diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 34809-8.txt | 6292 | ||||
| -rw-r--r-- | 34809-8.zip | bin | 0 -> 122943 bytes | |||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
5 files changed, 6308 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/34809-8.txt b/34809-8.txt new file mode 100644 index 0000000..29111ea --- /dev/null +++ b/34809-8.txt @@ -0,0 +1,6292 @@ +The Project Gutenberg EBook of Uusia kertomuksia, by Magdalena Thoresen + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + + +Title: Uusia kertomuksia + +Author: Magdalena Thoresen + +Translator: Hanna Favorin + +Release Date: January 1, 2011 [EBook #34809] + +Language: Finnish + +Character set encoding: ISO-8859-1 + +*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK UUSIA KERTOMUKSIA *** + + + + +Produced by Tapio Riikonen + + + + + + +UUSIA KERTOMUKSIA + +Kirj. + +Magdalena Thoresen + + +Suomensi H. F. [Hanna Favorin] + + +Wickström, Helsinki. +J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa, +1883-84. + + + +SISÄLLYS: + +Ensimmäinen vihko: + + I. Kirkossa + II. Olli-poika +III. Lukne-talo + +Toinen vihko: + + I. Niilo + + + + + + +ENSIMMÄINEN VIHKO. + + + + +I. + +Kirkossa. + + +Oli iltapäivällä. Pilvet riippuivat harmaina ja raskaina yli kaupungin; +näytti siltä kuin olisi aurinko aikaa sitten laskenut, ja illan väritön +yksitoikkoisuus peitti maan. Mutta vähitellen sumu laskeutui +ylimmäiseltä tunturiharjalta alas keskimmäisille pengerryksille ja +muodosti ikäänkuin esiripun lehdittömien puiden ja pensaiden yli. +Silloin yht'äkkiä ylimmäinen ilmakerros selkeni; milt'ei samassa +hetkessä aurinko tuli näkyviin, ja yksitoikkoisen, värittömän ilman +läpi tunkivat iloiset, riemulliset säteet. Mutta se oli ainoastaan +hetken ihanuus; tunturin-rinne punoitti jo kohdatessaan laskeuvaa +auringonkehää, -- ja kuitenkin se oli kylläksi karkoittamaan +vuorokautista varjoa ja uudestaan herättämään uskoa ijäiseen valoon. + +Oi siunattu olkoon tämä loistava auringon säde! Tuhat kertaa siunattu +sille, joka keskellä surun pimeyttä äkisti tuntee että Jumalan oma +sormi koskettaa hänen kylmää otsaansa! + +Seuratkaamme auringonsädettä. + +Nyt se juuri kulkee ikkunan ohi, jossa on pienet himmeät ruudut. +Sisäpuolella kierteleikse muratti ikkunanpielestä pitkin ja +ikkunanlaudalla on ruusu, jossa on monta pientä nuppua. Ruusu parka! +Sen lehdet riippuvat alaspäin. Eikö tämän ikkunan sisäpuolella ole +ketään, joka iloitsee tuoksuvasta ruususta ja hoitaa nuppuja? + +Mennään eteenpäin auringonsäteen kanssa. + +Laattian poikki se rientää, katsos, kuinka se kaunistaa köyhää +huonetta! Siinä on pieni puinen kehto. Nyt se hyväillen liitää kahden +pienen käden yli, jotka värisevät ja ovat vallan palavat polttavasta +kuumeesta. Nuori nainen on polvillaan kätkyen vieressä; hänen otsansa +on merkitty surun kirjoitusmerkeillä -- nuoruus on ikäänkuin kasvanut, +sentähden ne tunkevat niin syvälle, -- hänen silmänsä ovat luodut +lapseen; ne ovat turpuneet itkusta ja valvomisesta, tuskin luulisi että +ne mitään huomaisi, ja kuitenkin -- auringonsäde koskee kivistäviin +silmäluomiin; se oli Jumalan sormi! Hän aukaisee silmänsä ja katselee +ikkunaan päin, nousee ja katsoo ympärilleen kamarissa. + +Hänen jalkojensa vieressä on käsityö; olkoon siinä vähän aikaa. +Silmä-parkain on täytynyt näiden monien päiväin ja öiden kuluessa +tautivuoteen ääressä jakaa tointansa elämän tarpeiden hankkimisen ja +elämän loppumisen pelon välillä -- -- -- olkoon siinä. + +Hän katselee vielä ympärilleen pienessä huoneessa. Mikä lohduttava +näky! Vanhan puinen pöytä ikkunan edessä, piironki oven vieressä ja sen +päällä kahvikupit, kipsivaasit; pieni iloinen ajatus, olkoon sen nimi +Toivo, kiitää läpi hänen sielunsa. -- Äkisti hän kääntää kasvonsa +pientä kuvaa kohti, joka riippuu seinällä. Se on kalpea ja ilman +varjoja, mutta se on kuitenkin nuoren miehen näköinen, jolla on kauniit +kasvot, korkea otsa ja uljas katse. Kuihtunut myrttiseppele on +kierretty pariin kertaan kuvan ympärille ja muodostaa kehyksen. + +Nuori nainen yhä katselee sitä; yhä enemmän hän vaipuu katsomiseen. + +Jäykistyneet kasvojen piirteet pehmittyvät, -- suru muuttuu +surumielisyydeksi ja surumielisyys kauneudeksi, otsa selkenee, katse +kirkastuu, posket punoittavat hiukan ja suu muodostuu iloisiksi +sanoiksi... Vielä auringonsäde valaisee hänen pientä maailmaansa, ja se +näky, jota hän tavoittaa, saapi varmaankin värinsä siitä. + +Hän näkee itsensä kaksi vuotta nuorempana. Myrtti-seppeleessä on +tuoreet, tuoksuvat lehdet ja pienet valkeat nuput pistää esiin +kaikkialla viheriäin lehtien väliltä; se soveltuu hyvin yhteen +valkoisen otsan ja paksun ruskean tukan kanssa. Onnellinen morsian! +Iloisena kuin tanssiin seuraa hän häntä, -- häntä, josta seinällä oleva +piirustus on vaan huono kuva, -- alttarille. Siinä seisoo pappi, miksi +luo hän niin kummallisen, surumielisen katseen kauniisen sulhaseen' +Morsiankin katselee häntä, -- kuinka uljaalta ja reippaalta hän +näyttää. Ei ole hätää, kyllä hän johtaa vaimoansa turvallisesti ja +tukevasti. Nyt ojentaa pappi kätensä siunataksensa heitä; hän tuskin +notkistaa päätänsä, hän, joka katsoo yli papin ja alttarin ja koko +kirkon -- suureen, iloiseen maailmaan, joka odottaa häntä raskaiden +kirkon-seinien ulkopuolella. + +Niin kierretään myrttiseppele hänen kuvansa ympärille; mutta se ei +silloin ole siinä, missä se nyt riippuu, vaan se on toisessa kodissa, +missä varallisuus asustaa; sillä tuo kaunis aviomies on taitava +työmies. Ja sillä välin kun morsiusseppele kuihtuu, kietoo onni joka +päivä tuoreita ruusuja ja tuoksuvia lehtiä siihen seppeleesen, joka +kierteleikse heidän nuorien sydämiensä ympäri. + +Mutta ilo ei joka päivä ole yksin täyttämässä talon maljaa; harmi ja +tyytymättömyys astuvat myöskin esiin ja sekoittavat pisaroitaan siihen +-- ja vakuuttavat vielä että se maistuu hyvälle, niinkuin lääkäri +pahanmakuisesta lääkkeestä. Silloin on hyvä, jos rakkaus on laskenut +perustuksensa uskon pohjalle, jotta se pysyy lujana kun sade lankeaa ja +tuulet puhaltavat! sillä onni on oikullinen ja arka; kun perustus +horjuu, katoaa se, ja silloin kummittelee huokaus, kuni kaiku tyhjällä +paikalla. + +Oi, nyt aurinko laski! + +Mihin joutuivat nyt nuo nuoret kasvot?... Mihin joutui kulta köyhässä +huoneessa?... Oliko se vuosi, joka ensimmäistä seurasi, ilman iloa? +Oliko se näky, jota aurinko hiljan valaisi ja jonka yli varjo nyt +vetäytyy, kenties kuva hänen menneestä elämästään? + +Hiljainen vaikeroiminen kuuluu kätkyestä. Äiti-parka kumartuu +tuskallisena lapsen yli, jonka kasvot ilmoittavat kovaa tuskaa. Hetken +aikaa kesti jännitys; hänen sydämensä oli melkein herennyt +tykyttämästä. Silloin suonenveto vähitellen helpoitti, kasvot saivat +entisen näkönsä, ja äiti vaipui hervotonna samalle paikalle, jossa +auringonsäteen taikavoima muutamia silmänräpäyksiä sitten oli koskenut +häneen ja kajonnut hänen nuoreen sydämeensä, jotta elämän halu vielä +kerta sai auaista lämpimät laineensa ja vuodattaa itsensä tuskallisten +haavain yli, joilla ei vielä ollut aikaa ollut tehdä arpia. + +Tunti tunnin jälkeen kului siten. Kävi pimeäksi hänen ympärillään; hän +makasi vielä pienen kätkyen vieressä ja kaikki ky'yt näyttivät +yhdistyneen kuuntelemaan lapsen vaihtelevaa hengittämistä. + +Silloin hän kuuli jotain ratisevan oven luona, hän säpsähti. Hitaasti +hän käänsi päätänsä ja kuunteli... Nyt se taas liikkui! Joku oli +ulkona, se oli varmaa. Oliko se kenties lääkäri? Ei, hän tuli aina +reippaasti ja astui samassa sisään, Kuka se mahtoi olla?... Hän kuuli +selvään hengähdyksiä, niin raskaita kuin jok'ainoa olisi ollut +surullinen huokaus. Kenties se oli vanha Martha, hänen ystävällinen +naapurinsa, hänen ainoa apunsa hädässä ja hänen vertaisensa maallisessa +tilassa... Hänen täytyi katsoa kuka se oli, ja hän nousi ylös. Silloin +hän kuuli liikkeen ulkomaisen oven kohdalla ja tuo raskas hengittäminen +oli vaiennut. Vielä hän kuunteli hetken aikaa; mutta hiljaisuus +vallitsi kaikkialla hänen ympärillään, ja ainoastaan kaukaa kuului +yksinäisen vaeltajan askeleita. + +Tämä tapaus oli kuitenkin saattanut häntä ajattelemaan jotain, joka ei +koskenut sairasta lasta, mutta joka kuitenkin kuului sen hoitamiseen: +olihan sekä pimeä että kylmä, itse hän vapisi reilusta. Ja nyt hän +kiireesti sytytti kynttilän ja yhtä suurella kiireellä viritti +sammuneen tulen pienessä kakluunissa. + +Se teki kolkon huoneen hiukan hauskemmaksi, -- se ei ollut +auringonsäde, mutta se muistutti sitä. + +Nyt asetti hän kynttilän pöydälle; kaunis, puoleksi kuihtunut ruusu +nostettiin ikkunasta ja pantiin sen eteen niin että sen tuuheat oksat +lieventäisivät valoa. Oi! -- siinä hän päästi surkean huudon; eikö +luulisi että sisilisko oli häntä purrut? Mikä se oli, joka oli koskenut +häneen niin äkisti ja niin tuskallisesti? + +Aikaa ennenkuin hän oli kuullut tuota raskasta hengittämistä +ulkopuolella ovea, oli miespuolinen haamu kulkenut edes takaisin +huoneen edustalla. Hänen käyntinsä oli horjuva, hänen ryhtinsä veltto +ja voimaton. Pari kertaa oli hän lähestynyt huonetta ja neuvotonna +jälleen kääntynyt takaisin. Silloin hän yht'äkkiä teki päätöksen; hän +hiipi nopeasti pieneen porstuaan ja pani korvan avaimenreijän kohdalle. +Siinä seisoi hän vähän aikaa kuunnellen siksi, kunnes kuului liikettä +huoneesta; silloin hän äkkiä ja varovasti hiipi pihalle takaisin kuin +varas. Nyt oli sisällä sytytetty kynttilä ja ikkunasta hän vapaasti +taisi katsella pieneen huoneesen. + +Oliko tämä se Helena, joka kaksi vuotta sitten oli hymyillyt koko +maailmalle ja jolle koko maailma oli hymyillyt, ikäänkuin +vastapuhjenneelle ruusulle aamu-auringon valossa?... Tämä kalpea, +surullinen raukka, joka väsyneenä ja köyryselkäisenä hääri tuolla +sisällä?... Hyi! häntä värisytti. "Jumala armahtakoon sitä, joka on +syynä hänen kurjuuteensa! -- Siinä makasi kipeä lapsi, ehkä se olisi +ollut terve nyt, jos se olisi parempaa hoitoa saanut, jos ei äitiparka +olisi ollut yksin sitä hoitamassa? Kaksi kättä ei kauas riitä, neljältä +kävisi vallan toisin, -- oi, Helena-parkaa!" -- Ja mies painoi +vaikeroiden kuoleman-kalpeat kasvonsa pieniä ruutuja vasten. Mutta +juuri silloin vaimo huoneen sisällä nosti viheriän kukkasen pois +ikkunasta. "Oi, hän varmaankin säikähti häntä! Hän oli vähällä horjua". +-- Mutta nyt joku tuli kävellen taloa kohti, ja mies vetäysi hiukan +syrjälle. + +Huoneessa nuori vaimo vielä seisoi ja piti vapisten kiinni tuolista. +Silloin kuului ripeitä askeleita porstuassa; ovi avattiin nopeasti ja +lääkäri astui sisään. + +Se on mitä kamalimpia hetkiä elämässä, jolloin lääkäri seisoo +tautivuoteen ääressä semmoisena, joka on sovittanut itsensä +välittäjäksi elämän ja kuoleman välillä, ja hänen suustansa odotetaan +se sana, jota ainoastaan taivaallisessa neuvostossa voidaan päättää. Ja +kun hän seisoo siinä epätoivon keskellä ja näkee rukoilevaiset ja +tuskalliset katseet luotuina häneen, ja hän sellaisena hetkenä viskaa +toivon hauraan olkikorren hukkuvalle, niin hänen ei tarvitse katua, +vaikka hän tietää että he kuitenkin hukkuvat; sillä vaikeaa on, vaikka +olisi oikeinta, sanoa lyhyesti: ei ole apua enää. + +Pari minuuttia lääkäri katseli äänettömänä sairasta lasta, sitten hän +pudisti päätänsä, ojensi äidille kätensä kasvot toisaalle käännettyinä, +pani hatun päähänsä ja lähti pois, Tuomio oli langennut. + +Vaimo-parka ei ollut sanaakaan sanonut lääkärin siellä ollessa, hän oli +vaan hänen kasvoistaan hakenut sitä lohdutusta, jota hän ei löytänyt. +Hän ei ollut sanonut hänelle hyvästi, ei katsonut hänen jälkeensä, kun +hän meni, tämä kaikki oli sellaista varten, joka toivoo, -- hän oli +ilman toivoa. Silloin torninkello ristikirkossa löi yksitoista; lyönnit +seurasivat toisiaan hitaasti ja kun viimeinen lyönti kaikui, hävisi se +yön haudantapaiseen hiljaisuuteen. + +Silloin oli yht'äkkiä kuin valistava ajatus olisi tunkenut hänen +sieluunsa ja vetänyt säteen jälkeensä hänen väsyneihin silmiinsä. Hän +kumartui rivakasti lapsen yli, otti vaatteen ja peitti sen pienet +kädet, katseli ympärilleen huoneessa, ja oli seuraavassa +silmänräpäyksessä poissa. + +Ulkona naapurin talon kohdalla hän pysähtyi ja kolkutti ikkunalle. Se +avattiin kohta, ja vanhanpuoleinen nainen pisti ulos päänsä. + +"Herra Jumala, sinäkö se olet, Helena", huudahti nainen, "onko lapsesi +kuollut?" + +"Ei, Jumalan kiitos, Martha", vastasi Helena, "niin pahasti ei vielä +ole. Mutta pane vaatteet päällesi ja tule minun luokseni ... minulla on +jotain mielessä, jossa sinun pitää auttaman minua". + +"Herra siunatkoon, mitä sinulla on mielessä, lapsi?" kysyi vanha +nainen, lähti samassa ikkunan luota ja tarttui vaatteisinsa. + +"Minä en uskalla viipyä kauemmin, Martha", kuiskasi Helena. "Mutta en +milloinkaan ole ollut niin avun tarpeessa kuin tällä hetkellä. Siihen +on Jumala todistajani?" + +"Mene, mene!" huusi vanha vaimo kammarista, "minä tulen koht'siltään +sinun luoksesi". + +Helena sulki ikkunan ja lensi, katsellen arasti ympärilleen pimeällä +kadulla kuin pelonoloinen pääsky, takaisin pieneen huoneesensa. Tuskin +oli kaksi minuuttia kulunut ennenkuin vanha Martha oli hänen luonansa. + +"Nyt sinun pitää sanoa minulle, Helena", kuiskasi Martha, "millä voin +sinua auttaa?" + +"Lääkäri kävi täällä hetken aikaa sitten", vastasi tämä kiireesti, "hän +ei puhunut mitään; mutta minä huomasin kyllä mitä hän sanomatta jätti. +Aamulla sanoi hän: Jumalan avulla!" + +"Se on köyhäin lohdutus", keskeytti häntä vanhus; "mutta hyvä sille, +jolla on vähän, ett'ei paras mitään maksa." + +"Mutta minä uskon, Martha, että Jumala vielä voi auttaa. Sentähden olen +aikonut mennä kirkkoon..." + +"Nyt ... tällä hetkellä!" huudahti vanhus hämmästyneenä. + +"Juuri keski-yöllä sinne tulee mennä", kuiskasi nuori vaimo ja hääri +lapsen vuoteen vieressä. + +"Se ei voi olla tarpeellista", väitti Martha. "Kunnian Kuningas tuli +majan ovesta sisään... Jos katto on matala, niin on taivas korkea, ja +taivas on kattona sille, joka rukoilee." + +"Ei, ei, Martha, ei se ole niin, kuin sinä luulet", huokasi Helena ja +pudisti päätänsä. "Etkö sinä ole kuullut sitä vanhaa luuloa, että kun +joku kuolintautia sairastaa, niin voi se, joka enin häntä rakastaa, +pelastaa hänen henkensä sillä että keski-yön aikana menee kirkkoon ja +kirjoittaa sairaan nimen alttaritaulun taakse?" + +"Kyllä olen sen kuullut", vastasi vanhus. + +"Kello on vasta vähän yli yksitoista", sanoi Helena rohkeasti ja +järjesti vähäsen köyhää pukuansa. "Kun sinä olet lapsen tykönä, niin +olen huoleton, ja niin viimeinen keino uskalletaan". + +"Minä en paikalta liikahda", vastasi Martha ja oli hetken aikaa ääneti. +Mutta kun äitiparka oli suudellut sairasta lastansa ja nyt läheni ovea +mennäksensä, pysähdytti Martha häntä sanoen: + +"Minä tahdon kuitenkin sanoa sinulle yhden asian, Helena, jotta voit +varoa kaikkia, mitä voi tapahtua. Ei voi tietää mitä kirkossa on +yöllä". + +"Kirkko on Jumalan oma huone", sanoi Helena. + +"Se on kyllä totta", sanoi vanhus; "mutta kun ei ole siellä mitään +tekemistä, on parasta pysyä sieltä poissa". + +"Äidillä, joka menee pelastamaan lapsensa henkeä, on asiaa kyllä", +vastasi nuori vaimo tyynesti. + +"Avuksi huuda minua hädässä!" lausui vanhus juhlallisesti. "Se on +Herran sana; mutta on toinenkin sana, joka sanoo että kirkko ei +milloinkaan ole tyhjä. Minä tunnen yhden, joka kerta samassa asiassa +sinne meni; mutta hän ei toista kertaa mene, sen minä takaan, vaikka +hänellä olisi miehen rohkeus." + +"Oliko siellä joku, joka häntä peljätti?" kysyi Helena ja meni vielä +kerta kehdon luo katsellaksensa lasta. + +"Oli niin", sanoi Martha juhlallisella äänellä, "että kun hän tuli +kirkkoon, näki hän alttarin edessä vanhan papin, joka monta vuotta +sitten oli kuollut, ja hänen ympärillänsä oli kuori täpö täynnä +kuolleita polvillaan, ja pappi piti kätensä heidän ylitsensä, ikäänkuin +hän olisi heitä kaikkia siunannut." + +"Martha!" keskeytti äkisti nuorempi häntä, "katso, hän ei enää purista +käsiänsä yhteen ... katso kasvoja, kuinka hiljaisilta ne näyttävät ... +oi Jumala! joko hän nyt kuolee!" + +Vanha Martha katseli tutkivaisesti pienokaista. "Sinä saat olla +huoletta siitä, Helena," kuiskasi hän, "tämä ei ole kuolema ... minä +pikemmin luulen että se on elämä. Jätä sinä matkasi." + +"Ei, ei," huudahti Helena, "minä en uskalla siihen luottaa, ja jos +jotain tapahtuisi, niin katuisin sitä koko elinaikani. Minun täytyy +mennä, -- hyvästi, Martha." Ja hän lähti. + +"Jumala sinua seuratkoon, lapsi!" huokaili vanhus ja istui hiljaa +vuoteen viereen. + +Nuori äiti kiiruhti sitä kirkkoa kohti, jossa hän pari vuotta sitten +oli vihitty ja jossa hänen kipeä lapsensa oli kastettu -- totta kai se +oli oikein! + +Yö oli pimeä, ja kylmä tuuli kiiti yksinäisten katujen läpi, kaikkialla +häntä kohtasi unen kuva, ja hänestä näyttivät kaikki nämä pimeät +huoneet, jotka seisoivat siinä äänettöminä riveissä, olevan kuoleman +pettymättömät todistajat. Oliko hän siis ainoa koko kaupungissa, joka +valvoi suruisena ja pelonalaisena? + +Vihdoin viimein hän saapui kirkolle. Se oli vielä kolkompi ja +yksinäisempi kuin huoneet, ja se näytti pimeydessä niin kummallisen +uhkaavaiselta. Hän meni sykkivin sydämin lähemmäksi -- miten hän +tällaisessa pimeässä löytäisi alttarille? Mutta avain! Sitä hän +tuskassansa oli kokonaan unohtanut. Oi, kaikki oli turhaa! Ja +kauhistus, joka oli suurempi pimeän ja yön pelkoa, pani hänen jäsenensä +jäykistymään. Silloin hän näki kynttilänvalon läheisen huoneen +ikkunasta, -- se oli papin talo. Se oli papin omassa kammarissa, hän +muisti sen tarkoin siitä päivästä kuin hän harmaassa puvussansa oli +asettunut erään puoleksi avoinna olevan oven suojaan ja pyytänyt papin +kastamaan hänen kolmen kuukauden vanhaa lastansa. + +Mitäs jos hän menisi papin luo ja kertoisi hänelle hätänsä; nyt oli +pappi yksin, ja hänen ei tarvinnut hävetä köyhyyttänsä. Pappi ei +suinkaan kieltäisi häneltä kirkon avainta, hänellähän aina oli +lohdutuksen sana ja neuvo murheellisille! + +Hiljaa hän läheni huonetta, pani päänsä aivan lähelle ikkunaa ja +kuunteli. Kyllä, se oli hän, hän käänsi lehden kirjassa, -- yhden +silmänräpäyksen vaimo mietti asiaa, silloin torninkello löi puoli +kaksitoista! Rohkeasti hän kolkutti ikkunaa -- vielä kerta kovemmin; +sen pappi kuuli. Vaimo kuuli papin nousevan, -- häntä pyörrytti. +Silloin ovi aukeni, -- ja seuraavassa hetkessä seisoi Helena papin +huoneessa. + +Sanomattomasta sielun ja ruumiin väsymyksestä vaipui hän sille +tuolille, jonka pappi joutuisasti toi hänelle, ja kova nyyhkytys mursi +sen mielenjännityksen, joka tähän saakka oli häntä voimassa pitänyt. +Hetken aikaa olivat molemmat ääneti, -- sielun tuskalla ei alussa +sanoja ole. + +"Millä tavoin minä voin sinun auttaa, lapseni?" kysyi vihdoin viimein +pappi hiljaa, kun vaimo oli hiukan rauhoittunut. + +Nainen loi sanomattomasti rukoilevan katseen totiseen mieheen, joka +seisoi hänen edessänsä. + +"Mikä on nimesi?" kysyi hän, kun nainen ei näyttänyt voivan vastata. + +"Nimeni on Helena Halvarsen", kuiskasi nainen, "minä olen vanhan +kalanpunnitsijan Gudmund Baage'n tytär; isäni kuoli viime vuonna -- +pastori kyllä hänen tunsi". -- Ja hän melkein kyyristyi kokoon sen +katseen edessä, jonka pappi hämmästyneenä loi häneen. + +"Kyllä minä häntä tunsin", sanoi pappi hetken aikaa vaiti oltuansa. "Ja +sinun myöskin tunsin. Eihän sitten ole kuin kaksi vuotta kuin sinä olit +morsian." + +"Ei", kuiskasi nainen tuskin kuultavalla äänellä. + +"Jumalan nimessä", huudahti pappi, "mikä kauhea onnettomuus on sinua +kohdannut? Sinä olet tuskin kahdenkymmenen vuoden vanha, ja jok'ainoa +piirre kasvoissasi osoittaa kalvavaa surua. Kerro kaikki, lapseni. +Sentähden kai tulet näin myöhään minun luokseni. Ilmoita tuskasi +minulle; -- on kai sinulla jotain, jonkatähden voit elää tai olkoon +niin -- kärsiä?" + +"Kyllä", nyyhkytti nainen, "pieni tyttöni! jonka pastori kastoi pari +kuukautta sitten, -- mutta hän sairastaa kuolintautia -- ja hän +kuolee!" + +"Mutta miehesi?" kysyi pappi. + +"Oi hän", huokasi nainen ja peitti laihoilla käsillään silmänsä. + +"Ehkä hän on kuollut?" lausui pappi sääliväisesti. + +"Oi, jospa hän olisi kuollut!" huudahti nainen vaikeroiden. + +Hetken aikaa olivat taas vaiti. Sitten pappi uudestaan alkoi: + +"Niin, se on totta, on paljon tässä maailmassa, joka on kuolemaa +pahempi. Jos miehesi oli pahantekijä ja jos hän oli vaan itseänsä +kohtaan pahantekijä, jos hän häpäisi Jumalan kuvan maan päällä ja +raivosi sokeassa intohimossa omaa lihaansa ja vertansa vastaan, -- jos +hän oli juomari", lisäsi hän epäilevästi. + +Surkea huudahdus pääsi onnettoman vaimon rinnasta. + +"Oi, älkää nimittäkö häntä niin!" huusi hän; "tuo inhoittava, +kauhistava sana!" + +"Mutta jos se on oikea?" sanoi pappi tyynesti. "Moni kulkee sitä tietä +näillä seuduin. Ensimmäisestä Jumalan ja itsensä unhoittamisesta +iloisessa seurassa viimeiseen paatumuksen tylsämielisyyteen ei ole +monta askelta". + +"Oi, Jesus! eikö siis ole mitään pelastusta hänelle?" valitti nainen. + +"Missä hän on?" kysyi pappi. + +"Kolme kuukautta sitten hän lähti kaupungista ja meni pohjoiseen päin. +Luultavasti hän nyt on kalassa", vastasi nainen. + +"Siellä hän tuskin pelastustansa löytää", sanoi pappi. + +"Niin, kyllä minä olen kärsinyt!" huudahti nainen. "Naimisemme +ensimmäisenä vuotena tapahtui kyllä väliin -- i!" keskeytti hän +itseänsä kiivaasti ja hänen kasvonsa lensivät vallan punaisiksi -- "ei, +minä en tahdo sitä sanoa -- en milloinkaan tahdo nimittää Christian'ia +semmoisella kauhealla nimellä... Minullakin on vikani...? Enkö minä +ylpeydessäni kieltänyt häntä tuomasta ystäviänsä kotiimme? -- Eikö se +ollut hän, joko itse oli maksanut sen ja tehnyt työtä sen edestä?... +Minä ajattelin näin: Kun paha kerta pääsee taloon, niin ei viivy kauan +ennenkuin se istuu pöydän päässä. -- Yhdessä paikassa toivon hänen toki +voivan kohdata Jumalaa. -- Mutta sentähden tuli paljon onnettomuutta +osakseni." + +"Vaikka koko maailman viha sinua kohtaisi, niin se, mikä on oikea +Jumalan edessä, on tehtävä, -- ja sinä olet sen tehnyt", sanoi pappi. + +"Oi, kun hän vaan ei olisi tuttavuutta tehnyt tuon huonon ihmisen +kanssa!" huudahti nainen entistä kiivaammin. "Hän sanoi häntä +ystäväkseen; mutta hänestä on kaikki onnettomuutemme tullut. Hän on +syynä kaikkeen." + +"Älä syytä ketään, olkoon hän kuka tahansa", keskeytti häntä pappi. +"Laki on sama kaikille, ja valinta on vapaa. Kiusauksen käärme +kierteleikse kaikkialla. Ja se, joka ei sen päätä muserra, saa sen +hammasta tuta. -- Mutta miksi et tullut minun luokseni ennen?" kysyi +pappi leppeämmin, kun nainen epätoivossa horjui. "Paljon voi parantua +kun joku astuu esiin, joka puhuu Jumalan asian puolesta. Yhdellätoista +hetkellä on moni tullut varoitetuksi ja viimeinen lyöntikin on +herättänyt katumushuokausta. -- Mutta tuntuu siltä kuin hän jo aikaa +sitten olisi hukassa, ja varmaankin köyhyytesi saattaa sinua yön +pimeydessä apua hakemaan -- ja sen sinä saat." + +Ja hän otti avaimen pöydältä ja meni erään syrjässä olevan kaapin luo. +Mutta onneton vaimo hyppäsi tuolilta ja tarttui hänen käsivarteensa. + +"Ei, ei! Minä en vielä tarvitse mitään", huudahti vaimo innokkaasti. +"Minä olen tehnyt työtä yöt päivät, -- minä olen koonnut kaiken sen +ajan, jonka hän viskasi pois, ja käyttänyt sitä niin hyvin kuin taisin. +Minä ajattelin aina: Se voi tulla hänen hyväksensä -- kenties itse +Jumalalle --, sillä vaikka hän tekisi mitä tahansa, miksi maailma häntä +nimittäneekin, minä tahdon pitää häntä sydämessäni -- niin, sen tahdon +tehdä. Oi, ei Jumalalaan häntä hylkää! hän oli niin hyvä, -- oi! hän +oli kuninkaan näköinen, mutta nyt ... nyt!" Ja tuskallisesti tarttui +hän tuoliin ja katsoi ikkunaa kohti. "Minä näin näyn -- kotona ikkunan +ulkopuolella -- se oli hänen näköisensä; mutta ei ollut hän -- ei, +minun mieheni se ei ollut, sen varmaan tiedän. Hän kyllä väliin oli +vähän kalpea -- mutta sellaiset kasvot, jotka näyttivät maan alta +kaivetuilta -- minun Christian'i ei. Oi, Jesus. Kello lyö kaksitoista. +Avain! Oi, minua onnetonta, nyt unohdan taas kaikki hänen tähtensä." + +"Avain?" kysyi pappi kummastellen. + +"Niin, kirkon avain", huusi vaimo hirmuisessa tuskassa. "Minun täytyy +tällä hetkellä olla siellä." + +"Mitä sinulla on kirkossa tekemistä tähän aikaan?" + +"Enkö ole sanonut että pikku tyttöni on kuolemaisillaan? -- Mutta jos +minä saan kirjoittaa hänen nimensä alttarin taakse -- juuri nyt +sydänyön aikana -- silloin tiedän varmaan että hän paranee." + +"Rakas lapseni!" -- sanoi pappi sääliväisesti ja tarttui hänen +käteensä, "vaikka kirjoittaisit nimen kuinka pyhään paikkaan tahansa, +niin se ei voi lastasi pelastaa, jos Jumala on pyhkinyt sen elämän +kirjasta, niin ei yksikään ihminen voi sitä siihen jälleen kirjoittaa." + +"Oi, älkää kieltäkö sitä minulta!" rukoili nainen epätoivoisena. "Minä +tulen katumaan sitä koko elinaikani." + +"Ja tällaisessa tilassa sinä tahdot mennä pimeään kirkkoon ihan yksin?" +kysyi pappi. + +"Pankaa minut hautaan, kun vaan voin pikku Signen hengen pelastaa!" +nyyhkytti nainen. "Nyt kello herkeni lyömästä; Herran nimessä +armahtakaa minua, antakaa minulle avain!" + +Pappi oli hetken aikaa kahdella päällä, astui askeleen eteenpäin, +pudisti päätänsä ja jäi taas seisomaan. + +"Pastori ei tahdo?" nyyhkytti nainen. "Jumal' auttakoon minua, minä +tulen hulluksi." Ja hän horjui kauhean tuskan valtaamana ovellepäin. + +"Jumalan nimessä, sinä saat sen", huokasi pappi, ja otti samassa +pöydältä avaimen. "Tässä se on", jatkoi hän vastahakoisella liikkeellä. +"Se on taika-uskon tekoa, jota menet tekemään, -- kuitenkin voi Jumala, +joka näkee sydämiin, nähdä uskon taika-uskossasi ja armahtaa sinua +armossa. Mene nyt lapsi-parka." + +Samassa hetkessä kuin avain oli vaimon kädessä, oli hän jo ulkona +huoneesta. Kiireesti astui hän tuon lyhyen matkan kadun yli, joka +eroitti papin talon kirkosta, ja muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen +astui hän kirkkomaan portista ja seisoi kuoleman vihityllä maalla. +Mutta tässä oli tie unohdettu päämaalin tähden. Kiireesti kulki hän +hautojen yli ja vihdoin seisoi hän kirkon vanhan tammiportin edessä. -- +Käsi vapisi, mutta kuitenkin ovi aukeni samassa hetkessä, -- hiljaa ja +varovasti, kuni pelkäisi hän herättää jotakin, pani hän sen jälleen +kiinni, -- ja hän oli yksin tykyttämän sydämensä ja kovan +sieluntuskansa kanssa hiljaisessa kirkossa. + +Vähän aikaa seisoi hän silmät kiinni lähimmäisen pylvään luona, joka +urkuja kannatti, hän ei uskaltanut jalkaansa nostaa, tuskin hengittää; +sillä hengittäminenkin herätti kaikua hiljaisessa huoneessa. + +Vihdoin hän kuitenkin rohkaisi mielensä ja lähti liisteelle, -- kuni +varjo hiipi hän pitkin käytävää -- hän ei vielä ollut uskaltanut +silmiänsä nostaa. Joka askeleelta kävi rinta ikäänkuin täydemmäksi ja +hengittäminen raskaammaksi. + +Hiljaa! Siellä jokin liikkui, -- huokaus, pitkä, raskas huokaus, kuin +olisi se tullut haudasta tahi yksinäisen katuvaisen rinnasta. -- Veri +suhisi hänen korvissansa, ja hän oli vähällä vaipua maahan. Voiko hän +vielä rukoilla? Oi! mistä löytää rukous tässä taika-uskon tuskassa? -- +Mutta nyt taas oli hiljaa kuin haudassa, alttarin takaa vaan kuului +hiljainen ratina, joka ei ollut kovempi kuin taskukellon raksutus -- +vihdoin sekin taukosi. Voi! se oli luultavasti mielikuvitusta +kaikkityyni! ajatteli hän ja hiipi taas eteenpäin. + +Vihdoin hän seisoi sillä portaalla, joka vei kuoriin, ja yhä vielä +hänellä oli silmät maahan luotuina. Herra Jumala! Oliko se totta, +mitä Martha oli kertonut, että keski-yöllä kuolleet pitävät +jumalanpalvelustaan täällä, ja seisoiko vanha pappi nyt siellä ojentaen +kätensä polvillaan olevien kuolleiden yli? Hän vapisi pelosta. Mutta +kerta täytyi hänen kumminkin katsoa ylös -- kuta pitemmin sitä parempi! +ja hän nosti silmänsä. -- Oi! siinähän tuo ihana alttari oli valkoisine +vaatteineen. Heikko valonsäde kadulla olevasta lyhdystä valaisi sitä ja +tuota kiiltävää kalkkia, joka oli juuri vastapäätä häntä. Tämä näky ei +ollut ensinkään kammoittava. Hän meni lähemmäksi. Tuolla hän selvään +näki lyhdyn valossa kauniin alttaritaulun, jossa näkee lempeän +Kristuksen ehtoollis-pöydän ääressä opetuslapsiensa kanssa. Ja tämän +kuvan yläpuolella toinen. -- Oi! sehän oli kärsimyksien äiti, hän, +josta oli sanottu että kaksiteräisen miekan piti käymän hänen sydämensä +läpitse, ja siinä hän makasi nöyränä rukoillen, käsivarret ristin +ympärille kiedotut. Ja ylinnä katsoi Jumalan silmä pilvistä kirkon yli. +-- Oi! Kuka hän sitte oli, koska hän rohkeni nurkua tuskan alla ja +ikäänkuin pakoittamalla hankkia itselleen apua ja armoa. Hän vaipui +alttarin astimelle; sanomaton huojennus täytti hänen tuskanalaista +mieltänsä; hän ei milloinkaan ollut tuntenut olevansa niin lähellä +Jumalaa, sielu oikein virkosi, -- ajatus sai siivet ja ylennyksen hetki +opetti hänelle nämät sanat: Herra, ei niinkuin minä tahdon, vaan +niinkuin sinä! -- Hänelle tuli nyt selväksi että hän itse surussaan oli +unhoittanut Jumalaansa, ja että hänen hurja tuskansa oli ainoastaan +sydämen ikävöiminen ilon perään. Yhä enemmän selveni kaikki hänen +mielessänsä, ja vihdoin sanat irtautuivat rauhaisesti ja vakaasti hänen +huuliltansa. Hän rukoili ääneen sairaan lapsensa edestä, rukoili +hartaasti ja tulisesti hänen edestänsä, onnettoman miehensä edestä, +jonka hän luuli kadotetuksi, ja hän rukoili itselleen nöyryyttä ja +uskoa. Nyt oli taika-uskon sumu haihtunut, nyt tunsi hän itsessään +kyllin voimaa odottamaan Jumalan määräystä. + +Taas kuului liike alttarin takaa ja sama raskas huokaus, -- ja silloin +pelko uudestaan iski kyntensä hänen sydämeensä; sillä kuului siltä kuin +joku olisi itkenyt. -- Oliko se henki? Tai oliko se ihminen, -- +rauhaton sielu, joka, niinkuin hänkin, hädän hetkellä oli tullut tänne +pelastusta hakemaan? -- Hän oli noussut seisaalleen, nojasi matalaan +alttarinpöytään ja katseli nyt arasti sinnepäin, josta liike kuului. + +Silloin mies astui esiin alttarin takaa. Se oli surullisen näköinen. +Epätoivon merkki näkyi hänen otsallaan ja huulillaan. Hän läheni +horjuen naista. "Helena!" kuiskasi hän ja vaipui laattialle vaimon +jalkain juureen. + +Yhden silmänräpäyksen oli vaimo vallan tunnotonna; pelko oli yht'äkkiä +lannistanut koko hänen mielensä, mutta kuullessansa tämän äänen, +tointui hän samassa hetkessä jälleen. + +"Sinäkö se olet, Christian?" kysyi hän vapisten. + +"Minä, Helena, minä se olen", huokasi hän; "Jumala antakoon minulle +anteeksi, jos olen sinua säikähdyttänyt. Minä olin tänä iltana sinun +ikkunasi ulkopuolella ja näin sinun istuvan pikku Signen kanssa, ja +minä huomasin että hän mahtaa olla kovin kipeä. Sitte tuli lääkäri +sinun tykösi, ja minä näin ainoastaan epätoivoa sinun kasvoissasi. +Silloin ymmärsin miten asiat olivat; toivoamista ei enää ollut. Mutta +silloin muistui mieleeni mitä äiti-vainajani oli sanonut, että kun joku +on kuolemaisillaan, voi hän pelastua, jos joku uskaltaa mennä kirkkoon +sydän-yön aikana ja kirjoittaa sairaan nimen alttaritaulun taakse. Minä +ajattelin: sinä olet tuottanut surua ja kurjuutta sekä hänelle että +lapselle; se, mikä olisi heille tullut, sen olet sinä tuhlannut. Sinä +olet huono mies, joka et milloinkaan tule ansiolliseksi asumaan saman +katon alla kuin he; sinä voit yhtähyvin mennä pois ja heittää itsesi +mereen, niin olet saanut sen osan minkä ansaitset; mutta jos sinä voit +hänelle lapsen pelastaa, niin olet kuitenkin jotain tehnyt. -- Ja niin +tulin tänne, Helena. Nyt on pikku Signen nimi kirjoitettu tuonne +ylhäälle alttarin taakse. Mutta se ei ole ollut mikään helppo tehtävä. +Mihin vaan päätäni käänsin, tuntui siltä kuin Herra olisi katsellut +minuun silmillä, jotka olivat salaman kaltaiset. Ei ollut sitä paikkaa +mihin olisin voinut kätkeä syntistä sieluani, sillä silmät katselivat +ihan läpitseni. Mutta samassa minä muistin sinua ja mitä sinä olit +kärsinyt minun tähteni, -- niin saavuin tähän alttarille ja kiiruhdin +sen taakse; sillä juuri sieltä salamat iskivät minuun. Silloin sinä +tulit, Helena, -- minä näin sinun alttarin tykönä, ja minä arvasin mitä +toimesi oli täällä; mutta sinä menit oikeata tietä, sillä sinä menit +ensin Jumalan tykö. Minä aioin kätkeä itseäni, jotta sinä et minua +pelkäisi; mutta silloin kuulin että rukoilit minun edestäni. -- Minun +katalan puolesta, joka olen tehnyt sinua niin onnettomaksi, minun +puolestani sinä rukoilit niin, että kivikin olisi tullut liikutetuksi +-- oi, Helena! -- --" Ja hän vaipui kokonaan maahan. + +"Christian!" rukoili vaimo ja nosti häntä hellästi ylös. "Voi, jospa +sinä oikein katuisit --" + +"Kuule, Helena", lausui mies vitkallisesti ja nousi ylös, "juominen on +kauhea asia. Se on kuin tenhoaminen. Peto on ihmisen sijassa ja järsii +ja kalvaa siellä. Joka päivä tarvitsee enemmän tyydyttääksensä sitä, ja +vihdoin se on kuluttanut sekä ruumiin että sielun." + +"Jesuksen nimessä! Käänny takaisin, Christian," huudahti nainen +kauhistuneena. + +"Sen tahdonkin tehdä, Helena, tästä hetkestä." + +"Sinä olet niin usein sitä luvannut," huokasi vaimo epätoivossa. + +"Mutta tällä kertaa minä pidän lupaustani," lohdutti mies, "nyt tahdon +jäädä sinun luoksesi." + +"Oi, kyllä niitä aina on, jotka houkuttelevat sinua pois minun +luotani," sanoi vaimo ja pudisti päätänsä. + +"Sinä tarkoitat Sigvard Hansenia'" kysyi mies surullisesti. "Jumala +meitä auttakoon! Hänestä voit olla huoletta. Niinkuin varmaankin olet +kuullut, lähdimme me pohjaiseen yhtyäksemme kalastajiin tai muuten +hankkiaksemme itsellemme työtä. Mutta siellä vasta kurjuus valloilleen +pääsi. Joka päivä päättyi tappelulla ja jumalattomuudella -- meitä +ajettiin pois siitä paikasta, mihin ensiksi olimme tulleet. Sitten me +muutamain talonpoikain kanssa menimme kauemmas pohjaiseen erään +maakauppiaan tykö, joka tarvitsi paljon väkeä kalastamiseen, tie kulki +tunturin yli. Kun tulimme tunturin huipulle, oli vallan tien vieressä +vanha rikkinäinen puuristi kivirauniossa. 