diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 24445-8.txt | 10462 | ||||
| -rw-r--r-- | 24445-8.zip | bin | 0 -> 187051 bytes | |||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
5 files changed, 10478 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/24445-8.txt b/24445-8.txt new file mode 100644 index 0000000..73724c5 --- /dev/null +++ b/24445-8.txt @@ -0,0 +1,10462 @@ +The Project Gutenberg EBook of Elämän tarina, by Guy de Maupassant + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + + +Title: Elämän tarina + +Author: Guy de Maupassant + +Translator: Martti Wuori + +Release Date: January 28, 2008 [EBook #24445] + +Language: Finnish + +Character set encoding: ISO-8859-1 + +*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ELÄMÄN TARINA *** + + + + +Produced by Tapio Riikonen + + + + + + +ELÄMÄN TARINA + +Kirj. + +Guy de Maupassant + + +Suomentanut Martti Wuori + + +Kustannusosakeyhtiö Ahjo, Helsinki, 1918. + + + + +I. + + +Saatuaan matkalaukkunsa kuntoon, meni Jeanne ikkunan luo, mutta sade ei +vain ollut tauonnut. Koko yön oli rankkasade rapisten piessyt +ikkunaruutuja ja kattoja. Matala, vettä tulvillaan oleva taivas näkyi +kuin haljenneen, tyhjentäen kaiken sisällyksensä maan päälle, liuottaen +sen liemeksi, sulattaen sen kuin sokerin. Tuulenpuuskat henkäilivät +painostavan lämpiminä. Yli äyräittensä paisuneiden ojien kohina täytti +autiot kadut, ja talot imivät kuin sienet itseensä kosteuden, joka +tunkeutui niiden sisään, saaden seinät kellareista ullakkoihin asti +hikoilemaan. + +Jeanne, joka edellisenä päivänä oli päässyt luostarikoulusta ja nyt +vihdoinkin oli kokonaan vapaa ja valmis ottamaan haltuunsa elämän +onnen, josta hän niin kauan jo oli unelmoinut, pelkäsi, että isänsä +kieltäytyisi lähtemästä matkalle, ellei ilma kirkastuisi, ja siksi hän +nyt jo sadannen kerran aamusta lähtien tarkasteli taivaan rantaa. + +Sitten hän huomasi, että oli unohtanut panna almanakkansa +matkalaukkuunsa. Hän otti seinältä kuukausiin jaetun pienen +pahviliuskan, jossa kuvan keskellä oli kultaisilla numeroilla kuluva +vuosiluku 1819. Sitten pyyhkäisi hän lyijykynällä yli sen neljä +ensimmäistä saraketta ja merkitsi viivalla jokaisen pyhimyksen nimen +toukokuun 2:een päivään saakka, jona päivänä hän oli luostarikoulusta +päässyt. + +Oven takaa kuului ääni: "Jeannette!" + +Jeanne vastasi: "Tule sisään, isä!" Ja hänen isänsä ilmestyi ovelle. + +Paroni Simon-Jacques Le Perthuis des Vauds oli edellisen vuosisadan +aatelismiehiä, omituinen ja hyväluontoinen ihminen. Intomielisenä +J.-J. Rousseau'n oppilaana hän oli rakastajan tavoin kovin ihastunut +luontoon, vainioihin, metsään ja eläimiin. + +Synnynnäisenä ylimyksenä hän vihasi vaistomaisesti vuoden 1793 +tapahtumia; mutta luonnonlaadultaan ajattelijana ja kasvatukseltaan +vapaamielisenä hän inhosi tyranniutta loukkaamattomalla ja +korupuheisella vihan tunteella. + +Hänen suurin voimansa ja suurin heikkoutensa oli hänen hyvyytensä, +jolla ei ollut riittävästi käsivarsia hyväilemiseen, antamiseen, +syleilemiseen, hyvyys, kuin Luojan, säännötön, vastaansanomaton, aivan +kuin tahdon hermo hänellä olisi ollut turtunut, aivan kuin joku aukko +olisi ollut hänellä tarmossa, hyvyys, joka oli melkein kuin pahe. + +Teorian miehenä hän oli keksinyt kokonaisen kasvatussuunnitelman +tytärtään varten haluten tehdä hänet onnelliseksi, hyväksi, suora- ja +helläluontoiseksi. + +Kahdenteentoista ikävuoteensa asti oli tyttöä pidetty kotona, ja sitten +oli hänet, vastoin äitinsä kyyneleitä, pantu Sacré-Coeur'in +luostarikouluun. + +Isä oli pitänyt häntä siellä lujasti lukittuna, kuin luostariin +suljettuna ainakin, jättäen hänet tietämättömäksi ihmisten oloista. Isä +halusi saada tyttärensä sieltä seitsemäntoista vuoden iässä siveänä +neitseenä, voidakseen itse kastaa hänet jonkinlaiseen jälkirunouden +kylpyyn, voidakseen ulkona maalla, viljavien vainioiden keskellä, avata +hänen sielunsa, haihduttaa hänen turtuneen tietämättömyytensä, +näyttämällä hänelle luonnon suoraa rakkautta, eläinten yksinkertaista +hellyyttä, elämän lain ylevää puhtautta. + +Nyt Jeanne tuli luostarikoulusta säteilevänä, täynnä elämän nestettä ja +onnen himoa, valmiina kaikkiin iloihin, kaikkiin sattuman tarjoamiin +hurmaaviin tilaisuuksiin, jotka hän jo hengessään oli nähnyt +joutohetkinään, pitkinä öinä, toiveittensa yksinäisyyteen uponneena. + +Ulkomuodoltaan hän oli kuin joku Veronesen maalaama kuva hohtavine +vaaleine hiuksineen, jotka tuntuivat ottaneen värin hänen hipiästään, +tuosta ylimyksen hipiästä, joka hiukkasen vain vivahti ruusunpunaiselle +ja oli kevyen untuvan varjostama. Sitä saattoi pitää vaaleana +samettina, joka kuulteli esiin vain silloin kuin aurinko sitä +säteillään hyväili. Hänen silmänsä olivat siniset, himmeän siniset kuin +kuvilla hollantilaisissa porsliinimaalauksissa. + +Vasemmanpuoleisessa sieraimen siivessä oli hänellä pikkarainen +kauneuden-merkki, oikealla puolella leuassa toinen, jossa oli muutamia +hienoja karvoja, siihen määrin hänen ihonsa värisiä, että niitä tuskin +huomasikaan. Kasvultaan hän oli kookas, rinta oli hänellä täyteläinen, +vartalo solakka ja notkea. Hänen kirkas äänensä tuntui toisinaan liian +terävältä, mutta hänen raikas naurunsa levitti iloa hänen ympärilleen. +Usein oli hänellä tapana teeskentelemättömällä liikkeellä nostaa +molemmat kätensä ohimoilleen ikäänkuin silittääkseen hiuksiaan. + +Jeanne juoksi isäänsä vastaan ja syleili ja suuteli häntä. + +-- Lähdemmehän sittenkin, isä? -- kysyi hän. Hänen isänsä hymähti, +ravisteli jo harmaantuvia, pitkiä hiuksiaan, ja ojensi kätensä ikkunaa +kohti. + +-- Mitenkä luulet voitavan lähteä matkalle tällaisella ilmalla? + +Mutta tytär rukoili häntä mielistellen ja innokkaasti: + +-- Voi, lähtekäämme, isä! Jälkeen puolen päivän on varmaan jo kaunis +ilma. + +-- Äitisi ei siihen suostu millään ehdoin. + +-- Kyllä, varmasti, minä saan hänet suostumaan. + +-- No, jos sinä hänet taivutat, niin minä puolestani olen valmis. + +Ja Jeanne hyppäsi juoksujalassa paronittaren huonetta kohti, sillä hän +oli odottanut tätä lähtöpäivää yhä kasvavalla kärsimättömyydellä. + +Siitä saakka kuin oli tullut Sacré-Coeur'in luostarikouluun ei Jeanne +ollut Rouen'ista liikkunut minnekään, sillä hänen isänsä ei ollut +myöntänyt hänelle minkäänlaisia huvituksia ennen hänelle määräämäänsä +ikää. Vain kaksi kertaa oli hänet otettu mukaan Parisiin, mutta sehän +oli kaupunki sekin, ja tyttö haaveksi vain maalle pääsyä. + +Nyt oli hän pääsemäisillään kesää viettämään heidän maatilalleen +Peuples'iin, vanhaan perhekartanoon, joka sijaitsi meren rannalla +likellä Yport'ia, ja siellä uskoi hän löytävänsä ääretöntä iloa +vapaasta elämästä laineiden liepeillä. Lisäksi oli päätetty, että hän +saisi omakseen tuon hovin, asuakseen siellä pysyväisesti, sitten kuin +joutuisi naimisiin. + +Sade, jota taukoamatta oli kestänyt edellisen päivän illasta saakka, +oli nyt hänen elämänsä ensimmäinen suuri suru. + +Mutta kolmen minutin kuluttua hän palasi juosten takaisin äitinsä +huoneesta ja huusi niin, että koko talo kaikui: + +-- Isä, isä, äiti suostui; anna valjastaa hevoset! + +Veden tulva ei vain laannut, vaan tuntui lisääntyneen melkein +kaksinkertaiseksi, silloin kuin vaunut ajoivat portaiden eteen. + +Jeanne oli jo valmis astumaan ajoneuvoihin, kun paronitar laskeutui +alas portaita toiselta puolen puolisonsa, toiselta isokasvuisen sisäkön +tukemana, joka oli väkevä ja roteva kuin mies. Tämä tyttö oli +normandialainen, Caux'n seudulta kotoisin, ja näytti vähintään +kahdenkymmenen vuotiaalta, vaikka oli korkeintaan yhdeksännellätoista. +Talossa häntä pidettiin melkein kuin toisena tyttärenä, sillä hän oli +ollut Jeannen rintasisar. Hänen nimensä oli Rosalie. + +Tytön päätehtävänä muutoin oli talutella emäntäänsä. Tämä oli jo +muutaman vuoden ajan tavattomasti lihonut sydänvian tähden, jota hän +lakkaamatta valitteli. + +Paronitar saapui kovin hengästyneenä vanhan kartanon portaikolle, loi +katseensa pihalle, jossa vesi valui virtanaan ja mutisi: + +-- Ei ole todellakaan viisasta lähteä. + +Hänen miehensä, yhä hymyillen, vastasi: + +-- Itsepä niin tahdoit, rouva Adélaïde. + +Kun hänen vaimollaan oli tuo komea nimi Adélaïde, niin paroni aina +lisäsi sen eteen sanan "rouva" äänensävyllä, josta kajahti hieman +ivallista kunnioitusta. + +Sitten paronitar lähti astumaan ja nousi vaivoin ajoneuvoihin, joiden +kaikki vieterit taipuivat. Paroni kävi istumaan hänen viereensä, ja +Jeanne ja Rosalie asettuivat etupenkille selin hevosiin. + +Keittäjätär Ludivine toi joukon päällysvaatteita, jotka pantiin +polville, ja lisäksi kaksi koria, jotka kätkettiin jalkoihin; sitten +kiipesi hän ajomiehen istuimelle ukko Simonin rinnalle ja kääriytyi +isoon peitteeseen, jolla verhosi kokonaan päänsäkin. Ovenvartija +vaimoineen tuli sanomaan hyvästi ja sulki vaunujen oven. Heille +annettiin viimeiset määräykset matkatavaroista, joiden oli seurattava +kärryillä perässä. Ja sitten lähdettiin matkalle. + +Ajaja, ukko Simon, istui pää painuneena ja selkä kumarassa sateessa +hyykistyen kolmella kauluksella varustetun päällystakkinsa peittoon. +Sadekuurot pieksivät yhä armottomasti ruutuja ja vesi valui tietä +pitkin virtanaan. + +Hevosten nopeasti laukatessa pyörähtivät vaunut rantakadulle, +sivuuttivat rivittäin seisovat suuret laivat, joiden mastot, reivit ja +köydet surullisina kuin lehdettömät puut kohosivat kohti vetistä +taivasta, ja kääntyivät sitten Mont Riboudet'n bulevardille. + +Pian vaunut sitten saapuivat ulos kedolle, jossa siellä täällä, oksat +riipuksissa, raukeana ja sumuun uponneena seisoi yksinäinen salava. +Kuului vain hevosten kavioiden kapse pyöräin painaessa lätäköistä +säteinä räiskähtäviä kuvioita. + +Ei kukaan puhunut mitään; mieli tuntui yhtä märältä kuin maakin. Äiti +oli kumartunut taaksepäin ja nojasi päätänsä vaunujen seinään silmät +ummessa. Paroni tarkasteli synkin silmin yksitoikkoisia, kosteita +maisemia. Rosalie, jolla oli joku käärö polvillaan, oli vajonnut, kuin +rahvaan lapset ainakin, omiin puoleksi itsetiedottomiin mietteisiinsä. +Mutta Jeanne tunsi tuosta lämpimästä kosteudesta elpyvänsä eloon kuin +sisällä säilytetty kasvi, joka on tuotu ulkoilmaan, ja hänen +ylenpalttinen ilonsa loi kuin tiheä puun lehvä alakuloisen varjon hänen +sydämeensä. Vaikk'ei hän mitään puhunutkaan, niin oli hänellä kuitenkin +halu laulaa, kurottaa ulos kätensä ottaakseen kouransa täyteen vettä +juodaksensa sen siitä, ja hän nautti hevosten kiivaasta juoksusta, +maisemien surkeasta näöstä ja siitä tunteesta, että tiesi olevansa +suojassa tässä vedentulvassa. + +Ja ankarassa sateessa kohosi molempien hevosten kiiltävistä lanteista +höyrypilvi aivan kuin kiehuvasta vedestä. + +Paronitar vaipui vähitellen uneen. Hänen kasvonsa, joita reunusti kuusi +riippuvaa, säännöllistä hiuskiehkuraa, kävivät veltoiksi, leväten +pehmeästi hänen kaulansa kolmella suurella aallolla, joiden viimeiset +mainingit katosivat hänen rintansa ulappaan. Hänen päänsä, joka kohosi +jokaisesta hengenvedosta, vaipui jälleen paikoilleen, ja hänen poskensa +pullistuivat, samalla kuin hänen raollaan olevien huuliensa lomasta +lähti äänekäs kuorsaus. Hänen miehensä kallistui häntä kohti ja pani +hiljaa hänen käsiensä väliin, jotka olivat ristissä hänen kookkaan +vatsansa ympärillä, pienen nahkalaukun. + +Tämä kosketus herätti paronittaren, ja hän katseli tuota esinettä +himmeällä, keskeytyneen unen tylsistyttämällä katseella. Laukku putosi +maahan ja aukeni. Kulta- ja setelirahoja varisi vaunun pohjalle. +Paronitar heräsi nyt kokonaan ja hänen tyttärensä ilo puhkesi pitkään +naurunpuuskaan. + +Paroni kokosi rahat ja laski ne paronittaren syliin sanoen: + +-- Kas siinä, rakas ystäväni, mitä on jäljellä moisiostani Élétot'sta. +Möin sen voidakseni toimittaa korjaustöitä Peuples'issa, jossa tästä +lähtien tulemme usein oleskelemaan. + +Paronitar sai luetuksi kokoon kuusituhatta neljäsataa frangia ja pisti +rahat rauhallisesti taskuunsa. + +Se oli jo yhdeksäs näin myyty maatila niistä kolmestakymmenestä +yhdestä, jotka heidän vanhempansa olivat heille perinnöksi jättäneet. +Heillä oli kuitenkin vielä noin kaksikymmentätuhatta livres'ea +vuotuisia korkoja maista, jotka hyvin hoidettuina helposti olisivat +voineet tuottaa kolmekymmentä tuhatta frangia vuodessa. + +Koska he elivät yksinkertaisesti, olisivat nämä tulot heille kyllä +riittäneet, ellei talossa olisi ollut reikää, joka oli aina auki: +hyvyys. Se haihdutti rahat talosta kuin aurinko veden soista. Ja ne +vuotivat pois, katosivat, hävisivät, mutta miten, sitä ei kukaan +tietänyt. Alituisesti jompikumpi heistä sanoi: "En tiedä, kuinka lienee +käynyt, mutta olen kuluttanut tänään sata frangia ostamatta kuitenkaan +mitään huomattavaa." + +Tämä kevyt tapa käsitellä rahoja oli muuten heidän elämänsä suurimpia +viehätyksiä, ja siinä kohdin sopivat he toisilleen erinomaisen hyvin, +oikein liikuttavan hyvin. + +Jeanne kysyi: + +-- Onkos minun hovini sitten kaunis? + +Siihen vastasi paroni hilpeästi: + +-- Saatpa nähdä, tyttöseni. + +Vähitellen rankka sade kuitenkin vaimeni ja muuttui vihdoin +usvantapaiseksi, hienon hienoksi ilmassa liiteleväksi vesipölyksi. +Pilvien muodostama katos tuntui kohoavan, vaalenevan, ja yht'äkkiä +lankesi vainioille pilven reiästä, jota ei lainkaan näkynyt, pitkä, +viisto auringon säde. + +Ja kun pilvet halkesivat, näkyi taivaan sininen pohja. Sitten halkeama +suureni aivan kuin vaatetta reväistessä, ja kauniin taivaan puhdas, +kirkas ja syvä siinto aukeni yli maailman. + +Puhalsi raitis ja suloinen tuulen henki, joka oli kuin maan mielihyvän +huokaus, ja kun vaunut kulkivat puistojen tahi metsien läpi, niin +kuului sieltä täältä jo höyheniään kuivattavan linnun hilpeätä +viserrystä. + +Tuli ilta. Kaikki nukkuivat nyt vaunuissa paitsi Jeanne. Kaksi kertaa +pysähdyttiin majataloihin, jotta hevoset saisivat puhaltaa, jolloin +niille syötettiin vähän kauroja ja juotettiin vettä. + +Aurinko oli mennyt mailleen; jostakin kaukaa kuului kellojen soittoa. +Pienessä kylässä sytytettiin lyhdyt ja taivaalla alkoivat tiheässä +tuikkia tähdet. Paikka paikoin näkyi valaistuja taloja, joiden tulet +pilkistivät esille pimeästä. Ja yht'äkkiä ilmestyi vuoren rinteen takaa +kuusten oksien lomitse kuu punaisena, suunnattoman suurena, kuin unen +horroksissa vielä. + +Ilma oli niin lauha, että vaunun ikkunat pidettiin auki. Jeanne lepäsi +nyt unelmiensa raukaisemana, onnellisten näkyjensä tyydyttämänä. +Toisinaan, kun hänen jäsenensä olivat jäykistyneet kauan samassa +asennossa istumisesta, aukaisi hän silmänsä, katsoi ulos, näki +valoisassa yössä jonkun talon puitten vilahtavan ohi tahi jossakin +niityllä jonkun lehmän makaavan ja nostavan päätään. Sitten hän muutti +asentoa ja koetti saada kiinni keskeytyneestä unelmasta; mutta pyörien +lakkaamaton kolina soi yhä hänen korvissaan, uuvutti hänen aivonsa, ja +hän sulki uudelleen silmänsä tuntien sielunsa yhtä runnelluksi kuin +ruumiinsakin. + +Vihdoin pysähdyttiin. Miehiä ja naisia ilmestyi lyhdyt käsissä vaunujen +ovien eteen. Oli tultu perille. Jeanne, joka yht'äkkiä oli herännyt, +hyppäsi tuota pikaa ulos. Hänen isänsä ja Rosalie, joille muuan renki +näytti valkeata, miltei kantaen saattoivat sisään paronittaren, joka +oli aivan menehtymäisillään, valitteli vaivojaan ja lakkaamatta hoki +heikolla, tuskin kuuluvalla äänellä: "Voi, Jumala! Lapsi raukat!" Hän +ei tahtonut mitään juoda, ei mitään syödä, vaan pani maata ja nukkui +heti. + +Jeanne ja paroni söivät illallista kahden kesken. + +He hymyilivät katsellessaan toisiaan ja tarttuivat toinen toisensa +käteen yli pöydän. Heidät valtasi lapsellinen ilo, ja he ryhtyivät +tarkastelemaan talon korjattua rakennusta. + +Se oli korkea ja tilava normandialainen kartano, osaksi talonpoikais-, +osaksi hovirakennus, tehty valkoisista, harmaiksi muuttuneista kivistä, +ja niin avara, että kokonainen suku sopi siellä asumaan. + +Tavattoman iso eteissuoja jakoi rakennuksen kahtia ja ulottui sen läpi +niin, että sen molemmat suuret ovet olivat kummallakin julkisivulla. +Kahdet portaat nousivat tästä eteisestä, muodostaen keskelle aukon, ja +yhdistyivät kerrosta ylempänä sillaksi noiden molempain portaitten +välille. + +Alakerroksessa oikealla oli äärettömän suuri sali. Sen seinät olivat +verhotut matoilla, joiden lehtikuvioissa näkyi lintuja. Huonekalujen +päällys oli kudotusta kankaasta, johon kuvitus oli otettu La Fontainen +saduista, ja Jeanne oikein vavahti ilosta löytäessään tuolin, jota hän +pikku tyttönä oli suuresti rakastanut ja johon oli kuvattu satu ketusta +ja haikarasta. + +Salin vieressä sijaitsi kirjasto täynnä vanhoja kirjoja sekä kaksi +muuta asumatonta huonetta. Vasemmalla oli ruokasali uusine +pöytäkalustoineen, liinavaatteiden säilytyshuone, ruokakamari ja +keittiö sekä pieni erillinen osasto kylpyhuoneineen. + +Välikkö jakoi koko alakerran kahteen osaan. Kymmenen huoneen kymmenet +ovet johtivat tästä käytävästä. Aivan perällä oikealla puolella oli +Jeannen huoneusto. He astuivat sinne sisään. Paroni oli sen vastikään +laitattanut uuteen kuntoon, ottaen yksinkertaisesti käytäntöön +ullakolle jo ammoin joutuneet seinäverhot ja huonekalut. + +Alkuperäiset, sangen vanhat flaamilaiset verhot kansoittivat +sovinnaisilla henkilökuvillaan tämän huoneen seinät. + +Vuoteensa huomattuaan tyttö ihan huudahti ilosta. Kultakin neljältä +kulmalta kannattivat vuodetta, ikäänkuin sen vartijoina, suuret, +pikimustat, tammipuusta veistetyt ja kiiltäviksi vahatut linnut. +Reunustoilla kulki kaksi leveää puuhun veistettyä kukkais- ja +hedelmäkiehkuraa, ja neljä hienosti uurrettua korinttilaispilaria +kannatti ylhäällä kulkevaa ruusu- ja lemmikkikiehkuraa. + +Vuode oli monumentaalisen, mutta samalla