diff options
Diffstat (limited to '41416-0.txt')
| -rw-r--r-- | 41416-0.txt | 8346 |
1 files changed, 8346 insertions, 0 deletions
diff --git a/41416-0.txt b/41416-0.txt new file mode 100644 index 0000000..5bcd621 --- /dev/null +++ b/41416-0.txt @@ -0,0 +1,8346 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 41416 *** + +AIKANSA LAPSIPUOLI + +Kirj. + +Santeri Ingman [Ivalo] + + +Werner Söderström, Porvoo, 1895. + + + + + + +I. + + +Tervavene kelluili kepeästi Alanteen rannalla. Keula oli vedetty kiini +rantahiekalle, vaan perä notkahteli sujuvasti valloillaan hienosen +aamutuulen nostaessa järveltä päin loivan laineen. Vene oli jo täydessä +lastissa, isäntä seisoi puukko hampaissa pohkeita myöten vedessä ja +kiinnitti viimeisiä varppeita, vastaillen siitä puukonterän poikki +minkä mitäkin eukolleen, joka avopäin ja kädet puuskassa yhtämittaa +tarinoi ylempää törmältä ja vielä kerran muistatti miehensä mieleen +tärkeimpiä kaupunkiostoksia. Aatulle, renkimiehelle, joka parastaikaa +kantoi arkkua veneeseen, huusi emäntä sekaan: + +-- Peremmäs, nosta peremmäs se maisterin arkku siihen tynnyrein väliin, +etteivät kastu kirjat ja vaatteet, kun koskissa vettä loiskii. + +-- Voivat ne kastua perempänäkin, jos niikseen sattuu. Vaan tässäkö se +itse aikoo istua nököttää tervaisten tynnyrien selässä? + +-- Todellakin, annahan kun haen raanun alustaksi. + +Samassa kuin emäntä toi aitasta raanua, ilmestyi maisteri itse +tuparakennuksesta: solakka, pitkänlainen nuorukainen, tumma tukka ja +viiksien alku ja suuret, vilkkaat, ruskeat silmät. Hänellä oli hiukan +levoton, heippaseva käynti, kun hän pihan poikki kulki kantaen +veneeseen pyssyään ja matkalaukkuaan. Aatu otti ne vastaan veneeseen ja +maisteri jäi seisomaan emännän rinnalle törmälle, johon samassa +isäntäkin nousi kuivaten kastuneita saapasvarsiaan ojanvarren +nurmikkoon. + +-- No nyt se on sitä myöten valmista, virkkoi Alanteen isäntä +mielihyvissään puukkoa tuppeen painaessaan. -- Elä muuta kuin ala +solottaa alas virtoja! + +Emäntä heittäytyi vähän surulliseksi ja puhui puoli-itkuisella äänellä: + +-- Jääpi kai nyt taas autioksi Alanteen talo, tänne minä yksin lasten +kanssa syystöitä hoitamaan. Ja eikö pyörähtäne taas kuukausi, ennenkuin +te olette Oulussa mutkin käyneet. + +-- Voipipa mennä, voidaan joutua välemminkin. Vaan totta siellä käydä +pitää, jos mieli elää. + +-- Niin tuo lie! -- Emäntä huoahti pari kertaa ja kääntyi sitten +hilpeämmällä äänellä maisteria puhuttelemaan: + +-- Tyhjä sija tähän nyt jääpi maisterinkin jälkeen, kesäkauden tässä jo +aivan ehdittiin tottuakin toisiinsa. + +-- Se on totta, emäntä, vastasi nuorukainen. Tuntuupa minustakin taas +melkein vastenmieliseltä lähteä täältä pois suureen maailmaan, täällä +on ollut niin rauhallista ja niin hyvin on tultu toimeen. + +-- No kumma se on, miten tuo maisterikin niin on ehtinyt tottua näihin +köyhiin oloihin ja meihin oppimattomiin ihmisiin. + +-- Se on nähkääs sitä, emäntä, että minä nyt vasta olen tätä elämätä +oikein oppinut tuntemaan ja täällä maan sydämmessä on paljo sellaista, +joka vetää puoleensa. + +-- Tulkaa sitten toisena kesänä takasin. + +-- Eihän sitä tiedä. Jos mieli tekisikin, niin pitkä on matka. + +Isäntä oli tähän keskusteluun osaaottamatta istunut ojan partaalla ja +kaivellut saappaan kärellään hiekkaa, mutta siltä näytti, että hänkin +täydelleen hyväksyi ne tunteet, joita hänen eukkonsa tulkitsi. Lopuksi +virkkoi hänkin sentään: + +-- Tulkaa milloin niikseen sopii, vanhat tuttunne täältä löydätte, +vaikkeivät ole tämän kummempia. + +Mieliala yritti siinä käymään hiukan juhlalliseksi, mutta sen katkasi +emäntä kutsumalla matkamiehet vielä tupaan lähtökahvia juomaan. Itse +meni hän edeltä, isäntä seurasi verkalleen perästä. Maisteri jäi vielä +hetkiseksi mietteihinsä törmälle seisomaan ja hänen katseensa +siirtyivät väkisinkin tarkastelemaan tuota edessä olevaa, aamupäivän +paisteessa kylpevää järvimaisemaa. Hänen silmänsä sitä ikäänkuin +jäähyväisiksi hyväillen hivelivät, olihan sekin jo kesän kuluessa +käynyt hänelle niin tuttavalliseksi. Eihän se nyt oikeastaan kauniskaan +ollut tuo maisema, eihän siinä ollut paljo mitään siitä, mitä +»ihanoilla näköaloilla» tavallisesti tulee olla: Saaririvi tuossa selän +keskellä vihanta ja lepposa, ranta sen takana, matala pajukkoranta, +joka vähitellen kohotessaan muuttui koivikoksi ja jolla takalistonaan +oli korkea harju ja siinä kasvava tumma hongikko. Mutta siinä oli +jotain niin alkuperäistä, niin tuoretta, niin vilpittömästi ystävyyteen +pyrkivää, siinä oli sen keskessä elävän kansan luonnetta ja siksi se +oli käynyt niin rakkaaksi. Korutonta, karua, suljettua, mutta sittenkin +niin sydämmellistä... + +Lähdön hetki joutui. Kättä pistettiin viimeisiksi jäähyväisiksi, keula +työnnettiin irti rantahiekalta ja käännettiin länttä kohden ja raskas +alus lähti vähitellen lipumaan suvannon poikki ja siitä Vuokin virtoja +alaspäin Kiannan koskia kohden. Aatu istui airoissa ja veteli verkkaan +ja maltillisesti, niinkuin alkutaipaleesta tulee, isäntä huopaili +perässä ja tynnyrein päällä keskellä venettä istui maisteri ja seurasi +haaveksivin katsein rantamaisemia, jotka vähitellen matkan eestyessä +vaihtelivat. Pakina ei luistanut alussa taivalta, kukin istui ääneti +hautoen mielessään omia hiljaisia tuumiaan. + +Maisterilla, -- sillä nimellä oli Juusoa siellä maalla mainittu, +vaikkei hän vielä ollut kuin pelkkä ylioppilas, -- oli omituinen tunne +mielessään venheen yhä loitommas poiketessa näiltä tutuiksi käyneiltä +sydänmaanseuduilta: oli kaipausta, mutta oli iloakin. Hän tunsi +ikäänkuin syvää kiitollisuutta sydämmessään. Hän oli mielestään tänä +kesänä niin äärettömän paljo oppinut, hänellä oli aivan kuin silmät +auki revenneet ja hän oli oppinut katsomaan elämää aivan uudelta, +syvällisemmältä kannalta. Olihan hän henkisesti niin suuressa määrin +rikastunut, hän oli saanut ajatuksilleen ja harrastuksilleen nyt vasta +varman pohjan, sillä nyt vasta oli hän mielestään oppinut katsomaan +elämätä pintaa syvempääkin. Ei hän tiennyt miten se oli käynyt ja mistä +hän sen oli oppinut, mutta siinä istuessaan tervatynnyrein selässä ja +ohiliitelevää maisemaa tarkastaessaan, hän nyt vain itsekseen ihmetteli +sitä, miten hän ennen oli voinut ajatella ja tuntea niin sokeasti ja +lapsellisesti. + +Kulku alkumatkan tyyneillä suvantovesillä oli niin tasasta, niin +hiljaista ja yksitoikkoista, että se ikäänkuin väkisin houkutteli +mietteisiin vaipumaan. Juuso antoikin ajatustensa vapaasti liidellä ja +juurikuin jonkunlaista tilitystä varten latoa hänen eteensä vanhempia +muistoja ja myöhempiä kokemuksia. + +... Eihän hän ollut ennen vähääkään ymmärtänyt sitä kansaa, jonka lapsi +hän oli, se, mitä hän silloin oli haaveksinut elämäntyöstä kotimaansa +ja kansansa puolesta, se oli kaikki ollut utuista hämärätä. Olihan +hän tosin koko ylioppilasaikansa ollut kansallismielinen ja +kansanvaltainen, olihan hän innostunut puhuessaan ja ohjelmoidessaan +velvollisuuksistaan isänmaata ja kansaa kohtaan ja hän olisi koska +tahansa voinut vuodattaa sen puolesta sekä kyyneleitä että verta. Mutta +nuo käsitteet olivat olleet kaukaisia, verettömiä, »maa ja kansa», ne +olivat vain yleisiä aatteita ja koko se innostus oli kuin helisevä +vaski ja kilisevä kulkunen. Ydintä puuttui, sydäntä puuttui. + +Eikähän se sentään ollut niin varsin kummaakaan. Missäpä olisi Juuso +tullutkaan lähemmin syventyneeksi tuon kansan sisälliseen elämään ja +sen elämisen toiveisiin ja tarpeisiin. Hän oli kaupungin lapsia +ruotsinvoittoisesta pikkukaupungista, hänen kotinsa, tuomari +Häggqvistin koti, oli niitä yliluokan koteja, joista varsinaista kansaa +katsottiin alaspäin ikäänkuin halvempaan rotuun. Ja hänellä oli +itsellään ollut kaikki nuo yliluokan katsantokannat ja ajatustavat kun +hän viidettä vuotta sitten tuli ylioppilaaksi ja kävi ylioppilaselämään +osalliseksi. Siellä tulvahti häntä vastaan rikas virtaus uusia +aatteita, uusia ihanteita. Juusossa tapahtui jyrkkä käänne. Hän muuttui +kansan mieheksi, muuttui suomenmieliseksi ja hänestä tuli, niinkuin +jyrkkäin vastakohtain miehistä ainakin, punaisiakin punaisempi. Hän +ahmi sisäänsä noita hänelle vereksiä, kauniita kansallisuusaatteita, +hän hehkui taistellessaan ylioppilaspiireissä niiden puolesta ja +riemuitsi ennakolta ajatellessaan minkälaisella innostuksella ja +tarmolla hän elämänsä läpi työskenteleisi suomalaisen kansan hyväksi, +sen korottamiseksi ja sen kielen ja oikeuksien puolustamiseksi. Hänessä +oli tulta ja hänessä oli voimaa. Suomenkieltä hän aluksi osasi +huonosti, vaan hän opetteli sitä, oppikin tavattoman pian ja rupesi +sitä uutterasti käytännössä viljelemään. Niin kirjoitti hän jo ensi +ylioppilasvuosinaan osakunta-albumeihin pieniä, intoa hehkuvia runoja +ja näppäriä kertomuksia ja viime vuonna oli hän aikakauskirjoihin +kirjoitellut joitakuita pienempiä kyhäyksiä taiteen alalta, -- +estetiikka oli näet hänen mieliainettaan. Ja Juuso Tuominen -- +tällaiseksi oli hän näet muuttanut Josef Häggqvistin nimensä -- oli +pian laajemmissakin piireissä tunnettu reippaaksi, lahjakkaaksi, +innokkaaksi suomenmieliseksi nuorukaiseksi, josta voitiin toivoa paljo. + +Itseään häntä kumminkin oli kiusannut se, ettei hän vielä aivan hyvin +eikä vapaasti osannut käytellä suomenkieltä eikä käyttää sitä puhtaasti +ja kauniisti. Siitä syystä oli hän viime kevännä päättänyt matkustaa +kesäksi kauas maan sydämmeen, siellä lukujen ohessa täydellisesti +kieltä oppiakseen. Hän halusi oppia sitä erästä erityistäkin +tarkoitusta varten. Jo vuosia sitten oli hän näet suunninnut ja alulle +pannut suuren, suomenkielisen, kaunokirjallisen teoksen, historiallisen +näytelmän, hänkin vähän kartuttaakseen vielä köyhänpuoleista +suomenkielistä kirjallisuutta, ja siellä hyvällä kielimaalla hän tahtoi +sen valmistaa. + +Siksi oli hän viettänyt kesän kaukana Suomussalmen syrjäkylässä aivan +talonpoikaisen kansan keskuudessa. Siellä oli hän nyt ensi kerran +oikein päässyt tutustumaan suomalaisen maalaisrahvaan luonteeseen ja +elämään; hän oli löytänyt siellä sen syvämielisen, sydämmellisen, +suoran suomalaisen kansan, jota hän kyllä ennenkin oli rakastanut, vaan +jonka hän nyt vasta tunsi ja josta hän siitä syystä nyt oli oppinut +kaksinkerroin pitämään. Nyt tänä kesänä oli hän mielestään tehnyt +varsinaisen molemminpuolisen lemmenliiton tuon kansan kanssa, -- nyt +hän sen ymmärsi ja se ymmärsi hänet. + +Kesä oli kulunut. Kun Juuso nyt taas oli sieltä matkalla etelään päin +sivistyneiden asuinmaille, ottamaan osaa heidän rientoihin ja +riitoihin, niin olipa hänellä mielestään niin kovin paljo kokemusta +tuotavana mukanaan noihin puoluetaisteluihin, jotka näihin aikoihin +kiinnittivät hänen, niinkuin monen muunkin nuorukaisen, kaiken huomion +puoleensa. Hänestä tuntui ikäänkuin hänellä nyt olisi ollut +jonkunlainen avoin valtakirja esittää siellä, mitä Suomen kansa toivoo +ja tahtoo: hiljaista, sitkeätä työtä, sitä sen olemus opettaa, ei se +rakasta isoa ääntä eikä kiihoittunutta, keinotekoista intoilua, työtä +vain ja järkähtämätöntä, vilpitöntä pyrkimistä eteenpäin. Sen käskyn +mukaan aikoi Juusokin näistä puolin ruveta vaikuttamaan, tätä +muurahaisen taistelutapaa tahtoi hän koettaa saada käytäntöön. Työtä, +vilpitöntä, uhraavaa työtä isänmaan hyväksi, kansallisuuden, +kansanvaltaisuuden hyväksi -- sellainen ohje on sopiva ja kunniakas +suomalaiselle nuorukaiselle... + +Noita mietiskeli Juuso matkan verkalleen eestyessä. Ja aina väliin +haasteli hän saattajainsa kanssa, kyseli kaikkia ja pani mieleensä, +tahtoen ikäänkuin käyttää hyväkseen vielä tuota viimeistä yhdessäoloa +oppiakseen ja rikastuakseen. Samalla hän nautti ohi liitelevän luonnon +suuruudesta ja mahtavuudesta. Oli jo saavuttu vuolaille koskivesille, +jossa venhe lastuna nakkelehti vaahtoaaltojen lomissa, puikkelehti +särmäisten kallioiden kupeitse ja hyökkäsi nuolena alaspäin nielevään +kuiluun. Hän katseli laskijain kylmää tyyneyttä, heidän räpäyttämätöntä +varmuutta ja värähtämätöntä jäntevyyttä ja hän ajatteli, että noin se +olisi työ tehtävä, noin ne vastukset voitettaisiin. + +Kuljettiin päivä ja toinen, oli jo laskettu Emäjoen pääkosket ja +kolmantena päivänä soluttiin suvantoa pitkin sen suuta kohden sinne, +missä Kiannan haara laskee Oulunjärveen. + +-- Ja tähän Paltaniemeenkö se maisteri sitten todellakin meistä jää? +kysyi isäntä kun siinä aamupäivällä soudettiin Paltamon ensimmäisten +talojen ohi. + +-- Tähän jään päiväksi, saatte soutaa edeltäpäin. Onhan vähän ikävätä +kesken aikojaan erota matkueesta, vaan ehkäpä vielä joella tavataan. + +-- Tavattaneeko, -- tässä tuota olisi yhdessä menty vaikka Ouluun asti. + +-- Niinpä olisi. Vaan kovin tekee nyt mieleni tavata tuota vanhaa +ystävää, joka juuri asuu tuossa niemen kärellä. En ole nähnyt häntä +pariin vuoteen, ennen oltiin joka päivä yksissä. + +-- No kun niin on, niin eipä muuta kuin lasketaan maihin. + +Jo Pohjanmaalle lähtiessään ja sitten pitkin kesää oli Juusolla ollut +tuumana käydä palatessaan tervehtimässä vanhaa toveriaan Heikkiä, joka +ennen oli ollut hänen uskotuimpia ystäviään, mutta joka nyt jo kohta +pari vuotta oli ollut Helsingistä poissa, asuen vanhempainsa luona +maalla. Ennen oli Heikki myöskin ylioppilaspiireissä ollut niitä joukon +innokkaimpia ja tulisimpia, Juuso ja hän olivat mietteiltään hyvin +soveltuneet yhteen, yhdessä he olivatkin lukemattomia kertoja +unelmoineet tulevaisuudestaan ja vaihtaneet tuumia ja tunteita. Vaan +viimeksi kun Juuso oli Heikin tavannut, oli hän jo ollut vähän enemmän +pessimismiin kallistuva ja mieleltään suljettu. Sittemmin oli Heikki +kadonnut Helsingistä pois, perheelliset olot ja lukujen hidas +edistyminen olivat saattaneet hänet pakenemaan yliopistosta kauas +kotiin maalle. Sen jälkeen ei ollut Juuso kuullut ystävästään paljo +mitään, tämä ei ollut kirjoittanut eikä kertonut tuumistaan eikä +mietteistään, oli melkein tuntunut siltä, kuin hän olisi aivan tahtonut +sulkeutua yksinäisyyteensä. Ja siitäkin syystä tahtoi Juuso nyt tavata +tätä vanhaa toveriaan omin silmin häntä nähdäkseen ja omin suin +puhutellakseen. + +Jo laski vene hiekkaiselle rannalle, metsäherra Grönbergin, Heikin +isän, rantaan. Miehet nostivat Juuson tavarat törmälle ja itse lähti +Juuso, heitettyään viimeiset jäähyväiset ystävällisille saattajilleen, +astumaan taloa kohden. + +Pihalla tuli Heikki vastaan, -- sillä Heikkihän se oli tuo, vaikka +Juuson oli häntä alussa vaikea tuntea vanhaksi toverikseen. Hän oli +vanhentunut, käynyt lihavaksi ja partaseksi, tukka oli kulunut hienoksi +ja kasvoilla oli omituinen harmaja väri. Vaan oudoin oli sittenkin ilme +silmissä: niissä oli jokin vieras kiilto, kylmä, levoton ja arka, +niistä näytti loistavan jotain salattua intohimoa -- niinkuin käärmeen +katseista! Ensi silmäyksellä Juuso säikähti tuota katsetta, siinä oli +hänestä jotain ilkeää, itsekästä, jota ei ollut ennen. Vaan seuraavassa +tuokiossa se kiilto oli jo poissa, hän ei sitä muistanutkaan enää, vaan +huudahti iloisena: + +-- Terve mieheen, vanha ystävä, oletpa sinä paisunut ja parrottunut. + +-- Terve tuloa, Juuso. Ja sinä pysyt yhtä hintelänä miesnä kuin +ennenkin. Kuulin sinun matkustaneen Kiannalle suomenkieltä oppimaan, +sieltäkö nyt palaat? + +-- Sieltä, siellä olen oppinut sekä kieltä että mieltä. Vaan miten on +nyt sinun laitasi, vanha poika? + +-- Tuossahan tuota on elettynä yksin päivin. Käydäänpä taloksi ja +tarinoidaan sitten. + +Juuso tervehti talonväkeä, kohta kutsuttiin päivälliselle ja sen +syötyään menivät toverukset puutarhaan, viskausivat mukavasti lepäämään +pientareen pehmeälle nurmelle. Oli kaunis ja helteinen syyskesän päivä, +niityltä aidan takaa tuoksahti kuivuneen heinän suloinen lemu ja +lepposasti loiskahti aalto rannassa törmän hiekkaa vastaan. He +makailivat siinä hetkisen ääneti, tarina ei tahtonut oikein lähteä +luistamaan, oli kuin jotain vierasta olisi ollut välissä. Vasta +vähitellen ja melkein kuin varovaisesti rupesivat he toisilleen +kertomaan eroajan havaintoja ja kokemuksia. + +Muutosta oli tapahtunut kumpaisessakin sitten viime näkemän. Ijän +mukana oli tullut vakavampia tuumia ja käsitteet olivat selventyneet. +Mutta molempain kehitys oli käynyt koko joukon eri suuntaan. Juuso +puhui ensin omista tuumistaan ja aikeistaan, kertoi koko ajan +toimekkaana touhunneensa mukana ylioppilaselämässä, tosin vähän +haitaksi luvuilleen, vaan pitihän sitä elää muassa. Olihan hän +kumminkin sekä lukenut että kirjoitellut, mutta kesken olivat vielä +työt, niitä piti taas lähteä jatkamaan Helsinkiin. + +Heikki pysytteli aluksi harvasanaisena mikäli hänen omiin toimiinsa +ja aikeihinsa tuli. Kertoi kumminkin viime aikoina ahkerasti +työskennelleensä ja sinne Helsinkiin oli hänenkin aije nyt tulla +tuloksia näyttämään. Ensi ajat maalla oli hän ollut hiukan sairaloinen +ja verkkasen paranemisensa aikana oli hän tullut tarkemmin +ajatelleeksi, kuinka paljo siellä yliopistossa oli kouhoteltu ja +tuhlattu aikaa mielettömään touhuamiseen ja turhaan intoilemiseen. Ja +vähitellen lämpeni Heikkikin tarkemmin kertomaan noita mietteitään, +joita hän aluksi näytti aikovan pitää ominaan. + +-- Siinä oli vuosi aikaa minun kehityksessäni jonkunlaista aukkoa. Sitä +ennen touhusin minäkin, kuten tiedät, ilman suuntaa ja päämäärää, siitä +herättyäni mulle selvesi, että ihmisellä pitää olla, kullakin itseään +varten ja todellisuuden pohjalla, viitotettu tie, jos mieli saada +maailmassa jotakin aikaan. Pelkkä innostus, olipa kuinka isänmaallinen +tahansa, se käy sittenkin korukuoreksi, sillä ei ole todellisuudessa +pohjaa eikä sillä hyödytetä mitään. Jokaisen on pidettävä huolta +etupäässä oman itsensä kehittämisestä ja korottamisesta, muu innostus +on arvotonta. Ja kun kukin puolestaan valmistaupi yhteiskuntaan +hyödylliseksi jäseneksi, silloin edistää hän myös paraiten yhteishyvää. + +-- Sinusta on tainnut tulla täällä maalla suuri egoisti, virkkoi Juuso +leikillisesti, voimatta kumminkaan estää äänessään soimasta puoleksi +tottakin. + +-- Niin, miksi sen katsot, se voi olla avu sekin, ja varsinkin +nykyjään. + +Heikki viskausi melkein halveksivasti selälleen ja jäi siihen +äänettömänä ja liikkumattomana makaamaan. Juuso lepäili vieressä +ryntäillään, oli ääneti hänkin hetkisen ja pureskeli miettivänä +heinänkortta, joka hänellä oli hyppysissään; hän tunnusteli tuossa +Heikin äänessäkin jotain outoa ilmettä, -- vai muistiko hän vanhastaan +hänen äänensä väärin? Sitten oikasi hänkin jäsenensä suoriksi, pisti +kädet pään alle ja tarinoi siitä ylöspäin katsellen verkalleen ja +melkein kuin itsekseen: + +-- Tavallaan olen minä tänä kesänä tullut tekemään melkein +samansuuntaisia havaintoja kuin sinä, vaikka johtopäätökset +aivan eroavat. Olihan se meidän, monenkin, intoileminen siellä +ylioppilaspiireissä enimmäkseen hyvin ponnetonta. On puhuttu asioista, +joita ei ole ymmärretty, sokeina on saarnailtu ihanteista ja +elämäntöistä, joilla ei ole todellisessa tajunnassa ollut riittävää +perustusta. Me olemme huutaneet eläköötä isänmaalle ja vannoneet +ikuista palvelusta suomalaisen kansamme hyväksi. Mutta me emme ole +käsittäneet oikein tuota rakkautemme esinettä eikä sen tarpeita. Ei se +tarvitse kuulla julkihuudettavan innostustamme, se tarvitsee työtämme, +työtä puhtaasti kansallisten periaatteiden pohjalla, mutta myöskin +vilpitöntä ja itsekkyydestä vapaata työtä. Minunkin tunteeni tätä +kansaa kohtaan olivat ennen, joskin tulisia, kumminkin hyvin +epämääräisiä; nyt olen saanut tunteitteni esineeksi elävät ihmiset, +selvää lihaa ja verta, siis jotakin suoranaista, jonka eteen kannattaa +työskennellä... + +Hän kuuli Heikin vieressään hiljaa myhähtävän ja katkasten lauseensa +pyörähti hän hämmästyneenä kohti katsomaan. Heikkikin nosti päänsä +nurmikosta ja matki hiukan ivallisesti: + +-- »Jonka eteen kannattaa työskennellä» -- Kuule, vieläkö siellä +Helsingissä haaveksitaan noita vanhoja korulauseita? + +-- Haaveksitaan? + +-- Niin, mitä se tuo puhe on muuta kuin haaveksimista, tuulen +pieksämistä, jos mennään ytimeen asti. Työtä kansan ja maan hyväksi! -- +höpsistä, itsensä hyväksi se sittenkin jokainen pohjimmalta tekee mitä +tekee ja niin pitääkin. Maan ja kansan hyväksi vain puhutaan -- sekä +tehdään työtä välillisesti. + +-- Kuule Heikki, noin et ajatellut ennen? + +-- Siitä yksinkertaisesta syystä, että minä, yhtä vähän kuin muutkaan, +silloin ylipäätään en ajatellut, mentiin vain mukana räyhäävässä +joukossa, huudettiin ja äänestettiin. Se oli sitä edellisiltä polvilta +perittyä, arvostelua kaipaavaa innostusta, seurattiin sokeasti noita +vanhoja epäjumalia. Nyt en ole ollut pariin vuoteen Helsingissä, mutta +minusta tuntuu ikäänkuin luissani, että sen suunnan pitäisi olla +muuttumaisillaan. Eikö olekin? + +-- En tiedä, mahdollisesti. Onhan noita tuollaisia mietteitä kuultu +siellä lausuttavan. Mutta minä en usko että se muutos tulisi olemaan +parempaan päin. Se veisi sellaiseen omaan puoleensa vetämiseen, +sellaiseen leipäinnostukseen, joka hajoittaisi kaikki yhteiset, +ylevämmät riennot ja riistäisi aatteellisuuden nuorisosta. Tosin olen +minäkin, kuten sanoin, sitä mieltä, että on oltu sokeita, on huudettu +päättömästi... + +-- Siinäpä se. Mutta eihän tuollainen huumaus, tuollainen henkinen +humala, voi ijänkaiken kestää, täytyyhän siitä selviytyä. Ja mihinkäpä +silloin selväpäisinä päästään siitä, että jokainen huomaa oikeudekseen +ja velvollisuudekseen pitää omasta menestymisestään etupäässä huolta. +Syntyy kilpailu, ei auta, kilpailu yksilöjen kesken, mutta se onkin +tarpeellista. Ja samalla huomataan, että se kokonaisuudellekin on +onnellisinta. + +-- Kaunis onni! Kaikki yhteistoiminta laimenee, kukin vahtii vain omaa +kannikastaan. + +-- No niin, ennen kuunneltiin vain kuohuvia tunteita, nyt tarvitaan jo +järkeäkin, -- onpa aika tarvitakin. + +Heikki viskasi lastun, jota hän siinä jutellessaan oli vuoleskellut, +kauas aidan yli ja hypähti istumaan. Juusokin ojentihe pystöön, sytytti +tupakan ja virkkoi naurahdellen. + +-- Sinähän olet täällä pitkällisessä yksinäisyydessäsi rakentanut +kokonaisen, oman filosoofisen opin itsellesi, hyvin aineellisen ja +siksi juuri pessimistisen. Mutta nähdä saamme kauanko se kestää +itselläsikään, kunhan taas ryömit esiin piilostasi ja puutut +osalliseksi elävään elämään. + +-- Saamme nähdä. Eikä se ole uusi oppi, se on hyvin vanha, vaikka se +nyt meillä vähän aikaa on ollut unhotettuna, -- taikka on luuloteltu +sen niin olleen. + +-- Niin no, elkäämme riidelkö. Meillä nyt on tuosta kerran erilainen +katsantokanta. -- Katsoppas, tuolla soutaa venekunta nuotalle. Tule, +kävellään rannalle katsomaan apajan vetoa. + +He olivat nousseet ja kävelleet puutarhan rantapäähän ja laskeusivat +siitä hiekkaiselle ahteelle, jota myöten yhä tarinoiden astelivat +niemen kärkeen, jonka kohdalle nuottamiehet laskivat apajansa. + +Juuso vilkasi kävellessään monta kertaa sivulta päin toveriinsa +ihmetellen, kuinka suuressa määrin tämä näinä vuosina oli muuttunut, -- +eihän hän tahtonut tuntea miestä ollenkaan samaksi. Mistä sillä nyt on +tuo varmuus ja tuo päättäväisyys? Ja mistä on kotosin tuo kylmä, +laskeva itsekkäisyys, joka ilmeni hänen puheistaan, hänen äänestään, +hänen katseestaan, jos kohta hän koettikin sitä peitellä? Vaikuttaako +maaseudun yksinäisyys tuohonkin tapaan, sitä ei Juuso itse ollut +kokenut? »Oma itse, arvosteleva järki...», nuo sanat ilmenivät niin +usein Heikin pakinoissa, että niitä melkein täytyi käsittää hänen +jonkinlaisiksi määrääviksi ohjeikseen ja niitä avujahan hän sanoikin +ihmiselämän ainoiksi, oikeiksi oppaiksi... Tunnetta hän pilkkasi, -- +mikä vastakohta entisyydelle! Se on outo oppi tuo, jonka hän on +rakentanut itselleen ja se näyttää hänessä jo kasvaneen vakuutukseksi. +Aikooko ... aikooko hän todellakin noiden itsekkäiden ohjeiden mukaan +ruveta suunnittelemaan vastaista elämätään ja vastaisia töitään? Sitä +oli Heikistä vaikea uskoa. Vaan sittenkin ... hän sanoo itse +kehityksessään olleen jonkun aukon, jonka yli päästyään hänelle oli +maailmankatsantonsa selvinnyt... Olisiko, olisiko mies hyljännyt +entiset ihanteensa ja tunteensa tuohon ammottavaan aukkoon +ja ainoastaan pelastanut sieltä kylmän järjen vastaiseksi +seuraajakseen...? + +-- Ajan oloon se kai nähtänee, arveli Juuso, joka ei kumminkaan vielä +voinut luottaa hetkellisiin havaintoihinsa, eikä tohtinut tehdä niistä +varmaa johtopäätöstä. + +Keskustellen yhteisistä tuttavistaan ja vanhoista muistoistaan +kävelivät he tuntikausia siellä hiekkasella rannalla illan +vilpastuessa. Ja vielä yön maattuaan toverinsa kodissa hankkiusi Juuso +aamulla matkaa jatkamaan. Hän lyöttäysi taas muutamaan alas kulkevaan +tervaveneeseen siinä matkustaakseen Oulunjärven poikki ja jokea ja +koskia alas merta kohden. Hänen täytyi joutua, asiat kiirehtivät. +Matkallaan Helsinkiin oli hänen näet vielä viivyttävä kotikaupungissaan +hankkimassa lukurahoja. Ne rahat, rahat, ne tekivät aina vastusta, aina +ne olivat lopussa ja aina täytyi hankkia uusia lainoja, -- tiesi miten +niitä taas saaneekaan. Sitten Helsinkiin. + +Kuukauden perästä aikoi Heikkikin ilmestyä Helsinkiin. -- Sielläpä +sitten taas tavataan, virkkoi hän Juusolle kun aamulla saatteli tätä +rantaan, jossa odotti lähdössä oleva tervavene. + +-- Ja sielläkö sinä aijot ruveta toteuttamaan uutta viisaustieteellistä +oppiasi, virkkoi Juuso naurahdellen nostaessaan tavaroitaan veneeseen. + +-- Varo vain, ettei se sulta jää noudattamatta, sillä se on ainoa oikea +ja jokaiselle tarpeellinen, vastasi Heikki, hänkin hymyillen, mutta +samalla melkein isällisellä varmuudella. + +-- Kiitos neuvosta, -- saa kai sitä sentähden tutkia. + +-- Tutki vain. Ja onnea matkalle! + +Raskas paltamo lähti verkalleen lipumaan saarettomalle ja aavalle, +mutta tällä kertaa melkein tyyneelle selälle, jonka takaa tuskin +rannikkoa kuumotti. Keula kääntyi länteen päin, Niskan korvia kohden ja +vauhtiinsa päästyään loittoni alus selälle päin tasasesti ja varmasti; +hiljenemistään hiljeni rannalla kuuntelijalle airojen tahdikas loiske. + +Heikki se seisoi siinä rannalla kuunnellen ja seuraten silmillään +venosen kulkua. Mutta sitä hän ei kumminkaan ajatellut, hän oli +vaipunut muihin mietteisiin. Hän seisoi siinä ikäänkuin muistossaan +tarkastellen jotakin kaukaista unelmaa, jotain innostuttavaa kuvaa, +joka paljo, paljo aikaa sitten oli häntä lämmittänyt, vaan sitten +kylmennyt ja jäänyt unohduksiin. Nyt se oli Juuson puheitten kautta +taas palannut mieleen, vaikka entiseen verraten kelmeänä ja himmeänä, +ikäänkuin vainajana... Oli se ollut aikaa sekin, ja onnellista se oli +ollutkin, sitä oli silloin tuntenut itsensä niin lämpimäksi, niin +voimakkaaksi, niin rautarohkeaksi... Mutta se oli sittenkin ollut +haaveilua kaikki, turhuutta... + +Venhe souti jo palkosen kokoisena kaukana selällä, airot vain soutaessa +välkähtelivät kullalta päiväpaisteessa, ja Heikki seisoi yhä törmällä +mietteissään. Mutta silloin hän yhtäkkiä havahtuikin ja lähti nopein +askelin kulkemaan taloa kohden. Työhön, lukuihin! -- hän olikin siinä +vieraan takia laiminlyönyt melkein kokonaisen vuorokauden. + + + + +II. + + +Ikkuna oli auki kadulle päin ja sieltä kuului ylös toisen kerroksen +huoneeseen pääkaupunkiliikkeen herkeämättömiä ääniä, rattaiden räminää, +ajurien huutoja, astuntaa ja puhelua. Huoneessa puuhasi Juuso +paitahiasillaan ja palavissaan suuren arkkunsa ääressä, järjesteli +kirjojaan ja tavaroitaan, jotka olivat olleet kesäisessä säilössä ja +asetteli paikoilleen niitä, joita oli tuonut mukanaan kesämatkaltaan. +Pöydän ääressä sohvalla istua retkotti huolettomasti toinen nuori mies, +päässä kallellaan ylioppilaslakki, kädessä siro luupää keppi ja +hampaissa mustaksi poltettu piipunnysä, -- Juuson kesäpiippu, jolla +tämä oli tyydyttänyt tupakantarpeensa siellä salolla, jossa paperossien +saanti oli hankalaa. Siitä koetteli sohvalla istuja kaupunginlapsi nyt +huvikseen vedellä haikuja, imi, sylki ja ryki, haukkui kapinetta +huonoksi ja tarinoi lakkaamatta kaikenmoista kepeää leikkipuhetta +puuhissaan ahertavalle Juusolle. + +Se oli Otto, Otto Alm, hilpeä, huoleton veitikka, parin vuoden vanha +ylioppilas, tuumiltaan ja käytökseltään oikea »ehta medisiinari.» Hän +oli Juuson ruokarouvan poika. Tässä Almin rouvan perheessä se oli näet +Juuso asunut jo monta vuotta, oli nuorena ylioppilaskokelaana siihen +alkujaan tullut sukulaisten suosituksilla ja oli siihen edelleen jäänyt +asumaan kotiutuen aivan perheeseen kuuluvaksi. Almin rouva ei näet +juuri ansionkaan vuoksi pitänyt vuokralaisia luonaan, hän ei ollut +varaton -- sanottiin rikkaaksikin --, Juuso olikin ollut ainoa ja häntä +oli siellä aina pidetty ja kohdeltukin talonväkenä. Varsinkin Otto, +joka koulupojasta asti oli tottunut hänen seuraansa, piti häntä aivan +perheeseen kuuluvana ja nyt vasta, kun Juusokin oli palannut maalta, +oli hänestä perhe taas täysilukuisena koossa. + +Kesken toverinsa pakinan hypähti Juuso äkkiä istuimeltaan, sulki +ikkunan ja virkkoi: + +-- Tuo räiske ja räminä on taas oudoksestaan niin hermostuttavaa, siitä +sitä toki ei tarvinnut siellä sydänmaalla kärsiä. + +-- Eikö siellä karhut toisinaan pitäneet pahaa meteliä ikkunan alla? + +-- Ei ne sydänmaan karhut ole niin isoäänisiä, täällä kaupunkipaikoilla +ne ovat pahempiakin. + +-- Vaikka ovat vain kaksijalkaisia. -- Entä mikä sulla tuossa käärössä +on, ka, revolveri totta tosiaankin. Ketä sinä sillä olet pelotellut? + +-- Otin hulluudessani sen mukaan mustalaisten ja muitten maankulkijain +ja ilkeiden ihmisten varaksi, -- ei sitä vain siellä tarvittu. + +-- Ja mitä sillä nyt aijot? + +-- Olkoon siinä laatikossa vastaseksi muitten ilkeiden ihmisten +varalle. + +Juuso nosteli esiin huolellisesti käärittyjä ja sidottuja paperimyttyjä +arkustaan. Keskentekoisia töitä ne ovat, ilmoitti hän utelevalle +Otolle, mikä mitäkin, suunnitelmia ja mietteitä. Niistä pitäisi vielä +ajan oloon tulla jotakin, niissä on laajojen aatteiden alkuja. + +-- Tuollaiset mytyt aatteita, runoja ja kaikkia, huu! Minua oikein +puistattaa noita nähdessänikin, ennen minä kuuhun nousisin kuin +rupeaisin tuollaista kirjoittamaan. Mutta onneksi ei medisiinarilta +kysytäkkään aatteita, hän elää vain iloisena ja antaa muitten aatella. + +Otto nousi ja teki lähtöä ulos. + +-- Niin, nythän on tiistai-ilta, virkkoi Juuso. -- Menetkö osakuntasi +puoluekokoukseen? + +-- En. Liekö koko kokoustakaan, ainakaan niissä ei enää paljo käydä. Ja +mitäpä varten niissä ahertaisikaan, ainahan puolue puolensa pitää. + +Ei, muuten vain lähti Otto ulos avaraan maailmaan, lähti kaupungille, +siellä on elämä kevyttä ja hilpeätä. On se tämä Helsinki sentähden +vähän toista kuin sydänmaa. Ja varsinkin näin syksyisten hämäräin +aikana, -- se on ihanata! + +-- Tuleppas mukaan niin verestän sinun maalaistuneita muistojasi, puhui +hän Juusolle lähtöä tehdessään. -- Niinkuin ystävällisiä aaveita +retkeilee siellä hempeitä olentoja, mikä iskee silmää, mikä nykäsee +käsipuolesta, mikä korvaan kuiskahtaa. Jo ilmakin huokuu siellä +hekkumaa ja nautintoa, puistojen siimekset ovat niin syvät ja käytävät +varjokkaat... + +-- Ja kapakat niin valoisat. + +-- Ne sitäpaitsi. Eikö viehätä, tule mukaan. + +-- En tule, tuon kehitysasteen olen minä jo läpikäynyt -- onpa jo +aikakin. + +-- Hyviä päätöksiä ja periaatteita, ensi iltaa mies Helsingissä! Heitä +ne jo ajoissa, jäävät ne kumminkin. Ja hyvästi nyt. + +Juuso jäi yksikseen naureskelemaan tuon hulivilin tuumille. Sitä se ei +maailma paina, painaneeko koskaan. Pöytälaatikkoonsa asetteli ja +järjesteli Juuso papereitaan ja kirjoituksiaan. Olihan niitä, -- +tuossakin oli paksu käsikirjoitusvihko, se oli käännös muutamasta +saksalaisesta klassikosta, sille aikoi hän hommata kustantajan +saadakseen sen jouluksi ulos ja ansaitakseen kipeneen rahan jatkoa. Ja +tässä toinen mytty, vielä paksumpi, -- siinähän se nyt juuri oli tuo +hänen suuri näytelmänsä, »Sisarukset». Olihan se nyt jo pääsuunnilleen +valmis, viisinäytöksinen, runomitalla kirjoitettu kansallinen näytelmä +kotimaan historian alalta; siinä oli komeita sotakuvauksia, kauniita +aatteita ja pohjasäveleenä harras, isänmaallinen henki. Mutta ei se +vielä häntä kaikin puolin tyydyttänyt, täytyi vielä uusia ja muutella, +-- no, sen hän tekisi lomahetkinä, lepotyökseen... Omituisen rakas se +oli Juusolle tuo vihkonen: hän olikin sitä tehdessään niin monasti +iloinnut voiton toiveista ja yhtä monasti lannistunut ujoudesta +ja pelosta... Juuso muisti niin selvästi kuinka ajatus sen +kirjoittamisesta hänessä kerran oli syntynyt: hän oli ollut +teaatterissa erästä suurta kappaletta katsomassa ja innostunut ja +heltynyt siitä aivan haltioihinsa ja silloin hän teaatterista +palatessaan oli itsekseen vannonut, että hänkin tahtoi koettaa, eikö +hän voisi saada aikaan jotain suurenmoista ja kelvollista. Ja hän oli +ryhtynyt työhön salaisesti, oli kirjoitellut kellekään puhumatta, +innostunut ja langennut epätoivoon, alkanut alusta ja innostunut taas. +Ja nyt oli pohjatyö vihdoin valmis; ja olihan se paikotellen +kelvollistakin ja kaunista, niinkuin esim. tämä kolmannen näytöksen +loppu... + +Juuso haki esiin sen paikan, luki sitä ensin puoliääneen, innostui ja +luki jo aivan ääneensä muutamia säkeitä jotta melkein itkusilleen +heltyi... Oli siinä sydäntä, oli elävää tunnetta. Kun olisi sellaista +läpeensä! Mutta hänen täytyi saada se sellaiseksi, täytyi tehdä työtä, +työtä kaikessa hiljaisuudessa... + +-- Mitä se maisteri täällä itsekseen saarnailee? Joudatko tulla +syömäänkään, Juuso? + +Se oli Hilda, Almin rouvan tytär, Oton vanhempi sisar, joka näinikään +ovea raottaen kutsui Juusoa iltaselle. + +-- Kiitos, tulen. Vaan odotappas Hilda, tuleppas sisälle niin näytän +mitä olen sulle tuonut tuliaisiksi erämaasta. + +-- En tule jos et pane takkia päällesi. + +-- No nyt se on jo päällä. Katsoppas tässä, noin näppärän tuohikontin +olen tuonut, -- entäpä sitten virsut. + +-- Herran terttu kuinka sievät. Puenko ne heti jalkaani? + +-- Pue! + +-- Enpä uskalla. Minun täytyy näetkös nyt ruveta tasaseksi, vakavaksi +ja viisaaksi, minun täytyy olla esikuvana ja hyvänä esimerkkinä. Meille +on näet tullut muitakin vieraita asumaan. + +-- Ketä, Hilda? + +Hilda astui aivan ääneti Juuson eteen, pui sormea varottavasti ja +katsoi terävästi, veitikkamaisesti, mutta samalla omituisen kiihkeästi +Juusoa silmiin. Hän oli ketterä, mustaverinen, hyvin vilkas tyttö, ei +juuri kaunis kasvoiltaan mutta terävän ja pirteän näköinen. Saattoi +huomata, että hän jo oli ijältään siinä ohi viidenkolmatta, mutta hän +oli siltä hyvin nuortea ja sulavaliikkeinen ja soudatti nytkin +ketterästi ja notkeasti ruumistaan puhuessaan Juusolle sormi pystössä: + +-- Varo itseäsi Juuso, oletko palovakuutettu, nyt sitä kysytään! Mutta +ei se auttaisi sekään. Voinpa jo ennakolta vakuuttaa, että sinä olet +hukassa heti kun hänet olet nähnyt. + +-- Hukassa? Mikä peto se sitten on? + +-- Vaarallinen peto -- sireeni! Tule ja katso. Ja koeta pitää varasi! + +Hilda puikahti ennakolta ulos ja Juuso sukasi tukkansa ja lähti +perästä. Hänestä oli Hildan äänessä ollut jotain omituisen terävää, -- +mitähän metkua se tämä taas mahtaa olla. Se on Hilda hyvä ja hauska +tyttö, vaan toisinaan niin aiheettoman intohimoinen ja luuleva, -- ka +olkoon, mitäpä Juuso hänen juonistaan. + +Astuessaan ruokasaliin, jossa jo tulet olivat sytytetyt, huikenivat +Juuson silmät ensi aluksi. Hän näki vain rouvan istuvan leveänä ja +pyylevänä pöydän päässä hoitamassa teekeittiötä kuten tavallisesti. +Oton paikka oli tyhjä, hän ei siis ollut vielä palannut kotiin... Mutta +tuossa selin oveen istui pieni olento, josta ei Juuso aluksi voinut +erottaa muuta kuin tuuhean, vaalean tukan ja pitkän, paksun palmikon. +Samassa se kumminkin nousi tervehtimään, -- nuori tyttö se oli, +hoikkaset, hienosti punehtivat posket, suuret, ihmettelevän näköiset +siniset silmät, kapeat olkapäät ja hento, vielä tuskin täydelleen +kehittynyt vartalo. + +-- Tässä on sisarentyttäreni, maisteri Tuominen, esitteli rouva +tyyneellä, välinpitämättömällä äänellä, ja jatkoi kohta teetä kuppeihin +kaataessaan: -- Elna on tullut tänne käsityökouluun ja vähän maailmaa +näkemään ja te tulette nyt siitä syystä tämän talvea olemaan +pöytätovereita. + +Juuso tunsi, että Hilda koko ajan sivulta tarkkasi häntä nähdäkseen +minkälaisen vaikutuksen tuo uusi ilmiö nyt häneen teki, vaan hän ei +voinut sittenkään täydelleen salata ihailunsekaista hämmästystään. Niin +luonnollisesti viaton, niin itsetiedottomasti suloinen ja viehkeä oli +tuo hänen edessään seisova tyttö, lapsen ja naisen ijän vaiheilla, sen +suuret silmät näyttivät aivan kuin pyytävän anteeksi, ettei hän itse +osannut kauneuttaan kyllin arvostella. Juuso katseli häntä, käänsi pois +silmänsä, mutta hänen täytyi katsoa taas. Ja koko ajan pälyilivät +Hildan silmät pöydän takaa jonkunlaisella katkeralla vahingonilolla. + +Se kävi jo melkein rasittavaksi eikä ruokapöytäkeskusteluakaan saanut +meneilleen. Juuso olisi tahtonut lähempiä tietoja mistä tämä uusi ilmiö +nyt oli heille lennähtänyt, vaan ei hän kumminkaan kehdannut +kyselläkään. Sen verran kävi rouvan pakinasta kumminkin selville, että +Elna oli kotosin pienestä, -- ja Juuso ymmärsi sen, köyhästä, -- +maaseutupappilasta, jossa vielä oli paljo lapsia jälellä ja hänellä oli +nyt tarkoitus valmistautua elämän taisteluun. Jotakin keskustelua +koetti Hilda vihdoin panna alulle, teki Elnallekin jonkun kysymyksen; +tämä vastasi, ujosti ja arastellen, kuului puhuvan länsisuomalaista +murretta, joka Juusosta aina oli tuntunut niin rumalta, mutta nyt sekin +hänestä soi viehättävältä ja kauniilta. + +Silloin narahti eteisen ovi ja sisään hyökkäsi Otto lämpimissään, lakki +päässä ja takki auki. Hän oli ollut Kappelissa, oli tavannut siellä +Vilhon ja Helmen ja kertonut heille että Juusokin on jo tullut +kaupunkiin. Ja ne olivat lähettäneet hänet käskemään Juusoa sinne, +tervehtimään ja kuuluisi olevan asiaakin. + +-- Vilhoko, häntä olisi todella hauska tavata. + +-- Luulisinpä sen. Siis ei muuta kuin jalkeille heti. + +Juusosta oli kumminkin toisakseen vähän säälikin kotiväestään näin jo +ensi iltana erota ja hän ehdotti Hildalle, että he kaikin lähtisivät +hiukan kävelemään. Hilda oli kohta valmis, vaan Elna seisoi epävarmana +ikäänkuin epäillen koskiko kehoitus häntäkin. Siksi virkahti Juuso +hänelle: + +-- Lähtekää pois tekin katsomaan Helsingin iltavalaistusta, olettehan +täällä ensi iltaa. + +-- Vaan hän kun ei tunne niitä siellä, ehätti Hilda vastaamaan. + +-- Tutustuuhan hän kumminkin, virkkoi Juuso ja jatkoi hiukan +leikillisesti Hildalle: Vai joko sinun uusi tehtäväsi nyt alkaa? + +-- Ei, tule pois Elna, jos tahdot, tule vain seuraan kävelemään. + +Elna katseli epäilevänä, hän ei tuota oikein ymmärtänyt. Vaan kun Juuso +jo tarjosi hänelle päällystakkia, niin Elna ikäänkuin turvautui hänen +ja lähti mukaan. + +Ilta oli hiottavan lämmin, taivas paksussa pilvessä, joka kiersi +kaupungin vielä tavallistakin syysiltaa syvempään pimeään; kaasulyhdyt +nurkissa valaisivat kuin harson läpi sumuista ympäristöään. Mutta +Kappeli loisti kirkkaassa valossa, soittolavaa ympäröitsi tiheä muuri +kuuntelevaa yleisöä ja ahdingossa istui väkeä parvekkeen pöytien +ympärillä ja alas hiedikolle asti. Otto opasti seuraajansa siihen +pöytään, jossa tuttavat heitä odottivat. + +Kahden he istuivat siellä Vilho ja Helmi. Vilho Hartikka oli viime +vuodet ollut Juuson alinomainen työtoveri ja tuumatoveri ja Juuso piti +äärettömän paljo tuosta lämminsydämmisestä, puhdasluonteisesta +nuorukaisesta. Hän oli lahjakas, aaterikas mies; ulkomuotokin jo +osoitti luonteen lujuutta, silmät olivat syvämietteiset ja ikäänkuin +läpitunkevat ja leveät, avonaiset kasvot todistivat rehellistä ja +suoraa miestä. Vilho oli sekoittumatonta talonpoikaista alkuperää, +köyhästä kodista lähtösin. Sitkeytensä ja palavan lukuhalunsa avulla +oli hän raivannut itselleen tien yliopistoon, jossa hän opintojensa +ohessa sivutöillä ansaitsi toimeentulonsa. Mutta hän ei ollut terveen +näköinen, vartalo oli heikko ja rinta sisäänpainunut. Eihän se +ollutkaan enää salaisuus hänelle itselleen eikä muillekaan, että +keuhkotauti vähitellen hivutti hänen voimiaan. Mutta siltä hän oli aina +iloinen, aina täynnä uusia tuumia ja suunnitelmia, aina rohkaiseva ja +elinvoimainen. Nytkin hän leikkipuheillaan hauskuutti rinnallaan +istuvaa tyttöä, joka oli, päinvastoin kuin hän itse, terveen ja +reippaan näkönen. Ihmiset olivat jo vuosikauden arvailleet, +mahtoivatkohan nuo, Vilho ja Helmi, olla kihloissa, vaan he antoivat +ihmisten vapaasti huolehtia, olivat vain hyvinä ystävinä paljo yksissä, +usein kahdenkin. Helmikin oli näet riippumaton tyttö, palveli pankissa +ja elätti itsensä. + +-- Miten on rintasi laita? kysyi Juuso ensi tervehdysten jälkeen +huolestuneena ystävältään, sillä tämä näytti todellakin paljo +kuihtuneemmalta kuin viime näkemällä. + +-- Ei ole parempi, mutta en osaa sanoa huonommaksikaan. Tässähän tuota +on taas kesäkauden retuutettu, tehty työtä ja huviteltu ja mukanahan +tuo on tullut. + +Luonnollisesti oli Juusolla ja Vilholla kesäisen eron jälkeen taas +paljo toisilleen kerrottavaa ja kun soiton pauhina esti yleistä +keskustelua kuulemasta, juttelivat he kahden syrjässä. Mutta hetken +kuluttua virkahti Vilho korkeammalla äänellä: + +-- Meillä on tässä Helmen kanssa ollut puheissa eräs uusi tuuma, +suurenmoinen. + +-- Sinullahan on aina suuria tuumia, virkkoi Hilda. Annas kuulua +viimeinen uutelosi. + +-- Niin, me aijomme perustaa uuden aikakauskirjan. + +-- Se on tietysti Vilho, joka aikoo, en minä, kiirehti Helmi +selittämään. + +-- Niin aijonkin. Eikä tuuma ole aivan uusikaan, sinä muistat Juuso, +että me olemme usein ennenkin keskustelleet sellaisesta pienestä +nuorisolehdestä. Nyt se minusta on tarpeellisempi kuin koskaan ja aika +on otollinen; miks'ei lyötäisi tuumia lukkoon. + +Juuri tästä asiasta se Vilho olikin tahtonut Juusolle puhua kohta kun +kuuli tämän tulleen kaupunkiin. Ja hän selitti Juusolle laajemmalti +suunnitelmaansa puhuen vilkkaasti ja lämpimästi. + +-- Aika rupee käymään vähän uniseksi, sanoi hän. Se suuri, mahtava +innostus, joka meitä kaikkia on ylläpitänyt ja kannustanut, se rupee +vähitellen laukeamaan. Sitä kestää tosin vielä, ja muutamilla tahoilla +se nyt on vasta ehtinytkin oikein elämään. Mutta toisissa piireissä se +on jo sivuuttanut huippunsa ja ylioppilaiden joukossa esim. näkee jo +selviä väsymyksen ja välinpitämättömyyden oireita. Onhan se +ymmärrettävääkin, onhan pääasiassa nyt lainsäädännön kautta saavutettu +se, jota vuosikymmeniä kestäneen kuuman taistelun aikana kiihkeimmin on +toivottu; pelkkä entinen taisteluinnostus ei enää riitä, taikka käypi +se, mikä olisi vielä ikävämpää, keinotekoiseksi, väkinäisesti +lietsotuksi. Mutta itse niitä aatteita, jotka olivat tämän taistelun +jalostuttajina ja sen ytimenä, pitäisi yhä edelleen varsinkin +nuorisossa pitää lämpiminä ja vireillä. Kansallisuusatteet, +kansanvalistusaatteet ja kansanvaltaisuusaatteet, nehän ne ovat olleet +suomalaisuuden liikkeessä mahtavimpia säveleitä ja niiden +perilleajamiseksi pitäisi vielä tehdä paljo ja innokasta työtä. Mutta +nyt on peljättävää, ja merkitkin sitä osottavat, että taistelijat +voittonsa saavutettuaan väsyneinä jättäytyvät itse näitä aatteitakin +kohtaan kylmiksi. Nuorison ei kumminkaan pitäisi saada kylmetä, sen +pitäisi nyt itsensä ruveta vähitellen käytännössä toteuttamaan sitä, +jota se taisteluinnon aikana on ihannoinut. Minä puhun tässä ainoastaan +nuorisosta, sillä ainoastaan sen puoleen sopisi meidän tällä pienellä +yrityksellämme kääntyä, mitäpä me, itse vielä nuoria miehiä, +varsinaiseen politiikkaan puuttuisimme. Pääasia olisi, että voisimme +estää mieliä välinpitämättömyyteen vaipumasta, voisimme siellä täällä +iskeä joitakuita tienviittoja, joiden avulla päästäisiin taipaleelle, +ja kyntää auki jonkun vaon, josta sitten voitaisiin laajentaa +viljelystä ja tehdä se hedelmälliseksi. Sitä minä olen tarkottanut; me +koettaisimme pitää vireillä työtä suomalaisuuden vanhojen aatteiden +puolesta ja tehdä sen tuollaisen pienen nuorison »kyntäjän» kautta, -- +mitä arvelet? + +Vilho puhui aivan lämpimiinsä, ääni sortui, yskän kohtaus tavotti ja +hänen täytyi pyyhkiä hikeä otsaltaan. Hän näkyi olevan tuumaansa hyvin +kiintynyt eikä epäillyt sen menestymistä. Juuso istui vieressä ääneti +ja kuunteli hänen sanatulvaansa. Hän tunsi sen jo vanhastaan, että kun +Vilholla oli jokin tuollainen uusi tuuma, niin hän sai hänet kohta +innostumaan mukaansa; nytkin löysi jokainen hänen sanansa vastakaikua +Juuson herkässä mielessä ja tästä tuntui aivan kuin Vilho olisi selvin +sanoin tulkinnut hänen omia hämäriä mietteitään. Hän ei kumminkaan +vielä puhunut mitään ja Vilho jatkoi tuokion kuluttua: + +-- Kansallisella vainiolla on vielä niin paljo työalaa, niin paljo +perkkaamatonta pienellekin perkkaajalle. Ja jos voisimme saavuttaa +nuorisossa kannatusta, niin meille kyllä karttuisi työmiehiä ja siten +olisimme estäneet sen vaipumasta uneliaisuuteen ja yksinomaisiin +itsekkäisiin harrastuksiin, jotka nyt näyttävät voittavan alaa. + +-- Tuumasi viehättää minua, lausui Juuso lyhyesti. -- Kun vain +uskaltaisi, kun siinä ei iskisi kiveen... + +Soitto oli kappelissa tauonnut ja loppuosaa Vilhon innokkaasta +esityksestä olivat toisetkin seurassa kääntyneet kuuntelemaan. Hilda ja +Otto kuuntelivat sitä vähän epäillen, heistä oli Vilhossa ja hänen +uusissa tuumissa aina vähän liian korkealle tähtäävän runoilijan vikaa; +Helmi taas katseli voitonriemulla ympärilleen, että eikö olekin kaunis +tämä hänen Vilhonsa tuuma, vaan Elna, tuo puolilapsi maalaistyttö, oli +avannut suuret silmänsä sepposen selälleen ja näytti hämmästyksellä ja +ihailulla ahmivan noita hänelle aivan uusia mietteitä ja suunnitelmia. + +-- Entä mistä rahat? kysyi Otto puoleksi pilkoillaan.. + +-- Me emme tarvitse mitään rahoja, väitti Vilho. -- Itse meidän kyllä +täytyy tehdä palkatonta työtä, mutta sen teemme loma-aikoinamme. Ja +muuten saa »Kyntäjä» kannattaa itsensä; aletaan vaatimattomasta alusta: +pieni vihkonen kerran kuussa. Ja onhan meitä miehiä; saamme kai +esimerkiksi vanhan toverimme Eemeli Holmin liittymään tuumaan. + +-- Varatuomari Holm tuskin tätänykyä ryhtyy puuhiinne, ilmoitti Hilda. +-- Hän vetäytyy varmaan kaikista vanhoista piireistään pois, on näet +mennyt kihloihin esittelijä N:n tyttären kanssa. + +-- Ohoo, sepä korkealle kiipee. + +-- Ja sille kuuluu jo olevan virkakin varattu, lisäsi Otto. + +-- No, onnekseen olkoon, lohduttelihe Vilho, onhan meitä muita. Eikö se +Heikkikin jo tänä syksynä tule Helsinkiin, hänhän oli ennen aina +hyvissä tuumissa mukana. + +Juuso hymähti: + +-- Niin ennen, nyt en luule hänestä meille paljoa apua olevan. Tapasin +hänet kesällä, hän hautoili siellä mielessään hyvin vähän uhraavia +tuumia, hänen uuden oppinsa mukaan ei ihmisen tarvis välittää paljo +mistään muusta kuin itsestään. + +Vilhon kasvot synkistyivät ja hän katseli hetkisen ääneti yhteen kohti. +Ja matalalla äänellä hän virkahti melkein kuin itsekseen: + +-- Olenpa arvannut, että monetkin nyt kiihkeimmän innostuksen jälkeen +vetäytyvät sinnepäin, -- se on reaktioonia. Vaan enpä olisi sitä +luullut sellaisista miehistä... No, sitä tärkeämpi tehtävä juuri +meillä. Otappas Juuso asia mietittäväksesi. + +Hetken neuvottelivat vielä Vilho ja Juuso. Edellinen kertoi jo +pääpiirteissään minkälaiseksi hän tuon nuorisolehden oli ajatellut. +Siinä olisi runsaasti kaunokirjallista puolta, olisi myös vakavampia +kirjoituksia, joissa nuorison tajuttavassa muodossa käsiteltäisiin sekä +kotimaisia edistyspuuhia että ulkomaisia virtauksia. Vielä katsauksia, +arvosteluja, huvittavaa ja hyödyllistä lukemista. Kokouksen, jossa +puuhasta tarkemmin sovittaisiin, päättivät he pitää muutamain +samanmielisten kanssa. Ja heidän erotessaan oli jo Juuso tuumasta yhtä +innostunut kuin hänen ystävänsä äsken. + +Yön sumu oli äskeistä vielä sakeampi, kun he kävelivät kotiinsa päin +Kappelista, ja niin hiljaistakin oli, että omain askelten kaiku melkein +pelotti. Elna, joka oli ensikertalainen suuressa kaupungissa, vetäytyi +arkana niin lähelle toisia kuin mahdollista ja osui kävelemään Juuson +rinnalla, sisarusten astuessa edellä. Siinä joutui Juuso nyt ensi +kerran juttelemaan kahdenkesken tytön kanssa. + +Hän kyseli Elnalta minkä vaikutuksen Helsinki nyt ensi näkemällä oli +tehnyt ja käski säilyttää sen ensi vaikutuksen, sillä se on aina varmin +ja luotettavin, minkä uusista tuttavuuksista saa. -- Sumuista sanoi +Elna vielä kaiken olevan, eikä ainoastaan ulkonäön. Juuso naurahti ja +kertoi, kuinka sumuista se alussa oli ollut hänellekin ja miten +vieläkin usein huomaa sumupilven häviävän siitä, mihin jo oli luullut +selvästi näkevänsä, ja todellisuuden esiintyvän aivan toisennäköisenä. + +Heidän keskustelunsa katkasi Hilda juuri siinä, missä Vuorikatu lähtee +nousemaan ylängölle. Hän astui Juuson viereen, tarttui hänen +käsivarteensa ja virkahti hymyillen: + +-- Talutat kai Juuso vanhan ystäväsi mäen päälle, koska kerran mukaasi +houkuttelit. + +Mutta kun he olivat päässeet pari askelta toisista edelle, katsoi hän +ilkkuen Juusoa silmiin: + +-- No, varotukseni ei tepsinyt, sinä olet kuin oletkin hukassa. + +-- Ja ilahduttaisiko se sinua, jos niin olisin? + +Hilda säpsähti vähän, käveli hetkisen ääneti, vaan lausui sitten +äänellä, joka soi aivan rauhalliselta: + +-- Tunsin niin hyvin makusi, -- ilahduttaahan se aina kun huomaa +olevansa oikeassa. Ja onneksesi olkoon! lopetti hän ilkamoiden +heretessään kotiportilla Juuson käsivarresta. + +Kun Juuso tuli huoneeseensa, avasi hän vielä ikkunan ja istui +ikkunalaudalle katsellen ulos pimeään yöhön. Tämä ensi päivä +Helsingissä oli taas tuonut mukanaan uusia aikeita ja uusia tunteita. +Se oli niin houkutteleva tuo Vilhon ehdotus, se tarjosi tien juuri +sellaiseen suoranaiseen työhön kansallisten aatteiden puolesta, jonka +tarpeellisuudesta Juuso näinä viime aikoina oli tullut niin +vakuutetuksi. Hiljaista, vilpitöntä työtä, sitä tarvitaan. Ja siitä +voitaisiin saada liesi, jonka ympärille samantuumaiset keräytyisivät ja +joka laajemmallekin sekä valaiseisi että lämmittäisi. Mutta samalla se +tuuma häntä pelottikin, hän epäili omasta puolestaan voimiaan ja +kykyään ja epäili sitäkin, oliko oikein näin hyvän tarkoituksenkaan +vuoksi viivyttää lukujaan ja valmistumistaan turvallisempaan asemaan, +johon kaikki muut tätä nykyä niin hartaasti näyttivät pyrkivän. Tuossa +olisi nyt tilaisuus jotain vaikuttaa; pitikö omain etujensa vuoksi +jättää se tekemättä, vai pitikö taas lykätä oma etu yleisemmän tieltä +toiseen sijaan? + +Innostuksella. ja nautinnolla ajatteli hän tuota Vilhon kaunista +tuumaa, mutta siihen sekaan tunkeusi kumminkin samalla epäilystä ja +huoltakin, eikä hän päässyt oikein selvilleen kumpi tunne noista oli +voimakkaampi. + +Mutta noiden mietteiden rinnalla liiteli Juuson sielussa vielä muita +uusia mielikuvia, paljo kepeämpiä, paljo arempia ja autereellisempia. +Tuijottaessaan ulos sinne syysyön sumuiseen pimeään hän ikäänkuin näki +edessään suuret, kysyvät, siniset silmät ja vaaleat kutrit, jotka +kiersivät pienoista päätä. Hän itsekin hämmästyi ensiksi, kun tapasi +itsensä tuota kuvaa katselemassa ja se karkasikin kohta kun hän sitä +rupesi ajattelemaan. Mutta taas tuokion kuluttua leijaili sama +mielikuva himmeänä ja arkana hänen edessään, se ikäänkuin lähennellen +häntä kierteli ja ilmestyi myötään yhä tuttavallisempana ja +tarkkapiirteisempänä. Ja yhtäkkiä hän sen pysäytti, otti sen ikäänkuin +kiini ja piteli kämmentensä välissä tutkien ja tarkastellen sitä aivan +läheltä. Ja hymyillen kyseli hän itseltään: »Mikä olet sinä uusi +unelma, oletko todellakin se syvyyteen houkutteleva sireeni, jona sinua +käskettiin varoa, vai oletko ehkä hyvä hengettäreni, joka tuotat iloa +ja onnea...?» + +Se oli niin suloinen tuo unelma, hän ei raskinut sitä enää karkottaa +luotaan, vaan salli sen vapaasti soudella edestakaisin vilkkaasti +vaihtuvassa mielikuvituksessaan. Ja hän nojasi päänsä ikkunanpieltä +vastaan, sulki silmänsä ja antoi sielunsa valloillaan kylpeä tuon +ihanan mielikuvan lepposissa laineissa... + +Kello kuului lyövän seinän takana, se ilmoitti puolta yötä. Juuso +hypähti istuimeltaan, sulki ikkunan ja hankkiusi levolle ravistellen +illan mietteitä mielestään. + +-- Ensi ilta taas Helsingissä, -- sillä on aina uusia tuumiaan ja uusia +tunteitaan, puhui hän itsekseen maata pannessaan. -- Miksikähän +lapseksi ne vielä kehittyvät, mikä niistä jää pysyväiseksi ja mitä ne +kantavat helmassaan? + + + + +III. + + +Teeskennetyllä vaatimattomuudella, josta kumminkin loisti läpi +kehahtelevaa mielihyvää, näytteli nimituomari Eemeli Holm vieraalleen +uutta, juurikaan valmiiksi kalustettua huoneustoaan. Se oli kaikin +puolin muhkea ja moitteeton: kolmannessa kerroksessa se oli, +hienoimmassa kerroksessa, neljä huonetta paitsi kyökkiä ja +kylpyhuoneita. Paksut uutimet verhosivat korkeita kaksoisovia, askeleet +tuskin kuuluivat pehmosilla laattiamatoilla ja jokaisen huoneen +kalustossa oli oma värilajinsa sovitettu sopusointuun huoneen seinä- ja +kattomaalausten mukaan. Suuret kattolamput ja jykevät kukkaisjalustat +tekivät täyteläämmän näköisiksi huoneet, joista kaiken komeuden ohessa +kumminkin vielä lehahti vastaan asumattomuuden kylmyys. + +-- Kaikki on vasta näinä päivinä sisällemuutettu eikä +aivan paikoillaankaan vielä, puhui Holm itse noin puolittain +anteeksipyytävästi, siirtyessään taas näyttelemään toista huonetta. -- +Täytyy täydentää sitten vähitellen. + +-- Täällähän on jo kaikki hyvinkin täydellistä, vallan muhkeata, +virkkoi ihailunsekaisella ihmetyksellä Heikki, sillä hän siellä nyt oli +vieraana. -- Tällaisen kodin perustaminen mahtaa tulla hyvinkin +kalliiksi. + +-- No niin, tuleehan se, mihinkäpä siitä pääsee, -- arvaamattoman paljo +se tulee maksamaan. Mutta kun kerran perheen mielii perustaa, ottaa +eukon, niin täytyyhän myöskin katsoa että sillä on missä elää. Oikein +päätä huimaa, kun ajattelee miten paljo kaikkiin pienimpiinkin +kapineihin menee, mutta ei auta, täytyy sitten myöskin koettaa korvata +ne menot. + +He pistäysivät makuuhuoneen ovella, jonka tummat ikkunaverhot tekivät +salaperäisen hämäräksi, ja vetäysivät siitä taas takasin päin Eemelin +omaan huoneeseen, jossa isäntä istahti mukavaan kirjoitustuoliinsa, +vieras vastapäätä sohvannurkkaan. Eemeli nautti ilmeisesti siitä +vaikutuksesta, minkä hänen muhkea kotinsa oli tehnyt tuohon hiljaiseen +maaseutuylioppilaaseen. + +-- Tämmöinen pesähän tämä nyt on, jutteli hän hetken kuluttua +tupruutellen sikaarista haikuja kattoa kohden. -- Eilen juuri oli Ester +täällä katsomassa ja määräilemässä järjestyksestä. No, hänkin oli +varsin tyytyväinen, vaikka hän kyllä on tottunut isoisempiinkin +oloihin. + +-- Teillä on aikomus jo joulun alla viettää häänne? + +-- Niin, kuukauden perästä. Heti häitten jälkeen emme kuitenkaan vielä +aijo tähän asettua, meillä on hankkeessa tehdä pieni häämatka, pieni +vain, viiden, kuuden viikon retki. Minun täytyy näet vuoden vaihteissa +taas olla täällä, tulen, kuten ehkä olet kuullut, hoitamaan täällä +erästä virkaa. + +-- Niin, siitähän sulle taitaa paisua paikka pitemmäksikin ajaksi. + +-- No, saa nyt nähdä, onhan niitä toiveita. Mutta silloin uudelta +vuodelta alkaa kova työ, ja sitävarten olen jo ennakolta tahtonut +järjestää kodissani kaikki valmiiksi. + +Heikin silmissä ja kasvoissa värähteli omituisia ihmettelyn ja ihailun, +mutta samalla selvän kateuden väreitä. Näin varmalle ja mukavalle +kannalle oli tuo hänen lapsuutensa tuttava ja toveri jo ehtinyt +järjestää elämänsä. Ei se ollut kuin kolmisen vuotta häntä itseään +vanhempi, mutta se olikin ymmärtänyt käyttää aikansa ja pitää huolen +tilaisuuksista. Sillaikaa kuin toiset juoksivat puoluekokouksissa ja +intoilivat, luki hän lainopillisia tutkintojaan, suoritti ne +harvinaisen lyhyessä ajassa ja antautui heti palvelemaan senaatissa, +jossa hän pian sai siaisuuksia. No, hänellä olikin hyviä suosijoita, +mutta sittenkin... Eemelillä