diff options
Diffstat (limited to '41686-0.txt')
| -rw-r--r-- | 41686-0.txt | 3894 |
1 files changed, 3894 insertions, 0 deletions
diff --git a/41686-0.txt b/41686-0.txt new file mode 100644 index 0000000..81057e8 --- /dev/null +++ b/41686-0.txt @@ -0,0 +1,3894 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 41686 *** + +KYLISTÄ, KODEISTA JA VAINIOILTA + +Kertomuksia ja kuvaelmia + + +Kirj. + +SANTERI ALKIO + + +Helsingissä, +Kustannusosakeyhtiö Otava +1894. + +Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa. + + + +SISÄLLYS: + + Koivu karjatuvalla. + Sisarukset. + Kreetaliisa ja Maijastiina. + "Kyllähän minä jo meinasin, mutta..." + Konkurssi. + Naapurukset. + Tuttava. + Kelvottomat. + Isäntä, hevonen ja koira. + Isä on Ameriikassa. + Ennen ja nyt. + Himojensa herra. + Katovuoden kevät, kesä, syys. + Miska pantiin kansakouluun. + Painajainen. + + + + +Koivu karjatuvalla. + + +Näyttää siltä kuin seuduilla, missä luonnonihanuudet ovat +harvinaisempia, eivät ihmisetkään yleensä niitä kaipaisi. Heidän +luonteensa kehittyy samanlaiseksi kuin luonto, jokapäiväiseksi, +epärunolliseksi. Kun poikkeuksen tapaa, on se melkein kuin +luonnonoikku. Se, vaikkapa olisi miellyttäväkin, herättää usein enemmän +kummastusta ja ihmettelyä, kuin ihailua. + +Se näyttää siltä. Mutta tarkemmin katsoessa huomaa useinkin, miten tuon +jokapäiväisyyden kuoren alla elää luonnonihmisten vieno runollisuus +salattua elämää. Maailmalle näkymättömänä se siellä ajatusten ja +mielikuvitusten äärettömillä aloilla virkistää, voimistaa ja kasvattaa +Jumalan kuvaa. Kovan, paksun kuoren alta tuo "Jumalankuva" pääsee +ilmoille vaan varmojen, tarkoin määriteltyjen yleisten ohjeitten +mukaan, taikka taas kokonaan mielivaltaisesti, satunnaisissa tunteen +purkauksissa. Oikeudentunto se yleisessä mielipiteessä seisoo +jaloillaan kuin ikihongan kanto, mutta sellainen tunne kuin rakkaus ja +sen ilmiöt, niillä ei ole oikeutta julkisesti esiintyä. Kun ne +ilmenevät, tulevat ne kuin varkain, purkautuvat esiin kuin äkkinäinen +rajuilma, eli pilkistävät ujosti kuin auringonsäde vankihuoneeseen, +kadotakseen jälleen jokapäiväisyyden jäykkään varjoon. + +Jospa voisi edes käsittää miten syvästi joku, jonka koti on jossain +kivikkomäen kyljessä tahi notkanteessa, hellii ja rakastaa vaivaistakin +pihlajaa, joka elää kituvaa elämäänsä tuvan päätyikkunan alla tahi +pihalla kaivon luona. Mutta sitä ei voi käsittää. Miksi ei hän, jos hän +kerran puita rakastaa, ole istuttanut useampia? Ei, ne imevät nesteen +maasta ja ovat jonkullaisena komeuden ja ylpeilemisen merkkinä. Niin +hän sanoo. Mutta tuo yksi, siitä hän puhuu, sen lehteen tulosta, +kukkimisesta, marjoista, ja katselee kaihomielin, kun se syksyn tullen +karistaa lehtensä ja varustautuu luisevana, laihana ja kuolleen +näköisenä talvea vastaan. Se on perheen jäsen, jonka kanssa ajatellaan, +tunnetaan, jopa puhutaan ja kärsitäänkin. + +Lampelaisen karjatuvalla, noin kymmenen kilometrin matkassa kotoa, +kasvoi koivu, yksi ainoa koivu tuvan edessä. Mutta minkälainen koivu! +Se oli oikein jättiläiskoivu, joka keväisin pukeutui aina niin kainosti +ja tarkoin, ettei auringon sädekään päässyt pilkistämään sen tuuheain +lehvien lomitse. Ja sitten se oli niin tasaisesti sopusuhtainen, ei +mitään virhettä, ei vähintäkään muistuttamisen syytä, aivan niin kuin +Luoja olisi sitä erikoisella tavalla vaalinut, hoitanut ja kasvattanut +ihmisten silmäruoaksi, lintujen laululinnaksi ja verrattomaksi +yösijaksi, nukuntapuuksi. Kun puhuttiin kartanopuista ja kehuttiin +näkemiänsä sanoivat kaikki, jotka tämän olivat nähneet, yksimielisesti, +että se Lampelan karjatuvankoivu, se se kuitenkin on kaikista komein. + +Lampelainen oli äreä äijä, olisi luullut hänen sopivan enemmän yhteen +katajain kuin koivujen kanssa. Mutta hän rakasti tuota koivuansa +niin hartaasti, että kun joku hänen omista pojistaan kerran +ajattelemattomuudessaan taittoi siitä muutaman oksan vastaksiksi, kun +oltiin heinänteossa, antoi äijä empimättä sellaisen selkäsaunan, että +poika muistaa vielä vanhana kertoa siitä omille pojillensa, kun tahtoo +oikein saada kuvatuksi isänsä luonnetta. Hän oli todella ylpeä +koivustansa, se oli hänen niittynsä, talonsa, koko omaisuutensa +erikoisuus. Kun hän sanoi "meidän karjatuvan koivu", sanoi hän sen niin +kuin mies, joka tahtoo näyttää ymmärtävänsä asioita, joita muut ovat +liian pintapuolisia ja yksinkertaisia käsittämään. -- Mutta naapurit +väliin nauroivat tuolle ihmeelle, heistä oli ihan hassua vanhan miehen +kerskailla yhdestä puusta. Puu kuin puu! -- + +Mutta sitten tulivat maanmittarit, samosivat pellot, niityt, suot ja +metsät ristin rastin. Avarain niittyjen poikki, tiheäin metsäin läpi +vietiin koetuslinjat, jättiläiskuuset saivat kukistua ja jättää sijansa +suorille, virallisen näköisille, valkoisille ja "teräväpäisille" +linjakepeille, jotka ikäänkuin uudemman ajan tienviittoina ylpeästi +jäivät kenottamaan ja katselemaan toisiaan silmästä silmään. Metsän +juurevat eläjät, jotka siten suoralla linjalla erotettiin entisestä +sukulaisuudesta ja suloisesta naapuruudesta "kummallekin puolelle +rajaa", katselivat jonkunlaisella mahtavuudella ja kuiskailivat +salaperäisellä huminallaan kummastustaan ikäänkuin hartioitansa +ravistaen ja arvellen: "Saapa nähdä päättyykö tuo kaikki hyvään?" + +Ja yksi sellainen linja meni suoraan kuin ammuttu Lampelaisen +karjatuvan koivun keskirunkoon. Pieni taitelinja olisi voinut pelastaa +sen. Mutta tuuli ja satoi, maanmittari oli kärsimättömällä tuulella. + +"Hakatkaa pois koivu!" huusi hän miehille. + +Nämät rupesivat vastaan panemaan. Sanoivat, ettei sitä äijää lepytä +itse enkelikään, jos tuo koivu hakataan. Mutta kiivas herra, joka tunsi +lain olevan muka hänen puolellaan, tulistui, tempasi kirveen ja iski +haavan komean koivun runkoon. Miehet ympärillä ravistivat säälien +päitänsä ja puhelivat voivotellen, ikäänkuin hyvä juoksuriori olisi +siinä jalkansa katkaissut. + +"Hakkaa sinä", käski maanmittari erästä miestä. Tämä totteli, otti +kirveen ja alkoi tuhota Lampelaisen rakastettua, paikkakunnan +kuuluisuutta. Tuuli vinkui koivun latvassa ja karjatuvan nurkissa +ikäänkuin viheltäen vastenmieliselle näytelmälle. Koivu huojui, sen +oksat riepottivat kuin vihollista vastaan epätoivoisina hosuen. Kun se +vihdoin makasi maassa ja maanmittari kannon ylitse tähtäsi suoran +linjan, seisoivat useat miehet kaadetun koivun ympärillä vaistomaisesti +surullisina kuin hautajaisissa. Joku paimen se lie ollut, joka juoksi +Lampelaiselle tapahtumasta tietoa viemään. Tämä aivan mustui. Jos paras +hevonen olisi ojaan kuollut, ei se olisi häneen sillä tavalla +vaikuttanut: se olisi ollut tapaturma, mutta tämä oli ilkiteko. +Työmaalta nousi hän heti hevosen selkään, ajoi karjatuvalle. Siellä +paraillaan maanmittari apulaisineen päivällislomaa piti. + +Tuhkaharmaana kasvoilta, sanaakaan ääntämättä sieppasi äijä kirveen +maasta ja hirmuinen katse kohtasi herraa, joka karjatuvan seinustalla +loikoi. Mutta miehiä juoksi hätään, ottivat kiinni kirveeseen ja +puhuivat lauhduttaen, säälien, osaaottaen. Hän heitti kirveen, meni +kaatuneen koivun luo ja purskahti itkemään... + +Tuo mies, joka näytti niin paljon paremmin sopivan yhteen katajain kuin +koivujen kanssa, itki koivun kaatumista. Mutta maanmittari makasi vielä +tuvan seinustalla hiukan peloissaan ja kalpeana, ivallinen hymyily +suupielessä katsellen miten raa'an talonpojan täytyy itkeä, kun hän on +käyttänyt vaan laillista oikeuttaan, kaatanut hänen mielikoivunsa +säästääkseen itseltään muutaman minuutin vaivannäön. + +1894. + + + + +Sisarukset. + + +Muiden muassa oli Mikko Matkasen mökki tuossa kylän laidassa, mäen +rinteessä, kivikossa, istuvain kivien päälle rakettu. Siinä olikin +kyllä istuvia kiviä, toinen toisessaan kiinni; jos ei yksi sopinut +nurkan alle, sopi toinen. Mökkiä ei Mikko ollut itse rakentanut, muilta +osti, kun pesää rupesi tarvitsemaan. Ja silloin hän rupesi sitä +tarvitsemaan, kun Maijaliisan kanssa yhteen meni ja rupesi ihmissukua +kartuttamaan. + +Siinä elelivät päivästä toiseen, väliin paremmin, väliin huonommin, +syötiin kun oli, ei syöty kun ei ollut. Mutta tarkoitustaan ihmiskunnan +jäseninä he uskollisesti täyttivät: syntyi, milloin tyttäriä, milloin +poikia. Syrjäisistä asianhaaroista se luultavasti rippui, että yksi +toisensa perään kuoli. Kaikkiaan kahdeksasta pikku Matkasesta kuusi oli +kuollut. Ainoastaan kaksi tyttöstä näkyi jaksavan siksi elää, että +siivet alkaisivat kasvaa ja kelpaisivat maailmalle lentämään. Vanhemman +nimi oli Leena, nuoremman nimi oli Miina; ijän väliä oli viisi vuotta. + +Kun Leena läheni kymmentä vuotta, rupesi mieli tekemään ulos, avaraan +maailmaan ... pesä alkoi tuntua ahtaalta. + +"No niin", sanoi isä Mikko, kun asia puheeksi tuli, "menköön vaan. +Onhan pois syömästä. Ja kylläpä tuo omansa pitää, oikea tikkukynsi +onkin!" Äiti sanoi samaa. Leena lähti. Otti ensin lyhyen lennon -- +läheisiin naapureihin vaan. Kun siivet varttuvat, ehtii harjoitella +pitempiä matkoja. + + * * * * * + +Kun Leena oli mennyt palvelemaan, tuntui pesä paljon avarammalta. Isä +ja äiti luulivat, että nyt kait sitä tullaan hyvinkin toimeen. +Paljonhan se jo syökin tuonlainen naakka! Mutta ei asia siitä paljoa +muuttunut, parantunut. Puutetta oli yhä, vanhetessa kun ruvettiin +vähin herroittelemaankin. Isä, näetten, hylkäsi kessut ja höyrytteli +punakukkoja, väliin kaksiveikkosiakin. Äiti rupesi nuuskaamaan. Isä ei +tosin ollut mikään juoppo, mutta ryyppäsi kun sattui, kun tarjottiin, +jopa joskus itsekin osti, -- niinkuin muutkin miehet. Eukolla alkoi yhä +useammin olla pää kipeänä, tarvitsi kahvitilkan. Näistä riideltiin +väliin, kun leipä loppui. + +Kun Miina ehti kahdeksan vuotiaaksi, ruvettiin kuulustelemaan, eikö tuo +jo lapsenhoitajaksi kelpaisi? Kelpasi kun kelpasikin. Ja koska tytöllä +itselläkin intoa oli, niin sai mennä räpytellä. Olikin hän kovin +pikkuinen. Itku pyysi isältä -- äiti itki. Jo teki mieli perään mennä, +ottaa syliin, kantaa kotiin ja asettaa siellä isän ja äidin väliin +ikuisiksi ajoiksi. + +Siihen se kuitenkin jäi. Miina sai olla siellä, mihin oli mennyt. +Oppikoon! + + * * * * * + +Leena oli oivallinen ominpäineläjä. Tultuaan täysikasvuiseksi alkoi +saada hyvät palkat, reima työihminen kun oli. Hyviä palkkoja hän sai ja +säästi kitsaasti. Äiti pyysi toisinaan nuuskarahaksi viittä penniä; ei +antanut. Isä joskus tahtoi tupakkarahoja lainata, väliinpä leivän +apuakin, kitsaat kun olivat olot. Ei Leena antanut. "Ei riitä", sanoi. +Vanhemmat väliin suuttuivat, haukkuivat kitupiikiksi, tikkukynneksi, +hävittömäksi. Tämä ei auttanut. Tytär piti omansa. + +Ja tyttönä tuli hän oikein kuuluisaksi kitsaudestaan. Ihmiset sanoivat +ihastellen: kas se, kyllä se ihminen maailmassa toimeen tulee! -- +Kosioita ei hänellä ollut aivan runsaasti, ikäisiänsä. Mutta sen sijaan +oli kyllä tarjolla äitipuolen tiloja; vanhat pojat myöskin kosivat. +Kaikki sellaiset, jotka tahtoivat kitsasta, tarkkaa emäntää. Vihdoin +hän erään otti, Olli Pajalaisen. Tämä oli samanlainen kuin hän itsekin, +piti omansa, ei koskaan ryypännyt, eikä polttanut tupakkaa, oli niin +kitsas. + +Kyllä he rupesivat saamaan säästöön, keräämään kasaa heti ensi +päivästä. Eivät he tuhlanneet koskaan. Jos toinen aikoi jotain ostaa, +esti toinen. Jos hyvin sattui ja pitemmälle mentiin, niin riitelemään +ruvettiin, ja pakattiin entisiäkin ostoja myömään, sellaisiakin, missä +ei mitään myömistä ollutkaan. Mutta piti vaan toista kiukuttaa, +härnätä: näin minä osaisin olla tarkka, en kaipaisi mitään, entisetkin +möisin, sinä vaan tässä tuhlailet ja häviötä yrität. Kyllä Leena oli +vielä parempi kuin Olli, vaikka ei Ollikaan mikään kelvoton ollut. +Leena tämän kyllä käsitti ja Ollikin ehkä aavisti. Ohjakset kumminkin +joutuivat Leenalle. Ja Olli joutui "tuhlauksiensa" vuoksi tohvelin +alle. + +Aikain kuluessa varttuivat siksi, että jaksoivat talonkin ostaa. Sitten +vasta Leena oikein säästäväiseksi tuli, velkaa kun talosta jäi ja sitä +piti maksuun saada. + + * * * * * + +Miinakin kasvoi ja varttui. Hänestäpä tuli oikein siro tyttö, poikain +lemmikki. Hän oli iloinen ja tuhlaavainen ja eli mukana. Äidille antoi +nuuskarahaa ja isälle tupakaksi lainasi. Jopa väliin vehnäsiäkin vei +kotiin: saavathan vanhukset kahviinsa topata. Hän juoksi kylää, kävi +tanssissa ja pelkäsi sisartaan, tämä kun aina härnäsi ja nuhteli. +Toisinaan sisar Jumalan sanan kautta neuvoi. "Syntiä teet", sanoi, "kun +niin maailman perässä juokset. Muista se. Saat vielä karvaasti katua." +Tällä tavoin sai pian Miinan itkemään; olikin tyttö raiskalla oikein +hellä sydän. Itki, kun vähän tunteita kosketettiin. Sisar kerskasi +uskostansa. Asetti itsensä esimerkiksi. "Katso", sanoi, "miten minä +elän ja mieheni elää. Emme me maailman huvia kaipaa. Jumalassa vaan +pysymme kiinni. Ja kylläpä Hän on siunannutkin meitä, niinkuin näet." +Joskus Miina suuttui sisaren sanoista. "Mikä jumalinen sinä olet? oikea +tavaran orja, nälkähinen, et työväellesi palkkaa maksa. Aina kinaat, +aina halventelet. Onko se jumalista?" Silloin aina erosivat riidellen. + +Miina juoksi ja lenti siksi, kun poltti siipensä. Muuan nuori mies +kiekaili aikansa tytön ympärillä, niin kauan kuin se häntä huvitti, +kehui rakastavansa ja puhui avioliitosta. Mutta yhtäkkiä teki tömin. +"En minä ... en minä huolikaan sinusta, tuota"... Hän meni tiehensä +eikä tahtonut enää tietää mitään Miinasta. Mutta Miinapa jäi raskaaksi +ja synnytti poikasen. Kylän akat ryhtyivät asiaan, kävivät kiinni +vietteliään ja ahdistelivat häntä: "Korjaa jälkesi!" sanoivat. Mies +olikin kiljulla akkain käsissä, eikä selvinnyt muulla kuin sillä, että +meni sovintoja tekemään. Meni juovuksissa. + + * * * * * + +Mutta Miina ei ollut mikään tarjokas. "Miksi nytkään tulit?" kysyi. +"Tulin vaan", sanoi toinen, "akat soittavat niin hirvittävästi". -- "No +kun siitä syystä tulit, niin mene pois, en minä sinusta huoli ... en +ole hätivara... Jumala on petettyjen Jumala." -- + +Miina pani siskoa kummiksi pyytämään. Kukapa muu kuin lihainen sisko +tulisikaan äpärälapsen kummiksi! Kylän eukko, joka asialla kävi toi +terveisiä: "sisaresi käski terveisiä sanomaan, että ei hän ole mikään +äpäräin kummi!" Miina rupesi itkemään. Mutta muut lohduttelivat: "älä +nyt siitä itke, pyydä muita ihmisiä ... eihän sisaresi olekaan mikään +ihminen". Hän tuli lohdutetuksi. Ensimäiset, joita sitten pyysi, +tulivat kummiksi. Toivatpa tuliaisiakin, pitivät oikein kuin ihmisenä. + +Isän ja äidin pikku mökissä täytyi uudelleen olla tilaa neljälle +hengelle. Siellä oli ensi aikoina itkua ja karkeita sanoja tulvalta, +leipää kovin niukalta. "Kun et ottanut sitä roistoa mieheksesi", sanoi +äiti toisinaan, "olis leipää edes hankkinut. Nyt. nälkään kuolet ja +tapat lapsesikin... Hakisit edes elatusta". -- "En", sanoi Miina, "en +sittenkään ole hätivara, enkä lain kautta elatustakaan hae. Millä tuo +elättää, joka tuskin itse elää: juo ja ryyppää kuin sika. En kirotuilla +rahoilla elätä lastani, en vedä enempää päälleni Jumalan vihaa. Minua +on Jumala rangaissut, minä kannan ristini nöyryydellä. Teen työtä, +kyllä yhden lapsen elättää jaksan, jos Jumala suo". Äiti murisi ja +isäkin murisi, mutta mitäs siihen nyt tehtiin. Täytyi asettua olemaan. + +Mummo rupesi hoitelemaan pikku poikasta, Miina kävi ukon kanssa työssä. +Yhdestä syötiin ja yhteen pantiin tulokset. Aikoja kului. Kallu kasvoi, +tuli ukon iloksi ja muorin iloksi. Miinan käsissä oli vahvuutta ja +näppäryyttä, kykeni monenlaiseen työhön. Hän oli tullut hiljaiseksi ja +nöyräksi. Ihmiset pitivät hänestä paljon, antoivat työtä aina. Ja olipa +omituista: näytti väliin siltä kuin Kallu olisi tuonut mökkiin +kaikenlaisia tuomisia, iloa ukolle ja muorille, sekä vielä nuuskaa, +tupakkaa ja leipää ja vellijauhoja. + + * * * * * + +Leena eleli yhä miehinen ja kokosi rikkauksia. Kaksi lasta heillä oli, +molemmat tyttäriä. Niille piti perintöä hankkia. Kyllä heillä oli +tiedossaan kaikki välikappaleet. Kun puotiin meni, sanoi kauppiaalle: +"Voi kun on kallista, muualla saa huokeammalla. Pane siihen ja siihen +hintaan, en minä sano kellekään. Ota sitte muilta enemmän!" + +Runsaasti käski punnita ja mitata, tahtoi paljon kaupan tekiäisiä. +Suutarin palkkoja piti vuoden maksamatta, räätälin samoin. Unohti sillä +välin muutamia nuttuja, joita oli tehty, samoin pieksuja. Riiteli +niistä mestarien kanssa, eikä maksanut kaikkia koskaan. Jos myi +kotitekoista palttinaa, erehtyi mitatessa, jos myi villoja, erehtyi +punnitessa, jätti aina vähän vaille. Kun siitä jälestäpäin joskus +huomautettiin, pyysi anteeksi, vahingon sanoi tulleen ja lupasi toiste +korvata. Mutta oli huono muisti, unohti pian ja jätti korvaamatta. + +Sisarukset eivät paljoa yksissä olleet. Toisinaan talvisaikoina täytyi +Miinan sisareen turvautua, pyytää jyviä kesätyön päälle. Kyllä sisar +antoi, mutta hyvin rajoitetun määrän. "Jos kuolee?" sanoi, "niin kuka +ne sitte maksaa?" Ei koskaan antanut mitään ilman isälle, ei äidille, +ei sisarelle. Kaikki tarvitsi tarkoin itse. Aina hänellä oli +härnäämistä Miinalle, pisteli yhdestä ja toisesta. Jumalan nimen kautta +hän useimmiten puhui. "Olet suuri syntinen sisar parka", sanoi ja +"mitähän hyvä Isä tarkoitti, kun piti mun sukukuntaani sellainen risti, +häpeäpilkku tuleman, kuin sinä olet. Saa nähdä saatatko pitää, ettet +toista laita. Koreilet ja komeilet, ikäänkuin mikä tyttö. Saunan +tukkoon sellainen sais pukea. Häpeä! Kaikki ihmiset sinusta puhuvat". +Miinalla myöskin oli suuta. "Sisar kulta, avaja oma poves, katso +sinne", sanoi hän. "On ehkä yhtä pitkä taivaaseen, kuin minullakin, +vaikka olenkin"... + +Sitten rupesi Leena aina itkemään ja tuomaan esiin nuhteetonta +elämäänsä ja jumalisia tekojansa. + +Kerran Miina juonillaan puki oikein huonot ryysyt päällensä, kun +sisaren luo meni. Silloin sisar haukkui niistä. Miina rupesi nauramaan, +"no hyvä ei kelpaa sulle, eikä huono!" sanoi hän ja meni ilvehtien +tiehensä. + + * * * * * + +Aikojen kuluessa kuolivat vanhukset tuolta mökistä kivien päältä. Ensin +kuoli akka ja sitten kuoli ukko. Vierasmiesten aikana olivat "kaiken +omaisuutensa" Miinalle testamentanneet. Siihen kuului tupa, pannu ja +pata, vähän huonoja pöytäkaluja, vaaterääsyjä j.n.e. + +Ukko oli sanonut kuollessaan: "Leenalla on kyllä, on liikaakin +omaisuutta, ei hän tällaisia tarvitse kun meillä on ja Miinapa tässä on +elättänytkin". + +Mutta Leena ei tiennyt testamentista. Kun isä oli kuollut, sanoi hän +sisarelle: "Sinun pitää toimituttaa kalunkirjoitus ja maksaa minulle +osani tuvasta ja irtaimesta, jos pitää tahdot". -- "Ei tarvitsekaan", +sanoi Miina, "minun on kaikki, minulla on testamentti". + +"Häh? mikä testamentti?" + +"Oikea testamentti. Isä lupasi minulle kaikki". + +Nyt rupesivat sisarukset oikein aikalailla riitelemään. Leena uhkasi +käräjään viedä. "Ainakin äidin osan saan, äijän osasta en huolikaan"... + +Hän valitti ja itki tunnotonta isää, jolle ei yksi sormi ole niin kipeä +kuin toinen. + +Viikkokausia kesti riitaa, syrjäisetkin ihmiset siihen jo osaa ottivat. +"Mitä sinä tuolla romulla teet", sanoivat Leenalle, "kyllä sinulla +tavaraa on. Miina parka tarvitsee. Älä ole niin mammonan orja." Leenan +mieskin rupesi jo häpeämään ja suuttumaan akkaansa. Jo täytyi Leenan +asettua, kun koko maailma oli vastaan. Sanoi kuitenkin: "Menen ja otan +jotain sieltä, pitäköön sitte saaliinsa." Meni sitten sisaren mökille, +meni kuin ruhtinatar. "Tulin ottamaan jotain muistoa", sanoi, "pidä +sitten saaliinasi". Hän otti äitivainaan parhaan hameen ja huivin, isän +virsikirjan, ainoan kirveen ja lapion, sekä vielä jotain pikkutavaraa. +Miina itki. "Ota jos sydäntä on, ja näkyypä sitä olevankin". Kallu +rupesi itkemään, pelkäsi tätiä, kun tämä niin paiskeli esineitä, ja kun +näki äidinkin itkevän. "Mitä kakara raakuu", täti sanoi, "joutaisit +kuolla ihmisten vaivoista!" Sitten hän meni, vei tavarat, ei kiittänyt, +ei hyvästikään osannut. + +Sisarukset elivät monia vuosia erillään toisistaan. Lapsetkin sillä +aikaa kasvoivat. Leenan tyttäret Annikka ja Suska venyivät aivan +täysikasvuisiksi ja saivat kumpainenkin miehen kuin hyllyltä ottain. +Hätäkös oli saadessa, eivät he rumia olleet, ei kelvottomiakaan. Ja +talo oli velaton: oli siis sievästi myötäjäisiä toivossa. Mutta vävyt +eivät tulleet toimeen talossa, vaikka sitä kyllä koettivat. Ensin +Annikka miehineen koetti. Mutta kun Jukka oli vähän aikaa ollut, +kävivät välit riitaisiksi. Anopin mielestä oli kovin laiska mieheksi. +Renkiä olisi helpompi pitää. Ensin mummo sitä takanapäin jutteli, +sitten jo suoraankin sanoi: "Jos talossa meinaat asumaan ruveta, niin +älä jorjottele. Tee työtä. Sitä tässä muutkin tekevät". Jukka ei +kärsinyt tuollaista kauan. Olihan hänkin talosta! Pani kapineensa +kokoon, sai Annikan mukaansa ja muutti pois. + +Sen jälkeen Suska pian menikin naimisiin ja toi miehensä kotiin. Kovin +piti mummo ensin Kaaposta, Suskan miehestä. Kaapo olikin roima työmies, +mummo sanoi, että hän tekee niinkuin hevonen. Mutta kun Kaapo rupesi +kodistumaan, tuli hän rohkeaksi ja rupesi isännöimään. Silloin taas +tuli riita. "Et sinä mikään ole", sanoi mummo, "meidän on tavara, me +sitä hoidammekin. Mun on pirtti, sun on portti. Jos tahdot talossa +olla, ole hiljaa, jos et tahdo hiljaa olla, mene tiehes!" Kun kerta +riita alkuun tuli, repesi se suureksi. Kaapo pani tavaransa kokoon, +puhutteli muoria pirun eukoksi, ja lähti pois vieden Suskan muassaan. + + * * * * * + +Leena ja Olli, hyvin he olivat aina terveet olleet. Mutta vanhaksi +tultua eräänä talvena tuli eukko sairaloiseksi. Vaikka Olli oli +vantterampi alkoi hän talouden puuhiin ennen väsyä kuin eukko, rupesi +näetten ehdottelemaan, että talo annettaisiin jommalle kummalle +vävyistä. Ensin eukko suuttui. "Itse minä olen tavaran koonnut, itse +sen viljelenkin loppuun asti!" sanoi. Mutta kun yhä huonommaksi kävi ja +väsyi, tuskinpa enää jalka toisen edelle pääsi, -- silloin suostui. + +Vävyt ja tyttäret kutsuttiin. "Kumpi ottaa talon?" kyseli muori. +Molemmat olisivat kyllä ottaneet, mutta ei tahdottu sopia hinnasta. +Muori suuttui, kun niin perin vähästä olisivat kumpanenkin ottaneet. +Hän alkoi haukkua. "Maksakaa te enempi", sanoi Annikka Suskalle ja +Kaapolle. + +"Hoo, mitä varten? Maksakaa te jos kannattaa", huusi Suska. Nyt +alkoivat sisarukset riidellä. + +Muori oli vallan hurjana. Hän oli kuvitellut että ainakin 7 tuhatta +heidän kumpasenkin tyttärensä perintö tulisi olemaan. Nyt taritsivat +vävyt vaan 9 tuhatta talosta. Tuota muori itki. Niinkö