sangen siron näköinen, +huolimatta ajan ruskeuttamista sivuistaan. + +Vuoteen peite ja sen yläpuolella oleva "taivas" loistivat vastakkain +kuin taivas ja sen kuvajainen. Ne olivat tehdyt vanhanaikaisesta +tummansinisestä silkistä, jossa tähtinä oli suuria kultalankaisia +liljoja. + +Vuodetta kyllin ihailtuaan Jeanne kohotti kynttiläänsä ja alkoi tutkia +seinäverhoja päästäkseen selville siitä, mitä niihin oli kuvattu. + +Nuori herra ja neito, kumpikin puettuina mitä merkillisimpiin +viheriän-punakeltaisiin vaatteisiin, haastelivat keskenään sinisen puun +alla, josta riippui valkeita hedelmiä. Suuri samanvärinen jänis +pureskeli harmaata ruohoa. + +Aivan näiden henkilöiden yläpuolella, mutta sopivan matkan päässä, +näkyi viisi pientä, suippokattoista majaa, ja ylhäällä, aivan taivaan +rajoilla, seisoi tulipunainen tuulimylly. + +Suuret kukkaisköynnökset kiertelivät koko tämän kuvasarjan ympärillä. + +Kaksi muuta esitystä näytti aivan samanlaiselta kuin tämäkin, paitsi +että taloista nähtiin tulevan ulos neljä pientä, flaamilaiseen tapaan +puettua ihmistä, jotka ojensivat käsivarsiaan taivasta kohden näyttäen +äärimmäisen hämmästyneiltä ja raivostuneilta. + +Viimeinen verho esitti kokonaisen näytelmän. Jäniksen lähellä, joka +tässäkin pureskeli ruohoa, makasi pitkällään kuolleelta näyttävä nuori +mies. Nuori nainen katseli häntä ja lävisti parhaillaan miekalla +rintaansa, ja puun hedelmät olivat muuttuneet mustiksi. + +Jeanne ei voinut ymmärtää näytelmän tarkoitusta, ennenkuin hän +kuvauksen nurkasta keksi mikroskooppisen pienen petoeläimen, jonka +jänis olisi voinut pistää poskeensa yhtä helposti kuin ruohonkorren. Ja +kuitenkin se oli leijona. + +Silloin hän muisti Pyramuksen ja Thisben onnettomuudet, ja samalla kuin +hän hymyili piirrosten yksinkertaisuudelle, hän tunsi olevansa +onnellinen saadessaan elää tämän rakkaustarinan seurassa, joka +lakkaamatta haastoi hänelle hänen rakkaampien toiveittensa kieltä ja +seuloi hänen uniinsa joka yö vanhanaikaista legendanomaista hellyyttä. + +Muussa sisustuksessa yhtyivät mitä erilaisimmat muodot ja makusuunnat. +Ne olivat huonekaluja, jotka jokainen polvi jättää jälkeensä suvun +huostaan ja joiden vaikutuksesta vanhat talot muodostuvat eri +aikakausia esittäviksi museoiksi. Muhkea Ludvig XIV:n tyylinen +kuparilla panssaroitu säilikkö seisoi kahden Ludvig XV:n tyylisen +nojatuolin välissä, jotka yhä komeilivat alkuperäisissä kukallisissa +silkkipäällyksissään. Ruusupuinen kirjoituspöytä seisoi uunia vastassa, +jonka reunustalla oli pyöreän lasikuvun alla empiirityylinen +pöytäkello. + +Se esitti pronssista mehiläispesää, joka riippui neljän marmoripilarin +varassa kultaisia kukkia kasvavan puutarhan päällä. Sangen ohuen +heiluritangon päässä tuli pesän raosta esiin pieni emaljisiipinen +mehiläinen, leijaillen ikuisesti edestakaisin tässä puutarhassa. Kellon +fajanssinen numerotaulu oli sovitettu mehiläispesän kylkeen. + +Kello alkoi lyödä yhtätoista. Paroni syleili tytärtään ja meni sitten +omiin huoneisiinsa. + +Silloin Jeanne kaikkea nyt näkemäänsä kaihoten rupesi levolle. + +Hänen katseensa silmäili viimeisen kerran huoneen eri esineitä; sitten +sammutti hän kynttilän. Mutta päittäin seinää vasten olevan vuoteen +vasemmalla puolen oli ikkuna, josta tulvaili sisään kuunvalo, +levittäytyen kirkkaaksi valoläikäksi lattialle. + +Kuun paiste heijasteli seinillä kietoen Pyramuksen ja Thisben +liikkumattoman lemmentarinan yhä tarunomaisempaan hohteeseen. + +Vastapäätä vuodettaan olevasta ikkunasta Jeanne näki suuren puun, joka +aivan kylpi suloisessa kuunpaisteessa. Hän kääntyi kyljelleen ja sulki +silmänsä, mutta avasi ne jonkun ajan kuluttua uudelleen. + +Hän tunsi vieläkin vaunujen heilahtelua, ja pyöräin jyrinä soi yhä +hänen korvissaan. Hän asettausi ensin aivan liikkumattomaksi, toivoen +lopultakin vaipuvansa uneen. Mutta hänen kärsimätön odottelunsa sai +koko hänen ruumiinsa kiihdyksiin. + +Hänen jalkojaan nyki, ja häneen tuli kuumetta. Silloin hän nousi ylös, +ja avojaloin, paljain käsivarsin ja pitkässä yöpaidassaan, joka teki +hänet aaveenkaltaiseksi, hän astui lattialle, meni valoläikän yli, +avasi ikkunan ja katsoi ulos. + +Yö oli niin valoisa, että näki melkein yhtä selvästi kuin kirkkaalla +päivällä, ja nuori tyttö tunsi jälleen seudun, jota hän oli rakastanut +varhaisimmasta lapsuudestaan alkaen. + +Hänen edessään levittäysi yöllisessä valaistuksessa keltaisena kuin voi +laaja nurmikenttä. Kaksi jättiläiskokoista puuta levitti oksiaan +kumpikin omalla puolellaan rakennuksen edessä, plataani pohjois- ja +lehmus eteläpuolella. + +Aivan laajan nurmikentän äärellä näköala päättyi pieneen +huvimetsikköön. Tämä käsitti viisi riviä jalavia, jotka olivat +istutetut suojaksi myrskyjä vastaan. Vääntyneinä, pyöristyneinä ja +tasaisesti katkenneina kuin katto ne seisoivat meren irrallisia tuulia +vastassa. + +Tämän puistokappaleen halki kulki sekä oikealla että vasemmalla pitkä, +suunnattoman suurten poppelien reunustama kujanne. Näitä sanottiin +Normandiassa _peuples'iksi_, ja ne erottivat herraskartanon kahdesta +siihen kuuluvasta moisiosta, joista toinen oli Couillard-nimisen, +toinen Martin-nimisen perheen hoidossa. + +Näistä poppeleista oli kartano saanut nimensä. Ja näiden rajojen +ulkopuolella levisi laaja viljelemätön tasanko, jossa kasvoi +orjanruusupensaita ja jossa puhuri puhalsi ja rienui yötä päivää. +Siellä sitten maankamara yht'äkkiä katkesi jyrkäksi, sadan metrin +korkuiseksi suoraksi ja valkoiseksi äyrääksi, jonka juurta meren aallot +huuhtelivat. + +Jeanne näki etäällä meren laajan, läikehtivän pinnan, joka tuntui kuin +uinailevan tähtien alla. + +Tähän öiseen hiljaisuuteen kohosivat maan kaikki tuoksut. Ikkunan +edessä kasvava jasmini levitti yhä voimakasta lemuaan, joka +sekaantui vasta puhkeavien lehtien hienompaan tuoksuun. Ja vienot +tuulenhenkäykset lisäsivät siihen suolaisen meri-ilman väkevää makua ja +levän kirpeätä hikeä. + +Nuori tyttö antautui nauttimaan tuoksujen suloa, ja ympäröivä +hiljaisuus rauhoitti häntä kuin raitis kylpy. + +Kaikki eläimet, jotka illan tultua virkoavat ja saavat hämäräperäiselle +elämällensä yön rauhallisuudesta turvan, täyttivät pimeyden hiljaisella +hyörinällä. Suuria lintuja kiiti ääntä päästämättä ilmassa kuin täpliä, +kuin varjoja, näkymättömäin hyönteisten surina hipaisi korvia ja +äänetöntä liikettä huomasi kasteisella ruohikolla tahi autioilla +hiekkaisilla teillä. + +Ainoastaan muutamat alakuloiset sammakot päästivät kuuta kohti lyhyitä, +yksitoikkoisia äännähdyksiään. + +Jeannesta tuntui kuin hänen sydämensä olisi avartunut ja täyttynyt +äänistä, hiljaisista kuin tämä kuutamoilta, ikäänkuin siinä olisi +alkanut väreillä tuhansia erilaisia haluja, noiden öisten hyönteisten +kaltaisia, jotka hyrisivät hänen ympärillään. Hänen mielentilansa +sulautui tähän elävään runouteen. Ja tässä kalpean yön leppoisassa +rauhassa hän tunsi ruumiissaan yliluonnollisia puistatuksia, +käsittämättömäin toiveiden sykähtelyjä, jotakin onnen henkäyksen +tapaista. + +Ja hän alkoi unelmoida rakkaudesta. + +Rakkaus! Se oli jo kahden vuoden ajan täyttänyt hänen sielunsa +lähenemisensä lisääntyvällä levottomuudella. Nyt oli hän vapaa +voidakseen rakastaa, nyt ei tarvinnut muuta kuin vain kohdata sen +esine, mies. + +Minkälainen hän oli oleva? Sitä ei Jeanne tarkalleen tietänyt eikä sitä +edes itseltään kysellytkään. _Hän_ oli vain oleva _hän_, siinä kaikki. + +Jeanne tiesi vain, että oli jumaloiva häntä koko sielustaan ja että hän +oli rakastava Jeannea kaikista voimistaan. He tulisivat kävelemään +yhdessä iltoina kuin tämä siinä valon hohteessa, joka tähdistä sataa. +He tulisivat kävelemään käsikädessä, toisiansa vastaan painautuneina, +kuunnellen toistensa sydämien sykintää, tuntien toistensa käsivarsien +lämpöä, levittäen lempeään kesäyön leppoisaan kuulakkuuteen, siihen +määrin yhdistyneinä, että yksin pelkän tunteensa voimalla helposti +voisivat tunkeutua toistensa ajatusten salatuimpiinkin sopukkoihin. + +Ja tätä olisi kestävä iankaiken, selittämättömän rakkaudentunteen +kirkkaudessa. + +Ja yht'äkkiä Jeannesta tuntui, että mies oli siinä, aivan hänen +vieressään ja äkkiä puistatti omituinen intohimon väristys koko hänen +ruumistaan. Hän pusersi tietämättään käsivartensa rintaansa vastaan +aivan kuin syleilläkseen unelmaansa, ja hänen tuota tuntematonta kohti +käännetyillä huulillaan tuntui jotakin, joka melkein raukaisi hänet +tainnoksiin, aivan kuin kevään henkäys olisi antanut hänelle lemmen +suudelman. + +Yht'äkkiä kuuli hän alhaalla kartanon takana tiellä askeleita yön +hiljaisuudessa. Ja sielunsa hurjassa hurmiossa, intomielisessä +uskossaan mahdottoman mahdollisuuteen, salliman sattumiin, +jumalalliseen aavistukseen ja kohtalon oikkuihin hän ajatteli: "Jospa +se olisi hän?" Ja henkeään pidättäen hän kuunteli kulkijan +määräperäisiä askeleita varmana siitä, että tämä oli pysähtyvä portille +ja pyytävä häneltä vieraanvaraisuutta. + +Kun hän oli mennyt ohi, tuli Jeanne alakuloiseksi pettymyksestä. Mutta +hän käsitti myös toiveestansa syntyneen innostuksen ja hymyili tälle +mielettömyydelleen. + +Sitten antoi hän, hieman rauhoittuneena, mielensä liitää järkevämmän +unelman vuohon, koettaen tunkeutua tulevaisuuteen ja suunnitella +elämäänsä. + +Täällä, tässä rauhallisessa kartanossa, joka valtavana kohosi yli +meren, oli hän asuva miehensä kanssa. Hänellä oli varmaan oleva kaksi +lasta, poika miestään, tytär itseään varten. Ja hengessään näki hän jo +lastensa juoksentelevan nurmikolla plataanin ja lehmuksen välillä isän +ja äidin seuratessa heitä ihastunein silmin ja vaihtaessa keskenään, +heidän päittensä yli, helliä katseita. + +Ja kauan, kauan hän näin unelmoi kuun päättäessä kulkuaan poikki +taivaan ja vaipuessa meren helmaan. Ilma kävi viileämmäksi. Idässä +alkoi taivas vaaleta. Kukko lauloi oikealla olevassa moisiossa ja +siihen toiset vastasivat moisiosta vasemmalta. Niiden käheät äänet +tuntuivat tulevan jostakin hyvin kaukaa kanakopin seinien läpi. Ja +taivaan äärettömältä kannelta, joka huomaamatta oli valjennut, +sammuivat jo tähdet. + +Vähäinen linnun ääni piipahti jostakin. Viserrystä, alussa arkailevaa, +kuului puun lehvistä; sitten se kävi rohkeammaksi, vilkkaammaksi, +iloisemmaksi, leviten oksalta oksalle, puusta puuhun. + +Jeanne tunsi yht'äkkiä olevansa kuin kirkastunut, ja kohottaen päänsä, +jonka oli kätkenyt käsiinsä, hän sulki silmänsä, joita huikaisi hohtava +päivän koi. + +Kokonainen vuori purppuran punaisia pilviä, jotka osaksi olivat suuren +poppelikujanteen peitossa, levitti loistettaan yli havahtuneen maan. + +Ja verkalleen, hajoittaen hehkuvat pilvet, sirotellen tulta puihin, +tasangoille, valtamerelle, yli kaiken ilmojen lakeuden, ilmestyi +taivaalle ääretön, liekehtivä päivän kehrä. + +Jeanne tunsi aivan hullaantuvansa onnesta. Hurmaava ilon tunne, tuon +luonnon loiston herättämä ääretön ihastus valtasi hänen sydämensä, +raukaisi sen. Siinä oli hänen aurinkonsa, hänen päivänsä koi, hänen +elämänsä aamu, hänen toiveittensa nousu! Hän ojensi käsivartensa kohti +tuota säteilevää avaruutta, tuntien halua syleillä itse aurinkoa. Hän +tahtoi puhua, huudahtaa jotakin jumalallista niin kuin tämä päivän +valkeneminen, mutta hän oli kuin kivettynyt paikalleen, herpoutunut +innostukseensa. Ja painaen otsansa käsiinsä hän tunsi silmäinsä +täyttyvän kyyneleistä, ja hänen itkunsa oli suloinen. + +Kun hän jälleen kohotti päänsä, oli tuo ihana päivän nousu jo ohitse. +Hän tunsi jo itsekin tyyntyneensä, hieman väsyneensä, aivan kuin +jäähtyneensä. Sulkematta ikkunaa kävi hän pitkälleen vuoteeseensa, +unelmoi vielä hetkisen ja nukkui sitten niin sikeään uneen, ettei kello +kahdeksan aikaan lainkaan kuullut isänsä herätyshuutoa, vaan havahtui +vasta, kun isä astui sisään hänen huoneeseensa. + +Isä tahtoi näyttää hänelle, kuinka kartano, _hänen oma_ kartanonsa, oli +tullut kauniiksi. + +Rakennuksen julkipuolen, joka oli sisämaalle päin, erotti tiestä avara +piha, johon oli istutettu omenapuita. Tämä tie, jota nimitettiin kylän +tieksi, se kun kulki talonpoikain tilusten väliltä, yhtyi noin puolen +peninkulman päässä Havre'sta Fécamp'iin kulkevaan maantiehen. + +Suora lehtikuja johti metsän laidasta aivan portaiden eteen. +Ulkohuoneet, jotka olivat pieniä, rantakivistä tehtyjä olkikattoisia +rakennuksia, seisoivat rivittäin molemmin puolin pihaa, kummankin +moision rajaojan reunoilla. + +Katot olivat uudelleen laitetut, kaikki puusepän työt korjatut, seinät +paikatut, huoneisiin pantu uudet seinäpaperit, koko sisusta uudelleen +maalattu. Ja vanhalla, tummentuneella asuinrakennuksella oli nyt, kuin +mitkäkin täplät, uudet, hopeanhohtavat, valkoiset ikkunaluukkunsa ja +verekset rappauksensa suurella, harmahtavalla julkipuolellaan. + +Toinen julkipuoli antoi merelle päin, joka näkyi etäällä pensaikon ja +tuulen riipimien jalavain muodostaman seinämän yli. + +Käsikädessä tarkastelivat Jeanne ja paroni kaikkea, yhtäkään nurkkaa +sivuuttamatta. Sitten kävelivät he verkalleen pitkin poppelikujanteita, +jotka rajoittivat sitä aluetta, jota sanottiin puistoksi. Puitten +välissä nurmi levittäytyi vihreinä mattoina. Ihan perällä sijaitseva +pensasmetsä oli hurmaava pienine kiertelevine polkuineen, joita +reunustivat lehtiaitaukset. Yhtäkkiä lähti sieltä jänis loikkaamaan, +pelästyttäen nuorta tyttöä, ja puikki sitten mäen rinnettä myöten, +kadoten ruohikkoon meren äyräälle. + +Aamiaisen jälkeen, kun rouva Adélaïde vieläkin väsyneenä halusi +levähtää, esitti paroni Jeannelle kävelyä Yport'iin saakka. + +Ja he lähtivät kulkien ensin Étouvant'in kylän kautta, jossa Peuples +sijaitsi. Kolme talonpoikaa tervehti heitä aivan kuin olisivat olleet +vanhoja tuttuja. + +Sitten he tulivat metsään, joka kaltevana laskeutui meren rantaan +pitkin kiertelevää notkoa. + +Kohta näkyi jo Yport'in kylä. Ovien kynnyksillä istui siellä +vaatteitaan paikkaillen naisia, jotka heitä katselivat. Luisuva kylän +raitti, jonka keskellä juoksi puro, ja talojen edessä viruvat romuläjät +levittivät kirpeätä suolaveden hajua. Ruskeita verkkoja, joihin sinne +tänne oli jäänyt kiiltäviä, pikku hopearahain näköisiä suomuksia, +riippui kuivamassa talorähjäin ovissa, joista tunkeutui ulos +suurilukuisten, yhdessä ainoassa huoneessa ahtaasti majailevain +perheitten lemua. + +Muutamia kyyhkysiä käveli puron vartta ruokaansa etsien. + +Jeanne katseli tätä kaikkea uteliaana ja ihmetellen kuin jotakin +teatterilaitetta. + +Mutta yhtäkkiä, erään talon nurkasta kääntyessä, näki hän meren, joka +sinertävänä ja iloisen kiiltävänä levisi hänen eteensä silmän +siintämättömiin. + +He pysähtyivät rantaäyräälle katselemaan. Purjeita, valkoisia kuin +linnun siivet, näkyi meren selällä. Oikealla ja vasemmalla kohosi +äärettömän jyrkkä äyräs. Toisella kädellä pysähdytti heidän katseensa +niemeke, toisella taas ulottui rannan juova äärettömän kauas +häipyäkseen lopulta näkymättömäksi viivaksi. + +Satama ja taloja näkyi eräästä läheisestä rannan halkeamasta; ja pieni +maininki kantoi meren laidalle vaahtoröyhelöä, hiljaa loiskahdellen ja +lipuen rantakiville. + +Asukkaiden alukset, jotka olivat vedetyt pyöreistä kivistä tehdyille +veneteloille, lepäsivät kyljellään kääntäen päivää kohti tervatut +pyöreät poskensa. Muutamat kalastajat laittoivat niitä kuntoon illaksi, +kun tuli nousuvesi. + +Eräs kalastaja tuli kaupittelemaan kaloja, ja Jeanne osti yhden +kampelan, jonka itse tahtoi kantaa Peuples'iin. + +Sama mies tarjosi palvelustaan purjehdusmatkoja varten ja mainitsi +monta kertaa nimensä, että se hyvin painuisi mieleen: "Lastique, +Josephin Lastique". + +Paroni lupasi pitää sen muistissaan. + +Ja sitten he lähtivät kotia päin. + +Kun ison kalan kantaminen alkoi Jeannea väsyttää, pisti hän sen +kiduksien läpi isänsä kepin, jonka päihin kumpikin sitten tarttui +kiinni, ja siten he astuivat iloisesti ylös mäkeä, rupatellen kuin +kaksi lasta, pää pystyssä ja silmät säteilevinä kantaen kampelaa, joka +vähitellen alkoi heidän käsivarsiaan uuvuttaa, ja jonka paksu pyrstö +laahasi maata pitkin. + + + + +II. + + +Jeannelle koitti nyt hurmaava, vapaa elämä. Hän lueskeli, haaveili ja +kuljeskeli yksinään ympäristössä. Hän harhaili hitain askelin pitkin +teitä unelmiinsa vaipuneena tahi juoksenteli keikkuen luikertelevissa +laaksoloissa, joiden rinteiden molempia harjanteita orjanruusut +kattoivat kuin kultapäähine ikään. Niiden väkevä ja suloinen tuoksu, +joka vielä oli kuumuudesta kiihtynyt, huumasi häntä kuin hehkuva viini, +ja rantaan vierivien laineiden etäinen loiske tuuditti hänen mieltänsä +kuin maininki. + +Toisinaan hän raukeuden painostamana heittäysi loikomaan tiheälle +nurmikolle mäen rinteelle; toisinaan taas, kun hän yht'äkkiä, laakson +käänteessä, lehväin lomitse sattui näkemään palasen meren sineä +säteilevän auringon paisteessa ja purjeen siellä kiitävän taivaan +rannalla, yllätti hänet hurja riemu, kuin aavistuksena hänen päällään +liitelevän, salaperäisen onnen lähestymisestä. + +Rakkaus yksinäisyyteen valtasi hänet tämän suloisen seudun raittiissa +ilmassa ja laajojen taivaan lakeuksien tyynnyttävässä rauhassa, ja +kauan istui hän aina mäkien harjanteilla, missä arat jäniksen pojat +kuppelehtivat melkein hänen jalkojensa juuressa. + +Usein ryhtyi hän juoksemaan rantakallioiden äyräällä, jossa kevyt +merituuli häntä ympäröi, väristen aivan ihastuksesta, kun ei väsymys +häntä siinä vaivannut enemmän kuin kalaa uidessaan tahi pääskystä +lennossaan. + +Kaikkialle kylvi hän muistoja niinkuin siemeniä maahan, niitä muistoja, +jotka kestävät kuolemaan asti. Hänestä tuntui, että hän jätti näiden +laaksojen jok'ikiseen rakoon jotakin omasta sydämestään. + +Hän alkoi innokkaasti ottaa merikylpyjä. Hän ui silmänkantamattomiin +ulos