diff options
Diffstat (limited to '43000-0.txt')
| -rw-r--r-- | 43000-0.txt | 5132 |
1 files changed, 5132 insertions, 0 deletions
diff --git a/43000-0.txt b/43000-0.txt new file mode 100644 index 0000000..3f729d7 --- /dev/null +++ b/43000-0.txt @@ -0,0 +1,5132 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 43000 *** + +MENNYT + +Kirj. + +SANTERI ALKIO + + + + + + +Werner Söderström, Porvoo, 1892. + + + + + + +Vanha kyläkoulumestari sen ensin pani liikkeelle, sen jutun, että +salvumies Laivurisen poika on teräväpäisin kaikista kylän pojista. Kun +ukko Laivurinen sai tuon tietää, kysyi hän asiaa vielä varmuuden vuoksi +itse koulumestarilta, ja tämä tunnusti todella niin sanoneensa. Siitä +pitäen isä sitä jutteli kylässä, missä milloinkin oli työssä. Ja +ihmiset rupesivat erityisen uteliaina tarkastelemaan Laivurisen Eeroa, +onko pojassa mitään erinomaista teräväpäisyyttä. Kyllähän hänessä +varmaan oli jotain toisenlaista kuin muissa paimenissa, sillä +vähitellen tuli pysyväksi sananparreksi, että Eero on hyvin +teräväpäinen poika. + +Pidettiin aivan luonnollisena asiana -- ja siitä puhuttiin melkein +liiankin usein --, että jos vain isä Laivurisella olisi varoja, niin +pitäisi panna poika kouluun ja tehdä siitä pappi. Mutta yhtä +luonnollinen asia oli sekin, että poika jää perintöammattiinsa, sillä +isällä ei ollut ensinkään varoja liikenemään sellaiseen. + +Poika rupesi lähentelemään kahtakymmentä ja yhä selvemmin ymmärtämään, +mitä ihmiset puhuivat hänestä. Hän ajatteli usein sitä. Ja mitä +useammin ajatteli, sitä raskaammalta alkoi kirves tuntua, savi kävi +ojanpohjassa yhä vaivalloisemmaksi nostaa: hän ajatteli, ajatteli yhä +kiinteämmin mitä ihmiset puhuivat. + +Hän oli muuten kyllä hyvin siivo poika, ja maksettiin hänelle hyviä +renginpalkkoja. Mutta nyt hän rupesi kuvittelemaan, ettei Jumala ole +häntä rengiksi luonut. + +Ajatukset kirkonpöntöstä oli hän jo aikoja sitten jättänyt, mutta +siellä oli nyt toinen, nimittäin kansakoulunopettajan kateederi; se +istui ajatuksissa kuin painajainen. + +Vihdoin se puhkesi ilmi. Hän uskoi sen kenelle hyvänsä, joka vain +kuulla tahtoi, ja lisäsi aina: "Kun olisi vain rahaa, niin..." + +Tästä ruvettiin puhumaan, ja Eeron lahjat näyttivät todella yhä enemmän +erikoisilta, niin että miehet, hyvät kylänmiehet, rupesivat +ajattelemaan sitä synniksi, jos tällaisten lahjain pitää kulua puiden +hakkuussa ja ojankaivussa. + +Siitä tuli vihdoin täysi tosi. Hyväntahtoiset isännät lupasivat mikä +rahaa, mikä takausta. Eero valmistautui jonkun johdolla +pääsytutkintoon. Hän meni Jyväskylään, pyrki seminaariin ja pääsi. + +Sitten meni kaikki jo itsestään. Paljonlaisesti häneltä koulussa kului, +sillä luonnostaan haluten olla eturivin miehenä katsoi hän ehdottomaksi +pakoksi elää mukana. Rahaa ne maksoivat vaatteet, pikku tuutingit y.m. +Rahan lähteet tahtoivat ehtyä, ja joskus oli tosi pulakin. Mutta niistä +suoriutui väliin toisella, väliin toisella tavalla, niin että hän +tavallisen ajan kuluttua jätti seminaarin selkänsä taakse tuoden sieltä +paremmanpuoleiset arvosanat taskussaan. + +Onni potkaisi häntä vieläkin. Hän sai samana suvena paikan N----n +kansakoulussa. Palkkaa tosin ei ollut kuin 900 markkaa ja siihen +lisäksi niitä näitä luonnossa. Mutta Eero otti sen kuitenkin vastaan, +kun oli kerta hakenut, ja meni sinne. Olihan siinäkin palkkaa aluksi. +Hän laski, että hyvässä kädessä hän maksaa siitäkin velkansa kuudessa, +seitsemässä vuodessa. Sydän hehkui silloin onnesta ja ilosta. Kukapa, +hän ajatteli, viisi vuotta takaperin, kun raakana työjusuna ojaa +kaivoin tahi metsässä puita kaadoin, kukapa olisi ajatellut, että näin +pian olen valmis opettaja ja jo ainakin kahdeksan vuoden kuluttua +velaton mies! + +Jumala oli suonut onnea Laivurisen Eeron matkaan, niin sanoi Eero itse +ja niin sanoivat kotikyläläiset. + +Sitten vielä: kun on elämänhalua hehkuva nuorimies, kun on melkein +tuhanteen markkaan nouseva palkka, jos kaikki lasketaan, vapaa asunto +ja lämpö, kun on palkankorotuksen toivo ja osallisuus leski- ja +orpokassaan, -- niin täytyypä sanoa, että hän on oikein aika +kytöjuurakko, sellainen nuorimies nimittäin, -- jollei siinä asemassa +ollen ajattelisi, että miehen ei ole hyvä yksinänsä olla. Laivurinen ei +ollut sellainen. Heti ensi vuotena paikan saatuaan hän nai erään +köyhän, hiukan sivistystä saaneen tyttösen. + +Mutta kohta jälestäpäin lisääntyi hänen perheensä toisellakin tavalla. +Isä oli kuollut pari vuotta sitten. Äiti oli jäänyt tyhjäksi, köyhäksi +ja turvattomaksi. Siihen tuli vielä raajarikkoinen sisar-raukka, joka +kokonaan saattamatonna ja tajuttomana makasi sängynloukossa. Kotikunta +kyllä oli parina vuotena antanut vaivaisapua. Mutta kun Eero pääsi +seminaarista ja sai paikan, päätti vaivaishoitohallitus, että hän +oikeastaan onkin velvollinen pitämään huolta puutteenalaisista +omaisistaan. He kirjoittivat asiasta Eerolle. Tämä ensin pahastui ja +kysyi, luulevatko he hänen täällä kultamaassa olevan. Mutta hän +keskusteli asiasta vaimonsa kanssa, ja he tulivat siihen yksimieliseen +päätökseen, että otetaan muori ja sisar tänne. Laitetaan joku sänky +kyökin loukkoon, niin saavat siellä maata. Pannaan piika pois, niin +silläkin säästetään ... saattaahan se äitivanha vielä edes astioita +pestä ja muussa pikkuaskareessa autella. + +Sittemmin, kun tämä päätös oli tehty ja Eero vielä tarkemmin tuli asiaa +ajatelleeksi, oli hänestä aivan luonnollista, ettei hän viitsisikään +sanoa kotipitäjänsä vaivaishoitohallitukselle, ettei hän jaksa äitiänsä +elättää. Vasta sitten hän huomasi näin ajattelevansa, kun päätös oli jo +tehty. Se innosti häntä itseään ja vaimoa, tuntuipa sinä päivänä olo +kumpaisestakin ikäänkuin varmemmalta: voitiinhan siten tosityössä +näyttää, ettei tässä eläminen sentään ole niin kovin kymmenen kynnen +nenässä. Niin ottivat he muorin ja sisaren luoksensa. + +Laivurinen tuli muutenkin erittäin huomatuksi pitäjässänsä. Hänellä oli +intoa muillekin asti. Kaikkien hyvien asiain harrastaja hän oli. Muun +muassa raittiusseuran perustaja ja esimies, monien muiden seurain +asiamies ja ainoa puhuja ja esitelmänpitäjä koko pitäjässä. Ennen +Laivurista olivatkin olot siellä takaperoisella, korpikylän kannalla. +Mutta Laivurinen puhalsi henkeä, viritti kuntalaisissa osanottoa ja +intoa harrastuksiin. + +Ihmiset ja erittäinkin edistyksen harrastajat sanoivat usein: "Ihan +mättääseen menisivät täällä puuhat ja harrastukset ilman sinua". Paljon +olikin totuttu häneen luottamaan ja aina vain kaikenmoisia satunnaisia +johtotoimia hänen selkäänsä panemaan. Kyllä hän ne suorittikin innolla +ja taitavasti. Pitäjäläiset joutuivat tunnustamaan, että heillä on +aivan verraton kansakoulunopettaja. + +Mutta eräänä kevätlukukautena rupesi häntä omituisesti väsyttämään. +Ruumis osoitti arveluttavia riutumisen merkkejä, ja henki kadotti +vähitellen pirteän elinvoimaisen luonteensa. + + + + +I. + + +Pieni mies, suuri pää, terävät, surumieliset silmät, kulmikas otsa, iso +nenä, poskilla harva parta sekä ylähuulessa samansukuiset viikset ja +kasvot laihanpuoleiset, -- sellainen oli kansakoulunopettaja Eero +Laivurinen. + +Punaiseksi maalattu, lisärakennuksella jatkettu, kahdelta taholta +puutarhan ympäröimä talo, joka oli aivan kylän laidassa, pääty +maantielle päin, siinä kansakoulutalo, jossa Eero Laivurinen oli +opettajana ja isäntänä. + +Kello 8:n ja 9:n välillä aamulla sekä 3:n ja 4:n välillä ehtoolla oli +hänen jo toista kuukautta nähty tekevän säännöllisiä kävelymatkoja +kylän läpi harjulle, missä viivyskeli aina pitemmän aikaa, kunnes +palasi sieltä suoraan kotiin. + +Harjulla kasvoi muutamia vaivaisia mäntyjä kivien lomissa. Ne olivat +todella oikeita vaivaisia: joka jäsen väärä, vino, suhdaton, muodoton. +Kaikkien juurilla ei ollut edes maata, sen kun olivat elukat tallanneet +ja polkeneet sorkillaan. Sellaiset, joille näin oli käynyt, +kamppailivatkin jo kuoleman kanssa, mutta se oli siivoa, hiljaista, +valittamatonta kamppailua. Sen huomasi ainoastaan siitä, että neulaset +keskikesällä alkoivat, ensin punertaa, sitten kellastua ja vihdoin +järjestänsä tippuivat alas ja peittivät kuoresta paljaiksi kalutut +juuret, ikäänkuin salataksensa asian todellisen laidan. + +Tuolla kuivalla, näivettyneellä harjulla oli kuitenkin omituisuutensa, +viehätyksensä. Se oli ainoa korkeampi paikka kylän luona, ja sieltä oli +erinomainen näköala kirkonkylään saakka, sekä koko tienoon viljaville +pelloille. + +Oli heinäkuun alkupuoli. Laivurinen nähtiin taas tavallisella +kävelyllään. Hän oli juuri puolitiessä, nousussa harjulle, kun +hengästyneenä seisahtui ja aikoi levätä. Mutta kohta hän ikäänkuin +säpsähtäen hylkäsi sen ajatuksen, lähtien entistä kiivaammin nousemaan +puolijuoksua. Kiirehtiminen täytyi kuitenkin kohta lopettaa, ja sitten +hän vitkalleen kävellen jatkoi matkaansa, kunnes saapui ylös. Siellä +kääntyi hän tieltä polun tapaiselle, joka mutkitteli kivien ja +kituliaiden mäntyjen sekä katajapensaiden välitse. Arvelematta, jopa +erityisellä kiireelläkin hän kulki, kunnes saapui erääseen omituiseen +soppeen, pensaikkoon, jonka muodostivat toisiaan likekkäin kasvavat +mäntyvaivaiset. Niiden keskelle oli jäänyt pieni tila, ehkä sentähden, +että muutamat nostamuskivet siinä peittivät maata. Yhdelle näistä +kivistä istahti Laivurinen, ja hän oli yht'äkkiä puolittain kadonnut +näkyvistä -- havumajaan. + +Hän huoahti kuin kotiin päässyt, loi tuttavallisen yleissilmäyksen +ympäröiviin mäntyihin. Näki kaikkien olevan ennallaan, sovitteli +itseään yhä tyytyväisen näköisenä kivelleen, loi hajamielisen katseen +alas kylään, sytytti paperossin ja rupesi nähtävästi nautinnolla +polttamaan. + +Maisema ja kylä alhaalla, jotka tässä muodostivat jonkunlaisen +näköalan, ne olivat varmaankin Laivuriselle silloin, kun hän tämän +paikan löysi, tuottaneet huvia, ehkäpä nautintoakin. Mutta näköala oli +jo käynyt tutuksi ja vanhaksi; hän silmäili sinne ainoastaan +hajamielisenä, välinpitämättömänä. + +Kuitenkin mies erinomaisen hyvin viihtyi siellä. Ehkäpä juuri paikan +yksinäisyys siihen vaikutti. + +Nyt ei hän paljoa ulommaksi katsellutkaan, enimmäkseen vain noita +käpertyneitä ja kummallisen koukkuisia mäntyjä. Mies saattoi katsella +yhteen, samaan kohtaan pitkän ajan, ennenkuin silmä siitä siirtyi +hiukan sivulle, toiseen omituisuuteen. Laivurinen viipyi siinä noin +puolen tuntia ja näkyi viihtyvän erinomaisen hyvin. Pari eri kertaa +astui hän jo muutaman askeleen poispäin, mutta palasi taas takaisin ja +istui entiseen paikkaansa. Kivien päälle oli kasautunut joukko +männynneulasia. Niitä hän asetteli ja muodosteli, menetellen niiden +suhteen kuin lapset. Vihdoin mies kuitenkin liikahti levottomasti, +katsoi kelloaan ja lähti pois, mutta yht'äkkiä vähän matkan päästä +palasi takaisin, hajoitteli sauvallaan neulaset huolellisesti ja lähti +sitten. Ennenkuin hän ehti tielle, seisahtui vielä kerran ja katseli +vakoilevasti ympärilleen. Kun ei ketään näkynyt, heitti hän sauvan +niskaansa, piti käsin kiinni sen kumpaisestakin päästä, pullisti +rintaansa ja hengitti syvään. Kun temppu oli suoritettu, silmäili hän +taas hätäisesti ympärilleen, juuri kuin jotakin peläten tahi häveten. +Kun ei ketään näkynyt, jatkoi rauhoittuneena matkaansa kylään päin. + +Hänen ehdittyään nimismies Bendellin talon kohdalle juoksi sieltä pieni +poikanen ilmoittamaan, että pappa oli kutsunut opettajaa sisään. +Laivurinen meni, mutta jo ovessa kysyi: + +"Mitä sinulla nyt?" Hän ei tänään kuitenkaan näyttänyt mitenkään +vaivatulta, päinvastoin iloiselta. + +"Mitä sinulla nyt!" matki Bendell nauraen. "No, onko sinulla sitten +niin tulinen hätä, ettet edes istumaan jouda?" + +"Eikä olekaan", sanoi Laivurinen hävähtäen ja istui. "Ajattelin vain, +mitä sinulla on, kun kutsumaan panit." + +Bendell tarjosi tupakkaa. + +"Savuta." + +"Kiitos." + +"Jaa... Henkivakuutus-yhtiöltä sain tänään kirjeen. Eivät ole +hyväksyneet sinun hakemustasi." + +"Vai ei." + +"Eivätkä ilmoita vielä syytäkään, miksi ei." + +"Tietäähän sen sanomattakin." + +"No mutta miksi eivät ilmoita!" Bendell tahtoi kaikin mokomin ajaa syyn +henkivakuutusyhtiön herrain pahan tahdon tiliin, sillä joka kerta kun +hän loi silmänsä Laivuriseen, huomasi hän, että tähän oli ilmoitus +kipeästi vaikuttanut. + +"Mistä he niin normaaliterveitä saavat", pahoitteli Bendell. "Tohtori +kanssa sellainen... Mutta kuule! Syksyllä sinun täytyy koettaa +uudestaan. Sinä näytätkin nyt jo taas paljon paremmalle." + +"Näytänkö?" + +"Ihan totta." + +"Saadaanpahan sitten syksyllä nähdä." Laivurinen huokasi suu hymyssä, +sanoi hyvästi ja lähti. + +"Sinullapa on kova kiire", ihmetteli toinen. + +"Noo ... siellä on kotona toimia. Käy katsomassa." + +"Samoin, samoin!" + +Laivurinen meni taaksensa katsomatta, vaikka toinen seurasi pihalle +saakka. + +Ehdittyään kotiin huomasi siellä olevan aivan tyhjää ja hiljaista. Hän +meni katsomaan kyökkiin. Siellä ainoastaan piikatyttönen askarteli +keittoastiain kanssa, ja saattamaton, raajarikkoinen sisar makasi +sängyssään kyökinloukossa. Tyttö ilmoitti rouvan ja lasten menneen +kylään; muorista ei tiennyt sanoa mihin lie mennyt. Laivurinen palasi +huoneeseensa ja istui soututuoliin. + +"Tiesinhän minä sen ... aavistinhan minä, etten saa henkivakuutusta!" +hän siinä itsekseen jupisi, heilautti kärsimättömästi ruumistaan ja +tuijotti suoraan eteensä. + +Siitä oli kulunut kaksi kuukautta, kun oli henkivakuutusta varten ollut +lääkärin tarkastuksessa. Sen jälkeen se oli ollut hyvin usein mielessä. +Jos eivät vakuuta, en välitäkään, oli hän toisinaan ajatellut; kuka sen +tietää, miten kauan elää... Saa vain sinne pienistä tuloistaan suuren +osan syytää. Mutta, ajatteli hän taas toisinaan, hyvä se olisi... Nuo +velatkin... + +Silloin aina kun velat tulivat mieleen, herpaisi oudosti, tunsi +ikäänkuin kutistuvansa pienemmäksi, voimattomammaksi ja vajoovansa +hiljakseen jonnekin... Oli kulunut jo kuusi vuotta siitä, kun paikan +sai, ja -- siinäpä ne velat vielä olivat. + +"Jospa ... jospa ne vakuuttaisivat!" Sillä hän aina miehistyi ja odotti +päätöstä. Toisinaan oli jotenkin varma, että vakuutusyhtiön päätös +tulee myöntävä, ehkä hiukan koroitetuin ehdoin. Sellaisina hetkinä +tuntui olevan lujaa maata jalkain alla. Tuossa hän nyt istui +muistissaan seuloen, millä mielellä kulloinkin oli päätöstä odottanut, +koettaen kaikin puolin olettaa, että noinhan hän juuri itsekin ajatteli +_enimmäkseen_, ettei hän ottaisi vakuutusmaksua maksaakseen +lopultakaan. Jos olisi saanut itsensä narratuksi ja muistiansa +petetyksi, ei asiassa olisi ollut mitään huolettavaa. Eihän tässä +olisikaan sitten mitään toivon petosta!... + +Mutta eipä saanut muistiansa narratuksi. "Toivoit sinä! Ajattelit sinä +vakuuttaa henkesi -- velkaisi tähden!" kuohui ajatuksissa aina, vaikka +mitä olisi eteen pistänyt. Kun todellisuus vihdoin yksinomaisena +valtiaana jäi luomaan ajatuskuvia, pisti yht'äkkiä mieleen kysymys: +paljonkohan minulla oikeastaan on velkaa? Samassa valtasi omituinen +pelko, ja hän jo ajatteli jättää koko asian. Olkoon! Mitä minä sen +laskemisesta hyödyn! Mutta hänessä kuohui kiihko päästä laskemaan. +Kesti vähän aikaa epäröidessä. Tuntui siltä kuin oikea käsi olisi +hapuillut kynään, laskuja tekemään, ja vasen käsi kaikin voimin +vastustellut. Mutta sitten, aivan kuin sattumalta, vasen käsi hervahti +ja oikea sai tehdä tehtävänsä. + +Hän koki ensinnä laskea päässä. Oli niin tulinen hoppu ja "vähäpätöinen +asia", -- vähäpätöinen asiahan se on, koetti hän välistä ajatella, -- +ettei edes sietäisi kynää ottaa sitä varten. Mutta koko huomio kiintyi +numeroihin... + +"Mitä?" + +Nosti yhtäkkiä hien koko yläpuoleen ruumista, ja hätäisesti etsi hän +liivintaskusta kynän. Omituisen kiihkeästi ja uhkamielisenä työnsi hän +numeroita paperille. Hienpuuskaus, joka välillä hiukan hellitti, +syöksyi pinnalle uudelleen ja poltti. Muisti oli tänään erinomaisen +elävä: asiat juoksivat mieleen tarkoin ja selvinä. Kun vihdoin kaikki +oli saatu paperille merkityksi, saavutti ikäänkuin väliaikaisen levon. +Sen kestäessä hän kauan aikaa muisteli olisiko vielä jotain unohtunut. +Kun ei enää mitään mieleen johtunut, tuntui hetkisen siltä, kuin +velat olisivat samassa tulleet maksetuiksi. Tuo oli ainoastaan +silmänräpäyksellinen hairahdus, josta kohta selvisi, kun muuan pikku +asia vielä muistui mieleen ja sen koneentapaisesti kirjoitti entisten +jatkoksi. + +Hän ei ollut vielä laskenut numeroita yhteen. Tuijottaen paperiin +ajatteli hän, oliko oikein muistanut velkain vuosipäivät ja laskenut +oikein korot. Hän viivytteli tahallaan yhteenlaskua, lepäili ja kokosi +ikäänkuin voimia siihen. Hiki oli kuivunut, ajatukset ja hermosto oli +vähitellen vaipunut puuduttavaan lepoon. + +Vihdoin Laivurinen kuitenkin havahtui kuin unesta ja ryhtyi laskemaan. +Hän laski moneen kertaan kunkin rivin, aivan kuin virhettä etsien, ja +piti erittäin tarkkaa lukua myöskin penneistä. Käsi vapisi hiukan, kun +vetäisi viimeisiä numeroita. Silmää liikauttamatta tuijotti hän siihen, +veti syvään henkeä ja äännähti kummallisella painolla: + +"Herra Jumala! Niinhän se on kuin aavistinkin... Eiväthän ne ole +vähentyneet juuri ollenkaan." + +Rintaa painoi tuskallinen ahdistus, ja kuumeentapaisesti alkoi hän +uudestaan laskea. + +"Oikein se on!" Hän heitti kynän kädestään; se meni hyppien lattiaan. +Raskaasti ohahtaen nousi mies kävelemään. + + + + +II. + + +Ajatukset lensivät vauhdilla. Mielikuvitus toimi kummallisen +hämäräpiirteisenä, mutta jokainen piirre tuntui sittenkin kiusallisen +todelliselta. Toivelmat ja aikeet edellisiltä vuosilta näyttivät kuin +tyhjiksi menneiltä arpanumeroilta, joita katsellessa ja vetoa +odottaessa on vuosikausia mieltänsä innostanut. Nuo toivelmat olivat +kohottaneet rintaa ja lisänneet elinvoimaa vielä aivan vähän aikaa +sitten. Mutta nyt ne rojottivat maassa rääsyinä, repaleina irvistellen. +Kyllähän tosin jo joku kuukausi sitten oli ruvennut epäilemään niitä, +otaksumaan tuulentuviksi, hajoaviksi saippuakupliksi. Vanhan tavan +mukaan hän oli kuitenkin aina epäilykset poistanut ja toivoen +silmäillyt tulevaisuutta kohti. Mutta nyt... + +"Noinko todella onkin terveyteni laita?" Kun tuon jäähdyttävän +ajatuksen rinnalla sen lisäksi yhä kummittelivat nuo numerot edessä, +paperilla, niin ajatukset joutuivat auttamattomaan sekasortoon. Se oli +painavaa, kiduttavaa, se ei suonut mitään syvemmin ajatella, ei +mihinkään seisahtua. Hän huomasi nyt tämän seikan ja ajatteli olevansa +hukassa, ellei tästä tilasta pääse. Nyt ponnisti hän kaikin voimin +löytääksensä risteilevien, toivottomien kuvitelmain joukosta yhdenkään +valoisamman, jonka nojaan saattaisi, vaikkapa vain hyvinkin heikolle +pohjalle, ruveta rakentamaan _uusia_ elämän toivelmia. + +Oli luullut, ettei hänellä sentään olisi enää noin paljon velkoja. + +... Mikä pettymys! Vavistuksella tunnusti hän itselleen, -- se +tunnustus tuli ikäänkuin uhitellen, -- ettei hän ole ollut mies +pitämään menojansa tarpeeksi silmällä. + +"Olen ollut semmoinen..." hän ähki kärsimättömästi. Ja kun oli luullut +itseänsä kaikissa suhteissa mieheksi, jolla oli kykyä. + +"Mikä pettymys!..." + +"Mutta millähän oikeudella minä oikeastaan annoin itselleni tässäkin +suhteessa niin paljon arvoa?... Yhdeksänsadan markan tulot! Pitihän +tietää, etteivät ne riitä edes minun perheeni menoihin... Mitä sitten +velkoihin!" + +Mutta totuuden ilmitulemisen tuottama suurin tuska oli jo nähtävästi +haihtumassa sen verran, että mies kykeni ajattelemaan. Hän astuskeli +muutamaan kertaan yli lattian tekemättä yhtään harha-askelta. "Hm", +äänsi hän seisahtuessaan pöydän viereen ja alkoi etsiä pöytälaatikosta +jotain. + +"Hullu minä olen ollut ... narrannut itseni tyhjällä, olemattomalla... +Mutta ei se nyt itkusta parane!" äänsi hän uhitellen ja alkoi mennä +ulos. "Itkusta ei se parane!" ärjäisi hän uudestaan. "Täytyy tehdä +tässä jotain ... ehkäpä tuon sitten saattaisi unohtaa." Mieli tuli jo +melkein iloiseksi, kun saattoi ajatella unohtamista. Kaappasi +käsikirjoituksen pöytälaatikosta ja riensi ulos. + +Ovessa mennessään muisti, etteivät vaimo ja lapset olleet kotona. +Ihastui siitä. "Millä olisinkaan heiltä peittänyt tuskani! Mitä olisin +sanonut?" Ja vaimolle kertoa tästä asiasta näin kuumana, ennenkuin itse +on ehtinyt vähän asettua... Saada vielä vaimo rinnallaan samaan +tuskaan, sitä ei hän olisi luullut jaksavansa sietää. + +"Vaimon täytyy olla huolista vapaa", hän ajatteli. "Jos minun täytyisi +vielä nähdä hänet tässä rinnallani suremassa asioita, joista yksin +minun, miehen, tulee pitää huolta ... se olisi elämäni surma..." + +"Nähdä vaimo itkemässä leipähuolissa!" + +Sellainen ajatus vapisutti ja kiukutti: jospa totisesti minun pitäisi +sellaista nähdä! hän yhä uudelleen ajatteli. He olivat tottuneet +pitämään talouttansa jotakuinkin toimeentulevan perheen taloutena. +Tuo huomio pani taas veren kiihkeämpään liikkeeseen. Muutoksen +huomattuaan hän heti koetti poistaa tuota ajatusta, estää sitä +teräväpiirteisemmäksi kehittymästä -- jottei uudistuisi äskeinen +kohtaus. + +Yhtäkkiä johtui mieleen, että oli ennenkin melkein aina tiennyt, +ainakin aavistanut, ettei hän ole mikään hyvin toimeentuleva mies ja +että toimeentulo yhä huononee, mikäli perhe kasvaa; ja vielä senkin, +etteivät hänen velkansa juuri olleet vähentyneet. + +"Oikeastaan minä olen sen tiennyt joka päivä", hän ääneen virkkoi +melkein tyytyväisenä, "enkä minä ennenkään ole sitä näin hullusti +ottanut." + +"Mutta miksi, miksi se nyt juuri tällaista helvetin hätää tekee?" +hän kysäisi. Syyksi pääasiallisesti pani myttyyn menneen +henkivakuutushakemuksen ja "taudin tapaisen", joka oli tänä suvena +hivutellut ja härnännyt. + +Laivurinen oli tullut puutarhaan ja käynyt istumaan eräälle penkille. +Huomionsa kiintyi nyt muassa tuotuun käsikirjoitukseen. Heti alkoi hän +sitä lukea, pakottaen itseään siihen: + +"-- -- -- Sillä, niinkuin sanottu, kukaan ei ole siveellisesti +oikeutettu yhteiskunnassa elämään ja nauttimaan sen antamia +etuisuuksia, jollei hän jollain tavalla koeta tälle yhteiskunnalle +korvata, palkita sitä hyvää, mitä hän siltä nauttii." + +-- Unohtuipas, ajatteli hän ihastuen, minä saatan tähän nyt jo kiintyä, +vieläpä innostuakin. + +... Mutta olenkohan minä _sitä_ sentään ennen noin varmaan +tiennyt?... Olen aina elänyt toivelmien vallassa, olettanut, että aika +tuo uusia neuvoja, sivutuloja, ja mihin kaikkiin lienenkään +perustanut?... Nyt alkanee totuus irvistellä, kun tuulentuvat +hajoavat.. + +Hän lausui tämän heti edellisen ajatuksen perään, kysyen itseltään ja +taivaalle tuijottaen, ikäänkuin sieltä vastausta etsien. Pian hän +kuitenkin havahtui, huomasi hairahduksensa, -- ajatuksissa olivatkin +molemmat asiat sekaisin. Hän alkoi jatkaa harjoitustaan, lukea +esitelmää, jonka oli erästä aiottua iltamaa varten valmistanut. + +"-- -- -- Kuitenkin, kuinka monet, joilla on aineellisessa suhteessa +erinomaisen edullinen asema ja jotka saavat asemastansa kiittää juuri +yhteiskunnan heille valmistamia etuja, kokonaan lyövät laimin nämä +pyhimmät velvollisuutensa! Katsotaan vain sitä, että oma kukkaro aina +avautuu ja sulkeutuu varsin edullisella ajalla. Kylmäverisinä saattavat +he katsella, miten yhteinen hyvä lentää kuperkeikkaa heittäytyen +perikadon kuiluun. Heillä kyllä olisi mahtavat apukeinot käsissä ja he +voisivat yhdellä kädenojennuksella estää tuollaisen kuperkeikan. Mutta +he eivät tahdo, he eivät halua tehdä muuta kuin sitä, mistä oma, rakas +_minä_ hyötyy ja voittaa." -- -- Saakeli sentään, että siihenkin +tuli nimi pistetyksi!... Jos nyt olisikin varoja, mutta ... voi! + +Hän nousi levottomasti, sillä mieleen oli johtunut ylioppilas Vieruksen +takausjuttu. Oli nimittäin joku aika sitten mennyt takaamaan +ystävälleen ylioppilas Vierukselle erään kauppias Nerkkulan kanssa +yhteisesti tuhannen markan lainan. + +"Mikähän sai minut siihenkin nimeni pistämään? Olisihan pitänyt tietää, +että minulla on omissakin asioissani kyllin tekemistä", hän vaikeroiden +virkkoi ja nousi kävelemään, sillä yhtäkkiä uudelleen herännyt +levottomuus esti häntä jatkamasta lukuaan. Kirjoituksen piti hän +kuitenkin kädessään varalla -- jos kesken kaikkea jotenkin saisi +varastetuksi ajatuksensa siihen. + +"No, totta se on!" jupisi hän ja hoivasi kädellään vakuuttavasti, "ei +minulla ainakaan vielä ole mitään syytä pelätä Vierusta." + +Nyt avasi hän taas vihkon ja koetti kiinnittää siihen ajatuksiaan +päästen pari lausetta eteenpäin. + +... Mutta jos hän kuolisi? pistäysi väliin ajatus. -- "Mutta miksi hän +kuolisi? Minä vain turhaan itseäni peloittelen. Hän on terve mies, +paljon terveempi kuin minä... Minun ... laitani, kuinkahan se +oikein lieneekään? Jos se sittenkin olisi rintatauti, kun eivät +henkivakuutukseenkaan ottaneet? Henkivakuutus on pelkkä afääri, eikä +siinä varmaankaan turhanpäiten hakijoita hylätä." Hän koetteli +rintaansa. Se ei nyt tuntunut kipeältä. Mutta öillä hän toisinaan oli +herätessään ollut hirveästi hiessä. Sellaista oli sanottu keuhkotaudin +merkiksi. Hän otaksui myös tulleensa kummallisen heikkohermoiseksi: +pieninkin vastenmielisyys sai pois tolilta. Ehkäpä tähän +tämänpäiväiseenkin on alkusyy heikkohermoisuudessa? + +Kysymyksen kertasi Laivurinen ääneen jupisten. Mielessä tuntui, että +jos vain tämän voisi luotettavasti todistaa, niin hänellä ei nyt +olisikaan mitään hätää "enempää kuin ennenkään;" sairas mielikuvitus +vain näkee asiat vastenmielisemmässä valossa. Tämä rupesi mielessä +vähitellen kehittymään vakaumukseksi. Viime aikoina luuli usein +tavanneensa luonteessaan samansuuntaisia vivahduksia. Useita sattumia +ja tapauksia muistui mieleen. + +"Siitä, ihan siitä tämä johtui, heikkohermoisuudesta ... +sairaalloisista mielijohteista", äänteli hän. + +Helpotti, melkeinpä siinä tuntui olevan täydellinen pelastus. +Heikkohermoisuus ja sairaalloisuus olivat vain olevinaan pikkuasioita, +helposti autettavia... Hyvä, että nyt tietää syyn kaikkiin hassuihin +mielijohteihin! Tietää niitä karttaa, poistaa... Miksei sitä +osaisi? Kun jo edeltäkäsin tietää, että kaikki johtuu vain +heikkohermoisuudesta!... Tuntui hyvin rauhoittavalta vastaisen varalle, +kun voi ajatella tuollaisen tuskan syyt vain teennäisiksi, s.o., että +tuskain syytä todellisuudessa ei ole olemassakaan, kaikki on ihan +niinkuin ennenkin ... sairaalloisia mielijohteita vain!... + +Tultuaan tuosta melkein vakuutetuksi saattoi hän levollisesti kääntyä +ajattelemaan, minkälaiseksi oikeastaan heikkohermoisuus ja kivulloisuus +olivat viime aikoina hänet tehneet. + +Pääasiallisin juonne siinä oli, että hän huomasi tulleensa kummallisen +kärtyisäksi. Tuo seikka itseäänkin monesti rasitti: se johti +hullutuksiin ja kiukuttelemisiin, joita jälkeenpäin sai hävetä ja +katua. + +Valistusharrastukset olivat häntä ennen erinomaisesti innostaneet, jopa +siihen määrään, että hän itseään melkein liikanaisesti rasitti +puuhaillessaan niiden hyväksi. Mutta se kaikki oli ollut vain elämää; +toisinaan saattoi pitää puuhien tuottamaa nautintoa, hyvää omaatuntoa, +vieläpä mainettakin jonkinmoisena omaisuutena. + +Nyt, tänä keväänä, oli yhtäkkiä alkanut olla toisin: melkein kaikki +puuhat ja toimet kyllästyttivät ja jo pelkkä ajatuskin, että olisi +ryhdyttävä tosi-innolla työskentelemään jonkin aatteellisen asian +hyväksi, väsytti. Toisinaan hän kuvitteli ja otaksui olevansa hyvinkin +sairas ja pelkäsi kuolevansa. Silloin aina kohta johtui kysymään +itseltään, mistä se kuolema nyt siinä paikassa tulisi? Ja miksi se +juuri hänet veisi, hänet ... _hänet_? Kun oikein ajattelemaan +rupesi, ei se tuntunut mahdolliselta. Mahdotontahan se on... Eikä tämä +nyt vielä mitään sellaista kipua liene? Paljonhan on muitakin ihmisiä, +jotka sairastelevat silloin tällöin, koko elämänikänsä, eivätkä kuole +nuorina, eivät keski-ikäisinäkään. -- Nyt häntä kuoleman ajatus +vapisutti oudosti. "Mutta jospa minulle sattuisi piankin kuolema +tulemaan, ennenkuin ehdin raha-asiani järjestää?... Kuinkahan Herran +nimessä?... Ne olisivat kerrassaan huonolla kannalla." Häntä painoi +raskaasti ja kauan. Vihdoin, ikäänkuin väkisin asiasta irtautuakseen +hän huudahti: + +"Minä järjestän ne toiselle kannalle!... Ihan heti, kun vain tässä +ehdin ja alkuun pääsen." Loppu tuli vastahakoisesti, puoliväkisin. + +Jo ennen oli Laivurinen vähitellen ruvennut kaihtamaan saamamiehiään. +Häntä rasitti ja kiusasi se palvelevaisuuden-pakko, johon otaksui +olevansa velvoitettu alistumaan heidän suhteensa. Tänään hän sen +havaitsi muuttuneen inhoksi, vihaksi. Hän huomasi syvästi vihaavansa +erittäinkin yhtä saamamiehistään, talokas Vaittista. Viha pystytti +uudelleen tänään jo jotenkin epävarmana luhistelevan toivon. +Vimmassaan, joka oli osittain silmitöntä, ei hän niin tarkoin +perustellut, miten saisi kaikki käymään niinkuin ajatteli. Pois vaan +_sellaisesta_ alamaisuudesta! Laina täytyy hankkia muualta, +toisenlaisilta ihmisiltä ... suorittaa pois _sellaiselle_ ja +näyttää, että hän voi raha-asioissakin tehdä vapaan miehen tekoja. +Hänellä kyllä olisi luottoa. -- "Jos ei minulla, niin ei sitten +kenelläkään!" -- ei tarvitsisi oljennella kaikenlaisten myyräin orjana, +kuin mikä ikään!... + +Yhtäkkiä heränneestä omanarvontunnosta kohoili rinta voimakkaasti. +Kiihoittuneena aikoi hän taas ruveta