diff options
Diffstat (limited to '41469-0.txt')
| -rw-r--r-- | 41469-0.txt | 7999 |
1 files changed, 7999 insertions, 0 deletions
diff --git a/41469-0.txt b/41469-0.txt new file mode 100644 index 0000000..bd7b4e6 --- /dev/null +++ b/41469-0.txt @@ -0,0 +1,7999 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 41469 *** + +SUONION KOOTUT RUNOELMAT JA KERTOELMAT + +Kirj. + +J. Krohn + + +Otava, Helsinki, 1897. + + + + +SISÄLLYS: + + Tekijän esipuhe + Varpunen + + I. Emma + + Lemmen aamu + Sydämelle + Armaalleni + Nyt on aika armastella + Tottelemattomat jäsenet + Kova rangaistus + Lempeni ja viisas ystäväni + Armasta odottaessa + Illalle + Miks sua rakastan ma? + Haudan partaalla + Kahden kesken + Tyhjyys + Uusi sulhas-aika + Helmi ja isänsä + Kaikkein vaikein + Unhoitus + Ihmis-seuroissa + Hiljaa! + Puolen vuoden päästä + Ma olin rikas + Mut miltä tuntui katsees? + Vapaa + + II. Lempi + + Neidon rukous + Ainoa hetki + Ne ovat vait + Yhteen kasvaneet koivut + Neidon lohdutus + Nimetön sormi + Sydämen taisteluita + Oi kiitos! + Keväällä 1876 + + III. Iloa ja surua + + Suvilaulu + Onneton + Juomalaulu + Soittoa kuullessa + Sotamies-laulu + Pikku Julius vainaa + Järven rannalla + Pää pystyyn + Sun tahtosi tapahtukoon + + IV. Luonto ja elämä + + Suksimiesten laulu + Lumisateella + Rantakalliolla keväällä + Clarens'in hautausmaalla + Rauta + Tähden tuikkiminen + Purjehdusretki + Viinitarhan edustalla + Naurava käki + Varoitus + Runoniekan sydän + Kaste ja Kyynel + Elämän meno + Turvaton + + V. Leikillisiä + + Neuvo + Laiskuuden ylistys + Varoitus tytöille + L'Isle de la paix + Lempi ja Lempo + Komea hautakivi + Suurisuiselle ystävälle + + VI. Vapaus ja isänmaa + + Italian herääminen + Pohjolan valkeneminen + Suomalaisille + Koivu Etelässä + Provessori Lönnrotille + Vieras lippu + Hyljätty äiti + Karkuri + Suomalainen maamme Ruotsalaiselle + Tuhma, raak' on Suomalainen + Suurelle herralle + Feniläiset + + VII. Tilapäisiä + + Rouva Winterhjelmin muistikirjaan + Taideniekka-seuran vuosijuhlassa + Luettuani »Säkenien» toisen parven + Helsingin teaterin vihkiäisissä + Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille + Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi + Tampereen kaupungin satavuotiseksi juhlaksi + Huhtikuun 16 p. 1869 + Aleksanteri II:n 25-vuotisena hallituspäivänä + Aleksanteri II:n muistoksi + Runebergin patsasta paljastettaessa + Keisariparille heidän Lappeenrannassa käydessään + Turun suomalaisen lyseon vihkiäisjuhlassa + Brahen patsasta paljastettaessa + + VIII. Virsiä + + Virsi kotimaan puolesta + Taavetin 127:s psalmi + Ijankaikkinen autuus + Kastevirsi + + IX. Suomennoksia + + Neidon tunnustus (Käännös Saksasta) + Nuoruus (Runebergin mukaan) + Lorelei (Heine) + Louhikäärmeen tappaja (Schiller) + Sataa (Petöfi) + Runoni (Petöfi) + Lausuiko joskus Luoja mulle (Petöfi) + Mer' ompi noussut! (Petöfi) + Sodasta näin unta (Petöfi) + Tytön ikävöiminen (Virolainen kansanlaulu) + + X. Kuun tarinoita + + XI. Novelleja. + + Viimeinen Rekryytin-otto + Hollannin saaristossa + Viimeinen Kosija + Viimeinen kohtaukseni Neapelin rosvoin kanssa + + + + +TEKIJÄN ESIPUHE + +»Koottujen runoelmien ja kertoelmien» ensimäiseen painokseen. + + +Syksyllä maamies kokoilee aittoihin kesäisen vaivansa kasvut, niinpä +kirjailijakin, kun vanhuuden päivät lähestyvät, mielellään kokoo +yhteen, mitä nuoruudessaan, miehuudessaan on ulos maailmaan sirotellut. +Mutta onkos näissä kaikissa kokoon ja tallelle pantavaa? sopinee syystä +kysyä. Onhan syksy myös pohtimisen aika, jolloin akana erotetaan +jyvistä. Sitä olen kyllä arvellut, aprikoinut, vaan kuitenkin -- olen +painattanut melkein kaikki uudestaan. Paneehan uudistalolainen paremman +puutteessa monestikin akanoita ja petäjän kuorta varsinaisten jyviensä +jatkoksi, sopineehan samoin meidän vielä vastaraivatulta, vielä +köyhältä kirjallisuutemme pellolta korjata talteen vähemmälläkin +valikoimisella. Sitten kun meillekin paremmat viljavuodet koittavat, +nämät kokeet mielellään jättäkööt sijan + + Paremmille laulajoille, + Runsahammille runoille. + +Helsingissä 25 p. marraskuuta 1882. + +J. Krohn. + + +Suonion »Koottujen runoelmien ja Kertoelmien» ensi painos, jonka tekijä +itse painoon toimitti, on jo useampia vuosia ollut loppuunmyötynä, +jonka vuoksi on uuden painoksen ilmestymistä katsottu tarpeelliseksi. +Tätä painosta toimitettaessa on silmällä pidetty, että niistä runoista, +jotka tekijä oli kirjoittanut ennen kokoelman ilmestymistä, on +ainoastaan ne kokoelmaan otettu, jotka tekijä itse siihen on valinnut. +Lisätty on kokoelmaan ainoastaan viisi runoa, jotka tekijä on +kirjoittanut kokoelman ensi painoksen ilmestymisen jälkeen. Sitä +vastoin on kokoelmasta pois jätetty lasten laulut ja kertoelmat, joita +ensi painos sisälsi vain muutamia näytteeksi; niistä on aikomus +julkaista täydellinen kokoelma vast'edes. + +Tekijän kirjoitustapa ja kieli on säilytetty muuttamatta; ainoastaan +muutamia pieniä epähuomioita on tasoitettu. + +Helsingissä marraskuulla 1897. + + + + + VARPUNEN. + + + Jos ruikutella voisin + Ma kielin sataisin + Tai kiurusena oisin + Kohoova pilvihin, -- + + Niin aina kiitteleisin + Suloista Suomea, + Ja Jumalalle veisin + Ma huokauksensa. + + Hän silmät ehkä loisi + Myös meihin raukkoihin + Ja päivän paistaa soisi + Saloihin synkkihin. + + Ei ääni mulle suotu + Oo satakielisen; + Heikoksi siipi luotu + Ei kanna taivaasen. + + Vaan laulustani kuiten + En huoli vaieta, + Kun ääni lintuin muitten + Ei kuulu talvella. + + Paremmat laulu-äänet + Keväällä ehtinee, + Niin kuullellessaan noita + Jo varpu vaikenee! + + + + +I. EMMA. + + + + Lemmen aamu. + + + Jo vaipunut ol' sydämeni toivo, -- + Kuin yö ol' mielen' synkeä ja musta + Ja tunnon aallot epäilyksen jäissä! + + Mä tulin luokses -- poskes punastuivat! + Se oli lempen' armas aamurusko! + Ja toivo sydämessän' heräs jälleen. + + Ja säde kirkas säihkyi silmistäsi! -- + Se oli lempen' ensi päiväkoitto! + Ja pimeys sydämestäni haihtui. + + Sä sanan yhden virkoit ainokaisen! -- + Ja lemmen päivä kohos kokonansa! + Ja nietokset mun sydämessän' suli. + + + + Sydämelle. + + + Sydän, sydän saastahinen, + Kuinka tohditkaan sa kurja + Pyhää neittä ihaellen + Toivoin tykyttää? + + Katso, silmäns' aurinkohon + Tomun laps kun tohtii luoda, + Puhdas paiste, kirkas loisto + Silmät sokaisee! + + Kerta ainoo vaan mun anna + Häntä nähdä, ihaella! + Sokeentuu kun siitä silmän', + Muut' ei näe kuin häntä vaan! + + + + Armaalleni. + + + Pyhää pantuna tult' on pohjaan nuorukaisrinnan, + Luojan enkelien lahja lempeileväin. + Kuonast' erite luo se kullan kiiltävän pinnan, + Uhrisavuna vie sielun taivohon päin. + Ilmahan korkeellen sen leimu loistava entää, + Valkaisee valoneen yötäkin pime'impää; + Ympäri manteren, maan sen säihkyvät säkenet lentää, + Sydän jäätynehin syttymättä ei jää. + Mut voi poloa, voi, jos lieden se hurjana heittäis, + Raivoten rauniot vaan jäljiks jättävä ois! + Voi myös, voi, tomu maan jos pyhän valkean peittäis, + Tuli jos taivahinen turhaan sammuisi pois! + Viaton Vestali Sä, oi tule ja tultani varjoo, + Viritä väsäyvää, hillitä hurjenevaa! + Siunauksena näin se valoa, lämpöä tarjoo, + Herran asehena suurta toimehen saa. + + + + Nyt on aika armastella. + + + Kukka kuihtuvi ihana + Syksyn synkeän käsissä; + Liedon perhon liipoittimet + Ruimeltuupi, raukeaapi + Talven kourissa kovissa. + Kultaseni, kaunoiseni, + Nyt on aika armastella, + Aika suuta suikkaella, + Hunajata huuliltasi + Imeskellä ahnehesti, + Kosk' on kerkeän keväimen + Päivyt vielä paistamassa, + Aurinko alenematta! + + + + Tottelemattomat jäsenet. + + + Jäsenillen' vihastuen virkoin: + »Voipa teitä, pahat palkkalaiset, + Orjat uskottomat, pettäväiset! + Toista teille käsken, toista teette: + Jalat Lindan luo mun aina vievät, + Vaikka kuinkin pyrin pakoisalle; + Lindan puolehen myös silmät siirtyy, + Josko luonen taivaasen tai maahan; + Poski hehkuu, rinta huokoavi, + Tuovat sala-tunteheni ilmi. + Aikaa arvannut ois Linda kaikki, + Jos ei suuni tok' ois uskollisna, + Sanois muita valhettelijoiksi». -- + Nuhdellessan' näin jäseniäni, + Linda äkkipäätä vastaan astui. -- + Nytpä suukin petti, huus: »Oi armas!» + + + + Kova rangaistus. + + + Neito: + + »Hyi, poika häijy, rinnastan' + Sä ryöstit sydämen; + Sua ilkiöt' en ikinä + Nyt päästä irrallen!» + + »Sä olet aarteen' armaimman, + Kalleimman ryöstänyt; + Siit' otan iki-orjaksen' + Ma sielus, ruumiis nyt». + + »Kovasti sormes sidottu + On kultapaulahan, + Ja kahleheksi kytketyt + Käsvarten' kaulahan». + + »Varkailla muilla leipää on + Ja vettä ruokanaan; + Sun rangaistukses julmempi, + Saat suutelolta vaan». + + Poika: + + »Oi neiti, rangaistukseni + On tosin armoton, + Ja sielukin ett' orjana, + Se kauhe'inta on». + + »Niin vahvast' onpi vangittu + Mun sielun', että sois, + Jott' ijät kaikki kestävä + Tää orjuutensa ois!» + + + + Lempeni ja viisas ystäväni. + + + »Petosta, valhetta on lempi, + Mitätön, tyhjä uni vain!» + Näin ystävä kokenehempi + Suloista nauroi onneain. + + Kun valhe lie, ah ijäst' ikään + Jos totuus tulematta ois! + Jos unt' on, soisin ettei mikään + Herättää koskaan mua vois! + + + + Armasta odottaessa. + + + Istun ikävissäni: + Kauan kulta viipyvi, + Verkkaan aika vierevi -- + Riennä, aika, riennä! + + Riennä linnun lentimin, + Sotkan siivin nope'in -- + Verkkaan vieret kuitenkin -- + Riennä, aika, riennä! + + Tulipa jo kultani, + Lepää kainalossani, + Mailma kaikk' unohtuvi -- + Viivy, aika, viivy! + + + + Illalle. + + + Joudu ilta kaunis, + Tyyni meille tuo! + Loppu päivätöille, + Lepo, rauha suo! + + Asettele aallot + Lammin läikkyvän, + Ett' taas kuvastaisi + Saaren viherjän! + + Lampi läikkyväinen + Mielenikin on, + Päivän hälinässä + Raukka rauhaton. + + Vaan kun joudut, ilta, + Häly viihtyvi, + Näen ainoasti + Kuvan kultani. + + + + Miks sua rakastan ma? + + + Näen sulla kauniit silmät, + Näen sulla soman suun. + Sua sikskö rakastan ma? -- + Niin ompi monen muun. + + Sull' onpi viisas mieli, + Sä olet taidokas. + Sua sikskö rakastan ma? -- + Kyll' ompi vertojas. + + Sull' lempeä on sydän, + On sydän viaton. + Sua sikskö rakastan ma? -- + Niin monen neidon on. + + Miks siis sua rakastan ma + Kaikista enimmin, + Niin että edestäsi + Maan kaiken antaisin? + + Mun omani sä olet, + Mun oman' ainoa; + Siks maailma ei kanna + Toist' yhtään vertaista. + + + + Haudan partaalla. + + + Lapioi, lapioi! + Hautuumiesi, lapioi! + Jota niinkuin terää silmän + Varjoin tuulosistakin; + Sen nyt poveen mustan, kylmän + Maan ma itse upotin. + Lapioi, lapioi, + Kultan' maahan lapioi! + + Lapioi, lapioi, + Hautuumiesi lapioi! + Käydess' ennen käsityksin + Helpoittaa ma koitin tien; + Nyt mä tänne jätän yksin, + Tupaan kolkkoon, outoon vien. + Lapioi, lapioi, + Armaan' maahan lapioi! + + Lapioi, lapioi, + Hautuumiesi, lapioi! + »Miksi: elo?» kysyin ennen; + »Ilohan ois oikeempi!» + Ah nyt ilon' katos tännen, + Elostani erosi. + Lapioi, lapioi, + Onnen' maahan lapioi! + + Lapioi, lapioi! -- + Herra -- voi! -- Mut mi soi? + Virsi, jonka hältä kuulin, + Kun hän jätti hyvästi, + Jonka kylmenevin huulin + Riemuin vielä veisasi! + Virsi soi, virsi soi, + Pyhä virsi, soi, ah soi! + + Virsi soi, virsi soi, + Pyhä virsi, soi, ah soi! + Virsi täynnä uskallusta, + Voiton virsi autuas! -- + Nyt miss' otas, Tuoni musta? + Miss' on saalis voitostas? + Virsi soi, virsi soi. + Pyhä virsi, soi, ah soi! + + + + Kahden kesken. + + + Ovi kiinni! -- näin -- kas nyt ei kukaan saa + Meitä häiritsemään päästä tännen. -- + Sata taas ma sullen annan suudelmaa, + Sata kertaa halaan, niinkuin ennen. + + Ja sun sinisilmiis uskollisihin. + Täynnä rakkautta hellää, pyhää, + Kyynel sopukassaan hymyilevihin, + Niinkuin lumottuna katson yhä. + + Kulta, kultan' armas! Taasko istutaan + Täällä hiljaa, salaa, kahden kesken! -- + Mut ah! -- Tyhjähän tää seinäkuva vaan + Hengetön, on kumppalina -- lesken! + + + + Tyhjyys. + + + Ma kodissani kuljen -- kaikk' ompi ennallaan, + Ja kuitenkin ah kuinka kaikk' on toista! + Huoneen' on siivot, sievät, kaikk' kalut paikoillaan, + Kukatkin vielä rehoitellen loistaa. + Mut minä käyn ja katson: miss' on se käsi nyt, + Mi kotin' on näin sieväks, suloiseks sääntänyt? + Miss' ompi kodin »vaimo», sen henki hoitava, + Sen päivänpaiste armas, sen sydän siunaava? -- + Tyhjää, tyhjää! + + Ja lapset pyörii, hyörii taas leikki-ilossaan -- + Ah eihän pienet raukat tiedä mistään! -- + He nauraa, laulaa, hoiskaa, myös itkee toisinaan + He pienoisista vastoinkäymisistään. + Mut minä käyn ja katson: -- miss' äidinsilmä on, + Tuo väsymättä valpas, tuo uinahtamaton? + Miss' äidin sydän hellä, mi lievens suruja, + Ja sadat ilot keksi? -- Voi lapsi parkoja! -- + Tyhjää, tyhjää! + + Ma kamarissan' istun, taas sujuu multa työ -- + Eläväll' ompi elävistä huoli -- + Ja tässä rinnassani kuin ennen sydän lyö -- + Ei särkynytkään se, vaikk' armas kuoli! + Mut miss' on hän, mi töistä mun kanssan' iloitsi, + Varoitti ylpeillessä, pelossa rohkaisi? + Tyhj' onpi kiikkutuoli työpöytän' ääreinen, + Ja tuolla pieni sohva tuo myös -- -- ja sydämen' -- -- + Tyhjää, tyhjää! + + + + Uusi sulhas-aika. + + + Mä muistan sen kuink' ennen illan tullen + Sä morsianna istuit mua vuottain, + Pelolla hiukan, vaan myös toivoin, luottain; + Omashan tulevansa lupas sullen. + + Sä katsoit ikävöiden ikkunastas: + »Tie on niin pitkä, pimeä syys-ilta. -- + Päässeekö vaan hän toimitettavilta?» -- + Samassa suukkonen jo sulle vastas. + + Taas pitkä, pitk' on tieni luokse armaan. + Mi siitä? Iloin halki mailman rientäis, + Jos vaan, kun perillen sun tykös entäis, + Vastaani rientäväsi toivois varmaan. + + Tuon pitkän tien ma yhä käyn luo kullan. -- + Mut ah! Ei syliään nyt enää suo hän, + Ei minuun enää katsettakaan luo hän -- + Mun morsiamen' se asuu alla mullan! + + Näin joka pyhä kirkkomaalle kuljen. -- + Ah taas hääpäivähän jo haluaisin, + Kun lakkaamatta taas sun nähdä saisin, + Kun ijäks omanan' sun syliin suljen. + + + + Helmi ja isänsä. + + + Isän polvilla Helminen kiikkuu, + Sulosilmin se -- kas! -- hymyilee. + Mikä pienoisen silmissä liikkuu, + Kun se hiljaa näin iloitsee? + + Mikä? -- Last' isä lempivi pientä + Viel' entistä hellemmin, + Sen luoks' yhä töistähän rientää, + Tukehuttavi suudelmin. + + Oi Helmi, kun petturi suuri + Ei vaan isäs lempivä lie! -- + Sua suudellessa nyt juuri + Hänet minnekä miettehet vie? + + Ah Tuonelan nyt salaisuutta + Hän tuskalla tutkielee, + Tai taivahan hän avaruutta + Ikävöiden mittaelee. + + Suut' antavi sulle, mut toista + Se suudelma tarkoittaa; + Sua halaa, äitiäs muistaa -- + Kuva äidin se lemmen saa. + + Oi Helmi, kun petturi suuri + Ei vaan isäs lempivä lie! -- + Sua suudellessa nyt juuri + Hänet minnekä miettehet vie? + + + + Kaikkein vaikein. + + + Ma kuulin: lemmen lahja suurin on, + Mink' ihminen voi ihmiselle antaa, + Kun oman henkensä hän uhriks kantaa + Ja armaan puolesta käy kuolohon. + + Oisinko sijastasi kuolemaan + Ma mennyt? -- Ah en hennonut ma oisi! + Vaikeempi on, kuin olla kuolo voisi, + Ett' elää täytyy surren armaintaan. + + + + Unhoitus. + + + Minua lohdutellaan: »Aika tuo + Haavoihis voiteen, lievitystä suo, + Ja viimein lähestyypi unhoitus, + Surujen kaikkein varma parannus». + + Vai unhoitus? Vai muistaakaan en sais? + Kuvakin armaan multa katoais? + Lohdutus armoton, mi ryöstää vois, + Mit' edes kuolokaan ei vienyt pois! + + Ah suloinen mun suruisuuteni, + Ah suruinen mun suloisuuteni, + Sä muisto pyhä haihtua et saa! -- + En voi, en tahdokaan hänt' unhoittaa. + + + + Ihmis-seuroissa. + + + »Jos koittaisit taas mennä seuroihin! -- + Mit' auttaa yksin istuin surkastua! -- + Saat nähdä: muiden iloisuus myös sua + Mietteisin saattaa iloisempihin». -- + + Ma läksin. -- Ilo, nauru, hälinä + Ja leikkipuheet kaikui parhaillansa. + Ma kuultelin -- ja nauroin muiden kanssa. + »No miltä tuntuu?» kysyi ystävä. + + -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- + + »Kuin aaltoin tanssi, paiste auringon + Kirkkainkin hänellen, jok' ulapalla + Tuul'-ajon' yksin keikkuu avaralla, + Kun laiva särkyi haaksirikkohon!» + + + + Hiljaa! + + + Hiljaa! -- Armahani nukkuu -- Hiljaa! + + Tyynnä, suloisena lepääpi + Hän kuin rauhaan päässyt marttyyri; + Päättänyt on pitkän, raskaan vaivan, + Nukkuvi nyt huoletonna aivan. + + Hiljaa! -- Armahani nukkuu -- Hiljaa! + + Vaikene, oi murhe vaikea! + Hiltiy, oi tuska haikea! + Häiritäkö hältä rauhan voisin? + Takaisinko elon pauhuun soisin? + + Hiljaa! -- Armahani nukkuu -- Hiljaa! + + Mieltä riuduttava rakkaus, + Rintaa kalvavainen kaipaus, + Ikäväni, tunteheni kaikki + Itsekkähät, olkaa vaiki! + + Hiljaa! -- Armahani nukkuu -- Hiljaa! + + + + Puolen vuoden päästä. + + + Hymyillen sanoit: »Surus viihtynyt + On viimein, mielessäsi virjennyt + Taas entinen on into, katseestas + Taas loisto kirkas paistaa, poskillas + Taas raittiin veren puna hohtaa -- voi + Mink' ilon minulle se näkö toi! --» + Näin virkoit, uskollinen ystävä, + Murhettan' surevainen, säälivä. + + Vaan näitkö rannalla Sicilian + Sä koskaan Etnan vuorikukkulan, + Mi lesken' yksinäisnä kohoaa + Sen salmen suull', jost' yl' ei mennä saa? + Sen rinteist' itää viini tulisin, + Ei kukat missään loista tuoreemmin, + Ja lumist' ikuisista kimmeltää + Sen rohkeasti pystynäinen pää. + Luulispa: ilo tääll' on riemuinen! + Luulispa: rauha tääll' on ainainen! + Ilohan vaan, mi muu, nuot kukat lois, + Ja rauha vaan näin tyynenkylmä ois. + + Sä petyt -- kulukoon vaan tuokio + Ja taasen puhkee salatuska jo. + Reventeet umpeenmenneet pakahtuu, + Ja kivut katkerimmat uudistuu, + Ja rakkaus taas hellin, hartahin + Ja kaipauksen liekki palavin + Taivasta kohti pyrkein kohoaa, + Sielt' armast' alas turhaan tavoittaa. + Ja silloin viimein lähde kyynelten + Kuohahtaa yli, paisuin tulvillen, + Ja polttavalla laavavirrallaan + Hävittää kaikki, mihin sattuu vaan. + + Miss' on nyt kukat, ilon kuvaus? + Miss' on nyt lumet, rauhan ilmoitus? + Ylt' ylitsensä vuori mustihin + Puettu taas on suruvaatteisin, + Ja päänsä, valkeelt' äsken paistava, + Peitetty taas on murheen tuhkilla. -- + Ah, pitkä työ taas ajalla nyt ois, + Ennenkuin peitteellään ne peittää vois! + + + + Ma olin rikas. + + + Ma olin rikas, kaikkein rikkahin! + Mull' oli kaikki, mitä rohke'in + Mielikuvitus vaan koskaan luoda vois, + Ja mitä toivo tulisinkin sois; + Mull' oli maan ja taivaan rikkaus -- + Mull' olit sä, mull' oli _rakkaus_! + Kaikk' kuolo ryösti -- kerjäläisnä saan + Nurkassa tässä nyt ma seista vaan, + Nöyrästi kumartain ja kiitellen, + Jos rikkaat joskus edes roposen + Minulle viskaa -- _säälin sanasen_. + + + + Mut miltä tuntui katsees? + + + Minuhun muinoin katsoit ja virkoit: »olen sun!» + Ja silmä suli silmään ja sielu sieluhun. + Ma kerroin pelkon' kaikki ja tunteen' tuliset, + Sä mullen ikäväsi ja toivos salaiset. + + Taas loit nyt katseen pitkän ja kirkkaan minuhun, + Taas suli silmä silmään ja sielu sieluhun; + Et jaksanut nyt enää sä virkkaa sanaakaan -- + Sä katsoit ja mä katsoin näin puhumatta vaan. + + Kosk' ensilemmen katseen mä muinoin sulta sain, + Niin tuntui: »tään maan päällä mä olen autuain!» + Mut miltä tuntui katsees, kun multa läksit pois? -- + Se tuntui, niinkuin tuolla jo taivaass' oltu ois. + + + + Vapaa. + + + Sä olet vapaa taas -- niin mulle sanotaan -- + Saat vapaast' ihaella suloisuutta; + Sun lupa ompi onnea taas uutta. + Jos mistä mieli tekee, mennä hakemaan! -- + + Ma olen vapaa! -- näinhän mailman ympäri + Liehuilla myös maanpakolainen saisi, + Vapaasti, minne mieli houkuttaisi. + Yks paikk' on kieltty vaan -- se, jota rakasti! + + + + +II. LEMPI. + + + + Neidon rukous. + + + Yksi kultaa kiiltävää rukoelevi, + Toinen ankaraa anovi valtikasta, + Viisautta Salomo kuningas suuri + Pyys polvillansa. + + Mitäpä mä rukoellen, neito raukka? + Sydämeni soisin lähteeks puhtaimmaksi, + Sulokuvan armaan sulhaseni siihen + Ain' asumahan! + + + + Ainoa hetki. + + + Mä hetken vain + Sun nähdä sain, + Vaan ei kuvas katoa muistostain. + + Näin hetken on työ. + Kun salama lyö, + Mut ijäks jäljen se puuhun syö. + + Oi riemuisaa, + Oi katkeraa. + Oi hetkeä yhtä ja ainoaa! + + Unhoittaa pois + Sit' en mä vois, + Vaikk' kuolon mulle se muisto tois! + + + + Ne ovat vait. + + + Sä lausuit: »lempi-onneas + Kadehdin totta tosiaan! + Kun kuultelen sun laulujas. + Lemmestä yhä kuulla saan. + Sua tänään Kaisa katselee. + Huomenna Aina halailee, + Taas toiste Valpuri suo suuta, + Näin joka laulu tuopi uutta. + Kylässä tokko yhtään lie, + Jot' ei sun luokses lempi vie!» + + Ma huokasin: »ah jospa vaan + Minulla ykskin kulta ois! + Sitähän aina huudetaan, + Mimmoista vasta saavans' sois. + Jotk' omakseen jo kullan sait, + Ne ovat vait, ne ovat vait!» + + + + Yhteen kasvaneet koivut. + + + Kaks kasvoi koivahaista, + -- Kaks vesoi valkeaista + Yksillä perillään; + Juurensa yhteen juurtui, + Tyvensä yhteen puuttui, + Latvat on erillään. + + He niillä huiskaellen, + He niillä kuiskaellen + Puhuelevat näin: + »Kuin tänne, kumppalini, + Osasit parihini, + Kuin vierit vierehein? + + Mun emä maahan puotti, + Sun kevättuuli tuotti + Siipinsä kepe'in. + Jos toinen meistä sortuis, + Nyt murehisin murtuis + Myös kohta toinenkin.» + + + + Neidon lohdutus. + + + Muinoin houkka huokaelin, + Vähätietoinen valitin, + Koska kultani erosi, + Armas läksi muille maille. + + Nytp' en aiheetta apeudu, + Suotta surekaan eneä, + Keinon keksin tuskalleni, + Mutkan murheellen osasin. + + Eron päivä kun tulevi, + Sulho tielle suoriuvi, + Merenrannalle menevi, -- + Riennän rannalle minäkin; + Siinä vielä viivyttelen, + Kovin kahlehin pitelen. + + Kunpa päässeepi käsistä, + Pursin poijes purjehtivi, + Joko jäänen mä jälille? + Enpä jää mä sittenkänä! + Jalkani se jäi jälille, + + Mutta silmät seuroavi + Ulapan sini-selille, + Lakkipäille lainehille. + + Vaan kun kultani katoovi, + Etten hänt' eroitakana, + Silmini selitäkänä, + Joko jäänen mä jälille? -- + Enpä jää mä silloinkana. + En jää silloin, enkä milloin, + Enkä ilmoisna ikänä! + Josko jäikin silmä raiska, + Raukesi ilman rajoille, + Ajatukseni ajelen, + Työnnän mielen mietteheni, + Ajan toivoni tuliset, + Työnnän hehkuvat haluni. + Ne ne parvessa pysyvi, + Sulhoani seuroavi, + Väsymättä, uupumatta, + Hetkekskänä heittämättä, + Vaikka kulkis kaikki rannat, + Vaikka äärihin mailman! + + + + Nimetön sormi. + + + Sai nimen sormet kaikki, + Yks nimettömäks jäi. + Kaikilla muilla arvo + Vai ois, täll' yksin ei? + Rumemp' on peukaloinen, + Sakari mitätön, + Miks neljäs sorm' on halpa, + On yksin nimetön? + + Kun ihmis-sydämehen + Lemp' ensin syttyvi, + Se kytee salaa, piillen + Kaikilta kainosti. + Tää veitikka se tietäis, + Vaan viel' on äänetön, + Ei nimeä se virka -- + Siks on se nimetön. + + Vaan koska kerran lempi + Sanoiksi puhkeaa + Ja nimen armaan, kalliin + Rohkeesti ilmoittaa, + Kun neljäs sormi julki + Saa kultakiehkerön -- + Nimellisekskö muuttuu + Jo silloin nimetön? + + Ah onnellen, min lempi + Maan päälle tänne loi, + Säteelle paratiisin, + Ken nimen antaa voi? + Sanoilla moinen autuus + On selittämätön -- + Siks lemmen sormi nytkin + Ja ain' on nimetön. + + + + Sydämen taisteluita. + + + Lempen' armas, kuollut, hautaan vaipunut, + Elon' aurinkoinen ijäks laskenut, + Hautaan kanssas vaipua mun salli myös, + Ijäks peittäköön mun rauhallinen yös! + Tuolla -- kas! -- tuo ranta kuollut, talvinen, + Tuonen kirkas valkovaippa peittää sen; + Meri elää, jos se elämätä on, + Sysimustin aalloin kuohuu rauhaton. + Elon merelt' -- ah! -- jos pian päästä pois + Kuolon rantaan loistavaan ja tyyneen vois! + + Vaan mi tunne kumma, tunne autuas? -- + Sydän, hourailetko, vai näet unias? -- + Mist' tää outo riemu, ihme suloisuus? + Niinkö taivaass' alkaa elon päivä uus? + Minkä kuolo ryösti, näinkö jälleen saan? + Lempi haudattuko nousi haudastaan? + + Ei! -- Ei! -- poistu kauas, petos ihana, + Viettelevä sydäntäni heikkoa! + Armas olet, liiankin jo armas, vaan + Armaaksen' en sua tunne kuitenkaan. -- + Mikä kuoli, kuollehist' ei nousta voi -- + Virvatuli viekas olet, valhekoi! + + _Uusko_ lemp' ois nimes -- lemp' on aina uus, + Aina vanha, yks vaan, se sen salaisuus, -- + Lempo häijy olet, käsin rohke'in + Saastuttava murheen pyhän temppelin! + + Lempo! -- näinkö kirkas katsantonsa ois? + Sekö herättää näin pyhän tunteen vois? + Vainaan nimen huudan, tuo ei poistukaan! + Jumalaa mä rukoilen -- tuo hymyy vaan! -- + Herra! Oisko mahdollista? -- Vitsaus + Oisko kärsitty -- taas suotu siunaus? + + + + Oi kiitos! + + + Oi kiitos kaikesta onnestain, + Min tahtomatt' olit luonut; + Ilosta, riemusta, minkä sain, + Min tietämätt' olit suonut; + Ja voimast', innosta koettamaan + Taas korke'impihin uudestaan, + Min silmistäs olin juonut! + + Turh' oli toivoni -- luotas pois + Jo sun sydämes minut syöstää. + Sun lempes aartehen' ollut ois. + Sen toinen multa nyt ryöstää. -- + Oi kiitos kuitenki! -- Minkä sain, + Ei ryöstää voi, se on muistossain + Kuin tähti tuikkiva yöstä. + + + + Keväällä 1876. + + + Mä lempeni hautaan peitin -- + Se vaipui jo kuolleeksi -- + Sen päälle mä mullat heitin, + Ja lausuin: »ain' ijäksi!» -- + Näin luontokin, talven saapuin, + Kaikk' kukkaset hautaa pois, + Ne peitellen lumikaapuin, + Kuin enään ei toivoa ois. + + Nyt raukesi talven valta, + Taas lähti jo järven jää, + Sulaneitten hankien alta + Taas pälvet jo pilkistää. + Kohos jällehen luonnon rinta, + Elohon se jo virkoontuu. + Ja kohtakin nurmen pinta + Kukin kirjavin kaunistuu. + + Mä katson tuot' ihaellen, + Suloutta, min taas kevät soi, + Ja mietin: mullekin jälleen + Kevät toinen tullako voi? + Tää mun sydämen', joka musta, + Kuloheinäinen nurmi on vaan, + Sill' oiskohan uskallusta + Taas kukkia milloinkaan? + + + + +III. ILOA JA SURUA. + + + + Suvilaulu. + + + Oisin pääskynä mä piennä, + Suvilintuna suloisna, + Lenteleisin, liiteleisin, + Suomehen suhauttaisin. + Sitten sinne saatuani, + Perillenpä päästyäni + Ilmassa iloitteleisin, + Räystähällä riemuitseisin + Kesän kaunihin tulosta, + Tulost' armahan auringon. + Vaan jos itkevän näkisin, + Huolellisen huomaitseisin, + Hälle mä viserteleisin: + »Mitäs itket, ihmisparka, + Murhehdit, sä Mannun lapsi? -- + Kohtalosiko kovuutta? + Sydämeskö sulatuutta? + Katso luonnon kauneutta, + Ihanuutta ilman kaiken: + Suot jo läikkyvi sulana, + Järvet jäiden kahlehitta, + Nietos nurmelta katoopi, + Häviääpi maasta hanki, + Päivyen taas paistaessa, + Ahavan puhaltaessa; + Korpi kukkia on täynnä, + Puiden latvat lintusia; + Kukat ne hajuelevat, + Lintusetpa laulelevat: + 'Iloitkaamme, riemuitkaamme, + Laulakaamme, kiittäkäämme! + Suven meille Luoja saattoi, + Jumalamme joudutteli!' + + »Ällös itke, ihmisparka, + Murhehdi sä Mannun lapsi! + Hänpä, joka suven saattoi + Näille Pohjankin perille, + Joka kaikki suot sulatti, + Pani järvet aaltoomahan, + Kukat pienet kukkimahan, + Lintusetkin laulamahan -- + Suven saattavi sinullen, + Kesän kerran kerjittävi. + Sielus nietokset sulavi + Lempensä lämmittämällä, + Huoles hattarat hajoovi + Henkensä puhaltamalla!» + + + + Onneton. + + + Päiväpaisteell' astuissani + Varjo vieress' astuvi, + Ei se musta, pimeäinen + Luovu koskaan luotani. + + Josko poies paennenkin + Iloisien joukkohon, + Suru aina sydäntäni + Puree, kalvaa ponneton. + + Tulis yö ja aurinkoisen + Tulet tuimat sammuttais, + Varjo synkkä vierestäni + Silloin ehkä katoais. + + Tulis Tuoni toivottuni, + Veisi rauhan majoihin, + Nukkuessan' nurmen alla + Nukkuis musta murhekin. + + + + Juomalaulu. + + (Nuotti: Sjung om studentens lyckliga dag.) + + + Maljat, veikkoni, täyttäkää! + Vielä nyt veren kuohuvi kosket, + Nuoruus se punastuttavi posket; + Nuoruuden olkohon malja tää! + Mietteet murheiset + Poies haihtukoon; + Tuskat turhaiset + Nuoruuden kevyt miel' pakohon ajakoon! + + Ensimaljan nyt nuoruus saa! + Niin! maljan sen nuoruus saa! + Hurraa! + + Toinenpa malja se armahan on! + Mit' olis nuoruus rakkaudetta? + Niin olis kuin kevät kukkahisetta, + Kolkko vaan, iloton, suloton! + Autuus taivahass' + Lempi on sula vaan. + Maan pääll' autuas + Olen kun katsoa kultani silmihin saan. + Toisen maljan sen armas saa! + Niin! maljan sen armas saa! + Hurraa! + + Kannun pohja jo pilkoittaa. + Viimeisen kerran täytän mä maljain. + Tehkää se myös: päin juokaamme paljain! + Maljan viimeisen saa kotimaa. + Huokaus viimeinen + Suomen olkohon! + Suomen etehen + Viimeiseen pisaraan veri vuotakohon! + Maljan viimeisen saa kotimaa! + Veren viimeisen Suomenmaa! + Hurraa! + + + + Soittoa kuullessa. + + + Kaiu, kaiu, kaunis ääni, + Sävel, soios, suloinen! + + Soidessasi mielen myrsky + Rauhaan viihtyvi; + Sydämessä huima hyrsky + Aaltoin tyyntyvi. + + Kaiu, kaiu, kaunis ääni, + Sävel, soios suloinen! + + Ketoa kuin kuivuvaista + Kaste kostuttaa, + Niinpä rintaa riutuvaista + Soittos virvoittaa. + + Kaiu, kaiu, kaunis ääni, + Sävel, soios, suloinen! + + Toivon kukat kuihtunehet + Tointuu tuoksumaan; + Syämen linnut paennehet + Taas saa laulamaan. + + Kaiu, kaiu, kaunis ääni, + Sävel, soios, suloinen! + + Pianpa päämme vaipunee + Maan kylmään kainaloon. + Siis lempikäämme, veikkoset, + Siis suudelkaamme, poikaset, + Kun vielä huulet lämpöiset + Nyt suuta tarjoaa! + + + + Sotamies-laulu. + + + No, miehet, miekat naulahan + Nyt pankaa riippumaan! + Käs' vasen neidon kaulahan, + Pikari oikeaan! + Kuin syksyn kukka kerkeä + On sotamiehen elämä. + Sen mettä aik' on imeä, + Kun vielä kukoistan. + + Mi haitta, josko juotanee + Nyt liika pisara -- + Se verenämme vuotanee + Jo maahan huomenna. + Siis juokahamme, veikkoset, + Ett' tappelussa punaiset + Ei ehtyis veren lähtehet + Tok' ennen aikojaan! + + Jos huuleen huuli haipunee, + Hiis sitä moittikoon -- + Pianpa päämme vaipunee + Maan kylmään kainaloon. + Siis lempikäämme, veikkoset, + Siis suudelkaamme, poikaset, + Kun vielä huulet lämpöiset + Nyt suut tarjoaa! + + + + Pikku Julius vainaa. + + + Mamman Luli pikkarainen + Läksi maailma-matkalleen, + Mut jo pian lapsukainen + Väsyi pienin jalkoineen. + + »Syliin, syliin!» itki + »Enemp' astua en voi!» + Kohta enkeli jo tuli, + Lepoon Lulin päästä soi. + + + + Järven rannalla. + + + Jyriseepi järvell' aaltoin hyrsky, + Heitä möyryttääpi hurja myrsky, + Pilvet mustat peittää koko taivaan, + Peittää auringonkin aivan. + + Rantaa vastaan vyöryin laineet riehuu, + Kuohuns' ilmaan lennättäin ne kiehuu, + Pyrkis ulos piiristään, mut sortuu, + Voimatoimia uupuin murtuu. + + Ihminenkin omin voimin pyrkein + Yli hälle säättyin rajain jyrkkäin, + Ryntää, ponnistaa, tai siivin koittaa + Ylä-ilmoiss' sijan voittaa. + + Mutta kaikk' on turhaa, kalliona + Luojan sääntö liikahtamatonna + Kestää rynnäköt; turh' on myös lento, + Ihmis-siip' on aivan hento. + + Uhka-ylpeyden myrsky tuopi + Pilvet vaan ja pimeyttä luopi + Meidän välillen ja suuren Luojan, + Ainokaisen voiman suojan. + + Asetu, oi aaltoileva rinta, + Tyyneksi kuin järven kirkas pinta, + Taivaan armo-aurinkoinen kohta + Sitten sulle jälleen hohtaa. + + Vedestä nyt kuuluu humu vieno. + Taivahalle nousee sumu hieno; + Sielukin näin tyynnä ainoasti + Kohoo maasta taivoon asti. + + + + Pää pystyyn. + + + Pää pystyyn vaan! + Sä olet mies, et halpa mato maan! + Mi kohtaakin, ei saa se sua sortaa, + Ei saa se sortaa, saa ei maahan murtaa. + Pää pystyyn vaan! + + Pää pystyyn vaan! + Niin Luoj' on luonut parhaan luomistaan. + Inehmo, vaikka vaipuiskin jo huoleen, + Katsahtaa voi tok' ylös taivaan puoleen. + Pää pystyyn vaan! + + Pää pystyyn vaan! + Ei Herra jätä lastaan milloinkaan. + Kun kuorman raskahan Hän päälles luopi, + Lujuuden, voiman, miehuudenkin suopi. + Pää pystyyn vaan! + + + + Sun tahtosi tapahtukoon. + + + Mun sielun' onpi niinkuin erämaan + Hiekoilla autioilla harhaileva, + Jäljille yksin jäänyt seurastaan + Ja turhaan kumppaliaan tapaileva. + Herra, oi auta mua! + + Mun sielun' on, ylt'-ympäri kuin ois + Mull' yö vaan pimein, synkin, musta aivan, + Kun tähti viimeinenkin sammui pois. + Ja sammui minuun iskenytkin tuli taivaan. + Herra, oi auta mua! + + Kauhistuin sieluni jo lähestyy + Parrasta toivottoman kadotuksen. + Viel' askel yks, niin siihen syökseentyy + Se helvetin jo ammollaan näk' uksen. + Herra, oi auta mua! + + Mut nyt, nyt tunsinkin Sun apusi, + Mi pois mun tempas partahalta nielun; + Pimenneen mielen' valos valaisi, + Ja lohdutukses täytti tyhjän sielun. + Herra, ma kiitän Sua! + + Juur' ankarimpan' olit laupiain, + Suurimman armos tuskass' annoit mulle. + Ma näin, ett' onni onnist' autuain, + On se, kun onnens' uhratuks saa Sulle. + Herra, ma kiitän Sua! + + + + +IV. LUONTO JA ELÄMÄ. + + + + Suksimiesten laulu. + + + »Ylös Suomen poiat nuoret, + Ulos sukset survaiskaa! + Lumi peittää laaksot, vuoret, + Hyv' on meidän luikuttaa! + Jalka potkee, + Suksi notkee + Sujuilevi sukkelaan!» + + Heräs tuuli tuntureilla, + Lehahtihe lentämään. -- + »Sukkelat on sukset meillä, -- + Lähtään, veikot, kiistämään! + Saishan koittaa + Kumpi voittaa, + Eikö tuulta saavuttais!» + + Koti kontion on tuossa, + Siihen sukset kääntäkää! + Havuin alla korpisuossa + Vanhus nukkuu röhöttää. + »Kuules, ukko, + Oves lukko + Miehissä jo murretaan!» + + Kohoaapi kämmenille + Metsän kuulu kuningas. -- + »Lähtään, otso, painisille, + Tässä löydät vertojas!» -- + Hammasluske, + Keihäsryske + Kaiuttavi korpea. + + Jo on karhu kaatununna; -- + Keihäs sattui rintahan; -- + Ukko nukkuu uupununna + Sikehintä untahan. -- + »Riemuellen, + Soitatellen + Viekää saalis kotihin!» + + Vaan kun verivainolainen + Suomehemme rynnättää, + Silloin saalis toisellainen, + Veikot, meitä hiihdättää. + Käsi sauvan, + Toinen raudan + Teräväisen tempoaa. + + Verihinsä kohta nääntyy + Kuka meitä vastustaa, + Kenpä pakoisalle kääntyy, + Senkin suksi saavuttaa. + Pelastettu + Rakastettu + Kohta onpi kotimaa. + + + + Lumisateella. + + + Lumia lentää + Ristin ja rastin, + Leikkiä lyöden ja + Taistellen; + Vaan väsyneinä + Vaipuvat viimein, + Etsien rauhaa, + Povehen maan. + Mutta kun päivä + Keväinen kutsuu, + Pilviks ilmahan + Haihtuvat taas! + + Ihmiset myöskin. + Maailman lapset, + Raatavat, lempivät, + Taistelevat; + Vaan väsyneinä + Horjuvat hautaan, + Töistähän, teistään + Lepäjämään. + Kerran kun kutsuvi + Jumalan ääni, + Henkinä nousevat + Taivahasen. + + + + Rantakalliolla keväällä. + + + Sä siintävä sininen reuna, + Tuoll' takana talvisen jään, + Oi milloin, oi milloin sun louna + Tuo rantahan maa-paran tään? + Taas toivoa taivahisinta + Jo sykkii sydämeni, + Taas huojeni huoleva rinta, + Kun välkkehes lähenevi. + + Mut mitä! -- mi äkkiä poisti + Taas ihanan näön, min näin, + Tuon kultaisen sinin, mi loisti + Eess' silmien imehtiväin? + Vai tyhjäkö oiskin se ollut + Mun mieleni kuvitus vaan, + Värillä taivahan tullut + Vaan poloa pilkkailemaan? + + Ah, jospa kuin merien myrsky + Käsvarten' nyt väkevä ois, + Koht' aaltojen ankara hyrsky + Jääpeittehen murtaisi pois! + Tai aurinkona jos hetken + Vaan paistaa lempeni sais, + Jo laivat riemuten retkeen + Taas tuttuhun kiiruhtais! + + Mut linnuks luotu ma lienen + Pääll' lumien visertämään; + Ei voimat peipposen pienen + Saa kesää rientelemään; + Näin laulaa hän toki taitaa: + »Oi toivo, se tyhjiin ei käy! + Kyll' Luoja sun kevähäs laittaa, + Vaikk' aina ei siintävän näy!» + + + + Clarens'in hautausmaalla.