nuo kolme arvonmiestä istuvat nyt haudan ympärillä ja jakavat vakavasti +ja hartaasti kortit. + +Minä katselen maailmaa, näen monta hautaa. Tuolla lepää hän, tuo +mahtava, marmorin painamana. Surumarssi kaikuu hänen haudallaan. Liput +lasketaan kummulle. Näen niiden haudat, joita on paljon rakastettu. +Kukkia, kyynelten kastamia ja suutelojen hyväilemiä, lepää kevyesti +heidän viheriöivillä nurmillaan. Unohdettuja hautoja minä näen, +ylimielisiä hautoja, valehtelevia lepopaikkoja, ja toisia, jotka eivät +sano mitään; mutta koskaan minä en ennen ole nähnyt musta- ja +valkearuutuista Killeä ja kulkusmyssyistä Blarenia kutsuttavan haudan +asustajan ratoksi. + +"Johan Fredrik voitti", sanoo eversti ylpeästi. "Enkö sitä jo arvannut. +Minä se opetin häntä pelaamaan. Niin, nyt me olemme kellellämme, me +kolme, ja hän yksinään elossa." + +Sitten hän kokoaa kortit pakkaan, nousee ylös ja vaeltaa toisten +seuraamana takaisin Ekebyhyn. + +Nytpä kuollut mahtanee tietää ja tuntea, etteivät kaikki ole unohtaneet +häntä ja hänen hyljättyä hautaansa. Kummallista kunnioitusta osoittavat +harhautuneet sydämet niille, joita rakastavat; mutta hän, joka makaa +muurin ulkopuolella, hän, jonka kuollut ruumis ei ole saanut levätä +vihityssä maassa, hänen on syytä iloita, etteivät kaikki hylkää häntä. + +Ystävät, ihmisten lapset, kun minä kuolen, saan varmaan levätä keskellä +kirkkomaata, isieni haudassa. Varmaankaan en ole ryöstänyt omieni +elatusta, en kohottanut kättäni omaa henkeäni vastaan, mutta yhtä +varmaan en ole saanut sellaista rakkautta, yhtä varmaan ei kukaan tahdo +minulle tehdä niin paljon kuin nuo kavaljeerit tälle tihutyön +tekijälle. Aivan varmaan ei tule kukaan illalla, kun aurinko menee +mailleen ja kuolleiden kartanoissa on yksinäistä ja surullista, +panemaan kirjavia kukkukortteja minun nikamaisten sormieni väliin. + +Ei edes tulla -- niinkuin minä muuten kernaammin soisin, sillä kortit +houkuttelevat minua sangen vähän -- haudalleni viuluin ja käyrin, jotta +henkeni, joka harhailee maatuvan tomun ympärillä, saisi keinua sävelten +virralla niinkuin joutsen keinuu kimaltelevilla laineilla. + + + + +Neljästoista luku + +VANHOJA LAULUJA + + +Marianne Sinclaire istui elokuun lopulla hiljaisena arkipäivänä +huoneessaan ja järjesti kirjeitään ja papereitaan. + +Hänen ympärillään oli aika sekasorto. Suuria, nahkaisia matkalaukkuja +ja raudoitettuja kirstuja oli tuotu huoneeseen. Tuolit ja sohvat olivat +hänen vaatteittensa peitossa. Ylisiltä ja kaapeista ja petsattujen +kirstujen laatikoista oli kaikki vedetty esille, silkit ja +liinavaatteet välkähtelivät, korut oli levitetty puhdistettaviksi, +saalit ja turkit piti valita ja tarkastaa. + +Marianne varustautui pitkälle matkalle. Ei ollut varmaa, palaisiko hän +enää koskaan kotiin. Hän oli elämänsä käännekohdassa ja poltti sen +vuoksi paljon vanhoja kirjeitä ja päiväkirjoja. Hän ei tahtonut kantaa +menneiden muistojen kuormaa. + +Siinä istuessaan ja puuhaillessaan joutuu hänen käteensä nippu vanhoja +runoja. Ne olivat vanhoja kansanlaulu-muistiinpanoja, joita hänen +äitinsä hänen pienenä ollessaan oli hänelle laulellut. Hän aukaisi +rihman, joka oli nipun ympärillä, ja alkoi lukea. + +Hän hymyili surumielisesti, kun oli hetken lukenut; merkillistä +viisautta julistivat nuo vanhat laulut hänelle: + +Älä usko onneen, älä onnen merkkiin, älä luota ruusuihin, kauneihin +lehtiin. + +Älä usko nauruun, sanoivat ne. Katso, kaunis Valborg-neito ajaa +kultaisessa karmissaan, ja hänen huulensa hymyilevät, mutta hän on niin +surullinen kuin kierisivät kaviot ja pyörät hänen elämänsä onnen +ylitse. + +Älä usko tanssiin, sanoivat ne. Moni jalka kiitelee keveästi yli +vahatun palkin, mutta mieli on raskas kuin lyijy. Hauska ja vallaton on +pieni, tanssiva Kirsti, vaikka hän tanssikin nuoren elämänsä hukkaan. + +Älä usko pilaan, sanovat ne. Moni astuu pöytään leikkiä laskevin +huulin, vaikka on surusta kuolla. Tuossa istuu nuori Adeline ja antaa +leikillä tarjota itselleen herttua Fröjdenborgin sydäntä, varmana, että +hänen tarvitsee vain nähdä se saadakseen voimaa kuolla. + +Oi, te vanhat laulut, mihin pitää siis uskoa, kyyneleihin ja suruunko? + +Helposti kääntyy surullinen hymyilemään, mutta se, joka on iloinen, hän +ei voi itkeä. Kyyneleihin ja huokauksiin uskovat vanhat laulut, +ainoastaan suruun ja surun merkkiin. Suru on todellista, oleellista, se +on kiinteä ikivuori löysän hiekan alla. Suruun voi uskoa ja surun +merkkiin. + +Mutta ilo on vain surua, joka teeskentelee. Ei ole oikeastaan maan +päällä muuta kuin surua. + +"Oi, te lohduttomat", sanoi Marianne, "eikö teidän vanha viisautenne +raukea elämän täyteläisyyden edessä!" + +Hän meni ikkunan ääreen ja katseli puutarhaan, jossa hänen vanhempansa +juuri huvikseen kävelivät. He kävelivät edestakaisin leveitä käytäviä +ja puhuivat kaikesta, mitä silmin huomasivat: nurmen nukasta ja taivaan +linnuista. + +"Kas", sanoi Marianne, "tässä huokailee nyt sydän surusta, vaikkei se +ennenkään ollut kovin onnellinen." + +Ja hän ajatteli nyt yht'äkkiä, että kenties kaikki lopultakin oli +ihmisen omassa vallassa, että suru ja ilo aiheutui vain hänen +erilaisista ajatustavoistaan. Hän tutkisteli itseään, onni vaiko +onnettomuus häneen oli osunut tänä vuonna. Hän tiesi tuskin sitä +itsekään. + +Hän oli elänyt katkeria aikoja. Hänen sielunsa oli ollut sairas. Hänet +oli taivutettu maahan syvään alennukseen. Sillä kun hän oli tullut +takaisin kotiinsa, oli hän sanonut itselleen: "En tahdo muistella +mitään pahaa isästäni." Mutta niin hänen sydämensä ei sanonut. "Hän on +tuottanut minulle kuolemansurun", sanoi se, "hän on erottanut minut +siitä, jota rakastin, hän on suistanut minut epätoivoon lyödessään +äitiä. En suinkaan toivo hänelle mitään pahaa, mutta minä pelkään +häntä." Ja hän huomasi, miten hänen täytyi pakottautua istumaan hiljaa, +kun isä tuli ja istuutui hänen viereensä; hän olisi halunnut paeta isän +luota. Hän koetti rohkaista mieltään, hän puhui hänen kanssaan kuten +tavallisesti ja oli melkein alinomaa hänen seurassaan. Hän osasi +hillitä itsensä, mutta hän kärsi sanomattomasti. Hän inhosi vihdoin +isässä kaikkea: hänen karkeaa, vahvaa ääntään, hänen raskasta +käyntiään, hänen suuria käsiään, koko tuota valtavaa sankariolentoa. +Hän ei toivonut isälle mitään pahaa, hän ei tahtonut häntä +vahingoittaa, mutta hän ei voinut enää lähestyä häntä tuntematta pelkoa +ja inhoa. Hänen kukistettu sydämensä kosti. "Sinä et antanut minun +rakastaa", se sanoi, "mutta minä olen kumminkin sinun herrasi, sinun +herrasi, sinun täytyy nyt vihata." + +Kun hän oli niin tottunut aina tutkimaan sisäistä itseään, hän huomasi +hyvin, miten tämä inho yhä syveni, miten se päivä päivältä kasvoi. +Samalla tuntui siltä kuin hän olisi nyt ollut iäksi kytketty kotiin. +Hän aavisti, että olisi parasta matkustaa kotoa muiden ihmisten pariin, +mutta tätä päätöstä hän ei nyt taudin jälkeen voinut tehdä. Koskaan ei +asiantila parantuisi. Hän kiusaantuisi vain yhä enemmän, ja jonakin +päivänä hänen malttinsa pettäisi, ja hän kuohahtaisi isäänsä vastaan ja +näyttäisi tälle sydämensä kaiken katkeruuden, ja siitä koituisi +taistelua ja onnettomuutta. + +Niin meni kevät ja alkukesä. Heinäkuussa hän oli mennyt kihloihin +vapaaherra Adrianin kanssa saadakseen oman kodin. + +Kerran, kauniina aamupäivänä, oli paroni Adrian karahuttanut pihaa +ratsastaen komealla hevosella. Hänen husaaritakkinsa oli +auringonpaisteessa loistanut, hänen kannuksensa, sapelinsa ja vyönsä +olivat kimallelleet, puhumattakaan paronin omista terveistä kasvoista +ja hymyilevistä silmistä. Melchior Sinclaire oli itse seisonut +portailla ja ottanut hänet vastaan, kun hän tuli. Marianne oli ommellut +ikkunan ääressä. Hän oli nähnyt paronin tulevan ja kuullut jokaisen +sanan minkä he puhuivat keskenään. + +"Hyvää päivää, ritari Päivänpaiste", huusi tehtaanpatruuna hänelle. +"Peijakas, miten korea sinä olet. Ethän vain tule kosimaan?" + +"Niinpä tulenkin, setä, niin juuri tulenkin", vastasi paroni nauraen. + +"Eikö sinulla ole hävyn häivääkään, poika? Millä sinä eukon elätät?" + +"En millään, setä. Jos varaa olisi, hiisi silloin naimisiin menisi." + +"Vai niin sanot, vai niin, sinä ritari Päivänpaiste. Mutta onpa sinulla +ollut varaa ostaa tuo korea takki!" + +"Velaksi, luotolla, setä." + +"Ja hevonen, jolla ratsastat, on monen kolikon arvoinen, sen näen, hyvä +junkkari. Mistä sinä sen olet saanut?" + +"Hevonen ei ole minun, setä." + +Tätä ei enää suuri tehtaanpatruuna voinut vastustaa. "Jumala olkoon +kanssasi, poikani", hän sanoi. "Sinä tarvitset kyllä vaimon, jolla +jotakin on. Jos saat Mariannen, niin ota hänet." + +Siten oli heidän puoleltaan asia selvitetty jo ennen kuin paroni Adrian +ehti hypätä hevosensa selästä. Mutta Melchior Sinclaire tiesi kyllä +mitä teki, sillä paroni Adrian oli kunnon mies. + +Sitten oli kosija tullut suoraan Mariannen luo ja puhaltanut heti +asiansa ilmi: + +"Oo, Marianne, rakas Marianne. Minä olen jo puhunut sedän kanssa. +Tahtoisin niin mielelläni sinut vaimokseni. Sano jo suostuvasi, +Marianne." + +Marianne sai houkutelluksi koko totuuden ilmi: Vanha paroni, kosijan +isä, oli antanut taas petkuttaa itsensä ostamaan muutamia tyhjiä +kaivoksia. Vanha paroni oli kaiken ikänsä ostanut kaivoksia, löytämättä +niistä kuitenkaan mitään. Kosijan äiti oli levoton, itse hän oli +joutunut velkoihin, ja nyt hän kosi Mariannea pelastaakseen sukunsa +talon ja husaaritakkinsa. + +Hänen kotinsa oli Hedebyn säterikartano; se oli toisella puolen järveä, +melkein vastapäätä Björneä. Marianne oli tuntenut Adrianin hyvin, he +olivat samanikäiset ja leikkitovereita. + +"Sinä voit ihan hyvin mennä naimisiin kanssani, Marianne. Minun elämäni +on nyt niin viheliäistä. Minun täytyy ajaa lainahevosilla, enkä voi +maksaa räätälinlaskujani. Tämähän ei käy mitenkään päinsä. Minun on +pakko ottaa ero, ja silloin minä ammun itseni." + +"Mutta, Adrian, mitä sellaisesta avioliitosta tulee? Emmehän ole +vähääkään rakastuneet toisiimme." + +"Niin, mitä rakkauteen tulee, siitä minä viis piittaan", vastasi +Adrian. "Minä tahdon vain ratsastaa hyvällä hevosella ja metsästää, +mutta kavaljeeri minä en ole, olen työmies. Jos vain saisin rahaa, niin +ottaisin kotitalon haltuuni ja hankkisin äidille levon päivät ja olisin +tyytyväinen. Minä sekä kyntäisin että kylväisin, sillä pidän työstä." + +Ja hän oli katsonut Marianneen rehellisillä silmillään, ja Marianne +tiesi, että hän puhui totta ja että hän oli luotettava mies. Hän meni +siis Adrianin kanssa kihloihin, parhaastaan päästäkseen vain pois +kotoa, mutta senkin vuoksi, että hän oli aina pitänyt paljon hänestä. + +Mutta koskaan hän ei ole unohtava kuukautta, joka seurasi sitä elokuun +iltaa, jolloin hänen kihlauksensa julkaistiin, tuota mieletöntä aikaa. + +Paroni Adrian tuli päivä päivältä yhä surullisemmaksi ja +hiljaisemmaksi. Hän kävi tosin Björnessä varsin usein, joskus monta +kertaa päivässä, mutta Marianne huomasi hyvin, kuinka alakuloinen hän +oli. Muiden kanssa hän toki vielä laski leikkiä, mutta hänen seurassaan +hän oli aivan mahdoton: hiljaisuutta ja kuivuutta koko mies. Marianne +arvasi kyllä, miten hänen laitansa oli: ei ollutkaan niin helppoa kuin +paroni luuli naida rumaa naista. Marianne oli nyt tullut Adrianille +vastenmieliseksi. Ei kukaan tiennyt paremmin kuin Marianne itse, miten +ruma hän oli. Hän oli kyllä näyttänyt Adrianille, ettei hän halunnut +suinkaan hyväilyjä eikä rakkaudenosoituksia, mutta Adriania kiusasi +sittenkin ajatella häntä vaimonaan, ja hänen olonsa tuli päivä päivältä +pahemmaksi. Miksi paroni siis sieti tällaista tilannetta? Miksi hän ei +purkanut kihlausta? Marianne oli antanut kyllin selviä viittauksia. +Itse ei Marianne voinut sille mitään. Hänen isänsä oli aivan lyhyesti +huomauttanut ettei tyttären maine kärsi enää lisää kihlausseikkailuja. +Silloin oli Marianne halveksinut heitä kumpaakin yhtä syvästi, ja mikä +keino tahansa näytti hänestä tarpeeksi hyvältä, kunhan hän vain +vapautuisi näistä molemmista herroistaan. + +Ja vasta pari päivää suurten kihlajaispitojen jälkeen oli käänne äkkiä +ja ihmeellisesti tapahtunut. + + * * * * * + +Hiekkakäytävällä aivan Björnen portaiden edessä oli suuri kivi, josta +oli paljon vastusta. Ajoneuvot kaatuivat siihen, hevoset ja ihmiset +siihen kompastuivat, piiat, jotka kantoivat raskaita maitopyttyjä, +töytäsivät siihen ja kaatoivat maidon, mutta kivi sai vain olla +paikoillaan, koska se oli ollut siinä monta vuotta. Sehän oli ollut +siinä jo tehtaanpatruunan vanhempien eläessä, vieläpä kauan ennen kuin +Björnen kartanoa ajateltiin rakentaakaan. Tehtaanpatruuna Sinclaire ei +ymmärtänyt, minkä tähden hänen pitäisi se nostattaa maasta. + +Mutta elokuun viimeisinä päivinä sattui niin, että pari piikaa, jotka +kantoivat raskasta korvoa, kompastuivat kiveen ja kaatuivat +vahingoittuen pahasti, ja suuttumus kiveen oli suuri. + +Oli vasta aamiaisen aika. Tehtaanpatruuna oli aamukävelyllä, mutta kun +väki juuri, nyt kahdeksan ja yhdeksän välillä, oli kotosalla, niin +käsketti Gustava-rouva pari miestä tulemaan ja kaivamaan sen suuren +kiven maasta. + +He tulivatkin rautakankeineen ja lapioineen, kaivoivat ja kankesivat ja +saivat vihdoin tuon vanhan rauhanhäiritsijän luolastaan. Sitten he +kuljettivat sen takapihaan. Siinä oli työtä tarpeeksi kuudelle +miehelle. + +Tuskin oli kivi poistettu, kun tehtaanpatruuna tuli kotiin, ja heti +osuivat hänen silmänsä tuohon surkeuteen. Sen nyt arvasi, että hän +vihastui. Eihän koko talokaan ollut enää sama hänen mielestään. Kuka +oli uskaltanut viedä pois kiven? Jaha, Gustava-rouvako käskenyt. Niin, +naisväellä ei ole sydäntä. Eikö hänen vaimonsa tiennyt, että hän +rakasti sitä kiveä? + +Ja sitten hän meni suoraan kiven luo, nosti sen hartiavoimalla maasta +ja kantoi takapihan ja pihan poikki juuri samalle paikalle, jossa se +oli ennen ollut, ja paiskasi sen paikoilleen. Ja se oli kivi, jonka +kuusi miestä hädin tuskin jaksoi nostaa. Sitä urotyötä ihailtiin koko +Vermlannissa suuresti. + +Kun hän kantoi kiveä pihan poikki, seisoi Marianne juuri ruokasalin +ikkunan ääressä ja katseli häntä. Hän ei koskaan ollut nähnyt isää niin +hirmuisena. Isä oli hänen herransa, tuo hirmuinen, mahdottoman väkevä, +tuo juonikas, oikullinen herra, joka ei kysynyt koskaan muuta kuin omaa +mieltään. + +He rupesivat aamiaiselle, ja Mariannella oli pöytäveitsi kädessä. Hän +kohotti ajatuksissaan veistä. + +Gustava-rouva tarttui hänen ranteeseensa. + +"Marianne!" + +"Mikä hätänä, äiti?" + +"Voi, Marianne, sinä näytit niin kummalliselta. Minä pelästyin." + +Marianne katsoi häntä pitkään. Äiti oli pieni, kuiva ihminen, +harmaahapsi ja ryppyinen, jo viidenkymmenen iässä. Hän -- hän rakasti +kuin koira laskematta lyöntejä ja iskuja. Hän oli useimmiten reippaalla +tuulella, ja kuitenkin hän teki surullisen vaikutuksen. Hän oli kuin +myrskyn tuivertama puu merenrannalla, hän ei ollut koskaan saanut +kasvaa rauhassa. Hän oli oppinut kulkemaan piiloteitä, hän valehteli +tarvittaessa ja tekeytyi usein nuhteista päästäkseen tuhmemmaksi kuin +olikaan. Kaikin puolin hän oli miehen luoma. + +"Surisiko äiti kovasti, jos isä kuolisi?" kysyi Marianne. + +"Marianne, sinä olet vihainen isälle. Sinä olet aina vihainen isälle. +Miksi ei olo jo tule hyväksi, kun sinä olet saanut uuden sulhasenkin?" + +"Oi, äiti! Minä en voi sille mitään. Voinko minä mitään sille, että +kammoan häntä. Eikö sitten äitikin näe, millainen hän on? Miksi minä +pitäisin hänestä? Hän on kiivas, hän on sivistymätön, hän on kiusannut +sinua, niin että olet vanhentunut ennen aikaasi. Miksi pitää hänen olla +meidän isäntämme? Hänhän on kuin mikäkin hullu. Miksi minun täytyy +häntä kunnioittaa ja pitää arvossa? Hän ei ole hyvä, hän ei ole +armelias. Minä tiedän kyllä, että hän on vahva. Hän löisi kuoliaaksi +meidät koska tahansa. Hän voi ajaa meidät talosta, jos tahtoo. Senkö +vuoksi minun pitää häntä rakastaa?" + +Mutta silloin ei Gustava-rouva ollut lainkaan tavallisensa. Hän tuli +voimakkaan rohkeaksi ja puhui tietoisia sanoja: + +"Kavahda itseäsi, Marianne. Minusta tuntuu nyt melkein siltä kuin olisi +isä ollut oikeassa jättäessään sinut oven taakse viime talvena. Saat +nähdä, että sinua kohtaa rangaistus tästä. Sinä saat oppia sietämään +vihaamatta ja kärsimään kostamatta." + +"Oi äiti, minä olen niin onneton." + +Ja kohta tulikin käänne. He kuulivat eteisestä raskaan kumahduksen, +niinkuin jotakin olisi kaatunut. + +He eivät saaneet koskaan tietää, oliko Melchior Sinclaire seisonut +eteisen portailla kuunnellen avonaisen salinoven kautta Mariannen +sanoja, vai oliko ainoastaan ruumiinponnistus syynä halvauskohtaukseen. +Kun he tulivat ulos, hän makasi eteisessä pyörryksissä. Syytä he eivät +rohjenneet koskaan kysyä häneltä. Itse hän ei mitenkään antanut huomata +kuulleensa mitään. Marianne ei tohtinut täydellisesti ajatella, että +oli tahtomattaan kostanut. Mutta kun hän näki isänsä makaavan noilla +samoilla portailla, joilla oli oppinut vihaamaan häntä, hälveni kaikki +katkeruus hänen sydämestään. + +Patruuna tuli pian tajuihinsa ja oltuaan pari päivää hiljakseen pääsi +entiselleen eikä kuitenkaan ollut enää entisellään. + +Marianne näki vanhempiensa kävelevän yhdessä puutarhassa. Niin he aina +nykyisin kävelivät. Isä ei mennyt koskaan yksinään, hän ei käynyt enää +kylillä, hän nurisi vieraita ja kaikkea, mikä saattoi erottaa hänet +vaimonsa seurasta. Vanhuus oli yllättänyt hänet. Hän ei saanut +kirjoitetuksi kirjettä; hänen vaimonsa täytyi se tehdä. Hän ei +määrännyt missään asiassa ominpäin, vaan kysyi vaimoltaan neuvoa +kaikessa ja teki niinkuin tämä tahtoi. Ja hän oli aina lauhkea ja +ystävällinen. Hän huomasi itsekin muutoksensa ja sen, että hänen +vaimonsa oli onnellinen. "Hänen on nyt hyvä olla", hän sanoi eräänä +päivänä Mariannelle ja osoitti Gustava-rouvaa. + +"Oi, rakas Melchior", huudahti rouva. "Tiedäthän, että toivoisin +mieluummin, että sinä vain tulisit terveeksi." + +Ja sitä hän toivoikin. Hänen riemunsa oli kertoa millainen suuri +tehtaanpatruuna oli ollut voimainsa päivinä. Hän kertoi, miten hän +kesti humussa ja jyryssä yhtä hyvin kuin mikä Ekebyn kavaljeeri +tahansa, kuinka hän teki afäärejä ja voitti paljon rahaa, juuri silloin +kun hän, Gustava, pelkäsi hänen toimittavan heidät maantielle +hurjuudellaan. Mutta Marianne tiesi, että äiti oli onnellinen +valituksestaan huolimatta. Olla kaikki miehelle, se riitti hänelle. He +näyttivät molemmat vanhoilta, ennen aikojaan murtuneilta. Marianne +luuli tietävänsä jo, miten heidän elämänsä oli jatkuva. Isä tulee +vähitellen yhä heikommaksi, halvaus tapaa taas ja tekee hänet yhä +avuttomammaksi, ja äiti vaalii häntä kunnes kuolema heidät erottaa. +Mutta loppuhan voi olla vielä hyvin kaukana. Gustava-rouva saa pitää +rauhaista onneaan vielä jonkin aikaa. Niin se varmaan käy, ajatteli +Marianne. Elämä oli äidille velkaa. + +Hänen oma olonsakin oli tullut paremmaksi. Ei pakottanut nyt enää +tuskastuttava epätoivo häntä menemään naimisin, vain että hän saisi +toisen isännän. Hänen haavoittunut sydämensä sai levon. Viha oli +hyrskynnyt siinä, niinkuin rakkauskin, mutta hän ei ajatellut enää +kärsimyksiä, joita se oli tuottanut hänelle. Hänen täytyi tunnustaa +olevansa nyt rikkaampi, korkeampi ihminen kuin ennen; mitä hän siis +olisi voinut toivoa siitä tekemättömäksi, mitä oli tapahtunut? Oliko +siis totta, että kaikki kärsiminen oli hyväksi? Voiko kaikki kääntyä +onneksi? Hän oli alkanut pitää kaikkea sellaista hyvänä, joka auttaa +häntä kehittymään korkeammalle ihmistasolle. Vanhat laulut eivät olleet +oikeassa. Suru ei ollut ainoa olennainen. Hän oli nyt päättänyt +matkustaa katselemaan itselleen jotakin paikkaa, jossa häntä +tarvittaisiin. Jos hänen isänsä olisi ollut entisellään, hän ei ikinä +olisi antanut hänen purkaa kihlaustaan. Nyt oli Gustava-rouva +välittänyt asian. Olipa Marianne saanut oikeuden antaa paroni +Adrianille raha-avunkin, jota tämä tarvitsi. + +Adrianiakin voi Marianne nyt ajatella ilolla -- hänhän pääsi nyt +Adrianista vapaaksi. Adrian oli reippaudessaan ja elämänhalussaan aina +ollut hänestä Göstan kaltainen. Nyt hän saisi nähdä Adrianin jälleen +iloisena. Hänestä tulisi taaskin tuo päivänpaisteen ritari, joka oli +loistossaan ratsastanut hänen isänsä taloon. Hän, Marianne, hankkisi +Adrianille maata, jota poika saisi kyntää ja kaivaa niin paljon kuin +sydän halaa, ja hän saa nähdä Adrianin vievän alttarille kauniin +morsiamen. + +Sellaisin miettein hän istuu nyt ja kirjoittaa Adrianille erokirjettä. +Hän kirjoittaa pehmeitä, vakuuttavia sanoja, leikkiin kapaloitua +järkeä, ja kumminkin niin, että Adrian ymmärtää, miten vakavaa totta +hän tarkoittaa. + +Siinä kirjoittaessaan hän kuulee kavioiden kopinaa tieltä. + +"Rakas ritari Päivänpaisteeni", ajattelee hän, "tämä on viimeinen +kerta." + +Vapaaherra Adrian tulee sitten kohta suoraan hänen huoneeseensa. + +"Voi, Adrian, tännekö sinä tulet?" ja Marianne silmää kauhistuneena +laukkuihin joutuvia kapineitaan. + +Heti Adrian arastuu ja kainostuu ja pyytää anteeksi. + +"Minä olin juuri kirjoittamassa sinulle", sanoo Marianne. "Kas tässä, +saat lukea sen heti." + +Adrian ottaa kirjeen, ja Marianne tarkastaa häntä hänen lukiessaan. Hän +toivoo saavansa nähdä hänen kasvonsa ilosta loistavina. + +Mutta Adrian ei ole lukenut pitkälle, kun hän sävähtää tulipunaiseksi, +viskaa kirjeen lattialle, polkee sitä ja kiroaa, oikein tärisevästi +kiroaa. + +Silloin kulkee hiljainen väristys pitkin Mariannen ruumista. Hän ei ole +mikään aloittelija rakkauden tutkinnassa, mutta silti hän ei ole ennen +ymmärtänyt tätä kokematonta poikaa, tätä suurta lasta. + +"Adrian, rakas Adrian", hän sanoo. "Mitä ilvettä sinä olet pitänyt +kustannuksellani? Tule nyt ja sano totuus." + +Hän tuli ja oli suoraan tukahduttaa hänet hyväilyihinsä. Poika-parka, +miten hän oli tuskitellut ja kaivannut. + +Tuokion päästä Marianne katseli ulos. Siellä käveli Gustava-rouva yhä +puhellen suuren tehtaanpatruunan kanssa kukista ja linnuista, ja täällä +istui hän jokeltaen rakkautta. "Elämä on antanut meidän kummankin +tuntea ankaraa vakavuuttaan", hän ajatteli ja hymyili surumielisesti. +"Se tahtoo nyt meitä lohduttaa, me olemme saaneet kumpikin suuren +lapsemme, jonka kanssa saamme leikitellä." + +Oli kumminkin hyvä, että häntä voitiin vielä rakastaa. Oli suloista +kuulla sulhon kuiskaavan siitä taikavoimasta, joka Mariannesta säteili, +ja miten Adrian oli hävennyt sitä, mitä oli sanonut ensi kerran +keskustellessaan Mariannen kanssa. Adrian ei silloin ollut tiennyt, +mikä voima Mariannella oli. Oi, kukaan mies ei voinut tulla hänen +läheisyyteensä rakastumatta häneen, mutta hän oli pelästyttänyt +Adrianin, hän oli tuntenut olevansa niin kummallisesti masennettu. + +Tämä ei ollut onnea eikä onnettomuutta, mutta Marianne päätti koettaa +elää sellaisen miehen kanssa. + +Hän alkoi ymmärtää itseänsä ja ajatteli vanhain laulujen sanoja +tunturikyyhkysestä, tuosta kaipuun linnusta. Koskaan ei se juo raikasta +vettä, vaan ensin se sekoittaa sen jalallaan, niin että se paremmin +soveltuu sen surulliselle mielelle. Niinpä ei hänkään ollut kulkeva +elämän lähteelle suoraan eikä juova kirkasta, sekoittamatonta onnea. +Kaihon samentamana miellytti elämä häntä parhaiten. + + + + +Viidestoista luku + +KUOLEMA VAPAUTTAJA + + +Kalpea ystäväni, kuolema vapauttaja, tuli elokuussa, jolloin yöt olivat +kuutamonkalvaat, kapteeni Ugglan taloon. Mutta hän ei tohtinut mennä +suoraan sisälle tuohon vieraanvaraiseen kotiin, sillä harvat ovat ne, +jotka häntä rakastavat. + +Kalpealla ystävälläni, kuolema vapauttajalla, on rohkea sydän. Hänen +ilonsa on ratsastaa ilmojen halki hehkuvain kanuunankuulain kantamana. + +Hän ottaa räiskyvän kranaatin niskaansa ja nauraa, kun se halkee ja +sirut lentelevät. Hän keikkuu kummitustansseissa hautausmaalla eikä +kammo sairashuoneen ruttosalejakaan, mutta hän vapisee hurskaan +kynnyksellä ja hyvän ihmisen ovella. Sillä hän ei halua että häntä +tervehditään itkulla, häntä, joka vapauttaa henget kipujen kahleista, +häntä, joka vapauttaa sielut painavasta tomusta ja antaa heidän kokea +vapaata, ihanaa elämää avaruuksissa. + +Vanhaan lehtoon päärakennuksen taakse, jossa tänäänkin vielä solakat, +valkokupeiset koivut kilpailevat saadakseen taivaan valoa latvojensa +tuuheille lehväkimpuille, sinne pujahti kuolema. Sinne, joka silloin +oli vilvoittavan nuori ja vehreä, kätkeytyi kalpea ystäväni päivän +ajaksi; mutta yöllä hän seisoi metsänreunassa, valkeana ja kalvaana, +viikate kuutamossa kimmeltäen. + +Oi, Eros! Sinä olit se jumala, jolla se lehto oli tavallisesti +hallussaan. Vanhat tietävät kertoa, miten rakastavat parit etsivät +muinoin sen rauhaa. Ja vielä tänä päivänä, kun matkaan ohi Bergan talon +ja nurisen raskaita mäkiä ja tukahduttavaa tomua, riemuitsen nähdessäni +tuon lehdon, sen harvenneet valkorungot, jotka hohtavat nuorten, +kauniiden ihmisten rakkauden muistoja. + +Mutta silloin seisoi siellä kuolema, ja öiset eläimet näkivät hänet. +Ilta illan jälkeen kuuli Bergan väki, miten kettu ulvoi ennustaen hänen +tuloaan. Tarhakäärme mateli hiekkakäytävää pitkin aina kartanon +portaille. Se ei voinut puhua, mutta he ymmärsivät hyvin, että se tuli +tuon mahtavan enteenä. Ja omenapuussa kapteeninrouvan ikkunan edessä +kajahutti huuhkaja huutonsa. Sillä koko luonto tuntee kuoleman ja +vapisee. + +Tapahtui sitten, että Munkerudin laamannilaiset, jotka olivat käyneet +vieraisilla Bron suuressa pappilassa, palasivat Bergan ohi noin kahden +aikaan yöllä ja näkivät kynttilän palavan vierashuoneen ikkunassa. +Selvästi he näkivät keltaisen liekin ja valkean kynttilän ja ihmetellen +kertoivat tuosta kynttilästä, joka oli siellä kesäyönä palanut. + +Silloin nauroivat Bergan iloiset neidit ja sanoivat, että laamanni oli +nähnyt näkyjä, sillä talikynttilät olivat heiltä loppuneet ja poltetut +jo maaliskuussa; ja kapteeni vannoskeli, ettei vierashuoneessa ollut +ketään asunut moneen viikkoon; mutta kapteeninrouva vaikeni ja kalpeni, +sillä tuollainen valkea kynttilä ja sen kirkas liekki näkyi +tavallisesti aina silloin, kun joku hänen suvustaan oli vapautuva +kuolema vapauttajan avulla. + +Kohta senjälkeen, eräänä säteilevänä elokuun päivänä, tuli Ferdinand +kotiin maanmittaustöistä pohjoisista metsistä. Hän tuli kalpeana ja +sairaana, parantumaton paha keuhkoissaan, ja heti kun kapteeninrouva +näki hänet, hän tiesi, että hänen poikansa oli kuoleva. + +Hänen täytyisi siis lähteä, tämän hyvän pojan, joka ei ollut koskaan +tuottanut vanhemmilleen surua. Nuoren miehen oli jätettävä maailman +ilot ja onni ja kaunis, rakastettu morsian, joka odotti häntä, ja +rikkaat kartanot, jyrisevät vasarat, jotka olisivat olleet hänen. + +Vihdoin, kun kalpea ystäväni oli kuunkierron viivytellyt, hän rohkaisi +luontonsa ja meni eräänä yönä kartanolle. Hän ajatteli, että olihan +siellä otettu vastaan niin iloisin kasvoin nälkä ja hätäkin, miksi ei +siis häntä riemulla tervehdittäisi? + +Hän läheni hiljaa hiekkakäytävää pitkin, luoden tumman varjon +ruohistolle, jossa kastepisarat kimaltelivat kuun säteissä. Hän ei +tullut kuin iloinen elomies, kukkia hatussa ja käsi tyttönsä +vyötäröllä. Hän astui kumaraisena kuin riutunut sairas ja piti +viikatettaan piilossa viittansa poimuissa, huuhkaimien ja yökköjen +liehuessa hänen ympärillään. + +Sinä yönä kuuli kapteeninrouva, joka valvoi vuoteellaan, koputettavan +ikkunanlautaansa, ja hän nousi istualleen vuoteessaan ja kysyi: + +"Kuka siellä koputtaa?" + +Ja vanhat kertovat kuoleman hänelle vastanneen: "Kuolema koputtaa, +kuolema." + +Silloin nousi kapteeninrouva vuoteesta, avasi ikkunansa ja näki +yökköjen ja pöllöjen leijailevan kuutamossa, mutta kuolemaa hän ei +nähnyt. + +"Tule", sanoi hän puoliääneen, "tule, ystävä ja vapauttaja! Miksi sinä +viivyit näin kauan! Minä olen odottanut sinua, minä olen kutsunut. Tule +ja vapauta poikani!" + +Silloin pujahti kuolema sisään, iloissaan kuin poloinen majesteetti, +joka on syösty valtaistuimeltaan, mutta saa nyt raihnaana vanhuksena +takaisin kruununsa; iloisena kuin lapsi, kun sitä kutsutaan leikkimään. + +Seuraavana päivänä asettui kapteeninrouva poikansa sairasvuoteen ääreen +ja puhui hänen kanssaan vapautettujen henkien autuudesta ja heidän +ihanasta elämästään. + +"Ne tekevät työtä", sanoi hän, "ne vaikuttavat. Ne ovat sellaisia +taiteilijoita, poikani, suuria taiteilijoita! Kun sinä pääset heidän +pariinsa, niin miksi tahdot tulla? Kuvanveistäjäksi, jolla ei ole +talttaa, mutta joka luo ruusuja ja liljoja. Iltaruskojen mestariksi. Ja +kun aurinko menee kauneimmillaan mailleen, niin minä istun ja +ajattelen: tuo on Ferdinandin tekemää. + +"Rakas poikani, ajattele, miten paljon näkemistä sinä saat, miten +paljon tekemistä! Ajattele siemeniä, jotka on keväällä herätettävä +elämään, myrskyjä, jotka on hallittava, unelmia, jotka on lähetettävä. +Ja ajattele pitkiä avaruuden matkojasi maailmasta maailmaan. + +"Muista minua, poikani, silloin kun saat nähdä niin paljon kaunista! +Sinun äiti raukkasi ei ole koskaan nähnyt muuta kuin Vermlannin, ei +ole. + +"Mutta jonakin päivänä sinä astut Herramme eteen ja rukoilet, että hän +antaisi sinulle yhden niistä pienistä maailmoista, jotka kieppuvat +avaruudessa, ja hän antaa sen. Ja kun sinä sen saat, se on kylmä ja +pimeä, täynnä kuiluja ja kallioita, eikä siellä ole kukkia eikä +eläimiäkään. Mutta sinäpä teet työtä tähdellä, jonka Jumala on sinulle +antanut. Sinä viet sinne valoa, lämpöä ja ilmaa, hankit sinne yrttejä +ja satakieliä ja kirkassilmäisiä gaselleja, annat koskien syöstä +kuiluihin, kohotat vuoret ja kylvät kedot punaisimmilla ruusuilla. Ja +kun minä sitten kuolen, Ferdinand, kun minun sieluni vapisee pitkän +matkan tähden ja minä pelkään eroa tutuilta seuduilta, silloin istut +sinä ja odotat ikkunan takana vaunuinesi, joiden edessä on +paratiisilinnut, kimaltavissa kultavaunuissa, minun Ferdinandini. + +"Ja minun köyhä, rauhaton sieluni otetaan sinun vaunuihisi ja saa istua +sinun vieressäsi kunnioitettuna kuin kuningatar. Sitten me ajamme halki +avaruuksien ja kimaltavain maailmoiden ohi, ja kun me sitten tulemme +lähelle taivaan pihoja ja ne tulevat yhä ihanimmiksi, niin minä kysyn, +kun en muutakaan ymmärrä: Emmekö me jo jää tähän, tai tähän? + +"Mutta sinä vain naurat hiljaa itseksesi ja hoputat lintuvaljakkoa... +Ja vihdoin me tulemme pienimpään maailmoista, mutta kaikkein +kauneimpaan mitä olen siellä nähnyt, ja siellä me pysähdymme kultaisen +linnan portille, ja sinä annat minun astua ikuiseen ilon kotiin. + +"Siellä ovat ruoka-aitat ja kirjakaapit täynnä. Kuusimetsä ei siellä +pimennä niinkuin täällä Bergassa näköalaa kauniiseen maailmaan, vaan +minä näen yli avarain merten ja päivänpaisteisten ketojen, ja tuhat +vuotta on niinkuin yksi päivä." + +Siten kuoli Ferdinand, valoisain näkyjen lumoamana, hymyillen +tulevaisuuden ihanuudelle. + +Kalpea ystäväni, kuolema vapauttaja, ei ollut koskaan nähnyt niin +suloista näkyä. Sillä vaikka oli kyliin niitä, jotka itkivät Ferdinand +Ugglan kuolinvuoteella, niin sairas itse vain hymyili viikatemiehelle, +kun tämä asettui sängynlaidalle, ja hänen äitinsä kuunteli +kuolinkorahduksia kuin suloisinta musiikkia. Hän vapisi pelosta, ettei +kuolema jaksaisi täyttää tehtäväänsä, ja kun kaikki oli lopussa, +puhkesivat kyyneleet hänen silmiinsä, mutta ne olivat ilon kyyneleitä, +nuo, jotka tippuivat hänen silmistään hänen poikansa kylmenneille +kasvoille. + +Koskaan ei kalvasta ystävääni ollut pidetty niin hyvänä kuin Ferdinand +Ugglan hautajaisissa. Jos hän olisi tohtinut näyttäytyä, hän olisi +tullut sinne sulkakoristeinen baretti päässä ja kullalla kirjailtu +viitta hartioilla ja tanssinut ruumissaaton etunenässä hautausmaan +tiellä. Mutta nyt istui tuo yksinäinen vanhus kumarassa kirkkomaan +muurilla, vanha, musta viitta yllään, ja katseli sieltä, kun +ruumissaatto tuli. + +Oi, se oli ihmeellinen ruumissaatto! Aurinko ja valoisat hattarat +tekivät päivän iloiseksi, pitkät kuhilasrivit kaunistivat peltoja, +astrakaaniomenat loistivat rovastin puutarhassa läpinäkyvinä ja +kirkkaina, ja lukkarin talon ruususarassa komeilivat daaliat ja +ylioppilasneilikat. + +Olipa se ihmeellinen ruumissaatto, se joka nyt vieri lehmusten välitse. +Kukitetun arkun edeltä kulki kauniita lapsia sirotellen tielle kukkia. +Ei näkynyt surupukuja, ei suruharsoja, ei valkeita, leveitä +piippakauluksia, sillä hän, kapteeninrouva, oli tahtonut, ettei +Ferdinandia, joka kuoli niin iloisesti, hyvään leposijaansa saattaisi +synkkä ruumiskulkue, vaan loistava hääseurue. + +Lähinnä arkkua kulki Anna Stjärnhök, vainajan kaunis, säteilevä +morsian. Hän oli pannut päähänsä morsiuskruunun, verhoutunut +morsiushuntuun ja pukeutunut laahaavaan, valkeaan morsiuspukuun, +välkehtivään silkkiin. Siten koristautuneena hän meni haudalle +vihittäväksi maatuvaan sulhoonsa. + +Hänen perästään tulivat muut, pari parin jälkeen, ryhdikkäät naiset ja +muhkeat miehet. Komeat, loistavat rouvat tulivat säteilevin soljin ja +rintaneuloin, maidonvalkein helminauhoin ja kultaisin rannerenkain. +Silkki- ja pitsikeot kohottivat heidät turbaaniensa korkeita töyhtöjä +kanuunakiharain yläpuolelle, ja heidän olkapäillään silkkipukuja +verhoten häilyivät ohuet, silkkikutoiset saalit, jotka muinoin oli +saatu morsiuslahjaksi. Ja miehet tulivat kauneimmissa pukimissaan, +pöyhistelevissä röyhelöpaidoissaan ja korkeakauluksisissa +hännystakeissaan, joissa oli kullatut napit, ja kankeat +kultakirjoliivit hohtivat ja runsaasti tikatut samettiliivit +paistoivat. Se oli hääsaattue, kuten kapteeninrouva oli tahtonut. + +Itse hän kulki lähinnä Anna Stjärnhökiä, miehensä käsipuolessa. Jos +hänellä olisi ollut kullalla kirjailtu hame, olisi se nyt ollut hänen +yllään, jos hänellä olisi ollut koruja ja loistava turbaani, hän olisi +pukeutunut niihinkin kunnioittaakseen poikaansa nyt hänen +juhlapäivänään. Mutta hänellä oli vain tuo musta taftisilkkipuku ja +kellastuneita pitsejä, jotka olivat nähneet niin monta juhlaa, ja ne +olivat hänellä näissäkin juhlissa. + +Vaikka hautajaisvieraat saapuivat loistavan komeina, ei kuitenkaan +yksikään silmä ollut kuiva, kun he kellojen hiljaa soidessa matkasivat +haudalle. Miehet ja naiset itkivät, ei juuri niin paljon vainajaa kuin +itseään. Kas, tuolla kulki morsian, tuolla kannettiin sulhoa, tässä +kulkevat he itse, koristautuneena pitoihin, ja kumminkin -- kuka astuu +maan vihreitä polkuja eikä tiedä olevansa luotu murheen valtaan, +suruun, onnettomuuteen, kuolemaan? He astuivat ja itkivät +ajatellessaan, ettei mikään maallinen mahti voinut heitä suojella. + +Kapteeninrouva ei itkenyt, mutta hän olikin ainoa, jonka silmät olivat +kuivat. + +Kun rukoukset oli luettu ja hauta luotu umpeen, palasivat kaikki +vaunuilleen. Ainoastaan kapteeninrouva ja Anna Stjärnhök viipyivät +haudalla jättääkseen vainajalle viimeiset jäähyväiset. Vanhus istahti +hautakummulle, ja Anna asettui hänen viereensä. + +"Katso", sanoi kapteeninrouva, "minä sanoin Jumalalle: 'Anna +vapauttavan kuoleman tulla ja viedä poikani pois, anna hänen viedä pois +se, jota minä enimmän rakastan, viedä hiljaisten kartanoiden lepoon, ja +ainoastaan ilon kyyneleet nousevat silmiini, eivät muut; häiden +komeudella tahdon minä hänet hautaan saattaa, ja punaisen, +kukkaisuhkean ruusupensaani, joka on huoneeni ikkunan alla, minä muutan +hänen luokseen hautausmaalle.' -- Ja nyt kävi niin, poikani on kuollut. +Minä tervehdin kuolemaa ystävänä, kutsuin häntä suloisimmilla nimillä, +itkin ilonkyyneliä poikani kylmenneille kasvoille, ja syksyllä, kun +lehdet ovat pudonneet, minä muutan tänne ruusupensaani. Mutta tiedätkö +sinä, joka istut tässä vieressäni, miksi minä olen rukoillut Jumalalta +sellaista?" + +Hän katsoi Anna Stjärnhökiin kysyvästi, mutta tyttö istui ääneti ja +kalpeana hänen vieressään. Kenties hän taisteli tukahduttaakseen +sisäisiä ääniä, jotka alkoivat jo nyt vainajan haudalla kuiskata +hänelle, että hän oli vihdoinkin vapaa. + +"Syy on sinun", sanoi kapteeninrouva. + +Silloin hätkähti ja kyyristyi tyttö kuin nuijanlyönnistä. Hän ei +vastannut sanaakaan. + +"Anna Stjärnhök, sinä olit kerran ylpeä ja itsepäinen: silloin sinä +leikittelit minun pojallani, otit hänet ja hylkäsit hänet. Mitäpä +siitä! Hän sai tyytyä, niinkuin kaikki muutkin. Kenties sekä hän että +me muut sitä paitsi rakastimme yhtä paljon sinun rahojasi kuin sinua +itseäsi. Mutta sinä tulit takaisin, sinä tulit ja toit siunauksen +kotiimme, olit lempeä ja kärsivällinen, vahva ja hyvä, silloin kun +tulit. Sinä hellit rakkaudella meitä, sinä teit meidät niin +onnellisiksi, Anna Stjärnhök, ja me köyhät poloiset makasimme sinun +jaloissasi. + +"Ja kumminkin minä olen toivonut, ettet sinä olisi tullut. Ei olisi +minun silloin tarvinnut rukoilla Jumalaa lyhentämään poikani ikää. +Viime jouluna hän vielä olisi jaksanut kadottaa sinut, mutta sitten kun +hän olisi oppinut tuntemaan sinut sellaisena kuin nyt olet, ei hänellä +olisi ollut siihen voimaa. + +"Tiedä se, Anna Stjärnhök, sinä, joka tänään olet pukeutunut +morsiuspukuun seurataksesi poikaani, tiedä, että jos hän olisi elänyt, +et sinä koskaan olisi saanut seurata häntä siinä puvussa Bron kirkkoon, +sillä sinä et rakastanut häntä. + +"Minä näin sen, sinä tulit ainoastaan lieventämään meidän kovaa +osaamme. Sinä et rakastanut häntä. Luuletko sinä, etten minä tunne +rakkautta, etten minä näe, missä sitä on ja mistä sitä puuttuu. Silloin +minä ajattelin: Korjatkoon Jumala poikani hengen ennen kuin hänen +silmänsä aukenevat. + +"Oi, jospa olisit rakastanut häntä! Oi, ettet koskaan olisi tullut +luoksemme sulostuttamaan meidän elämäämme, kun et kerran häntä +rakastanut! Minä tiesin velvollisuuteni; jos hän ei olisi kuollut, +olisi minun täytynyt sanoa hänelle, ettet sinä häntä rakastanut, että +sinä tahdoit mennä naimisiin hänen kanssaan vain siksi, että sinä olet +itse sääliväisyys. Minun olisi täytynyt pakottaa hänet päästämään sinut +vapaaksi, ja silloin hänen elämänsä onni olisi ollut hukassa. Katsos, +sen vuoksi minä rukoilin Jumalaa, että hän saisi kuolla, ettei minun +tarvitsisi häiritä hänen sydämensä rauhaa. Ja minä olen iloinnut hänen +vajoavista poskistaan, riemuinnut hänen korisevasta hengityksestään; +vavissut, ettei kuolema voisi tehtäväänsä täyttää." + +Rouva vaikeni ja odotti vastausta, mutta Anna Stjärnhök ei vielä voinut +puhua, hän kuunteli vielä monia ääniä sielunsa syvyydestä. + +Silloin huudahti kapteeninrouva epätoivoissaan: + +"Oi, miten onnellisia ovat ne, jotka saavat surra kuolleitaan, ne, +jotka saavat vuodattaa kyynelvirtoja. Minun täytyy poikani haudalla +seisoa kuivin silmin, minun täytyy riemuita hänen kuolemastaan. Miten +onneton olenkaan." + +Silloin painoi Anna Stjärnhök kätensä lujasti rintaansa vasten. Hän +muisti talviyön, jolloin oli vannonut nuoren rakkautensa kautta +rupeavansa näiden köyhien ihmisten tueksi ja lohdutukseksi, ja hän +vapisi kauhusta. Oliko siis kaikki ollut turhaa, eikö hänen uhrinsa +ollut sellainen, johon Jumala mielistyy? Pitikö kaiken kääntyä +kiroukseksi? + +Mutta jos hän uhraisikin kaikki, eikö Jumala silloin voi siunata hänen +työtään ja antaa hänen tulla onnentuojaksi, turvaksi, ihmisten avuksi? + +"Mitä tarvitaan siihen, että voisit surra poikaasi?" kysyi hän. + +"Vaaditaan, ettei minun tarvitsisi enää uskoa vanhain silmäini +todistuksia. Jos minä uskoisin, että sinä minun poikaani rakastit, +silloin minä surisin hänen kuolemaansa." + +Silloin tyttö nousi, silmät hurmausta hohtaen. Hän tempasi +morsiushuntunsa ja levitti sen haudalle, hän tempasi seppeleensä ja +kruununsa ja laski ne hunnun viereen. + +"Katso nyt, miten minä häntä rakastan", huudahti hän. "Minä lahjoitan +hänelle kruununi ja huntuni. Minä vihin itseni häneen. Koskaan en tule +toisen omaksi." + +Silloin nousi kapteeninrouvakin. Hän seisoi hetkisen hiljaa, koko hänen +ruumiinsa vavahteli, ja hänen kasvonsa nytkähtelivät, mutta vihdoin +pääsivät kyyneleet valloilleen, surunkyynelet. + +Mutta minun kalpea ystäväni, kuolema vapauttaja, kauhistui nämä +kyyneleet nähdessään; häntä ei siis täälläkään oltu tervehditty ilolla, +eivät täälläkään olleet sydämestään iloinneet hänestä. + +Hän veti viittansa hupun syvään kasvoilleen, laskeutui hiljaa +hautausmaan muurilta ja katosi peltojen ruiskuhilaiden sekaan. + + + + +Kuudestoista luku + +KUIVUUS + + +Jos kuolleet kappaleet voivat rakastaa, jos maa ja vesi voivat erottaa +ystävän vihollisesta, tahtoisin minä mielelläni omata niiden rakkauden. +Minä tahtoisin, ettei viheriä maa tuntisi askeleitani raskaana +kuormana. Tahtoisin, että se antaisi mielellään anteeksi, kun sitä +haavoitetaan minun tähteni auralla ja karhilla, että se avaisi +kernaasti povensa minun kuolleelle ruumiilleni. Ja minä tahtoisin, että +laineella, jonka kirkkaan peilin aironi lyö rikki, olisi sama +kärsivällisyys minua kohtaan kuin äidillä on raisua lasta kohtaan, kun +se kiipeää hänen polvelleen varomatta juhlapuvun sileätä silkkiä. +Kirkkaan ilman, joka väräjää sinivuorten yllä, ystävä tahtoisin olla, +ja paistavan auringon ja kaunoisten tähtien. Sillä minusta näyttää +usein siltä kuin kuolleet kappaleet tuntisivat ja kärsisivät elävien +kanssa. Ei ole ero heidän ja meidän välillämme niin suuri kuin ihmiset +luulevat. Mikä maantomun hiukkanen ei ole ollut mukana elämän +kiertokulussa? Eikö tien ajelehtivaa tomua ole hyväilty pehmeänä +tukkana, rakastettu hellinä, hyvää tekevinä käsinä? Eikö rattaanraiteen +vesi ole muinoin virrannut verenä sykkäilevissä sydämissä? + +Elämän henki asuu kuolleissa kappaleissa. Mitä hän kuulee uinuessaan +unelmattomassa unessa? Jumalan äänen hän kuulee -- huomaako hän +ihmistenkin? + +Oi myöhäisen ajan lapset, ettekö ole sitä nähneet? Kun vaino ja viha +täyttävät maan, täytyy myös elottomien paljon kärsiä. Silloin tulee +aalto rajuksi ja ryöstönhimoiseksi kuin ryöväri; silloin tulee pelto +kitsaaksi kuin saituri. Mutta voi sitä, jonka tähden metsä huokaa ja +vuori itkee! + +Merkillinen oli se vuosi, jolloin kavaljeerit hallitsivat. Minusta +tuntuu kuin olisi ihmisten levottomuus silloin häirinnyt kuolleiden +kappalten rauhaa. Miten voisin kuvata sitä tartuntaa, joka silloin +levisi yli maan? Eikö ihminen joudu uskomaan, että kavaljeerit olivat +seudun jumalat ja heidän henkensä elähytti kaiken. Seikkailun, +suruttomuuden, hurjuuden henki. + +Jos voisi kertoa kaikki, mitä sinä vuonna tapahtui Lövenin rannoilla +ihmisten keskuudessa, niin koko maailma hämmästyisi. Sillä silloin +heräsi vanha rakkaus, silloin syttyivät uudet. Silloin leimahti viha, +ja kauan säästetty kosto koppoi riistansa. Silloin pyrähtivät kaikki +kaipuut lentoon himoten elämän suloa: he tavoittelivat tanssia ja +leikkiä ja peliä ja juominkeja. Silloin tuli ilmi kaikki se, mikä on +kätkettynä ihmisten sisimpään sieluun. + +Ekebystä se levottomuuden tartunta lähti; se levisi ensin tehtaihin ja +herraskartanoihin ja kiihotti ihmiset paheisiin ja syntiin. Niin +pitkälle olemme voineet sitä jossakin määrin seurata, sillä vanhat ovat +säilyttäneet muutamien suurten kartanoiden tapahtumat muistissaan; +mutta sitten: miten se levisi kansaan, siitä me tiedämme vähän. Älköön +kumminkaan kukaan epäilkö sitä, ettei ajan levottomuus olisi mennyt +myöskin töllistä toiseen, kylästä kylään. Missä oli piilossa pahe, +siellä se sai purkautua esiin, missä oli juopa miehen ja vaimon +välillä, se levisi rotkoksi, missä suuri hyve tai luja tahto kätkihe, +jo senkin täytyi päästä esille. Sillä kaikki mitä tapahtui ei ollut +pahaa; kumminkin oli aika sellainen, että hyvä oli yhtä usein +turmiollista kuin paha. Kävi kuin suurissa tuulenpuuskissa metsän +syvyyksissä: siellä kaatuu puu puun päälle, honka vetää hongan +mennessään, ja suistuvat jättiläiset vetävät kumoon alla olevankin +metsän. + +Oi, älä epäile, etteikö hulluus olisi tarttunut talonpoikiin ja +palvelijoihinkin! Kaikkialla tulivat sydämet hurjiksi ja aivot +sekapäisiksi. Koskaan aikaisemmin ei tanssi ole pyörinyt hupaisemmin +tienristeyksissä, koskaan ei ole niin paljon viljaa paiskattu +viinapannuun, koskaan ei ole tyhjennetty oluttynnyrejä niin nopeasti. +Koskaan ei ole pidetty niin monta vieraspitoa, koskaan ei ole tie ollut +lyhyempi vihasanan ja puukonpiston välillä kuin silloin. + +Mutta levottomuus ei pysähtynyt vain ihmisten joukkoon, se levisi +kaikkeen elävään. Koskaan eivät susi ja karhu olleet raadelleet +enemmän, koskaan eivät kettu ja huuhkaja olleet ulvoneet kauheammin ja +ryövänneet pelottomammin, koskaan eivät lampaat eksyneet useammin +metsään, eikä koskaan raivonnut kalliissa karjassa niin paljon tauteja +kuin silloin. + +Se, joka tahtoo nähdä, miten teko niveltyy tekoon, menköön pois +kaupungeista ja asukoon yksinäisessä mökissä metsänrinnassa. Hän +vartioikoon hiilihautaa yöt umpeensa tai oleilkoon pitkillä järvillä +yötä päivää, valoisana kesäkuuna, tukkilautan kulkiessa hidasta +kulkuaan Venerniä kohti, niin hän oppii huomaamaan kaikki luonnon +merkit ja ymmärtämään, miten kuolleet kappaleet ovat elävien +yhteydessä. Hän saa nähdä, että kun levottomuus on maassa, niin +kuolleiden rauha häiriytyy. Kansa tietää sen. Sellaisina aikoina +sammuttaa metsänemäntä hiilihaudan, syöjätär paiskaa rikki venheen, +näkki lähettää tauteja, tonttu nälkiinnyttää lehmän. Ja sellaista oli +sinä vuonna. Koskaan ei ollut kevättulva raivonnut niin pahasti. Ekebyn +mylly ja paja eivät olleet sen ainoat uhrit. Pienet joet, jotka +muinoin, kun kevät antoi voimia, olivat jaksaneet viedä muassaan +enintään tyhjän ladon, ryntäsivät nyt kokonaisia kartanoita vastaan ja +huuhtoivat ne paikoiltaan. Koskaan ei kuultu ukkosen tehneen jo ennen +juhannusta niin paljon tuhoa -- juhannuksen jälkeen ei sitä enää +kuultu: silloin tuli kuivuus. + +Niin kauan kuin pitkiä päiviä kesti, ei saatu kertaakaan sadetta. Aina +kesäkuun puolivälistä syyskuun alkuun kylpi Löfsjön kihlakunta +alinomaisessa auringonpaisteessa. + +Sade kieltäytyi putoamasta, maa ravitsemasta, tuulet puhaltamasta. +Päivänpaiste yksinään virtasi maan päälle. Oi, kaunis päivänpaiste, tuo +eloa antava päivänpaiste, kuinka saatankaan kertoa sen tuhotöistä! +Päivänpaiste on kuin rakkaus: kuka ei tunne sen ilkitöitä ja antaa +sille kuitenkin anteeksi? Päivänpaiste on kuin Gösta Berling +-- se antaa jokaiselle iloa; sen vuoksi vaietaankin pahasta, jonka se +aiheutti. + +Sellainen juhannuksen jälkeinen kuumuus ei kai muilla seuduilla olisi +niin tuhoava kuin Vermlannissa. Mutta siellä oli kevät tullut myöhään. +Ruoho ei ollut ehtinyt pitkäksi eikä voinut kasvaa täyteen kokoonsa, +ruis jäi ravinnotta juuri silloin kun sen oli saatava tähkäänsä ruokaa; +toukoviljoissa, joista enin leipä siihen aikaan paistettiin, oli +korttelin pituisten korsien nenissä vain pienet töyhdöt; myöhään +kylvetyt nauriit eivät voineet ollenkaan itää, eikä edes peruna +jaksanut imeä tästä kivettyneestä maasta ravintoa. + +Sellaisina vuosina aletaan metsätölleissä hätäillä, ja vuorilta +laskeikse pelko alas tasangon tyynemmän väen keskuuteen. + +"Ketä Jumalan käsi etsinee!" sanoo kansa. + +Ja jokainen lyö rintaansa ja sanoo: "Minuako? Oi emo, oi luonto, olenko +se minä? Minuako sade kauhistuu ja pysytteleikse kaukana? Vihastako +minua kohtaan kuivettuu ja kovenee ankara maa? Ja tämä ikuinen +päivänpaiste, virtaako se kaikessa lempeydessään joka päivä +pilvettömältä taivaalta kootakseen tulisia hiiliä minun pääni päälle? +Tai jos se en ole minä, niin ketä Jumalan käsi sitten etsii?" + +Kun rukiinjyvät kuihtuvat pikku tähkissään, kun peruna ei voi koota +ravintoa maasta, kun karja tungeksii punaisin silmin ja helteessä +läähättäen ehtyvien lähteiden ympärille, kun tulevaisuuden huoli +kouristaa sydäntä, silloin käy kumma kuiske maassa: + +"Sellainen koettelemus ei tule syyttä", sanoo kansa. "Kuka on se, jota +Jumalan käsi etsii?" + +Oli elokuinen sunnuntai. Jumalanpalvelus oli päättynyt. Väki vaelsi +parvittain päivänpaahteisilla teillä. Ympärillään se näki kuivettuneita +metsiä ja tuhoutuneita kasvuja. Ruis oli leikattu kuhilaille, mutta se +oli harvaa ohuissa lyhteissään. Niillä, joilla oli ollut murtoja +poltettavanaan, oli ollut tänä vuonna mukava ja helppo työ, mutta +niinpä oli sattunutkin monta kertaa, että he olivat päästäneet tulen +kuivaan metsään. Ja minkä metsäpalo säästi, olivat tuhohyönteiset +ottaneet: mäntymetsä pudotti neulasensa ja oli paljas kuin lehtimetsä +syksyllä, koivujen lehdet riippuivat rikkirevittyinä, suonet paljaina +ja lavat turmeltuneina. + +Raskasmielisiltä väkiryhmiltä ei puuttunut puheenaihetta. Monta oli +siellä, joka tiesi kertoa, kuinka vaikeata oli ollut hätävuosina 1808 +ja 1809 ja kylmänä talvena 1812, jolloin varpuset olivat paleltuneet +kuoliaaksi. Nälänhätä ei ollut heille vieras; he olivat kyllä nähneet, +miten lehmät totutetaan syömään sammalta. + +Oli siellä muun muassa nainen, joka oli kokeeksi tehnyt uudenlaista +leipää, puolukoista ja ohrajauhoista. Hänellä oli siitä näytteitä +matkassaan ja hän maistatti sitä väellä. Hän ylpeili keksinnöstään. + +Mutta heidän kaikkien yllä lekutteli sama kysymys, se tuijotti kaikkien +silmistä, sitä kuiskasivat kaikkien huulet. + +"Ketä, oi Herra, ketä sinun kätesi etsii?" + +"Sinä ankaruuden Jumala, kuka on kieltänyt sinulta rukousten ja hyvien +töiden uhrin, koska sinä otat meiltä niukan leipämme pois?" + +Eräs mies synkeästä ryhmästä, joka oli kulkenut länteen yli Sundin +sillan ja kiipeillyt ylös Brobyn mäkiä, pysähtyi nyt hetkiseksi tien +haaraan, joka vei Brobyn ahnaan papin virkataloon. Hän otti kuivan +oksan maasta ja viskasi sen pappilan tielle. + +"Kuivia kuin tuo tikku ne rukoukset ovat olleet, joita hän on antanut +Herrallemme", sanoi mies. + +Se, joka seurasi lähinnä, pysähtyi myöskin. Hän otti kuivan oksan ja +nakkasi sen siihen, mihin tikkukin oli pudonnut. + +"Tässä on sopiva uhri sellaiselle papille", sanoi hän. + +Kolmas joukosta seurasi esimerkkiä: "Kuten itse kuivuus hän on ollut: +vain tikut ja korret hän meille jätti." + +Neljäs sanoi: "Annetaan hänelle takaisin, mitä hän on meille antanut." + +Ja viides: "Ikuiseksi häpeäksi heitän hänelle tämän. Kuivukoon ja +kuihtukoon hän kuin tuo oksa!" + +"Kuivaa rehua kuivalle papille", sanoi kuudes. + +Väki, joka tulee jäljestä, näkee mitä he tekevät ja kuulee mitä he +sanovat. Ja he saavat nyt monta vastausta loputtomiin kyselyihinsä. + +"Anna hänelle, mitä hänelle kuuluu! Hän tuotti kuivuuden päällemme", +sanotaan joukosta. + +Ja itsekukin pysähtyy, itsekukin sanoo sanansa ja heittää oksan kekoon +ennen kuin jatkaa matkaansa. + +Tienristeyksessä oli pian aika kasa tikkuja ja korsia: Brobyn papin +häpeäkasa. + +Se oli koko kansan kosto. Kukaan ei nostanut kättään pappia vastaan +eikä sanonut hänelle pahaa sanaa. Epätoivoiset sydämet purkivat vain +hiukan taakkaansa heittämällä kuivan oksan kekoon. He eivät kostaneet +itse. He merkitsivät vain vikapään vanhurskauden Jumalan edessä. + +"Jos me emme palvelleet sinua oikein, niin se on tuon miehen vika. Ole, +Herra, laupias, ja anna hänen yksinään kärsiä! Me merkitsemme hänet +häpeällä ja häväistyksellä. Me emme ole hänen kanssaan yhtä." + +Hyvin pian tuli tavaksi, että jokainen, joka kulki pappilan ohitse, +viskasi kuivan oksan häpeän kekoon. "Nähköön sen Jumala ja ihmiset!" +ajatteli kukin kulkija. "Minäkin halveksin häntä, joka on vetänyt +meidän päällemme Jumalan vihan." + +Vanha saituri huomasi pian risukasan tienlaidassa. Hän antoi viedä sen +pois -- jotkut tiesivät, että hän lämmitti sillä keittiönsä uunia. +Seuraavana päivänä oli samalle paikalle kertynyt uusi kasa, ja kun hän +taas antoi viedä sen pois, nousi tilalle uusi. + +Kuivat oksat viruivat siinä ja hokivat: "Häpeää, häpeää Brobyn +papille!" + +Oli kuumat, kuivat mätäkuun päivät. Savuisena ja raskaana ja palonkäryn +turmelemana lepäsi ilma jo seudun yllä, hengittäen kuin painostava +epätoivo. Ajatukset huimistuivat kuumenneissa aivoissa. Brobyn papista +oli tullut kuivuuden pahahenki. Talonpojista tuntui kuin tuo vanha +saituri olisi kököttänyt taivaan lähteitä tukkeamassa. + +Pian ymmärsi Brobyn pappi kansan tarkoituksen. Hän ymmärsi, että hänet +merkittiin onnettomuuden aiheuttajaksi. Vihasta häneen antoi Jumala +maan nääntyä. Laivamiehistö, joka oli hädässä hirveällä merellä, oli +heittänyt arpaa. Hän oli mies, joka oli syöstävä mereen. Hän koetti +nauraa heille ja heidän oksilleen, mutta kun sitä jatkui viikon, ei hän +enää nauranut. Voi mokomaa lapsellisuutta! Miten nuo kuivat tikut +voivat häntä vahingoittaa? Hän tiesi, että vuosikausien viha etsi +tilaisuutta purkautua. Mitäpä siitä, hän ei ollut tottunut rakkauteen! + +Moisesta hän ei tullut lempeämmäksi. Hän oli kukaties halunnut parantua +silloin, kun se vanha neiti kävi siellä; nyt hän ei voinut. Hän ei +tahtonut ruveta väkisin parantumaan. + +Mutta vähitellen tuli tuo kasa häntä mahtavammaksi. Hänen täytyi aina +sitä ajatella, ja tuo kaikkien hautoma ajatus alkoi juurtua hänenkin +mieleensä. Se oli kauhein todistus, tämä kuivien oksien heittäminen. +Hän tarkasti kekoa, luki oksat, joita joka päivä oli tullut lisää. Keon +ajatteleminen tunki tieltään kaikki muut ajatukset. Se keko tuhosi +hänet. + +Päivä päivältä hänen täytyi yhä enemmän myöntää kansan olevan +oikeassa. Hän huononi ja tuli ikäkuluksi parissa viikossa. Hän sai +omantunnontuskia ja tauteja. Mutta tuntui kuin kaikki takertuisi vain +tuohon kasaan. Tuntui kuin omantunnonvaivat olisivat vaienneet ja +vanhuuden paino väistynyt hänestä, jos vain se kasa olisi lakannut +kasvamasta. + +Viimein hän istui tiellä päivät pitkät vartioiden kulkijoita. Mutta +rahvas oli säälimätön, yöllä heitettiin yhä oksa ja toinenkin lisää. + + * * * * * + +Eräänä päivänä matkasi Gösta Berling pitkin sitä tietä. Brobyn pappi +istui tiepuolessa, vanhana ja rapistuneena. Hän istui ja noukki kuivia +tikkuja ja asetti niitä yhteen riviin ja kekoihin, leikkien niillä kuin +hän olisi tullut uudelleen lapseksi. Gösta tuli murheelliseksi +nähdessään hänen kurjuutensa. + +"Mitä pastori tekee?" hän sanoo ja hyppää reippaasti ajoneuvoista. + +"Oo, minä vain tässä istun ja noukin. En paljon mitään." + +"Pastori menisi kotiin eikä istuisi tässä tien pölyssä." + +"Parasta on, kun istun vain tässä." + +Gösta istahtaa hänen viereensä. + +"Ei ole kovin helppoa olla pappina", hän sanoo hetken kuluttua. + +"Meneehän se mukiin täällä alamaassa, jossa on ihmisiä", vastaa pappi. +"Pahempi on ylämaassa." + +Gösta ymmärtää kyllä, mitä hän tarkoittaa. Hän tuntee nuo +Pohjois-Vermlannin seurakunnat, joissa ei ole joskus papilla +virkataloakaan, nuo suuret metsäpitäjät, joissa suomalaiset +savupirteissä asuvat, nuo köyhät seudut, pari ihmistä peninkulmalla, +pappi ainoana herrasmiehenä pitäjässä. Brobyn pappi oli ollut moisessa +seurakunnassa kolmattakymmentä vuotta. + +"Sinnehän meidät nuorina lähetetään", sanoo Gösta. "Mahdotonta on +kestää sikäläistä elämää. Ja niin sitä tuhoaa koko tulevaisuutensa. +Monta on siellä sortunut." + +"Onpa niin", sanoo Brobyn pappi. "Yksinäisyys tuhoaa ihmisen." + +"Sinne tulee", sanoo Gösta, "innokkaana ja tulisena, puhuu ja kehoittaa +ja ajattelee, että kaikki kääntyy hyväksi, että kansa pian kulkee +parempia teitä." + +"Niinpä juuri." + +"Mutta huomaa pian, etteivät sanat auta. Köyhyys on tiellä. Köyhyys +estää kaiken parannuksen." + +"Köyhyys", toistaa pappi. "Köyhyys on turmellut minun elämäni." + +"Nuori pappi tulee sinne perukkaan", selittää Gösta, "köyhänä kuten +kaikki muutkin. Hän sanoo juopolle: 'Älä juo'!" + +"Silloin vastaa juoppo", tarttuu Brobyn pappi puheeseen: 'Anna sitten +jotakin, joka on viinaa parempaa! Viina on minulle turkki talvella, +siimes kesällä. Viina on lämmin tupa ja pehmyt vuode. Anna minulle ne, +niin en ryyppää enää'." + +"Ja sitten", jatkaa Gösta, "sanoo pappi varkaalle: ei sinun pidä +varastaman; ja ilkeälle: ei sinun pidä lyömän vaimoasi; ja +taikauskoiselle: sinun pitää uskoman Jumalaan eikä paholaiseen ja +peikkoihin. Mutta silloin vastaa varas: anna minulle leipää; ja ilkimys +sanoo: tee meidät rikkaiksi, niin ei riidellä; ja taikauskoinen: opeta +minulle parempaa. Mutta kuka voi heitä rahatta auttaa?" + +"Se on totta, joka sana totta", huudahtaa Brobyn pappi. "Jumalaan he +uskoivat, vielä enemmän paholaiseen, enimmän kumminkin vuoren hiiteen +ja riihen tonttuun. Kaikki vilja viskattiin viinapannuun. Ei kukaan +aavistanut kurjuuden loppua. Useimmissa harmaissa pirteissä vallitsi +hätä. Kätketty suru teki naisten kielen katkeraksi. Ikävä ajoi miehen +juopotteluun. Peltoja ja karjaa eivät he osanneet hoitaa. He pelkäsivät +herrasmiestä ja pilkkasivat pappia. Mitä heille oli tehtävä? Sitä, mitä +minä puhuin heille saarnastuolista, eivät he ymmärtäneet. He eivät +uskoneet, mitä minä tahdoin heille opettaa. Eikä ollut ketään, jonka +kanssa olisin voinut neuvotella, ei ketään, joka olisi auttanut +pitämään yllä rohkeutta." + +"Niitä on, jotka ovat sen kestäneet", sanoo Gösta. "Jumalan armo on +ollut muutamille niin suuri, etteivät he ole palanneet sellaisesta +elämästä murtuneina miehinä. Heidän voimansa on riittänyt; he ovat +sietäneet yksinäisyyden, köyhyyden, toivottomuuden. He ovat tehneet +hyvää sen vähän mitä voivat, eivätkä ole epäilleet. Sellaisia miehiä on +ollut aina ja on vieläkin. Minä tervehdän heitä sankareina. Minä +kunnioitan heitä niin kauan kuin elän. Minä en olisi voinut kestää." + +"Minä en voinut", lisää pappi. + +"Pappi siellä perukassa", sanoo Gösta miettivästi, "ajattelee, että +hänestä pitää tulla rikas mies, mahdottoman rikas mies. Kukaan köyhä ei +voi kukistaa pahaa. Ja niin hän alkaa koota." + +"Jollei hän kokoaisi, niin hän joisi", vastaa vanhus, "hän näkee niin +paljon kurjuutta." + +"Tai tulisi tylsäksi ja laiskaksi ja kadottaisi kaiken voimansa. On +vaarallista sellaisen joutua sinne pohjoiseen, joka ei ole siellä +syntynyt." + +"Hänen täytyy kootakseen omaisuutta tekeytyä kovaksi. Ensin hän on +olevinaan kova, sitten se tulee tavaksi." + +"Hänen täytyy olla kova itseään ja muita kohtaan", jatkaa Gösta, +"kokoaminen on vaikeata. Hänen täytyy kärsiä vihaa ja halveksumista, +hänen täytyy kestää kylmää ja nälkää ja karaista sydämensä: tuntuu +melkein kuin hän unohtaisi, miksi alkoi säästää." + +Brobyn pappi katsoi arasti häneen. Hän mietti, tekiköhän Gösta hänestä +pilaa. Mutta Gösta oli pelkkää harrastusta ja vakavuutta. Näytti kuin +hän olisi puhunut omaa asiaansa. + +"Niin on käynyt minun", sanoo vanhus hiljaa. + +"Mutta Jumala suojelee häntä", jatkaa Gösta. "Hän herättää hänessä +hänen nuoruutensa ajatukset, kun hän on saanut kokoon tarpeeksi. Hän +antaa hänelle merkin, milloin Jumalan kansa häntä tarvitsee." + +"Mutta jos pappi ei tottele merkkiä, Gösta Berling?" + +"Hän ei voi sitä vastustaa", sanoo Gösta ja hymyilee iloisesti. "Hänen +mieltään houkuttelee niin suloisesti, kun hän ajattelee lämpimiä +majoja, joita rakentamaan hän auttaa köyhiä." + +Pappi katsoo pieniä tupia, joita hän on rakennellut +häpeäkasan tikuista. Mitä kauemmin hän Göstan kanssa puhelee, sitä +vakuuttuneemmaksi hän tulee siitä, että Gösta on oikeassa. Hän oli +itsekin aina kuvitellut tekevänsä kerran hyvää, kun vain olisi saanut +kokoon tarpeeksi. Hän takertuu nyt siihen: tietysti hän oli juuri niin +ajatellut. + +"Miksi hän ei sitten rakennakaan niitä majoja?" kysyy Brobyn pappi +arasti. + +"Hän häpeää. Voisivat luulla, että hän tekee sen kansan pelosta, vaikka +hän on aina itse ajatellut niin tekevänsä." + +"Hän ei voi sietää pakkoa, sitä se on." + +"Hän voi kuitenkin auttaa salaisesti. Tänä vuonna tarvitaan paljon +apua. Hän voi hankkia jonkun, joka jakelee hänen lahjojaan. Minä +ymmärrän jo kaiken tarkoituksen", huudahtaa Gösta, ja hänen silmänsä +loistavat. "Tänä vuonna saavat tuhannet leipänsä siltä, jota he +herkeämättä kiroavat." + +"Niin se onkin, Gösta." + +Näitä kahta ihan huimasi, näitä, jotka olivat niin vähän voineet +täyttää valitsemaansa kutsumusta. Heidän nuoruutensa into palvella +Jumalaa ja ihmisiä valtasi heidät. He hekumoivat jo edeltäkäsin hyvistä +töistä, joita he aikoivat tehdä. Gösta tarjoutui rupeamaan papin +apulaiseksi. + +"Nyt hankitaan ensin leipää", sanoo pappi. + +"Me hankimme koulumestareja. Me hommaamme tänne maanmittareita, jotka +jakavat maat. Sitten saa kansa oppia hoitamaan peltojaan ja vaalimaan +karjaansa." + +"Me rakennamme teitä ja avaamme uutta asutusta." + +"Me teetämme sulut Bergin koskiin, niin että kulkutie aukeaa Lövenin ja +Venernin välille." + +"Kaikki rikkaus, joka on metsissä, tuottaa kaksinkertaisen siunauksen, +kun väylä on avattu suoraan mereen." + +"Teidän päänne kukkuroidaan painavalla siunauksella", huudahtaa Gösta. + +Pappi katsoo häneen. He näkevät toistensa silmissä saman leimuavan +katseen. + +Mutta samassa kääntyvät kummankin silmät häpeäkasaan. + +"Gösta", sanoo vanhus, "kaikki tämä vaatisi nuoren miehen voimia, mutta +minä olen jo kuolemaisillani. Sinä näet, mikä minut näännyttää." + +"Raivataan se pois!" + +"Miten, Gösta Berling?" + +Gösta astuu aivan hänen eteensä ja katsoo häntä terävästi silmiin. +"Rukoilkaa Jumalalta sadetta", hän sanoo. "Tehän saarnaatte ensi +sunnuntaina. Rukoilkaa silloin Jumalalta sadetta!" + +Vanha pappi vaipuu kauhusta kyyryyn. + +"Jos tämä on totta, jos pastori ei ole se, joka on tuottanut kuivuuden +maalle, jos pastori on kovuudellaan tahtonut palvella Korkeinta, niin +rukoilkaa Jumalalta sadetta. Siitä me saamme merkin. Siitä me saamme +tietää, tahtooko Jumala sitä, mitä me nyt tahdomme." + +Kun Gösta matkasi alas Brobystä, ihmetteli hän itseään ja sitä +hurmiota, joka oli hänet vallannut. Mutta tästäpä voi laajeta kaunis +elämä. Niin, mutta ei hänelle. Siellä ylhäällä ei tahdottu kuulla hänen +ansioistaan. + + * * * * * + +Brobyn kirkossa oli saarna juuri päättynyt ja tavalliset rukoukset +luettu. Kappalainen oli juuri lähdössä saarnastuolin portaita. Mutta +hän empi. Vihdoin hän heittäysi polvilleen saarnastuolissa ja rukoili +sadetta. + +Hän rukoili niinkuin epätoivoinen ihminen rukoilee, vähin sanoin, ilman +oikeaa yhtenäisyyttä. + +"Jos minun syntini ovat saattaneet sinun vihasi meidän päällemme, niin +rankaise ainoastaan minua! Jos sinussa on laupeutta, sinä armon Jumala, +niin anna sataa! Ota häpeä päältäni! Anna sataa minun rukoukseni +tähden! Anna sateen langeta köyhän pellolle! Anna kansallesi leipää!" + +Päivä oli kuuma, sietämätön helle hautoi. Seurakunta oli istunut kuin +huumeessa; mutta tämän murtuneen äänen, tämän haikean epätoivon +kuullessaan jokainen heräsi. + +"Jos on minulle enää yhtään parannuksen tietä, niin anna sadetta..." + +Hän vaikeni. Ovet olivat auki. Ja ankara tuulenpuuska tohahti. Se kiiti +pitkin maata, pyöri kirkkoa kohti ja nakkasi sisään tomupilven, jossa +tuprusi tikkuja ja korsia. Pappi ei voinut jatkaa; hän laskeutui +horjuen saarnastuolista. + +Ihmisiä pöyristytti. Tämäkö oli vastaus? Mutta tuulenpuuska oli vain +ukonilman airut. Se kohosi tavattomalla nopeudella. Kun virsi oli +veisattu ja pappi seisoi alttarilla, sinkoilivat jo salamat, ja ukkonen +jyrähti vaientaen hänen äänensä kaiun. Kun urkuri soitti lähtövirttä, +rämähtivät jo ensimmäiset sadepisarat ruutuihin, ja ihmiset hyökkäsivät +ulos katsomaan sadetta. Mutta he eivät tyytyneet vain katsomaan: jotkut +itkivät, toiset nauroivat ja antoivat vuolaan ukkossateen virrata +niskaansa. Ah, miten heidän hätänsä oli ollut suuri! Miten he olivat +olleet onnettomia! Mutta Jumala on hyvä! Jumala antaa langeta sateen. +Sitä iloa, sitä riemua! + +Brobyn pappi oli ainoa, joka ei tullut sateeseen. Hän oli polvillaan +alttarin edessä eikä siitä enää noussut. Ilo oli ollut hänelle liian +ankara. Hän kuoli riemusta. + + + + +Seitsemästoista luku + +LAPSEN ÄITI + + +Lapsi syntyi talonpoikaispirtissä Klara-joen eteläpuolella. Lapsen äiti +oli tullut taloon ja pyytänyt kesäkuun alkupäivinä päästä palvelukseen. +Hänelle oli käynyt hullusti, hän sanoi isäntäväelle, ja hänen äitinsä +oli ollut niin kova, että hänen oli täytynyt paeta kotoaan. Hän sanoi +olevansa nimeltään Elisabet Kaarlontytär, mutta hän ei tahtonut +ilmoittaa mistä hän oli, sillä silloin ehkä vietäisiin hänen +vanhemmilleen sana, että hän oli siellä, ja jos he hänet löytäisivät, +rääkkäisivät he hänet kuoliaaksi, sen hän tiesi. Hän ei pyytänyt mitään +palkkaa, ainoastaan ruoan ja katon päänsä päälle. Hän osasi tehdä +työtä: kutoa ja kehrätä tai hoitaa karjaa -- mitä he vain halusivat. +Jos he vaativat, niin hän pystyi edestään maksamaankin. + +Hän oli niin ovela, että oli tullut taloon jalkaisin, kengät +kainalossa; hänen kätensä olivat karkeat, hän puhui seudun murretta ja +hänellä oli talonpoikaiset vaatteet. + +Häntä uskottiin. + +Isännän mielestä nainen näytti kovin heikolta, eikä hän suuresti +luottanut hänen työkykyynsä. Mutta täytyihän sen raukan jossakin saada +olla. Ja niin hän sai jäädä. + +Hänessä oli mitä lie ollut, mistä johtui, että kaikki olivat hänelle +ystävällisiä. Hän oli joutunut hyvään paikkaan. Ihmiset olivat vakavia +ja hiljaisia. Emäntä piti hänestä, kun huomasi, että hän osasi kutoa +kilpikangasta. He lainasivat kilpikangaspuut suuresta pappilasta, ja +lapsen äiti istui koko kesän kangastuolissa. + +Kenenkään päähän ei pälkähtänyt, että häntä olisi pitänyt säästää: +hän sai tehdä koko ajan työtä kuin talonpoikaisnainen. Hän halusi +itsekin mieluimmin tehdä työtä. Hän ei ollut enää onneton. Elämä +talonpoikaisten parissa viehätti häntä, vaikka hän sai olla kaikkia +totuttuja mukavuuksia vailla. Mutta kaikki asiat käsitettiin siellä +niin yksinkertaisesti ja tyynesti. Kaikkien ajatukset kiersivät työssä, +ja päivät menivät niin tasaisesti ja yksitoikkoisina, että erehtyi +päivästä ja luuli olevansa keskellä viikkoa, kun tulikin jo sunnuntai. + +Eräänä päivänä elokuun lopussa oli kauranleikkuukiire, ja lapsen äiti +meni pellolle sitomaan lyhteitä. Silloin hän rasittui ylenmäärin, ja +lapsi syntyi, mutta liian aikaisin. Hän oli odottanut sitä vasta +lokakuussa. + +Nyt seisoi emäntä suuressa tuvassa lämmittäen lasta tulen ääressä, +sillä sitä poloista palelsi elokuun lämpimässäkin. Lapsen äiti makasi +viereisessä kamarissa ja kuunteli, mitä pienokaisesta puhuttiin. Hän +ihan kuvitteli, kuinka rengit ja piiat tulivat luo ja katselivat +poikaa. + +"Sellainen pieni raukka", sanoivat he, ja sitten seurasi alinomaa ja +erehtymättä: + +"Sinua raukkaa, jolla ei ole isää!" + +He eivät juuri valitelleet sitä, että lapsi itki: he olivat jollakin +tavoin vakuuttuneita siitä, että lasten pitääkin huutaa, ja oikein +ajatellen oli lapsi ikäisekseen suuri. Jos sillä vain olisi ollut isä, +olisi kaikki ollut oikealla tolalla, siltä näytti. + +Äiti siinä maatessaan kuuli ja aprikoi. Asia alkoi tuntua hänestäkin +uskomattoman tärkeältä. Kuinka voisi tuo pieni raukka läpäistä elämän? + +Hän oli jo laatinut suunnitelmansa. Hän aikoi jäädä taloon koko +vuodeksi, sitten hän vuokraisi itselleen kamarin ja ansaitsisi leipänsä +kutomalla. Hän arveli ansaitsevansa itse kylliksi elättääkseen ja +vaatettaakseen lapsen. Saakoon hänen miehensä uskoa edelleen, että hän +on tälle arvoton. Hän ajatteli, että lapsesta tulee kenties parempi +ihminen, kun se kasvaa yksinään kuin tuhman ja ylpeän isän sitä +johtaessa. + +Mutta nyt, lapsen synnyttyä, ei hän voinut niin ajatella. Nyt hänestä +tuntui siltä kuin hän olisi ollut itsekäs. "Lapsella täytyy olla isä", +sanoi hän itseksensä. + +Jos pienokainen ei olisi ollut niin säälittävän heikko, jos se olisi +voinut syödä ja maata, kuten muut lapset, jos sen pää ei alinomaa olisi +painunut toiselle olalle, jos se ei olisi alinomaa ollut kuolla +suonenvetokohtauksiin, niin ei kysymys olisi ollut näin tavattoman +tärkeä. + +Ei ollut helppo keksiä neuvoa, ja jotakin täytyi hänen heti kohta +tehdä. Lapsi oli kolmipäiväinen, ja Vermlannin talonpojat jättävät +harvoin pitemmäksi aikaa lasta kasteelle viemättä. Millä nimellä +merkittäisiin pienokainen nyt kirkonkirjoihin ja mitä tahtoisi pappi +tietää lapsen äidistä? Olisi kai vääryys lasta kohtaan merkityttää se +isättömäksi. Jos tästä lapsesta tulisi heikko ja kivulloinen mies, niin +voisiko äiti vastata siitä, että riisti häneltä edut, jotka sukuperä ja +rikkaus tuottavat? + +Lapsen äiti oli kyllä huomannut, että tavallisesti syntyy lapsen tultua +maailmaan suuri riemun touhu. Nyt hänestä tuntui, että mahtoi olla +vaikeata elää tämän pienoisen, jota kaikki säälivät. Hän olisi tahtonut +nähdä sen ilon ja ylpeyden ympäröimänä. + +Lapsen äiti alkoi ajatella tekevänsä kovin suurta vääryyttä sen +isällekin. Oliko hänellä oikeus pitää se itse? Varmaankaan ei. +Tuollaisen kallisarvoisen, pienen olennon, ottaisiko hän sen omalle +osalleen? Se ei olisi oikeudenmukaista. + +Mutta hän ei olisi tahtonut miehensä luo takaisin. Hän pelkäsi, että se +olisi hänen kuolemakseen. Mutta pienokainen oli suuremmassa vaarassa +kuin hän itse. Poika saattoi kuolla minä hetkenä tahansa, eikä sitä +oltu vielä kastettu. + +Syy, joka oli ajanut hänet pois kotoaan, se raskas synti, joka oli +hänen sydämessään asunut, oli nyt poissa. Hän ei totisesti rakastanut +enää ketään muuta kuin pienokaistaan. Ei ollut raskas velvollisuus +hankkia sille oikeaa paikkaa elämässä. + +Lapsen äiti kutsutti isännän ja emännän ja kertoi heille kaikki. Mies +lähti Borgiin sanomaan kreivi Dohnalle, että hänen kreivittärensä eli +ja että hänellä oli lapsi. + +Isäntä palasi kotiin myöhään illalla. Hän ei ollut tavannut kreiviä, +sillä kreivi oli matkalla, mutta hän oli käynyt Svartsjön pappilassa ja +puhunut asiasta kappalaisen kanssa. + +Siten sai kreivitär tietää, että hänen avioliittonsa oli julistettu +laittomaksi ja että hänellä ei ollut enää miestä. + +Kappalainen kirjoitti hänelle ystävällisen kirjeen ja tarjosi hänelle +kodin talossaan. + +Kirje, jonka äidin oma isä oli Henrik-kreiville lähettänyt ja joka +lienee saapunut Borgiin pari päivää hänen pakonsa jälkeen, oli nyt +sekin hänelle lähetetty. Varmaan juuri tämä kirje, jossa vanha isä +pyysi kiirehtimään avioliiton laillistamista, neuvoi kreiville +helpoimman tavan päästä vaimostaan vapaaksi. + +Voi ajatella, että lapsen äidin valtasi enemmän viha kuin suru +kuullessaan isännän kertomuksen. + +Koko yönä hän ei saanut silmiinsä unta. Lapsella täytyi olla isä, hän +ajatteli ajattelemistaan. + +Seuraavana aamuna täytyi isännän lähteä hänen käskystään Ekebyhyn +hakemaan Gösta Berlingiä. + +Gösta teki vaiteliaalle miehelle kaikenlaisia kysymyksiä, mutta ei +saanut tietää mitään. Niin: kreivitär oli asunut hänen talossaan koko +kesän. Hän oli ollut terve ja tehnyt työtä. Nyt oli syntynyt lapsi. +Lapsi oli heikko, mutta äiti vahvistunut. + +Gösta kysyi, tiesikö kreivitär että avioliitto oli purettu. Niin, kyllä +hän sen nyt tiesi. Hän oli saanut sen eilen tietää. + +Ja kaiken matkaa oli Göstalla vuoroin kuuma, vuoroin +kylmänpuistatuksia. + +Mitä kreivitär tahtoi häneltä? Miksi hän lähetti noutamaan häntä? + +Gösta ajatteli kesän viettoa siellä Lövenin rannalla. Ilveessä ja +leikissä ja huviretkillä he olivat antaneet päivien mennä, ja sinä +aikana oli kreivitär tehnyt työtä ja kärsinyt. + +Koskaan ei Gösta ollut enää luullut häntä näkevänsä. Ah, jos hän olisi +edes uskaltanut toivoa! Hän olisi silloin astunut hänen eteensä +parempana miehenä. Mitä hän voi nyt taakseen silmätessään nähdä muuta +kuin tavallisia hullutuksia! + +Kahdeksan aikaan illalla hän joutui perille, ja hänet vietiin heti +lapsen äidin luo. Huoneessa oli hämärä. Hän tuskin voi erottaa +vuoteella lepäävän kreivittären. Emäntä ja isäntä tulivat myös sisään. + +Nyt tiedettäköön, että kreivitär, jonka valkeat kasvot loistivat +pimeästä, oli yhä korkeinta ja puhtainta, mitä Gösta tiesi, kaunein +sielu, mikä koskaan oli pukeutunut maalliseen tomuun. Kun Gösta nyt +taas tunsi hänen läsnäolonsa siunauksen, hän olisi tahtonut heittäytyä +polvilleen ja kiittää häntä siitä, että kreivitär taaskin antoi hänen +nähdä itsensä, mutta hän oli niin mielenliikutuksen vallassa, ettei +voinut sanoa eikä tehdä mitään. + +"Rakas kreivitär Elisabet!" hän vain huudahti. + +"Hyvää iltaa, Gösta!" + +Kreivitär ojensi hänelle kätensä, joka lienee taas tullut pehmeäksi ja +kuultavaksi. Hän oli hiljaa, Göstan taistellessa tunteistaan. + +Lapsen äitiä eivät kiihkeät tunteenpurkaukset vavistaneet, kun hän nyt +näki Göstan. Häntä vain kummastutti, että Gösta näytti kiinnittävän +huomiota enemmän häneen, vaikka hänen olisi pitänyt käsittää, että nyt +oli kysymyksessä vain lapsi. + +"Gösta", hän sanoi lempeästi, "sinun täytyy nyt auttaa minua, kuten +kerran lupasit. Sinä tiedät, että mieheni on minut hyljännyt, niin +ettei minun lapsellani ole isää." + +"Niin, kreivitär, mutta sehän asia on saatava tolalleen. Nyt kun on +lapsi, voidaan kreivi aivan varmaan pakottaa laillistuttamaan +avioliittonsa. Olkaa huoletta, minä tahdon auttaa teitä, kreivitär!" + +Kreivitär hymyili. "Luuletko sinä, että minä tahdon pakottaa kreivi +Dohnan ottamaan minut?" + +Veri syöksyi Göstan päähän. Mitä kreivitär sitten toivoi? Mitä hän +häneltä tahtoi? + +"Tule tänne, Gösta", hän sanoi ja ojensi taas kätensä. "Sinä et saa +suuttua minulle siitä, mitä nyt sanon, mutta minä ajattelin, että sinä +joka olet, joka olet..." + +"Virkaheitto pappi, ryyppysankari, kavaljeeri, Ebba Dohnan murhaaja, +minä tiedän koko ansioluettelon..." + +"Oletko sinä jo nyt vihainen, Gösta?" + +"Minä haluaisin mieluummin, ettette enää sanoisi mitään, kreivitär." + +Mutta lapsen äiti jatkoi: + +"On monta, Gösta, jotka olisivat tahtoneet tulla vaimoksesi +rakkaudesta, mutta niin ei ole minun laitani. Jos minä sinua +rakastaisin, en uskaltaisi puhua niinkuin nyt puhun. Omasta puolestani +en minä sellaista pyytäisi, Gösta, mutta näetkös, lapsen tähden voin +sen tehdä. Sinä ymmärrät varmaan jo, mitä aion sinulta pyytää. Se on +kylläkin suuri nöyryytys sinulle, sillä minä olen naimaton nainen, +jolla on lapsi. En ajatellut, että juuri sinä sen tekisit siksi, että +muka olisit huonompi muita, mutta kylläkin ajattelin, että sinä ehkä +haluaisit tehdä sen siksi, että sinä olet hyvä, Gösta, siksi, että sinä +olet sankari ja voit uhrautua. Mutta kenties minä pyydän liikaa. +Sellainen on kenties miehelle mahdotonta. Jos sinä halveksit minua +kovin paljon, jos sinusta on liian vastenmielistä, että sinua sanotaan +toisen lapsen isäksi, niin sano se vain! Minä en pahastu. Ymmärrän +kyllä, että pyyntöni on liikanainen, mutta lapsi on sairas, Gösta. On +julmaa, ettei kasteessa voi mainita hänen äitinsä miehen nimeä." + +Gösta, joka kuunteli häntä, tunsi samaa kuin tuona kevätpäivänä, +jolloin hänen täytyi laskea kreivitär maihin ja jättää hänet oman +onnensa nojaan. Nyt hänen täytyi auttaa kreivitärtä siten, että +hävittäisi hänen tulevaisuutensa, koko hänen tulevaisuutensa. Hänen, +joka rakasti häntä, täytyi se tehdä. + +"Minä teen kaikki, mitä kreivitär tahtoo", hän sanoi. + +Seuraavana päivänä hän puhui asiasta Bron rovastin kanssa, sillä Bro on +Svartsjön emäseurakunta, ja kuulutus oli toimitettava siellä. + +Hyvä, vanha rovasti heltyi kuullessaan asian laidan ja lupasi ottaa +kaiken edesvastuun naittajasta ja muusta omille niskoilleen. + +"Niin", hän sanoi, "sinun täytyy auttaa kreivitärtä, Gösta, +sinun täytyy. Hän voi muuten tulla mielipuoleksi. Hän luulee +vahingoittaneensa lasta siten, että on ryöstänyt siltä sen aseman +elämässä. Sillä on erittäin arka omatunto, sillä naisella." + +"Mutta minä tiedän, että teen hänet onnettomaksi", huudahti Gösta. + +"Sitäpä et saakaan tehdä, Gösta. Sinun pitää nyt tulla vakavaksi +mieheksi, jolla on vaimo ja lapsi hoidettavana." + +Kuitenkin piti rovastin vielä käydä Svartsjössä puhumassa kappalaisen +ja laamannin kanssa. Päätökseksi tuli, että seuraavana sunnuntaina, +syyskuun ensimmäisenä päivänä, kuulutettiin Svartsjön kirkossa Gösta +Berling ja Elisabet von Thurn. + +Sitten vietiin lapsen äiti ylen varovasti Ekebyhyn, ja siellä lapsi +kastettiin. + +Rovasti puhui kreivittären kanssa ja sanoi, että tämä voi vieläkin +peruuttaa päätöksensä ja evätä naima-aikeensa sellaisen miehen kanssa +kuin Gösta Berling on. Hänen pitää vain kirjoittaa ensiksi isälle. + +"Minä en voi katua", sanoi kreivitär, "ajatelkaa, jos lapseni kuolisi +ennen kuin on saanut isän." + +Ennen kolmatta kuulutuspyhää oli lapsen äiti ollut jo useampia päiviä +terve ja jalkeilla. Iltapäivällä tuli rovasti Ekebyhyn ja vihki hänet +Gösta Berlingin kanssa. Mutta ketään ei ollut, joka olisi ajatellut, +että nämä olivat häät. Ketään vieraita ei ollut kutsuttu. Hankittiin +vain lapselle isä, ei muuta. + +Lapsen äiti säteili hiljaista iloa, ikään kuin olisi saavuttanut +elämänsä suuren päämäärän. Sulhanen oli surullinen. Hän ajatteli, että +kreivitärhän hukkasi tahallaan tulevaisuutensa mennessään naimisiin +hänen kanssaan. Hän huomasi kauhistuen, ettei hän itse oikeastaan ollut +vaimolle mitään merkitsevä. Kaikki vaimon ajatukset olivat lapsessa. + +Pari päivää sen jälkeen tuli isälle ja äidille suru. Lapsi kuoli +suonenvetokohtaukseen. + +Monesta tuntui, kuin ei lapsen äiti olisikaan surrut niin suuresti ja +syvästi kuin odotettiin: hänessä oli jonkinlaista voitonriemua. Hänestä +tuntui kuin hän olisi riemuinnut saadessaan hukata koko tulevaisuutensa +lapsen vuoksi. Kun pienokainen tulee enkelien luo, niin muistaa hän +toki, että hänellä oli maan päällä ollut äiti, joka rakasti häntä. + +Kaikki tämä tapahtui hiljaa ja huomaamatta. Kun Gösta Berlingiä ja +Elisabet von Thurnia kuulutettiin Svartsjön kirkossa, eivät useimmat +edes tienneet, kuka morsian oli. Papit ja herrasväet, jotka kyllä +tunsivat asian, puhuivat siitä vähän. Näytti siltä kuin he olisivat +pelänneet, että joku, joka oli kadottanut uskonsa omantunnon voimaan, +selittäisi nuoren naisen menettelytavan pahoin. Oltiin arkoja, kovin +arkoja siitä, että joku voisi sanoa: "Kas niin, niinpäs oli, ettei hän +voinut masentaa rakkauttaan Göstaan; nyt hän on mennyt naimisiin hänen +kanssaan valheellisen tekosyyn nojalla." Ah, vanhat olivat tästä +nuoresta naisesta yhä arkoja. Koskaan he eivät voineet kärsiä +sanottavan hänestä mitään pahaa. He tuskin tahtoivat myöntää, että hän +oli tehnyt syntiä. He eivät tahtoneet nähdä, että syy tahraisi tätä +sielua, joka pelkäsi niin suuresti pahaa. + +Toinenkin suuri tapaus sattui juuri samaan aikaan, ja sekin vaikutti, +että Göstan avioliitosta niin vähän puhuttiin. + +Majuri Samzeliusta kohtasi onnettomuus. Hän oli tullut ihmisaraksi ja +yhä kummallisemmaksi. Hän seurusteli enimmäkseen eläintensä kanssa ja +oli koonnut Sjöhön kokonaisen pienen eläintarhan. + +Vaarallinenkin hän oli, sillä hänellä oli aina ladattu pyssy matkassa +ja hän laukoili sitä myötäänsä, välittämättä liioin mihin tähtäsi. +Eräänä päivänä puri häntä kesy karhu, jota hän oli erehdyksessä +ampunut. Haavoitettu eläin karkasi häntä vastaan hänen seisoessaan +aivan ristikon edessä ja sai puraistuksi häntä lujasti käsivarteen. +Sitten eläin murtausi irti ja juoksi metsään. + +Majuri joutui vuoteenomaksi ja kuoli haavamyrkytykseen, mutta ei ennen +kuin joulun tienoilla. Jos majurinrouva olisi tiennyt, että hän oli +sairaana, hän olisi ehkä ottanut takaisin Ekebyn hallituksen. Mutta +kavaljeerit tiesivät kyllä, ettei rouva tulisi ennen kuin heidän +vuotensa oli lopussa. + + + + +Kahdeksastoista luku + +AMOR VINCIT OMNIA + + +Lehterinportaiden alla Svartsjön kirkossa on romukoppi, täynnä +haudankaivajien pilalle kuluneita lapioita, rikkonaisia kirkonpenkkejä, +hylättyjä peltikilpiä ja muuta romua. + +Siellä, missä tomu lepää paksuna kerroksena ja ikään kuin kätkee sen +jokaiselta silmältä, on lipas, yltäänsä puhtainta helmiäismosaiikkia. +Jos hankaa tomun pois siitä, niin se loistaa ja kimmeltää kuin mikäkin +sadun vuorenseinä. Lipas on lukossa ja avain hyvässä säilössä; käyttää +sitä ei saa. Kukaan kuolevainen ei saa silmätä lippaaseen. Kukaan ei +tiedä, mitä siinä on. Vasta kun kahdeksastoista sataluku on kulunut +loppuun, saa pistää avaimen lukkoon, kohottaa kannen ja nähdä aarteet, +joita se on varjellut. + +Niin on aikoinaan määrännyt hän, jonka lipas oli. + +Kannen messinkilevyssä on kirjoitus: "Labor vincit omnia". Mutta toinen +kirjoitus sopisi lippaaseen paremmin. "Amor vincit omnia" pitäisi siinä +olla. Myös tuo lehterinalaisen romuhuoneen vanha lipas on todistus +rakkauden kaikkivallasta. + +Oi, Eros, kaikkivaltias jumala! + +Sinä, oi rakkaus, olet totisesti ikuinen! Vanhoja ovat ihmiset maan +päällä, mutta sinä olet seurannut heitä kautta aikojen. + +Missä ovat idän jumalat, nuo lujat sankarit, jotka suuntasivat salaman +aseenansa, he, jotka pyhien virtain rannalla ottivat vastaan hunaja- ja +maitouhreja? Kuolleet he ovat. Kuollut on Bel, vahva soturi, ja Thot, +haukanpäinen sankari. Kuolleet ovat ne mainiot, jotka lepäsivät Olympon +pilvivuoteilla; niin myös voittojalot vallitetun Valhallan asukkaat. +Kaikki muinaiset jumalat ovat kuolleet, paitsi Eros, Eros, se +kaikkivaltias. + +Hänen tekonsa on kaikki mitä näet. Hän pitää elossa sukukunnat. Näen +hänet kaikkialla. Mihin voit astua löytämättä tuon alastoman jalan +jälkeä? Mitä on korvasi kuullut, jossa hänen siipiensä suhina ei ollut +perusäänenä? Hän asuu ihmisten sydämissä ja uinailevassa siemenjyvässä. +Huomaa vavistuksella hänen läsnäolonsa kuolleissa kappaleissa! + +Onko ketään, joka ei kaipaa ja tule houkutelluksi? Onko ketään, joka +välttää hänen valtaansa? Kaikki koston jumalat lankeavat kerran, kaikki +voiman ja väkivallan mahdit. Sinä, oi rakkaus, olet totisesti ikuinen. + + * * * * * + +Vanha Eberhard-setä istuu kirjoituspulpettinsa ääressä, -- mainio +laitos, jossa on marmorilevyn alla sata laatikkoa, tummuneilla +messinkiheloilla koristettua. Hän tekee työtä ahkerasti ja innokkaasti +-- hän on yksinään kavaljeerirakennuksessa. + +Oi, Eberhard, miksi et samoile metsiä ja maita tämän katoavan kesän +viimeisinä päivinä niinkuin muut kavaljeerit? Kukaan ei, senhän tiedät, +palvele rankaisua saamatta viisauden jumalatarta. Koukistunut on +selkäsi, vaikka olet vasta pari vuotta seitsemännellä kymmentä, tukka, +joka suojaa päälakeasi, ei ole omasi, rypyt tungeksivat otsallasi, joka +kaartuu painuneiden silmäkuoppien yllä, ja iän piirteet ilmenevät +tuhansin kurtuin hampaattoman suusi ympärillä. + +Oi, Eberhard, miksi et samoile metsiä ja maita? Kuolema erottaa sinut +kirjoituspöytäsi äärestä vielä aikaisemmin, kun et ole antanut elämän +itseäsi siitä houkutella. + +Eberhard-setä vetää paksun mustekiekuran viimeisen rivin alle. Pulpetin +lukemattomista laatikoista hän vetää esille kellastuneita, täyteen +tuhrittuja paperiluntteja, jotka kaikki kuuluvat siihen suureen +teokseen, joka on kuuluttava Berggrenin nimeä kautta aikojen. Mutta +juuri kun hän on saanut pinkan pinkan päälle pinotuksi ja tuijottaa +niitä hiljaisen ihastuneena, aukee ovi ja sisään astuu nuori kreivitär. + +Siinä hän on, tuo vanhain herrain nuori valtiatar. Hän, jota he +palvelevat ja kunnioittavat enemmän kuin isovanhemmat palvelevat ja +kunnioittavat ensimmäistä pojanpoikaansa. Siinä hän on, jonka he ovat +löytäneet köyhänä ja sairaana ja jolle he ovat nyt lahjoittaneet kaiken +maailman kunnian, niinkuin sadun kuningas teki köyhälle kaunoiselle, +jonka löysi metsästä. Hänelle kaikuvat nyt walt-torvet ja viulut +Ekebyssä. Hänen vuokseen kaikki liikkuu, henkii, tekee työtä suuressa +kartanossa. + +Hän on nyt terve, vaikka vielä varsin heikko. Suuren kartanon +yksinäisyys painostaa häntä, ja kun hän tietää kavaljeerien olevan +poissa, hän tahtoo vilkaista, miltä kavaljeerirakennus näyttää, tuo +kuuluisa huone. + +Niinpä hän tulee hiljaa sisään ja silmäilee rapattuja seiniä ja +keltajuovikkaita sängyn uutimia, mutta tulee hämilleen huomatessaan, +ettei huone olekaan tyhjä. + +Eberhard-setä menee juhlallisesti kreivitärtä vastaan ja vie hänet +suuren paperi- ja kirjoituspinon luo. + +"Katsokaa, kreivitär", hän sanoo, "nyt minun työni on valmis. Nyt +lähtevät kirjoitelmani maailmalle. Nyt tapahtuu suuria." + +"Mitä tapahtuu, Eberhard-setä?" + +"Oi, kreivitär, se iskee maahan kuin salama, salama, joka valaisee ja +surmaa. Aina siitä saakka kun Mooses veti hänet esiin Siinain +ukkospilvestä ja asetti hänet armon istuimelle, vaellustemppelin +sisimpään, aina siitä saakka hän on istunut horjumatta, tuo vanha +Jehova, mutta nyt saavat ihmiset nähdä mitä hän on: mielikuvitusta, +tyhjyyttä, utua, meidän omien aivojemme kuolleena syntynyt luomus. Hän +on vajoava tyhjiin", sanoi vanhus, ja pani ryppyisen kätensä +kirjoituspinkalleen. "Tässä se sanotaan, ja kun ihmiset saavat tämän +lukea, on heidän uskominen. He säpsähtävät hereille ja näkevät oman +tyhmyytensä; he käyttävät ristiä polttopuuna, kirkkoja vilja-aittoina, +ja papit kyntävät maata." + +"Oi, Eberhard-setä", sanoo kreivitär hieman väristen, "oletteko te niin +kauhea ihminen? Sisältääkö tuo niin kauheita?" + +"Kauheita", toistaa ukko, "sehän on vain totta. -- Mutta me olemme kuin +pikkupoikia, jotka kätkevät kasvonsa naisen helmoihin, kun kohtaavat +vieraan: me olemme tottuneet piiloutumaan totuudelta, tuolta ikuisesti +vieraalta. Mutta nyt se tulee asumaan joukossamme, nyt saavat kaikki +sen tuntea." + +"Kaikkiko?" + +"Eivät vain filosofit, vaan kaikki, ymmärrätkö, kreivitär, kaikki." + +"Ja silloin Jehova kuolee?" + +"Hän ja kaikki enkelit, kaikki pyhimykset, kaikki paholaiset, kaikki +valheet." + +"Kuka sitten hallitsee maailmaa?" + +"Luuleeko kreivitär, että kukaan on ennenkään sitä hallinnut? Uskooko +kreivitär tuohon sallimukseen, joka otti huomioon varpuset ja +hiuskarvat? Kukaan ei ole sitä hallinnut, kukaan ei ole sitä +hallitseva." + +"Mutta me, me ihmiset, mitä meistä sitten tulee?" + +"Samaa, mitä olemme olleet -- tomua. Se, joka on palanut loppuun, ei +voi palaa enää; hän on kuollut. Puita me olemme, joiden ympärillä +elämän liekit häilyvät. Elämän kipinä lentää toisesta toiseen. +Sytytään, leimutaan, sammutaan. Sitä on elämä." + +"Oi, Eberhard, eikö siis mitään henkielämää ole?" + +"Ei." + +"Eikö haudan tuolla puolen?" + +"Ei." + +"Ei hyvää, ei pahaa, ei mitään päämäärää, ei mitään toivoa?" + +"Ei mitään." + +Nuori nainen astuu ikkunan luo. Hän katselee syksyn kellastuneita +lehtiä, georgiineja ja astereita, jotka nuokkuvat raskain päin +syystuulen taittamissa varsissa. Hän katselee Lövenin mustia aaltoja, +syksyn synkkää myrskytaivasta, ja hetkiseksi hän heittäytyy epäuskoon. + +"Eberhard-setä", sanoo hän, "kuinka maailma on harmaa ja ruma, kuinka +kaikki on hyödytöntä. Minä haluaisin kuolla." + +Mutta silloin hän kuulee kuin vaikeroimista sielussaan. Elämän vahvat +voimat ja kuohuvat tunteet huutavat äänekkäästi elämisen onnea. + +"Eikö sitten ole mitään", hän huudahtaa, "joka voi elämää kaunistaa, +kun olette minulta ottanut Jumalan ja kuolemattomuuden?" + +"Työ", vastaa vanhus. + +Mutta kreivitär katsoo taasen ulos, ja häneen hiipii tällaisen köyhän +viisauden halveksinta. Käsittämätön kohoaa hänen sielunsa silmien +eteen, hän tuntee hengen asuvan kaikissa, hän havaitsee voiman, joka on +sidottu näennäisesti kuolleeseen aineeseen, mutta joka voi kehittyä +tuhatvivahteiseksi elämäksi. Kiitävin ajatuksin hän etsii nimeä Jumalan +hengen läsnäololle luonnossa. + +"Oi, Eberhard-setä", hän sanoo, "mitä on työ? Onko se jumala? Onko +sillä tarkoitus itsessään? Mainitkaa toinen!" + +"En toista tiedä", vastaa vanhus. + +Silloin löytää kreivitär sen nimen, jota on hakenut, surkean, monesti +tahritun nimen. + +"Eberhard-setä, miksi te ette mainitse rakkautta?" + +Silloin liukuu hieno hymy tyhjälle suulle, jonka ympärillä tuhannet +kurtut risteilevät. + +"Tässä", sanoo filosofi ja lyö rystyillään paksua paperipinkkaa, "tässä +surmataan kaikki jumalat, enkä ole unohtanut Erostakaan. Mitä on +rakkaus muuta kuin lihan kaipausta? Miksi sen pitäisi olla korkeammalla +kuin muutkaan ruumiin vaatimukset? Tee nälkä jumalaksi! Tee väsymys +jumalaksi! Ne ovat yhtä arvokkaita. Loppukoot jo hullutukset. Eläköön +totuus!" + +Silloin painaa nuori kreivitär päänsä alas. Ei se ole niin, ei ole +totta tämä, mutta hän ei osaa taistella. + +"Teidän sananne haavoittavat minun sieluani", hän sanoo, "mutta vielä +minä en usko. Koston ja väkivallan jumalat te voitte tappaa, ette +muuta." + +Mutta ukko tarttuu hänen käteensä, laskee sen kirjalleen ja sanoo +epäuskon innossaan: + +"Tämän luettuanne teidän täytyy uskoa." + +"Älköön se siis koskaan tulko silmieni eteen", sanoo kreivitär, "sillä +jos minä niin uskon, en voi elää." + +Ja suruun vaipuneena menee hän filosofin luota. Mutta Eberhard-setä +istuu kauan kreivittären mentyä mietiskellen. + +Nämä vanhat herjaavat luntat eivät ole vielä joutuneet maailman +tutkittavaksi. Vielä ei setä Eberhardin nimi ole ylettynyt maineen +jyrkänteille. + +Hänen suuri teoksensa lepää lippaaseen kätkettynä romukopissa Svartsjön +kirkon lehterinportaiden alla; se näkee päivänvalon vasta vuosisadan +lopussa. + +Mutta miksi hän teki niin? Pelkäsikö hän jättäneensä asiansa +todistamatta? Pelkäsikö hän vainoja? Vähänpä tunnette Eberhard-setää. + +Ymmärtäkää nyt: totuutta hän on rakastanut, ei omaa kunniaansa. Ja +niinpä hän uhrasi jälkimmäisen, ei edellistä, sentähden, että +isällisesti rakastettu lapsi saisi kuolla uskossaan siihen, jota piti +rakkaana. + +Oi, rakkaus, sinä olet se totisesti ikuinen! + + + + +Yhdeksästoista luku + +NYGÃ…RDIN TYTTÖ + + +Ei kukaan tunne vuoren juurta, jossa kuuset kasvavat sakeina ja maan +peittää paksu, pehmeä sammalkerros. Kukapa sen tuntisi. Sitä ei ole +ihmisjalka koskaan ennen polkenut, ainoankaan ihmisen kieli ei ole +antanut sille nimeä. Ainoakaan polku ei johda piiloiseen paikkaan. +Kalliot kohoavat torneina sen ympärillä; kietovat tammet vartioivat +sitä; murrot sen sulkevat; paimen ei sitä löydä; kettu sitä halveksii. +Se on metsän autioin seutu, ja nyt etsivät sitä tuhannet ihmiset. + +Mikä loputon etsiväin jono? He voisivat täyttää Bron kirkon, eikä +ainoastaan Bron, vaan myös Löfvikin ja Svartsjön. Ah, mikä loputon +etsivien jono! + +Herrasväen lapset, jotka eivät saa lähteä retkueeseen, seisovat +tiepuolessa tai riippuvat veräjäin aidaksilla valtavan jonon kulkiessa +ohi. Pienokaiset eivät ole aavistaneet, että tähän maailmaan mahtuu +niin paljon ihmisiä: tuollainen suunnaton lauma. Kun he tulevat +suuriksi, niin he muistavat aina tämän suuren, lainehtivan ihmisvirran. +Heidän silmänsä täyttyvät kyynelillä pelkästä tuon valtavan näyn +muistosta: että sellainen ääretön lauma matkaa teitä, joilla ei +tavallisesti nähnyt päiväkausiin kuin jonkun yksinäisen kulkijan, +kerjäläisjoukon tai talonpojan rattaat. + +Kaikki, jotka asuvat tienvarrella, kavahtavat pystyyn ja huudahtavat: +"Onko maahan tullut onnettomuus? Onko vihollinen kimpussamme? Mihin te +menette, kulkijat? Mihin te menette?" + +"Me etsimme", vastaavat he. "Olemme etsineet kaksi päivää. Etsimme +tämänkin päivän; sitten emme enää jaksa. Menemme ja etsimme koko +Björnen metsän ja honkapeittoiset kukkulat Ekebyn länsipuolella." + +NygÃ¥rdista, joka on köyhä perukka kaukana itäisessä vuoristossa, on tuo +jono ensin lähtenyt. Se kaunis tyttö, jolla on paksut mustat hiukset ja +punaiset posket, on ollut kahdeksan päivää kateissa. Se vastatyttö, +jonka Gösta Berling aikoi ottaa morsiamekseen, on eksynyt suuriin +metsiin. Kahdeksaan päivään ei kukaan ole nähnyt häntä. + +Niin lähti NygÃ¥rdin rahvas tyystin etsimään metsän. Ja jokainen, jonka +he tapasivat tiellä, liittyi etsimään. Jokaisesta pirtistä tuli ihmisiä +jonoon. + +Sattuu tuon tuosta, että äsken tullut kysyy: + +"No, NygÃ¥rdin miehet, mikä on siihen syynä? Miksi annoitte kauniin +tytön kulkea yksin vierailla poluilla? Metsä on syvä ja Jumala on +ottanut hänen ymmärryksensä." + +"Kukaan ei häiritse häntä", vastaavat he silloin, "hän ei häiritse +ketään. Hän kulkee turvallisesti kuin lapsi. Ken kulkisi varmemmin kuin +se, jota Jumalan itsensä täytyy vaalia? Ennen hän on aina tullut +takaisin." + +Niin on tuo etsivä jono samonnut itäiset metsät, jotka erottavat +NygÃ¥rdin tasangosta. Nyt, kolmantena päivänä, se matkaa Bron kirkon ohi +mäelle Ekebyn länsipuolisiin metsiin. + +Mutta jonon edetessä kohisee pitkin tietä ihmetyksen myrsky; aina +täytyy jonkun joukosta pysähtyä vastaamaan kysymyksiin: "Mitä te +puuhaatte? Mitä te etsitte?" + +"Me etsimme sitä sinisilmäistä, tummatukkaista tyttöä. Hän on mennyt +metsään kuolemaan. Hän on ollut kadoksissa kahdeksan päivää." + +"Miksi hän meni metsään kuolemaan? Oliko hänellä nälkä? Oliko hän +onneton?" + +"Puutetta hän ei ole kärsinyt, mutta häntä kohtasi onnettomuus viime +keväänä. Oli nähnyt sen hullun papin, Gösta Berlingin, ja oli +rakastanut häntä monta vuotta. Ei parempaa älynnyt. Jumala oli ottanut +hänen ymmärryksensä." + +"Tosiaankin oli Jumala ottanut häneltä ymmärryksen, NygÃ¥rdin miehet." + +"Viime keväänä se onnettomuus sattui. Ennen ei pappi ollut +vilkaissutkaan häneen, silloin oli sanonut, että tyttö saa ruveta hänen +morsiamekseen. Se oli paljasta leikkiä; pappi laski hänet pois luotaan, +mutta tyttö ei löytänyt enää muualta lohdutusta. Hän palasi alinomaa +Ekebyhyn. Hän seurasi papin jälkiä minne tämä menikin. Pappi väsyi +häneen. Kun hän kävi siellä viimeksi, usuttivat ne hänen kimppuunsa +koirat. Sen jälkeen kukaan ei ole häntä nähnyt." + +Mies talosta, mies joka talosta! Ihmisen henki on vaarassa. Ihminen +mennyt metsään kuolemaan. Kenties hän on jo kuollut. Kenties hän +harhailee vieläkin siellä löytämättä oikeata tietä. Metsä on suuri, ja +hänen ymmärryksensä on Jumalan luona. + +Seuratkaa jonoa, seuratkaa sitä! Antakaa kauran jäädä kuhilaihin, niin +että heikko jyvä putoo tähkästään; antakaa perunan hapata maahan; +päästäkää hevoset irti, etteivät kuole janoon tallissa; jättäkää +navetan ovi auki, että lehmät pääsevät katon alle yöksi; antakaa lasten +tulla mukaan, sillä lapset ovat Jumalan. Jumala on pienten kanssa; hän +ohjaa heidän askeleitaan. He auttavat, kun miesten viisaus pettää. + +Tulkaa kaikki, miehet, naiset ja lapset! Kuka uskaltaa jäädä kotiin? +Kuka tietää, vaikka Jumala aikoisi käyttää juuri häntä? Tulkaa kaikki, +jotka tarvitsette laupeutta, ettei teidän sielunne kerran harhailisi +kuivuneita korpia ja etsisi lepoa eikä löytäisi! Tulkaa! Jumala on +ottanut hänen ymmärryksensä ja metsä on suuri. + +Ken osaa sille paikalle, jossa kuuset seisovat sakeina ja jota sammal +peittää pehmeänä! Eikö näykin jotain tummaa tuolla ihan vuorenseinän +juuressa? Ah, ruskeain muurahaisten keko. Kiitetty olkoon hän, joka +ohjaa hullujen tiet, ei muuta! + +Oi, sitä jonoa! Ei se ole juhla-asuinen riemusaatto, joka tervehtii +voittajaa, sirottelee kukkia hänen tielleen ja täyttää hänen korvansa +riemuhuudoilla; ei se ole pyhiinvaeltajain virsiä veisaava ja viuhuvia +katumusruoskia käyttävä saatto, joka menee pyhille haudoille, ei +siirtolaisjoukko, joka natisevissa kuormavankkureissa matkaten etsii +hädänalaisille uusia koteja, ei sotajoukko rummuin ja miekoin; vain +talonpoikia sarkaisissa työtamineissa, kuluneet nahkaliinat edessään, +vain heidän vaimojaan sukankudin kädessä ja lapset selässä tai äitinsä +helmoissa. + +Suurta on nähdä ihmisten yhtyvän suuria päämääriä varten. Lähtekööt he +matkalle tervehtimään hyväntekijöitään; ylistämään Jumalaansa, etsimään +maata, puolustamaan valtakuntaansa, lähtekööt! Mutta ei nälkä, ei +jumalanpelko, ei sota ole ajanut näitä liikkeelle. Heidän vaivansa on +hyödytöntä, heidän intonsa palkatonta; he menevät hakemaan hullua. Niin +monta hikipisaraa, niin monta askelta, niin paljon huolta, niin paljon +rukouksia kuin kaikki tämä maksaakin, ei siitä ole palkintona muuta +kuin se, että he löytävät poloisen metsään eksyneen, jonka järki on +Jumalan luona. + +Oi, eikö ihminen rakasta tätä kansaa! Eikö sille, joka on seisonut +tiepuolessa ja nähnyt sen kulkevan ohi, tule väkisin kyyneleet silmiin, +kun hän vain ajatteleekin heitä ja näkee heidät taas sielussaan, miehet +jäykin kasvoin ja kovin käsin, naiset varhain uurtunein otsin, ja nuo +väsyneet lapset, jotka Jumala oli johdattava oikealle paikalle? + +Se täyttää maantien, tuo huolestuneiden etsiväin jono. Vakavin +silmäyksin he mittailevat metsää; synkkinä he kulkevat eteenpäin, sillä +he tietävät hakevansa paremminkin kuollutta kuin elävää. + +Ah, tuo musta vuorenseinän juurella, eikö se sittenkään ollut +muurahaisten keko, vaan kaatunut puu? Kiitos taivaan, kaatunut puu! +Mutta eihän voi nähdä ihan tarkkaan, kun kuuset ovat niin sakeassa +vieretysten. + +Niin pitkä on jono, että kun ensimmäiset siitä, nuo väkevät miehet, +ovat perillä Björnen länsipuolella, metsänrinnassa, niin viimeiset, +rammat, työn runtomat ukot ja naiset, jotka kantavat pieniä lapsiaan, +ovat tuskin ehtineet Brobyn kirkolta. + +Ja niin koko mutkitteleva matkue katoaa pimeään metsään. Aamupäivän +aurinko valaisee sen tietä kuusten alle -- iltapäivän laskeva aurinko +on kohtaava joukot, kun ne tulevat metsästä. + +Kolmatta päivää he jo ovat etsimässä: he ovat tottuneet tähän työhön. +He etsivät kaltevan vuorenseinän alta, jolla jalka voi liukahtaa, +tuulenkaatamista murroksista, joissa jalka ja käsi helposti voivat +katketa, tiheiden kuusten oksain alta, jotka, laskeutuen pehmeää +sammalta pitkin, kutsuvat lepoon. + +Karhun pesän, revon luolan, metsäsian syvän asumuksen, mustan +hiilihaudan pohjan, punaisen puolukkamäen, valkopintaisen kuusen, +vuoren, jonka kulo kuukausi sitten paljasti, kiven, jonka jättiläinen +viskasi: kaikki ne he ovat löytäneet, mutta eivät paikkaa vuorenseinän +alla, jossa tuo musta makaa. Kukaan ei ole käynyt siellä katsomassa, +onko se puunrunko vai ihminen. Niin, kyllä se on ihminen, mutta kukaan +ei ole käynyt siellä häntä katsomassa. + +Ilta-aurinko näkee jo heidät toisella puolen metsää, mutta nuorta +naista, jonka järjen Jumala on ottanut, ei ole löydetty. Mitä he nyt +aikovat tehdä? Hakevatko he koko metsän vielä kerran? Metsä on pimeässä +vaarallinen: siellä on pohjattomia lampia ja jyrkkiä rotkoja. Ja mitäpä +he löytävät, he, jotka eivät löytäneet auringonpaisteessa mitään, nyt, +kun päivä on kadonnut. + +"Mennään Ekebyhyn!" huutaa yksi joukosta. + +"Mennään Ekebyhyn!" he silloin kaikki huutavat. "Mennään Ekebyhyn!" + +"Kysytään kavaljeereilta, miksi he usuttivat koiransa ihmisen kimppuun, +jolta Jumala oli ottanut järjen, miksi he kiihottivat hourun +epätoivoon. Köyhät, nälkäiset lapsemme itkevät; vaatteemme ovat +riekaleina, vilja seisoo kuhilaissa, kunnes jyvä tippuu tähkäpäistä, +perunat mätänevät maahan, hevosemme juoksentelevat irrallaan, lehmämme +eivät saa hoitoa; me itse olemme menehtyä uupumuksesta -- ja kaikki se +on heidän syytään. Mennään Ekebyhyn ja vedetään heidät tilille! Mennään +Ekebyhyn! + +"Tänä kirouksen vuonna tulee kaikki paha meidän talonpoikain päälle. +Jumalan käsi lepää meidän päällämme raskaana; nälänhätää tarjoaa meille +talvi. Ketä etsii Jumalan käsi? Ei se ollut Brobyn pappi. Hänen +rukouksensa vielä saapuivat Herran korviin. Ketä sitten, jos ei noita +kavaljeereja? Mennään Ekebyhyn!" + +"He ovat hävittäneet kartanon, he ovat ajaneet majurinrouvan maantielle +kerjäämään. Heidän syynsä on, että meidän täytyy käydä työttöminä. +Heidän syynsä on, että meidän täytyy nähdä nälkää. Tämä hätä on heidän +tekemänsä. Mennään Ekebyhyn!" + +Niin painuvat synkät, katkeroituneet miehet Ekebyn suurta kartanoa +kohti, nälkäiset lapset seuraavat heitä, lapset itkevät käsivarsilla, +ja viimeksi tulevat vaivaiset ja työn murtamat vanhukset. Ja katkeruus +juoksee kuin kasvava virta kulkijasta toiseen, vanhuksista naisiin, +naisista väkeviin miehiin, jotka käyvät jonon etunenässä. + +Syystulva tulee nyt. Kavaljeerit, muistatteko kevättulvaa? Nyt tulee +uudet aallot, vuorilta virtaillen, nyt uhkaa uusi hävitys Ekebyn voimaa +ja kunniaa. + +Torppari, joka kyntää nurmea metsänrinnassa, kuulee kansan raivoavat +huudot. Hän riisuu toisen hevosensa, hyppää sen selkään ja laskee +täyttä laukkaa Ekebyhyn. "Tuho tulee", hän huutaa, "karhut tulevat, +sudet tulevat, hiidet tulevat ottamaan Ekebyn!" + +Hän ratsastaa ympäri kartanoa hurjana pelosta. "Kaikki metsänpeikot +ovat irti", hän huutaa. "Peikot tulevat ottamaan Ekebyn! Pelastakoon +itsensä ken voi! Hiidet tulevat ja tuikkaavat tuleen Ekebyn ja lyövät +kavaljeerit kuoliaaksi!" + +Ja hänen takaansa kuuluu ihmisjoukon lähenevä kohu ja kirkuna. +Syystulva tulla kohisee Ekebytä kohti. + +Tietääkö se sitten mitä tahtoo, tuo katkeruuden hyrskyvä virta? +Tahtooko se tulta, tahtooko se murhata, tahtooko ne ryöstää? + +Nuo eivät ole ihmisiä, nuo tulijat: ne ovat metsän hiisiä, erämaan +villipetoja. Me, pimeyden vallat, joiden täytyy olla piilossa maan +alla, me olemme yhdeksi ainoaksi autuaaksi hetkeksi päässeet vapaiksi. +Kosto on vapauttanut meidät. + +Vuorenhenget ne ovat murtaneet malmin, metsänhenget ne ovat kaataneet +puita ja vartioineet hiilihautaa; tasangonhenget ovat kasvattaneet +leivän; nyt ne ovat vapaita, ne kääntyvät hävittämään. Kuolemaan Ekeby, +kuolemaan kavaljeerit! + +Täällä juoksee viina virtoinaan. Täällä on kultaa kasoittain +kellariholveissa. Täällä on aitat täynnä viljaa ja lihaa. Miksi pitää +vanhurskaiden lasten nähdä nälkää, kun kelvottomilla on kyllin? + +Mutta nyt on teidän aikanne lopussa, mittanne täysi, te kavaljeerit. Te +liljat, jotka ette ole koskaan kehränneet, te linnut, jotka ette +koskaan ole koonneet, mittanne on täysi. Metsässä makaa hän, joka +tuomitsee teidät, me olemme hänen lähettiläitään. Laamannit ja +nimismiehet eivät teitä tuomitse. Se, joka makaa metsässä, on teidät +tuomitseva. + +Kavaljeerit seisovat ylhäällä suuressa rakennuksessa ja näkevät kansan +tulevan. He tietävät jo, mistä heitä syytetään. He ovat totisesti +syyttömiä. Jos tyttöraukka on mennyt metsään kuolemaan, niin ei ole +syynä se, että he muka usuttivat koirat hänen kimppuunsa -- sitä eivät +he, ihan totta, tehneet -- vaan se, että Gösta Berling kahdeksan päivää +sitten nai nuoren kreivittären. + +Mutta mitä kannattaa puhua näiden kurjien kanssa? He ovat väsyneitä, he +ovat nälkäisiä; kosto heitä kiihottaa, saaliinhimo houkuttelee heitä. +He ryntäävät kamalasti karjuen, ja heidän edellään ratsastaa tuo +torppari, joka on tullut pelosta mielipuoleksi. + +"Karhut tulevat, sudet tulevat, hiidet tulevat, ottavat Ekebyn!" + +Kavaljeerit ovat piilottaneet nuoren kreivittären sisimpään +huoneeseensa. Lövenborg ja Eberhard-setä on pantu sinne häntä +suojelemaan; muut menevät ulos väkeä vastaan. He seisoivat +päärakennuksen portailla, aseettomina, hymyillen, kun ensimmäinen +meluava parvi ehtii sinne. + +Ja väki pysähtyy tuon pienen, rauhallisen miesjoukon edessä. Siinä on +miehiä, jotka tahtoivat hehkuvassa katkeruudessa paiskata kavaljeerit +maahan ja polkea heitä rautakannoillaan, niinkuin Sundin tehtaan väki +kohteli tehtaanhoitajaa ja inspehtoria viisikymmentä vuotta sitten; +mutta he olivat odottaneet suljettuja ovia, päättävästi kohotettuja +aseita, he olivat odottaneet vastarintaa ja taistelua. + +"Rakkaat ystävät", sanoivat kavaljeerit, "rakkaat ystävät, te olette +väsyneitä ja nälkäisiä, annetaan teille vähän ruokaa ja maistakaa ensin +ryyppy Ekebyn kotitekoista viinaa." + +Väki ei ota kuuleviin korviinsa moista puhetta; se kirkuu ja uhkaa. +Mutta kavaljeerit eivät menetä hyvää tuultaan. + +"Odottakaa vähän", he sanovat, "odottakaa vain hetkinen. Katsokaa, +Ekeby on avoinna teille. Kellarin ovi on auki, aitta on auki, +maitokamari auki. Teidän vaimonne suistuvat väsymyksestä; lapset +huutavat. Hankitaan teille ensin ruokaa! Sittenhän voitte meidät +tappaa. Me emme livistä matkaamme. Mutta meillä on ullakko täynnä +omenia. Mennään ottamaan omenia lapsille!" + + * * * * * + +Tunnin päästä on Ekebyssä juhla parhaillaan. Suurin juhla, minkä suuri +kartano on nähnyt, vietetään syysyönä, suuren, loistavan täysikuun +valossa. + +Puretut halkopinot on sytytetty; kaikkialla pihalla loimuaa nuotio +nuotion vieressä. Väki istuu siellä ryhmittäin, nauttien lämmintä ja +lepoa, ja sille jaetaan kaikkea maallista hyvää. + +Päättävät miehet ovat menneet navettaan ja ottaneet sieltä mitä +tarvitaan. Vasikoita ja lampaita on teurastettu ja joku suurempikin +elukka. Eläimet on paloiteltu ja paistettu tuossa tuokiossa. Nuo sadat +nälkäiset ahtavat itseensä ruokaa. Elukka toisensa perästä talutetaan +ulos ja tapetaan. Tuntuu kuin koko karjakartano aiottaisiin tyhjentää +yhtenä yönä. + +Ekebyssä oli juuri näinä päivinä toimitettu syysleivonta. Siitä +lähtien, jolloin nuori Elisabet-kreivitär tuli sinne, olivat +sisätehtävät taas päässeet vauhtiin. Näytti kuin ei tuo nuori nainen +olisi silmänräpäystäkään muistanut olevansa Gösta Berlingin vaimo. Ei +Gösta eikä hän olleet siitä asiasta tietävinään, mutta sen sijaan +rupesi kreivitär Ekebyn emännäksi. Kuten hyvän ja kunnollisen naisen +tulee, hän koetti palavalla innolla masentaa tuhlaavaisuutta ja +huolimattomuutta, joka talossa vallitsi. Ja häntä toteltiin. Väki oli +ikään kuin hyvillään, kun sai emännän ohjaajakseen. + +Mutta mitä toimitti nyt, vaikka hän oli täyttänyt keittiön laipion +leivillä, vaikka hän oli teettänyt juustoa ja kirnuttanut ja panettanut +olutta koko syyskuun ajan, jonka oli ollut täällä? Mitä se toimitti? + +Pihalle, rahvaalle kaikki vain mitä löytyy, etteivät polttaisi Ekebytä +eivätkä löisi kavaljeereja kuoliaaksi. Pihalle leivät, voit, juustot! +Ulos juomatynnyrit ja olutastiat, ulos aitasta liikkiöt, ulos +viinalekut, ulos omenat! + +Kuinka riittää Ekebyn kaikki rikkaus lieventämään rahvaan vihaa? Jos +saamme sen poistumaan täältä muuta ilkityötä tapahtumatta, niin voimme +siitäkin olla iloisia. + +Kaikki tämä tapahtuu kumminkin juuri hänen tähtensä, joka on nyt Ekebyn +rouvana. Kavaljeerit ovat rohkeita ja asekuntoisia miehiä; jos he +olisivat noudattaneet omaa mieltään, he olisivat itseään puolustaneet. +He olisivat kyllä karkottaneet nämä ryöstönhimoiset joukot kovilla +laukauksilla, jolleivät olisi ajatelleet häntä, joka on lempeä ja hellä +ja joka rukoili kansan puolesta. + +Sitä mukaa kuin yö kuluu, tulevat joukot sävyisämmiksi. Lämmin ja lepo +ja ruoka ja viina lientävät niiden kauheata kiivastumista. Ne alkavat +laskea leikkiä ja nauraa. Nämä ovat NygÃ¥rdin tytön hautajaisia. Häpeä +sitä, joka jänistää peijaisjuonnissa ja ilveessä; tässä tarvitaan +miestä! + +Lapset karkaavat hedelmäröykkiöiden kimppuun, joita heille tuodaan. +Köyhät torpanlapset, joista karpalot ja puolukat ovat herkkuja, +iskeyvät hampain kirkkain astrakaaneihin, jotka ihan sulavat suussa, +pitkulaisiin, makeihin paratiisiomenoihin, kellanvalkeihin +sitruunaomenoihin, punaposkisiin päärynöihin ja kaiken lajin luumuhin, +keltaisiin, punaisiin ja sinisiin. Oi, ei mikään ole kyllin hyvää +rahvaalle, kun se suvaitsee näyttää valtaansa. + +Kun jo yö kallistuu puoleen, näyttää siltä kuin joukot +valmistautuisivat lähtemään pois. Kavaljeerit lakkaavat tuomasta ruokaa +ja viiniä, vetämästä korkkeja ja kaatamasta olutta. He päästävät +helpotuksen huokauksen ja uskovat vaaran menneen ohi. + +Mutta juuri silloin näkyy yhdestä suuren rakennuksen ikkunasta valoa. +Kaikki, jotka sen näkevät, huudahtavat. Nuori nainen kantaa kynttilää. + +Sitä kestää vain silmänräpäys. Näky katoaa; mutta väki luulee +tuntevansa naisen. + +"Hänellä oli tuuheat, mustat hiukset ja punaiset posket", huutavat he. +"Hän on täällä. He ovat kätkeneet hänet tänne." + +"Voi kavaljeerit, onko se täällä, teidän luonanne? Onko teillä se +meidän lapsemme, jonka ymmärryksen Jumala on ottanut, täällä Ekebyssä! +Jumalattomat, mitä te hänellä teette? Täällä annatte meidän tuskitella +hänen tähtensä koko viikon, etsiä häntä kokonaista kolme päivää. Pois +viini, pois ruoka! Voi meitä, että me olemme mitään huolineet teidän +kädestänne! Ulos nyt hän, sitten nähdään, mitä teille tehdään." + +Kesytetty peto kiljuu ja mörisee taas. Parilla hurjalla hyppäyksellä se +syöksyy Ekebytä kohti. + +Väki on nopsaa, nopsemmat kuitenkin kavaljeerit. He rientävät sisään ja +sulkevat eteisen oven. Mutta mitä voivat he tälle tunkevalle joukolle? +Ovi toisensa perästä murretaan auki. Kavaljeerit lyödään pois tieltä: +heillä ei ole aseita. Heidät tungetaan tiheän joukon sekaan niin, +etteivät he voi liikkua. Väen täytyy päästä sisään ottamaan NygÃ¥rdin +tyttöä. + +Sisimmästä huoneesta he hänet löytävät. Kellään ei ole aikaa katsoa, +onko hän vaalea vai tumma. He nostavat hänet ylös ja kantavat ulos. +Hänen ei pidä pelätä, he sanovat. Ainoastaan kavaljeereihin he tahtovat +käydä käsiksi. He ovat täällä pelastamassa häntä. + +Mutta niitä, jotka nyt tulevat rakennuksesta ulos, kohtaa pihalla +toinen saatto. + +Metsän autiommalla paikalla ei makaa enää naisen ruumis, joka syöksyi +alas korkealta jyrkänteeltä ja kuoli rotkoon. Eräs lapsi on löytänyt +hänet. Etsijät, jotka jäivät metsään muista jäljelle, ovat nostaneet +hänet olkapäilleen. Siinä he tulevat. + +Kauniimpi kuin elämässä hän on kuolemassa. Ihanana hän makaa pitkine, +tummine hiuksineen. Suloinen on hänen olentonsa, kun ikuinen rauha +siinä lepää. + +Korkealla miesten olkapäillä kannetaan hänet läpi väkijoukkojen. Tulee +hiljaista ja äänetöntä, kun hän kulkee ohi. Kumartunein päin kaikki +kunnioittavat kuoleman majesteettia. + +"Hän on kuollut äsken", kuiskaavat miehet. "Hän on varmaan harhaillut +metsässä aina tähän päivään. Varmaan hän on halunnut paeta meitä +etsijöitä ja siten joutunut syöksymään jyrkänteeltä alas." + +Mutta jos tämä on NygÃ¥rdin tyttö, niin kuka sitten on se, joka +kannettiin ulos Ekebystä? + +Metsästä saapunut saatto kohtaa kartanosta tulevan. Nuotiot liekehtivät +ympäri pihaa. Väki voi nähdä molemmat naiset ja tuntee heidät. Se +toinen on nuori Borgin kreivitär. + +"Oh, mitä tämä merkitsee? Pääsemmekö me tässä uuden ilkityön perille? +Miksi nuori kreivitär on täällä Ekebyssä? Miksi meille on sanottu, että +hän on matkustanut kauaksi tai kuollut? Ikuisen vanhurskauden nimessä, +emmekö nyt ryntää kavaljeerien kimppuun ja polje heitä rautaisilla +kannoillamme tomuksi!" + +Silloin kajahtaa hurja ääni. Gösta Berling on noussut kuistin kaiteelle +ja puhuu. + +"Kuulkaa minua, te hirviöt, te saatanat! Ettekö te usko, että Ekebyssä +on pyssyjä ja ruutia, te löylynlyömät? Ettekö te arvaa, että minä +olisin ampunut teidät kaikki kuin hullut koirat kasaan, mutta tuo +nainen tuossa rukoili teidän puolestanne. Haa, olisinpa tiennyt, että +te häneen koskette, niin ei yksikään teistä olisi jäänyt henkiin. + +"Mitä te peuhaatte tänä iltana, hyökkäätte kimppuumme kuin ryövärit, +uhkaatte meitä murhalla ja poltolla? Mitä minulla on tekemistä teidän +hupsujen tyttöjenne kanssa? Mistä minä tiedän, missä he juoksentelevat? +Minä olen ollut häntä kohtaan liian hyvä, niin on asia. Minä olisin +voinut usuttaa koirat hänen kimppuunsa -- se olisi ollut parempi meille +kummallekin, mutta sitä minä en tehnyt. Enkä minä ole luvannut naida +häntä, en ole koskaan luvannut. Tietäkää se! + +"Mutta nyt, sanon minä teille: päästäkää hänet, jonka kiskoitte täältä +sisältä! Päästäkää hänet, sanon minä, ja niitä kynsiä, joka ovat häneen +koskeneet, kirvelköön ikuinen tuli! Ettekö te ymmärrä, että hän on yhtä +paljon ylempänä teitä kuin taivas maata; hän on niin hieno kuin te +olette karkeita, niin hyvä kuin te ilkeitä. + +"Minä sanon nyt teille, kuka hän on. Ensinnäkin hän on taivaan enkeli, +-- toiseksi hän on ollut naimisissa Borgin kreivin kanssa. Mutta hänen +anoppinsa kidutti häntä yötä päivää; hänen täytyi seisoa järven +rannalla pesemässä vaatteita kuin mikäkin piika; häntä lyötiin ja +rääkättiin niin, ettei yhdelläkään teidän naisellanne voi olla +pahempaa. Niin, hän oli vähällä hukuttautua jokeen, kuten te kaikki +tiedätte, siksi, että hänestä elämän mehu puserrettiin. Minäpä kysyn +nyt, kukahan teistä, te senkin kanaljat, oli silloin saapuvilla, hänen +henkeänsä pelastamassa? Kukaan teistä ei ollut lähimaillakaan, mutta +me, kavaljeerit, me hänet pelastimme. Niin, me sen teimme! + +"Ja kun hän sitten synnytti lapsen kaukana maatalossa ja kreivi lähetti +hänelle nämä terveiset: 'Me menimme naimisiin vieraassa maassa, me emme +noudattaneet lakia ja asetuksia. Sinä et ole minun vaimoni, minä en ole +sinun miehesi. Sinun lapsestasi minä en piittaa!', niin; kun asia oli +siten, eikä hän tahtonut, että lapsi merkitään kirkonkirjoihin +isättömänä, silloin te kyllä olisitte olleet ylpeitä, jos hän jollekin +teistä olisi sanonut: 'Tule ja nai minut! Minun täytyy hankkia lapselle +isä. Mutta hänpä ei valinnut teistä ketään. Hän otti Gösta Berlingin, +köyhän papin, joka ei saa enää koskaan julistaa Jumalan sanaa. Niin, +sen minä sanon teille, te talonpojat, etten minä ole tukalammassa +pinteessä koskaan ollut, sillä minä olin hänelle niin arvoton, etten +rohjennut katsoa häntä silmiin, mutta minä en uskaltanut kieltääkään, +sillä hän oli aivan epätoivoissaan. + +"Ja saatte uskoa, että mitä pahaa te ajattelettekin meistä +kavaljeereista -- niin häntä kohtaan me olemme olleet niin hyviä kuin +olemme voineet. Ja hänen ansiotaan on, ettemme ampuneet tänä yönä +läjään teitä kaikkia. Mutta nyt, sanon minä teille: päästäkää hänet +irti ja menkää tiehenne, muuten minä pelkään, että maa aukee ja nielee +teidät! Ja kun menette täältä, rukoilkaa Jumalalta anteeksi, että +olette pelottaneet ja murehduttaneet häntä, joka on niin hyvä ja +viaton. Ja nyt, laputtakaa tiehenne! Me olemme saaneet teistä +tarpeeksi!" + +Jo aikoja ennen kuin hän vaikeni, olivat ne, jotka toivat kreivittären +ulos, laskeneet hänet kivisten portaiden astuimelle, ja nyt tuli muuan +vankka talonpoika varsin miettivänä kreivittären luokse ja ojensi +hänelle suuren kätensä. + +"Kiitos ja hyvää yötä", sanoi hän. "Me emme tahtoneet teille mitään +pahaa, kreivitär." + +Hänen perässään tuli toinen ja puristi varovasti hänen kättään. "Kiitos +ja hyvää yötä. Älköön hän nyt olko meille vihoissaan!" + +Gösta hyppäsi alas ja asettui hänen viereensä. Silloin he ojensivat +hänellekin kättä. + +Niin tulivat he nyt hitaasti ja sävyisinä toinen toisensa jälkeen +sanomaan heille hyvää yötä ennen lähtöään. He olivat jälleen +masennettuja, jälleen he olivat ihmisiä, kuten aamulla, jättäessään +kotinsa ennen kuin nälkä ja kosto tekivät heidät villipedoiksi. + +He katsoivat kreivitärtä suoraan kasvoihin, ja Gösta näki, kuinka se +viattomuuden ja hurskauden hohde, minkä he näkivät hänen kasvoillaan, +sai kyynelet monen silmiin. Kaikissa heissä oli hiven hiljaista jaloa +jumaloimista, jaloimman, mitä he olivat koskaan nähneet: he olivat +ihmisiä ja iloitsivat siitä, että yksi heistä rakasti niin suuresti +hyvää. + +Kaikki eivät voineet puristaa hänen kättään. Heitä oli niin hirveän +paljon, ja nuori nainen oli väsynyt ja heikko. Mutta kaikkien piti +kumminkin tulla portaiden luo häntä näkemään, ja ainakin he saivat +puristaa Göstan kättä -- hänen kätensä kestivät pudistelua. + +Gösta näki kuin unta. Hänen sydämessään pulpahti tänä iltana uusi +rakkaus. + +"Oi, minun kansani", hän ajatteli, "oi minun kansani, kuinka minä +rakastankaan sinua." Hän tunsi kiihkeästi rakastavansa koko tätä +joukkoa, joka nyt painui yön pimeään, kuollut tyttö jonon etunenässä, +kaikkia noita, joilla oli karkeat vaatteet ja pahalle haisevat kengät, +kaikkia noita, jotka asuivat harmaissa tuvissa metsänrinnassa, kaikkia +noita, jotka eivät osanneet käyttää kynää eivätkä useat lukeakaan, +kaikkia noita, jotka eivät tunteneet elämän täyteläisyyttä eivätkä +rikkautta, ainoastaan ankaran työn jokapäiväisen leivän vuoksi. + +Hän rakasti heitä, tuskallisesti, palavan hellästi, niin että kyyneleet +väkisin nousivat hänen silmiinsä. Hän ei tiennyt, mitä olisi tehnyt +heidän hyväkseen, mutta hän rakasti heitä, kaikkia ja itsekutakin, +rakasti heidän vikojaan, paheitaan ja raihnaisuuksiaankin. Oi, Herra +Jumala, tulisipa päivä, jolloin hekin rakastaisivat häntä! + +Gösta Berling heräsi unestaan: hänen vaimonsa laski kätensä hänen +käsivarrelleen. Kansa oli mennyt, he seisoivat yksin portailla. + +"Oi Gösta, Gösta, miten sinä saatoit!" + +Kreivitär pani kätensä kasvoilleen ja itki. + +"Se on totta, mitä minä sanoin", huudahti Gösta. "En ole koskaan +luvannut NygÃ¥rdin tytölle naivani häntä. 