rannasta, sillä hän oli voimakas, rohkea, vaaraa pelkäämätön. +Hänen oli suloista olla raikkaissa, kirkkaissa, sinisissä aalloissa, +jotka häntä kantoivat ja keinuttelivat. Päästyään loitommalle rannasta +hän kääntyi selälleen ja loikoi käsivarret ristissä yli rinnan, katse +suunnattuna taivaan syvään siintoon, jonka väliin nopsasti halkasi +pääskysen lento tahi jossa leijaili jonkun merilinnun valkea haahmo. +Siellä ei kuullut enää muuta ääntä kuin aaltojen etäistä loisketta +rantakiviin ja omituista kaikua maalta päin, joka mainingin mukana +liiteli epämääräisenä, miltei huomaamattomana. Ja sitten hän +kohottautui taas ja kirkui ilosta hurjana räiskyttäen vettä molemmin +käsin. + +Toisinaan, kun hän seikkailuissaan uskalsi edetä liian kauas, tuli vene +häntä sieltä noutamaan. + +Hän palasi kotia kalpeana, nälkäisenä, mutta virkeänä, hilpeänä, +huulillaan hymy ja silmät onnea täynnä. + +Paroni puolestaan suunnitteli suuria viljelystuumia. Hän tahtoi tehdä +kokeita, järjestää uusia yrityksiä ja ottaa käytäntöön uusia koneita, +tuottaa ulkolaisia karjalajeja. Ja osan päivistään käytti hän sitä +varten keskusteluihin talonpoikain kanssa, jotka epäillen näiden +hankkeiden onnistumista puistelivat hänelle päätään. + +Usein läksi hän ulos merelle Yport'in merimiesten seurassa. Katseltuaan +seudun kaikki rotkot, lähteet ja vuorten huiput hän halusi mennä kalaan +tavallisena kalastajana. + +Tuulisina päivinä, jolloin puhuri pullisti purjeet ja kiidätti aallon +harjoilla veneen kaarevaa kupua ja jolloin makrillit sen molemmin +puolin aina meren pohjaan saakka uiskentelivat suurina parvina, piteli +hän jännityksestä vapisevin käsin lankaa, jonka tunsi nykähtelevän niin +pian kuin uistimeen oli tarttunut kala, joka siitä pyrki irtautumaan. + +Kuutamolla kävi hän usein kokemassa verkkojaan, jotka edellisenä +päivänä oli laskenut ulos. Häntä viehätti kuunnella maston narinaa ja +antaa yön raikkaan, viheltelevän vihurin puhaltaa keuhkoihinsa. Ja +kauan risteiltyään löytääkseen poijut, pitämällä merkkinä jonkun +kallion kärkeä, tornin huippua tahi Fécamp'in majakkaa, hän nautti +pysähtymällä paikoilleen, kun nouseva päivä lennätti ensimmäiset +säleensä ja valaisi venheessä hänen pyydystämäinsä kalojen limaisia +rasvaisia vatsoja. + +Jokaisen aterian aikana kertoili hän ihastuneena matkoistaan. Ja äiti +puolestaan ilmoitti hänelle aina, kuinka monta kertaa oli kulkenut +suurta poppelikujannetta, sitä, joka oli oikealla kädellä Couillard'in +moision puolella, toisessa kun ei ollut tarpeeksi aurinkoa. + +Koska äitiä oli kehoitettu "jaloittelemaan", niin oli hän innostunut +kävelyyn, ja niin pian kuin yön viileys vain oli haihtunut, meni hän +ulos, nojautuen Rosalien käsivarteen, kääriytyneenä kappaan ja kahteen +huiviin, päässä musta myssy, jonka ympärille vielä oli kierretty +kudottu liina. + +Näin teki hän lakkaamatta kävelymatkoja suoraan edestakaisin kartanon +nurkan ja metsikön ensimmäisen puun väliä, laahustaen vasenta +jalkaansa, joka oli hieman raskas ja joka oli uurtanut pitkin tietä, +toisen tullen, toisen mennen, kaksi pölyistä vakoa, joista ruoho oli +kuihtunut. Tämän ratansa kumpaankin päähän oli hän antanut laittaa +penkin, ja joka viiden minuutin kuluttua pysähtyi hän, sanoen +kärsivälliselle palvelijattarelleen, joka häntä talutti: +"Levähtäkäämme, kultaseni, minä olen hiukan väsynyt." + +Ja joka ainoan kerran jätti hän jommalle kummalle penkille milloin +pääliinansa, milloin huivin, sitten toisen, sitten myssynsä, sitten +kappansa, ja tästä kaikesta kerääntyi kujanteen molempiin päihin kaksi +suurta vaatekääryä, jotka Rosalie kantoi kotiin toisella vapaalla +käsivarrellaan, kun he menivät sisään aamiaiselle. Ja jälkeen +puolenpäivän teki paronitar taas samoin, kävellen hiukan hitaammin, +levähtäen pitemmän ajan, jopa nukahtaenkin silloin tällöin tunniksi +lepotuoliin, joka hänelle tuotiin ulos. Tätä hän nimitti +"voimisteluksi" samalla tavoin kuin hän puhui sydämensä +"liikakasvannaisesta". + +Eräs lääkäri, jonka neuvoa oli kymmenen vuotta sitä ennen kysytty sen +johdosta, että rouvaa vaivasi hengenahdistus, oli puhunut +"liikakasvannaisesta". Siitä asti oli tuo sana, jonka merkitystä hän ei +ollenkaan käsittänyt, takertunut hänen päähänsä. Alituisesti antoi hän +paronin, Jeannen ja Rosalien tunnustella sydäntään, jonka sykkimistä ei +kukaan enää tuntenut, sillä niin syvälle oli se jo hautautunut hänen +lihavuuttaan paisuneen povensa peittoon, mutta tarmokkaasti vastusti +hän uuden lääkärin tarkastusta peläten, että hänessä löydettäisiin +vielä toisia tauteja. Ja hän puheli tästä "liikakasvannaisestaan" joka +tilaisuudessa ja niin usein, että tuntui kuin tämä tauti olisi ollut +vain hänen erikoistautinsa, kuulunut vain hänelle yksityisesti siihen +määrin, ettei muilla ollut sentapaiseen enää mitään oikeuttakaan. + +Paroni sanoi "vaimoni liikakasvannainen" ja Jeanne -- "äitini +liikakasvannainen" aivan kuin olisivat puhuneet leningistä, hatusta +tahi sateensuojasta. + +Hän oli muuten ollut sangen kaunis nuoruudessaan ja solakampi kuin +liljan varsi. Tanssittuaan kaikkien keisari-ajan sotilaspukuisten +miesten käsivarren varassa oli hän lukenut _Corinne'n_, joka oli +nostanut kyyneleitä hänen silmiinsä, ja siitä saakka kantoi hän +ikäänkuin tuon romaanin leimaa. + +Sitä mukaa kuin hänen vyötäisensä laajenivat sai myöskin hänen sielunsa +runollista lentoa, ja kun lihavuus oli kahlehtinut hänet tuoliin, +kiertelivät hänen ajatuksensa lemmenseikkailujen maailmoita, joiden +sankaritar hän uskotteli olevansa. Niiden joukossa oli muutamia +etuoikeutettuja, jotka olivat hänen unelmiensa erikoisina esineinä +aivan kuin alituisesti uudistettu laulelma, jota käymään kierretty +soittokone soittaa. Kaikki hentomieliset romaanit, joissa puhutaan +vangituista naisista ja pääskysistä, saivat erehtymättä hänen silmänsä +kostumaan. Jopa miellyttivät häntä muutamat Béranger'n rivot laulutkin +niiden kaipuuta sisältävän sävyn tähden. + +Tuntikausia saattoi hän istua hievahtamatta paikaltaan unelmiinsa +vajonneena. Ja tämä hänen asuntonsa Peuples'issa miellytti häntä +äärettömästi senvuoksi, että se loi kehyksen hänen sydämensä +tarinoille, muistuttaen hänelle ympäröivine metsineen, aavoine +lakeuksineen ja läheisine merineen Walter Scottin romaaneista, joita +hän muutamina kuukausina jo oli lueskellut. + +Sadepäivinä hän sulkeutui huoneeseensa katsellakseen, niinkuin hänen +oli tapansa sanoa, "pyhäinjäännöksiään". Ne olivat kaikki hänen vanhoja +kirjeitänsä, hänen isänsä ja äitinsä kirjeitä sekä paronin kirjeitä +siltä ajalta, kun hän oli kihloissa, ynnä vielä muita. + +Ne olivat kaikki suljetut mahonkiseen kirjoituspöytään, jonka nurkkia +koristi vaskiset sfinksit. Ja erikoisella äänellä hän aina lausui: +"Rosalie, kultaseni, tuo minulle _muistojeni_ laatikko!" + +Sisäkkö aukaisi pöydän, otti esille laatikon ja pani sen tuolille +rouvansa viereen, joka ryhtyi kirjeitään lukemaan hitaasti, yksitellen, +vuodattaen niiden päälle silloin tällöin jonkun kyyneleen. + +Toisinaan toimi Jeanne Rosalien sijassa ja talutteli äitiään, joka +kertoili hänelle lapsuutensa muistoja. Nuori tyttö tapasi näistä +entisajan kertomuksista itsensä ja ihmetteli heidän ajatustensa +yhtäläisyyttä, halujensa heimolaisuutta, sillä jokainen sydän +kuvittelee yksin, ennen kaikkia muita, sykähdelleensä sillä lailla sitä +tunteiden tulvaa, joka on saanut sykkimään ensimmäisten ihmisolentojen +sydämet ja on saava väräjämään vielä viimeistenkin miesten, +viimeistenkin naisten sydämet. + +Heidän askeleensa noudattivat kertomuksen hidasta kulkua, jonka +toisinaan ahdistus muutamaksi silmänräpäykseksi keskeytti. Ja silloin +riensi Jeannen ajatus, kiitäen kerrottujen tapahtumain edelle, kohti +riemurikasta tulevaisuutta ja hekkumoi ihanissa toiveissa. + +Kerran jälkeen puolenpäivän, heidän levätessään kujanteen perällä +olevalla penkillä, huomasivat he yhtäkkiä kujanteen toisesta päästä +lihavan papin astuvan heitä kohti. + +Pappi tervehti etäältä, hymyili, tervehti uudelleen ja huudahti: + +-- Rouva paronitar, kuinkas nyt voidaan? + +Se oli paikkakunnan pappi. + +Äiti, joka oli syntynyt suurten filosoofien vuosisadalla ja oli +saanut kasvatuksen vähäuskoiselta isältä vallankumouksen vuosina, ei +käynyt koskaan kirkossa, vaikka hän rakastikin pappeja naisen +uskonnollisuuteen kallistuvalla vaistolla. + +Hän oli kokonaan unhottanut pappinsa, kirkkoherra Picot'n, ja punastui +nyt hänet nähdessään. Hän pyysi anteeksi, ettei ollut ensin käynyt +vierailulla kirkkoherran luona. Mutta hyväluontoinen pappi ei tuntenut +olevansa lainkaan loukattu. Hän katsahti Jeanneen, sanoi hänelle +kohteliaan sanan hänen terveen ulkomuotonsa johdosta, istuutui, laski +hattunsa polvilleen ja pyyhki hikeä otsaltaan. Hän oli hyvin paksu, +hyvin punainen, ja hiki valui hänestä virtanaan. Tuon tuostakin veti +hän taskustaan esille äärettömän suuren, ruudukkaan, hiestä läpimärän +nenäliinansa, jolla kuivasi kasvojaan ja kaulaansa, mutta tuskin oli +tuo kostea liina jälleen joutunut hänen syvään taskuunsa, kun uudet +hikihelmet kihosivat hänen ihostaan ja tippuen hänen suuren vatsansa +pullistamalle takilleen jättivät siihen tarttuneeseen pölyyn pieniä +pyöreitä täpliä. + +Hän oli oikea maalaispappi, iloinen, suvaitsevainen, puhelias kunnon +mies. Hän kertoili kaikenlaisia tarinoita, jutteli paikkakuntalaisista +eikä ollut tietävinään, etteivät nämä hänen seurakuntalaisensa vielä +olleet käyneet kirkossa, paronitar kun sovitti huolimattomuutensa +hämärällä uskonkäsitteellänsä, ja Jeanne oli kovin iloinen, että oli +päässyt vapaaksi luostarikoulusta, jossa häntä hartauden harjoituksilla +oli kylläiseksi ravittu. + +Sitten ilmestyi paroni. Hänen panteistinen uskonsa oli tehnyt hänet +välinpitämättömäksi kirkon opinkappaleille. Hän oli ystävällinen +kirkkoherraa kohtaan, jonka hän jo kauan oli tuntenut, ja pyysi häntä +jäämään päivälliselle. + +Kirkkoherra osasi olla miellyttävä sen luontaisen viekkauden avulla, +jonka antaa sielujen opastaminen kaikkein keskinkertaisimmillekin +miehille, jotka sattuman kautta ovat saaneet tehtäväkseen hallita +vertaisiaan. + +Paronitar osoitti hänelle erikoista suosiotaan, kenties jonkinlaisen +hengenheimolaisuuden vaikutuksesta, joka lähentää toisiinsa kahta +samanlaista luonnetta, koskapa lihavan papin punakka muoto ja lyhyt +hengitys sopivat hänen omalle läähöttävälle turpeudelleen. + +Jälkiruokaan tultua pääsi papin hilpeys valloilleen, ollen sitä oikeaa +riihottomuutta, jonka tapaa iloisten ateriain syötyä tuttavallisessa +seurassa. + +Ja yht'äkkiä huudahti hän aivan kuin joku onnellinen ajatus olisi +pälkähtänyt hänen päähänsä: + +-- Meilläpä on uusi seurakuntalainen, joka minun täytyy teille esittää, +-- varakreivi de Lamare. + +Paronitar, joka tunsi kuin viisi sormeaan paikkakunnan aatelissuvut, +kysyi: + +-- Onko hän de Lamare de l'Eure'n sukua? + +Pappi kumarsi vastaukseksi: + +-- Kyllä, rouva. Hän on viime vuonna kuolleen varakreivi de Lamare'n +poika. + +Silloin alkoi rouva Adélaïde'n puolelta, joka ylitse kaiken rakasti +aatelistoa, sadella kysymyksiä. Ja hän sai kuulla, että tuo nuori mies, +sen jälkeen kuin isän velat olivat maksetut ja perheen sukutila oli +myyty, oli perustanut itselleen pienen kodin yhteen niistä kolmesta +moisiosta, jotka hän omisti Étouvent'in kunnassa. Nämä tilukset +tuottivat kaiken kaikkiaan viisi tahi kuusi tuhatta markkaa korkoa +vuodessa, mutta varakreivi oli luonteeltaan säästäväinen ja järkevä +mies ja päätti elää yksinkertaisesti kahden tahi kolmen vuoden ajan +tuossa vaatimattomassa asunnossa kerätäkseen varoja voidakseen sitten +esiintyä ihmisten ilmoilla semmoisena henkilönä, että saattoi mennä +edullisiin naimisiin velkaantumatta tahi kiinnittämättä tilojansa +lainaa vastaan. + +Pappi lisäsi sitten: + +-- Hän on kovin miellyttävä, säädyllinen ja siivo mies. Mutta hänen ei +ole lainkaan hauska tällä seudulla. + +Paroni sanoi siihen: + +-- Tuokaa hänet, herra kirkkoherra, meille. Ehkäpä häntä silloin +tällöin huvittaisi käydä talossamme. + +Kun kahvin juotua siirryttiin saliin, pyysi pappi lupaa saada tehdä +kävelyn puutarhassa, hän kun näet oli tottunut hieman jalottelemaan +ruuan jälkeen. Paroni meni hänen kanssaan. He kävelivät hiljakseen +pitkin kartanon julkipuolta edestakaisin. Heidän varjonsa, toinen +laiha, toinen pullea, jolla oli sieni päässä, seurasivat heitä milloin +edessä, milloin takana, sikäli kuin he astuivat kuuhun päin tahi siitä +poispäin. Kirkkoherra pureskeli jonkinlaista savuketta, jonka oli +ottanut taskustaan. Ja hän selitteli sen hyödyllisyyttä suoraan kuin +maalainen ainakin. + +-- Se edistää röyhtelemistä, sillä ruuansulatukseni on hitaanlainen. + +Katsahdettuaan sitten taivaalle, jossa kuu kirkkaana vaelsi, lausahti +hän: + +-- Tuo näky ei väsytä koskaan. Ja sitten hän meni sanomaan kartanon +naisväelle hyvästi. + + + + +III. + + +Seuraavana sunnuntaina paronitar ja Jeanne menivät kirkkoon, jonne +heitä ajoi hienotuntoinen kunnioitus heidän kirkkoherraansa kohtaan. + +Jumalanpalveluksen jälkeen he jäivät odottamaan häntä pyytääkseen häntä +tiistaina tulemaan heille aamiaiselle. + +Kirkkoherra tuli sakaristosta erään pitkän, nuoren ja hienon herran +seurassa, joka tuttavanomaisesti käveli käsitysten hänen kanssaan. +Huomattuaan molemmat naiset kirkkoherra teki kädellään iloista +yllätystä osoittavan liikkeen ja huudahti: + +-- Mikä onnenpotkaus! Sallikaa minun, rouva paronitar ja neiti Jeanne, +esitellä teille naapurinne, herra varakreivi de Lamare. + +Varakreivi kumarsi, lausui kauan jo halunneensa tulla näiden naisten +kanssa tuttavaksi ja ryhtyi heidän kanssaan keskusteluun vaivattomasti +kuin hienosti sivistynyt ja seurusteluun tottunut mies ainakin. Hänellä +oli senlaatuinen onnellinen ulkomuoto, josta naiset haaveksivat ja joka +ei ole vastenmielinen miehillekään. Hänen mustat, kähärät hiuksensa +varjostivat hänen sileätä, ruskettunutta otsaansa, ja isot, +säännölliset kulmakarvat, jotka näyttivät miltei kuin laitetuilta, +tekivät hänen tummat silmänsä, joiden valkuainen vivahti hieman +sinertävälle, syviksi ja helläkatseisiksi. + +Hänen tiheät ja pitkät silmäripsensä antoivat hänen katseelleen +senlaatuisen intohimoisen ilmeen, joka saattaa vierassalin korskean +kaunottaren hämille ja panee myöskin palvelijattaren, joka kadulla +myssy päässä kantaa koria käsivarrellaan, kääntymään häneen päin. + +Tuo katseen hurmaava raukeus saattoi uskomaan ajatustenkin syvyyttä ja +antoi erityisen painon hänen pienimmillekin sanoilleen. + +Tiheä, kiiltävä ja hieno pari peitti melkein liian jykevää leukaa. + +He erosivat sanottuaan toisilleen joukon kohteliaisuuksia. + +Herra de Lamare kävi parin päivän kuluttua ensimmäisellä vierailullaan. + +Hänen tulonsa sattui juuri siihen aikaan, kun koeteltiin erästä +kotitekoista penkkiä, joka samana aamuna oli asetettu ison plataanin +juurelle salin ikkunain eteen. Paroni tahtoi, että pantaisiin toinen +vastaavalle paikalle lehmuksen juurelle. Äiti taas, joka ei suosinut +yhdenmukaista järjestystä, pani vastaan. Kun varakreivin mieltä siitä +kysyttiin, niin piti hän paronittaren puolta. + +Sitten puhui varakreivi seudusta, jota hän sanoi hyvin +"kuvanomaiseksi", ja kertoi yksin kävellessään löytäneensä ihastuttavia +näköalapaikkoja. Silloin tällöin, aivan kuin sattumalta, kohtasivat +hänen silmänsä Jeannen katseen. Ja Jeannessa herätti omituisen tunteen +tuo pikainen, äkkiä pois kääntyvä katse, jossa ilmeni hyväilevää +ihastusta ja vilkasta myötätuntoa. + +Herra de Lamaren isä, joka edellisenä vuonna oli kuollut, oli +sattumalta tuntenut juuri herra de Cultaux'n läheisen ystävän, jonka +tytär Jeannen äiti oli, ja tämän tuttavuuden ilmitulo synnytti +loppumattoman keskustelun solmituista avioliitoista, päivämääristä ja +sukulaissuhteista. Paronitar ponnisteli muistiaan, luetteli eri sukujen +nousevia ja laskevia polvia ja kulki eksymättä, erehtymättä läpi noiden +sukujen mutkikkaat sokkelot. + +-- Sanokaahan, varakreivi, oletteko kuullut puhuttavan des Saunoy de +Varfleur'ista, jonka vanhin poika Gontean nai neiti de Coursilin, +erään Coursil-Courvillen, nuorin poika taas minun serkkuni neiti de la +Roche-Aubert'in, joka oli sukua Crisangen kanssa? Herra de Crisange, +nähkääs, oli isäni hyvä tuttava ja tunsi siis varmaan myöskin teidän +isänne. + +-- Kyllä, rouva. Eikö hän ollut juuri se herra de Crisange, joka muutti +muille maille ja jonka poika teki vararikon? + +-- Se sama. Hän kosi minun tätiäni, tämän miehen, kreivi d'Éretryn +kuoltua, mutta tätini antoi hänelle rukkaset sen tähden, että hän +nuuskasi. Tiedättekö, puheen tullen, kuinka Viloise'ien kävi? He +muuttivat Tourainesta 1813 paikoilla heitä kohdanneen onnettomuuden +tähden asettuakseen Auvergne'en, ja sen koommin en ole heistä mitään +kuullut. + +-- Minä luulen, rouva, että vanha markiisi kuoli pudottuaan hevosen +selästä ja että hän jätti jälkeensä yhden tyttären, joka oli naimisissa +erään englantilaisen kanssa, ja toisen joka oli naimisissa erään +Bassollen kanssa, joka kuuluu olleen rikas liikemies ja hänet +vietelleen. + +Näin ilmestyivät lapsuudessa kuullut ja vanhempien sukulaisten +keskusteluista muistiin jääneet nimet uudelleen esille. Ja näiden +perheenjäsenten naimiset muuttuivat heidän ajatuksissaan suuriksi, +tärkeiksi tapahtumiksi. He puhuivat ihmisistä, joita eivät olleet +koskaan nähneet, ikäänkuin olisivat heidät hyvin tunteneet, ja nämä +ihmiset omalla tahollaan puhuivat vuorostaan heistä samalla lailla; ja +he tunsivat kaukaakin toinen toisensa tuttaviksi, melkeinpä ystäviksi, +milt'ei sukulaisiksi pelkästään siitä, että kuuluivat samaan +yhteiskuntaluokkaan, samaan säätyyn, ja että yhtäläistä verta vuoti +heidän suonissaan. + +Paroni, joka