'Tässä on hyvä istuin,' sanoi +Sigvard ja heittäysi maahan ristin viereen. + +"'Pois ristin luota, heittiö!' sanoi yksi talonpojista; se oli nuori +reipas nuorukainen. + +"'Minusta on yhdentekevä onko se risti vai kirkko,' ilkkui Sigvard. + +"'Sinun täytyy kuitenkin tulla pois täältä,' sanoi nuorukainen, 'sinun +ei pidä häväistä, mikä pyhä on.' + +"'Tässä on hyvä pöytä minulle,' vastasi Sigvard ja otti laukustansa +sekä ruokaa että juomaa. + +"'Minä kyllä pöytäsi tyhjennän, luota siihen,' sanoi nuorukainen ja +veti esille puukkonsa. + +"'Hei! Sitäkö sinä tahdot?' sanoi toinen, hyppäsi ylös ja sylki +kämmeniinsä. + +"Ja samassa hän riisti kirveen toisen talonpojan kädestä ja hakkasi +yhdellä iskulla puuristin maahan; tarttui sitten kappaleihin ja viskasi +pilkaten tunturia alas. Mutta silloin toinen nuorukainen kävi kalman +kalpeaksi ja valkoaiset välkkyivät hänen silmissään -- samassa +tuokiossa hyökkäsi hän Sigvardin kimppuun puukollaan, ja tämä puolusti +itseään kirveellä; se päättyi siten että nuorukainen makasi kuolleena +tunturilla --." + +"Jumala armahtakoon, Christian," kuiskasi Helena ja katseli väristen +ympärilleen. + +"Nyt on Sigvard vankeudessa täällä; sentähden minä tulin tänne, minun +täytyy olla todistajana tässä asiassa. Oi, Helena! Hän oli kuitenkin +kerran uljas nuorukainen. Kaikki ihmiset häntä rakastivat -- nyt hän on +kuolemaan tuomittu pahantekijä -- ja minä --." + +"Ja sinä, Christian?" kysyi vaimo tuskissaan ja tarttui hänen käteensä, +"oletko sinä jotakin sellaista tehnyt?" + +"En, Helena, minä vannon sen pyhästi sinulle!" Ja hän kohoitti kasvonsa +vaimoa kohti. "Sinä et voi uskoa kuinka minua kauhistutti, kun hän +hakkasi ristiä! Ja kun sitten näin nuorukaisen makaavan siinä kuolleena +ja näin toisen miehen verinen kirves kädessänsä, silloin äkkiä kaikki +kävi selväksi minulle, ja minä näin, kun hän lankesi, kuinka kauhea +kadotus oli, ja kuinka lähellä sitä itse olin ollut." + +"Oi, Christian, kun vaan tahtoisit?" + +"Minä tahdon, Helena!" huudahti mies. + +"Mutta sinun pitää toden perään tahtoa, ja Jumalan nimessä," jatkoi +nainen. + +"Niin, Helena, toden perään ja Jumalan pyhässä nimessä!" + +"Amen!" Kuului ystävällinen ääni heidän takanansa. + +Se oli pappi, jota pelko, että jotain voisi onnetonta Helenaa kohdata, +oli pakoittanut menemään kirkkoon, jotta hän voisi auttaa ja tukea, jos +tarvittaisiin. Nyt oli hän näkymättömänä kuullut katuvaisen nuoren +miehen tunnustuksen, ja tämän kohtauksen liiempi selitys oli tarpeeton. + +Hän meni hitain askelin alttarille, ja siellä hän pani kätensä heidän +päänsä päälle siunaten heitä. Tornissa löi kello yhden ainoan väräjävän +lyönnin. + +Juuri tähän aikaan, mutta päivän loistossa, oli hän kaksi vuotta sitte +pannut kätensä kirkkaan otsan ja kohoitetun pään päälle. Nyt oli otsa +kalpea ja ryppyinen ja pää nöyrästi alaspäin painettu -- lupauksen +teroitettu side liitettiin jälleen yhteen, ja tällä hetkellä pantiin +siihen solmu, joka kesti koko elämän. + +Nuo jälleen-yhdistetyt riensivät nyt käsi kädessä kotiin. Pimeä oli se +maailma, joka heitä ympäröi, -- mutta tuntureilla näkyi heikko, kapea +valostus, ja vähitellen oli aamurusko kehittyvä siitä. + +"Hiljaa!" kuiskasi vanha Martha heitä vastaan, kun Helena ensiksi astui +ovesta sisään, -- sillä hänen vaivalla hankittu kotinsa se oli, jonka +hän tarjosi sille sairaalle sielulle, joka häntä seurasi. Se oli liesi, +jota kaikki hyvät henget vartioitsivat, jonka hän väsyneelle +kuljeksivalle miehelle tarjosi. + +Sentähden hän ensiksi tuli kynnyksen yli. Ja mies, joka häntä seurasi, +astui paljain päin sisään, kuin olisi se ollut kirkko. + +"Herra olkoon kanssanne!" huudahti hämmästynyt Martha, ja löi kädet +yhteen, kun hän näki miehen. + +Mutta nuori äiti viittasi hänelle että hän olisi vaiti, -- sillä +tuossa, pienessä kehdossa, nukkui lapsi niin rauhallisesti ja hiljaa +kuin ainoastaan terve ihminen nukkuu. + +Ja vanha Martha meni pois. Ovessa hän vielä kerta hämmästyksestä +heilutti käsiänsä; mutta tällä kertaa hän vaan ilmaa tavoitti, hän ei +saanut pienokaista herättää, ja jotain hänen täytyi tehdä antaakseen +hämmästyksellensä valtaa. + +Niin istui nyt mies ja vaimo käsi kädessä kehdon vieressä. + +"Christian-raukka!" kuiskasi vaimo ja silitti hellästi miehen ryppyistä +otsaa. "Sinä olet ollut suuressa vaarassa." + +"Niin, minä olin jo perikadon partaalla, Helena," huokasi hän; "mutta +en milloinkaan tule unohtamaan sitä kauhistusta, joka valtasi minun, +kun hän hakkasi ristin." + +"Se oli Jumala, joka kutsui sinua, Christian," sanoi Helena, +"Jesuksen olkoon kiitos siitä että taisit kuulla häntä!" + +Vielä nukkui lapsi terveyden turvallista unta, ja uskolliset vartijat +istuivat vuoteen vieressä. -- Silloin aurinko kohosi tunturin yli ja +valaisi loistossaan naapurin taloa. + +"Katso, tuossa on aurinko, Helena!" huudahti mies vilkkaasti. +"Muistatko että siinä, missä me ennen asuimme, oli meillä +aamu-aurinko?" + +"Niin, nyt se tulee vasta illalla meille," vastasi vaimo +surumielisesti; "mutta Jumalan kiitos! se lämmittää silloinkin." + + + + +II. + +Olli-poika. + + +Hiljainen, selkeä syyspäivä valaisi Bosse-niittua. Iso, syvä Bossejärvi +lepäsi siinä hymyilevänä päivänloistossa ja auringonsäteet taittoivat +itseään siihen niinkuin teräslevyyn. + +Tällä puolen järveä rannat levenivät tasaisina ja lempeinä iloista +veden loiskinaa kohtaan; mutta tuolla puolen oli korkea, totinen +tunturiselkä, joka kuvasti tummaa harjuansa yhtä jyrkästi heleänsinistä +taivasta kuin tummaa vedenpintaa vasten. -- Se muodosti mahtavan +kaksois-näyn, äärettömyyden ylä- ja alapuolella. + +Hetken aikaa pysyi kuva häviämättä häiritsemättömässä rauhassa. On +hetkiä luonnossa, jolloin hengittäminen ikäänkuin taukoo ja kaikki +kuuntelee seuraavaa hengähdystä. Niitä voisi sanoa pysähdyksiksi, +jolloin kaikki säveleet vaikenevat kohta sen jälkeen suuremmalla +voimalla yhtyäksensä akkordiin. + +Pienellä kummulla lähellä rantaa oli paikka, jossa kasvoi iso pihlaja; +se ei juuri ollut korkea, mutta leveä ja tuuhea ja täynnä hohtavia +punaisia marjoja. Vallan puun juurella makasi mies, pään alla +punaiseksi maalattu lipas, polvet ylöspäin vedetyt ja käsivarret +ojennettuina. Pihlajan latvassa istui joukko pikkulintuja, jotka +kiikkuivat yhdellä oksalla, hyppäsivät oksasta toiseen, teroittivat +nokkaansa, söivät kypsän marjan suuhunsa ja panivat vähän väliä päänsä +kallelleen ja tirkistivät uteliain silmin nukkuvaa miestä. + +Äkkiä mies oikealla kädellään ajoi kasvoistansa nälistyneen hyttysen, +vaikka hän sitä ennen oli sammuttanut satojen nälän, ja hän käänsi +päänsä hiukan sivullepäin. Mutta samassa lipas vieri paikaltaan alas +rinnettä, koko lintujoukko lensi kirkuen puusta ja pakeni pelästyneenä +niityn yli; mies nousi reippaasti ylös ja katseli unisin silmin +ympärilleen ikäänkuin tähystääksensä missä hän oli. + +Silloin hän näki lippaan, joka ei ollut pysähtynyt ennenkuin se saapui +veteen, ja kiikkui nyt aalloilla kuni mikä purjehdusmerkki. Tämä poisti +hänen uneliaisuuttaan, hän liukui kiireesti rinnettä alas, ja parin +turhan yrityksen jälkeen hän sai lippaan käsiinsä. + +Seuraavana hetkenä hän taas oli puun alla, ja pyyhki lipasta; -- ensin +pienellä, kirjavalla nenäliinalla, sitten kädellä, -- varovasti ja +hellästi, kuin olisi se ollut lihaa ja verta ja käsi puuta. Sitten hän +aukaisi sen ja kurkisti sen sisään. Otti esiin sieltä pienen +kokoonkäärityn kauluksen ja tukun painetuita lentokirjoja, pyyhki niitä +ja pani ne viereensä päivänpaisteesen. Katseli siellä täällä muuta +sisällystä ja pani vihdoin yksitellen kaikki kapineet sisään ja lukitsi +lippaan. Mutta tämä tapahtui kaikki sillä omituisella, salaperäisellä +tavalla, millä ihminen hoitaa ainoata kätköänsä. Se, joka varallisuuden +rohkeudella levittää tavaroitaan sataan paikkaan, ei tiedä mitään siitä +ilosta, minkä yksi ainoa pieni säilypaikka voi tuottaa sille, jolla on +ainoastaan halpa pikkukalu kätkettävänä. + +Mutta hetki, joka näytti levänneen, oli jo lopussa, ja nyt seurasi +liike liikkeen perästä. + +Ylhäällä kankaalla ammui lehmä, innokkaasti kuin sanansaattaja koko +suvun puolesta, -- lintuparvet lentelivät puusta puuhun ja kiistelivät +kunnia-istuimesta, ja riistivät noita punaisia marjoja toistensa +suusta, -- kaukaa, sieltä missä kirkko sijaitsi vähäisellä kukkulalla +kylän pienet mökit ympärillään, kuului monen kovan äänen hälinää, ja +lähimmäisestä talosta laski vesille vene, jossa oli kolme miestä, jotka +nuolen nopeudella soutivat hiljaista vedenpintaa. + +Silloin mies nousi lipas kädessä ja katseli kenttää kohti. Hänen +katseensa osoitti levottomuutta ja koko hänen käytöksensä +neuvottomuutta, -- näytti siltä kuin toinen puoli olisi tahtonut +eteenpäin ja toinen puoli takaisin. -- Hänen kasvonsa olivat +päivettyneet, ja otsa ja posket olivat hyvin ryppyiset, mutta ne eivät +kuitenkaan olleet merkkejä ajan tasaisesta kulusta, sillä siihen +sekaantui nuoruuttakin; näytti pikemmin siltä kuin se väliin +vihoissansa olisi seisahtunut ja uurtanut merkkinsä kasvoihin, jotta ei +kevytmielisyys seuraavassa hetkessä poistaisi ne jälleen. + +Hänen vartalonsa näytti luonnostaan olleen kookas, mutta kohtalot +olivat vähitellen sitä vähentäneet. Hänen päänsä oli iso ja vahva ja +varustettu tuuhealla ruskealla tukalla, mutta niska oli vino, ja näytti +siltä kuin jäntereiden tue väkisin olisi pois riistetty. Selkä oli +leveä, mutta toinen olkapää oli paljon matalampi toista, ja oikea jalka +oli polven kohdalta käyristynyt. + +Ainoastaan lyhyen ajan seisoi hän siinä ja vitkasteli ollen kahdella +päällä ottaisiko toisen askeleen eteenpäin, vai ei; mutta se aika oli +kylläksi näyttämään kuvaa miehestä, joka niin sanoaksemme ei +milloinkaan ollut tavannut itseänsä kotona, ja jolla joka kerta kun +sielu kolkutti ja vaati keskustelua kahdenkesken, pitkän tilinteon +tähden, aina oli niin kiire muiden toimien kanssa ulkona elämässä, että +velkojan välttämättömästi täytyi tulla takaisin toinen kerta. Mutta +"toinen kerta" on veitikka sanoo sananlasku. + +Vihdoin viimein hän teki päätöksen ja lähti ketoa kohti astumaan. Hänen +käyntinsä oli hankala; joka askeleelta hän kyyristyi eteenpäin ja +hengitti raskaasti. Häneltä sujui kuitenkin kulku hyvin, sillä vaikka +hän oli vaivainen, niin hänen ryhdissään oli tuota kummallista +sopusointuisuutta, jota väliin huomaa luonnossa rajujen myrskyjen +jälkeen, jolloin rikkoontunut yhdistyy kokonaisuuteen erinomaisen +vapaasti ja sopusointuisasti. + + * * * * * + +Kentällä, josta tuo kova hälinä kuului, oli suuri väkijoukko koossa, +sillä oli tavalliset hevosmarkkinat, jotka aina pidettiin syksyllä +täällä. + +Yksityisiä pikkupuoteja oli rakennettu markkinapaikalle, ja niiden +välillä oli pöytiä, joilla oli ruokaa ja juomaa tarjona. Tähän +kokoontui ja täällä kulki edes takaisin ostajia ja myyjiä, ahdistaen +tai karttaen toinen toisiansa sen mukaan houkutteliko vai peloittiko +kauppa heitä. + +Siellä kuului sikin sokin kokkapuhetta ja kiistelemistä, hevosten +hirnuntaa, piiskan läjähdystä ja kauheaa kiroilemista. Ja kuitenkin oli +vielä täysi päivä, joka haihdutti väkeväin juomain hajun, -- vielä oli +jonkinmoinen säädyllisyys kaikessa, vaikka Bossen leveän otsan +jäntereet kiihoituksesta mahtavasti liikkuivat, ja sen järkevissä, +levottomissa silmissä vilahtivat salamat ikäänkuin kaukaisen rajuilman +enteenä. -- Hänen kätensä olivat vielä taskuissa, mutta ankara ote ei +sillä ollut salattu, ja kun hän rohkeasti kohoitti olkapäitään ja +ojensi päänsä suoraksi, ilmoitti se hurjan, kesyttömän luonnon kapinaa +sekä pahaa että hyvää vastaan. + +"Hei Olli-poika!" huusi eräs nuorukainen, läjähyttäen piiskallansa +vanhaa, laihaa hevosta, jolla hän ratsasti, ja ohjasi sitä ontuvaa +miestä kohti, joka punainen lipas kädessä nyt juuri astui +markkinapaikan lähellä olevan huoneen takaa. + +Mies muutti lippaan toiseen käteen, mutta ei vastannut mitään, vaan +kulki eteenpäin, ja näytti tahtovan välttää kansan liikettä. + +"Tule tänne ostamaan, Olli-poika!" kuului toiselta haaralta ja suuri +nauru seurasi sitä. + +"Etkö sinä ole todistaja siihen, sinä, Olli-poika! että minä viime +vuonna ostin hevoskonini ja annoin 35 talaria siitä ja piippuni vielä +kaupan päälliseksi?" huusi kolmas, joka talutti pientä, kurjan näköistä +harmaata konia suitsista; eräs ostaja repi sitä suusta ja poika-nulikka +löi sitä piiskalla jalkoihin tehdäksensä sitä vireäksi. -- Mutta +raskasmielinen eläin-raukka ei liikahtanut, yhtä hyvin olisi +savimöhkäle voinut sen häntään tarttua; vaikutus olisi ollut sama. + +"Siitä en mitään tiedä," mutisi raajarikko ja ohjasi kulkuansa +toisaalle. + +"Ole varoillasi, sinä Olli-poika! muuten annan hevoseni tehdä +koetushyppäyksen sinun ylitsesi," kirkasi uljas nuorukainen, joka antoi +ruskian, vilkkaan hevosen käännellä itseään joka taholle, kiepahdella +ja päätään nostella, jollaikaa hän painoi saapaskantoja sen kylkeen, +jotta se kavahti pystyyn ja kirkaisi raivoissaan. + +Mutta Olli-poika ei kaksi kertaa sitä neuvoa odottanut. Äkisti hän +väistyi toiselle puolelle ja, pari kertaa törmättyänsä yhteen +markkinamiesten kanssa, saapui hän sille tielle, joka kulki pappilan +takapihan ohi pitkin järven rantaa pienen männikön läpi. + +Vihdoin metsäpolku kätki hänet viheriään suojaansa. Silloin hän +helpoitti käyntiänsä, pyyhki hien otsastaan ja katsoi taaksensa. Mutta +samassa tulla karahutti suuri seurue nauraen ja meluten samaa tietä +pitkin, ja kuni peljästynyt metsän-otus kiiti mies taas pois +varjoisalta tieltä, ähkien kauheasta rasituksesta ja kyyristyi +kulkiessaan vielä enemmän kokoon. + +Vasta kun hän oli saapunut eräälle pienelle tunturin pengerrykselle, +joka epätasaisesti kohosi metsän yli ja johon markkinanmelu kuului +ainoastaan kuin kaiku, oli Olli-poika rauhoitettu. Ja hän istui +kalliolle, otti lippaan syliinsä ja pani molemmat käsivartensa sen +ympärille niin hellästi kuin äiti, joka on pelastanut lapsensa +kuolemasta ja turmiosta. + +Sitten istui hän hetken aikaa silmät ummessa. Hän ei kuitenkaan +väsymyksestä niitä sulkenut, vaan sentähden että hän käänsi katseensa +sisäänpäin sielua kohti ja katseli toisien päiväin surujen ja ilojen +kuvaa. + +Silloin näytti uusi ajatus valtaavan hänen mieltänsä. Hän aukaisi +lippaan, otti sieltä esiin esineen toisen jälkeen niinkuin ennenkin, +mutta vähän kiireemmin, kunnes hän tuli pohjaan. Siellä oli pieni +kokoonkääritty kellastunut ja tahraantunut paperi, jossa oli suurta +kömpelöä kirjoitusta, sen hän varovasti otti esille ja levitti +polvelleen, silitti sitä kädellään ja alkoi sitte laulaa kirjoitettuja +sanoja. Se kuului heikolta ja raskasmieliseltä kuin vanha virrenvärsy, +vaikka sanat eivät näyttäneet sopivan sellaiseen nuottiin. + +Mutta sillaikaa kuin humina markkinapaikalta väliin hiljeni ja väliin +taas kiihtyi, ja Olli-poika lauloi lauluansa ja pyyhki kädellä +silmiänsä, seisoi ylhäällä ylimmällä tunturin huipulla pieni +valkotukkainen tyttö nojaten sääteri-tuvan seinää vasten, -- vähän +matkan päässä hänestä seisoi nuorukainen. + +Tyttö näytti karttavan poikaa, sillä hän katsoi tunturia kohti toiselle +puolelle, poika näytti tekevän samoin, mutta katsoi alas järvelle päin. +Kumpikin seisoi siinä ikäänkuin yhden sanan lumoamina, sellaisen sanan, +jota, kun se kerta on lausuttu, tulee sovittaa, muuten vaikuttaa se +ikuisen eron. + +Silloin sääterituvan ovi aukeni ja vanhanpuoleinen vaimo astui ulos +tuvasta kantaen koko joukon maitopyttyjä, jotka hän asetti seinän +viereen kuivamaan. + +Tämä herätti tytön hänen mietiskelemisestään, ja hän astui ripeästi +seinän luota mennäksensä pois. Mutta samassa poika vilkkaasti astui +hänen luoksensa. -- Niin he taas seisoivat alallansa, tyttö katsoi +maahan, mutta poika katsoi tyttöön. Tämän kasvot olivat vallan +punaiset, ja hän näytti kovin alakuloiselta. Hänen silmäluomensa olivat +alas luodut ja kovasti kokoon puristetut huulensa olivat sinetin +kaltaiset, joka oli painettu vakaasen mutta surulliseen päätökseen. + +Poika sitä vastoin näytti kolkolta ja kovalta. Hänen jykeät +kasvojen piirteet olivat kauniit, mutta näyttivät jäykistyneen +uhkamielisyydessä. Ainoastaan silmissä oli levoton hehku, joka milloin +paloi rakkaudesta, milloin kiilui vihasta. + +"Sinun pitää sanoa se vielä kerta," lausui vihdoin poika ja astui pari +askelta lähemmäksi tyttöä. + +Tämä vaan surullisesti pudisti päätään. + +"Luuletko että joku toinen poika voi rakastaa sinua niinkuin minä?" +kysyi poika. + +"Minä en ole toista poikaa ajatellut," sanoi tyttö. + +"Hyvä ettet sitä tee," uhkasi poika, "sillä jos minä saisin sellaista +kuulla, niin minun kyllä ensin pitäisi sopia hänen kanssansa." + +"Oi Jesus!" huokasi tyttö ja kääntyi pois hänestä. + +"Älä pelkää, Sigrid!" rukoili poika lempeästi, astui lähemmäksi tyttöä, +pani käsivartensa hänen vyötäistensä ympärille ja veti häntä tunturin +laitaa kohti. "Sinä olet ikäänkuin ruoka ja päivänpaiste minulle! Minua +ei huvita ja ilahduta mikään, kun sinä et luonani ole... Minä kiroon +aurinkoa ja nielasen ruokaa, eikä siitä mitään siunausta tule." + +"Se on sentähden ettei sinulla ole sellaista rohkeutta kuin sinulla +tulisi olla," kuiskasi tyttö, koettaen vetäytyä pois hänen luotaan. + +"Sinulla aina on niin paljon moittimista minuun nähden," sanoi poika ja +kiersi käsivartensa kovemmin tytön ympäri. "Ovatko toiset sitte niin +paljon parempia? Ei ole yhtäkään minun vertaistani; mihin minä panen +yhden sormen, siinä toiset tarvitsevat koko käden, -- ei, Thore +Sten'istä, se vasta poikaa on!" + +"Hyi, älä nyt rupea noin hurjaksi taas," keskeytti häntä tyttö ja +riisti itsensä irti hänestä. + +"Älä lörpöttele, tyttö!" huusi poika rajusti ja veti tytön jälleen +luoksensa. "Eihän kaikki voi täällä kuhnustella ja huokailla elämän +kurjuutta. Kyllä minäkin vielä rauhoitun... Sinä voit viedä minut mihin +tahdot, Sigrid!... Minä unohdan sekä pienet että suuret asiat kun sinua +katselen, sillä sinä olet kuin kedon kukkanen keskellä päivänpaistetta. +-- Ja nyt vietämme häitä, -- nyt, niin pian kuin mahdollista... +kuuletkos sen, tyttöseni!" + +"Ei, Thore! älä puhu siitä." + +"Kyllä, Sigrid, tietysti se tapahtuu! -- Minä ikävöin sinua niin että +milten ole joutua mielenvikaan. Kun olen sinun seurassasi, ei minulla +ole mitään rauhaa, sillä minä tiedän että minun täytyy sinusta erota; +ja kun olen poissa sinun luotasi, hyökkään suinpäin korkeata ja matalaa +vasten päästäkseni sinun luoksesi. Onko se nyt laitaa?" + +"Minä en voi sinua hillitä, Thore, meidän täytyy erota täksi elämäksi." + +"Ota minut semmoisena kuin olen, Sigrid, sinä voit parhaiten minun +rauhoittaa." + +"Herra Jumala taivaissa!" huokasi tyttö nöyrästi ja purskahti itkemään. + +"Etkö enää minua rakasta?" kysyi nuorukainen kärsimättömästi. + +"Kyllä," vastasi tyttö hiljaa, "minä en ole huikentelevainen." + +"Hyvä, niin yhdymme sitte koko elämäksi!" huudahti nuorukainen ja +tarttui innokkaasti tytön käsiin. "Nyt jään sinun luoksesi iltaan +saakka, sitte sinä annat tuon vanhan piian ankaroita täällä, ja me +menemme Bergslieniin... Minä tahdon päätöstä asiassa, näetkös. -- Jos +sinä minua rakastat niinkuin minä sinua, niin häitämme vietetään +kuukauden jälkeen." + +"Ei, Thore, sitä en voi, älä suutu minuun!" rukoili tyttö itkien ja +vavisten. + +"Perkele!" huusi nuorukainen ja työnsi tytön luotansa, jotta hän +keikahti, mutta itse hän kääntyi ja lähti tiehensä. + +Silloin kuului huuto sääterituvan luota, nuorukainen kuuli naisäänen +huutavan hänen nimeänsä; mutta hän ei välittänyt mistään. Suutuksissaan +kuin oli riensi hän pois tunturin poikki, hyppäsi pengerryksestä +pengerrykselle ja liukui pitkät matkat rinnettä alas, niillä paikoin +missä rinne oli tasainen, kunnes hän sattui pysähtymään Olli-pojan +viereen, joka nyt oli laulunsa lopettanut ja oli hyvin tarkoin ja +säännöllisesti pannut tavarat lippaasen, asettanut sen viereensä ja +koetti nyt juuri kapuella huonoille jaloilleen taas. + +"Ota romusi pois siitä, missä ihmisten pitää kulkea," ärjäsi poika ja +potkasi lipasta niin että se vieri penkereestä penkereelle alaspäin +pojan jälkeen, eikä pysähtynyt ennenkuin tunturin juurella. + +"Se oli Thore Sten'istä!" huudahti Olli-poika hetkeä myöhemmin, sillä +ensi tuokiossa oli hän vallan tunnottomaksi mennyt, -- nyt hän +ikäänkuin koetti saada asia selväksi ja panna se muistoonsa. Sitten hän +kärsivällisesti liukui tunturia alas vähän matkaa, kömpi sitten +eteenpäin kunnes hän saapui lippaan luo, ja lipas kädessä hän sitten +lähti samaa hankalaa tietä takaisin, jota hän pari tuntia ennen oli +kulkenut. + +Mutta tällä kertaa hän ei levännyt missään. Taukoomatta hän astui +ylöspäin kunnes hän tuli ensimmäiselle tunturitasangolle, jonka +alapuolella oli hedelmällinen tunturi-laakso; järven puolella tunturi +kohosi tasaisissa pengerryksissä ylös harjulle saakka. + + * * * * * + +Tuolla kaukana, missä laaksoa rajoitti jyrkkä kallionhuippu, oli rikas +talo, nimeltä Bergslien; sitä ympäröi toisella puolella lavea salomaa +ja toisella rehoittavia, hyvin hoidettuja peltoja. Talon maalla asui +moniaita mökkiläisiä, ja niiden asunnot olivat lähempänä tunturia; +mutta lähinnä oli pieni yksinäinen rakennus, joka oli suojuksen +kaltainen, rakennettu heinän tai muun säilyttämiseen, johon sitä ei +enää käytetty, ja siis oli siinä ihan ilman mitään hyötyä. + +Siltä näytti, mutta niin ei kuitenkaan ollut; sillä katolla oli pieni +aukko, jota ympäröi heikko rivi irtonaisia tiilikiviä; se oli olevinaan +uuninpiippu. Ja keskiseinässä oli pieni ikkuna, jonka rikkinäisiin +ruutuihin oli liisteröitty paperia tai oli ne tukittu rievuilla; se oli +siis jonkun elävän olennon asunto, vaikka kurjalta näyttikin. + +Ja niin se olikin; siellä asui vanha tyttö, jota tavallisesti +sanottiin vaan Kariksi, mutta väliin ja ikäänkuin selitykseksi +Knapstadin-Kariksi. Hänellä ei ollut maata eikä elukoita hoidettavana +tai elatuksen varaksi, ja kun hän puuhaeli sellaisissa toimissa, joka +tapahtui melkein joka päivä kaiket kesät, oli se vierasta omaisuutta, +ja siitä hän eli sen ajan; mutta, kun talvi tuli ja jäähdytti kaikki, +sekä ulkona että sisällä, silloin hän kehräsi lankaa, neuloi sukkaa, ja +missä oli kärsivä ihminen tai kipeä elukka, siinä hoiteli ja toimieli +hän mitä missäkin tarvittiin. Sillä tavoin hän oli elänyt neljäkymmentä +talvea tässä kurjassa mökissä. + +Mutta sellaisena kuin se tänä iltapäivänä näkyi siinä kanervamättäiden +ja heleänviheriäin katajapensaiden välissä, tuntui se kumminkin +erinomaisen iloiselta, aivan niinkuin kurjuus hymyilee ja sanoo: +Tervetultua! vaikka sillä ei ole mitään muuta tarjottavaa. + +Tasangolla vallitsi hiljaisuus ja yksinäisyys, ainoastaan kaukaa kuului +koiran haukuntaa yksityisten äänien välillä. Silloin köyryselkäinen +olento vähitellen yleni tunturin laidan yli, josta jyrkkä tie kulki +täältä kedolle -- se oli Olli-poika. Hän seisahtui hetkeksi +hengittääksensä hankalan matkan jälkeen, sitten hän jotenkin reippaasti +astui Knapstadin Karin mökkiä kohti. + +Mutta kuta lähemmäksi hän tuli, sitä hitaammaksi kävi kulku; vihdoin +hän pysähtyi nähtävästi huoataksensa ennenkuin hän astui mökkiin, -- +mutta likemmältä katsottuna tämä viivytteleminen oli pelkurimaisuutta; +oli aivan selvää ettei hän uskaltanut mennä lähemmäksi mökkiä, vaikka +se silminnähtävästi oli hänen matkansa päämaali. + +Vihdoin viimein hän hiukan rohkaisi mieltänsä ja liikkasi ovelle. Hän +otti hatun päästänsä ja pyyhki hihallaan otsaa, koetti ylipäänsä +oikaista itseänsä ja tarttui oven ripaan; mutta ovi oli lukossa, -- +silloin hän hiipi ikkunalle ja tirkisti sisään, mutta päätään pudistaen +hän lähti sieltä -- ei ollut ketään kotona. + +Silloin istui hän kynnykselle, laski lippaan viereensä ja katseli +surkean ja aran näköisenä tyhjää tasankoa; vihdoin hän hyrähti itkemään, +pettymys ja yksinäisyys vaikuttivat hänessä samallaista alakuloisuutta +kuin ala-ikäisessä lapsessa. Mutta ala-ikäinen Olli-poika olikin +suurimmassa määrässä, vaikka hän läheni suurin askelin sitä +ajanmittaa, joka on ihmisille suotu. -- Eihän vuodet teekään ihmistä +täysi-ikäiseksi, vaikka laki niin sanoo, se on ainoastaan tahto, joka +määrää ihmisen kypsymisen kantaa, -- ja Olli-poika ei ollut missään +suhteessa kypsynyt. + +"Holohei!" huusi pieni vuohipaimen hänelle pieneltä lähellä mökkiä +olevalta kummulta. + +Olli-poika hyppäsi kynnykseltä ja tarttui lippaasen. + +"Sinäkö olet Olli--poika?" kysyi poika ja tuli lähemmäksi. + +Olli-poika ei viitsinyt vastata siihen niin mitään. + +"Kari on kai Bergslienissä," arveli poika ja sylki joka kerta kuin hän +oli puhunut, antaakseen enemmän painoa puheelleen. + +Olli-poika katseli epävakaisesti Bergslieniä kohden, kääntyi pojan +luota, joka nähtävästi oli toivonut saada hiukan pakinoida, ja lähti +horjuvin askelin mainittua taloa kohti kulkemaan. Ja täällä hän +menetteli vallan samalla tavalla kuin ennen, -- ensin rohkeasti, +niinkuin se, joka tietää olevansa tervetullut, sitten pelkurimaisesti +ja vitkallisesti, kuni se, jolle ei milloinkaan ole sanottu: terve +tulemasta. + +Vihdoin viimein hän tuli Bergslienin maalle. Ulkona pihan takana seisoi +pieni vanha nainen, joka levitti pestyjä vaatteita pensaille kuivamaan. +Hän huomasi kohta tulijan, mutta hän ei ollut häntä näkevinään. + +"Hyvää päivää, Kari!" sanoi Olli-poika peloissansa ja pyyhki hien +otsasta. + +Nainen katsoi häneen älykkäillä, loistavilla silmillä; hänen kasvonsa +olivat vanhat ja alakuloiset ja hän nyykäytti päätään vastaukseksi. +Mutta tämä tervehdys oli vallan välinpitämätön, se ei käskenyt häntä +menemään eikä jäämään. + +"Minä olin tuolla mökin tykönä," lisäsi tulija ja istui pölkylle naisen +lähelle. + +"Minä jään tänne yöksi," sanoi Kari, hetken äänettömyyden jälkeen; +mutta hän ei katsonut mieheen. + +"Niin, kai sinä sen teet," huokasi tämä kohtaloonsa tyytyen. + +"Sinä saat mennä sinne ja asettaa itsellesi omin päin miten voit," +lisäsi nainen hetken kuluttua. + +"Tyhjässä talossa?" kysyi mies surullisella äänellä. + +"Minä en voi olla sekä siellä että täällä," keskeytti nainen häntä +jyrkästi. + +"Siellä ei minulla mitään hauskuutta ole, kun sinä et ole siellä." + +"Niin, tuntuu siltä kuin sinä et juuri olisi hupaisuuden tarpeessa," +virkkoi nainen vähän pilkallisesti. + +"Minä ikävöin sinua niin että sydän on pakahtua," sanoi mies vakaalla +äänellä. + +"Hiljaa!" käski Kari ja katsoi taloon päin, "sinä et saa puhua niin +kovaa, muuten en kuule jos minua käsketään sisään; Sigrid ei ole +terve." + +"Suokoon Junnila että minä olisin hänen sijassansa, niin olisi kai +joku, joka pitäisi minustakin huolta ... enkä kuljeksisi näin ympäri +kyliä kuin koditon koira," huokaili Olli ja ääni tukahtui itkuun. + +"Siitä ei voi mitään sanoa," lausui Kari ja meni samassa miehen luo ja +istui hänen viereensä. "Se, joka ei todella ryhdy mihinkään, kuljettaa +mukanaan taudin, mihin vaan tulee; sillä pahin tauti on levottomuus." + +"Niin, osoitapas minulle sitä, mihin minä voin ryhtyä," valitti mies ja +itki vielä katkerammin. + +"Turvaa Jumalaan." + +"Hän on niin kaukana." + +"Sitten sinä itse sen määräät," sanoi nainen vakaasti. + +"Sinä olet riitainen nyt, sinä, Kari," huokasi mies, "sinun luoksesi ei +voi tulla surussa." + +"Siitä on pitkä aika kuin tulit ilossa, ja kuitenkin kulutat aikaa +tullaksesi tänne tunturin yli." + +"Tuolla alhaalla on niin kurja elämä... Siellä väsyy." + +"Ei ole kumma että väsyy, kun pitää olla muassa kaikellaisissa +seuroissa," tuumaili nainen suutuksissaan. + +"Voisi melkein vannoa sen päälle, että siinä on jokin tenhovoima," +väitti mies. "Toisena hetkenä inhoittaa toisena tekee mieli --." + +"Minä sanon sinulle yhden asian," keskeytti häntä nainen lyhyesti, +"sinussa on ikäänkuin kaksi ihmistä. Toinen on nuorukainen, jota +hurjapäisyys vaivaa, toinen on raajarikko-raukka, joka rauhaa ja lepoa +halajaa. Sinun täytyn eroittaa ne. -- Ihminen ei voi olla nuori ja +vanha yht'-aikaa, lörppömäisyys ja totisuus eivät milloinkaan vedä +yhtä." + +"Niin, sinä kyllä kaikki asiat tiedät, sinä! -- Toisen raukan täytyy +kuin täytyykin kärsiä typeryyttä," huokaili Olli-poika hiukan +rauhoitettuna. + +"Kaikkien täytyy kärsiä typeryyttä," lausui Kari painavasti. "Mutta +Herra Jumala on sanonut: Älä anna pahan sinua voittaa, vaan voita sinä +paha hyvällä." + +"Minä olen kai jo käynyt liian vanhaksi pahuudessa," sanoi mies +nöyrästi -- mutta, se ei sydämen syvyydestä tullut. + +"On ainoastaan yksi, joka on liian vanha pahuudessa, ja se on itse +perkele!" + +"Älä ota niin kovasti kiinni, Kari!" + +"Täytyy olla kova laiskuuteen nähden." + +"Olenko minä laiska!" huokasi Olli-poika närkästyneenä, "minä en suo +itselleni lepoa missään." + +"Niin, se on juuri pahin laiskuus, se," sanoi nainen, "sillä sinä +pakenet ajattelemista! Joka kerta kuin Herra laski kätensä sinun +päällesi ja sai sinua seisahtumaan, olit sinä kuin riivattu. +Muistatkos, kuinka panit vastaan, kun Isonkylän Lauri selkäsi katkaisi +ja sinä makasit täällä monta viikkoa ja taistelit elämän ja kuoleman +välillä? Rauhoittuiko mielesi silloin? Kannoitko ristiäsi, Olli? -- Et, +sinä viskasit sen luotasi ja otit sen taas, niinkuin tauti teki sinun +kanssasi. -- Ja miten silloin kävi kun polveasi alkoi pakoittaa +puukonpistosta, jonka sait Bolstad Örenin tykönä kahdeksan vuotta +takaperin, oliko laitasi silloin parempi? Ei, se ei ollut parempi..." + +"Jos sinä olisit ollut minulle uskollinen, Kari!" vonkui mies, ja tällä +kertaa tuntui kuin se olisi tullut syvemmältä. + +"Milloin minä sitten sinun hylkäsin?" kysyi nainen ankarasti. + +Olli-poika käyristyi kokoon soppeen, jossa hän istui, ja näytti melkein +siltä kuin hän ei olisi voinut tehdä itseänsä kyllin pieneksi naisen +rinnalla; sillä vaikka hän kyllä väitti vastaan, osoitti hänen +käytöksensä kuitenkin arkamaisuutta, joka todisti että nainen puhui +totta. + +"Niin, ihmisten silmissä kyllä siltä näytti," jatkoi nainen hetken +kuluttua, "mutta Jumalan silmissä en ole milloinkaan sinua hyljännyt." + +"Kenties se vielä voi muuttua," kuiskasi mies nöyrästi. + +"Se ei ikinä muutu," huokasi nainen ja itki hiljaa. + +"Etkö itse sanonut sinä päivänä, kun erosimme: 'Kun vaan oikein tahtoo, +niin kyllä onnistuu'... ja nyt minä tahdon," huudahti mies ja ojensi +itseänsä. + +"Niin, suokoon Jumala että niin olisi!" huokasi nainen ja pyyhki +silmiänsä. "Mutta sinussa on kaksi tahtoa, se on onnettomuus. Vähät +hyödyttää että valjastat kaksi hevosta auran eteen, kun toinen pyrkii +sinne toinen tänne." + +"Minä olen nyt sanonut sen, ja tällä kertaa pysyn sanoissani," vakuutti +mies rohkeammin ja nousi lähteäksensä. + +"Menetkö mökille?" kysyi Kari. + +"En, minä menen alas kedolle jälleen." + +"Jos tapaat Thoren Stenistä, niin vältä hänen seuraansa, se on tunnoton +poika," sanoi nainen ja nousi äkisti. + +"Hän tulla karkasi alas tunturia, kun minä istuin lepäämässä hiukan, ja +potkasi lipastani niin että se vieri rinnettä alas. Minä luulin että +hän oli hupsu," sanoi Olli. + +"Hän on suurisuinen veijari, joka kerskailee ja kopeilee ikäänkuin ei +kukaan voisi sellaiseen vastata." + +"Mutta se on poikaa, se, joka rohkenee puukonkärkeä vastaan mennä!" +huudahti Olli ja hurja ilo leimahti hänen kasvoissansa. + +"Kyllä, hän alkaa siitä, mistä sinä neljäkymmentä vuotta sitten +aloitit," sanoi Kari kuivasti. "Sinä kenties et tiedä mitä tässä +talossa on tapahtunut? Mutta mitenkä sinä sen tietäisit... Sinä tiedät +että Sigrid, talon tytär, jo vuosi sitten luvattiin Thorelle... Vähän +aikaa kaikki kävi hyvin, mutta sitten asiat muuttuivat. Thore on +ruvennut hevoiskauppiaaksi, ja sitä ei tyttö eivätkä tämän vanhemmat +hyväksy, sillä se ei ole tarpeen, Bergslien kyllä elättää miehensä!... +Nyt on Sigrid monta kertaa tahtonut purkaa kihlauksen, mutta tänään +siitä tuli täyttä totta; silloin Thore oli ylhäällä sääterintuvalla +tytön kanssa ja kiusasi ja houkutteli häntä kuin paha henki. Mutta kun +tyttö pysyi lujana päätöksessään, työnsi Thore häntä vihoissansa niin, +että hän kaatui ja pyörtyi, ja jollen minä olisi ollut tuvan ovessa ja +nähnyt miten hänen kävi, en tiedä mitä loppu siitä olisi tullut." + +"Entäs sitten, hoida häntä!" huudahti Olli-poika äkäisesti. + +"No, en minä sitä niin erittäin tärkeänä pidä," jatkoi nainen, "kun +kerta on saanut yhden kolauksen, voi kyllä toistakin kestää." + +"Niin, mutta henki, Kari!" + +"Voipi ennemmin menettää henkensä tällaisesta, kuin kadottaa ilon +ainaiseksi," huokasi nainen ja nousi. + +"Älä puhu tuolla tapaa, Kari!" pyysi Olli suruisesti. + +"Voi, vähät elämästä, kun täytyy elää ainoastaan saadaksensa siitä +loppua," lisäsi nainen hiljaa, -- sitten hän nyökäytti päätään Ollille +ja käänsi hänelle selän. + +"Oi Herra Jumala!" pääsi ikäänkuin hätähuuto miehen suusta samassa. + +Mutta Kari ei siitä ollut millänsäkään, vaan meni sisään. Hän oli niin +monta kertaa nähnyt Ollin sydämen sortumusta, hän ei tahtonut sitä +jälleen nähdä. Ollin suru oli niinkuin itkevän lapsen, joka kaukaa +näkee lohdutuksen kädessä makeisen. + +Ja sen tiesi Olli-poika itse. Hän tunsi vallan hyvin oman heikkoutensa, +hän tiesi että hän oli kerkeä ja luja päättämisessä ja huikentelevainen +ja heikko toimeenpanemisessa, jota vastoin Kari oli hidas jotain +päättämään, mutta järkähtämätön toimeenpanemisessa. Mutta siitä +huolimatta oli Kari hänen ainoa, maallinen lohdutuksensa, ja sitä hän +oli ollut yli neljäkymmentä vuotta. Olli oli kyllä vuorotellen +viskannut sen luotansa ja taas tarttunut siihen; mutta joka kerta kuin +hän sen uudelleen omisti, pelkäsi hän kauheasti sitä kadottavansa. +Sentähden hän ei voinut mennä pois sanomatta muutamia sanoja Karille, +vaikka hän ei ensinkään tiennyt mitä hän tahtoi sanoa. Hän hiipi taloon +ja aukaisi kammarin oven, nöyränä ja itsensä kieltäväisenä kuin +katuvainen syntinen, mutta kun hän seisoi ovessa ja hänen silmänsä +kohtasivat Karin silmiä, niin hänen katseensa ilmoitti surua, +toivottomuutta, ja Olli kääntyi ja lähti pois sanaakaan sanomatta. + +Kari katsoi hänen jälkeensä, kun hänen katala muotonsa kulki ikkunan +ohi ja katosi huoneen taakse; sitten istui hän hiljaa ja vaipui +surullisiin ajatuksiin, ja niinkuin hän tällä hetkellä entisyyttä +katseli, niin hän oli sitä neljäkymmentä vuotta katsellut. Aika ei +ollut sitä himmentänyt eikä muuttanut; se oli samallainen kuin silloin +kun hän ratkaisemisen hetkenä oli sulkenut itsensä sisään sen kanssa. + + * * * * * + +Knapstadin Kari, niin nimitetty isän jälkeen, joka oli köyhä +mökkiläinen nimeltä Niilo Knapstad, oli iloinen kahdenkymmenen vuotias, +kaunis ja riski tyttö, kun hän rupesi piiaksi Gravsejdet nimiseen isoon +taloon naapuristossa. Emäntä oli kuollut jo aikoja sitten, ja isäntä +oli hyväntahtoinen ja hyvänsuopa mies, joka antoi Karin toimiella +enemmän niinkuin tytär talossa kuin vieras, ja niin kului vuosi +iloisesti ja hauskasti. + +Talossa oli Olli nuorin kolmesta täysi-ikäisestä pojasta. Hän oli +hyväksi tunnettu ja yleensä suosittu, sillä hän oli hyvä-avuinen ja +samalla kaunis ja reipas nuorukainen. Kun Kari tuli Gravsejdetin +taloon, oli samassa hetkessä ikäänkuin päätetty asia, nuorison kesken, +että se oli tyttö Ollille, ja Olli oli poika, joka sopi Karille; sillä +molemmat olivat siitä asti kun ensi kerran tapasivat toisiaan kuin +kaksi lintua, jotka hyppelivät ja lauloivat kukin oksallaan, iloiten +kaikesta mutta enin kuitenkin ihaellen toinen toistaan, kukin +itsekseen. + +Sitten kun talvi tuli ja metsän verhosi lumi, kokoontuivat he yhteiseen +suojaan ja elivät siinä iloisesti, eikä ollut sitä kohtaa, joka olisi +ollut heille tiellä; sillä toinen tasoitti tietä toiselle. Mutta +kevätpuoleen, kun linnut taas samosivat metsään, yhtyivät hekin +viheriällä oksalla ja kumpaisellakin oli korsi nokassa saman pesän +rakentamiseen. + +Oli kuitenkin seikka semmoinen että Ollin isä ei kohta heidän +liittoansa hyväksynyt; mutta Kari oli kelpo tyttö sekä iloinen että +joutuisa töissään, sentähden vanhuksen tyytymättömyys pian poistui ja +muuttui sitten todelliseksi mieltymykseksi. + +Kun vuosi oli kulunut, kuoli vanhus. Vanhin poika sai talon haltuunsa +ja kaksi nuorempaa saivat hakea muualta toimeentuloa, mutta Kari jäi +taloon piiaksi. + +Silloin Olli rupesi kauppaa tekemään. Ensin hän kaupitsi villoja ja +nahkoja ja muuta sellaista talontarvetta, mutta kun se ei kannattanut, +rupesi hän hevoiskauppiaaksi. -- Hän vaihtoi ja hän myi, hän uskalsi +siinä missä muut mietiskelivät, eikä hänen mielensä lannistunut +tappiosta. Niin ainoastaan talvi eroitti nuoret heidän onnestaan, sillä +Olli ansaitsi paljon rahaa; hän oli jo ostanut pienen rakennuksen +laaksossa ja keväällä aiottiin häitä pitää. + +Mutta ei Olli ollutkaan kauppataitoa ilmaiseksi saanut. Jotain oli +annettava viekkauden ja rohkean kekseliäisyyden sijaan, sitä ei kukaan +tuntenut paremmin kuin Kari. Olli ei enää tullut Gravsejdetiin niin +usein, ja kun hän tuli, oli hänen käytöksessään jotain hurjaa, joka +paremmin olisi sopinut rajua hevosta kohtaan, jota oli hillittävä, kuin +pientä ujoa tyttöä kohtaan. + +Ja se yhä kiihtyi. Ne monet matkat, jotka Ollin täytyi tehdä kauppansa +takia, paaduttivat sekä sielua että ruumista; sillä talvi oli kylmä, +täytyi panna paha pahaa vastaan, kova kovaa vastaan, jos mieli aikaan +tulla. -- Niin Olli joi muiden muassa, ensin vahvistukseksi ja +virvoitukseksi, sitten ajanvietoksi ja vihdoin tukehuttaaksensa oman +tunnon ääntä, ja vihdoin viimein hän oppi vannomaan valhetta todeksi, +kunnes totuus muuttui valheeksi ja valhe totuudeksi. Sanottiin tosin +vielä "Gravsejdetin Olli -- kas se on miestä, se!" mutta hänessä ei +kumminkaan enää ollut mitään vakavuutta, ja mihin vaan sitten astui +jalallaan, sinne liukui hän. + +Ja niin tuli kevät, mutta ei häitä pidettykään Gravsejdetin talossa. +Mari ei ollut itkenyt itseään heikoksi, vaikka hän oli vuodattanut +kyyneleitä tuhansittain Ollin synnin ja jumalattomuuden takia. +Sentähden tulikin hetki, jolloin hän lausui sanan, jota hän itse oli +peljännyt ja jota hän oli hiljaisuudessa kätkenyt, siksi kuin se +oli koetettu ja voimallinen, ja tämä sana pani sen ankaran, +kukistamattoman eron heidän välilleen, jota ei mitään houkutus, ei +mikään itku, eikä mikään rukoileminen voinut tehdä horjuvaksi tahi +murtaa. + +"Hän ei tahtonut olla avullisena suojelemaan kaikkea sitä rikkaruohoa, +jota Ollin mieleen pisti istuttaa elämään. Hän ei tahtonut valmistaa +synnille sijaa ja lukea Jumalan sanaa valheelle!" + +Silloin nuorukaisen rohkeus masentui, mutta ei niin paljon, että se +nöyryyden ja katumuksen kautta olisi herättänyt vakaata päätöstä, ei, +-- Olli itki ensin, otti sitten vähän väliä lohdutusryypyn, ja vihdoin +hän nousi kaikkia vastaan ja kaikki häntä vastaan. + +Kun Gravsejdetin Olli ensi kerta kulki kedolla käsi kädessä tytön +kanssa ja he iloisesti ajattelivat tulevaisuutta, katsellessaan +peltoja, jotka rehoittivat kevään ihanuudessa, suloisessa lämpimässä +päivänpaisteessa, -- silloin hänessä oli luja päätös ja tahto; mutta +isän kuoleman jälkeen ohjasi päätös toisaalle ja tahto jakaantui. Nyt +hänen sielussaan oli ikäänkuin kolmisävel -- ei sopusointuun vaan +eripuraisuuteen. Se oli vallattomuus, epätoivo ja heikkous. -- Yksi +ainoa hurja ja raaka sana saattoi hänet vallan raivoon ja hän oli yhtä +hurja kuin muutkin; mutta sitten valtasi hänen mielensä synnin tuska, +ja silloin hän kernaasti olisi myynyt henkensä yhdestä killingistä, jos +omatunto olisi otettu kaupanpäälliseksi. Sen jälleen seurasi kolmas +mielen tila, joka oli tavallinen; se vaihteli tylsämielisyyden ja +itseänsä ylläpitämisen vainun välillä; mutta se oli ilman tahtoa ja +kykyä, se oli vaan hiljaisuus, johon hän tuhlasi yhden raivon +puhkeamisen, ja kokosi voimia toiseen, -- laiskuuden syvyys, jossa +intohimot olivat väijyksissä. + +Näin kuluivat nuoruuden vuodet kokoilemalla heikkoutta ja tauteja +vanhuudelle. Silloin kansa vihdoin otti häneltä oikean nimen pois ja +sanoivat häntä sen sijaan Olli-pojaksi, -- sillä nimellä hän oli +yleensä tunnettu. + +Vihdoin hän rupesi jonkunlaiseksi lähetystoimen kulkukauppiaaksi, mutta +omassa nimessään. Hän lauloi taloissa, joissa hän oli yötä, väliin +vanhan laulun, tahi luki hän kertomuksen kristinuskon voitosta +pakanuuden yli. Hän osasi myöskin kertoa kauheita juttuja pakanain +julmuudesta Jumalan sanan selittäjiä kohtaan, ja hän osasi esittää sitä +sellaisella kavaluudella, joka oli välttämätöntä saattaaksensa kuulijat +värisemään -- ja ostamaan kirjaa; ja silloin Olli-poika ajaksi oli +autettu. Mutta kaiken tämän hän teki niin ylpeästi kuin mahdollista +oli. Vanha voima leimahtikin vähän väliä uudestaan esiin hänessä, -- +mutta se oli vaan leimu, jonka kautta rappeutunut tulen pesä näkyviin +tuli, ja se sammui kohdakkoin jälleen. + +Kari oli sillä välin omaa tietänsä kulkenut, ja se oli yksinäinen; +mutta se oli hänen mieleensä. -- Tuli kyllä yksi ja toinen nuorukainen, +joka pyrki hänen suosioonsa, sillä vaikka suru ja harmi olivat +poimineet kauniit ruusut poskilta, niin silmissä oli vielä tuo kirkas +valo ja hiukset olivat kullan karvaiset. Mutta Kari kulki niin vakaasti +ja koskemattomasti kaikkein ohitse, että hän vihdoin sai luoduksi +ympärilleen sen erämaan, jonka hiljainen, puhumaton suru aina luo. + +Ja vuodet kuluivat. Kari muutti vanhana tyttönä Bergslienin maalla +olevaan mökkiin, ja sinne tuli Olli-poika väliin ja täällä parannettiin +ne haavat, joita vallattomuus ja hurjuus olivat häneen lyöneet, vaikka +Kari vallan hyvin tiesi että hän sillä vaan antoi Ollille voimia +koettamaan uutta tappiota. + +Kun Olli oli hoidettu ja taas oli saanut sen verran elonvoimaa, että +hänen taas teki mieli ulos matkoille, niin istui Kari yksin, -- vähän +entistä köyhempi maallisista tavaroista, ja myöskin köyhempi onneen +nähden; sillä hänen ainoa huvinsa, hänen vanhan sydämensä kultainen +unelma oli kumminkin ajatuksissaan olla uskollinen "sulhaselleen, +Gravsejdetin Ollille, -- uljaalle nuorukaiselle, joka ei ollut pelkuri +eikä viallinen!" Ja vaikka tämän ja Olli-pojan välillä ei ollut juuri +mitään yhtäläisyyttä, oli se kuitenkin sama henkilö. Niin hän tällä +tavoin yhdisti: surua iloon, ja iloa suruun. Kyynel seurasi aina +mukana, kun muutos tapahtui. Sillä aikaa kuin Olli oli poissa hänen +luotaan, oli tämä vielä sulhanen -- joka varmaan ei milloinkaan tule +takaisin! -- mutta sydän ajatteli kumminkin häntä ja työ sujui +paremmin; sillä se oli niin ihmeellisen viehättävää! aina jotain +odotettavaa. + +Kun viikko oli lopussa ja pyhäpäivä tuli veisuineen ja lepoineen, +silloin myöskin tuli pyhäpäivä-työ esille, joka oli "sulhaispaidan +ompeleminen Ollille." Se ei vielä ollut valmis! vaikka Kari ompeli ja +ompeli, ja oli lakkaamatta kaiket nämä vuodet sitä tehnyt. Mutta hän +tiesi että hän ompeli sitä, joka ei milloinkaan tulisi käytettäväksi, +ja sitä paitsi hän ompeli niinkuin se, joka katsoo eteenpäin +käyttämisen päivää kohti. + +Niin hän istui pöydän päässä silmälasit nenällä, syrinki sormessa, ja +hyräili hiljaa pistellessään tiheitä pisteitä koruompelukseen paidan +rintamuksessa. Joutuisasti työ ei sujunut; sillä näkö ei enää ollut +selvä opas varmalle kädelle. Mutta eihän ollutkaan kiirettä -- piti +vaan siltä näyttämän. + +Tämä samalla surullinen ja iloinen