oli nyt jo varmat tulot, lupaava +tulevaisuus, oli tämmöinen komea koti ja hän oli menossa naimisiin +korkean esimiehensä tyttären kanssa. Niin sitä pitää...! Voi jos +hänkin, Heikki, olisi alkujaan ymmärtänyt käyttää oikein aikansa, hän +olisi paljo lähempänä sitä päämäärää, jonka Eemeli jo noin nuorena oli +saavuttanut. Mutta nyt hän aikoikin ponnistella, ei oikeaan, ei +vasempaan ... hän tahtoi myöskin hankkia itselleen tällaisen kodin ja +tällaisen aseman yhteiskunnassa. + +Näitä mietiskeli Heikki kun siinä hetkinen ääneti istuttiin. Ja aivan +kuin olisi Eemeli voinut seurata Heikin ajatusten kulkua, kysäsi hän +äkkiä: + +-- Sinä suoritat kai pian kandidaattitutkintosi? + +-- Valmistun jouluksi... + +-- Hyvä. Ja sitten alat paahtamaan lakitiedettä. Se on oikein. Yhteen +pohteeseen sitä täytyykin painaa eteenpäin, puuttumatta syrjätoimiin ja +harrastuksiin, sitten sitä johonkin ehtii. + +Jutun jatkuessa livahdettiin ikäänkuin sattumalta keskustelemaan siitä +uudesta aikakauskirjasta, »Kyntäjästä», jota muutamat nuoret miehet +olivat ruvenneet: puuhaamaan ja josta nyt todellakin näytti tolkkua +tulevan. Heikki johti tahallaankin keskustelun tähän aineeseen; Juuso +oli näet käynyt pyytämässä häntäkin mukaan avustajaksi tuohon hommaan, +vaan Heikki oli vielä vähän epävarma. Hän oli siksi kauan ollut +Helsingistä poissa, ei luottanut vielä oikein omiin havaintoihinsa ja +hänen arvostelukykynsä häilyi tässä kohden osottamatta suoraan, mikä +oli viisasta, mikä ei. Ja siksi tahtoi hän hiukan kuulla vanhemman +miehen arvelua, sitä varten hän oli oikeastaan lähtenytkin Holmin luo. + +-- Uutisia on siitä jo näkynyt lehdissä, se alkaa vuoden alussa. + +-- Hm. Onko sulla sen homman kanssa mitään tekemistä? + +-- Eipä juuri... Eli minuakin on pyydetty siihen avunantajaksi, mutt'en +tiedä varmaan olisiko tuohon syytä yhtyä. Olisikohan tuosta mitään +hyötyä vai voisiko olla vahinkoa? + +Eemeli souteli edestakaisin kirjoitustuolissaan ja hänen kasvonsa +vetäytyivät hienoseen hymyyn. Saakelin viisas mies, arveli hän +itsekseen Heikin tuumia tunnustellessaan, tarkka ja varova. Hiukan +naiivi vielä epäilyksiään esittäessään, mutta hyvät oireet... Olisiko +hyötyä vai vahinkoa? siitä tahtoo hän ensiksi päästä selville, kun on +uusi homma kysymyksessä, ei anna mieliteoilleen eikä tunteilleen +määräävää valtaa eikä laske innostusta itseään sokaisemaan. Juuri sille +kannalle täytyy nuoren miehen asettuakin, jos mieli kauas päästä; kun +vain se kysymys aina on ensimmäisenä, niin kyllä sitten maailma aukiaa. +-- Eemeliä miellytti erityisesti tuo järkevä katsantotapa, joka Heikin +kysymyksestä oli kuultanut, siinä oli jotain hauskaa vastakohtaa hänen +aikansa nuorison sokealle rientoilemiselle, siitä sitä voipi vielä +jotain tulla. + +-- Vahinkoa, -- tuskin, vastasi hän verkalleen kääntyen Heikkiin päin +ja karkottaen pois kasvoillaan leikkineen hymyn. -- Jos ei sitoudu +mihinkään ahtaaseen ohjelmaan eikä aikaa vievään työhön, niin mitäpä +vahinkoa siitä juuri voisi olla. Onhan tässä kysymyksessä vain +nuorisolehti, joka harrastaa kaikkia hyviä asioita. + +-- Kunhan ei olisi koko homma liian lapsellinen? + +-- Alku on ehkä vähän sitä, vaan voisihan siihen yhtyä jonkunlaisella +välipuheella, että kukin vastaa vaan omista sanoistaan. Kuten olen +kuullut, on puuhalla koko joukko suosijoita ja luvassa apua, -- +voisihan siinä olla mukana eikä sitä tiedä, vaikka sillä tulisi olemaan +vähän merkitystäkin. Onhan nyt tapahtumassa jokin käänne ajassa, +pelkkä entinen hurjastelu ei enää tyydytä, nuorisokin tarvitsee jo +jotain enemmän sormiintuntuvaa, suoranaista vaikutusalaa. On vaikea +sanoa, mihin päin se tulee kääntymään, varmaa vain on, että +ylioppilaspolitiikan loistoajat ovat lopussa ja pian raivautuu toisia +teitä, jotka hakeutuvat julkisuuteen. Onhan silloin sen, joka tahtoa +pyrkiä eteenpäin, hyvä olla mukana ja pitää itseään esillä, vaikka +tällaisissa oloissa onkin tarpeellista olla varovainen ja tunnustella +eteensä. + +-- Tuota olen itsekin ajatellut, virkkoi Heikki, kun huomasi Eemelin +katsovan asiaa aivan samalta kannalta kuin hän itse omissa hiljaisissa +tuumissaan. -- Ja Vilho ja Juuso ovat siksi taipuvia miehiä, että +heihin kyllä voi vaikuttaa, jos se kävisi tarpeelliseksi. + +-- Aivan niin, voihan jos tahtoo käydä itsekin määräämään suuntaa. +Mutta nuo miehet -- miten heidän lukujensa käy? + +-- Aikovat jatkaa siinä sivussa. + +-- Ai, ai, ai! Mutta koetelkoot! + +Eemeli mainitsi vielä, että jos ei hän olisi niin monissa hommissa +kiini, niin hänkin ehkä antautuisi vähän lähemmältä noita oloja +seuraamaan. Sillä hän oli todellakin utelias näkemään, mitä suuntaa se +tämä nyt nouseva polvi rupeaa seuraamaan ja mitä etupäässä +harrastamaan. Muutamat merkit osottavat tosin jo, että useat vetäyvät +syrjään kaikista harrastuksista, lukevat ja ajattelevat pääasiallisesti +omia asioitaan. Vaan hän epäili, tokko tuo suuri räyhäävä joukko jo +olisi niin viisastunut... No, sitä ei tiedä, kun suunta kerran muuttuu, +niin silloin ovat kyllä useimmat mukana ja se käy aivan huomaamatta. + +Hetken vielä keskusteltua nousi Heikki lähteäkseen, mutta seisattui +vielä vähän puhumaan, ikäänkuin hänellä vieläkin olisi ollut joku asia +sydämmellään. Hän sanoi illalla menevänsä taas kerran osakunnan +kokoukseen, siellä oli esillä se vanha riita-asia 19:nestä pykälästä. + +-- Vai tuo vanha juttu, todellakinko ne sitä vielä jauhavat? arveli +Holm. -- Minä jo luulin, että noihin vanhoihin kiistajuttuihin olisi +väsytty jo kyllästytty. + +-- Väsyttyhän siihen jo onkin. Useat vanhemmista miehistä ovatkin +arvelleet tehdä lopun koko jupakasta peruuttamalla tuon riidanalaisen +pykälän. + +-- Entä toiset, nuoremmat? Vieläkö ne ovat vanhalla äkäsellä kannalla? + +-- Tavallaan, eivät tahdo olla entistä sukupolvea huonommat... + +-- Eivätkä huomaa, että aika on muuttunut. No, sen ne tulevat pian +huomaamaan. Tuo on vain jälkimuistoa kuluneilta taisteluajoilta; kunhan +hiukan pääsevät tolalle, niin on sekin poissa. -- Onhan muuten makuasia +miten tässä kysymyksessä esiintyy, mutta minään vanhojen voittojen +loukkaamisena ei voi pitää sitä, jos tässä asettuukin itsenäiselle +kannalle. + +-- Kukapa sitä taistelua enää jaksaisi pitää vireillä. Ja kun pykälä +nyt kumminkin on tuomittu, niin olen minäkin arvellut... + +-- Liittyä vanhempiin miehiin, niin minäkin tekisin. Sillä osottaa +ainakin ymmärtävänsä aikaansa. + +Juuri tuota lausuntoa se oli Heikki halunnutkin kuulla ikäänkuin +vahvistukseksi omille arveluilleen ja hän lähti sangen tyytyväisenä +itseensä pois Holmin luota. Hän oli ollutkin vähän epävarmana kun +aamulla oli saanut sen agitatsioonilipun, että olisi »välttämättä +saavuttava kokoukseen puolustamaan osakunnan vanhaa mainetta.» Nyt oli +epäilys poissa, -- sekös hitto tässä rupesi tappelemaan tuulimyllyjä +vastaan...! Ja Heikki oli yleensäkin tyytyväinen käyntiinsä Holmin +luona. Olihan se osottanut, että hän aivan täsmälleen oikein oli +osannut arvostella tätä nykyhetken käännettä ja sen tapahtumia. Olot +olivat juuri sillä kannalla, kuin hän siellä maalla, yksinäisyydessään +oli arvioinut niiden olevan. Mutta hänestä se oli tuntunutkin aivan +luonnolliselta, -- peijakas soi! tässähän voi jo ruveta varmemmin +luottamaan vainuunsa, haistelee vain ja tunnustelee sormenpäillään ja +kulkee turvallisesti eteenpäin! + +Ja hän laskeusi iloisena saavuttamastaan itseluottamuksesta alas Holmin +kolmannesta kerroksesta kadulle ja yhtyi siellä valtaväylää pitkin +valuvaan ihmisvirtaan. Vaan Eemeli Holm puolestaan sulki yhtä +hyväntuulisena eteisen oven lähteneen vieraan jälestä ja käveli sitten +muutamia kierroksia huoneensa mattopeittoista laattiaa edestakaisin +hykerrellen käsiään ja hymyillen itsekseen: Saakelin hyviä oireita, +tuntosarvet tarkat ja makua peukalon päissä, -- siinä on mies joka +nousee nopeasti ja nousee korkealle! -- + +Heikki käveli kotiinsa, aikoi lukea vielä tunnin ajan ennen kokoukseen +menoaan. Siinä hänellä oli edessään pöydällä kirjojen lomissa joukko +papereita ja vihkosia, joista hän nytkin valitsi muutaman ruveten sitä +tutkimaan. Hän oli järjestänyt lukunsa varsin viisaalla ja +järkiperäisellä tavalla. Sekös hitto rupesi taivaltamaan läpi kaikkia +monen tuhannen sivun pituisia kirjoja, joita muka tutkintoja varten +vaadittiin, siihenhän menisi vuosia, uhratkoot tuhmemmat aikaansa +sellaiseen; hänellä ei ollut siihen halua, kun kerta vähemmällä pääsi +ja saavutti saman tarkotuksen. Olipa onneksi olemassa näitä +luentovihkoja, kokoonvetoja ja papereita, joissa ei ollut sivumäärää +kahdettakymmenettä osaa, mutta joihin siltä tärkein sisältö mahtui. +Kuivempiahan ne olivat lukea eikä niistä niin perinpohjaista käsitystä +saanut, mutta saipa tietoonsa tärkeimmät tosiasiat, -- muusta viisi. +Tutkikoot muut tarkemmin tieteitä, Heikillä oli kiire valmistumaan. + +Mutta eipä nyt tänä iltana oikein työnteko vedellyt, ajatukset eivät +pysyneet koossa. No, eipä tässä enää juuri ole aikaakaan, olkoot +paperit siinä aamuun asti, Heikki lähti ulos kävelemään. Hän päätti +ennen kokousta käydä Juuson luona, hänelle ilmoittamassa päättäneensä +sittenkin ruveta »Kyntäjän» avustajaksi. Ja olihan tuo muutenkin taas +hauska tutkiskella mitä se mies taas kouhottelee, -- se se ei ainakaan +ole kovin tarkka tunnustelemaan eteensä eikä punnitsemaan puuhiaan. + +Hilda tuli Almissa avaamaan hänelle ovea; Heikki oli perheessä +vanhastaan Juuson kautta tuttu ja Hilda tervehti häntä nytkin +tuttavallisesti. Mutta Juuso ei ollut kotona... Eihän se nyt enää +pysyttele kotosalla kuten ennen vanhaan, valitti Hilda, sillä on jos +joitakin juoksuja ja puuhia. + +-- Nythän meillä on niitä lintuja kaksikin, eräs serkkuni, nuori tyttö +asuu näet myöskin täällä, ja ne lentelevät siellä avarassa maailmassa +päivät pitkät, mene tiedä heidän tiensä! Ja kun Ottokin on koko päivät +työpaikoillaan niin saan minä olla enimmäkseen aivan yksin kotona. + +-- Yksissäkö ne lentelevät? + +-- Enimmäkseen yksissä. Tietääpä sen: nuoruutta ja elämäniloa! + +Tuo Hildan puhe oli nyt puoleksi leikillistä panettelua, sillä eihän +Juuso toki niin aivan paljo lennossa ollut, päinvastoin teki hän +ahkerasti työtä, istui kotona uskollisesti kaiket aamupäivät. Ja +päivällisen jälkeenkin hän aina vielä oli pari tuntia työssä, mutta +silloin tuli aina vastustamaton halu mennä ulos kävelemään. Eikä hän +tavallisesti kävellyt kuin pikkuisen aikaa, niin jo tuli häntä vastaan +valkotukkanen tyttö, jonka rinnalle hän lyöttäytyi. Se oli Elna, joka +silloin palasi käsityökoulustaan. Tämäkin oli jo niin tottunut näkemään +Juuson tulevan vastaansa jossakin kadunkolkassa, että tuntui vallan +kummalliselta, jos häntä joskus ei näkynyt. Ei heistä kumpanenkaan +ajatellut miksi se tuo oli niin luonnollista, he nyt yhtyivät siinä +vain ja tekivät yhdessä milloin kävelymatkan Kaisaniemeen katsomaan +polkupyörijöitä ja pallonheittäjiä, milloin alas satamaan, milloin +pistäysivät leivoksia syömään, milloin mitähän hauskuutta keksivät. Ja +muutaman tunnin kuluttua palasivat he yhdessä kotiin. + +Sellaisella iltakävelyllä oli Juuso nytkin, oli taas tavannut Elnan ja +he olivat lähteneet tekemään tavallista kiertokulkuaan. Matkan kulussa +he tavallisesti rupattelivat minkä mitäkin kevyttä leikkipuhetta, mutta +tänä iltana he puhelivat Juuson suuresta, salasesta tuumasta, hänen +näytelmästään. Juuso oli tänään ensi kerran uskonut Elnalle mitä hän +siellä huoneessaan illoilla ja öillä niin ahkerasti kirjoitteli ja +kuvaili nyt juuri kuinka hän tuosta tekisi ehyen, suuren, kelvollisen +teoksen, jolla hän hämmästyttäisi maailman. Ja Juuso lupasi joskus +vasta, sittenkuin hän olisi saanut näytelmänsä aivan valmiiksi, lukea +siitä Elnalle kappaleita, vaikkapa kokonaankin. Ja Elna otti Juusolta +lupauksen, että tämä ei lukisi sitä kellekään muulle ennenkuin hänelle. + +Heidän tuosta juuri innokkaasti keskustellessaan tuli Heikki, joka +Almilta palasi, heitä vastaan. Hän huomasi heidät jo etempää ja katseli +pitkään ja tutkivasti Juusoa ja hänen toveriaan. Kohdalle tultuaan +tervehti hän Juusoa ja kysyi: + +-- Tuletko kokoukseen illalla? + +-- Tulen toki äänestämään isänmaan puolesta. Kävitkö meillä? + +-- Kävin, mutta kokouksessapa tavataan. + +Heikin ohimentyä nojautui Elna melkein peljästyneenä Juuson puoleen ja +kysyi kuiskaten: + +-- Kuka se oli, Juuso, hänellä oli tuolta etempää meitä tarkastaessaan +niin omituinen katse, sellainen kylmä kiilto kuin käärmeellä? + +-- Todellakin? + +-- Niin, huomasitko sen sinäkin? + +-- En nyt, mutta on se minustakin joskus siltä tuntunut. Kumma miten +samanlainen mielikuva meillä on syntynyt tuosta... Vaan hän on vallan +vaaraton, on minun vanha toverini ja ystäväni... + +-- Ystäväsi, ei, Juuso, ei hän sillä tavalla katsellut. Ei kukaan ole +hänen ystävänsä. + +-- Sinä hupakko, hänellä on tietysti paljokin ystäviä. Eivät kaikki +huomaa säikähtää hänen katsettaan niinkuin sinä. + +Juuso saattoi tytön kotiportille ja palasi itse siitä takasin +kokoukseen rientääkseen. + +Ylioppilastalon eteinen ja kokoushuone olivat täpösen täydet nuorta +väkeä. Sen näki selvästi, että miehet olivat tarkoin koolla ja että +tärkeä asia oli ratkaistavana, tavallisissa oloissa näihin aikoihin ei +juuri enää käynyt monta miestä kokouksissa. Ja näiden koossaolevain +kasvoista jo saattoi melkein lukea, mitä mieltä mikin oli ja mihin +ryhmään hän kuului. Nuo, jotka voitonvarmoina ja uhkamielisinä tuossa +kävelivät ääneensä puhellen ja melkein kuin vahingonilolla vilhuen +ympärilleen, ne olivat ruotsinmielisiä. He olivat pitäneet tarkat +laskut, lukeneet miehet yksin päin ja tiesivät, että nyt vihdoinkin +monivuotisen taistelun jälkeen oli voitto heidän. Nuo toiset taas, +jotka nurkissa keskenään supattelivat, joiden silmät noin vihasina +kiiluivat ja jotka puheittensa sekaan purasivat hammasta, ne olivat +niitä suomenmielisiä, jotka viimeisiin asti olivat vannoneet +puolustavansa tuota edesmenneiltä polvilta perittyä, kunniakasta +pykälää. Mutta heidän oli syytä peljätä, että heidän ponnistuksensa nyt +menisivät turhaan -- »oli pettureita joukossa» --, ja siksi eivät he +vastustajiaan tervehtineetkään, »Efialteita» eivät tahtoneet nähdäkään. +Näitä viimemainittuja ne olivat juuri nuo, jotka rauhallisina, +välinpitämättöminä ja varmoina kävelivät toisten joukossa, puhuttelivat +milloin toisen, milloin toisen puolen miehiä ja toisilleen laskivat +leikkiä näistä vanhoista »pykäläriidoista» varmassa tiedossa, että he +nyt esiintyivät itsenäisinä ja kypsesti arvostelevina miehinä. + +Nämä samat ne juuri nyt olivat aikeessa omalla esiintymisellään ja +edesvastuullaan halkaista koko tuon vanhan riitaomenan ja tehdä lopun +tästä kuluneilta taisteluajoilta peritystä ja mieliä kiihoittavasta +jupakasta. He aikoivat haudata koko 19:nen pykälän päästääkseen rauhan +maahan. + +Tuon kuuluisan pykälän historia ulottui kymmenkunnan vuotta ajassa +taaksepäin. Sen syntyminen oli niiden ensimmäisten, loistavimpain +voittojen seurauksia, joita saavutettiin siihen aikaan, jolloin +suomalaisuuden innostus ylioppilaspiireissä taisteli nuoruuden +kauniimpia, voimakkaimpia taisteluitaan. Suomenkieli piti saada +isännöiväksi tässä maassa; alku piti tehtämän, esimerkki näytettämän, +nuorison omissa piireissä, ylioppilasosakunnissa. Suomi piti julistaa +ainoaksi viralliseksi, hallitsevaksi kieleksi. Ja kiivaan kamppailun +jälkeen se tulos tässä osakunnassa saavutettiinkin; suomenkieli +määrättiin ainoaksi viralliseksi kieleksi ja sen määräsi juuri +sääntöjen 19:s pykälä. + +Mutta vastapuoluekaan ei ollut masentunut tappiosta. Se oli +säännöllisesti kerran vuodessa tehnyt ryntäyksen tuota 19:ttä pykälää +vastaan, aluksi voittaakseen ruotsinkielelle tämän menettämän ylivallan +takasin, sittemmin saadakseen tämän kielen edes tunnustetuksi +yhtäarvoiseksi suomenkielen rinnalla. Puolueet olivat melkein +tasaväkiset. Vaan tarmokkaasti, hievahtamatta ja uinahtamatta olivat +suomenmieliset vartioineet voittamaansa aarretta, keränneet joka kerta +miehensä kokoon ja lyöneet rynnäkön takasin yhtä säännöllisesti kuin se +tehtiin. + +Ja tätä taistelua oli leppymättömällä kiivaudella jatkunut ohi senkin +ajan, jolloin kuumimmat puoluetaistelut ylioppilaspiireissä jo olivat +tauonneet ja jolloin suomenkielen oikeuksien tunnustamisen jälkeen +taistelujen tärkein aihekin oli poistunut. Yhä oltiin haarniskassa. +Mutta nyt oli kumminkin jo ruvennut tuntumaan toisia tuulia, tuo +yleinen väsähdys oli vallannut mieliä ja mies sieltä, toinen täältä +rupesi tuumimaan, että olisi ehkä parasta peräytyä ja rakentaa rauha. +Jo vuosi sitten oli näitä tuumia kuulunut, mutta silloin niiden +edustajat olivat joutuneet surkeasti häpeälle. Vaan nyt oli vuoden +kuluessa yhä useampia ruvennut tuota rauhan politiikkaa kannattamaan. +Heitä kyllä toiset halveksivat, heitä haukuttiin pettureiksi ja +Efialteiksi, vaan he eivät siitä välittäneet; heillä nyt oli se +vakaantunut mielipide, he eivät antaneet joukon johtaa itseään, he +olivat itsenäisiä... + +Ja näitä itsenäisiä oli nyt siksi monta, että he saattoivat ratkaista +koko riidan. Ja siksi ilkkuivat ruotsinmieliset ja siksi puivat vanhan +innostuksen suomenmieliset housuntaskussa nyrkkiään. + +Kaikki olivat jo koolla, kun Juuso saapui »taloon», mutta kokous ei +ollut vielä alkanut. Heikki tuli kohta siellä häntä puhuttelemaan, +kertoi »Kyntäjää» koskevasta päätöksestään ja rupesi sitten puhumaan +illan merkkiasiasta: + +-- Jokohan se haudattiin nyt 19:s pykälä? + +-- Niin, huolestuneen näköisinä täällä ovat miehet. Mutta en usko toki +omain miesten valmistavan puolueelle sellaista häpeää. + +-- Sinä vanhan ajan intoilija! Mutta kyllä se nyt taitaa mennä. + +-- Kuule, ethän sinäkin vain...? Sinäkinkö Brutukseni? + +Samassa soitettiin kokous alkavaksi. Tiheänä joukkona peittivät +ruotsinmieliset niinkuin tavallisesti kokoushuoneen oikean sivustan. +Mutta vielä tiheämmässä oli miehiä vasemmalla seinustalla, +suomenmielisten puolella, aina keskilaattialle asti. Siellä oli voima +-- mutta saattoiko siihen luottaa? + +Väleen suoritettiin muut juoksevat asiat ohi ja pääkysymys otettiin +esiin. Oikealta sivustalta tehtiin vaatimus lyhyesti, vasemmalta +vastattiin yhtä lyhyesti, -- asia oli jo ennen monituisiin kertoihin +pohdittu. Nuo keskustassa istuvat itsenäiset vain pitivät +velvollisuutenaan itsekukin perustella kantansa. On jo aika tauota +tämän pitkän taistelun, sanoivat he, eihän maksa vaivaa tällaisen asian +vuoksi yhä uudelleen ärsyttää mieliä. Tällaisesta leikkisodasta ei +ole vastaavaa hyötyä, on jo totisemman toiminnan aika. Onhan +vastapuolueella sitäpaitse puolta vaatimuksilleen, eikä saa se puolue, +joka on taistellut sortoa vastaan, itse sortaa. -- Heikki puhui +viimeiseksi. Hän otti esimerkin Viron kansan vaiheista, viittasi mihin +joudutaan kun pikkuasiain vuoksi takerrutaan keskenäisiin riitoihin +niin ettei metsää nähdä puitten vuoksi... + +Kuta useampia noita esiintyi, sitä lannistuneemmaksi kävi mieliala +vasemmaisella sivustalla. Jo huudettiin äänestystä. Vaan vielä +vaadittiin puheenvuoroa ja Juuso nousi puhumaan: + +»Vastapuolueeseen en aijo koettaakaan vaikuttaa», lausui hän aluksi +matalalla, mutta vähitellen vilkastuvalla äänellä, »enkä paljo niihin +suomenmielisiinkään, jotka nyt ovat asettuneet vastapuolueen riveihin. +Mutta tämä on tavallaan historiallinen hetki osakunnassamme enkä soisi, +että tässä tilaisuudessa tulisi ilman vakavatta vastalauseetta tehdyksi +päätös, jota aina tullaan merkitsemään taantumissuunnan voitoksi. Mitä +kaikkia vaikuttimia tässä lieneekin lueteltu syiksi siihen, että nyt +muka olisi aika peruuttaa se suomenkielen voitto, jonka meitä +edelläkäynyt sukupolvi saavutti, yksi seikka mulle ainakin on selvillä, +nimittäin se, että tässä on kasvamassa taantumissuunnan uupumustila. +Siinä koko syy ja sitä valitan. Totta on, että niin kansojen kuin +pienempäinkin yhdyskuntain kehitystaisteluissa seuraa jokaista +edistyskautta aina seisahdus ja vastaisku. Mutta silloin on aina +edistytty liian nopeasti, riennetty liian pitkälle. Tässä meidän +yhdyskuntataistelussa en voi nähdä sellaista tapahtuneen ja tämä +taantuminen on minusta siitä syystä keinotekoista ja raukkamaista, +koska se johtuu puuttuvasta innosta jatkuviin ponnistuksiin. Reaktiooni +on aina uninen aika ja nuorukaispiireissä on uneliaisuus vielä sitäkin +onnettomampaa, koska se kuolettaa nuorisolta kaiken halun toimia +aatteiden palveluksessa. Sanotaan, että nämä jatkuvat taistelut ovat +joutavia. Se ei ole totta, sillä taistelulla jonkun aatteen puolesta jo +itsessään on merkityksensä: se jalostuttaa mieliä. Ja tällaisessa +asiassa, jolloin on taisteltava oman äidinkielen oikeutetun arvon ja +aseman puolesta, on häpeällistä sanoa taistelua turhaksi, se on +päinvastoin kunniakas ja pyhä taistelu, se on sitä kunniakkaampi, kuin +me sen puolesta taistellessamme sodimme kasvavaa taantumista ja vetelää +velttoutta vastaan, joka ennustaa unteluutta ja henkistä kuolemaa...» + +-- Hyvä! hyvä! huudettiin vasemmistolta, vaan keskustasta vaadittiin +»äänestystä!» Siellä ei välitetty vastasyistä, mielipiteet olivat +vakavat ja varmat. + +Juusokin istahti paikalleen ja äänestys alkoi. Hiiskahtamattomassa +hiljaisuudessa istui koko parisatainen joukko odottamassa äänten +laskemista. Se oli niin rajoilla, vanha kaarti oli vahvempi kuin oli +luultukaan, kaikki riippui parista äänestä... Jo kolahtaa vasara, +puheenjohtaja julistaa: 94 ääntä puolustaa 19:ttä pykälää, 98 vaatii +sen kumoamista... + +Niinpä siis! + +Kunniakas pykälä oli haudattu. Taantumissuunta oli päässyt voitolle. +Keskuspöydän äärestä kuului muuan pilkallinen »aamen», muuten vallitsi +huoneessa vielä tuokion ajan syvä hiljaisuus, kunnes yhtäkkiä äänekäs +riemu remahti oikealta seinämältä päättyen voittoisaan »hurraan». Vaan +vasemman seinän miesten mielissä liikkui katkeruuden ja häpeän +tunteita, joku karkeampi sana »pettureista» kuultiin siellä +lausuttavan, ja noloina lähtivät nuoret miehet yksitellen kokouksesta +pois. Heiltä oli särkynyt niin rohkaiseva unelma: se, että hekin vielä, +kuten edelliset polvet, taisteleisivat yhtenä miehenä voittoisaa +taistelua. Näistä puolin oli taisteleminen todellakin turhaa. + +Kokouksen päätyttyä jäi vielä tavallisuuden mukaan muutamia istumaan +ylioppilastalon ravintolan puolelle juttelemaan illan tapahtumista. +Alakuloinen ja masentunut mieliala vallitsi siinä pöydässä, jossa Vilho +ja Juuso istuivat. Olihan tämän illan tulos yleisemmältä kannalta +katsoen verrattain vähäpätöinen tapaus, vaan Juuson mielestä se oli +huono enne erittäinkin siksi, että se oli niin kylmentävä, niin omiaan +viemään nuorilta miehiltä kaiken halun taistella aatteidensa puolesta +ja yleensä särkemään kaikki yhteiset harrastukset. Välinpitämättömyys +tarttuu kuin rutto, nuorisokin jäähtyy, laimenee jalompia pyrintöjä +kohtaan, tulee jo nuorena vanhaksi... + +Vilho istui Juuson näitä kuvaillessa kauan ääneti mietteissään ja +hämmenteli lusikalla tuutinkia, joka hänellä oli edessään. Sitten +lausui hän verkalleen: + +-- Tämä ei vielä niin vaarallista ole, suuren innostuksen aika nyt on +kumminkin lopussa ja hyvä on, että tulee todenperäisemmänkin työn aika. +Taantumistahan tämä on, mutta eihän sitä voida välttää. Vaan on tässä +muuan mutka jota en ymmärrä: Kun vanha innostus näin revitään alas, +niin mitä annetaan sijaan, -- sillä jotain nuoriso tarvitsee +innostuakseen. Kunhan se ei vain tulisi olemaan jotakin keinotekoista, +innostusta politiikan palveluksessa... Voi jospa me »Kyntäjällämme» +voisimme hiihtää hienosenkaan uran opastaaksemme nousevan polven +innostumaan vilpittömään ja rehelliseen työhön... + +Hän puhui matalalla äänellä, melkein kuin itsekseen. Juuso hänet hyvin +ymmärsi, ymmärsi hänen epäilyksensä ja toiveensa, vaan oli siksi +masennuksissaan hänkin, ettei voinut rohkasta häntä eikä itseäänkään. + +Viereisessä pöydässä oli Heikki istunut ja juonut lasin olutta ja nousi +sen juotuaan kotiin lähteäkseen. Juuson pöydän ohi mennessään hän +pysähtyi ja päästi naurun: + +-- Mitä, noin syvästikö te surette vainajata -- ei se kannata, se oli +jo ikäloppu. Tämähän oli jo aikoja edesmenneen ritariajan viimeinen +ponnahdus -- kukas hullu nyt enää viitsisi taistella osakuntapykäläin +puolesta. Ei, nyt menee jokainen kotiinsa lukemaan läksyjään, ja se on +oikea suunta se. + +Hän meni ja hetkisen kuluttua lähtivät Vilho ja Juusokin. He kävelivät +kauan ääneti, vaan vihdoin virkahti Juuso: + +-- Mitähän jos mekin ruvettaisiin lukemaan läksyjämme ja jätettäisiin +kaikki muut. + +-- Mitä, jänestääkö sinua? Nythän sitä meidän vaikutusta vasta +tarvitaankin, saatpa nähdä kuinka me keräämme joukkoa ympärillemme. Ja +me luemme läksyjämme siltä. + + + + +IV. + + +Jouluun asti oli Helsingissä taas tavallisuuden mukaan vallinnut märkä +ja vetelä syksy ja vasta uudelta vuodelta oli talvi ruvennut näyttämään +tapojaan. Mutta kun se silloin tuli, niin se tulikin täydessä +totuudessa. Viikkokausien ajan vuorottain pyrysi ja tuiskusi, +niin että taivas ja maa oli yhtenä lumivihurina, vuorottain pinnistihe +pakkanen niin tiukaksi, että näytti ihmisille hätää pääkaupungin +hataratekoisissa huoneustoissa ja pakotti kadulla liikkujan +kiirehtimään askeleitaan, joutuakseen määräpaikkaansa, suojaan ja +lämpimään. + +Joulujuhlain ajaksi Helsingin elämä tavallisestikin ikäänkuin seisahtuu +pariksi, kolmeksi viikoksi ja sulkeutuu perheiden ja lähimpäin +tuttavain ahtaampaan piiriin. Mutta vaikka nyt jo tammikuu oli loppuun +kulunut ja helmikuu alkanut, ei elämä ollut vielä täysin vironnut +tuosta juhlaunteluudestaan. Siihen oli juuri ollut ilmojenkin syytä, +sillä kenempä teki erittäin mieli juosta sellaisen pyryn ja pakkasen +aikana huveissa taikka kokouksissa, harva mies uskalsi talvisia +urheiluja ajatellakaan ja jokapäiväiset kävellyt esplanaatillakin +olivat tyyten tyrehtyneet. Itsekukin oli kiittänyt onneaan, kun kiireen +kautta pääsi suorinta tietä virastoonsa tai työpaikkaansa ja sieltä +taas takasin kodin lämpöön. + +Nyt oli talven ensimmäinen oikea kaunis päivä. Ei ollut sen kylmempi, +kuin että tavalliset palttoomiehet, joilla ei ollut turkkeihin +turvautumista, varsin hyvin tarkenivat huvikseenkin katuja mitellä. +Keskipäivän aikaan tuli aurinkokin pitkästä ajasta esiin ja valaisi +kirkkaaksi lumisen maan ja esplanaatin paksussa huurteessa seisovat +puut ja pani sen partaalla olevat, korkeat, lumireunaiset kivitalot +helottamaan punertavassa hohteessa. Luonto näytti ikäänkuin pitkän +pahantuulen jälkeen vihdoin vironneen iloista, kirkasta talvipäivää +viettämään. + +Ja ihmiset, jotka viikkokausia olivat asuskelleet seinien sisällä, +riensivät kilvan ottamaan osaa tähän sen juhlaan. Koko aamupäivän +kestäessä virtasi yhtenä mustana juovana kävelevää yleisöä pitkin +pääkatuja ja varsinkin esplanaatin pohjoista kuvetta. Siinä tapasivat +ja tervehtivät toisiaan tuttavat, jotka monetkaan eivät olleet yhtyneet +koko uutena vuotena, siinä taas keskusteltiin päivän tapahtumista ja +sovittiin uusista tuumista, huvituksista ja harrastuksista. Mutta vasta +lähempänä päivällistä, jolloin virastot ja liikkeet laskivat laumansa +kaduille, kävi täällä liike vilkkaammaksi kuin parailla markkinoilla. +Siellä retkeilivät ryhmittäin salkkuniekat sihteerit, siellä parittain +korkeat virkamiehet, siellä opettajia ja konttoriväkeä. Ja kaupungin +naiset, nuoret ja vanhat, laittoivat nekin tietysti siksi tunniksi +itsensä kadulle punaamaan poskiaan talvituulen viimassa ja +paistattamaan päivällä pulskia talvipukujaan. + +Virastoväen joukossa ilmestyi Heikkikin esplanaatille. Kadulle +tullessaan yritti hän tavallisuuden mukaan vääntämään turkin kaulustan +pystöön korvilleen, vaan huomasikin samassa että se oli tarpeetonta ja +lähti niin pää taappäin kenossa, selkä suorana kävelemään tavallista, +varmaa kävelyään, jossa yläruumis pysyi aivan tönkkönä ja ainoastaan +jalat liikkuivat. + +Heikkikin näet oli jo virastoväkeä, siksi hän oli tullut melkein kohta +tutkinnon suoritettuaan. Häntä oli pelottanut se pitkä taipale, mikä +hänellä oli edessään uuteen lainopilliseen tutkintoonsa, siinä +velkautuisi kovin paljo ja pitäisi taas paeta maaseudun yksinäisyyteen. +Hän oli puhunut ja valitellut sitä muutamille vanhemmille tuttavilleen, +lääkärikin oli kieltänyt häntä yhteen mittaan kovin rutosti +painamasta ... piti melkein keskeyttää luvut... Nämä olivat silloin +säälineet tuota toivorikasta nuorukaista ja hankkineet hänelle pienen +toimen muutamassa vakuutuskonttorissa, työtä kolme, neljä tuntia +aamupäivillä ja palkkaa lähes parisataa kuussa, -- siksi että toimeen +tuli ja aikaa jäi kumminkin runsaasti lukuihin. Niin oli juuri Heikki +sen toivonutkin, ei liikaa velkalastia, mutta siltä tilaisuus olla +Helsingissä, jatkaa lukuja ja seurata elämätä. + +Ja hän tunsi itsensä sangen tyytyväiseksi kun taas päivän tehtävän +suoritettuaan asteli päivälliskävelylleen ja tiesi että päivän loppuosa +on hänen omansa. Lähimmässä nurkassa näkyi Juuso seisovan, niin se +odotteli juuri häntä maksaakseen määräpäivänä takaisin saamansa +käsilainan, -- hyväpä kun koettaa mies olla säntillinen. Juuso toimitti +asiansa ja yritti kääntymään omille teilleen. Vaan Heikki oli nyt hyvin +puhetuulella, tarttui häntä napinlävestä ja otti hänet mukaansa +kävelemään. Hän tahtoi kertoa Juusolle, että yleinen mielipide oli +hyvin ystävällisesti ottanut vastaan heidän »Kyntäjänsä», jota nyt ensi +vihko oli ilmestynyt. Olihan se ollutkin aika onnistunut, vähän enemmän +vain ehkä saisi olla vakavaa lukemista, sitä aika vaatii. Ja nyt +pitäisi takoa kuin rauta kuumana on: hänelläkin, Heikillä, oli tekeillä +kirjoitus ja kamreeri Holmkin oli luvannut joskus joutoaikana jotain +kyhätä. + +-- Hyvällä hoidolla me voimme »Kyntäjästä» vielä saada kelpo kapineen, +sanoi hän. + +-- Vahinko vain että suuri osa siitä ikäluokasta, jolle se on aijottu, +on niin kylmänä ja laimeana, tuumaili Juuso. + +-- No niin, ne lukevat tutkintojaan nykyjään kaikki. Vaan vielä niitä +sopivilla keinoilla saadaan vireille, annahan ajan kulua. + +Heikki oli nyt niin ystävällisellä tuulella, että rupesi kyselemään +Juuson omiakin aikeita ja tuumia. Hän pelkäsi että he, Juuso ja Vilho, +liian paljo käyttävät muuhun aikaansa, joten luvut kärsivät. Se ei ole +edullista, nyt heidän juuri pitäisi käyttää hyväkseen suosiollista +mielialaa ja itsekin valmistua, eihän sitä tiedä kauanko yleinen +mielipide pysyy näin suosiollisena. + +-- Joko sinä tuumaat kevääksi valmistua? kysyi hän. + +-- Varmaan en tiedä, lueskelen verkemmin ja ainahan näihin puuhiinkin +menee aikaa. + +-- Ai, ai, se ei ole hyvä, ei saa laiminlyödä omaa etuaan. Ilman asemaa +yhteiskunnassa on hyvin vaikea vaikuttaa... + +Joku Heikin tuttava tuli juuri vastaan ja Heikki kääntyi sen kanssa +kävelemään nyökyttäen hyvin ymmärtävästi päätään Juusolle hyvästiksi. +Juuso jatkoi yksin matkaansa. Omituista, mikä siinä Heikissä oli, joka +häneen vaikutti melkein kuin ilettävästi, vaikka toinen näytti olevan +ystävällinenkin ja puhui »Kyntäjästäkin» nyt monikon ensi persoonassa. +Oliko siihen syynä tuo hänen ylen varma ja opettava esiintymisensä, +josta tuntui niin paljo sitä »yleistä mielipidettä», josta hän aina +puhui? Vai suututtiko Juusoa se, että Heikki kosketteli juuri niitä +kohtia, jotka Juusoa itseään salaisesti huolettivat ja joista omatunto +aina hienosittain häntä soimaili? Se lukujen verkkanen edistyminen, se +oli hänellä kipeä kohta... + +No, olihan Juuso nyt sentähden lukenutkin, oli lukenutkin oikein +perusteellisesti, ei paljaita »papereita» niinkuin Heikki. Mutta sekaan +hän oli koettanut ansaita vähän rahaa käännöstöillä, -- tuo rahahan +se myötään teki kiusaa ja vastusta -- ja siihen meni aikaa. Ja +sitäpaitse ... niin, se oli juuri tuo arka kohta, joka huoletti yhtä +paljo kuin se innosti ... olihan aikaa mennyt vähän liiaksikin +viimeistellessä ja valmistellessa tuota pitkäaikaista suurtyötä, +»Sisaruksia». Paljo hän oli pannut siihen työtä, eikä ainoastaan +sivutyötä, mutta hän ei ollut malttanut pysyä poissa tuon lempilapsensa +äärestä vaikka kuin olisi tehnyt lujia päätöksiä. Hän oli niin moneen +kertaan ajatellut sen kaikki ajatukset, kärsinyt kuvattavainsa +henkilöjen kaihoista ja iloinnut heidän iloistaan, että siinä tuntui +melkein olevan kuin kappale häntä itseään. Ja hän oli sen salannut +kaikelta maailmalta omana aarteenaan, -- Elnalle vain oli hän siitä +puhunut, ei kellekään muulle... Mutta nyt se olikin valmis, juuri eilen +illalla oli hän lopettanut sen uudelleen kirjoittamisen. Ja nyt hän +antaakin sen olla piilossa ja rupeaa taas tarmokkaasti lukujaan +jatkamaan, tässä pitää joutua valmiiksi, olihan Heikki siinä +oikeassa... + +-- Mutta nyt sinä kuljet ja uneksit, kuului äkkiä ääni hänen rinnallaan +ja Juuso käännähti katsomaan. Hilda ja Elnahan siinä naureskelivat +hänelle, kun hän ei ollut huomannutkaan heidän tulevan vastaan siinä +taajassa väkijoukossa. + +-- Todellakin, taisinpa olla liian syvissä mietteissä. No, tekin olette +kauniista ilmasta nauttimassa? + +-- Tietysti. Ja me olemme tässä jo rakentaneet erään hauskan +suunnitelman. Elna, joka on sellainen reipas maalaistyttö, hän tahtoisi +hiihtää. Ja me olemme päättäneet huomenna panna toimeen hiihtoretken. +Tuletko mukaan? + +-- Mielelläni, se onkin toista kuin tämä katukävely, jossa on pääasiana +näyttäytyä ja katsella. + +-- Elä moiti sitäkään, oletpa itsekin ollut siihen ihastunut. + +Juuso ymmärsi, että Hilda tällä tahtoi viitata noihin hänen +syksyllisiin iltapäiväkävelyihinsä, jolloin hän aina odotteli Elnan +tuloa koulusta. Nyt ne kävelyt olivat jääneet vähemmälle. Juuso oli +muutamia kertoja tavannut Hildan jo edellään Elnaa odottelemassa ja +silloin oli tämä niin ilkkuen häneen katsonut, että Juuso oli päättänyt +välttää niitä yhtymisiä. Hänestä oli Hildan käytös muutenkin ollut +vähän omituinen, oli aivan kuin hän olisi vihannut Juusoa siksi, että +tämä viihtyi Elnan seurassa, ja Juuso huomasi, että hän oli ruvennut +melkein tuskallisella tarkkuudella vartioimaan nuorta serkkuaan. + +Juuson ja Elnan väli oli kumminkin pysynyt aivan entisellään; se oli +sellaista lapsellista, avomielistä ystävyyttä vailla kaikkea joutavaa +liehakoimista. He eivät puhuneet koskaan rakkaudesta, vielä vähemmin +kihlautumisesta, eivät sitä ajatelleetkaan. Vaan kumminkin oli heidän +välillään ikäänkuin jokin itsetiedoton salainen sopimus, joka veti +heitä toisiinsa ja vaikutti, että he toistensa kanssa seurustelivat +suuremmalla luottamuksella ja avomielisyydellä kuin muitten ihmisten +kanssa. Se lähenteleminen oli tapahtunut aivan huomaamatta ja vasta +joulun aikana, jolloin Elna oli ollut kotonaan maalla, oli Juuso tullut +havaitsemaan, että tuo pieni valkotukka olikin hänelle kallisarvoisempi +ja rakkaampi kuin kaikki muut ihmiset. Tyttö pysyi eroajallakin +tuhkatiheään hänen ajatuksissaan ja hän tunsi selvää kaipausta +mielessään. Hän oli jouluksi lähettänyt Elnalle pienen, lämpösen +joulutervehdyksen ja itse oli hän saanut samanlaisen, arvaamatta sitä +odottaakaan. Vaan kun tyttö juhlain jälestä taas tuli kaupunkiin ja he +ensi kerran tapasivat toisensa, silloin oli Juuso silmän lämpösestä +liekinnästä ja käden ystävällisestä puristuksesta tuntenut, että +tyttökin oli muistellut häntä ja kaivannut häntä. Ja uusi, ihana +lemmenvirta oli silloin syöksähtänyt hänen suoniinsa ja ajanut uusia +aatteita hänen aivoihinsa. + +Vaan heidän suhteessaan ei ollut mitään sen näkyvämpää muutosta +tapahtunut ja siksi juuri Juuso ihmetteli, mistä Hilda oli saanut +aihetta tuohon ilmeiseen epäilykseensä. Ja mitä hän sillä tarkoitti? +Miksi tahtoi hän tulla väliin, jos he Elnan kanssa toisistaan +pitivätkin? + +Sitä hän mietti nytkin, kun he kävelyltään palasivat kotiin +päivällisille, ja hänen päähänsä pälkähti, että olisipa soma tietää, +onko Elna tuota huomannut. Hän halusi taas kerran jutella kahden tytön +kanssa. Ja juuri päivällispöydässä hän huomasi, että nyt olikin +tilaisuus tarjona. + +Hilda kysyi häneltä silloin, menikö hän ulos mihinkään iltapäivällä. +Juuso mietti kotvasen mitähän tuo tuolla tarkottanee ja sanoa +paukautti, että hänen oli mentävä erääseen kokoukseen. Ja aivan oikein, +hetken perästä hän tulikin huomaamaan, että Hildan oli äitinsä seurassa +mentävä kaupungille, -- hän oli siis tahtonut tutkia, jäisivätkö he +Elnan kanssa kahden kotiin! + +Ja Juuso menikin ulos, mutta palasi tunnin kuluttua takasin. Elna oli +yksin kotona ja tuli häntä vastaan eteisessä. + +-- Tiedätkö, minä olin aivan varma siitä, että sinä heti palaisit. + +-- Sinäkö -- oletko sinäkin siis huomannut? + +-- Niin, miksi hän minua vartioipi...? Kuule, tämä on hirveän hullua! + +Niin se olikin. Nyt eivät he kumpanenkaan osanneet selittää omaa +menettelyään, eivät tienneet miksi he sen olivat aavistaneet ja mitä he +olivat aikoneet. Ja he kävivät siitä molemmat vähän hämilleen, -- ensi +kerran nyt ujostelivat toisiaan. Vaan Juuso rupesi silloin kertomaan, +että hän oli eilen illalla saanut suuren näytelmänsä vihdoinkin +valmiiksi ja lukisi nyt lupauksensa mukaan siitä palasia Elnalle, jos +tämä tahtoisi kuulla. Sitä varten hän oli tahtonut tavata Elnan yksin. + +Ja Juuso meni huoneeseensa, avasi lukitun laatikon ja otti siitä esiin +paperikäärön. + +-- Tässä se on. Monta kertaa olen aikonut viskata sen uuniin ja +vapautua koko hommasta, vaan en ole raskinut. + +-- Miksi uuniin? + +-- Siksi, että se on syönyt aikaani ja siksi, että sitä pelkään. + +Hän selaili sieltä täältä sivuja, luki itsekseen rivin ja pari ja +selaili taas. Ja hän innostui taas noita tuttuja säkeitä katsellessaan, +rupesi ääneen lukemaan muutamaa kohtausta, koko ajan tähystellen +paperiin, vaikka hän sen melkein ulkoakin osasi. Ensiksi hän luki +ujolla, matalalla äänellä, pysähteli toisinaan, hyppäsi muutaman sivun +ohi. Mutta pian hän lämpeni, laski tulemaan täydellä vauhdilla ja +syvällä äänenpainolla. Hänellä rupesivat silmät hehkumaan ja poskille +kohosi veri ja hän teki sekaan liikkeitä käsillään kuvatakseen +tarkoittamaansa vaikutusta. Hän luki edelleen, luki aivan kuin +itsekseen, muisti kyllä toisinaan, että oli toinenkin kuulemassa, mutta +muisti samalla, että se oli vaaraton, lempeä arvostelija, jolta hän +saattoi kahleitta olla, tuntea ja innostua niinkuin yksin. + +Elna oli hiipinyt ovelle, seisonut siinä hetken, mutta sitten +istahtanut tuolille viistossa olevan sohvan taa. Sieltä selustan takaa +katveesta näkyivät ainoastaan hänen suuret, kysyvät, siniset silmänsä, +jotka tarkkuudella seurasivat Juuson jokaista liikettä, jokaista äänen +värähdystä. Eikä hän hievahtanut paikaltaan, ei tuiskahtanut, kuunteli +vain. Hän seurasi tarkoin jokaista vuoropuhetta, jokaista sanaa. Mutta +sittenkin hänestä tuntui, ettei hän kuullut muuta kuin pelkän tuon +lukevan, innostuneen äänen; hän ymmärsi kyllä kaikki, tarkkasi +esiintyviä ajatuksia ja tapauksia ja eri henkilöiden puheita, mutta +sittenkään ei hän saanut mieleensä kiintymään paljo muuta kuin tuon +kauniin, polvekkaan muodon, sointuvat säkeet ja rikkaan kielen. Ja hän +vaipui ikäänkuin haaveiluihin siinä Juuson lukiessa, ajatukset +liitelivät sinne tänne, kauas utuisten unelmain maille, milloin +seuraten Juuson lukemisen jälkiä, milloin ominvalloin vapaina ja +hillittöminä. + +Juuso luki loppuun sen näytöksen, jonka oli alottanut, istui vielä +hetkisen vihkoonsa tuijottaen ja katsoi sitten kuuntelijaansa. Lampun +valo häikäsi hänen silmänsä, vasta kotvasen kuluttua erotti hän sieltä +pimeästä siimeksestä nuo kirkkaat katseet. Hänestä niissäkin paloi +samaa innostusta, joka hänet itsensä täytti, ja siitä hän riemastui. + +-- No, arvostelijani, kuinka kuuluu tuomio? kysyi hän. Onko armoa +ollenkaan? + +-- Kaunista, -- lue lisää Juuso! En ole tuommoista kuullut enkä +tuntenut koskaan. + +-- Tottako, se ei siis sinusta ole mitätöntä? + +-- Voi, sitä en tiedä, en tiedä ollenkaan onko se hyvää vai huonoa, se +voi olla kumpastakin. Mutta noin kun sinä luet, on se minusta kaunista. + +-- Vaan jos jokainen sanoisi niin? + +-- Kenties eivät muut sano, elä luota minuun. Mutta jatka, jatka! + +Juuso jatkoi. Tunti kului aivan huomaamatta, he istuivat yhä +paikoillaan. Eivät kuulleet kun ulko-ovessa käytiin eikä joutanut +kumpanenkaan huomaamaan, että uusi kuuntelija oli hiljaa ilmestynyt +ovelle ja jäänyt siihen seisomaan. Juuso luki vain, käänsi lehtiä ja +luki, ja Elna ei liikahtanutkaan piilossaan. Vasta näytöksen lopussa +kohautti Juuso katseensa. + +Hilda astui esiin ovelta. + +-- Todellakin, täällähän onkin tärkeä kokous ja hauska, virkkoi hän +naurahdellen. + +Juuso hypähti pystöön ja Elna kääntyi kummissaan katsomaan. Vaan Hilda +jatkoi leppeästi, harmistumattomalla ja ihastuneella äänellä. + +-- Kutsumatonnakin vieraana sain toki vähän kuulla. Sinä Juuso, milloin +olet kirjoittanut tuon suuren näytelmän? Vaikka vain kipeneen kuulin, +niin siihen jo minäkin vallan innostuin. Sinä poika, joka et meille ole +puhunut sanaakaan! + +-- En ole uskaltanut puhua kellekään, salaisuutenani olen sen +kirjoittanut ja kätkenyt. Ensi kerran sitä nyt on kukaan kuullut. + +-- Ja se ensimmäinen oli Elna! + +-- Niin, hän oli minusta arvostelijaksi vaarattomin... + +Hildan silmä yritti liekitsemään, vaan hän sammutti tahtonsa voimalla +sen tulen ja virkkoi ystävällisesti: + +-- Vaan nyt kun kerran olet vähän lukenut, nyt sinun täytyy se lukea +meille kokonaan. Sinä aijot tarjota sen teaatteriin? + +-- En ole aikonut mitään. Pelkään, ettei se onnistuisi. + +-- Se onnistuu! Vaan meille ensin. + +-- No, te saatte sen kuulla, tuomitkaa sitten! Kutsutaan joskus tänne +Vilho ja Helmi... + +-- Heidät tapasin juuri äsken kadulla ja me sovittiin siitä huomisesta +hiihtomatkasta... Ah, kuule, nyt keksin ohjelman, sinä otat huomenna +vihkosi mukaan hiihtoretkelle, me hiihdämme Vanhaankaupunkiin erääseen +taloon jonka tunnen ja siellä sinä hämmästytät heidät lukemalla +teoksesi. Hei, siitä tulee hauskaa! + +Hän heilautti Elnaa vyötäreistä ympäri ja oli niin iloinen ja +ystävällinen, että Juuso sitä ihmeellä katseli ja turhaan mietti tuon +mielialan lähteitä. Toipa Hilda sinne Juuson huoneeseen heille +makeisiakin ja innostui kerran toisensa perästä ennustelemaan, kuinka +suuren voiton Juuso tällä näytelmällään tulisi voittamaan. Ja hän +tempasi vähitellen Juusonkin mukaansa siihen innostukseen, tämän +itseluottamus ja toiveet kasvoivat ja pian hän jo härnäsi lempeästi +Elnan arkuutta, kysyen miksei hän suoraan uskaltanut sanoa +mielipidettään. Se ilta oli hänelle oikea riemuilta, ja hän uneksi +yölläkin voitoista ja laakereista. -- + +Seuraava päivä oli sunnuntai. Talvinen sää oli yhtä kirkas ja leppoisa +kuin edellisenäkin päivänä, ihanimmillaan oli puitten huurteinen +kukoistus ja lakea lumikenttä kimalteli tuhansista kiteistä. +Pääkaupungin asukkaat, niin nuoret kuin vanhat, olivat tänään +liikkeellä lumisessa luonnossa, mikä jalkasin, mikä hevosella, monet, +nuoremmat varsinkin, suksilla. Heitä hiihti pieniä ryhmiä ulos +kaupungin joka laidasta ja joka tullista, toiset haarausivat selälle +saaria kohden, toiset metsiin ja mäkilöille. Muiden ryhmäin joukossa +hiihti siinä rannikkoa pitkin Pitkältä sillalta Vanhaakaupunkia kohden +myöskin Vuorikadun puulaaki, Otto edellä, levotonna hioen suksiaan, +joille hän olisi tahtonut antaa vinhemmän vauhdin, muut yhdessä +ryhmässä jälempänä. + +Parin tunnin hiihdon perästä saavuttiin siihen mökkiin, josta Hilda oli +puhunut ja jossa muori kahvia tarjoili. Levätessä siinä luki Juuso +seuralaisilleen teoksensa. Hän ei lukenut nyt sillä varmuudella eikä +innostuksella, kuin eilen, sillä nyt hän luki arvostelua varten, ei +yksin Elnalle. Ja lukiessaan hän varsinkin koetti Vilhon silmistä +tarkata minkä vaikutuksen se teki, kävi levottomaksi, kun tuli +paikkoja, jotka eivät häntä itseäänkään vielä oikein tyydyttäneet ja +kohotti äänensä, kun saapui ehyemmille kohdille. Oli sovittu, että +muistutukset tehtäisiin vasta lopussa. Mutta kun oli loppuun tultu, +tunsi Juuso selvästi, että vaikutus ei ollut se eilinen, hänen oma +rohkea vakuutuksensa oli poissa ja melkein katumoiden katseli hän +toisia. Nämä olivat aluksi hetkisen ääneti, -- kappale ei siis ollut +temmannut heitä täydelleen mukaansa. + +Mutta se oli heihin kuitenkin vaikuttanut, vakuuttivat he kaikki. Siinä +oli lämpöä, siinä oli sydäntä; sanoivat he. Ja Vilho virkkoi hetkisen +ääneti istuttuaan: + +-- Onneksesi olkoon, Juuso! Se on kaunis teos, sinä olet luonut jotain +kelvollista. Vie teaatteriin! Sanottanee ehkä, että se on näytelmäksi +liian runollinen, liian subjektiivinen, liian tunteellinen -- en tiedä +sitä, -- vaan minua se miellytti. + +Tytöt kehottivat kaikki Juusoa viipymättä tarjoamaan »Sisaruksensa» +näyteltäväksi. Se kävi sydämmeen, se ei voinut olla näyttämöltä syvästi +vaikuttamatta. Ja yksimielisesti he onnittelivat Juusoa. + +Juuso kuunteli heitä ääneti ja riitaiset tunteet hänessä risteilivät. +Teos ei ollut hänestä itsestään enää sama kuin ennen. Hän oli kyllä +kirjoittaessaankin monasti empinyt ja epäillyt juuri samaa, josta Vilho +oli huomauttanut ja nyt se puoli oli juuri hänelle itselleenkin +selvennyt. Hänestä oli aina tuntunut, samalla kuin houkuttelevalta, +myöskin vastenmieliseltä laskea tuota hiljaisten mietteidensä luomaa, +noita nuoruuden haaveilujaan ja tunteitaan, kylmän yleisön +arvosteltaviksi ja nyt se hänestä vielä enemmän siltä tuntui, tuntuipa +aivan kuin tuo julkisuuden vaatimus olisi ollut melkein loukkaus hänen +sisempiä tunteitaan kohtaan. + +He hiihtivät takaisin. Keskipäivän paiste kuumenti ja raukasi, kelikin +oli pehmentynyt, verkalleen he eri ryhmissä ponnistelivat selkää pitkin +kaupunkiin päin. Elna hiihti Juuson rinnalle, erottausi muista aivan +kuin jotain sanoakseen, vaan pitkään aikaan he eivät kumpanenkaan +puhuneet mitään, -- puhuttavaa kyllä tuntui olevan, vaan se ei lähtenyt +tulemaan esille. Vihdoin kysäsi Juuso: + +-- Sanoppas nyt Elna, miltä tuntuisi sinusta nähdä näyttämöltä tuo +sepustus? + +-- En uskaltaisi kuolemakseni tulla sitä katsomaan. + +-- Miks'et uskaltaisi? + +-- Sitäpä en voi selittää. Eihän se minuun kuulu, mutta minua +hirvittäisi jo ajatuskin, että kaikki nuo kauniit tuokiokuvat, nuo +hennot tunnelmat, viskattaisiin kaikenmoisten hyvien ja pahojen +ihmisten eteen. He eivät kenties ymmärtäisi niitä, eivät tahtoisi +ymmärtää, ehkä ivaisivatkin niitä. Ja kaikki riippuisi tuon satunnaisen +yleisön hetkellisestä mieltymyksestä tai vastenmielisyydestä. Ei, minä +en antaisi sitä teaatteriin, panisin laatikkoon ja lukisin joskus vain +hyville ystävilleni. + +-- Tiedätkös, noin juuri, juuri noin tuntuu minustakin. Ja niin minä +teenkin. Siksi ei »Sisaruksiani» koskaan näytelläkään. + +Taas hiihtivät he hetkisen ääneti rinnakkain. He olivat molemmat +ikäänkuin vähän alakuloisina, masennettuina. Mutta yhtäkkiä pysähtyi +Elna ja virkkoi: + +-- Mutta... + +-- Mutta mitä? + +-- Mutta _jos_ se onnistuisi -- olisihan silloin sääli kätkeä +valmis teos laatikkoon... + +-- Niin, _jos_ se onnistuisi. Jos yleisö ymmärtäisi sen, mieltyisi +siihen niinkuin sinä. + +-- Ja huutaisi sinut esille ja taputtaisi käsiään ja myrskynä kaikuisi: +»hyvä!» + +-- Ja silloin olisin minä voinut tehdä palveluksen kotimaiselle +kirjallisuudelle ja taiteelle. Silloin tulisit sinäkin ja onnittelisit +minua. + +-- En, minä olisin piilossa, en näyttäytyisi ollenkaan kun sinua +kunnioitettaisiin. Vasta myöhemmin, kun kaikki olisi ohi, tulisin minä +ja puristaisin sinun kättäsi. + +-- Ja sepä olisikin suurin palkintoni! -- Vaan se »jos»! oi, ei se +onnistuisi, minä tunnen sen selvästi, siitä tulisi surkea tappio, minä +saisin hävetä koko maailmaa, itseäni ja sinuakin. + +Hiihdettiin edelleen, keskustelu tuntui jo lakanneen. Vaan vielä jatkoi +Elna hiljaisella äänellä: + +-- Minua et. Silloin minä... + +-- Silloin sinä...? + +-- Silloin toisin sulle kukkasen -- kiitokseksi omasta puolestani. + +Se pelottava »jos!» Viekottelevaa se oli, viehättävää ja makeaa kuin +Eevalle kielletty omena, vaan myöskin niinkuin tämä vaarallinen ja +nöyryytystä uhkaava. + +Vaan loppumatkalla Juusosta tuo ristiriita vähitellen selveni ja hän +teki varman päätöksen. He olivat Elnan kanssa ensimmäisinä ehtineet +kaupungin rantaan ja odottelivat siinä toisia. Ja kun kaikki olivat +koolla, sanoi Juuso äkkiä: + +-- Minä en vie »Sisaruksia» teaatteriin? + +-- Mikset, olethan hullu, sinun täytyy, kehottelivat toiset. Vaan Juuso +vastasi vain: + +-- En vie, se on päätetty. + +Ja hänestä näytti, että siinä katseessa, jonka Elna silloin häneen loi, +oli paljo kiitollisuutta, paljo osanottoa ja paljo palkitsevaa lempeä. + +Kotiin tultuaan viskasi Juuso käsikirjoituksen laatikkoon. Virukoon +siellä, hän tahtoi vapautua siitä, vapautua noista turhista unelmista. +Hän tahtoi ruveta tekemään työtä, oikeata todellista, näkyvää työtä, +josta tulosta syntyisi, jospa vähemminkin loistavaa niin sitä varmempaa +ja turvallisempaa. Mitäpä joutavista suuruuden aikeista, ei niissä ole +kumminkaan suurinta onnea. Ja onnea hän nyt kaipasi, haaveksi hiljaista +rauhallista kodin onnea ja lämpöä, -- se se on kumminkin elämän korkein +maali. + +Tuo tunne oli niin äkkiä, mutta niin merkillisen voimakkaasti vallannut +hänet äsken tuolla jäällä Elnan rinnalla hiihtäessään. Olipa tuntunut +kuin olisi kuulunut jokin lempeä, ujo kehoitus: Pois, Juuso nuo +uhkakorkeat unelmat, nuo vaaralliset yritykset, mitä me niistä, ei ne +meidän onnea lisää, ne vain häiritsevät sitä, viivyttävät sitä. +Säilytetään onnemme ja unelmamme itseämme varten ja me tunnemme itsemme +kaksinkerroin tyytyväisiksi. Ja Juuso oli ymmärtänyt sen äänettömän +kuiskauksen ja päättänyt totella sitä. Juuso istahti keinutuoliinsa, +heitti päänsä taaksepäin; raukasi niin suloisesti hiihdon jälkeen, +tuntui niin lämpöseltä ja hyvältä. Ja ajatuksetkin kulkivat niin +miellyttäviä, niin toivehikkaita ja kauniita teitä. + +Olihan se omituista: Koti ja Elna, nuo kaksi mielikuvaa, olivat hänen +ajatuksissaan aivan kuin itsestään sulautuneet yhteen eikä hän niitä +voinut eikä tahtonutkaan toisistaan erottaa. Mistä oli nyt tuo kodin +kaipuu yhtäkkiä tullut? Sieltäkö jäältä, noista muutamista lämpösistä +lauseista? Niin, juuri sieltä; puhuihan Elna siellä hänen kohtalostaan, +hänen toiveistaan ja peloistaan juurikuin omistaan, -- se siunattu +lapsi! Ja se oli tuntunut niin kodikkaalta ja suloiselta, tuo pehmoinen +kiharapää oli ikäänkuin omin ehdoin painautunut hänen sydämmelleen. +Levätköön siinä! Tämä oli hänen näytelmänsä ansio, siitä hän sitä +kiitti, jos sen merkitys muuten jo olikin mennyt... + +Niin, »Sisarukset», ne maatkoot laatikossa. Teos oli hänen salaisten +unelmainsa tulos, jääköön kätköönsä, mitäpä hän siitä vetäisi tuonne +turhuuden tuskalliseen taisteluun. Nyt Juusoa innosti paljo ihanampi +unelma ja samalla kuitenkin todellisuuden unelma. Kodin onni, se oli +nyt hänen haaveilunsa uusi esine ja sen hän päätti tarmokkaalla työllä +itselleen hankkia. Ei se koti tarvitse olla suuri eikä komea, pieni +pesä vain niinkuin törmäpääskysellä, vaan oma pesä, yhteinen sen +kanssa, jonka silmistä tuo ihanan onnen lupaus säteili. Sepä onni +heille olisikin yltäkylläinen, sillä ei olisi rajaa eikä määrää, se +olisi joka hetki uusi ja joka hetki nuori. Tapelkoot muut maailman +kunniasta ja maailman herruudesta, he eivät Elnan kanssa tarvinneet +onneaan varten muuta kuin kipeneen kotimaan kamaraa nauttiakseen siellä +syrjässä maailman touhusta ijäti uudistuvan lempensä elähyttäviä +pisaroita ja sitä tehden ansaitakseen vaikka karkeankin leipänsä +uutteralla työllä... + +Ja Juuso innostui ääneensä Fritiofin sanoilla lausumaan: + + Och när de andra kämpar rida + Ur silfverportarna tili strid, + Jag skulle sitta vid din sida + En trogen vän, -- och se på dig... + +Niin, noihin silmiin hän katsoisi ja niistä hän imisi voittonsa ja +laakerinsa ja palkkionsa eikä himottaisi maailman kunnia... + +Päivälliskutsu katkaisi äkkiä hänen ihanan haavekuvansa. Taaskin oli +mielikuvitus liidättänyt hänet unelmain maille. Mutta nyt ne unelmat +olivat todellisuuden pohjalla, ne olivat mahdolliset toteuttaa ja +niiden täytyi toteutua. + +Siirtyessään pöytänsä luota katsahti Juuso vielä laatikkoon, joka oli +jäänyt raolleen ja jonne hän oli heittänyt tuon pitkän työnsä hedelmän. +Hän pysähtyi silmänräpäykseksi sen viereen: + +-- Sääli sinua on, mutta täytyyhän kerrankin viisastua. Näistä puolin +käydäänkin todelliseen työhön! + + + + +V. + + +Hyvät päätökset eivät ole tekojen vertaiset. Juuso soti viikon +mielitekoaan vastaan, vaan sen ajan kuluttua ei hän enää malttanutkaan +antaa »Sisarustensa» maata pöytälaatikossa. Hän otti ne sieltä esille, +katseli niitä vielä ja näytti muillekin. Ja seuraus oli, että hänen +piti välttämättä jättää teoksensa teaatterille, ei auttanut enää +mikään. + +Ja hän jätti sen. Se luettiin, punnittiin ja mitattiin ja loppupäätös +oli, että siinä oli paljo kaunista ja kelvollista, vaan näyttämöä +varten sitä täytyi paljo muuttaa. Mutta se ansaitsi kyllä korjaamista, +olisi vahinko jos ei sitä saataisi kotimaiselle näyttämölle. + +Silloin sitä alettiin muuttamaan. Yksi kohtaus karsittiin pois, toinen +oli lisättävä, yksi henkilö poistettiin, pari kolme lisää. Pitkiä +keskusteluja, joihin Juuso mielestään oli valanut mitä kauniimpia +tunteitaan ja sisällisimpiä ajatuksiaan, pyyhittiin, silvottiin ja +lyhennettiin, uusia oli kirjotettava sijaan. Ja sinne tänne sekaan oli +laitettava näyttämöltä mahtavasti vaikuttava tapaus. + +Oli siinä Juusolla juoksua! Hän leikkeli, pyyhki, kirjoitti ja kiroili +sekaan. Viskasi monasti nurkkaan koko tekeleen, vaan otti sen jälleen +armoihinsa ja juoksi taas. + +Siinä kului viikkoja ja kuukausia. Juuso oli tuskissaan: aika tärveltyi +ja teos meni hänestä myötään yhä enemmän pilalle. Eihän hän voinut +tilauksesta eikä tilapäisesti luoda mitään ehyttä eikä kaunista, siitä +tuli paikattua ja tyhjää. Ja se ei ollut enää hänen omaansa, siinä ei +ollut enää häntä itseään, siinä oli jo jotain vierasta, jotain +keinotekoista ja lainattua. Koko juoni muuttui, ajatukset muuttuivat ja +tarkoitukset ja kappaleesta tuli aivan toinen, kuin alkuperäinen oli +ollut. + +Vaan tottapa sen niin pitää olla, arveli Juuso, muutteli ja laittoi. Ja +niin se vihdoin maaliskuussa valmistui, Juusolle ilmoitettiin että osat +olivat jaetut, harjoitukset alkoivat ja muutamain viikkojen perästä +tulisivat hänen »Sisaruksensa» esiteltäviksi. Hän oli silloin jo +melkein väsynyt ja kyllästynyt koko hommaan, omatunto soimasi, luvut +olivat sillaikaa kokonaan jääneet syrjään ja kaikki muut hyvät +päätökset rauenneet. Välinpitämättömästi, melkein katumusmielellä luki +Juuso eräänä päivänä sanomalehdissä uutisen, että »... ensi viikolla +tulee näyteltäväksi hra J. Tuomisen 5-näytöksinen historiallinen +näytelmä Sisarukset...» + +Vaan yleisössä se uutinen herätti huomiota ja puheenaihetta. Vai uusi +näytelmänkirjoittaja, mistä sellainen tähti on noussut? kyselivät +oudot. Ja tuttavat taas ihmettelivät: kas sitä poikaa, jotakin se +koettelee, miltä vain jälki näyttänee! + +Ja yleinen mielipide, tuo mahtava ja vaarallinen herra ja tuomari, sai +nyt Juuson näytelmän edelläkäyvän käsittelynsä alaiseksi. Se on +vaarallinen herra siksi, että se on niin mielivaltainen ja niin armoton +sille, joka ei ole sen suosioon päässyt. Näihin aikoihin tuo yleinen +mielipide Suomen pääkaupungissa käsitteli ja ratkaisi enimmäkseen +valtiollisia ja puolueasioita ja hallitsi tyrannina Helsinkiä niinkuin +se aina hallitsee kaikkia, ja varsinkin pienempiä yhteiskuntia. Mikäli +valtiollisiin virtauksiin tuli, oli yleisen mielipiteen alku +tavallisesti yläilmoista lähtösin. Siellä oli lausuttu varma sana, +parolli, joka irti päästyään heti lähti liikkeelle. Ja nopsa se oli +kulussaan. Illalla kerrottiin siitä klubeissa, kerrottiin jo parissa +kapakassakin, mutta kerrottiin aivan yksityisesti, miehestä mieheen. +Aamulla se leveni kuin virta vahva virastoissa ja työpaikoissa, +kävelytunnilla päivällisen alla se oli jo monen tiedossa, oli silloin +jo melkein »yleinen