diff options
Diffstat (limited to '42470-0.txt')
| -rw-r--r-- | 42470-0.txt | 1225 |
1 files changed, 1225 insertions, 0 deletions
diff --git a/42470-0.txt b/42470-0.txt new file mode 100644 index 0000000..d6cb27c --- /dev/null +++ b/42470-0.txt @@ -0,0 +1,1225 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 42470 *** + +KUUN TARINOITA + +Kertoeli + +Julius Krohn + + + +Viipurissa, +Clouberg ja Kumpp. +1889. + +SSK:n kirjapainossa. + + + + +JOHDATUS. + + +Yhtenä iltana sattui käteeni Tanskan sulosuisen tarinoitsijan, +Andersen'in, kirja "_Billedbog uden billeder_". Mä ihastuin jo +ensisivuihin, ja mitä edemmä pääsin, sitä enemmän se minua miellytti. +Jo oli myöhää, kun kirjan sain loppuhun. -- Mutta en vielä maata +pannut; kauan istuin vielä ikkunan edessä, muistossa uudestaan ihaellen +noita utuisia, puolihämäräisiä piirroksia, jotka häämöittävät kuin +ihana seutu kuutamossa, puoleksi valaistuna, puoleksi pimeyden +peitossa. Mitä ei selitä silmä, sitä mieli kuvaelee, kenties paljon +kauniimmaksi, viehättävämmäksi kuin todella onkaan. + +Näin istuessani juohtui minulle mieleen, että kummahan se on, kun ei +meillä kuu kelienkään ole ruvennut tarinoimaan näkemiänsä. -- +Kumottaahan meillä sama kuu kuin Tanskassakin! -- lieneekö näillä +poloisilla Pohjanmailla pakkanen häneltä suun hyytänyt kiinni? Vai +onkos kuu siitä äissään, kun kesän kaunehimpana ollessa ei auringon +valolta pääse ensinkään näkyviin. -- Vai pitäneekö hänkin Suomen +kieliraukkaa niin halpana, ett'ei sillä huoli huuliaan pilata? -- + +Näissä miettein kohotin silmäni taivaalle, johon kuu paraillaan oli +noussut. En tiedä, lieneekö ollut mielihairaus vai totta, -- -- vaan +minusta oli ikäänkuin olisi kuu nyykäyttänyt päätään minulle ja samassa +vieno ääni kuiskahtanut korviini: "Nuorukainen! Kerkeät olette aina, te +ihmiset, muita moittimaan, kun itse olette syypäät. En ole mä +pakkasesta mykkä, enkä kateudesta ääneti. Ja ihan olet väärässä kun +minun luulet kieltänne halveksivan. Tiedä, että minä maan kiertelijä, +joka kaikki maat ja manteret olen nähnyt ja kaikkein kansojen murteita +kuullut, tuskin tunnen yhtään sen vertaista rikkaudessa ja +suloisuudessa. Josko sen onkin kauan täytynyt korvissa kuhnustella +kaukana mahtavien saleista ja oppineiden kammareista, niin muista että +kultakin aikoja venyy maan mustassa povessa ennenkuin ilmi saatetaan +ihmisten ihanteheksi. -- Teissä itsessänne vaan on syy, jos ei se vielä +väkikoskena kohise ja lempilauluna helise! -- Teissä on syy, jos ei +maailma vielä tiedä, mitä Suomenniemellä on ihanaa, on suloista ja +jaloa. Teillä on korvat ja ette kuule, teillä on silmät ja ette näe, +teillä on ääni ja ette laula!" + +Näin lausui kuu innossaan ja peittäysi sitten pilven taa. Mutta +seuraavana iltana, kun näki hartaan haluni hänen tarinoitansa +kuulemaan, se leppyi. Se on siitä päivin usein käynyt minulle +juttelemassa, mitä retkillänsä on nähnyt, milloin äsköisiä tapauksia, +milloin muistelmia muinaisista, jo kauan unhoitetuista ajoista. Mitä +kuu kertoo, sen panen paperille. Kuun omia sanoja en kerkiäkään +tarkalleen panna; kyhäänpä miten paraiten muistan ja osaan. Mutta jos +ei lukija tällä tavoin saakaan näitä kertomuksia niin viehättävässä +muodossa kuin ne kuun omasta suusta kuuluvat, niin se kuitenkin on +lohdutuksenani, että "kun ei muut lihavat laula, minä laulan, laiha +lapsi". Tulkoon toinen tarkempi korva ja suloisempi kieli! Kyllä kuulla +on tarinoita, kun vaan olis kuultelijoita. + + + +Ensimmäinen ilta. + + +Sovittuaan minun kanssani alkoi kuu tarinoida: Mennä yönä luikertelin +äärettömän valtameren ylitse; aalloilla keikkui, yleten aleten, suuri +laiva. Se pöyhkeili valkeissa purjeissaan ja iloisesti liehui lippu +maston huipussa. Kansi oli täynnä ihmisiä: vanhoja, nuoria, miehiä, +naisia; kaikkein silmistä loisti iloa ja toivoa. -- Erillään muista +seisoivat nuorukainen ja neitonen käsi kädessä; nuorukainen painoi +palavan suukkosen armahansa huulille ja lausui: "huomenna olemme +Amerikassa! Siellä saamme rauhassa elää; siellä ei meitä tunne kukaan. +Minä olen köyhän miehen poika, sinä mahtavan kreivin tytär; vaan siellä +me vaan olemme mies ja vaimo. Jumala on siunaava kättemme työtä!" -- +Toisessa paikassa istui vaimo, polvillaan pieni lapsi; kaksi suurempaa +seisoi vieressä. Vähän matkaa siitä istui hopeatukka vanhus; hänen +edessään verevä mies. Mies virkkoi: "Huomenna olemme Amerikassa; +huomenna olemme perillä! Siellä on työllä palkkansa; siellä saattaa +köyhäkin elää, kun vaan on ahkera. Voi niitä onnen päiviä!" Vaimo nosti +vetiset silmänsä luottamuksella häneen, joka niin puhui; lapset +karskuttivat kovaa leipäkannikkataan, toisillensa kuiskuttaen: +"huomenna saamme vehnästä". Ja ukko pani kätensä ristiin sanoen: "Amen, +suokoon meille Jumala siellä parempaa onnea!" + +Aivan kokkapuun nenähän oli kiivennyt yksi nuorukainen ja katseli +sieltä länteen päin, eiköhän jo rupeaisi näkymään mannerta. -- +"Huomenna olemme Amerikassa!" huusi hän riemuiten. "Terve, tuhannen +terve, sä vapauden kultainen koti! Toista on siellä elää kuin vanhassa, +elähtäneessä Euroopassa; siellä saa kenenkään estämättä käyttää +voimiaan ihmisveljien hyväksi! Siellä ei sanota kapinoitsijaksi, ken +yrittää vääriä lakeja kumota; siellä ei ole hallitsijata, joka kansan +vapautta pelkäisi kuin omaa surmaansa. Terve, sä toivoni maa!" -- +Pimeässä nurkassa seisoi synkeän näköinen mies; hän huokasi syvään ja +ojensi itsensä suoraksi: "Huomenna olemme Amerikassa! Siellä ei tunne +kukaan minua eikä rikostani. Kotimaassa pääsin vankeudesta vapaaksi, +vaan kaikki minua kammoivat; eihän kukaan tahtonut palvelukseensa +murhaajaa! -- -- Ja kuitenkin olen niin syvään katunut mitä vimmassa +tein! -- Siellä saan ruveta uuteen parempaan elämään. Jumala on antanut +anteeksi rikokseni; ihmiset sitä siellä eivät tunne!" + +Niin kuulin toivon ja riemun sanoja joka paikasta. Yö kun tuli puoleen, +alkoi väki kannelta vähetä; toinen toisensa perään meni kannen alle +makuusijalleen. Kohta oli kansi tyhjä; ainoasti peränpitäjä ja muut +yövartiat olivat enää valveella. -- Kaikkea tätä katsellessa en ollut +älynnytkään mustaa pilveä, joka alkoi nousta itäiseltä taivaan +rannalta; se kasvoi kasvamistansa kunne viimein peitti koko taivaan ja +esti minunkin näkemästä. Hirmuisesti rajusi myrsky niin kuin niissä +seuduin tavallisesti tekee; salamoita leimahteli yhtenään ja ukkonen +jyräeli kuin olis taivas ollut puhkeamassa. Sitä kesti kaiken yötä; ei +ilma asettunut eikä taivas seljinnyt jälleen ennen kuin aamua vastaan, +koska jo olin alas menemäisilläni. Minä heti katsahdin merelle: +taannoista laivaa ei näkynyt enää! Se jo on tainnut kerjitä satamaan, +arvelin mä, ja loin silmäni rannalle. Siellä, missä Amerikka ylpeästi +kohottaa kivirintaansa valtameren hyrskyä vastaan, näin jotain mustaa +aalloilla keinuvan; mä katsahdin tarkkaan -- se oli laivan hylky; +mastot poikki, kansi tyhjä, runko yhä syvemmälle aaltoihin vajoamassa; +ei kaukana siitä ui parsi, parressa vaate, -- se oli laivani lippu! + +Huomeis-aamu oli tullut, jota odottivat, toivottelivat; he olivat +päässeet toivonsa perille: -- he olivat siellä, missä ei ole eroa, ei +köyhyyttä, ei väkivaltaa, ei katuvalle armottomuutta. + + + +Toinen ilta. + + +Kuu nousi tavalliseen aikaansa, tervehytti minua ja jutteli sitten: + +Kerran tulin yksinäisellä matkallani perimmäisehen Pohjaan, siihen +maahan, jonka paljas nimi jo hirvittää -- Siperiaan. Mä näin +Obi-virran viertelevän mutaisia vesiään ja rientävän Jäämeren kylmään +povehen, jossa häntä odotteli kuolema. Rannalla seisoi yksinäinen +Samojedilaiskota eli jurtta, puoleksi maahan uponneena. Koko seutu oli +kolkko ja kuollut. Surkeille puuttomille soille ja kanervikoille oli +lumi levittänyt valkoisen peitteensä, ja leikitteli, pyrytteli Pohjan +tuulessa. Elävää ei näkynyt, ei kuulunut; yksin vaan nälkäisen suden +ulvonta yhdistyi pohjoistuulen valitusvirsiin. -- Tässä oli kuoleman ja +yön valta. Aurinko oli jo aikoja sitten paennut paremmille maille. +Pimeä olis ollut alinomaa, jos en minä olisi välistä käynyt +kumoittamassa ja revontulet toisinansa välähytelleet monivärisiä +säteinään. + +Mä katsahdin kotaan, josta valkeata välkkyi: lampun himeässä valossa +istui, pää käden nojassa, pöydän ääressä nuori kalvakka mies. Kasvonsa +olivat laihat, otsahan oli liika työ ja vaiva piirtänyt syviä