työ oli kuitenkin ainoastaan +talvella esillä; kesällä Karin täytyi olla sekä siellä että täällä, +missä ihmiset häntä tarvitsivat. -- Kun lumi tuiskui mökin ympärillä ja +tuuli tarttui siihen voimallisin käsin että tuntui siltä kuin se +aikoisi nostaa koko mökin maasta ja tanssia sen kanssa yli tasankojen, +-- kun kuului ikäänkuin monen ihmisen ääni, joka kumisi sekasorrossa, +silloin hän kuunteli ja hymyili hiukan: "Näin Olli melusi, kun hän +tahtoi saada ääntänsä kuulluksi yli hälinän." + +Mutta sitten tuli taas se aika, jolloin Olli itävöiden liikkasi +tunturin yli Karin mökille. Kun Kari silloin näki hänen tulevan, +puutteen-alaisena ja alakuloisena, ja istuvan oven suuhun kurjana kuin +hylkylaiva, silloin ei sulhaispaitaa ajateltukaan, -- silloin Karille +samassa kävi selväksi toinen puoli heidän suhteestansa toisiinsa, ja +tämä huomio herätti hänessä samankaltaista surullista iloa. Silloin oli +vallan varmaa että hänellä oli oikeus hoidella häntä ja vaalia häntä, +-- ja senpätähden Olli juuri tulikin hänen luokseen! + +Niin istuivat he tuntikaudet yhdessä ja puhuivat vähä-pätöisistä +asioista; mutta ei kumpikaan heistä milloinkaan puhunut siitä mitä he +ajattelivat, ja senvuoksi he istuivat tuttavallisesti lähellä toisiaan +ja kumminkin niin kaukana toisistaan todellisuudessa. Se elämänpuu, +joka yht'aikaa oli juurtunut heidän sydämissään ja joka rivakasti +kasvoi valossa ja ilossa, hakattiin maahan nuoruuden aikana, sentähden +oli vielä nestettä kyllä juuressa näihin moniin liika-oksiin, mutta +runkoa ja latvaa se ei milloinkaan enää saanut. + +Se oli Knapstadin Karin ja Olli-pojan kurja elämä. He olivat vielä +tavallansa kihloissa; sillä erillään toisistaan elivät he uudestaan +mennyttä aikaa, ja se vei heidät yhteen. Hiljaa ja moittimatta tunsi +toinen oikeuttaan toiseen nähden, tuo saavuttamaton sekä irroitti että +yhdisti heidät. -- -- + +Ensi kerta näiden vuosien kuluessa oli Kari nyt tänä päivänä puhunut +Ollille menneestä ajasta ja hänen kadotetusta elämästään, mutta se +oli sentähden että hänellä oli silmäinsä edessä kuva omasta +onnettomuudestaan sairaassa tytössä, jota hän hoiti. Kaikki katkeruus, +jota hän pisaroittain oli ko'onnut, vuosi yli reunojensa tällä +hetkellä, ja kuristi hänen vanhaa sydäntänsä kokoon kauheassa tuskassa. +Sentähden hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt totuutta niin +alastomana kuin nyt. -- "Se ei ollut Gravsejdetin Olli, se oli vaan +Olli-poika!" + +"Minusta Olli tänään oli enemmän rappiotilassa kuin milloinkaan ennen," +huokasi Kari, kun Olli oli mennyt. "Mies-parka! Jumala suokoon että +pian kävisi itsensä väsyksiin, jotta hän saa rauhan maailmassa." -- + +"Minusta Kari ei ollut niin hyvä, kuin hän tavallisesti on," jupisi +itsekseen Olli, kun hän Bergslienistä kulki takaisin tunturin yli. "No +niin, tukala on hänen elämänsä, mutta ei minunkaan osani ole parempi. +-- Mutta hän on kuitenkin oikeassa," jatkoi hän hetken kuluttua, +istuutuen tunturin kärjelle ja katsellen alas tasangolle. "Eihän se +oikeastaan ole muuta kuin laiskuutta, kaikki toimeni. Näyttää tosin +siltä kuin jotain voittaisi tällaisella kaupalla, -- turhaa kaikki +tyyni! -- Kun vaan jotakin neuvoa tietäisin! -- Kummallista se on! joka +kerta kun mieleni tekee tähän paikkaan, on minusta kuin Kari vielä +olisi nuori, -- minä muistan silloin että hän aina hiipi oven taakse +peloittaaksensa minua, ja sitten hän nauraen juoksi esiin kun minä +tulin, -- niin, se oli siihen aikaan, se oli tuolla Gravsejdetin +talossa! Mutta nyt hän kumminkin on vanha, ja minäkin olen vanha, -- +niin!" Ja hän huokasi uudelleen. + +Samassa hetkessä aurinko meni mailleen tunturin taakse ja loi +vaaleankeltaisen hohteen läntiselle taivaalle. Raitis tuulen puuska toi +töminän meluavasta markkinapaikasta ylös Ollin luokse tunturille, jossa +hän istui katsellen ympärilleen ikäänkuin hän jotain etsisi, jolla hän +voisi itseään lohduttaa; sillä sitä alakuloisuutta, jonka hän oli +tuonut mukaansa tänne, hän ei tavallisuuden mukaan ollut jättänyt +jälkeensä Knapstadin Karin mökkiin, päin vastoin se oli lisääntynyt ja +hänen mielensä oli melkein epätoivon partaalla. + +Silloin huuto kuului ja sitä seurasi raikas nauru. + +"Nyt mellastellaan taas tuolla," huudahti hän suruisesti ja kuunteli +tarkoin. + +Taas kuului raakoja huutoja, naurua ja melua. + +"Täytyy kai koettaa kömpiä tuonne alas laaksoon," huokasi hän +kepeämmällä mielin ja nousi. "Eihän tuota tiedä vaikka sattuisi kauppa +onnistumaan." + +"Hei!" huusi yksinäinen ääni keskellä hälinää. + +"Hei!" huusi Olli-poika ja hypähti, mutta samassa hetkessä oli hän +vallan muuttunut. Silmät säihkyivät, kasvot olivat uljaan näköiset, +hartiat kohosivat hiukan ja koko pelkurimaisuus katosi hänestä kuin +kuivettunut kalvo, joka ei ollut rohkeutta kahleihin pannut, vaan +ainoastaan suojellut sitä sillä aikaa kuin se kasvoi. + +Ja nyt ei kulunut monta silmänräpäystä sen välillä, jolloin hän istui +ja huokaili syntisen luontonsa takia, ja sen, jolloin hän reippaana ja +vilkkaana liikkasi tasaista metsäpolkua pitkin markkinapaikkaa kohti. + +"Rohkeutta, Olli-poika!" huusi käheä ääni hänelle eräästä joukosta, +jossa oli moniaita juopuneita miehiä, "mitä sinulla on lippaassasi?" + +"Minulla on sielun lääkettä sekä sinulle että minulle," vastasi Olli +juhlallisesti ja tunki lähemmäksi. + +"Onkos sinulla sitä, hä?" huusi mies nauraen. "Niin, kyllähän se on +tarpeen, -- tule tänne lippaasi kanssa!" + +"Anna minun pitää mikä omani on," sanoi Olli ja työnsi miehuullisesti +miehen luotansa. + +"Onko totta että sinulla on laulu perkeleestä Amerikassa?" kysyi pitkä, +unisen näköinen nuorukainen, joka kädet taskussa oli tuupannut itsensä +väkitungoksen läpi päästäksensä Ollin luokse. + +"Minä en tiedä mitään siitä että paholainen on toisellainen siellä kuin +täällä," vastasi Olli-poika kylmäkiskoisesti. + +"Kyllä," sanoi nuorukainen ja loi pahajuonisen silmäyksen toisiin. +"Sekä sen kompurajalka että sarvet ovat puhdasta kultaa, ja täällä ne +eivät ole muullaiset kuin jokaisella lehmällä on." + +"Herra siunatkoon! kuinka jumalatonta puhetta!" huudahti muuan muija, +joka seisoi pienen pöydän takana, jossa oli väkeviä juomia kaupan. + +"Älä nyt siitä milläsikään ole, muija!" nauroi ko'okas roteva +nuorukainen. + +"Miten on rohkeutesi laita, Olli-poika?" kääntyi hän Olliin. +"Luullakseni sinä itkit, kun istuit tuolla tunturilla." + +"Eipä minulla ole enemmän rohkeutta kuin tarvitsen, Thore," vastasi +Olli ystävällisesti ja koetti vetäytyä pois hänen luotaan. + +"Tule tänne juomaan, niin se vahvistuu," sanoi Thore ja tarttui toisen +käsivarteen. "Sitä paitsi minun kai täytyy maksaa sakkoa siitä että +potkaisin lippaasi tunturia alas." + +"Kiitos tarjoomastasi," vastasi Olli-poika alakuloisesti, "mutta minä +mieluisemmin olen juomatta." + +"Olet juomatta!" sanoi Thore ja piti lasin hänen suunsa edessä, "tuossa +on, juo, tyhmeliini! sellaista ei sinulle kaksi kertaa tarjota." + +Olli-poika seisoi hetken aikaa epäileväisenä, mutta sitten hän tarttui +lasiin ja joi siitä. + +"Kaikki, viimeiseen pisaraan saakka! Thore Stenistä tarjoo nyt!" + +Ja Olli tyhjensi lasin ja liikkasi pöydän ääreen pannaksensa sitä +sille. Mutta nyt hän ei enää näyttänyt arkamaiselta; hän katsoi yhtä +rohkein silmin Thoreen, kuin kaikki muutkin. + +"Kuinka monta sellaista sinä tarvitset tullaksesi mieheksi?" kysyi +Thore ja kaasi uudelleen viinaa lasiin. + +"Luullakseni yhtä monta kuin sinä tarvitset naiseksi tullaksi," vastasi +Olli uljaasti ja tyhjensi yhdessä kulauksessa toisen lasillisen. + +"Eihän sitä silmillä voi nähdä noin pientä miestä," sanoi Thore. "Sinun +pitää seisoa täällä pöydällä, jotta olet muiden tasalla." Ja hän +tarttui Olliin ja nosti hänen syrjällä olevalle pöydälle. + +Mutta silloin hurjamaisuus pääsi Ollissa valloille, ja hän juoksi +pullojen ja pyöriväin lasien välillä kaikkien läsnä-olijain täyttä +kurkkua nauraessa, kunnes hän vihdoin hyppäsi pöydältä ja jäi +riippumaan Thoren kaulaan. Mutta samassa tämä viskasi hänen toiselle +puolelle, johon hän tunnotonna jäi istumaan maahan; lipas vieri +pöydältä tietä pitkin. + +"Tuo tänne hänen lippaansa," sanoi Thore eräälle pojalle, joka koetti +saada kantta auki. + +Mutta nyt oli Olli-poika hiukan toipunut, ja hän tulla konttasi +lipastansa ottamaan. + +"Et, sinä et saa sitä ennenkuin olen nähnyt laulun lemmityisestä," +huusi poika ja piti lipasta käsissään. + +"Poika on oikeassa, täytyy oppia nuorra ollessaan," sanoi Thore, otti +lippaan ja aukaisi yhdellä iskulla kannen. + +"Anna tänne lippaani," rukoili Olli ja nousi polvilleen, kuroittaen +molemmat käsivarret lipasta kohti. + +"Hae nyt laulu, poika," sanoi Thore, ja käänsi lippaan ylös alaisin +niin että koko sen sisältö lensi ulos. + +"Ette saa koskea siihen!" uhkasi Olli-poika ja kömpi taas vähän matkaa +eteenpäin. + +Mutta rukous ja uhkaus olivat tyhjää ääntä, jota ei kukaan kuullut ja +josta ei kukaan välittänyt. Ennenkuin pari minuuttia oli kulunut, +olivat jo kaikki lentokirjat miesten käsissä, ja jokainen luki omaansa +ääneen tai hiljaa, mikä kunkin mielestä oli mukavinta. + +"Tässä on laulu!" huusi poika ja piti vanhaa kokoon käännettyä paperia +päänsä yli. + +"Tule tänne, näytä se minulle!" käski Thore ja tarttui paperiin. + +"Ota se ja anna se minulle, Thore!" pyysi Olli-poika rukoilevalla +äänellä ja nousi taas polvilleen. + +"Ei, nyt saamme nähdä mitä miestä sinä olet, osaatko sepittää oikeaa +laulua," sanoi Thore nauraen ja levitti paperin käsilyhdyn edessä, joka +oli pöydällä, sillä oli jo hämärä. Ja hän luki epävakaisella äänellä: + + "On Gravsejd-talossa tyttönen, + Hän aikoo keväällä naimiseen. + Hän on niin sorea ja ihana + Kuin kauniin kukkanen kedolla." + +"Voi sentään, Thore! että noin kiusaat minua," vonkui Olli-poika ja +kiersi käsivartensa Thoren jalkojen ympärille ja katseli ylös häneen. + +"Laske jalkani irti, lurjus!" ärjäsi Thore vihaisesti ja potkasi Ollin +luotansa. Ja sitten hän jatkoi laulaen: + + "Ja hänen poskensa hohtavat + Kuin kesän ruususet armahat. + Ja ilomielinen on hän vainen, + Kuin metsän lintunen laulavainen!" + +"Kuin metsän lintunen laulavainen!" toisti poika hyräillen, ja siihen +sekaantui pari muutakin käheää ääntä. + +"Niin, sellaisen tulee minun kultaseni olla," huusi poika kohti +kurkkua. + +"Hiljaa!" käski Thore, "eihän täällä saa suun vuoroa tuolta tikalta +tuossa!" + +"Anna minulle lauluni, Thore," rukoili Olli-poika, joka taas oli +kömpinyt lähelle muita. "Se on viimeinen mikä minulla on tässä +maailmassa," huokasi hän ja hengitti raskaasti. + +"Missä sinun kaunis tyttösi on?" huusi poika. + +"Oi raukkaa!" virkkoi muija siihen. "Se kukkanen on aikoja sitten +lakastunut! Se on Knapstadin Kari, tuolla tunturilla." + +"Hiljaa!" käski Thore ja lauloi edelleen muiden kuunnellessa: + + "Ja poika kankaalla kulkevi + Hän tyttöänsä nyt etsivi. + Hän hakee impeä, kultaansa, + Ja tyttö vastaapi armaallensa." + + -- -- -- + + "Vaan tuttavista ei ainoakaan + Se aavista hänen onneaan. + Kun linnut keväällä metsiin kiitää, + Hän kanssa tyttönsä häitä viettää." + +"Hän kanssa tyttönsä häitä viettää!" toisti koko joukko innokkaasti. + +Mutta samassa hetkessä astui haamu Thoren eteen -- se oli Olli-poika. +Näytti siltä kuin hän olisi kasvanut puolta kyynärää sitten viimeisen, +niin mahtavasti hän ojensi vaivaisia jäseniänsä. Hänen kasvonsa olivat +kalman kalpeat ja hänen silmänsä säihkyivät. + +"Mitä minulta tahdot?" kysyi Thore pilkallisesti hymyillen ja koetti +työntää häntä syrjälle. + +"Minä tahdon antaa sinulle luvan valita tämän puukon ja laulun +välillä," sanoi Olli-poika. + +Silmänräpäyksen ajan he katselivat toisiaan, toinen yhtä rohkeasti kuin +toinenkin. + +Sitten Thore purskahti pilkalliseen nauruun ja, vaikka väki rupesi +nurisemaan, alkoi hän laulaa viimeistä värssyä: + + "Mutt' kevätpäivät ne tulivat, + Ja kevät, syksytkin kuluivat. + Ei kuulu milloinkaan mitään siitä + Ett' tytön kanssa hän häitä pitää!" + +"Onko tämä mieleesi?" kysyi Olli-poika ja piti oikeassa kädessään +puukkoansa. + +"Osaanhan minäkin hiukan sitä, jota jokainen harjoittaa," vastasi Thore +ja otti puukkonsa tupesta ja laski sormensa siihen lähelle vartta. + +"Hei! siinä on kyllä varaa lisätä," huudahti Olli-poika nauraen ja +töytäsi samassa puukon kärjen Thoren käsivarteen. + +Thore loi rohkean silmäyksen häneen ja nosti käsivartensa ylös; mutta +samassa uusi ajatus tuli hänen mieleensä, ja hän pisti hitaasti puukon +takaisin tuppeen sillä välin kuin Olli yhä koetti tavoittaa häntä +puukollaan. + +"No nyt on saatu kylläksi tästä leikistä!" sanoi Thore päättäväisesti, +ja hän väisti kädellään pistoa, jota Olli rajussa vimmassa oli +yrittänyt hänen kasvoihinsa. Mutta sen kautta puukko vielä suuremmalla +voimalla tunki hänen käteensä ja jäi haavaan. + +"Peijakas!" huusi Thore vallan raivoissaan tuskasta ja löi nyrkillään +Ollin käsivarteen niin että tämä vaipui hervottomana maahan; mutta +samassa hän myöskin veti puukon kädestään ja viskasi sen kauas luotaan. + +"Tänä iltana tahdot näyttää olevasi Gravsejdetin Olli," sanoi Thore, +"mutta nyt minä sinulle näytän kukas olet, poikaseni," ja tätä +sanoessaan hän leveillä käsillään tarttui Ollin vyötäisiin ja nosti +hänen ylös päänsä yli. + +"Näettekö nyt että tämä on Olli-poika?" kysyi hän. + +"Kyllä!" huusi pari ääntä. + +"Hyvä! hän kiittää hyvästä seurasta," ja samassa hän viskasi Ollin +kauas mäen rinteelle. + +Täällä makasi nyt Olli-poika vähän aikaa tainnoksissa ja +liikkumattomana; sitten hän nousi ja kaatui uudestaan, ja tätä hän +uudisti muutaman kerran, kunnes hän vihdoin keikahti alas rinnettä +irroittuneen kalliolohkareen kanssa, ja siihen jäi hän makaamaan. + +Kului hetken aikaa, jolla välin ei kukaan näyttänyt Olli-pojasta mitään +välittävän, vaikka kyllä se tyytymättömyys, jota osoitettiin Thoren +väkivaltaista tekoa kohtaan, osoitti että häntä muistettiin. Vihdoin +tämä nousi napinaksi, joka kiihtyi hurjaksi nurinaksi, mikä uhkasi +puhjeta ilmi vihaan. Mutta Thore vastusti sitä ynseästi ja tarjousi +tappelemaan kenen kanssa tahansa, -- ei vielä yhtäkään ollut, joka oli +hänelle vertoja vetänyt. + +Sillä aikaa oli joku etsinyt Olli-poikaa ja löytänyt hänen. Kukkulan +juurella hän makasi, alas vierinyt kivi selän päällä, ja kun hän +vedettiin esille, ei kukaan voinut huomata oliko hän hengissä vai +kuollut. + +Silloin kaikki kävivät kauhean synkeiksi; sillä Thore tosin oli se, +joka oli väkivaltaisen työn tehnyt, mutta siellä ei ollut yhtäkään, +joka tiesi olevansa syytön, -- kaikki olivat yhtyneet siihen +pilkkanauruun, joka oli yllyttänyt tuota onnetonta miestä raivoon, eikä +se suuresti auttanut, etteivät äsken tulleet ajatelleeksi kuinka +syvästi pilkallinen sana voi loukata sairasta ja epätoivoista mieltä; +sillä nyt tämä yht'äkkiä kävi heille selväksi. + +Thorekin, joka seisoi ta'empana ja katseli mitä tapahtui, oli +kerrassaan vaipunut alaa uhkamielisyyden kukkulalta. Sanomaton tuska +poltti hänen mieltänsä, ja jos joku tällä hetkellä olisi pistänyt +puukon hänen ruumiisensa, niin hän ei olisi itseään puolustanut, vaan +ottanut vastaan sitä helpoituksena. Se ei kuitenkaan kauan kestänyt, +Thore ei mikään uneilija ollut, ja nyt oli jotain tehtävä raajarikolle. + +Silloin hän astui Olli-pojan luokse ja kumartui alaspäin, ja eräs +nuorukainen, joka oli häntä seurannut, nosti varovasti tunnottoman +ruumiin ylös ja pani sen Thoren selkään, -- Thore nousi hiljaa kuorma +selässä ja lähti kulkemaan metsäpolkua myöten ja poika, joka häntä oli +auttanut, seurasi häntä. + +"Nyt hän menee lemmikkinsä luo," sanoi muija ja purskahti itkuun. + +Mutta ei kukaan vastannut tähän mitään. Alakuloisena joukko erosi, -- +ja hetkeä myöhemmin oli markkinapaikka vallan autiona syysyön +pimeydessä. + + * * * * * + +Kävi raitis ja vilpas tuuli tunturilla, kun Kari seuraavana aamuna +kulki Bergslienistä kotiin omaan pieneen taloonsa. + +Oi! hän ei kärsinyt nähdä sitä noin auringon valossa; öillä se +ikäänkuin viittasi ja vilkkui hänelle kullanhohtavine ikkunaruutuineen, +joiden ympärillä auringon säteet välkkyivät. Kaikki se hauskuus ja +rauha, jota se hänelle näytti tarjoovan, oli jotain, jota hän tavallaan +otti Ollilta, -- sillä ensi kerran pitkään aikaan oli Ollilta suljettu +se ovi, joka aina ennen avattiin kohta kun hänen kumarruksissa oleva +vartalonsa tuli näkyviin. + +Mutta kun Kari astui tupaan ja näki Ollin makaavan kalman kalpeana +vuoteella ja Thoren istuvan rahilla vuoteen ääressä, silloin hän ei +hämmästynyt; sillä hän heti kohta arvasi mitä oli tapahtunut, -- eihän +ollut ensi kerta kuin Olli oli tuotu hänen luokseen semmoisessa +tilassa, jossa henki oli kysymyksessä. + +"Minä kannoin hänen tänne," kuiskasi Thore ja nousi rahilta; "arvelin +että hän saa parhaimman hoidon sinun luonasi." + +"Kuka häntä löi?" kysyi Kari vakaalla äänellä ja katsoi Thorea suoraan +silmiin. + +"Minä en häntä lyönyt, mutta minä härsytin häntä, ja se on melkein sama +asia," sanoi Thore hiljaa. + +"Menettelit kukaties samaten hänen kanssaan, kuin teit tytön kanssa, +jolta riistit jalansijan ja jonka annoit vieriä alas mihin sattui?" +arveli Kari vähän pilkallisesti ja istui samassa vuoteen viereen. + +Thore seisoi siinä murtuneena hänen sanoistansa ja loi silmänsä +laattiaan. Hänen mielessään syntyi kova riita tällä hetkellä +itserakkauden ja syyllisyyden tunnon välillä, ja ne olivat mahtavia +taistelijoita; sillä ne olivat molemmat saman voimakkaan mielen +synnyttämiä ja kehittämiä. + +Hän seisoi kauan aikaa liikkumattomana. Tuvassa vallitsi syvä +hiljaisuus, -- sairaan hengittäminen ei kuulunut ja Kari istui suruunsa +vaipuneena. Silloin hän kerrassaan kavahti kuni nukkuvainen, jota +herätetään, ja hän nosti kätensä otsalle. + +"Kari," rukoili hän. Hän aikoi sanoa enemmän, mutta ääni vaipui ja hän +hengitti raskaasti. + +Kari kääntyi surullisena häneen. + +"Sigrid," sai Thore suustansa, mutta enempää hän ei kyennyt sanomaan, +vaan vaipui penkille ja purskahti itkemään. + +"Älä nyt häntä ajattele," sanoi Kari ja kääntyi taas Thoren luota. + +"Minun täytyy saada tietää," kuiskasi hän hetken kuluttua, "minun +täytyy saada tietää miten tytön on." + +"Tyttö kyllä paranee, kun hän vaan saa olla rauhassa sinusta," vastasi +Kari kuivasti. + +"Hän saa rauhan minusta," sanoi Thore ja nousi penkiltä. + +Mutta nyt sairas alkoi valittaa ja liikuttaa käsiään. + +"Lauluni," ähkyi hän ja loi samassa silmänsä selkomen selälleen ja +katseli ympärilleen uhkaavaisin katsein. + +"Tässä on laulusi, Olli," sanoi Thore lempeästi ja otti tahraantuneen +paperin liivintaskusta ja laski sen sairaan rinnalle. + +Silloin tapahtui Ollissa suuri muutos. Jäykistyneet kasvot kävivät +rauhaisemman näköisiksi ja katse muuttui lempeäksi. Hän kohoitti oikean +käden rinnalle ja tavoitti paperia, kunnes hän vihdoin sai sen +käteensä; hän puristi sitä kovasti ja katsoi samassa Thoreen, ikäänkuin +hän tahtoisi uhata häntä kuolemaan saakka. + +"Minä en enää loukkaa sinua enkä yhtäkään ihmistä maan päällä," sanoi +Thore ja silitti hellästi Ollin kättä. + +"Jumala auttakoon sinua sitä sanaa pitämään," huokasi Kari ja pyyhki +kyyneleet poskiltaan. + +"Kuules, Kari!" pyysi Thore sydämellisesti: "Vie sana minulta +Sigridille. Sano että Thore lähtee nyt ajaksi tuonne alas, -- voit +kyllä sanoa että hänen ei ole hyvä olla, sillä hän on parhaimman +menettänyt! -- Mutta jos hän palaa tänne, niin se tapahtuu hyvässä +hetkessä, ja silloin tulee Sigridin ottaa häntä hyvästi vastaan, -- +tahdotko sanoa sitä?" + +"Kyllä minä sen sanon," vastasi Kari. + +"Älä mene sinne enää," sanoi Olli, "sinun käy hullusti." + +"Täytyy koettaa ennenkuin voi valita," sanoi Thore vakaasti. "Minä +ulotun koko joukon pitemmälle kuin sinä. Olli." + +"Paholainen ulottuu kaikesta pitemmälle," huokasi Olli ja väänteli +itseään tuskissansa. + +"Ei, Isä Jumala taivaissa ulottuu kaikista pitemmälle!" keskeytti häntä +Kari lujasti, "sillä perkele lyö maahan, mutta Herra kohoittaa +jälleen." + +"Sano minulle ystävällinen sana, Olli, se voi tulla minun hyödykseni +kolkkona hetkenä," pyysi Thore surumielisesti ja kumartui sairaan luo. + +"Lippaani, Thore!" pyysi tämä. + +"Sen saat," sanoi Thore, -- jätti jäähyväiset Knapstad'in Karille ja +lähti pois. + +Seuraavana hetkenä hän kulki tunturia alas uljaan näköisenä. Hän oli +tehnyt lujan päätöksen ja se rohkaisi häntä. Hän näki tosin, kaksi +herraa matkallansa, ja hän tiesi että hän taisi molempia palvella, +mutta ainoastaan yhtä toden perään. -- Oli siis tehtävä valinta, ja hän +ymmärsi että, jos hän mieli oikein valita, niin täytyi itserakkauden +vaipua maahan ja nöyryyden voittaa. + +Mutta nöyränä hän oli ollut koko tämän pitkän yön tautivuoteen ääressä, +niin nöyränä ettei hän ollut voinut löytää lohdutusta mistään menneessä +ajassa. Hän tapasi itsensä ylpeydessä kaikkialla, ja oikeus ei +milloinkaan näyttänyt olevan hänen puolellaan. Nyt istui hän keskellä +vääryyttä ja omatunto kävi tuomiota hänen kanssaan joka hetki. Näytti +tosin ensimmältä kuin hän ensi kerran olisi tehnyt väärin, sillä hän ei +ollut milloinkaan ennen ollut niin tyytymätön itseensä, -- mutta kun +suru kävi syvemmäksi, katkesi tämä tue niinkuin hämähäkin verkko tuulen +puuskassa ja hän näki koko elämänsä yhtenä ainoana vääryytenä. Mutta +tästä hän jälleen kohosi mennäksensä sitä virtaa vastaan, jota myöten +hän ennen oli kulkenut. + + * * * * * + +Näin istui nyt Knapstadin Kari tautivuoteen vieressä ja täällä hän oli +sekä lääkärinä että pappina. Hän oli erinomaisen tarkka huomaamaan +elämän ja kuoleman merkkejä, vaikka hän ei koskaan ensi katsannolta +sitä käsittänyt, vaan täytyi tutkimalla ottaa siitä selko. Ja niin +kauan kuin tätä tutkimista kesti, hän ei voinut yhdessä kohti pysyä, +vaan hääri ja puuhasi, kulki edes takaisin ja oli hyvin epävakainen +mielessään, -- mutta siitä hetkestä kuin hän tuli varmaksi asiasta, +istui hän lujamielisesti ja tyynenä vuoteen viereen, ja sekä terve että +sairas oli turvallisena hänen läheisyydessään, tulkoon sitten elämä tai +kuolema; sillä kumpaiseissakin tapauksessa näkyi se selvästi hänen +katsannostaan ja koko hänen käytöksestään. -- Hän ei koettanut millään +tavalla totuutta salata. "Se oli Jumalan tahto, eikä kukaan saanut sitä +vastaan napista!" + +Päiviä ja viikkoja kului. Auringonpaiste heikontui, ja ainoastaan +keskipäivällä valaisi vaaleankeltainen hohde vanhan mökin +ikkunanruutuja, mutta ei milloinkaan tunkenut pielen sisäpuolelle. +Vihdoin sekin katosi, ja talvi ympäröi heitä hiljaisessa, +kukistamattomassa ankaruudessa. Ja hyvä oli niin kauan kuin se oli +hiljaa; sillä kuu se kohoitti ääntänsä ja puhui myrskyn kielellä, +silloin vapisi sekä elävät että elottomat kauhistuksesta, ja Karin +tutiseva mökki, joka sijaitsi tunturitasangon keskellä, luminietoksia +seinien ympärillä ja matalalla katolla, näytti siltä kuin se olisi +vaipunut polvilleen ylivoiman alta eikä enää voinut kohota ylös. + +Silloin oli Karin hankala kulkea lumi-aukion yli hankkimaan ruokaa +sairaalle. Itseään hän ei ajatellut, -- se vähä, minkä hän tarvitsi, +kävi vähemmäksi päivä päivältä; sillä väheneväin elinvoimain kanssa +väheni myöskin elintarpeet. Ja kuitenkin tämä oli hänen elämänsä +onnellisin aika, vaikk'ei iloisin! + +Bergslien oli hänen lähin turvansa, ja sinne hän ei milloinkaan turhaan +mennyt. Sigrid ei unohtanut sitä apua, minkä Kari oli hänelle suonut +epätoivon hetkellä, ja hän ei näyttänyt voivan milloinkaan kyllin +kiittää sitä, joka oli tuonut hänelle Thoren tervehdyksen ja sanoman; +sillä nyt hän toivoisasti katseli talvea ja tuiskuvaa lunta -- odottaen +kesää! + +Hänestä kyllä Kari yhä enemmän kutistui kokoon ja kävi ikäänkuin +pienemmäksi joka kerralta kuin hän talossa kävi, mutta se oli vaan +satunnainen ajatus, joka kalevan valkean tavalla kiiti sielun ohi. +Sigrid ei nyt katsonut niin paljon sitä, joka oli olemassa; hän katsoi +eteenpäin sitä kohtaan, joka tuleva oli. + +Olli makasi hiljaisena vuoteellaan tietämättä mitä oli tulossa. Hän +kyllä näki lumen tupruavan pienen ikkunan ohitse kun tuuli kävi +sieltäpäin, mutta hän ajatteli kuitenkin kevättä niin raittiiksi ja +ihanaksi kuin suinkin, ja silloin hän ajatuksissaan jo otti lippaan +käteensä, ja alas tunturia hän meni -- liikaten ja vierien, miten vaan +sattui, kunhan vaan eteenpäin meni! + +Mutta sellaisina hetkinä hän kuitenkin tunsi että hänen täytyi pitää +tämä ajatus salassa Karilta; sillä juuri kuin hänellä oli kuva valmis +kevätaurinkoineen ja kukkineen, peitti sitä hallayö Karin tyyneistä +silmistä, ja silloin kaikki oli kuollutta, -- ei ollut ei niin yhtäkään +keinoa enää elämään. + +Sitten hän _taisteli_ vastaan -- pilkkasi ja riiteli ja näytti +elinvoimaa kahdessa vapisevassa käsivarressa, -- mutta Kari ei +väistynyt. -- Sitten rukoili Olli ja itki. Kai hän saisi elää, hän, +joka oli niin toivoa täynnä! -- "Ei, ei!" huokasi Kari ja itki +nöyryydessä! sellainen tähtituike silmissä ei ole tätä maata varten, ja +sellaiset tulipunaiset ruusut kuihtuneella poskella eivät olleet elämän +seppeleesen sidottavat. + +Silloin tuli vihdoin se vaikea hetki, jolloin viimeinen matka riippui +hänen ylitsensä kuin riippuva kiertokasvi, joka kiertelee puusta +puuhun; mutta kuitenkin tavoitti hän sitä ja kokoili kaiken +heikkoutensa pontevaan itkuun. + +"Kari!" huudahti hän äkisti ja kääntyi häneen. Hän olisi tahtonut sanoa +enempää, mutta raskas hengittäminen teki sen mahdottomaksi. Eikä sitä +tarvittukaan, Kari ymmärsi häntä kuitenkin. + +"Ei, ystäväni, se on kuolema," kuiskasi Kari lempeästi. + +Silloin Olli katsoi häneen vakavasti, sitten sulki hän silmänsä ja +hänen kasvonsa osoittivat kovaa tuskaa, se oli kiertokasvi joka +katkesi! -- Ja nyt Kari nousi vuoteen ääreltä ja hoiperteli kirstun +luo, jonka kanteen oli maalattu kukkia. Tästä hän otti vanhan +ompelutyönsä esille, -- sen, joka monen vuoden kuluessa oli ollut hänen +pyhä-ilonsa! -- Virsikirja otettiin esille vanhasta kankaasta ja neula +ja rihmaa löydettiin pienestä rasiasta. Nämä kapineet kädessään hän +jälleen hiipi vuoteen luo ja istui sairasta vaalimaan. + +Syvä hiljaisuus vallitsi vanhassa mökissä; ei mikään kello ilmoittanut +ajan kulkua, ei hiiskauskaan ilmoittanut elämän voittoa. Ja Kari +neuloi. Tutiseva käsi veti rihmaa suurella kiireellä, ja punaiset +risti-pisteet liittyivät epätasaisesti yhteen, -- mutta hänestä se ei +silta näyttänyt. Hänen silmänsä seurasivat neulaa varsin tyytyväisesti, +ainoastaan yhden kerran piti hän ompeletta päivää vasten tarkemmin sitä +katsellaksensa, ja silloin kaikki oli hyvää. Oli jäähdyttävän kylmä +hänen ympärillään, vaan hän ei sitä huomannut; hän ei ensinkään +ajatellut itseänsä, ja kuolevaisellehan oli kyllin lämmin! + +Silloin Olli äkisti aukaisi silmänsä selkomen selälleen ja loi +kysyväisen katseen häneen. Näytti siltä kuin sairas olisi jotain +miettinyt. Kari nyykäytti lempeästi hänelle päätä. + +"Sinä näytät niin iloiselta, Kari," kuiskasi Olli. + +"Mahtanen toki näyttää," vastasi Kari vilkkaasti, "kun saan työn +valmiiksi, jota olen neljäkymmentä vuotta tehnyt, niin tottahan +kannattaa näyttää iloiselta." + +Ja Olli loi levottomalla arkamaisuudella katseensa ompeleesen. + +"Se on sulhaispaitasi, näetkös?" Ja hän levitti sen vuoteelle sairaan +eteen. "Siinä puuttuu ainoastaan nimi, sitten se on valmis. Mutta sinun +pitää saada se päällesi Jumalan edessä, sentähden olen kiirehtinyt, ja +tässä näet nimen. -- Tässä näetkös on O, se on Olli, ja tässä on G, se +tarkoittaa Gravsejdet -- Gravsejdetin Olli! Se vasta on nimi, se!" + +Mutta samassa sairas heittäysi takaisin vuoteelle ja voivotti +surkeasti. Hurjasti säkenöivät hänen silmänsä ja hän työnsi +käsivarsiaan ilmaan ikäänkuin puolustaaksensa itseään vihollista +vastaan. + +"Näetkö häntä tuossa?" ähkyi hän, "Olli-poika! Näetkös kuinka hän +hiipii tänne -- pidä häntä kiinni! -- Älä laske häntä irti! -- Kas +niin! Työnnä hänet tunturia alas! --." + +"Jumalan nimessä," huokasi Kari ja pani kätensä hänen rinnallensa. + +"No niin -- anna hänen maata siellä!" jatkoi Olli rauhaisemmin. +"joutava retkale hän oli, -- kerskailemista ja valhetta täynnä hän oli, +-- Jumalan sanaa lippaassa, mutta paholainen mielessä, -- hyi! --." + +"Anna hänen olla siinä missä hän on!" keskeytti Kari. + +Silloin Olli voimakkaasti nousi istumaan ja katseli hurjin silmin +Karia. "Tiedätkö kuka häntä löi?" kysyi hän, "... sen teki Olli, uljas +poika Gravsejdetistä!" Sen kautta oli taistelu päätetty sen kanssa, +joka ijäti voittaa. Hiljaa ja säveästi hän antoi Karin panna häntä +levolle, -- samassa hetkessä hän vaipui hiljaiseen uneen, ja sielu +lepäsi viimeisen kerran matkallaan ajan rajan ulkopuolelle. + +Keskipäivä oli aikaa sitten ohitse, ja yhä vaan Olli nukkui. Hänen +kasvoissaan näkyi vähän väliä vavahdus, se oli sanomaton kertomus, +mutta joka kerralta irtautui jotain vanhasta ihmisestä ja katosi, +kunnes vihdoin koko näkö oli kirkkaan ja rauhallisen näköinen. Silloin +irvikuva oli kadonnut ja tomu oli saanut kunniansa takaisin! + +Sillä aikaa istui Kari kuunnellen ja odottaen kumartuneena hänen +ylitsensä, näytti melkein siltä kuin tahtoisi hän ottaa kiinni +pakenevaa sielua sanoaksensa sille sydämensä viimeiset hellät +jäähyväiset matkalle. + +Silloin Olli aukaisi silmänsä ja katseli tarkasti häneen. Hurja katse +oli kadonnut ja ikuisen päivän koitto loisti häntä vastaan. + +"Jesuksen nimessä!" kuiskasi Kari ja katsoi hellästi ja kysyväisesti +häneen. + +Hiljainen yritys liikuttaa huulia, pään nyykähdys ja sanomaton +sopusointu loistavassa katseessa oli Ollin vastaus. Hän vaipui +vuoteelle, ja sielu ja ruumis olivat eronneet täksi elämäksi. + + * * * * * + +Päivä kului joutuisasti ja yksityisiä veripunaisia säteitä tunki +auringon laskiessa paksujen pilvien välitse. Kolkko tuulen puuska kiiti +yli tunturin kuin uhkaava enne, pyörytti lumen pylväänä ylös ilmaan ja +laski sen äkisti alas; muuten erämaan hiljaisuus levisi yli yksinäisien +tasankojen. + +Ja keskellä tätä erämaata puuhasi Kari kuolleen kanssa, tarkasti ja +juhlallisesti ikäänkuin koko maailma olisi hänen tointansa +tarkastellut. "Ei kukaan saisi sanoa että Gravsejdetin Olli pantiin +kirstuun kuin kerjäläinen," se oli Karin ainoa ajatus; mutta se oli +myöskin se kehoitin, joka ylläpiti hänen vapisevia jäseniänsä. + +Vihdoin oli tuo raskas työ tehty ja Olli lepäsi sulhaispaita yllään +vuoteella. -- Pieni, palttina-vaatteella peitetty pöytä nostettiin +sängyn viereen, lamppu sytytettiin ja pantiin pöydälle ja virsikirja +avattiin ja asetettiin lampun viereen. -- Sitten Kari hetken aikaa +seisoi alallaan ja katseli tekoansa. "Siinä ei ollut mitään +korjattavana. Olli ei ollut milloinkaan ollut niin kaunis kuin tällä +hetkellä!" Ja sitten hän käänsi huomionsa itseensä: Tämän näköisenä ei +sopinut olla kun oli juhla käsissä! sitä paitsi hänen päivän koittaissa +täytyi lähteä väkeä hakemaan, -- oli niin paljon toimitettavaa. + +Kari meni kirstunsa luo, otti sieltä kauneimman pukunsa ja riisui +vanhan päältänsä; mutta joka kerta kun uusi vaatekappale oli päälle +pantava, nousi pieni vastus, sillä yksi oli liian väljä, toinen ahdas. + +Niin hän vihdoin oli puettu juhlaansa varten; mutta suurin osa yötä oli +kulunut ennenkuin kaikki oli reilassa, ja kuitenkin oli hän koettanut +kiirehtiä ja toimittaa kaikki kunnollisesti, hän kun "ei enää mikään +lapsi ollut," niinkuin hänen oli tapa sanoa. Mutta Kari ei oikein +huomannut sitä että heikkenevän ky'yn on sama laita kuin enenevänkin; +toinen tahtoo mitä ei vielä voi, toinen ei voi mitä vielä tahtoo. +Heikkous on molemmissa päätunnusmerkki. + +Hetkeä myöhemmin istui Kari pöydän ääreen rauhallisena ja juhlallisena, +sillä nyt oli kaikki niin, kuin se tuli olla, -- hän aukaisi +virsikirjan ja alkoi veisata. Myrsky kiihtyi yhä yöllä ja raivosi +kauheasti vapisevan mökin ympärillä, summattoman suuret luminietokset +irtautuivat maasta ja pyryelivät myrskyssä, niin että taivas ja maa +katosi äärettömään sumuun. Mutta Kari ei siitä välittänyt, hän vaan +veisasi, -- ja hänen äänensä oli ihmeellisen sointuvaa, vaikka +huoneessa ei kuulunut hiiskaustakaan, se tuntui vaan niin Karin omasta +mielestä. + +Ja värssy seurasi värssyä, -- mistä tulivat ne monet sanat? -- Mistä se +tuli että ne loistivat kuin hohtava kulta tummalla pohjalla? ja sanat +kävivät yhä suuremmiksi! Vihdoin ne yhdistyivät kummalliseksi +tähti-kirjoitukseksi; silloin Kari sulki silmäluomensa, kirjoitus kuin +huikaisi niin. Mutta silmäluomien sisäpuolella näkyi toinen valo, se ei +itkusta heikoiksi käyneitä silmiä vaivannut; se levisi vienosti kuin +päivänvalo yli kukoistavan laakson ja kohoitti tumman kivikirkon +loistavaan pilveen. -- Ja kaikkialla oli juhla, missä väsynyt sielu +ikäänkuin jäähyväisiä sanoakseen tapaa katoavan elämän --, hääriemua se +oli! -- Morsian seisoi iloisen tyttöjoukon keskellä, hän oli kaunis ja +loisti kuni aurinko pelkästä ilosta, ja morsiuskruunu hohti kuin puhdas +kulta. -- Toisella puolella seisoi sulhanen, suorana ja solakkana kuin +kuusi tunturilla, uljaana ja reippaana kaikin puolin, -- kuinka morsian +häntä ikävöi! Ikävöi niin että tuskin voi hengittää, -- niin että +ikävöiminen teki sielun vallan tyhjäksi -- ja otti viimeisen +huokauksen. + +Ja päivä valkeni ja hämärä seurasi sitä, sekä tänäpäivänä että +seuraavana päivänä, mutta Karia ei kuulunut tunturilta. + +Silloin Sigrid Bergslienissä kävi levottomaksi; kuuteen päivään ei +Knapstadin Kari ollut talossa käynyt, -- mitähän lie tapahtunut, kun +tällaista voi sattua? Niin pitkälle kuin hän muisti aikaa takaperin oli +tuskin kulunut kolme päivää ettei hän ollut Karin kanssa puhunut, -- +joku onnettomuus oli varmaan tapahtunut! -- Ja kun ilta tuli ja päivän +toimet olivat päättyneet, otti tyttö mukaansa sekä yhtä että toista +ruoka-ainetta ja lähti ripeästi astumaan jäätyneen lumitunturin yli. + +Kauhea aavistus valtasi hänen mieltänsä, kun hän vihdoin seisoi +Knapstadin Karin oven edessä. Sellaista hiljaisuutta hän ei milloinkaan +ennen ollut tuntenut. Tuntui siltä kuin hän olisi ainoa elävä olento +koko maan päällä, ja niinkuin ijankaikkisuus olisi ammoittanut +ylt'ympäri häntä! -- Hän pani korvan lähelle ovea ja kuunteli, ei +kuulunut mitään ääntä sisästä. Hän hiipi ikkunalle. Myrsky oli repinyt +rievun ruudusta, siitä hän tirkisti sisään: isoja luminietoksia oli +ikkunan sisäpuolella, muuten hän ei voinut eroittaa juuri mitään, sillä +ainoa valo oli lumen heijastus, ja hän lähti ikkunan luota. + +Mutta, Jumalan kiitos! tuossa nousi joku ja astui ovelle. + +"Voi, voi, kuinka säikähdin, Kari!" huudahti tyttö iloisesti, kuu ovi +aukeni. Mutta hän jäi pelosta seisomaan siihen paikkaan, sillä se ei +ollutkaan Kari, niinkuin hän oli luullut, vaan Thore, joka tuli häntä +vastaan. + +"Tällä tavoinko me toisiamme tapaamme, Sigrid?" kuiskasi hän, ja ääni +vapisi. + +Sigrid ei saanut sanaa suustansa, hän vaan katsoi Thoreen. + +"Sinä näytät niin iloiselta, Sigrid. Näyttää siltä kuin soisit minulle +hyvää." + +"Minä en tiedä että koskaan olisin sinulle pahaa suonut," sanoi Sigrid +hiljaa. + +"Et olekaan; se, joka minulle pahinta soi, se oli minä itse," huokasi +Thore. "Mutta nyt olen mieltäni koettanut, Sigrid, se ei toivo mitään +muuta kuin sinua." + +"Jospa niin olisi!" kuiskasi tyttö lempeästi. + +"Kyllä. Minä aioin jäädä tänne yöksi ja huomen-aamulla tulla +Bergslieniin, ja sinä tulit ikäänkuin minua vastaan, Sigrid, -- olkoon +se hyvä enne!" + +"Minulla on tässä jotain Knapstadin Karille, hän varmaankin sitä +tarvitsee," sanoi Sigrid liikutettuna ja astui kynnyksen yli. + +"Ei, Sigrid-kulta!" sanoi Thore suruisesti ja tarttui hänen molempiin +käsiinsä. "Ei Olli eikä Kari enää tarvitse tässä maailmassa mitään. He +ovat molemmat kuolleet. Minä tulin tänne päivän laskun aikana ja siitä +asti olen istunut täällä -- ja olen ajatellut monta asiaa!" + +Ja hän vei vapisevan tytön tupaan. Siellä he istuivat Karin kirstulle +ja puhuivat elämästä niin hyvin kuin voivat sitä tehdä kuolema silmien +edessä. Ja he jäivät sinne yöksi, mutta se ei tapahtunut keskenäisen +päätöksen kautta, vaan ainoastaan siitä että heillä oli sama ajatus. + +Ja kun aamu koitti tunturilla, alkoivat he järjestellä tuvassa. Lumi, +joka peitti kaikki esineet, luotiin pois ja sitten arveli Thore että +heidän piti asettaa vuode niin että Kari voi levätä armaansa rinnalla +-- "sillä nyt Hän kanssa tyttönsä häitä viettää, niinkuin Ollin +laulussa sanotaan!" sanoi Thore ja katsoi rukoilevin katsein Sigridin +silmiin. + +Silloin sama ajatus taas tuli heidän mieleensä, joka kohosi yli surun +yhtä valoisena ja iloisena kuin aamu-aurinko yli lumitunturin, ja he +astuivat rohkeasti Bergslieniin, mutta auringonsäteet loivat +juhlallisen valon Olli-pojan ja Knapstadin Karin hiljaiseen +morsiuskammioon. + + + + +III. + +Lukne-talo. + + +Kun tyynellä ilmalla soutelin leveän vuonon poikki, niin päivän valossa +voi nähdä saman vuonon kapeaa, pitkää haaraa, joka suikerteli tunturien +välissä ja hävisi näkyvistä lukemattomiin mutkiin, joita vasten korkeat +huiput kallistuivat ja joita ne suojasivat. Ulkona aavalla selällä +myrsky usein ajoi vaahtopäisiä aaltoja edellään tunturia kohti, joita +vastaan se itse törmäsi ja särki mahtavat siipensä; mutta kun ohjasi +veneensä kapeaan, mustaan mutaan tunturien välillä, niin pian tuli +tyveneesen veteen, joka laineettomana hellästi lepäsi kivirannikkojen +välissä; ja kun souti vielä edemmäksi, teräväin huippujen ohitse, +esiinpistäväin tunturikulmain ja taipaleiden ympäri, niin tultiin taas +paikkoihin, jossa vesi alkoi käydä leveämmäksi ja jossa sen tumma pinta +siinsi hohtavien pilvien heijastamisesta. Täällä tunturi vähitellen +väistyi etäämmälle ja tasoitti lakeuden edessään, jossa paikka paikoin +oli pieniä viljeltyjä maatilkkuja, jotka ilmoittivat elämän tointa, +mikä varmaankin enemmin lannistaa kuin ylentää mieltä. + +Edempänä, tahi oikeammin syvemmällä lahdessa kävivät rannat enemmän +asutuiksi, sen mukaan kuin niitä sopi viljellä, ja täällä samassa +päättyi veden rauhaisuus. Useampia pieniä jokia virtasi alas +tuntureilta, yhdistyivät siellä täällä järveksi, puhkesivat taas sieltä +esiin yhtenä virtana, joka häiritsi vuonon tasaista juoksua. -- Siinä +missä se vihdoin päättyi, leveni pieni rantalaakso ja siinä oli yksi +ainoa iso, hyvästi rakennettu talo, jonka ympärillä oli hujan hajan +pieniä huoneita, kukin eri tarkoitusta varten, vanhan tavan mukaan. +Talon nimi oli Lukne. + +Talon omistaja oli nimeltään Lauri; yleiseen tunnettu nimellä +Luknenmies, väliin iloisessa seurassa: Luknenpoika. Mutta se, joka +toivoi olevansa tervetullut Lukne-taloon, hän tervehti hymyillen +isäntää: "Hyvää päivää Lauri Karhu", sillä