vähäksi hänen +omaisuutensa arvataan! Ei olisikaan heidän tyttärillä siis enempää +perintöä kuin toiskankaan tyttärillä! -- "Kaksitoista tuhatta!" kiljui +hän, "kaksitoista tuhatta pitää maksaa! Hävetkää! ... tällaista taloa +halvemmalla"... Vävyt nauroivat. "Ei muori", sanoivat, "ei sitä +kannata. Ja mitä te välitätte? Meidän välinen asiahan se on, kun me +siihen suostumme ... molemmin olemme tyytyväisiä". + +Tuota ei vävyjen olisi pitänyt sanoa, muorinhan tavara oli. Se teki +muorin hulluksi. Hän hyppäsi tasajalkaa lattialla, kirosi, alkoi juosta +ulos ja huusi mennessään: + +"Järveen menen! järveen menen!" + +Olli ja nuoret hymähtivät, rupesivat yhteen suuhun surkuttelemaan +ämmäraukkaa. Menivät pihalle perään, näkivät että hän kiersi navetan +taakse piiloon. Siellä antoivat he muorin kuljaella, eivät olleet +tietävinäänkään, muista asioista vaan alkoivat jutella. Kylläpähän +tulee kun aikansa kuljaelee! -- Vävyt ja tyttäret menivät kotiansa. + + * * * * * + +Leena ei enää leppynytkään. Hän teki kirjallisen testamentin, määräsi +omaisuutensa lastensa lapsille. Vanhempain ei pitänyt saaman mitään. +Sitten pian hän sairastuikin sängyn omaksi. Silloin tuli hätä. +Oikeinkohan tässä kuolema lähistelee? Naapuripitäjäässä oli erinomainen +hieroja; se haettiin, mutta ei ollut apua. Haettiin vuoron tiestä kolme +noitaa, yksi erältään. Ei siitäkään apua. Oman kylän kuppari sai +konstinsa koettaa, ei apua. Jo oikein alkoi pelottaa muoria. Väliin +porotti jalkaa, väliin kättä; toisinaan oli rinta kipeä, toisinaan pää. +Ruoka ei käynyt laatuun: perin huonosti olivat asiat. + +Sattui eräänä päivänä, että kylään tuotiin lääkäri erään köyhän vaimon +luo. Olli ei ollut kotona silloin, muori joutui kiusaukseen. +Hakisinkohan tohtorin? Kylän akat houkuttelivat: "hullu olet jos et hae +nyt, kun niin saatavillakin on!" Leena kutsui kupparin ja pyysi häntä +menemään tohtorin luo. Käski sanoa, että köyhiä ollaan. Kuppari alkoi +huoneita siivota, -- tohtori kun tulee. Mutta muori ei antanut. "Älä +siivoa", sanoi, "luulee meitä pian rikkaiksi. Antaa olla niinkuin on". +Hopeamaljankin pöydältä käski pois korjata. + +Kuppari meni tohtoria hakemaan. "Ottakaa vaan palkkaa niin että +kannattaa. Ne ovat rikkaita, mutta niin saitureita", hän kertoi. + +Tohtori tuli, määräsi lääkkeet ja 10 markkaa palkkaa. + +Leena-muori rupesi rukoilemaan: + +"Tohtori kulta ... me olemme köyhiä... Eikö riittäisi 3 markkaa? Ei +meillä ole rikkauksia ... valehtelevat ihmiset niin kovin paljon ... ei +meillä ole ... ja ... ja ... jos ei vielä apuakaan ole". Tohtori oli +tuosta kovin huvitettu, naureskeli, kehui ja lohdutteli muoria eikä +helpottanut, otti vaan 10 markkaansa ja meni pois. + +Muori tuli kipeämmäksi. + +Olli tuli kotiin. Leena kertoi koko jutun. Olli joutui raivoon. +"Kymmenen markkaa!" huusi hän, "roisto! Missä hän nyt on?" Hän rupesi +juoksemaan ja löysi vielä tohtorin kylästä. + +Hän hohuutti ja kieli sammalsi kun rupesi tohtorille asiaansa +selvittämään: "kuolee se kuitenkin ... se meidän eukko, ette te sitä +voi auttaa... Ja kymmenen markkaa otitte!... Minä tahdon takaisin +puolet..." Olli ähki ja puhki, oli kovin kiukussa ja hämillään. +Roistoksi teki mieli tohtoria sanoa, kielellä jo sana pyöri, mutta ei +uskaltanut. Tohtori nauroi, kiusasi ja piinasi Ollia ja huvitteli +itseänsä... Hiton hauskoja ihmisiä! Olli se vaan aina puolta takaisin +tahtoi, toisinaan seitsemääkin markkaa, oikein jo itkua lopulta väänsi. +Tohtori kyllästyi vihdoin, pisti 10 markkaa äijän käteen. Olli tuli +siitä kovin iloiseksi, kiitteli tohtoria ja tarjosi markkaa takaisin. +Mutta sitten tohtori jo suuttui ja potki äijän ulos huoneesta. + + * * * * * + +Leena oli nyt noin 60:n ijässä eikä hän enää parantunut, sängyssä +täytyi maata, vaikka kovin paljon olisi työtä ollut. Tuosta hän voihki +kaiket päivät, oli kiukussa, pureskeli ja haukkui väkeänsä sängystä +päin. Ensin palvelijat totella koettivat, mutta sitten rupesivat +tottelemattomiksi, jopa härnäsivätkin väliin, naureskelivat ja +pistopuheita nakkelivat. + +Eräänä päivänä tuli sisarkin katsomaan. Silloin sairas näyttikin hyvin +huonolta. + +"Kovin huonolta näytät", sanoi Miina, "taidat matkamies olla .. Mutta +oletko sielusi tilaa ajatellut?" + +Sisar käänsi selkänsä kiivaasti, ei puhunut pitkään aikaan. + +"Koskas minä olen sun tielläs ollut", ähkäsi vihdoin. Miina rupesi +itkemään ja voivottelemaan. + +"Voi kun sulla on paatunut sydän", sanoi. + +Leena sai nyt jutun päästä kiini. + +"Ei mulla olekaan huoran syntiä seljässäni, Jumalan kiitos", sanoi. +Sitte vielä hän jatkoi samaan suuntaan. Kehui aina Jumalan silmäinsä +edessä pitäneensä, ei ollut varastanut, ei valhetellut. Katkonaisesti +puhui, kuumeen tapaisella kiireellä, riemuiten sanainsa ja ajatuksensa +terävyydestä. + +Sisar itki ensin, mutta rupesi sitten hymyilemään. Oli kai löytänyt +lohdutuksen, sopivan vastauksen. + +"Muistatko", kysyi sitten kun suunvuoroa sai, "muistatko mitä Jesus +sanoi syntiselle vaimolle?... Hän sanoi: mene piikani, äläkä silleen +enää syntiä tee". + +Leena ei vastannut. Miina jatkoi: + +"Ei minulla ole mitään, jota maailmassa niin rakastaisin, etten Jumalaa +saattaisi enempi rakastaa ja hän antaa syntini anteeksi. Mutta: +huokeampi on kamelin käydä neulan silmän lävitse, kuin rikkaan tulla +taivaan valtakuntaan". + +Leena oli jo ähkinyt kauan, kun katseli sängystä rengin päälle, joka +söi ... tuskin ensinkään kuuli, mitä Miina puhui. + +"Koko päivänkös sinä nyt siinä syöt, Mikko?" huusi vihdoin. Renki +vastasi pöykkimällä. Rupesivat riitelemään. Kun renki meni tuvasta, +loppui riita. Miina rupesi taas puhetta yrittämään. Ei se tahtonut +onnistua. Leena oli kovin vihoissaan. + +"Maailmassa olet vielä kovin kiinni, sisar parka, tavaraasi rakastat... +Mutta mihinkäs nyt panet kaiken sen, mitäs koonnut olet?" kyseli Miina. +"Ei tavara mahdu ahtaasta portista", jatkoi Miina, kun ei vastausta +kuulunut. Mutta sairas ei vaan puhunut. Miina rupesi pois hankkimaan. +"Vihassako eroamme?" kyseli sisarelta. "Tehdään sovinto, ennenkuin +kuolet", pyyteli. Mutta toinen makasi seljin, eikä puhunut mitään. Ja +niin he erosivat. + + * * * * * + +Kuolema tuli sitten pian ja vei Leenan. Kylän akkoja oli kokoutunut +loppua katsomaan ja veisailemaan. Kun oli veisaamasta laattu ja sanottu +(melkein jokainen sanoi siihen tapaan) "joo, niin sitä tästä maailmasta +mennään" -- sanoi Olli tolkussaan: + +"Noin turhaan olisi rahaa tohtorille mennyt ... eipä hänen mitään +auttanut. Mitä kuoleman edessä auttaa!" Kukaan ei sanonut siihen sitä +ei tätä. Olli luuli, etteivät mahdollisesti tiedäkään koko juttua. + +"Kun raato otti 10 markkaa, mutta minä hain pois", koetti hän +selvittää. Toiset rupesivat suhdittelemaan "älkäähän nyt siitä puhuko", +sanoivat. Olli sanoi, ettei hän puhukaan, sanoohan vaan. + +Tässä tuli nyt puuhia. Molemmat tyttäret tulivat valmistelemaan rakasta +äitiä hautaan. Nyt vasta sattumalta saivat kuulla, että äiti oli heidän +lapsilleen testamentin tehnyt, heille ei itsille mitään tulisi. Siitäpä +suuttuivat. Menivät miehiänsäkin hätään hakemaan. Mutta asia oli kun +olikin sellainen. Päätettiin testamentti kumoon hakea. Kuka nyt +tuollaista sietäis! + +Hautajaisista sitten riideltiin. Oli ensin aijottu aimolliset pitää, +kahden aterian kanssa. Mutta kun testamentti tiedoksi tuli, ei kukaan +enää ajatellutkaan. "Yksi ateria vaan", sanoi Suska. "Ei yhtään!" +tiukkui Annikka. "Ketä sinne kutsutaan?" uteli Olli. Ei sitä kutsuta +ainakaan, eikä sitä, luettelivat tyttäret useampia. + +"Lakeerataankos arkku?" kyseli Olli. Siitäkin nousi kinaa. "Kelpaa se +ilmankin", väitteli toinen sisar. Toinen oli suostuvainen. Vielä +monesta muustakin asiasta riideltiin ja kinasteltiin, aivan pienistä +turhanpäiväisistä asioista. Pahin riita oli maahanpaniais-pidoista. +Toiset tahtoivat vieraille yhtä ateriaa antamaan, toiset eivät olisi +ollenkaan antaneet. Viimeiset voittivat. + +Se testamentti se oli, joka riidan teki ja kiukkusuonia kutkutteli. +Testamentin todistajia käytiin usein tutkimassa. Arveltiin, +aprikoitiin: meneekö myttyyn? Myttyyn menee, päättivät vävyt lopuksi, +ei sellainen pidä: muori ei ollut täydessä järjessä, kun testamentin +teki. + + * * * * * + +Miina täti tuli hautajaisista. Mennä hytysteli mökkiä kohden mäelle. +Tapasi matkalla poikansa lapsia, pikku tytön ja pikku pojan. Mummon +luokse menossa olivat. "Äiti lähetti", kertoivat, "lämmintäleipää +tuomaan". Olivat luulleet että mummo oli jo hautajaisista kotiin +ehtinyt. Tyttö otti esiliinasta leivän ja antoi mummolle. Leipä oli +kaunis, hyvin noussut ja hyvästä viljasta leivottu. Miina pisti leivän +povellensa, otti pojan toiseen, tytön toiseen käteensä taluttaaksensa +ja vei kotiansa. + +"Tulkaa lintuseni", sanoi taluttaessaan, "tulkaa, mummolla on hyvää +viiliä, oikein hyvää. Saatte rääpiä koko pytyllisen. Eikös äitinne +lehmä ole nyt ummessa?" + +Ummessapa kuului vielä olevan, mutta sitten kun kantaa, oli äiti +juustonpuseroa luvannut paljon, oikein paljon ja Liinu tahtoi tuoda +mummollekin ja Mikku myöskin tahtoi. + +Tultiin mökin luo. Ränsistynyt se jo oli, eikä korea, mutta kyllä +laatuun käypä. Lapset juoksivat riemuiten sisään, menivät heti +kaivelemaan muorin komeroita. Hupaista oli ja kaikki paikat vanhoja +tuttuja. Muori valitsi kauniimman viilipyttynsä, nosti pöytään ja +asetti lapset syömään ... käski rääpiäkin. + +Sitten vasta hän otti miniän lähettämän kauniin kyrsän poveltaan, +katseli sitä, suuteli sitä; pani sen hyllylleen ja pyyhkäisi +silmäkulmiaan. + +1891. + + + + +Kreetaliisa ja Maijastiina. + + +Hyvässä sovussa olivat ennen eläneet Maijastiina ja Kreetaliisa. +Naapuruksia olivat mäellä ja molemmat melkein yhden ikäiset. Paljon he +olivat yksissä ja lainailivat toinen toiseltaan mitä milloinkin +tarvitsemaan satuttiin. Kreetaliisa oli hyvä hieroja ja oivallinen +kuppari sekä muutamia vuosia ennen Maijastiinaa naimisiin mennyt -- +jotka seikat ehkä yhteensä olivat vaikuttaneet sen, että Kreetaliisa +oli hiukan varakkaampi miehineen, kuin Maijastiina miehineen. Tuo ei +kuitenkaan mitään epäsopua saanut aikaan, sillä Maijastiina ei +kadehtinut Kreetaliisaa, vaan arveli, että jahka mekin eletään yhtä +kauan ... ehkäpä sitä meillekin karttuu. + +Mutta edellä näkyi pysyvän Kreetaliisa, sillä kupparin ammatti on +kerrassaan oivallinen, siitä saattaa panna kasallekin, kun on mies, +joka muuten pitää huolen jokapäiväisestä leivästä. Niinpä he olivatkin +jo useita vuosia sitten saaneet mökkinsä velattomaksi, jotavastoin +Maijastiinalla ja hänen miehellänsä oli velkaa. + +Vaan sittenpä päättikin Maijastiinan mies mennä Ameriikkaan ... +mitenkäpä sitä mökkiä muuten saisikaan maksetuksi! Siinä oli tullut +vähän liiaksikin, kun oli saunakin tehty, pääasiallisesti vaan sitä +varten, että kun naapurissakin oli sauna. Naapurin emännälle se oli +viran puolesta tarpeellinen! ... ja siellä olisi kyllä saanut kylpeä +ihan tarpeeksensa. + +Akat sopivat varsin hyvin sittenkin vielä, kun Maijastiinan mies oli +Ameriikkaan mennyt. Kreetaliisa puhui useinkin Maijastiinan kanssa +tämän miehestä ja toivotti sen matkalle Jumalan siunausta. Mutta sitten +tuli Maijastiinalle rahaa. Hän maksoi miehensä matkarahat sekä 25 +markkaa Kreetaliisalle, jotka oli tältä lainannut hätätarpeeseen +mieheltään rahoja odottaessa. Omituista kyllä: aivan kohta, kun +Maijastiina oli maksanut viisikolmatta markkasensa ja lähti pois +Kreetaliisan mökiltä, rupesi hän ajattelemaan, että hän on nyt yhtä +rikas kuin Kreetaliisakin ja ettei hän enää viitsi joka näkemä +Kreetaliisalle kahvia kyhöstää ja että hän ottaa itseänsä hieromaan +Jaakon Kaisan, kun sitä niin hyväksi kehutaan -- sanokoon Kreetaliisa +mitä ikinä tahtoo!... + +Kreetaliisa ajatteli että "kovinpa se oli...", vaikka ei Maijastiina +suinkaan ollut näkemältä sellaiseen ajatukseen mitään aihetta antanut; +päinvastoin tuvassa ollessaan vielä oikein siunasi ja kiitteli. Mutta +tuollainen ajatus nyt tuli vaan Kreetaliisan päähän eikä hän päässyt +siitä erilleen ollenkaan, ennenkuin jo ajatteli -- yhä Maijastiinaa +tarkoittaen -- että "älä nuolase, ennenkuin nokahtaa! ... on niin +kovin..." + +Ja huomaamattaan oikein missä mennään oli hän yht'äkkiä ruvennut +ajattelemaan vanhasta ystävästään oikein ilkeästi, ja hän olisi -- hän +tunsi sen itsessään syvästi -- sanonut Maijastiinalle, jos tämä olisi +sattumalta palannut, että "ei sitä, kuule, nyt pidä kohta niin kovin +nenäänsä nostaa, ei sitä tiedä vielä maailmassa kuinka käy". Hyvää +suoden vaan olisi niin sanonut ... aivan hyvää. Eihän hän ollut ikänä +Maijastiinalle pahaa tahtonut!... Mutta kun kahviakin on ruvennut +juomaan niinkuin ... kerrassaan aivan hulluuden päähän. Mitä sitä +köyhän ihmisen sillälailla kannattaa ... hui hai! Kyllä sitä ovat +muutkin maailmassa eläneet, ovat hyvinkin ... ja paremmatkin tässä +saavat kaikkensa koettaa ... saavat jo... + +Aivan samana päivänä, kylässä kulkiessaan, tapasi Maijastiina Jaakon +Kaisan ja pyysi itseänsä hieromaan huomiseksi. "No mutta onhan siellä", +sanoi Kaisa, "Kreetaliisa, mikset sinä sitä?" + +"Onhan se, mutta en minä tahdo siitä ollenkaan tykätä, se on sen +hierominen sellaista nytyyttämistä, että kipeäksi siitä vaan +jälestäpäin tulee." Sitten hän vielä kertoi, että oli aikonut jo +monasti ennen pyytää Kaisaa, mutta ei oikeastaan ollut uskaltanut, kun +se olisi kuitenkin Kreetaliisaa suututtanut ja hän on niin hidas +riitelemään. Mutta nyt hän ajatteli, että "suuttukoon jos paikkansa" ei +hän elä Kreetaliisan armoilla... + +"Kyllähän se ... en minä tiedä", rupesi Kaisa sanomaan sivuillensa +hämillään tirristellen, "mikä hänessä lie syynä, mutta kaikki ne ovat +ruvenneet mua hierojaksi hakemaan, joita se Kreetaliisa ennen tapasi +hieroa... Mutta vaikka mä sen itse sanon niin kyllä mä avun aina olen +saanut, jota mä olen hieronut... Jumalan avulla! Jumalan avulla sitä +saa aikaan. No koetaan nyt sitte sinuakin huomenna, jos Jumala voimia +antaa, ei suinkaan tässä itsestään ja omalla hyvyydellänsä mihinkään +mennä." + +Maijastiina sanoi, että se ihminen on niinkuin vesirakko Jumalan +kädessä. + +"Niin se on ... niin se on." + +Tehtiin lopuksi päätös saunan lämmittämisestä y.m. seikoista ja +erottiin. + +Samana päivänä sai Kreetaliisa jo kuulla kylässä, että Maijastiina oli +pyytänyt Jaakon Kaisan hieromaan. + +"Noo", sanoi Kreetaliisa, "hyvin suotu ... kovin hyvin suotu." Mutta +ihmiset luulivat huomaavansa, että hän oli tulla aivan hulluksi +harmista. + +Mennessään kotiin, ajatteli itsekseen monta kummallista seikkaa +Maijastiinasta. Vihdoin hän lähti kylään, meni Moilaseen, jonka emännän +kanssa hän oli hyvänlainen tuttu, mutta joka kuitenkin enimmäkseen +hierotti itseänsä Jaakon Kaisalla. Kreetaliisa kutsui emäntää +huomiseksi heille tulemaan ja sanoi, että hän lämmittää saunan ja +hieroo emännän, jos emäntä vaan tarvitsee. Emäntä mielistyi heti +asiaan. Sanoi, että tuo Kaisa häntä on tavannut hieroa, mutta ei hän +tiedä mikä sen Kaisan on tullut, ei sen hierominen tahdo enään olla +mistään kotoisin. + +"Niin ne tahtovat sitä valittaa ihmiset, että se on tullut niin +huolimattomaksi, vaikka en minä tiedä, mutta niinhän sanotaan", virkkoi +varoen Kreetaliisa. "Sitä täytyy jokaisen, joka kerta jonkun ammatin +ottaa, hoitaa sitä tunnollisesti, ei siihen auta." He sopivat hyvin +sanoissa, Moilasen emäntä ja Kreetaliisa. Seuraavana aamuna aikasin +savusivat jo Kreetaliisan ja Maijastiinan saunat. Kaisa tuli myöskin +aikaisin. + +"Näkyypä savuavan tuo Kreetaliisankin sauna." + +"Niin, niin se savuaa, mutta en minäkään tiedä ketä se sinne nyt on +hankkinut." + +"Joo ... jopahan sitä ihmiset tarvitsevat aina... Ei se monella ole se +terveyskään sellainen, ettei hieromista tarvitsisi aina väliin." + +Mutta nyt näkyi Kreetaliisa tulevan mökistään suoraan Maijästiinan +mökille päin. + +"Tulee tänne nyt Kreetaliisa", virkahti Kaisa. + +"Näkyy tulevan... On nähnyt saunan lämpenevän niin tulee jo katsomaan, +saa nähdä mitä se nyt sanoo?" + +Kaisa arveli, että sanokoon mitä tahtoo ja Maijastiina sanoi, että +niinpä hyvinkin, mitäs tuosta tarvitseekaan huolia. + +"Hoh ... hyvää huomenta, tääläpä on virkaveliikin!" huudahti +Kreetaliisa jo ovessa niin ystävällisesti, kuin hän olis tavannut +parhaimman ystävänsä. + +Maijastiina punastui ja katsahti arasti Kreetaliisaan, mutta Kaisa +istui vakavana, ruumistansa heilutellen penkillä, loi tulijaan pitkän, +tutkivan katseen ja virkahti: + +"Joo, niin on ... niin on." + +"Istumaan", kutsui Maijastiina. + +"Joudakaan istua, minä oon lämmittänyt saunan ja pitäisi Moilasen +emäntää hieroa." Tässä hän loi suloisen syrjäkatseen Kaisaan. "Mutta ei +sitä emäntää ole vielä kuulunut ... tiedä missä se oikein viipyy. Eilen +kun olin sielläpäin kulussa, pyysi saunan lämmittämään... Hieromasauna +täälläkin varmaan lämpiää? + +"Niin kyllähän se sitä varten..." Maijaliisa naurahti kuin anteeksi +pyytäen ja Kaisa katseli lattian rakoon. "Kun tässä tapasin eilen +Kaisan kylässä niin pyysin tulla tänne, kun olemme vanhoja tuttaviakin +ja muuta... Pistin sitten samalla saunan lämpiämään, ajattelin että kun +sullakin aina tahtoo olla niin kiireitä, että..." + +"Noo, mitäs kiirettä mulla nyt sitten on, ainahan minä olen ollut +valmis sinua hieromaan milloin vaan olet tahtonut, mutta ... mitäs +siitä nyt ... kaukaa vesikin parempaa..." + +Mutta nyt hän purskahti niin korkeaääniseen ivanauruun, että toiset +oikein sävähtivät. + +"Kaukaa vesikin on parempaa, sanotaan", jatkoi hän yhä nauraen. + +"Mutta kovinpa se nyt käy sun aatamilles..." + +"Aatamilles? Älä usko jotta se mun aatamilleni käy, älä jo. Mutta minua +vaan niin kovin naurattaa." + +"Tottapa sun on niin kovin hyvä olla." + +"No mun on, kuule, niin hyvä olla, kuin olis pää taivaassa ja jalat +penkin alla ... vaikka ei olekaan mieheni Ameriikassa... Mutta soon +niin hyvä, kun on mies kotona, joka pitää huolen leivästä, että ei +tarvitse keneltäkään odottajaisia kerjätä..." + +"No onko minun sullen velkaa ... ja mitä sulta on kerjätty?" + +"Jos ei nyt ole niin on ainakin ollut... Eikös se ole hyvä kun on +sellaisiakin joilla on, kun hätä tulee. Mulla ei ole, Jumalan kiitos, +ollut hätää eikä taida tullakaan niin kauan kun on konsti... Ja se +onkin sellainen konsti, että ei tarvitse työn hakuun mennä, kotio vaan +tullaan ja tuleekin komeita talon emäntiä niin että keikkuu." + +"Tuo oli luultavasti mulle?" kysäsi Kaisa. + +"Se oli sulle, eli muille, vaikka kelle." + +"Kyllä minä sen sulle sanon Kreetaliisa, ettei ikänä sun kyntes ole +kelvannut mun kätteni jälkiä parsimaan." Hän nousi vihasta hehkuen ja +käveli uhitellen Kreetaliisan luo. + +"Ka ihminen käsiä!" hän huudahti ja löi kämmenet yhteen että räjähti. +"Niillä käsillä on jo monta hierottu, mutta ei yhtään vielä sairaaksi +kahmittu." + +"Sys siunatkoon ... älä nyt vaan päälleni tule muutama!... Onpa kuin +kädetkin! niinkuin olis toukka kymmenen vuotta konttien välissä +toliansa kalunnut. Mutta katsos käsiä, ihminen ... ka: niinkuin pakarin +simpuloita, että oikein mieli tekee syödä." + +"En minä ole ikänä itseäni kehunut, minä olen aina antanut muiden..." + +"Kehuako? ... muidenko olet antanut kehua? Mutta vähälle ne ovat sun +kehumises jättäneet, ryökäleet! En minä ole kuullut kenenkään sinua +kehuvan..." + +"Yhtä vähän kuin minä sinua..." + +"Kaikki mua kehuvat ja minä kehun muita, sinuakin seitsemässä +kestikievarissa, joissa ei ole kuin kissat kotona ja..." + +"Mutta minä oon emäntä täs mökis, minä!" kiljahti Maijastiina ja +hypähti kohoksi, "enkä minä kärsi tuonlaista helvetin melskettä", + +"Emäntä!? Mikä emäntä? Koturi sinä olet, et sinä ole vielä sitä +maksanut. Korkulaiselle on vielä velkaa puolitoista sataa. Katso vaan, +koska on mäntä katolla... Ja jos olisitkin, niin et ainakaan omalla +kunnollas..." + +"Tuopa nyt pirunmoinen ihminen on!" tuumaili Kaisa, kun ei enää +tahtonut vuoroa saada. + +"On se pirunmoinen ja ihmistenmoinen, ja aina se on aikaan tullut ja +tulee vastakin! Se tulee aikaan niinkuin linnan lehmä, eikä sillä ole +hädän uitua, vaikka ei se pakkaakaan toisen pellon pientareelle. +Kupattavia sillä vaan on niin, että väliin seisoo saunat ihmisiä täynnä +kuin sarapistoa. Ka tuollaisiakin! Tuolla tulee Moilasen emäntä. +Sellaisia sitä viitsiikin hieroa ja kupata, ei siinä kohta luut käsissä +kolaja niinkuin muutamain, että väliin luulee hierovansa jotain +kantoläjää, niin että sormet tahtovat tilaltansa nyrjähtää... Mutta +mitäs siitä, täytyyhän niitä sellaisiakin hieroa, kun ei ole muuta +työtä, eikä ansiota..." + +"Ja itsekin hierot kun vaan pääset", keskeytti Maijastiina. + +"No armootullen, armootullen, hyvä ihminen ei suinkaan ansion tähden... +Ei, mutta nyt minun pitää mennä." Ja hän lähti. Ovesta pisti vielä +päänsä sisään: + +"Mulla kulkee niin komeita vieraitakin, että mua oikein hävettää, kun +on tällaisia naapureita. Mutta hiero sinä vaan Kaisa köyhiä, kyllä minä +hieron rikkahia ... sinä oot parhaan nolo siihen virkaan ... minä +meinaan, että tappamaan köyhiä pois rikasten jaloista. Prassai!" + +Maijastiina sieppasi napallisen likavettä, juoksi perään ja viskasi +portailta, mutta yletti ainoastaan hameen helmoihin. + +"Takka praa, takka praa!" huusi Kreetaliisa juostessaan. "Kun on oikein +köyhä, niin täytyy likavettä heittää, kun ei taida haukkua. Mutta mitäs +mun siihen auttaa... Takka mykky praa! Voi tuhannen kun sinä ootkin jo +ruma ja kun Kaisa nyt vielä sun kyntää ja kraapii rotankynsillänsä, +niin oot sinä sitten elävä ... oot aivan mykky praa!" + +Hän juosta lekotti kotoansa kohti minkä kintuista lähti, ja ehti +samassa pihaan kuin Moilasen emäntäkin ja kertoi tälle että Jaakon +Kaisa oli hänelle ruvennut haukahtelemaan, kun kuuli, että Moilasen +emäntä tänne tulee. + + * * * * * + +Kumpasessakin saunassa toimitettiin päivän tehtävät, sekä +ruumiillisesti että henkisesti sangen perinpohjaisella tavalla. Ilta +läheni, pimeys saavutti, Kreetaliisan mies saapui päiväkunnalta kotiin +ja akkoja tuuditteli uneen muistelmat päiväntapauksista. + +Mutta noin 11:n ajoissa yöllä heräsi Maijastiina ja synkeästä pimeästä +yöstä leimahti hänen silmiinsä omituinen valo. Hän kavahti siunaten +ylös, luullen sitä ensin noidan nuoleksi, mutta ikkunaan ehdittyään +huomasikin, että tulikieli kiikutteli naapurin saunan luukosta. Hän +siunasi uudestaan ja pelästyi niin kovasti, että oli vähällä valahtaa +lattiaan. Ensin välähti hänen mielessään käsittämätön ilon ja kauhun +sekainen koston tunne. Mutta se teki kohta takaperoisen ikäänkuin +oksettavan vaikutuksen ja