[1] + + + Tule tänne, joka haet rauhaa! + Muualla jos kuinkin riidat pauhaa, + Täällä vihat viihtyy, sodat lakkaa, + Yhdess' eroitetut makaa. + + Venään, Puolan, Franskan, Saksan kansaa + Täällä lepää rinnoin rauhassansa; + Uskoillakin, toisiaan mi vainoo, + Tääll' on sija yksi, ainoo. + + Tule tänne, joka haet rauhaa! + Täällä ei maan riidat enää pauhaa; + Suuren sanan jo näet täytetyksi: + Yksi paimen, lauma yksi! + + + + Rauta. + + + Suossa synnyin, suossa kasvoin. + Venyin suossa viatoinna + Äidin armahan povella. + Mannun, maammoni sylissä, + Paistoin purppuran punaisna, + Ruostehena ruskeaisna. + + Ilkeä inehmon lapsi + Minut suostani sivalsi, + Ryösti rinnoilta emoni, + Otti iki-orjaksensa. + + Tunki takkini tulehen, + Tuhkin purppuran tuherti: + »Hame orjan harmajana, + Kulonkarva käskyläisen!» + + Pieksi paljoilla poloista, + Mua muokkasi vasaroin: + »Orjan niska notkeaksi, + Orjan selkä sujivaksi!» + + Työnsi tuimahan tekohon, + Käski työhön kauheahan: + »Mene kuuset kaatamahan, + Heinät katkomaan heleät. + Kukat taittamaan koreat! + Terin tuimasti tuhoa + Kaikki siivin siukovaiset, + Jalan nelin juoksevaiset! + Myöskin Mannun maammosesi + Rinta raatele vakoihin!» + + Tästä työstä kauheasta + Kaikki luodut kammoavi, + Mua vaivaista vihaavi. + + Mutta malta, häijy herra, + Varo, ilkeä isäntä! + Itse orpoa opetit, + Itse neuvoit ilkeäksi! -- + Kun nyt raivohon rupean, + Yllyn vallan vimmaiseksi, + Oman heimosi hävitän, + Sinun itsesi katalan + Virun sydän-verissäsi, + Kylven keuhkosi kodassa! + Sitten siinä pestyäni, + Pestyäni puhtahaksi, + Kiillän taasen kaunihina, + Paistan purppuranpunaisna, + Entistäkin ehdompana! + + + + Tähden tuikkiminen. + + + Sä tähtönen kirkas, + Oi sano, mi voi + Tuoll' olla sun virkas, + Miks Luoja sun loi? + Suur' aurinko vaan + Voi päiveä suoda + Ja eloa luoda + Yl' ilman ja maan; + + Kuu valoa tarjoo, + Kun pimein on yö, + Unt' eläväin varjoo: + Se hällä on työ. + Kuin veljesi nuo + Sä pieni et loista, + Et pimeitä poista, + Et ihmeitä luo. + + Mut kuitenkin yhä, + Kun tuikkeilet näin, + On rauhoa pyhää + Mun sydämessäin. + Ma rohkenen taas, + Ja kepeämmällen + Mun tuntuvi jällen + Täss' surujen maass'. + + Kosk' yön läpi valon + Näk' eksynyt mies, + Hän tietävi: talon + Tuoll' lekkuvi lies. + Näin, tähtönen, liet + Myös viittana varmaan, + Mi luoks Isän armaan + Laps poloiset viet! + + + + Purjehdusretki. + + + Aamu onpi. Tyynnä lahti + Niinkuin peili vielä lepäävi. -- + Mutta kas! nyt viiri heilahti, + Tuulen tarkka, valpas vahti. + Pian tunnet että tuuli valvoo: + Värehille piirtyy veden kalvo, + Raitis henkäys jo vilpastaa + Paahtunehen posken, + Ja, kuin ääni kosken + Kaukahisen, metsä sohahtaa. + + Nyt on aika, pojat, rientäkää! + Vene veteen sysätkää! + Purjeet valloillensa, + Köydet kiinni paikoillensa! + Onko valmis? -- Kyll' on! -- No, + Sitten työnnä ulos jo! + + Hiljallensa vene hiipii, + Niinkuin hallitsija lintujen, + Kotka, vaikkei souda siipi, + Kiitää halki ilmojen. + Matka kulkee kulkuaan; + Seutuja siis katsellaan: + + Tuossa näet ylpeä + Seisoo kallio; + Hänpä tahtoo kylpeä: + Paljaaks riisui jo + Ruumiinsa hän, veteen astui, + Mutta vasta jalat kastui. -- + Tässä kas kuin koivu nuori, + Metsän sorja neitinen, + Kasvojansa hymyillen + Kuvastaa. -- Hoi, käännä ruori! -- + Siinä liki veden kalvoa + Oli salaluoto. + Niinpä usein muoto + Päält' on kaunis, sydän kavala. -- + Katso nyt taas rantaa tätä + Someroista. + Tott' et toista + Löydä missään emäntätä, + Joka siivota kuin vesi vois! + Järjestyksessään on kaikki täällä: + Kivi kaunihisti kiven päällä; + Kaikki pesty, huuhdottuna; pois + Ruhkat kaikki lakaistut, + Läjiin rantaan ajetut. -- + Voipa näiden näköin ihanuutta! + Joka hetki yhä kuvaa muuttaa. + Niemet, saaret, salmet, kaikki hyörii + Ympäri, + Tavoitellen, halaellen pyörii, + Tanssivi. + Näön yhden tuskin oikein näit + Ihaellen, + Jo se jällen + Riensi pois, sä niemen taakse jäit. + + Kotilahden kautta näin käy tie. + Mutta viimeinpä jo joutuu + Salmi, meren selälle mi vie. + Metsä tuulen estää. Soutu, + Veikkoset, nyt tarpeen lie. + Näinhän myös, kun sulla työ on suuri + Tehtävänä, sille uljaasti + Riennät, mutta seisahdutpa juuri + Ennenkun sä ryhdyt. Mielesi + Epäellen liehuu. Toivo, joka täytti + Rintasi, puhaltamatta on. + Nyt, mi äsken huokealle näytti, + Vaikea on, milt' ei mahdoton. + + Tuossapa jo onkin salmen suu. + Katso! Purje äsken riippuva + Höllällänsä niinkuin kuolleena, + Äkkipäätä jälleen vilkastuu, + Kuni orhi, sotatorvet kuullen, + Pysty-korvin hörkähtää, + Niin nyt purje, tunnettuaan tuulen + Hengen, riemuin säpsähtää. + Taaspa höllästyy se, joko petti + Tuuli taasen, vieteltyään jätti? + Useinhan myös poika neiti-lemmen näin + Sytyttää ja huoleti käy eteenpäin. + + Ei, jo tuuli taasen palauupi, + Purje täytehen jo pullistuupi; + Vene, uljahasti päälle rynnäten, + Alkaa taistelon kanss' aaltojen. + Hei! kuin kokka nousten hyrskii, + Lainehia vastaan tyrskii. + Vimmastuin, + Vaahtosuin + Aalto estää koittaa + Kulun rientoa, + Mutta murtuu voimatta. + Vene voittaa. + Laineen niskallen + Jaloin polkien, + Kohoaa se korkealle, + Rientää avaralle + Selällen vaan eteenpäin. -- + Mieskin vankka näin + Astuu tietään mailman kautta; + Turhaan ponnistaa, + Turhaan pauhajaa + Pahat vastaan, ei se auta. + Oi sä raitis, jalo miehentyö, + Kamppaelu aaltoin kanssa! + Mahdotont' on että lyö + Kurja sydän rinnassansa + Sillä, joka oppi täällä + Purjehtimaan vastasäällä! + + + + Viinitarhan edustalla. + + + »Oi terve, tarhuri-neiti! + Kuink', ihana, käy sun työs?» + Hän hymys ja mulle hän heitti + Tuolt' alas rypälen myös. + + »Oi neitinen, sult' ihaellen + Mä otan lahjan, min suot. + Vaan mustat silmäsi, kellen, + Oi virka, sä heittänet nuot?» + + »Nuot silmäs, mi täynnä on tulta, + Kuin mehu sun marjoissais. + Sep' onnen autuas, sulta + Ken omaksensa ne sais!» + + + + Naurava käki. + + + Puolessa on jo kesä, + Keskellään Heinäkuu; + Puun latvahan kas tuohon + Käkönen istahtuu. + + »Oi kuku, kultarinta, + Taas laula mulle nyt!» + Mut käki pyynnöstäni + Ei lauluun ryhtynyt. + + Sanani kuullen nauruun + Vain suureen purskahtaa; + Hän nauraa lakkaamatta: + »Ha, ha, ha, ha, ha, haa!» + + »Semmoinen narri nuorna + Kyll' olin minäkin; + Yöt, päivät tyhjin vatsoin + Ma huusin, hoilailin». + + »Mut nyt sen aikaa heitin + Jo muille houkillen; + Ei laulaminen syötä, + Miks viitsis tehdä sen?» + + Hän läksi lentämähän. + Ja vielä lennossaan + Hän nauroi hohotteli: + »Ha, ha, ha!» yhä vaan. + + »Oi, käki, suloisemmin + Tok' äänes ennen soi, + Kun suven sanomia + Se Pohjanmaille toi». + + »Kun pitkät ikävuodet + Lempeesti ennustit, + Neidolle sulhon tulon + Nopean lupasit!» + + + + Varoitus. + + + Poikani, lemmen purppuraperhoo + Pyytäissäs haluin hehkuilevin, + Hellin tempaos hyppysin, + Ettei sen runtau vienoinen verho! + + + + Runoniekan sydän. + + (Arvoitus.) + + + Meri täynnä heliöitä helmii, + Jotk' ei voi ihastuttaa ihmissilmii, + Jos myrskyt ei, mi pohjaan asti telmii, + Niit' alta aaltoin saattais ilmi. + + + + Kaste ja Kyynel. + + + Kaunis kukka on kauneinnaan, + Siinä kun kastehen kiiltävi kyynel. + Viel' ikävän haluhelmiä täynnä + Silm' ilon säihkyvi suloinnaan. + + + + Elämän meno. + + + Nuoruus nopsakenkä tepastellen + Elon tanssiin rientävi; + Vanhuus sauvan kanssa hoiperrellen + Ringistä pois pyrkivi. + + + + Turvaton.[2] + + + Voi minua poika-raukkaa, + Kuink' olen turvaton! + Ikäänkuin taivaan lintu, + Mi lentoon luotu on. + + Lepääpä lintunenkin + Omassa pesässään; + Vaan mull' ei maailmassa + Kotoa missäkään. + + Ja emä linnunpoikaa + Siivillä suojelee. + Minua talven tuisku + Vain lumin peittelee. + + + + +V. LEIKILLISIÄ. + + + + Neuvo. + + + Närkästyen neito lausui + Pojallensa pilkkasuulle: + »Mikä turva on sinussa? + Olet heinä heiluvainen, + Kaikkia kumartavainen! -- + Miten luottaisin sinuhun? + Olet laine läikkyväinen: -- + Lampen' aallollen asetan, + Pian aalto pettänevi. -- + Olet lieto perho-lintu: + Kukkaa kerran suutelevi, + Muihin sitten lentelevi!» + + Poika vastas pilkkasuinen: + »Vähäpä turvaa vesassa, + Heinäsessä heiluvassa -- + Ota kanto turvaksesi! + Vankka kanto on tukena, + Jos ei juuri kaunokainen, -- + Musta, paksu ja rypinen. -- + Paha aalloilla asua: + Yhä laine läikkyilevi -- + Jäähän luottosi aseta, + Jää ei läiky lainehena, + Josko kylmäkin kuvetta. + Älä usko perhokaista, + Lieto kun lepertelevi, + Ota toukka toveriksi! + Se on aina uskollinen, + Se ei luotas lennäkänä, + Josko syöpikin sydämes.» + + + + Laiskuuden ylistys. + + + Muut ne kiittävät aina ahkeran suuria töitä: + Kuinka hän hikoillen raatavi, puuhaelee. + Minäpä laulelen: laiskuus Luojan lahja on parhain, + Oikein jos sitä sä osaat nauttia vaan. + Ole laiskana, veikko, sitten ei raukene ruumiis; + Hautahan aikaiseen vaiva ja puuha sun veis. + Ole laiskana, näin vaan saat sinä suuria toimeen; + Puolta ei ahkera tee, minkä hän laiskana vois. + Kun sua sairaus vaivaa, työ sitä pahenteleisi; + Hiljaa makaile vaan, pianpa paranet taas. + Suru kalvava seuraa sinua kaikkihin töihin; + Olepa joutilas, koht' ehtivi Unonen luo, + Ehtivi Unonen luo ja unhotusjyväset kylvää + Luomihis, viepi sun pois iloa ihailemaan. + Mitä on taitehet? -- Kaikki vaan ne on laiskurin työtä; + Ei työjuhtien luo Runotar koskahan käy. + Almanakassapa viimein katso pyhien joukko -- + Ahkeratako lie niissä yht' edes vaan. + Kaikki ne laiskana eli, laiskana loikkui ja lihos; + Joka ei mitään tee, syntiä myös se ei tee! + Siitäpä pääsivät laiskat taivahan talohon suoraan, + Pääsivät itse ja myös päästää muitakin voi. + + + + Varoitus tytölle. + + + Sydän poikien lampena lie, + Min pintahan tien vene piirtää; + Vaan tuuli kun venosen siirtää, + Koht' tietymätöinnä on tie! + + + + L'Isle de la paix.[3] + + + Sovinnon sua saareks tottakin mainita taitaa: + Juuripa ihminen yks päälles sopia voi! + + + + Lempi ja Lempo. + + + _Lempenä_ neitonen liehui; kaikki sydämet syttyi. + Miekkoinen, joka sen nai, _Lemmon_ kekälen sai! + + + + Komea hautakivi. + + + Armahas haudan päälle sä loit kiven komean, suuren. + Siksikö että hän pois sieltä ei palata vois? + + + + Suurisuiselle ystävälle. + + + Hopeanhohtelevaisna miettehes kohosi ilmaan. + Varmaan, arvelin mä, Fenix-lintu on tuo! + Mutta pianpa läiskis! maahan sä putosit jälleen. + Olitkin, nyt minä näin, siipikalanen vaan! + + + + +VI. VAPAUS JA ISÄNMAA. + + + + Italian herääminen. + + + Kah kuin Etnan kupehessa + Kukat, ruohot rehoittaa; + Työmies viinitarhasessa + Pelotonna rallattaa. -- + Kivisissä + Kahlehissa + Tuli nukkuu vankina. + + Raskaan kiviriippans' alla + On kenties jo sammunut. -- + Ei! -- se miellä vihaisalla + Pohjaan vaan on painunut. + Siinä riehuu, + Kuohuu, kiehuu, + Keittää julmaa kostoa. + + Kah -- jo vuori puhkeavi, + Päiväks muuttuu musta yö, + Tulipatsas kohoavi, + Pilviin leimahdellen lyö, + Kallioita, + Lohkareita + Ilmaan lentää, sinkoilee. + + Kuule maassa jyrinätä! -- + Manner vahva vapisee; -- + Meri säikähtäen tätä + Paikoiltansa pakenee. -- + Viinatarhat, + Pellot parhaat + Laava peittää laineillaan. + + Jalot näin Italialaiset, + Unestanne havaitkaa! + Ikeet raskaat saksalaiset + Poies päältä survaiskaa! -- + Ruoskillensa, + Kahleillensa, + Kas, jo peikot pakenee! + + »Terve joukkoon vapahien + Ihana Italia!» + Näinpä nyt iloitsevien + Veljein kaikuu rinnasta. + Riemu raikkuu, + Huuto kaikuu: + »Eläköön Italia!» + + + + Pohjolan valkeneminen. + + (Laulettu Porthan'in-juhlassa Marrask. 9 p. 1861.) + + + Pohjolan pitk' oli yö! + Kauan synkk' oli, Suomeni, kulkus, + Pimeydessä riemuton polkus, + Vaikeat vaivat ja raskas työ. + Pitk' oli Pohjolan yö! + + Vaan eip' yö valoton! + Tähtöset tuikki välkähytellen; + Otavanas, sua tiell' opastellen, + Loisteli säihkyen sammumaton + Lempi Juslenion. + + Vaan jopa Pohjolaan + Riensi nyt aamu taas rusotellen, + Valkeni, loistollaan herätellen + Kalevan urhoja unestaan, + Nerosi, oi Porthan! + + Pitk' oli Pohjolan yö! + Vaan kesäpäivä jo pimeät poistaa, + Sätehin sammumattomin loistaa. + Pohjolan, kun kesähetki lyö, + Päivänä paistaa yö! + + + + Suomalaisille. + + + Miekkain melske kuuluu täällä, + Kuuluu kalke kilpien; + Eri huudot onpi väellä, + Er' on väri lippujen. + Murhaajatko muukalaiset + Tulleet on tuhoamaan? + Voi, ei! miehet Suomalaiset + Tässä seisoo vastakkaan. + + Ilost' ilkkuellen peikko + Muukalainen katselee + Kuinka veikkoansa veikko + Raivoellen raatelee. + Kumpi kaatui, kumpi voitti -- + Hän on varmaa voitostaan; + Min hän turhaan kaataa koitti, + Kaatuu kaatamattakaan. + + Yhtehen min Luoja liitti, + Kuin näin ratketa se voi? + Ykshän Suomi meidät siitti, + Ykshän kieli meillä soi! + Valvoimmehan yhdess' yötä + Äidin sairaan vieressä; + Yhdessähän teimme työtä + Korpisuossa synkässä! + + Nytkös, koska aamu koittaa, + Suomi viimein virkoaa, + Työmme kovan onnen voittaa, + Korpi kolkko aukeaa, + Nytkö, veljet, liittoamme + Turha riita ratkaiseis, + Uutta toivon toukoamme + Kateuden halla veis? + + Ei! min yhteen Luoja liitti, + Näin se ratketa ei saa! + Ykshän Suomi meidät siitti, + Ykshän kerran peittää maa. + Yhtenä siis seisokaamme, + Suomeamme suojellen, + Yhteis-voimin voittakaamme + Yhteinen vihollinen! + + Kumpi suurna, kumpi piennä, + Olkoon lasten riitana; + Kyynärähän tok' ei liene, + Miehen kunnon mittana! + Ylempänä, alempana, + Mitä siitä huoltakaan, + Kuu vaan kukin portahana + Onpi Suomen kunniaan! + + + + Koivu Etelässä. + + + Oi Suomen kaune, koivahainen, + Solakka, vyöhyt-valkeainen, + Mi saattanut sun tänne on? + Sä luulit: »päiv' on lempeämpi + Ja tuuli tuolla hempeämpi, + Maa antaa runsaan ravinnon». + + »Ma kasvan siellä uljahasti, + Kohotan pääni pilviin asti + Kuin muinoin tammi Jumalan. + Ja katsomahan kummaa uutta, + Komean koivun tuuhevuutta + Kaikk' ehtii kansat maailman!» + + Tääll' oli päivä lempeämpi + Ja tuulen henki hempeämpi + Ja runsaat antehetkin maan. + Mut vaivaisena varreltasi + Kuitenkin kuihdut huolissasi -- + Tää maa on sulle vieras vaan. + + + + Provessori Lönnrotille + + (15 p. Toukok. 1862 erojuhlassa). + + + Suomea sorteli orjuudessaan + Kielen vierahan ankara valta, + Vaan Sinä kansaasi kurjuudessaan + Armahtain, vapahaksi sen alta + Päästit ja neuvoit: tuossa on tie, + Lupauksen maahan mi vie! + + Nääntyä oltihin jo janohon, + Kuivaa korpea astuen kauan; + Silloin, kovahan kalliohon + Kalkahutellen mahtavan sauvan, + Laulun lähtehet piilostaan + Sinä sait taas uhkuamaan. + + Vuoren päältä nyt nähtyä maan + Luvatun, mieles jo levätä oisi. + Mutta ei kansasi tok' kokonaan + Päästäis, vielä Sun viipyvän soisi, + Siksi kun Sun alas kantanut on + Lupauksien laaksohon. + + + + Vieras lippu. + + + Sadathan kentät näki kuin tää kansa + Yks kymmentäkin vastaan kestää voi, + Ne sadat kentät, jotka hiekkahansa + Ahneesti Suomen miesten veret joi: + Kun suuren Kustaa Aadolfinsa kanssa + He Saksaan uskonvapauden toi, + Tai jalo Evert Horn kun heitä johti + Tuhannenkirkko Moskovata kohti, + + Tai kun he seuras Pultavaankin asti + Kahdettatoista hurjaa Kaarleaan, + Tai kun he äsken piti urhoisasti + Yksinkin jätettynä puoliaan, + Ja viimein vielä verillänsä kasti + Levolla makailevan Ruotsinmaan. + Vaan ken ne tietää, kuka muistaa meitä? -- + Työt sankartemme vieras lippu peittää. + + Nyt rauha ruostua kun miekan antaa + Ja kansat huolett' askaroida saa, + Laivamme kyntää joka merta, rantaa + Jokaista lähenevät, maailmaa + Ylt' ympär' avaraa, ja kantaa + Kalleinta maasta maahan tavaraa. -- + Vaan kuka tietää sen, ken muistaa meitä? + Toimemme kaikki vieras lippu peittää! + + Ja Suomen miesten kautta tieteen valo + On monta pimeätä poistanut, + Ja moni sävel ikisoiva, jalo + Rinnast' on Suomen miesten kaikunut, + Lauluiksi liittäin, min soi Suomen salo + Ja mink' on Suomen kansa tuntenut. -- + Vaan Suomalaisiksi ken tietää heitä? -- + Kaikk' kielen vieraan vieras lippu peittää! + + Oi Suomen lapsi! Herra kansallemme + Matalan, halvan sijan tänne loi; + Et kaikkea voi muuttaa, osaksemme + Min Kaikkivallan viisas neuvo soi. + Suureksi hengen töissä tok', jos emme + Me petä, Suomi vielä päästä voi. + Sä vieraan kielen vieras lippu poista, + Ja kirkkaana sen nimi kerran loistaa! + + + + Hyljätty äiti.[4] + + + Köyh' asuu akkanen töllissään, + Leipäänsä kyynelin kastaa; + Hän istuu siin' ypö-yksinään; + Häll' eikö heimoa, lasta? + + Näin istuiss' aikahan menneeseen + Pois kauas miettehet lentää, + Pois kauas aikahan kultaiseen -- + Ja vedet poskille entää. + + Ain' ollut näin ei hän yksinään; + Häll' oli poikansa silloin; + Nyt missä lie, mihin viipyikään? + Taas hänet nähnehe milloin? + + Se häll' oli kallehin kalleus, + Pimiässä silmien valo, + Se kurjuudessakin lohdutus, + Se päivän koittavan salo. + + Raskaimmat raatoi äit' orjan työt + Vaivoistaan nurkahtamatta; + Hän valvoi päivät, hän valvoi yöt + Lepoa muistelematta. + + Pojasta, toivoi hän, tulee mies + Jalompi vanhempiansa, + Ja maineens rinnalla jää kenties + Myös muistonen kantajastansa. + + Ja poika varttui kuin honka vaan, + Ei vertaa häll' ole toista; + Ja missä parhaita mainitaan, + Nimensä kirkkainna loistaa. + + Mut onness' uudessa halvaksi + Hänestä käynyt on äiti; + Hän saadun lemmen jo unhoitti, + Ja yksin kantajan heitti. + + Se äiti köyhä ja kurja on, + Oi Suomen laps, isänmaasi. + Kuink' olla hälle, sä armoton, + Voit kylmä kuin talvinen paasi? + + Jo palaa jälleen sun äitis luo + Hänt' ota hellähän hoimaas! + Taas hälle lempesi täysi suo! + Hän itkien kaipaavi voimaas. + + Ja jos vaan mökkiinsä astahdat, + Kohoova katto on kohta, + Ja laajaks seinät käy ahtahat; + Kuin keisarin linna se hohtaa. + + Ja äitis vanhan ja vaivaisen + Näet nuoreks nuortuvan taasen, + Ja kruunun painavi kultaisen + Hän otsaansa kirkkahasen. + + Ja kummastellen kaikk' kansat on + Näin lausuvat keskenänsä: + »Mik' ihme outo ja verraton! -- + Sen lapsi loi lemmellänsä». + + + + Karkuri. + + + On musta yö, on synkkä syksy-yö; + Rajusti rankkasade maahan lyö, + Vinhasti vinkuu ääni myrskytuulen. + Kaikk' ihmiset jo meni levollen, + Elävät piilohon. Mut -- mitä kuulen! + Metsässä on kuin kävis ihminen! + + Jo näen: tuossa läheneepi mies + Taloa yksinäistä. Se kenties + On matkustaja eksynyt, hän varmaan + Yömajaan pyrkii, ilomielissään + Jo toivoo kohta helmaan unen armaan + Vaivoista matkan päästä lepäämään. + + Mut ovelienpa astuvan ei näy -- + Sivuitse hiljaa hiipien hän käy, + Ja seisahtuupi ikkunaisen alle. -- + Mit' aikoo hän, kenties hän rosvo on, + Mi talonväelle syvään nukkuvalle + Tuo ryöstön, tuopi murhan, kunnoton! + + Sen näyttää koko muoto; partansa + Tuo pitkä, siivoomaton, sakea; + Likaiset ryysyt kulunehen puvun; + Reikäinen kate pörhettyisen pään; + Ja liike levoton, mi Kainin suvun + Eroittaa muista ihmis-veljistään. + + Ken oli tuo? Hän rosvo, murhamies + Todella oli. Moni täällä ties + Jutella vielä töistä Korven Kustan, + Vuoskymmen vaikka siitä vierryt on. + Ijäti näin on jälki veren mustan + Pois pesemätön, kuluttamaton. + + Ei ollut aikanansa julmempaa, + Ei ketään hirmutöistä kuulumpaa. + Helpommin hengitettiin, koska tiettiin: + Jo Korven Kusta vangiks saatihin, + Jo Siperian vuorten pohjaan vietiin, + Mist' ei voi päästä hengin elävin. + + Mut onpa taas hän tänne osannut, + Maan aitakin nyt jälleen palannut + Työhönsä vanhaan. Kädessäns' on rauta; + Sill' ikkunalta luukun murtaa pois -- + Poloiset nukkujat, ah, jospa auttaa, + Unesta heitä herättää jos vois! + + Mut ihme! liesi puolisammunut + On miehen kasvot täysin valaissut: + Eip' ollut sen, ken murhamiellä tuli, + Tää katse lempeä ja suruinen! + Ja yhä lempeemmäks se vielä suli, + Ja kyynel viimein vieri poskellen. + + Hän katsoi, katsoi, vilkkumatta pois, + Kuin sieluuns' imeä tään näön sois: + Tuvassa nukkui kaikki rauhaisasti + Sit' unta, jonka puhdas sydän suo. -- + Näin katsoin, seisoi Kusta aamuun asti, + Vaan sitten astui nimismiehen luo: + + »Ma olen Korven Kusta. Rautas tuo! + Käsiini pane tuttavani nuo! + Ja laittakaatte sitten vaikka minne! + Palanut tuolla mielen' oli vain + Yhdeksi hetkeks vielä päästä sinne, + Miss' äidin syliss' istuskella sain!» + + + + Suomalainen maamme Ruotsalaiselle. + + + Oi lyö'ös liittohon kätesi, veikko! + Kädet yhdistäin väki voittavi heikko: + Ken meitä voi murtaa, + Ken Suomea sortaa, + Kun yhtenä muurina seisotahan? + + Mull' aurinko nouseva paisteli kehtoon, + Sun pesähäs nukkuvi päivönen ehtoon; + Vaan yksiä teitä + Tok' Jumala meitä + On käsketyt veljinä kulkemahan. + + Sun kallioihis meren murtuvi hyrsky, + Mun järveän' tyyntä ei liikuta myrsky; + Mut tuulien tuiske + Ja kuusien kuiske + Ne viihdytti lapsina kumpoakin. + + Sun rantasi ruotsin lauluja raikuu, + Mun saloni suomen runoja kaikuu. + Mut yksi on mieli + Ja kummankin kieli + Vain yhtä Suomea ylistelee. + + Sun vainios kasvavi vehneä, ruista, + Mä usein vuolailen pettua puista; + Mut maan saman juotti + Veremme, mi vuoti, + Kun rinnoin sotihin rynnättiin. + + Siis, veljeni, heitä jo pois viha, vaino! + Tää Suomihan kummankin armas on ainoo. + Siit' olkohon riita + Ja kiistamme siitä + Ken Suomea parhaiten rakastanee. + + + + Tuhma, raak' on Suomalainen! + + + »Tuhma, raak' on suomalainen!» + Niin hän moittii, pilkkajaa. + Sidottuas umpeen silmät, + Naura vielä sokeaa! + + Katkaistuas kotkan siivet, + Ivaa ettei lentää voi! + Poljettuas kansan kielen, + Pilkkaa ettei ääuens' soi! + + Sorra, polje, ivaa, pilkkaa, + Kylvä vihan siemenet, + Kummastele päälliseksi, + Kun sä koston niittänet! + + + + Suurelle herralle. + + + Kuin paksu pilvi peittänyt + Meilt' olet auringon, + Ja varjon valjun heittänyt + Sun kansas elohon. + + Sä maasi hikihelmet joit, + Siit' olet aittunut; + Sä veljiesi veren söit, + Siit' olet paisunut. + + Mut Ukko vihan valkeat + Kun kerran virittää, + Sä, pilvi paksu, halkeat, + Ja taivas selkiää. + + + + Feniläiset. + + + Oi kansa raukka, onneton, + Jok' kuoll' et voi, et elää saa, + Vaan niinkuin haahmo rauhaton + Viel' astut paikkaas kotoisaa! + + Sun poikas parhaat, uljaimmat + Armotta Saksilainen löi, + Ja nurmikkosi vihannat + Hän saaliiksensa kaikki vei. + + Maat, joita kynnät orjana, + Ol' esi-isäis vanhat maat; + Sä vierahana astua + Perintöäsi omaa saat. + + Vaan parhaan aartees, ainoan, + Mi ryöstäjältä jäänyt ois, + Sun kieles armaan, ihanan, + Sä houkka itse vaihdoit pois. + + Ja avu jaloin maallinen -- + Omahan maahan rakkaus -- + Nyt sulle, Erin kurjainen, + On kova, julma kirous. + + Sen liekk' ei voi sua lämmittää, + Ei valoa se sulle suo; + Se polttaa vaan ja hävittää, + Ja mustaksi sun nimes luo. + + Oi kansa raukka, onneton, + Jok' kuoll' et voi, et elää saa, + Vaan niinkuin haahmo rauhaton, + Viel' astut paikkaas kotoisaa. + + + + +VII. TILAPÄISIÄ. + + + + Rouva Winterhjelm'in muistikirjaan. + + + Ujona suomalaisuus seisoo vielä + Edessä porttien maan mahtavien, + Vieraana kynnyksillä rikkahien -- + Ei kansan lasta suvaitakaan siellä. + + Myös arkana ja kainoisella miellä + Ens'askeleet vast' opin temppelien + Saleihin astuu nyt se, horjeksien + Useinkin tuntemattomalla tiellä. + + Toivomme kaukan' on -- mut tulevainen + Tok' onni vilahtaa jo toisinansa, + Hetkeksi päilyy kuva lumoovainen: -- + + »Jo Suomen kieli pääsi valtanansa!» -- + Sen kuvan ensiks loit Sä, jalo nainen! + Siks ijäti sua muistaa Suomen kansa. + + + + Taideniekka-seuran vuosijuhlassa vuonna 1865. + + + Korpeen kylmään raivasi Suomen kansa + Kodin itselleen, satahaarat hongat + Kaatain kaskeksensa ja kylväin viljan + Siemenet siihen. + + Usein kyllä kyntäjän toivot pettyi, + Usein viljan leikkasi harmaa halla, + Usein sulloi taas sota-orhit maahan + Sen kavioillaan. + + Turhat kuitenkaan eipä olleet työnsä: + Viljamaaks on muuttunut synkkä korpi, + Yhä Pohjaan päin pakeneepi halla, + Kylväjän kauhu. + + Samoin Taiteen siemenet taivaalliset + Mekin tässä korpehen kylvelemme, + Kylvelemme kaskehen äsken kaattuun, + Tuloa toivoin. + + Tuoni kauneimmat kukat usein kyllä + Tempaa pois, usein kuihtuvi köyhyydestä + Taimet, ennen vielä kuin puhkeskana + Kukkaset niistä. + + Vaan ei sammua saa tosi into tästä! + Mekin olkaamme tosi suomalaiset, + Toiset touot taas yhä kylväin, koska + Entiset kuihtui. + + Uskokaamme: ei mene turhaan työnne! + Kerran kypsyy täälläkin Taiteen laihot. + Lasten lapset nauttivat niitä silloin, + Siunaten meitä. + + + + Luettuani »Säkenien» toisen parven. + + (Montreux'ssä Sveitsinmaalla.) + + + Niin mä luulin, niin mä kuulin: + Kaikki kuoli jo käköset, + Laululintuset katosi + Suomen maasta surkeasta, + Pohjan kolkoilta periltä: + Mitk' on nälkä näännyttännä, + Mitkä kylmä kaatanunna, + Mitkä, muuttaen tapansa, + Havukoina harmajina + Toinen toista raadellunna. + + Niin mä luulin, niin mä kuulin. -- + Tulipa tänne pohjois-tuuli, + Tuuli tuttava läheni, + Se toi laulut tullessansa, + Saattoi siivillään runoset, + Takaa vuorten viserryksen, + Kauniin maastani kukunnan. + + Siitä syämeni sykähti, + Rinta riemahti suruinen. + Jopa tunsin, jopa tiesin + Aamun alkaneen paremman, + Onnen päivän palannehen + Suomen synkille saloille, + Pohjan raukoille rajoille. + Taashan kaikuu, taashan raikkuu + Entiset ilo-käkemme, + Muinahiset lempilinnut. + Västäräkkisen viserrys + Talvimyrskyn tauottaapi; + Kuultua kevätkäköstä, + Jänkät jäisimmät sulavat. + + + + Helsingin teaterin vihkiäisissä Marraskuun 27 p:nä 1860. + + + »Pois on vierryt Väinämöinen, + Laannut laulamasta; + Herjennyt on kanteloinen + Käyrä kaikumasta; + Siitä huokaa huolissahan + Suomi nyt ja itkee + Riutuneita riemujahan, + Surun aikaa pitkää». + + »Suomen on äänen sortanunna + Talven tuima valta, + laululinnut on paennunna + Kylmän kynnen alta. + Tuuli vain hongikossa huokaa, + Kova hanki kirskuu, + Nälkäinen hukka ulvoo ruokaa, + Tias-pikku tirskuu». + + Näinpä sävel kaikui kankahilta, + Suomen saloilt' ääni murheellinen. + Tuuli siivillään vei äänen vienon, + Kujerruksen kantoi taivahasen. + Siellä ruskopilven reunall' istui + Sisarusta kolme kaunokaista, + Ihanaista ilman neittä kolme. + Kannel käsiss' istuu impi yksi, + Laulutar se on, heleäkaula: + Sulosäveliä helskyttävi, + Surut sydämestä sulattavi. + Toinen impi on Kuvatar kaunis, + Tenhosormi, veistin kädess' istuu: + Sillä kallioita kalkuttavi, + Luopi sankareita, jumaloita. + Kolmaspa se on korea kuopus, + Näytelmätär, sisarista nuorin: + Missä astuu, aukeavi haudat, + Heräjävi haamut nukkumasta, + Ylös urhot nousee nurmen alta. + Kuullessansa Suomen suruvirttä, + Sydämehen impein syttyi sääli. + Taivahalta suhisevin siivin + Laskeusit lohduttelemahan, + Huolet Suomen huojentelemahan. + Ensin Laulutar heleäkaula + Käänti polvillehen kanteloisen; + Hypitellen hyppysensä hienot, + Soittain kielosia kultaisia, + Lauloi siinä näin ihana impi: + + »Kuin talven tuomi, + Kas, sulo Suomi + Nyt seisoo huolien, huo'aten! + Vaan kanteleni soiva, + Se tuopi hoivaa, + Se tuopi toivoa sydämehen». + + »Jo heitä huolet! + Ei kaikki kuolleet + Viel' ole virtoset laulajan. + Viel' kanteloinen kaikuu + Ja rinta raikkuu, + Kuin Väinön aikana vakavan». + + Vaikeni jo virsi Lauluttaren; + Huoltap' ei se Suomen huojentanna, + Iloa ei soitto synnyttännä. + Siihen vastas surullinen Suomi: + + »Kuulkaahan kannel tuossa kaikuu, + Kuuluu laulu loittoo! + Äänikö Väinön taasen raikkuu? + Soiko Väinön soitto? + Eipähän soittamassa, veikot, + Väinö tässä liekään! + Sorakieli, äänet heikot + Tään on soittoniekan». + + »Oisko itse Väinämöisen + Soittamassa sormet, + Loiskuis lainehet järven jäisen, + Kukkis kulonurmet! + Vieläpä nyt on aalto vanki, + Kituu kahlehissa; + Vielä pitää talven hanki + Nurmet nukuksissa». + + Kuvatarpa tenhosormi silloin, + Kalkahuttain kalliota, alkoi + Loitsujansa mahtavia laulaa: + Kieli liikkui, loitsut luikahteli; + Veistin väänti, paadet pakahteli. + Näin Kuvatar tenhosormi lausui: + + »Kallio sa kuun ikuinen, + Vuori päivän polvuhinen, + Kuule nyt mitä sanelen, + Kuule mitä sulle lausun! + En puhu omalla suulla, + Puhun suulla suuren Luojan! + En omin käsini väännä, + Käsin väännän Kaikkivallan! + Sana kuule, kuule käsky, + Tenhollista nyt totellos! + Muuttuos muutellessani, + Muodostuos, vuori vahva, + Väinämöiseksi vakaaksi, + Ikuiseksi laulajaksi! + Mit' on paasia sinussa, + Mitä kiviä kovia, + Siitä runkonsa rakennan, + Siitä kallon kalkuttelen. + Mit' on puroja povessas, + Ne ma suoniksi solutan, + Verivirroiksi valutan. + Mit' on lunta lappehillas, + Siitä holvajan hivukset + Hopeisena heilumahan, + Valumahan valkoisena. + Mit' on kuusia kupeillas, + Honkasia hartioillas, + Ne ma ruunuksi rakennan, + Sovittelen seppeleeksi + Päähän vanhan Väinämöisen, + Ilon tuojan ikävöityn». + + Jopa kalliosta kuvoaikse + Muoto va'an, vanhan Väinämöisen, + Suomen tarkkamielen, laulukielen. + Tuosta näin Kuvatar kaunis lausui: + + »Ällös surullinen Suomi, + Ällös itke nyt eneä! + Riemuitse jo rinnassasi, + Aamuin illoin nyt iloitse! + Jo on vanha Väinämöinen, + Ukko tullunna takaisin + Laulamahan, kukkumahan, + Soittamaan, helistämähän + Kansan kaunihin iloksi, + Sulon Suomensa huviksi!» + + Hälveni jo hetkeks ääni huolen, + Vaikenivat jo valitusvirret. + Kuvaa katsoi Suomi ihmehellä; + Vaanpa kohta taas poloinen parkui: + + »Mit' on syytä soitellamme, + Laulaa riemumiellä? + Eipä ole laulajamme + Väinö tullut vielä! + Tulta säihkyy Väinön silmä, + Sulosuunsa laulaa; -- + Sydän tään on kuollut, kylmä, + Eikä kaiu kaula!» + + Näytelmätär silloin, neito nuori, + Taivoon päin kohottaa kätösensä. + Näin hän lausuu, vanhaa Väinämöistä + Maanitellen mielilausehilla: + + »'Yksin laulan, yksin soitan + Runoja jo ruostuneita; + Lauluja lakastuneita; + Ei mua Suomi soitattele, + Omat lapset laulattele!'[5] + Niin sa, vanha Väinämöinen, + Vihoissasi muinoin virkoit, + Suutuksissasi nimesit; + Vierit poies Suomen maasta + Maille muille kaukaisille. + Kuule nyt mitä sanelen! + Todet sulle tarkat virkan: + Linna on tässä laadittuna, + Kallis kartano rakettu! + Seinät tehty marmorasta, + Kuparista katto pantu, + Sisus kullalla kuvattu, + Hopehilla holvattuna, + Ollakses, eleäksesi, + Ankarast' asuaksesi + Näillä Pohjolan perillä, + Suomessa sulohisessa». + + Impi vaikeni ja kuulleskeli. + Turhaan kuultelevat immen korvat, + Sydän vartoilevi toivoin turhin. + Eipä käännykänä kulkemasta, + Palaukaan vanha Väinämöinen. + Impi jällen loihe loitsunahan: + + »Kun ei tuosta kyllin liene, + Kun et huoline hopeista, + Kääntynekään kullan tähden, -- + Kuule nyt mitä sanelen, + Todet sulle tarkat virkan: + Ilon pantuna on paasi, + Laulukivi laskettuna + Linnan keskelle komean, + Salin suuren permantohon. + Siinä istuos ilolla, + Siinä soita riemutellen, + Kanteletta kaikutellen! + Siihen tuiskuna tulevi, + Vilisevi virtanansa + Kaikki mahtavat mailman: + Rikkahat ja ruhtinahat, + Keisarit ja kuninkahat + Soittoasi kuulemahan, + Iloa imehtimähän». + + Impi vaikeni ja kuulleskeli. + Turhaan kuultelevat immen korvat, + Sydän vartoilevi turhin toivoin. + Viel' ei käännykänä kulkemasta, + Palaukaan vanha Väinämöinen. + Impi jälleen loihe loitsimahan: + + »Kun ei tuosta kyllin liene, + Kun et käänny kuitenkana, -- + Kuule nyt mitä sanelen! + Todet sulle tarkat virkan: + Kuuluu laaksoista kujerrus, + Vuorilta valitus-ääni. + Koko Suomi kaihossahan + Huokoavi haikeasti, + Valittavi vaikeasti + Lähtöä ikirunojan, + Väinämöisen vierinteä. + Vesi silmistä valuvi, + Kyynel karvas poskipäille; + Jääksi jäätyvi samassa, + Kynttiläksi kangistuvi. + Vaan jos vanha Väinämöinen, + Laulaja ijän-ikuinen + Takaisin tulisit näille + Poloisille Pohjan maille + Uuden kuun kulettajaksi, + Uuden päivän päästäjäksi, + Uuden Sammon saattajaksi, + Uuden soiton suorijaksi, --[6] + Vesi taaskin vierähtäisi + Suomen silmistä suloisen. + Se ois kyynel riemun kyynel, + Riemun kyynel kirkkahainen, + Se ei jääksi jähmettyisi, -- + Päärlynä putoeleisi, + Helmenä helähteleisi + Ihmisten ihanteheksi, + Jumalainkin ihmeheksi!» + + Jopa kuuli vanha Väinämöinen, + Jo nyt kääntyi ukko kulkemasta. + Käännytti jo hänet kansan kaiho, + Huokaukset Suomen huolellisen. + Jo nyt joutuu, vierii venheessänsä: + Hangat piukkii, airot notkistuvi + Soutaessa seppo Ilmarisen; + Purren hyrskivi kuparikokka + Melatessa liedon Lemminkäisen; + Itse istuu jouten Väinämöinen. + Eipä aivan jouten istukana, + Sormin soittelevi kanteloista, + Suinpa laulaa suloutta Suomen. + Rantaan rientävät he Suomenniemen; + Soitto soitellen nyt kaikuu vastaan, + Riemu riemullen näin raikkuu sieltä: + + »Terve tänne, Väinämöinen, + Taas nyt soittamahan! + Terve, käyrä kanteloinen, + Taasen kaikumahan! + Ilollen nyt ilot tuntuu, + Riemullen nyt riemut! + Heitä pois jo huolihuntu, + Koko Suomenniemyt! + + Murheen jäät jo loiskahtavi + Riemun lainehiksi; + Kylmä hanki heilahtavi + Lemmen kukkulaksi; + Linnut laulaa virtosia; + Kesän päivä koittaa; + Itkein ilokyyneliä + Koko Suomi soittaa!» + + + + Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille. + + + I. + + Nuoruus, kultainen aik', oi ihmisen autuas aamu! -- + Aamu ei kuitenkaan -- ihmisen autuas yö! -- + Ei tok' yö valoton, ei synkeä, ei syksysyinen, + Ei, vaan Juhannus-yö, Suomenmaan suvi-yö! -- + + Yö, jon-moista voi nähdä, kun vuoren päält' ihaellen + Silmän loittohon luo, luo yli vetten ja maan -- + Moinen, kosk' utuhunnullaan hämy siintävän seudun + Peittää, ei sentään kokonaan peittelekään. + Peitoss' on risu rannan, on joka lehdetön oksa. + Peitoss' on kelopuut, paljahat, kuivunehet; + Peittyneenä on kaikki, mi kolkko on, kaikki mi kuollut; + Pohjolan köyhyytt' ei silmä nyt huomata voi. + Mut toki kautt' utuhunnun paistavi peittelemättä, + Kirkastettuna vaan, Suomen kaikk' ihanuus. + + Jalona haamoittaa koht' äärtä taivahan kannen + Korkeat harjanteet, honkaseppele-päät, + Vankka vanne, mi vahvaks liittävi manteren kupeet, + Musta, murtumaton, solkinen sankari-vyö. + Suojaan turvauten, pelotoinna nieminen nientä + Luoksehen houkuttaa, tarjoillen syliään, + Tarjoillen syliään ja lennättäin sata saarta + Muiskuina soutelemaan kaukaisen armahan luo. + Suojahan turvauten, pelotoinna peilaeleiksen + Tuomet tuoksuavat, koivut valkeavyöt, + Katselevat vetehen, ihaellen riemuisin silmin, + Tuo sulokukkasiaan, varttaan tää soleaa. + Suojaan turvauten, jok' estää pohjaiset viimat, + Myös täystähkäinen ruis huoleti huojuelee; + Pää kumarruksissaan se kantaa tok' ilomielin; + Taakka jos raskas lie, rakkaan' onpi se myös. + + Vilpas, raitis on ilma, ei vielä nyt paahtava helle + Vaivuta kukkien päit', ehdi ei pyyhkiäkään + Kasteen helmeä pois, Isän taivahisen mesijuomaa, + Jolla Hän virvoittaa luonnon nääntynehen. + Viel' ei myös tomu maan sokaiseksi saastuta ilmaa; + Yksin leijuelee tuoksunen tuorehin vaan. -- + Ilma on hiljaa, tyynn', ei murra myrsky nyt honkaa, + Taita ei ruohoakaan, riistä ei lehteä myös. + Hiljaa on kuni kirkoss' aikana siunaus-hetken: + Tuulonen kuiskaa vaan, melkein kuulumaton, + Lehdet löyhyelee ja rannass' aaltonen huokaa, + Luojaa kunnioittain luonto nyt rukoelee. -- + Ilma on tyyni, ei käy nyt järvell' ankara kuohu, + Kalvon kirkkahan on rauha rikkumaton. + Näin, vaan näin veden peili täydelleen kuvaella + Voip' ihanuuksia maan, taivaan loistoa myös, + Taivaan loistoa myös ja kaareuvaa sinikantta, + Jolla nyt hienoja vaan hattaramöyhyjä ui, + Kepeesti kuni mielen miettehet solueleiksen, + Kun sydän rauhaisa on, saastumaton, viaton. + + Vuoren päällä Te myös nyt seisoen, veikkoni nuoret, + Ympäri katsotten silmin säihkeilevin. + Sydän on toivoa täys ja riemust' aaltoovi rinta, + Juhannus Teillä nyt on, nuoruuden suvi-yö. + Toivo se maailmaa iloinensa, aartehinensa + Näyttää: »Tuo ihanuus, Teidän, Teidän se on». -- + Voi jos hetkinen tää ijät kaikki kestävä oisi! -- + Hetk' ylen kerkeä vaan, taas heti haihtuva pois -- + Voi, niin ois maan päällä jo taivas, oisi jo autuus, + Jota ei vaihtais pois Tähtölän riemuhunkaan! + Oisko! -- mut ei, ei näin sovi surra, ei valitella; + Yö ois turha, jos ei päivän seuraisi työ, + Kukka ois turha, jos ei se kypsyvä ois hedelmäksi, + Niin nuorukainenkin myös, mieheks muuttumaton. + + Veljet! Kukkula tää, Parnasson kukkiva kunnas, + Ei ole matkan pää, ensi-porras se on. + Kohtapa taas etehenne on nouseva kallio jyrkkä -- + Kosk' ylös kiipeetten, toinen taas kohoaa. + Pitkä on taidon tie ja korkea kunnian vuori, + Vaikka se katsoen täält' yksi on askele vaan. + Eikäpä ain' ole suotun' yöllinen vilppaus Teille, + Suotu ei ain' ole myös nuoruuden kepeys. + Toistapa on suvi-yönä, vihreä seppele päässä, + Kiivetä vuorellen leikiten laulelemaan. + Toista kun taas hiki-otsin, päivän hautovan alla, + Taakkaansa jykeää kantaen ponnistelee. -- + Sitte kun huo'ahtain taas katsehen luo yli laakson -- + Voipa kauhua, voi! -- kaikki jo muuttunut on! + Ei hämyn loistava, loitsiva ihmehuntu nyt enää + Maailman kokeneen pettää silmiä voi, + Elämä tää, joka mielen ihmehin täytti ja riemuin, + Missä sen on ihanuus? Miss' sulo, täydellisyys? + Harmaaks muuttunut on sen haamu paistava, puhdas, + Puuttehet näkyy kaikk', köyhyys, kolkkous myös. + Muuttunut on oma mielikin myös, himon hehkuva helle + Monta sen kukkaa on paahtanut, polttanut pois. + Rikkonut myös vihan myrsky on rinnan rikkahan rauhan, + Kuvaa taivahan ei aina se näyttele nyt, + Kuvaa taivahan ei -- ah taivaskaan ei nyt enää + Paistele kirkkaast', ei paista kuin paistanut on! + Kaikki on pois paenneet kepeäiset hattarat, hienot, + Mustina nyt matelee paksuja pilviä vaan. + + Pitkä on taidon tie ja korkea kunnian vuori -- + Ah usein vaivahan on uupua kulkeva mies! + Sanaa kolme tok' on, se huomatkaatte, oi veljet! + Kolme tok' kallist' on luotett' auttelevaa, + Net kuka säilyttää sydämessään, siltä ei katoo + Koskahan kuitenkaan nuoruus loistehineen. + Vaivat hällen ei tunnu, ei murtaa voi kova onni, + Ei himot hurjat myös rauhaa häiritä voi. + Muoto ei mailmankaan niin musta ja synkk' ole hällen; + Kurjuus hällen ei näy, näkyy kauneus vaan. + Tunnettenko ne luotteet, sanaa aimoa kolme? + Toivo ja Usko on kaks, Lempi se mahtavin on. + + + II. + + Näin Luoja lausui: »Tulkoon valkeus!» + Ja säteen taivaastaan Hän salamoitti. + Levisi silloin valon kirkkaus + Ja alku-öisen pimeyden voitti; + Ja määräämätön ijankaikkisuus + Sai määrän, mitan, syntyi aika uus, + Ja luomiselle ensi-aamu koitti. + + Ja avaruuden Kaos kauhea + Sai muodon, järjestihe maailmaksi; + Ja tähtiparvet alkoi kulkea, + Sai kukin aurinkonsa ohjaajaksi; + Ja keto paljas alkoi kukoistaa, + Ja elävistä vilisi nyt maa, + Vilisi vesienkin joka laksi. + + Elämän kaiken lähde valo on; + Siis luodut kaikki pyrkii päivää kohti. + Mi voima muu se kukan kasvannon + Päin valoon aina taipumahan johti? + Mi voima muu se taisi kotkallen + Sen antaa rohkeuden ihmeisen, + Ett' ylös pilvihin se nousta tohtii? + + Laps luonnon armahin on ihminen; + Siis valoon varsin on se hänet luonut, + Pään pystyn, käynnin suoran, jaloisen + Hänellen yksin, ainoalle suonut. + Ja valon kalliimman kuin auringon, + Sätehen itse Luojan valost', on + Sen ikilähteest' ihmis-järki juonut. + + Valohon luotu ihmis-henki on -- + Valost' ei Luoja luotuansa kiellä -- + Kuin kotka nouskoon siis luoks' auringon, + Yl' auringonkin kiitäköhön vielä + Ja rientäköön halk' avaruuksien. -- + Miss' asunto on itse Taivaisen, + Tiedustusmatkan pää vast' olkoon siellä! + + Valohon luotu olet ihminen, -- + Siis valoon katso silmill' urhokkailla, + Ja ällös pelkää että paiste sen + Soentais säteill' ylen loistokkailla. + Ei tule siitä sullen sokeus, + Kun silmään sattuu liika valkeus, + Vaan siitä kun se valoa on vailla. + + Ja henkesi jos pilkkopimeihin + Suljettu oisi valon pelon tähden -- + Kuin kukka pantu pohjaan kellarin + Voit ojentaa tok' edes yhden lehden + Ylöspäin luokse rautaristikon + Ja kuolla tok', jos kuoleminen on, + Näin, valon kultasätehiä nähden. + + Sun henkesi on luotu valohon, + Eik' ainoasti valon nauttijaksi; -- + Jalompi osa sulle suotu on, + Myös olet luotu valon saattajaksi. + Oi onni