1 files changed, 2045 insertions, 0 deletions

diff --git a/41053-0.txt b/41053-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..95e77df
--- /dev/null
+++ b/41053-0.txt
@@ -0,0 +1,2045 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 41053 ***
+
+ANTINOUS
+
+Kirj.
+
+Volter Kilpi
+
+
+
+ Otava, Helsinki, 1903.
+ K. Malmstrˆm'in kirjapaino, Kuopio.
+
+
+
+SISƒLLYS:
+
+    I. Bithyniassa.
+   II. Athenassa.
+  III. Roomassa.
+   IV. Egyptiss‰.
+
+
+
+
+
+
+I. BITHYNIASSA.
+
+
+
+
+Satakielist‰ hel‰jˆitsev‰t Bithynian mets‰t, ruusuista tuoksuvat
+Bithynian laaksot.
+
+Siell‰ luikertaa hopeainen Sangarius h‰myntummien metsien varjoissa,
+joissa satavuotiset korkeat puut seisovat i‰isen‰ h‰m‰ryyten‰ ja
+levitt‰v‰t virran ylitse el‰v‰n lehtikatoksen, jonka tihe‰st‰
+holvikosta hintel‰t tulikukkaisat kˆynˆkset h‰ilyvin‰ riippuilevat
+valjun vedenpinnan ylitse, luikertaa korkeiden jylhien vuorien v‰lill‰,
+joiden rinteet ‰kkijyrkkin‰ riippuvat juoksevan veden ylitse ja
+uhkaavina ja paljaina ylenev‰t huimaaviin korkeuksiin, kantaen
+kaukaisella laellaan, ik‰‰nkuin taivaan syliss‰, mit‰ttˆm‰n‰ silm‰‰n
+n‰kyv‰n kaupungin tornit ja muurit, luikertaa laaksojen halki, jotka
+levitt‰yv‰t riemuitsevana, heleiden palmulehtojen rajottamana
+ruusustona, jonka yll‰ taivaan kansi kylpee siness‰ ja auringon
+kullassa. Siell‰ ovat mets‰t, mets‰t, jotka ylenev‰t ihmisen yll‰ kuin
+temppelin‰, jonka rajattomassa rauhassa ihminen seisoo riippuvin k‰sin
+ja hiljenneen‰, puut seisovat siell‰ i‰isen‰ liikkumattomuutena, puiden
+v‰litse h‰‰mˆtt‰‰ silm‰‰n kostea h‰m‰r‰ vuoren sein‰, jonka ratkelmista
+vesi hiljalleen tiukkuu ja hopeaisina suonina valuu vuoren viherv‰n
+sammaleen peitt‰m‰‰ rintaa, yll‰ huojuilevat puiden korkeat latvat,
+juurilla, mets‰n ep‰m‰‰r‰isess‰ h‰m‰r‰ss‰ n‰kee siell‰ t‰‰ll‰ runkojen
+v‰lill‰ jonkun korkean kalpean kukkasen varrellansa hiljaa h‰ilym‰ss‰,
+ymp‰rill‰ on rauha, ‰‰retˆn hiljainen rauha, niin ett‰ yksin‰inen
+linnun ‰‰ni j‰‰ kauaksi kajailemaan ilmaan ennenkuin h‰ipyy seisovain
+runkojen v‰litse kaukaisuuteen metsien h‰m‰r‰‰n syliin. Mutta ovat
+siell‰ nekin mets‰t, joissa puut h‰m‰rt‰v‰t purppuraholvikkana yll‰,
+joissa ruohostot mets‰n raskaassa ja tunkeassa h‰m‰r‰ss‰ l‰ikky‰v‰t
+kukkasten punaisena ja keltaisena vaippana, ja joissa ihminen itsekin
+lehtikatoksen l‰ik‰htelev‰n l‰pin‰kym‰ttˆm‰n vehreyden, kukkasten
+humalluttavan v‰rikirkunan ja tuoksuina huuruavan ilman keskell‰
+huumautuu kuin pisaraksi sit‰ raskaanhivelev‰‰ tuoksujen ja v‰rien ja
+vehreysaaltoamisen vellontaa ja h‰m‰rt‰‰ kuin itsekin sieluineen
+umpinaisena punaansa kumpuavana kukkasen umpuna mets‰n raskaassa
+varjossa. Laaksoja on Bithyniassa, jotka ovat kuin kukkasten
+hukuttamat, punan laineena h‰ily‰v‰t ne laaksot, ilmakin l‰ikk‰ilee
+tuoksujen raskauttamana niiden yll‰, ja ymp‰rill‰ ylenev‰t mets‰t
+runsaana vehreyden meren‰, jossa n‰kee vaan pehmytt‰ ja tulvehtivaa
+lehvistˆjen upeilua ja kukkataakkojen vaippaavaa nuokkunaa, itse
+taivaskin t‰m‰n kukkasparatiisin yll‰ samenee silmiss‰ kuin
+purppuranusvaisena hˆyryn‰ uiskentelevaksi katokseksi, joka yht‰ p‰‰t‰
+ik‰‰nkuin valuu ja valuu sulana punan ja kullan tulvana maailman
+avauvan kukkassylin yll‰. Mutta on siell‰ niit‰kin laaksoja, joissa
+ihanilla riemuisilla niityill‰ kukkaset seisovat suur- ja
+kirkassilm‰isin‰, joissa ymp‰rill‰ ylenev‰t keve‰t korkeat puut, joiden
+h‰ilyvill‰ oksilla linnut hopeaisesti visertelev‰t; kuin keve‰n‰
+valkeana kirkkona nousee taivas niiden laaksojen ylitse, linnut
+uiskentelevat vapaassa ilmassa ja kukkaset n‰kyv‰t helein‰ silm‰‰n,
+niinkuin helj‰‰ soittoa ovat ne laaksot ja ilma v‰lkkyy kirkkaana
+niiden raikkaan kukkav‰lkkeen yll‰.
+
+Niin on Bithynia, ruusujen ja tummaraskaiden metsien maa, satakielien
+ja kaipaavain myrttien maa.
+
+Mutta Bithyniassa, ruusujen ja lehvistˆjen vehre‰ss‰ Bithyniassa on
+kaupunkikin meren hele‰ll‰ rannalla, kirkas valkea kaupunki, edess‰‰n
+meren laaja rannaton peili. Valkea on se kaupunki, selke‰n‰ ja
+tarkkamuotoisena nousee se temppeleineen ja ylenevine pylv‰stˆineen
+heijailevan veden peilin edess‰ kuin vetten helmasta silm‰‰n, kirkkaana
+ja valkeana seijastaa se silm‰‰n sinisen kevyen ilman rajottamana. Niin
+se kaupunki on ilman ja meren rajottamana kuin ylenevien temppelien ja
+keveiden ylh‰isten pilaristojen s‰vellytt‰v‰ korallinen n‰ky, mutta sen
+meren edess‰ heijailevan kaupungin takana h‰‰myilev‰t vehreiden
+runsaiden metsien vellovat haahmot, jotka kuin suunnattomina pehmein‰
+aaltoina tulvivat joka taholta sen kirkaspiirtoisen marmorikaupungin
+ylle ja ik‰‰nkuin vellovat hukuttamaan koko sen kaupungin
+ylitseuhkuvaan runsaus-syliins‰. Claudiopolis, hele‰ ja valkea
+marmorikaupunki on Bithynian laaksojen syliss‰, kirkas on se temppelien
+ja pilaristojen kaupunki ja ihmiset vaeltavat sen kaduilla puettuina
+valkeihin keveihin togiin, mutta Claudiopoliin ymp‰rill‰ l‰ikkyv‰t
+Bithynian mets‰t, ja metsist‰ huuruu tuoksujen raskauttama ilma sen
+selke‰piirtoisen kaupungin ylitse. Niin siell‰ ihminen, kun katselee
+pylv‰stˆjen ylenev‰‰ rauhaa ja temppelien tyynt‰ ja syv‰‰ lepoa
+pilaristoillaan, itsekin ik‰‰nkuin her‰‰ tyyneyden ja tyyntymyksen
+haluksi ja sointuisi joka liikunnossaan ja ajatuksessaan tyyneeksi ja
+tasaiseksi, koko olo asettuneena ik‰‰nkuin marmoriin veistetyn
+kuvapatsaan tyyneen kylm‰ksi oloksi, otsa ja rinta p‰ilyv‰n‰ lepona,
+mutta samassa hengitt‰‰ taas sit‰ tuoksujen tulvahuttamaa ilmaa ja
+n‰kee taivaan, jolle metsien ja niittyjen vehreys-l‰ike antaa ik‰‰nkuin
+samean, huuruissa kylpev‰n v‰rivaipan, ja sielu valahtaa siit‰
+rauhottumisen ja sointumisen rajasta muodottomaan ylitsekumpuavaan
+l‰ikehtimiseen, johon ihminen koko oloineen herk‰ht‰‰.
+
+Bithyniassa, ruusujen ja h‰m‰rt‰vien metsien maassa on Claudiopolis,
+kirkas marmorikaupunki, joka ylenee selkeiden pilarien ja temppelien
+sointuna merenpeilins‰ edess‰, mutta jonka ymp‰rill‰ metsien ja
+lehdikkˆjen salaper‰inen vehreysmeri runsaana ja hukuttavana lainehtii.
+
+
+
+
+I.
+
+
+Antinous pit‰‰ otsaansa k‰tens‰ varassa, istuu kivell‰, kyyn‰rp‰‰
+polvea vastaan ja tuijottaa mets‰‰n, mets‰n syliin.
+
+Siin‰ se mets‰ h‰ilyy tummuutena yll‰ ja ymp‰rill‰. Puut nousevat,
+ylenev‰ runko ylenev‰n rungon takana, taampana h‰vi‰‰ kaikki
+sulkeuvaksi himmeyden sein‰ksi ymp‰rill‰, yll‰ kattaa latvojen
+l‰pin‰kym‰tˆn lehvistˆ mets‰n umpinaisen salin. Siin‰ jalkojen edess‰
+luikertaa kalpea puro puiden juuria, sen kelme‰kalvoisessa
+kuvastuksessa n‰kee liikkumattoman hiljaisen mets‰n toistamiseen
+parkkisine, ylenevine, toistensa taakse peittyvine runkoineen ja
+raskaasti huojuvine lehtikatoksineen, jonka holvikosta tulikukkaiset
+kˆynnˆkset hinteloina riippuvat vett‰ kohden ja ik‰‰nkuin pisartavat
+helakanpunaiset varjonsa puron liikkumattomaan kuvastukseen.
+Pyˆrrytt‰v‰n‰ hiljaisuutena ja liikkumattomuutena seisoo mets‰, silm‰
+hukkuu toistensa taakse h‰vi‰v‰in runkojen seisontaan, joka et‰‰mp‰n‰
+ja et‰‰mp‰n‰ tihenev‰n‰ sein‰n‰ sulkee ihmisen olon ja mielen
+ylt'ymp‰rilt‰, yll‰ huumenevat aistit taajan el‰v‰n lehtikatoksen
+tuntemisesta, joka sankkana ja raskaana huojuu yll‰ ja levitt‰ytyy
+ymp‰rille yhtyen kaukaisuudessa runkojen kanssa niiden sameaan sankkaan
+taustaan, joka seisahtaa ihmisen mielikuvituksen ylt'ymp‰rilt‰.
+
+Umpinaista on siin‰ mets‰ss‰, ja raskaana lumoavana h‰m‰rryksen‰ tuntuu
+se vereen ja oloon. Mielikuvitus seisahtuu vangittuna sen mets‰n
+n‰kemiseen ylt'ymp‰rill‰. Puiden juurilla tuoksuavat suuret punan- ja
+kellanhelottavat kukkaset ja ilma runkojen v‰lill‰ on raskas h‰ily‰v‰in
+kˆynnˆsten lemusta, kummallisesti vaippaa ja uuvuttaa se tuoksujen
+hˆyry ihmist‰. On niinkuin mets‰n suljettu umpinainen h‰m‰rrys kasvaisi
+ihmisen sieluksi ja kuin raskaana lemuileva ilma usvailisi ihmisen
+vereksi. Katoo itsest‰‰n ja seisahtuu lumoutuvassa sielussaan
+liikkumattoman mets‰n seisonnaksi.
+
+Antinous istuu, k‰tens‰ lamauvina, ja tuijottaa, mit‰‰n yksityist‰
+havaitsematta, mets‰n lumoavaan syliin. Kummallinen hervottumus
+levitt‰ytyy h‰nen mielens‰ ylle. Koko se mets‰ tulee kuin yhten‰
+tuntona h‰nen sieluksensa, h‰n tuntee silmill‰‰n yht‰ haavaa ylenev‰t
+puunrungot ymp‰rill‰ ja mets‰n h‰m‰r‰n seisovan sisustan, jossa
+lehvistˆ hiljaa ja raskaasti liikkuilee, ja jonka suljetussa varjossa
+kukkasten tukahuttava lemu liikkuu. Niin on kuin h‰m‰rt‰isi veress‰‰n
+jokainen lehden liikunta ylh‰‰ll‰ puussa ja ik‰‰nkuin jokainen
+tuntoonsa tuleva kukkasen n‰ky tuntuisi l‰mpim‰n‰ syk‰hdyksen‰
+veress‰‰n. Yht‰haavaisena liikkuvana v‰riusvana l‰ik‰htelee koko
+ymp‰rˆiv‰ mets‰ h‰nen sieluksensa ja vaippaa varjoovasti koko h‰nen
+olonsa.
+
+Niin valahtuu ihminen kuin mets‰ksi ymp‰rill‰. Verta varjostaa ja
+v‰rj‰‰ mets‰n h‰m‰r‰ ja kukkasten puhkeilu, koko tunto on mets‰n
+umpinaisena kuvana l‰ik‰htelemist‰. On kuin hukkuisi mieli kukkasten
+h‰m‰r‰ksi punaksi tai kuin puhkeisi mets‰n hillitty raskaslemuinen
+henki ihmisen vereen. Liikkuu kuin omasta olemisestaan ja liittyy
+tuntevana vellovana usvana kaiken myˆt‰ ymp‰rill‰‰n. Omassa itsess‰‰n
+tuntee valahteluna jokaisen lehden hamuilevan liikunnan ja jokaisen,
+silm‰n tunnettavaksi pulpahtavan kukkasen v‰ripisaran. Lainehtii
+tuntemisena, koko sielu on lehtikatoksisen mets‰n suljettua ja
+umpinaista liikkuilemista ja tuoksujen ja v‰rien uiskentelemista. On
+siin‰ mets‰n keskell‰ kuin paikalleen lumottu kukkanen, jossa mets‰n
+koko el‰m‰ v‰rehtii.
+
+Niin istuu Antinous mets‰ss‰, sielunsa mets‰ksi liikkuvana. Silm‰ns‰
+lep‰‰v‰t mets‰ss‰, joka unnuttavana rauhana taajenee ylt'ymp‰rill‰,
+k‰tens‰ ovat vaipuneet kummallekin polvelleen ja lep‰‰v‰t auenneiksi
+herpouneina siin‰. Silm‰ns‰, kun h‰n katsoo sinne metsien v‰riin,
+suurenevat ja tummenevat hetkitt‰in ‰killisesti ja samassa puhkee
+rinnastaan pid‰ttyv‰ huokaus, kuin olisi h‰ness‰ puhkeemassa halu
+h‰lvet‰ itsest‰‰n siksi kaikeksi ymp‰rill‰. Rajatonna uumoilee mets‰
+yll‰ns‰ ja kasvien veren‰ lainehtii maa ja ilma.
+
+
+
+
+II.
+
+
+Apollon temppelin edess‰ seisoo Antinous, katselee Apolloa, Apollon
+kuvaa temppelin edess‰. Ymp‰rill‰‰n ylenee Claudiopolis marmorisena,
+aurinko katselee hoikan palmun ylitse, joka h‰ilyv‰n‰ seisoo temppelin
+ter‰v‰n‰ n‰kyv‰ss‰ kulmassa ja levitt‰‰ lempe‰n viherj‰n viuhkansa
+temppelin valkeata sein‰m‰‰ vastaan, ymp‰rill‰ liikkuu ihmisi‰ v‰lj‰in
+ja valluisten pilaristojen varjoissa. Apolloa katselee nuori Antinous,
+Apollon ylh‰isen‰ seisovaa kuvaa, katselee liikkumatonna, vartalonsa
+hiukan eteenp‰in kumartuneena, toinen k‰tens‰ on heikosti kohotettuna
+sivullaan, toinen holhoo togaa, joka suorissa poimuissa laskeuu nuorta
+vartaloansa alas. P‰‰ns‰ on kevyesti kumartuneena, kun h‰n siin‰
+katselee.
+
+Mik‰ lepo sen Apollon silmiss‰, siin‰ kun se marmorisena n‰kyy?
+Ylh‰isen‰ se seisoo, otsa ylennettyn‰, kohotetussa k‰dess‰ lyra.
+Antinous seisoo totisena ja liikahtamatonna kuvan edess‰. Silm‰ns‰
+seuraavat jokaisen j‰senen joustavaa muotoa. Niin siit‰ kuvasta
+s‰veltyy ihmiseen kuin aaltoavain viivojen h‰ilyv‰ tuudinta. Mieli
+keinuu hyv‰iltyn‰ solavain muotojen myˆt‰ ja koko ihmisen sielu sulaa
+liuenneena sen kuvan ylle.
+
+Tuntee kuin itsess‰‰n jokaisen j‰senen muodon. N‰kee rinnan, jonka
+joustava keve‰ kupu kutoutuu kun oman rinnan notkeaksi kiinteydeksi.
+N‰kee kohotetun k‰sivarren kaarean solavan muodon ja polven hoikan ja
+kimmoisan pyˆrˆn, n‰kee vyˆt‰isten valmiin ja notkean ymp‰ryst‰n, ja
+jalkojen joustavan kiinte‰n kimmon, ja tuntee joka j‰seness‰‰n
+itsens‰kin notkeana ja t‰ydellisen‰. N‰kee ylennetyn otsan ja
+kirkastuneet silm‰t sen alla, n‰kee lyran herkki‰ kieli‰ koskettelevat
+sormet ja on kuin selkenisi omakin otsa yht‰ kepein‰ ja tyynin‰
+leijaaviin ajatuksiin ja kuin s‰estelisi tyynen‰ tuudittuvan mielen
+kangastuksia metallikielien valuinen keve‰ hel‰htely.
+
+Niinkuin aalto, tuudittava muodostava aalto kulkee ihmist‰, siin‰ kun
+seisoo ja katsoo kirkastuvaa Apolloa. Eikˆ her‰‰ k‰sivarsi pyˆre‰mp‰n‰
+ja eikˆ taivu k‰den nivel notkeampana ja hienompana? Rinta hengitt‰‰
+kevyen‰ ja kiinte‰n‰, vyˆt‰isten joustava notkeus herkkyy, tuntee
+k‰tens‰ ja olkansa, tuntee polvensa ja jalkainsa nivelet t‰ydellisin‰
+ja kauniina ja liikkumaan valmiina. Niin hyp‰ht‰isi esiin kuin joka
+j‰seness‰‰n notkeana kimmoisuutena ja kajahuttaisi ilmoille olemisensa
+kevyen riemun, mutta sitte valuu otsan ja silmien valaistu loisto
+ihmisen l‰vitse ja hillittyn‰ ja valaistuna tyyntyy t‰ydellisyytens‰
+keinuntaan.
+
+On tyyni ja kirkas, mieli kuin marmorin rauhana. Tuntee j‰sentens‰
+sopusuhdan, tuntee sielunsa peilailevan olon, ja on koko olossaan kun
+meren p‰ilyilev‰‰ peili‰, joka tyyntyneen‰ rannattomana lepona
+kangastellen heleilee. Onnellisena kauneutena h‰ilyilee koko ihmisen
+tila. Ajatukset soutelevat mielt‰, kuin joutsenet heijailevan veden
+kantta, sielu liikkuilee tyyntynein‰ hyv‰ilevin‰ uneksumisina ja koko
+olo on kuin hillityn hivelev‰n aallon keinuttama ja lempe‰ss‰ syliss‰‰n
+kantama.
+
+Niin seisoo Antinous liikkumatonna ja katselee, toinen k‰tens‰
+riippuvana, Apollon kuvaa. Niin ovat ajatuksensa kuin ottaneet koko
+h‰nen olonsa ja sieluineen sulaa h‰n itse Apollon muotoon, koko
+mielens‰ h‰ilyy Apollon kuvana. Siin‰ liikkuu ohitse togapukuisia
+ihmisi‰, ymp‰rill‰ h‰‰myilev‰t valkeat pilaristot, ja ylh‰‰ll‰
+taivaalla vaeltaa korkea aurinko marmorisen kaupungin ylitse, se kaikki
+on sent‰‰n vaan kuin et‰isen‰ ep‰selv‰n‰ unena l‰sn‰ Antinouksen
+tunnossa, h‰n seisoo Apollossa silm‰ns‰ vaan ja juo sieluunsa Apollon
+kuvaa, h‰lvenee sieluineen Apollon n‰kyyn, koko se valkeneva kaupunki
+ymp‰rill‰ on aistimissaan l‰sn‰ vaan kuin tunteitansa keve‰sti
+s‰estelev‰n‰ sointujen kosketteluna.
+
+
+
+
+III.
+
+
+Antinous istuu, istuu huoneessaan yksin ja miettii. Edess‰‰n heitt‰‰
+suihkul‰hde ilmaan v‰lkkyv‰n kaaren, joka ilmassa s‰teillen palaa
+marmorialtaaseen, jonka partaitten v‰lill‰ vesi hele‰n‰ ja l‰pin‰kyv‰n‰
+h‰ilyelee. Antinous on nostanut toisen polvensa polvelleen, istuu ja
+tuijottaa ilmassa edess‰‰n kiert‰v‰‰n vedenkaareen, otsansa on heikosti
+rypistynyt. Veden hiljainen loiskina, kun se putoaa marmorialtaaseen on
+ainoana ‰‰nen‰ korkeassa marmoripilarisessa huoneessa, jonka katosta
+valo tasaisesti levitt‰ytyy ymp‰rille. Putoavan veden hel‰htely s‰est‰‰
+ja tuudittaa ajatuksiansa.