hän joutui niin hätiinsä, että tuskin ehti +hiukan vaatetta päälleen heittää, kun jo juoksi kohti Kreetaliisan +mökkiä ja oitis ikkunan alle kopistamaan. + +"Sauna palaa!" + +Valkea ei sopinut näkymään Kreetaliisan ikkunaan. Mies nukkui eikä +kuullut huutoa, mutta Kreetaliisa kuuli. + +"Hoo ... no anna palaa onpa sulla rikas mies Ameriikassa", virkkoi +Kreetaliisa laiskasti haukotellen. + +Eukko luuli, että Maijastiinan sauna se onkin, joka palaa. + +"Häh?" huusi Maijastiina kun ei oikein kuullut mitä toinen sanoi. +"Sauna palaa!" + +"Anna palaa, mitäs se niin rikkaille on!" + +"Palakoon vaan sitte ... ei se mun asiani ole..." Hän jo aikoi poistua +ilkeä koston tunne taas sydämmessä, mutta jokin voima tuntui vetävän +häntä huutamaan vielä: + +"Mutta se onkin sun, eikä mun saunani!" + +Nyt hän kuuli, kuinka Kreetaliisa loikahti sängystä lattialle ja +kiljahtaen siunasi, niin että mieskin heräsi. + +"Meidänkö sauna se onkin?" kiljui hän häiriössään mennen sille +ikkunalle, jonka takana Maijastiina oli. + +"Meidänkö sauna se olikin?" matki Maijastiina Kreetaliisan äänellä. + +"Sys minkälainen ihminen sinä olet!... Hermanni, joutuun! ... sauna +palaa... Härre... No menehän nyt, kuuletkos, ihmisiä hätään hakemaan +Maijastiina... Herra Jumala armahda!" Hermanni oli jo mennyt juosten +ulos ja Kreetaliisa seurasi perässä huutaen: + +"Apuhun! ... apuhun! ... ihmis-kullat! ... apuhun, kun meidän ainut +sauna palaa!..." + +Maijastiina jo silloin vei vettä Hermannin kanssa ja häneltä pakkasi +nauru ihan väkisten. + + * * * * * + +Viikon kuluttua istuivat akat taas Kreetaliisan tuvassa yhdessä +kahvilla. Kreetaliisa itki ja sanoi, että kun hänellä on niin kovin +paha ja ilkeä luonto ... mutta kun ei hän voi sille mitään. Maijastiina +myöskin sanoi, että johan se on se aatami kaikilla, niin hänellä kuin +muillakin. + +1892. + + + + +"Kyllähän minä jo meinasin, mutta..." + + +Tappuraisen äijä oli jo ollut kaksikymmentä vuotta leskenä. Nyt oli +ikää jo puoliväliin kuusikymmentä hartioilla. Varsikin oli jo koukkuun +käynyt, pieksun kannat alkoivat maata laahustaa, päälaki oli +paljastunut, kasvoille oli aika uurtanut puumerkkejään, -- ainoastaan +nenä oli vielä täyteläinen ja lihava. Poskilla ja leuvassa törrötti +karhea valkoinen parran sänki ryppyjen pohjalla, sinne kun ei koskaan +veitsi osunut, saivat sänget siellä seista suloisessa rauhassa. + +Muutenkin oli äijä rojuluontoinen: välitti hyvin vähän siivosta. +Piti enimmäkseen huonoja pieksuroukkosia ja kuluneita housuja +pyhäpäivinäkin. Harvoin kävi veitsen kanssa partansa kimppuun ja antoi +tupakanjäljen puutua suupieliinsä. + +Sen lisäksi oli hän rikas ja kitsas kuin synti. + +Ja kun lapset, -- joista nyt nuorin, ainoa kotona oleva oli +kahdenkymmenen ikäinen tyttö, joskus, kun äijän kanssa riitautuivat +perintöasioista ja tämä uhkasi ottaa nuoren, uuden vaimon ja näyttää +heidän perintötuumilleen pitkää nenää, -- katsoivat tuohon nenään, +leukaan ja koko rakennukseen, purskahtivat he melkein aina nauramaan; +ei pelkokaan saanut heitä uskomaan! + + * * * * * + +Talossa oli piika, kahdeksantoistavuotias iloinen Littu, isätön ja +äiditön orpotyttö, nätti ja sopiva siihen määrään, että vaikka olikin +pukenut luttinsa lainavaatteilla, siellä kuitenkin renkipojat kävivät +kopistelemassa. + + * * * * * + +Eräänä sunnuntaina, kun talosta olivat muut hajonneet, tytär Miina +mennyt kirkkoon ja palvelijat mikä minnekin, että äijä yksin vaan oli +jäänyt kodin vartijaksi, näkyi hänelle yksinäisyys tuovan varsin +omituisia ajatuksia. Sillä kun oli aikansa istunut kessumaassa ja +poiminut kukkia kessun latvoista, sitten käynyt tarkastelemassa +humalistoa, kääntänyt tervattujen rekien ja kärryn pyöräin +kuivamattoman puolen aurinkoa kohti, ja korjannut tarharinnin, meni hän +tupaan, otti seinästä vanhan peilin ja rupesi tarkastamaan naamaansa. +Luultavasti tuo suorapuheinen kumppali hiukan loukkasi, koska hän niin +tyytymättömästi muristen pani sen paikoilleen, meni kamariin ja otti +hyvän viinaryypyn. Mutta siellä turvasi kohta toiseen samanlaiseen +kumppaliin, joka upeissa kullatuissa raameissa riippui seinällä tytär +Miinan palvelukseksi. -- -- + +Ettemme tarvitsisi vanhusta loukata, kertomalla miten hän siinä +koetteli turhaan tavoitella muinaista ryhtiä, merkitsemme sen kohdan +vaan kahdella viivalla, jotka merkitsevät niitä kuluneita kahta +vuosikymmentä, joiden menettämistä hän nyt niin katkerasti katui, että +meni taas kaapille ja otti viinaryypyn. + +Se olikin varmaan parempi ystävä kuin tuo ulkokullattu kultapuitteinen, +joka seinällä riippui, sillä poskille alkoi nousta hieno puna ja +liikkeistä päättäen palautti se mieleen uuden elämantoivon. Hän meni +vieläkin kerran sitä suutelemaan ja vältti katsomasta peiliin, mutta +meni sen sijaan tupaan, teki valkeata takkaan ja asetti sinne +vesipannun. + +Sillä aikaa kuin vesi kuumenee, hakee hän yliseltä verkahousut ja +saappaat. Pukee ne päällensä ja mustaa saappaat vielä nokitukolla. +Sitte vie veden kamariin suurella savivadilla, hioo partaveitsensä. +Löytää vielä jostain saippuan palasen ja asettuu tuon kullatturaamisen +eteen ja käy säilänsä kanssa urhoollisesti partansa kimppuun. Mutta +miehuullisesti pitää sekin puoliansa, johdattelee luontaisella +juonikkaisuudella surmaavan aseen ryppyjen selkään saaden siten aikaan +turmiollisen verenvuodatuksen. Äijä älähtelee tuskallisesti, +pullistelee poskiaan mitä luonnottomimmilla ponnistuksilla. Hän +kokoilee riepuun veritippaset ja kyselee kultapuitteiselta valloituksen +tuloksia. Se alkaa kehuskella, äijä riemastuu, käy uudella innolla +kalpaansa käsiksi... Veri vuotaa, tuskitellen väkättää vanha leuka +uhraten hurmettaan lihallisen uudestasyntymisenpeson alttarille. + +Ja vähän ajan kuluttua seisoi hän siinä verkahousuissa ja kuivaneen +ravan päältä mustatuissa saappaissa, kasvot kuin suolahapolla +voideltuna vehkeillen ja pöyhistellen. Lähti vihdoin köpöttelemään +ulos, heitti kivellä Litun lutin oveen ja käski alas tulla. Littu +tulikin pikapuoliin unissa silmin ja löysi äijän tuvassa valkean +touhuissa. Äijä hymyili ja katsoi Littua sukkelasti silmiin, kun käski +kahvia keittämään ja rupesi sitten toimittamaan kauniista ilmasta, +kyselemään, pahoinko nyt nukuttaa ja että hän on tässä niin ikävissään +että... + +Littu ei tahtonut ihmettelemästä lakata: millä se nyt on tuon naamansa +voidellut? mitä se nyt verkahousuihin on pukenut? saapaskohjaleetkin on +jalkaansa vetänyt ja noennut? ja kahvia sydänpäivällä keitättää ja noin +sukkeloita puhuu ja nauraa ja...? + + * * * * * + +"Te olette niin vanha ja..." + +"Vanha! No saamari katso nyt ... näytänkö minä niin kovin vanhalta, kun +partani ajoin?" + +Littu purskahtaa nauramaan ja painaa pään käsiinsä. + +He istuivat toinen toisessa ja toinen toisessa päässä kamarin pöytää, +jolla ovat kahviaseet levällään. Äijä joutui kovasti hämilleen: hänhän +oli kysynyt, eikö Littu tahtoisi tulla hänelle akaksi. Mitä sitä nyt +sitten niin nauraa tarvitsisi? Jos hän nyt onkin vähän vanha, niin onpa +hänellä rahaa ja rukiita ja... + +Hän kiivasi pöydälle rahalompakkonsa ja piirongin laatikko, jossa oli +velkakirjoja ja sanoi, että jos hän nyt onkin vähän vanhempi, niin +hänellä on sellaista, jota ei ole renkinulikoilla. Kas tässä on rahaa +ja tässä on velkakirjoja... + +"Niin, mutta kun minä olen niin nuori", väitti Littu, mutta ei enää +niin nauranut. Herra isä! ... kun onkin paljo rahaa tuolla äijällä ja +velkakirjoja ... ja minäkö olisin emäntänä tässä ja... + +"Nuori? Älä sinä siitä huoli, kun en minäkään huoli... Nuori sun +pitääkin olla ja korea ja iloinen, en minä mummoista huolisikaan. Ja +minäkin nuorennun... Mennään kaupunkiin ja ostetaan mullen uudet +trikoovaatteet. Mutta katsos: kun ei minusta ole kukaan välittänyt, +niin minä olen olla rojuuttanut, en ole siivostanikaan enkä vaatteista +välittänyt... Mutta nyt minä rupeisin kohta pitämään arkina niitä uusia +puolivillaisia housuja ja sullen ostaisin musliinia ja karttuunaa. Eikä +sun tarvitsisi muuta kuin vähän minusta huolta pitäisit, olla ja huutaa +ja narukengissä kävellä... Ei Miinaa tarvitse pelätä, se sais pitää +suunsa kiinni ja olla hiljaa, sinä emäntä olisit..." + +"Voi Jumala siunatkoon!" + +"Häh?" äijä kysäsi vaikka kyllä kuuli, mutta hänestä kuullosti, että +tuohon perään pitäisi oleman tulossa joku myönnytys. + +"Mutta minä en osaa millään tavalla olla niin vakava, kuin te +tahtoisitte, ei vaikka..." + +Äijä pamahti ylös kuin tulissa ja tauloissa ja alkoi hullunkurisesti +konkaroida ikäänkuin tanssien, että Litun täytyi taas katketakseen +nauraa. Äijä sanoi, että jos sä rupeaisit istua mörröttämään kuin +vanhat akat, niin siitä hän suuttuisi. -- + +Mutta oli jo aika lopettaa nämät vehkeilyt, sillä kirkosta tulon aika +alkoi lähestyä. Littu korjasi kahvitamineet ja karkasi puoliväkisten +äijän käsistä luttiin. Äijä meni taas kaapille, otti ryypyn ja kopautti +nyrkkiä pöytään virkahtaen leveästi nauraen: + +"Saamari soikoon, olenkin vielä vanha Jussi!" Mutta siinä hän yht'äkkiä +muisti, että hänen olisi pitänyt sanoa Litulle, ettei sen saa enää +poikia luttiinsa laskea. Hän lähti perään aikoen kutsua Litun sieltä +uudestaan ulos ja sanoa sille ... mutta Miina tuli jo ovessa vastaan. +Äijä vähän säikähti ja nyreissään virkahti: "No mikä saamarin hätä +sieltä kirkosta nyt oli kotiin!" + +Miina katsoi pitkään ja matki: + +"Hätä?" + +Mutta äijä ei sanonut mitään, hämillään vaan itsekseen mutisten palasi +kamariin, pani oven lukkoon ja oikasi sänkyyn makaamaan. + + * * * * * + +Äijä Tappurainen oli rakastunut todella korvia myöten, mutta sitä eivät +talossa tienneet muut kuin Littu. Kuitenkin heti ensi päivästä, kun +tunnustuksensa oli tehnyt, näkivät kaikki, että hänessä oli tapahtunut +kummallinen muutos: oli näetten niin epätasainen. Ennen oli tasaisen +hienoinen luonnostaan eikä juuri paljon puhellut. Nyt sitä vastoin aika +ajoin pälpätti ja laverteli oikein hullutuksia, toisinaan taas yhtäkkiä +ärhenteli ja karjui kuin raivoissaan. Palvelijat ja muu väki katsoivat +monta kertaa pitkään päälle ja kuiskuttelivat, että mikähän lempo tuon +äijän on tullut? + +Miina luuli että se on hulluksi tulossa. Aikoi jo lähteä sisarten luo +kertomaan, mutta jätti vielä toistaiseksi. Ehkä oireet paremmin alkavat +näkyä, tuumaili. + +Sitten eräänä päivänä tuli Tappuraisen äijälle vieraaksi toinen äijä, +vanha tuttu ja "trastukampraatti"; leskimies muuten hänkin. Muulloin ei +Tappurainen paljoakaan välittänyt vanhoista tutuista, jopahan nyt +istumaan käski tuvan penkille, toi siihen kessupöntön ääreen ja käski +piippuun panna, harvoin niin pitkälle meni, että viinaryypyn antoi. +Vaan nyt meni jo pihalle vastaan naureskellen, huuti Litulle, joka +siinä jotain Miinan kanssa teki, että tois heiniä Rotevaisen vaarin +hevoselle. Koetti siinä jutuillaan Rotevaista pihalla viivytellä, niin +kauan kuin Littu tuomaan ehtisi ... näkishän siinä Rotevainenkin. Mutta +Rotevainen ei näkynyt mitään näkevän, -- Tappuraisen täytyi huomauttaa: + +"Eipä sitä Littua nyt yhtään laulata." + +Rotevainen jo katsoi, että mikäs se Littu nyt on, kuin sitä niin pitäis +laulattaa ja sitte hän katsoi Tappuraista. Mieleen vilahti: onkohan se +juovuksissa? + +"Vai on tämä niitä laulaja-Littuja", sanoi. + +"On se sellainen laulaja-Littu, että ... ja hutikatti", todisti +Tappurais-äijä hymyillen katsellen Littua, mutta vilautti samalla +katseensa vauhkasti Miinaan. Miina seisoi siellä joutilaana ja katseli +heitä, Äijä hiukan niinkuin säpsähti, kääntyi heti tupaan päin ja +kehoitti Rotevaistakin tulemaan. + +Nyt mentiin oitis kamariin ja otettiin ryypyt suihin. Tappurainen tuli +kovin vierasvaraiselle tuulelle, meni porstuan ovelle ja huusi Miinan +ääreensä. + +"Pitäisi tulla kahvia laittamaan", sanoi, "jos et sinä jouda tulla niin +käske Littu... Käske vaan Littu, saat olla touhuissasi sinä". + +"Littu?" Teräväsilmäinen tyttö tutki vanhus parkaa katseillaan luita ja +ytimiä myöten. Äijä rupesi hätäilemään: + +"Littu, niin ... mä vain ajattelin, että jos sulla on kiirettä niin..." +Mutta siinä vasta äijä huomasi, ettei se ollutkaan Miinan työtä, vaan +talon. Mukavampihan sitä olisi kaikessakin tapauksessa ollut Littu +tekemään ja Miina taas kahvia keittämään... + +Miina ryntäsi tupaan posket hehkuvina. Äijä lähti päätä kynsien perään: + +"No keitä sinä, sama se mulle on kuka sitä..." Äänen väre oli surkean +epävarma. Äijä pelkäsi tarkoituksen tulleen ilmi. + +"Ei sitä ole Littu meillä ennenkään keittänyt!" ärhenteli Miina, kun +pelliä aukoi. Äijä puikki käsistä kamariin. Kun Miina jäi yksin, +heittäysi hän uunin penkille istumaan, löi käsillä polviinsa ja +tuskallinen ilme kasvoissa ohahti: + +"Sitäkö se hulluus olikin!" + + * * * * * + +Ensin otti Miina Litun "kirkkoon". Kyseli, että onko teillä sellaisia +touhuja. Littu hämmästyi, ei osannut aavistaakaan, että siitä jo muut +tiesivät. Koetti kierrellä. Mutta eihän siinä pitkälle päässyt. + +"Puhui se isäntä siitä", sanoi vihdoin vaitoisesti, "mutta en suinkaan +minä ole ajatellutkaan..." + +"No olet sinä ajatellut! ... kyllä minä sen näen sun päältäsikin. Hyvä +isä sentään! ... ja sinä ottaisit tuollaisen vanhan kroosun?" + +Littu ei tiennyt mitä sanoa; rupesi itkemään. + +"Heitä nyt Jumalan nimessä sellaiset", uudisti Miina. + +"En suinkaan minä ole sitä niin ajatellutkaan", ruikutti toinen. + +"Onko se jo aikaakin ollut vireillä se juttu?" + +"Kaksi viikkoa". + +Littu itki ja kertoa sopersi, että ei suinkaan hän sitä ollut niin +ajatellutkaan juuri, mutta kun se vaari oli sanonut että hän pääsee +emännäksi, eikä tarvitse mitään tehdä, niin oli hän ajatellut, että kun +se niin tahtoo, niin... Ja eikä Miinan sitä tarvitsisi peljätä, vaikka +hän tuliskin ... että hän rupeaisi häjynkuriseksi... Jumalakin sen +tietää ettei hän y hyy hyy yy... + +Miinasta oli tuo kaikki niin verrattoman hullunkurista että asia +yhtäkkiä alkoi näyttää lasten leikiltä. Kun hän vertaili isäänsä ja +Littua toisiinsa ja ajatteli tuota Litun vakuutusta, ettei hänestä +tulisi paha äitipuoli, tahtoi hän pakahtua naurusta. Ja Littu itkeä +kollotti kilpaa, kun toinen nauroi. Naurunsa välistä sai Miina +sanottua: + +"No elä nyt poraja, kyllähän minä ja Perttalan emäntä ja veli Juho, +Savion lautamies äitipuolen tarvitsemme". + +Toinen yltyi vielä kovemmin älättämään. + +Miina jätti hänet heinälatoon itkemään ja meni itse tupaan. Kävi +heittämässä vaatetta yllensä ja lähti veli Juhon luokse. + + * * * * * + +Vähän sen jälkeen kun Miina oli mennyt, lähti pois Rotevaisen vaari ja +oli hiukan toisella kymmenellä. Tappuraisen äijän "kulmiin" niinikään +oli mennyt ja siinä lähdön hommissa pihalla äijät kaikellaisia joutavia +jaarittelivat. Mutta sitte vasta kun Rotevaisen äijä jo oli kärryillä, +äkkäsi hän kysyä: + +"No mutta, Jussi, koska me lähdemme akkametsään?" + +"Hääh? Mitäs saamaria... No mennään vaikka huomenna!" + +"Huomenna?" naureskeli toinen. + +"Niin, lempoako se viivyttelemällä paranee". + +"No niin, tule sinä meille, lähdetään sieltä. Kyllä tällaiset poijat +vaan kelpaa". + +Molemmat nauroivat. + +"Kelpaa ne! Saat' ei ainakaan tarvitsisi 'plikuskien' nälkäkärryihin +istua". Jo oli tulla ja tulla Tappuraisen äijältä, että hänellä on jo +täällä tämä ... ja korea onkin... Mutta jäi se kuitenkin sanomatta, kun +toinen äijä yhä jatkoi: + +"Ei niitä vain joka oksalta putoile tällaisia poikia. Mutta kuinkas +vanha sinä nyt olet Juho?" + +"Alanhan minä jo olla tuossa puoli välissä kuuttakymmentä". + +"No on sulla päiviäkin, mutta pahoin se on kanssa jo parkittu tuo sun +naamas". + +Se ei ollut Tappuraisen mieleen. + +"Noo, jopa ... sinä oletkin pysynyt hyvänä". + +"Minä olen niinkuin simpula vaikka olenkin jo kuudenkymmenen. Katso, ei +ole ryppyjä poskilla". Rotevainen taputteli poskeansa. + +"Ei siinä pahasti ole, saamaristi sinä ootkin säilynyt", tuumaili +Tappurainen kateellisesti katsellen toisen pullottavia poskia. + +"Ei maar, mutta hyvästi nyt Juho. Kyllähän se taitaa meiltä jo jäädä se +akan touhu. Vanhat ovat meille liika rumia ja nuoret lukevat mieluimmin +ikävuosia kuin velkakirjoja". Toinen lähti ja Tappurainen jäi lukemaan +"saamariansa", että mistä sinä sen tiedät mitä ne lukevat!... Meni +sisään ja otti taas harmissaan ryypyn. Lähti sitten tyttöjä etsimään. +Tarhan puolesta löysi Litun, mutta ei Miinaa. Matkan päässä seisoen +kyseli Miinaa, oli niin aralla hengellä, ettei tohtinut likelle mennä. +Sai kuulla, että se oli jonnekin kylään mennyt. Vai meni, ajatteli. + +"Mihinkähän meni?" kysyi. Littu vastasi tuikeasti, ettei tiennyt. + +Äijän kasvoilla kuvastui harmi. Hän astui likemmäksi Littua ja vääntäen +suutansa teennäiseen hymyilyyn, kysyi kuiskuttaen: "Puhuiko se sulle +mitään?" + +"Puhui se... Johan minä sen tiesin!" Littu hyrskähti itkemään. + +"Vai puhui. Mitä sanoi?" kyseli äijä tyhjänpäiväisen nolosti. Littu +kertoi itkien ja sinkuen, ikäänkuin äijä olisi siihen ollut syyllinen, +että se sanoi sitä ja sitä. + +"Kuule saamaria..." + +Yhtäkkiä nousi äijän luonto lovesta. Hän ryähti karskisti, sanoi että +hän on isäntä talossa ja... + +"Tule tupahan Littu, keitetään kahvia... Minä näytän niille, että minä +olen meiltä, mutta muut ovat meidän krannista. Tule nyt Littu!" + +"Kissa!" + +"Häh?" + +"Kissa!" + +"No mikä sun on?" + +"Ei mikään, en minä tule". + +"Et tule?" + +"En, en!" + +"No saamari..." Äijä astui likemmäksi, tarttui käsikynkkään ja rupesi +leikkiä laskien vetämään. Littu riuhtoi itsensä irti ja pakeni edellä. +Äijä kompastui rioon ja kaatui. Nousi sadatellen ylös ja huusi Litulle, +lakkiansa ylös hapuillen: + +"Tule nyt! ... mikä sinun on?" + +Mutta Littu luimisteli vaan vihoissaan nurkan takana ja katseli jostain +raosta, miten tupakan kura vaitonaisena juoksi suupielistä. Tyttöparkaa +jo puistutti. Se näytti muutenkin tuo äijä niin avuttomalta +kräkkylältä... + +"Mihinkähän se meni? Tule nyt Littu!" + +Ei näkynyt Littua. + +"No ole sitten", murisi äijä ja lähti tupaan. + +Miina tuli iltasella, löysi isänsä nukkumasta. Veljeänsä ei ollut +tavannut, tämä kun oli ollut viikkokunnalla takamailla. Mutta emännän +kanssa oli asiasta nauranut, molemmat olivat tehneet johtopäätöksiänsä +ja tulleet vihdoin siihen, että ennen pitkää se äijän touhu siihen +kuolee. Eihän se Littu nyt saattaisi olla niin hassu ... ja eihän se +äijäkään nyt aivan täysi mieletön vielä ole, tuumivat. Ja vaikka asia +näytti olevan niin vakavaa laatua, eivät he saattaneet mitenkään olla +yhä uudestaan nauramatta. + + * * * * * + +On varhainen sunnuntaiaamu. Tappurainen on kuitenkin jo noussut ja +kävelee pihasalla kaunista aamua ihaellen. + +Yht'äkkiä: pitkä pojan vekara tulla roikkailee Litun lutista ja +puikkelehtaa tarhanpuolesta välysien kautta vainiolle. + +"Mikäs saamari?" pääsee äijältä ääneen ja ilman aavistamatta löytää hän +siinä itsensä seisomassa mustissa sukissa korvia myöten. Ei saata olla, +vaan menee vielä nurkasta perään katselemaan, että kuka se oikein oli. +Se se oli sittenkin, joksi luuli, joku renkiroikale! + +"Mahtoi olla lainahousutkin pitkäin säärien suojana ... ja olikin!" + +Jo nyt saat Littu vasikannahkoja odottaa! Äijä tuntee sinut jo. Kun +kehtaatkin rakastaa ja paremmin pitää tuollaisesta roikaleesta, jolla +on lainahousutkin... + +Äijä on kovasti suuttunut, menee sisään, ottaa hyvän ryypyn, ei hae +peiliä, ei saappaita eikä verkahousuja, vaikka onkin pyhäaamu. + +Mutta Miina on lasista nähnyt hänen vehkeensä pihalla. + +Hänkin innostui juoksemaan, juoksi ylös kamariinsa ja siellä hän nyt +vasta oikein nauraa. + + * * * * * + +Päivemmällä tuli Poika-Juho, Savion lautamies emäntineen ja lapsineen +vieraiksi. Äijä oli vähän hämillään, kun pihaan vastaanottamaan +mennessään äkkäsi poikansa suusopissa juonikkaan hymynkierteen. Kun +vieraiden kanssa kamariin tuli ja sinne Miinakin ehti, rupesi Juho +tolkussaan juttelemaan: + +"Tulimme tänne katsomaan, koska ne häät pidetään, että jos apuihin +pitäisi joutaa". + +"Älä nyt siinä", ärähti äijä kärsimättömästä. + +Miina ja Savion emäntä kamppailivat äärettömästi tukkivan naurun +käsissä. Juho oli vakava ja totinen. + +"Saamari", ähki äijä hämillään päätä kynsien. + +"No mitä?" kyseli Juho. + +Miina jo purskahti, mutta se olikin vaan yskä. + +Äijä katseli lattiaan. + +"Kyllähän se tässä tarpeeseen olisi äitipuoli tuolle Miinalle, +hoitaisihan edes tuota yskää ja saisinhan minäkin siltä aina jotain +neuvoja ja olishan siinä uusien veikkojenkin toi..." + +Mutta nyt naiset jo nauroivat oikein huutamalla ja vatsojansa pidellen +eikä Juho saattanut olla mitenkään jatkamatta lausettaan tällä tavalla: + +"-- u-hu-huusien ve-he-heikkojen to-ho-hoivo ha ha hahahaa!" + +Miina nojasi ryömällään vuoteen päänalusiin ja Savion emäntä turvasi +tuolin nojaan. + +Äijä ei voinut vastustaa kohtausta: kun nousi tuoliltaan ja nosti +sulhaskasvonsa, nauroi hänkin että silmistä vedet juoksivat, lihakas +nenä kimmoili ja tärisi kuin kumipallo, taas pitkällä törröttävä parran +sänki tutisi syvien poskiryppyjen pohjalla ja harjalla... + +Aluksi äijä rupesi nauramaan oikeastaan sillä, että ne toisetkin niin +nauroivat. Mutta sen ohessa joutui ajattelemaan Jussin puheita +äitipuolen tarpeesta, uusien ve-heikkojen to-hoivosta ja sitten vielä +sitä toissunnuntaillista parranajotouhua ja peilailemista... + +"Kyllähän minä taisin olla niin hullu ja jo meinasin ... mutta..." +pääsi häneltä kuin itsestään. + +Toiset löivät käsiä yhteen ja alkoivat oikein ulvoa. Jo olisi äijä ulos +mennyt, mutta pelkäsi, että jos siellä tuvassa on joitakin niin näkevät +nekin tämän pulan. Lapset ymmärsivät jo, että tässä oli vasikannahat +valmiiksi naurettu. + + * * * * * + +Äijän "mutta" havaittiin pian niin todelliseksi että lapset ymmärsivät +jutun saatavan sulkea perhesalaisuuksien joukkoon. Se suljettiinkin +niin tyysten, ettei kukaan vieras sitä saanut tietää. Kerran Miina ja +Littu asiasta sitten vielä keskustelivat ylikamarissa. Littu nauroi +niinkuin hupsu, kun selitti Miinalle kosioimapäivän merkilliset +tapaukset. + + * * * * * + +Äijä sattui vielä näkemään, kun tuo "lainahousu" taas muuanna +sunnuntai-aamuna yritti takapihalle puikkia. Mutta nyt huusi äijä +perään ja otti kiinni. Vei kamariin ujostelevan pojan ja tarjosi ryypyn +naureskellen ja puhellen: "Otas ryyppy, vävymies... Ota vaan meidän +Littu, se onkin sulle saamarin sopiva". Hän katseli sukkelan +juonikkaasti nuorta miestä, joka hämillään ja punasissaan laitteli +piippuaan ja ajatteli, että tämäpä on jotenkin sopiva äijä. + +1893. + + + + +Konkurssi. + + +Pesänhoitajat