kurttuja. +Silmissä paloi taudin tuli ja siuhoten kulki henki vaikeasti hänen +kipeässä rinnassaan. Hän kohotti päätään ja tarttui taas kynään. Mä +vaan vilaukselta näin hänen silmänsä, vaan kuitenkin johtui heti +mieleeni, että hänet ennenkin joskus olin nähnyt. -- Mutta se oli +kaukana tästä, se oli Suomen pääkaupungissa, Helsingissä. Matalasta +katon-alaisesta kammarista silloin loisti kirkas valo, ja riemu kaikui +ulos kadulle. Minä tirkistämään sisälle. Kammari oli täynnä iloisia +nuorukaisia; loistavin silmin ja hehkuvin poskin he puhuivat armahasta +kotimaasta, toivoistaan ja riennoistansa. Kättä kätehen lyöden vahvaksi +liitoksi he lupasivat kukin tavallaan uhrata elämänsä Suomen +edistymiselle, kukoistamiselle, eikä vaivoja, ei kuolemaakaan pelätä, +kun vaan olis Suomen onneksi, Suomen kunniaksi. Sen tehtyään he +lähtivät, mutta kammarissa asuja seisoi vielä kauan ikkunan vieressä; +hänen huuliltaan kuului rukous: "Anna, Jumala, voimaa täyttämään mitä +olemme luvanneet!" + +Minä silloin näin lupauksen, -- nyt se oli täytetty. Se rakkauden +kipinä, jonka silloin olin nähnyt syttyvän, oli kasvanut +sammumattomaksi tuleksi; se hänet oli vienyt kauas kotomaasta +ventovierasten majoille; se hänet oli tuonut tähän vihattuun, +kammottuun maahan Suomen kunniaa enentämään. -- Ulkona oli kylmä talvi +ja pimeä yö; hänen sydämessään suloinen suvi ja valoisa päivä! -- Sinä +jo arvannet ken se oli! -- Ympäri maailman maine kannattaa, kotimaa +lukee parasten poikainsa joukkoon nimen -- Castrén. + + + +Kolmas ilta. + + +Tänä iltana, sanoi kuu, en ole mitään erinomaista nähnyt; mutta +muistooni johtui yksi yö, jota en milloinkaan tule unhoittamaan. Se oli +vuonna 1415. Mä kuljin Kostmitz'in ijäti muistettavan kaupungin ylitse. +-- Yö oli lopussaan, vaan päivän koite ei vielä ollut ajanut pimeyttä +pakoon. Bodenjärven rannalla näin vanhan tornin; sen seinässä vanhoja +ikkunareikiä, rautaristikko edessä. Yhdestä niistä pujahutin säteeni +tiedustelemaan mitä sisällä oli. Pienessä kammiossa makasi mies +huonolla olkivuoteella. Päällänsä oli hänellä munkkipuku; näkönsä oli +kalvakka; vaivat ja rasitukset oli posken vaalentaneet; mutta hänen +unensa oli rauhallinen niinkuin sen, jonka omatunto ei viasta tiedä. + +Oven saranat ulvahtivat; makaaja heräsi. Sisään astui kolme miestä: +kaksi rautapaidassa, keihäs kädessä, kolmas mustassa munkkikaapussa, +mutta päässä punainen kardinali-hattu. -- Kardinali lausui vangille: +"Pyhä pappi-kokous on asiasi päättänyt; tuomios on langennut. Mutta +pyhä kirkko on hellä äiti; se ei tahdo lastensa kadotusta; se vielä +viimeisen kerran tarjoo sinulle armoa, jos väärästä uskostas luovut!" + +Hiljaisella, vaan lujalla äänellä vastasi vanki: "Minä uskostani en +taida luopua, sillä se on tosi!" -- Vihan leimaus välähti toisen +silmistä, vaan ei hän virkkanut muuta kuin: "katso!" ja viittasi +sormellaan ulos ikkunasta. Vanki katsoi ulos. -- Torilla oli näin +aikaiseksi tavaton liike. Väkeä siinä vilskui; mitkä kantoivat +keskitorille halkoja, mitkä ne latoivat röykkiöön; kaikki olivat niin +ahkerana, niin innoissaan. Ja syrjempänä näkyi vielä paljon muuta +joutilasta väkeä; ne puhelivat, haastelivat keskenänsä uutteraan ja +viittaelivat milloin rÖykkiölle, milloin tornille päin. -- "Tiedätkö +mitä tuo merkitsee?" kysyi kardinali ja katsoi vankia tuikeasti +silmiin. Vaan ei siinä näkynyt pelkoa! Puna kohosi poskiin, joista +kauan oli paossa ollut; silmissä paloi taivaallinen tuli ja vanki +huusi: "Hanhen[9] te poltatte, mutta katsokaa, tuossa jo leutävi, +rientävi joutsen, ja sitä ette saa kynsiinne raadeltavaksi! Väkevä +siipensä sujahtaa, ja komeat linnanne, kirkkonne rojahtavat +raunioiksi!" + +Heidän näitä puhuessaan oli päivä valjennut valkenemistaan. Taivaan +itäinen ranta rusoitti ja hehkui, kuin olisi ollut veressä ja tulessa. +Yht'äkkiä välähti kultainen säde, sitten toinen; aamuruskon veristä ja +tulesta kohosi päivä kirkkaudessaan ja yön viimeiset hämärät pakenivat +sen tieltä. -- Muuta en sillä kertaa nähnyt, sillä matkani oli +loppunut. + + + +Neljäs ilta. + + +Epäilemättä, virkkoi kuu taas eräänä iltana, olet lukenut Cooperin +tarinoita Amerikan uudis-talolaisista. Sinä olet mielessäs seurannut +heitä kaikkiin elämänsä vaiheisin; milloin peltoa korpeen raivatessa +heidän väsyneet kätensä vaipuivat, olet heitä surkutellut; sinä olet +vavissut, milloin Indianin hirveä sotakarjunta heidät unesta herätti; +heidän tuskansa ja huolensa ovat silmihisi vieretelleet katkeroita +kyyneleitä; heidän ilonsa, heidän riemunsa ovat sykähyttäneet sinunkin +sydäntäsi. -- Mutta tiedätkös että omassa kotimaassas, ehkä omassa +pitäjässäskin, eletään samanlaatuista elämää ja nähdään yhtä suuria +vaivoja, koetaan yhtä kovia tuskia, kuin noissa Amerikan takasolissa? +Vaan mistähän sen tietäisit; eihän siitä Cooper ole virkkanut +sanaakaan! + +Kuule nyt mitä minä olen nähnyt. Se oli kesällä 1857. Yö oli kirkas ja +valoisa, niin ettei minun vaaleata valoani tarvittu; mutta omaksi +huvikseni kuljin näkymätönnäkin yhtä hyvin tavallista matkaani. Mä +satuin Karjalaan, Höytiäisen tienoille. Siihen aikaan ei ollut vielä +tää Suomen kirkkain järvi ahtaana mutalampena lietereunojen sisällä. +Peninkulmien avaralle ulottui vielä valtansa, ja pitkät, tasaiset +lainehensa roiskuivat korkeita, metsäisiä rantoja vastaan. -- Tänä yön +hetkenä se kuitenkaan ei ajatellut aaltoja, vaan lepäsi äärettömänä, +sileänä peilinä. Välistä vaan kävi yön henki piirtelemässä hienoja +väreitä hänen tyyneen pintahansa. Usein olin ennenkin käynyt tätä +ihanata seutua ihaelemassa, ja silloin olivat silmäni aina pysähtyneet +eräälle korkealle vaaralle. Siihen ne kääntyivät nytkin. Ylt'ympärillä, +niin kauas kuin silmä kannatti, vaaroilla, laaksoissa, seisoi vielä +männikkö, kuusikko alkuperäisessä synkässä jaloudessaan. Mutta tämä +vaara oli erinäköinen. Paikoittain rehoitteli sen kupeilla nuorta +koivikkoa paikoittain punerteli, sinerteli aho marjoineen, kukkineen; +tässä näkyi äsken poltettu musta kaski ruskein reunoinensa; tuossa +heristeli jo kellertäväisiä tähkiä kantojen välistä. Harvoja ne kyllä +olivat ja huonoja, mutta salolaisen sydän olisi niitä nähdessä +kuitenkin iloisesti sykähtänyt; sillä tässä toki oli toivoa. Vaaran +niskoilla seisoi mökki. Se oli niin huono ja pieni, että sinä, +kaupungin komeihin kartanoihin tottunut, sitä tuskin olisit uskonutkaan +ihmisen asunnoksi. Vuolemattomista hirsistä kyhätyt seinät tukien +nojassa; katto hajallinen: turpeiden lomista pyrki ilmi pitkiä valkeita +tuohikaistaleita, niinkuin kerjäläisen mekkorepaleesta paitaryysyt. +Mutta mustennut savupiippu ja seinää vasten asetetut työkalut +todistivat, että tässäkin elettiin ja vaivoja nähtiin. Kenties kävi +ilokin toisinaan vieraana tässä ahtahassa asunnossa ja oli +ylevimmilläkin tunteilla sijaa tämän matalan katoksen alla! Vaan päätä +itse! + +Minä jo olen kauan tuntenut tätä mökkiä. Silloin kun sen ensikerran +näin, noin kymmenen vuotta takaperin, se oli vastarakettu. Hänessä asui +mies ja vaimo. He olivat nuoria; verevässä ruumiissa ilmoittihe voimaa +ja terveyttä. Mies oli kotitalossa nuorempana veljenä elellyt; mutta +naitua läksi hän vaimonsa keralla salolle ja rupesi omaa tilaa +raivaamaan. Ensi kesän he asuivat majassa; seuraavana tässä jo mökki +kohosi, huononlainen kyllä -- eihän sitä suuremmaksi ja tarkemmaksi +kerjitty eikä kyetty saamaan -- vaan oltiinhan siinä kuitenkin oman +katon alla. Männikkö näkyi tätä outoa rakennusta kammoavan ja pakeni +yhä loitommalle. Hänen sijaansa siirtyi kirjavaa nurmea ja viherjää +orasta. Metsässä yhdistyi lehmäkelloin tiukunta lintujen lauluihin, ja +mökissä karttui vuosi vuodelta pieniä ihmisvesoja emäpuiden ympärille. + +Vaan nyt ei enään ollut niinkuin ennen. Mennä kesänä oli kontio +kaatanut kaksi talon lehmää, siitä äissään kun kutsumatta kuljeskelivat +hänen kankaitansa; viime talvena oli täytynyt myödä ainoa jäljelle +jäänyt lehmä kaupunkiin, koska halla oli syksyllä viljan vienyt. Lehmän +hinnasta saadut jauhot oli petäisellä sekoitettu, eikä sittenkään +riittänyt aina. Minä kun nyt mökin ikkunasta katsoin sisään, näin siinä +kalpeita kasvoja, laihtuneita ruumiita; mutta kuitenkin makasivat +kaikki rauhallista unta, ja| huolettomuutta, melkein ilollisuutta +ilmoittihe heidän näössään. Johan alkoi vilja kellertää ja kohta +päästiin uutiseen. Paitsi talonväkeä näin tuvassa