mielipide». Kaikki tiesivät, miten asia oli ja +miten sen piti olla ja olivat siitä vakuutetut. Mutta kun kävelijät +menivät kotiinsa päivälliselle ja kertoivat siellä asian omaisilleen ja +pöytätovereilleen, niin saattoi iltapäivällä jo sanoa, että se oli +»kansan tahto». -- + +Se oli yleisen mielipiteen tavallinen kulku. Mutta toisinaan, +pienemmissä asioissa, se sentään retkeili päinvastaiseen suuntaan, ja +silloin sitä ei koskaan tiennyt missä se oli syntynyt ja mistä se oli +tullut, se liiteli ikäänkuin ilmassa, se oli synnyltään jo yleinen. +Tämä lentävä mielipide se oli tempaissut Juusonkin näytelmän kouriinsa +ja puisteli sitä nyt säälittä ja armotta. + +Samana päivänä, jolloin uutinen oli ollut lehdissä, istuskeli Heikin +luona muutamia tovereita. Heikin luona istui usein tuossa iltapäivällä +joitakuita tovereita, se oli ikäänkuin tullut tavaksi, siellä oli +totuttu käsittelemään päivän tapahtumia, oli totuttu kuulemaan terveitä +ja järkeviä mielipiteitä, siellä oli ikäänkuin jokin politiikan koulu. +Nytkin oli puhuttu eräästä äsken tapahtuneesta nimityksestä. Se oli +ollutkin hyvin omituinen nimitys, se mies oli harpannut pitkän +harppauksen, mutta niin olikin hän, peijakas soi, osannut pitää itseään +esillä ja aika oli ollut otollinen. Siinä se on salaisuus, niin sitä +pitää tässä maailmassa vuovata. + +Hänestä livahti keskustelu Juusoon, -- se mies näyttää myöskin aikovan +harpata pitkän hypyn ja tuotapikaa viskautua maineen selkään; se kai +aikoo ajaa kauas. + +-- Siltä se näyttää. Perustaa täällä ensin oman äänenkannattajan, +esiintyy johtavana miehenä ja päällepäätteeksi kirjoittaa suuren, +kansallisen näytelmän. Sehän on ennen pitkää suuri mies. + +-- Ja kuka olisi uskonut sitä tuosta hiukan hullahtavasta Juusosta. Pää +sillä kyllä on hyvä ja intoa on myös, mutta mistä tuo tarmo? + +-- Hm! Kohta kai se ylpistyy niin, ettei meitä pientä väkeä näekään, -- +nytkin tahtoo jo pysytteleidä erillään. + +-- Jos vain tämä hänen näytelmänsä onnistuu, niin tokko tuo enää +mahtunee omiin housuihinsakaan. + +-- Niinpä niin -- jos se onnistuu. Mutta ei se kuulu vielä olevan niin +varsin vaarallista. + +Heikki se tiesi tämän ilmoittaa ja ilmoitti sen semmoisella äänellä, +että saattoi uskoa hänen tietävän vähän enemmänkin. Hän hymähti, +viskasi jalatkin sohvalle, jossa hän istui ja vihelsi. + +-- Kuule, oletko kuullut mitään lähemmin tuosta kappaleesta? kysyivät +toiset uteliaina. + +-- Enpä juuri paljoa. Mutta senverran tietävät kaikki, että siinä on +ollut hirmunen työ saada se näyttämölliseen kuntoon. Juuso on saanut +neuvojen mukaan kirjoittaa sen melkein aivan uudelleen ja sittenkään +hän ei ole totellut kaikkia neuvoja, joten tulos lienee hyvin epävarma. +Ja sitäpaitse kuuluu se olevan tuollainen runollinen, tunteellinen, +yleensä siirappia... + +-- Hoo, jo minä ajattelinkin että niinkö se lentäisi. + +-- Kappale ei siis tule onnistumaan? + +-- Mene tiedä, en minä vaan usko. Ja siinä se nyt on Juuso talvikauden +juossut ja tärvellyt aikansa ja menettänyt rahansa -- ei sitten jaksa +velkojaan maksaa eikä valmistu miksikään. Se kouhottelee, minä olen +sanonut sille, että nykyaika vaatii muutakin kuin pelkkää tuollaista +intoilemista... + +Pian Juuson näytelmästä puhuttiin useammissakin piireissä ja, +merkillistä kyllä, aina samaan suuntaan: irti laskettu mielipide oli +liikkeellä ja levisi piiristä piiriin. Näyttelypäivän lähetessä oli se +jo tunnettu ympäri kaupungin ja saattoi sanoa »yleisen mielipiteen» +olleen sen, että kappale ei tule onnistumaan. + +Mutta sillävälin kuin Juuson pitkäaikaisen, hartaan työn hedelmää näin +edeltäpäin mestaroittiin ja murenneltiin hänen haaveksimiaan +laakereita, pysytteli hän itse syrjässä puuhaten ja ponnistellen omissa +mietteissään ja huolissaan. Olihan hän levoton näytelmänsäkin vuoksi, +vuoroin pelkäsi ja vuoroin toivoi ja viskelehti kiduttavassa +epävarmuudessa. Yhtenä hetkenä hän katkerasti katui, että oli päästänyt +»lapsensa» sinne maailman markkinoille, toisena hetkenä oli jo siitä +iloissaan. Mutta hänellä oli juuri tähän aikaan vielä muitakin huolia +ja ajattelemisia. + +Omatunto soimasi, aika oli mennyt hukkaan, olisi pitänyt kevääksi +valmistua, vaan nyt se oli kaikki lykkäytynyt. Ja lukuvarat tekivät +tiukkaa. Ne vähät rahat, jotka hän syksyllä kotipuolessaan oli saanut +hankituksi, olivat menneet vanhoihin reikiin kuin kuumille kiville, +hänen oli täytynyt elää talvi pikkuvippuilla koettaen kotipuolestaan +tiedustella yhä uutta lainaa. Vaan sieltä ei lähtenytkään enää. Juuso +oli vitkastellut luvuissaan, oli jo ennestään kovin paljo velkaa, +tulevaisuudesta ei ollut tietoa eikä niiden alituisten tarpeiden +loppumisesta. Niin kirjoittivat sukulaiset, joiden puoleen hän taas oli +kääntynyt, ja tottahan se oli. Eläminen tuli tällä tavoin kovin +kalliiksi, tarpeen aika pitkistyi eikä tuloja mistään päin... +»Kyntäjäkään» ei palkinnut työtä ensinkään, veti vain taaksepäin. Ja +kaikki oli se hänen omaa syytään, hän oli kevytmielisesti vitkastellut. + +Nyt oli hän taas kovassa rahapulassa, maksuja joka suunnalle, +kassalainoja lankeili ja räätärit juoksivat laskujen kanssa, eikä +tietoa mistä ottaa. Ne huolet masentelivat miehen mieltä ja hän kulki +näihin aikoihin sameissa mietteissä harkiten mihin päin pitäisi +kääntyä. Jos nyt kaikki yritykset onnistuisivat, niin kyllähän ne siitä +taas toiveet paraneisivat, saisi takuita ja lainaa. Mutta tähän hätään, +mistä nyt...? + +Näissä huolissa istuskeli Juuso eräänä aamupäivänä muutamassa +ravintolassa odottelemassa taas yhtä tuttavaa, jolle hän tänään oli +luvannut maksaa, vaan jolle ei olisi voinut maksaa. Silloin tuli siihen +eräs hänen vanhimpia tovereitaan, jota hän ei ollut tavannut pitkiin +aikoihin. »Kippis», -- sillä nimellä tämä yleensä kulki toverien +seurassa, -- oli myöskin jo niitä Juuson aikuisia innostusajan +tovereita ja hänellekin olivat ne ajat jääneet kiinteäksi perinnöksi +niinkuin Juusolle, vaikka vähän toisella tavalla. Hänelle oli noista +aaterikkaista ajoista jääneet sitkeimmin muistoon ne intoa ja rohkeutta +antavat maljat, joilla tiheissä juhlatilaisuuksissa höystettiin koreita +puheita ja terästettiin uhkuvia mieliä. Hän oli usein uudistellut niitä +muistojaan ja vähitellen joutunut niiden palvelijaksi. Nytkin hän oli +jo hyvin rohkaisevalla ja repäisevällä tuulella, tarjosi lasin ja joi +itse kaksi. + +-- Ota vekseli! kehotti hän, kun Juuso hänellekin valitteli +ahdinkotilaansa, ihmetellen mistä mahtaisi saada rahaa irti. + +-- Minä, ylioppilas! + +-- On niitä vekseleitä ylioppilailla muillakin ja sullahan on jo nimi. +Peijakas, rahaa lohkee varmasti ja vaikka paljokin. + +-- Mutta se olisi kovin vaarallinen yritys. + +-- Ka, vaarallinen, velka on aina vaarallinen, eihän siitä koskaan +pääse maksamatta eikä vedestä kastumatta. Mutta täytyyhän sinun +puolessa vuodessa kumminkin saada rahoja. + +-- No täytyy, täytyy... Kun uskaltaisi. + +-- Mitäs hittoja, oletko sinä vielä mamman poika! Mies syö ja mies saa +ja mies asiansa vastaa. Vaan jos olet kovin ensikertalainen, niin +otetaan osille, minä hommaan nimet ja kaikki, et muuta kuin kirjoitat +poikkipuolin. + +-- Niin, poikkipuolin... Kuule, mietitään nyt vielä, en tahtoisi siihen +ryhtyä. + +-- Mietitään, mietitään, en minä usuta. Mutta pankista saat jos +tarvitset. + +Juusoa kammoksutti se puuha, hän ei olisi millään ilveellä tahtonut +sekaantua tuollaisiin asioihin, hän tiesi sen, niistä koituu vain +huolta ja harmia ja kärsimyksiä. Eikä ollut hän luullut koskaan +tarvitsevansa sitä tehdä. Isän eläessä tuli rahoja kotoa riittämään +asti, hänen ei ollut tarvis niistä koskaan huolehtia. Vaan kun isä +kuoli hänen toisena ylioppilasvuotenaan, huomattiin että pesä meni +melkein kuitiksi. Silloin oli tullut lainaileminen, ja saikinhan niitä +lukurahoja aluksi sukulaisten avulla, mutta nyt näytti tulleen sulku +kerrassaan... Jokohan, jokohan piti antautua tuolle luisuvalle +pinnalle ... ei, vielä täytyy koettaa muuten. + +Ja Juuso koetti vielä parin ystävän kautta saada pahimmat reijät +tukkoon, vaan hän ponnisteli turhaan. Ei auttanut vihdoin muu kuin +kirjoittaa poikkipäin, saishan tuota edes koettaa, lähtisikö. »Kippis» +sai paperin ja meni asioimaan. Ja parin tunnin perästä hän tuli +takasin. + +-- Hei vain, rahaa kuin roskaa! Nyt jaetaan, minä otan toisen ja sinä +otat toisen... + +Tulihan sitä nyt, vaan huolet eivät siitä huvenneet. Se oli Juuson +ensimmäinen vekseli tuo, se ahdisti häntä, painajaisen tavalla, hän +näki siitä pahoja unia ja mietiskeli nyt jo puolta vuotta aikusemmin, +miten hän mahtaisi saada sen lunastetuksi. Hän kuvitteli, että jos se +»Kippis» taas ei osaansa maksa -- siitä tulee ijankaikkista rettelöä... + +Vaan hetkeksi kumminkin helpotti, saihan edes nuo nakertavat +pikkuhuolet vaikenemaan ja pääsi ajattelemaan muita asioitaan: +lukujaan, joita olisi pitänyt ajatella ja näytelmäänsä, joka nyt tahtoi +riistää kaikki ajatukset. + +Se oli juuri päivää ennen kuin »Sisarukset» piti näyteltämän. Juuso +ihmetteli itse, että hän oli sentään siksikin rauhallisella mielellä; +hän oli hyvillään, että nyt vihdoinkin oli päässyt noista +kiusoittaviksi käyneistä juoksuista, -- menköön sitten puuhun tai +petäjään! Ja olihan Juusolla toiveita että kappale menestyisikin. Hän +oli ollut katsomassa harjoituksia ja näyttihän tuo luistavan niinkuin +näytelmä ainakin. Olisihan hänellä tosin ollut paljokin muistutettavaa +esitystä vastaan, sillä ei se semmoista ollut, joksi hän sen +kirjoittaessaan oli ajatellut ja jommoisena hän silloin oli nähnyt +tapaukset mielikuvituksessaan; mutta kappale olikin siitään niin paljo +muuttunut. Vaan arvelivathan sentään muutkin sen menestyvän, -- ei +kukaan hennonut hänelle ilmoittaa, minkä tuomion »yleinen mielipide» jo +ennakolta oli siitä langettanut. + +Näistä syistä oli Juuso tänään kotonaankin hilpeämmällä mielellä kuin +pitkään aikaan. Hilda, joka jo kaupungilla oli kuullut mitä +»Sisaruksista» yleensä arveltiin, katseli häntä kummissaan ja kysyi: + +-- No nytkö et enää huolehdi ollenkaan menestymisestäsi? + +-- En; olen tehnyt työn, tuomitkoot nyt muut. + +-- Huomennapa sitten onnitellaan, sanoi Hilda kaksimielisesti ja läksi +keskustelua enemmälti jatkamatta ulos. Hän ei tahtonut Juusolle +ilmoittaa kuulemiaan kulkupuheita, mutta ne estivät häntä kumminkin +enää Juuson toiveita rohkasemasta. + +Elna ei ollut kuullut mitään varmaa arvelua Juuson kappaleesta, +ainoastaan joitakuita viittauksia, mutta niiden johdosta hän juuri +olikin peloissaan eikä voinut olla arasti Juusolle kuiskaamatta: + +-- Jospa olisit sittenkin jättänyt sen laatikkoon! + +-- Niinkö arvelet vieläkin, sinä pieni visapää, vastasi Juuso +leikillisesti, mutta vaipui samassa taas raskaampiin mietteisiin. -- +Ehkä olisi se ollut parempi, jatkoi hän kotvasen kuluttua, mutta +pitäähän sitä koettaa pyrkiä eteenpäin, eihän ihminen voi muuta kuin +koettaa. Ja miksi huolehdimme ennakolta, ollaan tänään iloisia. Tule, +lähdemme mekin ulos, siellä on ilma kaunis ja maailma ystävällisen +näkönen, elä kuvaa sinäkään nyt eteemme mustia värejäsi. + +Ilma oli raitis, taivas selkeä. Oli juuri ruvennut hämärtämään, +myymälät olivat sytyttäneet kirkkaiksi suuret ikkunansa, iltapäivän +liike oli pääkaduilla vilkkaimmillaan. Siihen vierivän joukon sekaan +heittäysivät Juuso ja Elnakin kulkemaan. Juuso oli taas laskenut +hilpeän tuulensa valloilleen, tarinoi sekasin järkeä ja järjetöntä +tehden kaikenmoisia havaintoja ja huomautuksia... + +Siinä he kävelivät kirkkaasti valaistun kalustokaupan ohi, Juuso +pysäytti Elnan sitä katsomaan, ja virkkoi: + +-- Kas tuossa, kuinka on rakastettavan mukava keinutuoli, siinähän +voisi koska tahansa uneksia pois kaikki maailman huolet ja harmit. +Annahan kun mulla kaikki aikeeni onnistuvat ja se oma pieni koti +perustetaan, niin tuo sinne varmasti ostetaan. Tiedätkös, se on juuri +mieleinen keinutuoli, joka kodin kodiksi tekee, -- eikö olekin? + +-- Ehkä. -- He kävelivät edelleen, tulivat lamppumakasiinin kohdalle ja +pysähtyivät siihenkin. Ja silloin virkkoi Elna: + +-- Vaan katsoppas tuossa, lamppu... + +-- Niin, todellakin lamppu, huudahti Juusokin. -- Suuri, tukeva lamppu +niinkuin tuo tuossa, se valaisee ja lämmittää, -- senkin me ostamme. + +-- Ja siihen tuollaisen vaaleanpunaisen, laajan varjostimen, joka tekee +koko huoneen iloisen, punertavan näköiseksi. + +-- Juuri niin. Ja kun silloin takassa hehkuu lämmittävä hiilos... + +Semmoisia he juttelivat ja haaveksivat, miten mikin sopisi ja miten +koti kodikkaaksi kävisi. Ei ollut heillä vielä koskaan tosin ollut +puhetta, että se koti heillä tulisi olemaan yhteinen, yhteenmenosta ei +oltu koskaan sanaakaan virketty. Mutta he olivat molemmat sitä +ajatelleet ja ne ajatukset tulivat aivan huomaamatta itsestään siinä +ilmi, se oli heistä ikäänkuin luonnollista. Elna taisi kumminkin +samassa huomata tuon ajatusten vallattomuuden, koska punastui hiukan, +kätki kasvonsa muhviinsa ja herkesi äänettömäksi; mutta Juuso ei nähnyt +siinä mitään merkillistä, hän rakenteli vain vapaasti suunnitelmiaan +tulevaisuutta varten. + +Mutta muitten tuumain lomaan palasi aina väkisinkin mieleen se +huomisilta, vaikka Juuso koettikin sitä pitää loitommalla. Elna väitti, +ettei hän aikonut ensinkään tulla teaatteriin ... ei, hän ei tule, +hänestä olisi niin kiduttavaa istua siellä ja vahtia miten mikin kohta +vaikuttaisi yleisöön ja miten sen suosio milloinkin kääntyisi. Hän +kärsisi siellä, hän häpeisi ... niin juuri, hän nyt oli kerran niin +hupakko. No, tehköön kuinka tahtoo, myönsi Juuso, hupakko hän oli, +siitä ei päästä. Mutta jos kaikki hyvin käy, niin tulee Juuso +teaatterista suoraan kotiin ja sitten he, Elnan, Oton ja Hildan kanssa, +menevät syömään juhlailtasen, eikä siinä pidä oleman surua eikä apeata +mieltä. Kunhan se huomisilta nyt vain jo olisikin ohi...! + +Tältä kävelymatkalta palattuaan eivät Elna ja Juuso toisiaan +tavanneetkaan muuta kuin pikimmältään päivällisaikana. Elna oli +koulussaan ja Juuso tuli iltapäivällä asioiltaan kotiin paraiksi +ehtiäkseen viskata teaatteripuvun päälleen ja rientääkseen Oton ja +Hildan jälkeen, jotka olivat lähteneet jo edeltäpäin. + +Elna oli kotona ja kuuli Juuson tekevän lähtöä. Hän ajatteli mennä +eteiseen, kun Juuso tulisi huoneestaan, häntä vielä puhuttelemaan, +toivottamaan onnea ja kehottamaan olemaan rauhallisena. Hän astui jo +askeleen, kun kuuli oven narahtavan, vaan pysähtyi. Ei, parempi on +ettei hän mene, hän oli itse niin levoton ja tuntui omituisen heikolta. +Tuntui aivan siltä, että jos hän nyt menisi Juuson näkyville, niin +purskahtaisi itku esiin eikä hän voisi olla kiepsahtamatta pojan +kaulaan ja painamatta päätään hänen rintaansa vastaan; ja sitähän hän +ei kumminkaan saanut tehdä. Elna kuunteli: nyt se ottaa takin ylleen, +jo avaa ulko-oven, jo laskeutuu alas portaita. Teki vielä silloinkin +mieli juosta jälestä, kutsua Juuso takasin ja kuiskata: elä mene Juuso, +elä mene ollenkaan... + +Vaan miksi? Ehkäpä meneekin kaikki hyvin, hän tulee kolmen tunnin +perästä voittajana takasin. Voi jospa hän, Elna, voisi jotakin tehdä +että kappale menestyisi ja ilta olisi onnellinen; hän tekisi vaikka +mitä, hän antaisi: puolen elämästään, antaisi nuoruutensa, kauneutensa +-- kaikki! Jos hän koettaisi rukoilla, rukoileisi niin syvästi, niin +nöyrästi ja kiihkeästi, että täytyisi hyvän Jumalan heltyä ja kääntää +suosiollisiksi ihmisten mielet... + +Ei, kovin hän oli hupakko, miksikä hän oikeastaan tässä hätäili ja mitä +se hänen hätäilemisestään parani. + +Elna meni huoneeseensa, avasi kirjan ja rupesi lukemaan. Luki sivun ja +kaksi, mutt'ei hänellä ollut aavistustakaan mitä hän luki, ajatukset +lensivät valloilleen kaiken maailman teitä, puikkelehtivat lakkaamatta +edestakasin, milloin teaatterin näyttämölle, milloin kauas +tulevaisuuteen. Hän hypähti toisinaan ylös tuoliltaan, käveli pari +askelta, meni vuoteensa luo ja nojautui siihen, painoi päänsä patjoihin +ja lepäsi niin hetken liikkumattomana. Ja taas hän nousi ja istui +kirjansa ääreen. + +Hänen tätinsä, Almin rouva, kuuli viereiseen huoneeseen hänen siellä +liikkuvan ja virkkoi: + +-- Mitä hypit siellä yksin, tyttöni? Tule tänne tekemään käsitöitäsi, +istutaan nyt yhdessä, koska et mennyt teaatteriinkaan. + +Elna järjesti tukkansa, kuivasi silmänsä, johon huomaamatta kyynele oli +pusertunut, tuli tätinsä luo ja istui työnsä ääreen. Aina kun täti +häntä puhutteli, nosti hän päänsä ja näytti kuuntelevan sekä +vastailikin väliin. Mutta ei hän tiennyt kuolemakseen mitä se täti +puhui eikä mitä hän itse vastasi, ajatukset liitelivät muualla kaukana +ja niitä oli mahdoton koota ja hillitä. + + * * * * * + +Juuso riensi pitkin askelin Henrikinkatua pitkin ja pujahti eteisessä +tunneksivan yleisön lomitse sisään teaatteriin, rientäen suoraan +paikalleen johtokunnan loosiin. Hänen ohi rientäessä nykäsivät ihmiset, +jotka hänet sattuivat tuntemaan, toisiaan käsivarresta ja osottivat +että tuossa se nyt meni tekijä. He lausuivat sen puoleksi +surkuttelevalla äänellä, tietäen että yleinen käsitys kappaleesta oli +hyvin epäilevä. Mutta samassa jo helähtikin tiuku, yleisö lappausi +teaatteriin sisälle, asettui paikoilleen, kahisi ja kääntelihe siinä +vielä hetkisen sillaikaa kuin kaasu pienennettiin ja vasta samassa kuin +esirippu nousi, vallitsi salissa täysi äänettömyys. + +Juuson silmät seurasivat koneellisesti noita näyttämöllä esiintyviä +henkilöitä. Hän muisti joka vuoropuheen, mutta ei niitä nyt oikein +tuntenut, ne kuulostivat hänestä tuolta näyttämöltä niin elottomilta ja +laimeilta. Puhuivatko nuo ihmiset noin unisesti ja nukkemaisesti, vai +oliko tuo juuri itse kappaleen vikaa? -- No, vilkastuihan se sentään +vähän, tuossa oli jo pari aivan reipasta kohtaa ja kestihän sitä eloa +nyt näyttämöllä yhtä mittaa. Ensi näytöksen loppu vaikutti varsin +edullisesti ja Juuson vetäytyessä siimekseen, kuului aika vilkas käsien +räpytys ja esivaate sai nousta pari kertaa. + +Kapakan puolella, johon yleisö väliajaksi vetäysi, oli sihinää ja +porinaa. Kappaleesta keskusteltiin pienissä piireissä. + +-- Jaa-ah, eihän tuo sentään niin tuhmalta kuulunut. Hiukan +pitkäveteistä tosin, mutta muuten väki somaa. + +-- Jos se vain tämmöiseltään jatkaa... + +Vaan jatko ei tyydyttänyt saman verran, ei pitänyt mitä alku lupasi. +Toisen näytöksen otti yleisö hyvin kylmästi vastaan. Olihan siinä +muutamia kauniita kohtauksia, mutta ne eivät tulleet oikein +johdonmukaisesti esiin eikä tarpeeksi lujassa yhteydessä ja välipaikat +olivat heikkoja ja onttoja -- näytelmää olikin näiltä paikoin niin +paljo katkottu ja muutettu. Yleisö ei saanut mitään varmaa, ehyttä +vaikutusta. + +-- Jopa meni alakärsäksi, eihän se ollut sitä eikä tätä, puhuivat +porisijat kapakan puolella. + +-- Arvasihan sen jo, ettei Juuso ollut jaksanut yhteen otteeseen +samalla ponnella painaa. + +Eikä yleisön suosio tämän laskeumisen jälkeen enää paljo kohonnutkaan. +Kolmas näytös oli tosin vähän reippaampi ja ehyempi ja herätti +jonkunverran myötätuntoisuutta, vaan neljäs veti taas alaspäin, se oli +aivan liian pitkäkin, väsytti, ja teaatterissa tuli kuuma. Ja kun +viides alkoi ja tapausten suoritus kehittyi, oli yleisö jo +kyllästyneenä, jännitys oli lauennut, joten loppuosan elävämmät ja +kauniimmat paikatkaan eivät enää jaksaneet tempasta katsojia mukaansa. +Muutamassa paikassa sotkeutuivat vielä repliikitkin, joten yleisö ei +saanut selvää mitä se olikaan. Ja kun esirippu laskeusi, kuului vain se +tavanmukainen, lyhyt ja virallinen, käsientaputus ja yleisö nousi +kylmänä paikoiltaan. Muutamat nuoret miehet jatkoivat käsientaputusta +vähän pitemmälle ja sieltä täältä kuului yksityisiä huutoja, jotka +vaativat tekijää esille. Vaan niillä huudoilla ei ollut pontta eikä +voimaa, esirippu nousi kerran, tekijää ei näkynyt ja samassa vaikeni +vaatijain äänikin ja kuoli pois kuin nukkuneen rukous. + +Kävellessään pois teaatterista arvosteli yleisö kappaleen +kokonaisvaikutusta. Siinä tuntuivat liiaksi vasaran jäljet, sanottiin +yleisesti, olihan siinä kauniitakin paikkoja, vaan eipä jaksaneet ne +iltakautta pitää mielialaa vireillä. + +Arvostelua jatkettiin ravintoloissa, joihin suuri osa +partterriyleisöstä tavan mukaan meni syömään ja viettämään +teaatteri-illan hauskempaa puolta. Siellä istuskeli muutamassakin +pöydässä Heikki ja eräitä hänen tovereitaan, niitä samoja, jotka olivat +olleet mukana yleistä mielipidettä ennakolla luomassa. -- No, nyt se +Juuson kappale oli haudattu niinkuin he olivat ennustaneetkin, +sanottiin siellä. + +-- Olisin voinut ennakolta lyödä vedon, että näin tulisi käymään, +vaikk'en olisi mitään kuullutkaan, vakuutti Heikki. -- Mutta en olisi +toki luullut, että hän laski näin lapsellista lorua teaatteriyleisön +eteen. + +-- Kovin keskosen tekasi, toistivat toiset. -- Olisi saanut sitä +kypsyttää vielä kymmenen vuotta. Vaan hätäili mies. + +-- Hätäili. Eipä taida hän nyt tänä iltana ilojuhlaa viettää. + +-- Nyt hän on tietysti äärettömän onneton ja syyttää koko maailmaa. +»Häntä ei ymmärretä», sehän se on epäonnistuneen taiteilijan ainainen +valitusvirsi. + +-- »Taiteilijan» todellakin, virkkoi Heikki taas naurahdellen. -- Kunpa +nyt mies tästä edes vähän viisastuisi ja rupeaisi todenteolla +työntekoon, järkevämpään, tukevampaan työhön. Ei sitä sillä elä, että +kiduttaa ihmisiä ikävillä näytelmäkappaleilla. + +Tähän suuntaan kävi arvostelu muissakin pöydissä. Ne, jotka +sanomalehtiin kirjoittivat arvostelujaan, käyttivät vähän siloisempia +sanoja ja antoivat runsaammin tunnustusta. Olipa seassa joku kehuvakin +lause ja tekijää kehotettiin ystävällisesti jatkamaan, mutta +silmälläpitäen niitä ja niitä ja niitä ehtoja ja vaatimuksia. Ja koko +tuon hyväntahtoisuuden altakin kuultivat pääväreinä tuomion sanat. + +Tappio siis, murhaava tappio! Sen oli Juuso käsittänyt jo kappaleen +alussa, hän oli sen nähnyt näyttämöltä, nähnyt yleisöstä ja hän +ihmetteli vain sitä, kuinka hän ei sitä ennen ollut selvästi +käsittänyt. Mutta hän istui siltä paikallaan tyyneen ja kylmän +näköisenä, vastasi rauhallisesti, kun joku tuli häntä puhuttelemaan ja +lohduttamaan. Viimeisen näytöksen keskipaikoilla hän kumminkin hiipi +ulos, viskasi takin ylleen, käänsi kaulustan pystöön, painoi lakin +syvälle päähänsä ja lähti yksikseen kävelemään kadulle. + +Katkesi kaunis unelma, pitkä, rakas unelma, siinä se nyt nousi savuna +ilmaan ja hälveni pois, -- sellainen oli tunne Juuson mielessä. Sen +unelman seurassa oli hän viettänyt niin suloisia hetkiä, nauttinut sen +kangastamista toiveista, vaalinut sitä kuin lasta, -- nyt se lapsi oli +kuollut ja hän oli itse sen tappanut. Hän ei ollut raskinut kätkeä sitä +nuoruuden muistokseen, hän oli tahtonut lentää... No, nyt olivat +ainakin siivet leikatut. Parasta kai niin olikin, muuten hän ei olisi +tainnutkaan viisastua koskaan. + +Rangaistus oli tullut, hän sai nyt kävellä siinä yksin, katua ja +hävetä. Ei ollut hänellä rohkeutta kotiinsa mennä, -- siellä odotti se +valkotukka tyttö, jota hän ei ollut totellut, -- ei, Juuso ei voinut +mennä hänen näkyviinsä, ei voinut mennä koskaan... Hän tahtoi paeta +pois, pois koko kaupungista. Sepä onkin viisainta, pois, maalle työtä +tekemään, oikeata järkevää työtä, nyt ovat toki unelmat haudatut. + +Maalle, piiloon, yksinäisyyteen! Jo huomisaamuna, -- se on päätetty! + +Oli jo puolen yön aika, vaan vielä meni Juuso ystävänsä Vilhon luo, hän +tahtoi näet tänäyönä laittaa kaikki valmiiksi, että aamulla pääsi +lähtemään. -- Vilholla oli vielä tuli, hän luki makuullaan vuoteessa. +Hänkin oli ollut teaatterissa, oli taas vähän rasittunut siellä ja uni +karttoi silmää. Oudoksuen nousi hän avaamaan tähän aikaan koputtavalle, +vaan tyyntyi kohta kun tunsi Juuson. + +-- No, veljeni, sinä et ole oikein tyytyväinen. Tulos oli minullekin +odottamaton. Lukiessa vaikutti kappale toisella tavalla, siinä oli +silloin sydäntä, lämpöä, runoa, nyt oli tuo tuoksahdus kuin poissa. + +-- Ei puhuta siitä enää. Olen jo haudannut unelmani, nyt täytyy vain +koettaa unhottaa vainaja. Riensin vain sinulle ilmoittamaan, että +lähden aamulla maalle, erääseen talonpoikaistaloon Hämeessä, jossa +toivon saavani rauhallisen lukupaikan. + +-- Se ei olekaan tuhma tuuma. + +-- Olisi vain pitänyt keksiä se ennen. Mutta nyt jäävät yksin +niskoillesi »Kyntäjän» hommat, minä en aikoisi siellä maalla tehdä +muuta kuin lukea. + +-- Lue sinä vain, tottahan täällä toimeen tullaan. Eläkä tämän illan +tapausta mielessäsi haudo, eihän se nyt mikään häpeä ollut, olithan +sentään tehnyt kelpo työtä. + +-- Kirveleehän se, vaan koetan unhottaa; ja onni on, että muut +unhottavat välemmin. + +Vilhon luota käveli Juuso suoraan kotiinsa, veti esiin matka-arkkunsa +ja rupesi sitä täyttämään. Valikoi tarpeelliset kirjat, latoi ne +pohjalle ja vaatetta päälle. Mutta aina toisinaan jäi hän kädet +hervottomina istumaan arkkunsa laidalle ja koetti turhaan tyynnyttää +mieltään, jonka katkeruus kokonaan valtasi. Aamuyö oli pitkälle +kulunut, kun hän väsyneenä retkahti vuoteelleen ja nukkui. + +Aamulla ilmoitti Juuso päätöksensä lyhyesti emännälleen, käski sanoa +terveiset toisille asuntotovereilleen, jotka vielä nukkuivat ja ajoi +asemalle, vaikka olikin vielä tarpeettoman aikaista. Osti piletin ja +kiirehti vaunuun istumaan, -- mitäpä hän siellä asemasillallakaan +komeili. + +Mutta kun hän siinä istui ja alakuloisesti katseli ulos vaunun +ikkunasta, näki hän siellä väkitungoksessa tytön, joka levottomasti +kierteli edestakasin ja kysyvin katsein pälyi ympärilleen. Se oli Elna, +-- Juuso tiesi että se haki häntä. Hetkisen ajatteli hän sittenkin +pysyä piilossa paikoillaan, vaan seuraavassa tuokiossa hän jo hyppäsi +ylös, juoksi asemasillalle ja tarttui lämmöllä tytön molempiin käsiin. + +-- Tulitko todellakin? + +-- Niin, Juuso, miksi noin aijoit paeta; vaan ymmärränhän sinut... +Mutta olinhan luvannut sulle tämän kukan. + +-- Kiitos, niin sinä lupasit. Minä lähden nyt alottamaan uutta taivalta +ja aijon siellä hiljaisuudessa ponnistella kovasti. Näin siipivikaisena +ollessani ajattelin sanattomasti kadota ja palata vasta, jos haavat +menevät umpeen ja siivet taas vähän kannattavat. + +-- Mutta Juuso, etkö ollut siinä vähän itsekäs? + +-- Olinko, -- kiitos, ett'et sinä ollut, vaikka olisi ollut syytäkin. + +Säälillä katseli Elna poikaa, joka siinä seisoi niin masentuneen +näköisenä. Ja hän puhui rohkaisevasti: + +-- Usko minua, mielesi rohkenee taas pian. Ja kun siivet ovat +kasvaneet, tulethan silloin kohta takasin? + +-- Tulen, haen sinut käsiini ja sanon: tässä olen nyt taas. + +-- Terve tuloa! + +Juna vihelsi, matkustajain oli kiirehdittävä vaunuihin. Viimeisen +kerran heilautti Juuso hattuaan junan jo liikkeellä ollessa ja näki +vielä kerran tyttönsä rohkaisevasti ja kirkkain katsein nyökyttävän +päätään jäähyväisiksi. + + + + +VI. + + +Kevät kasvoi, voitti talven ja heitti herättämänsä luonnon kehittymään +ja kukoistamaan kesän lämpimässä, hellässä hoidossa. + +Juuson näytelmäjuttu oli jo aikoja sitten Helsingin hyörinässä +unehtunut ja hän oli itsekin jo joutunut vallan unhotuksiin, kun ei +hänestä ollut mitään sen koommin kuulunut eikä häntä ollut näkynytkään +vuosipuoliskoon. Sellaisia pikkuseikkojako olisi pääkaupungissa +joudettu monta päivää muistamaan aikana, jolloin kaikkien, yksin +yhteiskunnan pienimpäinkin, huomio oli kiintynyt niihin yleisiin +tärkeihin tapauksiin, muutoksiin ja käänteisiin, jotka tähän aikaan +juuri olivat tekeillä ja jotka edistyivät vilkkaalla vauhdilla. Tapaus +seurasi toistansa valtiollisessa elämässä, niistä puhuttiin ja +väiteltiin tähän aikaan kaikissa seuroissa ja piireissä; yksi oli vielä +kesken, kun jo ilmestyi toinen ja tämä oli tuskin pääkaupungista +ehtinyt levitä maaseudulle, kun se jo syntymäpaikallaan sai väistyä +kolmannen, uusimman tieltä. + +Ja syy oli selvä. Oli vihdoinkin tullut puolueoloissa suorituksen aika +pitkällisen taistelun jälkeen. Suomalainen puolue oli ruvennut +asettumaan ja vakaantumaan siihen asemaan, jonka se tuon vuosikymmeniä +kestäneen sitkeän kamppailun kautta oli itselleen hankkinut ja jota +viimeiset asiaa koskevat lainsäädännölliset asetukset edellyttivät ja +sille myönsivät. Kansan enemmistön kielen oikeudet olivat viimeinkin +pääasiassa tulleet tunnustetuiksi ... nyt se kieli rupesi yhdessä +vartiopaikassa toisensa jälkeen ottamaan haltuunsa nuo oikeutensa. Ja +se vaikutti oloissa muutoksia ja uudistuksia. + +Olihan tosin jo edellisinä vuosina tapahtunut huomattavia +olojenkäänteitä, vaan tätä nykyä ne olivat ratkaisevaa laatua ja siksi +ne synnyttivät niin virkeää eloisuutta ja vilkkaita keskusteluja. +Suomenmielisyydellä oli tähän asti ollut enimmäkseen aatteellinen +merkitys, sen tarkoitusperän saavuttaminen oli ollut alituisessa +taistelemisessa ja vähimmätkin edistysaskeleet vaikeat astua; olihan +suomenmielisyys viime aikoihin saakka leimannut miehensä melkein +epäsuosittavaksi, olihan »fennomaani» aikoinaan ollut suorastaan +marttyyrinimitys. Nyt saivat suomenmieliset vähitellen ruveta +hengittämään täysillä keuhkoilla, nyt oli koittanut aika, jolloin +taistelu rupesi näyttämään tuloksiaan ja taistelijat saattoivat toivoa +palkkioita kestetyn päivän helteestä. Asian voitto oli myöskin miesten +voitto. Samalla kuin yksityiset suomalaiset koulut vihdoin alkoivat +päästä vakinaisiksi ja suomalaiset asiakirjat virastoissa päteviksi, +nousivat suomenmieliset miehetkin viroissa ja arvoissa. + +Hallitushan se etupäässä veti huomiota puoleensa. Uusia senaattorin +paikkoja oli täytettävänä ja niiden harvojen suomenmielisten lisäksi, +jotka viime aikoina olivat raivanneet itselleen tien aina +neuvostopöydän ääreen, odotettiin jännityksellä uusia nimityksiä +tapahtuvan. Niinpä tapahtuikin, suomalaiset miehet voittivat yhä +enemmän sananvaltaa hallituksessa. Ja toisten kiivetessä ylös senaatin +portaita istuivat toiset, puolueen huomattavassa asemassa olevat +pylväät, rauhallisesti paikoillaan odotellen turvallisessa +äänettömyydessä oman vuoronsa tuloa. Sillä että se tuli, siitä olivat +he itse yhtä varmat kuin yleinen mielipide. + +Vielä toiset, alempana olevat, odottivat ylempäin ylenemistä ja +paikkojen aukenemista edessään ja seuraava kerros seurasi yhtä +valppaasti ajan nopsia käänteitä. Sama hyvien toiveiden virta kulki yhä +syvempiin kerroksiin, yhteiskunnan nuorimmatkin haaveksivat jo ilosesti +valkenevaa tulevaisuutta ja tavallista varmempaa retkeä ylöspäin. Se +meni miehestä mieheen tuo tunne, mieliala oli rohkaiseva ja elähyttävä +ja sepä juuri vaikutti, että kaikissa kerroksissa ja piireissä noita +uusia kuulumisia tavallista tarkemmin seurattiin. Uusia enteitä, uusia +suunnitelmia syntyi myötään, mielipiteitä leivottiin ja pantiin +liikkeelle, ne raivasivat nopeasti itselleen teitä yksityisten +seurapiirien, klubien ja ravintoloiden kautta virastoihin ja +kävelypaikoille, niistä kasvoi tuota pikaa »yleisiä mielipiteitä», +joilla oli määrätty tarkoitus ja määrätty tahto ja jotka tavallisesti +veivätkin tahtonsa perille. + +Samalla olivat ihmiset tilaisuudessa tarkkaamaan puolueolojen +myötään vaihtelevia vivahduksia, edistystä ja karttuvaa rohkeutta +yhdellä puolen ja peräytymistä ja masentuvaa mieltä toisella. +Ruotsinmielinenkin puolue, tuo raskas, jäykkä ja järkähtämätön, joka +taistelun aikana ei ollut vallan paikaltaan hievahtanut, ei ollut +tahtonut nähdä mitään eikä oppia mitään, vaan oli pysynyt aivan +värähtämättömänä kansallisen liikkeen maassa puhallellessa, sekin oli +nyt vihdoin muutamia vuosia sitten ruvennut vähän liikuskelemaan ja +käänteleimään, oli käynyt hieman levottomaksi ja hermostuneeksi, -- oli +tuntunut rupeavan »jalkoja kylmämään.» Pöyhkeänä se vielä mahtaili +entisellä isännyydellään, vaan eipä voinut se olla huomaamatta, että +sen valtaan suureni lovi siellä, toinen täällä ja että vartiopaikka +toisensa perästä joutui vastapuolueen käsiin. Puolue ei ollut +enää yhtä tönkkönä eikä yhtenäisenä, siihen oli lohennut useampia +ryhmiä, jotka edustivat eri ajatussuuntien vivahduksia ja olivat eri +mieltä menettelytavoista. Nämä suunnat esiintyivät puolueen +äänenkannattajissa, jotka ahkerasti kiistelivät keskenään. Vanha, +hievahtamaton Dagbladi oli halennut kahtia, puolueen jyrkät olivat +perustelleet uusia äänenkannattajia yhden toisensa perästä, äkäsiä ja +punasia, toiset, maltillisemmat, »liberaalit», jotka eivät koskaan +saavuttaneet täyttä luottamusta millään taholla, kiistelivät taas he +keskenään siitä, kuinka pitkälle oli mentävä perääntymisessä ja +»vapaamielisyydessä.» Dagbladi oli itse vielä mahtava herra, mutta +niitä oli jo, jotka uskalsivat puhua sen kuolemasta. Sillä tuo +liberaalisuus oli huonossa huudossa niin puolella kuin toisellakin, sen +miehet näkivät vähitellen itsekin, että heidän hyvät aikomuksensa +menivät vettä keittämään, suuri yleisö varsinkin maaseudulla oli nyt +sillä kannalla, että se vaati ehyeltään yhtä tai toista, toisen surmaa +toisen voittoa, ja mielellään kuultiin näihin aikoihin lainailtavan +Ibsenin Brandin sanoja: »Intet eller alt!» + +Tuota heikennystilaa käyttivät hyväkseen suomalaisen puolueen köyhemmät +ja köykäsemmät äänenkannattajat, pääkaupungin sekä suomen- että +ruotsinkielinen; ne rupesivat rohkasemaan karkeammaksi ja varmemmaksi +äänensä, opettelivat puhumaan isäntämiehinä. Rauta oli kuumaa, siksi +oli taottava. Ja ne takoivat ja lietsoivat ja innostuivat itse yhä +enemmin palkeiden painantaan ja siitä hehkahtelevaan hiilokseen. + +Ajan virkeät muutokset vaikuttivat luonnollisesti +ylioppilaspiireihinkin, joskin hieman omituisella tavalla. Ne eivät +nostaneet siellä mieliä uuteen innostukseen eikä tulistuttaneet +ylioppilaspolitiikkaa, ne ajoivat päinvastoin ylioppilaat kamareihinsa +lukemaan ja suorittamaan tutkintojansa puolta lyhyemmässä ajassa kuin +ennen. Mielet olivat vielä väsyksissä vanhojen taistelujen ajoilta, +vilkkaimmat politikoitsijat olivat jo poissa yliopistosta eikä nouseva +polvi tuntenut mitään intoilemisen halua eikä tarvetta. Tunnus-sanana +oli, että ylioppilaat eivät enää politikoitse, ne lukevat. +Vastaleivotut kävivät kohta käsiksi kurssikirjoihin niinkuin jatkoksi +koulun läksyihin ja vanhemmat, jotka olivat intoilleet vuosiaan +hukkaan, koettivat hekin nyt korvata laiminlyömisiään. Osakunnissa oli +hiljaista ja elotonta; jos vielä joskus tapahtui jokin kiivaampi +keskustelu tai tiukempi äänestys, niin oli se enemmän entisajan +muistojen matkimista kuin varsinaista taisteluintoa. + +Oli kuin ilmassa jotain kilpailun henkeä ja se voitti myötään yhä +enemmän alaa. Nuoret opistolaisetkin jo rupesivat tuntemaan, toiset +selvemmin, toiset hämärämmin, että tuo muuttuva suunta saattoi +vaikuttaa heihinkin, kunhan he vain ajoissa laittaisivat itsensä +esille. Olihan kullakin mielestään oikeus toivoa jotain hyötyä ajan +edullisesta käänteestä ja siksi kiintyi huomio niin yleisesti siihen ja +pois vanhoista aatteellisista harrastuksista ja riennoista. Se +muistutti tuo mielien suunta tavallaan jotakin saaliin jaon aikaa, -- +pitäisi joutua osille, joutua pelastamaan oman kappaleensa! Ja sen +kiireen rinnalla joutuivat yhä enemmin unhotuksiin ne aatteet, joita +varten oikeastaan oli oltu haarniskassa, unhotettiin kuinka korkealla +päämäärät alkujaan olivat olleet. + +Oli tullut tavaksi, että vähän vanhemmat ylioppilaat eivät enää +ottaneet osaa ylioppilaselämään vaan vetäysivät toisiin piireihin, +vähän vanhempiin seuroihin; joissa ei enää viitsitty välittää noista +vähäpätöisistä ylioppilasriidoista, vaan harjoitettiin jo, milloin +politiikkaan koskettiin, suurpolitiikkaa ja suunniteltiin mitä +mahdollisuuksia ja toiveita kukin olojen muutos oli tuottava mukanaan. +Niinpä esimerkiksi Heikin aikuiset miehet ja hänen lähimmät toverinsa +seurustelivat enimmäkseen suljetuissa piireissä toistensa luona taikka +jonkun vanhemman toverin kotona, pohtien tarkkuudella ja +asiantuntevuudella päivän merkkitapauksia ja arvostelivat asioita ja +esiintyviä henkilöitä, -- arvostelu varsinkin oli vankka puoli. Usein +oli heitä muutamia, ja Heikki varsinkin, kamreeri Holmin luona, joka +nyt, kuherrusaikansa vietettyään ja uuteen asemaansa vakaannuttuaan +mielellään näki heitä luonaan nauttien siitä, kuinka he hänen onneaan +ihailivat. + +Eräänä lokakuun iltana istui heitä siellä taas muutamia arvostellen ja +ruoskien joitakin viime päiväin tapahtumia. He ruoskivat usein ja +kovasti, olivat harvoin oikein tyytyväisiä. Heitä ei tyydyttänyt tapa, +jolla asiaa oli ajettu ja tuloskin oli heistä monasti niin puolinainen. +Milloin oli mikin tehnyt tuhmuuden. Ja julkisuudessa näkyneet asiain +käsittelyt ja arvostelut olivat heistä niin kovin epäpoliittisia; ei +ollut olemassa mitään hienompaa politiikkaa. Ja siitä he tällä kertaa +taas johtuivat haukkumaan tuota pientä nuorisolehteä »Kyntäjää.» + +Se oli pysynyt jotenkin huomaamattomana ja vähäpätöisenä ja tänä +aikana, jolloin asema, virka ja valta ja niihin pyrkiminen oli +useimpain ajatuksissa, ei tuota pientä kuukauslehteä, joka yhä koetti +pitää vireillä kansallisliikettä elähyttäneitä aatteita nuorisossa, ja +joka kirjoitti kansanvallasta, kansanvalistuksesta ja uhraavasta työstä +näiden aatteiden hyväksi, ehditty muistaa olevaksikaan. Itse +nuorisokin, jonka senkin ajan kilpailuhenki oli kierassut +pyörteeseensä, pysyi sitä kohtaan verrattain kylmänä; muutamia +innokkaita harrastajia sillä oli, vaan suurin osa ei joutanut noita +tuollaisia asioita ajattelemaankaan. + +Ja se on lehden oma syy; Heikki ja Eemeli, jotka viime aikoina +varsinkin hyväntahtoisesti olivat ottaneet »Kyntäjää» vähän +valvoakseen, olivat siihen läpeensä tyytymättömät. Se oli taas +laiminlyönyt puhua eräästä tärkeästä nimityksestä, se pysyi niin +syrjässä ajan riennoista ja suunnista ja oli niin surkean heikko +politiikassa. Taas oli uusi numero ilmestynyt ja he olivat taas +tyytymättömät Vilhoon. + +-- Onko tämäkin nyt laitaa? puhui Heikki. -- Kun maassa on tällaisia +muutoksia tekeillä, kun tapahtuu asioita, joilla on vuosisatain +merkitys, silloin tämä kirjoittaa uskonvapaudesta, Englannin +parlamenttarismista ja rakkaudesta. + +-- Ja jos joskus kosketteleekin päivän kysymyksiä, tekee hän sen niin +lapsellisen naiviin tapaan. Enemmän tarmoa, enemmän ruutia! + +-- Se on kivuloinen mies, ei se jaksa, puhui Holm ikäänkuin Vilhoa +puolustaakseen. -- Mihin hiiteen se Juusokin lie hävinnyt, se katosi +tuon näytelmänsä jälkeen kuin tina tuhkaan. + +-- Häpesi ja meni. Mutta on häntä tänä syksynä taas nähty täällä, +kuuluu jo käyneen tentteeraamassa pari ainetta, mutta pistäytymällä +vain maalta, esiintymättä missään. + +-- Niin, hän kuuluu saavan kielissä hyvät arvosanat. Mutta ei +hänestäkään politiikkaan ole. + +-- Ei, Jumala paratkoon, vakuutti Heikki naurahdellen. Hän on nyt kerta +höyhenkenkä ja aikansa ymmärtäminen, se ei ole hänen vankin puolensa. +-- Heikki oli hetkisen ääneti ja jatkoi sitten ikäänkuin hiukan +varoskellen: -- Jos mieli sellaisella lehdellä olla jotakin merkitystä, +niin pitäisi sen joutua toisiin käsiin, ymmärtävämpään hoitoon, se on +minun »ceterum censeoni.» + +Siitä oli heillä Holmin kanssa jo useasti ennenkin ollut puhetta ja he +olivat keskustellessaan tulleet huomaamaan, että voisi olla edullista +jos he saisivat sen omiin käsiinsä. Paljo merkitystähän sillä tosin ei +ollut koko »Kyntäjällä», mutta sitä voisivat ehkä sentään käyttää +jonkunlaisena välikappaleena sellaiset miehet kuin he, jatka olivat +selvillä ajan virtausten tärkeydestä ja tunsivat miten asiat ovat +otettavat. Nyt on hetki, jolloin on hyvä pitää itseään esillä ja tehdä +itsensä huomatuksi, kun vain osaa tehdä sen ymmärtävällä tavalla. +Kunhan »Kyntäjääkin» hoitaisi niin, että se aina kävisi yleisen +mielipiteen etupäässä ja aina lausuisi ilmi sen, mitä kulloinkin +tahdotaan lausuttavaksi, silloin voisi silläkin olla merkitystä ja sen +hoitajilla siitä etua. Tätänykyäkin on mieliala varsinkin maaseudulla +semmoinen, että se vaatii kuulla äkäsiä sanoja, jyrkkiä, punasia +mielipiteitä, jotka säkenöivät ja räiskävät. + +He olivat, Heikki ja Eemeli, keskenään näistä seikoista usein +jutelleet, olivat järjestäneet omat mielipiteensä ja kantansa noiden +havaintojensa mukaan, vaan eivät he toki useampain läsnäollessa niitä +kaikkia paljastaneet. Näille muille he vain osottivat, kuinka +tarpeellista olisi että lehti joko elpyisi taikka muuttuisi toisiin +käsiin. Ja toiset olivat aivan samaa mieltä, kehottivat Heikkiä vielä +käymään Vilhon luona siitä puhumassa. Heikki sanoi puhuneensa siitä jo +ennen, mutta lupasi käydä vieläkin. + +Hän kävi jo seuraavana päivänä Vilhon luona, kuvasi asiansa hyvin +räikeillä väreillä ja selitti mitä yleinen mielipide toivoo. Vilho +istui ääneti ja kuunteli, myhähteli vain joskus ilmasematta tarkemmin +mielipidettään. Vaan kun Heikki oli mennyt, nousi hän kävelemään, +mitteli edestakaisin kammarinsa lattiaa ensin rauhallisemmin, sitten +rajummin. Hänen silmänsä saivat omituisen, kaihomielisen kiillon ja nuo +epäluotettavat punapilkut hänen poskillaan laajenivat helakaksi +ruskoksi. + +Hetken käveltyään mietteihinsä vaipuneena istahti hän kirjoituspöytänsä +ääreen ja rupesi kirjoittamaan kirjettä. Se oli Juusolle: + + »-- -- Ei näy tässä minusta enää olevan miestä toteuttamaan sitä, + mitä olin ajatellut ja toivonut. En jaksa tehdä työtä enää miehen + voimalla, ei riitä tarmo eikä kykykään. Huomaan sen itse, ja jos + en huomaisikaan, niin kyllä sitä mulle muut huomauttavat. + + »'Kyntäjään' on yleinen mielipide tyytymätön, niin on minulle + monasti vakuutettu ja nyt juuri äsken kävi Heikki sitä mulle taas + julistamassa. Sanoi puhuvansa useiden puolesta. Lehti ei vastaa + tarkoitustaan; sen pitäisi sanoa sanan paikalleen kaikista + yleisistä päivän asioista ja johtaa yleisöään ja se pitäisi tehdä + se kaikki viisaalla, poliittisella tavalla. Nytkin on laiminlyöty + ottaa puhe erinäisistä nimityksistä ja hakemuksista... + + »Minä olen ruvennut tuskautumaan näihin muistutuksiin. Ja totta + on, että tätä nykyajan suuntaa en voi oikein ymmärtää enkä + hyväksyä, siinä tapahtuu käänteitä, joiden tarpeellisuutta en + käsitä, siinä ovat mielestäni henkilöt tärkeämmät kuin asia, siinä + on juonia ja vehkeitä ja vaikuttimissakin on vikaa. Ja tuon kaiken + seassa sitä nyt pitäisi ajaa politiikkaa ja pitäisi olla ruutia... + Todellakin, hyvin epäkiitollinen aika sellaiselle tuumalle kuin + meidän alkuperäinen oli, me kun ajattelimme tulla toimeen ilman + vehkeitä ja ilman ruutia ja pitää vain pääpyrintönämme pitää + nuorisossa vireillä rakkautta aatteisiin, niihin samoihin, jotka + olivat suomalaisuuden paraan innostuksen kohottimina, sen sieluna + ja ytimenä. Nykyjään on hyvin kiittämätöntä koettaa opastaa + nuorisoa vilpittömään, puhtaaseen, uhraavaan työhön kansallisen + työalamme vainiolla, jossa kyllä työmiehiä tarvittaisiin; sillä + onpa jo melkein tullut tunnussanaksi, että oma suu on lähempänä + kuin kontin suu. Ehkä olen minä liiaksi kiini tuossa takavuosien + katsantokannassa, mutta mulla ei ole voimia eikä halua puuttua + noihin kilvotteluihin miehistä, leivästä, viroista ja arvoista, + joita tätä nykyä yksinomaan tunnutaan harrastettavan. + + »Enkä minä tahtoisi yllyttää intohimoja, tähtösin mieluummin + opettaa rakastamaan kuin vihaamaan. + + »Heikki viittasi luonani käydessään siihen suuntaan, että jos + luopuisimme, sinä ja minä, niin he ehkä saisivat 'Kyntäjän' + toiselle kannalle järjestetyksi. Tuo oli minusta vähän hävitön + ehdotus. Miksikä jättäisimme, vaikka huomaisimmekin voimamme + riittämättömiksi, sen sellaisten aikeiden ja ajatussuuntain + palvelukseen, joita emme voi hyväksyä taikka ymmärtää. Totta on, + että minä olen sairas ja väsynyt mies, jonka on aika heretä + osallisuudesta taisteluihin. Vaan sinähän olet terve ja + työkykyinen, saat pian tutkintosi, etkö voi sinä nyt astua + aisoihin. Ehkä voit sinä myöskin paremmin seurata aikaa ja sen + vivahduksia, mutta samalla pitää nuorisossa vanhaa henkeä vireillä + ja harrastusta sellaistakin kohtaan, jossa ei ole paljasta valtaa + ja virkaa. + + »Minä olen, kuten jo sanoin, sairas, sairaampi kuin ihmiset + luulevatkaan ja kenties kuin itsekään luulen. Helmi on koettanut + kehottaa minua lähtemään ulkomaille, saamaan, jos mahdollista, + parannusta keuhkoilleni. Hän on jo suuressa ystävällisyydessään + tiedustellut rahojakin. Keuhkotautiset eivät tavallisesti lakkaa + toivomasta enkä ole lakannut minäkään, mutta arveluttaa minua + sentään kuluttaa rahoja noin heikkoihin toiveisiin...» + +Kun Juuso sai tämän kirjeen sinne yksinäiseen maaseutuasuntoonsa, johon +hän oli hautautunut lukemaan, herätti se hänessä taas virtaamaan paljo +vanhoja, nukahtaneita mietteitä ja synnytti tuumia ja ajatuksia. Hän +oli sinne maalle kuullut verrattain vähän pääkaupungin uusista, +virkeistä virtauksista, ainoastaan sanomalehdistä oli hän niitä +seurannut eikä ollut kaikille tapauksille osannut oikeata arvoaan +antaa. Vaan Vilhon kirjeestä hän kohta arvasi, että siellä ovatkin olot +nopeasti kehittyneet. Hän tunsi tuon suunnan, josta Vilho kirjoitti. Se +oli se sama suunta, joka opetti -- tai noudatti enemmänkin kuin opetti +-- että jokaisen on pidettävä oma etunsa aina ensi sijassa, +yleisemmille harrastuksille on vain välillinen merkitys myönnettävä. +Hän tunsi nuo samat »aikansa ymmärtäjät» jotka käänteliväthe olojen +mukaan; nyt ne tahtovat esiintyä voimalla ja ruutilla, nyt huomaavat +_sen_ edulliseksi, -- hän tunsi suunnan miehistä ja miehet +suunnasta. Ja tämä dekadenssisuuntako siellä nyt isäntänä herrastaa, +sekö tahtoo nyt »Kyntäjääkin» itsekkäiden aikeittensa äänitorveksi? -- +Oho! ei niin väleen! + +Juuso tunsi siellä yksinäisyydessään melkosesti kehittyneensä, hän ei +ollut enää sokea uinailija, hän oli oppinut epäilemään ja sen avulla +oli hänelle moni seikka selvennyt. Mutta vanhat ihanteensa oli hän +puhtaina säilyttänyt ja niiden puolesta tahtoi hän taas astua +taisteluun. Hänen teki itsensä mieli taas koettaa voimiaan; siivet +olivat kasvaneet ja nyt hän aikoi uudelleen lentää, mutta lentää +varovammin, ei liian rutosti tulen luo niinkuin viimein. Hän tahtoi +toimia heidän, Vilhon ja hänen, yhteisten aatteiden puolesta, vaan +toimia järkimiehenä. Ja sepä merkillistä, ellei siinä taistelussa toden +ja hyvän puolesta saisi jotakin aikaan... + +Lyhyesti ilmoitti hän Vilholle muuttavansa muutaman viikon perästä +Helsinkiin lopettamaan tutkintonsa. Silloin saadaan tuumia asioista. + +Nyt takasin! Juuso oli käyttänyt »maanpakolaisuusaikansa» hyvin, +pääaineet olivat jo suoritetut ja suoritetut loistolla, hän tuli +saamaan hyvän tutkinnon. Ja ensi työkseen aikoi hän nyt koettaa hommata +itselleen jonkun pienen viran, pitää saada ankkuripaikka, jossa on +tuulilta turva ja josta voi vaikuttaa. Ja hän tahtoi vaikuttaa, ei +aikonut raukkana kätkeytyä kuoreensa. Oman yksityisen onnensakin vuoksi +tahtoi hän nyt hankkia itselleen tuon ankkuripaikan, hän kaipasi niin +haikeasti kodin lämpöä ja aikoi valmistaa sen itselleen. + +»Tule takasin», nuo jäähyväissanat Helsingin asemalta olivat koko ajan +yllyttävinä ja rohkaisevina soineet Juuson korvissa ja hän oli +päättänyt niin pian kuin mahdollista täyttää lupauksensa ja mennä +sanomaan sille lempeälle tytölle: »nyt olen tullut». Juuso oli työnsä +lomitse niin monasti nostanut silmänsä katsomaan sitä kuivunutta +kukkaisvihkoa, jonka hän oli kiinnittänyt lukupöytänsä viereen uutimen +reunaan ja ikävinä hetkinä, jolloin työ väsytti ja tahto tuntui +lamautuneelta, oli hän mielikuvituksessaan aina paennut Elnan seuraan, +noiden heidän yhteisten unelmahetkiensä muistoihin, ja levännyt niissä. +Monasti oli hän aikonut kirjoittaa tytölleen, mutta oli voittanut +halunsa: ei vielä, vasta sitten kun aika on tullut... + +Nyt läheni aika. Hänen vapaaehtoinen maanpakolaisuutensa oli lopussa ja +mielihyvissään ilmoitti hän Helsinkiin vanhaan kortteliinsa tulostaan. + +Otto oli asemalla vastassa. + +-- Kadotettu ja jälleen löytty! huudahti tämä tervehtiessään. -- Terve +tuloa uudelleen elävien ilmoille! + +-- Niin, tuntuuhan tämä vähän ylösnousemukselta. No, miten sinä elät? + +-- Ka, niinkuin medisiinari elää. Toinen päivä toistaan hauskempi. + +-- Entä muut siellä teillä? + +-- Äiti ja Hilda odottavat terveinä tuloasi; muita siellä meillä ei nyt +olekaan. + +-- Elna ei tule enää Helsinkiin? + +-- Ei, hänestä ei ole kuulunut mitään. + +Vanhassa huoneessaan järjestellessään kirjojaan ja tavaroitaan oli +Juusosta taas niin kodikasta ja tuttavallista -- tuntuipa melkein kuin +olisi tuo ensi vaikutus tahdottu tehdä entistään kodikkaammaksi. Uusi +matto oli ilmestynyt hänen keinutuoliinsa, seinälle, tuohon hänen +Ahlqvistin ja Snellmanin kuviensa yläpuolelle, oli ripustettu pieni +maisemataulu -- sen kuului Hilda voittaneen taiteilijain arpajaisista +-- ja hänen kirjoituspöydällään oli tuores kukkavihko. Se oli kai +kaikki Hildan käsialaa, hän on sentään hyvin ystävällinen tyttö, tuo +Hilda... Vähän ajan perästä tulikin hän itse juttelemaan Juuson kanssa, +ollen hilpeä ja avomielinen kuten aina ennenkin. Ja kun Juuso kertoi +iltapäivällä menevänsä sairasta Vilhoa tervehtimään, tarjoutui Hilda +tulemaan mukaan, -- olihan hänkin Vilhon vanha ystävä, vaikkei nyt +ollut nähnyt häntä koko syksynä. + +Yhdessä he menivätkin Vilhon luo. Huoneeseen astuessaan tulivat he +molemmat vaistomaisesti katsahtaneeksi toisiinsa: tuo mies heidän +edessään oli jo niin kuihtuneen näköinen, sen kasvot niin kellertävät +ja ruumis niin heikko, etteivät he olisi voineet häntä sellaiseksi +kuvitellakaan. Hänen ennen niin ripeät liikkeensäkin olivat jo käyneet +verkkasiksi ja väsyneiksi. Mutta silmissä oli hänellä vanha elonsa ja +valppautensa jälellä ja vanhaa herttaisuutta ja iloisuutta oli vielä +koko hänen käytöksessään kun hän tervehti vieraitaan. + +-- Hyväpä oli, että nyt jo tulit, virkkoi hän Juusolle. -- Mulle +tulikin äkimpi lähtö tästä maasta kuin olin luullutkaan. + +-- Siis lähdet todellakin ulkomaille, kysyi Hilda osanotolla. + +-- Jo tänä iltana menen laivaan. Kosteat syyssäät täällä eivät ole +rinnalleni terveydeksi ja parastahan on joutua apua hakemaan niin kohta +kuin mahdollista, -- jos avun toiveita vielä lie. + +-- Tottahan toki, ovathan monet muutkin siellä paranneet. + +-- Toivotaan, minä ainakin toivon. + +Juuso oli istunut ääneti syrjemmässä salaa tarkastellen ystäväänsä. +Ville toivoi vielä, onni hänelle se, mutta siltä tuo melkein näytti, +kuin olisi kalma jo painanut omistusleimansa noihin lempeihin, +rehellisiin kasvoihin. Ja juuri sen miehen pitäisi kumminkin saada +elää, sillä puhtaita luonteita kuten hänen, niitä on harvassa, ja niitä +juuri nykyjään tarvittaisiin... + +Vilho rupesi puhumaan »Kyntäjästä», joka nyt vuorostaan tuli jäämään +yksin Juuson hoteille. Hän kehotti Juusoa hoitelemaan lapsukaista niin +hyvin kuin taisi, helppo tehtävä se nykyoloissa ei ole, sillä vaikea on +saada nykyistä polvea temmatuksi mukaan. Mikäli voimat riittävät lupasi +Vilho auttaa ulkomailta. + +-- Matkusta rauhassa, kehotti Juuso, ryhdynhän työhön taas vereksenä +miehenä. Ja minä arvelen, että on parasta työskennellä sen vanhan +suunnitelmamme mukaan: hiljaisesti, rähisemättä. + +-- Vaikka valtioviisaat olisivatkin tyytymättömät, niin minustakin. +Eihän ole meikäläisten luonteiden mukaista temmeltää tuossa hetken +vivahdusten virrassa, vaan on siltä tärkeää, tärkeämpää kuin koskaan, +koettaa pitää vanhaa »kartuusia vireillä». + +He keskustelivat kauan niistä asioista Hildan istuessa äänettömänä +kuuntelijana. Se heidän vanha ystävyytensä tuntui nyt olevan entistään +lämpimämpi; merkillisen samaan tapaan olivat viime aikain tapahtumat ja +ajanmerkit heihin vaikuttaneet ja ikäänkuin sulattaneet heidän +luonteitaan vielä täydellisempään sopusointuun. Hildakin oikein lämpeni +heidän puheitaan kuullessaan ja hän lausui melkein surunvoittoisesti, +että olisi niin hauska olla mukana jotakin vaikuttamassa, jos johonkin +kykeneisi... + +-- Ehkäpä sinä vielä ennen pitkää tulet olemaankin mukana näissä Juuson +ja minun harrastuksissa, virkkoi Vilho veitikkamaisesti hymähdellen. + +Hilda punastui ja Juuso käänsi puheen toisille tahoille. Vähän ajan +perästä saapui Vilhon luo uusi vieras, Helmi, joka riensi sinne suoraan +pankista päästyään. Hän tervehti sulhoaan äidillisen hellästi ja +huolekkaasta, kyseli hänen voinnistaan, oliko tänään rykinyt pahasti ja +oliko nauttinut lääkettä. Ja Vilhon matka-arkkua, joka oli puoleksi +täytettynä laattialla, hän tarkasteli ja järjesti, kyseli mitä oli +pantu mukaan ja mitä panematta, neuvoi, torui lempeästi, aivan kuin +äiti maailmalle lähtevää poijuttaan. Olipa liikuttavaa nähdä heidän +siinä yhdessä puuhailevan: tyttö terve, roteva, elinvoimainen ja hänen +rinnallaan kuihtunut, kalvakas mies, -- oli kuin elämä ja kuolema +olisivat tuossa liittoutuneet ystäviksi. Ja elämästä ja kuolemasta +siinä olikin kysymys. Helmi koetti olla rohkealla mielellä, vaan +toisinaan lähti siltä kyynele väkisinkin kiertymään esiin luomen alta. +Ja Vilhokin tekeytyi niin reippaaksi ja terveeksi kuin suinkin, mutta +turhaa oli hänen koettaakaan tytöltä salata, kuinka sairas hän siltä +oli. + +Hetkisen katselivat Juuso ja Hilda tuota liikuttavaa suhdetta. Mutta he +tajusivat samalla, että noiden on varmaankin tarve olla tänä iltana +kahden, heidän täytyy saada nauttia häiritsemättä näitä yhdessäolonsa +viimeisiä tunteja. Ja siksi he heittivät hellät jäähyväiset Vilholle +toivottaen hänelle paljo hyötyä matkastaan. + +-- Ja tule tervennä takasin, virkkoi Juuso lähtiessään. + +-- Toivotaan, toivotaan. Ja sinä, pitele sinä täällä »kartuusia +vireillä». + + + + +VII. + + +Vilhon lähdettyä ulkomaille tunsi Juuso itsensä omituisen orvoksi ja +yksinäiseksi. Ei ollut hänellä nyt ketään lähempää ystävää, jolle hän +avonaisesti ja vapaasti olisi voinut kertoa tuumistaan ja tunteistaan +ja jonka hän olisi luullut ymmärtävän itseään. Useista aikuisistaan ja +vanhemmista tovereista oli hän viime aikoina vieraantunut, ei ollut +voinut heitä seurata eikä ymmärtää heidän muuttumistaan, ajan vaiheiden +mukaan. Hänen suhteensa Heikkiinkin oli viime vuosina pysynyt aivan +kylmänä; he seurustelivat kyllä toisinaan ja vanha tuttavuus jatkui +ennallaan, mutta siinä ei ollut enää sitä sydämmellisyyttä eikä +avomielisyyttä, jota oli ollut ennen takavuosina. Juusokin oli +luonteeltaan käynyt yhä enemmän suljetuksi ja epäileväksi, eikä hän +voinut sietää sitä laskevaa, itsekästä ja itsekylläistä luonteen +piirrettä, jota hän nykyjään alinomaa huomasi Heikin puheessa ja +käytöksessä. Useat seikat saattoivat heidät kumminkin tekemisiin +toistensa kanssa. Jo kesällä oli Juuson maalta pitäin täytynyt pyytää +ja käyttää Heikinkin nimeä vekselissä ja myöskin Heikin halu puuttua +»Kyntäjän» asioihin vaikutti, että he useimmin olivat tekemisissä +toistensa kanssa; Heikki oli nyt vihdoinkin kirjoittanut siihen +muutaman kirjoituksen taloudelliselta alalta. Vaan vanha luottamus ei +enää kasvanut ennalleen. + +Tutkintonsa suoritettuaan toimitti Juuso nyt »Kyntäjätä» vereksillä +voimilla ja saavuttikin sille vähän vilkkaampaa kannatusta. Mutta +samoihin aikoihin hän herkeämättä ja huolella tähtäili ja neuvotteli +mistä hän saisi jotain tointa ja tuloa. Sillä sitä hän kaipasi ja +tarvitsi. + +Tavallisin kysymys, johon Juuso näihin aikoihin sai vastata missä hän +vain liikkuikin, oli tämä; »No, mitä sinä nyt teet ja mitä aijot?» +Usein se kysymys tehtiin välinpitämättömästi, muun puheen puutteessa, +usein myös pelkästä kohteliaisuudesta ja vielä useammin vaarattomasta +uteliaisuudesta. Ja silloin oli Juuson helppo vastata: + +-- Ei ole vielä varmaa tietoa, otan sopivan toimen ja tulon mistä saan. +Onhan myöskin hieman tuumaa ruveta lukujakin jatkamaan ja vähin olen jo +alkutöihin ryhtynytkin. + +Tutkintojensa aikana oli näet Juuso osoittautunut erittäin tarkaksi ja +tunnolliseksi kieliopillisissa tutkimuksissa ja useat yliopiston +opettajat olivat vilkkaasti kehottaneet häntä jatkamaan opintojaan +erittäinkin äidinkielen tutkimisen alalla. Siinä tarvittiin työmiehiä, +olisi vahinko, ellei Juuso tässä muodossa voisi käyttää