hiljentävät hiukan käyntiänsä, kun lähenevät konkurssin +tekijän asuntoa. Puhelu laihtuu hajanaisiksi huomautuksiksi ja +jonkunlainen arkuuden värähdys äänissä ja epävarma katse silmissä +astuvat he eteiseen. + +Ovi saliin on raollaan. Epävarmana katsahtaa vanhempi heistä +toveriinsa, kumpaseenkin oveen, ja seisahtaa. Käy vihdoin kurkistamaan +raollaan olevasta salin ovesta. Siellä sisällä näyttää kaikki olevan +jonkunlaisessa epäjärjestyksessä. Ikäänkuin siitä rohkeutta saaden +vetää hän oven hiukan enemmän auki ja kurkistaa sinne. + +"Tule pois, mennään sisään", virkahti hän toiselle ja kumpainenkin +astuu saliin. + +Vastaisesta ovesta tulee keski-ikäinen mies. + +"Jassoo!" huutaa hän teeskennellyn iloisesti, rientää tulijoita +vastaan, toivottaa tervetulleiksi ja kehoittaa istumaan, pyytäen +samalla anteeksi, että täällä on hiukan epäjärjestystä... + +"Vaimoni, näetten, on hiukan väsyksissä tänä aamuna". Hän naurahtaa +väkinäisesti, ikäänkuin velvollisuudesta ja katsahtaa molempiin +vieraisiin, jotka tavoittavat mitä ystävällisintä hymyilyä ja +vakuuttavat kahden kilpaa, että epäjärjestystä ei ensinkään huomaa. + +Saadaan tupakkaa. Päästään käsiksi keskustelemaan pääasiasta. + +Konkurssin tekijän nimi on Hernström, nuori virkamies. Nuoruuden +syntien ja nyt sattuneen rahapulan hedelmä on konkurssi. Vasta äsken, +vuosi sitten meni naimisiin. + +Hän puhelee konkurssiasioistaan aivan kuin olisi kysymyksessä +tavallinen kauppa-asia. Huolen painoa tuskin nimeksikään huomaa. +Pesänhoitajainkin ujous vähitellen poistuu. Saattavat jo tehdä +ehdotuksiansa, eivätkä turhia arkaile... + +Pesän luettelot ovat käsissä. Vanhempi pesänhoitajista nousee. + +"Ehkä alamme tarkastuksen?" + +"Aivan oikein. Odottakaas. Ehkä alamme tuosta kaapista. Avaimet lie +vaimollani". + +Hän poistuu sivuhuoneeseen. Viipyy kotvasen. Alkoi vihdoin sieltä +kuulua kiivasta kuisketta. Kohta sitten tuli nuori rouva, lapsi +sylissä. Käveli, vieraisiin katsahtamattakaan, heidän ohitsensa +kaapille ja avasi sen ovet, poistui nurkkaan ja jäi selin vieraisiin +sinne seisomaan. + +Vanhempi ei tahtonut saada katsettaan pois rouvasta: hän olisi niin +kovin mielellänsä tahtonut tietää: itkikö se. Nuorempi oli +loukkautunut: mitä pahaa olen tehnyt, ettei tuo edes tervehdi?... + +Hernström tuli vähän jälkeen sivuhuoneesta, astui kaapin luo, jonka +oven rouva oli avannut. + +"Tehkää niin hyvin"... + +Molemmat nousivat epäröiden ja silmäilivät tuonne loukkoon, missä rouva +yhä seisoi ja lapsi hänen sylissään yksinään jokelteli. + +Luetteloa alettiin tarkastaa. Mutta se rupesi kohta käymään kovin +vaikeaksi ilman rouvan apua. + +"Kuuleppas Elli!" virkkoi Hernström. + +Rouva ei päätään käännä. Mies menee luokse, laskee kätensä vaimon +olkapäälle. + +"Elli, autappas meitä hiukan", kuiskaa ja naurahtaa. Hyvä ystävä, +tämähän on ohi menevää laatua, pitäisi naurun sanoa. Mutta isä saa +pienen jokeltelevan tyttösen ja äiti kiirehtii toiseen huoneeseen. +Hernström luo kysyvän katseen hänen peräänsä ja alkaa kauniin lapsen +kanssa leikkiä. + +"Katsokaas tätä tytärtä, se tukistaa niin hirveästi", hän sanoo ja +menee vieraiden luo, jotka tupakoiden, kiirehtimättä odottavat. + +"Kas"... + +Tulevat molemmat lähelle. Tahtovat kättä lapselta. Se nauraa, yrittää +partaan. Yks, kaks: se on vanhemman "sedän" sylissä ja nuorempi "setä" +melkein kadehtii... Hernström menee sivuhuoneeseen... + +Sedät huvitteleivat tytön kanssa, mutta ajattelevat sen ohessa yhteen +jaksoon: miksikähän ei se rouva tervehtinyt?... Nyt se varmaan jo +_hymyilee_, kun tulee ja näkee, että me otamme asian näin +perheelliseltä kannalta... + +Miksi hymyilee? Mitä he rouvan hymyilystä? Ovathan he "pesän +hoitajia"!... + +Ne tulevat taas peräkkäin, rouva edellä, mies perässä. + +Nyt ... nyt se... Molempain vierasten katse, samalla kun lapsen kanssa +vehkeilevät, seuraa rouvaa. + +Ei silmäystäkään! + +Nuoren, kauniin rouvan tukka on hajalla, kasvot pesemättä, vaatteet +epäjärjestyksessä, -- tämän kaiken huomaavat vieraat tarkoin. Rouva ei +siis välitä heistä, ei rahtuakaan! + +Yht'äkkiä nuorempi, joka on lapsen saanut, toivoo, että rouva tahi itse +Hernström tulisivat ja ottaisivat lapsen, kun häntä pitävät lapsen +piikana. Onko tämä loukkausta vai huomaamattomuuttako?... + +Hernström on mennyt rouvan luokse kaapin tykö, ja kuiskuttelee jotain +sen korvaan... + +Pesänhoitajista alkaa tuntua, että olisi varsin erinomaista, kun +keksisi syyn, jonka perusteella voisi tämän lykätä toiseen päivään. + +"Antakaa anteeksi", tulee Hernström nöyrän näköisenä pyytäen, "vaimoni +on hiukan pahalla tuulella... Kultuseni", alkaa hän lapselle, joka on +nuoremmalla sedällä, "oletko jo tukistanut setää? Tukistappas, kas +tällä tavoin ... noin?... Ha haa! ... se osaa jos jotain"... + +"Onko se vanha?" kyselee vanhempi hymyillen. + +"Kuuden kuukauden. Kas noin se tekee... Se on hyvin hauska veitikka". + +Nyt nosti rouva esiin piirongin laatikosta vaatteita. + +"Tehkää niin hyvin. Kas tässä on"... + +Rouva läheni kuin tuulessa nuorempaa, otti lapsen, mutta ei puhunut +mitään ... aivan kun se olisi vaan jokapäiväinen tapaus, että lasta +näin pidellään! -- -- + +Siinä oli lakanoita, hienoja, isoja, sirosti ommellut nimet nurkissa. +Molemmat pesänhoitajat joutuivat ajattelemaan, että nämät ovat hyvin +uusia ja tehtyjä morsius-aikana... + +Senhän nyt siitäkin arvaa, kun niissä on muutamissa molempain +nimikirjaimet! + +Vanhempi on onnellisessa avioliitossa, nuorempi kihloissa. -- -- + +"Kultakello", ääntää Hernström. Ääni oudosti vavahtaa. Vanhempi katsoo +kädessään olevaa luetteloa, mutta silmät varastauvat väkisten rouvaan, +joka irroittaa sitä rinnoiltaan. + +-- Jos olisin rikas, en seisoisi tässä! Hyvä Jumala, siihen jättäisin, +se on katkeraa, hirveätä, ajattelee vanhempi. + +"Rouva on hyvä ja antaa olla vaan päällä", sanoo nuorempi. + +Mutta rouva laskee sen pöydälle sanaakaan sanomatta... + +"Hopeakello ... neljä ... kultasormusta". + +Pariskunta riisuu niitä päältään. + +"Antakaa, antakaa olla", pyytää vanhempi. Nuoremmalla on kova kiire +ulos. + +Rouva laskee kultasormukset pöydälle, miehensä sormuksen rinnalle... + +Mutta, mitä? Yskähtikö hän?... Hän rientää toiseen huoneeseen. Sieltä +alkaa kuulua vaitonainen, äänekäs itku... + +"Oh, hoh, pappa tanssittaa Lilliä!" Ja totta puhuen, hän pyörähtää +lapsen kanssa polkantahdissa, mutta -- kyyneleethän hänen silmistään +juoksevat!... + +Vanhempi pesänhoitaja sytyttää paperossiaan kakluunin luona ja pyyhkii +nenäliinallaan hikeä otsaltaan, vaikka huoneessa on lämmintä vaan 11 +astetta. + +1893. + + + + +Naapurukset. + + +Sitä ei kukaan tahtonut kieltää, ettei Tuomilahden Esko olisi yleensä +ollut hyvin kelpomies, vieläpä varsin oivallinenkin. Sen muuten +oli seurakunnan enemmistö jo tunnustanutkin asettamalla hänet +lautamies-ehdokkaaksi, kunnallislautakunnan jäseneksi, y.m. Kyläläiset +häntä pitivät varsinaisena syöttö- ja ojansyynimiehenä j.n.e. Esko oli +siis "ylösotettu mies". Ja tottapuhuen: huonompiakin sitä ylösotetaan! + +Esko ei olekaan joka tuulen ajeltavana, ei omista kohta kaikellaisia +uusia aatteita, joita nuorten hulivilien toitottamana joskus hänenkin +korvaansa saapuu. Hän sanoo itse olevansa miehuullinen mies ja myöskin +vanhoillinen mies. + +Siis -- kerrassaan oiva mies! + +Niinpä, kun raittius-asiasta ruvettiin Eskon kotipitäjässä puhumaan, +arveli Esko, että se on kyllä hyvä niille, jotka ovat _juoppoja_. +Mutta kun sanottiin, että Eskonkin pitäisi esimerkin vuoksi ruveta +raittiuden harrastajaksi, rupesi Esko nauramaan: + +"Vai hänenkin!" Onko hän mikään juoppo? Ja jos joskus maistaakin niin +siihen ei tule kenenkään mitään. Omaansa hän ryyppää, sanoi Esko. + +Niin perin viisaasti ja järkevästi hän haasteli. Eskolla oli naapuri, +Mikko, se Tuomilahden Mikko. He olivat aina eläneet hyvässä sovussa, +saaneet riitelemättä toisensa raja-ojille, eivät kumpanenkaan koskaan +kadottaneet metsänrajoja, eikä toinen rikastunut juuri paremmin kuin +toinenkaan. He istuskelivat iltasin toistensa tuvissa, jaarittelivat +kaiken maailman asioista ja tilasivat yhteiset sanomalehdet. Eskon ja +Mikon nimipäivinä he yhdessä ryypiskelivät toistensa kunniaksi ja +terveydeksi, tulivat iloiselle tuulelle, rallattivat poikana-olon +aikuisia laulunpätkiä, naureskelivat ja iloitsivat elämästä ja hyvästä +naapuruudesta. + +Se oli hauskaa, oikein hauskaa naapuruselämää. Niin Esko kuin Mikkokin +pitivät siitä. Mitä kumpasenkin emännät siitä sanoivat silloin, kun +miehet nimipäiviä ja kaupunkituliaisia pitivät, se ei oikeastaan +miesten mielestä saa muuttaa asiaa, sillä se on vaan akkain puhetta. +Mikko ja Esko sanoivat sen monta kertaa, että akat nostavat melua +turhasta. Ja kun se on miesten puhetta, niin sitä kai meidän uskoa +täytyy. + +Mutta sitten... Mikä lie Mikon päähän pistänyt, kun hän erään kerran, +Eskon kanssa siitä neuvottelematta kirjoitti nimensä raittiusseuran +kirjoihin. Siitä päivin oli naapurusten välillä jotain niinkuin +sumuista ja sakeaa. Kun ensi kerran sen jälkeen tapasivat toisensa, +sanoi Esko suoraan että: "Jopa naapuri nyt rupesi lapsittelemaan". + +Mikko oli hiukan hämillään. Tunsi, että Esko asettui hänen suhteensa +isälliselle kannalle. Muistui ehdottomasti mieleen, miten silloin kun +hän oli ollut ensikertaa yökulussa, isävainaja oli aamulla sanonut: + +"Jassoo, Mikki se meinaa ruveta akantouhuihin". + +"Akantouhuihin", oli Mikko silloin matkinut, oli hiukan suuttunut, kun +isän huomautus oli niin pureva. Mutta ei sentään suuttunutkaan kovin +pahoin, vaan meni pihalle, päästäkseen pois isän käsistä sillä kun oli +niin ivallinen hymy suupielessä. + +Nyt, kun Esko sanoi hänelle, että "jopa naapuri nyt rupesi +lapsittelemaan" teki hänen mielensä jättää naapuri siihen, kun ei +oikein löytänyt mitään puollustuskeinoa teolleen ja Esko näytti niin +rehevältä ja miehuulliselta. + +Esko tarjosi sitte ryyppyä ja sanoi ilkeästi kikattaen: + +"Ota ryyppy naapuri, äläkä turhaile". + +"En otakaan", sanoi Mikko, "kyllä minä nyt ainakin puolen vuotta olen +ottamatta. En minä sentään niin lapsi ole, että heti rikon". + +Ja niin he erosivat. Siitä lähtein rupesi Esko jokaisessa sopivassa +tilaisuudessa tekemään ilvettä Mikon raittiudesta. Mutta siitä Mikko +ehti jo suuttumaan siksi, että toisinaan janttina muodostui +pisteliääksi väittelyksi. + +Toistensa luona käynnit harvenivat. Esko otti silloin tällöin Mikon +uhallakin pitempiä ryyppyjä kuin ennen. Vaan Mikollepa tuon johdosta +selvisikin vähitellen kantansa. Eskon esimerkki sai hänet ajattelemaan: +se oli totta tosiaan viisas teko, että hän aikanansa luopui alituisesta +Eskon seurasta. + +Eräänä päivänä sitten levisi huhu, että Mikko oli ottanut ryypyn, yhden +ryypyn jossain, se nyt on sama missä. Esko sai sen kuulla. Niinkuin hän +olisi saanut suuren lahjan, otti hän heti puolen päivää haltuunsa ja +lähti naapureihin kiertämään ja kertomaan: + +"Jopa se on mennyt naapurin Mikonkin raittius, mennyt on. Luuli +olevansa sellainen siveyden apostoli ja niin se nyt on mennyt. Ei sitä +pitäisi ryhtyäkään sellaisiin, kun ei kerran ole miestä pitämään." + +Tuota Esko kulki kuuluttaen. Mikkokin sai sen kuulla. Lähti Eskon +luoksi. + +"Mitä sinä sellaisia juoruat", sanoi Mikko nyreissään, "lakaise ensinnä +oman ovesi edusta ja tule sitte vasta meille. Sinä olet levittänyt +hävytöntä valhetta. Minä en ole ottanut ryyppyä, enkä ota." + +Esko häpesi ja rupesi leikiksi lyömään. Mutta Mikko ei tyytynyt siihen. +Jatkoi vaan, että ei se ole mitään miehuullista levittää toista +alentavia juoruja. + +Mikko laittoi muuten todistetuksi, että tuo juttu hänen +raittiuslupauksensa rikkomisesta oli väärä. Mutta Esko se nauroi +asialle vielä jälkeenpäinkin ja koko Mikko pilasi arvonsa hänen +silmissään yhä enemmän, mitä useamman kerran hänen täytyi jäädä pois +Mikon kaupunkituliaisilta. + +Vaan erään kerran teki Esko itse kaupunkireisulla pieniä hullutuksia, +pudotti laukkunsa ja matkavakkansa y.m. + +Kun asia piikain kautta aamulla naapureihin ehti, tulivat isännät +pienessä kiusanhengessä itse Eskolta asiaa kyselemään. Esko häpeissään +ja kohmelossa vielä sängystä kurkisteli. + +"Olitko juovuksissa?" kyselivät toiset. Esko koetti kiertäin kaartain +selittää: + +"No ei, en minä juovuksissa ollut, mutta saatoin nyt vähä liikutettuna +olla, kun siinä lähteissä join pullon olutta ihan syömättömään +ruumiiseen. Mutta kun olin koko vuorokauden valvonut, niin olin niin +väsyksissä ja rupesi nukuttamaan..." + +Toiset kun tulivat pois, naureskelivat: + +"Ei vaan sekään tunnustaisi juopottelemistaan, silloin kun vahinkoja +tulee. Mielellänsä nyt olisi kävellyt Mikon housuissa, kun se olisi +vaan laatuun käynyt, väittänyt ettei hän ollut ottanut olutlasiakaan." + +Niin ne naapurit arvelivat. Mutta Esko hautoi kotona kohmeloista +päätänsä, muisteli menetettyä laukkua ja matka-arkkua ja kuunteli +emännän pistopuheita. + +"Naapurin Mikko", sanoi emäntä muun muassa, -- "se se kulkee reimasti +kaupungissa, eipähän pudottele laukkujaan, eikä eväsvakkojaan." + +"Tuki sinä!" -- huusi Esko, "en suinkaan minä nyt ainakaan ryyppäämisen +tähden niitä ole pudottanut, en jo." + +"Hoo", sanoi emäntä, "no selvällä päälläkö sinä tavaroitasi vierittelet +reestä maantien ojaan, rakas Esko?" + +Eskolta tahtoi jo oikein kärsivällisyys loppua. Ja totta puhuen ei se +mikään kumma ollutkaan. Vähemmästäkin pistelemisestä ja kiusanteosta on +jo monta kertaa tukkanuottasilla oltu. Eihän se nyt mikään Egyptin +kumma ole, jos riski ja reima mies joskus niin paljon ryyppää, että +laukkunsa ja arkkunsa pienessä ilonpuuskassa heittää maantielle muiden +ihmisten korjattavaksi! Ja varsinkin kun on sellainen mies kun Esko, +joka on maailmassa ollut jo monessa paikassa, on saanut kätellä +kuvernööriä ja mitä kaikkea onkaan saanut tehdä... + +Eskon täytyi kuunnella akkansa pistoksia koko pitkän päivän, kun ei +ilennyt kyläänkään mennä. Iltapäivällä seisoskeli pihalla, katseli +kaupungista tulevia ja toivoi sydämmensä salaisuudessa, että joku nyt +tulisi sieltä oikein rääsyllänsä, aika sikana. Hän aavisti, että +sellainen tapaus tuottaisi hänelle jotain omantunnon rauhaa ja iloa: +kun muutkin juopottelevat. Eipä aikaakaan, hän näkee vähän etäämmällä +tulevan naapurin Mikon. Aikoi ensin piiloon pistäytyä, vaan äkkäsi +sitten paremmin ja puheli itsekseen: "Katsonpahan, eikö ole ryyppyä +ottanut. Kummapa on, jos ei ole!" + +Vaan kun Mikko tuli portin kohdalle, kampasi alas reeltään ja nosti +kuormaltaan Eskon arkun ja laukun, niin Esko meni punaiseksi ja +valkoiseksi. + +"Mitäs saamaria", murisi hän, "mun jälkiänikö se nyt korjaamaan +rupeaa?" Sitte lähti Mikon luoksi saapastamaan. + +"Jassoo", sanoi Mikko, kun Eskon näki, "katsos täällä on sun arkkusi ja +laukkusi." + +Esko tutkii ja tuijottelee eikö tuo vietävä ole vähääkään juovuksissa. + +Mutta ei se ollut. + +"Onko nämät sinun?" kysyy Mikko ja hymyilee. + +"Ky-ky-kyllähän ne vis-vissiinkin." + +Mikko ei tahdo saattaa nauruansa pidättää, kun toinen niin äkältelee ja +hämillänsä on. + +"Mihinkä sinä ne jätit?" kysyy tuo kurillinen Mikko. + +"Häh?" tuumii Esko... + +"Mihinkä sinä ne jätit?" + +"Häh? tuota noin, noo ... mistä sä oot ne saanut?" + +"No tottahan sinä tiedät, mihinkä sinä kapineitas heittelet?" + +"Tuota, tuota", panee Esko, "se nyt oli sellaista, tuota..." + +Mikko rupeaa nauramaan ja selittää, mistä hän on ne saanut. + +Jopa tulee siihen Eskon emäntäkin. + +"Siinä se oli!" huutaa jo matkan päästä, kun isäntänsä kapineet näkee +kotiin tulleiksi. "Mutta meidän isäntä olis nyt mielellään naapurin +isännän housuissa, olis jo!" jatkoi vielä. + +Eskon pistää oikein hartaasti vihaksi, kun akka ja naapurin Mikko +molemmat hänelle nauravat, eikä hänen auta muuta kuin kuunnella ja +päätä kynsiä. Eikä se olekaan, suomeksi sanoen, miehelle mitään +leikkiä, kun kaksi raavasta ihmistä vastasilmiä nauraa. Mutta pään +kynsimisestäkään ei lähde apua. Hämillään Esko tuijottelee pitkin +nenänsä vartta, kun Mikko nousee rekeensä koirankurisesti kehuen ja +lohdutellen että: + +"Noo, miehelle sitä vahinko tulee ei vasikalle". + +Mutta tämän erän perästä ei Esko enää laskenut leikkiä Mikon +raittiudesta. Jopa kuuluvat naapurukset taas toisissaankin käyvän ja +kehuvat välin olevan entistä paremmankin. + +Muutamat tietävät, että Esko jo on omannut niin paljo Mikon +mielipiteitä, ettei hänkään muka olisi enää viime jouluksi tuonut +pisaraakaan viinaa; -- josko hänessä sitten perää lienee, minä en +tiedä, enkä mene takaamaan. + +1893. + + + + +Tuttava. + + +Monista tuttavistani, kertoi muuan ystäväni, on Heikki Nierulainen, +eräs omavarainen talonmies paikkakunnallamme, omituisimpia. Hän ei käy +luonani usein, selvällä vesipäällä tuskin koskaan, mutta milloin vaan +ryypähtäneenä sattuu ohi kulkemaan, silloin poikkee hän aina sisään. + +Hän kertoo olleensa isävainajani kanssa oikein erinomainen ystävä ja +puhuu aina eräästä hevosesta, jonka hän oli isälleni myynyt; ja minä +luulen, että koko ystävyys perustuikin tuohon ainoaan hevoskauppaan, +pysyen sittemmin samallaisena, kuin nyt on minun ja hänen välinen +ystävyys. + +Aina kun näen hänen tulevan, pistää vihakseni ja ajattelen: "senkin +pölhö, käyt tässä tyhmyyksilläsi ihmisiä kiusaamassa!" Mutta +välttämättömyyden vuoksi koetan ottaa asian hupaisemmalta kannalta ja +minä en koskaan voi oikeastaan häneen suuttua. Sillä minua niin kovin +huvittaa, kun hän luulettelee itsellään olevan etuoikeuden isäni kanssa +olleen "ystävyytensä" perusteella minua kiusata ja härnäillä ja pitää +minuakin kesti-ystävänään. + +Hän on muuten varsin kelpo mies, niin hidas ja vakainen liikkeissään, +että äkkinäinen voisi hyvin helposti laskea hänen tarvitsevan +elääksensä vähintäin kaksisataa vuotta, jos luulisi hänen ehtivän +suorittaa noin tavalliselle talonmiehelle aijotun elämäntehtävän. Ja +kun hän, erittäinkin selvällä päällä ollen, rupee jotain juttelemaan, +loppuu kuulijalta kärsivällisyys kesken melkein aina ja on pakotettu +kiirehtimään: "no-no, mutta mitäs lopuksi?" + +Mutta kun hän on juovuksissa, silloin juoksee hänen kielensä hiukan +vilkkaammin, sillä hän on hirveän epäluuloinen ja paha haukkumaan. +Kaikki muutkin sanovat hänestä sitä samaa. Vaan kaikki antavat hänelle +sen anteeksi, sillä eipä hän selvällä päällä, herra paratkoon, liiaksi +huvita itseään puhumistaidollaan. + +Sitten kertoi ystäväni erään tapauksen Nierulaisen käynnistä hänen +luonaan ja sanoi että tämä on ihan samanlainen kuin kaikki muutkin +käynnit, ainakin pääpiirteissään, että mahdollisesti satunnaiset seikat +kyllä hiukan voivat muutella yksityisyyksiä. -- Tässä suvella, sanoi +hän, näin ikkunasta, että Nierulainen ajaa pihaan. Hän ei aja koskaan +kovasti; nytkin käveli hevonen kuin unissaan. Itse hän istuu rattaitten +etupuolella. Viime syksyisessä rasvassa olevat saappaat heiluivat +alhaalla varattomina kuin kellon heiluri. Ruumis etukumarassa nojailee +hän kyynäspäillään polvia vasten pitäen huolimattomasti suitsista. +Notkovarsinen raskas kollo rötköttää hampaissa vääntäen muutenkin +omituisesti vääristynyttä suuta toiselle sivulle. Ylähuuli on muuten +vajonnut alahuulen sisään ja silmät tuijottavat hevosen häntään +älyttömästi ja laiskasti. Hevonen kävelee itsestänsä tallin eteen +tavalliselle paikalleen. Siinä se saa seisoa jonkun aikaa, ennenkuin +Heikki ryhtyy rattailta alas tulemaan. Tuo kaikki kuitenkin tapahtuu +vihdoin: hän tulee alas, sitelee hevosen renkaaseen kiinni, panee +heiniä eteen, pistää sitte kädet housun taskuihin ja jää miettien +katselemaan hevosen syöntiä. + +Olin jo jättänyt hänet omiin puuhiinsa ja ryhtynyt muihin tehtäviin, +kunnes kuulen hänen koplailevan oven takana ja näen vihdoin astuvan +sisään. + +"Hyvä-ä päivä-ä." Hän jää seisomaan oven suuhun omituisesti suutaan +vääristellen ja muljautellen sivuilleen. + +"Päivää, päivää!" sanon, "käykää istumaan Nierulainen." + +Hän ei katsahdakaan minuun, vaan yhä omituisesti kyräillen ja suutansa +vääristellen virkahtaa vihdoin vaatimattomasti: + +"Seisoakin saa juuri ... ole istumisesta lukua juuri." + +"Noo, käykää istumaan." + +Vähitellen alkoi hän epäröiden lähestyä muuatta tuolia oven puolessa +ja istahti siihen varovaisesti kuin petosta peläten ja rupesi +tuijottamaan yhteen kohti lattiassa juuri kuin jotain pulmaa oikein +periaatteellisesti miettien. + +Yht'äkkiä hän nousi, astui epävarmasti minua kohti käännellen päätään +ja katseitaan puolelta toiselle kuin tuuliviiri, seisahtui eteeni, +ojensi minulle kätensä, joka oli ylt'yleensä niin paksussa kärryn +piessä, että minä en mielelläni olisi antanut hänen käsiinsä +käytettäväksi lapiotanikaan. + +"Kättä lämmintä ... köyhäll' on lämmin käsi. Vai pelkäättekö +tahrautuvan?" + +Vasta tuota kysyessään vilkautti hän jonkunlaisella salaisella +vahingonilolla silmiini -- ainoa ymmärrettävä ilme, minkä olin vielä +hänen silmistään saanut. Sillä välin oli hän jo tuhrinut kättänsä +takkinsa rintapieleen, ojentanut sen uudelleen minulle yhä tuo +pilkallinen vahingonilonilme silmissä. Hämilläni pistin kääppäni hänen +pikilapioonsa ajatellen saipuan ja veden hyötyä. Hän jatkoi jutellen ja +pitäen minun kädestäni: + +"Rupesivat kärryt niin sianporsaita kauppaamaan, että oikein täytyi +maantiellä ruveta rasvaamaan. Renki oli jättänyt rasvaamatta, mutta saa +nyt selkänahallaan maksaa..." + +Hän päästi käteni, mutta katsahti siihen vielä yhä tuo ilkeä +vahingonilo silmissä. + +"Suttaantui nyt kätes, mutta anna anteeksi ... vaikka teiksikin nyt +sais sanoa, mutta en mä juuri viitsi, kun sinä oot niin paljoa +nuorempi... Isäsi kanssa me oltiin hyvät tuttavat, hevoskauppojakin +tehtiin, mutta ei me ole oikein tutuiksi päästy... Sin'oot kans niin +komia ja iso päältäs jotta... Mutta ei se nyt tähän kuulu..." + +Hän kaiveli pulloa povitaskustaan. Minä tiedän, että hän alkaa minulle +tarjota ryyppyä vaan sitä varten, etten siitä huoli, sillä hän muuten +ei koskaan tarjoo kenellekään, jonka tietää ryyppäävän. En viitsi hänen +syytökseensä tällä kertaa vastata mitään, sillä minä olen niin monasti +hänelle sanottavani siinä suhteessa sanonut, että olen kokonaan +toivoton, uskallanpa sanoa välinpitämätönkin, ajattelin. Hän otti +tulpan pullon suulta, ryyppäsi, pyyhkäsi pikisellä kädellään suun +"puhtaaksi" ja ojensi sen minulle. + +"Eikös nyt passaa ryyppy? Ei siellä ole myrkkyä ... vai vieläkö sinä +oot niin komia, ettei sovi ottaa multa ryyppyä?" + +"En huoli, tiedättehän tuon ennestäänkin", virkahdin kärsimättömästi. + +"No se on punssia ... kyllä sä sitä itsekin kuitenkin joka päivä +viljelet". Hän