kaksi vierasta lasta; +he olivat orpolapsia. Isän ja äidin oli heiltä tauti tänä kesänä +ryöstänyt. Lapset olivat nyt mieron armoilla. + +Näitä katsellessani alkoi näköni himmetä. Mikä siihen oli syynä? -- +Suon myrkkyhenki ei tänäkään yön hetkenä saanut unta. Hän nousi +lietevuoteeltaan, kulki hiljaa hiipien maita myöten ja levitti koko +seudulle valkean sumu-peitteen. Hän sen kääri joka kukkaseen, joka +tähkään, niin huolellisesti kuin hellä äiti sairasta sydänkäpyänsä +peittelee. Vaan tämä peite ei lämmittänyt, ei varjellut; se jäädytti, +se kuoletti. + +Aamulla varhain heräsi mökissä mies. Hän meni ulos viljaansa +ihaelemaan. -- Kalpeat kasvonsa vaalenivat vieläkin kalpeammaksi; +päänsä painui rinnalle; mielenliikutus näkyi häntä tukahuttavan, mutta +viimein sydämen syvimmästä pohjasta pääsi julma huuto. Mitä silmänsä +oli nähneet? -- Koko pelto oli valkoisena, ja koittavan auringon +säteissä kimaltelivat tähkäpäät niin iloisesti, kuin olisi niissä paha +henki itse ollut irvistelemässä. + +Huuto oli vaimonkin herättänyt; hän tuli ulos ... kauan aikaa ei +kuulunut muuta kuin raskaita huokauksia, ja katkeroita kyyneleitä +virtaeli pitkin poskia. Mutta sitten miehen näkö kirkastui; hän pani +kätensä ristiin ja sanoi vakavalla äänellä: "Herra on antanut, Herra on +ottanut, ylistetty olkoon nimensä ijankaikkisesti!" "Amen!" sanoi vaimo +kyyneleensä pyyhkien. Ja vakaalla, rauhallisella mielellä menivät he +takaisin tupaan. Siinä olivat lapset jo hereillä. "Isä, meillä on +nälkä!" huusivat he vanhemmille vastaan. Tuska väänti hetkeksi isän +suuta; mutta hän hillitsi itsensä. Vakaasti otti hän kaapista viimeisen +leivän ja leikkasi jokaiselle lapselle palasen. Kerjäläiset seisoivat +syrjempänä, vaan katselivat tätä halullisilla silmillä. Mies epäili +hetken, vaan sitten leikkasi leivästä vielä kaksi palasta ja antoi ne +heille. Sen tehtyään kääntyi hän vaimoonsa ja virkkoi: "Huomenna täytyy +meidän lähteä muualta työtä etsimään; tässä ei ole pysymistämme enää!" + + + +Viides ilta.[10] + + +Siitä jo on kauan aikaa, jutteli kuu, mutta vieläkin hirvittää minua +sitä muistellessa. Kristikunta silloin luki 1589:nnen vuoden siitä kun +rakkauden opin saarnaaja syntyi tähän maailmaan. Mä katselin +Vienanmeren rantoja, siellä, missä se on kaivanut Kannanlahden syvälle +Suomen maan povehen. Rannalla näkyi ja näkyy nytkin kylä, jolla on +nimenä Kannanlahti. -- Kesä oli kauneimmillaan; sydän-yölläkin paistoi +ja lämmitteli päivä. -- Pietarin juhlaa oltiin viettämässä. Tasaisella +tantereella kylän edustalla olivat asukkaat kaikki koolla. Nuoret +pitivät iloista kisaa. Neidot tanhuta tepastelivat ringissä; pojat +koettelivat voimiaan. Voi miekkoista sitä, ken voittajaksi pääsi! +Hurraa huusivat hänelle kumppalit, ja neitosetkin kisansa kesken +heittäen, lähettivät pulskalle pojalle suloisimpia silmän-luontejaan. +Vanhat, hongikon suojassa istuen, katselivat tätä menoa ja muistelivat +muinaisia päiviänsä, jolloin jalka juosta jaksoi, polvi norja +notkutella. -- Vihdoin uupuivat nuoretkin voimat ja lähdettiin levolle. + +Kun ei tanterella enää näkynyt ketään, nousi hongan juuren alta mies, +joka siinä oli piilossa ollut. Hän oli sotapuvussa ja aseissa. Hän +naurahti julmasti itsekseen ja vihelti metsään. Silloin näytti kuin +olisi metsä eläväksi tullut; honkien latvoista ja juurista ilmestyi +miehiä, julmannäköisiä kuin edellinenkin, miekka vyöllä, keihäs +kädessä. Hiljaa hiipien he lähenivät kylää; kohta leimahti joka +kulmassa huoneita ilmituleen ja hirveä sotakarjunta herätti asukkaat. +Palavista huoneista karkasi puoli-alastomia ihmisiä pelosta hurjana; +vaan minne pakenivat? Takana oli tuli, edessä vihollinen, joka ei +säästänyt, ei armahtanut; miekkansa tappoi, raateli, kunne kädet +väsyivät. Uusi aurinko ei vielä kerjinnyt nousemaan, kun somien +asuntojen sijassa näkyi vaan tuhkaa ja kyteviä kekäleitä, kekäleiden +seassa kärvennettyjä, raadeltuja ruumiita. Rantaa myöten souteli +venheitä täynnä verisiä sotilaita, täynnä itkeviä vankeja, täynnä +ryöstettyä saalista. -- Ja kuka se vihollinen oli, joka niin +armottomasti oli menetellyt? Kuule, ja hirmu on jäykistyttävä jäsenesi! +-- -- Mä kuulin voitto- ja riemuhuudot -- ne oli Suomen kieltä; mä +kuulin kuolevien viime huokauksen, mä kuulin vankien parkunaa -- se oli +Suomea! Voi hirveätä ja onnettomuutta! Veljet veljiä raatelee! Eri-usko +ja erivaltaajat ovat heidät niin vierastuttaneet, ett'eivät tunne +toisiansa. -- Kuinka taitaa ihminen eroittaa, minkä Jumala on yhteen +luonut! + + + +Kuudes ilta. + + +Mä äsken kuljin Viipurin ylitse, sanoi kerran kuu, ja silloin johtui +muistooni, mitä nyt sinulle tahdon kertoella. Se oli Syyskuulla, +illalla myöhään, mutta ilma oli vielä niin kesäinen ja lämmin, että +olis luullut etelämpänä, Saksassa, olevansa. + +Eikä ollut muutenkaan Viipurin kaupunki tavallisessa asussaan. Kadut, +pitkä silta ja Torkelin vanha torni olivat valaistuna. Joka paikassa +vilskui tunkien ja rähisten ihmisjoukkoja. Veden pinta oli ihan +peitetty laivoilla ja veneillä, joiden mastoissa liehui lukemattomia +kirjavia lakuja; maalta ja mereltä kaikui riemuhuutoja, naurua ja +iloista puhetta; maalla ja merellä kumpueli loppumaton viinan lähde ja +pamahutteli sampanja korkkejansa ilmahan. + +Viipuri sinä iltana ei ollut entisellään; se oli juhlapuvussaan; se oli +helppo nähdä. Min' en kaupunkia olisi tuntenutkaan Viipuriksi +ensinkään, jos ei Torkelin torni olis seista törröttänyt entisellä +asemallaan. Vaan sekin oli valaistuna: ikkunoista ja ampumareijistä +liehuivat ja paistoivat kynttilät niin kirkkahasti, että näytti kuin +olisi torni sadoin silmin katsellut tuota outoa menoa kaupungissa. -- +Semmoista ei ollut torni nähnyt pitkään aikaan. Näin oli muinoin ollut, +koska Viipuri Karjalan ruhtinaana hallitsi. Siihen aikaan näkyi usein +suuria ihmisjoukkoja koossa sen ympärillä. Pieliseltä ja Saimaalta, +Vuokselta ja Laatokalta riensi tänne Karjalan uljaita uroita. Miekat +välkkyi, keihäät haristi, rautapaidat kiilsi ja päälliköt kallehissa +vaatteissa kävelivät joukosta joukkoon miehiä tappeluun kehoittamassa. + +Se aika oli jo ammoin kadonnut; sota oli kaatanut Karjalan urohot, itse +ruhtinas vangiksi viety. Siitä päivin oli Torkelin torni ikävissään ja +suruissaan seisonut. -- + +Taas oli aika nyt muuttunut; taas oli Viipuri tullut Karjalan +ruhtinahaksi; taas kulki Pieliseltä sekä Saimaalta, Vuokselta sekä +Laatokalta uroita sen luoksi; ei enää rautapaidoissa, sota mielessä, +vaan rauhan askareissa, maansa lahjoja ulkolaisen tuomisihin +vaihtamaan. Nyt juuri vietettiin Viipurin kruunausjuhlaa, Saimaan +kaivannon avausjuhlaa. + +Ja Torkelin torni oli pitkällisestä unestaan herännyt; se näki entisen +ajan palauneen: ilo loisti yhä kirkkaammin, -- yht'äkkiä se leimahti +ulos, -- torni oli ilmitulessa! Korkealle ilmahan kohosi leimu, +avaralle sinkoeli kipunoita, ilmoittaen maille, maailmoille, että +Viipuria taas kruunattiin Karjalan ruhtinahaksi! + + + +Seitsemäs ilta.[11] + + +Mä tulen Vienan vienoilta vesiltä, sanoi kuu. Siinä, missä Tundran +tytär Pinega lankeaa Vienanvirran sylihin, näin rantatörmällä +hautakummun. Maantie kulkee kummun sivuitse. Sitä katsellessani, tulla +siihen karahutti uhkea troika. Aisahevonen tepasteli ylpeästi, pää +pystyssä, ja syytähän sen olikin ylpeillä, kun sen kannettavaksi oli +uskottu korkea vemmel, jossa iso kello kululle rämpätteli tahtia. +Kadesilmin katselivat tätä kunniata sivuhevoset; he laukkaelivat kaikin +voiminsa ponnistaen, ja pyrkivät aisahevosesta edelle; vaan mikä +auttoi, se yhä vaan pysyi rinnalla. He välistä haukahtelivat sitä +kaulaan puremaan, vaan silloin partasuu kyytimies aina tempaili +ohjakset tiukemmaksi ja siimansa huiskautteli katehia selkään. -- Reen +kuomussa istui herra; kumpua kun tultiin lähemmäksi, hän katsahti ulos +ja kysyi mitä tuo olisi. -- "Kah se on kurgan, herraseni", vastasi +kyytimies. "Se on niitä Tshudihautoja. Näissä maissa, näet, muinoin +asui rikas ja mahtava Tshudin kansa, jolla oli kultia, hopeita aitat +täynnä, ja mammontia, sopulia karjana. Iso äiti Novgorod kun tänne +alkoi levittää valtaansa ja pyhää uskoamme, he ylpeät pakanat eivät +ruvenneetkaan niskojansa notkistamaan vieraan vallan alle, vaan +vetäysivät aarteineen päivineen maan alle asumaan. Siinä elävät vielä +nytkin. -- Jos isäseni, päivällä tämmöistä kurgania kaivelisit, et +löytäisi