esitelmäänsä lukemaan, +muodostellen jo ajatuksissaan uusia käänteitä erityisiin kohtiin: pitää +antaa niille rikkaille aika löylytys, mokomille aineenorjille, +ihmisetanoille!... + +Mutta samassa hän kiintyi katselemaan viereisellä maantiellä muuatta +satunnaista tapausta. + + + + +III. + + +Joukko matkustavaisia pidättyi hevosiansa juottamaan naapuritalon +kaivolle. Olikin nyt lämmintä ilmassa! Tie tomusi, tukki suut, silmät +ja korvat. Heinäkuu oli käsissä ja kuumia poutailmoja jo ollut pitemmän +aikaa. Mitäpä siinä teki matkustaja muuta kuin pidättyä joka kaivolle +mikä likelle sattui, juomaan itse ja juottamaan hevosiansa. -- + +"Älä aja, Mikko! Hoi! Älä aja, pidätä... Annetaan vettä hevosille!" +huusi joku peräjoukosta etumaiselle. + +Mikko oli juovuksissa, huojui ja hoippui kuin mikä; vielä päälliseksi +näytti puoleksi nukkuvan. Useat muutkin ajajat nukkuivat, mikä makasi +rattailla selkiselällään, pää alaspäin, mikä missäkin asennossa virui +ja rötkötti. Yksi ja toinen heräsi huutamaan, mitä oli milläkin +sanottavaa, useimmiten joutavaa, vieläpä sikamaistakin. Kielet +sammalsivat, silmät olivat oudosti muljollaan viinasta ja unesta. + +Mutta Miska ei seisahtunut vaikka haukuttiin ja nimiteltiin monella +nimellä, eteenpäin vain ajoi ja haukkui vastaan. Mutta se, joka ajoi +Miskan perässä, suisti kaivopihalle, ja toiset menivät perästä. +Miskankin täytyi palata, kun ei yksin viitsinyt mennä. Palatessaan hän +kiroili ja pauhasi, ikäänkuin olisi mikäkin mies ollut. Eräs +vanhemmanpuolen mies -- isännäksi kuuluivat toiset sanovan -- oli +hyvästi juovuksissa hänkin, istui hirrenpätkällä, kun nuoremmat +juottelivat hevosia, jaksatti toisille jotain vanhaa, nuoruudenaikaista +tappelujuttua. Juttu oli olevinaan hauska ja kummallinen. Äijä kertoi, +miten hän eräänäkin yönä tappeli. Oli ollut jo makuulla tytön vieressä, +kun tuli kaksi muuta -- nimetkin mainitsi. Ne tulivat tervatampein ja +pannunvarsin ja rupesivat niillä paukuttelemaan tuoliin ja pöytään ja +häntä pois ajamaan. "Mutta karhu nousi sängystä", hän kertoi. (Toiset, +erittäinkin pojat, kuuntelivat ihastellen, jännityksellä.) Ja sitten +kun "karhu" oli noussut sängystä, ampunut kaksipiippuisella ja vetänyt +vielä lasketun kuusituumaisen, niin -- olivatpa lähteneet. Hätä oli +tullut käpälän alle. + +"Saakeli, no löittekö te?" + +"No, etkö sinä nyt, sen tohlo, kuule, kun juuri kerron, että halkaisin +käsivarren!" + +Toiset nauroivat. "Se on kuuro tuo poika." + +"Mutta Maija, missä Maija on? Nukkuuko se kärryssä, vai?" rupesi joku +kyselemään. Yleinen, huomio kääntyi siihen. Mentiin katsomaan ja +löydettiin Maija makaamassa kärrynlavalla, lautahäkin pohjassa. + +"Nouse ylös, Maija!" kiljuivat miehet ympärillä ja kävivät käsin +retuuttelemaan vaatteista ja mistä mikin. + +"Tulkaa juottamaan konianne, sen vietävät!" huusi joku, joka jo oli +omallensa saanut vettä. Muutamat lähtivät kaivolle päin, mutta yksi jäi +vielä Maijaa herättelemään. Vihdoin se onnistuikin. Silloin tuli +isäntäkin naureskellen paikalle. "Eikö Maija nouse?" + +"Makaa perhana, kuin olis' sulhanen vieressä." + +Häkin laidan yli kohosi hitaasti pää; pörröinen tukka oli pitkä, +kauniin keltainen, oikea pellavatukka. + +"Joo ... jo nousee." + +"Hä-äh?" veti Maija pitkään ja veltosti. Kovasti ponnistaen kohosi hän +seisomaan, katseli älyttömästi ympärilleen ja sopersi muutamia sekavia +sanoja. + +"Oo ... se on jo kuin kukko, riski ja selvä!" huusi isäntä turvaten +itseään häkin laitaa vasten. + +"Riski ja selvä ... riski ja selvä ... hek, hek, hek..." + +Maija puri hammasta, väänsi päätä ja painui uudelleen alas. + +"Aivanko se nyt makaamalla ... makaamalla kuittaa kaupunkireisun. Älä +hiidessä ... tule alas Maija, hevostasi juottamaan ... pitää juottaa +hevosia ja -- kuuletkos, -- saat itsekin ryypyn!" + +Muuan oli kaahinut pyörälle seisomaan, otti Maijaa käsivarresta ja +kehoitti nousemaan. Toinen saapui apuun toiselta puolen. Isäntä nauroi +ja kehoitti nostamaan alas, ryyppyä ottamaan. Toiset tekivät käskyn +mukaan, nostivat tytön pois kärryistä. Siitä syntyi suuri ilo, +erinomainen naurun aihe: tyttö ei tahtonut kyetä seisomaan, vaikka +häkin laidasta kiinni piteli. + +Hän oli noin kahdeksantoista vuoden ikäinen, sievänlainen tyttö. +Vaatteetkin oli pukenut yllensä koreat: hänellä oli uudet, sievät, +matalaruojuiset kengät, valko- ja punaraitaiset sukat, uutukainen +musliinihame ja omakutoinen suvikappa. Sanalla sanoen hän oli +pukeutunut juhlapukuun markkinoille, koreilemaan ja huvittelemaan. + +Miehet pyrkivät likelle juttelemaan, kukin satuansa sanomaan, +piirihyppyäkin pyörimään tempasivat. Maija virkistyi vähitellen, sai +puhelahjankin ja rupesi kiroilemaan. Toisinaan hän lauloi, nauroi ja +tanssia kompuroi miesten kanssa. Maijan oli hauska ja miesten oli +hauska. Isäntäkin yhtyi joukkoon, jopa pyörimäänkin. Muuan vanha, +hiljainen eukko tuli sekaan, koetti repiä pois Maijaa ja hillitä +miehiä. Mutta Maija suuttui ja haukkui, käski ämmän mennä hiiteen. +Miehet eivät suuttuneet eivätkä muutenkaan välittäneet, ilkkuivat vain +ja käskivät ämmän töppösiinsä kursimaan. Ämmäkin vihdoin suuttui ja +meni haukkuen pois. Miehet juoksivat pullojaan hakemaan: Maija on +hupainen matkatoveri, pitää palkkioksi ryyppy tarjota. Toiset vetivät +sillä aikaa Maijaa kaivolle, että saisi vedellä päätä huuhtoa. Matkalla +Maija kaatui, ryvetti uudet vaatteensa, joilla oli koreilemaan +lähtenyt. Suu, joka tavallisissa oloissa saattoi olla supukka, oli +rumasti väärällään, ja kasvojen ilme surkea. + +Läheisen talon kartanolta oli kokoontunut miehiä kurkistelemaan. +"Pitävätpä surkeata peliä tuon tyttöparan kanssa", sanoivat he. Mutta +nauroivat kuitenkin: mikä lintu liekään tuo naikkonen. Tuli vihdoin +naisiakin siihen surkuttelemaan Maijaa. "Tuollaisia ne ovat miehet", +sanoivat, "koko piruja matkakumppaniksi. Kun miehet ovat juovuksissa, +hoitavat naiset niitä. Mutta miehet ovat tuollaisia! Tyttöparan +rääkkäävät kuin villit. Itse kuitenkin juottaneet ovat, narranneet, +pyövelit!" Ja naisten teki mieli mennä hätään, mutta miehet eivät +laskeneet. + +Tiellä taas miehet kilpailivat, kuka saisi Maijan ryyppäämään +pullostaan. Maija soti vastaan kynsin hampain, puhutteli miehiä rumilla +nimillä eikä luvannut huolia. Itkikin hän jo. Mutta kun ei mikään +auttanut, suostui vihdoin isännältä ottamaan; lupasi antautua tämän +kanssa hyviin väleihin, ruveta isäntäsille ja emäntäsille. Isäntä +olikin leskimies. + +Tästä tuli uutta ilonaihetta: Maija isännälle morsiameksi, yksille +rattaille pitää mennä, käsi kaulalle ja rakastaa! Isäntä innostui, +rupesi pojille äikittelemään: "parempi olen vielä vanhanakin kuin te!" +Pojat kyllä osasivat asiaa maalata: vanhapoika, suuri junkkari ... osaa +se vaan tyttöjä suositella... + +Muitakin matkustavaisia ajoi ohitse, toiset juovuksissa, toiset +selvinä, mikä haukkui, mikä nauroi, mikä mitäkin huuteli. Kaikki vain +huomasivat tuon mellakan. + +Täytyi vihdoin lähteä. Käsikynkästä isäntä Maijan rattaiden ääreen +talutti. Maija koetti nousta sinne, mutta putosi maahan ja kaatui +pitkälleen. Miehet tulivat ja nostivat kärryihin. + +Jo rupesivat vakavammat miehetkin päätä ravistelemaan. Isäntä meni +Maijan viereen. Molempain päät retkahtelivat ja pukahtelivat. +Matkakumppanit nauroivat ja mellastivat: "hupainen reisu", sanoivat, +"jopa sai Vaittinen emännän! sai kuin saikin." + +Kylän miehet naureskelemaan ja naisten kanssa riitelemään. Matkustajat +katosivat tomupilveen. Sieltä kuului vielä huutoja ja juoppojen +meteliä. + + + + +IV. + + +Laivurisen huomio kiintyi koko ajaksi naapuritalon kaivolta kuuluvaan +meteliin. Velan johdosta, joka hänellä oli Vaittiselle, tuon joukon +isännälle, oli hänen ja Vaittisen välillä olemassa erityinen suhde, +mikä saattoi hänet vielä tarkkaavaisemmin seuraamaan tapauksia tiellä. + +Tyttö, -- Maija -- oli Laivurisen entisiä oppilaita; hän oli pari +lukukautta käynyt kansakoulussa. Oli koulussa osoittautunut kelpo +tytöksi, eikä opettajalla ollut vieläkään mitään syytä epäillä häntä. +Tytön vanhemmatkin Laivurinen tunsi. He olivat siivoja, köyhiä ihmisiä +ja varmaan rakastivat tytärtänsä: olisivat varmaan itkeneet ja harmaata +päätänsä repineet, jos olisivat sattuneet tätä näkemään! Tuo kaikki +johtui omituisen lämpimästi Laivurisen mieleen. Rakkaiksi tulevatkin +vanhemmilleen ja opettajilleen kiltit tytöt. Eivät ne koskaan mieltä +murra, ovat aina oppivaisia ja palvelevaisia... + +Laivurisen kiukku leimahti. -- -- -- + +Ottaessaan lainansa Vaittiselta oli hän juuri tullut virkaan. +Silloinkin hän järjesteli asioitaan, tukki saadulla summalla useita +pikku velkoja. Ja kun velkakirjassa oli kaksi vankkaa takausmiestä ja +itsellä edessä toivehikas tulevaisuus, niin ei hän katsonut +velvollisuudeksensa Vaittista millään erityisellä tavalla kohdella. +Vaittinen olikin hänen mielestään moukka, suuri jaarittelija, itsensä +ja hevostensa kehuja. Ensin kuitenkin tullessaan miehen tuntemaan +Laivurinen melkein hänestä piti. Sopivapa onkin olla tuollaisen +veloissa, ajatteli, kunnioittaa opettajaa kuin rovastia! Ja hän luuli +todella siihen aikaan, että Vaittinen kunnioittaa opettajaa kuin +rovastia! + +Mutta sitten alkoi hän saada Vaittisesta alinomaisen vieraan. Ajan +pitkään se rupesi kyllästyttämään, kun nuoruuden ajan hullutuksista, +akkain riidoista, velkomisjutuistaan ja sen semmoisista saattoi +jaksattaa väliin puolen päivää. Jaksoi sitä vielä sentään sietää, kun +ei pitänyt itseään millään tavalla orjuuttavassa asemassa Vaittisen +suhteen... Ainahan niitä tuollaisia täytyy viisaampain sietää, +lohdutteli hän itseään. + +Väliin joku ystävä huomasi tämän tuttavuuden ja kysäisi syytä siihen. +"Velassa olen hänelle", vastasi Laivurinen, kun oikein iloisella +tuulella oli ja sai siitä hupaista leikinaihetta. Kun totisempana oli, +sanoi syyksi mitä milloinkin. + +Mutta vuosien kuluessa muodostui asia omituiseksi ihan huomaamatta. Kun +aineelliset asiat rupesivat ajatteluttamaan ja kun väliin tuli raskas +olo juuri silloin, kun ne mieleen johtuivat ja tahtoi, mitä pikemmin +sitä parempi, saada ne pois mielestään kuvitellen sitä pahaksi, +aiheettomaksi luulotteluksi, -- silloin alkoi huomata, että hän jollain +tavalla kaihosteli enemmän Vaittista kuin muita samanlaisia tuttuja. +Kun tämän kerran huomasi, oli se siitä lähtien useamminkin mielessä, ei +vain silloin kun Vaittista tapasi. Tuo ajatus, kuvitelma tuli lopulta +niin luopumattomaksi, että sitä saattoi pitää suoranaisena orjuutena. +Miksi pitääkin, hän silloin ajatteli, henkisen työn tekijäin olla +aineen omistajain orjina? Eikö juuri henkinen työ, tiede, ole loihtinut +esiin niitä välikappaleita, joilla aineellista omaisuutta kootaan? +Miksi ... miksi ovat olot niin nurinkurisia, että ainoastaan nämä +paturit, jotka ovat tarpeeksi vähän ihmisiä uhrataksensa mitään +ajastaan ja omaisuudestaan itsensä kehittämiseksi, Jumalan kuvan esiin +loihtimiseksi itsestään, -- että ainoastaan sellaisilla olisi +leipähuolista vapaa tilaisuus siihen! Eikö ole totta, että ainoastaan +halvat ihmiset voivat rikastua, koska he ovat kyllin halpoja uhraamaan +sielunsakin rikkauden...? + +Niin hän silloin tuumaili. Mutta se tuotti iloa, pirullista iloa: +oikeanpa kuvan sain sellaisesta, saakelin sattuvan! + +Kalvava (se oli tullut kalvavaksi) orjuudentunne ei kuitenkaan +poistunut. Aina ajattelutti: mikä sen tietää, milloin tulee ja vaatii +saatavansa pois? Hän tunsi jo miehen. Oli vakuutettu siitä, että heti +vaatisi, jos vähänkin suututettaisiin. Siitä saakka hän alituiseen +mietiskeli, miten saisi velan muutetuksi ja lainan jonkun toisen +huostaan. -- + +Ja nyt hän sai tilaisuuden salaa puitten varjosta tarkastella erästä +puolta saman miehen luonteessa. + +Kun hän näki, miten Maija nostettiin isännän rattaille, astahti hän jo +kiivaasti aidan luo aikoen hypätä siitä yli, rientää ottamaan kurkusta +kiinni tuota miestä ja huutamaan hänelle täyttä kurkkua: + +"Senkin saatana!" + +Juuri niin hän ajatteli ärjäistä painavalla, musertavalla äänellä ja +nautti jo sen vaikutuksesta. Mutta juuri aitaan tarttuessaan peruutti +hän päätöksensä aivan ilman mitään erityistä syytä. Kuin huumauksesta +heräten hän jupisi: + +"Mutta mitä se hyödyttää?" + +Häntä hallitsi muutaman silmänräpäyksen jonkinlainen veltto +välinpitämättömyyden tunne. Mutta samassa, kun joukko lähti ajamaan ja +Vaittinen laski kätensä tytön vyötärölle, syntyi hänessä uudestaan +myrkyllinen viha ja hän kirosi. Kohta sen jälkeen hän vihasta valittaen +huokasi: + +"Kun tuolla tavalla kehtaavat nuo raakalaiset häväistä ihmisten +lapsen!" + +Hän tunsi niin sanomatonta sääliä Maijaa kohtaan, että jo taas rupesi +melkein katumaan, ettei sittenkin mennyt Vaittista kurkusta +puristelemaan. + +"Noin tallaavat ne minun kylvämääni laihoa, nuo raa'at mammonan +palvelijat ... nuo, jotka pitävät itseänsä pitäjän etumaisina, oikein +malli-ihmisinä! Mitä on hyötyä työstäni ... elämästäni?..." + +Pikkutytön pää pistäysi ulos huoneen ikkunasta. + +"Missä isä on?" + +"Täällä on!" + +"Äiti pyytää tulla syömään." + +"Jahah." + +"Odottakaa, isä, minä tulen noutamaan isää." + +Tyttö katosi ikkunasta, ja samassa alkoi huoneesta kuulua herttaista +pikkujalkain kapittamista. + +Jo tyttösen ensimmäinen huuto oli Laivuriseen vaikuttanut omituisen +hellästi. Onhan minulla omat herttaiset lapseni!... Pikku Lyylini... + +Lyyli tuli juosten isän luo, hyväillen ja leperrellen. Olikin +herttainen lapsi, nelivuotias, iloinen ja veikeä. Ja Laivurinen unohti +siinä hetkessä koko illan tuskat, kun sai lapsen syliinsä ja lähti +astumaan sisään. Lapsi tahtoi alas, itse juoksemaan, veräjää +aukaisemaan. + +Mutta juuri kun astui puutarhan veräjästä pihan puolelle, leimahti kuin +salama mieleen: jos nyt kuolisin, niin ihmiset sanoisivat: kovinpa oli +hänelläkin velkoja... Lapsi juoksi edellä huonetta kohti iloisesti +laulaa hyräillen. + +"Minä maksan ... maksan ... maksan", jupisi Laivurinen hämmingissä, +ikäänkuin sanan voimalla painaakseen alas paraillaan kehittyvää +mielikuvaa. "Ja mikäs estää minua vieläkin suurempipalkkaista paikkaa +hakemasta? ... koettamasta?" + +"Lyyli hoi! Tule isän syliin." + +Hän tempasi lapsen syliinsä äkillisessä ilon huumauksessa, jonka +seuraava ajatus tuotti. + +"Isän rakas, pikku Lyyli... Isä pitää huolen lapsestaan ... ei kukaan +muu." + +Hänen äänensä värähteli oudosti ja hän puristi lasta rintaansa vasten. +Lyyli kietoi riemuiten kätensä isän kaulaan ja painoi päänsä tämän +leukaan. + +Laivurinen tunsi suloista elämänmakua, ikäänkuin muinoisten +tuulentupien kuvat olisivat taas yhtäkkiä ilmestyneet viehättävinä, +tosiperäisinä ja tavoiteltavina. + +Ja hänen oli sanomattoman hyvä olla: suudella tuota pikku enkeliä, +rakasta, kultaista isän tyttöä ... pitää leukaa tuon kultaisen pikku +päälaen nojassa suloisesti haaveksien lapsen puhallellessa lämpimiä +henkäyksiä isän kaulalle. + +Hän astui sisään huoneeseensa. Raollaan olevasta kyökin ovesta kuului +keskustelua ja hän suuntasi heti siihen huomionsa. + +"-- -- Se on niin merkillistä, että -- -- täytyy sekautua joka asiaan", +kuuli hän vaimonsa sanovan kiivaasti, sekä jatkavan vielä jotain +hiljempaa tyytymättömällä äänellä. Sen jälkeen alkoi kuulua muorin +ääni, mutta siitä hän ei saanut selkoa juuri ollenkaan, ainoastaan +joitakuita sanoja. Ne hän kuvitteli tuon äänen mukaan teräviksi, +pistäviksi, kiusallisiksi. + +Jonkunlainen kärsimätön kiukun leimaus välähti mielessä ja hän oli +vähällä rynnätä tuonne sisään huutamaan: "teidän täytyy lakata +torailemasta, taikka minä ... minä!" + +Mutta mitäs tämä muoriin vaikuttaa! muisti hän pian ja hymähti +katkerasti. Ei muori ota ymmärtääksensä, ja jos ymmärtääkin, niin +toiseksi kääntää ja itse alkaa omia kärsimyksiään valitella... + +Hän ei muistanut enää ruokaa, istui vain lapsi sylissä soututuoliin. +Yksi jokapäiväisimpiä elämänhuolia painui nyt omituisen raskaana +hartioille. Miksi, miksi sekin rasitus vielä pitää meillä olla, että +muori ryöstää vaimoltani vapauden ja elämänonnea? Ja minulta samassa? +jatkoi hän ajatustaan. Ennen ei hän ollut tähän asiaan suurta huomiota +pannut, oli ajatellut sitä vain yhdeksi välttämättömistä vastuksista. +Nyt sekin alkoi näyttää liikanaiselta. + +Kyökistä ei kuulunut enää mitään. Siellä vallitsee sanaton vihanenkeli, +ajatteli Laivurinen. + +"Kunpa Liina edes jaksaisi kärsiä, eikä ottaisi sitä niin sydämelleen", +huokasi hän. Olisi tuntunut paljoa helpommalta. Ja mitäpä Liinan +tarvitsisi huolia muorin marinoista! Tukkisi korvansa, pitäisi itse +suunsa kiinni ja tulisi tänne kanssani nauramaan. Ne ovat kaikki vanhat +akat sellaisia, aina niissä on kärsimistä. + +Lyyli oli nukahtanut syliin. Eipä isästä ollutkaan toveriksi, johtui +Laivurinen surumielin ajattelemaan. + +"Lapsi kai tuntee turvallisuutta tuossa", virkahti hän jälleen, ja +mieli meni hyväksi. + +"Mutta mikä turva minä enää olenkaan", hän kohta taas huomasi +katkerasti. + +Liina tuli sisään. Tullessaan katsoi ovesta kurkistellen oliko sisällä +niitä, joita etsi. Suu meni iloiseen hymyyn, kun huomasi heidät. +Laivurisen kasvoilla kuvastui myöskin heti iloisempi ilme: hän ei ollut +luullut näkevänsä Liinaa iloisena tänään. Rouva tuli viereen, laski +kätensä Laivurisen päälaelle ja kumartui hyväilemään nukkuvaa lasta. + +"Pikku lintuseni." Sitten hän kehoitti illalliselle ja arveli ruoan jo +vähän jäähtyneenkin. + +"Mutta miksi sinä niin sanatonna?" kysyi hän. + +Laivurinen alkoi kierrellä. Hän ei olisi mielellään ilmaissut +luulojansa, jos ne olivat perättömiä, eikä olisi tahtonut ollenkaan +ottaa esille akkain riita-asiaa. Yhtä ja toista teki vain vakavuutensa +syyksi, oli väsynyt y.m. Mutta lopuksi ikäänkuin vahingossa kysyi: +"Oliko teillä riitaa äsken?" + +"Kenellä?" + +"Sinulla ja muorilla." + +"E-e-i", veti rouva pitkään, "miksi niin?" + +Laivurinen ilostui. + +"Minä vain luulin", sanoi hän, "kun tulin ulkoa, niin olin kuulevinani +kyökistä jotain sellaista." + +Tuli selville, että kyökissä oli puhuttu jostain emännästä, joka oli +sekautunut omituiseen parjausjuttuun, josta uhkasi tulla +oikeudenkäynti. + +Laivurinen meni iloisena syömään leperrellen heränneen Lyylin kanssa. +Nuoremmat lapset Otto ja Lempi nukkuivat jo. Ennenkuin isä rupesi +syömään, kävi hän lasten vuoteen luona. Herättänytkin hän olisi ne, +mutta äiti pelkäsi, että he alkavat itkeä ja parkua. Täytyi jättää se +ja ainoastaan kuvitella mielessään, miten hän nyt ryskyttäisi ja +leikkisi heidän kanssaan, jos he olisivat valveilla. + +Ruvettiin syömään. + +Laivurinen kertoi pöydässä, että henkivakuutusyhtiöltä oli nyt tullut +kieltävä vastaus hänen vakuutushakemukseensa. + +"Todellako?" huudahti rouva, ilmeisesti pelästyneenä. + +"Todella, tietysti. Mutta en minä siitä nyt sentään niin suuria +välitäkään." Mutta rouvan näkyvä mielenliikutus sai Laivurisen +kärsimättömälle tuulelle. + +"Mitähän niitä joutavia puuhaakaan", virkahti muori, ahkerasti +lipitellessään puuroa suuhunsa, "menoja on muutenkin." + +"Sinun tautisi on sitten varmaankin jo hyvin arveluttavalla kannalla", +jatkoi rouva katsellen kiinteästi miestään. + +"Hm, luultavasti", äänsi Laivurinen. + +"Miksi ei mennä Rannaston Tiinan pariin, että se keittäisi lääkettä. +Kyllä tauti menisi. Mutta kun ollaan niin kovin, ettei", paneskeli +muori. + +"Mitä ollaan?" kysyi Laivurinen hymyillen. + +"Herrasia." + +"Älkää, äiti, eihän tässä nyt tarvitse ruveta riitaa haastamaan", pyysi +Laivurinen. + +"Riitaa! -- sys siunatkoon, vai riitaa! Kun koetan teille hyvää opettaa +ja neuvoa, niin se on riitaa", rupesi muori. Hän lopetti pian +syömisensä ja meni muristen pois. Rouva oli pysynyt koko ajan +sanakiistasta erossa; se teki Laivuriselle hyvää. Muorin mentyä he +kumpainenkin hymähtivät, ja Laivurinen otti iloisemman katseen. + +"Mutta kyllä sinun, hyvä ystävä, täytyy taas ensi tilassa käydä +lääkärin luona ja antaa tutkia itsesi, onko se aina pahenemassa." + +"Ei se pahentunut ole, enkä minä lääkärin luo mene, ennenkuin olen edes +ne lääkkeet käyttänyt, mitä minulla nyt on." + +"Tunnetko sen sitten varmaan?" + +Laivurista liikutti vaimon omituisen vieno ja hellä katse sekä ääni. + +"Ei nyt vielä sentään tiedä _sitä_ surra", virkahti hän. + +"Mitä sitä?" + +"Niin, kuolemaa pelätä." + +Vaimo alkoi itkeä, + +"Minua vaan peloittaa", hän sanoi, "että tautisi on jo pahalla jälellä, +kun ei henkivakuutustasikaan hyväksytty. Tauti kumminkin lienee syynä +ollut. Ja silloin kun tarkastettiin, et vielä itse tietänytkään +kivustasi paljon mitään." + +"Toivotaan sentään; jos nyt jo itkemään ruvetaan, niin kuolemme +itkuun", päätti Laivurinen ja nousi pöydästä. Samassa herahti +nauramaan. + +"Katso!" sanoi hän ja osoitti Lyyliä, joka oli nukahtanut tuoliin, +missä oli lautaseltaan puuroa syönyt. + +Molemmat nauroivat. Lapsen pää oli suloisesti valahtanut rinnalle. Äiti +meni korjaamaan vuoteelle ja Laivurinen pistäysi omaan huoneeseensa. + +Hän oli juuri aikeissa istua, mutta samassa tuntui kuin jokin aate +olisi päässä kypsynyt varmaksi päätökseksi, ja hän virkahti: + +"Jaa, niinpä teenkin ja heti. Kello on vasta 8... Sen minä totisesti +teen." Hän pisti päällysnutun yllensä ja huusi Liinalle, että aikoi +käydä Airaksisessa. Rouva tuli kummastelemaan, kun näin myöhään. Mutta +sitä ei Laivurinen ehtinyt paljon kuunnella. + +"Ei Airaksinen sitä kiellä, on hän siksi ystäväni", jupisi hän ulkona +mennessään. "Hänen _täytyy_ taata minulle sellainen laina... +Sellainen vain, että saan maksaa Vaittiselle... Minun täytyy päästä +hänestä erilleni ehdolla mil-lä hy-vän-sä!" + +"Ja rauhaa perheeseeni, rauhaa minä tahdon! Ostan mökin tuolle +äitivanhalle ja elätän siellä. Maksoi mitä maksoi! Mutta rauhaa minä +tahdon, ennen kaikkea Liinalle." + +"Ja sitäkin pelkään, että jos sellaista kauemmin kestää niin... Sillä +kyllä minä varmaankin rakastan vielä sitä muorirukkaa, niin oikullinen +kuin hän onkin. + +"Ja leimaus sentään! Jospa kerran pääsisi vapaaksi siitä ajatuksesta, +että mulla on Vaittiselle velkaa." + +Kuin tuulessa riensi hän kylän läpi. Airaksisen puoti oli vielä auki ja +kauppa käynnissä. Astuessa puotiin hervaisi häntä oudosti ja syntyi +yhtäkkiä ajatus kääntyä takaisin. Mutta hän astui kuitenkin sisään. +Heti osoitti puotimies kamariin menemään ja kehui, että kauppias on +siellä. Hän oli oudosti hämillään; vaivasi ajatus, että nuo ihmiset +jok'ikinen lukevat hänen ajatuksensa ja katselevat surkutellen. -- + +"Oo! Mutta mikä erinomainen miehen nyt sai matkaan? Painahan puuta, +velikulta." Sillä tavoin otti Airaksinen vastaan. Laivurinen säpsähti. +Ajatteleekohan se sitä viittä sataa markkaa, josta on takuussa? +leimahti Laivurisen mielessä heti kysymys. Vai on tämä erinomaista, +ajatteli hän kohta ... Erinomaista... Vai näyttää tuloni +_erinomaiselta ja harvinaiselta_? Hm... Tärkeitä asioita, +ajattelet. Eipähän niinkään tärkeitä, et saa tietää vaikka... + +"Mitä kummaa siinä sitten?" ehti hän vihdoin kysyä, joka hermo valmiina +tarkkaamaan, sanoisiko Airaksinen jotain, mistä kävisi päättäminen, +että hän aavistaa. + +"No perhana, istuhan. Eihän sinua saa enää nähdä kuin rahan edestä." + +Laivurinen sävähti punaiseksi kuin veri ja teki turhan +nauramisyrityksen. + +"Rahan edestä?" äänsi hän, enemmän matkien, kun ei ollut muutakaan +sanottavaa. + +"No, no älähän suutu sentään. Kaikissa tapauksissa: alatko virkistyä?" + +"Enpähän tiedä. Mutta en minä joudakaan istua. Tahdoin ostaa vain yhden +kirjan paperia. Tuletko antamaan vai?" + +"Mutta istuhan..." + +"En. Tulen toiste, kun on aikaa." + +"Tuota ... no voi hiisi, kun miehellä on hätää", luki Airaksinen, kun +meni toisen perässä puotiin. + +"Sinä se tienaat rahoja vain yöt päivät", virkahti Laivurinen puodissa, +ja suu oli naurussa. + +"Valehteletpahan! Sinäpä niin teet. Sun palkkas juoksee yhtämittaa kuin +syntivelka." Airaksinen nauroi, ja muut puodissa olijat yhtyivät. +Laivurinen säpsähti, teki pari turhaa koetta nauraaksensa. Sen perästä +hän sanoi hyvästi ja meni. + +"Syntivelka", matki hän, kun pääsi tielle. + +"Ei, ei koskaan _häntä_... Häntä _en_ pyydä", äänteli hän +vapisten mielenliikutuksesta ja jatkoi vitkaan kulkua kotoa kohti. + + + + +V. + + +Laivurinen makasi yönsä hyvin huonosti, erittäinkin iltayöstä. Jos +unonen joskus hiljaa lähenteli, hienosti leyhytellen huumaavia +siipiään, niin silloin, aivan aavistamatta kuin ryöväri, ryntäsi esiin +joku harmillinen ajatus. Ja kaikki vähäpätöisyydetkin ne nyt +kuvastuivat mielessä suurina ja kovin kiusallisina. Ne olivat ikäänkuin +liittoutuneet väkivallalla kukistamaan, saattamaan epätoivoon. Niitä +ilmestyi yhä uusia, yhä kamalammissa muodoissa. + +Pahinta kaikesta oli se, että rinta tuntui hellältä ja hengitys kävi +raskaammaksi. Sellaiselta se ei ollut tuntunut moneen viikkoon, vaikka +kyllä aikaisemmin keväällä, jolloin hän kävi tohtorin luonakin muutamia +kertoja. Viime viikolla oli hän jo ollut siinä luulossa, että tauti on +helpottanut. Mutta ei! Nyt sekin kävi kimppuun kuin musta painajainen, +julmana, säälimätönnä, peloittavana. Vuoteella hän ähki, toisinaan +melkein valitus ja itku pyrki. Monta kertaa kysyi vaimokin: "miksi et +nuku? Mikä sinua vaivaa?" Täytyi ilmoittaa, ettei häntä oikeastaan +mikään kiusaa, ettei vain tahdo uni tulla, eikä itsekään tiedä miksi +ei. Kun saattoi tätä oikein vapaalla äänellä valehdella ja huomasi, +että vaimo uskoi ja nukkui uudelleen, niin mieli meni paremmaksi. +Vihdoin luonto voitti ja uni valloitti. Aika oli silloin jo kulunut yli +puolen yön. + +Aamulla hän oli väsynyt ja pahoinvoipa, rinta arka ja kipeä. Yleensä +oli mieli rauhallisempi kuin eilen ja yöllä, sillä lepo oli sen verran +virkistänyt, että saattoi jotenkin tasamielisenä ajatella eilisiä +asioita. + +Nyt oli sunnuntai-aamu. Ilma oli erinomaisen paisteinen ja kaunis. +Paksu yökaste, joka vielä kimalteli puitten lehdillä ja ruohikossa, +teki raitistavan vaikutuksen kuin vesilasi kuumalla säällä. Ihmisiä +käveli maantiellä hiljakseen kirkkoa kohti, mistä kuului aamukellon +juhlallinen kajahtelu. + +Laivurinen nojaili avoimeen ikkunaan ja sulki huomioonsa kaikki nämä +seikat. Yhtäkkiä päätti hän lähteä kirkkoon. Hänellä ei ollut tapana +käydä siellä muuta kuin kerran vuodessa ripillä ja joskus sattumalta +muuten. Esteenä ei ollut matkan pituus, vaan se, ettei sinne tullut +mentyä. Mutta nyt tuli ikäänkuin ikävä sinne. Kellot kutsuivat, ihmiset +kulkivat juhlallisina, luonto ja kaikki oli juhlallista. Sielussa +heräsi omituinen osanoton halu, ikävä ja kaipuu. Hän ilmoitti asian +vaimollensa ja kehoitti tätäkin lähtemään. Molemmat rupesivat +valmistautumaan. + +Pukeutuessaan kirkkoon ajatteli hän, mistähän oikeastaan oli nyt tullut +tämä päähänpisto? Hän kuvitteli, mitä ihmiset mahdollisesti +ajattelevat, kun hänet kirkossa näkevät. Vapaa-ajattelijaksi ja +jumalankieltäjäksi hän tiesi muutamain yksinkertaisten ihmisten häntä +sanovan. Siitä hän ei välittänyt oikeastaan mitään, sillä otaksui, +ettei kukaan järkevä ihminen sellaisia usko. + +Tuon arvelun Laivurinen tiesi levinneen siitä, ettei hän käynyt +kirkossa ja että hän joskus, puheen tullessa tästä asiasta, oli +lasketellut hiukan vapaammin. + +"No parempi olisi ollut pitää suu kiinni", hän sanoi itsekseen +pukeutuessaan, "eihän siitä mitään hyötyä lähde, että yksinkertaiset +ihmiset vääriä käsityksiä pitävät; pahaakin voisi siitä seurata. Mutta +mitä oikeastaan teen kirkossa?" hän ajatteli. "Tiedän minä itse saman +minkä pappikin. Hartauden harjoituksia varten en taas halua sinne, +kaikki ovat siellä niin _olevinansa_; se näyttää minusta hävyttömältä +totuuden ja Jumalan pilkalta. + +"Kyllä on totta, että tämä on itsekkäästi tehty", hän jupisi, "on se". +Mutta mitä minä sille taidan, itselleni, luonnolleni, ajatuksilleni! +Enhän sille mitään voi, että _näen_, että ajattelen näkemieni +johdosta ja että johtopäätökseni tulevat sellaisiksi? Kunpa +saattaisinkin pitää suuni kiinni ja ajatella vain, ihan itsekseni. Ei +minua kukaan soimaisi. Kävisin kirkossa ja ajattelisin, saisin ajatella +mitä hyvänsä, kun en vain puhuisi sitä mitä ajattelisin. Minä olisin +hyvä ihminen ja kristitty! Ei minua epäiltäisikään. Hyvässä lykyssä +vielä kiittäisin heitä, kehuisin kirkossa kävijöitä ja sanoisin: 'kas +noin, tuo on oikean kristityn tapa!' Silloin varmaan sanoisivat +uskovaiseksi. Mutta kun en sitä tee, kun olen hullu, kun juttelen +tuttavilleni mitä ajattelen, niin siitä leviää tieto, että olen +vapaa-ajattelija. + +"Mutta mikä vapaa-ajattelija minä olen! En ainakaan enää ole. Etsivä +minä olen, totuutta etsivä, etsivä sielu." + +He olivat vihdoin valmiit ja lähtivät. + +Muori oli hyvin jumalinen. Hän tuli iloiseksi, kun näki Eeronkin +kirkkoon menevän. Ehkäpä Herra omansa löytää, ajatteli äiti, kunpa +löytäisi Eeronkin! + +Kirkossa oli ollut paljon ihmisiä. Niitä, erittäinkin nuorisoa, +tulvaili ulos pääovesta kirjavissa, osittain loistavissa, koreilevissa +kesäpuvuissa. Joukkoja hajausi kirkkotarhaan huvittelemaan ja syrjästä +toisia katselemaan. + +Lihava kirkonkuudennos Tolvanainen ja kauppias Airaksinen tapasivat +toisensa pääkäytävän rappusten edessä ja tervehtivät kättä lyöden. He +väistyivät sitten siitä ihmistungoksesta syrjään ja painautuivat +nojalleen erästä hauta-aitaa vasten, kumpainenkin ahnaasti silmäillen +kirkosta hälisten tulevaa ihmisjoukkoa. + +"Kovin lämmin ilma; tahtoo oikein raukaisemaan ruveta", sanoi +Tolvanainen väsyneesti haukotellen. Toinen vain hymyili vastaukseksi. + +"Mikä huvi-iltama siellä koululla taas on?" kysyi Tolvanainen rypistäen +silmäkulmiaan. + +"Onpahan vain sellainen, tavallinen", sanoi toinen yhä tarkastellen +ihmistulvaa. + +"Niitä kaikkia semmoisia pidetään sunnuntaipäivinä ja vielä +kansakoululla." + +"Mitä pahaa siinä on?" kysyi Airaksinen ja kiinnitti tarkemmin +huomiotaan. + +"Mitä pahaa! Onko mielestäsi kristillistä pitää sellaisia reijuja +sunnuntaipäivinä? Onko se oikeata sabatinpäivän viettämistä?" +Tolvanainen räpytteli silmiään ja jäi odottelemaan vastausta. + +"Kukapas sitä nyt sitten niin oikealla tavalla ... tuskinpa kukaan. +Mutta parempi on kuitenkin, että nuoriso käy näissä siveellisissä ja +sivistyttävissä iltamissa kuin että juostaan yökuluissa ja +raittitansseissa." + +"Ei ollenkaan parempi! Niistä tulee vain tekopyhiä ja jumalankieltäjiä +niinkuin heidän mestarinsakin on." + +"Mikä mestarinsa?" kysyi Airaksinen, joka otti asian leikilliseltä +kannalta. + +"Heidän mestarinsa. Kukas on heidän mestarinsa?" + +"Ettehän te vain pirua tarkoita?" + +"Pirua", matki Tolvanainen moittien. "No niin, pirukin kyllä on heidän +mestarinsa; sepä se juuri onkin päämestari. Mutta minä tarkoitin nyt +oikeastaan alapäälliköitä." + +"Mitähän te oikeastaan tarkoitatte?" + +"No, eikö niiden iltamain mestarina ole opettaja?" + +"On kyllä, Laivurinen. Mutta, ettäkö hän olisi pirun alapäälliköitä... +Ei helkkarissa..." + +"En minäkään sitä nyt niin räystäältään tahdo sanoa ja sinä vielä +vähemmän. Mutta jumalankieltäjä hän on, eikö ole?" Tolvanainen katsoi +terävästi Airaksisen kasvoihin. Toinen joutui ymmälle. + +"Tuota", hän sanoi, "en minä tiedä, onko hän nyt sentään juuri +jumalankieltäjä. Eikä hän olekaan." + +"Onpa hän!" huudahti toinen kiihkeästi. "On hän, mutta sinä et tahdo +sitä sanoa. Koko pitäjä sen jo tietää. Eikä sellainen mies ole sopiva +nuorisoa johtamaan." + +"Älkää sentään niin pitkälle menkö. Kukas olisi sopivampi +edistyspyrinnöitä johtamaan täällä kuin Laivurinen? Ja hänen +uskonnolliset mielipiteensä, olivatpa ne mitkä hyvään, ei hän niitä +kellekään tyrkytä." + +"Vaikkapa. Mutta ei hän käy kirkossakaan." + +"Ei, se on totta, kirkossa ei hän käy, mutta sehän on sivuasia." + +"Ei hän käy. Eikä se sellainen elämä ole muuta kuin pakanuutta. Vai on +se sivuasia." + +"Hm, noo..." nauroi toinen. + +"Naura sinä, mitä naurat, mutta ei se juuri ole naurun asia +Laivuriselle." + +"Eihän itkunkaan asia?" + +"Kun ei vain. Kyllä vanhalla kristillisyydelläkin on vielä ystäviä." + +"Kyllä te olette kuitenkin väärässä Laivurisen suhteen", väitti +Airaksinen, nyt jo vakavammin. "Hän ei tosiaankaan ole kristillisyyden +vihollinen, mutta puutuneita kirkollisia oloja, niitä hän saattaa +arvostella vähän noin, näin, vapaamielisesti." + +"Lahkolaiset ja jumalankieltäjät ne menevätkin yhtä tietä. Molemmat +vihaavat oikeata autuaaksi tekevää kirkonoppia. Kyllähän ne tunnetaan." + +"Eihän nyt aivan yhtä, sillä... Mutta katsokaa nyt! Laivurinen tulee +tuossa kirkosta." Tolvanainen kääntyi kuin säikähtyneenä. Laivurinen +huomasi samassa molemmat ja tuli luokse. Vaimo seurasi mukana. +Tervehdittiin ystävällisesti, sillä he olivat kaikki hyviä tuttavia. + +"Onpa opettajakin tänäpäivänä kirkolla", alkoi Tolvanainen +ystävällisesti sanoa. + +"Tuli lähdettyä", sanoi Laivurinen, "mutta unettamaan tahtoi ruveta." + +"Eikö Herran sana ole tarpeeksi voimakas pitämään hereillä?" kysäsi +Tolvanainen. + +Laivurinen ei käsittänyt siinä olevan tavallista syvällisempää +tarkoitusta. Siksipä hän vastasikin leikillään: + +"Nukkuihan Tolvanainen itsekin! Minä sentään en nukkunut, vaikka kyllä +sain luonnollisilla keinoilla sitä vastaan taistella." Kaikki +nauroivat, mutta Tolvanainen oli hämillään. Rouva Laivurinen huomasi +sen ja rupesi nuhtelemaan ukkoansa: + +"Sinä olet... Onko se nyt kumma, jos vanhaa miestä unettaa pahemmin +kuin sinua." + +"Eikä, mutta minä vain sanon." + +Mutta Tolvanainen alkoi suuttua. + +"Katso ensin, ettei ole malka omassa silmässäs, ennenkuin rupeat +etsimään raiskaa toisen silmästä", hän sanoi äreästi ja lähti +kävelemään pois. + +"No mutta ... tuota, enhän minä mitään loukkausta tarkoittanut. Ihan +vain suotta leikilläni", koetti Laivurinen parannella. Mutta +Tolvanainen meni. + +Laivurinen vielä vaimolleen ja Airaksiselle selitti, kuinka tuiki +viattomassa tarkoituksessa hän sen sanoi. Rouva nuhteli ja oli +harmissaan. + +"Niiden kanssa pitäisi olla hyvin arka, noiden tuommoisten vanhain, +rikasten kanssa", sanoi Airaksinen. + +"Siitä minä viisi!" huudahti Laivurinen, "oli rikas tai köyhä! Ja kun +se oli vielä ihan totta. Mutta olkoon", hän sanoi hoivaisten +välinpitämättömästi kädellään, "joka syyttä suuttuu, se lahjoitta +leppyy." + +He lähtivät kolmisin astumaan kotiin päin keskustellen Tolvanaisen +omituisesta menettelystä. Airaksinen kertoi, mitä Tolvanainen oli +hänelle jutellut. Laivurinen otti sen hupaiselta kannalta eikä pannut +siihen sen suurempaa merkitystä. Hän näki siinä vain ymmärtämättömäin +vanhoillisten voimatonta potkimista edistysrientoja vastaan. + + + + +VI. + + +Iltama koululla oli päättynyt ja yleisö mennyt pois. Ainoastaan +muutamia miehiä oli vielä jäänyt; he istuivat nyt Laivurisen +puutarhassa tarinoiden ja nauttien kauniin illan viileydestä. Siinä oli +nimismies Bendell, kauppias Airaksinen, Suutari Entonen, opettaja +Laivurinen itse sekä vielä muutamia talonpoikaisia nuoria miehiä. + +Kaikki olivat hauskalla tuulella, Laivurinenkin melkein vallaton. Hän +oli juuri kertonut toisille käyneensä tänään kirkossa sekä mitä +Tolvanainen oli hänestä sanonut Airaksiselle, miten se mies oli +suuttunut j.n.e. + +"Pakana sinä oletkin tietysti, et sinä mikään kristitty ole", sanoi +nauraen Bendell. + +"No, entäs sinä?" Laivurinen kysyi myöskin nauraen. + +"Samoin tietysti ... ainakin yleisön mielestä." + +"Niin, mutta sinä olet omasta mielestäsikin, mutta en minä." + +"Kas niin! Kas sillä tavalla sopii sanoa, kun tulee syytteen +alaiseksi!" + +"Siitä minä viisi... Mutta koska sinä tahi joku teistä on kuullut minun +kieltävän Jumalan?" Laivurinen kääntyi kaikkien puoleen vielä +hymyillen, mutta kuitenkin sen näköisenä, että hän käsitteli asiaa jo +vakavammalta kannalta. Kukaan ei suoraan tunnustanut kuulleensa; +vastaukset olivat hiukan kierteleviä, osalta leikillisiä. + +Airaksinen nauroi kaikkein eniten ja kiusasi: + +"Monta kertaahan sinä sitä olet sanonut!" + +Laivurisen kasvoille nousi kärsimätön ilme. + +"Ei", hän sanoi, "te teette leikiksi koko asian, mutta minä en katsele +sitä niinkään leikilliseltä kannalta." + +"Katsele totiselta tai leikilliseltä kannalta, mutta nyt sinä kuulet +meiltä suoran totuuden. Pakana sinä olet, et käy edes kirkossa", +virkkoi Bendell. Erittäinkin Airaksinen nauroi aivan hulluuteen asti. +Laivurinen loi vihaisen katseen häneen, ei puhunut kuitenkaan mitään +eikä ryhtynyt riitelemään, vaan alkoi selvittää. Mitäpäs tuossa noiden +pilkkakirveiden kanssa voisikaan! + +"Tosiaankin", alkoi hän ikäänkuin jutun alusta, asettuen itsekin +uudestaan leikillisemmälle kannalle, "en ole tiennyt ennenkuin vasta +viime aikoina, että ihmisillä on sellainen käsitys minusta. Itseni +suhteen en siitä mitään välittäisi, mutta toimeni tähden on sellainen +harhaluulo vähän ikävä..." + +"Niin, niin, Tolvanainen ottaa sulta viran", keskeytti Bendell, ja +toiset alkoivat nauraa. + +"No niin, vaikkapa niinkin. Mutta minun teki mieleni vain sanoa teille, +että tänäpäivänä, kun olin kirkossa, minä ajattelin ja kuvittelin +olevani oikein reformeerattu kristitty. Sillä, uskokaa tai ei, mutta +minun sydämeeni oikein koski tuo ihmisten ulkokultaisuus, tekopyhyys, +maneeri, jonka muka tulisi merkitä uskonnollista elämää." + +"Hm." + +Toiset asettuivat tarkkaavaisina kuulemaan. + +"Esimerkiksi kirkkoyleisö", jatkoi Laivurinen, "minkälaista se on! Ja +minä olen kuitenkin vakuutettu, että he meidän, minun ja sinun +rinnallasi (hän sanoi Bendellille) pitävät itseänsä jumalisina ihmisinä +ja ehkäpä pappikin pitää. Kirkossa tuli sattumalta mieleeni ajatus, +että mitähän Kristus ja apostolit ja Lutheruskin sanoisivat, jos he nyt +ilmestyisivät tämän seurakunnan keskelle? Sitten vertailin entis-ajan +pappeja ja pappien asettamistapaa nykyisiin. Silloin oli opettajina +ainoastaan sellaisia henkilöitä, jotka olivat käyneet Pyhän Hengen +koulua. Nyt on Pyhän Hengen koulu vain sivuseikka. Pänttää vain päähäsi +'puhdasoppinen' järjestelmä, niin ei mikään estä papiksi pääsemästä." + +"Uskotko sinä sitten Pyhän Hengen koulua?" kysäisi Bendell. + +"Uskonko minä vai olen uskomatta, se on tässä sivuasia, mutta +kristillisessä kirkossa se on pääasia." + +"Ei sitä, Pyhän Hengen koulua, ole kirkossa syrjään heitetty", virkkoi +Airaksinen, "sillä tunnettu asia on, ettei julkisissa synneissä elävää +ihmistä vihitä papiksi." + +"Ole vaiti!" huusi Laivurinen, "kyllähän ne saattavat paperilla olla +olemassa sellaiset säännöt, mutta ei käytännössä. Sitä paitsi on se +paljas siveellisyyskysymys, joka on aivan eri asia. Mutta siitä luulen +olevani jotenkin varma, että monet 'lukevat' itsensä papiksi kysymättä +itseltään, onko heillä Pyhän Hengen kutsumus." + +"Kuule, mutta kuka nykyaikana voi sydämiä tutkia niinkuin Kristus +teki?" kysyi Airaksinen. + +"Seurakunta tietenkin", ehätti Bendell. + +"Seurakunta, niin", sanoi Laivurinen. "Mutta seurakunnille ei tähän +aikaan anneta ensinkään tilaisuutta siihen. Pitäähän pappi ottaa yhden +ainoan vaalisaarnan jälkeen. Ja niin oppineet miehet kuin papit +saattavat kyllä valmistaa saarnan! Mutta siitäkö seurakunta tuntee +hänet? Eipä tunnekaan." Sitten Laivurinen ryhtyi selittämään, miten +olisi meneteltävä. Papin pitäisi olla seurakunnan tutkittavana pitemmän +aikaa; kokeneitten kristittyjen pitäisi saada tehdä muistutuksia +saarnain johdosta y.m. + +"Taitavat olla harvassa ne miehet, jotka uskaltaisivat tutkia pappien +uskonnollista kokemusta ja tehdä muistutuksia", arveli Airaksinen. + +"Niin, niin luultavasti nyt olisikin, sillä papisto on kasvanut +erityiseksi korkeaksi ylimysluokaksi. Harvoin pappi enää köyhän +kristityn veljeksi sopii. Pappien maalliset edut ovat niin suuret, niin +hyvin valvotut, että tarvittaisiin enempää kuin heikkoa ihmisvoimaa, +jotta ne voisi aina uhrata siinä, missä Kristuksen rakkaus niin vaatii. +Pappi on _herra_ meidän aikanamme. Eikä sellainen sovi köyhän +työmiehen veljeksi hengellisessäkään suhteessa." + +"Sinä unhotat yhden tärkeän seikan", huomautti Airaksinen, "nimittäin +kehityksen, joka yhteiskunnassa on tapahtunut sen jälkeen kun +kristillinen seurakunta perustettiin. Silloin eivät oppineet uskoneet +Kristusta, vaan oppimattomat. Kehityksen mukana kehittyi kristinoppi +tieteeksi. Onhan siis ymmärrettävä asia, miksi niille, jotka rupesivat +tällä alalla tiedemiehiksi, teologeiksi, annettiin johtajaoikeus." + +"Niin, niinhän se olisi pitänyt olla, mutta niin ei ole", väitti +Laivurinen. + +"Sinä tiedät kyllä, etten minä kehitystä vastusta. Mutta sitä minä +vastustan, että joinakuina aikoina hyväksyttyjen ohjelmain oppiminen +pidetään etusijassa, jota vastoin kielletään hengen vapaus ja tämän +nojalla saavutettava vapaa kehitys. Esimerkiksi, jos syntyy +lahkolaisliikkeitä, jotka tavallansa ovat vapaamman ajatuksen ja +tutkimishalun tuotteita, niin helvettiin ne tuomitaan. Tänäänkin +kirkkoherra juuri saarnasi lahkolaisista ja sanoi, että ainoastaan +kirkonoppi vie oikeaan, mutta kaikki lahkolaisopit väärään. Minä juuri +ajattelin, että millähän oikeudella hän tuomitsee, kun ei itse tiedä +enempää kuin muutkaan suruttomat ihmiset." + +"Eiköhän?" keskeytti Airaksinen. + +"Ei!" huusi Laivurinen kiihkeästi, "suruton ihminen hän on, niinhän +jumalisetkin sanovat hänestä. Ja onko sitten oikein ottaa kansalta +raamattu pois ja panna omia muodosteluja sijaan?" + +"Ei hän omia muodostelujaan..." väitti Airaksinen, "Uskontunnustus on +vanhempi kun koko suomalainen kirkko, ja sitä hän..." + +"Niin on, kirkolliskokouksissa on äänestämällä päätetty, mitä uskotaan, +mitä ei", huomautti Laivurinen ivallisesti. + +"Se oli välttämätöntä, sillä suuret uskonnolliset riidat pakottivat +muodostamaan uskontunnustuksia, joissa suuremman joukon käsitys +uskonnosta oli pienemmälle tilalle yhteen sovitettu", jatkoi +Airaksinen. + +"Siinäpä se juuri on!" sanoi Laivurinen hermostuneesti, +"muodostelemisissa se onkin erehdys! Muodostelmat ne vaikuttavat +veltostuttavasti ja eksyttävästi sellaiseen, joka on ruvennut etsimään +_elämää_ uskosta." + +"Luonnollinen ihminen puhuu asiasta niin kuin sinä puhut", sanoi +Airaksinen. + +"Ja sinäkö tässä puhut uskovaisena?" huudahti Laivurinen. + +"En puhukaan. Mutta minä uskon yksinkertaisesti, että kirkonoppi on +oikea ja autuaaksi tekevä, kun vaan sen mukaan uskoo ja elää." + +"Et sinä usko, ei sinulla ole mitään uskoa!" väitti Laivurinen melkein +halveksien. "Se on kauppamiehen puhetta", jatkoi hän vielä. Siinä oli +puoli leikkiä, puoli totta. Se vaikutti seuraan hiukan masentavasti, ja +keskustelu katkesi vähäksi aikaa. Mutta sitten otti Entonen puhuaksensa +lahkolaisista, joita oli kuutta eri joukkoa pitäjässä ja jotka osalta +oikein myrkyllisesti vihasivat toisiansa ja hyökkäsivät vastakkain +sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa, erittäinkin seuroissaan; +nämä olivatkin muodostuneet kevytmielisemmille ihmisille huvi- ja +naurupaikoiksi. Kirkkoherra ei vaatimallakaan sekaannu asettelemaan +näitä riitoja. Kirkossa sen sijaan hänen äänensä jylisee ukkosena +tuomiten kaikki lahkolaiset alimmaiseen helvettiin... + +Tämä kertomus poisti ne hankaukset, jotka äskeinen persoonallisuuksiin +menevä väittely oli saanut aikaan. + +"Pappi tietysti koettaa pysyä puolueitten ulkopuolella, mutta samallapa +hän asettaa itsensä niiden tuomariksi. Puolueettomalta näyttävää +persoonallista sekautumattomuutta voi selittää kahdella tavalla: joko +ei hän uskalla antautua taisteluun, taikka hän on liian ylpeä ja +ylhäinen ollaksensa väestöön nähden muuna kuin arvostelijana tahi +tuomarina", virkkoi Laivurinen Entosen lopetettua. + +"Niin", jatkoi Entonen, "mutta tässä on vielä sekin huomattavaa, että +kirkon aseet eivät ollenkaan ole nykyään tähdättyinä julkisia syntejä +vastaan, vaan raatelemaan toisiaan sisällisen eripuraisuuden surkeassa +humussa. Julkiset synnit saavat ainoastaan vanhan tavan mukaan +syrjäletkauksia, milloin sisällisiltä riidoilta sattuu olemaan +väliaikaa. Järjestettyä sotaa syntiä vastaan ei nykyään käydä, ainakaan +näillä tienoin." + +Airaksinen oli jo vähän aikaa levottomilla liikkeillä osoittanut, että +hänellä olisi jotain sanottavaa, hänelläkin. + +"Mutta milloin kavaltaja tulee laumaan ja saarnaa antikristuksen väärää +oppia, silloin tietysti täytyy ensinnä tähdätä voimansa kavaltajaa +vastaan ja sitten, kun se on karkoitettu, ryhtyä vasta uusiin +valloituksiin!" + +"Kuka tässä on sitten kavaltaja?" kysäisi Laivurinen. + +"Jonkun tietysti täytyy olla kavaltaja, kun kerta niin monta oppia on. +On ainoastaan yksi lammashuone ja yksi paimen, luultavasti täytyy olla +yksi tiekin." + +"Samaa tietä saattaa kulkea monta joukkoa." + +"Miksikäs ei. Mutta sitten pitää kuitenkin olla yksi toivo ja yksi +tunnustus." + +"Kuka on sanonut, ettei näillä kaikilla niin olisi? Yksi toivo, se on +autuuden toivo, yksi tunnustus, se on Jumalan kaikkivaltiaisuuden +tunnustus." Kun Laivurinen oli tämän sanonut, katsahti hän nopeasti +ympäri seuran. Kaikkien siimat olivat tarkkaavaisesti kiintyneinä +häneen. + +"Se on kovin laaja tunnustus", sanoi Airaksinen vihdoin. + +"Jos se on laaja, niin sano nyt, mikä on esim. täällä vallitsevista +opinsuunnista tarpeeksi rajoitettu ja oikea?" + +"Kirkon oppi", vastasi toinen arvelematta päästäen suunsa hiukan +hymyyn. + +"Kristus sanoo: 'Älkää olko pahaa vastaan.' Mutta jos kirkko nyt pitää +Kristusta muuten ohjenuoranaan, niin miksi se niin kevytmielisesti +hylkää juuri tämän? Enkä minäkään kirkon _oppia_ halua moittia, +vaan menettelytapaa." + +"Noo ... kyllähän siinäkin virheensä on. En minä sitä halua kieltää, +mutta..." + +"Niinpä ei liioin saisi asettua niin ankarasti tuomariksi. Tuomarin +viran omaksuminen on suuri virhe. On epäilemättä virheitä muissakin: +yhdessä lahkossa yksi, toisessa toinen. Mutta voiko olla mahdollista, +että ihmisiä tuomittaisiin näistä virheistä? Ei suinkaan. Virheet ja +erehdykset annetaan anteeksi toiselle niinkuin toisellekin. Tässähän on +anteeksiantamuksen suuri oppi! Taistelun kuumuudessa kirkon ja eri +lahkojen välillä unhoitetaan tämä. Johtajana on vallan- ja kunnianhimo. +Tosi uskonnollisuuden kehittäminen ja julkisten paheiden ruoskiminen +jää vain sivuasiaksi. Suruttomia, välinpitämättömiä ja pikku paheiden +harjoittajia, jotka eivät suorastaan ryhdy toimintaan kirkkoa vastaan, +pidetään kirkon helmalapsina ja parempina ystävinä kuin jossain +suhteessa hiukan eroavia lahkolaisia. Kun sitten yhteiskunnallisen +edistyksen ja siveyden harrastajat ryhtyvät poistamaan paheita, +niinkuin esimerkiksi juoppoutta ehdottoman raittiuden periaatteen +mukaan, niin suuri joukko kirkonmiehiä herää ja rientää julkisuudessa +todistamaan: 'ehdoton raittius on harhaoppi. Kristus itse valmisti ja +ryyppäsi viinaa Kaanaan häissä!' Ja tästä, juuri samasta asiasta +minäkin olen saanut papin niskaani." + +"Ehkäpä siihen on muitakin syitä", virkkoi Airaksinen naurahtaen. + +"Saattaa kyllä, mutta juuri raittiusasian tähden alkuperäisin tuli +välimme kylmäksi." + +"Hjoo, joo", ohautti Airaksinen ja katseli avaruuteen. "Luonnollinen +ihminen ei ymmärrä niitä, kuin Jumalan hengen ovat, sillä ne ovat +hänelle hulluus", jatkoi hän vielä. Hän sanoi sen aivan ajattelematta, +puheen jatkoksi vain, mutta säpsähti heti kun oli saanut sen sanotuksi, +sillä vasta silloin hän äkkäsi jo äsken lausuneensa jotain samaan +suuntaan. Laivurinen ei tällä kertaa kuitenkaan närkästynyt. Jonkun +verran pilkallisella äänellä hän vastasi: + +"Sitäpä sinä nyt aina matkit." + +Seura alkoi hajota. Mennessään eräs keski-ikäinen talonpoika +kismitellen istumisesta kontistuneita jäseniänsä sanoi keskellä +lähtöhälinän omituisen räikeällä äänellä: + +"Näitä viisaat tutkivat, mutta ne ovat tutkimattomat." + +Kun Laivurinen jäi yksin, tunsi hän olevansa kuin jotain vailla. Vähää +ennen kuin vieraat alkoivat lähteä, oli ollut innostunut ja varma. Tämä +kaikki oli nyt kadonnut. "Näitä viisaat tutkivat", ajatteli hän yhä +uudelleen, ei itse lauseen vuoksi, vaan saadakseen täysin selville, +mitä sanoja oikeastaan oli sillä tarkoittanut. Mies ei ollut koko +iltana puhunut monta sanaa eikä ollut hänen kanssaan ennestään likempi +tuttava. Laivurinen mietti: tarkoittiko mies tutkijoita yleensä vai +yksinkö häntä, Laivurista? Lopulta hän päätyi siihen, että mies oli +tarkoittanut juuri häntä; äänessä ja silmäyksessä oli keksivinään +tarkoituksellisen ja persoonallisen vivahduksen. Se sinään, hän +ajatteli, kun oli tähän päässyt, mutta olikohan muitakin samanmielisiä? +Sellainen tuntui hyvin mahdolliselta. Hän huomasi yhtäkkiä vapisevansa +kummallisessa kiihkossa, tuntien itsensä erinomaisen tyhjäksi ja +vähätietoiseksi mieheksi, jolla ei ollut keneenkään mitään +vaikutusvaltaa, jonka aatteita pidetään lapsellisena haaveksimisena ja +jonka opille ja tutkimuksille ei panna mitään arvoa. Ensin hän soimasi +muita ymmärtämättömyydestä. Mutta se meni ohi, ja sitten hän alkoi +ankarasti arvostella itseään ja makasi vihdoin niinkuin lennosta +ammuttu lintu, toivottomana ja itseänsä syyttäen metsästäjän jalkain +juuressa, tuntien katkerin mielin, ettei enää ole voimia lentää. -- -- + +"Mistä ... mistähän se johtuu, että minussa kaikki into ja halu viime +aikoina on niin lakastunut?... En ole enää missään suhteessa +erinomaisempi kuin muutkaan ... aivan vain tavallinen ihminen", jupisi +hän itsekseen ja löi kädellä polveensa. + +"Tavallinen ihminen henkisessäkin suhteessa; aineellisessa ei minusta +ole ollenkaan mihinkään... Köyhä, oikein sinisen köyhä raato!..." + +"Ei tarvita muuta kuin että minulla todellisuudessa on rintatauti ja +minä kaadun, kuolen kuin koira, ilman että kukaan ... kukaan, paitsi +omaisiani, kaipaa minua... Taikka oikeammin: että minua tuomitaan +hirveästi, sillä täytyisihän omaisteni tehdä konkurssi..." + +Rinta kohoili tuskallisesti ja silmät tuijottivat yhteen kohti. +Vetotautisen tavalla heitteli hän käsiään ja jalkojaan ikäänkuin siten +poistaaksensa kärsimystä. + +"Ja sekin vielä!" hän kiljaisi ääntänsä hilliten, hypähti raivokkaasti +ylös ja alkoi kiirein askelin kävellä edestakaisin. Muistui näet +takausjuttu mieleen. + +"Ei muuta tarvitsisi kuin että kuolisi!" huudahti mies pidätetyllä +äänellä ja suu meni puolinauruun. Yhtäkkiä hän lakkasi kävelemästä ja +rupesi hengittämään syvään, tehden ikäänkuin kokeita keuhkoillaan. Hän +huomasi, että hengitys kävi hiukan raskaanlaisesti ja että rintaan +ilmestyi hienoinen, outo pistos. Oli kyllä ennenkin pistänyt, mutta ei +juuri siihen kohtaan. Hän koetteli käsin: rintaluut olivat arat ja ... +solisluu? Ei ... se oli totta, siinä ei nyt tuntunut mitään huomattavaa +kipua. Joskus ennen oli solisluissa tuntunut siltä kun niitä olisi joku +pienellä puuvasaralla hiljakseen koputellut. Nyt oli se tuska poissa, +mutta sen sijaan tuo uusi outo pistos... + +"Mikähän minun oikeastaan on?" vilahti taas mieleen ylimalkainen +kysymys... Olen tullut niin kärtyiseksikin, äreäksi, oikein karhuksi... + +Keuhkotauti jäi siihen, ja sattuma johti ajatuksen toiselle tolalle. + +"Minun ja ystäväinikään suhde ei ole enää sama kuin ennen, johtui hän +ajattelemaan... Miksei tämänpäiväinenkään yhdessäolo viihdyttänyt minua +eikä heitäkään ... ei heitäkään, sen tiedän ihan varmaan! Näkihän sen +silmistä ja käytöksestä... Ja sitten minä loukkaan, niinkuin nytkin +aivan turhanpäiväisistä asioista... Arkoja hekin ovat kuin +lasipullot... + +"... Mutta muutenkin. Minä näen, että he karttavat minua, ovat +umpimielisempiä kun ennen ja vieraampia. Ja niin minäkin olen. +Umpimielinen minäkin olen... Enkä minä innostu enää, minä olen kuin +puolikuollut... Ja sentähden tietysti en minä enää miellytäkään muita +ihmisiä, eivätkä muut miellytä minua... + +"Ei se sellainen ole elämää", hän virkkoi. + +"No ... saattoihan se olla satunnaistakin", hän jälleen jatkoi, hiukan +itseään lohdutellen. + +"Mutta ... unhoitanhan minä taas kokonaan perheeni!" Hän lähti +kiiruhtamaan pois puutarhasta. Tämä ajatus taas vaikutti omituisen +elähyttävästi. Voimallisella itseluottamuksella hän ajatuksissaan +ikäänkuin sylkäisi vastuksia vasten silmiä. + +"Elän minä kuitenkin!" hän virkkoi vakuuttavasti. "Elävät ne +huonommatkin, kelvottomammatkin... Ja ... ja kuka sitä on sanonut, että +minun, juuri _minun_ pitäisi saada ruusujen ja kukkasten päällä +tanssia?... Jos minulla kerta on lahjoja ja elämänkykyä, niin tietysti +minun täytyy kestää vastuksia!..." Hän tunsi itsensä niin voimalliseksi +ja reipastuneeksi että pyyhkäisi käytävällä puolijuoksuun. + +"Lapset minun täytyy tänne saada vaikka ... ja Liina myös!" Sydämessään +nuhteli hän itseään siitä, että oli niin kauaksi saattanut perheensä +unhottaa. Viime aikoina hän oli vain yhteen jaksoon kärsinyt ajatusten +sortoa ja lyönyt laimin perheensä ... "sellaista seuraa!" jupisi hän +ääneen. + +"Siinähän ne ovat, joita varten elän, joita varten _tahdon_ elää!" + +Juuri kun hän ehti puutarhasta pihaan, ajoi sinne myöskin kauppias +Nerkkula. Laivurisen sydän hervahti oudosti, kun huomasi tulijan. Mutta +se tunne meni kohta ohitse ja hän meni iloisena tervehtimään. +Harvinaistapa onkin nähdä kaukaisempia... Likeiset tulevat siitäkin +syystä melkein jokapäiväisiksi, ikävystyttäviksi... + +"No terve!" + +"Tervetuloa!" + +"Etpä sanoisi tervetuloa, jos tietäisit minkälaisella asialla tulen." + +"No?" + +"Vierus on kuollut." + +"Kuollut?!" äänsi Laivurinen hiljaa. Suu valahti auki, ja silmät jäivät +tajuttomasti tuijottamaan Nerkkulaan. + + + + +VII. + + +Nerkkula oli mennyt. Laivurinen istui synkkänä, mutta jotenkin tyynenä +pöytänsä ääressä. Pääasiallisesti ajattelutti häntä nyt se, miten hän +sanoisi vaimollensa tämän, ettei se hänessä erityistä hämmästystä +herättäisi... Jos kovin pelästyy, jos rupeaa itkemään ... ja miksei +itkisi, kun 500 tulee entisen selkään... Ja hän kun ei ole tiennyt koko +tästä asiasta ... se tulee ihan aavistamatta hänelle... + +"Vierus kuoli... Sopiva ja varma keino päästä veloistansa." Hän +naurahti kummallisesti. Samassa johtui mieleen: jos Liina sattuisi nyt +tulemaan, niin kysyisi hän varmaan syytä huoleeni, sillä nyt +epäilemättä näytän sellaiselta... Mitä sanon hänelle? Millä selitän? +Tätä asiaa täytyy valmistaa ennenkuin sen hänelle ilmaisen... + +Häntä vapisutti. Mutta heti seurasi miellyttävä tunne siitä, että vielä +oli tilaisuutta lykätä ilmoittaminen tuonnemmaksi! Johtui mieleen ottaa +joku kirja käsille. Jos Liina tulee, niin olen lukevinani; sehän on +selvä syy miettiväiseen ulkonäköön... Pitää vain olla joku mietityttävä +kirja... + +Hän hiipi varpaillaan kirjaston luo, etsi sieltä kuumeentapaisesti ja +otti vihdoin Ryeggin kasvatusopin. Hän kävi jälleen istumaan kuin +varkain. Saatuaan kirjan eteensä auki ja ruvettuaan lukemaan (sen +tähden vain että näyttäisi lukevan) tunsi hän hyväätekevän pudistuksen +itsessään. Nythän minulla on täysi syy olla ajatuksissani! + +Aivan odottamatta kiintyi hänen huomionsa syvemmältä seuraaviin +lauseisiin: + +"Siveydelliseen vapauteen määrätty ihminen on oma tarkoituksensa; hän +ei voi, niinkuin jokin asia tulla välikappaleeksi. Me emme kasvata +ihmistä sen vuoksi, että hänestä olisi muille hyvää, vaan että hän +ensikädessä itsellensä jotakin oikein olisi." + +"Hm." + +"Me emme kasvata ihmisiä sen vuoksi", luki hän uudelleen kertoen koko +lauseen. + +"Niinpä tosiaankin", päätti hän iloisesti, "sehän on oivasti +lausuttu ... tarkoitus nimittäin on oivallinen." + +-- Kasvattaa ihmistä ainoastaan itseänsä varten ... sehän onkin +luonnollista, ajatteli hän... Jos joku kasvatetaan muita varten, on se +ikäänkuin hevosen taikka teuraseläimen kasvattamista: palvelemaan, +uhrautumaan muille, uhraamalla omat etunsa... + +Mutta elänkös minä itseäni varten?... Jos niin on laita, missä nyt on +tuo elämä? + +Hän rupesi käsi poskella miettimään ... kaivoi ja penkoili +ajatuksillaan siinä kuin aarteen kaivannolla. + +-- Sanalla sanoen, jos nyt minä esimerkiksi olisin -- minä nyt vain +kuvittelen sitä -- että olisin kasvatettu ja itse kasvattanut itseäni, +omaa, yksilöllistä itseäni varten, niin minä, esimerkiksi, en olisi +mennyt takaamaan Vierusta. Ja sitten, nyt kun olen kyllästynyt +yhteiskunnallisiin harrastuksiin, kun eivät ne minua hyödytä +_aineellisesti_, -- päinvastoin: ne vahingoittavat, oikein +aikalailla vahingoittavatkin! -- minä saattaisin niistä yhtäkkiä luopua +ja ruveta harrastamaan omia, yksityisiä etujani _aineellisella_ +alalla... Niin juuri, _aineellisella alalla_... Sepä minua nyt +totta vieköön huvittaisikin! Nyt olisin valmis mihin juutalaistemppuun +hyvänsä, kun vain saisin voittaa, voittaa ja rikastua!... + +Häntä värisytti omituinen kiihko. + +"Sanalla sanoen, jos olisin pitänyt vähemmän esitelmiä, lahjoitellut +vähemmän listoihin, tuhlannut vähemmän aikaa sanomalehtikirjoituksiin +ja olisin sen sijaan ansainnut rahoja sivutoimilla, luvallisilla ja +luvattomilla keinoilla niinkuin muutkin, jotka tulevat hyvin toimeen, +-- niin minä olisin hyödyttänyt itseäni. Ja sehän se on pääasia! Nyt +olisin kunnioitettu mies, varakas mies... Jaa'a ja minulla olisi paljon +enemmän ystäviä!" + +Hän vaipui taas mietiskelemiseen. + +-- Minkäarvoisia ovatkaan minulle nuo luullut henkiset aarteet nyt?... +Onko minulla edes _niitä_?... Se on kyllä omituista, mutta nyt +minä tunnen olevani tyhmä kuin pässi... + +Hän oikaisi tuskallisesti vartaloaan. + +-- Ei niillä, joilla on aineellisia varoja, ole koskaan tällaisia +_painoja_. Jos he kaipaavat, satunnaisesti tahi muodin vuoksi, +henkistä ravintoa tai huvia, on se heille alttiina pienestä +aineellisesta uhrauksesta. Mutta minä pöllö, maailman parantaja +(minäkin, jumaliste, olen sellainen!), minä kun luin ensin itseni +velkaan enkä sitten tyytynyt siihen, että toimitin virkani, vaan kaikki +väliajat -- jolloin minun olisi pitänyt ansaita rahaa -- tuhlasin +senkin seitsemissä puuhissa, tyrkytin ilmaiseksi sivistystä niille, +jotka olisivat voineet sitä ostaa! He nauroivat minulle, pilkkasivat +minua, vihaamaankin rupesivat... Ja minä vain kuin mikäkin apostoli, +tuhlasin aikani, menetin omani ja perheeni onnen... Luulottelin, +etteivät he ymmärrä elämää, olin sankarimainen... + +Hän naurahti myrkyllisesti. + +"Ja he ymmärtävät elämää tuhat kertaa paremmin kuin minä!" + +"Esimerkiksi tuo Vaittinen", hän jatkoi, "luullakseni hän nauttii +elämästä." + +Kovakouraisesti viillellen meni läpi ruumiin ajatus: ja sellaisen +miehen kädessä on minun elämäni onni... + +"Sinäkin, sinäkin, sinäkin Vierus-parka! Miksi et pysynyt renkinä, +syönyt surutonta leipää. Olisit saanut kuolla kiroamatta ja olisit +hiukan minuakin säästänyt." Hän puhui hiljaa, surullisesti päätänsä +nyökytellen. + +"Vierus-parka, ystäväraukkani, missä sinä nyt olet?" Silmä