suuri, autuas, kun saa + Auringon loistovirkaa toimittaa, + Kaikk' ympärillään saattaa valoisaksi! + + Mut, vaikka kirkkain, valokipunas + On kaikki ainoasti armolainaa, + Min hetkeks' antoi Kaikkivaltias -- + Siis alas uhka-ylpeytes paina; + Jumala, Herra, Hän on aurinko -- + Sun valos vaalea on kuutamo -- + Se, ihmishenki, muista nöyräst' aina! + + + III. + + Ihmis-henki, valon lapsi, pyrji valon lähteen luo, + Säkeniä sähkyviä juo kuin janoovainen juo; + Katso toki että valos vaan ei virvatulta lie, + Tyhjä valhevalo suolta, joka harhateille vie! + + Valo kirkas, valo kaunis, tok' on vaan kuin Alppein jää, + Jos se ainoasti loistaa, ei myös taida lämmittää. + Lempenä se vast' on oikein säde Luojan loistehen, + Tuikahtanut taivahasta lohdukkeeksi ihmisen. + + Vaikka sull' ois kaikki tieto, maat ja taivaat kirjoissas, + Vaikka sull' ois kaikki taito, vuoret noutais sanojas, + Vaikka profeetan ois silmä aikain läpi katsomaan, + Enkelinkin sulo ääni, lempi yksin puuttuis vaan -- + + Ah tok' oisit onsi vaski, kilisevä kulkuinen! + Mitätön ois tietos, taitos, turha voimas ihmeinen. + Valos hyödyttelemättä ois kuin talvi-aurinko, + Ympärilläs kaikk' ois kylmä, synkkä, kolkko, autio! + + Lennä valon sätehenä, lämmön kipunana myös, + Silloin siunattu on retkeks, siunaukseksi sun työs. + Mutta huomaa: lämmötöinnä säde käy halk' ilmojen, + Lämmön saattaa joka säde voi vaan paikkaan yhtehen. + + Määräpaikkahas siis riennä, jolle sinut Luoja loi; + Sille valo, lämpö saata, ole sille päivän koi. + Vaikk' ois ahdas, vaikk' ois pieni, halpa, riennä siihen vaan; + Näin vaan maailmalle paistat, yhtä paikkaa valistain. + + Veljet, valon saattajiksi pyhitetyt, vihityt, + Luokaa katse ympärinne, sydämestä katse nyt! + Tässä Teill' on luotu paikka, Teidän, Teidän on tää maa -- + Mutta siis se myöskin Teidät, Teidät aivan omistaa! + + Katsokaatte: honka täyttää latvoin taivahille päin, + Imee ilmaa, juopi päivää, pilvein kanssa leikittäin; + Mut se juuret juuttaa maahan, äitiänsä syleilee, + Levittääpi laajat oksat, niillä maataan varjelee. + + Veljet, aurinkohon asti ylös nostakaatte pää, + Mutta sydän-juuret maahan, isänmaahan kiintäkää! + Köyhä on se, halpa on se -- lempikää sit' enemmin! + Köyhäst' äidistään ken luopuu, pettureist' on ilke'in. + + + IV. + + Kosk' emäntäisen tarkan silmän alla + Liedessä korjaellaan valkeaa, + Se iloisella palaa paukkinalla + Ja kirkkahasti lekkuu, leimuaa. + Se onpi silloin koko huoneen sielu, + Jok' elämää ja virkeyttä suo; + Kokohon houkuttaa sen valo mielu + Perehen kaiken hauskan lieden luo. + Viel' uloskin se kauas yöhön paistaa + Pimeihin kuusikoihin korpimaan, + Yllyttäin uupunutta matkalaista + Taas askeleitaan jouduttelemaan. + + Mut valkea jos liedest' ulos karkaa, + Omille valloillensa kirvahtaa -- + Voi silloin kohtaloas, ihmis-parka! -- + Äkisti ilos, onnes lopun saa! + Kuin kahleistansa irti päässyt orja, + Niin tuli silloin raivoo, riehuilee; + Sen viha hillitön, sen vimma hurja + Säästelemättä kaikki tuhoilee. + Koht' on sun kalliit tavarasi tuhkaa, + Sun talos raunioiksi vajoutuu; + Suakin elementti julma uhkaa, + Töin tuskin oma henkes pelastuu. + + Näin tuli kirkkahinkin maallisista, + Isien maahan jalo rakkaus, + Tuo puhtain, pyhin ihmis-tuntehista, + Voi olla tuhoovainen kirous, + Kun, päästen valloillehen takastansa, + Riehahtaa Feniläisnä rajuumaan, + Hillittömässä vihanvimmassansa + Ei pettuutt' inhoo, salamurhaakaan -- + Tai raadellen myös omaa sydäntähän + Puoluekiihkona kun raivoaa, + Kun veli vihaa, vainoo veljeähän + Syyst' että toisin maataan rakastaa. + + Ei _Lempi_ olekaan se liekki sitten, + _Lemmoksi_ häijyks jo se muuttuikin, + Ei ole kirkkain parvess' enkelitten, + Vaan langenneista hengist' ilke'in. + Se pitää tok' on saanut enkel-kielen + Ja muodon paistavan kun aamun koi, + Joll' yhä vielä ihmis-parkain mielen + Lumoa, pettää, viekoittaa se voi. + He rakkauden tähden omaa kansaa + Kuin verivihollistaan vainoovat, + Nimeä lemmen huutain, toisiansa + Kuin pedot raatelevat, murhaavat. + + Voi! Eripuraisuuden tuli täällä + Myös irt' on päässyt, leimuks kiihtynyt; + Ei lumilla sen hehkua, ei jäällä + Sais sammumaan, ei viihtymäänkään nyt. + Yhäti paisuu valta palon huiman, + Se leviää, se kohoo, julmistuu. + Voi eikö valtaa, mi sen murtais voiman? -- + Yks valta ois -- se Lempi on, ei muu! + Oi veljet! Auttaja se kutsukaamme, + Tuo suoja-enkeli, min Luoja soi! + Oi kutsukaatte, että kurja maamme + Taas rauhan, onnen päivät nähdä voi! + + Suur', ankara maan pääll' on vihan valta + Ja mahtava on täällä kirous, + Mut kirouskin raukee kiroovalta, + Jos vastaan kaikuvi vaan siunaus. + Ei silmää loistavata lempeästi, + Katsetta pyhää Lempi-kerubin, + Voi kestää, vaikka kaiken muun se kesti, + Voim' ankarinkaan vihan enkelin. + Hän vaipuu maahan, voimatoinna aivan, + Ja käsin peittää silmät huikaistut, + Hän näki säteen autuudesta taivaan, + Mi hält' on ainiaksi kadonnut! + + + + Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi. + + + I. + + Muut vaan kiitelkööt sotasankarien verityötä, + Työt' yli kaiken työn kuuluna loistelevaa! -- + Muut ihaelkohot vaan kuin valloitus-vankkuri vieree, + Kansat kaikk' kukistain, voittaen manteret, maat; + Kuinka se käy jyristen kuin Herran ankara voima, + Raskailla rattaillaan kyntäen näin vakojaan, + Kyntäen näin vakojaan, jost' ei toki koskahan nouse + Toukoa oraillen, kohoo korsiakaan. + Kylvää myös vakoihinsa se kyllä, mut kylvönä sill' on + Katkerat kyynelehet, hurmeet huuruavat. -- + Muut ihaelkohot kuin sota päivänä kirkasna kulkee, + Silmiä huikaisten, mieltäkin viettäen myös; + Vaan sätehens' ei tuottele virvoitust' elämälle, + Paahtavat, polttelevat, kuoloa tuottavat vaan. -- + Muut ihaelkohot kuin sota laill' jalon, ankaran kosken, + Tulvaillen yli maan, kuohahtain kohisee; + Egyptin se tok' ei kevät-tulv' ole, siunaus peltoin, + Se vedenpaisumus on syntejä rankaiseva. -- + Muut vaan kiitelkööt sotasankarien verityötä -- + Sun työs tok' jalomp' on, oi Savon urhea mies! + Valloittajaks' sua myös kehuen mun mainita sopii, + Vaikk' perinnöitähän et toisilta ryöstänyt pois. + Mait' avarampia ei moni muu ole laskenut alleen, + Valloitus-sankareiss' ei monta sun vertojas lie, + Voimaa suurempaa moni voittanut ei, kuin sä voitit, + Kirves ja aura, ne kaks, asein' ainoina vaan. + Suomenmaan sydän viel' oli korpena kolkkona kaikki, + Autio, koskematon, synkkä kuin syksyinen yö. + Miehuutt' ollut ei vailla ken nuot sijat miehien syöjät, + Pohjolan nuot erämaat, ensiks läks asumaan. + Miehuutt' ei ollut vailla, ken korven ik'-asukkaisen + Kontion suuttunehen kanss' yhä painia löi. + Miehuuttas lujimpaa, Savon urhea mies, toki koitti + Pohjolan haltijahiis, halla harmajapää. + Kenpä ne kertoilleeks, lukeneekskaan sais sadat kerrat, + Koska hän myrkyllään turmeli toivos ja työs! + Usein kosk' ilomielin jo näit sun vaivasi palkan, + Tähkien keinuvat päät, kultana paistelevat, + Hiljaa hiivien silloin tul' yöllä se ryöstäjä viekas, + Viimeisen sult' jyvän vei, kaiken toivosi vei. + Viel' apumiehikseen Manan kalmankarvaisen mailta + Nyt nälän kalvavan huus, huus ruton julman se myös; + Armottomasti ne kaikki näin raateli, runteli, surmas, + Kaasi sun armaimpas, vei omat voimasi myös. + Vaan ei ne kuitenkaan kukistaa sua koskahan voineet, + Murtaa voimias ei, miehuuttasi ei myös. + Ahdistain vihamies jos sun peräyttikin joskus, + Jos välin kylmillen sarka jo raivattu jäi, + Vuotena toisna jo taas sinä, ponnistain neros, voimas, + Valloitit sen takaisin, valloitit uusiakin. + Näin vuos vuodelta ain' yhä laajemmaks levis valtas, + Laajeni viljelysmaa, laajeni näin _Savon maa_. + + + II. + + Voitolle pääsi vallat Pohjolan, + Pimeni päivä kansan Väinämöisen, + Riehahti myrsky raivoamahan, + Kauhullaan enentäen kauhun öisen; + Toisistaan Karjalaiset eksyi pois -- + Yöll' erottaa ken tietä voinut ois? + + Muruksi murtui Sampo -- vapaus -- + Ja kahtia myös Karjalakin katkes; + Nous eri vallat, eri uskomus, + Ja heimouden side vanha ratkes; + Vel' oma muuttui tuntemattomaks; + Vapaana oltiin yks -- nyt orjaa kaks. + + Sokeina vastatusten syöstihin; + Ahneesti veljen vert' joi veljen rauta. + Er' elo ol' ja kuolon toivokin, + Yhteinen ainoast' ol' enää hauta. -- + Kuink' erottaa näin voipi ihminen, + Mink' itse Luoja liitti yhtenen! + + Kohosi silloin torni korkea + Äyräälle myrskyn raatelemain rantain, + Kohosi tulitorni, leimua + Kirkasta, kauas paistavaista kantain. + Halua ihmeellistä herättäin, + Vastustamattomasti viehättäin. + + Molemmat riensi kohden valkeaa -- + Uus elon toivo kaiken rinnan täytti -- + Vihollisen he keksi siellä -- haa! -- + Mut tuli nyt nuot kasvot selvään näytti + Ja kädet miekkoineen jo nostetut + Taas alas raukeni kuin halvatut. + + Ja silmät kauan umpisokeat + Nyt ihmein näki kaikki selvällehen, + Hetkessä haihtui vihat katkerat, + Käs käteen yhtyi liittoon ikuisehen. + Omaksi veljekseenhän Savon mies + Nyt karjalaisen urhon jälleen ties. + + Ja Väinön kansaa kaikkea nyt vie + Yhdessä yhtä tietä taas tää valo. -- + Kysytkö: mi se tulitorni lie? + Ma vastaan: se on Savon linna jalo, + Ja leimu siinä kirkaspaisteinen, + Se lemp' on _yhteisehen Suomehen_. + + + III. + + Heräsi sotavanhus unestaan, + Ja katsoo ympärinsä kummastellen: + Mi pauhu täällä, mitä hurraellen + Näin joukot vilskuu hänen muureillaan? + Miks täynnä laivoja näin salmi kiehuu, + Ja liput mastoiss' ylpeästi liehuu, + Ja tykit paukkuu, kaiut herättäin + Ylt' yli saloin sinisiintäväin? + + Vaarassa onko jälleen isänmaa? + Sotako rannalla taas liikkuu täällä? + Vihollisjoukotko taas valloittaa + Yrittää Savon turvaa ryntäämällä? -- + Ja ukko silmänsä luo ympärilleen + Tykittömille vallivaruksilleen. + Ja miss' on Savon kaikki sankarit? + Ne oisko pelkurit tai petturit? + + Oi, ällös, ukko, olko milläskään, + Unia näet vaan menneist' ajoistasi! + Ei sodan myrskyt enään ikinään + Uhkaile armasta sun Savoasi. + Rauhattomuus jo päättyi, nyt on rauha; + Työ ahkera tai ilo vaan nyt pauhaa, + Ja kansa riehuva tää summaton + Sukua Suomen, omaas, se kaikk' on. + + Et ole enää rajanvartija; + Maan raja siirtyi kauas länteen, itään. + Rauhassa nuku, sull' ei virkaa mitään. + Vaan ei -- ei vielä -- vielä virkana + Tok' yks ois sulla -- suoja muinaisuuden! + Rajalla ajan vanhan, ajan uuden + Nyt seisot vahtina, ett' unohtaa + Tää polvi nuor' ei isiänsä saa. + + Aik' uus on, aatteet uudet, työkin uus, + Teit' uusia nyt astuu nuori kansa; + Se oikein on -- mut ain' uskollisuus + Ja miehuus, lujuus olkoon vanhoillansa! + Sä, ukko, kerro kuink' es'-isät kesti + Paikaltaan horjumatta urhoisesti! + Karkaise työhön näin tää nuoriso, + Lujaksi kuin sun allas kallio! + + + + Tampereen kaupungin satavuotiseksi juhlaksi. + + + Emonen Satakunta + Ilmoille pojan loi, + Ja sadan miehen voiman + Hän kantamalleen soi; + Sit' äidinrinnoin sadoin + Imetti, kasvatti; + Näin vahva jättiläinen + Pojasta sukesi. + Vaan ikäv' on hänen mielessään, + Hänt' ei koti hiljainen tyydytäkään. + + Siis ulos maailmalle + Tää poika reutoutui: + Hän kiersi sadat saaret, + Hän sadat salmet ui; + Ja kaikki rannan koivut + Hänelle hymyili, + Ja kaikki lehdon linnut + Sulolla lauleli. + Vaan ikäv' on hänen mielessään, + Hänt' ilo, lempi ei tyydytäkään. + + Rinnassa miehuus kuohui, + Se toivoi taisteluun, + Se riehuvaisna paloi + Voimainsa koitteluun. + »Ah urhon jalon, vahvan + Jos kerran kohtaisi, + Kas silloin maksais elää, + Kuollakin kelpaisi!» + Näin ikäv' on hänen mielessään, + Hänt' ei huvi kuuluton tyydytäkään. + + Vaan rientäissään hän viimein, + Mit' etsi, löysi jo: + Edessä tuossa vankka + On Tammerkallio. + Sen kivirinta luja + Tien sulkee kokonaan; + Ei taivu hän, ei väisty, + On valmis sotimaan. + Ja jättiläinen on mielissään, + Kun toivonsa tässä sai täyttymään. + + Ja rinta rintaa vasten + Nyt painia he lyö; + He päivän kaiken koittaa, + Eik' eroita heit' yö. + Kiihkoissa katsos kuohuu + Jo vaahti valkoinen! + Kauaksi pauhu kuuluu + Kuin jyske ukkosen. + Hei jättiläinen on mielissään, + Kun toivonsa tässä sai täyttymään. + + Näin vuosisadat pitkät + He yhä taistelee, + Näin koskaan voittamatta + He toistaan koittelee: + Ei uuvu veden voima, + Ei murru kallio; + Vaan järven jättiläinen + Se viimein suuttuu jo. + Taas ikäv' on hänen mielessään, + Tuo turha leikki ei tyydytäkään. + + Saapuipa silloin siihen + Kustaavi kuningas; + Tuoss' jättiläisen keksi + Silmänsä nerokas: + »Hei, poika, suotta kuluu + Noin voimas päivät, yöt! + Mun palvelukseen' tule, + Saat tehdä tosityöt. + Tuo hyödytön pauhu on houraus, + Vaan miehen työllä on tarkoitus!» + + Nyt käteens' jättiläinen + Sai sadat rattahat; + Hän kaikin voimin vääntää, + Ne pyörein juoksevat, + Ne vanuttaa, ne takoo, + Ne kutoo ratisten, + Ja leivän tarpeet hankkii + Tuhatten ihmisten. + Nyt jättiläinen on mielissään, + Kun toivonsa viimein sai täyttymään. + + Jo sata vuotta vääntää + Hän tuossa päivät, yöt, + Ja yhä kaunistuupi + Ja karttuu hältä työt; + Ja maine, jota toivoi + Suurista sodistaan, + Sen monin kerroin saa hän + Nyt työstään, toimestaan. + Ja jättiläinen on mielissään, + Kun toivonsa kaiken sai täyttymään. + + Oi kaukaa häämöittävä, + Sä aika tuleva, + Kun auraks muuttuu miekka, + Työkoneeks kanuuna. + Kun vert' ei vuodatella, + Vaan työllä kilpaillaan, + Kun suosio ihmisill' on + Ja rauha päällä maan, + Oi aika sä toivottu, kaivattu, + Kas täss' esikuvas on siunattu! + + + + Huhtikuun 16 p. 1869.[7] + + (Kun Suomen uusi valtiopäivä-laki vahvistettuna julistettiin). + + + Oi päivä kirottu, oi päivä siunattu, + Oi päivä, jok' ei koskaan unhoitu! + Ma muistan niinkuin eilen kuinka ensi + Sanoma sinusta maan kautta lensi: + Kaikk' kansa kuuli kauhistuin + Ja seisoi sanattomin suin. + Sydämin jäätynein kuin ukon nuoli + Ois iskenyt sen keskeen -- mutta huoli + Ja kauhu ensihetken vaan + Sai vallan, sitten sydämistä + Tuhannen kertaa tuhansista + Riemahti ilo kaikumaan. + Tää Suomen kansa, jörö umpisuinen, + Kiitoksiin jot'ei syyttä houkuttais, + Ja jonka niska jäykkä, visapuinen + Käskystä kellekään ei kumartais, + Tää kansa, mi niin usein onpi mykkä, + Kuin nuorin laps Lear-kuninkaan, + Ja kainostellen peittää tunteitaan, + Jos kohta sydämessä lempi sykkää -- + Se tunteilleen nyt viimein sanat löysi + Ja yli kuohahti sen sydän täysi. + Sen palatsit, sen mökit matalat + Kaikk' yhtä kiitosvirttä kaikuivat, + Hartainta kiitosvirttä kohtaan Luojaa. + Hän oli pelastettu, tukeva + Lakimme vanhan, pyhän suoja! + Hän oli pelastettu, auttaja + Elomme kansallisen nuoren + Ja heikon vielä, vaikka tuoreen! + + Nyt edes näit, oi jalo valtias, + Jos epäillyt liet koskaan lempeämme -- + Vaan kuink' ois luulon sijaa rinnassas, + Sun, joka olet henki hengestämme, + Jok' aina meidät ymmärsit + Ja tunsit, meitä rakastit -- + Nyt näit kuink' onni Suomen kansan on + Sun onnestasi eroamaton! + Sen tunsit silloin, tunnet nyt, siis juuri + Sä tahdoit että antees uusi, suuri, + Anteistas suurin: jottei enää mitään + Sun kansas ääntä sulta estää saa -- + Se muistopatsaan' oisi ijäst' ikään, + Mi tätä päivää meille muistuttaa. + + + + Aleksanteri II:n 25-vuotisena hallituspäivänä. + + + I. + + Autio, kolkko on maa, jos ei eloon virvoita _Lämpö_, + Ääneti, hengeti kaikk' kuin nuo perät Pohjolan kurjat. + Järvet ei liikahdakaan, unen raskaan valtikan alla, + Koski se kahleissaan ei ääneens kuohua tohti, + Kääritty on koko maa lumen valkoiseen hikiliinaan, + Paljasna vaan kohoaa laki tunturin kalju ja musta, + Siellä ei ilmoille näin satalatvainen honka voi nousta, + Pieni ei kukkanen myös sulotuoksullaan ilahuttaa, + Sammal viihtyvi vaan, joka orjana halpana mataa -- + Näin suloton, näin synkeä on maa Lämpöä vailla. + Voimia kylläkin ois, povi maan on voimia täynnä -- + Kuules kuink' kohisee ne hiljaa peittonsa alla! + Myös idun alkuja ois, idun alkuja runsahin määrin, + Jotk' ikirikkauden, ikisiunauksen olis suovat, + Vaan kaikk' jäädyttää, kaikk' kuolettaa vilu viima -- + Näin suloton, näin synkeä maa on Lämpöä vailla. + + Mutta jos sattuvi vaan säde ykskin lämpöisä hankeen, + Kohta jo sulaakin kova kuori, sen kolkkous heltyy, + Kohta jo kiiltelevät sen pinnalla kyynelet kirkkaat. + Annas jos hetkisen nyt viel' Lämmön huokuvi henki + Silloinpa ihmehet näet: pois jäiset siirtäen luomet + Tuossapa aukee maan sulosilmyet, nuot sinijärvet, + Kirkkahan kiitollisen, ylös taivohon katsehen luoden. + Vangit jo vapautuu! Pois kahlehet katkaisi koski. + Kauaksi nyt pelotoinna sen kaikuu mahtava laulu + Kuollehet nousevi myös; maa, riisuen pois hikiliinan, + Äitinä ilmiin tuo tuhatmäärin taas sikiönsä. + Kaikki ne nyt vihertää, kaikk' kukkivi, kaikki nyt tuoksuu + Hymyilee sulokoivu ja ylpeenä seisovi honka. + Kaukaa rientävi myös nyt tänne jo lintujen parvet, + Ihmettä ihailemaan, ihanaa tätä luomista uutta. + Heidänki rintansa lämpiivi -- näin luo _Lämpönen Lemmen_ -- + Kilvan kultansa kanss' he laulaa riemuisin kielin. + + -- -- -- + + Näin sydän ihmisen myös mitä on, jos Lämpöä kaipaa? + Kolkko se on erämaa, kuin kuolleet nuot perät Pohjan. + Arkana kätkeytyy syvähän pois kaikk' jalot aatteet, + Oraaks nousta ei voi neron taimet kallihit, kauniit, + Tunne ei uskallakaan myös raikuttaa sulo-ääntään; + Itsepä pinnaltaan sydän peittyvi jäisehen kuoreen, + Kylmää kylmällä vastaten, tai kenties salavimmans + Verhoo myös imarruksilla tyhjillä, inhottavilla, + Niinkuin lämmötön maa matavaiset sammalet tuottaa. + Sen Sinä näit, jalo Valtias, sen Sinä näit sekä tunsit, + Ihmis-auttaja Sä, nimelt' et vaan, myös sydämeltäs + Et ylenkatsonut Sä tätä maatamme kolkkoa, köyhää, + Et tätä kansaa myös, ylen halpaa silmissä mailman. + Meidät on ymmärtänyt koht' täydesti Sun jalo henkes; + Voimat Sä näit salaiset, Sä näit idut taidon ja toimen + Syvään kätkeyneet, viel' uinuvat rinnassa Suomen + Lempeä vaan odotellen ja toivoin vaan vapautta + Koht' tulon antaakseen satakertaisen, siunatun, kalliin. + Sen Sinä näit ja Sun rakkautes koko runsahan lämmön + Loit sinä maan yli tään, jokapaikkahan näin elon luoden. + Kaikua saa pelotonna nyt vapaan kansamme ääni, + Toivonsa, tarpehet kaikk' edeskantaa istuimes eteen + Kielemme, koska sen päältä Sä puhkaisit rautaisen kuoren, + Pilvihin päin kohoaa, yli maan leviää sadoin latvoin, + Suurena, pystyssä päin kuin korven tuo jalo honka, + Täynn' iloparvia sirkkusien, vain vartoen vielä + Oksilleen pian myös lumouttelevaa satakieltä. + Mökkihin köyhimpään, jopa syrjimpäänki jo oppi + Tunkeutuu, valistain myös pimeimmät sopet kaikki + Näin kukoistaapi nyt Suomi, näin vaurastuupi ja varttuu, + Onnenrikkaana näin Sun lempeän valtikkas alla. + + + II. + + Kiittämätön, sydämett' on, niinkuin kivi, Suomen mies; + Hyvää teet sä hallen, uhraat omat parhaasi kenties; -- + Kylmästi hän kaikki ottaa, yrmeänä, ääneti, + Tuskin katsettakaan luoda antajaan hän viitsiipi. + + Kylvä siemen kalliolle, raostaan se vesan luo; + Tue tammi karheakin, kiittäin huminans se suo; + Mutta Suomen mies, tuo jörö, niinpä usein moititaan, + Hyvää hyvällä ei kosta, kiitosta ei tunnekaan. + + Onkin totta: liverrellä koreasti, simasuin, + Liehakoida mesikielin, sanoin tyystin valituin, + Tät' ei tyhmä suomalainen osaa, eikä opikaan; + Liian kankea on selkäns, kömpelö kumartamaan. + + Mutta syvään sydämeen on kätketty tuo hyvä työ. -- + Annas vaan jos pimentääpi päiväs kovan onnen yö, + Horjuin astut siinä, turhaan etsiskellen polkuas, + Apua et näe mistään, epäilet jo tuskissas -- -- + + Ja jos silloin sua tukee käsi outo, tukeva, + Tuntematon sua suojaa ruumiillansa omalla, + Aänetikin niinkuin tuli, ääneti taas lähtee myös -- + Niin sä tiedä: suomalainen kosti sulle hyvän työs. + + Kuink' enskerran nähden kolkot riuttarivit Suomenmaan, + Purjehtija kammostuen niistä pelkää surmaa vaan; + Näin myös suomalaisen luonne kova, jäykkä, karkea + Poijes työntää, peloittaapi, kammoksuttaa outoa. + + Mutta laske rohkeasti haakses karein lomitse, + Pujahda vaan taitavasti soukkain salmein läpitse, + Niinpä sataman sa löydät myrskyilt' umpisuojatun + Niin näet laakson vihreäisen, kukkivaisen, siunatun. + + -- -- -- + + Kiitosta sä harvoin kuulet meiltä, jalo Valtias; + Kenties luulet, ettei muista suomalainen antejas. + Ah äl' usko sitä! Ethän voikaan luulla niin; + Ymmärsithän meidät, näithän syvään meidän sydämiin! + + Karkea on Suomen kansa, niinkuin pinta kallion, + Mut myös luja, vahva, vankka, niinkuin kallio, se on. + Se ei horju, se ei taivu, viekoitus jos kuinkin soi + Sun jos kaikki muutkin pettäis, Suomen mies ei pettää voi. + + Tähän kallistaos päätäs huolett', armas Ruhtinas, + Mielellänsä suomalainen henkens antais suojanas, + Hän velvollisuudess' aina seisonut on lujasti, + Nyt velvollisuus on helppo, koska rakkaus vaatiipi. + + + + Aleksanteri II:n muistoksi + + Huhtik. 29 p. 1881. + + + Murheen murtamana seisoo Suomen kansa: + »Suojaajamme, Maamme-isä, murhattiin!» + Epätoivoisna se kysyy tuskissansa: + »Miksi, miksi, taivaan Herra, sallit niin? + Miks' et voideltuas varjellut sä vielä, + Kuin niin monta kertaa olit varjellut? + Yksi sanas vaan -- niin helvetin olis niellä + Täytynyt nuo julmat joukkons kirotut! + + Useinhan sai elää, kuolla turvallisna + Hirmuvaltiaatkin, häijyt sortajat, + Jotka, kansan rukoillessa, pilkallisna + Leivän sijaan kiven kovan antoivat; + Hän soi alamaisilleen vaan rakkautta; + Miks Hän palkaks vihan sai niin katkeran? + Hän ylt'ympärilleen kylvi vapautta; + Miks Hän tyrannin sai kuolon kauhean? + + Voi miks sama päivänpaiste, lahja taivaan, + Joka vainioille viljavuuden suo, + Tuottaa voipi myrkyn kuolettavan aivan, + Kun se lämpimänsä rämeen pintaan luo! + Voi miks juur' se säde, joka voimallansa + Rakkauteen herättääpi lintuset, + Myös maan alta, heidän talvi-unestansa, + Nostaa kähisevät kyyt ja käärmehet!» + + -- -- -- + + Jos ois saatu -- suojaks Aleksanterimme + Miehiss' oisimme me kokoon rientäneet, + Rakkaan ruhtinaan nyt taaskin rinkihimme, + Kuin es'-isät Demmin'illä, sulkeneet. + Vankkaa, vahvaa muuria tät' uskollista + Karkoittaa ois pahuus turhaan koittanut; + Ilkityö ois vasta ollut mahdollista, + Kuu ois viime suomalainen kaatunut. + + Näin ei saatu -- pystypäin voi Suomen kansa + Astua tok' eteen Herran tuomion: + Aleksanter' jos ol' luja sanassansa, + Rikkomatta myöskin Suomen vala on. + Katso läpi lauma salamurhaajoitten -- + Kansat monet siihen antoi hylkyjään -- + Satamäärin lukea saat nimet noitten, + Suomalaist' et niistä löydä yhtäkään. + + Salamiinaa läp' ei päästä kalliomme, + Kavaluutt' ei sydän Suomen miehien, + Heikkoudessa tää meill' on ansiomme, + Nöyryydessämme tää kunnia ikuinen. + Näin on ollut aina, näin myös ijäst' ikään + Oleva on suora tapa Suomenmaan: + Teeskelemään rakkautt' ei voima mikään + Meitä saa, ei rakkaasta myös luopumaan. + + Aleksanter' kaatui! -- Todellako saanut + Voiton sill' on pimeyden haltija? + Hänen kanssaan onko rauennut ja laannut, + Nimessään mi meille oli kallista? + Ei, ja tuhat kertaa ei! He meiltä ryöstää + Voivat rakkaan Ruhtinaamme ruumiin vaan; + Hänen luomastansa, Hänen henkens' työstä, + Murtunut ei ole pienin rahtukaan. + + Katso Bulgaria ijäks pelastettu + Nyt on julman raatelijan kidasta; + Miljonat ja miljonatkin vapahdettu + Venäläistä orjaa herrain ruoskasta; + Suomen kansan ääni rohkeasti kaikuu, -- + Nyt se oikein pääsi kansain joukkoihin! -- + Kaikkialla vapauden virsi raikuu, + Monin erikielin, riemuin yhteisin! + + Aleksanter' kaatui! -- Mutta henkens' yhä + Elää, vaikuttaapi, onnen aikaa luo; + Ah kentiesi vielä marttyyri tää pyhä + Kuolonsakin kautta siunausta tuo; + Kenties täytyi Hänen kuolla kansans' tähden, + Että sokeentuneet silmät aukeais, + Venäjä, näin taudin koko kauhun nähden, + Viimein syvän mätähaavans' parantais. + + + + Runebergin patsasta paljastettaessa + + Toukok. 5 p. 1885. + + + Lähteissään Väinö jätti kansalleen + Perinnöks tänne sulokanteleen; + Mut kauas poveen korven synkeän, + Seinälle pirtin köyhän, pimeän + Hän kätki sen ja lausui: »kaikua et saa, + Ennenkuin syntysanas joku oivaltaa!» + + Hiipipä sinne hoviherra jo, + Lepersi: »se on Korkein suosio!» + Keikahti poika hurja, huoleton: + »Ma tiedän -- huvi, hekkuma se on!» + Mut ääneti vaan riippuu kannel seinällään; + Ei saa ne siitä soimaan sävelt' yhtäkään. + + Taas koitti yks: »se san' on viisaus, + Ihmisen järjen ikikaunistus!» + Ja toinen käski: »soi jo kannel soi! + Naislempeä mi pyhemp' olla voi?» + Mut' ääneti vaan riippuu kannel seinällään, + Ei saa ne siitä soimaan sävelt' yhtäkään. + + Näin tuhannet jo turhaan koitteli -- + Ijäkskö, Väinö, soittos vaikeni? + Nyt vielä nuorukainen lähenee, + Silmästä kirkkaast' into säihkyilee; + Hän lausuu näin: »maan päällä kalliimpaa + Ei olla voi kuin sana synnyinmaa.» + + Ja kannel ammoin jäänyt ääneti + Raikkaasen riemuun kohta helähti; + Ja taivaan korkeeks kohoo pirttinen, + Ja siihen koittaa päivä valkoinen; + Ja sulaneet jo ompi korven kolkon jäät, + Ja kesän tuulosessa nuokkuu tähkäpäät. + + Ja kansa herää pitkäst' unestaan + Elohon, toivoon, toimeen uudestaan; + Ja pimeess' eriteille eksyneet + Taas veljikseen on toisens tunteneet. + Ja mailma kummeksii: »mik' ihme verraton!» -- + Se Runebergin laulu, Suomen laulu on. + + »Suojaa, Herra, Suomenmaata! se on summa virrestäin; + Sanat muut jos vaihteleekin, loppu aina kuuluu näin.» + Näinpä muinoin lauleskeli sotavanhus harmaapää; + Näin myös aina lauloit meille, jaloin laulajamme Sä! + + Näin nyt vielä, näin nyt vasta, keskellämme seisoen, + Muistuttaos näölläsi nouseville polvillen: + »Kallis lemp' on, kallis koti, kallis arvo, kunnia; + Halvat kuitenkin ne kaikki isänmaan on verralla». + + Pois siis turhuus, pois kaikk' ylpeys, oman voiton pyynti pois! + Katein älköön mittailtako, suurko osa veljell' ois; + Kumpi pieni, kumpi suuri, siitä riidellä ei saa; + Suurin se, ken isänmaata enimmin voi rakastaa. + + Monet työt on, monet mietteet, moniaalle haaroo tie; + Kukin menköön suunnallensa, kunne rientons häntä vie; + Vastakkainkin taistelkaatte, elämää on taistelu; + Mut se olkoon veljein kilpa, älköön vihan kiistailu. + + Kahteen mereen erillensä virtaa järviemme veet, + Mutta yks se sydän ompi, josta kaikk' on lähteneet. + Kaksi kieltä murheitamme, riemujamme ilmoittaa, + Mutta yks' on Suomen kansa, yksi vaan on isänmaa! + + Yhdess' elo meille koitti, yksi hauta levon suo, + Yhdet kunnon, kunnian muistot nimellemme loistons suo, + Yksi rakkaus jalo, pyhä rinnoissamme leimuaa; -- + Yhteistä on parhain kaikki, vähemp' erottaa ei saa. + + Jalona nyt Suomi seisoo täydess' avaruudessaan; + Jakakaa se -- joka pala aivan mitätön on vaan. + Yhdess' oomme vahva muuri, murtumaton kallio; + Hajotkaa -- niin lomaan hiivii kohta salaturmio. + + Yksi meill' on Suomi-äiti, äitiä ei jakaa voi; + Kaikille hän lapsillensa lempens' yhteisesti soi! + Yhteinen myös vastatkohon hälle lasten rakkaus; + Kuka eroo, kohdatkohon häntä äidin kirous. + + Näin nyt vielä, näin nyt vasta, keskellämme seisoen, + Muistuttaos näölläsi kasvaville polvillen: + »Kallis lemp' on, kallis koti, kallis arvo, kunnia; + Halvat kuitenkin ne kaikki isänmaan on verralla!» + + + + Keisariparille heidän Lappeenrannassa käydessään + + Elok. 5 p. 1885. + + + Kolkk' on Suomi, louhikoinen, viljaton, niin sanotaan, + Yksi vilja kylväjäänsä tääll' ei petä kuitenkaan: + Maahamme ken osas kylvää rakkauden siemenen, + Vaivastaan on aina saava sadon satakertaisen. + + Kolmas Keisarien polvi tämän kylvön kylvi jo; + Katsokaa kuin lainehtiipi laihona nyt kallio: + Joka silmästä, sen näette, loistaa luja luottamus, + Joka sydämessä palaa uskollinen rakkaus! + + Nyt on suvi suloimmillaan, Suomi kaikki kukoistaa, + Vapauden paistehessa maa ja kansa rehoittaa; + Aleksanterien työtä nyt on aika ihailla, + Siis luo kansan onnellisen olkaa terveet tultua! + + + + Turun suomalaisen lyseon vihkiäisjuhlassa + + Syysk. 15 p. 1887. + + + Etelän te päivärinteet, valon iki-kotimaat, + Luojan täyden armon saaneet, lempilapset autuaat, + Alust' ajan teille koitti valistuksen aamukoi, + Alust' ajan aurinkoinen teille kaikki lahjaus' soi. + + Kirkkahassa paisteess' ammoin teill' jo kaikki kukoisti, + Työ ja toimi hyöri, pyöri, aitat täyteen ahtaili, + Kysnä, raskahana nuokkui tieteen kulta-tähkäpäät, + Perhoin lailla loistain liehui taiteen parvet siivekkäät. + + Poloisilla Pohjanmailla yhä synkeä ol' yö, + Syntymättä tiede, taide, nukkui toimi, nukkui työ, + Maa ol' autio ja musta, musta kansi taivahan, + Elon merkkin' ainoana välkkyi tulet _Kalevan_. + + Kerran kuitenkin saa lopun pisimmistä pisin yö, + Kerran toki Pohjolankin viimein aamuhetki lyö; + Säde säihkyi taivaan rannalt' armas, kirkas, kultainen, + _Roman_ sädett' ihaellen Suomi toivoi riemuiten. + + Mutt' ei tuonutkaan se päivää, kultasi vaan kukkulat, + Valaisi vaan vuorten huiput, honkain latvat korkeimmat; + Alempana yhä vielä pilkkopimeä ol' yö, + Syntymättä tiede, taide, nukkui toimi, nukkui työ. + + Jopa säihkyi säde toinen, ensimmäistä kirkkaampi, + Laskeutui keskipuihin, mäenrinteet valaisi; + Silmäns' avas tiede, taide, päätään nosti toimi, työ -- + _Ruotsin_ sädett' ihaellen Suomi toivoi: loppui yö! + + Mut' ei päivää tuonut vielä sekään säde kuitenkaan, + Päivän koitto se ol' armas, toki yksin koitto vaan; + Tunkeumaan viel' ei päässyt alhomaihin viljaviin, + Eloa ei voinut luoda voimiin siinä piileviin. + + Nytpä taivaan rantehelta kolmas kerta välkähti, + Säde kolmas lensi ilmi, vielä toista kirkkaampi; + Ei, ei enää säde yksi, itse paistoi aurinko, + Päivä kauan ikävöity Pohjolalle nousi jo. + + Nyt on ilo Suomenmaassa, _Suomen_ päivä tullut on, + Suomen sulo suvipäivä, kaikkiluova, loputon; + Ei niin syrjäistä nyt kolkkaa, alhoa niin matalaa, + Ett'ei valoa se juoda, juoda mielin määrin saa. + + Työssä on nyt _koko_ kansa voimin sadointuhansin, + Valistuksen työssä pyhäss', innoin täysin, tulisin. + Vanhempien veljein riviin Suomi rientää kilpaamaan. + Synkän _Pohjolansa_ saapi _Päivöläksi_ muuttumaan! + + + + Brahen patsasta paljastettaessa + + Toukok. 29 p. 1888. + + + I. + + Suur' aika oli -- suuri aate liiti, + Kuin kotka vahvoin siivin suhisten; + Suur' aate -- ei -- viel' enemmän -- nyt kiiti + Läp' ilmain, aate pyhä, taivainen, + Kuin ukkostuli kaatain mädänneet, + Sytyttäin kylmät, ruhtoin paatuneet. + + Se _uskon vapaus_ ol' -- ei irvikuva + Tuo, irtaannus kaikesta uskosta, + Vaan vapaus Jumalahan perustuva, + Vapaus hengen tosi, ainoa, + Vapahdus kahleist' ihmissääntöjen, + Vapahdus kuonast' ihmismietteitten. + + Ja voittokulussaan tää aate jalo + Ihmeitä ja taas ihmeit' yhä loi; + Pimeimmät nurkat valaisi sen valo, + Se voimaa elää, voimaa kuolla soi, + Se teki ankaroiksi heikoimmat, + Ajattelijoiksi oppimattomat. + + Perillä Pohjan eli pieni kansa, + Mitätön, tuntematon, syrjäinen. + Ken tiesi siitä? Milloin neuvoissansa + Maan valtakansat otti lukuun sen? + Ken silloin oisi voinut uskaltaa + Mainetta sille, suuruutt' ennustaa? + + Mut kun se uskoi itsens Herran johtaa + Ja aseeks Hälle rohkeest' antautui, + Kuink' ihmehesti silloin kaikki kohta + Sen kohtalo ja onni vaihettui! + Jumalan välikappale ken on, + Ei sille ole mikään mahdoton. + + Laajemmaks yhä paisui Ruotsin valta, + Kuin virta tulvaileva keväinen; + Ja Ruotsin nimi vielä laajemmalta + Mainittiin siunaten tai peläten. + Sen sana yks vaan kuului monasti, + Ja jo se kansain onnen ratkaisi. + + Laajemmaks vielä Ruotsin miesten rinta + Laveni, kohos tään kautt' aattehen; + Mi suurint', jaloint' on, mi korke'inta, + Se siinä asunnon löys avoimen. + Kullalla muistoon kirjoitettu on + Tää aika ihmeinen ja verraton. + + + II. + + Suuren ajan suuri poika, koska tänne saavuit Sä, + Miltä silloin silmissäsi tuntui, sano, maamme tää? + Salo synkkä, korpi kolkko, erämaa vaan ääretön, + Kansa harva, köyhä, jörö, raaka, sivistymätön. + + Sikskö tuntui? Niinhän virsi kaikkein edeltäjäis soi; + Kohtaloa kiroili ne, kun se barbarein luo toi. + Sin' et säikähtynyt tuota, tahdoit tyystin oppia, + Tarkoin ensin tutkistella -- siitä kiitos, kunnia! + + Ja. Sä maamme kaiken katsoit, ja Sun silmäs kirkastui, + Näit sen jylhän ihanuuden, ja Sun mieles ihastui. + Mahdollisen rikkauden näit jo läpi köyhyyden, + Jalouden vastaisen näit läpi kaiken kurjuuden. + + »Tääkö köyhä», huusit, »riistaa täynnä vedet, metsät on, + Korvet viljeltynä antais miljoonille ravinnon, + Sydänmaitten aarteet mereen veisi luonnon luoma tie -- + Totta kuningaskaan harva tämän vertaa saanut lie!» + + Yht' ei outo lie kuin maansa ollut Sulle Suomen mies; + Saksan hurmetanterilla tutustuitte jo kenties. + Rinnatusten seistessänne tulen tuiskuss' ankaran. + Näit jo ehkä, ett' on kultaa alla kuoren karkean. + + Vaan myös kulta muokkaamatta törkeä on möhkäle, + Takojansa taidon kautta loistons vasta saapi se. + Siksi ensityökses otit pajan moisen rakentaa, + Missä Suomen kullan voisi puhdistaa ja kirkastaa. + + Ruotsin valta mahtavinnaan oli juuri tullessas, + Ruotsin kaikkein korkeimpia olit itse suvultas. + Vaan et tullut, niinkuin tulee valtaherra orjan luo, + Ylpeänä, ynseänä, käskyt tiuskaa, hirmun luo. + + Sä et tullut sortamahan miekoin valloitettua, + Tulit tänne auttamahan heikompata veikkoa. + Muistit aina jalon lauseen: »aateli se velvoittaa: + Ruotsin suuruus juuri vaatii, ett'ei toista sortaa saa.» + + »Ei voi muukalainen,» sanoit, »kansan hyvää valvoa; + Kansan kieltä ei hän taida, kansan mielt' ei tajua; + Opin voimalla siis ylös Suomen miehet kohotkoot, + Suomen omat pojat itse Suomenmaata johtakoot». + + Ja Sä ryhdyit työhön kohta intos koko tulella. + »Ennen teen sen itse,» sanoit, »kuin sen sallin raueta». + Ja niin kohos pian ilmaan Suomen opintemppeli, + Pohjan pitkä yö nyt loppui, aamu viimein valkeni. + + Mit' ois ruumis sydämettä? Liikahtaakaan ei se vois. + Mit' yl'-opistottaan Suomi? Tuskin nimeäs' tallell' ois. + Täältä kaikkiin ääriin tulvii aatevirta yhä uus, + Tääll' on pyhän liekin liesi, syttyy isänmaallisuus. + + Kolmas vuosisata vieree Brahen haudan yli nyt, + Paljon muuttui sillä aikaa, rauennut on, hävinnyt; + Mutta hänen työnsä seisoo muuttumatta yhä vaan, + Muuttumatt' -- ei -- suurempana, kuin hän itse arvaskaan. + + Viljeltynä Suomen korvet tuo nyt viljat runsahat, + Rikkautta luo työt uudet, ennen tuntemattomat, + Valistunut, vauras kansa parhaitten kanss' kilpailee, + Suomenmaata Suomen pojat omin neuvoin johtelee. + + Ken vois Herran teitä tietää, ennalt' arvata ken vois, + Ijäkskö tää onni suotu vai taas kovat ajat ois. + Mut kuin vaihtuneekin osas, yksi vaihtua ei saa: + Et voi koskaan, Suomen kansa, »Kreivin aikaa» unhottaa! + + + + +VIII. VIRSIÄ. + + + + Virsi kotimaan puolesta. + + + Oi kuningasten kuningas, + Sä maan ja taivaan valtias, + Myös tälle maalle silmäs luo + Ja armos runsaat lahjat suo! + + Vähäinen meidän kansa on, + Maailman silmiss' arvoton; + Vaan mitä mahtavinkin vois, + Jos voimaa Sult' ei saanut ois? + + Kuin tomu edessäs on maan + Suuruudet, voimat, vallat vaan; + Kun viittaat, korkein alenee + Ja matalaiset ylenee. + + Kuink' usein juuri valitset + Aseikses pienet, alhaiset, + Siks että Sinun voimasi + Selvemmin heissä näkyisi. + + Kun tahdoit kansan valitun, + Otitpa ylenkatsotun + Ja halvan Juudan kansan, sen + Teit vartijaksi totuuden. + + Ja Bethlehempä, pienoisin + Tuo kaupungeista Juudankin, + Sai armon armoist' ylimmän, + Messiaan nähdä syntyvän. + + Oi Herra, kuule meitä myös, + Tee meissäkin Sun armotyös! + Suuruutta emme rukoile, + Me pienuuteemme tyydymme. + + Jos meidän kansa aina sais + Vaan olla palvelijanais, + Sun töitäs aina toimittaa, + Valistua ja valistaa! + + + + Taavetin 127:s psalmi. + + + Jos huonetta ei rakenna + Jumala, auttajamme, + Työ kaikk' on tyhjäks raukeeva, + Me turhaan harrastamme. + Mit' ihmisvoima, nero loi, + Ei itsestään se kestää voi, + Jos tueks ei käy Herra. + + Jos kaupunkia varjella + Ei tahdo itse Luoja, + Turhaanpa valvoo vartija, + Ei turvaa siit', ei suojaa, + Mit' auttaa vahvin hallitus, + Jos puuttuu Herran siunaus? + Kuin kuiva puu se kaatuu. + + Myös taitavinkin hankkeemme, + Paraiten perustettu, + Ois, ilman Herraa, hiekalle + Löyhälle rakennettu. + Kun vaaran virrat kuohahtaa, + Kun ajan myrskyt riehahtaa, + Jäljettömäks se katoo. + + Vaikk', aniharvain noustenkin, + Puuhaamme myöhään yöhön, + Eip' yksin toimi ahkerin + Viel' onnea tuo työhön. + Vaan työ jos tehdään Herrassa, + Nöyrästi Herran neuvolla, + Ei puutu siunausta. + + Miks suureen lapsijoukkohon + Katsoissa meill' on suru? + Herranhan lahja lapset on, + Hält' on myös leipämuru. + Saavathan kedon kukkaset + Häneltä ruoan, pukimet; + Kuink' ei Hän huolis meistä! + + Mit' useampi pieni suu + On pöydässämme lässä, + Sit' innokkaammin raikahtuu + Myös rukouskin tässä. + Näin missä Herran kiitos soi, + Ei hävitä se talo voi; + Se vaurastuupi aina. + + Ja pienoisista miehiä + Varttuupi vielä kerran; + Ne on kuin nuolet kädessä + Väkevän sotaherran. + Se maa, se kans' on mahtava, + Joll' onpi noita nuolia + Viinensä aivan täynnä. + + Oi Herra suuri, turvissas + Myös olkoon meidän kansa! + Se etsiköön Sun armoas + Kaikissa toimissansa! + Jos sulta vaan on siunaus, + Ei estäkään sen heikkous; + Se työsi tehdä voipi. + + + + Iankaikkinen autuus. + + + Oi riemua! + Oi autuutta! + Kuink' kepeeksi + Nyt tuntuupi. + Ei murheet maan + Mua painakaan; + Ei pahat työs, + Mun sielun', myös. + Ah aivan on kuin lentää vois! + + Oi valkeus! + Oi kirkkaus! -- + Mi päällä maan + Kuin peiliin vaan + Häämöitteli, + Kajasteli, + Se paistaa jo + Kuin aurinko + Nyt selkeänä kirkkaana. + + Maan päällä sain + Vaan puolittain + Tät' oivaltaa, + Tät' aavistaa + Mun toivossan', + Mun uskossan'. -- + Nyt, Jumala, + Sua kasvoista + Jo näen kasvoihin! + + -- -- -- + + Oi Korke'in! + Mill' ansaitsin + Mä syntinen, + Mä saastainen, + Tään kaiken nyt? + Ei täyttänyt + Mun voimani, + Vaikk' koitteli, + Sun käskyjäsi pyhiä. + + Kyll' rakasti + Sua sieluni; + Pyrkinyt pois + Maan tomust' ois; + Ja hurskauteen + Ja pyhyyteen + Se halavoi -- + Mut aina -- voi! + Taas vaipui kesken lentoaan. + + Oi rakkaus! + Oi armahdus! + Sä rajaton, + Sä verraton! + Maan madon tään + Niin viheljään + Sä armahdit + Ja puhdistit, + Pyhitit omaks' lapsekses. + + Tuhatkin ois + Jos kielt', en vois + Sua kyllin mä + Täst' ylistää; + Vaikk' ääretön + Ja määrätön + Ijäisyys on, + Ah mahdoton + Täydesti kiittää armostas! + + Oi riemua! + Oi autuutta! + Ei hetkeä + Ei vähintä, + Jok' erottais, + Luovuttaa sais + Mua Sinusta, + Oi Jumala, + Mun Herran' ja mun Isäni! + + + + Kastevirsi. + + + Otettu kasteen kautta sisään + Mä olen, Herra, huoneeses; + Sun lapses olen, Sä mun isän', + Siis mun on kaikki rakkautes; + Pelotta tykös tulla saan, + Mua pois et sysää milloinkaan. + + Sun puoleltas tää liitto kestää, + Vaikk' murtuis vahvuus taivaan, maan; + Ei rakkautt' Isän sydämestä + Voi mikään saada sammumaan; + Poikaskin annoit ainoan + Sä piinaan, kuoloon puolestan'. + + Ah lapses myös jos Sua voisi, + Näin puuttumatta rakastaa, + Jos tietäis, taitais se, kuin soisi, + Sun käskyjäs ain' noudattaa! + Mut voi kuink' usein kylmennyt + Mä olen, luotas eksynyt. + + Vaan lastasi hairahtunutta + Armost' et hylkää silloinkaan; + Sun lammas-raukkaas kadonnutta + Kuin paimen riennät hakemaan; + Et heitä, siks kun löysit sen, + Toit lauman luokse jällehen. + + Ja vaikka lapses tuhlaajana + Pois sirottais Sun lahjasi, + Armahdat taas, kun katuvana + Se jalkais juureen lankeepi; + Ain' ovi auk' on huoneeses, + Ain' auki isänsydämes. + + + + +IX. SUOMENNOKSIA. + + + + Neidon tunnustus. + + (Käännös Saksasta.) + + + Ihana oli iltanen, + Me käyskelimme niityllä; + Jo päivä kerran viimeisen + Myhäili mailleen mennessä. -- + Lehdossa linnut lauleli + Ja ilmassa viserteli -- + Ja kukkasjoukko nurmessa + Kaikk' ilmat täytti hajulla. + + Mun mielen' ol' juhlallinen + Ja kuitenkin iloissahan; + Mä silloin oisin tahtonut + Halailla kaiken maailman! -- + Me haastelimme ahkeraan, + Mitä -- en muista ollenkaan! + Hän astui aina vieressän' + Ja katseli mun silmiän'. + + Mä häneen kerran vilkahdin -- + En tiedä miksikä sen tein -- + Hän kättän' tuossa kaappaskin + Ja suuta suihkas huulillein! + Ja min' en vastustellutkaan, + Mä hälle suuta annoin vaan! + Ja viel' en oikein tajua, + Mi mielehen' lie juohtunna! + + Sen tiedän varmaan kuitenkin: + Ei pahaa ollut mielessän'! + Sen tehtyä kuin ennenkin + Ol' puhdas tunto syämessän'! -- + Ois toinen tiellen' sattunut, + Sitäkin oisin suudellut -- + Vaan -- jos ois tullut toinen mies + Tok' en ois tehnytkään ken ties! + + + + Nuoruus. + + (Runeberg'in mukaan.) + + + Valloista, mit' onpi taivaan alla, + Tuonen vaan on vankall' asemalla; + Tuoni kourallaan armottomalla + Kaikki luodut tempoaa. + + Jos sä kammot Tuonen hirmutöitä, + Nuorukainen, nauti hetkilöitä! + Iki-onni sulle hedelmöitä + Taitaa tuokiossakin. + + Maan ja taivahan sä tuokiossa + Syliis suljet, ilon nautinnossa. + Riemus mennehetkin muistelossa + Suloisina säilyvät. + + Vaan ei aatos, sääntöjensä orja, + Tunne nauttii mitä hetki tarjoo. + Tunne hetkess' ainoassa korjaa + Kylvöt vuosituhatten. + + Riemuele! Iloon sinut luonut + Luoja on, siks sydämen on suonut. + Tuntees pyhään temppeliin ei tuonut + Vanhuus viel' oo pakkastaan. + + Mutta pian -- voi! pirahteleepi + Hetki, onneas mi suojeleepi. + Vanhuus joutuu -- mitä tarjoileepi + Suvi sulle, nauttios! + + Nauti, kevähäs kukoistaessa! + Kukat riutuu myrskyin riehuessa; + Synkkäin talvi-öiden joutuessa + Katoo päivä kultakin. + + Riemun hetki ainoo, katoovainen, + Itkuun ei oo luotu, nuorukainen! + Eikä veres nuori, purppurainen + Syötäväksi surujen. + + Kuule lemmen ääntä kutsuvaista, + Vienoa, vaan kaikki voittavaista! + Syleillessäs kultaas armahaista, + Mailma kaikk' on sylissäs. + + Lehtiensä lomat täynnä marjaa, + Viiniköynnös suloisesti varjoo: + Köyhäkin, kun nauttii, min se tarjoo, + Autuasna astuvi. + + Lemmi! Syämes liekki vielä liehuu; + Juo! kuu maljassasi viini kiehuu; -- + Naura, laula, riemuitse ja riehu! + Vanhuus joutuu vaivoineen. + + + + Lorelei. + + (Heine.) + + + En tiedä mistähän lienee, + Näin mieleni murheinen! + Kenties sen tarina tiennee + Tää vanhan-aikuinen. + + Jo vilpas ol' illan ilma, + Rein tyynenä rienteli, + Ja vuorien takaa silmä + Viel' auringon välkkyili. + + Ja kalliolla neiti + Tuoss' istui ihana, + Ja hajallehen heitti + Hän kultahiuksensa. + + Ja laulua kummallista + Hän lauleli sukeissaan. + Voi sitä ken lumoavaista + Kuul' laulua kerrankaan! + + Venheessä poika sousi -- + Het' iskuin palavin + Silmänsä tuohon nousi, + Ei katsonut kareihin. + + Ma luulen kitahansa + Sen poikasen pyörre vei. -- + Sen lumous-laulullansa + On tehnyt Lorelei. + + + + Louhikäärmeen[8] tappaja. + + (Schiller.) + + + Miks rientää kansa kohisten + Kuin koski kautta katujen? + Tuliko Rhodossa nyt riehuu, + Kun sekaisin näin kaikki kiehuu? + Ritarin ratsuilleen ma nään + Keskellä kansajoukon tään, + Ja, ihme, hänen jäljestähän + Otusta kummaa vedetähän, + Kuin louhikäärme muodoltaan! + Kas kita kuinka irvistääpi! + Urosta ynnä saalistaan + Vuorottain kansa ällistääpi. + + Tuhansin äänin huudetaan: + »Tulkaatte syöjää katsomaan, + Mi nieli karjaa, nieli kansaa! + Täss' sankari on, voittajansa! + Mont' ennenkin on lähtenyt, + Petoa tappaa käennyt, + Eip' yhtään heistä nähty jälleen; + Ylistys uljahalle tällen!» + Näin luostarille saavutaan. + Johannes-ritarit jo tässä, + Kiireesti kokoon tultuaan, + On neuvokuntaa pitämässä. + + Nuor' urho kainoin askelin + Nyt astuu eteen mestarin; + Muu kansa huutain huikeasti, + Tuugeikse jälkeen saaliin asti; + Ja nuorukainen lausuu näin: + »Ritarin tehtävän mä tein: + Mä louhikäärmeen, maamme turman, + Tuon tänne, se sai multa surman. + Taas auk' on matkustajan tie, + Iloisna karjat ulos juoksee; + Vaaratta polku on, mi vie + Vuorelle armokuvan luokse.» + + Mut päämies silmin ankarin + Näin nimeää: »Työn sankarin + Teit ritarina uljahana; + Miehuus on miehen kunniana. + Vaan mik' ens' tehtävä on sen, + Ken soturina Kristuksen + On saanut ristin viittahansa?» + Tään kuullen vaalistuvi kansa. + Mut punastuen kumartaa + Ja lausuu jalo nuorukainen: + »Ken ristin tahtoo omistaa, + Ens työkseen olkoon kuuliainen.» + + »Sen säännön», vastaa mestari, + »Rohkeesti rikoit, poikani. + Totellen hillitöntä mieltä, + Teit työn sä, minkä laki kieltää!» + Tähänpä toinen: »Valtias, + Oi päätä vasta kuultuasi + La'inhan tosimieltä myöten + Ma luulin tekeväni työtän'! + En huimapäänä lähtenyt, + Kuin taistelun tään päätin koittaa. + Ma pedon olen pyytänyt + Tempuilla sukkeloilla voittaa». + + »Viis säädystämme, vahvimmat + Uskomme tukipatsahat, + Jo oli saaneet surman tästä, + Kun kielsit meit' yrittämästä. + Mut harmi, halut sotaisat + Sydäntän' yhä kalvoivat; + Viel' unissainkin kaiken yötä + Mä läähättäin tein verityötä. + Ja koska aamu aina vaan + Toi uuden huolen, uuden vaivan, + Hurjistui mielen' tuskistaan. + Ma päätin koittaa nimeen taivaan». + + »Mi nuorukaista kaunistaa? + Mist' urho parhaan maineen saa? -- + Näin mietin. -- Missä töiss' on nähty + Nuot miehet, joist' on runot tehty, + Jotk' epä-usko pakanain + Asetti säätyyn jumalain? + Rohkeilla retkillään he monta + Petoa tappoi luonnotonta, + He kävi kimppuun leijonain + Ja paini Minotauroin kanssa, + Kernaasti vertaan vuodattain, + Kun voivat auttaa vertaistansa». + + »Ja kristittykö miekallaan + Sais tappaa Sarasenin vaan? + Vain kaataa epäjumaloita? + Ei, pahat kaikki pitää voittaa; + Hän luotu onpi voimallaan + Hädästä kaikest' auttamaan! + Mut' taito voiman apun' olkoon, + Miehuuden oppaaks äly tulkoon. + Näin mietin usein, katsomaan + Kun pedon jälkiä ma läksin. + Soi Herra viimein neuvoaan; + Riemulla huusin; nyt sen keksin»: + + »Eteesi astuin, nimesin: + Mun tekee mieli kotihin -- + Sanasi, Herra, luvan antoi; + Mun laiva meren yli kantoi. + Ja kotirantaan päästyäin, + Ma käskin sepän kiirehtäin + Minulle kuvaa laittamahan, + Kuin louhikäärme muodoltahan. + Lyhyitten jalkain nojallen + Hän paksun rungon rakentaapi, + Ja rautapaidan suomuisen + Sen selkä varjoksensa saapi». + + »Pitkäksi kaula koikistuu, + Ja niinkuin Manan portin suu + On ammollansa kita suuri, + Kuin saalistaan se haukkais juuri. + Ja reunaa myöten uhkaavat + Terävät piikkihampahat; + Miekalta näyttää hiotulta + Sen kieli, silmät iskee tulta. + Ja viimein häntä määrätön + Kaikk' kierrelty on renkaillensa, + Kuin ois jo surmakääröhön + Se saanut miehen ratsuinensa». + + »Näin kaikki tarkkaan kuvataan, + Harmaalla häijyks maalataan: + Kuin sisälisko eestä, takaa + Kuin käärme näyttäin, otus makaa. + Valmiiksi saatuani sen, + Kaks koiristani valitsen, + Kaks vahvaa, nopsaa, taitavata + Myös metsähärän murtajata; + Niit' ärsyttelen yhä vaan, + Kehoittain vimmaan kiihtyneitä + Kuvahan hampain tarttumaan, + Ja käskyilläni neuvon heitä». + + »Miss' alta hampaan sija on, + Kun vatsa onpi suomuton, + Siihenpä käsken tarttumahan, + Terävin hampain haukkaamahan. + Mä itse, ase pivossan', + Kiihoitan oivaa orhian', + Arabilaista suvultansa, + Ja kun se hirnuu tulissansa, + Kannukset pistän kupeesen, + Ja louhikäärmeen päälle karkaan; + Ikäänkuin tappaakseni sen + Kädestä peitsen heitän tarkkaan». + + »Vaikk' orhi kuorsuu kauhistuin + Ja karkaa pystyyn vaahtosuin, + Ja koirat vinkuu tuskissahan, + En lakkaa, koitan uudestahan. + Kuukautta kolme peräkkäin + Heit' yhä harjoittelin näin, + Siks kun he taipui työlle tällen, + Palasin sitten tänne jälleen. + Vast' aamu kolmas mulle nyt + Rannoilla näillä kerkes koittaa; + En paljon yhtään levännyt, + Niin harras halu oli voittaa». + + »Sill' uusi murhe kotimaan + Kiihdytti vihan' uudestaan: + Kaks paimenta, mi eksyi suolla, + Taas löyttiin raadeltuna tuolla. + Nyt päätöksen teen joutuisaan, + Totellen sydäntäni vaan. + Ma käsken kantapoikiani, + Käyn selkään ratsun neuvomani, + Myös jalot koirat kanssan' vien, + Ja ankaran sun kieltos tähden + Ma kuljen salaa syrjätien. + Ilolla taisteluun näin lähden». + + »Sä tiedät, Herra, kappelin, + Min käsky jalon mestarin + Rakensi vuoren kukkulalle, + Mist' yltää silmät avaralle. + Se pien' on, näölt' arvoton, + Mut ihmekuva sisäll' on: + Maria neitsyt lapsen kanssa, + Edessä viisaat polvillansa. -- + Huipulle jyrkkä porras vie, + Astinta sata vaivalloista; + Mut vaivasi, kun loppuu tie, + Jesuksen näkö kohta poistaa». + + »Juurella tämän kallion + On luola jylhä, pohjaton, + Suon sumust' aina kosteana! + Siin' ei näy päivää, kuutakana. + Sen sisälläpä päivät, yöt, + Mielessä aina murhatyöt, + Sikiö Manalan tuo häijy + likellä temppeliä väijyy. + Ja tuhotietä kulkemaan + Kun sattuu vaeltaja raukka, + Jo karkaa peto piilostaan + Ja saaliikseen sen kohta haukkaa». + + »Edellä tuiman taistelon + Viel' astun vuorikirkkohon; + Mä Kristus-lasta rukoelen, + Synneistä itsen' puhdistelen. + Vaan sitten rautahaarniskan + Jo puen päällen' kirkkahan; + Ma tempaan peitsen käteheni, + Ja astun alas toimelleni. + Jäljelle kantapojat jää, + Viimeiset käskyni kun saivat; + Orihin selkään hyppään mä. + Nyt varjelkohot mua taivaat». + + »Kun joudun siitä lakeaan, + Jo koirat kohta haukkumaan; + Pelolla kuorsuu ratsu parka, + Paikalt' ei lähde, pystyyn karkaa. + Näenpä aivan liki tuossa + Jo inhoittavan kimpun suossa: + Paisteessa päivän peto makaa. + Sen päälle koirat käyvät takaa; + Mut nuolina he pakenee, + Kun häijyn ulvonnan he kuuli, + Ja käärme kidan aukaisee, + Ja siitä huokuu myrkkytuuli». + + »Mä heitä jälleen rohkaisen, + He vimmoin tarttuu käärmeesen; + Mä itse kaikin voimin viskaan + Mun peitseni; se sattuu niskaan, + Mut voimatta, kuin puikko ois, + Se hyppää suomuksilta pois. + En ennätäkään heittää toista, + Kun silmää basiliskinmoista + Otuksen julman säikähtäin, + Ja suusta suitsuuvaista tulta, + Oriini karkaa taaksepäin -- + Nyt toivo raukeaa jo multa!» + + »Selästä ratsun hyppään pois -- + Kenties viel' apu miekast' ois, -- + Mut lyönnit kaikki käyvät hukkaan, + Kivinen kuor' ei naarmistukaan. + Nyt pedon häntä heilahtaa, + Mun alas maahan paiskahtaa. + Jo näen kidan ammollansa, + Jo haukkaa mua hampahansa -- + Mut koirat käärmeen kupeesen + Taas käyvät kiinni vimmattuna; + Se pysähtyypi ulvoen, + Kivusta niinkuin halvattuna». + + »Kun vielä heidän kanssahan + Se puuhaa, ylös kavahdan. + Näen paljaan paikan, joutuisasti + Syvälle siihen kahvaan asti + Mun miekkan painuu, aukaisten + Verien mustan lähtehen. + Nyt vaipuu peto, kaatuissansa + Mun raskahalla rungollansa + Myös peittäin. Pääni pyörtyvi. + Kun jälleen herään uusin voimin, + Näen raadon tuon, näen poikani, + Mi mua hoitaa hellin toimin». + + Ja riemu kauan hiltynyt + Rinnoista raikahtavi nyt, + Kun urho sai sanoneheksi. + Ja paisuin kymmenkertaiseksi + Kaiusta seinäin, tuhannet + Sekaisin pauhaa sävelet. + »Hän kruunun ansainnut on!» huutaa + Myös ritarit kaikk' yhtä suuta; + Ja kansa sadoin kiitoksin + Hän osoittaa, mi pedon kaati. + Mut synkk' on silmä mestarin, + Hän vaiti-olemista vaatii. + + Ja virkkaa: »Kätes vahva löi + Tään pedon, joka meitä söi; + Sun jumalaks on kansa tehnyt; + Ma säätys tuhoks olen nähnyt. + Sydämes käärmeen ilmi luo, + Mi vielä häijymp' on kuin tuo. + Sen, joka myrkyttävi mielet, + Ja nostaa riidat, pahat kielet; + Tää henki uppiniskainen, + Pyhimpäin käskyin halventaja, + Mi ratkoo joka sitehen, + Se maailman on hajoittaja!» + + »Uljaan' on Sarasenikin, + Vaan kuuliaisuus pantihin + Merkiksi kristityn. Kas täällä, + Miss', orjan halpa hame päällä, + On taivaan Herra astunut, + Tää sääty onpi ottanut + Vaikeimman käskyn täyttääksensä: + Kurissa pitää sydämensä! -- + Sä lähde silmistäni pois, + Sinussa turhuus valtaa mieltä! + Kuin Herran ristin pitää vois, + Ken ikeen kantaaksensa kieltää?» + + Vimmoissa kansa möyryää, + Niin että seinät tärähtää, + Anteeksi ritaritkin anoo. + Ei nuorukainen mitään sano, + Hän riisuu vaatteet ritarin, + Suun painaa käteen mestarin, + Ja lähtee. -- Hellästipä huutaa + Tää jälkeen: »Poikan', anna suuta! + Myös tämän kestit taistelon, + Mi kovimmasti voimas koitti. + Heh risti taas. Se palkka on + Nöyryyden, itsensä mi voitti». + + + + Sataa. + + (Petöfi.) + + + Kas, sataa, sataa, sataa, + Sataapi suuteloita! + Sataapi huulilleni + Makeita pisaroita. + + Ja sadesumun kautta + Myös välähtääpi tulta; + Salamat nuot ne säihkyy + Sun silmistäsi, kulta! + + Jop' ukon jyrinääkin + Uhaten kuuluu tuosta; + Toruen äitis tulee. + Voi, pakoon täytyy juosta! + + + + Runoni. + + (Petöfi.) + + + No kaikkiapa kuuluu! + Vai runon' aina vaan + Matelis maata myöten, + Ei ilmaan kohoiskaan? -- + Se tosin maassa mataa, + Kun niin mun käskyn' on; + Pujahteleepa joskus + Se myös maan rakohon. + Ja usein sukeltaa se + Syvimpään syvyyteen + Syvimmän valtameren, -- + Inehmo-sydämeen. + Mut kun taas käskein lausun: + »Nyt kohoo korkeellen!» + Koht' ilmaan lentäin laulaa + Se niinkuin leivonen. + Viel' yllyttäin kun huudan: + »Ylemmä nouse vaan!» + Se kohoo kotkain kanssa + Lennossa kilpaamaan. + Väsyvät kotkat viimein, + Ei väsy runoni. + Nyt taivaan pilvein rataa + Jo tuolla kulkevi. + Ja eipä viihdy kauan + Parvessa pilveinkään; + Se kohti taivaan kantta + Jo lähtee lentämään. + Ja pimennyt par'aikaa + Jos päivän paiste ois, + Sivuitse suhauttain + Runoni ehtii pois. + Sivuitse suhauttain + Pimeesen päivään luo + Vain yhden katseen, kohta + Kirkasna paistaa tuo. + Vaan runon' yhä nousten + Ei viivy vieläkään; + Se saapuu tähti-tarhaan + Kaikista äärimpään. + Ja siellä, mihin loppuu + Jo luomat Jumalan, + Se kaikkivallallansa + Luo uuden maailman! + + + + Lausuisiko joskus Luoja mulle. + + (Petöfi.) + + + Lausuisiko joskus Luoja mulle: + »Itse valitse, mun poikasein, + Minkä kuolon soisit itsellesi!» + Rukoelisinpa Hältä näin: + + Tulkoon kuolo, kosk' on raitis syksy, + Koska päivä vielä kultailee + Keltalehtiä, ja kevät-lintu + Lähtölauluansa laulelee. + + Tulkoon kuolo, hiljaa, huomaamatta, + Tulkoon käynnin kuulumattomin, + Niinkuin luontoakin syksy hiljaa + Vaivuttaapi talvis-unihin. + + Lähtölaulun silloin ihanaisen + Vielä laulaisin kuin lintunen, + Laulun, mikä sielun pohjaan tuntuis, + Kuuluis ylimpäänkin taivaasen. + + Ja kun laulu lakkaa, silloin tullos + Huuliani kiinni sulkemaan, + Suutelollas sulkemaan, oi neito, + Kallein mulle tyttäristä maan! + + Jos en näin saa -- tahtoisinpa kuolla + Kosk' on armas aika keväinen, + Sotakevät, jolloin ruusut puhkee, + Veriruusut rinnast' urhojen. + + Jolloin torvi, sodan satakieli, + Laulaa kesken savun, salamain. + Silloin kuolo tulkoon, veri-ruusu + Puhjetkoon myös minun rinnastain. + + Ja kun ratsun selästä ma vaivun, + Paina suukkos mulle huulihin, + Sulje huulen', Impi Vapauden, + Taivaan tyttäristä kallehin! + + + + Mer' ompi noussut! + + (Petöfi v. 1848.) + + + Mer' ompi noussut, kansain + Mer' aava, vimmainen. + Niin taivasta kuin maata + Se pelästyksiin saattaa, + Julmasti möyryten. + + Kuulepas pauhu hurja, + Katsopas kuohu tuo! + Jos epäillyt sä lienet, + Nyt toki viimein tiennet: + Pois kahleens' kansa luo! + + Mer' ärjyy, ulvoo, vonkuu, + Kuin peto raivoton; + Nieluunsa laivan vetää, + Ei pakoon päästä ketään, + Kaikk', kaikki hukass' on! + + Hei! riehu vaan näin, riehu, + Kuin Noan aikoihin! + Sun pohjas milloin näytä, + Vaahtoines milloin täytä + Ain' ylös taivaisin! + + Ja taivaan kanteen sitten + Tää oppi kirjoita: + Kyll' laiva päällä kulkee, + Ja meren alleen polkee, + Vaan mer' on herrana! + + + + Sodasta näin unta. + + (Petöfi.) + + + Sodasta menn' yönä näin mä unta: + Unkari se kutsui poikiaan; + Miekka verinen, kuin muinoin, kulki, + Arpakapulana halki maan. + + Joka mies, kell' ykskin tippa verta + Sydämessään, tuosta riemahti; + Vapauden seppeleen -- ei halpaa kultaa -- + Palkaks oli saava soturi. + + Ja hääpäivämme se oli päivä, + Sinun armas tyttösen' ja mun; + Maamme suojaks kuoloon mennen jätin + Autuutemme juuri aljetun. + + Näin hääpäivänänsä kuoloon mennä -- + Eikö, armas, kauhea se ois? -- + Kuitenkin, jos tulis siks, en toisin, + Kuin täss' unessan' mä tehdä vois! + + + + Tytön ikävöiminen. + + (Virolainen kansanlaulu.) + + + Kaukana on kultaseni, + Armas aaltojen takana; + Kauas läksi, kaukan' onpi, + Mont' on vastusta välillä: + Meri aaltoinen, avara, + Viisi järveä viluista, + Kuusi kuivaa nummimaata, + Suota seitsemän syveä, + Kahdeksan karjan aroa, + Kosken kymmenen kohina. + Minä en saata sinne mennä, + Hän ei saata tänne tulla. + Viikkoon en saa häntä nähdä, + Kuukauteen hänestä kuulla, + Vuoden päiviin vieress' olla, + Suojassa armaan sylissä, + Kullan kainalon tuessa. + Kaukana on kultaseni, + Armas aaltojen takana; + Kauas läksi, kaukan' onpi. + Vie'ös, tuuli, terveiseni, + Lennätä lempisanani, + Pilvi, pitkeä ikeä, + Laine, lauhkeeta eloa. + Niin monta terveistä hänelle, + Kuin on lehtiä lepässä, + Kuin on kuusessa havuja, + Koivun urpia keväillä. + Niin monta terveistä hänelle, + Kuin on laineita meressä, + Taivahassa tähtösiä! + Niin monta terveistä hänelle + Kuin mietteitä mielessäni; + Niin monta terveistä hänelle + Kuin suomista syömessäni. + + + + +X. KUUN TARINOITA + + + +JOHDATUS. + + +Yhtenä iltana sattui käteeni Tanskan sulosuisen tarinoitsijan, +Andersen'in, kirja »_Billedbog uden billeder_». Mä ihastuin jo +ensisivuihin, ja mitä edemmä pääsin, sitä enemmän se minua miellytti. +Jo oli myöhää, kun kirjan sain loppuhun. -- Mutta en vielä maata +pannut; kauan istuin vielä ikkunan edessä, muistossa uudestaan ihaellen +noita utuisia, puolihämäräisiä piirroksia, jotka häämöittävät kuin +ihana seutu kuutamossa, puoleksi valaistuna, puoleksi pimeyden +peitossa. Mitä ei selitä silmä, sitä mieli kuvaelee, kenties paljon +kauniimmaksi, viehättävämmäksi kuin todella onkaan. + +Näin istuessani juohtui minulle mieleen, että kummahan se on, kun ei +meillä kuu kelienkään ole ruvennut tarinoimaan näkemiänsä. -- +Kumottaahan meillä sama kuu kuin Tanskassakin! -- lieneekö näillä +poloisilla Pohjanmailla pakkanen häneltä suun hyytänyt kiinni? Vai +onkos kuu siitä äissään, kun kesän kaunehimpana ollessa ei auringon +valolta pääse ensinkään näkyviin. -- Vai pitäneekö hänkin Suomen +kieliraukkaa niin halpana, ett'ei sillä huoli huuliaan pilata? -- + +Näissä miettein kohotin silmäni taivaalle, johon kuu paraillaan oli +noussut. En tiedä, lieneekö ollut mielihairaus vai totta, -- -- vaan +minusta oli ikäänkuin olisi kuu nyykäyttänyt päätään minulle ja samassa +vieno ääni kuiskahtanut korviini: »Nuorukainen! Kerkeät olette aina, te +ihmiset, muita moittimaan, kun itse olette syypäät. En ole mä +pakkasesta mykkä, enkä kateudesta ääneti. Ja ihan olet väärässä kun +minun luulet kieltänne halveksivan. Tiedä, että minä maan kiertelijä, +joka kaikki maat ja manteret olen nähnyt ja kaikkein kansojen murteita +kuullut, tuskin tunnen yhtään sen vertaista rikkaudessa ja +suloisuudessa. Josko sen onkin kauan täytynyt korvissa kuhnustella +kaukana mahtavien saleista ja oppineiden kammareista, niin muista että +kultakin aikoja venyy maan mustassa povessa ennenkuin ilmi saatetaan +ihmisten ihanteheksi. -- Teissä itsessänne vaan on syy, jos ei se vielä +väkikoskena kohise ja lempilauluna helise! -- Teissä on syy, jos ei +maailma vielä tiedä, mitä Suomenniemellä on ihanaa, on suloista ja +jaloa. Teillä on korvat ja ette kuule, teillä on silmät ja ette näe, +teillä on ääni ja ette laula!» + +Näin lausui kuu innossaan ja peittäysi sitten pilven taa. Mutta +seuraavana iltana, kun näki hartaan haluni hänen tarinoitansa +kuulemaan, se leppyi. Se on siitä päivin usein käynyt minulle +juttelemassa, mitä retkillänsä on nähnyt, milloin äsköisiä tapauksia, +milloin muistelmia muinaisista, jo kauan unhoitetuista ajoista. Mitä +kuu kertoo, sen panen paperille. Kuun omia sanoja en kerkiäkään +tarkalleen panna; kyhäänpä miten paraiten muistan ja osaan. Mutta jos +ei lukija tällä tavoin saakaan näitä kertomuksia niin viehättävässä +muodossa kuin ne kuun omasta suusta kuuluvat, niin se kuitenkin on +lohdutuksenani, että »kun ei muut lihavat laula, minä laulan, laiha +lapsi». Tulkoon toinen tarkempi korva ja suloisempi kieli! Kyllä kuulla +on tarinoita, kun vaan olis kuultelijoita. + + + +Ensimmäinen ilta. + + +Sovittuaan minun kanssani alkoi kuu tarinoida: Mennä yönä luikertelin +äärettömän valtameren ylitse; aalloilla keikkui, yleten aleten, suuri +laiva. Se pöyhkeili valkeissa purjeissaan ja iloisesti liehui lippu +maston huipussa. Kansi oli täynnä ihmisiä: vanhoja, nuoria, miehiä, +naisia; kaikkein silmistä loisti iloa ja toivoa. -- Erillään muista +seisoivat nuorukainen ja neitonen käsi kädessä; nuorukainen painoi +palavan suukkosen armahansa huulille ja lausui: »huomenna olemme +Amerikassa! Siellä saamme rauhassa elää; siellä ei meitä tunne kukaan. +Minä olen köyhän miehen poika, sinä mahtavan kreivin tytär; vaan siellä +me vaan olemme mies ja vaimo. Jumala on siunaava kättemme työtä!» -- +Toisessa paikassa istui vaimo, polvillaan pieni lapsi; kaksi suurempaa +seisoi vieressä. Vähän matkaa siitä istui hopeatukka vanhus; hänen +edessään verevä mies. Mies virkkoi: »Huomenna olemme Amerikassa; +huomenna olemme perillä! Siellä on työllä palkkansa; siellä saattaa +köyhäkin elää, kun vaan on ahkera. Voi niitä onnen päiviä!» Vaimo nosti +vetiset silmänsä luottamuksella häneen, joka niin puhui; lapset +karskuttivat kovaa leipäkannikkataan, toisillensa kuiskuttaen: +»huomenna saamme vehnästä». Ja ukko pani kätensä ristiin sanoen: »Amen, +suokoon meille Jumala siellä parempaa onnea!» + +Aivan kokkapuun nenähän oli kiivennyt yksi nuorukainen ja katseli +sieltä länteen päin, eiköhän jo rupeaisi näkymään mannerta. -- +»Huomenna olemme Amerikassa!» huusi hän riemuiten. »Terve, tuhannen +terve, sä vapauden kultainen koti! Toista on siellä elää kuin vanhassa, +elähtäneessä Euroopassa; siellä saa kenenkään estämättä käyttää +voimiaan ihmisveljien hyväksi! Siellä ei sanota kapinoitsijaksi, ken +yrittää vääriä lakeja kumota; siellä ei ole hallitsijata, joka kansan +vapautta pelkäisi kuin omaa surmaansa. Terve, sä toivoni maa!» -- +Pimeässä nurkassa seisoi synkeän näköinen mies; hän huokasi syvään ja +ojensi itsensä suoraksi: »Huomenna olemme Amerikassa! Siellä ei tunne +kukaan minua eikä rikostani. Kotimaassa pääsin vankeudesta vapaaksi, +vaan kaikki minua kammoivat; eihän kukaan tahtonut palvelukseensa +murhaajaa! -- -- Ja kuitenkin olen niin syvään katunut mitä vimmassa +tein! -- Siellä saan ruveta uuteen parempaan elämään. Jumala on antanut +anteeksi rikokseni; ihmiset sitä siellä eivät tunne!» + +Niin kuulin toivon ja riemun sanoja joka paikasta. Yö kun tuli puoleen, +alkoi väki kannelta vähetä; toinen toisensa perään meni kannen alle +makuusijalleen. Kohta oli kansi tyhjä; ainoasti peränpitäjä ja muut +yövartiat olivat enää valveella. -- Kaikkea tätä katsellessa en ollut +älynnytkään mustaa pilveä, joka alkoi nousta itäiseltä taivaan +rannalta; se kasvoi kasvamistansa kunne viimein peitti koko taivaan ja +esti minunkin näkemästä. Hirmuisesti rajusi myrsky niin kuin niissä +seuduin tavallisesti tekee; salamoita leimahteli yhtenään ja ukkonen +jyräeli kuin olis taivas ollut puhkeamassa. Sitä kesti kaiken yötä; ei +ilma asettunut eikä taivas seljinnyt jälleen ennen kuin aamua vastaan, +koska jo olin alas menemäisilläni. Minä heti katsahdin merelle: +taannoista laivaa ei näkynyt enää! Se jo on tainnut kerjitä satamaan, +arvelin mä, ja loin silmäni rannalle. Siellä, missä Amerikka ylpeästi +kohottaa kivirintaansa valtameren hyrskyä vastaan, näin jotain mustaa +aalloilla keinuvan; mä katsahdin tarkkaan -- se oli laivan hylky; +mastot poikki, kansi tyhjä, runko yhä syvemmälle aaltoihin vajoamassa; +ei kaukana siitä ui parsi, parressa vaate, -- se oli laivani lippu! + +Huomeis-aamu oli tullut, jota odottivat, toivottelivat; he olivat +päässeet toivonsa perille: -- he olivat siellä, missä ei ole eroa, ei +köyhyyttä, ei väkivaltaa, ei katuvalle armottomuutta. + + + +Toinen ilta. + + +Kuu nousi tavalliseen aikaansa, tervehytti minua ja jutteli sitten: + +Kerran tulin yksinäisellä matkallani perimmäisehen Pohjaan, siihen +maahan, jonka paljas nimi jo hirvittää -- Siperiaan. Mä näin +Obi-virran viertelevän mutaisia vesiään ja rientävän Jäämeren kylmään +povehen, jossa häntä odotteli kuolema. Rannalla seisoi yksinäinen +Samojedilaiskota eli jurtta, puoleksi maahan uponneena. Koko seutu oli +kolkko ja kuollut. Surkeille puuttomille soille ja kanervikoille oli +lumi levittänyt valkoisen peitteensä, ja leikitteli, pyrytteli Pohjan +tuulessa. Elävää ei näkynyt, ei kuulunut; yksin vaan nälkäisen suden +ulvonta yhdistyi pohjoistuulen valitusvirsiin. -- Tässä oli kuoleman ja +yön valta. Aurinko oli jo aikoja sitten paennut paremmille maille. +Pimeä olis ollut alinomaa, jos en minä olisi välistä käynyt +kumoittamassa ja revontulet toisinansa välähytelleet monivärisiä +säteinään. + +Mä katsahdin kotaan, josta valkeata välkkyi: lampun himeässä valossa +istui, pää käden nojassa, pöydän ääressä nuori kalvakka mies. Kasvonsa +olivat laihat, otsahan oli liika työ ja vaiva piirtänyt syviä kurttuja. +Silmissä paloi taudin tuli ja siuhoten kulki henki vaikeasti hänen +kipeässä rinnassaan. Hän kohotti päätään ja tarttui taas kynään. Mä +vaan vilaukselta näin hänen silmänsä, vaan kuitenkin johtui heti +mieleeni, että hänet ennenkin joskus olin nähnyt. -- Mutta se oli +kaukana tästä, se oli Suomen pääkaupungissa, Helsingissä. Matalasta +katon-alaisesta kammarista silloin loisti kirkas valo, ja riemu kaikui +ulos kadulle. Minä tirkistämään sisälle. Kammari oli täynnä iloisia +nuorukaisia; loistavin silmin ja hehkuvin poskin he puhuivat armahasta +kotimaasta, toivoistaan ja riennoistansa. Kättä kätehen lyöden vahvaksi +liitoksi he lupasivat kukin tavallaan uhrata elämänsä Suomen +edistymiselle, kukoistamiselle, eikä vaivoja, ei kuolemaakaan pelätä, +kun vaan olis Suomen onneksi, Suomen kunniaksi. Sen tehtyään he +lähtivät, mutta kammarissa asuja seisoi vielä kauan ikkunan vieressä; +hänen huuliltaan kuului rukous: »Anna, Jumala, voimaa täyttämään mitä +olemme luvanneet!» + +Minä silloin näin lupauksen, -- nyt se oli täytetty. Se rakkauden +kipinä, jonka silloin olin nähnyt syttyvän, oli kasvanut +sammumattomaksi tuleksi; se hänet oli vienyt kauas kotomaasta +ventovierasten majoille; se hänet oli tuonut tähän vihattuun, +kammottuun maahan Suomen kunniaa enentämään. -- Ulkona oli kylmä talvi +ja pimeä yö; hänen sydämessään suloinen suvi ja valoisa päivä! -- Sinä +jo arvannet ken se oli! -- Ympäri maailman maine kannattaa, kotimaa +lukee parasten poikainsa joukkoon nimen -- Castrén. + + + +Kolmas ilta. + + +Tänä iltana, sanoi kuu, en ole mitään erinomaista nähnyt; mutta +muistooni johtui yksi yö, jota en milloinkaan tule unhoittamaan. Se oli +vuonna 1415. Mä kuljin Kostmitz'in ijäti muistettavan kaupungin ylitse. +-- Yö oli lopussaan, vaan päivän koite ei vielä ollut ajanut pimeyttä +pakoon. Bodenjärven rannalla näin vanhan tornin; sen seinässä vanhoja +ikkunareikiä, rautaristikko edessä. Yhdestä niistä pujahutin säteeni +tiedustelemaan mitä sisällä oli. Pienessä kammiossa makasi mies +huonolla olkivuoteella. Päällänsä oli hänellä munkkipuku; näkönsä oli +kalvakka; vaivat ja rasitukset oli posken vaalentaneet; mutta hänen +unensa oli rauhallinen niinkuin sen, jonka omatunto ei viasta tiedä. + +Oven saranat ulvahtivat; makaaja heräsi. Sisään astui kolme miestä: +kaksi rautapaidassa, keihäs kädessä, kolmas mustassa munkkikaapussa, +mutta päässä punainen kardinali-hattu. -- Kardinali lausui vangille: +»Pyhä pappi-kokous on asiasi päättänyt; tuomios on langennut. Mutta +pyhä kirkko on hellä äiti; se ei tahdo lastensa kadotusta; se vielä +viimeisen kerran tarjoo sinulle armoa, jos väärästä uskostas luovut!» + +Hiljaisella, vaan lujalla äänellä vastasi vanki: »Minä uskostani en +taida luopua, sillä se on tosi!» -- Vihan leimaus välähti toisen +silmistä, vaan ei hän virkkanut muuta kuin: »katso!» ja viittasi +sormellaan ulos ikkunasta. Vanki katsoi ulos. -- Torilla oli näin +aikaiseksi tavaton liike. Väkeä siinä vilskui; mitkä kantoivat +keskitorille halkoja, mitkä ne latoivat röykkiöön; kaikki olivat niin +ahkerana, niin innoissaan. Ja syrjempänä näkyi vielä paljon muuta +joutilasta väkeä; ne puhelivat, haastelivat keskenänsä uutteraan ja +viittaelivat milloin rÖykkiölle, milloin tornille päin. -- »Tiedätkö +mitä tuo merkitsee?» kysyi kardinali ja katsoi vankia tuikeasti +silmiin. Vaan ei siinä näkynyt pelkoa! Puna kohosi poskiin, joista +kauan oli paossa ollut; silmissä paloi taivaallinen tuli ja vanki +huusi: »Hanhen[9] te poltatte, mutta katsokaa, tuossa jo leutävi, +rientävi joutsen, ja sitä ette saa kynsiinne raadeltavaksi! Väkevä +siipensä sujahtaa, ja komeat linnanne, kirkkonne rojahtavat +raunioiksi!» + +Heidän näitä puhuessaan oli päivä valjennut valkenemistaan. Taivaan +itäinen ranta rusoitti ja hehkui, kuin olisi ollut veressä ja tulessa. +Yht'äkkiä välähti kultainen säde, sitten toinen; aamuruskon veristä ja +tulesta kohosi päivä kirkkaudessaan ja yön viimeiset hämärät pakenivat +sen tieltä. -- Muuta en sillä kertaa nähnyt, sillä matkani oli +loppunut. + + + +Neljäs ilta. + + +Epäilemättä, virkkoi kuu taas eräänä iltana, olet lukenut Cooperin +tarinoita Amerikan uudis-talolaisista. Sinä olet mielessäs seurannut +heitä kaikkiin elämänsä vaiheisin; milloin peltoa korpeen raivatessa +heidän väsyneet kätensä vaipuivat, olet heitä surkutellut; sinä olet +vavissut, milloin Indianin hirveä sotakarjunta heidät unesta herätti; +heidän tuskansa ja huolensa ovat silmihisi vieretelleet katkeroita +kyyneleitä; heidän ilonsa, heidän riemunsa ovat sykähyttäneet sinunkin +sydäntäsi. -- Mutta tiedätkös että omassa kotimaassas, ehkä omassa +pitäjässäskin, eletään samanlaatuista elämää ja nähdään yhtä suuria +vaivoja, koetaan yhtä kovia tuskia, kuin noissa Amerikan takasolissa? +Vaan mistähän sen tietäisit; eihän siitä Cooper ole virkkanut +sanaakaan! + +Kuule nyt mitä minä olen nähnyt. Se oli kesällä 1857. Yö oli kirkas ja +valoisa, niin ettei minun vaaleata valoani tarvittu; mutta omaksi +huvikseni kuljin näkymätönnäkin yhtä hyvin tavallista matkaani. Mä +satuin Karjalaan, Höytiäisen tienoille. Siihen aikaan ei ollut vielä +tää Suomen kirkkain järvi ahtaana mutalampena lietereunojen sisällä. +Peninkulmien avaralle ulottui vielä valtansa, ja pitkät, tasaiset +lainehensa roiskuivat korkeita, metsäisiä rantoja vastaan. -- Tänä yön +hetkenä se kuitenkaan ei ajatellut aaltoja, vaan lepäsi äärettömänä, +sileänä peilinä. Välistä vaan kävi yön henki piirtelemässä hienoja +väreitä hänen tyyneen pintahansa. Usein olin ennenkin käynyt tätä +ihanata seutua ihaelemassa, ja silloin olivat silmäni aina pysähtyneet +eräälle korkealle vaaralle. Siihen ne kääntyivät nytkin. Ylt'ympärillä, +niin kauas kuin silmä kannatti, vaaroilla, laaksoissa, seisoi vielä +männikkö, kuusikko alkuperäisessä synkässä jaloudessaan. Mutta tämä +vaara oli erinäköinen. Paikoittain rehoitteli sen kupeilla nuorta +koivikkoa paikoittain punerteli, sinerteli aho marjoineen, kukkineen; +tässä näkyi äsken poltettu musta kaski ruskein reunoinensa; tuossa +heristeli jo kellertäväisiä tähkiä kantojen välistä. Harvoja ne kyllä +olivat ja huonoja, mutta salolaisen sydän olisi niitä nähdessä +kuitenkin iloisesti sykähtänyt; sillä tässä toki oli toivoa. Vaaran +niskoilla seisoi mökki. Se oli niin huono ja pieni, että sinä, +kaupungin komeihin kartanoihin tottunut, sitä tuskin olisit uskonutkaan +ihmisen asunnoksi. Vuolemattomista hirsistä kyhätyt seinät tukien +nojassa; katto hajallinen: turpeiden lomista pyrki ilmi pitkiä valkeita +tuohikaistaleita, niinkuin kerjäläisen mekkorepaleesta paitaryysyt. +Mutta mustennut savupiippu ja seinää vasten asetetut työkalut +todistivat, että tässäkin elettiin ja vaivoja nähtiin. Kenties kävi +ilokin toisinaan vieraana tässä ahtahassa asunnossa ja oli +ylevimmilläkin tunteilla sijaa tämän matalan katoksen alla! Vaan päätä +itse! + +Minä jo olen kauan tuntenut tätä mökkiä. Silloin kun sen ensikerran +näin, noin kymmenen vuotta takaperin, se oli vastarakettu. Hänessä asui +mies ja vaimo. He olivat nuoria; verevässä ruumiissa ilmoittihe voimaa +ja terveyttä. Mies oli kotitalossa nuorempana veljenä elellyt; mutta +naitua läksi hän vaimonsa keralla salolle ja rupesi omaa tilaa +raivaamaan. Ensi kesän he asuivat majassa; seuraavana tässä jo mökki +kohosi, huononlainen kyllä -- eihän sitä suuremmaksi ja tarkemmaksi +kerjitty eikä kyetty saamaan -- vaan oltiinhan siinä kuitenkin oman +katon alla. Männikkö näkyi tätä outoa rakennusta kammoavan ja pakeni +yhä loitommalle. Hänen sijaansa siirtyi kirjavaa nurmea ja viherjää +orasta. Metsässä yhdistyi lehmäkelloin tiukunta lintujen lauluihin, ja +mökissä karttui vuosi vuodelta pieniä ihmisvesoja emäpuiden ympärille. + +Vaan nyt ei enään ollut niinkuin ennen. Mennä kesänä oli kontio +kaatanut kaksi talon lehmää, siitä äissään kun kutsumatta kuljeskelivat +hänen kankaitansa; viime talvena oli täytynyt myödä ainoa jäljelle +jäänyt lehmä kaupunkiin, koska halla oli syksyllä viljan vienyt. Lehmän +hinnasta saadut jauhot oli petäisellä sekoitettu, eikä sittenkään +riittänyt aina. Minä kun nyt mökin ikkunasta katsoin sisään, näin siinä +kalpeita kasvoja, laihtuneita ruumiita; mutta kuitenkin makasivat +kaikki rauhallista unta, ja| huolettomuutta, melkein ilollisuutta +ilmoittihe heidän näössään. Johan alkoi vilja kellertää ja kohta +päästiin uutiseen. Paitsi talonväkeä näin tuvassa kaksi vierasta lasta; +he olivat orpolapsia. Isän ja äidin oli heiltä tauti tänä kesänä +ryöstänyt. Lapset olivat nyt mieron armoilla. + +Näitä katsellessani alkoi näköni himmetä. Mikä siihen oli syynä? -- +Suon myrkkyhenki ei tänäkään yön hetkenä saanut unta. Hän nousi +lietevuoteeltaan, kulki hiljaa hiipien maita myöten ja levitti koko +seudulle valkean sumu-peitteen. Hän sen kääri joka kukkaseen, joka +tähkään, niin huolellisesti kuin hellä äiti sairasta sydänkäpyänsä +peittelee. Vaan tämä peite ei lämmittänyt, ei varjellut; se jäädytti, +se kuoletti. + +Aamulla varhain heräsi mökissä mies. Hän meni ulos viljaansa +ihaelemaan. -- Kalpeat kasvonsa vaalenivat vieläkin kalpeammaksi; +päänsä painui rinnalle; mielenliikutus näkyi häntä tukahuttavan, mutta +viimein sydämen syvimmästä pohjasta pääsi julma huuto. Mitä silmänsä +oli nähneet? -- Koko pelto oli valkoisena, ja koittavan auringon +säteissä kimaltelivat tähkäpäät niin iloisesti, kuin olisi niissä paha +henki itse ollut irvistelemässä. + +Huuto oli vaimonkin herättänyt; hän tuli ulos ... kauan aikaa ei +kuulunut muuta kuin raskaita huokauksia, ja katkeroita kyyneleitä +virtaeli pitkin poskia. Mutta sitten miehen näkö kirkastui; hän pani +kätensä ristiin ja sanoi vakavalla äänellä: »Herra on antanut, Herra on +ottanut, ylistetty olkoon nimensä ijankaikkisesti!» »Amen!» sanoi vaimo +kyyneleensä pyyhkien. Ja vakaalla, rauhallisella mielellä menivät he +takaisin tupaan. Siinä olivat lapset jo hereillä. »Isä, meillä on +nälkä!» huusivat he vanhemmille vastaan. Tuska väänti hetkeksi isän +suuta; mutta hän hillitsi itsensä. Vakaasti otti hän kaapista viimeisen +leivän ja leikkasi jokaiselle lapselle palasen. Kerjäläiset seisoivat +syrjempänä, vaan katselivat tätä halullisilla silmillä. Mies epäili +hetken, vaan sitten leikkasi leivästä vielä kaksi palasta ja antoi ne +heille. Sen tehtyään kääntyi hän vaimoonsa ja virkkoi: »Huomenna täytyy +meidän lähteä muualta työtä etsimään; tässä ei ole pysymistämme enää!» + + + +Viides ilta.