mitään; mutta tulepas tänne yöllä, varsinkin Juhannus-aattona, +niin palaa kummun päässä sininen liekki, ja jos raosta uskallat +tirkistellä sisään, niin he ovat siinä pöydän ääressä pikaria +kallistamassa. -- Näin vanhat ainakin haastavat; minä en sitä ole +nähnyt eikä kukaan nykyisestä miespolvesta! Yrittihän kerran +Pietarilainen yöllä mennä heiltä aarteita anastamaan; vaan mitenkäs +hänen kävi? Hän löydettiin aamulla tundralta nurinniskoin. Se on ihan +tosi, ukko-vainaa sen meille lapsille aina jutteli!" + +Ja ikään kuin peläten että puheensa olisi saattanut herättää jotakuta +näistä Tshudi-haahmoista, kyytimies risti silmiään ja sivalsi +troikkaansa siimalla. Hevoset karahtivat neliseen, ja nuolena katosi +reki metsään. + +Mutta kyytimiehen tarina oli minussa muistoja herättänyt. Ammoisten +aikain haahmoja alkoi häämöitellä silmäini edessä. Olinhan tässä ennen +käynyt, käynyt silloin koska Tshudi vielä oli tämän maan ainoana +haltijana. -- Eräänä yönä näin rannassa ison veneen, joka köydellä oli +kiinnitetty honkaan. Tavaroita siinä mahtoi olla paljon ja kalleita, +sillä vene oli melkein laitoja myöten vedessä, ja teljoilla näkyi +joutsia, miekkoja varalla, jos vihollinen tulisi ryöstämään. Veneessä +makasi muutamia miehiä, toisia rannalla. He olivat kaupparetkeltä +tulevia Tshudeja, jotka tässä pitivät viimeistä yölepoa; huomenna piti +heidän olla kotona, huomenna piti heidän Jumalan temppelissä +kiitosuhria teurastaa. Kaikki uinaelivat sikeätä unta; ei vartijatkaan +enää olleet valvehilla; he olivat päivän soudusta väsyksissä, ja mikä +hätä nyt enää voi tulla, kun jo melkein kotirannassa oltiin! -- Muu +väki makasi taivaan kannen alla, mutta nuorella päälliköllä oli suojana +lämmin, puna-kirjoilla koristettu huopateltta, itäisen ruhtinaan lahja. +Siinä hän lepäsi; suunsa myhäeli niin autuaallisesti. Mitä hän unessa +näki? Hän näki naapurin ihanata tytärtä, joka hänen sydämeensä oli +semmoisen tulen sytyttänyt, ett'ei sitä olis saattanut sammuttaa +Jäämeren jäät eikä Pohjoistuulen viluinen viima. -- Hänen kotinsa oli +köyhä; hän ei jaksanut suorittaa isän vaatimaa naimishintaa. Sentähden +oli + + Vierryt maille vierahille, + Kulkenunna kaukaisille + Hopeiden helisevien, + Kullan kiiltävän hakohon. + +Nyt hän oli paluumatkallaan itämaista, vene täynnä kultaa, täynnä +kallista tavaraa. Unessa hän jo armahansa näki -- se hänelle kavahti +kaulaan -- se huusi hänen nimeään -- hän heräsi. -- -- Ei häntä armaan +käsi likistänyt, ei armaan ääni kutsunut -- se oli vanhan uskollisen +palvelijan kova käsi, äreä ääni, joka hänet unesta herätti. "Ylös +isäntä! Turjalainen on päällämme!" -- Nuori päällikkö kavahti +jaloilleen ja töytäisi teltasta ulos. Siellä jo riehui taistelu +tuimimmillaan. -- Vartiat kun nukkuivat, oli Turjan vikingejä kenenkään +älyämättä karannut päälle. -- Ensisäikähdyksestä toinnuttua Bjarmit +tekivät kuitenkin lujaa vastarintaa. Vikingein etupäässä tappeli nuori +uros, rautaverkko ryntäillään, kiiltävä kypäri päässä. Mihin tapparansa +iski, siihen kaatui mies kuin honka ukkosen nuolesta. -- Häntä vastaan +riensi Bjarmein päällikkö; kohta he seisoivat vastakkain. Bjarmin +miekka välähti ilmassa, -- mutta rauta-verkkohon kilahti kappaleiksi. +-- "Ei auta Bjarmin taika hyvää terästä vastaan!" huusi vikingi. +Tapparansa viuhahti ja halkaisi Bjarmin pään kaulaa myöten. Tässä on +hänen hautakumpunsa. Monta yötä näin sitten siinä itkevän neidon. Vaan +hänen kyynel-lähtehensä on jo kauan kuivana ollut! -- Koko Bjarmin +kansa on jo ammoin rauennut, kadonnut! Se elää vaan valloittajainsa +muistossa, tarinoissa! + + + +Kahdeksas ilta. + + +Kuu jutteli: Helsingin kaupungissa on mereen ulos pistävä niemi, +nimeltä Katajanokka. Talot siinä ovat huonoja rähjiä vaan ja asukkaat +köyhää työväkeä. Yöllä ei siihen jokainen uskaltaisikaan mennä, sillä +kummia hoetaan olosta ja elämästä siellä. Minunpa pisti mieleen tuota +kerran käydä katsomassa. -- Oli kirkas talvi-ilta. Tarkastellessani +kaikkia keksin pikkuisen puoli-hajonneen mökin ikkunasta valoa. +Ikkunalasihin oli pakkanen kuvannut monenmuotoisia eriskummaisia +kukkia, vaan oli sija kuitenkin läpi-tirkistelläkseni mitä sisällä +tapahtui. -- Jos oli huone ulkonäöltään huono, niin eipä ollut +sisuskaan parempi! Seinät noessa, lattia likainen, nurkassa pieni +kirstu, kolmijalkaisella tuolilla vaaterepaleita, ja matalalla +vuotehella makasi tyttö, joka ei suinkaan vielä tainnut vanha olla, +mutta taudista ja kurjuudesta oli niin laiha ja rypistynyt, että oli +sääli nähdä. -- Vuoteen vieressä seisoi pappi; minä hänet tunsin: hän +on perin oppinut mies ja saarnataidoltaan kuulu. -- Hän näytti +kuolevaiselle kuinka tämä synnillään oli ikuisen kadotuksen ansainnut +ja kuinka katumalla vieläkin voisi päästä armoon. Hän puhui, ja koreina +kukkaisina kumpueli lausehet hänen huuliltaan, mutta mielensä oli +kaukana -- hän olis suonut jo pääsevänsä tästä synnin ja kurjuuden +pesästä kotiin, missä nuori rouvansa häntä ikävöitsi tulevaksi. Sairas +kuulteli puhetta, mutta levottomasti vilkkuivat silmät sinne tänne, ja +jääkukkaset ikkunassa kimaltelivat valossani niin eriskummallisesti, +kasvaen hirveän suuriksi! -- Työnsä tehtyään pappi läksi pois, ja kohta +sen jälkeen astui sisään vanha, nähtävästi köyhä akka. Tullessaan hän +lempeästi tervehti sairasta. Sitten istausi hän vuoteen viereen, juuri +siihen, missä pappikin oli seisonut, ja alkoi puhua sairaalle. Hän +puhui samaa kuin pappi, vaikk'ei niin koreilla lauseilla, -- mistäs +köyhä, oppimaton akka net olis saanut, -- puhuipa sydämensä tunnosta, +vakaasti ja lempeästi katsoen sairaan silmihin. Ja tämä kuulteli +hartaasti; kyyneleitä herui silmistä, mutta muotonsa kirkastui yhä +rauhallisemmaksi... + +Ikkunalla oli avattu kirja. -- Mä katsahdin ja luin: Jos ihmisten ja +enkelein kielillä puhuisin eikä olisi minulla rakkautta, niin olisin +kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkuinen! -- + +Ja jos prohveteerata taitaisin ja tietäisin kaikki salaisuudet ja +minulla olisi kaikki usko, niin että vuoret siirtäisin, vaan ei olisi +minulla rakkautta, niin en mitään olisi! + + + +Yhdeksäs ilta.[12] + + +Oli joulukuu. Muutaman päivän perästä piti minun mennä omaisten +seurassa joulua viettämään. Mä istuin kirja kädessä. -- Mä sen viskasin +pöydälle ja otin toisen, vaan ei sekään ollut minulle mieleen. -- +Ajatukseni ei pysyneet luonani; ne riensivät edelle kotihin, armaasen +kotihin. -- + +Mä herkesin lukemasta ja katsahdin vanhaan ystävääni kuuhun, arvellen +eikö hän rupeaisi tarinoilla lievittämään ikävääni. Kuu heti arvasikin +mitä minulla oli mielessä, ja alkoi tarinoida: + +Mä tulen Pohjanmeren sopukasta, siitä, missä mutainen Elbe-virta tulee +meren kirkkaita, viherjäisiä aaltoja sokaisemaan. -- Tuuli oli kauan +maalle päin ollut, vaan äsken kääntynyt luoteiseksi, ja kymmenittäin +rienteli nyt laivoja Elben suuhun päin. -- Minä rupesin yhtä +katselemaan. Mastot olivat huipulle asti valkeissa vaattehissa; kokka +hyrskien halkaisi aaltoja, ja pitkä vako vaahtoeli laivan jäljessä. -- +Puoli väkeä oli kannella vahdissa. Nojassa kokkapuuta vastaan seisoi +nuori merimies. Haljetaksehen täytyi ja kohoeli rintansa toivosta; +silmänsä paloivat ja katselivat vilkahtamatta eteen päin. Siinä +häämöitteli jo taivaan äärellä matala rannikko. Se kohoeli, se läheni; +mutta nuorukaisesta näkyi laivan joutuisa juoksu olevan etanan +matelemista. Hänen ajatuksensa olivat lentäneet, kiitäneet edelle; ne +jo olivat ennättäneet siihen matalaan hiekkaluotoon, jossa hän oli +syntynyt, kasvanut. Hän mielessään jo näki hietikossa heiluvaa +rantakauraa; hän näki lampaat pienoisella nurmikedolla; hän näki +potaattimaan, jonka kukkaisia hän lasna oli maailman kaunehimpina +pitänyt. Tuossa oli hänen isänsä mökki, seinät särkynein laivain +jäännöksistä kyhätyt; tässä musta, tuossa punainen lauta; oven päällä +paistoi kullattu onnen jumalatar entinen, kokkakuva, jota hän lasna oli +ihmetellyt kuinka se taisi seisoa ympyriäisellä pallollaan. Tuossa oli +ranta, jossa hän oli keräellyt kirjavia hauroja ja näkinkenkiä. Tuossa +vene, jossa isän kanssa usein oli mäkeä laskenut lainehia myöten. -- + +Mä tunsin nuorukaisen kodin. Noin kaksi kuukautta takaperin, +syyspäivätasauksen aikana, olin siellä käynyt. Kauhea myrsky raivosi +silloin; Jäämerestä asti samosi tuulen tuima henki, sutena ulvoen. +Hurjana pakenivat