herahti +kosteaksi ja kurkkuun nousi paksu pala. Hän pyyhkäisi kyyneleet, ja +pari heikkoa maininkia äskeisestä heilautti vielä ruumista. Ajatus +juoksi uusille aloille: Missä olet, veli Vierus? Missä henkesi +liitelee? Oletko tässä luonani kuulemassa ja näkemässä?... + +"Siitä olen vakuutettu, että henkesi elää!" hän virkahti ääneen hyvin +vakuuttavasti. + +"Aatteemme oli yhteinen..." + +Mutta nyt levisi ajatus niin laajalle, että huomio vähitellen tylsistyi +ja ikäänkuin väsyneenä ja hervahtuneena hiljalleen laskeusi levolle. + + * * * * * + +"Älkäät siis surulliset olko sanoen: mitä me syömme, taikka mitä me +juomme? eli millä itseämme verhoomme? Sillä kaikkia näitä pakanat +etsivät, sillä teidän taivaallinen isänne tietää teidän kaikkia näitä +tarvitsevan." + +Ääni, muorin ääni kuului kyökistä saakka, kun hän luki ja tuntui +panevan äänelleen niin omituista painoa. Se sattui erityisellä tavalla +Laivuriseen, herätti hänet puolinukuksista ja keräsi kiireesti kaikki +ajatukset seuraamaan lukemista. Hän oli juuri nousemaisillaan ylös +aikoen mennä kyökkiin käskeäkseen muorin uudelleen lukea tuon lauseen +ihan samalla äänenpainolla kuin äskenkin, mutta samassa astui rouva +huoneeseen. Aivan kuin jostain rikoksesta tavattuna Laivurinen +kummallisesti epäröiden istahti jälleen ja siirsi kasvatusopin eteensä +ja oli sitä suurella kiinnolla tutkivinansa. Vaikka hän katsahti +vaimonsa kasvoihin ainoastaan varkain, pelästyi hän kuitenkin, sillä jo +tuo vilkaus saattoi hänet ajattelemaan: lieköhän Liina huomannut +jotain? ... aavistaneeko hän? Mutta samassa juolahti mieleen äkkiä: +minähän lyön häntä kovin laimin! ... jo monta viikkoa olen lyönyt +laimin, unohtanut ja elänyt itsekseni. Kenties se tulee siitä?... + +Liina oli äänetönnä laskenut kätensä Eeron hartioille ja tuntui siinä +ikäänkuin odottavan. Laivurisen huulilla jo pyöri äreä sana, sillä +pulaan joutuneena häntä kovin hermostutti ja kiukutti "sellainen +tunkeilevaisuus." Hän nyt kyllä kohta äkkäsi, että se olisi väärin, +mutta ei kuitenkaan voinut hillitä itseänsä kysymästä: + +"Mitä sinä nyt?" Hän käänsi päätä ja katsoi vaimoansa koettaen vääntää +suutansa teennäiseen nauruun. Vaimo otti kätensä pois olkapäältä. + +"Mitä sinä nyt?" matki hän syvästi loukkautuneena, ja itku kuulosti +olevan kurkunpäässä. + +"Niin, minä vain kysyin, oliko sulla jotain erityistä... Eihän siitä +nyt sillä tavalla..." Laivurinen koetti teeskennellen saada asian +tavalliseksi. + +Vaimon rinta kohoili syvästi. Koettaen taistella itkua vastaan, joka ei +kuitenkaan onnistunut, hän sanoi: + +"Oi, miksi sinä, Eero, olet ruvennut kohtelemaan minua sillä tavalla +kuin minä olisin aina liikaa?" Hän lausui lopulta niin kiireesti kuin +olisi tuo kaikki ollut ulkoa opittu läksy. Lopuksi ei hän voinut enää +pidättää itseänsä, vaan purskahti valtavaan itkuun. + +Eeron sydän löi kovasti. Syyllisyyden tunto ja samalla puolustava +ritarillinen ajatus, että hänen oli koetettava yksin kestää surut, +taistelivat hänessä kovaa taisteluaan; sydän joudutti tekemään pikaista +päätöstä, sillä asema oli kovin hankala ja selvitystä vaativa. + +Vaimo itkeä nyyhkytti vieressä, ja mies aprikoi, millä lakkauttaisi +itkun? + +"Kuule, minulla on kyllä huolia, ja jos sinä vielä itket, niin..." +Miehen ääni värisi. Hän joutui neuvottomaksi, kun huomasi kohta, että +oli sanonut jotain hyvin tyhmää... Huolia!... siitähän vaimo heti +pääsee tolalle. + +"Minä kyllä näen, että sinulla on _huolia_", sanoi vaimo. "Mutta +luuletko minulle olevan huokeata nähdä sinun huolehtivan ja olla itse +tietämätönnä sen syystä. Etkö sinä tiedä, että epätietoisuus on +hirveämpi kärsiä kuin tieto?... Ja luultavasti asia koskee minua yhtä +likeisesti kuin sinuakin?" + +Laivurinen katsahti sävähtäen vaimoonsa, kun kuuli viime lauseen. +Hän tunsi seisovansa nöyryytettynä kuin tuomarinsa edessä. Hän +pelkäsi kuin paha poika, joka toisten joukossa on juuri osoittanut +suurta sankaruutta, mutta joutuessaan isän rangaistavaksi tuntee +mitättömyytensä. Mielessä vilahti ajatus, että hän on sanomattoman +kelvoton mies, vieläpä rikollinenkin. Tuo kaikki kiiti suhisten läpi +aivojen. Lopuksi hän unohti kokonaan vastata vaimolleen. + +"Olenko niin kehno vaimo, etten ensinkään ansaitse luottamustasi +enää?... Ja luuletko, ettei _minullekin_ varma tieto olisi parempi +kuin epätietoisuus?" virkkoi vaimo taas. + +"Mitä sinä aavistat?" oli Laivurinen vähällä kysyä. Mutta sen hän jätti +ja ähkäisi tuskaisesti: + +"Älä puhu sillä lailla!... Puhu toisin, armeliaammin..." Hän tyrskähti +kerran, ikäänkuin kovasti pakkautuvaa itkua pidätellen. Sitten +liikahteli kuin kuumeessa, siirsi tuolin vaimonsa tuolin viereen, otti +häntä kädestä, puristi sitä hiljaa, mutta ei voinut katsoa silmiin. +Vaimon kasvoille nousi silmänräpäyksessä hellä, osanottava ilme. + +"Kuule, kuinka se on?... Onko sinulla keuhkotauti, Eero?" Hän nosti +kätensä kaulalle. + +"Sitäkin epäilen", mies sanoi. Mutta oikeastaan hän itse, nyt tässä, +piti sitä pikku asiana. Hän kuitenkin äkkäsi, että vaimo pitää sitä +pahimpana... Eikä hän itse usko tautia vaaralliseksi... + +"Kuule, Liina... Minä olen tehnyt sinua ja lapsia kohtaan suuren +rikoksen!" Laivurinen melkein huusi viimeisen sanan. + +Vaimo hämmästyi. + +"Minkä rikoksen?" + +Laivurinen tyynnytti itseään ja aikoi ruveta selittelemään, eikä se +enää niin vaikealta tuntunutkaan kun oli saanut tuon ensimmäisen sanan +sanotuksi. Mutta hän pidättyi puolisanaan. Viereisestä huoneesta +kuului: + +"Herra laskee raskaan kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa +meitä." Molempain puolisojen korvat kiintyivät siihen. Muori tuntui +ulkomuististaan niitä kertoilevan, hiljalleen tassutellessaan. + +"Eei ... ei hän tule auttamaan tällaisissa asioissa, ei!" sanoi +Laivurinen tavattoman katkerasti, ikäänkuin olisi otaksunut muorin +tuota hänelle sanoneen. + +"No mutta, sano jo ... mitä?" + +"Kuule ... kun Vierus on kuollut ja minä olen hänellä takaajana +viidensadan markan lainassa." + +Nyt oli kivi vierinyt sydämeltä, sen tunsi asianomainen itse paraiten. +Hän aikoi polttavalla kiireellä selittää asiaa tarkemmin. + +"Mutta hänellähän on viidentuhannen markan henkivakuutus", ehätti vaimo +sanomaan. + +"Häh?! Mistä sinä sen tiedät?" + +Tiesihän vaimo sen, oli kuullut Vieruksen tädiltä. Viime keväänä oli +hän sen hankkinutkin, henkivakuutuksen. Oli kuullut sen jo eilen, +samoin kuin Vieruksen kuolemankin, mutta mikä lie muistista vienyt, kun +oli unohtanut kertoa. + +Laivurinen tuli niin iloiseksi, että sydän oli hypätä ulos rinnasta. + +Selviteltiin ja kerrottiin sydämellisen innokkaasti kahden puolen. + +"Voi kuin et ennen sanonut", Laivurinen lopuksi virkahti, "minä kun jo +luulin, että omain velkaini lisäksi tulee vielä tämä." + +"Rakas ystävä, kun olin unhottanut koko asian", päivitteli vaimo ja +kertoi, että eihän hän ollut tiennytkään miehensä olleen Eero Vieruksen +kanssa asioissa. + +"Niin, niin, mistäpäs sinä sitä." + +Vaimonkin kasvoille oli noussut ilon hohde. + +"Herra laskee raskaan kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa +meitä", kertasi hän hymyillen ja laski kätensä miehensä päälaelle. +Laivurinen hymähti. + +"Se on omituista", virkahti hän. + +"Herra puhuu totta sanassaan." + +"Kyllähän se on totta se." Laivuriseen teki tapaus syvän vaikutuksen, +sillä hän ei pitkään aikaan ollut uskonut mitään voivan tapahtua tällä +tavalla. Sydän tuntui omituisen keveältä ja iloiselta. Nuo _omat_ +asiat ne näyttivät tällä kertaa kääpiöjutuilta vain. Ei niitten vuoksi +ensinkään kannattaisi surra. Tästä syystä ei hän pitänyt tarpeellisena +niitä Liinallekaan kertoa. Eihän se maksa vaivaa. Liina ei kuitenkaan +ymmärrä elämää siltä kannalta kun hän nykyään katselee... Hyvä mieliala +vain pilaantuisi... + +Viereisestä huoneesta alkoi kuulua lasten iloista hälinää. Siellähän on +lisää iloa, vielä enemmän elämää! Puolisot siirtyivät sinne, eikä +Ryeggiä tarvittu enää tänä iltana. + + + + +VIII. + + +Kesä on mennyt, syksy on tullut. Kaiken kesää teki Laivurinen melkein +jok'ikinen päivä vahvoja päätöksiä heittää hyödytön huolehtiminen ja +ruveta elämään kuin viimeistä päivää, huolettomasti ja iloisesti. Ja +väliin hän saattoikin toteuttaa ajatuksensa melkein kokonaiseksi +päiväksi. Mutta aina sattui pieniä tapauksia, ja ne kävivät mielelle +kuin olisivat olleet suuriakin asioita... + +"Ei", sanoi hän usein, kun tapasi itsensä synkissä ajatuksissa, "ei +tämä sovi, minä tapan itseni tällä lailla..." + +Ja hän koetti taas. + +Kun vanhat ihanteet johtuivat toisinaan mieleen ja muisti, miten +tulisella innolla puuhaili ennen niiden toteuttamiseksi, niin tuntui +tuo entisyys lapselliselta, mutta kuitenkin kaivattavalta. Toisinaan +hän vieläkin innostui, innostui kuin nuori kokematon maailmanparantaja +ainakin. Se kesti kerrallaan vain hyvin lyhyitä aikoja, väliin vain +muutamia minuutteja, sitten oli kaikki ohitse. Hän huomasi tämän +omituisen seikan ja tutki sen syitä. + +Sattuipa niinkin, että tätä ajatellessaan tuli siihen huomioon, että +hän onkin jo kovin vanha mies ... kolmekymmentä kolme vuotta!... Jaa'a, +paljon on jo nuorempia miehiä... Silloin selvisi, että vanhenemaan kai +tässä rupeaa. Miksi minä enää intoilisinkaan? Nuoremmatkaan eivät +kaikki intoile, miksi sitten minä, joka jo olen aikani intoillut? + +Lepoahan juuri kaipaankin, ajatteli hän. Miksi etsin tahi aion etsiä +uusia vaivoja? Minuahan kovin rasittavat kaikki velvollisuudet ... ja +velvollisuudentunnostahan kai se tämä omituinen kaipuukin lähtee. En +minä sellaisiin velvollisuuksiin enää kykene, minä olen vanhentunut, +nuoruuden into on lamautunut. + +Hän rupesi ikäänkuin vaistomaisesti kunnioittamaan kokemustaan ja +vanhentumistaan ja pitämään sellaisia ihmisiä, jotka elivät +huolettomasti ja vapaasti, ajattelemattomina ja joutavanpäiväisinä +tyhjäntoimittajina. Hänen ajatuksensa ja puheensa muodostuivat +kummallisen ivallisiksi ja pisteliäiksi. Tämä tapa rupesi häntä +huvittamaan, -- eikä hänellä ollutkaan muuta hauskuutta. Tällä +menettelyllä saattoi tahtomattaankin loukata ihmisiä, sillä tottuneena +siihen ei hän aina huomannutkaan miten pitkälle kulloinkin meni. +Toisaalta ei hän kärsinyt muitten käyttävän ollenkaan samanlaista +puhetapaa häneen nähden. Suuttui, jos joku koetti. + +Usein hän kyllä huomasi tämän heikkoutensa, mutta ei voinut sitä +vastustaa. + +Uskonnolliset asiat olivat viime aikoina joutuneet ahkeran käsittelyn +alaisiksi. Ei mistään omantunnon pakosta -- sitä ei hän myöntänyt --, +aivan vain siitä syystä, että ne vahvasti viehättävät häntä. + +Noin vuosi takaperin tunnusti hän olleensa melkein jumalankieltäjä. Nyt +hän kertoi siitä ylpeillen, kun oli päässyt vakaumukseen siitä, että +Jumala todellakin on olemassa. Entisen kantansa tässä asiassa sanoi +johtuneen välinpitämättömyydestä. Saatuaan nyt uskonnollisen +vakaumuksen hän tunsi ikäänkuin sisällisen pakon vaativan siitä +puhumaan. + +"Aatteeni ovat kyllä omituisia", hän sanoi usein, "mutta ne ovat +omintakeisten tutkimusteni tuloksia, selviä johtopäätöksiä." Usein hän +antautui tästä puhumaan, melkeinpä se olikin ainoa asia, josta hän +vielä innostui. + +Erään kerran, kun Tolvanainen, joka myöskin oli kansakoulun johtokunnan +jäsen, sattui käymään Laivurisen luona, teki opettajan kovasti mieli +ruveta vieraansa kanssa keskustelemaan uskonnollisista asioista. +Tolvanainen itse, joka oli vahva evankelinen, johdatti puheen +sinnepäin. Oli puhe Laivurisen taudista. + +"Niin", sanoi Tolvanainen, "te olette nyt pitkällisen taudin käsissä +niinkuin hurskas Job. Mutta onko teillä Jobin usko?" + +Laivurisen suu meni ivanauruun. + +"Job uskoi hänkin uudestaan vasta sitten kun rikastui ja parani. +Köyhänä ja sairaana oli hänkin epäuskoinen." + +Siitä aloitettiin. Laivurinen kertoi käsittävänsä, että kertomus +Jobista on romaani. Muuten sanoi hän pitävänsä juutalaisia +pakanakansana, samanlaisena kuin muutkin sen aikaiset kansat olivat; +mutta heidän historiastaan on selvään nähtävänä, että Jumala +välillisesti ilmaisi tärkeitä totuuksia profeettain kautta, mutta että +profeetat niihin usein sekoittivat omia käsityksiään j.n.e. + +Tolvanainen pudisteli päätänsä. + +"Opettaja juttelee järjen kieltä", hän sanoi salaperäisesti hymyillen, +"eikä luonnollinen ihminen ymmärrä niitä kuin Jumalan hengen ovat, +sillä ne ovat hänelle hulluus." + +Tolvanainen lausui tämän hiljaa ja vakuutellen ikäänkuin nuhdellakseen +Laivurista. Äänestä kävi muuten päättäminen, että hän valmistautui +taisteluun. Laivurisen laita oli sama. Hän tunsi vastustajansa ja piti +hänen uskonnollista kantaansa löyhänä tekopyhyytenä. Hän kuohui intoa +ja väittelynhalua. + +"Järjen kieltä, kuinkas muuten?" virkkoi Laivurinen. Hymyili jo +tulevalle vastaukselleen. Astutpa satimeen kerrankin, Tolvanainen! + +"Niin järjen kieltä", vakuutteli toinen. "Kyllähän raamattu monessa +suhteessa on vastoin järkeisoppia. Mutta järki täytyy ottaa vangiksi +uskon kuuliaisuudelle." + +"Ei, ei raamatun totuudet ole vastoin järkeä, mutta yleinen +selittämistapa, se on vastoin järkeä." + +"No niin." + +"Mitä no niin? Onko se sama asia?" + +"Tietysti. Joka ei Moosesta ja profeetoita usko..." + +"Ei, ei, älkää sekoittako. Mutta sanokaa vain, ovatko raamatun totuudet +ja niiden selittäminen _teidän_ kannaltanne sama asia?" + +"On, kun niin selitetään kuin Lutherus selittää." + +"En minä sitä usko!" huudahti Laivurinen melkein häikäilemättömästi. + +"Niin, niin, te ette usko, kyllähän minä sen tiedän. Mutta sillä, ettei +joku usko, ei ole todistettu, että raamattu olisi vain satukokoelma. +Kyllä niitä on, jotka uskovat." + +"Enhän _minä_ ole sanonut raamattua satukokoelmaksi. Minä vain +olen sanonut, että sitä selitetään väärin." + +"Niin selitetään, tekin selitätte väärin", pilkkasi Tolvanainen. + +"Se on kyllä mahdollista", myönsi Laivurinen avomielisesti. Tolvanainen +käytti tilaisuutta jatkaaksensa: + +"Aivan sama on, jos pidätte totena osia raamatusta taikka ei ensinkään +mitään. Sillä kun te sen teette järjen avulla, eikä uskon, niin ei se +teitä mitään auta." + +"Se on kyllä totta", myönsi Laivurinen, "jos nyt olisi niin, ettei +minulla olisi ensinkään uskoa, -- ajatellaan nyt, ettei minulla ole +ensinkään uskoa, jota minulla kuitenkin on! -- ja minä tahtoisin päästä +käsittämään raamattua. Mitä minun silloin on tehtävä? Enkö saa tutkia +tätä kirjaa järkeni avulla, kun ei minulla ole muuta apukeinoa? +Ajatelkaa nyt vieläkin, ettei minulla olisi ensinkään uskoa, mutta +ääretön halu päästä totuuden tietoon? Niin, ja ajatelkaa vielä, että +minulla olisi suuri halu olla kristitty, esimerkiksi siitä syystä, että +minä ihailisin kristityn mainetta?" + +Laivurinen jäi silmät suurina tirkistelemään Tolvanaisen kasvoihin +saadakseen selvää, oliko tämä häntä ymmärtänyt. + +"Ymmärsittekö?" kysäisi hän, kun ei toinen ruvennut vastaamaan. + +"Ymmärsin kyllä, mutta minä nyt olen sellainen maanmoukka, etten minä +tällaisissa järkikeskusteluissa osaa pitää puoliani." + +"Sanokaa niinkuin ymmärrätte", pyysi toinen kiihkeästi. + +"Asia on sillä tavalla", alkoi Tolvanainen muistelevan näköisenä, "että +sellainen ihminen, jolla kerran ei ole mitään uskoa, ei ole oikeutettu +väittelemään näistä asioista." Laivurinen käsitti, että tarkoitus oli +loukata. + +"Minähän sanoin, että minulla _on_ uskoa." + +"Eihän opettaja usko mitään ... senhän kaikki tietävät", virkkoi +Tolvanainen, mutta joutui samassa hämille. + +"Millä oikeudella te niin sanotte?" kysyi Laivurinen kiukustuneen +näköisenä. + +"Minä sanon sen sillä oikeudella, koulun johtokunnan jäsenenä, että +minä pidän hyvin vaarallisena, kun sellaisia asioita opetetaan meidän +lapsillemme." Hän nähtävästi aikoi jatkaa, mutta joutui pois tolalta ja +vilkaisi hätäillen Laivuriseen. Tämä oli kovin hämmästynyt tuosta +äkillisestä hyökkäyksestä ja suu meni kummastelevaan hymyyn. Mutta +aivan kintereillä leimahti silmissä tulisesti, ja hän murahti, joko +aikeessa vastata tahi kysyä jotain. Tuon ajatuksen hän näkyi kuitenkin +painavan alas ja nousi päätä ravistellen seisomaan. Tolvanainen sai +tästä menettelystä sen käsityksen, ettei Laivurisella ollut mitä +vastata. Tyytyväisenä itseensä kömpi hän uunin luo, kopisti sinne perät +piipustaan ja jonkinlaiseksi vahvikkeeksi äsken sanotulle äänsi +vakuuttelevasti: + +"Hjoo, joo, niin se on." + +"Mitä 'hjoo joo'?" kysäisi Laivurinen luonnottoman kovasti ja seisahtui +Tolvanaisen eteen levollisesti katsellen, kun tämä pani omasta +massistaan piippuun. Tolvanainen pelästyi, niin että oli vähällä +pudottaa piippunsa, sillä ei hän ollut juuri mitään tuollaista +ajatellut. + +"Niin ... en minä mitään... Sanon vaan, että niin se on." + +"Mikä on niin? Mikä, mikä oikeastaan on niin?" + +Tolvanainen joutui yhä enemmän hämille, ja Laivurinen sai siitä intoa. + +"Se vaan", änkkäsi Tolvanainen, "ettei sitä sellaista oppia saisi +opettaa lapsille koulussa." Mutta nyt joutui hän yhä enemmän tolalta, +sillä Laivurisen tiukan katseen edessä johtui hän yhtäkkiä +ajattelemaan, että hän puhuu jotain hyvin tyhmää. + +"Vai niin ... vai sitä ... vai vielä te sitä toistelette. Hmh. Mutta +sanokaas, mitä vaarallista minä olen opettanut teidän lapsillenne?" + +Laivurinen kysyi tätä lempeästi, melkein kuin lapselta. + +"Ei minun lapsilleni", alkoi Tolvanainen. + +"No, no, älkää lörpötelkö, minä tarkoitan _lapsille yleensä_?" + +"Tuota ... en minä tiedä, mutta niin ne sanovat." + +"Kutka sanovat? Mitä sanovat?" Laivurinen ei sitä juuri +tarkoittanutkaan, vaikka ehkä huomaamattaan kohteli Tolvanaista +ikäänkuin nuhteen alaista oppilasta. + +"Sitä sanovat", virkahti Tolvanainen silmiä nostaen, "että opettaja on +sellainen, joka ei usko Jumalaan." + +"Enkö minä usko Jumalaan! Sanotteko te niin?" + +Jostakin syystä sai Tolvanainen nyt hiukan enemmän rohkeutta. + +"Enhän minä sitä nyt niin varmaan tiedä", hän sanoi, "mutta sellaisesta +ihmisestä, joka on koko elämänsä laskenut Kristukseen ja elää sitä +varten, sellaisesta ihmisestä tuntuu teidän ajatuksenne -- +pakanalliselta", jutteli Tolvanainen nyt jo suurella varmuudella. + +"Valehtelette!" ärjäisi Laivurinen kiivastuen. "Te ette pidä Kristusta +ojennusnuorananne enempää kuin muutkaan, enempää kuin minäkään", jatkoi +hän. + +"Mutta minun uskoni tuottaa kuitenkin levon minun sielulleni, ja se on +pääasia." + +"Niin tuottaa minunkin uskoni", vakuutti Laivurinen. + +"Tokkohan?" + +"Epäilettekö sitten, etten minä puhu totta?" + +"Sanoittehan tekin äsken, että minä valehtelen." + +Laivurinen astui pari kertaa äänetönnä lattian ylitse. + +"Siis emme usko kumpainenkaan toisiamme?" hän kysyi teennäinen hymy +huulilla. + +"Siltäpä näyttää, ikävä kyllä", myönsi Tolvanainen, mutta ei hymyillyt. + +Tolvanainen alkoi lähteä pois. Hän tarjosi kättä hyvästiksi. + +"Muuttakaa mielipiteenne ... niistä saattaisi tulla muuten ikävämpiä +seurauksia", sanoi hän isällisesti, vieläpä itsevaltiaasti. + +"Mitä varten?" + +"Oman kuolemattoman sielunne ja virkanne tähden. Kansalla on hyvin +ikävät tiedot teidän uskonnostanne." + +Hän meni ulos. + +Laivurinen tulistui hirveästi, sillä nyt hän yhtäkkiä huomasi, että +oli hyvin kehnosti puolustanut itseänsä. Herra auttakoon, miten +lienevätkään käännelleet ja väännelleet ajatuksiani. Ja mitä minä olen +lapsille puhunut? En mitään, en totisesti mitään erinomaista. Mutta +sitten hän kohta joutui ajattelemaan, että Tolvanainen vain +uskonvimmassa lörpötteli, pisteli ja peloitteli. Ja hän alkoi +rauhoittua. + +Mutta jälestäpäin vakavammin ajatellessa tätä seikkaa kasvoi epävarmuus +kasvamistaan. Antamatta mitään vihiä ajatuksistaan ja tarkoituksistaan +pani hän tarkan huomaavaisesti merkille yleisön käytöksen eri +vivahdukset. Näihin saakka oli hän otaksunut ihmisten silmissä olevansa +tavallisen uskonnollisen väittelijän arvossa; olipa vielä luullut +sitäkin, että ne käsittävät ja ymmärtävät hänen mielipiteitänsä, +pitävät häntä, jollei juuri uskovaisena, niin ainakin näitä asioita +käsittävänä miehenä. + +Nyt luuli hän huomaavansa ihmisten käytöksessä jotain kätkevää, +peittelevää. Tuo hermoja kiihdyttävä uteliaisuus muutamissa kuulemaan, +mitä hän sanoisi siitä ja siitä asiasta, alkoi häntä yhtäkkiä +kyllästyttää ja rasittaa. Kasvoi mieleen vähitellen kuvitelma, kunnes +se oli lopuksi olevinaan selvä varmuus, että kaikki ihmiset aina +vastaan tullessa tiellä tahi missä hyvänsä tavatessa ajattelevat +hänestä: "kas jumalankieltäjää!" Tuo ajatus kiusasi omituisesti ja pani +hänet karsain ja epäluuloisin silmin katselemaan kaikkia. Tämä +otaksuminen ja kuvittelu kasvoi siihen määrään, että hän ajatteli joka +talossa ja mökissä puhuttavan aina vain tästä ja ainoastaan tästä. + +Tämän johdosta joutui hän itsensä kanssa tarkkaan tilintekoon. Kuinkas +se oli ... mitenkäs minä ajattelinkaan vuosi takaperin? hän joskus +kysäisi itseltään. Ja hän tuli aina täyteen vakaumukseen, että se oli, +se silloinen uskonto, täyttä jumalankieltämisoppia. Hän muisti +omituisen selkeästi, että silloin oli toisinaan vallannut ikäänkuin +salaperäinen kammo ja pelko näiden mielipiteitten ja aatteitten +johdosta. Se oli ollut tuollaista vienoa, sielunpohjassa uinailevaa +kaihoa, joka väliin ilmestyi omituisena pelkona esimerkiksi siitä, että +Jumala ehkä rankaisee näistä ajatuksista. Mikä Jumala? hän muisti +sitten ajatelleensa, kun huomasi, ettei uskonut Jumalaa olevankaan. +Silloin joutui toisinaan outoon uupumustilaan ja ajatuskyky seisahtui. + +Mutta nyt oli toista. Siitäpä syystä hän suuttui ihmisiin, kun luuli +kaikkien häntä tuomitsevan aatteista, jotka hän oli jo aikaa jättänyt. +Raakana ja raukkamaisena piti hän sitä tapaa, että muitta mutkitta, +kuten muutamat kiihkoilet lahkolaiset tekivät, kuljetaan talosta taloon +lukemassa omaa uskontunnustusta. Mutta hän etsi tilaisuutta +väittelyihin saadakseen niissä kantansa yleisölle selväksi. Sen lisäksi +rupesi hän ankaraksi: paljasti raakuutta uskonnon valossa. Toisinaan +hän taas tunsi sammumatonta halua pistellä ja paljastaa tekopyhyyttä: +"kylläpä valehtelevatkin Jumalalle, koettavat petkuttaa!" oli hänellä +tapana sanoa. + +Kerran oli puhe tanssista sen johdosta, ettei raittiusseurain +kokouksissa suvaita tanssia, eikä Laivurinen, yleisen mielipiteen +vuoksi, itsekään suvainnut. + +"Miksi selitetään, että taivaassa on alituinen tanssi? Jos tanssi +maailmassa on kerran lihallisten intohimojen tuote, niin miten sitä +voidaan taivaassa harjoittaa?" Kun Laivurinen tätä kysyi suu vielä +hymyssä, niin pudistettiin salaisuudessa päitä. + +"Ei suinkaan taivaassa tanssita", selitti hän lopuksi. "Mitä henget +tarvitsevat tanssia!" + +Tämä oli jo sulaa pakanuutta. + +Samalla kertaa katseltiin Dorén piirtämiä raamatun kuvia. + +"Omituista itsekkyyttä ihmisissä", sanoi Laivurinen, "että Jumalan kuva +tehdään aina ihmisen muotoiseksi. Kasvot usein ovat eurooppalaiset, +mutta puku itämaalainen." Tähän liittyi joku ajattelemattomuudesta +puhumaan liikoja, mutta Laivurinen tukki suun. Vakavammat ihmiset +kävivät asiaan kiinni. + +"Jumala loi ihmisen kuvaksensa", sanoi joku. + +"Niin sielun; ihmisen sielu on Jumalan kuva." + +"Hm." + +Tähän päättyi juttu. Onkos mokomampaa kuultu kristilliseltä ihmiseltä, +sanottiin jälestäpäin. + +Hänen oli myöskin kuultu väittävän, ettei ruumis, tuo multaläjä, +milloinkaan nousisi ylös haudasta, vaan että ainoastaan henki nousee ja +yhdistyy Jumalaan. "Mitäpä tehtäisiinkään lihalla ja luilla taivaassa", +oli hän arvellut, "ei siinä ole mitään Jumalasta lähtenyttä, joten se +ei voi siihen jälestäpäinkään liittyä." + +Tätä kaikkea sitten tulkittiin niinkuin tulkittiin. "Ei hän usko +ylösnousemustakaan!" sanottiin, "eikä ijankaikkista elämää", lisättiin +siihen luonnollisena seurauksena. "Ihan samanlainen on kuin vanha +Kolströmin herra, joka sanoi ja uskoi, että siinä puu makaa, mihinkä se +kaatuu." + +Siihen liittyi vielä lisäksi muita asioita. Muuan pitäjän kuulu räätäli +luuli saaneensa joistakin kirjoituksista selville mitä sana sosialisti +merkitsee. "Rikkaat tapetaan ja köyhille jaetaan tasan rikasten maat ja +tavarat; avioliittoa ei ollenkaan solmittaisi niinkuin nyt, tehtäisiin +ainoastaan vuoden kontrahteja j.n.e. Sellaista on sosialismi", kertoi +räätäli. Mutta siihen hän vielä lisäsi, että opettaja Laivurinen on +selvä sosialisti ja että opettaja on sen itse sanonut. + +"Oh ohh-hoh sitä miestä!" + +Ihmisissä rupesi hiipimään ensin ujompana ja hiljaisempana, mutta +sitten yhä voimakkaampana ajatus: "no mutta eikö se olisi pantava pois +viralta?" + +Valistuneempi nuoriso oli jyrkästi Laivurisen puolella sekä muutamat +Laivurisen varsinaiset ystävät. Mutta siitä ei yleisö paljoa +välittänyt. "Ovat samanlaisia", sanottiin. + +Ei Laivurisella ollut juuri milloinkaan monia likeisempiä ystäviä +ollut. Niiden harvainkin kanssa, jotka kuuluivat näihin, olivat välit +tämän suven kuluessa jossakin määrin kylmentyneet. Toisinaan hän kyllä +kaipasi heitä luokseen, mutta kun he tulivat taloon, toivoi hän melkein +kohta, että he menisivät pois. Seurassa kaipasi hän yksinäisyyttä ja +yksinäisyydessä seuraa. + +Pitkään aikaan ei Laivurinen varmuudella tiennyt näistä kiertopuheista, +vaikka kyllä aavisti jotain. Hän piti alentavana suorastaan tiedustella +mitään, ja muuten ei saanut paljoakaan tietää. Mutta erään kerran, kun +hän uhitellen kertoi jollekin ystävälleen eräästä väittelystään jonkun +kanssa ja nauroi, sanoi toinen varoitellen: + +"Ole varovaisempi puheissasi, veli." + +"Häh? Mitä sitten?" + +Nyt sai Laivurinen tietää liikkuvista jutuista. Hän vajosi sen johdosta +yhä enemmän masentavan mielialan valtaan ja ryhtyi likeisimmiltä +ystäviltään kiireen kaupalla vielä paremmin asiaa kuulustelemaan. +Bendell ei ollut siitä kuullut paljon mitään; sen, mitä oli kuullut, +piti akkain juoruna, perinpohjin naurettavana. Hän nauroi itsekin ja +sai Laivurisenkin nauramaan. + +Airaksinen sanoi heti, että totta ne ovat kaikki. Hän kertoi kuulleensa +niitä paljonkin, mutta ei ollut "uskaltanut" eikä "saattanut" puhua +mitään. Häneen Laivurinen suuttui: luuli huomaavansa lempeässä, +nöyrässä äänessä, jolla tuo sanottiin, kavaluutta. Anteeksiko muka olet +pyytelevinäs, kun niin sanot!... Vai et ole uskaltanut ilmaista... +Tämän perästä ei hän enää koskaan oikein luottanut Airaksiseen. Ainoa, +joka itsestään, kysymättä tuli kertomaan, oli suutari Entonen. +Häneltäpä Laivurinen vasta saikin perusteet kuulla. Entonen näkyikin +pitävän asiaa tavallaan omanansa: hän keskusteli siitä innokkaasti, +ikäänkuin se olisi häntä itseään hyvin läheisesti koskenut. Se +miellytti Laivurista. On kuin onkin, hän päätti, Entonen uskollisin +ystäväni. + +Vasta nyt tunsi Laivurinen asian perinpohjin. Virkavahvistuskirja +täytyy saada mitä pikimmin, päätti hän. Itseänsä moitti hän siitä, +ettei jo ennen ollut sitä vaatinut. Mutta olihan suhde ollut +kuntalaisten kanssa niin hyvä. Joskus oli johtokunnan kanssa ollut +siitä puhetta, mutta asia oli aina tehty leikiksi: "Emme kuitenkaan +sinua pois laskisi, vaikka menisitkin", olivat johtokunnan jäsenet +vakuutelleet. + +Keskusteltuaan Entosen kanssa kävi hän heti kirkkoherran luona, joka +oli koulunjohtokunnan esimies, ja pyysi tätä ensi tilassa toimittamaan +hänelle virkavahvistuskirjan. + +"Mikä kiire sillä nyt on? Sen vuoksi pitäisi pitää johtokunnan kokous." + +"No vaikka vaan. Mutta kyllä minä sen nyt tahdon saada." + +"Jaa jaa, no miksei." + +Kirkkoherran käytös oli aivan tavallinen, sillä hän ja Laivurinen eivät +olleet koskaan olleet missään erittäin tuttavallisessa suhteessa. Mutta +kuitenkin Laivurinen pois mennessään ja jälestäpäin muistellessaan +kirkkoherran käytöstä tunsi sen ajatuksen rupeavan vaivaamaan, että ei +pappi tarkemmin kysellyt syytä siihen, miksi hän nyt niin kiireesti +tahtoo virkavahvistuskirjan? Miksi nyt juuri? Hän ei sanallakaan +maininnut myöskään huhuista. Ne ovat siis kirkkoherran tiedossa... + +Jonkinlainen levottomuus sydämessä odotti hän kokouspäivää. + + + + +IX. + + +Muutamia päiviä ennen johtokunnan kokousta oli Laivurinen sairastunut. +Tauti tuntui vilustumiselta, vaikka hän ei tiennytkään missään +vilustuneensa. Tosin sinä päivänä oli hiukan sateinen ilma ja +kolkonlainen tuuli, mutta Laivurinen oli pysynyt sisällä melkein koko +päivän. Siitä huolimatta oudot vilunväreet iltapäivällä karsivat +selkäpiitä. Ne alkoivat alhaalta, väliin kantapäistä saakka, nousivat +värisyttäen ja kirvellen ylöspäin, leviten kaikkialle. Päätä alkoi +huimata, ja painostava väsymys laskeusi jokaiseen jäseneen. + +Hän joutui makuulle. Koetettiin kaikenlaisia lämmittäviä lääkkeitä, +mitä kotona oli ja mitä naiset luulivat hyviksi ja auttaviksi. Paksut +peitteet saivat hänet vihdoin kovin kuumaksi ja hikoilemaan, ja hän +vaipui levottomaan uneen. Yöllä hän houraili. Se oli kummallinen tila. +Toisinaan luuli ymmärtävänsä kaikki varsin hyvin, näki muorin ja +Liinan, kun ne siinä vuoteen lähettyvillä liikkuivat, mutta +koettaessaan nousta hän painui alas kuin lyijy; kun hän aikoi jotain +sanoa, meni sana kieleltä ja pistäysi esiin aivan uusi, satunnainen, +väliin vallan hullunkurinen mielikuva, josta sitten sanoikin jotain. +Saattoi kyllä huomata itsekin, kun jotain hullua oli sanonut, että +toista oli aikomus sanoa, mutta kun ajatteli korjata erehdystään, +unohtui jo mielestä koko