'Tule tänne ensi perjantaina, +niin saat nähdä hauskaa', niin minä sanoin hänelle, en mitään muuta. +Minä en voi mitään sille, että hän piti minusta." + +"Oi, ei se ollut sitä; mutta kuinka sinä voit sanoa kansalle, että minä +olen hyvä ja puhdas? Gösta, Gösta! Etkö sinä tiedä, että minä rakastin +sinua jo ennen kuin se oli luvallista! Minä äsken häpesin kansaa, +Gösta. Olin kuolla häpeästä." + +Ja nyyhkytykset vapisuttivat häntä. + +"Oi, ystäväni, rakastettuni", Gösta sanoi hiljaa. "Sinä onnellinen, +joka olet niin hyvä! Sinä onnellinen, kun sinulla on niin kaunis +sielu!" + + + + +Kahdeskymmenes luku + +KEVENHÃœLLER + + +Saksassa syntyi 1770-luvulla Kevenhüller, sittemmin oppinut ja +monitaitoinen. Hän oli linnankreivin poika ja olisi saanut asua +jaloissa linnoissa ja ratsastaa keisarin kupeella, jos olisi tahtonut; +mutta hänpä ei tahtonut. + +Hän olisi halunnut panna linnan korkeimpaan torniin tuulimyllyn siivet, +tehdä ritarisalin pajaksi ja neitsytkammion kellosepänverstaaksi. Hän +olisi halunnut täyttää linnan viuhuvilla pyörillä ja keikkuvilla +vivuilla. Mutta kun moinen ei käynyt päinsä, niin hän hylkäsi koko +komeuden ja meni kellosepän oppiin. Niin hän oppi kaikki, mitä +hammasrattaista, jousista ja heilureista voi oppia. Hän oppi tekemään +aurinkokelloja ja tähtikelloja, pöytäkelloja, joissa piipattivat +kanarialinnut ja toitottivat torvea paimenet, kellolaitteita, joiden +kummalliset koneistot täyttivät koko kirkontornin, ja niin pieniä +taskukellon sisuksia, että ne voi sovittaa medaljonkiin. + +Saatuaan mestarikirjan hän nakkasi repun selkäänsä, otti ryhmysauvan +käteensä ja kuljeksi paikasta toiseen tutkien kaikkea, mikä kuunaan +hyrrää teloilla ja pyörillä. Kevenhüller ei ollut mikään tavallinen +kelloseppä, hän aikoi suureksi keksijäksi ja maailman parantajaksi. + +Kun hän siten oli samonnut monet maat, läksi hän muun muassa +Vermlantiinkin tutkimaan myllynrattaita ja kaivoslaitteita. Eräänä +kauniina aamuhetkenä hän sattui kulkemaan Karlstadin torin poikki. +Mutta samana aamuhetkenä oli metsänemäntäkin nähnyt hyväksi ulottaa +vaelluksensa kaupunkiin asti. Tuo jalo rouva kulki hänkin poikki torin, +mutta vastakkaiselta puolen, ja siten hän kohtasi Kevenhüllerin. + +Siinäpä kellosepän kisällille kohtaus. Rouvalla oli loistavat, vihreät +silmät ja sankka, vaalea tukka, joka ulottui melkein maahan, ja hän oli +pukeutunut vihreään, välkähtelevään silkkiin. Hiisi ja pakana kun oli, +hän oli kauniimpi kaikkia kristittyjä naisia, mitä Kevenhüller oli +nähnyt. Sälli pysähtyi kuin hassahtava katselemaan naista, kun tämä +asteli vastaan. + +Metsähinen tuli suoraan metsän uumenista, jossa sananjalat kasvavat +korkeina kuin puut, jossa jättiläismäiset hongat pimentävät +auringonvalon niin, että se keltaiselle sammalelle lankeaa vain +kultaisina pilkkeinä, ja jossa vanamot ryömivät jäkäläisillä kivillä. + +Minä olisin oikein kerta kaikkiaan tahtonut olla Kevenhüllerin sijassa +näkemässä häntä: sananjalanlehtiä ja kuusenhavuja tukkaan takertuneena +ja pieni, musta kyykäärme kaulassa. Ajatelkaapa häntä, käynniltään +sulavaa kuin petoeläin, pihkan ja mansikan, vanamon ja sammalen raikas +tuoksu ympärillään! + +Miten mahtoivatkaan ihmiset häntä tuijottaa hänen suvaitessaan tulla +kävelemään keskelle Karlstadin toria. Hevoset kai pillastuivat +säikähtäessään hänen pitkää tukkaansa, joka liehui aamutuulessa. +Katupojat juoksivat hänen perässään. Miehet jättivät puntarinsa ja +lihakirveensä töllistelläkseen häntä. Naiset juoksivat kirkuen hakemaan +piispaa ja tuomiokapitulia ajamaan tuota kelvotonta pois kaupungista. + +Itse hän kulki tyynenä ja majesteetillisena ja hymyili koko metelille, +ja silloin Kevenhüller näki pienten, suippojen pedonhampaiden loistavan +punaisten huulten raosta. + +Hän oli heittänyt viitan hartioilleen, ettei huomattaisi, kuka hän oli, +mutta onnettomuudekseen oli unohtanut kätkeä häntänsä. Nyt se riippui +takana ja tulla laahasi pitkin katukiviä. + +Kevenhüller näki hännän hänkin; mutta sälliäpä säälitti, että niin +ylhäissyntyinen nainen antautui kaupunkilaisten pilkan esineeksi; sen +vuoksi hän kumarsi kaunottarelle ja sanoi kohteliaasti: + +"Suvaitseeko teidän armonne nostaa laahustintaan." + +Metsänemäntää liikutti tämä, eikä vähemmän miehen hyvänsuopeus kuin +hänen kohteliaisuutensa. Hän seisahtui aivan Kevenhüllerin eteen ja +katsoi häneen sellaisella tavalla, että Kevenhülleristä tuntui kuin +olisivat loistavat kipunat lentäneet rouvan silmistä hänen aivoihinsa. +"Huomaa se, Kevenhüller", hän sanoi, "tästä lähtien sinä voit noilla +kahdella kädelläsi tehdä minkä taitotyön tahansa, mutta ainoastaan +yhden kutakin lajia." + +Hän sanoi niin, ja hän voi pitää sanansa. Sillä kukapa ei tietäisi, +että metsänviidakon vihreähelmalla on valta antaa neroa ja ihmeellistä +voimaa niille, jotka saavuttavat hänen suosionsa. + +Kevenhüller jäi Karlstadiin ja vuokrasi sieltä työpajan. Hän vasaroi ja +teki työtä yöt päivät. Kahdeksassa päivässä hän tekaisi ihmetyön. Se +oli itsestään kulkevat vaunut. Ne kulkivat ylä- ja alamäkeä, kulkivat +nopeasti ja hitaasti, niitä voi ohjata ja kääntää, pysäyttää ja panna +käyntiin miten tahtoi. Kerrassaan mainiot vaunut ne olivat. + +Nyt tuli Kevenhülleristä kuulu mies ja hän sai ystäviä kaikkialla +kaupungissa. Hän oli niin ylpeä vaunuistaan, että matkusti Tukholmaan +näyttämään niitä kuninkaalle. Hänen ei tarvinnut matkalla odottaa +kievarin hevosia eikä riidellä kyytimiesten kanssa. Hänen ei tarvinnut +täristä maalaiskieseissä eikä maata hollituvan puupenkillä. Hän ajoi +ylpeästi omilla vaunuillaan ja tuli parissa tunnissa perille. + +Hän hurautti suoraan linnaan, ja kuningas tuli hovinaistensa ja +hoviherrainsa kanssa katselemaan, miten hän ajoi. He eivät kyllin +tainneet häntä ylistää. + +Silloin kuningas sanoi: "Nuo vaunut sinun sopii hyvin antaa minulle, +Kevenhüller." Ja vaikka hän vastasi: ei, niin kuningas oli itsepäinen +ja tahtoi vain saada ne vaunut. + +Silloin näki Kevenhüller, että kuninkaan seurueessa oli hovinainen, +jolla oli vaalea tukka ja vihreä hame. Hän tunsi kyllä hänet ja arvasi, +että juuri tämä oli neuvonut kuningasta pyytämään häneltä vaunut. Mutta +hän tuli epätoivoiseksi. Hän ei voinut sietää, että toisella olisi +hänen vaununsa, eikä hän liioin voinut kuninkaalta evätäkään. Sen +tähden hän ajoi vaununsa sellaisella vauhdilla linnanmuuriin, että ne +lensivät tuhansiksi pirstaleiksi. + +Kun hän tuli takaisin Karlstadiin, niin hän koetti tehdä uudet vaunut. +Mutta hän ei osannut. Silloin hän kauhistui lahjaa, jonka metsänemäntä +oli hänelle antanut. Hän oli jättänyt laiskurin elämän isänsä linnassa +tullakseen monen hyväntekijäksi eikä valmistaakseen taikavehkeitä, +joita vain yksi voi käyttää. Mitä siitä hänelle, vaikka hänestä +tulisikin suuri mestari, niin, vaikka kaikkein mestarien mestari, kun +hän ei voi monistaa ihmelaitteitaan tuottamaan hyötyä tuhansille? + +Ja tuo oppinut monitaitoinen mies ikävöi rauhallista, tasaista työtä +niin suuresti, että hän rupesi kivenhakkaajaksi ja muurariksi. Ja niin +hän rakensi sen suuren kivitornin, joka on länsisillan vieressä, isänsä +ritarilinnan emätornin mallin mukaan, ja hän aikoi vielä rakentaa +pitkän rivin huoneita, portaaleja, linnanpihoja, valleja ja +riipputorneja, jotta Klara-joen rannalle olisi kohonnut koko +ritarilinna. + +Ja siinä linnassa hän aikoi toteuttaa lapsuutensa unelman. +Teollisuudella ja käsitöillä kaikenkaltaisilla piti oleman +linnansaleissa koti. Valkoiset myllyrengit ja mustat sepät, kellosepät, +joilla oli vihreät varjostimet rasittuneiden silmiensä suojana, +mustakätiset värjärit, kankurit, sorvarit, viilarit, kaikki he saisivat +työpajansa hänen linnassaan. + +Ja aie onnistui hyvin. Kivistä, jotka hän oli murtanut itse, hän oli +muurannut päätorninsa. Hän oli pannut tuulimyllyn siivet tornin +huippuun -- sillä tornista piti tulla mylly -- ja nyt hän aikoi tehdä +pajan. + +Seisoipa hän sitten eräänä päivänä katsellen, kuinka nuo keveät, vahvat +siivet pyörähtelivät tuulessa. Silloin hänet valtasi taas se vanha +paha. + +Hänestä tuntui kuin tuo vihreäpukuinen taas olisi katsellut häntä +loistavilla silmillään, kunnes hänen aivonsa jälleen syttyivät tuleen. +Hän sulkeutui työpajaansa, ei maistanut ruokaa, ei nauttinut lepoa ja +teki työtä lakkaamatta. Niin hän kahdeksassa päivässä teki uuden +ihmekalun. + +Ja niin hän sitten päivänä muutamana nousi tornin katolle ja alkoi +virittää siipiä olkapäihinsä. + +Kaksi koulupoikaa ja kimnasisti, jotka istuivat sillan laidalla +salakoita onkimassa, näkivät hänet, ja he huusivat niin, että koko +kaupunki kaikui. He lähtivät juosta kirmaisemaan; läähättäen he +juoksivat katua ylös, toista alas, jyskyttivät joka ovelle ja huusivat: + +"Kevenhüller lähtee lentoon! Kevenhüller lähtee lentoon!" + +Mestari seisoi aivan tyynenä tornin katolla ja kiinnitti siipiä +yllensä, ja sillä välin tulla kuhisi väkeä paikalle vanhan Karlstadin +ahtailta kaduilta. + +Piiat jättivät kiehuvan patansa ja kohoavan taikinansa. Mummot +heittivät sukankutimensa, pistivät sankalasit nokalleen ja juosta +haihattivat pitkin katua. Raatimiehet ja pormestari nousivat +tuomiopöydästä. Rehtori viskasi kieliopin nurkkaan; koulupojat +ryntäsivät luokistaan lupaa odottamatta. Koko kaupunki oli hyppyjalalla +läntistä siltaa kohti. + +Pian oli sillalla mustanaan ihmisiä. Suolatori oli kuin pultattu, ja +koko joenranta aina piispantalolle asti kihisi väkeä. Siinä oli tungos +suurempi kuin Pietarinmessussa; siinä oli enemmän katselunhaluisia kuin +silloin, kun kuningas Kustaa III ajoi kaupungin läpi kahdeksan hevosta +edessä ja niin hurjaa vauhtia, että vaunut kiisivät käännöksissä +kahdella pyörällä. + +Kevenhüller sai viimein siivet ylleen ja läksi lentoon. Hän löi niillä +pari iskua, ja sitten hän oli ilman varassa. Hän lojui vatsallaan ja ui +ilmameressä korkealla maasta. + +Hän veti ilmaa keuhkoihinsa täysin siemauksin; se oli voimakasta ja +puhdasta. Hänen rintansa laajeni, ja vanha ritariveri alkoi kiehua +hänen suonissaan. Hän pyöriskeli kuin kyyhky, hän leijaili kuin kotka, +hänen siipensä olivat nopeat kuin pääskyn, hän suuntasi kulkunsa +varmasti kuin ajohaukka. Ja hän katsoi koko tuota alhaalle maahan +kytkettyä joukkoa, joka tähysti häntä, ilma-uimaria. Olisipa hän voinut +tehdä kullekin heistä samanlaisen siipiparin! Olisipa hän voinut antaa +jokaiselle heistä voiman kohottautua tähän raikkaaseen ilmaan. +Millaisia ihmisiä heistä tulisi! Hänen ainainen ongelmansa ei päästänyt +häntä rauhaan tänä voitonkaan hetkenä. Hän ei voinut nauttia pelkästä +omasta hyvästään. Ah, sitä metsänemäntää, jospa hän vain saisi tavata +hänet! + +Silloin hän näki silmin, jotka voimakas auringonvalo ja kimmeltävä ilma +olivat melkein sokaisseet, että jokin lensi suoraan häntä kohti. Suuret +siivet, juuri samanlaiset kuin hänellä itsellään, hän näki, ja siipien +välissä ui ihmisolento. Keltainen tukka liehui, vihreä silkki lainehti, +huimat silmät säkenöivät. Siinä se oli, siinä se oli! + +Kevenhüller ei siekaillut. Hurjaa vauhtia hän syöksähti kummituksen +kimppuun halaten suudella häntä tai lyödä häntä -- ei tiennyt kumpaako +oikein -- mutta varmasti pakottaa hänet poistamaan kirouksen hänen +elämästään. Siinä hurjassa vauhdissa hän menetti malttinsa ja älynsä. +Hän ei nähnyt mitään muuta kuin hulmuavat hiukset ja hurjat silmät. Hän +pääsi aivan lähelle häntä ja ojensi kätensä tarttuakseen toiseen. +Silloin takertuivat hänen siipensä metsähisen siipiin, ja metsänemännän +siivet olivat vahvemmat, mestarin siivet halkesivat ja särkyivät +kerrassaan, hän itse pyörähti nurinniskoin ja suistui alas, tietämättä +mihin. + +Kun hän tuli tajuihinsa, niin hän makasi oman torninsa katolla, +särkynyt lentokone vieressä. Hän oli lentänyt suoraan omaa myllyään +vastaan; myllyn siivet olivat tarttuneet häneen, kiepauttaneet häntä +pari kertaa ympäri ja paiskanneet sitten torninkatolle. + +Se oli sen leikin loppu. + +Kevenhülleristä tuli nyt taas epätoivon mies. Rehellinen työ inhotti +häntä, ja kummitusvehkeitä hän ei uskaltanut käyttää. Jos hän vielä +tekee jonkun ihmetyön ja on pakotettu sen hävittämään, niin hänen +sydämensä murtuu surusta. Ja jollei hän sitä tuhoa, niin hän tulee +hulluksi ajatellessaan, ettei voi hyödyttää sillä toisia. + +Hän etsi kisällinreppunsa ja kyhmysauvansa, antoi myllyn jäädä siihen +semmoisenaan ja päätti lähteä etsimään metsänemäntää. + +Hän hankki hevoset ja rattaat, sillä hän ei ollut enää nuori eikä keveä +jaloistaan. Ja kerrotaan, että kun hän tuli metsään, hän astui pois +ajopeleistä, meni viitaan ja alkoi huutaa viidakon vihreähelmaa. + +"Metsänemäntä, metsänemäntä, minä Kevenhüller, Kevenhüller, täällä +huudan! Tulkaa, tulkaa!" Mutta hän ei tullut. + +Niillä matkoillaan hän joutui Ekebyhyn, muutamia vuosia ennen kuin +majurinrouva sieltä karkotettiin. Siellä otettiin hänet hyvin vastaan, +ja sinne hän jäi. Ja kavaljeerien sarja lisääntyi nyt pitkällä, +vahvalla ritarimiehellä, reippaalla herralla, joka piti puolensa +oluthaarikan ääressä ja metsästysretkillä. Hänen lapsuutensa muistot +palasivat, hän salli nimitellä itseään kreiviksi, ja hän tuli yhä +enemmän saksalaisen ryöväriparonin muotoiseksi: suuri kotkannokka, +karskit kulmakarvat, täysparta, joka oli leuan alta suippo, ja viikset +kopeasti yläkiverät. + +Hän oli kavaljeeri kavaljeerien vertainen eikä ollut parempi kuin +muutkaan tuossa joukossa, jota kansa uskoi majurinrouvan valmistavan +paholaiselle. Hänen tukkansa harmaantui ja aivonsa uinahtivat. Niin +vanha hän jo oli, ettei hän enää saattanut nuoruutensa urotekoja +uskoakaan. Ei hän ollut se mies, jolla oli salaiset tiedot. Ei hän +ollut tehnyt niitä itsestään kulkevia vaunuja eikä lentokonetta. Oi ei; +pelkkää kaskua, pelkkää kaskua! + +Mutta sitten kävi niin, että majurinrouva karkotettiin Ekebystä, ja +kavaljeerit tulivat suuren kartanon isänniksi. Silloin alkoi +elämöiminen, jolle ei maassa vertaa. Myrsky nousi ja temmelsi yli maan; +kaikki vanha hullutus puhkesi nuoruuden raivolla, kaikki paha joutui +liikkeeseen, kaikki hyvä vapisi -- ihmiset taistelivat maan päällä, ja +henget taivaassa. Sudet tulivat Dovrelta noita-akka selässä, +luonnonvoimat pääsivät valloilleen, ja Ekebyhyn tuli metsänemäntä. + +Kavaljeerit eivät häntä tunteneet. He luulivat, että hän oli köyhä ja +ahdistettu nainen, jonka julma anoppi oli syössyt epätoivoon. He +antoivat hänelle turvaa, kunnioittivat häntä kuin kuningatarta ja +rakastivat häntä kuin lapsukaista. + +Kevenhüller yksin tiesi, kuka hän oli. Ensin hän kyllä oli ollut yhtä +sokea kuin muutkin. Mutta eräänä päivänä oli naisella vihreältä +läikehtivä silkkipuku, ja kun hänellä oli se yllään, tunsi Kevenhüller +hänet taas. + +Siellä hän istui silkissä lekottaen Ekebyn parhaimmalla sohvalla, ja +vanhat herrat palvelivat häntä kuin narrit. Yksi oli kokki, toinen +kamaripalvelija, kolmas esilukija, joku oli hovisoittaja, joku +hovisuutari: kaikki he olivat valinneet osansa. + +Sairas hän muka oli, tuo häijynnahka, menninkäinen; mutta kyllä +Kevenhüller tiesi, miten sen taudin laita oli. Kuningatar kujeili vain +heidän kustannuksellaan, sellainen hän oli. + +Hän varoitti kavaljeereja kavahtamaan häntä. "Katsokaa noita pieniä +teräviä hampaita", hän sanoi, "ja noita villejä, loistavia silmiä. Hän +on metsänemäntä -- kaikki paha on liikkeellä tänä kamalana aikana. Minä +sanon teille, hän on metsänemäntä, tullut tänne turmioksemme. Minä olen +nähnyt hänet ennenkin." + +Mutta kun Kevenhüller näki metsänemännän ja tunsi hänet, valtasi hänet +työnhalu. Hänen aivonsa alkoivat palaa ja kiehua, hänen sormiaan +pakotti halu kouristaa vasaraa ja viilaa; hän ei voinut taistella +itseänsä vastaan. Katkerin mielin hän veti ylleen työtakin ja sulkeutui +vanhaan työkalupajaan, joka nyt oli hänen verstaansa. + +Silloin kävi Ekebystä yli Vermlannin huuto: + +"Kevenhüller on ryhtynyt työhön." + +Ja henkeä pidättäen kuunneltiin vasaran kalsketta, viilan kirskutusta +ja palkeen puhkinaa suljetusta pajasta. + +Uusi ihmetyö on näkevä päivänvalon. Mimmoinen se mahtaa olla? Opettaako +hän nyt käymään veden päällä, vai menemään tikapuilla otavaan? + +Mikään ei ole mahdotonta sellaiselle miehelle. Omin silmin on nähty +hänen vaununsa huristavan katuja pitkin. Hänellä on metsänemännän +lahja: mikään ei ole hänelle mahdotonta. + +Eräänä yönä, lokakuun ensimmäisenä tai toisena, oli hänen ihmetyönsä +valmis. Hän tuli työpajasta kantaen sitä käsillään. Se oli pyörä, joka +hyrräsi lakkaamatta ympäri; kun se käännähti, loistivat värttinät kuin +tuli, ja siitä läksi valoa ja lämpöä. Kevenhüller oli tehnyt auringon. +Kun hän toi sitä pajasta, niin tuli yö niin valoisaksi, että varpuset +alkoivat tirskutella ja pilvet hehkua aamuruskoa. + +Se oli kerrassaan mainio keksintö. Ei enää pimeää eikä pakkasta +maailmassa. Häntä huimasi, kun hän sitä ajatteli. Päivän aurinko +nousisi ja laskisi edelleen, mutta sen kadottua loimuaisivat hänen +tuhannet ja tuhannet tulipyöränsä yli maan, ja ilma väreilisi lämpöä +kuin kuumimpina kesäpäivinä. Silloin korjataan kypsiä satoja +sydäntalven tähtitaivaan alla; mansikat ja puolukat puhkevat metsämäkiä +kaiken vuotta; jää ei koskaan kytke vettä. + +Kun nyt uusi keksintö oli valmis, niin se oli luova uuden maan. Hänen +tulipyöränsä oli oleva köyhäin turkki ja kaivosmiesten aurinko. Se +antaa käyttövoiman tehtaille, elämän luonnolle, uuden, rikkaan ja +onnellisen olon ihmiskunnalle. Mutta samassa hän kuitenkin tiesi, että +kaikki se oli unelmaa ja ettei metsänemäntä koskaan salli hänen +monistaa tulipyöräänsä. Ja vihassaan ja kostonhimossaan hän päätti +hänet tappaa, ja niinpä hän ei tiennyt, mitä oikein teki. + +Hän meni päärakennukselle ja asetti tulipyöränsä aivan eteisen +portaiden nurkkaan. Hänen aikeensa oli sytyttää talo tuleen ja polttaa +metsähinen sinne. + +Sitten hän meni takaisin pajaansa ja kuunteli siellä hiljakseen. + +Kohta alettiin kartanolla huutaa ja kirkua. Nyt rupesi ilmenemään, että +suuri urotyö oli tehty. + +Niin, juoskaa te, huutakaa, läpätkää! Nyt se palaa taloon, +metsänemäntä, se, jota te silkillä hyllyttelitte. + +Kääntelehtiikö se tuskissa, pakeneeko liekkejä huoneesta huoneeseen? +Ah, miten vihreä silkki loimuaa liekeissä ja miten liekit leikkivät +upeassa tukassa! Rohkeutta, liekit, huimaa rohkeutta, vangitkaa hänet, +pistäkää hänet tuleen. Noita-akat palavat! Älkää pelätkö hänen +loitsujansa, liekit! Antakaa hänen palaa! Onhan olemassa mies, jonka on +täytynyt palaa hänen tähtensä kaiken ikänsä. + +Kellot läppäsivät, vaunut ratisivat, ruiskut vedettiin pihalle, vettä +pumputtiin letkuilla järvestä, väkeä riensi paikalle kaikista kylistä. +Oli huutoa, voivotusta ja käskyjä, katot suistuivat sisään; rätisi ja +jyrisi hirmuinen tulipalo. Mutta mikään ei häirinnyt Kevenhülleriä. Hän +istui hakkuupölkyllä käsiään hykerrellen. + +Sitten hän kuuli jyrinän kuin taivas olisi luhistunut, ja riemuissaan +hän hypähti pystyyn. "Nyt se on tehty", hän huudahti. "Nyt hän ei +pelastu, nyt hän on sortunut hirsien alle tai palanut liekkeihin. Nyt +se on tehty." + +Ja hän ajatteli Ekebyn kunniaa ja mahtia, joka täytyi uhrata näin, että +metsänemäntä saataisiin pois maailmasta. Ajatteli ihania saleja, joissa +oli asunut niin runsas riemu, huoneita, jotka olivat kajahdelleet ilon +muistoja, pöytiä, jotka olivat notkuneet herkkuruokien alla, kalliita, +vanhoja huonekaluja, hopeita ja porsliineja, joita ei voi hankkia +takaisin... + +Ja yht'äkkiä hän hyppäsi kirkaisten pystyyn. Hänen tulipyöränsä, hänen +aurinkonsa, malli, josta kaikki oli tuleva, eikö hän ollut pistänyt +sitä portaiden alle, sytyttääkseen tulipalon! + +Kevenhüller oli kauhusta kivettynyt ja halveksi itseänsä. + +"Olenko minä hullu?" hän sanoi. "Miten minä voin olla sellainen?" + +Samassa aukeni pajan hyvin suljettu ovi, ja vihreähelma astui sisään. + +Metsänemäntä seisoi kynnyksellä hymyilevänä ja kauniina. Hänen +vihreässä verhossaan ei ollut vikaa, ei tahraa, ei ollut palonkäry +tarttunut hänen tuuheaan tukkaansa. Hän oli sellainen, jollaisena +Kevenhüller oli nähnyt hänet Karlstadin torilla, nuoruutensa päivinä; +pedon häntä laahasi hänen jalkojensa välissä, ja hän toi metsän kaiken +huimuuden ja tuoksun matkassaan. + +"Nyt Ekeby palaa", hän sanoi nauraen. + +Kevenhüller kohotti moukarin ja aikoi iskeä sen hänen päähänsä, mutta +silloin hän näki, että metsällisellä oli kädessään hänen tulipyöränsä. + +"Katsopas, mitä sinulle pelastin", hän sanoi. + +Kevenhüller heittäysi hänen eteensä. "Sinä särjit minun vaununi, sinä +musersit minun siipeni ja sinä tuhosit minun elämäni. Sääli, armahda +minua!" + +Metsänemäntä keikahti höyläpenkille ja istuutui siihen, yhtä nuorena ja +veitikkamaisena kuin silloin kun Kevenhüller näki hänet ensi kerran +Karlstadin torilla. + +"Huomaan sinun tietävän, kuka minä olen", hän sanoi. + +"Minä tiedän ja olen aina tietänyt, kuka sinä olet", sanoi miesraukka, +"sinä olet nerous. Mutta vapauta nyt minut! Ota lahjasi pois minulta! +Ota pois ihmetöiden lahjat! Anna minun olla tavallinen ihminen! Miksi +sinä vainoat minua? Miksi sinä tuhoat minut?" + +"Hullu", sanoi metsänemäntä. "Milloinkaan en ole tahtonut sinulle +mitään pahaa. Minä annoin sinulle suuren palkinnon; mutta voin sen +ottaa poiskin, jollei se sinua miellytä. Mutta harkitse tarkoin! Sinä +kadut vielä." + +"En, en", huudahti Kevenhüller, "ota pois minulta ihmetöiden voima!" + +"Ensin sinun täytyy hävittää tämä", sanoi metsänemäntä ja heitti +tulipyörän hänen eteensä lattialle. + +Kevenhüller ei epäröinyt. Hän huitaisi moukarilla kimaltavaa +tuliaurinkoa, joka oli vain ilkeä velhon kalu, kun sitä ei saanut +käyttää tuhansien hyödyksi. Kipunat sinkosivat ympäri huonetta, sirut +ja tulenliekit tanssivat hänen ympärillään, ja pian oli hänen +viimeinenkin ihmelaitteensa muruina. + +"Niin, no minä otan nyt siis lahjani sinulta", sanoi metsänemäntä. + +Kun hän seisoi jo menossa ovelle ja ulkoa virtasi tulipalonhohde +häneen, katsahti Kevenhüller häneen viimeisen kerran. + +Kauniimmalta kuin milloinkaan hän näytti miehestä nyt, eikä enää +ilkeältä: vain ankaralta ja ylevältä. + +"Hullu", sanoi metsänemäntä. "Kielsinkö mitenkään antamasta muiden +monistaa töitäsi? Mitä minä muuta tahdoin kuin varjella neroa +käsityöläisen toimelta." + +Ja hän meni. Kevenhüller tuli pariksi päivää sekapäiseksi. Sittemmin +hän taas tuli tavalliseksi ihmiseksi. + +Mutta hourupäissään hän oli polttanut Ekebyn. Yksikään ihmisistä ei +kuitenkaan vahingoittunut. Silti suretti kavaljeereja suuresti, että +tuon vieraanvaraisen kodin piti kärsiä heidän aikanaan niin paljon +vahinkoa. + +Oi te myöhäisten aikain lapset, olisinpa minä tai te kohdanneet +Karlstadin torilla metsänemännän! Luuletteko, etten minä olisi juossut +metsään huutamaan: "Metsänemäntä, metsänemäntä, minä se olen, +Kevenhüller, Kevenhüller!" Mutta kukapa näkee hänet enää nykyaikaan? +Kuka meidän päivinämme valittaa saaneensa liiaksi hänen lahjojaan? + + + + +Yhdeskolmatta luku + +BROBYN MARKKINAT + + +Lokakuun ensimmäisenä perjantaina alkavat suuret markkinat, jotka +kestävät kahdeksan päivää. Se on syksyn suuri juhla. Sen edellä +teurastetaan ja leivotaan joka pirtissä; uudet talvipuvut valmistuvat +pantaviksi ylle ensi kertaa; juhlaruoat -- sellaiset kuin köyhänhanhi +ja juustokaakku -- seisovat pöydällä päivät päästään; paloviinamäärät +lisätään kaksin verroin; työ lepää. On juhla jokaisessa talossa. +Palvelijat ja työväki saavat silloin palkkansa ja pitävät pitkiä +neuvotteluja, mitä he ostavat markkinoilta. Pitkämatkaisia tulee +pienissä ryhmissä tietä pitkin reppu selässä ja sauva kädessä. Monet +ajavat karjaansa markkinoille. Pienet, itsepäiset mullikat ja vuohet, +jotka pysähtyvät mäessä ja päkistävät etujaloin vastaan, tuottavat +aika harmia omistajalle ja suurta hauskuutta katselijoille. +Herraskartanoiden vierashuoneet ovat täynnä rakkaita vieraita; uutisia +kerrotaan ja karjan ja tavaran hinnoista pakistaan. Lapset uneksivat +markkinaleluista ja markkinarahoista. + +Ja ensimmäisenä markkinapäivänä -- miten väkeä silloin nousta +kuhiseekaan Brobyn mäkiä avaralle markkinakentälle! Kojut on +pystytetty, kojut joihin kaupungin kauppiaat ovat levittäneet +tavaransa, kun taas taalalaiset ja länsigöötalaiset ovat +pinonneet tavaransa loppumattomille tiskiriveille, joiden valkeat +telttakatot lepattavat. Nuorallatanssijoita, posetiivareita ja +sokeita viulunsoittajia siellä on viljalti, samoin ennustajia, +karamellinkauppiaita ja viinakapakoita. Kojujonon taakse on savi- ja +puuastioita ladottu riviin. Sipulia ja piparjuurta, omenia ja +päärynöitä tarjoilevat suurten kartanoiden puutarhurit kaupaksi. Suuria +maaneliöitä anastavat ruskeanpunaiset, kirkkaiksi tinatut kupariastiat. + +Markkinoista huomaa kuitenkin, että Svartsjössä ja Brossa ja Löfvikissä +ja muissa Lövenin pitäjissä on puute: kauppa käy huonosti kojuissa ja +tiskien ääressä. Eniten liikettä on eläintorilla, sillä monen täytyy +myydä sekä lehmänsä että hevosensa tullakseen itse toimeen yli talven. +Siellä häärätään myös hurjassa, jännittävässä hevosenvaihdossa. + +Hauskaa on Brobyn markkinoilla. Jos on vain rahaa pariin ryyppyyn, niin +kyllä on rohkeutta. Eikä se viina saa pelkästään iloa aikaan: kun +ihmiset tulevat yksinäisistä metsätaloista markkinakentälle +lainehtivaan ihmisjoukkoon ja kuulevat huutavan, nauravan markkinaväen +melun, niin he ikään kuin jo juopuvat ilosta, hurjistuvat pauhaavasta +markkinaelämästä. + +Kyllähän tehdään paljon kauppaakin niin suuressa joukossa, mutta se on +tuskin pääasia. Tärkeintä on saada mukaansa parvi sukulaisia tai +ystäviä kärryille ja tarjota hänelle lammasmakkaraa, köyhänhanhea ja +viinaa tai houkutella tyttö ottamaan lahjaksi virsikirja ja silkkihuivi +tai mennä katsomaan pienokaisille markkinatuliaisia. + +Kaikki ne, joiden ei ole täytynyt jäädä kotiin hoitamaan taloa ja +karjaa, ovat tulleet näille Brobyn markkinoille. Siellä on Ekebyn +kavaljeerit ja NygÃ¥rdin metsäkulmalaiset, Norjan hevoskauppiaat, +pohjoisten metsien suomalaiset, maantien mustalaiset. + +Joskus tuo pauhaava meri painautuu yhteen pyörteeseen, joka kieppuu +huimissa kaarteissa jonkin keskipisteen ympäri. Kukaan ei tiedä, mitä +on sisimpänä, ennen kuin pari poliisia tunkeutuu joukon läpi tekemään +lopun tappelusta tahi nostamaan pystyyn kaatuneet rattaat. Ja +seuraavassa tuokiossa on uusi väen kihinä kauppamiehen ympärillä, joka +kinastelee sukkelan maalaistytön kanssa. + +Sitten -- keskipäivän tienoissa alkaa se suuri tappelu. Talonpojat ovat +huomanneet, että länsigöötalaisten kyynärkepit ovat liian lyhyet, ja +siitä sukeutuu ensin riitaa ja rähinää heidän tiskiensä ympärillä; +sitten joudutaan käsirysyyn. Sen arvaa jokainen, että monelle, joka ei +niihin aikoihin nähnyt muuta kuin kurjuutta ja hätää, oli ikään kuin +riemu vähän iskeä, sama sitten ketä tai mitä. Ja heti kun vahvat ja +tappelunhaluiset näkevät nujakan käynnissä, kapaisevat he paikalle joka +taholta. Kavaljeerit aikovat juuri murtautua joukkoon rakentamaan +omalla tavallaan rauhaa, ja Taalain miehet kiiruhtavat auttamaan +länsigöötalaisia. + +Forsin vahva Maunu on leikissä innokkain. Humalassa hän on ja vihainen; +nyt hän on suistanut maahan erään länsigöötalaisen ja alkanut löylyttää +häntä, mutta tämän hätähuudot kuullessaan juoksevat maanmiehet avuksi +ja koettavat pakottaa vahvaa Maunua laskemaan heidän toverinsa irti. +Silloin kaataa vahva Maunu kangaspakat maahan tiskiltä ja tempaa itse +tiskilevyn, joka on kyynärän leveä ja kahdeksan kyynärää pitkä ja +naulattu paksuista lankuista, ja alkaa sillä aseella huitoa. + +Hän on hirmuinen mies, se vahva Maunu. Hän se potkaisi koko seinän +pellolle Filipstadin poliisiputkasta, hän se nostaa veneen vedestä ja +kantaa sen hartioillaan. Voipa nyt arvata, että kun hän alkaa raskaalla +tiskillä huitoa ympärilleen, niin koko kansa kaikkoaa ja +länsigöötalaiset myös. Mutta vahva Maunu tulee jäljestä huitoen +ympärilleen raskaalla levyllä. Nyt hän ei piittaa enää ystävistä eikä +vihamiehistä: hän vain tahtoo jotakuta lyödä, kun sai kerran aseen. + +Rahvas pakenee häntä kauhuissaan. Miehet ja naiset juoksevat ja +kirkuvat. Mutta miten voivat paeta naiset, joilla useilla on lapsi +helmoissaan? Kojut ja kärryt ovat heidän tiellään, härät ja lehmät, +jotka ovat melusta hurjistuneet, estävät heitä pääsemästä pakoon. + +Erääseen sopukkaan kojujen väliin on sulloutunut joukko naisia, ja tätä +kohti hyökkää nyt jättiläinen. Eikö tuolla keskellä akkaparvea seiso +Länsi-Göötan mies? Hän kohottaa levyn ja antaa sen humahtaa. Kalvaan, +tyrmistävän tuskan vallassa ottavat naiset hyökkäyksen vastaan, painuen +kuuruun tappavan iskun alla. + +Mutta kun levy lankeaa viuhuen heitä kohti, murtuu sen voima erään +miehen kohotettuihin käsivarsiin. Se mies ei painunut maahan, vaan +kohosi yli joukon, se mies oli vapaaehtoisesti ottanut vastaan iskun, +pelastaakseen niin monta kuolemasta. Vaimot ja lapset ovat +vahingoittumatta. Mies on murtanut lyönnin hurjan voiman, mutta hän +makaakin nyt maassa tiedottomana. + +Vahva Maunu ei nosta enää lankkuansa hyökätäkseen. Hän on nähnyt miehen +katseen juuri silloin, kun levy kohtasi hänen päälakensa, se hänet +lamasi kerrassaan. Hän antoi itsensä sitoa ja viedä pois vastarintaa +tekemättä. + +Mutta kiitävää vauhtia leviää markkinoilla huhu, että vahva Maunu on +tappanut Lennart-kapteenin. Kerrotaan, että hän, joka oli ihmisten +ystävä, kuoli pelastaakseen naiset ja turvattomat lapset. + +Ja aivan hiljaiseksi tulee avara kenttä, jossa äsken pauhasi elämä +hurjimmassa vauhdissaan, kauppa pysähtyy, tappelu taukoaa, pidot +ruokakirstujen ympärillä loppuvat, turhaan houkuttelevat +nuorallatanssijat katsojia. + +Kansan ystävä on kuollut, kansaa on kohdannut suru. Vaieten virtaavat +kaikki paikalle, mihin hän kaatui. Hän makaa suorana, aivan tunnotonna; +haavaa ei näy, mutta pääkallo näyttää olevan litistynyt. + +Jotkut miehet nostavat hänet varovasti tiskille, joka jäi +jättiläiseltä. He ovat huomaavinaan, että hän elää vielä. + +"Mihin me hänet viemme?" he kysyvät toisiltaan. + +"Kotiinsa", vastaa joukosta tuima ääni. + +Oi, niin, hyvät kuomat, kantakaa hänet kotiin. Nostakaa hänet +hartioillenne ja kantakaa hänet kotiin. Hän on ollut Jumalan +leikkipallo, hän on ajelehtinut kuin höyhen Hänen henkensä +tuulahduksessa. Kantakaa nyt hänet kotiin! + +Haavoitettu pää on levännyt vankilan kovalla lavitsalla, latojen +olkikuvoilla. Antakaa sen nyt päästä kotiin ja levätä pehmoisella +tyynyllä! Hän on kärsinyt syyttömästi häpeätä ja vaivaa, hänet on +ajettu pois oman kotinsa ovelta. Harhaileva pakolainen hän on ollut, +Jumalan teitä matkaava sikäli mikäli niille sattui, mutta hänen +kaipuunsa maa oli koti, jonka ovet Jumala oli häneltä sulkenut. Kenties +on koti nyt avoinna sille, joka on kuollut naisia ja lapsia +pelastaakseen. + +Nyt ei hän tule rikollisena, jota hoippuvat juomaveikot taluttavat: +häntä saattaa sureva kansa, jonka majoissa hän on asunut sen +kärsimyksiä helpottaakseen. Kantakaa hänet nyt kotiin! + +Ja he tekevät niin. Kuusi miestä nostaa tiskin, jolla hän makaa, +olkapäilleen ja kantaa hänet pois markkinakentältä. Missä he kulkevat, +väistyvät ihmiset sivulle ja seisovat hiljaa: miehet paljastavat +päänsä, ja naiset kyykistävät niinkuin kirkossa, kun Jumalan nimeä +mainitaan. Monet itkevät ja pyyhkivät silmiään; toiset alkavat puhua, +millainen mies hän oli ollut, niin hyvä, niin iloinen, niin nokkela +neuvoissaan, ja niin hurskas. Merkillistä on myös nähdä, että kun yksi +kantajista väsyy, tulee heti toinen aivan hiljaa ja sijoittaa olkansa +levyn alle. + +Niinpä viedään Lennart-kapteenia senkin paikan ohi, jossa kavaljeerit +seisovat. + +"Pitänee mennä huoltamaan, että hän joutuu kunnolla kotiin", sanoo +Beerencreutz ja jättää paikkansa tiepuolessa, mennäkseen joukon mukana +Helgesäteriin. Moni seuraa hänen esimerkkiään. + +Markkinakenttä tulee kuin autioksi: väki menee Lennart-kapteenin kanssa +Helgesäteriin. Täytyyhän huoltaa, että hän pääsee kotiin. Kaikki +välttämätön mikä piti ostaa saa jäädä sillensä; markkinatuomiset +pienokaisille unohtuvat, virsikirjan kauppa jää iäksi kesken, +silkkihuivi, joka välkkyi tytön silmissä, saa jäädä tiskille. Kaikkien +täytyy mennä huoltamaan, että Lennart-kapteeni pääsee kotiin. + +Kun saatto tulee Helgesäteriin, on talo hiljainen ja autio. Taas +paukkuvat everstin nyrkit suljettuun oveen. Kaikki palvelijat ovat +markkinoilla; kapteeninrouva yksin on kotona. Hän se nyt avaakin. + +Ja hän kysyy kuten kerran ennenkin: + +"Mitä te tahdotte?" + +Johon eversti vastaa, kuten kerran ennenkin: + +"Me tuomme tänne sinun miestäsi." + +Rouva katsoo everstiä, joka seisoo siinä jäykkänä ja vahvana kuten +aina. Rouva katsoo kantajia, jotka itkevät hänen takanaan, ja koko +pitkää rahvasjoukkoa. Hän seisoo portailla ja katsoo satoihin itkeviin +silmiin, jotka tuskaisesti tuijottavat häneen. Viimein hän katsoo +mieheen, joka makaa suorana paareilla, ja hän painaa käden sydämelleen. + +"Nuo ovat hänen kasvonsa", hän mutisee. + +Muuta kysymättä hän kumartuu, vetää pois salvan, aukaisee ovet seppo +selälleen ja menee sitten muiden edellä makuuhuoneeseen. + +Everstiä ja kapteeninrouvaa autetaan aukaisemaan kahden maattavaa +sänkyä ja pudistamaan patjaa, ja sitten sijoitetaan Lennart-kapteeni +taas nukkumaan pehmeille untuville ja valkealle hurstille. + +"Elääkö hän?" kysyy rouva. + +"Elää", vastaa eversti. + +"Onko toivoa?" + +"Ei. Ei mitään voida enää." + +On hetkinen hiljaista, sitten pälkähtää rouvan päähän ajatus: + +"Itkevätkö nuo kaikki hänen tähtensä?" + +"Itkevät." + +"Mitä hän sitten on tehnyt?" + +"Viimeksi hän antoi vahvan Maunun lyödä itsensä kuoliaaksi, +pelastaakseen naiset ja lapset kuolemasta." + +Rouva istuu taaskin hetkisen hiljaisena ja miettien. + +"Millaiset kasvot hänellä oli, eversti, kun hän tuli kotiin kaksi +kuukautta sitten?" + +Eversti säpsähtää. Nyt hän ymmärtää, nyt hän vasta ymmärtää. + +"Göstahan oli hänet maalannut." + +"Siispä suljin minä kavaljeerien koiruuden vuoksi häneltä hänen kotinsa +oven. Kuinka siitä vastaatte, eversti?" + +Beerencreutz kohautti leveitä hartioitaan. + +"Minulla on paljon vastattavaa." + +"Mutta minä tarkoitan, että tämä lie pahinta, mitä olette tehnyt." + +"Niinpä en ole koskaan kulkenutkaan raskaampaa tietä kuin tänään tänne +Helgesäteriin. Muuten, vielä on kaksi, jotka ovat tähän asiaan +vikapäitä." + +"Ketkä ne ovat?" + +"Sintram on toinen, toinen hyvä serkkuseni itse. Serkku on ankara +nainen. Minä tiedän, että moni on koettanut puhua serkulle hyvää hänen +miehestään." + +"Se on totta", vastaa kapteeninrouva. + +Sitten hän pyytää kertomaan Brobyn juomingeista. + +Eversti kertoo kaikki niin hyvin kuin muistaa, ja rouva kuuntelee +hiljaa. Lennart-kapteeni makaa yhä tiedottomana sängyssä. Huone on +täpösen täynnä itkeviä; kukaan ei edes ajattele sulkea pihalle tätä +murheellista joukkoa. Kaikki ikkunat ovat auki, kaikki huoneet, +portaat, eteiset ovat täynnä hiljaisia, tuskaisia ihmisiä, koko +pihankin ne täyttävät sankoin joukoin. Kun eversti vaikenee, korottaa +kapteeninrouva äänensä ja sanoo: + +"Jos täällä on joku kavaljeeri, niin pyydän häntä poistumaan. Minun on +vaikea nähdä heitä mieheni kuolinvuoteen ääressä." + +Sanaakaan sanomatta nousee eversti silloin ja poistuu. Samoin +tekevät myös Gösta Berling ja ne muut kavaljeerit, jotka saattoivat +Lennart-kapteenia. Kansa väistyy arasti sivulle tuon pienen, +nöyryytetyn miesjoukon edestä. + +Heidän poistuttuaan sanoo kapteeninrouva: "Tahtoisiko kukaan, joka on +nähnyt miestäni tällä aikaa, sanoa, missä hän on oleskellut ja mitä hän +on tehnyt?" + +Silloinpa he alkavat todistaa Lennart-kapteenista hänen vaimolleen, +joka ei ollut häntä tuntenut oikein, vaan kovettanut ankaruudessaan +sydämensä. Nyt kaikuu taas vanhojen hymnien kieli. Puhuvat miehet, +jotka eivät koskaan ole lukeneet muuta kuin raamattua. Jobin kirjan +kuvakielellä, patriarkkain aikaisilla sanankäänteillä he haastavat +Jumalan matkamiehestä, joka käveli ympäri maata auttamassa kansaa. + +Menee aikaa ennen kuin he ovat puhuneet loppuun. Hämärän ja illan +tullessa he seisovat yhä vielä puhumassa: toinen toisensa jälkeen astuu +ja kertoo vainajasta hänen vaimolleen, joka ei ollut tahtonut kuulla +hänen nimeäänkään mainittavan. + +Siellä on sellaisia, jotka tietävät, että hän oli tullut ja tavannut +heidät tautivuoteella ja parantanut heidät. Siellä oli hurjia +tappelupukareja, jotka hän on kesyttänyt. Siellä on murheellisia, joita +hän on virvoittanut, juoppoja, jotka hän on pakottanut raittiiksi. +Kaikki, kuka tahansa, joka oli joutunut sietämättömään hätään, oli vain +lähettänyt sanan Jumalan matkamiehelle, ja hän oli osannut auttaa, +ainakin hän oli herättänyt uskoa ja toivoa. + +Koko illan kaikuu hymnien kieli sairashuoneessa. + +Ulkona pihalla seisovat sankat joukot odottaen loppua. He tietävät, +mitä tuolla sisällä tehdään: se mitä lausutaan äänekkäästi +kuolinvuoteen ääressä, kuiskataan pihalla miehestä mieheen. Kenellä on +vielä sanomista tungeikse esille. "Siinä on yksi joka voi todistaa", +sanotaan, ja annetaan hänelle tilaa. Ja he astuvat esille pimeästä, +lausuvat todistuksensa ja painuvat jälleen pimeään. + +"Mitä rouva nyt sanoo?" kysyvät pihalla olijat, kun joku tulee ulos. +"Mitä hän nyt sanoo, se Hegelsäterin ankara rouva?" + +"Hän loistaa kuin kuningatar, hän hymyilee kuin morsian. Hän on +muuttanut nojatuolin miehensä vuoteen ääreen ja pannut siihen ne +vaatteet, jotka hän on kapteenille itse kutonut." + +Mutta sitten tulee väki ihan äänettömäksi. Kukaan ei sitä sano, kaikki +tietävät sen yhtaikaa: "Hän kuolee." + +Lennart-kapteeni avaa silmänsä, näkee ja näkee kylliksi. + +Hän näkee kodin, rahvaan, vaimon ja lapset, vaatteet ja hän hymyilee. +Mutta hän on herännyt vain kuollakseen. Hän henkäisee, korahuttaa +kerran ja heittää henkensä. + +Silloin vaikenevat kertomukset, mutta joku ääni virittää kuolinvirren. +Kaikki yhtyvät siihen, ja satojen vahvain äänten kantamana laulu nousee +korkeutta kohti. + +Maan jäähyväiset lähtevälle sielulle. + + + + +Kahdeskolmatta luku + +METSÄTORPPA + + +Tämä tapahtui monta vuotta ennen kuin kavaljeerit hallitsivat Ekebytä. + +Paimenpoika ja paimentyttö leikkivät metsässä kahden, rakensivat tupia +paasista, poimivat lakkoja, tekivät leppätorvia. Metsässä syntyneitä +olivat molemmat. Metsä oli heidän kotinsa ja herrashovinsa. Kaiken +metsäisen kanssa he elivät hyvässä sovussa, kuten ollaan sovussa +palvelijain ja kotieläinten kanssa. + +Pienokaisista oli ilves ja kettu heidän koiriaan, kärppä heidän +kissansa, jänis ja orava olivat heidän nautakarjaansa, huuhkajat ja +teerit istuivat heidän lintuhäkissään, kuuset olivat heidän +palvelijoitaan, ja nuoret koivut vieraita heidän pidoissaan. He +tiesivät hyvin luolan, jossa kyykäärmeet makasivat yhdessä vyyhdessä +talvilevossa, ja uidessaan he olivat nähneet tarhakäärmeen uivan heitä +kohti kirkkaassa vedessä; mutta he eivät pelänneet käärmettä eivätkä +haltijaa, nehän olivat metsähisiä, ja metsä oli heidän kotinsa. Siellä +ei mikään voinut heitä pelottaa. + +Syvällä metsässä oli torppa, jossa poika asui. Sinne johti mäkinen +polku, vuoret kohosivat joka puolella ja pimensivät auringon, pohjaton +räme oli lähellä ja henki kaiken vuotta hallaista sumua. Ei näyttänyt +tasangon väestöstä sellainen asunto houkuttelevalta. + +Paimenpoika ja paimentyttö aikoivat kerran mennä yksiin ja asuskella +siellä metsätorpassa ja elää kättensä työllä. Mutta ennen kuin he +pääsivät naimisiin, kohtasi maata sodan onnettomuus, ja poika otti +soturin pestin. Hän palasi kotiin kyllä haavoitta ja ehjin jäsenin, +mutta elinkautiset merkit oli se matka häneen iskenyt. Liian paljon +maailman pahuutta ja ihmisten julmia elkeitä lähimmäisiään kohtaan hän +oli nähnyt. Hän ei kyennyt enää näkemään hyvää. + +Ensin ei kukaan huomannut hänessä mitään muutosta. Lapsuutensa +rakastetun kanssa hän meni pappilaan kuulutuksille. Ekebyn +metsätorpasta tuli heidän kotinsa, kuten he kauan sitten olivat +sopineet, mutta siinä kodissa ei viihtynyt ilo. + +Vaimo katsoi miestään kuin ventovierasta. Siitä lähtien kun mies oli +palannut sodasta ei hän ollut voinut häntä käsittää. Mies nauroi +karkeasti ja puhui vähän. Vaimo pelkäsi häntä. + +Mies ei tehnyt suinkaan kiusaa eikä vahinkoa, ja hän oli ahkera +työmies. Kuitenkin hänestä pidettiin vähän, sillä hän uskoi kaikista +pahaa. Itse hän tunsi olevansa kuin vihattu muukalainen. Nyt olivat +metsän elävät hänen vihollisiaan. Vuori, joka sumensi auringon, ja +räme, joka henki sumua, olivat hänen vainoojiaan. Metsä on kamala +asunto sille, joka hautoo pahoja ajatuksia. + +Valoisia muistoja kootkoon se, joka halaa asua erämaissa! Muuten hän +näkee vain murhaa ja väkivaltaa kasvien ja eläinten keskuudessa, +niinkuin ennen näki ihmisten suhteissa. Hän odottaa pahaa kaikesta mitä +tiellään kohtaa. + +Ei voinut Jan Hök, sotamies, selittää, mitä häneltä puuttui, mutta hän +huomasi, ettei mikään hänelle oikein onnistunut. Vähän viihdytystä +tarjosi koti. Pojista, jotka siellä varttuivat, tuli vahvoja mutta +hurjia. Karaistuneita ja rohkeita miehiä he olivat, mutta hekin +sotajalalla jokaisen kanssa. + +Hänen vaimoaan houkutteli suru tutkimaan erämaan salaisuuksia. Rämeeltä +ja viidakoista hän etsi terveyttä tuottavia yrttejä. Manalaisten elämää +hän aprikoi, ja hän tiesi, mikä uhri heitä miellytti. Hän osasi +parantaa tauteja ja antaa hyviä neuvoja niille, joita rakkauden suru +vaivasi. Hän tuli loitsutaitoisen maineeseen, ja häntä kartettiin, +vaikka hän oli suurena hyötynä muille. + +Kerran otti vaimo puhellakseen miehensä kanssa tämän huolista. + +"Siitä lähtien kun sinä menit sotaan", hän sanoi, "sinä olet ollut +muuttunut. Mitä ne siellä sinulle tekivät?" + +Silloin kavahti mies pystyyn ja oli vähällä lyödä häntä, ja samalla +tavalla kävi joka kerta kun vaimo puhui sodasta. Hän joutui silloin +hourupään vihan valtaan. Kenenkään hän ei kärsinyt mainitsevan +sota-sanaa, ja pian tuli tietyksi, ettei hän sietänyt puhetta sodasta. +Niinpä kavahtivat ihmiset sellaista puheenaihetta. + +Mutta kukaan hänen sotaveikkonsa ei voinut kertoa hänen tehneen siellä +enemmän pahaa kuin muutkaan. Hän oli taistellut kuin kelpo sotamies +ainakin. Se oli vain tuo hänen näkemänsä kaikenlainen kauheus, mikä oli +pelästyttänyt hänet niin, ettei hän voinut enää nähdä muuta kuin pahaa. +Sodasta johtui kaikki hänen surunsa. Hän ajatteli, että koko luonto +vihaa häntä siksi, että hän oli ottanut osaa moiseen. Ne, jotka +tietävät enemmän, voivat lohdutella itseään sillä, että ovat sotineet +isänmaansa ja kunnian puolesta. Mitä hän sellaisesta tiesi? Hän vain +tunsi, että kaikki vihaavat häntä siksi, että hän oli vuodattanut verta +ja tehnyt vahinkoa. + +Siihen aikaan, jolloin majurinrouva ajettiin pois Ekebystä, asui +mies tuvassaan yksin. Kuollut oli vaimo, ja pojat olivat poissa. +Markkina-aikaan täyttyi metsätorppa kuitenkin vierailla. +Mustatukkaiset, tummaihoiset vintiöt majoittuivat sinne. He viihtyivät +parhaiten sellaisen luona, jota enimmän kammoivat. Pienet +pitkäkarvaiset hevoset kiipesivät silloin metsätietä vetäen kärryjä, +kuormana tinauskaluja, lapsia, riepumyttyjä. Aikaisin vanhentuneet +naiset, joiden kasvot olivat turvonneet tupakoimisesta ja +juopottelusta, ja miehet, joilla oli kalvaat, terävät kasvot ja +jäntevät ruumiit, seurasivat kärryjä. Kun mustalaiset tulivat +metsätorppaan, syntyi siellä huoleton elämä! Viinaa ja kortit ja +äänekkään remun he toivat matkassaan. Varkauksista ja hevosenvaihdoista +ja verisistä tappeluista he tiesivät kertoa. + +Perjantaina alkoivat Brobyn markkinat, ja silloin tapettiin +Lennart-kapteeni. Vahva Maunu, joka antoi surmaniskun, oli metsätorpan +ukon poika. Kun mustalaiset istuivat sunnuntaina iltapuolella torpassa, +ojensivat he siis vanhalle Jan Hökille pulloaan tavallista useammin ja +haastelivat hänen kanssaan vankilaelämästä ja vanginruoasta, sillä +sellaista he olivat usein kokeneet. + +Vanhus istui veistopölkyllä uuninnurkassa ja puhui vähän. Hänen suuret, +kiillottomat silmänsä tuijottivat hurjaa joukkoa, joka täytti pirtin. +Hämärä oli tullut, mutta kuivat puut loimusivat valaisten liedessä. +Rääsyjä, surkeutta ja tuimaa hätää ne valaisivat. + +Silloin avautui ovi aivan hiljaa, ja tupaan astui kaksi naista. Tulija +oli Elisabet-kreivitär, jota seurasi Brobyn papin tytär. Merkilliseltä +näytti vanhuksesta, kun hän, tuo rakastettava ja suloista kauneutta +hehkuva, joutui takkatulen valopiiriin. Hän kertoi pirtissä olijoille, +ettei Gösta Berlingiä ollut nähty Ekebyssä Lennart-kapteenin kuoleman +jälkeen. Kreivitär ja hänen palvelijattarensa olivat samonneet metsässä +etsimässä häntä koko iltapäivän. Nyt hän näki täällä miehiä, jotka +olivat kulkeneet paljon ja tunsivat kaikki polut. Olivatko he nähneet +Gösta Berlingiä? Kreivitär oli tullut levähtämään ja kysymään, olivatko +he nähneet häntä. + +Se oli turha kysymys. Kukaan ei ollut häntä nähnyt. + +He toivat hänelle tuolin. Hän vaipui istumaan ja oli hetkisen aivan +ääneti. Melu tuvassa oli vaiennut. Kaikki katsoivat ja ihmettelivät +häntä. Sitten hän alkoi pelätä tätä hiljaisuutta, hätkähti ja koetti +etsiä vähäpätöistä puheenaihetta. + +Hän kääntyi nurkassa istuvan ukon puoleen. "Muistan kuulleeni, että te +olette ollut sotamiehenä, vaari", hän sanoi. "Kertokaapa jotakin +sodasta!" + +Syntyi kivettynyt hiljaisuus. Ukko istui kuin ei olisi kuullutkaan. + +"Minusta olisi hyvin hauskaa kuulla sodasta sellaisen miehen suusta, +joka on itse ollut siellä", jatkoi kreivitär, mutta lopetti heti, sillä +Brobyn papin tytär pudisti hänelle päätään. Hän puhui varmaankin +sopimattomia. Kaikki läsnäolijat katsoivat häntä, ikään kuin hän olisi +rikkonut sopivaisuuden yksinkertaisinta lakia. Äkkiä eräs +mustalaisvaimo korotti äänensä ja kysyi: + +"Hän on varmaankin entinen Borgin kreivitär?" + +"Niin olen." + +"Se oli toista kuin juosta pitkin metsiä etsimässä hullua pappia. Hyi, +sellaista vaihtokauppaa." + +Kreivitär nousi ja sanoi hyvästi. Hän oli tarpeeksi levännyt. Nainen, +joka oli puhunut, seurasi häntä oven ulkopuolelle. + +"Kreivitär ymmärtää", sanoi hän, "että minun piti sanoa jotakin, sillä +vaarin kanssa ei saa puhua sodasta. Hän ei kärsi koko sanaa. Minä +tarkoitin vain hyvää, nähkääs." + +Kreivitär Elisabet kiiruhti pois, mutta pysähtyi äkkiä. Hän näki +uhkaavan metsän, pimentävän vuoren ja huuruisen lammen. Kauheata mahtoi +olla täällä sen elämä, jonka mieli oli täynnä pahoja muistoja. Hän +sääli vanhusta, joka oli sisällä yksin, tummat kulkurit seuranaan. + +"Neitsyt Anna-Liisa", hän sanoi, "mennään takaisin! Ne olivat hyviä +meille, mutta minä käyttäydyin huonosti. Haluan puhua vanhuksen kanssa +iloisemmista asioista." + +Ja onnellisena, kun oli löytänyt jonkun lohdutettavan, hän meni +takaisin tupaan. + +"Minä luulen", sanoi hän, "että Gösta Berling harhailee täällä metsässä +ja aikoo päättää päivänsä. On sen vuoksi tärkeätä löytää hänet pian ja +estää hänet siitä. Minä ja neitsyeni Anna-Liisa luulimme nähneemme +hänet vilahdukselta, mutta sitten hän katosi silmistämme. Hän kuljeksii +sen vuoren seutuvilla, jolta NygÃ¥rdin tyttö heittäytyi rotkoon ja +kuoli. Tulin ajatelleeksi, että minun nyt ei tarvinne mennä hakemaan +apua aina Ekebystä asti. Täällä on monta reipasta miestä, jotka +voisivat ottaa hänet helposti kiinni." + +"Matkaan, miehet!" huudahti mustalaisakka. "Kun kreivitär ei pidä +itseään liian hyvänä pyytääkseen palvelusta metsän kansalta, niin +heidän pitää mennä heti." + +Miehet nousivat heti ja menivät etsimään. + +Vanha Jan Hök istui hiljaa ja tuijotti eteensä kiillottomin silmin. +Pelottavan synkkänä ja kovana hän istui siinä. Nuori rouva ei löytänyt +sanoja hänelle virkkaakseen. Silloin hän näki, että yksi lapsista +makasi sairaana olkikuvolla ja huomasi, että erään naisen käsi oli +kipeä. + +Hän alkoi heti vaalia sairaita. Hän tuli kohta loruavien naisten +hyväksi ystäväksi ja näytätti itselleen pienimmät lapset. + +Tunnin päästä tulivat miehet takaisin. He toivat Gösta Berlingin +sidottuna tupaan. Lattialle takkatulen eteen he laskivat hänet. Hänen +vaatteensa olivat rikki ja likaiset, hänen kasvonsa kurjan näköiset ja +silmänsä hurjat. Kauhea oli hänen retkensä ollut näinä päivinä: +kostealla maalla oli hän maannut, hän oli työntänyt kätensä ja kasvonsa +sammaleeseen ja multaan, kaahaillut yli louhikoiden ja tunkeutunut läpi +tiheimpien viitojen. Vapaaehtoisesti hän ei ollut miehiä seurannut, +mutta he olivat voittaneet ja sitoneet hänet. + +Kun hänen vaimonsa näki hänet sellaisena, niin hän suuttui. Hän ei +päästänyt hänen sidottuja jäseniään, vaan antoi hänen maata lattialla. +Halveksuen hän kääntyi hänestä pois. + +"Millaiselta näytät!" hän sanoi. + +"Sinun silmiesi eteen en aikonutkaan enää tulla", vastasi Gösta. + +"Enkö minä siis olekaan sinun vaimosi? Eikö minulla ole oikeutta +odottaa, että sinä tulet ja uskot minulle surusi? Katkeran tuskaisena +olen minä odottanut sinua nämä kaksi päivää." + +"Minähän olen syypää Lennart-kapteenin kuolemaan. Kuinka olisin voinut +näyttäytyä sinulle? Kuinka olisin tohtinut?" + +"Pelkuri et ole juuri ollut, Gösta." + +"Ainoa hyvä, mitä voin sinulle tehdä, Elisabet, on vapauttaa sinut +itsestäni." + +Sanomaton halveksimus leimahti kreivittären rypistettyjen kulmain alta +Göstaa kohti. + +"Itsemurhaajan vaimoksiko sinä tahdot minut tehdä!" + +Göstan kasvot vääristyivät. + +"Elisabet, mennään ulos hiljaiseen metsään ja puhellaan siellä." + +"Miksi eivät nämä ihmiset saisi meitä kuulla?" huudahti kreivitär +puhuen korkealla äänellä. "Olemmeko me parempia kuin kukaan heistä? +Onko yksikään heistä tuottanut enemmän surua ja vahinkoa kuin me? He +ovat metsän ja maantien lapsia, heitä vihaavat kaikki. Anna heidän +kuulla, miten synti ja suru ajavat Ekebyn hallitsijaakin, kaikkien +rakastamaa Gösta Berlingiä! Luuletko sinä, että sinun vaimosi pitää +itseään heitä parempana -- vai luuletko sinä itse olevasi?" + +Gösta nousi vaivalloisesti kyynäräisilleen ja katsoi häntä leimuavan +uhkamielisesti. "Minä en ole niin kurja kuin sinä luulet." + +Silloin sai Elisabet kuulla näiden kahden päivän vaiheet. Ensimmäisen +vuorokauden harhaili Gösta metsässä tunnontuskien ajamana. Hän ei +voinut sietää ihmisten katseita. Mutta hän ei aikonut kuolla. Hän aikoi +lähteä vieraille maille. -- Sunnuntaina laskihe hän kuitenkin alas +kukkuloilta ja meni Bron kirkolle. Vielä kerran hän tahtoi nähdä +kansan: Löfsjön kihlakunnan köyhän, nälkäisen kansan, jota hän oli +uneksinut saavansa palvella, silloin kun istui Brobyn papin häpeäkeon +vieressä, kansan, jota hän oli ruvennut rakastamaan silloin kun näki +sen yöllä vievän kuollutta NygÃ¥rdin tyttöä. + +Jumalanpalvelus oli alkanut, kun hän tuli kirkkoon. Hän pujahti ylös +lehterille ja katsoi sieltä kansaa. Julma tuska valtasi hänet silloin. +Hän olisi tahtonut puhua kansalle, lohduttaa sitä sen köyhyydessä ja +toivottomuudessa. Jospa hän olisi saanut puhua Jumalan huoneessa, niin +hänellä olisi ollut, niin toivoton kuin hän itse olikin, toivon ja +vapahduksen sanat kaikille. + +Silloin hän poistui kirkosta, meni sakaristoon ja kirjoitti sen +kuulutuksen, jonka hänen vaimonsa jo tunsi. Hän oli siinä luvannut, +että Ekebyssä ryhdytään jälleen työhön ja viljaa jaetaan enimmän +tarvitseville. Hän oli toivonut, että hänen vaimonsa ja kavaljeerit +täyttäisivät hänen lupauksensa, kun hän itse oli poissa. + +Tultuaan ulos hän näki ruumisarkun kunnantuvan luona. Se oli +karkeatekoinen, kiireessä veistetty, mutta sitä koristivat musta +harso ja puolukanvarpuiset seppeleet. Hän arvasi, että se oli +Lennart-kapteenin. Kansa oli varmaankin pyytänyt kapteeninrouvaa +kiirehtimään hautajaisia, niin että myös markkinarahvaan suuri joukko +saisi olla läsnä hautajaisissa. + +Hän seisoi ja katseli arkkua, kun raskas käsi laskeusi hänen olalleen. +Sintram oli tullut hänen luokseen. + +"Gösta", hän sanoi, "jos tahdot tehdä kunnon kepposen jollekulle, niin +ota ja kuole. Ei ole kiverämpää, ovelampaa temppua kuin kuolla, ei +kujetta, joka pettää rehellistä, pahaa-aavistamatonta miestä pahemmin. +Ota sinä ja kuole, sanon minä!" + +Kauhistuen kuunteli Gösta, mitä ilkimys puhui. Tämä valitteli hyvin +harkittujen suunnitelmainsa luhistumista. Autiot seudut oli hän +tahtonut nähdä Lövenin rannalla. Sentähden hän oli tehnyt kavaljeerit +isänniksi, sentähden hän oli antanut Brobyn papin köyhdyttää kansaa, +sentähden hän oli saattanut maan kuivuuteen ja nälänhätään. Brobyn +markkinoilla piti lopullisen taistelun tapahtua. Onnettomuuksien +kiihdyttämänä piti kansan silloin villiytyä murhaamaan ja varastamaan. +Siitä olisi jouduttu oikeudenkäyntiin, ja se olisi lopen köyhdyttänyt +kansan. Nälänhätä, mellastus ja kaikenlaiset tuhot olisivat riehuneet. +Maa olisi tullut lopulta niin kamalaksi ja vihattavaksi, ettei kukaan +olisi voinut siinä asua, ja se kaikki olisi ollut Sintramin työtä. +Hänen ilonsa ja ylpeytensä se olisi ollut, sillä hän oli paha. Hän +rakasti autioita seutuja, muokkaamatonta maata. Mutta tuo, joka oli +tiennyt kuolla oikealla hetkellä, oli turmellut häneltä kaikki. + +Silloin kysyi Gösta, mitä se sellainen olisi toimittanut. + +"Se olisi minusta ollut mieleistä, Gösta, sillä minä olen paha. Minä +olen tunturien eräkarhu, minä olen tasangon lumimyrsky, minusta on +mieleistä murhata ja vainota. Pois, sanon minä, pois ihmiset ja +ihmisten työt! Minä en pidä niistä. Minä saatan antaa heidän juosta +kynsieni välitse ja tehdä syrjähyppyjä, -- sekin voi tuottaa +hetkellistä hupia -- mutta nyt minä olin kyllästynyt leikkiin, Gösta, +nyt minä tahdoin iskeä oikein kiinni, nyt minä tahdoin tappaa ja +turmella." + +Hän oli hullu, ihka hullu. Hän alkoi kauan sitten leikillä näitä +helvetin kujeita, ja nyt oli paha vasta saanut voiton, nyt hän uskoi +olevansa ihan hornan henki. Nyt hän oli ravinnut ja kasvattanut pahaa +sisässään niin, että se valtasi hänen sielunsa kokonaan. Niinpä ilkeys +voi tehdä ihmiset hulluiksi kuten rakkaus ja ainainen pohtiminen. + +Hän oli raivoissaan, tuo ilkeä tehtaanpatruuna, ja alkoi tempoa +vihoissaan arkun seppeleitä ja harsoa, mutta silloin lausui Gösta +Berling: + +"Älä koske arkkuun!" + +"Kas, kas, kas, vai älä koske! Heh, minä käännän Lennart-ystäväni +maahan ja poljen hänen seppeleitään. Etkö sinä näe, mitä hän on minulle +tehnyt? Etkö näe, miten hienoissa, harmaissa vaunuissa minä ajelen?" + +Ja Gösta Berling näki silloin vanginrattaat, joiden luona seisoivat +nimismies ja vanginvartijat odottaen kirkkomaan aidan vieressä. + +"Kas, kas, kas, enkö lähetä kiitosta Helgesäterin kapteeninrouvalle +siitä, että hän eilen istahti lukemaan vanhoja papereita, etsien +todistuksia minua vastaan tuossa ruutiasiassa, tiedäthän? Eikö minun +pidä ilmoittaa hänelle, että hänen olisi paremmin sopinut panna kaljaa +ja paistaa pullia kuin lähettää kimppuuni nimismies ja vanginvartijat? +Eikö minun pidä saada mitään niistä kyynelistä, jotka itkin +taivuttaakseni Scharlingin laskemaan minut tänne lukemaan rukousta +kelpo ystäväni ruumisarkun ääressä?" + +Ja hän alkoi taaskin repiä harsoa. + +Silloin meni Gösta Berling aivan hänen viereensä ja tarttui häntä +käsivarsiin. + +"Minä annan vaikka mitä, jos ei patruuna koske arkkuun", hän sanoi. + +"Tee mitä tahdot", sanoi hullu. "Huuda jos tahdot. Ehdin aina jotakin +ennen kuin nimismies tulee. Tappele kanssani, jos niin tahdot! Se on +hauska näky näin kirkkomäellä. Tapellaan seppeleiden ja paarivaatteiden +seassa!" + +"Tahdon ostaa rauhan vainajalle millä hinnalla tahansa, +tehtaanpatruuna. Ottakaa henkeni, ottakaa kaikki!" + +"Sinä lupaat suuria, poikani." + +"Voitte koettaa, tehtaanpatruuna." + +"No, mene sitten ja tapa itsesi!" + +"Sen teen, mutta ensin täytyy arkun päästä varmasti maahan." + +Niin päätettiin. Sintram vannotti valan Göstalla, ettei tämä ole +elävien ilmoilla kahdentoista tunnin päästä Lennart-kapteenin +hautaamisesta. "Niinpähän tiedän, ettei sinusta voi koskaan tulla +kunnon miestä", sanoi hän. + +Se oli Gösta Berlingin helppo luvata. Hän oli iloinen, kun saattoi nyt +antaa vaimolleen vapauden. Tunnontuskat olivat kiusanneet ja +väsyttäneet häntä näännyksiin saakka. Ainoa, mikä häntä kauhistutti, +oli se, että hän oli luvannut majurinrouvalle elävänsä niin kauan kuin +Brobyn papin tytär on palvelijattarena Ekebyssä. Mutta Sintram sanoi, +ettei häntä voitukaan nyt enää pitää palvelijattarena, koska hän oli +perinyt isänsä suuret rikkaudet. Gösta väitti, että Brobyn pappi oli +kätkenyt omaisuutensa niin, ettei kukaan voinut löytää hänen +aarteitaan. Silloin hymyili Sintram ja sanoi, että ne oli kätketty +kyyhkysten pesäin taakse Brobyn kirkonkellotapuliin. Ja hän meni. +Sitten lähti Gösta takaisin metsään. Hänestä näytti olevan parhainta +kuolla sillä paikalla, mistä NygÃ¥rdin tyttö oli viskautunut kuoliaaksi. +Siellä hän oli harhaillut koko iltapäivän. Hän oli nähnyt vaimonsa +metsässä; siksi hän ei voinut päättää heti päiviään. + +Näin hän kertoi vaimolleen maatessaan sidottuna metsätorpan lattialla. + +"Oi", sanoi Elisabet suruisesti, kun Gösta vaikeni, "kuinka hyvin +tunnen taaskin tämän! Sankarineleitä, sankarinkomeutta! Aina valmis +pistämään kädet takkavalkeaan, Gösta, aina valmis hukkaamaan itsensä. +Miten se kerran näytti minusta suurelta! Miten nyt ylistän +levollisuutta ja mielenmalttia! Kuinka hyödytit sinä vainajaa +sellaisella lupauksella? Mitäpä, vaikka Sintram olisikin ehtinyt kaataa +arkun, repiä siitä harson? Arkku olisi kyllä tullut nostetuksi, siihen +olisi kai saatu uutta harsoa, uusia seppeleitä. -- Jos sinä olisit +pannut kätesi kelpo miehen ruumisarkulle, siinä Sintramin silmien +edessä, ja vannonut auttavasi tätä köyhää kansaa, jota Sintram oli +tahtonut tuhota, niin siitä olisin nyt sinua ylistänyt. Jos olisit, kun +näit kansan kirkossa, ajatellut: 'Minä tahdon sitä auttaa, minä tahdon +käyttää kaikki voimani sitä auttaakseni', etkä olisi sälyttänyt tätä +kuormaa heikolle vaimollesi ja vanhoille miehille, joiden voima riutuu, +niin siitäkin olisin sinua kiittänyt." + +Gösta Berling makasi hetkisen hiljaa. + +"Me kavaljeerit emme ole vapaita miehiä", hän sanoi viimein. "Me olemme +luvanneet toisillemme elää ilon vuoksi ja vain pelkästään ilon. Voi +meitä kaikkia, jos yksi pettää!" + +"Voi sinua", sanoi kreivitär suuttuen, "että sinun täytyy olla +kavaljeereista suurin raukka ja hitaampi parannukseen kuin yksikään +heistä. Eilen iltapuolella istuivat he kaikki yksitoista +kavaljeerirakennuksessa, ja synkkiä he kaikki olivat. Sinä olit poissa, +Lennart-kapteeni oli poissa, Ekebyn loisto ja kunnia mennyt. +Totitarjottimen he jättivät koskematta: minulle he eivät tahtoneet +näyttäytyä. Silloin meni neitsyt Anna-Liisa, joka tässä seisoo, heidän +luokseen. Sinä tiedät, että hän on uuttera pikku nainen, joka on +vuosikaudet taistellut huonoa hoitoa ja tuhlausta vastaan. + +"'Tänään kävin taas kotona ja koetin etsiä kiltin isäni rahoja', hän +sanoi kavaljeereille, 'mutta en vain löytänyt. Kaikkien velkakirjain +päälle on vedetty risti, ja laatikot ja kaapit ovat tyhjät.' + +"'Sääli neitsyt Anna-Liisaa', arveli Beerencreutz. + +"'Kun majurinrouva lähti Ekebystä', jatkoi Brobyn papin tytär, 'niin +hän pyysi minua hoitamaan taloaan. Ja jos minä olisin nyt löytänyt +kiltin isäni rahat, niin olisin rakennuttanut Ekebyn uudestaan. Mutta +kun en löytänyt kotoa mitään muuta ottamista, niin otin vanhan isäni +häpeäkeon, sillä suuri häpeä odottaa minua, kun emäntä tulee takaisin +ja kysyy, mitä minä olen tehnyt Ekebylle.' + +"'Älkäähän olko millännekään siitä, johon ette ole syypää, neitsyt +Anna-Liisa', sanoi taaskin Beerencreutz. + +"'Mutta minä en ottanutkaan häpeäkekoa pelkästään itseni varalta', +sanoi Brobyn papin tytär. 'Minä toin myös osan kelpo herrain laskuun. +Olkaa hyvä, hyvät herrat! Kiltti isäni ei ollut ainoa häpeän ja +vahingon tekijä maailmassa.' + +"Ja hän meni miehen luota toisen luo ja pisti kunkin eteen pari kuivaa +tikkua. Toiset kiroilivat, mutta useimmat antoivat hänen tehdä niin. +Lopuksi sanoi Beerencreutz levollisesti kuin ylhäisen herran sopii: + +"'Hyvä on. Kiitokset vain neitsyelle. Neitsyt voi nyt mennä.' + +"Kun Anna-Liisa meni, Beerencreutz löi nyrkkinsä pöytään niin, että +lasit hyppivät. + +"'Tästä hetkestä', hän sanoi, 'olen ehdottomasti raitis! Tällaista ei +viina enää kertaakaan tuota minulle.' Sitten hän nousi ja meni ulos. + +"Kaikki muut seurasivat häntä vähitellen. Arvaatko, mihin he menivät, +Gösta? Niin, joelle, niemelle, jossa Ekebyn mylly ja paja olivat, ja +siellä he alkoivat tehdä työtä. He alkoivat vetää hirsiä ja kiviä ja +raivata paikkaa. Ukoilla on nyt ollut kova aika. Suru on sortanut +useimmat heistä. Nyt he eivät voi enää kestää sitä häpeätä, että ovat +hävittäneet Ekebyn. Hyvin tiedän, että te kavaljeerit suorastaan +häpeätte työntekoa; mutta nyt nuo toiset ovat ottaneet sen häpeän +niskoilleen. Vieläpä muutakin, Gösta, he aikovat lähettää neitsyt +Anna-Liisan majurinrouvan luo noutamaan tätä takaisin. Mutta sinä, mitä +sinä teet?" + +Gösta keksi vielä yhden vastauksen. + +"Mitäpä vaatia minulta, virasta potkitulta papilta? Hyljänneet ovat +minut ihmiset, Jumala minua vihaa." + +"Minäkin olin tänään Bron kirkossa, Gösta. Kaksi naista lähetti sinulle +terveisensä. 'Sano Göstalle', sanoi Marianne Sinclaire, 'ettei nainen +halua hävetä sen puolesta, jota on rakastanut.' 'Sano Göstalle', sanoi +Anna Stjärnhök, 'että minun on nyt hyvä olla. Minä hallitsen itse +talojani. Ihmiset sanovat, että minusta tulee toinen majurinrouva. Minä +en ajattele rakkautta, ainoastaan työtä. Bergalaisetkin ovat päässeet +surun ensi katkeruudesta. Mutta me kaikki suremme Göstaa. Me luotamme +häneen ja rukoilemme Jumalaa hänen puolestaan -- mutta milloin, milloin +hänestä tulee mies'? + +"Näetkös nyt, ovatko ihmiset hylänneet sinut?" jatkoi kreivitär. "Liian +paljon rakkautta olet sinä saanut, se on sinun onnettomuutesi. Miehet +ja naiset ovat rakastaneet sinua. Kun sinä vain olet nauranut ja +laskenut leikkiä, kun sinä vain olet soittanut ja laulanut, ovat he +antaneet sinulle kaikki anteeksi. Mitä sinä olet suvainnut tehdä, on +ollut heistä hyvää. Ja sinä tohdit sanoa olevasi hylätty. -- Vai vihaa +Jumala sinua? Miksi et jäänyt katsomaan Lennart-kapteenin hautajaisia? + +"Koska hän oli kuollut markkinapäivänä, oli tieto hänestä levinnyt +laajalle. Jumalanpalveluksen jälkeen tuli tuhansittain väkeä kirkolle. +Koko kirkkomaa, aitamuuri ja sen takainen kenttä olivat täynnä ihmisiä. +Odotettiin vain vanhaa rovastia. Hän oli sairas eikä saarnannut. Mutta +Lennart-kapteenin hautajaisiin hän oli luvannut tulla. Ja niin hän +tuli, pää kumarassa ja unelmoiden omia unelmiaan, kuten hän nyt +vanhoilla päivillään tavallisesti tekee, ja asettui ruumissaaton +etunenään. Mitään erityistä hän ei huomannut. Hän oli kävellyt monessa +ruumissaatossa, tuo vanhus. Hän kulki tuttua tietään eikä nostanut +katsettaan maasta. Hän luki rukoukset ja heitti multaa arkulle eikä +huomannut vieläkään mitään. Mutta sitten viritti lukkari virren. Minä +en uskaltanut toivoa, että lukkarin karkea ääni, joka tavallisesti sai +aina laulaa yksinään, olisi herättänyt rovastin hänen unelmistaan. + +"Mutta lukkari ei saanut laulaa yksinään. Sadat ja monetkin sadat äänet +yhtyivät virteen. Silloin rovasti heräsi unelmistaan. Hän hipaisi +silmiään ja nousi lapioidulle hautakummulle katselemaan. Koskaan ei hän +ollut nähnyt sellaista surevain joukkoa. Miehillä oli päässä vanhat, +kuluneet hautajaishatut. Naisilla oli valkoiset, leveäreunaiset +esiliinat. Kaikki he veisasivat, kaikilla oli kyyneleet silmissä, -- +kaikilla oli suru. + +"Silloin alkoi vanha rovasti vavista ja tuskailla. Mitä sanoisi hän +tälle kansalle, jota on kohdannut suru? Oli välttämätöntä puhua jokin +lohdutuksen sana sille. + +"Kun virsi oli vaiennut, niin hän ojensi ja levitti kätensä kansaa +kohti. + +"'Minä näen, että kansalla on suru', hän sanoi, 'ja suru on raskaampi +kantaa sen, jonka täytyy kauan käydä maan polkuja, kuin minun, jonka on +pian täältä erottava.' + +"Hän vaikeni kauhistuen. Hänen äänensä oli liian heikko ja hän epäröi +sanoja tapaillessaan. + +"Mutta pian hän alkoi uudestaan. Hänen äänessään oli nyt taas nuoruuden +voimaa, ja hänen silmänsä säteilivät. + +"Hän piti ihanan puheen meille, Gösta. Ensin hän kertoi siitä, mitä +tiesi Jumalan matkamiehestä, sitten hän muistutti meille, ettei +suinkaan ulkonainen loisto eivätkä suuret kyvyt tehneet tätä miestä +niin kunnioitetuksi kuin hän nyt oli, vaan ainoastaan se, että hän aina +oli kulkenut Jumalan teitä. Ja hän pyysi meitä Jumalan ja Kristuksen +tähden elämään samoin. Toisen piti rakastaa toistansa ja olla hänen +apunaan. Jokaisen piti uskoa toisesta hyvää. Jokaisen piti elää +niinkuin tämä hyvä Lennart-kapteeni, sillä siihen ei tarvittu suuria +lahjoja, vaan pelkästään hurskasta mieltä. Ja hän selitti meille +kaikki, mitä tänä vuonna oli tapahtunut. Hän sanoi, että rakkauden ja +onnen ajan valmistuksia oli nyt ihan varmaan odotettavissa. Hän oli +tänä vuonna nähnyt usein ihmishyvyyden pilkistävän esiin hajanaisina +säteinä. Nyt sen piti ilmetä kokonaan valaisten kuin aurinko. + +"Ja meistä kaikista tuntui kuin olisimme kuulleet profeettaa. Kaikki +tahtoivat rakastaa toisiansa, kaikki tahtoivat olla hyviä. + +"Rovasti kohotti silmänsä ja kätensä ja julisti rauhan tuloa maahan. +'Jumalan nimessä', sanoi hän, 'lakatkoon levottomuus! Asukoon rauha +teidän sydämissänne ja kaikessa luonnossa! Tuntekoot kuolleet kappaleet +ja eläimet ja kasvit levon, ja lakatkoot he vahingoittumasta!' + +"Ja tuntui kuin pyhä rauha olisi laskeutunut maailmaan. Näytti kuin +kukkulat olisivat säteilleet ja laaksot hymyilleet ja syysaamu +pukeutunut ruusunhohtoon. + +"Sitten kutsui rovasti kansan auttajaa tulemaan. 'Joku on tuleva', hän +sanoi. 'Ei ole Jumalan tahto, että te nyt hukkuisitte. Jumala on +herättävä jonkun, joka ravitsee nälkäiset ja johtaa teidät hänen +tielleen.' + +"Silloin me kaikki ajattelimme sinua, Gösta. Me tiesimme, että rovasti +puhui sinusta. Kansa oli jo kuullut sinun kuulutuksesi ja meni kotiin +puhellen sinusta. Ja sinä juoksentelit täällä metsissä aikoen kuolla! +Kansa odottaa sinua, Gösta. Kaikkialla he nyt istuvat tölleissään ja +sanovat, että koska kerran Ekebyn hullu pappi tahtoo heitä auttaa, niin +kääntyy kaikki hyvin päin. Sinä olet heidän sankarinsa, Gösta. Kaikkien +heidän sankarinsa sinä olet. + +"Niin, Gösta, varmasti tuo vanhus puhui sinusta, ja totta kai nyt tämä +voi houkutella sinut elämään. Mutta minä, minä, joka olen sinun +vaimosi, Gösta, minä sanon sinulle, että sinä lähdet nyt aivan +yksinkertaisesti ja täytät velvollisuutesi. Älä uneksi olevasi Jumalan +lähettämä -- jokainenhan voi olla sellainen, ymmärräthän. Sinun pitää +tehdä työtä ilman sankarineleitä, sinä et saa loistaa etkä ihmetyttää, +sinun pitää varoa, ettei nimesi kaiu liian usein kansan huulilla. +Harkitse silti, ennen kuin peruutat sanasi Sintramille. Sinä olet nyt +hommannut itsellesi jonkinlaisen oikeuden kuolla, eikä taitane elämä +tästä lähin tarjota sinulle paljon viehätystä. Kerran halusin minä +lähteä kotiini etelään, Gösta. Minusta, syiden painamasta, näytti liian +suurelta onnelta olla sinun vaimonasi ja seurata sinua läpi elämän. +Mutta nyt minä jään tänne. Jos uskallat elää, niin minä jään tänne. +Mutta älä odota siitä mitään iloa. Raskaiden velvollisuuksien teitä +minä pakotan sinua käymään. Älä odotakaan minulta ilon ja toivon sanaa. +Kaikki surut ja onnettomuudet, joita me kaksi olemme aiheuttaneet, +asetan minä vartioksi lietemme ääreen. Voineeko sydän, joka on kärsinyt +niinkuin minun, enää rakastaa. Kyynelettömänä ja ilottomana minä kuljen +sinun rinnallasi. Harkitse tarkoin, Gösta, ennen kuin elämän valitset! +Parannuksen tietä me sitten vaellamme." + +Elisabet ei odottanut vastausta. Hän viittasi papintyttärelle ja meni. +Tultuaan metsään hän alkoi katkerasti itkeä ja itki kunnes tuli +Ekebyhyn. Sinne saavuttuaan hän muisti, että oli unohtanut puhua Jan +Hökin kanssa iloisemmista asioista kuin sodasta. + +Metsätorpassa vallitsi hiljaisuus hänen mentyään. + +"Herralle Jumalalle kiitos ja kunnia", sanoi yht'äkkiä vanha sotamies. + +He katsoivat häntä. Hän oli noussut seisoalleen ja katseli kiihkeästi +ympärilleen. + +"Pahuutta, pahuutta on kaikki ollut", hän sanoi. "Kaikki mitä olen +nähnyt sitten kun sain silmäni auki, on ollut pahuutta. Pahoja miehiä, +pahoja naisia! Vihaa ja vainoa metsässä ja maassa. Mutta hän on hyvä. +Hyvä ihminen on majassani seisonut. Kun täällä oleksin yksin, muistelen +aina häntä. Hän on kulkeva seuranani metsätiellä." + +Hän kumartui Göstan puoleen, irroitti hänen köytensä ja nosti hänet +ylös. Sitten hän otti juhlallisesti Göstaa kädestä. + +"Jumalan vihattu", hän sanoi ja nyökkäsi, "niin juuri. Mutta nyt te +ette ole enää sitä, enkä enää minäkään, kun hän on seisonut majassani. +Hän on hyvä." + +Seuraavana päivänä tuli vanha Jan Hök nimismies Scharlingin luo. "Minä +tahdon kantaa ristini", hän sanoi. "Minä olen ollut paha ihminen, sen +vuoksi minä sain pahoja poikia." Ja hän pyysi päästä linnaan poikansa +asemesta; mutta sehän ei käynyt päinsä. + +Oivallisin vanhoista taruista on se, joka kertoo, kuinka hän seurasi +poikaansa vanginrattaiden vieressä matkalla, kuinka hän nukkui hänen +vankilansa ovella, kuinka hän oli poikansa lähellä koko rangaistusajan, +heittämättä häntä. Kaipa sekin kertojansa löytänee. + + + + +Kolmaskolmatta luku + +MARGARETA CELSING + + +Jokin päivä ennen joulua tuli majurinrouva Löfsjön kihlakuntaan; mutta +vasta jouluaattona hän palasi Ekebyhyn. Koko matkan hän oli ollut +sairaana. Hänellä oli keuhkotulehdus ja ankara kuume; silti ei häntä +ollut koskaan nähty iloisempana kuin nyt eikä kuultu hänen suustaan +useampia ystävällisiä sanoja. + +Brobyn papintytär, joka oli oleksinut hänen luonaan Älfdalin +metsätehtaalla aina lokakuusta, istui reessä hänen vieressään ja olisi +mielellään kiiruhtanut matkaa, mutta ei voinut estää vanhusta +seisauttamasta rekeä ja kutsumasta jokaista vaeltajaa reen luo +tiedustellakseen uutisia. + +"Miten täällä Löfsjössä voidaan?" kysyi majurinrouva. + +"Me voimme hyvin", vastattiin silloin hänelle. "Paremmat ajat tulevat. +Ekebyn hullu pappi ja hänen vaimonsa auttavat meitä kaikkia." + +"Hyvät on ajat nyt taas", vastasi toinen, "Sintram on poissa. Ekebyn +kavaljeerit tekevät työtä. Brobyn papin rahat on löydetty Bron +tapulista. Niitä on niin paljon, että Ekebyn kunnia ja maine kohoavat +niillä entiselleen. Niitä riittää leipäänkin nälkäisille." + +"Vanha rovasti se heräsi uuteen elämään ja voimaan", sanoi kolmas. +"Joka sunnuntai hän puhuu kanssamme Jumalan valtakunnan tulemisesta. +Kuka enää tahtoo tehdä syntiä? Hyvän valta lähestyy." + +Ja majurinrouva ajoi hitaasti edelleen, kysellen jokaiselta, joka tuli +vastaan: "Kuinka teidän laitanne on? Ettekö te näillä main kärsi +puutetta?" + +Ja kuumeen tulen pistävä tuska rinnassa vaimeni, kun he vastasivat +hänelle: "Täällä meillä on kaksi hyvää ja rikasta naista, Marianne +Sinclaire ja Anna Stjärnhök. He kulkevat Gösta Berlingin apuna talosta +taloon katsomassa, ettei kenenkään tarvitse nähdä nälkää. Ja nyt ei +heitetä enää viljaa viinapannuihin." + +Majurinrouvasta tuntui kuin hän olisi siinä reessä ollut ainaisessa +pitkässä jumalanpalveluksessa. Hän oli tullut pyhään maahan. Hän näki +vanhain, ryppyisten kasvojen kirkastuvan puhuttaessa ajoista, jotka +olivat tulleet. Sairaat unohtivat vaivansa ylistäessään ilonpäivää. + +"Me tahdomme olla kaikki sellaisia kuin hyvä Lennart-kapteeni", he +sanoivat. "Me tahdomme uskoa kaikista hyvää. Me emme tahdo vahingoittaa +ketään. Siten joudutetaan Jumalan valtakunnan tuloa." + +Hän näki, että heidät oli kaikki vallannut sama henki. +Herraskartanoissa ravittiin enin tarvitsevia ilmaiseksi. Kellä oli +teetettävänä työtä, teetti sen nyt, ja majurinrouvan kaikissa tehtaissa +kävi työ täyttä vauhtia. + +Koskaan hän ei ollut tuntenut itseään terveemmäksi kuin nyt, istuessaan +siinä ja antaessaan kylmän virrata pakottavaan rintaansa. Ainoankaan +talon ohitse ei hän voinut matkata pysähtymättä ja kyselemättä. + +"Nyt on kaikki hyvin", sanoi isäntäväki. "Täällä vallitsi kova hätä, +mutta ne Ekebyn hyvät herrat auttavat meitä. Majurinrouva ihmettelee, +kun näkee, mitä kaikkea siellä on tehty. Nyt on mylly melkein valmis, +ja paja käynnissä, ja palanut päärakennus on nostettu katonharjaan +asti." + +Hätä ja sydäntä järisyttävät tapahtumat olivat muuttaneet heidät +kaikki. Ah, sitä kai kestää vain vähän aikaa! Mutta kuitenkin oli niin +hyvä palata maahan, jossa toinen palveli toistaan ja jossa kaikki +tahtoivat tehdä hyvää. Majurinrouva tunsi voivansa nyt antaa anteeksi +kavaljeereille ja hän kiitti siitä Jumalaa. + +"Anna-Liisa", sanoi hän. "Minä vanha ihminen uskon, että matkaan tässä +jo autuaiden taivaaseen." + +Kun hän viimein saapui Ekebyhyn ja kavaljeerit kiiruhtivat häntä reestä +auttamaan, he saattoivat tuskin häntä tuntea, sillä hän oli yhtä hyvä +ja lempeä kuin heidän oma nuori kreivittärensä. Vanhat, jotka olivat +nähneet hänet nuorena, kuiskasivat toisilleen: "Hän ei ole Ekebyn +majurinrouva, -- nyt tulee takaisin Margareta Celsing." + +Suuri oli kavaljeerien ilo, kun he näkivät hänen palaavan niin hyvänä +ja kaikista kostonajatuksista vapaana, mutta pian heidän ilonsa muuttui +suruksi, kun he näkivät, miten sairas hän oli. Hänet täytyi heti kantaa +konttorirakennuksen vieraskamariin ja panna vuoteeseen. Mutta +kynnyksellä hän vielä kääntyi ja puhui heille: + +"Kävi Jumalan myrsky", hän sanoi, "Jumalan myrsky. Minä tiedän nyt, +että kaikki on ollut parhaaksi!" + +Sitten suljettiin sairaskamarin ovi, eivätkä he saaneet enää nähdä +häntä. + +Kuitenkin on niin paljon puhuttavaa ihmiselle, joka on kuolemaisillaan. +Sanat ihan tunkeutuvat huulille, kun tietää että viereisessä huoneessa +makaa toinen, jonka korvat pian iäksi sulkeutuvat. "Oi, ystäväni, +ystäväni", tahtoisi ihminen sanoa, "voitko sinä antaa anteeksi? Voitko +uskoa, että minä olen sittenkin sinua rakastanut! Miten saattoikaan +käydä niin, että jouduin tuottamaan sinulle niin paljon surua, +vaeltaessamme täällä yhdessä? Ah, ystäväni, kiitos sinulle kaikesta +ilosta, minkä minulle tuotit!" + +Niin tahdotaan sanoa, ja paljon, paljon muuta. + +Mutta majurinrouva makasi hehkuvassa kuumeessa, ja kavaljeerien äänet +eivät voineet saavuttaa hänen korviaan. Eikö hän siis saisi koskaan +tietää, miten he olivat tehneet työtä, miten he olivat ryhtyneet +jatkamaan hänen tekojaan, miten he olivat pelastaneet Ekebyn maineen ja +kunnian? Eikö hän koskaan saisi sitä tietää? + +Kohta menivät kavaljeerit pajaan. Siellä oli työ ihan keskeytynyt, +mutta he heittivät uusia hiiliä ja uutta takkirautaa uuniin ja +varustautuivat sulattamaan. He eivät kutsuneet seppiä, jotka olivat +menneet kotiin viettämään joulua, vaan uurastivat itse ahjon ääressä. +Jos majurinrouva saisi vain elää siksi kunnes vasara joutuu käyntiin, +niin kyllä se puhuu hänelle heidän asiansa. + +Tuli ilta, ja tuli yö siinä työssä. Monet heistä ajattelivat, miten +ihmeellistä on, että he joutuivat taas viettämään jouluyön pajassa. + +Monitaitoinen Kevenhüller, joka oli pajan ja myllyn rakennusmestari +näinä kiireisinä aikoina, ja Kristian Bergh, vahva kapteeni, seisoivat +ahjon ääressä hoidellen sulatuskattilaa. Gösta ja Julius ajoivat +hiiliä. Muut istuivat, toiset alasimella kohotetun väkivasaran alla, ja +toiset olivat asettuneet hiilikärryille ja takkirautakasoille. +Lövenborg, vanha mystikko, puheli Eberhard-sedän, viisaustieteilijän +kanssa, joka istui hänen vieressään alasimella. + +"Tänä yönä kuolee Sintram", sanoi Lövenborg. + +"Miksi juuri tänä yönä?" kysyi Eberhard. + +"Tietäähän veli, että me löimme viime vuonna vedon. Nyt emme ole +tehneet mitään, joka ei ole ollut kavaljeerimaista; niinpä hän on +menettänyt vedon." + +"Veli, joka uskoo moista, tietänee kai myöskin, että olemme tehneet +paljonkin, joka ei ole ollut kavaljeerimaista. Ensiksi me emme +auttaneet majurinrouvaa; toiseksi aloimme tehdä työtä; kolmanneksi ei +ollut aivan paikallaan, ettei Gösta Berling tappanut itseään, kun hän +kerran sen lupasi." + +"Olen minä ajatellut sitäkin", virkkoi Lövenborg, "mutta nyt arvelen, +ettei veli käsitä asiaa oikein. Meitä on kielletty toimimasta omien +pikkumaisten etujemme käskyn mukaan, mutta ei niinkuin rakkaus tai +kunnia tai meidän iankaikkinen autuutemme vaatii. Uskoakseni on Sintram +menettänyt vedon." + +"Veli voi olla oikeassa." + +"Minun täytyy sanoa veljelle, että minä sen tiedän. Minä olen kuullut +hänen kulkustensa helinää koko illan, mutta ne eivät ole oikeita +kulkusia. Kohta hän tulee tänne." + +Ja pikku vanhus tuijotti pajan oveen, joka oli auki, ja harvojen +tähtien koristamaan siniseen taivaankaistaan, joka näkyi siitä. + +Hetken perästä hän hypähti ylös. + +"Näkeekö veli hänet?" kuiskasi hän. "Tuolta hän nyt hiipii sisään. Eikö +veli näe häntä ovella?" + +"En minä mitään näe", vastasi Eberhard-setä. "Veli on uninen, siinä +kaikki." + +"Minä näen hänet elävästi kuulakkaa taivasta vasten. Hänellä on pitkä +sudennahkaturkki ja karvalakki. Nyt hän on tuolla pimeässä nurkassa, +enkä voi häntä nähdä. Kas, nyt hän meni uunin ääreen. Hän seisoo ihan +Kristian Berghin vieressä, mutta Kristian ei varmaan näe häntä. Nyt hän +kumartuu ja heittää jotakin tuleen. Hui, miten näyttää ilkeältä. +Varokaa itseänne, ystävät, varokaa itseänne!" + +Juuri kun hän sai sen sanotuksi, lensi uunista tulisuihke ja pirskoi +seppien ja heidän apulaistensa kasvoille kuonaa ja kipunoita. Ei toki +tullut vahinkoa. + +"Se tahtoo kostaa", kuiskasi Lövenborg. + +"Veli on ihka hullu", huudahti Eberhard. "Luulisin veljen jo saaneen +tarpeekseen moisesta." + +"Voipa sitä ajatella ja toivoa, mutta se ei paljon auta. Eikö veli näe, +että hän seisoo tuolla patsaan vieressä ja irvistää meille? Mutta totta +vie! Se päästää irti väkivasaraa." + +Hän hyppäsi alasimelta ja tempasi Eberhardin muassaan. Silmänräpäys, ja +vasara löi jylisten alasimeen. Rautakynsi oli vain irtautunut, mutta +Eberhard ja Lövenborg olivat hädin tuskin pelastuneet kuolemasta. + +"Näkeekö veli, ettei hänellä ole mitään voimaa meihin", sanoi Lövenborg +riemuiten. "Mutta kyllä näkee, että se tahtoo kostaa." + +Ja hän huusi Gösta Berlingin luokseen. + +"Mene ylös naisten luo, Gösta. Jos se ilmestyy heillekin. He eivät ole +niin tottuneet kuin minä sellaista näkemään. He saattaisivat pelätä +häntä. Ja varo itseäsi, Gösta, sillä hänellä on paljon kaunaa sinulle, +ja ehkäpä hänellä on valta sinuun sen lupauksesi tähden. Mene tiedä." + +Pian saatiin kuulla, että Lövenborg oli oikeassa ja että Sintram oli +kuollut jouluyönä. Toiset sanoivat, että hän oli hirttäytynyt +vankilassa. Toiset arvelivat, että oikeuden palvelijat olivat antaneet +kaikessa salaisuudessa surmata hänet, sillä oikeudenkäynti näytti +päättyvän hänen edukseen, eikähän käynyt laatuun päästää häntä jälleen +Löfsjön kimppuun. Olipa niitäkin, jotka uskoivat, että musta herra oli +tullut mustissa vaunuissa ja mustilla hevosilla ja vienyt hänet +vankeudesta pois. Eikä Lövenborg ollut ainoa, joka hänet jouluyönä +näki. Forsissakin hänet nähtiin, ja Ulrika Dillner näki hänet unissaan. +Monet kertoivat, kuinka hän oli kummitellut heille, kunnes Ulrika +Dillner muutti hänen ruumiinsa Bron hautausmaahan. Ulrika ajatti myös +Forsista pois pahat palvelijat ja järjesti talon hallinnon hyvään +kuntoon. Sitten ei siellä ole enää kummitellut. + + * * * * * + +Kerrotaan, että Gösta Berling ei ehtinyt kartanolle, kun eräs vieras +tuli konttorirakennukseen ja antoi kirjeen ja käski viedä sen +majurinrouvalle. Kukaan ei tuntenut lähettiä, mutta kirje vietiin +sisään ja pantiin pöydälle sairaan viereen. Heti sitten tuli +majurinrouva aivan odottamatta paremmaksi; kuume asettui, tuskat +vaimenivat, ja hän sai voimia lukea kirjeen. + +Vanhat ovat taipuisat uskomaan, että tähän toipumiseen vaikuttivat +pimeyden voimat. Sintramilla ja hänen ystävillään saattoi olla etua +siitä, että majurinrouva luki tämän kirjeen. + +Se oli kirjallinen sopimus, piirretty verellä mustalle paperille. +Kavaljeerit olisivat sen kyllä tunteneet. Se tehtiin menneenä jouluyönä +Ekebyn pajassa. + +Ja majurinrouva makasi nyt vuoteessa ja luki, että koska hän oli +noita-akka ja oli passittanut kavaljeerien sieluja helvettiin, niin +häneltä tuomittiin Ekeby pois. Ja muuta moista hullutusta hän sai +lukea. Hän tarkasti päivämäärää ja allekirjoitukset ja näki seuraavan +reunamuistutuksen Göstan nimen vieressä: "Koska majurinrouva on +käyttänyt hyväkseen minun heikkouttani houkutellen minut pois +kunniallisesta työstä ja pidättäen minut Ekebyn kavaljeerina, koska hän +on tehnyt minusta Ebba Dohnan murhaajan, kielimällä hänelle, että minä +olen virkaheitto pappi, niin minä kirjoitan alle." + +Majurinrouva taittoi paperin hitaasti kokoon ja pani sen takaisin +kuoreen. Sitten hän makasi hiljaa ja mietti, mitä oli tietää saanut. +Hän tiesi katkeraksi tuskakseen, että sellaista kansa ajatteli hänestä. +Velho ja noita-akka hän oli niiden kaikkien mielestä, joita hän oli +palvellut, joille hän oli antanut työtä ja leipää. Se oli hänen +palkkansa, sellainen hänen muistonsa oli oleva. He eivät voi uskoa +parempaa avionrikkojasta. + +Mutta mitä huoli hän niistä taitamattomista? Nehän olivat olleet niin +loitolla hänestä. Mutta nämä köyhät kavaljeerit, jotka olivat eläneet +hänen armostaan ja tunsivat hänet hyvin, hekin uskoivat niin tai olivat +uskovinaan saadakseen tekosyyn, jotta voivat anastaa Ekebyn. Nopeasti +kulkivat hänen ajatuksensa. Hurja viha ja kostonhimo leimusivat hänen +kuumeenhehkuisissa aivoissaan. Hän käski Brobyn papin tyttären, joka +hoiti häntä kreivitär Elisabetin kanssa, lähettää noutamaan Högforsin +sahanhoitajaa ja inspehtoria. Hän tahtoi tehdä testamenttinsa. + +Jälleen hän mietti, Hänen kulmansa rypistyivät, tuska väänsi kamalasti +hänen kasvojensa piirteitä. + +"Majurinrouva on hyvin sairas", sanoi kreivitär hiljaa. + +"Niin olen, sairaampi kuin koskaan ennen." + +Tuli hetken hiljaisuus, mutta sitten majurinrouva puhui kovalla, +jäykällä äänellä: + +"On ihmeellistä ajatella, että tekin, kreivitär, te, jota kaikki +rakastavat, olette kuin olettekin avionrikkoja." + +Nuori nainen hätkähti. + +"Niin, jollette itse teossa, niin kuitenkin ajatuksissa ja himoissa, +eikä siinä ole eroa. Minä, joka tässä makaan, tunnen, ettei siinä ole +mitään eroa." + +"Sen kyllä tiedän, majurinrouva." + +"Ja kuitenkin olette nyt onnellinen. Te, kreivitär, saatte pitää +synnittä rakastettunne. Se musta kummitus ei seiso välillänne, kun +kohtaatte toisenne. Te saatte olla toistenne omat koko maailman nähden, +rakastaa toisianne selvällä päivällä, käydä toistenne rinnalla kaiken +elämänne." + +"Oi, majurinrouva, majurinrouva!" + +"Kuinka uskallatte, kreivitär, jäädä hänen luokseen", huudahti vanhus +yhä kiivaammin. "Tehkää parannus, tehkää ajoissa parannus! Menkää +kotiin isänne ja äitinne luokse, ennen kuin he tulevat ja kiroavat +teidät. Tohditteko te sanoa Gösta Berlingiä puolisoksenne? Menkää hänen +luotaan! Minä annan hänelle Ekebyn. Minä annan hänelle valtaa ja +kunniaa. Uskallatteko te mennä osille hänen kanssaan? Uskallatteko +ottaa vastaan sen onnen ja kunnian? Minä uskalsin. Muistatteko, miten +kävi minulle? Muistatteko Ekebyn joulupäivällisiä? Muistatteko +vankeutta nimismiehen talossa?" + +"Oi, majurinrouva, me syylliset elämme täällä vieretysten onnetta. Minä +olen täällä vartioimassa, ettei lietemme luo mikään ilo asetu +majailemaan. Ettekö usko, että minä kaipaan kotia, majurinrouva? Oi, +katkerasti kaipaan kodin suojaa ja tukea, mutta en saa koskaan enää +sitä nauttia. Täällä minun täytyy olla pelossa ja vavistuksessa, +tietäen, että kaikki mitä teen johtaa syntiin ja suruun, tietäen, että +jos autan yhtä, niin kaadan toisen. Liian heikko ja hairahtuvainen olen +tähän elämään, ja kumminkin olen pakotettu elämään, kahlittuna ikuiseen +katumuksen tekoon." + +"Sellaisilla ajatuksilla kiehdomme sydäntämme", huudahti majurinrouva, +"mutta se on heikkoutta. Te ette tahdo pois hänen luotaan, siinä syy." + +Ennen kuin kreivitär ehti vastata, tuli Gösta Berling huoneeseen. + +"Tule tänne, Gösta", sanoi majurinrouva heti, ja hänen äänensä tuli +vieläkin terävämmäksi ja ankarammaksi. "Tule tänne, sinä, jota kaikki +Löfsjössä ylistävät! Tule tänne, sinä kansan pelastaja, jonka muisto +saa elää! Saat nyt kuulla, miten on käynyt vanhan majurinrouvan, jonka +sinä annoit halveksittuna ja hylättynä harhata ympäri maata. + +"Ensin sanon sinulle, kuinka kävi keväällä, kun tulin kotiin, äitini +luo, sillä sinun täytyy tietää sen tarinan loppupuoli. + +"Maaliskuussa minä tulin Älfdalin metsätehtaalle, Gösta. Paremmalta +kerjäläisakkaa en juuri näyttänyt. Minulle sanottiin, kun tulin +perille, että äitini oli maitohuoneessa. Menin silloin sinne ja seisoin +kauan hiljaa ovensuussa. Joka seinällä oli pitkiä hyllyjä ja niillä +kirkkaita kulhoja täynnä maitoa. Ja äiti, joka oli monta vuotta +sadannella, otti hyllyiltä kulhon toisensa perästä ja kuori kermaa. Hän +oli kyllä reipas, tuo vanhus, mutta minä huomasin hyvin, miten vaikeaa +hänen oli suoristaa selkäänsä ylettyäkseen hyllyille. En tiennyt, oliko +hän nähnyt minua, mutta hetken perästä hän puhui minulle merkillisen +kimeällä äänellä: + +"'Niin sinulle on käynyt kuin minä tahdoin', hän sanoi. Minä halusin +puhua ja pyytää häneltä anteeksi, mutta se ei maksanut vaivaa. Hän ei +kuullut sanaakaan -- hän oli umpikuuro. -- Mutta hetken päästä hän +virkkoi taasen: 'Voit tulla auttamaan minua.' + +"Silloin minä menin ja kuorin maitoa. Minä otin hyvässä järjestyksessä +alas kulhot ja panin ne takaisin ihan paikalleen ja otin parhaiksi +syvältä kuorinkauhalla, ja hän oli tyytyväinen. Yhdenkään palvelijan +hän ei ollut tohtinut antaa kuoria maitojaan; mutta minähän tiesin +vanhastaan, miten se hänen mielestään oli tehtävä. + +"'Nyt otat tämän työn', hän sanoi. Ja minä tiesin, että nyt hän oli +antanut minulle anteeksi. + +"Ja sitten näytti käyvän niin, ettei hän enää jaksanut tehdä työtä. Hän +istui hiljaa nojatuolissaan ja nukkui parhaastaan kaiket päivät. Ja hän +kuoli pari viikkoa ennen joulua. Minä olisin tullut mielelläni +ennemmin, Gösta, mutta en voinut lähteä vanhuksen luota." + +Majurinrouva hengähti. Hänen tuli taas vaikea hengittää, mutta hän +ponnisti voimansa ja jatkoi: + +"On kyllä totta, Gösta, että minä pidin mielelläni sinua täällä luonani +Ekebyssä. -- Sinä olet sellainen, että kaikki iloitsevat, kun saavat +olla sinun seurassasi. -- Jos olisit tahtonut vakiutua mieheksi, niin +minä olisin antanut sinulle paljon valtaa. Minä toivoin aina, että sinä +saisit itsellesi kunnon vaimon. Ensin minä luulin, että se olisi ollut +Marianne Sinclaire, sillä huomasin hänen sinua rakastavan jo silloin, +kun sinä elit halonhakkaajana metsässä. Sitten minä luulin, että se +olisi Ebba Dohna, ja minä ajoin eräänä päivänä järven poikki Borgiin ja +sanoin hänelle, että jos hän ottaa sinut miehekseen, niin minä annan +sinulle perintönä Ekebyn. Jos tein siinä pahoin, niin anna minulle +anteeksi." + +Gösta oli polvillaan vuoteen vieressä ja painoi otsaansa sängynlaitaan. +Hän huokasi raskaasti. + +"Sano, Gösta, kuinka sinä nyt aiot elää! Miten sinä vaimosi elätät? +Sanopas minulle se! Sinähän tiedät, että minä aina olen tahtonut +parastasi." Ja Gösta vastasi hänelle hymyillen, vaikka hänen sydämensä +oli särkyä surusta: + +"Muinoisina päivinä, silloin, kun koetin tulla työmieheksi ja jäädä +Ekebyn alueelle, majurinrouva minulle antoi oman torpan asua, ja se on +vielä minun. Viime syksynä minä panin sen kuntoon. Lövenborg auttoi +minua, ja me olemme valkaisseet liidulla laipion ja peittäneet seinät +paperilla ja maalanneet. Perimmäistä, pientä huonetta sanoo Lövenborg +kreivittären kabinetiksi, ja hän on koonnut täällä kaikista +talonpoikaistaloista huonekaluja, jotka ovat joutuneet sinne +herraskartanoiden huutokaupoista. Niitä hän on ostellut, niin että +siellä nyt on korkeaselkäisiä nojatuoleja ja loistavahelaisia +laatikkokirstuja. Mutta etumaisessa, suuressa huoneessa on nuoren +rouvan kangaspuut ja minun sorvipenkkini. Talouskaluja ja kaikenlaisia +kapineita siellä on, ja siellä me Lövenborgin kanssa olemme jo istuneet +monta iltaa ja jutelleet, miten nuori kreivitär ja minä sitten elelemme +siinä torpan tuvassa. Mutta vaimoni sai vasta nyt tämän tietää, +majurinrouva. Me aiomme sanoa sen vasta kun saamme lähteä Ekebystä." + +"Jatka, Gösta!" + +"Lövenborg puhui aina, miten tarpeen olisi piika talossa. 'Kesällä +täällä koivuniemellä on siunatun kaunista', oli hänen tapansa sanoa, +'mutta talvella tulee täällä nuoren rouvan liian yksinäistä. Sinun, +Gösta, pitää hankkia piika.' + +"Ja minä olin kyllä samaa mieltä kuin hän, mutta en tiennyt, mistä +saisin varoja piian pitoon. Niin hän tuli eräänä päivänä ja toi +nuottinsa ja sen pöytänsä, johon on maalattu koskettimet, ja asetti ne +tupaan. 'Kyllä sinun on nyt ruvettava piiaksi, Lövenborg', sanoin minä. +Hän vastasi, että kyllä häntä tarvitaankin. Olinko minä tarkoittanut, +että nuori kreivitär laittaisi ruokaa, kantaisi halkoja ja vettä? Ei, +minun tarkoitukseni ei ollut, että hän tekisi mitään niin kauan kuin +minulla vain on kättä tehdäkseni työtä. Mutta Lövenborg arveli +kuitenkin, että parasta on, kun meitä on kaksi, niin että kreivitär saa +istua kaiket päivät sohvan nurkassa ja ommella koruompeluaan. En minä +muka voinut aavistaa, miten paljon palvelusta tuollainen pikkuinen +naisihminen tarvitsee, sanoi." + +"Jatka", virkkoi majurinrouva. "Se lievittää tuskiani. Uskoitko sinä, +että tuo sinun nuori kreivittäresi tahtoo asua torpantuvassa?" + +Gösta kummastui hänen ivallista ääntään, mutta jatkoi silti: + +"Oi, majurinrouva, en minä uskaltanut sitä uskoa; mutta olisi ollut +niin ihanaa, jos hän olisi tahtonut. Täältähän on viisi peninkulmaa +lääkärille. Hän, jolla on niin kevyt käsi ja hellä sydän, olisi saanut +työtä kylliksi, hoitaa haavoja ja lievittää kuumetta. Ja minä +ajattelin, että kaikki murheelliset muistavat kyllä tien torpantuvan +hienon rouvan luo. Köyhillä ihmisillä on niin paljon surua, jota hyvät +sanat ja ystävällinen mielenlaatu voivat parantaa." + +"Mutta entä sinä itse, Gösta Berling?" + +"Minä työskentelen höyläpenkin ja sorvin ääressä, majurinrouva. Minä +elän tästä lähtien omaa elämääni. Jos vaimoni ei tahdo minua seurata, +niin eihän sille mitään voi. Jos minulle nyt tarjottaisiin kaikki +maailman rikkaudet, eivät ne minua houkuttelisi. Minä tahdon elää omaa +elämääni. Minä olen jääpä ja jään köyhäksi mieheksi talonpoikien +keskuuteen ja autan heitä, minkä voin. He tarvitsevat jonkun +polkansoittajan häihinsä ja joulupitoihinsa, he tarvitsevat jonkun, +joka kirjoittaa kirjeitä heidän pojilleen, jotka ovat matkalla, ja +siihen virkaan minä sopinen. Mutta köyhä minun täytyy olla, +majurinrouva." + +"Synkkä tulee elämästänne, Gösta." + +"Oh, ei, majurinrouva, ei ollenkaan, jos meitä vain olisi kaksi ja +sovinnossa. Rikkaat ja iloiset kävisivät kyllä luonamme yhtä hyvin kuin +köyhätkin. Iloa olisi kyllin meidän tuvassamme. Vieraat eivät huolisi +siitä, vaikka ruoka valmistettaisiin heidän silmäinsä edessä eivätkä +loukkaantuisi, vaikka kahden täytyisi syödä yhdeltä lautaselta." + +"Ja mitä hyötyä tällaisesta, Gösta? Mitä kiitosta sinä sillä +voittaisit?" + +"Suuri olisi kiitokseni, majurinrouva, jos köyhät tahtoisivat muistaa +minua pari vuotta kuolemani jälkeen. Hyötyä olisin kylläkin tehnyt, jos +olisin istuttanut pari omenapuuta kunkin pirtin kulmalle, jos olisin +opettanut talonpoikaissoittajalle pari vanhain mestarien sävelmää ja +jos paimenlapset saisivat oppia muutamia hyviä lauluja kaiuttaakseen +niitä metsäpolulla. + +"Majurinrouvan pitää tietää, että minä olen vain se sama hullu Gösta +Berling kuin ennenkin. Talonpoikaismusikantti minusta kaiken kaikkiaan +voi tulla, mutta siinä on tarpeeksi. Minulla on paljon syntejä +hyvitettävänä. Itku ja katumus ei ole asiani. Minä tuotan iloa +köyhille, siinä on parannukseni." + +"Gösta", sanoi majurinrouva, "se on liian vähäpätöistä elämää miehelle, +jolla on sellaiset lahjat kuin sinulla. Minä annan sinulle Ekebyn." + +"Oi, majurinrouva", huudahti Gösta kauhuissaan. "Älkää tehkö minusta +rikasta! Älkää panko minulle sellaisia velvollisuuksia! Älkää erottako +minua köyhistä!" + +"Minä annan Ekebyn sinulle ja kavaljeereille", toisti majurinrouva. +"Olethan sinä, Gösta, lahjakas mies, jota kansa siunaa. Minä sanon +kuten äitini: 'Nyt otat tämän työn.'" + +"Ei, majurinrouva, me emme voi ottaa sellaista vastaan. Me, jotka +olemme tunteneet majurinrouvan väärin ja tuottaneet majurinrouvalle +sellaista surua!" + +"Minä annan teille Ekebyn, kuuletko sinä!" + +Hän puhui äreästi ja kovasti, ilman ystävyyden värettä. Göstan valtasi +tuska. + +"Älkää panko ukkoja sellaiseen kiusaukseen, majurinrouva. Sehän tekisi +heistä taaskin laiskureita ja juoppoja. Taivaan Herra, kavaljeerit +rikkaita! Mitä meistä silloin tulisi!" + +"Minä annan sinulle Ekebyn, Gösta, mutta silloin täytyy sinun luvata, +että päästät vaimosi vapaaksi. Katsos, sellainen hieno, pieni nainen ei +ole luotu sinua varten. Hän on saanut kärsiä liiaksi täällä karhujen +maassa. Hän ikävöi valoisille synnyinseuduilleen. Sinun täytyy antaa +hänen mennä. Sen vuoksi minä annan sinulle Ekebyn." + +Mutta nyt tuli kreivitär Elisabet majurinrouvan luo ja laskeutui +polvilleen sängyn viereen. + +"Minä en ikävöi enää, rouva. Tuo, joka on mieheni, on ratkaissut +arvoituksen ja löytänyt elämän, jota minä voin elää. Ei minun enää +tarvitse käydä ankarana ja kylmänä hänen rinnallaan ja muistuttaa hänen +mieleensä katumusta. Köyhyys ja hätä ja kova työ tekevät sen tehtävän. +Teitä, jotka johtavat köyhien ja sairaiden luo, voin kulkea synnittä. +Minä en pelkää enää elämää täällä pohjolassa. Mutta älkää tehkö häntä +rikkaaksi, rouva, silloin en uskalla jäädä tänne." + +Majurinrouva kohosi kyynärpäilleen: + +"Kaiken onnen te vaaditte itsellenne", huusi hän ja uhkasi heitä +nyrkeillään, "kaiken onnen ja siunauksen! Ei, olkoon Ekeby +kavaljeerien, jotta he tuhoutuvat. Erotkoot mies ja vaimo toisistaan, +että he tuhoutuvat. Velho minä olen, noita-akka minä olen, pahaan +usutan minä teidät. Sellainen kuin on maineeni, tahdon minä olla +itsekin." + +Hän tempasi kirjeen ja heitti sen Göstalle vasten kasvoja. Musta paperi +levähti auki ja lensi lattialle. Gösta tunsi sen hyvin. + +"Sinulla on tunnollasi synti minua vastaan, Gösta. Sinä olet väärin +ymmärtänyt sitä, joka on ollut toinen äitisi. Uskallatko kieltäytyä +ottamasta rangaistustasi minulta? Sinun täytyy ottaa Ekeby, ja se +turmelee sinut, sillä sinä olet heikko. Sinun täytyy lähettää vaimosi +kotiin, ettei kukaan voi pelastaa sinua. Sinun täytyy kuolla yhtä +vihattuna kuin minä. Margareta Celsingin muisto on noita-akan. Sinun +muistosi pitää oleman tuhlarin ja kansan kiduttajan." + +Hän vaipui jälleen pieluksilleen, ja huoneessa oli aivan hiljaista. +Silloin kajahti tässä hiljaisuudessa kumea paukaus, sitten toinen, ja +vielä kolmas. Kankirautavasara oli alkanut kauas kumajavan käyntinsä. + +"Kuulkaa", sanoi silloin Gösta Berling, "noin kuuluu Margareta +Celsingin muisto! Tämä ei ole juopuneiden kavaljeerien hullunkujeita. +Se on työn voittohymni, kajautettu vanhan kunnon työntekijättären +kunniaksi. Kuuleeko majurinrouva, mitä vasara sanoo? 'Kiitos', se +sanoo, 'kiitos hyvästä työstä, kiitos leivästä, jota olet köyhille +antanut, kiitos teistä, jotka olet aurannut, kiitos asutuksesta, jonka +olet raivannut! Kiitos ilosta, jonka olet sallinut saleissasi vallita! +Kiitos', se sanoo, 'ja lepää rauhassa! Sinun työsi elää ja jatkuu. +Sinun kartanosi on aina oleva onnea tuottavan työn turvapaikka. -- +Kiitos', sanoo se, 'äläkä tuomitse meitä, jotka olemme erehtyneet! +Sinä, joka nyt olet matkassa rauhan majoihin, muistele suopeasti meitä, +jotka vielä elämme.'" + +Gösta vaikeni, mutta kankirautavasara jatkoi yhä puhettaan. +Kaikki äänet, jotka olivat puhuneet hellästi ja ystävällisesti +majurinrouvalle, yhtyivät nyt väkivasaran helskeessä. Niin katosi +vähitellen jännitys hänen kasvoiltaan. Ne raukenivat, ja näytti kuin +kuoleman varjo olisi langennut häneen. + +Brobyn papintytär tuli sisään ja ilmoitti, että Högforsin herrat olivat +tulleet. Majurinrouva antoi heidän mennä. Hän ei tahtonut laatia +testamenttia. + +"Oi, Gösta Berling, monien sankaritöiden mies", sanoi hän, "niinpä olet +voittanut vielä kerran. Laskeudu tuohon ja anna minun siunata itseäsi." + +Kuume palasi nyt kaksinkertaisella voimalla. Kuolonkorahtelu alkoi. +Ruumista laahattiin raskaassa tuskassa, mutta sielu ei tiennyt pian +mitään siitä. Se alkoi nähdä niihin taivaihin, jotka kuoleville +avautuvat. + +Niin meni tunti, ja lyhyt kuolontaisto loppui. Hän lepäsi siinä niin +rauhallisena ja kauniina, että ympärillä seisovia liikutti syvästi. + +"Minun rakas, vanha majurinrouvani", sanoi silloin Gösta, "tuollaisena +näin minä sinut kerran ennen. Nyt on Margareta Celsing taas palannut +eloon. Nyt hän ei koskaan enää väisty Ekebyn majurinrouvaa." + + * * * * * + +Kun kavaljeerit tulivat pajasta, he saivat kuulla majurinrouvan +kuolleen. + +"Kuuliko hän vasaran paukkeen?" he kysyivät. + +Kyllä hän oli kuullut, ja he voivat olla tyytyväisiä. + +Sittemmin he saivat tietää, että vainaja oli aikonut lahjoittaa Ekebyn +heille, mutta ettei testamentti tullut tehdyksi. Tätä he pitivät +suurena kunnianaan ja ylpeilivät siitä sitten niin kauan kuin elivät. +Mutta kukaan ei koskaan kuullut heidän valittavan, että he olivat ne +rikkaudet kadottaneet. + +Kerrotaan myös, että sinä jouluyönä Gösta Berling seisoi nuoren +vaimonsa rinnalla ja piti viimeisen puheensa kavaljeereille. Hän oli +heidän kohtalostaan surullinen, kun heidän kaikkien nyt piti lähteä +Ekebystä. Vanhuuden raihnaiset päivät heitä odottivat. Kylmän +tervehdyksen saa vanha ja juromielinen vieraiden luona. Köyhän +kavaljeerin päivät, kun hän on pakotettu rupeamaan täysihoitoon +talonpoikaistaloon, eivät ole hauskat: erillään ystävistä ja +seikkailusta hän nääntyy yksin. + +Ja niin hän puhui heille, suruttomille, kaikkia onnenkeikauksia +kestämään karaistuneille. Vielä kerran hän nimesi heitä vanhoiksi +jumaliksi, jotka olivat syntyneet tuomaan iloa raudan maahan ja raudan +aikaan. Kumminkin hän nyt valitti, että se huvitarha, jossa +perhossiipinen ilo parveilee, on täyttyvä hävittävillä toukilla ja että +sen hedelmät turmellaan. + +Hyvin hän tiesi, että ilo oli maan lapsille hyvä ja että sen täytyi +olla olemassa. Mutta raskaana arvoituksena lepäsi yhäti maan päällä +kysymys, miten voisi mies olla sekä iloinen että hyvä. Helpoimmaksi +asiaksi ja kumminkin vaikeimmaksi sanoi hän sitä arvoitusta. Sitä ennen +eivät he olleet taitaneet ratkaista sitä. Nyt hän sanoi uskovansa +heidän oppineen sen, oppineen tänä ilon ja hädän, tänä onnen ja murheen +vuonna. + + * * * * * + +Oi, te hyvät herrat ja kavaljeerit, minutkin valtaa eron katkeruus +tällä hetkellä! Tämä on viimeinen yö, jonka olemme yhdessä valvoneet. +Iloisia nauruja en enää saa kuulla enkä hilpeitä lauluja. Teitä ja +kaikista Lövenin rantain iloisista ihmisistä täytyy minun nyt erota. + +Te rakkaat vanhukset! Muinaisina aikoina te annoitte minulle hyviä +lahjoja. Suuressa yksinäisyydessä eläjälle te toitte ensimmäisen tiedon +elämän rikkaista vaihteluista. Valtavia Ragnarökin[11] sotia minä näin +teidän taistelevan lapsuudenunelmieni järven rannoilla. Mutta mitä olen +minä antanut teille? + +Kenties ilahduttaa teitä kumminkin, että teidän nimenne taas kaikuvat +noiden rakkaiden kartanoiden nimien yhteydessä? Laskeutukoon kaikki +loisto, joka elämäänne ympäröi, jälleen noille maille, joilla olette +eläneet! Vielä on pystyssä Borg, vielä on Björne, vielä Ekeby lepää +Lövenin rannalla -- ihanana, kosken ja järven, puiston ja hymyilevän +metsäniityn ympäröimänä, -- ja kun seisoo siellä leveillä parvekkeilla, +leijailevat tarut ympärillä kuin kesän mehiläiset. + +Mutta puheen tullen mehiläisistä, sallikaa minun kertoa teille vielä +yksi vanha juttu. Tuo pikku Ruster, joka kävi rummunlyöjänä Ruotsin +armeijan eturinnassa, kun se vuonna 1813 samosi Saksan sydämeen, ei +sittemmin kyllästynyt koskaan kertomasta juttuja noista ihmeellisistä +etelänmaista. Ihmiset siellä olivat pitkiä kuin kirkontornit, pääskyset +suuria kuin kotkat, mehiläiset kuin hanhet. + +"No entä sitten mehiläispesät?" + +"Ne olivat kuin meidän tavalliset mehiläispesät." + +"Mutta miten mahtuivat sitten mehiläiset niihin?" + +"Heh, siitä ne saivat itse pitää huolen", sanoi pikku Ruster. + +Rakas lukija, eikö minun ole sanottava samoin? Tässä ovat nyt +mielikuvituksen jättiläismehiläiset liehuneet ympärillämme kuukausia ja +vuosia, mutta miten ne mahtuvat todellisuuden pesään, siitä ne saavat +todellakin itse pitää huolen. + + + + +Viiteselitykset: + + +[1] BrylÃ¥: viinasta, punssista ja erilaisista mausteista sekoitettu +juoma, joka on sytytetty palamaan. -- Suom. huom. + +[2] Maailmanpuu, josta muinaisskandinavien jumalaistarut kertovat. +-- Suom. huom. + +[3] Kuninkaan lähimpiä seikkailuritareita, joista puhutaan +keskiaikaisissa romaaneissa ja runoissa. -- Suom. huom. + +[4] Loke: muinaisskandinavien jumalaistarustossa pahuuden edustaja, +jonka ylijumala Odin otti jumalien asuntoon. -- Suom. huom. + +[5] Prometheus: kreikkalaisen taruston jättiläinen, joka varasti tulen +jumalilta. -- Suom. huom. + +[6] Eräs korttipeli. -- Suom. huom. + +[7] Palmun lehdistä kudottu espanjalainen hattu. -- Suom. huom. + +[8] Kevyet, yhdenistuttavat, korkeapyöräiset rattaat. -- Suom. huom. + +[9] Mustaa olutta tai oluesta ja portterista valmistettua juomaa, johon +on sekoitettu konjakkia ja sokeria. -- Suom. huom. + +[10] Kahdenhengen korttipeli 32 kortilla. -- Suom. huom. + +[11] Ragnarök: maailmanlopun sota Skandinavian jumalaistaruissa. -- +Suom. huom. + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Jerusalem, by Selma Lagerlöf + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 43279 *** diff --git a/43279-8.txt b/43279-8.txt deleted file mode 100644 index 2bfed8e..0000000 --- a/43279-8.txt +++ /dev/null @@ -1,17300 +0,0 @@ -The Project Gutenberg EBook of Jerusalem, by Selma Lagerlöf - -This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with -almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or -re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included -with this eBook or online at www.gutenberg.org - - -Title: Jerusalem - -Author: Selma Lagerlöf - -Translator: Jalmari Jäntti - -Release Date: July 22, 2013 [EBook #43279] - -Language: Finnish - -Character set encoding: ISO-8859-1 - -*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK JERUSALEM *** - - - - -Produced by Tapio Riikonen - - - - - - -GÖSTA BERLINGIN TARU - -Kirj. - -Selma Lagerlöf - - -Suomentanut Joel Lehtonen - - - -WSOY, Porvoo, 1912. - - - - - - - -SISÄLLYS: - -EDELLINEN OSA - - Johdanto - I. Pappi - II. Kerjäläinen - - I. Maisema - II. Jouluyö - III. Joulupäivälliset - IV. Gösta Berling, runoilija - V. La cachucha - VI. Ekebyn tanssiaiset - VII. Vanhat ajoneuvot - VIII. Gurlita-kukkulan suuri karhu - IX. Björnen huutokauppa - X. Nuori kreivitär - XI. Kummitusjuttuja - XII. Ebba Dohnan tarina - XIII. Mamselli Marie - -JÄLKIMMÄINEN OSA - - I. Kristoffer-serkku - II. Elämän polut - III. Katumuksen teko - IV. Ekebyn rauta - V. Liljecronan koti - VI. Dovren noita-akka - VII. Juhannus - VIII. Rouva Musica - IX. Brobyn pappi - X. Julius-patruuna - XI. Savipyhimykset - XII. Jumalan matkamies - XIII. Kirkkomaa - XIV. Vanhoja lauluja - XV. Kuolema vapauttaja - XVI. Kuivuus - XVII. Lapsen äiti - XVIII. Amor vincit omnia - XIX. Nygårdin tyttö - XX. Kevenhüller - XXI. Brobyn markkinat - XXII. Metsätorppa - XXIII. Margareta Celsing - Viiteselitykset - - - - - - -EDELLINEN OSA - - - - -JOHDANTO - - -I. - -PAPPI - -Vihdoinkin ilmestyi pappi saarnastuoliin. - -Seurakunta kohotti päätään. Kas vain, sielläpä hän sittenkin seisoi. -Tänä sunnuntaina ei jumalanpalvelus siis jää pitämättä niinkuin -edellisenä ja niin monena sitä edellisenä pyhänä. - -Pappi oli nuori, norja, pitkä ja säteilevän kaunis. Jos olisi laskenut -kaarevan kypärin hänen päähänsä ja sitonut miekan hänen vyölleen ja -suomupaidan ryntähilleen, olisi hänet voinut veistää marmoriin ja -nimittää kuvan kauneimman ateenalaisen mukaan. - -Papilla oli runoilijan syvät silmät ja sotapäällikön luja, pyöristynyt -leuka, kaikki hänessä oli kaunista, hienoa, ilmeikästä, neroa ja -hengenelämää hehkuvaa. - -Kirkkoväki tunsi oudosti olevansa kuin masennettu nähdessään hänet -sellaisena. Se oli enimmäkseen tottunut näkemään häntä, kun hän hoippui -kapakasta iloisten toverien seurassa, sellaisten kuin tuuhea- ja -valkoviiksinen eversti Beerencreutz ja vahva kapteeni Kristian Bergh. - -Hän oli juonut niin kauheasti, ettei hän ollut moneen viikkoon voinut -hoitaa virkaansa, ja seurakunnan oli täytynyt valittaa hänen -käytöksestään ensin kirkkoherralle ja sitten piispalle ja -tuomiokapituliin. Nyt oli piispa tullut pitäjään tarkastukselle ja -tilintekoon. Hän istui kuorissa kultaristi kaulassaan, ympärillään -Karlstadin asessoreja ja naapuriseurakuntain pappeja. - -Ei ollut epäilystäkään, että papin käytös oli mennyt yli sopivaisuuden -rajan. Silloin, 1820-luvulla, ei juomista juuri virheeksi katsottu, -mutta tämä mies oli juopotellessaan laiminlyönyt virkansa, ja nyt se -oli häneltä menevä. - -Hän seisoi saarnatuolissa odottaen, kun saarnavirren viimeistä värsyä -veisattiin. - -Ja kun hän seisoi siinä, hänet valtasi varma tunne, että hänellä oli -kirkossa pelkkiä vihamiehiä, vihamiehiä jokaisessa penkissä. Herrasväen -ryhmässä lehterillä, talonpoikain joukossa alhaalla, ehtoollislasten -parvessa kuorissa hänellä oli vihamiehiä, pelkkiä vihamiehiä. Vihamies -oli polkemassa urkuja, vihamies niitä soittamassa. Kirkonisännistön -penkissä oli hänen vihamiehiään. Kaikki häntä vihasivat, jopa -pikkulapset, jotka oli tuotu kirkkoon sylissä, ja vieläpä -kirkonvartija, tuo kankea ja jäykkä sotamies, joka oli ollut Leipzigin -tappelussa. - -Pappi olisi tahtonut langeta polvilleen ja rukoilla heiltä laupeutta. - -Mutta silmänräpäys vain, ja hänet valtasi kolkko viha. Hän kyllä -muisti, millainen oli ollut astuessaan vuosia sitten ensi kertaa tähän -saarnatuoliin. Hän oli silloin nuhteeton mies, ja nyt hän seisoi siinä -katsellen kultarististä miestä, joka oli tullut häntä tuomitsemaan. - -Kun hän luki johdantoa, huuhtoi veriaalto kerta toisensa jälkeen hänen -poskiaan: se oli vihaa. - -Totta kyllä oli, että hän oli juonut, mutta kenellä oli oikeus syyttää -häntä siitä? Kuka oli nähnyt pappilaa, jossa hänen piti elää? -Kuusimetsä seisoi tummana ja synkkänä ihan ikkunain edessä. Kosteus -tihkui mustien laipioiden läpi, pitkin homehtuneita seiniä. Eikö -tarvinnut viinaa mielihyvikkeeksi, kun sade tai tuisku tuprusi sisään -särkyneistä ruuduista, kun rappiolle heitetty maa ei tahtonut antaa sen -vertaa leipää, että nälkä pysyisi loitolla? - -Hän ajatteli olleensa juuri sellainen pappi kuin seurakuntalaiset -ansaitsivat. Hehän joivat kaikki. Miksi pitäisi hänen yksinään hillitä -itsensä? Mies, haudattuaan vaimonsa, joi itsensä hautajaisissa -humalaan; isä, saatuaan lapsen kastetuksi, piti kohta juomingit. -Kirkkoväki joi kotimatkalla niin että enimmät tulivat humalassa kotiin. -Hyvin sellaisille sopi juoppo pappikin. - -Juuri virkamatkoilla, jolloin hän ohuessa viitassaan ajoi -penikulmittain jäätyneiden järvien selkiä, missä kaikki kylmät tuulet -tuiversivat; siellä samoilla järvillä myrskyssä ja rankkasateessa -keikkuessaan ja venheellä harhatessaan; siellä saloilla silloin kun -lumipyryssä täytyi nousta reestä ja raivata tietä hevoselle -talonkorkuisten kinosten läpi tahi kun eksyneenä sai kahlata -metsälampareita, juuri silloin ja siellä hän oli oppinut rakastamaan -viinaa. - -Vuoden päivät olivat madelleet hitaasti raskaassa synkeydessään. -Maamiehen ja herran ajatuksia piti päivä maan tomuun kiintyneinä, mutta -iltaisin heittivät henget kahleensa -- viinan vapauttamina. Sielu -heräsi, sydän lämpeni, elämä säteili, laulu helskyi, ruusut tuoksuivat. -Majatalon kapakka muuttui silloin hänestä etelämaan kukkatarhaksi: -rypäleet ja oliivit heiluivat hänen päänsä päällä, marmoripatsaat -hohtivat tummasta lehdistöstä, runoilijat ja viisaat astelivat palmujen -ja plataanien alla. - -Ei; tuo pappi tuolla ylhäällä saarnatuolissa tiesi, ettei elämää maan -perukassa voi kestää ilman viinaa: kaikki hänen kuulijansa tiesivät -sen, ja nyt he vaativat häntä tuomiolle. - -He tahtoivat riistää häneltä papinkauhtanan siksi että hän oli tullut -heidän Jumalansa kotiin juovuksissa. Ah, noitakin kaikkia: oliko heillä -muuta, uskottelivatko he, että heillä oli muuta Jumalaa kuin viina! - -Hän oli lukenut johdannon, ja hän kumartihe lukemaan "Isä meitää". - -Kirkko oli hiiskumattoman hiljainen rukouksen aikana. Mutta äkkiä -iskeysi pappi molemmin käsin lujasti nauhoihin, jotka pitivät -papinkaapua hänen hartioillaan. Hänestä tuntui kuin koko seurakunta, -piispa etunenässä, olisi hiipinyt ylös saarnatuolin portaita -tempaistakseen häneltä kauhtanan. Hän oli polvillaan eikä kääntänyt -päätään, mutta hän suorastaan tunsi, miten ne nyt nykivät, ja näki -heidät selvästi, sekä piispan että asessorit, rovastit, kirkonisännät, -lukkarin ja koko seurakunnan pitkänä jonona, kiskomassa ja nyhtämässä -saadakseen irti hänen kaapunsa. Ja hän kuvitteli ilmi elävästi, miten -kaikki nuo, jotka nyt niin innokkaasti siinä kiskoivat, kaatuvat nurin -niskoin portaita alas, kun kauhtana heltiää, ja kumoon keikahtaa myös -permannolla oleva jono, joka ei itse ylety vetämään kaapua, vaan kiskoo -edessä seisovien takin liepeistä. - -Hän näki sen niin selvästi, että häntä hymyilytti polvillaan ollessaan, -mutta samalla kertaa kylmä hiki kihosi hänen otsalleen. Olihan se yhtä -kaikki kauheaa. - -Niin, että hän siis pian oli hyljätty mies, viinan tähden. Virkaheitto -pappi hän kohta olisi. Liekö maailmassa viheliäisempää? - -Hänestä tulee keppikerjäläinen, hän makaa juovuksissa tienravissa, -kulkee ryysyissä, seurustelee roistojen kanssa. - -Rukous päättyi. Hänen oli alettava sanella saarnaansa. Silloin hänet -valtasi outo ajatus, mikä pysähdytti sanat hänen huulilleen. Hän -ajatteli, että sai nyt viimeisen kerran seisoa saarnatuolissa -julistamassa Jumalan kunniaa. - -Viimeisen kerran -- se iski pappiin. Hän unohti kaiken, viinat, -piispat. Hän ajatteli vain, että hänen piti käyttää tilaisuutta ja -todistaa Jumalan kunniaa. - -Hänestä näytti kirkon lattia ja koko seurakunta vaipuvan syvälle, -syvälle alas, mutta katto kohosi kirkon päältä niin että hän näki -suoraan taivaaseen. Hän seisoi yksinään, aivan yksinään saarnatuolissa, -hänen henkensä lähti liitämään kohti avattua taivasta ja hänen äänensä -tuli voimakkaaksi ja valtavaksi. Hän julisti Jumalan kunniaa. - -Hän oli innoituksen mies. Hän hylkäsi saarnansa, ajatukset lensivät -hänen päänsä ympärille kuin kesy kyyhkysparvi. Hänestä tuntui kuin hän -ei olisi itse puhunutkaan, mutta hän tunsi myös, että tämä oli -maailmassa korkeinta ja ettei kukaan kohoa korkeampaan loistoon ja -ihanuuteen kuin hän nyt julistaessaan siinä Jumalan kunniaa. - -Niin kauan kuin innoituksen tulikieli liekehti hänen otsallaan hän -puhui, mutta kun se sammui ja kirkon katto jälleen laskeusi ja lattia -kaukaa, kaukaa alhaalta kohosi, silloin hän kumartui ja itki, sillä hän -ajatteli, että elämä oli suonut hänelle hänen parhaimman hetkensä ja -että nyt se oli mennyt. - -Jumalanpalveluksen jälkeen seurasi tarkastus ja kirkonkokous. Piispa -kysyi, oliko seurakunnalla mitään valittamista pappinsa suhteen. - -Pappi ei ollut enää vihainen eikä uhkaava niinkuin ennen saarnaa. Nyt -hän häpesi ja painoi päänsä alas. Voi niitä kurjia viinajuttuja, nyt ne -alkavat! - -Mutta ne eivät alkaneetkaan. Kunnanhuoneen suuren pöydän ympärillä -oltiin aivan äänettömiä. - -Pappi nosti päänsä ja katsoi ensin lukkariin: ei, tämä vaikeni; -sitten kirkonisäntiin, sitten äänivaltaisiin talonpoikiin ja -tehtaanpatruunoihin, he vaikenivat kaikki. He purivat huulensa yhteen -ja katsoivat alas pöytään hieman noloina. - -"Ne odottavat että joku alkaa", ajatteli pappi. - -Toinen kirkonisäntä rykäisi: - -"Minä, noin että, meillä on erinomainen pappi", hän sanoi. - -"Kunnianarvoisa piispa kuuli itse, kuinka hän saarnaa", lisäsi lukkari. - -Piispa kysäisi tiheistä jumalanpalvelusten laiminlyönneistä. - -"Pappi ei mahda mitään sille, jos hän on sairas, enempää kuin -muutkaan", arvelivat talonpojat. - -Piispa vihjaisi heidän tyytymättömyyteensä, sikäli kuin se koski papin -elämäntapoja. - -He puolustivat häntä yhtä suuta. Hän oli vielä niin nuori, se heidän -pappinsa, ei hänestä mitään hätää. Ei, jos hän vain aina tahtoisi -saarnata niinkuin saarnasi tänään, niin he eivät vaihtaisi häntä itse -piispaankaan. - -Ei ollut yhtään syyttäjää, ei myös löytynyt yhtään tuomaria. - -Pappi tunsi miten hänen sydämensä avartui ja miten keveästi veri -virtasi hänen suonissaan. Oi, ettei hän enää ollutkaan vihamiesten -keskellä, että hän oli voittanut heidän sydämensä juuri kun vähimmin -sitä ajatteli, että hän edelleen saisi olla pappina! - -Tarkastuksen jälkeen piispa ja asessorit ja rovastit ja parhaat pitäjän -miehet söivät päivällistä pappilassa. - -Eräs naapurinrouva oli ottanut huoltaakseen juhlan, sillä pappi oli -naimaton. Rouva oli hommannut kaikki parhaansa mukaan, ja pappi huomasi -nyt ihmeekseen, ettei pappila ollutkaan ihan kauhea. Pitkä -päivällispöytä oli katettu pihalle kuusten alle ja se hohti siellä -varsin hauskasti valkoisine liinoineen, sinivalkoisine posliineineen, -kimmeltävine laseineen ja taitettuine lautasliinoineen. Kaksi koivua -kumartelihe kuistin ovella, katajia oli siroteltu eteisen lattialle, -ylhäällä kurkihirressä riippui kukkaseppele, kaikissa huoneissa oli -kukkia, homeenhaju oli haihdutettu ja vihreät ikkunalasit kimaltelivat -uljaasti auringonpaisteessa. - -Hän iloitsi sydämensä pohjasta, tuo pappi ja ajatteli ettei enää -koskaan joisi. - -Ei ollut ketään, joka ei olisi siinä päivällispöydässä iloinnut. Ne -jotka olivat olleet yleviä ja antaneet anteeksi olivat iloisia, ja -ylemmät papit iloitsivat siksi, että olivat välttäneet häpeällisen -jutun. - -Kelpo piispa kohotti lasinsa ja puhui, että hän oli lähtenyt tälle -matkalle raskain mielin, sillä hän oli kuullut paljon pahoja huhuja. -Hän oli lähtenyt kohtaamaan Saulusta, mutta katso, Saulus oli -muuttunutkin Paavaliksi, joka oli tekevä työtä enemmän kuin he kaikki -yhteensä. Ja hurskas herra puhui edelleen suurista lahjoista, joita -heidän nuori veljensä oli saanut, ja ylisti niitä. Ei siksi että hän -kopeilisi niillä, vaan että hänen oli ponnistettava kaikki voimansa ja -vaalittava hyvin itseään, niinkuin tulee tehdä niiden, joiden -hartioille on pantu ylen raskas ja kallisarvoinen taakka. - -Pappi ei näillä päivällisillä juopunut, mutta päästä pyörällä hän oli. -Tämä suuri, odottamaton onni nousi hänelle päähän. Taivas oli antanut -innoituksen tulikielen liekehtiä hänen otsallaan, ja ihmiset olivat -antaneet hänelle rakkautensa. Veri syöksyi kuumeisen tulisena ja -raivoavaa vauhtia hänen suonissaan yhä vielä, kun oli jo tullut ilta ja -vieraat lähteneet. Myöhään yöllä hän istui valvoen huoneessaan ja antoi -yöilman virrata sisään avatusta ikkunasta ja viillyttää tätä autuuden -kuumetta, tätä suloista levottomuutta, joka ei suonut hänen nukkua. - -Silloin kuului ääni ulkoa: - -"Oletko valveilla, pappi?" - -Pihanurmen poikki ikkunan luo tuli mies. Pappi katsoi ulos ja näki -siellä kapteeni Kristian Berghin, joka oli hänen uskollisia -juomaveikkojaan. Maantien maleksija, koditon ja konnuton hän oli, tämä -Kristian kapteeni, jättiläinen kooltaan ja voimiltaan. Iso hän oli kuin -Gurlita-kukkula ja tuhma kuin metsänpeikko. - -"Tiettävästikin olen valveilla, Kristian Bergh", vastasi pappi. "Voiko -tällaisena yönä mielestäsi maata?" - -Ja kuulkaapa nyt, mitä tuo Kristian-kapteeni hänelle sanoo! -Jättiläisellä on ollut aavistuksensa, hän on tuuminut, että pappi -nyt tulee ryyppyaraksi. Nyt hän ei saa rauhaa enää kuunaan, -Kristian-kapteeni ajatteli, sillä nuo Karlstadin asessorit, jotka -täällä jo kerran kävivät, saattavat tulla uudestaan ja viedä häneltä -kauhtanan, jos hän juo vielä. - -Mutta nyt on Kristian-kapteeni kouraissut roimalla kädellään tuota -työnretosta, hän on pitänyt huolen siitä, etteivät asessorit tule -ikänään toiste, eivät papit eivätkä piispat. Tästä lähin saavat pappi -ja hänen ystävänsä naukkia niin paljon kuin haluavat pappilassaan. - -Kuulkaas, minkä sankarityön hän on tehnyt, hän, Kristian Bergh, vahva -kapteeni! - -Kun piispa ja nuo kaksi asessoria olivat nousseet kuomeihinsa ja ovi -oli visusti, hyvin visusti suljettu, silloin hän oli kavunnut -kuskipukille ja kyydinnyt heitä peninkulman, pari, valoisana kesäyönä. - -Ja silloin oli Kristian Bergh näyttänyt heille, miten irrallaan henki -on vaivaisessa ihmisruumiissa. Hän oli päästänyt hurjinta neliä. Siitä -saivat kun eivät sallineet rehellisen miehen ottaa edes pientä pöhnää. - -Arveletteko hänen kuskanneen heitä tietä myöten, luuletteko hänen -säilytelleen heitä töytäyksiltä? Hän ajoi yli ojien ja kantoisten -ahojen, hän lasketteli päistikkaa laukkaa alas mäet, hän lennätti -pitkin rantaa niin että vesi räiskyi pyörissä, hän oli vähällä juuttua -nevoihin, ja kaljuja vuorten kallioita mentiin alas niin että hevoset -laskivat jalat suorana luikua. Ja mentäessä istuivat piispa ja -asessorit kalpein kasvoin nahkaverhojen takana ja mutisivat rukouksia. -Mokomassa menossa he eivät olleet ikänään olleet. - -Ja kuvitelkaapa, miltä he näyttivät saapuessaan Rissäterin majataloon, -elävinä mutta pudistettuina kuin haulit nahkamassissa! - -"Mitä tämä merkitsee, kapteeni Kristian?" sanoi piispa, kun kapteeni -avasi kyydittäville vaununoven. - -"Se merkitsee sitä, että piispa miettiköön vasta kertaalleen ennen kuin -tulee tarkastusmatkalle Gösta Berlingin pitäjään", sanoi Kristian -kapteeni, ja ne sanat hän oli miettinyt jo edeltäkäsin valmiiksi, ettei -hän ajan tullen hölmistyisi. - -"No viekin Gösta Berlingille terveiset", sanoi piispa, "että hänen -luokseen en tule kuunaan minä eikä mikään muukaan piispa." - -Kas: tuota sankarityötä kertoi nyt vahva Kristian-kapteeni -papille seisten hänen avonaisen ikkunansa takana kesäyönä. Sillä -Kristian-kapteeni oli parhaiksi ennättänyt viedä hevoset majataloon, -kun jo tuli kertomaan uutisiaan papille. - -"Nyt saat olla rauhassa, pappi ja velihopea", hän sanoi. - -Oi, Kristian-kapteeni, kalpein kasvoin istuivat asessorit nahkaverhojen -takana, mutta papin kasvot, hänen istuessaan siinä ikkunassa, -näyttivät valoisassa kesäyössä hirveän paljon kalpeammilta. Oi, -Kristian-kapteeni! - -Ihanpa pappi kohotti jo kätensä kohdistaakseen hirveän iskun -jättiläisen karkeaan, tuhmaan naamaan, mutta hillitsi sitten itsensä. -Hän vetäisi ikkunan rämähtäen kiinni ja pysähtyi keskelle permantoa -heristäen nyrkkiään korkeutta kohti. - -Hän jonka pään päällä innoituksen tulikieli oli liekehtinyt, hän joka -oli saanut julistaa Jumalan kunniaa, hän ajatteli nyt, että Jumala oli -hänen kustannuksellaan ilvehtinyt. - -Eikö piispa nyt arvele, että pappi oli lähettänyt Kristian-kapteenin? -Eikö hän arvele, että pappi oli teeskennellyt ja valehdellut kaiken -päivää? Nyt piispa ryhtyy tutkimaan häntä toden teolla, nyt hän hänet -erottaa ja panee viralta. - -Aamun tullessa oli pappi häipynyt pappilasta. Hän ei välittänyt jäädä -itseään puolustamaan. Jumala oli ilvehtinyt hänen kustannuksellaan. -Jumala ei tahtonut häntä auttaa. Hän tiesi että hänet pantaisiin -viralta. Jumala niin tahtoi. Parasta oli, että hän menee jo omia -aikojaan. - -Näin tapahtui 1820-luvun alussa eräässä läntisen Vermlannin -syrjäpitäjässä. - -Se oli ensimmäinen onnettomuus, joka Gösta Berlingiä kohtasi; se ei -ollut viimeinen. - -Sillä vaikeaa on sellaisten orhien olo, jotka eivät kärsi kannuksia -eivätkä ruoskaa. Joka tuskan tullen, mikä heitä kohtaa, he pikastuvat -ja kiitävät harhateille, ammottavia kuiluja kohti. Heti kun tie muuttuu -kiviseksi ja retki raskaaksi, he eivät tiedä muuta neuvoa kuin kumota -kuormansa ja porhaltaa vauhkoina matkaansa. - - -KERJÄLÄINEN - -Kylmänä joulukuun päivänä asteli kerjäläinen ylös Brobyn mäkiä. Hänen -vaatteensa olivat kurjan kurjia rääsyjä, ja hänen kenkänsä olivat niin -kuluneet, että kylmä lumi kasteli hänen jalkansa. - -Löven on Vermlannissa sijaitseva pitkä, kapea järvi, jota parissa -kohden kurovat vielä kaidemmaksi pitkät, kapeat salmet. Se ulottuu -pohjoisessa suomalaismetsiin, etelässä Venerniin. Useita pitäjiä -leviää sen rannoilla, mutta Bron pitäjä on suurin ja rikkain. Se valtaa -hyvän osan järven rantoja sekä itä- että länsipuolella, mutta -länsipuolella ovat suurimmat talot, herraskartanot sellaiset kuin Ekeby -ja Björne, maankuulut rikkaudestaan ja kauneudestaan, sekä Brobyn suuri -kylä, jossa on majatalo, käräjähuone, nimismiehen virkatalo, pappila ja -markkinapaikka. - -Broby on jyrkällä mäenrinteellä. Kerjäläinen oli ehtinyt majatalon ohi, -joka on mäen juurella, ja ponnisteli pappilaa kohti, joka on aivan mäen -laella. - -Hänen edellään kulki ylämäkeä pieni tyttö vetäen kelkkaa, jonka -kuormana oli jauhosäkki. Kerjäläinen saavutti tytön ja alkoi puhella -hänen kanssaan. - -"Niin pieni hevonen ja niin iso kuorma", hän sanoi. - -Lapsi kääntyi ja katsoi häneen. Se oli noin kaksitoistavuotias -pahainen, jolla oli tähystelevät, terävät silmät ja supukkasuu. - -"Jumala suokoon, että hevonen olisi pienempi ja kuorma isompi, niin -sitä riittäisi pitemmältä", tyttö vastasi. - -"Omaa rehuako sinä sitten vedät kotiin?" - -"Herra paratkoon, niinpä kyllä. Itse saan hankkia ruokani niin pieni -kuin olenkin." - -Kerjäläinen tarttui kelkankaplaaseen työntääkseen apuna. - -Tyttö kääntyi ja katsoi häneen. - -"Älä luulekaan, että saat mitään siitä hommasta", hän sanoi. - -Kerjäläinen rupesi nauramaan. - -"Sinä taidatkin olla Brobyn papin tytär, vai?" - -"Olen kuin olenkin. Monella on köyhempi isä, pahempaa ei kellään. Se on -silkkaa totta, vaikka häpeä, että hänen oman lapsensa täytyy sanoa -niin." - -"Hän taitaa olla ahne ja ilkeä, isäsi?" - -"Ahne hän on ja ilkeä, mutta hänen tyttärestään taitaa tulla vielä -pahempi, jos saa elää, sanovat." - -"Mielestäni ovat oikeassa, kuules. Hupaisaa olisi tietää, mistä sinä -olet tämän jauhosäkinkin siepannut." - -"Eipä haitanne, jos tuon sinulle sanonenkin. Otin jyvät tänä aamuna -isän eloaitasta, ja nyt kävin myllyllä." - -"Eikö hän huomaa sinua, kun tulet kotiin säkki kelkassa?" - -"Oletpa tainnut lähteä sällinopista liian aikaisin. Isä on poissa -pitäjällä, näetkös!" - -"Kuka ajanee tuolla perässämme. Kuulen kuinka jalas vinkuu. -Ajattelepas, jos se on isäsi." - -Tyttö kuunteli ja tähysteli, sitten hän alkoi itkeä ja huutaa. - -"Se on isä", hän nyyhki. "Hän tappaa minut. Hän tappaa minut." - -"Niin, nyt ovat hyvät neuvot kalliit, ja nopsat neuvot paremmat hopeaa -ja kultaa", sanoi kerjäläinen. - -"Kuule", sanoi lapsi, "sinä voit auttaa minua. Ota nuora ja vedä -kelkkaa, niin isä luulee, että se on sinun." - -"Mitä minä sitten teen?" kysyi kerjäläinen ja asetti nuoran olkansa -ympärille. - -"Vie mihin mielesi tekee nyt aluksi, mutta tuo sitten pappilaan, kun -tulee pimeä. Minä kyllä pidän sinua silmällä. Tulet ja tuot säkin ja -kelkan, ymmärrätkö." - -"Pitänee koettaa." - -"Jumala armahtakoon sinua, jos et tule", huusi tyttö ja juoksi pois -ehtiäkseen ennen isää kotiin. - -Kerjäläinen käänsi kelkan raskain mielin takaisin alamäkeen ja työnsi -sitä majatalon pihaan. - -Hän, raukka, oli siinä unelmoinut, kävellessään lumessa melkein paljain -jaloin; hän oli kävellessään ajatellut noita suuria metsiä Lövenin -pohjoispuolella, suuria suomalaismetsiä. - -Täällä alamaassa, Bron pitäjässä, jossa hän nyt kulki salmen rannalla, -joka on Ylä- ja Ala-Lövenin välillä, näissä rikkauden ja riemun -kuuluissa seuduissa, missä herraskartano on herraskartanon vieressä, -tehdas tehtaan kyljessä, täällä oli jokainen tie hänelle liian raskas, -joka huone liian ahdas, joka vuode liian kova. Täällä hän katkerasti -kaipasi suurten, ikuisten metsien rauhaa. - -Täällä hän kuuli varstain paukkavan joka luuvassa, ikäänkuin puitavasta -ei koskaan tulisi loppua. Hirsikuormia ja hiilihäkkejä tuli lakkaamatta -tyhjentymättömistä metsistä. Päättömät malmikuormien jonot vierivät -tien syvissä raiteissa, joita satalukuiset edeltäjät olivat uurtaneet. -Täällä hän näki rekien, täynnä ajajia, kiitävän kartanosta kartanoon, -ja hänestä näytti ilo istuvan ohjaksissa ja kauneus ja rakkaus seisovan -kannoilla. Ah, kuinka hän, raukka, kävellessään ikävöi ylämaahan -suurten, ikuisten metsien rauhaan! - -Siellä kaukana, jossa puut kohoavat suorina ja pilarimaisina tasaiselta -maankamaralta, jossa lumi lepää raskaina kerroksina liikkumattomilla -oksilla, jossa tuuli on voimaton ja vain hiljaa leikkii latvain -havuissa, siellä halasi hän vaeltaa, aina edemmäksi ja edemmäksi -metsien syvyyteen, kunnes kerran hänen voimansa pettäisivät ja hän -kaatuisi suurten puiden alle, kuollen nälkään ja viluun. - -Hän ikävöi tuota suurta, humisevaa hautaa Lövenin pohjoispuolella, -jossa katoavaisuuden voimat kukistaisivat hänet, jossa vihdoinkin -nälkä, pakkanen, väsymys ja viina jaksaisivat tuhota tämän -ruumisraukan, joka voi kestää kaikkea. - -Hän oli tullut majataloon ja aikoi siellä odottaa iltaa. Hän meni -kapakkatupaan ja istui tylsän levollisena penkille ovensuuhun, -unelmoiden ikuisista metsistä. - -Majatalon muori armahti häntä ja antoi hänelle viinaryypyn. Antoipa hän -kaksikin, kun toinen niin hartaasti pyysi. - -Mutta enempää hän ei tahtonut ilmaiseksi antaa, ja kerjäläinen joutui -aivan epätoivoon. Hänen täytyi saada enemmän tätä voimakasta, suloista -paloviinaa. Hänen täytyi vielä kerran tuntea sydämensä tanssivan -ruumiissa ja ajatusten leimuavan juopuneina. Oi, tätä suloista viinan -viljaa. Kesän aurinko, kesän linnunlaulu, kesän tuoksu ja kauneus -läikkyivät ja virtasivat sen valkeissa laineissa. Vielä kerran, ennen -kuin hän katoaa yöhön ja pimeään, hän tahtoo juoda aurinkoa ja onnea. - -Niinpä hän vaihtoi ensin jauhot, sitten jauhopussin ja viimein -kelkankin viinaan. Siitä hän sai hyvän humalan ja nukkui suuren osan -iltapäivää kapakan penkillä. - -Herättyään hän käsitti, että hänellä oli nyt enää vain yksi tehtävä -jäljellä. Koska tämä kurja ruumis oli anastanut kaiken vallan hänen -sielultaan, koska hän oli saattanut juoda mitä lapsi oli hänen -haltuunsa uskonut, koska hän oli kaiken maan häpeä, täytyi hänen -vapauttaa sielunsa niin suuresta viheliäisyyden kuormasta. Hänen täytyi -antaa sille vapaus, antaa sen mennä Jumalan luo. - -Hän makasi kapakan penkillä ja tuomitsi itseään: Gösta Berling, -virkaheitto pappi, syytetty nälkää kärsivän lapsen jauhojen juomisesta, -tuomitaan kuolemaan. Mihin kuolemaan? Kinoskuolemaan. - -Hän otti hattunsa ja hoiperteli ulos. Hän ei ollut aivan valveilla eikä -aivan selvä. Hän itki säälistä itseään kohtaan, ajatellessaan pahoin -tahrattua sieluraukkaansa, joka hänen oli vapautettava. - -Hän ei mennyt kauaksi eikä poikennut tieltä. Aivan tien vieressä oli -korkea kinos, mihin hän heittäytyi kuolemaan. Hän ummisti silmänsä ja -koetti nukkua. - -Ei voi arvata, miten kauan hän siinä nukkui; mutta hänessä oli henki -vielä, kun Brobyn papin tyttö juoksi tietä pitkin lyhty kädessä ja -löysi hänet kinoksesta tiepuolesta. Tyttö oli seisoskellut ja odottanut -häntä tuntimäärin; nyt hän oli juoksennellut pitkin Brobyn mäkiä -etsimässä häntä. - -Hän tunsi heti kerjäläisen, ja sitten hän alkoi pudistella häntä ja -huutaa kaikin voimin saadakseen hänet hereille. - -Hänen täytyi saada tietää, mihin mies oli hukannut hänen jauhosäkkinsä. - -Hänen täytyi saada hänet henkiin edes siksi aikaa, että hän voi -selittää, mihin hänen kelkkansa ja jauhosäkkinsä olivat joutuneet. -Isäukko pieksisi hänet hengiltä, jos tyttö oli heittänyt hänen -kelkkansa hulttion jäljille. Hän puri kerjäläisen sormea ja kynsi hänen -kasvojaan ja samalla hän kirkui kuin hengen hädässä. - -Silloin tuli joku ajaja maantiellä. - -"Kuka turkanen se huutaa?" kysyi tuima ääni. - -"Minun pitää saada tietää, mihin tuo mies on pannut minun jauhosäkkini -ja kelkkani", nyyhkytti lapsi ja hakata jyskytti nyrkeillään -kerjäläisen rintaa. - -"Paleltunuttako sinä kynsit sillä lailla? Nousetko, villikissa!" - -Ajaja oli suuri ja roteva nainen. Hän nousi reestä ja tuli kinoksen -luo. Lasta hän otti niskasta ja työnsi tielle. Sitten hän kumartui, -työnsi kätensä kerjäläisen alle ja nosti hänet maasta. Ja niin hän -kantoi hänet rekeen ja sijoitti siihen. - -"Tule mukaan majataloon, villikissa", huusi hän papin tyttärelle, "niin -saadaan kuulla, mitä sinä tiedät tästä asiasta." - - * * * * * - -Tunnin päästä istui kerjäläinen majatalon parhaassa huoneessa -ovensuussa, ja hänen edessään seisoi se muhkea rouva, joka oli -pelastanut hänet kinoksesta. - -Sellaisena kuin Gösta Berling nyt näki hänet: kotimatkalla hiilen -vedosta metsästä, kädet noessa ja savipiippu suussa, lyhyt, -päällyksetön lammasnahkaturkki ja juovikas kotikutoinen villahame yllä, -pikisaumasaappaat jalassa ja tuppipuukko povella; sellaisena kuin hän -nyt näki hänen harmaat hiuksensa, jotka olivat yksinkertaisesti suitut, -ja hänen vanhat, kauniit kasvonsa, sellaiseksi oli hän kuullut häntä -kuvattavan tuhansia kertoja, ja hän huomasi joutuneensa tekemisiin -kuuluisan Ekebyn majurinrouvan kanssa. - -Hän oli mahtavin nainen koko Vermlannissa, seitsemän rautatehtaan -valtiatar, tottunut näkemään ja saamaan muut tottelemaan; ja -kerjäläinen oli vain henkipatto mies raukka, rutiköyhä, ja hän tiesi -että joka tie oli hänelle liian raskas, joka huone liian ahdas. Hänen -ruumiinsa vapisi kauhusta, kun majurinrouvan katse viipyi hänessä. - -Rouva seisoi ääneti ja katseli tuota ihmiskurjuutta, punaisia ja -pöhöttyneitä käsiä, lopen laihtunutta ruumista ja ihanaa päätä, joka -yhä rappiotilassaankin ja huonossa hoidossaan säteili hurjaa kauneutta. - -"Taitaa olla Gösta Berling, se hullu pappi?" kysäisi rouva. - -Kerjäläinen ei liikahtanut. - -"Minä olen Ekebyn majurinrouva, minä." - -Kerjäläisen ruumista värisytti. Hän pani kätensä ristiin ja kohotti -silmänsä kaipaavasti. Mitä rouva aikoi hänelle tehdä? Pakottaisiko hän -hänet elämään? Gösta Berling vapisi hänen voimaansa. Ja hän oli jo -ollut saavuttamaisillaan ikuisten metsien rauhan! - -Majurinrouva alkoi taistelun sanomalla hänelle, että Brobyn papin tytär -oli saanut kelkkansa ja jauhosäkkinsä takaisin ja että hänellä, -majurinrouvalla, oli Göstalle, niinkuin monelle muullekin kodittomalle -raukalle, turvapaikka Ekebyn kavaljeerirakennuksessa. Hän tarjosi -papille elämän ilossa ja riemussa, mutta toinen vastasi, että hänen oli -kuoltava. - -Silloin löi majurinrouva nyrkkinsä pöytään ja puhui kursailematta -suunsa puhtaaksi. - -"Vai niin, hän tahtoo kuolla, vai hän tahtoo. Minä en sitä suuresti -ihmettelisikään, jos sattuisi olemaan niin että hän edes nyt eläisi. -Miehellä on moinen luurankoruumis ja moiset voimattomat jäsenet ja -tuollaiset himmeät silmät, ja hän vielä kuvittelee, että hänessä on -muka jotakin surmaamista. Luuleeko hän, että täytyy, ollakseen kuollut, -välttämättä maata kylmänä ja kankeana naulatun arkunkannen alla? -Luuleeko hän, etten minä näe kuinka kuollut hän on, tämä Gösta Berling? - -"Minä näen että hänellä on pääkallo päänä, ja minusta näyttää kuin -kömpisivät madot esiin hänen silmäkuopistaan. Eikö hän itse tunne, että -hänellä on suu täynnä multaa? Eikö hän kuule, miten nikamat kalisevat, -kun hän liikkuu? - -"Hän on hukuttautunut viinaan, tämä Gösta Berling, ja kuollut hän on. - -"Kun hän nyt kulkee, niin hänessä liikkuvat vain luurangon nikamat, ja -hän ei sallisi niidenkään elää, jos sitä voi sanoa elämäksi. Tuntuu -kuin hän kadehtisi kuolleiden tanssia haudoilla tähtiöinä. - -"Häpeääkö hän sitä, että hänet on erotettu virasta, koska hän nyt -tahtoo kuolla? Kunniakkaampaa olisi, että hän käyttäisi lahjojaan ja -tekisi jotakin hyödyllistä Jumalan kauniissa maailmassa; niin minä -sanoisin hänelle. Miksi hän ei tullut heti minun luokseni, niin olisin -pannut hänen asiansa hyvälle tolalle. Niin, nyt hän odottaa kai -itselleen aikamoista kunniaa siitä, että hänet kääritään lakanoihin ja -lasketaan sahajauhoihin ja sanotaan, että hän on kaunis ruumis." - -Kerjäläinen istui tyynenä, melkeinpä hymyillen majurinrouvan jyristessä -vihaisia sanojaan. Ei mitään hätää, riemuitsi hän, ei mitään hätää. -Ikuiset metsät odottavat sinua, eikä tuolla naisella ole valtaa kääntää -sinun sieluasi pois sieltä. - -Mutta majurinrouva vaikeni ja käveli pari kertaa edestakaisin -huoneessa; sitten hän istuutui takan ääreen, nosti jalkansa -pankkokivelle ja nojasi kyynärpäänsä polviin. - -"Tuhannen turkasta", hän sanoi ja myhäili itsekseen. "Se on paljon -todempaa, se mitä sanoin, kuin itse huomaankaan. Eikö Gösta Berling -luule, että useimmat tässä maailmassa ovat kuolleita tai -puolikuolleita? Luuleeko hän että minä elän? Enpä vain! En sitten -lähimainkaan! - -"Niin, katsokoon hän vain nyt minua! Minä olen Ekebyn majurinrouva ja -olenpa Vermlannin mahtavin rouva. Jos minä viittaan sormellani, niin -juoksee maaherra, jos minä viittaan kahdella, juoksee piispa, ja jos -minä viittaan kolmella, niin tanssivat tuomiokapituli ja neuvosmiehet -ja kaikki Vermlannin tehtaanpatruunat polskaa Karlstadin torilla. Tuhat -turkasta, poikaseni, sen minä sanon hänelle, etten minä ole muuta kuin -vaatteissa kulkeva ruumis. Jumala tietää kuinka vähän henkeä minussa -on." - -Kerjäläinen taivutti selkäänsä ja kuunteli jännittyneenä. Vanha -majurinrouva istui nyykytellen tulen loimossa. Hän ei puhuessaan -katsonut Gösta Berlingiin. - -"Eikö hän luule", jatkoi hän, "että jos minä olisin elävä ihminen ja -näkisin hänen istuvan siinä, viheliäisenä ja itsemurhamietteissä, eikö -hän luule, että minä ottaisin ne hänestä yhdessä hengenvedossa? Silloin -minulla olisi kyyneleitä ja rukouksia, jotka kääntäisivät hänen -mielensä nurinnarin, ja minä pelastaisin hänen sielunsa, mutta nyt minä -olen kuollut. - -"Onko hän kuullut, että minä kerran olin tuo kaunis Margareta Celsing? -Se ei ollut eilen, mutta yhä voin itkeskellä vanhat silmäni punaisiksi -hänen tähtensä. Miksi täytyy Margareta Celsingin olla kuollut ja miksi -elää Margareta Samzelius, miksi pitää Ekebyn majurinrouvan elää, sano -sinä, Gösta Berling. - -"Tietääkö hän millainen Margareta Celsing oli? Hän oli norja ja hento -ja ujo ja viaton, niin, Gösta Berling. Hän oli sellainen jonka haudalla -enkelit itkevät. - -"Hän ei tiennyt mitään pahasta, kukaan ei ollut tuottanut hänelle -surua, hän oli hyvä kaikille. Ja kaunis hän oli, oikein kaunis. - -"Olipa siihen aikoihin pulska mies, hänen nimensä oli Altringer. Herra -ties, miten hän osui matkaamaan ylhäälle Älfdalin erämaihin, jossa -Margaretan vanhemmilla oli tehdas. Hänet näki Margareta Celsing: hän -oli kaunis, mainio mies, ja hän rakasti Margaretaa. - -"Mutta mies oli köyhä, ja he päättivät odottaa toisiaan kuusi vuotta, -niinkuin laulussa lauletaan. - -"Kun kolme vuotta oli kulunut, sai Margareta toisen kosijan. Mies oli -ruma ja paha, mutta tytön vanhemmat luulivat häntä rikkaaksi, ja he -pakottivat Margareta Celsingin hyvällä ja pahalla, lyönneillä ja -kovilla sanoilla ottamaan hänet miehekseen. Katso, sinä päivänä kuoli -Margareta Celsing. - -"Senjälkeen ei ollut enää Margareta Celsingiä, ainoastaan majurinrouva -Samzelius, eikä hän ollut hyvä, ei ujo, hän uskoi paljon pahaa eikä -liioin piitannut hyvästä. - -"Sinä tiedät kyllä mitä sitten tapahtui. Me asuimme Sjössä, täällä -Lövenin rannalla, majuri ja minä. Mutta hän ei ollut rikas, kuten oli -huhuttu. Minä olin usein kovilla päivillä. - -"Silloin tuli Altringer takaisin, ja nyt hän oli rikas. Hänestä tuli -Ekebyn isäntä, hovin joka on Sjön rajanaapuri, hänestä tuli kuuden muun -rautatehtaan omistaja Lövenin ympäristössä. Hän oli toimekas, pystyvä: -jalo mies hän oli. - -"Hän auttoi meitä köyhyydessämme: me ajelimme hänen vaunuissaan, hän -lähetti ruokaa meidän keittiöömme, viiniä kellariimme. Hän täytti minun -elämäni kemuilla ja huveilla. Majuri lähti sotaan, mutta mitä me -huolimme siitä! Jonakin päivänä vierailin minä Ekebyssä, toisena ajoi -hän Sjöhön. Oli kuin huvien katrilli olisi kiertänyt Lövenin rantaa. - -"Mutta pahat kielet puhuivat Altringerista ja minusta. Jos Margareta -Celsing silloin olisi elänyt, hän olisi sitä suuresti surrut, mutta -minä en välittänyt siitä mitään. Kuitenkaan en vielä ymmärtänyt, että -olin tunnoton siksi että olin kuollut. - -"Niin ehti puhe meistä isäni ja äitini korviin, sinne missä he -puuhailivat Älfdalin metsissä hiilihaudoillaan. Mummo ei pitkään -vitkastellut; hän matkusti tänne puhellakseen minun kanssani. - -"Eräänä päivänä, kun majuri oli poissa ja minä istuin juhlapöydässä -Altringerin ja monien muiden kanssa, saapui hän. Näin hänen astuvan -saliin, mutta sydämeni ei voinut tuntea, että hän oli minun äitini, -Gösta Berling. Tervehdin häntä kuin vierasta ja pyysin häntä istumaan -pöytääni aterioimaan. - -"Hän tahtoi puhua minulle, ikäänkuin minä olisin ollut hänen -tyttärensä, mutta minä sanoin hänelle, että hän erehtyy, minun -vanhempani olivat kuolleet, he olivat kumpikin kuolleet minun -hääpäivänäni. - -"Silloin hän suostui leikkiin. Seitsenkymmenvuotias hän oli, -kaksikymmentä peninkulmaa hän oli ajanut kolmeen päivään. Nyt hän -istuutui kursailematta päivällispöytään ja otti ruokaa; hän oli -kerrassaan voimallinen ihminen. - -"Hän sanoi että oli surullista, kun minulle oli tullut sellainen -vahinko juuri sinä päivänä. - -"'Surullisempaa oli', sanoin minä, 'etteivät vanhempani kuolleet päivää -aikaisemmin, niin häistä ei olisi tullut mitään.' - -"'Eikö siis armollinen majurinrouva ole avioliittoonsa tyytyväinen?' -kysyi hän silloin. - -"'Kyllä', sanoin, 'nyt minä olen tyytyväinen. Olen aina tyytyväinen ja -noudatan rakkaiden vanhempieni tahtoa.' - -"Hän kysyi, oliko sekin minun vanhempieni tahto, että minun piti -kukkuroida itseni ja heidät häpeällä ja hylkiä miestäni? Vähän kunniaa -tuotin vanhemmilleni ruvetessani joka pilkkakirveen veisteltäväksi. - -"'Mitä kylvää sitä niittää', vastasin minä hänelle. 