sen edessä taivaan mustat lampahat, peloissaan +milloin hajoten, milloin pakkautuen suuriin laumoihin. Niiden lomista +pääsivät säteeni tirkistelemään mitä alaalla tapahtui. -- Koko meren +väki oli noussut sotaan. Pitkissä riveissä ryntäelivät aallot rantaa +vastaan; ensimmäiset murtuivat ja vaipuivat; mutta toisia yhä tuli +jäljestä; kaatuneitten hartioille nousten ne ryntäsivät edelle. -- Jo +olivat voittamassa; -- jo koputtelivat mökin oveen; jo tärähyttelivät +ikkunain luukkuja. -- Luukun raosta katsoin sisään. Pöydän ääressä +istui vanhanlainen, vakaan-näköinen mies, lasisilmät nenällä, ja luki +ääneen kokolehti-raamatusta. Pöydän toisella puolella istui vaimo, +lapsi sylissään, toinen vieressä. -- Entisiä suurempi laine kohahti +seinää vastaan ja tärähytti koko mökin. -- Vaimon kasvot vaalenivat ja +lapset säikähdyksissään vavisten peittivät kasvonsa äidin syliin. Mies +herkesi lukemasta ja lausui: "Älkäät, armaani, pelätkö! Me olemme +Jumalan kädessä! Hänen tahdottaan ei taida hiuskarvakaan päästämme +karista. -- Ja sitten", lisäsi hän hymyellen, "olemme ennenkin +tämmöisiä öitä nähneet, ja aina on myrsky viihtynyt ja aallot +asettuneet jälleen". + +Mä jatkoin matkaani. Kolme päivää rajuttuaan, myrsky viihtyi, niinkuin +vanhus oli vakuuttanut. Mä tulin katsomaan miten luodolla jaksettiin. +-- -- -- Poika raukka! Kun kotiasi tulet hakemaan, niin näet meren +lainehtivan sen sijassa! Monta aaltoa kumpuna kohoaa, vaan mikä niistä +on vanhempais, sisareis hautakumpu? -- + + + +Kymmenes ilta. + + +Oli Toukokuun alku. Talvi jo oli muuttanut pois majoiltamme, mutta +meri, manner oli vielä romua, roskaa täynnä, niinkuin muuttajilta aina +jääpi. + +Uusi asukas, kevät, oli vasta tullut eikä vielä ollut kerjinnyt +huoneitansa siivoamaan. Pölyisinä hämähäkin verkkoina roikkui vielä +harmaita pilviä laessa; särkyneitä jääsirpaleita ajeli aalloilla; +nurmipermanto oli vielä lakaisematta; ei ollut vielä kulo peitetty +kirjavalla kukkasmatolla; lehdettömät puut näyttivät kuin ikkunan +pielet, joista kartiinit on pois otettu. Kevät ei huonettaan vielä +oikein saanut lämmittäneeksikään; ilma oli semmoinen, josta Virolainen +sanoo: suven silmät, talven hampaat. + +Illalla tuli kuu taas puheilleni. Ohoh, sanoi hän, myöhäiset tässä +ollaan. Toista on tuossa ikuisen kevähän kodissa. Ihana, sanomattoman +ihana on Italia! Mitäs on tää vaalea hursti, joka teillä kesällä laeksi +on levitetty, Italian tummansinisen taivahan verralla. Tässä ei tähtiä +näy ollenkaan ja minäkin töin tuskin pääsen näkyviin. Toista on siellä. +-- Kuu oli nähtävästi pahalla tuulellaan; se oli tainnut matkalla +vilustua. Se vaikeni ja oli äkäisen näköinen. Mutta kohta se taas +selkeni ja virkkoi: Niin, niin; kyllä on Etelä ihana; mutta miksi +kääntyy maneetin silmä aina Pohjoseen päin; miksi + + -- syksylinnun lähtevän + On sävel niin surullinen? + Keväillä mielimaillehen + Se rientää riemuiten! + +Vaan mitäs mä tyhjiä rupatan; parempi olis jotain ruveta tarinoimaan. +Ja koska Italiaa mainitsin, juttelen sinulle siitä. + +Mä kerran luikertelin Nizzan yli. Teillä oli vielä tuima talvi, siellä +oli suloinen suvi. -- + +Meren maininki kohoeli hiljalleen niinkuin makaajan rinta. Ilma oli +lämmin ja täynnä tuoksua. Sitruuna- ja pomeransipuut olivat valkeilla +kukkakinoksilla peitetyt; tuossa taivaan äärellä näkyivät korkeat +Alpit, jotka ovat tämän paratiisin vartiat Pohjan pahoja peikkoja +vastaan. Ja meren, mantereen ylitse kaarrutteli Etelän taivas, jonka +pimeässä pohjassa tähdet välkkyivät niinkuin kultakirjat kuningattaren +morsiuspeitossa. -- + +Meren aalloissa keinui pienoinen vene; kaksi soutajaa sitä välistä +kiidätteli kulkemaan; kultaisena kuohui silloin laine kokassa ja +airoista tippueli kultapisaroita; välistä soutajat levähtivät ja vene +luikerteli hiljaa itsekseen. Perässä istui neito: se nähtävästi oli +Italian ihana tytär. Mustana kuin yö liehuivat pitkät suortuvansa +tuulessa ja silmät tuikkivat kuin tähtien tulet. Hänen vieressään istui +nuorukainen. Keltakähärät, sinisilmät ja punaiset ruusut valkeilla +poskilla ilmoittivat Pohjan poikaa. He istuivat käsityksin, ja huulet +kuiskaeli suloisia sanoja. He katsahtivat ylös taivaasen. Joutsenjoukko +lensi heidän ylitsensä. Siivet suhahteli, heillä oli niin kiire; +riemuhuuto kajahti; he olivat matkalla Pohjoseen. -- Nuorukaisen sydän +sykähti, silmäin kirkkaus sokaistui, hän vaikeni ja istui synkkänä. + +"Mikäs sinun taas on, armas Antonio; jokos pilvi taas on peittänyt +Pohjantähteni loisteen? Mitäs sinä suret, kun koko luonto autuaana +riemuitsee?" -- Nuorukainen viittasi joutsenia ja virkkoi: "Katso +noita; he rientävät Pohjaan, ja minäkin olen Pohjan lapsi". "Pohja, +Pohja", huokasi neito. "Mikä lumous Pohjassa on? Tässä on paratiisi, +siellä yön ja pakkasen valta: tässä olet terveyden jällehen saanut, +siellä sinut kohtaisi kuolema. Tässä on sinulla lempi ja siellä..." +Nuorukainen huusi: "Siellä on syntymämaa!" + + + +Yhdestoista ilta. + + +Kuu haastoi: Mä mielelläni käyn lasten makuukammareita katselemassa. He +lepäävät niin rauhallisesti, he hymyelevät unissaan niin autuaallisesti +kuin lampi salon suojassa, jota ei tuuli koskaan pääse vellottamaan. + +Kuule mitä kerran näin: ikkunan edessä oli kartiinit, mutta niillä ei +ollut kylläksi leveyttä; niiden välille jäi pieni rako ja siitä +tirkistelin sisään. -- Lyhyisessä sängyssään istui paitasillaan pieni +poika. Silmänsä loisti, suu hymyili, posket hehkui. Hän oli niin +autuaan näköinen. Kädessä oli hänellä hopeamarkka, ja sitä hän +käänteli, katseli. -- Se oli ensimmäinen raha, jonka omalla työllä oli +ansainnut. Ryytimaassa oli rikkaruohoa. Isä oli sanonut: "Ilmari, +kitkepäs tämä kukkaslava hyvin puhtaaksi, niin annan sulle markan!" -- +Ja pikku Ilmari oli heti ryhtynyt työhön, koko iltapuolen oli hän lavan +vieressä kykkinyt ja rikkaruohoa nyhdellyt, kitkellyt. Työnsä tehtyään +oli hän isältä saanut markan, uuden uutukaisen hopeamarkan. Se +kiilteli, kimalteli niin kirkkaasti, ett'ei sitä Ilmari kyllikseen +saanut ihaelleeksi. Ei hän siitä maata pannessakaan hennonut luopua; +yhä vielä hän istui sängyssä, markka kädessä. Mitä jos äiti olis nähnyt +että Ilmari vielä oli valveilla? Uni jo vihdoin alkoi painaa +silmäluomia, näkö himmeni, pää hiljaa vaipui tyynylle, -- Ilmari +nukkui. Vaan markastaan hän ei luopunut sittenkään; sitä hän piti +puristeli sormissaan, ikään kuin peläten että häneltä aarteensa +ryöstettäisiin. -- Hän makasi lieheellä suin. Mitä hän unissaan näki? +Hän luultavasti ajatteli, mitä hänen piti mahdottomalla rikkaudellansa +tehdä. Huulensa liikkuivat, hän sanoi: "He, Edvard raukka, osta sillä +leipää itsellesi" Hän ojensi kätensä: hopeamarkka kilahti sormista +lattialle. + +Voi lapsen tyytyväistä ja turmelematonta mieltä! Kenties tulee Ilmari +kerran rikkahaksi, kenties mahdottoman rikkaaksi. Vaan nostanevatko +hänessä tuhannet koskaan enää niin viatonta iloa, kuin tämä yksi +hopeamarkka? -- Ilmari kenties tulee anteliaaksi ihmis-ystäväksi; hän +kenties on tuhansia uhraava ihmisveljiensä hyödyksi. Mutta saaneeko hän +milloinkaan enää sitä autuutta maistaa, kuin koska ainoan roponsa +päätti antaa köyhälle? -- + + + +Kahdestoista ilta. + + +Ma tulen kosken rannalta, sanoi kuu synkeänä syysiltana: ilma oli +hirveä. Tuuli viuhaeli surkeasti ja ajeli mustia pilvirepaleita +taivasta myöten. Kesän viimeiset lehdet karisivat kellastuneena puista +ja lentelivät rauhatonna. Milloin vettä hetkeksi herkesi satamasta, +tuli lumiräntää. Paisunut koski möyryeli kauheasti ja nieli vyöryviä, +mutaisia laineita kitaansa. -- Kosken rannalla seisoi nuorukainen. -- + +Mä olin hänet tässä paikassa jo ennenkin kerran nähnyt. Silloin ei +rajunnut myrsky; silloin oli tyyni suvi-yö. Hänen vieressään seisoi +silloin neito. Nuorukainen lausui: "Hurjaksi minua ihmiset sanovat ja +hurja minä olenkin! Kuin tuo koski kalliota vastaan kuohuu myös +mieleni; koskeksi olen luotu, en taida tyynenä lampena levätä! -- Mutta +katso, tuossa kosken pyörtehessä on ihana saari. Joka paikasta näissä +seuduin on ihmisen armoton käsi koivikot hävittänyt ja kaatanut +kaskeksi. Tuo saari vaan rehoittaa pyhänä, koskematonna. Kosken +vihainen virta sitä varjelee. -- Ole sä saareni, mä koskena ympärilläsi +kuohun, käteni sinua halaavat, ja ei mikään voi rauhaas häiritä!" + +He olivat viimeisen illan yhdessä; eron hetki joutui. Nuorukaisen