kykyään +äidinkielensä hyväksi. Itsellään teki Juusolla hyvin mieli: tuokin oli +aikoinaan ollut eräs hänen kauniimpia unelmiaan silloin kuin hän +rohkeimmillaan haaveksi, miten hän tulisi tekemään työtä kotimaisen +kansallisuutensa ja äidinkielensä kypsyttämiseksi. Sittemmin oli hän jo +luopunut tästä unelmasta niinkuin useimmista muistakin, oli katsonut +sen olevan toteutumattomissa, eihän hänellä riittänyt kykyä, aikaa eikä +varoja. Vaan nyt se palasi taas uudella voimalla: voi, jospa hän +saisikin ruveta työskentelemään tällä mielialallaan, työskentelemään +hiljaisesti, uutterasti ja esteettömästi...! + +Mutta hän ei kumminkaan nyt vajonnut varsin syvälle näihin toiveisiin. +Häntä rasittivat raha-asiat, painoi velka ja vekselit huolettivat; ei +hän uskaltanut sen liikkuvan painolastin kanssa lähteä uudelle +taipaleelle. Kun saisi vakinaisen lainan! Mutta se ei ollut enää niin +helppoa sekään, kuin entisinä hyvinä aikoina. Oli näet ajan merkkiä +sekin, että lukumiehillä ja yleensä henkisten rientojen edustajilla ei +enää ollut sitä luottoa, kuin takavuosina, -- henkisellä ja +aatteellisella työllä ei ollut enää entistä merkitystään. Ennen sai +lukumies isommitta vaikeuksitta suurenlaisiakin lainoja eikä +takuumiehistä ollut puutetta; pitihän auttaa eteenpäin pyrkiviä +nuorukaisia, auttaa etenkin jos mies oli lupaava ja työkykyinen. Nyt +oli yleinen harrastus kääntynyt pääasiallisesti taloudellisia hankkeita +kohden; ylioppilailla olivat rahat tiukemmassa, ihmiset olivat +tarkempia takuistaan ja lukumiehillä vähän luottoa. Kysyttiin nyt jo +enemmän millä se maksaa, kuin mitä se mahdollisesti tulee isänmaan +hyväksi tekemään. + +Juuso tarvitsi virkaa, tuloja ennen kaikkia. Sen hän tiesi itse ja sen +tiesivät useat hänen tovereistaankin, jotka hänen kanssaan olivat +raha-asioissa. Miten aikoi hän antautua tieteellisiin toimiin kun +kaikki aika uhkasi mennä rahahuoliin? Hän oli pian, pikemmin kuin oli +aavistanutkaan, joutunut moniin ja sekaviin vekseliasioihin: kun itse +tarvitsi muitten nimiä, oli hänen täytynyt kirjoittaa muille nimensä, +ja pankit antoivat tähän aikaan kernaasti rahoja. Ja siksi hän älysi, +kun toiset toverit hänen aikeitaan kyselivät, että siinä oli muutakin +kuin pelkkää uteliaisuutta. + +-- Oletko jo ruvennut auskulteeraamaan koulussa? kysyttiin häneltä +usein ja Juuso käsitti siinä kysymyksessä aina pienen syytöksen. Hän +näet ei ollut ruvennut auskulteeraamaan ja empi ruvetessaan. Hänellä +oli aina ollut hiljaisena toivomuksena, ettei hänen tarvitseisi +antautua opettajan uralle. Mielestään hänellä ei ollut siihen +taipumusta, ei sitä malttia eikä esityskykyä, jota siihen +tarvitaan. Ja oli muitakin syitä. Hän olisi toivonut saavansa +oleskella pääkaupungissa, voidakseen kirjastopalkalla tehdä sitä +mielityötään, jota hän jo oli alotellut. Tuo nyt on taas sitä vanhaa +suuruudenhulluutta, oli hän kuullut toveriensa kuiskailevan ja oli +hänellä siitä itselläänkin ollut paha omatunto, mutta hän ei ollut +silti vielä voinut voittaa vastahakoisuuttaan. Ja siksi hän vastasi +näille kysyville vältellen: + +-- En ole vielä ruvennut, kesken oli lukukausikin, läheneehän jo +joululupa. Ja olisin tässä vähin katsellut muunlaista työtä. + +-- Sinä tähtäät ylemmäs? + +-- En sitäkään, vaan kun mulla on vähän näitä tieteellisiäkin aikeita, +niin olisin tahtonut pysyä Helsingissä. + +-- Niin, kenen kannattaa... + +-- Eihän se kyllä kannattaisikaan... + +Mutta juuri siinä joulun lähetessä Juusolle aukenikin toive saada +»muunlaista työtä». Haettavaksi julistettiin senaatissa uusi +ylimääräinen kielenkääntäjän paikka, siitä huomautettiin Juusolle ja +hän kiinnittikin suurella innolla huomionsa siihen. Olihan se paikka +ikäänkuin häntä varten, pienipalkkainen, vaatimaton toimi tosin, mutta +saisi kumminkin olla pääkaupungissa, jatkaa töitään ja... + +Niin, siinä se juuri olikin se suurin houkutus ja hartaimman halun +viehättävä syy. Se syy, joka hänen mielikuvitustaan vilkkaimmin +lennätti ja kannusti hänen toiveitaan: saisi vihdoinkin perustaa tuon +oman, pienen pesänsä, jossa kotoinen onni lämmittäisi ja virkistäisi. +Tuo kapsäkki-elämä vierasten hoidossa oli viime aikoina varsinkin +ruvennut yhä enemmän tympäsemään miestä, joka jo oli siinä ijässä, että +olisi pitänyt päästä oman katon alle asumaan. Ja se onni viittoi häntä +nyt niin viehättävänä tuon pienen viran muodossa ja hän kiintyi kohta +koko vilkkaan mielikuvituksensa innolla tuota mahdollisuutta +ajattelemaan. + +Juuso kävi asiantuntijoilta tiedustelemassa mahdollisista toiveistaan. +Voisihan olla toiveitakin, sanoivat nämä, vanhempia ei hae, joten +pyrkijät lienevät melkein yhdenarvoisia. Saavat kilpailla, sitten +arvostellaan. Arvelivatpa toiset Juusolle avuksi olevan senkin, että +hän jo oli kielentaitajana tunnettu. + +Hänen toiveensa kasvoivat ja hänen omaa kotia haaveksiva +mielikuvituksensa sai vielä uutta, verestä virikettä. Se tuli pienen +kirjeen muodossa kaukaa syrjäisestä maaseutupappilasta. Kirje tuli +aivan odottamatta; Juuso itse ei näet ollut vieläkään kirjoittanut +Elnalle. Monasti oli hänet kyllä nyt syksynkin kuluessa temmannut +vastustamaton halu kirjoittaa ja hän oli valanut pitkät paperit täyteen +tunteitaan ja ajatuksiaan, mutta ei ollut niitä lähettänyt. Ei vielä, +oli hän päätellyt, ei vielä ole aika mennä sanomaan: »tässä olen nyt, +nyt olen tullut!» Vielä on varrottava. + +Vaan nyt kirjoitti Elna hänelle. Hän sanoi vain tahtovansa onnitella +Juusoa tutkinnon johdosta. Lapsellisella tavallaan hän sitten kertoi, +miten hänellä oli ollut ikävä ja mielipaha silloin keväillä, kun Juuso +niin katkerana matkusti pois ja kuinka hänestä koko Helsinki sen +jälkeen oli menettänyt makunsa. Kesällä ja syksyllä oli hän odotellut +Juusosta jotain kuulumisia; ei kirjettä, hän tunsi selvästi, että Juuso +ei kirjoittaisi, vaan hän oli, vaikka turhaan, toivonut Hildan kautta +saavansa jonkun tervehdyksen. Mutta sitten oli hän käynyt niin +iloiseksi kun näki Juuson suorittaneen tutkintonsa, -- onneksi olkoon +ja hyvää jatkoa! Itsestään Elna ei kertonut muuta, kuin että siellä +kotona hän siskoparven seurassa viettää päivänsä, ei ole erittäin +hauskaa mutta eipä mitään hätääkään. + +Nyt olivat Juusoltakin telkeet poissa, hän istui kirjoittamaan, +kirjoitti Elnalle kirjeen, kirjoitti pitkästi ja lämpimästi. Kuvasi +siinä oman mielialansa vaiheita, ikäviään ja yksinäisyytensä mietteitä. +Kertoi myös uusista toiveistaan, kuinka vihdoinkin näköala rupesi +valkenemaan ja toteutumistaan läheni tuo hänen harras unelmansa saada +pieni toimi ja pieni koti. Se oli tosin vasta pelkkä toive, mutta +saattoihan se toteutuakin. Ja miks'ei se toteutuisi, tuottaisihan tuo +pieni virka hänelle niin suuren onnen, ettei kohtalo voinut olla +hänelle sitä antamatta. + +Innostuneesti hän kirjoitti. Ja rivien välistä saattoi lukea hänen +lupauksensa kohta viran saatuaan tulla noutamaan hyvän haltijan uuteen +kotiinsa. + +Juuso vei virastoon hakemuksensa. Oli hakijoita muitakin, kuuli +hän, muttei vaarallisia. Hakijain oli suoritettava kielinäyte +kääntämistaidostaan ja se juuri olikin Juusosta edullista. Hän +kirjoitti oikein huolellisesti ja hyvästi, kaunista, täsmällistä +kieltä. Ja sitten hän odotti turvallisesti päätöstä ja jatkoi sillä +välin tieteellisiä töitään. + +Niin istui hän eräänä päivänä työpöytänsä ääressä kun Heikki tuli hänen +luokseen. Tulija näytti olevan ärtysellä tuulella ja rupesi jo kohta +torumaan: + +-- No, nythän sinä et ole taas valvonut etuasi, mitä sinä oikeastaan +mietit? + +-- Miten niin? + +-- Päästät suotta sievosen viran hyppyistesi lomitse. + +-- Minäkö? + +-- Niin. Voit pitää melkein varmana, ettei sulle mitään +kielenkääntäjänvirkaa anneta -- ja oma syysi. + +-- En ymmärrä. + +-- Oletko käynyt kenenkään luona kumartamassa? + +-- Kumartamassa? Mutta minähän olen kirjoittanut näytteeni, sen +mukaanhan ne arvostelevat, miten tässä nyt enää mikään kumarrus voisi +tulla kysymykseen? + +-- Hm, siinä se nyt on. Tahdotko todellakin tekeytyä niin viattomaksi, +että et käsittäisi velvollisuutesi olevan käydä asianomaisilta +suullisesti pyytämässä, että sinua pidettäisiin suosiollisessa +huomiossa. Sehän on ensimmäinen tehtävä, hakipa virkaa mitä tahansa. -- +»Kirjoittanut kielinäytteesi», sanot, -- vaikka se olisi kuin enkelin +kirjoittama... + +-- Onko siinä sitten vikoja? + +-- Hm, vikoja! Luota siihen! Voipi se olla hyvääkin kieltä, vaan voi +siinä siltä olla vikoja; siinä esim. ei voi olla sitä virallista +väritystä, joka täytyy olla kaikissa virallisissa asiakirjoissa. + +-- Onko siitä joku huomauttanut? + +-- Kamreeri Holm on, kuten tiedät, yksi lausunnon antaja. Mutta se +sinään, vaikka näyte meniskin mukiin, eikähän se huono kuulu +olevankaan, niin on persoonallinen huomionosoitus aina välttämätön. + +Juuso kävi alakuloiseksi, katseli maahan ja oli onnettoman näköinen; +Sitten kysyi hän epäillen: + +-- Pitäisiköhän nyt vielä pukeutua frakkiin? + +-- Aika se nyt, nyt on myöhää. Asia ratkaistaan tänään tai huomenna, +nyt ei enää voi mennä. + +-- Ei tietysti. Mutta vaikuttaakohan tuo nyt niin ratkaisevasti? + +-- Saathan nähdä. + +-- Sehän olisi hirveän ikävää. + +-- Ikävää, ikävää, -- kenen syy? Ikävää itsellesi, ikävää toisillekin, +joilla on... Miten luulet jaksavasi hoitaa asioitasikaan, kun noin +laiminlyöt hyvät tilaisuudet? Sinähän olet parantumaton uneksija. + +Juusolla masentui kerrassaan iloinen, toiveikas luonto. Hän ei ollut +sitä kuolemakseen tullut ajatelleeksikaan, mutta hänestä tuota oli +vieläkin vaikea ymmärtää. Lähteä nyt tällaisessa asiassa suosiota +rukoilemaan, -- sehän olisi sama kuin mennä pyytämään, että toinen +syrjäytettäisiin siinäkin tapauksessa, että hänellä näytteensä puolesta +olisi etusija. Vaaditaanko todellakin tuollaista luikertelevaisuutta, +-- ei hän sitä vieläkään voinut uskoa ja häntä melkein kiukutti, että +Heikki häntä turhanpäiten tuli pelottelemaan. + +Vaan kuta enemmän hän asiaa mietti, sitä tuskallisemmalta se hänestä +tuntui. Saattoihan nykyisenä kilpailun aikana mikä tahansa olla +mahdollista, matelevaisuus ja nöyräselkäisyyshän se todellakin +tätänykyä merkitsee enemmän kuin kunto ja ansio. Mutta pitääkö +todellakin hänen kauniin unelmansa siitä syystä joutua karille, tuon +rauhallisen työn, kodin ja oman unelman? Ei toki, ei niin voi vääryys +voittaa... + +Yön unen riisti häneltä kumminkin Heikin huolettava uutinen eikä hän +voinut tehdä työtäkään. Hänellä oli siellä pöydällä alotettu kirje +Elnalle, toinen kirje jo, muttei hän voinut nyt sitäkään lopettaa. Vaan +huomenna, kunhan tuo paha pelko on ohi, silloin hän sen lopettaa ja +silloin hän ehkä jo voi kertoa tarpeettomasta säikähdyksestään ja asian +hyvästä päättymisestä... + +Aamiaispöydässä Juuso tavallisesti silmäili läpi päivän lehdet +ja niin hän teki nytkin osaamatta aavistaakaan, että siinä vielä olisi +mitään hänen virastaan. Vaan jo ensi silmäyksellä tarttui hänen +katseensa muutamaan uutiseen: »Uuteen ylimääräiseen senaatin +kielenkääntäjänvirkaan on neljästä hakijasta otettu hov. ausk...» -- +Mitä tämä on, eikö se ole juuri hänen virkansa? Sehän se on -- siis +sivuutettu. Tieto tuli pikemmin kuin hän osasi arvatakkaan. + +Kaatui siis sekin toivo. Ja yleinen mielipide sanoo, että se on oikein, +miksi lähtee asettumaan yläpuolelle yleisiä tapoja. -- No niin, mennyt +kuin mennyt! Tottahan mies sellaisen vahingon korjaa, tapahtuuhan +tällaista, ensi kerralla täytyy olla viisaampi... Vaan lähettämättä se +nyt saa jäädä Elnan kirje. Siihen hän oli aikonut liittää uutisen, että +nyt ovat oman tuvan perustukset lasketut...; sellaista uutista, joka +siihen nyt olisi ollut liitettävä, ei hän hennonut kertoa. Olkoon +ennallaan, kaikki, onpa pakko jäädä odottavalle kannalle. + +Juuso istui nolona ikkunan ääressä ja katseli tylsästi keskipäivän +vilkasta katuliikettä: Ei hän juuri ajatellut mitään, ei punonut +katkeroita säikeitä eikä kiivastellut maailmaa vastaan, ajatuskin +tuntui juoksevan niin raskaasti ja sakeasti, tahto ja tarmo tuntui +tyyten lauenneelta. Mutta sielunvoimat toimivat kumminkin salassa ja +kun hän havautui siitä istumasta, olivat jäntereet kuin tuskasta +kiinteälle pingoittuneet ja otsasta puhkesi esiin hikikarpaloita... + +Juuso nousi, ravisti ruumistaan ja istui työnsä ääreen. Mutta sekin, +jonka seurassa hän eilen vielä niin innolla viihtyi, sekin tuntui nyt +äitelältä, olivathan nuo paperiliput niin turhanpäiväisiä eikä hän +päässyt päästä kiini. Hän työnsi paperit pois edestään ja istui taas +joutilaana. »Ihminen on oman onnensa seppä, sanotaan, vaan minä olen +kai hyvin huono seppä. Miksi lienenkin juuri minä joutunut näin +epäonnistuneeksi?» + +Mutta äkkiä hän taas havahtui mietteistään, otti esiin annakan ja +rupesi sitä selailemaan. + +-- Niin, ensi viikolla se lankee, lankee taas. En muistanut puhua +Heikille eilen, mutta ei tuo ollut sillä tuulellakaan. Liekö +tänäänkään, vaan käytävähän siellä on. + +Se oli nyt uudistettava se Heikin nimellä kesällä otettu paperi. Muista +vekseleistään oli Juuso säästellyt siksi verran uudistusrahoja, että +tästä pälkähästä tällä kertaa suoriaa, -- kun vain tunnustaja +suostunee. Ja Heikki suostui. Mutta hän sanoi myöskin, että se oli nyt +viimeinen kerta kun tämä uudistetaan, ensi lankeamalla se on +maksettava. Sillä eihän tästä tällä tavalla tule mitään, pian ne +vekselit paisuvat lumivyöryksi, joka hautaa alleen miehen, jos ei +useampiakin, kun ei niille ole minkäänlaisia vastaavia tuloja. + +-- Tiedänhän minä, ett'et sinä raha-asioissa kevytmielinen ole, mutta +koeta nyt veli hyvä hankkia tuloja, eläkä uneksi pois aikaasi. + +-- Koettaa täytyy, kunhan tästä nyt taas pääsisi vähän henkilomalle. + +-- Hm. Tuossa on nimeni. Mutta onko sulla aavistustakaan, millä kolmen +kuukauden perästä lunastat tuon paperin? + +Sehän se juuri oli, jota Juuso itse lakkaamatta, yöt, päivät, hauteli +mielessään, se joka painoi hänen mielialansa maahan, tärveli hänen +työkykynsä, hämmensi ajatukset, kaikki. Millä maksaa hän tämän paperin +ja millä muut, kun tuloja ei ole? Niitä papereitahan hän järjesteli ja +suunnitteli mielessään myötään ja kärsi sitä tehdessään suurempaa +tuskaa kuin kukaan saattoi aavistaakaan. Ja kun nyt toinen vielä tuli +säälittä repimään ja ärsyttämään niitä samoja haavoja, niin valtasi +hänet melkein toivottomuus. + +-- Sinä panet puukon kurkulleni, toivosinpa että painaisit sen päätä +myöten. Käsitäthän, etten ilokseni juokse armoa kerjäämässä, mutta +minkä minä Herran nimessä tässä teen? + +-- Mitä, kiivastutko sinä? Minä koetan sinua ystävänä neuvoa... + +-- Koetanhan minä hoitaa asiani ja hoidanhan minä tämänkin kolmen +kuukauden perästä. + +-- Kunhan hoidat, hyvä on. + +Juuso läksi. Heikki jäi seisomaan ikkunansa ääreen, katseli hänen +menoaan ja puhui itsekseen niinkuin hänen tapansa usein +yksinäisyydessään oli: + +-- Saamaton haaveksija, ei vähintäkään sujuvuutta, eikä +mukautuvaisuutta, korskeutta vain... Ehkä maailman ranta opettaa, mutta +lujalle se ottaa; hän ei ymmärrä vähintäkään aikansa vaatimuksia. Ei +hänellä olisi edellytykset huonot; toinen mies olisi hänen päällään ja +hänen tiedoillaan jo ollut sievonen palkannauttija hyvällä +tulevaisuudella, -- Juuso se vain ei ymmärrä olla oikeassa paikassa +esillä. Siinä se on temppu ja se tulee hänelle vielä kalliiksi... + +Heikki siirtyi työnsä ääreen, avasi lainopillisen luentovihkonsa ja +rupesi lukemaan. Hän puolestaan kyllä tulisi näyttämään mistä mies +milloinkin on löydettävissä, kunhan hänen aikansa ehtii tulla. + + + + +VIII. + + +Kolme kuukautta kului. Taas oli kevään alku koreimmillaan. Päivä +paistoi kirkkainta hohdettaan lumisille maisemille muuttaen koko +luonnon yhdeksi suureksi valomereksi. Se valoi ihmismieliinkin valoaan +ja iloaan, sulatti raskaat luonteet keveämmiksi ja sovinnollisemmiksi +ja herätti talvisissa arkitouhuissa uupuneisiin mieliin uusia tuumia ja +uusia toiveita. + +Iloisina tervehtivät toisiaan ihmiset, jotka pääkaupungin katuja +rientelivät toimissaan ja kiireissään. Aamupäivillä se oli liikemiesten +paras työaika; kauppiaat, isännöitsijät ja kaikenmoiset asioitsijat ja +toimimiehet kulkivat pankeissa ja pistäysivät liiketuttavainsa luona ja +nyökyttivät ymmärtäväisesti päätä toisilleen kadulla ohimennessään. +Afäärit luistivat enimmäkseen hyvin, aika oli liikemaailmalle yleensä +suotuisa; rahasta ei ollut puutetta, luottosuhteet varmat ja +yrittäjillä oli ilo nähdä puuhistaan tolkkua syntyvän ja korvausta +juoksevan. Taloudellisessa suhteessa oli koko maassa näinä vuosina +verrattain onnelliset olot; vuodentulo oli useina vuosina perättäin +ollut edullinen, työväellä oli työtä riittämään asti ja yleinen +varallisuus pysyi kohtalaisena. + +Siitä oli syntynyt tavallista virkeämpi yritteliäisyys. Pääkaupungissa +oli varsinkin rakennusinto päässyt suureen vauhtiin, suuria kivitaloja +kohosi sekä sen keskustaan että laidoille; nuorilla, puuhakkailla +arkkitehdeillä ja rakennusmestareilla oli kyllin tilaisuutta käyttää +työkykyään ja osottaa makuaan ja kekseliäisyyttään ja heillä oli hyviä +toiveita, että heidän toisinaan rohkeistakin hankkeista kasvaisi +runsaita satoja. Työ palkitsi tekijänsä ja siksi nousi taloudellisella +alalla vanhoille liikkeille yhä uusia kilpailijoita, joiden johtajina +esiintyi nuoria ja usein varattomia, vaan hartaasti eteenpäin pyrkiviä +miehiä. Ja yrittelemisinto tarttui laajemmallekin. Se oli näihin +aikoihin kuin esim. köyhemmässä suomalaisessa ja kansallisessa +puolueessa myöskin heräsivät ensi ajatukset perustaa erityisiä +suurempia, kansallisia liikkeitä ja rahalaitoksia vastapainoksi +vanhoille, jotka kaikki olivat vastapuolueen käsissä, ja estämään +varallisuutta yksin tälle kertymästä. + +Joka taholla uhkui toimeliaisuutta, uusia tuumia luotiin ja uusia +toiveita syntyi. Ja siksi saattoi jo ulkopinnalta nähdä kiireissään +ahertavain ihmisten olevan hyvällä tuulella ja toimivan hyvillä +toiveilla. + +Sen mielialan leimaa näkyi nytkin Helsingin kaduilla liikkuvain +kasvoissa. Mutta siksi vetikin juuri enemmän huomiota puoleensa, kun +näki joukossa jotkut erittäin huolestuneet kasvot, joista selvästi +kuvastui masentunut mieli ja helposti huomattava epätoivo. Tänäkin +aamupäivänä kääntyivät monet vaistomaisesti katsomaan erästä +hermostuneesti kiirehtivää nuorta miestä, jonka katseet niin +levottomina pälyilivät ympärilleen, ikäänkuin keksiäkseen jotakin +pelastuksen mutkaa. + +Se oli Juuso, joka rahahuolissaan siellä puikkelehti tungoksen +keskessä, kiirehti ja hätäili, mutta tietämättään itsekään minne +kiirehti. Häneltä vain eivät afäärit onneksi vedelleet. + +Kolme kuukautta oli kulunut. Ne olivat olleet hänelle melkein +yhtämittaista juoksua ja tuskallista huolta. Hän oli koko ajan +ikäänkuin soutanut karilla käyneessä ruuhessa, jonka laitalaudat ovat +halenneet ja liitteet ratkenneet ja joka joka hetki uhkaa täyttyä ja +vajota. Kun yhden halkeaman sai yhdeltä puolen täytetyksi ja tukituksi, +niin jo virtasi vesi torvenaan toisesta saumasta ja kolmannesta tirisi +yhtämittaa uhkaava suihku. Näihin asti oli hänen, joskin ainoastaan +suurimmilla ponnistuksilla, onnistunut tukkia lävet ja pitää vene +kulkukunnossa, vaikka se toisinaan jo täyttyikin puolilleen. Mutta +raskasta työtä se oli ollut. Milloin lankesi mikin pikkulaina, +käsilaina tai kassalaina, milloin joutuivat korot maksettaviksi, +milloin yritti henkivakuutus luiskahtamaan ohi. Piti riistää riepua +yhdestä reijästä ja tukkia toinen pahemmin vuotava, vipata yhdeltä +tuttavalta ja maksaa toiselle kireämmin vaativalle, luvata määräaikoja, +juosta, haalia kokoon ja sittenkin sivuuttaa määräajat. Ja koko ajan +syöksyivät vekselit uhkaavina surma-aaltoina sälöttyneitä laitoja +vastaan uhaten joka hetki hyökätä täyttämään venheen, ellei niitä +väistellyt sillä äärettömällä varovaisuudella, jota ne vaativat. Ja +elää piti silläkin välin, piti soutaa sitä raskasta ja yhä karttuvaa +vesilastia voimain myötään vähetessä. Eikä rantaa näkynyt missään. + +Vähilleen pari vuotta se oli Juuso jo sillä tavalla soudellut ja +pitänyt alustaan veden pinnalla, mutta arvaa sen, minkä verran se sillä +ajalla jo oli vuotanut. Viime aikoina ei enää työnteosta tullut mitään, +aika kului tarkoin rahapuuhiin. Ja sittenkin oli nyt vihdoin tullut se +hetki, jolloin ei vuotoja enää jaksanut tukkia eikä vältellä hyökkääviä +laineita, jolloin oli edessä selvä uppoaminen. Ja siksi se oli niin +levoton katse Juuson silmässä, kun hän hätäillen kulki siellä +väkijoukossa ja koetti hapuilla viimeistä pelastuksen kortta, jota ei +näkynyt koko äärettömällä ulapalla. + +Kolme kuukautta oli kulunut, Heikin hyväksymä vekseli oli tänään +maksettava. Koko ajan, kolme kuukautta, oli Juuso siitä huolta +kantanut, miettinyt kaikki mahdolliset keinot miten hankkisi rahoja sen +maksamiseen. Mutta jos jostakin oli vähän saanutkin kokoon, oli se +kohta mennyt hetkellisiin vuotoihin, toisiin vekseleihin ja toisiin +velkoihin. Ja viikot oli kuluneet ja kuukaudet. Vihdoin oli Juuso +nöyrtynyt, mennyt Heikin luo ja pyytänyt, että se paperi vielä +siirrettäisiin tai uudistettaisiin. + +Ei. Heikki kielsi jyrkästi periaatteen kannalta. Hän oli tehnyt sen jo +kolme kuukautta sitten, Juusolla oli ollut kyllin aikaa järjestää +asiansa. Hän ei aikonut ijankaiken jatkaa sitä leikkiä eikä panna +omaakin tulevaisuuttaan vaaranalaiseksi. Jos et sitä nyt maksa, oli hän +sanonut, niin en usko sinun maksavan sitä koskaan. Koeta jo muualta +saada nimiä, maksettava se nyt on. + +Juuso oli mennyt, koetellut vielä, vaan se oli toivotonta työtä. +Hänellä oli yleensä sangen vähän ystäviä, useimmat hänen paraimmat +tuttavansa olivat jo hänen asioissaan kiini, toiset eivät ruvenneet, +kolmansien nimet eivät auttaneet. Kyllä hän juossut oli, tänäkin +päivänä aamusta aikusesta syömättä ja lepäämättä. Ja hän juoksi vielä. +Kenties vielä viime hetkessä tapaisi jonkun armollisen ihmisen... Hän +suuntasi kulkunsa senaatintorille päin, ei tiennyt oikeastaan miksi, +vaan arveli että ehkä tulisi sieltä joku vastaan... Silloin lyödä +paukautti kello Nikolain tornissa kaksi. + +Juuso hypähti, säpsähti: pankkiaika oli siis kohta ohi. Mitä nyt +tehdään, mihin mennään? Menisikö kotiin, panisi maata ja jättäisi +kaikki. Vai pakeneisiko kapakkaan, joisi päihinsä unhottaakseen, +vapautuakseen...? Ei. Nyt täyttää aalto venheen, vaan haudatkoon se +alleen edes rehellisen miehen... Juuso istui issikan rekeen, ajoi +Heikin konttoriin ja pyysi tavata häntä. + +-- En ole voinut maksaa paperia, puhui hän läähättäen. Olen koettanut +viimeiseni, mutta turhaan. Nyt on kaikki lopussa, minä olen hukassa. + +-- Arvasinhan, että siihen se kehittyisi. Ja mitä aijot nyt? + +-- En mitään, en voi mitään. + +-- Siinä miehen tarmo! Nyt olet mestannut nimesi, mitä sulla on +jälellä? -- Niin se käy kun uinailee pois paraat vuotensa. Jos sulle +vielä olisin nimeni antanut, olisit varmaankin vienyt sen +prosenttariin. + +-- Olisin hoitanut asian -- ainakin tällä kertaa. + +-- Mutta ensi kerralla! Onko sulla nyt minkään vertaa rahoja? + +Juuso veti esiin kukkaronsa. Siinä oli muutamia seteleitä ja +hopearahoja, toistasataa markkaa; ne hän kopisti Heikin eteen pöydälle. + +-- Minä en menetä nimeäni, puhui Heikki kooten pois rahat. -- Mutta +tämä oli meidän viimeinen afääri. + +Kuin unissaankävelijä asteli Juuso siitä kotiinsa päin. Nyt oli siis +alus vajonnut. Sehän siitä lopuksi oli tulevakin, eihän hän enää +pitkiin aikoihin ollut muuta odottanutkaan, ranta oli myötään väistynyt +yhä kauemmas saavuttamattomiin. Ja mitä nyt? + +Juuson tieteellinen työ ei viime aikoina ollut edistynyt ollenkaan, +harvoin hänellä oli sitä aikaa ajatellakaan. Oli hän nyt toisinaan +käynyt auskulteeraamassa, toisinaan hankkinut käännöstöitä, mutta se +oli kaikki rahahuolien vuoksi jäänyt niin katkonaiseksi. »Kyntäjää» hän +yhä oli ollut toimittavinaan, se oli ollut ikäänkuin lohdutusta muun +surkeuden keskessä, mutta hän oli ruvennut huomaamaan, ettei hän yksin, +ainakaan näissä oloissa, voinut sitäkään halunsa mukaan hoitaa, hän oli +ruvennut epäilemään omaa kykyään, omia aatteitaankin. Eihän hänestä +ollut niiden edustajaksi, menkööt hautaan nekin, hänhän oli itsekin jo +henkisesti ja siveellisesti haudattu, -- mennyttä miestä! + +Mitä nyt? Kaikki ympärillä oli toivotonta ja pimeää. + +Kotiväkikin näki selvästi päivällispöydässä että Juuso oli tavallista +masentuneemmalla mielellä. Hän oli kyllä viime ajat lakkaamatta ollut +alakuloinen ja huolestunut, vaan näin synkkänä kasvoiltaan, näin +surumielisenä, näin sanattomana ei hän ollut koskaan vielä istunut. +Otto tiesi kyllä mistä kenkä puristi, vaikkei Juuso ollutkaan hänelle +viimeisestä huolestaan lähemmin kertonut, ja arvailivat ne sen muutkin, +Hilda varsinkin. Ja häneen juuri tuo Juuson synkkämielisyys syvimmin +vaikutti. Naisellisella vaistollaan huomasi hän heti, että jotain +ratkaisevaa oli nyt miehelle tapahtunut ja sama naisellinen herkkyys +kehoitti häntä samassa tarjoamaan lohdutusta ja lievitystä. + +He olivat, Juuso ja Hilda, Juuson ensimmäisinä ylioppilasvuosina olleet +hyvinkin hyvät ja avomieliset ystävät, ja Juuso oli silloin lapsellisen +luonteensa herkkyyden mukaisesti kertonut Hildalle kuin vanhemmalle +sisarelle kaikista pikkuhuolistaan ja toiveistaan. Silloin olivat he +olleet alinomaa yksissä, olivat kotona ärsytelleet toisiaan +tammipelissä, yhdessä käyneet ylioppilastansseissa, huvitelleet +talvisin luistinradalla ja suvisin purjehdusmatkoilla. Tuttavat olivat +heitä silloin nimitelleet »Almin herrasväeksi» ja ennustelleet heille +yhteistä tulevaisuutta. Sittemmin olivat he vieraantuneet, Juuso oli +saanut muita harrastuksia ja hänen lemmensuhteensa Elnaan oli aivan +kylmentänyt vanhat välit. Hildakin oli vetäytynyt vieraammaksi. Vaan +hänessä kyti vielä vanhaa ystävyyttä, joka toisinaan oli ollut +ystävyyttäkin lämpimämpi, ja viime aikoina oli se taas ilmeisemmäksi +vironnut. Sääli on lemmen sukua, Juuso tarvitsi lohdutusta ja Hilda +tahtoi niin mielellään hänen huoliaan keventää. + +-- No kuules Juuso, sinä olet taas kovin synkkämielinen, painavatko +niin raskaasti maailman huolet? kysyi hän Juusolta kun tämä päivällisen +jälkeen ikäänkuin turvattomana oli jäänyt ruokahuoneeseen istumaan. + +-- Voi Hilda, raskaammin kuin luuletkaan. Ne lutistavat kerrassaan +miehen alleen. + +-- Lapsi parka! Mutta miksi hautelet myötään pelkkiä huolia mielessäsi, +heittäydy kerran iloiseksi niin et muistakkaan niitä. + +-- Iloiseksi! Keksippäs siihen taikakeino niin oletkin noita. + +-- Keksin kyllä. Ennen ei siihen paljoa tarvittu, mentiin vain ulos +huvittelemaan, sinä puit pitkän takin yllesi ja sen mukana suruttoman +tuulen. Tee niin nytkin. + +Juuso hymähti surumielisesti, otti taskustaan kukkaronsa, käänsi sen +nurin ja ojensi Hildalle. Tämä nauroi: + +-- Sekö vain? + +-- Se ei ole vain. Minussa ei ole enää miestä sitä täyttämään koskaan. + +-- Mutta kuulehan, vuoroin vieraissa käydään. Minä olin usein vieraasi +silloin vanhaan hyvään aikaan, »ennenkuin ryssä tuli maahan». Nyt saat +sinä kerran olla minun vieraanani, se on päätetty. Minä kutsun sinut +juhlallisesti esimerkiksi konserttiin tänä iltana. + +Juuso ei kiellellyt, tekihän Hilda tuon niin hyvässä tarkoituksessa. Ei +ollut hän tosin huvituulella, mutta hän pelkäsi toiselta puolen +yksinäisyyttäkin ja sen synkkiä mietteitä, jotka eivät hetkeksikään +helpoittaneet. Ei hän voinut niitä nukuttaa, vaan olihan sama missä ne +häntä kiduttivat. + +He menivät konserttiin. Ja tuntuihan Juusosta melkein siltä kuin soiton +räminä, ihmistungos ja kirjava seura, joka hajotti huomion useammalle +taholle, olisi hiukan viihdyttänyt hermoja ja asettanut ajatuksia. He +istuivat siellä nyt kahden Hildan kanssa, istuivat hyvinä ystävinä +kuten ennenkin vanhaan ja Juuson teki mieli nyt niinkuin silloinkin +kertoa tälle huolistaan, keventääkseen raskasta sydäntään. Ei hän sitä +olisi kumminkaan nyt kehdannut tehdä, vaan Hilda päästi hänet hyvälle +alulle ruveten kyselemään hänen surunsa syytä. Juuso kertoi silloin +suoraan kaikki, kertoi ponnistuksistaan, pettymyksestään ja +sortumisestaan. Tällä hetkellä hän ei keksinyt toivoa mistään päin, +sanoi hän. + +-- Se on ohimenevää, vakuutti Hilda. -- Minä luulin jo surun olevan +syvemmällä, sydämessä. + +-- Ne surut olisivat sentään helpompia kantaa. + +-- Niin elä sano. Mitä nyt olet menettänyt, sen voit voittaa takasin, +vaan voitpa menettää semmoistakin, jota et voita koskaan takaisin. + +Hilda lausui sen äänellä, joka melkein juorusi, että hän tiesi jotain +enemmänkin, jotain uutta pettymystä Juusolle. Tämä katsahti kysyvästi +hänen silmiinsä, mutta arveli samassa, että se kai sattui vain noin +lausumaan tarkoittamatta mitään. Ja jos Hilda jotain tarkoitti, jos +tiesi jotakin Elnasta, niin ei hän sitä sanoisi eikä Juuson oma +mieliala tällä hetkellä muuten sallinut hänen Elnaa ajatellakaan. Hän +vastasi sen vuoksi rauhallisesti Hildalle: + +-- En tiedä mitä tarkotat. Mutta puhutaan jo iloisemmista asioista, +eihän nämä minun huoleni voi sinua huvittaa. + +-- Tavallaanpa huvittavatkin siksi, että olet niistä mulle kertonut ja +ollut avomielinen, -- taas pitkästä ajasta. -- Vaan minähän olen huono +isäntä, nyt sinun täytyy saada punssia, siitähän ennen pidit... + +Myöhemmin saapui Ottokin populaariin. Hän tuli jostakin ilosesta +medisiinarikekkeristä, oli paennut sieltä kesken tänne, kun nyt +Juusokin kerran oli matkassa. Kevyellä ja repäsevällä tuulella hän oli +kuten ainakin, houkutteli soittajaisten jälkeen toiset vielä syömään ja +kehui Juusoa, ettei tämä enää ollut toki saman näköinen kuin päivällä, +»surkea niinkuin hautajaispäivänsä aattona.» Juuso olikin melkein kuin +huumautuneena, saattoi väliin remahtaa aivan iloiseen nauruun, kun +siinä muistettiin kaikkia niitä koirankujeita, joita ennen yhdessä oli +pidetty, ja tunsi kiitollisuutta Hildaa kohtaan, että tämä juuri tänään +oli kutsunut hänet vieraakseen. + +Vaan kotona yksinäisyydessä palasi mieleen kaiho ja toivottomuus taas +uudella voimalla ja hän tunsi itsensä maata syvemmälle masentuneeksi. +Hän pani maata, mutta uni vältti silmää ja mielikuvitus loihti hänen +eteensä tulevaisuudesta kuvan toistaan synkemmän. Hän arvasi, että +Heikki kyllä ei pitäisi omana tietonaan tuota eilistä asiaa, vaan +antaisi puheen kulkea; hän tunsi siksi sen nykyisen Heikin, -- jo +tänään on hänen kohtalonsa yleisen mielipiteen hampaissa. Ja hän +saattoi niin hyvin kuvailla, kuinka tuo yleinen mielipide kulkee: +»Oletko kuullut», kysyy yksi toiselta ja toinen vastaa: »Niin, sen +päivä se on laskenut, eikä taida noustakaan enää.» Jo parin päivän +perästä tietävät sekä tuttavat että oudot minkälainen mies hän +oikeastaan on ja hän melkein kuuli humisevissa korvissaan miten nuoret +ylioppilaat jo kadulla näyttäisivät häntä toisilleen ja sanoisivat: +»Tuossa se on se mies, joka tahtoi nuorisossa ylläpitää ihanteita. Itse +hän maksattaa muilla vekselinsä ja elää toisten kustannuksella...» + +Ja tämä oli kumminkin vasta ensimmäinen vekseli. Miten nyt, kun nimi on +pilassa ja se vähäinen luotto on mennyt, miten käy nyt seuraavain? Ja +miten käy hänen itsensä lopuksi? Velkavankilako parempi vai...? + +Aamupuolella yötä vaipui hän rauhattomaan uneen herätäkseen siitä +muutamain tuntien perästä eilisiin mustiin mietteihinsä. + +Oikein Juuso olikin arvannut, miten nopeasti tieto hänen +lankeemuksestaan oli levinnyt ympäriinsä ja kuulumiset siitä, miten +häntä arvosteltiin, saapuivat pian hänen omiin korviinsakin. Hän oli +merkitty mies, sanottiin, ja niin hän tunsi itsekin olevansa. Ja +siksipä olikin ymmärrettävää kun hän taas jonkun viikon perästä +huonoilla toiveilla kulki koettamassa kerätä rahoja uuteen lankeavaan +vekseliin, että kylmä kielto tuli vastaan joka taholta, sieltäkin, +missä ennen oli ollut myötätuntoisuutta ja hyvää tahtoa. Ihmiset eivät +enää luottaneet häneen senkään vertaa kuin ennen, eikähän niillä ollut +syytäkään sitä tehdä. + +Se oli nyt lankeamaisillaan se sama Juuson ensimmäinen vekseli, jonka +hän noina näytelmänsä toivorikkaina aikoina oli Kippiksen kanssa tehnyt +ja jonka kautta hän ensiksi oli livahtanut tälle pettävälle, luisuvalle +pinnalle. Sitä oli tällä välin siirretty pankista toiseen, uudistettu +ja siirretty, vaan hoidettu se tähän asti oli. Mutta nyt? Turhaan +ponnisti Juuso jo loppuun käytettyä kekseliäisyyttään saadakseen oman +osansa kokoon. Ja hänestä oli nyt kahta vertaa vaikeampi liikkua +ihmisten parissa, hän lymyili kernaimmin yksin kotona, kaikkein +mieluimmin olisi hän paennut kauas vieraisiin maihin taikka tahtonut +vaikka vaipua maan poveen. Vihdoin meni hän Kippiksen luo, käski tämän, +joka ei ollut vielä ollenkaan osaansa lyhentänyt, hankkia edes +uudistusrahat ja hoitaa asia, -- itse hän ei voinut. Paperi laitettiin +ja Kippis lupasi hommata. Mutta paljo ei Juuso siihen lupaukseen +luottanut ja väsyneempänä, kyllästyneempänä kuin koskaan tuli hän taas +tältä retkeltä kotiinsa. + +Eteisen ovella seisoi Otto ottamassa kirjeitä kirjelaatikosta. + +-- Täällä on kirje sullekin Juuso, ja -- ahaa! -- arvaas keltä? +Elnalta, ellen tunne väärin käsialaa. + +-- Väärin taidat tuntea. Näytä tänne. + +Juuso meni huoneeseensa ja katseli melkein häveten tuota kirjettä, -- +niin, Elnaltahan se oli. Hän ei ollut mielestään enää sen arvoinen, +että Elna hänelle kirjoittaisi taikka häntä muistaisikaan. Olihan hän +nyt mestatessaan itsensä mestannut myöskin nuo heidän yhteiset ihanat +tulevaisuuden toiveensa. Tuohon hänen suureen haaksirikkoonsa olivat +hautautuneet kaikki hänen unelmansakin, kodin, onnen ja lemmen ihanat +unelmat, kaikki pirstaleina, hän oli ne särkenyt ja hänestä tuntui että +hän siten oli pettänyt tyttönsäkin, tuon hellän, lempeän lapsen. Ja +siksi hän ei ollut viime aikoina uskaltanut Elnaa ajatellakaan... +Mitähän se tyttöparka siellä nyt taas on tuuminut hänen pitkästä +äänettömyydestään, rakenteleeko se siellä yhä tuulentupia vanhoille +perustuksille, jotka hänen tietämättään jo ovatkin suistuneet? Paremman +kohtalon hän olisi ansainnut, lapsi parka... + +-- Vaan mitä on tämä...? + +Juuso oli verkalleen avannut kirjeen ja ruvennut sitä lukemaan. Luki +muutamia rivejä ja alotti alusta. Oli niin merkillistä tuo sisältö, +Elnako tätä kirjoitti...? Niin, Elna se oli. Juuso luki kirjeen +loppuun, luki verkalleen tarkoin, joka sanan... Niin, niin se oli, hän +ymmärsi sen nyt. Siis ei ollutkaan pelkkä sattumus se, mihin Hilda +viittasi! + +Kirje putosi pöydälle. Juuson pää vaipui raskaana käsivarren varaan ja +jäi siihen lepäämään kauaksi aikaa. Syrjäinen olisi luullut, että siinä +itki miehinen mies, sillä todellakin, kimaltelihan kyynele hänen +silmänsä kulmassa samentaen raukean katseen. + + + + +IX. + + +Elnan kirje oli, niinkuin entisetkin, kirjoitettu viattoman +yksinkertaisesti, mutta tuon lapsellisen koruttomuuden alla oli siinä +kumminkin puheena vakava elämänkysymys, ratkaiseva elämänkysymys +niille, joita se koski. Tyttö kirjoitti: + + »Olen tätä nykyä, Juuso hyvä, tärkeässä elämänkäänteessä, etkä + voine siis panna pahaksesi jos sinulta, hyvältä ystävältä, + kysyn neuvoasi ja mielipidettäsi. Ja minusta tuntuu melkein + kuin minulla olisi velvollisuuskin kysyä sinun neuvoasi ennenkuin + teen ratkaisevan päätökseni. + + »Nyt aivan äsken on minua pyytänyt vaimokseen eräs isäni hyvä + tuttava. Hän on pappi. En tunne häntä vielä varsin paljo, vaan + luulen että hän on hyvä ja kelpo mies. Minua kohtaan on hän ollut + hyvin ystävällinen, aivan hellä, ja tiedän että hän minusta pitää + paljo ja tahtoo parastani. Hän on keski-ikäinen mies, hiljainen + ja vaatimaton. Perheen tuttavana olen häntä jo kauan tuntenut, + mutta en ole koskaan häntä enemmin ajatellut enkä muistellut, enkä + ole siis voinut hänestä koskaan pitääkään, hän on ollut mulle + vieras. Vaan nyt minun täytyy häntä ajatella ja kun ajattelen, + niin minusta tuntuu, että miksi en voisi hänen kanssaan elää, + miksi en hänestä pitääkin? Mitä arvelet sinä? Ei se tulisi olemaan + mitään sellaista suurta onnea, jota nuorena joskus haaveksii, + hiljaista arkielämää vain, semmoista kuin elämä on. Sitä sellaista + elämätä minä tosin olen joskus kammoksunut, olen verrannut sitä + kuoleutumiseksi ja ikäväksi haudaksi, mutta ehkä se on sittenkin + sitä oikeata elämää, juhlahetkethän ovat elämässä niin harvat. + + »Ethän ymmärrä väärin, miksi nyt siitä sulle kirjoitan. Onhan + meillä ollut, vaikkemme ole siitä puhuneet toisillemme emmekä + muille, yhteinen pieni unelmamme. En tiedä, minkä verran sitä + sinä enää muistat, mulle se on ollut ja on hauska muisto. Mutta + en siihen viittaa muuten, kuin vedoten hyvään, toverilliseen + ystävään, joka lausuu mielipiteensä suoraan. Ja siksi kysyn: + luuletko onnen voivan seurata mukana semmoisissa suhteissa, + joita ei ennen ole onneksi ajatellut ja luuletko minun oppivan + rakastamaan nykyistä kosijaani? Sinä tiedät kotioloni, pieni + pappila, paljo lapsia, aika olisi asettua elämäntyölleen. Aivan + vapaasti saan kumminkin päättää ja ... valita, -- mutta vaikeaa + se on. + + »Et suutu, Juuso, tunnenhan sinut. Ja kun nyt olen kertonut sulle + asiani, odotan vastaustasi; _hän_ odottaa minun vastaustani. + Elna.» + +Semmoinen oli kirje, ei sen mutkallisempi, mutta paljo uusia katkeroita +tunteita se herätti Juuson jo rikki repalehtaneessa sydämessä. Senkin +onnensa hän oli menettänyt, hän oli mestannut kaikki... Tuo rakas lapsi +-- »yhteinen unelmamme», niin, se oli todellakin ollut niin herttainen +ja kaunis, siinä oli niin paljo lämpöä ja niin paljo onnea, rajatonta, +määrätöntä onnea. Mutta se oli unelma ja se on mennyt. -- Minussa ei +ollut miestä sitä toteuttamaan, se oli jo rauennut ennenkuin sinussa +syntyikään epäilys, puhui Juuso puoliääneen kaihoisasti itsekseen. -- +Ja epäilyksesi oli oikeutettu, yhteinen unelmamme on mahdoton; minä +käsitän, että tuo päätös oli sinulle vaikea, se repii minunkin sydäntä, +se vie onnen multa, ehkä sultakin, vaan ei auta. Unelman viimeiset +säikeet ovat leikattavat poikki, vaikka se leikkaus vihloo, vihloo... + +Ei hetkeäkään ollut Juuso näet epätietoisena vastauksestaan. Hän +rakasti tyttöä ja tahtoi hänen parastaan. Ja häneen, Juusoon, ei tyttö +saanut luottaa, hän ei ansainnut luottamista, hän ei voinut tehdä +onnelliseksi itseään eikä toistakaan. Elnan täytyi ottaa pappinsa, -- +nyt vain viimeiset jäähyväiset. + +Ja Juuso istahti pöytänsä ääreen kirjoittamaan. Hän kiitti +luottamuksesta. Kuvaili, kuinka tuo yhteinen unelma hänellekin oli +ollut rakas ja kuinka elävästi hän oli ajatellut sen toteuttamista ja +kuinka ne heidän sanattomat kihlat olivat tuntuneet viehättäviltä. +Mutta se oli ollut unelmaa ja siksi sen täytyi haihtua. Hän, Juuso, oli +tullut huomaamaan, että hänen oma tulevaisuutensa, johon hän oli +toiveensa perustanut, onkin vielä aivan utuisessa hämärässä; sen +selveytymisestä ei ole vähintäkään tietoa. Sellaisille haaveiluille ei +saa elämätä rakentaa, sillä elämä on todellisuutta. Ja siksi hän +vilpittömästi kehotti Elnaa, antamatta valtaa muille vanhoille +taipumuksille, kääntymään sille uudelle elämäntaipaleelle, joka nyt oli +avautunut hänen eteensä, -- ei ole epäilystäkään siitä, mikä on +parasta. Ja hän lopetti näin: + + »Meidän tiemme, jotka kerran tietämättämme yrittivät yhtä suuntaa + kulkemaan, ovat jo eronneet, nyt ovat vain jäähyväiset sanomatta. + Sinä käyt hiljaista, rauhallista kotielämää viettämään, olkoon + arkielämää, mutta myrskyltä suojattua, pettymyksistä ja huolista + vapaata elämätä. -- Ja minä luulen yhtä varmasti kuin toivon, + että sinä tulet löytämään siitä tyydytystä ja tuntemaan itsesi + onnelliseksi. Minä taas kuljen tuntematonta tulevaisuuttani kohden, + taivallan tietä, jonka suuntaa en tunne enkä päämäärää, josta en + tiedä muuta, kuin että se luisuu alaspäin; kenties se päättyy + piankin. Mutta sinä suot, että tuo jo hälvennyt yhteinen unelmamme + saa seurata minua muistona ilottomalle taipaleelleni; hoitelen sitä + hellävaroen ja kätken pyhimpääni, sillä se on mulle niin rakas, + niin kaunis ja niin autereisen hieno. Jää hyvästi! Seuratkoon sinua + onni, jota niin runsaasti ansaitset. Juuso». + +Hän sulki kirjeen, kirjoitti päällekirjoituksen ja pani siihen +postimerkin. Aamujuna oli sen huomenna vievä määräpaikkaansa ja silloin +oli koko unilinna kumossa. Siinä se erottaja lepäsi vielä iltapäivällä +hänen edessään pöydällä ja Juuso katseli siihen kaihomielellä ajatellen +että tuossa menee nyt hänen purtensa viimeinen sälö, johon hän +toivottomuudessaan vielä oli luullut joskus saavansa iskeytyä kiini +pysyäkseen sen toiveen varassa pinnalla. Mutta sen oli mentävä. -- + +Etehisen kellon kilahdus hyppäytti Juuson näistä mietteistä. Hänelle +tulikin vieras, niin, se oli Kippis, joka sieltä työntyi sisään +lämpimissään ja tuskautuneen näköisenä. Eihän hän mistään ollut saanut +niitä rahoja kokoon, puhua porisi hän jo ovella tullessaan, eihän niitä +ihmisiä tapaa eikä niillä ole. + +-- No mitenkä nyt? Vekseli on langennut. + +-- Langennut kai se on, olihan jo toinen päivä. + +-- Ja vieras nimi protestiin -- paitsi omaa! + +-- Niin, en suinkaan silmästäni voinut ottaa rahoja. Juossut olen kyllä +niin, että hiki valuu yhtenä virtana ja nälkäkin on kuin kyläkoiralla. +Nuo viisikymmentä markkaa sain muutamalta siepatuksi, enempää en, +eikähän tämä mihinkään riittänyt. Parasta kun syödään ja juodaan sekin +kipene, -- tuletko mukaan? + +Juuson teki mieli pieksää tuo mies, mutta samalla hän muisti, että yhtä +syyllinenhän se on hänkin. Ja hänen kiivautensa laimenikin pian, hänen +siveellinen arvostelukykynsä oli ikäänkuin heikentynyt, tämä tapaus ei +tuntunut häneen enää kovinkaan syvälle uppoavan -- eihän se voinut +suurentaa hänen alentumistaan eikä nöyryytystään. Niinkuin säveleitten +laineet, kun ne kerran ovat määrättyyn rajaansa ehtineet, eivät siitä +sanottavasti enää kohoa, vaikka äänen pauhua vielä monin kerroin +lisättäisiin, niin eivät mielenkään laineet enää sen valtavammin läiky, +kun ne kerran ovat laitojaan myöten kuohumassa. Juusolla tuntuivat +hermotkin tylsyneen, ne eivät enää uusista iskuista ottaneet sen +tuntuvammin hytkyäkseen. + +Kippis veteli tupakkaa, käveli edestakaisin ja puhui siitä syömään +menostaan. + +-- Vai et tule. Mutta tuossahan sulla on kirje, vienkö sen mennessäni +postilaatikkoon? + +-- Elä koske, -- tulen itse viemään. + +Kapakkaan he joutuivat ja istuivat siellä syrjäisessä nurkassa +supatellen ja juoden. Juusokin oli juonut jo pari lasia ja tilasi +kolmannen; ihmeellisesti se tuntui helpottavan hänen täpösen täyttä +sydäntään. Teki niin hyvää kuvailla toisellekin mielensä mustaa +katkeruutta ja epätoivoa, siitä siirtyi ikäänkuin osa pois ja taakka +tuntui tasautuvan. Hänelle oli iskeytynytkin niinkuin tulppa sydämmeen, +se oli pidättänyt veren kulkemasta, ajatuksen juoksemasta ja +hyydyttänyt tunteen siihen katkeraan jähmeyteensä. Nyt se tuntui +sulavan pois, hellittävän ahtamasta. Joka lasilta, jonka he joivat, +tuntui Juusosta taas veri lämpiävän ja koko kangistunut olemus +vetreytyvän; hermotkin asettuivat ja tuo kirvelevä tuska siirtyi +ikäänkuin etemmäs, kävi heikommaksi, niin että sitä jo saattoi +yksityiskohtia myöten tarkastaa ja kertoa toisellekin, miltä se tuntui. +Sitä tehdessä suli luonto toisinaan niin pehmeäksi, että teki mieli +itkeä ja antaa tuskan tulvata kyynelten mukana esiin, toisen vuoron +taas tuntui tahto saaneen uuden, oudon voiman ja tarmon ja luonto +tuntui kyllin karaistuneelta voittamaan vaikka mitä tulkoonkin eteen. + +Mielialat vaihtelivat sitä nopeammin, kuta kauemmin he istuivat siellä +kapakan syrjäisessä nurkassa. Kippis koetti aluksi seurata Juuson eri +mielialoja, vaan sittemmin löi hän ne jo leikiksi, väitti että Juuso +liioittelee rappiotilaansa kuvatessaan ja toiveitaan mustiksi +maalatessaan. + +-- Eihän tässä nyt vielä olla lähelläkään mestauslavaa, vaikka pari +vekseliä romahtaisikin ja vaikka tyttö antaisikin rukkaset. Hui, hai! +Maailma seisoo yhä paikoillaan ja jatkaa säikkymättä kiertokulkuaan, +pyörii yhtä tasasesti kuin ennenkin ja pyörittää meitäkin. Hei, juo +sinä veli! + +-- Ei, katsos, syy onkin syvemmällä, puhui Juuso jatkaen äskeistä +kuvaustaan. -- Minä olen uskonut liian hyvää maailmasta, ihmisistä ja +itsestäni ja siksi se tuntuu niin karvaalta kun näkee esiripun syrjään +vedettyä kaikki mustana ja ilkeästi ilkkuvana. Itseluottamus on +kadonnut, vanhat ihanteet ovat vaipuneet valheiksi enkä kumminkaan +tahtoisi taipua tunnustamaan, että elämä ilman uskoa hyvään ja +totuuteen on elämätä. + +Kippis ei ymmärtänyt oikein mitä hän tuolla tarkotti, käsitti vain sen, +että siinä oli jotain ylenpalttista tunteellisuutta. Ja siitä hän käski +Juuson repiä itsensä irti. + +-- Mitä sinä niistä kaikista mietit ja märehdit, ole kuin muutkin +ihmiset. Ja kun katsot elämää aivan tyyneesti, niin eihän tämä nyt ole +niin varsin vaarallista. Nykyseen maailman aikaan ei enää kukaan kuole +nälkään ainakaan Helsingissä ja mitä muihin suruihin tulee, niin ole +huoleti, ei ne tapa. + +Niinkuin muut ihmiset, matki Juuso itsekseen kuulematta mitä toveri +siinä vielä muuta porisi. Mutta hän halveksi muita, niinkuin +itseäänkin. Nuo viheliäiset narrit, jotka itsekkäässä innossaan +ahertavat, reuhtovat ja raatavat tuota kallista arkihenkeään pystössä +pysyttääkseen, jotka konttaavat ja matelevat päästäkseen vehkeillään +aina kynnen verran eteenpäin ja polkeakseen muita saman verran alleen, +-- niitäkin hän halveksi ja sääli. Mitä he sillä kaikella voittavat: +tyydytystäkö vai tyytyväisyyttä? Samaa viheliäisyyttä päivä päivältä, +vuosi vuodelta, aina vain karttunutta himokkaisuutta, joka petomaisen, +alituisen nälkänsä ensi hätään tarvitsee myötään yhä suurempia +syöttipaloja, yhä verisempiä viipaleita. He kiipeävät kuin kuoleman +tuskassa, hyökkäävät ja tappelevat, toisiaan koettavat vetää alas ja +viskata alleen. Ja mikä heistä sitten lopuksi tulee? Siihen +aineelliseen tappeluunsa kerran kaatuvat ja kupertuvat, jälellejääneet +hyppäävät kilvan kaatuneen raadolle ja tappelevat he taas siinä, kunnes +on heidän vuoronsa kellahtaa alle ja maata muitten astuinportaana... + +Juuso ryyppäsi pitkän ryypyn, vaikka sekin häntä jo inhotti. Mutta +Kippis, joka oli hetkisen istunut ääneti, rupesi häntä taas +lohduttelemaan: + +-- Se on oikein, purase pitemmältä, niin jo karkaavat synkät ajatukset. +Saatpa nähdä, että sulle on maailma näistä puolin vielä yhtä avonainen +kuin kelle tahansa. Ja mitä tyttöön tulee, niin ... miten se olikaan: +»Vill du så hemtar jag dig af det kram...» + +-- Herkeä jo. + +-- Mitä hittoja, sulla on satoja valita, ota toinen ja rikas. Niin, +poika sinä, mikset ota rikasta tyttöä, -- onhan sulla kotitalossasikin +yksi, miks'et ota tuota Almin Hildaa. Vanhanpuoleinen jo tosin, mutta +rahaa on, sitä on, minä satun sen tietämään, Otto kertoi mulle kerran +päissään ollessaan. On kolmekymmentä tuhatta heillä lapsilla jo +kummallakin ja äidin jälkeen tulee vielä toinen mokoma -- olet sinäkin +sokea, kun et ymmärrä vierestäsi vihlasta, vaikk'et tarvitse muuta kuin +ojennat kätesi. + +Juuso kuunteli kummissaan tuota uutta käännettä toverinsa puheessa. +Mistä ihmeestä hänessä syntyi tuo ajatus, sehän oli aivan kuin +siirtynyt Juusosta itsestään, sillä totta tosiaan, tuo mielle oli jo +kerran hänessäkin välähtänyt, äsken juuri oli se vilahtanut, vaikka hän +sen halpamaisena kohta ajoi pois. Ja niin hän sen ajoi nytkin. + +-- En ole sentään niin kelvoton, että myön itseni muutamista +hopeapenningeistä. + +-- Sinä et myö mitään, sinä ostat, ostat ilmaseksi puhdasta rahaa. +Malja sen päälle! Ota tyttö ja ota pian ja kaikki huolesi ovat samalla +hiiden hinkalossa. Ajatteleppas, kuinka sitten nostat pääsi pystöön ja +viheltelet vain pikkuherroille semmoisille kuin Heikille ja halveksit +pankkeja. + +-- Mene pois saatana! Tahdotko vajottaa minut elävältä suohon? + +-- En, vaan kiskoa ylös. + +Vaan Juuso viskasi vihasesti sen ajatuksen luotaan. Hän kammoksui sitä +ja ajatteli taas minkälaisessa alennuksen tilassa hän jo sentään +olikin, kun täytyi tuommoista mielenjuohtumaa vastaan oikein taistella. +Tämmöisissä tuumissako istui nyt kapakan sakeimmassa savussa se puhdas +poika, joka vielä muutamia vuosia sitten elämän taisteluun käydessään +oli uhkunut elinvoimaa ja halua käyttääkseen sitä vilpittömästi jalojen +aatteidensa ja ihanteidensa hyväksi? Hänkö se oli, joka aina oli +väittänyt, että elämä ilman vilpittömiä periaatteita ja tunteita ei +ollutkaan elämätä? Hänkö tässä juuri oli halveksinut niitä, jotka eivät +ajatelleet muuta kuin itsekästä voittoaan ja käyttivät siihen koko +heille myönnetyn leiviskän...? Hänkö siinä nyt istui lamaan lyötynä +heittiönä ilman uskoa totuuden voimaan, ilman halua taistella sen +puolesta, mitä piti oikeana, kauniina ja hyvänä...? + +Kippis oli turhaan koettanut saada Juusoa innostumaan uusiin +ehdotuksiinsa, vaipunut istumaan nojalleen seinää vastaan ja siihen +puoleksi torkahtanut. Juusollakin lähti ajatus jo juoksemaan kankeasti; +nuo mietteet, joita hän alituisesti oli hautonut, nuo tunteet, joita +hän uudelleen ja uudelleen oli tuntenut, ne tunkivat nytkin kuin +panoraamassa esiin, vaan katkonaisina, raskasliikkeisinä. Ja hänen +silmänsä tarttuivat katselemaan vastapäätään istuvaa, torkahtelevaa +toveriaan. + +Olikohan tuokin -- niin ajatteli Juuso -- kerran unelmoinut, kuten hän, +olikohan haaveksinut sitä työtä maan ja kansan hyväksi, joka häntä oli +niin innostanut? Olikohan tuoltakin sitten katkenneet kaikki unelmat, +olikohan hänkin kamppaillut hengessään kiivaan taistelun olemisensa +puolesta ennenkuin heittäytyi tuohon hervottomaan, välinpitämättömään, +tahdottomaan asemaan, jossa ei enää juuri paljoa kärsi eikä toivo? +Olikohan tuokin kerran rakentanut linnaa, joka sitten oli lyttyyn +romahtanut hänen päälleen ja sullonut hänet vielä hengissä +raunioittensa alle...? + +Ei, Juuso ei tahtonut hautautua elävänä, ei seurata toverinsa kehitystä +tuolle asteelle asti. Vielähän hänellä oli voimaa ja tahtoa jälellä, +vielähän hän kykeni nousemaan... Vieläkö? Siivet ovat leikatut, +höyhenet kynityt ja pölyytetyt kaikkiin ilman tuuliin ja nyt oli jo +lentämisen halukin poissa. Miten voisi siitä alkaa elämistä alusta, +mistä saisi rohkeutta laskemaan uusia perustuksia kun ei mitään vanhaa +enää ollut jälellä, ei muuta kuin epäilys ja epätoivo. Ja mikä olisi +ilo tuosta uudesta riehunnasta narrien parissa; siinä piekselehtään +heidän poljettavanaan ja potkittavanaan, onnellisimmassa tapauksessa +joutuisi mahdollisesti itse potkimaan jotakin raukkaa... Ei, nyt hän +mieluimmin eroisi pois koko näyttämöltä, nyt olisi sopivin aika, ei +kaipaisi kukaan... Kyyneleen vuodattaisi kenties ymmärtämättömyydessään +vanha äitimuori, kun sinne kauas kotipuoleen kuulisi poikansa polosen +poistuneen. -- Itkisit kenties vanhus, mutta äiti, jos itkeä aijot, +itke poikasi elämää enemmän kuin kuolemaa, sillä elämä on kestävää +kurjuutta, kuolema kertaista. Kiireinen aamen kaikuisi hylkiön haudalla +ja maailma olisi tyytyväinen. + +Juuson mieli oli taas sulanut pehmeäksi ja hän kylpi kauan tuon uuden +mielialansa hivelevässä kuvassa. Vihdoin hän siitä havahtui ja katseli +ympärilleen: yö oli kulunut pitkälle, ravintolassa, jossa jo enimmät +tulet olivat sammutetut, ei ollut enää vieraita muita kuin toisessa +päässä huonetta joku yhtä myöhästynyt pari. Kippis torkahteli seinään +nojaten ja uninen viinuri seisoi sivummalla odottaen että saisi +maksunsa ja pääsisi pois nukkumaan. + +Juuso herätti toverinsa maksamaan. Tämä hypähti, tarttui lasiinsa ja +katseli mielihaikealla pöydällä olevaa tyhjää pulloa. + +-- Ti-tilataan uutta. + +Hetki oli kumminkin liian myöhänen tilausajaksi ja viinuri tuli nyt +esiin ilmottamaan, että ravintola oli suljettava. Miehet nousivat, +hakivat vaatteensa ja kompuroivat kankeina kadulle. Sieltä tulvahti +vastaan puhdas, viileä yöilma ja mereltä tuleva viima hiveli raittiisti +kuumentavia kasvoja ja virkisti ummehtuneessa ilmassa sakeiksi käyneitä +hengittimiä. Kippiskin toipui unteluudestaan ja huudahti: + +-- Hei, puolet jo meni niistä uudistusrahoista, vaan onpa toinen puoli +vielä jälellä. + + * * * * * + +Yö kului. Juuso ei muistanut tarkalleen sen yksityiskohtia eikä +tahtonutkaan muistaa, -- hän oli nyt ensi kertaa eläissään viipynyt +ummelleen koko yön juomareissulla. Aamupäivällä tapasi hän itsensä +istumassa taas kapakan pöydän ääressä, mutta nyt yksin; oluthaarikko +oli hänellä edessään ja sen maksoksi olivat viimeiset lantit lasketut +siihen viereen pöydälle. Sanomalehti oli hänellä kädessään ja sitä hän +oli muka lukevinaan, vaan ei hän sitä lukenut. Ajatus retkeili toisilla +teillä; se oli taas öisen unhotuksen usvaisesta hämärästä ruvennut +palauttamaan muistiin viime päiväin tapahtumia, lateli niitä esiin +yksin erin ja käsitteli toista toisensa perästä. Ei ollut hänelle vielä +kaikki aivan selvillä, mikä oli unta ja mikä totta, mutta kuta +selvemmiksi palaava muisti niitä kehitti, sitä synkemmäksi painui +mieli. Ravintolassa tuli ja meni ihmisiä, mutta ei hän niitä viitsinyt +katsella, samahan se hänelle oli, ketä siellä kulki. Hän juo tuosta +oluensa ja sitten lähtee ... minne? Kotiin? Samahan tuo minne meni... + +Silloin läimähti takaapäin käsi hänen olalleen. Juuso kääntyi: Otto +seisoi siinä iloisena ja hymyilevänä kuten ainakin. + +-- Ahaa! jopahan velimieskin kerran joutui rämäviftille -- gratulor! +Mutta niin olin minäkin, melkein silmäkulmillaan sitä aamulla kotiin +tultiin. Ja nyt, -- »kupariseppä Aleksander on minulle paljo pahaa +tehnyt, jumala maksakoon hänelle hänen ansionsa mukaan.» + +Ja Otto kertoi ryyppyä ja voileipää odotellessaan kuinka he olivat +illalla olleet varieteessa ja miten saamarin hauska nachspieli siitä +oli tullut, lopulta oli hurahdellut silkkaa samppanjaa myöten. + +-- Nyt se ryyppy maistaa -- terve! Mutta sinähän olet taas surullisen +näköinen kuin nyletty koira. Ole sinä iloinen, hiiteen surut; +»surevaiselle sydämmelle on paloviina paras lääke» -- niinhän se +laulukin sanoo... No niin, tiedänhän minä sinun asiasi, -- siellä +kävivät mustat miehet illalla kotona --, mutta elähän sinä sen vuoksi +mieltäsi menetä. Voitaneehan asiat jollain tavoin järjestää. Olisit +puhunut mulle ajoissa. + +-- Sullekin olen jo ennestään velkaa niinkuin koko maailmalle. + +-- Ole nyt jo! -- Otto otti toisen ryypyn, haukkasi voileipää ja joi +olutta päälle. -- Pitäähän auttaa miestä mäessä. Minä jo ajattelin +siitä itse puhua, vaan tässä eilen juuri mainitsi Hilda mulle, että +voisimmehan mekin sulle vähän lainata kun nyt satut olemaan pulassa. + +-- Hilda? + +-- Niin, näetkös, meidän rahoja hoidetaan yksissä, Hildan ja minun. +Mutta kuten tiedät on äitimuori tarkka ja visu ja tahtoo vielä olla +yksin isäntänä, vaikka me jo ollaan aikoja sitten täysikäisiä. Ja +hyväähän se muori tarkottaa. Mutta kyllä minä osaan muorinkin +pehmittää: + +-- Eihän se käy päinsä, miksikä pitäisi teidän uhrata rahojanne +tämmöisen heittiön hyväksi, kuin minä. + +-- Heittiöitä me ollaan kaikki Herran edessä. Eikähän tässä olisi +kysymystä muusta kuin pienestä lainasta, -- lainassahan ne meidän rahat +muutenkin ovat. + +-- Kuule, sinä avaat mulle uuden toivon. Vaan sittenkin, eihän se ole +mahdollista. + +-- Annahan olla, ei hätäillä. Koska sisarkin näkyy suostuvan, ja +hänellähän niitä rahoja enemmän on, niin sepäs merkillistä olisi, ellei +se olisi mahdollista. Siksi vain, että pääset vähän jaloillesi ja +työhön, ei mitään armopaloja, ymmärräthän. Hilda tahtoo tietysti pysyä +aivan syrjässä, ei luvannut minun itsestään mainitakaan, vaikken tässä +sitä muistanut. + +Hilda? Juuso mietti ja koetti selventää kankeasti juoksevia +ajatuksiaan, mutt'ei voinut käsittää miten se oli mahdollista ja mitä +se merkitsi. Ja siitä lähti syntymään hänen aivoissaan taasen joukko +uusia ja uudistuvia arveluita, jotka karkottivat toisiaan ja taas +palasivat loppumattomassa jonossa. Millä oli hän sellaista ystävyyttä +ansainnut Hildan puolelta, josta hän viime aikoina oli ollut niin +vieraantuneena? Voisiko hän ja minkälaisilla