silloin hän oli melkein +varma siitä, että hän sai vastaukseksi hymyilyn ja sitä paitsi +pullollisen talon parhainta olutta. + +Nämä kolme liika-nimeä oli Lauri saanut eri tavalla. Luknenmieheksi +häntä nimitettiin oikeutensa johdosta, Luknenpojaksi muistoksi siitä +ajasta, jolloin hän halpana renkinä palveli tässä talossa ja jokainen +tiesi että kun Luknen isäntä oli maahan saatu, oli Lauri samassa talon +omistaja; sillä löytyi ainoastaan yksi perillinen, ja se oli +kahdenkymmenen vuotias tyttö, joka ei ensinkään sitä salassa pitänyt, +että hän poikaa lempi. Liikanimen Karhu oli hän tosin saanut saman +luonnonvoiman käyttämisellä, josta hänen oli toisiakin nimiä +kiittäminen; mutta hänen oli kuitenkin siinä tilaisuudessa täytynyt +ko'ota itselleen suurempi varasto. + +Lauri oli näet kerta karhun kaatanut. Se nyt ei ollut niin järin +harvinaista seudussa, jossa karhu oli yleinen; mutta tapa, jolla se +tapahtui, oli tavaton, ja sitä kai liikanimi tarkoitti. Karhu oli +käynyt lehmän kimppuun, joka oli karannut aitauksesta ja lähtenyt +salomaahan, ja kun Lauri tuli juuri samassa kuin karhu iski kiinni +lehmän selkään, jotta lehmä vaipui polvilleen, niin hän ei miettimään +jäänyt, vaan riisti seipään siitä aidasta, jonka yli hän juuri oli +hypännyt, ja lähti karhua vastaan. Tämä, joka oli saanut veren ma'un, +ei antanut rankaisematta häiritä itseään hyvän aterian nauttimisessa, +vaan hyppäsi lehmän selästä ja hyökkäsi kahdella jalalla kulkien pojan +kimppuun, -- jo nyt seurasi syleily, jolla ei ollut enemmän +vierasvaraisuuden kanssa yhteistä kuin tuo keski-aikana tavallinen +kutsumus kuolemaan tuomitulle ritarille: mennä _sinistä neitoa_ +syleilemään! + +Eikä Lauri ollut uskonut että kaksi käsivartta voisi puristaa niin +kauhean kovasti, hän, joka juuri uneksi vallan toisellaista syleilyä; +mutta jos osmo olisi tällä hetkellä tiennyt, että oli pitkä kappale +terästä sen oman karvaisen rinnan ja pojan rinnan välillä, niin ei se +olisi niin kovasti poikaa syleillyt; sillä kun se mölisten laski pojan +irti, oli tämän hyvä puukko tunkenut paksun nahan läpitse ja puhkaissut +pedon sydämen. + +Se oli lyhyt, ankara tappelu, se kysyi henkeä! Ja kun karhu kuoleman +iskun saatuansa kellahti maahan, vaipui Lauri, verisenä ja +huimautuneena karhun viereen ja makasi kanan aikaa siinä avuttomana. +Kun ihmisiä vihdoin tuli paikalle, näkyi sekä ruumiista että +vaatteista, että joll'ei rohkea, harjautunut ryhti, tahi kenties onni +yksistään olisi pojan kättä ohjannut, niin karhu vähällä vaivalla olisi +avannut pojan elämänlähteen paikalla, missä sitä ei enää olisi voinut +sulkea. Niin kuin nyt oli, päättyi kaikki kunnialla ja ilolla, ja +puolitoista vuotta tämän tapauksen jälkeen oli Luknenpoika muuttunut +Luknenmieheksi. + +Lauri eli onnellista elämää vaimonsa kanssa; hän oli tyytyväinen +kaikkeen, ja vaikka heidän avioliittonsa oli lapseton, se ei hänestä +mikään surun aihe ollut. "Hän ei rakastanut lapsia," sanoi hän ja +arveli "että se oli vallan luonnollista että Jumala ei hänelle +sellaisia lähettänyt." Mutta Jumala olikin toista mieltä siinä asiassa +kuin Lauri Karhu, ja kaksitoista vuotta häitten jälkeen synnytti Laurin +vaimo kaksoiset, kaksi vahvaa poikaa, jotka näyttivät vaatineen +elämänsä kehitykseen kaiken sen voiman, mikä äidillä oli, sillä tämä +kuoli muutamia päiviä lapsien syntymisen jälkeen, hiljaa kuin lamppu, +joka sammuu öljyn puutteesta. + +Tämä kuoleman kohtaus teki mitä kummallisimman vaikutuksen Lauriin. +Häntä valtasi kyllä syvä, kauhistavainen suru, jota hän ei voinut +viskata luotaan eikä kantaa; mutta ilmaus oli niin omituinen ja +hirvittävä ettei kukaan voinut sääliä häntä ensinkään. Isku tulikin +niin odottamatta. Mitäs se oli että vaimo nyt, kun vaikein oli ohitse, +makasi noin heikkona ja kalpeni ja ikäänkuin tuumittain menetti +henkensä? Mitähän hän tarkoitti, kun hän kerrastaan nousi istualleen +vuoteella ja katsoa tuijotti mieheensä, jotta tämän mielestä tuntui +kuin hän olisi tahtonut polttaa merkin hänen sieluunsa ikuiseksi +muistoksi hänen rajulle mielelleen. Ja mitä se tiesi että vaimo kaatui +takaisin vuoteelle, ikäänkuin juuresta poikki hakattu puu kaatuu +maahan, ja että samat silmät nyt tuijottivat häneen niin kamalasti ja +jäähdyttävästi, että Lauri vapisi kiireestä kantapäähän ja tavoitti +sängyn tolppaan pystyssä pysyäksensä? Oliko se kuolema? Hänen vaimonsa +kuollut? Ja noin ilman mitään syytä: Ilman mitään ennettä oli ylivoima +käynyt hänen rauhalliseen, onnelliseen elämän-juoksuunsa ja sanonut: +Seis, Lauri Karhu! nyt saat koettaa yksin hetken aikaa. + +Niin, vaimo oli todella kuollut! Ne kaksi silmää, jotka olivat +valaisseet hänen rauhattomuutensa, olivat ikipäiviksi suljetut. Silloin +raukesi yhtä haavaa koko se voima mitä hänessä oli, sillä hän ei ollut +milloinkaan itseään sitonut; suitset, jotka olivat hänen luontoaan +ohjanneet, olivat olleet ikäänkuin leikkikaluna kahdessa pienessä +laihassa kädessä, jotka nyt olivat ristissä vaimon rinnalla, tavan +mukaan niin asetettuina kuoleman rukoukseen! + +"Oi Jumala ja isä! Varmaan on hän mielen vikaan joutunut!" kuuli nyt +sekä ääneen että kuiskaten lausuttavan Lukne-talon väen kesken, kun +Lauri vähän väliä ulvoi kuin haavoitettu susi, joka ei pakoon pääse. +Mutta hänen vihansa ja epätoivonsa täytyi mukautua miten parhaiten ja +nopeimmin taisi, muuten olisivat hengen vieneet; sillä voimat +vyöryivät hänessä kuin Ragnarökissä, ja jos hänellä olisi ollut +puoliakin niistä, niin hän olisi ollut kahta väkevämpi. + +Niin hän siis raivosi eläviä ja elottomia vastaan niin kauan kunnes hän +sai paikan tyhjäksi ympärillään, ja sitten hän istui pöydänpäähän ja +tuijotti punaisilla, turpuneilla silmillään ympäri huonetta. Vähän +väliä tuli säikähtynyt piika sisään ja pani ruokaa ja olutta hänen +eteensä: "Hän ei tahtonut maistaa olutta eikä ruokaa!" -- "Itsellesi +siitä suurin vahinko on," ajatteli tyttö, ja hiipi jälleen ulos. Ja +hänen ainoa seuransa oli iso kärpänen, joka alinomaa lensi +ikkunaruutuja vastaan eikä pitänyt mistään väliä, katsoiko Lauri sitä +vihasin silmin vai ei. Se oli tavallansa sekin olevinaan Lauri Karhu, +töytäsi ruutua vastaan yhtä perää, eikä huomannut että oli pantu aitaus +juuri siihen paikkaan, mistä se pyrki ulos. + +Talonhoidon kanssa kävi niin ja näin. Lauri oli kyllä perää pitänyt, +mutta älykäs vaimo oli kuitenkin kättä ohjannut, ja sentähden kaikki +edelleen kävi tämän sanan ja ajatuksen mukaan, vaikka palkolliset +saivat omin päin toimia. Siten vaimo tavallansa vielä haudassa piti +edesvastausta perinnöstään. + +Hän olikin ollut viimeinen suuresta suvusta, jonka hän tavallaan +lopetti; sillä hän oli niin hieno ja miellyttävä, niin hiljainen ja +lempeä kuin olento voi olla, kun hämmennykset vihdoin viimein kokonaan +sulavat yhteen ja selvityksen pohjaan jää kiteytynyt pisara, -- mutta +sitten ei sen edemmäksi menekään. Vanhalle rungolle ei siitä mitään +hyötyä ollut että uusi suku oli elämän puuhun istutettu; sillä kun +uudet vesat eloon tulivat, särkivät he alkuperänsä. + +Mikä se sitten oli, joka vaikutti sen, että Lauri Karhu sai sellaisen +vaimon niin häneen mieltymään? Oliko syynä siihen se, että vaimon onni +oli siinä että hän voi sitoa miestänsä, ja miehen onni oli olla +vaimonsa sitomana? Se on varma, että kun vaimo nuoruudessaan suostui +Laurin vaimoksi rupeamaan, kävi tämän hurja luonto sanomattoman +iloiseksi, ja näytti siltä kuin hän kuristaisi vaimon kuoliaaksi +syleillessään häntä; mutta nainen katseli hurjuutta suurin, vakavin +silmin, -- silloin Lauri sulki hänet syliinsä, ja senjälkeen hän kuin +katuvainen pyysi päästä hänen luokseen, joka kerta kuin hän tuli. + +Mutta tämä vaikutus ei kestänyt hetkeä pitemmälle. Hän oli kesytetty, +mutta ei pehmennetty. Jos hän olisi nainut toisellaisen naisen, joka +olisi ollut iloisempi luonteeltaan ja jolla olisi ollut kylläksi +hyvyyttä pannaksensa lempeyttä kovuutta vastaan, silloin hän olisi +voinut ottaa vaikutusta hänen luonteestaan, ja osa hänen ylimääräisestä +elinvoimastaan olisi tasoittunut; hiljaisen, henkisen vaimon rinnalla +hän vaan kätki sitä, sillä he olivat liian erilaiset, ettei toisen +vaikutus toiseen voinut tapahtua, ja sentähden peto hyökkäsi esiin +jälleen, kun side katkesi. + +Siten kului vähän aikaa eteenpäin, ja kun Lauri oli käyttänyt +osan voimiaan rajuun mielentilaansa, väsyi hän siihen määrään että +ikävöi lepoa ja rauhaa, mutta hän ei kuitenkaan ollut lempeämmäksi +tullut, sillä kun suru ei vaikuta nöyryyttä, paaduttaa se mielen +taipumattomaksi, ja Lauri eleli vielä hiljaisuudessa niinkuin se, jota +on pannut pää ettei hän milloinkaan enää ilahuta itseään eikä muita, +vaikka olisi syytä siihen joka hetki päivässä. Pahin oli kuitenkin +hänen suhteensa lapsiin. He olivat viaton syy äidin kuolemaan, he +muistuttivat häntä alituisesti hänen kärsimästään tappiosta, ja hän ei +kärsinyt nähdä heitä silmäinsä edessä. Häntä suututti heidän +avuttomuutensa, ja heidän vinkumistaan hän ei kärsinyt kuulla! Vasta +myöhemmin, kun kaksoiset alkoivat vaurastua, alkoi hän vähin kiinnittää +mieltänsä heihin, ja kun he kahdenvuotisina rupesivat osoittamaan +pientä omaa tahtoa kukin erikseen, eivätkä millään tavoin kasvaneet +samanlaisessa järjestyksessä, vaan päinvaston ikäänkuin kaksi +itsepäistä oksaa kasvoivat kukin omaan suuntaansa, silloin Lauri +vähitellen alkoi kiinnittää huomiota heihin, ja kun he myöhemmin kuin +sudenpenikat vähimmästäkin syystä hyökkäsivät toistensa kimppuun, +nauroi hän niin että tutisi, ja se oli hänen paatuneen surunsa +ensimmäinen vapautus. + +Talon palvelijoita ja vieraita ihmisiä, jotka sen näkivät, suututti +monta kertaa tällainen meteli; mutta ei kukaan tahtonut puhua Laurille +siitä, ja niin sitä jatkettiin, niinkuin oli aloitettukin. Mutta pojat +kasvoivat, eivätkä näyttäneet ensinkään turmeltuvan riidasta; mutta +turmion tuotti riita kumminkin, vaikka se oli kätketty elinvoiman +sekoitukseen, niinkuin taimessa on sekä orjantappuran piikin että +kauneimman ruusun aihetta. + +Myöhemmin, kun toinen heistä edistyi enemmän kuin toinen, sai heidän +vihansa luonnollisen syyn purkaamiseen; mutta missä molemmat olivat +yhdenvertaiset, siinä luonnottomuus astui esiin; sillä toinen ei +suvainnut että toisella oli, mitä hän itse ei kuitenkaan tarvinnut. He +olivat toistensa tiellä, ei ainoastaan Lukne-talossa, vaan koko +elämässä. + +"Sinulla on kaksi kelpo poikaa, Lauri," sanoi yksi ja toinen, joka +talossa kävi. + +"Niin on," vastasi Lauri tyytyväisesti. "Ne ovat nokalla ja kynsillä +varustettuja lintuja, toinen ei anna toiselle perään, ennenkuin +höyhenet ja karvat lentävät korvien ympärillä." Ja Lauri nauroi niin +että hän tärisi, ja sitten hän kutsui Aamundin luokseen; koska, niin +selitti hän, Aamund oli tavallaan vanhempi, koska hän tuli maailmaan +paria tuntia ennenkuin toinen, joka oli Niilo nimeltään; ja kun Lauri +kutsui vanhemman pojan, niin oli tuskin sana lausuttu, ennenkuin Niilo +tuli kiitäen katsomaan mitä Aamundilta tahdottiin, ettei vaan jotain +tälle annettaisi, jota hän ei saisi. Ja kun he molemmat saapuivat isän +luo, viskasi tämä mielellään pari vaskirahaa heille kiistan-esineeksi, +ja he ryntäsivät molemmat niiden yli ja tappelivat niinkuin kaksi +ärsytettyä koiraa yhdestä luusta. + +"Jos he tällä tavoin yhä edelleen jatkavat tappelemista," sanoi eräs +naapuri, kun molemmat pojat punaisina ja vihaisina seisoivat kukin +vaskiraha kourassa, "niin on varsin hyvä että Lukne-talo on niin iso, +että voit jakaa sen kahtia ja panna aita väliin." + +"Ohoh," nauroi Lauri Karhu, -- sillä tällä hetkellä hänen käytöksensä +osoitti, että hän kerta oli karhua hyväillyt -- "Ohoh! Väkevin saa +talon! Tänne vaskirahasi," kääntyi hän Aamundiin. "Sinä, vanhin poika, +olet saanut pienemmän! Tänne sinunkin, Niilo. -- se, joka saapi isomman +rahan, hän saa talon, -- pienempi raha voi saada Skjaerehougenin." + +Ja samassa Lauri viskasi molemmat rahat uudestaan laattialle, ja +ahnaat pennut ryntäsivät niiden kimppuun, ja leikki päättyi siten, että +läsnä-olijain täytyi eroittaa ne toisistaan, jott'ei se päättyisi mitä +kauheimmalla tavalla. + +Tällainen oli Lukne-talossa elämä, siksi kuin pojat täyttivät yhdeksän +vuotta. Silloin jotain tapahtui, joka ainakin ajaksi loi valoa näihin +kolkkoihin oloihin. Ensimmältä se tosin oli ainoastaan kuin häilyvä +valo ovenraosta; mutta sitten, pilkkopimeän yön jälkeen, valkeni +kuitenkin siunattu aamuhetki siitä. + +Lauri oli siihen aikaan noin neljänkymmenen yhdeksän vuotias. Surun +kolkkous oli, kuten jo on mainittu, suureksi osaksi haihtunut; hän +taisi hymyillä ja hän hymyili usein; se tosin ei ollut mikään hyvä +nauru, -- ei vapautumiseksi, niinkuin filosoofit sanovat, ei, se oli +ennemmin voittamiseksi, sillä hän nauroi vahingolle, mutta se oli +kumminkin liikutus mielessä, joka järisytti paatumuksen muurin erilleen +ja ikäänkuin Memnonin patsaassa sai sortuneet säveleet lauluksi +sointumaan. Lauri rakastui, rakastui niin, kuin hän ei milloinkaan +ollut rakastunut; sillä hän oli tosin kyllä lempinyt vaimo-vainajataan, +mutta se oli kuitenkin ollut enemmän siveellinen voima, joka salpasi +hänen hurjaa luontoansa, kuin se, missä tunto antaa saman mitan, jolla +sille mitataan. Jos ensimmäinen vaimo olisi elänyt, olisi Lauri Lukne +elänyt elämänsä loppuun, tietämättä ja tuntematta mitään omista +tunteistaan. Nyt hän oli kuin uudesta syntynyt ja näki kaikki ihan +toisessa valossa, ja mennyt aika vaipui äkisti unohdukseen, niinkuin +kivi uppoo mereen ja veden pinta sulkeutuu hiljaa ja tasaisesti yli +halkeaman. Niin kävi siis Lauri Karhu sitä ihmeellistä sokean kulkua, +jota moni häntä ennen oli käynyt; uneilemisen ja ikävöimisen +johdattamana, tulisena kuin nuorukainen, vaikka hän oli 49 vuoden vanha +-- mutta rakkaushan onkin nuoruudenlähde, -- missä esiintyneekin, se on +nuoruus! + +Se kävi näin: Lauri oli kirkon luona monta kertaa nähnyt nuoren lesken, +jonka mies hiljan oli kuollut ja joka ainoan lapsensa, neljänvuotiaan +tytön, kanssa eli köyhyydessä. Leski vetäytyi aina ujona ja nöyränä +kirkkomuurin lähelle taluttaen lasta kädestä ja katseli arasti väkeä. +Mutta hän oli kaunis, niin kaunis, että vaikka hän vielä suruvaatteissa +kävi, kuitenkin yksi ja toinen nuorimies häntä läheni ja lausui silloin +tällöin jonku ystävällisen sanan, jota kumminkin seurasi silmäys, joka +sanoi paljoa enemmän kuin sana; mutta Ingeborg, se oli lesken nimi, +vastasi tähän lyhyesti ja lempeästi, joka teki hänen kauniit kasvonsa +niin rakastettaviksi, että se vaan kiihoitti nuorisoa koettamaan +seuraavalla kerralla päästä häntä hiukan lähemmäksi. Tämän näki ja +huomasi Lauri Karhu vallan hyvin, vaikka hän vielä miehuullisesti pysyi +taampana; mutta kun puoli vuotta oli kulunut, ja kun kesä herätti +kaikki voimakkaat tunteet uuteen eloon hänen mielessään, kypsyi hänen +tahtonsakin. Silloin tuli pyhäpäivä, jolloin leski taas seisoi vanhalla +paikallaan ja samassa asemassa. Vähän matkaa siitä oli joukko nuoria +miehiä, jotka nauroivat ja laskivat leikkiä, mutta silmät oli leskeen +päin luodut; mutta silloin Lauri Lukne leveänä ja vakavana astui lesken +luo, -- jos jonkun teki mieli katsella sinne, täytyi hänen ensin katsoa +Laurin selän läpi! Lauri puhui ensin ilmasta, -- sitten hän hellästi +tarttui lapsen käteen ja talutti sitä äidin rinnalla kulkien tietä +myöten. + +"Totta tosiaan hän nyt lesken vie!" huudahti yksi pojista. + +Ja Lauri vei hänen tosiaankin, sillä vaikka hän ei monipuheinen ollut, +sai hän kuitenkin sanotuksi enimmän siitä, mitä hän ajatteli; mutta se +on totta: ajatus ei ollutkaan kuin haarainen kiertokasvi hänen +sielussaan! Se oli niin yksinkertainen, että Ingeborg ymmärsi sen +puolesta sanasta, ja sillä välin kuin hänen sydämensä tykytti niin, +että huulet siitä vapisivat, heräsi hänessä arka ajatus, joka rukoili +pyhän muiston, ujouden ja muun sellaisen puolesta, mutta Lauri Karhussa +oli voima, joka valtaa lesken mielen! Hän oli rikas mies, jota ei +kissakaan ollut vielä tohtinut vastustaa, ja hän rakasti Ingeborgia +niin, että hän kyllä taisi vetää vertoja kahdenkymmenen vuotiaasen +nuorukaiseen. Kun he vihdoin tulivat portille, josta Ingeborgin kapeaa +polkua myöten piti mennä köyhään kotiinsa, pysähtyi hän ja nojasi +portin tolppaan, sillä hänen jalkansa vapisivat, ja hän veti tyttöä +luokseen ikäänkuin suojelukseksi. + +"Minä saatan sinua sisään," sanoi Lauri ja sysäsi häntä hiljaa tolpan +luota ja sulki portin. + +"Ei, ei se kannata että sitä te'et!" pyysi Ingeborg ja tarttui kovasti +porttiin vapisevin käsin. + +Lauri katsoi visusti häneen: "Eikö hän voinut tehdä niinkuin hän +tahtoi?" Mutta se rohkeus, joka ilmaisi itsensä lesken silmissä, kun +hän loi ne Lauriin, tuli puhtaasta, hienosta naisen sielusta, ja +senvuoksi se poistikin lempeästi, mutta varmasti rohkean ajatuksen +Laurin mielestä, ikäänkuin hellä käsi vetää orjantappuran piikin +kipeästä haavasta. + +He jäivät hetkeksi siihen seisomaan, eikä sanaakaan puhuttu. Silloin +rupesi selvenemään Laurin sydämelle, musta vihanpilvi katosi hänen +silmäinsä edestä ja hänen katseensa kohtasi lempeästi niitä lauhkeita, +hohtavia silmiä, jotka vielä olivat häneen luodut ikäänkuin +tervehdyksenä Jumalalta, ja hän kävi niin suopeaksi, että Ingeborg +alkoi itkeä ja pikku tyttö itki myös, eikä kumpikaan tiennyt +minkätähden. + +"Jumala siunatkoon sinua ja lastasi," kuiskasi Lauri, ja hän oli +vähällä ruveta itkemään niinkuin toiset. + +"Kiitoksia," nyyhkytti Ingeborg ja puristi lasta rintaansa vasten. + +"Niin, niin," tuumasi Lauri ilomielin. "Minun pitää keskiviikkona tulla +sinun luoksesi, jotta saamme asiat selville, -- sillä onhan parasta +että panemme kuulutuksille sunnuntaiksi?" + +"Niinkuin tahdot," huokasi Ingeborg. + +Sitten ojensivat toinen toisilleen kättä jäähyväisiksi ja jokainen meni +kotiinsa. + +Nyt kului pari päivää, jolla ajalla Ingeborg oli kovin onneton, ja +lakkaamaton itku oli hänen ainoa turvansa; mutta sillä olikin +vastustusvoima kukistettu. Väsymys ja alakuloisuus osoittivat hänelle +köyhyyttä kaikkine seurauksineen, ja elämänhalu, joka tirkisti esille +mielen murtamisen läpi niinkuin tähti sadepilvestä, puhui hauskuudesta +ja kunniasta, joka hänelle tulisi osaksi rikkaan talon emäntänä. Sen +kautta oli epätietoisuus voitettu, ja kun Lauri leveänä ja mahtavana +astui hänen huoneesensa keskiviikkona, vastaanotti hän rikkaan kosijan +nöyränä ja ujona. + +Jos Lauri Karhu olisi voinut lakia ja tapaa vastaan rikkoa niin olisi +kuulutettu kaikki kolme kertaa yhtenä sunnuntaina. Mutta niinkuin asiat +nyt oli, täytyi hänen malttaa mieltänsä kuukautta myöhemmäksi, mutta +silloin pidettiinkin häät Lukne-talossa niin komeat kuin raha ja ylpeä +mieli voivat toimeen saada. + +Uuden emännän kanssa tuli uusi ja parempi henki Lukne-taloon, sillä +vaikka ei Ingeborg, niinkuin ensimmäinen vaimo, ollut toimelias ja +neuvokas, niin hän kuitenkin oli, mitä lempeys ja kauneus aina on: +hiljainen ylivalta talossa. Hän muisti alhaisuuttansa, ja sentähden hän +ei milloinkaan tahtonut muuta kuin mitä Lauri tahtoi; mutta Laurista +tuntui kuitenkin siltä kuin hän tekisi vaan vaimonsa tahdon mukaan. Se +oli sävyisä ja hyvä elämä, se ei vienyt eteenpäin, mutta se ei myöskään +taaksepäin ajanut -- se oli tasaista kulkua! Ingeborg oli samallainen +kuin ennenkin, sillä se oli hyvin hiljainen kehoittava syy, joka oli +tehnyt hänet Lauri Karhun vaimoksi; Lauri sitä vastoin oli yhä edelleen +yhtä rakastunut häneen. Olihan Ingeborg kaksikymmentä vuotta nuorempi +häntä ja nuoruutensa ihanimmassa kukoistuksessa, kävipä hän aikaa +myöten vielä entistä kauniimmaksi, sillä hyvät päivät ja huolettomat +olot silittivät otsan ja hankkivat ruusuja poskille. -- Se oli hauska +elämä, nykyisyydessä; mutta se ei kasvattanut yhtään lehden nuppua +ijäisyyttä varten. + +Oli kumminkin yksi kohta, joka näytti hyötyvän tästä avioliitosta; +sillä vaikk'ei se perin pohjin muuttunutkaan, niin se kuitenkin monessa +kohden parani: se oli kaksoisten suhde toinen toiseensa. -- Lauri ei +nyt enää istunut kynnyksellä yllyttämässä heitä tappeluun, ja +äitipuolen huoli siitä, että molempia kohdeltaisiin samalla tavalla, +paransi aikaa voittaen heidän keskenäistä suhdettaan toisiinsa. Ei +tosin vieläkään ollut pitkä matka vihaan, ja rajumielisyys särki väliin +jyrkästi hyvän välin; mutta he eivät sentään alinomaa toinen toistaan +ärsyttäneet. He eivät enää seisoneet kukin sängyntolppansa vieressä +katsellen vihaisesti toisiinsa, -- he häpesivät kaunista +lempeäsilmäistä äitipuoltaan ja he häpesivät vielä enemmän, kun tyttö +seisoi hiljaa heidän edessään ja katseli vuorotellen toista ja toista +suurin kummastelevin silmin, ja kohta huomatessaan vähintäkin vihan +osoitusta heidän kasvoissaan, säikähtyneenä pakeni heidän luotaan. -- +Kaikki tämä tapahtui hyvin hiljaisesti, mutta yhtä varma kuin se on +että löytyy kieli, joka on voimakkaampi kaikkia maan huutavia ääniä +yhteensä, yhtä varmaan nämät veljetkin kuulivat sen kehoitusta +sielussaan ja he ajattelivat ensi kerta tekojansa. + +Sen mukaan kuin Aagot, se oli tytön nimi, kasvoi leikkien ja hyvien +päivien suojassa, kehittyi hän erinomaisen kauniiksi ja miellyttäväksi +sekä näköön että käytökseen nähden. Hän oli loistava ja puhdas kuin +lilja-kasvi; mutta hänen silmissään oli sen ohessa jotain, joka teki +että ne väliin loivat ankaran katseen siihen, jota ne kohtasivat. Siitä +lapsi ei mitään tiennyt. Vaikka hänen luonnossaan löytyi ankaruuden +voima, niin se ei häneltä lapsenleikkiä vielä riistänyt. Mutta veljet +tunsivat sitä, ja seisoivat monta kertaa ripillä tämän katseen edessä. +jota hän ei vielä luonut heihin muulla tavalla kuin hän loi sen puun +taittoon tien varrella. Tästä luonnonvoiman välittömästä kesyttämisestä +syntyi pian lähempi suhde. Siitä kehittyi jonkimoinen hiljainen +kilpataistelu heidän välillään siitä, kumpi heistä useimmin ja +pisimmäksi ajaksi voisi saada Aagotia puolelleen, mutta tyttö oli +säästäväinen antimensa kanssa, hän muisti aina riitaa, ja kaikki ne +hyvät ja houkuttelevaiset sanat, joita hän kuuli, tiesi hän tulevan +samasta suusta, joka oli vihaa ja häijyyttä lausunut. Hän antoi +kuitenki takaisin sen verran lempeyttä, kuin tarvittiin lisäämään hänen +valtaansa veljien yli, ja kun nämä ajan pitkään huomasivat että he +jokaisesta riidasta tai vihan ilmauksesta kadottivat osan tytön +suosiosta, jota oli niin vaikea saavuttaa, niin he vihdoin totuttivat +itseään harjoittamaan jonkimoista itsensä hillitsemistä, joka ensin +tuli tavaksi ja myöhemmin luonnoksi. + +Täten kului kymmenen vuotta. Ingeborg oli vielä yhtä kaunis, ja näytti +siltä kuin luonto olisi määrännyt hänen viemään kesän kukkaa syksyyn, +ainoankaan lehden putoamatta kukan kuvusta. Laurille oli hän yhä vielä +sama silmän huvitus ja ilo, kuin silloin koska hän ensi kerran tapasi +hänen kirkkomatkalla; ja kun tämä kauneus oli heidän liittonsa solmu, +niin oli hyvä Ingeborgille, joka rakasti lempeyttä ja hyviä päiviä, +ettei se au'ennut ennenkuin kaikki raukesi. + +Syksyllä on väliin päiviä, jolloin aurinko paistaa niin lämpimästi, +ilma on niin lauhkea, että koko kuihtuva luonto on hämmästyttävän +rehoittavan ja voimakkaan näköinen, mutta se on valhetta; sillä ravinto +on kulutettu, elinvoima on loppunut. Niin oli Ingeborginkin kauneuden +laita. Hänen elämänsä Laurin kanssa oli ollut mukava ja hyvä +ulkonaisesti, mutta sisästä se oli kulunut -- siellä ei ollut +tasapainoa! Ja siitä se tuli että vaikka hän vielä runsaassa mitassa +antoi toisille, väheni hänen oma elinvoimansa niin nopeasti, ettei +kukaan sitä aavistanut ennenkuin kuolema äkisti pani merkkinsä häneen. + +Silloin Lauri heräsi ja ihmetteli sitä mitä hän näki: "Eihän toki +voinut olla mahdollista että Ingeborg voisi kuolla! Hän, joka oli niin +kaunis, niin suopea, niin lempeä? Hän, jonka kanssa hän oli niin +iloista elämää elänyt...?" + +Kyllä, hänkin voi kuolla, ja hänen viimeinen hetkensä läheni suurin +askelin. Silloin Lauria valtasi epätoivo, jommoista hän ei milloinkaan +ennen ollut tuntenut. Hän rukoili Jumalaa, hän avuksi huusi Häntä, hän +heittäysi kuin hullu laattialle ja väänteli itseään; hän tarjosi +Jumalalle kaikki mitä hänellä oli Ingeborgin sijasta, paitsi elämää, +sillä elämän tähdenhän hän tahtoi häntä pitää. Mutta Lauri Karhun +täytyi tälläkin kertaa väistyä ylivoiman edestä. Kun kaksi viikkoa +oli kulunut ensimmäisestä epätietoisesta kauhistuksen merkin +ilmestymisestä, lepäsi Ingeborg haudassaan, ja Lukne-talossa oli +pidetty hautajaiset, jotka hankkivat vainajalle maineen, joka ulottui +paljoa kauemmaksi kuin hänen hiljaisen elämänsä vaikutus. + +Lauri oli siis nyt taas leskimies. Pojat olivat täyttäneet +yhdeksäntoista vuotta, ja Aagot, joka hänkin oli niinkuin lapsi +talossa, oli viidennellätoista. Ensimmältä näytti kaikki tasoittuvan +hiljaiseksi elämäksi, toinen väistyi toisen tieltä, he soivat toinen +toiselleen sijaa ja siinähän kaikki ulkonainen rauha juuri onkin. Lauri +itse oli vielä niin surun vallassa, että oli kuin hän olisi kauheasti +kamppaillut ja ylivoima olisi polvellaan hänen rintaansa painanut; +sillä lyhyt ähkiminen osoitti että hän kyllä tahtoi nousta, mutt'ei +voinut. + +Tätä ei kuitenkaan kauan kestänyt. Ponteva elinvoima hänessä taisi +kyllä lannistua ajaksi, mutta se ei kuollut. Kun sentähden noin pari +kuukautta oli kulunut, virkosi hänen luontonsa jälleen vähitellen, ja +kun hänen rinnallaan ei ollut ketään, joka olisi voinut hallita, ja +hillitä sitä, niin Lauri alkoi juuri siitä, missä hän päätti +yhdeksäntoista vuotta sitten, kun hänen ensimmäinen vaimonsa kuoli. +Mutta pahuus nuoruuden raittiuden rinnalla ei levitä sellaista +pahennusta ympärilleen, kuin silloin kun se vetää mustat piirteensä +vanhuuden lakastuneille kasvoille. Lauri Lukne ei edellämainitulla +ajalla kaikessa häijyydessään ja jumalattomassa vihassaan ollut niin +suurena kauhuna ihmisille, kun miksi hän nyt tuli, kun juuri sama mieli +ilmaisi itsensä samalla tavalla. + +Aagot oli ainoa, joka nurkumatta kovia päiviä kesti; sillä hän oli +tosin kuin talon tytär, mutta hän tunsi kuitenkin sen perustan +epävakaisuuden, jolla hän seisoi, ja hän ei sallinut elämän kokonaan +itseään hallita. Voi tulla aika, jolloin Lauria ei enää ollut, ja voi +jo aikaa sitä ennen tulla päivä, jolloin hänen, Aagotin, täytyi lähteä +pois siitä talosta, jossa hänellä ei ollut mikään oikeus olla. Mutta +niin kauan kuin hän siellä oli, tahtoi hän tehdä kylläksi sen edestä +minkä hän sai, ja sentähden hän vastustamatta otti kaiken isäpuolen +luonnottoman häijyyden raskauden päällensä ja antoi pelkkää +ystävällisyyttä sijaan. + +Tästä ajasta kului kaksi vuotta hitaasti ja ilottomasti; silloin Aagot +vahvisti kasteenliittonsa; mutta ei millään juhlallisuudella tätä +juhlapäivää vietetty. Aagot sousi talosta varhain eräänä syys-aamuna +molempain veljein ja muutaman palvelijan kanssa. Äidin virsikirja oli +ainoa rakkauden-seura mikä hänellä oli, ja kirja kädessä istui hän +surumielisenä ja hiljaisena koko matkan. Kotimatkalla sitävastoin tunto +siitä, että hänen asemansa Jumalaan ja ihmisiin nyt oli vallan uusi ja +tärkeämpi kuin ennen, saattoi häntä iloisemmalle mielelle, ja hän loi +terävän katseensa ihmeellisen hellästi veljien uhkamielisiin kasvoihin. + +Hän ei milloinkaan ennen ollut niin selvään nähnyt että isäpuolen viha +ja vahingoniloinen luonto oli mennyt perinnöksi pojille, ja että se oli +pannut merkkinsä jok'ainoaan kasvojen piirteesen ja sävyyn. Kunpa hän +tällä hetkellä olisi voinut panna kätensä heidän päänsä päälle ja +siunata heitä, niinkuin pappi hiljan oli häntä siunannut! sillä se oli +sisällisesti vahvistanut häntä, ja hän tunsi itsensä ikäänkuin +suuremmaksi sen jälkeen. + +"Voi sentään, jospa veljet olisivat kiltit häntä kohtaan, hänellä kun +ei ollut isää eikä äitiä, ei kotoa ei turvaa!" Ja niin hän uudelleen +loi rakkaudenkatseen heihin kysyäkseen ja tutkistellakseen mitä he +ajattelivat. + +Mutta he eivät hänen silmissään näyttäneet veljiltä! Kauan oli jo tunne +kiehunut ja kuohunut heidän levottomassa mielessään, se oli, niin +sanoaksemme, muodostunut intohimoksi; nyt istui tyttö siinä niin +kauniina ja katsoi niin lempeästi heihin; nyt, kun kaikki se, mikä +tähän asti oli ollut puhkeamassa, ikäänkuin kerrassaan oli täyteen +kukoistukseen puhjennut, nyt he riistivät hänet luokseen, kukin +ajatuksessaan, niinkuin he lapsuudessaan olivat riistäneet heille +viskattuja vaskirahoja. Mutta he kätkivät tämän ajatuksen ja peittivät +sen ujoudella; sillä vaikka luonto hurjana riehuikin, kantoi se +kumminkin nuoruuden ensimmäistä toukoa! + +Mutta sitä ei kestänyt kauan; sen padan alla oli niin iso tuli, että se +kuohui! Luonnotontahan olisi ollutkin ell'eivät he, samaan päämaaliin +pyrkien, törmäisi yhteen tiellä, etenkin kun tyttö vähitellen alkoi +huomata, mitä he tahtoivat, ja väistyi heidän tieltään. Hän oli tosin +rukoillut Jumalalta veljien hyvyyttä ja rakkautta: mutta se ei ollut +veljenrakkautta, joka loisti häntä vastaan noista levottomista +silmistä, joka leimusi niin äkisti ja piiloitteli arkamaisesti samassa +silmänräpäyksessä. + +Oli vielä toinenkin, joka tätä huomasi, vaikka hän kulki kuin myyrä +heidän joukossaan eikä näyttänyt ajattelevan mitään muuta kuin omaa +riitaisaa olemistansa, ja se eli Lauri Karhu. -- Jos Lauri olisi ollut +kylässä asuva, niin hän kyllä olisi löytänyt yhtä tai toista väärää +tavaraa, jota yhteiskunta tarjoo tappion korvaukseksi: sillä Lauri ei +ollut milloinkaan itsessään hakenut syvemmältä kuin siihen, mistä +mielijohde pulppusi ylös, ja kun työ oli hänelle vastenmielistä, eikä +kukaan viihtynyt hänen seurassaan, niin hän kuljeskeli ympäri ja +vaivasi itseään; mutta niinkuin nyt asiat oli, sai hän odottamattoman +avun siitä kauheasta rajuilmasta, jonka hän näki hitaasti, mutta +vakavasti lähenevän taloa. + +Lauri melkein kokonaan toipui tästä! Tappelu karhun kanssa esiintyi +hänen sisällisten silmäinsä edessä kahta vertaa uljaampana kuin se +todella oli; hän nauroi itsekseen, hän nauroi ja joi aika kulauksia +siitä oluthaarikasta, joka aina oli täynnä olutta häntä varten; väliin +sattui niinkin että Lauri joi poikiensa kanssa, mutta useimmiten joivat +kuitenkin erikseen. + +"Kaksi poikaa ja yksi tyttö!" nauroi hän silloin ja maiskutti +huulillaan. "Se jakaminen ei helppoa ole!... Täytyy koettaa hyvyydellä, +pojat, minä koetin hyvyydellä, minä, kun karhua hyväilin! Ha, ha, +ha!... Oli siellä useampiakin! Mutta eihän voi syleillä kuin yhtä +kerrallaan sentään!" + +Veljet katsoivat toisiinsa sivultapäin, kun isä puhui. He eivät olleet +kauniit muutenkaan! mutta rumemmaksi he kävivät tästä kieroon +katsomisesta, jolla toinen ikäänkuin salaa tahtoi toista tutkia. Ja kun +isän pilkkanauru kaikui heidän korvissaan ja saattoi heitä häneen +katsomaan, istui tämä ilkkuvaisena ja nauroi ja joi ja pöyhisteli +itseään paksuna ja leveänä pöydän päässä. + +"Kumpi teistä oli vanhin poika?" kysyi hän ystävällisellä äänellä, +koputtaen tuhan piipustansa. Ja kun ei kukaan vastannut, ja Aagot hääri +valkean ääressä, jotta näyttäisi siltä kuin hän ei kuulisi, niin sanoi +hän hetken kuluttua, sytyttäessään piippuansa ja katsellessaan siitä +nousevia kipinöitä: + +"Aamundhan se oli joka ensimmältä ääntä päästi?" + +"Ohoh!" kuului mörinä häntä vastaan siltä puolen, jossa Niilo istui. + +"Mitä?" kysyi Lauri Karhu ja katsoa tirkisti Niiloon. "Sinä et ollut +olemassakaan kuin hän äänen sai... Ei, Aamund saa Lukne-talon, niin +sinä saat ottaa sisaresi mukaasi Skjaerehougeniin ja jäädä sinne +asumaan." + +"Tyttö ei ole hänen sisarensa enemmän kuin minunkaan," sanoi Aamund, ja +hän katsoi säkenöivin silmin Niiloon; mutta Niilo ei siihen mitään +virkkanut, sillä hän ei kääntänyt silmiään tytöstä, joka hehkuvin +poskin seisoi tulen ääressä. + +"Ei," vastasi Lauri hiljaisesti, "jos voitte saada puolet kumpikin, +niin..." + +Samassa Aamund löi nyrkillään pöytään niin että jyrähti ja senjälkeen +hän ryntäsi ulos ovesta. + +"He, he!" nauroi isä hänen jälkeensä. "Se poika ei saanut turhan päätä, +etusijaa... Hän ei ja'a, hän!" + +"Hänen täytyy kuitenkin tehdä se!" ärjäsi poika, joka tuvassa oli. + +"Tarkoitatko taloa vai tyttöä?" kysyi Lauri hymyillen. + +"Minä tarkoitan sitä, jota tarkoitan," vastasi poika. + +"No, no, muista toki että pitää kysyä sisarennekin mieltä," lisäsi +Lauri. + +"Aagot ei ole meidän sisaremme," sanoi Niilo, nousi penkiltä ja astui +takan luo ja asettui seisomaan tytön rinnalle. + +Aagot oli vähällä huutaa, kun poika tuli niin lähelle häntä; mutta hän +rohkaisi mieltään ja käänsi kasvonsa häneen. Se, mikä juuri oli +lausuttu, oli saattanut häntä sellaiseen tuskaan että kyyneleet olivat +silmiin nousseet; mutta poika loi häneen hurjan, levottoman katseen, ja +se rukoileva ajatus, joka loisti hänen silmistään poikaa vastaan, +sammui kohdatessaan tämän intohimoa. Silloin tyttö peloissaan hiipi +pois ja kätki itsensä omaan kamariinsa, ja täältä nousivat hänen +rukouksensa Hänen tykönsä, joka sekä kuuli että ymmärsi niitä, jo aikaa +ennenkuin ne sanan muodon saivat. Täältä hän seuraavana aamuna astui +rohkaistuna ja rauhoitettuna työhönsä. Mutta vaikka hän oli +iloisimmassa nuoruudessaan, hän ei kuitenkaan nuoruuden iloa tuntenut, +ja kauneus, jonka Jumala oli hänelle suonut, tuli kärsimyksen ristiksi +sen sijaan että sen olisi pitänyt olla elämän juhla-ajan koriste. + +Hän oli mielessään vallan varma veljien tarkoituksesta. Molemmilla oli +sama halu ja sama tahto, ja toisella oli yhtä voimallinen käsi häneen +tarttuakseen, kuin toisella. Voisiko hän aina tällä tavoin mennä +molempien ohitse, tulematta toista lähemmäksi kuin toista' Hän ei +tiennyt miten tästä selkkauksesta päästä. Jos hän olisi toista +rakastanut, mutta toista ei, niin hän kyllä olisi tiennyt miten +menetellä; mutta hän päin vastoin pelkäsi molempia. Mutta, vaikka ei +niin olisi ollutkaan, vaikka hän olisikin toisesta enemmän pitänyt kuin +toisesta, niin hänen olisi täytynyt sitä salassa pitää, jotta ei riita +syntyisi, joka ei milloinkaan päättyisi. + +Silloin tapahtui jotain, joka äkkiä kypsytti tämän kohdan, tai +oikeammin epäkohdan. Ei se auttanut että Aagot kärsivällisesti ja +sävyisästi kierteli silkkilangan näiden rajujen ynseäin rautaisten +tahtojen ympärille, se päivä oli kuitenkin tuleva, jolloin ne tulisimat +särkemään Fenrisinkin kahleet. + +Lauri oli, niinkuin jo on mainittu, ollut renkinä talossa, ennenkuin +hän isännäksi tuli. Hän oli köyhää sukua; mutta hän oli naimisensa +jälkeen ikäänkuin poistanut koko lapsuutensa olot mielestään. Ei +ollutkaan yhtään hänen omaistaan, joka olisi ollut niin suuressa +puutteessa, että olisi hänen puoleensa kääntynyt, ja senkautta tämä +sukulaisuuden suhde itsestään ikäänkuin kuoli. Silloin tuli eräänä +päivänä nuorukainen taloon, joka toi terveisiä Laurin sisarelta, joka +hiljan oli kuollut, ja joka oli elänyt viimeiset päivänsä köyhyydessä. +-- Laurille tämä sanoma ei ollut oikein mieleen. Jos sisar olisi +kuollut niin, ettei kukaan hänen läheisyydessään olisi siitä tietoa +saanut, silloin Lauri ei olisi siitä ensinkään välittänyt, vaikka tämä +sisar olisi ollut kuinka köyhä tahansa; mutta nyt siitä puhuttiin ja +juteltiin hänenkin kuullen, ja silloin hän häpesi niin että hänestä +tuli ulkokullattu, -- sitä hän ei vielä ollut ollut. + +"Äitisi ei siinä oikein tehnyt," sanoi hän lempeästi nuorukaiselle, +joka seisoi oven suussa ja näytti köyhältä, vaikka rohkeus loisti hänen +silmistään. "Hän olisi voinut minulle sanan toimittaa: minulla on kyllä +sen verran, ettei sisaren olisi tarvinnut kuolla sellaisessa +kurjuudessa." + +Poika arveli "että niinkauan kuin itse toimeen tulee, ei saa muiden +vaivaksi ruveta. Hänen äitinsä oli ollut sitä mieltä, että jokaisen +tulee ristiänsä kantaa." + +Kun se oli sanottu, pyyhki Lauri silmiänsä, ja sysäsi oluthaarikan +Thorelle, se oli pojan nimi, ja vähän aikaa mietittyänsä, sanoi hän +että Thore saisi jäädä hänen luokseen ja elää asianhaarain mukaan +Lukne-talossa. + +Niin, poika kiitti ja vei takaisin enonsa luo haarukan, ja kaikki oli +päätetty ja tuumittu; kun mielenliikutus oli asettunut, lisäsi Lauri +pienen selityksen: "Sinä saat ruveta rengiksi, ymmärräthän... Niin +sinulla on palkka, ja se on kyllä hyvä se." + +Niin, se oli nuorukaisenkin tarkoitus, eikä viipynyt kauan aikaa +ennenkuin hän ryhtyi työhön. + +Alussa veljet kohtelivat häntä ystävyydellä. Toinen oli alkanut, se oli +kylläksi toiselle koettaa olla vielä ystävällisempi. Mutta Thor oli +kaunis mustatukkainen nuorukainen; hänellä oli vaaleansiniset, +loistavat silmät ja leveä, selkeä otsa. Kun hän kävi paikasta paikkaan +ja teki kaikki, sekä mahdolliset että mahdottomat, työt nurkumatta, +niin heidän mielessään oli jotain, joka ei mielellään tahtonut myöntää, +että hän oli oikeassa, ja joka ei suinkaan ollut hyvillään hänen +kauniista kasvoistaan; sillä sen verran he itsestään tiesivät, että +kauneutta ei ollut heidän osakseen tullut. + +Mutta vaikka nuorukainen olikin hilpeä ja reipas, niin tuli ajan +pitkään kumminkin hetkiä, jolloin hän mieluisemmin meni Lukne-poikien +tieltä kuin heitä vastaan. Kun työ oli päätetty, istui hän useimmiten +yksinäiselle paikalle, tahi lähti hän metsään, jossa hän heittäysi puun +alle lepäämään, sen sijaan että hän, kuten ennen, olisi ollut tuvassa +muiden kanssa. Se oli kuitenkin veljien mieleen, ja sentähden he +antoivat hänen olla omassa vallassaan; mutta kun vähän väliä tapahtui +että toinen tai toinen heistä tapasi Aagotin Thoren seurakumppanina +tämän yksinäisillä matkoilla, niin he alkoivat toista laulua laulaa! + +"Näyttää siltä kuin sisarenne mieltyisi nuorukaiseen," alkoi Lauri +eräänä iltana, istuessaan tuvassa olutta juoden tapansa mukaan, ja +mulkoillen poikiin viekkailla silmillään. + +Aamund ja Niilo istuivat kumpikin piippu suussa pöydän takana. Aagot +oli hiljan hiipinyt ulos tuvasta, ja Thor oli tavallisuuden mukaan +kohta ruo'an jälkeen mennyt ulos. Kului hetki äänettömyydessä. Pojat +olivat kyllä kuulleet vanhuksen sanat, mutta he eivät vastanneet +mitään. + +"No niin, eihän siihen ole mitään sanomista," lisäsi Lauri vähän ajan +kuluttua, "jos mieltyivät toisiinsa, niin ovathan he toistensa +vertaisia. -- Toisella ei ole mitään, ja toisella ei ole milloinkaan +mitään ollut, sehän sopii varsin hyvin yhteen." + +"Minä tiedän yhden, joka kyllä tahtoo lausua sanan siinä asiassa," +sanoi Aamund ja nousi kiivaasti ylös. Hän näytti melkein uroolta +seisoessaan pöydän takana, ja hänen pitkä varjonsa ulottui katolle +saakka takassa palavan tulen valossa. + +"Minä tiedän yhden, minäkin," lisäsi Niilo siihen, kovasti ja terävästi +kuin hän olisi