luonteeltaan oli kokolailla ujo ja jonka kasvatus ei +soveltunut lainkaan hänen säätynsä henkilöiden maailmankatsomukseen, ei +tuntenut lainkaan sen paikkakunnan perheitä. Sen tähden tiedusteli hän +niistä varakreiviltä. + +Herra de Lamare vastasi: + +-- Oi, näillä seuduin ei ole paljon aatelisia. + +Ja sen hän sanoi semmoisella äänellä kuin jos olisi selittänyt, että +siellä oli hyvin vähän jäniksiä. Sitten antoi hän niistä tarkempia +tietoja. Kolme perhettä ainoastaan siellä asui jotensakin rajoitetulla +alalla: markiisi de Coutelier, joka oli jonkinlainen Normandie'n +aateliston päämies, sitten varakreivi ja varakreivitär de Briseville, +jotka olivat erinomaisen hienoa väkeä, mutta elivät hyvin erillään +muista, ja lopuksi kreivi de Fourville, omituinen umpimielinen pökkelö, +jonka sanottiin kiusaavan vaimoansa kuoliaaksi ja joka eleli +metsästäjänä hovissaan de la Vrillettessä, joka oli rakennettu keskelle +lammikkoa. + +Muutamat nousukkaat, jotka tunkeutuivat heidän joukkoonsa, olivat +ostaneet siellä täällä tiluksia itselleen. Niitä ei varakreivi tuntenut +lainkaan. + +Hän hyvästeli, ja viimeisen katseensa loi hän Jeanneen aivankuin olisi +erikoisemmin, sydämellisemmin ja hellemmin hyvästellyt häntä. + +Paronittaren mielestä oli varakreivi viehättävä ja erittäin "_comme il +faut_". Isä sanoi siihen: + +-- Kyllä, tosiaankin, hän on oikein hyvin kasvatettu nuori mies. + +Hänet kutsuttiin päivälliselle seuraavalla viikolla, ja sitten kävi hän +säännöllisesti talossa. + +Hän tuli useimmiten noin neljän aikaan jälkeen puolenpäivän, tapasi +äidin "kujanteessa" ja tarjosi hänelle käsivartensa "jaloittelemista" +varten. Kun Jeanne oli kotosalla talutti hän paronitarta toiselta +puolelta, ja kaikki kolme astuivat hiljakseen yhdessä kujannetta pitkin +päästä toiseen, edestakaisin, lakkaamatta. Varakreivi ei puhutellut +ollenkaan nuorta tyttöä, mutta hänen silmänsä, jotka olivat kuin mustaa +samettia, kohtasivat usein Jeannen silmät, jotka olivat kuin siniset +helo-piikivet. + +Usein kävelivät he yhdessä paronin kanssa Yport'iin. + +Eräänä iltana heidän ollessaan merenrannalla tuli ukko Lastique heidän +luokseen ja ottamatta hampaistaan piippua, jonka poissaolo olisi +hämmästyttänyt kenties enemmän kuin jos hän olisi ollut ilman nenää, +sanoi: + +-- Tällä tuulella, herra paroni, sopisi huomenna mennä vaikka +Étretat'han asti ja palata sieltä samalla vaivalla. + +Jeanne löi kätensä yhteen: + +-- Niin, isä, etkö tahdo? + +Paroni kääntyi herra Lamaren puoleen: + +-- Tuletteko mukaan, varakreivi? Menemme sinne syömään aamiaista. + +Ja samassa oli matka ratkaistu. + +Päivän noustessa oli Jeanne jo jaloillaan. Hän sai odottaa isäänsä, +joka pukeutui hitaammin, ja sitten lähtivät he matkalle kasteen vielä +ollessa maassa, kulkien ensin ahon poikki ja sitten läpi metsän, joka +kaikui jo lintujen laulusta. Varakreivi ja ukko Lastique istuivat +siellä köysikelan päällä odottamassa. + +Kaksi muuta merimiestä auttoi heitä lähtemään. Hartioillaan laitoja +painaen lykkäsivät he venettä kaikin voimin ja saivat sen vaivoin +liikkumaan eteenpäin kivilaituria myöten. Lastique pani silloin +rasvattuja teloja emäpuun alle, asettui paikalleen ja alkoi pitkään +venytetyllä äänellä laulaa: "Hiiiiop", jonka mukaan miesten yhteisesti +oli ponnistettava voimiaan. + +Kun sitten olivat vierulle päässeet, sai vene yht'äkkiä vauhdin, soljui +pyöreitä mukulakiviä myöten alas, raapaisten niitä aivan kuin olisi +vaatetta reväisty, ja pysähtyi seisomaan veden vaahtoavaan laitaan. +Kaikki kävivät sitten istumaan teljoille, ja ne kaksi merimiestä, jotka +jäivät maihin, survasivat veneen vesille. + +Heikko, tasainen tuuli, joka puhalsi mereltä päin, kareili sen pintaa. +Purje nostettiin ylös, se alkoi pullistua ja vene lähti tasaisesti +kulkemaan aaltojen hiljaa sitä keinuttaessa. + +Ensin purjehdittiin ulommas rannasta. Kaukana silmänsiintämättömissä +painui taivaanranta alas ja yhtyi valtamereen. Maan puolella oikealla +loi korkea rantakallio juurelleen suuren varjon, ja päivänpaisteiset +nurmivierut muodostivat siihen paikoitellen lovia. Tuolta takaa, +Fécamp'in valkoisen rantalaiturin päästä, kohosi ruskeita hattaroita, +tuolla taas edessä omituisen näköinen, pyöristynyt ja päivänläpäisemä +kallio näytti äärettömän isolta norsulta, joka upotti kärsänsä +aaltoihin. Se oli Étretat'n pieni satama. + +Jeanne, joka piteli kädellään veneenlaidasta ja jota aallokon kiikunta +huimasi, katsella tuijotti kaukaisuuteen, ja hänestä tuntui kuin vain +kolme seikkaa koko luomakunnassa olisi ollut todella kaunista: valo, +avaruus ja vesi. + +Kukaan ei puhunut mitään. Ukko Lastique, joka piteli peräsintä ja +purjeköyttä, otti silloin tällöin kulauksen pullosta, joka hänellä oli +kätkettynä penkin alle, poltellen levähtämättä piippunysäänsä, joka ei +näyttänyt koskaan sammuvan. Hänen piipustaan lähti lakkaamatta ohut +sininen savujuova, samalla kertaa kuin aivan samanlainen tuli ulos +hänen suupielestään. Eikä kertaakaan kukaan nähnyt ukon uudelleen +sytyttävän tahi täyttävän tupakalla piipunpesäänsä, joka oli mustaa +mustempi. Toisinaan otti hän sen suustaan kouraansa ja ruiskahutti +samalta puolelta, josta savu oli lähtenyt, mereen pitkän, ruskean +sylkysuihkun. + +Paroni, joka istui keulapuolella, piti silmällä purjetta toimittaen +kansimiehen tehtäviä. Jeanne ja varakreivi istuivat vierekkäin hiukan +hämillään kumpainenkin. Outo voima veti toisiinsa heidän katseensa, +jotka he loivat ylös samalla hetkellä, aivankuin yhteinen tunne olisi +sitä vaatinut, sillä heidän välillään liiteli jo tuo vieno ja +epämääräinen hellä tunne, joka niin helposti syntyy kahden nuoren +välille, kun poika ei ole ruma ja tyttö on kaunis. He tunsivat itsensä +onnellisiksi istuessaan vieretysten, kenties siksi, että he ajattelivat +toinen toisiaan. + +Aurinko kohosi taivaanlaelle ikäänkuin katsellakseen korkeammalta sen +alla leviävää merta, joka kuin veikistellen samalla alkoi verhoutua +hienoon usvaan, auringon säteiden huntuun. Tämä sumu oli kuulakkaa, +matalalla liitelevää, kullanhohtoista, se ei peittänyt mitään, mutta +vaimensi vienosti etäisyyttä. Silloin päivänkehrä lennätti liekkejään +ja alkoi sulattaa hohtavaa sumupilveä, ja sen päästyä täyteen voimaansa +hälveni huntu ja haihtui pois, ja sileänä kuin peili kajasteli meri +päivän valossa. + +Hurmaantuneena kuiskasi Jeanne: + +- Kuinka kaunista! + +Ja varakreivi vastasi: + +-- Niin, se on kaunista! + +Näin herätti tämän aamun heleä kirkkaus ikäänkuin vastakaiun heidän +sydämissään. + +Yht'äkkiä tulivat näkyviin Étretat'n suuret kaaret, jotka kuin kaksi +kallion jalkaa astuvat mereen ja ovat niin korkeat, että alukset voivat +purjehtia niiden väliseen holviin; edellisen edessä kohosi vielä +valkoinen ja terävä kallion kärki. + +Laskettiin maihin, ja sillä välin kuin paroni, joka ensimmäiseksi +hyppäsi veneestä, piteli sitä köydestä kiinni, otti varakreivi Jeannen +syliinsä ja nosti hänet kuivin jaloin maalle. Sitten kulkivat he +vieretysten kovaa kivikkorantaa myöten ylös heidän sydäntensä sykkiessä +tästä pikaisesta halailusta, ja yht'äkkiä kuulivat he ukko Lastiquen +sanovan paronille: + +-- Minun mielestäni olisi tuo koko sievä pari yhtä kaikki. + +Aamiainen, joka syötiin pienessä ravintolassa rannikolla, oli +ihastuttava. Meri oli turruttanut heidän kielensä ja ajatuksensa ja +tehnyt heidät vaiteliaiksi. Ruokapöydässä he kävivät puheliaiksi ja +lavertelivat kuin vapaiksi päässeet koululaiset. + +Tavallisimmatkin asiat synnyttivät heissä ääretöntä iloa. + +Pöytään käydessään kätki ukko Lastique hattuunsa vielä savuavan +piippunsa, mikä herätti naurua. Kärpänen, jota varmaan houkutteli ukon +punainen nenä, yritti useita kertoja istuutua siihen. Ja kun ukko oli +ajanut sen pois, ollen liian hidas saadakseen sen kiinni, lensi se +istumaan ikkunauutimelle, johon sen toiset toverit jo olivat tahroja +jättäneet, ja näkyi sieltä innokkaasti vaanivan äijän hehkuvaa nokkaa +eikä jättänyt sitä rauhaan, ennenkuin palasi siihen uudelleen. + +Joka kerta kun kärpänen tuli takaisin, syntyi kova nauru, ja kun ukko +suutuksissaan kärpäsen kosketuksesta mutisi: "Sekös on hiton +itsepäinen!", niin Jeanne ja varakreivi melkein itkivät naurusta, +vääntelivät itseään ja olivat tukehtua painaessaan suuliinaa suulleen, +etteivät oikein huutaisi. Kun kahvi oli juotu, sanoi Jeanne: + +-- Emmekö menisi hiukan kävelemään. + +Varakreivi nousi paikaltaan, mutta paroni halusi mieluummin levähtää +päivänpaisteessa rannalla ja sanoi: + +-- Menkää, lapsukaiset, tapaatte minut täältä tunnin kuluttua. + +He kulkivat muutamain suoraan riviin rakennettujen mökkien ohitse, ja +sivuutettuaan pienen kartanon, joka muistutti suurenpuoleista moisiota, +saapuivat he soikeaan, puuttomaan laaksoon. + +Merimatka oli kiikunnallaan raukaissut heitä ja järkyttänyt heidän +tavallisen tasapainonsa, suolainen meri-ilma oli heissä synnyttänyt +nälän, aamiainen oli sitten huumannut heidät ja iloisuus jännittänyt +heidän hermonsa. He tunsivat nyt olevansa vallattomia ja heidät valtasi +halu lähteä huimaa vauhtia juoksemaan. Jeannen korvissa humisi, ja +uudet, nopeasti, vaihtuvat tunnelmat sokaisivat hänet kokonaan. + +Aurinko paahtoi heidän päällänsä. Molemmin puolin tietä kasvoi kypsä +vilja, tähkäpäät kuumuudesta painuksissa. Heinäsirkat, joita oli +vehnän, rukiin ja ruohon korret täpöisen täynnä, sirkuttelivat +kimakalla, korvia huumaavalla äänellään minkä jaksoivat. + +Mitään muuta ääntä ei kuulunut hehkuvan taivaan alla, jonka sini +kajasteli kellahtavalta ikäänkuin se olisi ollut yht'äkkiä +muuttumaisillaan punaiseksi kuin metalli, jota tulessa kuumennetaan. + +Huomattuaan etäämpänä oikealla pienen metsän poikkesivat he sinne. +Kahden rinteen väliä kulki siellä kapea kujanne suurien puitten +suojassa, jonka lehvien läpi ei päivä päässyt paistamaan. Homeiselta +tuntuva viileys tuulahti sieltä heitä vastaan, semmoinen kostea ilma, +joka värisyttää ihoa ja tunkee syvälle keuhkoihin. Ruoho ei siellä +kasvanut ilman valoa ja raitista ilmaa, sammal vain peitti maankamaran. + +He astuivat sinne. Jeanne sanoi: + +-- Tuonnehan voimme hiukan istahtaa. + +Siellä oli kaksi vanhaa, lahonnutta puuta ja niitten lomitse pääsi +sille kohtaa päivän valo tulvimaan, niin että maa oli lämmin ja ruohoa +hiukan kasvanut, ja sen seassa kasvoi pieniä valkoisia kukkia, niin +hentoja kuin sumu. Perhosia, muurahaisia, äärettömän suuria hyttysiä, +jotka olivat aivan kuin luurankoja, tuhansia lentäviä hyönteisiä, +leppäterttuja, punaisia ja täplikkäitä, ja muita kaikenvärisiä +sarvipäisiä kovakuoriaisia kuhisemalla kuhisi tässä valaistussa ja +lämpimässä kaivossa, joka oli syntynyt tuohon mädänneitten lehvien +kylmään rotkoon. + +He istuutuivat sinne niin, että heidän päänsä olivat varjossa ja +jalkansa päivänpaisteessa. He katselivat tuota vireätä elämää, jonka +auringonsäde synnyttää, ja ihastuneena huudahti Jeanne: + +-- Kuinka täällä on hyvä olla! Kuinka ihanaa onkaan maalla! On hetkiä, +jolloin tahtoisin olla kärpänen tahi perhonen kätkeytyäkseni kukkasiin. + +He puhelivat itsestään, tavoistaan, mielihaluistaan tuolla hiljaisella, +hellällä äänellä, jolla ihminen kertoo sydämensä salaisuuksia. +Varakreivi sanoi jo kyllästyneensä seuraelämään ja väsyneensä sen +turhanpäiväisyyteen, se kun oli aina yhtä ja samaa. Ei koskaan siinä +tavannut mitään todellista, mitään vilpitöntä. + +Seuraelämä! Sitä olisi Jeanne puolestaan tahtonut oppia tuntemaan, +mutta hän oli edeltäkäsin vakuutettu siitä, ettei se kuitenkaan ollut +maaelämän veroista. + +Ja kuta enemmän heidän sydämensä lähenivät toisiaan, sitä enemmän +nimittivät he toisiaan juhlallisesti "herraksi ja neidiksi", ja sitä +enemmän hymyilivät ja yhtyivät heidän katseensa. Ja heistä tuntui, että +heissä heräsi uudenlaatuinen hyvyys, laajempi hellyyden tunne, +mielenkiinto tuhansiin esineihin, joista eivät koskaan ennen olleet +välittäneet vähääkään. + +He palasivat takaisin. Mutta sillä välin oli paroni mennyt jalkaisin +Chambre-aux-Demoiselles'iin saakka, joka oli eräs rotko ylhäällä +kallion huipulla. Ja he odottivat hänen paluutaan ravintolassa. + +Paroni tuli takaisin vasta viiden aikaan iltasella tehtyään pitkän +kävelymatkan rannikkoa pitkin. + +Sitten noustiin jälleen veneeseen. Tuuli oli myötäinen, mutta heikko, +ja vene kulki verkalleen. Tuulenhenki kävi vitkain ja lämpimin +puhalluksin ja pullisti hetkiseksi vain purjeita, jotka velttoina +roikkuivat mastojen varassa. Sinertävä meri näytti kuolleelta ja +kuumuutensa tyhjentänyt aurinko läheni hiljalleen kiertomatkansa +loppua. + +Meri-ilma turrutti jälleen mielet ja pani kaikki vaikenemaan. + +Vihdoin sanoi Jeanne: + +-- Minun tekisi kovin mieli matkustaa. + +Varakreivi jatkoi: + +-- Niin, mutta on ikävä matkustaa yksin. Täytyy olla ainakin toinen +mukana voidakseen keskustella saamistaan vaikutelmista. + +Jeanne mietti: + +-- Se on totta, mutta minä kävelen kuitenkin mielelläni yksin. On niin +ihanaa haaveksia aivan yksinään. + +Varakreivi katsoi häneen pitkään: + +-- Voi sitä haaveksia kahdenkin. + +Jeanne loi silmänsä maahan. Oliko tuo jonkinlainen vihjaus? Kenties. +Hän katseli taivaanrantaa aivankuin nähdäkseen kauemmas. Sitten hän +sanoi verkkaisella äänellä: + +-- Tahtoisin käydä Italiassa ... ja Kreikassa, voi niin, Kreikassa ... +ja Korsikassa. Siellä on varmaan kovin jylhää ja kaunista! + +Varakreivi suosi enemmän Sveitsiä alppimajoineen ja järvineen. + +Jeanne sanoi: + +-- Ei, minua miellyttävät enemmän aivan uudet maat, niinkuin Korsika +tahi hyvin vanhat ja muistorikkaat maat, niinkuin Kreikka. Mahtaa olla +ihanaa nähdä jälkiä niistä kansoista, joista lapsina olemme lukeneet +historiassa, nähdä paikat, joissa on suuria tapahtumia ollut. + +Varakreivi, joka oli vähemmän kiihkomielinen, lausui: + +-- Minua houkuttelee Englanti kovin. Se on maa, jossa voi oppia paljon. + +Näin he kävivät läpi koko maailman keskustellen jokaisen maan +viehättäväisyyksistä, maapallon navoista aina päiväntasaajaan saakka, +innostuneesti puhuen kuvittelemistaan seuduista ja muutamien kansojen, +niinkuin kiinalaisten ja lappalaisten, uskomattomista elintavoista, +mutta tulivat lopulta sittenkin siihen päätökseen, että maailman ihanin +maa on Ranska, jossa ilman-ala on lauhkea, kesät viileät, talvet +lauhat, maaperä rikas, metsät vihannat, suuret virrat tyynet ja jossa +kukoistavat kuvaamataiteet semmoisina, ettei moista ole nähty missään +Ateenan suurten vuosisatojen ajoilta asti. + +Sitten he vaikenivat. + +Aurinko oli jo matalalla ja näytti veripunaiselta. Leveä valojuova, +silmiä huikaiseva tie kulki vedenpintaa pitkin valtameren ääriltä +veneen vanaveteen asti. + +Tuulen viimeiset henkäykset laimenivat, kareet katosivat veden pinnalta +ja purje punotti liikkumattomana. Rajaton tyven tuntui hyydyttäneen +avaruuden, luoneen hiljaisuuden tähän luonnonaineiden kohtaukseen, +sillä välin kun meri, tuo ääretön morsian, levittäen taivaan alla +hohtoaan ja kostean povensa, odotti tulisulhoaan syliinsä. Ja se +riennätti vaipumistaan sinne, hehkuen syleilemisen halusta, saavutti +sen vihdoin, ja vähitellen meri nieli sen. + +Silloin tuulahti taivaanrannalta viileä ilmanhenki, ja väristys +röyhelsi meren liikkuvan poven, aivan kuin sen nielemä taivaankappale +olisi päästänyt ilmoille helpoituksen huokauksen. + +Hämärä oli lyhyt, yö levisi tähtien täyttäessä taivaan kannen. Ukko +Lastique tarttui airoihin ja meri näytti tulikiveä säihkyvän. Jeanne ja +varakreivi katselivat rinnan tuota välkkyvää valoa, jonka vene jätti +jälkeensä. He tuskin ajattelivatkaan enää, tuijottivat vain +epämääräisesti eteensä, hengittäen illan ilmaa suloisen +mielihyväntunteen valtaamina. Ja nojatessaan toista kättään penkkiin +Jeanne tunsi naapurinsa sormen kuin sattumalta painuvan sen päälle, +mutta hän ei hievahtanutkaan, ollen yhtä hämmästynyt kuin onnellinen +tästä kevyestä kosketuksesta. + +Tultuaan iltasella kotiinsa huoneeseensa valtasi hänet semmoinen +omituinen mielenliikutus ja herpautuminen, että hänen teki mieli ruveta +itkemään. Hän katseli pöytäkelloaan ja hänestä tuntui, että sen pieni +muurahainen oli kuin sykkivä sydän, että se oli oleva koko hänen +elämänsä todistaja, oli seuraava hänen ilojaan ja surujaan vilkkaalla, +säännöllisellä tikutuksellaan, ja hän pysäytti tuon kultaisen +hyönteisen painaakseen suudelman sen siiville. Hän oli valmis +suutelemaan ketä tahansa. Hän muisti kätkeneensä laatikon pohjalle +vanhan nuken, haki sen esille ja ihastui sen jälleen nähdessään, aivan +kuin olisi tavannut jonkun rakkaan ystävättären; ja puristaen leluaan +rintaansa vasten hän tuhlasi tulisia suudelmia sen maalatuille poskille +ja käherretylle tukalle. + +Pidellessään sitä sylissään vaipui hän mietteisiinsä. + +Oliko tämä mies nyt oleva hänen puolisonsa, se, jonka tuhannet salaiset +äänet olivat hänelle ennustaneet ja jonka Kaitselmus, ylevä ja suopea, +oli hänen tiellensä tuonut? Sekö oli häntä varten luotu olento, jolle +hän oli elämänsä antava? Hekö olivat ne edeltäpäin toisilleen määrätyt, +joiden tunteiden tuli yhtyä, liittyä toisiinsa, eroittamatta sekaantua +toisiinsa ja siittää rakkauden? + +Hänellä ei ollut vielä koskaan ollut tämmöistä koko olemuksensa rajua +innostusta, hurjaa hurmiota ja valtavaa tunteiden nousua, jonka hän +luuli rakkaudeksi. Hänestä tuntui kuitenkin, että hän alkoi rakastaa, +sillä toisinaan oli hän aivan kuin herpaantunut tuota miestä +ajatellessaan, ja häntä hän ajatteli lakkaamatta. Hänen läsnäolonsa sai +hänen sydämensä liikkeelle niin, että hän punastui ja kalpeni +kohdatessaan hänen katseensa, ja värisi kuullessaan hänen äänensä. + +Hän nukkui hyvin vähän sinä yönä. + +Ja päivä päivältä hänet valtasi valtaamistaan tuo levoton halu saada +rakastaa. Hän