edellytyksillä ottaa +vastaan sellaista apua ja voisiko toiselta puolen taas kieltää...? + +Ei, hän ei nyt ymmärtänyt mitään, hänellä menivät ajatukset sekasin, +hän oli ehkä käsittänyt Oton sanat hullusti. Vai oliko tässä todellakin +uuden toivon, uuden elämänkäänteen alku? + +Kapakka rupesi tuntumaan hänestä tukahduttavalta, hän ei voinut siellä +sisässä enää istua. Otto siirtyi keskustelemaan parin uuden toverin +kanssa ja Juuso pujahti sillävälin ulos. Hän käveli rantaan, laskeusi +jäälle ja retkeili kauas selälle, jossa päivä kimallutti kirkkaaksi +lumista tannerta ja raitis merituuli vapaasti puhalteli. Siellä hän +koetti koota ja järjestellä ajatuksiaan. Hän muisti mitä Kippis illalla +oli puhunut ja kuinka hänen puheensa oli löytänyt salaisen polun hänen +omissa ajatuksissaan, polun, jonka hän kaikilla keinoin oli tahtonut +salvata ja tukkia. Ja hän sovitti nämä mietteensä yhteen Oton lausuman +lupauksen kanssa ja niistä syntyi kohta uusia tuumia ja arveluita. Hän +karkoitti ne luvattomina luotaan, vaan ne tekeysivät sitkeästi yhä +tuttavallisemmiksi. + +Olihan hän haaksirikkoutunut raukka, miksei hän iskeytyisi kiini siihen +viimeiseen toivon sirpaleeseen, joka hänellä oli tarjona? Mitäpä +hänellä oli muutakaan neuvoa? Ja olihan hän juuri äsken leikannut +poikki vanhain unelmainsa viimeisetkin säikeet, ne olivat menneet +ijäksi, niistä oli vain muistoja jälellä, niinkuin lapsuuden kodin +lämpösistä, ihanoista ajoista. Vieras vihuri oli hänet viskannut +uudelle, oudolle rannalle, mitäpä hänellä oli muuta, vaalia, kuin +nousta sinne ja koettaa uusissa oloissa rakentaa uutta elämistä. + +Ne mietteet olivat hänellä vielä hämäriä, eikä hän tiennyt missä määrin +ne perustuivat todellisiin otaksumisiin. Mutta niissä oli kumminkin +mahdollisuutta ja siksi ne jännittivät mieltä, pelottivat ja sytyttivät +sammuneita toiveita. -- Mutta antaa ajan kulua, arveli Juuso, +kääntyessään vihdoin päivällisen aikana takasin kaupunkiinpäin. Olihan +hän nyt kerran siinä asemassa, että hänen täytyi jättää kohtalonsa +salliman varaan, -- olipa mieluinen tai ei. + + + + +X. + + +Oven täydeltä lappoi ulos ihmistä Helsingin seurahuoneelta. Siellä oli +oltu kuuntelemassa jotakin ruotsinmaalaista luennonpitäjää, joka oli +puhunut kotimaansa viimeaikaisesta kirjallisuudesta, sen hajanaisista +suunnista ja rappiotilasta. Osa kuuntelijoista oli vielä jäänyt +sisälle, siellä piti pantaman toimeen vieraan kunniaksi juhlailtanen +maljoilla ja puheilla, toinen, kylmempi osa, lähti luennon loputtua +pois. + +Ulos tulijoille lehahti vastaan kevätillan vieno, lauhkea tuulahdus. Se +toi merta mukanaan torin yli läheiseltä ulapalta ja läheisestä +puistosta, jossa lehtipuut seisoivat hiirenkorvalla ja nurmi nosti +ensimmäisen vihannan nukkansa, toi se mukanaan heränneen luonnon +viestin. Päivä teki laskuaan, sen säteet kuvastuivat sataman hienosti +väreilevään kalvoon ja valoivat helakan ruskon etempänä olevain +Kaivopuiston huvilain seinille, pannen niiden ikkunat tulelta +punottamaan. Luentoyleisöstä pysähtyi yksi ja toinen seurahuoneen +edustalle huokasemaan merta ja katsomaan luontoa. He viittasivat +kädellään ulapan yli ja huomauttivat toisilleen kaunista +iltavalaistusta. + +Niin oli siihen muitten joukkoon pysähtynyt eräs kolmihenkinen ryhmä. +Siinä oli kamreeri Holm rouvineen sekä Heikki Grönberg; he +neuvottelivat parhaillaan, mennäkö kotiin suoraan vai pistäytyäkö +Kappeliin soittoa kuulemaan. Äkkiä työkkäsi Heikki kamreeria kylkeen ja +kuiskasi: + +-- Katsoppas tuossa! + +-- Mitä näen, eikö se ole Juuso Tuominen ja neiti Alm -- käsikoukussa. +Milloin se on tapahtunut? + +-- Nyt äsken, pari viikkoa sitten. + +He lähtivät verkalleen kävelemään vastakihlatun pariskunnan jälkeen, +siksi loitolta kumminkin, ett'ei ääni puhuessa kuulunut. + +-- Juuso aikoo perustaa itselleen tulevaisuutta, huomautti Holm vähän +ihmeissään. + +-- Ja korvata menneisyyttänsä, lisäsi Heikki. -- Jotain semmoista +aavistin tässä jo viime kuussa. Olin lentää selälleni, kun Juuso eräänä +iltana tuli luokseni ja laski eteeni sen vekselin hinnan, jonka olin +hänen puolestaan maksanut. Niitä rahoja en ollut koskaan odottanut +takasin. Vaan samaan aikaan kuulin, että hän oli tehnyt samat temput +muille saamamiehilleen. + +-- Ja mitä se sanoi rahalähteekseen? + +-- Oli muka saanut lainan, -- sehän siinä olikin merkillistä, sillä +kuka hullu sille antaisi ja takaisi. Sitten, vapunpäivän jälkeen kuulin +tämän ja ymmärsin. + +-- Kummapa kun Almin rouva on hellittänyt rahojaan, se on kitsas akka. + +-- Näkyypä hellittäneen. Tyttö kuuluu olleen Juusoon kauan pikeytynyt +ja Juuso taas, mitäpä osasi hän sen viisaampaa tehdä, kuin tarttua +kiini tarjona olevaan onnen sakaraan, -- sillä se oli hänelle +todellakin samalla ainoa pelastuksen sakara. + +Rouva Holm huomautti, että Juuso ei ollut sittenkään oikein onnellisen +eikä iloisen näköinen, oli päinvastoin kalpean ja kituvan näköinen. +Siihen selitykseksi kertoi Heikki, että Juusolla oli tainnut olla +tekeillä toiset lemmenvehkeet, mutta on kai uhrannut ne. Ja hän on +sellainen mies, joka halusta tuollaisia pikkuseikkoja hautelee +mielessään. + +-- Niin, hän on uneksijaluonne ja hän elää vielä liiaksi mukana noissa +takavuosien intoiluajoissa; tervejärkistä todellisuutta hän ei jaksa +tarpeeksi pitää arvossaan. -- Näin kuvasi Holm vielä rouvalleen Juuson +luonnetta. + +-- Hän ei ymmärrä aikaansa, muuten hän olisikin jo toinen mies, toisti +Heikkikin. + +-- Ehkä häneen nyt vaimonsa voi vaikuttaa? arveli rouva. + +-- Niin, Hilda on kyllä järkevä nainen, mutta intohimoinen ja kiivas on +laillaan hänkin. Ja jos siellä joskus räjähtää... + +He olivat saapuneet Mikonkadun kulmaan ja Juuso morsiamineen lähti +siitä kävelemään alaspäin. Silloin katkasi Heikki äkkiä lauseensa, +erosi seurastaan virkahtaen: + +-- Tulen hetken perästä Kappeliin, käyn ensin toivottamassa onnea +nuorelle parille -- kuuluuhan se asiaan. + +Ja hän lähti pistämään puolijuoksua kihloissa olevain jälkeen. + +Juuso käännähti yhtäkkiä ympäri. Hän oli tuntenut ikäänkuin ruumiissaan +jotain vastenmielistä tunnetta, oli melkein kuin aavistanut, että +siellä heidän takanaan tuli joku, joka tahtoi heitä puhutella. Sen +vuoksi hän ei ihmetellytkään, kun kääntyessään näki Heikin kiirehtivän +jälessään. Vaan Hilda katsoi kummissaan, että mistä Juuso sen arvasi. + +Niin, Heikki tahtoi vain toivottaa onnea vastakihlatuille, ei ollut +ennen sattunut heitä tapaamaan. Oli hauskaa nähdä, että se vanha +ystävyys nyt oli kehittynyt varsinaiseksi liitoksi. -- Hilda vastaili +ja kiitteli toivotuksista, Juuso pysyttelihe enimmäkseen ääneti. Hän +oli äsken kääntyessään taas ollut näkevinään tuon omituisen, kylmän ja +ilkeän kiillon Heikin silmässä ja se häneen aina vaikutti samalla +tavalla, kuin hän poikana ennen muisti käärmeen näkemisen ja +koskettamisen vaikuttaneen. Elna oli kerran huomauttanut samaa asiaa, +-- olikohan Hildakin sen nähnyt...? Ja Heikin äänessäkin kaikui +Juusosta tällä kertaa jotakin ilkeätä, härnäävää, hän aina hermostui +sitä kuullessaan. + +Keskustelun jatkoksi rupesi Heikki puhumaan luennosta, jota he juuri +olivat olleet kuulemassa. Hänen mielestään nuo ruotsalaiset sentään +olivat sangen sukkeloita, kun keksivät tulla meren yli tuommoiselle +asialle rahanansiolle. Ei se meillä suomalaisilla pälkähtäisi päähän. + +Nyt puuttui Juusokin puheeseen. + +-- Mutta yksi vertaus hänen luennossaan oli minusta sangen sattuva. Se, +kun hän kuvaili miten tuon rikkaan, aatteista ja luomista uhkuvan +loistoajan jälkeen seurasi väsynyt taantumisen aika, jolloin koetettiin +matkia vanhaa suuntaa, mutta ilman innostusta ja neroa, jolloin entisiä +aatteita koetettiin selittää ja tulkita milloin milläkin tavalla ja +kynnettiin itselleen uusia peltomaita vanhoilla vasikoilla, mutta +jolloin koko kirjallisuus oli jonkunlaista käsiteollisuutta, +elinkeinoa. Kirjailijat kilpailivat julaistessaan nidosten +lukumäärää ja ansaitakseen noilla vanhoilla aatteilla, -- se oli +leipäkirjallisuutta. Samanlaisen vertauksen voisi mielestäni sovittaa +meidän nykyisiin oloihin. + +-- Kirjallisuuteen? + +-- Eipä juuri. Vaan politiikkaan ja yleiseen elämään. -- Niin, +mahdollista, reaktiooniahan se; on meilläkin nykyaika. + +-- Ei yksin senkään vuoksi. Vaan siksi, että meilläkin on vanhojen +aatteiden alla niin paljo keinotekoista ja leipäinnostusta. + +-- Ka, voihan sekin olla paikallaan. Joka ajalla oma leimansa, tärkeätä +on vain oikein käsittää aikaansa. + +-- Ja juosta mukana huutaen sutten kanssa. + +Juuso oli, tietämättä oikein itsekään syytä, kärtynen ja pisteliäs; hän +oli kyllä viime aikoina muutenkin ollut äärettömän hermostunut, vaan +nyt Heikin seurassa tunsi hän itsensä tavallista hermostuneemmaksi. Ei +hän mahtanut olla muutenkaan oikein terve, mieli oli kuin alituisessa +pingoitustilassa ja aina toisinaan karahti kylmä väristys ruumiin läpi. +Onneksi Heikki, kun juuri kadunkulmaan tultiin, sanoi hyvästit ja +kääntyi takasin ennenkuin Juuso ennätti käydä epäkohteliaaksi. + +Hilda oli huomannut hänet hermostuneeksi ja kysyi kummissaan, miksi hän +oli niin levoton. Ja kun Juuso ei vastannut, ehdotti Hilda, että he +vielä ennen kotiin menoa tekisivät pienen kävelyretken Kaisaniemeen, +olihan ilta niin kaunis ja luonto niin rauhoittava. He astelivat sinne +melkein äänettöminä, katselivat hetkisen verkkopallon heittäjiä +hiekkakentällä ja jatkoivat siitä kävelyään rannalle, johon laskeva +päivä juuri heitti viime säteitään. Istahtivat penkille ja katselivat +laskua. + +Täällä Kaisaniemessähän se oli heidän kihlautumisensakin tapahtunut. Se +oli mennyt niin äkkiä, ei Juuso itsekään tarkoin muistanut miten se oli +kehittynyt. Ensikerran oli hänessä todenperään herännyt se ajatus Oton +kanssa kapakassa tapahtuneen keskustelun jälkeen. Hän oli ensin +vihannut sitä ja halveksinut sitä ja karkottanut sen luotaan, vaan se +oli kytenyt salassa ja kypsynyt vähitellen. Siinä oli ollut +kiitollisuutta Hildaa kohtaan, -- Oton hommasta hän oli saanut tuon +lainan, -- oli ollut vanhaa ystävyyttä, ja olihan siinä ollut vielä +muutakin, joka ratkaisi asian. Olihan Juuso niin hyljätyssä tilassa, +niin vailla vähintäkään toivoa ja itseluottamusta, eikä hän +nähnyt muuta keinoa päästäkseen taas pystöön ja saavuttaakseen +yhteiskunnallisen aseman. Kovalle se oli ottanut, -- Elnan muisto eli +vielä liian tuoreena, -- vaan hän oli joka päivä yhä selvemmin tullut +käsittämään, että hänen oli mahdoton peräytyä. He olivat Hildan kanssa +näihin aikoihin paljo yksissä, se oli heistä melkein kuin luonnollista, +ja he viihtyivätkin toistensa seurassa hyvin. + +Vappuna he olivat niinikään olleet yhdessä Alppilassa kuulemassa +ylioppilaslaulua ja palanneet sieltä takasin kahden kävellen +Kaisaniemen kautta. Kuumana porotti keskipäivän helle, he olivat +istahtaneet näinikään siimeiselle penkille lämpimissään levähtämään. Ja +miten lie sattunutkin, sanaa puhumatta osuivat heidän kätensä yhteen, +pieni puserrus, -- he olivat ymmärtäneet toisensa. Ja vielä samana +päivänä olivat he kotona ilmoittaneet kihlauksensa; Otto oli iloinnut +siitä, hän tiesi että Hilda sitä toivoi ja Juuso tarvitsi, äiti oli +ollut vähän kylmempänä, vaan antoi tyttärensä vapaasti päättää. + +Niin oli käynyt. Ja olihan olo nyt niin turvallista, niin rauhallista, +tulevaisuuskin huoleton ja lupaava. Juusolle tarjoutui tilaisuus tehdä +rauhassa työtä kunnes valmistuisi asemaan yhteiskunnassa. Ja olihan +tyttö hänen rinnallaan niin hyvä, se osotti myötään sellaista +vilpitöntä, sydämmellistä hellyyttä, että Juuso ei mitenkään tuntenut +sitä ansainneensa. + +Vaan sittenkin, miksi tunsi hän ikäänkuin salaista syytöstä mielessään, +mistä oli tuo puistattava, pelottava tunne, joka ikäänkuin hiljaa jäyti +sitä turvallista mielialaa, johon hän koetti tuudittautua? Siinä oli +katumusta ja siinä oli pelkoa... Ne olivat kai nuo vanhat unelmat, +mutta niistä täytyi irtautua, todellisuus oli alkanut, vanhat toiveet +haudatut. Kunhan nyt lauhtuisi tuo mielen tarpeeton jännitys ja +hermostus, -- se oli äskenkin Heikin tullessa hänet vallannut, tavannut +hänet ikäänkuin pahasta teosta. + +-- Kuule Hilda, huomasitko sinä Heikin silmässä tuota kylmää välkettä, +se vaikuttaa minuun aina kuin astuisin matelijan selkään? + +-- En minä huomannut, en tainnut niin silmiin katsoakaan. Vaan en ole +huomannut ennenkään, oletko sinä? + +-- Olen. Entä hänen äänessään, etkö siinäkään kuullut tuota ilkkuvaa, +pirullista kajannetta? + +-- Niin, hän puhuu tankkaamalla ja hänen puheessaan on epämiellyttäviä +väliääniä. + +-- Ei se ole sitä, siinä on jotain muuta, -- huu! + +Juusoa puistatti taas, koko ruumis värähti ja hän nousi ylös +ravistellen itseään niinkuin pahasta painajaisesta. + +-- Onko sulla kylmä? kysyi Hilda, + +-- On vähän, ilta käy viileäksi. Tule, kävellään kotiin. + +Juuso tunsi itsensä väsyneeksi, paneutui aikusin maata ja koetti +nukkua. Tunnin aikaa hän nukkuikin taikka oli puolihorroksissaan, vaan +heräsi siitä äkkiä vilun väreilyjen risteillessä ruumiissaan ja aivan +likomärkänä hiestä. Kylmän henki tuntui tunkeutuvan läpi koko ruumiin, +se karmasi selkäpiitä myöten ja pitkin koko vartaloa ja pani jäsenet +rajusti tutisemaan, niin että koko ruumis hytkähteli. Mitäs tämä on, +onko hän nähnyt pahaa unta vai painajainenko ahdistanut? Juuso nousi +ylös; huoneessa oli vielä hämärä ja kadulta kuului liikettä. Hän joi +lasin vettä ja paneusi uudelleen vuoteelleen, peittäen itsensä +huolellisesti. Vaan nyt taas tuntui niin kuumalta, oli kuin veri kaikki +olisi keräytynyt ihoon. Hän kuunteli: tuntui aivan kuin ohimojen +kohdalla olisi vasaralla taottu, poskia poltti ja patja pään alla +tuntui tuliselta. Hän oli kumminkin aivan selvästi valveillaan, ajatus +teki herkeämättä työtä, mutta levottomasti, hajanaisesti; mielikuvitus +loihti ehtimiseen omituisia, sukkelasti vaihtuvia ja hämärästi häilyviä +kuvia hänen eteensä. + +Hän näki aivan kuin avonaisten silmäinsä edessä sen kodin, jonka +perustamista hän Elnan kanssa niin hartaasti oli haaveksinut. Suuri +lamppu paloi pöydällä, liekki pieneksi väännettynä ja punainen verho +varjostimena. Hän itse levähti sohvalla, odotti juuri Elnaa, jonka piti +tulla ovesta sisälle. Nyt se tulikin, ovi kävi, -- vaan eihän se +ollutkaan Elna, sillä oli tummat silmät ja niissä tuo ilkeä, kylmä +välke. Ja tuo ääni, hyi, noin kylmästi ilkkuva, noin ontelolta +kajahtava. Se tuli lähemmäs tuo olento ... hän pelkäsi sitä, se toi +mukanaan jäisen viiman... + +Taas värisi Juuso vuoteessaan niin että jäsenet hytkyivät ja leuka +lokatti. Hän koetti taistella tuota vilustusta vastaan, koetti +ponnistella ajaakseen pois tuon ilkeän tunteen ja häijyt mielikuvat. Ja +se onnistuikin. Hän makasi hetken rauhallisena, ajatus kulki tyyneesti +ja terveesti ja hän vaipui taas horrostilaan. + +Mutta seuraavassa tuokiossa takoivat jo ohimot taas, peitto tuntui +ahdistavan niinkuin pakkoröijy, hän ei voinut hengittää, hiki valui +virtana. Hän oli näkevinään Elnan istuvan siimeksessä tuolla +sohvannurkan takana, -- suuret siniset silmät ja otsaa kiertävät +vaaleat kutrit. Mutta noissa silmissä oli nyt niin sureva katse, sureva +ja nuhteleva, syvästi, mutta samalla lempeästi syyttävä... Tyttö seisoi +pöydän ääressä ja näytti tekevän kauppaa Heikin kanssa, jolla oli +toisessa kädessä maksamaton vekseli ja toisessa ne Juuson tuomat rahat. +Miksi oli Elna tuossa, miksi tarttuu Heikki häneen kiini ja vetää hänet +pois... Ei, Juuson täytyi tempasta Elna luokseen, pois Heikin kourista. +Vaan hän ei päässyt, hän oli kuin kahleissa, ei voinut liikahtaa, ei +hengittääkään. Ja silmiä sumusi ja päätä pyörrytti, tuntui aivan kuin +olisi vaipunut syvänteeseen. + +Juuso heräsi vielä kerran. Ei, kyllä hän oli sairas, pitäisi hakea +lääkäri. Hän koetteli päätään: se oli polttavan kuuma ja niin raskas, +raskas... Ja nuo kummalliset mielikuvat, mistä ne olivat kotosin? Eihän +hän ollut tehnyt Elnalle mitään vääryyttä, olihan hän menetellyt aivan +rehellisesti, hän ei vain ollut voinut toteuttaa alkuperäistä +aijettaan... Ei, Elna, et saa katsoa minua noin kummallisesti, se oli +kohtalo, joka meidät erotti, sinuahan ainoata rakastan enkä ketään +muuta... Sinua vain, uskotko sen? Etkö? Sinun täytyy uskoa, uskotko +sitten, jos minä vielä toteutan sen yhteisen unelmamme? Ole huoletta, +minä teen sen, vielä on aikaa. Mutta aika rientää, täytyy kiiruhtaa, +kirjoittaa heti Elnalle että hän peruuttaa kaikki lupauksensa, heti +paikalla, vielä on aikaa... + +Juuso nousi vuoteeltaan, horjui kirjoituspöytänsä luo, värisi ja +vapisi, haki paperia laatikosta, otti kynän ja tähtäili sitä +mustepulloon. Kevätillan viimeinen rusko loi vielä hienosen valon +pimeään huoneeseen, jossa Juuso ylisillään istui kirjoittamaan. Mutta +käsivarsi ja koko ruumis tutisi niin, että ainoastaan muutamia +koukeroita syntyi paperille; hän ponnisti siltä vielä, tähtäsi ja +kirjoitti, siitä täytyi tulla kirje... Vaan jo putosi kynä kädestä, hän +horjahti, oli pudota lattialle, piteli pöydästä kiini ja hoiperteli +vuoteeseensa. -- + +Kun palvelija aamulla tuli huoneeseen, makasi Juuso kovassa kuumeessa +ja täydessä houriossa. Haettiin lääkäri, tämä tutki, -- niin, se oli +lavantautia, sitä liikkui kaupungissa. Juuso oli varmaankin vilustunut +tai muuten oli ruumiin vastustusvoima heikentynyt, hänellä oli tauti +ankarassa muodossa. Potilas olisi oikeastaan ollut siirrettävä +klinikkaan, vaan kun kotona luvattiin huolellinen hoito erillään muista +ihmisistä, sai hän jäädä sinne. Hilda tahtoi itse hoitaa häntä ja +järjesti pian huoneen tautihuoneeksi, laittoi lääkkeet ja hankki +apuhoitajan. Järjestellessään huonetta huomasi hän pöydällä paperin, +johon oli mitä kummallisimpia koukeroita piirretty. Hän tarkasteli +sitä, siinä oli tapailtu kirjaimia, oli epäilemättä houriossa tehtyä. +Hilda tavasi: »Rakas Elna. Sinua -- --» + +Muuta ei ollut, vaan siitäkin kalpeni lukija hetkeksi ja silmät +leimahtivat kerran intohimoisesti. Vaan ainoastaan hetken hän niin +seisoi, hän rutisti paperin rutosti kouraansa, mutta kehitti sen +seuraavassa tuokiossa auki, kääri sen ja pisti taskuunsa, ja riensi +taas sairasta hoitamaan. Hän oli uskollinen, huolellinen hoitaja, +niinkuin voi olla ainoastaan rakastava, vastakihlattu morsian. + +Juuso poti viikon verran aikaa hyvinkin huonona, houraili vuoroin, +vuoroin makasi heikkona kuumeessa. Houreessa hän puhui paljo +kummallisia asioita, kiivasteli väliin jotakin muka vihamielistä mahtia +vastaan, joka tahtoi tempasta hänet mukaansa, väliin heltyi pehmeäksi +ja alakuloiseksi, itkikin toisinaan. Selvempinä hetkinä, kun hän valvoi +yön hiljaisuudessa, ajatteli hän, tuntiessaan kuinka heikko hän +oli, että hän nyt kenties kuolee. Tuo ajatus tuli hänelle niin +tuttavallisena ja helpottavana eikä se ollut ensinkään vastenmielinen. +Silloinhan loppusivat kaikki kärsimykset ja vastukset ja elämän uudet +pettymykset. Eikä hänellä tuntunut olevan mitään erityistä elämänhalua, +hän oli niin väsynyt, nyt olisi hän valmiimmillaan eroamaan ilman +kaipausta ja ilman katkeruutta. + +Vaan taudin selkä taittui, hän rupesi kostumaan; voimain kanssa virkosi +elinhalukin ja tuo verkkasen parantumisen aika oli hänelle yleensä +suloista levon ja rauhan aikaa. Hän kuvitteli, että hän oli sinne +tautinsa taakse haudannut kaikki kovat ja katkerat taistelunsa, +pettymyksensä ja nöyryytyksensä. Nuo karvaat ajatukset ja katkerat +tunteet olivat lopulta kehittyneet tuoksi tuskalliseksi sielun +jännitykseksi, joka vihdoin oli tautina purkautunut esiin, mutta sen +avulla myöskin helpottanut ja lauennut. Hänellä oli ennen tautiaan veri +ollut ikäänkuin raskaaksi sakeoittuneena, nyt se oli siitään ohentunut +ja puhdistunut. Ja nyt hän siitä parantumisensa hetkestä kuvitteli +alottavansa henkisesti ja ruumiillisesti uuden elämän ja uuden +tapausten, tunteiden ja mietteiden sarjaa ja toivoi nyt varmasti, että +se uusi mieliala jäisikin pysyväiseksi. + +Hilda oli alituiseen hellänä ja rohkaisevana hänen luonaan, milloin +luki ääneen, milloin teki käsitöitään, kertoen kaupungin kuulumisia. +Hän laittoi häävalmistuksia ja niistä häistään ja tulevaisuudestaan he +siinä enimmäkseen keskustelivat ja loivat suunnitelmia. Juuso ei +jaksanut niistä tuumista innostua niinkuin Hilda, vaan ei ne puheet +häntä myöskään vaivanneet, niinkuin toisinaan ennen tautia; hän makasi +enimmäkseen ääneti ja kuunteli, oli tyytyväinen siihen, miten Hilda +järjesti kaikki. Kesäkuu oli nyt kulumassa, heinäkuussa he muuttaisivat +maalle, että Juuso saisi siellä oikein voimistua ja sitten syksymmällä +viettäisivät he häänsä. Ja häitten jälkeen he matkustaisivat ulkomaille +ja viettäisivät talven Pariisissa. + +-- Ajatteleppas kuinka hauska tulee olemaan, kun saamme siellä elää +kahden, aivan riippumattomina muista ihmisistä. + +-- Ja aivan vapaina näistä kotimaan ahtaista oloista, rettelöistä, +vehkeistä ja puolueista. + +Siinä vuoteellaan rakenteli Juuso itselleen aivan uuden tulevaisuuden +kaavan, sopusointuisen hänen nykyisen rauhallisen mielialansa kanssa. +Hän jätti siitä pois hyvin paljo semmoista, mitä ennen oli hänen +suunnitelmaansa kuulunut. Kaikista ajan kysymyksistä ja suunnista aikoi +hän vetäytyä syrjään, antautua hiljaisuudessa valmistelemaan +alullepanemiaan tieteellisiä töitään ja sitten täällä kotimaassa +hankkia itselleen hyvin vaatimattoman ja syrjäisen aseman +yhteiskunnassa. Hän oli ennen erehtynyt siinä, että oli väärin +käsittänyt taipumuksensa ja kykynsä, -- maailman riennot ja riidat, ne +eivät todellakaan olleet häntä varten, ja suuruuden unelmistaan hän +toivoi päässeensä. + +Eräänä päivänä tuli Heikki häntä katsomaan. Juusosta tuntui, että hän +oli voittanut kaiken vanhan vastenmielisyytensä Heikkiäkin kohtaan, -- +hän olikin silloin taudin tullessa ollut niin tuiki hermostunut. +»Kyntäjän» paperit oli hän jo tautinsa alussa lähettänyt parille +nuoremmalle toverille, ja nyt tuli Heikki ilmoittamaan, että he Holmin +kanssa olivat ottaneet sitä valvoakseen. Juuso ei puhunut siitä mitään, +hänestä se kai oli parasta, eihän hänellä itsellään kumminkaan ollut +enää toimikykyä eikä tarmoa siihen puuttumaan eikä hän tahtonutkaan +sitä tehdä. + +Joskus häntä tosin huoletti tuo välinpitämättömyys ja tahdottomuus, +jonka valtaan hän huomasi joutuneensa. Oliko se halpamaista heikkoutta, +oliko hän raukkana hyljännyt vanhat aatteensa ja tuudittanut itsensä +petolliseen unelmaan? Jalkeille jaksettuaan kirjoitti Juuso siitä +Vilholle, kuvaili nykyistä mielialaansa ja selitti viime aikain +tapahtumiaan ja kärsimyksiään. Ja hän lupaili häämatkallaan pistäytyä +Vilhoa katsomassa tämän parannuslaitoksessa, jos ei tämä jo sitä ennen +olisi palannut terveenä kotiin. + +Vilholta tuli pian vastaus. Juuson lupauksesta tulla häntä katsomaan, +oli hän iloissaan, mutta varotti: »Jos tulet, tule matkasi alussa, +myöhemmin et ehkä minua enää elossa tapaa. Ja kumminkin olisi vielä +niin hauska saada elävin silmin nähdä sinua ja saada mukanasi tervehdys +kotimaasta, jota en itse enää koskaan näe.» Mutta vaikka hän itsestään +olikin näin toivottomana, oli Vilholla kumminkin Juuson varalle +rohkaisevia sanoja. Hän sanoi tuntevansa kokemuksestaan, miten tauti +lamauttaa ja heikentää tahdonkin. Vaan se menee ohi, sielu saa kyllä +kimmovaisuutensa takasin, tahto tarmonsa ja toimikykynsä. Ja hän käski +Juuson olla rohkealla mielellä ja kantaa päätä pystössä, -- vastuksissa +se vain mies karaistuu. + +Tuota mietiskeli Juuso itse maaten vuoteellaan. Ei hän tuntenut +karaistuneensa. Tuli oli ollut ehkä liian kuumaa, se oli polttanut, +tehnyt hapraaksi ja heikoksi. Ja samalla kuin hänestä nyt taudin +jälkeen tuntui niin turvalliselta ja levolliselta, tuntui myös siltä, +kuin jotain olisi särkynyt, kuin jokin kieli, joka ennen oli soinut +kirkkaasti ja soinnukkaasti, olisi katkennut ja jäänyt äänettömäksi. +Mikä kieli se oli ollut, sitä hän ei tiennyt, tuntui vain kuin jokin +osa häntä itseään olisi jäänyt sinne taudin edelliseen aikaan. Mutta +jääköön, ajatteli hän toisakseen, kunhan vain ei repiämän sioja rupea +pakottamaan. Onhan nyt hyvä, niinkuin on. + + * * * * * + +Oli aikunen elokuun aamu, kun Juuso ja Hilda rinnakkain seisoivat +Helsingin rannasta lähtöä tekevän laivan kannella ja heittivät +jäähyväisiä kaupungille, joka nyt niin rauhallisena ja intohimottomana +näytti nukkuvan aamu-untaan tuossa heidän edessään. Se tuntui nyt niin +ystävälliseltä ja sovinnolliselta tuo kaupunki, kuin jos siinä ei +asuisikaan ollenkaan sitä katkeraa vihaa, kiivasta kilvoittelua ja +alati hehkuvaa himoa, joka sen eläjiä aina armotta kannustaa ja estää +heitä tuntemasta tyytyväisyyttä ja onnea. + +Juusokin tunsi mielessään pelkkää sovinnollisuutta ja rauhaa. Monasti +oli hän hartaasti toivonut sitä hetkeä, jolloin hän saisi joksikin +ajaksi pudistaa isänmaan pölyn jaloistaan ja saisi ikäänkuin +kiintonaisen pisteen sen ulkopuolella, josta hän syrjäisenä ja +intohimottomana voisi tarkastaa sen touhuntaa. Vaan nyt, kun laiva +lähti poikkenemaan pois rannikolta, tunsi hän melkein kaipausta +mielessään. Kuinka se olikin sentään rakas kaikessa pikkumaisuudessaan +tuo pienoinen maa! Hän ajatteli mainita siitä Hildallekin, vaan tämä +ennätti ennen häntä: + +-- No, Juuso, nyt on jo aava ulappa Suomen ja meidän välillä. Nyt +olemme kahden. + +Niin, kahden, se oli Hildalle pääasia. Ja senhän olisi pitänyt olla +hänellekin. Ehkäpä se ajan oloon vielä onkin. + +Kahden saivatkin he nyt olla, viikkokausiin eivät he tavanneet yhtään +tuttavaa eivätkä halunneetkaan tavata. Kahden matkustivat he halki +Euroopan mantereen, katselivat sen suuruuksia ja ihailivat sen +ihanuuksia. Pitemmittä viipymisittä matkustivat he kumminkin +Pohjoissaksan kautta, kulkivat laivalla Reinin ikikuulujen rantojen +lomitse Baijerin lämpimään viinimaahan ja jo pari viikkoa kotoa +lähdettyään ajoivat he eräänä päivänä vaunuissa rautatieasemalta +vastamaata sille ylängölle, jossa siaitsi pieni potevain yhteiskunta, +keuhkotautisten parantala. + +Surullinen yhteiskunta! Taistelua elämän puolesta, taistelua riutumista +ja elinvoimain loppumista vastaan, oli luettavana kaikkien noiden +kuihtuneiden, taudin taittamain olentojen kasvoissa, joita he tapasivat +kävelemässä ja istumassa parantalan puistoissa. Mutta useimpain +kasvoissa oli kumminkin vielä toivoa jälellä. He hengittivät siellä +raikasta vuori-ilmaa, joka tuntui kevyeltä heidänkin sairaissa +keuhkoissaan ja toivoivat vielä elinvoimain palaavan. Siinä vaan, jota +vierailijat nyt olivat tapaamassa, ei ollut enää toivon merkkiäkään +jälellä, hänessä ei näkynyt enää taisteluakaan, hän näytti jo +antautuneen kylmän voittajan valtaan. + +Vilho makasi lepotuolissa tuulen suojaamassa, päivänpuoleisessa +kuistikossa, johon hänet oli päivän-ajaksi siirretty, ja hänen +uinaileva katseensa tarkasteli herkeämättä alempana olevan vihannan +laakson metsäistä rinnettä; hänen näkyi tekevän mieli tuonne kävelemään +havupuiden varjostamille käytäville, vaan ei jaksanut mies enää. Juuso +tuli takaapäin, tarkasteli häntä kotvasen salaa: viime nipukassa he +olivat tulleet, se oli tulos tarkastuksesta, päivä myöhemmin olisi jo +ehkä ollut liian myöhä. + +Vilhon kalpeat kasvot, joissa versoili pitkä, vanukkeinen, vaalea +parta, vilkastuivat ja ilostuivat, kun hän samassa huomasi vanhat +ystävänsä. Hän käännähti tuolillaan, viittasi heidät lähemmäs ja +tervehti sortuneella äänellään: + +-- Tulittepahan, kiitos siitä! Olenkin viime päivinä niin monasti +mielessäni laskenut, milloin voisitte ehtiä ja ehtisittekö ollenkaan. +Kotimaan ilmaa se näet mieli vieläkin kaipaa, sinnehän sitä on +tämmöisenäkin kuuluvinaan. + +Vaikka Vilho jo olikin siksi heikko, että pää toisinaan vaipui tuolin +nojaan ja ääni pitempää lausetta puhuessa sortui kuulumattomaksi, oli +hänellä kumminkin täysin hallussaan vilkas ajatus- ja arvostelukykynsä, +hilpeä mielensä ja sen lämpöset, puhtaat aatteet. Hän oli kauan +odottanut tätä hetkeä, saadakseen ymmärtävälle ystävälle kertoa +sielunsa hiljaisista taisteluista ja mietteistä pitkän yksinäisyytensä +ajalta ja saadakseen jättää jollekulle ikäänkuin toteutettavaksi niitä +tuumia ja tunteita, joita hänen myötään toimiva mielikuvituksensa oli +hautonut, vaan joita hän ei ollut jaksanut tuoda julkisuuteen. Ensiksi +tahtoi hän kumminkin kuulla kotimaansa asioista, sen nykyisistä +riennoista ja uusista suunnista. + +Niitä Juuso hänelle kuvailikin, kertoi uusista miehistä, jotka olivat +nousseet näyttämölle, uusista virtauksista, uusista vivahduksista. +Hän kuvaili niitä siinä värityksessä, jossa hän ne omalta kannaltaan +oli nähnyt, kuvaili miten taantumissuunta yhä enemmän siirtyi +persoonapolitiikan palvelukseen, jossa aatteet saivat olla koristavina +kyltteinä. Kuunneltuaan ja kyseltyään istui Vilho kotvasen mietteissään +ja puhui sitten hiljaa, matalalla äänellä: + +-- Niin, siihen suuntaanhan olivat olot kehittymässä jo edellisinä +vuosina ja niin päin olen täältä syrjästä seuratessani kuvaillutkin +niiden kehittyvän. Voinpa nähdä aivan kuin silmäini edessä nuo +pikkusielut, jotka siellä nyt kilpailevat etusijasta, koettaen kynsin +hampain kiipeillä toistensa yli ja pitäen noita edellisen ajan aatteita +ja Snellmanin lausumia tunnussanoja portainaan ja välikappaleinaan. Se +on siellä Suomessa sitä keskinkertaisten aikakautta nykyjään ja, +niinkuin keskinkertaisten aikakaudella ainakin, merkitsevät aatteet ja +suunnat vähän, persoonat kaikkea. Vanhat johtavat henget ovat poissa ja +heidän mielipiteitään on nyt jokainen edustavinaan, vaan oikeastaan +niitä ei edusta kukaan; jokainen koettaa niitä selvittää ja tulkita, -- +tekee sen omassa värialassaan. Kilpailu on kiihkeä, mies se, joka siinä +pikajuoksussa jaksaa työntää toisen alleen ja hänen päällitse rientää +maaliaan kohden. Siellä tohistaan jalojen aatteiden ja harrastusten +nimessä, vaan tosiasiassa ovat nuo aatteet niiden edustajille itselleen +vain koreita otsakuvia ja kuuntelijoillekin ne jo kajahtavat +helisevältä vaskelta... + +Yskän kohtaus katkasi Vilhon puheen; hän oli liiaksi kiihoittautunut, +oli puhunut liian rutosti, veri oli lähtenyt liian nopeasti kulkemaan +ja nyt rinta kosti sen varomattomuuden: verisylky punasi huulet. Hetken +hän levähti ja puheli sitten tyyneemmin, verkemmin: + +-- No niin, tämä on nyt sitä aikaa, eihän siitä sen enempää ole +sanottavaa. Surettavaa on vain se, jos tämmöiset suunnat ja mielipiteet +lyöpyvät vereen ja kasvavat kansaan kiini, jos nuorisokin, joka nyt +nousee siinä ilmassa ja imee sisäänsä noita persoonallisuusaatteita, +omistaa ne omikseen ja rupee niiden mukaan menettelemään. Silloin ei se +opi koskaan asettamaan pyrintöjään korkealle, ei yhteishyvää omaa +etuaan ylemmäs; se tottuu jo alun pitäin matamaan matalaa maata myöten +ja -- ja sinne se jumala paratkoon kyllä myöhemminkin ehtisi. Ei +todella olisi se onni pienelle kansalle meikäläisissä oloissa. Ja +onnellisuuteenhan me kaikki kumminkin pyrimme, joskin eri aikoina eri +tavoilla. + +He keskustelivat kauan näistä asioista siirtyen luonnollisesti +etupäässä puhumaan omasta suhteutumisestaan näihin ajan virtauksiin. He +muistivat niin hyvin, kuinka he moniaita vuosia sitten, hehkuen vielä +siitä suuresta innostuksesta, jossa he olivat olleet mukana, olivat +perustaneet »Kyntäjänsä» estääkseen juuri nuorisoa vaipumasta siihen +aatteettomaan unteluuteen ja yksinomaiseen omain etujensa +ajattelemiseen, joka silloin jo rupesi levenemään ympäriinsä. He olivat +työskennelleet jotenkin huonolla menestyksellä; tuo yleinen virta oli +vienyt useimmat mukanaan. No, he olivatkin ehkä laskeneet +vaikuttamiskykynsä liian suureksi, he olivat olleet liian vähäväkiset +ja kokemattomat toteuttamaan sitä vaikeata tehtävätä, jonka olivat +suoritettavakseen ottaneet. On vaikea potkia tutkainta vastaan, selitti +varsinkin Juuso; luonteille semmoisille kuin heidän, on se kahta +vaikeampi. Ja siksi olikin Juuso päättänyt vetäytyä syrjään; koetelkoot +nyt muut, ja jos he eivät voi toimia siihen suuntaan, johon »Kyntäjä» +alkujaan oli aikonut, niin sehän osottaa vain, että se onkin +mahdotonta. + +-- Mitä, noin väsynytkö olet todellakin sinäkin, veljeni? puhui Vilho +puoleksi kummissaan, puoleksi nuhdellen. -- Olkoon totta, että olemme +liiaksi luottaneet itseemme, kaikkea itseluottamustamme emme siltä saa +menettää. Lausuttu sana on aina lausuttu, voihan sillä aina jos +vähemmässäkään määrässä vaikuttaa. Minut riisti kohtalo pois, mutta +sinullahan on vielä elämä edessäsi ja siellä kotona tarvitaan kyllä +vastapainoa vallitseville virtauksille, tarvitaan herättää mieliä +itsenäiseen ajattelemiseen. Ei, älä hylkää sinä »Kyntäjän» aatetta, +etkä sitä teekään, sinuun luotan. + +-- Elä luota liiaksi. En ole minä mikään luova nero, eikä minusta ole +äänen antajaksi. Sinä sen ehkä voisit, minä olinkin aina tahtonut olla +vain vähäpätöinen palvelija aatteiden puolesta... Sitäpaitse, minä olen +taas ollut liian lähellä tulta... + +Mutta Vilho ei hellittänyt hänestä ja pikkusella ystävällisellä +riidalla he erosivat, kun Vilhon täytyi mennä levähtämään, -- +keskustelu oli näet häntä liiaksi rasittanut. Kun taas iltapäivällä +tavattiin, kertoi Vilho saaneensa Helmeltä kirjeen, jossa tämä mainitsi +aikovansa tulla hänen luokseen. Mutta hän oli vastauksessaan kieltänyt +tyttöä tulemasta. Olisihan ollut rakasta kerran vielä puristaa tuon +hellän, kelpo Helmen kättä, vaan hänen tautinsa oli kyllä muutenkin +tullut heille kalliiksi, miksi tehdä sitä enää kalliimmaksi. Ja mitäpä +hyödytti enää haudan reunalla uudistaa muistoja ja tunteita, jotka +kuuluivat vaan eläville. + +-- Kun teidät näen tässä onnellisina edessäni, puhui hän hiukan +surumielisenä, niin eipä paljoa puutu, etten tunne kaihoa mielessäni. +Teilläkin on se ystävyys kotosin sieltä nuoruuden ensimmäisten +lämpöisten tunteiden ajoilta. Niin oli laita meidänkin, Helmen ja +minun. Teidät on tämä ystävyys johtanut sinne, mihin olette +pyrkineetkin... + +-- Elähän nyt noin puhu, virkkoi Juuso katkasten ystävänsä sanat, jotka +omituisesti vihlasivat hänen sydäntään ja tuntuivat ikäänkuin +soimauksilta, syytöksiltä. -- Elähän toki noin katso mustissa omaa +kohtaloasi, eihän se ennen ollut tapasi. + +-- Ei ennen. Mutta miksi nyt enää koettaisin pettää itseäni ja +luulotella muuta, kuin mitä selvästi näen ja tunnen. Elinvoimani ovat +kuluneet, keuhkoni ovat lopussa. Elä luule Juuso, että minun on ollut +aivan helppoa päästä sille kannalle, jolla nyt olen. On raskasta luopua +siitä, mitä on aikonut, toivonut ja suunnelmoinut, on raskasta erota +näin nuorena. Mullakin oli edessäni suunnattu elämäntyö, minuakin +odotti onni hellän ystävän rinnalla. Mutta minä olen huomannut +välttämättömäksi irrottautua kaikesta, olen koettanut ja olen +voinutkin. Mutta on sekin kysynyt taistelua. + +Vilho oli entistään kalpeampi, puhui katkonaisesti ja hengitti +vaikeasti. Juuso huomasi, että hän oli liiaksi rasittunut ja tahtoi +lopettaa tuon mieltä kiihottavan keskustelun. Hän käsitti, että +lohduttaminen tässä on turhaa, mies ymmärtää asemansa ja puhuu kuin +mies. Ja hän ei tahtonut pitemmälti vaivata sairasta ystävätään, vaan +nousi ja tarjosi kätensä jäähyväisiksi. + +-- Joko nyt lähdette? No niin, mitäpä te täällä viipyisitte kuolevain +kammioilla, teitä kutsuu elämä. Jää hyvästi Juuso, hyvästi Hilda, onni +teitä seuratkoon. + +Hän koetti nousta tuolistaan, vaan ei jaksanutkaan, voimat pettivät. +Hän viittasi vain lähemmäs palvelijan, käski tämän työntää tuolinsa +aidan viereen siihen, mistä tie lähti solumaan pitkin loivaa rinnettä +ja kiertämään alangolle. Siinä hän istui ja katsoi, kuinka hänen +viimeiset kotimaan vieraansa hankkiusivat lähtemään. Mutta vielä hän +viittasi luokseen Juuson, kun tämä jo oli vaunuihin nousemassa, hymähti +ystävällisesti ja nosti sormeaan pystöön: + +-- Juuso sinä, muista pitää kartuusia vireillä! + +Vaunut lähtivät vyörymään rinnettä alas. Ennenkuin ne kääntyivät +polvekkeesta siimekseen, pyörähti Juuso vielä ympäri ja tervehti: +siellä heilautti Vilho hattuaan ja hänen huulillaan oli se vanha +ystävällinen, rohkaiseva hymy... + +Sinne jäi mies yksin vieraalle mantereelle, ventojen seuraan potemaan +-- ja kuolemaan, siitä ei ollut enää epäilystä. Mutta miehellä oli +miehen maltti, ajattelijan tyyneys ja viisaan rauha. Hän oli sanonut +jäähyväiset elämälle, sonnustanut itsensä ja odotti tuonen tuloa. Eikä +värähdelleet hänen silmäripsensä sen lähestyessä. + +-- Kuule Juuso, lähettäisimmekö sähkösanoman Helmelle, että hän pian +lähtisi matkalle, muuten hän myöhästyy, virkkoi Hilda, kun he +myötämaata nopeasti ajoivat alaspäin. + +-- Miksi tekisimme sen, Vilho on itse vastannut, vastannut harkintansa +mukaan, tehköön Helmi kuinka tahtoo. + +-- Niin on, vaan olisihan hänelle niin tarpeeseen ystävän lohdutus ja +hellyys... + +-- Lohdutelkaamme heikompia, hän eroo varmana, itsetietoisena, eroo +miehenä. + +He ajoivat ääneti edelleen, eivätkä Vilhosta enää puhelleet koko +matkalla. + +Vaan kuukautta myöhemmin saapui heille Pariisiin, osotteella, jonka he +olivat sairaalaan ilmoittaneet, kirje Helmeltä. Tämä oli tullut sinne +paria viikkoa myöhemmin kuin he, mutta tullut liian myöhään. Muutamia +päiviä ennen oli Vilho saanut ankaran verensyöksyn, joutunut +tainnoksiin ja siitä hän ei enää ollutkaan herännyt. Helmellä ei ollut +muuta tehtävää, kuin istuttaa syksyn kuihtuva kukkanen hänen äsken +luodulle haudalleen, itkeä siinä päivä ja palata kotiinsa. + +Mutta Juusolta ei valahtanut kyyneltäkään, sen sanan saatuaan. Hän oli +surrut jo etukäteen, surrut poismenoa sen ainoan miehen, joka +elämässään ehkä olisi voinut toteuttaa sen, mitä hän nuorukaisena oli +haaveksinut. Hän ajatteli vain kaihoten itseään: Oi jospa hän olisi +voinut periä sen tahdon lujuuden ja sen miehen voiman, joka tuossa +taittui! Mutta hän ei voinut. Ja nyt hän oli yksin, orpo ja heikko kuin +nummella hoikkanen näre, jota jokainen vinhempi tuuli koukistaa ja joka +koska tahansa voi katketa. + + + + +XI. + + +Valtiopäiväaika Suomessa läheni lähenemistään. Syksyn kuluessa olivat +enimmät vaalit toimitetut, ainoastaan joku uusi ja muutamia +valituksenalaisia oli siinä jouluneellusviikkoina enää jälellä. +Niinkuin ainakin säätykokousta valmistettaessa oli valtiollinen elämä +syksykauden ollut tavallista virkeämpi koko maassa ja pääkaupungissa +varsinkin. Esille tulevia asioita pohdittiin ahkerasti sanomalehdissä, +kannat ja suunnat selvenivät. Sitä varten olikin klubeissa ja muissa +kokouspaikoissa ahkerasti keskusteltu ja rakennettu suunnitelmia, +ehdokkaita valtiopäiville oli asetettu ja ehdokkaita hyljätty, oli +punnittu ja arvosteltu jokaista uutta ehdotusta ja uutta esiintyjää. +Oli sovittu ohjelmista ja menettelytavoista ja ikäänkuin isketty +viittoja, miten alkavassa ottelussa milloinkin oli kuljettava. + +Pääkaupungin suomalaisessa klubissakin oli tähän aikaan miltei joka +ilta ollut tavallista runsaammin väkeä ja tavallista virkeämpi elämä. +Milloin pitivät vanhemmat herrat sisähuoneissa yksityisiä kokouksia, +joll'aikaa nuoremmat miehet ja muut sellaiset, joita ei laskettu +kaikkia salaisimpia tuumia kuulemaan ja joiden tietoon ainoastaan +katkelmia saapui, väittelivät etuhuoneessa ja laskettelivat arvelujaan, +sen mukaan minne heidän näköpiirinsä ulottui. Milloin taas +keskustelivat kaikki yksissä suuren juomapöydän ympärillä, arvokkaimmat +ja mahtavimmat äänenantajina pöydän yläpäässä, muut siitä asteettain +alaspäin, kunnes pöydän äärimmäinen sivusta, jota voitiin melkein +rajattomasti jatkaa, päättyi rakennusmestareihin, kansakoulunopettajiin +ja käsityöläisiin. Paljoa nuoremmat miehet, kuten nuoret maisterit ja +vastaleivotut lainoppineet, istuivat jo arvossa ylempänä, -- sen +vaikutti heidän toivorikkautensa. + +Heikki oli tänä syksynä ensi kerran tullut suomalaiseen klubiin ja +päässyt perehtymään sen elämään ja rientoihin. Nyt oli hän jo sinne +hyvin koteutunut ja juurtunut, tunsi enimmät puolueen mahtavimmatkin ja +muita hän useimpia jo kutsui veljikseen. Kohta alussa oli hän klubissa +saavuttanut verrattain huomattavan sijan, olipa melkein kuin +luonnollista, että mies hänen kyvyllään ja hänenlaisella +maailmankatsannolla sen tulisi tuohon aikaan tekemään. Häntä +esitettäessä oli jo huomautettu, että hän oli tuon pirteän +nuorisolehden »Kyntäjän» varsinainen sielu ... luki muuten +lakitiedettä, valmistui piakkoin kandidaatiksi; mainittiin erittäinkin +eräästä äkäsestä kieliartikkelista, jonka alla oli ollut nimimerkki +H.G. Vanhemmatkin miehet supattivat väliin toisilleen, että sillä on +ikäisekseen harvinaisen kypset ja terveet mielipiteet ja ihmeellisen +tarkat tuntosarvet. + +Taas eräänä iltana oli ukkomiehillä tärkeänlainen kokous sisähuoneessa +ja saliin keräytyi nytkin illan kuluessa tavallisuuden mukaan kaarti +nuorempia politikoitsijoita. »Kyntäjää» oli äsken uusi numero +ilmestynyt ja siitä tällä kertaa keskusteltiin. Huomautettiin taas, +kuten monasti ennenkin, kuinka sen sisällys nyt uuden hallinnon aikana +oli muuttunut. Sen kirjallinen puoli ja kirjoitukset kaikenmoisista +yhteiskunnallisista reformikysymyksistä ja kansanvaltaisuuden aatteista +olivat jääneet pois ja sen sijaan oli siihen tullut hetken politiikkaa +koskevia artikkeleita. Niissä milloin vaikeroitiin, että maan kaikki +raha- ja liikeolot olivat vielä ruotsikkojen käsissä, terotettiin, +kuinka tärkeää olisi, että puolue paisuisi mahtavaksi ei ainoastaan +vallan ja hallinnon puolesta, vaan myöskin varallisuudessa, ja kuinka +aika jo vaati, että omat miehet kaikkialla astuisivat eturiviin. Siinä +oli suurpolitiikkaa! Heikille tuli tuon käänteen johdosta kehumista +vasten silmiä. + +-- Aika vaatii sitä, sen olen jo kauan huomannut ja koetin terottaa +sitä Vilholle ja Juusollekin, vaikka turhaan, selitti Heikki. -- +Nykyjään täytyy kieli-innostusta pitää vireillä, se on tärkeätä itse +kansan vuoksi. Sillä nyt vasta alkaa se herätä käsittämään, minkälaista +vääryyttä se on kärsinyt ja nyt on se vihassa. + +-- Niin juuri, toistivat toiset, nyt on rauta kuumaa, nyt täytyy takoa +ja lietsoa ja puhaltaa nuorisoonkin tuhatta vinhemmin tulta. Se on +muuten tärkeätä itse miestenkin vuoksi... + +-- Se on ollut meidänkin mielipide. Mutta Juuso näkyy yhä olevan toista +mieltä, ei politiikkaa nuorisolle, sitä vatkuttaa hän. + +-- Hm, hänestä on tainnut tulla siellä ulkomailla »eurooppalainen» muun +hyvän lisäksi. + +-- Hän kirjoittaa mulle sieltä sekä yksityisesti että lehteen +pantavaksi ... niin, täällähän mulla sattumalta onkin hänen kirjeensä +mukanani. Luen ehkä palasen siitä. + +Heikki otti taskustaan Juuson kirjeen ja silmäili sitä ensin, ennenkuin +rupesi lukemaan. + +-- Niin, tässä alussa hän puhuu Vilhon kuolemasta, hänen aatteistaan ja +hänen »jättämästään perinnöstä»... + +-- Vilho, niin, hänhän olikin »Kyntäjän» varsinainen isä, huomautti +joku joukosta. -- Vahinko miestä, jonka piti kesken töittensä +keikahtaa. + +-- Vahinko kyllä, myönsi Heikkikin. -- Vaan kenties se oli hänelle +itselleen parasta. Hänkin oli noita haaveksijaluonteita, jotka +ajattelevat kauniisti ja aikovat suuria, mutta joille pettymys +käytännössä juuri siksi onkin kahta katkerampi. Ja hänkin olisi +epäilemättä monasti elämässään tullut pettymään; tarmoa hänellä kyllä +oli ja toimintakykyä, mutta ei hän sittenkään ollut se mies, joka +todellisuuden kovassa koetuksessa olisi teräksenä pitänyt. + +-- Sitä ei tiedä; hänessä oli tosin paljo tunnetta, oli ehkä +liiaksikin, hänestä melkein voisi sanoa, että hän oli »tähän maailmaan +liian hyvä.» -- Mutta se Juuson kirje? + +-- Niin, hän jatkaa sitten: »Meidän, Vilhon ja minun, alkuperäinen aije +oli tehdä siitä -- 'Kyntäjästä' nimittäin -- vaatimaton rauhan työkalu +suomalaisuuden perusaatteiden palveluksessa, ei mitään sota-asetta eikä +liekkiä lietsovaa tulisoihtoa.» -- Juuso rakastaa, kuten kuulette, +vielä tällaista vertauksellista kukkaiskieltä. -- »Kyllä meillä siellä +kotoisissa oloissa kiihoitusta on, on niitä, jotka pitävät huolta, että +intohimot hehkuvat. Tottuu meidän nuoriso kyllä muutenkin pienuudesta +pitäin katsomaan asioita puoluekannan valossa, tottuu kiihkoilemaan ja +vihaamaan, mutta sen pitäisi myöskin oppia tuntemaan itse niitä +aatteita, jotka ovat kauniimpia puolueen kilvessä, ja saada halua +työskentelemään _niiden_ puolesta. Tottahan on, että kun on +puolueita, täytyy myös olla taisteluja. Mutta varsinkin tänne +etäämmälle tuntuvat ne asiat, jotka siellä kotona nykyjään ovat +puoluetaistelun esineinä, siksi vähäpätöisiltä ja yksityisluontoisilta, +ettei niihin toki kaikkea pitäisi perustaa. Varsinkin nuorten mielet ja +harrastukset olisivat ensiksi taivutettavat tähtäämään ylemmäs, +ymmärtämään ihmisyyden korkeampia, yleisempiä pyrintöjä, kyllä he +elämän koulussa vielä ehtivät takertua noihin jokapäiväisiin +pikkuriitoihin ja joutua piekselehtämään mieskohtaisten intohimojen +laineikossa. + +»Minusta tuntuu, syrjästäkatsojana ollen, muutenkin, että noissa meidän +nykyisissä puolueoloissa on jotakin epätervettä ja teeskenneltyä. Siinä +suomenmielisyydessä, josta te nykyjään kirjoitatte niin tulisia +paloartikkeleita, ei ole enää sitä vilpitöntä, sitä puhdasta +aatteellista tuoksua, jota oli ennen. Ne aatteet, jotka ennen +jalostivat taistelua ja olivat sen korkeimpana päämääränä -- +kansallisuusaatteet, kansanvalistusaatteet ja kansanvaltaisuusaatteet +-- ovat joko jääneet varjoon päivän pikkutapahtumain tieltä tai näyttää +siltä, kuin niistä, ainakin viimemainituista, tahdottaisiin aivan +peräytyäkin. Noita merkkejä seuratessani on mulle niin elävästi +muistunut mieleen, kuinka minä kolmisen vuotta sitten jouduin +sydämmestäni inhoamaan paria raittiutta huutavaa ja raittiusaatteen +nimessä intoilevaa nuorta miestä. Tulin näet tuntemaan heidät lähemmin +ja huomasin, -- kahdenkesken he eivät sitä viitsineet niin tarkoin +salatakaan --, että he koko ehdottoman raittiuden hyödystä eivät olleet +ensinkään sen syvemmin vakuutetut, oikeastaan välittivät he siitä viis. +Vaan he olivat tulleet huomaamaan, että nuoren miehen arvo ja merkitys +yleisön silmissä kasvaa, jos hän muiden hyvien avujensa lisäksi vielä +on raittiusmies, -- ja siitä heidän innostuksensa. Kansallisuusasialla +on todellakin korkeampi ja pyhempi tarkotus, kuin että siitä tuohon +tapaan olisi tehtävä jonkinlainen reklaamikyltti taikka sivuelinkeino. +Eikä missään tapauksessa ole terveellistä tyrkyttää nuorisoon +tuollaisia oppeja, sitä on etupäässä opetettava ajattelemaan +rehellisesti ja oikein...» + +-- Kuule, sehän on Dagbladia tämä, sitä lipilaarisuutta... + +-- Niin no, hän on nyt sellainen ijankaikkinen uneksija, hän ei ole +ennen voinut ymmärtää aikaansa ja nyt tekee hän sen vähemmin kuin +koskaan. Hän on siellä ulkomailla yksinäisyydessään rakentanut +itselleen tällaisen järjestelmän »ylevämmältä kannalta» ja tahtoo nyt +tyrkyttää muillekin haaveilujaan. + +-- Merkillistä! Nythän hän on jonkunlaisella rauhan kannalla ja ennen +hän oli punasempiakin punasempi. Muistatko silloin, kun hän piti +puheensa 19:nen pykälän muuttamista vastaan sättien alkavaa +reaktioonia? + +-- Niin, hän tahtoo aina seistä akkana virtaa vastaan. + +Heikki yritti siitä sukkelasti kääntämään keskustelun toisille aloille, +mutta joku joukosta ennätti kumminkin naureskellen pistämään väliin: + +-- Mutta miten se olikaan, Heikki, silloinhan sinä taas olit sovinnon +miehiä? + +-- Olin kyllä, silloin oli aika vähän toinen, ylioppilaspolitiikka teki +kuitenkin kuolemaansa. Eikä ihmisen ole tarvis koko elämäkseen olla +kiintyneenä yhteen ajatustapaan, mielipiteiden ja käsityskantain tulee +kehittyä olojen mukaan ja olojen mukaan on kullakin ajalla asetuttava +kannalleen... + +-- Ja Juuso taas, hän on kehittynyt ajastaan ja oloista aivan +päinvastaiseen suuntaan. + +-- Niin, nykyjään vaatii aika toisenlaista esiintymistä, tätä nykyä +eivät tuollaiset mielipiteet vetele. Juuso on nyt noiden tuumainsa +mukaan kirjoittanut »Kyntäjään» pitkän kirjoituksen, vaan ei sitä minun +mielestäni voida painaa. Vai mitä arvelette? + +-- Ee-ei, eipä juuri. Se nostaisi hirmuisen metelin, joka ei olisi +eduksi »Kyntäjälle» eikä sen miehille. + +-- Paperikoriin siis. Juuso saarnailee siinä »nuorison +aatteellisuudesta», vaan en käsitä miksei nuoriakin jo ajoissa olisi +opetettava taistelemaan, taisteltavahan heidän kumminkin on. Vesana +vitsa väännettävä. + +-- Oikein, anna torven soida vain! + +Uusia tulokkaita saapui klubiin ja keskustelu livahti toisille aloille. +Tyytyväisenä pisti Heikki kirjeen taskuunsa; se ei ollut aivan +sattumaltakaan tullut hänelle mukaan, hän oli jo edeltäpäin laskenut, +että hänellä ei voi olla muuta kuin hyötyä siitä, että hän sen lukee +julkisesti, -- hän tunsi kyllä miehensä ja tiesi miten häntä tämän +jyrkkyytensä vuoksi nykyjään arvostellaan. Kohta kun vanhat herrat +saapuivat yksityishuoneestaan, kerrottiin heillekin Juuson kirjeestä ja +Heikin arveluista sen johdosta ja he nyökäyttivät hyväksyen päätään. + +Siitä tuli taas yhteinen illanvietto, jossa uusimmat päivän tapahtumat +olivat käsittelyn alaisina ja jossa mielipiteitä pantiin alulle, +pantiin leviämään ja kasvamaan yleisiksi mielipiteiksi. Yhteisen +illallisen jälkeen jatkoi suuri osa seurasta vielä yhteisistuntoa ja +myöhemmin illalla innostuttiin kuten tavallisesti puheita pitämään. +Luonnollisesti liikkuivat puheet enimmäkseen alkavain valtiopäiväin +asioissa, kysymyksissä, mitä niiltä toivottiin ja miten niiden aikana +olisi käyttäydyttävä. + +Ja Heikkikin piti nyt myöhemmin illalla puheen. Hän ei tavallisesti +ollut puhujamiehiä, hänen puhelahjansa oli huono ja kieli kangersi. +Vaan tänä iltana oli hänestä hetki sopiva, joten hänkin, kuten sanoi, +tahtoi lausua muutamia mietteitä. + +Hän puhui siitä asemasta ja tehtävästä, mikä nyt nousevalla ja +miehistyvällä polvella on ja on oleva isänmaan nykyisessä ja lähimmän +tulevaisuuden kulttuuritaistelussa. Siitä on vieläkin olemassa +jonkunverran hämmennystä käsitteissä, muodot ja suunnat eivät ole vielä +täydellisesti vakaantuneet tuon suuren innostusajan jälkeen. Se aika +vielä monessakin »istuu kiini» -- kuten ruotsalainen sanoo --; he eivät +ole voineet vapautua kuluneen ajan käsitystavasta, vaan katselevat +nykyisiä oloja vielä silloisten silmälasien läpi. Se aika oli +aatteellisuuden aika, suurten ja yleväin pyrintöjen aika; nyt on +käytännön aika, niin sanoakseni jokapäiväisten pikkutapausten aika, ja +sitä eivät kaikki huomaa. He eivät huomaa, että on toista suunnitella +piirustukset, toista muurata itse rakennus. Kaikki kunnia suotakoon +kuluneelle ajalle ja sen suurille aatteille. Mutta se aika on nyt +kumminkin mennyt, toinen on tullut, joka vaatii miehiltään toisenlaista +työtä, toisenlaisia edellytyksiä, jolloin nuo suuret aatteet saavat +levätä käytännön tieltä. Voisi ehkä kuvata tuota mennyttä aikaa +lausumalla: »eläköön isänmaa ja suomenkieli ja kaikki kansallisuus- ja +kansanvaltaisuusaatteet, jotka siihen kuuluvat». Se miespolvi, joka nyt +on nousemassa jatkamaan vähitellen väistyvän, edellisen työtä, se +tarvitsee jo esiintymisensä ohjeeksi toisenlaisen tunnuslauseen, ja +minä olisin valmis kirjoittamaan sen kilpeen sanat: -- »_valpas, +viisas, varova_.» Puolueen nopea kohoaminen ja valtaan pääseminen +edellyttää meiltä kaikilta taitavata työtä pitkin rintamaa; jokaisen on +tiedettävä, missä hänen rivinsä on ja siinä on hänen oltava. Nyt ei +enää auta touhuta ummessa silmin, nyt on rakennettava, ladottava tiilet +limittäin toistensa rinnalle, että rakennus siitä vähitellen ja +varmasti kohoo, ja rakentajat rakennuksen mukana. -- -- -- Heikki +esitti maljan sille muurarintyölle, joka nyt on alkanut ja jota kyllä +voitanee pitää halvempana kuin edelläkäypää piirustuksen tekoa, mutta +joka juuri on sitä todellista työtä, joka kohottaa puolueen mahtavaksi +ja suureksi. + +Juotiin innolla se malja. Tunnustettiin, että tuossa oli todellakin +selvästi lausuttu se, mitä aika vaatii nousevalta polvelta ja joku +huomauttikin erityisessä puheessa, että siinä se on syy, miksi nykyinen +nuoriso melkein pienuudesta pitäin on kasvatettava ymmärtämään aikaansa +ja tehtäväänsä siinä. + +-- Tuo puheesi sinun täytyy kirjoittaa ja painaa »Kyntäjään», kehotti +yksi joukon nuoremmista. + +-- Peijakas, sitäpä voisi miettiä, huudahti Heikki, ikäänkuin jos hän +ei sitä olisi tullut ennen ajatelleeksikaan. -- Vaan Juuson artikkelin +minä työnnän paperikoriin. + +Hetkisen puheensa jälkeen hiipi Heikki klubista pois, -- myöhään +kapakassa istuminen ei kuulunut hänen ohjelmaansa ja hänellä oli se +hyvä puoli, että hän raski erota kesken kuumimmankin innostuksen, sillä +itse ei hän oikeastaan innostunut koskaan, hänen arvostelukykynsä ei +nukahtanut hetkeksikään. Muut jäivät vielä jatkamaan, -- jatkakoot! + +Ulkona pyrysi, jäinen viima puhalsi katuja pitkin, vinkui +telafoonilangoissa ja liehutti katulyhtyjen liekkejä vuoroin +leimuamaan, vuoroin tupsahtamaan. Heikki nosti turkinkaulustan pystöön, +pisti kädet taskuihin ja purjehti niin laitatuuleen puiston poikki ja +kotiaan kohden. Hän oli iltaansa tyytyväinen; olihan hän esiintynyt +niin, että saattoi sen tileihinsä merkitä varmaksi »vastaavaksi». Saa +nähdä, eikö siitä jo välemminkin rupea näkymään jälkiä. -- Heikki +hymyili itsekseen kävellessään. Hän ei ollut puhunut mitään siitä, että +jokainen koettakoon tiiliä latoessaan pysyä toisia ylempänä, eikä +siitä, että se mies on, joka niin taitavasti latoo, että onnistuu +pääsemään rakennusmestarien huomioon... Mutta vetäköön sen +johtopäätöksen jokainen itse, jolla siihen älyä riittää... + + * * * * * + +Valtiopäivät joutuivat, edusmiehiä saapui pääkaupunkiin ja siellä +heidät jo kohta tutustutettiin niihin suunnitelmiin ja ohjelmiin, +joita oli valmiiksi laadittu. Tähän aikaan, valtiopäiväin alkaessa +ja alettua, olivat ahkerasti juoksussa ne lukuisat nuoret +miehet, varsinkin lakitieteilijät, jotka valtiopäiväin suuresta +runsaudensarvesta aina pyrkivät kilvan kahmasemaan itselleen siitä +vuotavia pisaroita, mikä valiokunnan sihteerin tai tulkin viran +muodossa, mikä muussa toimessa, tilapäisessä tai vakinaisessa. He +juoksivat asianomaisten luona kumartelemassa, tiedustelivat toiveitaan +ja panettelivat kilpailijoitaan. Mutta se kannatti, palkka oli hyvä +sille, joka paikan sitten saamaan sattui. + +Heikkikin oli päättänyt hankkia itselleen tuollaisen sihteerin toimen +ja hänellä oli varmat toiveet saadakseen sen, -- paljo tuttavuuksia ja +hyviä puoltajia. Johan yksin tulotkin ansaitsivat vähän ponnistella, +vaan Heikki ajatteli vielä etemmäskin. Siitä on meriittiä, tulee +huomatuksi ja saa olla kaikkialla mukana. Ja vielä enemmän: sai +tilaisuutta rakentaa hyviä tuttavuuksia, ottaa osaa virattomampiinkin +kokouksiin ja neuvotteluihin ja päästä siten perehtymään sisimpiin +vaikuttimiin, etäisimpiin tuumiin ja tarkoituksiin. Olihan siitä työtä, +vaan hyvä puoli oli toki siinä, että saattoi sitä teettää muillakin, +maksaa mitä ilkesi ja itse kantaa täyden määrän. Se oli jo esimakua +siitä virkamahtisuudesta, jonka omistajaksi sitä kumminkin tuli +joutumaan. + +Hän sai toimen ja tunsi olevansa siinä oikealla paikallaan. Tällä +valtiopäiväajalla hänen itseluottamuksensa suuressa määrin kasvoi ja +hän rupesi tuntemaan itsensä kypseksi ryhtyäkseen suoranaisemmin +toteuttamaan omia aikeitaan. Hän juoksi miesten asioita, välitteli eri +ryhmäin välillä ja teki sen taitavasti kuten lupaava valtiomiehen alku +ainakin. Ja hänen terävä silmänsä ja tarkka henkilöjen tuntemuksensa +tuli pian yleisemminkin huomatuksi. + +Näiden valtiopäiväin aikana pidettiin suomalaisessa puolueessa useita +yksityisiä kokouksia, joissa erityisesti neuvoteltiin, mitä olisi +tehtävä sen yhä selvemmin huomatun epäkohdan johdosta, että maan kaikki +raha- ja liikeolot olivat melkein yksinomaan vastapuolueen käsissä, +joka siis näillä taloudellisilla aloilla yksin isännöi, yhä ävertyi ja +pysyi mahtavana. Tämä oli Heikin mieliaine, tuo tuuma, että puolueen +varallisuusoloja ruvettaisiin parantamaan, oli hänestä koko liikkeen +tukevin kohta, sen huippu ja kukka. Se oli jo muuten laajalle