hakannut joka sanan kiveen. Mutta hän istui vallan +tyynenä paikallaan. + +"Sepä kummallista puhetta," nauroi Lauri piipun ja hampaiden välissä, +niin että se tuskin kuului, eikä siihen mitään lisätty. + +Hetken kuluttua Aamund lähti ulos, ja kun kotvasen aikaa oli kulunut, +nousi Niilo ja meni samaa tietä. + +Ulkona porstuassa seisoi Niilo vähän aikaa kynnyksellä ja katseli +ympärilleen, hän ei ketään nähnyt; sitten kulki hän hitaasti seinän +viertä pitkin ja meni nurkan ohitse. Täällä hän kohtasi Aamundin, joka +tuli toiselta puolelta, ja he hiipivät toistensa ohitse kuin kaksi +koiraa, kumpikin luu hampaiden välissä. Niilo lähti pellon poikki, ja +näytti siltä kuin hän kulkisi vaan ajan vietoksi; ja Aamund meni alas +ruoka-aittaa kohden -- hänkin kulki vaan kävelläkseen, sillä hän meni +oven sivutse; mutta miten oli, sattui niin että Aamund seuraavassa +hetkessä hiipi vallan tallin portaiden ohi, jossa Thor seisoi piippu +suussa puhellen Aagotin kanssa, joka istui kivenpaadella, ja Niilo tuli +samassa vastakkaisen nurkan takaa. + +"Kuljetko sinä salaa pojan kanssa, sinä?" sanoi Aamund ilkkuen ja kulki +edelleen. + +"Ai, ai!" huusi Thor, ja samassa hän kaatua törmähti maahan. Niilo oli +pannut ämmänkoukkua hänelle kun hän suuttuneena Aamundin sanoista +tahtoi vetäytyä pois tytön luota. + +"Kaaduitko?" kysyi Niilo kuivasti ja meni pois. + +Hetken kuluttua istui Aagot tuvassa takan ääressä ja kutoi sukkaa; +mutta työ ei tahtonut sujua, sillä sitä tehtiin vapisevin käsin ja +silmät, joiden tuli puikkoja ohjata, olivat kyynelten vallassa. Tänä +iltana häntä oli syytetty jostakin, ja hän kyllä tiesi ettei hän voinut +siinä kohden itseään syyttömäksi sanoa. Hän tiesi että tästä hetkestä +ei ainoastaan hän saisi kärsiä veljien vihaa, vaan nuorukainenkin; ja +mitä hän ei oikein saanut selväksi ajatuksissaan, mutta joka +kauhistavaisena aavistuksena tunki hänen sieluunsa, oli se, että veljet +olivat tätä kohtausta katselleet saastaisin silmäyksin. Oliko tämä +paikka tästä hetkestä sopiva koti hänelle? Äiti oli kyllä +kuolinvuoteellaan pyytänyt häntä palvelemaan isä-puolta ja hoitamaan +häntä hänen vanhoilla päivillään; mutta vaikka hän vakaasti lupasi +tehdä sen, niin uskalsi hän kuitenkin tällä hetkellä tutkistella tätä +lupaustaan ja koetella sitä oman-avun ja edesvastauksensa suhteen +Jumalaa kohtaan. + +Lauri oli sillä välin mennyt levolle ja nukkui sitkeää unta. Oli +syyspuolella; tuuli vinkui ovissa ja ikkunoissa ja tunkeutui pitkänä +valitushuutona uuninpiipun läpi. Oli jo myöhäinen; mutta vaikka ei +ollut mitään, joka pakotti häntä ylhäällä olemaan, pani hän kumminkin +vielä pari männynoksaa tuleen, jotta se leimahti uudelleen ja loi +levottoman hohteen tupaan. Hän oli niin tuskallinen ja huolissaan että +hän yhtä paljon pelkäsi sulkeutua omaan huoneesensa, missä hän muuten +oli yötä, kuin jäädä tupaan, ja niin istui hän epävakaisena ja aika +kului. + +Silloin joku tarttui oveen varovaisesti. Aagot säpsähti ja katsoi +sinnepäin. Se oli Aamund; hän astui melkein kuulumattomin askelin oven +suusta ja tuli tyttöä vastaan. + +"Hiljaa! jää paikallesi," kuiskasi hän kun tyttö nousi. + +"Ei minulla ole mitään täällä tehtävää," sanoi tyttö ja kääntyi +lähteäksensä pois, vaikka jalat vapisivat. + +"Oliko sinulla enemmän tekemistä tallin oven luona tänä iltana?" kysyi +Aamund ja astui hänen eteensä, niin että hän kääntyi takaisin ja jäi +seisomaan takan ääreen. Pian Aamund tuli hänen luokseen ja katsoi häntä +kasvoihin; mutta vaikka hän tällä hetkellä kovin taisteli itsensä +kanssa voidaksensa näyttää rauhalliselta, koska hän tiesi sen olevan +ainoan keinon, millä tyttöä voisi taivuttaa, niin raivosi hänen +mielessään sellainen myrsky, että se kuvastui hänen katseessaan, ja sen +sijaan että se olisi ollut puoltaja, tuli se kavaltajaksi. Siihen oli +sekoitettu kaikki, mikä hänessä oli hyvää ja pahaa; sentähden siinä oli +vähäinen valonkohta, joka hyvin hoidettuna ja puhdistettuna kyllä olisi +voinut valaista kapeaa, tasaista elämäntietä, mutta joka ei tahtonut +riittää, kun sen tuli kajastaa intohimon ja itserakkauden, joka oli +varsinainen täyte hänen luonnossaan. + +Hän katsoi, kuten jo sanottiin, hetken aikaa tytön kasvoihin, ja hän +tahtoi kai lukea vähäsen sitä kirjoitusta, jota jokainen kirjoittaa +omalla tavallaan ja lukee tavallaan; mutta hän ei sitä ymmärtänyt. +Aagot rukoili tällä hetkellä alakuloisesti puolestansa joka liikkeellä +kauniissa kasvoissaan; mutta se oli kuitenkin sisar, joka puhui veljen +sydämelle, ja kuinkapa Aamund voisi käsittää sitä, joka oli niin +kaukana hänen ajatuksistaan? + +"Pelkäätkö minua?" kuiskasi hän ja pani käsivartensa tytön vyötäisten +ympärille. + +"En tiedä mitä olen," vastasi tyttö ja väistyi syrjälle; mutta samassa +hän päästi huudon, sillä ikkunan ulkopuolella näkyi Niilon kasvot. + +Seuraavassa hetkessä au'aistiin ovi ja Niilo tuli hiljakseen kävellen +takan luo, otti lakin päästänsä ja pöyristi kädellään tukkaansa, niin +että se lensi otsan ympäri kuin hevosharja, ja pani sitten toisen jalan +takansyrjään, virittäen tulta männynpuikolla. + +"Mitäs tahdot?" kysyi Aamund. + +"Minä tahdon mitä tahdon," vastasi Niilo ja näytti tyyneltä. + +"Minulla on jotain kysyttävää tytöltä," lisäsi Aamund ylpeästi. + +"Niin minullakin on," sanoi Niilo ja sylki tuleen. + +"Aamundilla on ensin sanan vuoro," huusi Lauri käheästi ja uneliaasti +sängystä. + +"Oh, sanan vuoro on sillä, joka sen ottaa," mutisi Niilo. + +"Aamund on vanhin poika, hän tuli ensin maailmaan, hänellä on ensin +sanan vuoro," toisti Lauri. + +"Sen asian laita on niin ja näin," sanoi Niilo. + +"Mitäs te tahdotte täällä keskellä yötä?" + +"Minä tahoon Aagotin kanssa haastaa, johan minä sen sanoin," vastasi +Aamund kiivaasti. + +"Minä en tiedä mitä te tahdotte," sanoi tyttö vihdoin rohkeammin. "Jos +teillä on jotain puhuttavaa minun kanssani, niin ei suinkaan se ole +niin tärkeätä, ett'ette voi huomiseksi odottaa? Minä olen väsynyt, minä +menen maata nyt." + +"Saat tehdä niin, mene vaan," sanoi Niilo tyynesti ja valmistihe +lähtemään samaan aikaan kuin tyttö. + +"Sinä annat lupaa vallan kun olisit isäntä talossa, sinä!" tiuskasi +Aamund ja astui syrjään seuratakseen veljeä. + +"No, nyt he käyvät toistensa kimppuun," huusi Lauri ja nauroi, jotta +hän oli vähällä tukehtua. + +"Voinhan minä yhtä pian tulla isännäksi talossa kuin sinä," sanoi Niilo +tyynesti. + +"Herra Jumala," huudahti Aagot, "muistakaahan toki että isänne vielä +elää. + +"Aivan niin! ja hän elää vallan terveenä," kuului sängystä. "Jos olette +aikoneet hautajais-olutta minulle panna, niin totta tosiaan juon sitä +itse." Ja niin Lauri taas nauroi että ähkyi jälestäpäin. + +"Minä en ole sitä ajatellut," vastasi Aamund uhkamielisesti. + +"Mitä sinä sitte ajattelet?" kysyi isä ja kääntyi kiivaasti. "Jos +tahdot tytön, niin ota hänet. Ei sukulaisuus esteenä ole." + +"Pitäähän tytön itse saada määrätä sitä," sanoi Niilo ja jäi +rauhallisesti seisomaan, molemmat kädet taskuissa, keskelle laattiaa. + +"Kenties sinäkin häntä tahdot!" sanoi Lauri, ja alkoi uudelleen nauraa. + +"Onhan minulla sama oikeus kuin Aamundilla." + +"Tytön täytyy siis päättää asia," sanoi Lauri, ja hän nojasi +kyynäspäilleen ja katsoa tirkisti heihin. + +"Jumala minua auttakoon!" huokasi tyttö ja itki ääneen. "Minä en tahdo +kumpaakaan heistä." + +"Et kumpaakaan heistä?" ärjäsi Lauri ja nousi polvilleen sängyssä. +"Oletkos hullu, tyttö? Puoli Lukne-taloa on parhaimman talon vertainen +koko seudussa... Pelkäätkö häntä, Niilo? -- Tartu kiinni vaan, sinä +Aamund, sinä otit aina isomman vaskirahan ennen!" + +Aamund ei tarvinnut monta sellaista sanaa. Hän astui askeleen tyttöä +kohti, ja hänen kasvonsa hohtivat, sillä hän tiesi olevansa +voimallisempi. Mutta samassa Niilo astui väliin ja eroitti heidät +toisistaan. + +"Minun pitää myöskin olla muassa," sanoi hän tyynesti. + +"Työnnä hän luotasi," huusi Lauri, "sillä minä huomaan että Aagot sinua +tahtoo." + +"En, minä en suinkaan huoli Aamundista enkä Niilosta!" huudahti tyttö +ja vetäysi oven nurkkaan. "Minä pidän toisesta niinkuin toisestakin. +Olen vaan ajatellut että he ovat veljiäni... Jumala minua lohduttakoon, +minulla ei ole isää eikä äitiä!" + +"Oh, pidä sinä suusi kiinni semmoista puhumasta!" sanoi Lauri +äkäisesti. "Luulisinpa olleeni hyvä isä sinulle! Sinä olet syntynyt +kurjuudessa, muista se, ja minua sinun on kiittäminen siitä, mikä nyt +olet. Kun minä sanon että sinun pitää ottaa jompikumpi pojistani ... +minä tarkoitan Aamundia, sillä hän ensiksi äänen sai, niin sinun vaan +tulee kiittää ja suudella kättä, tyttö-rehjana!" + +"Minä en ota Aamumdia enkä Niiloa," vastasi tyttö lyhyesti ja +päättävästi; sillä nyt hän oli tullut riitaiselle tuulelle, kun Lauri +puhui pilkallisesti hänen lapsuutensa oloista. Hän oli käynyt ylpeäksi, +ja se teki häntä rohkeaksi. + +"Luultavasti tahdot Thorea," sanoi Aamund viekkaasti. + +"Sisareni poikaa?" huusi Lauri. "Köyhää rottaa, jolla ei ole enemmän +omaisuutta kuin mitä hänellä on yllään. Oletkos hupsu, tyttö?" + +"Oh, köyhempää rottaa olen nähnyt kuin hän on," sanoi Aagot ja katseli +rohkeasti toisesta toiseen. + +"Huomispäivänä hän ajetaan talosta! Menköön sinne mistä tuli," lisäsi +Lauri, ja ähkyen vihasta hän viskasi ympärilleen vaatteitaan. + +"Ei kenenkään huoli minun tähteni talosta lähteä," sanoi tyttö. "En +minä ole poikaan mieltynyt, eikä hän ole mieltynyt minuun." + +"No, niin saat ottaa Niilon sitten," mörisi Lauri ja vaipui +hengästyneenä takaisin vuoteelleen. + +"Minä en hänestä huoli," sanoi tyttö ylpeästi ja samassa hän käänsi +kasvonsa Niiloon ja katsoi häneen niin tyynesti ja kylmästi, ettei sitä +voinut väärin käsittää. Niilo katsoi taas silmänräpäyksen ajan tyttöön, +sitten hän kääntyi pois ja meni ulos; mutta hän ei viitsinyt itseään +vaivata oven avaamisella, hän potkaisi sitä niin että se lensi auki ja +hän jätti sen selkomen selälleen jälkeensä. + +"Kas niin, nyt hän meni," sanoi Lauri hiukan rauhoitettuna. "Nyt sinä +voit tytön kanssa haastaa, poikaseni," kääntyi hän Aamundiin. "Sinua +hän enemmän suosii, sen minä nä'en hänen näöstään." + +"Minä en ensinkään suosi Aamundia enemmän kuin Niiloa," sanoi tyttö ja +hiljainen pilkkanauru seurasi sanojen jälkeen. + +"Sinun täytyy vielä tyytyä siihen, mikä pahempaa on," ärjäsi Aamund; +ryntäsi ovesta ja paiskasi sen kiinni jälestään niin että seinät +tärähtivät. + +"Hän surmaa itsensä!" huusi Lauri sängyssä ja uhkasi tyttöä. "Sinä olet +syynä siihen. Minä olen sinulle elatuksen ja vaatteet antanut, ja nyt +sinä ajat poikani talosta... He tappavat itsensä kumpikin, minä tunnen +rotua, niin minä olisin tehnyt nuorena ollessani..." + +Tyttö seisoi vielä nurkassa ja katsoi uhkamielisesti suoraan eteensä, +sillä uhkamielinen hän oli tällä hetkellä. Hän oli niin kauan +mukaantunut muiden tahdon alle, nyt hän ei enää sitä voinut: +silkkilanka irtautui, ja kun voimallinen nöyryyden kyky katosi, muuttui +se samassa määrässä uhkamielisyydeksi. Mutta se ei kauan kestänyt, +sillä isäpuolen valitus, joka tosin oli enemmän voimaton vihanpurkaus +kuin tuskan vaikuttama, alkoi hänen sydäntänsä liikuttaa, ja samassa +hänen mieltänsä valtasi sellainen kauhistus siitä, mitä hän oli tehnyt, +ja siitä, mikä voisi tapahtua, että hän itse purskahti suureen itkuun. + +"Oi, taivaan Jumala; mitä minä olen tehnyt?" valitti hän ja väänsi +käsiään tuskassa. + +"Sinä olet poikani tappanut, sinä!" huusi Lauri ja alkoi itkeä ja ulvoa +niin että seinät tärisivät. + +Silloin ei Aagot enää voinut tätä kärsiä. Tässä silmänräpäyksessä hän +taas oli sisar, ja nuo hurjat pojat olivat hänen veljensä, jotka hän +ylpeillä sanoillaan oli ajanut ulos yön pimeyteen. Hän huudahti ja +riensi ulos tuvasta. Porstuassa tuuli vinkui häntä vastaan, ja ulkona, +niin kauas kuin hän pimeässä taisi nähdä, sulivat suuret ja pienet +esineet yhteen ja näyttivät kummallisia uhkaavaisia näkyjä. Missä +veljet olivat? Hän ei uskaltanut huutaa heidän nimiään, hiljaa hän +kaikkialla etsi heitä, missä vaan oli tilaa ihmiselle; mutta vastausta +ei kuulunut. Kauas yli tien ja kedon hän kulki, niin kauas kuin hän +pimeässä pääsi. Vihdoin hän kääntyi takaisin taloon yhtä toimettomana +ja suruisena kuin hän oli mennyt; mutta isä-puolen luo hän ei +uskaltanut lähteä, ja kun hän ei voinut levollekaan mennä, jäi hän +seisomaan pihalle, nojaten tuvan seinään ja odottaen päivän +koittamista, vaikka se hänen mielestään vaan uhkasi valaista sitä +onnettomuutta, jota yö sääliväisyydestä vielä kätki epätietoisuuden +vaippaan. + +Kun vihdoin viimein ensimmäinen päivän koitto näkyi pilvien ja +korkeiden tunturihuippuin välillä, ja vesi loi välkkeensä laaksoon, +näki Aagot miehen kiireesti tulevan tieltä seinää kohti, jossa hän +vielä seisoi ja värisi vilusta ja pelosta. Se oli Thor. + +"Seisotko sinä täällä tähän aikaan, Aagot?" kuiskasi hän, kun hän tuli +tytön luokse. "Minä kyllä huomaan että olet levoton poikien tähden, +mutta nyt he molemmat tulevat. On parasta että menet levolle... Sinä +olet saanut kylläksesi heistä tänä iltana." + +"Tiedätkö sinä mitä on tapahtunut?" kysyi Aagot. + +"Joka sanan olen kuullut... Sillä minä tahdoin sitä kuulla, näetkös. -- +Ensin arvelin antaa heidän mennä mihin tahtoivat, eikä edes katsoa +heihin; mutta sitten muistin kuinka sinä, Aagot, pelkäät, ja minä +lähdin heidän jälkeensä. Niilo oli ensimmäinen, ja hänen näin soutavan +vuonon poikki. Täällä on vaan yksi vene, niinkuin tiedät, ja minä en +voinut hänen jälkeensä lähteä; mutta kun Aamund tuli, seurasin häntä, +sillä hän kulki kiireemmin ja on hurja-luontoisempi kuin Niilo! Olen +kulkenut monellaisia teitä, ollakseni hänen läheisyydessään hänen +huomaamattansa; mutta kun hän vihdoin aikoi mennä tunturille, niin minä +ulvomaan kuin susi ja se taisi häntä pelottaa tunturille menemästä, +sillä hän kääntyi kotiinpäin. Ja nyt näen vuonolla esineen, joka yhä +lähenee, se on luultavasti Niilo, joka kenties aavistaa että nyt Aamund +lähenee kotia." + +"Jumalan olkoon kiitos!" huudahti Aagot, "ja kiitos sinulle, joka olet +kovan yön kokenut tämän takia." + +Poika katsoi lempeästi häneen ja oli kotvasen aikaa ääneti. "Sinulla on +kovat päivät täällä, Aagot," sanoi hän. + +"Ei, et saa siitä puhua," vastasi tyttö ja aikoi lähteä. + +"Kuules," pyysi poika. Aagot pysähtyi ja katsoi levottomasti häneen. +"Sinä lausuit tänä iltana sanan, kun oli puhe minusta... Se ei ollut +totta, Aagot." + +"Mitä se oli?" kysyi tyttö. + +"Sinä sanoit: 'En minä ole poikaan mieltynyt, eikä hän ole mieltynyt +minuun.'" + +"Niin, sinun ei tarvitse olla epätietoisena siitä," vastasi Aagot +reippaasti. "En minä ole mieltynyt sinuun, enkä keneenkään toiseen." + +"Niin," virkkoi poika hitaasti siihen ja huokasi. "Olkoon se niin, +mutta siinä oli kuitenkin jotain, joka ei ollut totta ... ymmärrätkös +mitä tarkoitan?" + +"En," vastasi Aagot, "minä en huomaa mitään muuta kuin pahaa." + +"Sinä sanoit," jatkoi poika arasti: 'eikä hän ole mieltynyt minuun...' +ja tuo nyt ei ollut oikein totta, Aagot, sillä, jos sinä tahtoisit +samaa kuin minä..." + +"Oi Jumala, älä virka mitään, minä pelkään kaikkea mitä kuulen!" +keskeytti häntä Aagot, purskahti itkuun ja riensi makuukammariin +katsomatta poikaan. + +Kun puoli tuntia oli kulunut, tulivat veljet kotiin, kukin haaraltaan. +-- Sekä Lauri Lukne että hänen kaksi poikaansa nukkuivat hyvästi ja +kauan tämän rajuilman jälkeen. + + * * * * * + +Myrskyisen ja sateisen syksyn jälkeen tuli talvi. Vuono oli jään ja +lumen vallassa ja jokapäiväinen elämä sujui hiljaista kulkuaan ilman +mitään keskeyttämistä. Lauri Lukne oli paljon heikompi kuin ennen ja +makasi usein; hän oli juonikas ja kiukkuinen, ja tytär-puoli ei osannut +mitenkään tehdä hänelle mieliksi, vaikka kuinka koetti. Aagot kärsi +kuitenkin kaikki vaikka surumielinen olikin, hänellä ei muuta kotia +ollut maailmassa, ja kun hänellä ei ollut mitään oikeutta siihen, niin +antoi hän palkinnoksi sen, minkä hän taisi. Mutta Lauri, hän ei ottanut +eikä antanut, -- hän vaati hoitoa, eikä siitä kiittänyt. Veljien oli +laita sama. He olivat tuon myrskyisen syys-illan jälkeen seljenneet +kylmyydeksi ulkopuolella, ja oven sisäpuolellekin oli kylmyys tunkenut. +Aagot oli niin hyväntahtoinen ja nöyrä kuin ennenkin, vieläpä +nöyrempikin; sillä olkoot asiat miten tahansa, hän tunsi kuitenkin +olevansa syynä veljien tylyyn mieleen sekä isää että toisiaan kohtaan, +sentähden hän siinäkin kohden antoi sovinnoksi parhainta, minkä voi. +Mutta voidaksemme antaa siunauksella, täytyy sitä vastaanottaa +kiitoksella, ja se ei tapahtunut, -- niin hän ei sen pitemmälle tullut. +Tavallansa oli nyt hiljaisinta jokapäiväisessä elämässä, mutta rauhaa +ei ollut; rauha tulee pohjasta ja kasvaa ylöspäin, hiljaisuus sitä +vastoin voi laskeutua ulkonaisten olojen yli ja pettää sekä väsymyksen +että sisällisen eripuraisuuden, -- ja niin oli laita täällä. + +Kahta sellaista rajua luontoa, kuin Aamund ja Niilo olivat, ei niin +helposti kesytetä, he olivat korkeintaan sidotut. Mutta sen mukaan kuin +isä kävi heikommaksi ja usein viikkokausia oli vuoteen omana ja melkein +horroksissa, kasvoi poikien omatahto vihdoin hiljaisuuden yli ja +puhkesi ilmi siellä täällä, ikäänkuin murretaan heikkoa suojusta -- +mutta kun kerta reikä on tehty, niin pian kaikki itsestään kaatuu +nurin! + +Heidän intohimoinen rakkautensa Aagotiin ei ollut sammunut, se poltti +vaan salaisuudessa kaikki ne hienot langat, joista nuori mieli kutoo +kainouden harson. Ennen se oli heidän mielessään toivo, joka pyysi +tyttöä, nyt se sitä vastoin oli hillitsemätön tahto, joka repi hänet +luokseen paljaalla katseella. Aagot huomasi muutoksen, ja hän luuli +sitä ensin vihaksi, joka mieluisimmin tahtoi riistää armoleivän hänen +kädestään ja ajaa hänet talosta; mutta kun hän vihdoin sai toisen +käsityksen heidän luonteestaan, niin hän oli mielestään kuin pieni +laululintu häkissä, jonka ulkopuolella kissa rautalankojen välitse +koettelee kuinka pitkälle kynnet ulottuvat. + +Missä oli turvaa? Hän tuskin sitä tiesi. Siinä, missä hän vältti +toista, tapasi hän toisen, ja missä ei veljet olleet, siinä hän kohtasi +Thoren rukoilevaa katsetta, -- mihin hän vaan kääntyi, oli tahto joka +häntä himosi, yksi sekaantui toiseen, ja se mikä oli hyvää kävi +tuhon-alaiseksi pahuuden rinnalla. + +Siten kului talvi vitkalleen. Silloin tuli vihdoin eräs ilta; veljet +olivat päivällä olleet jäällä kalastamassa avannosta. Niilo meni +varhain levolle, ja Aamund seurasi häntä hetken perästä. Aagotin oli +tapa, ennenkuin hän levolle meni, katsoa perään oliko kaikki paikat +lukossa ja muuten kaikki järjestyksessä seuraavaksi päiväksi, ja kun +vielä oli vähän lihaa leikattavana, meni hän lyhty kädessä +ruoka-aittaan, joka oli vähän etäämpänä päärakennuksesta. + +Hän kuunteli arasti ja varovaisesti, kun hän seisoi portailla ja pani +avaimen lukkoon, mutta kun hän ei mitään kuullut eikä nähnyt ja oli +melkein varma siitä että sekä Niilo että Aamund olivat liian väsyneet +ollakseen ulkona näin myöhään illalla, jätti hän oven auki ja meni +hiljaa hyräillen työhönsä. + +Sattui kuitenkin niin, että Aamund ei ollutkaan vielä makuulla ja että +hän vähäistä myöhemmin kulki aitan ohitse ja näki oven olevan auki. Hän +luuli ensin että tyttö huolimattomuudesta oli sen jättänyt auki ja +mietti jo kuinka hän seuraavana päivänä sättisi tyttöä siitä; mutta kun +hän tuli ovelle ja näki valonsäteen sisimmästä osasta, arvasi hän kuka +se oli, ja kepein askelin ja viekkaasti kuin käärme hiipi hän sisään ja +paiskasi oven kiinni jälkeensä. + +Samassa hetkessä tyttö kääntyi ja nosti lyhtyä katsoakseen kuka se oli; +mutta Aamund oli jo hänen rinnallaan ja sysäsi lyhdyn syrjään. + +"Mitä minusta tahdot?" kysyi Aagot, kalpeana kuin kuolema. + +"Mitä minä tahdon'" vastasi Aamund. "Sinä kysyt sitä, niinkuin se olisi +kuollut teko. Tiedäthän sinä että minä rakastan sinua; ja nyt voin +sanoa sinulle että Niilolla on toiset tuumat mielessä..." + +"Se on yhdentekevä," keskeytti häntä tyttö ja työnsi hänet luotaan, +"minä en huoli sinusta enkä Niilosta. Olenhan minä omassa vallassani." + +"Tuskinpa," vastasi poika ja meni rohkeasti käsivarret ojennettuina +taas tyttöä vastaan. + +"Varo puukkoa!" sanoi tyttö kylmästi ja muutti lihapuukon toiseen +käteen. + +"Sinä olet kopea!" ärjäsi poika ja vetäysi taaksepäin. + +"Minä olen mitä olen," vastasi hän, ja sanoja seurasi silmäys, joka oli +ollut hänellä jo lapsena tietämättä mihin, mutta joka tänä ja monena +muuna vaaran hetkenä tuli suojaksi, jota hän ymmärsi käyttää. + +"Sen saat maksaa," sanoi poika, ja hänen hurja leimuava katseensa +lupasi enemmän kuin sana. "Minulla on valta, kun vaan tahdon!" + +Mutta samassa tyttö juoksi portaille, paiskasi oven kiinni ja pani +lukkoon jälkeensä. "Nyt saat pitää huolta hiiristä tänä yönä!" huusi +hän pojalle ja juoksi kiviportaita alas asuinhuoneita kohti. + +Seuraavana hetkenä istui hän vavisten makuukammarissaan, ja mietti mitä +hän oli tehnyt. Tähän saakka oli viha määrännyt hänen tekojaan; nyt kun +viha asettui, käsitti hän että tämän jälkeen seuraa kovat päivät, +pahemmat kuin ne, mitkä hän jo oli kokenut, ja voisiko hän niitä +kestää? Silloin tuli hänen mieleensä ajatus, joka monta kertaa ennen jo +oli itseään ilmoittanut, mutta jota pelko ja epätietoisuus aina oli +pois ajanut: voisihan hän paeta talosta! + +Hän mietti sitä vähän aikaa, ja katseli, niin sanoaksemme, sekä eteen +että taaksepäin. Ensin oli kysymys: päästä pois, sitten: mihin. Silloin +kuului jyrisevä kolkutus aitanovelle ja tyttö hyppäsi sängynlaidalta, +missä hän istui. Tässä silmänräpäyksessä lensi tuo ankara varjo hänen +henkensä silmien ohi, ja hän ajoi pelon sieluunsa yhdellä ainoalla +silmäyksellä. "Tuliko vaaraa, hän uskaltaisi -- tuliko vaivaa ja harmia +jälestäpäin, hän kyllä sitä kestäisi! Pappilaan oli kolme penikulmaa, +jäätä myöten voi vielä ajaa kun ajoi varovasti ja kiireesti, ja jos hän +kertoisi papille kaikki, tämä ei suinkaan neuvoaan ja apuaan kieltäisi. +-- Hänen äitinsä oli tuonut mukaansa taloon vanhan hevosen, sen hän nyt +voi valjastaa re'en eteen, joka virui puuliiterin takana, ja vähät +vaatteensa hän pian kokosi. Oi! hän tosin oli luvannut hoitaa +isä-puolta, -- mutta jonki täytyi särkyä, jotta jokin voisi kestää!" + +Se oli Aagotin lyhyt miettiminen, ja hän pani viipymättä päätöksensä +toimeen. Mutta hän oli kokenut niin paljon onnettomuutta ja niin paljon +oli vielä odotettavissa, että se ei ainoastaan synnyttänyt rohkeutta, +vaan se tuotti myöskin sitä itseensäluottamusta, jota nainen aina +saapi, kun hän varmaan tietää olevansa vallan yksin! Kun Aagot hetkisen +kuluttua vakavin askelin meni talliin, osoitti hänen ryhtinsä niin +lujaa ja reipasta mieltä, että sitä olisi voinut sanoa miehen mieleksi +-- jollei sitä yhtä hyvin voisi naisen mieleksi nimittää. + +"Tule tänne ja aukaise ovi!" huusi Aamund aitassa. "Minä kuulen kyllä +että häärit siellä." + +"Saat odottaa siksi kuin saan hevosen sisään, se on päässyt irti ja käy +täällä ympäri," vastasi Aagot valjastaessaan hevosta re'en eteen. + +"Aukaise, tyttö, tahi sären oven!" huusi hän taas. + +"Sinun täytyy vartoa, minä en nyt voi tulla," vastasi tyttö, tarttui +ohjaksiin ja läiskäytti hevosta selkään ajaaksensa sitä jäälle. + +Silloin renki astui läävänseinän takaa ja asettui hevosen eteen. "Minä +kyllä näen mitä aiot tehdä," kuiskasi hän ja tarttui ohjaksiin +pidättääksensä hevosta. "Oletko oikein asiaa miettinyt? Jää on heikko, +siinä on avantoja vähän väliä ja hevonen on huono, se ei kauas jaksa." + +"Näetkös että minä te'en mitä tahdon," vastasi tyttö lyhyesti. "Laske +hevonen irti, minä lähden ennenkuin hän murtaa itsensä ulos aitasta ja +herättää Niilon. Minä en pelkää henkeäni, jos Jumala tahtoo sen ottaa, +niin ottakoon Jesuksen nimessä. Minä pelkään sitä mitä pahempaa on. +Laske nyt, ja pidä sinä huolta Aamundista ettei hän pääse minua takaa +ajamaan." + +"Minä en voi pitää huolta pahasta luonnosta, mutta minä voin pitää +huolta sinusta," vastasi poika rohkeasti, ja samassa hän tarttui +ohjaksiin, hyppäsi kannaksille ja ajaa karautti jäälle. + +Nyt ei enää mikään salaisuus ollut mahdollinen. Hevonen korskui, ja tie +jytisi joka kavionkapseelta. Silloin kuului kauhea jyske talosta, +Aamund oli särkenyt oven ja kiljaisi raivoissansa heidän jälkeensä; +sillä hän huomasi mitä oli tapahtunut, ja samassa Niilokin oli hänen +rinnallaan. + +Tyttö oli paennut -- ei heidän luotaan, vaan Thoren kanssa! Niin olivat +asiat ensi katsannossa, ja sentähden he tekivät yhteisen päätöksen. +Ensi kerta elämässään heillä oli yksi tahto, yksi tarkoitus, jossa +olivat samaa mieltä, yksi viha, joka ei koskenut toista. Oli vaan se +eroitus että sillä aikaa kuin Aamund raivosi tyhjää ilmaan, meni Niilo +talliin, toi hevosen ja valjasti sen re'en eteen. Hän ei virkkanut +mitään sitä tehdessään, hymyili vaan itselleen Thorelle, joka oli +heittänyt parhaimman hevosen ja parhaimman reen. Mutta vaikka he nyt +ajaa ryntäsivät jäälle kukin tarkoituksella temmata tyttö itselleen, +niin heissä kyti niin vimmattu viha Thoreen, että se antoi sopua +kaikkeen, ja se lupaus, minkä kukin ajatuksissaan itsekseen teki, oli +Thorelle yhtä hyvänsuontuinen! + +Se oli hurja matka talvi-yön hiljaisuudessa ja pimeydessä. Lumitunturit +kohosivat molemmin puolin ja niiden yläpuolella oli paksuja pilviä, +ikäänkuin yön läpitunkemattomana muurina. Ei mikään merkki taivaasta +eikä maasta antanut tien viittausta, -- jään epaluotettava heijastus +voi yhtä hyvin olla kuoleman viittaus kuin elämän. Missä päämaali oli, +sitä ei kukaan tietänyt, ei takaa-ajajat, eikä ne, joita takaa +ajettiin; eteenpäin vaan mentiin kauhealla vauhdilla, -- tahto ja +mielenjännitys kiihoittivat, tuskan jännitys edellä, koston jälessä. +Päästä pakoon -- saavuttaa karkureita, se oli ainoa, -- kuolema tai +elämä? Se ajatus ei löytynyt sielussa -- siinä ei ollut tilaa sille. + +"Hiljaa!" huudahti tyttö äkisti ja tarttui ohjaksiin, jotta hevonen +pysähtyi. "Kuuletkos?" + +"Se on nuoren hevosen astunta," vastasi poika. "Nyt he ajavat meitä +takaa! Täytyy ajaa kovemmin että pääsemme ennalle." + +"Odota vähän," sanoi tyttö ja veti ohjaksista kääntäessään kalpeat, +vakavat kasvonsa nuorukaiseen. "Astu sinä pois tässä. Tuossa alkaa +metsä, sinä löydät kyllä piilopaikan yöksi; mutta jos he meitä +saavuttavat, niin ei ole varma miten sinun käy. -- Minä kyllä rohkenen +heitä kohdata; mutta minulla ei ole uskallusta nähdä sinua heidän +kynsissään. Jumala kyllä minua auttaa!" + +"Ei ole aikaa pitkiin puheisin," vastasi poika ja otti ohjakset +käteensä. "Minä en sinun luotasi lähde; jos Jumala auttaa sinua, niin +hän minuakin auttaa..." + +"Sinulla voi vielä olla paljon hyvää odotettavana," kuiskasi tyttö. + +"Se hyvä, mikä minulla on odotettavana, on sinun vallassasi," sanoi +poika lempeästi ja kumartui alas tytön luo. + +"Älä niin sano," pyysi tyttö. + +"Minä sanon sen Jumalan edessä." + +"No, hän saa sen sitten päättää," huokasi tyttö ja pani kätensä +ristiin, mutta nuorukainen oli nähnyt hänen rakkautensa ensimmäisen +katseen. + +"Jos meillä on yhteinen kohtalo odotettava, sinulla ja minulla, Aaqot!" +huudahti Thor, "niin en välitä mistään; -- tulkoon mitä Jumala tahtoo!" +Ja hän oikaisi itsensä rohkaistuna, sai ohjakset taas selville ja ajoi +korskuvaa hevosta uudelleen eteenpäin, jotta jää-sirpaleet lensivät +kipenöinä ja tähtinä heidän ympärillään. + +Mutta huonolla hevos-raukalla ei ollut nuorukaisen tulta veressään. Se +juoksi hetkisen ja hiljensi taas käyntiin, -- se oli jo pannut +parhaimmat voimansa alttiiksi! Silloin kuului ripeä kavion-töminä +lähenemistään lähenevän, -- ja nyt oli vaarallisin matka jälellä, se, +missä vuono levenee ja missä jää käy yhä epätasaisemmaksi syystä että +sen alla käy virta, joka irroittaa sen rannoilta. Sitä paitsi oli +näillä paikoin tunturien välissä monta taloa, joiden asukkaat pitivät +avantoja kalastuksen takia monin paikoin. Ja vasta puolen penikulman +päässä tie vei maalle sillä puolen missä pappila oli. + +Takaa-ajajat tulivat yhä lähemmäksi, ja joka hetki, joka kului, vähensi +välin heidän välillään. Thor tirkisti minkä taisi löytääksensä tietä, +ja kuta enemmän hän tuijotti, sitä höllemmäksi ohjakset kävivät. Hän ei +sitä paitsi enää saanut mielestään sitä ajatusta että tyttö oli hänen +omansa, kun kaikki hyvin kävi, ja sentähden täytyi kaikki hyvin käydä! +Mutta sen, minkä hän onneen nähden voitti, sen menetti hän rohkeuteen +katsoen, sillä edesvastaus siitä, mitä voi tapahtua, huoletti häntä, -- +ja yhä lähemmäksi tuli jytisevä kavion töminä heidän takanaan. -- + +Silloin hevonen äkkiä hyppäsi syrjään ja jäi seisomaan, ikäänkuin se +olisi jotain säikähtynyt; se nosti korviaan pystyyn ja korskui kovasti, +-- mutta samassa susi tuli pienestä männiköstä ja kiiti jään yli +toiselle rannalle; kauhea ulvonta kuului samassa metsästä. Hevonen +vapisi ja työnsi taaksepäin; mutta samassa se nousi kahdelle jalalle, +hirnui niin hurjasti kuin kolmen vuoden vanha varsa ja lähti kiitämään +huimaa vauhtia eteenpäin, jotta jääkappaleita lensi kuin rakeita heidän +ympärillään. + +Thor menetti sekä näön että kuulon, hän veti ohjaksista niin, että ne +haavoittivat hänen käsiään, mutta ei ollut mahdollista eläintä hallita. +Eteenpäin rytisevää, epätasaista tietä pitkin hurjaa kyytiä, kilvan +kuoleman kanssa -- kumpi voitti? + +Paksut pilvet riippuivat vielä alhaalla kuni uhkaava rajuilma tunturien +yli, ja ainoastaan heikko sarastus idässä ilmoitti että päivä aukaisi +silmänsä yön kauhua katsellakseen. Vielä kiiti värisevä hevonen +eteenpäin, korskuen, korvat pystyssä ja vaahto suussa; mutta juoksu ei +enää ollut oikein tasaista, se oli säännötöntä ja osoitti väsymystä. +Hevois-raukka oli juossut vaaraa pakoon, mutta ei vanhuutta. + +Vihdoin tultiin niin pitkälle että Thor alkoi taas saada sitä +hallituksi jälleen, ja kun vuono alkoi käydä vielä leveämmäksi, piti +hän ohjaksia kireillä katsellakseen millä paikoin sopisi ajaa ylös +pappilaan, sillä hänen mielestään sinne ei voinut pitkä matka olla. + +Hevonen pysähtyikin, ja syntyi hetken hiljaisuus, jolloin kaikki kolme +ikäänkuin huoahtivat säikähtymisen jälkeen ja kuuntelivat. Mutta ei +kuulunut niin hiiskaustakaan äärettömässä hiljaisuudessa, joka +ikäänkuin uhkasi heitä salaisuudellaan. + +"Näyttää siltä kuin he olisivat puolitiessä ruvenneet asiaa +aprikoimaan, niinkuin sinä iltana," sanoi poika, mutta hän puhui +kuiskaten ja katsoi arasti taaksepäin. + +Silloin kuului vieno, räikeä ratina jäässä, se kulki rannasta rantaan +niinkuin kumupohja, joka halkee; mutta vaikka se oli niin vieno kuului +se kuitenkin tunturista tunturiin. + +"Siinä jää halkesi," sanoi Aagot vavisten ja hiipi lähemmäksi +nuorukaista. + +"Hei!" sanoi tämä, katsoi kiireesti ja varovaisesti ympärilleen ja +nykäsi ohjaksia. -- Hevonen pudisti harjaansa ja lähti vielä kerta +juoksemaan, -- mutta samassa se hengähti syvään ja kaatui kuolleena +siihen paikkaan. Poika oli samassa tuokiossa sen vieressä, -- ei ollut +enää mitään apua! Uskollinen hepo oli pannut kaikki ne voimat alttiiksi +yhden tunnin matkalle, jotka vielä kenties olisivat riittäneet pariksi +vuodeksi, -- sen tehtävä oli päätetty. Tyttö oli hänkin astunut re'estä +ja silitti hellästi sen vielä höyryävää selkää. Äiti oli aina pyytänyt +että se saisi elää, vaikka se ei miksikään hyödyksi ollut, ja niin se +oli saanut elonaikaa lisää. Äidin kuoltua oli Aagot pitänyt hellää +huolta siitä, -- ja nyt se oli kymmenkertaisesti häntä siitä palkinnut. +-- Tämä kuoleman kohtaus herätti heissä aavistuksen suurimmista +onnettomuuksista, ja heikko hohde tuntureilla tirkisti kummallisen +toivottomasti heihin. + +Mutta kuolleelle hevoselle ei voinut enää mitään, ja nuorilla ei ollut +kuin yksi neuvo edessä, ja heidän ei sopinut viipyä valitsemisessa. +Päivä valkeni yhä enemmän ja he löysivät vihdoin tien maalle ja +aamupäivällä he käsi kädessä tulivat pappilaan. -- Siellä heitä kyllä +kohtasi yksi ja toinen karsas katse, sillä ihmiset eivät olleet +tottuneet näkemään pojan ja tytön tulevan sillä tapaa taloon, vaikka +heidän aikomuksensa olikin pitää yhtä elämässä ja kuolemassa, -- poika +kulki muuten aina edellä ja tyttö, ujona ja lyhyin askelin, jälessä. +Mutta Thor ja Aaagot olivat kulkeneet yhdessä kuolemankin oven ohitse, +ja yö ja pelko oli tehnyt heitä sokeiksi tällaisten pikkuseikkain +suhteen. He tiesivät myöskin, kun he vähän myöhemmin menivät papin luo, +käsi kädessä, niinkuin olivat tulleetkin, että vihkimisen pyhä hetki +olisi heille astuminen kovaan ja köyhään elämään. Mutta he olivat niin +varmat siitä, että löytäisivät onnen toinen toisessaan, että kyllä +rohkenivat nähdä tuota kovaa ensin, ja sitten antaa toivon lisätä +siihen hiukan. + +Niin he keskenään puhuivat ja miettivät vielä enemmän miten veljien +yöllinen jäämatka lienee päättynyt ja miten nyt oli Lukne-talossa +laita, ja oli melkein kuin he joka sanalta kuuutelisivat mitä kuului. +Seuraavana päivänä tuli sanoma. + +Pojat eivät enää olleet Lukne-talossa, ei kukaan tiennyt missä he +olivat. Ei auttanut että Lauri Lukne raivosi vuoteellansa, että hän +viskasi tyynyjä ja hajoitti olkia ympärilleen, ja että hän loi silmänsä +keneen tahansa, joka häntä läheni: ei voitu kertoa hänelle muuta kuin +että paras hevonen ja reki oli poissa sekä pojat, muuten hiljaisuus +vallitsi hänen ympärillään. + +Mutta tuo vieno, räikeä jäänhalkeaminen, jota Thor ja Aagot olivat +kuulleet, ei ainoastaan eroittanut rantaa rannasta, se eroitti talven +keväästä; sillä sitä seurasi useampia samallaisia, ja vihdoin koko jää +särkyi muutamassa myrskyisessä päivässä ja yössä. Silloin kuului kamala +huhu, että Lukne-talon pojat olivat vesi-ajona joutuneet rantaan, ja +että heillä oli kädet niin lujaan kierretyt toistensa ympäri, ettei +kukaan saanut tätä kuoleman kauheata syleilyä irroitetuksi. + +Sillä paikalla siis, missä pelästynyt hevoisraukka oli vienyt nuo kaksi +nuorta syvyyden avonaisen kidan yli, siihen olivat veljet raivoissaan +ajaneet hevosineen päivineen, ja kuolema oli viettänyt lyhyen, hurjan +yöllisen pidon heidän kanssaan. + +Mitä tuo eriämätön syleily ilmaisi? Oliko se sovinto kauhistuksen +hetkellä, tahi oliko se viimeinen mustasukkaisuuden kaappaus toiseen, +ettei toinen saavuttaisi sitä päämaalia, johon ei toinen voinut päästä? +Siihen kysymykseen ei tule vastausta tässä elämässä -- elämän näkö +ulottuu ainoastaan elämän rajaan, ja kuolema ei ilmoita mitä se tietää. + +Lukne-talosta ei kuulunut mitään hyvää. Pojat haudattiin suurella +komeudella, hautajaisissa juotiin olutta, joka ei tuntunut olevan +hiljan pantua, ja oli mahdollista että Lauri Karhu oli maistanut oman +hautajaisensa olutta, jolla hän tuona iltana uhkasi poikiaan. Mutta +tämän tapauksen jälkeen vaikeni puhe vaikenemistaan, ja kun kuukausi +oli kulunut, ei ollut mitään Lukne-talosta puhuttavaa, paitsi mitä +jokainen tiesi: että Lauri Karhu kävi tuomiolle Jumalan kanssa tästä +kauhistavaisesta kuolemankohtauksesta, niinkuin edellisestäkin. + +Aagot oli pappilasta lähettänyt hänelle terveisiä ja käskenyt kysyä +tahtoisiko hän Aagotia taloutta ja häntä itseä hoitamaan, mutta Aagot +sai pilkallisen vastauksen tähän, ja hän jäi pappilaan. Siten kului +kesä ja syksy tuli; ilma oli pilvinen ja satoi paljon; tunturit +seisoivat mustina ja raskaina ikäänkuin vettyneinä, ja vesi juoksi +rinteitä alas; niiden kolkot muodot kuvastuivat epäilevästi vuonon +pintaan. + +Lukne-talossa oli elämä vieläkin kolkompaa. Lauri oli vuoteen omana ja +se hoito, minkä hän sai, oli kyllä huono. Palvelusväki oli vallan +päällä, joko kukin erikseen tai kaikki yhdessä, miten milloinkin +sattui, -- Lauri oli pitänyt heitä koirinaan, nyt hän sai olla heidän +koiransa. Jos hänelle ei kelvannut se ruoka, mikä hänen eteensä +pantiin, niin hän itse sai siitä kärsiä! Se jäi pöydälle seisomaan +seuraavaksi atriaksi, ja jos hän ei silloinkaan sitä syönyt, tuli pian +kuokkavieraita saapuville, jotka ei kauan miettineet syödäkö hyvää +ruokaa, vai ei -- mutta ne olivat niitä vieraita, jotka eivät kiitä +ruo'asta! + +Silloin suuttui Lauri vieläkin ja nousi vuoteelta; mutta nyt ei enää +ollut kysymyksessä kamppaileminen karhun kanssa, oli vaan muutamain +rottain karkoittaminen, jotka purivat toisiaan syystä että molemmat +tahtoivat ruokakuppia omistaa; mutta rotat eivät välittäneet Laurista +ja kaikista hänen kirkumisistaan edes niinkään paljon että olisivat +paikalta liikahtaneet. Silloin Lauria kauhistutti; se oli ensi kerta +kun hän oikein pelkäsi. + +Vihdoin pappilaan kuului niin hirvittäviä asioita Lukne-talosta, että +Aagot rohkaisi mielensä ja päätti lähteä sinne ja väkisinkin tarjoa +isä-puolelleen sitä apua, jota hän välttämättömästi tarvitsi. -- + +Oli iltapuolella, kun hän sinne tuli. Lauri Luknen makuusuojassa oli jo +hämärä, kun Aagot varovasti ja vähän peloissansa astui sisään. Ilma oli +niin raskas ja tukehuttava että hän töin tuskin taisi hengittää, jotain +ratisi sängyn luona, Aagot kuunteli ja hiipi seinää myöten pään-aluksen +lähelle. -- Siinä makasi Lauri Karhu, silmät ummessa ja posket +vajonneena, puoli-kuollut jäännös ihmisestä; sillä raskas hengittäminen +oli ainoa, joka ilmoitti että hänessä vielä henki oli. + +Aagot hyrähti itkemään tätä nähdessänsä, ja hän pyyhkäsi hiljaa ja +varovasti pois hyönteisen, joka kulki sairaan kasvoilla yhtä rohkeasti +kuin varpunen ruispellossa. Silloin Lauri aukaisi silmänsä ja katsoi +hetken aikaa Aagotiin ikäänkuin tunnustellaksensa kuka hän oli. Mutta +yht'äkkiä hänen keltaisista silmistään lensi vihan leimaus Aagotia +vastaan, ja hän löi nyrkillään voimallisesti sängyn tolppaan. + +"Sinä olet poikani tappanut!" ähkyi hän epäselvästi. + +Aagot vetäysi pelästyneenä hänen luotaan. "Minä tarkoitin parasta," +huokasi hän ja lähti suruissaan ovea kohti. + +Mutta silloin Laurille yht'äkkiä kävi selväksi kuinka kurja ja onneton +hänen elämänsä todella oli. Hän oli noussut istumaan sänkyyn ja nojasi +käsiinsä, ja hän katsoa tuijotti Aagotin jälkeen; mutta kun Aagot +tarttui ovenripaan, päästi Lauri huudon -- se oli vielä kerta ammutun +suden ulvonta, joka ei pakoon päässyt. Hän vaipui raskaasti ja ähkyen +vuoteelleen takaisin ja itki. Sitkeä side oli katkennut, missä Lauri +Karhu oli pitänyt itseään sidottuna siitä päivästä saakka, jolloin hän +oppi eroittamaan omaansa ja muiden omaa toisistaan. + +Aagot jäi hänen luokseen. Ovet avattiin, nurkat siivottiin, +virvoittavaa ruokaa ja juomaa hankittiin ja ystävälliset kädet +tarjosivat sitä Laurille; lempeät silmät katselivat niin kauan hänen +suljetuita silmäluomiansa, että ne vihdoin aukenivat ja kiitollinen +katse kohtasi katselijain