[10] + + +Siitä jo on kauan aikaa, jutteli kuu, mutta vieläkin hirvittää minua +sitä muistellessa. Kristikunta silloin luki 1589:nnen vuoden siitä kun +rakkauden opin saarnaaja syntyi tähän maailmaan. Mä katselin +Vienanmeren rantoja, siellä, missä se on kaivanut Kannanlahden syvälle +Suomen maan povehen. Rannalla näkyi ja näkyy nytkin kylä, jolla on +nimenä Kannanlahti. -- Kesä oli kauneimmillaan; sydän-yölläkin paistoi +ja lämmitteli päivä. -- Pietarin juhlaa oltiin viettämässä. Tasaisella +tantereella kylän edustalla olivat asukkaat kaikki koolla. Nuoret +pitivät iloista kisaa. Neidot tanhuta tepastelivat ringissä; pojat +koettelivat voimiaan. Voi miekkoista sitä, ken voittajaksi pääsi! +Hurraa huusivat hänelle kumppalit, ja neitosetkin kisansa kesken +heittäen, lähettivät pulskalle pojalle suloisimpia silmän-luontejaan. +Vanhat, hongikon suojassa istuen, katselivat tätä menoa ja muistelivat +muinaisia päiviänsä, jolloin jalka juosta jaksoi, polvi norja +notkutella. -- Vihdoin uupuivat nuoretkin voimat ja lähdettiin levolle. + +Kun ei tanterella enää näkynyt ketään, nousi hongan juuren alta mies, +joka siinä oli piilossa ollut. Hän oli sotapuvussa ja aseissa. Hän +naurahti julmasti itsekseen ja vihelti metsään. Silloin näytti kuin +olisi metsä eläväksi tullut; honkien latvoista ja juurista ilmestyi +miehiä, julmannäköisiä kuin edellinenkin, miekka vyöllä, keihäs +kädessä. Hiljaa hiipien he lähenivät kylää; kohta leimahti joka +kulmassa huoneita ilmituleen ja hirveä sotakarjunta herätti asukkaat. +Palavista huoneista karkasi puoli-alastomia ihmisiä pelosta hurjana; +vaan minne pakenivat? Takana oli tuli, edessä vihollinen, joka ei +säästänyt, ei armahtanut; miekkansa tappoi, raateli, kunne kädet +väsyivät. Uusi aurinko ei vielä kerjinnyt nousemaan, kun somien +asuntojen sijassa näkyi vaan tuhkaa ja kyteviä kekäleitä, kekäleiden +seassa kärvennettyjä, raadeltuja ruumiita. Rantaa myöten souteli +venheitä täynnä verisiä sotilaita, täynnä itkeviä vankeja, täynnä +ryöstettyä saalista. -- Ja kuka se vihollinen oli, joka niin +armottomasti oli menetellyt? Kuule, ja hirmu on jäykistyttävä jäsenesi! +-- -- Mä kuulin voitto- ja riemuhuudot -- ne oli Suomen kieltä; mä +kuulin kuolevien viime huokauksen, mä kuulin vankien parkunaa -- se oli +Suomea! Voi hirveätä ja onnettomuutta! Veljet veljiä raatelee! Eri-usko +ja erivaltaajat ovat heidät niin vierastuttaneet, ett'eivät tunne +toisiansa. -- Kuinka taitaa ihminen eroittaa, minkä Jumala on yhteen +luonut! + + + +Kuudes ilta. + + +Mä äsken kuljin Viipurin ylitse, sanoi kerran kuu, ja silloin johtui +muistooni, mitä nyt sinulle tahdon kertoella. Se oli Syyskuulla, +illalla myöhään, mutta ilma oli vielä niin kesäinen ja lämmin, että +olis luullut etelämpänä, Saksassa, olevansa. + +Eikä ollut muutenkaan Viipurin kaupunki tavallisessa asussaan. Kadut, +pitkä silta ja Torkelin vanha torni olivat valaistuna. Joka paikassa +vilskui tunkien ja rähisten ihmisjoukkoja. Veden pinta oli ihan +peitetty laivoilla ja veneillä, joiden mastoissa liehui lukemattomia +kirjavia lakuja; maalta ja mereltä kaikui riemuhuutoja, naurua ja +iloista puhetta; maalla ja merellä kumpueli loppumaton viinan lähde ja +pamahutteli sampanja korkkejansa ilmahan. + +Viipuri sinä iltana ei ollut entisellään; se oli juhlapuvussaan; se oli +helppo nähdä. Min' en kaupunkia olisi tuntenutkaan Viipuriksi +ensinkään, jos ei Torkelin torni olis seista törröttänyt entisellä +asemallaan. Vaan sekin oli valaistuna: ikkunoista ja ampumareijistä +liehuivat ja paistoivat kynttilät niin kirkkahasti, että näytti kuin +olisi torni sadoin silmin katsellut tuota outoa menoa kaupungissa. -- +Semmoista ei ollut torni nähnyt pitkään aikaan. Näin oli muinoin ollut, +koska Viipuri Karjalan ruhtinaana hallitsi. Siihen aikaan näkyi usein +suuria ihmisjoukkoja koossa sen ympärillä. Pieliseltä ja Saimaalta, +Vuokselta ja Laatokalta riensi tänne Karjalan uljaita uroita. Miekat +välkkyi, keihäät haristi, rautapaidat kiilsi ja päälliköt kallehissa +vaatteissa kävelivät joukosta joukkoon miehiä tappeluun kehoittamassa. + +Se aika oli jo ammoin kadonnut; sota oli kaatanut Karjalan urohot, itse +ruhtinas vangiksi viety. Siitä päivin oli Torkelin torni ikävissään ja +suruissaan seisonut. -- + +Taas oli aika nyt muuttunut; taas oli Viipuri tullut Karjalan +ruhtinahaksi; taas kulki Pieliseltä sekä Saimaalta, Vuokselta sekä +Laatokalta uroita sen luoksi; ei enää rautapaidoissa, sota mielessä, +vaan rauhan askareissa, maansa lahjoja ulkolaisen tuomisihin +vaihtamaan. Nyt juuri vietettiin Viipurin kruunausjuhlaa, Saimaan +kaivannon avausjuhlaa. + +Ja Torkelin torni oli pitkällisestä unestaan herännyt; se näki entisen +ajan palauneen: ilo loisti yhä kirkkaammin, -- yht'äkkiä se leimahti +ulos, -- torni oli ilmitulessa! Korkealle ilmahan kohosi leimu, +avaralle sinkoeli kipunoita, ilmoittaen maille, maailmoille, että +Viipuria taas kruunattiin Karjalan ruhtinahaksi! + + + +Seitsemäs ilta.[11] + + +Mä tulen Vienan vienoilta vesiltä, sanoi kuu. Siinä, missä Tundran +tytär Pinega lankeaa Vienanvirran sylihin, näin rantatörmällä +hautakummun. Maantie kulkee kummun sivuitse. Sitä katsellessani, tulla +siihen karahutti uhkea troika. Aisahevonen tepasteli ylpeästi, pää +pystyssä, ja syytähän sen olikin ylpeillä, kun sen kannettavaksi oli +uskottu korkea vemmel, jossa iso kello kululle rämpätteli tahtia. +Kadesilmin katselivat tätä kunniata sivuhevoset; he laukkaelivat kaikin +voiminsa ponnistaen, ja pyrkivät aisahevosesta edelle; vaan mikä +auttoi, se yhä vaan pysyi rinnalla. He välistä haukahtelivat sitä +kaulaan puremaan, vaan silloin partasuu kyytimies aina tempaili +ohjakset tiukemmaksi ja siimansa huiskautteli katehia selkään. -- Reen +kuomussa istui herra; kumpua kun tultiin lähemmäksi, hän katsahti ulos +ja kysyi mitä tuo olisi. -- »Kah se on kurgan, herraseni», vastasi +kyytimies. »Se on niitä Tshudihautoja. Näissä maissa, näet, muinoin +asui rikas ja mahtava Tshudin kansa, jolla oli kultia, hopeita aitat +täynnä, ja mammontia, sopulia karjana. Iso äiti Novgorod kun tänne +alkoi levittää valtaansa ja pyhää uskoamme, he ylpeät pakanat eivät +ruvenneetkaan niskojansa notkistamaan vieraan vallan alle, vaan +vetäysivät aarteineen päivineen maan alle asumaan. Siinä elävät vielä +nytkin. -- Jos isäseni, päivällä tämmöistä kurgania kaivelisit, et +löytäisi mitään; mutta tulepas tänne yöllä, varsinkin Juhannus-aattona, +niin palaa kummun päässä sininen liekki, ja jos raosta uskallat +tirkistellä sisään, niin he ovat siinä pöydän ääressä pikaria +kallistamassa. -- Näin vanhat ainakin haastavat; minä en sitä ole +nähnyt eikä kukaan nykyisestä miespolvesta! Yrittihän kerran +Pietarilainen yöllä mennä heiltä aarteita anastamaan; vaan mitenkäs +hänen kävi? Hän löydettiin aamulla tundralta nurinniskoin. Se on ihan +tosi, ukko-vainaa sen meille lapsille aina jutteli!» + +Ja ikään kuin peläten että puheensa olisi saattanut herättää jotakuta +näistä Tshudi-haahmoista, kyytimies risti silmiään ja sivalsi +troikkaansa siimalla. Hevoset karahtivat neliseen, ja nuolena katosi +reki metsään. + +Mutta kyytimiehen tarina oli minussa muistoja herättänyt. Ammoisten +aikain haahmoja alkoi häämöitellä silmäini edessä. Olinhan tässä ennen +käynyt, käynyt silloin koska Tshudi vielä oli tämän maan ainoana +haltijana. -- Eräänä yönä näin rannassa ison veneen, joka köydellä oli +kiinnitetty honkaan. Tavaroita siinä mahtoi olla paljon ja kalleita, +sillä vene oli melkein laitoja myöten vedessä, ja teljoilla näkyi +joutsia, miekkoja varalla, jos vihollinen tulisi ryöstämään. Veneessä +makasi muutamia miehiä, toisia rannalla. He olivat kaupparetkeltä +tulevia Tshudeja, jotka tässä pitivät viimeistä yölepoa; huomenna piti +heidän olla kotona, huomenna piti heidän Jumalan temppelissä +kiitosuhria teurastaa. Kaikki uinaelivat sikeätä unta; ei vartijatkaan +enää olleet valvehilla; he olivat päivän soudusta väsyksissä, ja mikä +hätä nyt enää voi tulla, kun jo melkein kotirannassa oltiin! -- Muu +väki makasi taivaan kannen alla, mutta nuorella päälliköllä oli suojana +lämmin, puna-kirjoilla koristettu huopateltta, itäisen ruhtinaan lahja. +Siinä hän lepäsi; suunsa myhäeli niin autuaallisesti. Mitä hän unessa +näki? Hän näki naapurin ihanata tytärtä, joka hänen sydämeensä oli +semmoisen tulen sytyttänyt, ett'ei sitä olis saattanut sammuttaa +Jäämeren jäät eikä Pohjoistuulen viluinen viima. -- Hänen kotinsa oli +köyhä; hän ei jaksanut suorittaa isän vaatimaa naimishintaa. Sentähden +oli + + Vierryt maille vierahille, + Kulkenunna kaukaisille + Hopeiden helisevien, + Kullan kiiltävän hakohon. + +Nyt hän oli paluumatkallaan itämaista, vene täynnä kultaa, täynnä +kallista tavaraa. Unessa hän jo armahansa näki -- se hänelle kavahti +kaulaan -- se huusi hänen nimeään -- hän heräsi. -- -- Ei häntä armaan +käsi likistänyt, ei armaan ääni kutsunut -- se oli vanhan uskollisen +palvelijan kova käsi, äreä ääni, joka hänet unesta herätti. »Ylös +isäntä! Turjalainen on päällämme!» -- Nuori päällikkö kavahti +jaloilleen ja töytäisi teltasta ulos. Siellä jo riehui taistelu +tuimimmillaan. -- Vartiat kun nukkuivat, oli Turjan vikingejä kenenkään +älyämättä karannut päälle. -- Ensisäikähdyksestä toinnuttua Bjarmit +tekivät kuitenkin lujaa vastarintaa. Vikingein etupäässä tappeli nuori +uros, rautaverkko ryntäillään, kiiltävä kypäri päässä. Mihin tapparansa +iski, siihen kaatui mies kuin honka ukkosen nuolesta. -- Häntä vastaan +riensi Bjarmein päällikkö; kohta he seisoivat vastakkain. Bjarmin +miekka välähti ilmassa, -- mutta rauta-verkkohon kilahti kappaleiksi. +-- »Ei auta Bjarmin taika hyvää terästä vastaan!» huusi vikingi. +Tapparansa viuhahti ja halkaisi Bjarmin pään kaulaa myöten. Tässä on +hänen hautakumpunsa. Monta yötä näin sitten siinä itkevän neidon. Vaan +hänen kyynel-lähtehensä on jo kauan kuivana ollut! -- Koko Bjarmin +kansa on jo ammoin rauennut, kadonnut! Se elää vaan valloittajainsa +muistossa, tarinoissa! + + + +Kahdeksas ilta. + + +Kuu jutteli: Helsingin kaupungissa on mereen ulos pistävä niemi, +nimeltä Katajanokka. Talot siinä ovat huonoja rähjiä vaan ja asukkaat +köyhää työväkeä. Yöllä ei siihen jokainen uskaltaisikaan mennä, sillä +kummia hoetaan olosta ja elämästä siellä. Minunpa pisti mieleen tuota +kerran käydä katsomassa. -- Oli kirkas talvi-ilta. Tarkastellessani +kaikkia keksin pikkuisen puoli-hajonneen mökin ikkunasta valoa. +Ikkunalasihin oli pakkanen kuvannut monenmuotoisia eriskummaisia +kukkia, vaan oli sija kuitenkin läpi-tirkistelläkseni mitä sisällä +tapahtui. -- Jos oli huone ulkonäöltään huono, niin eipä ollut +sisuskaan parempi! Seinät noessa, lattia likainen, nurkassa pieni +kirstu, kolmijalkaisella tuolilla vaaterepaleita, ja matalalla +vuotehella makasi tyttö, joka ei suinkaan vielä tainnut vanha olla, +mutta taudista ja kurjuudesta oli niin laiha ja rypistynyt, että oli +sääli nähdä. -- Vuoteen vieressä seisoi pappi; minä hänet tunsin: hän +on perin oppinut mies ja saarnataidoltaan kuulu. -- Hän näytti +kuolevaiselle kuinka tämä synnillään oli ikuisen kadotuksen ansainnut +ja kuinka katumalla vieläkin voisi päästä armoon. Hän puhui, ja koreina +kukkaisina kumpueli lausehet hänen huuliltaan, mutta mielensä oli +kaukana -- hän olis suonut jo pääsevänsä tästä synnin ja kurjuuden +pesästä kotiin, missä nuori rouvansa häntä ikävöitsi tulevaksi. Sairas +kuulteli puhetta, mutta levottomasti vilkkuivat silmät sinne tänne, ja +jääkukkaset ikkunassa kimaltelivat valossani niin eriskummallisesti, +kasvaen hirveän suuriksi! -- Työnsä tehtyään pappi läksi pois, ja kohta +sen jälkeen astui sisään vanha, nähtävästi köyhä akka. Tullessaan hän +lempeästi tervehti sairasta. Sitten istausi hän vuoteen viereen, juuri +siihen, missä pappikin oli seisonut, ja alkoi puhua sairaalle. Hän +puhui samaa kuin pappi, vaikk'ei niin koreilla lauseilla, -- mistäs +köyhä, oppimaton akka net olis saanut, -- puhuipa sydämensä tunnosta, +vakaasti ja lempeästi katsoen sairaan silmihin. Ja tämä kuulteli +hartaasti; kyyneleitä herui silmistä, mutta muotonsa kirkastui yhä +rauhallisemmaksi... + +Ikkunalla oli avattu kirja. -- Mä katsahdin ja luin: Jos ihmisten ja +enkelein kielillä puhuisin eikä olisi minulla rakkautta, niin olisin +kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkuinen! -- + +Ja jos prohveteerata taitaisin ja tietäisin kaikki salaisuudet ja +minulla olisi kaikki usko, niin että vuoret siirtäisin, vaan ei olisi +minulla rakkautta, niin en mitään olisi! + + + +Yhdeksäs ilta.[12] + + +Oli joulukuu. Muutaman päivän perästä piti minun mennä omaisten +seurassa joulua viettämään. Mä istuin kirja kädessä. -- Mä sen viskasin +pöydälle ja otin toisen, vaan ei sekään ollut minulle mieleen. -- +Ajatukseni ei pysyneet luonani; ne riensivät edelle kotihin, armaasen +kotihin. -- + +Mä herkesin lukemasta ja katsahdin vanhaan ystävääni kuuhun, arvellen +eikö hän rupeaisi tarinoilla lievittämään ikävääni. Kuu heti arvasikin +mitä minulla oli mielessä, ja alkoi tarinoida: + +Mä tulen Pohjanmeren sopukasta, siitä, missä mutainen Elbe-virta tulee +meren kirkkaita, viherjäisiä aaltoja sokaisemaan. -- Tuuli oli kauan +maalle päin ollut, vaan äsken kääntynyt luoteiseksi, ja kymmenittäin +rienteli nyt laivoja Elben suuhun päin. -- Minä rupesin yhtä +katselemaan. Mastot olivat huipulle asti valkeissa vaattehissa; kokka +hyrskien halkaisi aaltoja, ja pitkä vako vaahtoeli laivan jäljessä. -- +Puoli väkeä oli kannella vahdissa. Nojassa kokkapuuta vastaan seisoi +nuori merimies. Haljetaksehen täytyi ja kohoeli rintansa toivosta; +silmänsä paloivat ja katselivat vilkahtamatta eteen päin. Siinä +häämöitteli jo taivaan äärellä matala rannikko. Se kohoeli, se läheni; +mutta nuorukaisesta näkyi laivan joutuisa juoksu olevan etanan +matelemista. Hänen ajatuksensa olivat lentäneet, kiitäneet edelle; ne +jo olivat ennättäneet siihen matalaan hiekkaluotoon, jossa hän oli +syntynyt, kasvanut. Hän mielessään jo näki hietikossa heiluvaa +rantakauraa; hän näki lampaat pienoisella nurmikedolla; hän näki +potaattimaan, jonka kukkaisia hän lasna oli maailman kaunehimpina +pitänyt. Tuossa oli hänen isänsä mökki, seinät särkynein laivain +jäännöksistä kyhätyt; tässä musta, tuossa punainen lauta; oven päällä +paistoi kullattu onnen jumalatar entinen, kokkakuva, jota hän lasna oli +ihmetellyt kuinka se taisi seisoa ympyriäisellä pallollaan. Tuossa oli +ranta, jossa hän oli keräellyt kirjavia hauroja ja näkinkenkiä. Tuossa +vene, jossa isän kanssa usein oli mäkeä laskenut lainehia myöten. -- + +Mä tunsin nuorukaisen kodin. Noin kaksi kuukautta takaperin, +syyspäivätasauksen aikana, olin siellä käynyt. Kauhea myrsky raivosi +silloin; Jäämerestä asti samosi tuulen tuima henki, sutena ulvoen. +Hurjana pakenivat sen edessä taivaan mustat lampahat, peloissaan +milloin hajoten, milloin pakkautuen suuriin laumoihin. Niiden lomista +pääsivät säteeni tirkistelemään mitä alaalla tapahtui. -- Koko meren +väki oli noussut sotaan. Pitkissä riveissä ryntäelivät aallot rantaa +vastaan; ensimmäiset murtuivat ja vaipuivat; mutta toisia yhä tuli +jäljestä; kaatuneitten hartioille nousten ne ryntäsivät edelle. -- Jo +olivat voittamassa; -- jo koputtelivat mökin oveen; jo tärähyttelivät +ikkunain luukkuja. -- Luukun raosta katsoin sisään. Pöydän ääressä +istui vanhanlainen, vakaan-näköinen mies, lasisilmät nenällä, ja luki +ääneen kokolehti-raamatusta. Pöydän toisella puolella istui vaimo, +lapsi sylissään, toinen vieressä. -- Entisiä suurempi laine kohahti +seinää vastaan ja tärähytti koko mökin. -- Vaimon kasvot vaalenivat ja +lapset säikähdyksissään vavisten peittivät kasvonsa äidin syliin. Mies +herkesi lukemasta ja lausui: »Älkäät, armaani, pelätkö! Me olemme +Jumalan kädessä! Hänen tahdottaan ei taida hiuskarvakaan päästämme +karista. -- Ja sitten», lisäsi hän hymyellen, »olemme ennenkin +tämmöisiä öitä nähneet, ja aina on myrsky viihtynyt ja aallot +asettuneet jälleen». + +Mä jatkoin matkaani. Kolme päivää rajuttuaan, myrsky viihtyi, niinkuin +vanhus oli vakuuttanut. Mä tulin katsomaan miten luodolla jaksettiin. +-- -- -- Poika raukka! Kun kotiasi tulet hakemaan, niin näet meren +lainehtivan sen sijassa! Monta aaltoa kumpuna kohoaa, vaan mikä niistä +on vanhempais, sisareis hautakumpu? -- + + + +Kymmenes ilta. + + +Oli Toukokuun alku. Talvi jo oli muuttanut pois majoiltamme, mutta +meri, manner oli vielä romua, roskaa täynnä, niinkuin muuttajilta aina +jääpi. + +Uusi asukas, kevät, oli vasta tullut eikä vielä ollut kerjinnyt +huoneitansa siivoamaan. Pölyisinä hämähäkin verkkoina roikkui vielä +harmaita pilviä laessa; särkyneitä jääsirpaleita ajeli aalloilla; +nurmipermanto oli vielä lakaisematta; ei ollut vielä kulo peitetty +kirjavalla kukkasmatolla; lehdettömät puut näyttivät kuin ikkunan +pielet, joista kartiinit on pois otettu. Kevät ei huonettaan vielä +oikein saanut lämmittäneeksikään; ilma oli semmoinen, josta Virolainen +sanoo: suven silmät, talven hampaat. + +Illalla tuli kuu taas puheilleni. Ohoh, sanoi hän, myöhäiset tässä +ollaan. Toista on tuossa ikuisen kevähän kodissa. Ihana, sanomattoman +ihana on Italia! Mitäs on tää vaalea hursti, joka teillä kesällä laeksi +on levitetty, Italian tummansinisen taivahan verralla. Tässä ei tähtiä +näy ollenkaan ja minäkin töin tuskin pääsen näkyviin. Toista on siellä. +-- Kuu oli nähtävästi pahalla tuulellaan; se oli tainnut matkalla +vilustua. Se vaikeni ja oli äkäisen näköinen. Mutta kohta se taas +selkeni ja virkkoi: Niin, niin; kyllä on Etelä ihana; mutta miksi +kääntyy maneetin silmä aina Pohjoseen päin; miksi + + -- syksylinnun lähtevän + On sävel niin surullinen? + Keväillä mielimaillehen + Se rientää riemuiten! + +Vaan mitäs mä tyhjiä rupatan; parempi olis jotain ruveta tarinoimaan. +Ja koska Italiaa mainitsin, juttelen sinulle siitä. + +Mä kerran luikertelin Nizzan yli. Teillä oli vielä tuima talvi, siellä +oli suloinen suvi. -- + +Meren maininki kohoeli hiljalleen niinkuin makaajan rinta. Ilma oli +lämmin ja täynnä tuoksua. Sitruuna- ja pomeransipuut olivat valkeilla +kukkakinoksilla peitetyt; tuossa taivaan äärellä näkyivät korkeat +Alpit, jotka ovat tämän paratiisin vartiat Pohjan pahoja peikkoja +vastaan. Ja meren, mantereen ylitse kaarrutteli Etelän taivas, jonka +pimeässä pohjassa tähdet välkkyivät niinkuin kultakirjat kuningattaren +morsiuspeitossa. -- + +Meren aalloissa keinui pienoinen vene; kaksi soutajaa sitä välistä +kiidätteli kulkemaan; kultaisena kuohui silloin laine kokassa ja +airoista tippueli kultapisaroita; välistä soutajat levähtivät ja vene +luikerteli hiljaa itsekseen. Perässä istui neito: se nähtävästi oli +Italian ihana tytär. Mustana kuin yö liehuivat pitkät suortuvansa +tuulessa ja silmät tuikkivat kuin tähtien tulet. Hänen vieressään istui +nuorukainen. Keltakähärät, sinisilmät ja punaiset ruusut valkeilla +poskilla ilmoittivat Pohjan poikaa. He istuivat käsityksin, ja huulet +kuiskaeli suloisia sanoja. He katsahtivat ylös taivaasen. Joutsenjoukko +lensi heidän ylitsensä. Siivet suhahteli, heillä oli niin kiire; +riemuhuuto kajahti; he olivat matkalla Pohjoseen. -- Nuorukaisen sydän +sykähti, silmäin kirkkaus sokaistui, hän vaikeni ja istui synkkänä. + +»Mikäs sinun taas on, armas Antonio; jokos pilvi taas on peittänyt +Pohjantähteni loisteen? Mitäs sinä suret, kun koko luonto autuaana +riemuitsee?» -- Nuorukainen viittasi joutsenia ja virkkoi: »Katso +noita; he rientävät Pohjaan, ja minäkin olen Pohjan lapsi». »Pohja, +Pohja», huokasi neito. »Mikä lumous Pohjassa on? Tässä on paratiisi, +siellä yön ja pakkasen valta: tässä olet terveyden jällehen saanut, +siellä sinut kohtaisi kuolema. Tässä on sinulla lempi ja siellä...» +Nuorukainen huusi: »Siellä on syntymämaa!» + + + +Yhdestoista ilta. + + +Kuu haastoi: Mä mielelläni käyn lasten makuukammareita katselemassa. He +lepäävät niin rauhallisesti, he hymyelevät unissaan niin autuaallisesti +kuin lampi salon suojassa, jota ei tuuli koskaan pääse vellottamaan. + +Kuule mitä kerran näin: ikkunan edessä oli kartiinit, mutta niillä ei +ollut kylläksi leveyttä; niiden välille jäi pieni rako ja siitä +tirkistelin sisään. -- Lyhyisessä sängyssään istui paitasillaan pieni +poika. Silmänsä loisti, suu hymyili, posket hehkui. Hän oli niin +autuaan näköinen. Kädessä oli hänellä hopeamarkka, ja sitä hän +käänteli, katseli. -- Se oli ensimmäinen raha, jonka omalla työllä oli +ansainnut. Ryytimaassa oli rikkaruohoa. Isä oli sanonut: »Ilmari, +kitkepäs tämä kukkaslava hyvin puhtaaksi, niin annan sulle markan!» -- +Ja pikku Ilmari oli heti ryhtynyt työhön, koko iltapuolen oli hän lavan +vieressä kykkinyt ja rikkaruohoa nyhdellyt, kitkellyt. Työnsä tehtyään +oli hän isältä saanut markan, uuden uutukaisen hopeamarkan. Se +kiilteli, kimalteli niin kirkkaasti, ett'ei sitä Ilmari kyllikseen +saanut ihaelleeksi. Ei hän siitä maata pannessakaan hennonut luopua; +yhä vielä hän istui sängyssä, markka kädessä. Mitä jos äiti olis nähnyt +että Ilmari vielä oli valveilla? Uni jo vihdoin alkoi painaa +silmäluomia, näkö himmeni, pää hiljaa vaipui tyynylle, -- Ilmari +nukkui. Vaan markastaan hän ei luopunut sittenkään; sitä hän piti +puristeli sormissaan, ikään kuin peläten että häneltä aarteensa +ryöstettäisiin. -- Hän makasi lieheellä suin. Mitä hän unissaan näki? +Hän luultavasti ajatteli, mitä hänen piti mahdottomalla rikkaudellansa +tehdä. Huulensa liikkuivat, hän sanoi: »He, Edvard raukka, osta sillä +leipää itsellesi» Hän ojensi kätensä: hopeamarkka kilahti sormista +lattialle. + +Voi lapsen tyytyväistä ja turmelematonta mieltä! Kenties tulee Ilmari +kerran rikkahaksi, kenties mahdottoman rikkaaksi. Vaan nostanevatko +hänessä tuhannet koskaan enää niin viatonta iloa, kuin tämä yksi +hopeamarkka? -- Ilmari kenties tulee anteliaaksi ihmis-ystäväksi; hän +kenties on tuhansia uhraava ihmisveljiensä hyödyksi. Mutta saaneeko hän +milloinkaan enää sitä autuutta maistaa, kuin koska ainoan roponsa +päätti antaa köyhälle? -- + + + +Kahdestoista ilta. + + +Ma tulen kosken rannalta, sanoi kuu synkeänä syysiltana: ilma oli +hirveä. Tuuli viuhaeli surkeasti ja ajeli mustia pilvirepaleita +taivasta myöten. Kesän viimeiset lehdet karisivat kellastuneena puista +ja lentelivät rauhatonna. Milloin vettä hetkeksi herkesi satamasta, +tuli lumiräntää. Paisunut koski möyryeli kauheasti ja nieli vyöryviä, +mutaisia laineita kitaansa. -- Kosken rannalla seisoi nuorukainen. -- + +Mä olin hänet tässä paikassa jo ennenkin kerran nähnyt. Silloin ei +rajunnut myrsky; silloin oli tyyni suvi-yö. Hänen vieressään seisoi +silloin neito. Nuorukainen lausui: »Hurjaksi minua ihmiset sanovat ja +hurja minä olenkin! Kuin tuo koski kalliota vastaan kuohuu myös +mieleni; koskeksi olen luotu, en taida tyynenä lampena levätä! -- Mutta +katso, tuossa kosken pyörtehessä on ihana saari. Joka paikasta näissä +seuduin on ihmisen armoton käsi koivikot hävittänyt ja kaatanut +kaskeksi. Tuo saari vaan rehoittaa pyhänä, koskematonna. Kosken +vihainen virta sitä varjelee. -- Ole sä saareni, mä koskena ympärilläsi +kuohun, käteni sinua halaavat, ja ei mikään voi rauhaas häiritä!» + +He olivat viimeisen illan yhdessä; eron hetki joutui. Nuorukaisen oli +maailmalle lähteminen. Koskina hän kuohui maille kaukaisille; hän vieri +yhä kauemmaksi. Hän kävi ihanoita rantoja, hän kierteli suloisia saaria +-- ja mielestänsä haihtui se saari, jota oli luvannut varjella. -- + +Monta vuotta oli kulunut. Nuorukainen oli sattumalta tullut entisille +tienoille. Hänen mieleensä johtuivat entiset ajat. Hän tiedusteli +entistä kultaansa. -- Jo oli rakas riutunut, lintu kuollut liikaan +huoleen! -- + +Nyt seisoi nuorukainen yksinänsä kosken rannalla. Tuuli repieli, +hajoitteli hänen tukkaansa; kylmää lunta satoi paljaalle rinnalle; hän +ei siitä huolinut, ei tietänyt; -- hän vaan seisoi ja katseli koskeen. +-- Mitä hän myrskystä huoli -- hänen sydäntänsä vihlaili, repieli +omantunnon myrsky; hän ei lumista, ei jäistä tiennyt -- hänen +sydämessään oli kylmempi jää; hän ei yön pimeyttä huomannut -- hänen +sydämessään oli epätoivon synkeä yö; hän ei älynyt karisevia lehtiä -- +hänen sydämessään lenteli miettehet yhtä rauhatonna. Hän vaan katseli +koskeen. -- Lainehet kohoelivat kuin pehmeät polstarit, kuohu lenteli +valkoisina höyheninä. -- Nuorukaisen silmät loisti: »Kas tuossa ma saan +lepoa, rauhaa!» Hän katosi kosken kuohuvaan kitaan. + + + +Kolmastoista ilta. + + +Paljon, virkkoi kuu, olen kuullut kehuttavan ruusuin kauneutta, ja +varsinkin sanotaan niiden kaunehimpana olevan, koska kasteen pisara +heissä kiiltelee kuin timantti morsiamen otsassa. Näitä kuullessa on +useinkin mieleni tehnyt sitä näkemään; vaan juuri silloin, kun päivän +koittaessa kaste kukkihin laskeutuu, täytyy minun aina pois lähteä +piilemään. + +Kerran olen kuitenkin nähnyt koko kedon täynnä ihanimpia ruusuja ja +yhdessä niistä kastepisaran, kalliimman ja kirkkaamman kuin ne, joista +te ihmiset kehutte. + +Oli vielä talvi, mä kuljin lakean kankahan yli. Päivällä oli siinä +ollut vilkasta elämää; nyt se oli autiona; -- päivällä oli kuulunut +tykkien pauhina, voittohuutoja ja kaatuneiden valitus; nyt oli kaikki +ääneti. Se oli Siikajoen tanner. Palavalla innolla oli tässä Suomen +joukko tapellut kotimaan puolesta. Se rakkauden liekki oli talven +nietoksetkin saattanut kukkimaan; -- mihin vaan silmänsä loi, paistoi +valkoiselta lumelta punaisia veriruusuja. -- Tätä katsellessani läheni +neitonen tappelustannerta; hän asteli kuolleiden seassa; hän katseli, +etsiskeli jotain -- ja viimein lankesi polvilleen nuoren kaatuneen +sotilaan viereen. Sen kupehesta oli punaisia ruusuja valunut lumelle. +-- Neito häntä katseli ja hänen silmistään herui kyynelpisara; se +tipahti veri-ruusulle lumella. -- Kah se oli kallehin kaste +kaunehimmassa ruusussa. + + + +Neljästoista ilta. + + +Silmäni kohosivat taivaasen vanhaa ystävääni katselemaan. Hän jo oli +noussut, vaan ei kumottanut kirkkahasti. Taivas oli täynnä +pilvenmöyhiä, jotka kyllä ei häntä tainneet kokonaan peittää, vaan +kuitenkin himmensivät hänen valonsa. Minusta näytti kuin olis kuu +niistä pyrkinyt selvälle; se yritteli, se ponnisteli. Se yritteli +minulle iloisesti hymyellä, se yritti lempeästi puhua, vaan pilviä aina +tuli väliin ja hymynsä vääntyi surkeaksi irvistelyksi, puheensa +katkaantui huokaukseksi. Viimein tuli suuri, paksu pilvi ja peitti kuun +kokonaan. + +Ystävä parka, arvelin siihen, samaten kuin sinun käypi myös monen +ihmisraukan. Se hartaasti haluaisi olla kaikille veljilleen lempeä; +mutta kun synkät pilvet hänen sydäntänsä pimittää, niin vääntyy +hänenkin hymynsä ja katkaantuu hänenkin puheensa. -- Eheä sydän on +sileä, sit' on hyvä kätellä; mutta särkynehen sydämen sirpaleilla on +terävät reunat, pistäväiset kärjet, -- ken voipi estää ett'ei ne joskus +sen kättä leikkaa, joka siihen koskee! + + + +Viidestoista ilta. + + +Kuu jutteli: Sen harjun niskoilla, joka Taunus nimisenä, Reinvirran +rannoilta lähtien seurustelee Mainvirran pohjaisvartta, näkyy +puolihajonneita muureja, huoneitten raunioita, hautakiviä latinaisin +kirjoituksineen j.n.e. Jos kysyt mitä se on ollut, niin kuuluu vastaus: +se on Romalaisleiri. Ikään kuin hautakivi säilyttää nurmen alla +nukkuvan miehen muistoa, niin nämät jäännöksetkin johtavat mieleen sen +ajan, jolloin Roman maailmanvalta ulottui tähän saakka. + +Minä hyvinkin muistan kuinka tässä oli Augustus keisarin aikoina. +Silloin kävi Romalaisvallan raja Taunusharjua pitkin, ja tämä leiri oli +rakettu esteeksi Germanian metsäläisten ryöstöretkille. Kaksi legionaa +oli tässä majassa. Vahvat vallit sulkivat sisällensä avaran +neliskulman, joka kartanoineen, katuineen näytti pieneltä kaupungilta. +Sotaväen majat olivat savesta, mutta päälliköt asuivat komeissa +kivikartanoissa. + +Isoimmasta ja komeimmasta kuului riemullista hälinää. Ma katsahdin +sisään. Siihen astuttua ei olis suinkaan luullut olevansa metsäläisten +maassa aivan silloisen »maailman» rajoilla. Siinä huikaisi silmiä +romalaisen sivistyksen koko komeus ja koreus: marmoripielet laen +kannattimena, mosaikkia seinissä ja permannossa, ihanoita veistokuvia +joka nurkassa. Pöytä oli täynnä herkkuja kaikilta maailman ääriltä ja +Falernon viini vaahtoeli taiteella valetuissa amforissa; penkit pöydän +ympärillä olivat peitetyt kalleilla purppurakankailla. Kullakin +penkillä loikui, pää vasemman käden nojassa, kolme miestä. Korvia +miellytti suloinen soitto ja silmiä ihastutti ihanain impien hempeä +tanssi. + +Ylipäälliköllä oli pidot äsken päätetyn onnellisen sotaretken vuoksi. +-- Hän nyt kohosi penkiltään, täytätti maljansa uudestaan ja lausui: + +-- »Kasvakoon ja kukoistakoon Roma ijästä ikään! Hallitkoon armollinen +Augustomme onnella alamaisiansa, joita on enemmän kuin hiekkaa +rannoilla ja kuin lainehia meressä. Valtansa on jo nytkin ääretön: +tuskin alenee aurinko sen länsi-rajoille, niin jo jälleen alkaa nousta +itä-ääreltä. Herkuleen pielihin saakka, missä maailman rajana Okeanos +virtaa, -- Indusvirtaan, josta uljaan Aleksanterinkin täytyi kääntyä +jäljilleen, -- Aetiopian tulikuumiin hietiköihin saakka -- on pian koko +maailma Roman käskyjä kuulemassa. Ainoasti tää kurja Germanian korpi +eroittaa meidät Pohjan äärimmäisistä peristä, joissa hyytyvän meren +aallot verkalleen loiskivat Thulen jäisiä kallioita vastaan. Mutta +kerran on Roma paisuva koko maailman valtiaaksi! Pian on tämä +korpikin kukistettu jalkojemme juureen! Pian saavat sen kesyttömät +metsäläisetkin maistaa, kuinka Romalaisen ruoska orjan selkälihaa +hyväelee! Nuot kurjat, jotka eivät miesvoimalla yksinään kykene +maatansa varjelemaan, vaan vievät naisiakin tappeluun! -- Olettekos», +lisäsi hän kumppaniensa puoleen kääntyen, »olettekos, veljet, nähneet +sitä hurjaa naisleijonaa, mikä muiden joukossa on joutunut vangiksi? Se +pitää haettaa tänne, että saisimme vertaella Pohjan karhuttaren +kontastelemista näiden gazellisääristen Idän keijukaisten tepasteluun». + +Samassa taputti hän käsiään orjalle merkiksi ja käski hänen noutaa +se vangittu neito. -- Pian talutettiinkin sisään jalon- vaan +huimannäköinen neito: hiukset valuivat hajallaan olkapäille, vaatteet +riippuivat repaleina rinnoilta, kädet olivat selän taa sidottuna; +silmiä vaivutti enimmiten häpy maahan, mutta välistä ne kohosivat +salamana välkähytellen ympäri seuraa. Siinä leimauksessa paloi +epätoivoa, paloi vihaa ja kesytöntä huimuutta. + +»No, hempukkani, Brunhilda, Gunilda tai mikä nimesi lieneekin», sanoi +ylipäällikkö, »etkös minun ja näiden korkeasukuisten herrain +ihastukseksi tahtoisi meille näyttää kuinka karhuttarenne polvia +notkuttelevat?» + +Vanki ei ymmärtänyt puoliakaan sanoja, vaan suun irvistys kyllä +ilmoitti hänelle, että se oli häväistystä. Koko ruumiinsa sävähti ja +entisiä huimempi silmän isku säihkysi ripsien alta. Arvaamattomalla +voimain jännityksellä katkaisi hän siteensä ja seisoi vapaana, Furian +elävänä kuvana, säikähtyneiden, miekkojansa tapailevien Romalaisten +edessä. Mutta hän ei karannut kenenkään päälle; hän vaan nosti kädet ja +silmät taivaasen päin ja lausui haltioissaan: + +»Silmäni sumun puhkaisevi, joka peittää tulevat ajat! Kah + + »Tuho mahtavan tulevi, + Kurjan koittaa kostopäivä. + +»Ma näen -- -- ma näen -- -- Roman muurit murtuu -- -- hurja vihollinen +vyöryy sisään -- komeat kartanot ovat ilmitulessa -- aarteet +ryöstetään, riistetään -- miehet vaipuvat veriinsä -- vaimot ja lapset +viedään orjuuteen! Kadonnut on Roman komeus ja valtansa vyöryy kuni +nietos vuorelta vyöryy laaksoon sulamaan! -- Ja Germania riemuitsee +vapaana, se loistaa Roman voittajana!» + +Sen sanottua neito ikään kuin heräsi unen horroksista ja lausui: +»Germanian vapaata tytärtä ei saa häväistä kuni halpaa orjaa. Kun ei +muu auta, niin auttaa rauta!» Samassa tempasi hän, ennenkuin kenkään +kerkesi estämään, tikarin lähimmän miehen vyöltä ja pisti sen syvälle +rintaansa. + +Hämmästyksissään seisoivat Romalaiset kaatuneen ympärillä. Riemu oli +paennut sydämistä ja synkkä aavistus painoi mieltä. Germanian naiset +olivat mainiot ennustaidoltaan. Mitä jos tämä olikin tulevan ajan +salaisuudet ilmoittanut? Mitä jos Roman tuhohetki todellakin oli +lähenemässä? + + + +Kuudestoista ilta. + + +»Oletkos», sanoi kuu, »käynyt muutamassa noita ikivanhoja kaupunkeja +Saksanmaalla. Uusi kaupunki levein katuineen ja komein kartanoineen +loistaa sinulle, ensin sisään tullessas, joka haaralta vastaan; mutta +menepäs kerta kaupungin sydänpaikkoihin, niin luulet itses muutetuksi +muutamia vuosisatoja taemmaksi. Uusi kaupunki vaan ympäröipi ja peittää +vanhan niinkuin puleeraus vanhoja huonekaluja. Kummastuksella katselet +noita kapeita katuja, noita supeita solia monimutkaisin loukeroineen, +noita kartanoita, joiden joka ylikerros aina kurkistelee vähän +ulommaksi kadulle päin kuin alempansa, niin että paikoittain melkein +kaartuvat katoksi kadun yli, ja asujat milt'eivät aamusilla voi +tervehtiä naapuriansa käsiä yhteen lyömällä. + +»Mutta on monessa näitä kaupunkeja eräs osa, jossa tämä vanhan-aikuinen +luonne on vielä näkyvämpi, -- se on Juutalaisten kortteeri. Siinä ovat +kadut vielä kapeammat, solat vielä supeammat, ylikerrokset ovat +kurottuneet niin likelle toisiansa, että melkein kokonaan estävät +päivän paistamasta. Näillä likaisilla kaduilla tuskin pääset +liikkumaan, niin täynnä ovat kaluja ja ramua, niin täynnä tunkevia, +rähiseviä, kaupittelevia ihmisiä. + +»Tämmöiseen Juutalais-kortteeriin Frankfurtin kaupungissa uskalsin +kuitenkin pistäytä vuonna 1196. Muualta kaupungista kuului vielä kansan +hälinää ja rähinää, mutta Juutalais-kortteerissa oli hiljaa kuin +haudassa. Tuskin näkyikään ketään liikkuvan kaduilla, joiden suut +vahvoilla rautakahleilla olivat suljetut. Kulkiessaan erästä huoneriviä +myöten, seisahtui silmäni kurjannäköisen kivihuoneen eteen, joka +vanhuuttansa jo oli aivan kallellaan. Ikkunaluukut olivat tiiviisti +kiinni pantuna, niin että tavallisen silmän olis ollut vaikea edes +huomata valoa niiden sisältä: mutta mistä raosta ei säteeni suikahda! +-- Sisällä oli aivan toisellainen näkö kuin ulkona. Jos huone ulkoa oli +kurja, niin sisältä oli mitä komein. Lattialla pehmoisia mattoja, +ylt'ympäri seinien kalliilla kankaalla verhotut sohvat, laesta riippui +kultavitjoissa lamppu, jonka hyvänhajuinen öljy valaisi koko kammarin. +Perhe oli ruoalla. Paraalla istuimella istui vanha mies mustassa +samettikauhtanassa, kaulassa raskaat kultavitjat; molemmin puolin +istuivat lapset pitkässä sarjassa; vereviä nuorukaisia ja kauniita +naisia, hekin kaikki koreissa puvuissa. Kultavadeista ja ruukuista +syötiin ja juotiin herkullisesti. + +»Vanhuksen mustat silmät loistivat; hän lausui ylpeästi: 'Anna noiden +Nazarilaisten haukkua ja halveksia meitä; me olemme kuitenkin Jumalan +oma kansa, jota hän yli muiden rakastaa, jota hän kaitsee ja ravitsee. +Josko isällinen kätensä meitä välin rankaiseekin ja antaa vihollisten +kouriin, niin on hän meidät kuitenkin viimein johdattava voitolle ja +kukistava viholliset astinlaudaksemme. Jerusalem, oi pyhä kaupunki! +Sinä kyllä olet hävitettynä, ett'ei kiveä ole jäänyt kiven päälle ja +kansas ompi hajallaan vainolaisten maissa. Mutta samatenkuin Jumala +salli että Jooseppi myötiin orjaksi Egyptiin, siks että siellä tulis +Pharaonin sijaiseksi, niin piti koko kansammekin hävityksen kautta +tulla hajoitetuksi ympäri maailman äärten, juuri sen vuoksi että +kohoaisi kaikkein muiden herraksi ja hallitsijaksi. -- Mitäs noista +Nazarilaisista, noista ylpeistä papeista, noista uhkeista ritareista, +noista maan matelijoista, heidän talonpojistaan -- kaikkihan ne jo +nytkin ovat meillä käskyläisinä, meillä orjina! Rahattamme ei ne pääsis +liikahtamaan mihinkään. Ja siitä täytyy heidän antaa pantiksi viljavat +vainionsa ja viinamäkensä, antaa komeat linnansa, jopa halvat ruumiinsa +ja sielunsakin. Kaikki, kaikki on meidän omamme, ja Israeli +orjuudessaan, kurjuudessaan polkee maan mahtavien päätä!» Vanhuksen +silmät, hänen niin puhuessaan, paloivat tuimalla tulella ja tulta +säihkyivät kuulijoidenkin silmät. Ukko jatkoi: »Nyt juuri suoriuvat he +menemään Mahomedin uskolaisia vastaan, joiden saastuttavissa käsissä on +lupauksen maa. Anna niiden mennä, anna koirain veren vuotaa virtana! +Sitten kun orjat työn ovat tehneet, tulee herra hyödyn perimään. -- Ja +kerran kun ikävöitty Messiaamme joutuu taivaallisin sotajoukkoineen, +silloin Israelin kansa heittää päältään tämän halvan puvun, jolla se +kuninkuuttansa peittelee, -- silloin koittaa koston päivä!' -- -- -- + +»Vanhuksen viime sanat näkyivät herättäneen koston peikot unestaan. -- +Kadulta kuului meteliä, tuhansin äänin karjuttiin: 'Kuolemaa +Juutalaisille! Kuolemaa Vapahtajan murhaajille! Murhaa kristityn hien +imijöille! Murhaa niille, jotka lapsiamme varastavat ja teurastavat +pääsiäislampaiksi! Tappakaa, polttakaa! Älkää armahtako lastakaan +äitinsä kohdussa!' + +»Vaalistunein kasvoin kavahtivat kaikki istuimiltaan; lapset ja vaimot +parkumaan, nuoret miehet aseisin; mutta ukko lausui: 'Israelin Jumala +kansaansa vielä kerran koettelee; aikamme ei vielä ole tullut; +paetkaamme pakanoita!' + +»Niin sanoen tempasi hän seinän komerosta lippaan kalleimmin aarteineen +ja sitten riennettiin salaportaita alas Mainjoen rantaan, missä heillä +oli vene. -- Mutta autioksi jääneesen kammariin tunkeusi