levinnyt +mielipide maassa, että pitäisi ruveta perustamaan omia liikkeitä ja +yhtiöitä ja tämä into voitti myötään yhä enemmän alaa. Noissa +kokouksissa tehtiin siitä syystä nyt jo suunnitelmia eri laitoksia +varten, neuvoteltiin koottavista pääomista, jopa käytettävistä +miehistäkin. Näitä neuvotteluja seurasi Heikki suurella tarkkuudella, +korvat höröllään, ne avasivat hänelle aivan uusia näköaloja ja +herättivät uusia tuumia ja toiveita. Ne toiveet muodostuivat +valtiopäiväin kuluessa yhä selvemmiksi ja tarkkapiirteisemmiksi ja +säätykokouksen lopulla oli hänellä suunnitelmansa valmis. Hän ei +puhunut siitä kellekään, teki vain hiljaisuudessa valmistuksiaan. Mutta +yksinään ollessaan ja suunnitelmiaan rakennellessaan hän joskus +itsekseen kuiskaili: + +-- Nyt täytyy joutua, nyt ehtiä mukaan näille alkaville +apajoille! Tässä on tie, jota voi suorimmin ja nopeimmin viskautua +yhteiskunnalliseen arvoon ja asemaan, -- pitää vain olla ajoissa +paikalla! + +Ja kohta valtiopäiväin loputtua jätti hän yhtäkkiä kaikki muut hommansa +ja ansionsa, luovutti ne muille tarvitseville ja katosi pois +pääkaupungista, lähti maalle lukemaan, viimeistelemään tutkintojaan. +Hän poistui ajaksi näyttämöltä, mutta mennessään jo riemuitsi hän +ajatellessaan, kuinka hän sieltä taas kerran ja piankin pulpahtaisi +esiin, ponnahtaisi ohi toisista, jotka jäisivät katsomaan ällistyneinä +ja tyhmistyneinä. + + + + +XII. + + +Parvi pientä väkeä, tyttöjä ja poikia, sihisi Juuson ympärillä kun hän +eräänä syyspäivänä, kantamus kouluvihkoja kainalossaan, astui ulos +kadulle muutamasta Helsingin uudesta yksityisestä yhteiskoulusta, jossa +hän nykysin antoi kielitunteja. Juuso katseli mielihyvissään hilpeästi +edelle juoksevaa joukkoa. Mutta samassa huomasi hän sen keskestä +astuvan vastaansa tanakan miehen, pyylevän ja varmannäköisen, jonka +yläruumis ei kävellessä hitustakaan hievahtanut ja joka kantoi päätään +liikuttamatta takakenossa. + +-- Terve pitkästä ajasta! huudahti silloin Juuso, sillä sehän oli +Heikki tuo vastaanastuja, sama vanha asento, vartalo ehkä entistään +hiukan pyöreämpi, mutta siksi juuri sitä tukevamman näköinen. + +-- Terve pariisilainen, muistithan jo palata kotimaahankin, vastasi +Heikki, pysähtyen tarkastelemaan Juusoa. + +-- Olenhan ollut kotona jo monta kuukautta, vaikk'en sinua ole sattunut +näkemään. + +-- Niin, minä olenkin ollut vähän piilossa, olisi jo aika päästä näistä +lukupuuhista erilleen, puhui Heikki puoleksi syrjään kääntyneenä, +ikäänkuin pahalla omallatunnolla, että luvut olivat näin kauan +kestäneet, vaikka tavallisten olojen mukaanhan ei Heikillä vielä ollut +mikään valmistumisen aika. Sitten hän taas tarkasteli Juusoa ja jatkoi +hiukan pilkallisesti: -- No, oletko jo kuinka eurooppalaistunut, -- +niin puku ja parta kyllä, mutta muuten? Sinä kirjoittelit sieltä +toisinaan hyvin yleismaailmallisia mietteitä. + +Nyt Juuso vilkastui, tultiin näet suoraan asiaan, josta hän oli juuri +tahtonutkin Heikin kanssa puhua. Hän lähti seuraamaan Heikkiä kappaleen +hänen matkansa suuntaan väittäen innokkaasti: + +-- Ei yleismaailmallisia, vaan rehellisiä ja rauhallisia. Ne +mielipiteet mulla on ollut aina ja tulee olemaan vastakin. Vaan te +täällä muutatte kurssia ja minua on tottapuhuen melkosesti suututtanut +tuo teidän uusi valtioviisautenne, jonka palvelukseen nyt »Kyntäjäkin» +on joutunut. + +-- Hm, se on nyt erityinen asia, josta kannattaa puhua pitemmältäkin. +Näetkös, aika ja olosuhteet vaativat aina omaa menettelyään. + +-- Vaan minä en ymmärrä sellaisten sotalaulujen tarpeellisuutta... + +-- Niin, sinä et ymmärrä. Vaan puhutaan siitä joskus erikseen, mulla on +nyt juuri vähän kiireitä. Mutta esim. lauvantai-iltana toivon jo, että +saamme joutilaampina keskustella. + +-- Hyvä, sillä jonkunlainen suoritus on tässä tarpeellinen. + +-- On kyllä, selitän sulle sitten kantamme, -- sinä olet liian kauan +pysynyt meidän politiikastamme poissa, sairaana ensin ja nyt vuoden +ulkomailla. Sinä teit pitkän häämatkan; kuinka Hilda sen jälkeen +jaksaa? Ja -- onneksi! -- teillähän kuuluu perhettä lisääntyneenkin. + +-- Onhan sitä, käy joskus katsomassa poikaa. + +-- Kiitos, kunhan tästä ehditään. Sitten saan myöskin kuulla lähemmin +tuumistasi -- sinä annat tunteja koulussa, näen minä. Mutta hyvästi nyt +tällä kertaa. + +Juuso oli jo kevätkesällä saapunut ulkomailta pitkältä hääretkeltään. +Lähes vuoden olikin hän ollut kotimaasta poissa, poissa koko tuon +virkeän, valtiollisten kysymysten ja uusien tuumiensa vuoksi niin +tärkeän valtiopäivätalven, eikähän ollut siis aivan kummakaan, jos +häneltä joissakin yksityiskohdissa joitakuita ajan vaatimia +suunnanmuutoksia oli jäänytkin huomaamatta ja käsittämättä. Olihan hän +halunnutkin olla syrjässä kaikista hetkellisistä puoluekiistoista, +vaihtelevista virtauksista ja mielipiteiden vivahduksista ja hän oli +kaukaisena, intohimottomana tarkastajana niitä ainoastaan +sanomalehdistä seurannut ja ensi aluksi siitä sanomattomasti nauttinut. +Jumalankiitos, etteivät ne enää kuuluneet häneen! Vaan vähitellen oli +hän niistä taas vilkastunut ja seurannut niitä suuremmalla kiinnolla. +Nuo kotoiset riennot ja suunnat näyttivät yhä enemmän poikkeavan siltä +tieltä, jota hän alkujaan oli suunnitelmaksi ajatellut, aatteellisten +rientojen alalta jouduttiin yhä enemmän henkilöllisiin harrastuksiin. +Ja niinpä oli käynyt kuten Vilho-vainaja oli ennustanut: hän ei +malttanut pysyä vieraana noille kotimaan rakkaille riennoille; ennen +pitkää voitti hänet vastustamaton halu taas suoranaisesti puuttua +niihin ja selittää omat eroavat mielipiteensä. + +Se halu tuli varsinkin niiden äkäisten äkkikäänteiden johdosta, joita +hänen omassa lempilapsessaan »Kyntäjässä» oli ruvennut näkymään; ne +olivat taas nostaneet hänen intonsa lähteä puolustamaan niitä vanhoja +näkökantoja ja periaatteita, joita he Vilhon kanssa aluksi olivat +yrityksellään koettaneet toteuttaa. Ei noin, oli hän ajatellut, ei +tuota toraista ääntä, ei haukkumasanoja eikä tuota keinotekoista +politikoitsemista, jonka tarkoitus ei tunnu puhtaalta ja joka vain +ärsyttää intohimoja. Enemmän sydäntä, enemmän rakkautta työhön... Ja +silloin hän oli kirjoittanut ensimmäisen kirjoituksensa »Kyntäjään» +samalla selitellen Heikille yksityisesti vaikuttimensa. Tätä +kirjoitusta ei painettu lehteen, jossa vain jatkettiin samaan suuntaan. +Juusoa se kiukutti: noinhan riistetään nuorisolta sen viimeisetkin +ihanteet ja tehdään siitäkin pelkkä kylmä välikappale tuon suuren +tekopolitiikan koneistossa. Ja Juuso kirjoitti toisen kirjoituksen, +vielä äkäsemmän; sanoi siinä suoraan, että nuorisolehden ei ole tarvis +pauhata siitä, ketkä pyrkivät ja ketkä pääsevät valtaan milläkin +taholla ja hän uskalsi väittää, että itse tuo valta on vaarallista +tavaraa, se sokasee miehensä, tekee tunteettomaksi ja karkottaa kaikki +ylevämmät pyrinnöt... + +Sitäkään ei painettu. Juuso odotti ja kiukustui; toisin ajoin hän +hillitsi mielensä, muisti, että hänhän oli päättänyt vetäytyä syrjään +noista kaikista puolueriidoista, mutta taas toisin ajoin hän muisti, +miten innokkaasti Vilho oli kehottanut häntä vointinsa mukaan +taistelemaan heidän alkuperäisten, puhtaiden aatteidensa pohjalla. Ja +hän päätti vielä kerran kotiin tultuaan koettaa, päätti lausua suoran +sanan, vaikka se sitten olisikin hänen jäähyväissanansa. Vilhon +muistokin jo vaati jonkunlaista ainakin loppusuoritusta, -- sitten +menköön kaikki, hän antaa mahtajain hallita. Tämä päätös oli hänellä +koko ajan kotiin tultuaan ollut mielessään, vaan hän ei ollut tavannut +Heikkiä, joka oleskeli maalla ja itseltään oli hänellä mennyt syyskausi +kotia perustellessaan ja kuntoon pannessaan. + +Vaan nyt hän tahtoi pitää asian lämpimänä, hän tahtoi pakottaa Heikin +antamaan jonkunlaisen tilityksen menettelystään, jonka pohjimmaiset +vaikuttimet hän kyllä aavisti. + +Näissä päättävissä mietteissään laskeusi Juuso alas kaupungista +satamakadulle, kävelläkseen kotiinsa Kaivopuistoon. Silloin yhytti hän +toisen vanhan tuttavan. Ohikulkiessa nykäsi näet muuan mies, jota hän +ei ollut huomannutkaan, häntä rutosti käsivarresta ja huudahti: + +-- Ka, etkö tunne vanhaa puhemiestäsi? + +Juuso katsoi, niin, tunsihan hän nyt, Kippishän se oli, vaikka se nyt +esiintyi hiukan hullunkurisessa asussa. Hänellä oli yllään +pitkäliepeinen takki, joka silminnähtävästi ei ollut häntä varten +alkujaan tehty, ja hän kantoi kesäpalttoota käsivarrellaan, vaikka oli +sangen viileä syyspäivä. Kippis huomasi, että Juuso sitä tarkasti ja +selitti puheen aluksi: + +-- Niin, näetkös, tämä uskollinen palvelija kävi jo siksi ahtaaksi, +että se kerran haleta rapsahti selästä. Semmoisena sitä ei juuri ilkeä +päällään pitää, mutta onhan tuo sentään komeampi kun se on mukana. + +Juuso käänsi puheen toisaalle ja kyseli miten Kippiksen lukujen ja +muiden hommien laita oli. Tämä oli kuten ainakin hyvin repäsevällä +tuulella -- hengitys haiskahti aamuryypyltä -- ja hän selitti varsin +suruttomasti: + +-- Lukujen, tietysti niiden laita on hyvä, ne ovat jo ohi. Kun lukee +kahdeksankin vuotta yliopistossa niinkuin minä, niin siinä jo rupeavat +kirjatkin happanemaan. Minä heitin ne hiiteen, -- taikka, toisin +sanoen, ne menivät itse. Ja sen sijaan rupesin afäärimieheksi, -- +kuule, vakuutappas henkesi minun yhtiössä, se on huokein, varmin ja +edullisin maailmassa. -- Vaan entä sinä, sinä mahdat nyt elää niinkuin +sulassa voissa, onnellasi ei ole rajaa eikä aitaa. + +-- Niin, eihän mulla nyt ole valittamista. + +-- Valittamista, -- eipä pitäisi olla. Mutta tiukalle siinä piti ottaa, +ennenkuin sinut sai tarttumaan kiini siihen onnensakaraasi. Muistatko +tuota yötä kuopassa, jolloin minun täytyi panna kaiken supliikkini +liikkeelle, voittaakseni sinun uppiniskaisen vastahakoisuutesi ja sinä +vain huusit että »mene pois saatana!» ja uhkasit hautautua alimmaksi +suoportaaksi. Mutta minä sinut väkisinkin kiskoin suosta. Nyt näet itse +kuinka sentään on makeata elää... + +-- Muistan hyvin sen illan, olin silloin erittäin synkällä mielellä. + +-- Ja aivan suotta, pari romahtanutta vekseliä ja joku lemmenkuherrus, +mitäs sellaiset pikkuseikat painaisivat suuria sieluja. Minä en ole +surkeissani koskaan. Tehdään afäärejä ja eletään, surkoot huonommat. -- +Vaan kuulehan, koska nyt kerran tavattiin, ulottuisiko sinun luottosi +puhemiehellesi yhteen pienimpään seteliin asti...? + +Juuso antoi viitosen ja Kippis kääntyi takasinpäin iloisesti +vihellellen ja heilutellen käsivarrellaan sitä kesätakkia, joka +komeuden vuoksi oli mukana. Juuso käveli yksin edelleen sataman vartta. +Hänen ajatuksensa olivat taas saaneet toisen aiheen ja suunnan. Tuon +puolipäihtyneen huoleton porina oli hänessä taas herättänyt elämään +noita vanhoja tunteita ja mietteitä, jotka kuuluivat siihen aikaan, +jota hän kerran jo oli pitänyt haudattuna. Niin selvästi muisti hän +taas tuon taistelunsa hiipivää houkutusta vastaan, muisti +vastenmielisyytensä ja inhonsa perustaa elämistään valheeseen. Ja +hänestä tuntui aivan kuin hän yhä vielä olisi kävellyt samassa +valheessa, joka silloin oli alulle pantu ja siitä kävivät hänen +askeleensa taas ikäänkuin raskaammiksi ja verkkasemmiksi... + +Monasti oli hän karkottanut tuollaiset ajatukset, tuollaiset pahat +päähänpistot mielestään. Vaan ne olivat aina palanneet, ne olivat jo +käyneet tuttavallisiksi. Ja hän oli noihin ajatuksiinsa vähitellen +tottunut, oli taipunut ja tyytynyt, oli toivonut ajan oloon voivansa +mukautua uuteen elämäänsä, oli odottanut sen vähitellen muuttuvan +tasaiseksi ja limiytyvän liitteihinsä. + +Ja niinhän se oli tehnytkin: myrskytöntä ja rauhallista oli ollut +elämä. Mutta tuon rauhan keskessä oli sittenkin aina jokin pieni, +kalvava tunne, niinkuin hyvin hiljaa, mutta lakkaamatta jäytävä mato, +häirinnyt sitä mielen tyyntä tyytyväisyyttä, johon Juuso oli itsensä +tuudittanut. Ja nuo aikusemmat unelmat ja tulevaisuuden suunnitelmat, +joiden Juuso oli toivonut jääneen sinne tautinsa taakse, ne olivat +tuontuostaankin odottamattomina ja kutsumattomina palanneet mieleen ja +tuoneet mukanaan kaihoa ja pettymyksen tunnetta. Oli oikein +merkillistä, kuinka kiintonaisia ne olivat ja kuinka väkisin ne +osasivat varastautua esiin kaikenmoisissa tilaisuuksissa. Kun he kahden +Hildan kanssa matkoillaan istuivat rautatiejunassa erotettuna koko +muusta maailmasta, lennähti mielikuvitus äkkiä vallattomasti irralleen +ja Juuso tapasi itsensä ajattelemassa, miten toisenlaista onnea se +sentään olisi, jos hän näinikään Elnan kanssa ajeleisi tuntemattomia +maailmoja kohti ja saisi tuolle lempeälle lapselle kertoa mielensä +vaihtelevia kuvia, jotka hän nyt salasi itselleen. Ja kun Juuso +kotioloissa illan tullen laski kynän tai kirjan kädestään ja näki +vaimonsa istuvan siinä vieressään pöytää vastaan nojautuneena ja hänen +puoleensa kääntyneenä, ikäänkuin kaihoten lemmityn hellyyttä, niin +tuntui kuin olisi kylmä käsi kouristanut hänen sydäntään, hänen +jäseniään, yksin hänen ajatuskykyäänkin. Hänen olisi pitänyt olla +ystävällinen ja hellä -- niin hän silloin ajatteli --, avomielinen +ennen kaikkia, vaan se oli merkillistä, oli kuin luonto olisi noussut +vastaan. Hän ei voinut kertoa vaimolleen sielunsa sisimpiä tunteita, +hän ei voinut antaa lämpöä, kun hänellä ei sitä ollut, hän ei saattanut +hellästi lohdutellen painaa vaimoaan rintaansa vastaan, sillä hänen +mielikuvituksensa loi hänen eteensä pienen valkosen pään, jonka kutreja +hän olisi tahtonut rinnallaan silittää ja jonka suuriin, kysyviin, +sinisiin silmiin hän olisi tahtonut katsella... + +No, ne nyt olivat olleet sellaisia hetkellisiä mielialoja, joutavia, +niin oli hän vakuuttanut itselleen, ja hän oli kerran toisensa perästä +pakottanut ne väistymään pois. Mutta ne palasivat. Ja enin Juusoa +kumminkin kiusasi se, että hänestä oli aivan kuin Hilda olisi voinut +seurata noiden hänen mielikuviensa vaiheita. Hän näki selvästi, että +aina kun hän keskustelusta vaipui mietteihinsä, kävi Hilda +surumieliseksi, ikäänkuin loukkautui. Tuntui aivan kuin hän olisi ollut +mustasukkainen Juuson yksinäisille unelmille, joista tämä ei koskaan +kertonut. Hilda oli silloin usein intohimoisen hellä ja altis, tuntui +kuin hän olisi väkisin tahtonut tempasta Juuson lähemmäs luokseen, +aivan omakseen, pois noiden häijyjen mietteiden vallasta; toisen vuoron +hän taas kävi alakuloiseksi, kärtyseksi, pisteliääksikin. Juuso koetti +silloin olla ystävällinen, mutta huomasi itse monasti, ettei hän saanut +tulta lietsotuksi lieteen, jossa hiilet olivat kylminä. + +Se tasaantuu, se unhottuu ajan oloon, nuo pikkunystyrät kuluvat pois, +niin lohdutteli hän itseään. Toisinaan ne tuntuivatkin jo aivan +kuluneilta; kesällä, jolloin pienokaisen syntyminen ikäänkuin entistä +lujemmin liitti hänet ja hänen vaimonsa toisiinsa, oli hän jo tuntenut +täydellistä mielen rauhaa. Mutta jonkun kerran ne vanhat mietteet +senkin jälkeen palasivat. Niinpä syyspuoleen, jolloin Juuso puuhasi +uuden kotinsa perustamista, kalusti huoneet ja hankki talouteen +kuuluvia tuhansia pikkutarpeita, olivat nuo nukahtaneet, entiset +unelmat taas täydellä vauhdilla esillä, eikä hän näyttänyt voivan +niistä vapautua ollenkaan. Hän muisti niin päivän selvästi, miten hän +oli ajatellut tuon tulevan, pienen kotinsa yhteiseksi Elnalle ja +itselleen, kuinka hän oli mielessään suunnitellut jokaisen +yksityiskohdan siinä ja tuuminut missä tuo hänen unelmatoverinsa +milloinkin istuisi ja liikkuisi. Muisti myös miten he tytön kanssa +yhdessäkin olivat tuota kaikkea suunnitelleet. Nyt hän rakenteli sitä +kotia aivan toisilla edellytyksillä eikä voinut päästä painavasta +pettymyksen tunteesta, johon aina oli sekaantunut katumusta ja kaihoa. + +Ja sen vuoksi hänestä aina, kun hän näinikään kaupungilta tuli ja +lähestyi kotiaan, oli kuin jokin ahdistuksen tunne olisi hänet +vallannut. Ja hän tunsi mielessään syvää pettymystä, hän oli tuon +kaiken ennen ajatellut niin aivan toisella tavalla. Mutta ehkä se +sieltä vielä kuluu; annahan kun nuo vanhat unelmat haihtuvat, ne ovat +vielä liian tuoreet ja selvät. + +Ja niiden täytyy haihtua, niin hän aina lopuksi ankarasti päätti, ja +niin hän ajatteli nytkin, lähestyessään kotiaan Kaivopuistossa. Nytkin +nuo mietteet olivat taas lähteneet Kippisraukan mitättömästä porinasta, +-- kaikkia sitä sitten mieleensä painaa, onhan totisempiakin asioita +ajateltavana! Ja hauskempia. Juuso päätti, portaita ylös noustessaan, +olla hyvin ystävällinen Hildalle ja mieleltään iloinen ja reipas ja +heittää pois kaikki tuollaiset sairaloiset mietteet. Eihän sitä niin +tunteittensa orjana saa olla, -- vanha mies! + +Hilda tuli iloisena eteisessä vastaan. Hänkin oli ollut kaupungilla, +oli tavannut tuttavia ja tehnyt ostoksia. Ja poika oli kotona nukkunut +koko ajan niin rauhallisesti, vasta juuri heräsi..., kas nyt kuinka se +siinä makaa tyytyväisenä ja suurisilmäisenä ja leikkii helisevällä +lelullaan, -- pikku Juuso, isän kaima... + +-- Noin, kun se ojentaa sormensa isän partaa tukistaakseen, + +-- No revi nyt pikkuinen, mutta elä kovasti revi... + +Juuso istui kehdon vieressä ja leikki esikoisensa pienillä kätösillä +koettaen kuinka lujasti ne jaksoivat hänen sormeaan puristaa. Niin +iloinen, niin tyytyväinen oli hän taas, ikävät mietteet olivat +hävinneet ja mielessä vallitsi suloinen onni. Hän oli puhelias ja +leikkisä, kertoi Hildalle tavanneensa Heikin ja tämän luvanneen +selittää menettelynsä ja uhitteli, että kyllä hän sen miehen vielä +pitää lämpimänä. Hilda taas puolestaan näytteli ostamiaan +talouskapineita, kertoi mistä hän minkin oli tinkinyt ja kuinka äiti +häntä oli torunut, kun hän yritti tekemään tuhmuuden. Hän oli yhtä +hilpeällä mielellä kuin miehensäkin ja iloitsi hänen hyvästä +tuulestaan. + +-- Ja katsoppas mitä minä sitten vielä ostin. + +Hilda pyörähti toiseen huoneeseen, ja palasi sieltä kohta, kädessään +suuri, kaunis, vaaleanpunanen lampunvarjostin. + +-- Ah, lampunvarjostin! + +-- Niin, saatpa illalla nähdä, kuinka hauskaksi se valaisee huoneen ja +kuinka lepposa sen valo on silmille. + +Mutta Hilda huomasi samassa, että Juuson kasvoilta taas äkkiä oli +kadonnut iloinen ilme ja että hänen silmänsä omituisen arasti ja +surumielisesti tuijottivat lampunvarjostinta. Kotvaseen aikaan ei hän +puhunut mitään ja Hilda kysyi ihmetellen, puoleksi loukkautuneena: + +-- Eikö tämä ole sinusta kaunis? + +-- On, on kyllä, onhan se erittäin kaunis, vastasi Juuso +hajamielisesti. Ja hetken kuluttua hän nousi ja meni omaan +huoneeseensa. + +Ne muistot! Taas oli eräs niistä niin elävästi vallannut hänen mielensä +ja ajanut hänen ajatuksensa takasin menneitten unelmain maille ja se +oli hänelle aina vaarallista. Hänelle välähti eteensä niinkuin +kirkkaana kangastuksena tuo ilta, jolloin he Elnan kanssa olivat +kävelemässä ja antoivat mielikuvituksensa rakennella tuota heidän +yhteistä ilmalinnaansa. Silloin se juuri Elna oli virkahtanut: »Ja +tuommoisen vaaleanpunaisen varjostimen me ostamme...» Taivas, kuinka +ihana se unelma oli ollut, kuinka kevyt ja toivehikas tuokin ilta! Se +oli poissa, hän oli sen haudannut. Mutta sittenkään -- ja sehän se oli +kamalinta --, ei hän voinut siitä koskaan päästä, ei koskaan. -- Nytkin +se särki sen sovinnollisen, tyyneen mielialan, johon Juuso juuri oli +päässyt, -- taas häntä melkein pelotti tulla Hildan eteen, hän tunsi +aivan selvästi, että tämä taas oli arvannut jonkun vanhan muiston, +hänelle tuntemattoman mielikuvan, katkaisseen sen herttaisen mielialan, +joka heidän kesken oli vallinnut. Ja se tieto häntä juuri enin rasitti. + +Juuso istui huoneessaan, selaili kouluvihkoja ja oli niitä +korjailevinaan, vaan oikeastaan hän mietti, mikähän tästä lopuksikin +tulee. Hän silmäili arasti oveen päin odotellen millähän hetkellä Hilda +mahtoi tulla kutsumaan hänet päivälliselle ja oliko sillä taas se +surumielinen, nuhteleva katse silmässään. Se viipyi, viipyi tavallista +kauemmin, -- voi, kun se edes jo tulisi...! + +-- Päivällinen on pöydällä. + +-- Kiitos, tulen heti. + +Hilda oli ainoastaan raottanut ovea, vaan Juuso oli kumminkin +näkevinään, että hänellä silmät verestivät niinkuin itkun jäleltä ja +äänessäkin tuntui soivan joku surunvoittoinen kaiku. Vai oliko tuo +ainoastaan oman mielen kuvitusta, oman pahan omantunnon kajahdusta? +Ehkä se oli sitä, ja siitä juuri täytyisikin päästä. + +Juuso nousi huoahtaen. Hän ravisti ruumistaan, ikäänkuin pudistaakseen +pois pahan mielikuvan, koetti saada kasvoilleen iloisemman ilmeen ja +meni sitten verkkasin askelin ruokahuoneeseen. + + * * * * * + +Tuli lauvantai. + +Kun Juuso saapui koulusta kotiinsa, oli hänen pöydällään lippu +Heikiltä, joka kutsui hänet seurahuoneelle tutkintopäivällisille. Juuso +hämmästyi hyväsesti, hän ei ollut arvannutkaan, kun Heikki oli +lauvantai-illasta puhunut, että hänellä silloin olisi jokin erityinen +syy ja tilaisuus olla joutilaana. Eikä hän ollut tiennyt Heikin vielä +niin pitkällä olevan, eikä sitä olleet tienneet muutkaan. Mutta Heikki +olikin, ruvettuaan kerran suorittamaan tutkintojaan, valmistunut +äärettömän nopeasti, oli näyttänyt erityisesti kiirehtivän. + +Vai juhlapäivällisille! no, eipä muuta kuin juhlatakki päälle ja +takasin kaupunkiin, seurahuoneelle. + +Astuessaan sinne määrähetkellä Juuso melkein säpsähti sitä komeaa +seuraa, johon hän huomasi joutuneensa. Siellä rivittäin yliopiston +opettajia, virkamiehiä ja muita yhteiskunnan merkittävämpiä henkilöitä +ja nuoremmista, Juuson ikäisistä, miehistä oli koolla mitä vain lie +ollut olemassa etevimpiä ja huomattavimpia nimiä, -- niin sanottu +kerma. Oli seassa joku lahjakas taiteilijakin koristuksena silmää +hivelemässä, ikäänkuin korea kukkanen hyvin katetulla ruokapöydällä. Jo +ensi silmäyksellä saattoi nähdä, että päivän sankari ei ollut niin +paljo pitänyt väliä iloita ystäväinsä kanssa, vaan oli pannut seuran +kokoon ikäänkuin viralliseksi, silmälläpitäen miesten edustavaisuutta +kullakin alalla. + +Alku olikin hyvin juhlallista ja kankeaa; istuttiin tai seisottiin +pitkin seiniä, supatettiin kahdenkesken ja tarkasteltiin saapuvia +vieraita. Isosti helpotti, kun käskettiin pöytään istumaan, vaikk'ei +sekään aivan väleen mennyt. Isäntä itse hyöri edestakaisin, talutti +käsipuolesta pöydän päähän mahtavimpia vieraitaan, huonosemmat saivat +alempana itse valita paikkansa. Siellä istuttiin sitten hiljaa ja +ääneti ja kuunneltiin hartaasti mitä noilla äänenantajilla pöydän +päässä, jotka johtivat puhetta, oli sanottavanaan. Yksi ja toinen vain +uskalsi sivummalla kuiskasta jonkun kompasen ja sille salakähmässä +naurettiin viinilaseja maisteltaessa. + +Vaan jo tuli ensimmäisen puheen aika; se pidettiin sieltä +kunniavieraiden päästä, oli virallinen, pitkä ja ylistävä. Mainittiin +miehen avut kaikki, häneen kiintyneet toiveet ja hänen lupaava +tulevaisuutensa, -- niitten kunniaksi huudettiin eläköötä ja juotiin +maljat. Puheen loputtua alkoi pitkä vaellus pöydän päähän, sankarin +kanssa kilistämään. Tämä temppu uudistui useampaan kertaan ja sillä +välin syötiin vankasti. Vähitellen, vaikka hyvin varovasti, vilkastui +mieliala maistettujen maljojen nojalla, rämähtipä se jo jonkun kerran +kaikuvaan nauruunkin. Vaan vasta kun tuo kolme tuntia kestänyt ateria +teki loppuaan ja saatiin siirtyä pikku ryhmiin tupakoimaan +kahvikupposten ääreen, tuntuivat kahleet ikäänkuin vapautuvan, päästiin +helpommille ja huolettomammille oloille. Ja nyt lähtivät illan +myöhemmät tunnit nopeasti kulumaan. + +Isännyytensä arvossa, saadessaan maljoja ja vastatessaan maljoihin, oli +Heikkikin siksiverran tullut laseja kallistaneeksi, että jo kerran +hänkin illan myöhemmäksi käydessä heltyi tavallista avomielisemmäksi ja +reippaammaksi. Seuran vanhimmat ja arvokkaimmat vetäytyivät useimmat jo +vähitellen pois ja jälellejääneistä muutamat jatkoivat vielä puheitten +sarjaa siirtyen jo sankarista itsestään hänen vanhempiinsa ja +sisaruksiinsa ja etäisempiinkin sukulaisiin, vaan oltiin jo yleensä +kyllästyneitä puheita kuulemaan. Yritettiin lauluakin, lasketeltiin +sukkeluuksia. Isäntä kulki pöydästä pöytään, kilisteli laseja ja +kehotti kilistämään, ei tässä nyt oltu köyhiä eikä kipeitä! Niin tuli +hän siihenkin pöytään, jossa Juuso istui, läimäytti tätä olalle ja +istui viereen ojentaen lasiaan. + +-- Terve, sinäkin vanha visapää uinailija, joka aina tahdot seistä +akkana virtaa vastaan. Niin, sinullehan minun oikeastaan olisi pitänyt +pitää pieni luento nykyisen politiikan pääperiaatteista, -- mutta +eiköhän se ole turha vaiva? + +-- Periaatteesi tunnen suunnilleen, niistä ei puhetta, vastasi Juuso +samassa sävellaissa kuin Heikkikin. -- Mutta siitähän oli kysymys, että +selittäisit, mitkä painavat syyt pakottivat muuttamaan Vilhon ja minun +pientä paimenpilliä suureksi sotatorveksi. + +-- Sotatorveksi, no, miksei. Se on pian selitetty. Nykyseen maailman +aikaan tarvitsevat ihmiset jo muuta kuin pelkkää siirappia, -- tuolle +teidän runolliselle haaveilulle ja aatteellisuudelle nauraa jo +nuorisokin. Ei riitä nykyjään enään pelkkä tunne, pitää olla jotain +kouraan tuntuvaa, jotain suoranaista. Sinun, Juuso, olisi todellakin +pitänyt syntyä kymmenkunnan ja toistakymmentä vuotta aikuisemmin kuin +synnyit, sinne sinä kuulut luonteeltasi ja siellä olisit luultavasti +menestynyt... + +-- Sieltäpä me juuri nykyjään tarvitseisimme joitakuita mahtavia +henkiä, jotka osaisivat osottaa minne suomalaisuuden liikkeen vanhat +puhtaat periaatteet tähtäsivät, -- se oli jotain aivan toista, kuin +mitä nykyjään harrastetaan. Valitettavasti ei minussa ole riittävää +tarmoa... + +-- Ole huoletta, me emme tarvitse sieltä enää noita vanhoja epäjumalia. +Joka silloin osasi uneksia kauniisti ja pukea tunteensa koreimpiin +sanoihin, se niitti laakereita ja pysyi pinnalla; ne laakerit ovat nyt +kuihtuneet. Nyt kysytään järkeä, tunteesta ei väliä... + +-- Järkeä, niin, sitä pikkujärkeä, jonka avulla vanhojen suurten +aatteiden nimessä ajetaan yksityisharrastuksia ja sivuvehkeitä... + +-- Miks'ei sitäkin, jos tarvitaan. Sokeasti vain ei touhuta, se on +pääasia. Jokainen katsoo eteensä ja menettelee sen mukaan, -- siinä se +on sen suunnanmuutoksen ydin, jota sinä et voi käsittää. + +Juopottelevia pitovieraita keräytyi yhä useampia näiden väitteleväin +ympärille kuuntelemaan ja ottamaan keskusteluun osaa. Heikki saavutti +sanansutkauksillaan ja vetoamalla päivän tositapauksiin useimpain +kannatusta, jotavastoin toiset pilkalla, toiset säälillä kuuntelivat +Juuson ihanteellisempia mielipiteitä. Tämä kiivastui yhä enemmin ja +väitti jo, että ne mielipiteet, joita Heikki edusti ja jotka nykyjään +määräsivät suunnan, olivat suorastaan turmiolliset kansalle ja +kasvavalle polvelle, sillä ne olivat lähteneitä itsekkäästä +katsantokannasta ja olivat omiaan kuolettamaan yhtenäisyystunteet ja +kaikki korkeammat pyrinnöt. Esimerkki tarttuu, sanoi hän, eikä +aikaakaan, ennenkuin oikeuden ja velvollisuuden käsitteet ovat +heikentyneet, ovat sekasin... + +Sille naurettiin. Kasvatus ja politiikka ovat eri asioita, muistutti +Heikki, ja sanoi suoraan, että olipa onni, kun Juuso ajoissa sattui +matkustamaan ulkomaille ja jätti kaiken esiintymisen; sillehän olisivat +lapsetkin nauraneet. Julkiseen esiintymiseen Juuso todellakaan ei sovi, +siihen vaaditaan paljo enemmän käytännöllisyyttä ja aivan toisenlaista +älyä, kuin esim. kaunotieteellisiin mietelmiin, johon Juuson taipumus +tähtää. Kiivastuttiin molemmin puolin; Juuso väittää paukautti, että +Heikillä ei valtiolliseen eikä muuhun esiintymiseensä ollut mitään +muuta ohjenuoraa, kuin oma etunsa, ja semmoista hän halveksi. Heikki +taas huomautti ilkkuen, että Juusolla olivat kaikki ohjenuoransa +sekasin. + +-- Mitä sinä oikeastaan tahdot? kysyi hän. + +-- Ensiksikin minä tahdon päästä vapaaksi sellaisen leipäpolitiikan +seurauksista ja edesvastuusta, jota te täällä olette katsoneet +sopivaksi minunkin vähäpätöisessä nimessäni harjoittaa. Ja mulla on +oikeus ja velvollisuus tehdä se julkisesti. + +-- Suuret sanat eivät suuta halkase. Sinulle on viisainta, että pysyt +kauniisti alallasi ja koetat syrjästä seurata aikaasi, -- vaikka +tuletkin aina muutamia vuosia ajastasi myöhemmin. + +-- Syrjään olen vetäytynytkin kaikista näistä riennoista, joita en voi +hyväksyä, ja syrjässä aijon pysyäkin, nykysen suunnan aikana on minun +mahdotonta »Kyntäjässäkään» työskennellä. Tehtävätä kyllä olisi, vaan +minä olen liian heikko suureen isänmaalliseen työhön... + +-- Isänmaalliseen! Kuule, elä sinä niin pitkälle ajattele, ajattele +vain itseäsi... + +-- Niinkuin sinä ja muut. Mutta vaikka jäänkin syrjään, niin vielä +tahdon minä, hitto soi, kerran merkitä kantani, lausua pari totista +sanaa ja näyttää ihmisille teidän politiikkanne laadun ja tarkoituksen. + +-- Kuule, sinä et näyttäisi mitään muuta kuin oman ymmärtämättömyytesi, +ja sehän olisi tuhmuutta. »Kyntäjässä» sitä ainakaan et viitsi tehdä, +olethan jo jättänyt sen muihin käsiin. + +-- Teen sen sitten muulla tavoin. + +-- Ja tiedätkö mikä tuosta olisi seuraus? Joo, että sinulle +naurettaisiin, jos ei sinua leimattaisi löylyn lyömäksi. + +-- Nähdäänpä, ollaanko jo niin syvälle vaipuneita teidän +politiikkaanne, ettei totuuden sana enää ollenkaan pysty. + +Heikki tuumasi jo jättää koko keskustelun siihen, nousi ja lähti +halveksivan näköisenä ja naureskellen poispäin. Vaan vielä pysähtyi hän +ja virkkoi pilkallisesti: + +-- Mikä on totuus? kysyi Pilatus ja jäi turhaan odottamaan vastausta. +Ja kumminkin siihen olisi ollut niin helppo vastata: se, mitä yleinen +mielipide kullakin ajalla totuutena pitää. + +-- Niin, se on juuri teidän politiikkanne totuus, vaikkei sitä +julkisuudessa näin avomielisesti tunnusteta. + +-- Ja muuta totuutta, sellaista kaukaista, aatteellista, sitä on +ainoastaan runoissa, romaaneissa ja raamatussa..-- Vaan se sinään. +Sulle antaisin neuvon: elä rupea mitään julkisia protesteja tekemään, +sillä vahingoitat vain itseäsi ja sitä olet jo tähän astikin kylliksi +tehnyt. Ota järjen päästä kiini, poika! + +Juuso oli kiihtyneessä mielentilassa. Nuo mielipiteet, joita hän tässä +kuuli hävittömällä avomielisyydellä julkilausuttavan, ne olivat juuri +niitä, joita hän kerran oli uneksinut elämäntyöllään vastustavansa ja +voittavansa. Ja nyt ne olivat aivan yleisiä koko tässä nuoressa +joukossa. Ja enin kiukutti häntä kumminkin se, ettei hän nytkään ollut +voinut kylliksi pontevasti, kylliksi nerolla puolustaa kantaansa, joka +kumminkin oli ainoa oikea. Oi jospa Vilho nyt olisi ollut täällä! Juuso +mietti vielä virkkaa jonkun äkäsen sanan, vaan tunsi, ettei hän voisi +tulkita tunteitaan eikä saada tuota joukkoa vakuutetuksi. Ja silloin +hän nousi lähteäkseen. Ympärillään kuuli hän toisten huutavan: »Heitä +hiiteen houreesi, Juuso, juo!» ja Heikki ojensi hänelle lasia +virkahtaen: + +-- Jos järkimieheksi heittäytyisit, niin voisinpa antaa sulle paljo +parempaa ajattelemista, josta todella hyötyisit, -- sillä muista sinä +omaa hyötyäsi ja tulevaisuuttasikin joskus. Mutta sitä varten sinun +pitäisi pysyä alallasi. + +Vaan Juuso ei kuunnellut enempää, hän kiitti kesteistä ja lähti. Ja +jälellejääneet päivittelivät vähän aikaa, miten mies voi olla noin +sokea intoilija, ja siirtyivät sitten puhumaan muista, hauskemmista +asioista. + +Juuso käveli kotiinsa. Tämän illan seurustelu ja keskustelu oli syvästi +häneen vaikuttanut ja siitä oli hänellä kävellessään mieli murheellinen +ja pettymystä täysi. Nyt tänään oli hän pitkän poissaolonsa jälkeen +ensi kerran tullut selvästi huomaamaan, kuinka päinvastaiseen suuntaan +aika oli kehittynyt siitä, mitä hän oli oppinut pitämään oikeana ja +minkä puolesta hän oli tahtonut taistella. Ei hän ollut aivan selvillä, +mikä oli ollut vakavasti tarkoitettua, mikä liioiteltua leikkiä noiden +miesten puheissa ja mielipiteissä, vaan sen hän käsitti, että niitä +jalompia pyrintöjä, sitä totuudenrakkautta, jota hän oli tahtonut +puolustaa, oli pilkattu ja että yleinen virta kävi aivan uusilla +tahoilla. Ja itse oli hän jo sellainen heikko, mitätön raukka, ettei +hän voinut astua pontevasti taistelemaan vanhojen ihanteittensa +puolesta, kuten hän alkujaan oli aikonut, hän tunsi tahtonsa +taittuneeksi ja voimain puuttuvan. -- Nyt oli jo turhaa hänenlaisen +miehen yrittääkään... + +Turhaa, niin kai, mutta vielä hän kerran tahtoi esiintyä »vanhan +kartuusin» puolesta, vielä viimeisen kerran ikäänkuin jäähyväisekseen +erotessaan pois siltä vaikutusalalta, jossa hän kerran oli haaveksinut +voivansa työskennellä omaksi tyydytyksekseen ja nousevan polven +hyväksi. Hän tahtoi ainakin pestä kätensä, se oli hänellä +velvollisuuskin tehdä, velvollisuus itseään, omaa omaatuntoaan ja +vanhoja ihanteitaan kohtaan. Velvollisuus myöskin Vilho vainajan +muistoa kohtaan, Vilhon, joka juuri oli saanut hänetkin innostumaan +tuosta »kyntäjäntyöstä» ja jonka ne aatteet olivat, joita he olivat +tahtoneet toteuttaa. Hän tahtoi selittää nykyisestä suunnastaan eroavan +kantansa ja tehdä sen selvästi ja varmasti. + +Kotiin tultuaan sytytti Juuso vielä työlamppunsa ja istui +kirjoittamaan, -- oli paras tehdä se tuoreeltaan, tehdä se heti. Hän +kirjoitti, pyyhki, korjasi ja kirjoitti ja yön tunnit kuluivat toinen +toisensa perästä. Hän ei saanut nytkään mielestään oikein sanotuksi +sanottavaansa, ei esitetyksi mielipiteitään niin täsmällisesti ja +pontevasti, kuin olisi tahtonut. Siitä tuli liian pitkää, liian +juhlallista -- hän olisi nyt tahtonut puhua enemmän järjelle, kuin +tunteelle. Eikä hän ollut tyytyväinen sepustukseensa, kun hän viimein +väsyneenä pani maata. + +Mutta aamulla hänellä oli jo selvillään, miten hänen pitäisi kirjoittaa +tuo jäähyväiskirjeensä: lyhyesti, varmasti, pitkittä selityksittä. Ja +hän istui ja kirjoitti: »Koska en voi hyväksyä sitä alkuperäisestä +suunnitelmasta poikkeavaa, intohimoja yllyttävää ja mielestäni +tarkoituksiltaan ei aivan vilpitöntä suuntaa, jota 'Kyntäjässä' nyt +vuoden ajan on noudatettu, estämällä toisenlaisia katsantokantoja +ilmipääsemästä, saan täten ilmoittaa, että minä, joka alkujaan olin +Vilho Hartikka vainajan kanssa sen perustajana, nyt en yli vuoden +aikaan ole sen kantaan vaikuttanut, enkä asetu minkäänlaiseen +edesvastaukseen siinä esiintyvistä mielipiteistä.» + +Lyhyesti, selvästi, melkein virallisesti, vaan niin onkin parasta. +Ihmiset tulevat ehkä ihmettelemään, kaipaavat tarkempia selityksiä ja +lähempiä syitä, -- no, miettikööt, tutkikoot itse, siten kirjeen +tarkotus ehkä heihin pystyykin paremmin kuin pitkäin selitysten kautta. +Lukijat johtuvat itsenäisesti ajattelemaan, kentiespä rupee siitä joku +hentonen taimi siellä täällä hiljaisuudessa vesomaan ja kasvamaan +vartta tulevaisuuden varalle; kirjoittaja on ainakin täyttänyt +tärkeimmän velvollisuutensa ja saa rauhassa vetäytyä syrjään. + +Vielä piti Juuso muutaman päivän väliä, ennenkuin lähti viemään +Heikille kirjettään, »jäähyväispuhettaan». Hän tahtoi itse tavata +Heikin ja vielä puhua hänen kanssaan. Vaan hän ei saanutkaan Heikkiä +tavata. Tämän asunnossa näet ilmotettiin, että hän ei ollut koko +kotimaassa: edellisenä yönä oli hän matkustanut ulkomaille parin +kuukauden ajaksi. + +Tämä oli aivan odottamaton uutinen Juusolle, niinkuin se oli +odottamatonta useimmille muillekin. Heikki ei ollut matkapuuhistaan +puhunut kellekään, ei kekkereissäänkään virkkanut niistä sanaakaan. +Muutamat kyllä olivat kuulleet hoettavan, että Heikillä on erityisiä +aikeita, joiden vuoksi hän tutkintoaankin niin kiirehti, vaan nyt se +vasta selvästi käsitettiin. Heikki oli katsottu yhdeksi johtavaksi +mieheksi erääseen niistä uusista kansallisista yhtiöistä, joita tähän +aikaan hommattiin ja joiden piakkoin piti alkaa vaikutuksensa, -- +hänellä oli onni, että oli tullut lukuaikanaan sillä alalla +työskennelleeksi. Ja nyt oli hän matkustanut ulkomaille lähemmin +tutustuakseen samanlaisten liikkeiden hoitoon siellä ja ollakseen ainoa +mahdollinen mies valittavaksi, kun lopullisen vaalin piti tapahtua. +Hiljaisuudessa oli asia pantu vireille ja tähän saakka toimitettu ja +nyt se oli melkein valmis. Ja siitäkin syystä se oli Heikki tahtonut +pitää nuo komeat päivällisensä: hänellä oli kaksi lintua kourassaan ja +molemmat varmasti! + +Kun ei Juuso saanut Heikkiä puhutella, lähetti hän avonaisen kirjeensä +postissa »Kyntäjään», -- sen nykyiset päämiehet olivat hänelle +verrattain outoja eikä hän tahtonut joutua niiden kanssa lähempiin +tekemisiin, kun kumminkin tästä lähin aikoi pysyä siitä syrjässä. Hän +pyysi lyhyesti, että kirjoitus otettaisiin ensi numeroon ja odotti sen +ilmestymistä. Se tuli, hänen kirjettään ei ollut siinä. Vaan parin +päivän perästä sai hän kirjeen, jossa sanottiin, että oli yhteisen +tuuman mukaan katsottu parhaaksi jättää kirje julkaisematta. Silloin +julkasi Juuso »jäähyväiskirjeensä» parissa muussa lehdessä. + +Ja nähtyään sen julkisuudessa oli hän aluksi rauhallisella ja varmalla +mielellä. Hän oli nyt vapaa _siitä_ huolesta, oli peräytynyt, +mutta mielestään kunnialla, oli täyttänyt velvollisuutensa mikäli sen +täyttää voi. Hänessä soivat kyllä melkein niinkuin soimauksina Vilhon +viimeiset sanat: »Juuso, muista sinä pitää kartuusia vireillä.» Mutta +hänhän oli tullut huomaamaan, että siihen hänestä ei ollut, ei kyennyt +hän jatkamaan toivotonta taistelua, ajan suunta oli liiaksi vastaan. +Hän oli nyt puhdistanut paluutiensä -- muu sai jäädä... + +Vaan riittikö se? sellainen kysymys välähti toisinaan tuon tyyneen +tunteen väliin. Oliko hän todellakin tehnyt kaikki voitavansa, eikö hän +ollut raukkana vetäytynyt taistelutantereelta, tunnustanut itsensä +voitetuksi, vaikka vielä olisi voinut taistella? Toisinaan häntä +vaivasi kalvava syyllisyyden tunne ja se rikkoi alinomaa sen rauhan, +johon hän oli toivonut pääsevänsä, ja saattoi hänen mielensä pois +tavallisesta tasapainostaan. + +Näissä mietteissään ei Juuso välittänyt paljo ajatellakaan, mitä +maailma muuten hänen teostaan mahtoi arvella ja miten sitä +tuomittaisiin. Hän eleli syrjäisessä yksinäisyydessään, ei välittänyt +ottaa selkoa yleisen mielipiteen mahtisanoista ja toivoi sydämmensä +hiljaisuudessa, että hänen jäähyväiskirjeensä kenties sentään yhdessä +ja toisessa on voinut vaikuttaa itsenäistä miettimistä ja sen kautta +suurempaa arvostelua. + +Ei olisi hän koskaan uskonut, että tuo hänen pieni protestinsa olisi +nostanut varsinaista myrskyä häntä vastaan. Mutta hän sai pian huomata, +että Heikki oli ennustanut aivan oikein arvatessaan miten yleinen +mielipide tulisi häntä kohtelemaan. + +Eräänä päivänä tuli Otto, joka muuten harvoin jouti hänen kotiinsa +Kaivopuistoon, lämpimissään ja melkein kauhistuneena Juuson luo ja +kysyi jo ovella tullessaan: + +-- Kuule, mitä sinä hyvä veli taas olet kirjoittanut kummallista, kun +ihmiset eivät puhu muusta mistään kuin sinusta? + +-- Sehän suurta huomiota. Ja mitä ne sanovat? + +-- Minä en ole tietysti lukenut mitä sinä olet kirjoittanut, jotain +politiikkaa, -- hittojako yksi medisiinari politiikasta! Vaan ne +sanovat, että sinä olet luopio, ja että sinä olet häväissyt puolueen ja +tahdot halkasta puolueen ja... + +-- Hohhoh! kuinka minä olen paljo tehnyt. Sanovatko ne vielä jotain +muutakin? + +-- Sanovat, sanovat ett'et sinä ymmärrä aikaasi, että sinä elät +luulenma sata vuotta jälellä ajastasi ja että sinä olet tappanut +»Kyntäjän» ja tahdot esiintyä itsekylläisenä ja itseviisaana, ottamatta +ollenkaan huomioon mitä muut järkevämmät ovat neuvoneet. + +-- Ja ketkä tuota kaikkea sanovat? + +-- Ketä vain lienen tavannut, eivät puhukaan muusta. Ja se kuuluu +olevan aivan yleinen mielipide. + +Nuo viimeiset sanat kuultuaan vaipui Juuso, joka tähän asti pieni pilan +hymy huulillaan oli kuunnellut lankonsa sanatulvaa, miettiväksi ja +totiseksi. Hän tunsi ne niin hyvin, hän oli ennenkin ollut niiden +kanssa tekemisissä. Ja hän vastasi verkalleen, melkein kuin itsekseen: + +-- Niinpä niin, »yleinen mielipide», sitä vastaan ei maksa niskotella, +sehän on -- totuus! + +Vaan Otto jatkoi yhä vielä lämpimissään puhettaan: + +-- No, uskonhan minä, että ne liioittelevat, mutta olet kai mahtanut +kirjoittaa jotakin varomatonta -- ne arvelivat, että tuommoiset teot +voivat olla vaaralliset sinun tulevaisuudellesikin. Eiköhän olisi syytä +jotenkin selittää...? + +-- Ei veljeni, ei ole syytä. Minä kirjoitin tarkan harkinnan jälkeen ja +tein ainoastaan velvollisuuteni. + +-- Itse tuon ymmärtänet, minulle on yhdentekevää. + +Otto oli kertonut vallan säikähtyneenä noista kuulemistaan +arvosteluista ja kumminkaan hän ei ollut kertonut hetikään kaikkia, +mitä kaupungilla sanottiin, ei ollut tahtonut sitä tehdä, sillä seassa +oli ollut hänestä sulaa panetteluakin. »Sellaiseen se liika ylpeys +viepi -- niin oli sanottu -- eihän tämä ole muuta kuin sitä samaa +vanhaa suuruudenhulluutta, josta ennenkin on näkynyt oireita.» Ja muuta +samaan suuntaan! + +Mutta ne samat arvostelut sai Juuso vielä kuulla monelta muultakin +taholta. Pilkallisesti mainittiin hänen protestistaan julkisuudessakin +sen verran kuin mainittiin, koulussa sai hän muiden opettajain puolelta +kuulla siitä pistosanoja ja tuttavat, joita hän tapasi, toruivat häntä +moisen itsepäisen menettelyn johdosta. Yksin Hildakin tuli kerran +kiihoittunein mielin kaupungilta ja valitti, että häntäkin torutaan sen +johdosta, ettei hän ole Juusoa paremmin neuvonut. + +-- Vaan kun sinä et koskaan puhu mulle tuumistasi etkä aikeistasi, +valitti hän, pidät minua aivan ulkopuolella ajatusmaailmaasi, niin että +minä olen aivan kuin syrjäinen henkilö. + +-- Olenko minä sinustakin sitten menetellyt niin väärin? + +-- Se on kaikkien mielipide, enhän minä tunne asiata tarkemmin. Olenhan +aivan kuin vieras sinun tuumillesi, ja kumminkin syyttävät ihmiset +minuakin. + +Se oli totta, Juuso ei ollut avannut ajatusmaailmaansa Hildalle, ei +ollut voinut sitä tehdä, sellaista luottamusta ei heidän välillään +vallinnut. Hän oli Vilhon kuoltua jäänyt aivan yksin, -- oi, kuinka +yksin hän sentään olikin, ei yhtään, joka olisi häntä ymmärtänyt, ei +yhtään, joka olisi antanut arvoa taikka tunnustusta hänen +pyrinnöilleen, jotka kumminkin olivat olleet niin vilpittömät, niin +puhdasaikeiset! Kaikki tuomitsivat, yleinen mielipide lausui raskaan, +järkähtämättömän aamenensa, hänellä ei ollut vetoomista mihinkään. Ja +hänessä ei ollut voimaa jatkaa taistelua, ei tarmoa osottaa omien +periaatteittensa puhtautta eikä tuon yleisen mielipiteen kehnoutta, -- +hän oli yksin ja tuomittu. + +Mitä oli hän sitten tehnyt, että häntä sen johdosta niin ankarasti +tuomittiin? Hän oli tahtonut nostaa nuoruutensa aatteita ylemmäs tuosta +sameasta virrasta, jota vallitseva suunta kulki. Ja kun hän ei sitä +jaksanut tehdä, oli hän tahtonut puhdistaa edes omat askeleensa. + +Mutta hänen syntinsä olikin ehkä ollut siinä, ettei hän kyllin +voimakkaasti ollut sotinut vastaan, että hän liian raukkamaisena oli +taittunut, pettäen ihanteensa ja kauniimmat unelmansa... + +Näitä mielessään harkitessaan vaipui Juuso usein syviin, surumielisiin +mietteisiin, jotka vähitellen muodostuivat hänen toiseksi olennokseen. +Hän vetäytyi erakoksi yksinäisyyteensä, istui huoneessaan pitkät +rupeamat ja kaipasi niin syvästi jotakin ystävää, jolle hän olisi +voinut kertoa kaihoistaan, pettymyksistään ja katkenneista unelmistaan. +Vaan sellaista ei ollut, hän oli yksin. + + + + +XIII. + + +Juuson pienessä kodissa Kaivopuistossa oli elämä aina äärettömän +hiljaista; tuskin ääntä kuului päivän pitkään, ei koskaan kajahtanut +nauru, ei kuulunut kotielämän tavallista touhuntaa eikä perhe-elämän +vilkasta, puuhaavaa liikettä. Naapurit, jotka asuivat ohkasten +puuseinäin takana, olisivat voineet luulla vierusta-asuntonsa autioksi +taikka sen eläjiä mykiksi tai erakoiksi. Milloin siellä puhuttiin, +puhuttiin kuin arkaillen matalalla äänellä, milloin liikuttiin, +liikuttiin kuulumattomin askelin; ovetkin, joissa harvoin kuljettiin, +kääntyivät äänettömästi saranoillaan ja yksin lapsikin, joka kehdossaan +lepäsi, lepäsi siinä niin hiljaisena ja äänettömänä, ettei sekään kuin +joskus ihmeeksi ilmaissut eläväin olentojen olemassaoloa. + +Siellä hyöri Hilda hiljaa pienissä taloudellisissa askareissaan taikka +istui kehdon ääressä sitä verkalleen liekutellen. Hän oli enimmäkseen +yksin kaiket päivät; palvelustyttö puuhasi keittiössä, milloin häntä ei +tarvittu lapsen ääressä, ja itse isäntä, -- niin, hän istuskeli melkein +liikkumatta huoneessaan kirjoituspöytänsä edessä työnsä ääressä. Siellä +selaili Juuso papereitaan ja käänteli kirjanlehtiä aina kun Hilda tuli +huoneeseen, mutta Hilda oli kyllä huomannut, että hän sillävälin usein +saattoi istua pitkät ajat, tuntikausia, tekemättä mitään, siirtämättä +jäsentäkään, istua vain yhdessä kohden mietteihinsä vaipuneena. + +Ja seinän takana istui Hilda yksin yhtä äänettömänä eikä hänenkään +mietteensä pysyneet iloisina. Hänen mielessään liikkui tähän aikaan +myötään hiljaista, sanatonta taistelua, mutta siltä hyvinkin kiihkeää +ja tuskallista. Tämä ura, johon hänen elämänsä nyt oli ohjautunut, oli +aivan vasten hänen luontoaan ja synnynnäisiä taipumuksiaan. Hän oli +luonteeltaan vilkas, olipa intohimoinenkin; Hilda Almia oli nuorena +tyttönä aina pidetty pikaisena ja tuittupäisenä ja naistuttavain +piireissä oli tätä hänen luonteensa ilmettä juuri sanottu syyksi, miksi +hän, kaikista muista etuuksistaan huolimatta, oli ollut vähällä jäädä +vanhaksipiiaksi. Myöhemmin oli hän tosin talttunut ja kesyttynyt, mutta +pohjalla kyti kumminkin vielä tuota vanhaa kiihkoa, intohimoa, joka +toisinaan tuntui melkein väkisin tarvitsevan purkautua ilmi ja joka +vaivausi toimettomuudessaan, kun ei löytänyt riittävää vastakaikua. +Samalla oli Hildalla kumminkin lujuutta ja päättäväisyyttä luonteessaan +ja minkä hän kerran oli ottanut tavoittelevan kiihkonsa esineeksi, sen +hän myös tavallisesti ajoi läpi. + +Tämä se oli ollut syy, miksi hän kaikista epäävistä merkeistä +huolimatta niin ilmeisellä innolla oli tavotellut omakseen Juusoa, +johon hän kerran, tämän vielä ollessa melkein nuori poika, niin syvästi +oli kiintynyt; siinä oli myöskin syy, miksi hänestä oli aivan +luonnollista, että Juuso vihdoinkin hänelle joutui, -- olihan hän sen +tahtonut. Hilda oli kihloihin mennessään kyllä varsin selvästi +käsittänyt, ettei hän omistanut Juusoa täydelleen eikä sydäntä myöten. +Se tyttö, Elna, jonka hän varomattomuudessaan kerran oli Juuson +tuttavuuteen saattanut, oli liian syvälle painunut miehen mieleen, sen +hän tiesi, ja se häntä jo alkujaankin nöyryytti. Mutta hän toivoi tuon +muiston kalpenevan ja kuluvan pois, hän tahtoi, että se häviäisi. +Ankarasti oli häneen sattunut, kun hän Juuson sairauden aikana huomasi, +kuinka syvällä nuo juuret olivat, vaan ei hän silloinkaan hetkeäkään +epäillyt toteuttaa pitkää toivoaan, hän päätti koettaa kaikkea, +voittaakseen miehensä omakseen. Ja hän oli koettanut; koko intohimoisen +sielunsa voimalla oli hän kokenut tunkeutua Juuson sydämeen ja tunkea +sieltä kilpailijan pois. Toisinaan se oli näyttänyt onnistuvankin, hän +luulotteli monasti pitkät ajat jo täydelleen voittaneensa. Vaan juuri +kun hän luuli olevansa varmimmillaan, oli hän aina yhtäkkiä huomannut +voittonsa luiskahtavan niinkuin elohopeapisaran sormiensa lomitse; koko +hänen vaikutuksensa oli siunaamassa tuokiossa pois puhallettu, koko +taistelu osottautui turhaksi. Hän alotti silloin taistelun alusta. Ja +semmoista se oli hänellä ollut äänetöntä mutta kiivasta kamppailua +omistusoikeutensa puolesta, lakkaamatonta taistelua alusta pitäin, ja +kumminkin se oli yhä vieläkin turhaa. Ja hän oli toisinaan tuntenut +aivan väsähtävänsä ja masentuvansa siihen puolettomaan taisteluun, +siinä oli hänestä jotakin niin sairaloista, niin epätoivoista... + +Mutta toivo oli kumminkin aina palannut takasin. Olihan Juuso +luonteeltaan niin taipuva, niin mukautuva, niin luonnostaan +ystävällinen. Kunhan vain saisi temmastuksi hänet kerran oikein +mukaansa, saisi hänet herätetyksi ja vierotetuksi noista unelmista, +joita Hilda vihasi ja kadehti. Ulkomailla jäi niin paljo aikaa +mietteisiin, vaan kotiin palattua, säännöllisessä työssä ja arkielämän +touhussa, siellä uskoi Hilda Juuson vetäytyvän lähemmäs nykyisyyttä; +lapsen synnyttyä uskoi hän sitä vielä varmemmin. Vaan sittenkin: hän ei +saanut Juusossa vireille sitä lämpöä, jota olisi toivonut, ei sitä +luottamusta eikä avomielisyyttä, joka olisi tehnyt heidän välinsä +sydämmelliseksi ja eheäksi. Ja nyt taas viime aikoina olivat nuo +»Kyntäjää» koskevat tapaukset, jotka olivat siirtäneet Juuson +ajatukset entisiin kiertokehiin, tehneet hänet tavallistakin +suljetummaksi ja hajamielisemmäksi. Hilda rupesi jo hermostumaan +pitkässä taistelussaan, rupesi tuskastumaan, oli toisin ajoin +tarpeettoman kärtynen ja pistelijäs ja vaipui taas väleen ylen +surumieliseksi ja masentuneeksi. + +Tässä oli jotain epätervettä, jotain rikkinäistä, joka sanomattomasti +kiusasi ja painosti Hildan vilkasta, vaihtelua hakevaa mieltä. Sen +huomasi Hildan äitikin, joka paljo oleskeli siellä heidän luonaan +järjestellen heidän kotiaan ja valvoen heidän talouttaan. Hän tarkkasi +sitä ensin salaa syrjästä, ollen aivan kuin mistään tietämättä, ja +koetti saada selville missä vika oli. Rouva Alm ei ollut tätä liittoa +koskaan oikein suosinut; hän oli säälinyt rahojaan, jotka siinä jo +kohta alussa joutuivat likoon, eikä ollut hän paljo luottanut Juuson +toimeliaisuuteen. Ajan kuluessa olivat hänen epäilyksensä varmistuneet +ja hän oli itsekseen nureksinut, ettei vävymies heti hankkinut +itselleen vakinaista tointa, -- elettiin noin vain Jumalan armolla ja +Hildan rahoilla. Ei hän siitä kumminkaan ollut nuorelle parille vielä +sanaakaan virkkanut. Vaan kun hän nyt syksyn kuluessa rupesi +huomaamaan, ettei heidän välinsäkään ollut aivan ehyt, päätti hän +puuttua asiaan kiini. Hän tuli eräänä talvipäivänä nuorten luo ja +tapasi siellä Hildan tavallista alakuloisempana. + +-- Mitä tämä on, kysyi hän silloin, mitä vehkeitä teillä on välillänne? +Jotain siinä on, elä kieltelekään, olenhan nähnyt sen ennen ja näen +nytkin sinun kasvoistasi. Mikä teillä on tullut rattaisiin? + +Hilda kierteli vastatessaan, väitti ettei ollut tullut rattaisiin +mitään, näin on ollut koko ajan ja tulisi kai olemaan vastakin, eihän +sitä nyt ole aina syytä olla erittäin iloisenakaan. + +-- Elä kiertele, jotain on välissä. Oletteko riidelleet vai onko Juuso +ollut tyly? Hänen käytöksensä on viime aikoina ollut omituisen juro ja +jäykkä, -- ennen nuorempana hän toki osasi pitää ihmisiä hyvällä +tuulella, jos ei muuta osannutkaan. + +Ei myöntänyt Hilda Juuson olleen tylynkään, tasanen ja hiljainen se oli +ollut kuten tavallisesti. Vaan kun äiti vielä uteli ja hieroskeli, suli +Hildakin vihdoin sanakkaammaksi ja rupesi vähin kertomaan huolistaan ja +taisteluistaan. Ei hän Juusoa tahtonut moittia, ehkä oli vikaa +hänessäkin, hän kuvaili vain minkälaista se heidän elämänsä oli. + +-- Me pysymme niin vieraina toisillemme, ei ole molemminpuolista +luottamusta eikä avomielisyyttä. Hän istuu huoneessaan ja unelmoipi +puhumatta mulle tuumistaan ja minä istun täällä, -- me olemme kuin +kaukana toisistamme. + +-- Sen olen nähnyt. Hän haaveksii, eikä ole hänessä riittävää +toimintatarmoa. Vaan sinun pitäisi koettaa häntä ravistaa ja herättää. + +-- Olenhan koettanutkin, sitä juuri olen tehnytkin, vaan turhaan. Kun +puhun hänelle, myöntää hän kaikki, mutta on niin surumielisen näköinen +ja vetäypi taas yksinäisyyteensä vaipuakseen mietteihinsä. Ja minä jään +aivan ulkopuolelle hänen tuumiaan. + +-- Hänen tuumiaan! -- hän tuumii tyhjää, taikka tuhmuuksia, niinkuin +tässä tuonaankin... Vaan minä otan hänet joskus puheilleni minä, ja +veisaan selvän virren. Hänen täytyy ruveta virkeämmäksi, onko tämä +muuten laitaa? Miehellä on muuan kymmenkunta opetustuntia viikossa ja +niistä hän ansaitsee pari vaivaista tuhatta, jotka teidän taloudessa +eivät riitä mihinkään. Lopusta lioitetaan sinun pientä pääomaasi, -- +mikä siitä sitten vihdoin tulee? + +Oli Hilda sitäkin puolta ajatellut, hänellä oli paljo käytännöllistä +älyä ja hän oli monasti huolehtinut, miten tämä meno päättyisi. Vaan +täytyy odottaa, sanoi hän, Juuso valmistelee tieteellisiä töitään ja +kunhan niistä joskus valmista tulisi, niin kyllähän sitten näköalat +paraneisivat. + +-- Niin »kunhan»! Hänen pitäisi heti hankkia tulokasta työtä, niin on +moni muu saanut ja saa hankkia, tehköön tieteellistään siinä sivussa. +Ja kovassa työssä unehtuvat joutavat unelmatkin ja hän pääsee palaamaan +arkielämän todellisuuteen, jossa te kyllä ymmärrätte toisenne. Toden +totta, minä herätän hänet, minä. + +-- Jos puhut hänelle, äiti, niin puhu varovasti, hän on niin +tunteellinen ja herkkä. + +-- Varovasti, mutta suoraan. + +Muori oli siinä puhuessaan vävyvetelyksestään kiihoittanut mielensä +aivan vihaseksi ja kun hän lähti tyttärensä luota niin hän kävellessään +vielä itsekseen hienosittain toraili. Silloin juuri sattuikin siellä +Kaivopuistotiellä Juuso koulusta palatessaan tulemaan häntä vastaan. + +-- Tuletko Juuso saattamaan minua kappaleen matkaa kaupunkiin päin, +minulla on sulle vähän puhuttavaa, virkkoi muori ja alkoi kohta +kursailematta kertoa vävylleen, mitä hänellä nyt tuoreimmiltaan oli +sydämmellään. Hän huomautti ensin, miten Hilda on käynyt alakuloiseksi +ja, vaikk'ei tämä mitään valitellut, oli hän kyllä nähnyt, että kaikki +ei ole aivan ehyttä. Juuson on velvollisuus pitää huolta vaimonsakin +hauskuudesta, olla avomielisempi ja reippaampi, ei saa vetäytyä yksin +omia tuumiaan hautomaan. Eihän se kelpaa, että välit turhan takia +vieraantuvat, siitähän molemmat kärsivät. + +-- Ja mihin olet menettänyt yritteliäisyytesi, »ruffisi», jota sulla +ennen oli? Sinä olet käynyt niin haluttomaksi ja noloksi. Sinun pitää +repästä itsesi virkeämpään toimintaan ja elämään, muutenhan uinailet +aikasi pois. Tämä teidän nykyinen elämänne on niin puolinaista ja +ontuvaa, koeta toki hankkia itsellesi tukevampi pohja. Ajatteles nyt, +-- Hildan varat hupenevat joka päivä... + +Juuso kuunteli ääneti ja myönnytteli kiltisti anoppinsa nuhteet +oikeiksi ja kun tämä hänestä erosi, ei hän voinut muuta, kuin itsekseen +katkerasti hymähtää. Nehän olivat juuri nuo asiat, jotka olivat viime +aikoina hänen mieltään niin painaneet ja joita hän hiljaisissa +tuumissaan oli alinomaa haudoskellut ja jotka olivat käyneet sitä +rasittavammiksi, kuta enemmän aika kului. Varsinkin oli tuo suhde +Hildaan melkein tuskana häntä vaivannut ja hän tunsi ja tunnusti, että +vika oli juuri hänessä, hän vieroitti myötään vaimonsa luotaan. Miksi +olikin hän käynyt sellaiseksi, kylmäksi ja tylyksi...? Mutta anoppi oli +oikeassa, tällaisena ei voi heidän välinsä jatkua, siinä täytyy tulla +muutos. Voi, jos se muutos voisi kääntyä onnellisuuteen päin, oi jospa +heidän väliinsä voisi kasvaa luottamusta ja lämpöä! Vaan miten? -- +siihen vaadittaisiin, että hän itse kävisi helläksi, lämpimäksi, +iloiseksi ja reippaaksi, eikä hänellä siihen ollut voimaa ... ei, hän +ei jaksanut ponnistaa tahtoaan, ei voinut sytyttää itsessään sitä +elinvoiman kipinää, joka jo oli tupsahtanut ja sammunut... + +Juuso tuli kotiinsa. Hilda näkyi olevan etuhuoneessa, lapsi sylissään; +Juuso yritti ensin menemään sinne, vaan pysähtyi ovella, kääntyi ja +meni omaan huoneeseensa. Tässähän se nyt hänellä oli tuo oma koti, jota +hän niin kauan oli kaivannut ja haaveksinut, -- mutta sitä lämpöä, sitä +virkistystä, jota hän siihen aina oli ajatellut, sitä ei siellä +lehahtanut häntä vastaan, sielläkin sai hän hiipiä kylmään +yksinäisyyteensä, jota hän enin pelkäsi. Olihan hänellä nyt kotinsa, +mutta sittenkin hän tunsi itsensä siinä vieraaksi. Miksi? Niin, -- oma +syy, ainoastaan hänen oma syynsä. Hänen sairaloinen luonteensa ja +masentunut mielensä se oli, joka esti häntä nauttimasta siitä kodin +onnesta, joka olisi ollut riittävä kelle muulle tahansa, sehän se pani +hänet riistämään ansaitun kodin onnen toiseltakin... Hän oli niin +läpeensä epäonnistunut, niin tarmoton, niin rikkinäinen... + +Juuso oli monasti, varsinkin tuon jäähyväiskirjeensä jälkeen, aivan +tahtomattaan tullut