asia ja taas tuli jotain vallan toista. Väliin +hän tunsi itsensä kovin tuskalliseksi, mutta toisin vuoroin ei +huomannut mitään kipua. Päinvastoin tuntui hyvinkin miellyttävältä. Ja +kun pisti mieleen oikein hyvä ajatus, saattoi innostuakin. Kun taas +ilmausi ilkeitä mielikuvia ja ne tuntuivat olevan hyvin todellisia, +virtaili tuskanhiki pitkin ruumista ja mieli teki rynnätä, paeta... + +Muutamasti yön kuluessa pistäysi sekin ajatus mieleen, että mitähän jos +tämä nyt olisikin kuolemantekoa? Jos kuolema tuossa paikassa nyt +tempaisi pois ja ... ja... + +Mutta sitäkään ei jaksanut ajatella, taikka oikeastaan ei viitsinyt +pitemmälle, sillä koko olennossa vallitsi niin kummallinen velttous, +yhtäkaikkisuus ja välinpitämättömyys kaikesta. Sen rinnalla kyllä +katkera sielullinen kärsimys pälyili ja tirkisteli joka nurkasta, +painoi ja kidutti yhtämittaisella epätiedolla. Mutta kun ei siihenkään +voinut kiinnittää ajatuksiaan eikä kyennyt selittämään mitään, niin se +jäi vain kalvavaksi vaivaksi, jonka olemassaolon tuntee itsessään, +mutta ei tiedä sen oikeata olinpaikkaa. Kaikki jäi toistaiseksi +lykkimiseen ja yhä palavaan vaistomaiseen kaipuuseen: kunpa vain pian +ymmärtäisi... Nyt ei jaksa, ei viitsi ... kukapa nyt viitsii! + +Kolmantena yönä aamupuoleen sai hän nauttia muutaman tunnin virkistävää +unta. Siitä herättyään huomasi olevansa paljon parempi. Mutta pää oli +raskas ja sumuinen, tuntuipa siltä kuin se olisi ollut savua täynnä. +Heti palasi muisti kuitenkin takaisin uniin ja harhakuviin, joiden +kamppailukenttänä hänen aivonsa olivat olleet. Siinä muistui kovin +hämärästi mieleen varsin omituisia ja kummallisia näkyjä, niin että +teki mieli vieläkin nähdä ja tarkemmin tutkia ... viehätyksen vuoksi. + +Vilu oli kadonnut. Hän aikoi nousta ylös, mutta ei kyennyt; täytyi +pysyä vuoteessa puolenpäivän tienoille. Suussa oli koko päivän +inhottava maku. + +Vaimo oli koko yön ollut erittäin tarkkaavainen, pitänyt hellää huolta, +totellut ja noudattanut sairaan pienintäkin viittausta ja toivomusta. +Pienimpiä ja turhimpiakin apukeinoja hän koetti yöllä poistaakseen +vilua, ja kun houre tuli, toimitti kylmiä kääreitä. Laivurinen oli +huomannut kaiken tämän, kun oli tajussaan, ja heltyikin sen johdosta; +väliin hän taas oli kärsimätön ja kiukkuinen. -- + +Puolenpäivän aikaan hän nousi ja lähti ulos jaloittelemaan. Naiset +kyllä vastustivat, mutta se ei auttanut: hän tahtoi vilvoittaa +päätänsä. Ilma oli raikas. Tuuli hyväili suloisesti vielä polttavia +ohimoita ja tuntui karkoittavan sumua päästä. Ajatuskyky selveni ja +reipastui. Puutarhan käytävällä käveli hän edestakaisin kaula paksussa +kääreessä ja talvipalttoo hartioilla. + +Sattumalta, kesken muita ajatuksia piskahti mieleen: näinkös huono minä +nyt olen?... Mitenkähän minä olenkin näin huono? Käsissä ja jaloissa ei +ole voimaa, ei ensinkään ... ja kun kättä kohotan, vapisee minussa joka +luun solmu... Koko suven olen jo ollut huono ... ja mitä tämä nyt +jättääkään jälkeensä? + +Mitäpä mahdotonta nyt enää olisi kuolemankaan tulossa?... Eihän minussa +paljon vastusta olisi ... pian se minut saisi nutistetuksi... + +Alkoi tuntua niin omituiselta, kuin olisi edessä ollut hyvin pitkä +matka ja matkakapineet olisivat vielä olleet järjestämättä ja muitakin +kotiasioita toimittamatta. Sitten tuntui koko olennossa erityinen +vastenmielisyys lähtöä vastaan ... aika näytti niin sopimattomalta. + +Tuuli, joka muuttui yhä viileämmäksi, alkoi vaivata ja hienoja +vilunväreitä vyöryili, ensin sääriä ylös, sitten yhä ylemmäksi, ja ne +hajosivat vihdoin kirveltäen selkään. + +Hän pelästyi ja kiirehti sisään. Kiirehtiessään hän vasta huomasi, että +jalat olivat raskaat ja että hän oli hyvin väsynyt. Huoneeseen +päästyään heittäysi makaamaan. + +"Oh-hoh-hoh", hän äänsi mielihyvän ja levon tunnosta, kun oikaisi +itsensä vuoteelle. Rouva tuli peitettä panemaan. + +"Antaa olla ilman peitettä." Hänessä heräsi halu urheilla, koettaa, +kestäisikö vilustumatta, sillä nyt ei vilua tuntunut. Mutta rouva ei +suostunut. Jotain mutisten lempeästi, määräilevästi, tuppasi hän peiton +tiiviisti Laivurisen ympärille. Jostain syystä tuntui se Laivurisesta +oikein hyvältä ja hän suostui vastustelematta olemaan peiton alla ja +katseli vaimoansa; tämä näytti nyt erikoisen miellyttävältä, +pehmeämmältä ja viehättävämmältä kuin pitkiin aikoihin. Puku oli +jokapäiväinen, mutta siinä oli jotain sievempää ja somempaa kuin +tavallisesti. Astunta, puhe ja koko käytös oli niin arasteleva, ujo, +sointuva, ja toimellinen, mutta meluton. Posket olivat kalpeat ja +somat, silmät hienolla vetisellä, ehkä yön valvomisesta; ne näyttivät +kärsivällisen väsyneiltä. + +Laivurinen tunsi lämpöä, lepoa ja rakkautta. Koskas minä olen sinua +tällä tavalla vaalinut? tuli hän ajatelleeksi. Hän oli joskus +kärtyillyt ja ärhennellyt, kun vaimo pieniä, satunnaisia +pahoinvointiaan sairasteli. Kuinka paljon olenkaan hänelle velkaa! +ajatteli hän haikeasti. Kuinka paljon vähemmin hänen nuoruudenunelmansa +ovatkaan toteutuneet kuin minun... Ei kukaan ole uhrautunut hänen +hyväkseen... Hän on kaikkine kipuineen ja pahoinvointineen uhrautunut +meidän kaikkien hyväksi ... ja hänen, perheenisän hyväksi eniten, +hänen, jonka olisi pitänyt _kantaa_. Hän olikin luullut väliin +kantavansa raskainta taakkaa. Mutta mitä on minun taakkani! -- hän +ajatteli. -- Jos minä kuolisin, jäisi hän lasteni kanssa kuin +puolisonsa menettänyt lintunen poikasineen ihan ilman mitään maallista +turvaa... + +"Liina kultaseni..." + +Kyynel tipahti poskelle, ja hän kurottui kultasensa kaulaan, painoi +sitä puoleensa, suuteli pitkään ja tulisesti. Tämä synnytti syvää +lämpöä. Vaimo jäi siihen pitkäksi aikaa ja alkoi itkeä. Kumpainenkaan +ei puhunut mitään, mutta toinen ymmärsi toistaan. Mitäpä tässä +puhelemaan kömpelöä kieltä, pilaamaan ja sotkemaan ihania tunteita ja +sydämien vienoa keskustelua... + +"Onko nyt lämmin?" kysyi rouva vihdoin ja paranteli vielä peitettä. +Lämmin oli. Vieläpä luuli Laivurinen iltapäivään kokonaan parantuvansa. + +"Tottahan paranetkin." + +Tässä toiveessa oli varmaankin koko sydämen ajatus, koska rouva taas +purskahti itkemään. + +Lapsia oli tullut huoneeseen, he keräytyivät äidin ympärille hameesta +kiinni pitäen isän sänkyyn tirkistelemään. Mutta hiljaisuutta ei kauan +kestänyt. He alkoivat sähistä ja väitellä. Äidille tuli hätä, rupesi +suhdittamaan: isä on väsynyt, isän täytyy saada nukkua. Kovin häntä +peloitti, että isä taas ärtyisi lasten melusta. Mutta isä ei ärtynyt. +Lempeästi ja sovitellen hän sanoi: + +"Menkää, lintuseni, menkää äidin kanssa, että isä saa vähän nukkua. +Ehtoolla, kun isä paranee, saatte leikkiä isän huoneessa." + +Lapset tottelivat ja menivät riemuiten pois... "Illalla, kun isä +paranee..." j.n.e. + +Pihalle tultiin hevosella. Rouva katsahti ikkunasta. + +"Kirkkoherra tulee jo... Mitenkä hän näin aikaisin!", äänsi hän +tyytymättömänä. + +Sanaa sanomatta Laivurinen nousi, tuskallinen ilme kasvoilla ja rupesi +pukeutumaan. + + + + +X. + + +Useita johtokunnan jäseniä istui Laivurisen huoneessa. Keskustelu kävi +kankeasti sillä jutun aineena oli kovin jokapäiväisiä asioita ja +muutenkin näytti olevan kuin jotain painavaa mielissä. Laivurinen istui +joukossa melkein mykkänä. Hänelle eivät puhuneet muut eikä hän muille. +Hän oli käärinyt paksun huivin kaulaansa ja pukenut päällystakin +yllensä ja näytti matkamieheltä muiden rinnalla. + +Kankeata keskustelua oli Laivurinen melkein mitään elonmerkkiä +ilmaisematta kuunnellut noin puolen tuntia. Sitten hän liikahti +tuolillaan kärsimättömästi ja hänen vakoileva kysyvä katseensa kiersi +miehestä mieheen. + +Tähän saakka oli keskustelu käynyt melkein Laivurista huomaamatta. +Mutta nyt jokainen hiukan sävähti ja katseet lensivät yhteen. +Keskustelu katkesi paikalla, ja jokainen näytti tuumivan, mistä jatkaisi +Laivurisen kanssa. Mutta kukaan ei ensi hetkessä keksinyt mitään. +Kirkkoherra turvautui sormiaan hivuttelemaan ja muut piippujaan +asettelemaan. Kun Laivurinen tarjosi tupakkaa, piippuun pantavaa ja +paperossia, päästiin jo helpommalle ja Tolvanainen keksaisi jo +sanottavaakin. + +"Kovin on opettaja nyt mennyt heikoksi. Ette taida virkavahvistuskirjaa +kauan tarvitakaan." Hän hymyili ystävällisesti, surkuttelevasti. Jo +äsken tullessaan oli hän opettajan heikkoudesta puhunut. + +"Eipähän sitäkään tiedä", virkahti Laivurinen kuivasti. + +"Nyt pitäisi jo enemmän huolehtia _toisenlaisesta_ +virkavahvistuskirjasta", jatkoi Tolvanainen, "vahvistuskirjasta, joka +valtuuttaisi Karitsan häihin." Hänen suunsa oli laupiaassa hymyssä, ja +kirkkoherraan katsahti hän kuin kiitosta odotellen. Laivurinen kuohahti +hermostuneesti: + +"Mistä syystä te tuollaisella erityisellä tarkoituksella minulle sitä +sanotte?" kysäisi. + +Toiset johtokunnan jäsenet katselivat hämillään pitkin neniään. +Tolvanainen ihastui, kun huomasi, että hänen puheensa koski. + +"Mutta miksikäs opettaja sitten suuttuu siitä, että minä sanon sillä +tavalla?" kysyi Tolvanainen terävästi ja posket alkoivat hehkua. + +"Siitä syystä, että tunsin äänenpainosta teillä olevan jonkin erikoisen +tarkoituksen." + +"Minkä erikoisen tarkoituksen?" + +"Mitäs minä sitä selittelemään... Itse paraiten tiedätte." + +"Sepä nyt merkillistä puhetta on, tuota..." alkoi Tolvanainen. Mutta +kirkkoherra keskeytti sovitellen: + +"Väittelynne ei tunnu kääntyvän rakentavaksi", hän sanoi. "Ehkä on +parasta että käymme asiaamme?" + +Laivurinen olikin jo joutua hämille, sillä hän itsekin huomasi liian +rajusti ottaneensa kiinni Tolvanaisen sanoista... Eikähän nuo toiset +tiedä minun ja Tolvanaisen entisistä suhteista, ajatteli hän +harmitellen. + +Kirkkoherra esitti johtokunnalle asian. Opettaja Laivurinen oli +vaatinut virkavahvistuskirjaa ja sitä varten pyytänyt johtokuntaa +kokoon. + +"Onko johtokunnan jäsenillä mitään muistuttamista opettaja Laivurisen +pyyntöä vastaan?" kysyi hän lopuksi. + +Huoneessa syntyi hiljaisuus, joka lopulta muuttui tuskalliseksi. Toinen +vartosi ja velkoi silmäyksillään toistaan puhumaan. Laivurinen joutui +levottomaksi eikä voinut pidättää itseään sanomasta: + +"Nähtävästi on jotain muistutettavaa minua vastaan. Olkaa hyvät ja +sanokaa, mitä on sanottavaa." Hän hymyili ylpeästi, ja ääni värähteli +hiukan. "Silloin on rauta taottava, kun se on kuuma", lisäsi vielä. + +Miehet olivat tukalassa tilassa. Melkein yhtaikaa kääntyivät kaikkien +silmät Tolvanaiseen, joka hieman tavallistaan punaisempana kasvoiltaan +istui totisena ja nähtävästi pyöritteli sanaa kielellään. + +"Paha on puhua, paha puhumattakin olla", alkoi hän. Kasvoille hyökkäsi +veri, ja ääni vapisi. Hän jatkoi: "Mutta kun kerran sitä kysytään, niin +täytyy sanoa, että opettajan uskonnollisista mielipiteistä on viime +aikoina levinnyt hyvin pahoja huhuja ympäri seurakunnan. Ja se on paha +ja vaarallinen asia, se." + +"Sekö, että sellaisia juttuja on levinnyt?" kysyi Laivurinen +naurahtaen. + +"Olen minäkin kuullut hiukan jotain sellaista", sanoi kirkkoherra +vakavasti, ottamatta huomioon Laivurisen keskeytystä. "Mutta en ole +tätä ennen saanut tilaisuutta kysyä asiaa opettajalta itseltään. No, +onko totta, että te olette sellainen vapaa-ajattelija?" Hän kääntyi +Laivurisen puoleen ikäänkuin ainakin tuomari tutkiessaan syytettyä. +Laivurisen kasvoilla vaihteli väri, ja hän katseli alaspäin ikäänkuin +vastausta miettien. + +"Niin ... se riippuu siitä, minkälaista vapaata ajattelemista +tarkoitetaan", sanoi hän vihdoin näennäisesti jotenkin tyynesti. +Jälestäpäin muistellessaan näitä minuutteja ja erittäinkin sitä +äänenpainoa ja tapaa, millä kirkkoherra teki ensi kysymyksensä, +ihmetteli opettaja, mistä se voima silloin tuli hänelle, jolla hillitsi +itsensä. Yleensä arveli sen syyksi, että hän silloin kenties oli +varustautunut sellaiseen. + +"Aivan niin", myönsi kirkkoherra hyväntahtoisesti. "Mutta jätetään nyt +ne pitemmät mutkaiset tiet ja pyritään suoraan päämaaliin. Omistatteko +te luterilaisen kirkon uskontunnustuksen?" + +Laivurinen naurahti ja painoi kurillisesti leukansa paksun huivin alle. + +"Minä en suinkaan kiellä teitä pyrkimästä suoraan päämaaliin. Mutta +ennenkuin ryhdyn tekemään uskontunnustustani, uskallan kysyä, millä +perusteella sitä tässä tilaisuudessa vaaditaan?" Laivurinen katsahti +terävästi vuorotellen kuhunkin. + +Kirkkoherra hymyili. + +"Mutta, hyvä Laivurinen, täytyyhän meillä olla oikeus sellaisen +kysymyksen tekoon koulun johtokuntana. Ettehän tekään voi sitä kieltää, +jos järkevästi ajattelette." + +"En tietysti. Mutta ottiko kirkkoherra huomioon, etten minä kysynytkään +oikeutta, vaan perusteita?" + +"Jassoo ... jaa, sitä en huomannut. Ja sama asiahan se onkin... Niin, +no ... kansalla kun on yleinen tieto siitä, että te olette..." + +"Onko se _tieto_?" + +"Kyllä se on tieto." + +"Mistä saatu?" + +"Epäilemättä teidän omista puheistanne." + +"Kukahan niitä on kuullut? Ovatkohan kyenneet edes oikein +ymmärtämään..." + +"Sitä en tiedä", sanoi kirkkoherra, jo kärsimättömästi. "Mutta sen minä +tiedän, että tässä päästään paljon vähemmällä, jos ei niin tarkkaan +tutkita kiertävien huhujen perusteita. Ne saattavat kylläkin olla +perättömiä, mikä olisi ainakin minulle varsin mieluinen asia. Voittehan +vastata kysymykseeni." + +"Tietysti. Mutta kirkkoherra on hyvä ja koettaa asettaa itsensä minun +tilalleni: ettekö luule, että siinä tapauksessa tutkisitte, miten +huhut, joista ollaan niin suuressa määrässä vastuunalaisia, kuin minä +nyt tässä, ovat saaneet alkunsa. Sallikaa minun siis vielä, kun tässä +syytettynä seison, kysyä: mitä sanovat oppilaani, lapset?" Laivurisen +kurkkuun nousi paksu pala, mutta hän nielaisi sen väkisin alas. + +Kirkkoherra katsahti kysyvästi johtokunnan jäseniin, pysähtyi +Tolvanaiseen ikäänkuin häneltä jotain odottaen. Sieltä tulikin: + +"Mitäs lapset ... eivät ne ymmärrä sellaisia asioita." + +Kirkkoherra käänsi mitään virkkamatta pettyneenä kasvonsa toisaanne. +Laivurinen huudahti: + +"Mitäkö lapset? Eikö tässä ole juuri kysymys siitä, millä tavalla minä +opetan lapsia? Jos eivät lapset ymmärrä mitään, niin mitä merkitystä +sillä sitten on että niille ensinkään mitään opetetaan?" Hän naurahti. + +"Noo niin, mutta", veti Tolvanainen pitkään. + +"Jos teidän lapsenne todistavat, että minä olen opettanut heitä +pilkkaamaan Jumalaa, niin minä olen valmis luopumaan virastani", jatkoi +Laivurinen, tukevasti lyöden kättä polveen. + +"En minä ole siitä kuullut", sanoi kirkkoherra. "Mutta siitä olen +kuullut, että opettaja julkisesti soimaa _valtionkirkkoa_, vieläpä +kieltää erityisten raamatunpaikkain totuuden. Olen kuullut, että +puhutte näistä julkisissa paikoissa ja henkilöille, jotka asiaa sen +enempää ymmärtämättä naureskellen kertovat niitä pitkin kyliä. +Sellainen on syytös teitä vastaan." + +Kirkkoherra katsahti ankaran totisena johtokunnan jäseniin, ikäänkuin +näille vielä huomauttaakseen, että nyt se oli tehty, kanne. Tolvanainen +sai ystävällisen hymyilemisen puuskauksen. Laivurinen nähtävästi joutui +hämille. Hän nousi ja astui muutaman kerran levottoman näköisenä yli +lattian. + +"No niin", sanoi hän sitten hiljaa, "minä tahdon antaa selityksen +näihin kysymyksiin. Teillä on kyllä tavallansa oikeus sitä vaatia, +sillä olenhan minä teidän valtanne alainen." Viimeisissä sanoissa +sortui ääni katkeruudesta. Hän istui ryähtäen tuolille, aukaisi +päällystakin ja otti huivin pois kaulastaan. Kaikesta päättäen +valmistui hän antamaan laajaperäistä ja peittelemätöntä selvitystä. Hän +valmistautui siihen kuten raskaaseen, voimia kysyvään kamppailuun. + +Ensin ryhtyi hän tekemään selkoa mielipiteistään valtionkirkon suhteen. +Se selitys oli laaja: Siinä ei ole enää Kristuksen henki määrääjänä, +vaan tapa ja tilaan sopiva laki. Papisto on kohonnut virkakunnaksi, +joka ikäänkuin kirkontornista katselee maassa matelevaa laumaa; ei ole +montakaan, jotka uskaltaisivat laskeutua kuraan ja korpeen etsimään +kadonneita lampaita ja kantamaan niitä kotiin. Ihmisiltä kieltää +papisto vapauden tutkia raamattua ja panee omat ohjelmansa sijaan +j.n.e. Oli mustin valhe, että hän milloinkaan olisi pilkannut uskontoa. +"Miten, Herran nimessä, vakava mies voi pilkata sattumaltakaan vakavaa +asiaa, jota hän sydämestään kunnioittaa?" kysyi hän. Raamatun +kertomuksissa ja tapauksissa oli hän aina nähnyt Jumalan ohjaavan +käden. Pyhä, iankaikkinen totuus oli hänen mielestään raamatussa +löydettävänä, vaikka se olikin siinä tarunsekaisten ja historiallisten +kertomusten sisään kätkettynä, kuin kulta soran sekaan. + +"Kyllä minä vapaa-ajattelija olen", jatkoi hän, "minä tutkin asioita ja +punnitsen niitä. Minulla on kyllä useista uskonopin kappaleista eri +käsitys kuin mitä te pidätte oikeana. Mutta en minä sille mitään voi. +Enkä minä oppilailleni omia, poikkeusmielipiteitäni opeta. Sille en +mitään taida, että käsitän juutalaiset uskontoineen pakanakansaksi, +johon Jumalan henki kuitenkin välillisesti vaikutti ja jossa Jumala +siten etupäässä kehitti yhä jatkuvaa luomistyötänsä. Minä pidän heitä +kansana, joka tämän kehityksen alaisena ollessaan tunsi ikäänkuin +ilmassa liikkuvana todellisen siveysaatteen suunnan, tavat ja lain, +tunsi Jumalan tahtoa puolinaisesti, aavistuksena; semmoisena kansana, +joka lapsena haparoi lapsen tavalla, mutta jonka rinnalla meidän +aikamme henkinen kehitys on jo kasvaneen miehen kehitystila. -- Mutta +en minä tätä minäkään uskonkappaleenani pidä, ajattelen vain, että niin +_voisi_ olla. Sivuasioitahan nämä ovatkin itse uskontoon nähden?" + +Hän katsahti kiihoittuneena ympärilleen, ikäänkuin vastausta odottaen. +Nähtyään, ettei kukaan aio vastata, jatkoi hän: + +"Kristillisyyttä ihailen korkeimpana ihanteenani. Mutta oikein +tosikristittyä on vaikea tavata, ainoastaan joitakuita sellaisia +tunnen. Mutta se, että sellaisia tunnen, vahvistaa minunkin uskoani", +lopetti hän mietteissään, aivan kuin olisi noita ihanteitaan paraillaan +sielunsa silmillä katsellut. + +"Minä ikävöin ja kaipaan aina jotakin, en usein tunne itsekään mitä", +jatkoi hän melkein kuin itsekseen. "Mielikuvitukseni muodostelee +aatteitani, täydentelee ihanteitani, tuottaen siten hengelleni +tyydytystä ja iloa, kaipausta ja surua aina sen mukaan minkälaisilla +aloilla se kulloinkin liitelee." + +Oltiin hetkinen hiljaa. + +"Järki, järki", äänsi Tolvanainen vihdoin ja katsahti kirkkoherraan. + +"Järki", myönsi kirkkoherra. + +"Järki, järki", uudisti Tolvanainen innostuneena esimiehensä +kannatuksesta. + +"Järki!" kiljaisi Laivurinen luonnottoman kovasti. "Millä minä muulla +tutkin tällaisia asioita kuin juuri järjelläni? Ei minulla ole muita +apukeinoja. Ja mitäs on teologia muuta kuin järjen muovailua?" + +"Hiljempaa!" sanoi kirkkoherra ankarasti. "Sen perästä mitä tässä olen +kuullut ja mitä olette puhunut, on minun mahdoton antaa teille +valtakirjaa." + +Laivurinen vavahti. Hän oli jo melkein unohtanut, että oli _siitä_ +kysymys. + +"Mutta..." hän äännähti juuri kuin aikoen ruveta puolustautumaan. Se +jäi kuitenkin siihen. Sen sijaan tysrkähti hän kerran hyvin +omituisesti, ikäänkuin itkua teetellen, pudisti raivokkaasti päätä ja +riensi puolijuoksua ulos, pihalle. + +Kirkkoherra liikahteli kiivaan näköisenä ja ryhtyi hankkeisiin lähteä +pois. Muuan johtokunnan jäsenistä, Kankkunen, katkaisi äänettömyyden: + +"Mutta eiköhän me tehdä vääryyttä?" hän sanoi. + +"Miten?" kysäisi kirkkoherra omituisen vikkelästi. Kankkusen aikoma +vastaus jäi puolitiehen, kun opettajan rouva tuli sisään tuoden kahvia. + +"Mihin opettaja on mennyt?" kysäisi hän huomatessaan, ettei tämä ollut +huoneessa. Viipyi vähän, ennenkuin tuli vastaus. Kankkunen kertoi +vihdoin hänen menneen ulos. Kirkkoherra katseli syrjäsilmällä rouvaa, +jonka liikkeet muuttuivat yhtäkkiä kummallisen hätäileviksi. Tuskin +ehti hän kunnolla saada kahvin tarjotuksi, kun jo kiireellä riensi +toiseen huoneeseen ja sieltä jatkoi samaa kyytiä ulos. + +Ulkona oli ruvennut uudestaan rajusti tuulemaan; nurkissa vihelsi ja +mylvi oudosti; eräs vesitorvi päästi tuontuostakin pitkän, inhoittavan +ulvonnan. + +Rouvan poistuttua oltiin Laivurisen huoneessa hiljaa. Kaikkien huomio +teroittui kuuntelemaan ulkoapäin tulevia ääniä. + +"Mikähän siellä noin ulvoo?" kysäisi kirkkoherra, kun vesitorvi alkoi +ulvahdella. + +"Tuuli kait jossain", arveli joku. + +"Niin", jatkoi kirkkoherra, "arveliko Kankkunen, että me teemme +väkivaltaa?" + +"Arvelin, ettei meillä olisi syytä niin loukata opettajaa sellaisten +juorujen vuoksi. Hän on hyvä opettaja, miehet. Ainakin kun minä olen +ollut täällä uskontotunneilla, on hän opettanut uskontoa erittäin +kauniisti." + +"Eihän sitä voi kieltää, ettei hän hyvä opettaja olisi", myönsi +kirkkoherra, "mutta kun on uskonnosta ja kirkosta sellaiset käsitykset +kuin hänellä, niin ei saata hyväksyä häntä lasten opettajaksi. Mitä +erikoisesti minuun tulee, niin olen kirkon esimies seurakunnassa ja +samalla seurakunnan luottamusmiehenä velvoitettu pitämään silmällä +lasten opetusta koulussa, minkä vuoksi minä puolestani en suostu +hänelle antamaan valtakirjaa tällä kertaa. Kavaltaisinhan minä silloin +seurakuntalaiseni ja antaisin hyväksymiseni aatteille, jotka jäytävät +kansankirkon perusjuuria! Nyt tosin ei Laivurinen vielä ole saattanut +koulussaan kieltämisoppia opettaa, mutta sen verran on minulla tietoa +ja kokemusta, että kun hän itse tulee opissaan oikein varttumaan ja +kasvamaan, niin oppilaat saavat siitä karvaat hedelmät poimia. Tuo +suunta on kansakoululaitoksessamme hirveästi päässyt valtaan. Mutta +minä en suinkaan tahdo asemaani Herran viinimäessä niin väärin käyttää, +että valmistaisin niille sijaa, jotka tahtovat työtämme tyhjäksi +tehdä." + +Hän oli noussut seisomaan ja puhui harvinaisen innokkaasti, käsillään +viittoen. + +"Oikein", äänsi Tolvanainen. + +"Kyllähän se on niinkin", myönsi Kankkunen, "mutta minä vaan pelkään, +että kun emme vain tekisi tässä pelossamme kärpäsistä härkäsiä ja kun +ei vaan viimeinen villitys tulisi pahemmaksi kuin ensimmäinen." + +"Mitä te tarkoitatte?" kysyi pappi. + +"Tarkoitan vaan sitä, ettei Laivurinen asiaa kuitenkaan tähän jätä." + +"Ettäkö valittaa?" + +"Niin minä luulen." + +"Ei sitä tarvitse pelätä", sanoi Tolvanainen leveästi. "Silloin hän +menettäisi virkansa." + +"Aivan niin", vakuutti pappi. "Hän on nyt kyllä paljastanut tässä +itsensä. Mutta en minä tahtoisi häneltä virkaa ottaa. Minun mielestäni +meidän ensi tehtävämme on nyt antaa hänelle kristillinen varoitus +ohjaamaan ajatuksiansa oikealle tielle." Hän hiljensi äänensä +salaperäiseksi ja puhui kuiskaamalla: "Ehkä hän peräytyy ja rupeaa +ainakin pitämään suunsa kiinni. Kyllä Laivurinen hyvä opettaja on ja +innokas, en minä sitä kiellä." + +"Hyvä hän on", vakuutti Kankkunen, ja tuo neljäs mies, joka ei ollut +koko aikana lausunut vielä luotua sanaa, örähti hänkin joukkoon +myöntävästi. + +"Mutta liian itsekäs hän on", muistutti Tolvanainen. + +"Kyllähän sitä jokainen on itsekäs, jos sitä katsotaan", vastasi +Kankkunen tarkoittavasti. "Tässä minun ymmärtääkseni on itsekkyys +toiselta puolen paljon suurempi. Kirjoitetaanko tästä pöytäkirjaan +mitään?" kysyi hän kirkkoherran puoleen kääntyen. + +"Mitäs tässä on pöytäkirjaan kirjoitettavaa, kun ei sitä +valtakirjaakaan anneta." + +"No en minä tiedä, ajattelin vaan, että jos kirjoitetaan niistä +varoituksista, niin en minä ainakaan siihen yhdy." + +Kirkkoherra hymyili ylenkatseellisesti. + +"Ohoh... Vai niin", ilveili hän. + +Kankkunen nousi kiivaasti, otti lakkinsa, murahti hyvästiksi ja meni. +Toiset jäivät hiukan pitkään katselemaan. + +Rouva tuli noutamaan kahvikuppeja. Silmissä oli itkun jälkiä. + +"Minnekähän se isäntä tästä?..." alkoi pappi kahvista kiitellessään, +koettaen näyttää leikkisältä. Leikkiähän tämä on koko juttu! + +Mutta rouvan kasvot vääntyivät omituisesti, kun hän aikoi vastata. Jo +ovessa hän meni, kun vasta selkänsä taakse ilmoitti: + +"Makaa... Hän on kipeä." + +Itkemään kuului rouva rupeavan, kun oven jäljestään kiinni sai. +Johtokunnan jäsenet katsahtivat toisiinsa. Sitten rupesivat pappi ja +Tolvanainen keskustelemaan siitä ja itseänsä puolustelemaan. -- + +"Ei tästä niin olisi pitänyt suuttua", arveli kirkkoherra, "pitäähän +jokaisen ihmisen sietää arvostelua ja muistutuksia." + +"Ja rovastia kohtaan osoittaa tuollaista uppiniskaisuutta!" huudahti +Tolvanainen. Kun pappi näkyi äänettömänä hyväksyvän tämän mielipiteen, +rohkaisi se Tolvanaista jatkamaan. Hän päätti mennä katsomaan toiseen +huoneeseen, ehkäpä aikoi nuhdellakin opettajaa. Kirkkoherra kielteli +parilla sanalla ollen sitä mieltä, että heidän tulisi lähteä +jäähyväisiä sanomatta, kun isäntäväki kerran heitä pakoilee. Mutta +Tolvanaista ei enää voinut mikään pidättää. Hän kuiskutteli jotain +"kunnan omista huoneista", meni raottamaan ovea ja kurkisti sisään. + +"Onko opettaja täällä vai?" hän kysyi. Sielläpä näkyi olevan, makasi +vuoteessa paksun peitteen alla, ja rouva valmisteli vieressä jotain +lääkkeitä. Kaksi lasta nojaili hiljaisina ja äänettöminä vuodetta +vasten. "Onko opettaja tullut niin kipeäksi, että oikein makuulle?..." +kyseli Tolvanainen ja astui sisään. Sairas makasi kasvot seinäänpäin. +Rouva käänsi Tolvanaiselle selkänsä, ja lapset tuijottivat pelokkaina +vierastaen häntä. Kun Laivurinen kuuli, että joku tuli sisään, käänsi +hän äkkiä päätään ja katsahti, mutta kääntyi jälleen. Nyt tuli +kirkkoherrakin huoneeseen, ja rouva työnsi lapset kyökkiin. + +"Vilustunut?" kysäisi pappi, kun oli vähän aikaa äänetönnä katsellut +sairasta, jonka ruumis vähän väliä värähteli vilun vaikutuksesta. +Sitten hän alkoi kysellä mitä lääkkeitä rouva käyttää sekä neuvoi +hyvänsävyisesti yhtä ja toista. Vihdoin hän astui likemmäksi. + +"Meidän kokouksestamme luultavasti ei nyt enää tule mitään?" Hän teki +tämän kysymyksen Laivuriselle. Tämä ei vastannut kohta, mutta +hengenvedoista voi päättää, että hän valmistausi jotain sanomaan. + +"Niin ... mitäpäs siitä", hän virkahti vihdoin, "ettehän te anna +minulle valtakirjaa!" Hän käännähti vuoteella niin, että kasvot tulivat +näkyviin. Niissä asusti kuumeen puna. Hengitys oli hätäilevä ja raskas. + +Pappi alkoi hyvin ystävällisesti ja isällisesti selittää, miten he +olivat veljellisestä rakkaudesta päättäneet varoittaa ja neuvoa häntä +pois sellaisesta ajatussuunnasta. He pitävät -- "se oli aivan koko +johtokunnan mielipide" -- Laivurista kyllä hyvänä opettajana eivätkä +mitenkään laskisi häntä pois muuttamaan. Eikä hänen mielestänsä +Laivurinen nyt valtakirjaa tarvitsekaan, "ei suinkaan tässä nyt +semmoista tule kysymykseen. Kun paranette, niin ehtiihän tuon +sittenkin." Sitten hän kääntyi juttelemaan Laivurisen sairaudesta ja +alkoi tätä kehoittaa kuulemaan rakkauden ääntä... Siinä hän takertui +hiukan. Tolvanainen oli jo ison aikaa näyttänyt levottomalta. Nyt hän +tarttui kiinni kuin haukka ja pisti väliin: + +"Niin, rakkauden ääntä!" Tämän hän aivan kuin hengen pakotuksesta +huudahti. "Rakkauden ääntä on jo aika kuulla, sillä kirves on laskettu +sinunkin elämäsi puun juurelle. (Laivurinen käänsi ähkäisten kasvonsa +pois.) Et tiedä aikaa, et hetkeä, milloin kuoleman Herra tulee ja +kysyy, missä on sinun leiviskäsi. Paljon antoikin Herra sinulle, sinä +olet niitä viiden leiviskän palvelijoita. Mutta oletko varma, ettet ole +kätkenyt leivisköitäsi maahan? Oletko varma, ettet kaupotellut niillä +vaan irstasta, Herralle kelpaamatonta tavaraa, sellaista tavaraa, +maailman viisautta ja himoja, jotka ovat Herralle kauhistus?" + +Puheensa lopetettuaan jäi Tolvanainen uhkaavan näköisenä tuijottamaan +kirkkoherraan. Syrjäinen saattoi siitä saada sen käsityksen, että +viimeinen kysymys tehtiin kirkkoherralle. Hän oli ehkä tavoitellut +hyväksymiskiitoksia papilta. Tämä ei kuitenkaan ruvennut kiittelemään, +sillä kasvoilla oli tyytymättömyyttä osoittava ilme. + +Rouva Laivurinen liikkui levottomana huoneessa, milloin korjaten jotain +pöytäpeittoa, tuolia tahi muuta sellaista, ja katsahti tuon tuostakin +hermostuneesti Tolvanaiseen. + +Kirkkoherra iski kuudennokselle nuhtelevasti silmää ja viittasi +kieltävästi kädellään. Tolvanainen ymmärsi sen kehoitukseksi jatkamaan, +ryähti ja alkoi: + +"Eikö..." + +Sairas liikahti levottomasti ja ähkäisi huomiota herättävästi. + +"No Tolvanainen!" pääsi papilta kuin vahingossa syvästi moittiva +huudahdus. Tolvanaiselle pidättyi sana puolitiessä suuhun ja hän jäi +uteliaasti kyselevänä tuijottamaan pappiin. + +"Älkää puhuko", kuiskasi pappi uudestaan, varaksi. Hän oli levoton kuin +pahantekijä. Jos menee pois ilman selvityksiä, näyttää se tyhmältä, jos +ei mene, näyttää sekin tyhmältä. + +Rouva läheni vuodetta ja paranteli luisuneita peitteitä. + +"Ai, ai, me epäilemättä vaivaamme sairasta läsnäolollamme?" virkahti +pappi. + +Laivurinen käänsi kasvonsa pappiin. + +"Ei ensinkään", hän virkkoi luonnottoman vahvalla äänellä, "minulle on +päinvastoin erinomaisen huvittavaa..." Hänen suunsa vääntyi omituiseen +nauruun. + +Kirkkoherra loukkaantui ja muuttui ankaran totiseksi. + +"Huvittavaa ei se taida olla", hän sanoi, "mutta asia, josta tässä on +puhuttu, on tunnollemme siksi kallis ja sen pitäisi olla kallis +kaikille kuolevaisille, että noin röyhkeällä tavalla ei sitä pitäisi +kenenkään kohdella, vaikkapa olisikin... Siksi toiseksi on syy +virallinen, jonka vuoksi