vilkautti silmiini tuo entinen ilme silmissään vielä +selvempänä. + +"Piruakos tuossa", pääsee minulta kuin vahingossa. + +"Noo ... suutu jos tahdot, eli saisin mä nyt teiksikin sanoa, mutta en +mä sano kiusallasikaan ... suutu siitäkin, jos tahdot... Ainakin minä +ryyppään, vaikka sun kuinka pistäis vihaksesi..." Ja hän oli ottavinaan +oikein pitkän ryypyn, nauttien siitä, että hän erehdyksissään luuli sen +minua harmittavan. Mutta hän ei päästänyt paljoa suuhunsa, vaan piti +kieltänsä pullon tulppana. Pullon pisti hän vihdoinkin poveensa, +vääristeli suutansa ja muljotteli silmiään ajatuksissaan. Ja minä +kuvittelen hänen ajattelevan sitä, että mitähän hän nyt sanoisi? + +"Missäs teidän emäntä on? ... sopii mun nyt teiksikin sanoa, ei +suinkaan siinä suu väsy... Onko emäntä kotona vai? ... olisin sillekin +ryypyn antanut, ... vai ryyppääkö sekään?" + +"Ei hän ole kotona." + +"No missä nyt on?" + +"Kylässä on." + +"Soo ... vai niin... On meilläkin emäntä, mutta ei se jouda kylässä +kulkemaan ... vaikka en mä sitä nyt sen päälle sano, mutta sanon mä +vain, jotta roiskuu meillä paikat, kun isännälle vierahia tulee. Ja on +sitä nyt varojakin juuri, Jumalan kiitos, niin paljon että kestää +kahvipannun keittää..." + +Tässä en voinut pidättää nauruani, vaan iloisesti kaklattaen pyysin +anteeksi, ettei nyt sattunut olemaan vaimoväkeä kotona, enkä itse ollut +koskaan saanut vähintäkään kokemusta kahvin keitossa. + +Nyt hän nähtävästi suutahti, sillä hän kallisteli ison aikaa äänetönnä +päätänsä kuin palokärki ja minä katselin tahallani hymyillen, vainuten +hänen jokaista silmänluontiaan. + +"Naura mitäs naurat, mutta se vasta nauraa, joka viimeiseksi nauraa", +hän alkoi sanella loukkaantuneella äänellä harvakseen ja rupesi +astelemaan ovea kohti. + +"Jokos te nyt olette vanha?" kysäsi hän ja kääntyi vitkallisesti +takaisin. Kun olin tehnyt siitä selvän, kuulin hänen puhelevan +ollenkaan minua kuuntelematta: + +"... Sopii ... sopii kyllä teiksikin sanoa, vaikka en mä juuri +viitsisi, kun en mä ole kovin paljoa köyhempikään, mutta..." (Hän sanoi +tuota siitä syystä, että tiesi olevansa monta vertaa rikkaampi). +"Isäksi kyllä kelpaisin, mutta mitähän niistä... Ei meiltä ole koskaan +emäntä kadonnut... Ka kun en mä havaitse hyvästikään sanoa." Hän tuli +vitkalleen jälleen luokseni, kun seisoin selin häneen. + +"No hyvästi nyt ... eikä riidellä", hän sanoi ja tarjosi kättä +takapuoleltani. Minä käännyin ja annoin hänelle käteni. + +"Ollaan miehet kahden puolen, mies isäskin oli." Hän puristi kättäni +armottomasti. "Sun isäsi oli siivo mies, eikä me koskaan riidelty, +vaikka hevoskauppojakin tehtiin, mutta riita meille sun kanssasi pakkaa +tulla ... mikä hänessä on syynä. Oletkohan sinä niin paljon parempi +kuin minä, vai?" + +"No heretkää jo tuosta." + +"... Ei sinusta tulekaan koskaan sellaista miestä kuin isäsi oli, usko +jos tahdot... Ja vaikka mä sen itse sanon, niin miehen housuissa +minäkin aina olen kulkenut..." + +"Mutta mitä te nyt oikeastaan kaivelette riitaa?" + +Hän ei välittänyt vähääkään minun puheestani, vaan jatkoi: + +"Ole niin hyvä kuin olet ja niin raitis kuin tahdot ... vaikka +teiksikin juuri sais sanoa, mutta... No hyvästi nyt vielä kerran. (Hän +tarttui uudestaan käteeni). Käy panemassa piippuun, kun kuljet ja on +siellä meillä kamarikin, missä istua sopii. Tehkää nyt niin hyvin... +Täytyy sanoa teiksi, jos sitten paremmin tulisitte." + +Nyt hän vihdoinkin näytti päättäneen mennä, mutta vielä kerran hän +kääntyi ovessa: + +"Paljon me olimme yksissä isävainajasi kanssa, vaikka ei se suinkaan +tähän kuulu, mutta on se niin paljon että... No ei me sillä riitele, +hyvästi nyt vain ja käykää kautta, kun passaa." + +Ja hän menee vihdoin ulos, syrjäytyy hetkiseksi huoneitteni taakse, +mistä sitten ilmestyy hevosensa luo. Siinä alkaa panna piippuun, +nojaillen aisaa vasten ikäänkuin jotain odotellen. + +Minua kovin huvitti hänen käytöksensä. Asetuin akkunapieleen salaa +tarkastelemaan. Jokainen ruumiin liike ja käännös, jokainen äännähdys +ja askel -- ne kuvaavat häntä niin omituisesti. Jospa voisin tätä +kaikkea kertoa, mutta en voi. + +"Soo siinä!" Se on hiljainen, mutta samalla painava nuhde hevoselle, +joka hiukan liikahtaa, horjuttaen samalla aisaa vasten nojailevaa +isäntäänsä. Viime mainitun pää kohoo vitkaan ja kääntyy hevosen päätä +kohti. + +"Soo siinä! ... ei sulla ole kiiruumpi kuin mullakaan." + +Mutta hän alkaa nyt kuitenkin liikkua rattaille päin, ja kömpii sinne +istumaan, ottaa suitset, nostaa nenäänsä hiukan pystymmäksi ja katsoo +pitkin hevosen selkävartta. + +"Noh, lähde nyt", hän virkahtaa, nykäisee hiukan suitsista ja jää +rauhallisesti odottamaan hevosen lähtöä. Hevonen tekee yrityksen, mutta +pidättyy kohta, sillä marhaminta on jäänyt kiinni seinärenkaaseen. + +"Jassoo." Nierulainen nousee levollisesti, vähääkään suututtelematta +ottamaan sitä irti. Päästyään onnellisesti taas maahan, on piippu +sammunut ja hän rupee sitä sytyttelemään. + +Mutta juuri siinä, kun jo osoittelee tulitikulla valkeata piippuunsa, +älähtää: + +"Mutta vaikka mä sen itse sanon, niin aina meidän padas on mäntä ollut, +jumaliste!" Piippu jäi sytyttämättä ja hän alkoi uudestaan astua tupaa +kohti. Minä pakenin kuin nuoli toiseen huoneeseen ja suljin oven +perääni. Kuulin sieltä, miten hän itsekseen jutteli etuhuoneessa ja +teki mitä kummallisimpia ja aiheettomimpia, mutta väliin myöskin +erinomaisen teräviä ja sattuvia johtopäätöksiä, niin että minun +väkistenkin täytyi nauraa. + +Vihdoin hän lähti samaa nuottia jatkaen pihalle ja venyteltyään siellä +noin puolen tuntia, lähti. Mutta juuri portissa mennessään hän +huudahti: + +"Roiskuu meillä paikat, kun meille vieraina tulee, vaikka mä sen itse +sanon, mutta..." + +Hän oli kovin vihoissaan siitä, ettei ollut kahvia saanut ja minä olin +aivan varma, että hän tulee uudelleen pian takaisin purkamaan samasta +asiasta, sillä hänellä näyttää pysyvän kaikki kärsityt vääryydet +mielessä ijankaikkisesti. Mutta tuo, mitä hän emännästään sanoo, se on +vaan pelkkää suun pieksämistä, sillä hän, harvasanainen miesrukka, on +niin perinpohjaisesti tohvelin alla. -- + +1892. + + + + +Kelvottomat. + + +Sekin on luultavasti järkähtämättömän luonnonlain seurauksia, kun +nuorissa renkipojissa maalla herää heti, kun ovat pikkuleivän suuhunsa +saaneet, vakava ajatus naimisiin menosta. Tuommoinen, mielestäsi +joutava miehen pala, jota olet taipuvaisempi pitämään talon +elättipoikana kuin renkinä, jolle et mielelläsi uskoisi piippukoukkua +suuhun ja jonka varmemmin uskoisi pyhä-illoin tapaavasi lasten joukossa +häränpyllyä heittämässä eli vareksen pesillä kulkemassa, -- löydätkin +hänet käsikoukussa kävelemässä täysikasvuisten tyttöjen seurassa tahi +"polkkaamassa" maantienristeyksellä ensimäisenä miehenä. Naurat tuota +katsellessasi. Luulet, että nuo tytötkin pitävät häntä mukanansa vaan +leikin vuoksi, jonkunlaisena narrattavana narrina. Naurat yhä makeammin +tuota pilaa, jonka tytöt ovat keksineet antamalla tuon miekkosen +esiintyä joukossaan täysiarvoisena tanssittajana. Sinusta tuntuu kuin +joku hivelisi lauhalla jalkapohjiasi, kun katselet miten se nulikka on +veikeä, pitää itseänsä jonakin ja luulettelee että tytöt hänestä +hyvinkin pitävät, -- ja sinä ymmärrät, että he eivät voi pitää, että se +on aivan täysi mahdottomuus. Ajattelet, ettei koko avarassa maailmassa +löydy ihmistä, joka tuon kanssa naimisiin menisi. + +Mutta vähän ajan kuluttua kerrotaankin, että hän meinaa ottaa akaksensa +sen tahi sen... + + * * * * * + +Kun näki Rompan Iikan ensi kertaa "joukossa" tanssipaikalla, olisi +mieluisammin uskonut hänetkin paimenpojaksi kuin rengiksi, joka +palvelee vuosipalkalla ja ryypiskelee saamansa rahat suuhunsa. Sillä +pikkuinen hän oli, niin mitättömän vähäinen että... + +Mutta vuoden kuluttua siitä, kun Iikka oli ripille päässyt, rupesi hän +jo hommaamaan naimisiinmenoa Hiirosen Matin tyttären Leenan kanssa. + +"Kuka hyvä ihminen senkin ottaa?" kyselivät kummastellen ihmiset, jotka +Iikan tunsivat. + +"Ja jo sekin raukka on, joka tuostakin huolii", toiset arvelivat, jotka +Leenan tunsivat, mutta ei Iikkaa. + +Kun yhdessä vihdoin heidät molemmat nähtiin, lyötiin käsiä yhteen, +naurettiin ja huudettiin: + +"Voi maailmassa! Ainapa se näkyy vakka kantensa valitsevan." + +Oli samanlainen se Leena kuin Iikkakin. Taisi olla vielä lapsuuden +aikuisia variksensaappaita säärissä ja korvantaustat nesteät, -- oli +sellainen tolppasäärinen, möllöhuulinen tytöntynkkä. Vasta viime kesänä +oli ensi kertaa viikatteen kanssa nolastellut ja nyt talvella töikseen +teki puolia emännälle ja joskus, niinkuin leikin vuoksi, nolasteli +kehrätä vanhemman piian hurstinkude-rukilla. + +Kun emäntä toisinansa haukahdellen ja pilkaten taivasteli, että kun +sellaiset kelvottomat yhteen menevät ... ja hänen kanssansa samaa +köyttä nauraen veti muu väki, -- silloin Leena itki ja ajatteli, että +köyhyyden tähden heitä halveksitaan. Ei suinkaan emännällä nyt ole +muuta pärmänttäämistä... Mutta ylönkatsottu mätäs monasti kuorman +kaataa! Kertoi siitä Iikalle, ja niinkuin kaksi tuhman näköistä +varpusta he sitten yhdessä livertelivät, että "jos vaan meill' on +rakkautta, niin Jumalall' on rikkautta" j.n.e. Eikä siitä usein paljon +puuttunut, ettei Iikankin miehekäs sydän heltynyt vesittelemään. Mutta +mies on aina mies, hän röyhisti rintaansa uhallisesti ja teki kamaloita +valoja siitä, että hän näyttää vielä ihmisille, miten ylönkatsottu +mätäs kuorman kaataa! Puheli Leenalle urakoista ja summatöistä, +rautatientöistä ja sen semmoista, vieläpä Amerikastakin ja sanoi, että +vaikka hän on pikkuinen, niin -- maasta se pienikin ponnistaa, +ponnistaa jo! + +Eikä Leena enää itkenyt. Rupesi vaan sanomaan, että ihmiset niin kovin +kadehtivat, ja että se emäntäkin vaan sentähden sellaisia pauhaa, kun +ei päästäisi häntä pois palveluksesta. Iikka luuletteli, jopa ihan +varmana sanoi, että hänen isännällänsä ja emännällänsä on juuri +samanlaiset syyt. + +Mutta eihän sitä kukaan ihminen elämä-ikäänsä palvella jaksa, eikä +viitsikään. Entä sika, kun ei ole mikään pakko! Mäkirannassa häämötti +mökinpaikka, Leena näki jo itsensä lypsämässä omaa punankyytiäänsä ja +puskemassa ruskeata hampputukkaansa sen kupeeseen. Iikalla oli hyvät +saha- ja höylärustingit, Kallion sepän tekemä veistinkirves, +kierunavari ja kamaloota ja hyvä kolmineuvoinen tuppi, jossa oli +timpermannin pännä ja passari... + +Lapset nukkuivat tuuditellen näissä unelmissa lutin sängyssä päitä +yhteen puskien. Olkipatja oli alla, kun ei Leena ollut vielä ehtinyt +rydinpäitä laittaa. Mutta elämä tuntui niin syöttävältä kuin hyvä +lämminleipä. _Toivo_ hymyili jalkopäässä väännellen kummallisen +salaperäistä kameleontti-naamaansa muka sopivaan ja hyväksyvään, +vakuuttavaan hymyyn ... narraili lapsia liukkaalle jäätikölle, +jättääkseen heidät kohta, jahka vaan saisi perässään niin pitkälle, +etteivät enää palaamaan pääsisi. -- + +Hyvät ihmiset ja kylänmiehet nauroivat ja pilkkasivat heitä, mutta +vakavalla sanalla ei kukaan ottanut neuvoaksensa ystävällisesti. Neuvon +tapaisissa puheissa oli aina ilve kärjessä ja sen tähden ei se +pystynyt. Opettavaiset akat näkyivätkin neuvoillansa tarkoittavan sitä, +että vaan saisivat tuota nuorta paria härsytetyksi kiivaammin +yhteenpäin yrittämään, että sitten kuin kaikki niiden toiveet ja +luulottelut maahan romahtaisivat saisivat täyttä kurkkua, +viisaannäköisinä huutaa: "No enkö minä sitä sanonut!" "Minähän juuri +sanoin, että niin käy, juuri niin minä sanoin." + +Iikka ja Leena aavistivat että ne juuri sitä ajattelivat, mutta he +tahtoivat näyttää pitkäänenää ämmille ja antaa palttua kaikille... He +koettelivat käsivarsiansa, jotka jo alkoivat vahvistua niin ihmeesti, +muistelivat mitä osaavat tehdä ja -- kas kummaa: he varmaankin +tulisivat osaamaan tehdä mitä ikänä tahtovat, jahka vaan ehtivät oppia! + +Leenakin ihastui tuosta ajatuksesta perinpohjin. Rakkautta oli kuin +sumua. Kun Leena Iikkaa katseli, tuntui kuin olisi nähnyt aavan meren +rannassa laivan, joka oli varustettu häntä viemään tanssien elämän +kareikkojen välitse, pilkan ja ylenkatseen käsistä tyyneeseen satamaan, +jossa arvosteltaisiin perin toisella tavalla, kuin ihmiset nyt +tekivät... Ja toivo yhä hymyili kameleontti-naamoineen ja pysytteli +todellisuutta koreasti piilossa selkänsä takana. + +Mikkelin aikana kuulutettiin ensi kerta ja pyhäinpäivä-viikolla +ajateltiin häät pitää, oikein rahahäät. Mutta häistä ei tullut mitään, +kun ei kukaan niin paljoa luottoa antanut, että olisi häävarat kokoon +saatu. Pappilassa he kävivät kahden vihillä. Iikan mieleen painui +syvästi papin sanat, kun hän sanoi, että mies on varustettu vahvemmalla +järjellä ja suuremmilla luonnonkirjoilla kuin nainen. Hänen rintansa +paisui jalosta oman arvonsa tunnosta, tuli ehdottomasti ajatelleeksi, +että kyllä se pastori sen tässäkin paikassa oikein tietää, miksei se +sitä tietäisi! Leena se rupesi pehmenemään, kun pappi sanoi, että Iikan +pitää kohdella häntä kuin heikompaa astiaa. Hän ymmärsi sen +vertaukseksi, sillä tunsi oikein todellisuudessa olevansa +vantteratekoisempi kuin Iikka, niin että siltä puolen ei hän nyt +mielestänsä ollut mikään heikko astia. Mutta lahjat ovat moninaiset, +hänellä on huonommat kuin Iikalla... + +Niin he astuivat rohkeasti pyhään aviosäätyyn ja näyttivät pitkäänenää +ihmisille. Tosin sisälsivät "torpankirjat", joiden avulla asiaa +vastustava lakipykälä saatiin tyhjäksi kirjaimeksi, vaan paria syltä +paksua rahkanevaa, johon ei itse rahamiehetkään olleet uskaltaneet +ryhtyä. Vaan Iikka melkein ajatteli, että ei sitä tiedä vaikka hän +ryhtyisi. + +Ensin rupesivat elämään koturina. Mutta ihmeen huonosti oli ansioita +syystalven mittaan, että yritti jo joulun alla tulla leivän väli. +Silmäkulmat alkoivat ryppyyn käydä ja leuka painua rintaa vasten, +toivon kameleontti-naaman päälle oli jotain harson tapaista, omituista +väriä vetäytynyt. + +Iikka oli jo syksyllä sanonut jäähyväiset rengittämiselle ja katsellut +jonkunlaisella riemulla menneisiin kurjuuden päiviin taaksepäin. Vaan +jo jouluna rupesi jälleen ajattelemaan, että jos tässä rengiksi +rupeaisi? Leena yhytti Iikkaa mietiskelemässä ja sanoi että hänkin +kyllä piiaksi menisi, jos vaan sattuisi paikkoja saamaan. + +Joulun jälkeen Iikka saikin paikan, mutta Leena ei. Vaan eihän sillä +suurta väliä. Iikka kun sai talosta ruoan, niin Leenan sopii syödä +Iikan palkkaa. Sitä hän kävikin sitten ahkeranlaisesti poimimassa joka +mielitekoon kuin lapset vitkaan kypsyviä karviaismarjoja. + +Vaan pian rupesi Iikka muikeasti katselemaan, kun akka niin usein kävi. +Leena oli mielestänsä liian hyvä syömään -- söi Iikan palkan niin +tyysten, ettei tahtonut enää tupakkarahoiksi riittää. Siitä rupesi +nurisemaan Leenalle ja kyselemään, että etkö sinä nyt mitään saisi +tehdyksi, että edes vähän ansaitsisit? Leena karvautui: miksei hän +tehdyksi saisi melkein vaikka mitä, kun vaan sais tekemistä! Siinä +oltiin, eikä se siitä parantunut. Iikka ajatteli, että kun Jumala antaa +kesän, niin kylläpä tuo sitten työtä saanee, että itsensä elättää, +vähän säästöllekin panee ja hän, Iikka, säästää niinikään. + +Jumala antoi ensin keväimen ikäänkuin suun avajaisiksi, sitten kesän +täydessä runsaudessaan. Mutta murusia siitä vaan varisi Leenan osalle, +kunnes tuli leikkuuaika. Silloin sitä sai syödä ja herkutella +leikkuukekkereissä, ja mieli ihastui. Vaan vaatteet olivat jo siksi +kuluneet, että leikkuupalkoilla välttämättä täytyi nyt saada uudet, +ristiraitaiset vaatteet ja karttuunahuivin. Kun sitten vielä rahoja +riitti pieneen panokseen kahvia ja sokeria niin... Ja totta puhuen, +tyhjän säästäminen ei maksa vaivaansa! + +Tuli vielä riihiaika. Kaikki tiesivät, että kyllä se Leena riihityössä +on täysi ihminen. Sai "riihimiehen" paikan samassa talossa, missä +Iikkakin oli. Mutta sekin oli niin lyhytaikaista ansiota, että jo ennen +lokakuun loppua oli Iikalle ruinuttamassa että pyydä nyt isännältä yhtä +markkaa, kun aivan mun kenkäni hajoavat jalkaan. Nyt Iikka julmistui ja +sanoi, ettei hän pyytäisi, vaikka et ikänä kenkiä näkisi! -- + +Siitä on jo muutamia vuosia kulunut. Jumala on siunannut heidän +avioliittonsa kahdella perillisellä. Mutta tässä, kun tuli köyhävuosi, +ei Iikka sattunut saamaan rengin paikkaa, kätevämpiä kun oli kyllä +menemään alennetuilla palkoilla. Nyt ei auttanut muu, kuin istua +tyhjäntoimittajana murjottaen, koturina, syödä kun oli, olla syömättä +kun ei ollut. Aina kun oli vaivais-avun antopäivä, lähetti akan sinne +evästettynä muistutuksilla, että pitäisi enempi antaa... "Eihän niin +vähällä voi mitenkään neljä elävää ihmistä toimeen tulla. Pitää sanoa, +että lapset ovat kipeinä ja mulla on sydänalustatauti." + +Ja herra ties eikö hänellä edes lie ollut jotain sellaista, kun oli nuo +ennen niin paksut posket ohkaisiksi käyneet ja ääni kähisi, kuin olisi +ollut viime viikkoja elävä keuhkotautinen. Ihmiset osoittivat viisaan +näköisinä sormillaan ja sanoivat: "Kas nyt, enkö minä sitä sanonut? +Minä sitä samaa sanoin, muistattehan? -- että kerjuu siinä on edessä +ennen pitkää, kun kaksi kelvotonta yhteen menee." + +Tuota sanoessaan tuntuivat eukot ikäänkuin huokuvan omasta hyvinvoinnin +tunnostaan ja omistavan itselleen kunnian siitä, että olivat "juuri +niin sanoneet". Vaan jos he sen sijaan, että härsytellen noille, +mielestään kelvottomille "niin sanoivat", olisivat silloin ottaneet +äidillisesti Leenan hampputukkaan ja vieneet makaamaan tuvan yli +sänkyyn, olisivat sitten antaneet Iikalle ympäri korvia, niin molemmat +varmaankin olisivat vähän lauhtuneet halussaan pyhään aviosäätyyn +päästä. + +Jos heillä nyt, kun itse kykenemättöminä kunnon tavalla leipäänsä +ansaitsemaan, kun nälkäiset lapset voivotellen itkevät viattomina +ihmiskunnan leväperäisyyden uhreina, kyselisi: "mitä sanoisit +_nyt_, jos silloin kun sinä pihisit rakkaudesta kuin kumipallo ja +kiirehdit tulisella vauhdilla avioliiton satamaan, olisi joku ottanut +sinun otsatukkaasi ja sanonut: + +"Hiton kakara, etkö ymmärrä huuttia, taikka minä annan, että tuntuu!" + +Iikka ja Leena ihan varmaan huutaisivat yhteen suuhun: + +"Ah, hyvä isä, kunpa joku hyvä ihminen oliskin sen tehnyt!" + +1893. + + + + +Isäntä, hevonen ja koira. + + +"He-voi-nen!" + +Se lentää kuin ihme, katkaisee kolkkoa talvista taivalta. Kuuvalossa +näkee valkean huurun nousevan hevosen ruumiista ja haihtuvan hitaasti +tyvenessä pakkas-yössä. Tilanomistaja Kouttinen, "_hän itse_" +istuu reen perässä, paksun turkin sisässä ja huutaa tuon tuostakin +hevoselle, kiirehtii sen kulkua, kun on niin kylmä ja kiire. Hevonen +juoksee, taival lyhenee. Jo häämöittää kuuvalossa tuolla taloinen +ryhmä. Yhä kovemmin juoksee hevonen, senkin on niin kylmä, menis +mielellään kotiin, ottais loimen selkään ja appeita eteen. Niitä kai se +nyt muistaa, niiden perään juoksee... + +"Tpruu!" Isäntä tempaa suitsista; on tultu kestikievarin tiehaaraan ja +sinne käännytään. Kummallista: musta tekee pientä tenää, se tahtoisi +vaan kotiin rientää. Juuri kuin edellyttäen sitä, mitä otaksuu mustan +ajattelevan, äännähtää Routtinen: + +"Nooh, pian siellä käydään ... mene vaan." + +Juuri kuin järkevälle, ajattelevalle kumppalille! Ja musta, ikäänkuin +ymmärtäen puhelun, menee, mutta hienosti huomattavaa vastenmielisyyttä +osoittaen. -- -- -- + +On niin kylmä. Musta värisee selkä koukussa kestikievarin pihassa. Jo +kaksi tuntia on Routtinen itse sisällä ollut. Porstuan kamarin +ikkunasta tuikkaa valkean valo. Yhtämyötään mustan pää sinne kääntyy ja +kummallisesti odottelevan näköisillä silmillään tuijottelee valoa +kohti. Taivaslaella heloittaa kuu täysimmillään. Sen valossa sopii +katsoa mustan silmiin, kun se tuonne akkunaan tirkistää! Huomio kiintyy +yhä enemmän hevoseen: sen kyyryyn vetäynyt selkä, koukistuneet +etupolvet, nuo ripuksissa olevat korvat, jotka pienenkin äänen, tahi +rahinan kuullessa luppoutuvat tarkalla huomaavaisuudella kuuntelemaan. +Mikä kärsimys, mikä tuskallinen odotus, mikä ihmisellisen järkevä +tunnelma sen silmistä luistaa! Ja se on vaan eläin, rääkätty, opetettu +ja kilpa-ajoissa palkittu. -- -- -- + +"Minulla on sellainen hevonen, että pois siitä olla pitää!" huutaa +_hän itse_ siellä porstuan kamarissa ja lyö nyrkkiä pöytään +kestikievarin nenän edessä. + +"Hyvä se hevonen on", kehuu toinen, "eikö sille vilu mahtane tulla +siellä, kun näin kylmä on?" + +"Viluko?" Hän rupesi kiroilemaan. Vai vilu! Ja jos tuleekin niin +tulkoon, kyllä _hän itse_ lämmittää... Koni on hänen omansa, eikä +siihen tule kenenkään mitään. Hänen hevosensa pitää oppia kaikkeen, hän +on isäntä, hevosmies ja kyllä hän tietää hevosten "vääsingin." Hänen +hevosensa pitää olla niinkuin ajatus. "Sillä on lihaa päällä, ei sitä +ole opetettu näljällä elämään!" + +Nyrkki taas läjähti pöytään -- ja musta vavahti, katsoi ikkunaan. + +Vihdoin Routtinen tuli ulos. Kun hän portaille astui, höristeli musta +jo vastaan. Se oli niinkuin nuhteen ja anteeksiannon tapaista +ystävällistä mutinaa. + +Routtinen oli juonut ja hoiperteli. Musta katseli tarkoin tutkien, kun +hän hoiperrellen läheni. Isännän likelle tultua musta yht'äkkiä +kuorsasi, heilautti voimakkaalla heitolla päätä, pudisteli sitä, +kuopasi jalallaan lumista pihaa ja kiinnitti vauhkat, pelkoa osoittavat +silmänsä isäntäänsä. + +Yhä valaisi kuu mustan silmiä, joissa hurjistunut ilme aste asteelta +tuli yhä selvemmäksi. Tuuli, joka oli alkanut hiukan henkiä, toi jo +portailta asti oluen hajua mustan sieramiin. Kun isäntä pääsi ääreen, +kurotti se päätänsä häntä kohti, kuorsahti rajusti ja alkoi +levottomasti muutella jalkojaan. + +Kievarin isäntä tuli Routtisen kanssa. Selitettiin jalkoihin +sekautuneet suitset. Musta riehui ja tahtoi paeta jokaista isäntänsä +lähestymisen yritystä. Routtinen huusi ja karjui. Sai vihdoin kievarin +avulla itsensä lähtökuntoon. + +Musta lähti kuorsaten hyppäämään kuin hirmua pakoon. Routtinen ei +tahtonutkaan sitä kiinni pidellä vaan huutaen ja rähisten lisäsi sen +vauhtia. + +Kotipihaan saavuttiin klo 12 yöllä. Kontistuneena oli mies rekeensä +nukkunut. Hevonen seisahti rauhallisesti tallin eteen, hirnahti, +tallista vastasivat toiset... Renki jo tulee ulos porstuan ovesta ja +lähenee hitaasti, unisin silmin ja myrryisenä rekeä. + +Tarkastettuaan ja saatuaan selville, että isäntä siellä vielä sentään +elävänä kuorsailee, tyrkkää hän tätä kylkeen ja murahtaa: + +"Eiköhän olisi paras nousta." + +"Häh?" Routtinen unentöpperössä kysyy. + +Renki jo silloin mustaa valjaista päästelee ja sieltä