oli +maailmalle lähteminen. Koskina hän kuohui maille kaukaisille; hän vieri +yhä kauemmaksi. Hän kävi ihanoita rantoja, hän kierteli suloisia saaria +-- ja mielestänsä haihtui se saari, jota oli luvannut varjella. -- + +Monta vuotta oli kulunut. Nuorukainen oli sattumalta tullut entisille +tienoille. Hänen mieleensä johtuivat entiset ajat. Hän tiedusteli +entistä kultaansa. -- Jo oli rakas riutunut, lintu kuollut liikaan +huoleen! -- + +Nyt seisoi nuorukainen yksinänsä kosken rannalla. Tuuli repieli, +hajoitteli hänen tukkaansa; kylmää lunta satoi paljaalle rinnalle; hän +ei siitä huolinut, ei tietänyt; -- hän vaan seisoi ja katseli koskeen. +-- Mitä hän myrskystä huoli -- hänen sydäntänsä vihlaili, repieli +omantunnon myrsky; hän ei lumista, ei jäistä tiennyt -- hänen +sydämessään oli kylmempi jää; hän ei yön pimeyttä huomannut -- hänen +sydämessään oli epätoivon synkeä yö; hän ei älynyt karisevia lehtiä -- +hänen sydämessään lenteli miettehet yhtä rauhatonna. Hän vaan katseli +koskeen. -- Lainehet kohoelivat kuin pehmeät polstarit, kuohu lenteli +valkoisina höyheninä. -- Nuorukaisen silmät loisti: "Kas tuossa ma saan +lepoa, rauhaa!" Hän katosi kosken kuohuvaan kitaan. + + + +Kolmastoista ilta. + + +Paljon, virkkoi kuu, olen kuullut kehuttavan ruusuin kauneutta, ja +varsinkin sanotaan niiden kaunehimpana olevan, koska kasteen pisara +heissä kiiltelee kuin timantti morsiamen otsassa. Näitä kuullessa on +useinkin mieleni tehnyt sitä näkemään; vaan juuri silloin, kun päivän +koittaessa kaste kukkihin laskeutuu, täytyy minun aina pois lähteä +piilemään. + +Kerran olen kuitenkin nähnyt koko kedon täynnä ihanimpia ruusuja ja +yhdessä niistä kastepisaran, kalliimman ja kirkkaamman kuin ne, joista +te ihmiset kehutte. + +Oli vielä talvi, mä kuljin lakean kankahan yli. Päivällä oli siinä +ollut vilkasta elämää; nyt se oli autiona; -- päivällä oli kuulunut +tykkien pauhina, voittohuutoja ja kaatuneiden valitus; nyt oli kaikki +ääneti. Se oli Siikajoen tanner. Palavalla innolla oli tässä Suomen +joukko tapellut kotimaan puolesta. Se rakkauden liekki oli talven +nietoksetkin saattanut kukkimaan; -- mihin vaan silmänsä loi, paistoi +valkoiselta lumelta punaisia veriruusuja. -- Tätä katsellessani läheni +neitonen tappelustannerta; hän asteli kuolleiden seassa; hän katseli, +etsiskeli jotain -- ja viimein lankesi polvilleen nuoren kaatuneen +sotilaan viereen. Sen kupehesta oli punaisia ruusuja valunut lumelle. +-- Neito häntä katseli ja hänen silmistään herui kyynelpisara; se +tipahti veri-ruusulle lumella. -- Kah se oli kallehin kaste +kaunehimmassa ruusussa. + + + +Neljästoista ilta. + + +Silmäni kohosivat taivaasen vanhaa ystävääni katselemaan. Hän jo oli +noussut, vaan ei kumottanut kirkkahasti. Taivas oli täynnä +pilvenmöyhiä, jotka kyllä ei häntä tainneet kokonaan peittää, vaan +kuitenkin himmensivät hänen valonsa. Minusta näytti kuin olis kuu +niistä pyrkinyt selvälle; se yritteli, se ponnisteli. Se yritteli +minulle iloisesti hymyellä, se yritti lempeästi puhua, vaan pilviä aina +tuli väliin ja hymynsä vääntyi surkeaksi irvistelyksi, puheensa +katkaantui huokaukseksi. Viimein tuli suuri, paksu pilvi ja peitti kuun +kokonaan. + +Ystävä parka, arvelin siihen, samaten kuin sinun käypi myös monen +ihmisraukan. Se hartaasti haluaisi olla kaikille veljilleen lempeä; +mutta kun synkät pilvet hänen sydäntänsä pimittää, niin vääntyy +hänenkin hymynsä ja katkaantuu hänenkin puheensa. -- Eheä sydän on +sileä, sit' on hyvä kätellä; mutta särkynehen sydämen sirpaleilla on +terävät reunat, pistäväiset kärjet, -- ken voipi estää ett'ei ne joskus +sen kättä leikkaa, joka siihen koskee! + + + +Viidestoista ilta. + + +Kuu jutteli: Sen harjun niskoilla, joka Taunus nimisenä, Reinvirran +rannoilta lähtien seurustelee Mainvirran pohjaisvartta, näkyy +puolihajonneita muureja, huoneitten raunioita, hautakiviä latinaisin +kirjoituksineen j.n.e. Jos kysyt mitä se on ollut, niin kuuluu vastaus: +se on Romalaisleiri. Ikään kuin hautakivi säilyttää nurmen alla +nukkuvan miehen muistoa, niin nämät jäännöksetkin johtavat mieleen sen +ajan, jolloin Roman maailmanvalta ulottui tähän saakka. + +Minä hyvinkin muistan kuinka tässä oli Augustus keisarin aikoina. +Silloin kävi Romalaisvallan raja Taunusharjua pitkin, ja tämä leiri oli +rakettu esteeksi Germanian metsäläisten ryöstöretkille. Kaksi legionaa +oli tässä majassa. Vahvat vallit sulkivat sisällensä avaran +neliskulman, joka kartanoineen, katuineen näytti pieneltä kaupungilta. +Sotaväen majat olivat savesta, mutta päälliköt asuivat komeissa +kivikartanoissa. + +Isoimmasta ja komeimmasta kuului riemullista hälinää. Ma katsahdin +sisään. Siihen astuttua ei olis suinkaan luullut olevansa metsäläisten +maassa aivan silloisen "maailman" rajoilla. Siinä huikaisi silmiä +romalaisen sivistyksen koko komeus ja koreus: marmoripielet laen +kannattimena, mosaikkia seinissä ja permannossa, ihanoita veistokuvia +joka nurkassa. Pöytä oli täynnä herkkuja kaikilta maailman ääriltä ja +Falernon viini vaahtoeli taiteella valetuissa amforissa; penkit pöydän +ympärillä olivat peitetyt kalleilla purppurakankailla. Kullakin +penkillä loikui, pää vasemman käden nojassa, kolme miestä. Korvia +miellytti suloinen soitto ja silmiä ihastutti ihanain impien hempeä +tanssi. + +Ylipäälliköllä oli pidot äsken päätetyn onnellisen sotaretken vuoksi. +-- Hän nyt kohosi penkiltään, täytätti maljansa uudestaan ja lausui: + +-- "Kasvakoon ja kukoistakoon Roma ijästä ikään! Hallitkoon armollinen +Augustomme onnella alamaisiansa, joita on enemmän kuin hiekkaa +rannoilla ja kuin lainehia meressä. Valtansa on jo nytkin ääretön: +tuskin alenee aurinko sen länsi-rajoille, niin jo jälleen alkaa nousta +itä-ääreltä. Herkuleen pielihin saakka, missä maailman rajana Okeanos +virtaa, -- Indusvirtaan, josta uljaan Aleksanterinkin täytyi kääntyä +jäljilleen, -- Aetiopian tulikuumiin hietiköihin saakka -- on pian koko +maailma Roman käskyjä kuulemassa. Ainoasti tää kurja Germanian korpi +eroittaa meidät Pohjan äärimmäisistä peristä, joissa hyytyvän meren +aallot verkalleen loiskivat Thulen jäisiä kallioita vastaan. Mutta +kerran on Roma paisuva koko maailman valtiaaksi! Pian on tämä +korpikin kukistettu jalkojemme juureen! Pian saavat sen kesyttömät +metsäläisetkin maistaa, kuinka Romalaisen ruoska orjan selkälihaa +hyväelee! Nuot kurjat, jotka eivät miesvoimalla yksinään kykene +maatansa varjelemaan, vaan vievät naisiakin tappeluun! -- Olettekos", +lisäsi hän kumppaniensa puoleen kääntyen, "olettekos, veljet, nähneet +sitä hurjaa naisleijonaa, mikä muiden joukossa on joutunut vangiksi? Se +pitää haettaa tänne, että saisimme vertaella Pohjan karhuttaren +kontastelemista näiden gazellisääristen Idän keijukaisten tepasteluun". + +Samassa taputti hän käsiään orjalle merkiksi ja käski hänen noutaa +se vangittu neito. -- Pian talutettiinkin sisään jalon- vaan +huimannäköinen neito: hiukset valuivat hajallaan olkapäille, vaatteet +riippuivat repaleina rinnoilta, kädet olivat selän taa sidottuna; +silmiä vaivutti enimmiten häpy maahan, mutta välistä ne kohosivat +salamana välkähytellen ympäri seuraa. Siinä leimauksessa paloi +epätoivoa, paloi vihaa ja kesytöntä huimuutta. + +"No, hempukkani, Brunhilda, Gunilda tai mikä nimesi lieneekin", sanoi +ylipäällikkö, "etkös minun ja näiden korkeasukuisten herrain +ihastukseksi tahtoisi meille näyttää kuinka karhuttarenne polvia +notkuttelevat?" + +Vanki ei ymmärtänyt puoliakaan sanoja, vaan suun irvistys kyllä +ilmoitti hänelle, että se oli häväistystä. Koko ruumiinsa sävähti ja +entisiä huimempi silmän isku säihkysi ripsien alta. Arvaamattomalla +voimain jännityksellä katkaisi hän siteensä ja seisoi vapaana, Furian +elävänä kuvana, säikähtyneiden, miekkojansa tapailevien Romalaisten +edessä. Mutta hän ei karannut kenenkään päälle; hän vaan nosti kädet ja +silmät taivaasen päin ja lausui haltioissaan: + +"Silmäni sumun puhkaisevi, joka peittää tulevat ajat! Kah + + "Tuho mahtavan tulevi, + Kurjan koittaa kostopäivä. + +"Ma näen -- -- ma näen -- -- Roman muurit murtuu -- -- hurja vihollinen +vyöryy sisään -- komeat kartanot ovat ilmitulessa -- aarteet +ryöstetään, riistetään -- miehet vaipuvat veriinsä -- vaimot ja lapset +viedään orjuuteen! Kadonnut on Roman komeus ja valtansa vyöryy kuni +nietos vuorelta vyöryy laaksoon sulamaan! -- Ja Germania riemuitsee +vapaana, se loistaa