+
+Mit‰ on el‰m‰? Onko se kuin vedenkaari, joka kevenee lasisenkirkkaana
+ja v‰lkkyelee ilmassa, sitte hel‰jˆiv‰sti sammuen marmorialtaan hele‰‰n
+liikkumattomaan veteen? Antinous istuu, seuraa silmill‰‰n vedenkaarta,
+kun se selke‰n‰ hopeasuonena nousee korkealle ja ylh‰‰ll‰ sitte
+hajautuu ilmaan moniv‰risin‰ helmin‰, jotka hel‰hdellen putoavat
+marmorialtaan veteen ja saavat sen pinnan hiljaa heilahtelemaan. Onko
+el‰m‰ soinnun keveyten‰ heleilemist‰, ja onko el‰m‰n joka hetki pisara
+pisaralta kauniiksi selkenev‰‰ ylentymist‰? Onko el‰m‰ ihmisen
+her‰‰mist‰ keve‰ksi ja soivaksi kauneudeksi?
+
+Niin ihmeellisen kaunista on el‰m‰ joskus el‰‰. Sielu on kuin vapaiden
+ilmojen sine‰, niin kirkas ja kevyt, jokainen ajatus her‰‰ mieless‰
+vapaana ja kevytsiipisen‰, kuin visert‰v‰ lintu, joka joka hetki voi
+ylet‰ taivaitten sinikeijuviin avaruuksiin leijaamaan, mielt‰
+s‰velt‰v‰t niinkuin valuisten sointujen kosketukset, tuntee koko
+itsens‰, sielunsa ja jokaisen j‰senens‰ syk‰htyneen‰, keve‰sti
+liikkuvana notkeutena. Ajatukset ovat mieless‰ kuin seesteist‰
+aamumerta uiskentelevat linnut, jotka hyv‰iltyin‰ antavat aaltojen
+kantaa itse‰ns‰ sinne t‰nne, milloin ne liikkuvat oman muodon
+t‰ydellisyydess‰, h‰ily‰v‰t oman olkap‰‰n kiinte‰ss‰ notkeassa
+kaartumisessa ja oman rinnan v‰lj‰n‰ ja vapaana hengitt‰v‰ss‰ kuvussa,
+tai oman k‰sivarren pyˆre‰ss‰ ripe‰ss‰ voiman syk‰htelyss‰, milloin ne
+taas liitelev‰t ilmojen autereisen seesteen kannattamina ja h‰ily‰v‰t
+utupilvien myˆt‰ taivaan siniselke‰t‰ v‰lj‰‰ lakea, tai nousevat ne
+notkeina ja ihananluottavina kuin marmorijalustoiltaan ylenev‰t
+ylh‰iset pilarit ja seisovat luottavan tyynin‰ ja t‰ydellisin‰
+kultaisena kuvastelevan maailman keskell‰. Niin on kevytt‰ ja
+t‰ydellist‰ ihmisen olla, jokainen tunne on ihmisen liikkumista
+ihanana, jokainen ajatus on t‰m‰n tuntemisen loistetta ja koko ihmisen
+olo p‰ily‰v‰‰ kauneuden heleilemist‰.
+
+Antinous katsoo, silm‰ns‰ kuin sis‰llisesti valaistuina, vedenkaaren
+s‰teilyyn, hengityksens‰ k‰y tasaisena ja kevyen‰. Hetkeksi ylenev‰t
+silm‰ns‰ ja vaeltavat huonetta ylt'ymp‰ri katseella, joka ik‰‰nkuin
+kylpee autereisessa hurmausmeress‰. Siin‰ nousevat ymp‰rill‰ hoikat ja
+valkeat pilarit, jotka keve‰n‰ ja norjana j‰nnityksen‰ kannattavat
+katoksen marmoriliistakkeita, niiden pilarien sorjien ja selke‰sti
+ilmaan piirtyv‰in vartalojen v‰litse n‰kyy silm‰‰n seinien,
+kevythaamuisten pilastarien rajottamat ja s‰velt‰m‰t suunnikkaat tasot,
+jotka avautuvat ilmaisina kuvina, joiden et‰isiin valkeneaviin
+maisemiin silm‰ hyv‰iltyn‰ j‰‰ uneksumaan. Ihanana j‰tt‰‰ Antinous
+silm‰ns‰ harhailemaan niiden maisemakuvien elyseeisi‰, rauhottavia
+et‰isyyksi‰, joissa ihanat tuoksuvat vedet loistelevat, rannoillaan
+ylh‰iset puistot, joiden vihannasta valkeat pilaritemppelit hohtavat
+auringon valaisemina. Uneksuvana j‰‰ silm‰ niiden maisemien valaistuun
+n‰kyyn ja sielu viekottuu tuudittumaan niiden maisemien autereisten
+haamujen myˆt‰. Kuin ihanuuden kannattamana liikkuu ja h‰lvenee
+ihminen.
+
+Kuinka kummallisen kultaisen ihanaa on ihmisen olla! Niin on kuin
+kylpisi ihmisen sielu kultaista merta, jossa jokainen aalto
+hurmauksena huuhtoo ihmisen oloa ja vie h‰nt‰ suloisessa unohtuneessa
+kuoleentumuksessa mukanaan. Koko ihminen on kuin ihanuuden sointuun
+h‰ily‰mist‰ ja h‰lvenemist‰, jokainen tunne her‰‰ kuin s‰velen aaltona
+ja kulkee rikkaana ja tasottavana ihmisen oloa, jokainen ajatus
+ihmisess‰ on niinkuin aalto, johon meren hohteleva syli virkoo ja jonka
+liikunnossa se kullanv‰l‰htelev‰n‰ h‰ilyy. Kuin yht‰ mukauvaa
+hiveltymiseen antaumusta on koko ihminen, ja herkk‰n‰ ja taipuvana
+tyyntyy ja p‰ilyy koko tahdottomassa olossaan.
+
+Mutta onko ihminen aina n‰in h‰lvenneen‰ soinnun tuudittumisena?
+Antinous on katsellut kauan niiden, pilarien takana heijailevien
+maisemien unelmiin, kunnes silm‰ns‰ viimein unohtuneina ovat j‰‰neet
+tuijottamaan yhteen kohtaan ilmassa. Eikˆ ihmisell‰ ole toisiakin
+hetki‰, jolloin ihmisen sielua kattaa kuin sitova lumous? Jolloin
+maailma levitt‰ytyy kuin umpinaisena katoksena ihmisen ylle ja
+ymp‰rille ja sulkee h‰nen kuin vangittuna itseens‰? Jolloin ihminen on
+maailman keskell‰ kuin umpinainen paikalleen sidottu kukkanen, jonka
+ainoa olo on uumoilevaa v‰rjymist‰ luonnon rinnalla, luonnon
+veripisarana, joka on sidottu ja lamattu olemasta mit‰‰n selkenev‰‰
+ilmaisan ylenev‰‰ soinnun keveytt‰, on ainoastaan v‰rien ja tuoksujen
+pulpahtuvaa, paikallaan kumpuavaa olemista, jonka ylle maailma
+h‰m‰rryksen‰ levitt‰ytyy?
+
+Eikˆ ihminen toisinaan ole kuin sameata ja rajatonta sis‰lt‰‰n
+kumpuamisen halua? Niin on kuin kukkanen h‰m‰r‰n mets‰n syliss‰, joka
+alati halajaa h‰lvet‰ ja haihtua, mutta joka alati on sidottu
+sijallensa ja suljettu itseens‰ ja sitte t‰m‰n rajattoman
+t‰yttym‰ttˆm‰n halunsa haikeassa kipeydess‰ vuotaa lehtiens‰
+hyk‰htyneeksi, sairastavan-tuliseksi punaksi. Niin ihmisess‰
+sis‰llisesti l‰ikkyy, kuin rajaton rannaton meri, joka joka hetki
+kumpuu ja tulvii, mutta sitte onkin ihminen myˆs kuin alati itseens‰
+sidottu ja itseens‰ lukittu ja alati voimaton tyydytt‰m‰‰n t‰t‰
+sis‰llist‰ h‰lvenemisen haluaan. Ihminen on niinkuin maailman rinnalle,
+maailman sitomaksi halvattu el‰m‰npisara, jossa aina on liikkumassa
+kokonainen meri rajatonta halaavaa haihtumisen kaipausta, mutta joka
+aina ja i‰ti j‰‰ hervottomana t‰h‰n t‰yttym‰ttˆm‰‰n kaipaukseensa. Niin
+on ihmisen koko mielentila joskus nousevaa, uumoilevaa sumeena
+usvailevaa liikkumista, on koko ihminen suurta ja sairasta haihtumisen
+halua, eik‰ ennen tunnu lievittyv‰ns‰ olemisensa haikeasta kipeydest‰
+ennenkuin saisi nyyhkytyksi itsens‰ olemisensa sitovista koleista
+rajoista ulos ja saisi leijailla ilmojen vapauksia. Ik‰‰nkuin itsest‰‰n
+paisuu ihminen joskus, ja valuisi ‰‰rettˆm‰n‰ ‰‰rettˆmyyksiin, niin on
+ainoana haluna koko olemisen tunto.
+
+Tyhj‰sti tuijottaa Antinous ilmaan eteens‰ ja kasvoillaan v‰rjyy suuri
+sairaus. Miksi pit‰‰ ihmisen olla, kuin olisi el‰m‰ joskus hetkitt‰in
+h‰nelle kovaa ja hantelaa koleutta, joka runtelee h‰nen tuntoansa ja
+jonka kosketusta h‰n ei kest‰ ajatella? Miksi on ihminen joskus
+muodotonta sis‰llisyytt‰, jonka ainoana alati kytev‰n‰ pyrkimyksen‰ on
+vallettua, vallettua rajattomana, ja miksi t‰m‰ ihmisen rajaton halu
+aina j‰‰ t‰yttym‰ttˆm‰ksi ja aina ihmist‰ sairaaksi sulattavaksi?
+
+Niin katsoo Antinous eteens‰ ja ajattelee, rinnastaan nousee silloin
+t‰llˆin imev‰ ja sairas huokaus. Siin‰ edess‰‰n hel‰htelee yh‰
+suihkul‰hteen vesi marmorialtaaseen ja pilarit seisovat valkeina ja
+kevyein‰ ymp‰rill‰. Siit‰ ei Antinous sent‰‰n huomaa mit‰‰n, silm‰ns‰
+tuijottavat vaan ep‰m‰‰r‰isin‰ ilmaan, ja jokainen j‰senens‰ on
+sammunut liikkumasta. Viimein vasta sulavat h‰nen silm‰ns‰ taas
+seuraamaan vedensuihkun nousua ilmassa, h‰n j‰‰ katsomaan vedenhelmi‰,
+kun ne v‰lkkyv‰t ilmassa ja sitte lempe‰sti hel‰ht‰en putoavat veteen
+altaassa, ja n‰ytt‰‰ kuin ajatuksensa v‰hitellen tuudittuisivat
+kuuntelemaan sit‰ veden helmist‰ pisartelua. Silm‰ns‰kin her‰‰v‰t
+lempe‰mmiksi siin‰ ja kasvonpiirtonsa ik‰‰nkuin herkkenev‰t. Tuntuu
+kuin jokainen hel‰htelev‰ vedenpisara hel‰ht‰isi v‰rjyv‰sti h‰ness‰kin
+ja hellitt‰isi h‰nen sielussaan ajatuksen kuin leppeytt‰v‰n vapahtavan
+kyynelen.
+
+Miks'ei ihminen aina sointuna keinu? Miksi k‰rsii ihminen rauhattomana,
+miksi hiutuu ja uupuu sis‰llisen‰ haikeutena joskus ja tuntee el‰m‰n
+kuin haikean k‰rsimyksen? Oi, jos saisi ihminen aina hiljaa kajaavana
+s‰velen‰ tuudittua! Saisi olla sulana, saisi lev‰t‰ h‰ilyv‰n‰
+tiedottomana kauneuden kajaamisena ja liukua viivojen ja muotojen
+ihanana sopusointuna! Saisi olla ainaisena asettuneena kauneuden
+p‰ilynt‰n‰! Miks'ei ihminen aina saa siten soida, miksi sumettuu syd‰n
+rajattomiin kipeytt‰viin halajoimisiin ja miksi k‰rsii ihminen?
+
+Antinous katsoo ja katsoo vedensuihkuun, joka nousee ja nousee ja
+sitten pisartelee veden helmin‰ alas. Ajatuksensa tuntuvat tuudittuvan,
+jokainen hel‰ht‰v‰ vedenhelmi n‰ytt‰‰ ik‰‰nkuin leppeytt‰v‰n h‰nen
+uuteen sulaneempaan ajatukseen. Kasvonsa ovat herk‰t ja n‰ytt‰‰ kuin
+h‰ilyisi h‰n sieluineen mukana kun h‰n silmill‰‰n seuraa veden
+hiljaista h‰ily‰mist‰ altaan marmoripartaitten v‰lill‰.
+
+Miss‰, miss‰ olisi se levon ihana kaupunki, jossa ihmisen olo olisi
+kauneuden tyynt‰ lepoa? Miss‰ olisi se maa ja taivas, jossa ihmisen
+sielu selkenisi sointujen rauhaksi? Sulanutta ja leppe‰t‰ olisi siell‰
+olla, sopusointujen h‰ilynt‰n‰ siell‰ kangastelisi olonsa. Kauniina
+siell‰ lep‰isi ihmisen jokainen j‰sen ja kauniina lep‰isi mieli kuin
+aalloista tyyntynyt rannattoman meren heijaileva peili. Rauhansa
+p‰ilynt‰‰ olisi ihminen siell‰, jokainen toivo ja jokainen halu
+silittyneen‰ ihmisen sielussa, ainoastaan suurta tyyneyden kuvastusta
+koko ihmisen olo. O, kaunis olisi ihminen siell‰, ja kauniina
+purjehtisi ihmisen hiljennytt‰ sielua jokainen ihana ajatus ja ihana
+tunteen valaistus. Olisiko maan p‰‰ll‰ semmoista levon kaupunkia ja
+semmoista levon ihanata maata? Sinne olisi ihmisen suuri kaipaus ja
+sinne hakisi ihmisen sielu ihanana itsens‰. Olisiko sit‰ kaupunkia ja
+maata maanp‰‰ll‰?
+
+Antinous istuu, h‰n on nostanut otsansa holhoavalta k‰delt‰, ja
+silm‰ns‰ harhailevat kuin unena soivan suihkul‰hteen ja kevyeiden
+pilarien ohitse ik‰‰nkuin jonnekin uneksumisten ep‰m‰‰r‰isiin
+valkeneviin kangastusmaihin.
+
+
+
+
+
+
+II. ATHENASSA.
+
+
+
+
+Athena, kaupunki, jonka ylitse Parthenon loistaa, Athena, ylh‰isten
+pylv‰stˆjen ja kirkkaitten temppelien marmorikaupunki. Kuvapatsasten
+valkea kaupunki ja kauniiden ihmisten lempe‰ hiljainen kaupunki.
+
+Sinen‰ rakentuu rajaton taivas kirkkaan Athenan ylitse,
+valkeana hohtelevan kaupungin ymp‰rill‰ h‰ilyy ˆljypuupuistojen
+vaaleankimalteleva meri, taustassa h‰lveilev‰t Hymettoksen auringon
+huikaisemat rinteet. Niinkuin helmen‰ hohtaa ja hymyy ihana Athena
+valkeine temppelineen ja valkeine ilmaisine pylv‰stˆineen
+ˆljypuumetsikkˆjens‰ raikkaan vehreyden keskell‰, yll‰ns‰ taivaan
+kaareuva kepe‰ sini.
+
+Kirkas Athena. Tyynin‰ aukeavat Athenan kadut ja torit, vierill‰‰n
+pylv‰stˆjen keve‰t ylh‰iset ryhm‰t. Levollisina ja juhlallisina n‰kyv‰t
+temppelien p‰‰dyt pilarijalustoillaan, katujen vieri‰ reunustavat
+kuvapatsaitten valkeat rivit, jotka siin‰ ihanan ilman syleilemin‰
+n‰kyv‰t silm‰‰n tyyneyden taivaisan levon ilmestyksin‰. Selkein‰
+piirtyv‰t temppelien keve‰t muodot taivaan sine‰ vastaan, helein‰
+seisovat pilarit kirkkaassa ilmassa ja huikaisevan selke‰n‰ kaartuu
+taivas koko sen kirkkaan kaupungin ylitse. Hiljaista on siell‰
+kirkkaassa Athenassa, tyynt‰ ja hillitty‰ on siell‰, ihmisetkin
+vaeltavat siell‰ ylenevien pilariryhmien ja valkeitten kuvapatsaitten
+v‰lill‰ tyynin‰ ja hiljaisina, liikkuvat valkeissa puvuissaan siell‰
+ilmaisten pilaristojen alla toistensa keskell‰ hillityntasaisina ja
+kaunisliikkeisin‰, kuin el‰viksi her‰nneet keve‰oloiset veistoskuvat.
+
+Kirkas Athena, tyyni ja hiljainen Athena! Kaupunki, joka nousee ihmisen
+ylle kuin marmoriksi tyyntynyt, marmorissa lep‰‰v‰ taivaan n‰ky, siell‰
+s‰veltyy ihminen tyveneksi, ja sielunsa sointuu kauniiksi ja
+hillityksi. Tyyneen‰ ja lempe‰n‰ rauhallisuutena her‰‰ ihminen siell‰,
+jokainen h‰nen j‰senens‰ s‰estyy kauniiksi ja t‰ydelliseksi, jokainen
+h‰nen liikuntansa on tasaisuutta ja sopusuhtaa, h‰nen mielens‰ asettuu
+l‰vitsen‰kyv‰n hele‰ksi ja paaltaa tyyntyneet tunteensa esiin kuin
+kirkas selke‰ lampi pohjansa valkean sannan. Niin ihminen her‰‰ siell‰
+kuin jokaisessa j‰seness‰‰n ja jokaisessa tuntonsa liikahduksessa
+t‰ydellisen‰ kauneudenilmestyksen‰, jonka kaikki olo on muodon
+hillittyaaltoista rytmistymist‰, ja jonka jokainen ajatus ja tunto ovat
+h‰nen kauneusolonsa tyynt‰ ja selke‰t‰ heijastusta.
+
+O, Athena, jonka ylitse Parthenon loistaa ja jonka katuja veistoskuvat
+ja ylev‰t pilarikujanteet reunustavat, sin‰ levon ja kauneuden
+marmorikaupunki, taivas yll‰si rakentuu syv‰n‰ korkeana sinen‰,
+ja itse sin‰, ihana temppelikaupunki, ylenet vaaleanviherv‰in
+ˆljypuumetsikkˆjesi keskell‰ kuin selke‰n seesteisen marmoriunen
+temppeli- ja pilari-ilmestyksen‰. Athena, kauneuslevon kirkas ja tyyni
+kaupunki, jonka pilaristojen varjossa ihminen k‰yskelee mieli ja sielu
+hienon hillityn tyyntymyksen aallon s‰vellytt‰m‰n‰.
+
+
+
+
+I.
+
+
+Athenaan on Antinous tullut, k‰yskelee Athenassa, veistosten ja
+temppelien kaupungissa.
+
+Ovatko ihmiset ihanammat Athenassa? Onko taivas selke‰mpi ja korkeampi
+Athenan yll‰ kuin muualla? Ja onko kaupunki itse hele‰ ja heijaileva
+taivaallisen olon n‰ky? Niin rauhallisina n‰kyv‰t ihmiset, astuvat
+tyynin‰ toistensa keskell‰, jokainen heid‰n liikuntansa on notkea ja
+taipuva ja jokainen heid‰n puheensa hivelee hillityll‰ tasaisuudellaan
+mielt‰. Ja aurinko, joka levollisena kirkastaa kaikki, valaisee
+ylenev‰t pilarit ymp‰rill‰ selv‰piirteisiksi ja sulkee jokaisen
+ihmisvartalon tarkkamuotoiseksi kuin marmorista leikatun veistoksen.
+
+Antinous k‰yskelee ja mielens‰ seestyy. H‰n katselee temppeleit‰,
+katselee ylenevi‰ pilaristoja ja veistoskuvien rivej‰ ja sielunsa
+tyyntyy kuin lep‰‰v‰n meren selkeydeksi. H‰n katselee k‰yskelevi‰
+ihmisi‰, katselee heleilevien pilaristojen varjostoissa seisoilevia
+ihmisryhmi‰, ja tuntee oloansa valuvan kuin aallon, joka hiljaa ja
+hiljaa muodostelee jokaista h‰nen liikuntoansa ja jokaista h‰nen
+vartalonsa asentoa.
+
+Niinkuin notkea, notkeneva taipumus kulkee j‰seni‰ns‰. Kun h‰n astuu,
+tuntee h‰n vartalonsa liikunnon norjempana kuin ennen, kun h‰n
+liikuttaa k‰tt‰ns‰, liikkuu se taipuvammassa kaaressa kuin ennen.
+Sielunsakin liikkuu selke‰n‰ ja sulavana, minne h‰n silm‰ns‰ nostaakin,
+aina on ajatus valmiina ja t‰ydellisen‰ mieless‰‰n l‰sn‰. Niin on koko
+olonsa kuin asettunutta kauneustyyneytt‰ ja jokainen h‰nen mielens‰
+liikunto ja jokainen h‰nen ruumiinsa liike ovat sen rauhan ihanaa
+s‰teily‰.