tiedusteli sitä itseltään lakkaamatta, tiedusteli sitä +myöskin voikukilta, pilviltä ja rahoilta, joita heitteli ilmaan. + +Niinpä sitten eräänä iltana hänen isänsä sanoi hänelle: + +-- Somista itsesi huomenn'aamuna! + +-- Miksi niin, isä? -- kysyi hän. + +-- Se on salaisuus, -- vastasi isä. + +Ja kun Jeanne seuraavana aamuna tuli alas virkeänä vaaleaan pukuunsa +puettuna, näki hän salin pöydän täynnä makeislaatikoita ja eräällä +tuolilla äärettömän ison kukkavihkon. + +Pihalle ilmestyivät vaunut, joissa oli kilpi: "Lerat, kondiittori +Fécamp'issa. Valmistetaan hääaterioita". Ja kokkipojan avustamana veti +Ludivine vaunun perällä olevasta ovesta esille joukon isoja, latteita +koreja, jotka levittivät hyvänhajuista tuoksua. + +Sitten saapui varakreivi de Lamare. Hänen housunsa olivat siloisiksi +silitetyt ja pingoitetut sirojen kiiltonahkakenkien alle, jotka +verhosivat hänen pientä jalkaansa. Hänen pitkän, mustan, vyötäisistä +kavennetun takkinsa rinnuksesta näkyi koristeilla reunustettu kauluri, +ja hieno, moneen kertaan ympäri kaulan kierretty kaulaliina pakoitti +hänen pitämään pystyssä kaunista, tummaa päätänsä, josta loisti ylevä +arvokkuus. Hänen ulkomuotonsa oli toisenlainen kuin tavallisesti. Siinä +oli tuota erikoista sävyä, jonka juhlapuku äkkiä antaa tutuimmillekin +kasvoille. Hämmästyneenä katseli Jeanne häntä aivankuin olisi nähnyt +hänet ensimmäistä kertaa, ja varakreivi näytti hänestä valtavan +hienolta herralta, ylimykseltä kiireestä kantapäähän saakka. + +Hän kumarsi ja kysyi hymyillen: + +-- No kummi-kumppani, oletteko valmis? + +Jeanne mutisi vastaukseksi: + +-- Mitä nyt? Mitä on tekeillä? + +-- Sen saat kohta tietää, sanoi paroni. + +Avovaunut ajoivat esille ja rouva Adélaïde tuli alas huoneestaan +juhlapukuisena Rosalien taluttamana, joka ällistyi niin herra de +Lamare'n hienon olemuksen nähtyään, että äiti oikein kuiskasi: + +-- Kuulkaas, varakreivi, luulenpa, että sisäkkömme on teihin oikein +ihastunut. + +Varakreivi punastui korviaan myöten, mutta ei ollut sitä kuulevinaan, +ja siepaten ison kukkavihkon hän ojensi sen Jeannelle. Tämä otti sen +vastaan vieläkin enemmän hämillään. Ja kaikki neljä nousivat vaunuihin, +jolloin Ludivine, joka toi paronittarelle vahvikkeeksi kupin kylmää +lihalientä, lausui: + +-- Todenperään, rouva, nämä on ihan kuin häät. + +Vaunuista astuttiin ulos lähellä Yport'ia, ja sitä mukaa kuin +kuljettiin kylän läpi, ilmestyivät merimiehet uusissa tamineissa +asuntojensa eteen, nostivat lakkiaan, kättelivät paronia ja seurasivat +heidän perässään kuin jotakin juhlakulkuetta ainakin. + +Varakreivi oli tarjonnut käsivartensa Jeannelle ja astui hänen kanssaan +muitten edellä. + +Kirkon kohdalle tultua pysähdyttiin ja suuri hopearisti tuli esille +kuoripojan pystyssä pitelemänä, hänen käydessään toisen, punaisiin ja +valkoisiin puetun pojan edellä, joka kantoi vihkivesiastiaa, mihin +kasteltiin pirskoitinta. + +Sitten seurasi kolme vanhaa laulajaa, joista yksi oli ontuva, sitten +pasuunanpuhaltaja ja vihdoin pappi, joka pönäkkänä pullisteli ristillä +koristeltua kultaista messukaapuaan. Hän tervehti hymyillen ja päätään +nyökäyttäen, ja seurasi silmät puoleksi suljettuina, huulillaan +rukousta sopotellen, myssy painettuna syvälle nenään saakka, +esikuntaansa, suunnaten matkansa meren rannalle. + +Siellä odotteli kansanjoukko uuden purjeveneen vieressä, joka oli +köynnöksillä koristeltu. Masto, purjeet ja köydet olivat somistetut +pitkillä, liehuvilla nauhoilla, ja veneen nimi, _Jeanne_, oli maalattu +kultakirjaimilla sen perään. + +Ukko Lastique, joka oli tämän, paronin rahoilla rakennetun veneen +omistaja, astui saattueen eteen, ja yhdellä haavaa paljastivat kaikki +miehet päänsä samalla kun jono jumalisia naisia, jotka olivat verhotut +väljiin, heidän hartioiltaan suurin laskoksin riippuviin mustiin +viittoihin, polvistui piiriin ristin ympärille. + +Pappi asettui molempien kuoripoikien väliin veneen toiseen pääpuoleen, +toiseen taas ne kolme laulajaa, jotka tahraisissa valkoisissa +puvuissaan seisoen, leuat sängellä, tuijottaen virsikirjaansa, +juhlallisesti kajahuttivat minkä kurkusta pääsi veisuaan kirkkaaseen +aamu-ilmaan. + +Joka kerta, kun he vetivät henkeään, jatkoi pasuunanpuhaltaja yksin +mylvimistään, ja hänen pienet harmaat silmänsä katosivat kokonaan hänen +pullistuneitten poskiensa peittoon. Jopa hänen otsanahkansakin ja +kaulansa näyttivät lihasta irtaantuvan, siihen määrin turposi hän +puhaltaessaan soittokonettaan. + +Liikkumattomana, kuulakkaana näytti meri ottavan osaa näihin veneen +ristiäisiin, tuskin kuuluvasti loiskahtaen rantahiekkaan ja hivellen +sitä sormenkorkuisilla vähäisillä läikähdyksillä. Ja suuret valkoiset +lokit liitelivät, siivet levällään, kaarrellen taivaan siinnossa, +edeten ja palaten jälleen, yli tuon polvistuneen kansanjoukon, +aivankuin katsoakseen, mitä siellä alhaalla oli tekeillä. + +Vihdoin päättyi laulu kovaääniseen ameneen, jota venytettiin viiden +minuutin ajan, ja puurosuisella äänellä popotti pappi muutamia +latinalaisia sanoja, joista ei voinut erottaa muuta kuin heleät +lopputavut. Sitten kiersi hän ympäri veneen pirskoittaen sitä pyhällä +vedellä ja alkoi lopuksi sopottaa: "Rukoilkaamme!", asettuen nyt veneen +laidan ääreen isä- ja äiti-kummin eteen, jotka seisoivat hievahtamatta +käsi kädessä. + +Nuori mies osasi edelleen pitää kauniit kasvonsa arvokkaan vakavina, +mutta neitonen, jota mielenliikutus äkkiä kuristi kurkusta, menetti +voimansa ja alkoi väristä niin, että hampaat löivät loukkua suussa. Se, +josta hän jo jonkun ajan oli unelmoinut, oli nyt yht'äkkiä mielikuvasta +muuttumaisillaan tositapahtumaksi. Oli puhuttu häistä, siinä oli jo +läsnä pappikin siunaamassa ja kuoro lauloi juhlapuvussa rukouksia. +Eiköpä juuri häntä nyt vihittykin? + +Eikö hänen sormissaan värähdelleet hermot ja eikö hänen sydämensä +hurmaus suonia myöten siirtynyt hänen naapurinsa sydämeen? Käsittiköhän +tämä, arvasikohan hän, olikohan hänetkin samalla lailla vallannut +lemmenhuume? Tai tiesiköhän hän ehkä kokemuksesta, ettei yksikään +nainen voinut häntä vastustaa? Ja Jeanne huomasi yhtäkkiä, että tuo +mies puristi hänen kättään, ensin hiljaa, sitten kovemmin ja kovemmin. +Ja kasvojen värähtämättä, kenenkään havaitsematta, sanoi mies, niin, +varmasti sanoi hän aivan selvään: + +-- Oi, Jeanne, jos tahdotte, niin ovat nämä meidän kihlajaisemme? + +Jeanne kumarsi hitaasti alas päätään, mikä saattoi olla myöntymisen +merkki. Ja pappi, joka vielä pirskoitti vihkivettä, sirotti muutaman +pisaran heidänkin sormilleen. + +Toimitus oli lopussa. Vaimoväki nousi seisoalleen. Palaus tapahtui +epäjärjestyksessä. Poikien kantama risti oli nyt menettänyt arvonsa. Se +riensi nopeasti pois horjuen oikealle ja vasemmalle tahi kallistuen +eteenpäin niin, että oli kaatua nenälleen. Pappi, joka oli lopettanut +rukoilemisen, laukkasi perässä. Laulajat ja pasuunanpuhaltaja olivat +livistäneet tiehensä oikotietä saadakseen pikemmin puvun yltään ja +merimiehet kiirehtivät ryhmittäin pois. Sama ajatus, joka tuntui heidän +päässään ruuanhajulta, riennätti heidän askeleitaan, sai syljen +vuotamaan heidän suustansa ja tunkeutui vatsanpohjaan asti, jonka se +pani voimakkaasti kurisemaan. + +Heille oli valmistettu Peuples'issa hyvä aamiainen. + +Iso pöytä oli kannettu pihalle omenapuitten juurelle. Kuusikymmentä +henkeä kävi sen ääreen istumaan. Siinä oli merimiehiä ja talonpoikia. +Molemmin puolin paronitarta, joka asettui keskelle, istuivat molemmat +papit, Yport'in ja Peuples'in. Vastapäätä istui paroni, jonka vieressä +olivat kunnallislautakunnan esimies ja hänen vaimonsa. Tämä oli jo +iäkäs maalaisnainen, joka nyökäytteli päätään tervehdykseksi joka +puolelle. Hänellä oli hyvin kapeat kasvot, jotka olivat ahdetut isoon +normandilaiseen myssyyn ja näyttivät oikealta valkoiselta kananpäältä +pyöreine, aina hämmästyneine silmineen. Ja hän söikin nopeasti, pienin +paloin, aivan kuin olisi nokkinut nenällään ruokaa lautaselta. + +Jeanne, joka istui isäkummin vieressä, harhaili onnenmailla. Hän ei +nähnyt, ei tietänyt enää mitään, oli vaiti vain, pää ilosta aivan +sekaisin. + +Hän kysyi vieruskumppaniltaan: + +-- Mikä onkaan ristimänimenne! + +-- Julien, vastasi toinen. -- Ettekö sitä tietänyt? + +Jeanne ei siihen sanonut mitään, ajatteli vain: + +-- Kuinka usein tulenkaan lausumaan sen nimen! + +Kun ateria oli syöty, jätettiin väki pihaan ja siirryttiin toiselle +puolen kartanorakennusta. Paronitar kävi paroniin nojaten +"jaloittelemaan", ja heitä seurasivat molemmat papit. Jeanne ja Julien +kävelivät metsikköön asti ja astuivat sen ruohoa kasvaville poluille. +Yht'äkkiä tarttui Julien Jeannen käteen ja kysyi: + +-- Sanokaa, tahdotteko tulla vaimokseni? + +Jeanne kumarsi jälleen alas päänsä. Ja kun Julien sopersi: + +-- Vastatkaa, minä rukoilen! + +Niin loi Jeanne hiljaa silmänsä häneen. Ja hän luki vastauksen tytön +katseesta. + + + + +IV. + + +Eräänä aamuna tuli paroni Jeannen huoneeseen ennenkuin hän oli noussut +ylös ja istuutui hänen vuoteensa jalkopuolelle sanoen: + +-- Varakreivi de Lamare on pyytänyt meiltä sinua vaimokseen. + +Jeannen teki mieli kätkeä kasvonsa lakanoiden alle. Hänen isänsä +jatkoi: + +-- Olemme jättäneet vastauksen antamisen toistaiseksi. + +Jeanne läähätti mielenliikutuksen valtaamana. Hetkisen kuluttua lisäsi +paroni hymähtäen: + +-- Emme ole tahtoneet ratkaista asiaa kysymättä sinun mielipidettäsi. +Äitisi ja minä emme tätä avioliittoa vastusta, mutta emme myöskään +vaadi sinua siihen. Sinä olet häntä paljoa rikkaampi, mutta kun on +kyseessä onni, niin ei varallisuutta ole otettava huomioon. Hänellä ei +ole enää läheisiä sukulaisia; siis, jos menet hänen kanssaan naimisiin, +niin saamme perheeseemme pojan, jos taas otat jonkun toisen, niin +joudut sinä, meidän tyttäremme, vieraaseen taloon. Tuo nuori mies meitä +miellyttää. Miellyttääkö hän ehkä ... sinuakin? + +Jeanne sopersi punastuen hiusmartoa myöten: + +-- Kyllä, isä. + +Ja katsoen tytärtään silmien pohjaan sanoi hänen isänsä yhä hymyillen: + +-- Sitä vähän aavistin, neitiseni. + +Iltaan saakka Jeanne oli kuin huumeessa, ei tietänyt mitä tehdä, +erehtyi esineistä ja tunsi jalkansa aivan hervottomiksi väsymyksestä, +vaikkei ollut kävellyt yhtään. + +Kuuteen mennessä, hänen istuessaan äitinsä kanssa plataanin juurella, +saapui varakreivi. + +Jeannen sydän alkoi hurjasti sykkiä. Nuori mies lähestyi heitä +näyttämättä lainkaan levottomalta. Tultuaan aivan likelle, tarttui hän +paronittaren käteen ja suuteli hänen sormiaan, ja kohottaen sitten +nuoren tytön vapisevaa kättä painoi hän siihen huulillaan pitkän, +hellän ja kiitollisen suudelman. + +Siitä alkoi sitten onnekas kihlausaika. He juttelivat istuskellen +kahden kesken salin nurkassa tahi mäen rinteellä metsikön perällä +edessään aava tasanko. Toisinaan taas kävelivät he äidin kujanteessa, +sulhanen puhellen tulevaisuudesta, morsian silmät maahan luotuina ja +tuijottaen paronittaren pölyiseen jälkeen. + +Kun asia kerran nyt oli ratkaistu, tahdottiin se myös panna nopeasti +täytäntöön. Päätettiin niinmuodoin, että vihkiminen tapahtuisi kuuden +viikon kuluttua, elokuun 15 päivänä, ja että nuori pariskunta sitten +heti lähtisi häämatkalleen. Kun Jeannen mieltä kysyttiin, minne hän +halusi lähteä, niin valitsi hän Korsikan, jossa hänen arvelunsa mukaan +saattoi olla enemmän yksin kuin Italian kaupungeissa. + +He odottivat avioliittonsa solmiamista varten määrättyä aikaa ilman +erikoisempaa kärsimättömyyttä, mutta herkullisen hellyyden valtaamina +ja hekkumoiden kaikenlaisten pikku hyväilyjen suloisessa hurmassa, +istuskellen käsi kädessä ja intohimoisesti toisiaan katsellen aivan +kuin yhdistäen sielunsa toinen toiseensa, tuskallisesti kuitenkin +tuntien omituista halua suureen lemmen halailuun. + +Päätettiin, ettei häihin kutsuttaisi muita kuin täti Lison, +paronittaren sisar, joka eleli täysihoitolaisena Versaillesin +luostarissa. + +Isänsä kuoleman jälkeen oli paronitar tahtonut ottaa sisarensa luokseen +asumaan, mutta vanha neiti, joka itsepintaisesti uskoi olevansa +kaikille rasitukseksi, tarpeeton ja hyödytön, vetäytyi erääseen noita +uskonnollisia laitoksia, jotka vuokraavat huoneustoja murheellisille ja +elämässä yksinään oleville ihmisille. + +Silloin tällöin vietti hän kuitenkin kuukauden tahi pari heidän +perheessään. + +Hän oli pieni, harvasanainen nainen, joka aina pysyttäytyi +syrjässä, ilmestyi vain aterioiden ajaksi ja palasi oitis jälleen +huoneeseensa, jossa hän istui suljettujen ovien takana alituisesti. +Hän näytti hyväluontoiselta ja vanhanpuoleiselta, vaikka oli vasta +neljänkymmenenkahden vuoden ikäinen, silmissä lempeä, surullinen katse; +kotona ei häntä oltu koskaan pidetty minkään arvoisena. Kun ei hän +ollut lainkaan kaunis eikä riehakas, ei häntä oltu hyväilty koskaan; +hän pysyi nurkassaan aina hiljaa ja rauhassa. Siitä saakka oli hän +hyljeksitty eikä nuorena, kasvavana tyttönä kukaan hänestä huolehtinut +vähääkään. + +Hän oli kuin jonkinlainen varjo tahi esine talossa, elävä huonekalu, +jonka on joka päivä tottunut näkemään, mutta johon aina suhtautuu +välinpitämättömästi. + +Hänen sisarensa oli, vanhempainsa kototavan mukaan, aina pitänyt häntä +epäonnistuneena olentona, jolla ei ollut mitään arvoa. Häntä kohdeltiin +kylmän tuttavallisesti, tavalla, jossa piili jotakin ylenkatseellista +suopeutta. Hänen nimensä oli Lise, ja tämä veikeä, nuorekas nimi tuntui +häntä vaivaavan. Kun nähtiin, ettei hän joutunut eikä koskaan +varmaankaan joutuisi naimisiin, tehtiin Lise'sta Lison. Jeannen +syntymästä saakka oli hänestä sitten tullut "täti Lison", nöyrä, siisti +sukulainen, joka oli hirveän ujo, jopa sisarensa ja lankonsakin +seurassa, jotka häntä kuitenkin rakastivat, vaikka sentapaisella +epämääräisellä rakkaudentunteella, jossa oli sekä välinpitämättömyyttä +että huoletonta myötätuntoa ja luontaista hyvänsuopaisuutta. + +Välistä, kun paronitar puhui nuoruutensa aikuisista, kaukaisista +seikoista, sanoi hän sitä aikaa määritelläkseen: "Se tapahtui siihen +aikaan, kun Lison sai päähänpistonsa". + +Siitä ei sitten puhuttu sen enempää ja tuo "päähänpisto" jäi kuin +hämärän sumun verhoon. + +Lise oli eräänä iltana, ollessaan kahdenkymmenen vanha, heittäytynyt +veteen kenenkään tietämättä mistä syystä. Ei mikään seikka hänen +elämässään tahi tavoissaan voinut antaa aavistusta, mistä semmoinen +mielettömyys johtui. Hän oli saatu ylös vedestä puolikuolleena. Ja +hänen vanhempansa, jotka olivat tapahtumasta kovin hämmästyneet, +tyytyivät vain, sen sijaan että olisivat koettaneet ottaa selkoa tuon +teon salaperäisestä syystä, puhumaan "päähänpistosta" samalla lailla +kuin he puhuivat hevosestaan, jolle oli tapahtunut se onnettomuus, että +se vähän aikaisemmin oli taittanut jalkansa ojassa ja että oli täytynyt +ottaa elukka hengiltä. + +Sen jälkeen Liseä, pian jo Lison'ia, pidettiin hyvin heikkopäisenä. Se +lievä ylenkatse, jonka hän herätti omaisissaan, siirtyi vähitellen +kaikkiin muihinkin, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin. Pikku +Jeannekaan ei, lasten luontaisen aavistuskyvyn perustuksella, +välittänyt hänestä vähääkään, eikä mennyt koskaan hänen huoneeseensa +tervehtimään häntä. Sisäkkö Rosalie, joka piti tuota huonetta +asianomaisessa kunnossa, näytti olevan ainoa, joka tiesi jotakin sen +olemassaolosta. + +Kun täti Lison tuli ruokasaliin syömään aamiaista, meni "pikkuinen" +tavanmukaan vain ojentamaan hänelle otsansa suudeltavaksi, -- siinä +kaikki. + +Jos joku tahtoi puhutella täti Lisonia, lähetettiin palvelija aina +häntä hakemaan, ja kun hän oli poissa, niin ei kukaan häntä ajatellut, +ei kenenkään päähänkään olisi pälkähtänyt sanoa: "Kas, enpäs ole nähnyt +Lisonia tänään". + +Hänellä ei ollut mitään tekemistä elämässä. Hän oli niitä olentoja, +jotka jäävät tuntemattomiksi läheisimmilleenkin, ollen aivan kuin +käyttämättömiä, ja joiden kuolema ei synnytä vähintäkään aukkoa talon +elämään -- niitä olentoja, jotka eivät ymmärrä mukautua heidän +ympärillään olevien ihmisten elämään, ei tapoihin eikä tunteisiin. + +Kun mainittiin: "täti Lison", niin eivät nuo kaksi sanaa herättäneet +mitään, niin sanoakseni, tunnetta kenessäkään. Oli aivan kuin olisi +sanottu vain: "kahvipannu" tahi "sokerirasia". + +Hänellä oli tapana kävellä pienin askelin, nopeasti ja kuulumatta. Ei +koskaan hän aikaansaanut mitään melua, ei survaissut mitään vastaan ja +hän näytti antavan kaikille esineillekin ominaisuuden pysyä +äänettöminä. Hänen kätensä tuntuivat olevan kuin jonkinlaisesta vanusta +tehdyt, siihen määrin kevyesti ja hellävaroen käsitteli hän kaikkea, +mitä hän liikutti. + +Hän saapui taloon heinäkuun keskivaiheilla, aivan päästä pyörällä +tulossa olevien häitten johdosta. Hän toi mukanaan suunnattoman paljon +lahjoja, jotka eivät herättäneet juuri mitään huomiota, koska olivat +hänen tuomiaan. + +Seuraavana päivänä ei enää edes huomattukaan hänen siellä oloaan. Mutta +hänessä kuohui tavaton mielenliikutus ja hänen silmänsä katselivat +hellittämättä kihloissa olevaa paria. Hän huolehti kapioista erittäin +innokkaasti, oikein kuumeentapaisesti, tehden kuin tavallinen +ompelijatar työtä huoneessaan, jossa ei kukaan käynyt hänen luonaan. + +Vähän väliä hän toi paronittarelle päärmäämiään nenäliinoja tahi +pyyhkeitä, joihin hän oli nimeillyt kirjaimet kysyen: "Onko näin hyvin, +Adélaïde?" Johon äiti, niitä välinpitämättömästi silmäiltyään, vastasi: +"Älä, Lison parka, vaivaa itseäsi niin paljon!" + +Eräänä iltana kuukauden lopulla, ilman oltua kovin painostavan koko +päivän, oli kirkas, leppoisa kuutamo, semmoinen, joka myllertää, +hellyttää ja hurmioittaa mielen ja ikäänkuin herättää sielun kaikki +salaiset runolliset tunteet eloon. Ulkoa puhalsi vieno tuulen