sanoo: + +"Te olette nyt jo kotona." + +"Hääh?" tutkii isäntä vielä mutta alkaa kuitenkin jo nousta. Pääsee +vihdoin oikein seisomaan ja kompuroi reestä pidellen hevosen ääreen +tämän lautasia vasten käsillään nojailemaan. Siinä halli alkaa häntä +ystävällisesti lähennellä, hyppii ulisten rinnoille, kiertelee sinne +tänne ja heiluttaa mielihyvissään häntäänsä. + +"Halliko se on?" tuumii Routtinen ajatuksiinsa vaipuneena ja +ystävällisesti. Mutta samalla musta liikahtaa, käsi luiskahtaa sen +lautaselta ja isäntä kaatuu... Musta pelästyi, halli alkoi haukkua ja +renki riensi auttamaan isäntää. Tämän sappi oli jo ehtinyt paisua +kovasti ja puhisten koperoitsi hän reestä jotain. + +Musta jo oli asettunut, se höräili ystävällisesti rengille, haisteli +sitä ja turpaansa sen kaulalle pani ja siihen puhalteli. Matti päästeli +valjaita, olisi jo mielellään jonkun ystävällisen sanan sanonut +mustalle. Mutta jostain syystä ei hän nyt tahtonut ääntään ilmoittaa, +hiljaa vaan oli kuin myyrä. + +Muut eivät sitä huomanneet mitä _hän itse_ aikoi, ennenkuin ruoska +läimähti mustan lautasille yhden ... kaksi ... kolme ... useampia +kertoja. + +Syntyi yleinen epäjärjestys. Musta hyppi kuin hullu. Matti sitä koetti +kiinni pidellä ja kieltää sekä isännälle karjua... Meniskin muuten ja +ottais ruoskan pois, mutta musta yllättelee karkuun, se riehuu niin +vietävästi, että ajokalut jalkoihin sekautuvat ja Matinkin aatami jo +tahtoo nousta. + +"Mi-minä olen itse minä!" Samassa sai Matti ruoskasta ympäri korviaan +kihelmöivän läimäyksen. -- -- -- + +On aamu. Routtinen on jo noussut, pukenut housut ja saappaat +jalkoihinsa. Halli pistäytyy kamarin oven raosta sisään ja juoksee +häntää heilutellen isäntänsä luokse viisailla silmillään tämän katseita +etsien. Mutta Routtisella on pää kipeä ja koiran ystävyys tuntuu +tunkeilemiselta ja härnäämiseltä. Hän potkasee sitä jalkaan +armottomasti, kovasti ja älähtää: + +"Ka hullunako se on tuo koira?" + +Kiljahtaen juoksi koira sängyn alle, korvat luimussa, ruumis matalana +ja häntä koipien välissä asettui sieltä sitten kummallisen kysyvänä +tutkimaan isäntänsä synkeitä silmiä. + +Tuossa olisi Routtisen pitänyt osata katsoa vähän syvemmältä hallinsa +silmiin! Mutta hän vaan haukotteli väsyneesti, tuijotteli yhteen kohti +ja paneusi vihdoin uudelleen makaamaan. Silloin koira tuli sängyn alta, +katsahti luihusti vielä isäntäänsä ja meni oven luo, vingahti, raapasi +ovea ja näkyi tahtovan kaikella muotoa pois kamarista. Ovi avattiin +tuvasta päin ja koira puikahti nähtävällä riemulla pois isännän +seurasta -- jonka kanssa hän hyvin usein sängyssä makasi. + +1894. + + + + +Isä on Ameriikassa. + + +Samoin kuin tuhansille muille, talollisille ja mökkiläisille, oli +Vareslahden Mikollekin ensin "pistänyt päähän" ajatus Ameriikkaan +menosta. Siitä se rupesi tehomaan ja paisumaan, kunnes se +sydäntalvella, tuossa tammi- ja helmikuun aikoina tuntui jo vieneen +miehen auttamattomiin. Se ei ollut enää kalvea ajatus, jota saattaa +sietää, se oli paisunut mokottavaksi sydämmen tuskaksi. Ajatus jo eli +aivan Ameriikan "toiveiden vuorilla" ja kaakerteli siellä etsien tuota +ikuisesti etsittyä elämänkiveä. + +Ensin se oli ollut vaan yksityinen salaisuus, Mikko kärsi ja iloitsi +vaan itse ajatuksistansa. Mutta erään kerran kun vaimo tuskitellen +vaikerteli, että "kun ei tämä kitu näy meidän mökistä koskaan +loppuvan", silloin Mikko puhkasi paiseen ja sanoi: "Loppuu se, kun +lähden tässä kevätpuolella Ameriikkaan." + +"Sinäkö?" kysäsi vaimo, ja kummallinen, ilon ja omituisten aavistusten +tapainen loisto värehti silmistä. + +Sinä päivänä ei vaimo enää tuskitellut. Hän kohteli vaan jonkullaisella +suuremmalla huomaavaisuudella miestänsä. + +Lähtöpuuhista tulikin tosi kevätpuoleen. Mikko sai matkarahat +panttaamalla kartanonsa niiden vakuudeksi. + +Vaan mitä lähemmäksi tuli lähdön ajat, sitä ajattelevaisemmaksi kävi +vaimo. Kun mies toisinaan kyseli, että "mikä sinua vaivaa?" ei sanonut +juuri mitään syytä. + +Lähtöpäivä tuli. Vaimo itki aamusta alkaen -- eikä se suinkaan +parantanut hänen hiukan kipeitä silmiään... + +"Älä nyt itke", sanoi mies usein. "Jos kaikkivaltias onnea suo, niin +eihän tässä nyt ijäksi erota." + +"No ei suinkaan, mutta..." + +"Mitä mutta?" + +Miehen mielestä piileili tuossa jotain epäluuloista. Vasta sitten kun +eronhetki löi, vaimo hyvästellessä kavahti kaulaan haikeasti itkien ja +änkyttäen: + +"Älä unohda, isä, minua ... muista lapsia..." + +"Unohda! Mitä sinä ajatteletkaan... Sinä puret sydäntäni +epäluulollasi." + +"En, Mikko rakas, en sitä tarkoita. Mutta kun maailma on niin +kavala ... ja minulle hoidettavaksi jää nuo kolme pienoista. Tupa on +matkarahoistasi pantattuna ja... Älä pahastu, isä, mun sydämmeni on +niin täysi..." + +Mikko oli jo ollut sanomaisillaan kovan sanan, mutta sydän pehmisi, kun +vaimo yhä kaulassa riippui. Sitten otti hän lapset vuorotellen +syliinsä, suuteli, suuteli, vuorotellen yhtä ja toista ja sitten vielä +äitiä... + +Hyvä Jumala! Mikko ei ollut koskaan luullut olevan niin vaikeata jättää +niitä. Ja niinkuin tulva tuli päälle ajatus: jos tulisi joku ja +tarjoisi työtä, niin en menisi, en. + +Mutta lähteä täytyi. + +Vaimo itkeskeli pari päivää. Se oli haikeata, mielikuvitusten tuottamaa +sydämmen tuskaa. Vaan sitten ne alkoivat vähitellen kuivaa "tollareita" +ajatellessa. Lapsetkin niitä ajattelivat, kertoivat kylässä: "Ameriikan +taaloja isä lähettää makeisrahoiksi." + + * * * * * + +Ensimmältä Mikko kirjoitti usein. Lähetteli rahojakin, vähän silloin, +vähän tällöin. Lupasi aina tuonnempana isompiakin summia lähettää, pani +nyt aluksi vaan niin kuin maistiaisiksi. + +Kului vuosia. Kirjeiden välit harvenivat harvenemistaan, rahakirjeiden +vielä arveluttavammin. Oli huonot ajat, piti muutella ja sairastaakin, +kertoi. Mutta kehoitusta parempaa toivomaan riitti aina. + +Vaan äidin katseet rupesivat jo surullisiksi käymään: leipä alkoi tehdä +yhä kiinteämmin tiukkaa. + + * * * * * + +Jo on Mikko ollut poissa viisi vuotta. Toista vuotta on siitä, kun on +kotiinsa kirjoittanut. + +Tulee kevät. + +Pääsky palaa Pohjolaan, rakentaa pesänsä myöskin Vareslahden matalan +mökin räystään alle. Päivät pääksytysten se kertoo lapsille etelän +hedelmällisistä maista, missä rusinat kypsyvät ja pulleat, komeat +viikunat notkistavat emäpuiden mahtavia oksia. Lapset eivät ymmärrä +mitä pääsky kertoo, mutta että se on jotain ihanaa, jotain, josta +kannattaa riemuita sen he ymmärtävät: taputtavat ihastuneina pieniä, +laihoja kätösiänsä. + +"Onkohan tuo pääsky nähnyt isää?" virkahtaa eräänä päivänä keskimmäinen +lapsista, tyttö. + +"Voi kun tietäis!" vanhin sanoo. Ja nuorin, johdatettuna ajattelemaan +isästä, jota ei hän ensinkään muista, kysäsee: + +"Oliko isä väkevä?" + +"Oli", vanhin vakuuttaa. + +"Kun isä tulis kotiin!" sanoo keskimäinen. -- + +Mutta isästä vaan ei kuulu mitään. + +Mökin ympärys vähitellen ruohistuu, marjapensas multipenkin vieressä +alkaa kukkia. Äiti kääntää perunamaatilkut kivenkoloissa ja kätkee +sinne siemenen, lapset innokkaina apulaisina. Kesän tullen, alkaa +lasten kalpeille poskille nousta hiukan punakampi ruso... Niinhän se on +kuin ruokaa tuo ihana kevätilma! Äidinkin sydän kevenee hiukan, suven +armaus sitä sivelee toivon hienoisella pensselillä ja antaa +tulevaisuudelle hiukan vaalakamman värin. Hän vetää perunamaan seipään +nenään tuulettumaan Mikon karvalakin, levittää turkit ja huivin +aidalle, -- näkeehän kotiin tullessa, ettei täällä ole unohdettu, eikä +annettu koin vaatteita raiskata. + +Siihen tulee juuri isäntä, jolta Mikon matkarahat ovat lainatut. + +"No, kuuluuko siltä Mikolta enää mitään?" kyselee. + +Vaimo vähän hätäilee. Paha sanoa niin, paha näin. "Noo, ei siltä nyt +aivan hiljan ole..." + +"Koko lurjus sekin! Jollei siltä nyt pian tule rahoja, niin mun täytyy +myydä tämä mökki ja nuo peltotilkut. Vähän ajan kuluttua ei ne enään +riitäkään." + +Vaimon sydän tahtoi ehtyä, eikä voinut keksiä juuri mitään sanottavaa. +Vasta sitten, kun mies lupaa tulevaan kevääseen vielä odotella, vasta +sitten alkaa henki helpommin kulkea. Tulee syksy. + +Äidin silmässä on yhä useammin kyynel. Hänen painava mielialansa puhkee +toisinaan nurpeaksi, tuskalliseksi purkaukseksi lapsia kohtaan. Silloin +kyyristyvät he penkin loukkoon, pimeään soppeen ja yksi kolmesta +kuiskaa: + +"Kun ei se isä tule kotiin!" Siihen toinen virkkaa: "Niin kotiin! kun +sillä on uusi akka." Lapset eivät täysin tajua koko laajuudessaan, mitä +se merkitsee, kun kerrotaan, että isällä on uusi akka. Mutta +katsellessa äitiä, jonka silmästä ei kyynel enää katoakaan, joutuvat he +vaistomaisesti käsittämään, että isä on hyvin, hyvin häjy, että äidin +on paha olla ja heillä on nälkä... + +Mutta isästä vaan ei kuulu mitään! + +1893. + + + + +Ennen ja nyt. + +(Ote Janne Eerosen päiväkirjasta.) + + +Minä olen ollut miehen iässä jo muutamia vuosia, miehen reiässä +niinikään. Olen toisinaan istunut elämän kiikkurattaissa ja menestyksen +virkut varsat ovat lennättäneet minua suvi-illan vienossa hämärässä +lumoavia lehtokujia pitkin. Sellaiset tiet ovat suoria, hyvästi +hiekotettuja, kivistä puhtaaksi haravoittuja. Vahinko vaan, että niitä +on ollut niin lyhyitä palasia matkani varrella. Tulee tuon tuostakin +äkkikäänteitä, aivan aavistamatta. Loppuu hyvästi hoidettu tie ja +lehdot. Aukiaa erämaan kaltainen aavikko eteen. Saattaa toisinaan +tapahtua, että tiekin loppuu kokonaan ja rattaat vajoavat aksilaa +myöten liejuun, jopa joskus nurinkin keikahtavat. Silloin onnettaren +virkut varsat pudistelevat valjaansa ja karkaavat, katoavat kepeänä +sumuna silmistäni. + +Sellaisissa tapauksissa olen tukalassa tilassa: suo siellä, vetelä +täällä. Monesta kokemuksesta olen jo tottunut, että silloin ei auta +muu, kuin itse hypätä liejuun, vääntää kukistuneet rattaat pystyyn, +tarttua aisoihin ja ruveta vetämään. Tämä on tukalaa työtä, se käy +raskaaksi, kun vajoo lokaan, pehmeään suomutaan itse ja kuorma. Mutta +ei auta, eteenpäin täytyy pyrkiä vaikka etanan lailla. Palaaminen ei +tule kysymykseenkään. Tie takana on suljettu menneisyyden +kukistamattomalla rauta-aidalla. + +Mutta levätä saa. Toisinaan pidätyn lepäämään, istun suosta ylenevälle +mättäälle. Mättäät hyllyvät, painuvat alemmaksi eivätkä tunnu +turvalliselle. Mutta sellaisissakin tiloissa saattaa kyllä levähtää, +kun vaatimukset eivät ole korkeammalla kuin mättään nenässä. + +Siinä silmä vaistomaisesti tähystelee näköpiirin etäisimpiä kolkkia +myöten, etsien onnettaren tulisia, vauhkoja varsoja. Huulet supistuvat +viheltelemään: kuulla jos sattuisivat ja palaisivat aisoihinsa. Mutta +aavan suon omituinen kaiuttomuus karkoittaa heti kutsumishalun. + +Kun on tottunut tällaisiin kolttosiin, ei sentään epätoivo valtaa, +sillä mielessä on vaistomainen vakaumus: kylläpä he palaavat, kun +tietkin paranevat. + +Pyyhkäisen rauhoittuen hikeä otsaltani, päätän todella hetkisen +levähtää ja unohtaa. + + * * * * * + +Mutta muisto ei tyydy levähtämään. Se luikertelee takaisin entisyyden +rauta-aidan taakse. Se viilettelee siellä mielin määrin ja tuo viestejä +minulle. Kykenemättömänä persoonallisesti murtamaan menneisyyden +rauta-aitaa, istun mättäälläni ja suloisella nautinnolla otan vastaan +menneisyyden muistoja. + + * * * * * + +Muistoni palaa erinomaisen usein takaisin kylään, kotiin missä synnyin. +Siellä se askartelee, nuuskii jokaisen kivenkolon, jokaisen soppelon; +pälyilee lymysillä talollisten kartanolla, viilettelee pitkin +monimutkaisia metsäpolkuja, joiden poukamat ja monet omituiset +merkillisyydet vielä himmeästi tuntee. Mihin liittyy tuhansia, jos +jonkinlaisia syrjämuistoja, merkillisempiä ja vähemmän merkillisiä, +mutta kaikki omituisesti viehättäviä. + +Minulla oli tovereita, kasvinkumppaneja, Jaskoja, Miskoja, Jusseja, +Kalleja. Useimpain kanssa minä muistoissa elän, mitä minkin kanssa +teen. Sitten on vanhoja mummoja, ikäloppuja hampaattomia ukkoja. +Keski-ikäisistä, toimellisista ihmisistä ei muistini paljon välitä. +Meillä ei ollut mitään tekemistä sellaisten kanssa. He olivat liian +jokapäiväisiä ... eivät ymmärtäneet meitä. Olivat vaan melkein +alituisella sotakannalla kanssamme. Meillä oli eri tarkoitukset, heillä +taas erilaiset. Mutta nuo vanhat ukot ja vanhat mummot, heistä me +pidimme. He elivät paljon kanssamme. He kertoivat meille verrattomia +juttuja omasta lapsuudestaan, meistä ne tuntuivat muinaistaruilta, +mutta sitä viehättävämpiä ne olivat. + +Varsin hyvin muistan suven, kun olin 8 vuotias. Silloin opin minä +uimaankin. Kotini lähellä oli isonen oja. Siinä me pojat päivät +pääksytysten räppäilimme. Siinä oli kolmen kyynärän pituinen allikko, +missä eivät kädet ulottunet pohjaan. Siinä opeteltiin, uitiin kilpaa. +Vesi sekautui polskaroidessamme savivelliksi, harmaaksi, kuraiseksi. +Mutta se oli lämmintä. Oltiin ojassa viisitoistakin kertaa päivässä. +Eikä vesi koskaan ehtinyt välillä selkenemään. Siitä vihdoin uskalsimme +jokeen. Silloin oltiinkin jo miehiä, ainakin olevinansa. + +Väliajat askarreltiin hiekkakoloissa, tehtiin pieniä kärryteitä, +kaivettiin ojat kahden puolen, jopa poikittainkin. Poikkiojain ylitse +rakennettiin kivisiltoja. Ajettiin pienillä ja suurilla puuhevosilla, +joilla oli perässä asianmukaiset rattaat. Oli meillä pienet lapiot, +pienet aurat. Peltoja raivattiin mäkeen, kynnettiin, kylvettiin, +ojitettiin ja aidattiin. Hevoskauppoja tehtiin, ostettiin, myytiin, +vaihdettiin. Maksun välikappaleina oli ruostuneita rautanauloja, +vanhoja nappeja ja mitä milloinkin. Meistä nähden olivat sellaiset +arvokasta tavaraa, vaikka ikä-ihmiset niitä pitivät hylkyroskana. + +Me olimme ahkeroita, päivät ei mitenkään tahtoneet riittää, aina tuli +kesken ilta. Monasti olin yötä toisten luona. -- Minun kotonani oli +taas yksi ja toinen vuorostaan. Emme tulleet ilman toveritta yötä +toimeen, emme edes unta saaneet. Vanhemmatkaan eivät lopulta +vastustaneet, hekin tottuivat tähän. + +Ja minulle on jäänyt sellainen ajatus, että vanhempanikin lopulta +kaipasivat noita minun yövieraitani. + +Se oli autuasten aikaa, lasten aikaa. Jos näimme itkeviä, elämän +huolissa huokailevia ihmisiä, saatoimme ottaa osaa, jopa +sankarimaisesti uhrautuakin. Mutta joskus lankesimme pilkkaamaankin +sellaisia. Mitäs itkee? sanoimme, raukka, porukontti! Ei me itketä, ei +me surra!... + +Me emme koskaan haikeasti valittaneet puutteitamme, kun saimme olla +omia olojamme. Kun vaan rakennuksemme saivat olla rauhassa, kun ei +teitämme ja siltojamme rikottu, kun ei mitään kapineitamme varastettu, +niin -- silloin emme kaivanneet mitään, en ainakaan muista mitään +sellaista. Mutta jos joskus jotain kaipasimmekin, jota eivät +vanhempamme, eikä kukaan suostunut hankkimaan, niin me lohdutimme +itseämme: kun kasvamme, niin itse hankimme, oikein omituiseksi... + +Väliin näyttää minusta siltä, kuin tämän aikaiset lapset olisivat +tyhmempiä, vähemmän kehittyneitä ja saamattomampia kuin minun +aikaiseni. En tiedä miksi se näyttää sellaiselle, enkä minä taida sille +mitään. Mutta sellainen ajatus on minussa melkein pysyvänä +vakaumuksena. + + * * * * * + +Minä en ole enää moneen vuoteen ollut lapsi. Minä olen nähnyt tuulta ja +tyventä. Olen vaihtanut ja ostanut oikeita hevosia, olen tehnyt oikeita +siltoja, aitoja, peltoja ja teitäkin olen tehnyt. Olen ollut +poismuuttaneena syntymäkylästäni parikymmentä vuotta, -- +_kaksikymmentä vuotta_. + +Kun onnettaren virkut varsat väliin pillastuvat ja heittävät minut, kun +istun käsi poskella ja muistelen lapsuuteni aikaa, kotikylää, +tovereita, huoletonta elämää ja ajatustapoja, silloin minä jään kauaksi +aikaa käsi poskelle. Minulta saattaa kyynel vierähtää, ja minut valtaa +sanomattoman haikea ikävä. + + * * * * * + +Joskus käy entisiä lapsuuden tovereita luonani. Useat heistä asuvat +siellä kotikylässä; kaksi on muuttanut pois, niinkuin minäkin. Monen +kanssa en ole enään muuta kuin tavallinen hyvänpäivän tuttava. Minulla +on jo kymmeniä myöhemmin saatuja, paljon likeisempiä tuttavia. + +Mutta milloin yksikin heistä, noista lapsuuden ystävistäni sattuu +tienoilleni, helähtää sydämmeni kantelossa omituisen hellä kieli. Minä +kutsun hänet, lapsuuden ystäväni, tieltä tupaan, tarjoon tupakkaa ja +käsken kahvia toimittamaan. Ja, omituista sekin, miten eukkoni +menettelee, vaikka hän on kotoisin kokonaan toiselta haaralta. Huomaan, +että hänkin erityisellä tavalla kiirehtii kahvia lapsuuden ystävilleni. + +Minä haparoin kiinni jutun päästä, kyselen sitä, tätä, ja vienosti +hätäillen vien jutun melkein väkivallalla niihin "entisiin aikoihin." + +Mutta minä en saa häntä innostumaan, tuota Jaakkoa, Kallea, mikä heistä +milloin lieneekin, joka asuu vielä siellä syntymäkylässäni. Kun minä +kaivan esiin jonkun muiston, puhdistelen sitä, silittelen sitä ja +esittelen hänelle: "muistatko?" Hän saattaa hymähtää kylmästi: "siitä +on jo niin pitkä aika, ettei niitä kaikkia muista." + +Tuo tavallisuuden mukaan tekee minuun tuskallisen vaikutuksen. Minun +tulee paha olla. Tuo lapsuuden ystäväni alkaa näyttää kovin puisevalta, +jäykältä koko mies. Hänen muistamattomuutensa, kylmyytensä, +puisevuutensa melkein äköittää minua. Hän ikäänkuin vetää repaleista, +ikävän näköistä esirippua noiden, minulle niin ihanain muistojen eteen. +Minä tarkkailen häntä pettyneen katseilla kiireestä kantapäähän asti. +Koko mies muuttuu vähitellen silmissäni: ei hän olekaan tuo entinen +Kalle ... hän, jonka kanssa _silloin_ niin monta monituista +kertaa... Minulta melkein tunkee itku. Minä kun aina kuvittelen nuo +synnyinkyläni ihmiset aivan toisenlaisiksi kaikkia muita ihmisiä. +Noinko se onkin? Ovatko nekin muuttuneet? + +Surkea todellisuus laskee päälleni kuin sumu: ne ovat muuttuneet, +nekin! + +Mutta minä en ota sitä vähällä uskoakseni. Minä alan uudestaan, vien +hänet jutuillani yhä syvemmälle lapsuuteen. Minä varoen vältän enää +kyselemästä muistatko. Tahdon panna kaikkeni elähyttääkseni hänen +muistiaan. Ehkäpä lämpenee! ajattelen. + +Minä lopetan viisaasti valiten sellaiseen kohtaan, johon hänen +ehdottomasti pitäisi jotain liittää, jota hänellä täytyy olla +muistissaan. Silloin saattaa hän ruveta sanomaan esimerkiksi: "kun +tuohon nyt vähän heittäisi lunta, niin nyt olis täysi rekikeli". + +Sellaisessa tapauksessa minun sappeni paisuu ja minulla on täysi työ, +kun pakotan sitä ohenemaan. + +Kun hän lähtee, surkuttelen minä häntä. Useimmiten taivun hänelle +anteeksi antamaan vasta noin vuorokauden kuluttua. Sillä välin +aprikoitsen asiaa monipuolisemmin. Minulla on _siellä_ vaan +lapsuuden muistot, hän on _siellä_ vetänyt elämän kuormaa. Hän on +jo ehtinyt sataan kertaan umpeen ajaa silloin hiihdetyt, lapsuuden +aikaiset ladut. Hän on ne unohtanut jokapäiväisyyksien joukkoon. +Minä olen vetänyt _täällä_ elämäni kuormaa. Minulla on _siellä_ +auki lapsuuden aikaiset ladut. En ole siellä koskaan mitään +huolehtinut; kaikki semmoiset asiani tiloittuvat tänne. Mutta joka +kerta kun tapaan heitä, syntymäkylässä asuvia lapsuuden ystäviäni, teen +minä uudestaan samalla tavalla: koetan heistä urkkia esiin lapsuuden +muistoja. Harvoin se hiukankaan onnistuu. Useimmiten menee yritys +myttyyn. Silloin minun täytyy aina tehdä äskeiset johtopäätökseni +uudestaan. Ja se, että niin saan tehdä, se elähyttää minua, se auttaa +minua vireillä pitämään omia muistojani. + +Kun saan jommankumman niistä lapsuuden ystävistäni käsiini, jotka +sieltä syntymäkylästä ovat myöskin pois muuttaneet, silloin on minulla +verratonta. Erittäinkin toinen heistä säilyttää muistonsa tarkoin. +Kun hän käy luonani, tahi minä hänen luonansa, jaarittelemme +loppumattomiin. Meillä kyllä on erilainen yhteiskunnallinen asema. +Mutta me emme kaiho toistamme. Sydämmemme saattavat sulaa yhteen +_lapsuuden muistoissa_. Ja kumpanenkin meistä pitää arvossa sitä, +että niin saattaa tapahtua. + + * * * * * + +Joskus käyn katsomassa syntymäkylässäni. Minulle ilmestyy väliin sinne +niinkuin asiaa, vaikka ei olekaan mitään semmoista. Viimeaikoina on +mielitekoni kuitenkin vähitellen laimentunut. Vanhoista, minun +aikaisistani rakennuksista katoaa yksi toisensa jälkeen. Aika ja +uudistushalu kuluttavat sieltä muistoni esineitä kuin ahmatit. Nuo +vanhat rakennukset, jotka eivät vielä ole kokonaan kadonneet, ovat +saaneet kuitenkin korjausten kautta jotain vierasta itseensä. Vanhat +ladot katoavat sukupuuttoon. Eräskin talo, minkä kartanolla aina oli +varsinainen piilosillaolo paikka, sekin on melkein kokonaan muuttunut. +Silloin oli siinä vanha, erinomainen leskiemäntä. Hän oli äitini +tuttava ja minun suosijani. Nyt asuu siinä aivan vieraita ihmisiä. +Kartano on kokonaan mullistettu, ainoastaan sikoläätti ja sauna ovat +vanhallaan. Vaan niihin, niihinkin liittyy monta, monta muistoa. +Sikoläätin nurkan takana olen tuhannen kertaa seisonut piilossa +piilosilla oltaessa, jokainen halkeama sen seinähirsissä, omituinen +oksa, tahi piinlohkioin, -- kaikki ne ovat vanhoja tuttuja. Saunassa +taas olen kymmeniä talvisia sunnuntaipäiviä satuja kertonut ja kuullut +kerrottavan. Kun pakkanen tuikeasti nurkissa paukutteli, kun +talollisten isot tuvat olivat kylmänhörneitä, silloin saunassa lämmin +suloisesti hyväili ja teki tuon mustan huoneen kodikkaaksi ja +hauskaksi... + +Minun tekee toisinaan mieli jäädä seisoskelemaan näiden huoneiden +patinoille. Mutta minä en oikein uskalla, häpeen tuota vierasta väkeä. +Jos huomaisivat, ajattelen, ja tulisivat kyselemään, seisoskelemiseni +syytä tiedustelemaan, niin mitä sanoisin heille? Olen vaivannut +päätäni, keksiäkseni jotain tekosyytä. Mutta minä en ole löytänyt +pätevää. Sanoa taas suoraan, että katselen tuota sikoläättiä ja +uudistan lapsuuteni muistoja, sitä en ilkiäisi. Se näyttäisi minusta +itsestäkin kovin hullulta ja naurettavalta. Vaikka eivät nuo ihmiset +olekaan minulle koskaan puhuneet luotua sanaa, tunnen minä kuitenkin +melkein vihaavani heitä; pidän heitä nenäkkäimpinä, uteliaimpina +ihmisinä koko maailmassa. + +Yhä harvemmin käyn syntymäkylässäni. En tahdo siihen tutustua +sellaisenaan kuin se nyt on. Tahdon mielikuvituksissani säilyttää sen +vanhallaan. Tahdon muistella sitä sellaisenaan. Se, se on minulle +nautintoa. + +Kun nousen mättäältä, jolla olen levännyt, on joskus tapahtunut, että +muutaman askeleen päässä saavutan, löydän tasaisen tien. Onnettaren +varsat tulevat silloin kuin leipurit, itsestään. Minä asetan ne +aisoihin ja lähden vakavasti ajellen eteenpäin. Silloin muistuvat +lapsuuden ajat harvemmin mieleen. Silmät tähtäilevät uteliaina +eteenpäin, tutkien ja aprikoiden edessä olevaa matkaa. Ajatus +askartelee olevaisissa oloissa. Muistot tulevat tuomituiksi +lapsellisuuksien joukkoon. Etsin ainoastaan tämänaikaisia ystäviäni, +nykyisiä henkiheimolaisiani; olen mielestäni enemmän käytännöllinen... + +Mutta sittenkin pidän enemmän itsestäni silloin, kun saatan istua +alallani, unohtaa päivän harrastukset ja muistella entisiä aikoja. +Kuvittelen silloin aina mielessäni, että minulla on kokemusta. +Luultavasti kuvittelen kokemukseni suuremmaksi kuin se onkaan. Siitäpä +syystä en siitä kerskaa. Mutta sitä en voi auttaa, että kokemukseni +panee minut vähän väliä huokailemaan: "voi kun olisin vielä +kahdeksanvuotias!" + +1891. + + + + +Himojensa herra. + + +"Ähäh! ... tphyi!... Se on tottatosiaankin inhottavaa, kerrassaan +eläimellistä! Istua ja kävellä tässä päiväkaudet ja imeä posket +lontossa juuri kuin olisi henki kysymyksessä. Piru itse lie ollutkin +mukana, kun tupakka keksittiin ... ihan epäilemättä! Mitenkäpä voisi +muuten käsittää tätä himoa, tätä ... tätä ... hm, sanalla sanoen, +tätä elämistä tupakan savussa... Kun piippu pitää olla aina, +i-han a-li-tuiseen ham-paissa kuin mikäkin koukku eli keppi, tahi +sikari kuin mikä tulppa... Hyvä isä! Olenko minä sitten vasikka, joka +en kykene luopumaan siitä, mitä inhoon!" + +Herra Sukanen viskasi piipun, jonka varressa öljy korahteli, pöydälle. +Häntä niin kovin inhotti, tupakka maistui niin ilkeälle, kieltä poltti +ja suu tuntui olevan kuin parkittu. Ei yksinään tuo piippu inhottanut, +sillä se oli oikea, tavallisen hyvä piippu, olipa sieväkin. Hän oli sen +ostanut hiljakkoin ja piti siitä ensi päivinä oikein paljon, s.o.: hän +poltti sillä ihan yhtä myötään. Se ei siis nyt enään ollut uusi, siitä +oli sen ensi viehätys kadonnut, mutta siltä oli se kuitenkin piippu, +oivallinen piippu. Siihen ei hän siis ollut erittäin suuttunut, vaan +koko järjestelmään, pitkävartisiin, lyhytvartisiin piippuihin, +sikareihin ja paperosseihin -- kaikkiin! Hän, näetten, oli ensi luokan +tupakan polttaja... Ei hienointa eikä karkeaintakaan laatua, mutta +sillä tavalla ensi luokan, että hän poltti melkein ihan lakkaamatta. + +Sukanen oli polttanut koko pitkän päivän. Sitten illalla lie hänellä +ollut vähän ikävänlaista kynätyötä, niin hän koetti sitä saada +hupaisemmin kulumaan polttamalla tupakkaa oikein ihmeesti. + +Hän herkutteli tupakalla, tämä miekkonen, poltti sikareja ja kun +niihin kyllästyi, niin paperosseja ja paperossien perästä seuraa +järjestyksessä pitkä- ja lyhytvartiset piiput, yksi toisensa perään ja +Rettigin kasakat. + +Mutta joskus sai oikein kyllikseen niinkuin nytkin. Silloin ei enää +mieli tehnyt! Tietäähän sen mitä se on, kun ensi luokan tupakan +polttaja saa kylläkseen tupakasta? Kyllä se on hyvin kumma tapaus. Hyvä +isä sentään, kumpahan ei olisi tuohon vaivaiseen tapaan tullut ikänä +itseänsä totutetuksi! -- tulee silloin ajatelleeksi. Tuo toivo saattaa +olla niin sydämmellinen, että saattaa sylkäistä inhosta... Tosiaankin, +jospa tupakka olisi silloin niin kaukana kuin pippuri kasvaa! + +Ja herra Sukanen sylkäsi todella inhoten, päätti ajatuksistaankin +poistaa koko tupakan ja syventyä työhönsä ilman tupakkaa. + +"Olenhan minä ihminen, mies, hän ajatteli, mies, jolla on omaa tahtoa? +Jumaliste! minä olen Matti, jos en vielä kerran luovu tupakasta!" + +Hän innostui tuosta ajatuksesta niin, että herkesi työstään. +"Tupakastahan on niin tuhatta laatua vahinkoa: ruokahalu katoaa, +työnhalu katoaa, niin ainakin sanotaan ja miks'ei se niin olisi, -- +aika kuluu hukkaan, terveys turmeltuu ja rahan häviö sitten!" + +"Jaa, rahan häviö, sepä se juuri onkin ... noin kaksi, kolmesataa +markkaa vuodessa... Tuhat tulimaista!" + +Tuota miettiessään hän yhä enemmän innostui asiaan, mutta sen ohessa +alkoi taas uudestaan tehdä mieli tupakkaa. + +"No menköön nyt sitten yksi piipullinen vielä ... yksi piipullinen +sinne eli tänne... Minä luulen, että se nyt taas jo sentään maittaa." + +Piippu alkaa pölytä ja työ sujua. Vaan yht'äkkiä valloittaa koko miehen +tuskallinen tunne. "Herran ihme tätä siivoa tässä pöydällä! Kaksi +tuhka-astiaa kukkuroillaan kaikenlaista tupakan roskaa. Papereillekin +on tupakan poroa varissut, ja uh!" piippukin kaatui ja luonnollisesti +oksensi tuhkansa papereille! + +Sukanen asettuu ivallisena syrjästä tarkastelemaan tuota +epäjärjestystä, ikäänkuin perinpohjin kukistettua kilpailijaa. Sitten +hän suurellisesti, juhlallinen katse silmissä kokoilee kaikki +tupakkavarat pöydältä ja kätkee ne piironkinsa alimmaiseen laatikkoon. + +Istuu sitten, tyytyväinen ja päättäväinen sävy kasvoilla, uudestaan +työhön. "Se on päätetty asia!" + +Mutta päätös, teko, on niin suurellinen, mieli pysyy niin aaltoilevana, +että vakava työnteko ei onnistu. Hänen täytyy saada asia muillekin +tiedoksi. Lähtee kertomaan talonväelle, että nyt ne on sanottu +jäähyväiset tupakalle ihan kerrassaan. "Kuinka, miten?" kyselivät. +"Mitenkö? No siten tietysti, että olen lakannut tupakoimasta. Kaikki +tupakkatamineeni järjestin piirongin alimaiseen laatikkoon. Olkoon +siellä ijänkaiken. Minä tahdon näyttää, että olen mies, jolla on oman +tahdon voimaa." + +Kaikki rupesivat yhteen suuhun ihmettelemään, jopa epäilivätkin: saa +nähdä kuinka kauvan tuota kestää. + +Sitten hän näki nuoria miehiä piiput suussa niitä oikein hartaasti +imemässä. + +"Hyi", sanoi niille, "nuoria miehiä, kakaroita ja poltatte tupakkaa. +Ottakaa piiput pois suustanne, sillä minä en ilkiä puhua, en, +katsellakaan sitä, kun tuollaiset imevät, että posket lontossa. -- No +kas niin! Nähkääs, minä olen ollut suuri tupakan polttaja, minäkin, +piippu piti savuta ihan yhtenään. Mutta nyt, juuri tänään, tuli siihen +loppu. Rupesin sydämmestäni inhoomaan tuota jumalatonta raakalaistapaa. +Piiput heitin hiiteen. Niin minä tein ja jokaisen tulee tehdä niin. +Miehen pitää olla himojensa herra! Ja te kun olette nyt vielä niin +nuoriakin..." + +Sillä tavalla hän jatkoi. Mutta he polttivat vaan, nuo pojat, suu +tuhmassa hymyssä. Piippukoukut ja notkot ne rötköttivät heidän +suupielissään kuin mitkä rangaistuskappaleet. + +Voi kun Sukasen pisti vihaksi, kun kaikki sellaiset kakarat, kennot, +jotka tuskin vielä kykenevät mitättömän itsensä yli lattian saamaan, +niin piipunkollo vaan pitää olla hampaissa kuin vasara, taikka kuten +aiturin hanko, niin että toisinaan irvillä hampain, selkäkenossa +kulettavat tuota vietävän tulitornia nokkansa alla. + +Jo teki mieli lyödä kitaan. Nielköön sinne koko kapineen! Onko se nyt +ihmisten tapa, tuo! + +Hän ajatteli nyt jalosti ja osasi ajatella ... mitenkä hän nyt haukkuu +kaikille pojille, kun tapaa heitä piippukynä suussa ja olipa hänellä +pari kovaa sanaa täysikasvuisillekin. Ei hän ollut pitkään aikaan ollut +niin innostunut, mutta eihän sitä aina ole sellaisia syitäkään... Oli +saanut suuren voiton lihansa ylitse, himoistaan, oli nyt himojensa +herra täydellisesti... Jaa'a, täy-del-li-ses-ti! Se merkitsi jotain se. +Sellaisen miehen puhe, sekin maksaa jotain ja painaa vaa'assa. + +"Pääkin jo tuntuu selvemmälle ja raittiimmalle, niin että... Mutta +hulluja ne, kerrassaan hulluja ovat, jotka polttavat tupakkaa: Minä en +polta, en!" + +Kohta oli yksi päivä lopussa, yksi kokonainen päivä. Yksi päivä -- se +on jo hyvä alku. + +Jos olisin polttanut tämänkin päivän, hän mietti, niin nyt olisi +menneenä ... vähintäin, keskimäärin: + + 5 sikaria à 5 p. 25 p. + 15 paperossia à 2 p. 30 p. + Piipputupakkaa ja tulitikkuja 10 p. + Summa 65 penniä. + +Päivässä säästöä kuusikymmentä viisi penniä! Ja vuodessa? Hm ... hm ... +hm ... se tahtoo sanoa kolmessasadassa kuudessakymmenessä viidessä +päivässä? ... hm ... hm ... se tahtoo sanoa kaksisataa kolmekymmentä +seitsemän markkaa ja kaksikymmentä viisi penniä! Ja tämä summa on vuosi +vuodelta, markka markalta haihtunut ilmojen kautta, lintujen teitä +tyhjään äärettömään avaruuteen! Niistä kai on suuria pilvikasoja +muodostunut... Kaksi kokonaista sadan markan seteliäkin! + + * * * * * + +Siitä on kulunut kaksi vuorokautta, kun Sukanen viimeiset haikunsa +veteli. Hän oli tuimalla tuulella, Ruoka ei maittanut, työ ei sujunut, +hän oli kuin luulosairas, joka ei tiedä, mistä oikein on kipeä. + +"Mitäs, yhdeksäntoista! ... minä en osaa ajatella mitään. Jos mitä +koettaa, aina on vaan tupakka mielessä". + +Hän tuskitteli, ärhenteli syyttömille ihmisille, teki tikusta +riita-asioita. Illemmalla jo rupesi huokailemaan. + +"Se tupakka, se on vähän ihmeellistä ainetta". + +Siinä yksin istuessa muistui mieleen, miten ennen hyvässä +toveriseurassa nautinnolla haikuja veteli, miten kieli silloin luisti +ja mielikuvitus eli. Nyt tuntui kuin olisi äsken puusta pudonnut, kuin +olisi käsiä palellut, taikka housut olleet märät. + +"Kun nyt olisi yksi sikari ja saisi sen imeä tässä hämärässä!" + +Paljas ajatus jo selvitti huumaantunutta päätä, sormen päihin virtasi +lämpöä. + +Mutta se oli vaan _ajatus_, mielikuvitus, joka heti raunioiksi +luhistui, kun muisti koko maailmalle saarnanneensa, että oli jättänyt +tuon ihanan nautinnon. + +"Ihanan!" Hän itsekin nauroi, kun se sillä lailla mieleen tuli. Tuntui +mielestään niin omituiselta vertailu, kun oli äsken tuota nautintoa +eläimelliseksi sanonut. + +"Yksi sikari... Mikä taivainen nautinto se olisi nyt tässä... Eikä sitä +näkisi kukaan, kun puhaltaisin savutkin uuniin." + +Itseänsä rupesi mies morkkaamaan. "Mikä panikin mun sitä kaikille +veisaamaan, että minä nyt niin lakkaan! Olisin hiljakseen vaan lakannut +koetteeksi." + +"Mutta minä en kestä tätä, minä tulen hulluksi, jos en saa muutamaa +savua. Herra auttakoon, en voi kieltää itseltäni sitä nautintoa, joka +nyt mielikuvituksessani elehtii. Yksi ainoa sikari!" + +Hän nousi kuin kuumeessa, etsi sikarin, sytytti ja vaipui hurmautuneena +sohvan nurkkaan. Hän ei ajattele mitään, ei välitä mistään. Sinertävä +savu tuoksahtelee, muodostuu pään ympärillä paksuksi, sinertäväksi, +runolliseksi pilveksi. -- + +Huomisin Sukanen ajatteli illan hämärtäessä, että sikari päivässä, ei +enempää ei vähempää, se se vasta olis nautintoa. Otti, sytytti ja +vaipui taas sohvan nurkkaan sinertävän savun helmoihin. + +Muutaman päivän päästä jo teki mieli useamminkin, eikä sitä enää voinut +salassa harjoittaa. Joku sattui huomaamaan. + +"No, rupesi muistuttelemaan, kuinkas sen asian kanssa nyt on oikein?" + +Sukasen katse kulki ensin pitkin nenän vartta, mutta sukkela mies +keksii aina pian, mitä kussakin tilassa tehdä. + +"Niin sen tupakkaraittiuden? Nähkääs, en minä nyt oikeastaan aijo ... +mutta huvin vuoksi silloin tällöin... Sitä nyt ei auta sentään niin +ehdottomaksi, ajattelen, että mies tienaa, mies täärää". + +"Joo, jopa", toinen vakavana tuumi, oli olevinaan aivan samaa mieltä, +mutta jo selän takana ilkkuen silmää iski ja sormellaan osoitti: + +"Katsokaa ihmistä, itsensä kieltäjää, lihansa kiduttajaa, himojensa +herraa!" + +1893. + + + + +Katovuoden kevät, kesä, syys. + + +Toukokuun loppupuolella v. 1867 peitti vielä paksu jää Pohjanmaan jokia +ja lumi makasi rauhallisesti vankkoina kinoksina kylvöpelloilla. Samaan +aikaan muina vuosina jo toukojen oras pilkisti pilviä kohti hienoa +turpaansa ja rukiin oras oli toipunut talven väkevistä runtelemisista +reippaaseen, iloiseen kasvinintoon. Ja vedet, joissa tavallisissa +oloissa näinä aikoina jo venoset kiitelivät ja kalastajat kokosivat +verkkoihinsa Ahtolan lipoista karjaa, ne lepäsivät nyt rauhassa alla +paksun kannen, joka vielä hyvin kesti miehet, hevoset ja kuormat. Tuuli +asusti pohjoisessa ja palelsi kuin sydäntalvella. Aurinko kyllä kohosi +taivaanlaelle, tavalliselle paikalleen, mutta sitä toisinaan peittivät +harmaat lumipilvet, toisinaan se surullisesti tirkisteli ikäänkuin +oudostellen, ettei maan pinnalta lumi kadonnut, ettei siellä elollisuus +herännyt ja ettei saanut nähdä tuota iloista luonnon heräämisen +kevättanssia. + +Ja ihmiselämä, se oli ihmeellistä tähän aikaan maalla! Talvella oli +toimitettu talven työt, nyt varustauduttu kesää avoimin käsin vastaan +ottamaan: rakentamaan kunniaportteja ja mielenkiihkolla ryhdytty +riemullisiin tervetuliaispuuhiin. + +Mutta kesää ei tullutkaan. Näytti siltä, kuin se etelässä, +varsinaisilla asuinpaikoillaan olisi viehättynyt siksi asumaan, että +oli unohtanut karut, kolkot Pohjolan seudut ja siten jättänyt +tavalliset vuosivierailunsa tuleviin, kenties ikuisiin aikoihin. +Viehätti kai sitä silloin etelän kuumaveristen lasten riehkeä, pinnalle +näkyvä ilakoiminen -- miksi olisikaan halunnut Pohjolaan, missä +leikkikin on totta, missä ilollakin on vakavat, surumieliset +piirteensä! Miksi kaipaisikaan kesä meitä, kun pintamme on kolkko kuin +Pohjolan luonto tammikuulla ja sydämmemme -- olisikohon sydän kuin +Kuusamon kesä? Mutta mitä sydämmestä, eihän sen tahto muutenkaan tule +niin usein täytetyksi... + +Jo monta viikkoa oli odotettu kesän tuloa -- tuli muutamia +peipposiakin. Nekin näkyivät ajattelevan kanssamme samalla tavalla, +eivätkä unohtaneet meitä. Mutta kesä viipyi armaammilla mailla, meillä +vaan pohjoinen puhalteli kylmää ja lumipyryä. Me pukeuduimme uudestaan +turkkeihin toukokuun lopulla -- samoihin turkkeihin, jotka jo saman +kuun alulla oli yliselle ajan vuoksi viety. Ja kun me turkit päällä +katselimme miten peippo hangella aristellen ja vilusta väristen +kyyristeli, niin me mielellämme olisimme vieneet villahuivin sen siron +ruumiin ympärille, tahi avannet ovemme ja kutsuneet sisään +lämmittelemään. Mutta kun me avasimme ovemme ja kutsuimme sisään, +lensivät ne surullisesti valittaen tiehensä. Ja kun vaimoväki riihten +luota haki viimeisiä olkilyhteitä elukoille syötettäväksi, löysivät he +niitten välistä peipposraukkoja, jotka sinne olivat tunkeuneet vilua +pakoon ja vartomaan kesän tuloa. Olivat nukkuneet sinne niin, etteivät +enää koskaan heränneet vaikka lapset koettivat niitä hellävaraisesti +vaalien asetella hehkuvain hiilustain äärille. + +Jo meni toukokuu ja kesäkuu alkoi, mutta mitään muutosta ilmoissa ei +näkynyt. Vaikka ei ihmisillä ollutkaan mitään kiireitä töitä, nousivat +he kuitenkin aamuisin vuoteiltaan tavallista aikaisemmin. Astuivat +paitasillaan katsomaan ulos ikkunoista, eikö jo näkyisi kultaiset +sadepisarat pirahtelevan lumikinoksiin. Kun ei näkynyt mitään +pirskeitä, pistettiin vaatetta ylle, käytiin ulos katsomaan vieläkö +tuuli vaan asuisi pohjoisessa. Ne olivat, nuo aamuiset ylösnousemiset, +niinkuin arpauurnalla käyntejä. Ja kun pihalle tultua huomattiin asiain +olevan entisellään, pääsi raskaat huokaukset ahdistetuista rinnoista ja +palattiin takaisin tupiin. Perheen isät useinkin kätkeysivät uudestaan +vällyihin, jos uni sattuisi tulemaan ja hetkiseksikin rinnasta +poistamaan kalvaavan pettymyksen tahmeata palaa. Mutta uni ei ollut +houkuteltavissa, kun sydän oli niin levoton, että se oikein ruumista +liikutti, oudosti vapisutti ja vilutti, Monissa taloissakin oli jo +viimeiset viljat viikkoja sitten myllyllä käytetty ja saattoi hyvin +laskea viikot, miten pitkälle ne tarkoin viljellen riittäisivät... +Tuosta johtunut mielikuvitus ajoi ylös jos kenenkä, kädet laskeusivat +ikkunalaudalle ja silmä uudelleen tutki tarkoin taivaan rantaa. +Rinnasta pääsi taas kumiseva huokaus ja ilmoille pyrki värähdellen ja +valittaen: + +"Mitähän hyvä Jumala tällä tarkoittanee?" + +Kerjäläislaumoja, monista perhekunnista yhdistettyjä, miehiä, vaimoja, +lapsia, nuorukaisia ja vanhuksia kulki talosta taloon. Ne voivat +mielestään ruhtinaallisesti oloihin nähden, kun saivat yönsä maata +lämpimällä takkakivellä. Poikaviikarit ne keksivät vielä sopivamman +keinon: konttasivat, kun niin sattui, talokkaiden leivinuuneihin, ja +kun niissä usein vielä oli suuruksen haju leipomisen jälkeen, +niin väittivät kiven kovaan, että tuo paljas haju monasti poisti +nälkää ja täytti tyhjää vatsaa. Talokkaat kun tunsivat omain +leipävarainsa niukkuuden, koettivat monasti haukkumalla karkoittaa +vieraista pitäjistä olevia kerjäläisiä, sanoivat, että on tässä +omanpaikkaisiakin, joille saa tarpeekseen jakaa. Mutta kerjäläiset +olivat tottuneet kuulemaan emäntiä kuin rakkikoiria, eivät piitanneet +paljon sen enempää. Kun uhattiin viedä vankikulettajalle, käskivät +viedä vaan, sanoivat, että kuluuhan siinäkin aika ja saa kerjäämättä +leivän. Silloin useinkin luetuista leipäkannikoista murunen murtui ja +kerjäläiset saatiin pois. Kun joukko poistui ja oven peräänsä kiinni +pani, pillahtivat nuo julmat emännät toisinaan itkemään ... mitä +lienevätkin ajatelleet!... + +Mutta kun kesäkuu tuli viikon vanhaksi, silloin kääntyi jo +tuuli etelään. Isännät reipastuivat, rupesivat katselemaan +maanviljelyskalujansa, eivätkä aamusilla menneet toiskertaan maata. Ja +se toi sieltä pian sadettakin, joka huuhtoi jäitä ja lumikinoksia +sellaisella mahdilla, että lumi nöyristyi kuin lapsi, kokoutui uriin ja +ojiin, riensi pauhinalla voittamaan vesistöjen jäitä. Jäät ottivat +ihmetellen vastaan noita purojen tervetuliaisia, alkoivat ryskyen ja +paukkuen liikahdella ja jäivät lopuksi tahdottomina kappaleina vesien +liikuteltaviksi. Noin viikkoa ennen Juhannuksen sanoivat ne etelän +lämpöisen puhallellessa jäähyväisiä Pohjanmaan jokirannoille. Kohta +kuin lumi pois meni, riensivät ihmiset pelloilleen, koettivat auroilla +murtaa kirren kamaraa. Vaikeaksi se kyllä kävi, mutta oli lukemattomia +Saarijärven Paavoja, jotka puolivaossa, kun laihtunut hevonen seisahti +hengähtämään, pyyhkivät nutun hihalla hien otsastaan, taputtelivat +hevosparkaa lautasille ja lohduttelivat: "Jaksahan vielä, saat appeita +tulevana syksynä!" Niinkuin laihtunut koni olisi puheen ymmärtänyt, +lähti se uudestaan ponnistelemaan. Juhannuksen alla tehtiin kylvöjä. +Ilmat olivat tosin kolkonlaiset sen ajan ilmoiksi, mutta sentään +laatuunkäypiä kylvön teolle. Mutta Juhannuksen aikana tuli muutamina +päivinä ihmeen lämmin. Lehti kasvoi puissa, niin että se muutamissa +päivissä korvasi myöhästymisensä, ja pari päivää jälkeen vihoittivat +metsät, maat ja -- ihmissydämmet. + +Kylläpä nyt oli kylvöjen kanssa kiirettä. Jolla ei itsellä siementä +ollut, hankki sitä muualta hinnalla millä hyvänsä. Kalliita ne olivat, +mutta muokattu maa odotti niitä paahtuen suloisessa kuumuudessa. Ja +tuleehan syksy, ehkä korvaa kymmenkertaisesti! Ei tarvinnut hävetä +koronkiskurien, kun ei juuri kukaan kaksinkertaista hintaa kalliksunut. +Mutta kun viimeiseksi velaksi otetut ohran siemenet vakoista peltoon +pirahtivat, silloin meni kylväjän mieleen monien edellisten vuosien +kohtalot. Karvas pala nousi kurkkuun ja mieleen johtui synkeä kuva. +Tuntui siltä kuin noiden siementen velkakirja riistäisi kulmakiveä +tuparakennuksen alta. Vaan saihan sen mielen taas tasautumaan, kun joku +ohikulkeva onnea toivotti ja sen kasvoista tyytyväisyys loisti. + +Perunoissa oli jalan pituiset idut, niiden istuttaminen vaati vaivaa ja +työtä. Se kestikin niin, että vielä heinäkuun alulla tätä kylvöä +tehtiin. Mutta ilma oli silloin vielä kaunis. Kyllä peruna aina ehtii +kasvaa! Ruis, se tahtoi pahoin vitkastella... + +"Herra armahda, ettei vaan tulisi syyshalloja!" + + * * * * * + +Tuli syyskuun 4 päivä. Pohjoinen puhalsi kuin tuhansin palkein, se +möyrysi ja vinkui väliin uhottelevan jylhästi, väliin valittaen +vaikeasti, ikäänkuin sen jättiläiskeuhkoista olisi ollut voima +loppumaisillaan. Viheriäiset tähkäpäät tuulen mukana heiluessaan +näyttivät hurjassa paossa olevalta lapsijoukolta, jotka jo ovat äänensä +langenneiksi itkeneet ja kohta uupuneina ovat kaatumaisillaan sutten +raadeltaviksi. Eikä nuo ennen ahkerat kädet sinä päivänä juuri työhön +pystyneet. Isät liikuskelivat peltojen pientareilla kädet +housuntaskuissa, seisoskelivat toisinaan tavattomia aikoja ja +katselivat tähkäpäiden pakoyrityksiä. Otsat olivat rypyissä ja kasvojen +ilme itkettävä, Kun näkivät naapureita tuolla loitommalla, melkein +juoksujalassa riensivät kohti: siellähän on surukumppani, eihän +tarvitse yksin tätä kovaa kestää! Ehkäpä jos naapurilla olisi jotain +lohduttavaa, jotain jota ei vielä voi aavistaakaan... Mutta naapuri +tuli ääreen, henkäsi ensin ikäänkuin lapset itkusuonta tutkiessaan ja +äännähti sitten: + +"Voi veli kulta!" + +Toivo oli pettänyt. Naapurilla ei ollutkaan mitään lohdullista. Ja +ikäänkuin vielä jotain odottaen kääntyi hän naapurin puoleen ja pani: +"Hmm." Teki oikein mieli kysyä, että etkö sitte mitään muuta tiedä? +Äidit kotona huokailivat ja toisinaan itkuun pillahtivat. Lapsilla oli +tuota paha nähdä, he pakenivat ulos, koettivat leikkiä saviastian +palasilla ja kivillä, joita olivat lautasille asetelleet päivän +puoleiselle tuvan seinälle. Vaan siinä tuuli niin kylmä, että täytyi +koettaa muuta. Hiekkaläjällä tomotti tuuli hiekkaa silmiin ja kun +muutenkin oli ikävä olla, niin siitä tuli kohta itku ... mentiin äitien +luo silmiä nuolettamaan ja hyväilyttämään. + +Tuli ilta, tuuli aleni. Tähtiä ilmestyi tuhansittain taivaan laelle, ne +räpyttelivät, ikäänkuin niiden silmiä olisi huikaissut tuo puhtaus +tähtitaivaan ja maan välillä. Kukapa nukkuisi sellaisena yönä! +Maanmiehistä olivat tähdet, kuin tuhansia rosvojen ja varkaitten +väijyviä silmiä, jotka ilkeästi tirkistelivät viheriäistä, lupaavaa +viljavainiota. Sydän sykertyi niitä katsellessa, niin hirveästi ne +pelottivat, mutta niitä täytyi kuitenkin katsella -- poistuvatko vai +yhäkö väijyen uhkaavat leipää ja henkeä... + +Kun aurinko nousi aamulla, karkoitti se tähdet ja sulki niiden ilkeästi +uhittelevat silmät. Mutta se äkkäsi kohta tulleensa myöhään -- maassa +oli ehkä puoli tuumaa paksulta härmää, ojat ja lammet paksussa jäässä. +Tähkäpäät olivat väsyneet pakoyrityksessään, ne nyt lepäsivät, sirot +päät rintaa vasten kallistuneina ja harmaatakkinen mörkö istui +hartioilla, raskaana kuin kivi, kylmin kourin kuristaen voitetuista +viimeistä elonmehua. Aurinko näytti hämmästyneeltä, sen katse samealta. +Mutta kohta se alkoi kohota korkeammalle, tulla likemmäksi. Harmaat +möröt tähkäpäiden niskassa hellittivät kynsiään, silmäsivät oudostellen +ylös tuota verivihollistaan. Pakoon! Möröt nyykistivät uhrejaan +viimeisen kerran, laskeusivat sitten olkea pitkin hyvässä +järjestyksessä maahan, ilkkuen mennessään ja pitäen ilkeätä, lotisevaa +sähinää. Tähkäpäiden köyristynyt, pikkuniska suoristui, painon paettua, +luonnolliseen kuolinasemaan. Kuinka väsyneiltä ja laihtuneilta ne +näyttivät! Pitkin rutistunutta runkoa juoksi vaan paksua tuskan hikeä +kuin elukan kyljiltä, jolla "mara" on ratsastanut. + +Pilviä nousi lännestä. Olisivat tulleet muutamia tunteja ennen! Mutta +nyt ne vasta tulivat, hiljaa, kiiruhtamatta, ikäänkuin ei olisi kellään +oikeutta tehdä muistutusta