Roman voittajana!" + +Sen sanottua neito ikään kuin heräsi unen horroksista ja lausui: +"Germanian vapaata tytärtä ei saa häväistä kuni halpaa orjaa. Kun ei +muu auta, niin auttaa rauta!" Samassa tempasi hän, ennenkuin kenkään +kerkesi estämään, tikarin lähimmän miehen vyöltä ja pisti sen syvälle +rintaansa. + +Hämmästyksissään seisoivat Romalaiset kaatuneen ympärillä. Riemu oli +paennut sydämistä ja synkkä aavistus painoi mieltä. Germanian naiset +olivat mainiot ennustaidoltaan. Mitä jos tämä olikin tulevan ajan +salaisuudet ilmoittanut? Mitä jos Roman tuhohetki todellakin oli +lähenemässä? + + + +Kuudestoista ilta. + + +"Oletkos", sanoi kuu, "käynyt muutamassa noita ikivanhoja kaupunkeja +Saksanmaalla. Uusi kaupunki levein katuineen ja komein kartanoineen +loistaa sinulle, ensin sisään tullessas, joka haaralta vastaan; mutta +menepäs kerta kaupungin sydänpaikkoihin, niin luulet itses muutetuksi +muutamia vuosisatoja taemmaksi. Uusi kaupunki vaan ympäröipi ja peittää +vanhan niinkuin puleeraus vanhoja huonekaluja. Kummastuksella katselet +noita kapeita katuja, noita supeita solia monimutkaisin loukeroineen, +noita kartanoita, joiden joka ylikerros aina kurkistelee vähän +ulommaksi kadulle päin kuin alempansa, niin että paikoittain melkein +kaartuvat katoksi kadun yli, ja asujat milt'eivät aamusilla voi +tervehtiä naapuriansa käsiä yhteen lyömällä. + +"Mutta on monessa näitä kaupunkeja eräs osa, jossa tämä vanhan-aikuinen +luonne on vielä näkyvämpi, -- se on Juutalaisten kortteeri. Siinä ovat +kadut vielä kapeammat, solat vielä supeammat, ylikerrokset ovat +kurottuneet niin likelle toisiansa, että melkein kokonaan estävät +päivän paistamasta. Näillä likaisilla kaduilla tuskin pääset +liikkumaan, niin täynnä ovat kaluja ja ramua, niin täynnä tunkevia, +rähiseviä, kaupittelevia ihmisiä. + +"Tämmöiseen Juutalais-kortteeriin Frankfurtin kaupungissa uskalsin +kuitenkin pistäytä vuonna 1196. Muualta kaupungista kuului vielä kansan +hälinää ja rähinää, mutta Juutalais-kortteerissa oli hiljaa kuin +haudassa. Tuskin näkyikään ketään liikkuvan kaduilla, joiden suut +vahvoilla rautakahleilla olivat suljetut. Kulkiessaan erästä huoneriviä +myöten, seisahtui silmäni kurjannäköisen kivihuoneen eteen, joka +vanhuuttansa jo oli aivan kallellaan. Ikkunaluukut olivat tiiviisti +kiinni pantuna, niin että tavallisen silmän olis ollut vaikea edes +huomata valoa niiden sisältä: mutta mistä raosta ei säteeni suikahda! +-- Sisällä oli aivan toisellainen näkö kuin ulkona. Jos huone ulkoa oli +kurja, niin sisältä oli mitä komein. Lattialla pehmoisia mattoja, +ylt'ympäri seinien kalliilla kankaalla verhotut sohvat, laesta riippui +kultavitjoissa lamppu, jonka hyvänhajuinen öljy valaisi koko kammarin. +Perhe oli ruoalla. Paraalla istuimella istui vanha mies mustassa +samettikauhtanassa, kaulassa raskaat kultavitjat; molemmin puolin +istuivat lapset pitkässä sarjassa; vereviä nuorukaisia ja kauniita +naisia, hekin kaikki koreissa puvuissa. Kultavadeista ja ruukuista +syötiin ja juotiin herkullisesti. + +"Vanhuksen mustat silmät loistivat; hän lausui ylpeästi: 'Anna noiden +Nazarilaisten haukkua ja halveksia meitä; me olemme kuitenkin Jumalan +oma kansa, jota hän yli muiden rakastaa, jota hän kaitsee ja ravitsee. +Josko isällinen kätensä meitä välin rankaiseekin ja antaa vihollisten +kouriin, niin on hän meidät kuitenkin viimein johdattava voitolle ja +kukistava viholliset astinlaudaksemme. Jerusalem, oi pyhä kaupunki! +Sinä kyllä olet hävitettynä, ett'ei kiveä ole jäänyt kiven päälle ja +kansas ompi hajallaan vainolaisten maissa. Mutta samatenkuin Jumala +salli että Jooseppi myötiin orjaksi Egyptiin, siks että siellä tulis +Pharaonin sijaiseksi, niin piti koko kansammekin hävityksen kautta +tulla hajoitetuksi ympäri maailman äärten, juuri sen vuoksi että +kohoaisi kaikkein muiden herraksi ja hallitsijaksi. -- Mitäs noista +Nazarilaisista, noista ylpeistä papeista, noista uhkeista ritareista, +noista maan matelijoista, heidän talonpojistaan -- kaikkihan ne jo +nytkin ovat meillä käskyläisinä, meillä orjina! Rahattamme ei ne pääsis +liikahtamaan mihinkään. Ja siitä täytyy heidän antaa pantiksi viljavat +vainionsa ja viinamäkensä, antaa komeat linnansa, jopa halvat ruumiinsa +ja sielunsakin. Kaikki, kaikki on meidän omamme, ja Israeli +orjuudessaan, kurjuudessaan polkee maan mahtavien päätä!" Vanhuksen +silmät, hänen niin puhuessaan, paloivat tuimalla tulella ja tulta +säihkyivät kuulijoidenkin silmät. Ukko jatkoi: "Nyt juuri suoriuvat he +menemään Mahomedin uskolaisia vastaan, joiden saastuttavissa käsissä on +lupauksen maa. Anna niiden mennä, anna koirain veren vuotaa virtana! +Sitten kun orjat työn ovat tehneet, tulee herra hyödyn perimään. -- Ja +kerran kun ikävöitty Messiaamme joutuu taivaallisin sotajoukkoineen, +silloin Israelin kansa heittää päältään tämän halvan puvun, jolla se +kuninkuuttansa peittelee, -- silloin koittaa koston päivä!' -- -- -- + +"Vanhuksen viime sanat näkyivät herättäneen koston peikot unestaan. -- +Kadulta kuului meteliä, tuhansin äänin karjuttiin: 'Kuolemaa +Juutalaisille! Kuolemaa Vapahtajan murhaajille! Murhaa kristityn hien +imijöille! Murhaa niille, jotka lapsiamme varastavat ja teurastavat +pääsiäislampaiksi! Tappakaa, polttakaa! Älkää armahtako lastakaan +äitinsä kohdussa!' + +"Vaalistunein kasvoin kavahtivat kaikki istuimiltaan; lapset ja vaimot +parkumaan, nuoret miehet aseisin; mutta ukko lausui: 'Israelin Jumala +kansaansa vielä kerran koettelee; aikamme ei vielä ole tullut; +paetkaamme pakanoita!' + +"Niin sanoen tempasi hän seinän komerosta lippaan kalleimmin aarteineen +ja sitten riennettiin salaportaita alas Mainjoen rantaan, missä heillä +oli vene. -- Mutta autioksi jääneesen kammariin tunkeusi väkijoukko, +kaikki raastettiin, haaskattiin ja hakattiin. -- Ja kun aamupuolella +jätin Juutalais-kortteerille jäähyväiset, ei siinä näkynyt muuta kuin +tuhkaa ja raunioita ja verta. Se oli niinkuin prohveetta Esaias sanoi: +Maanne on kylmillä, kaupunkinne tulella poltettu; muukalaiset syövät +peltojanne omain silmäinne edessä ja ne ovat autiona kuin vihollisten +hävittämät. Mutta mitä vielä on jäljellä Zion-tyttärestä, on niinkuin +maja viinamäessä, kuin vartian majanen pellolla." + + + +Seitsemästoista ilta. + + +Ma tulen Delawarejoen rannalta, sanoi kuu. Siellä seisoo tuuhean +vaahteralehdon suojassa soma talo. Se on tiileistä rakennettu ja seiniä +myöten kasvaa murattiköynnöksiä niin tiheään, että niiden peitosta +ikkunat vaan pilkistelevät niinkuin silmät naamuksesta. Talon ympärillä +on kukkaslavoja ja etempänä kauniit pellot ja niityt pensas-aitoineen. +-- Kas semmoista on amerikalainen farm. Se on toista kuin teidän maanne +hirsihökkelöt ja seiväs-aidat. + +Vähän matkaa asumahuoneista seisoo vanha aitta. Se on pölkyistä +kyhätty, ja turtaunut, mustennut muotonsa osoittaa selvästi sen olevan +perintöä niiltä ajoilta, kun ensimmäiset uudisasukkaat tänne +asettausivat. Sen yliselle on talon väki korjannut vanhaa ramua pois +jaloista. Minä sitä rupesin tarkastelemaan, ja mitä virkat, jos sanon +että muun seassa keksin vanhan kanteleen, missä kuitenkin vielä näkyi +pari katkennutta vaskikieltä. -- Kanteleenko! huutanet naurussa suin, +kaikkia tuon vanhuksen heikot silmät ovatkin näkevinänsä! kuinka olis +Suomen kantele joutunut amerikalaiseen taloon? -- Olipa kuitenkin, ja +siitä vaan näkyy, että maassa, maailmassa on paljon teihin koskevia +asioita, joista ei teidän Suomalaisten filosofia vielä ole saanut +vihiä. + +Minä, näet, olen tässä samassa paikassa käynyt 200 vuotta takaperin. +Silloin oli nykyinen vanha aitta korkeammassa virassa, se oli +uudisasukasten asumahuoneena. Siihen aikaan peitti korpi vielä +suurimman osan nykyistä viljavaa laaksoa. Yhdessä kohdin oli kuitenkin +jo metsä kaadettu. Siinä näkyi sakeassa savussa liikkuvia olentoja. +Mustuneena, hiestyneenä he viertelivät suuria, kyteviä pölkkyjä maata +myöten. Ja kummastuksella katselivat sitä outoa menoa heidän +hollantilaiset naapurinsa. + +Talon vanhaa ukkoa näissä töissä et olisi nähnyt; hän niihin ei enää +kyennyt. Päivät pitkät istuskeli vanhus ruuhessaan järven tyynöisellä +lahdella; hän oli onkivinansa, mutta saalista ei sattunut paljon. Ukko +kökötti syvissä mietteissänsä eikä huomannutkaan, kuinka kalat +nykielivät syöttiä. Miettehensä oli kaukana, aivan toisella puolella +avaraa valtamerta, noissa