'Ja muuten pitäisi -vieraan ymmärtää, etten minä aio kenenkään sallia herjata omain -vanhempieni tytärtä.' - -"Me söimme, me kaksi. Miehet ympärillä vaikenivat eivätkä voineet -kohottaa veistä eivätkä haarukkaa. - -"Mummo jäi vuorokaudeksi levähtämään, sitten hän matkusti. - -"Mutta sen aikaa kuin näin hänet en jaksanut käsittää, että hän oli -minun äitini. Tiesin vain, että minun äitini oli kuollut. - -"Kun hän teki lähtöä, Gösta Berling, ja minä seisoin hänen vieressään -portailla ja vaunut oli ajettu esiin, hän sanoi minulle: - -"'Vuorokauden olin minä täällä etkä sinä tervehtinyt minua äitinäsi. -Kolkkoja teitä minä ajoin tänne, kaksikymmentä peninkulmaa kolmeen -päivään. Ja minun ruumiini vapisee sinun häpeästäsi, niinkuin se olisi -vitsoilla piesty. Kiellettäköön sinut, niinkuin minut kielsit, -hyljättäköön sinut, niinkuin minut on hyljätty! Maantie olkoon kotisi, -olkikupo sänkysi, hiilihauta lietesi! Häpeä ja häväistys olkoon -palkkasi, lyökööt muut sinua niinkuin minä sinua lyön!' - -"Ja hän löi minua kovasti poskelle. - -"Mutta minä otin hänet syliini, kannoin portaita alas ja nostin -vaunuihin. - -"'Kuka sinä olet minua kiroamaan?' kysyin minä, 'kuka sinä olet minua -lyömään? Sellaista minä en kärsi kenenkään taholta.' - -"Ja minä annoin hänelle takaisin korvapuustin. - -"Vaunut lähtivät samassa, mutta silloin, sillä hetkellä, Gösta Berling, -minä tiesin, että Margareta Celsing oli kuollut. - -"Hän oli ollut hyvä ja viaton; hän ei tuntenut mitään pahaa. Enkelit -olisivat itkeneet hänen haudallaan. Jos hän olisi elänyt, hän ei olisi -lyönyt äitiään." - -Ovensuussa istuva kerjäläinen oli kuunnellut, ja sanat olivat hetkeksi -hälventäneet ikimetsien houkuttelevan huminan. Katso, katso tuota -mahtavaa rouvaa, hän alentui hänen vertaisekseen synnissä, hänen -sisarekseen kadotuksessa, antaakseen hänelle elämän rohkeutta. Siten -piti hänen oppia tietämään, että oli suruja ja syitä muidenkin pään -päällä kuin hänen. Hän nousi ja meni majurinrouvan luo. - -"Tahtooko Gösta Berling nyt elää?" tämä kysyi äänellä joka murtui -itkuun; "minkä tähden hän kuolisi? Hänestä olisi kai voinut tulla hyvä -pappi, mutta kuunaan ei se Gösta Berling, jonka hän hukutti viinaan, -ollut niin huikaisevan viaton ja puhdas kuin se Margareta Celsing, -jonka minä tukehdutin vihaan. Tahtooko hän elää?" - -Gösta lankesi polvilleen rouvan eteen. - -"Antakaa anteeksi", sanoi hän, "en voi." - -"Minä olen vanha nainen, monien surujen karkaisema", vastasi -majurinrouva, "ja istun täällä ja saatan itseni alttiiksi -kerjäläiselle, jonka löysin puolipaleltuneena kinoksesta tiepuolesta. -Se on parhaiksi minulle. Menköön hän ja tehköön itsemurhan, niin hän ei -ainakaan voi kertoa kellekään minun hulluudestani." - -"Majurinrouva, en ole mikään itsemurhaaja, olen henkipatto. Älkää tehkö -taisteluani liian vaikeaksi! Minulla ei ole oikeutta elää. Ruumiini on -anastanut isännyyden sielultani, sentähden minun täytyy päästää sielu -vapaaksi, antaa sen mennä Jumalan luo." - -"Vai niin, hän luulee siis sinne joutuvansa?" - -"Hyvästi, majurinrouva, ja kiitoksia!" - -"Hyvästi, Gösta Berling." - -Kerjäläinen nousi ja meni allapäin ja laahustaen ovea kohti. Tämä -nainen teki hänen tiensä suuriin metsiin liian raskaaksi. - -Ovelle päästyään hänen täytyi katsahtaa taakseen. Silloin hän kohtasi -majurinrouvan silmäyksen, tämän istuessa hiljaa ja katsellessa -poistuvaa. Hän ei ollut koskaan nähnyt sellaista kasvojen muutosta, ja -hän jäi seisomaan ja tuijottamaan rouvaan. Tuo joka oli äsken ollut -vihainen ja uhkaava oli nyt hiljaisen kirkastunut, ja hänen -silmistään loisti armahtava, säälivä rakkaus. Jokin Göstassa, hänen -vauhkoutuneessa sydämessään, murtui tuosta silmäyksestä; hän nojasi -otsansa ovenpieleen, väänsi kätensä päänsä päälle ja itki -pakahtuakseen. - -Majurinrouva nakkasi savipiipun lieteen ja tuli Göstan luo. Hänen -liikkeensä olivat pehmoiset kuin äidin. - -"No niin, poikaseni!" - -Ja hän sai hänet alas viereensä ovensuupenkille, niin että hän itki pää -rouvan polvea vasten. - -"Aiotko yhä kuolla?" - -Silloin tahtoi Gösta kavahtaa pystyyn. Rouvan täytyi väkisin pidättää -häntä. - -"Nyt minä sanon, että tehköön Gösta Berling niinkuin tahtoo. Mutta sen -minä lupaan, että jos hän tahtoo elää, otan Brobyn papin tyttären -hoitooni ja teen hänestä ihmisen, joten hän saa kiittää Jumalaansa -siitä, että Gösta Berling varasti häneltä jauhot. No, tahtooko hän?" - -Kerjäläinen kohotti päätään ja katsoi majurinrouvaa suoraan silmiin. - -"Onko se totta?" - -"Ihan totta, Gösta Berling." - -Silloin väänteli Gösta Berling tuskasta käsiään. Hän näki edessään -tähystelevät silmät, yhteen puristuneet huulet ja kovin laihat pikku -kädet. Niin tuo pikku olento saisi suojaa ja hoitoa, ja alennuksen -merkki häviäisi hänen ruumiistaan, pahuus hänen sielustaan, Nyt -sulkeutui häneltä tie ikuisiin metsiin. - -"En tapa itseäni niin kauan kuin hän on majurinrouvan hoidossa", hän -sanoi. "Tiesin kyllä, että te, majurinrouva, pakottaisitte minut -elämään. Tunsin heti että olitte minua väkevämpi." - -"Gösta Berling", sanoi rouva juhlallisesti, "minä olen taistellut -sinusta kuin itsestäni. Sanoin Jumalalle: 'Jos minussa elää jotakin -Margareta Celsingistä, niin salli hänen esiintyä ja näyttäytyä, niin -ettei se mies mene ja surmaa itseään.' Ja Hän salli sen, ja sinä näit -Margaretan ja siksi sinä et voinut mennä. Ja Margareta kuiskasi -minulle, että tuon lapsiraukan tähden sinä varmaan jätät kuolonaikeesi. -Ah, kyllä lennätte rohkeasti, te villit linnut, mutta meidän Herramme -tietää verkon, joka teidät vangitsee." - -"Hän on suuri ja ihmeellinen Jumala", sanoi Gösta Berling. "Hän on -suonut minun pettyä ja hän on hyljännyt minut, mutta hän ei tahdo minun -kuolevan. Tapahtukoon hänen tahtonsa!" - -Siitä päivin tuli Gösta Berling kavaljeeriksi Ekebyhyn. Kaksi kertaa -hän koetti päästä sieltä ja raivata itselleen uraa elääkseen omalla -työllään. Ensimmäisellä kerralla lahjoitti majurinrouva hänelle torpan -läheltä Ekebytä; hän muutti sinne ja aikoi elää työmiehenä. Se sujuikin -jonkin aikaa, mutta hän kyllästyi pian yksinäisyyteen ja jokapäiväiseen -ahertamiseen ja palasi taas kavaljeeriksi. Tapaus toistui kun hän tuli -Borgin kartanoon kreivi Henrik Dohnan kotiopettajaksi. Siellä hän -rakastui nuoreen Ebba Dohnaan, kreivin sisareen, mutta kun neito kuoli -juuri silloin kun Gösta luuli voittavansa hänet, hän ei enää -ajatellutkaan olla muuta kuin Ekebyn kavaljeeri. Hänestä tuntui, että -virasta erotetulta papilta ovat kaikki tiet parannukseen suljetut. - - - - -Ensimmäinen luku - -MAISEMA - - -Nyt minun on kuvattava tuo pitkä järvi, viljava tasanko ja nuo siniset -vuoret, koskapa ne muodostivat sen näyttämön, jolla Gösta Berling ja -Ekebyn kavaljeerit viettivät iloista elämäänsä. - -Järven lähteet ovat melkoisen kaukana pohjoisessa, ja siellä on ihana -maa järven olla. Metsä ja vuoret eivät koskaan lakkaa kokoamasta sille -vettä, virrat ja purot syöksyvät siihen kaiken vuotta. Järvellä on -hieno, valkea hiekka loikoakseen, niemiä ja saaria niitä kuvastaakseen -ja katsellakseen; Vellamolla ja vetehisellä on siellä oiva -kisakenttänsä, ja järvi laajenee nopeasti suureksi ja kauniiksi. Siellä -ylämaassa pohjoisessa se on iloinen ja ystävällinen: katsottakoon sitä -vain kesäaamuna, kun se loikoo jo virkunvalveilla utuverhonsa alla, -niin huomaa kuinka hilpeä se on! Se kujeilee ensin hetken, ryömii -sitten hiljaa, hiljaa ohuen verhon sisältä niin lumoavan kauniina, että -sitä tuskin tuntee, mutta heittää sitten yhdellä huiskauksella koko -peiton päältään ja lepää siinä alastomana ja ruusuisena ja kimmeltävänä -aamuvalaistuksessa. - -Mutta järvi ei tyydy tähän leikittelevään elämään, se kuroo kupeensa -kapeaksi salmeksi, murtautuu etelässä parin hiekkakummun läpi ja etsii -uutta valtakuntaa itselleen. Sen se löytääkin, se tulee suuremmaksi ja -mahtavammaksi, sillä on nyt pohjattomat syvänteet täytettävänä ja -uuttera maisema kaunistettavana. Mutta nyt tulee vesikin tummemmaksi, -ranta vähemmän vaihtelevaksi, tuulet tuimemmiksi, koko luonto -ankarammaksi. Komea, hurmaava järvi se on. Monet ovat ne laivat ja -tukkilautat, jotka siellä kulkevat, myöhään se joutaa laskeutumaan -talvilepoon, harvoin ennen joulua. Usein se myös on rajulla tuulella, -se voi vaahdota vihasta valkoisena ja kumota purjeveneitä, mutta se voi -taas levätäkin uinailevassa rauhassa ja kuvastaa taivaita. - -Mutta vielä etemmäksi maailmaan tahtoo järvi matkata, vaikka vuoret -tulevat yhä korkeammiksi ja tila käy yhä ahtaammaksi, mitä loitommaksi -etelään se etenee, jopa niin, että sen vielä kerran täytyy ryömiä -kaitana salmena hiekkarantojen välitse. Sitten se levenee kolmannen -kerran, mutta ei enää niin kauniina ja valtavana kuin äsken. - -Rannat painuvat ja tulevat yksitoikkoisiksi, lempeämmät tuulet -puhaltavat, järvi menee aikaisin talvilepoon. Yhä vielä se on kaunis, -mutta se on menettänyt nuoruuden huimuutensa ja miehen voiman -- se on -vain järvi niinkuin muutkin. Kaksin käsivarsin se hapuaa tietään -Venerniin, ja kun on sen löytänyt, se suistuu vanhuuden heikkona -pystyjä jyrkänteitä alas ja laskeutuu viimeisen, pauhaavan -sankarityönsä suorittaen lepoon. - -Yhtä pitkä kuin järvi on tasankokin; mutta voipa uskoa, että sen on -varsin tukala päästä kulkemaan järvien ja vuorten välitse, aina tuolta -järven pohjoispään umpilaaksosta, jossa se ensin uskaltaa levennellä, -Venernin rannalle, jossa se voittaen asettuu mukavaan lepoon. Eihän -voi ajatellakaan muuta kuin että tasanko mielellään haluaisi seurata -järven rantaa pitkin matkaa, mutta vuoret eivät anna sille rauhaa. -Vuoret ovat valtavia, harmaakivisiä, metsää kasvavia muureja, -rotkoisia, vaikeakulkuisia, runsaan sammalen ja jäkälän peittämiä; -noina entisinä aikoina siellä suorastaan vilisi metsänriistaa. -Vesiperäisen rämeen tai mustavetisen lammen voi siellä tavata keskeltä -laajoja harjuja. Siellä täällä näkee myös hiilihaudanpohjan tai -avonaisen ahon, josta hirsiä ja halkoja on otettu, taikka kaskimaan, ja -se todistaa, että nämä vuoret voivat sietää myös työtä; mutta -tavallisesti ne loikovat suruttomassa rauhassa ja tyytyvät antamaan -valojen ja varjojen leikkiä ikuista kisaansa rinteillänsä. - -Ja näiden vuorien kanssa käy tasanko, joka on hurskas ja vauras ja -rakastaa työtä, alinomaista sotaa, kaikessa ystävyydessä tietysti. - -"Sehän jo riittää", sanoo tasanko vuorille, "että asetatte muurinne -minun ympärillenne, se turvaa kyllä minua." - -Mutta vuoret eivät ota sitä kuuleviin korviinsakaan. Ne lähettävät -pitkiä kukkulajonoja ja kaljuja ylätasankoja aina järveen asti. Ne -pystyttävät ihania näkötorneja joka niemeen ja lähtevät oikeastaan -järvenrannalta niin harvoin, että tasanko vain muutamin paikoin pääsee -pistäytymään rantaäyrään pehmoisessa hiekassa pyöriskelemässä. Mutta ei -sen auta valittaa. - -"Ole sinä hyvilläsi, kun me seisomme täällä", sanovat vuoret. -"Ajattelepas joulunalusaikaa, jolloin kalmankylmät sumut vyöryvät -päivin, viikoin Lövenin ulapalta. Me teemme sinulle hyvän palveluksen -seisoessamme tässä." - -Tasanko valittelee, että sillä on niin ahdas tila ja huono näköala. - -"Tuhmahan sinä olet", vastaavat vuoret, "tietäisitpä vain miten täällä -tuulee, täällä rannalla. Tarvitaan, lievimmin sanoen, harmaakivinen -selkä ja kuusikkoturkki, jos mieli sellaista kestää. Ja muuten voit -iloksesi katsella meitä." - -Niin, vuoria tasanko kylläkin katselee. Se tuntee hyvin kaikki ne -merkilliset valon ja varjojen vivahteet, jotka vuorilla väikkyvät. Se -tietää, kuinka vuoret puolipäivävalaistuksessa vaipuvat alas -taivaanrantaa kohti, mataloina ja heikosti vaaleansinisinä, ja -aamu- tai iltavalossa kohoavat kunnioitettavaan korkeuteen, -kirkkaansinisinä kuin keskitaivas. Joskus lankeaa valo niille niin -terävästi, että ne tulevat vihertäviksi tai mustansinisiksi, ja -jokainen yksityinen honka, jokainen tie ja rotko näkyy peninkulmien -päähän. - -Tapahtuu kyllä paikka paikoin, että vuoret väistyvät hieman sivulle ja -päästävät tasangon vilkaisemaan järveä. Mutta kun se saa nähdä järven -vihoissaan, kun tämä sähisee ja sylkee kuin villikissa, tai näkee sen -kylmän savun peitossa, mikä aiheutuu siitä, että syöjätär panee olutta -ja pesee poukkuja, silloin se kohta antaa vuorille oikeuden takaisin ja -vetäytyy jälleen suojaan ahtaaseen vankilaansa. - -Ihmiset ovat ikimuistoisista ajoista viljelleet tätä ihanaa tasankoa, -ja sinne on kasvanut suuri asutus. Missä tahansa joki valkokuohuisin -koskin heittyy rantajyrkännettä alas, siihen on kohonnut tehtaita ja -myllyjä. Valoisille, aukeille paikoille, joissa tasanko pistäytyy -järveen, rakennettiin kirkkoja ja pappiloita, mutta laaksojen -liepeillä, rinteen puolinousussa, kivisillä mailla, joilla vilja ei -viihdy, siellä ovat talonpoikaisten talot, sotilasvirkatalot ja moni -herraskartano. - -Huomattakoon kumminkin, ettei 1820-luvulla seutu ollut läheskään niin -viljelty kuin nykyisin. Paljon oli vielä metsänä, järvenä ja suona. -Väkeä ei myöskään ollut niin runsaasti kuin nyt, ja se ansaitsi -elatuksensa osittain rahdilla ja työskentelemällä päivisin tehtaissa, -osittain vierailla paikkakunnilla; maanviljelys ei jaksanut sitä -elättää. Siihen aikaan kulkivat tasangon asukkaat kotikutoisissa -vaatteissa, söivät kauraleipää ja tyytyivät kahdentoista killingin -päiväpalkkaan. Puute oli suuri monellakin, mutta sitä lievensi useinkin -iloinen ja hilpeä mielenlaatu ja synnynnäinen kätevyys ja pystyvyys. - -Mutta kaikki nuo kolme, pitkä järvi, rikas tasanko ja siniset vuoret, -muodostivat ylen kauniin maiseman ja muodostavat vielä nytkin, ja yhä -on sama kansa voimakasta, reipasta ja lahjakasta. Nyt se on suuresti -edistynytkin sekä varallisuudessa että sivistyksessä. - -Olkoon aina onni myötä heillä, jotka asuvat tuolla pitkän järven ja -sinisten vuorten liepeillä. Muutamia heidän muistojaan aion nyt kertoa. - - - - -Toinen luku - -JOULUYÖ - - -Sintram on Forsin ilkeä tehtaanpatruuna nimiään, hän, jolla on kömpelö -apinanruumis ja pitkät kädet, kalju pää ja ruma, irvistävä naama; hän, -jonka ilona on pahat elkeet. - -Sintram on nimeltään hän, joka ottaa vain vintiöitä ja tappelupukareita -rengeiksensä ja jolla on vain riiteleviä, valehtelevia piikoja -palveluksessaan, hän, joka ärsyttää koiria raivoon pistämällä niitä -neuloilla turpaan ja joka on onnellinen eläessään kiukkuisten ihmisten -ja äkäisten eläinten parissa. - -Sintram on nimeltään hän, jonka suurin ilo on pukeutua sielunvihollisen -hahmoon, sarvineen ja häntineen ja hevosenkavioineen ja karvoineen, ja -yht'äkkiä ilmestyä pimeistä nurkista, leivinuuneista tai halkovajoista -ja säikyttää arkoja lapsia ja taikauskoisia naisia. - -Sintram on nimeltään hän, jota ilahduttaa vaihtaa vanha ystävyys -uudeksi vihaksi ja myrkyttää sydän valheella. - -Sintram on nimeltään hän -- ja kerran hän tuli Ekebyhyn. - - * * * * * - -Vetäkää suuri halkokelkka pajaan, pankaa se keskelle lattiaa ja -asettakaa nuo kärrynlavat kaplaiden päälle! Siinä on nyt pöytä. -Eläköön, pöytä on valmis! - -Tänne nyt tuolit, kaikki, millä voi istua! Tänne kolmijalkaiset -suutarintuolit ja tyhjät laarit! Tänne risaiset, vanhat nojatuolit, -joissa ei ole selkämystä, tänne jalaksettomat kappireet ja vanhat -karossit. Ha, ha, ha, tänne vanhat vaunukarossit, niistä tulee -puhujalava! - -Katsokaa mokomaa, toinen pyörä olemattomiin ajettu ja koko vaunukori -reuhkana! Ainoastaan kuskipukki on jäljellä, tyyny on rikkoutunut, -karhunsammal pursuu esiin, nahka punertaa vanhuuttaan. Korkea kuin talo -on tuo vanha ramu. Tukekaa, tukekaa sitä, muuten se menee nurin! - -Eläköön! Eläköön! Nyt on jouluyö Ekebyn tehtaalla. - -Laivasängyn silkkiverhojen takana nukkuvat majuri ja majurinrouva, -nukkuvat ja uskovat, että kavaljeerien rakennuksessa nukutaan. Rengit -ja piiat nukkukoot, pulleina joulupuurosta ja karvaasta oluesta, mutta -kavaljeerirakennuksen herrat eivät! Kuinka voi kuvitellakaan, että -kavaljeerien rakennuksessa nukutaan! - -Paljasjalkaiset sepät eivät nyt kääntele sulatuskappaleita, nokiset -pojat eivät lyki hiilikärryjä, suuri väkivasara riippuu kuin käsivarsi -nyrkkeineen ylhäällä katonrajassa, ahjo on tyhjä, uunit eivät avaa -punaisia kitojansa nielläkseen hiiliä, palje ei vingu. On joulu. Paja -nukkuu. - -Nukkuu, nukkuu! Oi, ihmislapsi, se nukkuu, kun kavaljeerit ovat -valveilla. Pitkät pihdit ovat pystyssä lattialla, talikynttilät -kynsissä. Kirkkaasta kymmenen kannun kuparikattilasta leimuavat -brylån[1] siniset liekit korkealle katon pimeyteen. Beerencreutzin -sarvilyhty on ripustettu kankirautamoukarin kupeeseen, keltainen punssi -loistaa boolissa kuin kirkas aurinko. Siellä on pöydät, siellä on -penkit. Kavaljeerit viettävät jouluyötä pajassa. - -Siellä on hulinaa ja hoilotusta, musiikkia ja laulua. Mutta puoliyön -juhlamelu ei herätä ketään. Kaikki pajan remu kuolee kosken valtavaan -kohinaan, joka soi seinän takana. - -Siellä lystäillään ja hoilotetaan. Ajatella, jos majurinrouva näkisi -heidät! - -Entäpä sitten? Hän istuisi varmaan heidän joukkoonsa ja tyhjentäisi -pikarin. Roima nainen hän on, ei pakene jyryävää ryyppylaulua eikä -kukkukorttipeliäkään. Vermlannin rikkain nainen, tuima kuin mies, -ylpeä kuin kuningatar. Laulua hän rakastaa ja vinkuvia viuluja ja -walt-torvia. Viinistä ja korttipelistä hän pitää, ja pöydät, iloisten -vieraiden seppelöimät, ovat hänen ilonsa. Hän tahtoo nähdä menekkiä -ruoka-aitoissa, tanssia ja riemun remua kamareissa ja saleissa ja -sivurakennuksen täynnä kavaljeereja. - -Katso heitä boolinsa ympärillä, kavaljeeria toisensa kupeessa. -Kaksitoista heitä on, kaksitoista, kaikki miehiä! Ei mitään -päiväperhosia, ei muotisankareja, vaan miehiä, joiden maine -Vermlannissa myöhään kuolee, rohkeita miehiä, miehiä väkeviä! - -Ei kuivanahkaisia pergamenttejä, kurottuja rahakukkarolta: köyhiä -miehiä, suruttomia miehiä, kavaljeereja kiireestä kantaan. - -Ei mammanpoikia, unisia oman manttaalin herroja. Maanmatkaajia miehiä, -iloisia miehiä, ritareja sadan seikkailun! - -Tyhjänä on nyt kavaljeerirakennus ollut useita vuosia. Ekeby ei ole -enää kodittomain kavaljeerien luvattu maa. Eläkettä nauttivat upseerit -ja köyhät aatelismiehet eivät enää ajele ympäri Vermlantia keikkuvilla -yksivaljakoilla. Mutta antakaamme kuolleiden elää, antakaamme heidän -nousta haudoistaan, noiden iloisten, noiden suruttomain, noiden -ikuisesti nuorten! - -Kaikki nämä kuulut miehet osaavat soittaa yhtä tai useampaa -soitinta. Kaikki he ovat niin täynnä erikoisuuksia ja sananparsia ja -sutkauksia ja rekilauluja kuin muurahaispesä muurahaisia, mutta -itsekullakin on vielä oma erikoisominaisuutensa, korkeasti kiitetty -kavaljeeri-hyveensä, joka erottaa hänet muista. - -Ennen muita kaikkia, jotka istuvat boolin ympärillä, tahdon mainita -Beerencreutzin, pitkäviiksisen, valkoviiksisen everstin, kukunpelaajan, -Bellman-laulajan; ja hänen ystävänsä ja sotatoverinsa, vähäsanaisen -majurin, tuon suuren karhunkaatajan Anders Fuchsin; ja kolmantena -joukosta pienen Rusterin, rummunlyöjän, joka on kauan ollut everstin -palvelijana, mutta ansainnut kavaljeerinarvonsa taitavana -punssinpanijana ja kenraalibassona. Sitten mainittakoon tuo vanha -vänrikki Rutger von Örneclou, naisten hurmaaja silkkikaulaliinoineen ja -peruukkeineen, röyhelösomisteineen ja naisellisesti maalattuine -poskineen. Hän oli kaikkein mainioimpia kavaljeereja, ja samoin -Kristian Bergh, vahva kapteeni, joka oli mahdoton sankari, mutta yhtä -helppo puijata kuin sadun jättiläiset. Näiden kahden seurassa nähtiin -usein pieni, pallonpyöreä Julius-patruuna, sukkela, hupaisa ja sangen -lahjakas: puhuja, maalari, viisujen laulaja ja juttujen kertoja. -Mielellään hän kujeili luuvalon jäytämän vänrikin ja tyhmän jättiläisen -kustannuksella. - -Siellä oli myös suuri saksalainen Kevenhüller, itsestään kulkevain -vaunujen ja lentokoneen keksijä, hän, jonka nimi vielä kaikuu -humisevissa metsissä. Ritari oli hän syntyjään ja myös ulkomuodoltaan: -suuret kiverät viikset, suippo leukaparta, kotkannenä ja kapeat, -vinot silmät, jotka tirkistelivät ryppyjen verkosta. Siellä istui -tuo suuri sotilas, Kristoffer-serkku, joka ei koskaan tullut -kavaljeerirakennuksesta ulos muulloin kuin oli odotettavissa karhunajo -tai jokin uhkarohkea seikkailu, ja hänen vieressään Eberhard-setä, -viisaustieteilijä, joka ei ollut Ekebyhyn vetäytynyt huvin eikä leikin -vuoksi, vaan saadakseen elatushuolilta rauhassa valmistaa suuren -tieteitten-tieteellisen teoksensa. - -Viimeksi kaikista mainitsen joukon parhaimmat, lauhkean Lövenborgin, -tuon hurskaan miehen, joka oli liian hyvä tähän maailmaan ja ymmärsi -vähän sen teitä, ja Lilliecronan, suuren muusikon, jolla oli hyvä koti -ja joka aina ikävöi sinne, mutta jonka täytyi kumminkin olla Ekebyssä, -sillä hänen henkensä kaipasi rikkautta ja vaihtelua voidakseen sietää -elämää. - -Nämä yksitoista olivat kaikki jättäneet nuoruuden taaksensa, ja monet -heistä olivat jo hyvinkin iäkkäitä, mutta heidän joukossaan oli yksi, -joka ei ollut muuta kuin kolmekymmenvuotias ja jolla oli vielä kaikki -sielun ja ruumiin voimat tallella. Hän oli Gösta Berling, kavaljeerien -kavaljeeri, joka oli suurempi puhuja, laulaja, soittaja, metsämies, -juomaveikko ja kortinlyöjä kuin nämä kaikki muut. Hänellä oli -kavaljeerin kaikki hyveet. Millaisen miehen olikaan majurinrouva -hänestä tehnyt! - -Katsokaa häntä nyt, nousseena puhujalavalle! Pimeä laskeikse mustasta -katosta raskaina juhlaköynnöksinä hänen yllensä. Hänen vaalea päänsä -loistaa kuin nuorten jumalten, nuorten valonkantajain, jotka -järjestivät kaaoksen. Norjana, kauniina, seikkailunhaluisena hän seisoo -siinä. - -Mutta hän puhuu syvän vakavasti. - -"Kavaljeerit ja veljet, aika vierii puolipäivää kohti, juhla on -pitkälle kulunut, aika on juoda malja pöydän kolmannelletoista!" - -"Pikku veli Gösta", huudahtaa Julius-patruuna, "ei täällä ole -kolmattatoista, meitä on vain kaksitoista." - -"Ekebyssä kuolee joka vuosi mies", jatkaa Gösta yhä synkemmällä -äänellä. "Yksi kavaljeerirakennuksen vieraista kuolee, yksi noista -iloisista kuolee, noista suruttomista, iäti nuorista. Mutta mitäpä -siitä! Kavaljeerit eivät saa vanheta. Jos meidän vapisevat kätemme -eivät voi nostaa lasia, jos meidän sammuvat silmämme eivät erota -kortteja, mitä on silloin meille elämä ja mitä elämälle me? Yhden -täytyy kuolla meistä kolmestatoista, jotka vietämme jouluyötä Ekebyn -pajassa, mutta joka vuosi tulee uusi täyttämään lukuamme, mies kokenut -riemun käsityössä, mies, joka voi pidellä viulua ja kortteja, sen -täytyy tulla joka vuosi tekemään joukkomme täysilukuiseksi. Vanhat -perhoset ymmärtävät kuolla silloin kun kesäaurinko paistaa. -Kolmannentoista malja!" - -"Mutta, Gösta, meitä on vain kaksitoista", inttävät kavaljeerit eivätkä -koske laseihinsa. - -Gösta Berling, jota he sanoivat runoilijaksi, vaikkei hän ole koskaan -kirjoittanut runoja, jatkaa järkkymättömän rauhallisesti: - -"Kavaljeerit ja veljet! Oletteko unohtaneet, ketä te olette? Te juuri -ylläpidätte iloa Vermlannissa. Te panette käyrät vauhtiin, pidätte -tanssin käynnissä, annatte laulun ja soiton kaikua maassa. Te -ymmärrätte loitontaa sydämenne kullasta, kätenne työstä. Jos teitä ei -olisi, silloin kuolisi tanssi, kuolisi kesä, kuolisivat ruusut, -korttipeli kuolisi, kuolisi laulu, ja koko tässä siunatussa maassa ei -olisi niin mitään kuin rautaa ja tehtaanpatruunoita. Ilo on elävä niin -kauan kuin te. - -"Kuusi joulua olen nyt viettänyt Ekebyn pajassa, eikä kukaan ole ennen -kieltäytynyt juomasta kolmannentoista maljaa." - -"Mutta, Gösta", huutavat he silloin, "kun meitä nyt on vain -kaksitoista, kuinka me voimme juoda kolmannentoista maljan?" - -Syvä huoli synkentää Göstan kasvoja. - -"Onko meitä vain kaksitoista?" hän sanoo. "Miksi niin, onko meidän -kuoltava sukupuuttoon maailmasta? -- -- -- Onko meitä ensi vuonna -ainoastaan yksitoista, sitä seuraavana vuonna vain kymmenen. Joutuuko -meidän nimemme vain saduksi, meidän piirimme hävitetyksi? Minä kutsun -häntä, kolmattatoista, sillä minä olen noussut esittämään hänen -maljansa. Meren syvyydestä, maan sisuksista, taivaasta, helvetistä minä -kutsun häntä, joka on täydentävä kavaljeerien luvun." - -Silloin ratisee savupiipussa, silloin ponnahtaa sulatusuunin luukku -selälleen, silloin tulee se kolmastoista. - -Karvainen hän on, tulija, hänellä on häntä ja hevosenkaviot, hänellä on -sarvet ja suippo leukaparta, ja hänet nähdessään karkaavat kavaljeerit -huutaen pystyyn. - -Mutta riemusta hillitönnä huutaa Gösta Berling: - -"Kolmastoista tuli -- kolmannentoista malja!" - -Niinpä hän on tullut, ihmisten vanha vainooja, tullut noiden huimain -luo, jotka häiritsevät pyhän yön rauhaa. Kyöpelin-kulkijain akkain -ystävä, joka merkitsee kauppapäätöksensä verellä nokimustalle -paperille, hän, joka tanssi Ivarsnäsin kreivinnan kanssa seitsemän -päivää ja jota seitsemän pappia ei voinut karkottaa pois, hän oli -tullut. - -Myrskyten lentävät ajatukset iäkkäiden seikkailijain aivoissa kun he -hänet näkevät. He miettivät mielessään, kenen vuoksi hän on liikkeellä -tänä yönä. - -Moni heistä oli rientämäisillään kauhuissaan ulos, mutta heti he -ymmärsivät, ettei sarviherra ollut tullut viemään heitä pimeään -valtakuntaansa, vaan että pikarien kilinä ja viisut olivat hänet tänne -houkutelleet. Hän tahtoi nauttia ihmisten ilosta pyhänä jouluyönä ja -heittää hallitushuolet hartioiltaan tänä ilon aikana. - -Oi, kavaljeerit, kavaljeerit, kuka teistä enää muistaa, että on -jouluyö! Nyt juuri enkelit laulavat kedon paimenille. Nythän juuri -lapset vuoteillaan pelkäävät nukkuvansa liian sikeästi, etteivät -herää ajoissa kauniiseen joulukirkkoon. Pian on aika sytyttää -joulukynttilät Bron kirkossa, ja kaukana metsäkylillä on nuorukainen -illalla valmistanut pihkaisen soihdun, jolla hän valaisee tyttönsä -tietä kirkkomatkalla. Kaikissa kodeissa on emäntä asettanut -haarakynttilät ikkunoihin, varustanut sytytettäviksi, kun kirkkoväki -ajaa ohi. Lukkari virittää jo unissaan jouluvirret, ja vanha rovasti -koettaa loikoessaan, onko hänellä vielä kyllin ääntä laulaaksensa: -"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha, ihmisille hyvä -tahto!" - -Oi, kavaljeerit, parempi olisi teidän ollut tänä rauhan yönä maata -hiljaa vuoteissanne kuin harjoittaa kanssakäymistä pahuuden -pääruhtinaan kanssa! - -Mutta he ottavat hänet vastaan tervetuloa-huudoin, niinkuin Gösta jo -teki. Pikarin, täynnänsä liekehtivää brylåta, he panevat hänen -käteensä. Hänelle he antavat kunniapaikan pöydässä, ja he katsovat -häntä iloiten, ikäänkuin hänen ruma satyyrinnaamansa olisi saman -näköinen kuin ne suloiset piirteet, jotka oli ollut heidän nuoruutensa -lemmityillä. - -Beerencreutz pyytää häntä kukkupeliin, Julius-patruuna laulaa hänelle -parhaimmat laulunsa, ja Örneclou puhuu hänen kanssaan kauniista -naisista, noista hurmaavista olennoista, jotka sulostuttavat elämän. - -Hän viihtyy hyvin, tuo sarvipää, ja nojaa ruhtinaallisen juhlallisesti -selkäänsä vanhain karossien kuskipukkiin ja nostaa kynnekkäällä -kädellään pikarin hymyilevälle suulleen. - -Mutta Gösta Berling luonnollisesti hänelle puheen pitää. - -"Teidän armonne", hän sanoo, "me olemme kauan odottaneet teitä tänne -Ekebyhyn, sillä teidän on varmaankin vaikeanlaista päästä mihinkään -muuhun paratiisiin. Täällä eletään kylvämättä ja kehräämättä, kuten -teidän armonne kenties jo tietää. Täällä lentävät paistetut varpuset -suoraan suuhun, täällä juoksee karvas olut ja makea viina mäillä -puroina ja virtoina. Tämä on hyvä paikka, huomatkaa se, teidän armonne! - -"Me kavaljeerit olemme, totta tosiaan, odottaneet teitä, sillä sitä -ennen me tuskin olimme olleet täysilukuiset. Katsokaa, niin on -asianlaita, että me olemme jotakin enempää, kuin olemme olevinamme, me -olemme runon vanha kaksitoistamiehinen joukko, joka esiintyy läpi -aikojen. Kaksitoista meitä oli, kun ohjasimme maailmaa tuolla -Olympon pilvisellä huipulla, ja kaksitoista, kun lintuina asuimme -Yggdrasilin[2] viheriässä kruunussa. Missä tahansa runo liikkui, -seurasimme sitä. Emmekö istuneet kaksitoistikkona Arthur-kuninkaan -pyöreän pöydän ympärillä, ja eikö astellut kaksitoista paladinia[3] -Kaarle Suuren armeijassa? Yksi meistä on ollut Tor, toinen Jupiter, sen -meistä nähnee vielä nytkin. Kyllä huomaa jumalaisen loiston ryysyjen -alla ja leijonanharjan aasinnahkasta. Aika on pidellyt meitä pahoin, -mutta kun me täällä olemme, tulee paja Olympoksi ja kavaljeerirakennus -Valhallaksi. - -"Mutta teidän armonne, me emme olleet täysilukuiset. Sen tietää -jokainen, että runon kaksitoistikossa aina pitää olla yksi Loke,[4] -yksi Prometeus.[5] Häntä me olemme kaivanneet. - -"Teidän armonne, minä toivotan teidät tervetulleeksi?" - -"Kas, kas, kas!" sanoo paholainen, "Miten koreita sanoja, koreita -sanoja. Ja minulla kun ei ole aikaa vastata! Afäärit, pojat, afäärit, -täytyy lähteä paikalla, niin kernaasti kuin olisinkin tarjonnut teille -palvelustani missä esitettävässä osassa tahansa. Kiitos illasta, vanhat -lörpöttelijät! Tapaamme kyllä." - -Silloin kysyvät kavaljeerit, mihin hän aikoo, ja hän vastaa, että jalo -majurinrouva, Ekebyn valtiatar, odottaa häntä saadakseen sopimuksensa -uudistetuksi. - -Suuri kummastus valtaa silloin kavaljeerit. - -Ankara ja roima rouva on tuo, Ekebyn majurinrouva. Hän nostaa -ruistynnyrin leveille hartioillensa. Hän seuraa malmikuormaa, -Bergslagenin kaivoskentältä lastattua, koko pitkän matkan Ekebyhyn. Hän -makaa kuin rahtimies ladon lattialla, säkki päänalusena. Talvella hän -osaa vartioida hiilihautaa, kesällä ohjata tukkilauttaa Lövenin halki. -Muhkea rouva hän on. Hän kiroilee kuin katupoika ja hallitsee kuin -kuningas seitsemää tehdastaan ja naapuriensa taloja, hallitsee omaa -pitäjäänsä ja naapuripitäjiä, niin, koko kaunista Vermlantia. Mutta -kodittomille kavaljeereille hän on ollut kuin oma äiti, ja sen vuoksi -he ovat pitäneet korvansa lukossa, kun pahat kielet ovat kuiskineet -heille, että hän on liitossa paholaisen kanssa. - -Niinpä he kysyvät paholaiselta suuresti ihmetellen, millaisen -sopimuksen majurinrouva on tehnyt hänen kanssaan. - -Ja hän vastaa heille, tuo musta, että hän on lahjoittanut -majurinrouvalle kaikki hänen seitsemän tehdastaan, lupauksella, että -jalo rouva joka vuosi lähettää hänelle yhden sielun. - -Voi, mikä kauhu silloin puristaa kavaljeerien sydäntä! - -Hehän tiesivät sen kyllä, vaikka eivät ymmärtäneet sitä ennen. - -Ekebyssä kuolee joka vuosi mies, yksi kavaljeerirakennuksen vieraista -kuolee, noista iloisista, suruttomista, noista iäti nuorista. Mitäpä -siitä, kavaljeerit eivät saa vanheta! Jos heidän vapisevat sormensa -eivät voi kohottaa lasia, jos heidän sammuvat silmänsä eivät voi -erottaa kortteja, mitä silloin on elämä heille ja mitä he elämälle? -Perhoset ymmärtävät kuolla, kun aurinko vielä paistaa. - -Mutta nyt, nyt he vasta käsittävät asiain oikean menon. - -Voi sitä naista! Sen vuoksi hän on antanut heille monta hyvää ateriaa, -sen vuoksi hän antaa heidän juoda karvasta oluttansa ja makeata -viinaansa, sen vuoksi, että he hoippuisivat Ekebyn juomasaleista ja -korttipöydistä suoraan kadotuksen kuningaskuntaan, mies vuodessa, mies -joka kiitävä vuosi. - -Voi sitä naista, sitä noita-akkaa! Väkeviä, mainioita miehiä oli tullut -tänne Ekebyhyn, tullut sinne kadotakseen. Sillä hän turmeli heidät -täällä. Sientä olivat olleet heidän aivonsa, kuivaa poroa heidän -keuhkonsa ja heidän henkensä pimeyttä, kun he laskeutuivat -kuolinvuoteelle ja olivat valmiit pitkälle matkalle, toivotta, -sielutta, hyveittä. - -Voi sitä naista! Sellaisina he ovat kuolleet, he, jotka olivat vielä -parempia miehiä kuin nämä tässä, ja sellaisina on heidänkin kuoltava. - -Mutta kavaljeerit eivät hidastele enää kauhun taakan alla. - -"Sinä kadotuksen kuningas", huutavat he, "sen noita-akan kanssa sinä et -koskaan enää solmi verellä kirjoitettua liittoa; hän on kuoleva!" -Kristian Bergh, vahva kapteeni, on siepannut pajan suurimman moukarin -olallensa: hän menee ja upottaa sen vartta myöten noita-akan kalloon. -"Ainoaakaan sielua hän ei enää uhraa sinulle." - -"Ja sinut itsesi, sinä sarviniekka, sinut pannaan alasimelle, ja -päästetään kankirautavasara paukkumaan. Pihdeillä pidämme sinua -paikoillasi vasaran iskiessä ja opetamme sinua pyydystämään -kavaljeerien sieluja." - -Pelkuri on tämä musta herra, se tiedetään vanhastaan, ja puhe -kankirautavasarasta ei häntä miellytä. Hän huutaa Kristian Berghin -takaisin ja alkaa neuvotella kavaljeerien kanssa. - -"Ottakaa nämä seitsemän tehdasta täksi vuodeksi, ottakaa ne itsellenne -ja antakaa minulle majurinrouva." - -"Luuletko sinä, että me olemme yhtä halpamaisia kuin hän?" huutaa -Julius-patruuna, "Ekebyn ja kaikki tehtaat me kyllä tahdomme, mutta -majurinrouvasta saat itse pitää huolen." - -"Mitä sanoo Gösta, mitä sanoo Gösta?" kysyy lempeä Lövenborg. "Gösta -Berlingin pitää puhua. Hänen mielipidettään täytyy näin tärkeässä -kysymyksessä tiedustella." - -"Tämä kaikki on hulluutta", sanoo Gösta Berling. "Kavaljeerit, älkää -antako hänen puijata itseänne! Mitä me olemme majurinrouvan rinnalla? -Käyköön meidän sieluillemme miten käy, mutta minun luvallani me emme -ole kiittämättömiä kurjimuksia emmekä käyttäydy kuin petturit ja -roistot. Olen syönyt liian monta vuotta majurinrouvan ruokaa nyt hänet -pettääkseni." - -"Niin, laputa sinä helvettiin, Gösta, jos mielesi tekee! Me tahdomme -mieluummin itsellemme Ekebyn." - -"Mutta oletteko te aivan raivohulluja, vai oletteko juoneet itsenne -tolkuttomiksi? Uskotteko, että tämä on totta? Uskotteko, että tuo -tuossa on pahahenki? Ettekö te huomaa, että kaikki on vain saakelin -valhetta?" - -"Kas, kas, kas", sanoo musta herra, "hän tuossa ei huomaa, miten -pitkälle hän on joutunut." - -"Oh, huutia, herra! Minä itsehän olin työntämässä sinua tuohon uuniin." - -"Ikäänkuin se mitä kuuluisi tähän, ikäänkuin minä en olisi yhtä hyvä -piru kuin kuka tahansa. Niinpä niin vain, Gösta Berling, sinä olet -kiikissä, sinä. Sinusta on jo tullut korea majurinrouvan käsissä." - -"Hän pelasti minut", sanoo Gösta. "Mitä olisinkaan ilman häntä?" - -"Kas, kas, ikäänkuin ei hänellä olisi ollut omaa tarkoitustaan -pitäessään sinua Ekebyssä. Sinä voit vietellä monen loukkuun; sinulla -on suuret lahjat. Kerran sinä koetit päästä hänestä, otit häneltä -lahjana torpan, rupesit työmieheksi, tahdoit syödä omaa leipääsi. Joka -päivä hän kulki torpan ohi, ja kerran hänellä oli kauniita tyttöjä -matkassaan. Kerran oli Marianne Sinclaire siellä, silloin sinä viskasit -lapiosi ja nahkaisen esiliinasi ja tulit taaskin kavaljeeriksi." - -"Tie kulki sitä kautta, senkin nauta!" - -"Niinpä kulki, tie kulki sitä kautta. Sitten menit Borgiin, -tulit Henrik Dohnan kotiopettajaksi ja olit vähällä päästä -Märtta-kreivittären vävyksi. Kenen syy oli, että nuori Ebba Dohna sai -kuulla, että sinä olit vain virkaheitto pappi, joten tyttö antoi -sinulle rukkaset? Se oli majurinrouvan, Gösta Berling. Hän tahtoi sinut -takaisin." - -"Asiapa se", sanoi Gösta. "Ebba Dohna kuoli kohta sen jälkeen. Häntä en -olisi kumminkaan saanut." - -Nyt tuli musta herra aivan hänen eteensä ja sähisi vasten silmiä: -"Kuoli, niin kyllä, kuoli. Tappoi itsensä sinun tähtesi, tappoi kuin -tappoikin, mutta sitä he eivät ole ennen sanoneet sinulle." - -"Sinä et ole huono piru", sanoo Gösta. - -"Majurinrouva puuhasi siinä taas, sanon minä. Hän tahtoi sinut takaisin -kavaljeerien pariin." - -Gösta nauraa kajahuttaa. - -"Sinä et ole huono piru!" hän huutaa hurjasti. "Miksi me emme voisi -tehdä sopimusta kanssasi? Sinä voit kyllä hankkia meille ne seitsemän -tehdasta, jos suvaitset." - -"Hyvä, ettet enää onneasi vastusta." - -Kavaljeerit päästivät helpotuksen huokauksen. Sellaisiksi he olivat -tulleet, etteivät voineet enää tehdä mitään ilman Göstaa. Jos hän ei -olisi suostunut kauppaan, niin siitä ei olisi tullut mitään, Ja oli -kumminkin rutiköyhille kavaljeereille koko keikaus, kun saisivat -seitsemän tehdasta haltuunsa. - -"Huomaa nyt", sanoo Gösta, "että me otamme nuo seitsemän tehdasta -ainoastaan pelastaaksemme sielumme, mutta emme ollaksemme vain -tehtaanpatruunoja, jotka lukevat rahoja ja punnitsevat rautaa. -Kuivanahkaisia pergamentteja ei meistä tule, ei kiinnikurottuja -kukkaroita, vaan kavaljeereja olemme ja kavaljeereiksi jäämme." - -"Itsensä viisauden sanat", mutisee musta herra. - -"Jos sinä siis tahdot antaa meille ne seitsemän tehdasta vuoden ajaksi, -niin otamme ne vastaan, mutta, huomaa se, jos me sillä aikaa teemme -jotakin, joka ei ole kavaljeerisäädyn mukaista, jos teemme jotakin, -joka on viisasta tai hyödyllistä tai akkamaista, niin saat ottaa meidät -kaikki kaksitoista, kun vuosi loppuu, ja antaa tehtaat kenelle haluat." - -Paholainen hieroi käsiänsä ihastuksissaan. - -"Mutta jos me elämme kuin kelpo kavaljeerit", jatkoi Gösta, "niin et -sinä koskaan saa tehdä mitään sopimusta Ekebystä ja mitään palkkaa et -saa siltä vuodelta, et enempi meiltä kuin majurinrouvaltakaan." - -"Se on kovaa", sanoo paholainen. "Voi, rakas Gösta, kyllä minun pitäisi -saada edes yksi sielu, yksi ainoa vaivainen sielu! Kyllä minun pitäisi -saada tuo majurinrouva, miksi sinä säästät majurinrouvaa!" - -"Minä en käy kauppaa sellaisella tavaralla, minä", ärjäisee Gösta, -"mutta jos mitä haluat, niin ota Forsin vanha Sintram, hän on ihan -valmis, siitä olen varma." - -"Kas, kas, kas, sepä jo jotakin", sanoo musta herra silmiänsä -räpäyttämättä. "Kavaljeerit tai Sintram, ne voivat vastata toisiansa. -Nyt tulee hyvä vuosi." - -Ja sitten kirjoitetaan sopimus, Gösta Berlingin pikkusormen verellä -paholaisen mustalle paperille hänen hanhensulallaan. - -Mutta kun se on tehty, riemuitsevat kavaljeerit. Nyt on kaiken maailman -kunnia vuoden ajan heidän ja keksineepähän sitten aina jotakin neuvoa. - -He siirtävät tuolit pois tieltä, käyvät piiriin brylåkattilan -ympärille, joka seisoo keskellä mustaa lattiaa, ja heiskuvat hurjassa -piirihypyssä. Keskimmäisenä piirissä tanssii paholainen korkealle -loikkien, ja viimein hän kaatuu lattialle pitkin pituuttaan kattilan -viereen, kallistaa sitä ja juo. - -Silloin heittäytyy Beerencreutz hänen viereensä, ja samoin Gösta -Berling, ja sitä tehden laskeutuvat kaikki muutkin piiriin kattilan -ympärille, jota kallistellaan suusta suulle. Viimein kaatuu se -sysäyksestä kumoon, ja kuuma, tahmainen juoma heilahtaa loikojain -niskaan. - -Kun he kiroillen nousevat jaloilleen, on paholainen kadonnut, mutta -hänen kultaiset lupauksensa väikkyvät kuin loistavat kruunut -kavaljeerien päitten päällä. - - - - -Kolmas luku - -JOULUPÄIVÄLLISET - - -Joulupäivänä pitää majurinrouva Samzelius suuret päivälliskemut -Ekebyssä. - -Hän istuu silloin itse emäntänä pöydässä, joka on katettu -viidellekymmenelle vieraalle. Hän istuu siinä kaikessa loistossaan ja -mahdissaan, eikä hänellä nyt olekaan lyhyttä nahkaturkkia, raidallista -villahametta eikä savipiippua. Hän kahisee silkissä, kulta painaa hänen -paljaita käsivarsiaan, helmet viilentävät hänen valkoista kaulaansa. - -Missä ovat sitten kavaljeerit, missä ovat nyt ne, jotka pajan mustalla -lattialla joivat kirkkaaksi kiilloitetusta kuparikattilasta Ekebyn -uusien isäntien maljan? - -Kaakeliuunin nurkassa istuvat kavaljeerit omassa pöydässä; tänä päivänä -ei ole heille sijaa suuressa pöydässä. Sinne nurkkaan tulee ruoka -myöhään, viini säästeliäästi, sinne ei lähetetä kauniiden naisten -silmäyksiä, siellä ei kuuntele kukaan Göstan leikkipuheita. - -Mutta kavaljeerit ovat kuin taltutettuja varsoja, kuin kylläisiä -petoja. Vain tunnin unen antoi heille yö, sitten he lähtivät -joulukirkkoon, pikisoihtujen ja tähtien valossa. He näkivät -joulukynttilät, he kuulivat jouluvirret, heidän kasvonsa loistivat taas -kuin hymyilevien lasten. He unohtivat jouluyön pajassa, niinkuin -unohdetaan ilkeä uni. - -Suuri ja mahtava on Ekebyn rouva. Ken tohtii kohottaa kätensä -lyödäkseen häntä, ken päästää kielensä lausumaan syytöksiä häntä -vastaan? Totisesti eivät köyhät kavaljeerit, jotka ovat monta vuotta -syöneet hänen leipäänsä ja nukkuneet hänen kattonsa alla. Hän pistää -heidät minne tahtoo, hän voi sulkea ovensa heiltä milloin tahtoo, ja he -eivät kykene edes pakenemaan hänen pakkovallastaan. Jumala armahtakoon -heidän sielujaan! Ekebystä loitolla he eivät voi elää. - -Suuressa pöydässä riemuitaan: siellä säteilevät Marianne Sinclairen -kauniit silmät, siellä soi iloisen kreivitär Dohnan vieno nauru. - -Mutta kavaljeerien pöydässä vallitsee synkeys. Eikö olisi kohtuullista, -että nämä, jotka majurinrouvan vuoksi syöstään kadotuksen kuiluun, -saisivat edes istua samassa pöydässä kuin hänen muut vieraansa? Miten -häpeällistä on istua tässä pöydässä, kaakeliuunin nurkassa? Ikäänkuin -kavaljeerit eivät olisi kyllin hienoja seurustelemaan parempien -ihmisten karissa! - -Majurinrouva istua rehentelee Borgin kreivin ja Bron rovastin välissä. -Kavaljeerit kyyröttävät allapäin kuin hyljätyt lapset. Ja siinä -heräävät heidän mielessään viimeöiset ajatukset. - -Kuin arat vieraat tulevat nuo hupaiset päähänpistot, hullut valheet -siihen uuninnurkkapöytään. Siellä nurkassa samoavat yön viha ja yön -lupaukset heidän aivoihinsa. Kyllä uskottelee Julius-patruuna vahvalle -kapteenille, Kristian Berghille, etteivät ne paistetut pyyt, joita -parhaillaan kannetaan suuren pöydän vieraille, voi riittää kaikille -heille, mutta se ei ollenkaan ilahduta heitä. - -"Ne eivät voi riittää", hän sanoo. "Minä tiedän, kuinka monta niitä on. -Mutta he eivät ole silti olleet neuvottomia, kapteeni Kristian, he ovat -paistaneet variksia meille, tänne pikkupöytään." - -Mutta eversti Beerencreutzin huulet tuimain viiksien alla vääntyvät -vain heikkoon hymyyn, ja Gösta näyttää koko ajan siltä kuin aikoisi -lyödä jonkun kuoliaaksi. - -"Eiköpä sitten mikä ruoka tahansa olisi liiankin hyvää kavaljeereille?" -kysyy hän. - -Ja sitten tulee vihdoinkin kukkurainen vati pulskia pyitä pikkupöytään. - -Mutta Kristian-kapteeni on vihainen. Eikö hän siis olekaan vihannut -koko ikäänsä variksia, noita joutavia, raakkuvia lentoräähkiä? - -Niin katkerasti hän niitä vihasi, että hän syksyisin puki yllensä -akkain laahaavat hameet ja sitaisi päähänsä huivin ja alentui kaiken -maailman pilkan uhriksi päästäkseen vain ampumamatkan päähän niitä, kun -ne söivät jyviä pelloilla. - -Hän vaani variksia niiden lemmentansseissa kevään paljailla kedoilla ja -tappoi ne. Hän etsi niiden pesät kesällä ja pudotti niiden huutavat, -höyhenettömät poikaset puusta tai musersi munat kesken hautomisen. - -Nyt tempaisee hän pyyvadin käsiinsä. - -"Luuletko sinä, etten minä näitä tunne", karjaisee hän palvelijalle. -"Pitäisikö minun kuulla niiden raakkuvan, ne tunteakseni? Hyi perhana, -tarjota Kristian Berghille variksia! Hyi perhana!" - -Ja hän ottaa pyyn toisensa jälkeen ja paiskaa ne seinään. - -"Hyi perhana", hän huutaa mätkiessään niin että sali tärisee, "tarjota -Kristian Berghille variksia! Hyi perhana!" - -Ja niinkuin hän muulloin sinkosi avuttomia variksenpoikia kallioihin, -niin sinkauttaa hän nytkin pyyn toisensa perästä seinään. - -Kastike ja rasva räiskyvät hänen korvilleen, murskatut linnut pomppivat -pitkin permantoa. - -Ja kavaljeerijoukko riemuitsee. - -Silloin kajahtaa majurinrouvan vihainen ääni kavaljeerien korviin. - -"Ajakaa hänet ulos!" huutaa hän pikenteille. - -Mutta he eivät uskalla käydä hänen kimppuunsa, hän on kuin onkin -Kristian Bergh, vahva kapteeni. - -"Ajakaa hänet ulos!" - -Hän kuulee huudon, ja hirmuisena vihassaan hän kääntyy nyt -majurinrouvaan päin kuten karhu kaadetusta vihollisesta kääntyy uuden -ahdistajan puoleen. Hän astuu hevosenkengän muotoisen pöydän luo. -Raskaina kumisevat lattialla tuon valtavan askeleet. Hän pysähtyy aivan -vastapäätä majurinrouvaa, vain pöytä on heidän välillään. - -"Ajakaa hänet ulos!" kiljahtaa majurinrouva vielä kerran. - -Mutta Kristian on raivoissaan, kauhua nostaa hänen rypistetty otsansa, -hänen nyrkkinsä, karkea kätensä. Hän on suuri kuin jättiläinen, vahva -kuin jättiläinen. Vieraat ja palvelijat vapisevat eivätkä uskalla -koskea häneen. Kuka tohtii koskea häneen nyt, kun viha on vienyt -häneltä järjen? - -Hän seisoo aivan majurinrouvan edessä ja pui nyrkkiä hänelle: - -"Minä otin variksen ja paiskasin seinään. Enkö tehnyt niinkuin piti, -mitä?" - -"Mene ulos, kapteeni!" - -"Huuti akka! Tarjota Kristian Berghille variksia! Jos oikein tekisin, -niin ottaisin sinutkin niine seitsemän helvetin..." - -"Tuhannen pirulaista, Kristian Bergh, älä kiroa! Täällä ei kiroa kukaan -muu kuin minä." - -"Luuletko, että minä pelkään sinua, noita-akka? Luuletko, etten minä -tiedä, miten sinä sait ne seitsemän ruukkiasi?" - -"Vaiti, kapteeni!" - -"Kun Altringer kuoli, hän antoi ne sinun miehellesi siitä hyvästä, että -olit ollut hänen hentukkansa." - -"Tukitko suusi!" - -"Siksi, että sinä olit ollut niin uskollinen vaimo, Margareta -Samzelius. Ja majuri otti ne seitsemän ruukkia ja antoi sinun hallita -niitä, eikä ollut tietääkseen. Ja saatana on ollut koko pelin takana, -mutta nyt tuleekin sinusta loppu." - -Majurinrouva istuu paikalleen, hän on kalpea ja vapisee. Sitten hän -vahvistaa matalalla, oudolla äänellä: "Niin, nyt tulee loppu minusta, -ja se on sinun työtäsi, Kristian Bergh." - -Sellaisen äänen kuullessaan vavahtaa Kristian-kapteeni, hänen kasvonsa -vääristyvät, ja kauhun kyyneleet tulevat hänen silmiinsä. - -"Minä olen humalassa", huutaa hän, "en tiedä, mitä sanon, minä en ole -mitään sanonut. Hänen koiransa ja orjansa, minä olen ollut koira ja -orja, enkä mitään muuta, jo neljäkymmentä vuotta. Hän on Margareta -Celsing, jota olen palvellut koko ikäni. Minä en sano mitään pahaa -hänestä. Sanoisinko mitä kauniista Margareta Celsingistä! Minä olen -koira, joka vartioin hänen oveansa, orja, joka kannan hänen kuormaansa. -Hän potkaiskoon minua, hän lyököön minua! Näettehän nyt, että minä -vaikenen ja masennun. Minä olen rakastanut häntä neljäkymmentä vuotta. -Miten voisin minä sanoa mitään pahaa hänestä?" - -Ja merkillinen on näky, kun hän heittäytyy polvilleen ja pyytää -anteeksi. Ja koska majurinrouva istuu pöydän toisella puolella, hän -ryömii polvillaan pöydän ympäri, kunnes tulee hänen luokseen; silloin -hän kumartuu maahan ja suutelee hänen hameensa lievettä, ja lattia -kastuu hänen kyynelistään. - -Mutta jotenkin lähellä majurinrouvaa istuu pieni, vahva mies. Hänellä -on pörröinen tukka, pienet, viistot silmät ja ulkoneva leuka. Hän on -kuin karhu. Harvasanainen mies hän on ja kulkee mieluimmin omia -hiljaisia teitään antaen maailman mennä menoaan. Hän on majuri -Samzelius. - -Hän nousee kuullessaan Kristian-kapteenin syyttävät sanat, ja -majurinrouva nousee ja kaikki viisikymmentä vierasta nousevat. Naiset -itkevät pelosta, mitä nyt tuleman pitää, ja miehet seisovat hämillään, -ja majurinrouvan jaloissa makaa Kristian-kapteeni suudellen hänen -hameensa lievettä, kastellen lattiaa kyynelillään. - -Majurin leveät, karvaiset kädet puristuvat hitaasti nyrkkiin, hänen -kätensä kohoaa. - -Mutta nainen puhuu ensin. Hänen äänessään on kumea sointi, jota siinä -ei tavallisesti ollut. - -"Sinä varastit minut", huudahti hän. "Sinä tulit kuin ryöväri ja otit -minut. Ne pakottivat minut kotona lyönneillä ja iskuilla, nälällä ja -pahoilla sanoilla sinun vaimoksesi. Minä olen ollut sinulle sellainen -kuin olet ansainnutkin." - -Majurin leveä nyrkki on puristunut. Majurinrouva peräytyy pari askelta. -Sitten hän puhuu taas: - -"Elävä ankerias kiemurtelee veitsen alla, pakotettu vaimo ottaa -rakastajan. Lyötkö sinä nyt minua siitä, mikä tapahtui kaksikymmentä -vuotta sitten? Miksi et lyönyt silloin? Etkö sinä muista, miten hän -asui Ekebyssä, me Sjössä? Etkö sinä muista, miten hän auttoi meitä -köyhyydessämme? Me ajoimme hänen vaunuissaan, me joimme hänen viiniään. -Salasimmeko mitään sinulta? Eivätkö hänen palvelijansa olleet sinun -palvelijoitasi? Eikö hänen kultansa painanut sinun taskussasi? Etkö -sinä huolinut näitä seitsemää tehdasta? Silloin sinä vaikenit ja otit -vastaan, olisit silloin, sinä Berndt Samzelius, olisit silloin lyönyt." - -Mies kääntyy hänestä ja katsoo läsnäoleviin. Hän lukee heidän -kasvoistaan, että he myöntävät majurinrouvan olevan oikeassa, -että he kaikki ovat uskoneet hänen ottaneen tilukset ja lahjat -vaiteliaisuutensa palkaksi. - -"Minä en tiennyt sitä", sanoo hän ja polkee jalkaansa lattiaan. - -"Hyvä, että sen nyt tiedät", sekaantuu rouva kimakalla äänellä -puheeseen. "Pelkäsinkin sinun kuolevan, saamatta sitä tietää. Hyvä, kun -sen tiedät nyt, että voin puhua vapaasti kanssasi, sinun, joka olet -ollut minun herrani ja vanginvartijani; tiedä siis nyt, että minä -kuitenkin tulin hänen omakseen, jolta sinä minut varastit. Tietäkööt -sen nyt kaikki, jotka ovat panetelleet minua!" - -Vanha rakkaus se riemuitsee hänen äänessään ja loistaa hänen -silmistään, Hänen miehensä on hänen edessään nyrkki koholla. Kauhun -ja halveksinnan hän näkee viidenkymmenen kasvoilla edessään. Hän tuntee -valtansa viimeisen hetken lyöneen. Mutta hän ei voi olla -riemuitsematta, kun saa nyt vapaasti puhua elämänsä suloisimmasta -muistosta. - -"Hän oli mies, mainio mies. Mikä olit sinä asettuaksesi meidän -väliimme? Koskaan en ole minä nähnyt hänen vertaistaan. Onnen hän antoi -minulle, kultaa hän antoi minulle. Siunattu olkoon hänen muistonsa!" - -Silloin laskeutuu majurin kohotettu käsi lyömättä -- nyt hän tietää, -kuinka hän häntä rankaisee. - -"Ulos", karjaisee hän, "ulos minun talostani." - -Majurinrouva seisoo paikallaan. - -Mutta kavaljeerit tuijottavat kalpein kasvoin toisiinsa. Nythän oli se -kaikki menemäisillään täytäntöön, jota musta herra oli ennustanut. Nyt -he näkivät mitä seurasi kun majurinrouvan sopimusta ei ollut -uudistettu. Jos nyt tämä on totta, niin on myös totta se, että tuo -nainen on kolmattakymmentä vuotta passittanut kavaljeereja helvettiin -ja että heidätkin oli määrätty samaan reissuun. Oh, sitä noita-akkaa! - -"Mene ulos!" jatkoi majuri. "Kerjää leipäsi maantieltä! Sinulla ei pidä -oleman iloa hänen rahoistaan, sinä et asu hänen tiloillaan. Nyt tuli -Ekebyn majurinrouvan loppu. Sinä päivänä, jona sinä astut jalkasi minun -kynnykseni yli, minä tapan sinut." - -"Ajatko sinä minut pois minun omasta kodistani?" - -"Sinulla ei ole kotia. Ekeby on minun." - -Majurinrouvan valtaa voimattomuuden henki. Hän väistyy aina ovelle, ja -majuri seuraa hänen kintereillään. - -"Sinä, joka olet ollut minun elämäni onnettomuus", valittaa rouva, -"onko sinulla nyt valta tehdä minulle tämäkin?" - -"Ulos, ulos!" - -Rouva nojaa ovenpieleen, panee kätensä ristiin ja painaa ne -kasvoilleen. Hän ajattelee äitiänsä ja mutisee itsekseen: - -"Kiellettäköön sinut, niinkuin minut kielsit, olkoon maantie kotisi, -olkikupo vuoteesi! Niin se vain käy. Niin käy." - -Mutta Bron hyvä vanha rovasti ja Munkerudin laamanni, ne tulivat nyt -majuri Samzeliuksen luo ja koettivat rauhoittaa häntä. He sanoivat -hänelle, että hänen on parasta unohtaa kaikki nuo vanhat jutut, antaa -kaiken olla sillänsä, unohtaa ja antaa anteeksi. - -Majuri pudistaa lempeät kädet pois olkapäältänsä. Häntä on hirmuista -lähestyä, niinkuin Kristian Berghiä äsken. - -"Se ei ole suinkaan vanha juttu", huutaa hän. "Minä en ole tiennyt -siitä mitään ennen kuin tänään. Minä en ole ennen voinut rangaista -avionrikkojaa." - -Sen kuullessaan kohottaa majurinrouva päänsä ja saa entisen -rohkeutensa. - -"Ennen marssit sinä itse ulos kuin minä. Luuletko sinä, että minä -väistyn sinua", sanoo hän. Ja hän astuu ovelta peremmälle. - -Majuri ei vastaa, mutta hän vartioi vaimonsa jokaista liikettä, -ollakseen valmis iskemään, jos ei muuten pääsisi hänestä erilleen. - -"Auttakaa minua, hyvät herrat", huutaa rouva, "että saan tuon miehen -köysiin ja ulos, kunnes hänen järkensä jälleen selviää! Muistakaa, kuka -minä olen ja kuka hän on! Ajatelkaa sitä, ennen kuin minun täytyy -väistyä häntä. Minä hoidan kaikki Ekebyn asiat, ja hän istuu päivät -päästään syöttämässä karhuja luolassa. Auttakaa minua, hyvät ystävät ja -naapurit! Täällä joudutaan loputtomaan kurjuuteen, jos minua ei täällä -ole. Talonpoika elää minun metsieni hakkuulla ja minun takkirautani -vedolla. Hiilenpolttaja saa toimeentulonsa hankkimalla hiiliä minulle, -lauttamies uittamalla hirsiäni. Minä se jakelen kaiken rikkautta -tuottavan työn. Sepät, käsityöläiset ja tukkimiehet elävät minua -palvelemalla. Uskotteko te, että tuo voi jatkaa minun työtäni? Minä -sanon teille: jos te ajatte minut ulos, niin laskette nälänhädän -sisään." - -Taas nostetaan joukko käsiä auttamaan majurinrouvaa, taas lasketaan -lempeitä käsiä sovittelevasti majurin olkapäille. - -"Ei", sanoo hän, "pois te siitä! Kuka tahtoo puolustaa -avioliitonrikkojaa? Minä sanon teille, minä, että jollei hän lähde -mielihyvällä, otan minä hänet ja kannan karhujeni ruoaksi." - -Niin laskeutuvat taas kohotetut kädet. - -Silloin, suurimmassa hädässä, kääntyy majurinrouva kavaljeerien -puoleen. - -"Sallitteko tekin, kavaljeerit, että minut ajetaan pois omasta -kodistani? Olenko minä antanut teidän paleltua ulkona lumessa talvella, -olenko minä kieltänyt teiltä muikeaa olutta ja makeata viinaa? Pyysinkö -minä palkintoa, kun annoin teille ruokaa ja vaatteita? Ettekö te ole -leikkineet minun jaloissani, turvallisina kuin lapset äidin helmoissa? -Eikö tanssi ole teiskunut saleissani? Eikö hupi ja nauru ole olleet -teidän jokapäiväinen leipänne? Älkää antako tämän miehen, joka on ollut -minun elämäni onnettomuus, ajaa minua pois omasta kodistani, -kavaljeerit! Älkää antako minun joutua mieron kiertäjäksi!" - -Ne sanat kuullessaan oli Gösta Berling hiipinyt erään kauniin, -tummatukkaisen tytön luo, joka oli istunut suuressa pöydässä. - -"Sinä olit viisi vuotta sitten paljon Borgin kartanossa, Anna", hän -sanoo. "Tiedätkö sinä, majurinrouvako se sanoi Ebba Dohnalle, että minä -olin virkaheitto pappi?" - -"Auta majurinrouvaa, Gösta!" on tytön ainoa vastaus. - -"Sinä ymmärrät, että minä tahdon ensin tietää, onko hän tehnyt minusta -murhaajan." - -"Oh, Gösta, mitä ajatuksia nuo ovat? Auta häntä, Gösta!" - -"Sinä et tahdo vastata, huomaan minä. Siis on Sintram puhunut totta." -Ja Gösta menee takaisin kavaljeerien joukkoon. Hän ei nosta -sormeansakaan auttaakseen majurinrouvaa. - -Oi, miksi pisti majurinrouva kavaljeerit eri pöytään, kaakeliuunin -nurkkaan! Nyt ovat yön ajatukset heränneet heidän aivoissaan, nyt -leimuaa heidän kasvoillaan viha, joka ei ole pienempi kuin majurinkaan. - -Armottoman kovina he vaikenevat hänen rukoillessaan. - -Eikö kaikki, mitä he näkevät, vahvista vain yön näkyjä? - -"Kyllä huomaa, ettei hän ole saanut sopimustaan uudistetuksi", mutisee -yksi. - -"Mene helvettiin, noita-akka!" huutaa toinen. "Oikeuden mukaan pitäisi -juuri meidän ajaa sinut ovesta." - -"Naudat", huutaa kavaljeereille vanha, heikko Eberhard-setä, "ettekö te -ymmärrä, että sehän oli Sintram?" - -"Tietysti ymmärrämme, tietysti tiedämme", vastaa Julius, "mutta entäpä -sitten? Eikö se voi olla totta kuitenkin kaikitenkin? Eikö Sintram käy -paholaisen asioilla? Eikö heillä ole läheiset välit?" - -"Mene sinä, Eberhard, mene ja auta häntä", he pilkkaavat. "Sinä et usko -helvettiin, sinä. Mene sinä." - -Ja Gösta Berling seisoo hiljaa, sanatonna, liikkumatta. - -Ei, tältä uhkaavalta, mutisevalta, riitelevältä kavaljeerijoukolta ei -majurinrouva saa apua. - -Silloin hän peräytyy taas ovelle ja nostaa kasvoilleen kätensä, jotka -ovat ristissä. - -"Kiellettäköön sinut niinkuin minut kielsit", hän huutaa itsekseen -katkerassa surussaan. "Olkoon maantie kotisi, olkikupo vuoteesi!" - -Sitten hän laskee toisen kätensä ovenripaan, mutta toisen kohottaa -korkeutta kohti. - -"Huomatkaa se, te, jotka nyt annatte minun suistua! Huomatkaa se, että -teidän hetkenne pian tulee! Te hajoatte, ja teidän paikkanne on jäävä -autioksi. Kuinka te voitte seistä, kun minä en tue teitä? Sinä, -Melchior Sinclaire, jolla on raskas käsi ja joka annat vaimosi tuntea -sitä, varo itseäsi! Sinä, Brobyn pappi, nyt tulee rangaistus! -Kapteeninrouva Uggla, varo kotiasi, köyhyys tulee! Te nuoret kauniit -naiset, Elisabet Dohna, Marianne Sinclaire, Anna Stjärnhök, älkää -luulko, että minä olen ainoa, jonka täytyy paeta kodistaan. Ja -kavahtakaa itseänne, kavaljeerit, nyt tulee myrsky maahan. Teidät -lakaistaan pois maasta, nyt on teidän päivänne laskenut, nyt se on -totisesti laskenut! Minä en valita itseäni, vaan teitä, sillä myrsky -lentää ympäri korvienne, ja kuka voi seistä, kun minä olen kaatunut? Ja -minun sydämeni vaikeroi köyhän kansan tähden. Kuka antaa sille työtä, -kun minä olen poissa?" - -Nyt avaa majurinrouva oven, mutta silloin kohottaa kapteeni Kristian -päänsä ja kysyy: - -"Kuinka kauan täytyy minun maata tässä sinun jaloissasi, Margareta -Celsing? Etkö tahdo antaa minulle anteeksi, jotta minä saan nousta ja -sotia sinun puolestasi?" - -Silloin käy majurinrouva ankaran sisäisen taistelun; mutta hän tietää, -että jos hän antaa Kristian Berghille anteeksi, silloin tämä nousee ja -sotii hänen miehensä kanssa, ja silloin tulee miehestä, joka on -rakastanut häntä uskollisesti neljäkymmentä vuotta, murhaaja. - -"Pitääkö minun vielä antaa anteeksi?" sanoo hän. "Etkö sinä ole syypää -kaikkeen onnettomuuteeni, Kristian Bergh? Mene kavaljeerien joukkoon ja -iloitse työstäsi!" - -Niin meni majurinrouva. Hän meni tyynenä, jättäen jälkeensä kauhun. Hän -suistui, mutta suuruutta oli hänen alennuksessaankin. Hän ei vaipunut -hentomieliseen suruun, vaan vielä vanhuudessaan hän riemuitsi -nuoruutensa rakkaudesta. Hän ei vaipunut valituksiin ja surkeaan itkuun -jättäessään kaiken, hän ei pelännyt lähteä kerjuupussi ja ryhmysauva -kädessä kiertämään maailmanrantaa. Hän sääli ainoastaan köyhiä -talonpoikia ja iloisia, huolettomia Lövenin rantain asukkaita, köyhiä -kavaljeereja, kaikkia, joita hän oli suojellut ja pitänyt pystyssä. - -Hän oli kaikkien hylkäämä, ja silti oli hänellä voimaa karkottaa -luotaan viimeinen ystävänsä, ettei tekisi hänestä murhaajaa. - -Hän oli merkillinen nainen, suuri voimassa ja toiminnanhalussa. Me emme -niinkään heti näe hänen vertaistansa. - -Seuraavana päivänä lähti majuri Samzelius pois Ekebystä ja muutti omaan -kartanoonsa Sjöhön, joka on aivan lähellä suurta tehdasta. - -Altringerin testamentissa, jolla majuri sai tehtaat, oli selvästi -määrätty, ettei yhtään niistä saanut myydä tai lahjoittaa, vaan että -majurin kuoltua kaiken piti joutua perinnöksi hänen vaimolleen tahi -tämän perillisille. Kun majuri siis ei voinut hajoittaa tuota vihattua -perintöä, hän asetti kavaljeerit sitä hallitsemaan, uskoen sillä tavoin -tuottavansa Ekebylle ja kuudelle muulle tehtaalle suurimman vahingon. - -Kun nyt ei kukaan maassa epäillyt, että ilkeä Sintram kävi paholaisen -asioilla, ja kun kaikki, mitä hän oli luvannut heille, nyt loistavasti -toteutui, niin olivat kavaljeerit ihka varmoja siitä, että sopimus -menee tuiki täsmällensä täytäntöön. Ja vahvasti he olivat päättäneet, -etteivät sen vuoden kuluessa tee mitään järkevää tai hyödyllistä ja -akkamaista; aivan vakuuttuneita he olivat myös, että majurinrouva oli -paha noita, joka oli tahtonut heidän turmiotansa. - -Vanha Eberhard-setä, filosofi, ivasi heidän luulojaan, mutta kuka -välitti hänenlaisestaan, joka oli epäuskossaan niin itsepäinen, että -jos hän olisi maannut vaikka keskellä kadotuksen liekkejä ja nähnyt -kaikkien pirujen ympärillään irvistelevän, hän olisi väittänyt, ettei -piruja ole olemassa, koska niitä ei voi olla, sillä Eberhard-setä oli -suuri filosofi. - -Gösta Berling ei sanonut kenellekään, mitä hän uskoi. Varmasti hän -tunsi olevansa majurinrouvalle varsin vähässä kiitollisuuden velassa -siitä, että rouva oli tehnyt hänestä Ekebyn kavaljeerin; parempi olisi -hänestä nyt ollut maata maan povessa kuin kantaa tunnollansa tietoa, -että oli syypää Ebba Dohnan itsemurhaan. Hän ei kohottanut kättänsä -kostaakseen majurinrouvalle, mutta ei myös auttaakseen häntä. Hän ei -voinut sitä tehdä. Mutta kavaljeerit olivat nyt päässeet suureen -valtaan ja kunniaan. Joulu oli parhaillaan juhlineen ja huveineen, -kavaljeerien sydämet olivat riemua täynnä, ja jos suru lie painanut -Gösta Berlingin mieltä, ei hän kantanut sitä kasvoillaan eikä -huulillaan. - - - - -Neljäs luku - -GÖSTA BERLING, RUNOILIJA - - -Joulu oli, ja tanssiaiset piti pantaman toimeen Borgin kartanossa. - -Siihen aikaan, ja siitä on nyt kai lähes kuusikymmentä vuotta, asui -Borgissa eräs nuori kreivi Dohna; vastanainut hän oli, ja nuori, kaunis -kreivitär hänellä oli. Olipa varmasti oleva hauskaa vanhassa -kreivinkartanossa. - -Kutsu oli tullut myöskin Ekebyhyn, mutta siellä huomattiin, että -kaikista, jotka sinä vuonna viettivät joulua siellä, oli Gösta Berling, -runoilijaksi kutsuttu, ainoa, joka halusi mennä. - -Borg ja Ekeby ovat molemmat pitkän Lövenin rannalla, mutta toinen -toisella puolen, toinen toisella. Borg oli Svartsjön pitäjässä, Ekeby -Bron. Kun järveä ei voi kulkea, on Ekebystä Borgiin parin peninkulman -matka. - -Köyhä Gösta Berling -- siihen juhlaan varustivat vanhat herrat hänet -aivan kuin hän olisi ollut kuninkaanpoika ja kuin hänen olisi tullut -kantaa kuningaskunnan kunniaa. - -Hännystakki välkkyvine nappeineen oli uusi, röyhelys kankea, ja -kiiltonahkaiset kengät hohtivat. Hänellä oli hienonhieno -majavannahkaturkki ja sopulinnahkainen lakki vaaleilla, kiharaisilla -hiuksillaan. He käskivät levittää hopeakyntisen karhunnahan hänen -kilpa-ajorekeensä ja antoivat hänen ajettavakseen mustan Don Juanin, -tallin ylpeyden. - -Hän vihelsi valkoista Tankrediansa ja tarttui punottuihin ohjaksiin. -Riemuiten hän lähti rikkauden ja komeuden loistoissa Borgiin, hän joka -jo loisti kyllin ruumiinsa kauneutta ja henkensä leikkivää neroa. - -Hän lähti aikaisin aamupäivällä. Oli sunnuntai, ja hän kuuli -virrenveisuuta Bron kirkosta ajaessaan sen ohi. Sitten hän ajoi kolkkoa -metsätietä Bergaan, jossa kapteeni Uggla siihen aikaan asui. Siellä hän -aikoi viipyä päivällisillä. - -Berga ei ollut suinkaan rikkaan miehen koti. Nälkä tunsi tien kapteenin -turvekattoiseen virkataloon, mutta se otettiin vastaan pilalla, sitä -huvitettiin laululla ja leikillä kuten muitakin vieraita, ja se meni -pois yhtä vastahakoisesti kuin nämäkin. - -Vanha mamseli Ulrika Dillner, hän joka hoiti kotitoimia ja kutoi -kankaita Bergan talossa, seisoi rappusilla ja toivotti Gösta Berlingin -tervetulleeksi. Neiti lyykisti hänelle, ja irtokiharat, jotka -riippuivat hänen ruskeiden, tuhatryppyisten kasvojensa ohimoilla, -tanssivat ilosta. Saliin hän vei Gösta Berlingin, ja sitten hän alkoi -kertoa talonväestä ja heidän moninaisista vaiheistansa. - -Huoli odotti oven takana, sanoi hän, tuimat ajat oli Bergan kartanossa. -Heillä ei ollut edes piparjuurta suolaiseen päivällislihaan, vaan -Ferdinand ja tytöt olivat valjastaneet Disan reen eteen ja lähteneet -sitä lainaamaan Munkerudista. - -Kapteeni oli metsällä taasen ja tuo kai sieltä sitkeän jäniksen, johon -saa valmistaessa tuhrata enemmän voita kuin koko otus maksaa. Moista -sanoi kapteeni ruoan hankkimiseksi taloon. Ja menisihän sekin mukiinsa, -kun hän vain ei toisi kettua, kelvotonta, kurjinta elukkaa, minkä -Herramme on luonut, hyödytön sekä kuolleena että elävänä. - -Ja kapteeninrouva, niin, hän ei ollut vielä noussut vuoteesta. Hän -loikoi yhä lukien romaania, kuten hän päivät päästään teki. Ei häntä -ollut luotu työhön, sitä Herran enkeliä. - -Ei, työtä sai tehdä se, joka oli näin vanha ja harmaa kuin Ulrika -Dillner. Yöt ja päivät hän sai puurtaa pitääkseen talorähjää pystyssä. -Eikä se ollut aina liioin helppoa, sillä, toden tunnustaen, kerran ei -heillä ollut talossa koko talvena muuta liharuokaa kuin karhunkinkkua. -Eikä hän suurta palkkaa odottanut, pennin pyöreääkään hän ei ollut -vielä nähnyt, mutta eiväthän ne nakanne häntä maantiellekään sitten kun -hän ei enää jaksa ruokansa edestä ahertaa. Ne, talonväki, pitivät -seuramamseliakin ihmisenä, ja kyllä ne saattavat kerran vanhan Ulrikan -kunnialla hautaan, jos heillä on millä arkun ostaa. - -"Sillä kuka tietää, kuinka tässä käy!" puhkeaa hän sanomaan ja pyyhkii -silmiänsä, jotka aina olivat niin kerkeät kyyneltymään. "Me olemme -velkaa ilkeälle ruukinpatruuna Sintramille, ja hän ottaa ehkä meiltä -kaikki. Tosin on Ferdinand nyt kihloissa rikkaan Anna Stjärnhökin -kanssa, mutta se Anna, se väsyy, se väsyy häneen. Ja mihin me sitten -joudumme, me, joilla on kolme lehmää ja yhdeksän hevosta, ja nuo meidän -iloiset nuoret neidit, jotka tahtovat lentää tanssiaisista -tanssiaisiin; me, kuivine peltoinemme, jotka eivät mitään kasva, ja -meidän kiltti Ferdinandimme, josta ei koskaan tule oikeata miestä! Mikä -perii koko tämän siunatun talon, jossa viihtyy kaikki muu mutta ei -työ?" - -Mutta päivällisen aika läheni ja talonväki kokoontui. Kiltti Ferdinand, -talon lauhkea poika, ja iloiset tyttäret tulivat kotiin ja toivat -lainaamansa piparjuuret. Kapteeni tuli järveltä päin, avantokylvyn ja -metsänjuoksun vahvistamana. Hän paiskasi ikkunan auki saadakseen -raitista ilmaa ja pudisti Göstan kättä miehen voimalla. Ja -kapteeninrouva tuli, kahisten silkissä, ja leveät pitsit ulottuivat -aina hänen valkoisten kättensä sormille, joita Gösta sai suudella. - -Kaikki tervehtivät iloiten Göstaa, leikkipuhe lensi seuraan, iloisesti -he kyselivät häneltä: - -"Kuinka te voitte siellä Ekebyssä, kuinka voitte siellä luvatussa -maassa?" - -"Maito ja hunaja siellä vuotavat", hän vastasi silloin. "Me tyhjennämme -vuoret raudasta ja täytämme kellarit viinillä. Pelto kantaa kultaa, -jolla me silaamme elämän kurjuudet, ja metsä hakataan kumoon ja -rakennetaan siitä keiliratoja ja huvihuoneita." - -Mutta kapteeninrouva huokasi ja hymyili vastauksen kuullessaan ja hänen -huuliltansa tunkihe yksi ainoa sana: - -"Runoilija!" - -"Monta syntiä on minun tunnollani", vastasi Gösta, "mutta koskaan en -ole kirjoittanut runon pätkää." - -"Sinä olet sittenkin runoilija, Gösta, sen lisänimen saat pitää. Sinä -olet elänyt useampia runoja kuin meidän runoilijamme ovat -kirjoittaneet." - -Sitten puhui kapteeninrouva, lempeästi kuin äiti, Göstan turhaan -kulutetusta elämästä. "Minä tahdon elää nähdäkseni sinusta tulevan -miehen", sanoi hän. Ja Göstasta tuntui suloiselta, että häntä kiihoitti -eloon tuo hellä nainen, joka oli niin uskollinen ystävä ja jonka -voimakas, haaveileva sydän hehkui suurten tekojen rakkautta. - -Mutta kun he olivat nousseet hauskalta aterialta ja nauttineet -piparjuurilihaa ja kaalia ja tippaleipiä ja jouluolutta ja Gösta oli -saanut heidät hymyilemään ja kyynelöimään kertomalla majurista ja -majurinrouvasta ja Brobyn papista, kuului pihalta kulkusten kilinää, ja -heti kohta astui heidän keskeensä ilkeä Sintram. - -Hän loisti tyytyväisyyttä kaljusta kiireestä aina pitkiin, latuskaisiin -jalkoihinsa asti. Hän keikutti pitkiä käsiään ja väänteli naamaansa. -Huomasi helposti hänen tuovan huonoja uutisia. - -"Oletteko kuulleet", kysyi tuo ilkeä, "oletteko kuulleet, että tänä -päivänä on ensi kertaa kuulutettu Anna Stjärnhök ja rikas Dahlberg -Svartsjön kirkossa? Anna Stjärnhök mahtoi unohtaa, että oli kihloissa -Ferdinandin kanssa." - -He eivät olleet siitä sanaakaan kuulleet. He hämmästyivät ja surivat. - -Jo kuvittelivat he mielessään kotinsa hävitettynä tuon ilkiön velan -suoritukseksi: rakkaat hevoset myydään ja samoin kuluneet huonekalut, -jotka oli peritty kapteeninrouvan kotoa. He näkivät iloisen elämän -loppuvan juhlinensa ja matkoinensa tanssiaisista tanssiaisiin. -Karhunkinkku oli joutuva taas pöydälle, ja nuorten täytyisi hajota -kotoa vieraita palvelemaan. - -Kapteeninrouva hyväili poikaansa ja antoi hänen tuntea iäti pysyvän -rakkauden lohdutusta. - -Mutta -- istuihan Gösta Berling heidän joukossaan, ja tuo voittamaton -hautoi tuhatta suunnitelmaa päässään. - -"Kuulkaa", huusi hän, "vielä ei ole aika vaikerrella. Svartsjön -papinrouva se on tämän tempun tehnyt. Hän on saanut Annan valtaansa, -kun Anna nyt meni asumaan pappilaan. Hän se on saanut Annan hylkäämään -Ferdinandin ja ottamaan vanhan Dahlbergin, mutta vielä he eivät ole -vihityt, eivätkä mene vihille. Minä puhun hänen kanssaan, minä riistän -hänet papin väeltä ja sulhaselta. Minä tuon hänet tänne, tullessani -ensi yönä. Sitten ei vanha Dahlberg hyödy hänestä enää mitään." - -Niin päätettiin. Gösta lähti yksin Borgiin, saamatta kyyditä -ainoatakaan noista iloisista neidoista, mutta lämpimin onnentoivotuksin -ajattelivat kotiinjäävät hänen matkaansa. Ja Sintram, joka jo -riemuitsi, että nyt tulee vanha Dahlberg peijatuksi, päätti jäädä -Bergaan nähdäkseen, miten Gösta palaa ja tuo uskottoman tullessaan. -Kääripä hän suopeuden puuskassa Göstan ympärille viheriäisen -matkavyönsäkin, jonka itse mamseli Ulrika oli hänelle lahjoittanut. - -Mutta kapteeninrouva tuli rappusille, kädessään kolme pientä, -punasiteistä kirjaa. - -"Ota nämä", sanoi hän Göstalle, joka jo istui reessä, "ota nämä, jollet -onnistu! Se on 'Corinne', madame Staëlin 'Corinne'. En tahdo, että ne -menevät huutokaupassa." - -"Kyllä onnistun." - -"Oi, Gösta, Gösta", sanoi kapteeninrouva ja silitti kädellään hänen -päätänsä, "vahvoin ja heikoin ihmisistä. Pitkänkö aikaa muistat, että -muutamien köyhäin raukkojen onni on sinun kädessäsi." - -Taas kiiti Gösta pitkin maantietä, musta Don Juan edessä, valkea -Tankred perässä, ja seikkailun riemu täytti hänen sydämensä. Nuori -valloittaja hän tunsi olevansa: innon henki hehkui hänessä. - -Tie vei hänet Svartsjön pappilan ohi. Hän kiepahutti sinne ja kysyi, -eikö hän saisi viedä Anna Stjärnhökiä tanssiaisiin. Ja hän sai. -Kauniin, itsepäisen tytön hän sai rekeensä. Kuka ei tahtoisi kiitää -mustan Don Juanin reessä! - -Nuoret olivat ensin ääneti, mutta sitten alkoi Anna Stjärnhök -keskustelun, uhkapäisenä kuin itse ylimielisyys. - -"Onko Gösta kuullut, mitä pappi kuulutti tänään kirkossa?" - -"Kuuluttiko, että sinä olet kaunein tyttö Lövenin ja Klara-joen -mailla?" - -"Gösta on tuhma, mutta senhän ihmiset tietävät. -- Hän kuulutti minua -ja ukko Dahlbergia." - -"Totta tosiaan, olisinko antanut sinun istua rekeen ja itse istunut -tänne taakse, jos tuon olisin tiennyt! Totta tosiaan, olisinko sinua -tanssiaisiin vienyt." - -Ja ylpeä perijätär vastasi: - -"Olisin minä päässyt perille ilman Gösta Berlingiäkin." - -"Onpa kuitenkin sääli sinua, Anna", sanoi Gösta miettivästi, "etteivät -isäsi ja äitisi ole elossa. Nyt olet sellainen kuin olet, eikä kukaan -voi vakavasti sinuun luottaa." - -"Vielä suurempi sääli, ettet sanonut tuota ennemmin, niin olisi joku -toinen saanut viedä minut tanssiaisiin." - -"Papinrouva ajattelee niinkuin minäkin, että sinä tarvitset -isänsijaisen, muutoin ei hän olisi pannut sinua aisapariksi noin -vanhalle kaakille." - -"Ei se papinrouva sitä ole määrännyt." - -"Oh, Herra varjele, itsekö sinä valitsit niin pulskan miehen." - -"Hän ei ota minua rahojen tähden." - -"Ei, ne vanhat juoksevat vain sinisten silmäin ja punaisten poskien -tähden, ja ne ovat kauhean suloisia, kun niin tekevät." - -"Oh, Gösta, ettet häpeä!" - -"Mutta muista ja tiedä se, että tästä lähin et enää saa leikkiä nuorten -miesten kanssa. Nyt loppui tanssi ja leikit. Sinun paikkasi on sohvan -nurkassa -- tai ehkäpä aiot lyödä viiraa[6] ukko Dahlbergin kanssa?" - -He vaikenivat sitten, kunnes nousivat Borgin jyrkkiä mäkiä. - -"Kiitos kyydistä! Taitaapa aikaa mennä, ennen kuin vasta ajan Gösta -Berlingin kanssa." - -"Kiitos luvasta! Monta tunnen, jotka ovat katuneet päivää, jolloin -ajoivat kemuihin sinun kanssasi." - -Ei ollut kovin lauhkea seudun uhkamielinen kaunotar, kun hän nyt astui -tanssisaliin ja silmäsi kokoutuneita vieraita. - -Ennen muita hän näki pienen, kaljupäisen Dahlbergin ja hänen vieressään -pitkän, solakan vaaleakiharaisen Gösta Berlingin. Hän olisi tahtonut -ajaa heidät molemmat salista ulos. - -Hänen sulhasensa tuli pyytämään häntä tanssiin, mutta Anna otti hänet -vastaan musertavan hämmästyneenä. - -"Tanssiiko hän? Eihän se ole hänen tapaistaan!" - -Ja tytöt tulivat onnittelemaan häntä. - -"Älkää teeskennelkö, tytöt! Ei teidän tarvitse luulla, että kukaan ukko -Dahlbergiin rakastuu. Mutta hän on rikas, ja minä olen rikas, ja se lyö -hyvin yksiin." - -Vanhat rouvat tulivat hänen luoksensa, puristivat hänen valkoista -kättänsä ja puhuivat elämän suurimmasta onnesta. - -"Onnitelkaa pastorinrouvaa", sanoi hän silloin. "Hän iloitsee enemmän -kuin minä." - -Mutta tuossa seisoi Gösta Berling, tuo iloinen kavaljeeri, jota -tervehdittiin riemulla hänen raikkaan hymynsä ja kauniiden sanojensa -vuoksi, sanojen jotka seuloivat kultahietaa elämän harmaalle kankaalle. -Ei koskaan ennen ollut Anna Stjärnhök nähnyt häntä sellaisena kuin tänä -iltana. Ei ollut hän suinkaan ulos nakattu, hyljätty, koditon -kujeveikko, ei: kuningas miesten joukossa hän oli, syntyisin kuningas. - -Gösta ja muut nuoret miehet liittoutuivat Annaa vastaan. Hänen tuli -saada huomata, kuinka pahoin hän teki, kun antoi itsensä ja kauniit -kasvonsa ja suuret rikkautensa vanhalle ukolle. Ja he istuttivat häntä -kymmenen tanssin ajan. Hän kiehui kiukusta. - -Yhdenteentoista tanssiin tuli pyytämään eräs kaikkein halvimmista, -raukka, jonka kanssa kukaan muu ei tahtonut tanssia. - -"Leipä loppui, palttu pöydälle", sanoi Anna. - -Leikittiin panttisilla. Vaaleakiharaiset tytöt panivat päänsä yhteen ja -tuomitsivat hänet suutelemaan miestä, josta hän enin piti. Ja ilkkuvin -huulin he odottivat näkevänsä, että tuo ylpeä kaunotar suutelisi ukko -Dahlbergia. - -Mutta hän suoristihe, uhkeana vihassaan, ja sanoi: - -"Enkö saa yhtä hyvin antaa korvapuustia sille, josta pidän vähimmin?" - -Silmänräpäyksessä tulistui Göstan poski hänen lujan kätensä iskusta. -Gösta lensi hehkuvanpunaiseksi, mutta hillitsi itsensä, tarttui hänen -käteensä, piti sitä sekunnin kiinni ja kuiskasi: - -"Tule puolen tunnin päästä alakertaan punaiseen vieraskamariin!" - -Hänen siniset silmänsä säteilivät Annalle ja kietoivat hänet kuin -taikakahlein. Anna tunsi, että hänen täytyi totella. - -Siellä punaisessa huoneessa hän kohteli Göstaa ylpeästi ja kovin -sanoin. - -"Mitä se Gösta Berlingiin kuuluu, kenen kanssa minä menen naimisiin?" - -Göstalla ei vielä ollut lempeät sanat huulillaan, eikä hänestä ollut -viisasta heti puhua Ferdinandista. - -"Minusta ei se rangaistus ollut liian ankara, että sait istua kymmenen -tanssia. Mutta sinun mielestäsi on luvallista rankaisematta rikkoa -valoja ja lupauksia. Jos parempi mies kuin minä olisi ottanut -rangaistuksen huolekseen, olisi hän ehkä toimittanut sen ankarammin." - -"Mitä minä sitten olen tehnyt sinulle ja teille muille, kun ette anna -minun olla rauhassa? Rahojeni tähden te minua vainoatte. Löveniin minä -ne viskaan, haratkoon sitten kuka tahtoo ne sieltä." - -Hän pani kädet kasvoillensa ja itki kiukusta. - -Silloin heltyi runoilijan sydän. Hän häpesi ankaruuttaan. Hän puhui -hyväilevällä äänellä. - -"Ah, lapsi, anna minulle anteeksi! Anna anteeksi kurjalle Gösta -Berlingille! Ei kukaan välitä siitä, mitä sellainen raukka sanoo tai -tekee, sen sinä kyllä tiedät. Ei kukaan itke hänen vihaansa, yhtä hyvin -voisi itkeä itikan puremaa. Se oli hulluutta, mutta minä tahdoin estää -meidän kauneimman ja rikkaimman tyttömme menemästä tuolle vanhalle. Ja -nyt olen minä tuottanut vain surua sinulle." - -Hän istahti sohvalle Annan viereen. Hiljaa hän laski kätensä Annan -vyötäreille tukeakseen häntä ja sovittaakseen hyväilevän hellästi. - -Anna ei väistynyt. Hän painautui hänen puoleensa, kietoi kätensä hänen -kaulaansa ja itki nojaten kaunista päätänsä hänen olkaansa vasten. - -Oi runoilija, sinä vahvin ja heikoin ihmisistä, eipä näiden käsien -pitänyt levätä sinun kaulallasi. - -"Jos minä olisin tämän tiennyt", kuiskasi Anna, "silloin en koskaan -olisi ottanut tuota ukkoa. Minä olen katsellut sinua tänä iltana, -kukaan ei ole sellainen kuin sinä." - -Mutta kelmeiden huuliensa välistä sai Gösta puristetuksi: - -"Ferdinand." - -Anna vaiensi hänet suudelmalla. - -"Hän ei ole mitään, ei kukaan ole enempi sinua. Sinulle olen -uskollinen." - -"Minä olen Gösta Berling", sanoi Gösta synkästi, "minun kanssasi et -sinä voi mennä naimisiin." - -"Sinua minä rakastan, ylhäisin miehistä olet sinä. Ei mitään tarvitse -sinun tehdä, ei mitään tarvitse sinun olla. Sinä olet syntynyt -kuninkaaksi." - -Silloin kiehui runoilijan veri. Anna oli kaunis ja suloinen -rakkaudessaan. Gösta sulki hänet syliinsä. - -"Jos tahdot tulla omakseni, et voi jäädä enää pappilaan. Anna minun -viedä sinut jo tänä yönä Ekebyhyn, siellä minä tiedän suojella sinua, -kunnes voimme viettää häät." - - * * * * * - -Siitä tuli huimaava matka sinä yönä. Totellen rakkautensa käskyä he -antoivat Don Juanin kiidättää itseänsä. Tuntui kuin jalaksien kitinä -olisi ollut hyljättyjen valitusta. Mitä huolivat he siitä? Anna riippui -Göstan kaulassa, ja Gösta seisoi kumarassa ja kuiskasi hänen korvaansa: - -"Voiko autuutta mitään verrata varkain saadun riemun suloon!" - -Mitä merkitsi kuuluttaminen? He rakastivat. Ja ihmisten viha! Gösta -Berling uskoi kohtaloon, kohtalo oli pakottanut heitä: kohtaloa vastaan -ei kukaan voi taistella. - -Vaikka tähdet olisivat olleet hääkynttilöitä, jotka oli sytytetty Annan -häiksi, ja Don Juanin kulkuset kirkonkellot, jotka nyt kutsuivat kansaa -katsomaan Annan ja ukko Dahlbergin vihkimistä, niin olisi hänen -kumminkin täytynyt paeta Gösta Berlingin kanssa. Niin mahtava on -kohtalo. - -He olivat onnellisesti sivuuttaneet pappilan ja Munkerudin. Heillä oli -nyt ensin kaksi neljännestä Bergaan ja sieltä sitten kaksi neljännestä -Ekebyhyn. Tie kulki metsänreunaa; heidän oikealla puolellaan oli tummia -vuoria, vasemmalla pitkä, valkea laakso. - -Silloin ryntäsi Tankred reen luo. Se laukkasi niin että vatsa maata -viisti. Kauhusta ulvoen se hyppäsi rekeen ja ryömi Annan jalkoihin. - -Don Juan vavahti ja lähti laukkaan. - -"Susia!" sanoi Gösta Berling. - -He näkivät pitkän, harmaan jonon viilettävän aidan vartta. Siellä oli -ainakin tusina niitä. - -Anna ei pelännyt. Päivä oli ollut siunatun seikkailurikas, ja yöstä -uhkasi tulla yhtäläinen. Se oli elämää -- kiitää yli kiteilevän lumen, -uhmaten petoja ja ihmisiä. - -Gösta noitui, kumartui eteenpäin ja antoi Don Juanille piiskalla aimo -läiskyn. - -"Pelkäätkö?" kysyi hän. - -"Ne aikovat oikaista tuonne eteemme, jossa tie tekee mutkan." - -Don Juan juoksi, kiitäen kilpaa metsän villipetojen kanssa, ja Tankred -ulvoi raivosta ja pelosta. He ehtivät tienmutkaan samassa kuin -sudetkin, ja Gösta karkotti ensimmäisen piiskalla. - -"Ah, Don Juan, poikani, kuinka helposti jättäisit kaksitoista sutta -kintereillesi, jos sinulla ei olisi meitä ihmisiä vedettävänä." - -He sitoivat viheriän matkavyön reen perään. Sudet pelkäsivät sitä ja -pysyivät hetkisen kauempana. Mutta kun ne pääsivät pelostaan, hyökkäsi -yksi niistä läähättäen, riippuvin kielin ja kita auki reen luo. Silloin -otti Gösta madame Staëlin 'Corinnen' ja nakkasi sen suden kitaan. - -Taas he saivat hetkiseksi hengenrauhan, pedot repivät saalista, ja -sitten he tunsivat taaskin tempauksia, kun sudet kiskoivat viheriätä -matkavyötä, ja kuulivat niiden läähätyksen. He tiesivät, ettei ole -yhtään ihmisasuntoa ennen Bergaa, mutta kuolemaa pahemmalta tuntui -Göstasta nähdä noita pettämiänsä. Hän aavisti myöskin, että hevonen -pian väsyy, ja mikä silloin heidät perii? - -Silloin he näkivät Bergan talon metsänreunassa. Kynttilät paloivat -ikkunoissa. Gösta kyllä tiesi, kenen vuoksi. - -Kuitenkin -- nyt sudet pakenivat, peljäten ihmisten läheisyyttä, ja -Gösta ajoi Bergan ohi. Hän ei päässyt kumminkaan kauemmaksi kuin -paikalle, missä tie taaskin sukeltaa metsään, kun hän näki tumman -rykelmän edessään -- sudet odottivat häntä. - -"Käännytään takaisin pappilaan ja sanotaan, että oltiin huviajelulla -tähtivalossa. Tämä ei onnistu." - -He käänsivät hevosen, mutta samassa silmänräpäyksessä kihisivät sudet -reen ympärillä. Harmaat hahmot huhkivat heidän ohitsensa, valkoiset -hampaat välkkyivät ammottavista kidoista ja hehkuvat silmät hohtivat. -Ne ulvoivat nälästä ja verenhimosta. Välkkyvät hampaat olivat valmiit -iskemään pehmeään ihmislihaan. Sudet hyppäsivät Don Juanin kimppuun ja -riippuivat silavöistä. Anna ajatteli, söisivätköhän ne heidät kokonaan, -vai jättäisivätkö mitään jäljelle, joten ihmiset huomisaamuna -löytäisivät rikkirevittyjä jäseniä tallatulta, veriseltä hangelta. - -"Nyt ollaan hengenvaarassa", sanoi Anna, kumartui ja tarttui Tankredia -niskaan. - -"Anna olla, se ei auta! Koiran tähden eivät hukat tänä yönä ole -liikkeellä." - -Niin sanoi Gösta ja käänsi Bergan pihaan, mutta sudet ajoivat häntä -aina rappusille asti. Hänen täytyi puolustautua piiskalla. - -"Anna", sanoi hän, kun he pysähtyivät rappujen eteen, "Jumala ei sitä -tahtonut. Ole nyt reippaalla mielin; jos olet se nainen, jona sinua -pidän, niin ole reippaalla mielin!" - -Sisältä kuultiin kulkusten ääni ja tultiin ulos. - -"Hän toi hänet", huusivat he, "hän toi Annan. Eläköön Gösta Berling!" -Ja tulleita riistettiin sylistä syliin. - -Monta kysymystä ei tehty. Yö oli pitkälle kulunut, matkaajat olivat -vielä tyrmistyneet vaarallisesta matkastaan ja tarvitsivat lepoa. -Riitti jo, että Anna oli tullut. - -Kaikki oli hyvin. Ainoastaan 'Corinne' ja viheriä matkavyö, mamselli -Ulrikan arvokas lahja, olivat hukassa. - - * * * * * - -Koko talo nukkui. Silloin nousi Gösta, pukeutui ja hiipi ulos. Hän otti -aivan hiljaa Don Juanin tallista, vei sen reen eteen ja aikoi lähteä. -Silloin tuli Anna Stjärnhök pihalle. - -"Minä kuulin sinun menevän", sanoi hän. "Silloin nousin minäkin. Olen -valmis lähtemään kanssasi." - -Gösta meni hänen luoksensa ja otti häntä kädestä. - -"Etkö sinä sitä vielä ymmärrä? Se ei saa tapahtua. Jumala ei sitä -tahdo. Kuule nyt ja koeta ymmärtää. Minä olin täällä päivällisillä ja -näin heidän tuskansa sinun uskottomuutesi tähden. Silloin minä lähdin -Borgiin tuomaan sinua takaisin Ferdinandille. Mutta minä olen aina -ollut raukka enkä koskaan muuksi muutu. Minä petin hänet ja otin sinut -itselleni. Täällä elää vanha nainen, joka uskoo, että minusta tulee -mies. Minä petin hänet. Ja toinen vanha raukka tahtoo täällä paleltua -ja nähdä nälkää saadakseen vain kuolla ystäviensä parissa; mutta minä -olin valmis antamaan ilkeän Sintramin anastaa hänen kotinsa. Sinä olit -kaunis, ja synti suloinen. Gösta Berlingiä on niin helppo vietellä. -Voi, mikä raukka minä olen! -- Minä tiedän, miten he rakastavat -kotiansa, nuo tuolla, mutta kumminkin olin valmis jättämään sen -ryöstettäväksi. Unohdin kaiken sinun tähtesi, sinä olit niin suloinen -rakkaudessasi. Mutta nyt, Anna, nyt kun minä näin heidän ilonsa, minä -en tahdo ottaa sinua, en, sitä en voi. Sinä olet ainoa, joka olisit -tehnyt minusta ihmisen, mutta minä en saa pitää sinua. Oi sinua, minun -rakkaani! Hän tuolla taivaassa leikkii meidän tahdollamme. Nyt on aika -meidän taipua hänen kurittavan kätensä alle. Sano, että sinä tästä -päivästä tahdot ottaa kuormasi kantaaksesi! Kaikki tuolla luottavat -sinuun. Sano, että jäät heidän luoksensa ja tulet heidän turvaksensa ja -avuksensa! Jos sinä rakastat minua, jos sinä tahdot keventää minun -syvää suruani, lupaa se minulle! Rakkaani, onko sydämesi niin suuri, -että saatat voittaa itsesi ja samalla hymyillä?" - -Anna suostui haltioituneena kieltäytymisen pyyntöön. - -"Minä teen niinkuin tahdot -- minä uhraudun ja hymyilen." - -"Etkä vihaa köyhiä ystäviäni?" - -Gösta hymyili surumielisesti. - -"Niin kauan kuin rakastan sinua, rakastan minä heitä." - -"Nyt vasta tunnen, millainen nainen sinä olet. On niin raskasta lähteä -luotasi." - -"Hyvästi, Gösta! Mene nyt, Jumalan haltuun! Minun rakkauteni ei saa -houkutella sinua syntiin." - -Hän kääntyi mennäkseen sisään. Gösta seurasi häntä. - -"Unohdatko sinä minut pian?" - -"Lähde nyt, Gösta! Me olemme vain ihmisiä!" Gösta viskautui rekeen, -mutta silloin tuli Anna takaisin. - -"Etkö ajattele susia?" - -"Niitä juuri ajattelenkin, mutta ne ovat tehneet tehtävänsä. Minusta -niillä ei ole enää huolta tänä yönä." - -Vielä kerran hän kurotti kätensä Annan puoleen, mutta Don Juan tuli -kärsimättömäksi ja lähti menemään. Gösta ei tarttunut ohjaksiin. Hän -istui selin ja katsoi taakseen. Sitten hän kallistui reenlaitaa vasten -ja itki epätoivoisesti. - -"Minulla oli onnettareni ja minä ajoin hänet luotani. Itse ajoin hänet -luotani. Miksi en häntä pitänyt?" - -Oi Gösta Berling, vahvin ja heikoin ihmisistä! - - - - -Viides luku - -LA CACHUCHA - - -Sotaratsu, sotaratsu! Sinä vanha, joka nyt seisot lieassa pellolla, -muistatko nuoruuttasi? - -Muistatko taistelun päiviä, sinä urhokas? Sinä porhalsit kuin siipien -kantamana, sinun harjasi hulmusi ylläsi kuin liehuvat liekit, sinun -mustilla ryntäilläsi loisti verivihma sakean vaahdon seassa. -Kultasiloissa komeillen nelistit sinä, ja maa jyrisi sinun allasi. Sinä -vapisit riemusta, sinä urhokas. Ah, miten sinä olit kaunis! - -On harmaa hämäränhetki kavaljeerirakennuksessa. Suuressa huoneessa ovat -kavaljeerien punaisiksi maalatut kirstut pitkin seiniä, ja heidän -pyhävaatteensa riippuvat koukuissa nurkassa. Avonaisen takan tulihohde -leikkii valkoisiksi rapatuilla seinillä ja keltaruutuisilla uutimilla, -jotka verhoavat seinien sänkykaappeja. Kavaljeerien puoli ei ole mikään -kuninkaallinen kammio, ei mikään seralji pehmeine divaaneineen ja -hyllyvine tyynyineen. - -Mutta siellä kaikuu Lilliecronan viulu. La cachuchaa hän soittaa -hämärissä. Yhä uudestaan ja uudestaan hän soittaa sitä. - -Leikatkaa kielet poikki, murtakaa käyrä! Miksi hän soittaa tätä -kirottua tanssia? Miksi hän soittaa sitä, kun Örneclou, vänrikki, juuri -makaa sairaana, niin ankarissa luuvalon tuskissa, ettei voi sängyssä -liikahtaa? Ei, temmatkaa viulu häneltä ja lyökää seinään, jos hän ei -tahdo lopettaa! - -La cachucha, onko se meitä varten, mestari? Onko sitä tanssittava -kavaljeerien rakennuksen heiluvilla lattiapalkeilla, ahtaiden seinien, -savusta nokeutuneiden ja liasta lihavien sisällä, tämän matalan katon -alla? Voi sinua, mitä soitat! - -La cachucha, onko se meitä varten, meitä kavaljeereja? Ulkona viuhuu -lumituisku. Aiotko sinä opettaa lumihiutaleet tanssimaan tahdissa, -soitatko sinä pyryn kevytjalkaisille lapsille? - -Onko sinulla naisten povia, jotka vapisevat kuuman veren lyönneistä, -pieniä nokisia käsiä, jotka ovat heittäneet padan tarttuakseen -kastanjetteihin, paljaita jalkoja kohotettujen helmain alla, piha -peitetty marmorilaatoilla, kyyryisiä mustalaisia säkkipilleineen tai -tamburiinia lyöden, maurilaisia arkaadeja, kuutamoa ja mustia silmiä, -onko sinulla näitä, mestari? Ellei, anna viulusi levätä. - -Kavaljeerit kuivaavat märkiä vaatteitaan takan edessä. Pyörisivätkö he -varsisaappain, raudoitetuin kannoin ja tuumanpaksuisin anturoin. -Kyynäränkorkeaa kinosta he ovat kahlanneet koko päivän päästäkseen -karhunpesälle. Luuletko, että he tanssivat märissä, höyryävissä -sarkavaatteissa, karvainen mesikämmen "moitiéna". - -Iltataivas kimmeltävin tähdin, punaisia ruusuja tummissa naisten -kiharoissa, ahdistavaa viehkeyttä illan ilmassa, synnynnäistä -plastiikkaa liikkeissä, rakkautta maasta nousevaa, taivaasta satavaa, -ilmassa liehuvaa, onko sinulla tätä, mestari; ellei, miksi pakotit -meitä ikävöimään sellaista? - -Ihmisistä julmin, toitotatko torvella taisteluun lieassa olevaa -sotaratsua? Rutger von Örneclou makaa sängyssään, luuvalon kipujen -vangitsemana. Säästä häneltä suloisten muistojen tuskat, mestari! Myös -hänellä on ollut päässä sombrero[7] ja kirjava hiusverkko, myöskin -hänellä on ollut samettitakki ja tikari vyöllä. Säästä vanhaa -Örneclouta, mestari! - -Mutta Lilliecrona soittaa la cachuchaa, alituisesti la cachuchaa, ja -Örneclou kituu kuten rakastaja, joka näkee pääskyn lähtevän lemmittynsä -kaukaiselle asunnolle, kuin peura, jonka kiitävä ajojoukko pakottaa -juoksemaan virvoittavan lähteen ohi. - -Lilliecrona laskee hetkiseksi viulun leukansa alta. - -"Vänrikki, muistaako vänrikki Rosalie von Bergeriä?" - -Örneclou kiroo sydämensä pohjasta. - -"Hän oli kevyt kuin kynttilän liekki. Hän kimmelsi ja tanssi kuin -jalokivi viulunkäyrän päässä. Vänrikki muistaa hänet kyllä Karlstadin -teatterista. Me näimme hänet, kun olimme nuoria, muistaako vänrikki?" - -Ja vänrikki muisti! Rosalie oli pieni ja huima. Räiskyvän tulinen hän -oli. Hän tanssi la cachuchaa. Hän opetti kaikki Karlstadin nuoret -herrat tanssimaan la cachuchaa ja näppäämään kastanjettia. Maaherran -tanssiaisissa tanssivat vänrikki ja neiti von Berger pas de deux'n -espanjalaisissa puvuissa. - -Ja Örneclou oli tanssinut niinkuin tanssitaan viikunapuiden ja -plataanien alla, niinkuin espanjalainen, oikea espanjalainen. - -Kukaan koko Vermlannissa ei osannut la cachuchaa niinkuin hän. Kukaan -ei osannut tanssia sitä niin, että siitä olisi kannattanut puhua, -paitsi hän. - -Minkä kavaljeerin kadotti Vermlanti, kun luuvalo kangisti nämä koivet, -ja suuret muhkut pullistuivat hänen niveliinsä! Millainen kavaljeeri -hän oli ollut, niin solakka, niin kaunis, niin ritarillinen. Kauniiksi -Örneclouksi sanoivat häntä kaikki nuoret tytöt, jotka olisivat voineet -joutua keskenään kuolon kamppailuun tanssista hänen kanssaan. - -Sitten alkaa Lilliecrona taaskin la cachuchaa, aina vain la cachuchaa, -ja Örneclou väikkyy menneihin aikoihin. - -Siinä seisoo hän, ja tuossa seisoo hän, Rosalie von Berger. Äsken he -olivat pukuhuoneessa kahden, Rosalie oli espanjatar, hän oli -espanjalainen. Hän sai suudella Rosalieta, mutta varovasti, sillä -Rosalie pelkäsi hänen mustattuja viiksiään. Nyt he tanssivat. Ah, -niinkuin tanssitaan viikunapuiden ja plataanien alla. Rosalie väistyy, -hän seuraa, hän tulee rohkeaksi, Rosalie kopeaksi, hän loukkautuu, -Rosalie sovittaa. Kun hän vihdoin lankeaa polvilleen ja ottaa Rosalien -vastaan avattuun syliinsä, käy tanssisalissa huokaus, hurmautunut -huokaus. - -Hän oli ollut kuin espanjalainen, oikea espanjalainen. - -Juuri sillä käyränvedolla hän oli taipunut niin, ojentanut kädet noin -ja pistänyt jalkansa eteen, näin, väikkyen varpaillaan, eteenpäin, -noin. Mikä sirous! Hänet olisi voinut veistää marmoriin. - -Hän ei tiedä miten se kävi, mutta hän on saanut jalkansa sängyn laidan -yli, hän seisoo pystyssä, hän taivuttaikse, hän kohottaa kätensä, -napsuttaa sormillaan ja tahtoo väikkyä ympäri lattiaa samoin kuin -ennen, jolloin hän käytti niin ahtaita kiiltonahkakenkiä, että -sukanterät täytyi leikata pois. - -"Hyvä, Örneclou! Hyvä, Lilliecrona, soita häneen henkeä!" - -Hänen jalkansa pettää; hän ei pääse varpailleen. Hän potkaisee toisella -jalalla pari kertaa, muuta ei voi, hän sortuu takaisin sänkyyn. - -Kaunis señor, te olette tullut vanhaksi. - -Ehkäpä señorita myös? - -Ainoastaan Granadan plataanien alla tanssivat la cachuchaa ikuisesti -nuoret gitanat. Ikuisesti nuoret, niinkuin ovat ruusut siksi, että joka -kevät tuo uusia. - -Niinpä on siis hetki tullut leikata viulunkielet poikki. - -Ei, soita Lilliecrona, soita la cachuchaa, aina vain la cachuchaa. - -Opeta meille, että vaikka me kavaljeerien rakennuksessa olemme tulleet -hidasliikkeisiksi ja jäykkäjalkaisiksi, me tunteiltamme olemme aina -vain samoja, aina espanjalaisia. - -Sotaratsu, sotaratsu! - -Sano, että rakastat torven toitotusta, joka puijaa sinut laukkaamaan, -vaikka vedätkin jalkasi verille liekasi rautarenkaisiin! - - - - -Kuudes luku - -EKEBYN TANSSIAISET - - -Oi, menneiden aikain naiset! - -Puhua Teistä on kuin puhua taivaan valtakunnasta: pelkkää kauneutta Te -olitte, pelkkää valoa. Iäti nuoria, iäti kauniita olitte Te, ja helliä -kuin äidin silmät, kun hän katselee alas lapsensa puoleen. Pehmoisina -kuin oravanpojat Te riipuitte miehen kaulassa. Koskaan ei vavissut -äänenne vihasta, koskaan ei tullut otsallenne ryppyjä, koskaan ei -pehmoinen kätenne käynyt karheaksi eikä kovaksi. Te suloiset -pyhimykset, kuin koristetut kuvat Te seisoitte kodin temppelissä. Pyhää -savua ja rukouksia uhrattiin Teille, Teidän kauttanne teki rakkaus -ihmetöitään, ja Teidän päänne ympärille kietoi runous kullanhohtoisen -glooriansa. - -Oi, menneiden aikain naiset, tämä on kertomus siitä, kuinka vielä yksi -teistä antoi Gösta Berlingille rakkautensa. - -Kaksi viikkoa Borgin tanssiaisten jälkeen oli juhlat Ekebyssä. - -Mitkä juhlat ne olivatkaan! Vanhat miehet ja naiset nuortuvat -uudestaan, hymyilevät ja riemuitsevat, kun vain puhuvatkin niistä. - -Mutta niinpä olivatkin kavaljeerit yksin Ekebyn täysvaltaisina herroina -siihen aikaan. Majurinrouva kulki ympäri maailmaa kerjuupussi selässä -ja ryhmysauva kädessä, ja majuri asui Sjössä. Hän ei voinut tulla edes -juhliin, sillä Sjöhön oli ilmestynyt isoarokkoa, ja hän pelkäsi -kuljettavansa tartuntaa muualle. - -Miten paljon nautintoa mahtuikaan noihin suloisiin kahteentoista -tuntiin, aina siitä lähtien kun ensimmäisen viinipullon korkki -päivällispöydässä paukahti, viimeiseen viulunkäyrän vetäisyyn, jolloin -puoliyö jo kauan sitten oli mennyt. Alas vaipuivat ne aikojen kuiluun, -nuo seppelöidyt hetket, joina hurmasi tulinen viini, herkkuisin ruoka, -ihanin soitto, sukkelat näytelmät, kauniit kuvaelmat. Alas vaipuivat -ne, pyörtyneinä pyörryttävimmästä tanssista. Missä oli niin sileitä -lattioita, niin kohteliaita herroja, niin kauniita naisia! - -Oi, menneiden aikain naiset, hyvin Te tiesitte olla juhlien valona. -Tulen, neron ja nuoruuden voiman virrat kiitivät jokaisessa, joka Teitä -lähestyi. Maksoi vaivan tuhlata kultaansa niihin vahakynttilöihin, -joiden oli valaistava Teidän kauneuttanne, viiniin, joka synnytti -hilpeyden Teidän sydämissänne, vaivan maksoi tanssia tähtenne -kengänanturat tomuksi ja saattaa halvatuksi käsi, joka veteli -viulunkäyrää. - -Oi, menneiden aikain naiset, hyvin Te tiesitte olla porttien avaimet. - -Ekebyn saleissa vilisee suloisimmat teidän suloisesta joukostanne. -Siellä on tuo nuori kreivitär Dohna, räiskyvän iloinen ja leikin- ja -tanssinhaluinen, kuten kaksikymmenvuotias ainakin, siellä ovat -Munkerudin laamannin kauniit tyttäret ja Bergan iloiset neidot, siellä -on Anna Stjärnhök tuhat kertaa entistä kauniimpana tuossa lempeässä -raskasmielisyydessään, joka on hänen mielessään vallinnut siitä yöstä -lähtien, jolloin sudet häntä ajoivat; siellä on vielä monta muuta, -jotka eivät ole unhoon joutuneet, mutta joutuvat kerran, ja siellä on -myös kaunis Marianne Sinclaire. - -Hän, tuo maineikas, joka oli loistanut kuninkaan hovissa, paistanut -kreivin linnassa, hän, kauneuden kuningatar, joka oli matkannut ympäri -maata ja saanut kaikkialla ihailua, hän, joka sytytti lemmenliekin, -missä vain näyttäytyi, hän oli suvainnut tulla kavaljeerien juhlaan. - -Korkealla säteili siihen aikaan Vermlannin kunnia, monen ylpeän nimen -kantamana. Paljosta voivat tuon kauniin maan iloiset lapset kerskua, -mutta kun he mainitsivat mainioitaan, silloin he eivät koskaan -unohtaneet mainita Marianne Sinclairea. - -Hänen voittojensa tarut täyttivät maan. - -Puhuttiin kreivinkruunuista, jotka olivat väikkyneet hänen päänsä -päällä, miljoonista, joita oli laskettu hänen jalkoihinsa, -sotilasmiekoista ja runoilijain seppeleistä, joiden loisto oli kutsunut -häntä. - -Eikä hän ollut ainoastaan kaunis. Hän oli nerokas ja oppinut. Ajan -parhaat miehet iloitsivat, jos heillä oli kunnia keskustella hänen -kanssaan. Hän ei itse runoillut, mutta monta hänen aihettaan, jotka hän -oli sulkenut runoilevien ystäviensä sieluun, eli ja ilmeni laulujen -sanoissa. - -Vermlannissa, karhujen maassa, hän oleskeli harvoin. Hänen elämänsä -kului alinomaisilla matkoilla. Hänen isänsä, rikas Melchior Sinclaire, -pysyi vaimonsa kanssa talossaan Björnessä ja antoi Mariannen -matkustella ja olla ylhäisten ystäväin luona suurissa kaupungeissa tai -komeissa herraskartanoissa. Isän ilona oli kertoella rahasummista, -joita tytär tuhlasi, ja vanhukset elivät onnellisina Mariannen elämän -loisteessa. - -Hänen elämänsä oli huvien ja ihailun nautintaa. Ilma hänen ympärillään -oli rakkautta, rakkaus oli hänen lamppunsa ja lyhtynsä, rakkaus hänen -jokapäiväinen leipänsä. - -Usein hän oli itse rakastanut, usein, usein, mutta koskaan ei ollut -ilotuli liekehtinyt niin kauan, että siinä olisi voitu takoa ne -kahleet, jotka sitovat koko iäksi. - -"Minä odotan häntä, sitä vahvaa ryntääjää", oli hänen tapanaan sanoa -rakkaudesta. "Tähän asti ei hän ole kiivennyt vallien yli eikä uinut -juoksuhautojen poikki. Kesynä hän on tullut, ilman villiä silmäystä ja -sydämen hulluutta. Minä odotan sitä valtavaa, joka vie minut pois -itsestäni. Niin vahvana tahtoisin tietää rakkauden itsessäni, että -minun täytyy vavista sen edessä; nyt tunnen vain rakkauden, jolle minun -viisauteni hymyilee." - -Hänen läsnäolonsa sytytti tulen puheeseen, elämän viiniin. Hänen -hehkuva sielunsa sai viulunkäyrät vauhtiin, ja tanssi leijui -suloisimmasti pyörryttäen palkeilla, joita hänen kaita jalkansa -kosketteli. Hän loisti kuvaelmissa, hän painoi neronsa leiman -huvinäytelmiin, hänen armaat huulensa... - -Ah hiljaa, ei se ollut hänen vikansa, ihan totta, se ei ollut hänen -tarkoituksensa! Parveke vain, kuunvalo se oli; oli syy pitsihunnun, -ritaripuvun, laulun! Nuoret ihmisraukat olivat syyttömät. - -Kaikki tuo, joka saattoi niin suuriin onnettomuuksiin, oli kumminkin -valmistettu aivan hyvässä tarkoituksessa. Julius-patruuna, joka osasi -kaikkea, oli järjestänyt kuvaelman, yksinomaan sitä varten, että -Marianne saisi säteillä täydessä loistossaan. - -Teatterissa, joka oli varustettu Ekebyn suureen saliin, istui sata -vierasta ja he näkivät näyttämöllä keltaisen kuun ilkkuvan Espanjan -tummalla yötaivaalla. Muudan Don Juan tuli hiipiellen Sevillan katua ja -pysähtyi muratin verhoaman balkongin alle. Hän oli munkin valepuvussa, -kumminkin voi huomata kirjatun kalvosimen pistävän esiin hihasta ja -kirkkaan miekankärjen kaavun alta. - -Valepukuinen korotti äänensä laulaen: - - "Suut' immelle en anna, en! - Ja rypälmaljain kiihtäväin - en laitaan huulta vie. - Ja poski hieno, tulehen - min sytytin ma silmilläin, - ja katseet hellät: sydäntäin - ei koskeneet ne lie. - - "Äl' astu, kauneus kulmilla, - señora, luo tään kalterin! - Sua kammon, kartan vain! - Kas, kuljen munkin kaavussa. - Madonna ainut armahin - on mulle, lohdun huolissain - saan vesiruukustain." - -Kun hän vaikeni, astui Marianne parvekkeelle mustaan samettiin ja -pitsihuntuun puettuna. Hän kumartui kalterin yli ja lauloi hitaasti ja -ivaten: - - "Miks' viivyt sitten, hurskas mies, - kesk'yöllä alla kalterin? - Kai eestäin rukoilet?" - -Ja yht'äkkiä lämpöisesti ja vilkkaasti: - - "Mutt' pois, ah, tulevat kenties! - On miekkas' pitkä, näkyvä, - ja pyhää virttäs helskeellä - säestää kannukset." - -Nämä sanat kuultuaan heitti munkki valepukunsa, ja Gösta Berling seisoi -parvekkeen alla silkkisessä, kultakirjaillussa ritaripuvussa. Hän ei -totellut kaunoisen varoitusta, päinvastoin kiipesi ylös parvekkeen -pilaria myöten, keikahti kalterin yli ja, niinkuin Julius-patruuna oli -sommitellut, lankesi polvilleen kauniin Mariannen jalkoihin. - -Suosiollisesti hymyili Marianne hänelle, ojentaen kätensä hänen -suudeltavakseen, ja kun nyt nuo kaksi katsoivat toisiansa, rakkauden -huumaukseen vaipuneina, laskeutui esirippu. - -Ja kreivittären edessä polvillaan oli Gösta Berling, jonka kasvot -olivat herkän tuntehikkaat kuin runoilijan ja rohkeat kuin -sotasankarin, syvät silmät kimaltaen veitikkamaisuutta ja neroa, -kerjäten ja vaatien. Notkea ja voimakas hän oli, tulinen ja -valloittava. - -Kun esirippu liikkui ylös ja alas, olivat nuo kaksi nuorta yhä samassa -asennossa, Göstan silmät pidättivät paikallaan kaunista Mariannea, ne -kerjäsivät, anelivat. - -Sitten lakkasivat käsien paukutukset, esirippu pysyi alhaalla, kukaan -ei nähnyt heitä. - -Silloin kumartui kaunis Marianne ja suuteli Gösta Berlingiä. Hän ei -tiennyt, minkä tähden hänen täytyi. Gösta ojensi kätensä hänen päänsä -ympäri ja piti häntä kiinni. Marianne suuteli Göstaa suutelemistaan. - -Mutta syynä oli kokonaan parveke, kuutamo, pitsihuntu, syynä oli -ritaripuku, laulu, käsien taputukset; nuo nuoret ihmisraukat olivat -viattomat. Eiväthän he olleet sitä tahtoneet. Ei ollut Marianne -lykännyt luotaan kreivinkruunuja, jotka väikkyivät hänen yllänsä, eikä -mennyt ohi miljoonien, jotka olivat hänen jaloissaan, sen vuoksi, että -olisi kaivannut Gösta Berlingiä; eikä Gösta vielä ollut Anna -Stjärnhökiä unohtanut. Ei, he olivat viattomia, kumpikaan heistä ei -ollut tätä tahtonut. - -Lempeä Lövenborg, hän, kyynel silmässä ja hymy huulilla, oli sinä -päivänä ollut esiripunhoitajana. Hajamielinen kun oli monista surujen -muistoista hän ei paljoa huomannut tämän maailman touhuja eikä ollut -oppinut sen askareita hyvin hoitamaan. Kun hän nyt näki, että Gösta ja -Marianne olivat ottaneet uuden asennon, hän luuli, että sekin kuului -kuvaelmaan, ja niinpä hän alkoi riipoa esirippua ylös. - -Parvekkeen nuoret eivät huomanneet mitään, ennen kuin käsien ukkonen -uudelleen jyrisi heille. - -Marianne säpsähti ja aikoi paeta, mutta Gösta Berling piti häntä kiinni -kuiskaten: - -"Seisokaa hiljaa, ne luulevat, että tämä on kuvaelmaa." - -Hän tunsi, miten Mariannen ruumista värisytti ja miten suuteloiden -hehku sammui hänen huulilleen. - -"Älkää peljätkö", kuiskasi hän, "kauniiden huulten on oikeus suudella." - -Heidän täytyi seistä paikallaan, kun esirippu yhä nousi ja laski, ja -joka kerta, kun nuo sata silmäparia näki heidät, jyrisivät yhtä monet -kädet myrskyistä mielihyvää. - -Sillä kaunista on nähdä kahden kauniin, nuoren ihmisen esittävän -rakkauden onnea. Kukaan ei voinut aavistaa, että nämä suudelmat olivat -muuta kuin teatterihuikaisua, kukaan ei tiennyt, että señora vapisi -ujoudesta ja ritari levottomuudesta. Kukaan ei voinut ajatella, ettei -kaikki ollut kuvaelmaa. - -Vihdoin pääsivät Marianne ja Gösta näyttämön taakse. - -Marianne painoi kädellä otsaansa hiusrajasta. - -"Minä en ymmärrä itseäni", sanoi hän. - -"Hyi, Marianne-neiti", sanoi Gösta nyrpistellen ja heilautti kättään. -"Suudella Gösta Berlingiä, hyi häpeä!" - -Marianne purskahti nauruun. - -"Jokainenhan tietää, että Gösta Berlingiä ei voi vastustaa. Minun syyni -ei ole suurempi kuin muidenkaan." - -Ja he päättivät sovussa, etteivät olisi tästä tietääkseenkään, jottei -kukaan aavistaisi totuutta. - -"Voinko luottaa, ettei totuus koskaan tule julkisuuteen, herra Gösta?" -kysyi Marianne, kun he olivat menossa katsojain joukkoon. - -"Voitte, neiti Marianne. Kavaljeerit tietävät vaieta, sen takaan minä." - -Marianne loi katseensa maahan. Omituinen hymy kaarsi hänen huuliansa. - -"Jos totuus kuitenkin tulisi ilmi, mitä ajattelisivat ihmiset minusta, -herra Gösta?" - -"He eivät ajattele mitään, he tietävät, ettei se merkinnyt mitään. He -ajattelevat, että me olimme hartaasti osissamme ja että jatkoimme -näyttelemistä." - -Vielä yksi kysymys hiipi esille Mariannen väkinäisesti hymyillessä, -hänen silmäillessään lattiaa. - -"Mutta entä herra Gösta itse? Mitä arvelee Gösta-herra asiasta?" - -"Minä arvelen, että Marianne-neiti on rakastunut minuun", kujeili -Gösta. - -"Älkää arvelko sellaista", hän sanoi hymyten, "muuten minun täytyy -lävistää teidät espanjalaisella tikarillani näyttääkseni, että herra -Gösta on väärässä." - -"Kalliit ovat naisten suukkoset", sanoi Gösta. "Maksaako se hengen, -että neiti Marianne suutelee?" - -Silloin leimahti Mariannen silmistä salama häntä kohden niin tuikeana, -että se tuntui kuin lyönniltä. - -"Minä tahtoisin nähdä teidät kuolleena, Gösta Berling, ruumiina!" - -Nämä sanat sytyttivät runoilijan veren vanhan kaipuun. - -"Ah", sanoi hän, "jospa nuo sanat olisivat muuta kuin sanoja, jospa ne -olisivat nuolia, jotka viuhuen lentävät pimeästä viidasta, jospa -olisivat tikareja taikka myrkkyä ja voisivat hävittää tämän kurjan -ruumiin ja antaa minun sielulleni vapauden!" - -Marianne oli taas tyyni ja hymyili. "Lapsellisuuksia", sanoi hän ja -tarttui Göstan käsivarteen lähteäkseen vieraiden joukkoon. - -He eivät muuttaneet pukuaan, ja heidän riemuretkensä uudistui, kun he -ilmestyivät näyttämön ulkopuolelle. Kaikki kehuivat heidän esitystään. -Kukaan ei epäillyt mitään. - -Tanssi alkoi uudestaan, mutta Gösta pakeni tanssisalista. - -Hänen sydäntään kirveli Mariannen silmäys, ikäänkuin sitä olisi -haavoittanut kylmä teräs. Hän ymmärsi kyllä Mariannen sanojen -tarkoituksen. - -Häpeä oli rakastaa häntä, häpeä olla hänen rakastamansa, häpeä -kuolemaakin pahempi. - -Hän ei koskaan tanssisi enää, hän ei tahdo nähdä heitä enää, noita -kauniita naisia. - -Hän tiesi sen kyllä. Nuo kauniit silmät, nuo punaiset posket, eivät -hehkuneet hänelle. Hänelle eivät väikkyneet nuo kapeat jalat, ei soinut -tuo matala nauru. - -Niin, tanssia Göstan kanssa, haaveksia hänen kanssaan he osasivat, -mutta kukaan ei heistä todella tahtonut tulla hänen omakseen. - -Runoilija läksi tupakkahuoneisiin vanhojen herrojen luo ja istuutui -pelipöytään. Hän sattui istahtamaan samaan pöytään, jossa valtava -Björnen herra pelasi nakkia, pitäen vaihteeksi Puolan pankkia ja kooten -suuren röykkiön kuusimarkkaisia ja kaksitoistakillinkisiä eteensä. - -Peli sujui jo kiivaasti. Nyt lisäsi Gösta vielä vauhtia siihen. Vihreät -pankkisetelit vedettiin esiin, ja yhä kasvoi rahakeko valtavan Melchior -Sinclairen eteen. - -Mutta myös Göstan eteen keräytyi sekä lantteja että seteleitä, ja pian -hän oli ainoa, joka piti puolensa Björnen suurta tehtaanpatruunaa -vastaan. Pian vaelsi tuo suuri raharöykkiökin Melchior Sinclairelta -Gösta Berlingille. - -"Gösta, poikaseni", huusi tehtaanpatruuna nauraen, pelattuaan pois -kaikki rahat lompakostaan ja kukkarostaan. "Mitenkäs tässä nyt -pullistellaan? Minä olen pankki, enkä minä pelaa koskaan lainarahoilla, -sen olen muorille luvannut." - -Hän keksi kumminkin keinon. Hän pelasi kellonsa ja majavaturkkinsa ja -aikoi juuri panna hevosensa ja rekensä menemään, kun Sintram hillitsi -häntä. - -"Pane jotakin jolla voittaa", neuvoi häntä Forsin ilkeä -tehtaanpatruuna. "Pane jotakin, joka kääntää huonon onnen!" - -"Hitto tietäköön, mitä minä keksisin!" - -"Pelaa punaisimmasta sydänverestäsi, veli Melchior, pelaa -tyttärestäsi!" - -"Sitä voi patruuna huoletta yrittää", sanoi Gösta nauraen. "Sitä -voittoa en minä koskaan saa kattoni alle." - -Mahtava Melchiorkaan ei voinut olla nauramatta. Hän ei juuri suvainnut -Mariannen nimeä mainittavan pelipöydässä, mutta tämä oli niin hiiden -hullua, ettei hän voinut suuttua. Pelata Marianne Göstalle, hm, sen hän -nyt huoletta uskaltaa. - -"Sanalla sanoen siis", selitti hän, "että jos sinä saat hänen -suostumuksensa, Gösta, niin minä asetan avioliittosiunaukseni tälle -kortille." - -Gösta pani koko voittonsa, ja peli alkoi. Hän voitti, ja -tehtaanpatruuna Sinclaire lakkasi pelaamasta. Hän ei voinut mitään -huonolle onnelleen, sen hän huomasi. - -Yö kului, puoliyö oli mennyt. Kauniiden naisten posket alkoivat -kalveta, kiharat oikenivat, volangit olivat rutistuneet. Vanhat rouvat -nousivat sohvien nurkista ja sanoivat, että koska nyt oli juhlittu jo -kaksitoista tuntia, niin oli kai aika jo hankkiutua kotiin. - -Ja kauniit juhlat olivat loppumaisillaan, mutta silloin tempasi itse -Lilliecrona viulun ja soitti viimeisen polkan. Hevoset seisoivat -portaiden edessä, vanhat rouvat pukeutuivat turkkeihin ja bahytteihin, -vanhat herrat kietoivat matkavyöt ympärilleen ja panivat päällyskengät -kiinni. - -Mutta nuoret eivät voineet riistäytyä tanssista. Siellä tanssittiin -päällysvaatteissa, siellä tanssittiin neljän miehen polkkaa, -pyöröpolkkaa ja piiripolkkaa, hurjaa tanssinmenoa se oli. Heti kun -kavaljeeri jätti naisen, tuli toinen ja kiidätti hänet mukaansa. - -Ja myös surun painama Gösta Berling joutui samaan pyörteeseen. Hän -tahtoi haihduttaa tanssilla surunsa ja nöyryytyksensä, hän tahtoi -taaskin saada vereensä huimaavaa elonintoa, hän tahtoi iloita, hän -kuten muutkin. Ja hän tanssi niin että huoneen seinät kieppuivat ja -hänen ajatuksensa vilisivät. - -Kas, minkä naisen hän oli kiepannut keskeltä joukkoa? Hän oli kevyt ja -norja, ja Gösta tunsi, että tulivirrat tuiskivat hänen ja neitosen -välillä. Ah, Marianne! - -Göstan tanssittaessa Mariannea istui Sintram jo reessä pihalla, ja -hänen vieressään seisoi Melchior Sinclaire. - -Suuri tehtaanpatruuna oli kärsimätön, kun hänen täytyi odottaa -Mariannea. Hän poljeskeli lumessa suurilla päällyskengillään ja huiski -käsiään, sillä oli pureva pakkanen. - -"Sinun ei kai olisi pitänyt pelata Mariannea Göstalle, kuules -Sinclaire", sanoi Sintram. - -"Mltäh?" - -Sintram selvitteli ohjakset ja kohotti piiskansa, ennen kuin vastasi: - -"Tuo suuteleminen ei ollut kuvaelmaa." - -Mahtava tehtaanpatruuna kohotti kätensä murhantekoon, mutta Sintram oli -jo kadonnut. Hän ajoi pois, pieksi hevostaan hurjaan kiitoon, -uskaltamatta katsoa taaksensa, sillä Melchior Sinclairella oli raskas -käsi ja lyhyt kärsivällisyys. - -Björnen tehtaanpatruuna meni nyt tanssisaliin hakemaan tytärtään ja -näki, miten Gösta ja Marianne tanssivat. - -Hurjalta ja huimalta näytti viimeinen polkka. Toiset parit olivat -kalpeita, toiset tulipunaisia, tomu pöllysi salissa kuin savu, -vahakynttilät hehkuivat jalkoihin saakka palaneina, ja keskellä koko -hirmunkauheaa hävitystä he kiitivät, Gösta ja Marianne, kuninkaallisina -väsymättömässä voimassaan ja virheettömässä kauneudessaan, onnellisina -saadessaan antautua noihin ihaniin liikkeisiin. - -Melchior Sinclaire katseli hetkisen heitä; mutta sitten hän meni pois -ja antoi Mariannen tanssia. Hän paukautti oven kovasti kiinni, tömisti -kamalasti portailla ja istuutui muitta mutkitta rekeensä, jossa hänen -vaimonsa jo odotti, ja ajoi kotiin. - -Kun Marianne lakkasi tanssimasta ja tiedusteli vanhempiaan, he olivat -jo menneet. - -Kun hän sai varman tiedon siitä, ei hän kuitenkaan ilmaissut -hämmästystään. Hän pukeutui hiljaa ja meni pihalle. Pukuhuoneessa -olevat naiset luulivat, että hän lähti omalla hevosella. - -Mutta hän kiiruhti ohuissa silkkikengissä tietä pitkin, puhumatta -kellekään hädästään. Pimeässä ei kukaan tuntenut häntä, kun hän kulki -tien laitaa, kukaan ei voinut aavistaa, että tämä myöhäinen vaeltaja, -jonka täytyi väistyä kinoksiin kiitävien rekien tieltä, oli kaunis -Marianne. - -Kun hän saattoi huoleti kulkea keskellä tietä, hän alkoi juosta. Hän -juoksi niin kauan kuin jaksoi, sitten hän käveli, sitten hän taas -juoksi. Ilkeä, vaivaava tuska ajoi häntä. - -Ekebystä Björneen ei mitenkään ole pitempää matkaa kuin -neljännespeninkulma. Marianne tuli pian kotipihoille, mutta hän luuli -melkein harhautuneensa vieraaseen taloon. Kun hän saapui pihalle, oli -kaikki ovet suljettu, kaikki tulet sammutettu -- hän ihmetteli, eivätkö -hänen vanhempansa olleet vielä tulleet. - -Hän meni ja löi pari kertaa lujasti pääoveen. Hän tarttui ovenripaan ja -jyskytti niin, että koko kartano kaikui. Kukaan ei tullut avaamaan, -mutta kun hän aikoi hellittää raudasta, johon oli paljain käsin -tarttunut, repeytyi rautaan jäätynyt nahka kädestä. - -Suuri tehtaanpatruuna Melchior Sinclaire oli matkannut kotiinsa -sulkeakseen Björnen ukset ainoalta lapseltaan. - -Hän oli juovuksissa liiasta juonnista, hurjana vihasta. Hän vihasi -tytärtään siksi, että Marianne piti Gösta Berlingistä. Nyt hän telkesi -palvelijat keittiöön ja vaimon makuukamariin. Kalliisti hän vannoi -heille, että hän lyö lusuksi sen, joka koettaa päästää Mariannea -sisään. He tiesivät kyllä, että hän pitäisi sanansa. - -Niin vimmoissaan ei kukaan vielä ollut häntä nähnyt. Suurempi suru ei -koskaan ollut häntä kohdannut. Olisipa tytär ollut hänen edessään, niin -hän olisi kukaties surmannut tämän. - -Kultaisia koruja, silkkisiä pukuja oli hän antanut hänelle, älyn -hienoutta ja kirjaoppia oli hän antanut häneen istuttaa. Marianne oli -ollut hänen ylpeytensä, hänen kunniansa. Hän oli kerskunut hänellä -ikäänkuin olisi kruunua kantanut. Oi, hänen kuningattarensa, hänen -jumalattarensa, hänen ihana, ihailtu, ylpeä Mariannensa! Oliko isä -säästänyt mitään häneltä? Eikö hän ollut pitänyt itseään suorastaan -liian yksinkertaisena ollakseen hänen isänsä? Voi Mariannea, Mariannea! - -Eikö hänen siedä vihata häntä, kun hän on rakastunut Gösta Berlingiin -ja suutelee häntä! Eikö hänen pidä hyljätä häntä, sulkea ovensa -häneltä, kun hän voi häväistä ylhäisyyttänsä rakastamalla sellaista -miestä! Jääköön hän Ekebyhyn, juoskoon naapureilta yösijaa anomassa, -maatkoon kinoksissa, sama se, hän on jo loassa laahattu, hän, kaunis -Marianne. Loiste hänestä on mennyt. Loiste Melchior Sinclairen elämästä -on mennyt. - -Suuri tehtaanpatruuna makaa sängyssään ja kuulee tyttärensä kolkuttavan -eteisen ovea. Mitä se häntä liikuttaa? Hän makaa. Ulkona seisoo -sellainen, joka tahtoo mennä virkaheitolle papille, hänen kotinsa ei -ole sellaisen. Jos hän olisi rakastanut häntä vähemmän, jos hän olisi -ylpeillyt vähemmän hänestä, niin hän olisi ehkä laskenut hänet sisään. - -Niin, siunaustansa hän ei voinut heiltä kieltää. Sen hän oli pelannut -heille. Mutta avata ovensa Mariannelle, sitä hän ei tee. Voi Mariannea! - -Kaunis, nuori nainen seisoi yhä kotinsa ovella. Milloin hän ravisteli -voimattoman vihaisena lukkoa, milloin lankesi polvilleen, pani revityt -kätensä ristiin ja rukoili pääsyä. - -Mutta kukaan ei kuullut häntä, kukaan ei vastannut, kukaan ei avannut. - -Oi, eikö tämä ollut kauheata! Kauhu valtaa minut, kun tästä kerron. Hän -tuli tanssiaisista, joiden kuningatar hän oli ollut! Hän oli ollut -ylpeä, rikas, onnellinen, ja tunkiossa oli hänet syösty sellaisen -kurjuuden kuiluun. Suljettu kodin ulkopuolelle, pakkasen kouriin, -pilkkaamatta, lyömättä, kiroamatta, ainoastaan kylmästi, järkkymättömän -tunnottomasti jätetty ulos. - -Ajattelen kylmää, tähtikirkasta yötä, joka kaartui hänen ympärillään, -suurta, aavaa yötä tyhjine, autioine lumiketoineen, hiljaisine -metsineen. Kaikki nukkui, kaikki oli vaipunut tuskattomaan uneen, -ainoastaan yksi elävä piste oli tämän nukkuvan valkeuden keskellä. -Kaikki suru ja tuska ja kauhu, joka muuten on jaettuna ympäri maailmaa, -ryömi nyt tätä yksinäistä pistettä kohti. Oi Jumala, kärsiä yksinään -nukkuvassa, jäätyneessä maailmassa! - -Ensi kertaa elämässään kohtasi Mariannea armottomuus ja kovuus. Hänen -äitinsä ei huolinut nousta vuoteestansa pelastamaan häntä. Vanhat, -uskotut palvelijat, jotka olivat ohjanneet hänen ensi askeleitaan, -kuulivat hänen pyrkimisensä mutta eivät kääntäneet kylkeään hänen -tähtensä. Minkä rikoksen tähden häntä siis rangaistiin? Mistä hänen -sopi toivoa sääliä, ellei tältä ovelta? Jos hän olisi tehnyt murhan, -hän olisi sittenkin koputtanut sitä, uskoen, että ne siellä antavat -anteeksi. Jos hän olisi langennut maailman viheliäisimmäksi, palannut -hairahtuneena ja rääsyisenä, katso, hän olisi kumminkin turvallisesti -käynyt tälle ovelle ja odottanut hellää vastaanottoa. Tämä ovi johti -hänen kotiinsa, sen takana hän voi kohdata pelkkää rakkautta. - -Eikö isä jo ollut koetellut häntä kylliksi? Eivätkö he pian avaisi? - -"Isä, isä!" huusi hän, "päästä minut sisään! Minua paleltaa, minä -värisen. On kauheata täällä ulkona!" - -"Äiti, äiti, sinä, joka olet astunut niin monta askelta palvellaksesi -minua! Sinä, joka olet valvonut niin monta yötä minun tähteni, miksi -sinä nukut nyt? Äiti, äiti, valvo vielä tämä ainoa yö, ja minä en -koskaan enää tuota sinulle surua!" - -Hän huutaa ja vaipuu sitten henkeään pidättäen hiljaisuuteen -kuullakseen vastauksen. Mutta kukaan ei kuullut häntä, kukaan ei -totellut häntä, kukaan ei vastannut. - -Silloin hän vääntää käsiään tuskasta, mutta hänen silmässään ei ole -ainoatakaan kyyneltä. - -Tuo pitkä, tumma rakennus suljettuine ovineen ja valottomine -ikkunoineen oli kamalan liikkumaton yön keskellä. Mitä tulee hänestä -nyt, kodittomasta? Häpeään leimattu ja häväisty hän oli nyt ja on oleva -niin kauan kuin taivaan kupu kaareutuu hänen yllään. Ja itse hänen -isänsä painoi tulisen poltinraudan hänen olkapäähänsä. - -"Isä", huutaa hän vielä kerran, "mitä tulee minusta? Ihmiset uskovat -kaikkea pahaa minusta." - -Hän itki tuskissaan, hänen ruumiinsa oli kylmän kangistama. - -Voi, että moinenkin surkeus saattaa langeta sen osaksi, joka äsken -seisoi niin korkealla! Että niin helposti voi sortua kurjuuden kuiluun! -Älkäämme huolehtiko elämästä! Kuka purjehtii varmalla aluksella? -Ympärillämme kuohuu suru kaikkialla kuin aaltoava meri, katso, aallot -nuolevat nälkäisinä laivojen sivuja, katso, ne hyökkäävät aina -kannelle. Oi, ei ole varmaa paikkaa, ei varmaa pohjaa, turvallista -alusta, niin pitkälle kuin silmä kantaa, ainoastaan tuntematon taivas -on surun valtameren yllä. - -Mutta hiljaa! Vihdoin, vihdoinkin! Sieltä eteisestä kuuluu hiljaisia -askeleita. - -"Onko se äiti?" kysyi Marianne. - -"On, lapsi." - -"Saanko nyt tulla sisään?" - -"Isä ei laske sinua sisään." - -"Minä olen juossut kinoksissa ohuissa kengissä Ekebystä tänne asti. -Minä olen seisonut tässä tunnin ja jyskyttänyt ja huutanut. Minä -palellun kuoliaaksi täällä. Miksi te lähditte ottamatta minua mukaan?" - -"Lapsi, lapseni, miksi sinä suutelit Gösta Berlingiä?" - -"Mutta sano nyt isälle, etten minä silti hänestä pidä. Se oli leikkiä. -Luuleeko hän, että minä tahdon Göstan?" - -"Mene rättärin luo, Marianne, ja pyydä sieltä yösijaa. Isä on -juovuksissa. Isää ei saa järkiinsä. Hän on pitänyt minua teljettynä -yläkerrassa. Minä hiivin ulos, kun luulin hänen nukkuneen. Hän tappaa -sinut, jos tulet sisään." - -"Äiti, äiti, täytyykö minun mennä vieraiden luo, kun minulla on koti? -Onko äiti yhtä kova kuin isä? Miten voi äiti antaa sulkea minut -taivasalle? Minä laskeudun hankeen pitkälleni, jollei äiti päästä minua -sisään." - -Silloin laski Mariannen äiti kätensä lukolle avatakseen, mutta samassa -kuului raskaita askeleita yläkerran rappusissa, ja karkea ääni huusi -häntä. - -Marianne kuunteli: hänen äitinsä kiiruhti pois, karkea ääni sadatteli -äitiä ja sitten... - -Marianne kuuli jotakin kauheaa -- hän erotti jokaisen äänen hiljaisesta -rakennuksesta. - -Hän kuuli lyönnin läiskäyksen, kepiniskun tai korvapuustin, sitten hän -kuuli heikkoa jytinää ja sitten taas lyönnin. - -Hän löi hänen äitiään; tuo kauhistava, valtavan suuri Melchior -Sinclaire löi vaimoaan. - -Ja kalvavaa kauhua tuntien viskausi Marianne kynnykselle ja vääntelehti -tuskissaan. Nyt hän itki, ja hänen kyyneleensä jäätyivät kodin -kynnykselle. - -Armoa, armahdusta! Avatkaa, avatkaa, niin että hän voi notkistaa oman -selkänsä lyötäväksi! Oi, että hän saattaa lyödä äitiä, lyödä häntä -siksi, ettei tämä voinut nähdä tytärtään kuolleena hangessa seuraavana -päivänä, että hän tahtoi lohduttaa lastaan. - -Suuri alennus ja häväistys kohtasi sinä yönä Mariannea. Hän oli -uneksinut olevansa kuningatar, ja nyt hän mateli siinä, ei paljoa -parempana piestyä orjanaista. - -Mutta hän nousi kylmän vihan vallassa. Vielä kerran hän löi verisen -kätensä oveen ja huusi: - -"Kuule, mitä sinulle sanon, sinä, joka lyöt äitiä. Sinä saat vielä -itkeä, Melchior Sinclaire, sinä saat itkeä!" - -Sitten meni kaunis Marianne ja laskeusi levolle kinokseen. Hän heitti -yltään turkin ja makasi vain mustassa samettipuvussaan, selvästi -erottuen hohtavan valkeasta lumesta. Hän makasi ja ajatteli, kuinka -hänen isänsä huomenna tulee ulos ja aikaisella aamukävelyllään löytää -hänet. Hän toivoi vain sitä, että isä itse löytäisi hänet. - - * * * * * - -Oi kuolema, kalvas ystävä, onko yhtä totta kuin lohdullista, etten -mitenkään voi välttää sinua kohtaamasta? Myös minun luokseni, maan -työntekijöistä hitaimman, saavut sinä, riisut kuluneen nahkakengän -jalastani, tempaat vispilän ja maitokulhon kädestäni, otat työvaatteet -ruumistani verhoamasta. Hellästi ja väkisin ojennat sinä minut -pitsikoristeiselle vuoteelle, ruumiinmukaisin, siloisin liinavaattein -koristat sinä minut. Jalkani eivät kaipaa enää kenkiä, mutta käsiini -vedetään lumivalkeat hansikkaat, joita eivät mitkään työt tahraa. Sinun -levon suloisuuteen pyhittämänäsi minä nukun tuhatvuotista unta. Oi -vapauttaja! Hitain maan työntekijöistä olen minä, ja kauhuisella -hekumalla uneksin siitä hetkestä, jolloin minut otetaan sinun -valtakuntaasi. - -Kalvas ystävä, minua kohtaan saat mielin määrin käyttää voimaasi, mutta -sen sinulle sanon, kovempi oli sinulla taistelu menneiden aikain naisia -vastaan. Elonvoimat olivat väkevät heidän norjissa ruumiissaan, kovin -pakkanen ei voinut jäähdyttää heidän kuumaa vertansa. - -Sinä olit laskenut kauniin Mariannen vuoteeseesi, oi kuolema, ja sinä -istuit hänen vieressään, kuten vanha lapsen piika istuu kehdon ääressä -hyssytellen lasta nukkumaan. Sinä uskollinen, vanha hoitajatar, joka -tiedät, mikä on ihmislapsen parasta, kuinka mahtaakaan sinua harmittaa, -kun leikkitovereita, jotka meluten ja temmeltäen herättävät uneen -uuvuttamasi lapsen, tulee. Kuinka mahdoit vihastua, kun kavaljeerit -nostivat kauniin Mariannen vuoteelta, kun mies painoi hänet rintaansa -vasten ja lämpöiset kyyneleet tippuivat hänen silmistään Mariannen -kasvoille! - -Ekebyssä oli kaikki kynttilät sammutettu ja kaikki vieraat sieltä -matkanneet. Kavaljeerit seisoivat yksin rakennuksessaan, viimeisen, -vajanaisen boolin ympärillä. - -Silloin kilisti Gösta maljan laitaan ja puhui Teille, menneiden -aikain naiset. Puhua Teistä, sanoi hän, on samaa kuin puhua -taivaanvaltakunnasta, pelkkää kukoistusta Te olitte, pelkkää valoa. -Iäti nuoria, iäti kauniita Te olitte, ja lempeitä kuin äidin silmät, -kun hän katsoo lapsensa puoleen. Pehmeinä kuin oravanpoikaset Te -riipuitte miehen kaulassa. Ei koskaan saatu kuulla Teidän äänenne -vapisevan vihasta, koskaan ei Teidän otsanne rypistynyt. Pehmeä kätenne -ei koskaan tullut karheaksi ja kovaksi. Suloisia pyhimyksiä, -koristettuja kuvia kodin temppelissä Te olitte. Miehet makasivat Teidän -jaloissanne, tarjoten pyhää savua ja rukouksia Teille. Teidän kauttanne -teki rakkaus ihmetöitään, Teidän otsallenne kiinnitti runous -kullanhohteisen säteikkönsä. - -Ja kavaljeerit ryntäsivät pystyyn viinin huimaamina, hänen puheensa -huimaamina, veri kuohui juhlan riemua. Vanha setä Eberhard ja laiska -Kristoffer-serkku eivät vetäytyneet leikistä. Salamannopeasti -valjastivat kavaljeerit hevosensa laita- ja kilpa-ajorekien eteen ja -kiiruhtivat kylmään yöhön kunnioittamaan vielä kerran niitä, joita -koskaan ei ole kylliksi ihailtu, laulamaan serenadia kullekin niistä, -joilla oli nuo punaiset posket ja kirkkaat silmät, mitkä äsken -loistivat Ekebyn avarissa saleissa. - -Oi, menneiden aikain naiset, hyvin mahtoi Teitä, matkatessanne -suloisten unelmien taivaihin, miellyttää herääminen juuri -uskollisimpain ritarienne serenadiin. Hyvin mahtoi se miellyttää Teitä, -niinkuin miellyttää ikiuneen vaipunutta sielua herääminen taivaiden -sulosoittoon. - -Mutta kavaljeerit eivät ehtineet pitkälle tällä hurskaalla retkellään, -sillä jo silloin, kun he saapuivat Björneen, he tapasivat kauniin -Mariannen makaamassa hangella, juuri kotinsa ovella. - -He kauhistuivat ja vihastuivat nähdessään hänet siinä. Oli kuin -jumaloitu pyhimys olisi löydetty silvottuna ja ryöstettynä kirkon oven -edestä. - -Gösta heristi nyrkkiään pimeätä taloa kohti. "Te vihan lapset", huusi -hän, "te raekuurot, te pohjoismyrskyt, te Jumalan yrttitarhan -hävittäjät!" - -Beerencreutz sytytti sarvilyhtynsä ja valaisi noita sinisen-kelmeitä -kasvoja. Silloin näkivät kavaljeerit Mariannen haavoittuneet kädet ja -kyyneleet, jotka olivat jäätyneet hänen silmäripsiinsä, ja he -vaikeroivat kuin naiset, sillä hän ei ollut ainoastaan pyhimyksen kuva, -vaan myös kaunis nainen, joka oli ilahduttanut vanhoja sydämiä. - -Gösta Berling heittäysi polvilleen hänen viereensä. - -"Tässä makaa hän nyt, morsiameni", sanoi hän. "Hän antoi minulle -morsiussuutelon muutama tunti sitten, ja hänen isänsä on luvannut -minulle siunauksensa. Hän makaa ja odottaa minua jakamaan kanssaan -valkean vuoteensa." - -Ja Gösta nosti elottoman vahvoille käsivarsilleen. "Kotiin Ekebyhyn -hänet nyt!" hän huusi. "Nyt hän on minun. Kinoksesta olen minä hänet -löytänyt, nyt ei kukaan ota häntä minulta. Emme herätä noita tuolla. -Mitä hän tekee siellä, noiden uksien sisäpuolla, joihin hän on lyönyt -kätensä verille!" - -Gösta sai täyttää mielihalunsa. Hän laski Mariannen etumaiseen rekeen -ja istui hänen viereensä. Beerencreutz asettui taakse ja tarttui -ohjaksiin. - -"Ota lunta ja hiero häntä, Gösta!" käski hän. Pakkanen oli kangistanut -Mariannen jäsenet, ei pahempaa. Hurjasti kiihtynyt sydän sykki vielä. -Hän ei edes ollut menettänyt tajuntaansa, hän tiesi kaiken, tiesi, -kuinka kavaljeerit olivat löytäneet hänet, mutta ei voinut liikuttaa -itseään. Hän makasi jäykkänä ja kankeana reessä, kun Gösta hieroi häntä -lumella ja vuoroin itki ja suuteli häntä; häntä halutti sanomattomasti -kohottaa edes toista kättään sen verran, että voisi vastata hyväilyyn. - -Hän muisti kaiken. Hän makasi siinä kankeana ja liikkumatta ja ajatteli -niin selvästi, ettei koskaan selvemmin. Oliko hän rakastunut Gösta -Berlingiin? Oli, se oli varmaa. Oliko se vain yhdeniltaista -päähänpistoa? Ei, sitä oli kestänyt kauan, monta vuotta. - -Hän vertaili itseään häneen ja muihin Vermlannin ihmisiin, jotka olivat -kaikki välittömiä kuin lapset. Jokaista haluaan he tottelivat. He -elivät vain ulkonaista elämäänsä, eivät koskaan tarkastaneet sielunsa -syvyyksiä. Mutta Mariannesta oli tullut sellainen millaiseksi tullaan -matkustamalla maailmassa ihmisten joukossa; hän ei koskaan voinut -antautua täysin mihinkään. Rakastipa hän, niin, teki mitä tahansa, niin -seisoi ikäänkuin toinen puoli hänen minuuttansa ja katsoi häntä -kylmästi ja ivallisesti hymyten. Hän oli ikävöinyt intohimoa, joka -tulisi, tempaisisi hänet mukaansa hurjan mielettömästi. Ja nyt hän oli -tullut, tuo mahtava. Silloin, kun hän suuteli Gösta Berlingiä -parvekkeella, silloin oli hän ensi kerran unohtanut itsensä. - -Ja nyt tuli sama intohimo häneen taas, hänen sydämensä jyskytti niin, -että hän kuuli sen lyönnit. Eikö hän pian voisi käyttää jäseniään? Hän -tunsi hurjaa riemua siitä, että hänet oli hyljätty kotona. Nyt hän oli -epäröimättä Göstan. Miten tuhma hän oli ollut, niin monta vuotta -kahlinnut ja pakottanut rakkauttaan. Oi, ihanaa, ihanaa on heittäytyä -rakkauden valtaan. Mutta eikö hän nyt, eikö hän nyt jo pääsisi vapaaksi -näistä jääkahleista! Hän on ollut jäätä sydämestä ja tulta pinnalta, -nyt on päinvastoin, tulisielu jääruumiissa. - -Sitten tuntee Gösta, miten kaksi kättä hiljaa kohoaa hänen kaulaansa -heikkoon voimattomaan puristukseen. - -Tuskin ollenkaan Gösta sitä tunsi, mutta Marianne luuli päästäneensä -ahtaalle kiedotun intohimonsa purkautumaan ilmi tukahduttavassa -syleilyssä. - -Mutta kun Beerencreutz tämän näki, hän antoi hevosen juosta tutulla -tiellä mielensä mukaan. Hän kohotti katseensa ja tähysteli yksinomaan -ja lakkaamatta Otavaa. - - - - -Seitsemäs luku - -VANHAT AJONEUVOT - - -Ystävät, ihmistenlapset! Jos sattuisi niin, että istuen tai loikoen -luette tätä yöllä, kuten minä sitä nyt hiljaisuuden hetkinä kirjoitan, -niin älkääpä huokaisko tässä helpotuksesta ajatellen, että nyt saavat -hyvät herrat ja Ekebyn kavaljeerit vetää rauhassa unta tuotuaan -Mariannen sinne ja hankittuaan hänelle hyvän vuoteen, joka oli parhaassa -vierashuoneessa suuren salin takana. - -Maata he menivät ja nukahtivat myös, mutta ei ollut heidän osansa -nukkua kaikessa rauhassa aina puoleenpäivään, kuten ehkä minun ja -teidän olisi, rakkaat lukijat, jos olisimme valvoneet kello neljään -aamulla ja jäseniämme väsymys pakottaisi. - -Älkäämme unohtako, että siihen aikaan vanha majurinrouva kiersi -kerjuupussi selässä ja ryhmysauva kädessä maita mantereita ja ettei hän -suinkaan, kun alkoi tehdä jotakin tärkeää, kursaillut ja ottanut -huomioon väsyneen syntisen mukavuutta. Ja kahta vähemmin nyt, kun hän -oli päättänyt tänä yönä ajaa kavaljeerit Ekebystä tiehensä. - -Mennyt oli se aika, jolloin hän vallitsi loistossaan ja komeudessaan -Ekebytä ja kylvi iloa maille niinkuin Jumala tähtiä taivaalle. Ja sillä -aikaa kun hän vaelsi koditonna pitkin maita, oli suuren kartanon mahti -ja kunnia jätetty kavaljeerien käsiin, heidän hoidettavakseen niinkuin -tuuli hoitaa tuhkaa, niinkuin kevätaurinko vaalii kinosta. - -Joskus lähtivät kavaljeerit huviajoon, kuusin, kahdeksin miehin, -samalla pitkällä reellä ja kaksivaljakolla, kirkkokulkusin ja punotuin -ohjin. Jos he silloin tapasivat majurinrouvan, joka kulki kerjuulla, he -eivät luoneet edes silmiään maahan. - -Nyrkkejään heristi tuo meluava joukko hänelle. Ja rajulla -reenkiepauksella pakotettiin hänet tiepuoleen kinokseen, ja majuri -Fuchs, karhuntappaja, muisti aina kolmasti sylkäistä, tehdäkseen -tehottomaksi pahan, jota akan vastaantulo ennusti. - -He eivät säälineet häntä. Ilkeä hän oli heistä kuin noita, tuo -tientaivaltaja. Jos onnettomuus olisi häntä kohdannut, he eivät olisi -surreet enemmän kuin ampuja, joka pääsiäisaattona laukaistuaan -susihauleilla panostetun pyssynsä olisi murehtinut panoksen osuttua -lentävään noita-akkaan. - -Autuutensa vuoksi he vainosivat, nuo kavaljeeripoloiset, majurinrouvaa. -Usein ovat ihmiset olleet julmia ja kiduttaneet toisiaan kovasti, kun -ovat itse vavisseet sielujensa kohtalon tähden. - -Kun kavaljeerit yömyöhällä hoippuivat juomapöydistä ikkunoiden luo -katsomaan, oliko yö tyyni ja tähtikirkas, he huomasivat usein tumman -varjon, joka hiipi pihan yli, ja he arvasivat, että majurinrouva se oli -tullut katsomaan rakasta kotiaan; mutta silloin täristi kavaljeerien -rakennusta noiden vanhojen syntipukkien pilkkanauru, ja rouvalle -tähdättyjä kokkapuheita sinkosi satamalla avatuista ikkunoista. - -Todellakin -- tunnottomuus ja uhkamieli alkoi vallata noiden köyhäin -seikkailijain sydämet. Vihan oli heihin istuttanut Sintram. Ei olisi -heidän sielunsa ollut suuremmassa vaarassa silloin, kun majurinrouva -olisi hallinnut Ekebytä, kuin nyt. Lukuisammat kuolevat paossa kuin -tappelussa. - -Majurinrouva ei ollut juuri vihainen näille kavaljeereille. - -Jos valta olisi ollut hänen käsissään, hän olisi kurittanut heitä -vitsalla kuin vallattomia poikia ja suonut sitten taas heille armonsa -ja hellyytensä. - -Mutta nyt hän oli huolissaan rakkaasta kartanostaan, joka oli heitetty -kavaljeerien käsiin hoidettavaksi niinkuin sudet vaalivat lampaita, -niinkuin kurjet hoitavat kevätkylvöä. - -On monta, joita on vaivannut sama suru. Ei ollut hän ainoa, joka on -nähnyt hävityksen riehuvan rakkaassa kodissaan ja tietää miltä tuntuu, -kun hyvinhoidettu talo rappeutuu. He ovat nähneet lapsuudenkotinsa -silmäilevän heihin haavoittuneen eläimen lailla. Monet tuntevat itsensä -pahantekijöiksi nähdessään kotipuiden naavaisina kuivettuvan ja -hiekkakäytävien peittyvän ruohoturpeihin. He tahtoisivat heittäytyä -polvilleen noille pelloille, jotka muinoin upeilivat runsain sadoin, ja -rukoilla, etteivät ne syyttäisi heitä häpeästä, joka niitä peittää. Ja -he kääntävät kasvonsa pois vanhoista hevosraukoista; katselkoon -rohkeampi niitä silmiin! Eivätkä he tohdi seistä veräjällä ja katsella -karjan paluuta laitumelta. Ei ole paikkaa maan päällä niin inhaa käydä -kuin rappeutunut koti. - -Oi, minä pyydän kaikkia teitä, jotka hoitelette peltoja ja niittyjä ja -puistoja ja suloisia, riemua tuottavia kukkatarhoja, hoidelkaa niitä -hyvin! Hoidelkaa niitä rakkaudella, työllä! Ei ole hyvä, että luonto -suree ihmisen vuoksi. - -Kun ajattelen, mitä ylvään Ekebyn täytyi kärsiä kavaljeerien -isännöidessä, silloin toivon, että majurinrouvan tuumat olisivat jo -onnistuneet ja Ekeby olisi jo viety kavaljeereilta. - -Ei hän ajatellut ryhtyä jälleen hallitusohjiin. - -Vain yksi päämäärä hänellä oli: vapauttaa kotinsa näistä -hulluttelijoista, näistä heinäsirkoista, näistä rosvoista, ryöväreistä, -joiden jalanjäljissä ei ruohonpiippaa kasvanut. - -Kulkiessaan maita mantereita kerjuulla ja eläessään almuilla hänen -täytyi alinomaa ajatella äitiään, ja hänen sydämeensä pureutui ajatus, -että hänen olonsa ei voi kuunaan kirkastua ennen kuin äiti ottaa hänen -hartioiltaan kirouksen taakan. - -Kukaan ei ollut vielä kertaakaan maininnut vanhuksen kuolleen, hän -mahtoi siis vielä elää tehtaallaan Älfdalin metsissä. Yhdeksänkymmenen -vanhana hän eleli ja puursi sitkeästi työssä, hoidellen kesällä -maitohulikoita, talvella hiilimiiluja, ja teki kuollakseen työtä, -ikävöiden päivää, jolloin hänen elämäntehtävänsä olisi täytetty. - -Ja majurinrouva ajatteli, että vanhus oli varmaan elänyt näin kauan -voidakseen peruuttaa tyttärensä elämän kirouksen. Ei tosiaan saane se -äiti kuolla, joka oli manannut sellaisen kurjuuden lapselleen. - -Niinpä halusi majurinrouva taivaltaa vanhuksen luo, jotta he kumpikin -saisivat rauhan. Hän halusi samota pitkän jokilaakson ja synkeiden -metsien kautta lapsuudenkotiinsa. Ennen hän ei saanut lepoa. Monet -tarjosivat näinä päivinä hänelle lämpöistä kotia ja uskollisen -ystävyyden lahjoja, mutta hän ei pysähtynyt minnekään. Tuimana ja -vihaisena hän kulki talosta taloon, sillä kirous painoi häntä. - -Hän oli päättänyt taivaltaa äitinsä luo, mutta ensin hän tahtoi saada -rakkaan talonsa turvaan. Hän ei tahtonut lähteä ja jättää sitä -kevytmielisten tuhlarien käsiin, kelvottomien ryyppysankarien, jotka -huolimattomasti hävittävät Jumalan lahjoja. - -Menisikö hän huolettomasti, hyvin tietäen, että tullessaan näkisi -perintönsä hävitettynä, vasaransa vaienneina, hevosensa luuna ja -nahkana, palvelijansa pitäjällä? - -Eipä ei, vielä kerran hän ylenee voimassaan ja antaa kavaljeereille -lähtöpassin! - -Kyllähän majurinrouva tiesi, että hänen miehensä iloitsisi nähdessään -hänen perintönsä häviävän. Mutta hän tunsi miehensä hyvin ja oli varma, -että jos hän vain saisi heinäsirkkansa kaikkoamaan, niin majuri olisi -liian untelo uusia hankkimaan. Kun kavaljeereja ei enää olisi, ohjaisi -majurinrouvan vanha vouti ja pehtori Ekebyn töitä totuttua latua. - -Ja niinpä hänen tumma varjonsa oli monena yönä liikkunut tehtaan -mustilla teillä. Hän oli pujahtanut torpparien pirtteihin ja tullut -ulos, hän oli kuiskutellut myllärin ja myllyrenkien kanssa suuren -myllyn permantokerroksessa, hän oli neuvotellut seppien kanssa pimeässä -hiilihuoneessa. - -Ja he olivat kaikki vannoneet auttavansa häntä. Suuren tehtaan kunnia -ja mahti ei ollut enää jääpä huolettomien kavaljeerien käsiin -hoidettavaksi niinkuin tuuli hoitaa tuhkaa, niinkuin susi vaalii -lammaskatrasta. Ja tänä yönä, jolloin huimat herrat ovat tanssineet, -leikkineet ja juoneet, kunnes ovat vaipuneet kuolemanväsyneinä -vuoteelleen, tänä yönä on heidän laputettava tiehensä. Hän on antanut -heidän pöyhistellä, suruttomain. Hän on istunut tuimasti odottaen -pajassa ja odottanut tanssiaisten loppua. Hän on odottanut kauemminkin, -kunnes kavaljeerit ovat tulleet takaisin yölliseltä retkeltään, hän on -istunut hiljaa ja odottanut, kunnes hänelle on ilmoitettu, että nyt on -viimeinen kynttilänliekki sammutettu kavaljeerirakennuksen ikkunoista -ja että koko suuri kartano nukkuu. Silloin hän nousee ja menee ulos. - -Majurinrouva käski kaikki tehtaalaiset kokoontumaan kavaljeerien -rakennuksen luo; itse hän lähti jo ennen muita kartanon pihaan. Hän -meni suuren rakennuksen ovelle, koputti ja hänet laskettiin sisään. -Brobyn papin nuori tytär, josta hän oli kasvattanut kelpo -palvelijattaren, oli häntä vastassa. - -"Rouva on kaikesta sydämestä tervetullut", sanoi palvelijatar ja -suuteli hänen kättään. - -"Sammuta kynttilä!" sanoi majurinrouva. "Etkö luule minun osaavan -täällä tulettakin?" - -Ja sitten hän alkoi kierroksen äänettömässä kartanossa. Hän kulki -kellarista ylisille sanoakseen jäähyväiset. Hiipivin askelin he -siirtyivät huoneesta huoneeseen. - -Majurinrouva puheli muistoillensa. Palvelijatar ei huokaillut, ei -nyyhkyttänyt, mutta kyyneleet tipahtelivat tipahtelemistaan hänen -silmistään, kun hän seurasi emäntäänsä. Majurinrouva avautti -liinakaapin ja hopeakaapin ja hiveli kädellään hienoja damastiliinoja, -komeita hopeakannuja. Hän hamuili hyväillen mahtavaa höyhenpatjakekoa -kalustohuoneessa. Kaikkia talouskaluja, kangaspuita, rukkeja ja -kerinpuita piti hänen kosketella. Hän pisti tunnustellen kätensä -maustelaatikkoon ja koetti talikynttilöitä, jotka riippuivat rivissä -vartailla laipiossa. - -"Kynttilät ovat nyt jo kuivia", sanoi hän. "Ne voi ottaa alas ja latoa -laatikkoon." - -Alhaalla kellarissa hän kävi, kohotteli varovasti kaljatynnyreitä ja -hamuili viinipullorivejä. - -Hän kävi ruokasäiliössä ja keittiössä, hän kosketteli kaikkea, tarkasti -kaiken. Hän ojensi kätensä ja sanoi jäähyväiset koko kodilleen. - -Viimeksi hän meni asuinhuoneisiin. Ruokasalissa hän hamuili suuren -kääntöpöydän levyjä. - -"Moni on tässä pöydässä tullut ravituksi", sanoi hän. Ja hän kulki -huoneesta huoneeseen. Hän näki pitkät, leveät sohvat paikoillaan, hän -laski kätensä marmoripöytien viileille levyille, jotka, jalkoinaan -kullatut, leijonaruumiiset kotkat, kannattivat peilejä, joiden -otsikossa oli tanssivia jumalattaria. - -"Tämä on rikas talo", sanoi hän. "Mainio mies se, joka antoi minulle -tämän kaiken." - -Salissa, jossa äsken oli tanssissa humuttu, seisovat jo nojatuolit -kankein selin, jäykässä järjestyksessä pitkin seiniä. - -Ja hän meni klaveerin luo ja näppäsi aivan hiljaa äänen. - -"Ei minunkaan aikanani täältä iloa ja huvia