verranneeksi itseään metsässä taitettuun näreeseen, +joka vielä puolella rungollaan imee mehua ja ravintoa maasta ja sen +nojalla kitkuttamalla eläen pysyy kelmeässä, kituvassa vehreässä; mutta +toinen puoli potee katkenneita säikeitään, kuivuu ja kuihtuu +kuihtumistaan. Häntäkin oli maailman tuuli sujutellut ja retuutellut, +hänessä ei ollut kestävyyttä kylliksi seistäkseen tanakkana, hän oli +taipunut, notkistunut ja vihdoin raukkana katketa rapsahtanut, -- +puolella rungollaan saattoi hän vain enää imeä elämän voimaa ja mehua. +Katkenneelta oli elämänintokin hervahtanut, tahdon voima oli kuin +lamassa ja jälellä oli hänellä ainoastaan kiduttava epäilys omasta +kyvystään ja kalvava katumuksen tunne siitä, että hän oli kesken +taistelua taipunut, pettänyt ihanteensa ja itsensä, kieltänyt +elämäntyönsä. Siitä hän oli niin runnistuneena, oli kuin omatunto olisi +häntä soimannut ja alinomaa hokenut: näet nyt, elämä ei voi sinua enää +tyydyttää etkä sinä hyödyttää itseäsi etkä muita... + +Vaan täytyyhän koettaa jos puolellakin voimalla! Juuso istahti taas +työpöytänsä ääreen, nosti esiin papereitaan ruvetakseen jatkamaan +kirjoituksiaan. Siellä oli hänellä laatikossa useampiakin Pariisissa +alullepantuja suunnitelmia; ulkomailla ollessaan hän sentään vielä oli +tuntenut työhaluakin ja vaikutusintoa, sieltä oli kotimaa kajastanut +niin rauhalliselta ja rakkaalta, hän oli siellä ajatellut, kuinka hän +vielä tulisi työskentelemään sen hyväksi ja ottamaan tarmolla osaa sen +erilaisiin rientoihin. Kotiin tultua ne kauniit aikeet taas olivat +huvenneet, ja hän oli pettyneen epätoivoisella innolla antautunut +yksinomaa noihin tieteellisiin tutkimuksiinsa, jotka hän jo kohta +tutkintonsa suoritettuaan oli pannut alulle. Ja se oli kylläkin +tarjonnut hänelle tyydytystä. Olihan tähän työhönkin alkujaan ollut +yhdistyneenä niin kaunis toive, toive kaivaa esiin ja jalostuttaa +kotikielen rikkaita aarteita ja auttaa hiukan eteenpäin kansallista +tutkimusta. Se oli hänellä vielä ikäänkuin viimeisenä ihanteena jälellä +noilta suurten aikeitten ajoilta ja siksi se häntä toisinaan vielä +innostikin ja lämmitti. + +Vaan samalla sekin pelotti ja huoletti. Se edistyi niin hitaasti, hän +ei saanut mitään valmista käsistään, eipä päässyt oikein varmalle +tolallekaan. Hän oli valinnut liian laajan ja vaikean aineen, +työskennellyt aluksi ilman suunnitelmaa vähän sieltä ja vähän täältä, +eksynyt pikkuseikkoihin ja joutunut pois pääasiasta, aineksia oli +keräytynyt ääretön joukko ja siksi niistä olikin niin vaikea saada +toimeen järjestettyä kokonaista. Eikä hänellä ollut entistä työintoaan +jälellä, puuttui itseluottamusta, kaikki tuntui niin tuiki +toivottomalta. Hän epäili omaa kykyään ja häntä vaivasi muutenkin +epäluulo, että häntä ikäänkuin tahdottiin painaa alaspäin, jos hän +vähänkään lähti nousemaan. Olihan se oikeastaan hyvin hullunkurinen tuo +epäluulo, kukapa häntä nyt olisi tahtonut sortaa, häntä, noin +vähäpätöistä ja vaaratonta henkilöä... Mutta hän epäili sittenkin, +hänellä oli entuudestaan kokemusta ja nyt oli itseluottamus poissa... + +Juuso siirrähteli rauhattomana tuolillaan ja koetti painautua +kiinteämmin työhönsä. Noin hänen aina kävi, hän nuherti työnsä ääressä +pitkät rupeamat, vaan jälkeä jäi vähän, ajatukset liitelivät +valloillaan ja tahto oli ikäänkuin sairas, hän ei jaksanut sitä +pinnistää täyteen toimintaan. + +Ja kumminkin tuosta työstä olisi pitänyt jotakin tulla ja tulla pian, +sillä siihen hän oli perustanut niin paljo. Tieteellisten ansioittensa +avulla oli hän toivonut voivansa perustaa taloudellisen asemansakin +tukevammalle pohjalle. Sillä sanomattomasti kiusasi Juusoa juuri se, +että hänen näihin asti oli täytynyt elää enimmäksi osaksi vaimonsa +perinnöillä, jotka tietysti suuressa määrin hupenivat. Olihan hänellä +nyt kielitunneistaan vähän tuloja, vaan kovin vähän, ja lukemattomia +kertoja oli hän mielessään märehtynyt juuri sitä, mistä anoppi oli +huomauttanut: olisi ryhdyttävä tepsivämpään tulotyöhön. Vaan mistä sen +ottaa? Nämä keskeneräiset työt olisivat myös saatavat käsistä pois, +muutenhan hänet vielä leimattaisiin tyhjäntoimittajaksi... + +Siitä täytyy tulla jotakin! Juuso painautui taas papereihinsa, koetti +koota ajatuksiaan ja pinnistää työkykyään. + +Hilda kuului hiljaa kulkevan viereisessä huoneessa ja Juuson ajatukset +olivat kohta poissa työstä. Hänen pitäisi oikeastaan puhua Hildalle +kaikista näistä huolistaan ja aikeistaan, puhua avonaisesti, suoraan. +Monasti oli hän sitä aikonut, mutta ei saanut sanotuksi, oli kuin seinä +olisi kohonnut väliin; koko heidän suhteensa oli tähän asti ollut niin +pintapuolista, niin vailla syvempää luottamusta, oli mahdoton yhtäkkiä +hypätä tuon juovan yli, joka myötään tuntui suurenevan. Juuso ei voinut +koskaan puhua aivan avosydämmisesti Hildalle. Ja kumminkin se olisi +heidän hyvän välinsä vuoksi ollut välttämättömän tarpeellista, Juuso +tunsi ihan selvästi, että nyt juuri se oli välttämätöntä, juopa leviää +liian suureksi. Vaan hän ei voinut... + +Tavallista sanattomimpina tapasivat Juuso ja Hilda tänään toisensa, +ruokapöydässä tuskin kuului ääntäkään, mieliala oli molemmilla +entistäänkin raskaampi. Juusosta tuntui kuin joku suoritus sittenkin +olisi ollut tulossa, hän toivoi sitä, mutta pelkäsi samalla ja vetäysi +arkana huoneeseensa. + +Hämärissä kuuli hän Hildan lähtevän ulos. Työ ei luistanut Juusolta +tänään ollenkaan, hän käveli levotonna edestakaisin huoneessaan. Poika +äännähti kehdossaan ja ikäänkuin viihdyttääkseen ajatuksiaan meni Juuso +sen kanssa leikkimään, nosti sen käsivarrelleen ja hyppyytti sitä +polvellaan. Ja siitä lähti ikäänkuin pieni valon välähdys hänen +murheelliseen mieleensä. Olihan hänellä sentään yksi aarre, joka täytti +hänen sydämmensä riemulla ja onnella ja johon hän vielä saattoi +kiinnittää murtuneet toiveensa. Ehkä on sinussa, pieni peipposeni -- +niin mietti hän siinä itsekseen -- alkua pontevamman miehen, miehen, +joka paremmin kuin heikko isäsi jaksat kestää tuulien sujutusta ja ajaa +perille sitä, mitä pidät oikeana ja hyvänä. Vaikka olkoonkin minun +merkitykseni ja vaikutukseni mennyttä, sinua voin ehkä siltä opettaa +rakentamaan onnesi perusteet lujemmalle pohjalle kuin minä, +oikeudentuntosi ja puhtaan omantuntosi perusteille. Jospa voisinkin +antaa sulle sen luottamuksen hyvän voimaan, johon itse niin elävästi +olen uskonut. Sitä olen koettava. Sinä varttusit mieheksi, murtasit +tokeet edestäsi, seisoisit jäykkänä myrskyssä ja voittaisit. Niin, +sinussa on vielä toivoa jos minussa ei olekaan. Ille faciet... + +Juuso vilkastui noissa mietteissään ja hyräili siinä iloisena kun Hilda +tuli kaupungilta. Tämäkin oli nyt hilpeämmällä mielellä ja lausui +leikillisesti huoneeseen astuessaan: + +-- No, siinähän te Juusot nyt istutte niin hauskassa ryhmässä ja +iloisen näköisinä, -- minäpä tulen kolmanneksi. + +-- Tule, Hilda. + +Hilda kertoi käyneensä poikaa varten katselemassa lastenvaunuja, -- +Juuso oli luvannut tehdä sen, mutta oli tietysti unhottanut, se +parantumaton uneksija. + +-- Niin, minä olen parantumaton uneksija. + +Juuson teki mieli jatkaa puhetta siltä paikalta, kertoa enemmän +itsestään, kertoa kuinka se juuri häntä rasitti, että hän oli sellainen +saamaton uinailija. Hän tapaili sanoja, lause oli jo valmis ... vaan +hän ei voinut, ääni tarttui kurkkuun ja sanat jäivät sanomatta. Hilda +katseli häntä ja saattoi melkein lukea mitä hänen mielessään liikkui, +ja hän toivoi niin hartaasti, että tuo vapauttava ääni, joka oli +tulossa ja joka olisi voinut lähennellä heitä toisiinsa, olisi päässyt +huulien ohi. Hän olisi ollut niin valmis jatkamaan, olisi kertonut, +ettei hän toivonut mitään muuta, kuin rahtusen avomielisyyttä ja +kipeneen hellyyttä ja että hän kyllä, päinvastoin kuin äitinsä, luotti +Juuson voimaan herätä ja reipastua ja vaikuttaa... Hänellä olisi +mielestään ollut niin paljo kertomista, se keskustelu olisi kantanut +niin hyviä hedelmiä, kaikki olisi taas kääntynyt hyvin päin. -- Vaan +tuo ääni, se ei päässyt esiin, se kuoli pois hampaiden taakse ja he +istuivat siinä taas äänettöminä vastakkain. + +Mutta vielä päätti Hilda tehdä yrityksen, vastustus oli hänestä nyt +tavallista heikompi, hän tahtoi voittaa sen. Hän tahtoi koettaa särkeä +kuoren, saada Juuson vilkastumaan, herättää hänet puheliaammaksi ja +avomielisemmäksi -- siitähän kaikki paraneisi. Ja hän nousi reippaana +ja lausui iloisesti: + +-- Sinä olet ollut koko illan sisässä, Juuso, tule, lähdemme vielä +vähän kävelemään, siellä on ilma niin raikas ja terve. + +-- Lähdemme vain. + +He kävelivät rinnakkain Kaivopuistotietä merelle päin ja seurasivat +kahden illan hiljaisuudessa ajotien kierrosta rannikkoa pitkin. Kuu +valoi kalpeaa hohdettaan lumiselle rannalle kimallellen vasten valkosta +hankea. Vaan meri aaltoili vapaana rannan jäisiä kallioita vastaan, +loiski siellä levottomana, synkän mustana ja humisevana. Ulappa oli jo +ollut monta kertaa jäässä, vaan merinen myrsky oli taas keskellä talvea +repinyt sen auki, musertanut jäät kallioita vastaan häiriten Vellamon +talvisen unen. Ja siitä se nyt oli vihassa, hyrskyili raskaana ja +uhkaavana, hyrskyili sulana, mutta jäistä kylmää huokuvana, +kangistavana, hyydyttävänä. Laine loiskahti ikäänkuin syleilyyn lumista +rantaa vastaan, vaan se syleily oli niin kylmä, niin puistattavan kylmä +ja tunteeton, joten aaltokin ikäänkuin väristen kiireesti vetäytyi +siitä takasin, -- koettaakseen kotvasen kuluttua uudelleen ja +palatakseen aina yhtä toivottomana ja masentuneena. + +Kahden kävelivät Juuso ja Hilda autiota rantatietä meren äyrästä +pitkin, molemmilla mielessä samat mietteet, samat huolet ja samat +toiveet. Melkein äänettöminä he kävelivät. Hilda oli kyllä tehnyt pari +yritystä saadakseen toivomansa keskustelun vireille, vaan se loppui +aina alkuunsa. Juuso vastasi ystävällisesti, mutta he ikäänkuin +karttelivat niitä aloja, joihin he juuri olisivat toivoneet tulevansa. + +Juusokin tunsi kyllä tuossa kävellessään syvän tarpeen lähestyä +vaimoaan, parantaa rikkoumaisillaan olevan välin ja täyttää jo +avautuneen aukon. Nyt se olisi tehtävä, vielä on aikaa. Jos ei sitä +aukkoa nyt täytetä, niin ei sitä täytetä koskaan... Ja hän koetti +pakottaa itseään astumaan askeleen lähemmäs. Vaan hän ei voinut, ei +hievahtanut paikaltaan, oli kuin kylmä jäävyöhyke olisi ollut edessä ja +hän vaipui kuin hukkuva turhaan ponnisteltuaan takasin. Hän koetti +väkisinkin, epätoivoisen hurjuudella, avata sylinsä sulkeakseen +vaimonsa siihen. Vaan hän peräytyi, hänen povensa tuntui hänestä +itsestäänkin niin hyytävän kylmältä, niinkuin tuo lumisen rannan äyräs, +jonka syliin aalto pyrki loiskahtamaan, -- hän ei voinut painaa +vaimoaan sitä vastaan. + +Ja kierroksen käveltyään palasivat puolisot sanan puhumattomina +kotiinsa. + + + + +XIV. + + +Kamreeri Holm oli tilapäisesti joutunut viikon ajaksi leskimieheksi ja +olipa oikein merkillistä, miten ikäväksi ja pitkäksi aika näin yksin +eläen saattoi käydä. Rouva oli lähtenyt muutamaksi viikoksi käymään +Hämeessä vanhempainsa maatilalla, jossa hänen äitinsä makasi sairaana, +ja Holm oli saanut kuluttaa aikaansa yksikseen miten paraiten osasi, +mutta eihän siitä tahtonut tulla mitään. Kyllähän se kesäaikana aina +meni mukiin tämä elävän leskenä olo, mutta näin syksyseen aikaan, sen +pitkinä, pimeinä puhteina, -- ei, se kävi kuivaksi ja ikäväksi. + +-- Huu-uh! -- Eemeli haukotteli venytellessään jäseniään sohvalla, +johon hän aamiaisen syötyään oli viskautunut pitkäkseen. Oli +sunnuntaipäivä, joten ei ollut virastoonkaan menoa. Kotityötähän sitä +kyllä olisi ollut, mutta eipä nyt viitsinyt istua kirjoittamaankaan, +raukasi niin kovasti ja pää oli paksuna. Kauan tuli istutuksi illalla +siellä klubissa, mutta sieltä kun ei ollut kotiinkaan kiirettä ... ja +siellä oli niin paljo väkeä ja niin vilkkaat keskustelut. Saakeli, +kuinka siellä lopulta oteltiinkin kuumasti, ne haukkuivat toisiaan +niinkuin turkkilaiset, sitä oli oikein ilo kuunnella. Vaan hyvää se +teki asianomaisille, malttaisivat pysyä kiltisti alallaan ja mukautua +yleisen mielipiteen mukaan eikä ruveta arvostelemaan olevia oloja ja +niiden edustajia. Kaikki pikkuherrat ne nyt tahtovatkin olla itsenäisiä +ja esiintyä johtajina jonkun mielipiteen nimessä. Höpsistä! Ikäänkuin +tässä ei olisi yksi yhtä hyvä johtaja kuin toinenkin -- ja välistä +vähän parempikin, niinkuin Rysä-ukon ennenvanhaan oli tapana +syvämietteisesti sanoa. Heikki huomauttikin, kun sieltä vihdoin kotiin +käveltiin, että näihin asti on puolueessa ollut verrattain tasaista +väkeä, vaan jos nyt joku rupee kohotteleimaan ikäänkuin omatakeiseen +asemaan ja keräämään joukkoa ympärilleen, niin se on kohta nuijittava +alas. Ja se on totta. Vaan onneksi ne näkyvät nuijivan toisiaan, nuo +muka »oppositioonimiehet.» + +-- Huu-uu-uh! kylläpä nyt haukottaa. Eikä tästä loikomisestakaan ole, +lähtenen ulos. Niin tottakin, voinpa pistäytyä Heikin luona hänen +uudessa asunnossaan, katsomassa kuinka »tirehtööri» siellä nyt elää. + +Kamreeri viskasi takin päälleen ja lähti ulos. Oli kylmä syyspäivä, +syksyn ensimmäinen pakkaspäivä, ensi hieno lumi maassa ja ensi jää +satamissa ja lahdissa. Holm käveli verkalleen kuuraista katua pitkin +Heikin uutta asuntoa kohden. + +Heikin yhtiö oli, sittenkuin sitä talvikauden oli valmisteltu, kesällä +alkanut vaikutuksensa. Silloin oli Heikki myöskin astunut uuteen +asemaansa ja samalla myös muuttanut uuteen huoneustoonsa, arvonsa ja +asemansa mukaiseen. Ja hän oli nyt jo molempiin varmistunut ja +perehtynyt. Mitä asuntoonkin tuli, niin pitihän sen, herra jumala, olla +toki ihmisasunnon näkönen, kun häntä kerran oli ihmisten kanssa +tekemisissä. Heikki olikin syksyn tultua saatuaan kalustuksensa +valmiiksi erityisesti käskenyt Holmia luokseen katselemaan kotiaan, +hänellä oli erityinen mielihyvä näytellä sitä juuri hänelle, sillä hän +muisti niin selvästi, kuinka hän kerran moniaita vuosia sitten oli +Holmin uudessa kodissa käydessään ihaillut ja kadehtinut sitä asemaa ja +onnea, minkä tämä jo niin nuorena oli saavuttanut. Mutta nyt oli hän jo +itse samoilla mailla, oli hankkinut itselleen yhteiskunnallisen aseman +yhtä arvokkaan ja tukevan ja pikemmin, kuin itsekään oli uskaltanut +toivoa. Ja hän mainitsikin tuosta muistostaan Holmille, kun tämä nyt +tuli hänen luokseen ja taas hän vuorostaan ihaili Heikin kaunista, +tilavaa kotia. Holm myhähti myönnyttäen: + +-- Niin, nopeasti sinä kiipesit ylöspäin, nousit kuin raketti. Mutta +sen minä jo arvasin kauan aikaa sitten. Juuri tuossa samassa +tilaisuudessa, josta mainitsit, ajattelin itsekseni, että siinä on +mies, joka puolensa pitää, -- huomasin koko esiintymisestäsi, että +sulla on erityinen taipumus tunnustella eteesi ja ymmärtää käyttää +kunkin hetken hyödyksesi. + +-- Sinä tarkotat, että mulla jo silloin oli makua peukalon päissä. + +-- Niin, olit juuri semmoinen, kuin tulee olla aikansa lapsen. -- He +kävelivät keskustellen huoneesta toiseen ja Holm huomautti +leikillisesti: Vaan tämä on yksinäiselle miehelle sangen suuri asunto, +sinulla lieneekin kai aikomus aivan piakkoin perustaa perhe -- eikö +niin? + +-- No, tarvittanee se kai aikoinaan talossa emäntäkin. + +-- Jaa, jaa, oikeat tuumat. Ilmankos sinua tässä viime suven kuluessa +on nähnytkin niin usein yksissä arkkitehti Alholmin tyttären kanssa. +Vai sitä tietä, -- hyvät merkit! + +-- Ei, ei, ei, se seurustelu oli aivan satunnaista. + +-- Miksi niin? Useita kivitaloja, saisit ehkä kerran asua oman talosi +viidennessä kerroksessa, -- se ei ole huonoa. Ja näppärä tyttö. + +-- Ei, yhdellä kertaa ei. Mulla ei ole vielä ketään katsottuna, mutta +siltä en ole ensinkään epätoivossa, kai sitä aina jonkun saa. + +-- Epäilemättä. + +Heikki ei näkynyt tahtovan siitä enempää puhuttavan ja käänsikin pian +keskustelun toisiin asioihin. Hän kertoi, että hänellä jo sinä aamuna +oli ollut muitakin vieraita, olipa ollut oikein naisvieraita... Ei, +ainoastaan vanha leskirouva se oli ollut, rouva Alm oli kunnioittanut +häntä käynnillään aamupuhteella. + +-- No mitä hän, eihän hänellä enää ole toista tytärtä? + +-- Ei, vaan sillä tuntuu olevaa huolta kyllin siitä yhdestäkin ja siitä +se olikin puhumassa. Eikä tuo ole kummakaan, sillä on se Juuso siksi +merkillinen mies, että se hankkisi huolta mille anopille tahansa. Muori +kertoi jo koko viime talven huolta kantaneensa ja oli nyt viimein +päättänyt lähteä muitakin puhuttelemaan. + +-- Muori suree kai rahojaan, kun niitä vuosikausia syödään, eikä Juuso +hanki itselleen vakinaista tointa eikä tuloja perheelleen. Arvaa sen, +se on aina ollutkin kitsas muori. + +-- Sekin seikka sillä kyllä näkyi olevan suurena huolena, ja vaikeroi +se mullekin, että mikähän tuosta lopuksi tulee. Vaan toiset asiat +muorilla kumminkin olivat tärkeämmät. Hän tahtoi, että minä vanhana +toverina koettaisin vaikuttaa Juusoon, herättää häntä unteloisuudestaan +ja puhua hänelle järkeä, -- sitä kuuluisi olevan tarvis, mutta se on +saakelin epäkiitollinen tehtävä. + +-- Hoo, eikö Juuson ja hänen vaimonsakaan välit sitten ole oikein +eheät? + +-- Eivät kuulu olevan; Juuson luonteen kun tuntee, niin sen kyllä +ymmärtää ja olihan tytössäkin ennen aina pippuria. Jotain kinaa ja +kylmyyttä siinä kuuluu olleen jo pitemmän ajan, -- eikä se sekään +sentään taida olla varsin vaarallista eikä kaikkein pahinta. Mutta +Juuson omituinen, sairaloinen ja kaikkea tositoimintaa puuttuva koko +olemus se etenkin näyttää muoria huolettavan ja hän kertoi mulle, +kuinka juuri se äärettömästi vaivaa ja masentaa Hildaa ja voihan sen +ymmärtääkin. Se on Juuso itse, joka ei ole oikein ehyt. + +-- Soo! Niin, olenhan minä kuullut jotain semmoista huhuttavan jo viime +talvena ja olihan se tässä vuosi sitten joku erityinen tapaus, jossa +hän omituisesti esiintyi. + +-- Tarkotat kai hänen hullunkurista protestiaan viime syystalvena +»Kyntäjä»-vainajan suuntaa vastaan, jota hänen suuruutensa ei voinut +hyväksyä. No, lehden se tappoi, sen verran hän sen sai epäilyksen +alaiseksi -- joutipa mennäkin. Mutta juuri se tapaus oli jo varsin +epäilyttävä enne, se osotti, että miehen ajatukset jo silloin +liikkuivat aivan yksipuolisissa ja epäterveissä piireissä ja että koko +hänen olemuksensa oli aivan ikäänkuin painunut sisäänpäin. Mutta sen +jälkeen on hän vielä paljo kehittynyt samaan suuntaan. Hän on +entuudestaan aivan jyrkästi muuttunut, niin ettei häntä enää voisi +tuntea samaksi mieheksikään. Hän, joka ennen avomielisenä touhusi ja +intoili aatteineen, hän on nyt aivan vaipunut itseensä, elää nyt aivan +omissa suljetuissa tuumissaan ja tunteissaan, joista hän ei enää puhu +kellekään. Hänen anopillaan näkyi olevan tarkoituksena, että mies olisi +saatava niistä heräämään, kiintymään enemmän elämän todellisiin +kysymyksiin, hän näkyi pelkäävän tuota vävynsä sairaloista +sulkeutumista. + +-- Vai sinne hänen kehityksensä kulkikin, -- ja näin väleen! + +-- No niin, kun tahallaan asettuu sellaiselle kannalle kuin hän, pois +elämän todellisuudesta, -- johonkinhan se vie. Kolauksia tuli ja ne +otti sitten mies kaikki niin tuiki syvästi sydämmelleen ja niitä +pettymyksiään kai se nyt märehtii itsekseen. + +-- Olisiko tuo toki ylimenevää raskasmielisyyttä, arveli Holm, -- Juuso +kärsii kenties riippuvasta asemastaan ja suree suurten unelmainsa +hukkumista, mutta voi ehkä vielä parantua. + +-- Saa nähdä. Pitää sitä käydä katsomassa, mutta aivan paljoa en toivo. + +He olivat molemmat yksimieliset siitä, että Juuson alkuperäinen +onnettomuus oli ollut se, että hän alkujaan liian syvästi oli +sielultaan ja mieleltään kiintynyt noihin vanhoihin intoiluaikoihin, +joiden kuvat, käsitteet ja ajatustavat häntä yhä vieläkin hallitsivat. +Ne olivat häntä estäneet ymmärtämästä aikansa vaatimuksia ja +seuraamasta sen kehitystä ja kun hänen heikot ponnistuksensa toteuttaa +unelmiaan ja vetää vastaköyttä ajalleen olivat menneet myttyyn, oli hän +vihdoin masentunut, vaipunut erakoksi ja omien unelmainsa palvelijaksi. +Kyllä sitä miestä neuvottu oli ja vielä viime syyssä oli Heikki +todellakin tuuminut uuteen liikkeeseen valmistaa Juusolle jonkun +sopivan toimen, vetääkseen hänet siten ihmiseksi ihmisten joukkoon, +vaan mitäs tämä, ei kuunnellut neuvoja, teki vain tuhmuuksia. Minkä +sille semmoiselle? + +-- Hoitakoon itsensä! virkkoi kamreeri Holm kyllästyneesti ja nousi +lepotuolista pystöön ravistellen ruumistaan. Nämä tällaiset keskustelut +eivät tosiaankaan olleet omiaan poistamaan sitä pahantuntemusta, joka +hänessä vielä oli jälellä eilisestä klubissa olosta. Hän tarvitsi +raitista ilmaa ja liikettä, Heikki tarvitsi juuri samaa, ja he lähtivät +siitä syystä tekemään kävelykierroksen Eläintarhan ympäri katsellakseen +sen vilkasta sunnuntailiikettä. Siinä menikin aika päivällisiin asti ja +sepä kävely raittiissa talviluonnossa vasta nälän antoi. Mitähän jos +tämän päälle syötäisiin päivällinen Seurahuoneella, ei ole mikään ilo +mennä kotiinkaan yksin ruokapöytään, ehdotti Holm, kun he kävelyltään +taas laskeusivat keskikaupungille; ja kun Heikki suostui, telefoneerasi +hän kotiin poisjäännistään, -- pitäähän sitä näin leskimiehenä vähän +edes huvitella. + +Tällainen pieni, maukas, kahdenkeskeinen juhlapäivällinen teki +harvaksestaan oikein hyvää, se vilkastutti ja virkisti mieltä, -- +viinitkin olivat aivan erinomaisia. Ja he sopivat, Heikki ja Eemeli, +niin hyvin yhteen, heillä oli useita samanlaisia harrastuksia ja +näkökohtia ja heidän elämänsä oli monessa suhteessa ollut niin +yhdenmukainen. Ja niinkuin usein ennen, joutuivat he siitä syystä +nytkin puhumaan siitä, kuinka he sentään elämänsä taipaleella olivatkin +osanneet taitavasti välttää kareja ja luovia luotojen lomitse, +sillävälin kuin muut heidän aikuiset, sekin ja se, olivat vähäväliä +käyneet matalassa ja repineeet purjeensa, taikka kokonaan purjehtineet +kumoon. Ja Eemeli kehotti Heikkiä pian täydentämään elämänsä voitetun +tarkotusperän, hankkimaan itselleen vaimon ensi tilassa, muuten on +elämä puolinaista ja, mikä myöskin varsin tärkeää, perheellinen asema +lujittaa ja vakaannuttaa miehen yhteiskunnallistakin asemaa. Ja siitä +johtui Holm yht'äkkiä kyselemään: + +-- Kuule, miksi sinä salaat sitä suhdettasi arkkitehdin tyttäreen ... +niin, niin, oli siinä sittenkin jotakin, minua elä petä. Ettekö +sopineet hyvin toisillenne? + +-- Ei asia toki niin pitkälle ehtinytkään, -- jumalankiitos! Mutta, +totuuden tunnustaakseni, likeltä se jo piteli, peijakas soi! + +-- Yhyy, eikö ukko sitten olekaan niin tukeva kuin on luultu? + +-- Ukko on ollut tukevampikin kuin on luultukaan, nyt tekee hän +vararikon parin, kolmen viikon perästä. + +Se oli suuri uutinen Holmille ja hänen kysymystensä johdosta rupesi +Heikki siinä kahvia hörpittäissä aivan juurta jaksain kertomaan, miten +sen tukevuuden oli ollut laita, sekä sen tulon että menon. + +Alholm oli vielä moniaita vuosia sitten tavallinen kättensä tuloista +niukasti elävä arkkitehti, joka laitteli piirustuksia enimmäkseen +laitakaupunkien uusiin kivitaloihin. Mutta sitten rupesi hän ottamaan +urakalle rakennusten teettoa ja vihdoin teettämään itse kivitaloja. +Pääomia ei ollut nimeksikään, mutta vuokrista sai 4 ja 5 prosenttia +enemmän kuin itse maksoi pankkiin, -- se kannatti mainiosti. Ja pian +nousi arkkitehti Alholmilla toinen ja kolmas kivitalo ja muutamain +suurten onnistuneiden tiilikauppain ja tonttiluovutusten avulla pääsi +hän arvaamattoman nopeasti niin pitkälle, että ensi talo alkoi olla +velaton ja miehen nimi käydä rikkaasta. Ja rikkaasti elettiin; perhe +tottui komeihin oloihin, rahasta ei ollut puutetta. + +Mutta nousuunsa oli arkkitehti tarvinnut muitten apua, tyhjänä kuin +alkoi, menivät asiat aluksi aivan luottopapereissa, joissa nimiä +tarvittiin. Mutta nimiä saikin noina edullisina raha-aikoina. +Sittemmin, päästyään jaloilleen, täytyi arkkitehdin taas vuorostaan +kirjoittaa muille, joilta hän oli apua saanut ja joilla myöskin oli +nopea nousu mielessä. Hänen takuusitoumuksensa nousivat suuriin +summiin, vaan eipä ollut hätää, miehet olivat varmoja. Silloin rupesi +kaukana maaseudulla muutamia uusia toiminimiä ja liikkeitä +romahtelemaan. Suoranaisesti nuo asiat eivät häneen koskeneet, vaan +kyllä muutamiin niistä, joille hän oli takuussa; nämä tarvitsivat uutta +luottoa pystössä pysyäkseen. Piti kirjoittaa lisää. Vaan sittenkin +niistä kaatui pari, se tapahtui juuri viime syksynä, jolloin +kivitalojen vuokratkin rupesivat isosti alenemaan. Pankit vetäysivät +varovaisiksi, kävi vaikeaksi sioittaa uusia sitoumuksia, kun vanhat +nimet eivät enää kelvanneet... No, se meni kaikessa hiljaisuudessa, ei +kukaan tiennyt, missä määrin tuo rikas talonomistaja oli noihin +selkkauksiin sekaantuneena ja vielä kai hän kevätpuoleen itsekin luuli +selviävänsä. Vaan pankit, joissa hänen paperinsa näihin asti olivat +menneet puhtaasta kullasta, luulivat toista, rupesivat tiukkaamaan +kohteliaassa muodossa... Ja niin lankesi tässä syyskesällä muutamia +papereita -- ei mistä uutta ottaa... + +-- No entä sinä, milloin sinä tutustuit perheessä? kysyi Holm, kun tätä +myöten ymmärsi asian. + +-- Juuri ulkomailta palatessani viime joulun alla, sattumalta eräässä +seurassa. Minä katselin vähän sitä tyttöä ja se katseli minua. No, ei +siinä sen enempää ollut, tavattiin vain sen jälkeen tavallista +tiheämmin. Näkyi tytöllä olevan muitakin hienostelijoita, vaan se +ikäänkuin turvautui minuun; käskettiin käymään perheessä... Tyttö oli +viaton, hän ei tiennyt isänsä asioista mitään, tuskin tiennee vieläkään +-- onneksi hänelle ja minullekin. Vaan minä sain, juuri kuin aloin olla +lämpimimmilläni, yht'äkkiä silmäni auki... + +-- Ja vetäysit pois? + +-- No niin. Mitäpä varten juuri suotta, pakotta sekaantuisin semmoiseen +vyyhtiin, -- johan mulle ihmiset nauraisivat. + +-- Jaa, jaa, ne tuntosarvet, ne ovat sulla paikallaan. + +-- Ovat jumalankiitos vielä, vaikka jo vähän säpsähdin. Täytyy vasta +tunnustella syvemmältä. + +He olivat näitä tarinoiden istuneet kauan Seurahuoneella, muut +päivällisvieraat olivat jo enimmät menneet ja huone tuntui kuumalta ja +savuiselta. Teki hyvää taas päästä ulkoilmaan, ja he nakkasivat pienen +mutkan »espikselle», katsellakseen kuinka siellä kaartilaiset kilvan +liehakoivat kaupungin piikoja ja kaikkinainen kutu kävi kuumimmillaan. +Vaan kun he taas olivat ehtineet torin laitaan, niin he erosivat. Holm +muisti, että hänellä oli tekemättömiä töitä ja Heikki päätti vielä sinä +iltana ajaa Kaivopuistoon, pistäytyä Juuson luona, muorille mieliksi +jos ei muun vuoksi, arkena sitä ei niinkään jouda. + +Juuso asui näet yhä vielä siellä vanhassa asunnossaan, jonne hän oli +tottunut hautautumaan kuin mäyrä pesäänsä ja jossa hän päivät pitkät +istuskeli työpöytänsä luona papereittensa ääressä, joista ei koskaan +näyttänyt valmista kalua syntyvän. Sieltä hän ei lähtenyt juuri muuta +kuin aamupäivillä kouluunsa, ei seurustellut paljo kenenkään kanssa +eikä liikkunut missään. Siellä hän istuskeli nytkin, kun Heikki tuli +hänen luokseen eikä noussut hän paikaltaan, vaikka kuuli ovikellon +soivan. + +Hilda tuli eteisessä Heikkiä vastaan ja näytti käyvän erittäin +iloiseksi hänen tulostaan, ikäänkuin olisi sitä odottanutkin; hän tiesi +äitinsä käyneen Heikin luona. Hän puristi kättä innokkaasti ja toivotti +tervetulleeksi. Heikki yritti jo siinä eteisessä kyselemään, mitenkä +talossa jaksettiin, vaan Hilda veti hänet kohta sisään Juuson +huoneeseen. Tämä kääntyi kirjoituspöytänsä ääressä, kun kuuli jonkun +tulevan, katsoi ensiksi pitkään ja oudoksuen, mutta säpsähti sitten, +ikäänkuin olisi hän nähnyt jotakin pelottavaa ja tuttua. Hetkisen niin +tuijotettuaan nousi hän ja tervehti Heikkiä kohteliaasti. + +-- Ah, sinuapa en ole tavannutkaan melkein koko tällä vuosiluvulla. + +-- Niin, itseäsi ei ole näkynyt missään, olet kovin ahkerasti istunut +täällä kotona töittesi seurassa. + +Juuso myönsi sen, sanoi tehneensä sen tahallaan, hänestä kun ei tähän +maailman aikaan enää ollut juuri julkiseen elämään; eihän ollut hänellä +siellä mitään vaikuttamista ja sitäpaitse hermostuttikin se häntä. +Siksi oli hän vetäytynyt aivan syrjään ja yksinäisyyteen. + +-- Et löydä huoneestani yhtään sanomalehteä, sanoi hän, en välitä +seurata näitä päivän tapahtumia, ne ovat mulle aivan kuin vieraita. +Minusta teillä nykyajan politikoitsijoilla ei siis enää tule olemaan +vastusta, lisäsi hän katkerasti hymähdellen. + +Heikki ei ollut tuota pistoa ymmärtävinään, puhui vain ikään kuin +neuvoen: + +-- Miksi teet noin jyrkkiä käänteitä, mitä syytä sulla on noin +täydellisesti sulkeutua kuoreesi? + +-- Onhan syytä, kun kerran on mies vaakalla punnittu ja köykäseksi +löytty. Ja minun mielipiteeni ja maailmankatsantoni ei nyt kerran kulje +tämän ajan saranoissa enkä tahdo enää päästää omia vanhoja +mielitekojanikaan valloilleen. + +-- Mutta sinä teet siinä väärin itseäsikin kohtaan. Eihän tuollainen +tuppeensa sulkeutuminen ole terveellistäkään, siinä käy mies juroksi ja +erakoksi ja kuoleupi pois. + +-- Sepä mulle taitaa ollakin parasta, se asema on juuri minua varten. + +Hilda johti keskustelun jokapäiväisempiin tapauksiin ja otti Juusokin +siihen osaa. Heikki koetti huomaamatta tarkastaa hänen käytöstään ja +puhettaan. Ei siinä voinut huomata mitään muuta merkillistä kuin sen, +että vanha vilkkaus ja tuli oli kerrassaan poissa, välinpitämättömyyttä +ja väsynyttä katkeruutta kuvastui sen sijaan hänen puheistaan; koko +olennossa oli jotakin masentunutta ja kyllästynyttä, aivan kuin jonkun +suuren ruumiinponnistuksen jälkeen taikka kun puhutaan asioista, jotka +eivät ensinkään huvita eikä innosta. Heikki nosti tahallaan puheen +»Kyntäjä»-vainajasta, mainitsi sen kuolemasta, huomauttaen ettei kukaan +enää tahtonut ottaa sitä hoitoonsa. Vaan silloinkin pysyi Juuso aivan +kylmänä ja välinpitämättömänä, hän ei näyttänyt tuon kysymyksen vuoksi +enää viitsivän kiihoittaa mieltään, hänestä oli yhdentekevää, elipä tuo +eli kuoli, senkin kanssa hän oli jo tehnyt suorituksensa. + +Mikähän se sitten mahtaa olla, jota mies itsekseen hautoilee ja +yksinäisyydessään tuumii? mietti Heikki epäillen. Siinä salaisuudessa +se sairas kohta juuri mahtoi ollakin. + +Juuson ja Hildan väleistä ei vieras kerran käymällä voinut nähdä eikä +päättää mitään varmaa, mutta Heikki saattoi mielessään kuvailla, että +syynä rikkoumiseen juuri mahtoi olla tuo samanen Juuson tyly +välinpitämättömyys ja hermostuttava raskasmielisyys, jota ei Hilda, +vilkas ja elävä nainen, voinut ymmärtää eikä kestää. Nuo ominaisuudet +näyttivätkin nyt aivan täydelleen hallitsevan Juuson luonnetta, +niinkuin sitä ennen hallitsi kaikenmoisia asioita kohtaan liekkiin +leimahtava innostus ja kiihko, -- Juuso oli luonteeltaan aina ollut +hillitön äärimmäisyyksien mies ja siksipä hän aina olikin esiintynyt +niin liioittelevasti ja epäonnistuneesti. Nyt oli hän keikahtanut +syvään raskasmielisyyteen, melankkoliiaan, ja se oli hyvin arveluttava +merkki. + +Heikillä ei ollut aikaa kauan viipyä -- mitäpä hän siellä kulutti +aikaansa. Lähtiessään kehotti hän Juusoa käymään luonaan, olihan heillä +paljo yhteisiä muistoja nuoruutensa ajoilta, joita näin miehinä oli +hauska muistella. Ja hän kehotti Juusoa käymään klubissakin, siellä oli +taas uutta elämää ja uusia virtauksia, siellä tapasi tuttavia ja sai +tarinoida päivän tapauksista, joissa myötään saattoi huomata uusia +ilmeitä; ne voisivat kyllä huvittaa Juusonkin mieltä. + +Tämä kiitti ystävyydestä, vaan hän ei voinut olla huomaamatta koko +tässä käynnissä jotain tarkotettua ja epäiltävää, jotakin vehkettä. Ja +hän vastasi välinpitämättömästi, että nuo tapauksethan eivät häneen +kuulu, hän oli nyt onneksi päässyt talttumaan eikä tahtonut enää +rasittaa itseään eikä muita. + +Heikki tapasi hevosen kohta ulos tultuaan, istui kärryihin ja ajaa +karautti takasin kaupunkiin. Jonkinlaisilla asioilla tässä täytyy +ajella! nurkuili hän itsekseen, -- pian ne sinne saavat hakea +apumiehen, joka on tutkinut tiedettä toisessa tiedekunnassa kuin hän. +Ei tule enää tuohesta lakkia, -- tietäähän sen syyn tuohon +löyhämielisyyteen. Se on aina vain se vanha hapatus, joka nyt on +pukeutunut uuteen ilmestysmuotoon, se Juuson vanha naismainen +tunteellisuus, joka ei ole koskaan antanut hänen järkensä tehdä +tarpeellista tehtävätään. Ja siitä hänen näkyy olevan mahdoton päästä, +nyt se on mahdottomampi kuin koskaan. Eipä kumma, jos muori on +huolissaan ja Hilda murheissaan, sillä eihän hänessä ole enää ollenkaan +jälellä järkevää miestä. -- Hm! Jos kerran vielä tulevat multa neuvoa +kysymään, niin annan totisesti minä tepsivän neuvon: Koettakoot päästä +hänestä eroon! Sillä siitä miehestä ei tottatosiaan enää koskaan tule +ehyttä. + + + + +XV. + + +Jo joutuivat joulupyhät, perheen juhla, sovinnon, rakkauden juhla. Ne +ovat päiviä niinkuin muutkin, mutta siitä merkilliset, että ihmiset +ovat ne pyhittäneet olemuksensa paraille taipumuksille. Tuokio lepoa +kilvoituksista ja intohimoista, tuokio ystävyyttä vihan ja kateuden +keskessä, kipene tunnetta paljossa järkeilemisessä, kipene henkeä +paljossa aineellisuudessa. Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto -- +siunaamaksikaan hetkeksi. Ja koti on tuon kauniin palveluksen temppeli. + +Hilda oli päättänyt hänkin koettaa valmistaa omaan kotiinsa, jossa +muuten kotia niin vähän oli, juhlaksi pienen pyhätön; ehkä voisivat +hekin siinä viehättyä vaikkapa haihtuvaksi hetkeksikään palvelemaan +juhlan hyviä hengettäriä: sovintoa, sydämmellisyyttä ja rakkautta. Hän +oli ostanut pienen joulukuusen, pukenut sen aattona valkosiin ja +valoisiin ja nauttinut edeltäkäsin ajatellessaan, kuinka he sen +ympärillä istuisivat: poika makaisi kehdossaan ja katseleisi suurilla, +ihmettelevillä silmillään noita loistavia tulia, itse hän hoiteleisi +joulupukin virkaa ja Juuso istuisi tuossa vieressä, -- se ei voisi olla +hänkään heräämättä joulutuulelle eikä heittäytymättä sen hyviä +hengettäriä palvelemaan. + +Niin oli hän suunnelmoinut. Mutta melkeinpä turhaan oli mennyt sekin +Hildan toive: ei tullut oikeaa joulutunnetta sittenkään, ei sitä +iloista, avomielistä, sydämmellistä, joka unhottaa, uhraa ja antaa +anteeksi; juhlahetkenäkin rasitti Juuson kotia sama raskasmielisyys ja +sama kylmentävä sulkeutumus, joka viime ajat oli täydellisesti heidän +välejään hallinnut. Juusokin koetti kyllä puolestaan olla tavallista +iloisempi, ystävällisempi ja hauskempi, mutta näkyi selvästi, että +hänen täytyi pakottaa itseään sitä tekemään ja siitä kävi koko mieliala +keinotekoiseksi ja rasittavaksi. Heidän kodistaan ei tullut enää +temppeliä, juopa oli jo kasvanut liian suureksi, siltaa oli ollut +mahdoton sen yli rakentaa. + +Vähitellen, huomattavammitta merkkitapauksitta, olivat he tälle +kannalle ehtineet. Molemmat olivat he koettaneet ponnistella sitä +vastaan, vaan se kylmä huoahdus, jonka he kerran eräänä talvi-iltana +olivat niin selvästi välissään tunteneet, oli sen jälkeen huokunut +myötään. Jännityksellä olivat he odottaneet jonkinlaista purkausta +taikka suoritusta; eihän tällaista äänetöntä, kiduttavaa taistelua +voinut ijänkaiken jatkua, sen täytyi päästä syöksymään esiin niinkuin +tulvan jääsulun takaa. Sellaista sulun särkymistä oli Hilda puolestaan +toivonutkin, hän oli vielä luullut sen voivan niinkuin laskeuvan +kevättulvan tasottaa kaikki, sulattaa jäisen kirren ja viedä heidät +lähemmäs toisiaan. Vaan sellaista vapauttavaa keväistä tulvaa ei +kuulunut ja nyt rupesi Hilda käsittämään, ettei sitä enää tulekaan. Jos +tulva kerran tulee, niin se särkee kaikki, repii heidän höltyneen +välinsä auttamattomasti hajalle. + +Kesästä he olivat viettäneet suurimman osan erillään, Hilda äitinsä +luona maalla, Juuso kirjastojen vuoksi Helsingissä, -- hän näet +ponnisteli töissään yhä vielä, vaikka heikentyvillä toiveilla. Hän +huomasi myötään, että hänen tieteellisen teoksensa valmistuminen +siirtyi yhä etemmäs tulevaisuuteen; kun hän juuri oli olevinaan +jostakin seikasta selvillään, havaitsi hän tarvitsevansa uusia aineksia +ja uusia lähteitä. Hän haki niitä, syventyi niihin ja siitä laajeni +taas työn pinta-ala siihen määrään, ettei hän sitä kohta jaksanut +hallitakaan. Ja pahinta oli, ettei hän siitä nyt enää löytänyt +toivomaansa tyydytystä ja ettei hän luottanut omaan kykyynsä saada +siitä kokoon mitään ehyttä tai kelvollista. + +Mutta hän ponnisteli siltä, ponnisteli vielä pitkin syksyä kun he taas +Hildan kanssa kesäkauden jälkeen asuivat entisessä asunnossaan +Kaivopuistossa. Vaan ei ollut tämäkään kotielämä innostavaa eikä +rohkaisevaa, ei antanut se voimia eikä itseluottamusta. Hilda puuhaili +taloustoimissaan tuntien itsensä yksinäiseksi ja orvoksi ja koettaen +lapsensa seurassa viihdyttää mieltään. Harvoin he olivat yksissä, +enimmäkseen vain ruoka-aikoina, ulkona eivät koskaan. Vielä harvemmin +heidän luonaan joku tuttava vierailemassa kävi. Almin rouvan pyynnöstä, +jota tuo nuorten suhde ja varsinkin Juuson raskasmielisyys yhä enemmän +rupesi huolettamaan, kävi Heikki kerran, vaan sekin seurustelu jäi +siihen, Juuso puolestaan ei sitä tahtonutkaan jatkaa. + +Nyt joulunpyhinä, joihin Hilda turhaan oli koettanut puhaltaa jotakin +joulutunnetta, tuli Otto eräänä iltapäivänä käymään lankomiehensä luona +Kaivopuistossa. Hänkin oli tahallaan herennyt useammin sukulaistensa +luona käymästä, hän näet ei kepeällä mielellään ollut ollenkaan voinut +ymmärtää koko tuota epätervettä, rikkoutunutta suhdetta ja tahtoi +välttää siihen kajoamasta. Mutta aina milloin hän sinne tuli, tempasi +hän nuo itsekseen mököttävät, jurot aviopuolisot hilpeämmiksi ja +vapaammiksi. Juusokin silloin aina ilostui ja elpyi, hänen täytyi +oikein heltyä nauramaan noille kepeille leikkipuheille ja +medisiinarisukkeluuksille, jotka olivat hauskoja juuri sen vuoksi, että +niissä oli niin äärettömän vähän järkeä. + +Otto kertoi aikovansa mennä illalla teaatteriin ja siitä innostui taas +Hildakin, -- hän oli uusien tappioidenkin jälkeen aina väsymätön +uudelleen innostumaan. Mitähän, jos hekin Juuson kanssa kerran +menisivät teaatteriin, ehdotti hän ja katsoi kysyvästi Juusoa. + +-- Tietysti te lähdette mukaan, vakuutti Otto päättävästi. -- So, +Juuso, musta takki päälle vain ja kalvostimet käteen, ei tässä nyt auta +kinastella... + +Juuso empi. Hän ei ollut vuosikauteen käynyt kertaakaan teaatterissa +yhtä vähän kuin muissakaan huvituksissa, hän kun oli päättänyt aivan +vetäytyä syrjään ihmisten seuroista ja heidän riehuntapaikoiltaan. +Mutta nyt Otto komenteli niin leikillisen päättävästi ja kenties +pitäisi Hildan vuoksikin kerraksi taipua, hänellä näkyy niin tekevän +mieli... Juuso päätti lähteä mukaan teaatteriin. + +Hilda oli iloissaan, hän toivoi hyviä tuloksia tästä illasta, kun nyt +kerran oli saanut temmatuksi Juuson hetkeksikään erilleen noista +ainaisista yksinäisistä tuumistaan. Ja Juusosta tuntui itsestäänkin, +kun hän Oton seurassa käveli kaupungin läpi Arkkaadiaan päin, että hän +oli vähän lähempänä ympärillään elävää maailmaa kuin tavallisesti ja +luuli melkein voivansa viettää hauskan illan, -- kerran taas pitkästä +ajasta. + +Vaan teaatterissa oli jo vaikutus toisenlainen. Juusoa vaivasi ja +hermostutti noin monien ihmisten läsnäolo, häntä rasitti, kun +kaikenmoiset tuttavat siellä tulivat tervehtimään ja kyselemään hänen +voinnistaan ja töistään ja toiveistaan. He tekivät sen ehkä +hyväntahtoisuudessaan, vaan Juusosta ne olivat nenäkkäitä nuo ainaiset +ensimmäiset kysymykset, mitä hän toimi ja mitä hän aikoi... Ja sitten +se olo siellä vanhassa tutussa teaatterissa, jossa hän ennen nuorempana +niin monasti oli innostunut ja unelmoinut, se herätti hänessä eleille +niin monia puoleksi hautautuneita muistoja ja ohjasi hänen +ajatuksenkulkunsa juuri niihin kehiin, joista Hilda oli toivonut +saaneensa sen houkutelluksi pois. Hänelle palasi niin selvästi mieleen, +miten hän juuri täällä teaatterissa oli haaveksinut kaunista +elämäntyötä, haaveksinut, että hänkin loisi jotakin kelvollista, suurta +ja isänmaallista, vetäisi hänkin hirtensä kotimaisen taiteentemppelin +korottamiseen. Muisti, miten hän sitten olikin tehnyt työtä, +innostunut, uhrannut siihen itseään, kärsinyt ja toivonut, -- ja miten +koko unelma sitten olikin yhdellä painauttamalla lutistunut myttyyn. +Hän muisti, miten hän oli lukenut kappaleensa Elnalle ja miten he +olivat ymmärtäneet toisensa jokaista hienointa tunteenvivahdusta +myöten... Se oli noussut savuna ilmaan -- se olikin ollut hänen +ensimmäinen haaksirikkonsa. Nyt hän istui siinä samassa teaatterissa +tuuliajohylkynä, pirstaleina _kaikki_ toiveet ja aikeet, hengitti +puolilla keuhkoilla ja eli puolta elämää, koettaen turhaan ponnistella +lopullista vaipumistaan vastaan. + +Juuso koetti taistella noita tunkevia muistoja ja mielikuvia vastaan, +koetti seurata kappaleen kulkua ja kiinnittää ajatuksensa siihen. Ja +teaatterissa se vielä onnistuikin. Vaan kun he sieltä lähtivät pois ja +tulivat kotiinsa, oli Juuso taas aivan synkkien mietteittensä vallassa. + +Hilda istui ja katseli häntä, sillävälin kuin he iltasekseen purasivat +voileivän; hän saattoi lukea miehensä masentuneen mielialan, vaan ei +voinut hänen ajatuksenkulkuaan seurata. Hän käsitti vain, että hänen +hyvä yrityksensä taas oli ollut turha -- olisiko todellakin kaikki +turhaa...? Ja hän puhkesi taas kerran melkein valittavalla äänellä +lausumaan: + +-- Voi sinua Juuso, miksi olet taas noin raskasmielinen ja synkkä? Eikö +sinua voi millään saada virkoamaan noista ainaisista tuumistasi? + +-- Niin Hilda, virkkoi Juuso kohottaen verkalleen päätänsä, pelkäänpä +että olen ijäkseni tämmöinen. Minä huomaan kyllä, kuinka olen käynyt +ikäväksi ja rasittavaksi kumppaliksi ja kuinka sinä siitä kärsit. Voi, +jospa voisin sille mitään, kärsinhän siitä itsekin! + +-- Mikset voi, luovu noista tuumistasi ja ole kuin muut ihmiset. Heitä +huolet ja ole reipas niinkuin olit ennen, -- saisit nähdä, kuinka elämä +vielä voisi olla hauskaa. + +-- Miten heitän jotakin semmoista, joka jo on kasvanut olemukseeni +kiini. Katsos, kun kerran on haahtensa menettänyt... + +-- Elä ajattele noin, mitä olet sitten oikeastaan menettänyt? Ja mikset +puhu mulle mielesi kaihoja? Tahtoisinhan niitä ymmärtää ja tahtoisinhan +auttaa sinua; voisinhan ehkä antaa sulle uskoa ja luottamusta +toteuttamaan sitä, mitä olet aikonut, jos avaisit mielesi mulle. Elä +pidä minua näin vieraana; kerro mietteistäsi, niin ne kepenevät. Ethän +vain sitä pane niin raskaasti sydämmellesi, ettei meillä vielä ole +tarpeeksi tuloja, ei sinun ensinkään tarvitse luulotella itsellesi, +että sinä jonkunlaisella armolla elät... + +Hilda puhui lämpimästi, intohimoisesti, melkein kuin tuskallisella +itkuäänellä rukoillen. Ja aivan kuin tahtoen kerran väkisinkin tuhlata +suurta hellyyttään, lähestyi hän miestään, kiersi kätensä intohimoisesti +hänen kaulaansa, nojautui hänen polveaan vastaan ja puhui: + +-- Voi Juuso, sula nyt kerrankin, niin kaikki vielä paranee... + +Juuson rinta aaltoili ja sieltä kohosi jonkunlainen valittava, kituva +ääni, joka suli huokaukseen. Hänen ruumiinsa vavahti ja hän oikasi +vaistomaisesti kätensä työntäen ikäänkuin tuskan painaman Hildan +loitommas luotaan. + +Hilda jäi seisomaan siihen kalpeana, säihkyvin silmin, ja hänen +vartalonsa värisi valtavasti. Se oli siis tapahtunut. Juuso oli +työntänyt hänet luotaan, kun hän vielä kerran tarjosi lohdutustaan ja +hellyyttään, lykännyt hänet kylmästi loitommalle, kun hän sielunsa +äärimmäisessä tuskassa koetti lääkitä särkyvää väliä ja saada häntä +lausumaan yhden ainoan ystävyyden sanan, keventämään kerrankin raskaan +mielensä. Se vaikutti Hildaan kuin kylmä suihku ja hän lausui +kolakasti: + +-- Niin, se on totta, minähän tässä taidan ollakin armon rukoilija ja +rasittava taakka. + +Juuso ei puhunut mitään, ei pyytänyt anteeksi, ei selittänyt, ei +nostanut katsettaankaan ylös maasta. Hän oli kuin halvattu, jäsenet +eivät liikkuneet eikä tahtokaan käskenyt niiden liikkua. Vaan Hildassa +loiskivat laineet valtavasti. Hän oli nyt nähnyt vuosikautisten, +kiihkeäin taistelujensa tuloksen: Työnnetty kylmästi pois! Jo aikoja +sitten oli hän joutunut epätoivoon Juuson rakkauden voittamisesta, +mutta hänen ystävyyteensä oli hän toki luottanut ja hän tiesi, että +tylyä kohtelua hän ei ollut ansainnut. Ja eihän hän kumminkaan ollut +rukoillut mitään itsensä vuoksi, kaikki vain Juuson hyväksi... No, oli +kai parasta, että se oli tapahtunut, minkä kumminkin piti tapahtua, +kerranhan piti heidän höltyneen välinsä haleta. Vetäytyen loitommas +lausui hän tyyneesti, mutta raudanterävällä äänellä: + +-- Sinä olet viskannut minut luotasi. Toista kertaa sen ei tarvitse +tapahtua. + +Tämä tapaus teki Hildan kauan vaivautuneessa mielessä ratkaisevan +käänteen. Eihän tapaus itsessään niin ratkaiseva ollut, vaan se +valmisti häntä tekemään päätöksen, joka jo kauan oli hänen mielessään +kytenyt. Hän ei ummistanut silmiään sinä yönä, makasi vain ja ajatteli +ja aamulla oli hänellä seuraavat päätelmät selvillä: Nyt olen tehnyt +kylliksi sen vanhan rakkauteni vuoksi, joka ei voinut mulle onnea +hankkia. Minä olen koettanut parastani, olen uhrannut itseni, +nöyryyttänyt itseni, olen antanut lempivän naisen tunteeni +loukattaviksi. Nyt se taistelu saa loppua, mitä varten vielä enemmän +rääkkäisin itseäni, kärsisin ja toivosin turhaa, -- ei, nyt on mitta +täysi, nyt täytyy muutoksen tapahtua. + +Hilda meni aamulla äitinsä luo, puhui koko asian ja kertoi mihin +päätökseen hänen pitkällinen taistelunsa nyt oli huippuuntunut. Äiti +oli tuota jo kauan odottanutkin, mutta vielä hän kehotti Hildaa +malttamaan mielensä, että neuvoteltaisiin keinoista. Muori tahtoi vielä +puhutella Juusoa itseään, toivossa että tämä ehkä kuitenkin voisi +herätä käsittämään esiintymisensä laadun ja sen mahdolliset seuraukset. +Juuso kuunteli nytkin anoppinsa nuhteita äänettömänä, myönnyttävänä, +mutta lupaamatta mitään ja tietämättä mitään neuvoa. Hän oli näihin +aikoihin vielä entistään hajamielisempänä, melkein kuin tylsyneenä, +hänen oli toisinaan vaikea herättää itseään välttämättömimpiin +toimiinsakaan, laiminlöi jonkun kerran koulutuntinsakin, kun unehtui +kotiin tuolilleen istumaan. Hän ei värähtänyt minnekäänpäin ja +Hildalle, joka jo oli päätöksessään varma, kävi asema viikkojen +edelleen vieriessä aivan sietämättömäksi. Ja eräänä päivänä päätti hän +toimia itse. Hän meni, äidilleen mitään puhumatta, yksin Heikin luo, -- +joltakinhan hänen täytyi kysyä neuvoa ja Heikkiin, joka oli Juuson +vanha tuttava, hän arveli paraiten voivan luottaa; hän ymmärtää +paraiten Juuson luonteen ja on sopivin mies ajamaan asiata perille. +Kuta lähemmäs Heikin asuntoa Hilda tuli, sitä enemmän hän käyntiään +kiirehti, hän nousi nopein, melkein juoksevin askelin portaita ylös, +soitti ja pääsi sisälle. Heikki tuli hymähdellen häntä vastaan: eikö +hän ollut sitä arvannut, että hänen luokseen vielä kerran tultaisiin! + +Hilda kertoi juurta jaksain asiansa Heikille ja viipyi siellä lähes +tunnin keskustelemassa. Mutta kun hän tuli sieltä pois, oli ankara, +päättäväinen piirre hänen kasvoillaan ja kävellessään takasin +Kaivopuistoon oli hänen astuntansa varmaa, horjahtelematonta, Hän oli +katkassut vanhat ennakkoluulonsa, vanhat taipumuksensa ja siteensä; +tähän asti hän oli toivonut toivomasta lakattuaankin, mutta hänen +luontonsa oli noussut koko voimallaan sitä yksipuolista taistelua +vastaan, ja nyt hän tahtoi jo toimia. + +Heikki oli ilmaissut hänelle että hän saattoi toimia. Hän ei ollut +neuvostaan epäillyt, se oli hänellä jo aikoja sitten ollut varmana ja +se neuvohan olikin sama joka viime aikoina oli Hildan omissakin +aivoissa pyörinyt: koettaa päästä miehestään täydelleen eroon. Se kävi +helposti päinsä, jos Juuso suostui ja tämän täytyi suostua, muuten... +Arpa oli heitetty. Yhtä kiihkeästi kuin Hilda kolme vuotta sitten vielä +oli koettanut voittaa Juuson omakseen, yhtä kiivaasti hän nyt sielunsa +koko kiivaudella harrasti päästä hänestä vapaaksi. Nyt oli vain Juusoa +puhuteltava ja sitten toimittava. + +Kotiin tultuaan meni Hilda suoraan Juuson huoneeseen, kertoi pitemmittä +esipuheitta mistä hän tuli ja millä asialla hän oli ollut ja lausui +varmasti ja päättävästi aikeensa. Olihan se sitäpaitse parasta heille +molemmille. + +-- Erota, niinkö sanot, -- erota? Ollaanko nyt jo todellakin siinä? + +Juuso katsoi kummissaan vaimoaan, joka tuossa seisoi säihkyvin silmin +ja päättäväisen näköisenä. Vaan Hilda vastasi tyyneesti: + +-- Niin, olet kai sen huomannut sinäkin. Eihän tätä yhteiselämää voi +jatkaa. Meidän liittomme on jo alkujaan levännyt valheellisella +perustuksella, sinä et ole minua rakastanut koskaan. Onhan +rehellisintä, että se puretaan. + +-- Valheellisella perustuksella, toisteli Juuso, niin, petoksella +alusta asti. Minä olen pettänyt sinut ja itseni, se on totta. + +-- Sinä myönnät sen, muuten voisin muistuttaa sen mieleesikin. +Katsoppas tässä, -- sen löysin työpöydältäsi silloin, kun +kihlausaikanamme makasit kuumeessa. + +Hän laski Juuson eteen sen paperin, johon tämä vilustuksesta vapisevin +käsin kerran oli alkanut kirjettä Elnalle. Juuso katseli sitä kauan, ei +muistanut ensiksi oikein miltä maailman ajoilta tuo paperi mahtoi olla +kotosin vaan rupesi sitä vähitellen tunnustelemaan ja yksi hämärä +ajatus selventeli toistaan. Tuo paperi kertoi hänelle muistoja +ikäänkuin jostakin kaukaisesta, utuisesta unelmasta, taikka elämästä +toisissa maailmoissa ja ilmakehissä. Sitten sai muisto varmempia, +tarkempia muotoja, mieleen palasi tuo kova, salainen, sisällinen +taistelu, jota hän tuohon aikaan oli käynyt, se sielun tuska, joka +häntä oli vaivannut. Hän oli silloin jo astunut askeleen +itsensäpettämiseksi, vaan silloin hän vielä olisi voinut peräytyä. +Hänessä tappelivat silloin juuri »enkeli ja perkele», tappelivat +kiivasta, tasaväkistä, kiduttavaa taistelua, joka jäyti hänen ytimiään +ja hänen tahtonsa voimaa. Tuona iltana yritti jo enkeli hetkeksi +pääsemään voitolle, hän päätti peräytyä, päätti koettaa palata sille +elämäntielle, jonka hänen hyvä hengettärensä oli hänelle viitannut. +Vaan hän oli liian heikko. Toinen henki olikin riistänyt voiton, kynä +oli pudonnut hänen kädestään... Ja siinä taistelussa, juuri tuon +tappion kautta, oli hänen elämänonnensa palanut poroksi ja hänen +taistelukykynsä lauennut voimattomaksi. Sen jälkeen oli kaikki ollut +valetta. + +Tuota kirjeenalkua kauan katseltuaan virkkoi Juuso matalalla äänellä: + +-- Mutta miksi ... miksi otit minut sitten? + +-- Minä rakastin sinua ja toivoin voivani vielä voittaa sinut, minulla +oli kova tahto. Mutta minä olen taistellut turhaan, toivoni on lopussa +ja rakkauteni myöskin, -- nyt en siedä enää tätä elämää. Eikähän tämä +voi tyydyttää kumpaistakaan, se kuolettaa meidät molemmat. + +-- Niin, minut se on jo kuolettanut. Mutta erota, -- ja mitä sitten? + +-- Tiemme eroavat, mennään eri tahoille. Minä olen tehnyt suunnitelmani +ja se ei horju. + +Hilda meni ulos Juuson huoneesta ja sulki oven jälessään. Se ovi oli +viime aikoina tosin ollut enimmäkseen suljettuna, mutta nyt vasta +käsitti Juuso selvästi, että se oli suljettu häneltä, hänellä ei ollut +lupa sitä avata. Hildan ehdotusta ei hän voinut vastustaa, ei hänellä +ollut siihen oikeutta eikä voimaakaan ja täytyihän hänen myöntää, että +heidän välinsä olivat parantumattomissa. Mutta sittenkin -- avioero -- +se häntä pelotti, hän ei ollut sitä tullut ajatelleeksi, hän oli itse +käynyt niin heikoksi ja tahdottomaksi. Nykyinen elämä ei tosin +tyydyttänyt Juusoa, se rasitti häntäkin, vaan hänestä oli vaikea +ajatella, että hänen olisi taas alotettava elämänsä yksinään alusta, +rakennettava taas uusi erehdysten ja pettymysten perustus, vanhasta +olematta muuta jälellä kuin tärvellyn elämän muisto. + +Juuso istui kauan yksin pöytänsä ääressä käsivarteensa raskaasti +nojaten. + +Miksikähän kohtasivat kaikki nämä iskut juuri häntä, niin mietti hän +itsekseen, miksikähän kolhi elämä juuri häntä näin säälimättömästi. +Olikohan se kaikki rangaistusta, rangaistusta siitä, että hän oli +pettänyt itsensä ja nuoruutensa aatteet ja heikkona väistynyt +taistelusta? Hän oli siinä pahasti rikkonut. Mutta hänestä tuntui +samalla, kuin joku vieras, säälimätön voima olisi koko ajan pakottanut +häntä sitä tekemään, ajanut hänet karilta karille ja särkenyt hänen +tahtonsa ja voimansa, tuntui siltä kuin kohtalo tahallaan olisi häntä +vainonnut. Olihan se mieletön ajatus, miksipä se häntä nyt vainoaisi, +mikä kohtalo viitsisi erittäin sortaa hänenmoista heikkoa miestä, +tuohan on sairaan mielikuvituksen turhaa epäilystä, sehän juuri osottaa +luonteen heikkoutta... + +Mutta omituinen se hänen elämäntaipaleensa sittenkin oli ollut: +pettymys toisensa perästä! Miksi piti juuri hänen viskelehtää +tuollaisena tahdottomana kappaleena edestakaisin, saamatta kiini +mistään? Oli se sittenkin, kuin jokin paha voima olisi häntä viskellyt, +hän oli niin monasti tuntenut tuon ahdistajansa, oli toisinaan nähnyt +tuon ilkeän voiman ikäänkuin personoittuna silmäinsä edessä. Sillä oli +ollut silmässään tuollainen kylmä, kiihkeä kiilto, joka häntä hyydytti, +joka esti häntä toimimasta ja jonka valtaa vastaan hän turhaan +taisteli. Tuo hänen sortovoimansa kuva taikka oikeammin tuo pelkkä +kylmä katse oli hänelle jo kauan aikaa sitten tuttu, hän oli sen +monasti nähnyt jossakin, vaikkei voinut selvittää itselleen missä, se +oli häntä niin usein vaivannut ja se oli juuri se, joka häntä oli +ikäänkuin vainonnut vuosien halki. + +Tuo kylmä kiilto, -- taas se oli niin selvänä hänen edessään. Oliko hän +joskus nähnyt sen jonkun ihmisen silmässä ja kenen? Vai oliko se vain +joku ruumiiton, vastenmielinen tunnelma, joka hänen hiljaisessa, +lakkaamatta toimivassa mielikuvituksessaan oli pukeutunut tuollaiseen +muotoon? Hän ei ollut tuota ilmiötä koskaan voinut ymmärtää, vaan se se +oli, joka hänet oli murtanut. Kenties se oli murtanut hänet juuri +siksi, ettei hän sitä eikä sen tarkotuksia koskaan ollut voinut +ymmärtää? Se oli ollut hänelle yhtä outo ja vastenmielinen, kuin se +kylmä ja itsekäs aika, jonka keskelle hän oli joutunut elämään, vaan +jota hän ei ollut voinut käsittää eikä hyväksyä... + +Niin, se oli tuo hänen sortava valtijaansa juuri kenties itse se +nykysen ajan suunta, joka häntä kuritti ja rasitti siksi, että hän ei +ollut sitä käsittänyt eikä antautunut sen lapseksi. Olihan sillä tuolla +suunnalla juuri noin hyytävän kylmä katse, mutta samalla noin +intohimoisesti kiiltävä... + + + + +XVI. + + +Kaupunkilaisten vakinainen muuttopäivä, kesäkuun ensimmäinen päivä, oli +käsissä. Jo aikuisesta aamusta, jolloin pääkaupunki tavallisissa +oloissa vielä nauttii parasta untaan, hyörittiin ja huudeltiin nyt +kaikissa ovissa ja porraskäytävissä, kannettiin huonekaluja ja +viskeltiin vähemmin arkoja tavaroita ja raskaat, muuttokalujen vetäjät +rattaat rämisyttivät yhtä mittaa kivikatuja. Nuo kuormat olivat +toisinaan niin suuret, että niihin näkyi mahtuneen kerrallaan +kokonaisen alottelevan perheen kaikki tavarastot: siinä sänkypari +vuodevaatteineen, siinä sohva asiaan kuuluvine pöytineen ja tuoleineen, +siinä pesukaappi ja se ruokahuoneen kaappi, jossa säilytettiin niin +hyvin syömähopeat kuin liinavaatteet; siinä helisi seassa +kyökkikapineita ja kattiloita, talvivaatteita ja päällysvaatteita oli +sidottu kiini keinutuoliin, joka siinä perällä hoipuili, ja sieltä +täältä kaikenmoisista lomista pistihe vielä esiin tuolinjalkoja ja +pöydänjalkoja niinkuin harjaksia piikkisian selästä. Missä kuormassa +oli kätkyt tai lapsenvaunu sidottu kukkuraksi huipulle, missä ei. Ajaja +istui aisoihin nojautuen täpärästi sepipuolella, kuljettaen korkeaa +kuormaansa verkalleen ja varovasti. + +Kuormain kupeella katukäytävällä kulki jonottain kaartilaisia ja +venäläistä sotaväkeä valkosissa puseroissa, hihnat olalla, kantaen +arempia tavaroita kuten piaanoja, kirjakaappeja j.n.e. ja piikatyttöjä +juoksenteli palavissaan edestakasin kantaen lamppuja, kasveja, +veistokuvia, seinätauluja y.m. särkyvää; läähättivätpä väliin rouvat +itsekin siellä seassa toruen ja varotellen. Miehiä ei näkynyt, ne +olivat kotona pakkaamassa ja purkamassa. + +Siinä on, tuossa vilkkaassa muuton hyörinässä, jonkunlainen elämän +vaihtelevia olosuhteita vertaava kuva; tuo muuttopäivä on jonkinlainen +vuotuinen tasauspäivä, joka ikäänkuin järjestelee ja sioittaa +yhteiskunnan eri kerrokset ja ainekset vuoden tapausten mukaan kunkin +hänelle kuuluvaan paikkaan ja tasoittaa ne rosomaiset laskut ja nousut, +jotka vuoden kuluessa ovat pintaan puhenneet tai kohonneet, ja joilla +ei ole tosioloissa riittävää perustusta. Jokainen asettuu elämään +siihen asemaan ja sen varallisuuden mukaisesti, minkä kuluneen vuoden +esimerkki ja alkavan toiveet näyttävät edellyttävän ja takaavan. Jokin +pieni perhe on vuoden varrella lisääntynyt, se tarvitsee enemmän tilaa, +pitää muuttaa ja koettaa säästellä toisilla tahoilla; taikka vaikk'ei +olisi lisääntynytkään perhe, ovat ehkä tulot sen verran parantuneet, +että perheen kannattaa siirtyä kaukaiselta syrjäkadulta, jossa eläminen +ensin alotettiin, vähän siistimpään kaupunginosaan ja mukavampaan +huoneustoon. -- Taikka on käynyt aivan päinvastoin, asiat ovat menneet +alaspäin, toiveet eivät ole toteutuneet, menoja täytyy supistaa, täytyy +vetäytyä elämään syrjässä, vuokrata vaatimaton asunto alhaalta +Vladimirinkadulta tai Sörnäisistä, tai Eläintarhan huviloista... + +Näinpäin se olikin useimmille tänä vuonna tapahtunut. Monet niistä, +jotka olivat kiinnittäneet liian suuria toiveita äskeisiin vilkkaisiin +liikeoloihin ja muutamiin onnistuneisiin yrityksiin, olivat pettyneet. +Ei ollutkaan ajanpitkään aivan varmasti vedellyt, rahaolot kävivät +ahtaammiksi, tiukentuivat joka taholta. Mikä oli luottanut liian paljo +uusiin afääriyrityksiin, kiinnittänyt rahansa niihin ja odottanut +voitto-osuuksia, mutta aluksi ainakin aivan turhaan. Mikä taas oli +aivan rahatta, aivan tyhjästä, alkanut, ponnistellut ja koetellut, +luottanut onnensa tähteen ja toivonut pikaista nousua; mutta hän oli +nähnytkin toiveensa hupenevan, ponnistuksensa menevän turhaan. Toiset +olivat joutuneet vararikkoon saakka, toiset taistelivat vielä sitä +vastaan, supistuneemmissa oloissa ja alenevilla toiveilla. + +Tämän laskevan luoteen merkkejä ja seurauksia saattoi nyt muuton +päivänä huomata kadulla vierivistä kuormastoistakin. Upeiden +kivitalojen komeista huoneustoista kuljetettiin nyt pois tuon nousevan +varallisuuden ja alkaneen loiston pirstoihin menneitä viimeisiä +jätteitä ja vietiin syrjäkaduille pieniin puuhuoneisiin, joista lehahti +vastaan ummehtunut ilma ja paistoivat rikkinäiset seinäpaperit. +Velkojain hyviksi olivat maailmalle menneet kalliimmat palat, sinne +hauskat taideteokset, joiden ostolla aikoinaan oli autettu lupaavia +kotimaisia taiteilijoita, sinne kauniit ja mukavat huonekalut, +kiiltävät lamput ja kimaltavat kattokruunut, soittokoneet ja kulta- ja +hopeakalut. Onnen ratas oli keikahtanut, -- nyt oli taas alettava +alusta, ruvettava pienillä työpalkoilla, menetetyllä luottamuksella ja +kukistuneilla toiveilla rakentamaan uutta elämistä ja uutta onnea --. + +Tämmöisen muuttopäivän aamuna ei tavallisesti joutilaita kulkijoita +monta näe kaduilla liikkuvan, vaan aina siellä silloinkin sentään +kävelee joku asiaton katselija, johon koko tämä touhu ei näytä +vähintäkään kuuluvan. Semmoisena syrjäläisenä asteli tänä aamuna Juuso +kaupungin katuja pitkin, katsellen ikäänkuin kummastuksella tuota +ihmisten vilkasta hyörintää ja kiirettä. Hän oli tavallisella +aamukävelyllään; tänä talvena ja kevännä oli hänestä näet tullut ahkera +kävelijä, ulkoilmassa liikkuminen ikäänkuin rauhoitti hänen mieltään ja +viihdytti hänen ajatuksiaan. Hän kulki tavallisesti pitkät matkat ulos +kaupungista, mutta tänään oli hän jäänyt kaupunkiin tarkastamaan tuota +vilkasta muuttotouhua, ja sieltä hän nyt palasi Kaivopuistoon. +Vaan ennen kotiinsa menoaan lähti hän vielä merenpuoleisille +rantakukkuloille hetkeksi istumaan, siellä oli merituuli niin raitis ja +yksinäisyys niin mieluinen. + +Oikeastaanhan se olisi hänelläkin muuttopäivä, ajatteli Juuso siinä +istuessaan, asuntoa ei oltu edelleen vuokrattu ja toinen asukas kai +muutti sisään. Ja hänelle se edessä oleva muutto olikin tavallista +omituisempi, ei ollut kysymys muuttaa yhdestä asunnosta toiseen, vaan +pois kodista tuntemattomaan tulevaisuuteen. Mutta ei tuo ajatus +häntä siksikään huolettanut, hän mietti sitä aivan kylmästi ja +välinpitämättömästi, ikäänkuin tuo asia olisi koskenut jotakin toista. +Mitäpä se hän juuri muutti siitä kodista, eihän hänellä ollut omaa +paljo mitään, eihän se koti ollut oikeastaan hänen; taikka olihan se +ollut, mutta oli lakannut olemasta ja hän oli nyt viime ajat elänyt +siinä jonkinlaisena liikakasvannaisena, joka oli poisleikattava, +vaikkei hän itse tiennyt, milloin eikä millä tavalla. Muttei Juuso sitä +leikkausta pelännytkään, ei tuntenut mielessään kaipausta eikä +katkeruutta, hänestä se kaikki oli luonnollista, oli kuin suoranainen +seuraus siitä kehityksestä, jonka pohjimmainen kerros jo oli rakennettu +valheelliselle perustukselle. + +Omituista se Juuson kotielämä olikin viime kuukaudet ollut: niin +väritöntä, niin tapauksetonta. Itse Juuso aina kotiin tullessaan +koulusta tai kävelyretkiltään meni suoraan huoneeseensa istumaan +kirjoitustensa ääreen, siirtyi siitä ruoka-aikoina enimmäkseen +yksikseen syömään, sulki illalla ovensa ja paneusi nukkumaan. Hildaa +hän usein ei nähnyt päiväkausiin, väliin oli tämä monta päivää lapsen +kera äitinsä luona, väliin kuului anoppi olevan siellä heillä, mutta se +oli aivan niinkuin vierasta väkeä. + +Avioerohan oli tulossa. Usein oli Juuso koettanut itselleen tehdä +selkoa, soisiko hän kernaasti sen tapahtuvan, vai pahotteliko hän sitä. +Mutta hän ei päässyt siitä selvilleen: ei hän sitä surrutkaan, mutta ei +sitä myöskään kiirehtinyt, hän oli heittänyt kaikki aivan sattuman +varaan. Joskus hän kumminkin ikäänkuin kammoksui sitä tyhjyyttä, johon +hänen elämänsä näistä puolin johtuisi ja tekipä hän kerran heikon +yrityksen tunnustellakseen, olisiko katkennutta liittoa mahdollinen +korjata. Hänellä oli Hildan poissaollessa tapana käydä poikansa luona +viettämässä muutaman lepohetken ja sieltä oli hän eräänä päivänä ollut +tulossa, kun Hilda tuli ovella vastaan ja hän oli silloin tämänkin +kasvoilla ollut lukevinaan syvää kaihoa. Silloin hän ajatteli: miks'ei +voisi elämä jatkua näinikään rauhallisena ja tyyneenä, ehkä voisi se +parantuakin, hänkin ehkä voisi elostua, jos ei Hilda jättäisi häntä nyt +juuri hänen sielunsa nöyryystilan aikana. Ja hän oli silloin Hildalle +kuiskannut: voitaisiinko vielä koettaa, -- pojankin vuoksi? Mutta Hilda +oli vastaamatta kääntynyt poispäin, ja sen koommin ei oltu asiasta +puhuttu; Juuso ei tiennyt milloin ero tapahtuisi, eipä edes varmaan, +tapahtuisiko se ollenkaan. + +-- Miten käyneekin, enhän minä voi kääntää kohtalon heilaria, puhui +Juuso huoahtaen laskeutuessaan kävelemään kukkulalta alas pitkin +polkua, jonka kahdella puolen vihannoi kevään tuores nurmi ja puut +pukeutuivat nuorteaan lehtiasuunsa. Luonnossa oli kaikki niin vehmasta, +niin lämmintä, niin keväistä, oli kuin jotakin toivoa tuottavaa... + +Mietteissään asteli Juuso kotipihalleen, vaan pysähtyi siihen ikäänkuin +luullen väärälle pihalle joutuneensa. Siellä oli tavarakasoja, arkkuja +ja vasuja mullinmallin, kuormia ajettiin pihaan ja huonekaluja +nosteltiin sisälle, niin ettei portaille ollut menemistäkään. Mutta +samassa tuli Juusoa vastaan heidän palvelustyttönsä kantaen +vaatekääröä, pysähtyi Juuson kohdalle ikäänkuin jäähyväisiä sanoakseen +ja katseli melkein säälien isäntäänsä: + +-- Uudet asukkaat eivät muuta sisälle ennenkuin huomenna, maisterilla +on huoneensa käytettävänään vielä ensi yönseutu ja sinne olemme +nostelleet kaikki maisterin tavarat. + +-- Entä sinä, mihin sinä menet, -- oletko saanut palkkasi? + +Juuso ei ollut viime aikoina juuri rahoissa liikkunut, eihän hän paljoa +tarvinnutkaan, omasta puolestaan oli hän tullut toimeen sillä vähällä, +mitä oli koulusta saanut. Nytkään hänellä tätä kysyessään tuskin olisi +ollut muuta, kuin siksiverran, että palvelijansa maksaa saattoi. Mutta +tyttö hymähti melkein surkutellen ja virkkoi: + +-- Ei, minä seuraankin rouvan mukana lasta hoitamaan. + +-- Rouvan ... lasta, niin sehän on luonnollista. Mutta kuule ... missä +ne nyt ovatkaan...? + +-- Ne ovat siellä Vuorikadulla, sinne täältä enimmät tavaratkin +muutettiin. + +-- Niin, niin, tietysti. + +-- Muut ovat kaikki siellä maisterin huoneessa vielä. + +-- Hyvä on, sinä tulet kai niitäkin sieltä vielä noutamaan. + +-- Ei, nyt minä vien viimeisen kantamuksen. Ja hyvästi nyt maisteri, +kiitoksia kaikista... + +Pitkin etehisen seiniä ladottujen tavarakasojen lomitse pääsi Juuso +vihdoin tunkeutumaan huoneeseensa. Täällä oli kaikki sekasin yhdessä +mylläkässä, huonekaluja oli siirretty keskelle laattiaa, arkkuja, +matkalaukkuja, vaatekasoja ladottu päällekkäin, niin että ainoastaan +pujottautumalla pääsi niiden ohi pöydän ääreen, joka vielä oli +siirtämättä paikallaan. Juuso istui kirjoitustuoliinsa, katseli +ympärilleen. Siinä oli pöydällä kirje hänelle, Juuso avasi sen ... +jaha, eihän se valaissut mitenkään näitä tapahtumia, se oli johtajalta +siitä yhteiskoulusta, jossa Juuso oli antanut kielitunteja. Lukukausi +oli vasta eilen loppunut, mutta johtaja näkyi mieluummin kirjallisesti +ilmoittavan asiansa. + +»... saan ilmoittaa että, koska kieliopetus koulussa ensi syksystä +tulee järjestettäväksi vähän toiselle kannalle, eivät ne tunnit, joita +te viime aikoina olette hoitanut, enää ensi syksystä tule olemaan +erityisen opettajan hoidossa...» + +-- Niin, minä arvasin sen, minusta ei siis ollut siihenkään. Mutta +mitäpä tuosta, Jumala tiesi missä ensi syksynä ollaan. + +Juuso viskasi kirjeen syrjälle eikä ajatellut sitä sen enempää. +Tällainen pieni nöyryytys oli siksi vähäpätöinen muitten pettyneiden +toiveiden rinnalla, ettei sillä niiden seurassa ollut tilaakaan. Juuson +ajatukset kiintyivät taas tarkastamaan sitä sekasortoa, joka hänen +huoneessaan vallitsi. Niin, hänenkin kai tästä sittenkin täytyi muuttaa +pois, eihän tällä kaikella voinut olla muuta tarkoitusta. Täytyi +muuttaa ... mutta mitä hän täältä muuttaisi, miksi hän tuohon +hävitykseen rupeaisi sekaantumaan ja minne hän sen siitä siirtäisi? +Mutta paperit ja kirjoitukset ainakin, nehän nyt kumminkin olivat hänen +omansa, ne täytyi korjata talteen. + +Ja hän rupesi ikäänkuin vaistomaisesti keräämään papereitaan kokoon, +veti esiin pöytälaatikoita ja tyhjensi niitä siihen eteensä. Hän +järjesti keskentekoisia töitään ja aineksiaan eri kasoihin, sitoi +kääreisiin ja viskasi tarpeettomia papereita pois. Hän kaiveli yhä +syvemmälle laatikkoihinsa, sieltä tuli esiin vanhoja, jo aikoja sitten +sommiteltuja kirjoituksia, alulle pantuja pätkiä, joista hän aikoinaan +oli aikonut valmistaa eheitä, täydellisiä teoksia. Ne olivat jääneet +alkuunsa, siihen kuolleet niinkuin kaikki hänen aikomuksensa ja +yrityksensä, -- sinne joutivat jo joutopapereitten joukkoon. Ja vanhoja +kirjeitä sieltä tuli esiin, jotka sattumalta olivat tallessa säilyneet, +kaikenmoisia karhumakirjeitä ja kirjeitä sukulaisilta. Kas tuossa tuttu +käsiala ... niin se on Elnalta, juuri tuo sama kirje, jossa hän +onnitteli kandidaattitutkinnon johdosta ja omalla lapsellisella +tavallaan puhui heidän tulevaisuudestaan niinkuin yhteisestä onnesta... +Se oli onnellista aikaa vielä tuo, silloin sitä uskoi vielä itseensä, +eikä valhe ollut alkanut... + +Taas oli Juuso hetkeksi torkahtanut siihen miettimään, kirje kädessään. +Vaan hän havahtui siitä, viskasi kirjeen pois: sehän oli totta, +hänenhän piti muuttaa... + +Muuttaa -- minne? Miksi hän oikeastaan kaivoi paperinsa esiin +pöytälaatikosta, eikö ne voineet olla siinä. Mihinkä hän ne tästä +panisi ja mihinkä veisi? Jos muuttaa piti, niin miksei muutettaisi +samalla koko pöytää. Vaan minne? Ja mihinkä nämä kaikki kampsut, +vaatteet ja muut? Entä hän itse, mihin ... mihin todellakin hän itse? + +Ja mitä on nyt tapahtunut? Onko Hilda todellakin sanaa puhumatta +lähtenyt, ja missä on poika? Missä on pikku Juuso ja mihin se joutuu, +viedäänkö lapsikin häneltä näin kysymättä, jäähyväisille laskematta? +Eihän lopullista avioeroa vielä ole tapahtunut, suostumuksensa Juuso +oli antanut, mutta muuten ei sen aikaansaamiseksi tehnyt mitään, eikä +antanut varsinaista sitoutumistaan...? Vai eikö sitä tarvittanekaan... + +Tuo oli kaikki Juusolle epäselvää ja tietymätöntä. Hän tiesi vain sen, +että hänen täytyi lähteä siitä pois, nousta pöytänsä äärestä, ottaa +paperinsa ja mennä. Ja se paikka siinä pöydän ääressä oli kumminkin +käynyt Juusolle jo niin tutuksi, käynyt tavallaan melkein rakkaaksi. +Siinä oli hän nyt parin vuoden ajan istunut niin pitkät rupeamat, +taistellut, kärsinyt ja miettinyt. Se aika oli ollut tuskallinen aika, +ne mietteet olivat olleet enimmäkseen raskaat, vaan tuntuipa sittenkin +melkein kaipaus mielessä, kun piti siirtyä siitä istumaan johonkin +outoon paikkaan, lähteä taivaltamaan aivan uutta, äkkinäistä +tulevaisuutta kohden. + +Hänen mietteensä katkasi ovenkäynti ja kun Juuso kääntyi katsomaan, +seisoivat kamreeri Holm ja Heikki siellä tavarakasojen takana katsellen +miten pääsisivät pujottautumaan peremmäs. + +-- Sinä olet muuttohommissa, puhuivat he lähemmäs päästyään, -- niin, +koko kaupunkihan tänään muuttaa. Mihinkä on tarkotuksesi nyt asettua? + +-- Mihin, -- niin, tänne jään Helsinkiin nyt ensi aluksi. + +-- Täällähän se on kesäkin sopiva viettää työtätekevän miehen. Onko +sulla jo syksyksi ajateltua paikkaa tai toimialaa? + +-- Eipä ole vielä varsinaista. + +Vieraat olivat asettuneet siihen arkkujen päälle istumaan ja koettivat +pitää vireillä ylimalkaista keskustelua, mutta pian se siihen nukkui +pois, kun Juuso ainoastaan lyhyesti vastaili, laajemmalta pakinaan +puuttumatta. Istuttiin jo hetkinen ääneti, vaan silloin Juuso yhtäkkiä +kysäsi: + +-- Teillä on kai jotakin erityistä asiata? + +Olihan sitä, vastaili Heikki verkalleen. Kamreeri Holm oli +hyväntahtoisesti ottanut hoitaakseen heidän, Juuson ja Hildan, asian, +hän, Heikki oli lähtenyt vain mukaan Hildan erityisestä pyynnöstä, +vaikka hänen olikin vähän vaikea olla osallisena näissä ikävissä +selkkauksissa, -- varsinkin nykyjään. Ja hän lisäsi, että aikusemmin ei +oltu tahdottu ryhtyä varsinaisiin neuvotteluihin, menihän se +helpoimmin, kun koko juttu ratkaistiin tuota pikaa yhdellä +suorittamalla. + +-- Onko teillä jo paperit valmiina? kysyi Juuso vähän hermostuneesti. + +-- Onhan ne, alotti Holm virallisesti. -- Asia oli näet aijottu +järjestää niin, että Hilda lähtee jo tänä yönä ulkomaille. Vuoden +perästä on eron saanti molempain suostumuksella mahdollinen, mutta +varoiksi ja välttääksemme, ettei tähän molemmille ikävään seikkaan +useammin tarvittaisi palata, olen nyt jo vanhojen kaavain mukaan +laittanut paperit valmiiksi, nimikirjoitusta vain enää puuttuu. + +-- Nimikirjoitusta vain, matki Juuso ja jäi hetkeksi äänettömäksi. +Sitten lausui hän ikäänkuin puoleksi itsekseen. -- Entä jos minä en +kirjoittaisi? + +-- Se olisi hyvin ikävä asia sekä Hildalle että sinulle, virkkoi +Heikki, puuttuen taas pakinaan. -- Hän on tahtonut kokonaan vetäytyä +tästä asiasta syrjään ja jättänyt meille avonaisen valtuuden saada ero +toimeen tavalla taikka toisella. Maamme lakien mukaan on eronsaanti, +kuten tiedät, muilla ehdoilla jotenkin vaikea ja itsesi vuoksi olisi +suotavinta, ettei tarvitseisi koettaakaan muita keinoja. + +-- Muita keinoja? Mitä ne olisivat? + +Heikillä häkälteli puhe eikä hän tahtonut oikein saada sanoja esiin. +Vihdoin hän virkkoi teeskennellyllä surumielisyydellä: + +-- Niin, lainsäädäntömme on ahdas tällaisissa seikoissa, hyvinkin +ahdas. Mutta voihan kumminkin olla tapauksia, jolloin toisen +aviopuolison käytös ja esiintyminen antaa aihetta... + +-- Toisin sanoen, että minusta tehtäisiin hullu, -- sitä kai tarkotat? + +-- Toivon, että mistään sellaisesta viimeisestä hätäkeinosta ei +tarvitse tulla puhetta, vastasi Holm, -- vaikka onhan toisakseen +totta sekin, että ihminen yleensä tässä maailmassa saa vastata +esiintymisestään. Mutta mitäpä harrastusta sinullakaan voisi olla +koettaa säilyttää voimassa sellaista liittoa, jossa kaikki yhteiselämä +kumminkin on mahdoton. + +-- Niin, tietysti minä kirjotan, virkkoi Juuso, heräten mietteistään, +ja rupesi silmäilemään esiin otettua paperia. + +-- Hilda suostuu sitäpaitse ehtoihin, jotka ovat sinulle hyvin +edulliset, jatkoi Holm puhettaan. -- Sinulle jää kaikki nämä kalustot +ja tavarat, vieläpä hän sulle myöntää pienen osan isosti huvenneesta +pääomastaan ja sitäpaitse ottaa Hilda aivan yksinään kustantaakseen ja +kasvattaakseen poikanne. + +-- Pojanko, mitä puhut, Juusonko, viedäänkö hänkin myötyriksi minulta? +Hänkin, ainoa, viimeinen toivoni ... eihän häntä toki ainiaaksi isältä +riistettäne. + +Heikki ja Holm kuvasivat Juusolle kuinka luonnollista on, että parin +vuoden vanha lapsi seuraa äitiään. Miten Juuso voisi sitä hoitaa ja +milläpä kustantaisikaan? Ja parasta on, että poika kasvaneenakin jää +yksin äitinsä hoitoon ja ettei vanhempain hajonnut väli pääse +häiritsemään sen kehitystä. + +Juuso istui ääneti tuijottaen paperiin. Hän ei ollut tullut +ajatelleeksikaan, että häneltä riistettäisiin lapsensakin, poika tuo, +josta hän oli aikonut kasvattaa miehen lujan ja tarmokkaan, joka voisi +toteuttaa sen, mitä ei isä jaksanut. Täytyihän hänen myöntää, että +Heikin huomautuksissa oli perää, mutta tuntuipa siltä niin raskaalta +ajatella, että tuokin hänen viimeisen lempensä esine vierotettaisiin +häneltä, ja että hänen omalle lapselleenkin opetettaisiin, että sen isä +oli kelvoton raukka, kehno ihminen, hullu... Mutta senkin kai täytyi +vielä tapahtua, häneltä oli riistettävä kaikki, jotta tyhjyys tuntuisi +sitä syvällisemmältä... + +Sanaakaan puhumatta otti Juuso paperin ja kirjoitti nimensä. + +Heikki ja Holmkin rupesivat, nähdessään Juuson sisällisen taistelun, +häntä lohduttelemaan ja kuvaamaan, kuinka haavat, jotka nyt ovat +tuoreiltaan auki, kyllä vielä ennen pitkääkin kasvavat umpeen, -- onhan +parastakin, että olosuhteet muuttuvat ja että Juuso taas joutuu toisiin +seuroihin, enemmän ihmisten ilmoille... Juuso kuunteli heitä hetken, +käännähti sitten ja ojensi Holmille valmiit paperit sekä pyörähti sen +tehtyään taas istumaan pöytäänsä päin. Vieraat hyvästelivät ja lähtivät +matkoihinsa. + +Juusosta tuntui huoneessa niin ummehtuneelta, tukahduttavalta, tuntui +aivan, kuin sinne olisi jäänyt jotakin saastaista ilmaa, jotain, joka +sanomattomana tuskana yhtäkkiä rupesi häntä painamaan. Hän viskasi +ikkunan auki antaakseen raittiin ilman puhallella vastaansa ja jäi +siihen seisomaan ikkunapieleen nojaten. Hetken hän oli siinä seisonut, +kun kuuli koputettavan ikkunaan ja näki Oton seisovan sen edessä +kadulla. + +-- Mitä sinä siellä yksin pesässäsi mökötät, tule ulos kävelemään, +kehotti tämä. + +Juuso lähti mielellään, hänen oli mahdoton olla yhdessäkohden ja +yksinäisyyskin häntä rasitti. Ja Oton seuraan hän mielellään löytäysi, +se oli niin vilpitön poika ja sai aina mielen vilkastumaan. Nytkin oli +Otto ystävällinen ja rohkaiseva, omalla suoralla tavallaan. Hän kertoi, +kuinka hänestä tämä kaikki oli tuntunut joutavalta ja harmilliselta, +hän oli aina vetäytynyt niistä neuvotteluista pois ja sanonut +naisväelle, että te hassuttelette. Hildan oma syy, tiesihän hän sen +alkujaan. Mutta kun akat kerran ovat asian näin pitkälle ajaneet, niin +ei suinkaan tässä nyt auttanut miehistenkään miesten sentään menettää +luontoaan. + +-- Se menee pois pesussa. Ja nyt sinä Juuso tietysti lähdet maalle. +Tiedätkö mitä, sinä olet niin monasti kertonut, miten rauhallista ja +viehättävää sulla oli tuolla Suomussalmen sydänmaalla, mikset menisi +sinne kesäksi. Saisitpa nähdä, kuinka iloisena ja reippaana miehenä +tulisit sieltä takaisin; tämmöisissä oloissa menettää kuka tahansa +miehuutensa, vaan siellä sitä kasvaa uutta. + +Juuson maailmankatsanto oli tällä hetkellä siksi toivoton, ettei Oton +ehdotus alussa häneen vaikuttanut eikä hän voinut siitä innostua. Vaan +Oton koko esiintymisessä oli niin paljo sulaa ystävyyttä ja osanottoa, +että se jo semmoisenaankin teki hyvää kuulla. Kävelymatkaltaan +pistäysivät he Kaivohuoneelle levähtämään ja purasemaan pari voileipää, +-- Juuso ei ollutkaan syönyt mitään vielä sen päivän lukuun. Siellä +puhuttiin vielä Suomussalmesta ja nyt jo Juusossakin heräsivät +siksiverran eloon nuo menneet, herttaiset muistot, että hän vähitellen +mieltyi tuumaan; siellä sydänmaalla olivat ihmiset, ajatteli hän, +kaikessa yksinkertaisuudessaan toki rehellisiä ja hyväntahtoisia, +vilpittömiä ja vehkeettömiä, eikä raivonnut siellä tuo kaikkea +aatteellisuutta kuolettava kilpailu ja kateus, joka teki sivistyksen +hedelmät niin myrkyllisiksi. Ja niinpä he ennen kotiin menoaan Oton +ehdotuksesta päättivät, että huomispäivänä toimitetaan nuo Juuson +huoneessa olevat hynttyyt ja kampsut kesäksi johonkin makasiiniin ja +sitten lähtee mies itse kesälaitumelle saloon. + +Näissä tuumissa tuli Juuso illan suussa kotiinsa. Hän tunsi itsensä +ruumiillisesti äärettömän väsyneeksi ja viskausi siitä syystä sohvalle +pitkäkseen, hetkiseksi vain, aikoi hän, vaan hän vaipuikin syvään, +sitkeään uneen. Hänellä oli ruumiskin ollut tänään ikäänkuin +jännityksissään, sille teki tuo lepo niin hyvää. Ja hänestä tuntui +aivan, kuin hän jo olisi ollut siellä maansydämmen tuudittavassa +rauhassa, jossa hän oli vapautunut kaikista kaihoistaan ja kaikista +muistoistaan. Vaan vähitellen vaihtui mielikuva Juuson vaipuessa +syvempään uneen, ja hänestä tuntui kuin olisi hän nojannut päänsä +siihen lempeään, lämpöseen syliin, jossa hän aina lapsena oli löytänyt +hoivaa ja lohdutusta pienissä suruissaan ja pettymyksissään, äitinsä +helmaan. Ja se lepo tuntui niin turvalliselta ja tyynnyttävältä. Mutta +unelman lennossa himmeni äidinkin kuva hänen mielikuvituksestaan ja hän +oli näkevinään edessään toiset, yhtä lempeät ja lempivät kasvot, +suuret, siniset silmät ja otsaa kiertävät kutrit ja pehmonen käsi +hiveli hiljaa hänen raskasta, riutunutta päätään. Ja hän painoi päänsä +syvemmälle sen pehmoseen helmaan ja itki, itki keventäviä, sulattavia +kyyneleitä... + +Vaan kyynelten vielä kostuttaessa päänalustinta häipyi tuo autuas +unelma tuntumattomiin eikä Juuso voinut pidättää sitä kiini. Kävi taas +kuin kostea, hyytävä hengähdys hänen ylitsensä ja kylmä väre puistatti +hänen ruumistaan. Hän koetti selviytyä, koetti tarkastella, missä hän +oli ja minne hän siitä pakeneisi. Vaan hänen ympärillään oli kuin +jäätyvää, talvista merensumua, joka tukki näköpiirin joka taholta, eikä +hän voinut sen keskestä erottaa muuta, kuin tuon tutun, kammottavan, +kelmeän katseen, jossa oli se kylmä, himokas kiilto... Hyi! Juusoa +puistatti niin, että ruumis tutisi ja hän heräsi unestaan. + +Huoneessa oli melkein pimeä, nuo päällekkäin kasatut tavarat loivat +kaikenmoisia muodottoman näköisiä varjokuvia hänen eteensä, ja hänen +täytyi ojentaa kätensä tunnustellakseen, olivatko ne varjoja vai +esineitä, ennenkuin muisti, missä hän oli ja mitä nuo kuviot olivat. +Ikkunasta päin tulvasi yön raakaa, viileää ilmaa, ikkuna oli illalla +jäänyt auki ja se oli se, joka Juusoa oli värisyttänyt. + +Juuso nousi, sulki ikkunan, sytytti tulen, ja katseli kauan tuohon +järjestyksettömään sekamelskaan, joka nyt tulen valossa teki vielä +ikävämmän vaikutuksen. Ei ollut kukaan tehnyt hänelle vuodetta, siinä +oli kirjakasa sängyn päällä; Juusoa janotti, hän haki juomavettä, sitä +ei ollut missään. Hän oli yksin koko tässä huoneustossa, josta hänen +sitäpaitse täytyi muutamain tuntien perästä muuttaa pois, mihin +tahansa, pois vain avaraan maailmaan. Juuso muisti äskeisen tuumansa +matkustaa Suomussalmelle; äsken se häntä viehätti, nyt melkein tympäsi +sekin. Yksinkö sinne mustain mietteidensä kanssa, mitähän siellä tekisi +ja mihin taas sieltä...? Eihän hän enää ollut sama mies kuin se Juuso, +joka siellä kuusi vuotta sitten löysi rauhaa, viihdytystä ja innostusta +aatteilleen, nykyinen ei taida löytää sitä mistään? + +Mutta pois, ei auta, ja miks'ei yhtähyvin sinne kuin johonkin muualle. +Juuso rupesi etsimään ja keräilemään kaikkia, mitä hän siellä matkalla +mukanaan tarvitseisi. Hän kaiveli vinniltä tuotuja pakkalaatikoita, +löysi sieltä Alanteen aikuisia onkimatarpeita ja pyssykojeita; siinä +oli piippunysäkin ja tupakkikukkaro ja oli tuossakin joku paperikäärö, +totta tosiaan hänen revolverinsa ... omituista, miten senkin +olemassaolo oli niin kokonaan unhottunut. + +Niitä tavaroita, joita hän aikoi ottaa mukaansa, järjesteli hän esille +ja asetti muut paikoilleen ja puuhaili siten toista tuntia siinä yön +yksinäisyydessä. Yö oli jo kulunut kappaleen ohi puolesta, olisi ollut +maatapanon aika. Mutta Juusoa ei nukuttanut eikä hänen myöskään tehnyt +mieli jäädä siihen yökaudeksi yksin valvomaan. Hänellä oli viime +aikoina tullut ikäänkuin tarve aina vähän ajan perästä lähteä ulos +kävelemään, nytkin hän yhtäkkiä hyppäsi istuimeltaan, haki takin +päälleen ja sammutti lampun. Ulos, vapaaseen luontoon, täysillä +keuhkoilla hengittämään! + +Oli melkein pimeä kaduilla, mutta itäpohjassa kävi taivaanranta +jo hienosti punehtumaan, kevätkesän aamu ilmoitti alkavasta +sarastuksestaan. Juuso käveli kaupunkiin päin, tietämättä itsekään +miksi hänen askeleensa nyt tällä kertaa sinnepäin suuntautuvat. Yö oli +hiljainen ja autio, joku yksinäinen kulkija vain näkyi viilettävän +kadun poikki, kotiinsa kai, vuoteelleen kiirehtivän. Mutta sataman +kohdalla oli liike vilkkaampaa ja useat alas rantaan päin rientävät +seurueet vetivät Juuson huomion puoleensa. Rannassa kuului höyrylaiva +pihisevän ja puhkuvan, sen kirjavat tulet loistivat kauniilta pimeää +aavikkoa vastaan. Se teki lähtöä ... niin, tämähän se on tietysti sama +laiva, jolla Hilda matkustaa ulkomaille vieden pojan mukanaan. + +Juusokin lähti laskeutumaan rantaan päin, ei mennyt kumminkaan +ahertavaan ihmistungokseen, vaan vetäytyi siimekseen tavarakatoksen +suojaan ja katseli siitä laivan lähtöä. Paljo siinä mahtoi matkustaa +väkeä ulkomaille, koska oli noin runsaasti saattajia, täpösen täysi +tavarasuojan ja rannan väli. Ne olivat kai kaikki matkustajia nuo, +joilla oli kukat rinnassa ja jotka siinä vähän levottomasti jättivät +viimeisiä jäähyväisiä saattajilleen, vilkasten vähäväliä milloin laiva +rupeaisi loittonemaan rannasta. Pitkään aikaan ei Juuso saanut +silmäänsä Hildaa, vaan vihdoin, kun hänen katseensa osuivat laivan +kannelle, näki hän Hildan jo seisovan siinä, joukko saattoväkeä +ympärillään. Vieressä seisoi palvelustyttö lapsi käsivarrellaan. +Saattajista kävi siellä mikä suutelemassa poikaa otsalle, mikä taputti +sen pientä kättä jäähyväisiksi... Kas tuossa tuli Heikkikin, hänkin +puristaa pojan kätöstä ... Juuson oman pojan, hänen viimeisen lempensä, +viimeisen toivonsa... Ja itse hän ei saanut mennä omaa poikaansa +jäähyväisiksikään suutelemaan, hänellä ei ollut enää lapseensa sitä +oikeutta, jota millä vieraalla saattajalla tahansa... + +Vielä saapui viimeisiä matkustajia rantaan. Sillalla oleva yleisö +väistyi ulommas, Juuson täytyi vetäytyä syvemmälle siimekseen. Hänen +katseensa olivat koko ajan kiinnitettyinä sinne lähtevän laivan +kannelle. Siinä menivät nyt pirstaleet hänen haaveksimastaan onnesta, +siinä vietiin hänen taittuneen toivonsa viime sälökin, poika vietiin +sanaa puhumatta, jäähyväisiä jättämättä isän luota, vietiin vieraille +maille tullakseen siellä vieroitettavaksi hänestä ja hänen itsensä +täytyi sitä katsellen lymyillä pimeässä varjossa, ettei kukaan häntä +tuntisi, piiloittauta kuin pahantekijän... Välähti siinä kerran jo +Juuson päähän ajatus juosta esiin piilostaan, tunkeutua tuon ahertavan +ihmisjoukon läpi, hypätä laivaan ja temmata lapsi syliinsä, painaa se +rintaansa vastaan ja juosta pois ... jääköön kaikki muu, kunhan hän +saisi pelastetuksi toivojensa viimeisen kipinän... Vaan mitäpä se +hyödyttäisi, ajatteli hän jo samassa tuokiossa, siitä olisi vain +aihetta uusiin meteleihin ja uusiin pettymyksiin, hän joutuisi +kumminkin alakynteen. + +Laiva vihelsi viimeisen kerran, vieraat komennettiin kannelta pois ja +tuo raskas alus lähti vähitellen loittonemaan selälle päin kääntäen +keulansa ulapalle. Saattajat kohauttivat kerran vielä hattuaan, +viuhtasivat nenäliinalla ja lähtivät vähitellen nousemaan kaupunkiin +päin. Aamu rupesi jo valkenemaan, hämärä taisteli viimeisiä +taisteluitaan koittavaa ruskoa vastaan. + +Juusokin tuli esiin siimeksestään ja käveli ylös kadulle pysähtyen +siihen silmänräpäykseksi miettimään, lähtisikö hän jo takasin sinne +autioon kotiinsa, vai jatkaisiko kävelyään ulos kaupungista aamuseltaan +heräävään luontoon. Juuri sillä hetkellä kulki rannasta nouseva +pariskunta hänen ohitsensa... Niin, olihan se Heikki ja hänen +vastakihlattu morsiamensa, hekin palasivat saattamasta Hildaa ja +poikaa. Ohimennessä pääsi Heikiltä ikäänkuin huomaamatta hiljainen +huudahdus »Juuso!» -- Juuso pyörähti taappäin, heidän katseensa osuivat +vastakkain... + +Juuso säpsähti, tapasi kädellään päätään ja näytti koettavan selvittää +ajatuksiaan. Tuo silmäys ... tuo vaalea katse kylmällä, mutta samalla +intohimoisella kiillollaan, tuossahan se oli nyt vihdoinkin ilmielävänä +hänen edessään. Siinä oli nyt personoittuna tuo ahdistava mielikuva, +joka häntä oli ikäänkuin vaivannut ja vainonnut, jonka alkujuurta hän +oli etsinyt ja jolle hän turhaan oli ajatuksissaan koettanut muovailla +varmaa muotoa. Juuri tuohon katseeseenhan hän oli yksinäisissä +mietteissään koonnut käsitteensä koko siitä voittoisasta suunnasta, +joka hänet oli sortanut, vienyt hänen elämäntyönsä, uskonsa ja +toiveensa, mutta jota hän ei ollut voinut käsittää ... tuossa se oli +nyt yhdistettynä luuhun ja lihaan, siinä hän sen oli ennenkin nähnyt, +vaikka sitten kadottanut sen... + +Liikahtamatta siltä paikalta, johon hän oli jäänyt Heikin silmäystä +katsomaan, seisoi Juuso kotvasen niinkuin kivettyneenä, vaan hänen +sisässään kävivät laineet korkeina. Tuo katse se on voittanut, se on +kukistanut hänet; juuri sitä vastaanhan hän oli taistellut, sen +itsekkäisyyttä, sen epäpuhtautta vastaan, juuri sen ohi oli hän +koettanut kohottaa omat aatteensa... Miksikä piti tuon suunnan, tuon +Heikin suunnan, juuri voittaa, miksi piti tuon kylmän, kiiltävän +katseen saada noin pirullisesti ilkkua...? + +Tuo katse! Hän oli sitä niin kauan etsinyt ja siinä sen edustaja nyt +kulki, kääntyi tuossa juuri nurkan takaa vasemmalle... Mutta nyt hän +sitä ei kadotakaan, ei... + +Ja Juuso tunsi yhtäkkiä mielessään ennen tuntematonta päättäväisyyttä +ja toimintavoimaa ja hän tunsi taas jäsenissään tarmoa ja uhkaa. Hänen +täytyi vielä kerran nähdä tuon katseen, katsella terävänä ja rohkeana +sen kylmään kiiltoon, hän tahtoi vielä kerran taistella tuota voittosaa +voimaa vastaan, saada se pelkäämään, kukistaa se, kostaa sille ja +palauttaa oikeus ja totuus, jotka olivat loukattuina maanneet +allakynnen, taas arvoonsa ja valtaansa. Se oli niin kylmä ja levollinen +tuo katse, mutta sen täytyi laskea luomensa ja vapista... Ja heti... + +Se oli Juusolle itselleen aivan outo tunne tuo, vaan se tuli niinkuin +korkeampana käskynä, jota vastaan ei ollut sotimista, se purkausi kuin +kauan salassa kytenyt tuli ilmiliekkiin ja ajoi hänet toimimaan. Ja +hänellä oli kohta suunnitelmansa valmis, mitä hänen pitäisi tehdä, +miten hänen olisi vielä sinä yönä saatava tuo vieras valta voitetuksi +ja kukistetuksi. + +Hän lähti kiirein askelin kävelemään Kaivopuistoa kohden, pisti +toripaikoilla pientä juoksua ja riensi vihurina sisälle asuntoonsa. +Aivan kuin kärppä notkeana puikkelehti hän nyt huonekalukasojen ja +tavaraläjien lomitse pöytänsä luo, tempasi sieltä esiinladottujen +esineiden joukosta varmalla kädellä pienen käärön, pisti sen taskuunsa +ja oli seuraavassa tuokiossa taas matkalla kaupunkiin päin, riensi +niinkuin se, joka ei silmänräpäystä epäile tarkoituksestaan, ei astu +askeltakaan sivulle eikä vilhu tarpeettomasti ympärilleen. + +Mutta juuri kun hän taas harppasi satamanreunaista katua pitkin +edelleen ja yritti kääntymään ylös kaupungille, tuli ryysyihin puettu +mies häntä vastaan, tarttui napinlävestä kiini, pysäytti siihen ja +päästi rämäkän naurun, kun Juuso ikäänkuin säikähtäen vetäysi +taaksepäin. Se oli Kippis. + +-- Ka, etkö taaskaan tunne vanhaa trastukampraatiasi ... mutta mistä +sinä tulet, en minä nähnyt sinua laivarannassa, vaikka siinä rouvasi +matkusti... Mitäs hittoja, menikö se nyt sulta se kultalintu, jonka +sinulle hommasin, -- voi sinua mies, kun et pidellyt kiini! + +Juuso ei vastaillut mitään, hän katseli vain Kippistä, joka siinä +hoippasi hänen edessään likasena ja lakki silmillä, toisessa jalassa +kenkä ja toisessa kalossi ja hänen ajatuksensa kulkivat aivan toisia +teitä. Hän laski koko ajan mielessään, mihin Heikki milloinkin oli +ennättänyt; nyt hän on saattanut morsiamensa tämän kotiin ja lähtee nyt +sieltä palaamaan asuntoonsa... + +Vaan Kippis puhua porisi koko ajan seuraten hänen askeleitaan ja aina +sekaan rämähtäen nauramaan. + +-- Sinä katselet minun vormuani, hehe! no, tässä minun ammatissani se +ei ole niin määrässä ja kesäaikana on terveellistäkin liikkua vähän +vilposemmassa puvussa. Minä olen näet vaihtanut ammattia sitten viime +näkemän, ei siitä afäärimiehenä olostakaan ole, siinä jääpi maksuja +maksamatta ja se on läpeensä sellaista hienosta vehkeilyä. Tässä +nykyisessä ammatissani -- täällä sataman partaalla -- sitä tosin tuntee +hartioissaan, mitä tekee, mutta siinä saapi maksun puhtaassa rahassa, +milloin enemmän, milloin vähemmin... + +Juuso tuli jo levottomaksi, ojensi kättään ja toivotti hyvää yötä. + +-- Niin, nukkumaan tästä olin minäkin lähdössä, kiipeän tuonne vuorelle +Tähtitornin juurelle, se on ylempänä aina vähän lämpimämpi. Mutta mihin +sinä sinnepäin keskellä yötä, Kaivopuistossahan sinä asut? Vai oletko +muuttanut? No on sinua vetelystä, kun noin väleen menetit kultalintusi, +jonka sulle hommasin suurella vaivalla. Mikä sinusta nyt tulee? Sinähän +olet huono taloudenhoitaja sinäkin, peijakas soi, kun et vain laita +niin, että meistä tulee ammattikilpailijat... + +Jo oli Juuso lähtenyt edelle kävelemään päästäkseen hänestä vapaaksi, +vain Kippis ehätti vielä hänen jälkeensä jutellen: + +-- Odotahan nyt, mihin sulla sellainen kiire. Kyllähän minulla tämä +ammatti hyvä on, mutta siinä joutuu toisinaan hampaat naulaan. Olisiko +sulla antaa joku pieni hopeasirpale, että aamulla voisin kehasta eineen +aikana toriämmälle? + +Rahaa, niin oli kai sitä Juusolla vielä kipene. Hän tyhjensi +liivintaskunsa anojan kouraan: + +-- Tuossa on, juo onneksesi. + +-- Juo! -- juonkinhan minä, hitto soi, sinähän olet ruhtinaallisen +jalomielinen, juon sinunkin onneksesi ja maksan takasin sitten kun +seistään rinnakkain laiturin reunalla... + +Juuso käveli jo hänen loruaan lopetellessaan kiirein askelin ylös +kaupungille päin. Hän riensi hyvää vauhtia, ikäänkuin peläten +myöhästyvänsä siitä varmasta päämaalista, mihin hän nyt pyrki: hänen +täytyi aikaa hukkaamatta vielä saada käsiinsä tuo vihattu katse, tuo +sortava, pelottava ... vaan nyt piti sen kerran räpäyttää luomiaan +hänen edessään. Nyt oli hetki tullut, jolloin tuo kiero, vihattu +suunta, joka ihmisten huonoihin taipumuksiin vedoten oli päässyt +voitolle, kerrankin lupsahtaisi kokoon ja oikeus saisi hyvityksensä. +Mikään voima maailmassa ei olisi nyt voinut estää häntä viemästä +päätöstään perille. + +Jo saapui hän Heikin asunnolle, -- niin, sillä oli vielä tulta +huoneessaan, kuten hän oli arvannut. Ulko-ovi oli kiini, no, pääsee kai +pihan kautta. Innokkaasti, ikäänkuin hänen henkinen olemassaolonsa +olisi siitä riippunut, haki hän ovet ja käytävät, nousi ylös portaita +ja soitti. Kului kotvanen, jo tuli Heikki avaamaan. Mutta oven auki +lyötyään peräytyi tämä samassa takasin ja huudahti säikähtyneenä: + +-- Juuso, sinäkö täällä, mitä sinä juokset keskellä yötä? + +-- Aha! pelkäätkö kerrankin, räpyttääkö silmäsi vihdoinkin... + +-- Mitä, oletko sinä humalassa vai hulluko? + +-- Hullu, niin olen. + +Ja samassa veti Juuso revolverin taskustaan, oikaisi sen Heikkiä kohden +ja laukasi. Luoti ratkoi hian auki Heikin yöpaidasta ja riipasi vähän +orvasketta. Juuso seisoi varmana paikallaan, koetti saada toista +patroonaa laukiamaan, vaan se oli jo vanhennut ja pilaantunut, ei +lauennutkaan. Sillävälin juoksi Heikki toiseen huoneesen, sulki oven +jälessään ja Juuso kuuli siellä telefoonin hätäisesti soivan ja +peljästyneen äänen puhuvan siihen. + +-- Ahaa, hän pelkää, hän on tapannut. Se katse on kerrankin masennettu, +se on sen itse tunnustanut... + +Tyyneenä ja tyytyväisenä, aivan tyydytettynä teostaan seisoi Juuso +hetkisen rauhallisesti paikoillaan. Sitten laski hän aseensa laattialle +ja lähti verkkasin askelin astelemaan alas portaita, niinkuin mies, +joka on tarkimman harkinnan mukaan täyttänyt velvollisuutensa. Hän tuli +kadulle ja hänessä oli nyt niin varma, levollinen tunne: suoni löi +tasasesti, pää oli kirkas ja mieli rauhallinen, -- näin levolliselta ei +ollut hänestä moneen aikaan tuntunut. Kappaleen katua käveltyään näki +hän vastaansa tulevan kaksi poliisia, jotka juoksivat minkä käpälästä +lähti. Juuso astui heidän eteen, leväytti kätensä ja virkkoi: + +-- Hei miehet, te juoksette ohi! Te olette tietysti menossa ottamaan +kiini sitä miestä, joka juuri äsken ampui tirehtöri Grönbergiä hänen +asunnossaan. Se mies olen minä. + + + + +XVII. + + +Helsingin itäisessä saaristossa, sen valtaväylän varrella, jota pienet +saaristohöyryt kesäaikana joka toinen tunti kulkevat edestakaisin +tuoden ja vieden kesäasunnoissaan asuvia pääkaupunkilaisia, oli +havupuita kasvavan kallioniemen poimukkeessa pieni, sievä, runollisen +näköinen huvila, joka juuri tänä kesänä oli vaihtanut omistajaa. Sen +rakentajalla ja entisellä omistajalla oli onnen ratas lähtenyt +pyörimään takaperin: ei kannattanut enää pitää kesähuviloita, piti +perheen kanssa koettaa kestää kaupungin kuumuutta ja joka taholta +supistautumalla koettaa taistella ahdistelevia aikoja vastaan. +Toisella, joka sen oli ostanut, oli ratas myötään varmasti eteenpäin +pyörimässä; nyt oli jo laiturikin muuttanut nimensä, se kulki keväästä +asti tirehtöri Grönbergin laiturin nimellä. + +Silloin oli Heikki näet ostanut tuon huvilan, -- menihän se aivan +polkuhinnasta, joten oli sula voitto suorittaa rahat kerrassaan, kun +muuten olisi joka kesä pitänyt maksaa kalliit vuokrat ja tyytyä mihin +sattui. Olihan se sitten oma, -- kun nyt kerran saattoi asiansa sillä +tavoin järjestää. Nytkin ensi kesänä se oli niin mainiosti sopinut. +Heikille ei jäänyt, vietettyään heinäkuun alussa häänsä, kuin muutamia +viikkoja lomaa tehdäkseen pienen häämatkan kotimaassa, loppukesä piti +olla virkatoimissa. Niitä varten matkusti hän nyt huvilastaan joka aamu +Helsinkiin, mutta ennätti jo päivällisen ajaksi kotiin takasin ja sai +viettää loput vuorokaudesta siellä kahden nuorikkonsa kanssa, viettää +rauhallisempaa ja yksinäisempää maalaiselämätä kuin koskaan +varsinaisella maaseudulla. + +Sunnuntait varsinkin siellä olivat oikeita »kissanpäiviä», olivat vielä +nyt syyskesästäkin, kun sattui lämpösiä, kauniita poutapäiviä. +Sellainen, mitä ihanin, päiväpaisteisin sunnuntain aamupäivä oli +nytkin, jolloin Heikki istuskeli huvilansa rannanpuoleisella kuistin +penkillä mukavasti selkäkenoon nojautuneena. Hän sulatteli siinä +aamuruokaansa, soitteli sormillaan sievosesti pyörehtyvää vatsaansa ja +antoi ajatustensa vapaasti lennellä niille mieluisissa ilmakehissä. Ja +hän tunsi itsensä sangen onnelliseksi ja tyytyväiseksi. Olivathan +kaikki tuumat menneet niin hyvästi lukkoon, hänen olemuksensa lepäsi jo +niin tukevalla pohjalla, hän varmistui joka päivä yhteiskunnallisessa +asemassaan ja arvossaan. Rutosti ja varmasti, hyvällä vainulla ja +aukinaisin silmin, -- se oli aina ollut hänen tunnuslauseensa ja sen +mukaan hän olikin menetellyt... Nytkin viimeksi naimiskaupassaan: +tutustui sattumalta tyttöön, hankki tiedot, että se oli hyvästä +perheestä eikä aivan tyhjäkään, -- kahta kuukautta myöhemmin vietettiin +häät. Ja kumminkin oli Heikki vaalissaan täydelleen onnistunut. Niin +vaatimaton, sävyisä ja nöyrä hän oli tuo pikku eukko, niin naisellisen +alamainen ja valmis tottelemaan miehensä pienintä viittausta, -- +enemmän ihanteensa mukaista naista ei Heikki olisi voinut löytää. + +Paitsi omalla toimialallaan, oli Heikki varmalla ja arvokkaalla +esiintymisellään jo saavuttanut yleisempääkin luottamusta ja huomiota. +Tuossa oli hänen edessään pöydällä juuri eilen saatu kutsumuskirje +jäseneksi erääseen arvokkaaseen tieteelliseen seuraan. Helsingissä oli +puoluemiesten kesken jo keväillä ollut puhetta, että Heikki olisi +sopiva mies asetettavaksi ehdokkaaksi ensi valtuusmiesvaaleissa. +Joutumisestaan edusmieheksi valtiopäiville ei Heikki taas epäillyt +ollenkaan, se oli ainoastaan ajan kysymys ja jos ei yksi pikkukaupunki +valinnut niin valitsi kai toinen. -- Ja se meni kaikki aivan itsestään, +ei tarvinnut ensinkään rasittaa itseään eikä ponnistella; asetti vain +tuontuostaankin kurssin sen mukaan, miten tuuli kävi, ja tarkkasi vähän +syvemmälläkin liikkuvain virtausten suuntia. Antoi muuten vain +sojottaa, kyllä tuuli vei eikä myrskyjä tarvinnut peljätä. + +Heikki tarkasteli lahdessa loivasti vierähtävää lainetta, jota +syyskesän levoton tuuli koetti heiluttaa korkeaksi, katseli miten +loiskahtava aalto aina muka teki hyökkäyksen laiturin kylkeä vastaan, +mutta palasi nolona takasin tajuten, ettei se sille kumminkaan mitään +voinut. Laituri seisoi paikallaan varmana kuin konsaankin pohjakallio +-- se olikin nyt hänen laiturinsa. -- Ylempätä lahden suulta, väylän +varrelta, kuului taas pienen saaristohöyryn tiheää tykytystä. Nyt se +läheni, kääntyi jo niemestä näkyviin ja ohjausi Heikin huvilata kohden, +vaikkei viittari ollutkaan pystössä sitä kutsumassa. Sieltä mahtoi +tulla joku tuttava, no, olihan Heikki käskenytkin aina jonkun tulla +sieltä kaupungin tomusta hengittämään raitista ilmaa hänen +merihenkiseen huvilaansa. Jo pysähtyi laiva laituriin, sieltä nousi +pitkä, solakka mies ... ka, sehän on Otto Alm, eipä ole tavattukaan +sitten noiden Juuson rettelöjen aikojen. -- Heikki lähti kävelemään +rantaan vastaanottamaan vierastaan. + +Otto oli nykysin perheestään yksin Helsingissä ja hän oli siinä +joutessaan kerran päättänyt pistäytyä katsomassa Heikin uutta +»maahovia», -- nätti paikkahan tämä onkin. He tarkastelivat huvilan +joka puolelta, katselivat kasvitarhaa ja perunamaata ja istuivat sitten +taas Heikin äskeiselle mielipaikalle tarinoimaan. Otto kertoi, että nyt +vihdoin lähestyi hänen pitkällinen lukuaikansa loppuaan, -- rupee jo +vähitellen kyllästymään tuohon medisiinari-elämäänkin, niin hauskaa +kuin se onkin. Nyt hän lopetteli juuri viimeistä palvelustaan +sairashuoneissa, Lapviikissa viimeksi, -- jouluksi olisi homma +valmistua. + +Kun Lapviiki tuli mainituksi, johtui siitä itsestään puhe Juusoon, joka +parastaikaa oli siellä oikeuden määräyksen mukaan tarkastettavana, +missä määrässä hänen järjessään oli vikaa ja saattoiko häntä pitää +vastuunalaisena teoistaan ja erittäinkin tuosta aiheettomasta +murhayrityksestä entistä ystävätään kohtaan, joka keväillä oli +herättänyt sellaista huomiota. Otto olikin usein tavannut Juuson siellä +hulluinhuoneessa ja keskustellut hänen kanssaan pitkästi, ja tiesi +siitä syystä kertoa yhtä ja toista hänen mielentilastaan ja olostaan. + +-- Hän näyttää nyt rauhallisemmalta ja tavallaan tyytyväisemmältä kuin +pitkiin aikoihin, kertoi Otto. -- Hän myöntää itse viime talvena ja +kevännä ja varsinkin noina avioeronsa aikoina olleensa hyvin +hermostuneena, usein äärettömässä sielun tuskassa, mutta kumminkin +kykenemättömänä pakottamaan itseään todelliseen toimintaan. Se oli, +sanoi hän, sama epätoivoinen tunne, kuin jos tahtoisi ojentaa kätensä, +mutta ei saisi sitä suoraksi. Hänen kaikki tuumansa ja aikeensa olivat +menneet myttyyn, useat yhteensattuneet asiat olivat painaneet ja +masentaneet hänen muutenkin herkkää mieltään. Mutta nyt sanoo hän +olevansa mieleltään aivan terveen, hän tuntee sielullaan olevan +entisen kimmoavaisuutensa ja sen kaikkien kykyjen olevan toiminnassaan. +Ja, mikä minusta yksityisesti on merkillistä, koko hänen käytöksensä ja +kaikki puheensa osottavat aivan tervettä miestä. No niin, yksi +sairaloinen kohtahan siinä on... + +-- Yksi ruuvi puuttuu, se on riittävä selitys, virkkoi Heikki +välinpitämättömän näköisenä. -- Se on luulenma häneltä aina puuttunut, +vaikka vaihdellen sen mukaan, mihin yksipuolisuuteen hän milloinkin +kiintyi. Minussa ei ole Juusoa kohtaan mitään katkeruutta, mutta +luulen melkein voivani selittää hänen sairaloisuutensa kehityksen. +Hänessä on jo kauan mahtanut olla hiukan vikaa, se kasvoi, kasvoi sen +jälkeen kuin hän vetäytyi yksinäisyyteensä äärimmilleen, kunnes se +vihdoin tarvitsi jonkun esineen, johon kohdistaisi purkauksensa. Se +esine satuin nyt olemaan minä --. + +-- Niin, siinähän se kohta juuri on, jota hän ei voi tyydyttävästi +selittää. Hän sanoo joutuneensa tappiolle taistelussaan uutta +maailmankatsantoa vastaan; itse hän joutui sorronalaiseksi, vääryys +voitti ja hän väittää koko tuon suunnan keskittyneen sinun persoonaasi. + +-- Niinpä niin, vainoomishulluutta! Mitä minuun tulee, osoittihan +oikeudenkäynti aivan toista. Minä vanha toveri, joka olin monella +tavalla koettanut häntä auttaa, -- vainoomishulluutta, ei muuta mitään! + +-- Sitähän se on. Rauenneet toiveet ja pettymys pettymyksen perästä +ovat sitä olleet omiaan hänessä synnyttämään. Ehkä oli luontoista +taipumustakin, taipumusta raskasmielisyyteen. + +Heikki pudisti päätään ja virkkoi kotvasen kuluttua miettiväisenä: + +-- Alkujaan sitä ei ollut, hän oli hurjastelija. Mutta sitten kyllä... +Mitenkähän hän itse mahtaisi selittää tuon hänessä tapahtuneen +luonteenmuutoksen, tuon hänessä viime vuosina ilmestyneen +raskasmielisyyden ja uinailevaisuuden, joka hänet teki niin +mahdottomaksi ja vihdoin terästyi mielenhäiriöön? + +-- En ole itse häneltä tuota niin tarkoin kysellyt, vastasi Otto. Vaan +pari päivää sitten luin erään hänen kirjoittaman kirjeen muutamalle +ulkomaalaiselle tuttavalle, -- kaikki laitoksesta lähtevät kirjeet +tarkastetaan tietysti ennen lähettämistä ja minun teki mieli nähdä, +hänen tuumiaan. Tuo tuttava näyttää olleen joku hyvä ystävä, joka +kuultuaan Juuson keväisestä asiasta on siitä häneltä kysellyt, ja +hänelle kertoo Juuso suoraan ja peittämättä viimeaikaisen alennuksensa +tilan, kuten hän sitä kutsuu. En malttanut olla ottamatta tuosta +kirjeestä muistikirjaani muutamia lauseita, jotka minusta ovat hänen +luonnettaan ja maailmankatsantoaan erittäin kuvaavia ja tavallaan +mielestäni sattuviakin. Niin, tässä se on. Hän kirjoittaa m.m: + + »Kuten tiedät, on meidän maassa viime aikoina suoritettu tärkeä + kulttuurityö: kansallisuusaate, tuo kansoja innostava, on + nostanut meidänkin pienen kansan taisteluun, jota lopulta + voitollisesti on käyty. En tiedä, arvaanko oman persoonani liian + tärkeäksi, mutta olen yhä enemmän vakaantunut siihen käsitykseen, + että minun vähäpätöinen kohtaloni on joutunut likeisesti riippumaan + tuosta meidän yleisestä, kansallisesta herätystyöstä. Ainahan + suuret kulttuuritaistelut vaativat uhrinsa. Ne kohottavat kansoja + ja vievät niitä vuosisataisaskeleilla eteenpäin, mutta juuri se + virkeys vaikuttaa, että taistelun kuumuudessa yksi ja toinen elämä + tupsahtaa poroksi. Tällaisten liikkeiden aikana tapahtuu hyvin + nopea uudistuminen, olot kehittyvät, suunnat vaihtuvat huimaavaa + vauhtia ja yhtäkkiä voi aika rientää yksilön ohi. Taikka voi + yleisessä suunnassa aivan huomaamatta tapahtua käänne, tai + seisahdus ja silloin se, joka ei samassa arvaa olla mukana, se + hyökkää entistä vauhtiaan yhä vanhaan suuntaan ja huomaa vasta + liian myöhään olevansa yksin; hän hämmentyy, sekaantuu pois, ei + käsitä aikaansa eikä aika häntä. Pääjoukko on tehnyt käänteen + ja pian toisenkin, kaikki, jotka ovat siinä rivien sisässä, + seuraavat vaistomaisesti, muutoksesta itse paljo tietämättäkään, + mukana ja tottuvat väleen uuteen kurssiin, ne vain, jotka + reunoilta ovat tipahtaneet syrjään ja koettaneet hapuilla omia + teitään, ne sortuvat. + + »Sellaisessa mutkauksessa olen minäkin sortunut. En ymmärtänyt + tässä muutamia vuosia sitten erästä rintaman käännettä, en sen + tarkoitusta enkä tarpeellisuutta. Näin sen, huomasin mihin se + pyrki, vaan se oli minusta vieras ja väärä, minulla ei ollut + malttia eikä halua seisattua vanhalta suunnaltani; uutta en + voinut hyväksyä, asetuin vastaan, kuljin muutamain muitten + kanssa omia teitäni tavotellen kansallisen liikkeen alkuperäisiä + periaatteita, jotka mielestäni olisivat olleet puhtaammat ja + paremmat. Mutta pian olin yksin. On hyvin epäkiitollista vetää + vastakynttä voittoisaa suuntaa vastaan, vaikka tuntisikin, kuten + minä tein, sen vievän kieroon. Olin liian heikko seisomaan omalla + kannallani, kärsin pettymyksen toisensa perästä, alennuin ja + masennuin, en voinut enää kohota enkä palata, vajosin + vajoamistani...» + +Otto pisti taskukirjansa kiini ja jatkoi vilkastuneena: + +-- Tämä kohta oli minusta merkillinen siksi, että se osottaa kuinka +puolueettomasti ja himottomasti mies nyt osaa entisyyttänsä arvostella. +Onhan siinä minun käsittääkseni paljon tottakin. »Pääjoukon» mukana +Juuso epäilemättä olisi ollut mies siinä missä muutkin. + +Heikkiin ei tuo oikein pystynyt. + +-- Hm, »olisi ollut». Tuosta kirjeestäkin tuntee varsin hyvin hänen +vanhat haaveilunsa ja mielikuvituksensa kulun. Hän pitää itseään suuren +kultuuritaistelun uhrina, ei oman sairaloisen uneksivaisuutensa uhrina, +jona hän kumminkin on. Mutta yksi kohta hänen selonteossaan on oikea: +hän ei ole koskaan ymmärtänyt aikaansa. Vaan kenen syy? + +-- Tietysti se on hänen omaa syytään, hän oli nyt kerran luonteeltaan +sellainen, miten sanoisin, vähän liian runollinen ja aatteellinen. + +-- Liian suuria aatteita ja aikeita -- kehittyivät hulluuteen. -- +Vaan mitä hänestä nyt siellä arvellaan, tehdäänkö hänestä vielä +järki-ihminen, joka saa vapaasti liikkua yhteiskunnassa? + +-- Luultavasti ei. Tarkastusaika on nyt kulunut loppuun ja sen tulos +arvattavasti on, että hän selitetään potevan osittaista mielenvikaa. + +-- Käkisalmeen siis. Ja se on sen lorun loppu, lopetteli Heikki +keskustelua hienosti haukotellen, ikäänkuin jos koko asia hänen +puolestaan olisi ollut aivan yhdentekevää. + +Heikin rouva tuli ulos verannalle vierasta tervehtimään ja keskustelu +kääntyi muille hauskemmille aloille. Kohta päivällisen jälkeen lähti +Otto takasin kaupunkiin ja Heikki viskausi mukavasti sohvalleen +päivällislevolle ottaen sanomalehden käteensä, -- hän ei ollut siellä +maaoloissa kiirehtinyt sitäkään tänään vielä aikusemmin lukemaan. Mutta +tuntui nytkin niin makeasti raukaisevan, päivä oli paistanut huoneen +niin uuvuttavan lämpimäksi ja kaikki ympärillä oli niin äärettömän +hiljaista. Heikki pani hienolta höyryävän sikaarin syrjään ... ottaa +tässä kenties pienet unet, eihän tuossa lehdessäkään näy olevan mitään. + +Vaan samassa hän vilkastui, hyppäsi pystöön ja uni oli poissa. Hän oli +lukenut lehdestä muutaman uutisen, joka häntä innosti. + +-- Tuossahan tuo on jo präntättynä, vaikkei Otto tiennyt asiasta +mitään... »Ja sen johdosta on laitoksen lääkäri lääkintähallitukselle +antamassaan lausunnossa ehdottanut, että hänet siirrettäisiin +Käkisalmen rikoshullujen hoitolaan yhteiskunnalle vaarallisena +henkilönä...» Siinähän se nyt on, se on siis päätetty! + +Heikki olikin vähäisellä jännityksellä odottanut tuon tarkastuksen +päättymistä, vaikk'ei hän ollut sitä kellekään ilmaissut. Olihan se +selvä, että mies oli hullu, eihän Juusolla voinut olla, kuten +oikeudenkäynnissä kylläkin oli selvennyt, mitään järjellistä syytä +vihata häntä, vanhaa ystäväänsä. Mutta sittenkin, se oli muuten +normaali... No, nyt on mies ainakin tallessa... + +Heikki oli taas sytyttänyt sammuneen sikaarinsa ja käveli laattiata +edestakaisin miettien ja muistellen. Olihan oikeastaan miestä säälikin, +se oli alkujaan kelpo poika, puhdaskarvanen poika, ja hän tarkotti aina +rehellisesti ja oikein kaikella minkä teki. Mutta hittoko sitä saattoi +auttaa, että hän kehittyi yksipuoliseksi ja jäi sokeaksi ja että hän +antautui silmittömästi seuraamaan sitä, mitä kerran oli tuntenut ja +oppinut, voimatta oppia mitään uutta. Hän syyttää aikoja -- hm! +Olivathan ne todella käänneaikoja nuo vuodet, jolloin vähitellen +voitiin ruveta kääntämään pelloksi sitä, mitä pitkällisillä +ponnistuksilla oli perkattu. Sitä Juuso ei käsittänyt, -- no, sitä +eivät heti älynneet monet muutkaan --, mutta se siinä oli merkillistä, +ettei Juuso sittemminkään, aikojen taas muuttuessa, osunut oikealle +tolalle niinkuin useimmat muut... + +Heikki pysähtyi kävelystään, asettui ikkunan eteen seisomaan ja katseli +miettiväisenä ulos lahden poikki, joka tyyntymistään tyyntyi +päivällisestä laineikostaan. + +Käkisalmeen...! Niinpä niin, hänhän _on_ hullu, siitähän ei päästä +mihinkään. Sitä vikaa oli jo alkujaan, sitä osotti jo tuo hurjasteleva +into, joka hänet kesken poltti loppuun... Ja se on ylipäätään hulluutta +valita, kuten hän, itselleen joitakin erityisiä elinohjeita ja +periaatteita koko ijäkseen; olkoot nuo ohjeet ja aatteet kuinka hyviä +ja kauniita tahansa, eihän ne joka paikkaan sovi. Miehellä pitää olla +selkärankaa, se on totta, vaan sen tulee toki olla siksiverran +taipusan, että kullakin ajalla voi mukautua olojen ja ajan vaatimusten +mukaan. Sen seikan täytyy jokaisen älytä, vaikk'ei nyt jokaisella +tietysti voi olla samaa kykyä katsoa eteenpäin eikä samaa makua sormien +päissä. Kääntyyhän aika myötään, pitää vain osata kääntyä mukana, joka +ei sitä osaa, -- jaa, se jää sivulle! + +Sitä se ei Juusoparka ymmärtänyt, hän oli siinä suhteessa todellakin +aikansa lapsipuoli. Hän iski päänsä seinään ja juuri siksi hän onkin +nyt mennyttä kalua. + +Käkisalmeen! Ka niin, itsepähän kaivoi hautansa. Viaton Heikki oli, +hänen tiensä oli kyllä käynyt päinvastaseen suuntaan, vaan ei hänellä +ollut siitä omantunnonvaivoja. Hän oli vain ymmärtänyt aikansa kulun ja +sen vaatimukset ja menetellyt sen mukaan, -- siinä kaikki! + +Kiintyneenä näihin mietteihinsä oli Heikki jo sytyttänyt toisen +sikaarin ja ruvennut sitä poltellen jälleen mittelemään laattiata +edestakaisin. Vaan kotvasen kuluttua viskausi hän taas sohvalle ja otti +uudelleen sanomalehden käteensä... »Menetellyt sen mukaan», niin juuri, +ja niin hän aikoi tehdä vastakin, se on jokaisen oikeus ja +velvollisuus. Aika kehittyy myötään, olot ja suunnat muuttuvat, täytyy +tunnustella eteensä. Mutta onneksi hänellä olikin siinä suhteessa +tarkka vainu. Nytkin hän haisteli jotakin... Olihan ollut jo kotvasen +jonkinlaista seisausaikaa, mutta melkein tuntui taas siltä, kuin olisi +ilmassa ollut jotakin hienoista, kaukaista käryä... Niin näkyy, +maaseutulehdissä esiintyy tyytymättömyyttä, ei kärsitä muka +harvainvaltaa eikä pääkaupunginjohtoa, tahdotaan omatkin mielipiteet +kuuluville. Saa nähdä, paahdetaanko sieltä pitemmältäkin ja kehittyykö +siitäkin vielä jotakin suuntaa. Mutta se on vielä hyvin kaukaista, +hyvin hienoista huminaa, ei sääsken ääni taivaaseen kuulu... Ja jos +sieltä joskus rupeaisi vinhemmin puhaltamaan, niin onhan sitten aina +aikaa tarkemmin tunnustella virtausten voimaa ja katsella miten kurssi +milloinkin on käännettävä. Nyt istutaan alallaan, lujitetaan +perustuksia ja merkitään tuulen vaihtuvia vivahduksia. + +-- Malttia vain ja samalla valppautta! + +Heikki viskasi sikaarinsa syrjälle, -- mitä varten hän siinä nyt taas +niin tuimasti tupruutteli. Hän poltti varmaankin liiaksi, se ei voinut +olla terveydelle hyväksi ja terveyttä täytyi säästää. Sitä kyllä vielä +tarvitaan, sillä taivalta ylöspäin on vielä pitkältä. + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Aikansa lapsipuoli, by Santeri Ivalo + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 41416 *** |