henki +rauhalliseen saliin, jossa paronitar miehensä kanssa veltosti pelasi +korttia valokehässä, jonka lampun varjostin loi pöydälle. Täti Lison +istui solmiamistyö kädessään heidän välillään. Ja nuoret katsoivat +ikkunaan nojautuen ulos puutarhaan, jota kuu valaisi kirkkaasti kuin +päivä. Lehmus ja plataani loivat varjoja sinne tänne nurmikolle, joka +kalvaana ja hohtavana levisi aivan mustan metsän laitaan asti. + +Yön hiljaisen hurman, pensaitten ja puitten yli lankeavan valaistuksen +vastustamattomasti houkuttelemana kääntyi Jeanne vanhempainsa puoleen, +sanoen: + +-- Isä kulta, me menemme hiukan kävelemään puistoon. + +Peliään keskeyttämättä sanoi paroni: + +-- Menkää vain, lapsukaiset. + +Ja he menivät ulos, kävellen hiljakseen valkoista nurmikkoa pitkin aina +sen perällä olevaan pensaikkoon asti. + +Tunti kului heidän aikomattakaan palata takaisin. Paronitar, joka oli +väsynyt, halusi mennä ylös huoneeseensa. Hän sanoi: + +-- Täytyy kutsua rakastuneet sisään. + +Paroni loi silmäyksen avaraan, kirkkaaseen puutarhaan, jossa nuo kaksi +varjoa hiljakseen kuljeksivat. + +-- Antaa heidän olla, -- sanoi hän. -- On niin ihana ilma. Lison kyllä +odottaa heitä; vai kuinka, Lison? + +Vanhapiika loi häneen levottoman katseen ja vastasi ujolla äänellään: + +-- Tietysti odotan. + +Paroni auttoi paronittaren ylös ja, ollen itsekin päivän helteestä +väsynyt, sanoi: + +-- Minä menen myöskin maata. + +Ja hän seurasi vaimoaan. + +Silloin nousi täti Lisonkin vuorostaan, jätti tuolille solmiamistyönsä, +villalangan ja koukun, ja meni nojaamaan ikkunaan, katsellen ihanaa +yötä. + +Kihlatut kävelivät siellä lakkaamatta edestakaisin pitkin nurmikkoa +portaikon ja pensaikon väliä. He astuivat käsikädessä mitään puhumatta, +aivankuin itsestään tietämättöminä, kokonaan sulautuneina tuohon +näkyvään runouteen, joka uhkui maasta. + +Yht'äkkiä huomasi Jeanne ikkunan kehyksessä vanhanpiian haahmon, jonka +lampun valo kirkasti. + +-- Kas, -- sanoi hän, -- täti Lison katselee meitä. + +Varakreivi kohotti päätään ja välinpitämättömällä äänellä, mitään +ajattelematta, sanoi hänkin: + +-- Niin, täti Lison katselee meitä. + +Ja he jatkoivat haaveiluaan, hiljaista kävelyään rakkautensa hurmiossa. + +Mutta kaste peitti nurmikon ja yön viileys värisytti heitä hiukkasen. + +-- Menkäämme jo sisään, -- sanoi Jeanne. + +Ja he palasivat takaisin. + +Kun he tulivat saliin, oli täti Lison jälleen käynyt käsiksi työhönsä. +Hän istui pää kumarruksissa ja hänen laihat sormensa värähtelivät +hieman aivan kuin liiasta väsymyksestä. + +Jeanne meni hänen luokseen. + +-- Täti, nyt menemme maata. + +Vanhapiika loi häneen silmänsä, jotka olivat punaiset aivan kuin hän +olisi itkenyt. Rakastuneet eivät kiinnittäneet siihen sen enempää +huomiota, mutta sulhanen huomasi samassa, että hänen morsiamensa hienot +kengät olivat aivan kosteat. Huolestuneena kysyi hän silloin hellästi: + +-- Eivätkö kultaiset pikku jalkasi ole kylmät? + +Silloin alkoivat tädin sormet yht'äkkiä vavista niin kovasti, että +hänen käsityönsä kirposi niistä ja lankakerä vierähti kauas lattialle. +Kätkien nopeasti kasvonsa käsiinsä hän puhkesi itkemään pitkin, +hermostunein nyyhkytyksin. + +Hämillään, liikkumattomina katselivat nuoret häntä. Jeanne heittäytyi +sitten polvilleen hänen eteensä, poisti hänen kätensä ja uteli aivan +suunniltaan ollen: + +-- Mikä sinun on, mikä sinun on, täti Lison? + +Änkyttävällä, itkunsekaisella äänellä ja kipeän tunteen kouristamana +vastasi sitten vanhapiika: + +-- Kun hän kysyi sinulta, ... eivätkö kul ... kul... kultaiset pikku +jalkasi ole kylmät... Minulle ... ei ole koskaan ... koskaan puhuttu +... sillä lailla. + +Vaikka Jeanne olikin hämmästyksissään ja säälin tunteen valtaamana, +teki hänen kuitenkin mieli nauraa sille ajatukselle, että joku +rakastunut olisi voinut lausua täti Lisonille moisia helliä sanoja. Ja +varakreivi kääntyi pois salatakseen nauruaan. + +Mutta täti nousi äkkiä paikaltaan, jättäen lankakeränsä lattialle ja +solmiamistyönsä tuolille, ja pujahti, ottamatta kynttilää, ulos +pimeille portaille, etsien siellä kopeloimalla huoneensa oven. + +Jäätyään yksin nuoret katsahtivat toisiinsa hymyillen ja liikutettuina. +Ja Jeanne kuiskasi: + +-- Täti parka! + +Johon Julien lisäsi: + +-- Hän on vannaan hiukan päästä sekaisin tänä iltana. + +He pitelivät toisiaan kädestä voimatta erota toisistaan, ja verkalleen, +hyvin verkalleen he ottivat toisiltaan ensimäisen suudelman sen tuolin +ääressä, jonka täti Lison juuri oli tyhjäksi jättänyt. + +Seuraavana päivänä he eivät muistaneetkaan enää vanhan piian +kyyneleitä. + +Niiden kahden viikon aikana, jotka vielä olivat jäljellä häihin, oli +Jeanne koko lailla levollinen, aivan kuin hän olisi ollut väsynyt +suloisista mielenliikutuksista. + +Hänellä ei ollut enää aikaakaan ajatella mitään ratkaisevan päivän +aamuna. Hän tunsi ainoastaan suurta tyhjyyttä koko ruumiissaan, aivan +kuin liha, veri ja luut olisivat sulaneet ihon alta pois, ja +kosketellessaan esineitä huomasi hän sormiensa kovin vapisevan. + +Hän toipui oikein vasta kirkossa alttarin edessä seisoessaan. + +Naimisissa! Hän oli siis naimisissa! Kaikki, mitä aamun koitosta asti +oli tapahtunut, tuntui hänestä unelta, oikealta unelta. On hetkiä, +jolloin kaikki näyttää kuin muuttuneen ympärillämme. Jopa käden +liikkeilläkin on uusi merkitys ja tunnitkaan eivät enää tunnu oikein +olevan paikoillaan. + +Hän tunsi olevansa huumaantunut, mutta varsinkin hämmästynyt. +Edellisenä päivänä ei mitään vielä ollut muuttunut hänen elämässään; +hänen ainainen toivomuksensa oli vain tullut lähemmä, miltei käsin +kosketeltavaksi. Hän oli maata pannessaan tyttö, nyt oli hän vaimo. + +Hän oli niinmuodoin astunut yli sen raja-aidan, jonka takana näkyy +olevan kätkettynä tulevaisuus kaikkine riemuineen ja onnenunelmineen. +Hänestä näytti kuin portti olisi ollut auki hänen edessään ja hän oli +astumaisillaan _odottamaansa_. + +Vihkiminen päättyi. Mentiin sakaristoon, joka oli melkein tyhjä, sillä +ei ollut mitään kutsutuita. Sitten lähdettiin ulos. + +Kun he tulivat kirkon ovelle, räjähti hirveä pamaus, niin että morsian +säpsähti ja paronitar kirkaisi. Talonpojat olivat ampuneet +yhteislaukauksen. Ja aina Peuples'iin asti kesti tätä ammuntaa. + +Siellä tarjottiin virvokkeita talonväelle, seudun ja Yport'in papeille +ja todistajille, jotka olivat valitut seudun suurviljelijäin joukosta. + +Sitten, päivällistä odoteltaessa, tehtiin kävely puistossa. Paroni, +paronitar, täti Lison, kunnallislautakunnan esimies ja kirkkoherra +Picot mittailivat äidin kujannetta sillä välin kuin toisessa, +vastapäätä olevassa, toinen pappi astuskeli pitkin askelin +rukouskirjaansa lukien. + +Rakennuksen toiselta puolelta kuului iloista rähinää; siellä +ryyppäsivät talonpojat puitten varjossa omenajuomaa. Piha oli tullut +täyteen juhlapukuisia paikkakuntalaisia, miehiä ja naisia. Jeanne ja +Julien kulkivat pensaikon läpi ja nousivat vuorenrinteelle, josta +ääneti katselivat merta. Ilma oli hiukan viileä, vaikka oltiinkin +elokuun puolivälissä. Tuuli oli pohjoisessa ja aurinko paistoi valjusti +ihan siniseltä taivaalta. + +Suojaa tuulelta etsiessään kulkivat vastanaineet nummen poikki, +kääntyivät oikealle ja pyrkivät metsäiseen, epätasaiseen laaksoon, joka +laskeutui Yport'iin päin. Heidän tultuaan metsän sisään, ei tuuli sinne +enää yltänyt, ja he poikkesivat tieltä kapealle polulle, painuen yhä +lehväin peittoon. He saattoivat tuskin käydä rinnan, ja silloin tunsi +Jeanne käsivarren hiljaa kiertyvän hänen vyötäistensä ympäri. + +Hän ei sanonut mitään, mutta hänen sydämensä alkoi nopeammin sykkiä ja +hengitys kävi läähättäen, katkonaisesti. Matalalla riippuvat oksat +hipasivat heidän hiuksiaan ja heidän oli kumarruttava päästäkseen +kulkemaan. Jeanne poimi lehden: kaksi leppäterttua istui sen alla kuin +kaksi haurasta punaista kuorta. + +Viattomasti, hiukan rohkaistuneena sanoi hän: + +- Kas, pieni pariskunta! + +Julien kosketti huulillaan hänen korvaansa ja kuiskasi: + +-- Tänä iltana olet oleva minun vaimoni. + +Vaikka Jeanne maalla olonsa aikana oli paljon jo oppinutkin, ei hän +kuitenkaan vielä ollut ajatellut muuta kuin runollista rakkautta ja +joutui nyt aivan hämilleen. Hänen vaimonsa? Eikös hän sitä sitten nyt +jo ollut? + +Silloin alkoi Julien suudella häntä pienin, nopein suudelmin ohimoille +ja niskaan, hiusten rajaan. Jeanne ei ollut tuollaisiin miehen +hyväilyihin vielä tottunut, ja jokaisesta suudelmasta kallisti hän +vaistomaisesti päätään toiselle puolelle kuin välttääkseen niitä, +vaikka ne hänelle mielihyvää tuottivatkin. + +Samassa saapuivat he metsän perälle. Jeanne pysähtyi hämmästyneenä +siitä, että he olivat niin etäällä. Mitä kotona arveltaisiin? + +-- Palatkaamme! -- sanoi hän. + +Julien veti pois kätensä hänen vyötäisiltään ja molemmat kääntyivät +niin, että seisoivat kasvot vasten toisiaan, niin lähellä, että +tunsivat toistensa hengityksen, la he katselivat toisiaan, katsoivat +silmiin sillä tiukalla, tuijottavalla, läpitunkevalla katseella, millä +kaksi henkeä tuntee kuin yhteen sulavansa. He etsivät toisiaan toinen +toisensa silmistä ja silmäin takaa ihmisolemuksen läpipääsemättömästä +tuntemattomasta, tutkistellen toisiaan äänettömällä, hellittämättömällä +kysynnällä. Mitä tulivat he olemaan toisilleen? Mitä tuli olemaan se +elämä, jota he alkoivat yhdessä elää? Mitä iloa, mitä onnea, mitä +pettymystä oli heillä tarjottavana toinen toiselleen avioliiton pitkän, +eroittamattoman yhdessäolon aikana? Ja heistä molemmista tuntui, +etteivät he vielä olleet nähneetkään toisiaan. + +Ja yht'äkkiä laski Julien molemmat käsivartensa vaimonsa olkapäille ja +painoi keskelle hänen suutaan suudelman niin syvän, ettei hän ollut +koskaan ennen semmoista saanut. Ja se tunkeutui, se suudelma, hänen +suoniinsa, hänen luittensa ytimiin asti, synnyttäen niin salaperäisen +puistatuksen, että hän lykkäsi rajusti Julienin pois luotaan ja oli +kaatua selälleen. + +-- Mennään pois, mennään pois! -- kuiskasi hän. + +Julien ei vastannut siihen mitään, mutta tarttui häntä käsistä ja +piteli niitä käsissään. + +He eivät vaihtaneet sitten enää sanaakaan kotiin asti. Loppuilta tuntui +kovin pitkältä. + +Syömään käytiin vasta pimeän tullen. Ateria oli yksinkertainen ja lyhyt +vastoin normandilaisia tapoja. Omituinen tukaluus lamautti pöydässä +olijain mielentilan. Ainoastaan molemmat papit, kunnallislautakunnan +esimies ja neljä kutsuttua maanviljelijää ilmaisivat äänekkäämpää +hilpeyttä, jommoinen on tavallinen hääpidoissa. + +Nauru tuntui elottomalta, mutta vilkastui lautakunnan esimiehen +lausuttua sukkelan sanan. Kello oli jo likemmä yhdeksän, kun noustiin +juomaan kahvia. Ulkona pihalla, omenapuitten juurella, alkoi tanssi. +Avoimesta ikkunasta saattoi nähdä koko juhlan. Puitten oksiin +ripustetut lyhdyt loivat vihreän-harmaan valaistuksen lehviin. +Miehet ja naiset hyppivät piiritanssia laulaen täyttä kurkkua +maalaislaulujaan. Niitä säestivät heikosti kaksi viulua ja klarinetti, +joiden soittajat olivat kavunneet istumaan isolle keittiön pöydälle +kuin millekin lavalle ikään. Talonpoikain remakat huudot voittivat +toisinaan soittokoneiden äänen niin kokonaan, että niiden hillittömän +laulun katkaisemat heikot säveleet tuntuivat tipahtelevan kuin +taivaasta pieninä palasina, hajanaisina sävelmän sirpaleina. Kahdesta +isosta, leimuavien soihtujen ympäröimästä tynnyristä vuoti juomaa +hääväelle. Kaksi palvelijaa ei tehnyt muuta kuin huuhtoi kaukalossa +lakkaamatta laseja ja maljoja pistääkseen ne vielä vettä tippuvina +tynnyrin hanan alle, josta juoksi viinin punainen tahi omenajuoman +kullankeltainen, kirkas neste. Ja janoiset tanssijat, vanhat levolliset +penkilläistujat ja hikoilevat naiset riensivät sinne ja kurottivat +käsiään saadakseen vuorostaan jonkun lasin ja kulauttaakseen pää +takakenossa pitkän siemauksen haluamaansa juomaa kurkkuunsa. + +Pöydällä oli leipää, voita, juustoa ja makkaroita. Jokainen pisti +sieltä silloin tällöin palan suuhunsa, ja nämä valaistujen puitten +lehvien alla vietetyt iloiset, remuisat pidot herättivät sisällä +salissa olevien vakavien vieraitten mielissä halun tanssia myöskin, +laskea itselleen juomaa noista jyhkeistä tynnyreistä ja haukata päälle +viipaleen leipää voin ja sipulin kanssa. + +Kunnallislautakunnan esimies löi tahtia veitsellään ja huudahti: + +-- Tuhat tulimmaista! Tämä on mainiota. Luulisi olevansa Ganache'n +häissä. + +Kaikki olivat purskahtaa nauruun, mutta kirkkoherra Picot, joka +luonnoltaan oli yhteiskunnallisten vallanpitäjäin vihollinen, vastasi: + +-- Tarkoitatte varmaan Kaanaan häitä. + +Toinen ei kuitenkaan pitänyt sitä oikaisua hyvänään, vaan sanoi: + +-- Ei, herra kirkkoherra, minä tiedän, mitä tarkoitan. Kun sanon +Ganache, niin se on Ganache. + +Noustiin sitten pöydästä ja siirryttiin saliin. Sitten mentiin +ilakoivan rahvaan kanssa vähän seurustelemaan. Ja sitten lähtivät +vieraat pois. + +Paroni ja paronitar kiistelivät jostakin keskenään hiljaisella äänellä. +Rouva Adélaïde, joka oli tavallista hengästyneempi, näytti vastustavan +miehensä pyyntöä ja sanoi vihdoin milt'ei kovaan: + +-- Ei, kultaseni, minä en voi, minä en osaa. + +Silloin poistui hänen miehensä nopeasti, meni Jeannen luo ja sanoi +hänelle: + +-- Tahdotko tulla hiukan kävelemään kanssani, lapsikulta? + +Jeanne joutui kokonaan hämille ja vastasi: + +-- Niinkuin haluat, isä. + +Ja he menivät ulos. + +Kun he olivat tulleet meren puoleiselle portaikolle, puhalsi heitä +vastaan kirpeä tuuli, semmoinen kylmä kesätuuli, joka jo tietää syksyn +olevan tulossa. Taivaalla kiiti pilviä vuoroin peittäen, vuoroin +päästäen näkyviin tähdet. + +Paroni painalsi rintaansa vastaan tyttärensä käsivartta puristaen +samalla hellästi hänen kättään. He kävelivät muutamia minuutteja. +Paroni näytti epäröivän, olevan hämmennyksissään. Vihdoin kävi hän +asiaan käsiksi. + +-- Minulla on, kultaseni, vaikea tehtävä, joka oikeastaan kuuluisi +äidillesi, mutta koska hän ei ota sitä suorittaakseen, niin täytyy +minun asettua hänen sijaansa. En tiedä, minkä verran sinä olet selvillä +elämästä. On, näet, asioita, jotka pidetään huolellisesti salassa +lapsilta, tytöiltä varsinkin, tytöiltä, joiden on pysyttävä hengeltään +puhtaina, nuhteettoman puhtaina siihen hetkeen saakka, jolloin +luovutamme heidät sen miehen käsiin, jonka on pidettävä huoli heidän +tulevasta onnestaan. Hänen tehtävänsä on silloin kohottaa sitä huntua, +joka verhoo elämän salaisuuden. Mutta ellei siitä mikään hämärä +aavistus vielä ole päässyt koskettamaan nuoria tyttöjä, niin joutuu +heidän mielensä usein kuohuksiin sen hieman tylyn todellisuuden +ilmestyttyä, joka heidän unelmiensa pohjalla piilee. Loukattuina +hengessään, loukattuina ruumiillisestikin tahtovat he kieltää +aviomieheltään sen, minkä laki, ihmisten ja luonnon laki, hänelle +myöntää ehdottomana oikeutena. Enempää, rakkaani, en voi sinulle sanoa, +mutta älä unohda sitä, että nyt olet kokonaan miehesi oma. + +Mitä tiesi oikeastaan Jeanne? + +Mitä otaksui hän? Hän oli alkanut vavista masentavan ja tuskallisen +alakuloisuuden, kuin jonkun aavistuksen, lamauttamana. + +He palasivat sisään. Salin ovella kohtasi heitä yllätys. Rouva Adélaïde +itkeä nyyhkytti Julien'in rintaa vastaan painuneena. Kyyneleet, rajut +kyyneleet, jotka tulivat kuin palkeista puhallettuina, tuntuivat +vuotavan samalla kertaa nenästä, suusta ja silmistä, ja nuori mies, +joka näytti hämmästyneeltä ja nololta, tuki tuota lihavaa rouvaa, joka +oli vaipunut hänen syliinsä jättääkseen suosituksin hänen haltuunsa +armaan, suloisen, kultaisen pikku tyttönsä. + +Paroni kiirehti heidän luokseen ja sanoi: + +-- Mitä turhia mielenpurkauksia! Minä pyydän, jättäkäämme kyyneleet! + +Ja tarttuen vaimoaan käsivarresta, saattoi hän hänet nojatuoliin hänen +pyyhkiessään kyyneleitä silmistään. Sitten kääntyi hän Jeannen puoleen, +sanoen: + +-- No, tyttöseni, suutele nyt äitiäsi ja mene makaamaan! + +Itku kurkussa suuteli Jeanne nopeasti vanhempiansa ja poistui. + +Täti Lison oli jo mennyt huoneeseensa. Paroni ja hänen vaimonsa jäivät +yksin Julienin kanssa. Ja he olivat kaikki kolme niin hämillään, +etteivät saaneet sanaakaan suustaan; molemmat miehet seisoivat siinä +iltapuvuissaan tuijottavin katsein, rouva Adélaïde'n istuessa +voimattomana tuolissaan, kurkussa vielä viimeiset nyyhkytykset. Kun +heidän hämminkinsä alkoi käydä sietämättömäksi, ryhtyi paroni puhumaan +matkasta, jolle vastanaineiden oli määrä lähteä muutaman päivän +kuluttua. + +Sillä välin antoi Jeanne huoneessaan Rosalie'n, jonka kyyneleet koskena +valuivat, riisua vaatteita yltään. Sisäkön kädet vapisivat niin, ettei +hän oikein löytänyt nauhoja eikä neuloja, ja hän näytti todenperään +olevan vielä enemmän liikutettu kuin hänen nuori rouvansa. Mutta Jeanne +ei ajatellut ensinkään tytön kyyneleitä; hänestä näytti aivan kuin hän +olisi joutunut johonkin toiseen maailmaan, johonkin toiseen maahan, +että hän oli eroitettu kaikesta, mitä oli ennen tuntenut, kaikesta, +mikä oli hänelle ollut rakasta. Kaikki näytti olevan mullin mallin +hänen elämässään ja aivoissaan. Jopa johtui hänelle mieleen omituinen +ajatus: rakastiko hän miestään? Ja yht'äkkiä oli hänestä hänen miehensä +aivan kuin vieras, jota hän töin tuskin tunsikaan. Kolme kuukautta +aikaisemmin ei hän ollut tietänyt hänen olemassaolostaan mitään ja nyt +oli hän hänen vaimonsa. Miksi niin? Miksi niin pian piti langeta +avioliiton helmaan aivan kuin johonkin hautaan, joka oli jalkojen alle +avautunut. + +Saatuaan yöpuvun ylleen pujahti hän vuoteeseensa. Lakanat, jotka olivat +hiukkasen kylmät ja aikaansaivat väristyksen hänen ruumiissaan, +lisäsivät vielä sitä kylmyyden, yksinäisyyden ja surun tunnetta, joka +oli painostanut hänen