tässä seisomme valitettavasti teitä +häiritsemässä. Kun jäimme yksiksemme huoneeseenne, emme voineet niin +vaan, hyvästiä sanomatta mennä." + +Nyt astui Tolvanainen askeleen likemmäksi. + +"Minä katson velvollisuudeksemme rukoilla tässä paikassa", virkahti hän +odottamatta ja laski jo kätensä ristiin. + +Laivurinen kavahti istualleen. Rouva riensi huudahtaen miehensä luo ja +työnsi mennessään hiukan Tolvanaista. + +"Säästäkää minua!" kähisi Laivurinen kuin suuren taakan alta. + +"Luuletteko te ... hyvät herrat, minua sellaiseksi ... raukaksi, että +minä rupeaisin tässä ruikuttamaan ja matelemaan teidän edessänne ... +sellaisen ... _sellaisen_ jälkeen?" Hänen hampaansa koskivat +yhteen. + +"Oh hoh hoh"! alkoi kirkkoherra, huiskuttaen merkitsevästi etusormeaan. + +"Minäkin olen ihminen ... ihminen! Ajatelkaahan... Ja vaikka te +puhuisitte enkelien kielillä, niin minä en usko teitä... Minä en voi +sitä uskoa muuksi kuin... Teillä ei ole sydäntä! Missä teidän sydämenne +on?" + +Vaimo tarttui nyt kaulaan ja yritteli painamaan rintansa suun eteen. +Laivurinen ponnisteli ensinnä vastaan, vaikka heikosti, ja kallistui +sitten huohottaen vuoteelle. Vaimo polvistui lattiaan vuoteen viereen, +painoi kasvonsa tyynyihin ja itki ääneen. Kirkkoherra ja Tolvanainen +hiipivät pois ja olivat parin minuutin kuluttua kotimatkalla. + +Laivurinen oli kauan aikaa ääneti ja makasi kasvot seinään päin. +Ainoastaan tuontuostakin kuuluva tuskallinen ähkinä ja epätasainen +hengitys ilmaisivat, että hän valvoi. Vaimo seisoi vuoteen vieressä +hänkin mitään puhumatta. Vihdoin Laivurinen käänsi kasvonsa vaimonsa +puoleen ja katsoi tätä nöyrästi, rukoilevasti silmiin. + +"Voi hyvä Jumala, isäkulta, mitä nyt teit", virkahti vaimo +surullisesti. + +"Häh?" kysäisi sairas, vaikka epäilemättä kyllä kuuli. Hänen +kasvoilleen tuli uudelleen levoton ilme. Vaimo kertasi äskeisen +lauseensa voivotellen. + +Laivurinen ei vastannut mitään, mutta näki kyllä, että hän sitä +ajatteli. + +"Jätä, jätä minut rauhaan!" huudahti hän vihdoin ja käänsi taasen +kasvonsa seinään päin. "Minua piinataan kuoliaaksi", jatkoi hän, "sääli +sinä edes ja jätä rauhaan." + +Mitään virkkamatta kohensi vaimo peitteitä ja meni pois, silmät +uudelleen kyyneltyneinä. Mutta samassa kuin rouva painoi oven kiinni, +katui Laivurinen jo, että oli hänet ajanut pois. Suu avautui huutamaan +takaisin ja anteeksi pyytämään ja selittämään, ettei hän tahtonut +vaimoaan loukata... Mutta kun syrjäiset henkilöt olivat niin väärin +tuominneet ... ja kohdelleet hävyttömästi, niin ei hän voinut oikein +hillitä itseään eikä huomannut, mihin viha ajoi... + +Ennenkuin ajatus ehti sanoiksi, laimeni into jo ja koko olemuksen +valloitti tavaton halu nukkua ... nukkua ja unohtaa. Uni ei kuitenkaan +tullut helposti. Sen sijaan tuntui kuume yhtäkkiä valloittavan. Se tuli +äkkiä kuin rajuilma. Heti kun kummallisesti pelästyen ehti ajatella, +että jokos se nyt tulee taas ... oli jo kokonaan kuumeen vallassa... + + + + +XI. + + +Bendell oli istunut monta tuntia Airaksisen luona. He pelasivat tammea, +jaarittelivat ja huvittelivat. + +"Harvoin näkyy Laivurinen enää teidän joukossanne", virkahti Airaksisen +vaimo ohi kulkiessaan. + +"Hjaa..." Molemmat pysähtyivät ja muuttuivat miettivän näköisiksi. + +"Saa nähdä, eikö hänelle tule hyvinkin pian kuolema", jatkoi Airaksisen +emäntä. + +"En minä sentään luule, että hän vielä kuolee", sanoi Bendell. "Kun hän +vaan heittäisi tuon katkeran surumielisyyden ja alkaisi ahkeraan +seurustella jälleen ihmisten kanssa, niin se varmaankin auttaisi paljon +hänen parantumistaan." + +"Ei keuhkotautisen kanssa ole hyvä seurustella ... siitä saattaa +tarttua." + +"Joutavia, ei se niin tartu", huudahti Bendell. + +"Tarttuu kuin tarttuukin", väitteli emäntä ja kertoi siitä jonkun +esimerkin. + +"Ei se pidä paikkaansa tuo esimerkki", kielsi Bendell, "mutta se pitää +paikkansa, että yksinäisyys Laivurista rasittaa ja hän joutuu siten +kaikenlaisiin synkkiin mietiskelyihin. Kyllä me, veikko, lyömme häntä +liian paljon laimin", sanoi hän. + +"En minä tiedä ... näyttää siltä, kuin ei hän paljon välittäisi mistään +seurasta. Hän on niin kärty ja kiukkuinen." + +"Hän on, se on totta se", myönsi Bendell. + +"Ja minä arvelen", jatkoi Airaksinen, "ettei hän nyt vielä ole niin +huono, ettei voisi päivillä pistäytyä naapurissa, hänellä kun on kyllä +aikaa." + +"Onpa niinkin. Mutta se juuri on synkkämielisten tavallisia tapoja, +että he karttavat ihmisiä. Heitä pitäisi muitten etsiä ja tunkeutua +heidän pariinsa ja koettaa siten poistaa tuota yksinäisyyden ikävää." + +"Hm." + +"Tänäpäivänä pitäisi siellä olla, Laivurisen luona, koulun johtokunnan +kokous virkavahvistuskirjan antamista varten Laivuriselle", tiesi +emäntä, joka nyt tuli takaisin huoneeseen ja kuuli miesten juttelevan +vielä hänestä. + +"Ai, jaa, se on totta se! No saas nähdä, viitsivätkö olla niin +hävyttömiä, että noiden liikkuvien huhujen johdosta alkavat häntä +kiusata", arveli Bendell. + +"Tuskinpa sentään", sanoi Airaksinen. "Kyllä tosin Tolvanainen tässä +eräänä päivänä kertoi siitä ja vakuutti, että hän tekee ainakin +muistutuksen, mutta tuskinpa siitä tulee mitään." + +"Eivät ne kehtaa, semminkin jos Laivurinen on itse paikalla." + +Puodista alkoi kuulua kovaäänistä puhetta, jonka ohessa tuontuostakin +mainittiin Laivurista. Se herätti huomiota; Airaksinen meni likemmäksi +ovelle kuulemaan ja siirtyi siitä vihdoin puotiin. Puodissa oli useita +ostajia, mutta kaikki seisoivat kuunnelleen, kun muuan akka kertoi, +miten rovasti oli päättänyt panna opettajan viralta, kun opettaja ei +usko ruumiitten ylösnousemista. Laivurinen oli tullut niin kipeäksi, +että taitaa kuolema tulla. + +Tästä nyt alkoivat akat puodissa huutaa. Yleinen mielipide kallistui +kohta opettajan puolelle. Kirkkoherralla oli paljon syntejä, niistä +kerrottiin ja niitä muisteltiin. Monta kertaa oli kieltäytynyt sairaan +luokse menemästä, lapsia kastamasta; hän oli tulojensa suhteen tuiki +tarkka ja vaatelias. + +Airaksinen kutsui Bendellinkin akkoja kuuntelemaan. Siihen tuli pari +miestäkin lisäksi. + +-- Kylläpä oli palkkaa kirkkoherralla, yli kymmenen tuhatta! -- +Laivurinen oli köyhä ja vielä köyhemmästä itsensä kouluttanut. Tältä +nyt tahtoo pappi riistää elannon ja toimeentulon. + +-- Kyllähän sekin on väärin, suuri synti ja rikos ajatella, että ei ole +ylösnousemusta, mutta itsehän kukin asiansa vastaa. + +"Ja kukas papin sydämen ajatukset tuntee?" kyseltiin. + +"Tosiaankin, kuka ne tuntee ... saarnaa vain sitä varten, että saa +palkan." + +Jo olivat siihen juttuun ja parjaukseen sekautuneet Airaksinen ja +Bendellkin. Jälestäpäin tulleet tiesivät asian oikean laidan: ei +opettajaa viralta ollut pantu, mutta nuhteita oli annettu siitä, että +häpäisee pappeja. Kankkusen isäntä oli ollut Laivurisen puolesta ja +pannut vastalauseen johtokunnan päätöstä vastaan. + +"Se on sentään mies, se Kankkunen", kehuivat miehet. + +"Ainoa miehinen mies koko johtokunnassa." + +Mutta kipeä, kovin heikko oli Laivurinen kaikkien tietojen mukaan. +Hänestä tuli illan sankari, oikea marttyyri. Koulunjohtokunnan, +erittäinkin Tolvanaisen ja kirkkoherran saama tuomio ei ollut +kadehdittava. + +Bendell ja Airaksinen poistuivat nauraen puodista. + +"On ne, nuo ihmiset sentään omituisia ... tänäpäivänä ne ovat kuun, +huomenna auringon puolella", nauroi Bendell. + +"Se oli Laivuriselle suoranaiseksi voitoksi", jatkoi Airaksinen. + +Mutta ilta oli jo myöhänlainen ja Bendell lähti kotiinsa. Matkalla +pisti hänen päähänsä yhtäkkiä ajatus mennä katsomaan, kuinka sairaaksi +Laivurinen oikeastaan oli tullut. + +Hän tapasi rouvan eteisessä. + +"No, kuinka täällä nyt on asiat?" kysyi hän. + +"Eihän ne hyvinkään. Äsken oli hän kovasti kuumeessa, mutta nyt on jo +parempi." + +Rouva kehoitti käymään sisään, mutta Bendell vastusteli: sairas +vaivautuu liiaksi ... ja kun ei hänellä asiaakaan ole. Mutta rouva yhä +vaan innokkaasti kehoitteli: + +"Hän niin mielellään näkee, että joku edes tulee katsomaan ... kun +kaikki unohtavat." Tuossa äänessä oli vieno surullinen sointu ja ujosti +lausuttu sydämeen käypä moite "unohtamisesta" ja "hylkäämisestä". +Bendell tunsi sen herkästi ja vastustelematta enää astui sisään +ajatuksissaan nuhdellen itseään ja ikäänkuin anteeksi pyytäen. + +Laivurinen makasi silmät ummessa. Mutta kun Bendell astui muutaman +askeleen lattialla, avasi hän silmänsä. Bendell huomasi sen kohta ja +tervehti hiljaa, niinkuin sairasta tervehditään. Laivurinen vastasi +melkein iloisesti. + +"Miten jaksat?" kysyi Bendell. + +"Alkaahan se nyt taas mennä, mutta päivällä minussa oli kovasti +kuumetta... No, tietysti olet kuullut mitä täällä on tapahtunut?" +kysäisi hän vilkkaasti ja nousi istumaan vuoteelle. + +"Kuulin, kuulin... Ne saakelin..." + +"Eikö herra nimismies nyt jouda istumaan ja vähän huvittamaan tuota +meidän ukkoa?" keskeytti rouva sisään tullessaan. + +"Niin, ota takki päältäsi ja istu vähän aikaa", liittyi kehoitukseen +Laivurinen. + +Kehoitukset tuntuivat niin sydämellisiltä, jopa rukoilevilta, että +Bendell vähääkään enää empimättä heitti päällystakkinsa naulaan ja +siirsi tuolinsa Laivurisen vuoteen viereen ollaksensa oikein kodikas ja +miellyttääksensä. + +"Mitenkä se kaikki oikein tapahtui?" kysyi hän halukkaana kuulemaan. + +Laivurinen alkoi kertoa ja rouva täydensi kertomusta omilla +tiedoillaan. Kertomuksensa lopetettuaan vaipui Laivurinen hiljaiseen, +surumieliseen mietiskelyyn. Rouva ja Bendell jatkoivat arvostellen +johtokunnan menettelyä. Rouva kertoi pahoin pelkäävänsä, että +Laivurisen suuttumisesta tulisi pahempia seurauksia. + +"Hänellä kun on niin tulinen luonne... Ja semminkin kuin sairaana, +kipujen rasittamana tulee härsytetyksi, niin on se kuin tulen pumpuliin +pistäisi." + +"Ei siitä mitään", vakuutti Bendell. "Tietäähän täällä kuka hyvänsä, +miten heikkohermoiseksi Laivurinen on tullut. Itse saavat hävetä, +etteivät osaa hienotuntoisemmin sairasta kohdella." + +"Ja ajatelkaa!" huudahti Laivurinen puolustuksesta innostuneena. "Jos +minä nyt olisin eksynyt lammas, niin tuollako tavalla paimen sitten +johdattelee minua laumaan takaisin?" Hän katseli surullisesti hymyillen +Bendelliä. + +"Tietysti", vastasi Bendell. "Ennen johdatettiin ihmisiä oikealle +tielle jalkapuurangaistuksella." + +"Tämä on samaa laatua", jatkoi Laivurinen keveästi, "tämä on tavallaan +kirkollinen panna, johon minut on julistettu: jotta saisin +virkavahvistuskirjan, täytyy minun ajatella aivan samoin kuin +kirkkoherra, taikka oikeammin niinkuin hän käskee ajatella." + +"Mutta nyt ovat ihmiset sinun puolellasi." + +"Miten?" + +Bendell kertoi keskustelusta Airaksisen puodissa. Se nähtävästi +virkisti Laivurista. + +"On se sentään omituista", sanoi hän, "että kansan mielipide on usein +kärsivän puolella. Niin kauan kuin minä vielä olin voimissani ja tuli +puheeksi, että minulla on omat mielipiteeni uskonnosta, joilla minä +muka teen jotain vahinkoa, niin he pitivät minua rikollisena." + +Rouva rupesi nauramaan. + +"Nauran ennen kuin sanon", hän virkkoi, "ja jos se ei liittyisi niin +ikävään tapaukseen, nauraisin oikein sydämeni pohjasta tuolle +Tolvanaiselle." Hän nauroikin oikein sydämensä pohjasta, ja miehet +odottivat huvitettuna mitä seuraa. + +"Te ette usko, miten hullunkurisen näköinen hän oli, kun kirkkoherra +kielsi häntä puhumasta meidän ukolle." Toisetkin alkoivat nauraa. + +"Kyllä on sentään häpeä", sanoi Bendell, kun naurun puuska oli mennyt +ohitse, "että sellaisia henkilöitä kuin Tolvanainen valitaan niin +tärkeihin kunnallisiin virkoihin. Mikä edistysmies hän on? Eikä hän +vietä edes mitään mallielämää; vaimonsa kanssa tappelee ja muuta." + +Rouva pääsi käsiksi nyt oikein akkain elementtiin ja kertoi moniaita +hauskoja juttuja. Hän tiesi Tolvanaisen emännän olevan miehelleen siitä +mustasukkaisen, että tämä seurustelee usein "uskovaisten" vaimojen +kanssa, jopa niiden kanssa kahvitteleekin omassa kamarissaan sillä +aikaa kuin emäntä saa hyöriä muissa talouspuuhissa. Sellaisista nostaa +emäntä riidan ja haukuskelee; isäntä suuttuu ja lyö: ei sallisi +sellaisista puhuttavan. Uskovaiset akatkin kulkevat isännän puolesta +emännälle riitelemässä. Mutta niiltä kuuluu hyvästi pitävän puolensa, +antaa likavettä niskaan j.n.e. + +Eikö sitten se emäntä ole uskovainen? Kyllä hän oli ollut, mutta +isännän outo menettely on hänet tehnyt epäuskoiseksi: hänen mielestään +ei sellainen puu kanna hyviä hedelmiä. Jottako hän on nyt sitten +kokonaan uskoton? Ei juuri kokonaan, mutta hyvin paatunut kuuluu +olevan. + +"Se uskonto se on..." virkkoi Bendell ja pudisteli päätänsä nauru +huulilla. + +"Mitä uskonto on?" kysäisi Laivurinen terävästi. + +"Syypää moniin tuollaisiin rettelöihin." + +"Ei se ole uskonnon syy", väitti Laivurinen, "vaan uskottomuuden. +Siksi, ettei heillä ole ollenkaan uskoa, on heidän uskontonsa niin +nurinpuolinen. No niin, jonkinlainen uskonto heillä kyllä saattaa olla, +jolla peittelevät itsensä, mutta ei uskoa." + +"Hm. Mutta mikä nyt sitten on se oikea usko?" + +"Älä kysy niin jokapäiväisesti", sanoi Laivurinen hiukan vallattomasti. +"Se on oikea usko, josta vuotavat oikeat työt Kristuksen esimerkin ja +opetuksen mukaan; sellaisessa uskossa on elämää." + +"Perustat siis nykyään töihin?" + +"Enpähän kuin uskoon; sillä uskosta vuotavat työt. Ja Kristuksen mukaan +ei laki ole mahdoton täyttää, päinvastoin, se on mahdollinen. Mutta +selitettäessä väärennellään." + +Bendell katseli hiukan oudostellen ystäväänsä, joka puhui omituisen +vakuutettuna ja innokkaasti. Hän puhkesi vihdoin ihmetellen sanomaan: + +"Sinun mielipiteesi ovat kummallisesti muuttuneet... Mutta minkäs +vuoksi sinulta kielletään valtakirja, jos sinä uskot noin?" + +"Siksi että minun uskontoni ei ole kirkkoherran mielen mukaan." + +Laivurinen hymyili ivallisesti, mutta muuttui jälleen heti totiseksi. + +"Onpa se kummallista", ihmetteli Bendell. "Ennen kyllä puhuttiin näistä +asioista ja arvosteltiin niitä käytännölliseltä kannalta. Mutta jos +sinä nyt olet ehdoton uskovainen, niin minun täytyy pitää asiaa hyvin +omituisena. Muistathan, että meillä oli muutamia erityisiä kohtia +raamatusta, esimerkiksi nuo Mooseksen taulut?" + +"Kyllä minä sen muistan ja ajattelen vieläkin, että Mooses itse ne +teki. Mutta aate, aate oli Jumalasta. Ja sehän se onkin pääasia." + +"Mutta se ei ole kirkollinen ajatustapa." + +"Mitä minä siitä huolin! Ei se minua liikuta, kun se on vaan +vakaumukseni mukainen. Ja yleensä ei senkään tarvitse liikuttaa meitä, +miten kukin jumalallinen aate on maailmaan tullut, sillä emme +kuitenkaan voi tunkeutua luomistyön salaisuuksiin. Kukin saa pitää +niistä omat mielipiteensä." + +"Mitä tämä luomiseen kuuluu?" + +"Kuuluupahan. Sillä minä ajattelen, että ennen ilmestyneiden ja +nykyään ilmestyväin uusien aatteiden syntyminen on yhä jatkuvaa +_luomistyötä_. Kymmenissä käskyissä annettiin maailmalle järjestetty +laki." + +Bendell oli hyvin ihmeissään siitä, mitä kuuli tuolta mieheltä, jonka +kanssa hän kyllä oli ollut likeinen ystävä, mutta josta harvoin oli +saanut selville, mitä hänessä oli syvemmällä. Etenkään eivät viime +aikoina keskustelut olleet päässeet useinkaan kuin hyvin pintapuolisiin +asioihin. Noin vuosi takaperin mentiin monena iltana hyvinkin +yksityisseikkoihin, mutta siitä oli tavattoman pitkä aika ... hyvin +pitkä. Hän huomautti Laivuriselle, että _hänkin_ oli luullut +Laivurista todellisuudessa ateistiksi. Mutta ei väittänyt hänkään +koskaan suoraa tunnustusta kuulleensa. Jostakin oli vain semmoinen +ajatus mieleen jäänyt. + +Näin tunkeutuivat he itse huomaamatta askel askeleelta syvemmälle ja +syvemmälle. Laivurinen tunnusti, että hän kyllä joskus ennen lienee +ollut sellainen. Mutta nyt tämän kevään ja kesän kuluessa oli hän +paljon mietiskellyt. Se on muka ollut melkein ainoa asia, johon hänen +mielensä on enää kyennyt kiintymään. Hän oli kovin murehtinut ja +huolehtinut viime aikoina: aineelliset olot olivat tiukat ja +keuhkotauti ahdisteli. Jos lopettaa elämän, niin ei hän itsensä vuoksi +pelkää, mutta perheen toimeentulo huolettaa. Tämä oli antanut hänen +hengellensä työtä, ja olipa se ollut joltinenkin kehitysaikakin. Hän +tunsi muutamissa kuukausissa vanhentuneensa vuosikymmeniä. Oli +enimmäkseen alakuloinen, kaipasi ja ikävöi jotain. Seuraelämästäkin oli +vetäytynyt pois, kun se tuntui niin rasittavalta. Ainoastaan kahden +kesken hyvän ystävän kanssa saattoi jutella ... ainoastaan tällä +tavalla kuin nytkin. Hänen kehityksensä oli nyt ehtinyt näille +tienoille. Ei tiennyt, mihin suuntaan se nyt tulisi menemään, kun oli +antautunut vapaasti sen kuletettavaksi, ohjaten itse sitä ymmärryksensä +mukaan. Ainoa huvitus on yksinäisessä mietiskelyssä. Joskus on tullut +niistä muillekin virketyksi viattomassa tarkoituksessa. Siitä nyt +johtokunta hyökkää niskaan ja kieltää sen ainoankin huvin, mikä hänellä +enää elämässä on. + +Hän kertoi pitkältä ja heltyi toisinaan niin että ääni vienosti +värähteli. Kun kerta kertomuksen alkuun pääsi, ei huomannut sitä +hellittääkään: sieltä pulppusi kuin kauan peitteessä olleesta +lähteensilmästä. Sydän uhkui täyteläistä yltäkylläisyyttä. Kauan +hautuneet ajatukset, tuskain ja taistelujen muodostelemat, vyöryivät ja +virtailivat nyt, kun sulku oli avattu, vastaanottavaan suvantoon, +tarkkaavaisena kuuntelevan ystävän korvaan ja sydämeen. + +Ennen oli hän laskenut vain pieniä määriä ja sulkenut sitten sulut... +"Siellä on niin paljon, etten rupea kertomaankaan" oli hän ajatellut. +Ja siksi toisekseen, häntä oli aina peloittanut ja kiusannut +ajatus, ettei kukaan ymmärtäisi häntä _oikein_, vaan kenties +käsitettäisiin väärin ... eikä hänellä olisi kärsivällisyyttä ruveta +aina juurta jaksain oikomaan... + +Mutta nyt olivat sulut puhjenneet ja Bendell oli ollut niin harvinaisen +hieno, vastaanottavainen, ja näyttänyt ymmärtävän kaikki. + +Laivurista innosti. Sairas ruumiskin tunsi huojentavaa, jopa +voimistuttavaa virkistystä, se tuli kuin hierotuksi ja pestyksi. +Kateessa ollut rakkaudentunne, sellainen omituisempi, harvinaisempi, +joka joskus valloittaa koko sielun, kun iltakauden saa jaaritella +ystävänsä kanssa ja tuntee yhtäkkiä valtaavaa halua sanoa kaikki ... +kaikki -- oli vetänyt Laivurisen kokonaan mukaansa. + +Rouva toi teetä. Laivurinen nojaili kyynärpäätään vasten vuoteella ja +Bendell aivan vuoteen vieressä olevaa pöytää vasten. Bendell otti teetä +aivan vastustelematta eikä puhunut sanaakaan kotiinlähdöstä. Rouva +liikkui keveästi ja hienosti, kasvojen ilme oli rauhallinen ja +rakastettava. + +Ei mitään ärsyttävää, ei epäilyttävää eikä salaperäistä. + +Kaiken tämän huomasi Laivurinen yhdellä silmäyksellä kertomuksensa +lopetettuaan ja hänessä heräsi yhtäkkiä tavaton elämänhalu ja +voimallinen voittajantunne. + +"Ja sinulle eivät he tahdo antaa valtakirjaa virkaasi", sanoi Bendell +ihmettelevällä äänellä, kun näki, ettei Laivurinen enää jatkanut. + +"En minä siitä nyt enää väiltäkään", sanoi Laivurinen iloisesti, "sillä +eivät he, jos poiskin tahtoisivat sysätä, saa mitään laillista syytä +minua vastaan. Minä olen jo ollut niin monta vuotta, että pitää olla +lailliset syyt." + +"Eikä siitä koskaan mitään tulisikaan! Kyllä täällä niin paljon +vastapainoa on sinun puolestasi", vakuutti Bendell varmasti. Vakuutus +näkyi vaikuttavan Laivuriseen rauhoittavasti. + +"Saattaisi niinkin olla", hän sanoi, "mutta niinkuin mainitsin, en +välittäisi siitä koko asiasta niin suuresti ... jollei minulla olisi +muita huolia", lisäsi hän. "Jos tästä toinnun ja miehistyn vielä, +niin täytyy koettaa etsiä paikkaa muualta, parempipalkkaista ja +muutenkin... Jos taas asia toiseksi kääntyy, niin mitäs siitä!" Hän +hymyili surullisesti. "Turpeen alla ei enää valtakirjoja tarvita." + +Juuri tässä silmänräpäyksessä selvisi Bendellille hämmästyttävä asia: +tämähän olikin taas Laivurinen... Ja mies, joka koko suven oli ollut +sillä tilalla, hän olikin ollut toinen. Miksei hän ollut ennen tuota +muutosta huomannut? Mutta Laivurinen ei ollutkaan ennen puhunut +_sillä lailla_, hän ei ollut puhunut _turpeesta_. + +Miten eloisa ja toimiva mies olikaan Laivurinen ennen!... + +Bendell rupesi vapisemaan, kun näki edessään nuo kellastuneet, +kuihtuneet kasvot, sairaan, voimattoman ihmisen, joka hengittää +työläästi, rykii ankarasti silloin tällöin, sylkee havuilla täytettyyn +sylkysäiliöön ... kuinka monta tuhatta basillia sylkeneekään +kerrallaan? + +Tuossako nyt on Laivurinen? Hän, joka niin verrattoman innokkaasti otti +osaa edistyspyrintöihimme. Hän, jota katsottiin aina itseoikeutetuksi +johtajaksi, jos puuhattiin juhlia, iltamia, tahi mitä tahansa? Hän, +jonka poissaolo sellaisista tuntui aina jättävän aukon ohjelmaamme... +Hän, jonka me aina tunnustimme oikeutetuista syistä itsekkääksi, sillä +itsekkyys oli hänellä niin etuoikeutettua ja samalla loukkaamatonta... +Tuossako hän nyt on, jota aina, kun oli puhe valistuneesta +kansanmiehestä, pidettiin sellaisen esikuvana? Hän, Bendell meni +pitkälle. Tuhansia eri muistelmia, kuin sarja menneitten varjoja, +vaelteli ohitse. Hän huomasi senkin, ettei Laivurinen äsken +elämästään kertoillessaan ollut itse sanallakaan maininnut +edistysharrastuksistaan. Se vielä lisäsi hänen kunnioitustaan. + +Laivurinen makasi uupuneena pitkästä juttelemisesta ja katseli vuoteen +reunalta lattiaan väsyneillä, innottomilla silmillään. + +Hiljaa istui Bendell. Viime aikoina oli hän siihen jo kyllä tottunut, +nimittäin hiljaa istumaan. Moni ilta kului melkein sanaa vaihtamatta: +yhdessä istuttiin, mutta kumpikin luki sanomalehteään. Hiljaisuutta +sellaisina iltoina katkaisi vain joku satunnainen huomautus, Laivurisen +rykiminen tahi kun toinen raapi tulta ja sytytti yhä sammuvaa +paperossiaan. Ja kun hän sellaisina iltoina meni pois Laivurisen luota, +meni hän melkein suuttuneena. Saattoipa toisinaan olla sydämistynytkin +Laivuriseen, joka kävi yhä sanattomammaksi, innottomammaksi, jopa +väliin äreydellään loukkasikin. Seuraavina iltoina hän meni jonkun +kerran muualle iltaansa viettämään, mutta jo vähän ajan kuluttua taas +palasi tänne. + +Vähitellen oli kaikki kehittynyt. Ja Bendellistä oli alkanut tuntua +siltä, kuin oikea Laivurinen olisi jossain matkoilla ja tämä nykyinen +olisi vain joku väliaikainen, jossa ei ole kuin varjo siitä +oikeasta ... eikä tähän näyttänyt viitsivän oikein tutustuakaan... + +Kunpa se oikea Laivurinen tulisi pian! Siihen tapaan kuvasteli +mielessä kärsimätön ikävä aina kun Laivurinen oli vähimmin entisensä +kaltainen. Silloin tällöin vilahti mielessä kuin puukonpistos, ajatus, +että Laivurisen varjokin saattaisi kadota; kätkeytyä jonnekin +kirkkotarhaan ... varjo, josta henki jo tuntui kadonneen taikka ainakin +joksikin aikaa matkalle lähteneen. Mutta tämä kuvitelma täytyi aina +poistaa jollain pontevalla oletuksella, eikä se ollutkaan varsin +vaikeata. Sillä koko tuo tunne otti hyvin mielellään vastaan +kaikenlaisia oletuksia, ja katoamisen pelko jäi sen johdosta vallan +himmeäksi ja todettomaksi. + +Tämän ohessa oli tullut seuratuksi taudin kehitystä ainoastaan ummessa +silmin, minkä johdosta oli jäänyt melkein kiteytyneeksi vakaumukseksi, +että tauti ennen pitkää hellittää, menee tiehensä ja jättää jälelle +ikävöidyn, kelpo Laivurisen. Tuollainen oletus nähtävästi oli aina +vallinnut Laivurisen omassakin perheessä, jossa ei oltu _koskaan_ +puhuttu kuoleman mahdollisuudesta; siitä se luonnollisesti siirtyi +syrjäisiin. Ja kun useampia joskus yhdessä oli Laivurisen luona ja +puhuttiin tämän sairaudesta, niin, vaikkapa silloin juuri olisikin +sattunut ilmautumaan päinvastaisia huomioita, oli jokaisella suu täynnä +vakuutuksia, että siinä ja siinä suhteessa on huomattavana selviä +parantumisen oireita. Rouva puhui siitä aina kiihkeimmin. + +Väliin, kun Laivurinen oli erikoisen synkkämielinen, katkaisi hän äkkiä +jutustelevan ympäristönsä toivelmat; hän sanoi harmittaaksensa toisia +jotain ilkeätä, pisteliästä. He kiusaavat minua, ajatteli hän. Silloin +kaikki yhteen suuhun huutamaan: "Älä ole niin synkkämielinen! Ole +iloinen ... täytyy ainakin koettaa olla ja unohtaa, se auttaa +parantumistasi." + +Nytpä Bendell vasta oikein alkoi ymmärtää tuota katkeraa hymyä, +ilkeältä näyttävää leimausta silmissä, kiusallista vaikenemista ja +pyrkiväin ajatusten pakollista nielemistä, joita kaikkia sellaisten +tapausten sattuessa voi Laivurisessa huomata! + +Tätäkö se olikin, toivottomuutta? Elämänsä päivärinnassa vaeltavan, +paljon elämältä toivoneen miehen kirkasnäköisyyttä? Hänkö itse katseli +jo silloin kohti mustaa hautaa ja tunsi sinne astelevansa varmoin, +peräyttämättömin askelin, kun muut, syrjästä katsojat vielä näkivät +vain tavallisilla, likinäköisillä silmillään! Tästäkö syystä tuo +kärsimätön, epätoivoinen väläys silmissä, joka ilmaisi, ettei häntä +ymmärretty, kun puhuttiin hänelle elämänpelistä, jonka hän tiesi jo +auttamattomasti menettäneensä! + +Ja me, minä toisten mukana, olemme aina hienosti häntä äreydestä +soimailleet, moittineet, tehneet päätöksiä, ettei hänen luoksensa enää +uskalla mennä eikä viitsikään ... vieläpä melkein uhalla koettaneet +häntä iloiseksi saada ja laskeneet leikkiä juuri niistä asioista, +kuolemasta ja haudasta... + +Miten hirvittävästi hän mahtoi kärsiä! Ja sittenkin me sanoimme +keskenämme, ettei hän suvaitse meitä; mutta mehän juuri emme häntä +suvainneet! + +Bendellille nousi yhtäkkiä niin sanomaton syyllisyydentunto ja +rakkauden puuska, että hän jo kavahti pystyyn ja aikoi langeta +Laivurisen vuoteen viereen syleilläkseen ja tuhansin kerroin anteeksi +rukoillakseen, valmiina mihin uhraukseen hyvänsä sairaan ystävänsä +puolesta. Mutta kun hän nousi tuoliltaan, loi sairas häneen samassa +kysyvän silmäyksen. Se tympäisi Bendelliä oudosti, hän kadotti +halunsa äskeisen päätöksensä täyttämiseen, sillä se alkoi näyttää +lapselliselta, ja sitten valtasi hänet pelko, ettei Laivurinen +ymmärtäisi häntä oikein. Hän istahti uudestaan ja sytytti savukkeen. + +"Sinä, veliseni, taidat olla pian matkamies", lausui hän melkein +tahtomattaan, tietämättään mitä sanoi. Jostakin syystä tuntui hänestä +kuitenkin kohta siltä kuin hän olisi sanonut jotain hyvin tyhmää ja +akkamaista. Hän alkoi pelätä, että Laivurinen suuttuisi. + +Mutta Laivurinen ei suuttunut. Äänessä välinpitämättömyys ja varmuus, +jota Bendell ihmetteli, sanoi hän: + +"Eipähän sitä tiedä... Mutta en minä nyt sentään vielä luule matkamies +olevani." + +Bendell rupesi kuvittelemaan, että _hän_ tällä kertaa otaksui, +useista syistä, Laivurisen lopun olevan paljon lähempänä kuin tämä itse +luuli. Bendelliä värisytti. Hänen mielestänsä kuolema jo astuskeli +näillä mailla, viikate oli jo sojossa uhkaamassa. + +Häntä koko ajan vaivasi tuo äskeinen kuolemalla peloittelunsa ja hän +ajatteli vain miten voisi korjata sanansa. Kun nyt huomasi, että +Laivurinen itsekin vielä luulotteli kuoleman olevan jonkun matkan +päässä, alkoi hän kehoittaa tätä etsimään parempaa lääkärinapua, edes +Helsingistä. + +"Sinun täytyy", lopetti hän kiihkeästi, "ennenkuin on liian myöhäistä, +velikulta." + +Sairas kuunteli vakavana ja antoi maltillisesti toisen puhua loppuun. +Lyhyen vaitiolon jälkeen vastasi hän tuskin huomattavasti hymyillen: + +"Hyvähän sitä on niin sanoa. Mutta kun toinen tasku on tyhjä eikä +toisessa ole mitään, niin... Ei ne sellaiset ole meikäläisiä, +kansakoulunopettajia varten." + +Hän käännähti vuoteella, ikäänkuin jokin tuskallinen tunne olisi siihen +pakottanut. Kun Bendell jälestäpäin eräässä tilaisuudessa muisteli +tuota sointua, millä sairas sanoi "meikäläisiä varten", sekä sitä +seurannutta kärsimätöntä liikettä, niin häntä värisytti. Nyt ei +huomannut siinä mitään erinomaista, vaan alkoi innokkaasti väittää +vastaan: + +"Älähän ... ethän sinä nyt niin köyhä ole..." + +"Mitäs minulla on!" huudahti Laivurinen. "Ei mitään muuta kuin velkaa." + +"Noo ... sinä olet, veliseni, aina liian pessimistinen. Sinun täytyy +vieroittaa se itsestäsi; ainakin koettaa vieroittaa." + +"Hm." + +Siinä se oli. Bendell huomasi suureksi mielipahakseen, että Laivurinen +taas vaelteli noilla yksinoikeutetuilla aloillaan. Sellaisten +kohdatessa oli puheluun aina ennenkin tullut auttamattomasti pää. Teki +jo mieli lähteä, mutta tänä iltana hän ei olisi tahtonut mennä, +ennenkuin Laivurinen taas asettuisi, jottei jäisi mitään sumuista +_väliin_, kun tänään vuorovaikutus taas oli saatu avatuksi. Hän +otti sanomalehden pöydältä ja alkoi sitä asioikseen silmäillä, mutta +ajatus askarteli yhä Laivurisessa, jota syrjäsilmällä salaisesti +yhtämittaa tarkasteli. + +"Jaa'a", päätti hän vihdoin ikään kuin aameneksi kaikkiin ajatuksiinsa, +nousi ja sanoi mitä lempeimmällä ja varovaisimmalla äänellä: + +"Kotiin kai tästä pitää lähteä." + +"Mihin sinulla on kiire?" kysyi Laivurinen ikäänkuin hätäillen ja +peläten, että Bendell on häneen kyllästynyt. + +"Istuhan vielä", jatkoi pyytäen. + +Suhde oli kumpaisenkin puolelta niin arka, että Bendell jo ajatteli +jäädä vielä hetkiseksi. Samassa alkoi eteisestä kuulua miehen +askeleita, ja Airaksinen tuli sisään. Hän tervehti ystävän tavoin, +seisahtui vuoteen viereen hajasäärin ja kysyi: + +"Mitenkä täällä nyt jaksetaan?" + +"Niinkuin näkyy", vastasi Laivurinen. Se kuulosti melkein +vastahakoiselta puhelulta. Mutta tuskin oli