puuttunut", hän sanoi. - -Majurinrouva meni vierashuoneeseenkin salin taakse. - -Siellä oli pilkkosen pimeä. Majurinrouva tapaili kädellään ja kosketti -palvelijatarta kasvoihin. - -"Itketkö sinä", sanoi hän, sillä hän tunsi kätensä kastuvan kyynelistä. - -Silloin puhkesi nuori tyttö nyyhkimään. - -"Rakas rouva", huusi hän, "rakas rouva, ne hävittävät kaiken. Miksi -minun rouvani menee meidän luotamme ja antaa kavaljeerien hävittää -kotinsa?" - -Silloin vetäisi majurinrouva uutimen nauhaa ja osoitti pihalle. - -"Minäkö sinua olen opettanut itkemään ja uikuttamaan?" huudahti hän. -"Katso ulos, piha on täynnä väkeä, huomenna ei Ekebyssä ole yhtään -kavaljeeria." - -"Tuleeko minun rouvani nyt takaisin?" kysyi palvelijatar. - -"Minun aikani ei ole vielä tullut", sanoi majurinrouva. "Maantie on -minun kotini ja olkikupo vuoteeni. Mutta hoida Ekebytä minun hyväkseni, -tyttö, sillaikaa kun olen poissa." - -Ja he menivät peremmäksi. Ei kumpikaan heistä tiennyt eikä ajatellut, -että Marianne nukkui juuri tässä huoneessa. - -Eikä hän nukkunutkaan. Hän oli aivan valveilla, kuuli kaiken ja ymmärsi -aikeet. - -Hän oli valvonut vuoteessaan ja runoillut hymnin rakkaudelle. - -"Sinä hurmaava, joka kohotit minut itseäni korkeammalle", sanoi hän. -"Kurjuuden kuilussa makasin minä, ja sinä muutit sen paratiisiksi. -Lukitun oven rautaiseen ripaan tarttuivat minun käteni ja repeytyivät -haavoille, kotini kynnyspuulla kiiluivat minun kyyneleeni kohmettuneina -jäähelminä. Vihan viima hyyti sydämeni, kun minä kuulin lyönnit äitini -selkään. Kylmässä kinoksessa tahdoin nukuttaa vihani, mutta silloin -sinä tulit. Oi, rakkaus, sinä tulen lapsi, suuren kylmyyden -palelluttaman luo sinä olet tullut. Jos vertaan kurjuuttani siihen -ihanuuteen, jonka voitin, niin tyhjää se minusta on. Vapaa olen nyt -kaikista siteistä, ei ole minulla isää, ei äitiä, ei kotia. Ihmiset -uskovat vain pahaa minusta ja kääntyvät luotani pois. Hyvä, se oli -sinun jalo tahtosi, oi rakkaus, sillä miksi seisoisin korkeammalla kuin -rakastettuni. Käsi kädessä me vaellamme yhdessä maailmaan. Köyhä on -Gösta Berlingin morsio. Kinoksesta hän löysi hänet. Siispä tehkäämme -yhdessä pesä, ei ylhäisiin saleihin, vaan torpparin tupaan -metsänrintaan. Minä autan häntä ja vartioin hiilihautaa, autan häntä ja -asettelen metsojen ja jänisten pauloja, keitän hänen ruokansa ja -harjaan hänen vaatteensa. Oi, rakkaani, kaipaan ja suren istuessani -yksin metsänrinnassa odotellen sinua, uskotko sen? Kaipaan, kaipaan, -mutta en tahdo rikkauden päiviä, ainoastaan sinua, sinua minä tähyän ja -kaipaan, kun sinä kirves olalla palajat. Oi, rakkahani, rakkaani! Niin -kauan kuin eloni kestää voisin vuottaa ja vartoa sinua." - -Siten hän oli valvonut ja sepittänyt hymnejä sydämensä kaikkivaltiaalle -jumalalle eikä ollut sulkenut silmiään uneen, kun majurinrouva tuli -sisään. - -Kun hän oli poistunut, nousi Marianne vuoteelta ja pukeutui. Vielä -kerran hänen täytyi pukeutua mustaan samettipukuun ja ohuihin -tanssikenkiin. Hän kietoi peitteen ympärilleen saaliksi ja kiiruhti -vielä kerran ulos tähän hirvittävään yöhön. - -Tyynenä, tähtikirkkaana ja viiltävän kylmänä lepäsi yhä helmikuun yö -maan yllä; tuntui kuin se ei koskaan olisi aikonut loppua. Ja tuota -pimeyttä ja sitä pakkasta, jota tämä pitkä yö levitti, sitä kesti -maassa vielä kauan, kauan senkin jälkeen, kun aurinko jo oli noussut, -kauan vielä, kun ne kinokset, joita kaunis Marianne kahlasi, olivat -vesivirtoina vierineet. - -Marianne kiiruhti pois Ekebystä hankkimaan apua. Hän ei voinut sallia -moista: ajettavan pois niitä miehiä, jotka olivat nostaneet hänet -hangesta ja avanneet hänelle sydämensä ja kotinsa. Hän päätti mennä -Sjöhön majuri Samzeliuksen luo. Kiire hänellä olikin. Vasta tunnin -päästä hän saattaisi joutua takaisin. - -Kun majurinrouva oli heittänyt jäähyväiset kodilleen, hän meni pihalle, -jossa väki odotti häntä, ja taistelu kavaljeerirakennuksesta alkoi. - -Majurinrouva järjestää väen korkean, kaidan rakennuksen ympärille, -jonka yläkerrassa kavaljeereilla on kuuluisa kotinsa. Suuressa -ylähuoneessa, jonka seinät on rapattu ja kalkittu, jossa ovat nuo -punaiset kirstut ja suuri kääntöpöytä, ja pöydällä kukku-kortit uivat -läikkyneessä viinassa, huoneessa, jossa leveitä sänkyjä siimestää -keltaruutuiset huput, siellä nukkuvat kavaljeerit. Ah, noita -suruttomia! - -Ja tallissa täysien soimien edessä nukkuvat kavaljeerien hevoset ja -uneksivat nuoruutensa retkistä. Suloista on levon päivinä uneksia -nuoruuden hurjista urotöistä, markkinamatkoista, jolloin oli seisottava -yöt päivät taivasalla, kilpa-ajoista joulukirkosta palatessa, -koejuoksuista ennen hevosenvaihtoa, jolloin humalaiset herrat, -ohjanperät korkealla, lyöntiin valmiina, kurkottuivat ajopeleistään -ajokkiensa selkien yli ja karjuivat kirouksia niiden korviin. Suloista -on uneksia, kun tietää, ettei enää koskaan tarvitse jättää Ekebyn -täysiä soimia, lämpimiä pilttuita. Ah, noita suruttomia! - -Rappioituneessa, vanhassa vaunuliiterissä, johon tavallisesti pilalle -ajettuja vaunurähjiä ja rekikuluja viedään, on ihmeellinen kokoelma -vanhoja ajoneuvoja. Siellä on vihreiksi maalattuja häkkirekiä ja -pinnarekiä, punaisia ja keltaisia. Siellä on ensimmäinen Vermlannissa -nähty karrioli,[8] jonka Beerencreutz sai sotasaaliina vuonna 1814. -Siellä on kaiken maailman yhden hevosen vedettäviä, on keikkuvavipuisia -kiesejä ja kyytirattaita, merkillisiä piinapenkkejä, joiden istuinta -kannattavat puiset vieterit. Siellä on kaikkea: on hengiltäheiluttavat -kahvirännälit, puol'-toistaiset ja paukkurattaat; kaikki mitä on -maantien olemassa ollessa ylistetty. Ja siellä on se pitkä reki, johon -mahtuu kaksitoista kavaljeeria, ja viluisen Kristoffer-serkun kuomureki -ja Örnecloun vanha perhereki koinsyömine karhuntaljoineen, -nahkasuojustimessaan kulunut vaakuna, sekä kilpa-ajorekiä! Ah, -mahdottomasti kilpa-ajorekiä! - -Monet kavaljeerit ovat Ekebyssä eläneet ja kuolleet. Heidän nimensä on -unohdettu maan päällä, eikä heillä ole enää sijaa ihmisten sydämissä, -mutta majurinrouva on pannut säilöön ne ajoneuvot, joilla he tulivat -taloon. Hän on koonnut ne kaikki vanhaan vaunuliiteriin. - -Ja siellä ne seisovat ja makaavat ja käyvät yhä pölyisemmiksi. - -Naulat ja piikit heltiävät lahonneesta puusta, maali irtautuu pitkinä -liuskoina, tyynyjen ja patjojen täyte tunkeutuu esille rei'istä, joita -koit ovat tehneet. - -"Levätkäämme vain, hajotkaamme vain", sanovat vanhat ajoneuvot. "Me -olemme tutisseet kyllin kauan teillä, olemme imeneet kyllin kosteutta -sadekuurojen alla. Levätkäämme! Kauan on siitä, jolloin kiidätimme -nuoria herroja heidän ensimmäisiin tanssiaisiinsa, kauan siitä, jolloin -läksimme pestyinä ja hohtavina rekiretken suloseikkailuihin, kauan -siitä, jolloin kuljetimme reilut sankarit mutaisia kevätteitä -Trossnäsin perille. He nukkuvat nyt, useimmat heistä, viimeiset ja -parhaat eivät aio enää koskaan jättää Ekebytä, eivät koskaan." - -Ja siten halkeaa jalkapussin nahka, sitten irtautuu pyörän raudat, -sitten lahoavat puolat ja rummut. Vanhat ajoneuvot eivät huoli elää, ne -tahtovat kuolla. - -Tomu lepää jo niillä kuin käärinliina, ja sen turvin ne antautuvat -yhäti vanhuuden valtaan. Voittamattomassa laiskuudessaan ne makaavat -siellä ja rapistuvat. Ei kukaan niihin koske, ja kumminkin ne hajoavat -palasiksi. Kerran vuodessa avataan vaunuvaja, jos tulee uusi toveri, -joka aikoo vakavasti asettua Ekebyhyn, ja heti kun ovet suljetaan, -valtaa tämänkin väsymys, uni, rappeutumus ja vanhuuden heikkous. Rotat -ja lesiäiset ja koit ja seinämato, ja mitä kaikkia ovat nimeltään nuo -saaliinhimoiset, ne karkaavat sen kimppuun, ja se ruostuu ja lahoaa -unettomaan, suloiseen levottomuuteen. - -Mutta nyt, helmikuun yönä, antaa majurinrouva avata vaunuvajan ovet. - -Ja lyhdyin ja soihduin hän antaa etsiä Ekebyn nykyisten kavaljeerien -ajoneuvot: Beerencreutzin vanhan karriolin ja Örnecloun vaakunoidun -reen ja sen kapean kuomun, joka on suojannut Kristoffer-serkkua. - -Hän ei välitä, onko ajopeli kesällä vai talvella ajettava, hän pitää -vain huolen siitä, että kukin saa omansa. - -Ja tallissa, siellä herätetään nyt kaikki ne vanhat kavaljeerien -hevoset, jotka äsken uneksivat täysien soimien edessä. - -Unelmaa seuraa tosi, te suruttomat. - -Jyrkkiä mäkiä te taas saatte maistaa ja ummehtunutta heinää majatalojen -vajassa ja humalaisten hevoshuijarien okaruoskaa ja hurjia kilpakiitoja -iljangolla niin liukkaalla, että teitä vapisuttaa sille astua. - -Nyt ne joutuvat oikeaan virkaansa, nuo vanhat ajoneuvot, kun pienet, -harmaat maatiaisruunat pistetään korkeiden kiesikummitusten eteen, -tahi kun pitkäkoipiset, luisevat ratsuhevoset valjastetaan matalain -kilpa-ajorekien eteen. Vanhat elukat irvistävät ja pärskyvät, kun -suitsia pannaan niiden hampaattomiin suihin, vanhat ajoneuvot kitisevät -ja narisevat. Viheliäinen raihnaus, jonka olisi pitänyt saada maata -rauhassa maailman viimeiseen päivään, vedetään nyt esille; jäykät, -ontuvat, vuohen jalkoja muistuttavat etujalat, patit ja köhät tulevat -päivänvaloon. - -Tallirengit saavat vaivoin kopukat ajoneuvojen eteen, sitten he menevät -kysymään majurinrouvalta, millä vehkeillä Gösta Berling lähtee, sillä, -kuten jokainen hyvin tietää, hän tuli Ekebyhyn majurinrouvan -hiilihäkissä. - -"Valjasta Don Juan parhaimman kilpa-ajorekemme eteen", sanoo -majurinrouva, "ja levitä hopeakynsinen karhunnahka siihen!" Ja kun -tallirenki nurisee, hän jatkaa: "Minun tallissani ei ole hevosta, jota -en antaisi päästäkseni siitä miehestä, muista se!" - -Kas niin, nyt on ajokalut herätetty ja hevoset myös, mutta kavaljeerit -yhä nukkuvat. - -Nyt on heidän vuoronsa joutua talutettaviksi talviyöhön, mutta -uhkarohkeampaa on karata heidän kimppuunsa heidän nukkuessaan kuin -kiskoa ulos kankeakoipisia hevosia ja retkuvia, vanhoja ajoneuvoja. He -ovat rohkeita, vahvoja, hirmuisia miehiä, satojen seikkailujen -karkaisemia. He ovat valmiita puolustautumaan kuolemaan asti, eikä ole -leikin asia siepata heitä vastoin heidän omaa tahtoaan vuoteista ja -nakata ajopeleihin, kuljetettaviksi pois. - -Niin antaa majurinrouva pistää tuleen olkiauman, joka on niin lähellä -taloa, että loimo varmaan valaisee kavaljeerien huonetta, jossa he -makaavat. - -"Olkiauma on minun, koko Ekeby on minun", hän sanoo. - -Ja kun auma hulmuaa täydessä tulessa, huutaa hän: - -"Herättäkää heidät nyt!" - -Mutta kavaljeerit nukkuvat hyvin suljettujen ovien takana. Väkijoukko -pihalla alkaa huutaa tuota hirvittävää, kauhistavaa: "Tuli on irti, -tuli on irti!" mutta kavaljeerit makaavat. - -Seppämestarin raskas moukari jyskää pääoveen, mutta kavaljeerit -makaavat. - -Kovaksi puristettu lumipallo särkee ruudun ja lentää huoneeseen, -pompaten sänkyjen uutimiin, mutta kavaljeerit makaavat. - -He näkevät unta, että kaunis tyttö nakkaa nenäliinan heitä vasten, he -uneksivat, että applodit paukkuvat lasketun esiripun toisella puolen, -he uneksivat raikkaasta naurusta ja keskiyön juhlain huimaavasta -hälinästä. - -Tykinlaukaus heidän korvansa juuressa, merellinen jääkylmää vettä olisi -tarvittu heitä herättämään. - -He olivat kumarrelleet, tanssineet, soittaneet, telmineet ja laulaneet. -He ovat viinin raskauttamia, heidän voimansa ovat tyhjentyneet, he -nukkuvat sikeästi kuin kuolon unta. - -Tämä siunattu uni se heidät pelastaa. - -Väki alkaa pelätä, että tuossa levollisuudessa piilee vaara. Mitä, jos -se merkitsee sitä, että kavaljeerit ovat jo kylällä noutamassa apua! -Mitä, jos se merkitsee, että he seisovat valveilla sormi liipaisimella, -väijyvät ikkunain tai ovien takana, valmiina kaatamaan heti jokaisen, -ken sisään astuu! - -Nämä miehet ovat ovelia, sotakuntoisia; jotakin tuo heidän -hiljaisuutensa varmaan merkitsee. Kuinka voi luulotellakaan, että he -antaisivat yllättää itsensä pesästään kuin karhu? - -Väki karjuu tuon "tuli on irti" kerta toisensa jälkeen, mutta ei mikään -auta. - -Silloin, kun kaikki vapisevat, ottaa itse majurinrouva kirveen ja -murtaa ulko-oven. - -Sitten hän hyökkää yksin ylös portaita, tempaa kavaljeerirakennuksen -oven auki ja ärjäisee huoneeseen: "Tuli on irti!" - -Siinä ääni, joka herättää kavaljeerien korvissa kaikua paremmin kuin -rahvaan rähinä. Tottuneina kuulostelemaan tätä ääntä ryntää kaksitoista -miestä yht'aikaa ylös vuoteistansa, näkee tulenloimon, tempaa -vaatteensa ja syöksyy portaita alas pihalle. - -Mutta ovella seisoo pitkä seppämestari ja kaksi kovakouraista -myllyrenkiä, ja suuri häpeä kohtaa kavaljeereja! Sitä mukaa kuin he -tulevat alas heidät suistetaan maahan ja jalat sidotaan, sitten heidät -kannetaan kursailematta ajoneuvoihin, jotka itsekullekin on määrätty. - -Ei pelastunut ainoakaan, kaikki vangittiin, Beerencreutz, tuima -eversti, sidottiin ja vietiin pois, samoin Kristian Bergh, väkevä -kapteeni, ja Eberhard-setä, viisaustieteilijä. - -Myöskin voittamaton, pelottava Gösta Berling oli nyt vanki. -Majurinrouvaa oli onnistanut. Hän on kuin onkin suurempi kuin kaikki -kavaljeerit! - -Viheliäisiä ovat he nähdä, istuessaan kynkät köysissä, vaivaisissa, -vanhoissa ajoneuvoissa. On siinä päätä riipuksissa ja vihan silmäyksiä, -ja talo vavahtelee kirouksista ja voimattoman vihan hurjista -purkauksista. - -Mutta majurinrouva kulkee miehestä mieheen: - -"Vanno", sanoo hän, "ettet koskaan enää tule Ekebyhyn." - -"Oh, huuti, noita-akka!" - -"Sinä vannot", sanoo hän, "tai minä nakkaan sinut takaisin -kavaljeerirakennukseen tuollaisena, sidottuna, ja sitten saat palaa -sinne, sillä tänä yönä poltan minä kavaljeerirakennuksen, tiedä se." - -"Sitä ei rouva uskalla!" - -"Ei uskalla! Eikö Ekeby ole minun? Oi sinua, lurjus! Luuletko sinä, -etten muista, miten sinä olet sylkenyt nähdessäsi minut maantiellä? -Luuletko, ettei mieleni äsken tehnyt pistää tulta nurkkaan ja polttaa -teidät kaikki? Kohotitko kättäsi puolustaaksesi minua, kun minut -ajettiin kotoani? Ei, vanno vain!" - -Ja majurinrouva seisoo siinä niin pelottavana, joskin ehkä tekeytyy -vihaisemmaksi kuin onkaan, ja hänen ympärillään seisoo niin monta -miestä, kirveet olalla, että kavaljeerien täytyy vannoa välttääksensä -tuhoa ja turmaa. - -Sitten tuotattaa majurinrouva rakennuksesta alas heidän vaatteensa ja -kirstunsa ja antaa päästää köysistä heidän kätensä. Sitten pistetään -ohjakset heidän käteensä. - -Mutta näihin on paljon aikaa kulunut, ja Marianne on jo ehtinyt Sjöhön. - -Majuri ei ollut aamuntorkku herra, hän oli jo pukimissaan, kun Marianne -tuli. Marianne tapasi hänet pihalla, majuri oli käynyt viemässä -aamiaista karhuilleen. - -Hän ei juuri vastannut Mariannen puheeseen. Hän meni vain karhujensa -luo, pani niille kuonokopat, talutti ne pihalta ja kiiruhti Ekebyhyn. - -Marianne seurasi häntä taempana. Hän oli tuupertua väsymyksestä, mutta -sitten hän näki kirkkaan tulenloimon taivaalla ja oli kuolla -pelästyksestä. - -Millainen yö tämä oli! Mies lyö vaimoaan ja antaa lapsensa paleltua -kuoliaaksi ovensa eteen. Aikoiko nainen nyt polttaa vihamiehensä, -aikoiko iäkäs majuri nyt päästää karhut irralleen oman väkensä -kimppuun? - -Hän voitti väsymyksensä, kiiruhti majurin ohi ja kiiti hurjaa vauhtia -Ekebyhyn. - -Hän ennätti paljon edelle. Pihalle päästyään hän raivasi tien -väkijoukon läpi. Kun hän seisoi keskellä piiriä kasvot vastatusten -majurinrouvan kanssa, hän huusi niin kovasti kuin jaksoi: - -"Majuri, majuri tulee karhuineen!" - -Väkijoukko tyrmistyi, kaikki silmät tähyilivät majurinrouvaan. - -"Sinä hait hänet", hän sanoi Mariannelle. - -"Paetkaa!" huusi tämä yhä kiihkeämmin. "Pois Jumalan nimessä! En tiedä, -mitä majuri aikoo, mutta hän tuo karhut." - -Kaikki seisoivat hiljaa, tuijottaen majurinrouvaan. - -"Minä kiitän teitä avusta, lapset", sanoi tämä tyynesti joukolle. -"Kaikki, mitä tänä yönä on tapahtunut, järjestettiin täten siksi, ettei -ketään teistä voitaisi vetää oikeuteen ja ettei kukaan teistä joutuisi -onnettomuuteen sen vuoksi. Menkää nyt kotiinne. Minä en tahdo nähdä -ketään väestäni murhaajana tai tulevan murhatuksi. Menkää nyt!" - -Väki seisoi kumminkin paikoillaan. Majurinrouva kääntyi Mariannen -puoleen. - -"Minä tiedän, että sinä rakastat", sanoi hän. "Rakkauden -mielipuolisuuden töitä sinä teet. Älköön koskaan koittako päivä, -jolloin sinun voimatonna täytyy sietää kotisi hävitystä! Ole aina -kielesi ja kätesi valtias, kun viha täyttää sielusi." - -"Rakkaat lapset, tulkaa nyt, joutukaa!" jatkoi hän kääntyen -alustalaisiinsa. "Suojelkoon nyt Jumala Ekebytä, minun täytyy mennä -äitini luo. Oi, Marianne, kun sinä jälleen tulet täysijärkiseksi, kun -Ekeby on raiskattu ja maa huokaa hätäänsä, niin ajattele silloin, mitä -teit tänä yönä, ja pidä huolta väestä!" - -Senjälkeen hän meni, väen seuraamana. - -Kun majuri tuli pihaan, ei hän nähnyt siellä niin elävää sielua, paitsi -Mariannen ja pitkän jonon hevosia, rekiä ja matkalaisia, pitkän, -surkean jonon, jossa hevoset eivät olleet huonompia kuin ajoneuvot, -eivätkä ajoneuvot huonompia kuin omistajat. Kovin kourin oli -elämäntaisto kaikkia rutistellut. - -Marianne meni heidän luokseen ja päästi vangit siteistä. - -Hän näki, miten he purivat huulensa yhteen ja katsoivat syrjään. Ikinä -he eivät olleet hävenneet näin. Suurempaa häpeää he eivät olleet -koskaan kokeneet. - -"Minulla ei ollut helpompi pari tuntia sitten rukoillessani polvillani -Björnen portailla", sanoi Marianne. - -Ja sitten, rakas lukija, mitä sitten vielä sinä yönä tapahtui, miten -vanhat ajoneuvot joutuivat takaisin liiteriinsä, hevoset talliin ja -kavaljeerit kavaljeerirakennukseen, sitä en yritä kertoa. Aamunsarastus -alkoi kuultaa itäisillä vuorilla, ja päivä valkeni selkeänä ja tyynenä. -Miten paljon tyynemmät ovat valoisat, auringonpaisteiset päivät kuin -nuo synkät yöt, joiden suojelevan siiven alla villipedot saalista -ajavat ja huuhkat huikauttelevat. - -Sen vain sanon, että kun kavaljeerit jälleen pääsivät huoneeseensa ja -löysivät viimeisestä boolimaljasta vähäisen tilkan lasiensa täytteeksi, -niin valtasi heidät äkillinen hurmaus. - -"Majurinrouvan malja!" huusivat he. - -Ah, hän on mainio nainen! Mitä haluaisivat he muuta kuin palvella -häntä, jumaloida häntä? - -Miten katkeraa, että piru on saanut hänet valtaansa, että hän häärää -vain passittaakseen kavaljeerien sieluja helvettiin! - - - - -Kahdeksas luku - -GURLITA-KUKKULAN SUURI KARHU - - -Metsien pimeydessä asuu inhoja eläimiä, joiden leuat on aseistettu -kamalasti kiiluvilla hampailla tai terävillä nokilla ja joiden jaloissa -on terävät kynnet, mitkä himoitsevat iskeytyä vertauhkuvaan kaulaan, ja -joiden silmät kimmeltävät murhanhimoa. - -Siellä asuu susia, jotka sieltä tulevat öisin ajamaan talonpoikien -rekeä, kunnes vaimon täytyy ottaa pienokaisensa, joka istuu hänen -polvillaan, ja nakata se pedoille, pelastaakseen oman ja miehensä -hengen. - -Siellä asuu ilves, jota kansa kutsuu kyntehiseksi, sillä ainakin -metsässä on vaarallista sanoa sen oikeaa nimeä. Ken on puhunut siitä -päivällä, katsastakoon illansuussa hyvin lammaskarsinansa ovia ja -luukkuja, sillä muutoin se tulee. Se kiipeää lampoläävän seinää pitkin, -sillä sen kynnet ovat vahvat kuin teräsnaulat, ujuttautuu sisään -ahtaimmastakin luukusta ja iskeytyy lampaiden niskaan. Ja kyntehinen -riippuu niiden kurkussa ja imee verta kaulavaltimosta ja murhaa ja -repii, kunnes jok'ikinen lammas on kuollut. Se ei lopeta hurjaa -kuolontanssiaan kauhistuneiden peikkojen seassa, niin kauan kuin -yksikään niistä näyttää elonmerkkiä. - -Ja aamulla näkee isäntä kaikki lampaansa kuolleina, revityin kurkuin, -sillä kyntehinen ei jätä henkiin mitään, missä se mellastaa. - -Siellä asuu huuhkaja, joka hämärässä huutaa. Jos matkii sitä silloin, -se humahtaa levitetyin siivin kimppuun ja repii silmät päästä, sillä -oikea lintu se ei ole, menninkäinen se on. - -Ja siellä asuu kauhein kaikista, karhu, jolla on kahdentoista miehen -voimat ja jonka, kun se on tullut eräkarhuksi, voi kaataa ainoastaan -hopeakuulalla. Voiko mikään luoda eläimen ympärille suurempaa -kauhistuksen kunnianhohdetta kuin se, että sen voi kaataa ainoastaan -hopeakuulalla? Millaisia kauheita salattuja voimia siinä piileekään, -voimia, jotka tekevät sen kovaksi tavalliselle lyijylle? Eikö lapsi -usein makaa monta tuntia unta saamatta vuoteellaan pelätessään tätä -kauheaa eläintä, jota pahuuden voimat suojelevat? - -Ja jos se tulisi vastaan metsässä, isona ja korkeana kuin kulkeva -kallio, niin ei saa kapasta karkuun eikä ruveta vastaan rimpuilemaan, -vaan pitää kellahtaa selälleen maahan ja heittäytyä kuolleeksi. Monet -pienet lapset ovat ajatuksissaan kellettäneet maassa, kun karhu muka on -heitä nuuskinut. Se on pyöritellyt kämmenellään heitä, ja he ovat -tunteneet kasvoillaan sen kuuman, läähättävän hengityksen, mutta he -ovat maanneet hiljaa, kunnes karhu on mennyt pois kaivamaan kuoppaa, -kätkeäkseen heidät siihen. Mutta silloin he ovat nousseet hiljaa ja -hipsutelleet pois, ensin verkalleen, mutta sitten hurjaa vauhtia. - -Mutta ajatteles, ajattelepas, jos se karhu ei olisikaan pitänyt heitä -oikein kuolleina, vaan olisi heitä puraista tokaissut, tai jos sillä -olisi ollut oikein nälkä ja se olisi halunnut syödä heidät heti, taikka -jos se olisi huomannut heidän liikkuvan ja olisi juossut heidän -peräänsä. Auta armias! - -Velho on kamala. Se kyyköttää metsien hämärässä, tekee loitsurunoja -ihmisten kuultaviksi ja täyttää heidän sydämensä kamalilla ajatuksilla. -Siitä syntyy se jäytävä pelko, joka painostaa elämää ja himmentää -hymyilevien seutujen kauneutta. Pahanelkeinen on luonto, salakavala -kuin nukkuva käärme, mihinkään ei voi luottaa. Tuossa on Lövenin -hurmaavan kaunis järvi, mutta älä usko sitä, se vaanii saalista: joka -vuosi täytyy sen saada veronsa hukkuneina. Tuolla on metsä, -houkuttelevan rauhallinen, mutta älä usko sitä! Metsä on täynnä inhoja -eläimiä, joissa asuu pahain noita-akkain ja murhanhimoisten -mustalaisten sieluja. - -Älä usko puroa ja sen lauhkeaa vettä! Siitä saat kovan taudin ja -kuoleman, jos siinä auringon laskettua kahlaat. Älä usko käkeä, joka -keväällä niin kauniisti kukkuu! Syksyllä se muuttuu haukaksi, -tuikeasilmäiseksi, kauheakyntiseksi! Älä usko sammalta, älä kanervaa, -älä kalliota: paha on luonto, täynnä näkymättömiä voimia, jotka ihmistä -vihaavat. Ei ole paikkaa, johon voit turvallisesti jalkasi laskea, -ihmeellistä on, että heikko sukusi voi välttää niinkin paljon väijyviä -vaaroja. - -Velho on perin kamala. Vieläkö se elää Vermlannin metsien pimennossa -laulaen loitsujaan? Himmentääkö se vielä hymyilevien seutujen -kauneutta, lamaako se vielä elämisen iloa? Suuri on ollut sen valta, -sen tiedän minä, jonka kehdossa on pidetty terästä ja kylpyvedessä -hiiliä, minä tiedän sen, minä, joka olen tuntenut sen rautakouran -sydämeni ympärillä. - -Mutta älköön kukaan luulko, että minä nyt tässä kerron jotain kauheaa -ja hirmuista. Kerron vain vanhan tarinan Gurlita-kukkulan suuresta -karhusta, ja jokainen uskokoon tai olkoon uskomatta -- miten vain -haluaa -- niinkuin kaikkia muitakin metsästysjuttuja. - - * * * * * - -Suurella karhulla on kotonsa sillä komealla vuorenhuipulla, jota -sanotaan Gurlita-kukkulaksi ja joka kohoaa jyrkkänä ja vaikeapääsyisenä -ylisen Lövenin rannalla. - -Kumoon suistuneen hongan juuret, joiden välissä sammalturve vielä -riippuu, muodostavat seinät ja katon sen asunnon ympärille, haarat ja -risut suojelevat sitä, lumi sitä riveää. Se voi köllötellä siellä -suloisessa rauhassa, nukkuen kesästä kesään. - -Onko se siis runoseppo, ventomielinen uneksija, tämä karvainen -metsänkuningas, tämä vinosilmäinen ryöväri? Tahtooko se unohtaa -makaamalla kylmän talven koleat yöt ja värittömät päivät, herätäkseen -purojen lirinään ja lintujen lauluun? Tahtooko se siellä maata uneksien -punertavista puolamaista ja muurahaispesistä, jotka ovat täynnä -ruskeita, herkullisia olentoja, ja valkeista karitsoista, jotka käyvät -laitumella viheriöivillä rinteillä? Tahtooko tuo miekkonen välttää -elämän talvea! - -Ulkona viuhuu lumipyry honkien välissä, ulkona reiluttelevat revot ja -hukat hulluina nälästä. Miksi saa karhu yksin nukkua? Nouskoon toki ja -tuntekoon, miten pakkanen puree, miten raskasta on kahlata syvässä -hangessa. Nouskoon ylös! - -Se on painautunut hyvin vuoteeseensa. Se on kuin sadun nukkuva -prinsessa: niinkuin rakkaus herätti sen, niin tahtoo sekin antaa kevään -herättää itsensä. Auringonsäteen, joka pilkistää risujen välistä ja -lämmittää sen kuonoa, sulavain kinosten parin pisaran, jotka -kostuttavat sen turkkia, se tahtoo antaa herättää itsensä. Voi sitä, -joka häiritsee sitä ennen aikojaan. - -Jospa vain kysyttäisiin, millaiseksi metsänkuningas tahtoo muovaella -maailmansa! Jospa ei vain yht'äkkiä kuulaparvi viuhuisi sisään risujen -läpi ja iskeytyisi pintaan kuin ilkeät itikat. - -Se kuulee yht'äkkiä huutoa, melua ja laukauksia. Se pudistaa unen -jäsenistään ja vääntää risuja tieltä nähdäkseen, mitä siellä mylhytään. -Onpa nyt työtä vanhalle tappelupukarille. Eipä näet kevät metelöi ja -jyski pesän ovella, ei tuulikaan, joka viskoo kumoon kuusia ja -pyörittelee tuiskulunta, ei; mutta kavaljeerit siellä ovat, Ekebyn -kavaljeerit. - -Metsänkuninkaan vanhoja tuttuja. Se muistaa kyllä yön, jolloin Fuchs ja -Beerencreutz istuivat väijyksissä erään Nygårdin isännän navetassa, -jonne sitä odotettiin vieraisille. He olivat juuri torkahtaneet -viinapullonsa viereen, kun kontio komusi sisään turvekaton kautta; -mutta he heräsivät, kun se nosteli surmattua lehmää pahnoista, ja -karkasivat kimppuun pyssyin ja puukoin. Lehmän ne siltä ottivat ja -toisen silmän, mutta henki herja säilyi. - -Niin, totisesti ovat kavaljeerit jo sen vanhoja tuttuja. Metsänkuningas -muistaa kyllä, miten ne yllättivät sen toisen kerran, kun se ja sen -korkea kuningatar juuri olivat laskeutuneet talvivuoteelle, tänne -Gurlita-kukkulan vanhaan kuningaslinnaan, ja poikaset olivat pesässä. -Se muistaa kyllä, miten odottamatta he karkasivat kimppuun. Se itse -pääsi kyllä matkoihinsa, lyöden tieltä kaikki, mikä esteeksi sattui, -mutta ontua sen täytyy kaiken ikänsä laukauksen tähden, joka osui sen -reiteen, ja kun se yöllä palasi kuninkaalliseen linnaan, oli lumi -punainen sen korkean puolison verestä, ja kuninkaalliset lapset oli -viety tasangolle kasvatettaviksi ihmisten palvelijoiksi ja ystäviksi. - -Niin, nyt tärisee maa, nyt tutisee kinos, joka kattaa pesää, ja nyt -törmää ulos tuo suuri karhu, tuo vanha kavaljeerien vihamies. Pidä -varasi, Fuchs, vanha karhuntappaja, pidä varasi, Beerencreutz, eversti -ja kukunpelaaja, pidä varasi, Gösta Berling, sadan seikkailun sankari! - -Voi runoilijoita, voi haaveilijoita, voi lemmenritareita! Siinä seisoo -nyt Gösta Berling sormi liipaisimella, ja karhu tulee suoraan häntä -kohti. Miksi hän ei ammu, mitä hän ajattelee? - -Miksi hän ei pamauta luotia heti leveään lapaan; hän seisoo parhaalla -paikalla pamauttaakseen. Toiset eivät voi ampua juuri sopivalla -silmänräpäyksellä. Luuleeko hän, että hänen on seisottava paraatia -metsän majesteetin edessä! - -Gösta Berling on tietysti seisoallaan uneksinut kauniista Mariannesta, -joka näinä päivinä on maannut Ekebyssä kovasti sairaana: hän kylmettyi -tuona yönä, jolloin nukkui hangella. - -Hän ajattelee Mariannea, joka hänkin on maanpiirin yllä lepäävän -kirouksen uhri, ja Göstaa pöyristyttää ajatus, että hänkin on lähtenyt -tänne vainoamaan ja tappamaan. - -Ja tuossa tulee suuri karhu suoraan häntä kohti, toinen silmä sokeana -kavaljeerin puukon iskusta, yksi jalka ontuvana kavaljeerin -pyssynkuulasta, äreänä ja pörröisenä, yksinäisenä siitä lähtien, kun he -tappoivat sen puolison ja ryöstivät sen lapset. Ja Gösta näkee sen -sellaisena kuin se on: surkeana, vainottuna eläinraukkana, jolta hän ei -tahdo riistää henkeä, ainoata, mitä sillä vielä on ihmisten vietyä -siltä kaiken muun. - -"Tappakoon minut", miettii Gösta, "mutta minä en ammu." - -Ja kun karhu töytää häntä kohti, hän seisoo hiljaa kuin paraatissa, ja -kun metsänkuningas hojottaa aivan hänen edessään, hän tekee kunniaa -kiväärillä ja ottaa askelen sivulle. - -Silloin jatkaa karhu matkaansa, tietäen hyvin, ettei nyt ole aikaa -hukattavana, syöksyy metsään, raivaa tiensä miehenkorkuisten kinosten -läpi, kierii alas jyrkkiä rinteitä ja pakenee auttamattomasti samalla -kun kavaljeerit, jotka kaikki seisoivat hana vireillä odottaen Göstan -laukausta, laukovat nyt pyssyjään sen mennessä. - -Mutia turhaan, kierros on murrettu ja karhu paennut. Fuchs haukkuu, ja -Beerencreutz noituu, mutta Gösta vain nauraa. - -Kuinka he voivat vaatiakaan, että niin onnellinen ihminen kuin hän -tekisi pahaa millekään Jumalan luomalle? - -Gurlita-kukkulan suuri karhu kaikkosi siis hengissä leikistä; ja -talviunestaan se on nyt herätetty, sen saavat talonpojat kokea. Ei -yksikään karhu ole tottuneempi kuin se repimään heidän matalain, -kellarimaisten navettainsa kattoja, ei ainutkaan pujahda niin -viekkaasti pakosalle väijytyksestä. - -Ylisen Lövenin seutulaiset olivat pian ihmeissään ja kummissaan kontion -takia. Sana sanan jälkeen lähetettiin kavaljeereille ja pyydettiin -heitä tulemaan tappamaan karhua. - -Päivät pääksytysten, yöt perätysten samoavat nyt kavaljeerit koko -helmikuun ajan ylisen Lövenin rannoilla etsimässä karhua, mutta se -pääsee heidän kynsistään. Onko se oppinut ketulta viekkauden ja sudelta -nopeuden? Jos he väijyvät jossakin talossa, se riehuu naapuritalossa, -jos he etsivät sitä metsästä, se silloin ahdistaa talonpoikaa, joka -ajaa jäällä. Siitä on tullut rosvojen rohkein: se kömpii luhtiin ja -tyhjentää äidin hunaja-astian, se lyö kuoliaaksi isän hevosen reen -edestä. - -Mutta vähitellen aletaan arvata, minkämoinen karhu tämä on ja minkä -tähden Gösta ei voinut sitä ampua. Kamalaa sanoa, hirmuista uskoa, -mutta tämä ei ole oikea karhu. Ei ole ajatteleminenkaan sen kaatoa, -jollei ole hopeakuulaa pyssyssä. Kuula, hopeasta ja kirkonkellon -malmista tehty, valettu torstai-iltana, uudenkuun aikana -kirkontornissa, niin ettei pappi ja lukkari eikä kukaan muukaan ihminen -tiedä, se sen varmaan tappaa, mutta sellaista kuulaa ei taidakaan olla -hevin helppo saada. - - * * * * * - -Ekebyssä on mies, jota mahtaa tämä kaivella enemmän kuin ketään muuta. -Hän on, kuten hyvin voi arvata, Anders Fuchs, karhuntappaja. Hän -menettää sekä ruokahalunsa että unensa ajatellessaan ettei voi kaataa -Gurlita-kukkulan suurta karhua. Viimein käsittää hänkin, että karhun -voi kaataa ainoastaan hopeakuulalla. - -Tuikea majuri, Anders Fuchs, ei ollut mikään ihana mies. Hänellä oli -raskas, kömpelö ruumis ja leveä, punainen naama, poskien alla riippuvat -lihapussit ja moninkertainen leuka. Jäykkinä kuin harjakset tököttivät -hänen pienet, mustat viiksensä paksussa ylähuulessa, ja musta tukka -törrötti karkeana ja sakeana ihan pystyssä. Sen lisäksi hän oli -harvasanainen mies ja suursyömäri. Hän ei ollut sellainen, jonka naiset -ottavat vastaan hymyilevin huulin ja avoimin sylin, eikä hänkään -puolestaan heittänyt heille lauhkeita katseita. Ei uskottu hänen -koskaan saavan nähdä naista, jonka kanssa hän voisi sopia yksiin, ja -kaikki rakkauden ja kuhertelun touhut olivat hänestä kaukana. - -Tuli sitten torstai-ilta, jolloin kuu on juuri kahden sormen levyinen -ja pysyy näköpiirin yllä pari tuntia auringon laskettua; silloin -laittautuu Fuchs-majuri matkalle Ekebystä sanomatta kenellekään, mihin -aikoo mennä. Hänellä on tulukset ja luotimuotti metsästyslaukussa ja -pyssy selässä, ja hän menee Bron kirkolle nähdäkseen, mahtaakohan -onnetar hymyillä rehelliselle miehelle. - -Kirkko on Ylä- ja Ala-Lövenin välisen kaidan salmen itärannalla, ja -majuri Fuchsin täytyy mennä salmensiltaa päästäkseen sinne. Hän kulkee -siis raskaissa mietteissään siltaa kohti, katsomatta ylös Brobun -mäille, joilla talot selvästi kuumottavat kirkasta iltataivasta vasten, -tai Gurlita-kukkulalle, joka kohottaa pyöreätä päälakeaan illan -hohteessa; hän katsoo vain maahan ja aprikoi, mitenkä saisi käsiinsä -kirkon avaimen kenenkään tietämättä. - -Kun hän joutuu alas sillalle, hän kuulee sellaista epätoivoista -kirkunaa, että kohottaa yht'äkkiä silmänsä. - -Siihen aikaan oli pieni saksalainen Faber Bron urkurina. Hän oli -hintelä mies, vähäinen sekä painoltaan että arvoltaan. Ja lukkarina oli -Jon Larsson, vankka talonpoika, mutta köyhä, sillä Brobyn pappi oli -petkuttanut häneltä koko hänen isänperintönsä, viisisataa -riikintaaleria. - -Lukkari tahtoi naida urkurin sisaren, pienen, sievän neiti Faberin, -mutta urkuri ei siihen suostunut, ja sen vuoksi eivät nuo kaksi -kirkonmiestä olleet ystäviä. Tänä iltana on lukkari tavannut urkurin -salmensillalla ja karannut suoraan hänen kimppuunsa. Hän tarttuu -urkuria rintapieliin ja nostaa hänet suorin käsin kaiteen ulkopuolelle -ja vannoo pyhästi ja kalliisti nakkaavansa hänet salmeen, jollei hän -anna hänelle sisartaan, sitä pientä, hienoa neitiä. Pieni saksalainen -ei myönny vain noin tuostaan, hän rimpuilee ja kirkuu sanoen "en", -vaikka näkeekin syvällä allansa mustan avoveden kohisevan valkoisten -äyräiden välissä. - -"En, en", huutaa hän. "En, en!" - -Eikä ole takuuta, vaikka lukkari olisi vihoissaan tanssittanut häntä -alas kylmään, mustaan veteen, jollei majuri Fuchs olisi juuri saapunut -sillalle. Nyt pelästyy lukkari, asettaa Faberin vakaalle maalle ja -juoksee tiehensä minkä jaloista pääsee. - -Pikku Faber kapsahtaa majurin kaulaan kiittääkseen häntä henkensä -pelastuksesta, mutta majuri työntää hänet pois ja sanoo, ettei mokoman -vuoksi kannata kiittää. Majuri ei ole rakastanut saksalaisia ollenkaan -siitä lähtien, jolloin hänet Pommerin sodan aikana oli majoitettu -Rügenin Putbusiin. - -Hän ei ole ikinä ollut niin lähellä nälkäkuolemaa kuin silloin. - -Nyt aikoo pikku Faber juosta nimismies Scharlingin luo manuuttamaan -lukkaria murhayrityksestä, mutta majuri ilmoittaa hänelle, ettei se -maksa vaivaa näillä main, sillä täällä ei merkitse mitään jos tappaa -saksalaisen. - -Silloin rauhoittuu pikku Faber ja pyytää majuria luokseen syömään -sianlihamakkaraa ja juomaan mummaa.[9] - -Majuri lähtee hänen luokseen, sillä hän arvelee, että urkurilla -varmaankin on kirkonavain kotonaan, ja niin he astelevat ylös mäkeä, -jolla Bron kirkko sijaitsee, rovastin, lukkarin ja urkurin virkatalot -ympärillään. - -"Suokaa anteeksi, suokaa anteeksi", sanoo pikku Faber, kun hän majurin -seurassa astuu kotiinsa. "Täällä ei ole tänään oikein hienoa. Meillä on -ollut touhua tänään, minulla ja siskollani. Meillä on teurastettu -kukko." - -"Voi peeveli!" huudahtaa majuri. - -Pieni, hieno neiti Faber tulee sitten kohta sisään ja tuo mummaa -suurissa savimukeissa. Nyt tiesi jokainen, ettei majuri katsellut -naisia lempein silmäyksin, mutta pikku neiti Faberia hän kuitenkin -mielihyvin katseli, tämän saapuessa niin sievänä, pitsit ja tykkimyssy -päässä. Vaalea tukka kaarsi otsaa niin sileästi kammattuna, -kotikutoinen puku oli niin sievä ja hohtavan puhdas, pienet kädet -olivat niin toimeliaat ja innokkaat, ja hänen pienet kasvonsa niin -punakat ja pyöreät, ettei majuri voinut olla ajattelematta, että jos -hän viisikolmatta vuotta sitten olisi nähnyt sellaisen piikasen, hän -olisi mennyt ja kosaissut. - -Niin sievä ja ruusunhelakka ja näppärä kuin neito onkin, ovat kumminkin -hänen silmänsä aivan itkettyneet. Juuri tämä seikka se herättääkin -majurissa lempeitä ajatuksia. - -Miesten syödessä ja juodessa neito kiitää sisään ja ulos huoneesta. -Kerran hän tulee veljensä luo, niiaa ja sanoo: - -"Miten käskee minun veljeni: millä tavoin lehmät pannaan suojaan?" - -"Pane viis' vasemmalle ja kuus' oikealle, niin eivät puske", sanoo -pikku Faber. - -"Sepä peeveliä, onko Faberilla niin monta lehmää?" huudahtaa majuri. - -Mutta asianlaita oli sellainen, että urkurilla oli ainoastaan kaksi -lehmää, mutta hän oli ristinyt toisen Viideksi ja toisen Kuudeksi, -jotta kuuluisi komeammalta kun niistä puhutaan. - -Ja sitten saa majuri kuulla, että Faberin karjakartanoa paraikaa -nostetaan, joten karja on päivällä ulkona ja yötä halkoliiterissä. - -Pikku neiti Faber tulee ja menee huoneesta; taas hän tulee veljensä -luo, niiaa hänelle ja sanoo, että timperi kysyy, kuinka korkea -navetasta tehdään. - -"Lehmien mukaan", sanoo urkuri. "Lehmien mukaan!" - -Se on majuri Fuchsin mielestä hyvä vastaus. - -Siinä istuttaessa alkaa majuri sitten kysellä urkurilta, miksi hänen -sisarensa silmät ovat niin punaiset, ja silloin hän saa kuulla, että -neito itkee, kun Faber ei tahdo antaa häntä tuolle köyhälle lukkarille, -velkaiselle ja pennittömälle miehelle. - -Moisesta johtuu majuri Fuchs vaipumaan yhä syvempiin ajatuksiin. Hän -tyhjentää kannun toisensa jälkeen ja syö huomaamattaan makkaran -makkaran perästä. Pikku Faber kauhistuu moista janoa ja ruokahalua, -mutta mitä enemmän majuri syö ja juo, sitä kirkkaammiksi tulevat hänen -aivonsa ja päättävämmäksi mielensä. - -Sitä lujemmin hän päättää nyt tehdä jotakin pienen neiti Faberin -hyväksi. - -Hän on sillä välin tähystellyt suurta, kiemuralehtistä avainta, joka -riippuu naulassa oven pielessä, ja tuskin painaltaa pikku Faber, jonka -on täytynyt pitää majurille seuraa juomakannun ääressä, päänsä pöytää -vasten ja alkaa kuorsata, niin Fuchs-majuri sieppaa avaimen, pistää -lakin päähänsä ja puikkii matkoihinsa. - -Minuuttia myöhemmin hän komuaa tapulin portaita ylös pienen -sarvilyhtynsä valossa ja tulee vihdoin kellotapuliin, jossa kellot -aukovat avaria kitojaan hänen yllänsä. Siellä hän raapii ensin vähän -malmia kellosta ja aikoo juuri ottaa metsästyslaukusta luotimuotin ja -hiilikupin, kun huomaa, että hänellä ei ole kaikkein tärkeintä: hän ei -ole muistanut ottaa matkaansa hopeaa. Jos mieli saada luotiin voimaa, -se täytyy valaa juuri siellä tornissa. Muu kaikki on järjestyksessä: on -torstai-ilta ja uusikuu, eikä kukaan aavista hänen tornissa oloaan, ja -nyt hän ei kuitenkaan voi tehdä mitään. Kiukussaan hän lähettää yön -hiljaisuuteen sellaisen kirouksen, että kellot kumisevat. - -Heti sen jälkeen hän kuulee hiljaista kolinaa alhaalta kirkosta ja on -erottavinaan askeleita portaissa. Totta tosiaankin, raskaat askeleet -tulla kopisevat portaissa. Majuri Fuchs, joka kiroilee siellä ylhäällä -niin, että kellot vapisevat, tulee silloin jo hiukan arvelevaiseksi. -Hän jo kummastelee, että mikähän se nyt tulee häntä avustamaan -luodinvalannassa. Askelet lähenevät lähenemistään. Tulija aikoo -varmastikin aina kellotapuliin. - -Majuri hiipii peränurkkaan hirsien ja parrujen sekaan ja sammuttaa -sarvilyhdyn. Ei hän juuri hätäpoikia ole, mutta kaikki kauniit -aikomuksethan menisivät myttyyn, jos joku hänet sieltä huomaisi. Tuskin -hän on kätkeytynyt, kun tulokas pistää päänsä ylös lattian luukusta. - -Majuri tuntee hänet hyvin, hän on ahne Brobyn pappi. Hän, joka on -melkein mielipuoli saituudesta, kätkeskelee aarteitaan milloin minnekin -kummallisiin paikkoihin. Nyt hän tuo setelipinkan ja aikoo kätkeä sen -kellotapuliin aavistamattakaan, että joku voisi nähdä hänet. Hän nostaa -siltalankkua ja pistää rahat sen alle, ja sitten hän jo poistuukin. - -Mutta majuri ei vitkastele, hän nostaa heti samaa lankkua. Ohoh, miten -paljon rahaa! Setelipinkka pinkan vieressä ja niiden välissä ruskeita -nahkapusseja täynnä kiiltäviä hopeakolikoita. Majuri ottaa parhaiksi -sen verran hopeaa kuin tarvitsee luotiinsa; muun hän antaa jäädä -paikoilleen. - -Kun hän on tullut tornista maahan, on hänellä hopeakuula luodikossaan. -Hän kävelee ja miettii, mitähän onni vielä varannee hänelle tänä yönä. -Kummia ovat torstaiyöt, kuten jokainen tietää. Hän tekee ensin mutkan -urkurin talolle. Sillä annapas, jos karhun kanalja tietäisi, että -Faberin karja on kurjassa halkoliiterissä, melkein taivasalla! No, -eikös vain hän näe jonkin mustan ja suuren liikkuvan pihan yli -halkovajaa kohti, varmaan se on karhu. - -Hän nostaa pyssyn poskelleen ja on juuri ampumaisillaan, mutta sitten -hän luopuu aikeestaan. - -Pimeässäkin hän yhä näkee neiti Faberin itkettyneet kasvot; hän tuumii, -että kyllä kai hänen täytyy hieman auttaa tyttöä ja lukkaria, mutta -kyllä vain tuntuu kovalta, kun ei saa sen vuoksi tappaa tuota -Gurlita-kukkulan suurta karhua. Hän kertoi itse myöhemmin, ettei mikään -koko maailmassa ollut tuntunut hänestä niin kovalta, mutta kun se pikku -neito oli niin sievä ja suloinen impynen, niin täytyihän karhu uhrata. - -Hän menee lukkarin taloon, herättää miekkosen ja vie hänet ulos -puolipukimissa ja sanoo, että lukkarin on nyt ammuttava karhu, joka -kiertelee Faberin liiterin nurkalla. - -"Jos sinä ammut sen karhun, niin hän antaa sinulle sisarensa", sanoo -hän, "sillä sinusta tulee silloin kerrassaan kunnioitettu mies. Se ei -ole mikään tavallinen karhu, ja maan parhaista olisi kunnia, jos -saisivat sen kaadetuksi." - -Ja hän panee lukkarin käteen oman pyssynsä, joka on ladattu hopeisella -ja kellonmalmisella, torstai-iltana uudenkuun aikana kirkontornissa -valetulla kuulalla, eikä hän voi olla vapisematta kateudesta, kun tuo -toinen eikä hän saa ampua sen suuren metsänkuninkaan, sen -Gurlita-kukkulan vanhan karhun. - -Lukkari tähtää -- Jumala siunatkoon meitä! -- tähtää niinkuin aikoisi -kaataa sen suuren karhun, jota myös Otavaksi kutsutaan ja joka kiertää -taivaalla Pohjantähden ympärillä, eikä lainkaan sitä täällä maassa -kulkevaa karhua, ja laukaus pamahtaa niin että kaikuu aina -Gurlita-kukkulalle. - -Mutta tähtäsi minne tähtäsi, karhu kaatuu! Niin käy, kun ampuu -hopeakuulalla! Osuu karhua sydämeen, vaikka olisi tähdännyt Otavaa. - -Ihmisiä tulla viuhtoo heti kaikista lähitaloista, ja ihmetellään mikä -siellä on, sillä ikinä ei ole laukaus jyrissyt kovemmin ja herättänyt -enemmän uinuvia kaikuja kuin tämä, ja lukkaria ylistetään suuresti, -sillä karhu oli oikea maanvaiva. - -Pikku Faber tulee myöskin ulos, mutta nyt pettyy majuri Fuchs julmasti. -Lukkari seisoo siinä kunniansa kukkuloilla ja on sitä paitsi pelastanut -Faberin lehmät, mutta pieni urkuri ei ole liikuttunut eikä kiitollinen. -Hän ei avaa syliänsäkään eikä tervehdä häntä lankonaan ja sankarina. - -Majuri seisoo ja rypistelee kulmakarvojaan ja polkee vihoissaan jalkaa -moisen viheliäisyyden tähden. Hän aikoo puhua ja julistaa tuolle -ahnaalle, ahdassieluiselle pikku kehvelille, mikä suuri urotyö tämä on, -mutta silloin hän alkaa änkyttää niin, ettei saa sanaa suustaan. Ja yhä -vihaisemmaksi hän tulee ajatellessaan, että nyt hän on turhanpäiten -uhrannut kunnian, mikä suuren karhun kaadannasta koituu. - -Oh, hänen on aivan mahdotonta käsittää, ettei mies, joka on tehnyt -moisen urotyön, kelpaa uljaimmankaan morsiamen sulhoksi. - -Lukkari ja jotkut nuoret miehet rupeavat nylkemään karhua, he menevät -tahkoamaan puukkojaan, muut menevät kotiinsa nukkumaan, majuri Fuchs -vain seisoo yksin kuolleen karhun luona. - -Sitten hän menee kirkkoon vielä kerran, pistää vielä kerran avaimen -reikään, kiipeää kapeita portaita ja vinoja tikapuita, herättää -nukkuvat kyyhkyset ja tulee vielä kerran kellotapuliin. - -Ja sitten, kun karhua nyljetään majurin valvoessa toimitusta, löydetään -sen leukojen välistä setelipinkka, jossa on viisisataa riikintaaleria. -Mahdotonta arvata, miten se on sinne joutunut, mutta tämähän onkin -kumma karhu, ja kun lukkari kerran on karhun kaatanut, niin rahatkin -ovat hänen, sehän on selvä. - -Kun tästä tulee tieto, ymmärtää pikku Faberkin, minkä kunnialaukauksen -lukkari on pamauttanut, ja hän selittää nyt olevansa ylpeä, jos pääsee -toisen langoksi. - -Perjantai-iltana lähtee majuri Anders Fuchs takaisin Ekebyhyn oltuaan -karhunpeijaisissa lukkarin talossa ja kihlajaisissa urkurin luona. Hän -astelee tietä raskain sydämin: riemua hän ei lainkaan tunne, vaikka -hänen vihamiehensä on kaatunut, eikä häntä liioin ilahduta komea -karhuntaljakaan, jonka lukkari on hänelle lahjoittanut. - -Nyt luulevat monet hänen sureksivan sitä, että tuo sievä, hieno pikku -neiti joutui toisen omaksi. Oho, siitä hän ei ole millänsäkään. Mutta -se tässä käy hänen sydämelleen, että vanhan yksisilmäisen metsän -kuninkaan piti kaatua hänen saamatta laukaista siihen hopeakuulaa. - -Niin hän tulee kavaljeerirakennukseen, missä kavaljeerit istuvat -piirissä roihuavan takan edessä, ja paiskaa sanaakaan sanomatta -karhuntaljan heidän keskelleen. Älköön kukaan uskoko, että hän nyt -kertoi matkastaan; meni totisesti aikoja, ennenkuin kukaan sai -houkutelluksi häneltä asian oikean laidan. Ei hän kavaltanut Brobyn -papin piiloakaan, ja pappi tuskin koskaan huomasi varkautta. - -Kavaljeerit tutkivat nahkaa. - -"Se on kaunis nahka", sanoo Beerencreutz. "Ihmettelenpä, millä tavoin -tuo ukko on noussut talviteloiltaan, vai ammuitko sinä sen pesäänsä?" - -"Se ammuttiin Brossa." - -"No, niin suuri kuin Gurlitan karhu se ei ole ollut", sanoo Gösta, -"mutta pulska eläin kuitenkin." - -"Jos se olisi silmäpuoli", sanoo Kevenhüller, "niin uskoisinpa, että -olet ampunut ukon itsensä, siksi suuri se on. Mutta kun tällä ei ole -haavaa eikä vammaa silmissä, niin ei se voi olla sama." - -Fuchs kiroaa tuhmuuttaan, mutta sitten alkavat hänen kasvonsa loistaa -niin, että mies oikein kaunistuu. Gurlitan suuri karhu ei siis olekaan -kaatunut toisen miehen laukauksesta. - -"Hyvä Jumala, kuinka hyvä sinä olet!" hän sanoo ja panee kätensä -ristiin. - - - - -Yhdeksäs luku - -BJÖRNEN HUUTOKAUPPA - - -Usein meitä nuoria ihmetytti suuresti vanhain kertomukset. "Oliko -teillä sitten kemut joka päivä niin kauan kuin säteilevää nuoruuttanne -kesti?" kysyimme heiltä. "Oliko elämä siihen aikaan yhtä ainoaa, pitkää -seikkailua?" - -"Olivatko kaikki nuoret naiset siihen aikaan kauniita ja suloisia, ja -päättyivätkö kaikki tanssiaiset niin, että Gösta Berling kaappasi yhden -heistä itselleen?" - -Silloin pudistivat vanhukset arvokasta päätään ja siirtyivät kertomaan -rukkien hyrinästä ja kangaspuiden ratinasta, keittiöhommista, riuttain -jyskeestä ja kirveen paukkeesta metsässä; mutta kauan ei kestänyt, kun -he jo taas joutuivat vanhalle ladulle. Jo kiitivät reet pääkuistin -eteen, jo lennättivät hevoset pimeillä metsäteillä nuorta, iloista -väkeä, jo leiskui tanssi, ja viulunkäyrät viuhuivat. Jyristen ja -jylisten pauhasi seikkailun hurja ajojahti ympäri Lövenin pitkän -järven. Kauas kaikui sen kumina. Metsä huojui ja kaatui, kaikki -hävityksen voimat pääsivät valloilleen: tulipalo loimusi, koski tuhosi, -metsänpedot samosivat nälkäisinä talojen ympärillä. Kahdeksanjalkaiset -hevoset tallasivat kavioillaan kaiken hiljaisen onnen muruiksi. Missä -ikinä hurja ajojahti pauhasi, siellä leimahtivat miesten sydämet -villeiksi ja naisten täytyi paeta kauhusta kalvaina kotoaan. - -Ja me nuoret kuuntelimme ihmetellen, hiljaa, kauhistuneina ja kumminkin -ikionnellisina. "Sellaisia ihmisiä!" ajattelimme. "Me emme koskaan näe -heidän vertaisiaan." - -"Eivätkö sen ajan ihmiset koskaan ajatelleet mitä tekivät?" kysyimme. - -"Tietysti he ajattelivat, lapset", vastasivat vanhat. - -"Mutta eivät niinkuin me ajattelemme", me inttelimme. - -Eivätkä vanhukset ymmärtäneet, mitä tarkoitimme. - -Mutta me taas, me ajattelimme itsetarkastelun merkillistä henkeä, joka -jo oli saapunut sieluumme. Ajattelimme häntä, jolla on jäiset silmät, -pitkät koukkusormet, tuota, joka kyyröttää sielumme pimeimmässä -loukossa ja nyppii rikki olentomme, niinkuin vanhat mummot nyppivät -silkki- ja villariepuja. - -Pala palalta nuo pitkät, kovat, koukkuiset sormet nyppivät, kunnes koko -meidän minuutemme oli edessämme kuin riepukasa, ja siten meidän parhaat -tunteemme, alkuperäisimmät ajatuksemme, kaikki, mitä olimme tehneet ja -sanoneet, tutkittiin, tarkastettiin, nypittiin rikki, ja jäiset silmät -katselivat sitä, ja hampaaton suu hymyili pilkallisesti ja kuiskasi: -"Ne ovat rääsyjä, pelkkiä rääsyjä." - -Olihan kyllä senkin ajan ihmisissä yksi, joka oli antanut sielunsa -alttiiksi tuolle jääsilmäiselle hengelle. Erään sikäläisenkin vieressä -se istui, tekojen lähteellä vartioiden, pahalle ja hyvälle ilkastellen, -ymmärtäen kaikki, tuomitsematta mitään, tutkistellen, kaivellen, rikki -nyppien, lamauttaen sydämen liikahduksia ja ajatuksen voimaa -lakkaamattomalla pilkkahymyllä. - -Kaunis Marianne kuljetti itsetarkastelun henkeä sielussaan. Hän tunsi -hänen jääsilmäinsä ja ivahymynsä seuraavan häntä joka askelella, joka -sanalla. Hänen elämänsä oli tullut näytelmäksi, jossa tuo henki oli -ainoana katselijana. Marianne ei ollut enää ihminen, hän ei kärsinyt, -hän ei iloinnut, ei rakastanut, hän esitti vain kauniin Marianne -Sinclairen osaa, ja itsetarkastelu istui tuijottavin jääsilmin ja -ahkerin, rikkinyppivin sormin ja katsoi näyttelemistä. - -Hänet oli lyöty kahteen osaan. Kalpeana, epämiellyttävänä ja -pilkallisena istui toinen puoli hänen minuuttaan katsellen, mitä toinen -puoli toimi, eikä koskaan tuo outo henki, joka repi rikki hänen -olentoaan, virkkanut hänelle tunteen tai mieltymyksen sanaa. - -Mutta missä hän oli silloin ollut, tuo tekojen lähteen kelmeä vartija, -sinä yönä, jolloin Marianne oppi tuntemaan elämän täyteläisyyden? Missä -hän oli, kun hän, viisas Marianne, suuteli Gösta Berlingiä sadan -silmäparin nähden, ja kun hän vihansa vimmassa heittihe kinokseen -kuolemaan? Silloin sokenivat jäiset silmät, silloin ilkastelu lamautui, -sillä intohimo riensi myrskyten hänen sieluunsa. Seikkailun hurjan -ajojahdin pauhu oli kohissut hänen korvissaan. Hän oli ollut täysi -ihminen sinä ainoana hirvittävänä yönä. - -Voi sinua, itsetarkastelun jumala. Kun Marianne äärettömästi -ponnistellen sai nostetuksi kivettyneet kätensä ja kiedotuksi ne Göstan -kaulaan, silloin kohotit, niinkuin ukko Beerencreutz, silmäsi pois -täältä maasta ja katselit tähtiä. - -Sinä yönä olit tuiki voimaton. Kuollut olit neidon sepittäessä -rakkaushymnejään, kuollut hänen kiiruhtaessaan Sjöhön majuria hakemaan, -kuollut, kun hän näki liekkien punaavan taivasta puiden latvojen -yläpuolella. - -Kas, ne olivat tulleet, nuo väkevät myrskylinnut, nuo demonisten -intohimojen aarnikotkat. Tulisiivin ja teräksisin kynsin ne olivat -hyökänneet suhisten kimppuusi, sinä jääsilmäinen henki, ne olivat -iskeneet kyntensä niskaasi ja nakanneet sinut tuntemattomiin. Olit -kuollut ja muserrettu. - -Mutta nyt ne olivat lentää kohisseet edelleen, nuo ylväät, nuo -valtavat, nuo, joiden teitä ei ennakolta voi arvioida eikä kukaan -tarkkaaja ole seurannut; ja tuntemattomuuden kuilusta oli -itsetarkastelun kumma henki noussut taas ja vielä kerran asettunut -kauniin Mariannen sieluun. - -Koko helmikuun makasi Marianne sairaana Ekebyssä. Sjön majuria -noutaessaan oli häneen tarttunut rokko. Tuo kauhea tauti oli silloin -koko rajuudellaan karannut hänen kimppuunsa, hänen, joka oli hirveän -kylmettynyt ja uupumuksesta menehtymäisillään. Kuolema oli ollut häntä -lähellä, mutta kuun lopulla hän kumminkin toipui. Heikko hän oli yhäkin -ja pilalle rumentunut. Häntä ei ikinä enää sanottaisi kauniiksi -Marianneksi. - -Tätä ei kuitenkaan vielä tiennyt kukaan muu kuin Marianne ja hänen -hoitajattarensa. Eivät edes kavaljeerit sitä tienneet. Sairashuone, -jossa tarttuva rokko ruhtinoi, ei ollut joka miehelle auki. - -Mutta milloin on itsetarkastelun voima suurempi kuin paranemisen -pitkinä hetkinä? Silloin se istuu ja tuijottaa jääsilmin ja nyppii -nyppimistään nikamaisilla, luisilla sormillaan. Ja jos tarkoin katsoo, -niin on sen takana vielä kellankelmeämpi olento, joka tuijottaa ja -kalvaa ja ivaa, ja sen takana taas toinen, ja vielä kolmas, kaikki -hymyillen pilkallisesti toisilleen ja koko maailmalle. - -Ja kun Marianne katsoi vuoteessa lojuen itseään kaikilla noilla -tuijottavilla jääsilmillä, kuolivat kaikki alkuperäiset tunteet -hänessä. - -Hän makasi siinä ja näytteli sairasta, hän loikoi siinä ja esitti -onnetonta, esitti rakastunutta, esitti kostonhimoista. - -Hän oli kaikkia näitä, ja kumminkin se oli vain näyttelemistä. Kaikki -muuttui näyttelemiseksi ja epätodeksi noiden jäisten silmien edessä, -jotka häntä vartioivat, samalla kun niiden takana vartioi niitä toinen -silmäpari, joita taas vartioi toinen pari, aivan loppumattomassa -perspektiivissä. - -Kaikki elon vahvat voimat olivat uneen uinahtaneet. Hän oli pystynyt -hehkuvaan vihaan ja alttiiseen rakkauteen yhtenä ainoana yönä, ei -kauempaa. - -Hän ei edes tiennyt, rakastiko hän Gösta Berlingiä. Hän ikävöi nähdä -häntä, koettaakseen, saattoiko Gösta siirtää hänet hänen oman minänsä -ulkopuolelle. - -Taudin kourissa ollessaan oli hänellä vain yksi selvä ajatus: hän ei -sallinut tiedoittaa taudistaan kenellekään. Hän ei tahtonut nähdä -vanhempiaan, hän ei tahtonut sovintoa isänsä kanssa, ja hän tiesi, että -isä katuisi, jos saisi kuulla, kuinka sairas hän oli. Sentähden hän -käski, että hänen vanhemmilleen ja kaikille muillekin oli ilmoitettava, -että se tukala silmätauti, joka aina kiusasi häntä kotiseudulle tultua, -pakotti hänet nytkin piilemään suljettujen uudinten takana. Hän kielsi -hoitajattaren puhumasta, miten sairas oli, hän kielsi kavaljeereja -haettamasta lääkäriä Karlstadista. Hänessä oli tosin isorokko, mutta -aivan lievä; Ekebyn kotiapteekissa oli kyllin lääkkeitä hänen henkensä -pelastukseksi. - -Hän ei ajatellut hetkeäkään kuolevansa, hän makasi vain ja odotti -terveyden päiviä, lähteäkseen Göstan kanssa pappilaan kuulutuksille. - -Mutta nyt oli sairaus ja kuume ohi. Hän oli taasen kylmä ja viisas. -Hänestä tuntui kuin hän olisi viisas tässä hullujen maailmassa. Hän ei -vihannut, ei rakastanut. Hän ymmärsi isäänsä, hän ymmärsi heitä -kaikkia. Joka ymmärtää, ei vihaa. - -Hän oli saanut kuulla, että Melchior Sinclaire oli päättänyt pitää -huutokaupan Björnessä ja hävittää kaiken mitä omisti, niin ettei -Mariannelle jäisi perintöä. Sanottiin, että isä aikoo hävittää kaikki -niin perinpohjaisesti kuin suinkin voi: ensin kuuluu myyvän huonekalut -ja viimeksi itse kartanon, ja kaikki rahat hän pistää säkkiin ja -upottaa Lövenin syvyyteen. Hajoitus, mullistus ja hävitys piti oleman -Mariannen perintö. Marianne hymyili hyväksyvästi tämän kuullessaan: isä -oli luonteeltaan sellainen, juuri niin hänen tulikin menetellä. - -Hänestä tuntui nyt merkilliseltä, että hän oli voinut runoilla sen -suuren rakkaudenhymnin. Hän oli uneksinut hiilenpolttajan majasta, hän -kuten muutkin. Nyt hänestä tuntui kummalliselta, että hän oli koskaan -uneksinut. - -Hän huokaili kaivaten luontoa. Hän oli väsynyt tähän alinomaiseen -näyttelemiseen. Koskaan hänellä ei ollut voimakasta tunnetta. Hän -tuskin suri kauneutensa katoamista; mutta häntä kauhistutti outojen -sääli. - -Oi, yksi itsensä unohtamisen tuokio! Liike, sana, teko, joka ei olisi -laskelmoitu. - -Sitten kerran, kun huone jo oli puhdistettu tartunnasta ja hän loikoi -pukeutuneena sohvalla, hän kutsutti Gösta Berlingin luokseen. Hänelle -ilmoitettiin, että Gösta oli lähtenyt Björneen huutokauppaan. - - * * * * * - -Björnessä oli todellakin suuri huutokauppa. Se oli vanha, rikas koti. -Väkeä oli tullut pitkien matkojen takaa huutamaan ja katsomaan. - -Jykevä Melchior Sinclaire oli koonnut kaikki talon tavarat suureen -saliin. Siellä oli tuhansittain kapineita kasattuina röykkiöihin, jotka -ulottuivat lattiasta laipioon. - -Hän oli itse kulkenut huoneissa kuin hävityksen enkeli tuomiopäivänä ja -hilannut yhteen kaiken, minkä aikoi myydä. Keittiön kalusto: mustat -padat, puutuolit, tinatuopit, kuparivadit, kaikki ne saivat olla -häneltä rauhassa, sillä niissä ei ollut mitään, joka olisi muistuttanut -Mariannesta; mutta tämä olikin ainoa, mikä säästyi hänen vihaltaan. - -Mariannen huoneeseen hän murtautui hävittäen kaikki. Siellä oli -Mariannen nukkekaappi, siellä hänen kirjahyllynsä ja pikku tuoli, jonka -Melchior Sinclaire oli teettänyt hänelle, sekä hänen korunsa ja -vaatteensa, sohvansa ja sänkynsä, kaikki se pois! - -Ja niin hän syöksyi huoneesta toiseen. Hän riisti kasaan kaiken, mikä -hänestä oli epämieluista, ja kantoi suuria kuormia huutokauppasaliin. -Hän puhki raskaiden sohvien ja marmorilevyjen alla; mutta hän kesti. Ja -hän rytösi kaikki hirveään, sekamelskaiseen kasaan. Hän oli avannut -kaapit ja ottanut käsille perheen komeat hopeaesineet. Pois ne! -Marianne oli koskettanut niitä. Hän täytti sylinsä lumivalkealla -damastilla ja sileillä liinaisilla, joissa oli kädenlevyiset -reikäompelukset, kunniakasta kotityötä, monivuotisten vaivain hedelmä, -ja mättäsi kaikki röykkiöihin. Pois kaikki ne! Marianne ei ollut -kelvollinen niitä omistamaan. Hän ryntäili läpi huoneiden suuret -posliinipinot sylissä, vähät välittäen, särkikö tusinoittain lautasia, -ja kaappaisi jalotekoiset kupit, joihin perhevaakuna oli poltettu. Pois -ne! Käyttäköön kuka haluaa niitä. Hän vyörytti kokonaiset vuoret -sänkyvaatteita ylisiltä: patjoja ja päänalusia niin pehmeitä, että -niihin upposi kuin aaltoon. Pois ne! Marianne oli nukkunut niillä. - -Hän loi hirmustuneita katseita vanhoihin, tuttuihin huonekaluihin. -Olikohan tuolia, jolla Marianne ei ollut istunut, tai sohvaa, jolla hän -ei ollut levännyt, tai taulua, jota hän ei ollut katsellut, -kynttiläkruunua, joka ei ollut häntä valaissut, peiliä, joka ei ollut -heijastanut hänen muotoaan? Synkkänä hän pui nyrkkiä tälle muistojen -maailmalle. Mielellään hän olisi hyökännyt sen kimppuun nuija koholla -ja musertanut kaikki pirstaleiksi, pieniksi muruiksi. - -Kumminkin hänestä tuntui vielä murhaavammalta myydä kaikki -huutokaupalla. Pois vieraille kaikki! Pois tahraantumaan torpparien -tuvissa, turmeltumaan välinpitämättömien vieraiden hallussa. -Eikö hän tuntenut talonpoikaisten tuvissa pilalle mukiloituja -huutokauppaesineitä, häpeään sortuneita kuin hänen kaunis tyttärensä? -Pois ne! Seisokoot siellä, täytteet revittyinä ja kultaus kuluneena, -murtunein jaloin ja tahrautunein levyin, ja ikävöikööt entistä kotiaan! -Pois ne, kaikille ilman kulmille, niin ettei ainoakaan silmä näe, -ainoakaan käsi kokoa niitä. - -Huutokaupan alkaessa hän oli täyttänyt puolet salia uskomattomaan -mylläkkään röykkiöidyillä taloustavaroilla. - -Poikki huoneen hän oli asettanut pitkän kauppatiskin. Sen takana seisoi -huutokaupanpitäjä, tarjoten tavaraa, siellä istuivat kirjurit, merkiten -ostot kirjaan, ja siellä seisoi Melchior Sinclairen viinalekkeri. -Huoneen toisessa puoliskossa, eteisessä ja pihalla olivat ostajat. Oli -siinä väkeä, paljon melua ja riemua. Huutoja tehtiin tiheään, ja -huutokauppa sujui vireästi. Mutta viinalekkerin vieressä, takanaan -kaikki omaisuus mahdottomassa sekamelskassa, istui Melchior Sinclaire -puolihumalassa ja puolihulluna. Tukka pörrötti karkeina tukkoina hänen -punaisen naamansa yllä, silmät pyörivät tuikeina ja verestävinä. Hän -huusi ja nauroi kuin parhaalla tuulellaan, ja jokaisen, joka oli tehnyt -hyvän tarjouksen, hän kutsui luokseen ja antoi ryypyn. - -Niiden joukossa, jotka näkivät hänet siellä, oli myöskin Gösta Berling, -joka oli pujahtanut ostajien parveen, mutta vältti joutumasta Melchior -Sinclairen näkyviin. Hän tuli miettiväiseksi tätä katsellessaan, ja -hänen sydäntään ahdisti kuin jonkin onnettomuuden edellä. - -Hän ihmetteli, missä Mariannen äiti mahtoi tämän menon aikana olla. Ja -niin hän meni, vasten tahtoaan ja kohtalon ajamana, etsimään rouva -Gustava Sinclairea. - -Hän sai availla monet ovet ennen kuin löysi rouvan. Suuri -tehtaanpatruuna ei sietänyt kuunnella voivotusta ja naisten ruikutusta. -Hän oli kyllästynyt vaimonsa kyyneleihin, joita tämä vuodatti kotoisten -aarteittensa tuhoutumisen tähden. Suuri tehtaanpatruuna raivostui -nähdessään, että Gustava saattoi itkeä liina- ja sänkyvaatteiden vuoksi -silloin, kun sellainen kalleus kuin hänen tyttärensä oli kadotettu, ja -niin hän oli ajanut nyrkki pystyssä rouvan edellään koko kerroksen läpi -keittiöön ja aina ruokakomeroon. - -Edemmäksi ei rouva voinut paeta, ja tehtaanpatruuna tyytyi, kun näki -hänen kyyristyneen portaiden taakse ja odottavan kovia lyöntejä, -kenties kuolemaakin. Hän antoi hänen jäädä sinne, mutta lukitsi oven ja -pisti avaimen taskuunsa. Siellä jouti rouva istua sen aikaa kuin -huutokauppaa kesti. Nälkää hänen ei tarvinnut nähdä, ja Melchiorin -korvat saivat rauhan rouvan ruikutuksilta. - -Rouva oli vieläkin vankina omassa ruokakomerossaan, kun Gösta -lähestyi käytävää pitkin, joka oli keittiön ja salin välillä. Hän näki -Gustava-rouvan kasvot pienessä ikkunassa, joka oli korkealla seinässä. -Hän oli kiivennyt portaille ja tuijotti ulos vankilastaan. - -"Mitä Gustava-täti siellä ylhäällä tekee?" kysyi Gösta. - -"Se pani minut tänne", kuiskasi rouva. - -"Patruunako?" - -"Niin, minä luulin, että hän ihan tappaisi minut. Mutta kuules nyt, -Gösta, ota sinä se salinoven avain ja mene keittiöön ja avaa sillä -ruokasäiliön ovi, niin minä tulen ulos. Se avain sopii tähän oveen." - -Gösta totteli, ja parin minuutin perästä seisoi tuo pieni rouva -keittiössä, jossa ei ollut ketään vieraita. - -"Täti olisi avauttanut jollakin piialla salin avaimella", sanoi Gösta. - -"Luuletko, että halusin opettaa heille sen tempun? Silloin en enää -saisi pitää ruokasäiliössäni mitään rauhassa. Ja muutenkin, otin ja -siistin ylimmäiset hyllyt. Sen ne sietivätkin. En ymmärrä, miten olen -antanut keräytyä sinne niin paljon rojua." - -"Tädillä on aina niin paljon puuhaa", sanoi Gösta, puolustellen. - -"Niin, usko vain! Jos minä en itse juokse kaikkialle, niin eivät -enemmän kangaspuut kuin rukitkaan lähde liikkeeseen. Ja jos..." - -Nyt hän pysähtyi ja pyyhki kyynelen silmäkulmastaan. - -"Jumala paratkoon, mitä puhun", hän sanoi, "eipä taida minulla olla -enää mitä puuhata, eipä. Sehän myy nyt kaikki, mitä meillä on." - -"Niin, kyllä se on surkeaa", sanoi Gösta. - -"Tiedäthän, Gösta, sen suuren peilin vieraskamarissa. Se oli niin -merkillinen, sillä sen lasi oli kokonainen, ilman liitettä, eikä -kultauksessa ollut yhtään vikaa. Sain sen äidiltäni, ja nyt se aikoo -sen myydä." - -"Hän on hullu." - -"Sanos muuta. Eipä hän paljon muutakaan ole. Hän ei usko, ennen kuin -joudumme mieron selkään kuten majurinrouva." - -"Niin pitkälle ei toki jouduttane", vastasi Gösta. - -"Kyllä, Gösta. Kun majurinrouva lähti pois Ekebystä, niin hän ennusti -meille onnettomuutta, ja nyt se tulee. Hän ei olisi antanut mitenkään -Sinclairen myydä Björneä. Ja ajattelepas, hänen omat posliininsa, hänen -omasta kodistaan tuodut hienot kuppinsa, myydään. Majurinrouva ei olisi -antanut." - -"Mutta mikä hänellä sitten on?" kysyi Gösta. - -"Voi, se on vain, katsos, se, ettei Marianne ole tullut takaisin -kotiin. Hän on kähninyt täällä kotosalla ja odottanut odottamistaan. -Häh on kävellyt edestakaisin lehtokujassa päivät päästään ja odottanut -häntä. Hän on kai tullut ikävästä hulluksi; mutta minä en uskalla sanoa -mitään, en." - -"Marianne luulee, että isä on hänelle vihainen." - -"Ei luule, ei! Hän tuntee kyllä isänsä; mutta hän on ylpeä eikä tahdo -ottaa ensimmäistä askelta. He ovat jäykkiä ja kovia kumpikin, eikä tämä -heitä paljoa liikuta. Minä se olen tässä välikädessä." - -"Täti kai tietää, että Marianne menee minun kanssani naimisiin?" - -"Voi, Gösta, sitä hän ei tee koskaan. Hän sanoo niin vain isäänsä -ärsyttääkseen. Hän on liian hemmoteltu mennäkseen köyhälle miehelle, ja -liian ylpeäkin. Aja sinä vain kotiin ja sano hänelle, että jollei hän -pian tule tänne, menee koko hänen perintönsä hukkaan. Ooh, hän kai -työntää kaikki ihan pilkkahintaan." - -Gösta suorastaan suuttui Gustava-rouvaan. Siinä toinen vain istui -keittiön suurella pöydällä sydämellään vain peilit ja posliinit. - -"Tädin pitäisi hävetä!" kivahti hän. "Ensin viskaatte tyttärenne ulos -lumihankeen ja sitten luulette, että hän ilkeyksissään ei tule -takaisin. Ja te uskotte, että hän on niin huono, että hylkää sen, josta -pitää, vain perinnöttömäksi joutumisen pelosta." - -"Hyvä Gösta, älä sinä nyt suutu, sinäkin. Enhän minä tiedä mitä -pakisen. Tein kaikkeni ja koetin avata ovea Mariannelle, mutta Melchior -tuli ja kiskoi minut pois. Sanovat kaikki aina, etten minä mitään -ymmärrä. Suon sinulle mielelläni Mariannen, Gösta, jos voit tehdä hänet -onnelliseksi. Ei ole kovinkaan helppoa tehdä naista onnelliseksi, -Gösta." - -Gösta katsoi häneen. Kuinka hän oli voinutkin vihastua sellaiselle -ihmiselle kuin Gustava-rouvalle! Kauhun ja ahdistuksen valtaama oli tuo -nainen, mutta niin hyväsydäminen. - -"Täti ei tiedustele, miten Marianne voi", hän sanoi hiljaa. - -Rouva puhkesi itkuun. - -"Etkö sitten pahastu, jos sinulta tiedustelen?" sanoi hän. "Olen -halunnut koko ajan sitä sinulta kysyä. Ajattele, en tiedä hänestä muuta -kuin että hän elää. En tervehdystä ole saanut häneltä koko aikana, en -edes silloin kun lähetin hänelle vaatteita, ja sentähden ajattelin, -että sinä ja hän ette tahdo antaa minulle mitään tietoja hänestä." - -Gösta ei kestänyt kauempaa. Hän oli kyllä raju, hän oli raisu -- joskus -täytyi Jumalan lähettää sutensa hänen kintereilleen pakottaakseen hänet -kuuliaisuuteen -- mutta vanhuksen kyyneleet, vanhuksen valitus olivat -hänestä kauheampaa kuulla kuin sutten ulvonta. Hän ilmaisi rouvalle -koko totuuden. - -"Marianne on ollut sairaana koko ajan", sanoi hän. "Hänessä oli -isorokko. Sanoivat hänen pääsevän tänään sohvalle loikomaan. En ole -nähnyt häntä sen yön jälkeen." - -Gustava-rouva hyppäsi tuossa tuokiossa lattialle. Hän jätti Göstan -seisomaan sinne ja juoksi sanaakaan virkkamatta miehensä luo. - -Huutokauppaväki näki hänen tulevan miehensä luo ja kuiskaavan kiireesti -jotakin hänen korvaansa. He näkivät, miten patruunan kasvot tulivat -entistäänkin punaisemmiksi, ja hänen kätensä, joka oli lekkerin -hanalla, väänsi hanaa, niin että viina virtasi lattialle. - -Gustava-rouva näytti tuoneen niin tärkeitä uutisia, että huutokauppa -oli kai heti lopetettava. Myyjän vasara ei paukahtanut, kirjurien kynät -pysähtyivät, tarjouksia ei tehty. - -Melchior Sinclaire kavahti ajatuksistaan. - -"No", huusi hän, "sujuuko vai ei?" - -Ja huutokauppa jatkui taas täyttä päätä. - -Gösta istui keittiössä, ja Gustava-rouva palasi itkien hänen luokseen. - -"Ei se auttanut", sanoi hän. "Uskoin, että hän lopettaa, kun saa -kuulla, että Marianne on ollut sairaana; mutta hän vain jatkaa. Hän -kyllä tahtoisi lopettaa, mutta häpeää liiaksi." - -Gösta kohautti olkapäitään, hyvästeli hänet enempiin puheisiin -puuttumatta. - -Eteisessä hän kohtasi Sintramin. - -"Peijakkaan hauska tilaisuus", huudahti Sintram ja hieroi käsiään. -"Olet mestari, Gösta. Turkanen, mitä saitkaan aikaan!" - -"Hauskempaa vielä hetken perästä", kuiskasi Gösta. "Brobyn pappi tuli -tänne reki täynnä rahaa. Sanovat hänen aikovan ostaa koko Björnen ja -maksavan käteisellä. Silloin on hauska nähdä suurta tehtaanpatruunaa, -Sintram-setä." - -Sintram veti päänsä hartioiden väliin ja nauraa hihitti itsekseen -pitkän aikaa. Mutta sitten hän meni minkä kerkisi huutokauppasaliin ja -siellä suoraan Melchior Sinclairen eteen. - -"Jos tahdot ryypyn, Sintram, niin sinun pitää ensin, piru vie, huutaa." - -Sintram tuli aivan hänen luokseen. - -"Veljellä on nyt onni kelkassa kuten ainakin", sanoi hän. "Tänne on -tullut oikein pomo mies, reellinen rahaa mukanaan. Hän ostaa Björnen ja -kaiken ulko- ja sisäirtaimiston. Hän on palkannut suuren ihmisparven -huutajikseen. Ei tahdo varmaankaan näyttäytyä sitä ennen itse." - -"Veli voi kai sanoa, kuka se on, niin tarjonnen ryypyn vaivasta." - -Sintram otti ryypyn ja peräytyi pari askelta ennen kuin vastasi: - -"Mahtaa olla Brobyn pappi, veli Melchior." - -Melchior Sinclairella oli monta parempaa ystävää kuin Brobyn pappi! -Heidän välillään oli jatkunut vuosikautista kiistaa. Kerrottiin, että -suuri tehtaanomistaja oli väijyskellyt pimeinä öinä teillä, mistä papin -piti kulkeman, ja että hän oli antanut papille, tuolle liehakoitsijalle -ja talonpoikain kiduttajalle, monta kunnon selkäsaunaa. - -Tosin oli Sintram vetäytynyt pari askelta patruuna Sinclairen edestä, -mutta silti ei hän aivan välttänyt suuren miehen vihaa. Viinalasi lensi -vasten hänen silmiään ja koko nassakka hänen kintuilleen! Mutta siitäpä -seurasikin kohtaus, joka pitkät ajat ilahdutti hänen sydäntään. - -"Tahtooko Brobyn pappi minun taloni?" karjaisi patruuna Sinclaire. -"Oletteko te täällä huutamassa minun tavaroitani Brobyn papille? Oo, -häpeäisitte! Huutia tietäisitte!" - -Hän tempaisi kynttilänjalan ja mustepullon ja sinkautti ne -väkijoukkoon. - -Hänen sydänraukkansa koko katkeruus sai viimeinkin purkautua -valloilleen. Karjuen kuin villipeto hän heristi nyrkkiään ympärillä -seisoville ja sinkosi mitä heittoaseita sai heitä kohti. Viinalaseja ja -pulloja lensi seinään. Hän oli järjiltään vihasta. - -"Huutokauppa on lopussa", ärjyi hän. "Ulos kaikki! Ei minun eläessäni -Brobyn pappi vie Björneä! Ulos, pellolle! Kyllä minä opetan teitä -huutamaan Brobyn papille!" - -Hän ryntäsi huutokaupan pitäjän ja kirjurin kimppuun. Nämä pötkivät -pakoon. Jytäkässä he kaasivat kumoon pöydän, ja tehtaanpatruuna -hyökkäsi hirveässä raivossaan rauhallisten ihmisten sekaan. - -Seurasi pako ja hurja sekasorto. Pari sataa henkeä tungeksi ovelle, -paeten yhtä ainoaa miestä. Ja hän seisoi paikoillaan, karjuen huutoaan: -"Ulos kaikki!" Hän evästi heitä sadatteluilla, ja tuon tuostakin hän -huitaisi joukkoon tuolilla, jota heilutti nuijanaan. - -Hän vainosi heitä eteiseen, mutta ei kauemmaksi. Kun viimeinen vieras -oli portailta kadonnut, hän meni takaisin saliin ja lukitsi oven -jälkeensä. Sitten hän veti keosta patjan ja pari päänalusta, laskeutui -niille, nukahti keskelle hävityksen kauhistusta, eikä herännyt ennen -kuin seuraavana päivänä. - -Kotiin tultuaan sai Gösta kuulla, että Marianne halusi puhella hänen -kanssaan. Se sopi hyvin. Hän oli juuri tuumiskellut, miten pääsisi -Mariannen puheille. - -Kun hän tuli hämärään huoneeseen, jossa Marianne lepäsi, hänen täytyi -hetkiseksi pysähtyä ovelle. Hän ei nähnyt, missä Marianne oli. - -"Jää sinne, Gösta", sanoi Marianne hänelle silloin. "Saattaisi olla -vaarallista tulla lähelleni." - -Mutta Gösta oli jo tullut, harpannut portaat kahdella askelella, -vavisten innosta ja kaipuusta. Mitä hän välitti tartunnasta. Hän tahtoi -nauttia Mariannen näkemisen autuutta. - -Sillä hän oli kaunis, hänen rakastettunsa. Kellään ei ollut niin -pehmoisia kutreja, niin kirkasta, säteilevää otsaa. Kaikki hänen -kasvojensa viivat kaareilivat kuin leikkien. - -Gösta ajatteli kulmakarvoja, terävästi ja kirkkaasti piirtyviä kuin -mesipilkku liljan terissä, ja nenän rohkeata kaarilinjaa, ja huulia, -kevyesti pyörtäviä kuin vierivät laineet, ja poskien pitkulaista -soikeutta ja leuan hienon hienoa muotoa. - -Ja hän ajatteli ihon arkaa väriä, sysimustain kulmakarvojen lumoavaa -tenhoa vaalean tukan alla, ja silmien sinisiä teriä, kirkkaassa -valkohohteessa uiskentelevia, ja valonvälkettä silmänurkissa. - -Ihana hän oli, hänen rakastettunsa. Hän ajatteli, kuinka lämmin sydän -hänen ylpeän kuorensa kätkössä sykki. Mariannella oli voimaa alttiuteen -ja uhrautumiseen, vaikka hän salasikin sen hienoon hipiään ja ylpeihin -sanoihin. Oli autuus nähdä hänet. - -Kahdella harppauksella oli Gösta rynnännyt portaita ylös, ja Marianne -luuli, että hän pysähtyisi ovensuuhun, mutta Gösta juoksi huoneen läpi -ja lankesi polvilleen Mariannen pääpuoleen. - -Gösta halusi nähdä hänet, suudella häntä, sanoa jäähyväiset. - -Gösta rakasti häntä. Koskaan hän ei lakkaisi rakastamasta häntä; mutta -hänen sydämensä oli tottunut tulemaan poljetuksi. - -Oi, mistä hän tapaisi sen, sellaisen tuettoman ja juurettoman ruusun, -jonka voisi poimia ja jota voisi sanoa omakseen? Ei edes sitä, jonka -hän oli löytänyt hyljättynä ja puolikuolleena tiepuolesta, hän saisi -pitää! - -Milloin virittäisi hänen rakkautensa virren, niin korkean ja puhtaan, -ettei ainoakaan soraääni särähtäisi? Milloin nousisi hänen onnensa -linna perustalle, jota ei yksikään muu sydän levotonna ja kaipuulla -halajaisi? - -Gösta ajatteli, miten sanoisi Mariannelle jäähyväiset. - -"Suuri kurjuus on kotonasi", aikoi hän sanoa. "Sydäntäni raastaa -ajatellessani sitä. Sinun täytyy lähteä kotiisi ja antaa isällesi -jälleen hänen järkensä. Äitisi on alinomaisessa hengenvaarassa. Sinun -täytyy mennä kotiisi, rakastettuni." - -Katso, sellaiset kieltäymyksen sanat olivat hänen huulillaan, mutta ne -eivät tulleet lausutuiksi. - -Gösta lankesi polvilleen Mariannen päänalusen kohdalle ja sulki -käsiinsä hänen päänsä ja suuteli häntä; mutta sitten hän ei sanoja -löytänyt. Sydän alkoi tykyttää niin kiivaasti kuin rinnan -halkaistakseen. - -Rokko oli runnellut kauniit kasvot. Iho oli tullut karkeaksi ja -arpiseksi. Ikinä ei helakka veri enää loistaisi noissa poskissa, -eivätkä hienot suonet kuultaisi ohimoilla. Silmät olivat himmeät ja -syvällä turvonneiden luomien alla. Kulmakarvat olivat karisseet ja -silmämunan emaljiloisto haalistunut keltaiseksi. - -Kaikki oli tuhoutunut. Ylväät piirteet olivat muuttuneet karkeiksi ja -raskaiksi. - -Monetpa sitten surivat Marianne Sinclairen mennyttä kauneutta. Kautta -Vermlannin valitettiin hänen vaalean ihonsa, hänen salamoivain -silmäinsä ja heleän tukkansa tuhoa. Siellä pidetään kauneutta -suuremmassa arvossa kuin missään muualla. Hilpeä kansa suri kuin olisi -maa kadottanut jalokiven kunniansa kruunusta, kuin olemassaolo olisi -saanut tahran auringonloistoonsa. - -Mutta ensimmäinen mies, joka näki hänet, kun hän oli kadottanut -kauneutensa, ei heittäytynyt suruun. - -Kuvaamattomat tunteet täyttivät hänen sielunsa. Kuta kauemmin hän -Mariannea katsoi, sitä lämpöisemmäksi tuli hänen sydämensä. Rakkaus -paisui, paisui kuin kevättulva. Tuliaaltoina se kumpusi ja uhkui hänen -sydämestään, se täytti koko hänen olentonsa, se nousi hänen silmiinsä -kyynelöimään, huokasi hänen huulillaan, vapisi hänen käsissään, koko -hänen ruumiissaan. - -Oi, rakastaa häntä, suojella häntä, vaalia, hoidella häntä! - -Olla hänen orjansa, hänen suojelushenkensä! - -Väkevä on rakkaus, kun se on käynyt tuskan tulikasteen. Gösta ei voinut -puhella Mariannelle erosta ja kieltäymisestä. Hän ei voinut jättää -häntä. Hän oli Mariannelle velkapää elämänsä. Hän olisi saattanut tehdä -kuolemansynnin Mariannen vuoksi. - -Gösta ei sanonut järkevää sanaa, itki vain ja suuteli häntä, kunnes -vanhan hoitajattaren mielestä oli aika saattaa hänet ulos. - -Kun hän oli mennyt, ajatteli Marianne häntä ja hänen liikutustaan. -"Hyvä on olla niin rakastettu", hän ajatteli. - -Niin, hyvä oli olla rakastettu, mutta miten oli hänen itsensä laita? -Mitä tunsi hän? Oi, ei mitään, vähemmän kuin ei mitään! - -Oliko se kuollut, se hänen rakkautensa, vai minne se oli kaikonnut? -Missä se piileskeli, se hänen sydämensä lapsi? - -Elikö se vielä, oliko se puikahtanut sydämen syvimpään soppeen ja -kyyrötti siellä, väristen vilusta jääsilmien edessä, pelästyneenä -kelmeästä pilkkanaurusta, puolitukahtuneena luisten sormien -kuristukseen? - -"Ah, minun rakkauteni", huokasi hän, "sinä sydämeni lapsi! Elätkö sinä -vai oletko kuollut, kuollut niin kuin kauneuteni?" - - * * * * * - -Seuraavana päivänä tuli suuri tehtaanpatruuna hyvissä ajoin vaimonsa -luo. - -"Pidä huolta, että talo pannaan järjestykseen, Gustava", sanoi hän. -"Lähden noutamaan Mariannen kotiin." - -"Kyllä, rakas Melchior, kyllä täällä järjestetään", vastasi hän. - -Siten oli asia selvä. - -Tunnin päästä ajeli suuri tehtaanpatruuna Ekebyhyn. - -Ei ollut maassa jalompaa ja suopeampaa vanhaa herraa kuin oli se -tehtaanpatruuna, joka istui reessä, lasketun kuomun alla, paras turkki -yllään, paras vyö ympärillään. Tukka oli suittu sileästi päälaelle, -mutta kasvot olivat kalpeat ja silmät kuoppiinsa painuneet. - -Eikä ollut määrää loisteellakaan, joka virtaili kirkkaalta helmikuun -päivän taivaalta. Lumi kimalteli kuin nuorten tyttöjen silmät, -kun ensimmäinen valssi helähtää. Koivut ojentelivat ohuitten, -ruskeanpunaisten ritvainsa pitsiverhoja korkeutta kohti, ja muutamilla -oksilla riippui pienistä, kiiltävistä jääpiikeistä tehdyt rimsut. - -Siinä päivässä oli loistoa ja juhlakimallusta. Hevoset kohottelivat -kuin tanssien etujalkojaan, ja kuskin täytyi läiskäyttää piiskaansa -pelkästä ilosta. - -Suuren tehtaanpatruunan reki pysähtyi lyhyen ajan perästä Ekebyn isojen -portaiden eteen. - -Palvelija tuli ulos. - -"Missä ovat isännät?" kysyi tehtaanpatruuna. - -"Ovat ajamassa Gurlita-kukkulan suurta karhua." - -"Kaikkiko?" - -"Kaikki, patruuna. Kuka ei mene karhun vuoksi, menee eväiden vuoksi." - -Tehtaanpatruuna nauroi nyt niin, että hiljainen kartano kaikui. Hän -antoi palvelijalle taalarin vastauksesta. - -"Sano tyttärelleni, että tulin tänne häntä noutamaan. Hänen ei tarvitse -pelätä vilustuvansa. Minulla on kuomureki ja sudennahkaturkki hänen -varaltaan." - -"Eikö patruuna suvaitse käydä sisään?" - -"Kiitos! Minun on kyllä hyvä täällä." - -Mies katosi, ja tehtaanomistaja alkoi odottaa. - -Sinä päivänä hän oli niin loistavalla tuulella, ettei mikään voinut -häntä suututtaa. Hän oli kyllä ajatellut, että saisi hiukan odotella -Mariannea, ehkei Marianne vielä ollut noussut edes vuoteesta. Hän voisi -sen aikaa huvitella tähystellen ympärilleen. - -Katonräystäästä riippui pitkä jääpuikko, josta auringonpaisteella oli -hirmuinen työ. Se kävi kimppuun puikon yläpäästä, sulatti vesipisaran -ja tahtoi sitten sitä putoamaan maahan pitkin puikkoa. Mutta ennen kuin -pisara ehti puoliväliin, se hyytyi uudestaan. Ja päivänpaiste yritteli -yrittelemistään ja onnistui aina yhtä huonosti. Mutta vihdoin tuli eräs -auringonsäde, oikea sissi, joka iskeytyi riippumaan puikon kärkeen, -pieni pahainen, joka paistoi, säkenöi innosta, ja annas olla, se sai -mitä ahersi: pieni pisara tipahti helähtäen maahan. - -Tehtaanpatruuna katsoi ja nauroi. "Sinäpä et ollut tuhmimpia, sinä", -sanoi hän auringonsäteelle. - -Piha oli hiljainen ja autio. Ei ääntäkään kuulunut suuresta kartanosta. -Mutta tehtaanomistaja ei työlästynyt. Hän tiesi, että naiset -tarvitsevat runsaasti aikaa joutuakseen valmiiksi. - -Hän istui ja katsoi kyyhkyslakkaa. Linnuilla oli suojusverkko aukon -edessä. Ne olivat vankeina talvella, ettei haukka niitä veisi. Tuon -tuostakin tuli kyyhkynen ja pisti valkoisen päänsä verkonsilmukan läpi. - -"Se odottaa kevättä", sanoi Melchior Sinclaire. "Mutta saapa olla vielä -kotvan kärsivällinen." - -Kyyhkynen tuli niin säännöllisesti, että hän otti kellon taskustaan ja -seurasi sen liikkeitä kello kädessä. Juuri joka kolmas minuutti se -pisti päänsä ulos. - -"Ei, hyvä ystävä", sanoi hän, "luuletko sinä, että kevät joutuu -kolmessa minuutissa? Saatpa oppia odottamaan." - -Ja odottaa hän sai itsekin; mutta hänellä oli kyllä aikaa. - -Hevoset kaapivat ensin kärsimättömästi lunta, mutta sitten alkoi niitä -seisoessa ja päivänpaisteeseen tiirottaessa raukaista. Ne nojasivat -päänsä toisiinsa ja nukkuivat. - -Kuski istui jäykkänä pukilla, piiska ja ohjat kädessä, naama suoraan -päin aurinkoa, ja nukkui, nukkui niin että kuorsasi. - -Mutta tehtaanpatruuna ei nukkunut. Hän ei ollut kuunaan ajatellut -vähemmän nukkumista kuin nyt. Harvoin oli hänen ollut rattoisampaa kuin -tämän iloisen odotuksen aikana. Marianne oli ollut sairas. Hän ei ollut -voinut tulla ennemmin, mutta nyt hän tulee. Kyllä, tietysti hän tulee. -Ja kaikki kääntyy jälleen hyvälle tolalle. - -Nythän Marianne ymmärtää, ettei hän ole vihainen hänelle. Hänhän oli -tullut itse kuomureellä ja parihevosilla hakemaan. - -Tuolla mehiläispesän suulla laudalla istui talitiainen, mielessä oikeat -pirun juonet. Sen piti tiettävästikin saada murkinansa, ja annas olla, -se meni ja nokitti pesänsuuta pienellä terävällä nokallaan. Mutta pesän -sisällä riippuivat mehiläiset isona, tummana pussina. Kaikki on siellä -ylen ankarassa järjestyksessä, hankkijat jakavat ruokaosuuksia, -juomanlaskija juoksee suulta suulle tuoden nektaria ja ambrosiaa. -Sisimpänä olevat muuttavat ryömien alinomaa paikkoja ulommaisten -kanssa, jotta lämmin ja mukavuus jaottuisi tasaisesti. - -Silloin he kuulevat talitiaisen nakutuksen, ja koko pesä surisee -uteliaisuudesta. Ystäväkö se on vai vihamies? Yhteiskunnallinen -vaarako? Kuningattaren omatunto on huono. Hän ei voi odottaa rauhassa. -Ovatkohan ne murhattujen kuhnurien haamuja, jotka siellä noin -kummittelevat? "Mene ja katso, mikä se on!" hän käskee sisar -portinvartijaa. Ja sisar menee. "Eläköön kuningatar!" huutaa hän ja -töytää ulos, ja heh, jo on talitiainen hänen niskassaan. Kaula pitkällä -ja siivet innosta vavisten se nappaa vartijan, ruhjoo sen, syö sen, -eikä kukaan vie sanomaa sen kohtalosta hallitsijattarelle. Mutta -talitiainen alkaa koputtaa uudestaan, ja mehiläiskuningatar lähettää -ulos uusia portinvartijoita, ja kaikki ne katoavat. Yksikään ei palaa -ilmoittamaan, kuka siellä nakutteli. Huu, kamala olo tulee pimeässä -pesässä. Kostonhimoiset henget vehkeilevät ulkosalla! Onnellinen, jolla -ei olisi korvia! Jospa vain voisi olla utelematta! Jospa voisi vain -tyynesti odottaa! - -Suuri Melchior Sinclaire nauroi niin, että vedet tulivat silmiin, -tuolle pesän tuhmalle akkaväelle ja sukkelalle, kellanvihreälle -vintiölle pesän suulla. - -Ei ole temppu odottaa, kun on varma asiastaan ja kun ajatukset ovat -niin rattoisat. - -Tuossa tulee suuri talonvahti. Se hiipii aivan varpaittensa kärjillä, -se tuijottaa silmillään maata ja heiluttaa hieman häntäänsä, ikäänkuin -kulkisi tuiki turhanpäiväisillä asioilla. Mutta yht'äkkiä se alkaa -kiireesti kaivaa lunta. Varmaankin on se, vanha liuvari, kätkenyt sinne -jotakin väärin anastettua. Mutta juuri kun se kohottaa päätään -silmätäkseen, voiko rauhassa nauttia sitä, se ihan nolostuu, kun näkee -kaksi harakkaa ihan kuononsa edessä. - -"Kotivaras!" sanovat harakat ja näyttävät niin hurskailta kuin itse -omatunto. "Me olemme poliiseja. Tänne varastettu tavara!" - -"Oh, suu kiinni, rakkarit! Minä olen hovin vouti." - -"Ihan paikallasi", pilkkaavat harakat. - -Koira hypähtää niiden kimppuun, harakat pakenevat laiskasti räpytellen. -Koira laukkaa perästä, loikkii ja haukkuu. Mutta kun se hätistää -toista, on toinen jo pyörähtänyt takaisin. Se lentää koiran kuoppaan, -repostelee lihakimpaletta, mutta ei jaksa sitä nostaa. Koira tempaa -lihapalansa, pitää sitä käpäliensä välissä ja puraisee sitä. Harakat -istahtavat aivan sen eteen ja latelevat ilkeyksiään. Koira vilkuu -niihin katkerasti aterioidessaan, ja kun ne tulevat liian hävyttömiksi, -se karkaa ylös ja ajaa ne pois. - -Aurinko alkoi vajota lännen vuoria kohti. Suuri tehtaanpatruuna katsoi -kelloaan. Se oli kolme. Ja muori, hän oli valmistanut päivällisen kello -kahdeksitoista. - -Samassa tuli palvelija ulos ja ilmoitti, että Marianne-neiti haluaa -puhella hänen kanssaan. - -Tehtaanpatruuna otti sudennahkaturkin käsivarrelleen ja nousi -loistavalla tuulella portaita. - -Kun Marianne kuuli hänen raskaat askeleensa portaissa, hän ei tiennyt -vielä, lähtisikö hänen kanssaan kotiin vai ei. Hän tiesi vain, että -tämän pitkän odotuksen piti loppua. - -Hän oli toivonut kavaljeerien tulevan kotiin, mutta nämä eivät tulleet. -Niinpä hänen piti nyt itsensä tehdä loppu tästä. Hän ei sietänyt -kauempaa. - -Hän oli ajatellut, että isä ajaa vihoissaan takaisin jo viisi minuuttia -odotettuaan tai että hän lyö ovet rikki tahi koettaa sytyttää talon -tuleen. - -Mutta hän istui vain tyynesti reessä ja hymyili ja odotti. Marianne ei -nyt häntä vihannut eikä rakastanutkaan. Mutta jokin sisäinen ääni -ikäänkuin varoitti häntä antautumasta uudestaan isän valtaan. Ja sitä -paitsi hän tahtoi pitää sanansa Göstalle. - -Olisipa isä nukkunut, olisipa hän puhunut, olisipa ollut levoton, -näyttänyt epäröivän, olisipa hän antanut ajaa kuomut pimentoon! Mutta -hän oli vain kärsivällinen ja varma. - -Varma, niin tartuttavan varma siitä, että Marianne kyllä tulee, kun hän -vain odottaa! - -Mariannen päätä pakotti. Jokaista hermoa nyiskeli. Hän ei saanut -rauhaa, kun tiesi isän yhä olevan siellä. Tuntui kuin isän tahto olisi -kahleissa kiskonut häntä portaista alas. - -Niinpä hänen piti edes puhella isän kanssa. - -Ennen kuin isä tuli antoi Marianne vetää uutimet ikkunoiden edestä ja -asettui sohvalle niin, että hänen kasvonsa tulivat täysin päivänvaloon. - -Siten hän kai halusi asettaa isänsä jonkinlaiselle koetukselle; mutta -Melchior Sinclaire oli sinä päivänä merkillinen mies. - -Kun hän näki Mariannen, ei hän tehnyt liikettäkään, ei päästänyt -huudahdusta. Aivan kuin ei olisi huomannut mitään muutosta hänessä. -Marianne tiesi, kuinka isä oli jumaloinut hänen kaunista ulkomuotoaan. -Mutta isä ei ilmaissut ollenkaan suruaan. Hän hallitsi täysin itsensä, -ettei tekisi tytärtä murheelliseksi. Tämä tehosi Marianneen. Hän rupesi -tajuamaan, miksi äiti yhä isää rakasti. - -Isä ei epäröinyt lainkaan. Hän ei ladellut nuhteita eikä puolustuksia. - -"Minä käärin sinut sudennahkaturkkiin, Marianne. Se ei ole kylmä. Se on -ollut polvillani koko ajan." - -Kuitenkin hän meni takan luo ja lämmitti sitä. - -Sitten hän auttoi Mariannen nousemaan sohvalta, kietoi turkin hänen -ympärilleen, sovitti saalin hänen päähänsä ja hartioilleen, veti kulmat -kainaloiden alle ja solmi selkäpuolelta kiinni. - -Marianne antoi varustaa itseään. Hän oli aivan omaa tahtoa vailla. -Tuntui hyvältä, kun noin vaalittiin, oli suloista, ettei tarvinnut itse -tahtoa. Ennen kaikkea hyvä hänestä, joka oli nypitty niin rikki kuin -hän, sellaisesta, jolla ei ollut yhtään omaa ajatusta, omaa tunnetta. - -Suuri tehtaanpatruuna nosti hänet syliinsä, kantoi hänet rekeen, -kohotti kuomun, sitoi rekinahkaiset hänen ympärilleen ja ajoi pois -Ekebystä. Marianne sulki silmänsä ja huokasi, osaksi mielihyvästä, -osaksi kaipauksesta. Hän jätti elämän, todellisen elämän; mutta samapa -se hänelle, sellaiselle, joka ei voinut elää, ainoastaan näytellä. - - * * * * * - -Parin päivän päästä hän sai äidin avulla tavata Göstaa. Gustava-rouva -lähetti noutamaan Göstaa sillä aikaa kun tehtaanpatruuna lähti pitkälle -kävelylle tukinvetäjien luokse, ja vei hänet Mariannen puheille. - -Gösta tuli kamariin, mutta ei tervehtinyt Mariannea eikä puhunut -mitään. Hän jäi seisomaan oven suuhun ja katsoi maahan kuin -uppiniskainen poika. - -"Mutta Gösta", huudahti Marianne. Marianne istui nojatuolissa ja katsoi -häneen melkein huvittuneena. - -"Niin, Gösta on nimeni." - -Hän meni hiljaa Mariannen luo, mutta ei kohottanut silmiään. - -"Tule lähemmäksi! Käy polvillesi tähän!" - -"Herra Jumala, mitä sellainenkin toimittaa?" huudahti Gösta, mutta -totteli. - -"Gösta, halusin sanoa sinulle, että oli luullakseni parasta kun tulin -takaisin kotiin." - -"Sopii toivoa, etteivät he heitä enää neiti Mariannea lumikinokseen." - -"Oh, Gösta, etkö pidä enää minusta? Olenko mielestäsi liian ruma?" - -Gösta veti hänen päänsä puoleensa ja suuteli häntä, mutta näytti yhtä -kylmältä. - -Mariannea tämä oikeastaan huvitti. Jos Gösta suvaitsi olla -mustasukkainen hänen vanhemmilleen, niin mitäpä siitä. Kaipa se -haihtuu. Nyt hän tahtoi voittaa hänet takaisin. Hän tuskin tiesi, miksi -hän tahtoi pitää Göstan, mutta hän vain tahtoi. Hän ajatteli, että -Göstahan oli kerran saanut hänet vapautetuksi hänestä itsestänsä. Gösta -oli kai ainoa, joka vieläkin voisi sen tehdä. - -Ja nyt hän alkoi puhua, haluten kiihkeästi voittaa hänet takaisin. Hän -halusi, ettei hänen tarkoituksenaan ollut jättää häntä iäksi, mutta -vähäksi aikaa heidän piti näön vuoksi katkaista suhteensa. Olihan Gösta -itse nähnyt, että isä oli mielipuolisuuden partaalla, että äiti oli -alinomaisessa hengenvaarassa. Pitihän Göstan ymmärtää, että hänen oli -pakko tulla kotiin. - -Silloin purkausi Göstan viha sanoiksi. Mariannen ei tarvinnut -teeskennellä. Hän ei aikonut kauemmin olla hänen lelunaan. Marianne oli -hyljännyt hänet heti kun sai palata kotiin, eikä Gösta voinut rakastaa -häntä enää. Kun hän toissapäivänä tuli karhunajosta kotiin ja näki, -että Marianne oli mennyt pois jättämättä edes tervehdystä, yhtään -sanaa, silloin hyytyi veri hänen suonissaan; hän oli kuolla surusta. -Hän ei voinut rakastaa ihmistä, joka oli tuottanut hänelle sellaista -tuskaa. Marianne ei ollut muuten koskaan rakastanutkaan häntä. Hän oli -kiemailija, joka tahtoi, että joku häntä suuteli ja hyväili, näin -täällä kotiseudullakin, siinä totuus. - -Luuliko Gösta siis, että Mariannen oli tapana antaa nuorten herrain -hyväillä itseään? - -Kuinkas muuten, niin Gösta luuli. Naiset eivät ole niin pyhiä kuin -näyttävät. Itsekkyyttä ja kiemailua kiireestä kantapäähän. Ah, jos -Marianne olisi tiennyt, miltä Göstasta tuntui, kun hän tuli kotiin -metsältä! Aivan kuin hän olisi kahlannut jäisessä vedessä. Sitä tuskaa -hän ei voi koskaan unohtaa. Se vainoaa häntä koko hänen ikänsä. Hänestä -ei tule enää koskaan ihmistä. - -Marianne koetti selittää hänelle, miten niin oli käynyt. Hän koetti -muistuttaa Göstalle, että oli yhäti hänelle uskollinen. - -No, se oli yhdentekevää, sillä nyt ei Gösta enää rakastanut Mariannea. -Nyt oli Gösta nähnyt, mikä Marianne oli. Hän oli itsekäs. Marianne ei -rakastanut häntä. Hän oli lähtenyt pois jättämättä hänelle -tervehdystäkään. - -Lakkaamatta toisti Gösta tätä. Marianne melkein nautti kohtauksesta. -Suuttua hän ei voinut. Hän ymmärsi Göstan vihan niin hyvin. Toista -rikkomustakaan hän ei pelännyt. Viimein hän kumminkin tuli -levottomaksi. Oliko todellakin sellainen muutos Göstassa tapahtunut, -ettei hän enää voinut rakastaa? - -"Gösta", sanoi hän. "Olinko minä itsekäs, kun menin Sjöhön majuria -hakemaan? Muistin kyllä silloin, että siellä oli isoarokkoa. Eikä ole -sitä paitsi mukava kulkea ohuissa kengissä pakkasessa ja hangessa." - -"Rakkaus elää rakkaudesta, ei ansioista ja hyvistä töistä", sanoi -Gösta. - -"Sinä tahdot siis, että tästä lähtien olemme vieraat toisillemme, -Gösta?" - -"Niin tahdon." - -"Gösta Berling on hyvin häilyvä." - -"Siitähän ne syyttävät minua." - -Gösta oli kylmä, oli mahdoton saada häntä lämpenemään, ja oikeastaan -oli Marianne vielä kylmempi. Itsetarkastelu vaani ja hymyili -pilkallisesti hänen yritellessään näytellä rakastuneen osaa. - -"Gösta", sanoi hän ja päätti vielä kerran koettaa. "En ole koskaan -ehdoin tahdoin tehnyt sinulle vääryyttä, vaikka siltä näyttäköönkin. -Minä pyydän: anna minulle anteeksi." - -"En voi antaa sinulle anteeksi." - -Marianne tiesi, että jos hänen tunteensa olisi ollut todellinen, hän -olisi voittanut Göstan takaisin. Ja hän koetti näytellä intohimoista. -Jäiset silmät ivasivat häntä; mutta hän koetti kuitenkin. - -Hän ei tahtonut menettää Göstaa. - -"Älä mene, Gösta. Älä mene vihaten! Ajattele, kuinka rumaksi minä olen -tullut! Kukaan ei voi rakastaa minua enää!" - -"En minäkään rakasta", sanoi Gösta. "Saat tyytyä näkemään sydäntäsi -poljettavan, sinä niinkuin muutkin." - -"Gösta, en ole koskaan voinut rakastaa ketään muuta kuin sinua! Anna -anteeksi! Älä hylkää minua! Sinä olet ainoa, joka voit minut vapauttaa -omasta itsestäni." - -Gösta työnsi hänet luotaan. - -"Et puhu totta", sanoi hän jäätävän tyynesti. "En tiedä mitä minusta -tahdot; mutta näen että valehtelet. Miksi oikeastaan tahdot minua -pidättää? Olet niin rikas, ettei sinulta kosijoita koskaan puutu." - -Niin sanoen hän meni. - -Eikä hän ollut vielä ovea sulkenut, kun kaipaus ja tuska kaikessa -majesteetillisuudessaan astui Mariannen sydämeen. - -Rakkaus, hänen oman sydämensä lapsi, tuli nyt esiin nurkasta, jonne -jääsilmät olivat hänet karkottaneet. Hän tuli nyt, tuo ikävöity; liian -myöhään. Nyt astui hän esiin, vakaana ja kaikkivaltiaana, ja kaipaus ja -tuska kantoivat hänen kuningasviittansa lievettä. - -Kun Marianne nyt tosiaankin ymmärsi, että Gösta Berling oli hylännyt -hänet, hän tunsi aivan ruumiillista tuskaa, niin kauheata, että oli -kuin huumeessa. Hän painoi molemmat kätensä sydämelleen ja istui -tuntimäärin samalla paikalla, taistellen kyynelettömässä surussaan. - -Ja hän kärsi itse, eikä se vieras, se näyttelijä. Hän itse juuri. - -Miksi hänen isänsä oli tullut ja erottanut heidät toisistaan? Hänen -rakkautensahan ei ollut kuollut. Vain ollessaan heikkouden tilassa -sairauden jälkeen hän ei ollut tuntenut sen voimaa. - -Oi Jumala, Jumala, että hän kadotti hänet. Oi Jumala, että hän oli -herännyt niin myöhään! - -Ah, hän oli ainoa, hän oli hänen sydämensä valtias! Göstan puolelta hän -voi kärsiä kaikkea. Hänen kovuutensa ja pahat sanansa taivuttivat -Mariannea vain nöyrään rakkauteen. Jos Gösta olisi lyönyt häntä, hän -olisi kuin koira ryöminyt hänen luokseen ja suudellut hänen kättään. - -Hän ei tiennyt mitä tehdä saadakseen viihdytystä tässä kalvavassa -kivussa. - -Hän tarttui kynään ja paperiin ja kirjoitti äärettömällä kiireellä. -Ensin hän kirjoitti rakkaudestaan ja kaipuustaan. Sitten hän pyysi, ei -Göstan rakkautta, vaan armoa. Jonkinlaista runoa siitä tuli. - -Kun hän lopetti, hän ajatteli, että jos Gösta saisi tämän nähdä, niin -varmaan hän toki uskoisi, että Marianne rakasti häntä. No, miksipä hän -ei lähettäisi kirjoitustaan hänelle? Seuraavana päivänä hän sen -lähettäisi, ja hän uskoi kyllä, että se toisi Göstan hänelle takaisin. - -Seuraavana päivänä hän koki sieluntuskaa ja ristiriitain taistelua. -Kirjoitettu tuntui hänestä surkealta ja typerältä. Siinä ei ollut -loppusointuja eikä mittaa. Se oli paljasta proosaa. Gösta vain nauraisi -sellaisille säkeille. - -Hänen ylpeytensä heräsi. Jos Gösta ei rakastanut häntä enää, -hirvittävää oli silloin alentua hänen rakkauttaan kerjäämään. - -Joskus puikahti viisaus sanomaan hänelle, että hänen pitää olla -iloinen, kun on päässyt irti Göstasta ja suhteestaan ja kaikista -surkeista seurauksista, joita se olisi tuottanut. - -Hänen sydämensä kivut olivat kuitenkin niin kauheat, että tunteet -lopultakin saivat voiton. Kolme päivää siitä, jolloin hän tietoisesti -näki rakkautensa, hän sai pistetyksi säkeensä kuoreen ja kirjoitetuksi -Gösta Berlingin nimen siihen. Niitä ei lähetetty kumminkaan. Ennenkuin -löysi sopivan kirjeenviejän hän sai kuulla Gösta Berlingistä semmoista -uutta, että tajusi, että oli myöhäistä enää voittaa häntä takaisin. - -Mutta hänen elämänsä suruksi jäi, ettei hän ollut lähettänyt runoa -ajoissa, jolloin vielä olisi ehkä voinut hänet saada. - -Kaikki hänen tuskansa kiertyi ja solmiutui tähän: "Kunpa en silloin -olisi vitkastellut niin kauan, jos en olisi viivytellyt niin monta -päivää!" - -Elämän onnen tahi ainakin elämän todellisuuden olisivat ne hankkineet -hänelle, nuo kirjoitetut sanat. Hän oli varma, että ne olisivat tuoneet -Göstan takaisin hänelle. - -Suru teki kuitenkin hänelle saman palveluksen kuin rakkaus. Se teki -hänet kokonaiseksi ihmiseksi, kykeneväksi antautumaan niin hyvään kuin -pahaan. Kuohuvat tunteet virtasivat vapaasti hänen sielussaan, -itsetarkastelun jään ja hyyn niitä estämättä. Niinpä hän tuli, -huolimatta rumuudestaan, hyvin rakastetuksi. - -Sanotaan kuitenkin, ettei hän koskaan Gösta Berlingiä unohtanut. Hän -suri häntä niinkuin surraan hukattua elämää. - -Ja hänen runoraukkansa, joita siihen aikaan hyvin paljon luettiin, ovat -kauan sitten joutuneet unhoon. Katsellessani niitä nyt ne kumminkin -tuntuvat oudon liikuttavilta: ne on piirretty tiheällä, sirolla -käsialalla, mutta paperi on jo kellastunut ja muste haalistunut. Koko -elämän kaipuu on solmittu noihin poloisiin sanoihin, ja minä kopioin -niitä mystillisestä tunteesta vavisten, ikäänkuin niissä piilisi -salaisia voimia. - -Pyydän teitä lukemaan ne ja ajattelemaan niitä. Ken tietää mikä mahti -niillä olisi ollut, jos ne olisi lähetetty? Ovathan ne kyllin kiihkeitä -ollakseen todellisen tunteen todistuskappaleita. Ehkä ne olisivat -voineet tuoda Göstan takaisin hänelle. - -Ne ovat liikuttavia ja helliä avuttoman muodottominakin. Kenpä toivoisi -niitä toisenlaisiksi. Kenpä tahtoisi ne riimin ja mitan kahleihin -kurotuiksi, ja kumminkin on niin haikeaa ajatella, että kerran ehkä -juuri tuo epätäydellisyys esti häntä lähettämästä niitä ajoissa. - -Pyydän lukemaan ne ja rakastamaan niitä. Suuren vaivan ahdistama -ihminen on ne kirjoittanut. - - Laps, olet lempinyt; koskaan et - nyt rakkauden riemua maistaa saa. - Myrsky on sielusi myllertänyt. - Sa iloitse, rauhan sait! - Ei riemus tornikorkeat kuohut käy. - Sa iloitse, rauhan sait! - Ei syöstä sua tuskien syvyyksiin, - ei koskaan, ei! - - Laps, olet lempinyt; koskaan ei - sun sielusi loimua nyt. - Sinä olithan kuin kulo kuivunut - ja hetkeksi liekkihin leimahdit. - Tieltä tuhkan ja sauhun tupruavan - lens' taivahan linnut kirkuen pois. - Ne palatkoot! Enää sa et palaa, et -- - - Laps, olet lempinyt; koskaan et - nyt rakkauden ääntä kuulla saa! - Sun sydämesi voima kuin uupunut laps, - joka koulunpenkillään ikävöi - ulos vapauteen sekä leikkiin, - mut kukaan ei kutsu nyt. - Niin on se kuin vartio unhoon jäänyt: - ei kutsuta, ei! - - Laps, ainoas mennyt on, mennyt - kera rakkaus kaikki ja riemu sen. - Hän, jota lemmit, kuin neuvonut ois - sinut siivin hän ilmoja liitelemään! - Jota lemmit, kuin ainoan turvatun paikan - kyläss' antanut sulle hän hukkuvass' ois, - hän on mennyt, hän joka yksin - sydän-uksesi avata ties. - - Yhtä ainoista anelen sulta, mun rakkaani: - älä koskaan vihallas minua kuormaa; - Juur heikoin heikoista maan eikö ole se ihmissydän? - Miten voisi se elää viiltävän mietteen alla, - että vaivaksi toisen se oisi? - - Minun rakkaani, jos sinä surmata mielit, - ei tikari tarpeen, äl' osta myrkkyä, köyttäkään! - Mun suo vain tietää, että mun poies sa tahdot - maan vihreän piiristä, valtakunnista elon. - Ja kohta ma hautaani vaivun! - - Elon elämän annoit mulle. Rakkauden soit. - Nyt pois otat lahjasi! Oi, hyvin tiedän sen. - Mut vihaksi sit' elä muuta! - Rakas sentään on elo mulle. Se muista, oi! - Mut tiedän: ma kuolen vihan kuorman alle! - - - - -Kymmenes luku - -NUORI KREIVITÄR - - -Nuori kreivitär makaa kello kymmeneen aamulla ja haluaa, että joka -päivä on tuoretta leipää aamiaispöydässä. Nuori kreivitär harrastaa -kehäompelua ja runoutta. Hän ei piittaa kutomisesta eikä ruoanlaitosta. -Nuori kreivitär on hemmoteltu. - -Mutta nuori kreivitär on iloinen ja antaa ilonsa paistaa kaikkeen ja -kaikkialle. Annetaan niin mielellään anteeksi hänen pitkä aamu-unensa -ja hänen tuore leipänsä, sillä hän on tavattoman aulis köyhille ja -ystävällinen kaikille. - -Nuoren kreivittären isä on ruotsalainen aatelismies, joka on asunut -koko ikänsä Italiassa, missä häntä on pidättänyt kaunis maa ja kauniin -maan kaunis tytär. Kun kreivi Henrik Dohna matkusti Italiaan, hän -joutui tämän ylimyksen kotiin, tutustui hänen tyttäriinsä, nai yhden -heistä ja toi hänet mukanaan Ruotsiin. - -Kreivitär, joka oli aina osannut ruotsia ja oli kasvatettu rakastamaan -kaikkea ruotsalaista, viihtyy hyvin karhujen maan perukassa. Hän -pyörähtelee niin iloisesti siinä pitkässä huvien katrillissa, joka -viuhuu ympäri Lövenin pitkän järven rantoja, että luulisi hänen aina -eläneen täällä. Vähän hän tosiaan ymmärtää, mitä on kreivittären arvo. -Ei komeuden tavoittelua, ei jäykkyyttä, ei alentuvaa arvokkuutta ole -tässä nuoressa, iloisessa olennossa. - -Vanhat herrat pitivät enimmän nuoresta kreivittärestä. Oli merkillistä, -millainen menestys hänellä oli näiden piirissä. Kun he näkivät hänet -tanssiaisissa, voi olla varma, että he kaikki, niin hyvin Munkerudin -laamanni ja Bron rovasti kuin Melchior Sinclairekin ja Bergan kapteeni, -selittivät rouvilleen mitä luottamuksellisimmin, että jos he olisivat -tavanneet nuoren kreivittären neljäkymmentä tai kolmekymmentä vuotta -sitten... - -"Niin, silloin hän tosin ei ollut vielä syntynyt", sanoivat vanhat -rouvat. - -Ja seuraavalla kerralla nuoren kreivittären tavatessaan kiusottelevat -rouvat häntä, että hän ryöstää heiltä vanhain herrain sydämet. - -Vanhat rouvat katselevat häntä ikäänkuin huolissaan. He muistavat niin -hyvin kreivitär Märtan. Yhtä iloinen ja hyvä ja rakastettu oli hänkin -ollut tullessaan ensi kerran Bergaan, Ja hänestä oli tullut vain -turhamainen ja huvinhaluinen koketti, joka ei nyt voi ajatella mitään -muuta kuin huvejansa. "Olisipa hänellä mies, joka panisi hänet työhön!" -sanovat vanhat rouvat. "Jospa hän osaisi kutoa kangasta!" Sillä -kankaankutominen lohduttaa kaikissa suruissa, se nielee kaikki -harrastukset, se on ollut monen naisen pelastus. - -Nuori kreivitär tahtoo mielellään tulla hyväksi perheenäidiksi. Hän ei -tiedä mitään parempaa kuin onnellisen vaimon elämä hyvässä kodissa, ja -hän tulee usein suurissa pidoissa istumaan vanhusten joukkoon. - -"Henrik tahtoisi niin kovin, että minusta tulisi yhtä hyvä emäntä", -sanoo hän, "kuin hänen äitinsä oli. Opettakaa minua kutomaan kankaita." - -Silloin huokaavat vanhat rouvat kaksinaisesti: ensiksi Henrik-kreivin -tähden, joka voi uskoa, että hänen äitinsä oli kunnon emäntä, ja -toiseksi suurien vaikeuksien vuoksi, joihin joutuisi, jos ryhtyisi -opettamaan tälle nuorelle, tietämättömälle olennolle niin mutkallisia -salaisuuksia. Tarvitsi virkkaa hänelle vain pasmasta ja tutkaimesta, -niidestä ja haasta, yksiniitisestä ja kaksivartisesta, niin hänen -päänsä jo meni pyörälle; mitä sitten ridantoimikkaasta ja -hanhensilmästä ja kilpikankaasta! - -Kukaan, joka vain nuoren kreivittären näkee, ei voi olla -ihmettelemättä, miksi hän on mennyt tuhmalle Henrik-kreiville. - -Voi sitä raukkaa, joka on niin tuhma! Sellaista on aina surku. Ja -suurin surku on tyhmyriä, joka elää Vermlannissa. - -Jo on monta juttua Henrik-kreivin tuhmuudesta, ja hän on vasta muutamia -vuosia kolmannellakymmentä. Kerrotaan esimerkiksi, miten hän muutama -vuosi sitten huvitti Anna Stjärnhökiä rekiretkellä. - -"Sinä olet kaunis, Anna", hän sanoi. - -"Oh, loruja, Henrik." - -"Olet kaunein koko Vermlannissa." - -"Enpäs olekaan." - -"Kaunein tällä rekiretkellä sinä ainakin olet." - -"Ah, Henrik, en minä ole sitäkään." - -"Niin, mutta kyllä sinä ainakin tässä reessä olet kaunein. Sitä et -ainakaan voi kieltää." - -Ei, sitä ei Anna voinut. - -Sillä Henrik-kreivi ei ole kaunis, ei. Hän on yhtä ruma kuin tuhmakin. -Sanotaan, että se pää, joka on hänen ohuen kaulansa päässä, on kulkenut -perintönä suvussa jo pari sataa vuotta. Sentähden ovat viimeisen -perillisen aivot niin lopen kuluneet. "Näkeehän sen, ettei hänellä ole -omaa päätä", sanotaan. "Hän on lainannut pään isältään. Hänhän ei -uskalla sitä taivuttaa. Pelkää että se putoaa." -- "Hänellähän on jo -keltainen iho ja ryppyinen otsa. Päätä on varmaankin käyttänyt sekä isä -että isoisä. Miksi tukka olisi muutoin niin ohut ja huulet niin -verettömät ja leuka niin kiverä?" - -Aina hänen ympärillään oli koiranleukoja, jotka puijasivat hänet -lausumaan tuhmuuksia ja sitten pistivät ne mieleensä, levittivät ja -parantelivat niitä. - -Onnekseen hän ei huomaa mitään. Hänen käytöksensä on juhlallista ja -arvokasta. Voiko hän aavistaa, etteivät toisetkin olisi sellaisia? -Arvokkuus on pinttynyt hänen nahkaansa: hän liikkuu aina samalla -tavoin, tikkusuorana, eikä koskaan käännä päätään koko ruumiin samalla -kääntymättä. - -Hän oli tullut kyläilylle Munkerudin laamannin luo joku vuosi sitten. -Ratsain hän oli tullut, hänellä oli ollut korkea hattu, keltaiset -housut ja välkkyvät saappaat ja niin oli istunut jäykkänä ja uljaana -satulassa. Tulo onnistui kyllä. Mutta kun hänen piti lähteä talosta, -sattui, että koivukäytävässä oksa pyyhkäisi häneltä hatun päästä. Hän -laskeutui maahan, otti hattunsa ja ratsasti taas saman oksan alitse. -Taas pyyhkäisi oksa hatun pois. Temppu uudistui neljä kertaa. - -Laamanni tuli viimein hänen luokseen ja sanoi: "Eikö veli ensi kerralla -voisi ratsastaa oksan ohitse?" - -Viidennellä kerralla hän pääsikin onnellisesti oksan ohi. - -Mutta asia oli kuitenkin niin, että nuori kreivitär hänen ukon-päästään -huolimatta piti hänestä. Eihän neito tiennyt nähdessään hänet Roomassa, -että häntä kotimaassa ympäröi moinen tuhmuuden marttyyrikunnia. Siellä -oli kreivissä ollut ikäänkuin nuoruudenloistetta, ja he olivat yhtyneet -toisiinsa kovin romanttisissa oloissa. Tarvitsipa vain kuulla -kreivittären kertovan, miten Henrik-kreivin oli täytynyt hänet ryöstää. -Munkit ja kardinaalit olivat vihastuneet kauheasti siitä, että -kreivitär aikoi luopua äitinsä uskosta, johon oli ennen kuulunut, ja -kääntyä protestantiksi. Koko roskaväki oli kuohuksissaan. Tytön isän -palatsia piiritettiin. Roistot ajelivat Henrikiä. Äiti ja sisar -rukoilivat häntä luopumaan avioaikeistaan. Mutta hänen isänsä raivostui -siitä, että italialainen roskajoukko muka aikoi estää häntä antamasta -tytärtään kenelle hän tahtoi. Isä käski Henrik-kreivin ryöstämään -tyttären. Ja niinpä he, kun oli mahdoton vihkiä heitä kotona väen -huomaamatta, niinpä hän ja Henrik hiipivät takakatuja ja kaikkia -mahdollisia pimeitä teitä Ruotsin konsulinvirastoon. Ja kun kreivitär -siellä oli luopunut katolilaisuudestaan ja tullut protestantiksi, -vihittiin heidät tuossa tuokiossa ja lähetettiin kiitävissä -matkavaunuissa pohjoiseen. "Siinä ei jouduttu kuuluttamaan eikä muuta, -näettekös. Se oli aivan mahdotonta", on nuoren kreivittären tapana -sanoa. "Ja olihan tietenkin synkkää, että meidät vihittiin -konsulinvirastossa eikä siellä kauniissa kirkossa, mutta muuten olisi -Henrik jäänyt ilman minua. Siellä ovat kaikki niin kiivaita, sekä isä -että äiti, ja kardinaalit ja munkit, kaikki ovat kiivaita. Siksi sen -täytyi käydä niin kovin salaisesti, ja jos väki olisi nähnyt meidän -hiipivän kadulle kotoamme, se olisi varmaan tappanut meidät kummatkin --- pelastaakseen minun sieluni. Henrik oli tietysti jo kadotettu." - -Mutta nuori kreivitär pitää miehestään yhä vielä, heidän tultuaan -Borgiin ja rauhallisempaan elämään. Hän rakastaa hänessä vanhan nimen -loistoa ja mainehikkaita esi-isiä. Hänestä on suloista nähdä oman -läsnäolonsa pehmittävän kreivin synnynnäistä jäykkyyttä ja kuulla, -miten kreivin ääni lämpenee heidän puhellessaan keskenään. Ja sitä -paitsi kreivi pitää hänestä ja hemmottelee häntä, ja onhan hän nyt -kerran naimisissa hänen kanssaan. Nuori kreivitär ei juuri voi -ajatellakaan, ettei nainen rakastaisi miestään. - -Jollakin tavalla kreivi vastaa myöskin hänen miehuuden ihannettaan. Hän -on rehellinen ja totuutta rakastava. Hän ei ole koskaan syönyt -sanaansa. Kreivittärestä hän on todellinen ylimys. - - * * * * * - -Maaliskuun kahdeksantena viettää nimismies Scharling syntymäpäiviään, -ja silloin nousee väkeä Brobyn ylämäkeä. Ihmisiä idästä ja lännestä, -tuttuja ja tuntemattomia, kutsuttuja ja kuokkavieraita tulee -tavallisesti silloin nimismiehen taloon. Kaikki ovat tervetulleita. -Kaikille on kylliksi ruokaa ja juomaa, ja tanssisalissa on tilaa -seitsemän pitäjän tanssihaluisille. - -Nuori kreivitär tulee myös, niinkuin hän tulee kaikkialle, missä -tanssia ja huvia voi odottaa. - -Mutta nuori kreivitär ei tullessaan ole iloinen. Hän ikäänkuin -aavistaa, että nyt on hänen vuoronsa tempautua seikkailujen hurjaan -ajojahtiin. - -Matkalla hän on katsellut laskeutuvaa aurinkoa. Se vaipui alas -pilvettömältä taivaalta eikä jättänyt mennessään kultareunoja -hattaroihin. Harmaankelmeä hämärä, kylmien myrskypuuskien halkoma, -himmensi maan. - -Nuori kreivitär katseli, miten päivä ja yö keskenään taistelivat ja -miten pelko valtasi kaiken elollisen tuota mahtavain taisteloa -katsellessaan. Hevoset leiskoivat nopeammin viimeistä kuormaansa -joutuakseen pian suojaan. Hirrenhakkaajat kiiruhtivat kotiin metsästä, -piiat karjakartanoista. Pedot ulvoivat metsänrinnassa. Päivä, ihmisten -lemmikki, joutui tappiolle. - -Valo sammui, värit vaalenivat. Kylmää ja rumaa oli kaikki mitä hän -näki. Mitä hän oli toivonut, mitä rakastanut, mitä tehnyt, kaikki -näytti hänestä verhoutuvan harmaaseen hämärän huntuun. Se oli -väsymyksen, tappion, voimattomuuden hetki hänelle niinkuin koko -luonnolle. - -Hän ajatteli, että hänen oma sydämensä, joka nyt räiskyvässä riemussaan -verhosi elämän purppuralla ja kullalla, ehkä kerran kadottaa voimansa -eikä jaksa enää valaista hänen maailmaansa. - -"Oi, avuttomuus, oman sydämeni voimattomuus!" sanoi hän itsekseen. -"Tukahduttavan harmaan hämärän jumalatar, kerran olet sinä sieluni -valtiatar. Silloin näen elämän rumana ja harmaana, jollaista se kenties -onkin, silloin tukkani valkenee, selkäni koukistuu, aivoni lamautuvat." - -Samassa kiepahti reki nimismiehen pihaan, ja kun nuori kreivitär -juuri nosti silmänsä, sattui hänen katseensa sivurakennuksen -rautaristikkoiseen ikkunaan, ja hän näki sen takana tuimat ihmiskasvot. - -Ne olivat Ekebyn majurinrouvan kasvot, ja nuori kreivitär tunsi, että -nyt oli hänen iltainen ilonsa turmeltu. - -Käyhän hyvin laatuun olla iloinen, kun ei surua näe, vaan kuulee vain -siitä puhuttavan kuin muukalaisesta vieraalla maalla. Pahempi on -säilyttää sydämensä iloa seistessään silmätysten yömustan, tuimasti -tuijottavan tuskan kanssa. - -Kreivitär tietää kyllä, että nimismies Scharling on pannut -majurinrouvan putkaan ja että tämä joutuu tutkittavaksi niiden -väkivaltaisuuksien tähden, jotka hän sai aikaan Ekebyssä sinä yönä, -jolloin ne suuret tanssiaiset olivat. Mutta hän ei juuri ajatellut, -että majurinrouvaa pidettäisiin nimismiehen talossa ja niin lähellä -tanssisalia, että sieltä saattoi silmäillä hänen huoneeseensa; niin -lähellä, että hän varmaan kuuli tanssimusiikin ja iloisen hälinän. Ja -nyt ryöstää majurinrouvan ajatteleminen kreivittäreltä kaiken ilon. - -Nuori kreivitär tanssii kyllä sekä valssit että katrillit. Hän liehuu -kyllä sekä menuetissa että angleesissa, mutta jokaisen tanssin loputtua -hänen täytyy hiipiä ikkunaan katselemaan pihan toiseen laitaan, -sivurakennukseen. Kynttilä palaa majurinrouvan ikkunassa, ja kreivitär -näkee tämän käyskentelevän edestakaisin huoneessa. Hän ei näytä -lepäävän hetkeäkään, vaan kävelee lakkaamatta. - -Kreivitär ei nyt iloitse tanssista. Hän ajattelee vain, että -majurinrouva kävelee edestakaisin vankilassaan kuin häkkiin pantu -villipeto. Hän ihmettelee, miten kaikki muut voivat tanssia. Varmaan -siellä on monta, joiden mieltä ahdistaa yhtä paljon kuin hänenkin, kun -tietävät majurinrouvan olevan niin lähellä, ja kumminkaan ei kukaan -ilmaise ajatustaan. Vermlannissa asuu suvaitsevaista kansaa. - -Mutta aina kun hän katsoo ulos, liikkuvat hänen jalkansa tanssissa -raskaammin, ja nauru on jähmettyä hänen kurkkuunsa. - -Nimismiehen rouva tarkkaa häntä, kun hän ulos nähdäkseen pyyhkii huurua -ikkunanruudusta, ja tulee hänen luokseen. - -"Sellaista kurjuutta! Voi miten kurjaa tämä on!" kuiskaa hän -kreivittärelle. - -"Minusta on melkein mahdotonta tanssia tänä iltana", kuiskaa kreivitär -puolestaan. - -"Tanssiaiset eivät nyt olekaan minun tahdostani, kun hän on tuolla -vankina", vastaa rouva Scharling. "Hän on ollut Karlstadissa koko ajan -vangitsemisesta lähtien. Nyt tulee pian tutkinto, ja senvuoksi hänet -tuotiin tänään tänne. Emme voineet panna häntä käräjätalon viheliäiseen -putkaan, vaan sijoitimme hänet sivurakennuksen kutomahuoneeseen. Hän -olisi saanut olla vierashuoneessani, kreivitär, jollei tämä -vierasjoukko olisi tullut juuri tänään. Kreivitär tuskin tuntee häntä, -mutta hän on ollut kuin meidän kaikkien äiti ja kuningatar. Mitä hän -ajatteleekaan meistä, kun me täällä tanssimme hänen itsensä ollessa -niin suuressa hädässä. Hyvä on, että useimmat eivät tiedä hänen olevan -siellä." - -"Häntä ei olisi pitänyt vangitakaan", sanoo nuori kreivitär ankarasti. - -"Niin, se on ihan totta, kreivitär, mutta ei ollut muuta keinoa, jos -mieli välttää pahempia onnettomuuksia. Ei ollut ketään, joka paheksui -sitä, että hän pani omat olkiaumansa tuleen ja tahtoi karkottaa -kavaljeerit, mutta majurihan samoili ajelemassa häntä. Jumala tietää, -mitä majuri olisi hänelle tehnyt, jos häntä ei olisi pantu kiinni. -Scharling on saanut paljon ikävyyksiä siitä, että vangitsi -majurinrouvan. Yksinpä Karlstadissakin oltiin häneen tyytymättömiä, kun -hän ei painanut Ekebyn tapahtumia villaisella; mutta hän teki minkä -parhaaksi näki." - -"Mutta nyt hänet tuomitaan rangaistukseen", sanoi kreivitär. - -"Oh ei, kreivitär, ei häntä tuomita. Ekebyn majurinrouva pääsee kyllä -vapaaksi, mutta jo tämäkin, mitä hän on saanut näinä päivinä kestää, on -hänelle liikaa. Hän tulee varmaan hassuksi. Arvaattehan, kuinka niin -ylpeä rouva voisi alistua kohdeltavaksi kuin rikollinen! Minusta olisi -ollut parasta, että hän olisi saanut olla vapaana. Hän olisi ehkä itse -välttänyt vaaran." - -"Päästäkää hänet vapaaksi", sanoo kreivitär. - -"Sen kyllä voi tehdä kuka muu tahansa paitsi nimismies ja hänen -vaimonsa", kuiskaa rouva Scharling. "Täytyyhän meidän vartioida häntä, -meidän. Ja erityisesti tänä yönä, jolloin täällä on niin monta hänen -ystäväänsä, istuu kaksi miestä vartioimassa hänen oveaan, joka on -lukittu ja salvattu niin, ettei kukaan voi päästä hänen luokseen. Mutta -jos joku päästäisi hänet sieltä, kreivitär, niin kyllä sekä Scharling -että minä olisimme iloisia. - -"Enkö minä saa mennä hänen luokseen?" kysyy nuori kreivitär. - -Rouva Scharling ottaa innokkaasti häntä ranteesta ja vie hänet salista. -Eteisessä he pistävät hartioilleen saalit, ja niin he kiiruhtavat pihan -poikki. - -"Ei ole varmaa, puhuuko hän edes meille", sanoo nimismiehen rouva. -"Mutta saahan hän kumminkin nähdä, ettemme ole unohtaneet häntä." - -He tulevat rakennuksen ensimmäiseen huoneeseen, jossa nuo kaksi miestä -istuvat vartioimassa salvattua ovea, ja pääsevät esteittä majurinrouvan -luo. Tämä on suuressa huoneessa, joka on täynnä kangaspuita ja muita -työkaluja. Huone on oikeastaan kutomakamari, mutta sen ikkunassa on -rautaristikko ja ovessa vankat lukot, niin että sitä hätätilassa voi -käyttää putkana. - -Majurinrouva jatkoi kävelyään tuskin osoittamatta heille huomiota. - -Hän on pitkällä matkalla, ollut jo monta päivää. Hän ei muista muuta -kuin että hän astuu vain niitä kahtakymmentä peninkulmaa äitinsä luo, -joka elelee kaukana Älfdalin metsissä häntä odottaen. Hänellä ei ole -aikaa levätä. Tavaton kiire hänellä on. Hänen äitinsä on yli -yhdeksänkymmenen vanha. Hän kuolee varmaan pian. - -Hän on mitannut lattian pituuden kyynäräkepillä, ja nyt hän laskee -kerrat yhteen, kyynärät syliksi ja sylet puolipeninkulmiksi ja -kokopeninkulmiksi. - -Raskaalta ja pitkältä hänestä tuntuu tämä kulku eikä hän kumminkaan -uskalla levätä. Hän kahlaa syvissä kinoksissa. Hän kuulee kulkiessaan -metsien ikuisen huminan yllään. Hän huoahtaa suomalaisen pirtissä ja -hiilenpolttajan risumajassa. Joskus, kun ei ole yhtään ihmistä -peninkulmain taipaleella, hänen täytyy katkoa oksia alleen ja levähtää -kaatuneen kuusen juurikon suojassa. - -Ja vihdoinkin hän on päässyt perille, taivaltanut kaksikymmentä -peninkulmaa, metsä aukenee, ja punaiset asuinrakennukset kyyhöttävät -lumisen pihan ympärillä. Klara-joki virtaa ohi vaahtona pärskyen, -useina pieninä koskina, ja tästä tutusta pauhusta hän kuulee, että on -kotona. Ja hänen äitinsä, nähdessään hänen tulevan kerjäläisenä, kuten -oli tahtonutkin, tulee häntä vastaan. - -Kun majurinrouva on päässyt niin pitkälle, hän nostaa aina päätään, -katsoo ympärilleen, näkee suljetun oven ja muistaa missä on. - -Silloin hän ajattelee, että hulluksiko hän on tulemaisillaan, ja -istuutuu miettimään muuta ja lepäämään. Mutta hetken perästä hän on -taas matkalla, hän laskee kyynäristä puoli- ja kokopeninkulmia, lepää -hetkisen suomalaisten tuvissa eikä makaa yöllä eikä päivällä ennen kuin -on kulkenut nuo kaksikymmentä peninkulmaa. - -Koko vankeutensa aikana hän ei ole juuri ollenkaan nukkunut. - -Ja naiset, jotka tulivat hänen luokseen, katsovat häntä tuskaisina. - -Nuori kreivitär muistaa sittemmin hänet aina sellaisena kuin hän oli -siellä kävellessään. Hän näkee hänet usein unissaan ja herää näystään -kyyneleisin silmin ja valitus huulillaan. - -Vanhus on surkeasti mennyt alaspäin, tukka näyttää ohuelta, ja -irtonaisia hiustupsuja siirottaa hänen vähäisestä palmikostaan. Kasvot -ovat raukeat ja painuneet, rääsyiset vaatteet riippuvat rumasti hänen -yllään. Mutta kaikesta huolimatta hänessä on niin paljon ylevää, -käskyillään kaikki alistavaa valtiatarta, ettei hän herätä ainoastaan -sääliä, vaan myöskin kunnioitusta. - -Mutta kaikkein selvimmin muisti kreivitär hänen silmänsä, jotka olivat -kuoppiinsa painuneet ja omiin mietteihinsä kääntyneet ja joista ei -vielä ollut kaikki järjen valo sammunut, vaikka oli melkein -sammumaisillaan, ja joissa vaani syvällä sellainen hurjuuden kipinä -että kauhistutti ja pelotti, että vanhus tuossa tuokiossa hyökkää -kimppuun, puree hampaillaan, kynsii sormillaan. - -He ovat nyt seisoneet siellä kotvan aikaa, kun majurinrouva yht'äkkiä -pysähtyy nuoren kreivittären eteen ja katsoo häntä hyvin ankarasti. -Kreivitär peräytyy askelen ja tarttuu rouva Scharlingia käsivarteen. - -Majurinrouvan kasvot elostuvat yht'äkkiä ja selkenevät, hänen silmänsä -katsovat maailmaan täysin tajuisesti. - -"Oh, ei, ei", hän sanoo hymyillen, "niin hullusti ei toki ole laita, -rakas nuori rouva." - -Hän pyytää nyt heitä istumaan ja istuu itsekin. Hänen kasvoilleen tulee -entinen komea ilme, samanlainen kuin Ekebyn suurissa kemuissa ja -kuninkaan tanssiaisissa Karlstadin maaherrankartanossa. Toiset -unohtavat rääsyt ja vankilan ja näkevät ainoastaan Vermlannin ylpeimmän -ja rikkaimman naisen. - -"Rakas kreivittäreni", hän sanoo. "Mikä saattaa teidät keskeyttämään -tanssinne ja tulemaan minunlaiseni yksinäisen mummon luo? Taidatte olla -varsin hyvä." - -Elisabet-kreivitär ei voi vastata. Liikutus tukkii hänen äänensä. Rouva -Scharling vastaa hänen puolestaan, ettei kreivitär ole voinut tanssia -ajatellessaan majurinrouvaa. - -"Rakas rouva Scharling", vastaa majurinrouva, "olenkin minä jo niin -surkealla tolalla, että häiritsen nuorten ilonpitoa? Ette saa itkeä -minun vuokseni, nuori kreivitär", hän jatkoi. "Olen vanha, ilkeä -nainen, joka ansaitsen kohtaloni. Teidän mielestänne ei kai tee oikein -se, joka lyö äitiään?" - -"Ei, mutta..." - -Majurinrouva keskeyttää hänet ja pyyhkäisee hänen otsaltaan kiharaisen, -vaalean tukan. - -"Lapsi, lapsi", hän sanoo, "miten te saatoitte ottaa tuhman Henrik -Dohnan?" - -"Mutta minä rakastan häntä." - -"Näen miten on, näen miten on", sanoo majurinrouva. "Kiltti lapsi, eikä -muuta: itkee surullisten ja nauraa iloisten kanssa. Ja pakostakin sanoo -'jaa' ensimmäiselle, joka sanoo: 'Minä rakastan sinua'! Niin, niinpä -niin. Menkää nyt takaisin ja tanssikaa, rakas nuori kreivitär. -Tanssikaa te vain ja olkaa iloinen. Teissä ei ole pahuutta." - -"Mutta minä tahtoisin tehdä jotain teidän hyväksenne, majurinrouva." - -"Lapseni", sanoo majurinrouva juhlallisesti, "Ekebyssä asui vanha -nainen, jolla oli taivaan tuuletkin vankinaan. Nyt hän on itse vankina, -ja tuulet irrallaan. Onko ihme, että myrsky maassa mylvii? - -"Minä, joka olen vanha, näin sen jo ennen. Tunsin sen. Tiedän, että -Jumalan jyrisevä myrsky tulee päällemme. Milloin se suhisee suurissa -valtakunnissa, milloin viuhuu pienten syrjäisten yhteiskuntain -kimpussa. Jumalan myrsky ei unohda ketään. Se kohtaa niin suuria kuin -pieniä. On komeaa, tuo Jumalan myrskyn tulo. - -"Jumalan myrsky, sinä siunattu Herran ilma, puhalla maassa! Äänet -ilmassa, äänet maassa, kaikukaa ja kauhistakaa! Tehkää Jumalan myrsky -jyriseväksi! Tehkää Jumalan myrsky hirvittäväksi! Kiitäkööt -myrskynpuuskat maassa, syöksykööt horjuviin seiniin, murtakoot -lukot, jotka ovat ruostuneet, ja huoneet, jotka kallistuvat -kaatuakseen. - -"Kauhu on täyttävä maan. Pienet linnunpesät putoavat oksainsa varasta -puista maahan. Haukanpesä honganlatvasta putoaa suurella pauhulla -alas, ja huuhkajankin pesään, vuorenrotkoon, sähisee tuuli -lohikäärmeenkielin. - -"Me luulimme, että meillä on kaikki hyvin täällä; mutta niin ei ollut. -Jumalan myrskyä tarvitaan. Minä ymmärrän sen enkä valita. Tahtoisin -vain mennä äitini luo." - -Hän painuu yht'äkkiä kyyryyn. - -"Mene nyt, nuori nainen", hän sanoo. "Minulla ei ole enää aikaa. Minun -täytyy lähteä. Menkää nyt ja varokaa niitä, jotka ratsastavat -myrskypilvillä!" - -Ja sitten hän alkaa taas vaelluksensa. Piirteet höltyvät, katse kääntyy -sisäänpäin. Kreivittären ja rouva Scharlingin täytyy jättää hänet. - -Heti kun he ehtivät takaisin tanssijain joukkoon, menee nuori kreivitär -Gösta Berlingin luo. - -"Tuon teille, herra Berling, terveisiä majurinrouvalta", hän sanoo. -"Hän odottaa, että herra Berling laskee hänet vankeudesta." - -"Saapa sitten odottaa, kreivitär." - -"Oi, auttakaa häntä, herra Berling!" - -Gösta silmäilee eteensä synkästi. "Ei", sanoo hän, "miksi minä -auttaisin häntä? Mistä minä olen hänelle kiitollisuuden velassa? -Kaikki, mitä hän on tehnyt hyväkseni, on ollut turmiokseni." - -"Mutta, herra Berling..." - -"Jos häntä ei olisi ollut", sanoo Gösta kiivaasti, "makaisin nyt tuolla -ikuisten metsien helmassa. Olenko minä velvollinen uskaltamaan henkeni -hänen tähtensä siksi, että hän teki minusta Ekebyn kavaljeerin? -Luuleeko kreivitär, että siitä virasta suurta kunniaa koituu?" - -Nuori kreivitär kääntyy hänestä vastaamatta. Hän on vihainen. - -Hän palaa paikalleen, katkeroituneena kavaljeereihin. Tänne he ovat -tulleet walt-torvineen ja viuluineen ja aikovat antaa käyrien hangata -kieliä, kunnes jouhet kuluvat poikki, ajattelematta, että ilon soitto -kuuluu pihan yli vangin viheliäiseen huoneeseen. Tänne he tulevat -tanssimaan anturansa tomuksi eivätkä ajattele, että heidän vanha -hyväntekijänsä voi nähdä heidän varjojensa leijailevan ohi huuruisten -ruutujen! Ah, miten maailma tuli harmaaksi ja rumaksi! Ah, minkä varjon -hätä ja kovuus heitti nuoren kreivittären sieluun! - -Hetken päästä tulee Gösta pyytämään häntä tanssiin. Kreivitär -kieltäytyy jyrkästi. - -"Ettekö tahdo tanssia minun kanssani, kreivitär?" kysyy Gösta ja tulee -hyvin punaiseksi. - -"En teidän enkä muidenkaan Ekebyn kavaljeerien", hän sanoo. - -"Emme siis ole sen kunnian arvoisia?" - -"Se ei ole mikään kunnia, herra Berling. Mutta minua ei huvita tanssia -sellaisten kanssa, jotka unohtavat kaikki kiitollisuuden käskyt." - -Gösta on jo pyörähtänyt kantapäillään. Tämän kohtauksen moni kuulee ja -näkee. Kaikki myöntävät kreivittären olevan oikeassa. Kavaljeerien -kiittämättömyys ja sydämettömyys majurinrouvaa kohtaan on herättänyt -yleistä suuttumusta. - -Mutta niinä päivinä on Gösta Berling vaarallisempi kuin metsän peto. -Aina siitä lähtien kun hän tuli kotiin karhunajosta ja näki Mariannen -menneen, on hänen sydämensä ollut kuin arka haava. Häntä haluttaisi -tehdä jollekin veristä vääryyttä ja levittää laajalti surua ja tuskaa. - -Jos kreivitär niin tahtoo, hän sanoo itsekseen, tapahtukoon niin kuin -hän tahtoo. Mutta älköön kreivitär yrittäkökään säästää omaa nahkaansa. -Nuorta kreivitärtä miellyttävät naisenryöstöt. Hän saa nyt toteuttaa -mielitekonsa. Gösta Berling on perin halukas pieneen seikkailuun. -Kahdeksan päivää hän on kantanut surua naisen vuoksi. Se jo riittää. -Hän kutsuu puheilleen Beerencreutzin, everstin, ja Kristian Berghin, -vahvan kapteenin, ja hitaan Kristoffer-serkun, joka ei ikinä siekaile -heittäytyä hurjapäiseen seikkailuun, ja neuvottelee heidän kanssaan, -miten kavaljeerirakennuksen loukattu kunnia on kostettava. - -Sitten loppuvat pidot. Pitkä jono rekiä ajetaan pihalle. Herrat vetävät -turkit yllensä. Naiset etsivät vaatteitaan pukuhuoneen toivottomasta -sekamelskasta. - -Nuori kreivitär pitää kiirettä päästäkseen jo näistä inhottavista -tanssiaisista. Hän joutuu naisista ensimmäisenä valmiiksi. Hän seisoo -hymyillen keskellä naistenhuoneen lattiaa ja katsoo muiden lähtötouhua, -kun yht'äkkiä ovi aukeaa ja Gösta Berling seisoo kynnyksellä. - -Miehillä ei tietenkään ole oikeutta tunkeutua tähän huoneeseen. Vanhat -rouvat seisovat siellä vähine hiuksineen, pantuaan koristavat myssynsä -pois. Ja nuoret ovat kääntäneet hameensa helmat turkin alle, etteivät -jäykät volangit rutistuisi matkalla. - -Mutta hillitsevistä huudoista välittämättä hyökkää Gösta Berling -kreivittären luo ja tempaa hänet. - -Ja hän nostaa hänet käsivarsilleen ja ryntää kamarista eteiseen ja -sieltä portaille. - -Eivät voi ällistyneiden naisten huudot pysähdyttää häntä. Kun he -juoksevat perästä, he näkevät vain, miten hän viskautuu rekeensä -kreivitär sylissä. - -He kuulevat kuskin piiskanläiskeen ja näkevät hevosen porhaltavan -laukkaan. He tuntevat kuskin -- se on Beerencreutz. He tuntevat hevosen --- se on Don Juan. - -Ja kreivittären kohtalosta kovin huolissaan he huutavat herroja. - -Ja nämä eivät hukkaa aikaa moniin kysymyksiin, vaan syöksyvät rekiinsä. -Ja kreivi etunenässä he ajavat takaa naisenryöstäjiä. - -Mutta Gösta Berling kellettää reessä pitäen kiinni nuorta kreivitärtä. -Surut kaikki hän on unohtanut, ja seikkailun juovuttavasta riemusta -huimana hän laulaa täyttä kurkkua laulua rakkaudesta ja ruusuista. - -Aivan rintaansa vasten hän puristaa kreivitärtä; mutta kreivitär ei -yritäkään paeta. Hänen kasvonsa lepäävät valkeina ja jäykistyneinä -Göstan rintaa vasten. - -Ah, mitä tulee miehen tehdä, kun häntä liki on naisen kalpeat, -avuttomat kasvot, kun mies näkee vaalean tukan, joka tavallisesti -varjostaa valkeata, loistavaa otsaa, mutta on nyt syrjään häilähtänyt, -ja kun silmäluomet ovat raskaasti sulkeutuneet peittäen harmaiden -silmien veitikkakimelteen. - -Mitä tulee miehen tehdä, kun punaiset huulet vaalenevat hänen silmiensä -edessä? - -Suudella, tietysti suudella noita vaalenevia huulia, noita suljettuja -silmiä, tuota valkoista otsaa. - -Mutta silloin herää nuori nainen. Hän tahtoo kimmahtaa pois. Hän on -kuin viritetty jousi. Ja Göstan on kamppailtava kaikin voimin, ettei -toinen pääsisi heittäytymään reestä, kunnes hän on saanut kreivittären -kukistettuna ja vapisevana vaipumaan reen toiseen nurkkaan. - -"Katso", sanoo Gösta silloin aivan tyynesti Beerencreutzille. -"Kreivitär on kolmas, jota Don Juan ja minä viemme tänä talvena. Mutta -ne toiset riippuivat suudellen kaulassani, kun tämä taas ei tahdo antaa -minun suudella eikä tanssiakaan kanssaan. Tuletkos hullua hurskaammaksi -noista naisista, Beerencreutz?" - -Mutta Göstan ajaessa pihasta ja naisten kirkuessa ja huudellessa -hädissään ja touhuissaan joutuivat majurinrouvaa vartioivat miehet -ihmeisiinsä. - -"Mikäs nyt on?" he ajattelivat. "Mistä moinen kirkuminen?" - -Samassa lyödään ovi auki, ja ääni huutaa heille: - -"Hän on poissa! Nyt se vie häntä." - -He ulos, juosten kuin hullut, ajattelematta, majurinrouvako vai kuka se -oli poissa. Onnikin suosi heitä, niin että he pääsivät erääseen -ohikiitävään rekeen. Ja he ajoivat pitkän aikaa, ennen kuin saivat -tietää, ketä ajettiin. - -Mutta Bergh ja Kristoffer-serkku menivät aivan rauhassa vankilan -ovelle, mursivat lukon ja avasivat oven. - -"Majurinrouva on vapaa", he sanoivat. - -Hän tuli ulos. He seisoivat suorina kuin puikot oven kahden puolen, -katsomatta häneen. - -"Majurinrouvaa odottaa hevonen ja reki pihalla." - -Hän meni silloin ulos, istuutui rekeen ja ajoi tiehensä. Kukaan ei -ajanut häntä takaa. Kukaan ei edes tiennyt minne hän meni. - -Brobyn mäeltä rientää Don Juan Lövenin jääpeittoiselle pinnalle. Uljas -juoksija kiitää kuin lentämällä. - -Raikas jääkylmä ilma viuhuu ajajien poskilla. Kulkuset helkkyvät. -Tähdet ja kuu välkkyvät. Lumi lepää sinivalkoisena ja loistaa omaa -valoaan. - -Gösta tuntee runollisten ajatusten heräävän mielessään. "Beerencreutz", -hän sanoo, "katso, tämä on elämää. Niinkuin Don Juan kiitää pois tätä -nuorta naista vieden, niin kiitää myös aika vieden ihmistä. Sinä olet -välttämättömyys, joka ohjaat matkaa. Minä olen himo, joka vangitsen -tahdon. Ja niin temmataan hän, tuo voimaton, yhä syvemmälle alas." - -"Älä lörpöttele!" karjaisee Beerencreutz. "Nyt ne tulevat perästä." - -Ja viuhuvilla piiskanlyönneillä hän kiihoittaa Don Juania yhä -hurjempaan vauhtiin. - -"Siellä sudet, täällä saalis!" huudahtaa Gösta. "Don Juan, poikani, -kuvittele olevasi nuori hirvi. Syöksy viidakon läpi, kahlaa rämeen -poikki, hyppää tunturin selkään ja sieltä alas kirkkaaseen järveen, ui -yli, pää uljaasti koholla, ja katoa, katoa tiheän kuusikon pelastavaan -pimeään! Juokse, Don Juan, vanha naisrosvo! Juokse kuin nuori hirvi!" - -Riemu täyttää hänen hurjan sydämensä vauhdin tuoksinassa. Riemulaulua -ovat hänestä vainoojien huudot. Riemu täyttää hänen hurjan sydämensä, -kun hän tuntee kreivittären ruumiin tutisevan pelosta, kun hän kuulee -hänen hampaittensa kalinan. - -Yht'äkkiä irtautuu rautainen kierre, jossa hän on pitänyt kreivitärtä. -Hän nousee pystyyn reessä ja heiluttaa lakkiaan. - -"Minä olen Gösta Berling", huutaa hän, "kymmenen tuhannen suutelon, -kolmentoista tuhannen lemmenkirjeen herra. Eläköön, Gösta Berling! -Ottakoon kiinni ken saa!" - -Ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuiskaa kreivittären korvaan: - -"Eikö vauhti ole hyvä? Eikö tämä ole kuninkaallinen matka? Lövenin -takana Venern. Venernin takana meri, loppumattomiin aavaa lakeutta, -kirkasta, sinimustaa jäätä, ja sen tuolla puolen säteilevä maa. -Jylisevä ukkonen jäätyvän jään alla, vimman huudot takanamme, tähdet -yllämme lentävät ja kulkuset edessämme kilisevät! Eteenpäin! Yhä -eteenpäin! Haluttaako teitä, nuori, kaunis naiseni, kokea matkan -hurmaa?" - -Hän oli päästänyt kreivittären irti. Kreivitär sysää hänet kiivaasti -luotaan. - -Seuraava hetki näkee Göstan polvillaan hänen edessään. - -"Olen raukka, raukka. Teidän ei olisi pitänyt, kreivitär, ärsyttää -minua. Seisoitte siellä niin ylpeänä ja hienona ettekä luullut, että -kavaljeerin koura koskaan yltää teihin. Taivas ja maa rakastaa teitä. -Teidän ei pitäisi lisätä niiden kuormaa, joita taivas ja maa -halveksivat." - -Hän tempaa kreivittären kädet ja painaa ne kasvoilleen. - -"Jospa edes tietäisitte", sanoo hän, "miltä tuntuu olla hylätty. Ei -silloin kysy mitä tekee. Ei, silloin ei kysy." - -Samassa hän huomaa, ettei kreivittärellä ole käsineitä. Hän sieppaa -silloin isot rukkaset taskustaan ja pistää ne hänen käteensä. - -Niin hän rauhoittuu täydellisesti. Hän laittautuu oikeaan asentoon ja -istuu nuoresta kreivittärestä niin kaukana kuin mahdollista. - -"Teidän ei tarvitse pelätä, kreivitär", hän sanoo. "Ettekö näe mihin -tulemme? Tottahan ymmärrätte, ettemme me toki tohdi tehdä teille mitään -pahaa." - -Kreivitär, joka oli ollut kerrassaan suunniltaan kauhusta, näkee nyt, -että he ovat jo järven toisella puolella ja että Don Juan vetää rekeä -Borgin jyrkkää ylämäkeä. - -He pysähtyvät kreivinkartanon portaiden eteen ja antavat nuoren -kreivittären nousta reestä oman kotinsa ovella. - -Mutta kun palvelijat, jotka pihalle kiiruhtavat, ympäröivät -kreivittären, hän tointuu ja tulee rohkean maltikkaaksi. - -"Pidä huolta hevosesta, Andersson!" hän sanoo kuskille. "Nämä herrat, -jotka ovat kyydinneet minua kotiin, ovat varmaankin hyviä ja astuvat -hetkiseksi sisään. Kreivi tulee pian." - -"Kuten kreivitär tahtoo", sanoo Gösta ja nousee heti reestä. -Beerencreutz heittää ohjakset kädestään empimättä silmänräpäystäkään. -Mutta nuori kreivitär käy edeltä ja pyytää heitä