+
+Athenaa, veistosten ja temppelien tyynt‰ kaupunkia k‰yskelee Antinous,
+ja mielens‰ ja koko olonsa p‰ilyy tuudittavassa asettuneessa levossa.
+
+
+
+
+II.
+
+
+Propylaoille on Antinous seisahtunut ja katselee Athenaa jalkainsa
+edess‰.
+
+Kahdenpuolen ylenev‰t pilarit rivein‰, seisovat jatkuvana ylenev‰n‰
+rivin‰ yll‰‰n ja allaan, pilarien v‰leiss‰ seisovat veistoskuvat
+levollisina. Pilarien v‰litse n‰kee kaupunkia, jonka ylitse temppelit
+kohottavat tyyneet, pilareilla lep‰‰v‰t otsikkonsa, jotka helein‰
+n‰kyv‰t ilman sine‰ vastaan, n‰kee kaupungin ylitse auringossa
+kylpev‰‰n lehtimetsien mereen, jonka h‰ilyv‰n ja kevyen vehreyden
+takana ylt'ymp‰ri avautuu merten voimakkaan sininen rannaton vyˆ.
+Ik‰‰nkuin ilmoja liihotellen n‰kee korkeudesta t‰m‰n kaupungin ja
+lehtimetsien ja meren valaistuksen edess‰‰n, ylenev‰t marmoripilarit
+vierell‰ juuri rajottavat sen maiseman n‰yn selke‰ksi, ilmalla ja
+sinell‰ ja kaupungin valkeudella t‰ytetyksi tauluksi.
+
+Antinous seisoo, antaa silm‰ins‰ vaeltaa pilarien ylenev‰‰ juhlallista
+rivi‰, katsoo veistoskuvien vapaata levollistuttavaa seisontaa, tuntee
+pilarien v‰litse Parthenonin haahmon, siell‰ kun se mahtavana ja
+levollisena lep‰‰ pilareillaan ja j‰‰ silmill‰‰n viimein Erechtheionin
+n‰kemiseen, siell‰ kun se taampana h‰‰mˆtt‰‰ hulmupoimuisten
+Karyatidien kannattamme kattoineen silm‰‰n. Hyv‰iltyn‰ ja hiljenev‰n‰
+h‰ilyy olonsa ja kun silm‰ns‰ viimein erottauvat Erechtheionin kevein‰
+lep‰‰vist‰ muodoista, j‰‰ h‰n ajatuksettomana katsomaan pilarien
+v‰litse aukenevaa, pilarien reunustamaa kaupungin ja kevyth‰ily‰v‰in
+metsikkˆjen ilmaisaa taulua.
+
+Tulevat kuin tuutivat aallot ja laskeuvat nukkumaan mielell‰ns‰. H‰n
+tuntee kuin valuisi j‰seni‰ns‰ s‰vellytt‰v‰ muodostava aalto, jonka
+hivelem‰ksi h‰n tahdottomana j‰tt‰‰ itsens‰. Niinkuin notkeuden s‰estys
+sulattaa ja silitt‰‰ ruumistansa, mielens‰ h‰ilyy kuin hiljaa
+hyv‰ilev‰in aaltojen kannattamana. Siin‰ h‰n seisoo, taipuvissa
+poimuissa lankee chlamys vartaloansa alas, sen taipuvan viitan alla
+tuntee h‰n vartalonsa notkeana ja t‰ydellisen‰.
+
+Tuntuu kun s‰velt‰isi jokainen verenpisaransa vierint‰ h‰nt‰
+kauniimmaksi siin‰ kun h‰n mielens‰ hyv‰ilem‰n‰ seisoo ja tahdottomana
+antaa kauneuden tunnon tuudittaa itse‰ns‰.
+
+
+
+
+III.
+
+
+Afroditen edess‰ seisoo Antinous, katsoo ylh‰ist‰ Afrodite-kuvaa.
+
+Korkea Afrodite, suuri Afrodite, jumalatar! Ylev‰ ja ihana Afrodite,
+kauneuden ja rakkauden polvistuttava jumalatar.
+
+Niin n‰yt ihmiselle kuin t‰yttyneen kauneuden paalteena. Katsoo sinun
+ylennetty‰ oloasi ja koko sielussaan kangastaa ja h‰ilyy sinun
+ilmestyst‰si. Katsoo olkap‰‰si kiinte‰t‰ hyv‰ilev‰‰ t‰ydellisyytt‰,
+katsoo rintasi kukkuloiden puhdasta kaareuvaa muotoa, seuraa silmill‰‰n
+vyˆt‰istesi kiinte‰n‰ ja hienona pyˆreyv‰‰ ymp‰ryst‰‰, ja niin loistat
+ihmiseen kuin t‰ysiloistoisen kauneuden armahtavana aurinkona. Tuntee
+hyv‰n‰ vaatteesi alta paaltavan polvesi pyˆre‰n muodon ja paljastuneen
+jalkasi t‰ydellisen kauneuden, v‰r‰htyy sieluksensa kun tuntee p‰‰si
+soreaa kaarevaa asentoa ja kaulasi kenoa, ja hiustesi reunustama otsasi
+tuntuu hyv‰n‰ kauneutena sielussa l‰sn‰. Olet ihanuuden t‰ydellisyys,
+korkea, ylh‰inen Afrodite, sinun koko olosi paaltaa yhten‰
+tyynnytt‰v‰n‰ ja hyv‰n‰ t‰ydellisyyten‰ ihmisess‰ l‰sn‰ ja
+kangastavasti h‰lvenee sieluineen sinun ihanana armahtavan ilmestyksesi
+ylle.
+
+Jokainen toivominen ja jokainen tahtominen sammuu edess‰si ihmisen
+mielest‰. Sinun n‰kˆsi t‰ytt‰‰ ja t‰ydellistytt‰‰ ihmisen
+kaipauksettomaksi lep‰‰miseksi. On kuin sammuisi kaikki muu mielest‰ ja
+olisi vaan sinun t‰ydellisyytesi loisteen herkk‰‰ tuntemista ja sinun
+t‰ydellisyytesi loisteeseen haihtumista, suuri Afrodite. Afrodite,
+itseesi tyventynyt kauneus, Afrodite, itse‰si loistava jumalatar, sin‰
+loistat armona jokaiselle ihmiselle, jolle n‰yt, sinun n‰kemisesi on
+jokaiselle ihmiselle tyytymykseksi ja tyyntymykseksi; sin‰ loistat
+jokaiselle ihmiselle kuin aurinko levolliselta taivaalta. Jokaiselle
+olet sin‰ armollinen ja jokaiselle kaunis, sin‰ suuri, syd‰men
+tyynnytt‰v‰ ja kaipaukset sammuttava, armon ja levon jakaja, Afrodite!
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Neito l‰hteen reunalla, ruukkua kantava neito, pys‰hdy! P‰‰si
+kallistunut asento, ruukkua p‰‰laellasi holhoavan k‰tesi kevyt taivunta
+ja pukusi riippuvat liehuvat poimut liukuvat suloutena sieluuni.
+Pys‰hdy neito, ett‰ kauemmin saan katsoa k‰sivartesi kaunista kaartoa
+p‰‰si ylitse, kallistuneen p‰‰si lempe‰t‰ suloa ja vartalosi kevyen
+puvun syleilem‰‰, norjaa muotoa.
+
+Olet kaunis. Sanomattomana sulona kurottautuu p‰‰si ylitse taipunut
+k‰tesi, sen muotojen lempe‰t taipuvat viivat sulavat kuin kauniina
+sointuna sieluun, kohotetulta k‰sivarreltasi riippuu pukusi liehuvina
+hulmuina ja liittyy kaareuvissa poimuissa sulavasti armaan nuoren
+vartalosi ymp‰rille. Katselen kaulasi korkeata ja hentoa pyˆreytt‰,
+katselen ruukkua kannattavan p‰‰si suloista kallistumista ja
+kiharaisten hiustesi lˆys‰‰ solmua kaareuvalla kaulallasi ja palvelen
+sielussani sinua.
+
+Kaunis olet sin‰, ja jokainen j‰senesi suloinen olo on huomatessa
+sielulle hyv‰ilyksi. Niin sielu lempe‰n‰ tuudittuu sinun n‰ˆst‰si, kuin
+olisi sinun nuorta ja hyv‰‰ oloasi. Niin olkap‰‰ni hentona pyˆreytyy
+kuin sinun hieno ja norja olkap‰‰si, niin k‰teni aaltoo kuin sinun
+lempe‰n‰ taipuva k‰tesi ja jalkani lep‰‰v‰t arkoina polun sannalla kuin
+sinun syk‰ht‰v‰ paljas jalkasi. Kokonaan olet minussa, kaunis, ruukkua
+kantava nuori neito ja sieluni v‰rjyy sinun hentoista joustavaa oloasi
+tuntiessani. Viivy hetki viel‰, o neito, viivy liikahtamatta sulossasi,
+ett‰ saan hetken viel‰ tuudittaa n‰kˆ‰si sielussani ja hetken viel‰
+suloutua s‰veliksi n‰ˆst‰si!
+
+
+
+
+V.
+
+
+Endymion!
+
+Sieluineen h‰ilyy yllesi siin‰ kun lep‰‰t, huulesi puol'avoimina,
+rintasi kohoovana. Katsoo sinua ja h‰ilyy sieluineen kasvonpiirtojesi
+yll‰, h‰ilyy vartalosi ja j‰sentesi yll‰, joita unen raukeus valuu.
+
+Niinkuin liuenneena sulaa yllesi. Katsoo kasvojasi ja otsaasi, jota
+hiukset pehme‰sti kaartavat, katsoo pehmeit‰ avoimia huuliasi ja
+taipunutta kaulaasi, katsoo rintaasi, joka kohoo nauttivaan
+hengitykseen ja k‰tt‰si, joka riippuu velttona ja avoimena vierell‰si,
+ja tuntee herkk‰n‰ koko olosi. On kuin omaa ruumista valuisi unen
+raukaseva hellitt‰v‰ aalto. Avautuvat omat huulet ja p‰‰ kallistuu
+lepoa hakevana, tuntee taipuneen kaulansa helpon hyv‰ilev‰n
+j‰nnityksen, rinta liikkuu raukeana nauttivana hengityksen‰, k‰sivartta
+heruu pyˆreyden lepo ja herpouvana aukenee riippuva k‰si.
+
+H‰ilyy sinuna, Endymion. Unen humala raukasee ja hellitt‰‰ joka
+j‰sent‰. On kuin liikkuisi itsest‰‰n, sitomattomana, ja liuenneena
+aaltoisi sinuna, lep‰‰v‰ Endymion. On kuin suloutuvaa liikkumista ja
+haihtumista koko olo, hˆllenee kuin ihanana sairautena koko ihminen, ja
+ainoana usvailevana haluna on antauvan herk‰sti h‰lvet‰ itsest‰‰n
+n‰kemyksens‰ ylle. O, Endymion, olosi raukeuden yll‰ h‰ityy ja olosi
+raukeuteen sulaa, ja on sairas siit‰ ett'ei viel‰ herkemp‰n‰ h‰lvene ja
+haihdu yllesi.
+
+
+
+
+VI.
+
+
+Antinous ajattelee.
+
+Mit‰ on kauniina oleminen? Onko se syd‰men suloista halajoimisen
+haikeutta? Onko ihminen kauniina sulanutta, ihanan kipe‰t‰ halajoimisen
+herkkyytt‰?
+
+Vai lep‰‰mist‰kˆ on kauniina oleminen? Lep‰‰mist‰ olonsa tyyneess‰ ja
+hiljenneess‰ rauhassa, jolloin ihmisen sielu ja maailma ymp‰rill‰ns‰
+p‰ilyv‰t yhten‰ kuvana, kuten tyyntyneen‰ iltana taivas ja meri meren
+heijailevassa kuvastelevassa syliss‰?
+
+Antinous ajattelee, k‰si otsallansa.
+
+Niin joskus haikeutuu ihminen kuin imisi suuri hiljainen suru
+sieluansa. On koko mieli h‰ily‰v‰‰ haihtumaan halaavaa sumetta, koko
+oleminen nousee niinkuin suurena ‰‰rettˆm‰n‰ haluna, ja ihanassa
+nautinnossa h‰ilyilisi keve‰n‰, utuisaksi avaroituvana jonnekin kauas
+ylh‰isiin pid‰tt‰m‰ttˆmiin avaruuksiin. On niinkuin olisi pienuutta ja
+tukaluutta ja hantelaa pid‰tyst‰ olla niinkuin on, ja halajoitsisi
+h‰lvet‰, h‰lvet‰ ja ihanassa nautinnossa haihtua rajattomuuden
+vapaaseen ja kevyeen syliin. Tuntee olemisensa kuin sumuisen usvaisen
+vaipan, joka rasittavana kattaa ihmisen sielua, ja jonka pid‰tyksest‰
+ihminen sielunsa haikeassa halajoinnissa pyrkii. Semmoista rajatonta
+ep‰m‰‰r‰ist‰ halajointia on ihminen joskus, kun sielunsa liikkuu
+kauniiksi herkkyneen‰.
+
+Mutta sitte on kauniina oleminen joskus sointuavaa ja tyynt‰ peilailua,
+niinkuin asettava laine kulkee ihmisen l‰vitse silloin, joka hivelee
+jokaisen h‰nen j‰senens‰ sopusuhtaiseksi, ja tyynnytt‰‰ jokaisen h‰nen
+ajatuksensa selv‰ksi ja rauhalliseksi. Jokainen tunne, joka mieless‰
+silloin her‰‰, on niinkuin olemisen ihanuuden tuntoon tulemista,
+jokainen mielen toivo on kuin oman sielun aaltoavaa ihanuutta, ja
+jokaisessa liikunnossaan on ihminen kuin kangastaisi sielunsa ja
+ruumiinsa yhten‰ kuvastelevana tuntona. Niin silitt‰v‰n‰ kulkee kauneus
+ihmisen sielua joskus.
+
+Mit‰ on siis kauniina oleminen? Onko se sammumatonta, ‰‰retˆnt‰
+hukuttavaa kaipaamista, jonka syliss‰ ihminen sulaneena herkkyy, vai
+onko se ihmisen l‰vitse heleilev‰‰, ihmist‰ soinnuttavaa tyyneydess‰
+lep‰‰mist‰, joka saa ihmisen olemaan kuin ylt'yleisess‰ kullassa
+kuvastelevan vedenpeilin, niin tyyneen ja heijailevan ihanan? O
+kauneus, vai oletko sin‰ kumpaakin yhdess‰, oletko sin‰ sek‰ ihmisen
+sointumista ett‰ ihmisen riutumista, saat h‰nen ensin kuin
+rajattomuuden ihanuudella sytytetyksi ja v‰ristyt‰t h‰net suuren suuren
+levon, silm‰ns‰ ja sielunsa ihanassa kuoleentumuksessa ummistavan levon
+l‰ikemereksi, ja sitte herpaiset h‰net sill‰ rajattomuudellasi niin
+ett‰ h‰n j‰lkeenp‰in viruu sairaana ja haikeana ja k‰rsii sitovaa
+olemistansa, joka pid‰tt‰v‰n‰ lannistaa h‰net nautintoon h‰lvenem‰st‰?
+O kauneus, oletko sin‰ sek‰ ihmisen p‰ily‰v‰‰ t‰ydellist‰ ihanuutta
+ett‰ ihmisen sielun hiutuvaa kipeytt‰, joka toisena hetken‰ v‰ristyt‰t
+h‰net onnesi kultamereksi, toisena hetken‰ taas k‰tket ja kiedot h‰net
+himme‰n kyyneleisen suremisen sulattavaan vaippaan, jonka alla h‰n
+sis‰llisen‰ nyyhkyn‰n‰ kaivautuu?
+
+
+
+
+VII.
+
+
+Pylv‰stˆss‰ seisoo Antinous, nojautuu valkeaan marmoripylv‰‰seen ja
+katselee ajatuksissaan eteens‰. Ymp‰rill‰‰n ylenev‰t valkeat pilarit,
+niiden v‰litse k‰yskelee ihmisi‰, keskustelevia ihmisryhmi‰
+edestakaisin. N‰kyy hetken joku ohitseastuva ihmisryhm‰, kuulee
+yksityisen lauseen heid‰n keskustelustaankin, sinne he hiljaa etenev‰t
+pilarien v‰lille, v‰istyv‰t silmist‰ peitt‰vien pilarien varjoon.
+L‰henee toinen verkkaan asteleva keskusteleva ryhm‰, astuu ohitse ja
+h‰vi‰‰ sekin pilarien taakse. Antinous seisoo yksin pilariinsa
+nojauvana, k‰sivartensa ovat pujotettuina ristiin rinnalleen, niin ett‰
+toga on laskoksessa niiden alla ja j‰tt‰‰ jalkansa edess‰ paljaiksi
+l‰hes polviin asti, h‰n on ajatuksiinsa vaipuneena ja kuuntelee
+liikunnan hiljaista soljuvaa huminaa pilarien v‰lill‰. Joku yksin‰inen,
+jonkun ohitseastuvan lausuma ja korvaansa j‰‰m‰ lause j‰‰ joskus
+hetkeksi kajaamaan aivoissaan ja sielussaan.
+
+"... Kauneus on lep‰‰mist‰..."
+
+Siit‰ oli astunut ohitse kaksi keskustelevaa nuorukaista, jotka jo
+h‰visiv‰t pilarien peittoon taaskin, ja ne sanat olivat j‰‰neet ilmaan
+heilt‰. -- Kauneus on lep‰‰mist‰? Antinous j‰‰ katsomaan pilareihin,
+siin‰ kun ne seisovat pitkin‰ valkenevina rivein‰ edess‰, katsoo
+marmoripalkkeja, jotka rauhaan laskeuneina lep‰‰v‰t niiden pilarien
+varassa, liittynein‰ kuin i‰iseksi levoksi. Onko kauneus kuin sen
+marmorin lep‰‰mist‰ ylenevien pilarien kannattamana? Onko kauneus sit‰
+tasaista tyyntynytt‰ asettumusta, jossa marmoripaasien taakka sointuu
+pilaristoilleen lep‰‰m‰‰n kuin painostaan lievittyneen‰ rauhan aaltona?
+Onko kauneus rauhan lˆyt‰mist‰ ja rauhan tasaisuus-soinnussa
+lep‰elemist‰? Kauneusko kuin aalto, joka sopusuhtana liitt‰‰
+kokonaisuuden jokaisen osan ja jokaisen yksityisen j‰senen
+kokonaisuuden keveysolemiseksi?
+
+"... Ihminen on kaunis..."
+
+Ihminen kaunis? Ihminenkˆ tasainen ja tyyneeksi asettunut? Ihmisenkˆ
+sielu levon soivana ja sointuneena aaltona? Antinous katselee
+ihmisryhm‰‰, joka hitaasti astelee ohitsensa. Harmaahapsinen,
+korkeavartaloinen vanhus, jonka valkea korkea otsa ja selke‰t
+rauhalliset silm‰t ovat kuin kirkastuneena levon asunto. Vierell‰‰n
+astuu kummallakin puolella kukoistava norjaolkainen ja notkeak‰velyinen
+nuorukainen, jotka kumpikin, paremmin kuullakseen ovat kevyesti
+kumartuneet vanhusta kohden vierell‰‰n ja, nuoret avoimet otsansa
+tottumattomasti rypistynein‰ tarkkaavaan ajatuksen ponnistukseen,
+unohtuneina kuuntelevat h‰nen hiljaista verkkaista puhettaan. Ihminen
+on kaunis? Antinous seuraa silmill‰‰n kummankin nuorukaisen norjaa
+solavaa vartaloa, jota valkea chlamys kauniissa poimuissa verhoo,
+seuraa chlamyst‰ holhoovan k‰den kaartoa ja kaulan siroa asentoa,
+katsoo k‰her‰n, ajatuksiinsa kumartuneen p‰‰n t‰sm‰llist‰ kauneutta ja
+silmien tyynt‰ selkeytt‰, ja tuntee kuin silitt‰v‰n rauhan sielussaan.
+Kaunis on ihminen, ja kangastavassa liikutuksessa tuntee ihmisen koko
+ihanan olon. Kun ihmist‰ katsoo, niin niinkuin s‰veltyneess‰
+poljennassa liukuu sen ihmisen oloon, ja tuntee silm‰nr‰p‰yksellisen‰
+runona itsess‰‰n l‰sn‰ koko sen ihmisen l‰mpim‰n ja joustavan olon. Kun
+n‰kee k‰den liikunnan, v‰r‰ht‰‰ se liikunto sulavana taipuvana aaltona
+omassa olossa. Kun n‰kee liikkuvan k‰sivarren nopeat v‰l‰htelev‰t
+lihastenleikit, sulaa silm‰nr‰p‰yksess‰ kuin itsess‰‰n koko sen ihmisen
+hennoissa liikkeiss‰ vavahtelevaan olemiskudokseen. Ihminen on olonsa
+lep‰‰v‰‰ ja silm‰nr‰p‰yksellist‰ valmiutta, joka hetkens‰ el‰‰ h‰n kuin
+l‰vitsens‰ sopusoinnun ja t‰ydellisyyden sulaumuksena, mutta
+seuraavassa hetkess‰‰n v‰l‰ht‰‰ h‰n joka j‰seness‰‰n uudeksi
+sopusoinnun ja t‰ydellisyyden tilaksi, joka s‰hkˆn herkk‰n‰ kulkee
+jokaista h‰nen j‰sent‰ns‰ ja olonsa kudosta ja muodostaa ne sen uuden
+tilan v‰r‰ht‰miksi. Ihminen on kaunis: joka silm‰nr‰p‰ys kulkee ihmist‰
+kauneuden aalto, ja valaa ihmisen joka hetki t‰ydelliseksi sopusuhdan
+v‰l‰hdykseksi. Kaunis on ihminen; miss‰ ihmist‰ hentona katsoo,
+kokonaisenaan v‰r‰ht‰‰ h‰n siell‰ ihmisen sieluksi, ja ihanassa
+v‰ristyksess‰ tuntee h‰nen t‰ydellisyytens‰ itsess‰‰n. Antinous
+katselee, katselee niit‰ poistuvia, pilarien v‰liin h‰ipyvi‰
+nuorukaisia, vanhus keskell‰‰n, ja jokaista j‰sent‰ns‰ hipuu ajatteleva
+kaunistuva lepo. Ihminen, ihminen on kaunis, jokainen ihmisen hetki on
+s‰vel, jonka sointuun koko h‰nen olonsa sulaneesti mukautuu.