silmäystä. Ja nyt alkoi hiljainen, +rauhallinen elämä Lukne-talossa, rakkauden elämä, ei ruumiin hyväksi, +vaan sielun virvoitukseksi. Ja Lauri makasi niin hiljaisena vuoteellaan +ja kiitti kaikesta. Sellainen päivä oli tuleva Laurille, jolloin hän +unohti Karhun-ottelun ja vastaanotti leivän omalta pöydältänsä lahjana. +Täytyi tulla niin suuri onnettomuuden päivä hänelle, että hän vaipui +polvilleen sen painosta, sillä seisoaltaan hän ei voinut Jumalan tykö +tulla -- konttaaminen esiin kurjuudessa oli hänen ainoa tiensä. + +Vihdoin pitkän talven jälkeen paistoi kevät-aurinko taas, ja sen +lämpimät säteet valaisivat Lauri Luknen kuihtuneita kasvoja ja ristissä +olevia käsiä -- se oli sanaton puhe: vapahduksen anomus kovan taistelun +jälkeen lihaa vastaan. Se tulikin kuulluksi. Ennenkuin aurinko +uudelleen vaipui kylmiin sumuihin, kuoli Lauri. Hänen viimeinen +tahtonsa tähän elämään katsoen oli se, että Thor ja Aagot saisivat +periä talon ynnä kaikki mitä hänellä oli; ja kun hän rauhallisesti +nukkui kuoleman uneen, sulkivat rakkaat kädet hänen silmänsä ja +siunasivat hänen tomuansa. + +Se oli Lukne-talon kolkko juttu. + +Myöhemmin, kun vuosi oli kulunut, oli taas kirkas keväinen päivä. +Lumivalkoisia pilvenhattaroita väikkyi heleänsinisellä taivaan laella, +ja pääskyt kiitivät edes takaisin uuden aitan ympärillä, jonka +perustuksena oli neljä vahvasti yhteen liitettyä kivimöhkälettä. Hiukan +ylemmällä oli rakennettu uuden asuinhuoneuksen hirsikerta; se oli leveä +ja iso ja joka huoneessa oli pitkät auringonsäteet, ja perustus sen +ympärillä oli hiljan raivattu. Se oli uusi Lukne-talo, jolle kurkihirsi +tänään pantiin. Kuului vilkkaita ääniä, jotka huusivat toinen +toisilleen korkeilta paikoilta. Kirveen hakkaamista kuului ja hirren +päitä putosi alas ja vieri pitkin maata, naurua kaikui väliin ja koiran +haukunta sekaantui yleiseen iloon. + +Keskeltä kattoa kohosi pitkä salko ylöspäin; sen ympärillä seisoi kolme +miestä ja hääri innokkaasti, ja tärkeää se mahtoi olla, koska kaikki, +jotka alhaalla seisoivat, hartaasti sinne katsoivat. + +Vähän erillään tästä joukosta seisoi Thore Lukne vaimonsa kanssa. Hän +oli voimakkaan ja lujamielisen näköinen, ja katse, joka seurasi tointa +tuolla ylhäällä katolla, osoitti että sydän oli muassa. Aagot oli vähän +vaalea, mutta yhtä lempeän näköinen ja kaunis kuin ennen. Hänellä oli +pieni lapsi sylissä, jonka kultakutrinen pää lepäsi hänen rinnoillaan, +ja vilkasluontoinen kolmenvuotias poika piti äidin hameesta kiinni ja +katseli, ei ainoastaan loistavilla suurilla silmillään, vaan nenällään +ja suullaankin ylöspäin. + +Silloin nostettiin vihdoin viimein viheriäinen ristiseppele tangon +päähän, ja raikuva hurraa-huuto kuului kaikkein sekä ylhäällä että +alhaalla olevien suusta. + +Sitten kulki pullo ja lasi kädestä käteen ja maljoja juotiin "uuden +talon ja uuden isäntäväen onneksi." + +"Ja kiitos hänelle, joka voiman antoi," sanoi Aagotin surumielinen +katse, kun hän nyykäytti päätään Thorelle ja sitten lapset sylissään +kyynelsilmin katseli vanhaan huoneukseen päin, missä niin paljon +onnettomuutta ja syntiä oli asunut, ja missä ei nyt menestynyt mitään +muuta kuin sieni, hävityksen kukka, jota ei saatu hävitetyksi, vaan +joka vuosi vuodelta yhä lisääntyi ja tarttui. + +Mutta iloinen hurraa-huuto kaikui hänen korvissaan ja johti hänen +ajatuksensa takaisin päivän iloon. Niin sai vanha rakennus huokauksen +ja kyyneleen, uusi sai luottamuksen hiljaisen hymyilyn. + + + + + + +TOINEN VIHKO. + + + + +Niilo. + + +Lumella peitetyssä laaksossa, jonka takana kohosi korkeat tunturit ja +jonka edessä oli matala-rantainen vuono, oli muutamia isompia ja +pienempiä rakennuksia. Yhdestä tällaisesta huoneesta tuli +köyryselkäinen naisihminen ja pieni poika juoksi hänen jälessään; he +kulkivat laakson poikki, mutta äkisti pysähtyi nainen ja katsoi +taaksepäin kuin hän olisi jotain unohtanut. Poika tömisteli sillä välin +lumen pois jaloistaan ja pisti kätensä niin syvään taskuihin, että ne +tulivat näkyviin, yhtä sinisinä vilusta, pitkän matkan alempana kuin +mihin taskut tavallisesti ulottuvat. Nainen lähti hitain askelin +takaisin samaa tietä kuin oli tullut, kunnes hän saapui erään pienemmän +huoneuksen tykö, ja sinne hän meni sisään. + +Siinä huoneuksessa ei ollut yhtään huonekaluja eikä muutakaan. Uuninsuu +ammotti häntä vastaan kuin tyhjä silmänkolo, eikä mikään kesken jäänyt +toimi ilmoittanut että huone vaan ajaksi oli autioksi jätetty, kaikki +oli viety pois -- itse hajukin! Mutta kuitenkin hän seisoi sen katon +alla, joka oli suojannut hänen parhaimmat elinvuotensa -- onnellisiksi +vuosiksi niitä voi sanoa, vaikka köyhyys aina oli ollut mukana tuttuna +vieraana. Nyt oli mies kuollut pari kuukautta sitten ja kaikki heidän +tavaransa myytiin velan suorittamiseksi. Itse hän oli väsynyt ja +rasittunut, hänessä ei ollut kykyä päätöksen tekemiseen eikä sellaisen +toimeen panemiseen -- hän oli valmis! Se, minkä luonto oli antanut +hänelle käytettäväksi -- se oli käytetty. -- Niin oli joku sanonut +hänelle, että hänen tuli lähteä pappilaan apua hakemaan -- toiset +olivat antaneet hänelle vähän ruokaa ja lainannet hänelle kala-veneen, +ja senvuoksi hän nyt oli matkalla rantaan. Silloin hänen mieleensä tuli +vielä kerta mennä katsomaan paikkaa, missä hän oli elämänsä elänyt, +ennenkuin hän lähti pois -- kenties ainaiseksi! Ja niin hän seisoi, +poika rinnallaan, molemmat tuijottaen samaa tyhjyyttä. + +Mutta poika, joka tiesi että oli jotain uutta odotettavana, kävi pian +kärsimättömäksi. Äidillä oli muisto ja siinä hän löysi kaikki, mitä ei +enää olemassa ollut; pojalla oli vaan muistelma, ja kun se on piirtänyt +kadonneen ympäryksen, on se valmis. Sitä paitsi loisti elinvoimaa pojan +sinisistä silmistä, joiden ympärille puute ja kurjuus olivat piirtäneet +mustia viivoja, ja joka kerta kun hän katsoi ylös äitiin, joudutti +hänen levoton katseensa tätä. Vihdoin äiti lähti huoneesta, yhtä +nöyränä kuin hän oli tullut sisään, ja taaksensa katsomatta kiiruhti +hän alas rantaan. + +Päivä oli lyhyt ja iltapäivän valo katosi nopeaan sumuiseen +talvihämärään. Nainen sousi voimiensa takaa vuonon poikki, mutta +seuraus ei vastannut rasitusta; pimeässä katosi vähitellen maa +näkyvistä, ja lumisumusta nousi jäähdyttävä tuuli, joka kiiti yli meren +ja tointui läheisien tunturien välillä. Hän ei puhunut pojalle mitään, +ja joka kerta kuin poika katsoi hänen silmiinsä ja kohtasi hänen +toivottomia, suruisia kasvojaan, värisytti kamala pelko hänen +jäseniänsä, -- hän näki selvästi isänsä makaavan ruumiina sängyssä +ikkunan alla kotona. + +Hyvän aikaa sitten oli nainen tau'onnut soutamasta; hän nosti kyllä +airoja, mutta hän laski ne alas samaan paikkaan. Niin tuuli ajoi +venettä ja heitti sen vihdoin viimein niemen nenään, joka ulottui kauas +vuonoon, pitkänä karina, jonka yli aallot loiskivat valkoisena +vaahtona. + +Poika päästi hirveän huudon veneen työntäessä karia vasten ja äiti +kumartui veneen laidan yli, etsiäkseen jotain tukea; mutta vene +kallistui hänen painostaan yhdelle syrjälle, ja hän syöksyi suinpäin +syvyyteen. Vähän ajan perästä tuli hän jälleen näkyviin veneen +vieressä, ja kun tuuli silmänräpäyksen ajaksi hiljeni, näytti siltä +kuin hän olisi seisonut veden päällä ja katsoa tuijottanut poikaa +kasvoihin -- sitten hän jälleen painui suoraan alas ja aalto kiiti yli +sen paikan, mihin hän oli uponnut. -- Kuolon ovi avattiin ja +suljettiin -- ja poika oli orpo! Itse hän pelosta ei tiennyt mitä +tehdä, tuskin hän tiesi missä oli. Mutta elinvoima pitää väliin +parhaiten itse huolta itsestään! Kun vene uudelleen viskattiin karia +vasten, irroitti hän oikeaan aikaan kätensä tuhdosta ja tarttui kallion +kulmaan, sieltä hän suikerteli kuin käärme toiselle kalliolle ja yhä +eteenpäin kivien ja lumen yli, kunnes hän, äärimmäisestä vaarasta +pelastuneena, istui niemen korkeimmalla harjalla. + +Vähän aikaa vallitsi yhtä kolkko pimeys hänen sydämmessään kuin häntä +ympäröivässä luonnossa, mutta kun tuulen humina vihdoin herätti häntä +jälleen tunnoillensa, hakivat hänen silmänsä äitiä, ja hän kuunteli +eikö joku tuulen kummallisista äänistä ollut ihmisen äänen kaltainen! +-- Mutta sen mukaan kuin ajatus selveni, kävi myöskin se kauhistavainen +tosi-asia hänelle varmaksi: äiti oli hukkunut. Kun tämä seisoi veneen +vieressä, oli poika selvään nähnyt että hän kävi yhä pienemmäksi, +kunnes aallot hänen peittivät. + +Mutta tätä ajatellessaan valtasi uusi pelko hänen mieltänsä; hän +hyppäsi seisaalleen ja lähti juoksemaan tietämättä mihin, -- kuoleman +pelon ajamana, elämänhalun vetämänä; hän hyppäsi kiveltä kivelle, +kaatui väliin maahan, nuljahtaen lumessa, konttasi pitkät matkat nelin +jaloin, kunnes hän vihdoin saapui lakealle maalle, joka aukeni hänen +edessään kuin suuri lumi-aukio. + +Tässä hän hiukan lepäsi ja koetti kiinnittää lapsellista ajatustaan +johonkin määrättyyn päämaaliin. Hän ei tiennyt missä hän oli, mutta hän +tiesi että missä on näin avaralta lakeaa maata, siinä ihmisiä +tavallisesti asuu. Hän tiesi myöskin että äiti oli ollut matkalla +pappilaan -- kukaties tämä lavea maa oli pappilan maata? + +Tämä ajatus rohkaisi hänen mieltänsä ja hetken kuluttua hän käydä +tallusteli eteenpäin lumitasangon poikki. Kauan aikaa hän kulki +löytämättä mitään tietä, ja itku, joka vähän väliä oli kohoomaisillaan +hänen rinnassaan, tukehtui äkisti pakkasessa ja yksinäisyydessä -- +raukka! hän ei paljon tuntenut ihmisiä ja vielä vähemmin Jumalaa, -- ja +ihminen ei voi itkeä vallan itsekseen -- täytyy olla joku, joka ottaa +vastaan. + +Silloin vihdoin viimein suoraan hänen edessänsä näkyi yksi ainoa +jalanjälki, joka vei jotain mustaa kohden, joka oli alasvierineen +kallion lohkareen kaltainen; mutta kun poika tuli lähemmäksi, näki hän +että se oli huone, ja kun hän saapui sen luokse, loisti leimuava tulen +valo häntä vastaan vanhasta ikkunasta. -- Uskaltaisiko hän kolkuttaa +ovelle? Häntä valtasi vanha arkuus, jota hän oli tuntenut, lapsuuden +ijästä huolimatta, joka kerta kuin hän äidin kanssa oli astunut sisään +johonkin taloon, missä ei vielä kukaan ollut heille sanonut "terve +tulemasta." Mutta kurkistaa ikkunasta katsellakseen mitä sisällä oli, +sitä hän uskalsi -- vaan yhden ainoan kerran! + +Hän hiipi varovasti pitkin seinää ja kurkisti sisään. -- Pienellä +ikkunan alla olevalla pöydällä oli ruoan jäännöksiä; oli vähän +kaurapuuroa puukupissa ja vähäsen maitoa savi-kipposessa, mutta poika +ei voinut silmiään kääntää siitä -- sellaista herkkuruokaa hän ei ollut +moneen aikaan nähnyt! -- Takassa paloi kourallinen katajanoksia, jotka +rätisivät kovasti ja joista levisi pieniä keltaisia ja sinisiä liekkiä, +jotka loistivat vaan vähän aikaa ja tuottivat hyvin vähän lämpöä -- +mutta, oi Jumala ja isä, mimmoinen lämpö tulvasi häntä vastaan! -- +Tulen valossa istui vanha nainen ja kehräsi. Hän oli ryppyinen kuin +kuihtunut kasvi ja pisti pitkän vihaisen nenännipun melkein kuontalon +sisään; joka kerta kuin hän pyöritti rukin pyörää, liikkui koko hänen +ruumiinsa, sillä pyörä oli vanha ja koukero eikä sujuvampi liikkeissään +kuin vanha lehmä ajotiellä -- mutta kuinka hyvältä tämä nainen näytti! +Poika muisti sitä aikaa, jolloin hänen äitinsä istui kotona takan +ääressä ja kehräsi ja hän itse leikki värttinän kanssa, josta hän aina +sai sormilleen, mutta jota hän aina joka läjäyksen jälkeen uudelleen +alkoi. + +Mutta kun poika täten mainitteli äitiä esille, astui toinen kuva äkisti +hänen eteensä, yön pimeydestä äiti taas kohosi niinkuin merestä, kuolon +kalpeana ja silmät selällään tuijottaen häneen. Silloin iloinen ajatus +katosi ja hän huokasi syvään, kyyristyi kokoon ja istui lumelle; ja kun +tuuli vähitellen oli koonnut voimiansa monelta haaralta pitkäksi +vinkuvaksi ulvomiseksi, lieventyi pojan katkera suru ja hän nyyhkytti +elävää suruansa tuulen hengettömään valitukseen. + +Silloin nainen nousi rukin äärestä -- ei sen näköisenä kuin olisi hän +ajatellut: nyt olen kylläksi kehrännyt tänä iltana; vaan suuttuneena +siitä että häntä oli häiritty. Hän oli ensin nähnyt ikäänkuin varjon +liikkuvan ikkunan ohitse, ja nyt hän kuuli ääntä, josta hän ei saanut +selkoa, ja hänen täytyi lähteä ulos katsomaan! Hänellä oli vaan yksi +käsitys siitä, mitä hän näki ja kuuli huoneensa läheisyydessä yön +aikana, ja se oli joko varas tai hupsu. + +"Kas hupsua!" huusi hän, kun hän tuli ulos ja näki tuon kurjan pojan, +joka istui kyyryssä ja itki. "Aiotko murtautua sisään, minun +nukkuessani, ryöstääksesi jotain?" + +Ja samassa hän tarttui poikaan ja nosti häntä kuihtuneella +rautakynnellään lumelta. Mutta kun poika ei mitään vastarintaa tehnyt, +eikä vastannut mitään, vaan itki, niin hänen vihansa vähän asettui, ja +hän veti pojan mukanaan tupaan, asetti hänen tulen ääreen ja tarkasteli +häntä joka kulmalta sammuvan valkean valossa. Hänen mieleensä ei tullut +panna enemmän katajia tuleen: hän ei milloinkaan pannut puikkoakaan +tuleen muuta kuin itsensä takia! + +Katseltuansa kylläkseen poikaa, alkoi kuulusteleminen, sillä +kysymyksiksi näitä uteliaisuuden pikku-nykäyksiä ei sovi sanon. -- +Pojan kertomus ei ollut pitkä; mutta vaikka hän ei vielä ollut tullut +siihen ikään, jolloin kerskaus korvaa puutteet, niin hän tietämättänsä, +naisen uteliaisuuden takia, kehui vanhempansa ja kurjan kotinsa olleen +sellaisissa varoissa, kuin hän oli nähnyt taloissa, missä hän oli +kadehtinut koiraa porstuassa. Mutta yhteen koottuna siitä kuitenkin +tuli se päätös, että hän oli koditon, avuton ja ilman sukulaisia... + +Vihdoin tämä toimi päättyi ja nainen mietiskeli vähäsen; pojan kertomus +äidin kuolemasta oli liikuttanut häntä ja saattanut häntä uikuttamaan, +jonka jälkeen hän hengitti raskaasti. Jos hänen sielussaan, niinkuin +enimpäin ihmisten sielussa, olisi ollut hedelmällinen maanlaatu, niin +hän olisi itkenyt pojan kanssa; mutta liikutus ei päässyt tunkemaan +kuivaan savimaahan, ja hän ei tullut entistä enemmän ihmismäiseksi. + +Sen verran hän kuitenkin huomasi että pojan oli tarvis ruokaa, ja hän +vei hänen takan luota pöydän ääreen, jolla vielä oli hänen oman +ateriansa tähteet -- hän ei tullut ajatelleeksi että olisi pitänyt +tuoda ruokaa lisää! Mutta kuta kauemmin poika söi, sitä enemmän hän +ihmetteli tämän ruokahalua, ja kun hän oli laskenut kymmenen +lusikallista, joita poika melkein yhtä monessa henkäyksessä oli vienyt +kupista suuhun, vaipui hän penkille istumaan ja löi käsiään yhteen: +sellaista ahneutta hän ei milloinkaan ollut nähnyt! -- Hän ei +ymmärtänyt että se oli nälän äärimmäinen kiire, hän ei ollut +muistaaksensa milloinkaan nälistynyt, -- ruokaa oli aina saapuvilla! +Mutta kun vielä hetki oli kulunut, sai hän uuden ihmettelemisen aiheen, +ja se oli se, että hänen itsensä teki mieli ruokaa. "Mikä Jumalan +nimessä oli syynä siihen, että hänen tähän aikaan oli nälkä? -- +Tuntisiko hän sellaista mahdotonta halua? Se oli vallan hullua!" -- +Mutta samassa hän pöydän laatikosta otti leipäkannikan sekä vähän +vanhaa juustoa ja voita, ja ennenkuin hän sai päähänsä mitä oli oikein +tehdä, antoi ruokahalu hänelle vastauksen. Hän mursi palasen +kannikasta, levitti siihen voita sormillaan, murensi juustoa päälle ja +pisti suuhunsa. Mutta kun ruokahalu oli hiukan asettunut, huomasi hän +äkisti että poika oli pannut lusikan pöydälle ja katsoa tuijotti +kysyvin silmin häneen, -- silloin hän suuttui itseensä ja herkesi +syömästä. + +"Etkö ole tyytyväinen siihen mitä sinulla on?" kysyi hän äreästi ja +samalla hän pisti voin ja juuston takaisin laatikkoon. + +"Kyllä -- hän oli tyytyväinen;" ja hän raappi kuppia, nuoli lusikkaa +vielä kerta ja kiitti ruoasta. + +Sen jälkeen hän sai luvan panna maata penkille, ja kun nainen meni +levolle, sai poika hänen hameensa peitteeksi -- eihän hän itse sitä +yöllä tarvinnut! Mutta poika nukkui turvallisesti kuin vieraskammarin +sängyssä. Hän olisi kyllä nukkunut luminietoksellakin, jos niin olisi +sattunut, ja vieläkin turvallisemmin, heräten ikuiseen rauhaan -- tästä +unesta hän heräsi taisteluun. + +Kun nainen seuraavana aamuna hääri tuvassa ja poika jo oli lähetetty +pieneen puu-suojukseen kokoomaan katajia ja sytykettä, oli hän kahdella +päällä mitä tehdä. Jos hän pitäisi pojan luonansa, niin hänellä aina +olisi apu lähellä, joka ei mitään maksaisi -- kyllä, maksoihan se +ruoan! Ja kukaties vähän vaatteitakin aikaa voittaen! -- Mutta poika ei +voinut vaatia mitään, se oli muistettava, hän teki hyvän työn häntä +kohtaan, jos hän jäisi. -- + +Aamupäivä kului tätä aprikoidessa; mutta kun vihdoin höyryävä puurovati +oli pöydällä, ja hän söi kilvan pojan kanssa, teki hän päätöksensä: +pojan tuli jäädä hänen tykönsä! Hänellä ei ollut eläissänsä ollut +sellaista ruokahalua, ja yökin oli ollut hauska, vaikka hän joka tunti +heräsi pojan kuorsauksesta. -- Niin oli poika siellä viikkoja ja +kuukausia; vihdoin ei enää ollut puhettakaan laskea häntä pois -- ei +sentähden että poika oli avuton, vaan siksi että hän itse oli sitä, +tietämättänsä. -- + +Olina Pladsen, se oli naisen nimi, joka nyt tavallansa oli ottanut +pojan ja antanut hänelle lapsen-oikeuden luonansa, oli vanhempainsa +ainoa lapsi; vanhemmat olivat jo aikaa sitten saaneet levon haudassa, +He olivat jättäneet hänelle kaksisataa taalaria rahaa ja tilan, jolla +hän asui, jotenkin huonossa kunnossa. Hän oli elänyt naimattomana, ja, +olkoon se sanottu, vapaasta tahdosta. Sillä vaikka hän nuoruudessansa +oli ollut yhtä paljon kuihtuneen kasvin kaltainen, kuin nyt, niin oli +kuitenkin mahdotonta, ettei kaikki, yhteen laskettuna, olisi kelvannut +leivättömälle kosijalle, -- on niitä, jotka myyvät itsensä sekä +miehelle että vaimolle paljoa vähemmästä! -- Mutta Olina ei ollut +milloinkaan kokenut sellaista tunnetta, joka sydämmestä tulee, ja koska +hänellä oli mitä hän tarvitsi -- "Jumala tiesi minkätähden hän sitten +naimisiin menisi?" + +Olina oli siihen aikaan, kuin poika hänen tykönsä tuli, viidenkymmenen +vuotias. Se on vähäväkiselle heikkouden ja väkevälle surumielisyyden +aika; sillä elämä elää itselleen häviöksi, vaikka se antaakin joka +minuutissa omaisuuden. Mutta vaikka Olinaa ei millään tavalla voinut +sanoa voimakkaaksi, oli hän kuitenkin niin sitkeäluontoinen, että hän +ei luopunut mistään, ja kaikista vähimmin hän vastaanotti +surumielisyyden elämäntappion korvaukseksi. Hän oli aina ollut +itselleen kylläksi, ja nyt kun elinvoima alkoi vähentyä eikä mikään +sydämenhellyys sitä korvannut, suuttui hän vaan siitä, ett'ei jaksanut +tehdä kaikkea yhtä hyvin kuin ennen, ja vaivasi itseään kauheasti +voidaksensa sitä kuitenkin tehdä! -- Hän kulki aina ympäri niinkuin +ihminen, jolla oli jotain mielessä; mutta kun hän ei vastaanottanut +iloa, oli hän ihmisten kesken kuin kuiva lehti kukoistavassa +metsikössä; häntä muistettiin sillä hetkellä, jolloin hän oli +näkyvissä, ja samassa unohdettiin. + +Tämä eroaminen kaikesta todellisesta yhteisöelämästä ei kuitenkaan +tehnyt hullua paremmaksi. Hän oli kuin puu, jolta on kuori juuren +ympäriltä kuorittu; se elää kuitenkin, mutta se tottuu päivä päivältä +vähempään ravintoon, ja se seisoo vihdoin siinä vaan puun kuvana, +ilman eloa. Mutta Olina ei tiennyt mitään parannusta tähän, sillä hän +ei omaa tautiansa tuntenut; hän taisi yhtä vähän mukautua uusiin +elämän-oloihin, kuin puu voi siirtyä parempaan maahan; mutta hän +kaipasi ravintoa tietämättä siitä, -- kuinkapa hän voisikaan käsittää +kaipausta, joka aina ilmestyi vihan muodossa kaikkia ihmisiä kohtaan, +joita hän tapasi? Mistäpä hän sen tietäisi, milloin ihminen oli hänelle +niin vastenmielinen, että hänen teki mieli seurustella sen kanssa? + +Tätä suhdetta poika nyt teki paremmaksi; mutta Olina käytti tätä +vaikutusta hyväksensä myöntämättä oikeata syytä siihen, sentähden se ei +luonut mitään uutta henkeä häneen; se teki hänen vaan puheliaammaksi ja +saattoi hänen useammin muiden ihmisten seuraan. Eikä poika oli hänelle +hyödyksi, eikä hän pojalle, sitä ei parhainkaan saarna olisi saanut +häntä myöntämään, vaikkapa se olisi kestänyt kynttilänpäivästä +pääsiäiseen. + +Poika jäi niin sinne, missä hän oli, ja kasvoi rohkeaksi ja kauniiksi +-- mutta samalla itsepäiseksi, sitä ei ollut kieltäminen! Olina oli, +kuten jo on sanottu, kuihtunut elämä, hän ei voinut antaa eikä +vastaanottaa; hän taisi vaan kuihduttaa sielua tai olla kuin kekäle +jokaisen äkillisen mielenliikutuksen vieressä. + +Viimeksimainittu kohta tuli tavaksi hänen ja pojan välillä. Pojan +luonne rehoitti raittiina ja kukoistavana hänen kuivuutensa rinnalla; +joka hetkellä oli pojalla jotain antaa -- ja hän ei voinut +vastaanottaa; jos hän olisi voinut sitä tehdä, niin hän kai olisi +voinut antaakin. + +Tämä harmitti vihdoin poikaa. Hän ei itse tiennyt mikä siihen oli +syynä; mutta vaikka hän kuinka iloisena tahansa tuli Olinan luo +juosten, tämän häntä kutsuessa, niin hän tuskin oli kymmentä minuuttia +ollut hänen tykönään, ennenkuin hän oli häneen suuttunut. + +Olinan mieleen ei milloinkaan tullut, että se, joka tällä tavoin ottaa +lapsen kasvatettavaksi, hän ottaa päälleen edesvastauksen sen +sielustakin; -- Olinan edesvastaus oli tätä laatua: kädestä suuhun. +Niilo, se oli pojan nimi, oli itsepäinen, mutta se oli hänen oma +asiansa; Olina itse oli itserakas, se taas oli hänen asiansa, mutta hän +ei milloinkaan tullut ajatelleeksi että hänen olisi tullut taivuttaa +poikaa johonkin parempaan ja kukaties itseään myöskin. + +Mutta vuodet kuluivat ja Niilo perehtyi yhä enemmän kotiinsa. +Luonnolliselta tuntui että hän tulisi Olinan perilliseksi, sillä +Olinallahan ei ollut yhtään sukulaista, eikä kukaan voinut ajatellakaan +muuta, kun näki miten hän poikaa kohteli. Tällaista ei kuitenkaan vaan +ajatella, siitä puhutaankin, ja sellaisesta joutavasta puheesta syntyy +tapa, joka on olevinaan oikeus -- siksi kunnes tulee vääryydeksi koskea +siihen. -- Tämä puhe ei mennytkään pojan korvien ohi, ja tästä +ajatuksesta hän sai rohkeutta elämänkehitykseen. -- Se synnytti +luottamusta, mutta se synnytti samalla ylpeyttäkin! + +Olina huomasi tämän mielihyväkseen, hän tunsi itse tavan oikeutta, eikä +hän ollut muuta ajatellutkaan, kuin että poika tulisi häntä perimään; +mutta jos poika oli uhkamielinen, niin hän oli sitkeä: poika ei nukkuen +saavuttaisi sitä, joka oli hänen vallassaan panna vastaan. Joka kerta +kuin poika ryntäsi häntä vastaan kuin nuori kukko, joka luulee ettei se +ole luotu muuksi kuin hallitsijaksi, kohteli Olina häntä mitä +tyynimmällä arvoisuudella, -- mutta samalla hänen rypistyneet kasvonsa +osoittivat jotain, jota voisi selittää näin: saat mennä sinne mistä +tulit, minä en sinua tarvitse! -- Sanat tosin eivät tulleet lausutuksi; +mutta ne olivat valmiina kielenkärjellä. Ja kun poika silloin +peljästyneenä väistyi pois -- sillä sehän oli ylivoima -- niin Olina +näytti tyytyväiseltä voitostaan. Mutta yhtä varmaan kuin vahingon ilo +on yksi ihmisen saastaisimmista paheista, yhtä varmaa on että se +myöskin toimittaa paholaisen palvelusta maailmassa! + +Tällaiset kohtaukset herättivät tietysti vihaa, ja kun sellaisia usein +tapahtui, tuottivat ne paranemattomia haavoja. Niilo itki ensin +suuttumuksesta, ja se teki häntä hitaaksi työhön, mutta pitkällinen +harjoitus opetti häntä vihdoin panemaan kovaa kovaa vastaan. Hän ei +silloin enää väistynyt, kun uhkauksen merkkejä alkoi näkyä: hän tiesi +mitä oli pantava vastaan. + +Mutta se ei tullutkaan. Olina oli vaan aikonut uhkauksella poikaa +peloittaa, hän ei millään muotoa tahtonut ajaa häntä tyköään! Hänen +kauttansa oli Olinalle uusi ja hauskempi elämä alkanut ja siitä hän ei +aikonut luopua. Mutta armosta tuli pojan ottaa vastaan mitä hän sai! +Olina oli tosin vähän levoton, kun hän näki tuon kauniin, kookkaan +nuorukaisen, joka nyt oli kahdenkymmenen vuotias, ja joka herätti +kaikkein huomiota, mihin hän vaan tuli; sillä voisihan tulla päivä, +jolloin hän rupeaisi itsenäiseksi ja lähtisi Olinan luota pois, ja tämä +jäisi taas yksinäisyyteen ja ikävään, nuo "kaksisataa taalaria +lohdutuksena:" "mutta vanhana ja niiden pilkan alaisena, jotka nyt +eivät suoneet poikaa hänelle" -- huokasi hän jälestäpäin. Ja hänen +mielensä kävi niin ihmeellisen raskaaksi; hän kohteli Niiloa hyvästi, +sanoi häntä "Niilo Pladseniksi" ja puhui tytöstä, joka oli katsellut +häntä kirkolla viime sunnuntaina -- ja muuta samankaltaista, jota poika +antoi mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos -- hän tunsi jo +tämän salatien! + +Mutta tästä heidän keskinäisen suhteensa asteesta oli vaan yksi askel +seuraavaan, voisi sanoa: välttämättömään. Poika tunsi yhtä hyvin +valtansa Olinan yli, kuin Olina tunsi valtansa hänen ylitsensä -- oli +vaan kysymys kuka uskaltaisi ensi rynnäkön tehdä? Tietysti se, joka +vähimmin menetti. + +Vihdoin eräänä päivänä, heidän ruoalla ollessaan, sanoi poika: + +"Jos sinä panisit parikymmentä talaria likoon tuon suon viljelemiseen, +niin saisit ne kyllä takaisin, sillä siitä tulisi hyvä pelto." + +"Jumala tiennee mistä minä ne rahat ottaisin," vastasi Olina lempeästi +ja veti pitkän henkäyksen, joka oli olevinaan huokaus. + +Poika nauroi ja jatkoi syömistänsä. + +"Sinä kukaties et usko mitä sanon?" kysyi Olina. + +"Oh," sanoi poika pilkallisesti, "kyllä kai sinulla on sekä +kaksikymmentä että kaksikymmentä vielä lisään, kun siksi tulee." + +"Pidätkö sinä lukua minun rahoistani, sinä?" huudahti Olina. + +"En minä tiedä rahoistasi mitään," vastasi poika ja katsoi rohkeasti +hänen silmiinsä. + +"Noh, sinä tiedät minkä tiedät -- mutta minäpä tiedän sekä sen että +muuta lisään," vastasi Olina painavalla äänellä, ja uhkaus alkoi suurin +piirtein kuvastua hänen kasvoissaan. + +"Minun puolestani saat tietää mitä tahdot," keskeytti häntä poika ja +viskasi lusikan pöydälle. + +"Älä viskaa lusikkaa," sanoi Olina vakavasti, "voi tapahtua että +viskaat ruoankin samalla." + +"Minä teen tehtäväni ruoan puolesta," sanoi poika. + +"Oli aika, jolloin et sitä tehnyt," kähisi Olina. + +Silloin poika hypähti seisaalleen, laski molemmat kätensä pöydän +laitaan ja katseli uhkaavaisesti Olinaa kasvoihin: + +"Se aika ei minuun koske." + +"Ei suinkaan, kun hiiri on saanut kylläkseen, ovat jauhot karvaita, se +on vanha asia." + +"Koska minut otit, niin täytyihän sinun minua elättää," huusi Niilo +Olinalle. "Olisit antanut minun mennä, minä en pyytänyt saada tänne +jäädä." + +Olina mietti oikein mahtavaa vastausta; mutta sanat tarttuivat hänen +kurkkuunsa ja pelko pauloitti ne kiinni; sillä poika otti samassa +lakkinsa, astui penkin yli ja lähti pois pöydän luota. -- Yksi ainoa +paha sana olisi ajanut hänen vihamielessä tuvasta, mutta kun sitä ei +kuulunut, jäi hän sinne ja kääntyi Olinaan, joka suu auki ja +hämmästyneen näköisenä istui pöydän ääressä. Silloin poika katui +pikaisuuttansa ja palasi takaisin -- mutta tällä kertaa hän meni väärää +tietä! + +Olinan oli pelko ja harmi ikäänkuin sitonut siihen paikkaan, mutta kun +hän näki pojan takaisin kääntyvän, irtautui solmu ja hän ryntäsi ylös +kuin muniansa hautova kana: "Sinä et kiitä hoidosta etkä ruoasta! -- +Sinä väijyt rahojani, sinä! Mutta kyllä minä varoillani olen, minä +huomaan että sinussa on taipumusta hupsumaisuuteen." + +Poika oli astunut taaksepäin ja tuijotti häneen jääkylmin katsein; ja +vaikka Olina oli luonut pistävät silmänsä häneen, käänsi hän silmänsä +pois pelvolla. + +"Sinä näytät siltä, kuin tahtoisit minua lyödä," sanoi Olina ja koetti +nauraa kaikki hyväksi. + +Mutta se tuli vähäsen liika myöhään. Poika hakea haparoi samassa jotain +ilmassa. "Se sinua lyököön!" ärjäsi hän, kääntyi, meni ulos tuvasta -- +ja pois talosta. + +Olina istui vallan mykkänä ja antoi hänen mennä. Hän näki hänen +kulkevan vallan ikkunan ohi, -- hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat +viheriäisen lasin läpi katsottuina; silloin Olinan teki mieli kutsua +häntä takaisin; mutta samassa vanha paha ajatus pääsi valloilleen: +kyllä hän tulee takaisin! Mitenkäpä hän aikaan tulisi, oliko hänellä +muuta turvapaikkaa? -- Hän alkoi hääriä ja puuhata, juoksi edestakaisin +porstuan ja tuvan välillä! mutta kuin hänen vihdoin täytyi levätä, ja +hän istui takan ääreen, kuunteli hän tarkoin hiljaisuudessa, kunnes +ilta tuli, ja yö tuli, ja yksinäisyys teki hänen mielensä niin +raskaaksi, että tuntui kuin kivi olisi vieritetty hänen rintansa +päälle: "Mutta kyllä kai se helpoittaa, kun päivä tulee, pojan viha +asettuu varmaan, kun hän ruokaa kaipaa!" + +Tämä ajatus rauhoitti Olinaa sen verran, että hän meni levolle. + +Mutta Niilo oli kulkenut joutuisasti eteenpäin, ja se, joka häntä +kohtasi, ei voinut muuta huomata kuin että hänen matkallaan oli +päämäärä; mutta kaukana siitä -- hänellä oli tarkoitus, -- ei +päämaalia. Hänen päätarkoituksensa oli se, että hän pääsisi niin pian +ja niin kauas kuin suinkin Pladsenista, ettei hän milloinkaan enää +eläissänsä palaisi siihen taloon, joka neljätoista vuotta oli ollut +kuin koti hänelle ja jossa kaikki, mitä hänelle oli annettu ja luvattu, +oli ollut valhetta; ja eteenpäin hän riensi! + +Tämä tapahtui heinänteon suloisena aikana. Päivä oli pitkä ja yön +lepäävä varjo kuin puoleksi nukkuvan unennäkö. Maa oli peitetty +tuoksuvilla kukilla, ja aurinko laski ikäänkuin tulimereen, joka peitti +kaikki kukkulat ja loi punertavan heijastuksensa laaksoihin. Pieniä +koivikkoja kasvoi kukkulain juurilla ja tuoksuivat suloisesti illan +viileässä, ja yksinäinen lintu lauloi luonnon hiljaisuudessa. Mutta +poika ei nähnyt, ei kuullut tästä kaikesta mitään. Viha kalvoi hänen +mieltänsä, ja kuitenkin se täytti sijan niin ettei ollut tilaa muulle. +Hän ei tiennyt itsekään kuinka pitkän matkan hän tahtoi Olinan +kuivaneen elämän ja oman voimakkaan elämänrohkeuden välille, sentähden +hän ohjasi kulkuaan kaukaisuuden epämääräisen johtotähden mukaan, eikä +katsonut siihen, mikä oli häntä lähellä. Luonnon juhlallisuus ei häntä +koskenut, se sopi etanalle, joka ojentelihe mättäällä -- ja sen +vertaisille; hänellä oli muuta tekemistä! + +Mutta yö tuli. Niilo oli nyt hyvän matkaa toisella puolen sitä saloa, +joka rajoittui pappilan viljeltyyn maahan. Täällä hän ensi kerta +seisahtui tuntien että hänellä oli ruumis, ja että tämä ruumis vapisi +väsymyksestä. Vähän matkan päässä hänestä suikerteli pieni köynnöskasvi +kallionhalkeamaa pitkin ja yksinäisiä, solakkavartaloisia koivuja +kasvoi pitkin kallion juurta; tässä hän pian löysi lepopaikan, ja kun +hän rupesi varjoisten puiden juurelle maata, asettui viha ja väsymys +pääsi valtaan, ja hän nukkui yhtä rauhallisesti ja hiljaisesti, kuin +yöllä äidin kuoleman jälkeen, kun hän ensi kerta makasi Olinan +penkillä. + +Tunti tunnin jälkeen kului. Yön hämärä hävisi ja päivänkoiton kylmää +koittoa seurasi kirkas päiväpaiste; mutta poika nukkui yhtä sikeästi, +Henki oli kuitenkin vironnut raskaasta horrostilastaan ja alkoi +epämääräistä vaikutustansa. Tunnettuja ja tuntemattomia kuvia kiiti +sielun ohitse. Ensin oli niissä aina jotain suurta ja mahtavaa, mutta +sen mukaan kuin tietoisuus muodosti ne, päättyivät ne kaikki pitkään, +äkäiseen nenän-nipukkaan ja Olinan kyyristynyt haamu tuli häntä +vastaan, niinkuin se neljätoista vuotta joka aamu oli tehnyt, +herättämään häntä. Silloin hän unessa heitteli käsiänsä, kuin hän olisi +hyttystä pois ajanut, ja hänen kauniissa kasvoissaan näkyi ilme, +niinkuin hän olisi katkeraa yrttiä syönyt. -- Vähitellen tämä ilmaus +katosi ja vihdoin kasvojen piirteet osoittivat syvää surua. + +Mutta tässä hetkessä olikin uni repinyt sen peitteen rikki, jota +unohdus monen huolettoman vuoden kuluessa oli kutonut sielun yli. -- +Hän näki edessään köyhän majan; kalpea, riutunut nainen istui tuolilla +kädet ristissä. Pieni poika nojasi vapisevana ja viluisena häneen, ja +vähän matkan päässä heistä oli miehen ruumis, jonka laihoissa kasvoissa +näkyi kovan taudin merkit. Sitten tämä kuva vitkalleen muuttui +harmaaksi sumuksi, ja esille vyöri aaltoileva meri. Kurja vene liikkui +sen pinnalla ja siinä istui sama kalpea nainen, ja sama vapiseva, +viluinen poika, työn kolkko pimeys peitti taivaan ja maa näkyi vaan +kuin mikähän uhkaava vaara etäisyydessä. Silloin vene viskattiin +karille, ja nainen putosi mereen; mutta samassa hetkessä hän tuli +näkyviin veneen vieressä, ja katsoi pojan kasvoihin tuijottavin silmin. +-- Molemmat nämä kuvat astuivat sielun eteen selvinä kuin +ijankaikkisuuden kirkkaus, eivätkä kadonneet. Silloin elämä vihdoin +murti itselleen tien tuskasta täydelliseen tietoisuuteen; poika aukaisi +silmänsä ja näki että oli päivä; hän pyyhki hikipisarat otsastaan ja +koetti muistutella mieleensä mitä oli tapahtunut. + +Mutta ihmeellinen velttous valtasi hänet, kun hän muisti viimeisiä +tapauksia; oli kuin viha olisi kalvannut rikki kaikki siteet hänen ja +Olinan välillä. Koko heidän suhteensa toisiinsa riippui kuin +rikkinäinen kangas hänen edessään; mihin hän vaan koski, sai hän vaan +säikeen käsiinsä. Silloin kaikki vihdoin selveni hänelle, ja se teki +eron täydelliseksi. Olina ei ollut milloinkaan häntä rakastanut eikä +hän Olinaa; mutta jos Olina olisi kerrankin osoittanut hänelle +hyvyyttä, niin hän olisi sydämmensä siitä antanut -- se oli niin varmaa +kuin että Jumala on olemassa. Nyt he vaan olivat hyötyneet toisistaan +ja väijyen, kuin kaksi koiraa saman luun ääressä, he olivat toinen +toistaan silmällä pitäneet. -- Poika nousi, häntä värisytti, ja hän +rypisti kulmakarvojaan; mutta hetken kuluttua otsa taas selveni ja se +osoitti rohkeaa päätöstä. + +Vielä lapsuuden muisto säilyi sielussa, ja hän katseli innolla ja +vakavuudella sitä. Oli isä, joka oli pannut terveytensä alttiiksi sen +työn puolesta, jota hän teki hankkiaksensa kurjan ylläpidon itselleen +ja perheelleen; oli äiti, joka nuoruuden ijässä oli notkistunut +onnettomuuden painon alle, ja joka vihdoin oli vaipunut kuolemaan, kun +hän oli hankkeissa toimittaa ainoalle lapselleen leipää. -- -- -- Miksi +oli muisto näin kauan antanut kaiken tämän pimeydessä olla? Herra +Jumala, miksi' Joka päivä ja hetki oli hän kaivannut jotain rakkauden +esinettä, ja tässähän se oli valmiina hänellä -- niin lämpimänä ja +täydellisenä kuin suru ja hätä voivat sitä tehdä yhtä hyvin kuin elämän +onni. Tässähän oli paikka, johon hän voi astua ja josta hän voi +aloittaa; tässä oli se side, joka ei irroittunut siihen tarttuessa, +vaikka se oli kudottu kurjuuden huokauksesta ja kuolon kylmyydestä. +Kummallinen tunne valtasi pojan mieltä ja uusi ihminen ikäänkuin kasvoi +hänessä; sillä isän-perinnön hän nyt otti haltuunsa! -- Kyynel kiilsi +hänen sinisessä silmässään ja hän katseli hartaalla luottamuksella +loistavaa taivasta. -- -- -- Voisikohan tuota raskasta perintötavaraa +vaurastuttaa ja muuttaa kiitokseksi ja iloksi? Saa nähdä! -- -- + +Hetken kuluttua hän reippaasti astui viidakon läpi ja tuli maantielle, +ja täällä hän pysähtyi tuokioksi miettimään. Hän ei näyttänyt +iloiselta, mutta luja rohkeus loisti hänen kauniista kasvoistansa. Hän +tosin ei enää ollut Niilo Pladsen, joksi Olina häntä nimitti, kun hän +tahtoi vietellä häntä ylpeilemään -- Olinan omaisuudesta! mutta hän oli +mies valmiina elämän rasittavaan toimeen, ja hän otti toimimerkkinsä +Jumalan läsnäollessa. + +Se oli iloinen sunnuntai-aamu. Pitkin tietä tuli jo kirkkomiehiä, +käyden ja ajaen; kaikkialla kuului tervehdyksiä ja hyviä sanoja; sillä +päivänpaiste ja pyhäpäivän lepo teki ihmiset puheliaiksi ja mielet +hyvänsuotuisiksi. Silloin tuli vanha mies liikaten kahden sauvan +nojalla sen paikan ohi, jossa nuorukainen seisoi. "Rohkeutta" kehoitti +hän, nyökäytti päätään ja kulki joutuisasti eteenpäin. Niilo hymyili +tietämättänsä -- oliko se kenties hyvä enne? Hän yhtyi kirkkoväkeen ja +lähti kirkolle. + +Täällä oli jo paljon väkeä koolla, ja joka vaan pääsi, tunki esiin +penkkien tykö ja hankki istumapaikan itselleen; kuitenkin jäi moni +seisomaan käytävälle, ja niiden joukossa oli Niilo. Hän seisoi vähän +kumarruksissa ja nojasi erään penkin selkälautaan, silmät maahan +luotuina; hänen teki mieli sulkea silmänsä kaikesta ulkonaisesta, ja +vaan ajatella lapsuuden muistoansa, joka vielä yhtä ihmeellisessä +kirkkaudessa pysyi hänen sielussansa. + +Mutta sen penkin äärimmäisessä päässä, johon nuorukainen nojasi, istui +nuori, kaunis ja hyvin puettu nainen, joka näytti elävän vallan +toisellaisissa oloissa, kuin tämä. Tuntui siltä kuin nainen ei oikein +tietäisi miten olla. Hetken aikaa hän istui jäykkänä kuin kuva, +toisena hetkenä hän oli kuin hyönteinen, joka istuessansa joka +silmänräpäyksessä nostelee siipiään lentoon. Väliin oli jotain +korjattavaa soljessa, väliin esiliinassa, -- sitten nenäliina putosi, +se oli ylös otettava ja kierrettävä kokoon töröksi, jota hän sitten +vähän aikaa piti molemmissa käsissään; ja kaiken tämän puuhan ohessa +hän katseli väliin yhtä, väliin toista -- useimmiten nuorukaista. -- +Niilo ei alusta siitä yhtään välittänyt, mutta vihdoin se kuitenkin +häiritsi häntä, ja hän katsoi alas naiseen. Mutta juuri kuin olisi tämä +sitä odottanut, kohtasi hän Niilon alakuloista katsetta iloisella +hymyllä. Niilo kummasteli sitä ja kääntyi kohdakkoin toisaalle; mutta +uteliaisuus kiusasi häntä, ja vähän väliä hän taas loi silmäyksen +naiseen -- sama hymyily kohtasi häntä! Silloin kummallinen tunne +valtasi hänen mieltänsä, ja vaikka hän vielä pari kertaa äkisti katsoi +toisaalle, tuli hän kuitenkin pian takaisin ja vihdoin hän hymyili +hänkin. + +Jumalanpalvelus päättyi vihdoin ja väki tunki paikoiltaan voidakseen +jos mahdollista päästä kaikki yhtaikaa kirkosta. Tässä ahdingossa +hävisi tuo kaunis nainen nuorukaisen näkyvistä, ja vasta ulkona +kirkkotiellä, jossa yksityiset erosivat joukosta, näki hän hänen +jälleen; hän seisoi hartevan, vanhanpuoleisen ja älykkään-näköisen +miehen rinnalla. Nyt vasta näki Niilo että hänellä oli huntu päässä; +hänkö olisi naimisissa, ja kenen kanssa? Tuo mies, jonka vieressä hän +seisoi ja jonka kasvoihin hän loi niin iloisen katseen, oli kaiketi +hänen isänsä. Niilo meni lähemmäksi. + +"Sinä olet tullut pitkän matkan kirkkoon tänään, Knut Bedseth," sanoi +yksi lähellä seisovista miehelle. + +"No, täytyihän hänen tulla nuorikkoansa näyttämään," sanoi toinen, joka +seisoi lähempänä Niiloa ja joka nauroi omille sanoilleen. + +Niiloa tämä puhe loukkasi ja hän lähti pois joukosta ja asettui +syrjäiseen paikkaan, missä ajopelit olivat; mutta täälläkin hän näki +naisen pari kertaa vilahdukselta, ja antoi sen vietellä itseään, +niinkuin hyväily -- jota hän oli ikävöinyt, mutta jota ei milloinkaan +ollut hänen osakseen tullut! Vihdoin Knut Bedseth sanoi jäähyväiset +ympärillä seisoville, ja tuli nyt nuoren vaimonsa kanssa sinne, missä +Niilo oli. -- Hänen olennossaan oli jotain ankaraa, joka muuttui +lempeydeksi joka