saliin, voimatta -tuskin salata kostoniloaan. - -Kreivitär oli tosiaan luullut, että kavaljeerit epäröisivät odottaa -hänen miestään. - -He eivät kai tienneet, kuinka ankara ja oikeudenmukainen mies hän oli. -He eivät pelänneet tilintekoa, mihin joutuisivat väkivaltaisesti -ryöstettyään kreivittären ja pakotettuaan hänet ajamaan reessään. Hän -halusi kuulla, miten kreivi kieltää heitä koskaan enää astumasta -loukatun naisen kodin kynnyksen yli. - -Hän halusi nähdä, kuinka kreivi käskee palvelijat ajamaan kavaljeerit -ulos miehinä, joille he eivät enää koskaan saa avata Borgin portteja. -Hän halusi kuulla kreivin lausuvan halveksimisensa, ei ainoastaan -siitä, mitä he olivat tehneet hänelle, vaan myös vanhan majurinrouvan, -heidän hyväntekijänsä, kohtelusta. - -Kreivi, joka oli hänelle pelkkää hellyyttä ja kunnioitusta, hän on -hänen vainoojilleen niin ankara kuin he ansaitsevatkin. Rakkaus -sytyttää tuleksi kreivin sanat. Hän, joka suojeli ja kunnioitti häntä -hienompana kaikkia muita olentoja, hän ei salli, että raa'at miehet -iskevät häneen kuin petolinnut varpuseen. Kreivitär hehkui kostonhimoa. - -Beerencreutz, tuuhea- ja valkoviiksinen eversti, astui pelotta -ruokasaliin ja meni takkavalkean eteen, jonka aina piti olla -sytytettynä, kun kreivitär tuli vieraisilta kotiin. - -Gösta jäi pimeään ovenpieleen ja katseli vaieten kreivitärtä, kun -palvelija auttoi hänen yltään päällysvaatteita. Siinä istuessaan ja -katsellessaan tätä nuorta naista hän tuli niin iloiseksi, ettei -vuosikausiin ollut tuntenut sellaista. Hänestä tuntui selvältä, hänestä -oli niin varmaa kuin ilmestys, vaikka hän ei ymmärtänyt, miten oli sen -keksinyt, että kreivittärellä oli ylen ihana sielu. - -Yhä, yhä se oli sidottu ja uinui, mutta se oli kyllä pääsevä esille. -Hän tuli sangen iloiseksi huomattuaan sen suuren puhtauden ja -hurskauden ja viattomuuden, joka oli kreivittären sisimpänä. Häntä -melkein nauratti kreivitär, joka oli niin vihaisen näköinen ja seisoi -siinä hehkuvin poskin ja kulmat rypyssä. - -"Sinä et tiedä, miten lempeä ja hyvät olet", hän ajatteli. - -Se hänen olentonsa puoli, joka ilmenee aistimaailmalle, ei tee koskaan -hänen sisäiselle minuudelleen oikeutta, ajatteli Gösta. Mutta Gösta -Berlingin täytyi tästä hetkestä olla hänen palvelijansa, niinkuin -täytyy palvella kaikkea kaunista ja jumalaista. Niin, ei ollut syytä -katua, että hän äsken oli kohdellut kreivitärtä niin väkivaltaisesti. -Jollei kreivitär olisi pelännyt niin kovin, jollei hän olisi sysännyt -häntä luotaan niin kiivaasti, jollei Gösta olisi nähnyt, että hänen -koko olentonsa kuohahti Göstan raakuuden tähden, niin ei Gösta koskaan -olisi saanut tietää, kuinka hieno ja jalo henki kreivittäressä asui. - -Hän ei olisi voinut sitä ennen uskoa. Kreivitärhän oli vain näyttänyt -tanssinhaluaan ja iloisuuttaan. Ja olihan hän mennyt tuolle tuhmalle -Henrik-kreiville. - -Niin, nyt hän olisi kreivittären orja aina kuolemaansa: koira ja orja, -Kristian-kapteenin sanoin, juuri koira ja orja. - -Hän, Gösta Berling, istui ovensuussa ja piti jonkinmoista -jumalanpalvelusta kädet ristissä. Aina siitä päivin, jolloin hän ensi -kerran oli tuntenut innoituksen tulenliekin leimuavan päänsä päällä, -hän ei ollut tuntenut tällaista pyhyyttä sielussaan. Hän ei häiriytynyt -lainkaan, vaikka kreivi Dohna tuli sisään, muassaan ihmisparvi, joka -kiroili ja siunaili kavaljeerien tuhansia tepposia. - -Hän antoi Beerencreutzin ottaa myrskyn vastaan. Verkkaisen levollisena -seisoi tuo monien seikkailujen karaisema kapteeni takan edessä. Hän oli -nostanut jalkansa takanristikolle, nojasi kyynäspäätä polveensa ja -leukaa käteensä ja katsoi sisään ryntääviä. - -"Mitä tämä tällainen merkitsee?" kiljaisi pikku kreivi hänelle. - -"Se merkitsee", vastasi Beerencreutz, "että niin kauan kuin tässä -maailmassa on hameväkeä, niin kauan on hassujakin, jotka tanssivat -heidän pillinsä mukaan." - -Nuori kreivi punastui ankarasti. - -"Kysyn, mitä tämä merkitsee!" toisti hän. - -"Sitähän minäkin kysyn", sanoi Beerencreutz. "Kysyn, mitä merkitsee, -että Henrik Dohnan kreivitär ei tahdo tanssia Gösta Berlingin kanssa." - -Kreivi katsoi kysyvästi vaimoonsa. - -"Minä en voinut, Henrik", huudahti kreivitär. "En voinut tanssia hänen -enkä kenenkään kavaljeerin kanssa. Muistelin majurinrouvaa, jonka he -antavat nääntyä vankina." - -Pikku kreivi ojensi jäykkää selkäänsä ja nosti pystympään ukonpäänsä. - -"Me kavaljeerit", sanoi Beerencreutz, "emme anna kenenkään häväistä -itseämme. Kuka ei tahdo tanssia kanssamme, sen täytyy kanssamme ajaa. -Kreivittärelle ei ole tapahtunut mitään pahaa, ja sillä on asia -kuitti." - -"Ei", sanoi kreivi. "Sillä se ei ole kuitti. Minä täällä vastaan -vaimoni teoista. Nyt kysyn minä, miksi ei Gösta Berling kääntynyt minun -puoleeni saadakseen hyvitystä, kun vaimoni oli häntä loukannut?" - -Beerencreutz hymyili. - -"Minä kysyn", toisti kreivi. - -"Ei anota ketulta lupaa, kun sen nahka nyljetään", sanoi Beerencreutz. - -Kreivi pani käden kaidalle rinnalleen. - -"Minua on mainittu oikeudentuntoiseksi mieheksi", huudahti hän. "Osaan -tuomita palvelijoitani. Miksi en saisi tuomita vaimoani? Kavaljeereilla -ei ole oikeutta tuomita häntä. Sen rangaistuksen, jonka he ovat hänelle -antaneet, teen minä tyhjäksi. Sitä ei ole koskaan ollut, ymmärrättekö, -herrat? Sitä ei ole koskaan ollut." - -Kreivi kirkui sanansa niin korkealla falsetilla kuin jaksoi. -Beerencreutz vilkaisi kuulijakuntaan. Ei ollut yhtäkään läsnäolijaa -- -Sintram ja Daniel Bendix ja Dahlberg, ja ketä heitä lienee ollutkaan -paikalle saapuneita -- joka ei olisi myhäillyt, kun hän peijasi tuhmaa -Henrik Dohnaa. - -Nuori kreivitär ei heti käsittänyt. Mikä tässä piti tyhjäksi tehtämän? -Hänen tuskansako, kavaljeerien kovat kouraukset hänen hennossa -ruumiissaan, hurja laulu, hurjat sanat, hurjat suudelmatko, niitä ei -ollut koskaan ollut? Eikö tässä illassa ollut mitään, jota ei harmaa -hämärän jumalatar vallinnut? - -"Mutta Henrik..." - -"Vaiti!" sanoi kreivi. Ja hän oikaisi ryhtiään pitääkseen -rangaistussaarnan kreivittärelle. "Voi sinua, että sinä, joka olet -nainen, olet uskaltanut tuomaroida miesväkeä", hän sanoo. "Voi sinua, -joka olet minun vaimoni ja uskallat loukata ihmistä, jonka kättä minä -mielelläni puristan. Mitä tekemistä sinulla on siinä, että kavaljeerit -ovat antaneet panna majurinrouvan putkaan? Eivätkö he olleet oikeassa? -Sinä et tiedä, et aavista, miten sydämensä pohjasta miehen täytyy -suuttua, kun kuulee puhuttavan naisen uskottomuudesta. Aiotko sinä itse -vaeltaa huonoa tietä, koska ryhdyt sellaista naista puolustamaan?" - -"Mutta Henrik..." - -Kreivitär valitti kuin lapsi ja ojenteli käsiään ikäänkuin väistääkseen -noita pahoja sanoja. Hän ei ollut ehkä koskaan kuullut itseensä -singottavan niin kovia sanoja. Hän oli täysin avuton näiden kovien -miesten joukossa, ja nyt kääntyi hänen ainoa puolustajansa häntä -vastaan. Koskaan ei hänen sydämellään enää olisi voimaa valaista hänen -maailmaansa. - -"Mutta Henrik, sinunhan pitäisi minua puolustaa." - -Gösta Berling huomasi, mihin nyt jouduttiin, nyt kun oli myöhäistä. -Hän ei todellakaan tiennyt, mitä hänen piti tehdä. Hän toivoi -kreivittärelle pelkkää hyvää. Mutta hän ei uskaltanut heittäytyä miehen -ja vaimon väliin. - -"Missä on Gösta Berling?" kysyi kreivi. - -"Tässä", sanoi Gösta. Ja hän teki surkean yrityksen kääntääkseen asian -leikiksi. "Kreivi varmaankin piti puhetta, mutta minä nukahdin. Mitä -kreivi sanoo siitä, jos me nyt lähdemme kotiin ja laskemme teidät -nukkumaan?" - -"Gösta Berling, koska kreivittäreni on kieltäytynyt tanssimasta sinun -kanssasi, käsken häntä suutelemaan sinun kättäsi ja pyytämään sinulta -anteeksi." - -"Rakas Henrik-kreivi", sanoo Gösta hymyillen, "se ei tosiaan ole käsi, -jota nuoren naisen sopii suudella. Eilen se oli punainen ammutun hirven -verestä, viime yönä musta tappelusta hiilenpolttajan kanssa. Kreivi on -langettanut jalon ja ylevän tuomion. Siinä tarpeeksi hyvitystä. Tule, -Beerencreutz!" - -Kreivi asettui hänen eteensä. - -"Älä mene", hän sanoi. "Minun vaimoni on toteltava minua. Tahdon, että -kreivittäreni oppii tuntemaan, mihin omavaltainen menettely johtaa." - -Gösta pysähtyi neuvottomana. Kreivitär seisoi kalpeana, mutta ei -liikahtanut. - -"Tule", sanoi kreivi. - -"Henrik, minä en voi." - -"Sinä voit", sanoi kreivi ankarasti. "Sinä voit. Mutta minä tiedän, -mitä sinä tahdot. Tahdot pakottaa minut tappelemaan tuon miehen kanssa -sen vuoksi, ettet oikkujesi tähden hänestä pidä. No hyvä, ellet sinä -tahdo antaa hänelle hyvitystä, annan minä. Ainahan teistä naisista on -mieleistä, kun miehiä pistetään kuoliaaksi teidän tähtenne. Sinä olet -rikkonut etkä tahdo sitä sovittaa. Siis minun on tehtävä se. Minä -kaksintaistelen, hyvä kreivitär. Muutaman tunnin päästä olen verisenä -ruumiina." - -Kreivitär katsoi häneen pitkään. Ja hän näki kreivin sellaisena kuin -tämä todella oli: tuhmana, arkana, ylpeyden ja turhamaisuuden -pöyhistämänä, miesten surkeimpana. - -"Rauhoitu", hän sanoi. Ja hän oli tullut kylmäksi kuin jää. "Minä teen -sen." - -Mutta nyt joutui Gösta Berling aivan suunniltaan. - -"Kreivitär ei saa! Ei, te ette saa! Tehän olette vain lapsi, heikko, -viaton lapsi, ja te suutelisitte minun kättäni! Teidän sielunne on niin -puhdas, kaunis! Koskaan en minä enää tule teidän lähellenne! Oi, en -koskaan! Minä tuotan kuolemaa ja turmiota kaikelle hyvälle ja -viattomalle. Te ette saa minuun koskea. Minä pakenen teitä kuin tuli -vettä. Te ette saa!" Hän pani kädet selkänsä taakse. - -"Se ei haittaa enää mitään, herra Berling. Nyt se ei haittaa enää -mitään. Minä pyydän teiltä anteeksi. Pyydän, antakaa minun suudella -kättänne!" - -Gösta piti käsiään selkänsä takana. Hän silmäsi asemaa. Hän lähenteli -ovea. - -"Jos sinä et ota vastaan hyvitystä, jota vaimoni sinulle tarjoaa, -täytyy minun tapella kanssasi, Gösta Berling, ja sitä paitsi panna -hänelle toinen, ankarampi rangaistus." - -Kreivitär kohautteli olkapäitään. "Hänhän on hulluna pelosta", hän -kuiskasi. "Antakaa sen nyt tapahtua! Ei merkitse mitään, että minua -vähän nöyryytetään. Niinhän te juuri tahdoitte." - -"Niinkö minä tahdoin? Uskotteko te, että minä tahdoin niin? No, kun -minulla ei ole enää käsiä joita suudella, niin teidän täytyy nähdä, -että minä en tahtonut sitä", huudahti Gösta. - -Ja hän juoksi takan luo ja pisti kätensä tuleen. Liekki kiertyi -niiden ympärille, iho rypistyi, kynnet ratisivat. Mutta samassa -silmänräpäyksessä iski Beerencreutz hänen niskaansa ja paiskasi hänet -aika vauhtia takan luota. Gösta kompastui tuoliin ja jäi sille -istumaan. Hän istui ja melkein häpesi typerää tekoaan. Nyt kreivitär -kai luulee, että hän teki sen vain kerskuakseen? Semmoinen, suuren -joukon läsnäollessa, näytti tietystikin vain typerältä kerskunnalta. -Eihän siinä ollut hituistakaan vaaraa. - -Ennen kuin hän ehti ajatellakaan ja nousta ylös, lankesi kreivitär -polvilleen hänen viereensä. Hän tarttui punaisiin, nokisiin käsiin ja -katseli niitä. - -"Suutelen niitä, suutelen niitä", huudahti hän, "heti kun ne eivät enää -ole niin kipeät ja pahat." Ja kyyneleet virtasivat hänen silmistään, -kun hän näki palorakkojen kohoavan kärventyneen ihon alta. - -Siten kohosi Gösta hänelle kuin ennen tuntemattoman ihanuuden ilmestys. -Että sellaista vielä voi tapahtua maan päällä, että sellaista tehtiin -hänen tähtensä! Ah, millainen mies, millainen mies olikaan tämä, -kykenevä kaikkeen, valtava niin hyvässä kuin pahassa, suurtekojen mies, -voimakkaitten sanojen, loistavien tekojen mies! Sankari, sankari, luotu -toisenlaisista aineksista kuin muut! Oikkujen ja hetken halun orja, -kauhea ja hurja, mutta mies, jolla on raivon voima, joka ei häikäile -mitään. - -Kreivitär oli ollut kovin alakuloinen koko illan eikä ollut nähnyt -muuta kuin surua, julmuutta ja raukkamaisuutta. Nyt oli kaikki -unohtunut. Nuori kreivitär riemuitsi taas siitä, että oli ihminen. -Hämärän jumalatar oli lyöty. Nuori kreivitär näki valon ja värien -valaisevan maailmaa. - - * * * * * - -Samana yönä kavaljeerien rakennuksessa. - -Siellä huudettiin kuolemaa ja kirousta Gösta Berlingille. Vanhat herrat -tahtoivat nukkua; mutta se oli mahdotonta. Gösta ei antanut heille -rauhaa. Turhaa oli heidän vetää vuoteensa uutimet, sammuttaa kynttilät. -Hän vain lorusi. - -Nyt hän julisti heille, millainen enkeli nuori kreivitär oli ja kuinka -hän ihaili häntä. Hän on palveleva kreivitärtä, jumaloiva häntä. Hän -oli nyt niin tyytyväinen tietäessään, että kaikki eivät olleet häntä -hyljänneet. Nyt hän voi omistaa elämänsä kreivittären palvelukseen. -Kreivitär tietenkin halveksii häntä. Mutta hän on tyytyväinen -saadessaan maata hänen jaloissaan kuin koira. - -Olivatko he huomanneet Lagön saaren tuolla Lövenin selällä? Olivatko he -nähneet sen eteläpuolta, joka rosoisena kalliona kohoaa pystysuorana -vedestä? Olivatko he nähneet sen pohjoispuolta, joka kallistuu loivana -rinteenä järveen ja jossa kapeat hietaniemekkeet, joilla kasvaa suuria, -komeita kuusia, kiertelevät vedenrajaa ja muodostavat ihmeellisiä -pikkujärviä? Sinne ylhäälle, jyrkälle kallion huipulle, jossa on vielä -muinaisen merirosvolinnan pirstat, hän rakentaa nuorelle kreivittärelle -linnan, marmorilinnan. Leveät portaat, joiden juureen liputetut venheet -voi laskea maihin, hakataan kallioon aina järveen asti. Siellä on -säteilevät salit ja korkeat tornit, kultahuiput. Siitä tulee nuoren -kreivittären arvoinen asunto. Se vanha puuhökkeli Borgin niemellä ei -ansaitse hänen jalkansa astuntaa. - -Kun hän oli puhellut näin kotvan aikaa, alkoi jo kuorsauksia kaikua -keltaruutuisten uudinten takaa. Mutta useimmat kiroilivat ja -voivottelivat häntä ja hänen hullutuksiaan. - -"Ihmiset", sanoo hän silloin juhlallisesti, "minä näen ihmistöiden tai -ihmistekojen pirstaleiden peittävän viheriöivää maankamaraa. Pyramidit -painavat maata, Baabelin torni on kerran puhkonut pilviä, kauniit -temppelit ja harmaat linnat ovat ylenneet sorasta. Mutta kaikesta, -minkä kädet ovat rakentaneet, mikä siitä ei ole rauennut tai ei raukea? -Oi, ihmiset, heittäkää muurikauha ja saviruukki! Levittäkää muurarin -esiliinat päänne peitoksi ja laskeutukaa rakentamaan unelmienne -valoisaa linnaa! Mitä tekee henki kivi- ja savilinnoilla? Oppikaa -rakentamaan katoamattomia linnoja unista ja näyistä!" - -Niin sanoen hän meni nauraen levolle. - -Kun kreivitär kohta sitten sai kuulla, että majurinrouva oli -vapautettu, hän valmisti kavaljeereille päivällispidot. - -Siten alkoi hänen ja Gösta Berlingin pitkäaikainen ystävyys. - - - - -Yhdestoista luku - -KUMMITUSJUTTUJA - - -Oi, myöhäisen ajan lapset! - -Minulla ei ole teille mitään uutta kerrottavaa, vain vanhaa ja melkein -unohdettua. Satuja muistan lastenkamarista, jossa pienokaiset istuivat -matalilla jakkaroilla valkopäisen kertojamummon ympärillä, tai -väentuvan pystyvalkean äärestä, missä rengit ja torpparit pakinoivat -höyryn löyhytessä heidän märistä vaatteistaan, -- ja he vetivät -puukkonsa povelta nahkatupesta levittääkseen voita paksulle, -pehmeälle leivälle -- tai saleista, joissa vanhat herrat soutivat -keinutuoleissaan ja tarinoivat höyryävän totin vilkastamina menneistä -ajoista. - -Seisoipa silloin lapsi, joka oli kuunnellut sadunkertojamummoa, -työmiehiä ja noita vanhoja herroja, seisoipa hän talvi-iltana ikkunan -ääressä; eikä hän nähnyt suinkaan taivaanrannan pilviä, vaan pilvet -olivat kavaljeereja, jotka ajoivat taivaankannen yli keikkuvilla, yhden -hevosen vetämillä ajopeleillä, ja tähdet olivat vahakynttilöitä, jotka -sytytettiin Borgin niemen vanhassa kreivinhovissa, ja rukkia, joka -surisi viereisessä huoneessa, polki vanha Ulrika Dillner. Sillä lapsen -pää oli täynnä muinaisaikain ihmisiä; vain niiden maailmassa hän eli ja -niistä haaveksi. - -Mutta lähetettiinpä sitten tämä lapsi, jonka koko sielu oli satuja -täynnä, hakemaan pimeän ullakon kautta kalustohuoneesta pellavia tai -korppuja, niin jopa kapisivat pienet jalat, ja lapsukainen kiiti täyttä -karkua portaita alas ja eteisen läpi takaisin keittiöön. Sillä siellä -ylhäällä pimeässä hän oli tullut ajatelleeksi kuulemiaan vanhoja -juttuja Forsin ilkeästä tehtaanpatruunasta, joka oli ollut liitossa -paholaisen kanssa. - -Ilkeän Sintramin tomu on levännyt kauan Svartsjön kalmistossa, mutta -kukaan ei usko, että hänen sielunsa on kutsuttu Jumalan luo, niinkuin -hautakivessä lukee. - -Eläessään hän oli niitä, joiden luo pitkien, sateisten sunnuntaiden -iltapäivinä ajavat raskaat, mustien hevosten vetämät vaunut. -Tummapukuinen, hieno herra astuu vaunuista ja auttaa isäntää -kuluttamaan kortinlyönnillä ja arpanopan heitolla verkkaisia tunteja, -jotka yksitoikkoisuudellaan ovat saattaa hovin herran epätoivoon. Peliä -jatkuu ohi puolenyön, ja kun vieras aamuhämärissä lähtee, hän jättää -aina taloon jonkin onnettomuutta tuottavan lähtiäislahjan. - -Silloin kun Sintram täällä maan päällä eli, oli hän niitä, jollaisten -tuloa haltijat ennustavat. Aave käy heidän edellään: heidän vaununsa -tulla jyryyttävät pihaan, heidän piiskansa läiskää, heidän äänensä -kaikuu portailla, eteisen ovi aukee ja sulkeutuu. Koirat ja väki -heräävät ruminaan, niin kova se on; mutta ketään ei tule, aave vain -rientää heidän edeltään. - -Huu, noita kauhistuksen olentoja, joita pahat henget etsiskelevät! -Mikähän suuri, musta koira se silloin tällöin ilmestyi Forsiin -Sintramin aikana? Sillä oli hirveät, säkenöivät silmät ja pitkä verta -tippuva kieli, joka roikkui pitkällä läähättävästä kidasta. Eräänä -päivänä, juuri kun rengit olivat keittiössä murkinalla, se oli raapinut -keittiön ovea, mutta pisin ja vahvin renki oli tempaissut palavan -kekäleen liedestä, nykäissyt oven auki ja nakannut kekäleen koiran -kitaan. - -Silloin se oli karkonnut hirveästi ulisten, tuli ja savu oli tuprunnut -kidasta, kipunoita tuiskunnut ympärillä, ja jäljet tiellä olivat -paistaneet kuin tuli. - -Ja eikös sekin ollut kauheata, että aina kun tehtaanpatruuna tuli -matkoilta kotiin, vaihtuivat ajokit. Hän lähti hevosilla, mutta -palattuaan yöllä hänen vaunujensa edessä oli mustat sonnit. Ne, jotka -asuivat maantien laidassa, näkivät, miten hänen ohi ajaessaan suuret, -mustat sarvet kuumottivat öistä taivasta vasten, ja kuulivat, miten -sonnit mörisivät ja hirmustuivat, kun tie leiskui kipinöitä, joita -sorkat ja vaununpyörät iskivät kuivasta sorasta. - -Niin, kyllä sieti pikku jalkojen kapista joutuakseen pimeän ja suuren -ullakon läpi. Mitä jos jokin kauhea, se, jonka nimeä ei saa mainita, -olisi tullut pimeästä nurkasta! Kuka takaa? Ei se ilmestynyt yksinomaan -pahoille ihmisille. Eikö Ulrika Dillnerkin ollut nähnyt sitä? Hän ja -myös Anna Stjärnhök tiesivät sanoa, eivätkö olleet nähneet juuri sitä. - - * * * * * - -Ystävät, ihmisten lapset, te, jotka tanssitte, te, jotka nauratte! -Pyydän hartaasti, tanssikaa varoen, naurakaa varoen, naurakaa -lempeästi, sillä paljon onnettomuutta voi koitua, jos pehmytpohjainen -silkkikenkänne polkee herkkätuntoista sydäntä, kun sen pitäisi polkea -kovia palkkeja, ja riehakas, hopeanhelkkyvä naurunne voi saattaa jonkun -sielun epätoivoon. - -Oli kai todellakin niin, että nuoret jalat olivat polkeneet liian -tylysti vanhaa Ulrika Dillneriä, ja nuorten nauru oli kaikunut liian -ylimieliseltä hänen korvissaan, koskapa hänet valtasi yht'äkkiä -vastustamaton into hankkia naidun naisen arvonimi ja valta. Hän taipui -viimein ilkeään Sintramiin tämän kauan kosittua, lähti hänen vaimokseen -Forsiin ja eli erillään vanhoista bergalaisista ystävistään, erillään -vanhoista rakkaista askareistaan ja entisistä jokapäiväisen leivän -huolista. - -Se naimiskauppa tehtiin rutosti ja ratosti! Sintram kosi joulun -tienoilla ja helmikuussa vietettiin häät. Sinä vuonna asui Anna -Stjärnhök kapteeni Ugglan luona. Hän korvasi hyvinkin vanhan Ulrikan, -ja tämä voi tunnontuskitta lähteä talosta valloittamaan rouvan nimeä. - -Tunnontuskitta, mutta ei katumuksetta. Ei ollut hyvä se paikka, jonne -hän joutui; suuret, autiot huoneet olivat kauhun kamaluutta täynnä. -Heti pimeän tultua häntä alkoi puistattaa ja kauhistaa. Hän oli -menehtyä koti-ikävään. - -Pitkät sunnuntai-illat olivat kaikista vaikeimmat. Niistä ei ollut -ikinä tulla loppua, niistä enempää kuin monista tuskan ajatuksista, -jotka vatvoivat hänen aivoissaan. - -Sattuipa kerran, eräänä maaliskuun päivänä, kun Sintram ei vielä ollut -palannut kirkolta päivälliselle, että Ulrika meni yläkerran saliin ja -istahti klaveerin ääreen. Se oli hänen ainoa lohdutuksensa. Tuo -klaveeri, jonka valkeassa kannessa oli huilunsoittaja ja paimentyttö, -oli hänen omansa, hänen vanhempiensa peruja. Sille hän sai valittaa -hätäänsä, se ymmärsi häntä. - -Mutta eikö olekin sekä säälittävää että naurettavaa! Tiedättekö mitä -hän soittaa? Vain polkkaa, hän, joka on niin tuiki murheellinen. - -Hän ei osaa mitään muuta. Ennen kuin hänen sormensa jäykistyivät -vispilää ja leipäveistä pidellessä, hän sai oppia yhden ainoan polkan. -Se pysyy yhä hänen sormissaan, mitään muuta kappaletta hän ei osaa, ei -surumarsseja, ei yhtään intohimoista sonaattia, ei edes valittavaa -kansanlaulua, ainoastaan tuon polkan. - -Sitä hän soittaa aina, kun hänellä on sydämellä jotakin kerrottavaa -tuolle vanhalle klaveerille. Hän soittaa sitä halutessaan itkeä ja -halutessaan nauraa. Vietettyään häitään hän soitti sitä, samoin -tultuaan ensi kerran uuteen kotiinsa, ja niinpä nytkin. - -Vanhat kielet ymmärtävät häntä hyvin: hän on onneton, onneton. - -Matkamies, joka kulkee ohi ja kuulee polkan tahdin, luulee ilkeän -tehtaanpatruunan pitävän naapureille ja omaisille tansseja, niin -iloiselta sävel soi. Se on niin mahdottoman reipas ja iloinen sävel. -Sen avulla Ulrika loihti muinoin hilpeän mielen Bergan huoneisiin ja -karkotti ulos nälän; kun se kajahti, täytyi kaikkien tanssia pyörähtää. -Se mursi luuvalon kytkyet nivelistä ja puijasi kahdeksankymmenvuotiaat -kavaljeerit keskilattialle. Koko maan kansi voisi ponnahdella sen -polkan tahtiin, niin hauskasti se helisee -- mutta vanha Ulrika itkee. - -Sintramilla on juroja, ärtyisiä palvelijoita ja ilkeitä eläimiä -ympärillään. Ulrika kaipaa ystävän kasvoja ja hymyileviä suita. Tuota -hänen epätoivoista kaipuutaan on tämä polkka tulkitsevinaan. - -Ihmisten on vaikea oppia käsittämään, että hän on rouva Sintram. Kaikki -sanovat häntä Dillnerin mamselliksi. Katsokaas, asia on nyt niin, että -polkan sävel muka ilmaisee hänen katumustaan, että hän antoi -turhamaisuuden houkutella itsensä rouvan nimeä tavoittamaan. - -Vanha Ulrika soittaa kuin aikoisi katkoa kielet. Niin monet muut äänet -pitäisi saada kuulumattomiin: köyhäin maalaisten voivotukset, -lopenkiusattujen torpparien sadatukset, vastahakoisten palvelijain -pilkkanaurut ja, ennen kaikkea, ilkeän miehen vaimona olemisen häpeä. - -Näiden sävelten kaikuessa on Gösta Berling vienyt nuoren kreivitär -Dohnan tanssiin. Marianne Sinclaire ja hänen monet ihailijansa ovat sen -tahdissa keinuneet, ja Ekebyn majurinrouva polki sen tahdissa kauniin -Altringerin vielä eläessä. Hän näkee heidät parin parin jälkeen, -nuoruuden ja kauneuden liittäminä, pyörtävän ohitse. Hilpeys riensi -virtana heistä häneen, hänestä heihin. Hänen polkkansa se sai heidän -poskensa hehkumaan, heidän silmänsä säteilemään. Ja nyt on tämä kaikki -ohi. Pauhatkoon polkka -- niin monta muistoa, niin monta suloista -muistoa on vaimennettava! - -Hän soittaa tukahduttaakseen sielunsa ahdistuksen. Hänen sydämensä on -haljeta kauhusta, kun hän näkee tuon mustan koiran, kun hän kuulee -palvelijain supattelevan mustista sonneista. Hän soittaa polkkansa -kerta toisensa jälkeen tukahduttaakseen sielunsa ahdistusta. - -Silloin hän huomaa, että hänen miehensä on tullut kotiin. Hän kuulee -Sintramin tulevan huoneeseen ja asettuvan keinutuoliin. Hän tuntee niin -hyvin tuolin keinumisen ja jalaksen ja lattian narinan, ettei edes -katso taakseen. - -Hänen soittaessaan jatkuu keinunta; nyt ei soittaja kuule enää -säveleitä, pelkästään keinumisen. - -Poloinen vanha Ulrika, niin uuvuksiin kidutettu, niin yksinäinen, -avuton kuin eksynyt vihollismaassa, ilman ystävää, jolle valittaisi, -ilman muuta lohduttajaa kuin rämisevä klaveeri, joka vastaa hänelle -polkalla! - -Se on kuin naurun hohotusta hautajaisissa, kuin juomalaulu kirkossa. - -Kun keinutuoli yhä kiikkuu, hän kuulee äkkiä klaveerin nauravan hänen -valitukselleen, ja hän jättää tahdin kesken. Hän nousee, kääntyy ja -katsoo keinutuoliin. - -Mutta samassa hän makaa pyörtyneenä lattialla. Se siellä keinutuolissa -ei ollutkaan hänen miehensä, se oli -- se, jota pienet lapset eivät -uskalla mainita nimeltä, se, jota he säikähtäisivät niin että -kuolisivat, jos sattuisivat tapaamaan sen tyhjällä ullakolla. - - * * * * * - -Voiko se, jonka mieli hersyy tarinoita, koskaan vapautua niiden -vallasta? Yötuuli vonkuu ulkona, fiikuksen ja neriumin kankeat lehdet -naputtavat parvekkeen pilariin, taivas kaareutuu tummana vuoriselänteen -yllä, ja minä, joka istun yksin yöllä kirjoittelemassa, palava lamppu -edessäni ja uudin ikkunassa, minä, joka olen jo vanha ja jonka pitäisi -olla viisas, minä tunnen yhä karmivan selkäpiitäni, aivan kuin silloin -kun kuulin tämän jutun ensi kertaa, ja minun täytyy vähän väliä -kohottaa silmäni työstä ja katsoa, eikö jokin ole hiipinyt huoneeseen -ja piiloutunut tuonne peränurkkaan; minun täytyy tähyillä ulos -parvekkeelle, eikö jokin musta nouse kaidepuiden takaa. Se ei lähde -minusta koskaan, tuo pelko, jota vanhat jutut herättävät silloin kun yö -on pimeä ja yksinäisyys syvä, ja se valtaa minut lopulta niin, että -minun täytyy heittää kynä kädestäni ja pujahtaa vuoteeseen ja vetää -peitto korvilleni. - -Sitä minä lapsena pidin maailman suurimpana ihmeenä, että Ulrika -Dillner eli tuon illan jälkeen. Minä olisin kuollut. - -Onnen sattuma oli, että Anna Stjärnhök aivan kohta tuli Forsiin, että -hän löysi Ulrikan salin lattialta ja herätti hänet henkiin. Mutta minun -ei olisi käynyt niin hyvin. Minä olisin jo henkeni heittänyt. - -Minä toivon, rakkaat ystävät, että säästyisitte näkemästä vanhojen -kyyneleitä. - -Tahi toivon, ettette te olisi neuvottomia, kun harmaa pää painautuu -tukea saadakseen teidän rintaanne vasten tai kun vanhat kädet tarttuvat -sanattomasti anellen teidän käsiinne. Säästykää näkemästä, miten -vanhukset vaipuvat suruun, jota ette voi lievittää. - -Mitäpä nuorten vaivoista? Heillä on voimaa, heillä on toivoa. Mutta on -surkeaa, kun vanhukset ratkeavat itkuun, on epätoivoista, kun he, jotka -olivat nuoruutenne tukena, raukeavat voimattomaan valitukseen. - -Siinä istuu Anna Stjärnhök kuunnellen vanhan Ulrikan sanoja, eikä hän -tiennyt apua, ei neuvoa! - -Vanha nainen itki ja vapisi. Hänen silmänsä olivat hurjistuneet. Hän -puhui puhumistaan, joskus niin sekavasti kuin ei olisi enää tiennyt -missä oli. Tuhannet rypyt, jotka hänen kasvojaan uursivat, olivat -tulleet entistä syvemmiksi, irtokiharat, jotka riippuivat hänen -silmillään, oikenivat kyynelistä, ja koko pitkä, laiha olento tutisi -valtavien nyyhkytysten puistattamana. - -Anna päätti lopettaa koko surkeuden. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän -aikoi viedä Ulrikan takaisin Bergaan. Totta kyllä oli, että hän oli -Sintramin vaimo, mutta Forsiin hän ei voinut jäädä. Tehtaanpatruuna -tekisi hänet ennen pitkää hulluksi, jos hän jäisi tämän luokse. Anna -Stjärnhök päätti viedä vanhan Ulrikan pois. - -Oi, miten Ulrika ihastui ja kauhistui moista ehdotusta! Mutta hän -väitti, ettei ikinä uskaltaisi jättää miestään eikä kotiaan. Sintram -lähettäisi suuren koiransa hänen jäljilleen. - -Mutta Anna Stjärnhök voitti hänen vastustuksensa, osaksi kujeilla, -osaksi uhkauksilla, ja puolen tunnin päästä istui Ulrika reessä hänen -vieressään. Anna oli itse ohjaksissa, ja vanha Disa reen edessä. Keli -oli kehno, sillä maaliskuu oli hyvässä menossa, mutta vanhasta -Ulrikasta oli mieluista ajaa jälleen tuossa tutussa reessä ja -hevosella, joka oli ollut Bergan kantapalvelijana ainakin yhtä kauan -kuin hän itse. - -Kun hän nyt oli hyvällä tuulella ja pelottomalla mielellä, tuo vanha -talousorja, hän lakkasi itkemästä heidän ajaessaan Arvidstorpin ohi; -Högbergin kohdalla hän jo nauroi, ja kun he ajoivat Munkebyn sivuitse, -hän alkoi kertoa, millaista elämä oli ollut hänen nuoruudessaan, -ajoista, jolloin hän oli palvellut Svaneholmin kreivittärellä. - -He tulivat nyt autioille, harvaanasutuille seuduille Munkebyn -pohjoispuolelle, tulivat mäkisille ja kivisille teille. Tie ponnisteli -kaikille kummuille, mitä ikinä keksi, se nousi niiden laelle pitkinä -mutkina, suistui alas äkkijyrkästi, mutta riensi niin suoraan kuin -saattoi tasaisen laaksonpohjan poikki päästäkseen heti kiipeämään uuden -selänteen yli. - -He olivat juuri Vestratorpin myötämäessä, kun vanha Ulrika äkkiä -vaikeni ja kaapaisi lujasti Annan käteen. Hän tuijotti suurta koiraa, -joka seisoi tienvieressä. - -"Katso!" sanoi hän. - -Koira mennä puhalsi metsään. Anna ei nähnyt sitä kuin vilaukselta. - -"Aja", sanoi Ulrika, "aja minkä ehdit. Nyt saa Sintram tietää, että -minä läksin." - -Anna koetti nauraa hänen hädälleen, mutta Ulrika intti vain omaansa: - -"Kohta alkavat hänen kulkusensa soida, saatpa nähdä. Kuulemme ne ennen -kuin joudumme seuraavan mäen harjalle." - -Ja kun Disa hetkisen hengähti Elofsbackenin harjulla, kuului jo -kulkusten kilinää heidän takaansa mäen alta. - -Nyt tuli vanha Ulrika tuskasta ihan hulluksi. Hän vapisi, nyyhkytti ja -voivotteli niinkuin äsken Forsin salissa. Anna rupesi hoputtamaan -Disaa, mutta tamma käänsi vain päätään ja katsoi häneen mahdottoman -ihmeissään. Luuliko hän Disan unohtaneen, milloin piti juosta, milloin -kävellä? Hänkö tässä neuvoi Disaa rekeä vetämään, Disaa, joka oli -tuntenut joka kiven, joka sillan, joka veräjän, joka mäen tällä tiellä -jo kolmattakymmentä vuotta! - -Sillä välin läheni kulkusten kilinä. - -"Se on hän, se on hän, minä tunnen kulkusten äänen", voihkii vanha -Ulrika. - -Kilinä yhä vain lähenee. Välistä se on niin luonnottoman kovaa, että -Anna kääntyy katsomaan, eikö Sintramin hevonen jo ole pistänyt päätään -hänen rekeensä, väliin se taas vaimenee. He kuulevat sen milloin tien -oikealta, milloin vasemmalta puolelta, mutta ajajaa ei näy. Tuntuu kuin -kulkusten kilinä yksin heitä seuraisi. - -Aivan kuin silloin, kun tulee yöllä kotiin vieraisilta, sellaista on -nytkin, Ne kulkuset kilisevät säveliä, ne laulavat, puhuvat, vastaavat. -Metsä kaikuu niiden remakkata. - -Anna Stjärnhök melkein toivoo, että heidän ajajansa vihdoinkin -pääsisivät niin lähelle, että hän näkisi Sintramin itsensä ja hänen -punaisen hevosensa. Häntä alkaa kammottaa tuo hirveä kulkusten kilinä. - -"Nuo kulkuset kiusaavat minua", sanoo hän. - -Ja heti tempaavat kulkuset hänen sanansa. "Kiusaavat minua", soivat ne. -"Kiusaavat minua, kiusaavat minua, kiusaavat minua", ne laulavat -kummallisin sävelin. - -Ei ole kauankaan, kun hän ajoi tätä samaa tietä susien ahdistamana. Hän -oli pimeässä nähnyt valkoisten hampaiden välkkyvän suurissa kidoissa, -hän oli luullut, että metsän pedot raatelevat hänen ruumiinsa, mutta -hän ei ollut pelännyt silloin. Ihanampaa yötä hän ei ollut koskaan -kokenut. Vahva ja kaunis oli ollut se hepo, joka häntä veti, vahva ja -kaunis se mies, joka jakoi hänen kanssaan seikkailun riemun. - -Ah, tätä vanhaa hevosta, tätä vanhaa, avutonta, tutisevaa matkatoveria! -Hän tietää olevansa niin avuton, että häntä ihan itkettää. Hän ei pääse -tuosta kauheasta, ärsyttävästä kulkusten kilinästä. - -Silloin hän seisauttaa ja nousee reestä pois. Tästä pitää tulla selvä. -Miksi hän pakenisi, ikäänkuin hän pelkäisi tuota ilkeätä, katalaa -raukkaa? - -Vihdoin hän näkee hevosen pään häämöttävän tummuvasta hämärästä, ja -pään jälkeen koko hevosen, koko reen, ja reessä istuu Sintram itse. - -Hän huomaa kuitenkin, etteivät ne näytä siltä kuin olisivat tulleet -pitkin maantietä, tuo reki ja hevonen ja tehtaanpatruuna, vaan tuntuu -kuin ne paremminkin olisivat luodut juuri nyt tuohon hänen silmiensä -eteen ja hahmottuneet hämärästä sikäli kuin valmistuivat. - -Anna heittää ohjakset Ulrikalle ja menee Sintramia vastaan. - -Sintram pidättää hevosta. - -"Kas, kas", hän sanoo, "mikä onni huonokkaalla! Rakas neiti Stjärnhök, -antakaa minun muuttaa matkatoverini teidän rekeenne. Hänellä on matka -Bergaan tänä iltana, ja minulla on kiire kotiin." - -"Missä patruunan matkatoveri on?" - -Sintram nykäisee auki nahkapeitteen ja näyttää Annalle miehen, joka -makaa reen pohjalla. "Hän on hieman hutikassa", sanoo hän, "mutta mitä -se haittaa? Hän nukkuu siivosti. Sitä paitsi hän on tuttujanne, neiti -Stjärnhök, hän on Gösta Berling." - -Annaa värisyttää. - -"Katsokaas, sanon minä", jatkaa Sintram, "joka hylkää rakastettunsa, -myy hänet paholaiselle. Sillä tavalla minäkin jouduin hänen kynsiinsä. -Luulee tekevänsä hyvin; kieltäytyminen on hyvästä, rakkaus -- se on -pahasta." - -"Mitä te tarkoitatte, patruuna? Mistä patruuna puhuu?" kysyy Anna aivan -hämmennyksissään. - -"Tarkoitan, ettei teidän olisi pitänyt antaa Gösta Berlingin lähteä -luotanne, Anna-neiti." - -"Se oli Jumalan tahto, patruuna." - -"Niin, niin se on, kieltäytyminen on hyvästä, rakkaus pahasta. Hyvä -Jumala ei halua nähdä ihmisiä onnellisina. Hän lähettää susia niiden -kintereille. Mutta entäpä, jollei Jumala tehnytkään sitä, Anna-neiti? -Enköpä se voinut yhtä hyvin olla minäkin, käskemässä pieniä, harmaita -Dovrefjeldin-karitsoitani ajamaan tuota nuorta miestä ja nuorta neitoa? -Ajatelkaas, jos se olinkin minä, joka lähetin sudet, etten hukkaisi -yhtä omistani! Entäpä jos se ei ollutkaan Jumalan työtä!" - -"Älkää vietelkö minua epäilemään sitä asiaa, patruuna", sanoo Anna -heikolla äänellä, "muuten olen hukassa." - -"Katsokaas tänne", sanoo Sintram ja kumartuu nukkuvan Gösta Berlingin -puoleen, "katsokaa hänen pikkusormeansa! Tuo pieni haava ei parane -koskaan. Siitä otettiin veri, jolla hän kirjoitti liittokirjaan. Hän on -minun. Omituinen voima on veressä. Hän on minun; ainoastaan rakkaus voi -hänet vapauttaa; mutta jos minä saan pitää hänet, tulee hänestä oikea -herkkupala." - -Anna Stjärnhök ponnistelee kaikin voimin vapautuakseen lumouksestaan. -Tämähän on hulluutta, pelkkää hulluutta. Eihän kukaan voi vannoutua -kiusaajalle. Mutta hän ei jaksa hallita ajatuksiaan, hämärä painostaa -häntä, metsä on musta ja äänetön. Hän ei voi päästä hetken -kauhutunnelmasta. - -"Luuletteko, neiti", jatkaa tehtaanpatruuna, "ettei hänessä muka ole -enää paljoa turmeltavaa? Älkääpäs! Onko hän kiduttanut talonpoikia, -onko hyljännyt köyhiä ystäviä, onko pettänyt pelissä? Onko hän, -Anna-neiti, onko hän ollut naitujen naisten rakastaja?" - -"Taitaa tehtaanpatruuna olla itse se paha." - -"Vaihtokauppa, Anna-neiti! Ottakaa Gösta Berling, neiti, ottakaa hänet -ja menkää naimisiin hänen kanssaan. Pitäkää hänet ja antakaa rahat -Bergan herrasväelle. Minä luovutan hänet teille, ja te tiedätte, että -hän on minun. Ajatelkaa, ettei niitä susia lähettänyt sinä yönä Jumala -teidän kintereillenne, ja vaihtakaamme." - -"Mitä patruuna tahtoo vastineeksi?" - -Sintram irvisti. - -"Niin mitä minä tahdon? Oh, minä tyydyn vähään. Minä tahdon vain tuon -mummon tuolta neidin reestä, Anna-neiti." - -"Saatana, kiusaaja", huutaa Anna, "pakene minusta! Pitääkö minun -kavaltaa vanha ystäväni, joka luottaa minuun! Pitääkö minun jättää -hänet sinulle, että saat kiusata hänet hulluksi!" - -"Kas, kas, kas, rauhoittukaa, Anna-neiti! Harkitkaa asiaa! Tämä on -nuori, pulska mies, ja tuo on vanha, raihnas akka. Toinen tai toinen -minulle. Kummanko tahdotte minulle antaa?" - -Anna nauroi epätoivoissaan. - -"Ettäkö me, tehtaanpatruuna, seisomme tässä ja vaihdamme sieluja -niinkuin hevosia Brobyn markkinoilla?" - -"Aivan niin. -- Mutta jos Anna-neiti tahtoo, niin sovitellaan toisella -tavoin. Ajatellaan nyt Stjärnhökien kunniaa." - -Sitten hän alkaa kovalla äänellä kutsua ja huutaa vaimoaan, joka istuu -Annan reessä, ja Annan sanomattomaksi kauhuksi tottelee Ulrika heti -kutsua, nousee reestä ja tulee vavisten ja peläten heidän luokseen. - -"Kas, kas, kas, kuuliainen vaimo", sanoo Sintram. "Ei Anna-neiti sille -mitään voi, että hän tulee, kun hänen miehensä kutsuu. Nyt minä nostan -Göstan reestä ja jätän hänet tänne. Jätän hänet ainaiseksi, Anna-neiti. -Ken haluaa, saa hänet siitä korjata." - -Hän kumartuu nostamaan Göstaa, mutta silloin Anna painautuu aivan -kasvotusten häntä kohti, iskee silmänsä häneen ja kähisee kuin -ärsytetty eläin: - -"Jumalan nimessä, mene kotiisi! Etkö tiedä, kuka istuu salin -keinutuolissa ja odottaa sinua? Uskallatko sinä antaa sen herran -odottaa?" - -Annalle on päivän kauhuista miltei kauheinta nähdä, miten ne sanat -vaikuttavat tuohon ilkiöön. Hän tempaa ohjakset, kääntää hevosensa ja -kiitää kotiin päin, hurjistaen hevosen laukkaan piiskanlyönneillä ja -raivoisilla huudoilla. Alas kauheata mäkeä mennään kuin hengen kaupalla -ja pitkä kipinäjono räsähtelee jalaksista ja kavioista vähälumisella -maaliskuun kelillä. - -Anna Stjärnhök ja Ulrika Dillner seisovat tiellä kahden, mutta eivät -puhu sanaakaan. Ulrikaa kauhistuttavat Annan hurjat silmät, eikä -Annalla ole mitään sanottavaa vanhus raukalle, jonka vuoksi hän uhrasi -rakastettunsa. - -Häntä halutti itkeä, raivota, kieriskellä maantiellä ja ripottaa lunta -ja hiekkaa päähänsä. - -Ennen hän oli tuntenut kieltäytymisen sulon, nyt hän tunsi sen -katkeruuden. Mitä oli oman rakkautensa uhraaminen siihen verrattuna, -että piti uhrata rakastettunsa sielu! - -Sama äänettömyys vallitsi koko matkan aina Bergaan, mutta kun he -pääsivät perille ja salin ovi avautui, pyörtyi Anna ensimmäisen ja -ainoan kerran eläessään. Siellä näet istui Sintram Gösta Berlingin -kanssa keskustellen kaikessa rauhassa. Totitarjotin oli jo tuotu; he -olivat olleet siellä ainakin tunnin ajan. - -Anna Stjärnhök pyörtyi, mutta vanha Ulrika oli tyyni. Hän oli kyllä -huomannut, ettei se ollut oikea, joka ahdisti heitä maantiellä. - -Sitten sovittelivat kapteeni ja hänen rouvansa Ulrikan asiat -tehtaanpatruunan kanssa sille tolalle, että vanha Ulrika sai jäädä -Bergaan. Patruuna myöntyi siihen leppoisasti. "En minä suinkaan tahdo -tehdä häntä hulluksi", sanoi hän. - -Oi, myöhäisen ajan lapset! - -En pyydä ketään uskomaan tosiksi näitä vanhoja tarinoita. Ne eivät -liene muuta kuin valhetta ja runoa. Mutta katumus, joka tuutii -keinahdellen ihmisen sydämessä, kunnes se uikuttaa niinkuin -lattiapalkit vaikeroivat Sintramin salissa keinuvain jalasten alla ja -epäilys, joka soi korvissa niinkuin kulkuset soivat Anna Stjärnhökille -kolkossa metsässä, milloin ne ovat pelkkää valhetta ja runoa? - -Oi, jospa ne voisivat siksi muuttua! - - - - -Kahdestoista luku - -EBBA DOHNAN TARINA - - -Kaunis on Lövenin itärannalla niemi, jonka sivuilla lahdet murtuvat -maihin vienoina laineina, ylväs on niemi, jolla on Borgin -herraskartano, -- mutta varo astumasta sille. - -Mistään ei Löven näytä hurmaavammalta kuin sen harjalta. - -Ei voi arvatakaan, kuinka ihana se on, tuo minun unelmieni järvi, ennen -kuin on Borgin niemeltä nähnyt aamu-usvain väikkyvän pois pitkin sen -sileätä pintaa, ennen kuin on katsellut sitä pienen, sinisen kabinetin -ikkunoista, jossa elää niin monta muistoa, ja nähnyt sen kuvastavan -kalvaanpunaista auringonlaskua. - -Mutta kumminkin minä sanon sinulle: Älä mene sinne! - -Sillä sinut ehkä valtaa halu jäädä ainiaaksi vanhan kartanon -surunvoittoisiin saleihin, haluat ehkä päästä kauniin maan omistajaksi, -ja jos olet nuori, rikas ja onnellinen, järjestät, kuten moni muu, -sinne kotisi nuoren puolisosi kanssa. - -Ei, parempi on olla näkemättä tuota kaunista nientä, sillä Borgissa ei -voi onni asua. Tiedä, että miten rikas, miten onnellinen lienetkin, kun -muutat sinne, niin pian nämä vanhat kyynelin huuhdellut lattiat juovat -sinunkin kyyneleitäsi, ja seinät, jotka voisivat kertoa niin monta -valitusta, kokoavat pian sinunkin huokauksiasi. - -Tyly kohtalo painaa kaunista kartanoa. Tuntuu kuin sinne olisi haudattu -itse onnettomuus, mutta se ei saisi lepoa haudassa, vaan nousisi -alinomaa ylös tuskastuttamaan eläviä. Jos minä olisin Borgin herra, -antaisin tutkia kaiken maan, sekä kuusipuiston louhipohjan että -asuinrakennuksen kellarilattian ja peltojen viljavan mullan, kunnes -löytäisin tuon velhon madonkalvaman ruumiin, ja sitten minä antaisin -sille haudan Svartsjön kirkkotarhan siunatussa maassa. Ja hautajaisissa -en suinkaan säästäisi soittajan palkkaa, vaan kellot soisivat -vainajalle kauan ja kovasti, ja papille ja lukkarille antaisin runsaita -lahjoja, että he vihkisivät ruumiin kaksinkertaisin voimin puheilla ja -virsillä iankaikkiseen lepoon. - -Tai jos se ei auttaisi, niin minä antaisin myrskyisenä yönä tulen -lähestyä noita vanhoja, kyömistyneitä hirsiseiniä ja antaisin sen -hävittää kaiken, niin etteivät ihmiset enää viehättyisi asumaan -onnettomuuden kodissa. Sitten ei kukaan enää saisi astua tälle -tuomitulle paikalle, ainoastaan kirkontornin mustat naakat saisivat -perustaa uudistalonsa suureen savupiippuun, joka kohoaisi mustana ja -kammottavana autioista raunioista. - -Tosin tuntisin tuskaa nähdessäni liekkien liehuvan katonharjalla ja -paksun savun tuimasti vyöryvän tulenkarvaisena ja kipunain samentamana -vanhan kreivintalon ikkunoista. Rätinästä ja huminasta olisin -erottavinani kodittomien muistojen valitusta, olisin näkevinäni -häirittyjä haamuja väikkymässä liekkien sinervillä kielillä. -Ajattelisin, kuinka suru kaunistaa, kuinka onnettomuus koristaa, ja -itkisin kuin jos vanhain jumalten temppeli olisi kadotukseen tuomittu. - -Mutta vaiti sinä, joka koikut onnettomuuden enteitä! Vielä on Borg -paikoillaan ja välkkyy niemen kummulla, mahtavan kuusipuiston -suojaavassa sylissä, ja lumikatteiset kedot sen alla kimmeltävät -maaliskuun huikaisevassa auringonpaisteessa. Ja vielä kuuluu sen -sisältä iloisen Elisabet-kreivittären hilpeä nauru. - -Sunnuntaisin hän käy Svartsjön kirkossa, joka on lähellä Borgia, ja -kokoaa pienen päivällisseuran. Munkerudin laamannilaiset tulevat usein, -ja Bergan kapteenin ja komministerin väki, ja se ilkeä Sintram. Jos -Gösta Berling sattuisi Svartsjöhön, tultuaan Lövenin jäätä, niin -kutsuisi kreivitär hänetkin. Miksi hän ei Gösta Berlingiä kutsuisi? - -Hän ei kai tiedä, että panettelevat kielet jo kuiskuttelevat, että -Gösta käy niin usein itärannalla vain saadakseen tavata häntä. Ehkäpä -tämä tulee vain saadakseen juoda ja pelata korttia Sintramin kanssa, -mutta sitä ei juuri oteta lukuun, sillä kaikkihan tietävät, että Göstan -ruumis on raudasta, mutta toisin on hänen sydämensä laita. Ei ole -monta, joka uskoisi, että hän voi nähdä kimaltavan silmäparin ja -vaalean, valkeaa otsaa kaartavan tukan rakastumatta. - -Nuori kreivitär on hyvä häntä kohtaan. Ja siinä ei ole mitään -merkillistä; hän on hyvä kaikille. Ryysyisiä kerjäläislapsia hän nostaa -polvelleen, ja kun hän ajaa maantiellä jonkun vanhan raukan ohitse, hän -käskee kuskin pysähdyttämään ja ottaa köyhän jalkamiehen rekeensä. - -Gösta istuu usein pienessä sinisessä kabinetissa, josta on komein -näköala järvelle, ja lukee hänelle runoja. Siinä ei voi piillä mitään -pahaa. Gösta ei unohda, että tuo nainen on kreivitär ja hän itse -koditon seikkailija, ja hyvä on hänen seurustella jonkun kanssa, joka -on hänelle korkea ja pyhä. Hänhän voi yhtä hyvin ajatella rakastuvansa -Saban kuningattareen, jonka kuva kaunistaa Svartsjön kirkon -lehterinreunaa, kuin tähän kreivittäreen. - -Hän pyytää vain saada palvella korkeata valtiatartaan, sitoa hänen -luistimensa, pitää hänen lankavyyhteään, ohjata hänen kelkkaansa. -Rakkaus ei voi heidän välillään tulla kysymykseenkään; mutta juuri -hänenlaisensa mies voikin löytää onnensa romanttisesta, vaarattomasta -haaveilusta. - -Nuori kreivi on hiljainen ja vakava, ja Gösta on räiskyvän iloinen. -Hänestä saa juuri sellaista seuraa, jota nuori kreivitär toivoo. -Kukaan, joka näkee kreivittären, ei voi ajatella, että hän kätkee -luvatonta rakkautta povessaan. Tanssia hän vain ajattelee, tanssia ja -huvitusta. Hän tahtoisi, että maa olisi aivan tasainen, aivan kivetön, -vuoreton ja järvetön, niin että joka paikkaan pääsisi tanssimalla. -Kehdosta hautaan hän tahtoisi tanssia, kapeissa, ohuissa -silkkikengissä. - -Mutta huhu ei ole liioin armelias nuorille naisille. - -Kun vieraat tulevat Borgiin ja ovat syöneet päivällisensä, on herrojen -tapana mennä aterialta kreivin huoneisiin nukahtamaan ja tupakoimaan, -vanhat naiset vaipuvat salin nojatuoleihin ja kallistavat -kunnianarvoisat päänsä korkeata selkänojaa vasten, mutta kreivitär ja -Anna Stjärnhök menevät siniseen kabinettiin ja uskovat toisilleen -loppumattomia salaisuuksia. - -Sen sunnuntain jälkeisenä pyhäpäivänä, jolloin Anna Stjärnhök toi -Ulrika Dillnerin takaisin Bergaan, he istuvat jälleen siellä. - -Maailmassa ei nyt ole ketään onnettomampaa kuin tuo nuori tyttö. Hänen -iloisuutensa on poispyyhkäisty, ja poissa on se iloinen uhka, mihin hän -jännittyi kaikkea ja kaikkia vastaan, jotka tohtivat tulla häntä liian -lähelle. - -Kaikki, mitä hänelle kotimatkalla tapahtui, on vaipunut hänen -tietoisuudestaan siihen hämärään, josta se lumoutuikin ilmi; hänellä ei -ole ainoatakaan selvää vaikutelmaa. - -Niin, yksi kyllä, joka myrkyttää hänen sielunsa. "Entäpä Jumala ei -tehnytkään sitä", hän kuiskaa usein itsekseen, "entäpä Jumala ei niitä -susia lähettänytkään?" - -Hän rukoilee merkkiä, hän pyytää ihmettä. Hän tähystää taivaan ja maan -piiriä. Mutta hän ei näe suinkaan sormen pilvestä ojentuvan viittomaan -hänelle tietä. Mitkään sumun ja valon patsaat eivät käy hänen -edellänsä. - -Kun hän nyt istuu vastapäätä kreivitärtä pienessä, sinisessä -kabinetissa, sattuvat hänen silmänsä pieneen sinivuokkokimppuun, joka -kreivittärellä on valkeassa kädessään. Salamana iskee hänen -tietoisuuteensa, missä nuo vuokot ovat kasvaneet, kuka ne on poiminut. - -Hänen ei tarvitse kysyä. Missä kasvaa koko seudulla sinivuokkoja jo -huhtikuun alussa muualla kuin koivuhaassa, joka on Ekebyn -rantatöyräällä. - -Hän tuijottaa tuijottamistaan noihin pieniin, sinisiin tähtiin, noihin -miekkoisiin, jotka valloittavat kaikkien sydämet, noihin -pikkuprofeettoihin, jotka säteilevät kaiken sen kauneuden loistoa, jota -ne ennustavat, kaikkea kaunista, mikä on tuleva. Ja kun hän katselee -niitä, alkaa hänen sielussaan kumahdella viha, joka jyrisee kuin -ukkonen ja lyö tainnuksiin kuin salama. "Millä oikeudella", hän -ajattelee, "kreivitär Dohna pitää tätä sinivuokkokimppua, joka on -poimittu Ekebyn rantapohjilta?" - -Kaikki nuo ovat kiusaajia: Sintram, kreivitär, kaikki ihmiset tahtovat -vietellä Gösta Berlingiä pahaan; mutta hän suojelee tätä, kaikkia -vastaan hän suojelee tätä. Vaikka se maksaisi hänen sydänverensä, hän -suojelee. - -Häh ajattelee, että hänen on temmattava nuo kukat kreivittären kädestä -ja nähtävä ne hyljättyinä, tallattuina ja muserrettuina, ennen kuin -lähtee pienestä sinisestä kabinetista. - -Hän miettii vain, ja nyt hän alkaa sodan noita pieniä, sinisiä -tähtiä vastaan. Salissa nojaavat rouvat kunnianarvoisaa päätään -tuolinselustimeen eivätkä aavista mitään, herrat tupruttavat kaikessa -rauhassa piipuistaan savupilviä kreivin kamarissa, kaikki on -rauhallista; mutta pienessä sinisessä kabinetissa raivoaa vimmattu -sota. - -Oi, miten viisaita ovat ne, jotka pidättävät kätensä miekasta, ne, -jotka jaksavat hiljaa odottaa, uskovat sydämensä rauhaan ja antavat -Jumalan hallita! Aina joutuu rauhaton sydän harhaan. Paha tekee aina -pahan hullummaksi. - -Mutta Anna Stjärnhök luulee, että hän on nyt vihdoinkin nähnyt sormen -pilvissä. - -"Anna", sanoo kreivitär, "kerro jotakin." - -"Mitä sitten?" - -"Oh", sanoo kreivitär ja hyväilee kimppua valkoisella kädellään. "Etkö -tiedä mitään rakkaudesta, rakastamisesta?" - -"En, en minä tiedä mitään rakkaudesta." - -"Kyllä puhut! Eikö meillä siis ole Ekeby-nimistä paikkaa, paikkaa joka -on täynnä kavaljeereja?" - -"Kyllä", sanoo Anna, "täällä on paikka nimeltä Ekeby, ja siellä on -miehiä, jotka imevät maan ytimen, miehiä, jotka tekevät meidät -pystymättömiksi totiseen työhön, jotka tuhoavat kasvavan nuorisomme ja -johdattavat neromme harhaan. Tahdotko kuulla heistä, tahdotko kuulla -rakkaustarinoita heistä?" - -"Tahdonpa tosiaan. Minä pidän kavaljeereista." - -Silloin puhuu Anna Stjärnhök, puhuu lyhyin säkein niinkuin vanha -hymnikirja, sillä myrskyiset tunteet ovat tukahduttaa hänet. Salattu -intohimo vapisee joka sanassa, ja kreivittären täytyy sekä kammoen että -halukkaasti häntä kuunnella. - -"Mitä on kavaljeerin rakkaus, mitä on kavaljeerin usko? Yksi lemmitty -tänään, toinen huomenna, yksi idässä, toinen lännessä. Ei mikään ole -hänelle liian korkeata, mikään ei liian matalaa: yhtenä päivänä kreivin -tytär, toisena kerjäläistyttö. Ei mikään ole maailmassa niin avara kuin -hänen sydämensä. Mutta voi sitä raukkaa, raukkaa, joka kavaljeeria -rakastaa. Hänen täytyy etsiä häntä, kun hän makaa juovuksissa tien -ravissa. Hänen täytyy ääneti katsella, miten hän pelipöydässä hukkaa -hänen lapsiensa kodin. Hän saa koreasti tyytyä siihen, että hän liehuu -vieraiden naisten kintereillä. Oi, Elisabet, jos kavaljeeri pyytää -kunniallista naista tanssiin, niin pitäisi heti kieltäytyä; jos hän -lahjoittaa hänelle kukkakimpun, pitäisi hänen nakata kukat maahan ja -tallata niitä; jos hän rakastaa kavaljeeria, niin pitäisi hänen ennen -kuolla kuin mennä hänen kanssaan naimisiin. Kavaljeereista oli eräs, -joka oli virkaheitto pappi. Häneltä oli riistetty kauhtana juoppouden -tähden. Hän oli ollut juovuksissa kirkossa. Hän joi ehtoollisviinit. -Oletko kuullut hänestä puhuttavan?" - -"En." - -"Kun hänet erotettiin virasta, hän kierteli maita mantereita -kerjäläisenä. Hän joi kuin hullu. Hän varasti saadakseen viinaa." - -"Mikä hän on nimeltään?" - -"Hän ei ole enää Ekebyssä. -- -- -- Ekebyn rouva otti hänet hoiviinsa, -antoi hänelle vaatteet ja sai sinun anoppisi, kreivitär Dohnan, -ottamaan hänet sinun miehesi kotiopettajaksi, nuoren Henrik-kreivin -opettajaksi." - -"Virkaheiton papin!" - -"Oh, hän oli nuori, voimakas mies, hänellä oli hyvät tiedot. Ei olisi -ollut hänellä mitään hätää, kun hän vain ei olisi juonut. Kreivitär -Märta ei ollut turhantarkka. Häntä huvitti kiusoitella rovastia ja -komministeriä. Kuitenkin hän kielsi ketään puhumasta hänen lapsilleen -papin menneisyydestä. - -"Muuten olisi hänen pojaltaan kadonnut kaikki kunnioitus opettajaa -kohtaan, ja hänen tyttärensä ei olisi voinut häntä sietää, sillä neito -oli oikea pyhimys. - -"Niin hän tuli tänne Borgiin. Hän jäi ensin seisomaan aivan oven -suuhun, istui aivan tuolin syrjällä, oli vaiti pöydässä ja pakeni aina -puistoon, kun tänne tuli vieraita. - -"Mutta niin hän usein kohtasi yksinäisillä poluilla nuoren Ebba Dohnan. -Neito ei ollut niitä, jotka rakastavat meluisia juhlia, mitkä -pauhasivat Borgin saleissa kreivittären leskeksi jouduttua. Hän ei -ollut niitä, jotka sinkoavat uhkakatseita maailmaan. Hän oli lempeä ja -arka. Vielä seitsemäntoistavuotiaana hän oli vain vieno lapsi; mutta -hän oli silti hyvin kaunis; silmät ruskeat, heikko, hieno puna -poskipäissä. Hänen hento ja norja vartalonsa oli hieman kumarassa. -Hänen kaita kätensä piiloutui arasti puristaen käteesi. Hänen pikku -suunsa oli suista hiljaisin ja kaikista vakavin. Ah, hänen ääntään, -hänen suloista, hienoa ääntään, joka lausui sanat hitaasti ja -selkeästi, mutta ei koskaan soinut nuorekkaan raikkaasti eikä -nuorekkaan lämpöisesti, vaan hiipi heikoin sävelin kuin väsyneen -soittajan viimeinen akordi! - -"Hän ei ollut sellainen kuin muut. Hänen jalkansa astelivat maata niin -kevyesti, niin hiljaa kuin hän olisi ollut elämän arka pakolainen. Hän -piti silmänsä maahan luotuina, ettei häiriytyisi katsellessaan -sisäisten näkyjensä kauneutta. Hänen sielunsa oli kääntynyt pois maasta -jo silloin, kun hän oli lapsi. - -"Kun hän oli pieni, kertoeli hänen mummonsa hänelle usein satuja, ja -eräänä iltana he istuivat takkavalkean ääressä, mutta sadut olivat -loppuneet. _Carsus_ ja _Moderus_ ja _Lunkentus_ ja _Kaunis Melusina_ -olivat olleet ja eläneet: he olivat kuin takkavalkean liekit liehuneet -elämässä ja loistossa, mutta nyt olivat sankarit lyödyt ja kauniit -prinsessat hiiltyneet, kunnes takkavalkea herättäisi ne uudestaan. -Mutta yhä lepäsi pikkutytön käsi vanhuksen polvella, ja hän silitteli -hiljaa mummon hameen silkkiä, tuota hupaista kangasta, joka piipahtelee -kuin pikku lintu. Ja tuo silitys oli hänen pyyntönsä, sillä hän oli -niitä lapsia, jotka eivät koskaan pyydä sanoilla. - -"Silloin alkoi vanhus aivan hiljaa kertoa hänelle pienestä Juudaan maan -lapsesta, pienestä lapsesta, joka syntyi tullakseen suureksi -kuninkaaksi. Enkelit olivat täyttäneet maan ylistyslauluillaan hänen -syntyessään, Idän kuninkaat tulivat taivaan tähden johtamina ja -lahjoittivat hänelle kultaa ja pyhää savua, ja vanhat miehet ja naiset -ennustivat hänen mahtiaan. Tämä lapsi varttui paljon kauniimmaksi ja -viisaammaksi kuin muut lapset. Jo kaksitoistavuotiaana oli hänen -viisautensa suurempi kuin ylimmäisten pappien ja kirjanoppineitten. - -"Sitten vanhus kertoi hänelle kauneimmasta, mitä maailma oli nähnyt, -kertoi lapsen elämästä tämän vaeltaessa ihmisten joukossa, pahojen -ihmisten, jotka eivät tahtoneet tunnustaa häntä kuninkaakseen. - -"Hän kertoi, kuinka lapsi kehittyi mieheksi, mutta ihmeet säteilivät -yhä hänen ympärillään. - -"Kaikki maan päällä palvelivat ja rakastivat häntä ihmistä -lukuunottamatta. Kalat antautuivat hänen verkkoonsa, leipä täytti hänen -korinsa, vesi muuttui viiniksi, kun hän niin toivoi. - -"Mutta ihmiset eivät antaneet suurelle kuninkaalle suinkaan kultaista -kruunua, loistavaa valtaistuinta. Hänellä ei ollut ympärillään -kumartavia hovimiehiä. He antoivat hänen kulkea joukossaan -kerjäläisenä. - -"Kumminkin hän oli kovin hyvä heille, tuo suuri kuningas. Hän paransi -heidän sairaitaan, antoi sokeille heidän näkönsä ja herätti kuolleet. - -"Mutta, sanoi vanhus, ihmiset eivät tahtoneet sitä hyvää kuningasta -herrakseen. - -"He lähettivät sotamiehensä häntä vastaan ja vangitsivat hänet, he -pukivat hänet pilkaten kruunuun ja valtikkaan ja pitkäliepeiseen -kaapuun ja kuljettivat hänet mestauspaikalle pakottaen hänet kantamaan -raskasta ristiä. Oi, lapseni, tämä hyvä kuningas rakasti korkeita -vuoria. Öisin hän usein nousi vuorille puhumaan taivaan asukkaiden -kanssa, ja hän istui usein päivisin vuorenrinteillä puhuen -kuunteleville ihmisille. Mutta nyt he veivät hänet vuorelle -ristiinnaulitakseen hänet. He löivät nauloja hänen käsiensä ja -jalkojensa läpi ja ripustivat hyvän kuninkaan ristille, niinkuin hän -olisi ollut ryöväri ja pahantekijä. - -"Ja kansa pilkkasi häntä. Ainoastaan hänen äitinsä ja ystävänsä -itkivät, koska hänen piti kuolla ennen kuin hän ennätti tulla -kuninkaaksi. - -"Oi, miten elottomat kappaleet surivat hänen kuolemaansa. - -"Aurinko pimeni ja vuoret vapisivat, temppelin esirippu halkesi kahtia -ja haudat avautuivat, jotta kuolleet voisivat nousta maasta näyttämään -suruaan. - -"Silloin painoi pienokainen päänsä isoäidin helmaan ja nyyhki niin, -että hänen sydämensä oli pakahtua. - -"'Älä itke, pienoiseni, hyvä kuningas nousi haudastaan ja matkasi ylös -isänsä luokse taivaaseen.' - -"'Mummo', nyyhki pikku raukka, 'eikö hän sitten saanutkaan -valtakuntaa?' - -"'Hän istuu Jumalan oikealla kädellä taivaassa.' - -"Mutta se ei lohduttanut tyttöstä. Hän itki niin tuskissaan ja -hillittömästi kuin lapsi voi itkeä. - -"'Miksi he olivat niin ilkeitä hänelle? Miksi he saivat olla niin -ilkeitä hänelle?' - -"Vanhus melkein pelästyi tätä valtavaa surua. - -"'Sano, mummo, ettet kertonut totta! Sano, ettei se loppunut sillä -tavoin! Sano, etteivät he olleet niin ilkeitä sille hyvälle -kuninkaalle! Sano, että hän sai valtakunnan maan päällä!' - -"Hän kietoi kätensä vanhuksen ympärille ja rukoili häntä kyynelten yhä -virratessa. - -"'Lapseni, lapseni', sanoi silloin hänen isoäitinsä lohduttaen, 'on -niitä, jotka uskovat, että hän tulee takaisin. Silloin hän alistaa maan -valtaansa ja hallitsee sitä. Silloin tulee ihanasta maasta mainio -kuningaskunta joka on kestävä tuhat vuotta. Silloin tulevat pahat -eläimet hyviksi: pienet lapset leikkivät kyykäärmeen pesän luona, ja -karhut käyvät lehmien kanssa laitumella. Mikään ei vahingoita eikä -turmele enää toista; keihäät käyristetään viikatteiksi ja miekat -taotaan auroiksi. Ja kaikki on pelkkää leikkiä ja iloa, sillä hyvät -omistavat maan.' - -"Silloin kirkastui pienokaisen kyyneleinen muoto. - -"'Saako hyvä kuningas sitten valtaistuimen, mummo?' - -"'Kultaisen istuimen.' - -"'Ja palvelijoita ja hovimiehiä ja kultaisen kruunun?' - -"'Saa kyllä.' - -"'Tuleeko hän pian, mummo?' - -"'Ei tiedä kukaan, milloin hän tulee.' - -"'Saanko minä silloin istua jakkaralla hänen jalkainsa juuressa?' - -"'Saat, lapseni!' - -"'Mummo, minä olen niin iloinen', sanoo pienokainen. - -"Ilta illan jälkeen istuvat nuo kaksi monena talvena takan ääressä ja -puhuvat hyvästä kuninkaasta ja hänen valtakunnastaan. Pienokainen -uneksi tuhatvuotisesta valtakunnasta yöt päivät. Hän ei väsynyt koskaan -koristamasta sitä kaikella kauniilla, mitä saattoi keksiä. - -"Niin on monien hiljaisten lasten, joita on seurassamme. He säilyttävät -mielessään salaisen unelman, jota eivät tohdi ilmaista. Merkillisiä -ajatuksia asuu monen pehmeän tukan alla, ruskeat, lempeät silmät -näkevät suljettujen luomiensa alla kummia, monella kauniilla tytöllä on -sulhanen taivaassa. Moni ruusuposkinen tahtoo hieroa hyvän kuninkaan -jalkoja voiteella ja kuivata niitä päänsä hiuksilla. - -"Ebba Dohna ei tohtinut mainita siitä kenellekään, mutta tuosta illasta -alkaen eli hän ainoastaan odottaen Herran tuhatvuotista valtakuntaa ja -hänen tuloaan. - -"Kun iltarusko aukaisi lännen portit, silloin hän odotti, eikö sulhanen -jo astu sieltä, säteillen lempeässä loistossaan, miljoonaisen -enkeliarmeijan seuraamana, ja samoa hänen ohitseen ja salli hänen -koskea kauhtanansa helmaa. - -"Hän ajatteli myös mielellään niitä hurskaita naisia, jotka olivat -ripustaneet hunnun päähänsä eivätkä koskaan kohottaneet silmiään -maasta, vaan olivat sulkeutuneet harmaiden luostarien rauhaan, pienien -kammioiden pimeään, voidakseen aina nähdä niitä säteileviä näkyjä, -jotka astuvat esiin sielujen yöstä. - -"Sellaisena hän oli kasvanut ja sellainen hän oli kohdatessaan -ensimmäisen kerran uuden kotiopettajan puiston yksinäisillä käytävillä. - -"En tahdo sanoa miehestä enemmän pahaa kuin minun täytyy. Luulen, että -hän rakasti tätä lasta, joka pian valitsi hänet saattajakseen -yksinäisillä vaelluksillaan. Luulen, että hänen sielunsa sai taaskin -siipensä, kun hän käveli tämän hiljaisen tytön vieressä, joka ei -koskaan ollut uskonut muille haaveitaan. Luulen, että hän tunsi -olevansa lapsi, hyvä, hurskas, kunnon lapsi. - -"Mutta jos hän rakasti Ebbaa, niin miksei hän ajatellut, että huonompaa -lahjaa hän ei voinut antaa neidolle kuin juuri rakkautensa? Mitä -tahtoikaan, mitä ajattelikaan hän, tuo hylkiö, astellessaan -kreivintyttären rinnalla? Mitä ajatteli virkaheitto pappi, kun tyttö -uskoi hänelle hurskaita unelmiaan? Mitä tahtoikaan tuo, joka oli ollut -juoppo ja tappelupukari ja oli yhä sitä tilaisuuden tullen, mitä hän -ajattelikaan sen vierellä, joka käveli uneksien taivaallisesta -sulhasesta? Miksei hän paennut kauaksi, kauaksi hänen luotaan? Eikö -hänen olisi ollut parempi harhailla kerjäten ja varastellen maita -mantuja kuin käyskennellä hiljaisilla kuusikäytävillä ja tulla taas -hyväksi, hurskaaksi ja avuliaaksi, kun hän ei kuitenkaan voinut elää -uudestaan elämää, jota oli jo elänyt, ja kun ei voinut välttää, että -Ebba Dohna rakastuisi häneen? - -"Älä usko, että hän näytti juopporaukalta, että hänen poskensa olivat -harmaan kelmeät ja silmät punaiset. Hän oli yhä komea mies, niin -sielullisesti kuin ruumiillisestikin, kaunis ja murtumaton. Hänen -ryhtinsä oli kuninkaallinen ja hänen ruumiinsa rautainen, sellainen, -jota ei hurjinkaan elämä raiskaa." - -"Vieläkö hän elää?" kysyy kreivitär. - -"Oi, ei, hän on kai jo kuollut. Siitä on jo kauan." - -Jokin outo alkaa vavisuttaa Anna Stjärnhökiä hänen näin menetellessään. -Hän tuumi mielessään, ettei koskaan sano kreivittärelle, kenestä puhuu, -että hän antaa kreivittären uskoa, että mies on jo kuollut. - -"Siihen aikaan hän oli vielä nuori", niin jatkaa hän kertomustaan. -"Elämisen ilo syttyi uudelleen hänen poveensa. Hänellä oli kauniiden -sanojen lahjat ja palava, helposti hurmaava sydän. - -"Tuli sitten ilta, jolloin hän puhui Ebba Dohnan kanssa rakkaudesta. -Ebba ei vastannut, hän kertoi vain kotiopettajalle, mitä hänen -isoäitinsä oli hänelle talvi-iltoina tarinoinut, ja kuvasi hänelle -unelmainsa maan. Sitten hän pyysi kotiopettajalta lupauksen. Hän -vannotti opettajaa, että tämä rupeaisi Jumalan sanan julistajaksi, -yhdeksi niitä, jotka valmistavat Herran tietä, niin että hänen tuloaan -joudutetaan. - -"Mitä piti kotiopettajan tehdä? Hän oli virkaheitto pappi, eikä mikään -tie ollut häneltä niin suljettu kuin se, jota tyttö vaati häntä -astumaan. Mutta hän ei uskaltanut sanoa tälle totuutta. Hänellä ei -ollut sydäntä tuottaa surua tuolle suloiselle lapselle, jota rakasti. -Hän lupasi kaikki, mitä Ebba tahtoi. - -"Heidän kesken ei tarvittu montakaan sanaa. Oli selvää, että Ebbasta -oli kerran tuleva hänen vaimonsa. Hän ei ilmentänyt rakkauttaan -suudelmin ja hyväilyin. Hän tuskin uskalsi lähestyä Ebbaa. Neito oli -arka kuin hento kukka. Mutta hänen ruskeat silmänsä kohosivat joskus -maasta etsiäkseen hänen silmiään. Kuutamoiltoina, kun he istuivat -kuistilla kahden, painautui Ebba aivan hänen kylkeensä ja silloin mies -suuteli hänen hiuksiaan tytön sitä huomaamatta. - -"Mutta ymmärräthän, että kotiopettajan synti oli siinä, että hän unohti -sekä menneisyytensä että tulevaisuutensa. Köyhyytensä ja halpuutensa -hänen sopi kyllä unohtaa, mutta hänen olisi toki pitänyt tietää, että -kerran oli tuleva päivä, jolloin Ebban sielussa nousee rakkaus -rakkautta vastaan, maa taivasta vastaan ja jolloin Ebban on pakko -valita joko hänet tai tuhatvuotisen valtakunnan paistava herra. Ja Ebba -ei ollut niitä, jotka voivat kestää voitollisesti sellaista sotaa. - -"Niin meni kesä, syksy ja talvi. Kun kevät tuli ja jäät lähtivät, -sairastui Ebba Dohna. Laaksoissa suli routa, pitkin mäkiä kuohui kohva, -järven jää oli petollista, tiet mahdottomat kulkea niin reellä kuin -rattailla. - -"Silloin tahtoi kreivitär Dohna noudattaa tyttärelleen lääkärin -Karistadista. Lähempää ei ollut saatavissa. Mutta hän käski turhaan -väkeään. Rukoukset ja uhkaukset eivät auttaneet. Hän rukoili polvillaan -kuskia, mutta tämä kieltäytyi. Hän sai kouristus- ja hysteriakohtauksia -surusta tyttärensä tähden -- Märta-kreivitär on yhtä raju surussa kuin -ilossakin. - -"Ebba Dohna oli keuhkokuumeessa, ja hänen henkensä oli vaarassa, mutta -lääkäriä ei voitu saada. - -"Silloin lähti kotiopettaja Karlstadiin. Matka oli moisella kelillä -hengenvaarallista leikkiä, mutta hän suoritti sen. Matka vei yli -painuvien jäiden ja niskantaitto-iljankojen, joskus hänen oli hakattava -jäähän portaita hevoselleen, joskus kiskottava se ylös tien syvästä -liejusta. Kerrottiin, että lääkäri oli kieltäytynyt lähtemästä hänen -kanssaan, mutta että toinen oli pistooli kädessä pakottanut hänet -tulemaan. - -"Kun hän palasi, oli kreivitär valmis heittäytymään polvilleen hänen -jalkoihinsa. 'Ottakaa kaikki!' hän sanoi. 'Sanokaa, mitä toivotte, mitä -pyydätte, tyttäreni, kartanoni, rahani!' - -"'Tyttärenne', vastasi kotiopettaja." - -Anna Stjärnhök vaikenee yht'äkkiä. - -"No, entä sitten, sitten?" kysyy kreivitär. - -"Voinee jo riittää", vastaa Anna; hän on niitä poloisia, jotka elävät -epäilyksen tuskassa ja pelossa. Hän oli elänyt siten jo koko viikon. -Hän ei tiedä mitä tahtoo. Mikä on hänestä yhtenä hetkenä oikeaa, on -toisena jo väärää. Nyt hän toivoo, ettei olisi koskaan tätä juttua -alkanutkaan. - -"Näyttää kuin haluaisit ilveillä minun kustannuksellani, Anna, etkö -ymmärrä, että minun täytyy saada kuulla tämä juttu loppuun." - -"Ei olekaan enää paljoa kerrottavaa. -- Nuoren Ebba Dohnan taistelun -hetki oli tullut. Rakkaus nousi rakkautta, maa taivasta vastaan. - -"Märta-kreivitär kertoi hänelle ihmeellisestä matkasta, jonka nuori -mies oli hänen tähtensä tehnyt, ja sanoi lahjoittaneensa hänelle -palkkioksi Ebban käden. - -"Nuori Ebba-neiti oli silloin parantunut sen verran, että lepäsi jo -puettuna sohvalla. Hän oli väsynyt ja kalpea ja vielä tavallistakin -äänettömämpi. - -"Kun hän kuuli nämä sanat, hän kohotti ruskeat silmänsä nuhtelevasti -äitiä kohti ja sanoi: - -"'Mutta äiti, annoitko sinä minut virkaheitolle papille, miehelle, joka -on hukannut oikeutensa olla Herran palvelija, miehelle, joka on ollut -varas, kerjäläinen?' - -"'Mutta lapseni, kuka sinulle on siitä kertonut? Luulin ettet tiennyt -siitä mitään.' - -"'Sain sen tietää. Kuulin vieraittesi puhuvan siitä samana päivänä, -jolloin sairastuin.' - -"'Mutta lapsi, ajattele, että hän on pelastanut sinun henkesi!' - -"'Ajattelen, että hän on pettänyt minut. Hänen olisi pitänyt sanoa, -kuka oli.' - -"'Hän sanoo, että sinä rakastat häntä.' - -"'Olen rakastanut. En voi rakastaa sitä, joka on pettänyt minut.' - -"'Millä tavalla hän on pettänyt sinut?' - -"'Sitä ei äiti ymmärrä.' - -"Hän ei tahtonut puhua äitinsä kanssa unelmainsa tuhatvuotisesta -valtakunnasta, jota toteuttamaan hänen rakastettunsa olisi pitänyt -häntä auttaa. - -"'Ebba', sanoi kreivitär, 'jos sinä häntä rakastat, ei sinun ole -kysyttävä, mikä hän on ollut, vaan mentävä hänelle. Kreivitär Dohnan -miehestä tulee kyllin rikas, kyllin mahtava, joten hänen nuoruutensa -synnit voi unohtaa.' - -"'En huoli hänen nuoruutensa synneistä, äiti; mutta koska hänestä ei -voi milloinkaan tulla sitä, mitä minä toivoin, en voi mennä hänen -kanssaan naimisiin.' - -"'Ebba, muista, että minä olen sen hänelle luvannut.' - -"Tyttö tuli kalpeaksi kuin ruumis. - -"'Äiti, sanon sinulle, että jos sinä naitat minut hänelle, erotat sinä -minut Jumalasta.' - -"'Olen päättänyt tehdä sinut onnelliseksi', sanoo kreivitär. 'Olen -varma, että tulet onnelliseksi tämän miehen kanssa. Olethan jo tehnyt -hänestä suorastaan pyhimyksen. Olen päättänyt syrjäyttää syntyperän -vaatimukset ja unohtaa, että hän on köyhä ja halpa, antaakseni sinulle -tilaisuuden johdattaa hänet oikealle tielle. Tunnen menetteleväni -oikein. Tiedäthän että halveksin vanhoja ennakkoluuloja.' - -"Mutta näin hän sanoi vain siksi, ettei sallinut kenenkään vastustella -tahtoaan. Kenties senkin vuoksi, että hän tosiaan tarkoitti, mitä -sanoi. Kreivitär Märtaa ei ole helppo ymmärtää. - -"Nuori tyttö makasi kauan sohvallaan kreivittären lähdettyä hänen -luotaan. Hän kävi taistelua. Maa nousi taivasta, rakkaus rakkautta -vastaan, mutta hänen lapsuutensa rakastettu vei voiton. Maatessaan -siinä, juuri tällä sohvalla, hän näki lännen taivaan hehkuvan ihanassa -päivänlaskussa. Hän ajatteli, että se oli hyvän kuninkaan tervehdys, ja -koska hän ei olisi voinut olla uskollinen, jos olisi elänyt, hän päätti -kuolla. Hän ei voinut tehdä muuta, koska kerran hänen äitinsä tahtoi, -että hänen piti olla sen oma, josta ei voinut tulla hyvän kuninkaan -palvelijaa. - -"Hän meni ikkunan luo, avasi sen ja antoi kylmän ja kostean iltailman -vilustuttaa heikon ruumis-raukkansa. - -"Hänen oli helppo päästä kuoleman omaksi. Se oli varmaa, jos vain tauti -uusiutuisi, ja se uusiutui. - -"Kukaan muu kuin minä ei tiedä, että hän itse etsi kuolemaansa, tuo -Elisabet. Näin hänet ikkunassa ja kuulin hänen kuumeiset kuvittelunsa. -Hän piti mielellään minua lähellään viimeisinä päivinään. - -"Näin hänen kuolevan, näin, kuinka hän eräänä iltahetkenä ojensi -kätensä hehkuvaa länttä kohti ja kuoli, hymyillen ikäänkuin olisi -nähnyt jonkun tulevan kohti auringonlaskun loisteesta. Sain viedäkseni -hänen viimeisen tervehdyksensä sille, jota hän rakasti. Minun oli -pyydettävä, että tuo mies antaisi hänelle anteeksi, ettei hän voinut -tulla hänen vaimokseen. Hyvä kuningas ei sitä sallinut. - -"Mutta minä en ole tohtinut sanoa miehelle, että hän oli Ebban -murhaaja. En ole tohtinut laskea sellaista tuskien kuormaa hänen -hartioilleen. Ja kumminkin hän, joka valehdellen hankki itselleen Ebban -rakkauden, eikö hän ollut hänen murhaajansa? Eikö hän juuri ollut -murhaaja, Elisabet?" - -Kreivitär Dohna on aikaa sitten lakannut hyväilemästä noita sinisiä -kukkia. Nyt hän nousee, ja kimppu putoaa lattialle. - -"Anna, sinä kujeilet yhä kustannuksellani. Sanoithan, että juttu on -vanha ja mies aikoja sitten kuollut. Mutta tiedänhän, että on tuskin -viittä vuotta Ebba Dohnan kuolemasta, ja sinähän sanoit, että olit itse -näkemässä kaiken. Et ole kovinkaan iäkäs. Sano nyt, kuka se mies on!" - -Anna Stjärnhök alkaa nauraa. - -"Sinähän pyysit rakkausjuttua. Nythän sen sait, vieläpä jutun, joka on -maksanut sinulle sekä kyyneliä että levottomuutta." - -"Tarkoitatko, että olet valehdellut?" - -"Tyhjää valhetta kaikki!" - -"Sinä olet ilkeä, Anna." - -"Kai lienen. En ole muuten kovin onnellinenkaan, se minun on sanottava. --- Mutta rouvat ovat jo heränneet ja herrat tulevat saliin. Mennään -sinne!" - -Kynnyksellä hänet pysäyttää Gösta Berling, joka tulee nuorten naisten -seuraan. - -"Teidän pitää nyt olla minulle kärsivällisiä", hän sanoo nauraen. -"Kiusaan teitä vain kymmenen minuuttia, mutta nyt teidän täytyy -kuunnella runoa." - -Hän kertoo heille, että oli viime yönä nähnyt unta elävämmin kuin juuri -koskaan, hän oli nähnyt sellaista unta, että oli muka kirjoittanut -runon. Hän, jota ihmiset sanoivat "runoilijaksi", vaikka hän oli tähän -asti saanut aivan aiheetta omistaa tuon lisänimen, hän oli silloin, -keskellä yötä, noussut ja puolittain unessa, puolittain valveilla -alkanut kirjoittaa. Ja runoelman hän oli sitten aamulla löytänyt -kirjoituspöydältään. Hän ei ollut ikinä uskonut mokomaa itsestään. Ja -nyt piti naisten se kuulla. - -Ja hän lukee: - - Nousi nyt kuu, ihanimman vuorokauden hetkistä toi. - Sinikirkkaalta, kalvaalta holviltaan - läpi köynnösten hohtoa parvekkeelle se seuloi, - jonk' alla värisi uurnassaan - punalilja, min terään päivätär kultapäärmehet neuloi. - Kiviportaill' istuen unelmoi - siin' ääneti nuoret ja vanhat, kuunnellen noita - sydämen vanhoja lauluja, muistoon joita - ihanimpana vuorokauden hetkistä tunne toi. - - Reseedaryhmästä nous' sulotuoksu, meit' ympäröi, - ja viidoista tummien pensastoin - varjoja hiipii kasteisen, välkkyvän nurmikon laitaa. - Sielukin ruumiin varjosta noin - valon ilmoihin, seutuihin, joita se tuskin tajuta taitaa, - sinihohto-holveihin ikävöi, - kirkkauteen, johon verraten tähdet on kelmeet. - Oi, kuka torjuu tunteiden leikit ja telmeet, - yön varjot, reseedain suruisa tuoksu kun ympäröi. - - Terät köynnösruusun tippui viimeiset, vaalenneet, - vaikkei niit' uhriksi vaatinut tuulonen vallaton. - Noin -- mietittiin -- elon jättää soisimme, haipuin - ilmaan kuin sävel kantelon, - kuin lehti syyskelmeä tyhjiin vaikertamatta vaipuin. - Pitkät miks' iän taipaleet? - Luontoa häiriten nauttimaan elon harhasta jäämme. - Kuolema on elon palkka; siis hiljaa se jättäkäämme, - kuin terät köynnösruusun viimeiset, vaalenneet. - - Yösiippa häilähtäin ohi liipotti, minne lie, - häipyi pois, kuun kohdalla häämötti taas. - Vaan silloin nous poven ankeen alta - tuo kysymys raskas kuin haudan paas, - tuo yhä vastaamaton, tuo vanha kuin tuskan valta: - "Oi, mihin kuljemme, oi, mik' on eessämme tie, - konsa maan vihreät niityt ei enää allamme loista?" - Hengen tielle voipiko toinen neuvoa toista, -- - yösiippaa helpommin neuvot, mi liipotti, minne lie. - - Ja olkaani päänsä hän, pehmeät kutrinsa, kallistaa, - hän, joka minua lempi, ja kuiskivi hiljaa näin: - Elä usko, ei kaukaisiin avaruuksihin sielut lennä; - kun kuolen, el' usko, ett' etäällä oon. - Mihin koditon sieluni vois, jos ei lemmityn sieluun mennä? - Sun luonas se ainian asukoon! - Oi ahdistus! Suru sydämen murtaa tahtoi. - Hänet kuoloko veis, pian veis? Yö viimeinen olla jo mahtoi? - Viimeisen kerranko suutelin kutria aaltoavaa? - - On vuosia vierinyt. Viel' yhä varjohon - siell' usein istun, kun yö tutun paikan on tummentanut. - Mut parvekkeell' läpi köynnösten kuultavan kuun näen kammoin. - Se yksin tietää, kuink' usein armasta suudellut - siell' oon, se värjyen kirkkaasti kyyneleet ammoin, - joit' armaani kutreille vierinyt on. - Voi, muistojen tuskaa! Se syntisen sieluni vaiva on tietää: - hän asuvi siinä! Minkä rangaistuksen se sietää, - ken sitoi itseensä sielun, mi niin oli puhdas ja tahraton. - -"Gösta", sanoo Anna leikillisesti, vaikka tuska kuristaa hänen -kurkkuaan, "sinusta sanotaan, että olet elänyt useampia runoja kuin -toiset ovat kirjoittaneet, vaikk'eivät olisi elämässään muuta -tehneetkään, mutta tiedätkös: sinun on parasta runoilla omalla -tavallasi. Tuo oli yötyötä, tiedätkös." - -"Et ole lempeä, Anna." - -"Tulla lukemaan tuollaista, kuolemasta ja surkeudesta, -- ettet häpeä!" - -Gösta ei kuule enää häntä. Hänen silmänsä ovat suunnatut nuoreen -kreivittäreen. Kreivitär istuu aivan jäykkänä, liikkumattomana kuin -kuvapatsas. Göstasta hän näyttää kuin pyörtyvän. - -Mutta sanomattoman työläästi saa kreivitär sanan huuliltaan. - -"Menkää!" hän sanoo. - -"Kuka, menkää? Pitääkö _minun_ mennä?" - -"Papin pitää mennä", änkyttää kreivitär. - -"Elisabet, ole toki vaiti!" - -"Juoppo pappi saa mennä ulos huoneestani!" - -"Anna, Anna", kysyy Gösta, "mitä hän tarkoittaa?" - -"Parasta on sinun mennä, Gösta." - -"Miksi minun pitää mennä? Mitä tämä merkitsee?" - -"Anna", sanoo kreivitär Elisabet, "sano hänelle, sano hänelle...!" - -"En, sano itse, kreivitär!" - -Kreivitär puree hampaansa yhteen ja masentaa liikutuksensa. - -"Herra Berling", hän sanoo ja astuu hänen eteensä, "teillä on -merkillinen kyky saada ihmiset unohtamaan, kuka olette. Minä en ole -tiennyt sitä ennen kuin tänään. Olen juuri kuullut kertomuksen Ebba -Dohnan kuolemasta ja saanut samalla tietää, että tieto, että hän -rakasti arvotonta, tappoi hänet. Teidän runonne on selittänyt minulle, -että se mies olette te. En voi ymmärtää, miten kukaan sellaisen -jälkeen, kuin te olette elänyt, voi olla kunniallisen naisen seurassa. -Minä en voi sitä ymmärtää, herra Berling. Puhuinko nyt kyllin -selvästi?" - -"Kyllä, kreivitär. Tahdon vain sanoa yhden ainoan sanan -puolustuksekseni. Olin vakuuttunut siitä, koko ajan olen ollut varma -siitä, että te tiesitte kaiken minusta. En ole koskaan yrittänyt salata -mitään, mutta eipä liene hauska huudella elämänsä katkerimpia -onnettomuuksia turuilla ja teillä, kaikkein vähimmin itse huudella." - -Hän menee. - -Ja samassa painaa kreivitär Dohna kapean jalkansa pienen, sinitähtisen -vuokkokimpun päälle. - -"Sinä olet nyt tehnyt niinkuin minä toivoin", sanoo Anna Stjärnhök -kreivittärelle kylmästi, "mutta nyt tuli myös loppu ystävyydestämme. -Älä luulekaan, että minä voin antaa anteeksi sitä, että olet ollut -hänelle julma. Olet ajanut hänet pois, ivannut ja haavoittanut häntä, -ja minä, minä tahtoisin seurata häntä vankeuteen, häpeäpenkille, jos -niin vaadittaisiin. Minä tahdon vartioida häntä, säilyttää hänet. Sinä -olet tehnyt niinkuin minä tahdoin, mutta en anna sinulle koskaan -anteeksi!" - -"Mutta Anna, Anna!" - -"Kun äsken kerroin sinulle, niin uskotko, että tein sen iloisin mielin! -Enkö ole tässä kappale kappaleelta raastanut omaa sydäntäni rinnasta?" - -"Miksi sitten teit sen?" - -"Miksi? Siksi, etten halunnut -- etten halunnut, että hänestä tulee -vihityn vaimon rakastaja..." - - - - -Kolmastoista luku - -MAMSELLI MARIE - - -Hiljaa, ihan hiljaa! - -Pääni ympärillä surisee. Kai se on kimalainen, joka tulla pörisee. Ei, -hiljaa nyt! Ah, millaista tuoksua! Niin totta kuin olen tässä, eikö se -ole koimarunan ja lavendelin ja tuomen ja sireenin ja valkonarsissien -tuoksua. Ihanaa on tuntea sellaista harmaana syysiltana, keskellä -kaupunkia. Kun vain etsinkin ajatuksiini tuon pienen, siunatun -maakaistaleen, heti alkaa ympärilläni surista ja lennellä, ja siirryn -aivan huomaamattani pieneen, nelisnurkkaiseen ruususarkaan, joka on -täynnä kukkia, ligusterpensaisen aidan takana. Nurkissa on sireenimajat -ja niissä kaidat lautapenkit, ja kukkalavain ympärillä, jotka on -järjestetty sydämien ja tähtien muotoon, kiertelevät kapeat polut, -valkealla merihiekalla ripotetut. Kolmelta puolen ympäröi ruususarkaa -metsä. Pihlaja ja tuomi, nuo puolisivistyneet ja kauniskukkaiset, -seisovat likinnä ja yhdistävät tuoksunsa sireenien lemuun. Niiden -takana kohoaa muutamia koivusikermiä, ja sitten alkaa kuusimetsä, oikea -metsä, hiljainen ja tumma ja partainen ja pistävä. - -Ja neljännellä puolella on pieni, harmaa tupa. - -Se ruususarka, jota minä nyt ajattelen, oli kuusikymmentä vuotta sitten -Svartsjössä Moreuksen vanhalla rouvalla, hänellä, joka elätti itseään -tikkaamalla peitteitä talonpojille ja valmistamalla ruokaa heidän -pitoihinsa. - -Rakkaat ystävät! Kaikesta hyvästä, jota teille toivon, mainitsen -ensiksi tikkauspuut ja ruususaran. Suuret, huojuvat, vanhanaikaiset -tikkauspuut, joissa on somat linkut ja kuluneet rissat, minä toivon -teille, sellaiset, joiden ympärillä viisi, kuusi henkeä voi yhtaikaa -työskennellä, joiden ääressä ommellaan kilpaa ja koetellaan, kuka saa -kauniimmat pisteet nurealle puolelle; joiden ääressä syödään -omenapaistikkaita ja rupatellaan ja "matkustetaan Grönlantiin" ja -"kätketään sormusta", ja nauretaan niin, että oravat metsässä -nakkelevat kuperkeikkaa pelästyksestä. Tikkauspuut talveksi, rakkaat -ystävät, ja ruususarka kesäksi! Ei puutarhaa, johon uppoaa rahaa -enemmän kuin huvi kannattaa, ei, vaan ruususarka, kuten ennen -maailmassa sanottiin. Sellainen pitää teillä olla, sellainen jota -voitte hoidella omin käsin. Pienoisten orjanruusupensaiden tulee siellä -rehottaa pienten maakumpareiden huipulla, ja lemmikkirivin kierrellä -niiden juurella; suuri, lehahtava unikko, joka kylvää itse itsensä, -leviää siellä kaikkialle, sekä ruohoreunustalle että hiekkakäytävälle, -ja siellä pitää olla ruskeaksi kulottunut turvesohva, jossa kasvaa -akilleioja ja keisarinkruunuja, sekä istuimella että selkänojalla. - -Vanhalla Moreuksen rouvalla oli ennen aikaan paljon hyvää. Hänellä oli -kolme iloista ja ahkeraa tytärtä sekä pieni tupa tienposkessa. Hänellä -oli kirstunpohjalla säästöjä, hänellä oli jäykkiä silkkisaaleja, -suoraselkäisiä nojatuoleja ja tietoja monenlaisista asioista, mitkä -ovat tarpeellisia tietää sellaisen, jonka itse täytyy hankkia leipänsä. - -Mutta parhainta olivat hänen tikkauspuunsa, jotka tuottivat hänelle -työtä läpi vuoden, ja ruususarka, joka antoi hänelle iloa koko kesän -ajan. - -Ja nyt on kerrottava, että Moreuksen rouvan pienessä tuvassa eleli -vuokralainen, pieni kuiva mamselli, nelikymmenvuotias, joka asui -ullakkokamarissa. Mamselli Mariella, joksi häntä aina sanottiin, oli -omat käsityksensä monista asioista, kuten usein on sellaisella -ihmisellä, joka oleksii paljon yksinään ja antaa ajatuksensa -pyöriskellä havaitsemissaan asioissa. - -Mamselli Marie uskoi, että rakkaus on kaiken pahan alku tässä -matoisessa maailmassa. - -Joka ilta hän ennen nukkumistaan pani kätensä ristiin ja luki -iltarukouksensa. Luettuaan "Isä meidän" ja "Herra siunatkoon meitä", -hän päätti aina rukouksensa pyytämällä Jumalaa varjelemaan häntä -rakkaudesta. - -"Siitä vasta viheliäisyyttä koituisi", hän sanoi. "Minä olen vanha ja -ruma ja köyhä. Ei, kunpa vain säästyisin rakastumasta!" - -Hän istui päivät päästään Moreuksen rouvan pienessä yliskamarissa ja -koukkusi ikkunaverhoja ja suomusvirkkauksia. Ne hän sitten myi -emännille ja herrasväelle. Hän koukkusi sillä tavoin itselleen tupaa. - -Sillä pieni tupa, töyrylle vastapäätä Svartsjön kirkkoa, hänen piti -saada, tupa, joka olisi niin korkealla paikalla, että sieltä voi nähdä -mukavasti kauas; se oli hänen unelmansa. Mutta rakkaudesta hän ei -tahtonut kuulla puhuttavan. - -Kun hän kesäiltoina kuuli viulun soivan tienhaarassa, missä peluri -istui veräjälaudalla ja nuori väki hölkkäsi polkkaa niin että tanner -pölisi, silloin hän kaarsi pitkät matkat metsän kautta päästäkseen -kuulemasta ja näkemästä moista. - -Toisena joulupäivänä, kun maalaismorsiamia tuli viisin ja kuusin -Moreuksen rouvan ja hänen tyttäriensä luo puetuttamaan itseään; jolloin -heidät koristettiin myrttiseppeleillä ja korkeilla silkkisillä ja -lasihelmisillä kruunuilla ja koreilla silkkivöillä, pantiin rintaan -kotitekoiset ruusunkimput ja hame reunustettiin taftikankaisilla -kiehkuroilla, silloin hän pysyi itsepintaisesti huoneessaan päästäkseen -näkemästä, miten toisia hepenöitiin rakkauden kunniaksi. - -Kun Moreuksen tytöt istuivat talvi-iltoina tikkauspuiden ääressä ja -suuri, porstuan vasemmalla puolella oleva huone säteili kodikkuutta, -kun lasiomenat heiluivat ja hikoilivat uunin luona tulen loimuun -ripustettuina, kun kaunis Gösta Berling tai kiltti Ferdinand, jotka -olivat tulleet vieraisille, aina kepposiin valmiina nykäsivät tytöiltä -rihman neulansilmästä tahi narrasivat heidät ompelemaan vääriä -pistoksia; ja kun huone raikui iloa ja remua ja kuhertelua ja kädet -puristelivat toisiaan tikkauspuiden alla, silloin kääri mamselli Marie -ärtyneenä neuleensa kokoon ja meni tiehensä, sillä hän vihasi rakkautta -ja rakkauden teitä. - -Mutta rakkauden ilkiteot hän tunsi, ja niistä hän tiesi kertoella. Hän -ihmetteli, että rakkaus vielä tohti näyttäytyä maan päällä, ettei sitä -karkottanut täältä hyljättyjen valitus ja niiden kiroukset, jotka se -oli tehnyt rikollisiksi, eikä niiden vaikerrukset, jotka se oli -kytkenyt vihattaviin kahleihin. Hän ihmetteli, miten sen siivet -saattoivat kantaa niin vapaasti ja keveästi, miten se ei tuskan ja -häpeän painamana jo uponnut nimettömiin syvyyksiin. - -Ei, nuori hän oli ollut kuten kaikki muutkin, mutta rakkautta hän ei -ollut koskaan maistanut. Koskaan hän ei ollut antanut houkutella -itseään tanssiin ja hyväilyihin. Hänen äitinsä kitara riippui pölyisenä -ja kielettömänä ullakolla. Koskaan hän ei ollut näpännyt sitä vienoon -lemmenvirteen. - -Hänen äitinsä ruusupuut kasvoivat hänen ikkunallaan. Hän antoi niille -nipin napin vettä. Hän ei rakastanut kukkia, noita lemmen lapsia. -Niiden lehdet riippuivat tomuisina. Hämähäkit keikkuivat oksien -välissä, ja nuput eivät koskaan puhjenneet. - -Ja Moreuksen rouvan ruususaralle, jossa perhot liehuivat ja linnut -lauloivat, jossa tuoksuvat kukkaset lähettivät lemmenviestejä -lentäville mehiläisille, jossa kaikki puhui tuosta vihattavasta, sinne -hän harvoin pisti jalkansa. - -Tulipa sitten aika, jolloin Svartsjön kunta panetti urut kirkkoonsa. Se -oli sen vuoden edellisenä kesänä, jolloin valta oli kavaljeerien -käsissä. Paikkakunnalle tuli nuori urkujenrakentaja. Ja hänkin tuli -rouva Moreukselle asumaan, ja hänet sijoitettiin toiseen pieneen -ullakkokamariin. - -Ja sitten hän asetti paikoilleen nuo urut, joilla on niin ihmeelliset -äänet, joiden hirmuinen pasuuna tuon tuostakin vongahtaa keskellä -rauhallista virttä -- kuka ties miksi ja miten -- ja pelästyttää lapset -joulukirkossa itkemään. - -Oliko nuori urkujenrakentaja alallaan mestari, sitä epäiltäköön -kernaasti. Mutta iloinen velikulta hän oli ainainen päivänpaiste -silmissään. Hän puheli aina ystävällisesti kaikille, rikkaalle ja -köyhälle, vanhalle ja nuorelle. Hänestä tuli pian talonväkensä hyvä -ystävä, ah, enemmän kuin ystävä. - -Kun hän iltaisin tuli kotiin työstä, hän piteli Moreuksen rouvan -lankavyyhteä ja aherteli nuorten tyttöjen apuna ruususaralla. Hän -lausuili "Axelia" ja lauloi "Frithiofia". Hän poimi maasta mamselli -Marien lankakerän, pudottipa tämä sen miten usein tahansa, ja korjasi -vielä hänen pöytäkellonsakin käymään. - -Hän ei hellittänyt yksissäkään tanssiaisissa ennen kuin oli -tanssittanut kaikki naiset, vanhimmasta rouvasta nuorimpaan tyttöseen, -ja jos vastoinkäyminen häntä kohtasi, hän istahti heti ensiksi -näkemänsä naisen viereen, olipa tämä kuka tahansa, ja teki hänestä -uskottunsa. Niin, hän oli sellainen mies, joita naiset luovat -unelmissaan! Älköön hänestä sanottako, että hän puhui kenenkään kanssa -rakkaudesta. Mutta kun hän oli vain pari viikkoa asunut Moreuksen -rouvan ullakkokamarissa, olivat kaikki tytöt rakastuneet häneen, ja -mamselli Marie parka tiesi, hänkin, rukoilleensa turhaan. - -Ne olivat surun päiviä ja riemun päiviä. Kyynelet tippuivat -tikattavalle kankaalle ja huuhtoivat liituviivat pois. Iltaisin istui -tavallisesti joku kalpea uneksijatar sireenimajassa, ja mamselli Marien -pienessä ullakkokamarissa näppäiltiin äskenviritettyä kitaraa vienoihin -lemmen virsiin, joita hän oli oppinut äidiltään. - -Nuori urkujenrakentaja heippaili talossa yhtä suruttomana ja iloisena -kuin ennenkin ja siroitteli hymyjä ja palveluksia noille riutuneille -naisille, jotka kiistelivät hänestä kun hän oli poissa kotoa työssään. -Ja viimein tuli päivä, jolloin hänen oli matkustettava pois. - -Kyytihevonen seisoi kuistin edessä. Matkalaukku oli köytetty kärryjen -takalautaan, ja nuori mies teki jäähyväiset. Hän suuteli rouva -Moreuksen kättä ja sulki itkevät tytöt syliinsä ja suuteli heitä -poskelle. Hän itsekin itki sitä, että hänen oli pakko lähteä, sillä -hänen kesänsä oli ollut päivänpaistetta siinä pienessä, harmaassa -tuvassa. Viimein hän alkoi katsella, missä mamselli Marie oli. - -Silloin mamselli tulikin alas vinnin kapeita portaita, parhaassa -asussaan. Kitara riippui hänen kaulassaan leveässä, viheriässä -silkkinauhassa, ja kädessä hänellä oli ruusunippu, sillä tänä vuonna -olivat hänen äitinsä ruusut kukkineet. Hän pysähtyi nuoren miehen -eteen, näppäsi kitaraansa ja lauloi: - - "Sa lähdet pois. Tervetuloa taas! - Ole, rakkahin, murheita vailla! - Äl' unhoita armasta tuttavaas, - joka huokaa Vermlannin mailla!" - -Sitten hän pisti kukat hänen napinläpeensä ja suuteli häntä suoraan -suulle. Ja niin: sitten hän katosi taas ullakolle, tuo vanha ilmestys. - -Rakkaus oli kostanut hänelle ja tehnyt hänestä yleisen naurun kohteen. -Mutta hän ei moittinut enää koskaan rakkautta. Hän ei heittänyt enää -koskaan kitaraa joutilaaksi eikä unohtanut koskaan vaalia äitinsä -ruusupuita. - - * * * * * - -Aika vieri. Ekebyn majurinrouva karkotettiin talostaan, kavaljeerit -pääsivät valtaan, ja tapahtui sitten, niinkuin taannoin on tarinoitu, -että Gösta Berling eräänä sunnuntai-iltana luki nuorelle Borgin -kreivittärelle runon, jonka jälkeen kreivitär kielsi häntä -näyttäytymästä kodissaan. - -Kerrotaan, että kun Gösta sinä iltana talosta lähtiessään sulki eteisen -oven, niin hän näki pari kolme rekeä tulevan Borgin pihaan. Hän -katsahti pientä naista, joka istui etumaisessa reessä. Jos hän jo -ennestäänkin oli synkkä, niin vielä synkemmäksi hän tämän nähdessään -tuli. Hän kiiruhti pois, ettei häntä tunnettaisi, mutta onnettomuuden -aavistus täytti hänen mielensä. Olivatko juuri nuo äskeiset puheet -mananneet tänne tämän naisen? Ei onnettomuus mene ilman toista -onnettomuutta. - -Mutta palvelijat kiiruhtivat ulos, rekipeitot päästettiin, vällyt -leväytettiin auki. Ken oli tuo tulija? Kuka oli tuo pieni nainen, joka -nyt nousi seisomaan reessä? Ah, se on todellakin itse Märta Dohna, tuo -kuuluisa kreivitär! - -Hän oli naisista hupaisin ja huimamielisin. Maailman ilo oli nostanut -hänet valtaistuimelleen ja kruunannut hänet kuningattarekseen. Leikit -ja sulohymyt olivat hänen alamaisiaan. Soitto ja tanssi ja seikkailu -olivat sattuneet hänen osakseen silloin, kun elämän arpaa heitettiin. - -Hän oli nyt jo melkein viisissäkymmenissä, mutta hän oli niitä -viisaita, jotka eivät laske vuosien lukua. "Se, jonka jalka ei nouse -tanssiin tai suu sula hymyyn", hän sanoi, "on vanha. Se tuntee vuosien -kamalan painon, mutta en minä." - -Ilolla ei suinkaan ollut vakaata valtaistuinta hänen nuoruutensa -päivinä, mutta vaihtelu ja epävarmuus lisäsivät vain elämän -suloisuutta. Ilon perhossiipinen majesteetti piti yhtenä päivänä -kahvikekkerit hovinaisten saleissa Tukholman linnassa ja tanssi -huomispäivänä hännystakissa ja pahkasauva kourassa Pariisissa. Se -käväisi Napoleonin kenttäleirissä, se matkasi Nelsonin laivastossa -sinisellä Välimerellä, se käväisi Wienin kongressissa, se uskalsi -Brysseliin tanssiaisiin erään kuuluisan taistelun edellisenä yönä. - -Ja missä ikinä ilo oleksi, siellä oli Märta Dohna, hänen -valiokuningattarensa. Soitellen, tanssien, ilveillen samosi kreivitär -Märta ympäri maailmaa. Mitä ei hän olisi nähnyt, mitä elänyt? Hän oli -tanssinut kumoon valtaistuimia, pelannut écartéta[10] ruhtinaskunnista, -sytytellyt pilahuulin hävittäviä sotia! Hilpeyttä ja hullutusta oli -hänen elämänsä ollut ja oli edelleen oleva. Ei ollut hänen ruumiinsa -liian vanha tanssimaan, ei hänen sydämensä liian vanha lempimään. -Milloin hän väsyisi naamiaisiin ja huvinäytelmiin, hupaisiin tarinoihin -ja kaihoisiin lauluihin? - -Kun ilo joskus jäi kodittomaksi maailmassa, joka oli muuttunut -sotatantereeksi, se vetäytyi pitemmäksi tai lyhemmäksi aikaa vanhaan -kreivinhoviin Lövenin pitkän järven rannalle. Samoin matkasi -kreivitärkin sinne silloin, kun ruhtinaat ja hovit kävivät hänestä -pyhän allianssin aikana liian synkiksi. Tällaisella käynnillä hän oli -nähnyt hyväksi ottaa Gösta Berlingin kotiopettajaksi pojalleen. -Kreivitär viihtyi kyllä täällä pohjoisessa. Missään ei ilolla ollut -ihanampaa valtakuntaa. Siellä oli laulua ja soittoa, seikkailunhaluisia -miehiä ja kauniita, iloisia naisia. Siellä siltä ei puuttunut pitoja ja -tanssiaisia, ei venematkoja kuutamoisilla järvillä, ei rekiretkiä halki -tummain metsäin, ei myöskään sydäntä järisyttäviä tapahtumia ja -rakkauden tuskaa ja vaivaa. - -Mutta tyttärensä kuoltua oli kreivitär lakannut käymästä Borgissa. Hän -ei ollut nähnyt sitä viiteen vuoteen. Nyt hän tuli katsomaan, jaksoiko -hänen miniänsä elää kuusikkojen, karhujen ja lumikinosten keskellä. -Hänestä oli hänen velvollisuutensa mennä katsomaan, eikö tuhma Henrik -ollut jo kiduttanut kuivuudellaan nuorta kreivitärtä kuoliaaksi. Nyt -hän tahtoi tulla kotirauhan laupiaaksi enkeliksi. Päivänpaiste ja onni -oli tuotu mukaan ladottuina hänen neljäänkymmeneen nahkaiseen -matkalaukkuunsa, hupi oli hänen kamarineitsyensä, pila hänen kuskinsa, -leikki hänen seuranaisensa. - -Ja kun hän juoksi ylös portaita, otettiin hänet avosylin vastaan. Hänen -entinen huoneensa alakerrassa odotti häntä. Hänen palvelijansa, -seuranaisensa ja kamarineitsyensä, hänen neljäkymmentä nahkaista -matkalaukkuaan, hänen kolmekymmentä hatturasiaansa, hänen -toalettivehkeensä, monet saalinsa ja turkkinsa, kaikki ne saatiin -vähitellen huoneeseen. Siitäkös riitti touhua ja hälinää! Ovet -paukkuivat ja portaissa juostiin. Kyllä näki, että kreivitär Märta oli -tullut. - - * * * * * - -Oli kerran keväinen ilta, oikein kaunis ilta, vaikkei vielä ollut kuin -huhtikuu parhaillaan, eikä jää ollut vielä lähtenyt. Mamselli Marie oli -avannut ikkunansa. Hän istui huoneessaan, näppäili kitaraansa ja -lauloi. - -Hän oli niin kiintynyt kitaraansa ja muistoihinsa, ettei huomannut, -että vaunut vierivät tiellä ja pysähtyivät tuvan eteen. Vaunuissa istui -kreivitär Märta, ja hänestä oli aika hauskaa nähdä, kuinka mamselli -Marie istui ikkunassaan, kitaranauha kaulassa ja silmät käännettyinä -taivasta kohti, ja lauloi vanhoja, kuluneita rakkauslauluja. - -Viimein laskeusi kreivitär vaunuista ja meni tupaan, jossa nuo kiltit -tytöt istuivat peitettä tikkaamassa. Hän ei ollut koskaan ollut kopea: -vallankumouksen tuuli oli puhaltanut häneen ja täyttänyt hänen -keuhkonsa raikkaalla ilmalla. - -Hän ei voinut sille mitään, että oli kreivitär, oli hänen tapanaan -sanoa; mutta joka tapauksessa hän aikoi elää sellaista elämää, joka -häntä miellytti. Hänellä oli yhtä hauska talonpoikaishäissä kuin -hovitanssiaisissa. Hän näytteli hovinäytelmiä piioilleen, kun ei muita -katselijoita ollut saapuvilla, ja toi tullessaan riemua seuraan, mihin -kulloinkin ilmestyi pienine somine kasvoineen ja kuohuvine -elämäntunteineen. - -Hän tilasi peitteitä Moreuksen rouvalta ja kehui tyttäriä. Hän katseli -ruususarkaa ja kertoi matkaseikkailujaan. Hänellä oli aina seikkailuja, -tällä kreivittärellä. Ja viimein hän tohti nousta ullakon portaille, -jotka olivat pelottavan jyrkät ja kaidat, ja meni mamselli Marien luo -hänen päätykamariinsa. - -Siellä hän väläytteli mustia silmiään tuon yksinäisen pikku olennon -edessä ja antoi sulosointuisen äänensä hyväillä tämän korvia. - -Hän osti Marielta uutimia. Hän ei voinut elää Borgissa, jollei hänen -kaikissa ikkunoissaan ollut suomussilmäisiä verhoja ja joka pöydällä -mamselli Marien virkkaamaa liinaa. - -Hän lainasi sitten hänen kitaraansa ja lauloi hänelle riemusta ja -rakkaudesta. Ja hän kertoi hänelle juttuja, ja mamselli Marie huomasi -ennen pitkää liitävänsä keskellä hauskaa, humuavaa maailmaa. Ja -kreivittären nauru oli sellaista musiikkia, että kohmettuneet lintuset -ruususaralla alkoivat sen kuullessaan laulaa, ja hänen kasvonsa, jotka -tuskin enää olivat kauniit -- sillä ihomaali oli turmellut hipiän, ja -suupielissä oli aistillisuuden piirteitä -- näyttivät mamselli Mariesta -niin kauniilta, että hän ihmetteli, kuinka pikku peili hennoo ne -jälleen kadottaa, saatuaan ne kerran kiiltävälle pinnalleen -vangituiksi. - -Lähtiessään hän suuteli mamselli Marieta ja pyysi tätä käymään -Borgissa. - -Mamselli Marien sydän oli autio kuin pikku pääskysten pesä -joulunaikaan. Hän oli vapaa, mutta hän halusi kahleita kuin vanhuuden -päivillä vapaaksi päästetty orja. - -Nyt koittivat taaskin riemun päivät ja surun päivät mamselli Marielle; -mutta ei pitkät, ainoastaan kahdeksan lyhyttä päivää. - -Kreivitär nouti hänet vähän väliä Borgiin. Hän näytteli hänelle -huvinäytelmiään ja kertoi kosijoistaan, ja mamselli Marie nauroi niin, -ettei siten ollut ikänään nauranut. Heistä tuli iki-hyvät ystävät. -Kreivitär sai pian tietää kaikki nuoresta urkujenrakentajasta ja -jäähyväisistä. Ja hämärissä hän antoi mamselli Marien istua sinisen -pikku kabinetin ikkunakomerossa. Ja hän pujotti kitarannauhan hänen -kaulaansa ja sai hänet laulamaan lemmenlauluja. Sitten istui kreivitär -katsellen, miten ikäneidon kuiva, laiha vartalo ja pieni, ruma pää -kuvastuivat punaista iltavalaistusta vasten, ja hän sanoi, että -mamselliraukka muistuttaa riutuvaa linnanneitoa. Mutta jokainen laulu -tarinoi hellistä paimenista ja julmista paimentytöistä, ja mamselli -Marien ääni oli kovin ohut ja kovin kimeä, ja voi hyvin ymmärtää, että -kreivitär iloitsi sellaisesta ilveilystä. - -Ja sitten hommattiin Borgiin kemut, kuten luonnollista, koska kerran -kreivin äiti oli tullut kotiin. Ja oli hauskaa kuten tavallisesti. -Vierasjoukko ei ollut kuitenkaan suuri. Sinne oli kutsuttu ainoastaan -oman pitäjän väkeä. - -Ruokasali oli alakerrassa, ja illallisen jälkeen sattui, etteivät -vieraat nousseet yläkertaan, vaan jäivät alas kreivitär Märtan -huoneisiin, jotka olivat ruokasalin takana. Ja kreivitär sai käsiinsä -mamselli Marien kitaran ja alkoi laulaa vieraille. Hän oli hupainen -nainen, tuo kreivitär, ja osasi matkia ketä tahansa. Nyt hänen päähänsä -pälkähti matkia mamselli Marieta. Hän kohotti silmänsä taivasta kohti -ja alkoi ohuella, kimakalla lapsenäänellä laulaa. - -"Älkäähän, kreivitär!" rukoili Marie. - -Mutta kreivittärellä oli hauskaa, ja vieraat eivät voineet olla -nauramatta, niin surkeata kuin se olikin mamselli Marien kannalta. - -Kreivitär otti käsityölippaasta kourallisen kuihtuneita ruusunlehtiä, -astui traagillisin elein mamselli Marien luo ja lauloi syvästi -liikuttuneella äänellä: - - "Sa lähdet pois. Tervetuloa taas! - Ole, rakkahin, murheita vailla! - Äl' unhoita armasta tuttavaas, - joka huokaa Vermlannin mailla!" - -Sitten hän ripotteli ruusunlehdet hänen päähänsä. Ihmiset nauroivat; -mutta mamselli Marie raivostui. Näytti kuin hän olisi tahtonut repiä -kreivittäreltä silmät päästä. - -"Sinä olet huono nainen, Märta Dohna", hän sanoi. "Kenenkään -kunniallisen naisen ei sopisi seurustella sinun kanssasi." - -Kreivitär Märta suuttui nyt hänkin. - -"Ulos, mamselli!" hän sanoi. "Olen kyllästynyt hupsutuksiisi." - -"Kyllä minä menenkin", sanoi mamselli Marie, "mutta ensin minun pitää -saada maksu liinoista ja uutimista, jotka olet tänne ripustellut." - -"Vanhoista rääsyistä!" huusi kreivitär. "Tahtooko hän maksua -sellaisista rääsyistä? Ota ja vie ne! En tahdo nähdä niitä enää -silmissäni! Ota heti ja vie!" - -Sitten nakkaa kreivitär hänelle liinat ja repii alas uutimet, sillä nyt -hän on raivon vallassa. - -Seuraavana päivänä pyysi nuori kreivitär anoppiaan sopimaan mamselli -Marien kanssa; mutta kreivitär ei tahtonut. Hän oli kyllästynyt -mamselliin. - -Elisabet kreivitär lähti silloin itse ja osti mamselli Marielta koko -uudinvaraston ja koristi niillä kaikki yläkerran ikkunat. Niin mamselli -Marie tyytyi ja sai hyvityksen. - -Kreivitär Märta laski sitten monta kertaa leikkiä miniänsä -mieltymyksestä suomusneuleihin. Hän osasi myös kätkeä vihansa -- -säilyttää sitä tuoreena ja uutena vuosikausia. Hän oli varsin lahjakas -nainen. - - - - - - -JÄLKIMMÄINEN OSA - - - - -Ensimmäinen luku - -KRISTOFFER-SERKKU - - -Heillä oli vanha petolintu siellä kavaljeerien rakennuksessa. Hän istui -aina uuninnurkassa ja vaali takkavalkeaa, ettei se päässyt sammumaan. -Pörröinen ja harmaa hän oli. Pieni pää, jossa oli iso nokka ja sammuvat -silmät, nuokkui surullisesti pitkän, laihan kaulan päässä, joka pisti -esiin tuuheasta turkinkauluksesta. Sillä petolintumme kulki turkki -yllään sekä kesällä että talvella. - -Muinoin hän oli kuulunut siihen parveen, joka samosi suuren keisarin -seurassa saalista ajaen yli Euroopan; mutta hänen nimeään ja arvoaan ei -kukaan nykyjään uskalla käydä arvailemaan. Vermlannissa tiedettiin -vain, että hän oli ollut noissa suurissa sodissa, että hän oli -mahtavasti riehunut jylisevissä taisteluissa ja että hänen vuoden 1815 -jälkeen täytyi suunnata siipiensä lento pois kiittämättömästä -isänmaastaan. Hän sai suojaa Ruotsin kruununprinssin hovissa ja tämä -neuvoi häntä kaukaiseen Vermlantiin. Sellainen oli aika, että hän, -jonka nimi muinoin oli pannut maailmat vapisemaan, sai nyt olla -iloinen, kun ei kukaan tuntenut enää hänen nimeään, tuota aikoinaan -niin pelättyä. - -Hän oli kunniasanalla luvannut kruununprinssille, ettei lähtisi -Vermlannista eikä mainitsisi tarpeettomasti kuka oli. Ja niin hänet -lähetettiin Ekebyhyn, kädessään kruununprinssin omakätinen kirjelmä -majurille, jossa suositeltiin häntä mitä lämpimimmin. Silloin aukaisi -kavaljeerirakennus hänelle ovensa. - -Aluksi arvailtiin innokkaasti, kuka oli tuo kuuluisuus, joka -kätkeytyi uuden, tekaistun nimen taakse. Mutta vähitellen hän -muuttui kavaljeeriksi ja vermlantilaiseksi. Kaikki sanoivat häntä -Kristoffer-serkuksi, tietämättä oikein kuinka hän oli saanut juuri -tämän nimen. - -Mutta ei ole petolinnun hyvä elää häkissä. Ymmärtää, että se on -tottunut muuhun kuin hyppäämään pienalta pienalle ja ottamaan ruokansa -hoitajan kädestä. Alituinen kuolemanvaara on muinoin sytyttänyt hänen -valtimonsa tuleen. Häntä iljettää tämä untelo rauha. - -On kyllä totta, etteivät nuo toisetkaan kavaljeerit olleet juuri kesyjä -lintuja; mutta kenenkään veri ei ollut kiehunut niin kuumana kuin -Kristoffer-serkun. Vain karhunjahti saattoi elähyttää hänen -lamaantunutta elinintoaan, karhunjahti tahi nainen, yksi ainoa nainen. - -Hän oli vironnut henkiin kymmenen vuotta sitten nähtyään ensi kerran -Märta-kreivittären, joka silloin jo oli leski. Nainen, vaihtelevainen -kuin sotaonni, kiihoittava kuin vaara, räiskyvä, ylimielinen olento -- -sotaurho rakasti häntä. - -Ja nyt hän istui siellä ja vanheni ja harmeni voimatta pyytää häntä -vaimokseen. Hän ei ollut nähnyt häntä viiteen vuoteen. Hän kuihtui ja -riutui vitkalleen, niin kuin vangitut kotkat riutuvat. Vuosi vuodelta -hän kävi yhä kuivemmaksi ja viluisemmaksi. Hänen täytyi piiloutua -paremmin turkkiinsa ja vääntäytyä lähemmäksi takkaa. - - * * * * * - -Niin hän istuu siellä, viluisena, pörröisenä ja harmaana senkin päivän -aamuna, jonka iltana pääsiäispaukut ammutaan ja poltetaan pääsiäisakka. -Kavaljeerit ovat kaikki kylillä, mutta hän istuu kotona uuninnurkassa. - -Oi, Kristoffer-serkku, Kristoffer-serkku, etkö sinä sitä tiedä? - -Hymyillen on tullut viettelevä kevät. - -Hereille kapsahtaa luonto untelosta unestaan, ja sini-ilmoissa -hulmuavat perhossiipiset henget huimassa leikissä. Lukemattomina kuin -villipensaan ruusut kimmeltävät heidän muotonsa ylhäältä hattaroiden -lomista. - -Maa, suuri emo, alkaa elää. Huimana kuin lapsi hän nousee kevätvirran -kylvystä, kevätsateiden vihman alta. Kivet ja multa kimaltavat halusta. -"Ylös, elon kiertokulkuun!" riemuitsee pieninkin hiukkanen. "Me -matkaamme kuin siivet kirkkaassa ilmassa. Me helotamme nuorten tyttöjen -punehtuvilla poskilla." - -Kevään hupaisat henget uivat ilman ja veden mukana ruumiiseen, hyppivät -kuin ankeriaat veressä, panevat sydämen ailahtamaan. Samaa ääntä on -kaikkialla. Sydämiin ja kukkiin, kaikkeen, joka häilyy ja väräjää, -tarttuvat nuo perhossiipiset ja soittavat yhä kuin tuhansin -myrskynkelloin: "Intoa ja iloa, huvia ja iloa! Tullut on hän, hymyilevä -kevät!" - -Mutta Kristoffer-serkku istuu sopessaan eikä ymmärrä mitään. Hän nojaa -päänsä jäykistyneihin sormiinsa ja uneksii kuulatuiskuista ja -taistotanterella kasvaneesta kunniasta. Sisäisen silmänsä eteen hän -loihtii laakereita ja ruusuja, jotka eivät kukoistaakseen kaipaa kevään -vienoa ihanuutta. - -Sääli on kumminkin häntä, tuota yksinäistä, vanhaa tungeksijaa, joka -istuu ylhäällä kavaljeerien rakennuksessa, ilman kansaa, ilman maata; -sääli häntä, joka ei koskaan kuule kotimaansa kielen sointua, häntä, -joka saa nimettömän haudan Bron kirkkomaalla. Voiko hän mitään sille, -että on kotka ja syntynyt vainoamaan, tappamaan? - -Oi, Kristoffer-serkku, olet jo kyllin kauan istunut uneksien -kavaljeerirakennuksessa! Nouse ja juo elämän pulppuavaa viiniä uljaiden -linnojen saleissa. Tiedä, serkku Kristoffer, että tänä päivänä on -majurille tullut kirje, kuninkaallinen kirje, joka on suljettu Svean -kuningaskunnan sinetillä. Se on osoitettu majurille, mutta sisältö -koskee sinua. Merkillistä nähdä kuinka sinä, vanha petolintu, luet -kirjettä. Silmä syttyy loistoon ja pää kohoaa. Näet häkin ovien -avautuvan ja avaruuden leviävän kaipaavien siipiesi nousta. - - * * * * * - -Kristoffer-serkku kaivaa ja penkoo vaatekirstunsa pohjia. Hän vetää -esiin kultakoristeisen univormunsa, jota on säilyttänyt kuin -silmäteräänsä, ja pukeutuu siihen. Hän painaa töyhtökorskan hatun -päähänsä ja kiitää pian Ekebystä pois, ratsastaen mainiolla valkealla -ratsullaan. - -Tämä on toki toista kuin istua viluisena uuninnurkassa. Nyt näkee -hänkin, että kevät on tullut. - -Hän kohottautuu satulassa ja laskee laukkaa. Turkitettu dolma, -husaarijakku hulmuaa. Lakin töyhtö häilyy. Nuortunut on mies kuten -maaemo itse. Herännyt on hän pitkästä talvesta. Vanha kulta voi vielä -välähdellä. Nuo rohkeat sotilaskasvot ovat kolmikulmaisen lakin alla -ylväs näky. - -Ihmeellistä on hänen ratsastuksensa. Maasta pulppuaa puroja, ja -vuokkoja versoo mistä hän ratsastaa. Muuttolinnut kirkuvat ja -riemuitsevat vapautetun vangin ympärillä. Koko luonto yhtyy hänen -iloonsa. - -Komeana kuin triumfaattori hän tulee. Itse kevät ratsastaa edeltä -väikkyvällä pilvellä. Kevyt ja ilmava on hän, tuo valon henki. Hänellä -on käyrätorvi huulillaan, ja hän hypähtelee ilosta, keikkuen ylös alas -satulassaan. Ja Kristoffer-serkun ympärillä tepastelee esikunta vanhoja -asetovereja hevosineen: onni on varpaillaan satulassa, ja kunnia uljaan -juoksijansa selästä, ja rakkaus kiitää tulisella Arabian orhilla. -Ihmeellistä on ratsastus; ihmeellinen ratsastaja. Kielitaitoinen -lahorastas huutaa hänelle: - -"Kristoffer-serkku, Kristoffer-serkku. Minne ratsastat? Minne -ratsastat?" - -"Borgiin kosimaan, Borgiin kosimaan", vastaa Kristoffer-serkku. - -"Älä mene Borgiin, älä mene Borgiin! Poikamiehellä ei surua", huutaa -lahorastas perästä. - -Mutta hän ei kuule varoitusta. Hän karauttaa mäet ylös, mäet alas, -kunnes vihdoinkin saapuu perille. Hän hypähtää alas satulasta, ja hänet -viedään saliin kreivitärten luo. - -Kaikki käy hyvin. Märta-kreivitär on hänelle armollinen. -Kristoffer-serkku näkee kyllä, ettei kreivitär halua kieltäytyä -kantamasta hänen loistavaa nimeään eikä hallitsemasta hänen linnassaan. -Soturi puhelee ja lykkää tuonnemmaksi sen hurman hetken, jolloin hän on -näyttävä kreivittärelle kuninkaallisen kirjeen. Hän nauttii tästä -odotuksesta. - -Kreivitär pakisee ja hauskuuttaa häntä tuhansin jutuin. -Kristoffer-serkku nauraa kaikelle, ihmettelee kaikkea. Mutta koska he -istuvat eräässä niistä huoneista, joihin kreivitär Elisabet on -ripustanut mamselli Marien uutimia, alkaa kreivitär kertoa myöskin -niistä. Ja hän vääntää tapahtuman niin hauskaksi kuin voi. - -"Nähkääs", hän sanoo lopulta, "niin ilkeä minä olen. Täällä riippuvat -nyt nämä uutimet, jotta joka päivä ja joka hetki ajattelisin -syntiäni. Se on tavatonta parannuksen tekoa. Hyi näitä kauhistavia -suomusneuleita!" - -Suuri Kristoffer-serkku katsoo häneen palavin silmin. - -"Minä olen myöskin vanha ja köyhä", hän sanoo, "ja olen kymmenen vuotta -istunut takan ääressä kaivaten rakastettuani. Nauraako armollinen -kreivitär sillekin?" - -"Oh, se on toinen asia", huudahtaa kreivitär. - -"Jumala on ottanut minulta onnen ja isänmaan ja pakottanut minut -syömään vierasta leipää", sanoo Kristoffer-serkku vakavasti. "Minä olen -saanut oppia kunnioittamaan köyhyyttä, minä." - -"Oh, tekin", huudahtaa kreivitär kohottaen käsiään. "Miten ihmiset ovat -hurskaita. Ah, miten ihmiset ovat tulleet hurskaiksi!" - -"Niin", sanoo Kristoffer-serkku, "pankaa mieleenne, kreivitär, että jos -Jumala antaa minulle vielä kerran rikkautta ja valtaa, niin osaanpa -käyttää niitä paremmin kuin jakaa ne jonkun maailmannaisen kanssa, -tuollaisen maalatun, sydämettömän marakatin, joka pilkkaa köyhyyttä." - -"Olettepa vallan oikeassa, Kristoffer-serkku." - -Ja niin marssii Kristoffer-serkku ulos huoneesta ja ratsastaa takaisin -Ekebyhyn; mutta henget eivät seuraa häntä, lahorastas ei huuda hänelle, -eikä hän enää voi nähdä hymyilevää kevättä. - -Ekebyhyn hän tuli juuri kun pääsiäispaukut piti laukaistaman ja -pääsiäisakka poltettaman. Pääsiäisakka on suuri olkinukke, jonka -riepunaamaan on hiilellä piirretty silmät, nenä ja suu. Ja yllään sillä -on ruotuämmän joutovaatteet. Pitkävartinen hiilihanko ja luuta on -asetettu sen viereen, ja rasvasarvi riippuu sen kaulassa. Se on aivan -valmis Kyöpelin matkalle. - -Majuri Fuchs lataa pyssynsä ja laukoo sen kerta toisensa jälkeen -suoraan ilmaan. Kuiva risurovio sytytetään, noita-akka heitetään tuleen -ja palaa iloisesti hulmuten. Kavaljeerit kyllä tekevät kaiken -voitavansa hävittääkseen pahuuden voimia vanhalla koetellulla -tavallaan. - -Kristoffer-serkku seisoo ja katsoo tuikeasti roviota. Äkkiä hän tempaa -suuren kuninkaallisen kirjeen hihansa käänteestä ja nakkaa sen tuleen. -Jumala yksin tietää, mitä hän ajatteli. Kenties hän kuvitteli, että -Märta kreivitär itse paloi tuossa roviolla. Kenties hän ajatteli, että -koska se nainen sittenkin oli vain rääsyjä ja olkia, niin ei maailmassa -enää ollut mitään muutakaan arvokasta. - -Hän menee takaisin kavaljeerirakennukseen, sytyttää takkavalkean ja -kätkee univormunsa. Ja niin hän jälleen asettuu uuninnurkkaan, ja päivä -päivältä hän käy yhä pörröisemmäksi ja harmaammaksi. Hän riutuu -vitkalleen siinä, kuten vanhat kotkat riutuvat vankeudessa. - -Hän ei ole enää vanki; mutta hän ei huoli käyttää vapauttaan. Avaruus -on hänelle avoinna. Taistelutanteret, kunnia, elämä odottavat häntä. -Mutta hänellä ei ole enää voimia levittää siipiään lentoon. - - - - -Toinen luku - -ELÄMÄN POLUT - - -Raskaat ovat ne tiet, joita ihmisten on vaellettava maan päällä. - -Erämaan teitä, järvien teitä, tunturien teitä. - -Miksi saa niin moni suru käydä häiritsemättä, kunnes se eksyy erämaahan -tahi vaipuu järveen tai suistuu tunturilta? Missä ovat pienet kukkasten -poimijattaret, missä ovat pienet satuprinsessat, joiden askelilla -ruusuja kasvaa, missä ovat ne, joiden pitäisi siroitella kukkasia -raskaille teille? - -Nyt on Gösta Berling, runoilija, päättänyt mennä naimisiin. Hän etsii -vielä vain morsianta, joka on kyllin köyhä, kyllin halpa, kyllin -hyljeksitty hullun papin vaimoksi. - -Kauniit ja jalot naiset ovat rakastaneet häntä, mutta älkööt he -yrittäkö kilpailla hänen suosiostaan. Hyljätty valitsee hyljättyjen -joukosta. - -Kenet hän valitsee, ketä hän etsii? - -Ekebyssä käy joskus vastoja kaupalla köyhä tyttö yksinäisestä -metsäkylästä, joka on kaukana vuorien keskellä. Tässä kylässä, jossa -vallitsee alinomainen köyhyys ja suuri kurjuus, on monta, joilla ei ole -täyttä ymmärrystä, ja vastatyttö on yksi niitä. - -Mutta kaunis hän on. Hänen runsas, musta tukkansa on niin paksuilla -palmikoilla, että ne tuskin mahtuvat hänen päähänsä, hänen poskensa -ovat hienosti pyöristyneet, nenä suora ja parhaan kokoinen, silmät -siniset. Hän on sitä surumielistä, madonnamaista kaunotartyyppiä, -jollaista vielä näkee Lövenin pitkän järven rannoilla. - -No, siinähän se nyt on se Göstan morsian -- hassahtavasta vastatytöstä -tulee mainio hullun papin vaimo, niin ettei paremmasta apua. - -Göstan ei tarvitse muuta kuin matkata Karlstadiin ostamaan sormuksia, -ja sitten olkoon Lövenin rannalla taas ilon päivä. Naurakoot ihmiset -vielä kerran Gösta Berlingille, kun tämä kihlaa vastatytön ja viettää -häitä hänen kanssaan! Naurakoot vain! Onko hän ikänään keksinyt -hauskempaa kujetta? - -Eikö hyljätyn pidä polkeman hyljätyn tietä, vihan tietä, surun tietä, -onnettomuuden tietä! Mitäpä haittaa jos hän suistuu, jos hän turmeltuu? -Onko ketään joka huolii häntä hillitä? Onko ketään joka ojentaa hänelle -ohjaavan kätensä tai virkistävän juoman? Missä ovat pienet kukkasten -poimijattaret, missä ovat pienet satuprinsessat, missä ovat ne, joiden -pitäisi sirotella ruusuja raskaille teille? - -Ei, ei, nuori, lempeä Borgin kreivitär ei suinkaan häiritse Gösta -Berlingiä hänen aikeissaan. Hänenhän on ajateltava mainettaan, -ajateltava miehensä vihaa ja anoppinsa vihaa; ei, hän ei yritäkään -pidättää Göstaa. - -Pitkän jumalanpalveluksen aikana Svartsjön kirkossa hän painaa päänsä -alas, panee kätensä ristiin ja rukoilee Göstan puolesta. Unettomina -öinä hän usein itkee ja pelkää hänen tähtensä, mutta hän ei sirottele -kukkia hyljätyn tielle eikä anna pisaraa vettä janoavalle. Hän ei -ojenna kättään vetääkseen toista perikadon partaalta. - -Gösta Berling ei huoli verhota valittuaan silkkiin eikä koruihin. Hän -antaa tämän kaupustella vastoja talosta taloon entiseen tapaan, mutta -sitten kun hän on kutsunut kaikki seudun mainittavat miehet ja naiset -suuriin kemuihin Ekebyhyn, sitten hän julkaisee kihlauksensa. Silloin -hän kutsuu hänet keittiöstä saliin sellaisena kuin hän on -taivalluksensa jäljiltä, tien pöly ja lika vaatteissaan, ehkä -rääsyisenä, ehkä hiukset pörröisinä, silmissä sekava ilme ja yhtä -sekava sanatulva huulilla. Ja hän kysyy vierailta, eikö hän nyt ole -valinnut sopivaa morsianta, eikö hullun papin pidä ylpeillä niin -kauniista morsiamesta, tästä lempeästä madonnan muodosta, näistä -sinisistä, haaveellisista silmistä. - -Hän oli aikonut olla hiiskumatta tästä kenellekään ennen aikojaan, -mutta hän ei pystynyt varjelemaan salaisuuttaan, ja niin sai myös nuori -kreivitär Dohna sen tietoonsa. - -Mutta mitä hän voi tehdä estääkseen Göstaa? Kihlauspäivä on tullut, sen -myöhä hämärän hetki on käsissä. Kreivitär seisoo ikkunan edessä -sinisessä kabinetissa ja katsoo pohjoiseen. Hän on melkein näkevinään -Ekebyn, vaikka kyyneleet ja sumu peittävät hänen näköalansa. Yhtä -kaikki hän näkee selvään, miten iso kolmikerroksinen rakennus loistaa -kolmine valaistuine ikkunariveineen, hän kuvittelee, miten samppanja -kaadetaan laseihin, miten maljahuuto raikuu ja hän, Gösta Berling, -ilmoittaa kihlauksensa, hänen ja vastatytön liiton. - -Jos hän nyt olisi lähellä Göstaa ja panisi aivan hiljaa kätensä hänen -käsivarrelleen tai vain soisi hänelle ystävällisen katseen, niin eiköpä -Gösta kääntyisi huonolta hyljeksittyjen tieltä? Jos kerran kreivittären -lausuma sana oli ajanut hänet niin epätoivoiseen tekoon, niin eikö myös -hänen sanansa voisi häntä hillitä? - -Häntä kauhistuttaa rikos, jonka Gösta aikoo tehdä tuota kovaonnista -lapsiparkaa kohtaan. Häntä pöyristyttää synti tuota poloista raukkaa -kohtaan, joka nyt tulee houkutelluksi rakastamaan Göstaa, ehkäpä vain -yhden päivän pilan tähden. Kenties häntä myös nyt kahta enemmän -kauhistuttaa rikos, jonka Gösta tekee itseään kohtaan -- tuo tyttö -tulee kytketyksi kuin painava kahle hänen elämäänsä ja riistää hänen -hengeltään korkeuteen pääsyn voimat. - -Ja kaikkeen oli kreivitär syynä. Hän oli syössyt tuomitsevalla -sanalla Göstan huonolle tielle. Hän, joka oli tullut siunaamaan, -lientämään, miksi juuri hän oli vääntänyt vielä lisäokaan syntisen -orjantappuraiseen kruunuun? - -No niin, nyt hän tietää, mitä hänen on tehtävä. Hänpä menee ja -valjastuttaa mustat hevoset reen eteen ja ajaa hurauttaa Lövenin yli, -ryntää Ekebyn hoviin, asettuu Gösta Berlingin eteen ja sanoo hänelle, -ettei hän halveksi häntä, ettei hän tiennyt mitä puhui karkottaessaan -hänet kotoaan... Ei, hänen on sittenkin mahdoton tehdä niin, hän -häpeäisi eikä uskaltaisi virkkaa sanaakaan. Hänhän oli naimisissa ja -hänen piti varjella itseään panettelulta ja juoruilta. Mutta kuinka -sitten kävisi Gösta Berlingin? - -Hänen on lähdettävä. - -Sitten hän ajattelee, että sellainen matka on mahdoton. Tänä vuonna ei -enää yksikään hevonen voi päästä Lövenin yli. Jää sulaa, se on jo -irtautunut maasta. Se on vapaana, puhkeillut, kamalan näköinen. Vesi -porisee ylös ja alas railoista, paikoin se on kokoontunut mustiksi -lammikoiksi, toisin paikoin jää on hohtavan valkeaa. Enimmäkseen se on -kumminkin harmaata, likaista sulavasta lumesta, ja tiet kuultavat -pitkinä, mustina juovina sen pinnalla. - -Miten hän voi ajatellakaan moista matkaa? Vanha Märta-kreivitär, hänen -anoppinsa, ei millään ehdolla sallisi hänen sitä tehdä. Koko illan -hänen on istuttava kreivittären vieressä salissa ja kuunneltava vanhoja -hovijuttuja, jotka ovat vanhuksen suurin ilo. - -Mutta yö tulee, ja hänen miehensä on poissa; nyt hän on vapaa. - -Hevosella hän ei voi mennä, palvelijoita hän ei tohdi pyytää mukaansa, -mutta tuska ajaa hänet kotoa ulkosalle. Hän ei muuta voi. - -Raskaita ovat ne tiet, joita ihmiset maan päällä vaeltavat: erämaan -teitä, järvien teitä, tunturien teitä. - -Mutta tuota öistä tietä yli sulavan jään, mihin minä sitä vertaisin? -Eikö se ole juuri se tie, jota pienten kukkainpoimijatarten on käytävä, -epävarma, keinuva, liukas tie, niiden polku jotka tahtovat lääkitä -iskettyjä haavoja, niiden polku jotka tahtovat hyvittää vääryydet; -kevyen jalan, nopean silmän ja uljaan, rakastavan sydämen polku? - -Puoliyö oli jo ohi, kun kreivitär viimein pääsi Ekebyn rantaan. Hän oli -lankeillut jäällä, hän oli hyppinyt railojen yli, hän oli juosten -ylittänyt sellaiset paikat, joissa jalanjäljen täytti pulppuava vesi, -hän oli liukastunut, hän oli ryöminyt. - -Se oli ollut raskasta vaellusta; hän oli itkenyt kulkiessaan. Hän oli -märkä ja väsynyt, ja pimeys, kolkkous ja autius olivat tuoneet mieleen -kamalia ajatuksia. - -Ekebyn rannassa hänen täytyi kahlata jalansyvyisessä vedessä -päästäkseen maalle. Ja tultuaan rannalle hän ei saattanut muuta kuin -istahtaa rannan kivelle ja itkeä väsymystään ja avuttomuuttaan. - -Raskaita teitä vaeltavat ihmisten lapset, ja joskus pienet -poimijattaret vaipuivat kukkaskoriensa viereen, juuri saavuttuaan -tielle, jolle aikovat kukkia sirotella. - -Tämä nuori, ylhäinen nainen oli kuin olikin pieni rakastettava -sankaritar. Ei hän ollut kulkenut sellaisia teitä ennen kotimaassaan. -Ehkäpä hän nyt, istuessaan tämän kauhean, hirvittävän järven rannalla -märkänä, uupuneena, onnettomana, ajatteli eteläisen isänmaansa -lempeitä, kukkasten reunaamia polkuja. - -Voi, ei häntä liikuta nyt etelä, ei pohjola. Hän on keskellä elämää. -Hän ei itke koti-ikävää. Hän itkee, tuo pikku kukkastenpoimija, tuo -pieni sankaritar sitä, että on niin uupunut ettei ehdi sen tielle, -jolle tahtoo kukkia sirotella. Hän itkee siksi, että luulee tulleensa -liian myöhään. - -Silloin juoksee väkeä rannalle. He kiiruhtavat hänen ohitseen häntä -huomaamatta, mutta hän kuulee heidän sanansa: - -"Jos pato särkyy, menee paja", sanoo joku. "Ja mylly ja verstaat ja -seppien asumukset", lisää toinen. - -Silloin hän rohkaistuu jälleen, nousee ja seuraa heitä. - - * * * * * - -Ekebyn mylly ja paja olivat kaidalla niemellä, jonka ympäri kiertää -pauhaava Björksjön-joki. Se tulee viuhuen nientä kohti, ylemmän, -valtavan kosken valkeaksi kuohuttamana, ja niemen rakennusten perustaa -oli siellä siihen aikaan vedeltä suojaamassa mahtava aallonmurtaja -niemen nokassa. Mutta sulku oli jo vanha ja kavaljeerit talon ohjissa. -Heidän aikanaan tanssia keikuttiin tehtaan mäillä, kukaan ei huolinut -katsoa, kuinka virta ja pakkanen ja aika kuluttivat vanhaa kivipatoa. - -Sitten tulee kevättulva ja sulku alkaa horjua. - -Ekebyn putous on kuin valtavat harmaakiviportaat, joita myöten -Björksjö-joen laineet hyrskyten tulevat alas. Ne tulevat vauhdista -huimiksi, tuupertuvat nurinniskoin ja ryntäävät toisiaan vastaan. Ne -hypähtävät ilmaan vihoissaan ja pärskyttävät vaahtoa toistensa yli, -kompastuvat taaskin kiveen, tukkiin ja kepsahtavat jälleen pystyyn -mennäkseen samassa nurin, ja niin yhä vain vaahdoten, kähisten, -karjuen. - -Ja nyt karkaavat nämä villit, hurjistuneet aallot, kevätsäästä -juopuneina ja äsken saadun vapauden huumauksessa, vanhan kivimuurin -kimppuun. Ne tulevat, kähisten ja raastaen, kimpoavat korkealle sen -harjalle ja vetäytyvät takaisin kuin olisivat loukanneet valkokutriset -päänsä. Se on väkirynnäkkö jos mikään, ne tempaavat suuria jäälauttoja -suojakatoiksi, ne ottavat hirsiä muurinmurtajiksi, ne yhdistyvät, -karkaavat hyökkäykseen, pauhaavat tuota muuriraukkaa vasten, kunnes -tuntuu yht'äkkiä siltä kuin joku olisi niille huutanut: pitäkää -varanne! Silloin ne rynkäisevät takaisin ja niiden jäljestä tulee iso -kivi, joka irtautuu sulusta ja vaipuu kolisten virran syliin. - -Näyttää kuin se olisi niitä ällistyttänyt, ne ovat hiljaa, ne -riemuitsevat, ne neuvottelevat ... ja sitten uusi ryntäys! Siellä ne -taaskin ovat jäälauttoineen ja hirsineen, nuo vallattomat, armottomat, -rajut hävityshalun hullaannuttamat. - -Jos vain pato olisi poissa tieltä -- sanovat aallot -- jos vain pato -olisi tieltä, niin silloin tulee pajan ja myllyn vuoro. - -Nyt on vapauden päivä ... pois ihmiset ja ihmisten työt! Ne ovat -noenneet meidät hiilillään, ne ovat tomunneet meitä jauhoillaan, ne -ovat kytkeneet meidät työn ikeeseen kuin härkänsä, ajaneet meitä -pyörylässä, sulkeneet meidät kammioihin, estäneet kulkumme -patoluukuilla, pakottaneet meidät kiskomaan raskaita pyöriä, kantamaan -kömpelöitä tukkeja. Mutta nyt me anastamme vapauden. - -Vapauden päivä on tullut! Kuulkaa, te Björksjön ulapan aallot, kuulkaa, -siskot ja veikot, te rämeitten ja lampien, vuoripurojen ja metsäjokien -vedet! Se on tullut, on tullut! Rynnätkää alas Björksjön jokeen, tulkaa -vereksin voimin, jyristen, viuhuen, murtamaan vuosisatain sortoa, -tulkaa! Hirmuvalan paalutus kaatukoon. Kuolema Ekebylle! - -Ja ne tulevat -- aalto aallon perästä ryntää putoukseen iskeäkseen -päänsä sulkumuuriin, antaakseen oman osuutensa suureen työhön. -Juopuneina kevään äsken saadusta vapaudesta, lukemattomina, -yksimielisinä ne tulevat, ne irroittavat kiven toisensa jälkeen, -mättään mättään perästä horjuvasta aallonmurtajasta. - -Mutta miksi antavat ihmiset hurjien aaltojen riehua, tekemättä -vastarintaa? Onko Ekeby kerrassaan kuollut? - -Ei, väkeä siellä on kyllä, tyrmistynyt, neuvoton, avuton ihmisjoukko. -Musta on yö, he eivät näe toisiaan eivätkä näe eteensä. Korkeana pauhaa -putous, hirvittävä on murtuvien jäiden ja töytäävien hirsien jyske, he -eivät kuule omaa ääntään. Sama hurja huimaus, jonka vallassa aallot -ovat, täyttää ihmistenkin aivot, heillä ei ole enää omaa ajatusta, ei -ymmärrystä. - -Tehtaankello läppää; jolla korvat on se kuulkoon. Meitä täällä Ekebyn -pajalla uhkaa perikato. Joki on kimpussamme. Pato vapisee, paja on -vaarassa, mylly on vaarassa, ja meidän omat köyhät majamme, rakkaat -kaikessa mataluudessaan, ovat vaarassa! - -Aallot luulevat kai kellon soiton kutsuvan sotaan heidän ystäviään, -sillä ihmisiä ei näy tulevan. Mutta metsissä ja järvissä syntyy kiire. -"Lähettäkää apua, lähettäkää apua", soi kello. "Vuosisatain orjuudesta -olemme vihdoinkin itsemme vapauttaneet. Tulkaa, tulkaa!" pauhaavat -aallot. Jyrisevä veden paljous ja läppäävä tehtaankello laulavat Ekebyn -mahdin ja maineen kuolinvirttä. - -Ja sillä välin kulkeutuu sana sanan jälkeen kartanon kavaljeereille. - -Pystyvätkö he nyt ajattelemaan pajaa ja myllyä? Sata vierasta on -kokoontunut Ekebyn avariin saleihin. Vastatyttö odottaa keittiössä. -Yllätyksen jännittävä silmänräpäys on tullut. Samppanja helmeilee -laseissa, Julius nousee pitämään juhlapuhetta. Kaikki vanhat -seikkailijat iloitsevat etukäteen ajatellessaan, kuinka tyrmistys -valtaa vierasjoukon. - -Lövenin jäällä kulkee kreivitär Dohna kamalaa, hengenvaarallista -tietään saadakseen kuiskata varottavan sanan Gösta Berlingille. -Putouksella hyökkäävät aallot väkirynnäköllä Ekebyn kunniaa ja mahtia -vastaan, mutta suurissa saleissa vallitsee vain ilo ja intoisa odotus, -vahakynttilät säteilevät ja viini virtaa; siellä ei kukaan ajattele, -mitkä tuumat käyvät pimeässä, myrskyisessä kevätyössä. - -Juuri nyt on hetki tullut. Gösta nousee ja menee salista hakemaan -morsiantaan. Hänen on mentävä eteisen kautta, ja sen suuret ovet -ammottavat selällään, hän pysähtyy, hän katsoo sysipimeään yöhön ... ja -kuulee, hän kuulee. - -Hän kuulee kellon läppäävän, kosken pauhaavan. Hän kuulee murtuvain -jäälauttain jylyn, töytääväin hirsien jyskeen, kapinallisten aaltojen -pauhaavan, ilkkuvan, voitonriemuisen vapaudenlaulun. - -Silloin hän syöksyy ulos yöhön unohtaen kaiken muun. Seiskööt he vain -siellä sisällä lasit koholla, odottaen vaikka maailman loppuun; nyt hän -ei heistä huoli. Morsian odottakoon, Julius patruunan puhe kuolkoon -hänen huulilleen. Sormuksia ei vaihdeta tänä yönä, kivettävä hämmästys -ei ole valtaava loistavaa vierasjoukkoa. - -Voi teitä, te kapinalliset aallot, nyt teidän on taisteltava -vapaudestanne, nyt on tullut Gösta Berling putoukselle, nyt on väki -saanut johtajan, nyt syttyy rohkeus kauhistuneihin sydämiin, nyt nousee -puolustusväki ylös muureille, nyt alkaa mahtava sota. - -Kuulkaa, kuinka hän huutaa väelle, hän komentaa, hän panee kaikki -toimeen. - -"Valoa meidän täytyy saada, ennen kaikkea valoa, ei riitä tässä -myllärin sarvilyhty. Katsokaa: nuo risuläjät, kantakaa ne rantatörmälle -ja pankaa tuleen. Siinä on työtä naisille ja lapsille. Kiireesti vain, -laittakaa suuri risurovio ja sytyttäkää! Se valaisee, kun me olemme -työssä, se näkyy kauas ja kutsuu apua. Älkää suinkaan antako sen -sammua! Tuokaa olkia, tuokaa risuja, antakaa kirkkaiden liekkien -kimmota taivaalle!" - -"Kas täällä, aikamiehet, täällä on teille työtä. Täällä on hirsiä, -täällä on lankkuja, kyhätkää hätäsulku, jonka voi upottaa tuon murtuvan -muurin eteen. Nopeasti, heti työhön, tehkää siitä luja ja vankka; -varustakaa valmiiksi kivet ja hiekkasäkit, joilla se upotetaan! Antakaa -kirveiden huiskia, vasarain paukkua, porien purra puuta, sahojen vinkua -kuivissa lankuissa!" - -"Ja missä ovat pojat! Tänne, te villikot, te huimapäät. Hankkikaa -aseiksenne seipäät, hankkikaa keksit ja tulkaa tänne, keskelle -taistelun vilinää. Ulos padolle, pojat, keskelle aaltoja, jotka -vaahtoavat ja kähisevät ja pärskivät meitä valkealla kuohullaan. -Torjukaa, heikontakaa, lyökää takaisin nuo hyökkäykset, jotka repivät -muuria. Työntäkää pois tukkeja ja jäälauttoja, heittäytykää maahan, jos -ei muu auta, ja pitäkää kiinni irtautuvia kiviä, tarttukaa kynsin -hampain niihin, iskekää niihin rautakourin. Taistelkaa, pojat, te -villikot, te huimapäät! Tänne muurille, pojat! Meidän on taisteltava -maamme joka tuumasta." - -Gösta asettuu itse äärimmäiseen padon nokkaan ja seisoo pärskyvän -vaahdon kuohuissa, perus tutisee hänen allaan, aallot jylisevät ja -raivoavat, mutta hänen hurja sydämensä riemuitsee vaarasta, -jännityksestä, taistelusta. Hän nauraa, hän lennättää sukkeluuksia -pojille, jotka ovat vallilla hänen ympärillään; ikinä hän ei ole -kokenut hauskempaa yötä. - -Pelastustyö edistyy nopeasti, liekit loimuavat, kirvesmiesten piilut -paukkavat ja pato on pystyssä. - -Muutkin kavaljeerit ja nuo sata vierasta ovat tulleet putoukselle. -Väkeä juoksee läheltä ja kaukaa, kaikki käyvät käsiksi työhön tulien, -hätäsulun, hiekkasäkkien ääressä, virrassa, huojuvalla, tutisevalla -kivisululla. - -Kas niin, nyt saivat kirvesmiehet hätäsulun valmiiksi, nyt se upotetaan -horjuvan aallonmurtajan eteen. Pitäkää kivet ja hiekkasäkit valmiina ja -keksit ja köydet, ettei se pääse virran vietäväksi, että ihmiset -voittavat ja kukistetut aallot taas joutuvat orjuuteensa! - -Silloin, juuri ennen ratkaisevaa silmänräpäystä, sattuvat Göstan silmät -naiseen, joka istuu kivellä joen rannalla. Risurovion liekit valaisevat -häntä hänen istuessaan siinä aaltoihin tuijotellen. Gösta ei voi nähdä -häntä selvästi udun ja kuohujen takaa, mutta hänen silmiään vetää -alinomaa naisen puoleen. Hänen täytyy yhä uudelleen katsoa häntä. -Hänestä tuntuu kuin naisella olisi jotakin asiaa juuri hänelle. - -Niistä sadoista, jotka puuhaavat ja häärivät virran äyräällä, on hän -ainoa paikallaan istuva, ja häneen täytyy Göstan silmien lakkaamatta -kääntyä, hän ei näe ketään muuta kuin naisen. - -Hän istuu ihan rannalla, siten että aallot loiskivat hänen jalkoihinsa, -että vaahto roiskuu hänen ylleen. Hän mahtaa olla aivan likomärkä. Hän -on mustissaan, musta saali päässä ja hartioilla, hän istuu aivan -kumarassa, nojaten leukaansa käsiin ja tuijottaen lakkaamatta Göstaan, -aallonmurtajan kärkeen. Gösta tuntee, miten nuo tuijottavat silmät -vetävät ja kiehtovat, vaikkei hän voi edes nähdä toisen muotoa, hän ei -ajattele muuta kuin naista, joka istuu valkeiden aaltojen partaalla. - -"Se on Löven-järven syöjätär, se on noussut tänne jokeen viettelemään -minua turmioon", ajattelee hän. "Se istuu tuolla ja houkuttelee, -houkuttelee, minun täytyy karkottaa se pois." - -Kaikki nuo valkopäiset laineet näyttävät hänestä tuon mustan naisen -armeijalta; hän on niitä yllyttänyt, hän se on johtanut ne hyökkäykseen -Göstaa vastaan. "Täytyy totisesti ajaa se pois", sanoo Gösta. Hän -tempaa keksin, juoksee maalle ja kiiruhtaa naisen luo. - -Gösta jättää paikkansa aallonmurtajan äärimmäisessä kärjessä ajaakseen -vetehistä. Hänestä tuntui tällä kiihtymyksen hetkellä kuin kaikki -syvyyden pahat voimat olisivat taistelleet häntä vastaan. Hän ei -tiennyt mitä ajatteli, mitä luuli, mutta hänen täytyi ajaa pois kiveltä -virran partaalta tuo musta. - -Ah, Gösta, miksi on paikkasi ratkaisevalla hetkellä tyhjä? Väki tuo nyt -hätäsulun, pitkä rivi miehiä jonoutuu aallonmurtajalle; heillä on -köydet ja kivet ja hiekkasäkit valmiina, he odottavat, kuuntelevat. -Missä on komentaja? Eikö kuulu sitä ääntä, joka käskee ja ohjaa? - -Ei, Gösta Berling ajelee syöjätärtä, hänen ääntään ei kuulu, hänen -käskynsä ei ohjaa ketään. - -Silloin upotetaan hätäsulku ilman hänen apuaan. - -Aallot väistyvät, se syöksyy syvyyteen ja sen kintereillä kivet ja -hiekkasäkit. Mutta kuinka tuli työ johtajatta toimitetuksi? Oltiin -varomattomia, järjestystä ei ollut lainkaan. Aallot hyökkäävät -uudestaan, ne karkaavat kahta raivoisammin tätä uutta estettä vastaan, -ne alkavat vieritellä pois hiekkasäkkejä, kiskoa köysiä, päästellä -kiviä, ja se onnistuu, se onnistuu. Pilkaten, riemuiten ne nostavat -koko vallin vahvoille hartioilleen, pudistavat ja lohkovat sitä, ja nyt -se on niiden vallassa. Järveen, viheliäinen varokeino, alas Löveniin! -Ja uudestaan taas huojuvaa, avutonta kivipatoa vasten. - -Mutta Gösta Berling ajelee syöjätärtä. Uhattu näki hänet, kun hän tuli -keksiään heilutellen kohti. Hän pelästyi. Näytti kuin hän olisi ollut -syöksymäisillään veteen, mutta malttoi mielensä ja juoksi maalle. - -"Syöjätär", huutaa Gösta ja heiluttaa keksiä lyödäkseen. Ajettu -kiiruhtaa rannan lepikkoon, takertuu tiheään risukkoon ja pysähtyy. - -Silloin viskaa Gösta keksin pois, menee hänen luokseen ja panee käden -hänen olalleen. - -"Te olette myöhään yöllä ulkosalla, kreivitär Elisabet", sanoo hän. - -"Antakaa minun olla, herra Berling, antakaa minun mennä kotiin!" - -Gösta tottelee heti ja kääntyy hänestä. - -Mutta koska kreivitär ei ole ainoastaan ylhäinen rouva, vaan oikeastaan -pieni, kiltti nainen, joka ei voi sietää ajatusta, että on saattanut -jonkun epätoivoon, koska hän on pieni kukkasten poimijatar, jolla on -aina ruusuja yllin kyllin korissaan kaunistaakseen vaikka kaikkein -kolkoimman polun, niin hän katuu heti, menee Göstan jäljestä ja ottaa -häntä kädestä. - -"Minä tulin", sanoo hän sammaltaen, "tulin siksi että... Oi, herra -Berling, ettehän te ole tehnyt sitä, sanokaa, ettette ole tehnyt... -Minä pelästyin niin, kun te aloitte ajaa minua, mutta juuri teitähän -minun piti tavata. Olisin pyytänyt, ettette ajattelisi sitä, sitä mitä -minä viimeksi sanoin, ja että kävisitte meillä niinkuin ennenkin." - -"Miten tulitte tänne, kreivitär?" - -Kreivitär nauraa hermostuneesti. "Tiesin kyllä, että tulisin liian -myöhään, mutta en tahtonut ilmaista kenellekään että läksin; ja sitä -paitsi, ymmärrättehän, ettei enää voi kulkea hevosella järven yli." - -"Jalanko te tulitte järven poikki?" - -"Niin, jalan, jalan, mutta herra Berling, sanokaa se jo minulle. -Oletteko kihloissa? Ymmärrättehän, etten haluaisi sitä. Se on väärin; -ja minusta tuntuu kuin minä olisin ollut syypää kaikkeen. Teidän ei -olisi pitänyt välittää minun turhista sanoistani. Minähän olen -muukalainen enkä tunne maan tapoja. Borgissa on niin tyhjää, kun te -ette enää käy siellä, herra Berling." - -Gösta Berlingistä tuntuu, hänen seistessään siinä märässä lepikossa, -kuin hänen ylleen olisi viskattu sylin täydeltä ruusuja. Hän kahlaa -polviin asti ruusuissa, ne hohtavat hänen silmiinsä pimeästä, hän vetää -ahnaasti sisäänsä niiden tuoksua. - -"Oletteko tehnyt sen?" toistaa kreivitär. - -Göstan täytyy kumartua vastaamaan