+Antinouksen mieli ik‰‰nkuin seisahtuu siihen ajatukseen ja keinuvasti
+h‰ilyy sielunsa. Kaunista on olla ihmisen‰, norjana asettuneena
+tasaisuuden sointuna koko olento, jokaisessa olonsa kudoksessa
+t‰ydelliseksi sulaneena, ja v‰l‰ht‰v‰n valmiina her‰‰m‰‰n taaskin
+toiseksi ja uudeksi joka j‰seness‰‰n sointuvaksi tyyneyden
+kokonaisuudeksi. Antinouksen silm‰t katsovat unohtuneessa uneksunnassa
+valkeitten pilarien v‰lille, joilla marmori tyyneen‰ lep‰‰, ja koko
+tilansa on rauennutta ja tyyntynytt‰ ajatuksiinsa kajaamista.
+
+"... Ihminen h‰lvenee hetkeen..."
+
+Ihminen h‰lvenee hetkeen? H‰lvenee niinkuin hiljaa avaruuksiin h‰ipyv‰
+soiton s‰vel. On kajaamista ja kajaamista, tuntee kuin h‰ipyisi
+jokaiseen k‰tens‰ suoneen asti sielunsa h‰ily‰v‰ksi tilaksi. Niin on
+kuin unohtuisi olemasta ja kasvaisi yhteen hetken kanssa ja liukenisi
+sen myˆt‰. Ei ole j‰sent‰ ihmisess‰, jonka tuntisi, ei ole mit‰‰n kovaa
+ja olevaa ihmisest‰ l‰sn‰, liuenneena h‰ilyy tunteenansa vaan, koko
+ihminen sielunsa v‰reilyn‰. On vaan yht‰ sulaamista, jokainen ajatus ja
+jokainen tunteminen ovat yht‰ hetken kuvastelua, eik‰ tied‰ miss‰ on,
+itsess‰‰nkˆ, vai hetken tuntemisessa. Ihminen unohtuu joka j‰seness‰‰n
+itsest‰‰n ja muuttuu tunteensa huuruvaksi vellovaksi sumeeksi, joka
+sulavana ja syleilev‰n‰ levitt‰ytyy kaiken ylle.
+
+Antinous j‰‰ liikkumattomana tuijottamaan kauas pilarien v‰lille yhteen
+kohtaan ilmaan, n‰ytt‰‰ kuin kaikki ymp‰rill‰, pilarit ja k‰yskelev‰t
+keskustelevat ihmiset, tuntuisivat h‰nen sielussaan l‰sn‰ kuin
+huuruilevana ylt'yleisen‰ liikkumisena, jonka h‰ily‰v‰ss‰ keinunnassa
+h‰nen omat ajatuksensa ovat ainoana kiintonaisena tilana, johon h‰n
+mielineen j‰‰.
+
+Kauniina oleminen on ihmisen h‰lvenemist‰ hetkeen. Niinkuin keinuvasti
+liukuu tunnelmakseen. Kauniina hetken‰ haamuilee sielu ja ruumis
+yhten‰. Mink‰ n‰kee, se v‰r‰ht‰‰ sieluksi ja sitte sulaa olossaan sen
+sielunsa tilan tuntemiseksi. Kaunis hetki kattaa ihmisen olon ja sulkee
+h‰net joka puolelta syliins‰. Kun katsoo maan sylin runsaus- ja
+vehreystulvintaa, hyk‰htyy kuin pisaraksi sit‰ h‰m‰r‰‰ umpinaista
+vehreytt‰ ja uumoilee sielussaan kuin maan vehre‰n‰ veren‰; kun n‰kee
+taivaan keve‰t‰, sini-iloista kuoroa yll‰ns‰, sukeltaa unohtuneesti
+sieluineen senkin helj‰ksi, ylentyv‰ksi soimiseksi, mereksikin, jota
+taivaan rannan valuinen piiru autereisesti rajottaa ja joka p‰ilyelee
+tyyntyv‰n‰ auringon ja taivaan peilin‰, hymisee sielussaan ja
+hyv‰iltyin‰ nuortuvat ihmisen muodot, kun saa katsoa nuoren t‰ydellisen
+ihmismuodon n‰ky‰, joka kangastavasti sulaa ihmisen aistimia myˆten
+ihmisen sieluksi. Unohtumista on kauniina oleminen, unohtumista
+sielunsa aaltoavaan, koko ruumiin olemattomaksi soinnuttavaan
+liikutukseen. Kaunis on ihminen, kun sielunsa ja ruumiinsa p‰ilyy
+yhten‰ herkk‰n‰ kuvastelevana peilin‰, josta kaikki itsen‰inen olemisen
+tunteminen on h‰lvennyt. Kauneus on hetkeen kuoleentumista ihmisess‰,
+jolloin ihminen kokonaan kuvastelee sielunaan, jokainen ruumiinsa
+syk‰hdys sielustumisena.
+
+Antinous on ajatustensa myˆt‰ katsonut pilareihin, siin‰ kun ne kuin
+ylenev‰n‰ kuorona tuntuvat sielullansa, h‰ilyv‰sti tuntee h‰n
+valkopukuisten ihmisten liikunnan pilarien v‰lill‰ ja ik‰‰nkuin unessa
+j‰‰ h‰nen kangastelevaan sieluunsa aaltoamaan jonkun ohitse astuvan
+sana. H‰n ik‰‰nkuin hupenee siin‰ seisomiseksi, k‰tens‰ riippuvat
+voimattomina alhaalla sivuillaan ja leukansa on vajonnut rintaa
+vastaan, liikkumatonna h‰n seisoo ja sielunsa keinuu tuntemisenansa.
+Hiljaa hipuu hetki hetken j‰lkeen, ihmisi‰ astelee ohitse ja pilarit
+ylenev‰t; yh‰ seisoo Antinous p‰‰ns‰ rintaa vastaan taipuneena ja
+olonsa keinuu ihanana h‰ilynt‰n‰.
+
+"... El‰m‰ on kauniina olemisen hetki‰..."
+
+Ne sanat j‰‰v‰t v‰r‰htyneen Antinouksen mieleen kuin lempe‰n‰ joka
+suoneen levitt‰yv‰ valaistus. El‰m‰ on kauniina olemisen hetki‰!
+Kauniina oleminen lipuu niinkuin hivelev‰ muodostava k‰si ihmist‰ ja
+silitt‰‰ ja sulattaa jokaisen h‰nen j‰senens‰ kauneuden aallonnaksi ja
+koskettaa h‰nen koko olonsa sieluksi. Kauniit hetket ovat kuin ihmisen
+hienoksi v‰risemist‰. Niinkuin s‰vel hiipii niin‰ hetkin‰ ihmisen
+jokaiseen verenpisaraan ja joka j‰senen tuntoon, ja saa koko ihmisen
+l‰vitsens‰ hymisev‰ksi ja l‰vitsens‰ helenev‰ksi. Oh, koko ihminen on
+yht‰ hyk‰htynytt‰ ihanuuden v‰ristyst‰, k‰sien ja sormien suoniinkin
+riutuu kuin l‰vitsekuultavaa kaunenemisen raukeutta, lasiset helj‰t
+soinnun suonet s‰veltyv‰t koko ihmisen l‰vitse silloin ja el‰‰ kuin
+taivaalliseen hohtoon her‰nneess‰ ruumiissa, koko olo sieluna. Mit‰
+ovat muut hetket paitsi ne, joina jokainen mielenv‰r‰hdys uneksuu ja
+keinuu kauneuden unena! Silloin on ihanaa ja t‰ydellist‰ el‰‰, silloin
+s‰teilee ihmisen sielu kuin loistelisi se kukkasena Elysiumin
+kirkkailla kedoilla. Kauniina, kauneuden hyk‰hdyksen‰ v‰risisi ihminen
+aina, ja kauneuden maailman syliin h‰ilyisi ihminen aina kuoleutuvan
+ihanuuden hukunnassa. Mit‰ olisikaan muu olo muuta kuin pime‰t‰
+olemattomuuteen hiutumista! Kauniina, kauniina, aina ihanuuden
+kummuntana, niin halajoitsisi ihminen olla, aina kauneuden v‰r‰htyneen‰
+kosketuksena koko ihmisen sielu ja olo, sitte olisi liev‰‰ ja sulouden
+lempe‰t‰ el‰m‰!
+
+Antinous seisoo riippuvin k‰sin, p‰‰ns‰ rintaan nojauvana. Ei h‰n
+liikahda j‰sent‰k‰‰n, on vaan valuneena siin‰, silm‰ns‰ yht‰ haavaa
+kaikessa ymp‰rill‰‰n, sielunsa ylt'yleisen‰ keinuntana. Ei h‰n liikahda
+yhdess‰k‰‰n asennossaan, silm‰ns‰ uiskentelevat l‰sn‰olemattomasti
+kaiken yll‰, pilarien yleneminen yll‰ ja ihmisten humuava liikunta
+ymp‰rill‰ kangastaa yht‰haavaisena aaltoamisen tuntona l‰sn‰ h‰nen
+sielullansa, mutta ei h‰n huomaa siit‰ mit‰‰n, mielens‰ tuudittuu vaan
+niinkuin ylt'yleisen‰ liikkuvan, ihanan aaltoilun myˆt‰ ja hyv‰iltyn‰
+j‰tt‰ytyy h‰n sen valtaan. Ajatuksensakin ovat vaan sen hivelev‰n
+aaltoavan tilan liikuntaa.
+
+
+
+
+VIII.
+
+
+Miss‰ saisi ihminen ihanimpana raueta? Miss‰ aaltoisi ihmisen sielu
+unohtuneimpana uneksuntana?
+
+Antinous on vaipunut ajatuksiinsa ja katselee, silmiins‰ h‰lvenev‰n‰,
+eteens‰.
+
+Miss‰ h‰ilyisi ihminen joka silm‰nr‰p‰yksens‰ hiveltyn‰ suloutuvana
+sieluna? Miss‰ olisi el‰m‰ yht‰mittaista v‰ristymist‰ ja yht‰mittaista
+v‰ristyksiins‰ h‰lvenemist‰?
+
+Antinous ajattelee ja ajattelee, silm‰ns‰ katsovat ep‰m‰‰r‰isin‰.
+
+Siell‰ miss‰ el‰m‰ humajoitsisi ymp‰rill‰, kuin lakkaamaton kohajoiva
+virran tulva, mutta miss‰ itse saisi unohtuneena h‰‰myill‰ sit‰ virtaa
+kuulemassa. Siell‰ miss‰ ymp‰rill‰ aaltoisi suuri ja valtaava el‰m‰,
+mutta miss‰ itse saisi olla sen kaiken el‰m‰n hiljenev‰n‰ kajailuna.
+
+Olisi maa ja kaupunki, jossa koko maailman el‰m‰ tykkisi, jonne kuin
+maailman syd‰meen el‰m‰n kaikki ‰‰net tulvisivat ja pakkautuisivat, ja
+jossa el‰m‰ kohisisi ja tihenisi tulvivana suurena rikkautena, niin
+siell‰ olisi ihmisen ihanan t‰ytetty‰ olla sen kaiken el‰m‰n h‰ilynn‰n
+rauhaisana peilin‰. Yht‰mittaa siell‰ ihmisen rinta v‰r‰htelisi uuden
+ja uuden n‰kemisen edess‰ ja yht‰mittaa v‰rjyisi uudessa kuvastelussa
+onnellinen sielu.
+
+Niinkuin meren tyyntynyt peili, jonka tyyntyneess‰ syliss‰ koko taivas
+ja maa ihanuuden loisteena v‰lkkyy, niin siell‰ sen maailman edess‰
+ylt'yleisen‰ kuvastelisi, koko maailma ihmisen ihanoituvassa rinnassa
+liikkumassa. ƒ‰rettˆm‰n‰ el‰m‰n l‰ikkeen‰ olisi siell‰ ihmisen rinta,
+joka hetkens‰ olisi uutta kuvastelemista ja uutta oman olemisensa
+taivaallista unohtamista. Koko maailmana olisi ihmisen sielu siell‰ ja
+rajattomana v‰lkkyisi rajattomat hetket.
+
+Antinouksen silm‰t v‰l‰ht‰v‰t suuriksi, ja rintansa hengitt‰‰
+kevittyv‰n‰ ja levittyv‰n‰, kun h‰n ajattelee.
+
+Olisiko sit‰ kaupunkia ja maata, jossa saisi rauhan rikkaudeksi
+lievitty‰ ihmisen halajoitseva sielu? Olisiko sit‰ maata ja kaupunkia,
+jonka suuren el‰m‰n keskell‰ ihmisen olo olisi t‰yttyneen rauhan ja
+onnellisuuden kummuntaa, ja jossa ihminen, kaikesta sielunsa haikeasta
+kaipaamisesta vapahtuneena saisi kylpe‰ olossaan kuin tahdottoman
+katsomisen ihanassa unhotusmeress‰? O, olisiko maailmassa se maa ja
+kaupunki, niin ihanuuden rusoksi ihminen siell‰ hyk‰htyisi ja p‰ilyisi
+t‰yttyneen onnensa kylvyss‰ ik‰‰nkuin iltaisen meren ylt‰kultainen
+peilisyli, jossa rantojen tumma rauha ja taivaan kelme‰n hele‰ avaruus
+rajattomana ihanuuden kirkastumisena lep‰‰!
+
+Antinous on yh‰ ajatuksissaan, mutta silm‰ns‰ loistavat syvin‰ ja
+katsovat varmoina eteens‰, ja valaistuneilla kasvoillaan lep‰‰
+onnellinen uskova toivo.
+
+
+
+
+
+
+III. ROOMASSA.
+
+
+
+
+Rooma, humajoitseva kaupunki, Rooma, Capitoliumin ja ylpeitten forumien
+kaupunki!
+
+Maailman syd‰n on mahtava Rooma, kirjavana kohisee liike sen kaduilla,
+ja vilinˆiv‰n‰ el‰m‰n‰ ovat marmoripeittoiset forumit. Mutta maailman
+hallitsijakin on mahtava Rooma, ja ylpe‰n‰ katselee korkea Capitolium
+ihmisi‰ ja liikett‰ h‰ilyv‰n kaupungin ylitse, ja vakavina seisovat
+liikkeen‰ vellovain forumien vierill‰ temppelien juhlalliset ankarat
+ryhm‰t.
+
+Rooma, suuri ja valtaava Rooma, jossa el‰m‰ lakkaamattomana huumauksena
+kohisee, ylpe‰ ja ankara Rooma, jonka ylitse n‰kyv‰t Capitoliumin ja
+Colosseumin vakavat haahmot ja forumien korkeat triumfipylv‰‰t, sin‰,
+ikuinen Rooma seisot lannistavana ja huumaavana suuruutena ihmisen
+edess‰ ja mielikuvitus j‰ykkenee ja kuuroutuu el‰m‰si ylt'yleisess‰
+kohinassa. Mit‰ttˆm‰n‰ k‰yskelee ihminen el‰m‰si alinomaisessa virrassa
+ja tyhj‰ksi kutistuu h‰n temppeliesi ja palatsiesi ylpe‰n lannistavan
+suuruuden keskell‰.
+
+Rooma, maailman kaupunki ja maailman hallitsija, yht‰mittaisena
+kohinana humajoitsee el‰m‰ siin‰ kaupungissa ja yht‰mittaisena
+toimeliaana h‰lin‰n‰ pauhaavat p‰iv‰t siell‰, mutta kylm‰n‰ ja
+k‰skev‰n‰ nousee se temppeliens‰ ja palatsiensa ylpe‰n‰ seisontana ja
+unohtaa j‰‰tyneesti, ik‰‰nkuin hetken mit‰ttˆm‰n humun, koko itsess‰‰n
+tulvivan el‰m‰n paljouden ja ylenee pylv‰stemppeleineen ja ankaroine
+palatsineen kuin toisen i‰isemp‰n‰ kest‰v‰n el‰m‰n haahmona, joka
+kylm‰nylpe‰n‰ kohoo sen kaiken huuhtoilevan hetken el‰m‰n ylitse.
+Mahtava Rooma, ikuinen Rooma, maailman kylm‰ ja k‰skev‰
+marmorihallitsijatar!
+
+Mutta ankaran ja ylpe‰n Rooman, el‰m‰n‰ h‰linˆiv‰n ja alinomaisena
+toimeliaisuuden virtana humuilevan Rooman, jonka kuurouttavassa
+kohinassa ihminen kuin s‰ik‰htyy mit‰ttˆm‰ksi ja ik‰‰nkuin lamautuu
+kokonaisuuden huumeeseen, sen Rooman ymp‰rill‰ uneksuvat levon
+hiljaiset kaupungitkin, joissa tyyneyden uneksunta hiipii ihmisen ylle,
+ja joiden rauhassa ihminen keinuu sieluksensa. Siell‰ on puistoinen
+Tibur, jossa lehdikˆt verhoavat marmorihuvilain kirkkaita pilariryhmi‰
+ja jossa kukoistavain pensastojen ja suihkuavien l‰hteitten vierill‰
+kuvapatsaat valkeina v‰lkkeilev‰t ja marmorireunustaiset lammikot
+hopeanheljin‰ kimaltelevat. Siell‰ on kirkas Antium, joka peilailevana
+sinen‰ avauvan lahtensa ymp‰rill‰ ylenee rakennustensa hele‰n‰
+marmorikuorona, avonaiset pilarirakennuksensa selke‰sti kuvastelevina
+meren heijailevaan syliin. Ja itse Roomassakin, kun astuu katujen
+h‰linˆiv‰st‰ el‰m‰st‰ arvokkaana ja suljetun ankarana seisovan
+rakennuksen piiriin, on kuin samassa lipuisi toiseen hiljaisuutena
+ja tyyntymyksen‰ huminoivaan el‰m‰‰n, sammunut on silloin
+silm‰nr‰p‰yksess‰ aistimista katujen huumaava el‰m‰ ja liike,
+hiljaisuutena ylenee ihmisen yll‰ ja ymp‰rill‰ atriumin tyyni
+pilaristo, jonka keskell‰ kirkas suihkul‰hde hel‰jˆiv‰n‰ soi, taampana
+aukenee koko rakennus levollisena pilarien ryhm‰n‰, taustassa n‰kyy
+hiljainen puisto, jonka vihantaa aurinko ihanasti valaisee. Tyynt‰ ja
+hiljaista on siell‰ pilarien keskell‰, tuudittuvana tyyntyy ihminenkin,
+on kuin sammuisi muistosta se ulkopuolella h‰linˆiv‰ el‰m‰n huume ja
+kuin sointuisi seisahtumaan siihen hoikkina ylenevien pilarien
+keskelle, sulaneena yhdeksi, ylennettyn‰ n‰kyv‰ksi kuvaksi oman,
+heikosti hohtavassa marmoripermannossa paaltavan kuvastuksensa kanssa
+allaan.
+
+Roomassa, humajoivan el‰m‰n ja lannistavan suuruuden kaupungissa,
+Roomassa, jonka valtaavassa humussa ihminen hupenee mit‰ttˆm‰ksi kuin
+hitunen, siell‰ on ihmisell‰ lep‰‰v‰n rauhankin ja kuvastelevan
+tyyntymisen sija. Roomassa, huimaavassa miljoonakaupungissa, jossa
+ihminen h‰lvenee ymp‰rill‰‰n h‰linˆiv‰‰n el‰m‰‰n olemattomaksi kuin
+pisara meren syliin, siell‰ voi ihminen hiljet‰ sielunsa rauhan
+temppeliksikin, ja sointua sielunsa tyyneydeksi. Roomassa, Capitoliumin
+ja Colosseumin kaupungissa, ankarain temppelien ja marmoripeittoisten
+forumien kaupungissa voi ihminen tuudittua rauhansa silm‰nr‰p‰yksiinkin
+ja kasvaa sielunsa suloushetkiin.
+
+
+
+
+I.
+
+
+Suorakulmaisena levitt‰ytyy forum, keskell‰‰n Trajanuksen ylpe‰
+pylv‰s. Marmoripeittoisena lep‰‰ se forum, edess‰ rajottaa sit‰
+ankarahaahmoisen temppelin juhlallinen pilaristo, forumin sivuilla
+seisoo kummallakin puolella matala tasainen pilaririvistˆ, joka suorana
+t‰sm‰llisen‰ viivana leikkautuu silm‰‰n taivaan kantta vastaan,
+temppeli‰ vastap‰‰t‰ toisella puolen forumia avautuvat korkean
+basilican pylv‰stˆt forumille, kaiken ylitse ylenee Ulpius Trajanuksen
+ylpe‰ pylv‰s, joka kuin k‰skemisen ryhtin‰ kohoo marmori-ankaran
+forumin keskell‰, kannattaen laellaan Caesarin ylpe‰sti k‰tt‰ns‰
+oientavaa pronssikuvaa.