saanut sanansa sanotuksi, +kun yskänpuuskaus tuli ja pani hänet yskimään pitkäksi aikaa ja +sylkemään sitkeää limaa. Rouva, joka oli kuullut yskimisen toiseen +huoneeseen, tuli ja rupesi pitelemään otsasta kiinni. + +"Jaa'a, eipä näy hyväkään olevan", sanoi Airaksinen. + +Hän kävi istumaan ja rupesi Bendellin kanssa haastelemaan. Kun yskä +vihdoin helpotti, virkkoi Airaksinen: + +"Kuule, velikulta, eiköhän sinun sittenkin pitäisi lähteä sinne +Helsinkiin aikanansa, ennenkuin on myöhäistä. Tuo yskä voi päästä aika +vauhtiin ... ja jos se sittenkin on keuhkotautia." + +Hän vavahteli vähän aikaa odotellen vastausta, mutta Laivurinen ei +virkkanut mitään. + +Rouva oli kädet lanteilla jäänyt seisomaan vuoteen viereen ja kysyi, +kun yskä näytti vihdoin kokonaan tauonneen, eikö hän tarvitsisi mitään. + +"En", ärähti Laivurinen lyhyeen. + +"Etkö tahtoisi ottaa lämmintä maitoa." + +"Etkö kuullut jo, että minä sanoin en." + +Rouva hymähti itsekseen surullisesti ja meni pois. Kohtausta oli +vieraiden ollut pakko seurata ja rouvan mentyä virkahti Airaksinen +puolileikillä, puolitodella: + +"Sinä olet tullut hirmuisen äreäksi, kuule!" + +Laivurinen säpsähti ja vilkaisi nopeasti Airaksiseen. Mutta tämä alkoi +samassa nauraa kitkuttaa, ei naurun pakosta, vaan teeskenneltyä, noloa +tekonaurua, hyvittelevän, imartelevan näköisenä, kenties aikeissa +lieventää sanainsa vaikutusta. Mutta tuskin oli Laivurinen huomannut, +että hän väänsi suunsa hymyyn, ja kuullut ensimmäisen äänteen tuosta +naurusta kun hänen kasvoillensa ilmestyi halveksiva ylenkatse. +Airaksinen huomasi senkin, sillä Laivurinen ei halunnutkaan peitellä. +Vieras muuttui heti ankaran totiseksi, huokasi, painoi suunsa lujaan +kiinni ja tahtoi näyttää loukkaantuneelta. + +"Ei maar", hän sanoi, tarkoin säilyttäen kasvoillaan pahan mielen +ilmeen, "täytyy jo lähteä kotiin." + +Bendell yhtyi seuraan. Molemmat jättelivät Laivurista kädestä hyvästi. +Kaikki olivat äänettömiä ja alakuloisia. + + + + +XII. + + +Omituista kyllä vaikutti johtokunnan menettely sen, että iso osa +kuntalaisia alkoi puolustella Laivurista. Tämä tapahtui tositoimessa +siten, että käytiin opettajaa tervehtimässä ja moitiskeltiin +johtokunnan menettelyä. Muuten ei johtokunnan puolelta enää pantu +kortta ristiin asian johdosta. Se näkyi unohdetun. + +Lieneekö tämä myötätuntoisuus vaikuttanut, että Laivurinen syksyn +puoleen huomattavasti virkistyi. Koulun avaamisen aika lähestyi, ja hän +valmistautui toimeensa. + +Ystävät huomasivat hyvillä mielin, että pirteä mielikin vähitellen +palasi ja pilkisteli silloin tällöin esiin. + +Mutta muutamat pelkäsivät, että kaikki tämä olisi vain väliaikaista, +jos Laivurinen itse ryhtyisi koulua pitämään. Siitäpä syystä he +kehoittivat häntä palkkaamaan sijaisen, ottamaan kipunsa nyt oikein +tilille, kun siitä oli kerran alkanut voiton saada ja toivo oli +uudestaan herännyt. Mutta siihen ei häntä saanut kukaan suostumaan. + +"Millä minä sijaisen palkkaan?" kysyi hän, kun sitä ehdotettiin. "On +minulla entisestäänkin velkaa, vielä nyt uutta tekemään tällaisessa +tilassa. Ja tosiaankin, kuka minulle enää uskoisi velkaa!" + +Sillä oli kehoittajain suu tukittu. Ei ollut sellaista miestä, joka +olisi rahaa tarjonnut, sanonut: ota tästä, palkkaa sijainen, parantele +ja hoitele itseäsi ja tule terveeksi! + +Ja Laivurinen avasi itse koulunsa. Työ, tuo rakkaaksi tullut työ veti +hänet kokonaan mukaansa. Mieli kiintyi siihen, ja kun oikein innostui, +unohti väliin puoleksi päiväksi kestävän, hivuttavan taudin koko +olemassaolon. Nälkäkin palasi, toisinaan niin kiivaana, että hän luuli +voivansa syödä kuin metsämies. Mutta kun tuli syöntiaika, ei syöminen +käynytkään. Koetettiin jos jotakin lääkettä, mutta ei niistä apua +lähtenyt. Nyt lohdutteli hän rouvan kanssa itseään sillä, että kyllähän +palaa ruokahalukin, kun ehtii... Olisikin tavatonta, jos niin pitkän +potemisen perästä heti täysin parantuisi! Iltaisin hän oli myös aina +hyvin väsynyt, mutta sen otaksuttiin johtuvan syömättömyydestä. Mitäpä +voimaa voikaan olla syömättömällä ihmisellä! Ruokahalua koetettiin +sitten jos jollain keinolla palauttaa. Rouva erittäin oli ahkera, jos +mitä neuvottiin; aina hän hankki ja tyrkytti Laivuriselle. Väliin oli +jokin lääke vaikuttavinaan, mutta se oli varsin lyhytaikaista. + +Tämä oli kuitenkin tavallaan pääsiäisen aikaa perheessä. Eihän +puuttunut muuta kuin ruokahalua, ja sitten olisivat kaikki asiat +parhain päin. Istuskeltiin iltakaudet Laivurisen työhuoneessa ja +nautittiin elämästä kuin suuren vaaran partaalta pelastuneina. +Usein olivat tulevaisuuden toiveet jutun aiheena. Niistä puheltiin +kuin vastanaineet, rakenneltiin tuulentupia, jopa hilpeästi +naureskeltiinkin. Puhuttiin paikan muutosta ja suuremman palkan +toiveista. + +Tähän aikaan saattoi Laivurinen jo innostua muistakin asioista. +Raittiusseura oli pitkän aikaa levännyt. Sille tahtoi esimies antaa +taas uutta virkeyttä ja eloa. Hän piti toimikunnan kokouksen, nuhteli +toimikuntaa laiminlyömisestä ja otti osan omaankin selkäänsä. Hän +nuhteli kuten alamaisiansa ja oli täynnä tulista intoa. Minä olen ollut +sairas koko suven, hän sanoi, en ole jaksanut mitään. Mutta teidän +olisi pitänyt toimia; kun olette terveitä, ei teitä olisi estänyt +mikään. Toimikunnan jäsenet olivat kaikki nuorukaisia, osalta +Laivurisen entisiä oppilaita. He pitivät nuhteita syystä annettuina. +"Mutta mitäs me toimimme ilman teitä", sanoivat. Pian siitä kuitenkin +sovittiin, syyt tasattiin, ja nuoret miehet innostuivat. + +Päätettiin pitää iltama ja laadittiin ohjelma. + +"Kuka pitää puheen?" kyseltiin. Silmät kääntyivät Laivuriseen. + +"Esimies, tietysti", sanottiin. + +"En minä vielä jaksa", väitti Laivurinen, "olen heikko ja voimaton. En +totisesti jaksa puhua." + +Mutta hänen täytyi suostua, kun sitä ehdottomasti kaikki vaativat. +"Kukas sitten puheen pitää, jos ette te?" Totta se oli, ei olisikaan +ollut kynnelle kykenevää puhujaa. Ja iltamasta ei näin pitkän väliajan +kuluttua olisi voinut olla puhettakaan ilman paremmanpuoleista +esitelmää. + +Tuli kokouspäivä. Toimikunta olikin sen laittanut hauskaksi iltamaksi, +oikeinpa juhlaksi. Laulukuorokin oli tilapäisesti harjoitettu. Kansaa +kokoontui satalukuisin määrin. Tässähän olikin taas jotain uutta: eihän +ollut mitään parempia huveja pidetty pitkään aikaan. Väkeä tuli, +enimmäkseen nuorisoa, ja huone täyttyi. + +Laivurisen sydäntä paisutti omituinen iloisuus: ei koskaan ollut +nuoriso näihin tilaisuuksiin noin lukuisasti saapunut. Tulipa vielä +harvinaisempiakin vieraita, tuli isäntiä ja emäntiä; siinä vielä +iloitsemisen syytä. Ja vihdoin kuiskasi hänelle joku korvaan, että +Tolvanainenkin istuu taaempana. Siitä heilahti Laivurisen sydän: +syntynee taistelu tässä? vilahti ajatus mielessä. Ainoastaan kerran +ennen, pari, kolme vuotta takaperin oli Tolvanainen käynyt +raittiusseuran kokouksessa ja silloinkin nostanut ikävän väittelyn. + +Tämä oli sunnuntaipäivän ehtoopuoli. + +Entinen laulukunta, joka välillä oli jo ollut hajaantuneena, oli nyt +koonnut itsensä ja esitti aluksi muutamia lauluja. Sitten astui +Laivurinen puhumaan. + +Ensi silmäyksellä, jonka hän loi vastapäätä olevaan ihmisjoukkoon, +löysi hän Tolvanaisen. Kuudennos katseli sieltä ivahymy huulilla ja +kasvot hehkuvina. Laivurinen tahtoi joutua hämille, oli niin paljon +ihmisiä ja sitten suoranaisia arvostelijoita... Nyt pitää puhua +hyvästi, hän ajatteli. Jos nyt huonosti onnistuu enkä saa tätä +nuorisojoukkoa innostumaan, on se raittiusasialle vahinko ja vielä +itsellenikin. Tuo mies ei kuitenkaan saata suutansa kiinni pitää. Mutta +jos saan nuorison innostumaan, ovat he puolellani ja _tuo_ joutuu +pilkan alaiseksi... Hän alkoi puhua. Otti ensinnä sopivan vertauskuvan +päästäkseen matkaan. Mutta alussa herpaisi outo, painostava tunne, +niin että äänikin tahtoi langeta. Vertaus näytti yhtäkkiä +epäjohdonmukaiselta ja -- kuulijakunta sähisi, useat juttelivat +keskenänsä. + +Puhuja jännitti, harhaili hiukan epäröiden sinne tänne. Aivan +sattumalta löysi puhuessaan pari sopivaa asiaa, joiden kautta saattoi +kääntää ajatustaan ja sai vertauksensa tarkoitusta vastaavaksi. +Hermosto alkoi pitää ryhtinsä, ajatuskin liikkui nyt varmalla pohjalla +ja -- siitä seurasi selvä ja erittäin hyvin muodostettu lausejakso. + +Opettaja oli päässyt alkuun, seisoi varmasti ja puhui empimättä, +vilkkaasti. Hän tarkasteli kuulijakuntaa, kutka kuuntelevat, kutka +eivät. Yhä useampain huomio kääntyy häneen, melu ja sopotus vähitellen +taukoaa. + +Kaikki kuuntelevat tarkkaavaisina, ainoastaan muutamia pikku poikasia +häärii taaempana sähisten. Mutta joku rupeaa tyrkkimään heitä ja vaatii +olemaan vaiti. + +Puhuja tuntee itse puhuvansa harvinaisen hyvin, hän näkee sen yleisön +käytöksestäkin. Innostuu yhä: tämän illan voitto on hänen ja +raittiuden. + +Toisinaan täytyy hänen pysähtyä hengittelemään, sillä hermosto tahtoo +itsepäisistä ponnistuksista huolimatta luhistua ja voimat loppua... +Silloin painuu ääni, värisee kurkussa, josta ei tahdo olla voimaa ylös +kohota. Mutta hän onnistuu siinäkin, seisahtuen aina, kun on sanonut +jonkun ponsilauseen: yleisö saa sitä sillä aikaa sulatella ja märehtiä, +kun puhuja henkeänsä vetää. + +Mutta sitten, ennenkuin oli ajatellutkaan, tulee voimista ehdottomasti +loppu: käsivarret alkavat auttamattomasti väristä ja sääret rupeavat +luhistelemaan. + +Kun olisi edes vettä! ajattelee hän. + +Mutta sitä ei ole. Täytyy äkkiä keksiä sopiva loppumuodostus... Samassa +vilahtaa masentavasti ajatuksissa: näinkö olenkin heikko, sairas, +voimaton, kuolemalle menevä?... + +Hienoisesti väristen hän lykkää tuota ajatusta tuonnemmaksi ja mieleen +juolahtaa sattumalta: "ruumiini raihnas ponnistust' ei siedä..." + +Sen hän lausuu muuta ajattelematta. Mutta kohta löytää mielikuvitus +siinä rikkaan, ammennettavan lähteen. Ääni alkaa värähdellä, heltymys +tahtoo pyrkiä voitolle ja ajatukset vaitonaisina juosta. Mutta +ennenkuin mitään on menetetty, saa hän ohjakset käsiinsä, ajatuksen +haltuunsa ja lopettaa tarkoituksenmukaisilla loppusanoilla. + +Puhuja astui hyvin uupuneena, mutta samalla tyytyväisenä alas +puhujapaikalta. Laulukunta esiintyi. "Kuule kuinka soitto kaikuu!" +laulettiin. Siinä ei ollut niin paljon taidetta, mutta kyllä rakkautta. + +Laivurinen oli saanut vetää henkeänsä. Hän oikein ahmi noita säveliä, +ja innostus alkoi hehkua poskipäistä. Jo tunsi hän itsensä entisekseen +ja ihmetteli, että oli antanut nuorison niin kauan odottaa tätä iltamaa +ja raittiusasian levätä. + +Mutta nyt tulisi aate saamaan uudestaan jalat allensa! Hän ryhtyisi +työhön taas kuin mies. Nuorisossahan vallitsee verraton into! Pitää +takoa rautaa silloin kun se kuuma on. + +Laivurinen johti iltamaa. Hän toimitti nyt jonkun lausumaan runoa. Sen +perästä seurasi pari kuvaelmaa, jotka saivat yleisön siksi innostumaan, +että kuului voimakasta kättentaputusta. + +Viimeiseksi astui Laivurinen taas puhujapaikalle ja lausui +lopetussanat. Niissä oli verraton määrä intoa ja tulevaisuuden +toiveita. Ja kun hän poistui, kuului ensin yhdestä nurkasta "hyvä!" ja +sitten kohta toisaalta. Siitä syntyi oikein vallaton hyvä-huutojen +melske. + +Se oli tauonnut ja syntyi tavanmukainen myrskyä seuraava hiljaisuus +muutamaksi silmänräpäykseksi. + +"Minun huoneeni pitäisi rukoushuoneeksi kutsuttaman, mutta te olette +sen tehneet ryövärien luolaksi." + +Ääni, joka lausui tämän heti hyvä-huutojen tauottua, kuului selkeänä ja +puhtaana yli kaiken. Sadat päät kääntyivät sähisten sitä kohti +hämmästyneinä ja uteliaina. He löysivät sieltä Tolvanaisen pienehkön, +pyylevän persoonan seisomassa muitten istuvien keskellä ja ylpeästi ja +tulisesti silmäilemässä ympärilleen kuin sotaratsu. Vihdoin hänen +katseensa pysähtyi Laivuriseen ikäänkuin jotain odotellen. + +"Minun huoneeni pitäisi rukoushuoneeksi kutsuttaman, mutta te olette +sen tehneet ryöväritten luolaksi!" uudisti hän uhkaavasti katsellen +Laivurista. Huoneessa oli niin hiljaista, että muutamat eivät liene +raatsineet henkeänsä vetää. + +Laivurinen huomasi vihdoin, että Tolvanainen häntä todellakin vaati +esiin. + +"Niin minäkö?" kysyi hän tahallaan tehden kysymyksensä koomillisen +yksinkertaiseksi. + +"Herra sanoo, että viimeisillä maailman ajoilla ilmestyvät väärät +profeetat ja villitsevät kansaa", jatkoi Tolvanainen kiihkoisesti +hymyillen. + +Laivurinen aikoi nyt jotain vastata, mutta Tolvanainen ehätti vielä +jatkamaan: + +"Kaikki mitä te teette, se tehkää Herramme Jeesuksen nimeen." + +Asema kävi yhä jännittävämmäksi, sillä Tolvanaisen huomautukset tekivät +moneen syvän vaikutuksen. Tiedettiin, että Tolvanaisen lopetettua +tulisi Laivurisen vuoro. + +"Oletteko te tässä tilaisuudessa toimineet siihen nimeen, joka kaikki +kaikessa on?" Siihen hän lopetti ja jäi vaativasti katsellen odottamaan +vastausta. Kaikkien huomio kääntyi nyt Laivuriseen, joka valmistautui +vastaamaan. + +"Minä en ollenkaan tahdo epäillä", alkoi hän hiukan värähtelevällä +äänellä, "ettei Tolvanainen olisi tarkoin ajatellut seurauksia +vaatiessaan minua näin suuren nuorisojoukon keskellä väittelemään +uskonnollisista asioista. Mutta nuo raamatunlauseet, jotka +olette rohkeasti uskaltanut vetää esiin tässä seurassa, enemmän +persoonallisten sivutarkoitusten kuin välttämättömyyden vaatimuksesta, +ovat siksi pyhät, etten minä katso sopivaksi ilman pitempää +ajattelemista ruveta niiden johdosta väittelemään. Sillä mikäli minä +ymmärrän, ne eivät ole tarkoituksenmukaisesti valitut, jos niiden +perusteella teillä todellakin olisi aikomus tämän iltaisia toimiamme +tuomita." + +Sitten antoi hän seikkaperäisen selvityksen, miksi ei uskonnollisia +menoja pidetä näissä iltamissa: he käsittävät raittiusasian kokonaan +yhteiskunnalliseksi kysymykseksi. Ja koska kerran yhteiskunnallinen +edistys niin henkisellä kuin aineellisellakin alalla on tunnustettu +oikeutetuksi, niin raittiusasiankin sellaisenaan täytyy olla +oikeutettua. Eikä sellaisilla, jotka eivät itse edes hyväksy +raittiusasiaa, ole mitään oikeutta tulla sanomaan, että sillä ja sillä +tavalla pitää työskennellä. + +"Mutta Tolvanainen luultavasti tahtoisi, että _ehdottoman_ +raittiuden asiaa ajettaisiin yksistään uskonnon puitteissa, vai +kuinka?" + +Laivurinen lopetti kysymykseensä. Ainakin puolet käsittivät +tarkoituksen, sillä Tolvanainen osoitti varsin usein käytännössä, ettei +hän ollut mikään raittiusmies. + +Tolvanaista ei tarvinnut kauan odottaa. Välttäen suoraan vastata +Laivurisen kysymykseen alkoi hän kertoa, miten raittiuspuuhat +vieroittavat kansan lapset ja nuorukaiset pois kristillisyydestä ja +kasvattavat heissä itsevanhurskauden ja tekopyhyyden haisevia +rikkaruohoja; miten nykyajan sivistyneet työntävät uskonnon syrjään, +sanoen sitä vain vanhaksi saduksi. Kouluhuoneisiin saavat kokoontua +kaikki peliaalin joukot Antikristuksen ympärille, joka sokaisee Herran +valittujen silmät. Tehdään epäjumalia sellaisia kuin raittiuskin ja +niitä palvellaan irstaisella maailman melulla ja riemulla ja sillä +täytetään himoitseva sydän niinkuin tuhlaajapoika täytti ravalla +vatsansa j.n.e. + +Laivurinen hyppäsi ylös tulisessa kiihkossa ja oli juuri aikeessa +päästää sanatulvan. Mutta samassa muuan arvokas henkilö nousi penkistä, +ryähti ja näkyi haluavan saada ensinnä sananvuoron. Laivurinen jättikin +puhevuoron mielellään, sillä hän tunsi vaistomaisesti, ettei hän voisi +oikein vastata siitä, mitä hän nyt aikoi sanoa. + +Tuo toinen oli Tolvanaisen veli. Hän ryähteli ikäänkuin hämillään +muutaman kerran ja lausui sitten: + +"Minun mielestäni veljen esiintyminen täällä on niin hävytöntä ja +itsekästä, että sitä ei saata enää kuunnella. Vaikka en olekaan +raittiusmies, tunnustan minä kuitenkin sydämestäni, että raittiusseura +on tehnyt nuorison keskuudessa pitäjässämme niin jalon työn, ettei +veljen kaltaiset moukat kykene sitä arvostelemaankaan. Minun mielestäni +olisi meidän puolelta, jotka emme kykene mitään toimimaan, paljon +kauniimpaa, jos kiittäisimme opettajaa ja kaikkia niitä, jotka +harrastavat nuorison sivistystä seurakunnassamme. Ja minä puolestani +pyydän lausua kiitokset erittäinkin opettaja Laivuriselle hänen +jaloista harrastuksistansa." + +Kuului yleistä hyväksymisen sohinaa. + +Muutamat henkilöt olivat tällä välin vilkkaasti toimineet ja +kuiskailleet toistensa korviin. + +"Mitä veljen puheeseen tulee..." alkoi Tolvanainen huutaen saadakseen +äänensä kuuluviin. + +"Minä pyydän huomauttaa", sanoi Laivurinen yhtaikaa kuin edellinenkin. +Mutta nyt oli jo syntynyt huoneessa rähinää. Bendell, joka oli kerännyt +laulukunnan paikoilleen, kuiskasi Laivurisen korvaan: + +"Ethän sinä viitsi enää tuhlata sanoja tuollaiselle hölmölle? Hänen +veljensä sanat tekivät hyvän vaikutuksen. Annetaan laulajille nyt +viimeinen sananvuoro." + +Laivurinen nyökäytti myöntävästi päätänsä ja vetäysi syrjään. Bendell, +vaikka ei kuulunutkaan laulukuntaan, astui musikaalisena miehenä +laulajain parveen innosta hehkuen. Kohta kajahti voimakkaasti: + + "Jos sydän sulla puhdas on + Ja mieli vakaa pelvoton," + +(Tolvanainen alkoi väkijoukon läpi tunkeutua pois.) + + "Niin yhdy meihin, tänne jää + Ja pyhä vanno vala tää: + Tää Suomen maa mun toimen saa, + Sen eestä vaan, mä ainian + Teen työtä saakka kuolemaan! + -- -- -- -- -- + Teen työtä saakka kuolemaan!" + + * * * * * + +Laivurinen lepäilee sohvallaan, ei nuku, vaan uneksii. Yksi pienoisista +nukkuu huivilla kiinni sidottuna soututuolissa. Ovi rouvan kamariin on +hiukan raollaan, ja sieltä kuuluu hauska teelasien kilinä. Pöydällä käy +herätyskello ontuen ja epävarmasti. Lamppu palaa valaisten hiukan +punertavalla valolla, laulaen honottavalla, pirisevällä äänellä, joka +kuuluu korvaan kuin hyvin kaukainen ja epäselvä kulkusen kilinä. + +"Totta se on, se oli hyvin hauska iltama", virkahti Laivurinen. Hän +nousi tyytyväisen näköisenä ylös, pani tupakkaa pitkään piippuun ja +kävi uudestaan lepäämään. + +Nyt hän vaipui ajattelemaan sitä kostoa, minkä hänen ystävänsä olivat +Tolvanaiselle toimittaneet. + +... Nuorisossa alkaa jo olla arvostelukykyä, ajatteli hän. He ovat +oikein verrattomia, en minä edes ole uskaltanut noin paljoa +odottaakaan... + +"Ja jos minä paranen", hän virkahti innostuen ja kohosi istualleen. +Mutta samassa sydän ikäänkuin ehtyi ja kutistui ja heikkoudentunne oli +vähällä temmata hänet mukanaan. Pakotellen sitä alas painumaan ja +pysytellen äskeisessä ajatusjuoksussaan koetti hän tyrkkiä pois +kammottavaa painajaista, joka tunkeili hänen kimppuunsa ovista ja +ikkunoista. + +"Minä en jätä tätä nuorisoa", virkahti hän uhmaavasti. "En minä jätä +ainakaan tuon johtokunnan vuoksi! Onpa tässä nouseva polvi kokonaan +minun miehiäni... Minähän tässä kylväjä olen! Ja minunko pitäisi nyt +jättää heidät, kun oras juuri alkaa tehdä toukoa?" + +Tänä iltana uudistunut iloinen vakaumus siitä, etteivät kuntalaiset +kaikki ole Tolvanaisia, painui mieleen, jäi itämään, kasvoi ja +kehittyi. + +"Nuoriso sentään mahtanee ainakin osittain ymmärtää minua." + +Pari kyyneltä kihosi silmiin. + +Ja jos minä kuolisinkin... Ainakin nuoriso ymmärtäisi ja ehkä joskus +tulevina aikoina tunnustaisi minun jotain tehneen ja kiitollisena +muistaisi. + +Ihana vavistus kulki läpi ruumiin... Miten he muistelisivat häntä, kun +hän olisi kuollut? + +... Niin he puhuisivat, niin he sanoisivat, että siinäkin meni nuori +mies kesken aikaansa, että hän teki tehtävänsä miehen tavalla. +Niinköhän he sanoisivat?... Heidän täytyisi sanoa niin... Moni itkisi, +sillä he vasta oikein tuntisivat ja ymmärtäisivät minua... + +Heidän lapsensa muistaisivat minua, puhuisivat minusta. Vihamiehenikin +tahtoisivat pyytää anteeksi heltyneenä yleisestä osanotosta. Mutta +minun suuni ei enää puhuisi, vaan hengen silmillä katselisin ja +antaisin anteeksi. Niin, minä antaisin anteeksi! En vihaisi enää +ketään. Eikä _siellä_ olekaan vihaa... + +Ja sitten minä riemuitsisin siitä, että kuolemani sai heidät +ymmärtämään minun tarkoituksiani ja että minäkin olin pieni, hyvin +pikkuruinen valonsoihtu tuhansien joukossa, jotka Luoja heitti tälle +korven kulmalle sytyttämään, olemaan välikappaleina yhä jatkuvassa +luomistyössänsä... + +Kyllä he arvostelisivat minun työni silloin liian suureksi... + +"Arvioivatkohan ne sen liian suureksi?" + +Liian suureksi ne arvioisivat, hän ajatteli. He varmaankin pelkäsivät, +että minun aloittamani työ tulisi kärsimään poismenostani. He +katselisivat sitäkin vain tavallisilla lyhytnäköisillä silmillään, he +kun kuvittelisivat, että kansallisen valon levittäminen on vain +ihmisellistä työtä!... Mutta ei se ole ihmisellistä työtä... Luojan +työtä se on. Minäkin satuin Luojan käteen sattumalta pikkuiseksi +välikappaleeksi, siinä kaikki. Jos en minä tehnyt tehtävääni, tulee +toinen. Jos taas sain siemenen kylvetyksi hyvään maahan, niin tulee +jälkeeni viljelijöitä, kasvattajia. Minä satuin olemaan kylväjä... + +Ja siinäpä se onkin! Monikin, joka saa valonkipinän sydämeensä, +tiedonhalun ja kaipuun, ei tiedä mistä se on tullut, milloin se on +tullut, eikä edes mikä se on. Se tulee sieluun kuin varas yöllä, +itsestään, ilmoittamatta tuloansa, antamatta tietoa varmasta +ilmestymisajastaan -- niinkuin kaikessakin luomisen työssä. Vasta +sitten kun se on kasvanut kiinni, kun se rupeaa kantamaan hedelmiä, +huomaa asianomainen itsekin, mitä sukua kasvi on... + +"Eikä sitä sovi kysyä mistä se tuli tai kuka sen toi", hän virkahti +ääneen, kokonaan kiintyneenä asiaansa. + +Eikä sitä kysytäkään, jatkoi hän ajatellen. Itsestänsä se tuli, +ajattelee moni. Mutta ei se itsestänsä tullut, Luoja sen toi ... jonkun +välikappaleensa kautta. + +"Siinäpä se juuri on, ettei kukaan huomaa tuota välikappaletta. Siinä +pykälä on! Jos se huomattaisiinkin, olisi valon levittäminen +ihmisellistä työtä, aivan jokapäiväistä... Mutta nyt se on jumalallista +työtä." + +"Tee on valmista, ukkoseni!" kuului rouvan ääni toisesta huoneesta. + +"Minä tulen." + +Hän nousi. -- -- -- + + "Tää Suomen maa mun toimen saa + Sen eestä vaan, mä ainian + Teen työtä saakka kuolemaan! + -- -- -- -- -- + Teen työtä saakka kuolemaan!" + +lauloi hän innokkaasti tahtia lyöden ja varustaen uutta tupakkaa +piippuun, kun lähti teelle. + + + + +XIII. + + +Syyslukukausi oli jo kulunut parempaan puoleen, kun Laivurinen eräänä +päivänä sanoi vaimollensa: + +"Mitähän, kuules ... minua on taas ruvennut öillä hiottamaan... +Toisinaan se kuohuu kuin lähteen silmästä." + +Laivurinen katui kuitenkin kohta, että oli puhunutkaan mitään, sillä +hänen mielestänsä kuvastui asia sen äänen johdosta, millä se tuli +sanotuksi, paljon vaarallisempana, kuin hän tahtoi itsekään uskoa. Ja +siksi toiseksi: hän oli kovin kyllästynyt vaimonsa alituisiin +parantelemispuuhiin. + +Aivan oikein. Heti huudahti rouva: + +"Mutta nyt sinun täytyy mennä tohtorin luo!" + +"Olen sitä itsekin ajatellut", vastasi Laivurinen päästäkseen vapaaksi +kehoituksesta. Sitten hän kuitenkin alkoi heti ehdotella, että lääkärin +luona käynti lykättäisiin jonkun verran eteenpäin, ja arveli, että tuo +hikoileminen mahdollisesti olisi satunnaista. + +Rouva kyllä aikaisemmin kesällä oli pakottanut usein tohtorin luokse, +vaikka siitä ei aina totta tullutkaan. Viime aikoina hän oli vähitellen +siitä hellittänyt ja tullut välinpitämättömämmäksi, ehkä siitä syystä, +että tauti oli näyttänyt helpottaneen. + +Nyt hän tarttui asiaan uudella innolla eikä hellittänyt ennenkuin mies +suostui ja lupasi lähteä "taas kerran." + +Kun lähtöaika tuli, rupesi kovasti peloittamaan... Saa nähdä mitä +lääkäri sanookaan. Rupesi oikein hirvittämään ja valtasi sellainen +vaistomainen pelko, että lääkäri veisi häneltä sen toivon, joka syksyn +kuluessa oli uudestaan alkanut elehtiä. + +"Onkohan minulla voimaa katsoa totuutta vasten silmiä? Kyllähän itseni +tähden, mutta... Voi minun lapsiani!" + +Se vei ruokahalun jo lähtöpäivän edellisenä päivänä, ja aina kun vaan +mielikuvitukseen pujahti lääkäri ja "mitähän se mahtanee sanoa?" +karsivat kylmät väreet selkäpiitä. + + * * * * * + +Tohtorilla oli paljon sairaita. Laivurisen täytyi odottaa luoksepääsyä +noin tunnin verran. -- + +Hän astui sisään tuijottaen lääkärin silmiin lukeakseen tämän ensi +katseesta tuomionsa. Ensin ei hän saanut selvää eikä olisi kyennytkään +siihen, sillä häntä huimasi oudosti ja pyörrytti. Lääkäri katseli +minuutin verran ahnaasti, tutkivasti, silmäkulmat rypistyneinä +lempeihin, surullisiin poimuihin. Sitten hän astui askeleen mykkänä +seisovaa Laivurista kohti ja kysyi, yhä tuijottaen tämän kasvoihin: + +"Teillä on keuhkotauti ... vai?" + +Laivurinen ei ollut ennen käynyt tämän lääkärin luona, mistä syystä +häntä ei tunnettu. Kysymys ei kuitenkaan tehnyt aivan masentavaa +vaikutusta, kenties siitä syystä, että ihmiset olivat kyselleet jo +monta vuotta, silloinkin, kun hän oli aivan terve, eikö hänellä ole +keuhkotauti. Kaikki päättelivät sitä hänen kalpeanlaisesta +ulkomuodostaan. -- + +"Pelkään itsekin sitä, ja sitä varten pyytäisin herra tohtorin +tarkastamaan", vastasi hän. + +Lääkäri siirteli ja muutteli kapineita pöydällään, mutta loi +tuontuostakin Laivuriseen pitkän, tutkivan katseen. Sairaan rintaa +alkoi yhtäkkiä ahdistaa, vaikka asianomainen olisi kaikella muotoa +tahtonut, ettei sen kulku tällä kertaa olisi mitenkään häiriytynyt... +Saattaisi antaa "sellainen satunnainen syy" lääkärille aihetta +otaksumaan, että asiat ovat hyvinkin hullusti. + +Hänestä näytti, että lääkäri salavihkaa kuunteli hänen hengitystään. +Tuossa tukalassa odotuksessa ollen tunsi hän vastustamatonta halua +sanoa lääkärille, ettei hän uskoisi sen vielä keuhkotautia olevan, +mutta mitenkä lienee... Hän sanoikin sen. Lääkäriin ei ilmoitus tehnyt +mitään vaikutusta, mutta hän astui nyt luokse, yhä kiusallisen +miettiväisenä. + +"Ehkä katsotaan", hän nyt virkahti kiireesti, ikäänkuin yhtäkkiä olisi +tehtäväänsä herännyt. "Olkaa hyvä ja ottakaa vaatetta pois." Laivurinen +alkoi kiireesti riisuutua. + +"Mikä ammatti?" + +"Kansakoulunopettaja." -- + +Tohtori tutki kauan ja tarkkaan. Hän teki tuontuostakin kysymyksiä: +Onko iso kouluhuone? Minkälaiset asuinhuoneet? Onko tapana kävellä +iltaisin? Minkälaatuisia ravintoaineita paraastaan käytetään? Onko iso +perhe? y.m. Väliin hän kuunteli paljaalla korvalla, väliin +kuulotorvella. Toisinaan taas keskisormen keskimmäisellä niveleellä +paukutteli rintaluita ja solisluita. Päätettyään kauan kestäneen +tarkastuksen käski hän pukeutua ja istui. + +"Se on huono toimi terveydellisessä suhteessa tuo kansakoulunopettajan +toimi", sanoi lyhyen vaitiolon perästä. "Hyvin suuri prosentti +sairastaa keuhkotautia." + +"Hm, niin taitaa olla." + +"Ettekö voisi vaihtaa nykyistä tointanne esimerkiksi maanviljelijän +ammattiin?" + +"Ei se käy laatuun. Siinä pitäisi olla varoja, ja niitä juuri minulla +ei ole." + +"Eikö siihen voisi keksiä mitään keinoja? Eikö ole sellaisia sukulaisia +taikka ystäviä, jotka voivat auttaa?" + +"Ei ole." + +"Sepä on ikävää se." + +Seurasi taas äänettömyys, jonka aikana lääkäri miettien katseli ulos +vastapäisestä ikkunasta. Laivurinen ei enää voinut pidättää itseänsä +kysymästä: + +"Mitä herra tohtori arvelee? Vika lienee jo hyvinkin suuri?..." + +Lääkäri repäisi samassa paperiliuskan ja alkoi kirjoittaa reseptiä. +Aivan kuin kuulematta Laivurisen utelemista kääntyi hän kesken +kirjoittamistaan häneen päin ja sanoi: + +"Välttämättä täytyy teidän kuitenkin toistaiseksi lakata koulua +pitämästä." + +Laivurinen pelästyi. + +"Se ei käy laatuun, ei mitenkään", änkytti hän. + +"Miksi ei?" + +"Siksi, että minä olen köyhä, perheellinen mies ja palkka on pieni." + +Lääkäri jatkoi kirjoittamistaan. + +"Kyllä sen täytyy käydä laatuun!" huudahti hän ystävällisesti +hymyillen. "Teidän pitää nyt säästää itseänne kaikesta rasituksesta." +Sitten hän avasi reseptin, jonka jo oli umpeen taittanut, luki siitä +ohjeet lääkkeiden käyttämiseen, neuvoi ravintoaineita ja antoi muita +ohjeita. Sitten hän antoi reseptin. + +"Mitä olen velkaa?" kysyi Laivurinen hiljaa. Näytti siltä, ettei hän +olisi jaksanutkaan kovemmin puhua. Hän maksoi, mutta kysyi samassa +uudestaan, millä asteella tohtori luuli taudin olevan. + +Vastahakoisen näköisenä tuli lääkäri aivan eteen, katseli vähän aikaa +surullisesti suoraan silmiin. Sitten viittasi kädellään vasemmalle +puolelle rintaa ja huokasi: + +"Hjaa'a... Kyllä siellä on pahanlainen vika." + +"Onko?" pääsi Laivuriselta aivan tahtomatta. + +"Teidän täytyy olla nyt hyvin tarkka ja hoitaa itseänne aivan sen +mukaan kuin olen määrännyt", sanoi lääkäri. "Voisi olla mahdollista +saada taudin vauhti asettumaan. Kun olette nyt nämä lääkkeet käyttänyt, +niin sitten olisi teidän välttämättä käytävä täällä." + +Laivurinen ei enää kysynyt mitään. Hänen ajatuksensa hiukan +sekautuivat, eikä hän pois mennessään ajatellut juuri muuta kuin ihaili +lääkärin ystävällistä käytöstä. Heti kun hän oli astunut eteiseen, +kutsui lääkäri virallisella äänellä seuraavan. Useita henkilöitä oli +odottamassa. Sisällä kuului lääkäri kyselevän vasta tulleelta, mitä +asiaa oli. Tämä kaikki rupesi hänestä aivan käsittämättömästä syystä +näyttämään kovin koneelliselta... Mutta mistä ... mistä hän sen niin +tarkkaan tietää? heräsi hänen ajatuksissaan kysymys aivan samassa kun +noita häntä ympäröiviä seikkoja paraillaan