mieltään jo kahden tunnin ajan. + +Rosalie poistui yhä vain itkien ja Jeanne jäi odottamaan. Hän odotti +huolestuneena, kouristavin sydämin, jotakin, jota hän kentiesi oli +aavistanut ja josta isä oli hämärin sanoin puhunut, odotti sitä +mystillistä ilmestystä, joka on rakkauden suurin salaisuus. + +Hän ei ollut huomannut kenenkään astuvan portaita, kun hän kuuli +ovellaan kolme kevyttä kolkutusta. Hän vapisi kauheasti eikä vastannut +mitään. Kolkutus uudistui ja sitten lukko kitisi. Hän kätki päänsä +peitteen alle ikäänkuin rosvo olisi tullut hänen huoneeseensa. +Lattialla kuului hiljaisia, narahtelevia askeleita ja yht'äkkiä joku +kosketti hänen vuodettansa. + +Hän säpsähti hermostuneesti ja huudahti hiukkasen. Ja kohottaen päätään +peitteen alta näki hän Julien'in seisovan edessään, hymyilevän ja +katselevan häntä. + +-- Oi, kuinka pelästytitte minua, -- sanoi Jeanne. + +Julien jatkoi: + +-- Ettekö sitten odottanut minua lainkaan? + +Jeanne ei vastannut mitään. + +Julien seisoi siinä juhlapuvussaan, mahtavana ja komeana. Ja Jeannea +hävetti kauheasti maata sillä lailla vuoteessaan tuon nuhteettomasti +puetun miehen edessä. + +He eivät tietäneet enää, mitä sanoa, mitä tehdä, eivätkä uskaltaneet +katsoakaan toisiinsa tällä vakavalla hetkellä, josta riippuu koko +elämän sisin onni. + +Julien tunsi kentiesi hämärästi, mikä vaara piilee tuossa ottelussa ja +mitä taitavaa itsensähillitsemistä, mitä ovelaa hellyyttä tarvitaan, +ettei loukkaisi yhtäkään noista haaveiden täyttämän neitsyeellisen +sielun hennoista siveyden vaistoista, sen äärettömän hienoista +tunteista. + +Senvuoksi tarttui hän hiljakseen Jeannen käteen, suuteli sitä ja, +polvistuen hänen vuoteensa ääreen ikäänkuin alttarin eteen, kuiskasi +äänellä, joka oli vieno kuin tuulen henkäys: + +-- Tahdotteko rakastaa minua? + +Silloin kohotti Jeanne rohkaistuneena päänsä ja vastasi hymyillen: + +-- Minähän jo rakastan teitä, armaani. + +Julien otti huulilleen vaimonsa pienet, hienot sormenpäät ja sanoi tuon +äänen vaimentajan vaikutuksesta muuttuneella sävyllä: + +-- Tahdotteko sitten näyttää minulle, että minua rakastatte? + +Ja jälleen hämmentyneenä, täysin käsittämättä, mitä sanoi, vastasi +Jeanne isänsä sanoja muistaen: + +-- Olen teidän kokonaan, armaani. + +Julien peitti hänen kätensä kosteilla suudelmilla ja nousten hiljakseen +tuli hän lähemmäksi hänen kasvojaan, joita Jeanne jälleen koetti +piiloittaa. + +Jeanne pelästyi vaistomaisesti ja sopersi: + +-- Oi, älkää, minä pyydän. + +Julien tuntui pettyneeltä, hieman loukatulta ja jatkoi vieläkin +rukoilevalla, mutta jäykemmällä äänellä: + +-- Miksi pelkäätte, koska kuitenkin nyt olemme mies ja vaimo. + +Jeanne pahastui tuosta lauseesta, mutta nöyränä ja alistuvaisena sanoi +hän toistamiseen: + +-- Olen teidän kokonaan, armaani. + +Silloin poistui Julien nopeasti pukuhuoneeseen, ja Jeanne kuuli +selvästi hänen vaatteidensa kahinan kun hän riisuutui ja hänen +taskussaan olevain rahain kilinän ja kenkäin putoamisen permannolle. + +Ja yht'äkkiä astui Julien yöpuvussaan, tohvelit jalassa, kiireesti +poikki huoneen pannakseen kellonsa uunin reunalle. Sitten palasi hän +takaisin pieneen viereiseen huoneeseen, jossa vielä liikkui vähän +aikaa, ja kun Jeanne huomasi hänen taas tulevan kääntyi hän nopeasti +toiselle kyljelleen ja sulki silmänsä. -- -- + +-- Ettekö sitten tahdokaan olla pikku vaimoni? -- lausui hänelle Julien +tultuaan hänen viereensä. + +Johon Jeanne kuiskaten sormiensa lomitse vastasi: + +-- Enkös sitä sitten jo ole? + +Hiukan pahastuneella äänellä sanoi silloin Julien: + +-- Ette rakas; ettehän toki tahdo tehdä pilkkaa minusta? + +Tämä tyytymätön äänen sävy liikutti Jeannen mielen niin, että hän +yht'äkkiä kääntyi Julien'iin päin pyytääkseen anteeksi, häneltä. -- -- + +Mitä sitten tapahtui? Siitä ei Jeanne muistanut mitään, sillä hän oli +kuin sekaisin; hänestä tuntui vain, että Julien peitti hänen huulensa +loppumattomin, kiitollisin suudelmin. + +Sitten Julien oli hänelle jotakin puhunut ja hän vastannut hänelle. + +Kun Julien senjälkeen ei enää puhunut mitään eikä liikahtanutkaan, +käänsi hän katseensa mieheensä ja huomasi hänen nukkuvan. Hän nukkui +suu raollaan, kasvot levollisina! Hän nukkui! + +Jeanne ei voinut sitä oikein uskoa ja hän pahastui siitä, loukkaantui +tuosta unesta enemmän vielä kuin hänen rajusta käytöksestään, tuntien +olevansa kohdeltu kuin mikäkin ensimmäinen vastaantullut naikkonen. +Kuinka saattoi hän nukkua tällaisena yönä? Mikä heidän välillään oli +tapahtunut ei siis hänestä ollut mitään sen erikoisempaa! Oi, Jeanne +olisi mieluummin tahtonut tulla piestyksi, jopa kolhituksi niin, että +olisi mennyt tainnoksiin. + +Jeanne ei hievahtanut enää paikaltaan; hän nojasi vain kyynärpäähänsä +kumartuneena Julieniin päin ja kuuli hänen huuliltaan kevyen +hengityksen, joka välistä muuttui kuorsaukseksi. + +Sitten valkeni aamu, ensin himmeänä, sitten kirkkaampana, sitten +ruusunhohteisena, häikäisevänä. Julien aukaisi silmänsä, haukotteli, +ojensi käsivartensa, katsahti vaimoonsa, hymyili ja kysyi: + +-- Oletko nukkunut hyvin, rakkaani? + +Jeanne pani merkille, että Julien nyt sinutteli häntä, ja vastasi +hämmästyneenä: + +-- Olen. Entä te? + +Julien sanoi siihen: + +-- Minä, oikein hyvin. + +Ja kääntyen vaimoonsa päin hän suuteli häntä ja rupesi sitten +rauhallisesti puhelemaan. Hän selitteli vaimollensa suunnitelmiaan +säästäväisyysaatteineen. Ja tuo usein esiintyvä säästäväisyys-sana +hämmästytti Jeannea, joka kuunteli häntä täysin käsittämättä hänen +sanojensa merkitystä, katseli häntä ja ajatteli tuhansia asioita, jotka +kiitivät nopeasti hänen ohitsensa tuskin hipaistenkaan hänen sieluansa. + +Kello löi kahdeksan. + +-- Kas niin, nyt täytyy nousta, -- sanoi Julien, -- meille nauretaan, +jos olemme kauemmin vuoteessa. + +Ja hän nousi ensimmäiseksi. Kun hän oli pukeutunut, auttoi hän kiltisti +vaimoaankin pikku seikkoja myöten, sallimatta hänen kutsua Rosalie'ta +avukseen. + +Heidän lähtiessään huoneesta pysäytti hän vaimonsa ja sanoi: + +-- Tiedäthän, että me kahden kesken nyt voimme sinutella toisiamme, +mutta vanhempiesi läsnäollessa on parasta toistaiseksi vielä odottaa. +Kun palaamme häämatkaltamme on se aivan luonnollista. + +Jeanne tuli esille vasta aamiaiseksi. Ja päivä kului kuin tavallisesti, +aivan kuin ei mitään uutta olisi tapahtunut. Talossa oli vain yksi mies +lisää. + + + + +V. + + +Neljä päivää myöhemmin ilmestyi matkavaunu, joka oli vievä heidät +Marseille'hin. + +Ensimmäisen tuskallisen yön jälkeen oli Jeanne jo tottunut Julien'iin, +hänen suudelmiinsa ja helliin hyväilyihinsä, vaikka ei vastahakoisuus +noihin suhteihin nähden hänessä ollutkaan vähentynyt. + +Julien oli hänestä kaunis, Jeanne rakasti häntä ja tunsi olevansa +uudelleen onnellinen ja iloinen. + +Jäähyväiset suoritettiin nopeasti ja ilman ikävän tunnetta. Paronitar +yksin tuntui liikutetulta. Ja kun vaunu oli valmis lähtemään, pisti hän +ison kukkaron, joka oli raskas kuin olisi ollut lyijyä täynnä, +tyttärensä käteen, sanoen: + +-- Tässä on nuoren rouvan pikku menoja varten. + +Jeanne pani kukkaron taskuunsa ja hevoset lähtivät liikkeelle. + +Iltapuoleen kysyi Julien häneltä: + +-- Kuinka paljon on rahaa äitisi antamassa kukkarossa? + +Jeanne ei sitä muistanutkaan enää ja tyhjensi nyt rahat syliinsä. + +Kokonainen virta kultarahoja valui ulos, kaikkiaan kaksituhatta +frangia. Ilosta löi hän kämmenensä yhteen ja, keräten jälleen rahansa, +huudahti: + +-- Nyt voin tuhlata vaikka mihin. + +Kahdeksan vuorokautta matkustettuaan hirveässä kuumuudessa he saapuivat +Marseille'hin. + +Ja seuraavana päivänä vei heitä _Rois-Louis_, määräkulkuinen posti- ja +matkustajalaiva, joka kulki Ajaccion kautta Napoliin, Korsikaa kohti. +Korsika! Tiheiköt, rosvot, vuoret, Napoleonin syntymämaa! Jeannesta +tuntui, että hän valveilla ollen joutui unelmien maille. + +Vierekkäin laivan kannella seisoen näkivät he Provence'n +rantakallioiden kiitävän ohi. Meri levisi liikkumattomana, mahtavasti +siintäen ja kuin hyytyneenä hehkuvassa päivänvalossa, äärettömän +taivaanlaen alla, joka tuntui aivan ylenmäärin siniseltä. + +Jeanne sanoi: + +-- Muistatko purjematkaamme ukko Lastique'n veneellä? + +Vastauksen sijasta suihkasi Julien nopeasti suudelman hänen korvaansa. + +Laivan siivet pieksivät merta, häiriten sen sikeää unta, ja aluksen +taakse ulottui silmän siintämättömiin suorana vakona pitkä vaahtoava +jälki, iso vaalea juova, jossa vesi kuohui kuin poreileva samppanja. + +Yht'äkkiä ponnahti ylös vedestä keulan puolella, vain muutaman sylen +päässä laivasta, iso delfiini eli pyöriäinen ja katosi jälleen pää +edellä sukelluksiin. Jeanne pelästyi siitä niin, että huudahti ja +painautui Julienin povea vastaan. Sitten hän alkoi nauraa pelästyksensä +johdosta ja katseli innokkaasti, eikö tuo merieläin ilmestyisi +uudelleen. Muutaman sekunnin kuluttua se hyppäsikin taas esille aivan +kuin iso, joustimen lennättämä leikkikalu. Sitten se keikahti jälleen +veteen ja ilmestyi uudelleen. Nyt niitä tuli jo kaksi, kolme, sitten +kuusi, jotka heittivät kuperkeikkaa laivan ympärillä ja saattoivat tätä +suurta toveriaan, rautaevillä varustettua jyhkeätä kalaa pitkän matkaa. +Ne väistyivät milloin vasemmalle puolelle sitä, milloin taas nousivat +esille sen oikealta puolelta, ja milloin yhdessä, milloin toinen +toisensa perässä, aivan kuin leikkien ja ajaen toisiaan takaa +syöksyivät ylös ilmaan kaaressa ja sukelsivat jälleen mereen. + +Jeanne taputteli käsiään ja oikein vapisi ihastuksesta joka kerta, kun +nuo suuret, ketterät uijat tulivat esille. Hänen sydämensä hypähteli +heidän laillaan hurjasta, lapsellisesta ilosta. + +Yht'äkkiä ne hävisivät. Ne näkyivät kerran vielä hyvin kaukana meren +selällä päin, sitten ei niitä huomannut enää, ja muutaman hetkisen +tunsi Jeanne ikävääkin niiden katoamisen johdosta. + +Tuli ilta, tyyni, säteilevä, mitä kirkkahin ja leppoisin. Ei +värähdystäkään ilmassa eikä veden pinnalla. Ja tämä meren ja taivaan +avaruuden ääretön rauha levisi turtuneihin ihmissieluihinkin, jotka +eivät tunteneet vähäistäkään väristystä. + +Mahtava aurinko painui hiljalleen alas kohti Afrikan näkymätöntä +rantaa, tuota polttavaa maata, jonka kuumuudesta sai jo vähäisen +aavistuksen. Mutta omituinen sukoileva viileys, joka kuitenkaan ei +tuntunut tuulenhenkäykseltä, hipaisi kasvojen hipiää, kun päivä oli +mennyt mailleen. + +Heitä ei haluttanut mennä alas kajuuttaan, joka oli täynnä merilaivan +kaikkia hirveitä hajuja, vaan he kävivät vierekkäin loikomaan +välikannelle kääriytyen vaippoihinsa. Julien nukkui heti, mutta Jeanne, +jota outo matka vaivasi, ei saanut silmiään ummistetuiksi. Siipien +yksitoikkoinen läiske uuvutti häntä ja hän katseli niitä lukemattomia +tähtiä, jotka hänen yllään tuikahtelivat terävän kirkkaalla, mutta +ikäänkuin kostealla valollaan etelän puhtaansinisellä taivaalla. + +Aamupuoleen hän kuitenkin nukahti. + +Hänet herätti sitten huuto ja melu: merimiehet puhdistivat laulaen +laivaa. Jeanne pudisti hereille miehensä, joka nukkuessaan ei ollut +liikahtanutkaan, ja he nousivat ylös. + +Ihastuksella Jeanne hengitti suolaista meri-ilmaa, joka tuntui +tunkeutuvan aina sormien päihin asti. Kaikkialla siinsi vain merta. +Keulan puolella häämöitti kuitenkin veden pinnalla jotakin harmaata, +aamunkoitossa vielä hämärästi näkyvää, aivan kuin rykelmä omituisia, +suippoja, harkkoreunaisia hattaroita. + +Vähitellen rupesivat ne näkymään selvemmin. Niiden ääriviivat +eroittautuivat paremmin taivaan kirkastuessa ja esiin nousi pitkä jono +teräviä, kummallisia vuoria. Siellä oli Korsika, aivan kuin hienoon +huntuun verhottuna. + +Ja sen takaa nousi aurinko, jota vastaan vuorten harjanteet kuvastivat +mustina varjoina, mutta sitten alkoivat kaikki huiput hehkua muun osan +saarta jäädessä huurun peittoon. + +Laivan päällikkö, joka oli vanha, lyhytkasvuinen, kovassa, suolaisessa +tuulessa ahavoitunut, ruskettunut, kuivunut ja kuihtunut mies, ilmestyi +kannelle ja sanoi Jeannelle äänellä, joka oli käynyt käheäksi +kolmekymmentä vuotta kestäneestä komentamisesta ja oli loppuun kulunut +myrskyssä huutamisesta. + +-- Tunnetteko tuota hajua? + +Jeanne tunsi todellakin väkevän, omituisen, villien kasvien hajun. + +Kapteeni jatkoi: + +-- Se on Korsika, rouva, joka sillä lailla tuoksuaa. Se on sen kauniin +naisen hajua. Vaikka olisin kaksikymmentä vuotta poikessa, niin +tuntisin sen sittenkin viiden tuhannen meripenikulman päähän. Olen +nähkääs sieltä kotoisin. Hänkin tuolla Pyhän Helenan saarella kuuluu +yhä vain muistelevan kotiseutunsa hajua. Me ollaan samaa sukua. + +Ja paljastaen päänsä tervehti kapteeni Korsikaa ja tervehti samalla +valtameren poikki suurta keisariakin, vankia, joka oli samaa sukua kuin +hän. + +Jeanneen koski se niin, että hän oli vähällä ruveta itkemään. + +Sitten ojensi kapteeni kätensä taivaan rantaa kohti ja mainitsi +kallioiden nimet. + +Julien seisoi vaimonsa vieressä pidellen kättään hänen vyötäistensä +ympärillä ja molemmat he katselivat etäisyyteen nähdäkseen mainitun +paikan. + +Vihdoin huomasivatkin he muutamia pyramiidinmuotoisia kallion kärkiä, +jotka laiva kohta kiersi laskeakseen suureen, tyyneen lahteen. Se oli +korkeiden vuorenharjojen välissä, joiden alavimmat rinteet näyttivät +olevan aivan kuin sammaleen peittämät. + +Kapteeni osoitti vihantaa kohti ja lausui: "Tiheiköt." + +Sikäli kuin tultiin lähemmäksi maata, näkyi vuorien kehä sulkeutuvan +järveksi laivan ympärille, joka ui hiljakseen tuossa sinisessä ja niin +kirkkaassa vedessä, että toisin paikoin saattoi nähdä pohjaan asti. + +Ja yht'äkkiä ilmestyi näkyviin ihan valkoinen kaupunki, joka sijaitsi +siellä lahden perällä, aivan veden partaalla, vuorien juurella. +Muutamia pieniä italialaisia laivoja seisoi ankkuroituina satamassa. +Neljä, viisi venettä tuli ja kierteli _Roi-Louis'n_ ympärillä +noutaakseen maihin sen matkustajat. + +Julien, joka keräsi heidän tavaransa yhteen, kysyi vaimoltaan: + +-- Riittää kai kantajille frangi mieheen? + +Jo viikon päivät kysyi hän alituisesti tuota samaa ja tämä kysymys +kiusasi Jeannea, joka nyt vastasi hiukan kärsimättömänä: + +-- Kun ei tiedä varmaan antavansa kylliksi, niin antaa mieluummin +enemmän. + +Lakkaamatta kiisteli Julien hotellienkin isäntien ja palvelijain, +ajurien ja kaupustelijain kanssa, ja jos hän kepelästi oli onnistunut +saamaan vähän alennusta, niin sanoi hän Jeannelle käsiään hykertäen: + +-- Minä en tahdo antaa varastaa mitään itseltäni. + +Kun laskut tuotiin esille, niin Jeanne oikein vapisi, varmana jo +edeltäkäsin, että hänen miehensä oli tekevä muistutuksia joka ainoasta +erästä, ja häntä vaivasi tuo tinkiminen aina niin, että hän punastui +hiusmartoaan myöten palvelusväen halveksivain katseitten edessä, jotka +seurasivat hänen miestään tarkastaessaan riittämätöntä juomarahaa +kädessään. + +Soutajankin kanssa vielä, joka vei heidät maihin, syntyi hänellä kinaa. + +Ensimmäinen puu, jonka Jeanne sitten näki, oli palmu. + +He asettuivat asumaan suureen tyhjään hotelliin, joka sijaitsi avaran +torin kulmassa, ja tilasivat itselleen aamiaista. Sen syötyään tahtoi +Jeanne lähteä kaupungille kävelemään, mutta Julien halusi käydä +lepäämään. Siitä syntyi heidän välillään riitaa ja pahastuneena alistui +Jeanne hänen vaatimukseensa. + +He oleskelivat kolme vuorokautta tässä pienessä, sinisen lahden +pohjukkaan kätketyssä kaupungissa, jossa ilma oli kuuma kuin ahjossa +vuoriverhon takana, joka ei koskaan päästä sinne tuulen henkeä +puhaltamaan. + +Sitten tekivät he muutaman päivän matkasuunnitelman ja ettei tarvinnut +väistyä minkäänlaisten huonoista tieoloista syntyvien vaikeuksien +edestä, päättivät he vuokrata hevoset. He ottivat niinmuodoin kaksi +pientä tulisilmäistä, laihaa ja uupumatonta korsikalaista oritta ja +lähtivät matkalle eräänä päivänä aamun valjetessa. Opas, joka ratsasti +muulin selässä, seurasi heitä ja kantoi heidän ruokatavaransa, sillä +majataloja ei tässä villissä maassa ole. + +Tie kulki ensin lahden laitaa ja painui sitten loivaan laaksoon +korkeita vuoria kohti. Usein oli kuljettava melkein kuivuneiden +virtojen poikki, joissa vain kivien kätköissä heikosti solisten vielä +juoksi vähän vettä. + +Maa oli viljelemätöntä ja aivan autiota. Vuorien kupeet kasvoivat +korkeata ruohoa, joka tähän kuumaan vuoden aikaan oli kokonaan +kellastunut. Siellä täällä tuli vastaan joku vuorelainen joko pienen +hevosensa tahi koiran kokoisen aasinsa selässä. Ja jokaisella riippui +hartioilla panostettu pyssy, vanha ruostunut ase, joka heidän käsissään +oli peloittava kalu. + +Saari oli täynnä hajuruohoja, ja niiden kirpeä lemu tuntui kuin +tiivistäneen ilman; ja verkalleen alkoi tie nousta vuorien pitkien +poimujen lomissa. + +Punaisten ja sinisten kallioiden kärjet loivat maisemalle +tarunomaisen sävyn ja matalammalla olevat vuorien rinteet äärettömine +kastanjametsineen näyttivät ylhäältä vain pieniltä vihannoilta +pensaikoilta tämän saaren jättimäisen korkeilla pengermillä. + +Opas ojensi välistä kättään kohti jyrkkiä vuorenharjoja ja mainitsi +jonkun nimen. Jeanne ja Julien katselivat ensin näkemättä mitään, mutta +eroittivat vihdoin jotakin harmaata, joka näytti ylhäältä pudonneen +kiviröykkiön tapaiselta. Siinä oli kylä, pieni kiviasutus, joka oli +kuin mikäkin linnun pesä, kiinni tarttunut sinne melkein näkymättömiin +korkeiden kallioiden kupeelle. + +Tämä pitkä, käyden ajettava matka alkoi hermostuttaa Jeannea. + +-- Ajetaan hiukan juosten, -- sanoi hän ja kiirehti hevostansa. Kun hän +sitten ei huomannut miestään vieressään, kääntyi hän ja alkoi hilpeästi +nauraa nähdessään Julienin aivan kalpeana pitelevän kiinni laukkaavan +hevosen harjasta ja lystikkäästi hölköttävän sen selässä. Ja kun hän +lisäksi oli kaunis ja