kreivittärelle ja laukaista hänen -jännityksensä, vaikka hän tunteekin siitä sanomatonta riemua. Oi, hänen -sielunsa lämpenee ja hänestä tuntuu ihmeen valoisalta ajatellessaan, -millaista tietä kreivitär on tullut, miten märkä hän on, miten -viluinen, miten tuskissaan hän mahtaa olla, miten itkettynyt hänen -äänensä on. - -"En", hän sanoo, "en ole kihloissa." - -Silloin ottaa kreivitär vielä kerran häntä kädestä ja hyväilee sitä. -"Olen niin iloinen, niin iloinen", hän sanoo, ja hänen poveaan, jota -tuska on ahdistanut, vavahduttavat nyt nyyhkytykset. - -Niinpä runoilijan tielle tuli kylliksi kukkia, ja kaikki synkkä, paha -ja vihanalainen sulaa hänen sydämestään. - -Aivan heidän lähellään rientävät aallot rynnäkköön Ekebyn kunniaa ja -loistoa vastaan. Väellä ei ole enää johtajaa, kukaan ei vala rohkeutta -ja toivoa heidän sydämiinsä, nyt murtuu aallonmurtaja, aallot yhtyvät -kuohuen sen paikalla, ja sitten ne hyökkäävät voitonvarmoina nientä -kohden, jolla mylly ja paja kohoavat. Kukaan ei ajattele enää muuta -kuin henkensä ja tavarainsa pelastamista. - -Noista kahdesta nuoresta on aivan luonnollista, että Gösta nyt saattaa -kreivittären kotiin: eihän Gösta voi jättää häntä yksin pimeään yöhön, -ei antaa hänen uudestaan kulkea yli sulavan jään. He eivät edes -ajattele, että Göstaa tarvitaan pajalla, he ovat vain onnellisia -löydettyään taas toisensa ystävinä. - -Voi luulla, että nuo kaksi rakastivat lämpimästi toisiaan, mutta kukapa -sen varmasti tietää! Heidän elämänsä loistavat seikkailut ovat -joutuneet käsiini vain siruina. Enhän minä tiedä mitään, en suorastaan -mitään siitä, mitä piili heidän sielujensa sisimmässä. Mitä voin sanoa -heidän tekojensa syistä. Tiedän vain, että sinä yönä uskalsi nuori, -kaunis nainen henkensä, uskalsi kunniansa, maineensa, terveytensä -palauttaakseen poloisen raukan oikeille teille. Tiedän, että sinä yönä -antoi Gösta Berling rakastetun hovin mahdin ja loiston kaatua, -seuratakseen naista, joka hänen tähtensä oli voittanut kuolemanpelon, -häpeän pelon, rangaistuksen pelon. - -Usein olen ajatuksissani seurannut heitä yli jään tuona hirmuisena -yönä, joka kuitenkin päättyi juuri heidän onnekseen. En usko, että -heidän sielussaan on mitään salattua ja kiellettyä, joka on -kukistettava ja saatava alistumaan nyt, kun he kulkevat jäällä, -iloisina ja puhellen kaikesta, mitä välien rikkoutumisen aikana oli -tapahtunut. - -Gösta on taaskin hänen orjansa, hänen hovipoikansa ja makaa hänen -jalkainsa juuressa, ja kreivitär on hänen vallasrouvansa. - -He ovat vain iloisia, vain onnellisia. Kumpikaan ei lausu sanaa, joka -merkitsisi rakkautta. - -Nauraen he kulkea läiskyttävät rantavedessä. He nauravat löytäessään -tien, nauravat sen kadottaessaan; liukastuessaan, langetessaan, -noustessaan he vain nauravat. - -Tämä siunattu elämä on taas hupaisaa: saa leikkiä ja he ovat lapsia, -jotka ovat olleet pahoja ja kiistelleet keskenään. Voi kuinka on hyvä -olla sovinnossa ja alkaa leikki uudestaan! - -Huhuja tuli ja huhuja meni. Kulkeutuipa juttu kreivittären matkasta -myös Anna Stjärnhökin korviin. - -"Niinpä näen", hän sanoi, "ettei Jumalalla ole vain yksi jänne -jousessaan. Annanpa sydämeni asettua lepoon, ja jään siihen missä minua -tarvitaan. Jumala voi tehdä Gösta Berlingistä minuttakin miehen." - - - - -Kolmas luku - -KATUMUKSEN TEKO - - -Rakkaat ystävät, jos sattuisitte tapaamaan säälittävän raukan -tiellänne, pienen, murheellisen olennon, joka riiputtaa hattua -niskassaan ja pitää kenkiä kädessään, niin ettei hänellä ole lainkaan -suojaa auringonpaahteelta ja tien kiviltä; turvattoman, joka omasta -tahdostaan toivoo kaikkea turmiota osakseen, no niin, käykää hänen -ohitseen vaieten ja vavisten. Hän on katumuksentekijä, ymmärrättekö, -katumuksentekijä, matkalla pyhille haudoille. - -Katumuksentekijän täytyy pitää karkeata kaapua ja elää pelkällä vedellä -ja kuivalla leivällä, vaikkapa olisi kuningas. Hänen täytyy kävellä -eikä kiitää hevosella. Hänen täytyy kerjätä eikä omistaa. Hänen täytyy -maata ohdakkeilla. Hänen täytyy kuluttaa kovat hautapaadet polvillaan. -Hänen täytyy heiluttaa okaista ruoskaa selkäänsä. Hän ei voi tuntea -makeutta muussa kuin kärsimisessä, ei suloa muussa kuin surussa. - -Nuori Elisabet-kreivitär oli kerran sellainen, piti karkeata kaapua ja -vaelsi orjantappuraisia polkuja. Hänen sydämensä syytti häntä synnistä. -Se ikävöi tuskaa kuin väsynyt haaleaa kylpyä. Julman osan hän valitsi -astuessaan kärsimysten yöhön. - -Hänen miehensä, nuori ukonpäinen kreivi, tuli kotiinsa Borgiin sen yön -jälkeisenä aamuna, jona kevättulva hävitti Ekebyn myllyn ja pajan. Hän -oli tuskin tullut, kun jo Märta-kreivitär kutsutti hänen luokseen ja -kertoi hänelle kummia. - -"Sinun vaimosi oli poissa täältä viime yönä, Henrik. - -"Hän oli poissa monta tuntia. Hän tuli kotiin erään miehen seurassa. -Kuulin, kuinka mies sanoi hyvää yötä vaimollesi. Minä tiedänkin, kuka -hän on. Kuulin vaimosi menon ja tulon, vaikkei sitä liene haluttu. Hän -pettää sinua, Henrik. Hän pettää sinua, se tekopyhä olento, joka -ripustaa suomusuutimia joka ikkunaan vain kiusatakseen minua. Hän ei -ole koskaan rakastanut sinua, poika parkani. Hänen isänsä tahtoi hänet -vain hyviin naimisiin. Hän otti sinut elättäjäkseen." - -Niin hyvin hän puhui asiansa, että kreivi Henrik vimmastui. Hän aikoi -hakea avioeroa. Hän aikoi lähettää vaimonsa takaisin Roomaan apen luo. - -"Ei ystäväni", sanoi kreivitär Märta, "siten hän jäisi iäksi pahan -valtaan. Hänet on hemmottelulla pilattu ja huonosti kasvatettu. Mutta -anna hänet minun huostaani, anna minun ohjata hänet takaisin -velvollisuuden tielle!" - -Ja kreivi kutsui sisään kreivittärensä sanoakseen hänelle, että hänen -täytyi tästä lähtien totella kaikessa hänen äitiään. - -Oi, mikä kohtaus seurasi: surkeampaa ei lie koskaan näytelty tässä -surulle vihityssä talossa. - -Monta pahaa sanaa antoi tuo nuori mies nuoren naisen kuulla. Hän -kohotti kätensä taivasta kohti syyttäen sitä siitä, että se oli antanut -julkean naisen polkea likaan hänen nimensä. Hän heristi nyrkkiään hänen -kasvojensa edessä ja kysyi, minkä rangaistuksen vaimo arvelee kyllin -suureksi tekemästään rikoksesta. - -Kreivitär ei ollenkaan pelännyt miestään. Hän uskoi yhä menetelleensä -oikein. Hän sanoi kreiville saaneensa jo kauhean nuhan ja että siinä -oli rangaistusta tarpeeksi. - -"Elisabet", sanoo kreivitär Märta, "näillä asioilla ei käy -leikkiminen." - -"Me kaksi", vastaa nuori nainen, "me emme ole koskaan olleet -yksimielisiä siitä, milloin on sopiva hetki laskea leikkiä, milloin -olla vakava." - -"Mutta sinun täytyy toki ymmärtää, Elisabet, ettei kukaan kunniallinen -nainen lähde kotoaan keskellä yötä kuljeskelemaan tunnetun seikkailijan -kanssa." - -Silloin ymmärsi Elisabet Dohna, että hänen anoppinsa oli päättänyt -syöstä hänet turmioon. Hän tajusi, että hänen oli taisteltava -viimeiseen asti, jotta anopin ei onnistuisi suistaa häntä kaameaan -onnettomuuteen. - -"Henrik", pyytää hän, "älä anna äitisi tunkeutua välillemme. Anna minun -puhua sinulle kaikki, mitä on tapahtunut. Sinä olet oikeudentuntoinen, -sinä et tuomitse kuulematta minua. Anna minun kertoa kaikki sinulle, -niin huomaat, että minä tein vain niinkuin sinä olet minulle -opettanut." - -Kreivi nyökkäsi vaieten myöntymykseksi, ja Elisabet-kreivitär kertoi -nyt, kuinka hän oli joutunut ajamaan Gösta Berlingin pahoille teille. -Hän kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut sinisessä kabinetissa ja miten -omatunto oli pakottanut hänet menemään pelastamaan sitä, jota hän oli -väärin loukannut. "Minullahan ei ollut oikeutta tuomita häntä", hän -sanoi, "ja mieheni on itse opettanut minulle, ettei mikään uhri ole -kyllin suuri, kun on hyvitettävä tehty vääryys. Eikö niin, Henrik?" - -Kreivi kääntyi äitinsä puoleen. - -"Mitä äiti sanoo tästä?" hän kysyi. Hänen pieni ruumiinsa oli -nyt arvokkuuden jäykistämä, ja hänen korkea, kapea otsansa -majesteetillisissa rypyissä. - -"Minä", vastasi kreivitär, "minä sanon, että Anna Stjärnhök on viisas -tyttö ja että hän tiesi kyllä, mitä teki kertoessaan tämän jutun -Elisabetille." - -"Minun äitini suvaitsee ymmärtää minua väärin", sanoi kreivi. "Minä -kysyn, mitä äitini tästä kertomuksesta arvelee. Onko kreivitär Märta -Dohna koettanut suostutella tytärtään, minun sisartani, menemään -naimisiin virkaheiton papin kanssa?" - -Kreivitär Märta vaikeni hetkeksi. Ah, sitä Henrikiä, miten tuhma! -Nytkin se ajoi väärille jäljille. Anopin ajokoirahan vainusi itseään -metsästäjää ja antoi jäniksen mennä. Mutta jos Märta Dohna olikin -vastausta vailla hetkisen, niin ei kauan. - -"Rakas ystävä", hän sanoi kohauttaen olkapäitään. "On syytä antaa -kaikkien näiden juttujen tuosta onnettomasta miehestä olla sinänsä, -sama syy, jonka vuoksi pyydän sinua nyt välttämään kaikkea julkista -häväistystä. On näet hyvin uskottavaa, että hän on viime yönä -hukkunut." - -Hän puhui lempeällä ja valittavalla äänellä, mutta siinä mitä hän puhui -ei ollut totuuden sanaa. - -"Elisabet on nukkunut tänään kauan eikä siis ole kuullut, että väkeä on -jo lähetetty pitkin rantaa tiedustamaan herra Berlingiä. Hän ei ole -palannut Ekebyhyn, ja pelätään hänen hukkuneen. Jää lähti tänä aamuna. -Katso, myrsky on murtanut sen tuhansiksi kappaleiksi." - -Kreivitär Elisabet katsoi ulos. Järvi lainehti melkein alastomana. - -Silloin hänen kävi surku itseänsä. Hän oli tahtonut välttää Jumalan -tuomiota. Hän oli valehdellut ja teeskennellyt. Hän oli heittänyt -viattomuuden viitan ympärilleen. - -Epätoivoinen heittäysi polvilleen miehensä eteen, ja tunnustus tuli -syöksymällä hänen huuliltaan. - -"Tuomitse minut, hylkää minut! Minä olen rakastanut häntä. Älä epäile, -etten ole rakastanut häntä. Minä raastan tukkaani, revin vaatteeni -surusta. En välitä mistään nyt, kun hän on kuollut. En huoli varjella -itseäni. Saat tietää totuuden kerrassaan. Sydämeni rakkauden olen -ottanut mieheltäni ja lahjoittanut sen vieraalle. Oi minua kadotettua, -minä olen niitä, joita luvaton rakkaus on houkutellut." - -Sinä nuori, epätoivoinen, makaa sinä siinä tuomariesi jaloissa ja kerro -heille kaikki! Terve, marttyyrius! Terve häväistys, tervetullut! Oi, -miten voisit sinä pakottaa taivaan salamat lyömään nuoreen päähäsi! - -Sano puolisollesi, kuinka sinä kauhistuit, kun intohimo valtasi sinut, -mahtavana ja vastustamattomana, kuinka sinua kauhisti sydämesi kehnous. -Mieluummin olisit kohdannut hautausmaan aaveita kuin oman sielusi -demoneja. - -Sano heille, kuinka sinä, Jumalan kasvojen edestä karkotettu, tunsit -olevasi arvoton polkemaan maan tomua. Rukouksissa ja kyynelissä olet -sinä taistellut. "Oi, Jumala, pelasta minut! Oi, Jumalan poika, -demonien karkottaja, pelasta minut!" olet sinä rukoillut. - -Sano heille, että sinusta oli parasta salata kaikki. Kenenkään ei -pitänyt tuntea sinun viheliäisyyttäsi. Luulit, että sellainen menettely -oli Jumalalle otollista. Uskoit myös, että kuljit Jumalan teitä -tahtoessasi pelastaa miehen, jota rakastit. Hän ei tiennyt mitään sinun -rakkaudestasi. Hänen ei pitänyt joutua kadotukseen sinun vuoksesi. -Tiesitkö, mikä oli oikeaa? Tiesitkö, mikä oli väärää? Jumala yksin -tiesi sen, ja hän tuomitsi sinut. Hän löi sinun sydämesi epäjumalan. -Hän johti sinut suurelle, parantavalle katumuksen tielle. - -Sano heille, että tiedät, ettei salaaminen suo pelastusta. Demonit -rakastavat pimeyttä. Tarttukoot tuomariesi kädet ruoskan varteen. -Rangaistus on vuotava lievittävänä palsamina synnin haavoihin. Sydämesi -ikävöi kärsimystä. - -Sano heille kaikki tämä, kun makaat polvillasi lattialla väännellen -käsiäsi kiihkeässä surussasi, kun puhut epätoivon hurjalla äänellä ja -tervehdit kimeästi nauraen rangaistuksen ja häpeän ajatusta, kunnes -miehesi tarttuu sinuun ja tempaisee sinut ylös lattialta. - -"Käyttäydy niinkuin sopii Dohna-sukuisen kreivittären, tai minun täytyy -pyytää äitiäni kurittamaan sinua kuin lasta." - -"Tee minulle mitä tahdot." - -Silloin langetti kreivi tuomion: - -"Äitini on rukoillut sinun puolestasi. Sen vuoksi saat edelleen asua -täällä minun kotonani. Mutta tästä lähtien hän käskee, ja sinä -tottelet." - - * * * * * - -Katso katumuksen tietä! Nuoresta kreivittärestä on tullut halvin -palvelija. -- Kuinka kauan, oi kuinka kauan hän jaksaa? - -Kuinka kauan täytyy ylpeän sydämen osata nöyrtyä? Kuinka kauan täytyy -kärsimättömäin huulten osata vaieta, kuinka kauan käden pidättyä? - -Suloista on alennuksen kurjuus. Kun raskas työ pakottaa selkää, on -sydän hiljaa. Sille, joka makaa pari lyhyttä tuntia kovalla -olkivuoteella, tulee uni kutsumatta. - -Muuttukoon vanhempi nainen pahaksi hengeksi voidakseen kyllin kiusata -nuorta! Tämä kiittää hyväntekijäänsä. Vielä ei ole paha kuoleutunut. -Aja unta-isoova joka aamu neljältä työhön. Pane tottumaton työntekijä -raskaaseen puuhaan -- kutomaan kilpikangasta! Se on hyvä. Katujalla ei -ole ehkä kylliksi voimaa heiluttaa itse ruoskaansa tarpeeksi lujaa. - -Kun tulee kevätpyykin aika, seisottaa kreivitär Märta häntä soikon -ääressä pesutuvassa. Hän tulee itse katsomaan toisen työtä. "Vesi on -soikossasi liian kylmää", hän sanoo ja ottaa kiehuvan kuumaa vettä -padasta ja kaataa sen hänen paljaille käsivarsilleen. - -Kylmä on päivä, jona pyykinpesijäin täytyy seisoa rannalla huuhtomassa -vaatteita. Myrskyn puuskat viuhuvat ja tupruttavat heihin räntää. -Naisten hameet tulevat likomäriksi ja raskaiksi kuin lyijy. Ankara on -kartun paukutus. Veri puhkeaa hienojen kynsien alta. - -Mutta Elisabet-kreivitär ei valita. Ylistetty olkoon Jumalan hyvyys! -Missä on katujan makeus muussa ellei kärsimisessä? Ruoskan piikkiset -solmut koskevat pehmeästi katujan selkään, ikään kuin ne olisivat -ruusunlehtiä. - -Nuori nainen saa pian tietää, että Gösta Berling elää. Anoppi on vain -viekoitellut hänet tunnustamaan. Niin, mitäpä sitten? Katso Jumalan -tietä! Katso Jumalan kaitselmusta! Siten on hän houkutellut syntisen -hyvälle sovituksen tielle. - -Vain yksi seikka häntä huolettaa. Kuinka käy hänen anoppinsa, jonka -sydämen Jumala on hänen tähtensä paaduttanut? Ah, Hän on varmaan -tuomitseva häntä laupiaasti. Hänen täytyy olla paha auttaakseen -syntistä saamaan takaisin Jumalan rakkauden. - -Ei hän tiennyt, miten usein sielu, joka on kokenut kaikki muut hekumat, -heittäytyy etsimään huvia julmuudesta. Kun tuolta kärsimättömältä, -pimenneeltä sielulta puuttuvat imartelut ja hyväilyt, tanssin huuma ja -pelin ärsytys, niin se sukeltaa pimeytensä kuiluihin ja noutaa sieltä -julmuuden, Ja herpautuneiden tunteiden ainoana ilmauksena on ihmisten -ja eläinten kiusaaminen. - -Anoppi ei suinkaan tiedä olevansa ilkeä. Hän vain uskoo rankaisevansa -huikentelevaa naista. Niin hän öisin ollessaan valveilla miettii uusia -kidutuskeinoja. - -Eräänä iltana hän kulkee huoneiston läpi ja antaa nuoren kreivittären -valaista tietä kynttilällä. Kreivitär pitää kädessään jalatonta -kynttilää. - -"Kynttilä loppuu", sanoo Elisabet. - -"Kun kynttilä loppuu, palakoon jalka", vastaa Märta-kreivitär. - -Ja he kävelevät vain, kunnes käryävä sydän sammuu kärventyneelle -kädelle. - -Mutta tämä on lapsellista. On sielunkidutuksia, jotka voittavat ruumiin -tuskat. Märta-kreivitär kutsuu vieraita ja antaa talon rouvan itsensä -palvella heitä omassa pöydässään. - -Katso, se on katujan suuri päivä. Vieraat ihmiset saavat nähdä hänet -hänen alennuksessaan. He saavat nähdä, ettei hän enää ole ansiokas -istumaan miehensä pöydässä. Oi, miten ilkkuvina heidän kylmät katseensa -suuntautuvat häneen. - -Pahempaa, kolminkerroin pahempaa tuleekin. Ei silmäyskään kohtaa hänen -katsettaan. Kaikki istuvat pöydässä ääneti ja kuin lamassa, miehet ja -naiset yhtä alakuloisina. - -Mutta hän kokoo tämän kaiken hehkuviksi hiiliksi päänsä päälle. Onko -hänen syntinsä siis niin kauhea? Joko hänen läsnäolonsakin on -häpeällistä? - -Sitten tulee kiusaus. Katso: Anna Stjärnhök, joka on ollut hänen -ystävänsä, ja Munkerudin laamanni, Annan vierustoveri, tarttuvat häneen -kun hän tulee, tempaavat häneltä paistivadin, lykkäävät esille tuolin -eivätkä tahdo antaa hänen paeta. - -"Istu tuohon, lapsi, istu tuohon", sanoo laamanni. "Ethän sinä ole -mitään pahaa tehnyt." - -Ja yhdestä suusta selittävät nyt kaikki päivällisvieraat, että jos hän -ei istu pöytään, on heidän kaikkien poistuttava. He eivät ole mitään -pyövelin renkejä. He eivät aja Märta Dohnan asioita. He eivät anna -pettää itseään niin helposti kuin pässinpäät kreivit. - -"Voi, te hyvät herrat! Voi, rakkaat ystävät. Älkää olko niin laupiaita! -Te pakotatte minut julistamaan itse syntiäni. On eräs, jota minä olen -pitänyt hyvin rakkaana." - -"Lapsi, sinä et tiedä mitä synti on. Et ymmärrä, kuinka viaton olet. -Eihän Gösta Berling edes tiennyt, että sinä rakastit häntä. Ota jälleen -emännän asemasi! Ethän ole mitään pahaa tehnyt." - -He rohkaisevat hänet hetkiseksi ja ovat itsekin iloisia kuin lapset. -Nauru ja ilo kaikuu pöydässä. - -Nuo tuliset, nuo herkät ihmiset, he ovat niin hyviä; mutta kumminkin on -kiusaaja heidät lähettänyt. He tahtovat uskotella hänelle, että hän on -marttyyri, ja ilkkuvat suoraan kreivitär Märtalle kuin tämä olisi -noita-akka. Mutta he eivät ymmärrä asiaa. Eivät he tiedä, miten sielu -ikävöi puhtautta, eivät, miten sydän pakottaa katujaa heittäytymään -alttiiksi tien kiville ja auringon paahteelle. - -Joskus panee kreivitär Märta hänet istumaan päivät pitkät paikalleen -tikkauspuiden ääreen ja kertoo hänelle loputtomia juttuja Gösta -Berlingistä, papista ja seikkailijasta. Jos hänen muistinsa ei riitä, -hän sepittää itse lisää, kunhan vain Göstan nimi kaiket päivät kaikuu -kreivittären korvissa. Sitä Elisabet pelkää enin. Sellaisina päivinä -hän huomaa, ettei hänen katumuksestaan tule koskaan loppua. Hänen -rakkautensa ei tahdo kuolla. Hän uskoo kuolevansa itse sitä ennen. -Hänen ruumiinsa voimat alkavat pettää. Hän on usein hyvin sairas. - -"Mutta missä viipyy nyt tuo sinun sankarisi?" kysyy kreivitär -pilkallisesti. "Päivä päivältä olen odottanut häntä kavaljeerikaartin -etunenässä. Miksi hän ei hyökkää Borgiin, aseta sinua valtaistuimelle -ja heitä minua ja miestäsi kahleissa tyrmään? Onko sinut jo unohdettu?" - -Elisabet tahtoisi melkein puolustaa Göstaa ja sanoa, että hän itse on -kieltänyt Göstaa häntä mitenkään auttamasta. Mutta ei, paras on vaieta, -vaieta ja kärsiä. - -Kiihtymyksen tuli kuluttaa häntä päivä päivältä. Hänessä on kuumetta ja -hän on niin väsynyt, että tuskin pysyy jaloillaan. Hän haluaa vain -kuolla. Elämän väkevät voimat on masennettu. Rakkaus ja ilo eivät tohdi -liikahtaa. Hän ei pelkää enää laisinkaan kärsimystä. - - * * * * * - -Näyttää kuin hänen miehensä ei tietäisi enää, että häntä on -olemassakaan. Kreivi istuu melkein kaiket päivät huoneessaan lukon -takana ja tutkii epäselviä käsikirjoituksia ja vanhoja tuhruisia -teelmiä. - -Hän lukee aateliskirjoja, pergamentteja, joissa riippuu Svean riikin -sinetti, suuri ja muhkea; se on painettu punaiseen vahaan ja sitä on -säilytettävä sorvatussa puurasiassa. Hän tarkastelee vanhoja -vaakunamerkkejä, liljoja valkealla pohjalla ja aarnikotkia sinisellä. -Sellaiset asiat hän ymmärtää ja ne hän tulkitsee helposti. Ja hän lukee -yhä uudestaan vanhat hautapuheet ja henkilökuvaukset jaloista Dohnan -kreiveistä; heidän ansioitaan verrataan Israelin sankarien ja Hellaan -jumalien tekoihin. - -Kas, tuollaiset vanhat jutut ovat aina ilahduttaneet häntä. Mutta -nuorta vaimoaan ei hän enää huoli ajatella. - -Kreivitär Märta on virkkanut sanan, joka tappoi kaiken rakkauden -hänessä: "Hän otti sinut rahojesi vuoksi." Sellaista ei toki kukaan -mies kärsi kuulla. Se sammuttaa kaiken rakkauden. Nyt hänestä oli -samantekevää, miten nuoren naisen kävi: jos hänen äitinsä saisi hänet -takaisin velvollisuuden tielle, niin hyvä olisi. Kreivi Henrik ihaili -äitiään suuresti. - -Tällaista kurjuutta jatkui kuukauden ajan. Kumminkaan ei se aika ollut -niin myrskyistä ja kuohahtelevaa kuin voisi luulla, näin kun tapaukset -sulloutuvat muutamille kirjan sivuille. Kreivitär Elisabet pystyi -säilyttämään ulkonaisen tyyneytensä. Hän oli joutunut vain yhden -kerran, silloin kun sai kuulla, että Gösta Berling muka oli kuollut, -mielenliikutuksen valtaan. Mutta niin suuri oli hänen tuskansa sen -vuoksi, ettei hän ollut voinut säilyttää rakkauttaan miehelleen, että -hän olisi luultavasti antanut kreivitär Märtan kiduttaa itsensä -hengiltä, ellei hänen vanha taloudenhoitajattarensa olisi eräänä iltana -puhellut hänen kanssaan. - -"Kreivittären täytyy puhua kreiville", sanoi vanhus. "Herra Jumala, -kreivitär on sellainen lapsi. Kreivitär ei kenties itsekään tiedä, mitä -hänellä pian on odotettavissa, mutta minä näen kyllä miten asianlaita -on." - -Mutta juuri tätäpä kreivitär ei voinutkaan sanoa miehelleen, nyt kun -mies hautoi niin mustaa epäluuloa häntä kohtaan. - -Sinä yönä hän pukeutui hiljaa ja meni ulos. Hän oli tavallisen -maalaispiian puvussa, nyytti kädessä. Hän aikoi karata kotoaan ja olla -enää koskaan palaamatta. - -Hän ei paennut välttääkseen vaivoja ja kärsimyksiä. Mutta nyt hän uskoi -Jumalan antaneen hänelle merkin, että hänen on lupa mennä, että hänen -täytyi säilyttää ruumiinsa terveys ja voimat. - -Hän ei samonnut länteen järven taakse, sillä siellä asui se, joka oli -hänelle hyvin rakas. Eikä hän mennyt pohjoiseenkaan, sillä siellä asui -monta hänen ystäväänsä, eikä etelään, koska kaukana, kaukana etelässä -oli hänen isänsä koti eikä hän tahtonut joutua askeltakaan sitä -lähemmäksi. Mutta itään hän meni, sillä hän tiesi, ettei hänellä ollut -siellä kotia, ei rakastettua ystävää, ei yhtään tuttua ihmistä, ei apua -eikä lohdutusta. - -Hän ei käynyt kevein askelin, sillä hän ei uskonut olevansa sovinnossa -Jumalan kanssa. Mutta kuitenkin hän oli iloinen tietäessään saavansa -tästä lähtien kantaa syntinsä kuormaa vieraiden parissa. Heidän -välinpitämättömät silmäyksensä hipaisisivat häntä, lientäen kuin teräs -turvonnutta jäsentä. - -Hän aikoi kulkea, kunnes löytäisi köyhän metsätöllin, jossa ei kukaan -häntä tuntisi. "Minulle on käynyt niinkuin näette, ja vanhempani ovat -ajaneet minut pois", hän sanoisi. "Antakaa minulle täällä ruokaa ja -katto pääni päälle, kunnes voin itse ansaita leipäni. Minulla on kyllä -rahaa." - -Niin hän vaelsi kesäkuun valoisan yön, sillä toukokuu oli mennyt hänen -tuskaisessa kärsimyksessään. Ah, toukokuu, kaunis aika, jolloin -koivujen vaalea vehreys sekoittuu kuusimetsän tummuuteen ja jolloin -etelätuuli palaa kaukana etelästä, uhkuen lämmintä! - -Kiittämättömämpi lienen kuin muut, jotka ovat nauttineet lahjoistasi, -sinä kaunis kuu. En sanallakaan ole ylistänyt sinun suloisuuttasi. - -Ah toukokuu, sinä rakas, valoisa kuu, oletko milloinkaan katsellut -lasta, joka istuu äitinsä polvella kuunnellen satuja? Kuullessaan -kerrottavan julmista jättiläisistä ja kauniiden prinsessain katkerista -kärsimyksistä se pitää päätään koholla ja silmänsä auki; mutta jos äiti -alkaa puhua onnesta ja auringonpaisteesta, sulkee pienokainen silmänsä -ja uinahtaa hiljaa uneen, painaen päänsä äidin rinnalle. - -Katsos, sinä kaunis kuu, sellainen lapsi olen minäkin. Kuunnelkoot muut -tarinaa kukista ja auringonpaisteesta; mutta itselleni minä valitsen -synkeät yöt, jotka ovat täynnä näkyjä ja seikkailuja, itselleni kovat -kohtalot, harhautuneiden sydänten surunraskaat kärsimykset. - - - - -Neljäs luku - -EKEBYN RAUTA - - -Oli kevät, ja kaikkien Vermlannin tehtaiden rauta piti lähetettämän -Göteborgiin. - -Mutta Ekebyssä ei ollut rautaa lähetettäväksi. Syksyllä oli tuon -tuostakin vaivannut veden puute, keväällä olivat kavaljeerit isäntinä. - -Heidän aikanaan kuohui voimakas, kirpeä olut pitkin Björksjön koskea -alas harmaakivisiä portaita, ja Lövenin pitkä järvi oli täynnä -- ei -vettä, vaan viinaa. Heidän aikanaan ei suinkaan pantu takkirautaa -ahjoon, vaan sepät seisoivat paitahihasillaan, puukengät jalassa, -roihujen ääressä ja kääntelivät pitkissä vartaissa suunnattomia -paisteja, ja oppipojat pitelivät täytettyjä salvukukkoja pitkillä -pihdeillä tulenhehkussa. Siihen aikaan tanssia huristettiin pitkin -tehtaan mäkiä. Silloin maattiin höyläpenkeillä ja lyötiin alasimella -korttia. Niinä päivinä ei suinkaan taottu rautaa. - -Mutta kevät tuli, ja tukkukaupan konttorissa Göteborgissa alettiin -odottaa Ekebyn rautaa. Käänneltiin ja katseltiin sopimuksia, majurin ja -majurinrouvan kanssa tehtyjä, joissa puhuttiin monen sadan kippunnan -toimittamisesta. - -Mutta mitä huolivat kavaljeerit majurinrouvan sopimuksista? Heille -riitti ilo ja viulunvingunta ja ruokakestit. He pitivät huolen siitä, -että tanssi leiskui tehtaan mäillä. - -Rautaa tuli Stömnestä, rautaa Söljestä. Kymsbergin rauta hommautui -erämaiden halki Venernin rannalle. - -Uddeholmista sitä tuli ja Munkforsista ja kaikista monista muista -tehtaista. Mutta missä on Ekebyn rauta? - -Eikö Ekeby enää ole Vermlannin tehtaista jaloin? Eikö kukaan huolehdi -vanhan hovin kunniasta? Se on jätetty kuin tuhka tuuleen huolettomain -kavaljeerien käsiin. He panevat tanssin hurisemaan tehtaan mäillä. -Mihin muuhun heidän viheliäiset aivonsa pystyvät? - -Mutta kosket ja joet, jaalat ja proomut, laiturit ja sulut ihmettelevät -ja kysyvät: "Eikö Ekebyn rauta jo tule?" - -Ja metsistä käy kuiske ja kysymykset järville ja vuorilta laaksoille: -"Eikö Ekebyn rauta tule? Eikö Ekebystä tule enää koskaan rautaa?" - -Ja metsässä, sydänmaassa, alkaa hiilihauta nauraa, ja suuret -vasaranpäät pimeissä pajoissa näyttävät ilkkuilevan, kaivokset -ammottavat suuria kitojansa ja päästävät röhönaurun, tukkukaupan -konttorissa ovat pulpetit, joissa majurinrouvan sitoumukset ovat -säilössä, haljeta naurusta: "Oletteko hassumpaa kuulleet? Ekebyssä ei -ole rautaa, Vermlannin jaloimmassa rautaruukissa ei ole rautaa." - -Nouskaa, te suruttomat! Jalkeille, te kodittomat! Sallitteko te moista -Ekebyn häväistystä? Oi, niin totta kuin te rakastatte sitä paikkaa, -ihaninta Jumalan kauniissa maailmassa, niin totta kuin se on kaipuunne -kohde kaukana kulkiessanne, niin totta kuin ette voi lausua sen nimeä -muukalaisten parissa silmänne vettymättä, nouskaa, kavaljeerit, -pelastakaa Ekebyn kunnia! - -No niin, jos Ekebyn moukarit ovatkin levänneet, niin kai ne ovat -takoneet kuudessa alustalaistehtaassamme. Siellä tietysti on tarpeeksi -ja enemmän kuin tarpeeksikin rautaa. - -Ja niin lähtee Gösta Berling noiden kuuden tehtaan hoitajien puheille. - -Nyt on ensiksikin mainittava, että Högforsiin, joka on Björksjö-joen -rannalla, kappaleen matkaa Ekebytä ylempänä, ei hänen mielestään ollut -syytä mennä. Se oli liian lähellä Ekebytä, se oli ollut melkeinpä -kavaljeerien hallinnossa. - -Mutta hän matkasi pari peninkulmaa pohjoisempaan, kunnes tuli -Lötaforsiin. Kaunis paikka se on, siitä ei epäilystäkään. Ylinen Löven -avautuu sen edessä, ja aivan sen takana on Gurlita-kukkula, jyrkästi -kohoava vuorenlaki, villinsävyisenä ja romanttisena, kuten niin vanhan -vuoren sopii. Mutta paja, eihän se ole sellainen kuin sen pitäisi olla: -vesiratas on rikki, ja on ollut rikki koko vuoden. - -"No miksi sitä ei ole korjattu?" - -"Puuseppä, rakas ystävä, puuseppä, joka on koko kihlakunnassa ainoa, -joka olisi sen voinut korjata, on ollut muualla töissä. Me emme ole -voineet takoa kippuntaakaan." - -"No, miksi ette ole lähettäneet puuseppää hakemaan?" - -"Lähettäneet! Niinkuin emme olisi lähettäneet jokikinen herran päivä, -mutta hän kun ei ole joutanut tulemaan. Hän on näet ollut tekemässä -keiliratoja ja huvihuoneita Ekebyhyn." - -Silloin Gösta arvasi, miten hänen käy koko tällä matkalla. - -Hän menee yhä pohjoisempaan, Björnidiin. Kaunis ja oiva paikka sekin, -asema vaikka linnan arvoinen. Suuresta päärakennuksesta on hallitsevana -näköalana puoliympyräinen laakso, kolmelta sivulta valtavain harjujen -saartama, ja neljännellä aukeaa Löven, jonka pää on täällä. Ja Gösta -tietää, ettei ole parempaa kuutamoisten kävelyjen ja haaveilujen -paikkaa kuin nuo tiet, jotka vievät pitkin rantaa putouksen ohi, alas -pajalle, joka on sijoitettu mahtaviin, selvään vuoreen porattuihin -holveihin. Mutta rautaa, onko siellä yhtään rautaa? - -Ei, tietystikään ei. Heillähän ei ollut hiiliä, eivätkä he olleet -saaneet Ekebystä rahaa hommatakseen hiilenpolttajia ja vetäjiä. -Tehdasliike oli seisonut koko viime talven. - -Sitten suuntaa Gösta kulkunsa takaisin etelään. Hän tulee Hånin -tehtaalle, Lövenin itärannalle, ja Löfstaforsiin, kauas metsien -sydämeen -- mutta hänelle ei käy paremmin sielläkään. Missään ei ole -rautaa ja se kuuluu aina olevan kavaljeerien omaa syytä. - -Nyt pyörtää Gösta kotiin Ekebyhyn, ja kavaljeerit tarkastelevat synkin -silmin niitä viittäkymmentä kippuntaa, jotka ovat varastossa, ja heitä -painaa suru, sillä he kuulevat, miten koko luonto ilkkuu Ekebylle, ja -heistä tuntuu kuin maa vapisisi nyyhkytyksistä, puut uhkaisivat heitä -vihaisilla eleillä ja ruohot ja nurmen nukka valittaisivat, että Ekebyn -kunnia on mennyttä. - - * * * * * - -Mutta miksi päivitellä ja tuhlata sanoja? Tuossahan se Ekebyn rauta nyt -on. - -Tuossahan se on, proomuihin lastattuna Klara-joen rannassa, valmiina -lähtemään jokea alas, valmiina vietäväksi Venernin jaalalla -Göteborgiin. Ekebyn kunnia on siis pelastettu. - -Mutta miten tämä on mahdollista? Ekebyssähän ei ollut kuin -viisikymmentä kippuntaa rautaa, toisissa kuudessa tehtaassa ei -ollenkaan. Miten on mahdollista että täyteen lastatut proomut nyt -vievät sellaisen suunnattoman raudanpaljouden Karlstadin vaakaan? Niin, -kysyttäköön sitä kavaljeereilta. - -Kavaljeerit ovat itse toimessa noilla raskailla, rumilla aluksilla, he -aikovat itse viedä Ekebyn raudan Göteborgiin. Ei kelpaa tavallinen -proomumies, tavallinen kuolevainen sen raudan kuljettajaksi. -Kavaljeerit ovat tulleet itse saattajiksi pullot ja eväskorit, -walt-torvi ja viulut muassaan, pyssyineen ja onkineen ja -kukkukortteineen. He tekevät kaiken parhaansa helliäkseen rakasta -rautaansa eivätkä jätä sitä ennen kuin se on purettu Göteborgin -laiturille. He aikovat itse purkaa ja ahtaa, itse hoitaa purjeita ja -peräsintä. He ovatkin ihan kuin luodut siihen toimeen. Onko -hietasärkkää Klara-joessa tai Venernissä matalaa, jota he eivät -tuntisi! Eikö peräsintanko ja jalus mukaudu yhtä hyvin heidän käteensä -kuin viulunkäyrä ja ohjakset! - -Jos he mitään maailmassa rakastavat, niin ainakin tätä rautaansa he -rakastavat. He käsittelevät sitä hellävaroen kuin hienointa lasia, -levittävät purjekangasta sen peitteeksi. Ei siruistakaan siitä saa olla -paljaana. Nuo raskaat, harmaat tangothan ne taas nostavat Ekebyn -kunnian. Ei kukaan vieras saa heittää niihin välinpitämättömiä -silmäyksiä. Oi, Ekeby, sinä kaipuumme maa, säteilköön sinun kunniasi -loisto! - -Yksikään kavaljeeri ei ole jäänyt kotiin. Eberhard-setä on jättänyt -kirjoituspulpettinsa, ja Kristoffer-serkku ilmestynyt uuninnurkastaan. -Vieläpä lempeä Lövenborgkin on täällä. Ei kukaan voi vetäytyä syrjään, -kun on Ekebyn kunnia kysymyksessä. - -Mutta Lövenborgin ei ole hyvä nähdä Klara-jokea. Hän ei ole nähnyt sitä -seitsemään neljättä vuoteen, hän ei ole edes astunut veneeseen koko -sinä aikana. Hän vihaa järvien kiiltäviä pintoja ja harmaita jokia. -Hänen mieleensä muistuu liian synkeitä asioita, kun hän menee järvelle, -ja hänellä on tapana välttää sitä, mutta nyt hän ei ole voinut pysyä -kotona. Hänenkin täytyy olla pelastamassa Ekebyn kunniaa. - -Seikka oli näet semmoinen, että Lövenborg seitsemän neljättä vuotta -sitten näki morsiamensa hukkuvan Klara-jokeen, ja siitä pitäen on hänen -pääparkansa usein ollut sekaisin. - -Ja kun hän nyt seisoo jokea katsellen, alkavat hänen vanhat aivonsa -tulla yhä sekavammiksi. Tuo harmaa joki, joka kierii monin pienin, -kimmeltävin lainein, on suuri hopeasuomuinen käärme, joka väijyy -saalista. Nuo keltaiset, korkeat hiekkaseinät, joiden väliin joki on -uurtanut uomansa, ovat salakuopan seiniä, minkä pohjalla käärme väijyy, -ja leveä maantie, joka kaivaa seinään aukon ja kahlaa paksua hietikkoa -laiturille, mihin proomut on köytetty, on juuri tuon kauhean -kuolemankuilun oviaukko. - -Ja ukko-paha seisoo ja tuijottelee pienin, sinisin silmin. Hänen pitkä, -vaalea tukkansa huiskii ja pyörii tuulessa, ja hänen poskensa, jotka -usein kukoistavat lempeää ruusunhohdetta, ovat kauhusta kalvaat. Hän -tietää niin varmasti kuin olisi joku sen sanonut hänelle, että kohta -tulee joku tuota tietä pitkin ja syöksyy suoraan väijyvän käärmeen -kitaan. - -Nyt aikovat kavaljeerit irroittaa köydet ja he tarttuvat pitkiin -kekseihin, työntääkseen proomut virran uomaan, mutta silloin Lövenborg -huutaa: - -"Seis, sanon minä, seis, Jumalan tähden!" He arvaavat kyllä, että hän -alkaa hassahdella, kun tuntee proomun heiluvan allaan, mutta he -laskevat kuitenkin heti kohotetut keksinsä. - -Ja hän, joka näkee, että joki vaanii saalista ja joku varmaan tulee ja -syöksyy siihen, viittaa varoittavin elein ylös tielle, aivan kuin -nähden jonkun sieltä tulevan. - -Jokainen kyllä tietää, että elämä kernaasti järjestää merkillisiä -sattumia. Ken vielä voi kummastua, kummastukoon sitä, että kavaljeerit -olivat proomuineen Klara-joen laattapaikalla nyt juuri, sen yön -jälkeisenä aamuna, jolloin kreivitär Elisabet oli lähtenyt vaeltamaan -itään päin. Mutta varmaan olisi ollut vielä kummallisempaa, ellei tuo -nainen olisi saanut hädässään apua. Nyt sattui niin, että hän, -kuljettuaan koko yön, tuli lautalle johtavalle tielle juuri sillä -hetkellä, jolloin kavaljeerit aikoivat lähteä proomuineen; ja he jäivät -seisomaan ja katselemaan häntä, kun hän puheli lauttamiehen kanssa -tämän irroittaessa venettään. Hän oli talonpoikaisen piian vaatteissa, -joten kavaljeerit eivät aavistaneet, kuka hän oli. Mutta he seisoivat -kuitenkin ja tuijottivat häneen, sillä hänessä oli jotakin tuttua. Kun -hän nyt seisoi siinä ja puheli lauttamiehen kanssa, näkyi maantiellä -tomupilvi ja tomupilvestä vilahtelivat suuret, keltaiset vaunut. Nainen -tiesi, että ne olivat Borgin vaunut, että oltiin etsimässä häntä ja -että hänet nyt keksittäisiin. Hän tiesi, ettei hänen enää maksanut -ajatella pakoa lauttamiehen veneellä, ja ainoa piilopaikka hänen -nähdäkseen oli kavaljeerien proomut. Hän juoksi niitä kohti katsomatta -mitä väkeä niissä oli. Ja hyvä olikin, ettei hän sitä nähnyt, sillä -muuten hän olisi mieluummin heittäytynyt hevosen jalkoihin kuin paennut -sinne. - -Kun hän pääsi alukseen, hän huusi vain: "Piilottakaa minut, piilottakaa -minut!" Sitten hän kompastui ja kaatui rautalastille. Mutta kavaljeerit -pyysivät häntä rauhoittumaan. He työnsivät nopeasti proomunsa maasta, -niin että se pääsi virranuomaan ja läksi liukumaan Karlstadia kohti -juuri kun vaunut saapuivat lauttauspaikalle. - -Vaunuissa istuivat Henrik-kreivi ja Märta-kreivitär. Nyt juoksi kreivi -kyselemään lauttamieheltä, oliko mies nähnyt hänen kreivitärtään. Mutta -koska Henrik-kreivi oli hieman nolostunut siitä, että piti tiedustella -karannutta vaimoa, toimitti hän vain: - -"Minne se lie joutunut!" - -"Vai niin", sanoi lauttamies. - -"Minne lie joutunut. Minä kysyn, oletteko te nähnyt mitään?" - -"Mitä te kyselette?" - -"Jaa, se ei kuulu tähän, mutta se on vain poissa. Kysyn, oletteko -lautannut yhtä joen yli tänä päivänä?" - -Sillä tavalla hän ei kumminkaan saanut tietää mitään, ja -Märta-kreivittären täytyi itsensä puhutella miestä. Tuokiossa hän sai -kuulla, että etsitty piili noissa hitaasti etenevissä proomuissa. - -"Mitä väkeä niissä proomuissa on?" - -"Oo, ne on ne kavaljeerit, kuten täällä on tapana sanoa." - -"Ah", sanoo kreivitär. "Sitten on vaimosi hyvässä tallessa, Henrik. Nyt -voimme kääntyä heti kotiin." - - * * * * * - -Jokea liukuvalla proomulla ei suinkaan vallinnut sellainen ilo kuin -kreivitär Märta luuli. Niin kauan kuin keltaiset vaunut olivat -näkyvissä, kyyrötti kauhistunut nuori nainen liikkumatta ja sanaakaan -sanomatta kuormalla. Hän vain tuijotti rannalle. - -Oletettavasti hän tunsi kavaljeerit vasta nähtyään keltaisten vaunujen -poistuvan. Hän hypähti seisoalleen. Näytti kuin hän aikoisi juosta -pakoon, mutta seisojat hillitsivät häntä, ja niinpä hän vaipui hiljaa -uikutellen kuormalle. - -Ja kavaljeerit eivät uskaltaneet puhua eivätkä kysellä. Hän näytti -olevan aivan mielipuolisuuden partaalla. - -Suruttomien aivoja alkoi totisesti painaa edesvastuun tunto. Tämä -rauta: sekin oli raskas taakka tottumattomien hartioilla, ja nyt piti -heidän vielä hoidella nuorta jalosyntyistä naista, joka oli karannut -miehensä luota. - -Kun he olivat tavanneet tämän nuoren naisen viime talvena juhlissa, oli -hän heistä monesta muistuttanut veljen rakastamaa pikkusiskoa. Sisaren -kanssa leikkiä lyödessä oli täytynyt varovasti pidellä häntä, ja -puhellessa hänen kanssaan oli täytynyt pitää itsensä kurissa -laskettelematta tuhmia sanoja. Jos vieras poika ajoi sisarta leikissä -liian kovasti tai lauloi hänelle rumia lauluja, silloin hyökkäsi veli -katkeruudesta pakahtumaisillaan pojan kimppuun ja muokkasi hänet -melkein hengiltä, sillä hänen pieni sisarensa ei saisi koskaan kuulla -mitään pahaa tai tuntea surua taikka kärsiä pahuutta ja vihaa. - -Kreivitär Elisabet oli ollut heidän kaikkien iloinen sisarensa. Kun hän -oli pistänyt pienet kätösensä heidän koviin kouriinsa, tuntui kuin hän -olisi sanonut: "Koetas, kuinka hento minä olen, mutta sinä olet minun -suuri veljeni, sinä suojelet minua sekä muita että itseäsi vastaan?" Ja -he olivat olleet hänelle hienoja ritareita niin kauan kuin olivat -tunteneet hänet. - -Nyt katsoivat kavaljeerit häneen kauhistuneina eivätkä olleet oikein -häntä tuntea. Hän oli tullut kovin huonoksi ja laihaksi, kaulan pyöreys -oli kadonnut, kasvot olivat läpikuultavat. Hän oli varmaankin loukannut -itsensä, sillä pienestä haavasta ohimossa tulla tihkui silloin tällöin -veripisara, ja kiharainen, vaalea tukka, joka riippui otsalla, oli -veren tahmassa. Hänen hameensa oli likainen hänen vaellettuaan teillä, -jotka kaste oli kostuttanut, ja hänen kenkänsä olivat huonossa -kunnossa. Kavaljeereista tuntui oudolta, ikään kuin hän olisi ollut -joku vieras. Eivät sen kreivitär Elisabetin silmät, jonka he tunsivat, -olleet noin hurjat ja hehkuvat. Heidän sisko raukkaansa oli ahdistettu -melkein mielipuolisuuteen asti. Näytti siltä kuin jostakin toisista -avaruuksista olisi laskeutunut vieras sielu tähän kidutettuun -ruumiiseen, ja nyt se taisteli siellä oikean sielun kanssa -isännyydestä. - -Mutta heidän ei tarvitse tuskitella, mitä hänelle olisi tehtävä. -Hänessä heräävät jo vanhat ajatukset. Kiusaus on karannut taas hänen -kimppuunsa. Jumala tahtoo häntä taas koetella. Katso, hän on ystävien -joukossa. Aikooko hän heittää katujan tien? - -Hän nousi ja huusi, että hänen täytyy päästä pois. Kavaljeerit -koettivat häntä rauhoittaa. He sanoivat hänelle, että hän on hyvässä -turvassa. He varjelevat häntä kaikelta vainolta. - -Hän pyysi vain saada mennä pieneen veneeseen, joka kulki proomun -perässä, ja soutaa maihin jatkaakseen yksin matkaansa. - -Mutta he eivät voineet antaa hänen mennä. Mihin hän sitten joutuisi? -Parempi oli hänen jäädä heidän luokseen. He olivat tosin vain köyhiä, -vanhoja raukkoja, mutta he keksivät varmaan jonkin keinon auttaakseen -häntä. - -Silloin hän väänteli käsiään ja rukoili heitä laskemaan hänet. Mutta he -eivät voineet täyttää hänen pyyntöään. He näkivät, kuinka hädänalainen -ja heikko hän oli, ja ajattelivat, että hän kuolisi maantielle. - -Gösta Berling seisoi hieman syrjässä muista ja katseli veteen. Kenties -tuo nuori nainen ei tahtoisi mielellään nähdä häntä. Hän ei tiennyt -sitä varmasti, mutta hänen ajatuksensa leikkivät ja hymyilivät -kuitenkin. "Nyt ei kukaan tiedä, missä tämä nuori nainen oleksii", hän -ajatteli, "nyt on sopiva tilaisuus viedä hänet Ekebyhyn. Me pidämme -hänet piilossa siellä, me kavaljeerit, ja olemme hänelle hyviä. Meidän -kuningattaremme, valtiattaremme hän on oleva, mutta kukaan outo ei -tiedä, että hän on siellä. Me vartioimme häntä niin hyvin, niin hyvin. -Hän tulee kenties onnelliseksi meidän joukossamme, vanhukset hoitavat -häntä hellästi kuin omaa tytärtään." - -Gösta ei ollut koskaan tohtinut ajatella aivan selkeästi, rakastiko hän -kreivitär Elisabetia. Hän ei voinut saada häntä synnittä omakseen, eikä -hän tahtonut vetää häntä mihinkään alhaiseen tai kehnoon, sen hän -tiesi. Mutta pitää häntä kätkettynä Ekebyssä, saada olla hyvä hänelle, -kun muut ovat olleet hänelle julmia, ja antaa hänen nauttia kaikesta, -mitä hyvää elämä tarjoaa, ah, millaisia unelmia, millaisia autuuden -unelmia! - -Mutta hän heräsi niistä, sillä nuori kreivitär oli aivan epätoivoinen, -ja hänen sanoillaan oli epätoivon vihlova kaiku. Hän oli heittäytynyt -polvilleen keskelle kavaljeerien piiriä ja rukoili päästäkseen -menemään. - -"Jumala ei ole vielä antanut minulle anteeksi!" hän huusi. "Antakaa -minun mennä!" - -Gösta näki, ettei kukaan noista toisista voinut häntä totella, ja -tunsi, että hänen täytyi tehdä se. Hänen, joka kreivitärtä rakasti, -täytyi se tehdä. - -Hänen oli niin vaikea liikkua paikaltaan kuin olisi jokainen ruumiin -nivel tehnyt vastarintaa hänen tahdolleen, mutta hän kiskoutui -kreivittären luo ja sanoi, että hän vie tämän maihin. - -Kreivitär nousi heti. Gösta nosti hänet veneeseen ja souti hänet -itärannalle. Hän laski veneen kapean polun päähän ja auttoi -kreivittären veneestä. - -"Miten teidän nyt käy, kreivitär?" sanoi hän. - -Kreivitär nosti vakavasti sormensa ja osoitti taivaaseen. - -"Kun joudutte hätään, kreivitär..." - -Gösta ei voinut puhua, ääni petti. Mutta kreivitär ymmärsi ja sanoi: - -"Minä lähetän sanan teille, kun tarvitsen teitä." - -"Minä olisin tahtonut suojella teitä kaikelta pahalta", sanoi Gösta. - -Kreivitär ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi, ja Gösta ei voinut -sanoa enää mitään. Kreivittären käsi lepäsi kylmänä ja raukeana hänen -kädessään. - -Kreivitär ei ollut muuten yhtään tajuissaan, hän kuuli vain ne sisäiset -äänet, jotka pakottivat häntä menemään muukalaisten pariin. Hän tuskin -tiesi, että rakasti juuri sitä miestä, jonka nyt jätti. - -Niin antoi Gösta hänen mennä ja souti takaisin kavaljeerien luo. Kun -hän nousi proomuun, hän värisi väsymyksestä ja näytti aivan uupuneelta -ja voimattomalta. Hänestä tuntui että hän oli täyttänyt elämänsä -raskaimman velvollisuuden. - -Vielä hän piti muutamia päiviä rohkeuttaan vireillä, kunnes Ekebyn -kunnia oli pelastettu. Hän vei raudan Kanikenäsin vaakaan; sitten -lamautuivat hänen voimansa ja elämänilonsa pitkiksi ajoiksi. - -Kavaljeerit eivät huomanneet joella oltaessa mitään muutosta hänessä. -Hän jännitti kaikki hermonsa pitääkseen yllä iloista ja huoletonta -mieltä, sillä ilolla ja huolettomuudella oli Ekebyn kunnia -pelastettava. Kuinka heidän uhkapelinsä olisi onnistunut, jos he -olisivat sitä yrittäneet huoli kasvoillaan ja lannistunein sydämin? - -Jos nyt on tosiaan totta, mitä huhu kertoo: nimittäin että kavaljeerien -proomuissa oli tällä kertaa enemmän hiekkaa kuin rautaa, jos on totta, -että he lakkaamatta kantoivat edestakaisin samoja rautatankoja -Kanikenäsin vaakaan, kunnes nuo sadat kippunat oli mitattu; jos on -totta, että moinen voi käydä päinsä silloin, kun vaakamestaria ja hänen -miehistöään kestitään oivallisesti Ekebystä tuotujen eväskorien ja -juomalekkerien sisällöllä, niin voipa arvata, että nuo rautaproomun -tuojat olivat iloissaan. - -Kukapa sen tietää? Mutta jos niin oli, niin varmaa on, ettei Gösta -Berlingillä ollut aikaa surra. Mutta seikkailun ja vaaran iloa ei hän -nyt kumminkaan yhtään tuntenut. Milloin vain uskalsi hän vaipui -epätoivon valtaan. - -"Oi, Ekeby, sinä minun kaipuuni maa", huusi hän itsekseen, "loistakoon -sinun kunniasi!" - -Saatuaan vaakamestarilta kuitin ahtoivat kavaljeerit rautansa Venernin -jaalaan. Tavallisesti toimittivat ammattilaivurit kuorman Göteborgiin, -eikä Vermlannin tehtailla ollut yleensä huolta raudastaan sen jälkeen -kun ne olivat saaneet vaakamestarin kuitin siitä, että hankintasopimus -oli täytetty. Mutta kavaljeerit eivät tahtoneet jättää työtä kesken, he -päättivät saattaa itse rautansa aina Göteborgiin saakka. - -Matkalla sinne kohtasivat heitä monet onnettomuudet. Myrsky nousi -yöllä, jaala joutui väylältä, ajautui särkälle ja upposi kalliine -kuormineen. Torvet ja kortit ja tyhjentämättömät viinipullot menivät -pohjaan. Mutta kun oikein asiaa ajatteli, niin mitäpä haittasi, vaikka -rauta hukkautuikin? Ekebyn kunnia oli pelastettu. Rauta oli mitattu -Kanikenäsin rautavaa'assa. Ja jos majurin täytyikin istahtaa -pöytänsä ääreen ja ilmoittaa jäykällä kirjeellä suuren kaupungin -tukkukauppiaille, ettei hän vaadi heidän rahojaan, koskapa he eivät -saaneet hänen rautaansa, niin eipä sekään haitannut. Ekeby oli rikas, -ja sen kunnia oli pelastettu. - -Mutta jospa laiturit ja sulut, jos kaivokset ja hiilihaudat, jos jaalat -ja proomut alkavat kuiskia kummia? Jospa käy metsien kumea kohu, että -koko matka oli petosta, jospa päätellään koko Vermlannissa, ettei -proomuissa ollut ikinä enempää kuin nuo vaivaiset viisikymmentä -kippuntaa ja että haaksirikko tehtiin tahallaan? Silloin on tehty -rohkea urotyö ja keksitty oikea kavaljeerikuje. Sellaisesta ei vanhan -hovin kunnia vahingoitu. - -Mutta siitä on jo kauan. Ovathan kavaljeerit voineet ostaa raudan -muualta tai löytää sen joistakin varastohuoneista, joita eivät sitä -ennen tienneet. Totuus ei koskaan tule sellaisessa asiassa ilmi. Ei -ainakaan vaakamestari koskaan ottanut kuuleviin korviinsakaan, että -muka petos olisi ollut mahdollista, ja hänenhän se piti tietää. - -Kun kavaljeerit tulivat kotiin, saivat he kuulla uutisia. Kreivi Dohnan -avioliitto piti purettaman. Kreivi oli lähettänyt hovimestarinsa -Italiaan hankkimaan todistuksia, ettei avioliitto ollut laillinen. Tämä -palasikin kesemmällä ja toi tyydyttävät sanomat. Millaisia ne olivat, -en varmaan ja tarkkaan tiedä. Vanhoja taruja käsitellessään täytyy olla -hyvin varovainen, ne ovat kuin iäkkäät ruusut; niistä varisee helposti -lehdet, jos niitä koskettaa kovasti. Huhutaan, ettei Italiassa oikea -pappi ollut vihkimistä toimittanut. En tiedä minäkään enempää, mutta -totta vain on, että Bron kihlakunnanoikeudessa selitettiin, ettei -kreivi Dohnan ja Elisabet von Thurnin avioliitto ollut koskaan mikään -avioliitto ollutkaan. - -Tästä ei tuo nuori nainen kai mitään tiennyt. Hän oli talonpoikien -parissa syrjäseudulla, jos enää eli. - - - - -Viides luku - -LILJECRONAN KOTI - - -Olen maininnut, että yksi kavaljeereista oli hyvin musikaalinen. Hän -oli pitkä, vankkajäseninen mies, hänellä oli suuri pää ja tuuhea, musta -tukka. Hän ei ollut siihen aikaan tiettävästikään monta vuotta yli -neljänkymmenen, mutta hänen kasvonsa olivat rumat ja jäykkäpiirteiset -ja hänen käytöksensä säyseä. Siitä johtui, että monet pitivät häntä -vanhana. Hän oli hyvä mies, mutta raskasmielinen. - -Eräänä iltana hän pisti viulun kainaloonsa ja lähti pois Ekebystä. Hän -ei sanonut hyvästiä kenellekään, vaikkei aikonut palata enää koskaan. -Häntä oli Ekebyn elämä inhottanut aina siitä saakka, kun hän oli nähnyt -kreivitär Elisabetin onnettomuuden. Hän kulki lepäämättä, koko illan ja -yön, kunnes tuli aamuauringon noustessa Löfdala-nimiseen -herraskartanoon, joka oli hänen omansa. - -Oli niin varhaista, ettei kukaan ollut vielä valveilla. Liljecrona -istuutui viheriälle keinulaudalle päärakennuksen seinämälle ja katseli -kartanoaan. Herra Jumala, kauniimpaa paikkaa ei ollutkaan! Talon edessä -laajeneva kenttä kallistui loivasti laaksoon päin, ja sitä verhosi -hieno, vaaleanvihreä ruoho. Ei ollut ruohokenttää sen somempaa. Lampaat -saivat napostella sitä ja lapset siinä leikkiä ja telmiä, mutta se -pysyi aina vain yhtä tiheänä ja vihreäruohoisena. Viikate ei koskaan -sitä viuhtonut, mutta vähintään kerran viikossa lakaisutti emäntä pois -kaikki risut ja korret ja kuivat lehdet tuoreesta ruohikosta. -Liljecrona katseli hiekkakäytävää, joka oli kuistin edessä, ja vetäisi -äkkiä jalkansa pois. Lapset olivat illalla haravoineet siihen oikeita -säännöllisiä kuvioita, ja hänen suuret jalkansa olivat nyt kauheasti -turmelleet hienoa työtä. Ihme, miten kaikki tällä paikalla versoi! Ne -kuusi pihlajaa, jotka kasvoivat pihamaan vartiona, olivat korkeita kuin -pyökit ja leveitä kuin tammet. Sellaisia puita ei kai ole koskaan -missään nähty. Koreita ne olivat paksuine runkoineen, joita keltainen -naava peitti, ja suurine, valkoisine kukkaterttuineen, jotka loistivat -tummasta vihreästä. Johtui ajattelemaan taivasta ja sen tähtiä. Sietipä -ihmetellä, miten hyvin puut kasvoivat sillä pihalla. Siellä oli vanha -piilipuu, niin paksu, ettei kaksi miestä ylettänyt käsivarsin sen -ympäri. Se oli nyt laho ja ontto, ja ukkonen oli riistänyt siltä -latvan, mutta kuolla se ei aikonut. Joka kevät versoi tuores vesakimppu -sen katkenneesta päärungosta näyttäen, että se yhä eli. Tuomi talon -itäisen päädyn alla oli kasvanut niin suureksi puuksi, että se varjosti -koko taloa. Koko turvekatto oli valkeanaan sen pudonneista teristä, -sillä tuomi oli jo kukkinut. Ja koivut, jotka seisoivat pienissä -ryhmissä siellä täällä pelloilla, olivat varmaankin kuin paratiisissa -hänen tilallaan. Siellä keksivät ne niin monta eri kasvutapaa kuin -olisivat lyöttäytyneet matkimaan kaikkia muita puita. Yksi oli kuin -lehmus, tiheä ja latvakas, tuuhea lehväholvi yllään; toinen kohosi -tasaisena ja pyramidimaisena kuin poppeli, ja kolmas riiputti ritvojaan -kuin hopeapaju. Yksikään ei ollut toisensa näköinen, ja ihania ne -olivat kaikki. - -Silloin hän nousi katselemaan taloa. Puutarha lepäsi niin ihmeellisen -kauniina, että hänen piti pysähtyä ja vetää henkeä. Omenapuut kukkivat. -No, senhän Liljecrona kyllä tiesi. Olihan hän nähnyt niiden kukkivan -kaikissa muissakin herraskartanoissa; mutta siinäpä se juuri oli, -etteivät ne kukkineet missään muualla sillä tavalla kuin siinä talossa, -jossa hän oli nähnyt niiden kukkivan aina lapsuudesta asti. Hän kulki -kädet ristissä ja varovaisin askelin edestakaisin hietakäytävillä. Maa -oli valkea, ja puut olivat valkeita, sieltä täältä vivahtaen -vaaleanpunaiseen. Niin kaunista hän ei ollut vielä koskaan nähnyt. Hän -tunsi joka puun niinkuin ihminen tuntee sisarukset ja leikkitoverit. -Astrakaanipuut olivat lumivalkeat, samoin talviomenat. Mutta -kesäomenapuiden kukat olivat heleitä ja paratiisiomenain terät aivan -punaisia. Kaunein oli vanha, ymppäämätön omenapuu, jonka pieniä, -karvaita omenia kukaan ei voinut syödä. Se ei säästellyt kukkiaan, se -paistoi kuin suuri lumikinos aamuauringossa. - -On muistettava, että oli varhainen aamu. Kaste sai joka lehden -loistamaan, kaikki pöly oli pois huuhdeltu. Metsäisten vuorten takaa, -joiden juurella talo oli, kiitivät ensimmäiset auringonsäteet. Näytti -kuin ne olisivat pistäneet kuusten latvat tuleen. Tuoreiden -apilasnurmien, ruis- ja ohrapeltojen ja äsken kohonneen kauranoraan -yllä leijui keveä, hieno utu, ohuin kaunottaren harso, ja varjot -piirtyivät selvinä kuin kuutamossa. - -Hän seisoi hiljaa katsellen suurta kasvimaata käytävien välissä. Hän -tietää, että emäntä ja hänen piikansa ovat tehneet työtä. He ovat -lapioineet, haravoineet ja lannoittaneet, repineet pois lonkeroita ja -puhdistaneet maan, kunnes siitä on tullut hieno ja ohut. Saatuaan -penkit tasaisiksi ja reunat jyrkiksi he ovat ottaneet ohjakset ja -merkkikepit ja piirrelleet viivoja ja neliöitä. Niin he ovat tehneet -käytäviä, tallustaen pienin hullunkurisin askelin, ja kylväneet ja -istuttaneet, kunnes kaikki rivit ja neliöt ovat tulleet täyteen. Ja -lapsetkin ovat saaneet olla mukana, ja he ovat olleet onnellisia ja -innoissaan, kun ovat saaneet auttaa, vaikka heidän on ollut työlästä -kulkea koukussa ja kurotella käsiään leveiden penkkien yli. Ja -tavattoman paljon apua on heistä ollut, sen arvaa. - -Nyt alkoi kylvetty orastaa. - -Jumala siunatkoon, miten rehevinä ne siinä seisoivat, sekä herneet että -pavut paksuine parillisine sirkkalehtineen, ja miten tasaisesti ja -siivosti sekä porkkanat että nauriit olivat kohonneet! Kaikkein -hupaisimmat olivat pienet, kouruiset persiljanlehdet, jotka nostivat -hiukan maakerrosta niskassaan ja leikkivät vielä toistaiseksi -piilosilla elämän kanssa. - -Ja tuossa oli pieni penkki, jossa viivat eivät olleet niin tasaisia ja -jossa neliöt olivat kuin mikäkin näytekartta kaikesta, mitä voit -istuttaa ja kylvää. Se oli lasten oma kasvimaa. - -Ja Liljecrona sukaisi viulun leukansa alle ja alkoi soittaa. Linnut -rupesivat laulamaan suuressa pensaikossa, joka suojeli puutarhaa -pohjatuulelta. Yksikään äänekäs olento ei nyt mitenkään voinut vaieta, -niin ihana oli aamu. Käyrä liikkui itsestään. - -Liljecrona käveli edestakaisin käytävillä ja soitti. "Ei", ajatteli -hän, "kauniimpaa paikkaa ei olekaan!" Mitä oli Ekeby Löfdalaan -verrattuna! Hänen kotinsa oli turvekattoinen ja vain yksikerroksinen. -Se oli metsänrinnassa, vuori takana ja pitkä laakso edessä. Se ei ollut -merkillinen missään suhteessa: ei siellä ollut järveä, ei koskea, ei -rantaniittyjä eikä puistoja, mutta sittenkin se oli kaunis. Se oli -kaunis siksi, että se oli hyvä ja rauhaisa koti. Siellä oli niin -kevyttä elää. Kaikki, mikä olisi muualla synnyttänyt katkeruutta ja -vihaa, tasoittui täällä lempeästi. Sellaisen pitääkin kodin olla. - -Talon emäntä nukkuu huoneessa, joka on puutarhaan päin. Hän herää äkkiä -ja kuuntelee, mutta ei liikahdakaan. Hän lepää hymyillen ja kuuntelee. -Sitten soitto lähenee yhä, ja viimein kuuluu kuin olisi soittaja -pysähtynyt hänen ikkunansa alle. Hän ei varmaankaan ensi kertaa kuule -ikkunansa alta viulunsoittoa. Hän tulee usein tällä tavoin, tuo hänen -miehensä, kun ne ensin ovat tehneet jonkin tavallista hurjemman urotyön -siellä kaukaisessa Ekebyssä. - -Mies seisoo nyt siellä ja ripittää itseään ja pyytää anteeksi. Hän -kuvailee vaimolleen pimeät voimat, jotka houkuttelevat häntä pois -kaikesta, mitä hän eniten rakastaa: pois vaimonsa ja lastensa luota. -Mutta hän rakastaa heitä. Oi, ihan totta, hän rakastaa heitä! - -Hänen soittaessaan nousee vaimo vuoteesta ja pukeutuu, tietämättä -oikein mitä tekee. Hän on niin soiton lumoissa. - -"Ei komeus ja mukava elämä ole minua pois houkutellut", soittaa hän, -"ei rakkaus muihin naisiin, ei kunnia, mutta elämän viettelevä -moninaisuus: sen sulous, sen katkeruus, sen rikkaudet täytyy minun tuta -ympärilläni. Mutta nyt olen saanut niistä kyllikseni, olen väsynyt ja -tyytyväinen. Nyt en jätä enää kotiani. Anna anteeksi minulle, sääli -minua!" - -Silloin vetää vaimo uutimen syrjään ja avaa ikkunan, ja Liljecrona -näkee hänen kauniit, hyvät kasvonsa. - -Hän on hyvä ja hän on viisas. Hänen katseensa kohdistuu kaikkeen -tuottaen siunausta kuin auringon paiste. Hän hallitsee ja hän hoivaa. -Missä hän on, siellä täytyy kaiken kasvaa ja versoa. Hänessä on -itsessään onni. - -Liljecrona kiepahtaa hänen luokseen ylös ikkunalaudalle ja on onnekas -kuin nuori rakastaja. - -Sitten hän nostaa vaimonsa puutarhaan ja kantaa hänet omenapuiden alle. -Siellä hän selittää vaimolle, miten kaunista kaikki täällä on, ja -näyttää hänelle maustepenkit ja lasten istutukset ja nuo pienet, -hauskat persiljanlehdet. - -Kun lapset heräävät, syntyy riemu ja elämä, sillä isä on tullut. He -anastavat hänet täysin haltuunsa. Hänen pitää tulla katsomaan kaikkea -uutta ja merkillistä: pientä naulavasaraa, joka nakuttaa purossa, -piilipuun linnunpesää ja lammikon pieniä ruutananpoikia, joita ui -tuhansittain veden kalvossa. - -Sitten lähtevät isä, äiti ja lapset pitkälle kävelylle pelloille. Isän -täytyy saada nähdä, miten tiheää ruis on, miten apila kasvaa ja miten -peruna työntää maasta ryppyisiä lehtiään. - -Hänen täytyy nähdä lehmät, kun ne tulevat laitumelta, tervehtiä uusia -vasikka- ja lammaskarsinan tulokkaita, etsiä munia ja antaa kaikille -hevosille sokeria. - -Lapset häärivät hänen kintereillään koko päivän. Ei läksyjä, ei työtä, -juosta vain ulkona isän kanssa! - -Iltasella hän soittaa heille polkkaa, ja koko päivän hän on ollut -heille niin hyvä toveri ja leikkikumppani, että he nukahtavat -viattomasti rukoillen, että isä jäisi iäksi heidän luokseen. - -Hän jääkin ihan viikoksi ja on koko ajan iloinen kuin pieni poika. Hän -on rakastunut kaikkeen kotoiseen, vaimoonsa ja lapsiinsa, eikä koskaan -enää ajattele Ekebytä. - -Mutta sitten tulee aamu, jolloin hän onkin kadonnut. Hän ei kestänyt -kauempaa, se oli liian suurta onnea hänelle. Ekeby oli tuhat kertaa -huonompi, mutta Ekeby oli keskellä tapausten pyörrettä. Oi, miten -paljosta siellä voi uneksia ja soittaa! Miten hän voi elää loitolla -kavaljeerien sankaritöistä ja Lövenin pitkästä järvestä, jonka ympäri -huvitusten raju metsästys kohisten kierii. - -Hänen tilallaan kulki kaikki tasaista menoaan. Kaikki askaroivat -hiljaisen onnellisina. Kaikki, mikä muualla olisi synnyttänyt -eripuraisuutta ja katkeruutta, sujui siellä valituksetta ja tuskitta. -Kaikki oli kuin ollakin piti. Jos kerran isäntä halusi olla Ekebyn -kavaljeeri, niin mitäpä siitä! Toimittaako syyttää taivaan aurinkoa -siksi, että se katoaa joka ilta länteen ja jättää maan pimeyteen? - -Kuka on kukistamaton, jollei alistuvaisuus! Kuka on voitonvarma, jollei -kärsivällisyys! - - - - -Kuudes luku - -DOVREN NOITA-AKKA - - -Nyt kiertelee Dovren noita-akka Lövenin rannoilla. Siellä on hänet -nähty: pieni ja pyöreäselkäinen oli ollut, nahkahame yllään, -hopeahelainen vyö uumillaan. Miten hän tulee sudenluolista ihmisten -ilmoille? Mitä tuo tunturien vanha velho etsii vihreistä laaksoista? - -Kerjäläisenä hän tulee. Hän on ahne, lahjoille perso, niin rikas kuin -onkin. Vuorien vinkaloissa on tuolla vanhalla velholla raskaita -valkeita hopeaharkkoja piilossa, ja mehevillä niityillä kaukana -tunturien helmassa ovat hänen suuret karjansa, hänen mustat ja -kultasarviset lehmänsä. Kumminkin hän kiertelee täällä tuohivirsuissa -ja rasvaisessa nahkapuvussa, jonka kirjava reunaompelus paistaa -vuosisatojen liasta. Sammalta hän polttaa piipussaan ja köyhimmältäkin -kerjää. Hyi mokomaa, häpeäisi, kun ei koskaan kiitä, ei koskaan saa -kyllikseen. - -Vanha hän on. Milloinkahan loisti nuoruuden hieno hohde tuossa -ruskeassa, leveässä naamassa, joka kiiltää rasvaa, milloin tuossa -latteassa nenässä ja litteissä silmissä, jotka kiiluvat liasta kuin -palavat hiilet harmaasta tuhasta. Milloin hän istui nuorena -paimentyttönä tunturimajan kuistilla ja vastasi tuohitorven sävelillä -paimenpojan rakkaudenlauluun? Monta sataa vuotta hän on jo nähnyt. -Vanhimmat elävistä eivät muista aikaa, jolloin hän ei jo vaeltanut -näitä maita mantereita. Heidän isänsä näkivät hänet jo vanhana. Eikä -hän ole vieläkään kuollut. Minä, joka kirjoitan tätä, olen itse nähnyt -hänet. - -Mahtava hän on. Loitsutaitoisten suomalaisten tytär hän on, ei kumarra -ketään. Hänen leveät jalkansa eivät jätä liioin arastelevia jälkiä -maanteiden soraan. Raesateita hän voi nostaa, salamat singota. Hän voi -noitua karjan harhaan ja lähettää sudet lammaskatraaseen. Vähän hyvää -hän kykenee tekemään, mutta sen sijaan paljon pahaa. Parasta on olla -hänen kanssaan sovinnossa. Vaikka hän kerjäisi ainoaa vuohtasi tai koko -naulaa villoja, niin anna, muuten pilaantuu lehmä, muuten kuolee lapsi, -muuten tulee tuo säästeliäs emäntä sekapäiseksi. - -Tervetullut vieras hän ei ole koskaan. Parasta on kumminkin ottaa hänet -hymyillen vastaan! Kuka tietää, kenen tähden tuo kovanonnen otus -laaksossa maleksii? Hän ei tule pelkästään kerjuupussiaan täyttämään. -Pahat enteet kulkevat hänen kannoillaan; lettimatoja silloin ilmaantuu, -revot ja huuhkaimet ulvovat kamalasti hämärässä ja punainen ja musta -konnikas, joka ruiskuttaa myrkkyä, ryömii metsästä aina kynnykselle -asti. - -Ylpeä hän on. Hänen päässään piilee isien vanha viisaus. Sellainen -ylentää mieltä. Arvokkaita riimuja on kirjottu hänen sauvaansa. Koko -laakson kullasta hän ei sitä möisi. Loitsut hän osaa laulaa, -noitajuomat keittää, yrtit hän tuntee, noidannuolet taitaa laukaista -tyynen veden poikki ja myrskyn- ja tuulensolmuja sitoa. - -Jospa minä voisin selittää monisatavuotisten aivojen merkilliset -ajatukset! Mitä ajattelee laaksojen kansasta se, joka tulee metsien -pimennosta ja valtavilta tuntureilta? Hänestä, joka uskoo jättiläisten -surmaajaan Tor-jumalaan ja väkeviin suomalaisiin jumaliin, ovat -kristityt kuin harmaasta huuhkajasta kesyt talonkoirat. Kun on kesytön -kuin lumimyrsky, voimakas kuin koski, ei voi koskaan rakastaa alamaan -asutuksen poikia. - -Kuitenkin hän tulee vähän väliä alas vuoriltaan katsomaan heidän -kääpiökujeitaan. Vaaran pelko kauhistaa ihmisiä, kun he näkevät hänet; -mutta erämaan väkevä tytär käy turvallisesti kauhun suojaamana heidän -joukossaan. Eivät hänen heimonsa mainetyöt ole unohtuneet, eivät hänen -omansakaan. Niinkuin kissa luottaa kynsiinsä, niin hän luottaa -aivojensa viisauteen ja taikamaisen loitsuluvun voimaan. Kukaan -kuningas ei ole vallastaan varmempi kuin hän siinä kammon -valtakunnassa, jota hän hallitsee. - -Niin on Dovren velho kierrellyt jo kylästä kylään. Nyt hän on tullut -Borgiin eikä kavahda mennä kreivin hoviinkaan. Keittiön tietä hän -harvoin kulkee. Suoraan puutarhaterassin portaita hän tulee. Hän astuu -leveillä virsuillaan kukilla reunustetulle sorakäytävälle yhtä -huoletonna kuin tallustaisi tunturipolkuja. - -Sattuupa nyt niin, että kreivitär Märta tulee juuri silloin portaille -ihailemaan kesäkuun päivän loistoa. Hiekkakäytävän päähän on kaksi -piikaa pysähtynyt matkallaan ruoka-aittaan. He ovat tulleet saunasta, -jossa sianlihaa savustetaan, ja kantavat nyt savustettuja kinkkuja -olkapäillään seipäässä. "Tahtooko armollinen kreivittäremme koetella ja -haistella?" kysyvät piiat. "Onko liha tarpeeksi savustettua?" - -Märta-kreivitär, taas Borgin emäntä, kallistaikse kaiteen yli ja -katselee liikkiöitä, mutta samassa panee suomalaismummo kätensä yhdelle -liikkiölle. - -Katsopas tätä ruskeaa, hohtavaa pintaa, tätä paksua rasvakerrosta! -Haista, mikä tuore katajantuoksu on äsken savustetuissa kinkuissa! Oi, -muinaisten jumalain ruokaa! Noita tahtoo ne omakseen. Hän pistää -kätensä liikkiölle. - -Ah, vuorentytär ei ole tottunut kerjäämään ja rukoilemaan! Eivätkö -kukat verso ja ihmiset elä hänen armostaan? Pakkanen ja tuhoava myrsky -ja vesitulva, kaikki on hänen vallassaan. Sentähden hänen ei sovi -pyytää eikä kerjätä. Hän laskee vain kätensä sille mitä toivoo, ja se -on hänen. - -Mutta Märta-kreivitär ei tiedä vanhuksen mahtia. - -"Pois, kerjäläisakka!" hän sanoo. - -"Anna kinkku minulle", sanoo Dovren noita-akka, susilla ratsastaja. - -"Hän on hullu!" huudahtaa kreivitär. Ja hän käskee piikojen mennä -aittaan taakkoineen. - -Monisatavuotisen silmät leimuavat vihasta ja himosta. - -"Anna ruskea kinkku minulle", hän toistaa, "taikka sinun käy huonosti." - -"Ennemmin vaikka harakoille kuin sinunlaisellesi!" - -Silloin vapisee vanhus vihan myrskyssä. Korkeuteen hän kohottaa -riimukirjaillun sauvansa ja heiluttaa sitä huimasti. Hänen huuliltaan -puhkeilee kummallisia sanoja. Tukka on pystyssä, silmät välähtelevät, -naama on väärässä. - -"Sinut itsesi syövät harakat!" huutaa hän viimein. - -Sitten hän lähtee pois, mutisten sadatuksia ja heilutellen hurjasti -riimusauvaansa. Hän palaa takaisin kotiin. Kauemmaksi etelään ei hän -mene. Nyt on erämaan tytär toimittanut sen asian, jonka tähden hän -vuorilta laskeutui. - -Märta-kreivitär seisoo portailla ja nauraa hänen mahdottomalle -vihalleen, mutta pianpa nauru vaikenee hänen huuliltaan, sillä tuolla -ne tulevat! Hän ei ole uskoa silmiään. Hän luulee näkevänsä unta, mutta -tuolla ne tulevat, harakat, jotka hänet syövät. - -Puistosta ja puutarhasta niitä tulla tuiskuaa häntä kohti, kymmenittäin -harakoita, kynnet koukussa ja nokat tuijallaan iskuun valmiina. Ne -tulevat räkättäen ja nauraen. Mustan ja valkoisen kirjavat siivet -viuhuvat hänen silmiensä edessä. Hän näkee huimausta tuntien tämän -parven takana kaikki seudun harakat lähestymässä, koko ilma on täynnä -mustia ja valkeita siipiä. Aamupäivän kirkkaassa paisteessa välkkyvät -sulkain metallivärit. Kaulat pörhistyvät pystyyn kuin vihaisten -petolintujen. Yhä ahtaammissa piireissä lentävät pedot kreivittären -ympärillä, tähtäillen nokilla ja kynsillä hänen kasvojaan ja käsiään. -Silloin täytyy hänen paeta eteiseen ja sulkea ovi. Hän nojautuu oveen -läähättäen, ja nauravat harakat lentävät parveillen ulkopuolella. - -Siten suljettiin hänet kesän sulostakin, ja vehreydestä ja elämän -ilosta. Hänen olivat tästä lähtien vain suljetut huoneet, vain lasketut -uutimet, hänen osansa oli epätoivo, tuska ja mielensekaannus, joka -lähenteli hulluutta. - -Hulluudelta tuntunee tämäkin kertomus, mutta se on sittenkin totta. -Sadat tuntevat sen ja todistavat, että sellainen se vanha satu on. - -Linnut istahtivat portaiden kaidepuille ja talon katolle. Ne istuivat -siinä aivan kuin odotellen, milloin kreivitär näyttäytyy, karatakseen -hänen kimppuunsa. - -Ne asettuivat majailemaan puistoon ja vakiutuivat sinne. Oli mahdotonta -karkottaa niitä talosta. Yhä hullummaksi tuli jos niitä ampui. Jos -keikautti yhden, tulla lehahti kymmenen sijaan. Joskus täytyi tosin -suurten joukkojen lähteä hankkimaan ruokaa, mutta uskollisia vartijoita -jäi aina jäljelle. Ja jos Märta-kreivitär näyttäytyi, jos hän katseli -ulos ikkunasta, tai vain veti silmänräpäykseksi uutimen syrjään, jos -hän yritti mennä ulos portaille -- heti ne tulivat. Koko tuo kauhea -parvi karkasi kohisevin siiveniskuin kartanoa kohti, ja kreivitär -pakeni sisimpään huoneeseensa. - -Hän asui makuukamarissa punaisen vierashuoneen takana. Olen monesti -kuullut kerrottavan, millainen se huone sinä kauhun aikana oli, jolloin -harakat piirittivät Borgia. Raskaat peitteet ovien ja ikkunain edessä, -paksut matot lattialla, ja hiipiviä, kuiskaavia ihmisiä! - -Kreivittären sydämessä asui kalvas kauhu. Hänen tukkansa tuli -harmaaksi. Hänen ihonsa rypistyi. Yhdessä kuukaudessa hänestä tuli -mummo. Hän ei voinut terästää sydäntään epäilemään vihattavaa -noituutta. Hän heräsi ja kavahti yöllä unen helmoista kirkuen, että -harakat hänet syövät. Hän itki päivät päästään tätä kohtaloa, jota ei -voinut välttää. Arastellen ihmisiä, peläten, että jokaisen tulijan -kintereillä kahahtaa harakkaparvi sisään, hän istui tavallisesti -ääneti, kädet kasvoillaan, keinuskellen nojatuolissaan haluttomana ja -alakuloisena, ummehtuneessa huoneessa, joskus hypähtäen pystyyn huutaen -ja valittaen. - -Katkerampaa ei ollut kenenkään elämä. Voiko kukaan olla häntä -surkuttelematta? - -Minulla ei ole enää hänestä paljonkaan kerrottavaa, ja minkä olen -kertonut, ei ole ollut hyvää. Tuntuu kuin omatuntoni nyt minua -soimaisi. Hän oli kuitenkin nuorena ollessaan ollut hyväsydäminen ja -elämäniloinen, ja moni hauska juttu hänestä on ilahduttanut sydäntäni, -vaikkei tässä ole niitä soveltunut kertoa. - -Mutta niin vain on -- vaikkei tämä vaeltajaparka sitä tiennyt -- että -sielu on ikuisesti nälkäinen. Turhuudesta ja leikistä se ei voi elää. -Jos se ei saa ravintoa, se repii kuin villi eläin ensiksi rikki muut ja -sitten itsensä. - -Se on sadun ajatus. - - - - -Seitsemäs luku - -JUHANNUS - - -Oli juhannus silloin kuin nytkin, tätä kirjoittaessani. Oli parhaillaan -vuoden ihanin aika. - -Juuri siihen aikaan Sintram, Forsin ilkeä tehtaanpatruuna, tuskitteli -ja suri. Häntä kiukutti valon voittoretki läpi vuorokauden hetkien ja -pimeyden tappio. Häntä vihastutti lehtipuku, joka verhosi puita, ja -kirjava nurmimatto, joka peitti maita. - -Kauneus verhosi kaiken. Yksin tiekin, niin harmaa ja pölyinen kuin -olikin, sai kukkasreunuksensa: keltaisia ja sinipunaisia -juhannuskukkia, koiranputkia ja maitteita. - -Kun juhannuspäivän suloisuus lepäsi vuorilla ja kun autereinen, -värisevä ilma kantoi Bron kirkonkellojen ääntä aina Forsiin asti, kun -pyhäpäivän sanomaton hiljaisuus vallitsi maassa, silloin hän nousi -vihan vimmoihin. Hänestä tuntui kuin Jumala ja ihmiset olisivat -rohjenneet unohtaa, että hän oli olemassa, ja hän päätti mennä -kirkkoon, kerran hänkin. Ne, jotka riemuitsivat kesästä, saisivat nähdä -hänet, Sintramin, aamuttoman pimeän halaajan, hänet, joka rakasti -kuolemaa ilman ylösnousemusta, keväätöntä talvea. - -Hän pisti ylleen sudennahkaturkin ja karvarukkaset. Hän valjastutti -punaisen hevosensa kilpa-ajoreen eteen ja panetti kulkuset välkkyviin -helasiloihin. Pyntättynä kuin olisi vallinnut kolmenkymmenen asteen -pakkanen hän ajoi kirkolle. Hän luuli, että jalaksien vinkuna aiheutui -kovasta pakkasesta. Hän luuli, että valkea vaahto hevosen lautasilla -oli huurretta. Hän ei tuntenut ollenkaan lämmintä. Kylmä säteili -hänestä kuin lämpö auringosta. - -Hän ajoi yli avaran lakeuden, joka on Bron kirkon pohjoispuolella. -Suuria, vauraita kyliä oli hänen matkansa varrella, ja vainioita, -joiden yllä kiiri laulavia leivoja. En ole missään kuullut kiurujen -laulavan niin kuin näillä vainioilla. Usein olen ihmetellyt, saattoiko -hän tekeytyä kuuroksi näille sadoille laulajille. - -Hänen täytyi ajaa monen sellaisen ohi, mikä olisi suututtanut häntä, -jos hän olisi siihen silmännyt. Hän olisi nähnyt kaksi kumartavaa -koivua joka tuvan edessä, ja avatuista ikkunoista hän olisi nähnyt -huoneisiin, joiden katto ja seinät oli kukilla koristettu ja verhottu -vihreillä lehvillä. Pieninkin kerjäläistyttö kulki maantiellä -sireenikimppu kädessään, ja emännillä oli pieni kukkakimppu -nenäliinassaan. - -Kukkassalkoja rypistynein kukkasin ja riippuvin seppelein seisoi -pihoilla. Niiden ympäriltä oli ruoho tallattu, sillä iloinen tanssi oli -siinä leiskunut kesäisenä yönä. - -Alhaalla Lövenillä tungeksivat tukkilautat. Pienet valkoiset purjeet -oli nostettu päivän kunniaksi, vaikkei tuulen henkäyskään heiluttanut -niitä, ja joka maston huipussa oli vihreä seppele. - -Monia teitä, jotka johtavat Brohun, vaelsi kirkkoväkeä. Naiset olivat -koreita vaaleissa, kotikutoisissa kesäpuvuissaan, jotka oli saatu juuri -täksi päiväksi valmiiksi. Kaikki olivat juhlavaatteissaan. - -Ja ihmiset eivät voineet lakata iloitsemasta pyhäisestä rauhasta ja -levosta jokapäiväisen työn lomassa, suloisesta lämmöstä, lupaavasta -sadosta ja mansikoista, jotka alkoivat tienvieressä punoittaa. He -tarkkasivat ilmojen rauhaa, pilvetöntä taivasta, ja kuuntelivat leivon -liverrystä ja sanoivat: "Näkee, että tämä on Herran päivä." - -Silloin ajoi Sintram siihen. Hän kiroili ja huimi piiskalla -ponnistelevaa hevosta. Sora vinkui ilkeästi jalasten alla, suurten -kulkusien kimakka kilinä hämmensi kirkonkellojenkin äänen. Hänen -otsansa karvalakin reunan alla oli vihaisissa kurtuissa. - -Se kauhisti kirkkoväkeä ja se luuli nähneensä itse pirun. Eivät he -saaneet edes tänään, kesäjuhlan päivänä, unohtaa pahuutta ja pakkasta. -Katkera on niiden osa, jotka vaeltavat maan päällä. - -Ne, jotka seisoivat kirkonseinän varjossa tai istuivat kirkkopihan -muurilla, odottaen jumalanpalveluksen alkamista, katselivat häntä -äänettömästi ällistellen, kun hän kulki kirkonovelle. Juuri äsken oli -hurmaava päivä täyttänyt heidän sydämensä ilolla siitä, että he saivat -astella maan polkuja ja nauttia elon suloutta. Nyt kun he näkivät -Sintramin, valtasi heidät outojen onnettomuuksien aavistukset. - -Sintram astui kirkkoon ja istui omalle tuolilleen, lyöden -karvarukkasensa penkkiin niin, että rukkasiin ommeltujen sudenkynsien -ramahdus kaikui aina ovensuuhun. Ja naiset, joita oli jo joku asettunut -etupenkkiin, pyörtyivät, kun näkivät tuon karvaisen olennon, ja heidät -täytyi kantaa ulos. - -Mutta kukaan ei tohtinut ajaa ulos Sintramia. Hän häiritsi rahvaan -hartautta, mutta häntä pelättiin liian paljon, niin ettei kukaan -uskaltanut käskeä häntä kirkosta poistumaan. - -Turhaan puhui pappi kesän valoisasta juhlasta. Kukaan ei kuunnellut -häntä. Rahvas ajatteli vain pahaa ja pakkasta ja outoa onnettomuutta, -jota tuo ilkeä tehtaanpatruuna heille ennusti. - -Kun kirkonmeno loppui, nähtiin ilkiön menevän saman kummun -jyrkänteelle, jolla Bron kirkko on. Hän katsoi alas Brobyn salmelle ja -seurasi sitä silmin isonpappilan ja kolmen niemen ohi, jotka ovat -länsirannalla, aina Lövenin ulapoille. Ja nähtiin, miten hän puristi -kätensä nyrkkiin ja pui sitä salmelle ja sen viheriöiville rannoille. -Sen jälkeen liukui hänen silmäyksensä etelään, alisen Lövenin taakse, -aina siintäville niemille, jotka näyttävät sulkevan järveä. Ja -pohjoiseen lensivät ne peninkulmittain Gurlita-kukkulan ohi, aina -Björnidetiin asti, jossa järvi loppuu. Hän katsoi länteen ja itään, -jossa pitkät vuoret laaksoa reunustavat, ja pui taas nyrkkiään. Ja -jokainen tiesi, että jos hänellä olisi ollut oikeassa kädessään -salamakimppu, olisi hän hurjan iloisena sinkauttanut salamansa -rauhaisaan maahan ja levittänyt tuskaa ja kuolemaa niin etäälle kuin -olisi voinut. Sillä hän oli jo totuttanut sydämensä niin pahaan, ettei -hän voinut iloita muusta kuin kurjuudesta. Vähitellen hän oli itse -oppinut rakastamaan kaikkea rumaa ja viheliäistä. Hän oli -heikkopäisempi hurjinta hullua; mutta tätä ei ymmärtänyt kukaan. - -Pian kerrottiin kummia. Kerrottiin että kun kirkonvartija meni -sulkemaan kirkkoa, katkesi avaimen lehti, sillä kovaksi käännetty -paperi oli tungettu lukkoon. Vartija vei sen rovastille. Se oli, kuten -hyvin arvasi, osoitettu sille muutamalle, joka on siellä toisessa -maailmassa. - -Kuiskailtiin, mitä siinä mahtoi olla. Rovasti oli polttanut paperin, -mutta kirkonvartija oli nähnyt, kun se pirulainen paloi. Kirjaimet -olivat paistaneet mustasta paperista kirkkaan punaisina. Hän ei voinut -olla lukematta. Oli lukenut, sanoivat, että se pannahinen tahtoi -hävittää maan autioksi niin pitkälti kuin Bron kirkontorni näkyi. Hän -tahtoi että kirkko joutuu metsän pimeyteen. Hän tahtoi karhut ja ketut -asumaan ihmisasunnoissa. Peltojen piti olla viljelemättä, eikä enemmän -koiraa kuin kukkoakaan pitänyt näillä main kuuluman. Se kehno tahtoi -palvella herraansa tuottamalla turmiota jokaiselle. Semmoista hän oli -luvannut. - -Ja ihmiset odottivat tulevaa aikaa hiljaisina ja epätoivoisina, sillä -he tiesivät, että sen ilkiön valta oli suuri, että hän vihasi kaikkea -elämää, että hän tahtoi nähdä erämaan tunkeutuvan laaksoon ja että hän -ottaisi palvelukseensa mielellään ruton, nälänhädän tai sodankin -karkottamaan pois maan päältä jokaisen, joka rakasti hyvää, iloa -tuottavaa työtä. - - - - -Kahdeksas luku - -ROUVA MUSICA - - -Kun ei mikään saanut Gösta Berlingiä iloiseksi sen jälkeen, kun hän oli -auttanut nuoren kreivittären pakoon, päättivät kavaljeerit etsiä apua -hyvältä rouva Musicalta, joka oli mahtava haltijatar ja lohduttaa monta -onnetonta. - -Sentähden he avauttivat eräänä heinäkuun iltana Ekebyn suuren salin -ovet ja nostattivat ikkunasäpit paikoiltaan. Aurinko ja ilma -päästettiin sisään: tuo myöhäisen illan suuri, punainen aurinko, -viileän ehtoon lempeä ja tuoksuva ilma. - -Juovikkaat päällykset poistettiin huonekaluista, klaveeri avattiin, ja -harsot vedettiin venetsialaisten kruunujen ympäriltä. Kultaiset -aarnikotkat saivat taas loistaa valossa marmoripöytien valkeain levyjen -alta. Valkoiset jumalattaret tanssivat peilin mustalla otsareunustalla. -Silkkidamastin monimuotoiset kukkaset kimmelsivät iltahehkussa. Ja -ruusuja poimittiin ja kannettiin sisään. Koko sali täyttyi ruusujen -tuoksulla. Siellä oli ihmeellisiä, nimeltä tuntemattomia ruusuja, jotka -oli tuotu vieraista maista Ekebyhyn. Siellä oli keltaisia ruusuja, -joiden terissä veri kimmeltää punaisena kuin ihmisen suonissa, ja -kermanvalkoisia, joiden reunat ovat repaleisia, ja hienon punaisia, -joiden suuret terät ovat reunasta värittömiä kuin vesi, ja -tummanpunaisia, joissa on mustat varjot. He kantoivat sisään kaikki -Altringerin ruusut, jotka olivat tulleet mailta vierahilta -ihastuttamaan kauniiden naisten silmiä. - -Sitten tuodaan nuotteja ja nuottitelineitä sisään, ja messinkisoittimia -ja käyriä ja viuluja kaiken kokoisia, sillä hyvä rouva Musica on nyt -vallitseva Ekebyssä ja koettava lohduttaa Gösta Berlingiä. - -Rouva Musica on valinnut lempeän isä Haydnin "Oxford"-sinfonian ja -harjoituttanut sen kavaljeereilla. Julius-patruuna heiluttaa -tahtipuikkoa, ja muut hoitavat kukin soitintaan. Kaikki kavaljeerit -osaavat soittaa -- muuten he eivät olisikaan kavaljeereja. - -Kun kaikki on valmista, lähetetään noutamaan Göstaa. Hän on vielä -heikko ja haluton, mutta ilostuu komeasta huoneesta ja kauniista -musiikista, jota saa pian kuulla. Sillä tiedetäänhän, että vaivatulle -ja kärsivälle on rouva Musica parhainta seuraa. Se rouva on iloinen ja -leikkivä kuin lapsi. Hän on tulinen ja kiehtova kuin nuori nainen. Hän -on viisas ja hyvä kuin vanhukset, jotka ovat eläneet kunniallisesti. - -Ja sitten soittivat kavaljeerit, aivan hiljaa, suloisen hellästi. - -Pikku Ruster on vakava työssään. Hän lukee nuotteja rillit nokalla, -suutelee huilusta ilmi sulavia säveliä ja leikkii sormin näppäimien ja -aukkojen joukossa. Eberhard-setä istuu köyrynä sellonsa yllä, tekotukka -on pyörähtänyt korvalliselle ja huulet vapisevat mielenliikutuksesta. -Bergh seisoo ylväänä pitkine fagotteineen. Hän unohtuu toisinaan -ja päästää ihan keuhkojensa pohjasta, mutta silloin muksauttaa -Julius-patruuna häntä tahtipuikolla suoraan paksuun kalloon. - -Hyvin sujuu, loistavan hyvin se sujuu! Kuolleista nuottimerkeistä -loihtivat he esiin rouva Musican ilmielävänä. Levitä taikaviittasi, -hyvä rouva Musica, ja kanna Gösta Berling ilon maihin, joissa hän -tavallisesti elää. - -Oi, että tuo on Gösta Berling, tuo, joka istuu nyt niin kalpeana ja -tarmottomana ja jota vanhain herrojen täytyy nyt huvittaa, aivan kuin -hän olisi pikkulapsi! Nyt tulee Vermlannissa ilon puute! - -Minä kyllä tiedän, miksi nuo vanhukset rakastivat häntä. Minä tiedän -kyllä, kuinka pitkäksi talvi-ilta voi tulla ja kuinka synkeys voi -hiipiä mieleen tuolla kaukana yksinäisissä kartanoissa. Minä ymmärrän -kyllä, miltä tuntui kun hän tuli. - -Ah, ajatelkaa sunnuntain iltapuolta, kun työ lepää ja ajatukset ovat -tylsät! Ajatelkaa itsepäistä pohjatuulta, huoneeseen kylmää viuhtovaa, -kylmää, jonka käsissä ei mikään takkatuli voi tuottaa lievitystä! -Ajatelkaa ainoata talikynttilää, jota täytyy myötäänsä niistää! -Ajatelkaa yksitoikkoista virrenveisuuta, joka kuuluu keittiöstä. - -No, ja silloin soivat kulkuset, silloin kopistavat ripeät jalat lunta -kengistä eteisen lattialle, sitten tulee Gösta Berling huoneeseen. Hän -nauraa ja laskee leikkiä. Hän on elämää, hän on lämpöä. Hän avaa -klaveerin kannen ja soittelee niin, että noita vanhoja kieliä -ihmettelee. Hän osaa laulaa kaikki laulut, soittaa kaikki sävelet. Hän -tekee onnellisiksi kaikki talon asukkaat. Ei koskaan hänellä ollut -kylmä, ei koskaan hän ollut väsynyt. Murheelliset unohtivat surunsa -hänet nähdessään. Ah, miten hyvä sydän hänellä oli! Kuinka hän sääli -heikkoja ja köyhiä! Ja kuinka nerokas hän oli! Niin, olisittepa -kuulleet vanhain puhuvan hänestä. - -Mutta nyt, juuri kun he parhaillaan soittavat, hän purskahtaa itkuun. -Hänestä on elämä, koko elämä niin surullista. Hän nojaa päätään -käsiinsä ja itkee. Kavaljeerit kauhistuvat. Nämä eivät ole niitä -lempeitä ja parantavia kyyneleitä, joita rouva Musica tavallisesti -loihtii esille. Hän nyyhkii epätoivoisesti. Aivan neuvottomina he -laskevat soittimet käsistään. - -Hyvältä rouva Musicaltakin, joka rakastaa Gösta Berlingiä, häneltäkin -on mennä rohkeus; mutta sitten hän muistaa, että onhan hänellä vielä -valtava sankari kavaljeerien joukossa. - -Se on lauhkea Lövenborg, hän, joka kadotti morsiamensa sameaan jokeen -ja joka on Gösta Berlingin orja, nöyrempi kuin kukaan muu -kavaljeereista. Hän hiipii nyt klaveerin luo. Hän käy sen ympärillä, -tunnustelee sitä varovasti ja hyväilee kevyellä kädellä sen -koskettimia. - -Mutta kavaljeerirakennuksessa on Lövenborgilla suuri puupöytä, johon -hän on maalannut klaviatuurin ja rakentanut nuottitelineen. Sen ääressä -hän usein istuu tuntikausia juoksutellen sormiaan mustilla ja -valkoisilla koskettimilla. Siinä hän harjoittelee sekä skaaloja että -etydejä, ja siinä hän soittaa Beethoveniansa. Hän ei soita koskaan -muuta kuin Beethovenia. Rouva Musica on tukenut häntä aivan -armollisesti, niin että hän on saanut jäljentää monta noista -kuudestaneljättä sonaatista. - -Mutta ukko ei tohdi puuttua koskaan muuhun soittimeen kuin puupöytään. -Klaveeria kohtaan hän tuntee kunnioituksensekaista kauhua. Se -houkuttelee häntä puoleensa, mutta se pelästyttääkin häntä. Tuo remuava -soitin, josta on moni polska jyristetty, on hänelle pyhättö. Hän ei ole -uskaltanut koskaan sitä liikuttaa. Ajattele vain tuota ihmeellistä -laitosta, jonka monet kielet voivat auttaa suuren mestarin teokset -elämään! Hänen tarvitsee vain painaa korvansa sitä vasten, ja kohta hän -kuulee andanten ja scherzon humisevan sisällä. Niin, klaveeri on juuri -se alttari, jonka ääressä rouva Musicaa on palveltava. Mutta hän ei ole -ikänään soittanut klaveeria. Hän ei koskaan tule niin rikkaaksi, että -hänen kannattaisi hankkia itselleen klaveeria, ja tätä hän ei ole -koskaan tohtinut soittaa. Majurinrouvakaan ei ollut liioin halukas sitä -hänelle avaamaan. - -Hän on kyllä kuullut, kuinka sillä on soitettu polkkaa ja valssia ja -kilkutettu Bellmanin sävelmiä. Mutta kun sellaista epäpyhää soitettiin, -ei tuo ihana kone tietenkään voinut muuta kuin rämistä ja voivotella. -Ei, jos tulisi Beethoven, silloin se antaisi kuulua oikean, hienon -äänensä. - -Hän asettuu klaveerin eteen ja alkaa soittaa. Hän on aivan epävarma ja -liikutuksissaan, mutta hän hapuilee sormillaan pari tahtia, koettaa -tavata oikeaa sointia, rypistää otsaansa, koettaa uudestaan ja panee -sitten kätensä kasvoilleen ja alkaa itkeä. - -Niin, hyvä rouva Musica, se on hänestä katkeraa. Pyhättö ei olekaan -mikään pyhättö. Siellä ei ole sisällä uneksimassa kirkkaita, hienoja -ääniä, siellä ei ole kumeata, ylhäistä ukkosta, ei valtavaa, pauhaavaa -hirmumyrskyä. Ei ainoatakaan kuvaamatonta sulosointua, jotka humisivat -paratiisin ilmassa, ole sinne kätkeytynyt. Se on vanha rämisevä -klaveeri, eikä mitään muuta. - -Mutta silloin antaa rouva Musica neuvon kekseliäälle everstille. Hän -ottaa Rusterin mukaansa, ja he menevät kavaljeerirakennukseen ja -noutavat Lövenborgin pöydän, johon on maalattu koskettimet. - -"Kas tässä, Lövenborg", sanoo Beerencreutz heidän palattuaan, "tässä on -sinun klaveerisi. Soitapa nyt Göstalle!" - -Silloin herkeää Lövenborg itkemästä ja asettuu soittamaan Beethovenia -murheiselle nuorelle ystävälleen. Nyt hän varmaan tulee iloiseksi. - -Ukon päässä helisevät iki-ihanat sävelet. Hän ei voi muuta kuin -olettaa, että Gösta kuulee, miten kauniisti hän soittaa. Gösta varmaan -huomaa, miten hyvin hän tänä iltana soittaa. Ei ole soittajalla enää -vaikeuksia. Hän tekee juoksutuksiaan ja lirityksiään ihan vapaasti. Hän -suorittaa vaikeimmat otteet. Hän haluaisi, että itse mestari häntä nyt -kuulisi. - -Kuta enemmän hän soittaa, sitä enemmän hän haltioituu. Hän kuulee -ylimaallisen voimakkaana jokaisen sävelen. - -"Suru, surutar", hän soittaa, "miksi sinua en rakastaisi? Siksi, että -sinun huulesi ovat kylmät, sinun poskesi kuihtuneet, siksi, että sinun -syleilysi tukahduttaa, katseesi kivettää. - -"Suru, surutar, sinä olet noita ylpeitä, kauniita naisia, joiden -rakkautta on vaikea saavuttaa, mutta joilla se palaa voimakkaammin kuin -muilla. Sinä hyljätty, minä painoin sinut sydämelleni ja rakastin -sinua. Minä hyväilin vilun pois jäsenistäsi, ja sinun rakkautesi on -minut täyttänyt autuudella. - -"Oi, miten minä olen kärsinyt! Oi, miten olen ikävöinyt, kun kadotin -sen, jota enin rakastin. Synkkä oli ympärilläni ja sielussani yö! -Rukoukseen olin vaipunut, raskaihin, kuulemattomiin rukouksiin. Taivas -oli sulkeutunut pitkään odotettuani. Tähdekkäästä avaruudesta ei tullut -ainoatakaan suloista henkeä lohdutuksekseni. - -"Mutta minun kaipuuni viilsi rikki sumentavat verhot. Sinä tulit -väikkyen luokseni kuunsäteistä siltaa. Sinä tulit valossa, oi -rakkahani, ja hymyilevin huulin. Iloiset haltijahenget ympärilläsi -liehuivat. Ne tulivat ruususeppelein. Ne kisailivat sitroin ja huiluin. -Autuasta oli sinua nähdä. - -"Mutta sinä katosit, sinä katosit. Eikä minulla ollut kuunsäteistä -siltaa halutessani seurata sinua. Maassa minä makasin, siivetön, -tomussa kiinni. Valitukseni oli kuin villi eläimen karjunta, kuin -taivaan jylisevä ukkonen. Tahdoin lähettää salaman airueena luoksesi. -Kirosin viheriöitsevää maata. Kulo kasvit polttakoon, lyököön ihmiset -rutto! Huusin kuolemaa ja kadotusta. Luulin iankaikkisen tulen tuskien -olevan suloutta kurjuuteni rinnalla. - -"Suru, surutar, silloin sinä tulit ystäväkseni! Miksi en rakastaisi -sinua, kuten rakastetaan noita ylpeitä, ankaria naisia, joiden -rakkautta on vaikea voittaa, mutta joilla se palaa voimakkaammin kuin -muilla?" - -Niin hän soitti, tuo mystikko-parka. Hän istui siinä, ihastuksesta ja -liikutuksesta loistaen, ja kuuli iki-ihmeellisiä ääniä, luullen varmaan -myös Göstan kuulevan ne ja tulevan lohdutetuksi. - -Gösta katseli häntä kauan. Ensin häntä tämä narrin kuje suututti, mutta -vähitellen hän siinä lauhtui. Hän oli vastustamaton, tuo ukko, -istuessaan noin nauttien Beethovenistaan. - -Ja Gösta alkoi ajatella, miten tämäkin mies, joka nyt oli niin lauhkea -ja suruton, oli kerran ollut kärsimysten kourissa, kuinka hänkin oli -kadottanut rakastettunsa. Ja nyt hän istui tuossa puupöytänsä ääressä -onnesta loistaen. Ei siis tarvittu enempää tekemään ihmistä -onnelliseksi. - -Se tuntui nöyryyttävältä. Kuinka, Gösta, hän sanoi itsekseen, etkö sinä -enää voi kärsiä etkä kestää? Sinä, jota kaiken elämäsi ajan on köyhyys -karaissut, sinä, joka olet kuullut jokaisen metsän puun, jokaisen -niityn mättään puhuvan kieltäytymisestä ja kärsivällisyydestä, sinä, -joka olet kasvanut maassa, missä talvi on ankara ja kesä niukka, oletko -sinä unohtanut kärsimisen taidon? - -Ah, Gösta, mies kestäköön kaiken, mitä elämä tarjoaa, rohkein mielin ja -hymyhuulin, muuten hän ei ole mies. Kaihoa niin paljon kuin tahdot, jos -olet kadottanut rakkaasi, anna omantunnon sisintäsi kaivaa ja jäytää, -mutta ole kasvoiltasi mies ja vermlantilainen. Anna katseesi säteillä -iloa ja tervehdi ystäviäsi hilpein sanoin! - -Ankaraa on elämä, ankaraa luonto. Mutta kumpikin tuottaa vastapainoksi -kovuudelleen rohkeutta ja iloa, muutoinhan ei kukaan voisi niitä -kestää. - -Rohkeutta ja iloa! On kuin nämä olisivat elämän tärkeimmät -velvollisuudet. Sinä et ole niistä koskaan tinkinyt, et tingi nytkään. - -Oletko sinä huonompi Lövenborgia, joka istuu tuossa puuklaveerinsa -ääressä, huonompi kaikkia muita kavaljeereja, noita uljaita, noita -suruttomia, iäti nuoria? Sinä tiedät kyllä, ettei ainoakaan heistä ole -välttänyt kärsimystä! - -Ja Gösta katsoo heitä. Ah, millainen näytelmä! Siinä he istuvat, kaikki -syvän vakavina, ja kuuntelevat tätä musiikkia, jota ei kukaan kuule. - -Lövenborg havahtuu unelmistaan vallattomaan nauruun. Hän kohottaa -kätensä koskettimilta ja kuuntelee kuin hurmiossa. Se on Gösta -Berlingin entistä naurua, hänen hyvää, ystävällistä, tarttuvaa -nauruaan! Suloisinta soittoa, mitä vanhus on elämässään kuullut. - -"Enkö minä jo arvannut, että Beethoven sinut parantaa!" hän huudahtaa. -"Nythän sinä olet taas ennallasi." - -Sillä tavalla hyvä rouva Musica paransi Gösta Berlingin riutumuksesta. - - - - -Yhdeksäs luku - -BROBYN PAPPI - - -Eros, kaikkivaltias jumala, sinä tiedät hyvin, että usein tuntuu siltä -kuin ihminen olisi sinun vallastasi vapautunut. Näyttää kuin kaikki ne -suloiset tunteet, jotka ihmisiä yhdistävät, olisivat kuolleet hänen -sydämestään. Mielipuolisuus ojentaa kyntensä ottaakseen onnettoman, -mutta silloin tulet sinä kaikkivaltiudessasi, sinä elämän -suojelusherra, ja niinkuin entisen väkevän pyhimyksen sauva kukoistaa -kuivunut sydän jälleen. - -Kukaan ei ole Brobyn pappia ahnaampi, kukaan ei pahuutensa ja -sydämettömyytensä vuoksi ihmisistä erotetumpi. Hänen huoneensa ovat -lämmittämättä talvella, hän istuu maalaamattomalla puupenkillä, kulkee -ryysyissä, syö hengenpitimiksi kuivaa leipää ja raivostuu, jos -kerjäläinen astuu hänen kynnyksensä yli. Hän antaa hevosen nähdä nälkää -tallissa ja myy heinät, hänen lehmänsä järsivät tievieren kuivaa heinää -ja seinien sammalta. Aina kauas maantielle kuuluu nälkäisten lampaiden -määkinä. Talonpojat nakkelevat hänelle lahjana ruokaa, jota heidän -koiransa eivät syö, ja vaatteita, joita heidän köyhänsä halveksivat. -Hänen kätensä on ojennettu pyytämään, selkänsä taipuisa kiittämään. Hän -kerjää rikkailta, lainaa köyhiltä. Kun hän näkee leimatun rahan, -kirvelee hänen sydäntään tuska, kunnes raha on hänen taskussaan. -Onneton se, joka ei ole suorituspäivänä selvittänyt asioitaan hänen -kanssaan! - -Myöhään hän nai, mutta parempi olisi ollut, jos hän ei olisi ollenkaan -nainut. Hänen vaimonsa kuoli kiusattuna ja ylenmäärin rasittuneena. Nyt -hänen tyttärensä palvelee vierailla. Pappi vanhenee, mutta ikä ei -lievitä hänen himoaan. Ahneuden mielettömyys ei eroa hänestä koskaan. - -Mutta eräänä kauniina elokuun päivänä nousevat raskaat, neljän hevosen -vetämät vankkurit Brobyn ylämäkeä. Hieno, vanha neiti tulee siellä -kaikessa komeudessaan, kuski, lakeija ja kamarineitsyt mukanaan. Hän -tulee tapaamaan Brobyn pappia, nuoruutensa rakastettua. - -Kun pappi oli kotiopettajana hänen isänsä maatilalla, he rakastivat -toisiaan, vaikka ylpeä suku heidät erotti. Ja nyt hän matkaa Brobyn -mäkiä saadakseen nähdä hänet vielä kerran ennen kuolemaansa. Kaikki, -mitä elämä voi hänelle enää antaa, on, että hän saa vielä nähdä -nuoruutensa rakastetun. - -Pieni, hieno neiti istui unelmoiden noissa suurissa vaunuissa. Hän ei -ole menevinään köyhään, pieneen kappalaisen taloon, vaan viileään, -tuuheaan lehtimajaan, joka on puiston perillä ja jossa rakastettu häntä -odottaa. Hän näkee rakkaansa: tämä on nuori, ja hän osaa suudella ja -hän osaa rakastaa. Nyt, tietäessään näkevänsä toisen, tämän kuva -ilmestyy hänen eteensä harvinaisen selkeänä. Miten kaunis hän on, miten -kaunis! Hän osaa haaveksia, hän osaa leimuta, hän täyttää hänen -olentonsa hurmauksen tulella. - -Nyt on neiti kellankelmeä, kuihtunut ja vanha. Pappi ei kenties tunne -häntä enää, kuusikymmenvuotiasta, mutta hän ei tule katseltavaksi vaan -katsomaan: katsomaan nuoruutensa rakastettua, joka on säästynyt -vahingotta ajan iskuilta, joka on yhä nuori ja kaunis ja -lämminsydäminen. - -Hän on asunut niin kaukana, ettei ole kuullut sanaakaan Brobyn papista. - -Niin jyrisevät vankkurit ylämäkeä, ja jo näkyykin pappila jyrkänteellä. - -"Jumalan laupeuden tähden", vonkaisee tiepuolesta kerjäläinen, "lantti -köyhälle raukalle." - -Jalo nainen antaa hänelle hopearahan ja kysyy, onko Brobyn pappila -tässä lähellä. - -Kerjäläinen silmäilee häntä terävästi, ovelasti. - -"Pappila on tuolla", hän sanoo, "mutta pappi ei ole kotona, eikä ketään -ole kotona pappilassa." - -Hieno, pieni neiti näyttää aivan kummasti kalpenevan. Viileä lehtimaja -häviää, rakastettua ei ole siellä. Kuinka hän voi toivoakaan, -neljäkymmentä vuotta odotettuaan, tapaavansa hänet siellä? - -Mitä armollisella neidillä olisi pappilaan asiaa? - -Armollinen neiti on tullut tapaamaan komministeriä. Hän on tuntenut -hänet menneinä päivinä. - -Neljäkymmentä vuotta ja neljäkymmentä peninkulmaa on erottanut heitä. -Ja joka peninkulmalla, jonka neiti on ajanut lähemmäksi, hän on ajanut -pois yhden vuoden suru- ja muistotaakat, joten hän nyt, päästyään -perille pappilaan, on taaskin kaksikymmenvuotias, huoleton, vailla -muistoja. - -Kerjäläinen seisoo ja katsoo häntä, näkee hänen muuttuvan -silmissään kaksikymmenvuotiaasta kuusikymmenvuotiaaksi, ja taaskin -kuusikymmenvuotiaasta kahdenkymmenen ikäiseksi. - -"Pappi tulee kotiin iltapäivällä", hän sanoo. Armollinen neiti tekisi -parhaiten, jos menisi Brobyn majataloon ja tulisi takaisin -iltapäivällä. Silloin takaa kerjäläinen papin olevan kotona. - -Hetkisen päästä vierivät raskaat vankkurit mäkiä alas vieden pientä, -kuihtunutta naista majataloon, mutta kerjäläinen seisoo kovasti -vavisten ja katselee, kun toinen menee. Hänen tekisi mieli langeta -polvilleen ja suudella pyöränjälkiä. - -Hienona, parta ajettuna ja puku puhdistettuna, kiiltosoikioissa -kengissä, silkkisukissa, röyhelöpaidassa ja kalvosimissa seisoo Brobyn -pappi samana päivänä puolelta päivin Bron ruustinnan edessä. - -"Hieno neiti", hän sanoo, "kreivintytär. Ruustinna, luuleeko ruustinna, -että minä, köyhä mies, voin pyytää häntä tulemaan luokseni? Lattiat -ovat mustat, vierashuoneessa ei ole huonekaluja, salin katto on vihreä -homeesta ja kosteudesta. Auttakaa minua, ruustinna! Ajatelkaa, että hän -on ylhäisen kreivin tytär!" - -"Sanokaa, että olette matkoilla!" - -"Rakas ruustinna, hän on ajanut neljäkymmentä peninkulmaa nähdäkseen -minut, köyhän miehen. Ei hän tiedä, millaista minun oloni on. Ei -minulla ole sänkyäkään mihin hänet pyytää nukkumaan. Eikä ole sänkyä -hänen palvelijoilleen." - -"No, antakaa sitten hänen mennä matkaansa." - -"Rakas, hyvä ruustinna! Eikö ruustinna ymmärrä, mitä minä tarkoitan? -Ennen minä antaisin kaikki mitä minulla on, kaikki mitä olen -ahkeruudella ja ponnistuksella saanut kokoon, kuin antaisin hänen mennä -vastaanottamatta häntä kattoni alle. Hän oli kaksikymmenvuotias, kun -minä näin hänet viimeksi, ja siitä on nyt neljäkymmentä vuotta, -ajatelkaa, ruustinna! Auttakaa minua, että minä saan nähdä hänet -luonani! Tässä on rahaa, jos raha auttaa, mutta tässä tarvitaan muuta -kuin rahaa." - -Oi Eros, naiset rakastavat sinua. Mieluummin he käyvät sata askelta -sinun tähtesi kuin askelen muiden jumalten tähden. - -Bron suuressa pappilassa tyhjennetään sisähuoneet, tyhjennetään -keittiö, tyhjennetään ruokasäiliö. Bron suuressa pappilassa lastataan -työrattaat ja ajetaan kappalaisen taloon. Kun rovasti tulee -rippikoulusta kotiin, hän saa kuljeksia tyhjissä huoneissa, raottaa -keittiönovea ja kysyä päivällistään eikä löydä sieltä ketään. Ei -päivällistä, ei ruustinnaa, ei piikoja! Minkäs sille voi! Eros kun -tahtoi, Eros, tuo kaikkivaltias. - -Sitten lähempänä iltaa nousevat ne raskaat vaunut ratisten Brobyn -mäkiä. Ja pieni neiti istuu ja pelkää: eiköhän häntä taas tapaa huono -onni, pääseekö hän nyt todellakin kohtaamaan elämänsä ainoata iloa? - -Sitten pyörähtävät vaunut pappilaan, mutta porttiholvissa ne -pysähtyvät. Suuret vaunut ovat liian leveät, porttiholvi liian kapea. -Kuski läiskäyttää piiskallaan, hevoset hypähtävät, lakeija noituu, -mutta vaunujen takapyörät ovat auttamattomasti takerruksissa. -Kreivintytär ei voi päästä rakastettunsa pihaan. - -Mutta tuolta tulee joku, sieltä tulee hän. Hän nostaa kreivintyttären -vaunuista, hän kantaa hänet käsillään, joiden voima on murtumaton; -häntä painetaan yhtä lämpimään syleilyyn kuin ennen, neljäkymmentä -vuotta sitten. Neiti katsoo silmiin, jotka loistavat niinkuin ne -loistivat silloin, jolloin ne olivat nähneet ainoastaan viisikolmatta -kevättään. - -Neidin valtaa tunteiden myrsky, lämpimämpi kuin milloinkaan ennen. Hän -muistaa, että tuo toinen kantoi hänet kerran ylös pengermän portaita. -Hän, joka jo uskoi rakkautensa eläneen kaikki nämä vuodet, hän oli -kumminkin unohtanut, miltä tuntui olla suljettuna vahvoihin -käsivarsiin, katsella nuoriin, loistaviin silmiin. - -Hän ei näe, että pappi on vanha. Hän näkee vain silmät, silmät. - -Hän ei näe mustia lattioita, homeenvihreitä laipioita, hän näkee vain -hänen loistavat silmänsä. Brobyn pappi on komea mies, kaunis herra -sillä hetkellä. Hän tulee kauniiksi kun hän vain morsiameensa -katsahtaa. - -Hän kuuntelee papin ääntä, hänen kirkasta, vahvaa ääntään, se hyväilee -ja kaikuu. Niin puhuu pappi vain hänelle. Miksi tarvitsi pappi rovastin -huonekaluja tyhjiin huoneihinsa, miksi ruokaa, miksi palvelijoita? -Vanha neiti olisi tuskin kaivannut sellaista. Hän kuuntelee papin ääntä -ja katselee hänen silmiään. - -Koskaan, koskaan ennen ei nainen ole ollut niin onnellinen. - -Kuinka sirosti pappi kumartaa, sirosti ja ylpeästi, ikäänkuin hän olisi -ruhtinatar ja pappi hellitty suosikki! Pappi käyttää hänelle puhuessaan -vanhojen monia korulauselmia. Nainen vain hymyilee ja on onnellinen. - -Illalla tarjoaa pappi hänelle käsivartensa ja he kävelevät kahden hänen -vanhassa, rappeutuneessa puutarhassaan. Neiti ei näe mitään rumaa, -mitään laiminlyötyä. Rumiksi versoneet pensaat muuttuvat leikatuiksi -aitauksiksi, rikkaruoho laskeutuu tasaiseksi, loistavaksi matoksi, -pitkät käytävät varjostavat niitä, ja tumman vihreyden syvänteistä -loistavat valkeat kuvapatsaat, nuoruuden, uskon, toivon, rakkauden -kuvat. - -Hän tietää papin olleen naimisissa, mutta hän ei sitä muista. Kuinka -muistaisi hän mitään sellaista! Hänhän on kahdenkymmenen iässä, pappi -viidenkolmatta. Niin, pappi on varmaankin vain viidenkolmatta, nuori, -hehkuva, voimaa uhkuva. Onko se hän, josta tulee ahne Brobyn pappi, -hän, tuo hymyilevä nuorukainen! Joskus suhahtaa papin korviin sanoma -kaameista kohtaloista. - -Mutta köyhien vaikerrusta, petettyjen kirouksia, halveksinnan -pilkkapuheita, häväistyslauluja, ivaa, siitä hän ei vielä tiedä mitään. -Hänen sydämensä palaa ainoastaan puhdasta ja viatonta rakkautta. Ei ole -tuo ylpeä nuorukainen koskaan rakastava kultaa niin, että matelee sen -vuoksi alhaisimmassa liassa, kerjää sitä matkustavilta, kärsii -nöyryytystä, kärsii pilkkaa, kärsii vilua, kärsii nälkää saadakseen -vain sitä. Hänkö pitää lastaan nälässä, kiduttaa vaimoaan saman kurjan -kullan vuoksi! Se on mahdotonta. Sellainen hän ei voi olla. Hän on hyvä -ihminen, kuten kaikki muutkin. Hän ei ole mikään peto. - -Ei kulje hänen nuoruutensa rakastettu halveksitun raukan rinnalla, joka -on arvoton siihen toimeen, jonka on rohjennut ottaa! Niin hän ei tee. - -Oi Eros, kaikkivaltias jumala, ei tänä iltana! Tänä iltana ei hän ole -Brobyn pappi, ei myös seuraavana päivänä eikä ylihuomennakaan. - -Kolmantena huomenna matkustaa kreivintytär pois. Portti on laajennettu. -Vaunut vierivät Brobyn alamäkeä niin nopsasti kuin kyllikseen levänneet -hevoset jaksavat juosta. - -Sellainen unelma, sellainen ihana unelma! Ei ainoatakaan pilveä niinä -kolmena päivänä! - -Kreivitär matkasi hymyillen kotiinsa, linnaansa ja muistoihinsa. Hän ei -kuullut koskaan enää papin nimeä mainittavan, hän ei koskaan hänestä -kysellyt. Hän tahtoi vain uneksia tätä unelmaa niin kauan kuin eli. - -Brobyn pappi istui kolkossa kodissaan ja itki epätoivoisesti. Nainen -oli tehnyt hänet nuoreksi. Pitikö hänen taas tulla vanhaksi? Pitikö -pahanhengen taas palata ja tehdä hänet halveksittavaksi, yhtä -halveksittavaksi kuin ennenkin? - - - - -Kymmenes luku - -JULIUS-PATRUUNA - - -Julius-patruuna kantoi punaiseksi maalatun puukirstunsa -kavaljeerirakennuksesta ulos. Hän täytti tuoksuvalla pomeranssiviinalla -vihreän lekkerin, joka oli seurannut häntä monilla matkoilla, ja -suureen, leikkauksilla koristettuun eväslippaaseen hän pani voita, -leipää ja vanhaa juustoa, viheriältä ja ruskealta suloisesti -vivahtavaa, sekä lihavaa liikkiötä ja ohukaisia, vattuhillossa -hyllyviä. - -Sitten Julius-patruuna lähti Ekebystä matkaansa ja sanoi kyynelsilmin -jäähyväiset koko Ekebyn ihanuudelle. Hän siveli ja hyväili viimeisen -kerran kuluneita keilipalloja ja tehtaanmäen pyöreäposkisia -lapsukaisia. Hän käveli ja kierteli puutarhan lehtimajat ja puiston -luolat. Hän pistäytyi tallissa ja navetassa, siveli hevosten lautasia, -pudisteli sarvista kiukkuista sonnia ja antoi vasikkain nuolla paljaita -käsiään. Viimein hän itkevin silmin meni päärakennukseen, jossa -jäähyväisaamiainen häntä odotti. - -Voi tätä elämäämme! Kuinka paljon siinä on pimeätä! Myrkkyä oli nyt -ruoassa, sappea viinissä. Liikutuksen kuromat olivat kavaljeerien -kurkut kuten hänen omansakin. Kyynelten sumu himmensi näön. -Jäähyväispuheita keskeyttivät nyyhkytykset. Voi ihmiselämää! Hänen -elämänsä on tästä lähtien oleva ainaista, pitkää ikävöimistä. Koskaan -ei hän enää vedä huuliaan hymyyn, laulut kuolevat hänen muististaan -niinkuin kukat kuolevat syksyiseltä kedolta. Hän on riutuva, kelmenevä, -variseva kuin hallan purema ruusu, kuin janoava lilja. Koskaan eivät -kavaljeerit enää näe Julius parkaa. Raskaat aavistukset liikkuivat -hänen sielussaan, niinkuin myrskyn ajamain pilvien varjot kiitelevät -äsken hohtaneilla pelloillamme. Hän lähti nyt kotiin kuolemaan. - -Terveydestä ja hyvinvoinnista kukoistavana hän nyt seisoi heidän -edessään. Koskaan eivät he enää näe häntä sellaisena. Koskaan eivät he -enää kysy häneltä leikillään, milloin hän viimeksi oli varpaansa -nähnyt, koskaan eivät he enää tahdo keilapalloiksi hänen poskiaan. -Maksassa ja keuhkoissa kalvoi jo auttamaton paha. Se kalvoi ja jäyti. -Kauan hän oli jo sen tuntenut. Hänen päivänsä olivat luetut. - -Oi, jos Ekebyn kavaljeerit edes säilyttäisivät vainajan uskollisessa -muistossaan! Voi, etteivät he häntä unohtaisi! - -Velvollisuus vaati häntä. Siellä kotona odotti Juliusta hänen äitinsä. -Seitsemäntoista vuotta oli hän jo odottanut häntä Ekebystä takaisin. -Nyt hän oli kirjoittanut kirjeen ja pyytänyt poikaansa tulemaan, ja -poika tahtoi häntä totella. Hän tiesi, että se oli hänen kuolemakseen, -mutta hän totteli, kuten kelpo pojan tulee. - -Oi, jumalaisia Ekebyn vieraspitoja! Oi, noita suloisia rantaniittyjä, -tuota uljasta koskea! Oi, näitä seikkailujen riemuja, valkeita, sileitä -tanssilattioita ja rakastettua kavaljeerirakennusta! Oi, viulut ja -walt-torvet, oi onnen ja ilon elämää! Kuolemaksi oli ero kaikesta -siitä. - -Sitten meni Julius-patruuna keittiöön ja sanoi jäähyväiset -alustalaisille. Kaikkia yhteisesti ja itsekutakin erikseen, -emännöitsijästä ruotimummoon saakka, hän syleili ja suuteli pursuvassa -hellyydessään. Piiat itkivät ja parkuivat hänen kohtaloaan: että niin -hyvän ja hauskan herran täytyi kuolla, että he eivät koskaan enää saisi -häntä nähdä. - -Julius-patruuna käski tuoda kiesinsä ulos vaunuliiteristä ja vanhan -hevosensa tallista. - -Julius-patruunan ääni melkein petti, kun hän antoi käskynsä. Kiesit -eivät siis saisi lahota rauhassa Ekebyssä, vanhan Kaisan täytyi siis -erota tutusta soimestaan. Hän ei tahtonut sanoa pahaa äidistään, mutta -äidin olisi pitänyt ajatella edes kiesejä ja Kaisaa, jollei hän -ajatellut poikaansa. Kuinka ne jaksaisivat kestää tuon pitkän matkan? - -Kaikkein katkerinta oli kumminkin ero kavaljeereista. - -Pieni, pyöreä Julius-patruuna, joka oli luotu paremminkin pyörimään -kuin kulkemaan, tunsi traagillisen osansa aina sormenpäitä myöten. Hän -muisteli tässä nyt tuota suurta ateenalaista, joka tyhjensi tyynesti -myrkkypikarin itkevien oppilaidensa keskellä. Hän muisteli kuningas -Kustaa Vaasaa, joka ennusti Ruotsin kansalle, että se kerran ikävöisi -hänet ylös haudastakin. - -Viimein hän lauloi heille parhaimman laulunsa. Hän ajatteli joutsenta, -joka kuolee lauluunsa. Niin tahtoi hänkin heidän muistavan mennyttä: -kuninkaallisena sieluna, joka ei vaikerrukseen vaivu, vaan eroaa näiltä -ilmoilta sulosävelten kantamana. - -Vihdoin oli viimeinen pikari tyhjennetty, viimeinen laulu laulettu, -viimeinen syleily syleilty. Hän sai viitan ylleen, ja piiska oli -hänellä kädessään. Yksikään silmä ei ollut hänen ympärillään kuiva, ja -hänen omat silmänsä täytti surun nouseva usva niin ettei hän nähnyt -lainkaan eteensä. - -Silloin tarttuivat kavaljeerit häneen ja kieputtivat häntä ilmassa. -Hurraahuudot jyrisivät hänen ympärillään. He asettivat hänet johonkin -istumaan, hän ei nähnyt mihin. Piiska paukahti, ajoneuvot liikahtivat -hänen allaan. Hän oli matkalla pois. Kyettyään vihdoin selvästi -näkemään hän oli jo loitolla maantiellä. - -Kyllä olivat kavaljeerit kaipuusta itkeneet ja järkkyneet, mutta silti -ei suru tukahduttanut heidän sydämissään kaikkia ilon lähteitä. Yksi -heistä -- liekö se ollut Gösta Berling, runoilija, vai Beerencreutz, -kukunpelaaja ja sotavanhus, vai elämään väsynyt Kristoffer-serkku -- -oli keksinyt keinon, ettei vanhaa Kaisaa tarvinnut ottaa tallista eikä -lahoavia kiesejä liiteristä. Valkotäpläinen sonni oli valjastettu -heinähäkin eteen, ja sitten kun tuo punainen kirstu, vihreä lekkeri ja -veistokoristeinen eväslipas oli viety häkkiin, sijoitettiin lopuksi -Julius-patruuna itse, jonka silmiä kyyneleet sumensivat, ei -eväslippaalle eikä kirstulleen, vaan valkotäpläisen sonnin selkään. - -Katsos, sellainen on ihminen, liian heikko kohtaamaan surua sen -kaikessa katkeruudessa. Kyllä surivat kavaljeerit tätä ystävää, joka -matkasi nyt pois kuolemaan, tätä kuihtuvaa liljaa, tätä siipeen -ammuttua joutsenlaulajaa; mutta kumminkin heidän sydämensä ahdistusta -helpotti, kun he näkivät hänen ratsastavan suuren sonnin selässä, -nyyhkytysten väristäessä hänen paksua ruumistaan, ja kun hänen kätensä, -levitetyt viime syleilyyn, laskeutuivat epätoivon herpaamina alas ja -hänen silmänsä tähystivät armottomalta taivaalta oikeutta. - -Maantiellä alkoi sumu Julius-patruunan silmistä haihtua, ja hän huomasi -istuvansa keikkumassa elukan selässä. Ja silloin kerrotaan hänen -ruvenneen miettimään, mitä ihmeitä seitsemänätoista pitkänä vuotena voi -tapahtua! Vanha Kaisa oli näet huomattavasti muuttunut. Olivatko Ekebyn -kaura-appeet ja apilasnurmet voineet moista aikaansaada? Ja hän huusi --- en tiedä, kivetkö tienvieressä, vai linnut viidassa sen kuulivat -- -mutta totta hän vain huusi: "Piru minut vieköön, mutta eiköhän vain -sinulle, Kaisa, ole kasvanut sarvet!" - -Kun hän vielä hetken oli sitä aprikoinut, luisui hän hiljaa alas sonnin -selästä ja nousi häkkiin, istuutui eväskirstulleen ja ajeli edelleen -syvissä mietteissä. - -Tuokion päästä, Brobytä lähestyessään, kuulee hän tahdikasta laulua: - - "Mars, eespäin! - Pystyssäpäin - Vermlannin jääkärit marssii näin." - -Niin kaikui laulu häntä vastaan, mutta jääkäreitä siellä ei ollut, vaan -Bergan hovin iloiset neidot ja pari Munkerudin laamannin kaunista -tytärtä sieltä tuli pitkin tietä. He olivat pistäneet pienet -eväsnyyttinsä pitkiin sauvoihin, joita pitivät olallaan kuin kiväärejä, -ja marssivat rohkeasti kesähelteessä ja lauloivat hyvässä tahdissa: - - "Mars, eespäin! - Pystyssä päin -- -- --" - -"Mihinkäs nyt, Julius-patruuna?" huusivat he tavatessaan hänet eivätkä -huomanneet surunpilviä hänen otsallaan. - -"Pois synnin ja turhuuden tyyssijasta", vastasi Julius-patruuna. "En -tahdo oleskella enää laiskurien ja pahantekijäin parissa. Minä menen -kotiini äidin luokse." - -"Oi", huusivat tytöt, "se ei ole totta, eihän Julius-patruuna toki -lähde Ekebystä." - -"Lähtee", hän sanoi ja löi nyrkkinsä vaatekirstuun. "Niinkuin Loth -pakeni Sodomasta ja Gomorrasta, niin pakenen minä Ekebystä. Nyt siellä -ei ole ainoatakaan hurskasta miestä. Mutta kun maa heidän jalkainsa -alla luhistuu ja taivaasta räiskii tulta ja tulikiveä, silloin minä -riemuitsen Jumalan hurskaista tuomioista. Hyvästi, tytöt, kavahtakaa te -Ekebytä!" - -Sen sanottuaan hän aikoi ajaa edelleen, mutta tämä ei suinkaan ollut -noiden iloisten tyttöjen tarkoitus. Heidän tarkoituksensa oli mennä -Dunder-vuorelle näköalaa katsomaan, mutta tie oli pitkä, ja heitä niin -halutti ajaa Juliuksen heinähäkissä vuorenjuurelle. Onnellisia ne, -jotka voivat nauttia elämän päivänpaisteesta, tarvitsematta kurpitsaa -kiireensä suojaksi! Kahdessa minuutissa saivat tytöt aikeensa -toteutumaan. Julius-patruuna käänsi sonninsa ja suuntasi sen -Dunder-vuorta kohden. Hymyillen hän nyt istui eväslippaallaan häkin -tullessa tyttöjä täyteen. Pitkin tienvartta kasvoi päivänkukkia ja -kamelisaunioita ja käenkaalia. Sonnin täytyi tuon tuostakin hetkinen -levätä. Silloin laskeusivat tytöt häkistä ja poimivat kukkia. Pian -kiersivät Juliuksen päätä ja sonnin sarvia komeat seppeleet. - -Sitten he näkivät nuoria koivuja ja tummia leppäpensaita. Niinpä he -laskeutuivat rattailta ja katkoivat oksia kaunistaakseen häkin. Se oli -pian kuin matkaava viidakko. Siitä riitti iloa ja leikkiä kaiken -päivää. Julius-patruuna tuli sitä lempeämmäksi ja valoisammaksi mitä -pitemmälle päivä kului. Hän jakeli evässäkistään tytöille ja lauleli -heille. Kun he seisoivat Dunder-kukkulalla, allaan aava maisema niin -uljaana ja kauniina, että heille tuli kyyneleet silmiin sen ihanuutta -katsellessaan -- silloin tunsi Julius sydämensä kiivaasti sykkivän, -sanat hyrskyivät hänen huuliltaan, ja hän puhui rakkaasta maastaan. - -"Oi Vermlanti", hän sanoi, "sa kaunis, ikihurmaava! Usein, kun olen -katsellut sinua edessäni kartalta, olen ihmetellyt, minkä muotoinen -sinä mahdat olla, mutta nyt ymmärrän, mikä sinä olet. Sinä olet vanha, -hurskas erakko, joka istut hiljaa uneksien, lepäät jalat ristissä ja -kädet helmassa. Sinulla on suippo myssy, joka on vedetty puoliksi -suljetuille silmillesi. Sinä olet mietiskelijä, olet pyhä uneksija, ja -hyvin kaunis sinä olet. Aavat metsät ovat sinun pukusi. Pitkät nauhat -sinivettä ja samaa tasoa juoksevien sinisten harjujen jonot reunustavat -sitä. Sinä olet niin yksinkertainen, ettei vieras näe, miten kaunis -sinä olet. Olet köyhä niinkuin hurskaat halaavat olla. Istut hiljaa, -Venernin laineiden huuhdellessa jalkojasi ja ristissä olevia -nilkkojasi. Vasemmalla kupeellasi ovat malmikenttäsi ja kaivoksesi. -Niissä on sinun sykkivä sydämesi. Pohjoisessa ovat jylhyyden, -salaperäisyyden tummat, kauniit seutusi. Siellä on sinun pääsi, -uneksija. - -"Kun minä näen sinut, sinä jättimäinen, sinä vakaa, täyttyy silmäni -kohta kyynelillä. Sinä olet ankara kauneudessasi, sinä olet miete, -köyhyys, kieltäymys, ja kumminkin näen keskellä ankaruuttasi lempeyden -suloiset piirteet. Katselen sinua ja jumaloin sinua. Kun vain katsahdan -avaraan metsään, kun pukusi kaista vain minua koskettaa, niin paranee -sieluni vaivoista. Tunti tunnin, vuosi vuoden perästä olen sinun pyhiä -kasvojasi katsellut. Mitä arvoituksia kätket silmäluomiesi alle, sinä -tyytymyksen jumaluus? Oletko ratkaissut jo elämän arvoituksen ja -kuoleman, vai aprikoitko vielä, sinä pyhä, jättiläismäinen? Minusta -sinä olet suurten, vakavain ajatusten vaalija. Mutta minä näen ihmisten -ahertavan päälläsi ja ympärilläsi, olentojen, jotka eivät koskaan tunnu -huomaavan vakavuuden majesteettisuutta otsallasi. He näkevät vain sinun -kasvojesi ja jäsentesi kauneuden ja hurmaantuvat niin, että unohtavat -kaiken. - -"Voi minua, voi kaikkia meitä, Vermlannin lapsia! Vain kauneutta, vain -kauneutta, emme mitään muuta vaadi elämältä. Me kieltäymyksen lapset, -vakavuuden, köyhyyden, me kohotamme kätemme kuin yhteen ainoaan, -pitkään rukoukseen ja rukoilemme tuota ainoata hyvää: kauneutta. Olkoon -elämä kuin ruusupensas, kukkikoon se rakkautta, viiniä ja huvia, ja -olkoot sen ruusut joka miehen tarjolla! Kas sitä me halaamme, ja meidän -maamme piirteet ovat ankaruuden, vakavuuden, kieltäymyksen! Maamme on -mietinnän ikuinen vertauskuva, mutta meillä ei ole ajatuksia. - -"Oi Vermlanti, sa kaunis, ikihurmaava!" - -Niin hän puhui kyynelsilmin ja sisäisestä innosta vapisevin äänin. -Tytöt kuuntelivat häntä ihmetellen ja heltyneinäkin. Vähän he -aavistivat sitä tunteiden syvyyttä, joka kätkeytyi tämän leikkiä ja -hymyä kimmaltavan pinnan alle. - -Kun päivä kallistui iltaan ja he nousivat takaisin häkkiin, niin tytöt -tuskin tiesivät, mihin Julius-patruuna heitä vei, ennen kuin he -pysähtyivät Ekebyn portaiden eteen. - -"Nyt mennään sisään ja pistetään pikkuisen tanssiksi", sanoi -Julius-patruuna. - -Mitä sanoivat kavaljeerit, kun näkivät Julius-patruunan tulevan -takaisin, kuihtunut seppele hatussa ja häkki täynnä tyttöjä? - -"Kyllähän me arvasimme tyttöjen hänet vieneen", sanoivat he, "muutenhan -hän olisi joutunut tänne takaisin monta tuntia aikaisemmin." Sillä -kavaljeerit muistivat, muistivatpa kyllä, että tämä oli juuri -seitsemästoista kerta, jolloin Julius-patruuna koetti lähteä Ekebystä: -oli koetellut kerran joka vuosi. Mutta nyt oli Julius-patruuna jo -unohtanut sekä tämän että muut yrityksensä. Hänen omatuntonsa nukkui -taas yksivuotista untaan. - -Se oli veikeä mies, tuo Julius-patruuna. Kevyt tanssissa, riuska -pelipöydässä. Kynä, sivellin ja viulunkäyrä sopivat kaikki yhtä hyvin -hänen käteensä. Hänellä oli herkkä sydän, kielellä kauniita sanoja, -kurkku täynnä lauluja. Mutta mitä olisi tämä kaikki häntä hyödyttänyt, -jollei hänellä olisi ollut omaatuntoa, joka ilmaisee olemisensa vain -kerran vuodessa, joka on kuin nuo päivänkorennot, jotka liitävät ylös -synkistä syvyyksistä ja tekaisevat itselleen siivet elääkseen vain -muutamia tunteja päivän valossa ja auringonpaisteessa. - - - - -Yhdestoista luku - -SAVIPYHIMYKSET - - -Svartsjön kirkko on valkea sekä ulkoa että sisältä: valkoiset ovat -seinät, saarnastuoli, penkit ja lehteri, katto, ikkunanpielet, -alttariliina, kaikki on valkoista. Svartsjön kirkossa ei ole lainkaan -koristuksia, ei yhtään kuvaa, ei aateliskilpiä. Alttarin yläpuolella on -vain puuristi, jossa on valkea, liinainen vaate. Ennen ei ollut niin. -Silloin oli katto maalauksia täynnä, ja monenlaisia kirjavia, kivisiä -ja savisia kuvia oli tässä Jumalan huoneessa. - -Kerran, hyvin kauan sitten, oli muuan taiteilija seisonut Svartsjössä -ja katsellut kesäpäivän taivasta, tarkastellut pilvien matkaa aurinkoa -kohti. Hän oli nähnyt valkoisten, loistavain pilvien, jotka aamulla -ovat alhaalla ilmanrannalla, kohoutuvan torneina yhä korkeammalle, -nähnyt kaikkien odottavien jättiläispilvien laajenevan ja nousevan -korkeuteen hyökätäkseen. Ne nostivat purjeensa kuin laivat. Ne -kohottivat lipun kuin sotilaat. Ne menivät valtaamaan koko taivasta. -Auringon, avaruuden hallitsijattaren, edessä nämä kasvavat hirviöt -teeskentelivät ja rupesivat vaarattoman näköisiksi. Tuossa oli saalista -himoava leijona. Se muuttihe puuteroiduksi naiseksi. Tuossa oli -jättiläinen kuristavin käsivarsin. Hän laskihe loikomaan kuin uneksiva -sfinksi. Muutamat koristivat valkeata alastomuuttaan kultareunaisilla -kaavuilla. Toiset sirottivat poskipunaa lumisille kasvoilleen. Siellä -oli tasankoja, siellä oli metsiä. Siellä oli korkeatornisia -muurilinnoja. Valkoiset pilvet pääsivät kesätaivaan herroiksi. Ne -täyttivät koko sinisen kuvun. Ne saavuttivat auringon ja hämärsivät -sen. - -"Oi, kuinka kaunista olisi", ajatteli silloin hurskas taiteilija, "jos -ikävöivät henget voisivat nousta näille tornivuorille ja ne kantaisivat -heitä kuin keinuvalla laivalla yhä ylemmäksi." - -Ja samassa hän keksi, että kesäpäivän valkopilvet olivat niitä laivoja, -joilla autuaiden sielut matkaavat. - -Hän näki heidät siellä. He seisoivat väikkyvillä pilvitöyryillä, liljat -käsissään ja kultakruunu päässään. Avaruus kaikui heidän laulustaan. -Enkeleitä lenteli levein, vahvoin siivin heitä vastaan. Oi, mikä joukko -autuaita! Sitä mukaa kuin pilvet levenivät tuli näkyviin yhä useampia. -Ne lepäsivät pilvivuoteilla kuin lumpeenkukat umpilammessa. Ne -koristivat niitä, kuten liljat koristavat niittyä. Sitä riemukasta -nousua! Pilvi kohosi pilven takaa. Ja kaikki ne olivat täynnä -taivaallisia sotajoukkoja hopeavarusteissa, kuolemattomia laulajia -purppurareunaisissa viitoissa. - -Tämä taiteilija oli sitten maalannut Svartsjön kirkon katon. Hän oli -tahtonut kuvata kesäpäivän kohoavia pilviä, jotka veivät autuaita -taivaan ihanuuteen. Käsi, joka käytti sivellintä, oli ollut voimakas, -mutta samalla kutakuinkin kankea, joten pilvet muistuttivat enemmän -allonge-peruukin kierteisiä kiharoita kuin kasvavia vuoria ja pehmeää -sumua. Ja sellaisina kuin pyhimykset olivat hohtaneet taiteilijan -mielikuvituksessa hän ei ollut niitä osannut kuvata, vaan oli pukenut -ne ihmisten tapaan pitkiin, punaisiin kaapuihin ja kankeihin -piispanhiippoihin tai mustiin papinkauhtanoihin, joissa oli jäykät -piippakaulukset. Hän oli tehnyt heille suuret päät ja pienet ruumiit, -ja hän oli varustanut heidät nenäliinoilla ja rukouskirjoilla. -Latinalaisia johdelauselmia lensi heidän suustaan, ja niille, jotka -hän oli tarkoittanut ylimmiksi, hän oli laittanut tanakat puutuolit -pilvien selkään, joten he voivat mukavasti istua matkallaan -iankaikkisuuteen. - -Mutta senhän jokainen tiesi, etteivät henget ja enkelit olleet koskaan -näyttäytyneet taiteilijaraukalle, eikä siis liioin ihmeteltykään, ettei -hän ollut osannut laatia niitä ylimaallisen kauniiksi. Hyvän mestarin -hurskas maalaus oli kyllä näyttänyt monesta mahdottoman suloiselta, ja -paljon pyhää heltymystä se oli herättänyt. Se olisi kai ollut arvokas -meidänkin silmien katsella. - -Mutta kavaljeerien vuonna maalautti kreivi Dohna koko kirkon -valkoiseksi. Silloin hävitettiin kattomaalaus. Samoin tuhoutuivat -kaikki savipyhimykset. - -Ah, nuo savipyhimykset! - -Olisi terveellisempää, jos minulle tuottaisi yhtä suurta surua -inhimillinen hätä kuin mitä tunsin niiden perikadon vuoksi; jos -ihmisten julmuus ihmisiä kohtaan täyttäisi minut sellaisella -katkeruudella kuin olen kokenut heidän tähtensä. - -Mutta ajatelkaapa vain: siellä oli Pyhä Olavi, kruunu kypärin -ympärillä, kirves kädessä ja polvilleen lankeava jättiläinen jalkainsa -juuressa: saarnastuolissa oli punapuseroinen ja sinihameinen Judit -miekka toisessa kädessä ja toisessa tuntilasi -- assyrialaisen -sotapäällikön pään asemesta; oli Saban salaperäinen kuningatar yllään -sininen pusero ja punainen hame, hanhenjalka toisena jalkana ja käsi -täynnä Sibyllankirjoja; oli harmaa Pyhä Yrjänä, joka makasi yksinään -kuorin penkillä, sillä sekä hevonen että lohikäärme oli rikottu; oli -Pyhä Kristoffer viheriöivine sauvoineen, ja Pyhä Eerikki valtikkoineen -ja kirveineen, puettuna jalkoihin ulottuvaan, kultakukkaiseen kaapuun. - -Olen istunut Svartsjön kirkossa monena sunnuntaina harmitellen, että -kuvat olivat poissa, ja kaivannut niitä. En olisi juuri välittänyt, jos -niiltä olisi puuttunut nenä tai jalat, jos kultaus olisi vaalennut ja -väri lohkeillut. Minä olisin ne nähnyt pyhimystarujen loistavissa -sädekehissä. - -Lienee ollut niiden pyhimysten kohtalo sellainen, että ne pudottivat -vähän väliä valtikkansa tai korvansa tai kätensä, joten niitä täytyi -aina paikata ja puhdistaa. Siihen seurakunta väsyi ja tahtoi päästä -niistä. Mutta talonpojat eivät olisi tehneet pyhimyksille vahinkoa, -ellei kreivi Henrik Dohnaa olisi ollut olemassa. Hän se antoi viedä ne -paikoiltaan. - -Siksi olen vihannut häntä niinkuin vain lapsi voi vihata. Olen vihannut -häntä kuin nälkäinen kerjäläinen vihaa ahnasta perheenemäntää, joka -kieltää häneltä leivän. Olen vihannut häntä niinkuin köyhä kalastaja -vihaa ilkeää poikaa, joka on turmellut hänen verkkonsa ja hakannut -reikiä hänen veneeseensä. Enkö ollut nälissäni noiden pitkien -jumalanpalvelusten aikana! Ja hän oli ottanut pois leivän, joka olisi -minun henkeäni ravinnut. Enkö ikävöinyt äärettömyyteen, ylös -taivaaseen! Ja hän oli rikkonut minun laivani ja repinyt verkot, joilla -olisin pyydystänyt pyhiä näkyjä. - -Oikealla vihalla ei ole tilaa aikuisten maailmassa. Kuinka voisin nyt -vihata niin säälittävää olentoa kuin kreivi Dohnaa, tai mielipuolta -sellaista kuin Sintramia, tai veltostunutta maailmannaista kuin -Märta-kreivitärtä! Mutta kun minä olin lapsi -- silloin he onnekseen -olivat kuolleet aikoja sitten. - -Pappi saattoi saarnastuolissaan puhua rauhasta ja sovinnosta, mutta -meidän kirkonpenkkiimme eivät hänen sanansa koskaan kuuluneet. Ah, jos -ne vain olisivat olleet siellä, nuo vanhat savipyhimykset, ne kyllä -olisivat saarnanneet minulle niin, että minä olisin voinut sekä kuulla -että ymmärtää. - -Mutta kun ne oli viety, niin useimmiten minä mietin siellä istuessani, -millaista silloin oli ollut, kun ne ryöstettiin ja hävitettiin. - -Kun kreivi Dohna oli julistuttanut avioliittonsa mitättömäksi sen -sijaan, että olisi etsinyt vaimoaan ja laillistuttanut liiton, se -herätti kaikkien suuttumusta, sillä tiedettiinhän, että kreivitär oli -lähtenyt hänen luotaan vain pelastuakseen kiusaantumasta kuoliaaksi. -Nyt näytti kuin olisi kreivi tahtonut ottaa takaisin Jumalan armon ja -ihmisten kunnioituksen hyvällä työllä, ja niinpä hän korjautti -Svartsjön kirkon. Hän kalkitutti valkeaksi koko kirkon ja revitytti -pois kattomaalaukset. Hän itse kantoi renkiensä kanssa kuvat veneeseen -ja upotti ne Lövenin syvyyteen. - -Kuinka hän tohti satuttaa kättään näihin Herran voimallisiin? - -Oi, että sellainen ilkityö sai tapahtua! Eikö se käsi, joka oli -katkaissut Holoferneksen pään, enää käytellytkään miekkaa? Oliko Saban -kuningatar unohtanut kaikki salaiset tietonsa, jotka haavoittavat -vaarallisemmin kuin myrkytetty nuoli? Pyhä Olavi, Pyhä Olavi, vanha -viikinki, Pyhä Yrjänä, Pyhä Yrjänä, vanha lohikäärmeentappaja, teidän -urotöittenne pauhu on siis kuollut, ihmeiden säteikkö sammunut! Mutta -niin oli kai, etteivät pyhät tahtoneet käyttää väkivaltaa hävittäjiään -vastaan. Koska Svartsjön talonpojat eivät halunneet enää kustantaa -väriä heidän nuttuihinsa eikä kultausta heidän kruunuihinsa, he -sallivat kreivi Dohnan kantaa heidät ulos ja upottaa Lövenin -pohjattomaan syvyyteen. He eivät tahtoneet enää rumentaa Jumalan -huonetta. Voi noita turvattomia, muistivatkohan ne ajan mokoman, -jolloin heidän eteensä tuotiin uhrina rukouksia ja polvistumisia? - -Ajattelin venettä, joka pyhimyskuormineen lipui Lövenin kalvolla eräänä -elokuun iltana. Mies, joka souti, veteli verkkaisesti ja heitti arkoja -silmäyksiä harvinaisiin matkalaisiin, jotka loikoilivat keulassa ja -perässä; mutta kreivi Dohna, joka hänkin oli matkassa, ei pelännyt. Hän -tarttui niihin, yhteen toisensa jälkeen, ja heitti ne korkeimman -omakätisesti järveen. Hänen otsansa oli kirkas, ja hän hengitti syvään. -Hän tunsi olevansa puhtaan evankeelisen opin sankari. Eikä ihmettä -tapahtunut vanhain pyhimysten kunniaksi. Vaieten ja toivottomina ne -vaipuivat perikatoonsa. - -Mutta seuraavana sunnuntaiaamuna hohti Svartsjön kirkko loistavan -valkeana. Eivät häirinneet enää kuvat ihmisten sisäisen katselmuksen -rauhaa. Ainoastaan sielun silmillä tulee hurskaiden nähdä taivaan -ihanuus ja pyhien kasvot. Ihmisten rukousten on noustava korkeimman luo -omilla vahvoilla siivillään. Eivät ne enää saa takertua pyhimysten -helmoihin. - -Ah, vihreä on maa, ihmisen rakastettu asunto, sininen on taivas, hänen -ikävöimisensä määrä. Maailma loistaa värejä. Miksi on kirkko valkea? -Valkea kuin talvi, alaston kuin köyhyys, kalvas kuin tuska. Se ei -kimaltele kuuraa kuin talvinen metsä. Se ei säteile helmissä ja -pitseissä kuin valkea morsian. Kirkko on maalattu valkeaksi kylmällä -liimavärillä, on aivan kuvaton, tauluton. - -Sinä sunnuntaina istui kreivi Dohna kuorissa kukilla koristetussa -nojatuolissa, että kaikki näkisivät hänet ja ylistäisivät häntä. Nyt -piti häntä kunnioitettaman, häntä, joka oli korjauttanut vanhat penkit, -hävittänyt rumentavat kuvat, panettanut uudet lasit kaikkiin -särkyneihin ikkunoihin ja sivunnut koko kirkon liimavärillä. Siihen -hänellä oli kai vapaa valta. Jos hän tahtoi lepyttää Kaikkivaltiaan -vihaa, niin hyvähän oli, että hän koristi hänen temppelinsä -ymmärryksensä mukaan. Mutta miksi hän otti siitä kiitosta? - -Hän, jonka tunnolla oli leppymätön ankaruuden syy, hänen olisi pitänyt -kirkkoon tultuaan laskeutua polvilleen häpeäjakkaralle ja pyytää -ristiveljiään ja -sisariaan rukoilemaan kärsivällistä Jumalaa, että hän -saisi olla täällä pyhätössään. Parempi olisi hänen ollut, jos hän olisi -seisonut siellä poloisena pahantekijänä kuin istunut kunniassa ja -siunattuna kuorissa, ottaen vastaan palkintoa siitä, että tahtoi tehdä -sovinnon Jumalan kanssa. - -Voi kreivi, varmaan Hän oli odottanut sinua häpeäjakkaralle. Hän ei -antanut pilkata itseään sillä, etteivät ihmiset uskaltaneet sinua -moittia. Hän on vieläkin se kiivas Jumala, joka panee kivet puhumaan, -kun ihmiset vaikenevat. - -Kun jumalanpalvelus oli loppunut ja viimeinen virsi veisattu, ei kukaan -poistunut kirkosta, vaan pappi nousi saarnastuoliin pitämään -kiitospuhetta kreiville. Mutta niin pitkälle ei toki jouduttukaan! - -Sillä ovet lensivät auki, ja siinä tulivat vanhat pyhimykset takaisin -kirkkoon, valuen Lövenin vettä, viheriän mudan ja ruskean liejun -vallassa. He olivat kai kuulleet, että täällä pidetään ylistyspuheita -sille, joka syöksi heidät hävityksen kuiluun ja joka ajoi heidät ulos -Jumalan pyhästä huoneesta ja upotti heidät kylmiin, liottaviin -aaltoihin. Vanhat pyhimykset tahtovat hekin lausua sanansa. - -He eivät rakasta laineiden yksitoikkoista liplatusta. He ovat tottuneet -virrenveisuuseen ja rukouksiin. He vaikenivat ja antoivat asiain mennä -menojaan niin kauan kuin he luulivat siitä koituvan kunniaa Jumalalle. -Mutta niin ei asianlaita ollutkaan. Täällä istuukin nyt kreivi Dohna -kuorissa, loistossa ja kunniassa, ja tahtoo, että pitää palvella ja -ylistää häntä Jumalan huoneessa. Sellaista he eivät voi kärsiä. Sen -vuoksi he ovat nousseet vetisestä haudastaan ja marssivat nyt takaisin -kirkkoon, kaiken kansan tuttuina. Siinä kulkee Pyhä Olavi, kruunu hatun -ympärillä, ja Pyhä Eerikki, kultakukat kaavussa, ja harmaa Pyhä Yrjänä, -ja pyhä Kristoffer, ei muita, sillä Saban kuningatar ja Judit eivät -näet tulleet. - -Mutta kun väki ehtii ensi hämmästyksestä toipua, niin suhisee kirkossa -kuuluva kuiskaus: - -"Kavaljeerit!" - -Niin, kavaljeerit kuin kavaljeerit! Ja he menevät suoraan sanaakaan -sanomatta kreivin luo ja nostavat hänen tuolinsa olkapäilleen ja -kantavat hänet kirkosta ulos laskien hänet kirkonmäelle. - -He eivät sano mitään eivätkä katso enemmän oikealle kuin -vasemmallekaan. He kantavat vain kursailematta kreivi Dohnan Herran -huoneesta ulos, ja kun se on tehty, menevät taas pois, suorinta tietä -järvelle. - -Heidän kimppuunsa ei karattu, eivätkä he juuri tuhlanneet aikaakaan -selittääkseen tarkoitustaan. Se oli itsestäänkin selvä. "Me Ekebyn -kavaljeerit ajattelemme omin nokin. Kreivi Dohna ei ansaitse ylistystä -Herran huoneessa. Siksi me kannamme hänet ulos. Raahatkoon nyt kuka -haluaa hänet takaisin sisään." - -Mutta häntä ei kannettu sisään. Papin kiitospuheesta ei tullutkaan -mitään. Kansa virtasi ulos kirkosta. Ei ollut ketään, joka olisi -ajatellut muuta kuin että kavaljeerit olivat menetelleet oikein. - -He muistivat vaaleaa, nuorta kreivitärtä, jota oli kidutettu niin -julmasti Borgissa. He muistivat häntä, joka oli ollut köyhille niin -hyvä, joka oli ollut niin suloinen nähdä, että oli ollut lohduttavaa -häntä katsoa. - -Synti oli tullut hurjin kujein kirkkoon; mutta sekä pappi että -seurakunta tunsivat, että he olivat itse tekemäisillään pahemman kujeen -itse Kaikkitietävälle. Ja he häpesivät itseään noiden villiytyneiden -vanhain hupsujen edessä. - -"Kun ihmiset vaikenevat, täytyy kivien puhua", he sanoivat. - -Mutta siitä päivästä lähtien ei kreivi Henrik viihtynyt enää Borgissa. -Eräänä pimeänä yönä elokuun alussa ajettiin umpivaunut portaiden eteen. -Kaikki palvelijat asettuivat niiden ympärille, ja kreivitär Märta tuli -ulos saalien peitossa, tiheä harso kasvojensa edessä. Kreivi talutti -häntä, mutta kreivitärtä vapisutti ja kauhisti. Töin tuskin saatiin -hänet eteisen poikki ja portaiden yli. - -Sitten hän sentään pääsi vaunuihin, kreivi hyppäsi niihin hänen -jälkeensä, ovet paukautettiin kiinni ja kuski antoi hevosten mennä -minkä kavioista pääsi. Kun harakat seuraavana aamuna heräsivät, oli -kreivitär Märta karannut. - -Kreivi eli sitten kaukana etelässä. Borg myytiin ja on nyt monta kertaa -vaihtanut omistajaa. Kaikkien täytyy sitä rakastaa. Harvat lienevät sen -isäntinä olleet onnellisia. - - - - -Kahdestoista luku - -JUMALAN MATKAMIES - - -Jumalan matkamies, kapteeni Lennart, asteli eräänä elokuun iltapäivänä -Brobyn majataloon ja meni keittiöön. Hän oli matkalla kotiinsa -Helgesäteriin, joka on neljännespeninkulman verran luoteeseen Brobystä, -aivan metsänrinnassa. - -Kapteeni Lennart ei vielä silloin tiennyt, että hänestäkin tulee maan -päällä Jumalan matkamies. Hänen sydämensä ailahteli ilosta, kun hän nyt -taas saisi nähdä kotinsa. Hän oli kokenut synkät kohtalot; mutta nyt -hän oli kotona, ja nyt oli kaikki kääntyvä parhain päin. Ei hän -tiennyt, että hänestä tulee sellainen, jonkalaiset eivät saa levätä -oman katon alla eivätkä lämmitellä oman lieden ääressä. - -Jumalan matkamiehen, kapteeni Lennartin mielenlaatu oli iloinen. Kun -hän ei tavannut ketään majatalon keittiössä, hän pani siellä kaikki -epäjärjestykseen kuin vallaton poika. Kiireesti hän kutaisi viallisen -rannun kankaaseen ja vetäisi rukinpyörän puneen paikoiltaan. Hän -nakkasi kissan koiran korville ja nauroi niin että talo kaikui, kun -vanhat toverit hetken tulisuudessa unohtivat entisen ystävyytensä ja -kirmasivat vastatusten kynnet koukussa, vihaisin silmin, karvat -pörhössä. - -Tulipa sitten majatalon emäntä jyryn kuultuaan sisään. Hän jäi -kynnykselle ja katsoi miestä, joka nauroi tappeleville eläimille. -Emäntä tunsi hänet hyvin, mutta silloin, kun hän oli viimeksi kapteenin -nähnyt, oli tämä istunut vanginrattailla ranteet käsiraudoissa. Hän -muisti sen hyvin. Viisi ja puoli vuotta sitten olivat varkaat -Karlstadin talvimarkkinoilla varastaneet maaherrattaren korut. Monta -sormusta, rannerengasta ja solkea, joita jalo rouva piti suuressa -arvossa -- sillä enin osa niistä oli saatu perintönä ja lahjoina -- oli -kadonnut. Koskaan niitä ei löydettykään. Mutta pian tiesi huhu kertoa -ympäri maata, että Helgesäterin Lennart-kapteeni oli muka varas. - -Emäntä ei ollut milloinkaan voinut ymmärtää, miten sellainen -huhu oli syntynyt. Eikö se ollut hyvä ja kunniallinen mies, tämä -Lennart-kapteeni? Hän eli onnellisena vaimoineen, jonka oli ottanut -vasta pari vuotta sitten, sillä hyvin myöhään hän oli päässyt -sellaisiin varoihin, että voi naida. Eikö hänellä nyt ollut hyvä -toimeentulo palkastaan ja virkatalostaan? Mikä sellaisen miehen voi -vietellä varastamaan vanhoja rannerenkaita ja sormuksia? Ja vielä -ihmeellisemmältä hänestä tuntui, että sellaiseen huhuun uskottiin, että -se tuli niin täysin todistetuksi, että Lennart-kapteeni sai eron -virastaan, menetti miekkatähtensä ja tuomittiin viiden vuoden -kuritustyöhön. - -Itse hän oli sanonut olleensa markkinoilla, mutta lähteneensä sieltä -pois ennen kuin kuuli varkaudesta puhuttavankaan. Maantieltä hän oli -löytänyt vanhan, ruman soljen, jonka oli ottanut ja vienyt kotiin ja -antanut lapsilleen. Mutta solki oli kultainen ja oli noita varastettuja -tavaroita: siitä aiheutui hänen onnettomuutensa. Mutta oikeastaan oli -Sintram alun pitäen siihen syynä. Ilkeä tehtaanpatruuna oli tullut -ilmiantajaksi ja lausunut langettavan todistuksen. Tuntui siltä kuin -hänen olisi ollut tarpeen saada Lennart-kapteeni pois seudulta, sillä -kohta sen jälkeen nostettiin oikeudenkäynti häntä itseään vastaan, -koska hänen oli huomattu myyneen