väkijoukko, +kaikki raastettiin, haaskattiin ja hakattiin. -- Ja kun aamupuolella +jätin Juutalais-kortteerille jäähyväiset, ei siinä näkynyt muuta kuin +tuhkaa ja raunioita ja verta. Se oli niinkuin prohveetta Esaias sanoi: +Maanne on kylmillä, kaupunkinne tulella poltettu; muukalaiset syövät +peltojanne omain silmäinne edessä ja ne ovat autiona kuin vihollisten +hävittämät. Mutta mitä vielä on jäljellä Zion-tyttärestä, on niinkuin +maja viinamäessä, kuin vartian majanen pellolla.» + + + +Seitsemästoista ilta. + + +Ma tulen Delawarejoen rannalta, sanoi kuu. Siellä seisoo tuuhean +vaahteralehdon suojassa soma talo. Se on tiileistä rakennettu ja seiniä +myöten kasvaa murattiköynnöksiä niin tiheään, että niiden peitosta +ikkunat vaan pilkistelevät niinkuin silmät naamuksesta. Talon ympärillä +on kukkaslavoja ja etempänä kauniit pellot ja niityt pensas-aitoineen. +-- Kas semmoista on amerikalainen farm. Se on toista kuin teidän maanne +hirsihökkelöt ja seiväs-aidat. + +Vähän matkaa asumahuoneista seisoo vanha aitta. Se on pölkyistä +kyhätty, ja turtaunut, mustennut muotonsa osoittaa selvästi sen olevan +perintöä niiltä ajoilta, kun ensimmäiset uudisasukkaat tänne +asettausivat. Sen yliselle on talon väki korjannut vanhaa ramua pois +jaloista. Minä sitä rupesin tarkastelemaan, ja mitä virkat, jos sanon +että muun seassa keksin vanhan kanteleen, missä kuitenkin vielä näkyi +pari katkennutta vaskikieltä. -- Kanteleenko! huutanet naurussa suin, +kaikkia tuon vanhuksen heikot silmät ovatkin näkevinänsä! kuinka olis +Suomen kantele joutunut amerikalaiseen taloon? -- Olipa kuitenkin, ja +siitä vaan näkyy, että maassa, maailmassa on paljon teihin koskevia +asioita, joista ei teidän Suomalaisten filosofia vielä ole saanut +vihiä. + +Minä, näet, olen tässä samassa paikassa käynyt 200 vuotta takaperin. +Silloin oli nykyinen vanha aitta korkeammassa virassa, se oli +uudisasukasten asumahuoneena. Siihen aikaan peitti korpi vielä +suurimman osan nykyistä viljavaa laaksoa. Yhdessä kohdin oli kuitenkin +jo metsä kaadettu. Siinä näkyi sakeassa savussa liikkuvia olentoja. +Mustuneena, hiestyneenä he viertelivät suuria, kyteviä pölkkyjä maata +myöten. Ja kummastuksella katselivat sitä outoa menoa heidän +hollantilaiset naapurinsa. + +Talon vanhaa ukkoa näissä töissä et olisi nähnyt; hän niihin ei enää +kyennyt. Päivät pitkät istuskeli vanhus ruuhessaan järven tyynöisellä +lahdella; hän oli onkivinansa, mutta saalista ei sattunut paljon. Ukko +kökötti syvissä mietteissänsä eikä huomannutkaan, kuinka kalat +nykielivät syöttiä. Miettehensä oli kaukana, aivan toisella puolella +avaraa valtamerta, noissa Savon synkissä saloissa, missä hän oli +syntynyt ja toivonut saavansa levätä viimeistä lepoa. Koska Kristiina +kuningattaren kehoituksesta hänen lapsensa muuttivat, oli hänkin heitä +seurannut tähän onnen luvattuun maahan, mutta vanhaa honkaa ei käy +siirtäminen niinkuin nuorta vesaa; monta sydänjuurta katkeaa, ja se +uudessa paikassa kituu kitumistaan kunne kuivuu. + +Pyhä-iltana tässä talossa oli iloista melua. Likeisistä ruotsalaisista +ja hollantilaisista taloista kävi usein nuorisoa vanhan »Finnin» +farmilla, missä aina oli vieraan varaa. Talon sinisilmät eivät suotta +olleet Suomen sukuperää; ne olivat suloudellaan kokonaan lumonneet +nuorten miesten sydämet. -- Siinä soitettiin, siinä tanssittiin, siinä +riemasteltiin kaikella tavalla. Mutta ukkoa ei nähty yhteisissä iloissa +sen enempää kuin töissäkään. Hänestä oli kaikki outoa siinä menossa: +vieras mieli, vieras kieli. Hän vaan istui yksinänsä saunakodassa ja +lauleli itseksensä noita kansansa ikirunoja, joita oli kuullut +kotimaassa: + + Piimäsuuna pikkaraisna, + Maitopartana pahaisna. + +Kolmas vuosisata jo vieree vanhuksen haudan ylitse; hänen lapsensa +muukalaisten joukossa unhoittivat kotikielensä; lasten lapset sitä +tuskin olivat tunteneetkaan. He muuttuivat Ruotsalaisiksi, sitten +Hollantilaisiksi, viimein Englantilaisiksi, ja nykyinen polvi ei +muistakaan enää mistä alkuperästä ovat lähteneet. Mutta ukon kannel +säilyy vielä unhoitettuna, tuntematonna muun ramun seassa vanhan aitan +pölyisessä nurkassa. + + + +Kahdeksastoista ilta. + + +Kuu yhtenä iltana oli syvissä mieliliikutuksissa; minä luulen kyynel +kiilteli sen silmässä; se lausui: + +Nuorien rakkautta ovat teidän runoniekkojenne laulut täynnä; sitä +ylistellään, sitä ihaellaan, sitä kuvataan kaikkein ihanimmilla +vertauksilla. Silloin muka veri suonissa kuohuu väkevästi kuin keväinen +puro, silloin sydän on lauluja ja kukkia täynnä niinkuin keväinen +lehto. -- Mutta vanhojen rakkaudesta eivät ne tiedä laulaa sanaakaan, +taikka jos sen tekevät, niin se on pilkkaamalla. Minä usein olen +arvellut mikä siihen lienee syynä. Nyt sen luulen käsittäneeni; +runoilijat ottavat vertaus-kuvansa luonnosta, he pukevat ajatuksensa ja +tunteensa mitä suloisimpaan maalliseen muotoon. Mutta vanhan avioparin +rakkaus ei ole enää »tästä maailmasta», siinä jo on alku sitä perin +puhdasta, hiljaista lempeä, jolla autuaat taivaassa toisiansa +kohtelevat. Ja sentähden ei sille runoniekka löydäkään sopivaa +vertauskuvaa luonnosta. Vanhuuden lumiset hiukset ja lakastuneet posket +kuuluvat syksyyn, mutta hiljainen ja kuitenkin väkevä lemmen liekki +niiden rinnassa, sitä ei luonto taidakaan kuvata. + +Kuule nyt mitä juttelen: Pappilassa oli ollut suuri melu ja hälinä. Oli +vietetty vanhan kirkkoherran ja hänen rouvansa kultahäitä. Lapset ja +lasten lapset olivat tietysti tässä juhlassa kaikki olleet koolla, ja +niitä oli, tiedät, jommoinenkin joukko; sen lisäksi oli likeltä ja +kaukaa ystäviä tullut vanhan oivan kirkkoherran kunniaksi, ja piha oli +ollut täpötäynnä seurakuntalaisia, jotka rakkaalle sielunpaimenelle +tahtoivat onnea toivottaa. Nyt, puoli-yön aikana oli hälinä hälvennyt +ja vieraat eronneet, varoen ett'ei kovin pitkällä valvottamisella +väsytettäisi vanhaa pariskuntaa. Nyt istuivat vanhukset kammarissaan +kahden kesken, ja silmistä loisti hiljainen autuus. + +»Viisikymmentä vuotta!» lausui hiljaisella äänellä kirkkoherra, +»viisikymmentä vuotta! Pitkältä se aika näyttää matkaan lähtiessä, +mutta perille päässeestä on se niinkuin yksi hetki. Viisikymmentä +vuotta on nyt kulunut siitä päivästä, jona Herralta rukoilimme +siunausta liittoomme, -- ja siunaustansa Hän on runsaasti vuodattanut +päällemme. -- Välin suoden pilveä, välin päivänpaistetta, on Hän meitä +armon kädellä taluttanut näille päivin asti. -- Muistatkos vielä, armas +toveri, kuinka vaivoja ja puutetta pelkäämättä, tulit köyhän +kappalaisen matalahan majahan?» -- »Eipäs siinä matalassa majassa +tuntunutkaan puutetta», vastas rouva, miehensä kättä puristellen, »kun +lempeillä sanankuulijoilla kirkolle tullessaan aina oli tuomisia +rakkaalle sielunpaimenelleen». -- »Ja muistatkos kuinka sitten Jumala +liittoamme siunasi ja millä ilolla otimme esikoisemme vastaan?» -- »Ja +sitten kuinka noiden armaitten pienten leipähiirten karttuissa leipä +toisinaan kuitenkin kovin hupeni korista, ja kuin monta yötä valvoimme +neuvoa pitäen, kuinka ne kaikki saisi koulutetuksi ja kasvatetuksi». -- +»Mutta kuinka», kerkesi kirkkoherra kesken puheen, »hädän juuri +pahimmallaan ollessa, kappelimme lohkaistiin eripitäjäksi ja minä +pääsin sen ensimmäiseksi kirkkoherraksi». -- »Ja siitä seurakunnasta et +sitten ole tahtonut luopua, vaikka sinua on tahdottu paljon +runsaammille leipäpaloille». -- »Olihan minulla tässäkin tarpeeksi, ja +olisko lisätty palkka voinut minulle palkita sen rakkauden, jolla +vanhuudesta tutut seurakuntalaiset minua ovat kohdelleet? -- Niin, +niin. Runsas on Herran armo ollut meille ja elämämme on ollut +rauhallinen ja suloinen kuin sunnuntai-aamu. Mutta niinkuin lapsi +pehmoisestakin kätkyestä pyrkii hellän äitinsä helmaan, niin sielumme +jo tästä halavoipi Luojansa luoksi, ikävöitsee Isän kotihin». -- + +Vanhukset sitten laskivat levolle ja minä läksin edelleni. -- +Seuraavana iltana kuljin taas pappilan sivuitse. -- Ikkunat olivat +valkeilla hursteilla peitetyt. Ma tirkistin sisään. Vuoteella makasi +vanha pariskunta liikkumatonna, kalpeissa kasvoissaan Jumalassa +nukkuneen rauhallinen näkö. Oi autuas elämä, autuas kuolo! + + + +Yhdeksästoista ilta. + + +Eilen oli Dresden'in teateri ollut täpötäynnään, kaikki istumasijat +olivat edeltäkäsin olleet tilatut ja kenen ei semmoista ollut +onnistunut saada, oli edes pyrkinyt seinävieressä seisomaan. Sillä +mainio Pohjan satakielinen, Jenny Lind, oli taas kerran luvannut +laulaa. Kun hän sitten oli tullut laulamaan, olivat kaikki pidättäneet +henkeänsäkin, ett'ei haihtuisi pienintäkään säveltä, ja laulun perästä +oli käsiä niin taputeltu ja bravoa huudettu, että seinät tärisivät. + +Jennyn huulilta sinä iltana ei kuitenkaan kuulunutkaan noita kouluissa +opittuja rallatuksia ja monimutkaisia liverryksiä, jotka muulloin aina +teateri-yleisöä ihastuttavat. Hänen laulunsa oli ollut yksinkertainen +kehtolaulu, jommoisia joka talonpojankin vaimo osaa laulaa lapselleen. +Vaan kuitenkaan ei ollut Jennyn laululla koskaan ennen ollut sitä +lumousvoimaa. Kaikki nuot koreat ryökynät ja pöyhkeät rouvat, nuot +pönäkät upseerit ja läpiviisaat oppineet tunsivat sydämessään niin +ihmeellisen tunteen, jota eivät ymmärtäneetkään mitä se oli. Ryökynät +unhoittivat ihanat poskensa, rouvat naapuriensa vaatteet, upseerit +lornjettinsa ja oppineet suuren viisautensa. Kaikista tuntui sinä +hetkenä ikään kuin eivät olisikaan sitä perin sivistynyttä, sitä +»fiiniä», korkeasukuista herrasväkeä, mitä olivat, vaan ainoastaan +ihmisiä eikä mitään muuta, semmoisia säädyttömiä, arvottomia +ihmis-sieluja, kuin äidin polvilla olivat olleet. Tarkemmin tutkien +olisi kenties havainnut että monelta oli kokonaan unhottunut olevansa +luonnon herrakin, olevansa kaikki punnitsevalla ja tutkivalla järjellä +varustettu ihminen, vaan että sydämessä tuntui ikään kuin olisi vaan +ollut pikku lintunen lehdossa, joka ei osaa muuta kuin nöyrästi nauttia +Luojansa lahjoja ja niistä kiitosvirsiä viserrellä. + +Laulu loppui, esirippu lankes, kuulijat vähitellen tulivat jälleen +koreiksi ryökynöiksi, pöyhkeiksi rouviksi, pönäköiksi upseereiksi ja +läpiviisaiksi oppineiksi. He läksivät kotiin, ihmetellen mielessään, +mikä siinä laulussa niin oli voinut heidät lumota. + +Mutta minä sen tiesin. Usein olin ennenkin kuullut tätä samaa laulua +Jenny Lind'in huulilta. Minä olin nähnyt hänen liekuttavan lastansa, ma +olin nähnyt kuinka pikku poika suurin silmin katseli äitiänsä ja sille +ojenteli käsiänsä: ma olin nähnyt ilon loistavan äidin silmistä ja +äidin rinnan kohoelevan puhtaimmasta tunteesta. -- Eilen teaterissa hän +oli muistanut pientä poikaansa, sille oli hän laulanut, sille +ruikutellut, ja se ihmeellinen lumousvoima, minkä kuulijat olivat +tunteneet, vaan jota eivät ymmärtäneet, -- oli ollut äidin rakkaus, +kaikesta maallisesta rakkaudesta ylin ja pyhin. + + + + +XI. NOVELLEJA. + + + +Viimeinen Rekryytin-otto. + +Kuvaus Viipurin pitäjästä. + + +I. + +Kaikilla suurilla herraskartanoilla on avarat pihansa, on kujansa ja +veräjänvartijansa. Niinpä on Viipurin kaupungillakin. Merestäpäin +lähetessäsi »suolakaupunkia», on sinun ensin mentävä Uuraan kapean +kujan kautta, jonka suun vieressä Suonionsaari pöyhkeilee koreassa +kuusikko-univormussaan. Kujan läpi soluteltuasi aukeaa eteesi avara +etupiha, josta leveä salmi Lihaniemen ja Keihäsniemen välillä julkisena +porttina viepi avaraan sisäpihaan; sen perältä vasta paistaa sinulle +vastaan Viipuri valkein tornineen, muureineen. + +Mutta tällä kertaa, hyväntahtoinen lukijani, en huolikaan sinua vaivata +noin pitkälle matkalle. Seisahtukaamme jo puolitiehen Uuraan veräjän ja +Lihaniemen portin välillä, ja kääntäkäämme silmät vasemmalle. +Sielläpäin on piha huonosti lakaistu, rikkoja täynnä; siinä on luoto +luodon, saari saaren vieressä, niin tiheissä ryhmissä, että luulisit +olevan yhtä mannermaata, jos ei niiden takaa toisinaan välkähtäisi +silmiisi jonkun selän tai lahden pinta. Oikea mannermaa, se on paljoa +perempänä, tuo sinervä metsä-reuna taivaan rannassa. + +Yhtä näistä saarista on meidän tarkemmin katsastaminen. Merelle päin on +se kääntänyt paljaan, kovan kalliorintansa ja salakareista rakentanut +peloittavaisia etuvarustuksia ympäri rantansa, ikään kuin tahtoisi se +outoa uhata: Jos vainoa tuot, niin älä lähene! Vaan ihan toisennäköinen +on se saaren puoli, joka antaa manterelle päin. Siinä on kukoistavat +niityt, siinä aaltoilevat pellot, siinä käköset laulaa viherjässä +lehdossa. Piispansaari on tosi suomalainen luonteeltaan; outoa hänen +nurja ja köyhä ulkopintansa peloittaa; mutta puikahdapas siitä +huolimatta hänelle sydämeen, niin totta siinä viihdyt ijät päiväsi.[13] + +Oli ihana aamu lopulla heinäkuuta 1811. Piispansaaren suuri rantaniitty +kihisi väestä. Kaikki olivat ahkerassa toimessa ja työssä ikään kuin +olisi talon kaikki heinä vielä tänään ollut latoon saatava. Reimat +pojat paitahihasillaan viikatetta heiluttivat. Vaatteet olivat +läpikastuneet ja järein pisaroin tippui hiki pitkin kasvoja; vaan +iloisesti loilotellen astuivat pojat rivakasti edelleen ja viuhahtain +kaatui heinäkorret heidän tieltään. Miesten jäljessä astui vakavat +naiset ja iloiset neidot, haravoiden luokoheiniä. Tuolla koivikon +liepeellä riippui puitten oksista eväskontit ja maitohulikat, liiat +takit ja kaulahuivit. Puiden juuressa liikkuivat nurmikolla +pienokaisten joukot; mitkä heittivät kuperkeikkaa, mitkä honkaa +seisoivat, mitkä tavoittelivat toisiansa koivuin välissä. Kaikkein +pienimmät makasivat Egyptin muumioiden tavalla käärittynä pehmeiden +heinäkekoin päällä. Talkoota pidettiin Piispansaaren vankassa talossa. + +Itse talo näkyi tuolta kuusikko-mäeltä. Sieltä juuri oli tulemassa +talon isäntä, kylän-vanhin eli »taarosta» Heikki Piispa. Toisessa +kädessä hänellä oli suuri viinapullo, toisessa ryyppylasi. »Hei pojat!» +huusi hän, likemmäksi tultuansa, »tulkaas maistelemaan! Ulisee +voitelemattomat saranat!» Kahdesti ei tätä käskyä tarvittu lausua; +viikatteet samassa olivat maahan paiskatut ja miehet koolla +virvoituslähteen ympärillä. Naisetkin työstään huoahtivat; äidit +menivät pienosiaan katsomaan, ja tytöt istahtivat nurmikolle, nauraen +ja toisiaan sysäillen. + +Näissä toimin ollessansa ei väki ollutkaan huomannut, kuinka pienoinen +vene pujahti ilmi niemen takaa ja tuli, niin että vesi kokassa pursui, +niityn rantaa kohti. Veneessä oli kaksi miestä. Toinen airoja +notkisteli, toinen istui perässä, melalla ohjaellen veneen kulkua. Kun +jo olivat liki rantaa joutuneet, kenenkään heitä keksimättä, veti +perämies istuinlautansa alta viulun ilmi ja vingahutti sitä pari kertaa +kimakasti. Sepä käännähyttikin kohta kaikkein silmät rantaan päin. +»Viulu-Pekka!» huudettiin iloisesti niinkuin yhdestä suustansa. »Mutta +kenpäs sitten tuo toinen on? Eihän se ole meidän kylän miehiä!» + +Koko joukko riensi alas tulijoita vastaan ottamaan, jotka juuri +vetivätkin veneensä maalle. Tuntematon oli pitkä nuorukainen, jonka +solakka vartalo ensinäöltä ei näyttänyt kovin väkevältä; mutta tarkempi +silmäys pian vakuutti, että kyllä noissa jäsenissä oli jäntevyyttä, ja +että, mitä puuttuikin, sen kimmoisuus ja vikkelyys täysin määrin +palkitsivat. Kiiltävä nahkahattu vähä kallelleen pantu mustain kiharain +päälle, päivettyneet kasvot ynnä vapaa ja rivakka ryhti kaikissa +liikunnoissa ilmoittivat merimiestä, vaikka ei olisikaan huomannut +tuota omituista, vähän keikkuvaista käyntiä. -- »Kah, Antti Lepikkö! +Oletkos sinä taas omille maille tullut? Mikä tuuli sinut on tänne +ajanut? Mitä kuuluu?» kaikui nyt vieraalle vastaan joukosta. + +Iloisesti päätä nyykäytellen muille astui nuori merimies ensiksi talon +isännän eteen. »Jumal' auksi, kummi, terveisiä paljon äidiltäni +Porkassa!» -- »Kiitoksia, kiitoksia, ja tervetultuas tänne, poikaseni! +No missäs sinä olet niin kauan kuljeksinut maailmalla? Johan siitä +taitaa olla viisi vuotta, kun läksit merelle?» Näihin kysymyksiin ei +ukko saanutkaan mitään vastausta, sillä nuori merimies jo oli +toiseenpäin kääntynyt, eikä kuullut niitä. Kääntäkäämmepä mekin silmät +samaan päin. Siinä seisoi Anni, talon tytär ja emännyyden haltia. Hän +oli näöltään semmoinen kuin Viipurin tyttöset tavallisesti ovat. +Kauniiksi ei häntä varsin sopinut sanoa, siksi oli nenä kovin nykerö, +kasvot kovin kuun muotoiset, tukka kovin liinaharja ja varsi liian +matala. Mutta ken tuon pienen tallukan näki punaposkin häärivän talon +askareissa, jotka äidin kuoltua olivat hänen hallussaan, ken varsinkin +näki hänen pienen suukkosensa vetäytyvän suppuun hymystä, ja silmistä +loistavan viattomuuden puhtaan ilon, sitä jo kovin arvelutti eikö ollut +väärin tuominnut, kun ensi silmäyksellä päätti Annin ei kauniin olevan. + +Anniin oli nyt nuori merimies kääntynyt. Hän kättä ojentaessaan ei +virkkanut muuta kuin: »Hyvää päivää, Anni!» eikä tyttökään siihen muuta +vastannut kuin: »Tervetultuasi, Antti!» Mutta ken sitä ymmärtää, mitä +tytön punastuvat posket ja kahden nuoren silmät puhuvat, se näistä +lyhyistä tervehdyssanoista paljon enemmän kuuli, kuin mitä ne olivat +sanovinaan. Hän siitä kuuli toivovaisen kysymyksen: »Vieläkös mua +muisteletkaan, Anni?» Hän kuuli kainon, vaan vakavan vastauksen: »Ällös +huoli, kaikki on entisellänsä!» Yksi tämän salakielen ymmärtäjä +näkyikin olevan joukossa. Hän sen hyvin ymmärsi; synkkä viha välähti +hänen silmistään ja käsi kopristihe nyrkiksi. Se oli Ahokkaan Matti, +rikas talonpoika tuolta mannermaalta. Hän oli melkein yhtä pitkä kuin +Anttikin ja näytti paljon vahvemmalta. Mutta hänen liikuntonsa olivat +laiskat ja veltot, ja peräti vailla sitä jäntevää rivakkuutta, joka oli +niin viehättäväinen nuoressa merimiehessä. Matin hiukset olivat +keltaiset ja riippuivat pitkinä, suorina alas silmille, jotka, +tavallisesti vähän uneljaalta näyttäen, toisinaan kuitenkin +välähtelivät ilkeällä loistolla. + +Muuta väkeä tervehtiessään Antti nyt Matillekin kättä tarjosi; vaan +tämä ei ojentanutkaan omaansa vastaan eikä virkkanut yhtään sanaa +tervehdykseksi. »Vai olet sinä vieläkin äissäs,» naurahti merimies, +»siitä kun sinua viime kerta vähän uimaan opetin, koska taas olit +käynyt koukkujani kokemassa! Mutta», lisäsi hän vakavalla ja +hyväntahtoisella äänellä, »älähän siitä enää, sovitaan nyt pois vaan! +Enhän minäkään muista silloista eikä noita muita koiruuksia, mitä ennen +aikaan olet tehnyt minulle». Mutta Matti yhä vaan seisoi liikahtamatta, +ääneti jörötellen eteensä. Merimiehen otsa vetihe ryppyihin, mutta +samassa se jälleen sileentyi, ja pois kääntyen sanoi hän: »No jos et +sopia huoline, niin ole vaan sopimatta. En minä siitä kovin säikähdy!» + +Isännän tuoma ryyppy oli ollut kutsuna ruoalle. Päivä olikin jo +kallistumassa läntiseen rantaan päin, ja luo'olla olevat heinät +kekoihin koottua, läksi nyt koko joukko taloon päin astumaan, +etunenässä Viulu-Pekka, joka täysin voimin veti marssia. Kun sitten +siellä oli tarpeeksi maisteltu talon rokka- ja puurovateja ja +oluttuoppein pohja oli saatu näkymään, kannettiin pöydät ulos talon +suuresta tuvasta, Viulu-Pekka sävelsi soittoaan ja pian järisi ja +notkui lattian laudat tanssijoiden polkiessa. + +Vanhat miehet, joista ei enää polven notkistajoiksi ollut, vetäysivät +isännän kammariin. Siellä he pöydän ympärillä istuen juttelivat siitä +ja tästä, vuoden tulosta ja ilman vaiheista, viljan hinnasta Viipurissa +ja rahdin vedosta Pietariin, laskettiinpa siitäkin juttuja, kuinka +nykyinen kirkkoherra oli rahvaan mies, jonka neuvo aina oli valmiina +kaikille seurakuntalaisille, vaan nykyinen nimismies kova herra, jonka +puheille ei ollut menemistäkään muutoin kuin »kyökin kautta». Mutta +näistä aineista viimein tuli loppu ja ukot jonkun aikaa istuivat +ääneti, piipunnysistänsä savua tuprutellen ja välistä kallistellen +pöydällä olevia viinalaseja. + +»Kuulkaattenpas», virkkoi viimein taaskin muuan mies, isäntähän +kääntyen, »kuulkaattenpas, taarosta, tehän te välistä liikutte herrain +parissa ja kuulette mitä he juttelevat. Tottahan voinette meille sanoa, +onkohan siinä perää, mitä eilen kuulin Tepanovan puodissa, että muka +sota taasen olisi tulossa?» Taarosta ei tähän kysymykseen kohta +vastannut. Umpimieliseltä näyttäen, kuin olisi koko maailman +salaisuudet hänelle uskottu, sillä ehdolla ettei hän saisi niistä +hiiskua kellekään, istui hän jonkun aikaa ääneti. Mutta lopuksi, koska +hän mielestänsä oli kylläksi näyttänyt, minkä suuren armon hän +kertomisillaan osoitti, tempasi hän piipun hampaistaan, otti oiva +ryypyn lasistansa, rykäsi pari kertaa ja puhkesi viimein sanoiksi: +»Voipi olla perää, ja voipi olla ilman, eihän siitä vielä tiedä muut +kuin kuninkaat ja keisarit ja Herra Jumala. Mutta niinhän arveli +kirkkoherrakin, kun pyhänä kävin hänen luonansa, ettei taida olla +rauhaan luottamista». -- »Ja tänne Suomeenko sodan pitäisi tullakin?» +kysyivät miehet kiireesti. -- »Tottahan se mahtanee tulla tännekin, +koska sitä kuuluvat hankkivan meidän armollista keisariamme vastaan». +-- »No Ruotsalainenkos se taaskin pyrkii tappeluun?» -- »Ei siitä niin +suurta hätää, jos se vaan Ruotsalainen olisi; mutta kuuluupa tuo +pääpiru itse, Ranskan keisari Punaparta, olevan keisarillemme +vihoissaan.» -- Suomenkin syrjäisiin ääriin oli tuon suuren nimen maine +levinnyt, suurennellen hänen tekonsa jättiläisen töiksi. Kumma siis ei +ollut jos peloittavainen sotasanoma tästä tuli vielä peloittavammaksi. +»Punaparta, vai Punaparta», arvelivat ukot, päätään pudistellen, »no +sitten Jumala armahtakoon meitä ja meidän armollista keisaria. Sehän se +on, joka kun vaan kerran paukahuttaa kanuunansa, niin siinä jo lentää +linnasi pirstoiksi ja kaikki väkesi maassa kellettää verissään!» -- »Ja +sitten kuuluu hänellä semmoinen taika olevan miekkansa ponnessa, että +kun sillä vaan keikahuttaa, jo samassa nousee ylös eheänä kaikki, mitä +hänellä on tapettu väkeä». + +Näillä ja muilla senkaltaisilla ilmoitettua kauhistuksensa, miehet +vaikenivat ja istuivat jonkun aikaa tuskallisessa äänettömyydessä. +Kaikilla oli nähtävästi joku peloittavainen ajatus mielessä, vaikkei +kukaan sitä tahtonut ensiksi ilmi lausua. -- Kaikista vieraista +laitoksista, jotka Viipurin lääniin olivat tunkeutuneet, sen Venäjän +kuvernementtina ollessa, ei mikään kansan mielessä ollut niin rasittava +ja kammottava kuin sotamiesten otto. Virkamiesten ryöstämiset ja +väkivaltaisuus, raskaat päivätyöt ja pieksemiset herrain hoveissa +olivat kyllä vaikeat kärsiä, vaan paljo parempi ei ollut kansan tila +ollut ennenkään näillä äärillä, ja yhdessä kärsien taidettiin kuitenkin +lohdutella toinen toistansa. Mutta pahempaa oli sotamiehen-otto. Satoja +nuoria miehiä temmattiin joka kerta omaistensa keskestä Venäjälle +vietäväksi, ja niistä oli vaan harvat nähty tulevan takaisin, nekin +harmaapäänä, vaivaisena. Muut kaikki menehtyivät kaukaisissa +maanäärissä ventovierasten keskellä, missä tuskin milloinkaan kuulivat +kotokieltänsä ja harvoin näkivät edes jumalanpalvelusta toimitettavan +kotona opitulla tavalla. Sentähden Viipurin läänin talonpoika +pelkäsikin sotapalvelusta niinkuin kuolemaa, ja moni nuori mies, siitä +säilyäksensä, karkasi rekryytin-otto-aikana kolkkoon korpeen piilemään +tai silpoi peukalon poikki oikeasta kädestänsä. + +Tätä muistamahan oli sotasanoma tietysti miehet saattanut, ja +tuskallisella, pelkääväisellä sydämellä he nyt arvelivat, ketä heistä +oli kova onni kohtaava, että täytyisi antaa poikansa surman suuhun. +Taarosta yksin ei näkynyt ottavan osaa miesten synkistä ajatuksista; +hänen näkönsä oli levollinen, melkein iloinen, ja sen takana nähtäväni +piili joku tärkeä salaisuus. Jonkun aikaa vierastensa mieltä +pinnistyksessä pidettyä, hän vihdoin taaskin puhkesi sanoihin. »Kyllä +arvaan, miehet», lausui hän, »mitä te niin synkeinä istutte ja +tuijottelette, ikään kuin olisi teillä nuora kaulassa! Te arvelette +että punakaulukset kohta tulevat meiltä poikiamme tempaamaan! Eikös +niin? -- Vaan älkääs toki vielä kovin hätäilkö! Paljon vielä voi siksi +muuttua!» Hartaimmalla uteliaisuudella kääntyivät kaikki silmät +puhujaan, joka pään nyykähyksellä vakuutti puheensa todeksi. »Niin, +mitä te virkkaisittekaan, jos ei tulisi tänä vuonna eikä enää ikinä +sotamiehenottoa tässä maassa!» -- »Herra Jumala, kuinka se olisi +mahdollista?» -- »Uskokaa pois vaan, miehet, kyllä se on totta. Samassa +kun kirkkoherra mulle sotasanomat jutteli, hän myös lohdutukseksi sen +lisäsi, että rekryytin ottoa ei Suomessa enää pidä tapahtuman, koska +armollinen keisarimme, jota Jumala siunatkoon, kuuluu aikovan panna +tämän Suomenmaan jälleen yhteen Ruotsin[14] kanssa, niinkuin se on +ollut ennen, ja sitte saamme Ruotsin lain, ja Ruotsin laki ei salli +rekryytin-ottoa». Mahdoton on kuvata sitä riemua, mikä tästä sanomasta +nousi. »Vai Ruotsin lain me saisimme! Ei herrat enää saisi meitä pitää +orjinaan eikä piestä niinkuin koiria! Ei enää sotamiehiä meistä oteta!» +huudettiin kohti kulkkua ja nuot muuten hiljaiset ja tyynet ukot olivat +ikäänkuin tulena ja leimuna. + +Ahkerissa puheissaan he eivät olleet yhtään huomanneet mitä viereisessä +tuvassa tapahtui. Vasta kun riemunsa jälleen alkoi vähän asettua, +kuulivat he että siellä oli aika meteli. »Mitä juukelia tuossa on?» +huusi isäntä, kavahti rahilta ja riensi tupaan; hänen jäljestänsä +tulivat muutkin miehet. Tanssituvassa heitä kummallainen näkö kohtasi. +Ilo oli loppunut, viulun äänet vaienneet, miehet seisoivat kahtena +joukkona vastakkain, kiroten, uhkaillen ja nyrkkiä toisillensa +pudistellen; toisen pienemmän joukon etunenässä seisoi Matti, Antin +puolella oli isompi parvi. Naisväki oli nurkkiin paennut ja odotti +siellä itkien ja voivotellen mitä asiasta syntyisi. + +»Mitä juukelia tämä on?» tiuskasi taarosta tupaan astuttuansa +uudestaan. »Kuka on talossani tohtinut nostaa tappelua?» Kymmenin äänin +huudettiin vastausta siihen ja toinen yritti toista äänellänsä voittaa, +niin ettei sekamelskeessä voitu sanaakaan eroittaa. Suurin vaivoin sai +taarosta viimein melun masennetuksi, ja tiedustelluksi riidan alun ja +syyn. + +Nuoriso oli, niinkuin jo tiedämme, ukkoin lähtiessä jäänyt tanssimaan. +Antti ei siihen kuitenkaan ollut ruvennut, vaikka kyllä olis voinut +monen sievän tytön katsannosta lukea: Voi jos tuo reima poika tulisi +minua vähän tanssittelemaan! Hänen ympärilleen oli keräynyt muutamia +vanhoja tuttuja ynnä muita kyläläisiä, jotka halusivat kuulla missä +main hän oli käynyt ynnä mitä kummia siellä oli kuullut sekä nähnyt. +Antti olikin ruvennut juttelemaan, jutteli oikein aika lailla, +mahdollisia ja mahdottomia sekasin niinkuin merimies-veitikoilla on +tapana. Hän kertoeli kummasteleville kuulijoillensa siitä korkeasta +aidasta, joka on rakettu maailman äärimmäistä rajaa myöten, hän jutteli +niinkuin proveetta Juonas asuneensa pari päivää valaskalan vatsassa, +hän puhui Pharao kuninkaan vaunun pyörästä, joka Punameressä muka oli +tarttunut ankkurin hampaasen. Kaikki nämät jutut kuultiin suurella +ihmeellä, vaan uskottiin kuitenkin täydeksi todeksi. Mutta kun Antti +lopuksi rupesi latelemaan kuumista maista, missä ei muka pitänyt olla +koskaan jäätä eikä lunta, silloin kuulijat lopuksi kaikki tyrskähtivät +nauramaan ja huusivat hänelle: »Jopas nyt, Antti parka, panet omiasi! +Luuletkos meitä niin tuhmiksi että tämmöisiä uskomme!» + +Antin tarinoidessa oli hänen kuulijainsa joukko yhä karttunut ja +tanssijoiden rivit saman määrän harvenneet. Nyt juuri läheni Mattikin, +joka oli kovasti äissään siitä kun kaikkein piti tunkeuta merimiehen +ympärille. »Mitäs te viitsittekään kuullella moisen valehtelijan +loruja? Tulkaatte pois tanssimaan ja antakaatte hänen jaaritella +yksinään!» -- »Loruja on monellaisia», naurahti merimies, »on lystejä, +on ikäviäkin; ja mitäs minä siihen voin, jos maanmoukka, joka kaiken +ikänsä on kotinurkassa nuhjustellut, ei osaa laatia edellistä laatua. +-- Mutta tehkäämmehän vaan Matille mieliksi, koska hän niin haluaa, ja +menkäämme tanssimaan!» Niin sanoen jätti Antti kuulijansa siihen ja +astui poikki lattian suoraan talon tyttären tykö. Matti sen huomattuaan +ennätti edelle, vaan Anni kääntyi hänestä pois ja meni merimiehelle +vastaan. Tyhjin toimin täytyi Matin paikallensa palata ja siinä hän +mutisi itsekseen: »Ei siitä niin suurta väliä olekaan, jos sen nyt veit +minulta, mutta yritäppäs, tyhjätasku, tulla kilpaa kosimaan, niin saat +nähdä kuka viimeiseksi nauraa!» Sillä hän lohdutti itsensä eikä ollut +näkevinäänkään Antin ja Annin tanssia. Mutta kun he nyt toisen kerran +pyörivät valssissa hänen sivutsensa, hän ei kuitenkaan enää malttanut +mieltänsä, vaan ojensi jalkaansa vähäisen. Siihen Antti kompastui ja +meni kellelleen lattialle. »Tahallaankos sen teit, lurjus?» huusi Antti +vihastuneena nousten. -- »Jalka on minun omani eikä laki kiellä +ojentamasta sitä milloin tahdon». -- »Mutta minä neuvon sinua ihmisille +ämmänkoukkuja panemaan!» Riita yhä kiihtyi, muutkin miehet siitä +tulivat osaa ottamaan, useimmat Antin puolta pitäen, vaan muutamat +kuitenkin lyöttäytyen Matin puolelle, koska tahtoivat tuon rikkaan +miehen kanssa pysyä suosiossa, taikka siitä syystä että Antin sana +»maanmoukka» heitä oli suututtanut. Oli juuri tulla aika tappelu, koska +vanhat miehet astuivat sisälle. Isännän sanat saivat nyt kyllä riidan +asettumaan, vaan ilo ei kuitenkaan enää palaunut, ja vähän ajan perästä +hajosivat vieraat kukin kotiinsa. + + +II. + +Piispansaaren ja Porkansaaren välillä on kapeanlainen salmi, sekin +kolmella pienellä luodolla niin tukittu että äkkinäinen tuskin voi +keksiä väylän, joka sisälahteen viepi. Yhdessä näistä luodoista, joka +oli tiheällä viidakolla peitetty, näkyi pari viikkoa ylläkerrottuin +tapausten perästä onkimies. + +Aurinko oli mailleen menemässä; tuuli oli jo uneen viihtynyt ja +ainoasti hienoista väreistä, joita sen hiljainen hengehtiminen piirteli +lahden pintaan, taisi päättää sen vielä hengissä olevan; vedet tuolla +hohtivat kirkkaana iltaruskon purpurasta ja kullasta, täällä makasivat +mustana, umpisalaisena rantahongikkojen pimeässä varjossa. Päivän äänet +oli vaienneet; ei kuulunut mitään muuta kuin ruisrääkän rätinä pellossa +ja sorsapoikuuksien pulikoiminen ruo'istossa, joita emät kaakotellen +kutsuivat hyville ruokapaikoille. + +Oli yksi noita kesä-iltoja, jolloin ei kylliksensä saa istuneeksi veden +partaalla, äänetönnä ihaelemassa luonnon rauhallista ihanuutta, jolloin +maailman puuhat ja hyörimiset meiltä unhottuu, mielemme myrskyt viihtyy +ja kaikki mitä on riitaista, soinnutonta sydämessä jälleen sulautuu +yhteen suloiseen sovintoon. + +Mutta onkijaan ei illan ihanuus näkynyt vaikuttavan yhtään. Hänen +silmänsä ei ihaellut suloista näköä hänen edessään; eikä se myöskään +tarkkaellut tointa, jossa hän oli olevinaan, sen selvästi todisti +kaislaan takertunut ongen siima. Hänen silmänsä levottomasti +juoksenteli pitkin rantoja, lahden kaikkia perukoita myöten, ikään kuin +näätä saaliin haolla pujotteleikse kivien ja kantoin välitse. + +Yht'äkkiä raikahti Piispansaaren puolelta heleä tytön ääni, joka rupesi +tuttua kansanlaulua rallattamaan: + + Ikävä on ilta ja päivä on pitkä, + Surutonta hetkeä en muistakaan; + Voi mikä lienee tullutkaan, + Kun ei minun kultani kuulukaan! + +Laulu vaikeni jälleen ja hetken oli kaikki ääneti, vaan sitten risahti +lepistö Porkansaaren rannassa, siitä astui näkyviin nuori mies, työnsi +veneen vesille ja istahti soutamaan. Se oli tuttavamme Antti Lepikkö. + +Onkija oli laulun kuullessansa kyykistynyt kiven taaksi piiloon, ja +nyt, kun näki venheen poikki salmen kiitävän, hän pudisti nyrkkiä +soutajalle ja mutisi hillityllä vimmalla: »Niinpäs olikin kuin +arvasin!» Veneen ohitse mentyä hän nousi piilostaan ja hiipi hiljaa +kontaten luodon toiseen päähän, joka antoi Piispansaareen päin. + +Salmi oli tässä tuskin kaksikymmentä askelta leveä; sen takana rannalla +istui nyt nuori merimies ja hänen vieressään tyttö, jonka sala-kuulija, +Matti, kovin selvään tunsi -- Anniksi. Illan hiljaisuudessa kuului +jok'ainoa sana, minkä he puhuivat. + +»Anni», virkkoi nuorukainen vähän moittivalla äänellä, »minä jo luulin +ett'et tulisi enää ikinä puheilleni, koko viikon olen joka ilta käynyt +rannalla ja turhaan odotellut merkkiäsi. Niin vähänkös sinulla on halua +minua näkemään, ett'et edes joskus ole tullut tätä lyhyttä väliä?» -- +Tyttösen silmät täyttyivät kyyneleistä. »Jumala sen tietää», vastasi +hän innollisesti, »että minä matkan pituudesta en lukua pitäisi, vaikka +olisi sitä kymmenenkin tämän vertaa. Mutta minä en ole millään keinoin +päässyt ja» -- lisäsi hän itkusta raukeavalla äänellä, »saa nähdä +päässenkö koskaan enää täällä käymään». -- Nuorukainen kavahti +paikaltaan. »Mitä? Et pääsisi enää koskaan tänne? Kuinka niin? Mikä on +tapahtunut?» -- Tyttö masensi murheensa, pyyhki kyynelet silmistään ja +kertoi: »Tiedäthän, Antti, että tuo Ahokkaan Matti aina on hännitellyt +perässäni. Tähän asti hän Jumalan kiitos ei ollut vielä mitään +virkkanut. Mutta koska viime kerta täällä käytyäni tulin kotiin, niin +siinä istuu Matti tupakoimassa isän kanssa ja molemmilla on niin +kummallinen näkö. 