+
+Nojauneena takanaan aukeavan basilicanpilaria vastaan seisoo Antinous
+ja katselee ajatuksissaan forumin ik‰‰nkuin kivest‰ haahmottuja ja
+lep‰‰v‰ksi rauhaksi j‰‰hmettyneit‰ ulkopiirtoja, jotka selke‰sti
+astuvat esiin kirkkaan sinist‰ taivasta vastaan. Ihmisi‰ liikkuu siin‰
+alinomaisessa kiireess‰ torin poikki ja pilaristojen varjoissa ja takaa
+kuuluu basilicasta alinomainen ‰‰nten ja liikkumisen muodoton ep‰selv‰
+solina. Ei siit‰ sent‰‰n ik‰‰nkuin huomaakkaan mit‰‰n, silm‰ seuraa
+ainoastaan forumin vakavaa, ik‰‰nkuin i‰iseksi j‰‰hmettynytt‰ haahmoa,
+ja sammuu kaikkea muuta tuntemasta.
+
+Niinkuin ‰‰retˆn liikkumattomuus selkenee ihmisen tunteeksi. On kuin
+mieli pilaroituisi marmorina, ajatukset ryhmittyv‰t selkein‰ ja
+ankaroina, kuin kivest‰ hakattuina, ja jokainen tunne kasvaa tarkkana
+ja varmana kuin jalustaltaan ylenev‰n pilarin varsi. Ylt‰vakavana,
+ylt‰liikkumatonna hyminˆi ihminen, seuraa silmill‰‰n jokaista forumin
+ankaran selke‰t‰ piirtoa ja jokaista sen t‰sm‰llisen ryhdikk‰‰n‰ ilmaan
+leikkauvaa muotoa, ja muodostuu sielussaan yht‰ selke‰s‰rm‰iseksi ja
+ankararyhtiseksi kuin ymp‰rill‰‰n se marmoriforum, keskell‰ Caesarin
+k‰skev‰ patsas.
+
+Antinous seisoo kuin liikkumattomaksi j‰‰tyneen‰, k‰sivartensa
+riippuvat lamauneina ja rintansa tuskin hengitt‰‰, mutta k‰tens‰ ovat
+pusertuneet kiinni ja mielens‰ huurteilee ankarana ja selke‰n‰ kuin
+talvisen aamun korkea raikas sees. Niin on olonsa kuin i‰isyyteen
+j‰‰tymist‰ ja ajatuksensa leikkauvat mieless‰‰n tarkant‰sm‰llisin‰ ja
+avaruuden selkein‰.
+
+
+
+
+II.
+
+
+ƒ‰ri‰‰n myˆten t‰yttyneen‰ ihmismeren‰ l‰ikkyy ja liikkuu mahtava
+Colosseum, laidasta laitaan on se lainehtivaa ihmispaljoutta, ja ilma
+vapisee sen yll‰ ihmisten liikkeest‰ ja ‰‰nten huumaavasta sorinasta.
+Niinkuin summattomana, aistimet halvaavana ihmismeren liikkumisena
+levenee ja ylenee se Colosseum ymp‰rill‰, ylh‰‰ll‰, laitojensa
+huimaavassa korkeudessa viel‰ h‰ilyen liikkuvana ihmissein‰n‰. Silloin
+t‰llˆin liikahtelee koko se sankka ihmisten paljous s‰hkˆttyneesti,
+silm‰nr‰p‰yksen syk‰htynyt hiljaisuus seisauttaa ik‰‰nkuin jokaisen
+suonen tykynn‰n koko avarassa Colosseumissa, jokaisen kasvot ovat
+k‰‰nnetyt arenalle, joka valkohiekkaisena tasona avautuu alhaalla
+Colosseumin keskell‰ ja jolla alastomia miekkailijoita liikkuu,
+silm‰nr‰p‰yksen hallitseee kuumeinen hiljaisuus koko suunnattomassa
+Colosseumissa, jokainen silm‰ on liitettyn‰ miekkailijoihin arenalla ja
+jokainen rinta koko siin‰ levottomassa ihmismeress‰ hillitsee ik‰‰nkuin
+yht'aikaa ‰‰rim‰isess‰ j‰nnityksess‰ hengityst‰‰n, mutta silm‰nr‰p‰ys
+j‰lkeenp‰in heltee ‰‰nten huumaava sorina taas valloilleen entist‰‰n
+hillitˆmp‰n‰ ja koko se ihmispaljous l‰ik‰htelee taas suunnattomana
+muodottomana ‰‰nten ja liikkumisen meren‰.
+
+Siell‰ istuu Antinous Colosseumissa, istuu ihmisten keskell‰
+Colosseumissa ja tuntee kuin huumauksena koko sen suunnattoman, ihmisi‰
+h‰ilyv‰n Colosseumin. Pyˆrrytyksen‰ tuntee h‰n ymp‰ristˆns‰, h‰n tuntee
+kuin sakeana ja sekavana huumauksena koko sen kuin kaikki aistimet
+lamauttavan ja kuuroiksi lyˆv‰n ihmispaljouden ymp‰rill‰‰n, se irtautuu
+h‰nen mielikuvituksessaan kuin itsen‰iseksi huohottavaksi el‰imeksi,
+jonka huumeesen jokainen yksityinen ihminen hukkuu. Ik‰‰nkuin yhten‰
+muodottomana ja ‰‰rettˆm‰n‰ s‰hkˆel‰imen‰ l‰‰hˆtt‰‰ ja liikkuu
+ymp‰ristˆns‰ h‰nen mielikuvituksessaan, h‰n itsekin koko sieluineen
+lamautuu tahdottomaksi soluksi siihen muodottomana uumoilevaan
+kokonais-Colosseum-el‰imeen, jolla on sieluna ik‰‰nkuin yhteinen kaiken
+yll‰ l‰‰hˆtt‰v‰, sijoiltaan nostava s‰hkˆttynyt j‰nnitys. Sys‰yksitt‰in
+saa niinkuin sis‰isen iskun, jonka vavahduttamana toisten mukana koko
+sielunsa ‰‰rimm‰isess‰ j‰nnittymisess‰ kurottautuu seuraamaan arenalla
+liikkuvan miekkailijaparin jokaista liikuntoa. Jokainen silm‰ kasvaa
+miekkailijaparin jokaiseen liikuntaan siell‰ alhaalla, yhteisen‰
+j‰nnityksen‰ on koko suunnaton Colosseum, jokainen rinta ik‰‰nkuin
+hengitt‰‰ yht‰haavaa. Niin sinne katsoo ‰‰rimm‰isess‰, tiedottomaksi
+huumauvassa j‰nnittymisess‰, tuntee jokaista taistelevain
+liikuntaa n‰hdess‰‰n omain lihastensa syk‰ht‰v‰sti j‰nnittyv‰n,
+silm‰nr‰p‰yksitt‰in oma k‰sivarsikin ter‰styy ja kokoo kaiken voimansa,
+silm‰ liikkuu nopeana ja vaanivana jokaisen taistelijain liikunnan
+yll‰, niin on siin‰ ja pid‰tt‰‰ hengityst‰‰n kaikkien toisten mukana
+ymp‰rill‰‰n. Kun viimein n‰kee toisen taistelijoista ik‰‰nkuin
+kyyrist‰yv‰n kokoon ja samassa n‰kee h‰nen joka j‰senens‰ ik‰‰nkuin
+ter‰styv‰n valmiiksi uuteen tehokkaaseen hyˆkk‰ykseen, ja kun sitte
+joka j‰seness‰‰n samana valmistuneena, varuillaan olevana ja
+pingottuneena hyˆkk‰yksen j‰nnityksen‰ odottaa t‰m‰n hyˆkk‰yksen tehoa,
+niin samassa kun taistelijan salamantapaisella nopeudella ja voimalla
+tehty liike on suoritettu ja vastustaja voimatonna sortuu sannalle,
+samassa on kuin silm‰nr‰p‰yksess‰ laukeaisi jokainen j‰nne ihmisess‰ ja
+ik‰‰nkuin lupsahtaisi ‰‰rimm‰isest‰ pingottuneesta j‰nnityksest‰
+vapahtuneeseen hervottomuuteen. L‰pi koko Colosseumin solahtaa samana
+hetken‰ sama laukeava helteemys ja yhdess‰ hetkess‰ solisee koko
+Colosseum taas yhten‰ muodottomana ‰‰nten ja liikkumisen meren‰.
+
+Niin istuu Antinous Colosseumissa ja el‰‰ aistimissaan koko sen
+suunnattoman ihmispaljouden muodottoman olon ja pingottuneen
+j‰nnityksen. Kuin pyˆrtyv‰n‰ istuu h‰n siin‰ ihmisten keskell‰,
+silm‰ns‰ yht‰haavaisesti koko siin‰ yhten‰isen‰ liikkeen‰ el‰v‰ss‰,
+suunnattomana joka taholle ylenev‰ss‰ ja ylenev‰ss‰ ihmispyˆrˆss‰.
+Hervottomana vastaanottamisena istuu h‰n, sielunsa ja joka j‰senens‰
+ovat sen huumaavan n‰kemisen hervotonta tahdottomaksi lamaunutta
+kajaamista. Ik‰‰nkuin s‰hkˆttynyt on siin‰ ihmisjoukon edess‰, jokainen
+tuntemus on kuin hupenemista itsest‰‰n ja huuruutumista ep‰muotoiseksi,
+kaiken ylle levitt‰yv‰ksi ja kaikki itseens‰ tuntemuksena ottavaksi
+olemistilaksi. Colosseum, j‰nnittyneen‰, monih‰ilyv‰n‰ l‰‰hˆtt‰v‰
+j‰ttil‰isel‰in on ik‰‰nkuin lamanut ja lumonut Antinouksen, huimaissut
+ja tainnuttanut jokaisen h‰nen aistimensa ja huikaisevasti puunnuttanut
+koko h‰nen sielunsa, niin ett‰ h‰n nyt siin‰ ihmispaljouden keskell‰
+istuessaan on vaan itsest‰‰n huvennutta, joka tunnossaan ja j‰seness‰‰n
+huumaantunutta Colosseumin humajoivan ja h‰linˆiv‰n el‰m‰n kajaamista.
+
+
+
+
+III.
+
+
+Luutut soivat ja tanssijatarten sirot, l‰pin‰kyv‰in harsojen verhoomat
+vartalot liihottavat atriumin marmoripilarien edess‰. Pˆytien ‰‰ress‰
+lep‰‰v‰t togapukuiset nuorukaiset ja miehet, otsillaan viheri‰t
+viinilehv‰seppeleet, puhelun sorina l‰ikkyy pilaristoja.
+
+Keve‰sti liit‰v‰t tanssijatarten parvet, harsojen hulmuisesta
+h‰ilynn‰st‰ kimaltavat hoikkien ranteitten kultarenkaat, kimaltavat
+timanttihelmet mustien kutrien lennossa. Keijuen ent‰‰ soiton kantama
+tanssi, n‰kyy silm‰‰n nuorten taipuvain vartalojen norja, s‰velten
+mukaan sulauva liikunta, v‰l‰htelee norjilla taipuvilla vyˆt‰isill‰
+kultainen vyˆ, joka kokoo l‰pin‰kyv‰n puvun lent‰v‰t helmat,
+silm‰nr‰p‰yksen n‰kee harsojen alta jalokiven s‰ihkyv‰n rinnan
+paaltavalla iholla, silm‰nr‰p‰yksess‰ on se v‰l‰ht‰nyt n‰kyvist‰ taas.
+Lent‰v‰n‰ liehuu tanssi, kuin soiton kannattamana keijuu se, kiihottuu
+soiton mukana silm‰nr‰p‰yksitt‰in kuumeiseksi lennoksi, jolloin koko
+tanssijatarten parvi on yhten‰ harsojen ja ruson pilven‰, lievittyy
+siit‰ taas keve‰sti hiljenev‰n soiton mukana, ja taaskin n‰kee silm‰
+harsopilven yll‰ nuorten, norjina taipuvain k‰sivarsien notkeat
+hivelev‰t liikkeet ja vartalojen taipuvan sulon, tanssijatarten
+lempe‰n‰ liikkuvasta utupilvest‰ syk‰ht‰‰ silm‰nr‰p‰ykseksi syv‰n
+sinisen silm‰parin katsanto suoraan sieluun ja v‰l‰ht‰‰ harsojen
+utuilevasta sumeesta esiin pyˆre‰ valkea polvi. S‰vellytt‰vin‰ ylenev‰t
+tanssijatarten utuisan ryhm‰n yll‰ pilarien kirkkaat kannattavat muodot
+ja taampaa pilarien v‰litse hyv‰ilee silm‰‰ marmorisena valkeneva
+sein‰n n‰ky, jota keve‰t kukkakuviot ihanasti soinnuttavat, ja jonka
+tyyneys- ja sointuisuussylist‰ luuttujen hulmuva humu tuntuu tulvivan.
+
+Pˆyt‰ins‰ ‰‰riss‰ lep‰‰v‰t viinilehv‰otsaiset nuorukaiset ja miehet,
+katsovat tanssijatarten utuilevaa pilve‰, puheensa nousee ja laskee
+soiton mukana, soljuvina ‰‰nin‰ huminoi korkea pilaristo. Pˆydill‰
+ylenev‰t korkeat maljat, joissa viini kultaisena v‰lkkyilee. Ryhmiss‰
+lep‰‰v‰t viinilehv‰otsaiset nuorukaiset ja miehet, jonkun olalta on
+valunut toga, voimakkaan kiinte‰n‰ paaltaa h‰nen paljas kuulakan
+kiilt‰v‰ olkap‰‰ns‰ h‰ilyv‰ss‰ valossa, joku toinen on kohottanut
+voimakkaan k‰sivartensa, jonka ranteimessa raskas kultarengas s‰teilee,
+ja nostanut huulilleen maljan, viinilehv‰n varjossa v‰l‰htelev‰t
+silm‰ns‰, kun h‰n v‰lkkyv‰n maljan ylitse liitt‰‰ ne tanssijattareen,
+joka hiukset hajallaan ja silm‰t vallattomana loisteena lent‰‰ soiton
+pyˆrteess‰ ohitse. Kiihottuneet hohtavat t‰pl‰t polttavat jonkun
+nuorukaisen poskilla, kun h‰n, silm‰ns‰ kummallisesti kuultavina ja
+ep‰tasaisesti hengitt‰en tuijottaa tanssijatarten lent‰v‰‰n parveen,
+er‰s toinen taas katsoo j‰nnittyneen kylm‰n‰, kasvoilla hillitty
+kalpeus ja k‰det syk‰yksitt‰in pid‰tetysti v‰r‰htelevin‰. Silloin
+t‰llˆin ottaa joku jonkun ohitseliit‰vist‰ tanssijattarista polvelleen
+ja liitt‰‰ k‰sivartensa taipuvan kultavˆisen uuman ymp‰rille ja saa
+paljaan ruusulle hohtavan ja l‰mpim‰lle tuntuvan k‰sivarren omalle
+kaulalleen, h‰n suutelee tavottamansa neidon tuoreita hymyilevi‰ huulia
+ja korkeata kaulaa, joka kalpeav‰risen‰ ja kiinte‰ihoisena v‰r‰ht‰‰
+suutelon alla, suutelee harsojen alla nousevaa ja laskevaa rintaa,
+jonka rusoisassa ihossa veri kepe‰n‰ ja l‰mpim‰n‰ lenn‰tt‰‰:
+hyk‰htynyt, kesken tukahtuva nauru v‰r‰ht‰‰ silm‰nr‰p‰ykseksi ilmaan.
+Soiton ja tanssin humua, puheen ja maljojen sorinaa, her‰‰v‰‰ ja
+keskenkatkeavaa naurun hel‰jˆinti‰ on kevyt ja korkea pilariatrium,
+viinin tuoksua ja maljojen hohtoa, luuttujen valuista soittoa ja
+pilarien ylenemist‰, tanssivain neitojen harsopilve‰, ja paljastuvien
+olkap‰iden ja polvien vahanvalkeata ja pyˆre‰t‰ kuultoa.
+
+Kummalliseksi kiihtyy Antinouksen mieli siin‰ kun h‰n, otsallaan
+viinipuun tuores lehv‰, hillittyv‰n‰ istuu ja kuuntelee puheen ja
+soiton aaltoilevaa humuilua ja katselee maljojen v‰lkynt‰‰ ja
+tanssijain lent‰v‰‰ pyˆrrett‰. Hillittyv‰n‰, v‰r‰htelev‰n‰ istuu h‰n ja
+tuntee kuin koko se humajoiva atrium v‰r‰jˆisi ja aaltoisi h‰nen
+sielunansa. Keinuvan tanssin utuileva liid‰nt‰ ja jokaisen kohotetun
+k‰den taipuva sulo kangastaa v‰l‰htyneesti h‰ness‰ l‰sn‰, jokainen
+poskea l‰henev‰ ja poskelle liittyv‰ poski, jokainen otsalla h‰ilyv‰
+otsaa hipaiseva kiharan kosketus, jokainen toisensa kohtaava ja
+toiseensa syk‰ht‰v‰ silm‰yksen v‰l‰ys el‰v‰t l‰sn‰ h‰nen tunnossaan ja
+v‰ristytt‰v‰t h‰nen. Vapisevana v‰r‰htyy h‰n, siin‰ kun h‰n lep‰‰ ja
+el‰‰ salin huumetta. Veress‰‰n v‰l‰htelee h‰m‰r‰sti, ja joka kerta kun
+sieluunsa tuntuu nuoren vartalon sorja taipuminen tanssin aallon myˆt‰,
+tai nuorten huulien kiinte‰ liittytyminen nuoriin syk‰ht‰viin huuliin,
+t‰ytyy h‰nen hillit‰ ja pid‰tt‰‰ itse‰ns‰, ett'ei h‰n itse
+holteettomana l‰ik‰ht‰isi salin huumeeseen.
+
+Niin istuu Antinous huumeisessa salissa ja koko korkea sali l‰ikkyy
+h‰ness‰ h‰nen sielunaan. Kepe‰n‰ ja kirkaspilarisena ylenee yll‰ns‰ se
+atrium, taampaa soinnuttaa mielt‰ seinien kukkamaalauksilla
+s‰vellytetty lempe‰ valkeus. Puhelun ja liikunnan solinana l‰ikkyy koko
+avara atrium, ilma keinuu luuttujen soittoa ja pilarien editse liehuu
+tanssijatarten hulmuva utu, hukuttuvana katsoo Antinous sit‰ ja sulaa
+sieluineen siksi el‰v‰ksi humuavaksi saliksi. H‰m‰rt‰v‰sti tuntee h‰n
+itsess‰‰n jokaisen viinin v‰l‰hdyksen hiotussa maljassa, ja jokaisen
+harson hulmunnan, ja jokainen katse, joka kosteana kuultaa h‰nt‰
+kohden, tuntuu h‰nen koko hellenneess‰ olossaan v‰r‰hdytt‰v‰n‰ l‰sn‰.
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Kaunis Clelia, lep‰‰t paljaana, allasi tiikerin kirjava kellerv‰ talja.
+
+Lep‰‰t paljaana tiikerin mustan ja kellerv‰n kirjavalla taljalla,
+toinen k‰tesi on pujotettuna p‰‰si taakse, mustat hiuksesi levi‰v‰t
+pehmein‰ ja runsaina sille taipuneelle k‰sivarrellesi ja vasemmalle
+rinnallesi. Lep‰‰t liikkumatonna, j‰senesi suloisesti valuneina,
+ainoastaan katsovat silm‰si v‰lk‰htelev‰t kuin tummat marmorihelmet ja
+hymyksi avauneiden huuliesi v‰lill‰ v‰l‰htelev‰t hampaasi valkeina,
+v‰l‰htelee tiikerin kynsikin taljassa, jolla velttona lep‰‰v‰ k‰tesi
+huolettomana leikkii.
+
+Niin kummallisen ep‰m‰‰r‰inen on silmiesi katse ja niin kummallisen
+ep‰m‰‰r‰inen suusi hymy, siin‰ kun kauneutesi paljaudessa valuneena
+lep‰‰t ja annat silmiesi selitt‰m‰ttˆm‰n salaper‰isen katseen liikkua
+ilmassa ja minussa. Siksikˆ hymyilet, kun tied‰t k‰sivartesi
+t‰ydellisen l‰mpˆis‰n pyˆreyden ja olkap‰‰si kiinte‰n joustavan muodon?
+T‰ydellinen olet siin‰ kun ilman hyv‰ilev‰n‰ lep‰‰t, katselen heikosti
+taipuneen korkean kaulasi kiintonaista pyˆreytt‰ ja kuulakankalpeata
+v‰ri‰, katselen aaltoavan rintasi kiinte‰n varmoina ja hennonv‰rjyisin‰
+muovauvia pyˆrˆj‰, joiden hieno iho tuntuisi koskevan k‰den alla
+kimmoisan taipuvana. Hennonkiintonaisena pyˆreytyy rintasi kukkulain
+alla vyˆt‰istesi hoikka norjan v‰r‰htelev‰ ymp‰ryst‰, ja varma- ja
+tarkkapiirtoisena rakentuu silmien edess‰ vatsasi heikosti ylenev‰,
+alabasterinkuulakka kupu. Seuraan silmill‰ni toistensa ylitse
+laskettujen, ristiss‰ lep‰‰v‰in jalkojesi sulavana pyˆreyv‰‰ muotoa ja
+polvesi soukkaa ja sirokupuista lumpiota, seuraan s‰‰riesi solavaa ja
+joustavaa kimmoa ja rentona riippuvan jalkasi sirosti kaareuvaa muotoa.
+
+Kaunis olet, nainen, siin‰ kun lep‰‰t, jokainen j‰senesi paljaana, ja
+silm‰si selitt‰m‰ttˆm‰n‰ hymyn‰ seuraavina katsettani! Mit‰ ajattelet,
+nainen, siin‰ kun j‰sentesi kauneudeksi v‰rjyneen‰ virut, el‰tkˆ
+k‰sivarsiesi solakkana l‰mpˆis‰n‰ pyˆreyten‰, vai valuuko mielesi koko
+ruumiisi kuulakasta ja kiinte‰nkimmoista kauneusoloa tuntien?