heidän virkatoimiaan vastaan. Ne kulkivat +laiskasti kuin virkamies ainakin ja monien tervehdysmutkain perästä +saapuivat viimein "virastoonsa." Mutta se oli kylmä. Paksut takit +selässä ja kalossit jaloissa asettuivat ne kankeina, kylki kylkeä +vasten lämmittelemään auringon eteen, jota näkyivät virastonsa +lämmityslaitoksena pitävän. Hyvin laiskoja näkyivät tänä päivänä +olevan, nuo pilviherrat, uudet tulokkaat asettuivat toinen toisensa +kylkeen ja selkä aurinkoon. + +Maassa oli kylmä, hyvin kylmä. Ihmiset vilusta väristen ja käsiänsä +hykerrellen loivat rukoilevia silmäyksiä lieteä kohti -- koska aukeaisi +ja lämpö pääsisi virtaamaan takaseinille, heillekin asti. Mutta pilvet +lämmittelivät selkiänsä melkein katkeamatta koko päivän. -- Ja hiki +kylmettyi kiinni kuolleitten tähkäpäiden harmenneisiin hiuksiin ja +rypistyneeseen, mehuttomaan runkoon. + +1890. + + + + +Miska pantiin kansakouluun. + + +Miska oli jo kolmentoista, mutta lukemisen kanssa oli vähän niin ja +näin. Ja kun rippikouluvuosi alkoi jo arvelluttavasti lähestyä, rupesi +äidillä toisinaan olemaan jonkunlaista ennakkoluuloista pelkoa +siitä, ettei Miskan asiat rippikoulussa tulisi kulkemaan oikein +asianmukaisessa järjestyksessä. + +Kylän lukukoulussa oli hän käynyt aina kahdeksan vuotiaasta. Mutta +muutamia ensivuosia meni sillä tavoin, että kun Mikku (hän oli silloin +vielä Mikku) äkkäsi laskettelemisen hauskemmaksi, kun istua +koulunpenkillä sitä ajattelemassa, tuli pää kipeäksi ja Mikku makasi +ensin aamusta pari tuntia enempi. Nousi sitten ylös, mökötteli +paitasillaan takan ääressä, hynkkäsi itkua, eikä lakannut, ennenkuin +äiti nuristi kahvipannusta kupillisen. Sitte meni vielä hetkeksi +vällyjen alle. Mutta tavallisesti hän pian unohti siihen määrään +kipunsa, että alkoi pitää aika jytyä sängyssä. Äidin täytyi vihdoin +ajaa hänet pukemaan. Kun ei nyt enää viitsinyt puoliltapäivin kouluun +mennä ja Mikku oli tuvalla akkaväelle alituisena kiusan kappaleena, +laskettiin hänet kelkkaperässä Luoman rantaan. Sieltä palasi vasta +iltapäivällä terveenä ja punottavana nälkäänsä valittaen. + +Tästä elämästä oli seurauksena, että kinkeripäivät alkoivat olla +hirvittäviä. Eikä Mikun äiti enää oikein pitänyt. Provastiukosta, joka +hänen mielestään vaati "tuollaisilta, ymmärtämättömiltä mukuloilta" +kerrassaan liian paljoa. + +Mikun kasvaessa ja muuttuessa Miskaksi, rupesi äiti ikäänkuin +aavistamaan, että pojassa on jotain laiskuuden oireita, ja alkoi +viljellä luudan tyveä ja mitä milloinkin sattui käteen, kun poikaa +kouluun ajoi. Vaan nyt Miska jo uskalsi julkisesti vastaan panna ja +meni hevosenajoon mieluisammin kuin kouluun, saaden siten tuumilleen +kannatusta isäukolta, joka ei juuri lukemisen päälle paljoa +perustellut. + +Isä oli toimeen tuleva Tapanilan isäntä. Hänen mielestään se nyt +oli _melkein_ sama, jos poika osasi lukea hyvin taikka vähän +huonommasti ... eipähän tuota lukemisella suuria kokoon panna. Arveli +muuten, että oppineehan tuo vähitellen sen verran, että ripille pääsee. + +Vaan eräänä päivänä, kun äiti taas väkisten oli saanut pojalle kirjan +käteen sattui isäkin olemaan tavallista paremmalla lukemisenharrastus +tuulella, hän kun oli jostakin syystä Miskaan suutahtanut. Hän meni +toimessaan pojan ääreen, otti tältä katkismuksen ja sanoi: + +"Annas minä koettelen sinua, osaatko sinä mitään". + +Isä rupesi selailemaan katkismusta. Ei hänkään ollut mikään vahva +kirjamies, sen näki jo paljaasta kirjanlehtien koskettamisesta. + +"No lueppa nyt seitsemäs käsky." Miska painoi leukansa, rintaan ja +hivutteli siihen sekä kyräili lattianrakoihin. + +"Noh, 'Ei sinun pi-', no etpä sinä luekaan. Lue nyt! 'Ei sinun +pi-dä va-...' no, etkö sinä osaa?" + +"Ei sinun pidä valehteleman..." + +"No, no, no älä nyt ... onko se niin!" + +Miska venytti alahuulensa pitemmälle ja tunteli sattumalta piippua +taskussaan, muljotellen sivuilleen. Isä auttoi. + +"Ei sinun pi-dä va-ras..." + +"Varastaman", jatkoi poika. + +"Noh, lue nyt: 'Mitä se on? vastaus: Meidän...'" + +Isä katsoi ankarasti Miskaan, joka, ehkä hiukan peljäten jo äänsi: + +"Meidän pitää pelkäämän ja rakastaman..." + +Se jäi siihen. + +"Rakastaman..." auttoi isä. + +"No et sinä taida", jatkoi isä ja käski lukemaan ensimäistä käskyä. Se +sujui jonkun verran paremmin. Vaan uskonkappaleissa taas istuttiin +kiinni eikä isä sen pitemmälle enää yrittänytkään, rupesi vaan +nuhtelemaan. Sanoi, että kun on koko ikänsä koulua käynyt, eikä ole +tuon paremmaksi oppinut. + +"Muutama! Laiska!..." ärjyi isä. "Annan selkään pian, niin että +tuntuu." Äidille teki oikein hyvää, kun isäkin nyt yhtäkkiä noin näytti +ruvenneen pojan lukemista harrastamaan. Miska rupesi itkua hynkkäämään. + +"Älä poraja, laiska!" ärjyi isä. + +"Siihen poruunsa se aina turvaa!" tiuskui äiti. + +"Tuki nyt suusi, elikkä minä panen sun kansakouluun, niin näet kissan +parkua!" jatkoi isä. Sepä olikin oiva pelotin, sillä poika rupesi heti +hellittämään. Isä kenties pitikin asiaa paljaana pelottimena, mutta +äiti tarttui siihen kiinni vakavammalta kannalta. + +"Mutta mitähän se olisi", alkoi sanoa, "jos tuon panisi sinne täksi +talvisydämmeksi? Sielläpä ne kehuvat niiden niin oppivan että..." + +"Niin, laiskoiksi." + +"Mahtaisiko tuota nyt yhdessä talvessa niinkään laiskaksi oppia", tuumi +äiti. + +Isä kynsi korvantaustaa. + +"Paha hänen tietää, mutta en minä luullut tuota poikaa noin huonoksi... +Lemmonlailla kova pää sillä taitaa olla." + +"Johan sillä taitaa, poikaparalla olla." + +"Mahtaisiko ne ottaakaan enää sinne kouluun, kun sanovat, ettei sinne +oteta muuta kuin lukukauden alussa ja että niiden pitää jo osata hyvin +lukea, jos sinne pääsevät", jatkoi äiti. + +"Riivattuakos sillä sitte tehdään koko koululla, jos sinne mennessä jo +pitää mestari olla! Ja kyllä minä niin paljo kouluihin maksan, jotta +mun poikani täytyy kouluun päästä jos se siksi tulee, täytyy jo, mä +vieläkin sanon." + +Äiti innostui. Alkoi sanoa: + +"Mutta eiköhän me panna tuota poikaa sinne täksi talveksi, kuule? Etkö +sinä mene tänä päivänä katsomaan?" + +"Minä en sinne mene", mörähti isä. "Ja mitä sinne tarvitsee katsomaan +mennä. Vie pojan sinne, jos vie. Vai katsomaan ja pyytämäänkö +etukäteen?... Vieläpä kun herrakin, jota tässä nyt pyytelemään." Hän +nauroi halveksien. + +"Noo, niin, mutta johan siellä nyt ensin katsomassa täytyy käydä, jos +on tilaakaan." + +"No menee, ja menee kohta." + +Tuo oli äreä käsky. Näki kyllä, että se tuli vasten tahtoa, vasten +syvää vakaumusta. Mutta siihen tuntui pakoittavan pelko siitä ettei +poika kenties pääsisi ripille. Toiselta puolelta kiihoitti ajatus, että +tuossa ehkä saattaisi tehdä pientä kiusaa ja näyttää mahtiansa, +pakottaa "sen herran" ottamaan pojan puolilukukaudessa. Sillä hän +itseään lohduttikin. + +"Vaikka kyllä mä pahoin pelkään, että se oppii siellä niin laiskaksi, +että..." murahti hän vähän ajan kuluttua. + +"Mahtaneeko tuo nyt sentään..." + +"Oppii siellä", urisi poikakin myrryisen näköisenä istuen yhä penkillä. + +"Ole sinä ääneti!" kielsi äiti, "minä annan opettajalle luvan, että saa +sua, lyödäkin, jos et ole ahkera." + +"Se on vale", sanoi poika hiljaa, suurella varmuudella. + +"Hääh?" kysyi äiti hymyillen, ikäänkuin sisällisesti riemuiten pojan +sukkelasta vastauksesta. + +Poika kuuli, että äitiä oli miellyttänyt hänen tuumansa, vilautti +salaisesti isää ja näki, että tämäkin hymyili. Miska sai yht'äkkiä niin +miellyttävän tunteen, että naurahti. Isäkin hörähti: + +"Miska tuumii, että lyömäisillen ei pidä ruveta." + +"No lyömäluvan minä annan", jatkoi äiti. + +Isä kävi ulkona, tuli sieltä pian takaisin ja rupesi jo kiirehtimään: + +"Etköhän sinä nyt ota ja mene sinne koululle... Jos tuon koettaisi +sinne panna. Ottaa pojan mukaan." + +"Mitä minä siellä nyt vielä teen", tuumi poika. + +"Tuki sinä suusi!... Ota ja pese silmäsi, minä haen pyhävaatteet +yllesi." Miska rupesi itkua teettelemään. Vaan äiti otti ja jauhoi +tukkaa ja antoi päähän muutamia käsipaukkuja. Ja kun isä tänäpäivänä +näytti olevan kokonansa äidin puolella, näki Miska itkemisen turhaksi +ja rupesi kun rupesikin kasvojen pesun touhuilun. + + * * * * * + +Tämä tapahtui marraskuun loppupuolella. Koulussa oli ennestään jo +viljalta oppilaita, eikä uusien, ei lahjakkaimpainkaan kouluun +ottaminen ollut enää kovin mahdollinen. Mutta Tapanilan emäntä puhui +koreasti opettajalle, sanoi, että hän puolestansa olisi Miskan jo +aikoja sitten, monta vuotta ennen pannut kansakouluun, mutta kun ei +pojan isä ole suostunut, kun se on sellainen, vanhanaikainen. Pyysi, +että opettaja nyt jollain keinoin katsoisi Miskalle tilaa -- "ei sen +tarvitsisikaan muuta oppia kunhan tulisi lukemisen päälle" -- ja kertoi +että se heidän isäntä sanoi, että kun hän maksaa koulujen kannatukseksi +vuosittain niin paljo, niin... "Meillä on 65 veroääntä, vaikka taitaapa +opettaja tietääkin." + +Opettajaa nauratti. + +"Ei se nyt tähän kuulu", sanoi, "miten paljo te maksatte, ei kouluun +tarvitse puolilukukaudessa ketään ottaa. Ja kun tämä Mikki on niin +huonolukuinen, niin ei ole suuria toiveita siitä, että hän voisi toisia +seurata, jos olisi alustakin ollut, saatika nyt kun pitäisi joutua +toisten mukaan. Mutta kun hän nyt on jo noinkin ijällinen, niin taitaa +täytyä ottaa. Lupaisitko sinä olla ahkera?" + +Miska pureksi lakkinsa keulaa eikä vastannut mitään. + +"Ota se lakki pois suustasi!" Äiti tempasi Miskaa kädestä. "Sano nyt, +kun koulumestari kysyy, eli opettaja piti sanoakseni." + +"Aikoisitko sinä olla ahkera?" uudisti opettaja. + +"En minä tiedä." + +"Et tiedä, no sano että aikoisit. Ahkera koulussa aina pitää olla -- ja +jos ei ole ahkera, niin opettaja saa lyödäkin." Tässä emäntä loi +opettajaan sukkelan, salaperäisen katseen, jonka saattoi selittää +tarkoittavan: tämä lupaus oli vaan pojan pelotukseksi annettu. + +Lopputuloksena oli, että Miska vietiin istumaan koulupenkkiin. Emäntä +istui ensimäisen tunnin koulussa ja seurasi hartaasti opetusta. Tunnin +loputtua, ennenkuin kotiin lähti, pistäysi vielä opettajan kamariin +selittämään: + +"Minä vaan sanoin poikaa pelottaakseni, että opettaja saa lyödä, mutta +mahtaneeko tuo nyt sentään lyömistä kaivata, jos opettaja vaan +pelottelisi." + +"Jaa sen minä pidän omana asianani." + +"Niin, no johan se nyt niin onkin, mutta on se taas niinkin, että ei +suinkaan ne lyömällä opi, jos ei niillä itsellä ole halua." + +Opettaja hymyili. + +"Siitä saattaa olla erilaisia mielipiteitä", sanoi hän. + +Emäntä lähti hyvästellen kädestä, ja sanoi vielä, että jos poika jotain +tarvitsee, niin saa sille antaa, kyllä maksetaan. + + * * * * * + +Miska kotiintui pian koulussa ja mielistyikin siihen ensi aikoina niin, +että jo klo 6:lta ja 7:ltä aamusilla sinne kiirehti. Vaan jo viikon +kuluttua rupesi opettaja ottamaan häntä kotiluvuista lujalle. Sai +huomata sen kumman, että Miska ei osaa, ei kerrassaan mitään. Tuon +havainnon tehtyään sanoi parina päivänä jo, että jos ei kotiluvut ala +yhtään luistaa, saa ruveta jäämään iltasin laiskanluvuille. Kun +opettaja tuota sanoi luokan edessä, pälyilivät toiset ivallisesti, +kieli pitkällään Miskaa, jota kovasti harmitti. Tämä ymmärsi, että +hänen arvonsa tuon kautta laskeusi toisten silmissä, vaan hän päätti +sen hankkia takaisin ensi välitunnilla. Hän tekikin yrityksen. Kun +opettaja oli poistunut huoneeseensa, astui Miska luokan eteen, asettui +samallaiseen asentoon kuin opettaja ja sanoi honottelevalla äänellä: + +"Jos ei sun lukusi ala yhtään luistaa, niin saat iltasin ruveta jäämään +läiskäin läksyille." + +Sepä olikin poikaa. Koko lauma nauramaan täyttä kurkkua! Opettaja tuli +huoneeseen. + +"Mikä täällä on? -- Mitä sinä tässä teet?" kysyi Miskalta ja otti +kiinni olkapäästä. + +"Ei mitään." + +Opettaja töyttäsi hänet menemään edemmäksi ja poistui, mielessä Miskaa +kohti jonkunlainen epäluulo. + +Illalla sai Miska ensikerran jäädä laiskanluvuille. + +Sitten niitä seurasi kerta kerran perään. Opettaja tutustui yhä enemmän +oppilaaseensa, muun muassa siinä suhteessa, että Miska oli tavattoman +laiska ja kurillinen. Tähän aikaan rupesi hän jo kantelemaan koulusta +kotiin. Hän keksi sukkeloita valheita opettajan päälle. Vanhemmat +uskoivat niitä ja opettajaparka sai monasti kuulla nimensä. + +Eräänä iltana karkasi Miska laiskanluvuilta ja varusti itsensä kotiin +tullessa ovessa heti täyttäkurkkua itkeä kollottamaan. + +"No mikä nyt on? mikä sun on?" tutkittiin monella suulla. + +Opettajan sanoi lyöneen, kun ei hän oikein hyvin osannut lukea ulkoa. + +Isä julmistui: Vai _sellainen_ tässä nyt mänttäämään ihmisten +lapsia!... Äiti sanoi, että sitä vartenhan se on opettaja, että pitäisi +opettaa... Ei suinkaan hänellä ole mitään valtaa hullun tavalla mäntätä +ihmisten lapsia... + +"Hakee huomenna kirjat pois!" sanoa jyskytti isä. + +"Helposti saakin hakea, kuka siellä uskaltaa poikaa pitää, mänttää pian +vianalaiseksi", mietiskeli äiti. + +"Jos minä viitsin mennä sinne, niin..." uhkaili isä. + +"Ei sinne sovi sun mennäkään, suutut pian niin kovaa että ... +vahingolle", muistutti emäntä. + +Isäntä nauroi mielihyvissään emännän tunnustuksesta, sanoi että kyllä +hän pian näyttäisi sille... + +Vasta sitte, kun mielet oli hiukan asettuneet, ruvettiin pojalta +tarkemmin tutkimaan, mihin se on lyönyt? -- onko ottanut kipeästi, y.m. +Poika äkkäsi, että se koski vanhempiin kovasti tuo lyöminen. Hän rupesi +muistuttelemaan, ja löysi hampaankolostaan useita eri kertoja, jolloin +opettaja oli häntä töytänyt. joskus huitaissut karttakepillä, milloin +hiukan nipistänyt tukasta y.m. + +"Ja etkä ole puhunut mitään kotona!" tiuskui äiti hirmustuksissaan. + +Poika selitti, että hän oli luullut, että opettaja sentähden lyö, kun +äiti oli käskenyt. + +"Niin minä vaan sua pelotin, mutta sitten kielsin minä opettajaa, ettei +se lyödä saa." Äitiä alkoi jo itkettää, kun poika oli sillä tavoin +marttyyriksi joutunut. Isännän mielestä opettaja eli niinkuin leijona, +ja hän lähti naapuriin tuumimaan, että eikö sitä sellaista panna +viralta pois. + + * * * * * + +Seuraavana aamuna meni äiti koululle. Hymyssäsuin otti opettaja hänet +vastaan. + +"Mitäs emännälle nyt kuuluu?" kysyi. + +"Minä vaan ... minä vaan tulin noutamaan sen pojan kirjoja, jos ei se +kerran täällä mitään opi, niin..." + +Emäntä tunsi itsensä jotenkin epävarmaksi: tuon opettajan omatunto +näytti hänestä niin vapaalta, ettei edes hämmästynyt hänen tulostaan! + +"Vai niin", hymyili opettaja, "parastahan se onkin." + +Opettaja haki pojan kapineet. + +"Tässä ne ovat", sanoi. "Minä olen muuten hyvin mielissäni päästessäni +siitä pojasta, se on pahankurinen ja laiska." + +Emäntä joutui hämille, mutta luonto tahtoi nousta: + +"Johan niissä poikamukuloissa aina tahtoo olla, mutta ... ei suinkaan +niistä järjettömällä mänttäämisellä ainakaan mitään tule." + +"Mitä emäntä sillä tarkoittaa? Onko poika kertonut, että minä olen +häntä lyönyt, vai?" + +"Noo, itsepähän tuon tiedätte." + +"Kuulkaa, sanoiko poika, että häntä on lyöty?" + +"Kyllähän se tiedetään, että täällä lapsia lyödään." + +Opettaja hillitsi itseänsä, + +"Minä uskon teidän poikanne kertoneen teille, että häntä on täällä +lyöty. Mutta minä vakuutan, etten ole häntä lyönyt, en kertaakaan. +Olipa se oikein totisesti onni, että otitte hänet pois, sillä semmoinen +junkkari saa koululla paljon pahaa aikaan. -- Nyt minun täytyy lähteä +tunnille. Hyvästi!" + +"Mutta, tuota, eikös te ota pois näitä kirjoja, kun ei niitä nyt enää +tarvita?" kysyi emäntä, tarjoten niitä kirjoja, jotka opettajalta oli +ostettu. + +"Vai niin", sanoi opettaja, "teillä ei siis tarvita kirjoja?" + +"Mitäpä niillä sitten ... kun on kyllä kirjoja?" + +"Se on tosin sitte hyvin ikävää, mutta kun minullakin on niitä +tarpeeksi asti, niin enpä taida minäkään näitä ostaa." Hän meni +tunnille ja emännän täytyi lähteä pois. + +Matkalla hän vasta oikein muisti mitä olisi pitänyt sanoa, ja +voivotteli kun ei ollut _sille_ sanonut niin ja niin ... ettei +_sen_ tarvitsisi olla siinä luulossa, että häntä kovinkaan suurena +herrana pidetään. + + + + +Painajainen. + + +Tämä tarina, jonka aijon tässä kertoa, on hyvin kummallinen, ensiksikin +siitä syystä, että se minusta näyttää ihan todennäköiseltä, mutta +kaikista muista se näyttää "komppuneeratulta" jutulta; ainakin ovat +useimmat, joille sen olen kertonut, minulle suuta partaa vasten +sanoneet: "Valehtelet, valehtelet kun raato!" + +Mutta minä kerron tämän, kerron juuresta aikain. Päättäkää sitten itse +sen johdosta. + +Minä olin joutunut tekemisiin ja siis tuttavuuteenkin työvouti +Lundferssonin kanssa. Hän oli rikas mies, totisesti oikein aika porho. +Perinnöillä oli rikastunut, ja saanut sitten suuria maatiloja +hoidettavakseen ja alustalaisia ja palvelijoita. + +Hän oli kummallinen mies, tuo Lundfersson ja minä sen monasti hänelle +sanoin, että sinä olet kummallainen mies veli Lundfersson. Mutta hän +sanoi: "eipähän, enpähän ole kummallinen, vaan sinä kummallinen olet." +Ja niin me riideltiin monta monituista kertaa. Siinä nimittäin oli hän +niin kummallinen, että hän ei uskonut ketään muita ihmisiä, jotka vaan +puhuivat eli ajattelivat toisin päin kuin hän. Hän oli järjettömän +kovapäinen mies. + +Mutta omituisimmalla tavalla vaikutti tuo hänen omituisuutensa hänen +omassa alustalais- ja palveliapiirissään. Sillä palvelijoiltaan ja +torppareiltaan vaati hän, että he eivät saaneet koskaan sanoa vastaan, +vaikka hän käskisi mitä tekemään. Hän tahtoi olla herra kaiken ylitse. +Ja hän saikin sen aikaan, etteivät palvelijat eikä torpparit puhuneet +hänen kuultensa mitään. Mutta annas mitä puhuivat takana päin! Puhuivat +ja arvostelivat kuin pojat, vieläpä naapurissakin sitä tekivät, +sanoivat, että jos meidän oikea herra tietäisi, mitä Lundfersson tekee, +niin... + +Mutta kun Lundfersson sai tuon kuulla, suuttui hän silmittömästi, +rupesi kovistamaan alustalaisia, pitämään kerrassaan niinkun pihdissä: +kielsi puhumasta heitä keskenänsä mistään muusta kuin työasioista ja +naapurien kanssa ei saanut ollenkaan puhua, ennenkuin oli +Lundferssonille sanonut, mitä aikoi puhua. Muullakin tavalla hän +kovisti, teki alustalaisensa kerrassaan orjiksi. + +Kyllä nyt koitti kummat ajat. Mutta Lundfersson oli mielissään. +Tukkivatpa suunsa mokomat! Kun hän nyt käveli pelloillaan ja työväkensä +keskellä, tunsi hän suloista viihtymystä, ettei kukaan uskaltanut +suutansa avata ilman hänen käskyänsä. Hätäkös on olla niin mahtavana +herrana. Hän luuli muuten, että työväki rauhassa tyytyi tuohon, eivätkä +ainakaan uskalla mennä valittamaan herralle. Mitä kollot, pelkopöksyt! +hän ajatteli. + +Hän näki kyllä palvelijain kasvoista, että ei niiden hauska olla ole. +Mutta sen parempi! hän riemuitsi, kyllä siihen tottuvat, parempia +työmiehiä vaan tulee, lurjuksista! + +Sitten eräänä yönä, kun hän oikein väsyneenä nukkui, pälkähti hänen +päähänsä yht'äkkiä hauska juoni (näetten tuo takanapäin puhumis-asia +häntä kiusasi): päätti pihdillä nipistää kielet suusta jok'ikiseltä +noilta kielittelijöiltä. Ja hän innostui siitä niin, että luuli jo +pitelevänsä pihtejä tulessa, mutta löysikin samassa itsensä ulkoa, +pihamaalta ja ihan paitasillaan, tulevia vieraita vastaan ottamassa. +Mutta mikä lie hassu sattuma päähän johtanut senkin, että hän alkoi +palvelijata käskeä hakemaan housuja sisältä. Vaan ensimäinen +palkollinen, joka käsille sattui, luuli kai unta näkevänsä ja alkoi +tyhmästi naureskella vaan koko asialle. Lundfersson suuttui hirveästi +ja paukutteli paljasta jalkaa kivitettyyn pihaan, että tuli veriselle. +Mutta tästäkös palvelija yhä vaan tyhmistyi ja alkoi omituisella +nuotilla laulaa: "Ei sinun pidä riihtä tappavan härjän suuta sitoman +kiinni!" Toisia palvelijoita alkoi tulla kuin pilviä ja kaikki yhtyivät +laulamaan tuota yhtä ja samaa, suu verrattoman tyhmässä hymyssä. Siitä +kasvoi hänen ympärilleen satalukuihin nouseva joukko. Ne pihistivät +hänet yhä ahtaammalle ja ahtaammalle, siksi ettei hänellä ollut enää +tilaa kääntyä ja yksitoikkoisella omituisella nuotilla semmoisessa +jättiläisköörissä yhä lauloivat tuota samaa. Kukaan ei häneen käsin +sattunut, vaikka olivat kylki kyljessä, poski poskessa kiinni. +Lundfersson raivosi kuin hullu, mutta kokonaan voimatonna. Vieraat +olivat ajaneet pihaan ja katsoivat ihmetellen tuota touhua. Yht'äkkiä +kaappasivat monet voimakkaat kädet hänet ylös, nostivat ilmaan +vierasten nähtäväksi, pilkattavaksi! Nämät alkoivat nauraa niin kuin +hullut ja köörin melu ja ääni paisui moninkertaiseksi, mutta -- siihen +hän heräsi juuri ajatellen, että tietävätköhän perhanat, että pihdit +ovat kuumenemassa? + +Tästä unesta ei hän aluksi välittänyt mitään. Mutta -- ja se siinä +olikin merkillistä, ihan samallaisena, väliin paljon ilkeämpänäkin se +alkoi palata joka yö. Hänestä alkoi tuntua siltä, kuin todellisuus, +valveilla olo päivillä, olisikin unta ja nuo yölliset unet +todellisuutta. Se oli painajainen, joka häntä vaivasi, sen hän ymmärsi. +Häntä hierottiin, kupattiin ja lyötiin suonta, mutta aina vaan +samanlaisia unia! + +Ja, niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, niin kuitenkin on se totta, +että sitten kun hän antoi palvelijoillensa suuremman vapauden, sitten +hän pääsi painajaisestansa. + + * * * * * + +Kun hän minulle kertoi tätä juttua, sanoin minä: "Se on tulevaisuuden +enne." Mutta hän sanoi: "Ei, eipä ole, sinä erehdyt! Se on palvelijain +noituma painajainen." Tuosta uskosta ei häntä saa kukaan taipumaan, hän +istuu siinä kuin tikka. + +Mutta se tässä nyt on lopuksikin kaikkein omituisinta, että ihmiset, +joille olen tätä kertonut, ovat väittäneet, että minä itse olisin +nähnyt tällaista unta ja että koko asia on tuulesta temmattu ja he +kysyvät aina: "No missä se on se Lundfersson?" + +Siinäpä se juuri onkin kysymys! Sillä minä en kuolemakseni tiedä missä +Lundfersson nyt on. Minun siis täytyy pyytää anteeksi ja jättää asian +_siveellisesti_ siten ratkaistavaksi, että kukin ajattelee sitä: +onko mahdollista nähdä sellaista unta? + +Jos nyt joku luulisi tuntevansa Lundferssonin, niin älköön aivan heti +tehkö varmaa päätöstänsä, sillä huomioon on otettava, että niilläkin, +jotka väittävät sitä _minun_ unekseni, on perusteita. + +Mutta -- kaikessa tapauksessa itse uni, nimittäin Lundferssonin uni, se +on hyvin omituinen, ensiksikin siitä syystä, että oliko se vaan +palvelijain noituma painajainen, vai oliko se tulevaisuuden enne... + +1891. + + + + + + + + +End of Project Gutenberg's Kylistä, kodeista ja vainioilta, by Santeri Alkio + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 41686 *** |