ajatteli. Sekava, pelon ja +toivon välinen tunne nosti veren ylöspäin, ja ajatus palasi lääkärin +työhuoneeseen tutkimaan ja muistelmain avulla saamaan tarkempaa selvää +lääkärin salaperäisestä käytöksestä. + + * * * * * + +Hän oli tullut kotiin, makasi sängyssään ähkien ja voihkien. Uni ei +tullut silmään, tuskalliset ajatukset kartoittivat sen kuin pimeys +valkeuden. Kovin hän olikin nyt heikko ja matkasta väsynyt. Kuka pitää +huolta minun lapsistani, mikä on heidän kohtalonsa?... Tuo kysymys +palasi aina, yhä uudelleen, sydäntä särkevänä ja lahjomattomana. + +Tuleeko minunkin lasteni kohtalo olemaan tuo tavallinen orpojen +kohtalo?... Kuka eteen tulee, se tuuppaa, kuka virheen näkee, se toruu. +Tuo kylmä, kova orpojen kohtalo, joka vie suoruuden luonteen arvoista +ja painaa heihin orjan leiman? Voi, sekö oli heidänkin kohtalonsa, +Lyylini, Ottoni, Lempini... Ja minä kun olin haaveillut... + +Kyyneltulva oli viljalta vuotanut kotimatkalla. Mutta nyt ei enää +itkettänyt... Ainoastaan silloin tällöin nousi karvasteleva pisara, +joka poltti matkalla ahavoitunutta poskea. Muuten oli se kuivaa, +kalvavaa sydämen tuskaa, jota ei edes itku lievittänyt. + +Vaimo oli illalla itkenyt ja muori oli itkenyt, kun hän oli +kaupunkiuutiset sanonut. Eivätkä he olleet voineet keskustella mitään, +sillä aina, kun vaimo aikoi jotain kysyä, tuli itku... + +Mahtoiko vaimo nukkua? + +Laivurinen teroitti korvansa toisinaan sitä kuulemaan. Mutta ovi oli +kiinni ja seinän läpi eivät nyyhkytykset olisi saattaneet helposti +kuulua. + +Ikäväksi tuli yö. Kun mielikuvat oikein synkistyivät, silloin hän aina +kohosi vuoteelta vilvoitellakseen. Ja yhä, vaikka melkein jo +epätoivoisena, koetti hän uudelleen olettaa, että tohtori oli ottanut +asian liian vakavalta kannalta. + +Kello kahden tienoissa yöllä tuli vaimo. Kynttilä, joka hänellä oli +kädessä, valaisi unettomia, tuskanloisteisia silmiä. Siis hänkään ei +ole nukkunut! ... selvisi Laivuriselle samassa, kun katsahti noihin +kasvoihin: hänkin valvoo, hänkin suree, hänkin pelkää!... Ja hänelläpä +tuleekin olemaan raskain taakka, kun minä menen pois. + +Vaimo seisahtui vuoteen viereen, katseli tarkkaan ja huolestuneena +miehensä kasvoja. Mies koetti pitää silmäkannet ummessa ja olla +nukkuvinaan, johdattaakseen vaimoa lohdulliseen eksytykseen. Mutta +kohta täytyi hänen kuitenkin avata silmänsä. + +"Etkö sinäkään nuku?" kysäisi hän. + +"Eipä tule uni." + +Molemmat katselivat toisiaan silmästä silmään. "Ei sitä nyt vielä auta +sentään niin raskaasti ottaa", virkahti Laivurinen vihdoin. Vaimo sai +hieman lohdutusta. + +"Niin!" huudahti hän innokkaasti. "Minäkin rupesin sitä ajattelemaan, +että mistä lääkäri voi sitä niin tarkkaan tietää..." + +Rouva puhui kiireesti ja yhä toivehikkaammin, jotta Laivurinen edes +muodon vuoksi yhtyisi häneen. Tuo puhelu vaikutti Laivuriseen kuin +tenhoisa lääke, sillä väsynyt ja riutunut ajatusvoima kiintyi +pelastuksen itsepintaisella toivolla vaimon lausumiin ajatuksiin. Hän +alkoi kertoa, että oli pitkin yötä itsekin juuri tuota samaa ajatellut. + +Tämä oli paljon sanottua, kun sitä Laivurinen sanoi. Kuvaamaton ilme +välähti rouvan silmistä. Hän asetti kynttilän tuolille, otti itselleen +toisen ja asettui vuoteen viereen istumaan. Nyt tiesi kumpainenkin +kertoa lukemattomia tapauksia, miten sekin ja sekin jo oli ollut niin +heikkona, että jalka haudassa, toinen partaalla, ja miten lääkäri oli +jo antanut kuolemantuomion. Mutta sitten oli tullut apu, mistä +millekin, yhdelle yhtäältä, toiselle toisaalta. Usein olivat aivan +yksinkertaiset ja halveksitut lääkkeet parantaneet... Mitähän, jos sitä +alettaisiin koettaa?... Jotain pitää koettaa... Ei sitä tiedä, mistä +apu tulee... Halveksittu mätäs kuorman kaataa... + +He innostuivat, aikoivat vahvaa luottamusta tuntien sylkeä kuolemaa +vasten naamaa, panna jyrkän vastalauseen kaikkia toivottomia +ennustuksia vastaan ja elää ... elää ... elää! + + + + +XIV. + + +Syyslukukausi koulussa alkoi kallistua loppupuolelle. Toisinaan, kun +Laivurinen pahemmin väsyi, täytyi antaa oppilaille lupapäiviä +tavallista tiheämpään. Tämän johdosta levisi pitäjälle taas uusia +viestejä opettajan sairaudesta, josta vähään aikaan ei ollut +varsinaisesti puhuttu. + +Eräänä päivänä tuli miehisiä vieraita kaksittain, vieläpä aivan +harvinaisia. Ne olivat kaksi isäntää, jotka olivat olleet koulun +johtokunnassa silloin kun Laivurinen tuli pitäjään. Silloin he kyllä +olivat olleet ystävyksiä opettajan kanssa, jopa siihen määrään, että +olivat hänelle menneet takaamaan yhteisesti tuhannen markan lainan +Vaittiselta, lainan, joka vieläkin oli maksamatta. + +Oppilailla oli tänäänkin lupa. Laivurisen pää oli hyvin kipeä. Hän +loikoi sohvallaan puolihorroksissa, kun eteisestä astui sisään ensin +Santavaara ja sitten Kärppälä. + +Laivurinen kohotti vaan hiukan päätänsä. Ketä lieneekään tulossa +lainakirjain hakijoita taikka... Mutta huomattuaan Santavaaran kavahti +hän istumaan, riensi tervehtimään, puhui jotain harvinaisesta vieraasta +ja näytti iloiselta. Mutta kun ovi toisen kerran aukesi ja Kärppäläkin +astui sisään, hytkähti Laivurisen sydän ilkeästi. Mieleen oli johtunut +Vaittisen laina ja sen johdosta ajatus: siitä ne nyt tulevat puhumaan +ja maksua vaatimaan. Koko ajatus kiintyi tuohon kiusalliseen havaintoon +siksi, että tullessaan -- Kärppälää kädestä tervehtimään hän vasta +käden lyönnin jälkeen huomasi tervetulleeksi sanoa. + +Vieraat olivat oudoissaan, hämillään. Puhelu laihtui laihtumistaan ja +kävi kovin jokapäiväiseksi. Kukin ajatteli vain _sitä_ ja kumpikin +puolue aavisti toisen ajattelevan juuri _sitä_. Useampain viime +vuosien ilmoista tehtiin perusteellisia ja tarkkoja havaintoja. Siinä +puhelu kauan kierteli ja livahti lopuksi aivan kuin itsestään +Laivurisen sairauteen. Tämä jo alkoi tuntua siltä kuin oltaisiin +paremmin oikealla alalla. + +"Kyllä se on paha", johtui Kärppälä sanomaan, "paha se on, kun ruumiin +terveys katoaa. Mutta kun ihmisellä on tieto, vahva tieto ja vakuutus +siitä, että elämä oikein silloin vasta alkaakin, kun ruumiillinen +kuolema kohtaa, niin sille, joka Jumalan lupaukset uskoo ja vahvana +pitää, hänelle on kuolema vain voitto." + +Molemmat iskivät kuin yhteen puhuneina katseensa Laivuriseen. + +"Niinhän se on", virkahti sairas yksinkertaisesti ja +välinpitämättömästi. + +Kärppälä ryähti. Pitääpä toimittaa itsensä paremmin ymmärretyksi, hän +ajatteli. + +"Mutta jos ei ole", jatkoi hän, "uskoa tulevasta elämästä, niin +kyllähän sitten kuolema peloittaa." + +"Niin minuako?" kysyi Laivurinen. + +"Ei, mutta minä tarkoitan niinkuin yleensä." + +"Jaa, jaa", naurahti Laivurinen, "minä luulin teidän minua +tarkoittavan." + +"En minä opettajaa..." + +"Mutta siksi toisekseen, köyhäin ihmisten, sellaisten kuin minunkin, +pitää ajatella niin paljon maallisia asioita, ettei jää aikaa paljon +sille toiselle." Laivurinen naurahti keveästi, sillä hän tunsi nyt +lähestyttävän pääasiaa ja hän tunsi itsensä omituisen vahvaksi +kestämään näitten miesten karhuamista. + +"Maallisia ei saisi ajatella", tokaisi Kärppälä. + +"Mutta minkäpä sille tekee! Niitä täytyy ajatella niin kauan kuin +maailmassa ollaan." + +"Maallisilla asioilla mekin tulimme opettajaa vaivaamaan... Niin se on +kuin opettaja sanoo, ettei niistä pääse niin kauan kuin täällä ollaan." +Hänkin nauroi. + +"Vai niin... No niin, kyllähän minä arvasinkin." Laivurisen kalpeille +poskille nousi hiukan punaa. + +"Teki mielemme tulla katsomaan opettajaa ja päätimme, että samalla +sopisi vähän puhua siitä Vaittisen asiasta... Kuinka sitä saataisiin +korjatuksi, jos opettajakin ... niinkuin sattuisi tuosta huonommaksi +tulemaan. Ei suinkaan sitä nyt tiedä, mutta niinkuin se on ihmisen +elämän: tässä tänäpäivänä, kussa huomenna, niin terveen kuin +sairaankin." + +Tuskin oli Santavaara lopettanut, kun jo Kärppälä tarttui asiaan: + +"Ei suinkaan me nyt muuten, mutta se Vaittinen siitä on jo useinkin +puhunut ja valitellut." + +"Vai niin! Mutta mitä siinä Vaittisella on kiirettä, hän aina saa +omansa teiltä." + +"No on se niinkin." + +Kun Kärppälä sai tämän sanotuksi, ryähti hän varakkaan miehen tavalla. +Laivurisen katse muuttui totiseksi. + +"Nykyään en minä voi tehdä siihen asiaan mitään ... en ollenkaan +mitään", virkahti hän. + +"Sepä on paha se", tuumi Kärppälä. + +"Niin on", jatkoi Santavaara. + +"Ei suinkaan se minullekaan mikään hauska asia ole", sanoi Laivurinen +tuikeasti. Toiset oikein säpsähtivät, katselivat sivuillensa ja puhe +seisahtui. + +"Ehkäpä siitä nyt selvä tulee, jos paranen", jatkoi sairas vähän ajan +kuluttua. "Jos taas en parane, niin täytyyhän siitä sittenkin jollain +tavalla selvä tulla." + +Kärppälä nosti päätään: + +"Mitenkä siitä sitten tulisi selvä?" + +"Noo, liekö noita milloinkaan selvittämättömiä asioita jäänyt. Ainahan +kuoleman jälkeen täytyy huonoistakin asioista selko tehdä", vastasi +Laivurinen kurillisesti. Mutta Kärppälä ei jaksanut enää tällaista +sietää, vaan sanoi, sappi kuohahtaneena: + +"Paha vaan, jos pitäisi tässä vahinkoon joutua." + +"Pahahan se on, mutta en minä nyt voi sitä asiaa auttaa. Näettehän +itse, etten kykene edes paljon liikkumaan." + +Tuumittiin, tuumittiin, kukin katsoi pitkin nenäänsä ja tuumaili. + +"Mutta jos opettaja saisi niinkuin uudet takausmiehet", alkoi Kärppälä. + +Laivurinen naurahti siihenkin. + +"Jos se kerran tulee takausmiesten maksettavaksi, niin kyllähän te +jaksatte sen siinä maksaa kuin joku toinenkin." Laivurinen uskoi +varmasti tähän aikaan, että hänen omaisuutensa riittäisi likimäärin +velkain maksuun. + +"Niin se on; mitä siinä sellaisia ehdotteleekaan", yhtyi puheeseen +Santavaara. + +"Ehdotteleekaan?" + +"Niin juuri. Kuka sitä nyt tuossa tilassa lähtee takausmiehiä +hakemaan." + +Laivurinen hämmästyi: tuohan kalskahtaa miehuulliselta!... Hän ei +voinut olla enää sanomatta: + +"Minä kuitenkin toivon, että minun omaisuuteni sentään riittää +velkoihini." + +Mutta Kärppälää vaivasi Santavaaran myönnytys. Hän oli pitkän ajan +syvissä mietteissä. Sitten hän sanoi: + +"Kyllähän Santavaaran sopii sanoa sillä tavalla, mutta toista se on +tässä muiden." Äänestä kuuli kyllä, että hän oli asiaa kauan miettinyt. + +"Niin ... mitä sinä nyt, millä tavalla sanoa?" kysyi Santavaara. + +"Sillä tavalla vain, ettet välitä, vaikka pitäisikin maksaa." + +"No et sinäkään siitä häviä", tuumaili toinen naurahtaen. + +Laivurisen mieli alkoi synkistyä kaikista vastaanponnistuksista +huolimatta. Puhuvathan nuo tuossa _hänen_ asioistaan ikäänkuin ei +häntä enää olisi olemassakaan!... Santavaaraan hän oli äsken +oikein mielistynyt. Mutta nyt taas meni mieleen ajatus, että +rikkauksiltaankohan se tuossa vain mahtaileekin? + +"Kyllähän se on niin, että joka menee takaamaan, se menee +maksamaankin", ähkäisi Kärppälä. + +Laivurinen iski häneen myrkyllisen silmäyksen ja käännähti niin, että +tuli istumaan melkein selin vieraisiin. Hän oli sydämestään suuttunut +nyt lopullisesti Kärppälän sanoista. Toiselta puolen kuitenkin outo +vallanalaisuuden tunne, joka häntä aivan äsken alkoi painaa, pidätti +teräviä sanoja puhkeamasta. + +Kas sinä olet kristitty, sinäkin Kärppälä! ajatteli hän sinä ja'at +tavarasi vaivaisille, johdatat sairaita ja kuoleman kanssa +kamppailevaisia pois maallisista asioista... Sinä kiellät heitä +ajattelemastakin, vieläpä autatkin heitä!... + +Puhelu oli melkein kokonaan katkennut; satunnaisia päätelmiä ja +huomioita -- siinä kaikki. + +Vieraat rupesivat vihdoin lähtemään. + +"Kyllähän sen nyt täytyy antaa olla sen asian, jos tästä rupean +parantumaan." Laivurinen veti jo helpotuksesta henkeä, kun näki +pääsevänsä vieraistaan. + +"Niin ... kun saisitte aluksi edes korot", rupesi Kärppälä. + +"En minä voi nykyään mitään. Jos minulta vaaditaan, niin minun täytyy +tehdä konkurssi." + +Santavaara tuli kättä tarjoomaan. + +"Ei sanaakaan nyt enää siitä asiasta", hän sanoi pontevasti. "Hyvästi +nyt vain, opettaja, ja tulkaa terveeksi älkääkä murehtiko tästä +asiasta." + +Laivurinen katsahti hämillänsä ja kunnioittavasti puhujan silmiin. Tämä +painoi silmänsä alas. + +Kärppäläkin jätteli kädestä hyvästi, mutta näytti siltä kuin hänellä +olisi ollut vielä hyvinkin paljon sanottavaa. + + * * * * * + +Oli muutama päivä väliä, kun Laivurinen huomasi ikkunastaan, että +Vaittinen ajoi pihaan. "Varmaan Kärppälän käskystä", mutisi hän. + +Vaittinen tuli huoneeseen suu täynnä sanoja ja juttuja. Hän kertoi +kuulleensa, että opettaja oli tullut pahemmin kipeäksi. Sanoi +sanoneensa, että pitääpä käydä katsomassa, kun tuttujakin ollaan ja +muuta... + +"Voi Herra auttakoon, kun olette mennyt heikoksi!" huudahti hän. +"No, tottapa tohtorin luona on käyty? Niin miks'ei, kysymättäkin sen +tietää... Mutta mitäs siihen tekee: kun tauti tulee, kyllä sitä kestää +terveyttä rahalla ostaa." + +Sitten hän kertoi kuinka hänellä oli ollut kaksi kertaa sormessa koi; +kerran oli koko ruumis ollut ajoksia täynnä; olipa hän joku vuosi +takaperin maannut yskässäkin kolme päivää. Emäntä-vainajansa tähden oli +ollut kahdesti tohtorin luona ... "ja ... ja kyllä sitä saa koettaa, +joka kerta sairastamaan alkaa". + +Nyt riitti puhetta. Laivurisen ei tarvinnut kuin kuunnella ja toisinaan +myöntää: "niin se on", taikka "jopa". Tuo riitti mainiosti hänen +puolestaan. + +Sitten alkoi Vaittinen jaksattaa muiden ihmisten asioista: rikkaudesta, +köyhyydestä, onnesta ja onnettomuudesta, ja pääsi siitä aivan +huomaamatta käsiksi Kärppälään, kehui, että tämä on rikastunut kuin +peijakas. Millä lie rikastunut? Kun ei Laivurinen ollut sitä kuullut, +tiesi Vaittinen joukon syitä ja rupesi niitä luettelemaan. Lopuksi +tuli: "Se on tarkka ja kiinteä kuin mikä. On jo meillä käynyt monta +kertaa sanomassa, että pitäisi ruveta opettajaltakin tahtomaan sitä +saatavaa, jossa hän on takaamassa. Mutta minä olen sanonut, että älähän +nyt turhia, kyllähän opettaja aina velkansa maksaa ja..." + +"Eilen kävivät täällä molemmat", keskeytti Laivurinen äreästi, "ja +sanoivat, että te olette vaatinut." + +"Minäkö vaatinut! Eei... Kuinka ne sillä lailla valehtelevat. En minä +ole sanallakaan vaatinut. Santavaarako sanoi?" + +"Luullakseni Kärppälä." + +"Kuule, vai sanoi Kärppälä niin! En minä ole vaatinut ... mitäs minä. +Kerran sanoin, että jos saisin inträssin." + +"En minä nyt jaksa maksaa, ainakaan tätä nykyä." + +"Ei suinkaan sitä nyt niin, mutta minä vain ajattelin, että jos +niinkuin sopii, niin..." + +"Ei sovi... Ei ainakaan ennen kuin saan palkkaneljännekseni." + +"Vai niin. No ei sillä ole kiirettä. Tulenko minä silloin tänne?" + +"Sopiihan sitä nyt vastakin, ja jos riittää, niin kyllähän tuodaan +sinne." + +"Sopii kyllä. Ja minä vaikka käyn täällä, ettei sitä varten tarvitse +meille tulla. Ei, en minä ole kiiruhtanut, enkä kiiruhda, mutta kun +opettaja nyt itse tahtoo maksaa, niin kyllähän se rahakin kelpaa." Hän +nauroi hyväntahtoisesti. "Se on sellaista, että kyllä se kelpaa." + +Vaittinen huvitti Laivurista koko päivällisajan, kaksi tuntia. + +Iltapäivällä saivat lapset taas lupaa, sillä opettaja oli tullut +kipeäksi. + + + + +XV. + + +Nyt on kevätlukukauden aika koulussa. Mutta Laivurinen makailee +puolipukimissa vuoteellaan. Sukatkin ovat jaloissa, ne ovat hyvin +täyteläiset, sillä jalat ovat alkaneet paisua. Silloin tällöin +kurkistaa ovesta muori, tuleepa joskus vuoteen viereenkin, kyselee, +eikö mitään tarvitsisi... + +Kouluhuoneesta kuuluu epäselviä ääniä, milloin opettajan, milloin +oppilaitten. Jonkun aikaa on siellä jo ollut toinen opettaja. + +Rouva on tänään kaupungissa kysymässä lääkäriltä, olisiko tuo jalkain +paisuminen vesitautia... Ja mikä auttaisi niitä sulamaan; sekä saamassa +uutta neuvoa ruokahalun palauttamiseksi. + +Sairashuoneessa on hiljaista... Ainoastaan himmeä kajastus kouluhuoneen +äänistä taikka kyökistä päin kuuluva omain lasten melu tai maantietä +silloin tällöin ajavan reen kopina ja kulkusten helinä sitä häiritsee +hiukan. Ulkona on pakkanen ja ilma ruman harmaa. + +Laivurisella on pöydällä vuoteen vieressä valikoima kaikensisältöisiä +kirjoja ja muutamia sanomalehtiä. Mutta hän ei lue. Nykyisyyden eteen +on hiljaa laskeutunut esirippu ja ajatukset vaeltelevat kaukaisissa +ajoissa, joista ne hiljalleen lähentelevät nykyisyyttä kuin pienoinen +järvipursi sumuisena, lämpimänä yönä. + +Matkaan ne lähtivät kotikuusen kuuluvilta, missä paimentorvi heilui +poikasen kaulassa ja juostessa takoi rintaluihin... Ja hän ajatteli ja +muisteli sitä pikkuista tuohikonttia, jonka itse tekaisi vanhan ja +ränstyneen sijaan. Olisi sen tuntenut vaikka sadan seasta, sillä siitä +hän oli monena herran päivänä täyttänyt nälkäisen vatsansa. Se seurasi +aina, mihin paimeneksi meni, sillä se oli oma ja sopiva. Monella eri +tavalla emännät sen täyttivät. + +Mutta se muisto ei enää tuntunut pahalta, että joskus nälkää näki. Sen +sijaan salojen rajaton vapaus ja toverien verraton seura -- ne, ne +olivat elämää, josta rikkaasti ja loppumattomasti pyörähteli esiin +uusia tauluja ja muistoja. Toinen oli toistaan viehättävämpi. + +Oli hänen ollut pahakin olla, hän oli saanut selkäänsä, oli saanut olla +sankarina ja useimmiten kehuttuna teräväpäänä. Rangaistukset ne +tuntuivat nyt leikiltä ja kärsimykset joutavalta lapsellisuudelta. + +Koko tuo aika kuvastui mieleen kuin mansikkainen mäkirinne, missä +väsyksiin asti piehtaroitiin ja vihdoin laskeuduttiin pitkälleen, +poimittiin vielä siitäkin yli kyllän. Painettiin poski vasten +sukkelasti kutkuttavaa mansikkamätästä ja nukahdettiin... + +Se oli lyhyt, hetkellinen, ihana houre: hän luuli nytkin painavansa +poskea mätästä vasten. Oli tuntevinaan sitä tuoksua ja sitä sukkelaa +kutkuttamista... + +"Etkö tarvitse mitään?" kysyi muori ovea raottaen. + +"Häh?... En." + +Poskeen tuntui vastenmielisen nihkeältä tyyny, huoneen ilmassa oli +lääkkeiden hajua ... ulkona huuruinen, harmaa pakkanen. Hän voihkaisi +katkeroitunein mielin. Mutta aivan itsestään lipui ajatus jälleen +renkipäiviin. Vainiolla ojain kaivussa, metsissä puiden hakkuussa -- +kaikkialla tuntui omituinen kaipuu, kalvava ikävä. Hän muisti +merkillisen terävästi, ettei hän ymmärtänyt mitä ikävöi. Ei sillä ollut +mitään määrättyä esinettä, ei kaivatulla mitään tarkkaa muotoa. +Tyhjältä vain tuntui, vaikka ei tiennyt mikä on tyhjä. Vihdoin se +vähitellen selvisi, kun aina hiljakseen etsi, eikä hän ollut +tyytyväinen ennenkuin löysi. Siinähän se oli, miltei tarkkapiirteisissä +puitteissa: Sattumalta hän oli oppinut kirjoittamaan, lukemaan oli +mainio, tutut sanoivat teräväpäisimmäksi mieheksi koko kylässä. Oli +harvinainen lukuhalu ja erinomainen muisti. Surkuteltiin hukkaan +meneviä lahjoja ja miehissä tuumittiin, miten ne saataisiin käytäntöön. +Tämän ohella kiertyi hiukkasen kokoon varoja ... hyvin hiukkasen, +kolmisen sataa markkaa vain. Mutta siitä ihmiset rupesivat luottamaan, +lupasivat auttaa... Ja tuli lähdetyksi seminaariin. Siellä se ensin +tuntui kuin ilmassa liikkuvan ja olevan kohta saavutettavissa tuo +ikävöity... Koht'sillään saa astua täydellä jalalla elämään, +todelliseen, ihanaan, vapaaseen, ikävöityyn _elämään_... + +Toivo kuitenkin päivä päivältä petti. Alituinen kieltäytyminen ja +tuskallinen ponnisteleminen, nekö lienevät kadottaneet kaivatun +näkyvistä tai estäneet sitä tuntemasta. Tiedon aarteet kyllä kasvoivat +ja sydämessä oli yhä jonkinmoinen epäilevä tunne siitä, että kerran +vielä löytyisi kätkössä olevan kultamurusien piilopaikka. Jotain kyllä +löytyikin ja oli hetkiä, jolloin luuli havartaneensa kiinni aarteen +reunasta ja se tuntui jo varmasti olevan käsissä, ja elämä tuntui +silloin aina iloiselta, oikein _elämältä_ ... ihan sellaiselta, +miltä hänen kuvittelunsa mukaan elämän aina pitäisi tuntua, mutta mitä +se ei ollut. Sellaista oli niinä aikoina, jolloin tutkinnot hyvin +onnistuivat, hän näytti voivan kohota yli toverijoukon ja sai muilta +tunnustusta. Se oli kuitenkin aina vain hetkellistä: aarre lipui +huomaamatta käsistä ja katosi. + +Sitä seurasi yhä uusi ponnisteleminen, odottaminen ja työ. Mutta ei se +kaikki ikävää ollut, sillä toverit ne, ne sentään antoivat elämälle +makua. Toverit!... Niiden kera muisteleva ajatus hiipi ja hajausi +ympäri isänmaan: minkähänlaisissa oloissa se, ja sekin eleskelee nyt? + +Mutta tuli vihdoinkin aika, jolloin löysi kaivatun elämän ja jolloin jo +iloitsi siitä, että oli saavuttanut sen, mitä oli kaivannut; jos jotain +vielä huomasi puuttuvan, tiesi tarkoin mitä se oli ja uskoi senkin +saavuttavansa ennen pitkää. Tämä oli silloin, kun sai päästökirjan +seminaarista ja pääsi opettajaksi tänne. + +_Nyt_ kuvitteli hän itseään koneentapaiseksi, joka oli tehtaassa +valmistettu ja sieltä yhtä kyytiä vietiin työkentälle... + +"Sitä aikaa!" + +Tulin tänne, jouduin yhtäkkiä erityisen kunnioituksen esineeksi, +erityiseksi neroksi, kukkulinnan herraksi!... Ympärilleni kokoontui, +ikäänkuin he minua vain olisivatkin odottaneet, joukko oikein +alkuperäisiä kytöpoikia... Pantiin toimeen iltamia... Ja sitä intoa +sitten, kun pidin puheita ja esitelmiä!... + +"Ja harrastuksetpahan virisivät." + +Pilkkasivatkin, mutta mitä siitä, kun melkein silmin saattoi nähdä, +miten edistyksen vieno oras kohosi rikkaruohoisesta maasta ja kimalteli +kullalle... + +Tyttömaailmasta ilmestyi näyttämölle yksi, nelilehtinen apila +kolmoisten tuhantisessa parvessa. Ensin ei häntä huomannut, mutta +sitten sattumalta ... ja sitten ei voinut enää silmistänsä laskea: +täytyi saada se poimituksi, ottaa säilyyn... Niitä harvoin tapaa, +nelilehtisiä. Köyhässä, varattomassa kaupunkilaisperheessä tyttö +kasvoi. Sieltä hän sen poimi ja toi kotiinsa. Kaikki oli näin löydetty. +Hän kaiveli ja penkoili elämän aarteella mielin määrin, nauttien siitä +täyteläisin siemauksin. + +Se oli elämää, noina muutamina vuosina. Ei mikään toive näyttänyt +toteuttamattomalta eikä mikään vastus voittamattomalta. + +Tämän eteen laskeusi himmeä esirippu, alussa tosin läpikuultavana, +mutta yhä paksumpana ja peittävämpänä, kunnes se vihdoin kääräisi hänet +kuin tiukkaan kapaloon, josta ei nähnyt _eteenpäin_ tuumaakaan. +Tuossa kääreessä hän riuhtoi aikansa, koetti vapautua ja kiinnittää +mielikuvituksen herkän silmän tulevaisuutta kohti. Mutta kapalot +kääriytyivät yhä tiukemmalle... Ajatus voi askarrella ainoastaan +olevaisissa oloissa, jotka olivat kasvaneet omaan olemukseen kiinni ja +jäivät vaipan sisään... + +Keuhkotaudin hirveä kummitus liihotteli torjumattomana ympärillä. Sillä +tuntui olevan ikäänkuin siivet, joita se räpytteli raivoisasti, +toisinaan niin rohkeasti, että tuntui ja pakotti, milloin selkäpiitä, +milloin rintaluita. Sen ohelle ilmestyi velkojia ja takausmiehiä, jotka +kukin tavallaan määräilivät hänen maailmassansa. Vaikka ne eivät olisi +mitään puhuneetkaan, niin tuntui kuitenkin siltä, kuin ne olisivat +ajatelleet. Ja sehän oli samaa, kuin jos olisivat puhuneet... Ei, se +oli pahempaa. Jos olisivat aina puhuneet mitä ajattelivat, niin olisi +siinä ollut jotain varmuutta. "Meitä sinun pitää ajatteleman, yhä +muistaman!" tuntuivat ne ajatuksissaan kiljuvan. + +"Minä se olen!" kähisi keuhkotaudin basilli ilkeästi irvistellen... + +Nuoriso, jossa hän näki kylvönsä orastavan, hymyili parvittaan perällä, +kuten omat lapset silloin, kun on suuria vieraita, joita ainoastaan +velvollisuudesta kestitään. + +Mutta tälläkin ajalla oli jotain, joka veti mieltä pois kiusallisista +painajaisista: mieli kiintyi katkeamattoman halukkaasti tutkimaan +salatuita asioita. Siinä teki sen merkillisen huomion, että se, mikä +oli ennen ollut selvää, tuli nyt epäselväksi; mutta kun asetti +rinnakkain oman entisyyden ja nykyisyyden, huomasi sentään itsensä nyt +kehittyneemmäksi. Sitä suuremmalta näytti vajanaisuus, epäselvyys, +jonka perille ei voinut tunkeutua. + +Välähti vielä pienoinen valopilkku, tuo syksyinen aika, jolloin +koulukin avattiin ja jolloin elämänovi taas näytti olevan raollaan, +jolloin ihanteet näkyivät tahtovan uudelleen palata ja palasivatkin, +mutta arkoina kuin västäräkki keväisellä jäätiköllä asettuivat +entisille sijoilleen... + +Nyt on nykyisyys käsissä. Päätä pudistelevina ja salaperäisinä +lääkäreitä... Koulussa sijainen opettajana... Omaisuus tuskin +velkoihin riittävänä ja lapset, nuo omat pienet lintuset, joista +mielikuvituksissa niin usein loi suuria ihmisiä, isänmaallisen +viinamäen työmiehiä... Jos itsekin kaadun, kaatuvat nekin, nuorina +taimina, orpoina... Eläke tuskin riittää ruumiin ravinnoksi. Mikä on +heidän kohtalonsa, heidän, jotka Jumala meille antoi?... Voisiko toivoa +heille minun kohtaloani, että sallimus heitä johdattaisi henkisille +aarreaitoille? Vai tulevatko he tavallisina ikävöimättöminä, +kaipaamattomina ihmisinä elämään ainoastaan syödäkseen?... Silloin he +eivät ymmärtäisi isänsäkään tarkoituksia, tuskin kunnioittaisivat +muistoani... Kenties vihaisivat isäänsä, joka ei ole kokoillut rahoja +heille perinnöksi... + +Suun ympärillä väreili katkera, hymyn tapainen ilme, kun ajatus tähän +ehti. Mutta ehkä ei niinkään, ajatteli hän jälleen lohdutellen +itseänsä. + +... Niin, tietämättöminä ja kaipaamattomina tavallisina ihmisinä heidän +olisikin ehkä parempi ... eivät osaisi kaivatakaan elämältä muuta kuin +sitä, mitä saavat, ja sehän se on pääasia, onnellisuuden ehto, ettei +ikävöi, ettei osaa kaivata mitään muuta kuin minkä saavuttaa askel +askeleelta... + +"Täällä on nimismies", tuli muori ovesta ilmoittamaan. + +"Mitä?" + +"Nimismies on täällä. Käskenkö minä tänne vai?" + +"Käskekää." + + * * * * * + +He olivat jo vähän aikaa keskustelleet niitä näitä, kun Bendell veti +taskustaan lompakon ja otti sieltä kokoontaitetun paperin. Hän tarjosi +sen sitten Laivuriselle mitään virkkamatta ja hiukan punastuen. + +Laivurinen katsoi Bendelliä uteliaasti. + +"Mitä se on?" kysyi hän. Kamala aavistus lensi päähän: olisikohan se +jokin velkahakemus?! + +"Ole hyvä ja katso." + +Bendell oli mennyt toiselle puolelle huonetta ja piirteli sormellaan +kuvioita ikkunaruutuun hiljaa viheltäen. Laivurinen avasi paperin +vapisevin käsin ja luki: + + "Allekirjoittaneet sitoutuvat yhteisesti, lainana, toimittamaan + viisisataa markkaa kansakoulunopettaja Eero Laivuriselle + sairausapua, jos hän lähtee esimerkiksi Helsinkiin saamaan + apua nykyisessä taudissaan." + +Alla oli kymmenen nimeä. + +Bendell kääntyi Laivuriseen. Tämä nousi soututuolista, missä oli +istunut siitä saakka kuin Bendell tuli, astui hiljaa Bendellin luo, +otti kädestä, pudisti sitä. Hän ei näyttänyt jaksavan oikein puhua, +mutta sai vihdoin sanotuksi: + +"Kiitos, veikko... Mutta kyllä se on jo liian myöhäistä minulle." + +Sitten ei hän enää voinut pidättää, vaan alkoi nyyhkyttää niin rajusti, +että Bendellin täytyi häntä estää kaatumasta ja johdattaa vuoteelle. + +"Kiitos ... myötätuntoisuudestanne", kuiskasi hän sieltä vielä kesken +liikutustansa. + +Bendell kääntyi taas ikkunaan, minkä hikeen äsken kuvia piirteli, ja +poisti nenäliinallaan tunkeilevia kyyneleitä toisen toisensa perään... + + * * * * * + +Rouva tuli kotiin ja meni suoraan Laivurisen huoneeseen. Jo silmistä +luki sairas, ettei varsin hyviä uutisia kuulunut. + +"Mitä sanoi lääkäri?" + +"Noo ... ei juuri mitään erittäin, lääkkeitä antoi." + +"Lääkäri oli kummastellut jalkain paisumista ensin. Mutta kun oli +kuullut, että äänikin kähisi ja että vatsa oli huono, niin oli sanonut, +että kyllä ne menevät itsestänsä takaisin ja että ne johtuvat kaikki +samasta." + +Sitten otettiin lääkkeitä. + +"Vai niin, näitäkö vaan annettiin?" + +"Niitä. Miten niin?" + +"Eikä mitenkään." + +Laivurinen tunsi jo kyllä lääkkeet. Nämä olivat ainoastaan satunnaisia +tuskia helpottavia ja unettavia. -- + +Illalla nousi sairas soututuoliin lepäilemään. Ovi oli raollaan toiseen +huoneeseen. Sieltä hän kuuli vaimonsa ja muorin hiljaisen keskustelun. +Huomio kiintyi sitä seuraamaan. Hän kuuli: + +"Lääkäri sanoi, ettei hän voi enää elää kuin korkeintaan kaksi +viikkoa." + +Muorilta pääsi pidätetty huudahdus. + +Laivurinen jäi liikahtamatta paikalleen, sillä veri tuntui yhtäkkiä +lakkaavan juoksemasta. Vähän ajan kuluttua nousi hän hitaasti, hiipi +sängyn luo, laskeusi siihen alassuin ja tuhersi kasvonsa tyynyihin. + +"Kahden viikon kuluttua?" äännähti hän vihdoin itsekseen kähisevällä +äänellä ja huomasi samassa, ettei hän sen jälkeen, kuin vaimonsa +ilmoituksen kuuli, ollut _ajatellut_ juuri ensinkään mitään. + +"Kahden viikon kuluttua", matki hän uudestaan, melkein +itsetiedottomasti ja kenties ollenkaan sitä ajattelematta. + +Taas alkoi kuulua kuiskuttava ääni raollaan olevasta ovesta. Hän +teroitti kuuloansa. Ei erottanut tarkkaan, ainoastaan muutamia sanoja: +siellä muori rukoili, varmaankin polvillaan ja pää laskettuna ristissä +oleviin käsiin. Sairas kuvitteli, että hänen vaimonsa tällä kertaa oli +mukana koko hengellään ja sydämellään... Kovemmin! teki hänen mielensä +huutaa, sillä hän olisi halunnut niin mielellään kuulla joka ainoan +sanan. Mutta hän peräytti jälleen aikeensa. Ei tahtonut häiritä. Hän +seurasi sydämellään sitä ajatusta, jonka hajanaiset sanat hänessä +synnyttivät, vajosi siihen niin kokonaan, että vasta kotvasen kuluttua, +kun ei enää muorinkaan ääni kuulunut, taas muisti äskeisen: + +"Niin ... niin ... ettäkö kahden viikon kuluttua olen _mennyt_..." + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 43000 *** |