ruutia norjalaisille vuoden 1814 -sodassa. Ihmiset luulivat, että hän pelkäsi jotakin todistusta, jonka -kapteeni Lennart olisi voinut esittää häntä vastaan. Nyt vapautettiin -hänet todistusten vajavuuden tähden. - -Majatalon emäntä ei voinut miestä kyllikseen katsella. Kapteenin tukka -oli tullut harmaaksi ja selkä köyristynyt; hänellä oli varmaankin ollut -vaikeat päivät. -- Mutta ystävällinen muotonsa ja iloinen luontonsa -hänellä oli jäljellä. Hän oli yhä se sama Lennart-kapteeni, joka oli -ollut mukana morsiussaatossa ja tanssinut hänen häissään. Hän -varmaankin seisahtui yhä vielä puhelemaan jokaisen ihmisen kanssa, -kenen tiellä tapasi, ja heitti lantin joka lapselle; hän varmaankin -sanoi yhä jokaiselle ryppyiselle mummolle, että tämä tulee päivä -päivältä yhä nuoremmaksi ja kauniimmaksi, ja yhä vieläkin hän istahtaa -kai tynnyrille ja soittaa viulua väelle, joka juhannusriu'un ympärillä -tanssii. Herranen aika, varmaan! - -"No, Katri-muori", alkoi kapteeni, "eikö nyt uskalleta katsoakaan -minua?" - -Hän oli oikeastaan tullut tänne kuulustamaan, miten hänen kotonaan -jaksettiin ja odotettiinko häntä palaavaksi. Niiden sopi tietää, että -hän oli suorittanut rangaistuksensa tällä kertaa. - -Majatalon emäntä kertoi hänelle pelkkiä hyviä uutisia. Hänen vaimonsa -oli ollut reilu kuin mies. Hän oli vuokrannut uudelta omistajalta -asumuksen, ja kaikki oli onnistunut hyvin. Lapset olivat terveitä, ja -ilokseen niitä katseli. Ja tokihan ne häntä odottivat! Kapteenska oli -ankara rouva, joka ei ilmaissut ajatuksiaan, mutta sen majatalon muori -tiesi, ettei kukaan ollut saanut syödä Lennart-kapteenin lusikalla eikä -istua hänen tuolillaan hänen poissa ollessaan. Nyt keväällä ei ollut -mennyt päivääkään, ettei kapteenska olisi kävellyt aina sen kiven luo, -joka on Brobyn mäen harjalla, ja katsellut alas tielle, eikö mies jo -tule. Ja uudet vaatteet hän oli laittanut kapteenille, kotikutoiset -vaatteet, joihin itse oli tehnyt enimmän työn. Kas, toki sen siitä -arvaa, että kapteenia odotetaan, vaikkei rouva mitään sanonut. - -"He eivät siis sitä usko?" sanoi Lennart-kapteeni. - -"Ei, kapteeni", sanoi emäntä. "Kukaan ei sitä usko." - -Silloin ei kapteeni viipynyt kauempaa tupasessa, silloin hän tahtoi -lähteä kotiin. - -Mutta hän sattui majatalon luona tapaamaan vanhoja, rakkaita tuttuja. -Ekebyn kavaljeerit olivat juuri tulleet majataloon. Sintram oli -kutsunut heidät sinne syntymäpäivilleen. Ja kavaljeerit eivät -hetkeäkään epäilleet puristaa kuritushuonevangin kättä ja toivottaa -häntä tervetulleeksi kotiin. Sintramkin teki niin. - -"Rakas Lennart", hän sanoi, "ole varma, että Jumalalla oli jokin -tarkoituksensa." - -"Huuti, lurjus!" huusi kapteeni Lennart. "Luuletko sinä, etten minä -tiedä, ettei suinkaan meidän Herramme pelastanut sinua pyövelin -pölkyltä?" - -Toiset nauroivat. Mutta Sintram ei suuttunut vähääkään. Hänestä ei -ollut ollenkaan vastenmielistä kuulla, että ihmiset vihjailivat hänen -liitostaan pahan kanssa. - -Niin, ja sitten he veivät Lennart-kapteenin takaisin sisään -tyhjentääkseen tervetuliaislasin hänen kanssaan; sen jälkeen hän saisi -kohta jatkaa matkaansa. Mutta hänenpä kävi huonosti. Hän ei ollut -juonut tuollaisia pettäviä aineita viiteen vuoteen. Hän ei ollut kai -koko päivänä syönyt, ja oli pitkästä matkastaan upo-uupunut. Tietenkin -hänen päänsä meni pyörälle parista lasista. - -Kun kavaljeerit saivat hänet niin pitkälle, ettei hän enää oikein -tiennyt mitä teki, pakottivat he hänet ottamaan lasin toisensa jälkeen, -eivätkä he tarkoittaneet sillä mitään pahaa, se oli pelkkää -hyväntahtoisuutta miestä kohtaan, joka ei ollut maistanut sellaista -hyvää viiteen vuoteen. - -Muuten hän oli miesten raittiimpia. Ja tietysti voi nyt myös arvata, -ettei hänen aikomuksensa ollut humaltua; hänenhän piti mennä kotiin -vaimonsa ja lastensa luo. Mutta sen sijaan hän nyt jäikin makaamaan -kapakkahuoneen penkille ja nukkui siihen. - -Hänen siinä maatessaan houkuttelevan tietämättömänä kaikesta otti Gösta -hiilen ja vähäisen puolukkamehua ja maalasi hänen kasvonsa. Hän teki -kapteenille oikean ryövärinnaaman; hänen mielestään se sopi niin -mainiosti, kun hän tuli suoraan vankilasta. Hän teki kapteenille mustan -silmän, veti punaisen arven nenän poikki, sotki tukan sekaviksi -töyhdöiksi otsalle ja nokesi koko kasvot. - -He nauroivat hetkisen tälle, sitten aikoi Gösta pestä naamion pois. - -"Anna olla", sanoi Sintram, "niin että hän saa nähdä sen itsekin -noustuaan. Se huvittaa häntä." - -Niin, se sai jäädä silleen, eivätkä kavaljeerit ajatelleet kapteenia -sen enempää. Pidot kestivät koko yön. Päivän noustessa he lähtivät. -Silloin oli tosiaan heidän aivoissaan enemmän viiniä kuin älyä. - -Nytpä kysymys, mitä tehtäisiin Lennart-kapteenille. "Viedään hänet -kotiin", sanoi Sintram. "Ajatelkaapas, miten iloiseksi hänen vaimonsa -tulee! Onpa hauskaa nähdä hänen iloaan. Mieltäni ihan liikuttaa, kun -sitä ajattelen. Viedään hänet kotiin!" - -Kaikkia liikutti tämä ajatus. Herra Jumala, miten hän tulee iloiseksi, -tuo ankara Helgesäterin rouva! - -He pudistelivat Lennart-kapteenin jaloilleen ja nostivat hänet -ajopeleihin. Uniset tallirengit olivat aikaa sitten ajaneet ne kuistin -eteen. Ja niin matkasi sitten koko joukko Helgesäteriin: toiset -torkkuivat ja olivat pudota kärryistä, toiset lauloivat pysyäkseen -valveilla. He eivät, koko sakki, näyttäneet juuri roistojoukkiota -kauniimmalta, tylsiä kun olivat, kasvot pöhöksissä. - -He pääsivät kuitenkin perille, jättivät hevoset takapihaan ja marssivat -koko lailla juhlallisina portaille. Beerencreutz ja Julius taluttivat -Lennart-kapteenia välissään. - -"Laittaudu aikamieheksi, Lennart", sanoivat he hänelle. "Nythän olet -kotonasi. Etkö sinä näe, että olet kotonasi?" - -Hän sai silmänsä auki ja selvisi melkein juopumuksestaan. Hänen -mielensä heltyi siitä, että he olivat saattaneet hänet kotiin. - -"Ystävät", hän sanoi ja pysähtyi pitämään heille puhetta, "olen kysynyt -Jumalalta, ystävät, miksi niin paljon pahaa on saanut päälleni tulla." - -"Ole hiljaa, Lennart, äläkä saarnaa!" karjaisee Beerencreutz. - -"Anna hänen jatkaa", sanoo Sintram, "hän puhuu hyvin." - -"Olen kysynyt häneltä enkä ymmärtänyt; nyt ymmärrän. Hän tahtoi näyttää -minulle, millaisia ystäviä minulla oli. Ystäviä, jotka saattavat minut -kotiin, nähdäkseen minun ja minun vaimoni iloa. Sillä minun vaimoni -odottaa minua. Mitä on viiden vuoden kurjuus sen rinnalla!" - -Nyt jyristeltiin kovin nyrkein ovea. Kavaljeereilla ei ollut aikaa enää -kuunnella. - -Sisällä alettiin liikkua. Piiat heräsivät ja katsoivat ulos. He -tempasivat vaatteet ylleen, mutta eivät uskaltaneet avata moiselle -miesjoukolle. Vihdoinkin vedettiin salpa pois. Kapteenska astui itse -ulos. - -"Mitä te tahdotte?" hän kysyi. - -Beerencreutz vastasi: - -"Me toimme miehesi tänne." - -He työnsivät Lennart-kapteenia, ja rouva näki hänen tulla hoipertelevan -itseään kohti, juopuneena, kasvoiltaan kuin ryöväri. Ja hänen takanaan -hän näki koko tuon hoippuvain, juopuneiden miesten joukon. - -Rouva peräytyi askelen, kapteeni tuli perästä syli avoinna. "Sinä menit -varkaana", huudahti rouva, "ja tulet takaisin renttuna." Sen sanottuaan -hän aikoi mennä sisään. - -Kapteeni ei ymmärtänyt. Hän aikoi seurata vaimoaan, mutta silloin -tyrkkäsi rouva häntä rintaan. - -"Luuletko sinä, että minä aion ottaa vastaan huoneeni ja lasteni -herraksi sinun kaltaistasi?" - -Ovi lensi kiinni, ja salpa vajosi paikoilleen. - -Kapteeni Lennart syöksyi ovea kohti ja alkoi sitä rynkyttää. - -Silloin eivät kavaljeerit mitenkään voineet olla nauramatta. Hän oli -ollut niin varma vaimostaan, ja nyt ei toinen tahtonut hänestä -tietääkään. Se oli heidän mielestään naurettavaa. - -Kun Lennart-kapteeni kuuli heidän nauravan, hän hyökkäsi heidän -kimppuunsa ja tahtoi lyödä heitä. He juoksivat pakoon ja nakkautuivat -ajoneuvoihinsa. Hän perästä, mutta kompastui innoissaan kiveen ja lensi -nurin. Hän pääsi taas jaloilleen, mutta ei ajanut enää toisia takaa. -Sekavassa mielentilassaan hän tuli ajatelleeksi jotain. Tässä -maailmassa ei tapahdu mitään Jumalan tahtomatta, ei mitään. - -"Mihin Sinä tahdot viedä minua?" hän kysyi. "Olen höyhen, jota henkesi -tuulahdus ajaa. Olen Sinun leikkipallosi. Mihin tahdot minua viedä? -Miksi suljet minulta kotini ukset!" - -Hän vaelsi pois kotoaan, luullen että Jumala niin tahtoi. - -Auringon noustessa hän seisoi Brobyn mäkien harjalla ja katsoi -laaksoihin. Ah, ei tiennyt silloin laakson poloinen väki pelastajansa -lähestyvän. Ei ollut ainoakaan köyhä eikä murheellinen sitonut -seppeleitä myöhään kuihtuneista puolukanvarsista ja ripustanut majansa -oven päälle. Ei pantu niille kynnyksille, joiden yli hän pian oli -astuva, tuoksuvan lavendelin lehtiä eikä pellonpientaren kukkia. Eivät -nostaneet äidit lapsiaan käsivarrelleen, että ne saisivat nähdä tuon -miehen tulevan. Ei ollut majojen sisus puhdistettu ja hieno, eikä musta -liesi lemuavain katajain verhoama. Eivät tehneet miehet kedoilla työtä -tulisin innoin, että hänen silmänsä olisivat ilahtuneet nähdessään -muokatun pellon ja hyvin kaivetun ojan. - -Ah, sieltä missä hän seisoi, näkivät hänen tuskaisat silmäyksensä vain, -miten kuivuus oli tuhonnut, miten sadot olivat palaneet ja miten kansa -tuskin näytti huolivan muokata maata ensi vuoden sadon vuoksi. Hän -katsoi ylemmäksi sinisiä vuoria kohti, ja aamun kirkas aurinko näytti -hänelle ruskeiksi palaneet seudut, joilla kulovalkeat olivat -liikkuneet. Hän näki, että kuivuus oli melkein hävittänyt tiepuolen -koivut. Hän arvasi monista pienistä merkeistä, mäskinhajusta, jota -tunsi kulkiessaan erään talon ohitse, kaatuneista aidoista ja vähistä -kotiin tuoduista ja hakatuista haloista, ettei kansa hoidellut itseään, -että hätä oli käsissä ja että ihmiset hakivat lohdutusta -välinpitämättömyydestä ja viinasta. - -Mutta kenties oli hänen tarpeellista nähdä mitä näki. Sillä hänen ei -suotu nähdä viheriöivän viljan orastavan omalla pellollaan, ei odotella -oman lieden ääressä hehkuvain hiilten sammumista, ei tuntea omain -lasten pehmeäin kätten puristuksia, ei tietää, että hänen tukenaan on -hurskas vaimo. Kenties oli tarpeen hänelle, jonka mieltä syvä suru -painoi, että oli muita, joille hän voi tarjota heidän köyhyydessään -lohdutusta. Kenties oli tarpeellista hänelle, että oli sellainen -katkera aika, jolloin luonnon karuus koetteli köyhempää kansaa -puutteella ja niin parempiosainen sitä vielä lisäksi turmeli. - -Lennart-kapteeni seisoi Brobyn mäellä ja alkoi ajatella, että ehkäpä -Jumala tarvitsee häntä. Häntä ei kutsunut vaimo kotiin. - -On huomattava, etteivät kavaljeerit voineet aavistaakaan, että he -olivat syypäitä kapteeninrouvan kovuuteen. Sintram vaikeni. Seudulla -puhuttiin moittivasti vaimosta, joka oli ollut liian ylpeä ottamaan -vastaan niin hyvää miestä. Kerrottiin, että hän torjui jyrkästi, jos -koetti puhella hänelle hänen miehestään, oli puhuja kuka tahansa. Hän -ei kärsinyt kuulla mainittavan hänen nimeänsäkään. Lennart-kapteeni -taas ei yrittänyt saattaa häntä parempiin ajatuksiin. - -Näin tapahtui eräänä päivänä: - -Vanha talollinen makaa kuolinvuoteellaan Högbergin kylässä. Hän on -nauttinut ehtoollista, ja hänen elämänsä voimat ovat ehtyneet, hänen -täytyy kuolla. - -Levotonna kuin ainakin pitkän matkan alkaja hän muutattaa vuodettaan -keittiöstä tupaan ja taas tuvasta keittiöön. Siitä ymmärretään paremmin -kuin raskaasta rinnan korinasta ja sammuvasta katseesta, että hänen -hetkensä on tullut. - -Hänen ääressään seisoo hänen vaimonsa, lapsensa ja palvelijansa. Hän on -ollut onnellinen, rikas, arvossapidetty. Hänen kuolinvuoteensa ei ole -hyljätty. Kärsimättömät vieraat eivät ympäröi häntä viime hetkinä. -Vanha mies puhuu itsestään, ikään kuin seisoisi Jumalan kasvojen -edessä, ja huokauksin ja myöntävin sanoin todistavat ympärillä -seisovat, että hän puhuu totta. - -"Minä olen ollut ahkera työntekijä ja hyvä isäntä", hän sanoo. "Minä -olen rakastanut vaimoani kuin oikeaa kättäni. En ole antanut lasteni -kasvaa kuritta ja hoidotta. En ole juopotellut. En ole siirtänyt -rajamerkkejä. En ole hoputtanut hevosta ylämäessä. En ole pitänyt -lehmiä nälässä talvella. En ole antanut lampaiden kitua kesällä -villassaan." - -Ja hänen ympärillään toistavat itkevät palvelijat kuin kaiku: "Hän on -ollut hyvä isäntä. Oi, Herra Jumala! Hän ei ole hoputtanut hevosta -ylämäessä, ei antanut lampaiden hikoilla kesällä villassaan." - -Mutta ovesta on aivan huomaamatta puikahtanut sisään köyhä mies -pyytääkseen ruoanapua. Hänkin on kuullut kuolevan sanat ja jäänyt -seisomaan hiljaa ovensuuhun. - -Ja sairas jatkaa: "Olen raatanut metsää ja kuivattanut niittyä. Viilsin -auralla suoria vakoja. Rakensin ladon kolme kertaa suuremmaksi, kolme -kertaa suurempaa satoa varten kuin isieni olivat. Teetin kirkkaista -taalareista kolme hopeapikaria; minun isäni teetti ainoastaan yhden." - -Kuuntelijan korviin ovelle tunkeutuvat kuolevan sanat. Hän kuulee -kuolevan todistavan itsestään niinkuin hän seisoisi Jumalan istuimen -edessä. Hän kuulee palvelusväen ja lasten vahvistaen todistavan. "Hän -viilsi aurallaan suoria vakoja, niin hän teki!" - -"Jumala antaa minulle hyvän paikan taivaassa", sanoo vanhus. - -"Herra ottaa meidän isäntämme hyvin vastaan", sanovat palvelijat. - -Oven ääressä seisova mies kuulee sanat, ja kauhu valtaa hänet, joka on -viisi pitkää vuotta ollut Herran leikkipallona, höyhenenä, jota hänen -henkensä tuulahdus on ajanut. - -Hän menee sairaan luo ja ottaa häntä kädestä. - -"Ystävä, ystävä", hän sanoo, ja hänen äänensä vapisee tuskasta. "Oletko -sinä ajatellut, kuka se Herra on, jonka kasvojen eteen sinun pitää pian -astua. Hän on suuri Jumala, hän on hirmuinen Jumala. Monet maailmat -ovat hänen peltomaansa. Myrsky on hänen hevosensa. Avarat taivaat -vapisevat hänen jalkansa painosta. Ja sinä asetut hänen eteensä ja -sanot: 'Minä viilsin suorat vaot, minä olen kylvänyt ruista, minä olen -kaatanut metsää!' Tahdotko kerskua hänen edessään ja verrata itseäsi -häneen? Sinä et tiedä, miten mahtava on Herra, jonka valtakuntaan sinun -on matkattava." - -Vanhuksen silmät laajenevat, kauhu tempoilee hänen suutaan, hänen -korahtelunsa käy raskaammaksi. - -"Älä astu Jumalasi eteen suurin sanoin!" jatkaa matkamies. "Maan -mahtavat ovat kuin puidut oljet hänen ladossaan. Hänen päivätyönsä on -rakennella aurinkoja. Hän on kaivanut meret ja pystyttänyt vuoret. Hän -on pukenut maan yrteillä. Hän on suunnaton työntekijä, ei sinun pidä -verrata itseäsi häneen. Taivu sinä hänen edessään, pakeneva ihmissielu! -Makaa nöyrästi tomussa Herran Jumalasi edessä! Jumalan myrsky raivoaa -päälläsi! Jumalan viha iskee sinut kuin tuhoava salama. Kumarru! Tartu -kuin lapsi hänen kaapunsa liepeihin ja anele turvaa! Makaa syvällä -tomussa ja pyydä armoa! Nöyrry, ihmissielu, nöyrry Luojasi edessä!" - -Sairaan silmät ammottavat, hänen kätensä menevät ristiin, mutta hänen -kasvonsa alkavat loistaa ja korahdukset lakkaavat. - -"Ihmissielu, poistuva ihmissielu", huutaa mies. "Niin totta kuin sinä -olet laskeutunut viime hetkelläsi nöyrästi Jumalasi eteen, niin totta -ottakoon hän sinut kuin lapsen käsivarrelleen ja vieköön sinut -taivaansa ihanuuteen!" - -Vanhus huokaa viimeisen henkäyksensä, ja niin on kaikki lopussa. -Lennart-kapteeni kumartaa päänsä ja rukoilee. Kaikki huoneessa olijat -rukoilevat raskaasti ja huoaten. - -Kun he nostavat päänsä, lepää vanha isäntä siinä hiljaisen -rauhallisena. Hänen silmänsä näyttävät vielä loistavan ihanain näkyjen -kajastusta, hänen suunsa hymyilee, hänen kasvonsa ovat kauniit. Hän on -nähnyt Jumalan. - -"Oi, sinua, suuri, kaunis ihmissielu", ajattelevat ne, jotka katselevat -häntä, "nyt sinä olet katkonut tomun kahleet. Viime hetkelläsi kohosit -sinä Luojasi luo. Sinä nöyrryit hänen edessään, ja hän nosti sinut kuin -lapsen käsivarrelleen." - -"Hän on nähnyt Jumalan", sanoo vainajan poika ja sulkee kuolleen -silmät. - -"Hän näki taivaan avoinna", nyyhkivät lapset ja palvelijat. - -Vanha emäntä ottaa vapisevalla kädellään Lennart-kapteenia kädestä. - -"Te autoitte häntä pahimmasta, kapteeni." - -Hän seisoo mykistyneenä. Voimakkaiden sanojen ja suurtekojen lahja on -hänelle annettu. Hän ei tiedä miten. Hän värisee kuin perho kotelonsa -reunalla, siipien auetessa auringonpaisteeseen, nekin kimaltaen kuin -auringonpaiste. - -Se hetki vei Lennart-kapteenin kansan pariin. Muuten hän olisi kai -mennyt kotiinsa ja antanut vaimonsa nähdä oikeat kasvonsa, mutta siitä -silmänräpäyksestä hän uskoi, että Jumala tarvitsi häntä. Hänestä tuli -Jumalan matkamies, joka toi köyhille apuaan. Ajan hätä oli suuri, ja -paljon oli kurjuutta, jota viisaus ja hyvyys saattoi parantaa paremmin -kuin kulta ja mahti konsanaan. - -Lennart-kapteeni tuli eräänä päivänä köyhäin maalaisten luo, jotka -asuivat Gurlita-kukkulan seuduilla. Heillä oli suuri hätä; perunat -olivat loppuneet ja rukiinkylvöä, joka olisi ollut tehtävä palaneihin -murtoihin, ei voitu toimittaa, sillä siementä ei ollut. - -Silloin otti Lennart-kapteeni pienen veneen ja souti viistoon järven -yli Forsiin ja pyysi Sintramia lahjoittamaan väelle ruista ja -perunoita. Sintram otti hänet hyvin vastaan: hän vei hänet suuriin, -hyvinvarustettuihin vilja-aittoihinsa ja kellareihin, joissa perunoita -oli vielä jäljellä viime vuoden sadosta, ja antoi hänen täyttää kaikki -pussit ja säkit, mitä hänellä oli matkassaan. - -Mutta kun Sintram näki pienen veneen, piti hän sitä niin suurelle -kuormalle liian pienenä. Tuo ilkimys kannatti säkit suureen veneeseen, -joita hänellä oli monta, ja käski vahvan Maunu-renkinsä soutaa kuorman -järven yli. Lennart-kapteenin ei tarvinnut muuta kuin kuljettaa tyhjää -venettään. - -Hän jäi kuitenkin vahvasta Maunusta jälkeen, sillä renki oli mestari -soutamaan ja tavattoman vahva. Lennart-kapteeni myös uneksii, -soudellessaan kauniin järven yli, ja hän ajattelee noiden pienten -jyvien ihmeellisiä vaiheita. Nyt ne heitetään mustaan tuhkamultaan, -kivikkoon ja kannikkoon, mutta ne itävät kyllä ja juurtuvat erämaassa. -Hän ajattelee pehmeitä, heleänvihreitä oraita, jotka sitten verhoavat -maan, ja ajatuksissaan hän jo kumartuu ja hivelee niiden pehmoisia -kärkiä. Ja sitten hän huomaa, miten syksy ja talvi kattaa nämä heikot, -pienet raukat ja miten ne kuitenkin ovat tuoreet ja uljaat, kun kevät -tulee ja ne saavat ruveta tosissaan kasvamaan. Hänen vanha -sotilaansydämensä ilahtuu hänen ajatellessaan noita kankeita korsia, -jotka seisovat niin suorina, monta kyynärää korkeina, huippuiset tähkät -latvoissa. Emien pienet untuvatöyhdöt vapisevat, heteiden ruuti tupruaa -aina puiden latvoihin, ja siten saavat tähkäpäät tuskan ja taistelun -jälkeen täyttyä pehmeällä, imelällä jyväaineella. Ja kun sitten viikate -viuhtoo ja oljet kaatuvat ja varstat alkavat jyskää niillä, kun mylly -saa jauhaa ytimen jauhoksi ja jauhot paistetaan leiväksi, ah, miten -paljon nälkää tyydyttävätkään silloin nuo jyvät, jotka ovat tuolia -edeltä kulkevassa veneessä. - -Sintramin vene laski Gurlitan seutulaisten venevalkamaan, ja monet -nälkäiset kiiruhtivat veneelle. Silloin sanoi renki, kuten hänen -isäntänsä oli käskenyt. - -"Tehtaanpatruuna lähetti nämä maltaat ja viljat teille, talonpojat. -Sanoi kuulleensa, ettei teillä ole viinaa." - -Silloin tulivat ihmiset kuin hulluiksi. He ryntäsivät veneelle ja -hyppäsivät veteen kiskoakseen itselleen pusseja, mutta niin ei -Lennart-kapteeni varmaankaan tarkoittanut. Hänkin joutui jo rantaan ja -hän vihastui kovin nähdessään väen aikomuksen. Hän aikoi perunat -ruoaksi ja rukiin siemeneksi; maltaita ei hän ollut ajatellutkaan -pyytää. - -Hän huusi ja käski rahvasta, että on annettava säkkien olla, mutta -häntä ei toteltu. - -"Tulkoon ruis suussanne hiekaksi ja perunat kurkussanne kiviksi!" huusi -hän silloin, sillä hän oli ylen katkeroitunut, kun he siten kiskoivat -viljaa itselleen. - -Samassa tuokiossa näytti siltä kuin Lennart-kapteeni olisikin tehnyt -ihmeen. Kaksi naista, jotka taistelivat pussista, repivät siihen reiän -ja näkivät pussissa paljasta hiekkaa; miehet, jotka nostivat -perunasäkkejä, tunsivat, kuinka ne olivat raskaat, aivan kuin kiviä -täynnä. - -Kiviä ja hiekkaa oli kaikki, kiviä ja hiekkaa. Väki katsoi kauhusta -mykkänä Jumalan ihmemiestä, joka oli tullut heidän pariinsa. -Lennart-kapteeni itsekin oli hetken ihan hämmästyksen lamaama. Vain -vahva Maunu nauroi. - -"Souda kotiisi, mies", sanoi Lennart-kapteeni, "ennen kuin talonpojat -arvaavat, ettei näissä säkeissä koskaan ole ollutkaan muuta kuin -hiekkaa, muuten pelkään, että he hukuttavat sinut veneinesi." - -"Eipä tässä pelättäne", sanoi mies. - -"Mene nyt vain", sanoi Lennart-kapteeni niin käskevällä äänellä, että -renki lähti. - -Sitten selitti Lennart-kapteeni rahvaalle, kuinka Sintram oli pettänyt -heitä, mutta miten hän selittikään, he eivät uskoneet muuta kuin että -oli tapahtunut ihme. Huhu levisi tästä pian, ja kun kansa suuresti -rakastaa ihmeitä, niin uskottiin pian yleisesti, että Lennart osasi -tehdä ihmetekoja. Hän tuli siten hyvin mahtavaksi talonpoikien seassa, -ja he sanoivat häntä Jumalan matkamieheksi. - - - - -Kolmastoista luku - -KIRKKOMAA - - -Oli kaunis elokuun ilta. Löven välkkyi peilityynenä, auer verhosi -vuoret, oli tullut viileä. - -Silloin asteli Beerencreutz, valkoviiksinen eversti, lyhytkasvuinen, -vankka sankari, kukkupeli takataskussaan, alas järvenrantaan ja asettui -tasapohjaiseen ruuheen. Häntä seurasi majuri Anders Fuchs, hänen vanha -asetoverinsa, ja pieni Ruster, huilunpuhaltaja, joka oli ollut -rummunlyöjänä Vermlannin jääkäripataljoonassa ja monta vuotta seurannut -everstiä ystävänä ja palvelijana. - -Järven toisella rannalla on kirkkomaa, Svartsjön hoitamaton kirkkomaa. -Siellä täällä vinoja, ratisevia rautaristejä, mättäitä kuin -kyntämättömällä pellolla, vihvilää ja rannukasta ruohoa, joka on -kylvetty sinne muistuttamaan, ettei kenenkään ihmisen elämä ole toisen -kaltainen, vaan vaihtelee erivärisenä kuin ruohon lehti. Siellä ei ole -hiekoitettuja käytäviä eikä muita varjokkaita puita kuin lehmus vanhan -kappalaisen unohdetulla haudalla. Kiviaitaus sulkee jyrkkänä ja -korkeana ketoparan piiriinsä. Köyhä ja lohduton on tuo kirkkomaa, ruma -kuin saiturin kasvot, jotka kuihtuvat niiden vaikertaessa, joiden onnen -hän varasti. Ja ne ovat toki autuaita, jotka lepäävät siellä, ne jotka -on laskettu vihittyyn maahan virsiä veisaten ja rukoillen. Mutta -Acquilon, kortinlyöjä, hän, joka kuoli viime vuonna Ekebyssä, hänet on -täytynyt haudata muurin ulkopuolelle. Tämä mies, joka oli ennen ollut -niin ylväs ja ritarillinen, tuo urhea soturi, rohkea metsänkävijä, -peluri, joka piti onnen ihan vankinaan, hän joutui kuitenkin -hävittämään kaiken, mitä oli itse hankkinut, ja kaiken mitä hänen -vaimonsa oli hoitanut. Vaimonsa ja lapsensa hän oli hylännyt monta -vuotta sitten viettääkseen kavaljeerielämää Ekebyssä. Eräänä iltana -viime kesänä hän oli pelannut talonsa, josta perhe eli. Sen sijaan, -että olisi suorittanut velkansa, hän ampui itsensä. Mutta itsemurhaajan -ruumis haudattiin poloisen kirkkomaan sammaltuneen muurin ulkopuolelle. - -Hänen kuoltuaan oli kavaljeereja ollut vain kaksitoista: hänen -kuoltuaan ei kukaan tullut ottamaan kolmannentoista paikkaa, ei muut -kuin se musta, joka jouluaattona ryömi masuunista pajaan. - -Kavaljeereista oli hänen kohtalonsa ollut katkerampi kuin edeltäjäinsä. -Kyllähän he tiesivät, että yhden täytyi heistä kuolla joka vuosi. -Mitäpä pahaa siinä? Kavaljeerit eivät saa tulla vanhoiksi. Jos heidän -sameat silmänsä eivät jaksa erottaa kortteja, jos heidän vapisevat -kätensä eivät voi kohottaa lasia, mitä on elämä heille, mitä he -elämälle? Mutta maata kuin koira kirkkomaan aidan ulkopuolella, jossa -turve ei saa levätä rauhassa, vaan laitumen lampaat sitä tallaavat ja -lapio ja aura haavoittavat, josta kulkija menee ohitse hidastuttamatta -askelten vauhtia ja jossa lapset leikkivät hillitsemättä nauruaan ja -pilaansa, maata siellä, jonne kivimuuri estää äänen kuulumasta silloin, -kun tuomion enkeli herättää pasuunallaan kaikki kuolleet aidan -sisäpuolelta -- voi, maata siellä! - -Nyt soutaa Beerencreutz ruuhella yli Lövenin. Hän tulee illalla tuon -minun unelmieni järven yli, jonka rannoilla olen nähnyt jumalien -vaeltavan ja jonka syvyydestä taikalinnani kohoaa. Hän soutaa yli Lagön -laguunain, jossa kuuset kohoavat suoraan vedestä ja kasvavat matalilla, -ympyriäisillä hiekkasärkillä; jossa sortuneen merirosvolinnan rauniot -ovat vielä saaren jyrkällä huipulla; hän sivuaa Borgin niemen ja -kuusipuiston, jossa vanha petäjä riippuu vielä paksuilla juurillaan sen -rotkon suulla, mihin vankka karhu ennen vangittiin ja missä kiviröykkiö -ja hautakummut todistavat paikan korkeaa ikää. - -Hän soutaa niemen ympäri, nousee maihin kirkkomaan rannassa ja menee -sitten niitettyjen ketojen yli, jotka ovat Borgin kreivin aluetta, -Acquilonin haudalle. - -Sinne tultuaan hän kumartuu ja taputtelee turvetta, kuten kevyesti -hyväillään peitettä, jonka alla sairas ystävä lepää. Sitten hän ottaa -taskustaan kukkukortit ja istuutuu haudan ääreen. - -"Hän on niin yksinään täällä erillään, Johan Fredrik. On kai pienestä -pelistä mielissään." - -"On synti ja häpeä, että semmoisen miehen täytyy olla täällä -ulkopuolella", sanoo suuri karhunkaataja Anders Fuchs ja istuutuu hänen -viereensä. - -Mutta pikku Ruster, huilunpuhaltaja, virkkaa liikuttuneella äänellä ja -kyynelten ahkerasti tippuessa hänen pienistä, punaisista silmistään: - -"Lähinnä teitä, eversti, lähinnä teitä hän oli parhain mies, mitä olen -tuntenut." - -Nuo kolme arvonmiestä istuvat nyt haudan ympärillä ja jakavat vakavasti -ja hartaasti kortit. - -Minä katselen maailmaa, näen monta hautaa. Tuolla lepää hän, tuo -mahtava, marmorin painamana. Surumarssi kaikuu hänen haudallaan. Liput -lasketaan kummulle. Näen niiden haudat, joita on paljon rakastettu. -Kukkia, kyynelten kastamia ja suutelojen hyväilemiä, lepää kevyesti -heidän viheriöivillä nurmillaan. Unohdettuja hautoja minä näen, -ylimielisiä hautoja, valehtelevia lepopaikkoja, ja toisia, jotka eivät -sano mitään; mutta koskaan minä en ennen ole nähnyt musta- ja -valkearuutuista Killeä ja kulkusmyssyistä Blarenia kutsuttavan haudan -asustajan ratoksi. - -"Johan Fredrik voitti", sanoo eversti ylpeästi. "Enkö sitä jo arvannut. -Minä se opetin häntä pelaamaan. Niin, nyt me olemme kellellämme, me -kolme, ja hän yksinään elossa." - -Sitten hän kokoaa kortit pakkaan, nousee ylös ja vaeltaa toisten -seuraamana takaisin Ekebyhyn. - -Nytpä kuollut mahtanee tietää ja tuntea, etteivät kaikki ole unohtaneet -häntä ja hänen hyljättyä hautaansa. Kummallista kunnioitusta osoittavat -harhautuneet sydämet niille, joita rakastavat; mutta hän, joka makaa -muurin ulkopuolella, hän, jonka kuollut ruumis ei ole saanut levätä -vihityssä maassa, hänen on syytä iloita, etteivät kaikki hylkää häntä. - -Ystävät, ihmisten lapset, kun minä kuolen, saan varmaan levätä keskellä -kirkkomaata, isieni haudassa. Varmaankaan en ole ryöstänyt omieni -elatusta, en kohottanut kättäni omaa henkeäni vastaan, mutta yhtä -varmaan en ole saanut sellaista rakkautta, yhtä varmaan ei kukaan tahdo -minulle tehdä niin paljon kuin nuo kavaljeerit tälle tihutyön -tekijälle. Aivan varmaan ei tule kukaan illalla, kun aurinko menee -mailleen ja kuolleiden kartanoissa on yksinäistä ja surullista, -panemaan kirjavia kukkukortteja minun nikamaisten sormieni väliin. - -Ei edes tulla -- niinkuin minä muuten kernaammin soisin, sillä kortit -houkuttelevat minua sangen vähän -- haudalleni viuluin ja käyrin, jotta -henkeni, joka harhailee maatuvan tomun ympärillä, saisi keinua sävelten -virralla niinkuin joutsen keinuu kimaltelevilla laineilla. - - - - -Neljästoista luku - -VANHOJA LAULUJA - - -Marianne Sinclaire istui elokuun lopulla hiljaisena arkipäivänä -huoneessaan ja järjesti kirjeitään ja papereitaan. - -Hänen ympärillään oli aika sekasorto. Suuria, nahkaisia matkalaukkuja -ja raudoitettuja kirstuja oli tuotu huoneeseen. Tuolit ja sohvat olivat -hänen vaatteittensa peitossa. Ylisiltä ja kaapeista ja petsattujen -kirstujen laatikoista oli kaikki vedetty esille, silkit ja -liinavaatteet välkähtelivät, korut oli levitetty puhdistettaviksi, -saalit ja turkit piti valita ja tarkastaa. - -Marianne varustautui pitkälle matkalle. Ei ollut varmaa, palaisiko hän -enää koskaan kotiin. Hän oli elämänsä käännekohdassa ja poltti sen -vuoksi paljon vanhoja kirjeitä ja päiväkirjoja. Hän ei tahtonut kantaa -menneiden muistojen kuormaa. - -Siinä istuessaan ja puuhaillessaan joutuu hänen käteensä nippu vanhoja -runoja. Ne olivat vanhoja kansanlaulu-muistiinpanoja, joita hänen -äitinsä hänen pienenä ollessaan oli hänelle laulellut. Hän aukaisi -rihman, joka oli nipun ympärillä, ja alkoi lukea. - -Hän hymyili surumielisesti, kun oli hetken lukenut; merkillistä -viisautta julistivat nuo vanhat laulut hänelle: - -Älä usko onneen, älä onnen merkkiin, älä luota ruusuihin, kauneihin -lehtiin. - -Älä usko nauruun, sanoivat ne. Katso, kaunis Valborg-neito ajaa -kultaisessa karmissaan, ja hänen huulensa hymyilevät, mutta hän on niin -surullinen kuin kierisivät kaviot ja pyörät hänen elämänsä onnen -ylitse. - -Älä usko tanssiin, sanoivat ne. Moni jalka kiitelee keveästi yli -vahatun palkin, mutta mieli on raskas kuin lyijy. Hauska ja vallaton on -pieni, tanssiva Kirsti, vaikka hän tanssikin nuoren elämänsä hukkaan. - -Älä usko pilaan, sanovat ne. Moni astuu pöytään leikkiä laskevin -huulin, vaikka on surusta kuolla. Tuossa istuu nuori Adeline ja antaa -leikillä tarjota itselleen herttua Fröjdenborgin sydäntä, varmana, että -hänen tarvitsee vain nähdä se saadakseen voimaa kuolla. - -Oi, te vanhat laulut, mihin pitää siis uskoa, kyyneleihin ja suruunko? - -Helposti kääntyy surullinen hymyilemään, mutta se, joka on iloinen, hän -ei voi itkeä. Kyyneleihin ja huokauksiin uskovat vanhat laulut, -ainoastaan suruun ja surun merkkiin. Suru on todellista, oleellista, se -on kiinteä ikivuori löysän hiekan alla. Suruun voi uskoa ja surun -merkkiin. - -Mutta ilo on vain surua, joka teeskentelee. Ei ole oikeastaan maan -päällä muuta kuin surua. - -"Oi, te lohduttomat", sanoi Marianne, "eikö teidän vanha viisautenne -raukea elämän täyteläisyyden edessä!" - -Hän meni ikkunan ääreen ja katseli puutarhaan, jossa hänen vanhempansa -juuri huvikseen kävelivät. He kävelivät edestakaisin leveitä käytäviä -ja puhuivat kaikesta, mitä silmin huomasivat: nurmen nukasta ja taivaan -linnuista. - -"Kas", sanoi Marianne, "tässä huokailee nyt sydän surusta, vaikkei se -ennenkään ollut kovin onnellinen." - -Ja hän ajatteli nyt yht'äkkiä, että kenties kaikki lopultakin oli -ihmisen omassa vallassa, että suru ja ilo aiheutui vain hänen -erilaisista ajatustavoistaan. Hän tutkisteli itseään, onni vaiko -onnettomuus häneen oli osunut tänä vuonna. Hän tiesi tuskin sitä -itsekään. - -Hän oli elänyt katkeria aikoja. Hänen sielunsa oli ollut sairas. Hänet -oli taivutettu maahan syvään alennukseen. Sillä kun hän oli tullut -takaisin kotiinsa, oli hän sanonut itselleen: "En tahdo muistella -mitään pahaa isästäni." Mutta niin hänen sydämensä ei sanonut. "Hän on -tuottanut minulle kuolemansurun", sanoi se, "hän on erottanut minut -siitä, jota rakastin, hän on suistanut minut epätoivoon lyödessään -äitiä. En suinkaan toivo hänelle mitään pahaa, mutta minä pelkään -häntä." Ja hän huomasi, miten hänen täytyi pakottautua istumaan hiljaa, -kun isä tuli ja istuutui hänen viereensä; hän olisi halunnut paeta isän -luota. Hän koetti rohkaista mieltään, hän puhui hänen kanssaan kuten -tavallisesti ja oli melkein alinomaa hänen seurassaan. Hän osasi -hillitä itsensä, mutta hän kärsi sanomattomasti. Hän inhosi vihdoin -isässä kaikkea: hänen karkeaa, vahvaa ääntään, hänen raskasta -käyntiään, hänen suuria käsiään, koko tuota valtavaa sankariolentoa. -Hän ei toivonut isälle mitään pahaa, hän ei tahtonut häntä -vahingoittaa, mutta hän ei voinut enää lähestyä häntä tuntematta pelkoa -ja inhoa. Hänen kukistettu sydämensä kosti. "Sinä et antanut minun -rakastaa", se sanoi, "mutta minä olen kumminkin sinun herrasi, sinun -herrasi, sinun täytyy nyt vihata." - -Kun hän oli niin tottunut aina tutkimaan sisäistä itseään, hän huomasi -hyvin, miten tämä inho yhä syveni, miten se päivä päivältä kasvoi. -Samalla tuntui siltä kuin hän olisi nyt ollut iäksi kytketty kotiin. -Hän aavisti, että olisi parasta matkustaa kotoa muiden ihmisten pariin, -mutta tätä päätöstä hän ei nyt taudin jälkeen voinut tehdä. Koskaan ei -asiantila parantuisi. Hän kiusaantuisi vain yhä enemmän, ja jonakin -päivänä hänen malttinsa pettäisi, ja hän kuohahtaisi isäänsä vastaan ja -näyttäisi tälle sydämensä kaiken katkeruuden, ja siitä koituisi -taistelua ja onnettomuutta. - -Niin meni kevät ja alkukesä. Heinäkuussa hän oli mennyt kihloihin -vapaaherra Adrianin kanssa saadakseen oman kodin. - -Kerran, kauniina aamupäivänä, oli paroni Adrian karahuttanut pihaa -ratsastaen komealla hevosella. Hänen husaaritakkinsa oli -auringonpaisteessa loistanut, hänen kannuksensa, sapelinsa ja vyönsä -olivat kimallelleet, puhumattakaan paronin omista terveistä kasvoista -ja hymyilevistä silmistä. Melchior Sinclaire oli itse seisonut -portailla ja ottanut hänet vastaan, kun hän tuli. Marianne oli ommellut -ikkunan ääressä. Hän oli nähnyt paronin tulevan ja kuullut jokaisen -sanan minkä he puhuivat keskenään. - -"Hyvää päivää, ritari Päivänpaiste", huusi tehtaanpatruuna hänelle. -"Peijakas, miten korea sinä olet. Ethän vain tule kosimaan?" - -"Niinpä tulenkin, setä, niin juuri tulenkin", vastasi paroni nauraen. - -"Eikö sinulla ole hävyn häivääkään, poika? Millä sinä eukon elätät?" - -"En millään, setä. Jos varaa olisi, hiisi silloin naimisiin menisi." - -"Vai niin sanot, vai niin, sinä ritari Päivänpaiste. Mutta onpa sinulla -ollut varaa ostaa tuo korea takki!" - -"Velaksi, luotolla, setä." - -"Ja hevonen, jolla ratsastat, on monen kolikon arvoinen, sen näen, hyvä -junkkari. Mistä sinä sen olet saanut?" - -"Hevonen ei ole minun, setä." - -Tätä ei enää suuri tehtaanpatruuna voinut vastustaa. "Jumala olkoon -kanssasi, poikani", hän sanoi. "Sinä tarvitset kyllä vaimon, jolla -jotakin on. Jos saat Mariannen, niin ota hänet." - -Siten oli heidän puoleltaan asia selvitetty jo ennen kuin paroni Adrian -ehti hypätä hevosensa selästä. Mutta Melchior Sinclaire tiesi kyllä -mitä teki, sillä paroni Adrian oli kunnon mies. - -Sitten oli kosija tullut suoraan Mariannen luo ja puhaltanut heti -asiansa ilmi: - -"Oo, Marianne, rakas Marianne. Minä olen jo puhunut sedän kanssa. -Tahtoisin niin mielelläni sinut vaimokseni. Sano jo suostuvasi, -Marianne." - -Marianne sai houkutelluksi koko totuuden ilmi: Vanha paroni, kosijan -isä, oli antanut taas petkuttaa itsensä ostamaan muutamia tyhjiä -kaivoksia. Vanha paroni oli kaiken ikänsä ostanut kaivoksia, löytämättä -niistä kuitenkaan mitään. Kosijan äiti oli levoton, itse hän oli -joutunut velkoihin, ja nyt hän kosi Mariannea pelastaakseen sukunsa -talon ja husaaritakkinsa. - -Hänen kotinsa oli Hedebyn säterikartano; se oli toisella puolen järveä, -melkein vastapäätä Björneä. Marianne oli tuntenut Adrianin hyvin, he -olivat samanikäiset ja leikkitovereita. - -"Sinä voit ihan hyvin mennä naimisiin kanssani, Marianne. Minun elämäni -on nyt niin viheliäistä. Minun täytyy ajaa lainahevosilla, enkä voi -maksaa räätälinlaskujani. Tämähän ei käy mitenkään päinsä. Minun on -pakko ottaa ero, ja silloin minä ammun itseni." - -"Mutta, Adrian, mitä sellaisesta avioliitosta tulee? Emmehän ole -vähääkään rakastuneet toisiimme." - -"Niin, mitä rakkauteen tulee, siitä minä viis piittaan", vastasi -Adrian. "Minä tahdon vain ratsastaa hyvällä hevosella ja metsästää, -mutta kavaljeeri minä en ole, olen työmies. Jos vain saisin rahaa, niin -ottaisin kotitalon haltuuni ja hankkisin äidille levon päivät ja olisin -tyytyväinen. Minä sekä kyntäisin että kylväisin, sillä pidän työstä." - -Ja hän oli katsonut Marianneen rehellisillä silmillään, ja Marianne -tiesi, että hän puhui totta ja että hän oli luotettava mies. Hän meni -siis Adrianin kanssa kihloihin, parhaastaan päästäkseen vain pois -kotoa, mutta senkin vuoksi, että hän oli aina pitänyt paljon hänestä. - -Mutta koskaan hän ei ole unohtava kuukautta, joka seurasi sitä elokuun -iltaa, jolloin hänen kihlauksensa julkaistiin, tuota mieletöntä aikaa. - -Paroni Adrian tuli päivä päivältä yhä surullisemmaksi ja -hiljaisemmaksi. Hän kävi tosin Björnessä varsin usein, joskus monta -kertaa päivässä, mutta Marianne huomasi hyvin, kuinka alakuloinen hän -oli. Muiden kanssa hän toki vielä laski leikkiä, mutta hänen seurassaan -hän oli aivan mahdoton: hiljaisuutta ja kuivuutta koko mies. Marianne -arvasi kyllä, miten hänen laitansa oli: ei ollutkaan niin helppoa kuin -paroni luuli naida rumaa naista. Marianne oli nyt tullut Adrianille -vastenmieliseksi. Ei kukaan tiennyt paremmin kuin Marianne itse, miten -ruma hän oli. Hän oli kyllä näyttänyt Adrianille, ettei hän halunnut -suinkaan hyväilyjä eikä rakkaudenosoituksia, mutta Adriania kiusasi -sittenkin ajatella häntä vaimonaan, ja hänen olonsa tuli päivä päivältä -pahemmaksi. Miksi paroni siis sieti tällaista tilannetta? Miksi hän ei -purkanut kihlausta? Marianne oli antanut kyllin selviä viittauksia. -Itse ei Marianne voinut sille mitään. Hänen isänsä oli aivan lyhyesti -huomauttanut ettei tyttären maine kärsi enää lisää kihlausseikkailuja. -Silloin oli Marianne halveksinut heitä kumpaakin yhtä syvästi, ja mikä -keino tahansa näytti hänestä tarpeeksi hyvältä, kunhan hän vain -vapautuisi näistä molemmista herroistaan. - -Ja vasta pari päivää suurten kihlajaispitojen jälkeen oli käänne äkkiä -ja ihmeellisesti tapahtunut. - - * * * * * - -Hiekkakäytävällä aivan Björnen portaiden edessä oli suuri kivi, josta -oli paljon vastusta. Ajoneuvot kaatuivat siihen, hevoset ja ihmiset -siihen kompastuivat, piiat, jotka kantoivat raskaita maitopyttyjä, -töytäsivät siihen ja kaatoivat maidon, mutta kivi sai vain olla -paikoillaan, koska se oli ollut siinä monta vuotta. Sehän oli ollut -siinä jo tehtaanpatruunan vanhempien eläessä, vieläpä kauan ennen kuin -Björnen kartanoa ajateltiin rakentaakaan. Tehtaanpatruuna Sinclaire ei -ymmärtänyt, minkä tähden hänen pitäisi se nostattaa maasta. - -Mutta elokuun viimeisinä päivinä sattui niin, että pari piikaa, jotka -kantoivat raskasta korvoa, kompastuivat kiveen ja kaatuivat -vahingoittuen pahasti, ja suuttumus kiveen oli suuri. - -Oli vasta aamiaisen aika. Tehtaanpatruuna oli aamukävelyllä, mutta kun -väki juuri, nyt kahdeksan ja yhdeksän välillä, oli kotosalla, niin -käsketti Gustava-rouva pari miestä tulemaan ja kaivamaan sen suuren -kiven maasta. - -He tulivatkin rautakankeineen ja lapioineen, kaivoivat ja kankesivat ja -saivat vihdoin tuon vanhan rauhanhäiritsijän luolastaan. Sitten he -kuljettivat sen takapihaan. Siinä oli työtä tarpeeksi kuudelle -miehelle. - -Tuskin oli kivi poistettu, kun tehtaanpatruuna tuli kotiin, ja heti -osuivat hänen silmänsä tuohon surkeuteen. Sen nyt arvasi, että hän -vihastui. Eihän koko talokaan ollut enää sama hänen mielestään. Kuka -oli uskaltanut viedä pois kiven? Jaha, Gustava-rouvako käskenyt. Niin, -naisväellä ei ole sydäntä. Eikö hänen vaimonsa tiennyt, että hän -rakasti sitä kiveä? - -Ja sitten hän meni suoraan kiven luo, nosti sen hartiavoimalla maasta -ja kantoi takapihan ja pihan poikki juuri samalle paikalle, jossa se -oli ennen ollut, ja paiskasi sen paikoilleen. Ja se oli kivi, jonka -kuusi miestä hädin tuskin jaksoi nostaa. Sitä urotyötä ihailtiin koko -Vermlannissa suuresti. - -Kun hän kantoi kiveä pihan poikki, seisoi Marianne juuri ruokasalin -ikkunan ääressä ja katseli häntä. Hän ei koskaan ollut nähnyt isää niin -hirmuisena. Isä oli hänen herransa, tuo hirmuinen, mahdottoman väkevä, -tuo juonikas, oikullinen herra, joka ei kysynyt koskaan muuta kuin omaa -mieltään. - -He rupesivat aamiaiselle, ja Mariannella oli pöytäveitsi kädessä. Hän -kohotti ajatuksissaan veistä. - -Gustava-rouva tarttui hänen ranteeseensa. - -"Marianne!" - -"Mikä hätänä, äiti?" - -"Voi, Marianne, sinä näytit niin kummalliselta. Minä pelästyin." - -Marianne katsoi häntä pitkään. Äiti oli pieni, kuiva ihminen, -harmaahapsi ja ryppyinen, jo viidenkymmenen iässä. Hän -- hän rakasti -kuin koira laskematta lyöntejä ja iskuja. Hän oli useimmiten reippaalla -tuulella, ja kuitenkin hän teki surullisen vaikutuksen. Hän oli kuin -myrskyn tuivertama puu merenrannalla, hän ei ollut koskaan saanut -kasvaa rauhassa. Hän oli oppinut kulkemaan piiloteitä, hän valehteli -tarvittaessa ja tekeytyi usein nuhteista päästäkseen tuhmemmaksi kuin -olikaan. Kaikin puolin hän oli miehen luoma. - -"Surisiko äiti kovasti, jos isä kuolisi?" kysyi Marianne. - -"Marianne, sinä olet vihainen isälle. Sinä olet aina vihainen isälle. -Miksi ei olo jo tule hyväksi, kun sinä olet saanut uuden sulhasenkin?" - -"Oi, äiti! Minä en voi sille mitään. Voinko minä mitään sille, että -kammoan häntä. Eikö sitten äitikin näe, millainen hän on? Miksi minä -pitäisin hänestä? Hän on kiivas, hän on sivistymätön, hän on kiusannut -sinua, niin että olet vanhentunut ennen aikaasi. Miksi pitää hänen olla -meidän isäntämme? Hänhän on kuin mikäkin hullu. Miksi minun täytyy -häntä kunnioittaa ja pitää arvossa? Hän ei ole hyvä, hän ei ole -armelias. Minä tiedän kyllä, että hän on vahva. Hän löisi kuoliaaksi -meidät koska tahansa. Hän voi ajaa meidät talosta, jos tahtoo. Senkö -vuoksi minun pitää häntä rakastaa?" - -Mutta silloin ei Gustava-rouva ollut lainkaan tavallisensa. Hän tuli -voimakkaan rohkeaksi ja puhui tietoisia sanoja: - -"Kavahda itseäsi, Marianne. Minusta tuntuu nyt melkein siltä kuin olisi -isä ollut oikeassa jättäessään sinut oven taakse viime talvena. Saat -nähdä, että sinua kohtaa rangaistus tästä. Sinä saat oppia sietämään -vihaamatta ja kärsimään kostamatta." - -"Oi äiti, minä olen niin onneton." - -Ja kohta tulikin käänne. He kuulivat eteisestä raskaan kumahduksen, -niinkuin jotakin olisi kaatunut. - -He eivät saaneet koskaan tietää, oliko Melchior Sinclaire seisonut -eteisen portailla kuunnellen avonaisen salinoven kautta Mariannen -sanoja, vai oliko ainoastaan ruumiinponnistus syynä halvauskohtaukseen. -Kun he tulivat ulos, hän makasi eteisessä pyörryksissä. Syytä he eivät -rohjenneet koskaan kysyä häneltä. Itse hän ei mitenkään antanut huomata -kuulleensa mitään. Marianne ei tohtinut täydellisesti ajatella, että -oli tahtomattaan kostanut. Mutta kun hän näki isänsä makaavan noilla -samoilla portailla, joilla oli oppinut vihaamaan häntä, hälveni kaikki -katkeruus hänen sydämestään. - -Patruuna tuli pian tajuihinsa ja oltuaan pari päivää hiljakseen pääsi -entiselleen eikä kuitenkaan ollut enää entisellään. - -Marianne näki vanhempiensa kävelevän yhdessä puutarhassa. Niin he aina -nykyisin kävelivät. Isä ei mennyt koskaan yksinään, hän ei käynyt enää -kylillä, hän nurisi vieraita ja kaikkea, mikä saattoi erottaa hänet -vaimonsa seurasta. Vanhuus oli yllättänyt hänet. Hän ei saanut -kirjoitetuksi kirjettä; hänen vaimonsa täytyi se tehdä. Hän ei -määrännyt missään asiassa ominpäin, vaan kysyi vaimoltaan neuvoa -kaikessa ja teki niinkuin tämä tahtoi. Ja hän oli aina lauhkea ja -ystävällinen. Hän huomasi itsekin muutoksensa ja sen, että hänen -vaimonsa oli onnellinen. "Hänen on nyt hyvä olla", hän sanoi eräänä -päivänä Mariannelle ja osoitti Gustava-rouvaa. - -"Oi, rakas Melchior", huudahti rouva. "Tiedäthän, että toivoisin -mieluummin, että sinä vain tulisit terveeksi." - -Ja sitä hän toivoikin. Hänen riemunsa oli kertoa millainen suuri -tehtaanpatruuna oli ollut voimainsa päivinä. Hän kertoi, miten hän -kesti humussa ja jyryssä yhtä hyvin kuin mikä Ekebyn kavaljeeri -tahansa, kuinka hän teki afäärejä ja voitti paljon rahaa, juuri silloin -kun hän, Gustava, pelkäsi hänen toimittavan heidät maantielle -hurjuudellaan. Mutta Marianne tiesi, että äiti oli onnellinen -valituksestaan huolimatta. Olla kaikki miehelle, se riitti hänelle. He -näyttivät molemmat vanhoilta, ennen aikojaan murtuneilta. Marianne -luuli tietävänsä jo, miten heidän elämänsä oli jatkuva. Isä tulee -vähitellen yhä heikommaksi, halvaus tapaa taas ja tekee hänet yhä -avuttomammaksi, ja äiti vaalii häntä kunnes kuolema heidät erottaa. -Mutta loppuhan voi olla vielä hyvin kaukana. Gustava-rouva saa pitää -rauhaista onneaan vielä jonkin aikaa. Niin se varmaan käy, ajatteli -Marianne. Elämä oli äidille velkaa. - -Hänen oma olonsakin oli tullut paremmaksi. Ei pakottanut nyt enää -tuskastuttava epätoivo häntä menemään naimisin, vain että hän saisi -toisen isännän. Hänen haavoittunut sydämensä sai levon. Viha oli -hyrskynnyt siinä, niinkuin rakkauskin, mutta hän ei ajatellut enää -kärsimyksiä, joita se oli tuottanut hänelle. Hänen täytyi tunnustaa -olevansa nyt rikkaampi, korkeampi ihminen kuin ennen; mitä hän siis -olisi voinut toivoa siitä tekemättömäksi, mitä oli tapahtunut? Oliko -siis totta, että kaikki kärsiminen oli hyväksi? Voiko kaikki kääntyä -onneksi? Hän oli alkanut pitää kaikkea sellaista hyvänä, joka auttaa -häntä kehittymään korkeammalle ihmistasolle. Vanhat laulut eivät olleet -oikeassa. Suru ei ollut ainoa olennainen. Hän oli nyt päättänyt -matkustaa katselemaan itselleen jotakin paikkaa, jossa häntä -tarvittaisiin. Jos hänen isänsä olisi ollut entisellään, hän ei ikinä -olisi antanut hänen purkaa kihlaustaan. Nyt oli Gustava-rouva -välittänyt asian. Olipa Marianne saanut oikeuden antaa paroni -Adrianille raha-avunkin, jota tämä tarvitsi. - -Adrianiakin voi Marianne nyt ajatella ilolla -- hänhän pääsi nyt -Adrianista vapaaksi. Adrian oli reippaudessaan ja elämänhalussaan aina -ollut hänestä Göstan kaltainen. Nyt hän saisi nähdä Adrianin jälleen -iloisena. Hänestä tulisi taaskin tuo päivänpaisteen ritari, joka oli -loistossaan ratsastanut hänen isänsä taloon. Hän, Marianne, hankkisi -Adrianille maata, jota poika saisi kyntää ja kaivaa niin paljon kuin -sydän halaa, ja hän saa nähdä Adrianin vievän alttarille kauniin -morsiamen. - -Sellaisin miettein hän istuu nyt ja kirjoittaa Adrianille erokirjettä. -Hän kirjoittaa pehmeitä, vakuuttavia sanoja, leikkiin kapaloitua -järkeä, ja kumminkin niin, että Adrian ymmärtää, miten vakavaa totta -hän tarkoittaa. - -Siinä kirjoittaessaan hän kuulee kavioiden kopinaa tieltä. - -"Rakas ritari Päivänpaisteeni", ajattelee hän, "tämä on viimeinen -kerta." - -Vapaaherra Adrian tulee sitten kohta suoraan hänen huoneeseensa. - -"Voi, Adrian, tännekö sinä tulet?" ja Marianne silmää kauhistuneena -laukkuihin joutuvia kapineitaan. - -Heti Adrian arastuu ja kainostuu ja pyytää anteeksi. - -"Minä olin juuri kirjoittamassa sinulle", sanoo Marianne. "Kas tässä, -saat lukea sen heti." - -Adrian ottaa kirjeen, ja Marianne tarkastaa häntä hänen lukiessaan. Hän -toivoo saavansa nähdä hänen kasvonsa ilosta loistavina. - -Mutta Adrian ei ole lukenut pitkälle, kun hän sävähtää tulipunaiseksi, -viskaa kirjeen lattialle, polkee sitä ja kiroaa, oikein tärisevästi -kiroaa. - -Silloin kulkee hiljainen väristys pitkin Mariannen ruumista. Hän ei ole -mikään aloittelija rakkauden tutkinnassa, mutta silti hän ei ole ennen -ymmärtänyt tätä kokematonta poikaa, tätä suurta lasta. - -"Adrian, rakas Adrian", hän sanoo. "Mitä ilvettä sinä olet pitänyt -kustannuksellani? Tule nyt ja sano totuus." - -Hän tuli ja oli suoraan tukahduttaa hänet hyväilyihinsä. Poika-parka, -miten hän oli tuskitellut ja kaivannut. - -Tuokion päästä Marianne katseli ulos. Siellä käveli Gustava-rouva yhä -puhellen suuren tehtaanpatruunan kanssa kukista ja linnuista, ja täällä -istui hän jokeltaen rakkautta. "Elämä on antanut meidän kummankin -tuntea ankaraa vakavuuttaan", hän ajatteli ja hymyili surumielisesti. -"Se tahtoo nyt meitä lohduttaa, me olemme saaneet kumpikin suuren -lapsemme, jonka kanssa saamme leikitellä." - -Oli kumminkin hyvä, että häntä voitiin vielä rakastaa. Oli suloista -kuulla sulhon kuiskaavan siitä taikavoimasta, joka Mariannesta säteili, -ja miten Adrian oli hävennyt sitä, mitä oli sanonut ensi kerran -keskustellessaan Mariannen kanssa. Adrian ei silloin ollut tiennyt, -mikä voima Mariannella oli. Oi, kukaan mies ei voinut tulla hänen -läheisyyteensä rakastumatta häneen, mutta hän oli pelästyttänyt -Adrianin, hän oli tuntenut olevansa niin kummallisesti masennettu. - -Tämä ei ollut onnea eikä onnettomuutta, mutta Marianne päätti koettaa -elää sellaisen miehen kanssa. - -Hän alkoi ymmärtää itseänsä ja ajatteli vanhain laulujen sanoja -tunturikyyhkysestä, tuosta kaipuun linnusta. Koskaan ei se juo raikasta -vettä, vaan ensin se sekoittaa sen jalallaan, niin että se paremmin -soveltuu sen surulliselle mielelle. Niinpä ei hänkään ollut kulkeva -elämän lähteelle suoraan eikä juova kirkasta, sekoittamatonta onnea. -Kaihon samentamana miellytti elämä häntä parhaiten. - - - - -Viidestoista luku - -KUOLEMA VAPAUTTAJA - - -Kalpea ystäväni, kuolema vapauttaja, tuli elokuussa, jolloin yöt olivat -kuutamonkalvaat, kapteeni Ugglan taloon. Mutta hän ei tohtinut mennä -suoraan sisälle tuohon vieraanvaraiseen kotiin, sillä harvat ovat ne, -jotka häntä rakastavat. - -Kalpealla ystävälläni, kuolema vapauttajalla, on rohkea sydän. Hänen -ilonsa on ratsastaa ilmojen halki hehkuvain kanuunankuulain kantamana. - -Hän ottaa räiskyvän kranaatin niskaansa ja nauraa, kun se halkee ja -sirut lentelevät. Hän keikkuu kummitustansseissa hautausmaalla eikä -kammo sairashuoneen ruttosalejakaan, mutta hän vapisee hurskaan -kynnyksellä ja hyvän ihmisen ovella. Sillä hän ei halua että häntä -tervehditään itkulla, häntä, joka vapauttaa henget kipujen kahleista, -häntä, joka vapauttaa sielut painavasta tomusta ja antaa heidän kokea -vapaata, ihanaa elämää avaruuksissa. - -Vanhaan lehtoon päärakennuksen taakse, jossa tänäänkin vielä solakat, -valkokupeiset koivut kilpailevat saadakseen taivaan valoa latvojensa -tuuheille lehväkimpuille, sinne pujahti kuolema. Sinne, joka silloin -oli vilvoittavan nuori ja vehreä, kätkeytyi kalpea ystäväni päivän -ajaksi; mutta yöllä hän seisoi metsänreunassa, valkeana ja kalvaana, -viikate kuutamossa kimmeltäen. - -Oi, Eros! Sinä olit se jumala, jolla se lehto oli tavallisesti -hallussaan. Vanhat tietävät kertoa, miten rakastavat parit etsivät -muinoin sen rauhaa. Ja vielä tänä päivänä, kun matkaan ohi Bergan talon -ja nurisen raskaita mäkiä ja tukahduttavaa tomua, riemuitsen nähdessäni -tuon lehdon, sen harvenneet valkorungot, jotka hohtavat nuorten, -kauniiden ihmisten rakkauden muistoja. - -Mutta silloin seisoi siellä kuolema, ja öiset eläimet näkivät hänet. -Ilta illan jälkeen kuuli Bergan väki, miten kettu ulvoi ennustaen hänen -tuloaan. Tarhakäärme mateli hiekkakäytävää pitkin aina kartanon -portaille. Se ei voinut puhua, mutta he ymmärsivät hyvin, että se tuli -tuon mahtavan enteenä. Ja omenapuussa kapteeninrouvan ikkunan edessä -kajahutti huuhkaja huutonsa. Sillä koko luonto tuntee kuoleman ja -vapisee. - -Tapahtui sitten, että Munkerudin laamannilaiset, jotka olivat käyneet -vieraisilla Bron suuressa pappilassa, palasivat Bergan ohi noin kahden -aikaan yöllä ja näkivät kynttilän palavan vierashuoneen ikkunassa. -Selvästi he näkivät keltaisen liekin ja valkean kynttilän ja ihmetellen -kertoivat tuosta kynttilästä, joka oli siellä kesäyönä palanut. - -Silloin nauroivat Bergan iloiset neidit ja sanoivat, että laamanni oli -nähnyt näkyjä, sillä talikynttilät olivat heiltä loppuneet ja poltetut -jo maaliskuussa; ja kapteeni vannoskeli, ettei vierashuoneessa ollut -ketään asunut moneen viikkoon; mutta kapteeninrouva vaikeni ja kalpeni, -sillä tuollainen valkea kynttilä ja sen kirkas liekki näkyi -tavallisesti aina silloin, kun joku hänen suvustaan oli vapautuva -kuolema vapauttajan avulla. - -Kohta senjälkeen, eräänä säteilevänä elokuun päivänä, tuli Ferdinand -kotiin maanmittaustöistä pohjoisista metsistä. Hän tuli kalpeana ja -sairaana, parantumaton paha keuhkoissaan, ja heti kun kapteeninrouva -näki hänet, hän tiesi, että hänen poikansa oli kuoleva. - -Hänen täytyisi siis lähteä, tämän hyvän pojan, joka ei ollut koskaan -tuottanut vanhemmilleen surua. Nuoren miehen oli jätettävä maailman -ilot ja onni ja kaunis, rakastettu morsian, joka odotti häntä, ja -rikkaat kartanot, jyrisevät vasarat, jotka olisivat olleet hänen. - -Vihdoin, kun kalpea ystäväni oli kuunkierron viivytellyt, hän rohkaisi -luontonsa ja meni eräänä yönä kartanolle. Hän ajatteli, että olihan -siellä otettu vastaan niin iloisin kasvoin nälkä ja hätäkin, miksi ei -siis häntä riemulla tervehdittäisi? - -Hän läheni hiljaa hiekkakäytävää pitkin, luoden tumman varjon -ruohistolle, jossa kastepisarat kimaltelivat kuun säteissä. Hän ei -tullut kuin iloinen elomies, kukkia hatussa ja käsi tyttönsä -vyötäröllä. Hän astui kumaraisena kuin riutunut sairas ja piti -viikatettaan piilossa viittansa poimuissa, huuhkaimien ja yökköjen -liehuessa hänen ympärillään. - -Sinä yönä kuuli kapteeninrouva, joka valvoi vuoteellaan, koputettavan -ikkunanlautaansa, ja hän nousi istualleen vuoteessaan ja kysyi: - -"Kuka siellä koputtaa?" - -Ja vanhat kertovat kuoleman hänelle vastanneen: "Kuolema koputtaa, -kuolema." - -Silloin nousi kapteeninrouva vuoteesta, avasi ikkunansa ja näki -yökköjen ja pöllöjen leijailevan kuutamossa, mutta kuolemaa hän ei -nähnyt. - -"Tule", sanoi hän puoliääneen, "tule, ystävä ja vapauttaja! Miksi sinä -viivyit näin kauan! Minä olen odottanut sinua, minä olen kutsunut. Tule -ja vapauta poikani!" - -Silloin pujahti kuolema sisään, iloissaan kuin poloinen majesteetti, -joka on syösty valtaistuimeltaan, mutta saa nyt raihnaana vanhuksena -takaisin kruununsa; iloisena kuin lapsi, kun sitä kutsutaan leikkimään. - -Seuraavana päivänä asettui kapteeninrouva poikansa sairasvuoteen ääreen -ja puhui hänen kanssaan vapautettujen henkien autuudesta ja heidän -ihanasta elämästään. - -"Ne tekevät työtä", sanoi hän, "ne vaikuttavat. Ne ovat sellaisia -taiteilijoita, poikani, suuria taiteilijoita! Kun sinä pääset heidän -pariinsa, niin miksi tahdot tulla? Kuvanveistäjäksi, jolla ei ole -talttaa, mutta joka luo ruusuja ja liljoja. Iltaruskojen mestariksi. Ja -kun aurinko menee kauneimmillaan mailleen, niin minä istun ja -ajattelen: tuo on Ferdinandin tekemää. - -"Rakas poikani, ajattele, miten paljon näkemistä sinä saat, miten -paljon tekemistä! Ajattele siemeniä, jotka on keväällä herätettävä -elämään, myrskyjä, jotka on hallittava, unelmia, jotka on lähetettävä. -Ja ajattele pitkiä avaruuden matkojasi maailmasta maailmaan. - -"Muista minua, poikani, silloin kun saat nähdä niin paljon kaunista! -Sinun äiti raukkasi ei ole koskaan nähnyt muuta kuin Vermlannin, ei -ole. - -"Mutta jonakin päivänä sinä astut Herramme eteen ja rukoilet, että hän -antaisi sinulle yhden niistä pienistä maailmoista, jotka kieppuvat -avaruudessa, ja hän antaa sen. Ja kun sinä sen saat, se on kylmä ja -pimeä, täynnä kuiluja ja kallioita, eikä siellä ole kukkia eikä -eläimiäkään. Mutta sinäpä teet työtä tähdellä, jonka Jumala on sinulle -antanut. Sinä viet sinne valoa, lämpöä ja ilmaa, hankit sinne yrttejä -ja satakieliä ja kirkassilmäisiä gaselleja, annat koskien syöstä -kuiluihin, kohotat vuoret ja kylvät kedot punaisimmilla ruusuilla. Ja -kun minä sitten kuolen, Ferdinand, kun minun sieluni vapisee pitkän -matkan tähden ja minä pelkään eroa tutuilta seuduilta, silloin istut -sinä ja odotat ikkunan takana vaunuinesi, joiden edessä on -paratiisilinnut, kimaltavissa kultavaunuissa, minun Ferdinandini. - -"Ja minun köyhä, rauhaton sieluni otetaan sinun vaunuihisi ja saa istua -sinun vieressäsi kunnioitettuna kuin kuningatar. Sitten me ajamme halki -avaruuksien ja kimaltavain maailmoiden ohi, ja kun me sitten tulemme -lähelle taivaan pihoja ja ne tulevat yhä ihanimmiksi, niin minä kysyn, -kun en muutakaan ymmärrä: Emmekö me jo jää tähän, tai tähän? - -"Mutta sinä vain naurat hiljaa itseksesi ja hoputat lintuvaljakkoa... -Ja vihdoin me tulemme pienimpään maailmoista, mutta kaikkein -kauneimpaan mitä olen siellä nähnyt, ja siellä me pysähdymme kultaisen -linnan portille, ja sinä annat minun astua ikuiseen ilon kotiin. - -"Siellä ovat ruoka-aitat ja kirjakaapit täynnä. Kuusimetsä ei siellä -pimennä niinkuin täällä Bergassa näköalaa kauniiseen maailmaan, vaan -minä näen yli avarain merten ja päivänpaisteisten ketojen, ja tuhat -vuotta on niinkuin yksi päivä." - -Siten kuoli Ferdinand, valoisain näkyjen lumoamana, hymyillen -tulevaisuuden ihanuudelle. - -Kalpea ystäväni, kuolema vapauttaja, ei ollut koskaan nähnyt niin -suloista näkyä. Sillä vaikka oli kyliin niitä, jotka itkivät Ferdinand -Ugglan kuolinvuoteella, niin sairas itse vain hymyili viikatemiehelle, -kun tämä asettui sängynlaidalle, ja hänen äitinsä kuunteli -kuolinkorahduksia kuin suloisinta musiikkia. Hän vapisi pelosta, ettei -kuolema jaksaisi täyttää tehtäväänsä, ja kun kaikki oli lopussa, -puhkesivat kyyneleet hänen silmiinsä, mutta ne olivat ilon kyyneleitä, -nuo, jotka tippuivat hänen silmistään hänen poikansa kylmenneille -kasvoille. - -Koskaan ei kalvasta ystävääni ollut pidetty niin hyvänä kuin Ferdinand -Ugglan hautajaisissa. Jos hän olisi tohtinut näyttäytyä, hän olisi -tullut sinne sulkakoristeinen baretti päässä ja kullalla kirjailtu -viitta hartioilla ja tanssinut ruumissaaton etunenässä hautausmaan -tiellä. Mutta nyt istui tuo yksinäinen vanhus kumarassa kirkkomaan -muurilla, vanha, musta viitta yllään, ja katseli sieltä, kun -ruumissaatto tuli. - -Oi, se oli ihmeellinen ruumissaatto! Aurinko ja valoisat hattarat -tekivät päivän iloiseksi, pitkät kuhilasrivit kaunistivat peltoja, -astrakaaniomenat loistivat rovastin puutarhassa läpinäkyvinä ja -kirkkaina, ja lukkarin talon ruususarassa komeilivat daaliat ja -ylioppilasneilikat. - -Olipa se ihmeellinen ruumissaatto, se joka nyt vieri lehmusten välitse. -Kukitetun arkun edeltä kulki kauniita lapsia sirotellen tielle kukkia. -Ei näkynyt surupukuja, ei suruharsoja, ei valkeita, leveitä -piippakauluksia, sillä hän, kapteeninrouva, oli tahtonut, ettei -Ferdinandia, joka kuoli niin iloisesti, hyvään leposijaansa saattaisi -synkkä ruumiskulkue, vaan loistava hääseurue. - -Lähinnä arkkua kulki Anna Stjärnhök, vainajan kaunis, säteilevä -morsian. Hän oli pannut päähänsä morsiuskruunun, verhoutunut -morsiushuntuun ja pukeutunut laahaavaan, valkeaan morsiuspukuun, -välkehtivään silkkiin. Siten koristautuneena hän meni haudalle -vihittäväksi maatuvaan sulhoonsa. - -Hänen perästään tulivat muut, pari parin jälkeen, ryhdikkäät naiset ja -muhkeat miehet. Komeat, loistavat rouvat tulivat säteilevin soljin ja -rintaneuloin, maidonvalkein helminauhoin ja kultaisin rannerenkain. -Silkki- ja pitsikeot kohottivat heidät turbaaniensa korkeita töyhtöjä -kanuunakiharain yläpuolelle, ja heidän olkapäillään silkkipukuja -verhoten häilyivät ohuet, silkkikutoiset saalit, jotka muinoin oli -saatu morsiuslahjaksi. Ja miehet tulivat kauneimmissa pukimissaan, -pöyhistelevissä röyhelöpaidoissaan ja korkeakauluksisissa -hännystakeissaan, joissa oli kullatut napit, ja kankeat -kultakirjoliivit hohtivat ja runsaasti tikatut samettiliivit -paistoivat. Se oli hääsaattue, kuten kapteeninrouva oli tahtonut. - -Itse hän kulki lähinnä Anna Stjärnhökiä, miehensä käsipuolessa. Jos -hänellä olisi ollut kullalla kirjailtu hame, olisi se nyt ollut hänen -yllään, jos hänellä olisi ollut koruja ja loistava turbaani, hän olisi -pukeutunut niihinkin kunnioittaakseen poikaansa nyt hänen -juhlapäivänään. Mutta hänellä oli vain tuo musta taftisilkkipuku ja -kellastuneita pitsejä, jotka olivat nähneet niin monta juhlaa, ja ne -olivat hänellä näissäkin juhlissa. - -Vaikka hautajaisvieraat saapuivat loistavan komeina, ei kuitenkaan -yksikään silmä ollut kuiva, kun he kellojen hiljaa soidessa matkasivat -haudalle. Miehet ja naiset itkivät, ei juuri niin paljon vainajaa kuin -itseään. Kas, tuolla kulki morsian, tuolla kannettiin sulhoa, tässä -kulkevat he itse, koristautuneena pitoihin, ja kumminkin -- kuka astuu -maan vihreitä polkuja eikä tiedä olevansa luotu murheen valtaan, -suruun, onnettomuuteen, kuolemaan? He astuivat ja itkivät -ajatellessaan, ettei mikään maallinen mahti voinut heitä suojella. - -Kapteeninrouva ei itkenyt, mutta hän olikin ainoa, jonka silmät olivat -kuivat. - -Kun rukoukset oli luettu ja hauta luotu umpeen, palasivat kaikki -vaunuilleen. Ainoastaan kapteeninrouva ja Anna Stjärnhök viipyivät -haudalla jättääkseen vainajalle viimeiset jäähyväiset. Vanhus istahti -hautakummulle, ja Anna asettui hänen viereensä. - -"Katso", sanoi kapteeninrouva, "minä sanoin Jumalalle: 'Anna -vapauttavan kuoleman tulla ja viedä poikani pois, anna hänen viedä pois -se, jota minä enimmän rakastan, viedä hiljaisten kartanoiden lepoon, ja -ainoastaan ilon kyyneleet nousevat silmiini, eivät muut; häiden -komeudella tahdon minä hänet hautaan saattaa, ja punaisen, -kukkaisuhkean ruusupensaani, joka on huoneeni ikkunan alla, minä muutan -hänen luokseen hautausmaalle.' -- Ja nyt kävi niin, poikani on kuollut. -Minä tervehdin kuolemaa ystävänä, kutsuin häntä suloisimmilla nimillä, -itkin ilonkyyneliä poikani kylmenneille kasvoille, ja syksyllä, kun -lehdet ovat pudonneet, minä muutan tänne ruusupensaani. Mutta tiedätkö -sinä, joka istut tässä vieressäni, miksi minä olen rukoillut Jumalalta -sellaista?" - -Hän katsoi Anna Stjärnhökiin kysyvästi, mutta tyttö istui ääneti ja -kalpeana hänen vieressään. Kenties hän taisteli tukahduttaakseen -sisäisiä ääniä, jotka alkoivat jo nyt vainajan haudalla kuiskata -hänelle, että hän oli vihdoinkin vapaa. - -"Syy on sinun", sanoi kapteeninrouva. - -Silloin hätkähti ja kyyristyi tyttö kuin nuijanlyönnistä. Hän ei -vastannut sanaakaan. - -"Anna Stjärnhök, sinä olit kerran ylpeä ja itsepäinen: silloin sinä -leikittelit minun pojallani, otit hänet ja hylkäsit hänet. Mitäpä -siitä! Hän sai tyytyä, niinkuin kaikki muutkin. Kenties sekä hän että -me muut sitä paitsi rakastimme yhtä paljon sinun rahojasi kuin sinua -itseäsi. Mutta sinä tulit takaisin, sinä tulit ja toit siunauksen -kotiimme, olit lempeä ja kärsivällinen, vahva ja hyvä, silloin kun -tulit. Sinä hellit rakkaudella meitä, sinä teit meidät niin -onnellisiksi, Anna Stjärnhök, ja me köyhät poloiset makasimme sinun -jaloissasi. - -"Ja kumminkin minä olen toivonut, ettet sinä olisi tullut. Ei olisi -minun silloin tarvinnut rukoilla Jumalaa lyhentämään poikani ikää. -Viime jouluna hän vielä olisi jaksanut kadottaa sinut, mutta sitten kun -hän olisi oppinut tuntemaan sinut sellaisena kuin nyt olet, ei hänellä -olisi ollut siihen voimaa. - -"Tiedä se, Anna Stjärnhök, sinä, joka tänään olet pukeutunut -morsiuspukuun seurataksesi poikaani, tiedä, että jos hän olisi elänyt, -et sinä koskaan olisi saanut seurata häntä siinä puvussa Bron kirkkoon, -sillä sinä et rakastanut häntä. - -"Minä näin sen, sinä tulit ainoastaan lieventämään meidän kovaa -osaamme. Sinä et rakastanut häntä. Luuletko sinä, etten minä tunne -rakkautta, etten minä näe, missä sitä on ja mistä sitä puuttuu. Silloin -minä ajattelin: Korjatkoon Jumala poikani hengen ennen kuin hänen -silmänsä aukenevat. - -"Oi, jospa olisit rakastanut häntä! Oi, ettet koskaan olisi tullut -luoksemme sulostuttamaan meidän elämäämme, kun et kerran häntä -rakastanut! Minä tiesin velvollisuuteni; jos hän ei olisi kuollut, -olisi minun täytynyt sanoa hänelle, ettet sinä häntä rakastanut, että -sinä tahdoit mennä naimisiin hänen kanssaan vain siksi, että sinä olet -itse sääliväisyys. Minun olisi täytynyt pakottaa hänet päästämään sinut -vapaaksi, ja silloin hänen elämänsä onni olisi ollut hukassa. Katsos, -sen vuoksi minä rukoilin Jumalaa, että hän saisi kuolla, ettei minun -tarvitsisi häiritä hänen sydämensä rauhaa. Ja minä olen iloinnut hänen -vajoavista poskistaan, riemuinnut hänen korisevasta hengityksestään; -vavissut, ettei kuolema voisi tehtäväänsä täyttää." - -Rouva vaikeni ja odotti vastausta, mutta Anna Stjärnhök ei vielä voinut -puhua, hän kuunteli vielä monia ääniä sielunsa syvyydestä. - -Silloin huudahti kapteeninrouva epätoivoissaan: - -"Oi, miten onnellisia ovat ne, jotka saavat surra kuolleitaan, ne, -jotka saavat vuodattaa kyynelvirtoja. Minun täytyy poikani haudalla -seisoa kuivin silmin, minun täytyy riemuita hänen kuolemastaan. Miten -onneton olenkaan." - -Silloin painoi Anna Stjärnhök kätensä lujasti rintaansa vasten. Hän -muisti talviyön, jolloin oli vannonut nuoren rakkautensa kautta -rupeavansa näiden köyhien ihmisten tueksi ja lohdutukseksi, ja hän -vapisi kauhusta. Oliko siis kaikki ollut turhaa, eikö hänen uhrinsa -ollut sellainen, johon Jumala mielistyy? Pitikö kaiken kääntyä -kiroukseksi? - -Mutta jos hän uhraisikin kaikki, eikö Jumala silloin voi siunata hänen -työtään ja antaa hänen tulla onnentuojaksi, turvaksi, ihmisten avuksi? - -"Mitä tarvitaan siihen, että voisit surra poikaasi?" kysyi hän. - -"Vaaditaan, ettei minun tarvitsisi enää uskoa vanhain silmäini -todistuksia. Jos minä uskoisin, että sinä minun poikaani rakastit, -silloin minä surisin hänen kuolemaansa." - -Silloin tyttö nousi, silmät hurmausta hohtaen. Hän tempasi -morsiushuntunsa ja levitti sen haudalle, hän tempasi seppeleensä ja -kruununsa ja laski ne hunnun viereen. - -"Katso nyt, miten minä häntä rakastan", huudahti hän. "Minä lahjoitan -hänelle kruununi ja huntuni. Minä vihin itseni häneen. Koskaan en tule -toisen omaksi." - -Silloin nousi kapteeninrouvakin. Hän seisoi hetkisen hiljaa, koko hänen -ruumiinsa vavahteli, ja hänen kasvonsa nytkähtelivät, mutta vihdoin -pääsivät kyyneleet valloilleen, surunkyynelet. - -Mutta minun kalpea ystäväni, kuolema vapauttaja, kauhistui nämä -kyyneleet nähdessään; häntä ei siis täälläkään oltu tervehditty ilolla, -eivät täälläkään olleet sydämestään iloinneet hänestä. - -Hän veti viittansa hupun syvään kasvoilleen, laskeutui hiljaa -hautausmaan muurilta ja katosi peltojen ruiskuhilaiden sekaan. - - - - -Kuudestoista luku - -KUIVUUS - - -Jos kuolleet kappaleet voivat rakastaa, jos maa ja vesi voivat erottaa -ystävän vihollisesta, tahtoisin minä mielelläni omata niiden rakkauden. -Minä tahtoisin, ettei viheriä maa tuntisi askeleitani raskaana -kuormana. Tahtoisin, että se antaisi mielellään anteeksi, kun sitä -haavoitetaan minun tähteni auralla ja karhilla, että se avaisi -kernaasti povensa minun kuolleelle ruumiilleni. Ja minä tahtoisin, että -laineella, jonka kirkkaan peilin aironi lyö rikki, olisi sama -kärsivällisyys minua kohtaan kuin äidillä on raisua lasta kohtaan, kun -se kiipeää hänen polvelleen varomatta juhlapuvun sileätä silkkiä. -Kirkkaan ilman, joka väräjää sinivuorten yllä, ystävä tahtoisin olla, -ja paistavan auringon ja kaunoisten tähtien. Sillä minusta näyttää -usein siltä kuin kuolleet kappaleet tuntisivat ja kärsisivät elävien -kanssa. Ei ole ero heidän ja meidän välillämme niin suuri kuin ihmiset -luulevat. Mikä maantomun hiukkanen ei ole ollut mukana elämän -kiertokulussa? Eikö tien ajelehtivaa tomua ole hyväilty pehmeänä -tukkana, rakastettu hellinä, hyvää tekevinä käsinä? Eikö rattaanraiteen -vesi ole muinoin virrannut verenä sykkäilevissä sydämissä? - -Elämän henki asuu kuolleissa kappaleissa. Mitä hän kuulee uinuessaan -unelmattomassa unessa? Jumalan äänen hän kuulee -- huomaako hän -ihmistenkin? - -Oi myöhäisen ajan lapset, ettekö ole sitä nähneet? Kun vaino ja viha -täyttävät maan, täytyy myös elottomien paljon kärsiä. Silloin tulee -aalto rajuksi ja ryöstönhimoiseksi kuin ryöväri; silloin tulee pelto -kitsaaksi kuin saituri. Mutta voi sitä, jonka tähden metsä huokaa ja -vuori itkee! - -Merkillinen oli se vuosi, jolloin kavaljeerit hallitsivat. Minusta -tuntuu kuin olisi ihmisten levottomuus silloin häirinnyt kuolleiden -kappalten rauhaa. Miten voisin kuvata sitä tartuntaa, joka silloin -levisi yli maan? Eikö ihminen joudu uskomaan, että kavaljeerit olivat -seudun jumalat ja heidän henkensä elähytti kaiken. Seikkailun, -suruttomuuden, hurjuuden henki. - -Jos voisi kertoa kaikki, mitä sinä vuonna tapahtui Lövenin rannoilla -ihmisten keskuudessa, niin koko maailma hämmästyisi. Sillä silloin -heräsi vanha rakkaus, silloin syttyivät uudet. Silloin leimahti viha, -ja kauan säästetty kosto koppoi riistansa. Silloin pyrähtivät kaikki -kaipuut lentoon himoten elämän suloa: he tavoittelivat tanssia ja -leikkiä ja peliä ja juominkeja. Silloin tuli ilmi kaikki se, mikä on -kätkettynä ihmisten sisimpään sieluun. - -Ekebystä se levottomuuden tartunta lähti; se levisi ensin tehtaihin ja -herraskartanoihin ja kiihotti ihmiset paheisiin ja syntiin. Niin -pitkälle olemme voineet sitä jossakin määrin seurata, sillä vanhat ovat -säilyttäneet muutamien suurten kartanoiden tapahtumat muistissaan; -mutta sitten: miten se levisi kansaan, siitä me tiedämme vähän. Älköön -kumminkaan kukaan epäilkö sitä, ettei ajan levottomuus olisi mennyt -myöskin töllistä toiseen, kylästä kylään. Missä oli piilossa pahe, -siellä se sai purkautua esiin, missä oli juopa miehen ja vaimon -välillä, se levisi rotkoksi, missä suuri hyve tai luja tahto kätkihe, -jo senkin täytyi päästä esille. Sillä kaikki mitä tapahtui ei ollut -pahaa; kumminkin oli aika sellainen, että hyvä oli yhtä usein -turmiollista kuin paha. Kävi kuin suurissa tuulenpuuskissa metsän -syvyyksissä: siellä kaatuu puu puun päälle, honka vetää hongan -mennessään, ja suistuvat jättiläiset vetävät kumoon alla olevankin -metsän. - -Oi, älä epäile, etteikö hulluus olisi tarttunut talonpoikiin ja -palvelijoihinkin! Kaikkialla tulivat sydämet hurjiksi ja aivot -sekapäisiksi. Koskaan aikaisemmin ei tanssi ole pyörinyt hupaisemmin -tienristeyksissä, koskaan ei ole niin paljon viljaa paiskattu -viinapannuun, koskaan ei ole tyhjennetty oluttynnyrejä niin nopeasti. -Koskaan ei ole pidetty niin monta vieraspitoa, koskaan ei ole tie ollut -lyhyempi vihasanan ja puukonpiston välillä kuin silloin. - -Mutta levottomuus ei pysähtynyt vain ihmisten joukkoon, se levisi -kaikkeen elävään. Koskaan eivät susi ja karhu olleet raadelleet -enemmän, koskaan eivät kettu ja huuhkaja olleet ulvoneet kauheammin ja -ryövänneet pelottomammin, koskaan eivät lampaat eksyneet useammin -metsään, eikä koskaan raivonnut kalliissa karjassa niin paljon tauteja -kuin silloin. - -Se, joka tahtoo nähdä, miten teko niveltyy tekoon, menköön pois -kaupungeista ja asukoon yksinäisessä mökissä metsänrinnassa. Hän -vartioikoon hiilihautaa yöt umpeensa tai oleilkoon pitkillä järvillä -yötä päivää, valoisana kesäkuuna, tukkilautan kulkiessa hidasta -kulkuaan Venerniä kohti, niin hän oppii huomaamaan kaikki luonnon -merkit ja ymmärtämään, miten kuolleet kappaleet ovat elävien -yhteydessä. Hän saa nähdä, että kun levottomuus on maassa, niin -kuolleiden rauha häiriytyy. Kansa tietää sen. Sellaisina aikoina -sammuttaa metsänemäntä hiilihaudan, syöjätär paiskaa rikki venheen, -näkki lähettää tauteja, tonttu nälkiinnyttää lehmän. Ja sellaista oli -sinä vuonna. Koskaan ei ollut kevättulva raivonnut niin pahasti. Ekebyn -mylly ja paja eivät olleet sen ainoat uhrit. Pienet joet, jotka -muinoin, kun kevät antoi voimia, olivat jaksaneet viedä muassaan -enintään tyhjän ladon, ryntäsivät nyt kokonaisia kartanoita vastaan ja -huuhtoivat ne paikoiltaan. Koskaan ei kuultu ukkosen tehneen jo ennen -juhannusta niin paljon tuhoa -- juhannuksen jälkeen ei sitä enää -kuultu: silloin tuli kuivuus. - -Niin kauan kuin pitkiä päiviä kesti, ei saatu kertaakaan sadetta. Aina -kesäkuun puolivälistä syyskuun alkuun kylpi Löfsjön kihlakunta -alinomaisessa auringonpaisteessa. - -Sade kieltäytyi putoamasta, maa ravitsemasta, tuulet puhaltamasta. -Päivänpaiste yksinään virtasi maan päälle. Oi, kaunis päivänpaiste, tuo -eloa antava päivänpaiste, kuinka saatankaan kertoa sen tuhotöistä! -Päivänpaiste on kuin rakkaus: kuka ei tunne sen ilkitöitä ja antaa -sille kuitenkin anteeksi? Päivänpaiste on kuin Gösta Berling --- se antaa jokaiselle iloa; sen vuoksi vaietaankin pahasta, jonka se -aiheutti. - -Sellainen juhannuksen jälkeinen kuumuus ei kai muilla seuduilla olisi -niin tuhoava kuin Vermlannissa. Mutta siellä oli kevät tullut myöhään. -Ruoho ei ollut ehtinyt pitkäksi eikä voinut kasvaa täyteen kokoonsa, -ruis jäi ravinnotta juuri silloin kun sen oli saatava tähkäänsä ruokaa; -toukoviljoissa, joista enin leipä siihen aikaan paistettiin, oli -korttelin pituisten korsien nenissä vain pienet töyhdöt; myöhään -kylvetyt nauriit eivät voineet ollenkaan itää, eikä edes peruna -jaksanut imeä tästä kivettyneestä maasta ravintoa. - -Sellaisina vuosina aletaan metsätölleissä hätäillä, ja vuorilta -laskeikse pelko alas tasangon tyynemmän väen keskuuteen. - -"Ketä Jumalan käsi etsinee!" sanoo kansa. - -Ja jokainen lyö rintaansa ja sanoo: "Minuako? Oi emo, oi luonto, olenko -se minä? Minuako sade kauhistuu ja pysytteleikse kaukana? Vihastako -minua kohtaan kuivettuu ja kovenee ankara maa? Ja tämä ikuinen -päivänpaiste, virtaako se kaikessa lempeydessään joka päivä -pilvettömältä taivaalta kootakseen tulisia hiiliä minun pääni päälle? -Tai jos se en ole minä, niin ketä Jumalan käsi sitten etsii?" - -Kun rukiinjyvät kuihtuvat pikku tähkissään, kun peruna ei voi koota -ravintoa maasta, kun karja tungeksii punaisin silmin ja helteessä -läähättäen ehtyvien lähteiden ympärille, kun tulevaisuuden huoli -kouristaa sydäntä, silloin käy kumma kuiske maassa: - -"Sellainen koettelemus ei tule syyttä", sanoo kansa. "Kuka on se, jota -Jumalan käsi etsii?" - -Oli elokuinen sunnuntai. Jumalanpalvelus oli päättynyt. Väki vaelsi -parvittain päivänpaahteisilla teillä. Ympärillään se näki kuivettuneita -metsiä ja tuhoutuneita kasvuja. Ruis oli leikattu kuhilaille, mutta se -oli harvaa ohuissa lyhteissään. Niillä, joilla oli ollut murtoja -poltettavanaan, oli ollut tänä vuonna mukava ja helppo työ, mutta -niinpä oli sattunutkin monta kertaa, että he olivat päästäneet tulen -kuivaan metsään. Ja minkä metsäpalo säästi, olivat tuhohyönteiset -ottaneet: mäntymetsä pudotti neulasensa ja oli paljas kuin lehtimetsä -syksyllä, koivujen lehdet riippuivat rikkirevittyinä, suonet paljaina -ja lavat turmeltuneina. - -Raskasmielisiltä väkiryhmiltä ei puuttunut puheenaihetta. Monta oli -siellä, joka tiesi kertoa, kuinka vaikeata oli ollut hätävuosina 1808 -ja 1809 ja kylmänä talvena 1812, jolloin varpuset olivat paleltuneet -kuoliaaksi. Nälänhätä ei ollut heille vieras; he olivat kyllä nähneet, -miten lehmät totutetaan syömään sammalta. - -Oli siellä muun muassa nainen, joka oli kokeeksi tehnyt uudenlaista -leipää, puolukoista ja ohrajauhoista. Hänellä oli siitä näytteitä -matkassaan ja hän maistatti sitä väellä. Hän ylpeili keksinnöstään. - -Mutta heidän kaikkien yllä lekutteli sama kysymys, se tuijotti kaikkien -silmistä, sitä kuiskasivat kaikkien huulet. - -"Ketä, oi Herra, ketä sinun kätesi etsii?" - -"Sinä ankaruuden Jumala, kuka on kieltänyt sinulta rukousten ja hyvien -töiden uhrin, koska sinä otat meiltä niukan leipämme pois?" - -Eräs mies synkeästä ryhmästä, joka oli kulkenut länteen yli Sundin -sillan ja kiipeillyt ylös Brobyn mäkiä, pysähtyi nyt hetkiseksi tien -haaraan, joka vei Brobyn ahnaan papin virkataloon. Hän otti kuivan -oksan maasta ja viskasi sen pappilan tielle. - -"Kuivia kuin tuo tikku ne rukoukset ovat olleet, joita hän on antanut -Herrallemme", sanoi mies. - -Se, joka seurasi lähinnä, pysähtyi myöskin. Hän otti kuivan oksan ja -nakkasi sen siihen, mihin tikkukin oli pudonnut. - -"Tässä on sopiva uhri sellaiselle papille", sanoi hän. - -Kolmas joukosta seurasi esimerkkiä: "Kuten itse kuivuus hän on ollut: -vain tikut ja korret hän meille jätti." - -Neljäs sanoi: "Annetaan hänelle takaisin, mitä hän on meille antanut." - -Ja viides: "Ikuiseksi häpeäksi heitän hänelle tämän. Kuivukoon ja -kuihtukoon hän kuin tuo oksa!" - -"Kuivaa rehua kuivalle papille", sanoi kuudes. - -Väki, joka tulee jäljestä, näkee mitä he tekevät ja kuulee mitä he -sanovat. Ja he saavat nyt monta vastausta loputtomiin kyselyihinsä. - -"Anna hänelle, mitä hänelle kuuluu! Hän tuotti kuivuuden päällemme", -sanotaan joukosta. - -Ja itsekukin pysähtyy, itsekukin sanoo sanansa ja heittää oksan kekoon -ennen kuin jatkaa matkaansa. - -Tienristeyksessä oli pian aika kasa tikkuja ja korsia: Brobyn papin -häpeäkasa. - -Se oli koko kansan kosto. Kukaan ei nostanut kättään pappia vastaan -eikä sanonut hänelle pahaa sanaa. Epätoivoiset sydämet purkivat vain -hiukan taakkaansa heittämällä kuivan oksan kekoon. He eivät kostaneet -itse. He merkitsivät vain vikapään vanhurskauden Jumalan edessä. - -"Jos me emme palvelleet sinua oikein, niin se on tuon miehen vika. Ole, -Herra, laupias, ja anna hänen yksinään kärsiä! Me merkitsemme hänet -häpeällä ja häväistyksellä. Me emme ole hänen kanssaan yhtä." - -Hyvin pian tuli tavaksi, että jokainen, joka kulki pappilan ohitse, -viskasi kuivan oksan häpeän kekoon. "Nähköön sen Jumala ja ihmiset!" -ajatteli kukin kulkija. "Minäkin halveksin häntä, joka on vetänyt -meidän päällemme Jumalan vihan." - -Vanha saituri huomasi pian risukasan tienlaidassa. Hän antoi viedä sen -pois -- jotkut tiesivät, että hän lämmitti sillä keittiönsä uunia. -Seuraavana päivänä oli samalle paikalle kertynyt uusi kasa, ja kun hän -taas antoi viedä sen pois, nousi tilalle uusi. - -Kuivat oksat viruivat siinä ja hokivat: "Häpeää, häpeää Brobyn -papille!" - -Oli kuumat, kuivat mätäkuun päivät. Savuisena ja raskaana ja palonkäryn -turmelemana lepäsi ilma jo seudun yllä, hengittäen kuin painostava -epätoivo. Ajatukset huimistuivat kuumenneissa aivoissa. Brobyn papista -oli tullut kuivuuden pahahenki. Talonpojista tuntui kuin tuo vanha -saituri olisi kököttänyt taivaan lähteitä tukkeamassa. - -Pian ymmärsi Brobyn pappi kansan tarkoituksen. Hän ymmärsi, että hänet -merkittiin onnettomuuden aiheuttajaksi. Vihasta häneen antoi Jumala -maan nääntyä. Laivamiehistö, joka oli hädässä hirveällä merellä, oli -heittänyt arpaa. Hän oli mies, joka oli syöstävä mereen. Hän koetti -nauraa heille ja heidän oksilleen, mutta kun sitä jatkui viikon, ei hän -enää nauranut. Voi mokomaa lapsellisuutta! Miten nuo kuivat tikut -voivat häntä vahingoittaa? Hän tiesi, että vuosikausien viha etsi -tilaisuutta purkautua. Mitäpä siitä, hän ei ollut tottunut rakkauteen! - -Moisesta hän ei tullut lempeämmäksi. Hän oli kukaties halunnut parantua -silloin, kun se vanha neiti kävi siellä; nyt hän ei voinut. Hän ei -tahtonut ruveta väkisin parantumaan. - -Mutta vähitellen tuli tuo kasa häntä mahtavammaksi. Hänen täytyi aina -sitä ajatella, ja tuo kaikkien hautoma ajatus alkoi juurtua hänenkin -mieleensä. Se oli kauhein todistus, tämä kuivien oksien heittäminen. -Hän tarkasti kekoa, luki oksat, joita joka päivä oli tullut lisää. Keon -ajatteleminen tunki tieltään kaikki muut ajatukset. Se keko tuhosi -hänet. - -Päivä päivältä hänen täytyi yhä enemmän myöntää kansan olevan -oikeassa. Hän huononi ja tuli ikäkuluksi parissa viikossa. Hän sai -omantunnontuskia ja tauteja. Mutta tuntui kuin kaikki takertuisi vain -tuohon kasaan. Tuntui kuin omantunnonvaivat olisivat vaienneet ja -vanhuuden paino väistynyt hänestä, jos vain se kasa olisi lakannut -kasvamasta. - -Viimein hän istui tiellä päivät pitkät vartioiden kulkijoita. Mutta -rahvas oli säälimätön, yöllä heitettiin yhä oksa ja toinenkin lisää. - - * * * * * - -Eräänä päivänä matkasi Gösta Berling pitkin sitä tietä. Brobyn pappi -istui tiepuolessa, vanhana ja rapistuneena. Hän istui ja noukki kuivia -tikkuja ja asetti niitä yhteen riviin ja kekoihin, leikkien niillä kuin -hän olisi tullut uudelleen lapseksi. Gösta tuli murheelliseksi -nähdessään hänen kurjuutensa. - -"Mitä pastori tekee?" hän sanoo ja hyppää reippaasti ajoneuvoista. - -"Oo, minä vain tässä istun ja noukin. En paljon mitään." - -"Pastori menisi kotiin eikä istuisi tässä tien pölyssä." - -"Parasta on, kun istun vain tässä." - -Gösta istahtaa hänen viereensä. - -"Ei ole kovin helppoa olla pappina", hän sanoo hetken kuluttua. - -"Meneehän se mukiin täällä alamaassa, jossa on ihmisiä", vastaa pappi. -"Pahempi on ylämaassa." - -Gösta ymmärtää kyllä, mitä hän tarkoittaa. Hän tuntee nuo -Pohjois-Vermlannin seurakunnat, joissa ei ole joskus papilla -virkataloakaan, nuo suuret metsäpitäjät, joissa suomalaiset -savupirteissä asuvat, nuo köyhät seudut, pari ihmistä peninkulmalla, -pappi ainoana herrasmiehenä pitäjässä. Brobyn pappi oli ollut moisessa -seurakunnassa kolmattakymmentä vuotta. - -"Sinnehän meidät nuorina lähetetään", sanoo Gösta. "Mahdotonta on -kestää sikäläistä elämää. Ja niin sitä tuhoaa koko tulevaisuutensa. -Monta on siellä sortunut." - -"Onpa niin", sanoo Brobyn pappi. "Yksinäisyys tuhoaa ihmisen." - -"Sinne tulee", sanoo Gösta, "innokkaana ja tulisena, puhuu ja kehoittaa -ja ajattelee, että kaikki kääntyy hyväksi, että kansa pian kulkee -parempia teitä." - -"Niinpä juuri." - -"Mutta huomaa pian, etteivät sanat auta. Köyhyys on tiellä. Köyhyys -estää kaiken parannuksen." - -"Köyhyys", toistaa pappi. "Köyhyys on turmellut minun elämäni." - -"Nuori pappi tulee sinne perukkaan", selittää Gösta, "köyhänä kuten -kaikki muutkin. Hän sanoo juopolle: 'Älä juo'!" - -"Silloin vastaa juoppo", tarttuu Brobyn pappi puheeseen: 'Anna sitten -jotakin, joka on viinaa parempaa! Viina on minulle turkki talvella, -siimes kesällä. Viina on lämmin tupa ja pehmyt vuode. Anna minulle ne, -niin en ryyppää enää'." - -"Ja sitten", jatkaa Gösta, "sanoo pappi varkaalle: ei sinun pidä -varastaman; ja ilkeälle: ei sinun pidä lyömän vaimoasi; ja -taikauskoiselle: sinun pitää uskoman Jumalaan eikä paholaiseen ja -peikkoihin. Mutta silloin vastaa varas: anna minulle leipää; ja ilkimys -sanoo: tee meidät rikkaiksi, niin ei riidellä; ja taikauskoinen: opeta -minulle parempaa. Mutta kuka voi heitä rahatta auttaa?" - -"Se on totta, joka sana totta", huudahtaa Brobyn pappi. "Jumalaan he -uskoivat, vielä enemmän paholaiseen, enimmän kumminkin vuoren hiiteen -ja riihen tonttuun. Kaikki vilja viskattiin viinapannuun. Ei kukaan -aavistanut kurjuuden loppua. Useimmissa harmaissa pirteissä vallitsi -hätä. Kätketty suru teki naisten kielen katkeraksi. Ikävä ajoi miehen -juopotteluun. Peltoja ja karjaa eivät he osanneet hoitaa. He pelkäsivät -herrasmiestä ja pilkkasivat pappia. Mitä heille oli tehtävä? Sitä, mitä -minä puhuin heille saarnastuolista, eivät he ymmärtäneet. He eivät -uskoneet, mitä minä tahdoin heille opettaa. Eikä ollut ketään, jonka -kanssa olisin voinut neuvotella, ei ketään, joka olisi auttanut -pitämään yllä rohkeutta." - -"Niitä on, jotka ovat sen kestäneet", sanoo Gösta. "Jumalan armo on -ollut muutamille niin suuri, etteivät he ole palanneet sellaisesta -elämästä murtuneina miehinä. Heidän voimansa on riittänyt; he ovat -sietäneet yksinäisyyden, köyhyyden, toivottomuuden. He ovat tehneet -hyvää sen vähän mitä voivat, eivätkä ole epäilleet. Sellaisia miehiä on -ollut aina ja on vieläkin. Minä tervehdän heitä sankareina. Minä -kunnioitan heitä niin kauan kuin elän. Minä en olisi voinut kestää." - -"Minä en voinut", lisää pappi. - -"Pappi siellä perukassa", sanoo Gösta miettivästi, "ajattelee, että -hänestä pitää tulla rikas mies, mahdottoman rikas mies. Kukaan köyhä ei -voi kukistaa pahaa. Ja niin hän alkaa koota." - -"Jollei hän kokoaisi, niin hän joisi", vastaa vanhus, "hän näkee niin -paljon kurjuutta." - -"Tai tulisi tylsäksi ja laiskaksi ja kadottaisi kaiken voimansa. On -vaarallista sellaisen joutua sinne pohjoiseen, joka ei ole siellä -syntynyt." - -"Hänen täytyy kootakseen omaisuutta tekeytyä kovaksi. Ensin hän on -olevinaan kova, sitten se tulee tavaksi." - -"Hänen täytyy olla kova itseään ja muita kohtaan", jatkaa Gösta, -"kokoaminen on vaikeata. Hänen täytyy kärsiä vihaa ja halveksumista, -hänen täytyy kestää kylmää ja nälkää ja karaista sydämensä: tuntuu -melkein kuin hän unohtaisi, miksi alkoi säästää." - -Brobyn pappi katsoi arasti häneen. Hän mietti, tekiköhän Gösta hänestä -pilaa. Mutta Gösta oli pelkkää harrastusta ja vakavuutta. Näytti kuin -hän olisi puhunut omaa asiaansa. - -"Niin on käynyt minun", sanoo vanhus hiljaa. - -"Mutta Jumala suojelee häntä", jatkaa Gösta. "Hän herättää hänessä -hänen nuoruutensa ajatukset, kun hän on saanut kokoon tarpeeksi. Hän -antaa hänelle merkin, milloin Jumalan kansa häntä tarvitsee." - -"Mutta jos pappi ei tottele merkkiä, Gösta Berling?" - -"Hän ei voi sitä vastustaa", sanoo Gösta ja hymyilee iloisesti. "Hänen -mieltään houkuttelee niin suloisesti, kun hän ajattelee lämpimiä -majoja, joita rakentamaan hän auttaa köyhiä." - -Pappi katsoo pieniä tupia, joita hän on rakennellut -häpeäkasan tikuista. Mitä kauemmin hän Göstan kanssa puhelee, sitä -vakuuttuneemmaksi hän tulee siitä, että Gösta on oikeassa. Hän oli -itsekin aina kuvitellut tekevänsä kerran hyvää, kun vain olisi saanut -kokoon tarpeeksi. Hän takertuu nyt siihen: tietysti hän oli juuri niin -ajatellut. - -"Miksi hän ei sitten rakennakaan niitä majoja?" kysyy Brobyn pappi -arasti. - -"Hän häpeää. Voisivat luulla, että hän tekee sen kansan pelosta, vaikka -hän on aina itse ajatellut niin tekevänsä." - -"Hän ei voi sietää pakkoa, sitä se on." - -"Hän voi kuitenkin auttaa salaisesti. Tänä vuonna tarvitaan paljon -apua. Hän voi hankkia jonkun, joka jakelee hänen lahjojaan. Minä -ymmärrän jo kaiken tarkoituksen", huudahtaa Gösta, ja hänen silmänsä -loistavat. "Tänä vuonna saavat tuhannet leipänsä siltä, jota he -herkeämättä kiroavat." - -"Niin se onkin, Gösta." - -Näitä kahta ihan huimasi, näitä, jotka olivat niin vähän voineet -täyttää valitsemaansa kutsumusta. Heidän nuoruutensa into palvella -Jumalaa ja ihmisiä valtasi heidät. He hekumoivat jo edeltäkäsin hyvistä -töistä, joita he aikoivat tehdä. Gösta tarjoutui rupeamaan papin -apulaiseksi. - -"Nyt hankitaan ensin leipää", sanoo pappi. - -"Me hankimme koulumestareja. Me hommaamme tänne maanmittareita, jotka -jakavat maat. Sitten saa kansa oppia hoitamaan peltojaan ja vaalimaan -karjaansa." - -"Me rakennamme teitä ja avaamme uutta asutusta." - -"Me teetämme sulut Bergin koskiin, niin että kulkutie aukeaa Lövenin ja -Venernin välille." - -"Kaikki rikkaus, joka on metsissä, tuottaa kaksinkertaisen siunauksen, -kun väylä on avattu suoraan mereen." - -"Teidän päänne kukkuroidaan painavalla siunauksella", huudahtaa Gösta. - -Pappi katsoo häneen. He näkevät toistensa silmissä saman leimuavan -katseen. - -Mutta samassa kääntyvät kummankin silmät häpeäkasaan. - -"Gösta", sanoo vanhus, "kaikki tämä vaatisi nuoren miehen voimia, mutta -minä olen jo kuolemaisillani. Sinä näet, mikä minut näännyttää." - -"Raivataan se pois!" - -"Miten, Gösta Berling?" - -Gösta astuu aivan hänen eteensä ja katsoo häntä terävästi silmiin. -"Rukoilkaa Jumalalta sadetta", hän sanoo. "Tehän saarnaatte ensi -sunnuntaina. Rukoilkaa silloin Jumalalta sadetta!" - -Vanha pappi vaipuu kauhusta kyyryyn. - -"Jos tämä on totta, jos pastori ei ole se, joka on tuottanut kuivuuden -maalle, jos pastori on kovuudellaan tahtonut palvella Korkeinta, niin -rukoilkaa Jumalalta sadetta. Siitä me saamme merkin. Siitä me saamme -tietää, tahtooko Jumala sitä, mitä me nyt tahdomme." - -Kun Gösta matkasi alas Brobystä, ihmetteli hän itseään ja sitä -hurmiota, joka oli hänet vallannut. Mutta tästäpä voi laajeta kaunis -elämä. Niin, mutta ei hänelle. Siellä ylhäällä ei tahdottu kuulla hänen -ansioistaan. - - * * * * * - -Brobyn kirkossa oli saarna juuri päättynyt ja tavalliset rukoukset -luettu. Kappalainen oli juuri lähdössä saarnastuolin portaita. Mutta -hän empi. Vihdoin hän heittäysi polvilleen saarnastuolissa ja rukoili -sadetta. - -Hän rukoili niinkuin epätoivoinen ihminen rukoilee, vähin sanoin, ilman -oikeaa yhtenäisyyttä. - -"Jos minun syntini ovat saattaneet sinun vihasi meidän päällemme, niin -rankaise ainoastaan minua! Jos sinussa on laupeutta, sinä armon Jumala, -niin anna sataa! Ota häpeä päältäni! Anna sataa minun rukoukseni -tähden! Anna sateen langeta köyhän pellolle! Anna kansallesi leipää!" - -Päivä oli kuuma, sietämätön helle hautoi. Seurakunta oli istunut kuin -huumeessa; mutta tämän murtuneen äänen, tämän haikean epätoivon -kuullessaan jokainen heräsi. - -"Jos on minulle enää yhtään parannuksen tietä, niin anna sadetta..." - -Hän vaikeni. Ovet olivat auki. Ja ankara tuulenpuuska tohahti. Se kiiti -pitkin maata, pyöri kirkkoa kohti ja nakkasi sisään tomupilven, jossa -tuprusi tikkuja ja korsia. Pappi ei voinut jatkaa; hän laskeutui -horjuen saarnastuolista. - -Ihmisiä pöyristytti. Tämäkö oli vastaus? Mutta tuulenpuuska oli vain -ukonilman airut. Se kohosi tavattomalla nopeudella. Kun virsi oli -veisattu ja pappi seisoi alttarilla, sinkoilivat jo salamat, ja ukkonen -jyrähti vaientaen hänen äänensä kaiun. Kun urkuri soitti lähtövirttä, -rämähtivät jo ensimmäiset sadepisarat ruutuihin, ja ihmiset hyökkäsivät -ulos katsomaan sadetta. Mutta he eivät tyytyneet vain katsomaan: jotkut -itkivät, toiset nauroivat ja antoivat vuolaan ukkossateen virrata -niskaansa. Ah, miten heidän hätänsä oli ollut suuri! Miten he olivat -olleet onnettomia! Mutta Jumala on hyvä! Jumala antaa langeta sateen. -Sitä iloa, sitä riemua! - -Brobyn pappi oli ainoa, joka ei tullut sateeseen. Hän oli polvillaan -alttarin edessä eikä siitä enää noussut. Ilo oli ollut hänelle liian -ankara. Hän kuoli riemusta. - - - - -Seitsemästoista luku - -LAPSEN ÄITI - - -Lapsi syntyi talonpoikaispirtissä Klara-joen eteläpuolella. Lapsen äiti -oli tullut taloon ja pyytänyt kesäkuun alkupäivinä päästä palvelukseen. -Hänelle oli käynyt hullusti, hän sanoi isäntäväelle, ja hänen äitinsä -oli ollut niin kova, että hänen oli täytynyt paeta kotoaan. Hän sanoi -olevansa nimeltään Elisabet Kaarlontytär, mutta hän ei tahtonut -ilmoittaa mistä hän oli, sillä silloin ehkä vietäisiin hänen -vanhemmilleen sana, että hän oli siellä, ja jos he hänet löytäisivät, -rääkkäisivät he hänet kuoliaaksi, sen hän tiesi. Hän ei pyytänyt mitään -palkkaa, ainoastaan ruoan ja katon päänsä päälle. Hän osasi tehdä -työtä: kutoa ja kehrätä tai hoitaa karjaa -- mitä he vain halusivat. -Jos he vaativat, niin hän pystyi edestään maksamaankin. - -Hän oli niin ovela, että oli tullut taloon jalkaisin, kengät -kainalossa; hänen kätensä olivat karkeat, hän puhui seudun murretta ja -hänellä oli talonpoikaiset vaatteet. - -Häntä uskottiin. - -Isännän mielestä nainen näytti kovin heikolta, eikä hän suuresti -luottanut hänen työkykyynsä. Mutta täytyihän sen raukan jossakin saada -olla. Ja niin hän sai jäädä. - -Hänessä oli mitä lie ollut, mistä johtui, että kaikki olivat hänelle -ystävällisiä. Hän oli joutunut hyvään paikkaan. Ihmiset olivat vakavia -ja hiljaisia. Emäntä piti hänestä, kun huomasi, että hän osasi kutoa -kilpikangasta. He lainasivat kilpikangaspuut suuresta pappilasta, ja -lapsen äiti istui koko kesän kangastuolissa. - -Kenenkään päähän ei pälkähtänyt, että häntä olisi pitänyt säästää: -hän sai tehdä koko ajan työtä kuin talonpoikaisnainen. Hän halusi -itsekin mieluimmin tehdä työtä. Hän ei ollut enää onneton. Elämä -talonpoikaisten parissa viehätti häntä, vaikka hän sai olla kaikkia -totuttuja mukavuuksia vailla. Mutta kaikki asiat käsitettiin siellä -niin yksinkertaisesti ja tyynesti. Kaikkien ajatukset kiersivät työssä, -ja päivät menivät niin tasaisesti ja yksitoikkoisina, että erehtyi -päivästä ja luuli olevansa keskellä viikkoa, kun tulikin jo sunnuntai. - -Eräänä päivänä elokuun lopussa oli kauranleikkuukiire, ja lapsen äiti -meni pellolle sitomaan lyhteitä. Silloin hän rasittui ylenmäärin, ja -lapsi syntyi, mutta liian aikaisin. Hän oli odottanut sitä vasta -lokakuussa. - -Nyt seisoi emäntä suuressa tuvassa lämmittäen lasta tulen ääressä, -sillä sitä poloista palelsi elokuun lämpimässäkin. Lapsen äiti makasi -viereisessä kamarissa ja kuunteli, mitä pienokaisesta puhuttiin. Hän -ihan kuvitteli, kuinka rengit ja piiat tulivat luo ja katselivat -poikaa. - -"Sellainen pieni raukka", sanoivat he, ja sitten seurasi alinomaa ja -erehtymättä: - -"Sinua raukkaa, jolla ei ole isää!" - -He eivät juuri valitelleet sitä, että lapsi itki: he olivat jollakin -tavoin vakuuttuneita siitä, että lasten pitääkin huutaa, ja oikein -ajatellen oli lapsi ikäisekseen suuri. Jos sillä vain olisi ollut isä, -olisi kaikki ollut oikealla tolalla, siltä näytti. - -Äiti siinä maatessaan kuuli ja aprikoi. Asia alkoi tuntua hänestäkin -uskomattoman tärkeältä. Kuinka voisi tuo pieni raukka läpäistä elämän? - -Hän oli jo laatinut suunnitelmansa. Hän aikoi jäädä taloon koko -vuodeksi, sitten hän vuokraisi itselleen kamarin ja ansaitsisi leipänsä -kutomalla. Hän arveli ansaitsevansa itse kylliksi elättääkseen ja -vaatettaakseen lapsen. Saakoon hänen miehensä uskoa edelleen, että hän -on tälle arvoton. Hän ajatteli, että lapsesta tulee kenties parempi -ihminen, kun se kasvaa yksinään kuin tuhman ja ylpeän isän sitä -johtaessa. - -Mutta nyt, lapsen synnyttyä, ei hän voinut niin ajatella. Nyt hänestä -tuntui siltä kuin hän olisi ollut itsekäs. "Lapsella täytyy olla isä", -sanoi hän itseksensä. - -Jos pienokainen ei olisi ollut niin säälittävän heikko, jos se olisi -voinut syödä ja maata, kuten muut lapset, jos sen pää ei alinomaa olisi -painunut toiselle olalle, jos se ei olisi alinomaa ollut kuolla -suonenvetokohtauksiin, niin ei kysymys olisi ollut näin tavattoman -tärkeä. - -Ei ollut helppo keksiä neuvoa, ja jotakin täytyi hänen heti kohta -tehdä. Lapsi oli kolmipäiväinen, ja Vermlannin talonpojat jättävät -harvoin pitemmäksi aikaa lasta kasteelle viemättä. Millä nimellä -merkittäisiin pienokainen nyt kirkonkirjoihin ja mitä tahtoisi pappi -tietää lapsen äidistä? Olisi kai vääryys lasta kohtaan merkityttää se -isättömäksi. Jos tästä lapsesta tulisi heikko ja kivulloinen mies, niin -voisiko äiti vastata siitä, että riisti häneltä edut, jotka sukuperä ja -rikkaus tuottavat? - -Lapsen äiti oli kyllä huomannut, että tavallisesti syntyy lapsen tultua -maailmaan suuri riemun touhu. Nyt hänestä tuntui, että mahtoi olla -vaikeata elää tämän pienoisen, jota kaikki säälivät. Hän olisi tahtonut -nähdä sen ilon ja ylpeyden ympäröimänä. - -Lapsen äiti alkoi ajatella tekevänsä kovin suurta vääryyttä sen -isällekin. Oliko hänellä oikeus pitää se itse? Varmaankaan ei. -Tuollaisen kallisarvoisen, pienen olennon, ottaisiko hän sen omalle -osalleen? Se ei olisi oikeudenmukaista. - -Mutta hän ei olisi tahtonut miehensä luo takaisin. Hän pelkäsi, että se -olisi hänen kuolemakseen. Mutta pienokainen oli suuremmassa vaarassa -kuin hän itse. Poika saattoi kuolla minä hetkenä tahansa, eikä sitä -oltu vielä kastettu. - -Syy, joka oli ajanut hänet pois kotoaan, se raskas synti, joka oli -hänen sydämessään asunut, oli nyt poissa. Hän ei totisesti rakastanut -enää ketään muuta kuin pienokaistaan. Ei ollut raskas velvollisuus -hankkia sille oikeaa paikkaa elämässä. - -Lapsen äiti kutsutti isännän ja emännän ja kertoi heille kaikki. Mies -lähti Borgiin sanomaan kreivi Dohnalle, että hänen kreivittärensä eli -ja että hänellä oli lapsi. - -Isäntä palasi kotiin myöhään illalla. Hän ei ollut tavannut kreiviä, -sillä kreivi oli matkalla, mutta hän oli käynyt Svartsjön pappilassa ja -puhunut asiasta kappalaisen kanssa. - -Siten sai kreivitär tietää, että hänen avioliittonsa oli julistettu -laittomaksi ja että hänellä ei ollut enää miestä. - -Kappalainen kirjoitti hänelle ystävällisen kirjeen ja tarjosi hänelle -kodin talossaan. - -Kirje, jonka äidin oma isä oli Henrik-kreiville lähettänyt ja joka -lienee saapunut Borgiin pari päivää hänen pakonsa jälkeen, oli nyt -sekin hänelle lähetetty. Varmaan juuri tämä kirje, jossa vanha isä -pyysi kiirehtimään avioliiton laillistamista, neuvoi kreiville -helpoimman tavan päästä vaimostaan vapaaksi. - -Voi ajatella, että lapsen äidin valtasi enemmän viha kuin suru -kuullessaan isännän kertomuksen. - -Koko yönä hän ei saanut silmiinsä unta. Lapsella täytyi olla isä, hän -ajatteli ajattelemistaan. - -Seuraavana aamuna täytyi isännän lähteä hänen käskystään Ekebyhyn -hakemaan Gösta Berlingiä. - -Gösta teki vaiteliaalle miehelle kaikenlaisia kysymyksiä, mutta ei -saanut tietää mitään. Niin: kreivitär oli asunut hänen talossaan koko -kesän. Hän oli ollut terve ja tehnyt työtä. Nyt oli syntynyt lapsi. -Lapsi oli heikko, mutta äiti vahvistunut. - -Gösta kysyi, tiesikö kreivitär että avioliitto oli purettu. Niin, kyllä -hän sen nyt tiesi. Hän oli saanut sen eilen tietää. - -Ja kaiken matkaa oli Göstalla vuoroin kuuma, vuoroin -kylmänpuistatuksia. - -Mitä kreivitär tahtoi häneltä? Miksi hän lähetti noutamaan häntä? - -Gösta ajatteli kesän viettoa siellä Lövenin rannalla. Ilveessä ja -leikissä ja huviretkillä he olivat antaneet päivien mennä, ja sinä -aikana oli kreivitär tehnyt työtä ja kärsinyt. - -Koskaan ei Gösta ollut enää luullut häntä näkevänsä. Ah, jos hän olisi -edes uskaltanut toivoa! Hän olisi silloin astunut hänen eteensä -parempana miehenä. Mitä hän voi nyt taakseen silmätessään nähdä muuta -kuin tavallisia hullutuksia! - -Kahdeksan aikaan illalla hän joutui perille, ja hänet vietiin heti -lapsen äidin luo. Huoneessa oli hämärä. Hän tuskin voi erottaa -vuoteella lepäävän kreivittären. Emäntä ja isäntä tulivat myös sisään. - -Nyt tiedettäköön, että kreivitär, jonka valkeat kasvot loistivat -pimeästä, oli yhä korkeinta ja puhtainta, mitä Gösta tiesi, kaunein -sielu, mikä koskaan oli pukeutunut maalliseen tomuun. Kun Gösta nyt -taas tunsi hänen läsnäolonsa siunauksen, hän olisi tahtonut heittäytyä -polvilleen ja kiittää häntä siitä, että kreivitär taaskin antoi hänen -nähdä itsensä, mutta hän oli niin mielenliikutuksen vallassa, ettei -voinut sanoa eikä tehdä mitään. - -"Rakas kreivitär Elisabet!" hän vain huudahti. - -"Hyvää iltaa, Gösta!" - -Kreivitär ojensi hänelle kätensä, joka lienee taas tullut pehmeäksi ja -kuultavaksi. Hän oli hiljaa, Göstan taistellessa tunteistaan. - -Lapsen äitiä eivät kiihkeät tunteenpurkaukset vavistaneet, kun hän nyt -näki Göstan. Häntä vain kummastutti, että Gösta näytti kiinnittävän -huomiota enemmän häneen, vaikka hänen olisi pitänyt käsittää, että nyt -oli kysymyksessä vain lapsi. - -"Gösta", hän sanoi lempeästi, "sinun täytyy nyt auttaa minua, kuten -kerran lupasit. Sinä tiedät, että mieheni on minut hyljännyt, niin -ettei minun lapsellani ole isää." - -"Niin, kreivitär, mutta sehän asia on saatava tolalleen. Nyt kun on -lapsi, voidaan kreivi aivan varmaan pakottaa laillistuttamaan -avioliittonsa. Olkaa huoletta, minä tahdon auttaa teitä, kreivitär!" - -Kreivitär hymyili. "Luuletko sinä, että minä tahdon pakottaa kreivi -Dohnan ottamaan minut?" - -Veri syöksyi Göstan päähän. Mitä kreivitär sitten toivoi? Mitä hän -häneltä tahtoi? - -"Tule tänne, Gösta", hän sanoi ja ojensi taas kätensä. "Sinä et saa -suuttua minulle siitä, mitä nyt sanon, mutta minä ajattelin, että sinä -joka olet, joka olet..." - -"Virkaheitto pappi, ryyppysankari, kavaljeeri, Ebba Dohnan murhaaja, -minä tiedän koko ansioluettelon..." - -"Oletko sinä jo nyt vihainen, Gösta?" - -"Minä haluaisin mieluummin, ettette enää sanoisi mitään, kreivitär." - -Mutta lapsen äiti jatkoi: - -"On monta, Gösta, jotka olisivat tahtoneet tulla vaimoksesi -rakkaudesta, mutta niin ei ole minun laitani. Jos minä sinua -rakastaisin, en uskaltaisi puhua niinkuin nyt puhun. Omasta puolestani -en minä sellaista pyytäisi, Gösta, mutta näetkös, lapsen tähden voin -sen tehdä. Sinä ymmärrät varmaan jo, mitä aion sinulta pyytää. Se on -kylläkin suuri nöyryytys sinulle, sillä minä olen naimaton nainen, -jolla on lapsi. En ajatellut, että juuri sinä sen tekisit siksi, että -muka olisit huonompi muita, mutta kylläkin ajattelin, että sinä ehkä -haluaisit tehdä sen siksi, että sinä olet hyvä, Gösta, siksi, että sinä -olet sankari ja voit uhrautua. Mutta kenties minä pyydän liikaa. -Sellainen on kenties miehelle mahdotonta. Jos sinä halveksit minua -kovin paljon, jos sinusta on liian vastenmielistä, että sinua sanotaan -toisen lapsen isäksi, niin sano se vain! Minä en pahastu. Ymmärrän -kyllä, että pyyntöni on liikanainen, mutta lapsi on sairas, Gösta. On -julmaa, ettei kasteessa voi mainita hänen äitinsä miehen nimeä." - -Gösta, joka kuunteli häntä, tunsi samaa kuin tuona kevätpäivänä, -jolloin hänen täytyi laskea kreivitär maihin ja jättää hänet oman -onnensa nojaan. Nyt hänen täytyi auttaa kreivitärtä siten, että -hävittäisi hänen tulevaisuutensa, koko hänen tulevaisuutensa. Hänen, -joka rakasti häntä, täytyi se tehdä. - -"Minä teen kaikki, mitä kreivitär tahtoo", hän sanoi. - -Seuraavana päivänä hän puhui asiasta Bron rovastin kanssa, sillä Bro on -Svartsjön emäseurakunta, ja kuulutus oli toimitettava siellä. - -Hyvä, vanha rovasti heltyi kuullessaan asian laidan ja lupasi ottaa -kaiken edesvastuun naittajasta ja muusta omille niskoilleen. - -"Niin", hän sanoi, "sinun täytyy auttaa kreivitärtä, Gösta, -sinun täytyy. Hän voi muuten tulla mielipuoleksi. Hän luulee -vahingoittaneensa lasta siten, että on ryöstänyt siltä sen aseman -elämässä. Sillä on erittäin arka omatunto, sillä naisella." - -"Mutta minä tiedän, että teen hänet onnettomaksi", huudahti Gösta. - -"Sitäpä et saakaan tehdä, Gösta. Sinun pitää nyt tulla vakavaksi -mieheksi, jolla on vaimo ja lapsi hoidettavana." - -Kuitenkin piti rovastin vielä käydä Svartsjössä puhumassa kappalaisen -ja laamannin kanssa. Päätökseksi tuli, että seuraavana sunnuntaina, -syyskuun ensimmäisenä päivänä, kuulutettiin Svartsjön kirkossa Gösta -Berling ja Elisabet von Thurn. - -Sitten vietiin lapsen äiti ylen varovasti Ekebyhyn, ja siellä lapsi -kastettiin. - -Rovasti puhui kreivittären kanssa ja sanoi, että tämä voi vieläkin -peruuttaa päätöksensä ja evätä naima-aikeensa sellaisen miehen kanssa -kuin Gösta Berling on. Hänen pitää vain kirjoittaa ensiksi isälle. - -"Minä en voi katua", sanoi kreivitär, "ajatelkaa, jos lapseni kuolisi -ennen kuin on saanut isän." - -Ennen kolmatta kuulutuspyhää oli lapsen äiti ollut jo useampia päiviä -terve ja jalkeilla. Iltapäivällä tuli rovasti Ekebyhyn ja vihki hänet -Gösta Berlingin kanssa. Mutta ketään ei ollut, joka olisi ajatellut, -että nämä olivat häät. Ketään vieraita ei ollut kutsuttu. Hankittiin -vain lapselle isä, ei muuta. - -Lapsen äiti säteili hiljaista iloa, ikään kuin olisi saavuttanut -elämänsä suuren päämäärän. Sulhanen oli surullinen. Hän ajatteli, että -kreivitärhän hukkasi tahallaan tulevaisuutensa mennessään naimisiin -hänen kanssaan. Hän huomasi kauhistuen, ettei hän itse oikeastaan ollut -vaimolle mitään merkitsevä. Kaikki vaimon ajatukset olivat lapsessa. - -Pari päivää sen jälkeen tuli isälle ja äidille suru. Lapsi kuoli -suonenvetokohtaukseen. - -Monesta tuntui, kuin ei lapsen äiti olisikaan surrut niin suuresti ja -syvästi kuin odotettiin: hänessä oli jonkinlaista voitonriemua. Hänestä -tuntui kuin hän olisi riemuinnut saadessaan hukata koko tulevaisuutensa -lapsen vuoksi. Kun pienokainen tulee enkelien luo, niin muistaa hän -toki, että hänellä oli maan päällä ollut äiti, joka rakasti häntä. - -Kaikki tämä tapahtui hiljaa ja huomaamatta. Kun Gösta Berlingiä ja -Elisabet von Thurnia kuulutettiin Svartsjön kirkossa, eivät useimmat -edes tienneet, kuka morsian oli. Papit ja herrasväet, jotka kyllä -tunsivat asian, puhuivat siitä vähän. Näytti siltä kuin he olisivat -pelänneet, että joku, joka oli kadottanut uskonsa omantunnon voimaan, -selittäisi nuoren naisen menettelytavan pahoin. Oltiin arkoja, kovin -arkoja siitä, että joku voisi sanoa: "Kas niin, niinpäs oli, ettei hän -voinut masentaa rakkauttaan Göstaan; nyt hän on mennyt naimisiin hänen -kanssaan valheellisen tekosyyn nojalla." Ah, vanhat olivat tästä -nuoresta naisesta yhä arkoja. Koskaan he eivät voineet kärsiä -sanottavan hänestä mitään pahaa. He tuskin tahtoivat myöntää, että hän -oli tehnyt syntiä. He eivät tahtoneet nähdä, että syy tahraisi tätä -sielua, joka pelkäsi niin suuresti pahaa. - -Toinenkin suuri tapaus sattui juuri samaan aikaan, ja sekin vaikutti, -että Göstan avioliitosta niin vähän puhuttiin. - -Majuri Samzeliusta kohtasi onnettomuus. Hän oli tullut ihmisaraksi ja -yhä kummallisemmaksi. Hän seurusteli enimmäkseen eläintensä kanssa ja -oli koonnut Sjöhön kokonaisen pienen eläintarhan. - -Vaarallinenkin hän oli, sillä hänellä oli aina ladattu pyssy matkassa -ja hän laukoili sitä myötäänsä, välittämättä liioin mihin tähtäsi. -Eräänä päivänä puri häntä kesy karhu, jota hän oli erehdyksessä -ampunut. Haavoitettu eläin karkasi häntä vastaan hänen seisoessaan -aivan ristikon edessä ja sai puraistuksi häntä lujasti käsivarteen. -Sitten eläin murtausi irti ja juoksi metsään. - -Majuri joutui vuoteenomaksi ja kuoli haavamyrkytykseen, mutta ei ennen -kuin joulun tienoilla. Jos majurinrouva olisi tiennyt, että hän oli -sairaana, hän olisi ehkä ottanut takaisin Ekebyn hallituksen. Mutta -kavaljeerit tiesivät kyllä, ettei rouva tulisi ennen kuin heidän -vuotensa oli lopussa. - - - - -Kahdeksastoista luku - -AMOR VINCIT OMNIA - - -Lehterinportaiden alla Svartsjön kirkossa on romukoppi, täynnä -haudankaivajien pilalle kuluneita lapioita, rikkonaisia kirkonpenkkejä, -hylättyjä peltikilpiä ja muuta romua. - -Siellä, missä tomu lepää paksuna kerroksena ja ikään kuin kätkee sen -jokaiselta silmältä, on lipas, yltäänsä puhtainta helmiäismosaiikkia. -Jos hankaa tomun pois siitä, niin se loistaa ja kimmeltää kuin mikäkin -sadun vuorenseinä. Lipas on lukossa ja avain hyvässä säilössä; käyttää -sitä ei saa. Kukaan kuolevainen ei saa silmätä lippaaseen. Kukaan ei -tiedä, mitä siinä on. Vasta kun kahdeksastoista sataluku on kulunut -loppuun, saa pistää avaimen lukkoon, kohottaa kannen ja nähdä aarteet, -joita se on varjellut. - -Niin on aikoinaan määrännyt hän, jonka lipas oli. - -Kannen messinkilevyssä on kirjoitus: "Labor vincit omnia". Mutta toinen -kirjoitus sopisi lippaaseen paremmin. "Amor vincit omnia" pitäisi siinä -olla. Myös tuo lehterinalaisen romuhuoneen vanha lipas on todistus -rakkauden kaikkivallasta. - -Oi, Eros, kaikkivaltias jumala! - -Sinä, oi rakkaus, olet totisesti ikuinen! Vanhoja ovat ihmiset maan -päällä, mutta sinä olet seurannut heitä kautta aikojen. - -Missä ovat idän jumalat, nuo lujat sankarit, jotka suuntasivat salaman -aseenansa, he, jotka pyhien virtain rannalla ottivat vastaan hunaja- ja -maitouhreja? Kuolleet he ovat. Kuollut on Bel, vahva soturi, ja Thot, -haukanpäinen sankari. Kuolleet ovat ne mainiot, jotka lepäsivät Olympon -pilvivuoteilla; niin myös voittojalot vallitetun Valhallan asukkaat. -Kaikki muinaiset jumalat ovat kuolleet, paitsi Eros, Eros, se -kaikkivaltias. - -Hänen tekonsa on kaikki mitä näet. Hän pitää elossa sukukunnat. Näen -hänet kaikkialla. Mihin voit astua löytämättä tuon alastoman jalan -jälkeä? Mitä on korvasi kuullut, jossa hänen siipiensä suhina ei ollut -perusäänenä? Hän asuu ihmisten sydämissä ja uinailevassa siemenjyvässä. -Huomaa vavistuksella hänen läsnäolonsa kuolleissa kappaleissa! - -Onko ketään, joka ei kaipaa ja tule houkutelluksi? Onko ketään, joka -välttää hänen valtaansa? Kaikki koston jumalat lankeavat kerran, kaikki -voiman ja väkivallan mahdit. Sinä, oi rakkaus, olet totisesti ikuinen. - - * * * * * - -Vanha Eberhard-setä istuu kirjoituspulpettinsa ääressä, -- mainio -laitos, jossa on marmorilevyn alla sata laatikkoa, tummuneilla -messinkiheloilla koristettua. Hän tekee työtä ahkerasti ja innokkaasti --- hän on yksinään kavaljeerirakennuksessa. - -Oi, Eberhard, miksi et samoile metsiä ja maita tämän katoavan kesän -viimeisinä päivinä niinkuin muut kavaljeerit? Kukaan ei, senhän tiedät, -palvele rankaisua saamatta viisauden jumalatarta. Koukistunut on -selkäsi, vaikka olet vasta pari vuotta seitsemännellä kymmentä, tukka, -joka suojaa päälakeasi, ei ole omasi, rypyt tungeksivat otsallasi, joka -kaartuu painuneiden silmäkuoppien yllä, ja iän piirteet ilmenevät -tuhansin kurtuin hampaattoman suusi ympärillä. - -Oi, Eberhard, miksi et samoile metsiä ja maita? Kuolema erottaa sinut -kirjoituspöytäsi äärestä vielä aikaisemmin, kun et ole antanut elämän -itseäsi siitä houkutella. - -Eberhard-setä vetää paksun mustekiekuran viimeisen rivin alle. Pulpetin -lukemattomista laatikoista hän vetää esille kellastuneita, täyteen -tuhrittuja paperiluntteja, jotka kaikki kuuluvat siihen suureen -teokseen, joka on kuuluttava Berggrenin nimeä kautta aikojen. Mutta -juuri kun hän on saanut pinkan pinkan päälle pinotuksi ja tuijottaa -niitä hiljaisen ihastuneena, aukee ovi ja sisään astuu nuori kreivitär. - -Siinä hän on, tuo vanhain herrain nuori valtiatar. Hän, jota he -palvelevat ja kunnioittavat enemmän kuin isovanhemmat palvelevat ja -kunnioittavat ensimmäistä pojanpoikaansa. Siinä hän on, jonka he ovat -löytäneet köyhänä ja sairaana ja jolle he ovat nyt lahjoittaneet kaiken -maailman kunnian, niinkuin sadun kuningas teki köyhälle kaunoiselle, -jonka löysi metsästä. Hänelle kaikuvat nyt walt-torvet ja viulut -Ekebyssä. Hänen vuokseen kaikki liikkuu, henkii, tekee työtä suuressa -kartanossa. - -Hän on nyt terve, vaikka vielä varsin heikko. Suuren kartanon -yksinäisyys painostaa häntä, ja kun hän tietää kavaljeerien olevan -poissa, hän tahtoo vilkaista, miltä kavaljeerirakennus näyttää, tuo -kuuluisa huone. - -Niinpä hän tulee hiljaa sisään ja silmäilee rapattuja seiniä ja -keltajuovikkaita sängyn uutimia, mutta tulee hämilleen huomatessaan, -ettei huone olekaan tyhjä. - -Eberhard-setä menee juhlallisesti kreivitärtä vastaan ja vie hänet -suuren paperi- ja kirjoituspinon luo. - -"Katsokaa, kreivitär", hän sanoo, "nyt minun työni on valmis. Nyt -lähtevät kirjoitelmani maailmalle. Nyt tapahtuu suuria." - -"Mitä tapahtuu, Eberhard-setä?" - -"Oi, kreivitär, se iskee maahan kuin salama, salama, joka valaisee ja -surmaa. Aina siitä saakka kun Mooses veti hänet esiin Siinain -ukkospilvestä ja asetti hänet armon istuimelle, vaellustemppelin -sisimpään, aina siitä saakka hän on istunut horjumatta, tuo vanha -Jehova, mutta nyt saavat ihmiset nähdä mitä hän on: mielikuvitusta, -tyhjyyttä, utua, meidän omien aivojemme kuolleena syntynyt luomus. Hän -on vajoava tyhjiin", sanoi vanhus, ja pani ryppyisen kätensä -kirjoituspinkalleen. "Tässä se sanotaan, ja kun ihmiset saavat tämän -lukea, on heidän uskominen. He säpsähtävät hereille ja näkevät oman -tyhmyytensä; he käyttävät ristiä polttopuuna, kirkkoja vilja-aittoina, -ja papit kyntävät maata." - -"Oi, Eberhard-setä", sanoo kreivitär hieman väristen, "oletteko te niin -kauhea ihminen? Sisältääkö tuo niin kauheita?" - -"Kauheita", toistaa ukko, "sehän on vain totta. -- Mutta me olemme kuin -pikkupoikia, jotka kätkevät kasvonsa naisen helmoihin, kun kohtaavat -vieraan: me olemme tottuneet piiloutumaan totuudelta, tuolta ikuisesti -vieraalta. Mutta nyt se tulee asumaan joukossamme, nyt saavat kaikki -sen tuntea." - -"Kaikkiko?" - -"Eivät vain filosofit, vaan kaikki, ymmärrätkö, kreivitär, kaikki." - -"Ja silloin Jehova kuolee?" - -"Hän ja kaikki enkelit, kaikki pyhimykset, kaikki paholaiset, kaikki -valheet." - -"Kuka sitten hallitsee maailmaa?" - -"Luuleeko kreivitär, että kukaan on ennenkään sitä hallinnut? Uskooko -kreivitär tuohon sallimukseen, joka otti huomioon varpuset ja -hiuskarvat? Kukaan ei ole sitä hallinnut, kukaan ei ole sitä -hallitseva." - -"Mutta me, me ihmiset, mitä meistä sitten tulee?" - -"Samaa, mitä olemme olleet -- tomua. Se, joka on palanut loppuun, ei -voi palaa enää; hän on kuollut. Puita me olemme, joiden ympärillä -elämän liekit häilyvät. Elämän kipinä lentää toisesta toiseen. -Sytytään, leimutaan, sammutaan. Sitä on elämä." - -"Oi, Eberhard, eikö siis mitään henkielämää ole?" - -"Ei." - -"Eikö haudan tuolla puolen?" - -"Ei." - -"Ei hyvää, ei pahaa, ei mitään päämäärää, ei mitään toivoa?" - -"Ei mitään." - -Nuori nainen astuu ikkunan luo. Hän katselee syksyn kellastuneita -lehtiä, georgiineja ja astereita, jotka nuokkuvat raskain päin -syystuulen taittamissa varsissa. Hän katselee Lövenin mustia aaltoja, -syksyn synkkää myrskytaivasta, ja hetkiseksi hän heittäytyy epäuskoon. - -"Eberhard-setä", sanoo hän, "kuinka maailma on harmaa ja ruma, kuinka -kaikki on hyödytöntä. Minä haluaisin kuolla." - -Mutta silloin hän kuulee kuin vaikeroimista sielussaan. Elämän vahvat -voimat ja kuohuvat tunteet huutavat äänekkäästi elämisen onnea. - -"Eikö sitten ole mitään", hän huudahtaa, "joka voi elämää kaunistaa, -kun olette minulta ottanut Jumalan ja kuolemattomuuden?" - -"Työ", vastaa vanhus. - -Mutta kreivitär katsoo taasen ulos, ja häneen hiipii tällaisen köyhän -viisauden halveksinta. Käsittämätön kohoaa hänen sielunsa silmien -eteen, hän tuntee hengen asuvan kaikissa, hän havaitsee voiman, joka on -sidottu näennäisesti kuolleeseen aineeseen, mutta joka voi kehittyä -tuhatvivahteiseksi elämäksi. Kiitävin ajatuksin hän etsii nimeä Jumalan -hengen läsnäololle luonnossa. - -"Oi, Eberhard-setä", hän sanoo, "mitä on työ? Onko se jumala? Onko -sillä tarkoitus itsessään? Mainitkaa toinen!" - -"En toista tiedä", vastaa vanhus. - -Silloin löytää kreivitär sen nimen, jota on hakenut, surkean, monesti -tahritun nimen. - -"Eberhard-setä, miksi te ette mainitse rakkautta?" - -Silloin liukuu hieno hymy tyhjälle suulle, jonka ympärillä tuhannet -kurtut risteilevät. - -"Tässä", sanoo filosofi ja lyö rystyillään paksua paperipinkkaa, "tässä -surmataan kaikki jumalat, enkä ole unohtanut Erostakaan. Mitä on -rakkaus muuta kuin lihan kaipausta? Miksi sen pitäisi olla korkeammalla -kuin muutkaan ruumiin vaatimukset? Tee nälkä jumalaksi! Tee väsymys -jumalaksi! Ne ovat yhtä arvokkaita. Loppukoot jo hullutukset. Eläköön -totuus!" - -Silloin painaa nuori kreivitär päänsä alas. Ei se ole niin, ei ole -totta tämä, mutta hän ei osaa taistella. - -"Teidän sananne haavoittavat minun sieluani", hän sanoo, "mutta vielä -minä en usko. Koston ja väkivallan jumalat te voitte tappaa, ette -muuta." - -Mutta ukko tarttuu hänen käteensä, laskee sen kirjalleen ja sanoo -epäuskon innossaan: - -"Tämän luettuanne teidän täytyy uskoa." - -"Älköön se siis koskaan tulko silmieni eteen", sanoo kreivitär, "sillä -jos minä niin uskon, en voi elää." - -Ja suruun vaipuneena menee hän filosofin luota. Mutta Eberhard-setä -istuu kauan kreivittären mentyä mietiskellen. - -Nämä vanhat herjaavat luntat eivät ole vielä joutuneet maailman -tutkittavaksi. Vielä ei setä Eberhardin nimi ole ylettynyt maineen -jyrkänteille. - -Hänen suuri teoksensa lepää lippaaseen kätkettynä romukopissa Svartsjön -kirkon lehterinportaiden alla; se näkee päivänvalon vasta vuosisadan -lopussa. - -Mutta miksi hän teki niin? Pelkäsikö hän jättäneensä asiansa -todistamatta? Pelkäsikö hän vainoja? Vähänpä tunnette Eberhard-setää. - -Ymmärtäkää nyt: totuutta hän on rakastanut, ei omaa kunniaansa. Ja -niinpä hän uhrasi jälkimmäisen, ei edellistä, sentähden, että -isällisesti rakastettu lapsi saisi kuolla uskossaan siihen, jota piti -rakkaana. - -Oi, rakkaus, sinä olet se totisesti ikuinen! - - - - -Yhdeksästoista luku - -NYGÅRDIN TYTTÖ - - -Ei kukaan tunne vuoren juurta, jossa kuuset kasvavat sakeina ja maan -peittää paksu, pehmeä sammalkerros. Kukapa sen tuntisi. Sitä ei ole -ihmisjalka koskaan ennen polkenut, ainoankaan ihmisen kieli ei ole -antanut sille nimeä. Ainoakaan polku ei johda piiloiseen paikkaan. -Kalliot kohoavat torneina sen ympärillä; kietovat tammet vartioivat -sitä; murrot sen sulkevat; paimen ei sitä löydä; kettu sitä halveksii. -Se on metsän autioin seutu, ja nyt etsivät sitä tuhannet ihmiset. - -Mikä loputon etsiväin jono? He voisivat täyttää Bron kirkon, eikä -ainoastaan Bron, vaan myös Löfvikin ja Svartsjön. Ah, mikä loputon -etsivien jono! - -Herrasväen lapset, jotka eivät saa lähteä retkueeseen, seisovat -tiepuolessa tai riippuvat veräjäin aidaksilla valtavan jonon kulkiessa -ohi. Pienokaiset eivät ole aavistaneet, että tähän maailmaan mahtuu -niin paljon ihmisiä: tuollainen suunnaton lauma. Kun he tulevat -suuriksi, niin he muistavat aina tämän suuren, lainehtivan ihmisvirran. -Heidän silmänsä täyttyvät kyynelillä pelkästä tuon valtavan näyn -muistosta: että sellainen ääretön lauma matkaa teitä, joilla ei -tavallisesti nähnyt päiväkausiin kuin jonkun yksinäisen kulkijan, -kerjäläisjoukon tai talonpojan rattaat. - -Kaikki, jotka asuvat tienvarrella, kavahtavat pystyyn ja huudahtavat: -"Onko maahan tullut onnettomuus? Onko vihollinen kimpussamme? Mihin te -menette, kulkijat? Mihin te menette?" - -"Me etsimme", vastaavat he. "Olemme etsineet kaksi päivää. Etsimme -tämänkin päivän; sitten emme enää jaksa. Menemme ja etsimme koko -Björnen metsän ja honkapeittoiset kukkulat Ekebyn länsipuolella." - -Nygårdista, joka on köyhä perukka kaukana itäisessä vuoristossa, on tuo -jono ensin lähtenyt. Se kaunis tyttö, jolla on paksut mustat hiukset ja -punaiset posket, on ollut kahdeksan päivää kateissa. Se vastatyttö, -jonka Gösta Berling aikoi ottaa morsiamekseen, on eksynyt suuriin -metsiin. Kahdeksaan päivään ei kukaan ole nähnyt häntä. - -Niin lähti Nygårdin rahvas tyystin etsimään metsän. Ja jokainen, jonka -he tapasivat tiellä, liittyi etsimään. Jokaisesta pirtistä tuli ihmisiä -jonoon. - -Sattuu tuon tuosta, että äsken tullut kysyy: - -"No, Nygårdin miehet, mikä on siihen syynä? Miksi annoitte kauniin -tytön kulkea yksin vierailla poluilla? Metsä on syvä ja Jumala on -ottanut hänen ymmärryksensä." - -"Kukaan ei häiritse häntä", vastaavat he silloin, "hän ei häiritse -ketään. Hän kulkee turvallisesti kuin lapsi. Ken kulkisi varmemmin kuin -se, jota Jumalan itsensä täytyy vaalia? Ennen hän on aina tullut -takaisin." - -Niin on tuo etsivä jono samonnut itäiset metsät, jotka erottavat -Nygårdin tasangosta. Nyt, kolmantena päivänä, se matkaa Bron kirkon ohi -mäelle Ekebyn länsipuolisiin metsiin. - -Mutta jonon edetessä kohisee pitkin tietä ihmetyksen myrsky; aina -täytyy jonkun joukosta pysähtyä vastaamaan kysymyksiin: "Mitä te -puuhaatte? Mitä te etsitte?" - -"Me etsimme sitä sinisilmäistä, tummatukkaista tyttöä. Hän on mennyt -metsään kuolemaan. Hän on ollut kadoksissa kahdeksan päivää." - -"Miksi hän meni metsään kuolemaan? Oliko hänellä nälkä? Oliko hän -onneton?" - -"Puutetta hän ei ole kärsinyt, mutta häntä kohtasi onnettomuus viime -keväänä. Oli nähnyt sen hullun papin, Gösta Berlingin, ja oli -rakastanut häntä monta vuotta. Ei parempaa älynnyt. Jumala oli ottanut -hänen ymmärryksensä." - -"Tosiaankin oli Jumala ottanut häneltä ymmärryksen, Nygårdin miehet." - -"Viime keväänä se onnettomuus sattui. Ennen ei pappi ollut -vilkaissutkaan häneen, silloin oli sanonut, että tyttö saa ruveta hänen -morsiamekseen. Se oli paljasta leikkiä; pappi laski hänet pois luotaan, -mutta tyttö ei löytänyt enää muualta lohdutusta. Hän palasi alinomaa -Ekebyhyn. Hän seurasi papin jälkiä minne tämä menikin. Pappi väsyi -häneen. Kun hän kävi siellä viimeksi, usuttivat ne hänen kimppuunsa -koirat. Sen jälkeen kukaan ei ole häntä nähnyt." - -Mies talosta, mies joka talosta! Ihmisen henki on vaarassa. Ihminen -mennyt metsään kuolemaan. Kenties hän on jo kuollut. Kenties hän -harhailee vieläkin siellä löytämättä oikeata tietä. Metsä on suuri, ja -hänen ymmärryksensä on Jumalan luona. - -Seuratkaa jonoa, seuratkaa sitä! Antakaa kauran jäädä kuhilaihin, niin -että heikko jyvä putoo tähkästään; antakaa perunan hapata maahan; -päästäkää hevoset irti, etteivät kuole janoon tallissa; jättäkää -navetan ovi auki, että lehmät pääsevät katon alle yöksi; antakaa lasten -tulla mukaan, sillä lapset ovat Jumalan. Jumala on pienten kanssa; hän -ohjaa heidän askeleitaan. He auttavat, kun miesten viisaus pettää. - -Tulkaa kaikki, miehet, naiset ja lapset! Kuka uskaltaa jäädä kotiin? -Kuka tietää, vaikka Jumala aikoisi käyttää juuri häntä? Tulkaa kaikki, -jotka tarvitsette laupeutta, ettei teidän sielunne kerran harhailisi -kuivuneita korpia ja etsisi lepoa eikä löytäisi! Tulkaa! Jumala on -ottanut hänen ymmärryksensä ja metsä on suuri. - -Ken osaa sille paikalle, jossa kuuset seisovat sakeina ja jota sammal -peittää pehmeänä! Eikö näykin jotain tummaa tuolla ihan vuorenseinän -juuressa? Ah, ruskeain muurahaisten keko. Kiitetty olkoon hän, joka -ohjaa hullujen tiet, ei muuta! - -Oi, sitä jonoa! Ei se ole juhla-asuinen riemusaatto, joka tervehtii -voittajaa, sirottelee kukkia hänen tielleen ja täyttää hänen korvansa -riemuhuudoilla; ei se ole pyhiinvaeltajain virsiä veisaava ja viuhuvia -katumusruoskia käyttävä saatto, joka menee pyhille haudoille, ei -siirtolaisjoukko, joka natisevissa kuormavankkureissa matkaten etsii -hädänalaisille uusia koteja, ei sotajoukko rummuin ja miekoin; vain -talonpoikia sarkaisissa työtamineissa, kuluneet nahkaliinat edessään, -vain heidän vaimojaan sukankudin kädessä ja lapset selässä tai äitinsä -helmoissa. - -Suurta on nähdä ihmisten yhtyvän suuria päämääriä varten. Lähtekööt he -matkalle tervehtimään hyväntekijöitään; ylistämään Jumalaansa, etsimään -maata, puolustamaan valtakuntaansa, lähtekööt! Mutta ei nälkä, ei -jumalanpelko, ei sota ole ajanut näitä liikkeelle. Heidän vaivansa on -hyödytöntä, heidän intonsa palkatonta; he menevät hakemaan hullua. Niin -monta hikipisaraa, niin monta askelta, niin paljon huolta, niin paljon -rukouksia kuin kaikki tämä maksaakin, ei siitä ole palkintona muuta -kuin se, että he löytävät poloisen metsään eksyneen, jonka järki on -Jumalan luona. - -Oi, eikö ihminen rakasta tätä kansaa! Eikö sille, joka on seisonut -tiepuolessa ja nähnyt sen kulkevan ohi, tule väkisin kyyneleet silmiin, -kun hän vain ajatteleekin heitä ja näkee heidät taas sielussaan, miehet -jäykin kasvoin ja kovin käsin, naiset varhain uurtunein otsin, ja nuo -väsyneet lapset, jotka Jumala oli johdattava oikealle paikalle? - -Se täyttää maantien, tuo huolestuneiden etsiväin jono. Vakavin -silmäyksin he mittailevat metsää; synkkinä he kulkevat eteenpäin, sillä -he tietävät hakevansa paremminkin kuollutta kuin elävää. - -Ah, tuo musta vuorenseinän juurella, eikö se sittenkään ollut -muurahaisten keko, vaan kaatunut puu? Kiitos taivaan, kaatunut puu! -Mutta eihän voi nähdä ihan tarkkaan, kun kuuset ovat niin sakeassa -vieretysten. - -Niin pitkä on jono, että kun ensimmäiset siitä, nuo väkevät miehet, -ovat perillä Björnen länsipuolella, metsänrinnassa, niin viimeiset, -rammat, työn runtomat ukot ja naiset, jotka kantavat pieniä lapsiaan, -ovat tuskin ehtineet Brobyn kirkolta. - -Ja niin koko mutkitteleva matkue katoaa pimeään metsään. Aamupäivän -aurinko valaisee sen tietä kuusten alle -- iltapäivän laskeva aurinko -on kohtaava joukot, kun ne tulevat metsästä. - -Kolmatta päivää he jo ovat etsimässä: he ovat tottuneet tähän työhön. -He etsivät kaltevan vuorenseinän alta, jolla jalka voi liukahtaa, -tuulenkaatamista murroksista, joissa jalka ja käsi helposti voivat -katketa, tiheiden kuusten oksain alta, jotka, laskeutuen pehmeää -sammalta pitkin, kutsuvat lepoon. - -Karhun pesän, revon luolan, metsäsian syvän asumuksen, mustan -hiilihaudan pohjan, punaisen puolukkamäen, valkopintaisen kuusen, -vuoren, jonka kulo kuukausi sitten paljasti, kiven, jonka jättiläinen -viskasi: kaikki ne he ovat löytäneet, mutta eivät paikkaa vuorenseinän -alla, jossa tuo musta makaa. Kukaan ei ole käynyt siellä katsomassa, -onko se puunrunko vai ihminen. Niin, kyllä se on ihminen, mutta kukaan -ei ole käynyt siellä häntä katsomassa. - -Ilta-aurinko näkee jo heidät toisella puolen metsää, mutta nuorta -naista, jonka järjen Jumala on ottanut, ei ole löydetty. Mitä he nyt -aikovat tehdä? Hakevatko he koko metsän vielä kerran? Metsä on pimeässä -vaarallinen: siellä on pohjattomia lampia ja jyrkkiä rotkoja. Ja mitäpä -he löytävät, he, jotka eivät löytäneet auringonpaisteessa mitään, nyt, -kun päivä on kadonnut. - -"Mennään Ekebyhyn!" huutaa yksi joukosta. - -"Mennään Ekebyhyn!" he silloin kaikki huutavat. "Mennään Ekebyhyn!" - -"Kysytään kavaljeereilta, miksi he usuttivat koiransa ihmisen kimppuun, -jolta Jumala oli ottanut järjen, miksi he kiihottivat hourun -epätoivoon. Köyhät, nälkäiset lapsemme itkevät; vaatteemme ovat -riekaleina, vilja seisoo kuhilaissa, kunnes jyvä tippuu tähkäpäistä, -perunat mätänevät maahan, hevosemme juoksentelevat irrallaan, lehmämme -eivät saa hoitoa; me itse olemme menehtyä uupumuksesta -- ja kaikki se -on heidän syytään. Mennään Ekebyhyn ja vedetään heidät tilille! Mennään -Ekebyhyn! - -"Tänä kirouksen vuonna tulee kaikki paha meidän talonpoikain päälle. -Jumalan käsi lepää meidän päällämme raskaana; nälänhätää tarjoaa meille -talvi. Ketä etsii Jumalan käsi? Ei se ollut Brobyn pappi. Hänen -rukouksensa vielä saapuivat Herran korviin. Ketä sitten, jos ei noita -kavaljeereja? Mennään Ekebyhyn!" - -"He ovat hävittäneet kartanon, he ovat ajaneet majurinrouvan maantielle -kerjäämään. Heidän syynsä on, että meidän täytyy käydä työttöminä. -Heidän syynsä on, että meidän täytyy nähdä nälkää. Tämä hätä on heidän -tekemänsä. Mennään Ekebyhyn!" - -Niin painuvat synkät, katkeroituneet miehet Ekebyn suurta kartanoa -kohti, nälkäiset lapset seuraavat heitä, lapset itkevät käsivarsilla, -ja viimeksi tulevat vaivaiset ja työn murtamat vanhukset. Ja katkeruus -juoksee kuin kasvava virta kulkijasta toiseen, vanhuksista naisiin, -naisista väkeviin miehiin, jotka käyvät jonon etunenässä. - -Syystulva tulee nyt. Kavaljeerit, muistatteko kevättulvaa? Nyt tulee -uudet aallot, vuorilta virtaillen, nyt uhkaa uusi hävitys Ekebyn voimaa -ja kunniaa. - -Torppari, joka kyntää nurmea metsänrinnassa, kuulee kansan raivoavat -huudot. Hän riisuu toisen hevosensa, hyppää sen selkään ja laskee -täyttä laukkaa Ekebyhyn. "Tuho tulee", hän huutaa, "karhut tulevat, -sudet tulevat, hiidet tulevat ottamaan Ekebyn!" - -Hän ratsastaa ympäri kartanoa hurjana pelosta. "Kaikki metsänpeikot -ovat irti", hän huutaa. "Peikot tulevat ottamaan Ekebyn! Pelastakoon -itsensä ken voi! Hiidet tulevat ja tuikkaavat tuleen Ekebyn ja lyövät -kavaljeerit kuoliaaksi!" - -Ja hänen takaansa kuuluu ihmisjoukon lähenevä kohu ja kirkuna. -Syystulva tulla kohisee Ekebytä kohti. - -Tietääkö se sitten mitä tahtoo, tuo katkeruuden hyrskyvä virta? -Tahtooko se tulta, tahtooko se murhata, tahtooko ne ryöstää? - -Nuo eivät ole ihmisiä, nuo tulijat: ne ovat metsän hiisiä, erämaan -villipetoja. Me, pimeyden vallat, joiden täytyy olla piilossa maan -alla, me olemme yhdeksi ainoaksi autuaaksi hetkeksi päässeet vapaiksi. -Kosto on vapauttanut meidät. - -Vuorenhenget ne ovat murtaneet malmin, metsänhenget ne ovat kaataneet -puita ja vartioineet hiilihautaa; tasangonhenget ovat kasvattaneet -leivän; nyt ne ovat vapaita, ne kääntyvät hävittämään. Kuolemaan Ekeby, -kuolemaan kavaljeerit! - -Täällä juoksee viina virtoinaan. Täällä on kultaa kasoittain -kellariholveissa. Täällä on aitat täynnä viljaa ja lihaa. Miksi pitää -vanhurskaiden lasten nähdä nälkää, kun kelvottomilla on kyllin? - -Mutta nyt on teidän aikanne lopussa, mittanne täysi, te kavaljeerit. Te -liljat, jotka ette ole koskaan kehränneet, te linnut, jotka ette -koskaan ole koonneet, mittanne on täysi. Metsässä makaa hän, joka -tuomitsee teidät, me olemme hänen lähettiläitään. Laamannit ja -nimismiehet eivät teitä tuomitse. Se, joka makaa metsässä, on teidät -tuomitseva. - -Kavaljeerit seisovat ylhäällä suuressa rakennuksessa ja näkevät kansan -tulevan. He tietävät jo, mistä heitä syytetään. He ovat totisesti -syyttömiä. Jos tyttöraukka on mennyt metsään kuolemaan, niin ei ole -syynä se, että he muka usuttivat koirat hänen kimppuunsa -- sitä eivät -he, ihan totta, tehneet -- vaan se, että Gösta Berling kahdeksan päivää -sitten nai nuoren kreivittären. - -Mutta mitä kannattaa puhua näiden kurjien kanssa? He ovat väsyneitä, he -ovat nälkäisiä; kosto heitä kiihottaa, saaliinhimo houkuttelee heitä. -He ryntäävät kamalasti karjuen, ja heidän edellään ratsastaa tuo -torppari, joka on tullut pelosta mielipuoleksi. - -"Karhut tulevat, sudet tulevat, hiidet tulevat, ottavat Ekebyn!" - -Kavaljeerit ovat piilottaneet nuoren kreivittären sisimpään -huoneeseensa. Lövenborg ja Eberhard-setä on pantu sinne häntä -suojelemaan; muut menevät ulos väkeä vastaan. He seisoivat -päärakennuksen portailla, aseettomina, hymyillen, kun ensimmäinen -meluava parvi ehtii sinne. - -Ja väki pysähtyy tuon pienen, rauhallisen miesjoukon edessä. Siinä on -miehiä, jotka tahtoivat hehkuvassa katkeruudessa paiskata kavaljeerit -maahan ja polkea heitä rautakannoillaan, niinkuin Sundin tehtaan väki -kohteli tehtaanhoitajaa ja inspehtoria viisikymmentä vuotta sitten; -mutta he olivat odottaneet suljettuja ovia, päättävästi kohotettuja -aseita, he olivat odottaneet vastarintaa ja taistelua. - -"Rakkaat ystävät", sanoivat kavaljeerit, "rakkaat ystävät, te olette -väsyneitä ja nälkäisiä, annetaan teille vähän ruokaa ja maistakaa ensin -ryyppy Ekebyn kotitekoista viinaa." - -Väki ei ota kuuleviin korviinsa moista puhetta; se kirkuu ja uhkaa. -Mutta kavaljeerit eivät menetä hyvää tuultaan. - -"Odottakaa vähän", he sanovat, "odottakaa vain hetkinen. Katsokaa, -Ekeby on avoinna teille. Kellarin ovi on auki, aitta on auki, -maitokamari auki. Teidän vaimonne suistuvat väsymyksestä; lapset -huutavat. Hankitaan teille ensin ruokaa! Sittenhän voitte meidät -tappaa. Me emme livistä matkaamme. Mutta meillä on ullakko täynnä -omenia. Mennään ottamaan omenia lapsille!" - - * * * * * - -Tunnin päästä on Ekebyssä juhla parhaillaan. Suurin juhla, minkä suuri -kartano on nähnyt, vietetään syysyönä, suuren, loistavan täysikuun -valossa. - -Puretut halkopinot on sytytetty; kaikkialla pihalla loimuaa nuotio -nuotion vieressä. Väki istuu siellä ryhmittäin, nauttien lämmintä ja -lepoa, ja sille jaetaan kaikkea maallista hyvää. - -Päättävät miehet ovat menneet navettaan ja ottaneet sieltä mitä -tarvitaan. Vasikoita ja lampaita on teurastettu ja joku suurempikin -elukka. Eläimet on paloiteltu ja paistettu tuossa tuokiossa. Nuo sadat -nälkäiset ahtavat itseensä ruokaa. Elukka toisensa perästä talutetaan -ulos ja tapetaan. Tuntuu kuin koko karjakartano aiottaisiin tyhjentää -yhtenä yönä. - -Ekebyssä oli juuri näinä päivinä toimitettu syysleivonta. Siitä -lähtien, jolloin nuori Elisabet-kreivitär tuli sinne, olivat -sisätehtävät taas päässeet vauhtiin. Näytti kuin ei tuo nuori nainen -olisi silmänräpäystäkään muistanut olevansa Gösta Berlingin vaimo. Ei -Gösta eikä hän olleet siitä asiasta tietävinään, mutta sen sijaan -rupesi kreivitär Ekebyn emännäksi. Kuten hyvän ja kunnollisen naisen -tulee, hän koetti palavalla innolla masentaa tuhlaavaisuutta ja -huolimattomuutta, joka talossa vallitsi. Ja häntä toteltiin. Väki oli -ikään kuin hyvillään, kun sai emännän ohjaajakseen. - -Mutta mitä toimitti nyt, vaikka hän oli täyttänyt keittiön laipion -leivillä, vaikka hän oli teettänyt juustoa ja kirnuttanut ja panettanut -olutta koko syyskuun ajan, jonka oli ollut täällä? Mitä se toimitti? - -Pihalle, rahvaalle kaikki vain mitä löytyy, etteivät polttaisi Ekebytä -eivätkä löisi kavaljeereja kuoliaaksi. Pihalle leivät, voit, juustot! -Ulos juomatynnyrit ja olutastiat, ulos aitasta liikkiöt, ulos -viinalekut, ulos omenat! - -Kuinka riittää Ekebyn kaikki rikkaus lieventämään rahvaan vihaa? Jos -saamme sen poistumaan täältä muuta ilkityötä tapahtumatta, niin voimme -siitäkin olla iloisia. - -Kaikki tämä tapahtuu kumminkin juuri hänen tähtensä, joka on nyt Ekebyn -rouvana. Kavaljeerit ovat rohkeita ja asekuntoisia miehiä; jos he -olisivat noudattaneet omaa mieltään, he olisivat itseään puolustaneet. -He olisivat kyllä karkottaneet nämä ryöstönhimoiset joukot kovilla -laukauksilla, jolleivät olisi ajatelleet häntä, joka on lempeä ja hellä -ja joka rukoili kansan puolesta. - -Sitä mukaa kuin yö kuluu, tulevat joukot sävyisämmiksi. Lämmin ja lepo -ja ruoka ja viina lientävät niiden kauheata kiivastumista. Ne alkavat -laskea leikkiä ja nauraa. Nämä ovat Nygårdin tytön hautajaisia. Häpeä -sitä, joka jänistää peijaisjuonnissa ja ilveessä; tässä tarvitaan -miestä! - -Lapset karkaavat hedelmäröykkiöiden kimppuun, joita heille tuodaan. -Köyhät torpanlapset, joista karpalot ja puolukat ovat herkkuja, -iskeyvät hampain kirkkain astrakaaneihin, jotka ihan sulavat suussa, -pitkulaisiin, makeihin paratiisiomenoihin, kellanvalkeihin -sitruunaomenoihin, punaposkisiin päärynöihin ja kaiken lajin luumuhin, -keltaisiin, punaisiin ja sinisiin. Oi, ei mikään ole kyllin hyvää -rahvaalle, kun se suvaitsee näyttää valtaansa. - -Kun jo yö kallistuu puoleen, näyttää siltä kuin joukot -valmistautuisivat lähtemään pois. Kavaljeerit lakkaavat tuomasta ruokaa -ja viiniä, vetämästä korkkeja ja kaatamasta olutta. He päästävät -helpotuksen huokauksen ja uskovat vaaran menneen ohi. - -Mutta juuri silloin näkyy yhdestä suuren rakennuksen ikkunasta valoa. -Kaikki, jotka sen näkevät, huudahtavat. Nuori nainen kantaa kynttilää. - -Sitä kestää vain silmänräpäys. Näky katoaa; mutta väki luulee -tuntevansa naisen. - -"Hänellä oli tuuheat, mustat hiukset ja punaiset posket", huutavat he. -"Hän on täällä. He ovat kätkeneet hänet tänne." - -"Voi kavaljeerit, onko se täällä, teidän luonanne? Onko teillä se -meidän lapsemme, jonka ymmärryksen Jumala on ottanut, täällä Ekebyssä! -Jumalattomat, mitä te hänellä teette? Täällä annatte meidän tuskitella -hänen tähtensä koko viikon, etsiä häntä kokonaista kolme päivää. Pois -viini, pois ruoka! Voi meitä, että me olemme mitään huolineet teidän -kädestänne! Ulos nyt hän, sitten nähdään, mitä teille tehdään." - -Kesytetty peto kiljuu ja mörisee taas. Parilla hurjalla hyppäyksellä se -syöksyy Ekebytä kohti. - -Väki on nopsaa, nopsemmat kuitenkin kavaljeerit. He rientävät sisään ja -sulkevat eteisen oven. Mutta mitä voivat he tälle tunkevalle joukolle? -Ovi toisensa perästä murretaan auki. Kavaljeerit lyödään pois tieltä: -heillä ei ole aseita. Heidät tungetaan tiheän joukon sekaan niin, -etteivät he voi liikkua. Väen täytyy päästä sisään ottamaan Nygårdin -tyttöä. - -Sisimmästä huoneesta he hänet löytävät. Kellään ei ole aikaa katsoa, -onko hän vaalea vai tumma. He nostavat hänet ylös ja kantavat ulos. -Hänen ei pidä pelätä, he sanovat. Ainoastaan kavaljeereihin he tahtovat -käydä käsiksi. He ovat täällä pelastamassa häntä. - -Mutta niitä, jotka nyt tulevat rakennuksesta ulos, kohtaa pihalla -toinen saatto. - -Metsän autiommalla paikalla ei makaa enää naisen ruumis, joka syöksyi -alas korkealta jyrkänteeltä ja kuoli rotkoon. Eräs lapsi on löytänyt -hänet. Etsijät, jotka jäivät metsään muista jäljelle, ovat nostaneet -hänet olkapäilleen. Siinä he tulevat. - -Kauniimpi kuin elämässä hän on kuolemassa. Ihanana hän makaa pitkine, -tummine hiuksineen. Suloinen on hänen olentonsa, kun ikuinen rauha -siinä lepää. - -Korkealla miesten olkapäillä kannetaan hänet läpi väkijoukkojen. Tulee -hiljaista ja äänetöntä, kun hän kulkee ohi. Kumartunein päin kaikki -kunnioittavat kuoleman majesteettia. - -"Hän on kuollut äsken", kuiskaavat miehet. "Hän on varmaan harhaillut -metsässä aina tähän päivään. Varmaan hän on halunnut paeta meitä -etsijöitä ja siten joutunut syöksymään jyrkänteeltä alas." - -Mutta jos tämä on Nygårdin tyttö, niin kuka sitten on se, joka -kannettiin ulos Ekebystä? - -Metsästä saapunut saatto kohtaa kartanosta tulevan. Nuotiot liekehtivät -ympäri pihaa. Väki voi nähdä molemmat naiset ja tuntee heidät. Se -toinen on nuori Borgin kreivitär. - -"Oh, mitä tämä merkitsee? Pääsemmekö me tässä uuden ilkityön perille? -Miksi nuori kreivitär on täällä Ekebyssä? Miksi meille on sanottu, että -hän on matkustanut kauaksi tai kuollut? Ikuisen vanhurskauden nimessä, -emmekö nyt ryntää kavaljeerien kimppuun ja polje heitä rautaisilla -kannoillamme tomuksi!" - -Silloin kajahtaa hurja ääni. Gösta Berling on noussut kuistin kaiteelle -ja puhuu. - -"Kuulkaa minua, te hirviöt, te saatanat! Ettekö te usko, että Ekebyssä -on pyssyjä ja ruutia, te löylynlyömät? Ettekö te arvaa, että minä -olisin ampunut teidät kaikki kuin hullut koirat kasaan, mutta tuo -nainen tuossa rukoili teidän puolestanne. Haa, olisinpa tiennyt, että -te häneen koskette, niin ei yksikään teistä olisi jäänyt henkiin. - -"Mitä te peuhaatte tänä iltana, hyökkäätte kimppuumme kuin ryövärit, -uhkaatte meitä murhalla ja poltolla? Mitä minulla on tekemistä teidän -hupsujen tyttöjenne kanssa? Mistä minä tiedän, missä he juoksentelevat? -Minä olen ollut häntä kohtaan liian hyvä, niin on asia. Minä olisin -voinut usuttaa koirat hänen kimppuunsa -- se olisi ollut parempi meille -kummallekin, mutta sitä minä en tehnyt. Enkä minä ole luvannut naida -häntä, en ole koskaan luvannut. Tietäkää se! - -"Mutta nyt, sanon minä teille: päästäkää hänet, jonka kiskoitte täältä -sisältä! Päästäkää hänet, sanon minä, ja niitä kynsiä, joka ovat häneen -koskeneet, kirvelköön ikuinen tuli! Ettekö te ymmärrä, että hän on yhtä -paljon ylempänä teitä kuin taivas maata; hän on niin hieno kuin te -olette karkeita, niin hyvä kuin te ilkeitä. - -"Minä sanon nyt teille, kuka hän on. Ensinnäkin hän on taivaan enkeli, --- toiseksi hän on ollut naimisissa Borgin kreivin kanssa. Mutta hänen -anoppinsa kidutti häntä yötä päivää; hänen täytyi seisoa järven -rannalla pesemässä vaatteita kuin mikäkin piika; häntä lyötiin ja -rääkättiin niin, ettei yhdelläkään teidän naisellanne voi olla -pahempaa. Niin, hän oli vähällä hukuttautua jokeen, kuten te kaikki -tiedätte, siksi, että hänestä elämän mehu puserrettiin. Minäpä kysyn -nyt, kukahan teistä, te senkin kanaljat, oli silloin saapuvilla, hänen -henkeänsä pelastamassa? Kukaan teistä ei ollut lähimaillakaan, mutta -me, kavaljeerit, me hänet pelastimme. Niin, me sen teimme! - -"Ja kun hän sitten synnytti lapsen kaukana maatalossa ja kreivi lähetti -hänelle nämä terveiset: 'Me menimme naimisiin vieraassa maassa, me emme -noudattaneet lakia ja asetuksia. Sinä et ole minun vaimoni, minä en ole -sinun miehesi. Sinun lapsestasi minä en piittaa!', niin; kun asia oli -siten, eikä hän tahtonut, että lapsi merkitään kirkonkirjoihin -isättömänä, silloin te kyllä olisitte olleet ylpeitä, jos hän jollekin -teistä olisi sanonut: 'Tule ja nai minut! Minun täytyy hankkia lapselle -isä. Mutta hänpä ei valinnut teistä ketään. Hän otti Gösta Berlingin, -köyhän papin, joka ei saa enää koskaan julistaa Jumalan sanaa. Niin, -sen minä sanon teille, te talonpojat, etten minä ole tukalammassa -pinteessä koskaan ollut, sillä minä olin hänelle niin arvoton, etten -rohjennut katsoa häntä silmiin, mutta minä en uskaltanut kieltääkään, -sillä hän oli aivan epätoivoissaan. - -"Ja saatte uskoa, että mitä pahaa te ajattelettekin meistä -kavaljeereista -- niin häntä kohtaan me olemme olleet niin hyviä kuin -olemme voineet. Ja hänen ansiotaan on, ettemme ampuneet tänä yönä -läjään teitä kaikkia. Mutta nyt, sanon minä teille: päästäkää hänet -irti ja menkää tiehenne, muuten minä pelkään, että maa aukee ja nielee -teidät! Ja kun menette täältä, rukoilkaa Jumalalta anteeksi, että -olette pelottaneet ja murehduttaneet häntä, joka on niin hyvä ja -viaton. Ja nyt, laputtakaa tiehenne! Me olemme saaneet teistä -tarpeeksi!" - -Jo aikoja ennen kuin hän vaikeni, olivat ne, jotka toivat kreivittären -ulos, laskeneet hänet kivisten portaiden astuimelle, ja nyt tuli muuan -vankka talonpoika varsin miettivänä kreivittären luokse ja ojensi -hänelle suuren kätensä. - -"Kiitos ja hyvää yötä", sanoi hän. "Me emme tahtoneet teille mitään -pahaa, kreivitär." - -Hänen perässään tuli toinen ja puristi varovasti hänen kättään. "Kiitos -ja hyvää yötä. Älköön hän nyt olko meille vihoissaan!" - -Gösta hyppäsi alas ja asettui hänen viereensä. Silloin he ojensivat -hänellekin kättä. - -Niin tulivat he nyt hitaasti ja sävyisinä toinen toisensa jälkeen -sanomaan heille hyvää yötä ennen lähtöään. He olivat jälleen -masennettuja, jälleen he olivat ihmisiä, kuten aamulla, jättäessään -kotinsa ennen kuin nälkä ja kosto tekivät heidät villipedoiksi. - -He katsoivat kreivitärtä suoraan kasvoihin, ja Gösta näki, kuinka se -viattomuuden ja hurskauden hohde, minkä he näkivät hänen kasvoillaan, -sai kyynelet monen silmiin. Kaikissa heissä oli hiven hiljaista jaloa -jumaloimista, jaloimman, mitä he olivat koskaan nähneet: he olivat -ihmisiä ja iloitsivat siitä, että yksi heistä rakasti niin suuresti -hyvää. - -Kaikki eivät voineet puristaa hänen kättään. Heitä oli niin hirveän -paljon, ja nuori nainen oli väsynyt ja heikko. Mutta kaikkien piti -kumminkin tulla portaiden luo häntä näkemään, ja ainakin he saivat -puristaa Göstan kättä -- hänen kätensä kestivät pudistelua. - -Gösta näki kuin unta. Hänen sydämessään pulpahti tänä iltana uusi -rakkaus. - -"Oi, minun kansani", hän ajatteli, "oi minun kansani, kuinka minä -rakastankaan sinua." Hän tunsi kiihkeästi rakastavansa koko tätä -joukkoa, joka nyt painui yön pimeään, kuollut tyttö jonon etunenässä, -kaikkia noita, joilla oli karkeat vaatteet ja pahalle haisevat kengät, -kaikkia noita, jotka asuivat harmaissa tuvissa metsänrinnassa, kaikkia -noita, jotka eivät osanneet käyttää kynää eivätkä useat lukeakaan, -kaikkia noita, jotka eivät tunteneet elämän täyteläisyyttä eivätkä -rikkautta, ainoastaan ankaran työn jokapäiväisen leivän vuoksi. - -Hän rakasti heitä, tuskallisesti, palavan hellästi, niin että kyyneleet -väkisin nousivat hänen silmiinsä. Hän ei tiennyt, mitä olisi tehnyt -heidän hyväkseen, mutta hän rakasti heitä, kaikkia ja itsekutakin, -rakasti heidän vikojaan, paheitaan ja raihnaisuuksiaankin. Oi, Herra -Jumala, tulisipa päivä, jolloin hekin rakastaisivat häntä! - -Gösta Berling heräsi unestaan: hänen vaimonsa laski kätensä hänen -käsivarrelleen. Kansa oli mennyt, he seisoivat yksin portailla. - -"Oi Gösta, Gösta, miten sinä saatoit!" - -Kreivitär pani kätensä kasvoilleen ja itki. - -"Se on totta, mitä minä sanoin", huudahti Gösta. "En ole koskaan -luvannut Nygårdin tytölle naivani häntä. 