kerta kuin hän vaimoansa katseli; vaimo kulki hänen +rinnallaan levottomasti ympärilleen katsellen, ja oli aina vähällä joko +juosta eteenpäin tai syrjään pelkästä lapsellisuudesta ja hilpeydestä. + +Mies veti nyt esille mitä kauneimmat kärryt, pannaksensa ne reilaan +kotimatkaa varten. Hän tuli sillä välin silloin tällöin katsoneeksi +nuorukaiseen; ensi kerta tervehtimättä, toisella kertaa ystävällisesti +päätään nyykäyttäen ja hyvää päivää sanoen. Niilo sai siitä rohkeutta +ja astui lähemmäksi häntä auttamaan, josta annista mies puolestaan +kohteliaasti kiitti, mutta nuorikko soi hänelle palkinnoksi mitä +suloisimman hymyilyn! Vihdoin oli ajopelit valmiina ja Knut Bedseth +nosti nuoren vaimonsa kärryihin, nousi sitte itse ylös ja istui hänen +viereensä, ja heilutti piiskaansa ajaakseen hevosta tielle, jolloin +nuorukainen sanoi jäähyväiset ja vetäysi syrjään. + +"Mistä sinä olet kotoisin?" kysyi mies ja katsoi vielä kerta Niiloon. + +"Oh -- minulla ei ole juuri mitään kotia," vastasi tämä. + +"Mitä sinä sitte olet?" kysyi mies edelleen. + +"Minä olen sitä kuin näette minun olevan," oli vastaus. + +"Se voi olla monenlaista!" nauroi mies. "Palveletko?" + +"Ei, niin hyvin ei ole asiat," huokasi Niilo ja loi silmänsä maahan. + +"Jos mielesi tekee ruveta päiväläiseksi heinänteko-ajaksi, niin voit +tulla minun luokseni," sanoi mies ystävällisesti. "Taloni nimi on +Bedseth, se on tuolla puolella, ja minun nimeni on Knut Bedseth; -- jos +käyt joutuisasti, niin saavut sinne illaksi, ja tervetullut sinä olet." + +"En tiedä," sanoi nuorukainen karttavasti; sillä hänen tosin teki mieli +mennä, mutta hänen sydämmensä oli levoton, ja se teki häntä +epävakaiseksi. Se hymyily, joka joka silmänräpäys loisti häntä vastaan, +houkutteli häntä kovin -- -- mihin se vie? + +"Tee tahtosi," sanoi Knut ja läiskäytti piiskalla hevosta, niin että se +lähti juoksemaan voimiensa takaa. + +Mutta kuta lyhempi aika, sitä varmempi päätös. Nuorukainen arvosteli +vielä kerta tarjousta, epäilys hävisi, ja hän huusi minkä jaksoi +ajavien jälkeen: "Minä tulen!" + +"Tule vaan!" huusi mies takaisin, ja kärryt katosivat tomupilveen, +johon päivänpaiste ripoitti kultajyviä. + +Niilo seisoi hetken aikaa kuin hurmauntuneena, -- tämä oli tullut niin +äkisti! Mutta jos hän mieli päästä perille, ei ollut aikaa turhaan +kuluttaa, muuten yö hänen saavuttaisi kodittomuuden kolkko kohtalo +seurassansa. Silloin hän reippaasti lähti kulkemaan kärryjen jälkeen, +joiden ratina hänestä oli kuin vilkutus iloiseen yhtymiseen. + +Päivä oli jo mennyt mailleen tunturien taakse, kun Niilo tuli Bedsethin +taloon. Tykyttävin sydämmin hän astui tupaan, jossa Knut Bedseth istui +pöydän ääressä illallista syömässä nuoren vaimonsa vieressä ja talon +palvelijat heidän ympärillään. Häntä otettiin ystävällisesti vastaan, +ja pian istui hänkin pöydän ääressä vastapäätä nuorikon loistavia +silmiä. Mutta hän oli käynyt niin araksi, että hän vältti näitä -- +tuskin itse tietäen miksi. Hänen mielessänsä oli vielä tällä hetkellä +lapsuuden muisto, ja tämän ja noiden vietteleväin silmäin välillä oli +niin syvä juopa, ettei hän voinut sen yli nähdä. + +Silloin tehtiin hänelle pari kysymystä: elivätkö hänen vanhempansa, -- +oliko hänellä siskoja? -- "Ei, hänellä ei ollut ainoatakaan omaista, -- +hän oli löytölapsi, joka oli leipää itselleen hankkimassa." Tätä +sanoessaan hän loi silmänsä ylös ja kohtasi noita lempeitä silmiä, ja +kaikki mitä ne tällä hetkellä hänelle tarjosivat, hyvyyttä ja +lohdutusta, tunki niinkuin kirkas valo hänen mieleensä, ja tuo kolkko +muisto katosi. Hänestä tuntui niin helpolta, ikäänkuin hän olisi +raskaasta edesvastauksesta päässyt, ja hän antoi nuorikolle kiitoksia +ja hyvyyttä takaisin. -- Rohkeasti hän nyt katseli kokoontunutta +palvelija-joukkoa, tutustuaksensa heihin, ja kaikkialla häntä kohtasi +ystävällisyyttä; yksi ainoa oli, joka vastaanotti hänen lempeyttänsä +kylmästi, vieläpä pilkallisesti! Se oli eräs tyttö. Suorana ja +jäykkänä, kuin seinään kiinnitettynä, istui tämä muiden joukossa, ja +kylmästi hän kaikkia katseli. Hän oli erinomaisen kaunis, ihana ja +suloinen kuin kevätkukkanen, mutta posket olivat laihat ja harmin ja +katkeruuden ilmaus asui hänen kasvoissansa. Poika ei voinut silmiänsä +kääntää hänestä, hurmautuneena hän tuijotti häneen. Mikä oli syynä +siihen, että lapsuuden muisto jälleen tuli hänen mieleensä, ja että se +ikäänkuin astui esiin tytön katseesta? Hän loi silmänsä maahan hetkeksi +aikaa; mutta kun hän taas katsoi ylös, kohtasi häntä katse tytön +silmistä, joka oli niin puhdas ja kirkas, että hänestä tuntui kuin +hänen täytyisi kyyristyä kokoon pelkästä nöyryydestä, ja kuitenkin tämä +katse ikäänkuin loi valon hänen salaisimman ajatuksensa yli. Niin +voimakas ja selkeä hän mielellään tahtoisi olla! + +"Se on Sylvi, tyttäreni, tuo," sanoi Knut seuraen nuorukaisen silmiä. +Tyttö kävi tulipunaiseksi. "Minä unohdin kertoa sinulle että tapasimme +hänen kirkolla," kääntyi isä tytön puoleen ja nyykäytti samalla päätään +Niilolle. + +"Eihän se minuun koske," vastasi tyttö tylysti, nousi ja lähti äkkiä +tuvasta ulos. + +"Hm," lisäsi Knut ja katsoi pahoilla mielin hänen jälkeensä. +Nuorukaisen mielestä tämä oli ikävää. Hän huomasi että tässä oli jokin +epäkohta, joka tuotti tyytymättömyyttä ja harmia; mutta kun hän +ikäänkuin selitystä saadaksensa loi katseen nuorikkoon, näytti tämä +hiukan peljästyneeltä, mutta pelko muuttui äkkiä hymyilyksi jälleen. + +Niilo yhtyi muuhun palvelusväkeen, ja ryhtyi innolla ja ilolla +tehtäväänsä. -- Mutta hänen sieluunsa oli nyt kylvetty kaksi siementä, +jotka kasvoivat rinnakkain ja saivat kehityksen voimaa yhdessä, -- +täytyi tulla hetki, jolloin valitseminen eroitti ne toisistaan; sillä +mahdotonta oli molemmista hedelmää poimia. Tämä ajatus ei kuitenkaan +tullut nuorukaisen mieleen, häntä vaivasi vaan tuo yhä lisääntyvä +levottomuus, joka syntyy siitä, että sielu ehdottomasti pyrkii johonkin +elämän päämaaliin. -- Mutta koska tärkein elämän päämaali -- se, josta +kaikki muut kehittyvät täydellisiksi ja valmiiksi -- on miehelle ja +naiselle löytää elämän kumppani, niin levottomuus tietysti kääntyi +siihen suuntaan. + +Aika kului nopeaan ja nuo kaksi kuukautta oli jo menneet; mutta Knut +oli niin tyytyväinen sekä Niilon työhön että seuraan, että hän ei +ainoastaan tarjonnut hänelle vakinaista paikkaa vaan oikein pyysi häntä +jäämään heille. Tämä pakoitti Niiloa tarkemmin miettimään asiaa. Tähän +saakka hän tavallaan oli ollut irtonainen, nyt oli kysymys sitoutua +pitemmäksi ajaksi -- kenties ainaiseksi. Kunpa hän tietäisi mihin tämä +vie? + +Silloin hän eräänä iltana päivän laskun aikana istui yksinäisellä +paikalla vähän matkan päässä talosta. Lehtimetsä oli vielä vihanta ja +kaunis tummain tunturien rinnalla, ja isoon tyyneen järvenpintaan +kuvastui rusottavat pilvet. Niilo oli vaipunut miettimiseen, joka +päättyi sillä kysymyksellä kuin se oli alkanutkin: suostuisiko hän +Knutin ehdoitukseen, vai menisikö hän pois? Toisella puolella oli +epätietoisuus ja yksinäisyys, ja ne tarjosivat pitkää pimeää talvea ja +tylyjä ihmisiä, toisella puolella oli turvallisuus, hauskuus ja -- se +jota nuorukainen pelkäsi, mutta joka häntä veti puoleensa: nuorikon +hellä hyvyys -- ja Sylvin ylpeys. -- Tyttö oli kuin olikin sukua +lapsuuden muiston kanssa, ja ylläpiti tavallansa hänen silmäinsä edessä +kovaa elämän päämaalia -- ja tämä miellytti häntä enemmän; mutta +samalla aikaa vastaanotti hän nuorikon lapsellista hellyyttä, ja +ikäänkuin kääriytyi siihen suojellakseen itseään tytön kylmyyttä +vastaan. Väliin Sylvi kutsui häntä luokseen silmäyksellä, joka lupasi +hänelle mitä loistavaa vaan maailmassa oli, mutta kun hän rukoilevin +katsein pyysi luvan saada koko elinaikana tässä valossa kulkea, silloin +tyttö käski hänet luotaan tavalla, joka eroitti heidät toisistaan. + +Näitä ajatellessa hän istui tässä, ja uinahteli vihdoin hiljaiseen +rauhaan, joka suli yhteen illan ihanan kuvan kanssa. Silloin tuli joku +joutuisasti käyden häntä kohden. Nuorukainen katseli siihen suuntaan, +ja hänen poskensa lensivät tulipunaisiksi, -- se oli nuorikko, joka +tuli suoraan hänen luokseen. Niilo nousi samassa seisoalleen, ja koetti +hymyillä hänelle, mutta se ei onnistunut -- hän oli levoton tietämättä +minkätähden. + +Nainen kulki viimeiset askeleet hitaasti, vaikka hän oli joutuun siihen +saakka tullut. Ja vaikka hän oli lähtenyt kotoa tarkoituksella tavata +nuorukaista täällä, sillä hän oli nähnyt hänen sinne menevän, ja vaikka +hän koko matkan oli kulkenut hymysuin, seisoi hän nyt nuorukaisen +edessä pelko sydämmessä, ja koetettuansa pari kertaa hymyillä hänelle, +loi hän silmänsä maahan ja purskahti itkemään. + +"Mitäs itket?" kysyi nuorukainen ystävällisesti. Mutta nuorikko ei +vastannut, ja hetken aikaa he seisoivat siinä vastatusten. Silloin +nuorikko loi kyynelten vallassa olevat silmänsä nuorukaiseen ja huulet +vapisivat; ne ei enää olleet lapsenkasvot, jotka keskellä itkua +kääntyivät nauruun, ei -- -- nuorikko oli tällä hetkellä tullut +aikaihmiseksi, ja oli oppinut elämää käsittämään. Hän tunsi, että +hänellä oli sydän, joka voi olla täynnä tuskaa ja iloa -- kumpaakin +taisi se nuorukainen, joka seisoi hänen edessään, antaa hänelle yhdellä +ainoalla sanalla. + +Niilo seisoi vähän aikaa sykkivin sydämmin häntä katsellen, ja se, mikä +ei tullut sanotuksi, oli yhtä selvä hänelle kuin selvä sana. Silloin +epävakaisuus kokosi itsensä päätökseksi, ja hänen silmänsä loisti ja +ääni sai voimaa. "Sinä kukaties tiedät että minä huomenna lähden pois?" +sanoi hän. + +Nainen katsoi hämmästyneenä häneen silmänräpäyksen ajan, sitten loi hän +katseensa alas, kuoleman kalpeus peitti hänen kasvonsa ja hän vapisi +kuin haavan lehti -- tuntui siltä kuin hän vaipuisi polvilleen. + +"Ole varoillasi!" kehoitti nuorukainen ja tuki häntä. "Sinun ei ole +hyvä seista täällä, tule, mennään kotiin miehesi varmaankin sinua +odottaa." + +Mutta nuorikko ei paikalta liikkunut, hän ojensi vaan itseään, ja +vetäysi pois nuorukaisen luota. Silmät olivat ummessa, ja ääneti hän +seisoi siinä, kuin tahtoisi hän sulkea itsensä kaikesta yhteydestä +muiden kanssa. + +"Tule!" pyysi nuorukainen vapisevalla äänellä ja ojensi taas kätensä +hänelle. + +Silloin nainen aukaisi silmänsä ja katsoi lempeästi häneen, sysäsi +hiljaa käden luotansa ja huokasi -- se oli hänen ensimmäinen +huokauksensa, mutta se kehitti mieltä elämän todellisuutta kestämään. +-- "Kiitoksia, minä menen yksin," kuiskasi hän, ja ikäänkuin jälitellen +kaavaa, lisäsi hän voimakkaammin: "Mieheni varmaankin vartoo minua." +Hän meni nuorukaisen luota, taakseen katsomatta, ja katosi tien +mutkaan. + +Niilo seisoi mielipahasta rammistuneena ja katsoi hänen jälkeensä. +Hänen teki mieli kutsua häntä takaisin, ja kuitenkaan hän ei millään +muotoa sitä tahtonut tehdä. Silloin kuului lyhyt, ilkeä nauru hänen +vieressään, hän säpsähti ja katsoi sinnepäin -- se oli Sylvi! + +"Ha ha! -- sellainenko teidän välinne oli!" huudahti tyttö ja astui +lähemmäksi. "Sinä pakenet minua'" lisäsi hän, kun nuorukainen väistyi +syrjään ja katsoi vihaisesti häneen. + +"Niin, jos minä pakenen," vastasi nuorukainen, "niin en sinun edestäsi +pakene, vaan pahan edestä. Monta kertaa olen paennut sinua, mutta se +oli sentähden että teki mieli lähetä sinua, ja joka kerta ajattelin +että olin hullu, joka rohkenin sellaiseen ryhtyä." + +"Ajatteletko vieläkin niin?" kysyi tyttö. + +"Sen teen," vastasi nuorukainen. + +"Etkö rakasta häntä," kysyi edelleen tyttö. + +"Hän miellyttää minua vaan niinkuin jokainen kaunis nainen yleensä +miellyttää miestä," sanoi poika, mutta tuntui niin vaikealta sitä +sanoa; sillä hänestä tuntui melkein kuin hän tahtoisi häntä kieltää -- +ja kuitenkin se oli totta. + +"Mutta hän rakastaa sinua," keskeytti häntä tyttö ylpeästi. "Ja hän +hiipi täällä, -- ja hän uskoo häntä kuin Jumalan sanaa!" + +"Tarkoitatko isääsi?" kysyi nuorukainen. "Silloin en tiedä ketään, +johon hän paremmin voipi luottaa tällä hetkellä. Me tapasimme toinen +toisemme täällä, mutta sattumalta; minä tarjouduin taluttamaan häntä +kotia, sillä hän näytti minusta vähävoimaiselta, mutta hän ei siihen +suostunut." + +"Mitä hän sinulle sanoi?" kysyi Sylvi, ja hän loi terävän ja +läpitunkevan katseen nuorukaiseen. + +"Ei sanaakaan, jos minua uskot." + +"Mutta minä tiedän mitä hän tarkoitti," keskeytti häntä tyttö ja +kääntyi hänen luotaan. + +"Se oli vaan hyvää, sen minä tiedän," vastasi nuorukainen. "Mutta sinä +ajattelet pahaa äitipuolestasi, ja se ei ole hyvä." + +Sylvi käänsi päätään ja loi pilkallisen katseen häneen. + +"Mutta se on yhdentekevä minulle," sanoi Niilo ynseästi. "Minä lähden +täältä jo huomenna, -- ja minä en välitä siitä, mitä sinä ajattelet." +Sen sanottuaan Niilo meni tytön luota, joka jäi seisomaan paikalleen +tietämättä mitä tehdä. + +Vasta myöhään illalla tuli nuorukainen tupaan. Illallinen oli jo syöty +ja palkolliset olivat menneet levolle, ainoastaan Knut istui vielä +pöydän-päässä ja nuori vaimo hänen rinnallaan. Niilo jäi seisomaan oven +suuhun eikä uskaltanut puhua; toisetkin olivat ääneti, ja siten kului +hetkinen. Mitä oli tapahtunut? Knut näytti vanhentuneen siitä kuin +Niilo hänen viimeksi oli nähnyt, oli kuin hän olisi kuoleman tautia +sairastanut, -- ja nuorikko nojasi häneen kalpeana ja silmät ummessa, +ikäänkuin ihminen, joka lepää taistelun jälkeen. + +Vihdoin Knut sanoi raskaalla äänellä: "sinä lähdet pois täältä +huomenna, sanoo vaimoni?" + +"Niin on aikomukseni ollut," vastasi Niilo hiljaa. + +"Lähde Jumalan kanssa," lisäsi siihen mies. + +"Kiitoksia kaikesta hyvästä!" sanoi Niilo suruisesti ja kääntyi +mennäksensä pois. + +"Kiitoksia sinullekin!" sanoi Knut vakavammalla äänellä, nosti +varovasti vaimon päätä ylös ja meni käsi ojennettuna nuorukaisen tykö. +Niilo katsoi häntä suoraan silmiin ja aikoi sanoa jotakin, mutta Knutin +kasvoissa oli jotain, joka esti häntä sitä tekemästä, ja hän oli +ääneti, -- he puristivat toinen toistensa käsiä, ja nuorukainen lähti. + +Jo päivän koittaessa oli Niilo ylhäällä ja hankki lähtöä. Hänestä +tuntui oikein helpolta, kun oli lähtö käsissä, ja toivoisa lempeys +valtasi hänen mielensä, kun hän nousevan auringon valossa lähti +talosta. Yön yksinäisyydessä oli hän päättänyt lähteä pappilaan +tarjoumaan työmieheksi, ja kun hän tiesi, että pappi oli hyväluontoinen +ja ystävällinen, rauhoitti häntä tämä päätös. Sitä paitsi tuntui +hyvältä eilistä päivää ajatella, -- se, mikä oli ollut pahaa, oli +ikäänkuin muuttunut hyväksi. Hän kulki nyt yksinäisyyden tietänsä, +nuorikko oli tullut täydellisesti käsittämään sitä asemaa, johon hän +ikäänkuin leikillä oli joutunut, -- ja Knut Bedseth oli saanut silmänsä +auki käsittämään edesvastausta tässä erilaisessa naimisessa. Oli +ainoastaan yksi, joka ei sovintoa antanut eikä vastaan ottanut -- se +oli Sylvi. Ja kuitenkin hän kulki heidän joukossaan katkeruus +sydämmessä ja esti menestyksen kaikesta niinkuin kylmä lumi! -- parasta +oli unohtaa hänet! -- ja hän koetti jo ajaa se ajatus luotaan, kun +tyttö tuli hänelle vastaan samasta tunturin halkeamasta, joka +edellisenä päivänä oli kätkenyt hänen läsnä-olonsa Niilolta. +Nuorukainen pysähtyi ja miltei väistyi taaksepäin; mutta kuitenkin hän +tuli iloiseksi, ja sydän lensi vielä kerta tyttöä vastaan hänen +loistavan katseensa kautta. Tyttö oli ääneti ja näytti olevan kahdella +päällä. + +"Onko tämä sattumus, vai tuletko tahallasi?" kysyi Niilo. + +"Minä en tahdo että sinä sanot minua pahaksi," vastasi tyttö. + +Poika tahtoi puhua. -- "Ei, ole sinä vaiti," keskeytti tyttö, "tästä ei +saa sanakiistaa syntyä. -- Minä tiedän että sinä ajattelet niinkuin +kaikki muut -- että minä vihaan äiti-puoltani. Niin, en minä pidäkään +hänestä. Siitä on tuskin vuosi, kuin äitini kuoli, ja nyt istuu isä +siinä uuden vaimon kanssa! Minä saan kunnian sitä katsella, ja minä en +kärsi sitä! -- Äitini otti hänen tänne taloon -- hän oli pieni +kerjäläistyttö, ilman vanhempia ja siskoja!" + +"Ihan kuin minä," keskeytti nuorukainen. + +Sylvi katsoi häneen ja mietti vähän aikaa. "Mutta sinä et ole +viekoitellut itsellesi mitään, luullakseni, ja sen on hän tehnyt. Nyt +hän istuu siinä ja ylpeilee, ja minä saan taampana seisoa, -- semmoinen +harmittaa ja suututtaa." + +"Hän suo sinulle hyvää," sanoi Niilo. + +"Minun tulisi suoda hänelle -- eikä hänen minulle," sanoi tyttö. + +"Lähde pois heidän luotaan," sanoi Niilo rohkeasti. + +"Tarkoitatko että minä menisin palvelukseen?" kysyi Sylvi, ja katsoi +kylmästi nuorukaiseen. + +"En," vastasi tämä, "sitä en tarkoittanut, -- mutta -- -- -- jos sinä +tahtoisit samaa kuin minä -- -- jos sinä minua rakastaisit -- -- ja jos +uskaltaisit minua seurata -- --." + +"Niin, sen päivän täytyy kenties tulla, jolloin minä lähden talosta +rengin kanssa, jolla ei ole taloa eikä kotia!" keskeytti Sylvi häntä ja +nauroi pilkallisesti. + +"Mutta jos hän sinua rakastaisi niinkuin omaa henkeänsä, ja jos hänellä +olisi rohkeutta tietä raivaamaan?" + +"Ei, kiitoksia," sanoi Sylvi, nyykäytti päätään ja lähti pois. + +"Odotas!" huusi nuorukainen hänen jälkeensä. Tyttö seisahtui ja katsoi +taaksensa. + +"Kenties minä kuitenkin jonkun neuvon keksin, -- missä minä sinut +tapaan, kun aika tulee." + +Tyttö loi silmänsä häneen, ja tuo loistava katse kohtasi vielä kerta +nuorukaista. "Jos niin on, tapaat minut täällä," sanoi tyttö vakaasti, +sanoi jäähyväiset ja lähti joutuisasti kotiin. + +Niilo jäi seisomaan ja katsoi hänen jälkeensä siksi kuin hänen solea +vartalonsa hävisi näkyvistä, -- sitten hän itse astui reippaasti +eteenpäin, ja onnellinen hymy näkyi hänen huulillaan. Selvää oli että +hän tällä hetkellä oli saanut uuden elämäntoivon, ja se näytti olevan +tukeva. + +Asia oli se, että nuorukaisen mieleen tässä silmänräpäyksessä oli +tullut ajatus, joka yhtä nopeaan kehkeytyi vakaaksi päätökseksi: hän +tahtoi ottaa ensimmäisen askeleen Olinaa vastaan ja pyytää häneltä +anteeksi. Ja niin paljon valoa oli Sylvin kirkas katse luonut hänen +mieleensä, että Olinankin haamu astui hänen eteensä hyvän ja suopean +näköisenä, ja hän melkein katsoi itsensä syypääksi siihen, mikä oli +tapahtunut. Se sitä paitsi rohkaisi hänen mieltänsä: kuta suurempi +hänen vääryytensä oli ollut, sitä enemmän hän uskalsi toivoa! -- Kun +hän ensin oli saanut Olinan lepytetyksi, niin hän kyllä saisi hänet +suostumaan tuumiinsa. Mutta vaikeinta oli saada Olina lepytetyksi -- +vastustaa hänen pilkallista ilkkumistansa, ja palkita sitä hyvällä! -- +nuorukaista värisytti ja hän irvisteli rumasti sitä ajatellessaan; +mutta kumminkin hän astui eteenpäin, saapuaksensa Olinan luokse ennen +iltaa: "Jos Olina olisi äkäinen, aikoi hän olla nöyrä -- eihän hän +pyytänyt yksistään omasta puolestaan!" + +Tämä ajatus oli ikäänkuin liehuva lippu hänen ylitsensä, ja vihdoin hän +auringon laskun aikana tuli Olinan talon alueelle. Oli vaan jälellä +pieni viljelemätön mäen rinne ja sen juurella joki; toisella puolella +oli Olinan laidun. Niilo istui lepäämään vähäksi aikaa. Hän oli hyvällä +mielin ja toivoi parasta -- hän ei aikonut hiiskahtaakaan. + +Mutta samassa hän näki Olinan; tämä tuli pienestä viidakosta +katajakimppu selässä ja ajoi porsasta edellään, joka oli kiinni +köydestä, jonka hän oli kiinnittänyt oman vyötäistensä ympärille. Hän +kulki sauva kädessä köyryselkäisenä eteenpäin ja katajat törröttivät +pensaan näköisenä hänen päänsä yli, jotta hän näytti niin hullulta, +että nuorukainen oli vähällä purskahtaa nauruun; tällä hetkellä hän +ihmetteli miksi hän ei aina ollut häntä siltä kannalta ottanut. -- +Mutta tässä Niilo erehtyi Olinan suhteen, Olinaa ei millään muotoa +voinut naurun kannalta ottaa, siihen hän oli liian kova. Jos niin olisi +ollut, niin hän ei olisi niin yksinäisenä elämän läpi kulkenut; sillä +se, jota naurun kannalta voi ottaa, hänellä on tavallansa kuitenkin +ystäviä -- ihmiset antavat aina anteeksi ne viat, joille saavat nauraa. + +Nuorukainen oli noussut istualta ja oli valmis tervehtimään -- kaukaa! +Mutta Olina joko ei häntä nähnyt, tai ei tahtonut häntä nähdä; hän +kulki edelleen joellepäin mitään huomaamatta. Täällä hän seisahtui joen +yli vievän sillan kohdalla, kiinnittääksensä nuoraa kovemmin, ja +samassa hetkessä hän löi porsasta sauvallaan, jotta se juoksi eteenpäin +ja veti muijaa mukanaan; tämä horjui ja kompastui epätasaisella +sillalla -- sillä se oli kyhätty veistämättömistä puunrungoista, jotka +olivat kovin kallellaan; Niilo huomasi että jos hän pääsisi toiselle +puolelle, niin se oli onnenkauppa. + +"Ole varoillasi!" huusi nuorukainen hänen jälkeensä ja juoksi rinnettä +alas. + +"Kaikkia vielä!" huudahti Olina vihaisesti ja joudutti edelleen +porsasta kepillä, jotta se päästi hurjan kiljunnan ja ryntäsi suoraan +jokeen vetäen Olinan mukanaan. Ja siinä se ui aika kyytiä virtaa alas +ja veti Olinaa jälessään kuin vedenpinnalla ajelevaa katajapensasta. + +Nuorukainen ei kuitenkaan viipynyt avuksi rientämästä. Hän oli yhdessä +silmänräpäyksessä sillan yli ja joen toisella puolella, missä ranta oli +matalampi; täällä hän viskasi takin päältään, heittäysi jokeen ja sai +sekä Olinan että porsaan ajoissa pelastetuksi. + +Olina istui vähän aikaa joen reunalla ja viihdytti mieltänsä +peljästymisen jälkeen, ja Niilo meni takkiansa ottamaan; mutta tuskin +oli Olina täydellisesti toipunut ja saanut kaikki selväksi, ennenkuin +hän hyppäsi seisoalleen, veti porsaan pois pienestä makupalasta, jota +se juuri nautti kylmän kylvyn päälle, ravisti sateenkuuran +katajapensaasta ja lähti nuorukaisesta välittämättä uudelleen +liikkeelle. + +Niilo ei kuitenkaan ollut aikonut antaa tilaisuutta niin helposti +käsistään mennä, ja hän seurasi Olinaa. + +"Enkö minä saa porsasta ottaa?" huusi hän. + +"Minä tulen kyllä omin neuvoin aikaan;" sanoi Olina, "senhän olen +tehnyt jo kaksi kuukautta." + +"Niin, mutta tuolla joessa olisi pahoin käynyt," sanoi nuorukainen +hymyillen. + +"Ei kukaan pyytänyt sinua avuksi tulemaan," ärjäsi Olina. + +"Ei, ei," sanoi Niilo tyynesti, "en minä aikonutkaan mitään pahaa +sinulle puhua, -- minä olen tehnyt kylläksi väärin sinua kohtaan +muutenkin." + +"Vai niin! Joko nyt olet siihen tullut?" sanoi Olina pistävästi ja +nauroi. + +Äkillinen kostonajatus tuli nuorukaisen mieleen, mutta lempeällä +tuulella kuin hän oli, ajoi hän sen luotaan huokauksella. "Sinun tulee +puhutella minua ystävällisesti, Olina!" pyysi hän. "Minä kyllä tiedän, +etten minä ole vastaanottanut sitä, jota olet minulle antanut, oikealla +tavalla, -- mutta ... minä sovitan kaikki..." + +Olinan silmät loistivat ilosta, se oli vettä hänen myllyllensä: -- +Mutta tämä mylly ei jauhanut viljaa Jumalan valtakuntaa varten! Tieto +siitä että nuorukainen oli nöyryytetty, se oli ilo; -- yritys saada +häntä pelkurimaiseksi ja alakuloiseksi, voidaksensa jälestäpäin antaa +hänelle leipää, niinkuin ryömivälle annetaan, se oli ainoa mikä Olinan +myllystä tuli. "Mitä sinä minulta tahdot?" kysyi Olina ja ravisti uuden +sateenkuuran katajapensaasta. + +Nuorukainen hengitti raskaasti ja hänen päivettyneet poskensa lensivät +tulipunaisiksi. "Minä olen tavannut tytön," sanoi hän. + +"Tytön!" huudahti Olina ja pöyhistelihe, "mitä sinä tytöllä teet? Köyhä +raukka! jolla ei ole mitään, ja jolla ei ole mitään odotettavaakaan." + +"Minä ajattelin," jatkoi nuorukainen nöyrästi, "että jos sinä antaisit +asunnon..." + +"Ohoh! nyt tuli asia ilmi! -- Niin, olisihan tuo vallan oikein että +sinä saisit taloni!" + +"Minä panisin työni lisään, -- sinä et milloinkaan tulisi sitä +katumaan!" sanoi nuorukainen hartaasti. + +"No, sen työn, mikä minulla on, jaksan itse tehdä," vastasi Olina ja +ajoi porsasta eteenpäin -- näyttääksensä kykyänsä. + +"Mutta miehen työ ulottuu hyvän matkaa pitemmälle," sanoi Niilo +lempeästi. "Jos vaan panisit rahasi avuksi..." + +"Niin, rahojani sinä juuri väijytkin," keskeytti Olina. + +Nuorukainen suuttui hirveästi tästä, hän nosti takkinsa ja oli vähällä +viskata sen Olinan päälle; mutta sydämmen ajatus astui samassa esiin, +ja käsivarsi vaipui jälleen alas. "Huomaathan että tarkoitan sinun +parastasi," sanoi hän hiljaa. + +"Saat mennä sukusi tykö," pilkkasi Olina ja nauroi. + +Niilo hengitti raskaasti ja pysähtyi. Koko matkan hän oli kulkenut +rohkeasti huolimatta niistä ohdakkeista, joita Olina oli hänen +jalkojensa eteen viskannut; mutta tällä kertaa Olina oli hänen +sydämmeensä tähdännyt, ja se oli tunkenut niin syvälle, ettei sitä enää +saatu ulos vedetyksi tässä elämässä. "Sinä olet paha aave!" huusi +nuorukainen Olinan jälkeen, kääntyi ja palasi takaisin. + +"Nyt hän on saanut mitä hänen piti saada," jupisi Olina tyytyväisenä, +varisti katajapensasta, ajoi porsasta eteenpäin ja astua kapuroi +kotiinsa. + +Mutta kun Olina oli saanut porsaan lättiin, katajatakan selästänsä ja +kuivat vaatteet päälleen, oli jo vahingon ilo vähän asettunut, ja kun +hän myöhemmin istui yksinäisen ateriansa ääressä ja hän muisti sitä +iltaa, jolloin hän oli vetänyt nälkäisen pojan pöydän luo, ja oli itse +tullut ihmeen nälkäiseksi siitä että näki tämän syövän, -- silloin +vahingon ilo hävisi kokonaan sen kaipauksen edestä, joka näinä kahtena +kuukautena oli häntä vaivannut, ja hän huokasi syvään: "Oliko hän +kenties ollut liian tyly Niiloa kohtaan? -- Tämä pyysi kuitenkin niin +kauniisti puolestansa -- -- -- ei, nytpä tuo sai jotain miettimisen +aihetta -- siksi kuin hän tulee takaisin!" Tällä pienellä puheella +Olina teki sovinnon omantuntonsa kanssa, ja kun hän sitte meni levolle, +nukkui hän vanhurskaiden unta. + +Nuorukainen oli sillä välin kulkenut eteenpäin, sama viha mielessä ja +samaa tietä kuin kaksi kuukautta sitten. Täytyikö hänen siis, joka +kerta kuin hän tuli tälle paikalle siunausta etsimään, vaan saada +kirous palkinnoksi? Oliko se kenties sentähden että hän oli sitä +helpoimmalla keinolla etsinyt? Tämä kysymys kiintyi hänen mieleensä +kuni vastaus. Ja kuitenkaan hän ei tällä kertaa olisi kerjäämällä sitä +hakenut, jollei se olisi ollut hänen tähtensä, johon hänen +elämäntoivonsa oli sidottu kuin pelastus-ankkuriin! -- Hänen onnensa +tähden hän oli joutunut häpeään, kun hän tarjosi parhainta ja sai pahaa +takaisin. Mutta sen kautta oli toivokin rauennut. -- Tyttö ei enää +ollut olemassa hänelle! -- vaikka -- jos tyttö oikein häntä rakasti, +eikö tämä silloin ollut vallan mitätön asia? Eikö tyttö voinut elää +iloisesti hänen kanssaan myötä- ja vastoin-käymisessä? -- Tämä tulikin +ikäänkuin vastaukseksi hänelle, vaikka se kysymyksenä oli tullut hänen +mieleensä ja se vaivasi kovin hänen mieltänsä. + +Mutta jokaisesta taistelusta, joka ei pääty tylsämielisyyteen, kehittyy +vastustus. Kaksi kuukautta sitten oli Niilo pannut kunnianhimon sitä +suurta voimaa vastaan, jolla hän aikoi uudelleen aloittaa vanhempainsa +taistelua kohtaloa vastaan ja viedä sitä eteenpäin siihen valoon, joka +kehittyy jokaisesta pimeydestä. Nyt hän ryhtyi vastustukseen +kylmemmältä taholta, siitä missä ei kasva elämän viinirypäleitä, mutta +sitä enemmän rikkaruohoa! Tästä lähtien ei saisi hänen tiellään olla +ainoatakaan ihmistä, josta hän hyvää ajattelisi, tahi jonka kanssa hän +rakentaisi likempää tuttavuutta. Ystävällisyys oli heillä vaan +irtonaisena verhona, joka loisti, mutta ei mitään hyvää tuottanut -- +hän aikoi vaan tehdä tehtävänsä, eikä mitään muuta. + +Tätä ajatellessaan hän kulki pappilaa kohti, niinkuin hän jo ennen oli +aikonut, ja kerrottuansa papille suhteestaan Olinaan, sai hän +palveluspaikan pappilassa. -- Niin hän uudelleen alkoi elämäänsä, ja +kun hän oli voimakas ja rohkea nuorukainen, voitti hän pian kaikkein +kunnioituksen. Mutta hän kulki kuitenkin kuin suljetulla tiellä; hän +teki työtänsä, mutta ilman iloa, ja hän kartti kaikkea ystävällistä +seuraa muiden palveliain kanssa. Silloin kävi kaikki sekä kylmäksi että +paljaaksi hänen ympärillään, ja nuoruus pakeni hänen mielestään kuin +laululintuiset kuolleesta puusta. + +Täten kului syksy ja talvi. Pari kertaa oli hän käynyt lähikylässä, ei +tyttöä tapaamassa, mutta kuitenkin se ajatus mielessä, jonka toivo +hiiviskelee enin toimettomankin mieleen. Siitä ei kuitenkaan ollut +tullut mitään muuta kuin jonkinmoinen kiertokulku Bedseth-talon ympäri, +ja tämäkin koski vaan sen äärimmäistä rajaa. Hän kyllä tiesi että, kun +hän ei voinut mitään tarjota, niin hänellä ei ollut oikeutta tavata +tyttöä määrätyllä paikalla. -- Vihdoin hän jäi kotiin, ja täällä hän +kulki sitä surullista kiertokulkua itsensä ympäri, joka käy sitä +ahtaammaksi, kuta kauemmaksi tulee omasta minuudestaan. + +Silloin kuultiin monelta taholta ympäristössä kerrottavan että joukko +nuoria miehiä oli päättänyt kevään tullessa lähteä Amerikaan. Useat +vanhemmat ihmiset moittivat tätä yritystä, ja pappi pyysi heitä +luopumaan siitä. Mutta nuoret, jotka lähtöä hankkivat, tiesivät siihen +vastata että siinä maassa saa kovasta työstä hyvän palkan. +Seikkailuista ei kukaan puhunut, ja kuitenkin ne olivat ne, jotka +kuvasivat nuo valoisat kuvat sieluun ja loivat uskolle siipiä. + +Niilo Pladsen oli äänettömänä kulkenut ympäri ja kuunnellut kaikkea +tätä puhetta asian haitallisista ja edullisista puolista, ja harras +toivo lähteä niiden kanssa oli hiukan herättänyt häntä hänen +haluttomuudestaan; -- mutta tämä valoisampi kanta saattoi häntä samalla +ajattelemaan tyttöä, ja vilkkaampi sydämmen sykkiminen herätti +vastustamattoman halun saada häntä omakseen. Hän tahtoi kaikin mokomin +pois siitä, mikä hänen luulonsa mukaan oli hänelle esteenä, hän tahtoi +tuohon seikkailuun ruveta! Mutta tytöstä hän ei voinut luopua. + +Silloin tuli eräs lauantai-ilta. Nuorukainen oli aikaisin saanut työnsä +tehdyksi, ja kun hän oli pyytänyt lupaa työn tehtyä mennä kylään, lähti +hän, niin pian kun taisi, matkalle. Päämaali oli sama -- tytön +kotitalo! Ja kun hänellä tällä kertaa oli suurempi oikeus tyttöä +kohdata, niin hän pian saapui sinne. Mutta yhtymäpaikalle hän ei +uskaltanut mennä -- ainoastaan niin lähelle, että hän voi sitä nähdä! +Niin hiipi hän kuin varas takaapäin, kunnes hän tuli vastapäätä +tunturinhalkeamaa; siinä hän istui puunrungolle, ja koetti olla +niinkuin tavallinen matkustaja, joka lepää vähän aikaa, mutta jonka +matkan päämaali on toisaalla. + +Niin istui hän kauan aikaa. Päivä oli laskemaisillansa, ja toivo ei +enää voinut mitään hänelle tarjota. Silloin kuului hitaita askeleita +tieltä; nuorukainen kurkisti piilopaikastaan -- se oli Sylvi! -- +Raskaasti, kuin kulkisi hän onnettomuutta kohti, astui hän eteenpäin ja +meni yhtymäpaikalle. Silloin ei nuorukainen enää voinut itseään +hillitä; eikö se ollut käsky, voimakkaampi kuin monet sanat? -- +"Sylvi!" huudahti hän niin voimakkaalla ja iloisella äänellä, että +tuntui siltä kuin koko elämän raskasmielinen kulku olisi murtunut. +Tyttö säpsähti ja katsoi häneen. "Miksi et mene tuonne?" kysyi hän +viitaten halkeamaa kohti. + +Nuorukainen ei vastannut mitään, hän tiesi mitä kysymys tarkoitti. +Vihdoin hän loi tyttöön katseen, jossa koko hänen sydämmensä suru ja +ikävöiminen kuvastui -- se oli hänen vastauksensa. + +Sylvi katsoi taas tutkivaisesti ja ankarasti häneen. "Minä luulin että +sinulla oli jotain minulle sanottavaa," sanoi hän, ja niin lähti hän +toisaalle sen enempää nuorukaisesta välittämättä. + +Niilo nojasi siihen puuhun, jonka takana hän oli suojaa etsinyt, ja +sielusta nousi harmillinen ajatus. Se tyttö, joka tällä tavalla lähti +hänen tyköään, ei ollut milloinkaan häntä rakastanut. Hän oli hullu, +joka oli hänen tuntoansa sydämmessään kantanut ikäänkuin siunauksen ja +toivon ristinmerkkinä! + +Mutta nuorukainen ei ollut sillä mielellä, että hän voi panna kovaa +kovaa vastaan. Hän ei katkerasta juomasta voimaa saanut, hän sai vaan +inhoa ja tuskaa. -- Kun vähän aikaa oli kulunut, nousi hän vihdoin +puunrungolta, ja lähti pois -- mutta ei kotiapäin; vielä kerta -- +viimeisen kerran! hän kulki piirin ympäri, kunnes hän ehdottomasti +pysähtyi, ikäänkuin joku olisi häneen koskenut. Aivan hänen +alapuolellaan oli tumma tunturijärvi ja ylhäällä tuolla toisella +puolella oli Sylvin syntymätalo. "Pysähtyisikö hän tänne?" + +Kului hetkinen, jolloin hän ikäänkuin mittasi hiljaisen veden syvyyttä. +Hän muisti, niin selvään kuin olisi se eilen tapahtunut, kuinka hiljaa +äiti oli vaipunut veteen hänen rinnallaan, vähintäkään apua hakematta, +Hän käsitti myöskin, mitä hän ei milloinkaan ennen ollut käsittänyt, +että ihminen voi tulla niin väsyneeksi ja raskasmieliseksi, että missä +vaan hauta avautuu, vaipuu hän siihen kuin levon suloisimpaan syliin! + +Olihan tuo pian tehty: lyhyt taistelu ja ikuinen rauha! -- Mutta elämä +kuului sielun syvyydestä, sieltä missä vielä oli monta kehkeymätöntä +nuppua! missä sekä toivo -- ei tuo monivärinen ilveilijä, vaan vakaa +elämän toivo -- että usko, vieläpä kärsimyskin olivat puhkeamaisillaan! +Mutta elämä, joka vaan oli antanut hänelle nuo hyvät toiveet, +ottaaksensa ne pois häneltä juuri silloin kuin hän niitä tarvitsi, ei, +sitä hän ei voinut kestää! -- Ja kuitenkin se houkutteli häntä. + +Silloin tyttö äkisti tuli näkyviin tuolla puolen järveä. Vähän aikaa +hän seisoi yhdessä kohti ja katseli nuorukaista tämän mitään +aavistamatta. Sitten hän lähti tietä astumaan ja hetken kuluttua hän +oli aivan nuorukaisen vieressä. Nyt vasta tämä hänet huomasi ja +säpsähti; mutta, neuvottomana kuin oli, hän ei uskaltanut mennä häntä +vastaan. Hän seisoi paikallaan ja näki hänen tulevan. + +"Mitä täällä teet?" kysyi tyttö ja katsoi peljästyneen näköisenä +Niiloon. "Aiotko hukuttaa itsesi?" + +"En suinkaan," sanoi nuorukainen, vallan varmana siitä että sitä hän ei +millonkaan ollut aikonut. + +"Niin, kunpa se olisi tehty," huokasi tyttö ja kädet vaipuivat +voimattomina alas. + +"Eihän sinun mieleesi milloinkaan ole sellainen ajatus tullut?" kysyi +nuorukainen, mutta samassa hän sulki hänet syliinsä, sillä hän näytti +siltä kuin vaipuisi hän maahan. + +"Oh, en tiedä," vastasi tyttö. "Minä olen enemmän kyllästynyt siihen +kuin milloinkaan ennen. -- -- Nyt hän riippuu hänessä kiinni joka hetki +ja hän ei välitä kenestäkään muusta." + +"Etkö uskaltaisi elää minun kanssani sellaista elämää kuin työ voi +antaa?" kuiskasi Niilo. + +"Senkötähden sinä vaan tulit?" kysyi tyttö. + +"Minä tulin tänne sentähden etten enää voinut kestää sellaista elämää, +minun täytyi saada sinut nähdä," vastasi Niilo. + +"Sinä tiedät mielipiteeni, minä en kahta kertaa sitä sano," vastasi +tyttö. "Hän saisi siitä aihetta ylpeilläksensä." Ja Sylvi ojensi +itsensä ylpeästi ja katsoi kylmästi nuorukaista silmiin. + +"Entäs jos lähtisit Amerikaan niinkuin muut?" sanoi Niilo. + +Tyttö säpsähti ja katsoi peljästyneenä nuorukaiseen. "Lähdetkö sinä +sinne?" kysyi hän. + +"Lähden," vastasi Niilo rohkeasti. + +"Minä tulen kanssasi," sanoi tyttö ja kävi tulipunaiseksi. + +"Hyvä," sanoi Niilo ja tarttui hänen käteensä, joka oli kylmä ja +vapisi. "Ja kun tulemme sinne, niin menemme kohta naimisiin -- kai +sielläkin pappeja on? -- -- -- Mutta piakkoin tämä pitää tapahtua, +ensimmäinen päivä on paras, senhän käsität?" + +"Kyllä," vastasi tyttö äkisti ja katseli levottomasti ympärilleen. "Nyt +saat mennä. Minä tulen huomenna sinun luoksesi. Minä olen menevinäni +kirkkoon. Ei kukaan saa tietää tästä mitään, muuten käy hullusti; kun +olemme lähteneet, niin tulkoon mitä tahansa, minä en siitä välitä." + +"Mutta se maksaa paljon," sanoi nuorukainen hitaasti ja katsoi arasti +tyttöön. Hän oli siliä aikaa ajatellut sitä, joka laimensi hänen +intoansa -- ilman rahaa ei kumpikaan heistä voinut lähteä matkalle! + +Tyttö katsoa tuijotti silmänräpäyksen ajan epätietoisena hänen +kasvoihinsa, sitte loi hän silmänsä maahan, ja hänen otsansa ja +poskensa kävivät taas kuolon kalpeiksi. -- Hetkinen kului siten, eikä +kumpikaan tiennyt sanaakaan sanoa. Nuorukainen oli nojannut tunturiin, +joka kohosi heidän ylitsensä, ja hän näytti miettivän jotain, joka +herätti levottomuutta ja kauhua, sillä suonet hänen otsassaan paisuivat +ja silmissä loisti hurja tuli. Vihdoin tyttö alkoi käsittää että oli +mahdoton päästä edemmäksi tässä asiassa, ja syvään huoaten ja +surullisesti päätään nyykäyttäen hän sanoi nuorukaiselle jäähyväiset ja +meni pois. + +Niilo hyppäsi tunturin suojasta ja katsoi hänen jälkeensä. Hän hengitti +tavattoman nopeasti ja veri lensi tumman-punaisena hänen kasvoihinsa; +oli kuin hän olisi taistellut jonkun voimakkaamman kanssa ja vihdoin +voimallisen iskun kautta päässyt voitolle. "Sinä voit tulla aivan +huoleta, minä hankin rahat, -- minä!" huusi hän tytön jälkeen. Tämä +pysähtyi äkisti ja katsoi häneen. "Mene sinä vaan nyt, ja tule, +niinkuin olet luvannut," lisäsi Niilo, sitten hän kääntyi äkkiä ja +lähti vastakkaiseen suuntaan kotiapäin -- katsomatta ainoatakaan kertaa +jälkeensä. + +Tyttö oli jäänyt seisomaan paikalleen ja näytti melkein siltä kuin +nuorukaisen viimeiset sanat olisivat kiinnittäneet hänet maahan. Hän +nosti pari kertaa päänsä ylös ja katsoi Niilon jälkeen; -- viimeisen +kerran kuin hän häntä näki, kääntyi hän tunturin toiselle puolelle ja +hävisi äkkiä näkyvistä taakseen katsomatta -- näytti siltä kuin häntä +olisi talosta pois ajettu! -- Vielä tyttö vähän aikaa seisoi siinä, +sitten hän väsymyksestä vaipui maahan, ja istui tien viereen. + +Hän oli yhdessä hetkessä ikäänkuin tullut äkkijyrkän toiselle puolelle, +-- sen äkkijyrkän, joka teki eroituksen sen välillä, minkä hän itse +kutsui esiin ikuiseksi tyytymättömyydeksi itselleen, ja sen, joka oli +kutistamaton todellisuus, ja hän peljästyi niin, että hän menetti +jalansijan. "Mitä hän oli tehnyt? Luvannut vieraalle nuorukaiselle +lähteä hänen kanssaan maasta, -- ei julkisesti, vaan häpeällä ja +salaa!" Ja hän oli vähällä huutaa nuorukaista takaisin. + +Tätä hän ajatteli yhdessä hetkessä; sillä kauhistus joudutti häntä -- +päättämisen kauhistus, joka ei kärsi mitään estelyä ja väittämistä. -- +Hän haki silmillään jotain tukea, sillä hänen asemansa oli mielestään +niin epävakainen kuin hän olisi irroittuneella lumi-vieremällä +seisonut. Silloin hänen sinne tänne kulkeva katseensa pysähtyi +kotitaloon, joka oli järven toisella puolella ja jota laskeva aurinko +valaisi. Rauhallisena ja hiljaisena se kohosi solakkain lehtipuiden +väliltä, tunturi ikäänkuin selän tukena, joka ei milloinkaan horjunut. +-- Pari tuntia vielä ja sitten hän ei milloinkaan enää sitä tulisi +näkemään! Niin, jos hän kodin sijasta saisi rikkautta ja kunniaa, niin +olisi kaikki ollut hyvä; mutta ankara työn tekeminen leivän edestä +halvan rengin kanssa! -- Se oli hänestä samaa kuin kuolema. + +Silloin isä samassa tuli portaille ja puhutteli palvelijoita, jotka +yksitellen tulivat pihalle kokoontuakseen illalliselle. Hetken kuluttua +kurkisti