+Selitt‰m‰ttˆm‰sti katsot vaihtuvav‰risill‰ silmill‰si, ja hampaasi
+v‰l‰htelev‰t valkeina hele‰npunaisten huuliesi v‰lill‰.
+
+Oletko sin‰kin ihminen, nainen, ja onko sinullakin ihmisen sielu?
+Vieraasti ja kummasti katselet sin‰, hymyilevien huuliesi v‰litse
+v‰l‰htelev‰t hampaasi valkeina ja ter‰vin‰, ik‰‰nkuin tahtoisit upottaa
+ne ihooni ja villin‰ ja vieraana riemuna ime‰ vereni minusta. Onko
+sinullakin sielu, sin‰ vieras olento, joka niin selitt‰m‰ttˆm‰n‰
+katselet ihmeellisesti p‰ilyvill‰ silmill‰si, ja jonka muotoon
+silmill‰ni sulaan, osaamatta sukeltaa mielesi oloon? Vieras, vieras
+olet, nainen ja ep‰ilev‰n‰ ja et‰isen‰ katselen sinua, mutta kaunis,
+kauniskin olet, Clelia, joka lep‰‰t tiikerin kellerv‰ll‰ taljalla ja
+veltosti valuneella k‰dell‰si leikittelet tiikerin v‰l‰htelev‰ll‰
+kynnell‰, silm‰si selitt‰m‰ttˆmin‰ minussa!
+
+Ep‰ilev‰n‰ sinua katselen, kaunis Clelia, silm‰ni liikkuvat muotojesi
+solakkaa pyˆreytt‰ ja ihosi maidonkuultavaa kimmokkuutta, katselen
+rintasi varmapyˆrˆisi‰ kohonteita, katselen olkap‰‰si kiinte‰t‰
+valkeata ihoa joka kimmoisana tuntuisi hyv‰ilev‰n k‰den alla, katselen
+hiustesi l‰mmint‰ pehme‰t‰ lep‰‰mist‰ rintasi ja k‰sivartesi
+kuulakkaalla iholla ja sieluni herkkenee kuin olisi se liukenemassa
+muotosi yll‰. Mutta samassa kohtaavat silm‰ni ep‰m‰‰r‰isesti t‰hyst‰v‰n
+katseesi ja sieluni j‰‰htyy vieraantuvaksi ep‰rˆiv‰ksi ihmetykseksi
+taas. Mit‰ olet sin‰, vieras ja kaunis Clelia, tiikerin kellerv‰ll‰
+taljalla, joka niin salaper‰isen‰ katsot, ja niin salaper‰isen‰
+kauneutena v‰ilyt?
+
+
+
+
+V.
+
+
+Yksin‰isess‰ atriumissa istuu Antinous, istuu yksin ja kuuntelee
+hiljaisuutta.
+
+Edess‰ns‰ suihkuu ilmaan hele‰ veden s‰de, joka n‰kyy moniv‰risin‰
+pisaroina ylh‰‰ll‰ ja sitte hel‰hdellen putoaa takaisin
+marmorialtaaseen, joka h‰ilyilee l‰pin‰kyv‰n‰ veten‰. Ymp‰rill‰
+ylenev‰t kahden puolen hoikat valkeat pilarit, jotka kevein‰ kohoovat
+kannattamaan aukonaista kattoa. Pilarien takana hiljenee silm‰
+katsomaan sein‰n hele‰sti yksiv‰risi‰ suunnikkaita, joita keve‰sti
+esiinastuvat pilasterit soinnukkaasti reunustavat ja joiden kirkkaalta
+pohjalta ruusuvyˆt‰ kantava Amor tuntuu liit‰v‰n katsojaa kohden. On
+hiljaista. Taampana aukenee uusien hiljaisten huoneiden pilaristoja,
+kevein‰ ylenevien pilarien juurilla n‰kyy siell‰ t‰‰ll‰ joku
+valkomarmorisen kuvapatsaan solavana ja tyyneen‰ seisova haamu,
+taaimpana, jatkuvien pilarien v‰litse n‰kee taustassa vehre‰n puiston
+lehvikˆn, jonka keskell‰ korkea suihkul‰hde kuuluu solinoivan.
+
+Hiljaista. Antinous istuu silkill‰ p‰‰llystetyll‰ pitk‰ll‰
+marmorijakkaralla, jonka nelj‰ jalkaa himme‰sti kuvastuvat permannon
+marmoriin, istuu hiljaa, polvensa nostettuna polvellensa ja kuuntelee
+hiljaisuutta. Silm‰ns‰ h‰ilyv‰t vedensuihkun kimaltavassa kaaressa,
+mutta pilarienkin kirkas seisonta on ylenemisen tuntona l‰sn‰ h‰ness‰,
+ja seinien tyyni rytmik‰s n‰ky tuntuu s‰vellytt‰v‰n‰ h‰nen sielullansa.
+Heijailevasti on huoneen koko humiseva rauha l‰sn‰ h‰ness‰, h‰n tuntee
+hyv‰iltyn‰ valkeitten marmorikuvien solakan tyyneen seisonnan pilarien
+v‰lill‰, tuudittuneena rauhana on sielunsa ja sointuneena mukautuu
+mielens‰ tuntemaan koko huoneen keijuilevaa levon humajointia,
+hiljenneen‰ kuuntelee h‰n suihkus‰teen loiskuavaa putoamista pisara
+pisaralta ja mielens‰ hel‰ht‰‰ jokaisen putoavan veden helmen
+hel‰ht‰ess‰ veden hiljaa p‰ilyv‰‰n kalvoon.
+
+
+
+
+VI.
+
+
+Marmorilavalla, jonka pilarien v‰litse n‰kee ylh‰‰lt‰ ilmaa vastaan
+riippuvan hinteloita h‰ilyvi‰ lehtioksia, ja jonka edess‰ alhaalla
+heleilev‰n‰ aukenee meren rannaton v‰lkkyv‰ peili, kummallakin puolella
+rannan ylenev‰ puoliympyr‰, joka hohtelee toisten marmorirakennusten
+kevytviheri‰isten puistikkojen reunustamia pilariryhmi‰, siell‰
+ylh‰‰ll‰ lep‰‰ Antinous marmori-istuimella ja katselee ajatuksiinsa
+unohtuneena ulos pilarien v‰litse meren ja ilmojen syliin.
+
+Siell‰ lep‰‰ Antinous istuimelleen valuneena ja silm‰ns‰ h‰‰myilev‰t
+pilarien ohitse meren peiliss‰, joka tyyneen‰ ja rannattomana avautuu
+edess‰. Niin ylenev‰t pilarit edess‰‰n kuin kevyen tyyntyneen mielen
+liihotuksisena ylentymyksen‰, oksien vapaa ilmaisa h‰ilyminen pilarien
+v‰liss‰ ilman syv‰‰ sine‰ vastaan on kuin sielun keve‰t‰ tuudittumista
+ja avaroituva pilvetˆn taivas, jonka loputonta sine‰ linnut
+sukeltelevat, ja joka lep‰‰ ‰‰rettˆm‰n‰ meren heijailevan piirin yll‰,
+tuntuu kuin valaistuksena ihmisess‰. Hele‰nkirkkaat pilaristot rannan
+ylenev‰ss‰ puoliympyr‰ss‰ kahden puolen tuntuvat kuin kuorojen
+ylt‰kirkkaana sointuna ihmisen mieless‰ ja harvalehtisten oksien
+tuudinta lempe‰ss‰ ilmassa pilarien v‰lill‰ tuntuu hivelev‰n‰ ja hyv‰n‰
+koko olossa. Avaraa ja seesteisen rannatonta on edess‰, kun siin‰ lep‰‰
+ja silm‰t, mit‰‰n katsomattomina, ep‰m‰‰r‰isin‰ harhailevat taivaan ja
+meren piiri‰, joka rajattomana avaroitumisena h‰lveilee ja v‰lkkyy
+edess‰.
+
+Niin lep‰‰ Antinous marmoripilaristossa meren edess‰ ja j‰seni‰ns‰
+heruu valuva kangastelu. Ei h‰n j‰sent‰ns‰k‰‰n liikahda kun h‰n lep‰‰
+sielunsa hyv‰ilem‰n‰ siin‰, eik‰ ajatustakaan her‰‰ kangastavassa
+mieless‰‰n, nauttivana raukeutena lep‰‰ h‰n vaan ja herkkyy n‰kemisens‰
+tuntona. Siin‰ istuimellaan pilaristossaan h‰n on kuin n‰kem‰ns‰ meren
+ja taivaan kepe‰n korkean kuvun ja kirkkaiden marmorirakennusten
+sulanutta, itsens‰ unohtanutta kuvastelemista.
+
+
+
+
+VII.
+
+
+Narkissosta katselee Antinous, Narkissosta marmorissa.
+
+Olisiko sinuna, uneksuva Narkissos? Sulouden aalto koko olentoa
+valumassa? Kumartuneena veden peilin ylitse, silm‰ herk‰htyneen‰ silm‰n
+n‰kemiseen, koko sielu ja olo yhten‰ seisahtuneena v‰ristyksen‰?
+
+Antinous seisoo ja katsoo, k‰tens‰ ovat vaipuneet sivuilleen, toga
+valuu toiselta olaltaan.
+
+Narkissos, suloutunut Narkissos, olisiko sinuna? Sielusi kylpee, ja
+joka j‰senesi on sulanut ihanuuden v‰ristykseksi. Etkˆ ik‰‰nkuin
+seisahdu silmiesi katsomiseen, ja eikˆ silmist‰si levitt‰ydy ik‰‰nkuin
+suloinen kuoleentumus jokaisen j‰senesi ylle? Haihdut ja h‰lvenet
+n‰kemyksesi ylle, koko olosi hyk‰htyy n‰kemykseksesi, ja kaikki muu
+viruu rauenneena ja h‰ipyv‰n‰ sinussa.
+
+Olisi, olisi sinuna, sulouteesi seisahtunut Narkissos, koko ruumis
+tunnosta kuoleentuvana, joka solunsa v‰rjynn‰ss‰ yhten‰ kauniiksi
+hyk‰htymisen‰. Nojaisi hervoton k‰si rannan kylm‰‰n paateen, olisi
+rinta ja koko vartalo hekumoituvaa raukenemista ja polvistuneet jalat
+menehtyv‰‰ hiutumista, mutta koko olo sulouden hukuttuvana valumisena.
+
+Antinous seisoo suorana, silm‰ns‰ ovat riutuneet suuriksi, k‰tens‰
+riippuvat heikkoina ja niiden suonia kalvaa hieno uuvuttava sairaus.
+
+Narkissos, joka sulaneena liukenet kuvasi n‰kemisen ylle, eikˆ ihminen
+kauniina ole ik‰‰nkuin tunteeksensa kukkuroitumista ja tunteeksensa
+kuolemista? Eikˆ ihminen kauneutensa halvauvana hetken‰ ik‰‰nkuin
+herk‰hdy koko olossaan ja ole kuin tulvivaa kumpuavaa tuntemisen
+aaltoa, jonka kantamana koko ihminen sis‰lt‰‰n liikkuu ja vuotaa esiin?
+Narkissos, joka i‰ksi olet silmiesi n‰kemiseen vangittu ja lumottu, ja
+jonka koko olo on hetken tunteen kukkuralla v‰ilymist‰, eikˆ kauneus
+ole ihmisen j‰‰mist‰ tunteeksi, jonka myˆt‰ h‰n h‰lvenev‰n‰ liukenee
+olemisensa jokaisesta halusta ja pyrkimyksest‰? Ihmisen lumoutumista
+ihanuuden v‰rjyv‰ksi aalloksi itsens‰ ja n‰kemisens‰ v‰lille?
+
+Antinous seisoo, seisoo liikkumatonna ja katsoo, togansa on valunut
+hartioilta alas ja lep‰‰ jaloissaan maassa, liikkumatonna h‰n seisoo ja
+katsoo, joka j‰senens‰ suloisesti lamauvana, kasvonsa v‰r‰htyneen
+j‰ykkin‰, kuvansa ylle hyk‰htynytt‰ Narkissosta.
+
+
+
+
+VIII.
+
+
+Niin hipuu kauneus ihmisen suonia kuin uuvutus. Tekee suonet sinisiksi
+ja kalvaa hiuduttavasti joka j‰sent‰. Niin kauneus valuu kuin hitainen
+ihana neste ihmist‰, joka hiljaa ja hiljaa hipuu jokaiseen
+verenpisaraan ja jokaiseen solun kudokseen ihmisess‰ ja raukasee
+jokaisen verenpisaran ja jokaisen solun suloiseksi ihmisess‰. On
+raukenemista, kauneudeksi raukenemista joka j‰seness‰‰n. Mit‰ tekisi?
+Ja miksik‰ tekisi? Kauneinta on lev‰t‰, kauneinta tunteinansa lev‰t‰.
+Miksi vaivautuisi tahtomaan ja toivomaan? Miksi ponnistaisi henke‰ns‰
+selke‰ksi ja kirkkaaksi? Miksi s‰ihkyisi tahtovaksi toivovaksi
+rohkeudeksi? Ihaninta on rauhana lev‰t‰. Raukeana tahdottomana rauhana.
+Jokaisessa ihon kudoksessa hieno hipuva raukeuden nautinto. El‰m‰,
+ulkopuolinen, kolea hantela el‰m‰? Vaivaavaa ja runtelevaa olisi sen
+kosketuksen alaisena olla, ep‰mukavaa ja tukalaa. Levoton ja h‰iritty
+olisi ihminen sen kovassa syliss‰. Ei ihminen kauneudestansa el‰m‰‰n
+tahdo her‰t‰, kauneutensa h‰ilyv‰ss‰, koko sielun ja olon hervottavassa
+unessa on ihmisen halu her‰‰m‰tt‰ v‰ily‰. J‰tt‰‰ koko ihmisell‰‰n
+itsens‰ nautinto-olonsa syleilyyn, kuten koko olemista ihanasti
+uuvuttavaan kylpyyn, niin on ihmisen halu, ja siin‰ kylvyss‰ tuudittua
+ihanaan uneksuvaan herpoutumistilaan, jossa ei toivo, eik‰ tahdo
+mit‰‰n, el‰‰ ja tuntee vaan ja viruu rauenneena. Kutoutua kuin
+pehme‰‰n, koko sielua ja oloa hyv‰ilev‰sti verhoavaan harsoon, niin
+halajoitsee ihminen olla, ja sen harsonsa verhoomana uinailla itsens‰
+ep‰mukavalta ja tyˆl‰‰lt‰ tuntuvasta el‰m‰st‰ hillittyyn ja hivelev‰‰n
+uneksumistilaan, jonka syliss‰ ihminen heruu nauttivaan hyv‰ilev‰‰n
+velttouteen. Kauneus, kauneus, kuin unnutus, hempe‰ raukaseva unnutus
+hiipii ja hipuu se ihmist‰, veltoksi heruneena ihanuuden herpoumuksena
+sulaa ja uneksuu ihminen sen syliss‰, eik‰ silm‰‰ns‰ tahtoisi avata sen
+raukasevassa syliss‰, jokainen solu ja jokainen verenpisara suloutuvana
+unenhumalana.
+
+
+
+
+IX.
+
+
+Antinous on vajonnut ajatuksiinsa, istuu avonaisessa pilaristossa,
+jonka yll‰ palmut heiluvat, ja vaivautuu syvemm‰lle ajatuksiinsa.
+K‰tens‰ ovat pujotetut toisen polvensa taakse ja otsassaan on syv‰
+ryppy, silm‰ns‰ katsovat totisina eteen.
+
+Mutta kun ihminen ei aina h‰ily kauneutena? Kun tulevat kolkot ja
+sammuvat hetket, jolloin koko olo on tuskallista tyhjyytt‰? Kun koko
+el‰m‰ melkein on kolkkoja tyhji‰ hetki‰?
+
+Hiljaa ja hitaasti pudistaa Antinous p‰‰t‰‰n, ja silm‰ns‰ j‰‰v‰t
+ep‰m‰‰r‰isen pohjattomina tuijottamaan yhteen kohtaan, niiden katse
+ik‰‰nkuin seisahtuu ilmaan edess‰.
+
+Niin sammunutta on ihmisess‰ v‰listi, niin mykk‰‰ ja pime‰t‰. Mieli
+uumoilee sekavana ja sakeana, ja kuin tukalassa k‰rsimyksess‰ tuntee
+el‰m‰n ymp‰rill‰. Niin tyhj‰n‰ ja nuutuvan laimeana uikottaa se el‰m‰
+ymp‰rill‰, ja sekavana tukaluutena tuntuu se piinaantuviin aistimiin.
+Niin on ihminen usein, ja uumoilee sielussaan kolkkona. Miksi on
+ihmisell‰ semmoiset sammuneet tukaluuden hetket? Ja miksi ovat useimmat
+el‰m‰n hetket niit‰ kituvia tukaluuden hetki‰? Niit‰ synkki‰ hetki‰,
+joina ihminen j‰ykkenev‰n‰ v‰rjˆtt‰‰ el‰m‰n yksitoikkoisuuden keskell‰?
+
+Katsovan Antinouksen kasvot v‰r‰htyv‰t viel‰kin totisemmiksi, ja
+silm‰ns‰ pysyv‰t entist‰ tuskallisempina.
+
+Miksi on ihmisell‰ sammuneet hetkens‰, jolloin h‰ness‰ ei v‰lky mit‰‰n,
+ja jolloin kaikki halu ja tahto on lamassa h‰ness‰? Miksi h‰ilyy
+ihminen ihanuuden syliss‰ toiset hetkens‰, kun sent‰‰n enin el‰m‰ns‰
+uumoilee pime‰n n‰‰ntymisen alla? Kolkolta tuntuu el‰m‰ kauneuden
+syliss‰ uneksuneelle, tyhj‰lt‰ ja tylylt‰ ja lohduttoman autiolta.
+Miks'ei saa el‰m‰st‰ kaikiksi hetkikseen h‰lvet‰ ja miks'ei aina saa
+hyv‰iltyn‰ kauneuden unena sulattaa kaikki koskettava el‰m‰
+tuudittavaksi s‰veltymiseksi itselleen? Surullista, surullista on el‰m‰
+ajatella, kauniina oleminen on vaan silm‰nr‰p‰yksen hyk‰htynyt tunne,
+kun taas el‰m‰, kelme‰ v‰ritˆn el‰m‰ tuikottaa ihmisen ymp‰rill‰
+loputtomat n‰‰ntyv‰t hetket, ja joka hetki sulkee h‰net tukalaan
+syliins‰. Surullista ja kolkkoa on ihmisen enin el‰m‰ ja tukaltuvana
+el‰‰ ihminen enimm‰t hetkens‰.
+
+Mutta eikˆ itse kauniina oleminenkin ole ihmisen sairautena k‰rsimist‰?
+Eikˆ kauniiksi v‰r‰htynyt ihminen juuri ole suurta sulattavaa surua?
+
+Antinouksen suuret surulliset silm‰t j‰‰v‰t tuijottamaan yh‰ yhteen
+kohtaan ilmassa, hiljaa ja ajatuksissaan kohottaa h‰n k‰tens‰
+pitelem‰‰n otsaansa.
+
+Kauniinahan ihmisess‰ on imem‰ss‰ niinkuin suuri sulattava kaiho? Kun
+sielu ik‰‰nkuin kasvaa itsest‰‰n, ja sulautuvana levitt‰ytyy
+katsottavan ylle, silloin on koko olo suloiseksi haikeudeksi
+pehmenemist‰, totiseksi, totiseksi v‰r‰ht‰‰ koko ihminen, silm‰‰nkin on
+niinkuin kihoisi kyynel ja katse h‰‰myilee kosteana ja herkk‰n‰.
+Totista suloista suruisuuden pehmeytt‰ on kauniina oleminen, ja
+kauniina hetken‰‰n liikkuu ihminen sulana kaihon ja suloisen
+surumielisyyden herkkyyten‰. Kipeytt‰, haikeaa, koko syd‰men
+herkytt‰v‰‰ kipeytt‰ on kauniiksi v‰ristynyt ihminen, ja ihmisen
+her‰‰minen kauniiksi on ihmisen sulamista sairaaksi, sielunsairaaksi.
+Onko siis itse kauniinaoleminenkin ihmisen hivuttuvaa riutumista ja
+k‰rsiikˆ ihminen kauneudessaankin? Mit‰ on siis ihminen ja ihmisen
+el‰m‰?
+
+Antinous j‰‰ yh‰ katsomaan eteens‰ ilmaan, silm‰ns‰ p‰ilyv‰t s‰rkyv‰n
+syviksi, kun h‰n yh‰ ep‰m‰‰r‰isesti tuijottaa eteens‰, tuontuostakin
+pudistaa h‰n hiljaa ja hitaasti kaunista kiharaa p‰‰t‰ns‰, ja silm‰ns‰
+tuijottavat yh‰ tuskallisina samaan kohtaan.
+
+
+
+
+X.
+
+
+El‰m‰ on kaipaamista, suurta ja alituista. Koko ihmisen olo ja sielu
+h‰ilyy ja keinuu suurena ja pohjattomana kaipauksena. Ihmisen halu,
+ainainen sis‰inen rajaton halu on huveta itsest‰‰n, huveta rajattomana.