'Anni', huusi minulle isä iloisesti vastaan, 'Anni, +tässä on sulle tulleet kosijat ja aika pohatat lisäksi!'» -- Merimies +puristi tyttöä käsivarsillaan, ikään kuin olisi joku jo ollut siinä +ryöstämässä sitä häneltä. Anni jatkoi: »Minä tuskissani en saanut +sanaakaan suusta, hyrähdin vaan itkuun. Mutta isä virkkoi: 'No, no, +ainahan tuolle naisväelle heruu vedet silmiin, kun jotain outoa +kuulevat, oli se sitten hyvää, taikka pahaa!' -- 'Mutta isäkulta', sain +minä viimein vastanneeksi, 'minä vielä olen hyvin nuori naitavaksi ja +kuinka te sitten tulisitte toimeen täällä, kun en olisi emännöimässä!' +-- 'Hui hai', nauroi vaan ukko vastaan, 'kaikkia ihminen katuupi, vaan +ei nuorna naimistansa, ja mitä talon hoitoon tulee, niin me Matin +kanssa tässä olemme arvelleet, että hänen olisi parempi antaa oma +talonsa arennille ja muuttaa tänne, sillä tää talo se on kuitenkin +parempi ja suurempi. Ole nyt vaan iloisena, tyttöseni, sillä onnestasi +on hyvä neuvo pidetty'. -- Siihen se asia sitten jäi, sillä minä en +tohtinut virkkaa isälle mitään rakkaudestamme; vaan lähtiessään Matti +porstuassa katsoa tuijotti minua ilkeillä silmillään ja sopotti: 'Kyllä +minä tiedän asiain laidan, Anni, mutta kun kymmenen vuotta olemme +yhdessä eläneet, niin sinä joka päivä kiität onneasi, kun pääsit +rikkaan talon emännäksi, etkä tuommoisen merimies-rentun'» -- »Tulen +korvettava», mutisi Antti, -- »'akaksi joka lopuksi joutuu +ruotuvaivaiseksi'. -- Ja sitten hän vielä hiljemmin lisäsi: 'Muuten +minä pelkään että tämmöiset kävelyt myöhään illalla eivät ole oikein +terveelliset morsiamelleni.' -- 'En minä morsiamenasi ole', intin +hänelle vastaan. -- 'No, no', nauroi hän, 'minä ei olla, siksi vielä +tullaan ja emännäkseni myös, ja nyt hyvästi!' -- Sen perästä en ole +enää tohtinut niin tiheään käydä täällä, sillä jos isä siitä saapi +tietoa, hän kovin suuttuu; hän kyllä pitää paljon sinusta, vaan ei hän +ottaisi sinua vävyksi sentähden että olet -- köyhä». Anni vaikeni ja +peitti itkien silmät käsillään. + +Mutta Antti tarttui häntä käsiin ja virkkoi iloisella mielellä: »Entäs +jos minä en olisikaan niin köyhä kuin te luulette, ja jos voisin tulla +rikkaammaksi kuin koko Mattikaan!» -- Salmen toisella puolella risahti +kovasti. -- Anni katsahti kummastuneena puhujaan. -- »Niin, Anni», +kertoi tämä, »kuules mitä nyt sulle juttelen. Viime syksynä palvelin +englantilaisessa laivassa. Se rikkoutui kariin, me laskimme veneen +veteen ja yritimme maalle soutaa. Mutta laine veneen kumosi. Minulle +silloin sattui airo käsihini, jolla pysyttelin itseäni veden pinnalla. +Muista kumppaleistani en ole nähnyt koskaan mitään, mutta katteinin pää +ilmautui vähän ajan perästä likellä minua. Se oli kohta jälleen +uppoomaisillaan, sillä kariin kolahtaessamme oli raskas parsi pudonnut +hänen toisen käsivartensa päälle, niin ettei hän tainnut muuta kuin +toista käyttää. Minä silloin riensin hänen luoksensa, nostin hänet +airolleni ja sidoin siihen kiinni, koska hän ei itse jaksanut kiinni +pitää. Parin tunnin päästä aamu valkeni ja rannasta tuli ihmisiä meille +avuksi. + +»Koko viime talven on katteini parka sairastellut tämän kohtauksen +seurauksia ja tällä jouto-ajallaan on hän kiitollisuudesta opetellut +minulle niitä tietoja, jotka merimiehelle ovat tarpeen. Nyt olen +perämiehen virkaan päässyt ja muutamien vuosien perästä heittää +katteini laivansa kokonaan haltuuni. Sen lisäksi on hän naimaton ja on +ottanut minut ottopojakseen sekä perilliseksensä. Näetkös nyt että voin +tulla paljon rikkaammaksi Mattia!» Anni kavahti merimiehelle kaulaan. +»Lähtekäämme, rientäkäämme paikalla tätä isälle ilmoittamaan, niin minä +kohta pääsen Matista ja kaikki tulee hyväksi!» -- »Maltas vähäisen», +hillitsi häntä merimies, »siinä on vielä pieni temppu, jota en ole +kerinnyt mainita. Perämiehen tutkinnon seisottuani minulla oli +semmoinen kiire tänne tulla, etten ruvennut todistuspapereitani +odottamaan. Net tulevat muutamain viikkoin perästä otto-isäni muassa, +joka silloin laivallansa tuopi tänne tavaraa ja noutaa minut. Sitä +ennen en tahtoisi astua pyyntöineni isäsi eteen, sillä hän voisi luulla +minua valehtelijaksi, koska minä en millään voi todistaa sanojani. Ole +sinäkin vielä aivan vaiti tästä asiasta, ja koeta vaan kaikellaista +estelemistä ja viivykkiä keksiä, joilta muka ei sinun sovi vielä mennä +kuulutuksille Matin kanssa». + +Matti oli kaiken tämän kuullellut ja hänen muodostansa olisi voinut +lukea sitä vimmaa, joka kiehui hänen sydämessään. Mutta yhtähyvin hän +kykki piilossaan äänetönnä; ainoasti silloin kun Antti mainitsi +olevansa rikas, niin hän äkillisessä kummastuksessaan liikahti. Nyt kun +hän näki pariskunnan nousevan ja eroovan, hän taas hiipi takaisin +entiselle paikallensa, sieppasi pyssyn maasta, veti hanan vireesen ja +pani toista kruutia sankkiin. Pian tulikin Antti näkyviin, soutaen +takaisin oman saaren rantaan. Matti ojensi pyssynsä soutajaa kohti, +tähtäsi hetkisen -- vaan sitten laski hanan jälleen alas, pani pyssyn +pois ja mutisi itsekseen: »Nyt minä vuorostani voisin sinut uimaan +opettaa, koska sinä käyt minun koukkujani katsomassa! Vaan enpä huoli +kuitenkaan. Tulikki ammoo kovin kovasti, saattaisi kylään kuulua. +Kyllähän siihen keksitään parempikin neuvo!» + + +III. + +Syyskuu jo oli lopussaan kun eräänä päivänä kirkkoväki palasi +hätäyneenä, pelästyneenä kotiin. Kaupungilla oli jo peloittavainen huhu +kuulunut että tänä syksynä kuitenkin otettaisiin sotamiehiä, ja +kirkossa saarnan perästä luettu keisarillinen julistus oli sitten tämän +huhun kaikkein kauhistukseksi vahvistanut. Hämmästys ja tuska oli sitä +suurempi, mitä arvaamattomampi sanoma; sillä tavallisesti ei rekryytejä +otettu ennen kuin Marraskuussa, ja yleisiin kulkupuheisin luottaen että +Viipurin lääni, niinkuin sitten vähä ennen joulua tapahtuikin, +yhdistettäisiin muun Suomen kanssa, oli rahvas luullut olevansa +täydessä turvassa sotamies-teon suhteen. Mutta nyt oli kuitenkin käsky +tullut ja uhkaavaisen sodan tähden oli tällä kertaa otettava tavallista +enemmän miehiä, nimittäin kahdeksan tuhannelta. + +Sotamies-teon suhteen Viipurin läänin pitäjät siihen aikaan olivat +jaetut ruotuihin, viisisataa miestä kussakin, ja ruodut satakuntiin. +Ruodulla oli viidensadan päämies ja satakunnilla sadan päämiehensä, +kaikki talonpoikia. Milloin käsky Pietarista oli tullut rekryytin +otosta, määrättiin Viipurin maakansliassa kuinka monta miestä kustakin +pitäjästä oli otettava. Sitten saivat viidensadan päämiehet ja sadan +päämiehet tuumia keskenään, keitä ruodun puolesta menemään pantaisiin. +Tapana oli ensiksi ottaa rengit, loismiehet tai muut joutomiehet, +varsinkin jos olivat juoppoudesta tai muusta irstaisuudesta tunnetut; +talollisia ei otettu muuten kuin hätätilassa ja ainoata poikaa ei viety +vanhemmilta, varsinkin leskeltä. Mutta jos ruodun päämiesten määräämä +oli pahaa aavistaen piiloon mennyt, niin täytyi ottaa kenen vaan sai +käsiinsä. Itse oton muuten toimitti kruununvouti tai nimismies ruodun +päällikköin ynnä muutamain sotamiesten avulla. + +Muutamia päiviä oli jo mainitusta sunnuntaista kulunut ja ruodun +päälliköt oli jo koolla olleet salaa määräämässä kenen piti +sotamieheksi lähtemän. Melkein kaikki Viipurin pitäjästä otettavat +miehet olivatkin jo otetut ja otto-aikakin loppumaisillaan. Sentähden +alkoivat pakolaiset vähitellen tulla takaisin saloilta. + +Matti Ahokkaan talossa eräänä yönä jo maattiin sikeimmässä unessa; vaan +yht'äkkiä kuului kova kolkutus portilla. Talonväki kavahti ylös +vuoteeltaan ja juoksi ikkunoille, mutta syksyisen yön pimeys ei +sallinut mitään nähdä. Uudestaan kolkutettiin ovelle ja nimismiehen +ääni huusi ulkoa: »Avatkaat keisarin nimessä!» -- »Herra Jumala, +rekryytin-ottajat!» kiljahtivat naiset säikähdyksissään. Matti ainoan +renkinsä kanssa, sillä muut kaikki olivat vielä paolla salolla, +kiirehti porttia avaamaan. Vahva telkki sysättiin syrjälle, portti +aukesi. Tuvasta tuotu päre valaisi koko pihan. Portin suussa seisoi +nimismies ruodun päämiesten kanssa; heidän takanaan vielä yksi Venäjän +ala-upseeri ja neljä sotamiestä ynnä pari rekryytiksi otettua +talonpoikaa. + +Nimismies astui Mattia likemmäksi ja ilmoitti: »Sinun talossas, isäntä, +on renki nimeltä Risto Sorsa, hän on määrätty sotamieheksi». -- »Risto +Sorsa», vastasi Matti, »se ei olekaan kotona, se lurjus syystä pelkäsi +teitä ja on missä lieneekään salolla». -- »No, tässä ei ole meillä +aikaa ruveta häntä hakemaan; täytyy ottaa joku toinen rengistäsi +sijaan. Missä ne ovat?» -- »Muut ne ovat samalla tiellä kuin Ristokin, +mutta onhan tässä kotona Heikki Rouhiainen. Kah, mihin se on +pujahtanut, vast'ikäänhän se oli tässä vieressäni!» -- »Onkos tästä +muuta pääsöä kuin tämä portti?» kysyi kiireesti nimismies. -- »Ei ole, +herra vallesmanni, kyllä hänen pitää löytyä pihasta». -- »No sitten yks +mies porttia vartioimaan, muut minun kanssani etsimään!» -- Lyhty +tuotiin tuvasta, toinen oli rekryytin-ottajilla muassa ja ruvettiin +ulkohuoneista hakemaan. Viimeksi koko etsijäparvi nousi tallin +yliselle; kaikki muut paikat jo oli läpi haettu, siitähän siis karkurin +piti löytyä. Portin vartiana seisova sadan päämies, joka nyt arveli +virkansa tarpeettomaksi, meni keskelle pihaa pölkylle istumaan ja +rupesi tulta piippuunsa iskemään. Mutta yht'äkkiä kalisutti joku +halkopinoa ja piistä säihkyvän säkenen valossa vartia juuri kerkesi +nähdä mustan haamun, joka pitkin aituutta pujotteli portille. »Hei, +tässä se on etsittävä, joutukaa, joutukaa!» huusi hän karkurille +vastaan juosten. Mutta pimeydessä ei ollut helppo häntä kiinni +tavoittaa, ja porttia ei ollut älytty panna telkeesen. Koska etsijät +joutuivat pihalle, oli karkuri jo näkymättömissä eikä ollut +arvelemistakaan lähteä metsään häntä takaa ajamaan. + +»Mitähän nyt teemme?» arveli nyt Matti nimismiehelle. -- »Tässä on +tietysti joku sijaan otettava», vastasi tämä kuivakiskoisesta -- +»Olishan tässä Heikkuran talo virstan päässä, tottahan siellä joku +renki lienee kotona». -- »Niin, ja kun sinne joudumme, on taaskin pesä +tyhjänä», nauroi nimismies; »ei, velikulta, tässä nyt tehdään toiset +temput. Sinun talostas on rekryyti määrätty otettavaksi ja kun ei muita +ole saatavissa, täytyneehän sinut itses ottaa». -- »Älkää Jumalan +tähden semmoista leikkiä laskeko», sanoi Matti vaalistuen, »oikeinhan +siitä käypi väristys selkäpiitä myöten». -- »Taitaapa selkääsi myöten +pahempiakin käydä», nauroi nimismies. »Älä nyt tyhjään kursastele, vaan +lähde mukaan». -- »Mutta, Herra Jumala, talollinenhan minä olen enkä +mikään loismies taikka renki!» -- »Olit mitä olitkin», ärjäsi +nimismies, »vaan nyt olet rekryyti ja siin' on loppu!» Matti kavahti +ikään kuin portille päin, mutta samassa oli hän kiinni kopattu ja kädet +sidotut selän taa. -- »Armahtakaa, korkea herra vallesmanni», huusi hän +vielä tuskissaan, »päästäkää minut irti, niin minä vaikka mitä annan!» +-- Nimismies arveli: »Jos ei olisi niin myöhää ja meidän jo huomenna +aamulla täytyisi olla rekryytein kanssa kaupungissa, niin voisimme ehkä +hyvän sanan ja -- muutaman sadan kolikon edestä» -- -- -- »Kuulkaa, +herra vallesmanni», sanoi äkillisellä ilolla Matti, »nyt minä neuvon +tiedän. Katsokaa tuolta Kopransaaresta paistaa valkeaa; siitä me saamme +miehen, jota rekryytiksi sopii panna, ja se ei saaresta pääse mihinkään +karkaamaan, jos vaan viisaasti ansat viritämme». -- »Kukas se siellä on +saaressa ja mistä sinä sen tiedät?» -- »Antti Lepikkö tuolta +Porkansaaresta oli eilen illalla sanonut menevänsä tuulaalle; hän se on +eikä mikään muu». -- »Antti -- Antti Lepikkö, kas kun en minä koko +miestä tunne», arveli nimismies. -- »Niin, se on vasta muutamia +viikkoja sitten kotiin tullut merimies, joka ei tässä muuta tee kuin +laiskehtii ja koiruutta tekee. Semmoiset herrat juuri sopivatkin +sotamiehiksi». -- Loppupuoli Matin ja nimismiehen puhetta oli käynyt +hiljaisella äänellä, niin ettei muut siitä kuulleet mitään. Nytpä Matti +pani suunsa aivan nimismiehen korvalle ja sopotti: »Mutta meidän pitää +ruodun päämiehet laittaa pois, sillä muuten asia menee tyhjäksi. Antti +on lesken ainoa poika!» -- »Ai, ai», sanoi nimismies, päätänsä +pudistain, »sitten tuo tuskin käynee laatuun; minä voisin kovin suureen +edesvastaukseen joutua. Mutta tottahan se ei ole yksinään tuulaalla, +pitäähän heitä olla kaksi saaressa». -- -- »Ei», kiirehti Matti kesken, +»tuo Lepikkö-roisto meidän pitää ottaa eikä mikään muu. Minä otan +edesvastauksen päälleni, te voitte sanoa minun pettäneeni teidät, -- ja +minä teille annan vaikka viisisataa ruplaa!» -- »No olkoon menneeks' +sitten!» -- + +Ruodun päämiehet yhden sotamiehen kanssa lähetettiin nyt jo saadut +rekryytit kaupunkiin viemään ynnä sanaa saattamaan että nimismies vasta +aamulla tulisi jäljestä sen yhden vielä puuttuvan miehen kanssa. Heidän +lähdettyään meni Matti nimismiehen ja jäljellä olevain neljän +Venäläisen kanssa alas rantaan. He työnsivät veneen vesille ja Matti +kävi perää pitämään. Hankoihin käärittiin tappuroita, etteivät +vinkuisi, ja niin lähdettiin pitkillä, hiljaisilla airon vedoilla +soutamaan. Saaren niemessä näkyivät ihan selvään tuulasmiehet, jotka +istuivat leväten valkean ääressä. Matkalla pyytäjät neuvottelivat +kuinka asia oli asetettava. Heidän piti soutaa saaren toiseen päähän; +siitä piti Matin sitten mennä tuulasmiesten puheille ja jutella heidän +kanssaan, siksi kun hiljaa hiipien kerkiäisivät heidät piirittämään. +Näin tehtiinkin. Yö oli niin pimeä että hiljaan kulkeva vene +tuulasmiesten huomaamatta meni sivutse ja tuli rantaan. Vähän ajan +perästä ilmestyi Matti valkean ääreen. »Kah kummaa, Matti, mistä sinä +tulet?» huudettiin hänelle vastaan. -- »Kuuluu olevan rekryytin-ottajia +liikkeellä», valehteli Matti, »ja minulta ovat kaikki rengit metsään +paenneet, niin pelkäsin että jos hätätilassa kukaties ryhtynevät minuun +itseeni. Sentähden tulin tänne teidän kanssanne yötä pitämään». Antti +ja hänen kumppaninsa Viulu-Pekka alussa eivät juuri näkyneet kovin +iloitsevan Matin tulosta, vaan, tämän selityksen kuultuansa, he eivät +tahtoneet häneltä kieltää suojaansa; he pyysivät häntä valkean ääreen +istumaan ja tarjosivat hänelle ryypyn kylmästä tultua. Näin oli vähän +aikaa kulunut, kun äkkiä kuului airoin kolina Antin veneestä. Miehet +kavahtivat seisalleen ja näkivät edessänsä nimismiehen ja yhden +sotamiehen, jotka paon veneesen estivät. »Rekryytin-ottajat!» huusi +Antti tuulasrautahansa tarttuen. »Mutta, älä pelkää, Matti, ei niiden +pidä saada sinua kynsihinsä». Hän nosti aseensa, lyödäkseen sillä +sotamiestä, joka läheni, vaan samassa joku takaa tempasi raudan hänen +kädestään. Antti käännähti, -- siinä seisoi Matti, ryöstetty tuulas +kädessä, ilkeästä ilosta loistavilla silmillä. »Koira!» huusi Antti, +joka nyt, asian arvaten, syöksihe pettäjän päälle. Vaan tämä väistyi ja +samassa olivatkin sotamiehet jo käyneet Antin kimppuun. Hän kyllä +ponnisteli kaikin voimin vastaan, vaan vihollisia oli kovin monta. Ei +aikaakaan, niin makasi hän käsistä ja jaloista sidottuna sekä tuke +suussa sen veneen pohjassa, jolla rekryytinottajat olivat tulleet. He +läksivät takaisin soutamaan ja olivat jo keski-lahdelle joutuneet, kun +Matti yht'äkkiä sanoi: »Mutta mihinkäs se toinen joutui?» -- +»Toinenko», sanoi nimismies, »mitäs me sillä teimmekään?» -- »Ei muun +vuoksi, mutta jos se nyt menee ja melua nostaa kylässä, niin saattaisi +sieltä huomenna kerjetä tietoja, jotka tekisivät koko vaivamme +turhaksi». -- »Toinen», sanoi yksi sotamiehistä, »se löi minua pakanan +rauta-kangellansa sääreen, niin että siitä liikkaan; mutta me +annoimmekin hänelle aika hyväntekijäiset siitä, niin että se jonkun +aikaa pysynee nukuksissa». -- »Oletteko hänet tappaneet?» huusi Matti +kauhistuksella. -- »Eikö mitään, minä vaan vähän kolautin päähän, niin +että pyörtyi, kyllä se vähän ajan päästä herpoaa». -- »Vai niin», +mutisi Matti itsekseen, »ei hän siis kyenne niin aivan kohta kielimään; +vaan minun pitää kuitenkin mennä kanssa kaupunkiin niin laittamaan, +että heidän apunsa tulee myöhään, jos sitä tulisi!» + + +IV. + +Jonkun ajan perästä yön kylmä ilma herätti Viulu-Pekan pyörryksistä; +hän katsoi ympärinsä mutta yön pimeydessä ei mitään näkynyt; hän +kuulteli, vaan ei mikään ääni enää ilmoittanut ihmisten läsnä-oloa. Hän +olisi voinut luulla äsköiset tapaukset pahaksi uneksi, jos ei saadusta +kolahduksesta pakottava pää olisi ollut todistajana niiden +todellisuudesta. + +Pekka nyt nousi seisoalleen ja vielä kerran kuulleltuansa kuuluisiko +mitään vaarallista ääntä, rupesi kumppaniansa kutsumaan, ensin hiljaa, +sitten yhä kovemmalla äänellä. Mutta turhaan -- ei muu vastannut kuin +aaltojen roiske rantaa vastaan ja tuulen vinkuna hongissa. Antti +nähtävästi oli viety rekryytiksi. Mutta yksi seikka Pekkaa arvelutti: +miksi olivat rekryytin-ottajat hänet hylänneet, joka kuitenkin oli +perheetön joutomies, ja vieneet Antin, joka oli lesken ainoa poika. +Semmoisiahan ei milloinkaan otettu. Viimein kuitenkin asia Pekalle +selveni, kun muisti Ahokkaan Matin olleen sotamiesten parvessa. »Sen +heittiön tekosia nämät ovat», huusi hän innoissaan, »hän tahtoi +kosioveljen saada pois tieltänsä. Mutta maltapas, juonittelija», +riemuitsi hän näppiä lyöden, »vielä ei Antti parka ole harmaassa +takissa; ne ei saa häntä sotamieheksi panna, kun saavat tietää hänen +olevan lesken ainoan pojan, ja mepäs tässä tehdään sinulle se kuje että +asianomaisille seikan selitämme! On Pekassakin mies, jos siksi tulee!» + +Näin sanoen hän riensi alas rannalle, missä hänellä oli veneensä; hän +työnsi sen vesille, istahti airoille ja rupesi, niin kiireesti kuin +pimeydessä taisi, soutamaan Piispansaareen päin. Perille tultuansa hän +hyppäsi maalle ja juoksi ylös taloon. »Avatkaa, avatkaa!» huusi hän +tuvan ovelle kolkutellen, ikään kuin olisi tahtonut asukkaat herättää +kuoleman unesta. »Kukas siellä?» kuului pian isännän ääni oven takaa. +-- »Minä, Viulu-Pekka, tässä olen, aukaiskaa joutuisasti Jumalan +tähden!» Tutun äänen kuullessansa isäntä nyt oven aukaisi, ja Pekka -- +laukesi lattialle sisään. »Rekryytin-ottajat!» oli ainoa sana, minkä +hän sai suustansa; sitten pyörtyi hän taas; tuon kolauksen perästä oli +kova soutu liian uuvuttanut häntä. Talonväki hänen huutonsa sillä +tavoin ymmärsivät, että rekryytin-ottajat häntä itseään olivat +tavoitelleet ja että hän töin tuskin oli päässyt heidän kynsistään. He +sentähden veivät hermottoman syrjäiseen aittaan, missä hän paremmin voi +olla piilossa, jos häntä tultaisiin hakemaan, ja yksi piika pantiin +laiturille vartioimaan kuuluisiko mitään venettä tulevan. + +Näin kului tunnin verta ja aamu alkoi jo hämärtää. Silloin sairas taas +aukaisi silmänsä; hän näki Annin istuvan vieressään. »Anni», huusi hän +heti kiivaasti, »jokos olette toimittaneet tietoa kaupunkiin; sitten +eivät he saa ottaa häntä sotamieheksi, koska hän on lesken ainoa +poika?» -- Annin sydäntä sykähdytti paha aavistus. »Mitä tietoa? Kuka +pääsee?» vastasi hän vapisevalla äänellä. -- »Herra Jumala, enkös +saanut sitä sanoneeksi ennen kuin pyörryin», valitti sairas, »jos ei +nyt vaan olis myöhään. Kuinka paljon on kello?» -- »Kello on kuusi +aamulla, mutta sano Jumalan tähden mikä on tapahtunut?» -- »Se on +tapahtunut että Matin toimesta sotamiehet ovat vieneet Antin, ja että +hän tulee rekryytiksi, jos ei hyvissä ajoin tule tieto sotapäällikölle +ettei häntä ole lupa ottaa». -- Anni ei mitään vastannut; hän kiiti +nuolena tupaan isänsä luo ja jutteli asian. Ukko päätään pudisti. +»Kumma kuinka ne juuri häneen tarttuivat», arveli hän; »tietysti hän ei +ollut määrätyissä!» -- »Matti sen on niin laittanut», itki Anni, »se +heittiö vihaa häntä sentähden että» -- -- siihen tytöltä puhe loppui. +-- »Minkätähden?» kysyi isä. -- »Niin sentähden», vastasi Anni, +mieltänsä rohkaisten, »että hän rakastaa minua ja minä häntä, enkä minä +koskaan mene tuolle ilkeälle Matille». -- »Hum, hum», pani ukko, +»semmoisellako kannalla on asiat. No se täytyy minun sanoa, en minä +juuri liioin kiitä Anttia siitä että hän noin salamähkässä viekoittelee +tytärtäni». -- »Ei, isä kulta», virkkoi tyttö innolla, »ei Antti ole +mikään salaviekoittelija; hän olisi jo aikaa tullut minua teiltä +pyytämään, jos» -- -- »En minä tyhjätaskua tahdo vävykseni», keskeytti +ukko. -- »Mutta, isä kuulkaa!» -- -- »Vaiti nyt siitä asiasta. Sitä +sitten tutkitaan. Nyt kaikkein ensiksi pitää tuo veitikka saada +vapaaksi, vaikka hän ei juuri ole ansainnut sitä minulta; mutta hän on +kuitenkin risti-lapseni ja köyhän äitinsä ainoa turva». + +Ei aikaakaan niin läksi vene Piispansaaren rannalta; siinä istui +airoilla neljä rivakkaa renkiä, perää piti ukko Piispa ja hänen +vieressään istui tyttärensä Anni, joka ei lakannut rukoilemasta, +siksikuin isä salli hänen tulla mukaan. Airoin notkuessa lensi vene +joutuisasti eteenpäin, mutta aika oli lyhyt ja matka pitkä. Kello 11:n +ja 12:n välillä piti tarkastelun tapahtuman, jossa määrättiin ken +rekryytiksi kelpaisi ja kuka ei. Siksi oli soudettava toista +peninkulmaa pappilaan ja sieltä, tarpeelliset todistukset saatua, vielä +pari virstaa kuljettava kaupunkiin. Mutta kaikki kävi hyvin; matka meni +joutuisaan, pappilassa sattui hyväntahtoinen kirkkoherra saapuvilla +olemaan; hän toimitti tarpeelliset paperit mitä kiireimmin mahdollista, +ja kello ei ollut kuin neljännes yli 11:n, koska vanha Piispa +tyttärinensä läheni sen kasarmin porttia, missä rekryytein tarkastelun +piti tapahtua. + +Yhdestä ikkunasta katseli kaksi miestä torille; toinen oli talonpojan +vaatteissa, toinen ala-upseerin univormussa. »Tuossa ne tulevat!» +kuiskasi edellinen, tulijoita osoitellen. »Horosho!» vastasi siihen +Venäläinen, »olkaa huoleti». + +Ovella oli ala-upseeri Piispa-ukon ja Annin vastassa. -- »Missä tässä +on rekryytein tarkasteluhuone ja kuinka pääsisimme herra everstin +puheille», kysyi vanhus huonoksi venäjäksi. -- »Ei muista», oli toisen +vastaus, joka ei ollut ymmärtävinänsä kysymystä. -- »Eversti, eversti», +kertoi ukko, »vie meidät everstin luo, meillä olisi puhumista hänen +kanssansa». -- »Ah eversti», sanoi Venäläinen, ikään kuin nyt vasta +olisi älynnyt, »eversti on tuolla ylhäällä». -- »No kuinkas pääsisimme +me hänen puheillensa?» -- »Puheillen? Everstinkö puheillen? Ei sinne +jokainen pääsekään, varsinkin tänä päivänä, kun hänellä on keisarin +uudet pojat katseltavana. Tulkaa huomenna!» -- »Ei, ei», huusi nyt Anni +pelosta ahdistuneella sydämellä, »meidän täytyy päästä sinne juuri nyt +paikalla, huomenna ja iltapuolellakin on jo myöhää!» -- »Ahaa», nauroi +ala-upseeri, »tyttöseltä on taidettu viedä kultasensa meidän poikain +joukkoon. Aika veitikka tuo kruunu onkin kihlaamaan nuoria poikia, +siitä huolimatta jääkö entiset kullat itkemään». -- »Hyvä herra +upseeri», rukoili tyttö taas tuskissaan, »olkaa niin armollinen ja +päästäkää meidät everstin puheille. Siellä on yksi, joka on lesken +ainoa poika, sitä ette saa panna sotamieheksi!» -- »Kuulkaa», lisäsi +Piispa-ukko siihen, kuiskaten ja Venäläisen kättä puristaen, »tuossa on +teille kymmenen ruplaa siitä, jos meidät sisään päästätte». -- +Ala-upseerin silmät loisti. »Minä olen tuolle toiselle Tshuhnalle», +mutisi hän hiljaan itsekseen, »luvannut estää noita pääsemästä, ja +saanut siitä häneltä kymmenen kolikkoa; nyt tämä harmaapää antaa +minulle taas kymmenen kolikkoa siitä että päästäisin hänet sisään. Jos +olet oikein viisas, Ivan Petrovitsh, niin voit kumpaisellekin tehdä +mieliksi ja ansaita kumpaisenkin rahat. -- No», lisäsi hän sitten +ääneen, »koska te niin hartaasti pyydätte ja tuo poika kuuluu olevan +lesken ainoa turva, niin menenhän minä koettelemaan, vaikka herra +eversti minuun suuttuisikin. Eihän ihminen ole kuitenkaan tehty +kivestä!» Näin sanoen astui hän ylös rappuja ja meni sisään. + +Mutta minuutti minuuttinsa perästä meni, eikä häntä kuulunut takaisin; +nyt kello löi puoli kaksitoista, nyt se jo oli neljännes vailla +kaksitoista. Anni raukka tuskasta oli nääntymäisillään ja hänen isänsä +hiljaa kiroili Venäläistä, joka nähtävästi oli heidät pettänyt. +Yht'äkkiä ovi ylhäällä aukesi ja Ivan Petrovitsh riensi alas. »No +viimeinkin», huusi hän, »olen saanut luvan viedä teidät sisään. +Joutukaa nyt väleen!» Kiiruusti astuivat nyt kutsutut ylös, kiitellen +ja siunaten auttajaansa hänen hyvästä työstänsä. He lähenivät ovea, -- +mutta ensiksi meidän täytyy tietää mitä siellä sisässä sillä aikaa oli +tehty. + +Siellä oli jokseenkin avara sali, jonka toisessa päässä istui eversti, +vieressään kaksi kirjuria pöytäin ääressä. Toisessa päässä seisoi pari +sataa nuorta talonpoikaa, synkeän ja toivottoman näköisenä; monen +kasvoissa vielä näkyi jälkiä siitä että hän väkivallalla oli tuotu +tänne. Heitä vartioimassa oli kymmenkunta sotamiehiä kivääreineen. +Ala-upseeri kävi talonpoikaisjoukosta yhden kerrassaan ottamassa; nimi, +kotipaikka ja ikä pantiin kirjaan, sitten vietiin mies tohtorin +katseltavaksi, ja jos ei hänessä pahempaa ruumiin vikaa havaittu, niin +pantiin hän mittapuun viereen; jos hän määrätyn mitan täytti, +huudettiin: _Lop_ (otsa), -- mieheltä pää kerittiin, harmaa takki +pantiin päälle ja rekryyti oli valmis. + +Tuttaviamme opastava ala-upseeri oli ovelle pysähtynyt. »Malttakaa», +sanoi hän, »meidän täytyy niin sovittaa että tulemme sinne juuri +kun yksi rekryyti on hyväksytty ja ennenkuin toista ruvetaan +tarkastelemaan. Silloin vaan on herra everstillä vähän aikaa». Hän +kuulteli avainreijällä. Pari minuuttia kului vielä. »Nyt on aika», +sanoi ala-upseeri ja aukaisi oven. Mikä näkö kohtasi meidän tuttavain +silmiä. Siinä istui Antti, välskärin sakset leikkaelivat juuri hänen +viimeisiä kähäriänsä maahan, yks, kaks, kolme, harmaa takki oli päällä +-- työ oli tehty! -- »Herra Jesus! Antti!» huusi Anni, nuoren miehen +luokse rientäen, mutta sotamiehet sysäsivät hänet takaisin. -- »Mitä +melua tässä on ja mistä tuo naisihminen on tullut?» ärjäisi eversti. -- +»Armollinen herra eversti, armahtakaa meitä, päästäkää tuo nuori mies +vapaaksi!» -- Tulkki käänsi hauen pyyntönsä. -- »Onko hän hullu? kuinka +minä taidan keisarin sotamiehiä päästää? Viekää hänet pois!» sanoi +eversti. -- »Armollinen herra eversti, tämä nuori mies on köyhän lesken +ainoa turva, eihän laki sallikaan häntä ottaa», virkkoi nyt puolestansa +ukko Piispa. »Tässä on todistukset, lukekaa itse, teidän armonne». -- +Eversti otti paperit ja luki läpi. Sitten sanoi hän päätä pudistellen: +»Se on ilkeä asia; tuo ukko puhuu totta; rekryyti Lepikkö on lesken +ainoa poika. Niinhän se itsekin väitti, vaikka emme uskoneet, kun ei +hänellä ollut papereita. Vaan mitäs ma siihen teen nyt enää. Lepikkö on +saanut keisarin takin päällensä ja on keritty sotamieheksi. Otto-aika +on nyt jo ohitse; ei voi enää saada toista sijaan. Saakelin ilkeä asia +se, vaan en minä sitä voi millään auttaa». + + +V. + +Vuodet vieri ja Euroopan yli vieri ankarat tapaukset, jonkavertaisia +harvoin oli nähty. Lännestä nousi kansalaine, paisui kulkiessaan yhä +suuremmaksi, tulvasi vastustamattomalla voimalla yhä edemmäksi. Siltä +näytti kuin olisi se tallaava koko maailman jalkainsa alle. Mutta jopa +oli sekin aikansa täyttänyt. Voimansa väsäytyi, se pysähtyi, se kääntyi +paolle, yhä nöyrempänä, yhä matalampana. Ja idästä nyt nousi vastaan +toinen kansalaine, se paisui paisumistaan kulullansa, se ajoi +vastustamattomalla voimalla pakenijaa takaa. -- Vielä kerran kohotti +Lännen laine päätänsä ja pyrki leviämään, mutta Idästä tuli vielä +ankarampi tulva ja masenti sen maahan. Itse tuuliaispääkin, joka Lännen +laineen oli paisuttanut, istui leikatuin siivin yksinäisessä saaressa +Valtameren aavimmalla selällä. Tuli tyyni ja kansalaineet asettuivat, +kukin pisara virraten takaisin lähtöpaikalleen. + +Oli alussa vuotta 1816. Viipurin keskievaritalon edessä seisoi +venäjäntapainen reki, leveillä siivillä ja matoista tehdyllä kuomulla. +Reen eteen valjastettiin kolme hevosta. Nyt oli kaikki valmis. Samassa +astui keskievarista mies päällyksettömässä lampaannahkaturkissa, päässä +suuri karvalakki, joka melkein kokonaan peitti kasvot; vyöltä riippui +suuri sapeli. »Mihin?» kysyi kyytimies venäjäksi. -- »Uuraasen päin», +käski matkustaja selvällä suomen kielellä. Kyytimies kävi istumaan, +piiska heilahti ja hevoset karahtivat joutuisaan juoksuun. + +Kun tasaisella jäällä oltiin, missä hevoset ihan itsestänsä juoksivat, +kääntyi kyytimies ajokkaasen ja sanoi, lakkia nostellen: »Älkää pahaksi +panko, herra, että kysyn. Vaan mistä te olette kotoisin kun meidän +kieltämme ymmärrätte?» -- Kuomusta kuului vastaus: »Minä olen näillä +mailla ennen käynyt. -- Ja sanoppas, tunnetko vanhaa Piispaa, +Piispansaaren isäntää? Kuinkas ukko voipi?» -- »Hätäkö elää tuommoisen +pohatan!» -- »No entäs hänen tyttärensä, -- kuinkahan se olikaan +nimeltään» -- »Anniko? No kyllä tuo tyttöparka juuri elää, mutta ei +hänellä ole monta iloista päivää, vaikka on rikkaan talon tytär». -- +»Kuinkas niin, onko hän huonolle miehelle naitu?» -- »Eikö mitään, ei +hän ole naituna yhtään. Hän näetten, herra, piti nuorta poikaa +rakkaana, jonka rekryytinottajat veivät, silloin kun viime kerran +meillä kävivät. Sitä hän vaan sureskelee eikä huoli muista miehistä». +-- »No onkos siitä pojasta mitään kuulunut, niin että tytöllä vielä +olisi toivoa hänen palaamisestaan». -- »Paljon on sinne mennehiä, +herra, vähän palannehia, ja mitä apua siitä oliskaan, jos hän 25 +vuottansa palveltua ehkä tuleekin takaisin kotio. Sitten on aika hautaa +muistaa eikä häitä!» -- Hetki istuttiin nyt ääneti, vaan sitten taas +kysyi matkustaja: »Mutta kuules, olihan siellä muistaakseni toinenkin +kosija, nimeltä Matti, Matti -- -- Ahokas, muistaakseni?» -- »Aivan +oikein, herra, niin olikin, ja isä olisi mielellään naittanut +tyttärensä hänelle, sillä se oli rikas mies. Vaan tytär ei millään +muotoa suostunut, ja tuon rekryytinoton perästä ei Piispa-ukko itsekään +enää hänestä tahtonut kuulla puhuttavan. Sillä, näetten, herra, oli +saatu ilmi että Matti Ahokas sen niin laittoi, että tytön mielitietty +tuli pois sotamieheksi, vaikka häntä lesken ainoana poikana ei olisi +viedä saanutkaan. Siitä ajoin ei ole kukaan meidän pitäjässämme enää +suvainnut Mattia ja hän on tuskissansa ruvennut ryypiskelemään, niin +että hänen talonsa kaluineen päivineen pian taitaa vasaran alle mennä». + +Näissä puhein kului aika ja tie lyheni. »Poiketaanpas oikealle», käski +nyt matkustaja, »minä tahtoisin vähä pistäytyä Piispa-ukon luo; se on +vanha tuttava; sinä saat hyvän juomarahan vaivastasi». -- »Kyllä», +virkkoi kyytimies ja täyttä nelistä ajettiin kaitaista poikkitietä +myöten talolle. + +Lyhyet on talviset päivät ja perille tullessa oli jo melkein pimeä. +Porstuan kynnyksellä seisoi talon tytär, kummastellen mitä vieraita +niin komeasti ajoi heille. Kuomusta nousevalle, oudolle herralle hän +niiasi nöyrästi. Mutta tämä tuli likemmäksi, tarttui häntä käteen ja +sanoi äänellä, joka muinoisia muistoja herätti: »Anni!» -- +»Herrajumala! Kukas te olette! Ihan se on -- Antin ääni!» -- »Ja Antti +tässä itse onkin, vaikka huulensa nyt on vähän karvaisempi kuin +lähtiessä». -- Nyt tuli Piispa-ukkokin katsomaan mitä siinä oli, ja +näki suureksi ihmeekseen tyttärensä outoa Venäläistä halaamassa. »Mitä +kummaa se on?» huusi ukko ällistyksessään. Vieras heitti turkin +päältänsä, jonka alta nyt tuli näkyviin upseerin[15] univormu, täynnä +kiiltäviä ristejä. »Ei mitään muuta, kummi», nauroi hän, »kuin herra +Anton Ivanovitsh Lepikkö, kapteini Keisarillisen Majesteetin 10:nnessä +jalkaväen rykmentissä, taikka, jos paremmin suvaitsette, ristipoikanne +Antti, joka on tässä teiltä jotakin pyytämässä mitä kiireisen lähdön +tautta kerta jäi pyytämättä». + +Kaikki astuivat nyt tupaan ja pian asiat oli selvällään. Piispa-ukko +oli kyllä yritellyt saada keisarin eteen anomuskirjeen että Antti +pääsisi vapaaksi. Mutta asianomaiset, jotka pelkäsivät edesvastausta +siitä kun lesken poika laittomasti oli sotamieheksi otettu, olivat +estäneet sen perille pääsemästä. Antti puolestaan, kun ei nähnyt +pääsökeinoa olevan, oli ahkeruudella harjautunut uuteen virkaansa. +Kirjoitus- ja lukutaitonsa tähden oli hän pian päässyt ala-upseeriksi +ja suurissa sodissa Napoleon'ia vastaan hän urhoollisuudellaan oli +saanut kunniamerkin toisensa perästä sekä noussut virka-arvossa. Nyt +kun sota oli loppunut ja kun hän sen lisäksi on saanut käsiinsä +otto-isänsä jättämän perinnön (katteini näet oli kuollut syksyllä 1811, +jonkatähden hän ei ollutkaan voinut tulla Viipuriin) -- oli Antti +sotapalveluksesta eronnut ja aikoi maakartanon itsellensä ostaa. Mitä +sitten seurasi, sen lukija minun juttelemattanikin arvannee; sen vaan +tahdon lisätä että Anni vieläkin elää arvossa pidettynä miesvainajansa +maahovissa. + + + +Hollannin saaristossa. + +(Kuvaelma.) + + +Sen suuren lahteman suussa, joka Zuyderseen nimellä syvälle tunkeutuu +Hollannin povehen, ulottuen aina sen pääkaupunkiin Amsterdamein asti, +on saari- ja särkkä-sarja, jotka ikään kuin pedon hampaina uhkaelevat +sinne tulijaa. Suotta ei nuot hampaat uhkaakaan; merimies se +hyvin tietää että siinä on paha »miesten syöjä sija» ja »laivain +laskema-paikka». Koska syysmyrskyt meuruavat ja syyssumut levittävät +paksun peitteensä yli meren, yli maan, on jo moni vahva laiva siinä +pilstareiksi hajonnut ja moni reima poika siinä saanut kummuttoman, +ristittömän hautansa. + +Oli synkkä syys-ilta. Tuuli vinkui, aallot kohisi, pilvet pelästyneinä +pakenivat taivasta myöten. Marken-saaressa Zuyderseen suussa seisoi +rannalla vanhan kalastajan Gerdt Ahrens'in mökki. Ikkunan kautta +paistoi lieden liehuva valkea; se valaisi myöskin mökin sisustaa. Tupa +oli matala, niin matala että olis luullut sen olevan raketun nöyryyttä +niille opettamaan, jotka kaulan kovin kenossa pitävät. Sillä ei saanut +olla kovin pitkä mies, niin jo täytyi niskansa notkistaa jokaisen +lakihirren kohdassa. -- Muuten ei tupa suinkaan ilmoittanut köyhyyttä, +vaan päinvastoin jonkunlaista varallisuutta, ja joka paikasta loisti se +siivo ja siistiys, joka on omituinen Hollannin kansan luonteelle. +Pöydät olivat oikein hohtaviksi pestyt, lattialla ei näkynyt +rikkaakaan, talrikit ja vadit hyllyllä kiiltivät ikään kuin vasta +puodista tuodut, ja leveän sängyn peitteet ja uutimet paistoivat niin +valkealta kuin äsken tullut lumi. + +Tuvassa istui vanha Gerdt Ahrens itse verkkoansa paikkaamassa. Hän oli, +niinkuin Hollantilaiset yleensä, keskinkertainen pituudeltaan, mutta +vahva ja harteva. Hän oli jo vanhalla puolla ikäänsä, vaan näytti yhä +vielä ravakalta, ja joka kasvoin murre ilmoitti miestä, joka ei +pikaisesti hankkeisin puuttunut, vaan kerran ruvettuansa pysyi siinä +vankasti, järkähtymättömästi. Pukunsa oli se, joka on tavallinen +kalastajoilla Pohjoismeren rannoilla. Paksu villapaita ja paksut, +leveät pöksyliehuimet; jalassa paksut villasukat, jotka ulottuivat +polveen asti. Tässä kotona oli hänellä kengät, vaan ulkotoimiin +mennessä olisi hän vetänyt jalkaan pitkävartiset, hylkeen ihralla +voidellut saappaat, pannut paksun, hyvin tervatun nahkajakun paidan +päälle ja viimeinkin päähän vanhan sydvesterhatun, jonka lippa koko +niskan peittää. Näin hän, könttyränä kuin karhu ja raskaasti +varustettuna kuin keski-ajan ritari, lähtisi taisteluhun jäisen +pohjoistuulen ja lakkipäitten lainehien kanssa. + +Vähän matkaa liedestä hänen vaimonsa kehrävartta suristeli. Hän oli +nähtävästi ennen ollut kaunis; mutta kauneuden oli jo aikaa vieneet ne +raskaat työt, jotka ovat kalastajanvaimon tehtävänä. Sitä vastaan oli +tämä äidiltä peritty lahja juuri paraassa kukoistuksessa tyttärellä, +joka lieden vieressä kykki, iltaruoan kiehumista katsellen. Hänellä ei +ollut sitä solevaa vartaloa, minkä niin usein näemme Pohjan tyttärillä, +vaan pieni, lylleröinen vartensa, jota ei ikä vielä ollut liioin +lihoittanut niinkuin äitiä, näytti kuitenkin hyvin sievältä, +pehmoiselta. Suuret kirkkaat sinisilmät todistivat että sydän oli +teeskelemätön ja viaton. Keltaiset hiukset riippuivat kahtena pitkänä +sykerönä povelle. Äiti ja tytär olivat molemmat samanlaisissa +vaatteissa: punaisessa, kaidassa hameessa keltaisella liepeellä, +mustassa liivissä, päässä lakki, tehty mustasta huivista ja paksusta +paperista, joka ei juuri somalta näyttänyt. Jalassa oli suuret, paksut +kengät. Kaikki olivat hyvin toimissaan; äiti ja tytär väliin +kuiskuttivat jonkun sanan toisilleen, mutta ukko istui vakaisena ja +vankkana, työstään lakkaamatta ja sanaakaan virkkamatta. Neitonen näkyi +jotakin odottavan; hänen silmänsä yhä välistä vilkkuivat ovelle päin ja +koko ruumis säpsähti kun pieninkään risahdus kuului porstuasta. + +Viimein kuuluihin oven takaa raskasten saappaitten kopina; ovi aukesi +ja sisään astui nuorukainen, juuri semmoisiin vaatteisiin puettuna kuin +olemme äsken sanoneet ukon panevan päälleen ulkotoimiin mennessä. +Muuten oli nuori mies nähtävästi toista sukuperää kuin talon asukkaat; +hän oli pitkä ja hoikka kuin ahokoivu, ja kasvot sekä jäsenet olivat +hienompaa laatua, vaikka merituuli edelliset oli ahavoittanut ja ahkera +työ vahvistanut jälkimmäiset. + +Nuorukainen sisään tullessaan nyykäytti päätään tuvassa olijoille ja +meni sitten suoraan Gerdt ukon luokse, jonka eteen hän pani pöydälle +raskaan rahakukkaron. »Minä olen hyvän kaupan tehnyt», sanoi hän +iloisella äänellä, »kalat olivat hyvässä hinnassa, ja takaisin +tullessani sain minä veneeni täyden tavaraa vietäväksi Vlien kylään. +Sinne ma veneen jätinkin ja tulin jalkaisin poikki saaren, koska ilta +jo oli niin pimeä». Ukko ei tähän virkkanut mitään, nyykäytti vaan +päätään suostumukseksi, vei kukkaron nurkassa seisovaan arkkuun ja +ryhtyi uudestansa työhön. -- Nuori mies puolestansa seisoi ensin +muutamia hetkiä naisten luona hiljaa puhellen, sitten kävi ukon viereen +istumaan ja rupesi myöskin nuottaa paikkaamaan. + +Joku aika kului näin äänettömyydessä, jokainen teki työtänsä ahkerasti, +nuorten silmät vaan vilkkuivat välistä toisiinsa ja levoton murre +kasvoissa ilmoitti etteivät ajatukset työssä tahtoneet pysyä. +Viimeinkin laski nuorukainen nuottansa polvilleen: »Isä Gerdt!» sanoi +hän. -- »Mitä, Evert?» kysyi toinen, silmiänsä työstä nostamatta. -- +»Minä olen jo aika mies!» -- Ukko vilahti häneen ja sitten jatkoi +työtänsä: »Johan sinussa pituutta on mieheksi, vaikk'ei vielä oikein +miehen vahvuutta!» -- »Isä Gerdt! minä olen väkevä, minä en ole muita +pahempi veneen hallinnassa ja nuotan vedossa!» -- Ukko hymyili: »Et ole +suotta käynyt Gerdt ukon koulua!» -- »Minulla on myöskin», jatkoi nuori +mies, »niinkuin tiedätten, muutamia kymmeniä guldenia säästörahaa. Isä +Gerdt! mitä te siitä arvelisitte jos niillä rahoilla ostaisin osan +veneessä sekä nuotassa ja panisin jalat oman pöytäni alle». -- »Onhan +täällä valkamoita veneille, meren kaloja pyytäjälle». -- Nuorukainen +nyt oli vaiti muutaman aikaa, vaan sitten, silmät tyttöön luotuansa, +sanoi hän taaskin: »Ja sitten minä myöskin tarvitsisin» -- loppusana +näkyi väärään kurkkuun eksyneen, -- »emäntää!» -- Ukko vaan nyykähytti +päätään: »Piennä lintunen pesässä, isona itse pesivi!» -- »Isä Gerdt!» +huusi nyt nuorukainen iloisesti ja ukon kättä kaapaten, »te siis +suostutte ja minä saan Elsan vaimokseni?» + +Pitkään aikaan ei nyt kuulunut mitään; kaikki silmät olivat kääntyneet +ukon kasvoihin, lukeaksensa vastausta. Niissä ensin ilmausi +kummastusta, vaan sitten synkkeni ukon muoto ja poskille nouseva tumma +puna ilmoitti myrskyä. Nuorukaisen kättä luotansa työntäen, sanoi hän +äänellä, joka oli vakainen, vaan josta hillitty suuttumus selvään +kuului: »Oletkos hullu, poika? Kuka Elsasta on puhunutkaan? Etkös tiedä +että olen hänet jo pienestä luvannut naapuri Dreysen'in Jaenille?» -- +»Mutta, isä Gerdt, minä luulin teidän tietävän, ett'ei Elsa Jaenia +rakasta, ja että me toisiamme jo olemme kauan rakastaneet, ja kun» +-- -- Nyt puhkesi myrsky täyteen raivoonsa. »Mitä!» huusi ukko +vimmastuksissaan, »ei rakasta häntä -- rakastaa minua -- mitä +lörpötystä se on? Isä Gerdt on sanansa antanut Jaenille ja Isä Gerdt ei +ole koskaan syönyt sanaansa. -- Ja sinä, jonka aallot tänne rantaan +ovat ajaneet niinkuin hauraheinää ja muita hylkyjä -- jonka minä olen +ottanut turvaani, ja syöttänyt, kasvattanut suureksi, sinä sen heittiö +silläkö nyt palkitset hyvyyteni, että vietät tyttöni itseesi +rakastumaan, kun tiedät että hänen isänsä on hänet toiselle luvannut?» +-- Evert seisoi kuin pilvistä pudonneena. »Pois huoneestani, pois +paikalla!» ärjäisi ukko, nyrkkiänsä nostaen -- kenties mikä olisi +tapahtunut, jos ei äiti olisi miehensä käteen tarttunut ja Evert +vetäynyt ovelle päin. + +Lattiaan tuijotellen ja väliin jonkun vihaisen sanan suustansa +päästäen, astui nyt ukko suurin askelin edestakaisin ja vaimonsa kulki +vieressä, lepytellen häntä ja puhuen Evertin puolesta. Tämä yhä vielä +seisoi ovessa lähtemättä, ja Elsa itkusilmin, vaan vielä toivo +sydämessä, istui penkillä sängyn vieressä. He tiesivät että ukko, +kerran vimmaan tultua, oli niinkuin meri, joka myrskyn tauottuakin +vielä jonkun aikaa maininkina meuruaa; mutta ukon vieressä jo asteli +äiti, niinkuin tyyni ilma, asetellen vihan aaltoja. + +Tällä kertaa he kuitenkin pettyivät toivossaan; sillä jos ukon viha +viimein viihtyikin, niin oli hän toiselta puolen päätöksissään ja +sanoissaan lujana kuin kallio meren rannalla, jota laineet eivät saa +järkkymään myrskyn voimalla päälle rymistellen eikä myöskään tyynen +aikana hiljaan hyväellen sen poskia. Ukko viimein seisahtui Evertin +eteen ja sanoi lempeällä, vaan lujalla äänellä: »Poikani! minä olen +sinut kasvattanut ja opettanut aikamieheksi, minä tiedän että olet +kunnon poika ja ravakka työntekijä. Sydämeni sentähden soisi sinulle +Elsani -- vaan isä Gerdt on antanut sanansa ja tämä sana on pysyvä +pyhänä! -- Mene nyt -- kodissani en saa sinua enää pitää -- mene, vaan +ota vanhan kasvatus-isäsi siunaus matkallesi!» + +Nyt oli kaikki toivo mennyt tyhjäksi. Nuorukainen vielä kerran puristi +ukon ojennettua kättä, katsahti vielä kerran itkuhun valahtuneesen +Elsaan -- sitten kaappasi hattunsa ja töytäsi ulos tuvasta. -- Nyt oli +yö, pimeä, pilvinen syksy-yö. Tuuli oli kiihtynyt myrskyksi, petoin +tavalla möyryten rynnistelivät aallot matalata hiekkarantaa vastaan, +ikään kuin olisivat tahtoneet upottaa syvyyteen viimeisetkin palaset +muinaista, viljavaa Friesin maata.