Savon synkissä saloissa, missä hän oli +syntynyt ja toivonut saavansa levätä viimeistä lepoa. Koska Kristiina +kuningattaren kehoituksesta hänen lapsensa muuttivat, oli hänkin heitä +seurannut tähän onnen luvattuun maahan, mutta vanhaa honkaa ei käy +siirtäminen niinkuin nuorta vesaa; monta sydänjuurta katkeaa, ja se +uudessa paikassa kituu kitumistaan kunne kuivuu. + +Pyhä-iltana tässä talossa oli iloista melua. Likeisistä ruotsalaisista +ja hollantilaisista taloista kävi usein nuorisoa vanhan "Finnin" +farmilla, missä aina oli vieraan varaa. Talon sinisilmät eivät suotta +olleet Suomen sukuperää; ne olivat suloudellaan kokonaan lumonneet +nuorten miesten sydämet. -- Siinä soitettiin, siinä tanssittiin, siinä +riemasteltiin kaikella tavalla. Mutta ukkoa ei nähty yhteisissä iloissa +sen enempää kuin töissäkään. Hänestä oli kaikki outoa siinä menossa: +vieras mieli, vieras kieli. Hän vaan istui yksinänsä saunakodassa ja +lauleli itseksensä noita kansansa ikirunoja, joita oli kuullut +kotimaassa: + + Piimäsuuna pikkaraisna, + Maitopartana pahaisna. + +Kolmas vuosisata jo vieree vanhuksen haudan ylitse; hänen lapsensa +muukalaisten joukossa unhoittivat kotikielensä; lasten lapset sitä +tuskin olivat tunteneetkaan. He muuttuivat Ruotsalaisiksi, sitten +Hollantilaisiksi, viimein Englantilaisiksi, ja nykyinen polvi ei +muistakaan enää mistä alkuperästä ovat lähteneet. Mutta ukon kannel +säilyy vielä unhoitettuna, tuntematonna muun ramun seassa vanhan aitan +pölyisessä nurkassa. + + + +Kahdeksastoista ilta. + + +Kuu yhtenä iltana oli syvissä mieliliikutuksissa; minä luulen kyynel +kiilteli sen silmässä; se lausui: + +Nuorien rakkautta ovat teidän runoniekkojenne laulut täynnä; sitä +ylistellään, sitä ihaellaan, sitä kuvataan kaikkein ihanimmilla +vertauksilla. Silloin muka veri suonissa kuohuu väkevästi kuin keväinen +puro, silloin sydän on lauluja ja kukkia täynnä niinkuin keväinen +lehto. -- Mutta vanhojen rakkaudesta eivät ne tiedä laulaa sanaakaan, +taikka jos sen tekevät, niin se on pilkkaamalla. Minä usein olen +arvellut mikä siihen lienee syynä. Nyt sen luulen käsittäneeni; +runoilijat ottavat vertaus-kuvansa luonnosta, he pukevat ajatuksensa ja +tunteensa mitä suloisimpaan maalliseen muotoon. Mutta vanhan avioparin +rakkaus ei ole enää "tästä maailmasta", siinä jo on alku sitä perin +puhdasta, hiljaista lempeä, jolla autuaat taivaassa toisiansa +kohtelevat. Ja sentähden ei sille runoniekka löydäkään sopivaa +vertauskuvaa luonnosta. Vanhuuden lumiset hiukset ja lakastuneet posket +kuuluvat syksyyn, mutta hiljainen ja kuitenkin väkevä lemmen liekki +niiden rinnassa, sitä ei luonto taidakaan kuvata. + +Kuule nyt mitä juttelen: Pappilassa oli ollut suuri melu ja hälinä. Oli +vietetty vanhan kirkkoherran ja hänen rouvansa kultahäitä. Lapset ja +lasten lapset olivat tietysti tässä juhlassa kaikki olleet koolla, ja +niitä oli, tiedät, jommoinenkin joukko; sen lisäksi oli likeltä ja +kaukaa ystäviä tullut vanhan oivan kirkkoherran kunniaksi, ja piha oli +ollut täpötäynnä seurakuntalaisia, jotka rakkaalle sielunpaimenelle +tahtoivat onnea toivottaa. Nyt, puoli-yön aikana oli hälinä hälvennyt +ja vieraat eronneet, varoen ett'ei kovin pitkällä valvottamisella +väsytettäisi vanhaa pariskuntaa. Nyt istuivat vanhukset kammarissaan +kahden kesken, ja silmistä loisti hiljainen autuus. + +"Viisikymmentä vuotta!" lausui hiljaisella äänellä kirkkoherra, +"viisikymmentä vuotta! Pitkältä se aika näyttää matkaan lähtiessä, +mutta perille päässeestä on se niinkuin yksi hetki. Viisikymmentä +vuotta on nyt kulunut siitä päivästä, jona Herralta rukoilimme +siunausta liittoomme, -- ja siunaustansa Hän on runsaasti vuodattanut +päällemme. -- Välin suoden pilveä, välin päivänpaistetta, on Hän meitä +armon kädellä taluttanut näille päivin asti. -- Muistatkos vielä, armas +toveri, kuinka vaivoja ja puutetta pelkäämättä, tulit köyhän +kappalaisen matalahan majahan?" -- "Eipäs siinä matalassa majassa +tuntunutkaan puutetta", vastas rouva, miehensä kättä puristellen, "kun +lempeillä sanankuulijoilla kirkolle tullessaan aina oli tuomisia +rakkaalle sielunpaimenelleen". -- "Ja muistatkos kuinka sitten Jumala +liittoamme siunasi ja millä ilolla otimme esikoisemme vastaan?" -- "Ja +sitten kuinka noiden armaitten pienten leipähiirten karttuissa leipä +toisinaan kuitenkin kovin hupeni korista, ja kuin monta yötä valvoimme +neuvoa pitäen, kuinka ne kaikki saisi koulutetuksi ja kasvatetuksi". -- +"Mutta kuinka", kerkesi kirkkoherra kesken puheen, "hädän juuri +pahimmallaan ollessa, kappelimme lohkaistiin eripitäjäksi ja minä +pääsin sen ensimmäiseksi kirkkoherraksi". -- "Ja siitä seurakunnasta et +sitten ole tahtonut luopua, vaikka sinua on tahdottu paljon +runsaammille leipäpaloille". -- "Olihan minulla tässäkin tarpeeksi, ja +olisko lisätty palkka voinut minulle palkita sen rakkauden, jolla +vanhuudesta tutut seurakuntalaiset minua ovat kohdelleet? -- Niin, +niin. Runsas on Herran armo ollut meille ja elämämme on ollut +rauhallinen ja suloinen kuin sunnuntai-aamu. Mutta niinkuin lapsi +pehmoisestakin kätkyestä pyrkii hellän äitinsä helmaan, niin sielumme +jo tästä halavoipi Luojansa luoksi, ikävöitsee Isän kotihin". -- + +Vanhukset sitten laskivat levolle ja minä läksin edelleni. -- +Seuraavana iltana kuljin taas pappilan sivuitse. -- Ikkunat olivat +valkeilla hursteilla peitetyt. Ma tirkistin sisään. Vuoteella makasi +vanha pariskunta liikkumatonna, kalpeissa kasvoissaan Jumalassa +nukkuneen rauhallinen näkö. Oi autuas elämä, autuas kuolo! + + + +Yhdeksästoista ilta. + + +Eilen oli Dresden'in teateri ollut täpötäynnään, kaikki istumasijat +olivat edeltäkäsin olleet tilatut ja kenen ei semmoista ollut +onnistunut saada, oli edes pyrkinyt seinävieressä seisomaan. Sillä +mainio Pohjan satakielinen, Jenny Lind, oli taas kerran luvannut +laulaa. Kun hän sitten oli tullut laulamaan, olivat kaikki pidättäneet +henkeänsäkin, ett'ei haihtuisi pienintäkään säveltä, ja laulun perästä +oli käsiä niin taputeltu ja bravoa huudettu, että seinät tärisivät. + +Jennyn huulilta sinä iltana ei kuitenkaan kuulunutkaan noita kouluissa +opittuja rallatuksia ja monimutkaisia liverryksiä, jotka muulloin aina +teateri-yleisöä ihastuttavat. Hänen laulunsa oli ollut yksinkertainen +kehtolaulu, jommoisia joka talonpojankin vaimo osaa laulaa lapselleen. +Vaan kuitenkaan ei ollut Jennyn laululla koskaan ennen ollut sitä +lumousvoimaa. Kaikki nuot koreat ryökynät ja pöyhkeät rouvat, nuot +pönäkät upseerit ja läpiviisaat oppineet tunsivat sydämessään niin +ihmeellisen tunteen, jota eivät ymmärtäneetkään mitä se oli. Ryökynät +unhoittivat ihanat poskensa, rouvat naapuriensa vaatteet, upseerit +lornjettinsa ja oppineet suuren viisautensa. Kaikista tuntui sinä +hetkenä ikään kuin eivät olisikaan sitä perin sivistynyttä, sitä +"fiiniä", korkeasukuista herrasväkeä, mitä olivat, vaan ainoastaan +ihmisiä eikä mitään muuta, semmoisia säädyttömiä, arvottomia +ihmis-sieluja, kuin äidin polvilla olivat olleet. Tarkemmin tutkien +olisi kenties havainnut että monelta oli kokonaan unhottunut olevansa +luonnon herrakin, olevansa kaikki punnitsevalla ja tutkivalla järjellä +varustettu ihminen, vaan että sydämessä tuntui ikään kuin olisi vaan +ollut pikku lintunen lehdossa, joka ei osaa muuta kuin nöyrästi nauttia +Luojansa lahjoja ja niistä kiitosvirsiä viserrellä. + +Laulu loppui, esirippu lankes, kuulijat vähitellen tulivat jälleen +koreiksi ryökynöiksi, pöyhkeiksi rouviksi, pönäköiksi upseereiksi ja +läpiviisaiksi oppineiksi. He läksivät kotiin, ihmetellen mielessään, +mikä siinä laulussa niin oli voinut heidät lumota. + +Mutta minä sen tiesin. Usein olin ennenkin kuullut tätä samaa laulua +Jenny Lind'in huulilta. Minä olin nähnyt hänen liekuttavan lastansa, ma +olin nähnyt kuinka pikku poika suurin silmin katseli äitiänsä ja sille +ojenteli käsiänsä: ma olin nähnyt ilon loistavan äidin silmistä ja +äidin rinnan kohoelevan puhtaimmasta tunteesta. -- Eilen teaterissa hän +oli muistanut pientä poikaansa, sille oli hän laulanut, sille +ruikutellut, ja se ihmeellinen lumousvoima, minkä kuulijat olivat +tunteneet, vaan jota eivät ymmärtäneet, -- oli ollut äidin rakkaus, +kaikesta maallisesta rakkaudesta ylin ja pyhin. + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Kuun tarinoita, by Julius Krohn + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 42470 *** |