+Kun ihminen v‰r‰ht‰‰ n‰kemyksens‰ kauneudeksi, on h‰nen halunsa h‰lvet‰
+sen n‰kemyksens‰ ylle unohtuneena ja itsest‰‰n hukkuvana. Kun maailma
+kangastaa taivaallisen hetken silm‰nr‰p‰yksellisess‰ hyk‰hdyksess‰
+h‰nen sieluunsa, on h‰nen ainoa el‰v‰ halunsa silloinkin koko
+sieluinensa olla n‰kemyksens‰ rajattomuuden t‰ydellisen‰, kaikki
+tuntevana peilin‰. Kun ihminen herkkyy ajatukseksi, on silloinkin h‰nen
+halunsa koko olollaan sulata ajatuksensa myˆt‰ ja itsest‰‰n liuenneena
+ajatuksellansa sukeltaa kauas ihaniin selitt‰m‰ttˆmiin avaruuksiin.
+Aina v‰r‰ht‰‰ ihmisess‰ kuin suuri ja hukuttava kaipauksen l‰ike, ja
+aina j‰tt‰ytyy h‰n joka teossaan t‰m‰n l‰ikkeen kannattamaksi.
+
+Niin on kuin kasvaisi ihmisen sis‰lt‰ aalto, joka jokainen hetki
+kukkurallensa kohoten nostaa ja kantaa ihmisen mielen mukaansa
+alituiseksi ulos ja ulos eteenp‰in kuohuamiseksi. Niinkuin mielen
+pohjalta se kaipaus kasvaa ja tulvahuttaa aina koko ihmisen mukaansa.
+Rajattomana raukenemisen haluna on ihminen sen kaipauksen syliss‰,
+jokaisen h‰nen ajatuksensa ja jokaisen h‰nen mielens‰ liikunnan
+sulattaa se usvaisaan keinuvaan syliins‰. Koko ihmisess‰ kytee ja
+hiutuu se ‰‰retˆn kaipaaminen ja jokaisessa ihmisen olotuntemuksessa se
+tulvahtuu esille. Olisi aina rajatonna, olisi aina itsest‰‰n
+h‰lvenev‰n‰, nousisi kuin ylt'yleisen‰ huuruna olemisensa rajoista ja
+tulvisi kaiken ylle.
+
+Niin on ihminen sis‰lt‰‰n kuin ylt'yleisen‰, joka taholle rajattomana
+pakkauvana liikkumisena ja nousuna, eik‰ koskaan ole ihmisen olo lepoa.
+Aina halajoitsee ihminen, aina liikkuu h‰n rajattomuuteen levitt‰ymisen
+haluna ja joka hetkens‰ on h‰n sis‰lt‰‰n kipe‰. Haikeata ja
+vaivanalaista on ihmisen olo aina ja valittava nyyhkyn‰ on h‰nen ainoa
+pohjainen tunteensa. Kun ihminen v‰risee kauniina, on h‰nen tuntonsa
+sulautumisen kipe‰t‰ halajointia, kun h‰n vet‰ytyy kokoon kylm‰n ja
+runtelevan el‰m‰n edess‰, sis‰llisyytt‰‰n h‰n silloinkin v‰risee ja
+kavahtaa sen el‰m‰n kovaa ja haavottavaa kosketusta. Aina on ihminen
+umeata tihe‰t‰ sis‰llisyyden vellontaa ja aina halajoitsisi h‰n
+j‰tt‰yty‰ t‰st‰ sis‰llisyydest‰‰n antauvan valumisen lievitykseen.
+Mihin saisi levitt‰yty‰, ett‰ siit‰ sielunsa raskaasta vellonnasta
+lievittyisi? Mihin saisi j‰tt‰yty‰, ett‰ sielu, k‰rsiv‰ sairastava
+sielu saisi levon ja lievityksen? Olisi el‰m‰ss‰ silm‰nr‰p‰ys, jonka
+ylle saisi ihanassa, helpottavassa unhotuksessa valua! Olisi el‰m‰,
+johon ihminen sielustaan saisi kuin ‰‰rettˆmyyteen, suloiseen,
+vapahtavaan ‰‰rettˆmyyteen h‰lvet‰! Olisiko miss‰‰n maailmassa sit‰
+‰‰rettˆmyyden n‰ky‰, jonka edess‰ vapahtuisi ihmisen sidottu sielu, ja
+jonka edess‰ ihminen i‰ksi lievittyisi sis‰llisyytens‰ tuskaisasta
+pingotuksesta? Voisiko ihminen maailmassa her‰t‰ hetkeen, joka
+hellitt‰isi vapaaksi ihmisen pakahtuvan vaivanalaisen rinnan, ja
+hivelisi tyveneksi ihmisen levottoman vellovan rinnan?
+
+
+
+
+
+
+IV. EGYPTISSƒ.
+
+
+
+
+Egypti, maa jonka l‰vitse Niil, aluton ‰‰retˆn Niil leve‰n‰ ja
+rauhallisena valuu ja jonka ymp‰rill‰ er‰maa avautuu keltaisena
+‰‰rettˆmyyten‰, Egypti, maa, jonka alati selke‰n taivaan alla
+suunnattomat pyramidit pime‰piirtoisina ja synkkin‰ ryhm‰kkˆin‰
+ylenev‰t, ja jossa er‰maitten keskell‰ sfinxit ‰‰nettˆmin‰ lep‰‰v‰t
+vuosituhantista kiviuntansa, liikkumattomilla silmill‰‰n tuijottaen
+vaikenevien aavikkojen ylitse ymp‰rill‰‰n.
+
+Majesteetillinen on mahtava Niil, siin‰ kun se taivaanrantaisen leve‰n‰
+hitaasti kulkee kulkuaan ja etenee matalain rantojensa ohitse. Leve‰n‰
+ja levollisena kulkee se Niil, yll‰‰n taivaan valtaava pilvetˆn
+sinikupu, kulkee tasaisena ja tyyneen‰ er‰maitten halki, joissa
+pime‰piirtoiset ja suunnattomat pyramidit seisovat vaikenevien
+aavikkojen keskell‰ ja joissa ainoana ‰‰nen‰ on vaan yksin‰isen
+hiipiv‰n shakaalin ulvonta taivaan rantaan asti liikkumattomana
+seisovan er‰maan keskell‰, kulkee se leve‰ ja levollinen Niil tyynen‰
+ja tasaisena mataloina aukenevain peltorantojenkin ohitse, jotka ovat
+alinomaisena ihmisten liikkeen‰ ja peltojen lainehtimisena, kulkee
+levollisena niidenkin ohitse ja etenee majesteetillisen hitaana
+ik‰‰nkuin yh‰ kulkisi i‰ti vaikenevia ja i‰ti liikkumattomia
+er‰maa-aavikkoja. Taivas tuntuu olevan ‰‰retˆn, siin‰ kun se paljaana
+ja pilvetˆnn‰ kaartuu levollisen Niilin ylitse, ja et‰isyydess‰
+matalalta yhtyy yhteen er‰maan tumman juovan kanssa ylt'ymp‰rill‰,
+matalaa taivaan rantaa vastaan kuvastaa siell‰ t‰‰ll‰ alavilla
+rannoilla joku yksin‰inen palmuryhm‰, joka yksin h‰iritsee taivaan
+rannan tasaisena levittyv‰‰ piiri‰ ylt'ymp‰ri.
+
+Ihmeellist‰ on Egyptiss‰, rajattoman taivaan piirin ja levollisen
+valtaavan Niilin maassa. Ihmisen mielest‰ katoo niinkuin aika, ja
+ihminen hupenee huomiosta. Miksi j‰isi huomio pieneen ihmiseen siin‰
+kun kulkee Niilin levittyv‰‰ mahtavaa povea, yll‰‰n taivaan valtaava
+kupu ja ymp‰rill‰‰n er‰maitten et‰inen keltainen ‰‰rettˆmyys? Miksi
+muistaisi nykyisen hetken siin‰ kun seisoo vaikenevan pyramidin edess‰,
+joka vuosituhannet on liikkumatonna katsonut Niilin levollista kulkua
+ohitsensa ja vuosituhannet ylennyt saman sinisen liikkumattoman taivaan
+kannen alla, sill'aikaa kun ihmispolvet ja valtakunnat sen juurella
+ovat vaihtuneet kuin liikkuvat pilvet?
+
+Egypti on i‰isyyden maa, jossa kaikki seisoo liikkumatonna ja ‰‰retˆnn‰
+ihmisen ymp‰rill‰. I‰isyyteen her‰‰ ihmisen mielikuvitus joka
+silm‰nr‰p‰ys siell‰, ja minne j‰‰kin katse, tuijottaa ajattomuuden ja
+‰‰rettˆmyyden kivett‰v‰ katse ihmist‰ vastap‰‰t‰. Siell‰ j‰‰hmettyy
+ihmisess‰ olevan hetken tunto ja itsest‰‰n huimaistuna seisoo h‰n
+ajattomuutta ja ‰‰rettˆmyytt‰ silm‰st‰ silm‰‰n ja j‰‰ sen lumoomaksi.
+
+
+
+
+I.
+
+
+Antinous seisoo pyramidilla, seisoo hiljaiseksi j‰‰hmettyneen‰ sen
+laella ja katselee liikkumatonna ymp‰rilleen.
+
+Edess‰‰n aukenee aavikko ‰‰rettˆm‰n‰ tasona, joka huimaavassa
+et‰isyydess‰ tasaisena puoliympyr‰n‰ yhtyy taivaan kaukaiseen matalaan
+rantaan. Sen tummankellerv‰n tason keskell‰ luikertaa Niil vaaleana
+vyˆn‰, valuen esiin ik‰‰nkuin taivaan et‰iselt‰ rajalta l‰henee se
+heikosti kiemurrellen ja levenev‰n‰ keltaisen aavikon keskitse ja
+paisuu viimein l‰heten leve‰ksi mereksi siin‰ kun se hitaana ja
+majesteetillisena valuu pyramidin kohdalla pyramidin ohitse, siit‰ taas
+jatkaen mutkittelevaa kulkuansa pohjoiseen matalan aavikon keskitse
+viimein kuin luikertavana hopeajuovana h‰viten silmist‰ pohjoisen
+taivaanrannan kuulakkaaseen v‰riin. Suunnattomana levitt‰ytyy ymp‰rill‰
+er‰maan keltainen tummeneva ‰‰rettˆmyyden syli, l‰hell‰, virran
+rannalla aaltoaa maanpinta heikkoina, tuskin tuntuvina kukkuloina,
+joilla siell‰ t‰‰ll‰ kasvaa joku yksin‰inen j‰ykk‰lehtinen palmu, mutta
+kauempana h‰vi‰‰ kaikki yksin‰iseksi tasaisuudeksi, joka tummenevana
+‰‰rettˆmyyden n‰kyn‰ levitt‰ytyy joka puolelle ja jonka katsomiseen
+kaikki aistit j‰ykkenev‰t.
+
+Antinous seisoo pyramidillaan, seisoo liikkumatonna ja katsoo
+et‰isyyteen ymp‰rill‰‰n. Allansa levenee joka puolella pyramidin
+suunnaton tumma kiviryhm‰.
+
+Kuinka mit‰ttˆm‰ksi tuntee itsens‰ siell‰ huimaavan pyramidin laella
+ymp‰rill‰ns‰ er‰maa ‰‰netˆn ‰‰rettˆmyys! Niin on niinkuin sammuisi
+omasta olemisestaan ja seisoo siin‰, joka tunto huumauvana. Silm‰t
+ik‰‰nkuin sokeuvat, kun yht‰mittaa tuijottaa sinne ‰‰rettˆmille
+silm‰nkannattimille ymp‰rill‰, ‰‰retˆn hiljaisuus on ihmisen ymp‰rill‰,
+niin ett‰ on kuin lamattu kuulemasta, korvissa vaan joskus ‰‰rimm‰isen
+hiljaisuuden kuurouttava humina. Ajatustakin huimaa kun katselee
+kivipaasia allansa, jotka vuosituhannen vuosituhannen j‰lkeen ovat
+lev‰nneet samoissa liitoksissaan, ja jotka kaukaisen menneisyyden
+ihmiset, joita ei mielikuvituksessaan jaksa kuvitella oikeen todella
+el‰neiksik‰‰n, ovat sovittaneet sijoilleen omien el‰vien k‰siens‰
+voimalla.
+
+Kuinka mit‰tˆn ja turha on ihminen! Antinous katselee kivi‰ allaan ja
+antaa silm‰ins‰ vaeltaa taivaan kupua ja er‰maan ‰‰retˆnt‰ syli‰.
+Kuinka turhaksi kuihtuu ihminen tunnossaan! Paasi lep‰‰ paaden p‰‰ll‰
+vuosituhannet liikkumattomuuden, ik‰‰nkuin i‰isyyden untansa, i‰isen‰
+ylenee yll‰ taivaan kupu, jolla aurinko aina samana vaeltaa kaarensa,
+i‰ti samana lep‰‰ ylt'ymp‰ri er‰maan ‰‰retˆn povi ja i‰isen‰, joka
+p‰iv‰ samana kulkee Niil kulkuansa. Ihminen, ihminen vaan el‰‰ p‰iv‰n,
+surkastuu toisena kuin kuivan er‰maan k‰rvenev‰ ruoho. Ihminen,
+sinun ymp‰rill‰si seisoo i‰isyys ajanjaksojen l‰vitse pysyv‰n‰
+vaihtumattomuuden ryhtin‰, ainoastaan sin‰ itse olet kuin hetken
+hehkuva tulenkipin‰n lento, joka kohta olet hupeneva kuolleena tuhkana,
+ja jonka el‰m‰ j‰lkeenp‰in on kuin unen muisto, jota j‰lkeenp‰in ei
+en‰‰ todeksi uskokaan. Antinous j‰‰ katsomaan sammaleisia kivi‰ allaan
+ja ajatuksensa seisahtuvat. Ne kivet on sijoilleen asettanut ihmisen
+toimelias k‰si, jokaisen liitoksen on sovittanut ihmisen taitava k‰si,
+miss‰ on se ihminen nyt, miss‰ on muistokin siit‰ ihmisest‰? Kivet
+lep‰‰v‰t kivien p‰‰ll‰ samoina kuin vuosituhannet sitte ja j‰‰v‰t
+tuleviksi vuosituhansiksi samaan liikkumattomaan lepoonsa, mutta
+jaksaako kuvailla sit‰ ihmist‰ joka liitti ne kivet sijoilleen,
+todelliseksi el‰neeksi ihmiseksi, joka n‰ki auringon ja joka vavistuen
+tunsi er‰maan ‰‰rettˆmyyden ymp‰rill‰‰n, niinkuin itse nyt? Tyhj‰‰n
+h‰lvenev‰ ja ohitsemenev‰ on ihminen, ik‰‰nkuin meren nouseva, hetken
+el‰v‰ ja sitte i‰ksi sammuva aalto. Ik‰‰nkuin hetken kest‰v‰ tuulen
+humu on ihmisen el‰m‰, joka hetken liehuu el‰m‰ns‰, mutta kohta on
+ohitse taas ja kaikki ymp‰rill‰ yht‰l‰isen‰ j‰rk‰ht‰m‰ttˆm‰n‰
+muuttumattomuutena, ik‰‰nkuin se tuulen humu ei ikin‰ olisi
+humissutkaan sen liikkumattomuuden keskell‰. Turha on ihminen ja turha
+ihmisen olemassa olo ja j‰lke‰j‰tt‰m‰tt‰ h‰vi‰‰ ihminen el‰m‰st‰.
+
+Antinous on j‰‰nyt tuijottamaan kiviryhm‰kkˆˆn edess‰‰n ja silm‰ns‰
+ovat j‰ykenneet. V‰hitellen selkenee h‰nen katseensa taas, h‰n katsoo
+yh‰ kiviryhm‰kkˆˆn allansa, mutta mieless‰‰n sulavat hereille ik‰‰nkuin
+uudet ajatukset. Eikˆ ihmisess‰kin ole rajaton el‰m‰? Eikˆ ihminenkin
+hetkin‰‰n liiku rajattomana? Antinous tuntee yht‰haavaisesti koko sen
+suunnattoman kiviryhm‰n haahmon allansa, mutta samassa tuntuu h‰ness‰
+myˆs er‰maan autio ja rajaton avaroituminen ymp‰rill‰ ja taivaan i‰inen
+korkeus yll‰ ja h‰n ik‰‰nkuin j‰rk‰htyy koko olossaan. H‰n tuntee kuin
+omana sielunaan sen er‰maan rajattoman uumoilun, rajattomana ylenee ja
+kaareutuu mieless‰‰n taivaan ‰‰retˆn kupu ja kivien suunnaton
+levitt‰yv‰ ryhm‰ allansa tuntuu kuin liikahtavan el‰v‰ksi ja keinuvana
+kannattavan h‰nen sieluansa. Kaikki sulaa sieluksensa ja vavahtuneessa
+silm‰nr‰p‰yksess‰ on niinkuin purjehtisi h‰n pyramidinsa syliss‰
+ajattomien aikojen l‰vitse ja n‰kisi yht‰haavaisena hyk‰htyneen‰ unena
+aikojen vallettuvan muuttuilemisen. Hetken on kuin kangastaisi
+silmiins‰ laajan korkean kaupungin keinuva n‰ky aavikolla pyramidin
+edess‰, h‰n n‰kee sen selv‰n‰ ja kirkkaana piirtyv‰n keltaista er‰maata
+vastaan, n‰kee sen s‰rmikk‰‰t muurit ja tasaiset katot ja kuulee
+katujen vilkkaan humun, samassa h‰lvenee koko kaupunki silmist‰ kuin
+n‰kym‰ttˆm‰n k‰den pyyhk‰sem‰n‰ ja er‰maa levitt‰ytyy vaan tyhj‰n‰ ja
+tummana edess‰‰n. Seuraavana hetken‰ on kuin n‰kisi h‰n pyramidien
+sivut yht'‰kki‰ her‰‰v‰n h‰linˆiv‰‰n el‰m‰‰n, tummia vilkkaita ihmisi‰
+liikkuu, kiskotaan suuria suunnattomia paasia ylˆs ja kuulee vasaroiden
+el‰v‰n kalkkeen, h‰linˆiv‰n‰ kirjavana liikkeen‰ ja ihmisten
+toimeliaana vilin‰n‰ ovat pyramidin sivut, mutta samassa n‰kyv‰t ne
+taas kuolleena pime‰n‰ kiviryhm‰kkˆn‰ edess‰, joka seisoo kuin
+i‰isyyden j‰ykk‰n‰ vaarumattomuutena. Suuri suunnaton sotajoukko
+ilmestyy aavikolle pyramidin edess‰, hetkess‰ on koko keltainen er‰maa
+vilkasta liikkuvaa h‰lin‰‰, sotavaunujen ja ihmisten vilin‰‰, Niili‰
+kattaa sotalaivojen paljous, joiden mastomeress‰ pitk‰t kirkasv‰riset
+viirit iloisesti heiluvat, seuraavassa silm‰nr‰p‰yksess‰ n‰kee senkin
+n‰yn selitt‰m‰ttˆm‰sti sammuvan silmien edess‰, ja er‰maan taas vaan
+aukeavan ymp‰rill‰ ‰‰rettˆm‰n‰ liikkumattomuutena ja vaikenemisena.
+
+Niin seisoo Antinous pyramidin laella liikkumattomaksi j‰‰hmettyneen‰
+ja n‰yt kulkevat sieluansa. V‰r‰htyneen‰ seisoo h‰n ja vavahtunutta
+sieluansa leimuu ihana ilo. Eikˆ ihminenkin silm‰nr‰p‰yksitt‰in
+v‰l‰htele i‰isyyden hyk‰htyneen‰ tuntemuksena? Eikˆ ihminen hetkess‰
+joskus aukene i‰iseksi ik‰‰nkuin yht'‰kkisen salaman valaisemana?
+
+I‰inen on ihminen silm‰nr‰p‰yksitt‰in! Yht‰haavaisesti on h‰n kaikkea
+ymp‰rill‰‰n, aikojen l‰vitse upottautuu h‰nen tunteensa ja syleiltyn‰
+sulaa h‰nen mielens‰ hetken ‰‰rettˆmyyden t‰ydelliseksi hymin‰ksi.
+ƒ‰retˆnn‰, ‰‰retˆnn‰ p‰ilyy ihminen, kun h‰n itsest‰‰n unohtuvana
+vavahtuu i‰isyyden tunnoksi ymp‰rill‰‰n. Vapisuttavan ihanaa on ihmisen
+olla, kun h‰n sieluineen sulaa n‰kemyksens‰ ylle ja sieluineen h‰lvenee
+n‰kemykseksens‰, l‰ikky‰v‰‰ ihanuutta on ihminen silloin ja rajattomana
+p‰ilyy h‰nen olonsa. Miks'ei ratkekkin ihminen ihanasti olemisesta
+katsomisen rajattomana hukuttavana hetken‰?
+
+Antinous seisoo pyramidill‰‰n, niinkuin ‰‰rettˆm‰n‰ keinuvana ryhm‰n‰
+tuntuu se pyramidi kannattavan ajatustunnelmoimisiaan, silm‰ns‰ ja
+sielunsa keinuu yht‰haavaisen p‰ilyv‰sti sen pime‰ss‰ kannattavassa
+ryhm‰ss‰, aavikon ‰‰rettˆm‰ss‰ ‰‰nettˆm‰ss‰ levenemisess‰ ymp‰rill‰ ja
+Niilin vaaleassa vyˆss‰, joka mutkitellen luikertaa alavien
+lakeuksiensa keskitse. Miks'ei j‰t‰ ihminen itse‰ns‰ katsomuksensa
+unohtuneeseen, kaikkituntevaan hetkeen ja vapahdu ihanasti el‰m‰st‰?
+
+
+
+
+II.
+
+
+Kuolleiden ‰‰nettˆm‰n kaupungin keskell‰ seisoo Antinous, edess‰‰n
+kivijalustalla lep‰‰v‰ Sfinxi.