[16] -- Nuorukainen istahti meren +rantaan synkkänä, toivottomana. Häneltäkin oli toivon rikas maa +vajonnut pohjattomaan syvyyteen ja niitä vähiä jäännöksiä, mitä siitä +vielä oli jäljellä, järsi järsimistään epäilyksen laine, uhaten koko +tulevaisuuden tasoittaa yhdeksi, valottomaksi pimeydeksi. + +Yht'äkkiä välähti meren puolelta leimaus pimeyden halki, -- ei +aikaakaan, niin seurasi sitä myrskyltä tuskin kuuluva pamaus. -- +Nuorukainen kavahti ylös -- hän oli merimies, hän tiesi mitä tämmöinen +tykin pamaus tämmöisenä myrsky-yönä merkitsi. Kaikki Evertin ajatukset +nyt käännähtivät toiselle polulle. -- Raikkaassa merituulessa ja +jokapäiväisessä hengen vaarassa ei pääse sydämeen juurtumaan tuo +hempeämielisyys, joka, vaan omaa huoltansa hautoen, ei muista +velvollisuuksiaan ihmisveljiä kohtaan. -- Evert nyt oli taas sama reima +poika, jona kotiin tullessaan oli ollut. Hän ei jäänyt rannalle +uneksimaan, vaan juoksi paikalla ympäri kylää, oville koputtaen ja +huutaen: »Ulos miehet! Laiva on hädässä!» + +Pian olivatkin kalastajakylän asukkaat kokouneet rannalle. Kuu, pilvien +raosta tirkistäin, valaisi seudun hetkeksi ja sen valossa näkyi nyt +suuri kolmimastolaiva, joka kaikin voimin luovien pyrki näiltä +vaarallisilta rannoilta ulommaksi. Mutta myrsky ei sallinut käyttää +muita purjeita kuin aivan alimmaisia ja nekin olivat vaan puoleksi +levitettynä. Senvuoksi laiva aaltoin ajona lähenikin lähenemistään +noita hietasärkkiä, joissa se oli saava tuhonsa. Vielä puoli tuntia ja +se oli hukassa, jos ei se osannut saarien lomitse tulla Zuyderseehen +sisään. + +Kaiken tämän väki rannalla hyvin näki, vaan ei noussut kättä, ei +liikahtanut jalkaa avuksi menemään! -- »Joutukaa, miehet! joutukaa +ennen kuin on myöhään!» huusi Evert, tarttuen rannalle vedetyn veneen +kokkaan. -- Mutta miehet vaan pudistivat päätään, eivätkä lähteneet +paikaltaan. »Kuka nyt tämmöisessä pimeässä osaisikaan laivaa luotsia!» +sanoi yksi. -- »Laine löisi veneen pirstoiksi, kun laivaa lähenisimme!» +arveli toinen. -- »Ei minulla kahta henkeä ole!» mutisi kolmas +itsekseen. + +Nyt juuri tuli vanha Gerdtkin sinne. »No miehet, eikös jo ole vene +vedessä? Mitäs nyt viivytellään?» -- Ei kuulunut yhtään hiiskausta +vastaukseksi. -- Ukolle nousi taas tuo paha puna kasvoihin. »Saakeli +soikoon!» huusi hän äänellä, joka oli myrskyäkin kuuluvampi, »nytpä +näyttää, luulen ma, kuin olisi vaan akkoja Marken-saaressa asumassa! +Hyi häpeä! Ohoi, Evert poikani! Lähtään me vaikka kahden kesken +koettamaan, ettei saarestamme sanottaisi täällä ei olleen yhtään +miestä, kuu tarve tuli! Ohoi!» Näin sanoen tarttui hänkin väkevällä +kädellä veneesen, joka rupesi nopeasti kulkemaan veteen päin. Mutta +Gerdt ja Evert eivät enää olleetkaan työssään yksinään. Ukon terävät +sanat olivat kohti käyneet ja neljä nuorta miestä oli joukosta +töydännyt avuksi. -- »Gerdt isä!» sanoi nyt Evert, koska jo veneen +kokka koski laineisin, »jääkää te vaan tänne rannalle! Te olette vanha, +teillä on perhe; meitä on jo tarpeeksi nuorta, ravakampaa väkeä, ja jos +hukumme» -- lisäsi hän hiljemmalla äänellä, »niin en minä ainakaan tätä +elämää niin kovin sure!» + +Ukko ei tähän tuumaan olisi suostunut, mutta äkillisestä sysähdyksestä +lennähti vene kokonaan veteen, Evert hyppäsi peräkokkaan, muut jo +istuivat airoilla -- ja tuossa se jo keinui koko matkan päässä +rannasta. + +Vapisevin sydämin ja vilkahtamattomin silmin katselivat rannalle +jääneet veneen kulkua. Pilvet olivat nyt harvenneet, niin että kuun +valossa melkein selvästi taisi kaikki erottaa. Vene edistyi +vaivaloisesti ja hitaisesti vastatuulessa, vaan edistyi edistymistään +kumminkin. Se yhä vuoroin vajosi näkymättömäksi kahden aallon väliseen +aukkohon, vuoroin ilmestyi jälleen vaahtokukkuisen laineen hartioille. +Jo se nyt alkoi laivaa lähetä -- jo se oli ihan sen kupeella -- nyt -- +mutta samassa paiskasi sen hirmuinen aalto laivaa vasten -- se oli +kadonnut! -- Hirveä hätähuuto kajahti rannalta. -- Mutta mitä! -- +Laivasta lauvahti kaksi tykin pamausta peräkkäin -- lähtiessä sovittu +merkki, joka ilmoitti että avuntuojat olivat laivaan päässeet -- laiva +samassa kääntyi kulustaan ja alkoi tulla saarta kohti. -- Iloinen +hurraa-huuto, vielä kaikuvampi kuin taannoinen parahdus, ilmoitti +saarelaisten ilon. Gerdt ukon käskystä viritettiin nyt ilmituleen +suuri, rannalle koottu röykkiö risuja ja laudan päitä. Sen piti olla +valotornina laivalle, että helpommin osaisi saaren vaarallista nenää +välttää. + +Laiva nyt läheni myrskytuulen kiidättämänä vimmatulla vauhdilla; +milloin oikealla, milloin vasemmalla kupeella, milloin aivan kokan +edessä näkyivät laineet vaahtovuoriksi kohoovan ja hirveällä pauhinalla +särkyvän, sillä ilmoittaen salaisia särkkiä. Mutta laiva lensi niistä +huolimatta nuolena eteenpäin. Nuori Evert seisoi ruotelilla ja väisti +kaikki vaarat tottuneella, vakavalla kädellä. Ei kulunut monta +minuuttia, niin jo laiva laski salmen kautta, kiersi niemen ja heitti +ankkurinsa saaren tyyni-puolelle. + +Seuraavana aamuna tuli laivan katteini Evertin ja muiden avuntuojain +kanssa rantaan. Näiltä oli vene särkynyt, niinkuin rannalla olijat +aivan oikein olivat nähneet, mutta he olivat samassa tarttuneet +laivasta heille heitettyihin köysiin ja onnellisesti päässeet ylös. -- +Koko kylän väki oli heille vastassa. Katteini lähestyi nyt vanhaa +Gerdtiä. »Lyö kättä, vanhus», sanoi hän hänelle, »ja kiitos, kunnia +siitä, kun tämmöisen aika pojan olet kasvattanut. Jumalaa lähinnä on +minun häntä kiittäminen siitä, että vankka laivani nyt tässä keinuu +eheänä, ja että minä miehineni en ole vielä joutunut kalain ruoaksi. +Mutta kylläpä ma sen hänelle koetankin palkita. Minä olen rikas +kauppamies ja laivan isäntä Oulusta Suomenmaassa. Sanokaatte te itse, +ukko, mitä voin hyväksenne tehdä, ja hänet, avuntuojani, vien minä, jos +hän tahtoo, kanssani, minä koulutan hänet kelpo merimieheksi ja sitten +saa hän katteinina hallita parasta laivaani, itse puolet voitostani +saaden». -- »Mitä minuun itseeni tulee», vastasi Gerdt ukko vakaisesti, +»niin on minun ansioni tässä varsin vähäinen enkä minä mitään palkintoa +huoli enkä tarvitse. Mutta jos jotain tahdotte tehdä tuon pojan +hyväksi, niin sillä teette minullekin suuren mielihyvän; sillä se on +kelpo poika, se tietäkää, ja minä häntä rakastan aivan niinkuin hän +olisi oma lapseni». -- »Eikös hän sitten olekaan teidän poikanne?» +kysyi katteini. -- »Ei ole. Noin viisitoista vuotta sitten oli myöskin +tämmöinen kova koillistuuli kuin eilispäivänä. Silloinkin tuli kelpo +laiva kovin liki noita meidän salaa väijyviä hiekkasärkkiämme. Me emme +kerjenneet sen avuksi. Se istahti tuohon särkkään, missä te nyt näetten +mainingin hurjinna kohisevan. He laskivat veneen veteen, vaan laine löi +sen kumoon ennen kuin rantaan joutuivat. Sinne he hukkuivat kaikki. +Ainoasti pikku, kahdeksanvuotinen poika tuli elävänä rantaan, johon +suuri Newfoundlannin koira oli hänet tuonut». -- »Viisitoista vuotta +sitten? Newfoundlannin koira? Mistä se laiva oli?» kysäisi katteini, +tuskin vastausta odottaa malttaen. -- »Sitä me emme, herra, tiedä. +Myrsky oli niin kova, että se laivan vielä samana yönä hajotti, eikä +mitään tullut rantaamme, josta olisimme voineet arvata laivan +kotipaikkaa tai nimeä». + +Näin puhuen olivat he Gerdt ukon mökkiä lähenneet. Sen edessä makasi +päivänpaisteessa vanha koira, se sama, josta ukko oli kertonut. Se nyt +oli niin vanha ja voimaton, ettei juuri mihinkään kyennyt, mutta Evert +ei ollut hennonut tappaa lapsuutensa pelastajaa. Vieraat huomattuaan +haukahti koira pari kertaa, vaan sitten äkkiä hypähti kaikin voimin +katteinin päälle ja rupesi häntä iloisella haukunnalla liehakoimaan ja +nuolemaan. + +»Poikani!» huusi nyt tämä, Evertin syliinsä sulkien, »en voi nyt enää +epäillä! Sinä olet poikani, jota jo kauan olin itkenyt kuolleeksi. +Ihmeelliset ovat tiesi, Herra! Tietäkää, hyvät ystävät, minä olin +kaksikymmentä vuotta takaperin kovin sairastunut Liverpool'issa. Ei +tietty pääsisinkös enää elävänä vuoteelta. Sen oli vaimoni saanut +tietää, hän oli Liverpool'iin menevässä Suomen laivassa lähtenyt ja +vienyt pienen Artur poikamme mukaansa. Mutta se laiva ei tullut koskaan +perille. Se hävisi aivan tietämättömiin. Se vaan hänestä tieto saatiin, +että se Helsingöristä oli lähtenyt tännepäin. Te voitte arvata tuskani, +kun terveeksi tultua sain kuulla tämän hirveän sanoman. Minä toivoin +kuolevani siihen tuskaan, vaan en kuollut kuitenkaan. Minä olen tehnyt +työtä kuin orja, sitä unhottaakseni, minä olen kierrellyt ympäri +maailmaa -- ja nyt, nyt kun luulin kulkuni tässä lopun saavan, minä +juuri löydän toisen kadonneista rakkaistani ja saan alottaa toisen +onnellisemman kulun. Ole kiitetty, ylistetty Jumalani siitä armosta!» + +Muutamia tunteja viipyi katteini vielä Gerdt ukon mökissä, vaan hän +suoriusi jälleen lähtemään, jaettuansa runsaita lahjoja kaikille +kyläläisille, mutta varsinkin niille neljälle miehelle, jotka Evertin +kanssa olivat tulleet auttamaan. Jäähyväiset jätettiin. Evertkin, jonka +nyt piti seurata isäänsä, pyysi Gerdt ukon siunausta ja syleili +hartaasti kasvatus-äitiänsä, vaan kun sitten tuli vuoro Elsallekin +jäähyväiset sanoa, kun hän nyt viime kerran oli katsova noihin +sinisilmihin, jotka häntä niin monesti olivat lempeästi ja uskollisesti +katselleet, niin ei hän enää voinut hillitä rakkauttansa ja tuskaansa, +niinkuin siihen asti Gerdt ukon sanaa totellen oli yritellyt. »Elsa! +Elsani!» huusi hän, ja nuoret kavahtivat toisillensa kaulaan, niin +lujasti liittäin käsivarret toisiinsa, kuin olisi niistä pitänyt tulla +rikkomattomat kahlehet. + +»Ohoh!» hymyili katteini, »onkos asia sillä kannalla! No sitten +täytynee meidän, jos ei teillä, vanhus, ole mitään vastaan, +palatessamme jälleen käydä saaressanne, ja viedä talostanne vielä +enemmän tavaraa!» Ukko Gerdt ei vastannut mitään. Hänen poskiinsa +taaskin alkoi puna nousta ja otsa rytistyi uhkaavaisiin kurttuihin, +mutta joka kerta kun hän loi silmät nuoreen parikuntaan, lauhkeni +jälleen hänen näkönsä. -- »No, ukko, mitäs arvelette?» kysyi katteini +uudestaan. -- »Minä olen jo tyttäreni luvannut toiselle!» mutisi Gerdt +ukko epävakaisella äänellä. -- »Mutta tottahan», nauroi katteini, +»rikkaan kauppamiehen ainoa perillinen voinee vertoja vetää vaikka +kylän paraimmalle kosijalle, luulisin minä toki!» -- »Herra!» vastasi +Gerdt ukko jyrkästi ja tylysti, »minä olen sanani antanut ja sitä ette +voi ostaa, vaikka tarjoisitte kymmenen sen vertaa mitä teillä rahaa +lienee! -- Evert, poikani! Sinun nyt täytyy» -- -- ukon silmät +kääntyivät nuoreen parikuntaan, joka vielä, muusta huolimatta, ainoasti +muisteli toinen toistansa. Ukko ei lopettanut lausettansa, vaan lisäsi +epävakaisella äänellä: »taikka jos Jaen itse antaisi sanani takaisin!» +-- -- + +Jaen, niinkuin muutkin saarelaiset, oli tämän tapahtuessa läsnä ollut, +mutta hyvin vakaisesti kaikki kuullellut ja katsellut, ikään kuin ei se +häneen koskenut ollenkaan. Nyt vasta, kun hänen nimensä tuli +mainituksi, näkyi hän havainneen, että hänelläkin siinä oli jotain +sanomista, tempasi tupakkapurun suustaan ja arveli: »Totta sanoakseni, +isä Gerdt, en minä mielelläni laske nuottaani apajaan, missä jo näen +toisen ennen olevan. Minä kuu näin että Elsa Evertistä rupesi enemmän +pitämään kuin minusta, niin en ruvennutkaan turhiin riitoihin, vaan +otin itselleni toisen kullan, joka, älkää pahaksi panko, Elsa neito, +onkin minusta paljoa mieleisempi. Älkäätte te, isä Gerdt, olko +lupauksestanne millännekään ja antakaatte heidän vaan mennä yhteen, +koska niin haluavat». + +Tämä selitys teki päätöksen asiasta. Gerdt ukko kyllä oli vähäisen +äissään, siitä kun hänen tyttärensä oli hyljätty, vaan se äkä pian +hämmentyi pois siihen iloon, minkä hän tunsi sydämessä, kun nyt hänen +Elsansa oli saava hänen oman kasvattinsa, kelpo Evertin ja vielä +päälliseksi tuleva rikkaan laivan-isännän ja kauppamiehen rouvaksi. + +Ero nyt kyllä tuli nuorille, kun isä ei vasta löydetystä pojastansa +hennonut erota, mutta muutamien kuukausien perästä palasi laiva +jälleen Marken-saareen, ja seuraavana keväänä käänsi se kokkansa +kotivalkamoille pohjoisessa, vieden sinne nuoren onnellisen parikunnan, +ynnä myöskin vanhan Gerdt ukon vaimoineen, jotka tulivat vävynsä luoksi +vanhat päivänsä viettämään. + + + +Viimeinen Kosija. + +(Kuvaus Viipurin pitäjästä.) + + +Vanha Liisa oli aikanansa ollut sorea tyttö ja rikas tyttö. Isänsä oli +pohatta Villalan isäntä, jolla oli yhtä monta laivaa merta kyntämässä +kuin auroja pellolla. Hänen tyttärensä Liisa oli seitsemässä pitäjässä +kuulu kauneimmaksi ja taitavimmaksi tytöksi. Missä oli parempi karjan +kaitsija, missä kätterämpi lyhteen sitoja, missä makeamman puuron +keittäjä! No entäs pyhäpäivän tansseissa, kuka taitavammin tepsutteli +kuin Villalan Liisa! + +Kummako siis jos läheltä ja kaukaa yhä kävi kosijoita Liisan kodissa. +Siellä kävi lautamiesten pojat, siellä lihavat laivan-isännät, olipa +koettanut onneansa lukkarinkin poika, joka osasi Ruotsit ja Venäjät, +niin että hänellä kirjoitutettiin kaikki talonpoikain supliikit, +repliikit ja muut paperit. Mutta turhaan kuluttivat nuoret miehet +saappaitansa Villalan kujaa tallustellessansa, turhaan uupuivat ruunat +kilpaa ajaessa sorean Liisan talolle. Yksillä saaliilla kaikki sieltä +palautuivat, nimittäin -- rukkasilla. Matti muka oli kovin pöllöpää, +Simolla olisi kyllä ollut älyä päässänsä, vaan kukkaro ei oikein +lihavana asunut, Martin tasku kyllä kolikoista kilisi, vaan sehän taas +oli semmoinen lyhykäinen, leveänaama lyllerö, ettei sopinut sorean +Liisan rinnalle. -- Niin, jos olisi tullut nuori maisteri pappilasta +tai joku hyvänhajuinen puotiherra kaupungista -- rouvaksi olisi +Villalan Liisa kenties mennyt. Paha vaan ettei nuot tuommoiset älynneet +missä heillä onni oli tarjona! + +Rupesivatpa yhtenä päivänä kylän ämmät toisillensa kuiskaamaan, että +Villalan isäntä muka oli viimein tullut kiinni Viron viinan +kuljetuksesta ja että nyt piti talon karjoineen mennä sakoista. Tällä +kertaa oli ämmäin juoru täyttä totta. Isäntä kuoli pian tuskasta ja +Liisalle ei jäänyt perinnöksi muuta kuin vanha sorvauspenkki ja harmaa +kissa. + +Rahojen kanssa oli kosiomiestenkin parvet hävinneet niinkuin akanat +tuuleen. Oli niitä senkin perästä kyllä käynyt vielä Liisalla. Mutta ne +olivat olleet mökkiläisiä tai renkirehvanoita. Kuinkas Liisa semmoiseen +olisi suostunut -- ohoh, kaikkia vielä! -- Maltas, kyllähän tulee +entisistä kosijoista vielä joku uudestaan! + +Mutta vuodet vierivät ja huonotkin kosiomiehet yhä harvenivat sitä +myöten kuin hampaat harvenivat vanhan Liisan suusta. Nyt oli vaan yksi +hammas enää paikallaan, poskien puna oli kellastunut, ja nenä laihtunut +teräväksi. Kyllä nyt Liisa raukka olisi vaikka renkiinkin tyytynyt, +vaan moneen vuoteen ei ollut enää kosijoita näkynyt, ei kuulunut. + +Vanha Liisa nyt oli kyökkipiikana eräässä hovissa (herras-talossa) ja +muu väki häntä vaan mainitsi vanhan piian nimellä, laulellen hänestä +vanhaa virttä: + + Vanha piika kyöpelissä ajattelee näitä: + Voi jos tulis poika vielä, laittais mulle häitä! + +Mutta tätä laulua he vaan hiljaisesti hyräelivät itsekseen; sillä kerta +kun joku nuori tyttöletukka oli rohjennut Liisan kuullen ruveta sitä +laulamaan, oli tämä aivan silmittömäksi suuttunut ja vähällä ollut +pilkkaajalta silmät puhkaista. Muulle palvelusväelle oli vanha Liisa +nurja ja ynseä ja istui tavallisesti eriksensä omassa nurkassaan. Kun +uusi renki tuli taloon, oli Liisa kyllä vähän aikaa lempeällä tuulella +ja laitteli niin että paraat palat aina sattuivat hänen talrikilleen. +Mutta kun toinen ei tästä hyväelystä ollut milläänkään, niin kääntyi +Liisan mieli häntäkin kohtaan pian nurin. + + * * * * * + +Yhtenä pyhä-iltana istui vanha Liisa taaskin nurkassaan; sukkapuikot +liikkui ja leuka tutisi aivan niinkuin joka ilta nähtiin tekevän. Mutta +kuitenkin oli ensisilmäykselläkin helppo havaita, että jotakin +erinomaista nyt oli tapahtumaisillaan. Sillä vanha Liisa oli tavattoman +pönäkästi puettu; tukka niinkuin nuoltu sileäksi; ryntäillä tumman +punainen liivi ja hihat lumenvalkoiset, lujasti tärkätyt, kaulassa +uuden uutukainen musta silkkihuivi. Vanha Liisa ikään kuin jotain +odotti; sormet kyllä ahkerasti liikuttivat sukkapuikkoja, mutta silmät +yhä pyrkivät ulos ikkunasta. Harmaa kissakin nuoleskeli käpäliään, +ikään kuin ennustellen vierasten tuloa. + +Muut piiat istuivat tuvan toisessa päässä pöydän ympärillä; he +juttelivat ja naurelivat keskenään, yhä välistä varoisasti vilkahdellen +Liisaan päin. »Mikähän nyt lieneekään vanhalla piialla, kun tänä iltana +niin koreilee?» sopotti yksi heistä. -- »Ihan se punaisessa liivissään +on kuin menneenvuotinen karpalo!» jatkoi toinen. -- »Saas nähdä eikös +vaan liene joku kosija tarttunut tuohon viimeiseen onkikoukkuun, mikä +sill' on ikenissä!» lisäsi kolmas. Nyt ei tytöt enää voineetkaan +hillitä luontoansa, vaan purskahtivat nauruun, niin että vettä silmiin +porsui. -- Vanha Liisa, joka juuri taas oli ulos ikkunasta katsonut, +käänsi nyt silmänsä tyttöihin päin. Mutta vaikka hän epäilemättä tiesi +mikä niin nauratti tyttöjä, niin ei hän nyt kuitenkaan näyttänyt +suuttuneelta. Pikemmin olisi hänen silmistään voinut lukea: Malttakaa! +nauraa paraiten, ken nauraa viimeksi! + +Samassa kuului ulkoa kolkutus ovelle. Tytöt kavahtivat ikkunoille +katsomaan. Pihalla seisoi joukko nuoria miehiä. »Meiltä on elävä +kateessa», virkkoi yksi heistä, »tulimme sitä täältä etsimään!» -- +»Herrajesta, sulhasia!» huusivat tytöt, punastuen ja toisiansa +katsellen, nähdäksensä ketä kosiomiehet tarkoitti. Herra ja rouva +haettiin kyökkiin, piiat menivät tavan mukaan piiloon, mikä kaapin +taaksi, mikä uunin päälle, mikä sängyn alle. Vanha Liisa ei ollut koko +asiasta olevinansa milläänkään, mutta kätkeysi viimein hänkin hameitten +taaksi, jotka seinällä riippuivat. Mennessään hän oli sanonut: +»Piilläänpä me vanhat piiatkin leikin vuoksi!» Mutta niin sanoen oli +hän taas hymyellyt niin kummallisesti, niin pititteleväisesti! + +Päästettiin nyt sulhasjoukko sisälle, vietiin heitä nurkasta nurkkaan, +komerosta komeroon. Kaikki paikat katsottiin. Löytyikin tyttönen +tyttösen perästä, vaan aina pudistelivat miehet päätään, sanoivat: »ei +tämä se ole haettavamme, pitää vielä etsiä!» Viimein löytyi vanha +Liisakin piilostansa ja silloin sulhasjoukko heti yhtä suutansa huusi: +»Kas tässä se onkin elävämme, jota läksimme tavoittelemaan!» -- »Vai +sekös se onkin!» naurahti herra, »kukapas sen olisi uskonut! No olkoon +onneksi, Liisa-rukka!» -- Mutta muut piiat tätä katselivat ällistellen +ja vähän katehellakin, sillä sulhanen oli pulska ja rivakka poika, +vaikka kyllä hoettiin häntä vähäisen tuhmaksi. + +Näin oli siis vanha Liisa kuitenkin saanut sulhasen, ja arvaapas millä +lailla. Sulhanen oli ollut nikkarin-opissa ja kerran käynyt hovin +työssä. Siinä kun sitten oli ollut jotain sorvattavaa, niin oli tuotu +Liisan sorvauspenkki parvelta, missä se monta vuotta oli ollut muun +ramun seassa. Tätä sorvauspenkkiä ei ollut nikkari enää taitanut +unhottaa; sitä oli päivällä muistellut, sitä öillä nähnyt unissaan. Kun +hän sen lisäksi sitten vielä oli saanut tietoonsa, että vanhalla +Liisalla oli 50 kolikkaa säästöpankissa, niin ei hän mieltänsä enää +voinut malttaa, vaan läksi, kun läksikin, kosimaan. + + * * * * * + +Pari viikkoa sen perästä piti Liisan sulhasensa kanssa mennä itsiänsä +kuuloituttamaan. Olisitte nähneet kuinka koreana vanha Liisa kävi +sulhasen rekeen istumaan ja kuinka hän lähtiessään pititteli muita +piikoja: »Nyt vanha piika viedään vihille, saa nähdä, ken nyt jääpi +vanhaksi piiaksi!» + +Parikuuta tuli pappilaan, pian oli asia ilmoitettu ja nimet lipulle +kirjoitettuna. »Nyt minun vaan pitäisi teitä vähän luettaa; sitten +menen kirkkoon ja kuuloitan», sanoi pappi. Hän meni, otti hyllyltä +piplian ja pani sen pöydälle. Liisa astui rohkeasti likelle ja luki +muutamia värssyjä selvästi. -- »Jo piisaa», arveli pappi, »nyt on sinun +vuoros, Matti». -- Matti oli jo kauan ällistellyt sitä suurta kirjaa +pelolla, niinkuin härkä katselee uutta, punattua veräjää. Vasta kun +pappi käskynsä vielä uudisti, kävi hän istumaan ja rupesi puustaveita +kokoon poimimaan. Hänen edessään oli ensimmäisen Moseksen kirjan +ensimmäinen luku. Matti rupesi tavaamaan: »A -- sano a -- ällä -- +alati!» -- »Ei», sanoi pappi, »katso tarkemmin». -- Matti alkoi +uudestaan: »A sano a, -- ällä -- alasti!» -- »Alussa siinä seisoo», +oikaisi pappi. »Ällä -- ö» pani Matti. -- »Loi», kuiskasi Liisa. -- +»Löi», tokaisi Matti ääneensä. -- »Loi se on, pöllö», ärjäsi pappi, +jolla oli kirkkoon kiire. -- »J -- u -- ämmä -- Jumala», huusi Matti, +iloissaan kun niin tutun sanan tapasi. -- Vaan sitten tulikin sitä +mutkallisempi eteen. T -- a -- i, edemmäksi ei Matti parka päässyt. +Hikiherneitä herui otsahan, silmät mullistuivat yhä julmemmin, suu +vääntyi vääräksi kokonaan. »T -- a -- i -- -- en minä, -- hyvä +kirkkoherra, ole oppinut Latinaa lukemaan!» parahti Matti tuskissaan. +-- »Aivanhan tämä onkin tavallista Suomen pränttiä», vastasi pappi, +puoleksi nauraen. -- »Niin, mutta minä en ole koskaan niin suuria +kirjoja lukenut. -- Antakaas niin virsikirjasta tai katkismuksesta +lasken niinkuin vettä koskessa valuu!» -- Mutta kirkkoherra oli vielä +veres luuta, hän ei ruvennut tinkimään. Selvästi piti lukea taikka ei +kuuloituksesta tulisi mitään. -- »Kuulkaa toki, kirkkoherra kulta», +rukoili nyt Liisa parka itkien, »kovin te olettekin ankara! Pääsihän +sitä kirkkoherra vainajaltamme moni naimiseen, joka ei olis i-tä +tuntenut, vaikka olis tullut maantiellä keppinä vastaan!» -- »Jos hän +olikin veltto pyhässä virassaan, niin minun omatuntoni sitä ei salli!» +vastasi kiivaasti pappi. -- »No mutta, hyvä kirkkoherraseni, minä +vaikka parasta liinakangasta kutoisin teille». -- »Menkää nyt jo, te +hävyttömät, menkää paikalla, taikka» -- -- huusi pappi vihastuksissaan +ja sysäsi onnettoman parikunnan ulos ovesta. + +Niin täytyi Liisan kuitenkin kuolla vanhana piikana, sillä ei Matti +ruvennut toista kertaa yrittämään. Olkoon siis tämä teille, tyttöset, +opiksi, että luetatte sulhasta hyvinkin, ennenkuin lähdette pyytämään +kuuloitusta. + + + +Viimeinen kohtaukseni Neapelin rosvoin kanssa. + +Türr'in legionassa palvelleen Unkarilaisen muistelmista. + + +Ilta oli tullut, päivän helle vilpastunut. Puoleksi loikkuellen istuin +tuolilla ikkunan vieressä, jonka olin äsken avannut; sillä +sydänpäivällä oli se varin tähden ollut kiinni. + +Ihastuksella hengehdin virkistävää, palsamista ilta-ilmaa, ihastuksella +katselin ihanaa näkö-alaa silmien edessä. Ikkunani alla levisi Capuan +kaupunki viljavin, paratiisin tapaisin ympäristöineen; kuvan +peräpohjana olivat Apenninein sinertävät kukkulat. Niin kukkulat! +Niiden näkö teki mukavan loikkumiseni vielä suotuisammaksi, sillä ne +muistuttivat mieleen mitä vaivoja olin nähnyt viimeisinä päivinä. +Komppaniani oli, näet, päivällisen aikaan juuri palannut retkeltä +rosvoja vastaan. Ne olivat viime viikolla äkkiä karanneet pienen kylän +päälle, jonka asukkaat olivat tietyt uuden hallituksen ystäviksi, +ryöstäneet, polttaneet talot, ja murhanneet asukkaat tai vieneet ne +vuorivinkaloihinsa vangeiksi, vaatien niistä suurta lunastus-summaa. +Meidät oli kohta lähetetty heitä takaa-ajamaan, ja neljä vuorokautta +kiipeliimme melkein levähtämättä vuorelta vuorelle, mutta -- niinkuin +näillä retkillä tavallisesti kävi -- aivan turhaan. Vuorikyläin +asukkaat olivat kaikki taikka liitossa rosvoin kanssa taikka pelkäsivät +heidän kostoansa, niin että aina veivät meidät harhateille ja antoivat +rosvoille vihjauksia meidän tulostamme. Uupuneina ja varista ikäänkuin +keitettyinä tulimme viimein majoituspaikkaamme takaisin. Näin +istuessani koputti joku oveen ja sisään astui nuori sotakumppani, joka +palveli samassa komppaniassa, missä minäkin. Kreivi Palffy kuului +yhteen Unkarin suurimpia, rikkaimpia sukuja; hän oli huolellisesti +kasvatettu ja luonnolta hyvät lahjat saanut; hänellä olisi kotona ollut +tilaisuutta päästä mihin virkaan hyvänsä, jos vaan olisi halunnut. +Mutta tulinen, innokas luonteensa oli saattanut hänet hylkäämään sen +kaiken ja tänne tulemaan alhaiseksi upseeriksi legionaamme. +Toivoimmehan kaikki suorimman tien oman maamme vapauteen menevän Roman +ja Venezian kautta. Jos me autoimme Italialaiset vapauteen, niin olivat +he sitten vuorostansa auttavat meitä yhteistä sortajaa vastaan. Siitä +syystä oli Unkarin legiona syntynyt, sentähden kreivi Palffykin tullut +tänne. Hän oli jo seurannut Garibaldin väkeä alusta asti, ollut +kaikissa sen lyhyen, vaan mainion sotaretken tappeluissa, jolla kruunu +oli ryöstetty hirmuvaltaisen Bourbon'in päästä. Hänen urhollisuutensa +ja neuvokkaisuutensa vaaroissa oli tunnettu koko armeijassa, ja +suloinen käytöksensä oli suosittanut hänelle kaikkein niiden rakkauden, +joilla oli ollut tekemistä hänen kanssaan. Semmoinen mies oli kuin +luotu päälliköksi, koska Unkarin vapauden hetki kerran oli tuleva. + +»Hyvää iltaa!» huusi hän sisään astuessaan minulle. »Nythän toki taas +vähän jaksaa henkeä vetää! Kuinkas ovat jalkasi?» + +»Johan ne nyt alkavat taas tuntua jaloilta, vaikka vielä ovat vähän +jäykkänä». + +»Minun ruumiini on jo taas tointunut, mutta mieleni vielä on aivan +masennuksissa siitä harmista ja häpeästä, kun olemme taas vaan saaneet +olla sokkosilla noiden riivattuin rosvoin kanssa. Tänne tullessani +luulin saavani aika sotaa nähdä; mutta se, mitä sotaa nähtiin, oli +melkein kuin jäniksen ajoa, ja nyt on sekin loppunut. Nyt seisomme +tässä niinkuin härkä päivänpaisteessa, joka tavoittelee hännällänsä +paarmoja, mitkä pistelevät häntä silmäin ympärillä!» -- + +Näin sanoen nakkasi hän univormun päältään ja heittäysi pitkälleen +vuoteelleni. Mutta vähän ajan perästä kavahti hän jälleen ylös, ja +sanoi: + +»Kuule! minä olen jo saanut tarpeeksi tästä elämästä. Ylihuomenna +pyydän eroa virastani ja lähden kotiin. Eihän tässä kuitenkaan tule +suurempaa! -- Mutta ennen kun lähden, tahtoisin vielä saada kostoa +noista rosvoista, jotka ovat niin monta kertaa juoksuttaneet meitä +turhaan.» + +»Sekös olisi kostoa, että juoksisimme itsemme vielä kerran turhaan +uuvuksiin?» + +»Ei! minulla on uusi, parempi keino keksittynä. Kuule!» + +Ja nyt selitti hän minulle koko tuumansa. Meitä piti noin kymmenkunta +miehiä, englantilaisiksi matkailijoiksi puettuna, muutamat naistenkin +vaatteissa, ajaa samoille seuduille, missä olimme viime kuluneina +päivinä kuljeskelleet. Rosvot luultavasti olivat palanneet sotaväen +lähdettyä, jos olivatkaan seudulta olleet poissa. Meitä aseettomiksi +lystäilijöiksi luullen, karkaisivat luultavasti meidän päällemme, ja +sitten tappaisimme tai vangitsisimme heidät aseittemme avulla, jotka +olivat pidettävät piilossa vaunuissa. Tämä tuuma oli rohkea, niin +rohkea että oli melkein mieletön. Rosvoja oli välistä viisin kuusin +kymmenin yhdessä, ja jos he vaunuihin ampuivat, jossa meidän piti istua +tiheästi, niin piti melkein joka luodin sattua. Ainoa menestyksen toivo +oli siinä, että rosvot pelkäsivät Unkarin legionalaisia pahemmin kuin +pirua, ja että he, huomattuansa ketä me olimme, kohta pyrkisivät +pakoon, varsinkin kun eivät odottaisikaan mitään vastustusta. Mutta +näitä vaaroja me emme silloin niin paljon muistaneet; ikävä, +yksitoikkoinen elämämme teki kaiken vaihetuksen suoduksi, ja tässä tuli +vielä se toivo lisäksi, että voisimme kenties saada kostoa siltä +rosvoparvelta, joka jo oli niin kauan, vaikka me kuinkin vainoilimme +heitä, rankaisematta ryöstellyt sitä seutua. + +Pian oli meidän kesken liitto tehty; me puhuttelimme syvimmässä +salaisuudessa, (sillä tähdellistä oli etteivät rosvot saisi vähintäkään +vihiä aikomuksestamme) muutamia luotettavia sotakumppaneita, pyysimme +päälliköltämme luvan saada mennä pariksi päivää Neapeliin, ja +hyyräsimme kaksi vaunua muka sitä matkaa varten. Vielä samana yönnä +ennen päivän nousua läksimme matkaan, ajoimme kymmenkunnan virstoja +Neapelin maantietä myöten ja poikkesimme sitten tielle, joka vei +vuoristoon päin. Kaupungista lähtiessämme oli meillä ollut tavalliset +vaatteemme yllä, mutta vaunuissa panimme valepukumme päälle, jota +toimitusta pimeällä ei kukaan huomannut. Meitä oli yksitoista +miestä, joista kumpaisessakin vaunussa istui neljä sisässä ja kaksi +kuski-istuimella. Meitä nauratti yhä välistä, kun katselimme toisiamme. +Vaunuin sisässä istujista oli viisi puettu rouvas-ihmisten vaatteisin; +he olivat nuorimmat meistä, joiden oraalla oleva parta oli +huolellisesti ajeltu sileäksi ja leuka muuten huivilla peitetty. + +Päässä oli heillä rouvasväen hatut ja pitkät valekähärät riippuivat +Englantilais-naisten tavalla alas poskille. Ryntäät olivat peitetyt +suurella schaalilla ja missä se loppui, alkoi leveä hame, joka oli +hyvin huonosti kiinni troklattu vöihin, niin että tappeluhetken +tullessa oli helppo heittää kaikki päältään. Herroilla oli suuret +matkalevätit päällä ja jäykät paidan kaulukset vedetyt niin pitkälle +ulos, että olivat puhkaista silmät, niin pian kun päätä vähänkin +käännähti. Kuski-istuimella istujista oli kaksi lakeijoiksi puettuna; +kolmas, Italialainen syntyisin, oli olevinansa meidän ciceronena +(oppaana). Pyssymme olivat vaunuin sisässä hyvin peitettynä; paitsi +niitä oli meillä kullakin vielä pari revolveria (monipiippuista +pistoolia) ja puukko vyössä ulkopuvun alla. + +Päivällisen aikana jouduimme muutamalle luostarille, joka oli aivan +vuoriston rajalla. Siellä päätimme huoahuttaa hevosiamme pari tuntia. +Sitä paikkaa juuri valitessamme oli meillä salainen juoni mielessä. +Yleiseen luultiin tämän luostarin munkkien olevan jossakin yhteydessä +rosvoin kanssa, vaikka ei ollut koskaan onnistunut saada mitään selvää +todistusta siihen. Jos luulossa oli perää, niin annettiin epäilemättä +rosvoille tieto aseettoman lystimatkueemme tulosta ja me saimme siis +pyydettävämme kynsihimme. + +Pysähdyttyämme tuli pian muutamia munkkeja meitä katsomaan. -- +Ciceronemme hyppäsi alas kuski-istuimelta ja kuskit rupesivat hevosia +syöttämään; me muut vaunuin sisässä sitä vastaan pysyimme alallamme, +sentähden ett'emme olisi voineet liikkua muuten kuin että meidät olisi +tunnettu. »Mihin herrasväki on menevä?» kysyi muuan munkeista +ciceronelta. -- »Me ajamme vähän lystiä vuoristoon». Munkin silmissä +näkyi eriskummallinen välkkäys. »Vuoristoonko? Olettekos te niin hyvin +varustettuna, ett'ette pelkää rosvoja?» -- »Eikö mitään! Tuskin meillä +on pännäveistäkään aseeksi. Mutta tiedättehän Englantilaisten luonteen; +jos heille mitä pölähtää mieleen, se on tehtävä vaikka olisi kuinkakin +hullua. No, se on heidän asiansa. Minun köyhän raukan rosvot kyllä +päästävät eheänä kynsistään. Ja luuletkos että rosvoja nyt onkaan +likiseuduilla, koska Unkarilaiset viime päivinä ovat ajaneet heitä +perään näillä mailla?» -- »Ei suinkaan, ei suinkaan! Ei tässä taida +tulla mitään vaaraa! Mutta eikös herrasväki suvaitseisi tulla ulos +puutarhaamme istumaan?» -- »Ei ne tule. Näillä on, näet, sekin hullutus +päässä, että tahtovat koko matkallaan aina olla omalla alustalla». + +Siihen se puhe loppui ja munkit palasivat luostarinsa sisään, jättäen +meidät maantielle seisomaan. Vähän ajan kuluttua huomasimme kuinka joku +luostarin takaportista ratsasti aasilla ulos ja ajoi vuorille päin. Me +vilkahdimme toisiimme. Nyt oli kettu sangassa. + +Tarpeeksi levättyä jatkoimme matkaamme. Tie alkoi nyt pian tulla +vaivaloisemmaksi. Yhtenään kiipeilimme ylös alas mäkiä. Noin tunnin +ajan ajettuamme jouduimme ahtaasen vuorisolaan, jossa oli tie niin +epätasainen, ettei päässyt muuten kuin astutellen ajamaan. »Sepäs olisi +kelpo paikka rosvoille!» kuiskasi minulle kreivi Palffy. Tuskin olikin +hän saanut sen sanan suustansa, niin kuului kimakka vihellys ja näytti +kuin olisi kaikki seudun kivet, pensaat äkkiä muuttuneet eläviksi +olennoiksi. Ympärillämme vilisi partasuita miehiä, pyssyt ja puukot +kädessä. Muutamat kaappasivat hevoset kiinni, toiset keräytyivät +tiheään vaunuin ympärille. »Astukaa ulos!» käski meitä päällikkö +lyhyesti. Mutta samassa laskeutuivat vaunuin kuomat, laukauksia pamahti +parvittain ja luoteja tuiskusi ähmistyneitten rosvoin päälle. Pari +laukausta pistoleista ammuttua hyppäsimme ulos vaunuista ja kävimme +pajunetilla päälle tavallista unkarilaista sotahuutoamme karjahtain. +Kuvaksi maalattuna olisi tuo epäilemättä ollut hyvinkin kummallinen, +naurettava näkö. Hameet ja viitat tietysti oli päältä nakattu; mutta +äkkiä sotureiksi muuttuneilla amazoneillamme oli kuitenkin vielä kellä +naishuivi ryntäillään, kellä naishattu päässä. + +Asia muuten kävi aivan niinkuin olimme toivoneet. Äkkiarvaamaton +ryntäys puoleltamme, joita he olivat luulleet vaimoiksi ja aseettomiksi +miehiksi, hämmästytti rosvoja niin, etteivät kohta älynneet mitä tehdä, +ja kun sen lisäksi kuulivat tuon pelätyn sotahuudon ja näkivät Unkarin +legionan univormut, niin eivät yrittäneetkään enää vastarintaan, vaikka +heitä oli varmaankin kolme kymmentä miestä, vaan pötkivät pakoon +kaikille haaroille. Kolmetoista heistä makasi maassa kuoliana tai +pahasti haavoitettuna. Me olimme päässeet melkein aivan eheinä +leikistä. + +Nyt rupesimme nostamaan haavoitettuja rosvoja vaunuihimme, viedäksemme +ne pois. Sitä tehdessämme virkosi yht'äkkiä yksi, joka oli vaan ollut +pyörryksissä sivu lentäneestä luodista, kavahti ylös ja läksi +juoksemaan. + +»Se on tuo munkki, joka taannoin tiedusteli meiltä kaikenlaisia!» huusi +kreivi Palffy, joka oli rosvon tuntenut. »Sitä ei saa päästää pakoon». +Niin sanoen juoksi hän jäljestä. Mutta samassa kun hän jo oli +tavoittamaisillaan häntä, horjahti hän puun juureen ja lankesi. Rosvo +tuosta kääntyi kohta ja painoi hänelle pitkän puukkonsa rintaan. Sitten +läksi hän uudestaan juoksuun, mutta luoti pyssystäni kaatoi hänet +maahan. Me riensimme kreivin luo; hän eli vielä, mutta haava oli käynyt +henkipaikkäan. Hän kuoli syliini muutamien minuuttien perästä. Synkällä +mielellä ja voitoistamme iloitsematta käännyimme nyt paluumatkalle, +kuljetellen haavoitettuja rosvoja ynnä ystäväni ruumista vaunuissa ja +itse osaksi astuin vieressä. -- Kun ajoimme luostarin sivutse, olisi +meidän hyvin tehnyt mieli viedä kaikki munkit sieltä pois vangeiksi; +mutta muuriensa takaa oli mahdotonta saada heitä niin vähäisellä +piiritysjoukolla. Me kuljimme siis yhtä matkaa Capuaan takaisin. Kun +seuraavana päivänä koko komppania laitettiin luostaria valloittamaan, +oli se aivan autio; asukkaat olivat kaluineen päivineen paenneet +tietymättömiin vuoren vinkaloihin. + +Näin päättyi viimeinen retkeni Neapelin rosvoja vastaan. Jos ennenkin +olin kyllästynyt meille tässä tehtäväksi annettuun toimeen, niin oli +ystäväni kuolema tehnyt sen minulle vielä inhottavammaksi. Minä pyysin +kohta eroa ja läksin sen saatuani pois maasta. + + + + +VIITESELITYKSET: + + +[1] Clarens on kylä Genève-järven rannalla, missä lämpimän ilman-alan +tähden paljon muukalaisia asuu talvella. + +[2] Ensimmäinen värssy on kansanlaulua. + +[3] Pieni luoto liki Rhône-joen laskupaikkaa Genève-järveen. + +[4] Aiheen tähän runoon on antanut katkera mieli nähdessä kuinka aivan +suomalaisella tavalla kasvatetut nuorukaiset, sekä nuoret miehet että +naiset, niin usein vielä koulusta tultuansa hylkäävät suomalaisuutensa. + +[5] Makkonen. + +[6] Kalevala R. 52 v. 495-8. + +[7] Sinä samana päivänä v. 1866 Aleksanteri II pelastui murhaajan +luodilta. + +[8] _Louhikäärme_ on paljo luonnollisempi nimi kuin tuo +kummallinen »_Lohikäärme_». Edellistä on Agricolakin Uudessa +Testamentissa kerran käyttänyt. + +[9] Huss (Tschehin kielellä Guss) merkitsee hanhea. + +[10] Niinkuin tietty on, asuu Karjalaisia molemmin puolin Suomen rajaa. +Milloin sotaa oli Ruotsin ja Venäjän välillä, he aina kävivät +toisissaan hävittelemässä. + +[11] Vienan (Dvinan) suussa asui muinoin Suomalaisia, joita +Skandinavilaiset sanoivat Bjarmeiksi ja Venäläiset Tshudeiksi. + +[12] Ett'ei tässä kuvattua tapausta sanottaisi mahdottomaksi, pyydän +lukijaa muistamaan kuinka muutamia vuosia sitten Wangeroogen saari +peräti hävisi; pienempiä luotoja niillä rannikoilla nielee meri joka +vuosi. + +[13] Nykyinen Piispansaari ei enää vastaa tätä kuvausta; sillä siitä, +niinkuin melkein kaikista muista sen seudun saarista, on paras +kaunistus, metsä, armottomasti ryöstetty. + +[14] Vielä joku vuoskymmen takaperin nimittivät Viipurin läänin +talonpojat Uuden Suomen Ruotsiksi. + +[15] V. 1811 otetuista Viipurin läänin rekryyteistä yksi todellakin +palasi upseerina. + +[16] Siinä, missä nyt Zuydersee-lahden aallot käyvät, oli muinoin +mannermaata lainehtivin viljapeltoineen. Mutta muutamia vuosisatoja +sitten upotti meri koko sen avaran maan, josta nyt vaan muutamia saaria +on jäljellä. + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Suonion kootut runoelmat ja kertoelmat, by +Julius Krohn + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 41469 *** |