äitipuolen suloiset kasvot ovesta ja näytti siltä kuin hän +olisi heille kaikille sanonut: "Tervetultuanne!" eikä viipynytkään +kauan ennenkuin he olivat sisällä tuvassa. Silloin isä äkisti uudelleen +tuli portaille, hän katsoi joka taholle, meni huoneuksen nurkan +kohdalle ja teki siellä samoin, -- silloin tyttö hyrähti itkuun; hän +kyllä tiesi ketä isä haki! Seuraavana päivänä hän tulisi toisella +tavalla tytärtänsä etsimään -- ja sitten ei milloinkaan enää! + +Mutta tuo "ei milloinkaan" kävi vähitellen kauheaksi tuskaksi hänen +mielessään, ja vihdoin siitä tuli oikein ruumiillinen vaiva. "Mitä hän +oli tehnyt? -- Mikä häntä odotti?" Jos hänellä olisi ollut päivän ja +viikon aikaa miettiä asiaa, niin siitä ei olisi muuta tullut kuin +miettiminen, mutta täällä ei ollut aikaa arveluun, vaali oli tehtävä. +-- Silloin kumpiki puoli sai puheen vuoroa, ja järkähtämätön totuus +tuli ilmi. -- Hän tiesi tällä hetkellä että isä ei milloinkaan ollut +häneltä hänen lapsenoikeuttaan riistänyt, että äitipuoli ei milloinkaan +ollut ylpeästi häntä kohdellut, ja että tämä aina oli ollut hyvä +hänelle. Mutta hän tiesi myöskin että hän itse ei ollut sitä +vastaanottanut, ennenkuin hän oli ikäänkuin valanut katkeruutta sen +yli. Että äitipuoli oli kaunis ja kävi hyvissä vaatteissa, hän, joka +vuosi takaperin oli ollut piikana talossa, se kiusasi häntä aina, -- +niin hän kävi huonoimmissa ryysyissä, mitkä hänellä oli, näyttääksensä +eroitusta ja herättääksensä epäilystä. -- Hän ei kärsinyt sitä että isä +iloitsi nuoresta vaimostansa, ja kun hän ei voinut riistää häneltä +iloa, oli hän ottanut siunauksen ilosta. -- Vihdoin viimein hän tiesi +-- ja se vaivasi häntä hirveästi -- että se oikeus, jota hän niin +ylpeästi oli vaatinut, ei ollut muuta kuin vääryyttä. + +Aurinko oli tämän ankaran sieluntutkinnon kestäessä laskenut +tunturiselänteen taakse ja sinertävä iltasumu laskeutui hiljaa +laaksoon, ja hiljainen vesi kävi mustaksi tunturin varjossa. + +Se oli yön enne, yksinäisen yön monine näkyineen ja hiljaisuuksineen, +joka muistutti kuolemaa! Hän värisi ja katsoi peljästyneenä +ympärilleen, ja kuitenkaan tämä ei ollut pahin, pahintahan se oli että +joka hetki kuin kului, tuli viimeiseksi hetkeksi kodissa, ja että +sitten tuli tuo tietämätön -- joka oli viehättävä ja houkutteleva +päivän valossa, mutta kauhistavainen yön aikana! -- Nuo monet monet +ihmiset, jotka ahdistivat toinen toisiaan -- ja ne monet onnettomuudet, +jotka voisivat tapahtua -- --. + +Silloin tuska saattoi hänen päästämään huudon, jota kaiku kuljetti +etäämmälle, kunnes se taas kääntyi häntä vastaan kuin vaikeroiva +huokaus kaukaa -- sieltä; jossa tuo uhkaava tietämätön oli! + +Tyttö ei ollut milloinkaan luullut, silloin kun hän ikäänkuin +kyllästytti itsensä omalla onnettomuudellaan, että hän tulisi käymään +niin ankaraa tuomiota itsensä kanssa, kuin hän näinä lyhyinä hetkinä +oli tehnyt. Jos joku toinen olisi vaikka vaan viitannutkin siihen, että +hänessä vikaa oli, niin hän olisi nostanut koko tunturin +itsevanhurskautta ja ylpeyttä hänen ja itsensä välille. Nyt hänellä oli +edessä omapäinen toimi, ja muutamissa tunnissa se oli tehty, ja itse +hän tahtoi edesvastauksen ja kaikki seuraukset kestää! Hän huomasi että +hän itse oli pakoittanut itseään tähän, jos hän mieli palata, oli vaan +yksi tie, ja se oli nöyryyden tie; mutta se oli vielä ikäänkuin kuilu +hänen edessänsä; hän ei uskaltanut sen yli mennä! + +Yö läheni lähenemistään. Sen varjot peittivät raskaina ja äänettöminä +tunturit ja laaksot, syleillen kaikki pitkään lepoon, ja vielä tyttö +seisoi epätietoisena paikallaan. Silloin kukko lauloi kanahuoneessa ja +yön hiljaisuus toi laulun tänne ikäänkuin varoituksena puoleksi auki +olevasta ovesta. Tyttöä värisytti, päätös oli tehtävä -- "miten hän +saisi sanansa takaisin? Sitoiko se niin, ettei sitä milloinkaan voinut +irroittaa? Hän tahtoi mennä nuorukaisen luo -- kohdakkoin hän aikoi +mennä! Tämän piti antaa hänelle lupaus takaisin, sitten Jumala saisi +häntä neuvoa -- täytyikö hänen nöyryyttää itseänsä? Kyllä, hän tahtoi +hyvästi kohdella sekä isää että äitipuolta, eivätkä he milloinkaan +saisi mitään tietoa tämän yön varomattomuudesta." + +Tämä päätös tuli hänen hurmautuneesen mieleensä kuin valotornista valo +loistaa yli meren; pimeys kyllä jälleen pääsee valtaan, mutta suunta on +selvässä. + +Vihdoin alkoi päivä koittaa tunturein kohdalla, ja yö vaipui maahan, +hiipien kuin käärme mättäiden välillä, mutta päivän hohde valaisi +erästä vapisevaa lehtipuuta ja herätti pikkulinnut sen latvassa. Tyttö +oli nyt vähän matkaa toisella puolella järveä, eräällä tiellä, joka vei +talon ulkohuoneiden ohi. Hän ei niin tarkoin miettinyt sitä, tokko joku +häntä kaipaisi, hän ei ollut tottunut siihen; hänellä oli ainoastaan +yksi päämäärä: pääseminen pappilaan nuorukaista tapaamaan -- ja saamaan +sanansa takaisin, sitten oli vastaanotettava mitä sen jälkeen seuraisi. + +Mutta juuri kuin hän aikoi poiketa syrjätielle, tuli mies hänelle +vastaan. Hän pysähtyi ja vapisi, hän oli vähällä maahan vaipua, sillä +hän näki että se oli hänen isänsä! -- Silmänräpäyksen ajan isä seisoi +hänen edessänsä, odottaen että hän sanoisi ensimmäisen sanansa; mutta +Sylvi ei tällä hetkellä voinut sanoin ilmoittaa mitä oli sanottavaa, +hän vaan itki epätoivon katkeraa itkua. + +Isä silitti leveällä kädellään hänen kalpeita kasvojaan. "Lapseni," +kuiskasi hän, "miksi kuljeksit sinä yöllä?" Mutta vanha mies hengitti +raskaasti, eikä voinut enempää sanoa. Vielä kerta hän hyväili tytön +kasvoja, tarttui hänen käteensä ja talutti häntä varovasti taloon. -- +Tämä pyhä-aamu tuli vallan toisellaiseksi kuin Sylvi oli luullut. + +Tultuansa käsi kädessä isänsä kanssa huoneesen, istui isä penkille ja +veti häntä viereensä istumaan niinkuin katkennutta ruokoa sidotaan +tukeen kiinni, ja vähitellen hänen mielensä lauhtui ja hän kertoi +kaikki; sillä vaikka katumus häntä vaivasi, ei hän mielellään vikaansa +tahtonut tunnustaa. + +Päivän tullessa tuli äitipuolikin saapuville ja vaikka hän hiukan +vaaleni kuullessaan mitä oli tapahtunut, ja surettava muisto tuli hänen +mieleensä, toipui hän pian, ja päätettiin että kaikki kolme menisivät +kirkolle, -- siellä isä puhuisi nuorukaisen kanssa ja tekisi kaikki +selväksi. Sen jälkeen istuivat he iloisesti murkinoimaan, ja päivä +loisti ikkunasta ja valaisi ystävällisiä kasvoja ja lempeitä katseita. +Vuosikausiin ei ollut sellaista pyhäaamua ollut talossa; sillä vaikka +äitipuoli oli turvallista elämää elänyt, niin oli häntä kiusannut joka +hetki nähdä toisen vihaa ja isästä oli tuntunut kuin joku vaara häntä +uhkaisi kaikissa hänen toimissaan -- nyt oli kaikille ikäänkuin kirkas +päivä koittanut sade-yön jälkeen, ja kaikki heidän ympärillään oli +loistoa ja iloa. Ainoastaan pieni varjo näkyi väliin tytön kasvoilla -- +hän ajatteli nuorukaista. + +Isä oli tosin sanonut että hän otti sen asian toimittaaksensa, -- mutta +voisiko tämä hänen puolestaan kaikki selväksi tehdä? Ja vihdoin: kuinka +kummallinen nuorukaisen käytös oli ollut, kun hän meni hänen luotaan! +Eikö tuntunut siltä kun hän kuolemaan menisi? -- Hän koetti kyllä +katsella nuorukaista siinä valoisassa väri-loistossa, jossa hän itse +oli, mutta se ei onnistunut, päinvastoin! Tämä väistyi joka kerralla +yhä kauemmaksi hänen luotaan ja vaipui vihdoin siihen yönpimeään, josta +hän itse pari tuntia sitten oli palannut. + + * * * * * + +Alhaalla laaksossa, missä pääkirkko sijaitsi ja missä tänä pyhänä piti +olla jumalanpalvelus, valaisi sama lämmin aamuaurinko rauhaisampaa +seuraa. Kirkon takana olevassa metsässä, missä vielä aamusumut +uinailivat honkien ja valkorunkoisten koivujen välillä, lauloi +kulo-rastas ja peipponen kumpikin lyhyttä ja yksitoikkoista +lauluansa, joka tapahtui niin säännöllisesti toinen toisen jälkeen, +että tuntui siltä kuin toinen olisi määrätty alkamaan, toinen +päättämään ikuista vuorolaulua. -- Kirkon monet pienet ikkunanruudut +vetivät auringonsäteitä luokseen ja heittivät ne jälleen luotaan +tuhatkertaisessa värähdyksessä, ja tornin ympärillä väikkyivät pääskyt, +mutta katon harjalla lensivät varpuset edes takaisin ja visertivät +parhainta minkä tiesivät. Kaikki kutsui juhlapitoon, -- onnellinen se, +joka voi olla iloinen vieras! + +Pappilassa seisoi pappi täydessä kirkkopuvussa tulevaa +jumalanpalvelusta varten avonaisen, puutarhaan päin antavan, ikkunan +ääressä. Hän oli syviin ajatuksiin vaipuneena ja katsoi suoraan +eteenpäin. Silloin hän vilahdukselta näki ihmisen, joka hiipi puutarhan +aitaa pitkin sinnepäin, missä ovi oli. Vähän myöhemmin pisti pää esiin +sen auki olevan ikkunan kohdalla, jolla pappi seisoi, ja kalman kalpeat +kasvot tulivat näkyviin ja katosivat samassa hetkessä. Pappi säpsähti +tätä nähdessään ja kumartui ulos ikkunasta katsellaksensa kuka se oli; +mutta niin kauas kuin hänen näkönsä ulottui ei ollut ketään, joka olisi +ollut sen ihmisen näköinen, jonka hän oli nähnyt. Silloin hän sulki +ikkunan ja lähti pois sen luota; hän alkoi taas miettiä ja näky +unohtui. -- + +Vihdoin tuli kirkko-aika; kellot soivat ja kansa kokoontui suurempiin +joukkoihin; -- ajajia tulla karahutti tietä myöten ja vilkasta elämää +oli kaikkialla. Silloin pappi tyynesti lähti ulos huoneestansa +yhtyäkseen kansaan, aavistamatta mitä tänä päivänä tulisi hänen +tehtäväkseen. Olihan taivas sininen, ilma tyyni, ei ainoatakaan pilveä, +joka uhkasi häiritä luonnon juhlallisuutta! -- Mutta nuo monet ihmiset +kukin eri luonteinensa? Siinä kumminkin voi olla uhkaavia pilviä, joita +ei kukaan nähnyt ennenkuin rajuilma tuli. + +Kun pappi astui kynnyksen yli, sattui hänen jalkansa esineesen, +joka oli sen tiellä; hän katsoi siihen -- se oli iki-vanha, +messinkihakasilla varustettu virsikirja, ja kun hän otti sen ylös ja +katseli sitä tarkemmin, näki hän että lehdet pullistuivat ulospäin +yhdessä paikassa, johon oli pieni paperikääry pantu. Hän mietti vähän +aikaa tätä ihmeellistä tapausta ja meni takaisin huoneesensa likemmältä +kirjaa tarkastelemaan; sillä varmaankin se oli pantu tähän paikkaan +siinä tarkoituksessa että hän sen ottaisi -- mikä lieneekin ollut +siihen syynä. -- Se oli pian tehty. Paperikääryssä oli joukko suuremman +ja vähemmän arvoisia setelejä, jotka olivat nauhalla kiinni sidottuina +ja niiden ympärillä oli ohut paperipalanen, joka oli kellastunut ja +tahraantunut paljosta sormien koskettelemisesta. Kirjan ensimmäiseen +lehteen oli kirjoitettu pitkä rivi syntymä- ja kuolin-päiviä; ja +alilaidassa oli nimi Olina Olavintytär Pladsen: tämän nimen alle oli +neulalla piirretty hyvin epäselvään nimi: Niilo Pladsen. -- Epäilemättä +tämä oli Olina Pladsenin kirja ja rahat; mutta millä tavoin ne olivat +porstuaan tulleet? + +Pappi tiesi että niillä kerroin, kuin hän oli käynyt ulkona tänä +aamuna, se ei ollut siellä ollut. Olikohan Olina itse sen sinne pannut +ennenkuin hän meni kirkkoon? Se ei mahdotonta ollut. Tämä oli edellisen +päivän illalla käynyt papin puheilla. Koko tämän toimen hän oli ollut +heikkona ja huomasi että loppu oli lähenemässä, hän oli odottanut ja +toivonut että Niilo tulisi hänen luokseen, mutta niin ei tapahtunut, +sentähden hän oli tullut Niilon luo, mutta hän ei häntä tavannut, se +koski häneen kovasti -- hän oli niin hyvin itseään valmistanut! Hän oli +niin nöyrä heikkoudesta että hän mielellään olisi polvillaan ryöminyt +nuorukaisen tykö, jos hän olisi tiennyt missä tämä oli. -- Se, minkä +pappi oli hänelle puhunut rahoista, oli kenties vaikuttanut sen, että +hän tahtoi päästä taakasta, jota tuo kurja paperikääry tuossa kirjassa +oli koko hänen elämällensä pannut. -- Mutta olihan hän papille sanonut +että nuorukainen tulisi häntä perimään, -- miksi hän siis tällä tavoin +pani rahat luotaan? Pappi jätti kirjan ja meni toimeensa. Mutta sattui +niin kummallisesti! Vasta tapahtunutta miettiessänsä hän ei, tapansa +mukaan, mennyt tavallista tietä, joka yhtyi kirkkoon vievään tiehen, +vaan hän meni puutarhan läpi, josta hän tuli pienelle niitylle, jonka +poikki polku vei valtatielle. Kun hän aukaisi puutarhan portin niitylle +päin, vetäytyi mies siitä toiselle puolelle, ja kun pappi tuli polulle, +näki hän Niilon piilevän pienen pensaan taakse, vähän matkaa siitä +paikasta, missä hän seisoi. Pappi säpsähti nuorukaista nähdessään. Hän +ei ollut milloinkaan muistaaksensa nähnyt niin kalman kalpeita ja +laihtuneita kasvoja; -- kyllä, hän muisti niitä kasvoja, jotka hän +avonaisesta ikkunasta oli nähnyt! + +"Sinäkö kurkistit ikkunasta vähän aikaa sitten?" kysyi pappi ja meni +pari askelta lähemmäksi nuorukaista. Niilo katsoi pappiin mutta ei +mitään vastannut. + +"Minä näen että se olit sinä," jatkoi pappi. "Mitä Herran nimessä se +tietää -- onko sinulle onnettomuus tapahtunut, tai oletko itse +sellaisen tehnyt?" Mutta nuorukainen hengitti vaan raskaasti, eikä +vastannut. + +"Tule minun kanssani kirkolle," pyysi pappi, "sittemmin sinä ja minä +puhumme tästä asiasta. -- Jos sinua on onnettomuus kohdannut tai jos +olet pahaa tehnyt, niin kyllä me neuvon keksimme kumpaankin. Tule nyt! +Aika on täpärällä." Ja pappi astui edellä ja Niilo seurasi hitaasti +jälessä, -- aivan kuin jonkun voiman vetämänä, jota hän ei voinut +vastustaa. + +Kirkkotiellä oli kummallinen levottomuus kansassa. Keskellä suurta +ihmisjoukkoa seisoi naapurin isäntä ja renki, eivätkä ehtineet yhdelle +vastata ennenkuin toinen kysyi. Hämmästyksen ja kummastuksen huutoja +seurasi häntä, ja näytti todellakin siltä kuin jotakin olisi +tapahtunut, joka tuotti hämmästystä ja surua kaikille. + +Kun pappi tuli Niilon kanssa, vaikenivat huudahdukset ja kaikki +katsoivat odottavaisesti häneen. + +Nyt kysyttiin suuremmalla mahtavuudella ja tyydyttäviä vastauksia +seurasi: naapurin isäntä ja renki olivat tänä aamuna kulkeneet vanhan +Olinan talon ohitse. He olivat silloin huomanneet että laudoitus +vasemmalla puolella huonetta siiroitti ulospäin seinästä kummallisella +tavalla, ja kun he menivät lähemmäksi, näkivät he selviä kirveen jälkiä +monessa paikassa -- luultavasti tehdyt jalansijaa varten -- vinnille +saakka, jossa kokonainen lauta oli irroittunut seinästä, ja vaikka +ikkunanpielet olivat paikoillaan, näkyi kuitenkin selvästi että ne oli +olleet ulos otettuina ja taas paikoilleen pantu. -- Tämän oli +luultavasti tehnyt murtovaras, ja epäilemistä ei ollut, että hän oli +Olinan rahat varastanut. -- Tämän havainnon jälkeen he olivat menneet +Olinan ovelle ilmoittamaan hänelle mitä oli tapahtunut, ja kun ovi oli +sisältäpäin suljettu, olivat he hetken aikaa kolkuttaneet sitä. Vihdoin +oli renki kurkistanut ikkunasta sisään ja nähnyt Olinan makaavan +sängyssä osoittamatta mitään elon merkkiä. Renki kutsui isäntäänsäkin +katsomaan, ja kun he yhdessä olivat Olinaa katselleet, tulivat he +siihen päätökseen että hän oli kuollut. Sitten he vielä olivat +kolkuttaneet entistä kovemmin sekä ovelle että ikkunaan; mutta kaikki +oli ollut turhaa. -- He olivat silloin päättäneet ilmoittaa siitä +papille, jotta hän olisi ensimmäinen, joka tarkastaisi ruumista: oliko +häntä kuolema kohdannut ihmiskäden kautta tai Jumalan oman käden +kautta. + +Pappi oli ääneti kuullut heidän kertomustansa. Kauhistavainen vavistus +valtasi hänen mieltänsä, kun hän rinnakkain asetti Niilon ulkonäön +tämän tapauksen kanssa. Olina oli sitä paitsi edellisenä iltana +katuvaisesti kertonut hänelle viimeisestä yhteensattumisestaan +kasvattipojan kanssa, ja kun hän vertasi tätä tämän pojan kummalliseen +käytökseen tänä aamuna, tuli hän siihen päätökseen, että poika oli +syyllinen. -- Mutta hän ei ollut ainoa joka sitä luuli, sen hän +piakkoin huomasi; sillä kun hän nosti silmänsä hakeaksensa Niiloa, oli +tämä jo saanut häväistyksen merkin kaikkein silmistä, jotka uteliaina, +uhkaavaisina ja väijyvinä tarkastivat häntä kiireestä kantapäähän ja +kantapäästä kiireesen, mutta onneton mies ei voinut ainoatakaan +silmäystä kohdata. + +Pappi huomasi kohta kaiken tämän. Oliko nuorukainen syyllinen vai +syytön? Sitä hän ei voinut tietää -- kaikissa tapauksissa hän oli +onneton. "Oletko kuullut mitä on tapahtunut?" kysyi pappi lempeästi +häneltä. Nuorukainen ei vastannut, mutta loi silmäyksen pappiin, ja +tämä huomasi hänen silmissään sielun sortumuksen. "Niin -- minä arvaan +että sinun on hirvittänyt sitä kuulla," jatkoi pappi sääliväisesti ja +astui lähemmäksi ikäänkuin suojellakseen häntä. + +Silloin kuului nurina kansan joukosta, joka äkisti kiihtyi +kova-ääniseksi. Katkonaisia lauseita viskattiin nuorukaista kohti. Yksi +ja toinen kääntyi selin hänelle ja puhui sanoja ilmaan, ikäänkuin +päästäksensä edesvastauksesta -- mutta se oli sanottava! + +"Hiljaa!" käski pappi ja viittasi kaikkien olemaan ääneti. "Olkaa +varallanne miten tuomitsette! Se, joka näkyy, ei aina ole se, mikä on. +-- Olinan kaksi sataa talaria ovat minun tykönäni -- on mahdollista +että joku on aikonut ne varastaa, se on asia Jumalan ja hänen +välillään. Se, joka päätti ruveta varkaaksi, vaikk'ei hän siksi +tullutkaan, hänellä on varkaantyö sovitettava Jumalan edessä. -- Miten +Olina kuoli, siitä kyllä selko saadaan, väkivalta syyttää itseänsä. -- +Sinä, Niilo," kääntyi hän nuorukaiseen, jonka silmissä loisti toivon +vilahdus, "sinä seuraat minua, ensiksi kirkkoon, sitte kasvatus-äitisi +taloon. -- Sinä olet hänen perillisensä. Hän oli eilen illalla minun +luonani; hän tuli sinua hakemaan, mutta sinä et ollut kotona, puhui +paljon sinusta ja hyvää vaan, ja hän katui katkerasti teidän viimeistä +kohtaamistanne." + +Nuorukainen nosti päätänsä ja loi epätoivoisen katseen pappiin; näkyi +selvästi, että, jos hän tällä hetkellä olisi saanut kuoleman kolauksen, +niin se ei olisi häneen niin koskenut kuin nämä harvat sanat, jotka +tuntuivat niin lohduttavilta ja lempeiltä, mutta tunkivat kuin +tulenliekit hänen sydämmeensä. "Voiko tätä tyhjäksi tehdä?" kysyi joka +piirre hänen kasvoissaan. + +Pappi pudisti päätänsä, hän arvasi onnettoman nuorukaisen ajatuksen. +"Siihen, mikä on tapahtunut, ei voi kukaan mitään, sinä olet häntä +hakenut, ja hän haki sinua, te ette löytäneet toisianne oikeassa +ajassa, eikä mitään sovintoa saatu toimeen, nyt saat sopia kuolleen +kanssa -- mutta Jumala, joka elää ijankaikkisesti, ottaa sen vastaan -- +muista se! Hänen edessään tulee sinun todistaa, jos olet oikeassa, niin +hän todistaa sinun puolestasi jälleen." + +Väki oli seisonut heidän ympärillään kuunnellen, ja jok'ainoa silmä oli +käännetty nuorukaiseen, se oli selvä, vaikka sitä ei lausuttu: hän ei +pakoon pääsisi! -- Mutta kun pappi lausui viimeiset sanansa, ja väki +huomasi että nuorukainen piakkoin oli haastettava mitä ankarimman +tuomion eteen, minkä se tunsi, niin rauhattomuus asettui; mutta +kuitenkaan ei hävinnyt se ankaruus, joka vaati todistusta ja sovitusta +lain edessä, se näkyi ikäänkun sukulaisuuden tunnusmerkkinä kaikissa +kasvoissa. + +"Lähdethän kirkkoon nyt!" sanoi pappi, ja koetti poistaa mielestään nuo +kamalat ajatukset. "Seuratkaa minua, lapset." + +Ja hän viittasi heitä kaikkia seuraamaan häntä kirkkoon. -- He +seurasivatkin häntä, mutta hitaasti ja vitkalleen, ja vaikka ei kukaan +suoraan katsonut nuorukaiseen -- tuliko hänkin mukaan! -- niin ei ollut +yhtäkään, joka olisi häntä näkyvistä laskenut. + +Niilo ei tosin ollut pakoa ajatellutkaan. Se, joka oikealla tavalla +häntä katseli, huomasi pian että hän oli mukautunut välttämättömään +kohtaloonsa ja meni juromielisenä ja surullisena sitä kohti. Hän astui +niinkuin mies, joka jo on tottunut käymään kädet ja jalat raudoissa -- +mutta hänestä tuntuikin kuin olisi hän sidottu hamaan hengittämiseen +saakka! + +Sillä välin kuin asiat täten olivat kehittyneet, seisoi vähän taampana +Knut Bedseth ja toisella puolella häntä seisoi vaimo, toisella tytär, +molemmat loistavissa kirkkovaatteissa, mutta kuitenkin vallan erilaiset +ulkonäköön ja käytökseen nähden. Nuorikko tosin ei enää voinut kaikille +näyttää iloisia kasvojansa, ne, jotka likemmin häntä katselivat, voivat +kyllä nähdä kovan taistelun jälkiä muutamissa jäykistyneissä piirteissä +suun ympärillä, -- mutta hänen käytöksensä osoitti kuitenkin sitä +varmuutta, jota hänen asemansa tuotti. Hän oli kunniassa pidetyn miehen +vaimo, ja hän käsitti mitä se oli, sitä hän ei tehnyt edellisellä +kerralla, jolloin hän oli ollut tällä samalla paikalla näytettävänä, +-- silloin se vielä oli ollut lapsenleikkiä, nyt se oli täyttä totta! +-- Sylvi sitä vastoin näytti siltä kuin hän olisi armosta mukaan +päässyt. Vaikka hän kuinka mielellään olisi tahtonut, niin hän ei +voinut heidän rinnallaan astua. Hän oli auttamattomasti yksinänsä. Ja +olihan hän tullutkin tänne ikäänkuin todistamaan sitä kieltoa, jota isä +itse tahtoi nuorukaiselle ilmoittaa, ja hän näyttikin siltä kuin hän +voisi hyväksyä mitä Knut sanoi. Hän ei oikeastaan ollut milloinkaan +oikein mieltynyt nuorukaiseen; kun hän huomasi että äitipuoli koetti +päästä pojan suosioon, suuttui hän häneen; mutta siihen yhtyi monta +syytä, ja syvin syy ei saanut mitään sijaa; sillä nuorukaisessa oli +kuitenkin jotain, joka häntä miellytti. Sitten hän oli turvautunut +nuorukaiseen huolissaan, ja siihenkin oli tämä syvempi syy ollut +aiheena, mutta siitä ei Sylvi saanut selkoa sen sekasorron tähden, joka +hänen henkeänsä ahdisti. + +Mutta tällä hetkellä, kun noita uhkaavia syytöksiä tehtiin nuorukaista +kohtaan, kävi se yht'äkkiä hänelle selväksi, että hän oli likeisessä +suhteessa häneen, ja että sitä suhdetta ei noin mistään muusta +huolimatta kävisi rikkoa. Hän ei epäillyt sitä että Niilo oli rikoksen +tehnyt; hän muisti hänen kauhistavaista käytöstään, kun hän edellisenä +iltana oli hänestä eronnut, mutta olkoon tämä rikos mitä tahansa, Sylvi +tunsi että hän oli osallinen siihen. + +"Nyt taitaa olla turhaa puhutella häntä," sanoi Knut. "Eikä edes sovi +minulle sitä tehdä, -- sentähden arvelen että lähdemme suoraan kotia." + +"Lähde vaan -- minä jään," sanoi Sylvi vavisten ja kuolon kalpeana. + +"Sinulla ei ole mitään sen kanssa tekemistä," sanoi isä ankarasti. + +"Kyllä -- minä tiedän kyllä kenenkä syy on," sanoi tyttö ja vetäysi +isän luota. + +"Jokainen aika mies hallitsee itseänsä," väitti isä, "se, joka on +rikoksen tehnyt, saa vastata siitä." + +Mutta samassa nuorukainen katsoi sinnepäin, missä Sylvi seisoi, ja loi +surullisen katseen tyttöön viimeiseksi jäähyväiseksi. Silloin he ensi +kerta kohtasivat toinen toisensa rakkaudessa; sillä tytön loistava +katse ei tällä hetkellä tullut omanrakkauden kylmästä pohjasta, vaan +sydämmestä -- surua ja ikävöimistä ilmoittaen -- se meni nuorukaista +vastaan. + +Silloin juuri pappi käski väkeä kirkkoon ja viittasi Niiloa tulemaan +mukaan. Vielä kerta kääntyi hänen katseensa tyttöä kohtaan epätoivon +tuskaa ilmoittaen, -- sitten hän meni muiden kanssa kirkkoon. Silloin +oli Sylvin mielestä kuin hänen elämänsä valo olin sammunut! Ei +kertaakaan ollut nuorukaisen kauniit kasvot ja loistavat silmäykset +houkutelleet häntä hänen luokseen, -- nyt, kun onnettomuus kuvastui +niissä ja epätoivo vääristeli joka piirteen hänen kasvoissaan, nyt hän +niin mieltyi häneen, että, tulkoon häpeä tai hätä, elämä tai kuolema, +hän seuraisi häntä! + +"Minä menen tuonne hänen luokseen -- isä," kääntyi hän Knutiin, ja hän +katsoi vakaasti ja tyynesti isän kasvoihin. + +Isä aikoi sanoa jotain, mutta sana tukehtui sisälliseen vapistukseen. +Hän tunsi että tässä ei enää seisonut tytär, vaan vaimo, joka vaati +oikeuttansa, ja otti edesvastauksensa yksin suorittaaksensa -- tästä +tie erosi! -- -- silmänräpäyksen ajan hän katseli tytärtänsä, suruisena +ja peloissansa; mutta tämän voimakkaissa kasvoissa oli kirjoitus +luettava, joka oli helppo selittää: hän oli järkähtämätön. Isä ei +kernaasti häntä laskenut, mutta hän tiesi että tämä oli asia, jossa +tytön tuli saada noudattaa omaa mieltänsä, niinkuin hän itsekin oli +tehnyt. + +"Jumala sinua siunatkoon -- ja kiitos kaikesta!" kuiskasi tyttö, -- loi +lempeän silmäyksen isään, nyykäytti päätään äitipuolelle ja lähti +samassa heidän luotaan. + +Isä jäi sinne seisomaan kyyneleet silmissä; hän katseli nuorta +vaimoansa, joka oli liian hyvässä puvussa ja liian turvallinen +ymmärtääksensä minkälaiseen kurjuuden verhoon tytärpuoli nyt aikoi +pukeutua, ja hän huokasi syvään, hän tunsi mielessään jotain tällä +hetkellä, joka vaivasi häntä; -- melkeinpä oli kuin kadehtisi hän +tytärtänsä, sentähden että tämä astui sitä rohkeaa tietä, jota hän +olisi kyennyt käymään, mutta ei milloinkaan tullut käyneeksi. + +Sillä välin nuorukainen oli mennyt kirkolle päin. Sinne oli vaan vähän +matkaa, eikä kukaan olisi kompastunut sillä tiellä, mutta Niilo astui +kuin horjuvalla maalla, hän kulki silmät maahan luotuina, mutta hänen +sisällinen katseensa näki erinomaisen selvästi uhkaavia silmänluonteita +hänen ympärillään. -- Silloin yht'äkkiä tuntui siltä kuin joku olisi +tullut häntä lähelle, lähemmäksi kuin kukaan muu. Se oli joku, joka +hiljaa ja lempeästi tuli hänen luokseen ja alkoi käydä hänen +rinnallaan. -- Häntä värisytti, ja hän aikoi vetäytyä syrjälle, mutta +samassa hän nosti silmänsä ja tytön suuret, surulliset silmät +kohtasivat hänen silmiään; tytön posket olivat kalpeat kuin se kaulus, +joka hänellä oli kaulassa, ja hänen huulensa vapisivat itkusta, mutta +Niilo ei ollut milloinkaan kirkkaampaa ja toivollisempaa näkyä nähnyt +ja tätä tyttö tarjosi hänelle, epämaineiselle, joka kulki hänen +rinnallaan! Hänestä tuntui vieläkin kuin pitäisi hänen väistyä +syrjälle, jotta hän ei tyttöä saastuttaisi; mutta astuihan tämä hänen +vieressään, eikä siis tahtonut hänestä erota! Silloin hän irroitti +kätensä, jotka hän oli pitänyt selän takana; toinen niistä vaipui hänen +kupeelleen ja siinä se yhtyi vavisten tytön käteen -- mutta ne pysyivät +yhdessä! oli vallan kuin kumpikin olisi vertaisensa löytänyt! + +Tämä teki kummallisen vaikutuksen kirkkoväkeen, ja toinen ajatus yhtyi +yleiseen mielipiteesen. Moni oli kyllä nähnyt tytön menevän isän tyköä +ja tulevan tänne nuorukaisen luo, mutta useimmat olivat luulleet että +hän teki sitä uteliaisuudesta. Nyt, kun hän kulki käsi kädessä tämän +kanssa, huomasivat he että sillä oli toinen tarkoitus, ja silloin +ruvettiin ihmettelemään ja arvaamaan: "Noin varakkaan miehen lapsi! -- +Ainoa tytär -- kaunein tyttö! Isä ja tämän nuori vaimo ovat kenties +häntä vähän halveksuneet mutta hän on kuitenkin rikkain naimaikäinen +tyttö tällä seuduin. -- Voi, voi, sentään sitä nuorisoa! Siinä hän nyt +käy, vallan kuin se, joka tahtoo kaikki jakaa toisen kanssa, tulkoon +sitten elämä tai kuolema, -- -- sepä jotakin on, tuo! Ja jos nyt tulis +niinkuin kuolemaksi, hyi!" -- Siihen he jäivät, eivätkä uskaltaneet +edemmäksi. + +Jumalanpalvelus meni tavallista kulkuansa, huolimatta kiihoitetusta +odotuksesta, joka ikäänkuin takaa sitä joudutti; mutta kirkossa ei +ollut monta tänä päivänä, joiden mielestä sekä kaava ja veisuu ei ollut +tavattoman pitkä. Vihdoin päättyi kuitenkin jumalanpalvelus, ja yhtä +leppymättömänä ja ankarana väki seurasi nuorukaista ja pappia Olinan +taloon. + +Kaikki tunkivat oven eteen, mutta kun se oli säretty ja oli selällään, +väistyi joukko arasti syrjään, ja ainoastaan muutamat vanhanpuoleiset +miehet ja vaimot menivät papin ja nuorukaisen kanssa tupaan. Se oli +mieltä jännittävä hetki. Niilo oli laskenut tytön käden irti, sillä hän +ikäänkuin tunsi että hänen tuli olla yksin. Hän seisoi keskellä +laattiaa ja odotti sillä välin kuin pappi liikutettuna meni vuoteen +tykö ja seisoi silmät maahan luotuina kuolleen vieressä. Näkyi selvästi +että hän pelkäsi seuraavaa hetkeä, sillä hän kävi vallan kalpeaksi, +siinä seisoessansa, ja hengitti raskaasti kuin olisi kova tuska häntä +ahdistanut. Mutta tuota kauhistuttavaa piti katsoa -- vanhurskauden +täytyi tapahtua! -- Hän kohoitti verkalleen katseensa ja loi sen +kuolleesen, mutta vähitellen tuska haihtui, ja kirkas heijastus loisti +hänen silmistään. + +Kuolleesen, joka lepäsi tässä hänen edessään, oli vaan Jumalan oma käsi +koskenut. -- Väkivallan merkkiä ei näkynyt missään. Kuolon enkeli oli +helposti tarttunut saaliisensa, sillä kaikki jäykät piirteet, kaikki +oman rakkauden vääristelemiset olivat kadonneet noista vanhoista +kasvoista ja muuttuneet hymyksi. Itse oli vainaja nähtävästi +järjestänyt kaikki kuolemaa varten. Tuvassa oli kaikki kalut +paikoillansa. Sängyssä oli puhdas lakana pään alla ja kuolleella oli +uusi peite päällä. Kädet olivat ristissä rinnalla, ja pienellä rahilla +sängyn vieressä oli vähän kuusen oksia ja koivunlehtiä, jotka vielä +olivat vihannat ja tuoksuvat. + +Pappi kääntyi nuorukaiseen, joka ei vielä ollut liikahtanut eikä luonut +silmiään maasta. "Tule tänne, Niilo Pladsen," käski hän lempeästi, +"sinä et saanut sopia elävän kanssa, sovi nyt kuolleen kanssa. Näethän +että hänellä on kädet ristissä rukoillakseen -- lue sinä rukous hänelle +Jumala kuulee ja tuomitsee." + +Papin sanoja seurasi kuolon hiljaisuus, vaikka niin suuri joukko +kansasta, kuin suinkin mahtui, vähitellen oli tunkeunut tupaan ja +seisoi niin likitysten kuin mahdollista oli ja katseillaan ja +ryhdillään ilmoitti jännitettyä odotusta. Mutta kun Niilo astui ruumiin +luo ja laski tukevasti kätensä kuolleen ristissä oleville käsille, ja +alkoi lukea Isämeitää -- vapisevalla mutta kovalla äänellä, niin +jännitys mielissä asettui, ikäänkuin nostettu ase vaipuu kädestä, kun +rosvo on vaan tien yli lankeava varjo. Ja rukoillessa kävivät +nuorukaisen kasvot kirkkaiksi, sillä hänen mielensä rauhoittui, ja niin +se muuttui juhlaksi, joka luultiin rikoksen ilmisaamiseksi. + +Kun hän päätti rukouksensa ja pappi lisäsi siihen "Amen, Jesuksen +nimeen," pannen kätensä Niilon käden päälle, niin Niilo nyyhkäyttäen +vaipui kasvatti-äitinsä ruumiin yli ja rukoili hartaimman, palavimman +rukouksensa, tämän kylmässä sylissä -- kylmempi kuitenkin elämässä kuin +kuolemassa! + +Tämä päästi läsnäolijat jännityksestä. Se ihminen, joka nähtävästi ei +ollut yhtään välittänyt heidän vihastaan ja uhkaavista katseistaan ja +joka ei näyttänyt heiltä sääliväisyyttä anovan, hän makasi nyt ruumiin +yli ja itki kuin lapsi äidin rinnalla! -- silloin hän sai huokauksia ja +itkua joka taholta. + +Mutta pappi, joka tiesi mihin raja oli pantava, jotta ei vaikutus +katoaisi, veti hiljaa nuorukaisen pois kuolleen luota, ja käski väen +vetäytyä vähän syrjään; sitten hän otti kuusenoksat tuolilta ja pani ne +Olinan rinnalle, sen tehtyä hän kääntyi väkeen: "Te olette nyt kaikki +olleet todistajia siihen mitä tällä hetkellä on tapahtunut; luullakseni +me kaikki iloitsemme siitä, ettei mikään rikos ole tehty. Täällä ei +mitään väkivaltaa ole tehty; siitä kuin Olina Pladsen on laskenut +levolle, on ainoastaan hän, joka kulkee lukittujen ovien läpitse, ollut +hänen luonaan -- rauhaa tomulle, armoa sielulle!" + +Ja nyykäyttäen päätään toisille ja tervehtien toisia ilmoitti pappi +että nyt oli heille oikeus tapahtunut, ja nyt heidän velvollisuutensa +oli lähteä pois. He menivätkin hyvässä järjestyksessä ja nurisematta. +Nuorukainen oli heidän mielestään täydellisesti todistanut itsensä +syyttömäksi, mutta tämä hänen viattomuutensa toteen näyttäminen tuli +paljon enemmän kätten päällepanemisesta kuin siitä todisteesta, jonka +kuollut, niin sanoaksemme, itse esiin toi. Mutta jotakin jäi kuitenkin +jälelle, ja likemmältä asiaa kertoaksemme, ei ainoakaan ihminen +lähtenyt paikalta, ennenkuin hän oli kulkenut huoneuksen ympäri ja +vielä kerta katsellut murrosta laudoituksessa. Ja päätös oli sama: +varas oli siellä ollut. Pappi oli tosin sanonut että rahat oli hänen +luonaan, mutta pappi oli myöskin sanonut: "sillä, joka on aikonut +varastaa, on varkaus sovitettava Jumalan edessä, eikä maailman." -- +Sopikoot sitten siitä! Ja rauhoitettuna kukin meni kotiansa. + +"Tuletko minun kanssani, vai jäätkö tänne?" kysyi pappi, kun hän ja +poika olivat kahden kesken tuvassa. + +"Se on papin vallassa," vastasi Niilo. -- "Jos olen vapaa, niin jään +tänne," lisäsi hän nöyrästi, ja hän loi silmänsä maahan, sillä hän ei +voinut kestää sitä vakaata, tutkivaa katsetta, joka oli häneen luotu. + +"Oletko rangaistusta ansainnut?" kysyi pappi. + +"Olen," kuiskasi nuorukainen. Mutta samassa tyttö tuli esiin nurkasta +ja asettui hänen viereensä. Oli sama surullinen katse, joka luotiin +nuorukaiseen, sama luottavainen ryhti, joka oli valmis jakamaan kaikki, +tulkoon elämä tai kuolema! + +"Jää sitte sinne kussa olet," sanoi pappi surumielisesti; "ei vesi ja +leipä suljetun oven takana, tahi kahleet jaloissa, sovita pahantekijää +Jumalan kanssa -- sellaisissa siteissä moni hairaus kehittyy paheeksi +ja moni arkamaisuus valheeksi. -- Taivaan Jumalalla on myöskin kahleita +ja suljetuita ovia ja vartijan silmiä, joita ei kukaan voi peittää, -- +rupea hänen vangiksensa ja palvele uskollisesti vankeus-aikasi loppuun! +-- Kun rikos on sovitettu, tunnet sen kyllä luonnossasi, jos totuutta +rakastat; sillä silloin sinä olet vapaa Jumalan armosta, ja +häväistyksen merkki on poistettu sielustasi. Se on se tie, jonka minä +voin sinulle osoittaa, uskallatko vaeltaa sitä?" + +"Uskallan," vastasi nuorukainen ja katsoi vakaasti pappia silmiin. + +"Jumala sinua rohkaiskoon," kuiskasi pappi ja kääntyi hänen luotaan +tyttöön. "Ja sinä aiot ruveta hänelle kumppaniksi?" sanoi hän tälle. + +"Minä kyllä ajattelin toisin, mutta nyt en tiedä parempaa," sanoi tyttö +ja katsoi lempeästi nuorukaisen silmiin. + +"Hyvä, kun kaksi yhtyy rakkaudessa, niin se vähentää vaivaa, -- mutta +ei velkaa," sanoi pappi varoittavasti. + +Sitten hän meni, ja nämä kaksi jäivät yksin kuolleen kanssa. He +valvoivat yhdessä ja sydän antautui niin hellästi sydämmelle, että +tunnustus ja katumus -- suru ja uskallus virtasi yhdestä sielusta +toiseen ja loi saman ajatuksen ja päätöksen sitä elämää varten, joka +heidän edessään oli. + + * * * * * + +Kymmenen vuotta kului tämän päivän jälkeen. Se oli kova aika Niilolle +ja hänen uskolliselle vaimolleen; sillä epäluulo väijyi kauan aikaa +hänen tiellään niinkuin tulenkipinät heinäpieleksen ympärillä, -- hän +oli aina levoton, eikä milloinkaan oikein turvallinen. Se rikos, mihin +hän tiesi olevansa vikapää, vaivasi häntä sitä paitsi salaa, ja minkä +päivä helpoitti työllä ja elämäntoivolla, sen yö riisti häneltä +asettumalla hiljaiseksi todistajaksi hänen häpeäänsä. Uurros ja rikki +murrettu laudoitus ammoittivat vielä kuin avonaiset, paranemattomat +haavat vanhan rakennuksen seinässä; Niilo tahtoi niin, vaikka hänen +vaimonsa hartaasti pyysi että hän peittäisi nuo ikuiset soimauksen +aiheet. Ihmiset sitä vastoin eivät mitään siitä puhuneet, vaikka he yhä +edelleen käytöksessään Niiloa kohtaan olivat hiukan varovaisia. Niilo +oli hiljainen, umpimielinen mies, joka ei ketään loukannut; mutta +kuitenkin maine kuulumattomasti hiipi hänen jälkeensä, missä hän vaan +kulki, ja oli jo edeltäpäin saapuvilla, mihin hän vaan tuli, -- ja +vaikka Niilo rohkeasti kulki tietään, kohtasi tämä häntä niinkuin kylmä +tuulahdus näkymättömästä aukosta, ja hän katseli jälkeensä sen perään, +niinkuin ihminen, joka pimeässä silmillään hakee kummitusta. + +Mutta kymmenen vuotta oli, niinkuin jo sanottiin, kulunut tästä +sunnuntaista. Se elämä, jota Niilo oli elänyt, oli tullut tasaiseksi, +salaiseksi velan suoritukseksi -- ja tätä maksua oli aina vaadittu, +yhtä salaa mutta tarkoin viimeiseen ropoon saakka! + +Sitten tuli vihdoin helpommat ajat. Aika kului ja olot muuttuivat; +uutta väkeä tuli naapuristoon ja vanhat kuolivat. -- Silloin Niilosta +tuntui kuin se piiri, jossa hän oli, kävisi yhä leveämmäksi, yhä +valoisammaksi; -- ei tuntunut enää tuulahduksia ikäänkuin kätketystä +aukosta, vaan raitis ilman-virta ikäänkuin monesta avoinna olevasta +ovesta! Oliko hän nyt vapaa? -- Mutta vaikka Niilo ei saanutkaan +suoranaista vastausta tähän, niin tuli kuitenkin "on" häntä vastaan +ikäänkuin tuhansien ihmisten suusta! + +Kevät heräsi hänen ympärillään ja kaikki nuo kukoistavaiset nuput +ilahuttivat häntä, -- tuli lintuparvia, ja kaikki visertelevät +pikkukielet lauloivat hänelle, -- tuli paljon väkeä kirkonkokouksiin, +ja kaikilla oli ystävällinen sana ja tervehdys hänelle; -- mutta tuli +vieläkin rikkaampi vapauden sanoma hänelle ja _hänen vaimollensa_, joka +oli taistellut vankeus-ajan kolkkoa taistelua hänen kanssaan; sillä +vaimo sai pojan -- se oli toivo, jota ei kumpikaan heistä ollut +maininnut, vaan josta he huokaen hiljaisuudessa olivat luopuneet! -- Ja +silloin Niilo tuli niin iloiseksi, että hän antoi hajoittaa koko sen +puolen rakennuksesta, jossa uurrokset olivat, ja teki koko rakennuksen +entistä suuremmaksi, rakennutti ulkohuoneet takapuolelle pihaa ja +teetti aitauksen koko tilan ympärille -- niin pitkälle kuin kaksisataa +taalaria riitti! Ja sitten hän pani talon nimeksi "Sörlien", eräissä +suurissa kemuissa, joita hän piti kaikille tuttavilleen. + + * * * * * + +Mutta uusi nimi jäi kuitenkin hänen pojalleen -- oli niin mukavaa +käyttää vanhaa nimeä! Niin se jäi hänelle niinkuin vankilan ilman +vaikuttama kalpeus, joka ei milloinkaan vangista luovu -- ja Olinan +perillinen nimitettiin Murtoreijän Niiloksi kuolinpäiväänsä saakka. + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Uusia kertomuksia, by Magdalena Thoresen + +*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK UUSIA KERTOMUKSIA *** + +***** This file should be named 34809-8.txt or 34809-8.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + http://www.gutenberg.org/3/4/8/0/34809/ + +Produced by Tapio Riikonen + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License (available with this file or online at +http://gutenberg.org/license). + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation web page at http://www.pglaf.org. + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at +http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at +809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email +business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact +information can be found at the Foundation's web site and official +page at http://pglaf.org + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit http://pglaf.org + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including checks, online payments and credit card donations. +To donate, please visit: http://pglaf.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + http://www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. diff --git a/34809-8.zip b/34809-8.zip Binary files differnew file mode 100644 index 0000000..06a761d --- /dev/null +++ b/34809-8.zip diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..9c416fc --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #34809 (https://www.gutenberg.org/ebooks/34809) |