+
+Lep‰‰ Sfinxi kivijalustallaan, tuijottaen kivisilmill‰‰n eteens‰,
+kivik‰p‰l‰ns‰ oiennettuna. Sfinxin takana n‰kee laajana ja
+matalana avauvaan holvistoon, joka n‰kyy silm‰‰n loppumattomina,
+vuorestahakattuina pilaririvistˆin‰, jotka viimein h‰vi‰v‰t n‰kyvist‰
+kattaavan holvisuojan umpinaiseen pimeyteen. Sivulla sfinxist‰ seisovat
+kummallakin puolella kuningasten suunnattomat kuvapatsaat, ne istuvat
+liikkumattomina, k‰det kummallakin polvella, katse korkealta ihmisen
+ylitse j‰ykk‰n‰ kaukaisuudessa. Taampana nousevat ylt'ymp‰ri ilmaan
+louhittujen vuorien aaveelliset ja kaameanpaljaat haahmot.
+
+Kuin kivettyv‰n‰ seisoo Antinous siin‰ sfinxin edess‰, silm‰ns‰
+liikkumattomassa sfinxiss‰. Niin herkk‰muotoiset ovat sen sfinxin
+kasvot, kuin v‰r‰htyneen‰ hempenee mieli niiden sieluun sulavaa muotoa
+tuntiessa, mutta sitte tuijottavat niist‰ kasvoista harmaat
+liikkumattomat silm‰t, jotka kivett‰v‰ss‰ kylmyydess‰ ik‰‰nkuin
+katsovat ihmisen puhki ihmisen ohitse ja sielu ik‰‰nkuin j‰‰tyy sen
+katseen kohdatessa. Sfinxin rinnatkin vellovat hempeyten‰ silm‰‰n ja
+sulana ja halaavana j‰‰ katsomaan niiden v‰r‰hdytt‰v‰‰ naisellista
+kauneutta, ja olkap‰itten solava ja puhdas muoto, joka hyv‰n‰ ja
+hienona liikutuksena tuntuu sieluun, saa ihmisen antauvasti
+pehmenem‰‰n. Niin velloo Antinous v‰r‰htyv‰n‰, kun h‰n katsoo sfinxin
+rintaa, ja sielunsa valuu sulana nautinnonhaluna sit‰ hyv‰ilev‰n‰
+hempeyten‰ tuntuvaa rintaa, mutta samassa kohtaa h‰nen silm‰ns‰ taas
+sfinxin j‰ykist‰v‰n kivikatseen, ja h‰n n‰kee jalustalle oiennetun
+sfinxin suonikkaan leijonak‰p‰l‰n, jonka k‰yr‰t voimakkaat kynnet
+ik‰‰nkuin liikahtelevat, ja samassa hyytyy kuin kivetys suonissansa.
+Kivett‰v‰sti tuntee h‰n samana hetken‰ kuningasten suunnattomat,
+liikkumattomina istuvat kivipatsaatkin ja matalalakisen pime‰n
+pilaristoaukenemisen edess‰‰n ja seisoo kuin joka tunnossaan
+j‰ykkenev‰n‰.
+
+Ne kuninkaat istuvat mykkin‰ pime‰muotoisina paikoillaan k‰det
+polvillaan ja katsovat, p‰‰t j‰yk‰sti suorina liikkumattomasti
+korkealta ihmisen ylitse kallioiden er‰maisiin aukeuksiin ymp‰rill‰, ja
+sfinxin takana seisovat pilarit loputtomina pimeyteen h‰vi‰vin‰
+rivein‰, jotka mataloina kannattavat lakeana levittyv‰‰ katon
+holvikkoa. Mielikuvitus j‰ykistyy, kun siin‰ katselee niit‰
+liikkumattomia patsaita ja pilarien p‰‰ttym‰tˆnt‰ mets‰‰, ja kun
+ajattelee ett‰ ne samat kuningaspatsaat ja samat lakeat pylv‰sholvit
+ovat seisoneet, edess‰‰n sama lep‰‰v‰, eteens‰ selitt‰m‰ttˆm‰sti
+tuijottava sfinxi vuosituhannen vuosituhannen j‰lkeen samaa
+liikkumattomuuden untansa. Niin niinkuin kolkkonee mielikuvitus ja
+ajatuksetkin j‰hmettyv‰t tuijottaviksi siin‰ kuolleen ja aution
+liikkumattomuuden keskell‰. On kuin j‰ykkenisi itse sen i‰isen‰
+seisovan kivettymyksen keskelle, ja kuin j‰‰tyisi el‰m‰st‰, rinnan
+ainoana tuntona sfinxin katseen selitt‰m‰tˆn ja kylm‰ hyydytys.
+
+Vai onko ollenkaan el‰m‰‰? Eikˆ lep‰‰ koko maailma silm‰nr‰p‰yksen
+kivett‰m‰n‰, oma syd‰nkin lyˆm‰tˆnn‰? Kolkkona, kaameana kiviunena
+kaikki, aikakin h‰vinneen‰? Antinous katsoo kuin j‰ykistyv‰n‰
+ymp‰rilleen. Niin on kuin j‰‰hmettymisen silm‰nr‰p‰ys itsess‰‰n, ja
+kolkkona hyytyy h‰nen mielikuvituksensa. Kaameat kivikasvot tuntuvat
+veress‰ns‰, tuijottavain elottomain silmien hyydytys kulkee j‰isen‰
+j‰seni‰ns‰. Eikˆ koko maailma ole silm‰nr‰p‰yksess‰ seisahtunut
+ajattomaan kuolemiskivettymiseen? Eikˆ koko el‰m‰ ole hetkess‰ hyytynyt
+kiveksi?
+
+Vai onko koko el‰m‰ muuta kuin kivettymist‰? El‰m‰, j‰‰nkylm‰, ankea ja
+autio, onkokaan se muuta kuin ihmisen j‰‰t‰v‰‰ kammottamista? Niinkuin
+suunnatonta ja muodotonta vierauden ja kylmyyden hirmua on el‰m‰ ja
+maailma, jossa joka hetki kolkot ja pime‰t kivetyskasvot ja
+kivetyssilm‰t tuijottavat ihmiseen, ja jossa ihmisen v‰rjyv‰ mieli joka
+hetki halvautuu hyydyttyv‰n‰ kammostumisena. Hetkeksi siin‰ kovassa
+liikkumattomassa el‰m‰ss‰ unohtuu silm‰ sfinxin hempe‰n‰, ja sielulle
+hyv‰ilyn lievityksen‰ tuntuvaan rintaan, silloin sulaa koko sielussaan
+hyv‰iltyn‰ ja herkkyv‰n‰ ja hiipii koko olollaan sen sfinxin
+hempeytt‰v‰n tuudittavan rinnan ylle ja on joka solussaan halajointia
+ja sulaumusta ja herkkyyden valuntaa, mutta samassa jo kohtaa silm‰
+sfinxin katseen ja silm‰nr‰p‰yksess‰ hyytyy ihminen j‰ykistyv‰ksi
+kammoksi taas. Kylm‰n‰ ja vieraana hirmuna tuntuu paljas el‰m‰ ihmiseen
+ja kammostuvana kangistuu ihmisen sielu sen edess‰. El‰m‰ on ‰‰retˆnt‰
+ja kovaa autiutta, jonka keskell‰ ihmisen jokainen tunto j‰‰hmettyy
+kivenlyˆm‰ksi ja h‰d‰ns‰ik‰hdykseksi.
+
+Niin seisoo Antinous ja ajattelee Kuolleiden Kaupungissa, ymp‰rill‰‰n
+pime‰t ja liikkumattomat kuningasten patsaat, edess‰‰n kivetyssilm‰inen
+sfinxi, leijonak‰p‰l‰ oiennettuna.
+
+
+
+
+III.
+
+
+Mutta mit‰ onpi el‰m‰? Onko se kammottavuutta, jonka keskell‰ ihmisen
+jokaista suonta kivett‰v‰ h‰t‰ lamaa? Vai onko se hyv‰‰ ja lempe‰t‰
+herkkyyden katsetta, jonka edess‰ ihminen ihanasti v‰r‰htyy sielunsa
+sulaksi liikutukseksi? Kumpaa se on, suurta ja kylm‰‰ vierauden
+kosketustako, vai lempe‰n liikutuksen syleily‰, sill‰ kumpanakin tuntuu
+se syk‰ht‰v‰lle ihmiselle?
+
+Toisinaan on ihminen el‰m‰n edess‰ paljasta haikeata nautinnon
+sulaumusta. Valuu herkkyneen‰ ihanana v‰r‰htelev‰n maailman ylle, ja
+ainoana suloisena kipeyten‰ on ett'ei saa viel‰ liuenneempana j‰tt‰‰
+itse‰ns‰ sen ihanatuntoisen maailman ylle. Kaikki ymp‰rill‰ tuntuu kuin
+sielun suloiselta hyv‰ilylt‰, jokainen tuntoon virkoava huomio
+maailmasta v‰r‰htyy ihanasti mieleen, niinkuin sielun lievityst‰ on
+kaikki, ja mihin silm‰ j‰‰kin, sointuu sielu sulana kohta n‰kemyksen
+mukaan ja p‰ilyy t‰ytettyn‰ ja tyydyttyv‰n‰. Koko maailma on silloin
+joka ilmiˆss‰‰n mielelle kuin suloinen ja lempe‰aaltoinen lep‰‰myksen
+meri, jonka hyv‰ilev‰‰n syliin on ihanaa j‰tt‰yty‰, ja ihmisen ainoana
+suurena toivona on silloin viel‰ v‰littˆm‰mp‰n‰ tuntemuksena valua sen
+suloisuusmeren tuudittavain aaltojen mukaan. Niin on niin‰ hetkin‰‰n,
+kuin olisi koko olo maailman olon s‰estyst‰, tahtoisi kummuta itsest‰‰n
+sen maailman ylle, eik‰ ole mit‰‰n ihmisess‰, ei yht‰‰n tunnetta eik‰
+yht‰‰n j‰sent‰, joka ei haikeutuisi halusta valua siksi tuntemiseen
+h‰ipymiseksi. Niin tuntuu el‰m‰ joskus suloisena ja sielua hyv‰ilev‰n‰.
+
+Mutta sitte tuntuu el‰m‰ toiset kerrat taas kuin j‰‰hmett‰v‰ kova
+kolkkous, jonka edess‰ ihminen hyytyy jokaisessa tuntonsa
+syk‰hdyksess‰. Niin silloin n‰kyy maailma kuin tylyn‰ ja runtelevana
+autiutena ihmisen ymp‰rill‰, uhkaavana ja kovana seisoo se ihmisen
+edess‰ ja s‰ik‰hdytt‰‰ h‰nen jokaisen tuntonsa v‰r‰hdyksen
+kangistuvaksi kammoksi. Kuin rautaisilla liikkumattomilla kasvoilla
+tuijottaa se ihmiseen, kaameuttaa h‰nen sielunsa j‰iseksi
+kamaluudentunnoksi, ja halvaa jokaisen h‰nen her‰‰v‰n tunteensa
+puistattavalla pelolla. Pelottava on el‰m‰ joskus, kaamea ja
+kammottava, ja n‰kyy ihmiselle aaveellisen tyhjyytens‰ ja kylmyytens‰
+paljaudessa, sen n‰yn edess‰ j‰‰tyy ihmisen joka j‰sen sis‰llisest‰
+kammosta ja verens‰ heltee hitaasti vieriviksi kivihelmiksi suonissaan,
+helpottumattomaksi t‰r‰htyneeksi s‰ik‰hdykseksi seisahtuu koko olonsa.
+
+Onko el‰m‰ nyt siis ihmisen ymp‰rill‰ aukenevaa pelotuksen tuijotusta,
+jonka edess‰ ihminen joka olonsa ja tuntonsa kudoksessa j‰‰hmettyy? Vai
+onko se sulaa sielun hyv‰ily‰, jonka haltuun hurmauvassa unhotuksessa
+halajoitsisi h‰lvet‰, ikin‰ siit‰ ihanuusv‰r‰htymisest‰‰n virkoamatta?
+Vai onko el‰m‰ kumpaakin, onko el‰m‰ sek‰ j‰ykist‰v‰‰, ihmisen tyhj‰ksi
+lamaavaa suuruuden autiutta, ett‰ myˆskin ihmisen syliins‰ sulkevaa ja
+ihmisen syliss‰‰n autuaaksi tyydytt‰v‰‰ armon kosketusta, onko el‰m‰
+niinkuin sfinxi, joka kivenkylm‰n‰ lep‰‰ i‰isyysoloansa, mutta
+jonka rinnoille ihmisen olisi suuri sairas halu sanomattomassa
+nautinnonhukunnassa h‰lvet‰? Onko el‰m‰ kivij‰yk‰t leijonak‰p‰l‰ns‰
+oientava ja hyydytt‰vill‰ kivisilmill‰‰n tuijottava sfinxi, jonka
+rinnoille sulana sieluna valuisi, mutta jonka silm‰yksen edess‰
+j‰ykistyv‰n‰ tyrehtyy jokaisessa verens‰ pisarassa? Onko el‰m‰ sulouden
+ja kammotuksen kivisfinxi?
+
+Sulan suloinen el‰m‰, kolkko ja runteleva el‰m‰! Pelvon ja h‰distyneen
+tuskan lamaamana kaameutuu ihminen jokaisessa olonsa sopukassa el‰m‰n
+edess‰. Joskus taas sulaa h‰n sen saman el‰m‰n edess‰ ihanuuttaan
+haikeaksi sulousnyyhkyn‰ksi ja herkkyneeksi onnen liikutukseksi. Miksi
+vaihtelee ihmisen olo niin? Miksi her‰‰ ihminen, kun h‰n kerran on
+saanut sulata onnena herkkym‰‰n, miksi her‰‰ h‰n siit‰ en‰‰ el‰m‰n
+kovaa paljautta tuntemaan? Miks'ei j‰‰ ihminen taintuneena, i‰ksi
+taintuvana el‰m‰nsfinxin suloisille sulouttaville rinnoille, ja huku
+niiden ylle hurmaukseen kuolevana! O el‰m‰, el‰m‰, joka tuo kylm‰n
+tunnon ihmisen joka j‰seneen, joka joskus hetkitt‰in halvaa ihmisen
+jokaisen tunnon ja jokaisen ajatuksen j‰iseksi s‰ik‰hdykseksi, el‰m‰,
+jolla on sfinxin kylm‰ tunnoton kivikatse ja sfinxin k‰yr‰kynsinen
+kivenraskas leijonak‰p‰l‰, miks'ei sen el‰m‰n edest‰ halajoitsisi i‰ksi
+h‰lvet‰ hetken‰, jolloin sen saman el‰m‰n rinta velloo sulana hyv‰ilyn
+tuntona ihmisen edess‰, ja jolloin h‰n ihanoituvassa lievityksess‰ voi
+koko sieluineen juosta sen herk‰n ja sulaneen hempeyden ylle! Kun
+luonto ja maailma avautuvat sulattavana hyv‰ilyn sylin‰ ihmisen
+edess‰, kun maailma ja ihmisen ihanoituva sielu liittyv‰t yhteen
+i‰isyys-syleilyyn ja ihminen kaikkine aisteineen ja koko v‰r‰ht‰vine
+oloineen raukenee sen maailman ylle, miks'ei h‰n silloin i‰ksi
+halajoitsisi sammua siihen onnensa hyk‰hdykseen ja i‰ksi lievittyneen‰
+unohtaa koko muun el‰m‰n! O, kun sammuisi ihminen ihanana hetken‰‰n,
+kun lakkaisi el‰m‰st‰ hyk‰htyneen‰ ihanuuden hetken‰‰n, i‰ksi silloin
+lievittyisi ihminen olemisesta ja i‰ksi lauhtuisi ihmisen vapahtuneessa
+sielussa olemisen pime‰, umea pakotus!
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Niili‰ liukuu Antinous venheess‰, seisoo kallistuneen venheens‰
+partaalla, ja katselee viev‰‰n veteen, jolla kuplat leikkiv‰t, toga on
+valunut jalkoihinsa paljaalta vartaloltaan.
+
+Aurinko on laskussaan taivaan rannalla, Niil lep‰elee ymp‰rill‰ kuin
+suunnaton, hiljaa liekkuva kultakansi. Kaukana viivauvat iltataivaan
+syleilev‰‰ kultaa vastaan matalain rantojen haamut, joista erottaa
+siell‰ t‰‰ll‰ jonkun ihmisasunnon tai palmuryhm‰n tummat ‰‰riviivat.
+
+Siin‰ seisoo valtaavan, levenev‰n kultaisen Niilin keskell‰, liukuvassa
+venheess‰‰n Antinous, ja katselee, paljaalla vartalollaan veden
+liekkuva kuvastus, veteen venheen vierell‰, katselee kullanruskoa
+iltaisen maailman ylitse.
+
+Syvin‰ p‰ily‰v‰t silm‰ns‰, kun h‰n liikkumatonna seisoo siin‰ ja
+katselee veteen venheen vierell‰, johon kallistunut venheens‰ ja
+seisova paljas vartalonsa heitt‰‰ v‰ilyv‰n viherj‰nkultaisen varjon, ja
+jossa venheen liikunnan synnytt‰m‰t kuplat hiljaa j‰‰v‰t taakse, alla
+avautuu taivaan kirkas kuvastus rajattomana kupuna, jonka syliss‰ joku
+veden h‰ilytt‰m‰ pilvi keve‰n‰ leijaa. Viel‰ syvempin‰ n‰kyv‰t
+silm‰ns‰, kun h‰n hiljaa nostaa ne ja j‰‰ pitk‰ksi hetkeksi n‰kem‰‰n
+Niilin kultaista pintaa ja taivaan pohjatonta kirkkauskantta vastaan
+n‰kyv‰in rantojen tummanv‰ritˆnt‰ vyˆt‰. Silmiss‰‰n on syv‰ ja harras
+syttymys, siin‰ kun h‰n hiljaa ja liikkumatonna katselee.
+
+Niin seisoo Antinous liukuvassa venheess‰‰n ja katselee vuoroin
+virran viev‰‰ kuplehtivaa vett‰, jonka syliss‰ taivas ‰‰rettˆm‰n‰
+keinuu, vuoroin ymp‰rˆiv‰n maailman ‰‰retˆnt‰ v‰lk‰hytt‰v‰‰
+kultasilm‰nr‰p‰yst‰, seisoo liikkumatonna liukuvassa venheess‰‰n,
+paljaalla vartalollaan hyp‰htelee veden kuulakas, kullalle v‰l‰htelev‰
+kuvastelu. Seisoo h‰n siin‰ liikkumatonna, toinen k‰tens‰ rinnalla,
+toinen rentona riippumassa sivullaan, huulensa nauttivasti
+puol'avoimina.
+
+Niin liukuu venhe, ja Antinous seisoo, Niil kuvastelee kultaisena ja
+rantojen viivat v‰istyv‰t tummemmiksi veden ja taivaan kullan keskelle.
+Hetki tyk‰ht‰‰ hetken j‰lkeen, Antinous seisoo yh‰ ja katselee
+ymp‰rilleen kallistuneen venheens‰ partaalla, illan viile‰ ilma
+hyv‰ilee paljaita j‰seni‰ns‰, hiljaa liukuu venheens‰ virran
+kultakantta.
+
+Niin kuluu hetki hetken j‰lkeen, aurinko on l‰hennyt taivaan rantaa ja
+maailma muuttuu ylt'yleiseksi kullaksi, jonka syliss‰ rantojen viivat
+n‰kyv‰t ainoastaan ep‰selvin‰ juovina. Silloin viimein kun
+auringonsilm‰ on ik‰‰nkuin sulkeumassa taivaanrannan k‰tkˆˆn ja sen
+viimeinen hyk‰htynyt katse punervana hohteena leikkii maailman
+kasvoilla, silloin Antinous yht'‰kki‰ n‰kyy liikahtavan, silm‰ns‰
+syvenev‰t ja suurenevat hetkess‰ ja kasvonsa v‰r‰ht‰v‰t ‰‰retˆnt‰
+k‰rsiv‰‰ vakavuutta, kun h‰n nyt ik‰‰nkuin nousee korkeammaksi ja
+viimeisen auringon s‰teen mukana katsoo ymp‰rilleen. Niinkuin sis‰lt‰‰n
+valaistuna seisoo h‰n, ja rintansa liikkuu, kuin polttaisi sen jokaista
+j‰nnett‰ sanomaton kuoleuttava ihanuus, silm‰ns‰ katsovat hyk‰htynein‰
+ymp‰rille, kun nyt koko maailma palaa viimeisen auringon s‰teen
+kultana. Kun viimein aurinko on vaipumassa varjoon, ja ainoastaan sen
+viimeinen s‰de leikkii kelmenev‰ss‰ ilmassa, silloin ottaa Antinous
+askeleen venheest‰‰n, silm‰ liitettyn‰ siihen v‰istyv‰‰n aurinkoon
+ottaa h‰n askelensa, valkea jalkansa k‰tkeytyy veden kalvoon venheen
+vierell‰, sinne veden helmaan vajoo Antinous hitaasti kokonaan, katse
+viel‰ viimeiseksi kirkastuneena kohotettuna ‰‰rettˆm‰n taivaan
+kultasyliin ja auringon viimeiseen sammuvaan silm‰ykseen. Hetki
+j‰lkeenp‰in hoippuu Niilin kantta tyhj‰ liukuva venhe ja auringon
+viimeinen kuoleva s‰de v‰lkkyy kultaisesti veden renkaissa, jotka ovat
+her‰nneet venheen vierell‰ vedenkannessa ja hiljaa levit‰iksev‰t, kohta
+sammuvat ne renkaatkin liikkumasta ja aurinko h‰ipyy, viile‰n‰ ja
+kosteana levitt‰ytyy yˆn haalea kelmeys Niilin ylle ja taivas sammuu
+v‰rittˆm‰ksi.
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Antinous, by Volter Kilpi
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 41053 ***