'Tule tänne ensi perjantaina, -niin saat nähdä hauskaa', niin minä sanoin hänelle, en mitään muuta. -Minä en voi mitään sille, että hän piti minusta." - -"Oi, ei se ollut sitä; mutta kuinka sinä voit sanoa kansalle, että minä -olen hyvä ja puhdas? Gösta, Gösta! Etkö sinä tiedä, että minä rakastin -sinua jo ennen kuin se oli luvallista! Minä äsken häpesin kansaa, -Gösta. Olin kuolla häpeästä." - -Ja nyyhkytykset vapisuttivat häntä. - -"Oi, ystäväni, rakastettuni", Gösta sanoi hiljaa. "Sinä onnellinen, -joka olet niin hyvä! Sinä onnellinen, kun sinulla on niin kaunis -sielu!" - - - - -Kahdeskymmenes luku - -KEVENHÜLLER - - -Saksassa syntyi 1770-luvulla Kevenhüller, sittemmin oppinut ja -monitaitoinen. Hän oli linnankreivin poika ja olisi saanut asua -jaloissa linnoissa ja ratsastaa keisarin kupeella, jos olisi tahtonut; -mutta hänpä ei tahtonut. - -Hän olisi halunnut panna linnan korkeimpaan torniin tuulimyllyn siivet, -tehdä ritarisalin pajaksi ja neitsytkammion kellosepänverstaaksi. Hän -olisi halunnut täyttää linnan viuhuvilla pyörillä ja keikkuvilla -vivuilla. Mutta kun moinen ei käynyt päinsä, niin hän hylkäsi koko -komeuden ja meni kellosepän oppiin. Niin hän oppi kaikki, mitä -hammasrattaista, jousista ja heilureista voi oppia. Hän oppi tekemään -aurinkokelloja ja tähtikelloja, pöytäkelloja, joissa piipattivat -kanarialinnut ja toitottivat torvea paimenet, kellolaitteita, joiden -kummalliset koneistot täyttivät koko kirkontornin, ja niin pieniä -taskukellon sisuksia, että ne voi sovittaa medaljonkiin. - -Saatuaan mestarikirjan hän nakkasi repun selkäänsä, otti ryhmysauvan -käteensä ja kuljeksi paikasta toiseen tutkien kaikkea, mikä kuunaan -hyrrää teloilla ja pyörillä. Kevenhüller ei ollut mikään tavallinen -kelloseppä, hän aikoi suureksi keksijäksi ja maailman parantajaksi. - -Kun hän siten oli samonnut monet maat, läksi hän muun muassa -Vermlantiinkin tutkimaan myllynrattaita ja kaivoslaitteita. Eräänä -kauniina aamuhetkenä hän sattui kulkemaan Karlstadin torin poikki. -Mutta samana aamuhetkenä oli metsänemäntäkin nähnyt hyväksi ulottaa -vaelluksensa kaupunkiin asti. Tuo jalo rouva kulki hänkin poikki torin, -mutta vastakkaiselta puolen, ja siten hän kohtasi Kevenhüllerin. - -Siinäpä kellosepän kisällille kohtaus. Rouvalla oli loistavat, vihreät -silmät ja sankka, vaalea tukka, joka ulottui melkein maahan, ja hän oli -pukeutunut vihreään, välkähtelevään silkkiin. Hiisi ja pakana kun oli, -hän oli kauniimpi kaikkia kristittyjä naisia, mitä Kevenhüller oli -nähnyt. Sälli pysähtyi kuin hassahtava katselemaan naista, kun tämä -asteli vastaan. - -Metsähinen tuli suoraan metsän uumenista, jossa sananjalat kasvavat -korkeina kuin puut, jossa jättiläismäiset hongat pimentävät -auringonvalon niin, että se keltaiselle sammalelle lankeaa vain -kultaisina pilkkeinä, ja jossa vanamot ryömivät jäkäläisillä kivillä. - -Minä olisin oikein kerta kaikkiaan tahtonut olla Kevenhüllerin sijassa -näkemässä häntä: sananjalanlehtiä ja kuusenhavuja tukkaan takertuneena -ja pieni, musta kyykäärme kaulassa. Ajatelkaapa häntä, käynniltään -sulavaa kuin petoeläin, pihkan ja mansikan, vanamon ja sammalen raikas -tuoksu ympärillään! - -Miten mahtoivatkaan ihmiset häntä tuijottaa hänen suvaitessaan tulla -kävelemään keskelle Karlstadin toria. Hevoset kai pillastuivat -säikähtäessään hänen pitkää tukkaansa, joka liehui aamutuulessa. -Katupojat juoksivat hänen perässään. Miehet jättivät puntarinsa ja -lihakirveensä töllistelläkseen häntä. Naiset juoksivat kirkuen hakemaan -piispaa ja tuomiokapitulia ajamaan tuota kelvotonta pois kaupungista. - -Itse hän kulki tyynenä ja majesteetillisena ja hymyili koko metelille, -ja silloin Kevenhüller näki pienten, suippojen pedonhampaiden loistavan -punaisten huulten raosta. - -Hän oli heittänyt viitan hartioilleen, ettei huomattaisi, kuka hän oli, -mutta onnettomuudekseen oli unohtanut kätkeä häntänsä. Nyt se riippui -takana ja tulla laahasi pitkin katukiviä. - -Kevenhüller näki hännän hänkin; mutta sälliäpä säälitti, että niin -ylhäissyntyinen nainen antautui kaupunkilaisten pilkan esineeksi; sen -vuoksi hän kumarsi kaunottarelle ja sanoi kohteliaasti: - -"Suvaitseeko teidän armonne nostaa laahustintaan." - -Metsänemäntää liikutti tämä, eikä vähemmän miehen hyvänsuopeus kuin -hänen kohteliaisuutensa. Hän seisahtui aivan Kevenhüllerin eteen ja -katsoi häneen sellaisella tavalla, että Kevenhülleristä tuntui kuin -olisivat loistavat kipunat lentäneet rouvan silmistä hänen aivoihinsa. -"Huomaa se, Kevenhüller", hän sanoi, "tästä lähtien sinä voit noilla -kahdella kädelläsi tehdä minkä taitotyön tahansa, mutta ainoastaan -yhden kutakin lajia." - -Hän sanoi niin, ja hän voi pitää sanansa. Sillä kukapa ei tietäisi, -että metsänviidakon vihreähelmalla on valta antaa neroa ja ihmeellistä -voimaa niille, jotka saavuttavat hänen suosionsa. - -Kevenhüller jäi Karlstadiin ja vuokrasi sieltä työpajan. Hän vasaroi ja -teki työtä yöt päivät. Kahdeksassa päivässä hän tekaisi ihmetyön. Se -oli itsestään kulkevat vaunut. Ne kulkivat ylä- ja alamäkeä, kulkivat -nopeasti ja hitaasti, niitä voi ohjata ja kääntää, pysäyttää ja panna -käyntiin miten tahtoi. Kerrassaan mainiot vaunut ne olivat. - -Nyt tuli Kevenhülleristä kuulu mies ja hän sai ystäviä kaikkialla -kaupungissa. Hän oli niin ylpeä vaunuistaan, että matkusti Tukholmaan -näyttämään niitä kuninkaalle. Hänen ei tarvinnut matkalla odottaa -kievarin hevosia eikä riidellä kyytimiesten kanssa. Hänen ei tarvinnut -täristä maalaiskieseissä eikä maata hollituvan puupenkillä. Hän ajoi -ylpeästi omilla vaunuillaan ja tuli parissa tunnissa perille. - -Hän hurautti suoraan linnaan, ja kuningas tuli hovinaistensa ja -hoviherrainsa kanssa katselemaan, miten hän ajoi. He eivät kyllin -tainneet häntä ylistää. - -Silloin kuningas sanoi: "Nuo vaunut sinun sopii hyvin antaa minulle, -Kevenhüller." Ja vaikka hän vastasi: ei, niin kuningas oli itsepäinen -ja tahtoi vain saada ne vaunut. - -Silloin näki Kevenhüller, että kuninkaan seurueessa oli hovinainen, -jolla oli vaalea tukka ja vihreä hame. Hän tunsi kyllä hänet ja arvasi, -että juuri tämä oli neuvonut kuningasta pyytämään häneltä vaunut. Mutta -hän tuli epätoivoiseksi. Hän ei voinut sietää, että toisella olisi -hänen vaununsa, eikä hän liioin voinut kuninkaalta evätäkään. Sen -tähden hän ajoi vaununsa sellaisella vauhdilla linnanmuuriin, että ne -lensivät tuhansiksi pirstaleiksi. - -Kun hän tuli takaisin Karlstadiin, niin hän koetti tehdä uudet vaunut. -Mutta hän ei osannut. Silloin hän kauhistui lahjaa, jonka metsänemäntä -oli hänelle antanut. Hän oli jättänyt laiskurin elämän isänsä linnassa -tullakseen monen hyväntekijäksi eikä valmistaakseen taikavehkeitä, -joita vain yksi voi käyttää. Mitä siitä hänelle, vaikka hänestä -tulisikin suuri mestari, niin, vaikka kaikkein mestarien mestari, kun -hän ei voi monistaa ihmelaitteitaan tuottamaan hyötyä tuhansille? - -Ja tuo oppinut monitaitoinen mies ikävöi rauhallista, tasaista työtä -niin suuresti, että hän rupesi kivenhakkaajaksi ja muurariksi. Ja niin -hän rakensi sen suuren kivitornin, joka on länsisillan vieressä, isänsä -ritarilinnan emätornin mallin mukaan, ja hän aikoi vielä rakentaa -pitkän rivin huoneita, portaaleja, linnanpihoja, valleja ja -riipputorneja, jotta Klara-joen rannalle olisi kohonnut koko -ritarilinna. - -Ja siinä linnassa hän aikoi toteuttaa lapsuutensa unelman. -Teollisuudella ja käsitöillä kaikenkaltaisilla piti oleman -linnansaleissa koti. Valkoiset myllyrengit ja mustat sepät, kellosepät, -joilla oli vihreät varjostimet rasittuneiden silmiensä suojana, -mustakätiset värjärit, kankurit, sorvarit, viilarit, kaikki he saisivat -työpajansa hänen linnassaan. - -Ja aie onnistui hyvin. Kivistä, jotka hän oli murtanut itse, hän oli -muurannut päätorninsa. Hän oli pannut tuulimyllyn siivet tornin -huippuun -- sillä tornista piti tulla mylly -- ja nyt hän aikoi tehdä -pajan. - -Seisoipa hän sitten eräänä päivänä katsellen, kuinka nuo keveät, vahvat -siivet pyörähtelivät tuulessa. Silloin hänet valtasi taas se vanha -paha. - -Hänestä tuntui kuin tuo vihreäpukuinen taas olisi katsellut häntä -loistavilla silmillään, kunnes hänen aivonsa jälleen syttyivät tuleen. -Hän sulkeutui työpajaansa, ei maistanut ruokaa, ei nauttinut lepoa ja -teki työtä lakkaamatta. Niin hän kahdeksassa päivässä teki uuden -ihmekalun. - -Ja niin hän sitten päivänä muutamana nousi tornin katolle ja alkoi -virittää siipiä olkapäihinsä. - -Kaksi koulupoikaa ja kimnasisti, jotka istuivat sillan laidalla -salakoita onkimassa, näkivät hänet, ja he huusivat niin, että koko -kaupunki kaikui. He lähtivät juosta kirmaisemaan; läähättäen he -juoksivat katua ylös, toista alas, jyskyttivät joka ovelle ja huusivat: - -"Kevenhüller lähtee lentoon! Kevenhüller lähtee lentoon!" - -Mestari seisoi aivan tyynenä tornin katolla ja kiinnitti siipiä -yllensä, ja sillä välin tulla kuhisi väkeä paikalle vanhan Karlstadin -ahtailta kaduilta. - -Piiat jättivät kiehuvan patansa ja kohoavan taikinansa. Mummot -heittivät sukankutimensa, pistivät sankalasit nokalleen ja juosta -haihattivat pitkin katua. Raatimiehet ja pormestari nousivat -tuomiopöydästä. Rehtori viskasi kieliopin nurkkaan; koulupojat -ryntäsivät luokistaan lupaa odottamatta. Koko kaupunki oli hyppyjalalla -läntistä siltaa kohti. - -Pian oli sillalla mustanaan ihmisiä. Suolatori oli kuin pultattu, ja -koko joenranta aina piispantalolle asti kihisi väkeä. Siinä oli tungos -suurempi kuin Pietarinmessussa; siinä oli enemmän katselunhaluisia kuin -silloin, kun kuningas Kustaa III ajoi kaupungin läpi kahdeksan hevosta -edessä ja niin hurjaa vauhtia, että vaunut kiisivät käännöksissä -kahdella pyörällä. - -Kevenhüller sai viimein siivet ylleen ja läksi lentoon. Hän löi niillä -pari iskua, ja sitten hän oli ilman varassa. Hän lojui vatsallaan ja ui -ilmameressä korkealla maasta. - -Hän veti ilmaa keuhkoihinsa täysin siemauksin; se oli voimakasta ja -puhdasta. Hänen rintansa laajeni, ja vanha ritariveri alkoi kiehua -hänen suonissaan. Hän pyöriskeli kuin kyyhky, hän leijaili kuin kotka, -hänen siipensä olivat nopeat kuin pääskyn, hän suuntasi kulkunsa -varmasti kuin ajohaukka. Ja hän katsoi koko tuota alhaalle maahan -kytkettyä joukkoa, joka tähysti häntä, ilma-uimaria. Olisipa hän voinut -tehdä kullekin heistä samanlaisen siipiparin! Olisipa hän voinut antaa -jokaiselle heistä voiman kohottautua tähän raikkaaseen ilmaan. -Millaisia ihmisiä heistä tulisi! Hänen ainainen ongelmansa ei päästänyt -häntä rauhaan tänä voitonkaan hetkenä. Hän ei voinut nauttia pelkästä -omasta hyvästään. Ah, sitä metsänemäntää, jospa hän vain saisi tavata -hänet! - -Silloin hän näki silmin, jotka voimakas auringonvalo ja kimmeltävä ilma -olivat melkein sokaisseet, että jokin lensi suoraan häntä kohti. Suuret -siivet, juuri samanlaiset kuin hänellä itsellään, hän näki, ja siipien -välissä ui ihmisolento. Keltainen tukka liehui, vihreä silkki lainehti, -huimat silmät säkenöivät. Siinä se oli, siinä se oli! - -Kevenhüller ei siekaillut. Hurjaa vauhtia hän syöksähti kummituksen -kimppuun halaten suudella häntä tai lyödä häntä -- ei tiennyt kumpaako -oikein -- mutta varmasti pakottaa hänet poistamaan kirouksen hänen -elämästään. Siinä hurjassa vauhdissa hän menetti malttinsa ja älynsä. -Hän ei nähnyt mitään muuta kuin hulmuavat hiukset ja hurjat silmät. Hän -pääsi aivan lähelle häntä ja ojensi kätensä tarttuakseen toiseen. -Silloin takertuivat hänen siipensä metsähisen siipiin, ja metsänemännän -siivet olivat vahvemmat, mestarin siivet halkesivat ja särkyivät -kerrassaan, hän itse pyörähti nurinniskoin ja suistui alas, tietämättä -mihin. - -Kun hän tuli tajuihinsa, niin hän makasi oman torninsa katolla, -särkynyt lentokone vieressä. Hän oli lentänyt suoraan omaa myllyään -vastaan; myllyn siivet olivat tarttuneet häneen, kiepauttaneet häntä -pari kertaa ympäri ja paiskanneet sitten torninkatolle. - -Se oli sen leikin loppu. - -Kevenhülleristä tuli nyt taas epätoivon mies. Rehellinen työ inhotti -häntä, ja kummitusvehkeitä hän ei uskaltanut käyttää. Jos hän vielä -tekee jonkun ihmetyön ja on pakotettu sen hävittämään, niin hänen -sydämensä murtuu surusta. Ja jollei hän sitä tuhoa, niin hän tulee -hulluksi ajatellessaan, ettei voi hyödyttää sillä toisia. - -Hän etsi kisällinreppunsa ja kyhmysauvansa, antoi myllyn jäädä siihen -semmoisenaan ja päätti lähteä etsimään metsänemäntää. - -Hän hankki hevoset ja rattaat, sillä hän ei ollut enää nuori eikä keveä -jaloistaan. Ja kerrotaan, että kun hän tuli metsään, hän astui pois -ajopeleistä, meni viitaan ja alkoi huutaa viidakon vihreähelmaa. - -"Metsänemäntä, metsänemäntä, minä Kevenhüller, Kevenhüller, täällä -huudan! Tulkaa, tulkaa!" Mutta hän ei tullut. - -Niillä matkoillaan hän joutui Ekebyhyn, muutamia vuosia ennen kuin -majurinrouva sieltä karkotettiin. Siellä otettiin hänet hyvin vastaan, -ja sinne hän jäi. Ja kavaljeerien sarja lisääntyi nyt pitkällä, -vahvalla ritarimiehellä, reippaalla herralla, joka piti puolensa -oluthaarikan ääressä ja metsästysretkillä. Hänen lapsuutensa muistot -palasivat, hän salli nimitellä itseään kreiviksi, ja hän tuli yhä -enemmän saksalaisen ryöväriparonin muotoiseksi: suuri kotkannokka, -karskit kulmakarvat, täysparta, joka oli leuan alta suippo, ja viikset -kopeasti yläkiverät. - -Hän oli kavaljeeri kavaljeerien vertainen eikä ollut parempi kuin -muutkaan tuossa joukossa, jota kansa uskoi majurinrouvan valmistavan -paholaiselle. Hänen tukkansa harmaantui ja aivonsa uinahtivat. Niin -vanha hän jo oli, ettei hän enää saattanut nuoruutensa urotekoja -uskoakaan. Ei hän ollut se mies, jolla oli salaiset tiedot. Ei hän -ollut tehnyt niitä itsestään kulkevia vaunuja eikä lentokonetta. Oi ei; -pelkkää kaskua, pelkkää kaskua! - -Mutta sitten kävi niin, että majurinrouva karkotettiin Ekebystä, ja -kavaljeerit tulivat suuren kartanon isänniksi. Silloin alkoi -elämöiminen, jolle ei maassa vertaa. Myrsky nousi ja temmelsi yli maan; -kaikki vanha hullutus puhkesi nuoruuden raivolla, kaikki paha joutui -liikkeeseen, kaikki hyvä vapisi -- ihmiset taistelivat maan päällä, ja -henget taivaassa. Sudet tulivat Dovrelta noita-akka selässä, -luonnonvoimat pääsivät valloilleen, ja Ekebyhyn tuli metsänemäntä. - -Kavaljeerit eivät häntä tunteneet. He luulivat, että hän oli köyhä ja -ahdistettu nainen, jonka julma anoppi oli syössyt epätoivoon. He -antoivat hänelle turvaa, kunnioittivat häntä kuin kuningatarta ja -rakastivat häntä kuin lapsukaista. - -Kevenhüller yksin tiesi, kuka hän oli. Ensin hän kyllä oli ollut yhtä -sokea kuin muutkin. Mutta eräänä päivänä oli naisella vihreältä -läikehtivä silkkipuku, ja kun hänellä oli se yllään, tunsi Kevenhüller -hänet taas. - -Siellä hän istui silkissä lekottaen Ekebyn parhaimmalla sohvalla, ja -vanhat herrat palvelivat häntä kuin narrit. Yksi oli kokki, toinen -kamaripalvelija, kolmas esilukija, joku oli hovisoittaja, joku -hovisuutari: kaikki he olivat valinneet osansa. - -Sairas hän muka oli, tuo häijynnahka, menninkäinen; mutta kyllä -Kevenhüller tiesi, miten sen taudin laita oli. Kuningatar kujeili vain -heidän kustannuksellaan, sellainen hän oli. - -Hän varoitti kavaljeereja kavahtamaan häntä. "Katsokaa noita pieniä -teräviä hampaita", hän sanoi, "ja noita villejä, loistavia silmiä. Hän -on metsänemäntä -- kaikki paha on liikkeellä tänä kamalana aikana. Minä -sanon teille, hän on metsänemäntä, tullut tänne turmioksemme. Minä olen -nähnyt hänet ennenkin." - -Mutta kun Kevenhüller näki metsänemännän ja tunsi hänet, valtasi hänet -työnhalu. Hänen aivonsa alkoivat palaa ja kiehua, hänen sormiaan -pakotti halu kouristaa vasaraa ja viilaa; hän ei voinut taistella -itseänsä vastaan. Katkerin mielin hän veti ylleen työtakin ja sulkeutui -vanhaan työkalupajaan, joka nyt oli hänen verstaansa. - -Silloin kävi Ekebystä yli Vermlannin huuto: - -"Kevenhüller on ryhtynyt työhön." - -Ja henkeä pidättäen kuunneltiin vasaran kalsketta, viilan kirskutusta -ja palkeen puhkinaa suljetusta pajasta. - -Uusi ihmetyö on näkevä päivänvalon. Mimmoinen se mahtaa olla? Opettaako -hän nyt käymään veden päällä, vai menemään tikapuilla otavaan? - -Mikään ei ole mahdotonta sellaiselle miehelle. Omin silmin on nähty -hänen vaununsa huristavan katuja pitkin. Hänellä on metsänemännän -lahja: mikään ei ole hänelle mahdotonta. - -Eräänä yönä, lokakuun ensimmäisenä tai toisena, oli hänen ihmetyönsä -valmis. Hän tuli työpajasta kantaen sitä käsillään. Se oli pyörä, joka -hyrräsi lakkaamatta ympäri; kun se käännähti, loistivat värttinät kuin -tuli, ja siitä läksi valoa ja lämpöä. Kevenhüller oli tehnyt auringon. -Kun hän toi sitä pajasta, niin tuli yö niin valoisaksi, että varpuset -alkoivat tirskutella ja pilvet hehkua aamuruskoa. - -Se oli kerrassaan mainio keksintö. Ei enää pimeää eikä pakkasta -maailmassa. Häntä huimasi, kun hän sitä ajatteli. Päivän aurinko -nousisi ja laskisi edelleen, mutta sen kadottua loimuaisivat hänen -tuhannet ja tuhannet tulipyöränsä yli maan, ja ilma väreilisi lämpöä -kuin kuumimpina kesäpäivinä. Silloin korjataan kypsiä satoja -sydäntalven tähtitaivaan alla; mansikat ja puolukat puhkevat metsämäkiä -kaiken vuotta; jää ei koskaan kytke vettä. - -Kun nyt uusi keksintö oli valmis, niin se oli luova uuden maan. Hänen -tulipyöränsä oli oleva köyhäin turkki ja kaivosmiesten aurinko. Se -antaa käyttövoiman tehtaille, elämän luonnolle, uuden, rikkaan ja -onnellisen olon ihmiskunnalle. Mutta samassa hän kuitenkin tiesi, että -kaikki se oli unelmaa ja ettei metsänemäntä koskaan salli hänen -monistaa tulipyöräänsä. Ja vihassaan ja kostonhimossaan hän päätti -hänet tappaa, ja niinpä hän ei tiennyt, mitä oikein teki. - -Hän meni päärakennukselle ja asetti tulipyöränsä aivan eteisen -portaiden nurkkaan. Hänen aikeensa oli sytyttää talo tuleen ja polttaa -metsähinen sinne. - -Sitten hän meni takaisin pajaansa ja kuunteli siellä hiljakseen. - -Kohta alettiin kartanolla huutaa ja kirkua. Nyt rupesi ilmenemään, että -suuri urotyö oli tehty. - -Niin, juoskaa te, huutakaa, läpätkää! Nyt se palaa taloon, -metsänemäntä, se, jota te silkillä hyllyttelitte. - -Kääntelehtiikö se tuskissa, pakeneeko liekkejä huoneesta huoneeseen? -Ah, miten vihreä silkki loimuaa liekeissä ja miten liekit leikkivät -upeassa tukassa! Rohkeutta, liekit, huimaa rohkeutta, vangitkaa hänet, -pistäkää hänet tuleen. Noita-akat palavat! Älkää pelätkö hänen -loitsujansa, liekit! Antakaa hänen palaa! Onhan olemassa mies, jonka on -täytynyt palaa hänen tähtensä kaiken ikänsä. - -Kellot läppäsivät, vaunut ratisivat, ruiskut vedettiin pihalle, vettä -pumputtiin letkuilla järvestä, väkeä riensi paikalle kaikista kylistä. -Oli huutoa, voivotusta ja käskyjä, katot suistuivat sisään; rätisi ja -jyrisi hirmuinen tulipalo. Mutta mikään ei häirinnyt Kevenhülleriä. Hän -istui hakkuupölkyllä käsiään hykerrellen. - -Sitten hän kuuli jyrinän kuin taivas olisi luhistunut, ja riemuissaan -hän hypähti pystyyn. "Nyt se on tehty", hän huudahti. "Nyt hän ei -pelastu, nyt hän on sortunut hirsien alle tai palanut liekkeihin. Nyt -se on tehty." - -Ja hän ajatteli Ekebyn kunniaa ja mahtia, joka täytyi uhrata näin, että -metsänemäntä saataisiin pois maailmasta. Ajatteli ihania saleja, joissa -oli asunut niin runsas riemu, huoneita, jotka olivat kajahdelleet ilon -muistoja, pöytiä, jotka olivat notkuneet herkkuruokien alla, kalliita, -vanhoja huonekaluja, hopeita ja porsliineja, joita ei voi hankkia -takaisin... - -Ja yht'äkkiä hän hyppäsi kirkaisten pystyyn. Hänen tulipyöränsä, hänen -aurinkonsa, malli, josta kaikki oli tuleva, eikö hän ollut pistänyt -sitä portaiden alle, sytyttääkseen tulipalon! - -Kevenhüller oli kauhusta kivettynyt ja halveksi itseänsä. - -"Olenko minä hullu?" hän sanoi. "Miten minä voin olla sellainen?" - -Samassa aukeni pajan hyvin suljettu ovi, ja vihreähelma astui sisään. - -Metsänemäntä seisoi kynnyksellä hymyilevänä ja kauniina. Hänen -vihreässä verhossaan ei ollut vikaa, ei tahraa, ei ollut palonkäry -tarttunut hänen tuuheaan tukkaansa. Hän oli sellainen, jollaisena -Kevenhüller oli nähnyt hänet Karlstadin torilla, nuoruutensa päivinä; -pedon häntä laahasi hänen jalkojensa välissä, ja hän toi metsän kaiken -huimuuden ja tuoksun matkassaan. - -"Nyt Ekeby palaa", hän sanoi nauraen. - -Kevenhüller kohotti moukarin ja aikoi iskeä sen hänen päähänsä, mutta -silloin hän näki, että metsällisellä oli kädessään hänen tulipyöränsä. - -"Katsopas, mitä sinulle pelastin", hän sanoi. - -Kevenhüller heittäysi hänen eteensä. "Sinä särjit minun vaununi, sinä -musersit minun siipeni ja sinä tuhosit minun elämäni. Sääli, armahda -minua!" - -Metsänemäntä keikahti höyläpenkille ja istuutui siihen, yhtä nuorena ja -veitikkamaisena kuin silloin kun Kevenhüller näki hänet ensi kerran -Karlstadin torilla. - -"Huomaan sinun tietävän, kuka minä olen", hän sanoi. - -"Minä tiedän ja olen aina tietänyt, kuka sinä olet", sanoi miesraukka, -"sinä olet nerous. Mutta vapauta nyt minut! Ota lahjasi pois minulta! -Ota pois ihmetöiden lahjat! Anna minun olla tavallinen ihminen! Miksi -sinä vainoat minua? Miksi sinä tuhoat minut?" - -"Hullu", sanoi metsänemäntä. "Milloinkaan en ole tahtonut sinulle -mitään pahaa. Minä annoin sinulle suuren palkinnon; mutta voin sen -ottaa poiskin, jollei se sinua miellytä. Mutta harkitse tarkoin! Sinä -kadut vielä." - -"En, en", huudahti Kevenhüller, "ota pois minulta ihmetöiden voima!" - -"Ensin sinun täytyy hävittää tämä", sanoi metsänemäntä ja heitti -tulipyörän hänen eteensä lattialle. - -Kevenhüller ei epäröinyt. Hän huitaisi moukarilla kimaltavaa -tuliaurinkoa, joka oli vain ilkeä velhon kalu, kun sitä ei saanut -käyttää tuhansien hyödyksi. Kipunat sinkosivat ympäri huonetta, sirut -ja tulenliekit tanssivat hänen ympärillään, ja pian oli hänen -viimeinenkin ihmelaitteensa muruina. - -"Niin, no minä otan nyt siis lahjani sinulta", sanoi metsänemäntä. - -Kun hän seisoi jo menossa ovelle ja ulkoa virtasi tulipalonhohde -häneen, katsahti Kevenhüller häneen viimeisen kerran. - -Kauniimmalta kuin milloinkaan hän näytti miehestä nyt, eikä enää -ilkeältä: vain ankaralta ja ylevältä. - -"Hullu", sanoi metsänemäntä. "Kielsinkö mitenkään antamasta muiden -monistaa töitäsi? Mitä minä muuta tahdoin kuin varjella neroa -käsityöläisen toimelta." - -Ja hän meni. Kevenhüller tuli pariksi päivää sekapäiseksi. Sittemmin -hän taas tuli tavalliseksi ihmiseksi. - -Mutta hourupäissään hän oli polttanut Ekebyn. Yksikään ihmisistä ei -kuitenkaan vahingoittunut. Silti suretti kavaljeereja suuresti, että -tuon vieraanvaraisen kodin piti kärsiä heidän aikanaan niin paljon -vahinkoa. - -Oi te myöhäisten aikain lapset, olisinpa minä tai te kohdanneet -Karlstadin torilla metsänemännän! Luuletteko, etten minä olisi juossut -metsään huutamaan: "Metsänemäntä, metsänemäntä, minä se olen, -Kevenhüller, Kevenhüller!" Mutta kukapa näkee hänet enää nykyaikaan? -Kuka meidän päivinämme valittaa saaneensa liiaksi hänen lahjojaan? - - - - -Yhdeskolmatta luku - -BROBYN MARKKINAT - - -Lokakuun ensimmäisenä perjantaina alkavat suuret markkinat, jotka -kestävät kahdeksan päivää. Se on syksyn suuri juhla. Sen edellä -teurastetaan ja leivotaan joka pirtissä; uudet talvipuvut valmistuvat -pantaviksi ylle ensi kertaa; juhlaruoat -- sellaiset kuin köyhänhanhi -ja juustokaakku -- seisovat pöydällä päivät päästään; paloviinamäärät -lisätään kaksin verroin; työ lepää. On juhla jokaisessa talossa. -Palvelijat ja työväki saavat silloin palkkansa ja pitävät pitkiä -neuvotteluja, mitä he ostavat markkinoilta. Pitkämatkaisia tulee -pienissä ryhmissä tietä pitkin reppu selässä ja sauva kädessä. Monet -ajavat karjaansa markkinoille. Pienet, itsepäiset mullikat ja vuohet, -jotka pysähtyvät mäessä ja päkistävät etujaloin vastaan, tuottavat -aika harmia omistajalle ja suurta hauskuutta katselijoille. -Herraskartanoiden vierashuoneet ovat täynnä rakkaita vieraita; uutisia -kerrotaan ja karjan ja tavaran hinnoista pakistaan. Lapset uneksivat -markkinaleluista ja markkinarahoista. - -Ja ensimmäisenä markkinapäivänä -- miten väkeä silloin nousta -kuhiseekaan Brobyn mäkiä avaralle markkinakentälle! Kojut on -pystytetty, kojut joihin kaupungin kauppiaat ovat levittäneet -tavaransa, kun taas taalalaiset ja länsigöötalaiset ovat -pinonneet tavaransa loppumattomille tiskiriveille, joiden valkeat -telttakatot lepattavat. Nuorallatanssijoita, posetiivareita ja -sokeita viulunsoittajia siellä on viljalti, samoin ennustajia, -karamellinkauppiaita ja viinakapakoita. Kojujonon taakse on savi- ja -puuastioita ladottu riviin. Sipulia ja piparjuurta, omenia ja -päärynöitä tarjoilevat suurten kartanoiden puutarhurit kaupaksi. Suuria -maaneliöitä anastavat ruskeanpunaiset, kirkkaiksi tinatut kupariastiat. - -Markkinoista huomaa kuitenkin, että Svartsjössä ja Brossa ja Löfvikissä -ja muissa Lövenin pitäjissä on puute: kauppa käy huonosti kojuissa ja -tiskien ääressä. Eniten liikettä on eläintorilla, sillä monen täytyy -myydä sekä lehmänsä että hevosensa tullakseen itse toimeen yli talven. -Siellä häärätään myös hurjassa, jännittävässä hevosenvaihdossa. - -Hauskaa on Brobyn markkinoilla. Jos on vain rahaa pariin ryyppyyn, niin -kyllä on rohkeutta. Eikä se viina saa pelkästään iloa aikaan: kun -ihmiset tulevat yksinäisistä metsätaloista markkinakentälle -lainehtivaan ihmisjoukkoon ja kuulevat huutavan, nauravan markkinaväen -melun, niin he ikään kuin jo juopuvat ilosta, hurjistuvat pauhaavasta -markkinaelämästä. - -Kyllähän tehdään paljon kauppaakin niin suuressa joukossa, mutta se on -tuskin pääasia. Tärkeintä on saada mukaansa parvi sukulaisia tai -ystäviä kärryille ja tarjota hänelle lammasmakkaraa, köyhänhanhea ja -viinaa tai houkutella tyttö ottamaan lahjaksi virsikirja ja silkkihuivi -tai mennä katsomaan pienokaisille markkinatuliaisia. - -Kaikki ne, joiden ei ole täytynyt jäädä kotiin hoitamaan taloa ja -karjaa, ovat tulleet näille Brobyn markkinoille. Siellä on Ekebyn -kavaljeerit ja Nygårdin metsäkulmalaiset, Norjan hevoskauppiaat, -pohjoisten metsien suomalaiset, maantien mustalaiset. - -Joskus tuo pauhaava meri painautuu yhteen pyörteeseen, joka kieppuu -huimissa kaarteissa jonkin keskipisteen ympäri. Kukaan ei tiedä, mitä -on sisimpänä, ennen kuin pari poliisia tunkeutuu joukon läpi tekemään -lopun tappelusta tahi nostamaan pystyyn kaatuneet rattaat. Ja -seuraavassa tuokiossa on uusi väen kihinä kauppamiehen ympärillä, joka -kinastelee sukkelan maalaistytön kanssa. - -Sitten -- keskipäivän tienoissa alkaa se suuri tappelu. Talonpojat ovat -huomanneet, että länsigöötalaisten kyynärkepit ovat liian lyhyet, ja -siitä sukeutuu ensin riitaa ja rähinää heidän tiskiensä ympärillä; -sitten joudutaan käsirysyyn. Sen arvaa jokainen, että monelle, joka ei -niihin aikoihin nähnyt muuta kuin kurjuutta ja hätää, oli ikään kuin -riemu vähän iskeä, sama sitten ketä tai mitä. Ja heti kun vahvat ja -tappelunhaluiset näkevät nujakan käynnissä, kapaisevat he paikalle joka -taholta. Kavaljeerit aikovat juuri murtautua joukkoon rakentamaan -omalla tavallaan rauhaa, ja Taalain miehet kiiruhtavat auttamaan -länsigöötalaisia. - -Forsin vahva Maunu on leikissä innokkain. Humalassa hän on ja vihainen; -nyt hän on suistanut maahan erään länsigöötalaisen ja alkanut löylyttää -häntä, mutta tämän hätähuudot kuullessaan juoksevat maanmiehet avuksi -ja koettavat pakottaa vahvaa Maunua laskemaan heidän toverinsa irti. -Silloin kaataa vahva Maunu kangaspakat maahan tiskiltä ja tempaa itse -tiskilevyn, joka on kyynärän leveä ja kahdeksan kyynärää pitkä ja -naulattu paksuista lankuista, ja alkaa sillä aseella huitoa. - -Hän on hirmuinen mies, se vahva Maunu. Hän se potkaisi koko seinän -pellolle Filipstadin poliisiputkasta, hän se nostaa veneen vedestä ja -kantaa sen hartioillaan. Voipa nyt arvata, että kun hän alkaa raskaalla -tiskillä huitoa ympärilleen, niin koko kansa kaikkoaa ja -länsigöötalaiset myös. Mutta vahva Maunu tulee jäljestä huitoen -ympärilleen raskaalla levyllä. Nyt hän ei piittaa enää ystävistä eikä -vihamiehistä: hän vain tahtoo jotakuta lyödä, kun sai kerran aseen. - -Rahvas pakenee häntä kauhuissaan. Miehet ja naiset juoksevat ja -kirkuvat. Mutta miten voivat paeta naiset, joilla useilla on lapsi -helmoissaan? Kojut ja kärryt ovat heidän tiellään, härät ja lehmät, -jotka ovat melusta hurjistuneet, estävät heitä pääsemästä pakoon. - -Erääseen sopukkaan kojujen väliin on sulloutunut joukko naisia, ja tätä -kohti hyökkää nyt jättiläinen. Eikö tuolla keskellä akkaparvea seiso -Länsi-Göötan mies? Hän kohottaa levyn ja antaa sen humahtaa. Kalvaan, -tyrmistävän tuskan vallassa ottavat naiset hyökkäyksen vastaan, painuen -kuuruun tappavan iskun alla. - -Mutta kun levy lankeaa viuhuen heitä kohti, murtuu sen voima erään -miehen kohotettuihin käsivarsiin. Se mies ei painunut maahan, vaan -kohosi yli joukon, se mies oli vapaaehtoisesti ottanut vastaan iskun, -pelastaakseen niin monta kuolemasta. Vaimot ja lapset ovat -vahingoittumatta. Mies on murtanut lyönnin hurjan voiman, mutta hän -makaakin nyt maassa tiedottomana. - -Vahva Maunu ei nosta enää lankkuansa hyökätäkseen. Hän on nähnyt miehen -katseen juuri silloin, kun levy kohtasi hänen päälakensa, se hänet -lamasi kerrassaan. Hän antoi itsensä sitoa ja viedä pois vastarintaa -tekemättä. - -Mutta kiitävää vauhtia leviää markkinoilla huhu, että vahva Maunu on -tappanut Lennart-kapteenin. Kerrotaan, että hän, joka oli ihmisten -ystävä, kuoli pelastaakseen naiset ja turvattomat lapset. - -Ja aivan hiljaiseksi tulee avara kenttä, jossa äsken pauhasi elämä -hurjimmassa vauhdissaan, kauppa pysähtyy, tappelu taukoaa, pidot -ruokakirstujen ympärillä loppuvat, turhaan houkuttelevat -nuorallatanssijat katsojia. - -Kansan ystävä on kuollut, kansaa on kohdannut suru. Vaieten virtaavat -kaikki paikalle, mihin hän kaatui. Hän makaa suorana, aivan tunnotonna; -haavaa ei näy, mutta pääkallo näyttää olevan litistynyt. - -Jotkut miehet nostavat hänet varovasti tiskille, joka jäi -jättiläiseltä. He ovat huomaavinaan, että hän elää vielä. - -"Mihin me hänet viemme?" he kysyvät toisiltaan. - -"Kotiinsa", vastaa joukosta tuima ääni. - -Oi, niin, hyvät kuomat, kantakaa hänet kotiin. Nostakaa hänet -hartioillenne ja kantakaa hänet kotiin. Hän on ollut Jumalan -leikkipallo, hän on ajelehtinut kuin höyhen Hänen henkensä -tuulahduksessa. Kantakaa nyt hänet kotiin! - -Haavoitettu pää on levännyt vankilan kovalla lavitsalla, latojen -olkikuvoilla. Antakaa sen nyt päästä kotiin ja levätä pehmoisella -tyynyllä! Hän on kärsinyt syyttömästi häpeätä ja vaivaa, hänet on -ajettu pois oman kotinsa ovelta. Harhaileva pakolainen hän on ollut, -Jumalan teitä matkaava sikäli mikäli niille sattui, mutta hänen -kaipuunsa maa oli koti, jonka ovet Jumala oli häneltä sulkenut. Kenties -on koti nyt avoinna sille, joka on kuollut naisia ja lapsia -pelastaakseen. - -Nyt ei hän tule rikollisena, jota hoippuvat juomaveikot taluttavat: -häntä saattaa sureva kansa, jonka majoissa hän on asunut sen -kärsimyksiä helpottaakseen. Kantakaa hänet nyt kotiin! - -Ja he tekevät niin. Kuusi miestä nostaa tiskin, jolla hän makaa, -olkapäilleen ja kantaa hänet pois markkinakentältä. Missä he kulkevat, -väistyvät ihmiset sivulle ja seisovat hiljaa: miehet paljastavat -päänsä, ja naiset kyykistävät niinkuin kirkossa, kun Jumalan nimeä -mainitaan. Monet itkevät ja pyyhkivät silmiään; toiset alkavat puhua, -millainen mies hän oli ollut, niin hyvä, niin iloinen, niin nokkela -neuvoissaan, ja niin hurskas. Merkillistä on myös nähdä, että kun yksi -kantajista väsyy, tulee heti toinen aivan hiljaa ja sijoittaa olkansa -levyn alle. - -Niinpä viedään Lennart-kapteenia senkin paikan ohi, jossa kavaljeerit -seisovat. - -"Pitänee mennä huoltamaan, että hän joutuu kunnolla kotiin", sanoo -Beerencreutz ja jättää paikkansa tiepuolessa, mennäkseen joukon mukana -Helgesäteriin. Moni seuraa hänen esimerkkiään. - -Markkinakenttä tulee kuin autioksi: väki menee Lennart-kapteenin kanssa -Helgesäteriin. Täytyyhän huoltaa, että hän pääsee kotiin. Kaikki -välttämätön mikä piti ostaa saa jäädä sillensä; markkinatuomiset -pienokaisille unohtuvat, virsikirjan kauppa jää iäksi kesken, -silkkihuivi, joka välkkyi tytön silmissä, saa jäädä tiskille. Kaikkien -täytyy mennä huoltamaan, että Lennart-kapteeni pääsee kotiin. - -Kun saatto tulee Helgesäteriin, on talo hiljainen ja autio. Taas -paukkuvat everstin nyrkit suljettuun oveen. Kaikki palvelijat ovat -markkinoilla; kapteeninrouva yksin on kotona. Hän se nyt avaakin. - -Ja hän kysyy kuten kerran ennenkin: - -"Mitä te tahdotte?" - -Johon eversti vastaa, kuten kerran ennenkin: - -"Me tuomme tänne sinun miestäsi." - -Rouva katsoo everstiä, joka seisoo siinä jäykkänä ja vahvana kuten -aina. Rouva katsoo kantajia, jotka itkevät hänen takanaan, ja koko -pitkää rahvasjoukkoa. Hän seisoo portailla ja katsoo satoihin itkeviin -silmiin, jotka tuskaisesti tuijottavat häneen. Viimein hän katsoo -mieheen, joka makaa suorana paareilla, ja hän painaa käden sydämelleen. - -"Nuo ovat hänen kasvonsa", hän mutisee. - -Muuta kysymättä hän kumartuu, vetää pois salvan, aukaisee ovet seppo -selälleen ja menee sitten muiden edellä makuuhuoneeseen. - -Everstiä ja kapteeninrouvaa autetaan aukaisemaan kahden maattavaa -sänkyä ja pudistamaan patjaa, ja sitten sijoitetaan Lennart-kapteeni -taas nukkumaan pehmeille untuville ja valkealle hurstille. - -"Elääkö hän?" kysyy rouva. - -"Elää", vastaa eversti. - -"Onko toivoa?" - -"Ei. Ei mitään voida enää." - -On hetkinen hiljaista, sitten pälkähtää rouvan päähän ajatus: - -"Itkevätkö nuo kaikki hänen tähtensä?" - -"Itkevät." - -"Mitä hän sitten on tehnyt?" - -"Viimeksi hän antoi vahvan Maunun lyödä itsensä kuoliaaksi, -pelastaakseen naiset ja lapset kuolemasta." - -Rouva istuu taaskin hetkisen hiljaisena ja miettien. - -"Millaiset kasvot hänellä oli, eversti, kun hän tuli kotiin kaksi -kuukautta sitten?" - -Eversti säpsähtää. Nyt hän ymmärtää, nyt hän vasta ymmärtää. - -"Göstahan oli hänet maalannut." - -"Siispä suljin minä kavaljeerien koiruuden vuoksi häneltä hänen kotinsa -oven. Kuinka siitä vastaatte, eversti?" - -Beerencreutz kohautti leveitä hartioitaan. - -"Minulla on paljon vastattavaa." - -"Mutta minä tarkoitan, että tämä lie pahinta, mitä olette tehnyt." - -"Niinpä en ole koskaan kulkenutkaan raskaampaa tietä kuin tänään tänne -Helgesäteriin. Muuten, vielä on kaksi, jotka ovat tähän asiaan -vikapäitä." - -"Ketkä ne ovat?" - -"Sintram on toinen, toinen hyvä serkkuseni itse. Serkku on ankara -nainen. Minä tiedän, että moni on koettanut puhua serkulle hyvää hänen -miehestään." - -"Se on totta", vastaa kapteeninrouva. - -Sitten hän pyytää kertomaan Brobyn juomingeista. - -Eversti kertoo kaikki niin hyvin kuin muistaa, ja rouva kuuntelee -hiljaa. Lennart-kapteeni makaa yhä tiedottomana sängyssä. Huone on -täpösen täynnä itkeviä; kukaan ei edes ajattele sulkea pihalle tätä -murheellista joukkoa. Kaikki ikkunat ovat auki, kaikki huoneet, -portaat, eteiset ovat täynnä hiljaisia, tuskaisia ihmisiä, koko -pihankin ne täyttävät sankoin joukoin. Kun eversti vaikenee, korottaa -kapteeninrouva äänensä ja sanoo: - -"Jos täällä on joku kavaljeeri, niin pyydän häntä poistumaan. Minun on -vaikea nähdä heitä mieheni kuolinvuoteen ääressä." - -Sanaakaan sanomatta nousee eversti silloin ja poistuu. Samoin -tekevät myös Gösta Berling ja ne muut kavaljeerit, jotka saattoivat -Lennart-kapteenia. Kansa väistyy arasti sivulle tuon pienen, -nöyryytetyn miesjoukon edestä. - -Heidän poistuttuaan sanoo kapteeninrouva: "Tahtoisiko kukaan, joka on -nähnyt miestäni tällä aikaa, sanoa, missä hän on oleskellut ja mitä hän -on tehnyt?" - -Silloinpa he alkavat todistaa Lennart-kapteenista hänen vaimolleen, -joka ei ollut häntä tuntenut oikein, vaan kovettanut ankaruudessaan -sydämensä. Nyt kaikuu taas vanhojen hymnien kieli. Puhuvat miehet, -jotka eivät koskaan ole lukeneet muuta kuin raamattua. Jobin kirjan -kuvakielellä, patriarkkain aikaisilla sanankäänteillä he haastavat -Jumalan matkamiehestä, joka käveli ympäri maata auttamassa kansaa. - -Menee aikaa ennen kuin he ovat puhuneet loppuun. Hämärän ja illan -tullessa he seisovat yhä vielä puhumassa: toinen toisensa jälkeen astuu -ja kertoo vainajasta hänen vaimolleen, joka ei ollut tahtonut kuulla -hänen nimeäänkään mainittavan. - -Siellä on sellaisia, jotka tietävät, että hän oli tullut ja tavannut -heidät tautivuoteella ja parantanut heidät. Siellä oli hurjia -tappelupukareja, jotka hän on kesyttänyt. Siellä on murheellisia, joita -hän on virvoittanut, juoppoja, jotka hän on pakottanut raittiiksi. -Kaikki, kuka tahansa, joka oli joutunut sietämättömään hätään, oli vain -lähettänyt sanan Jumalan matkamiehelle, ja hän oli osannut auttaa, -ainakin hän oli herättänyt uskoa ja toivoa. - -Koko illan kaikuu hymnien kieli sairashuoneessa. - -Ulkona pihalla seisovat sankat joukot odottaen loppua. He tietävät, -mitä tuolla sisällä tehdään: se mitä lausutaan äänekkäästi -kuolinvuoteen ääressä, kuiskataan pihalla miehestä mieheen. Kenellä on -vielä sanomista tungeikse esille. "Siinä on yksi joka voi todistaa", -sanotaan, ja annetaan hänelle tilaa. Ja he astuvat esille pimeästä, -lausuvat todistuksensa ja painuvat jälleen pimeään. - -"Mitä rouva nyt sanoo?" kysyvät pihalla olijat, kun joku tulee ulos. -"Mitä hän nyt sanoo, se Hegelsäterin ankara rouva?" - -"Hän loistaa kuin kuningatar, hän hymyilee kuin morsian. Hän on -muuttanut nojatuolin miehensä vuoteen ääreen ja pannut siihen ne -vaatteet, jotka hän on kapteenille itse kutonut." - -Mutta sitten tulee väki ihan äänettömäksi. Kukaan ei sitä sano, kaikki -tietävät sen yhtaikaa: "Hän kuolee." - -Lennart-kapteeni avaa silmänsä, näkee ja näkee kylliksi. - -Hän näkee kodin, rahvaan, vaimon ja lapset, vaatteet ja hän hymyilee. -Mutta hän on herännyt vain kuollakseen. Hän henkäisee, korahuttaa -kerran ja heittää henkensä. - -Silloin vaikenevat kertomukset, mutta joku ääni virittää kuolinvirren. -Kaikki yhtyvät siihen, ja satojen vahvain äänten kantamana laulu nousee -korkeutta kohti. - -Maan jäähyväiset lähtevälle sielulle. - - - - -Kahdeskolmatta luku - -METSÄTORPPA - - -Tämä tapahtui monta vuotta ennen kuin kavaljeerit hallitsivat Ekebytä. - -Paimenpoika ja paimentyttö leikkivät metsässä kahden, rakensivat tupia -paasista, poimivat lakkoja, tekivät leppätorvia. Metsässä syntyneitä -olivat molemmat. Metsä oli heidän kotinsa ja herrashovinsa. Kaiken -metsäisen kanssa he elivät hyvässä sovussa, kuten ollaan sovussa -palvelijain ja kotieläinten kanssa. - -Pienokaisista oli ilves ja kettu heidän koiriaan, kärppä heidän -kissansa, jänis ja orava olivat heidän nautakarjaansa, huuhkajat ja -teerit istuivat heidän lintuhäkissään, kuuset olivat heidän -palvelijoitaan, ja nuoret koivut vieraita heidän pidoissaan. He -tiesivät hyvin luolan, jossa kyykäärmeet makasivat yhdessä vyyhdessä -talvilevossa, ja uidessaan he olivat nähneet tarhakäärmeen uivan heitä -kohti kirkkaassa vedessä; mutta he eivät pelänneet käärmettä eivätkä -haltijaa, nehän olivat metsähisiä, ja metsä oli heidän kotinsa. Siellä -ei mikään voinut heitä pelottaa. - -Syvällä metsässä oli torppa, jossa poika asui. Sinne johti mäkinen -polku, vuoret kohosivat joka puolella ja pimensivät auringon, pohjaton -räme oli lähellä ja henki kaiken vuotta hallaista sumua. Ei näyttänyt -tasangon väestöstä sellainen asunto houkuttelevalta. - -Paimenpoika ja paimentyttö aikoivat kerran mennä yksiin ja asuskella -siellä metsätorpassa ja elää kättensä työllä. Mutta ennen kuin he -pääsivät naimisiin, kohtasi maata sodan onnettomuus, ja poika otti -soturin pestin. Hän palasi kotiin kyllä haavoitta ja ehjin jäsenin, -mutta elinkautiset merkit oli se matka häneen iskenyt. Liian paljon -maailman pahuutta ja ihmisten julmia elkeitä lähimmäisiään kohtaan hän -oli nähnyt. Hän ei kyennyt enää näkemään hyvää. - -Ensin ei kukaan huomannut hänessä mitään muutosta. Lapsuutensa -rakastetun kanssa hän meni pappilaan kuulutuksille. Ekebyn -metsätorpasta tuli heidän kotinsa, kuten he kauan sitten olivat -sopineet, mutta siinä kodissa ei viihtynyt ilo. - -Vaimo katsoi miestään kuin ventovierasta. Siitä lähtien kun mies oli -palannut sodasta ei hän ollut voinut häntä käsittää. Mies nauroi -karkeasti ja puhui vähän. Vaimo pelkäsi häntä. - -Mies ei tehnyt suinkaan kiusaa eikä vahinkoa, ja hän oli ahkera -työmies. Kuitenkin hänestä pidettiin vähän, sillä hän uskoi kaikista -pahaa. Itse hän tunsi olevansa kuin vihattu muukalainen. Nyt olivat -metsän elävät hänen vihollisiaan. Vuori, joka sumensi auringon, ja -räme, joka henki sumua, olivat hänen vainoojiaan. Metsä on kamala -asunto sille, joka hautoo pahoja ajatuksia. - -Valoisia muistoja kootkoon se, joka halaa asua erämaissa! Muuten hän -näkee vain murhaa ja väkivaltaa kasvien ja eläinten keskuudessa, -niinkuin ennen näki ihmisten suhteissa. Hän odottaa pahaa kaikesta mitä -tiellään kohtaa. - -Ei voinut Jan Hök, sotamies, selittää, mitä häneltä puuttui, mutta hän -huomasi, ettei mikään hänelle oikein onnistunut. Vähän viihdytystä -tarjosi koti. Pojista, jotka siellä varttuivat, tuli vahvoja mutta -hurjia. Karaistuneita ja rohkeita miehiä he olivat, mutta hekin -sotajalalla jokaisen kanssa. - -Hänen vaimoaan houkutteli suru tutkimaan erämaan salaisuuksia. Rämeeltä -ja viidakoista hän etsi terveyttä tuottavia yrttejä. Manalaisten elämää -hän aprikoi, ja hän tiesi, mikä uhri heitä miellytti. Hän osasi -parantaa tauteja ja antaa hyviä neuvoja niille, joita rakkauden suru -vaivasi. Hän tuli loitsutaitoisen maineeseen, ja häntä kartettiin, -vaikka hän oli suurena hyötynä muille. - -Kerran otti vaimo puhellakseen miehensä kanssa tämän huolista. - -"Siitä lähtien kun sinä menit sotaan", hän sanoi, "sinä olet ollut -muuttunut. Mitä ne siellä sinulle tekivät?" - -Silloin kavahti mies pystyyn ja oli vähällä lyödä häntä, ja samalla -tavalla kävi joka kerta kun vaimo puhui sodasta. Hän joutui silloin -hourupään vihan valtaan. Kenenkään hän ei kärsinyt mainitsevan -sota-sanaa, ja pian tuli tietyksi, ettei hän sietänyt puhetta sodasta. -Niinpä kavahtivat ihmiset sellaista puheenaihetta. - -Mutta kukaan hänen sotaveikkonsa ei voinut kertoa hänen tehneen siellä -enemmän pahaa kuin muutkaan. Hän oli taistellut kuin kelpo sotamies -ainakin. Se oli vain tuo hänen näkemänsä kaikenlainen kauheus, mikä oli -pelästyttänyt hänet niin, ettei hän voinut enää nähdä muuta kuin pahaa. -Sodasta johtui kaikki hänen surunsa. Hän ajatteli, että koko luonto -vihaa häntä siksi, että hän oli ottanut osaa moiseen. Ne, jotka -tietävät enemmän, voivat lohdutella itseään sillä, että ovat sotineet -isänmaansa ja kunnian puolesta. Mitä hän sellaisesta tiesi? Hän vain -tunsi, että kaikki vihaavat häntä siksi, että hän oli vuodattanut verta -ja tehnyt vahinkoa. - -Siihen aikaan, jolloin majurinrouva ajettiin pois Ekebystä, asui -mies tuvassaan yksin. Kuollut oli vaimo, ja pojat olivat poissa. -Markkina-aikaan täyttyi metsätorppa kuitenkin vierailla. -Mustatukkaiset, tummaihoiset vintiöt majoittuivat sinne. He viihtyivät -parhaiten sellaisen luona, jota enimmän kammoivat. Pienet -pitkäkarvaiset hevoset kiipesivät silloin metsätietä vetäen kärryjä, -kuormana tinauskaluja, lapsia, riepumyttyjä. Aikaisin vanhentuneet -naiset, joiden kasvot olivat turvonneet tupakoimisesta ja -juopottelusta, ja miehet, joilla oli kalvaat, terävät kasvot ja -jäntevät ruumiit, seurasivat kärryjä. Kun mustalaiset tulivat -metsätorppaan, syntyi siellä huoleton elämä! Viinaa ja kortit ja -äänekkään remun he toivat matkassaan. Varkauksista ja hevosenvaihdoista -ja verisistä tappeluista he tiesivät kertoa. - -Perjantaina alkoivat Brobyn markkinat, ja silloin tapettiin -Lennart-kapteeni. Vahva Maunu, joka antoi surmaniskun, oli metsätorpan -ukon poika. Kun mustalaiset istuivat sunnuntaina iltapuolella torpassa, -ojensivat he siis vanhalle Jan Hökille pulloaan tavallista useammin ja -haastelivat hänen kanssaan vankilaelämästä ja vanginruoasta, sillä -sellaista he olivat usein kokeneet. - -Vanhus istui veistopölkyllä uuninnurkassa ja puhui vähän. Hänen suuret, -kiillottomat silmänsä tuijottivat hurjaa joukkoa, joka täytti pirtin. -Hämärä oli tullut, mutta kuivat puut loimusivat valaisten liedessä. -Rääsyjä, surkeutta ja tuimaa hätää ne valaisivat. - -Silloin avautui ovi aivan hiljaa, ja tupaan astui kaksi naista. Tulija -oli Elisabet-kreivitär, jota seurasi Brobyn papin tytär. Merkilliseltä -näytti vanhuksesta, kun hän, tuo rakastettava ja suloista kauneutta -hehkuva, joutui takkatulen valopiiriin. Hän kertoi pirtissä olijoille, -ettei Gösta Berlingiä ollut nähty Ekebyssä Lennart-kapteenin kuoleman -jälkeen. Kreivitär ja hänen palvelijattarensa olivat samonneet metsässä -etsimässä häntä koko iltapäivän. Nyt hän näki täällä miehiä, jotka -olivat kulkeneet paljon ja tunsivat kaikki polut. Olivatko he nähneet -Gösta Berlingiä? Kreivitär oli tullut levähtämään ja kysymään, olivatko -he nähneet häntä. - -Se oli turha kysymys. Kukaan ei ollut häntä nähnyt. - -He toivat hänelle tuolin. Hän vaipui istumaan ja oli hetkisen aivan -ääneti. Melu tuvassa oli vaiennut. Kaikki katsoivat ja ihmettelivät -häntä. Sitten hän alkoi pelätä tätä hiljaisuutta, hätkähti ja koetti -etsiä vähäpätöistä puheenaihetta. - -Hän kääntyi nurkassa istuvan ukon puoleen. "Muistan kuulleeni, että te -olette ollut sotamiehenä, vaari", hän sanoi. "Kertokaapa jotakin -sodasta!" - -Syntyi kivettynyt hiljaisuus. Ukko istui kuin ei olisi kuullutkaan. - -"Minusta olisi hyvin hauskaa kuulla sodasta sellaisen miehen suusta, -joka on itse ollut siellä", jatkoi kreivitär, mutta lopetti heti, sillä -Brobyn papin tytär pudisti hänelle päätään. Hän puhui varmaankin -sopimattomia. Kaikki läsnäolijat katsoivat häntä, ikään kuin hän olisi -rikkonut sopivaisuuden yksinkertaisinta lakia. Äkkiä eräs -mustalaisvaimo korotti äänensä ja kysyi: - -"Hän on varmaankin entinen Borgin kreivitär?" - -"Niin olen." - -"Se oli toista kuin juosta pitkin metsiä etsimässä hullua pappia. Hyi, -sellaista vaihtokauppaa." - -Kreivitär nousi ja sanoi hyvästi. Hän oli tarpeeksi levännyt. Nainen, -joka oli puhunut, seurasi häntä oven ulkopuolelle. - -"Kreivitär ymmärtää", sanoi hän, "että minun piti sanoa jotakin, sillä -vaarin kanssa ei saa puhua sodasta. Hän ei kärsi koko sanaa. Minä -tarkoitin vain hyvää, nähkääs." - -Kreivitär Elisabet kiiruhti pois, mutta pysähtyi äkkiä. Hän näki -uhkaavan metsän, pimentävän vuoren ja huuruisen lammen. Kauheata mahtoi -olla täällä sen elämä, jonka mieli oli täynnä pahoja muistoja. Hän -sääli vanhusta, joka oli sisällä yksin, tummat kulkurit seuranaan. - -"Neitsyt Anna-Liisa", hän sanoi, "mennään takaisin! Ne olivat hyviä -meille, mutta minä käyttäydyin huonosti. Haluan puhua vanhuksen kanssa -iloisemmista asioista." - -Ja onnellisena, kun oli löytänyt jonkun lohdutettavan, hän meni -takaisin tupaan. - -"Minä luulen", sanoi hän, "että Gösta Berling harhailee täällä metsässä -ja aikoo päättää päivänsä. On sen vuoksi tärkeätä löytää hänet pian ja -estää hänet siitä. Minä ja neitsyeni Anna-Liisa luulimme nähneemme -hänet vilahdukselta, mutta sitten hän katosi silmistämme. Hän kuljeksii -sen vuoren seutuvilla, jolta Nygårdin tyttö heittäytyi rotkoon ja -kuoli. Tulin ajatelleeksi, että minun nyt ei tarvinne mennä hakemaan -apua aina Ekebystä asti. Täällä on monta reipasta miestä, jotka -voisivat ottaa hänet helposti kiinni." - -"Matkaan, miehet!" huudahti mustalaisakka. "Kun kreivitär ei pidä -itseään liian hyvänä pyytääkseen palvelusta metsän kansalta, niin -heidän pitää mennä heti." - -Miehet nousivat heti ja menivät etsimään. - -Vanha Jan Hök istui hiljaa ja tuijotti eteensä kiillottomin silmin. -Pelottavan synkkänä ja kovana hän istui siinä. Nuori rouva ei löytänyt -sanoja hänelle virkkaakseen. Silloin hän näki, että yksi lapsista -makasi sairaana olkikuvolla ja huomasi, että erään naisen käsi oli -kipeä. - -Hän alkoi heti vaalia sairaita. Hän tuli kohta loruavien naisten -hyväksi ystäväksi ja näytätti itselleen pienimmät lapset. - -Tunnin päästä tulivat miehet takaisin. He toivat Gösta Berlingin -sidottuna tupaan. Lattialle takkatulen eteen he laskivat hänet. Hänen -vaatteensa olivat rikki ja likaiset, hänen kasvonsa kurjan näköiset ja -silmänsä hurjat. Kauhea oli hänen retkensä ollut näinä päivinä: -kostealla maalla oli hän maannut, hän oli työntänyt kätensä ja kasvonsa -sammaleeseen ja multaan, kaahaillut yli louhikoiden ja tunkeutunut läpi -tiheimpien viitojen. Vapaaehtoisesti hän ei ollut miehiä seurannut, -mutta he olivat voittaneet ja sitoneet hänet. - -Kun hänen vaimonsa näki hänet sellaisena, niin hän suuttui. Hän ei -päästänyt hänen sidottuja jäseniään, vaan antoi hänen maata lattialla. -Halveksuen hän kääntyi hänestä pois. - -"Millaiselta näytät!" hän sanoi. - -"Sinun silmiesi eteen en aikonutkaan enää tulla", vastasi Gösta. - -"Enkö minä siis olekaan sinun vaimosi? Eikö minulla ole oikeutta -odottaa, että sinä tulet ja uskot minulle surusi? Katkeran tuskaisena -olen minä odottanut sinua nämä kaksi päivää." - -"Minähän olen syypää Lennart-kapteenin kuolemaan. Kuinka olisin voinut -näyttäytyä sinulle? Kuinka olisin tohtinut?" - -"Pelkuri et ole juuri ollut, Gösta." - -"Ainoa hyvä, mitä voin sinulle tehdä, Elisabet, on vapauttaa sinut -itsestäni." - -Sanomaton halveksimus leimahti kreivittären rypistettyjen kulmain alta -Göstaa kohti. - -"Itsemurhaajan vaimoksiko sinä tahdot minut tehdä!" - -Göstan kasvot vääristyivät. - -"Elisabet, mennään ulos hiljaiseen metsään ja puhellaan siellä." - -"Miksi eivät nämä ihmiset saisi meitä kuulla?" huudahti kreivitär -puhuen korkealla äänellä. "Olemmeko me parempia kuin kukaan heistä? -Onko yksikään heistä tuottanut enemmän surua ja vahinkoa kuin me? He -ovat metsän ja maantien lapsia, heitä vihaavat kaikki. Anna heidän -kuulla, miten synti ja suru ajavat Ekebyn hallitsijaakin, kaikkien -rakastamaa Gösta Berlingiä! Luuletko sinä, että sinun vaimosi pitää -itseään heitä parempana -- vai luuletko sinä itse olevasi?" - -Gösta nousi vaivalloisesti kyynäräisilleen ja katsoi häntä leimuavan -uhkamielisesti. "Minä en ole niin kurja kuin sinä luulet." - -Silloin sai Elisabet kuulla näiden kahden päivän vaiheet. Ensimmäisen -vuorokauden harhaili Gösta metsässä tunnontuskien ajamana. Hän ei -voinut sietää ihmisten katseita. Mutta hän ei aikonut kuolla. Hän aikoi -lähteä vieraille maille. -- Sunnuntaina laskihe hän kuitenkin alas -kukkuloilta ja meni Bron kirkolle. Vielä kerran hän tahtoi nähdä -kansan: Löfsjön kihlakunnan köyhän, nälkäisen kansan, jota hän oli -uneksinut saavansa palvella, silloin kun istui Brobyn papin häpeäkeon -vieressä, kansan, jota hän oli ruvennut rakastamaan silloin kun näki -sen yöllä vievän kuollutta Nygårdin tyttöä. - -Jumalanpalvelus oli alkanut, kun hän tuli kirkkoon. Hän pujahti ylös -lehterille ja katsoi sieltä kansaa. Julma tuska valtasi hänet silloin. -Hän olisi tahtonut puhua kansalle, lohduttaa sitä sen köyhyydessä ja -toivottomuudessa. Jospa hän olisi saanut puhua Jumalan huoneessa, niin -hänellä olisi ollut, niin toivoton kuin hän itse olikin, toivon ja -vapahduksen sanat kaikille. - -Silloin hän poistui kirkosta, meni sakaristoon ja kirjoitti sen -kuulutuksen, jonka hänen vaimonsa jo tunsi. Hän oli siinä luvannut, -että Ekebyssä ryhdytään jälleen työhön ja viljaa jaetaan enimmän -tarvitseville. Hän oli toivonut, että hänen vaimonsa ja kavaljeerit -täyttäisivät hänen lupauksensa, kun hän itse oli poissa. - -Tultuaan ulos hän näki ruumisarkun kunnantuvan luona. Se oli -karkeatekoinen, kiireessä veistetty, mutta sitä koristivat musta -harso ja puolukanvarpuiset seppeleet. Hän arvasi, että se oli -Lennart-kapteenin. Kansa oli varmaankin pyytänyt kapteeninrouvaa -kiirehtimään hautajaisia, niin että myös markkinarahvaan suuri joukko -saisi olla läsnä hautajaisissa. - -Hän seisoi ja katseli arkkua, kun raskas käsi laskeusi hänen olalleen. -Sintram oli tullut hänen luokseen. - -"Gösta", hän sanoi, "jos tahdot tehdä kunnon kepposen jollekulle, niin -ota ja kuole. Ei ole kiverämpää, ovelampaa temppua kuin kuolla, ei -kujetta, joka pettää rehellistä, pahaa-aavistamatonta miestä pahemmin. -Ota sinä ja kuole, sanon minä!" - -Kauhistuen kuunteli Gösta, mitä ilkimys puhui. Tämä valitteli hyvin -harkittujen suunnitelmainsa luhistumista. Autiot seudut oli hän -tahtonut nähdä Lövenin rannalla. Sentähden hän oli tehnyt kavaljeerit -isänniksi, sentähden hän oli antanut Brobyn papin köyhdyttää kansaa, -sentähden hän oli saattanut maan kuivuuteen ja nälänhätään. Brobyn -markkinoilla piti lopullisen taistelun tapahtua. Onnettomuuksien -kiihdyttämänä piti kansan silloin villiytyä murhaamaan ja varastamaan. -Siitä olisi jouduttu oikeudenkäyntiin, ja se olisi lopen köyhdyttänyt -kansan. Nälänhätä, mellastus ja kaikenlaiset tuhot olisivat riehuneet. -Maa olisi tullut lopulta niin kamalaksi ja vihattavaksi, ettei kukaan -olisi voinut siinä asua, ja se kaikki olisi ollut Sintramin työtä. -Hänen ilonsa ja ylpeytensä se olisi ollut, sillä hän oli paha. Hän -rakasti autioita seutuja, muokkaamatonta maata. Mutta tuo, joka oli -tiennyt kuolla oikealla hetkellä, oli turmellut häneltä kaikki. - -Silloin kysyi Gösta, mitä se sellainen olisi toimittanut. - -"Se olisi minusta ollut mieleistä, Gösta, sillä minä olen paha. Minä -olen tunturien eräkarhu, minä olen tasangon lumimyrsky, minusta on -mieleistä murhata ja vainota. Pois, sanon minä, pois ihmiset ja -ihmisten työt! Minä en pidä niistä. Minä saatan antaa heidän juosta -kynsieni välitse ja tehdä syrjähyppyjä, -- sekin voi tuottaa -hetkellistä hupia -- mutta nyt minä olin kyllästynyt leikkiin, Gösta, -nyt minä tahdoin iskeä oikein kiinni, nyt minä tahdoin tappaa ja -turmella." - -Hän oli hullu, ihka hullu. Hän alkoi kauan sitten leikillä näitä -helvetin kujeita, ja nyt oli paha vasta saanut voiton, nyt hän uskoi -olevansa ihan hornan henki. Nyt hän oli ravinnut ja kasvattanut pahaa -sisässään niin, että se valtasi hänen sielunsa kokonaan. Niinpä ilkeys -voi tehdä ihmiset hulluiksi kuten rakkaus ja ainainen pohtiminen. - -Hän oli raivoissaan, tuo ilkeä tehtaanpatruuna, ja alkoi tempoa -vihoissaan arkun seppeleitä ja harsoa, mutta silloin lausui Gösta -Berling: - -"Älä koske arkkuun!" - -"Kas, kas, kas, vai älä koske! Heh, minä käännän Lennart-ystäväni -maahan ja poljen hänen seppeleitään. Etkö sinä näe, mitä hän on minulle -tehnyt? Etkö näe, miten hienoissa, harmaissa vaunuissa minä ajelen?" - -Ja Gösta Berling näki silloin vanginrattaat, joiden luona seisoivat -nimismies ja vanginvartijat odottaen kirkkomaan aidan vieressä. - -"Kas, kas, kas, enkö lähetä kiitosta Helgesäterin kapteeninrouvalle -siitä, että hän eilen istahti lukemaan vanhoja papereita, etsien -todistuksia minua vastaan tuossa ruutiasiassa, tiedäthän? Eikö minun -pidä ilmoittaa hänelle, että hänen olisi paremmin sopinut panna kaljaa -ja paistaa pullia kuin lähettää kimppuuni nimismies ja vanginvartijat? -Eikö minun pidä saada mitään niistä kyynelistä, jotka itkin -taivuttaakseni Scharlingin laskemaan minut tänne lukemaan rukousta -kelpo ystäväni ruumisarkun ääressä?" - -Ja hän alkoi taaskin repiä harsoa. - -Silloin meni Gösta Berling aivan hänen viereensä ja tarttui häntä -käsivarsiin. - -"Minä annan vaikka mitä, jos ei patruuna koske arkkuun", hän sanoi. - -"Tee mitä tahdot", sanoi hullu. "Huuda jos tahdot. Ehdin aina jotakin -ennen kuin nimismies tulee. Tappele kanssani, jos niin tahdot! Se on -hauska näky näin kirkkomäellä. Tapellaan seppeleiden ja paarivaatteiden -seassa!" - -"Tahdon ostaa rauhan vainajalle millä hinnalla tahansa, -tehtaanpatruuna. Ottakaa henkeni, ottakaa kaikki!" - -"Sinä lupaat suuria, poikani." - -"Voitte koettaa, tehtaanpatruuna." - -"No, mene sitten ja tapa itsesi!" - -"Sen teen, mutta ensin täytyy arkun päästä varmasti maahan." - -Niin päätettiin. Sintram vannotti valan Göstalla, ettei tämä ole -elävien ilmoilla kahdentoista tunnin päästä Lennart-kapteenin -hautaamisesta. "Niinpähän tiedän, ettei sinusta voi koskaan tulla -kunnon miestä", sanoi hän. - -Se oli Gösta Berlingin helppo luvata. Hän oli iloinen, kun saattoi nyt -antaa vaimolleen vapauden. Tunnontuskat olivat kiusanneet ja -väsyttäneet häntä näännyksiin saakka. Ainoa, mikä häntä kauhistutti, -oli se, että hän oli luvannut majurinrouvalle elävänsä niin kauan kuin -Brobyn papin tytär on palvelijattarena Ekebyssä. Mutta Sintram sanoi, -ettei häntä voitukaan nyt enää pitää palvelijattarena, koska hän oli -perinyt isänsä suuret rikkaudet. Gösta väitti, että Brobyn pappi oli -kätkenyt omaisuutensa niin, ettei kukaan voinut löytää hänen -aarteitaan. Silloin hymyili Sintram ja sanoi, että ne oli kätketty -kyyhkysten pesäin taakse Brobyn kirkonkellotapuliin. Ja hän meni. -Sitten lähti Gösta takaisin metsään. Hänestä näytti olevan parhainta -kuolla sillä paikalla, mistä Nygårdin tyttö oli viskautunut kuoliaaksi. -Siellä hän oli harhaillut koko iltapäivän. Hän oli nähnyt vaimonsa -metsässä; siksi hän ei voinut päättää heti päiviään. - -Näin hän kertoi vaimolleen maatessaan sidottuna metsätorpan lattialla. - -"Oi", sanoi Elisabet suruisesti, kun Gösta vaikeni, "kuinka hyvin -tunnen taaskin tämän! Sankarineleitä, sankarinkomeutta! Aina valmis -pistämään kädet takkavalkeaan, Gösta, aina valmis hukkaamaan itsensä. -Miten se kerran näytti minusta suurelta! Miten nyt ylistän -levollisuutta ja mielenmalttia! Kuinka hyödytit sinä vainajaa -sellaisella lupauksella? Mitäpä, vaikka Sintram olisikin ehtinyt kaataa -arkun, repiä siitä harson? Arkku olisi kyllä tullut nostetuksi, siihen -olisi kai saatu uutta harsoa, uusia seppeleitä. -- Jos sinä olisit -pannut kätesi kelpo miehen ruumisarkulle, siinä Sintramin silmien -edessä, ja vannonut auttavasi tätä köyhää kansaa, jota Sintram oli -tahtonut tuhota, niin siitä olisin nyt sinua ylistänyt. Jos olisit, kun -näit kansan kirkossa, ajatellut: 'Minä tahdon sitä auttaa, minä tahdon -käyttää kaikki voimani sitä auttaakseni', etkä olisi sälyttänyt tätä -kuormaa heikolle vaimollesi ja vanhoille miehille, joiden voima riutuu, -niin siitäkin olisin sinua kiittänyt." - -Gösta Berling makasi hetkisen hiljaa. - -"Me kavaljeerit emme ole vapaita miehiä", hän sanoi viimein. "Me olemme -luvanneet toisillemme elää ilon vuoksi ja vain pelkästään ilon. Voi -meitä kaikkia, jos yksi pettää!" - -"Voi sinua", sanoi kreivitär suuttuen, "että sinun täytyy olla -kavaljeereista suurin raukka ja hitaampi parannukseen kuin yksikään -heistä. Eilen iltapuolella istuivat he kaikki yksitoista -kavaljeerirakennuksessa, ja synkkiä he kaikki olivat. Sinä olit poissa, -Lennart-kapteeni oli poissa, Ekebyn loisto ja kunnia mennyt. -Totitarjottimen he jättivät koskematta: minulle he eivät tahtoneet -näyttäytyä. Silloin meni neitsyt Anna-Liisa, joka tässä seisoo, heidän -luokseen. Sinä tiedät, että hän on uuttera pikku nainen, joka on -vuosikaudet taistellut huonoa hoitoa ja tuhlausta vastaan. - -"'Tänään kävin taas kotona ja koetin etsiä kiltin isäni rahoja', hän -sanoi kavaljeereille, 'mutta en vain löytänyt. Kaikkien velkakirjain -päälle on vedetty risti, ja laatikot ja kaapit ovat tyhjät.' - -"'Sääli neitsyt Anna-Liisaa', arveli Beerencreutz. - -"'Kun majurinrouva lähti Ekebystä', jatkoi Brobyn papin tytär, 'niin -hän pyysi minua hoitamaan taloaan. Ja jos minä olisin nyt löytänyt -kiltin isäni rahat, niin olisin rakennuttanut Ekebyn uudestaan. Mutta -kun en löytänyt kotoa mitään muuta ottamista, niin otin vanhan isäni -häpeäkeon, sillä suuri häpeä odottaa minua, kun emäntä tulee takaisin -ja kysyy, mitä minä olen tehnyt Ekebylle.' - -"'Älkäähän olko millännekään siitä, johon ette ole syypää, neitsyt -Anna-Liisa', sanoi taaskin Beerencreutz. - -"'Mutta minä en ottanutkaan häpeäkekoa pelkästään itseni varalta', -sanoi Brobyn papin tytär. 'Minä toin myös osan kelpo herrain laskuun. -Olkaa hyvä, hyvät herrat! Kiltti isäni ei ollut ainoa häpeän ja -vahingon tekijä maailmassa.' - -"Ja hän meni miehen luota toisen luo ja pisti kunkin eteen pari kuivaa -tikkua. Toiset kiroilivat, mutta useimmat antoivat hänen tehdä niin. -Lopuksi sanoi Beerencreutz levollisesti kuin ylhäisen herran sopii: - -"'Hyvä on. Kiitokset vain neitsyelle. Neitsyt voi nyt mennä.' - -"Kun Anna-Liisa meni, Beerencreutz löi nyrkkinsä pöytään niin, että -lasit hyppivät. - -"'Tästä hetkestä', hän sanoi, 'olen ehdottomasti raitis! Tällaista ei -viina enää kertaakaan tuota minulle.' Sitten hän nousi ja meni ulos. - -"Kaikki muut seurasivat häntä vähitellen. Arvaatko, mihin he menivät, -Gösta? Niin, joelle, niemelle, jossa Ekebyn mylly ja paja olivat, ja -siellä he alkoivat tehdä työtä. He alkoivat vetää hirsiä ja kiviä ja -raivata paikkaa. Ukoilla on nyt ollut kova aika. Suru on sortanut -useimmat heistä. Nyt he eivät voi enää kestää sitä häpeätä, että ovat -hävittäneet Ekebyn. Hyvin tiedän, että te kavaljeerit suorastaan -häpeätte työntekoa; mutta nyt nuo toiset ovat ottaneet sen häpeän -niskoilleen. Vieläpä muutakin, Gösta, he aikovat lähettää neitsyt -Anna-Liisan majurinrouvan luo noutamaan tätä takaisin. Mutta sinä, mitä -sinä teet?" - -Gösta keksi vielä yhden vastauksen. - -"Mitäpä vaatia minulta, virasta potkitulta papilta? Hyljänneet ovat -minut ihmiset, Jumala minua vihaa." - -"Minäkin olin tänään Bron kirkossa, Gösta. Kaksi naista lähetti sinulle -terveisensä. 'Sano Göstalle', sanoi Marianne Sinclaire, 'ettei nainen -halua hävetä sen puolesta, jota on rakastanut.' 'Sano Göstalle', sanoi -Anna Stjärnhök, 'että minun on nyt hyvä olla. Minä hallitsen itse -talojani. Ihmiset sanovat, että minusta tulee toinen majurinrouva. Minä -en ajattele rakkautta, ainoastaan työtä. Bergalaisetkin ovat päässeet -surun ensi katkeruudesta. Mutta me kaikki suremme Göstaa. Me luotamme -häneen ja rukoilemme Jumalaa hänen puolestaan -- mutta milloin, milloin -hänestä tulee mies'? - -"Näetkös nyt, ovatko ihmiset hylänneet sinut?" jatkoi kreivitär. "Liian -paljon rakkautta olet sinä saanut, se on sinun onnettomuutesi. Miehet -ja naiset ovat rakastaneet sinua. Kun sinä vain olet nauranut ja -laskenut leikkiä, kun sinä vain olet soittanut ja laulanut, ovat he -antaneet sinulle kaikki anteeksi. Mitä sinä olet suvainnut tehdä, on -ollut heistä hyvää. Ja sinä tohdit sanoa olevasi hylätty. -- Vai vihaa -Jumala sinua? Miksi et jäänyt katsomaan Lennart-kapteenin hautajaisia? - -"Koska hän oli kuollut markkinapäivänä, oli tieto hänestä levinnyt -laajalle. Jumalanpalveluksen jälkeen tuli tuhansittain väkeä kirkolle. -Koko kirkkomaa, aitamuuri ja sen takainen kenttä olivat täynnä ihmisiä. -Odotettiin vain vanhaa rovastia. Hän oli sairas eikä saarnannut. Mutta -Lennart-kapteenin hautajaisiin hän oli luvannut tulla. Ja niin hän -tuli, pää kumarassa ja unelmoiden omia unelmiaan, kuten hän nyt -vanhoilla päivillään tavallisesti tekee, ja asettui ruumissaaton -etunenään. Mitään erityistä hän ei huomannut. Hän oli kävellyt monessa -ruumissaatossa, tuo vanhus. Hän kulki tuttua tietään eikä nostanut -katsettaan maasta. Hän luki rukoukset ja heitti multaa arkulle eikä -huomannut vieläkään mitään. Mutta sitten viritti lukkari virren. Minä -en uskaltanut toivoa, että lukkarin karkea ääni, joka tavallisesti sai -aina laulaa yksinään, olisi herättänyt rovastin hänen unelmistaan. - -"Mutta lukkari ei saanut laulaa yksinään. Sadat ja monetkin sadat äänet -yhtyivät virteen. Silloin rovasti heräsi unelmistaan. Hän hipaisi -silmiään ja nousi lapioidulle hautakummulle katselemaan. Koskaan ei hän -ollut nähnyt sellaista surevain joukkoa. Miehillä oli päässä vanhat, -kuluneet hautajaishatut. Naisilla oli valkoiset, leveäreunaiset -esiliinat. Kaikki he veisasivat, kaikilla oli kyyneleet silmissä, -- -kaikilla oli suru. - -"Silloin alkoi vanha rovasti vavista ja tuskailla. Mitä sanoisi hän -tälle kansalle, jota on kohdannut suru? Oli välttämätöntä puhua jokin -lohdutuksen sana sille. - -"Kun virsi oli vaiennut, niin hän ojensi ja levitti kätensä kansaa -kohti. - -"'Minä näen, että kansalla on suru', hän sanoi, 'ja suru on raskaampi -kantaa sen, jonka täytyy kauan käydä maan polkuja, kuin minun, jonka on -pian täältä erottava.' - -"Hän vaikeni kauhistuen. Hänen äänensä oli liian heikko ja hän epäröi -sanoja tapaillessaan. - -"Mutta pian hän alkoi uudestaan. Hänen äänessään oli nyt taas nuoruuden -voimaa, ja hänen silmänsä säteilivät. - -"Hän piti ihanan puheen meille, Gösta. Ensin hän kertoi siitä, mitä -tiesi Jumalan matkamiehestä, sitten hän muistutti meille, ettei -suinkaan ulkonainen loisto eivätkä suuret kyvyt tehneet tätä miestä -niin kunnioitetuksi kuin hän nyt oli, vaan ainoastaan se, että hän aina -oli kulkenut Jumalan teitä. Ja hän pyysi meitä Jumalan ja Kristuksen -tähden elämään samoin. Toisen piti rakastaa toistansa ja olla hänen -apunaan. Jokaisen piti uskoa toisesta hyvää. Jokaisen piti elää -niinkuin tämä hyvä Lennart-kapteeni, sillä siihen ei tarvittu suuria -lahjoja, vaan pelkästään hurskasta mieltä. Ja hän selitti meille -kaikki, mitä tänä vuonna oli tapahtunut. Hän sanoi, että rakkauden ja -onnen ajan valmistuksia oli nyt ihan varmaan odotettavissa. Hän oli -tänä vuonna nähnyt usein ihmishyvyyden pilkistävän esiin hajanaisina -säteinä. Nyt sen piti ilmetä kokonaan valaisten kuin aurinko. - -"Ja meistä kaikista tuntui kuin olisimme kuulleet profeettaa. Kaikki -tahtoivat rakastaa toisiansa, kaikki tahtoivat olla hyviä. - -"Rovasti kohotti silmänsä ja kätensä ja julisti rauhan tuloa maahan. -'Jumalan nimessä', sanoi hän, 'lakatkoon levottomuus! Asukoon rauha -teidän sydämissänne ja kaikessa luonnossa! Tuntekoot kuolleet kappaleet -ja eläimet ja kasvit levon, ja lakatkoot he vahingoittumasta!' - -"Ja tuntui kuin pyhä rauha olisi laskeutunut maailmaan. Näytti kuin -kukkulat olisivat säteilleet ja laaksot hymyilleet ja syysaamu -pukeutunut ruusunhohtoon. - -"Sitten kutsui rovasti kansan auttajaa tulemaan. 'Joku on tuleva', hän -sanoi. 'Ei ole Jumalan tahto, että te nyt hukkuisitte. Jumala on -herättävä jonkun, joka ravitsee nälkäiset ja johtaa teidät hänen -tielleen.' - -"Silloin me kaikki ajattelimme sinua, Gösta. Me tiesimme, että rovasti -puhui sinusta. Kansa oli jo kuullut sinun kuulutuksesi ja meni kotiin -puhellen sinusta. Ja sinä juoksentelit täällä metsissä aikoen kuolla! -Kansa odottaa sinua, Gösta. Kaikkialla he nyt istuvat tölleissään ja -sanovat, että koska kerran Ekebyn hullu pappi tahtoo heitä auttaa, niin -kääntyy kaikki hyvin päin. Sinä olet heidän sankarinsa, Gösta. Kaikkien -heidän sankarinsa sinä olet. - -"Niin, Gösta, varmasti tuo vanhus puhui sinusta, ja totta kai nyt tämä -voi houkutella sinut elämään. Mutta minä, minä, joka olen sinun -vaimosi, Gösta, minä sanon sinulle, että sinä lähdet nyt aivan -yksinkertaisesti ja täytät velvollisuutesi. Älä uneksi olevasi Jumalan -lähettämä -- jokainenhan voi olla sellainen, ymmärräthän. Sinun pitää -tehdä työtä ilman sankarineleitä, sinä et saa loistaa etkä ihmetyttää, -sinun pitää varoa, ettei nimesi kaiu liian usein kansan huulilla. -Harkitse silti, ennen kuin peruutat sanasi Sintramille. Sinä olet nyt -hommannut itsellesi jonkinlaisen oikeuden kuolla, eikä taitane elämä -tästä lähin tarjota sinulle paljon viehätystä. Kerran halusin minä -lähteä kotiini etelään, Gösta. Minusta, syiden painamasta, näytti liian -suurelta onnelta olla sinun vaimonasi ja seurata sinua läpi elämän. -Mutta nyt minä jään tänne. Jos uskallat elää, niin minä jään tänne. -Mutta älä odota siitä mitään iloa. Raskaiden velvollisuuksien teitä -minä pakotan sinua käymään. Älä odotakaan minulta ilon ja toivon sanaa. -Kaikki surut ja onnettomuudet, joita me kaksi olemme aiheuttaneet, -asetan minä vartioksi lietemme ääreen. Voineeko sydän, joka on kärsinyt -niinkuin minun, enää rakastaa. Kyynelettömänä ja ilottomana minä kuljen -sinun rinnallasi. Harkitse tarkoin, Gösta, ennen kuin elämän valitset! -Parannuksen tietä me sitten vaellamme." - -Elisabet ei odottanut vastausta. Hän viittasi papintyttärelle ja meni. -Tultuaan metsään hän alkoi katkerasti itkeä ja itki kunnes tuli -Ekebyhyn. Sinne saavuttuaan hän muisti, että oli unohtanut puhua Jan -Hökin kanssa iloisemmista asioista kuin sodasta. - -Metsätorpassa vallitsi hiljaisuus hänen mentyään. - -"Herralle Jumalalle kiitos ja kunnia", sanoi yht'äkkiä vanha sotamies. - -He katsoivat häntä. Hän oli noussut seisoalleen ja katseli kiihkeästi -ympärilleen. - -"Pahuutta, pahuutta on kaikki ollut", hän sanoi. "Kaikki mitä olen -nähnyt sitten kun sain silmäni auki, on ollut pahuutta. Pahoja miehiä, -pahoja naisia! Vihaa ja vainoa metsässä ja maassa. Mutta hän on hyvä. -Hyvä ihminen on majassani seisonut. Kun täällä oleksin yksin, muistelen -aina häntä. Hän on kulkeva seuranani metsätiellä." - -Hän kumartui Göstan puoleen, irroitti hänen köytensä ja nosti hänet -ylös. Sitten hän otti juhlallisesti Göstaa kädestä. - -"Jumalan vihattu", hän sanoi ja nyökkäsi, "niin juuri. Mutta nyt te -ette ole enää sitä, enkä enää minäkään, kun hän on seisonut majassani. -Hän on hyvä." - -Seuraavana päivänä tuli vanha Jan Hök nimismies Scharlingin luo. "Minä -tahdon kantaa ristini", hän sanoi. "Minä olen ollut paha ihminen, sen -vuoksi minä sain pahoja poikia." Ja hän pyysi päästä linnaan poikansa -asemesta; mutta sehän ei käynyt päinsä. - -Oivallisin vanhoista taruista on se, joka kertoo, kuinka hän seurasi -poikaansa vanginrattaiden vieressä matkalla, kuinka hän nukkui hänen -vankilansa ovella, kuinka hän oli poikansa lähellä koko rangaistusajan, -heittämättä häntä. Kaipa sekin kertojansa löytänee. - - - - -Kolmaskolmatta luku - -MARGARETA CELSING - - -Jokin päivä ennen joulua tuli majurinrouva Löfsjön kihlakuntaan; mutta -vasta jouluaattona hän palasi Ekebyhyn. Koko matkan hän oli ollut -sairaana. Hänellä oli keuhkotulehdus ja ankara kuume; silti ei häntä -ollut koskaan nähty iloisempana kuin nyt eikä kuultu hänen suustaan -useampia ystävällisiä sanoja. - -Brobyn papintytär, joka oli oleksinut hänen luonaan Älfdalin -metsätehtaalla aina lokakuusta, istui reessä hänen vieressään ja olisi -mielellään kiiruhtanut matkaa, mutta ei voinut estää vanhusta -seisauttamasta rekeä ja kutsumasta jokaista vaeltajaa reen luo -tiedustellakseen uutisia. - -"Miten täällä Löfsjössä voidaan?" kysyi majurinrouva. - -"Me voimme hyvin", vastattiin silloin hänelle. "Paremmat ajat tulevat. -Ekebyn hullu pappi ja hänen vaimonsa auttavat meitä kaikkia." - -"Hyvät on ajat nyt taas", vastasi toinen, "Sintram on poissa. Ekebyn -kavaljeerit tekevät työtä. Brobyn papin rahat on löydetty Bron -tapulista. Niitä on niin paljon, että Ekebyn kunnia ja maine kohoavat -niillä entiselleen. Niitä riittää leipäänkin nälkäisille." - -"Vanha rovasti se heräsi uuteen elämään ja voimaan", sanoi kolmas. -"Joka sunnuntai hän puhuu kanssamme Jumalan valtakunnan tulemisesta. -Kuka enää tahtoo tehdä syntiä? Hyvän valta lähestyy." - -Ja majurinrouva ajoi hitaasti edelleen, kysellen jokaiselta, joka tuli -vastaan: "Kuinka teidän laitanne on? Ettekö te näillä main kärsi -puutetta?" - -Ja kuumeen tulen pistävä tuska rinnassa vaimeni, kun he vastasivat -hänelle: "Täällä meillä on kaksi hyvää ja rikasta naista, Marianne -Sinclaire ja Anna Stjärnhök. He kulkevat Gösta Berlingin apuna talosta -taloon katsomassa, ettei kenenkään tarvitse nähdä nälkää. Ja nyt ei -heitetä enää viljaa viinapannuihin." - -Majurinrouvasta tuntui kuin hän olisi siinä reessä ollut ainaisessa -pitkässä jumalanpalveluksessa. Hän oli tullut pyhään maahan. Hän näki -vanhain, ryppyisten kasvojen kirkastuvan puhuttaessa ajoista, jotka -olivat tulleet. Sairaat unohtivat vaivansa ylistäessään ilonpäivää. - -"Me tahdomme olla kaikki sellaisia kuin hyvä Lennart-kapteeni", he -sanoivat. "Me tahdomme uskoa kaikista hyvää. Me emme tahdo vahingoittaa -ketään. Siten joudutetaan Jumalan valtakunnan tuloa." - -Hän näki, että heidät oli kaikki vallannut sama henki. -Herraskartanoissa ravittiin enin tarvitsevia ilmaiseksi. Kellä oli -teetettävänä työtä, teetti sen nyt, ja majurinrouvan kaikissa tehtaissa -kävi työ täyttä vauhtia. - -Koskaan hän ei ollut tuntenut itseään terveemmäksi kuin nyt, istuessaan -siinä ja antaessaan kylmän virrata pakottavaan rintaansa. Ainoankaan -talon ohitse ei hän voinut matkata pysähtymättä ja kyselemättä. - -"Nyt on kaikki hyvin", sanoi isäntäväki. "Täällä vallitsi kova hätä, -mutta ne Ekebyn hyvät herrat auttavat meitä. Majurinrouva ihmettelee, -kun näkee, mitä kaikkea siellä on tehty. Nyt on mylly melkein valmis, -ja paja käynnissä, ja palanut päärakennus on nostettu katonharjaan -asti." - -Hätä ja sydäntä järisyttävät tapahtumat olivat muuttaneet heidät -kaikki. Ah, sitä kai kestää vain vähän aikaa! Mutta kuitenkin oli niin -hyvä palata maahan, jossa toinen palveli toistaan ja jossa kaikki -tahtoivat tehdä hyvää. Majurinrouva tunsi voivansa nyt antaa anteeksi -kavaljeereille ja hän kiitti siitä Jumalaa. - -"Anna-Liisa", sanoi hän. "Minä vanha ihminen uskon, että matkaan tässä -jo autuaiden taivaaseen." - -Kun hän viimein saapui Ekebyhyn ja kavaljeerit kiiruhtivat häntä reestä -auttamaan, he saattoivat tuskin häntä tuntea, sillä hän oli yhtä hyvä -ja lempeä kuin heidän oma nuori kreivittärensä. Vanhat, jotka olivat -nähneet hänet nuorena, kuiskasivat toisilleen: "Hän ei ole Ekebyn -majurinrouva, -- nyt tulee takaisin Margareta Celsing." - -Suuri oli kavaljeerien ilo, kun he näkivät hänen palaavan niin hyvänä -ja kaikista kostonajatuksista vapaana, mutta pian heidän ilonsa muuttui -suruksi, kun he näkivät, miten sairas hän oli. Hänet täytyi heti kantaa -konttorirakennuksen vieraskamariin ja panna vuoteeseen. Mutta -kynnyksellä hän vielä kääntyi ja puhui heille: - -"Kävi Jumalan myrsky", hän sanoi, "Jumalan myrsky. Minä tiedän nyt, -että kaikki on ollut parhaaksi!" - -Sitten suljettiin sairaskamarin ovi, eivätkä he saaneet enää nähdä -häntä. - -Kuitenkin on niin paljon puhuttavaa ihmiselle, joka on kuolemaisillaan. -Sanat ihan tunkeutuvat huulille, kun tietää että viereisessä huoneessa -makaa toinen, jonka korvat pian iäksi sulkeutuvat. "Oi, ystäväni, -ystäväni", tahtoisi ihminen sanoa, "voitko sinä antaa anteeksi? Voitko -uskoa, että minä olen sittenkin sinua rakastanut! Miten saattoikaan -käydä niin, että jouduin tuottamaan sinulle niin paljon surua, -vaeltaessamme täällä yhdessä? Ah, ystäväni, kiitos sinulle kaikesta -ilosta, minkä minulle tuotit!" - -Niin tahdotaan sanoa, ja paljon, paljon muuta. - -Mutta majurinrouva makasi hehkuvassa kuumeessa, ja kavaljeerien äänet -eivät voineet saavuttaa hänen korviaan. Eikö hän siis saisi koskaan -tietää, miten he olivat tehneet työtä, miten he olivat ryhtyneet -jatkamaan hänen tekojaan, miten he olivat pelastaneet Ekebyn maineen ja -kunnian? Eikö hän koskaan saisi sitä tietää? - -Kohta menivät kavaljeerit pajaan. Siellä oli työ ihan keskeytynyt, -mutta he heittivät uusia hiiliä ja uutta takkirautaa uuniin ja -varustautuivat sulattamaan. He eivät kutsuneet seppiä, jotka olivat -menneet kotiin viettämään joulua, vaan uurastivat itse ahjon ääressä. -Jos majurinrouva saisi vain elää siksi kunnes vasara joutuu käyntiin, -niin kyllä se puhuu hänelle heidän asiansa. - -Tuli ilta, ja tuli yö siinä työssä. Monet heistä ajattelivat, miten -ihmeellistä on, että he joutuivat taas viettämään jouluyön pajassa. - -Monitaitoinen Kevenhüller, joka oli pajan ja myllyn rakennusmestari -näinä kiireisinä aikoina, ja Kristian Bergh, vahva kapteeni, seisoivat -ahjon ääressä hoidellen sulatuskattilaa. Gösta ja Julius ajoivat -hiiliä. Muut istuivat, toiset alasimella kohotetun väkivasaran alla, ja -toiset olivat asettuneet hiilikärryille ja takkirautakasoille. -Lövenborg, vanha mystikko, puheli Eberhard-sedän, viisaustieteilijän -kanssa, joka istui hänen vieressään alasimella. - -"Tänä yönä kuolee Sintram", sanoi Lövenborg. - -"Miksi juuri tänä yönä?" kysyi Eberhard. - -"Tietäähän veli, että me löimme viime vuonna vedon. Nyt emme ole -tehneet mitään, joka ei ole ollut kavaljeerimaista; niinpä hän on -menettänyt vedon." - -"Veli, joka uskoo moista, tietänee kai myöskin, että olemme tehneet -paljonkin, joka ei ole ollut kavaljeerimaista. Ensiksi me emme -auttaneet majurinrouvaa; toiseksi aloimme tehdä työtä; kolmanneksi ei -ollut aivan paikallaan, ettei Gösta Berling tappanut itseään, kun hän -kerran sen lupasi." - -"Olen minä ajatellut sitäkin", virkkoi Lövenborg, "mutta nyt arvelen, -ettei veli käsitä asiaa oikein. Meitä on kielletty toimimasta omien -pikkumaisten etujemme käskyn mukaan, mutta ei niinkuin rakkaus tai -kunnia tai meidän iankaikkinen autuutemme vaatii. Uskoakseni on Sintram -menettänyt vedon." - -"Veli voi olla oikeassa." - -"Minun täytyy sanoa veljelle, että minä sen tiedän. Minä olen kuullut -hänen kulkustensa helinää koko illan, mutta ne eivät ole oikeita -kulkusia. Kohta hän tulee tänne." - -Ja pikku vanhus tuijotti pajan oveen, joka oli auki, ja harvojen -tähtien koristamaan siniseen taivaankaistaan, joka näkyi siitä. - -Hetken perästä hän hypähti ylös. - -"Näkeekö veli hänet?" kuiskasi hän. "Tuolta hän nyt hiipii sisään. Eikö -veli näe häntä ovella?" - -"En minä mitään näe", vastasi Eberhard-setä. "Veli on uninen, siinä -kaikki." - -"Minä näen hänet elävästi kuulakkaa taivasta vasten. Hänellä on pitkä -sudennahkaturkki ja karvalakki. Nyt hän on tuolla pimeässä nurkassa, -enkä voi häntä nähdä. Kas, nyt hän meni uunin ääreen. Hän seisoo ihan -Kristian Berghin vieressä, mutta Kristian ei varmaan näe häntä. Nyt hän -kumartuu ja heittää jotakin tuleen. Hui, miten näyttää ilkeältä. -Varokaa itseänne, ystävät, varokaa itseänne!" - -Juuri kun hän sai sen sanotuksi, lensi uunista tulisuihke ja pirskoi -seppien ja heidän apulaistensa kasvoille kuonaa ja kipunoita. Ei toki -tullut vahinkoa. - -"Se tahtoo kostaa", kuiskasi Lövenborg. - -"Veli on ihka hullu", huudahti Eberhard. "Luulisin veljen jo saaneen -tarpeekseen moisesta." - -"Voipa sitä ajatella ja toivoa, mutta se ei paljon auta. Eikö veli näe, -että hän seisoo tuolla patsaan vieressä ja irvistää meille? Mutta totta -vie! Se päästää irti väkivasaraa." - -Hän hyppäsi alasimelta ja tempasi Eberhardin muassaan. Silmänräpäys, ja -vasara löi jylisten alasimeen. Rautakynsi oli vain irtautunut, mutta -Eberhard ja Lövenborg olivat hädin tuskin pelastuneet kuolemasta. - -"Näkeekö veli, ettei hänellä ole mitään voimaa meihin", sanoi Lövenborg -riemuiten. "Mutta kyllä näkee, että se tahtoo kostaa." - -Ja hän huusi Gösta Berlingin luokseen. - -"Mene ylös naisten luo, Gösta. Jos se ilmestyy heillekin. He eivät ole -niin tottuneet kuin minä sellaista näkemään. He saattaisivat pelätä -häntä. Ja varo itseäsi, Gösta, sillä hänellä on paljon kaunaa sinulle, -ja ehkäpä hänellä on valta sinuun sen lupauksesi tähden. Mene tiedä." - -Pian saatiin kuulla, että Lövenborg oli oikeassa ja että Sintram oli -kuollut jouluyönä. Toiset sanoivat, että hän oli hirttäytynyt -vankilassa. Toiset arvelivat, että oikeuden palvelijat olivat antaneet -kaikessa salaisuudessa surmata hänet, sillä oikeudenkäynti näytti -päättyvän hänen edukseen, eikähän käynyt laatuun päästää häntä jälleen -Löfsjön kimppuun. Olipa niitäkin, jotka uskoivat, että musta herra oli -tullut mustissa vaunuissa ja mustilla hevosilla ja vienyt hänet -vankeudesta pois. Eikä Lövenborg ollut ainoa, joka hänet jouluyönä -näki. Forsissakin hänet nähtiin, ja Ulrika Dillner näki hänet unissaan. -Monet kertoivat, kuinka hän oli kummitellut heille, kunnes Ulrika -Dillner muutti hänen ruumiinsa Bron hautausmaahan. Ulrika ajatti myös -Forsista pois pahat palvelijat ja järjesti talon hallinnon hyvään -kuntoon. Sitten ei siellä ole enää kummitellut. - - * * * * * - -Kerrotaan, että Gösta Berling ei ehtinyt kartanolle, kun eräs vieras -tuli konttorirakennukseen ja antoi kirjeen ja käski viedä sen -majurinrouvalle. Kukaan ei tuntenut lähettiä, mutta kirje vietiin -sisään ja pantiin pöydälle sairaan viereen. Heti sitten tuli -majurinrouva aivan odottamatta paremmaksi; kuume asettui, tuskat -vaimenivat, ja hän sai voimia lukea kirjeen. - -Vanhat ovat taipuisat uskomaan, että tähän toipumiseen vaikuttivat -pimeyden voimat. Sintramilla ja hänen ystävillään saattoi olla etua -siitä, että majurinrouva luki tämän kirjeen. - -Se oli kirjallinen sopimus, piirretty verellä mustalle paperille. -Kavaljeerit olisivat sen kyllä tunteneet. Se tehtiin menneenä jouluyönä -Ekebyn pajassa. - -Ja majurinrouva makasi nyt vuoteessa ja luki, että koska hän oli -noita-akka ja oli passittanut kavaljeerien sieluja helvettiin, niin -häneltä tuomittiin Ekeby pois. Ja muuta moista hullutusta hän sai -lukea. Hän tarkasti päivämäärää ja allekirjoitukset ja näki seuraavan -reunamuistutuksen Göstan nimen vieressä: "Koska majurinrouva on -käyttänyt hyväkseen minun heikkouttani houkutellen minut pois -kunniallisesta työstä ja pidättäen minut Ekebyn kavaljeerina, koska hän -on tehnyt minusta Ebba Dohnan murhaajan, kielimällä hänelle, että minä -olen virkaheitto pappi, niin minä kirjoitan alle." - -Majurinrouva taittoi paperin hitaasti kokoon ja pani sen takaisin -kuoreen. Sitten hän makasi hiljaa ja mietti, mitä oli tietää saanut. -Hän tiesi katkeraksi tuskakseen, että sellaista kansa ajatteli hänestä. -Velho ja noita-akka hän oli niiden kaikkien mielestä, joita hän oli -palvellut, joille hän oli antanut työtä ja leipää. Se oli hänen -palkkansa, sellainen hänen muistonsa oli oleva. He eivät voi uskoa -parempaa avionrikkojasta. - -Mutta mitä huoli hän niistä taitamattomista? Nehän olivat olleet niin -loitolla hänestä. Mutta nämä köyhät kavaljeerit, jotka olivat eläneet -hänen armostaan ja tunsivat hänet hyvin, hekin uskoivat niin tai olivat -uskovinaan saadakseen tekosyyn, jotta voivat anastaa Ekebyn. Nopeasti -kulkivat hänen ajatuksensa. Hurja viha ja kostonhimo leimusivat hänen -kuumeenhehkuisissa aivoissaan. Hän käski Brobyn papin tyttären, joka -hoiti häntä kreivitär Elisabetin kanssa, lähettää noutamaan Högforsin -sahanhoitajaa ja inspehtoria. Hän tahtoi tehdä testamenttinsa. - -Jälleen hän mietti, Hänen kulmansa rypistyivät, tuska väänsi kamalasti -hänen kasvojensa piirteitä. - -"Majurinrouva on hyvin sairas", sanoi kreivitär hiljaa. - -"Niin olen, sairaampi kuin koskaan ennen." - -Tuli hetken hiljaisuus, mutta sitten majurinrouva puhui kovalla, -jäykällä äänellä: - -"On ihmeellistä ajatella, että tekin, kreivitär, te, jota kaikki -rakastavat, olette kuin olettekin avionrikkoja." - -Nuori nainen hätkähti. - -"Niin, jollette itse teossa, niin kuitenkin ajatuksissa ja himoissa, -eikä siinä ole eroa. Minä, joka tässä makaan, tunnen, ettei siinä ole -mitään eroa." - -"Sen kyllä tiedän, majurinrouva." - -"Ja kuitenkin olette nyt onnellinen. Te, kreivitär, saatte pitää -synnittä rakastettunne. Se musta kummitus ei seiso välillänne, kun -kohtaatte toisenne. Te saatte olla toistenne omat koko maailman nähden, -rakastaa toisianne selvällä päivällä, käydä toistenne rinnalla kaiken -elämänne." - -"Oi, majurinrouva, majurinrouva!" - -"Kuinka uskallatte, kreivitär, jäädä hänen luokseen", huudahti vanhus -yhä kiivaammin. "Tehkää parannus, tehkää ajoissa parannus! Menkää -kotiin isänne ja äitinne luokse, ennen kuin he tulevat ja kiroavat -teidät. Tohditteko te sanoa Gösta Berlingiä puolisoksenne? Menkää hänen -luotaan! Minä annan hänelle Ekebyn. Minä annan hänelle valtaa ja -kunniaa. Uskallatteko te mennä osille hänen kanssaan? Uskallatteko -ottaa vastaan sen onnen ja kunnian? Minä uskalsin. Muistatteko, miten -kävi minulle? Muistatteko Ekebyn joulupäivällisiä? Muistatteko -vankeutta nimismiehen talossa?" - -"Oi, majurinrouva, me syylliset elämme täällä vieretysten onnetta. Minä -olen täällä vartioimassa, ettei lietemme luo mikään ilo asetu -majailemaan. Ettekö usko, että minä kaipaan kotia, majurinrouva? Oi, -katkerasti kaipaan kodin suojaa ja tukea, mutta en saa koskaan enää -sitä nauttia. Täällä minun täytyy olla pelossa ja vavistuksessa, -tietäen, että kaikki mitä teen johtaa syntiin ja suruun, tietäen, että -jos autan yhtä, niin kaadan toisen. Liian heikko ja hairahtuvainen olen -tähän elämään, ja kumminkin olen pakotettu elämään, kahlittuna ikuiseen -katumuksen tekoon." - -"Sellaisilla ajatuksilla kiehdomme sydäntämme", huudahti majurinrouva, -"mutta se on heikkoutta. Te ette tahdo pois hänen luotaan, siinä syy." - -Ennen kuin kreivitär ehti vastata, tuli Gösta Berling huoneeseen. - -"Tule tänne, Gösta", sanoi majurinrouva heti, ja hänen äänensä tuli -vieläkin terävämmäksi ja ankarammaksi. "Tule tänne, sinä, jota kaikki -Löfsjössä ylistävät! Tule tänne, sinä kansan pelastaja, jonka muisto -saa elää! Saat nyt kuulla, miten on käynyt vanhan majurinrouvan, jonka -sinä annoit halveksittuna ja hylättynä harhata ympäri maata. - -"Ensin sanon sinulle, kuinka kävi keväällä, kun tulin kotiin, äitini -luo, sillä sinun täytyy tietää sen tarinan loppupuoli. - -"Maaliskuussa minä tulin Älfdalin metsätehtaalle, Gösta. Paremmalta -kerjäläisakkaa en juuri näyttänyt. Minulle sanottiin, kun tulin -perille, että äitini oli maitohuoneessa. Menin silloin sinne ja seisoin -kauan hiljaa ovensuussa. Joka seinällä oli pitkiä hyllyjä ja niillä -kirkkaita kulhoja täynnä maitoa. Ja äiti, joka oli monta vuotta -sadannella, otti hyllyiltä kulhon toisensa perästä ja kuori kermaa. Hän -oli kyllä reipas, tuo vanhus, mutta minä huomasin hyvin, miten vaikeaa -hänen oli suoristaa selkäänsä ylettyäkseen hyllyille. En tiennyt, oliko -hän nähnyt minua, mutta hetken perästä hän puhui minulle merkillisen -kimeällä äänellä: - -"'Niin sinulle on käynyt kuin minä tahdoin', hän sanoi. Minä halusin -puhua ja pyytää häneltä anteeksi, mutta se ei maksanut vaivaa. Hän ei -kuullut sanaakaan -- hän oli umpikuuro. -- Mutta hetken päästä hän -virkkoi taasen: 'Voit tulla auttamaan minua.' - -"Silloin minä menin ja kuorin maitoa. Minä otin hyvässä järjestyksessä -alas kulhot ja panin ne takaisin ihan paikalleen ja otin parhaiksi -syvältä kuorinkauhalla, ja hän oli tyytyväinen. Yhdenkään palvelijan -hän ei ollut tohtinut antaa kuoria maitojaan; mutta minähän tiesin -vanhastaan, miten se hänen mielestään oli tehtävä. - -"'Nyt otat tämän työn', hän sanoi. Ja minä tiesin, että nyt hän oli -antanut minulle anteeksi. - -"Ja sitten näytti käyvän niin, ettei hän enää jaksanut tehdä työtä. Hän -istui hiljaa nojatuolissaan ja nukkui parhaastaan kaiket päivät. Ja hän -kuoli pari viikkoa ennen joulua. Minä olisin tullut mielelläni -ennemmin, Gösta, mutta en voinut lähteä vanhuksen luota." - -Majurinrouva hengähti. Hänen tuli taas vaikea hengittää, mutta hän -ponnisti voimansa ja jatkoi: - -"On kyllä totta, Gösta, että minä pidin mielelläni sinua täällä luonani -Ekebyssä. -- Sinä olet sellainen, että kaikki iloitsevat, kun saavat -olla sinun seurassasi. -- Jos olisit tahtonut vakiutua mieheksi, niin -minä olisin antanut sinulle paljon valtaa. Minä toivoin aina, että sinä -saisit itsellesi kunnon vaimon. Ensin minä luulin, että se olisi ollut -Marianne Sinclaire, sillä huomasin hänen sinua rakastavan jo silloin, -kun sinä elit halonhakkaajana metsässä. Sitten minä luulin, että se -olisi Ebba Dohna, ja minä ajoin eräänä päivänä järven poikki Borgiin ja -sanoin hänelle, että jos hän ottaa sinut miehekseen, niin minä annan -sinulle perintönä Ekebyn. Jos tein siinä pahoin, niin anna minulle -anteeksi." - -Gösta oli polvillaan vuoteen vieressä ja painoi otsaansa sängynlaitaan. -Hän huokasi raskaasti. - -"Sano, Gösta, kuinka sinä nyt aiot elää! Miten sinä vaimosi elätät? -Sanopas minulle se! Sinähän tiedät, että minä aina olen tahtonut -parastasi." Ja Gösta vastasi hänelle hymyillen, vaikka hänen sydämensä -oli särkyä surusta: - -"Muinoisina päivinä, silloin, kun koetin tulla työmieheksi ja jäädä -Ekebyn alueelle, majurinrouva minulle antoi oman torpan asua, ja se on -vielä minun. Viime syksynä minä panin sen kuntoon. Lövenborg auttoi -minua, ja me olemme valkaisseet liidulla laipion ja peittäneet seinät -paperilla ja maalanneet. Perimmäistä, pientä huonetta sanoo Lövenborg -kreivittären kabinetiksi, ja hän on koonnut täällä kaikista -talonpoikaistaloista huonekaluja, jotka ovat joutuneet sinne -herraskartanoiden huutokaupoista. Niitä hän on ostellut, niin että -siellä nyt on korkeaselkäisiä nojatuoleja ja loistavahelaisia -laatikkokirstuja. Mutta etumaisessa, suuressa huoneessa on nuoren -rouvan kangaspuut ja minun sorvipenkkini. Talouskaluja ja kaikenlaisia -kapineita siellä on, ja siellä me Lövenborgin kanssa olemme jo istuneet -monta iltaa ja jutelleet, miten nuori kreivitär ja minä sitten elelemme -siinä torpan tuvassa. Mutta vaimoni sai vasta nyt tämän tietää, -majurinrouva. Me aiomme sanoa sen vasta kun saamme lähteä Ekebystä." - -"Jatka, Gösta!" - -"Lövenborg puhui aina, miten tarpeen olisi piika talossa. 'Kesällä -täällä koivuniemellä on siunatun kaunista', oli hänen tapansa sanoa, -'mutta talvella tulee täällä nuoren rouvan liian yksinäistä. Sinun, -Gösta, pitää hankkia piika.' - -"Ja minä olin kyllä samaa mieltä kuin hän, mutta en tiennyt, mistä -saisin varoja piian pitoon. Niin hän tuli eräänä päivänä ja toi -nuottinsa ja sen pöytänsä, johon on maalattu koskettimet, ja asetti ne -tupaan. 'Kyllä sinun on nyt ruvettava piiaksi, Lövenborg', sanoin minä. -Hän vastasi, että kyllä häntä tarvitaankin. Olinko minä tarkoittanut, -että nuori kreivitär laittaisi ruokaa, kantaisi halkoja ja vettä? Ei, -minun tarkoitukseni ei ollut, että hän tekisi mitään niin kauan kuin -minulla vain on kättä tehdäkseni työtä. Mutta Lövenborg arveli -kuitenkin, että parasta on, kun meitä on kaksi, niin että kreivitär saa -istua kaiket päivät sohvan nurkassa ja ommella koruompeluaan. En minä -muka voinut aavistaa, miten paljon palvelusta tuollainen pikkuinen -naisihminen tarvitsee, sanoi." - -"Jatka", virkkoi majurinrouva. "Se lievittää tuskiani. Uskoitko sinä, -että tuo sinun nuori kreivittäresi tahtoo asua torpantuvassa?" - -Gösta kummastui hänen ivallista ääntään, mutta jatkoi silti: - -"Oi, majurinrouva, en minä uskaltanut sitä uskoa; mutta olisi ollut -niin ihanaa, jos hän olisi tahtonut. Täältähän on viisi peninkulmaa -lääkärille. Hän, jolla on niin kevyt käsi ja hellä sydän, olisi saanut -työtä kylliksi, hoitaa haavoja ja lievittää kuumetta. Ja minä -ajattelin, että kaikki murheelliset muistavat kyllä tien torpantuvan -hienon rouvan luo. Köyhillä ihmisillä on niin paljon surua, jota hyvät -sanat ja ystävällinen mielenlaatu voivat parantaa." - -"Mutta entä sinä itse, Gösta Berling?" - -"Minä työskentelen höyläpenkin ja sorvin ääressä, majurinrouva. Minä -elän tästä lähtien omaa elämääni. Jos vaimoni ei tahdo minua seurata, -niin eihän sille mitään voi. Jos minulle nyt tarjottaisiin kaikki -maailman rikkaudet, eivät ne minua houkuttelisi. Minä tahdon elää omaa -elämääni. Minä olen jääpä ja jään köyhäksi mieheksi talonpoikien -keskuuteen ja autan heitä, minkä voin. He tarvitsevat jonkun -polkansoittajan häihinsä ja joulupitoihinsa, he tarvitsevat jonkun, -joka kirjoittaa kirjeitä heidän pojilleen, jotka ovat matkalla, ja -siihen virkaan minä sopinen. Mutta köyhä minun täytyy olla, -majurinrouva." - -"Synkkä tulee elämästänne, Gösta." - -"Oh, ei, majurinrouva, ei ollenkaan, jos meitä vain olisi kaksi ja -sovinnossa. Rikkaat ja iloiset kävisivät kyllä luonamme yhtä hyvin kuin -köyhätkin. Iloa olisi kyllin meidän tuvassamme. Vieraat eivät huolisi -siitä, vaikka ruoka valmistettaisiin heidän silmäinsä edessä eivätkä -loukkaantuisi, vaikka kahden täytyisi syödä yhdeltä lautaselta." - -"Ja mitä hyötyä tällaisesta, Gösta? Mitä kiitosta sinä sillä -voittaisit?" - -"Suuri olisi kiitokseni, majurinrouva, jos köyhät tahtoisivat muistaa -minua pari vuotta kuolemani jälkeen. Hyötyä olisin kylläkin tehnyt, jos -olisin istuttanut pari omenapuuta kunkin pirtin kulmalle, jos olisin -opettanut talonpoikaissoittajalle pari vanhain mestarien sävelmää ja -jos paimenlapset saisivat oppia muutamia hyviä lauluja kaiuttaakseen -niitä metsäpolulla. - -"Majurinrouvan pitää tietää, että minä olen vain se sama hullu Gösta -Berling kuin ennenkin. Talonpoikaismusikantti minusta kaiken kaikkiaan -voi tulla, mutta siinä on tarpeeksi. Minulla on paljon syntejä -hyvitettävänä. Itku ja katumus ei ole asiani. Minä tuotan iloa -köyhille, siinä on parannukseni." - -"Gösta", sanoi majurinrouva, "se on liian vähäpätöistä elämää miehelle, -jolla on sellaiset lahjat kuin sinulla. Minä annan sinulle Ekebyn." - -"Oi, majurinrouva", huudahti Gösta kauhuissaan. "Älkää tehkö minusta -rikasta! Älkää panko minulle sellaisia velvollisuuksia! Älkää erottako -minua köyhistä!" - -"Minä annan Ekebyn sinulle ja kavaljeereille", toisti majurinrouva. -"Olethan sinä, Gösta, lahjakas mies, jota kansa siunaa. Minä sanon -kuten äitini: 'Nyt otat tämän työn.'" - -"Ei, majurinrouva, me emme voi ottaa sellaista vastaan. Me, jotka -olemme tunteneet majurinrouvan väärin ja tuottaneet majurinrouvalle -sellaista surua!" - -"Minä annan teille Ekebyn, kuuletko sinä!" - -Hän puhui äreästi ja kovasti, ilman ystävyyden värettä. Göstan valtasi -tuska. - -"Älkää panko ukkoja sellaiseen kiusaukseen, majurinrouva. Sehän tekisi -heistä taaskin laiskureita ja juoppoja. Taivaan Herra, kavaljeerit -rikkaita! Mitä meistä silloin tulisi!" - -"Minä annan sinulle Ekebyn, Gösta, mutta silloin täytyy sinun luvata, -että päästät vaimosi vapaaksi. Katsos, sellainen hieno, pieni nainen ei -ole luotu sinua varten. Hän on saanut kärsiä liiaksi täällä karhujen -maassa. Hän ikävöi valoisille synnyinseuduilleen. Sinun täytyy antaa -hänen mennä. Sen vuoksi minä annan sinulle Ekebyn." - -Mutta nyt tuli kreivitär Elisabet majurinrouvan luo ja laskeutui -polvilleen sängyn viereen. - -"Minä en ikävöi enää, rouva. Tuo, joka on mieheni, on ratkaissut -arvoituksen ja löytänyt elämän, jota minä voin elää. Ei minun enää -tarvitse käydä ankarana ja kylmänä hänen rinnallaan ja muistuttaa hänen -mieleensä katumusta. Köyhyys ja hätä ja kova työ tekevät sen tehtävän. -Teitä, jotka johtavat köyhien ja sairaiden luo, voin kulkea synnittä. -Minä en pelkää enää elämää täällä pohjolassa. Mutta älkää tehkö häntä -rikkaaksi, rouva, silloin en uskalla jäädä tänne." - -Majurinrouva kohosi kyynärpäilleen: - -"Kaiken onnen te vaaditte itsellenne", huusi hän ja uhkasi heitä -nyrkeillään, "kaiken onnen ja siunauksen! Ei, olkoon Ekeby -kavaljeerien, jotta he tuhoutuvat. Erotkoot mies ja vaimo toisistaan, -että he tuhoutuvat. Velho minä olen, noita-akka minä olen, pahaan -usutan minä teidät. Sellainen kuin on maineeni, tahdon minä olla -itsekin." - -Hän tempasi kirjeen ja heitti sen Göstalle vasten kasvoja. Musta paperi -levähti auki ja lensi lattialle. Gösta tunsi sen hyvin. - -"Sinulla on tunnollasi synti minua vastaan, Gösta. Sinä olet väärin -ymmärtänyt sitä, joka on ollut toinen äitisi. Uskallatko kieltäytyä -ottamasta rangaistustasi minulta? Sinun täytyy ottaa Ekeby, ja se -turmelee sinut, sillä sinä olet heikko. Sinun täytyy lähettää vaimosi -kotiin, ettei kukaan voi pelastaa sinua. Sinun täytyy kuolla yhtä -vihattuna kuin minä. Margareta Celsingin muisto on noita-akan. Sinun -muistosi pitää oleman tuhlarin ja kansan kiduttajan." - -Hän vaipui jälleen pieluksilleen, ja huoneessa oli aivan hiljaista. -Silloin kajahti tässä hiljaisuudessa kumea paukaus, sitten toinen, ja -vielä kolmas. Kankirautavasara oli alkanut kauas kumajavan käyntinsä. - -"Kuulkaa", sanoi silloin Gösta Berling, "noin kuuluu Margareta -Celsingin muisto! Tämä ei ole juopuneiden kavaljeerien hullunkujeita. -Se on työn voittohymni, kajautettu vanhan kunnon työntekijättären -kunniaksi. Kuuleeko majurinrouva, mitä vasara sanoo? 'Kiitos', se -sanoo, 'kiitos hyvästä työstä, kiitos leivästä, jota olet köyhille -antanut, kiitos teistä, jotka olet aurannut, kiitos asutuksesta, jonka -olet raivannut! Kiitos ilosta, jonka olet sallinut saleissasi vallita! -Kiitos', se sanoo, 'ja lepää rauhassa! Sinun työsi elää ja jatkuu. -Sinun kartanosi on aina oleva onnea tuottavan työn turvapaikka. -- -Kiitos', sanoo se, 'äläkä tuomitse meitä, jotka olemme erehtyneet! -Sinä, joka nyt olet matkassa rauhan majoihin, muistele suopeasti meitä, -jotka vielä elämme.'" - -Gösta vaikeni, mutta kankirautavasara jatkoi yhä puhettaan. -Kaikki äänet, jotka olivat puhuneet hellästi ja ystävällisesti -majurinrouvalle, yhtyivät nyt väkivasaran helskeessä. Niin katosi -vähitellen jännitys hänen kasvoiltaan. Ne raukenivat, ja näytti kuin -kuoleman varjo olisi langennut häneen. - -Brobyn papintytär tuli sisään ja ilmoitti, että Högforsin herrat olivat -tulleet. Majurinrouva antoi heidän mennä. Hän ei tahtonut laatia -testamenttia. - -"Oi, Gösta Berling, monien sankaritöiden mies", sanoi hän, "niinpä olet -voittanut vielä kerran. Laskeudu tuohon ja anna minun siunata itseäsi." - -Kuume palasi nyt kaksinkertaisella voimalla. Kuolonkorahtelu alkoi. -Ruumista laahattiin raskaassa tuskassa, mutta sielu ei tiennyt pian -mitään siitä. Se alkoi nähdä niihin taivaihin, jotka kuoleville -avautuvat. - -Niin meni tunti, ja lyhyt kuolontaisto loppui. Hän lepäsi siinä niin -rauhallisena ja kauniina, että ympärillä seisovia liikutti syvästi. - -"Minun rakas, vanha majurinrouvani", sanoi silloin Gösta, "tuollaisena -näin minä sinut kerran ennen. Nyt on Margareta Celsing taas palannut -eloon. Nyt hän ei koskaan enää väisty Ekebyn majurinrouvaa." - - * * * * * - -Kun kavaljeerit tulivat pajasta, he saivat kuulla majurinrouvan -kuolleen. - -"Kuuliko hän vasaran paukkeen?" he kysyivät. - -Kyllä hän oli kuullut, ja he voivat olla tyytyväisiä. - -Sittemmin he saivat tietää, että vainaja oli aikonut lahjoittaa Ekebyn -heille, mutta ettei testamentti tullut tehdyksi. Tätä he pitivät -suurena kunnianaan ja ylpeilivät siitä sitten niin kauan kuin elivät. -Mutta kukaan ei koskaan kuullut heidän valittavan, että he olivat ne -rikkaudet kadottaneet. - -Kerrotaan myös, että sinä jouluyönä Gösta Berling seisoi nuoren -vaimonsa rinnalla ja piti viimeisen puheensa kavaljeereille. Hän oli -heidän kohtalostaan surullinen, kun heidän kaikkien nyt piti lähteä -Ekebystä. Vanhuuden raihnaiset päivät heitä odottivat. Kylmän -tervehdyksen saa vanha ja juromielinen vieraiden luona. Köyhän -kavaljeerin päivät, kun hän on pakotettu rupeamaan täysihoitoon -talonpoikaistaloon, eivät ole hauskat: erillään ystävistä ja -seikkailusta hän nääntyy yksin. - -Ja niin hän puhui heille, suruttomille, kaikkia onnenkeikauksia -kestämään karaistuneille. Vielä kerran hän nimesi heitä vanhoiksi -jumaliksi, jotka olivat syntyneet tuomaan iloa raudan maahan ja raudan -aikaan. Kumminkin hän nyt valitti, että se huvitarha, jossa -perhossiipinen ilo parveilee, on täyttyvä hävittävillä toukilla ja että -sen hedelmät turmellaan. - -Hyvin hän tiesi, että ilo oli maan lapsille hyvä ja että sen täytyi -olla olemassa. Mutta raskaana arvoituksena lepäsi yhäti maan päällä -kysymys, miten voisi mies olla sekä iloinen että hyvä. Helpoimmaksi -asiaksi ja kumminkin vaikeimmaksi sanoi hän sitä arvoitusta. Sitä ennen -eivät he olleet taitaneet ratkaista sitä. Nyt hän sanoi uskovansa -heidän oppineen sen, oppineen tänä ilon ja hädän, tänä onnen ja murheen -vuonna. - - * * * * * - -Oi, te hyvät herrat ja kavaljeerit, minutkin valtaa eron katkeruus -tällä hetkellä! Tämä on viimeinen yö, jonka olemme yhdessä valvoneet. -Iloisia nauruja en enää saa kuulla enkä hilpeitä lauluja. Teitä ja -kaikista Lövenin rantain iloisista ihmisistä täytyy minun nyt erota. - -Te rakkaat vanhukset! Muinaisina aikoina te annoitte minulle hyviä -lahjoja. Suuressa yksinäisyydessä eläjälle te toitte ensimmäisen tiedon -elämän rikkaista vaihteluista. Valtavia Ragnarökin[11] sotia minä näin -teidän taistelevan lapsuudenunelmieni järven rannoilla. Mutta mitä olen -minä antanut teille? - -Kenties ilahduttaa teitä kumminkin, että teidän nimenne taas kaikuvat -noiden rakkaiden kartanoiden nimien yhteydessä? Laskeutukoon kaikki -loisto, joka elämäänne ympäröi, jälleen noille maille, joilla olette -eläneet! Vielä on pystyssä Borg, vielä on Björne, vielä Ekeby lepää -Lövenin rannalla -- ihanana, kosken ja järven, puiston ja hymyilevän -metsäniityn ympäröimänä, -- ja kun seisoo siellä leveillä parvekkeilla, -leijailevat tarut ympärillä kuin kesän mehiläiset. - -Mutta puheen tullen mehiläisistä, sallikaa minun kertoa teille vielä -yksi vanha juttu. Tuo pikku Ruster, joka kävi rummunlyöjänä Ruotsin -armeijan eturinnassa, kun se vuonna 1813 samosi Saksan sydämeen, ei -sittemmin kyllästynyt koskaan kertomasta juttuja noista ihmeellisistä -etelänmaista. Ihmiset siellä olivat pitkiä kuin kirkontornit, pääskyset -suuria kuin kotkat, mehiläiset kuin hanhet. - -"No entä sitten mehiläispesät?" - -"Ne olivat kuin meidän tavalliset mehiläispesät." - -"Mutta miten mahtuivat sitten mehiläiset niihin?" - -"Heh, siitä ne saivat itse pitää huolen", sanoi pikku Ruster. - -Rakas lukija, eikö minun ole sanottava samoin? Tässä ovat nyt -mielikuvituksen jättiläismehiläiset liehuneet ympärillämme kuukausia ja -vuosia, mutta miten ne mahtuvat todellisuuden pesään, siitä ne saavat -todellakin itse pitää huolen. - - - - -Viiteselitykset: - - -[1] Brylå: viinasta, punssista ja erilaisista mausteista sekoitettu -juoma, joka on sytytetty palamaan. -- Suom. huom. - -[2] Maailmanpuu, josta muinaisskandinavien jumalaistarut kertovat. --- Suom. huom. - -[3] Kuninkaan lähimpiä seikkailuritareita, joista puhutaan -keskiaikaisissa romaaneissa ja runoissa. -- Suom. huom. - -[4] Loke: muinaisskandinavien jumalaistarustossa pahuuden edustaja, -jonka ylijumala Odin otti jumalien asuntoon. -- Suom. huom. - -[5] Prometheus: kreikkalaisen taruston jättiläinen, joka varasti tulen -jumalilta. -- Suom. huom. - -[6] Eräs korttipeli. -- Suom. huom. - -[7] Palmun lehdistä kudottu espanjalainen hattu. -- Suom. huom. - -[8] Kevyet, yhdenistuttavat, korkeapyöräiset rattaat. -- Suom. huom. - -[9] Mustaa olutta tai oluesta ja portterista valmistettua juomaa, johon -on sekoitettu konjakkia ja sokeria. -- Suom. huom. - -[10] Kahdenhengen korttipeli 32 kortilla. -- Suom. huom. - -[11] Ragnarök: maailmanlopun sota Skandinavian jumalaistaruissa. -- -Suom. huom. - - - - - - - - -End of the Project Gutenberg EBook of Jerusalem, by Selma Lagerlöf - -*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK JERUSALEM *** - -***** This file should be named 43279-8.txt or 43279-8.zip ***** -This and all associated files of various formats will be found in: - http://www.gutenberg.org/4/3/2/7/43279/ - -Produced by Tapio Riikonen - -Updated editions will replace the previous one--the old editions -will be renamed. - -Creating the works from public domain print editions means that no -one owns a United States copyright in these works, so the Foundation -(and you!) can copy and distribute it in the United States without -permission and without paying copyright royalties. Special rules, -set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to -copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to -protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project -Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you -charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you -do not charge anything for copies of this eBook, complying with the -rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose -such as creation of derivative works, reports, performances and -research. They may be modified and printed and given away--you may do -practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is -subject to the trademark license, especially commercial -redistribution. - - - -*** START: FULL LICENSE *** - -THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE -PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK - -To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free -distribution of electronic works, by using or distributing this work -(or any other work associated in any way with the phrase "Project -Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project -Gutenberg-tm License available with this file or online at - www.gutenberg.org/license. - - -Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm -electronic works - -1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm -electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to -and accept all the terms of this license and intellectual property -(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all -the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy -all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. -If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project -Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the -terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or -entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. - -1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be -used on or associated in any way with an electronic work by people who -agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few -things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works -even without complying with the full terms of this agreement. See -paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project -Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement -and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic -works. See paragraph 1.E below. - -1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" -or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project -Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the -collection are in the public domain in the United States. If an -individual work is in the public domain in the United States and you are -located in the United States, we do not claim a right to prevent you from -copying, distributing, performing, displaying or creating derivative -works based on the work as long as all references to Project Gutenberg -are removed. Of course, we hope that you will support the Project -Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by -freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of -this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with -the work. You can easily comply with the terms of this agreement by -keeping this work in the same format with its attached full Project -Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. - -1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern -what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in -a constant state of change. If you are outside the United States, check -the laws of your country in addition to the terms of this agreement -before downloading, copying, displaying, performing, distributing or -creating derivative works based on this work or any other Project -Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning -the copyright status of any work in any country outside the United -States. - -1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: - -1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate -access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently -whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the -phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project -Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, -copied or distributed: - -This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with -almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or -re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included -with this eBook or online at www.gutenberg.org - -1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived -from the public domain (does not contain a notice indicating that it is -posted with permission of the copyright holder), the work can be copied -and distributed to anyone in the United States without paying any fees -or charges. If you are redistributing or providing access to a work -with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the -work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 -through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the -Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or -1.E.9. - -1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted -with the permission of the copyright holder, your use and distribution -must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional -terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked -to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the -permission of the copyright holder found at the beginning of this work. - -1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm -License terms from this work, or any files containing a part of this -work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. - -1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this -electronic work, or any part of this electronic work, without -prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with -active links or immediate access to the full terms of the Project -Gutenberg-tm License. - -1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, -compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any -word processing or hypertext form. However, if you provide access to or -distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than -"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version -posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), -you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a -copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon -request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other -form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm -License as specified in paragraph 1.E.1. - -1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, -performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works -unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing -access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided -that - -- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from - the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method - you already use to calculate your applicable taxes. The fee is - owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he - has agreed to donate royalties under this paragraph to the - Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments - must be paid within 60 days following each date on which you - prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax - returns. Royalty payments should be clearly marked as such and - sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the - address specified in Section 4, "Information about donations to - the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." - -- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies - you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he - does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm - License. You must require such a user to return or - destroy all copies of the works possessed in a physical medium - and discontinue all use of and all access to other copies of - Project Gutenberg-tm works. - -- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any - money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the - electronic work is discovered and reported to you within 90 days - of receipt of the work. - -- You comply with all other terms of this agreement for free - distribution of Project Gutenberg-tm works. - -1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm -electronic work or group of works on different terms than are set -forth in this agreement, you must obtain permission in writing from -both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael -Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the -Foundation as set forth in Section 3 below. - -1.F. - -1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable -effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread -public domain works in creating the Project Gutenberg-tm -collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic -works, and the medium on which they may be stored, may contain -"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or -corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual -property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a -computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by -your equipment. - -1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right -of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project -Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project -Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all -liability to you for damages, costs and expenses, including legal -fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT -LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE -PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE -TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE -LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR -INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH -DAMAGE. - -1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a -defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can -receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a -written explanation to the person you received the work from. If you -received the work on a physical medium, you must return the medium with -your written explanation. The person or entity that provided you with -the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a -refund. If you received the work electronically, the person or entity -providing it to you may choose to give you a second opportunity to -receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy -is also defective, you may demand a refund in writing without further -opportunities to fix the problem. - -1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth -in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER -WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO -WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. - -1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied -warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. -If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the -law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be -interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by -the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any -provision of this agreement shall not void the remaining provisions. - -1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the -trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone -providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance -with this agreement, and any volunteers associated with the production, -promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, -harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, -that arise directly or indirectly from any of the following which you do -or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm -work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any -Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. - - -Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm - -Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of -electronic works in formats readable by the widest variety of computers -including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists -because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from -people in all walks of life. - -Volunteers and financial support to provide volunteers with the -assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's -goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will -remain freely available for generations to come. In 2001, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure -and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. -To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation -and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 -and the Foundation information page at www.gutenberg.org - - -Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive -Foundation - -The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit -501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the -state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal -Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification -number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent -permitted by U.S. federal laws and your state's laws. - -The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. -Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered -throughout numerous locations. Its business office is located at 809 -North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email -contact links and up to date contact information can be found at the -Foundation's web site and official page at www.gutenberg.org/contact - -For additional contact information: - Dr. Gregory B. Newby - Chief Executive and Director - gbnewby@pglaf.org - -Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation - -Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide -spread public support and donations to carry out its mission of -increasing the number of public domain and licensed works that can be -freely distributed in machine readable form accessible by the widest -array of equipment including outdated equipment. Many small donations -($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt -status with the IRS. - -The Foundation is committed to complying with the laws regulating -charities and charitable donations in all 50 states of the United -States. Compliance requirements are not uniform and it takes a -considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up -with these requirements. We do not solicit donations in locations -where we have not received written confirmation of compliance. To -SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any -particular state visit www.gutenberg.org/donate - -While we cannot and do not solicit contributions from states where we -have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition -against accepting unsolicited donations from donors in such states who -approach us with offers to donate. - -International donations are gratefully accepted, but we cannot make -any statements concerning tax treatment of donations received from -outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. - -Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation -methods and addresses. Donations are accepted in a number of other -ways including checks, online payments and credit card donations. -To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate - - -Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic -works. - -Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm -concept of a library of electronic works that could be freely shared -with anyone. For forty years, he produced and distributed Project -Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. - -Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed -editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. -unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily -keep eBooks in compliance with any particular paper edition. - -Most people start at our Web site which has the main PG search facility: - - www.gutenberg.org - -This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, -including how to make donations to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to -subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. diff --git a/43279-8.zip b/43279-8.zip Binary files differdeleted file mode 100644 index d783b5d..0000000 --- a/43279-8.zip +++ /dev/null |