komea mies, niin näytti hänen kömpelyytensä ja +pelkuruutensa vieläkin hullunkurisemmalta. + +He alkoivat silloin ajaa hiljemmin. Tie kulki nyt kahden loppumattoman +metsän väliä, jotka vaippana levisivät yli koko vuoren rinteen. + +Se oli Korsikan kuuluisaa tiheikköä, läpipääsemätöntä metsää, jossa +kasvoi sekaisin tammea, katajaa, laakeripuuta, myrttiä, kanervaa ynnä +kaikenlaisia muita puu- ja kasvilajeja, jotka kietoutuivat toisiinsa +niin ja muodostivat vuorien kupeille semmoisen peitteen, että oli aivan +mahdotonta siitä selviytyä. + +Heidän tuli nälkä. Opas saavutti heidät ja saattoi suloisen lähteen +luo, jommoisia on tuiki tiheässä näillä jylhillä seuduilla ja jotka +ohuena, jääkylmänä säikeenä tulevat pienestä kallionreiästä ja vuotavat +siitä sitten sitä kastanjan lehteä pitkin, jonka ohikulkija sen alle +asettaa juoksuttaakseen siten veden suuhunsa. + +Jeanne tunsi niin suurta mielihyvää, että hänen oli miltei mahdotonta +pidättää ilon huudahduksiaan. + +Sitten he lähtivät takaisin laskeutuen vuorelta alas Sagone'n lahtea +kiertämällä. + +Illan suussa he kulkivat läpi Cargèse'n, joka on pieni kreikkalainen +kylä, muinaisaikoina isänmaastaan karkoitettujen pakolaisten +perustama. Siellä seisoi ryhmä kookkaita, kauniita sorealanteisia, +solakkavartaloisia, erittäin siroliikkeisiä naisia erään suihkukaivon +partaalla. Kun Julien huusi heille "hyvää iltaa", vastasivat he +laulavalla äänellä entisen kotimaansa sointuvalla kielellä. + +Piana'an tultua oli heidän pakko turvautua erään talon +vieraanvaraisuuteen niinkuin vanhoina aikoina tehtiin tuntemattomissa +maissa eksyksiin jouduttua. Jeanne oikein värisi ilon tunteesta +odottaessaan, että ovi, jolle Julien oli kolkuttanut, aukeaisi. Oi, +tämä oli vasta oikea huvimatka odottamattomine seikkailuineen aivan +kuin jollakin oudolla löytöretkellä! + +He olivat sattumalta kääntyneet nuoren pariskunnan puoleen. Heidät +otettiin vastaan niinkuin patriarkat varmaankin vastaanottivat Jumalan +lähettämän olennon. Heidän oli maattava olkipatjalla vanhassa +ränsistyneessä rakennuksessa, jonka madonsyömät hirret, joissa +pitkäkoipiset, puutasyövät lukit asustivat, paukkuivat, tuntuivat +elävän ja huokailevan. + +Sieltä he lähtivät auringon noustessa ja pysähtyivät pian metsän luo, +oikean purppuranpunaisen graniittimetsän luo. Siinä oli huippuja, +patsaita, torneja ja omituisia kuvioita, jotka aika, jäytävä tuuli ja +meren sumu olivat muovailleet. Nuo jo kolmensadan metrinkin korkuiset, +ohuet, pyöreät, kierät, väärät, muodottomat, eriskummalliset, +hämmästyttävät kalliot olivat puitten, kasvien, eläimien, +muistopatsasten, ihmisten, kaapuun puettujen munkkien, sarvipäisten +pirujen, äärettömän suurten lintujen, kokonaisen suunnattoman +kansakunnan, oikean hirviöiden lauman näköisiä, jotka jonkun +hurjapäisen jumalan tahdosta olivat sinne kivettyneet. + +Jeanne ei saanut sanaakaan suustaan, niin hänen sydäntään ahdisti tuo +näky, ja hän tarttui Julienia kädestä, jota puristi tuntien +rakastamisen halua tuon ihanuuden valtaamana. + +Ja tultuaan ulos tuosta mahtavasta kaaoksesta huomasivat he yht'äkkiä +uuden lahdelman, jota ympäröi joka haaralta punaisen graniitin verinen +muuri kuvastuen meren siniseen veteen. + +Jeanne kuiskasi vain: + +Oi, Julien! + +Eikä hän ihmetyksen valtaamana löytänyt mitään muuta sanaa. Hänen +kurkkuaan kuristi ja kaksi kyyneltä vuoti hänen silmistään. +Hämmästyneenä loi Julien katseensa häneen ja kysyi: + +-- Mikä sinun on, muruseni? + +Jeanne pyyhkäisi poskeansa, hymähti ja vastasi hiukan väräjävällä +äänellä: + +-- Ei se ole mitään... Hermostumista vain... En tiedä... Hurmaannuin +niin. Olen niin onnellinen, että pieninkin seikka liikuttaa sydäntäni. + +Julien ei ymmärtänyt tätä naisen hermojen arkuutta, noita tyhjästä +suunniltaan joutuneen olennon värähtelemisiä ja puistatuksia, joita +ihastus saattaa hänessä synnyttää jonkun järkyttävän kohtauksen +tavalla, herättäen hänessä käsittämättömän tunteen, saattaen hänet joko +hulluksi ilosta tahi epätoivon valtaan. + +Nuo kyyneleet näyttivät Julienistä naurettavilta, ja, ajatellen +kokonaan vain huonoa tietä, sanoi hän: + +-- Teet viisaammin, kun pidät silmällä hevostasi. + +Tietä myöten, jota oli melkein mahdoton kulkea, laskeutuivat he tuon +lahden pohjukkaan ja kääntyivät sitten oikealle noustakseen Ota'n +synkkään laaksoon. + +Polku osoittautui kuitenkin kauheaksi. Julien esitti silloin: + +-- Mitä, jos menisimme sinne jalkaisin? + +Jeanne suostui siihen mielellään, ihastuneena saadessaan kävellä ja +olla yksin miehensä kanssa äskeisen mielenliikutuksensa jälkeen. + +Opas lähti kulkemaan edellä muulin ja hevosten kanssa, he astuivat +hiljakseen perässä. + +Vuori, joka on haljennut ylhäältä alas asti, aukenee raolleen, ja +siihen loveen painuu polku, joka kulkee pohjaa myöten kahden +kummallisen seinän välissä. Rotkon läpi juoksee koski, ilma siellä on +jäätävä, kivi on musta ja sininen taivas, jota ylhäällä näkyy pikkuinen +pala, hämmästyttää ja huimaa päätä. + +Äkkiä omituinen suhina sai Jeannen vavahtamaan. Hän nosti silmänsä ja +näki äärettömän suuren linnun lentävän ulos kolosta. Se oli kotka, +jonka molemmat siivet näyttivät ihan koskettavan syvänteen molempia +seiniä sen kohotessa siintoon, jonne se katosi. + +Kauempana vuoren halkeama jakautuu kahtia, ja polku nousee molempien +rotkojen välitse sinne tänne nopeasti luikerrellen. + +Kevyesti hypiskellen kulki Jeanne edellä, potkaisten kiviä pyörimään, +ja kumartui pelkäämättä katsomaan alas kuiluihin. Julien seurasi +jäljessä hiukan hengästyneenä ja tuijottaen maahan huimausta peläten. + +Yht'äkkiä tulvahti päivän valo heidän ylitsensä. Heistä tuntui kuin he +olisivat tulleet ulos helvetistä. Heidän oli jano; kostea jälki johti +heitä kiviröykkiöiden kautta pikkuruiselle lähteelle, johon oli +laitettu ontosta kepistä kouru vuohipaimenia varten. Sammal peitti maan +lähteen ympärillä. Jeanne kävi siihen polvilleen juodakseen, ja Julien +teki samoin. + +Kun Jeanne nautti raikkaasta vedestä, otti Julien häntä vyötäisistä ja +koetti vallata hänen paikkansa kourun suussa. Jeanne vastusteli, ja +siinä heidän huulensa kilpailivat milloin kohdaten toisensa, milloin +taas sysäten toinen toisensa tieltä. Näin otellessaan saivat he vuoron +perään kourun pään suuhunsa ja iskivät siihen kiinni hampaillaan +tahtomatta päästää sitä irti. Tästä alituisesta kiinniottamisesta ja +irtilaskemisesta avautui ja sulkeutui kylmä suihku räiskyttäen vettä +heidän kasvoihinsa, kaulaansa, vaatteilleen ja käsilleen ja sirotellen +pisaroita kuin helmiä heidän hiuksiinsa suudelmien vaihtuessa toiselta +toiselle samassa ryöpyssä. + +Yht'äkkiä valtasi Jeannen rakkauden puuska. Hän otti suunsa täyteen +kirkasta lähdevettä ja, posket pullollaan kuin leilit, hän antoi merkin +Julienille tahtoen antaa hänen, huulet huulissa kiinni, juoda vettä +suustaan. + +Julien kurotti hymyillen kaulaansa, kallisti päätään taaksepäin, +levitti käsivartensa ja joi yhdellä siemauksella veden tuosta elävästä +lähteestä, joka näin juoksutti hänen ruumiiseensa hehkuvan intohimon. + +Jeanne painautui häntä vasten hellyydellä, jota hän ei ollut miestään +kohtaan ennen osoittanut. Hänen sydämensä sykki rajusti, hänen rintansa +kohosi, hänen silmänsä näyttivät raukeilta ja kosteilta. Hiljaa +kuiskasi hän: + +-- Julien, minä rakastan sinua. + + * * * * * + +Kesti kauan ennenkuin he saavuttivat vuoren harjan, siihen määrin +Jeanne tunsi uupumista, ja he saapuivat vasta iltasella Evisaan heidän +oppaansa sukulaisen Paoli Palabrettin luo. + +Tämä oli isokasvuinen, hiukan kumaraselkäinen mies, jonka kasvot olivat +synkänkalpeat kuin keuhkotautisella. Hän vei heidät heidän +huoneeseensa, joka paljaine kiviseinineen teki kolkon vaikutuksen, +mutta siihen nähden, että tässä maassa kaikenlainen komeus on +tuntematonta, oli kaunis. Ja korsikalaisella murteellaan, joka on +ranskan ja italian kielten sekoitusta, ilmaisi hän ilonsa heidän +tulostaan taloon. Samassa keskeytti hänet heleä ääni ja pieni +tummanvärinen nainen, jolla oli suuret mustat silmät, päivän lämpöä +hohtava iho, ohuet vyötäiset, hampaat aina näkyvissä yhtä mittaa +hymyilevässä suussa, syöksähti sisään, suuteli Jeannea ja pudisti +Julienin kättä sanoen: + +-- Hyvää päivää, rouva! Hyvää päivää, herra! Mitä kuuluu? + +Ja hän otti heiltä hatut ja huivit käyttäen vain toista kättänsä, sillä +toinen käsi oli hänellä siteessä. Sitten hän lähetti kaikki pois +huoneesta sanoen miehelleen: + +-- Vie heidät kävelylle päivälliseen asti! + +Herra Palabretti totteli oitis, asettui molempien nuorten väliin ja vei +heidät katselemaan kylää. Hän laahusti sekä jaloillaan että äänellään, +yski usein ja toisti joka yskänkohtauksen jälkeen: + +-- Se on tuo laakson kylmä ilma, joka on mennyt keuhkoihini. + +Hän saattoi heitä yksinäistä polkua pitkin laajaan kastanjametsään. +Yht'äkkiä hän pysähtyi ja sanoi yksitoikkoisella äänellään: + +-- Tässä tappoi Mathieu Lori serkkuni Jean Rinaldin. Olin, nähkääs, +tuossa ihan lähellä Jeania, kun Mathieu ilmestyi kymmenen askeleen +päähän meistä ja huusi: "Jean, älä mene Albertaceen, älä mene, muuten +sinut tapan, kuuletko sen." Tartuin Jean'ia kädestä ja sanoin: "Älä +mene, Jean, hän tekee sen." Se oli erään tytön takia, jonka perässä he +molemmat juoksivat, -- Paulina Sinacoupi nimeltään. Mutta Jean alkoi +huutaa: "Menenpäs, Mathieu; sinä et ole mies minua siitä estämään." +Silloin ojensi Mathieu pyssynsä ennenkuin olin ehtinyt saada omani +kuntoon ja laukaisi. Jean ponnahti vain korkealle ilmaan tasajaloin +kuin nuoraa hyppivä lapsi, niin juuri, herra, ja kaatui koko painollaan +päälleni niin, että pyssyni kirposi kädestäni ja lensi tuon suuren puun +juurelle tuonne. Jean'in suu oli ihan ammollaan, mutta hän ei sanonut +enää sanaakaan, -- hän oli kuollut. + +Nuoret katselivat kummissaan tuota rauhallista miestä, joka oli ollut +kerrotun tihutyön näkijänä ja Jeanne kysyi: + +-- Entäs murhaaja? + +Paoli Palabretti yski kauan ja jatkoi sitten: + +-- Hän katosi vuoristoon. Minun veljeni tappoi hänet seuraavana vuonna. +Tiedättehän veljeni, Philippi Palabrettin, rosvon? + +Jeanne säpsähti: + +-- Teidänkö veljenne? Rosvo? + +Levollisen korsikalaisen silmässä välähti ylpeä katse: + +-- Niin, rouva, hän oli kuuluisa mies, hän. Hän otti hengiltä kuusi +santarmia. Hän kuoli Nicolas Moralin kanssa yhdessä, kun joutuivat +saarroksiin Niolossa kuusipäiväisen ottelun jälkeen ja olivat kuolla +nälkään. + +Sitte aivan samalla äänen sävyllä kuin hän oli sanonut "se on tuo +laakson kylmä ilma", lisäsi hän alistuvaisesti: + +-- Se on maan tapa. + +Sen jälkeen palasivat he syömään päivällistä, ja pieni +korsikalaisnainen kohteli heitä aivan kuin olisi tuntenut heidät jo +kaksikymmentä vuotta. + +Mutta Jeannea vaivasi levottomuus. Oliko hän vielä löytävä Julienin +suudelmassa saman ihmeellisen ja valtavan tunneväristyksen kuin siellä +lähteen luona. + +Kun he olivat kahden kesken huoneessa, vapisi hän pelosta, ettei hänen +suudelmillaan olisi enää samaa vaikutusta. Mutta kohta saavutti hän +varmuuden, ja siitä tuli hänen ensimmäinen rakkaudenyönsä. + +Seuraavana aamuna, kun tuli aika lähteä, oli hänen miltei mahdoton +erota tästä matalasta majasta, sillä hänestä tuntui, että hänelle +siellä oli koittanut uusi onni. + +Hän kutsui luokseen huoneeseensa talon emännän ja vaikka tarkkaan +hänelle selittelikin, ettei suinkaan tahtonut antaa hänelle mitään +lahjaa, niin hän vaatimalla vaati, jopa suuttuenkin, saada lähettää +hänelle Parisista, kun oli palannut sinne, jonkin muiston, jolle hän +antoi melkein taikauskoisen merkityksen. + +Nuori korsikalaisnainen pani kauan vastaan, mutta suostui vihdoin, +sanoen: + +-- No, lähettäkää minulle sitten pikkunen pistooli, aivan pikkunen! + +Jeannen silmät kävivät pyöreiksi. Ja ikäänkuin sanoen jonkun mieluisan +ja suuren salaisuuden kuiskasi hän ihan hänen korvansa juurella: + +-- Tarvitsen sen tappaakseni lankoni. + +Samalla kiersi hän hymyillen nopeasti siteen auki käsivarrestaan, jota +hän siihen saakka ei ollut käyttänyt, paljasti pyöreän valkoisen +kyynärvartensa, jossa siellä täällä näkyi muutamia, jo naarmoittuneita +tikarin pistoja, ja sanoi: + +-- Ellen olisi ollut yhtä väkevä kuin hän, olisi hän minut tappanut. +Mieheni ei ole mustasukkainen, hän tuntee minut kyllä, ja lisäksi on +hän sairas, niinkuin tiedätte, ja se pitää hänen verensä levollisena. +Muuten olenkin, rouva, rehellinen ihminen, mutta lankoni uskoo kaikki, +mitä hänelle kerrotaan. Hän on mustasukkainen mieheni puolesta ja alkaa +varmaan saman jutun uudelleen. Mutta silloin onkin minulla pikkunen +pistooli, voin olla rauhassa ja varma siitä että voin kostaa. + +Jeanne lupasi lähettää hänelle aseen, suuteli hellästi uutta +ystävätärtään, ja he jatkoivat matkaansa. + +Häämatkan loppuosa oli hänelle vain yhtä ainoata unelmaa, lakkaamatonta +syleilemistä ja hyväilyjen huumetta. Hän ei nähnyt mitään, ei maisemia, +ei ihmisiä eikä paikkoja, joihin he pysähtyivät. Hän ei nähnyt muuta +kuin vain Julienin. + + * * * * * + +Kun he saapuivat Bastiaan oli opas maksettava. Julien kaiveli +taskujaan. Kun ei hän löytänyt sitä, mitä tarvitsi, sanoi hän +Jeannelle. + +-- Koska et käytä äitisi sinulle antamia kultarahoja, niin anna ne +minun huostaani. Ne ovat paremmassa säilyssä minulla ja minä pääsen +sillä lailla vaihtamasta seteleitäni. + +Jeanne ojensi hänelle kukkaronsa. + +Sitten matkustivat he Livornoon, kävivät Firenzessä, Genuassa ja läpi +koko Välimeren pohjukan saapuen eräänä tuulisena aamuna takaisin +Marseille'hin. + +Kaksi kuukautta oli kulunut siitä kun he olivat kotoa lähteneet. Nyt +oli 15 päivä lokakuuta. + +Kova, kylmä tuuli, joka tuntui tulevan sieltä kaukaisesta Normandiesta, +sai Jeannen mielen alakuloiseksi. Julien näytti jo jonkun aikaa olevan +muuttunut, väsynyt, välinpitämätön, ja Jeanne pelkäsi jotakin, +tietämättä mitä. + +Hän pitkitti vielä neljä päivää heidän paluumatkaansa kotiin voimatta +erota tästä ihanasta päivänpaisteisesta seudusta. Hänestä tuntui, että +samalla oli hänen onnensakin retki päättyvä. + +Vihdoin he sitten lähtivät. + +Parisissa oli heidän tehtävä kaikki ostoksensa lopullisesti +asettuakseen asumaan Peuples'iin, ja Jeanne iloitsi siitä, että saattoi +tuoda mukanaan kaikenlaisia kauniita esineitä äitinsä lahjoittamilla +rahoilla. Ensimmäinen, jota hän ajatteli, oli kuitenkin tuolle +korsikalaiselle naiselle lupaamansa pistooli. + +Seuraavana päivänä tulonsa jälkeen sanoi hän Julienille: + +-- Kultaseni, ole niin hyvä ja anna minulle äitini lahjoittamat rahat, +että saan tehdä ostoksiani. + +Julien kääntyi häneen tyytymättömän näköisenä. + +-- Kuinka paljon tarvitset? + +Jeanne hämmästyi ja sopersi: + +-- No, ... mitä tahdot antaa. + +Johon toinen vastasi: + +-- Annan sinulle sata frangia, mutta älä vain tuhlaa niitä. + +Jeanne joutui siitä niin hämilleen, ettei tietänyt, mitä sanoa. Vihdoin +lausui hän epäröiden: + +-- Minähän annoin sinulle ne rahat vain... + +Julien ei antanut hänen puhua loppuun. + +-- Niin kyllä. Mutta yhdentekevä on, ovatko ne sinun tahi minun +taskussani, kun meillä kerran on yhteinen kukkaro. Enkähän minä +kielläkään niitä sinulta, annanhan sinulle sata frangia. + +Jeanne otti häneltä vastaan viisi kultarahaa sanomatta enää sanaakaan, +mutta ei uskaltanut sen koommin enää pyytää lisää eikä ostanut muuta +kuin pistoolin. + +Viikkoa myöhemmin lähtivät he matkalle palatakseen Peuples'iin. + + + + +VI. + + +Valkoisen tiiliaidan vieressä seisoivat vanhemmat ja palvelijat +odottamassa. Matkavaunu pysähtyi ja syleileminen kesti kauan. Äiti +itki, Jeanne pyyhki heltyneenä silmiään ja isä käveli hermostuneesti +edestakaisin. + +Sillä aikaa kun tavaroita kannettiin sisään, saivat tulijat kertoa +matkastaan kaikkien istuessa salin uunin ääressä. Jeannen huulilta +oikein sateli sanoja ja kaikki tuli kerrotuksi ihan perin pohjin +puolessa tunnissa, ehkä muutamia pikkuseikkoja lukuunottamatta, jotka +siinä ryöpyssä häneltä unohtuivat. + +Sitten meni nuori rouva myttyjään aukaisemaan. Rosalie, joka oli +liikutettu hänkin, auttoi häntä. Kun se työ oli lopussa, kun +liinavaatteet, hameet ja muut pukuesineet oli pantu paikoilleen, meni +sisäkkö pois ja Jeanne, joka oli hieman väsyksissä, kävi istumaan. + +Hän ajatteli, mitä hänen nyt oli tehtävä, ja koetti keksiä jotakin +henkistä askartelua ja työtä käsilleen. Häntä ei ollenkaan haluttanut +mennä alas äitinsä luo, joka oli käynyt lepäämään, ja hän aikoi lähteä +kävelemään, mutta maisema näytti niin kolkolta, että alakuloisuus alkoi +painostaa hänen sydäntään jo pelkästä silmäyksestä ulos ikkunasta. + +Silloin huomasi hän, ettei hänellä ollut enää mitään tehtävää, ei +koskaan enää mitään. Koko hänen nuoruutensa, joka oli kulunut +luostarikoulussa, oli ollut vain tulevaisuuden unelmaa. Alituiset +levottomat toiveet olivat siihen aikaan täyttäneet hänen sielunsa joka +ainoa hetki hänen lainkaan huomaamatta niiden kuluvan. Kun hän sitten +juuri oli päässyt koulun kolkkojen muurien sisältä, jonne hänen +kuvitelmansa olivat olleet teljetyt, toteutui hänen lemmenhaaveensa +heti. Mies toivottu tuli, johon hän rakastui, jonka kanssa muutamassa +viikossa joutui naimisiin, niinkuin usein käy, ja joka vei hänet +käsissään antamatta hänelle vähääkään aikaa mitäkään miettiä. + +Mutta nyt alkoi ensimmäisten päiväin suloinen todellisuus muuttua +arkipäiväiseksi todellisuudeksi sulkien oven rajattomilta toiveilta, +kauniilta kaipuulta johonkin tuntemattomaan. Niin, nyt oli odotus +lopussa. + +Eikä siis enää mitään tehtävää, ei tänään, ei huomenna, eikä +milloinkaan. Tuon kaiken hän tunsi hämärästi erityisenä pettymyksenä, +rauenneena unelmana. + +Hän nousi paikaltaan ja meni painamaan otsaansa ikkunaruutuun. Ja +katseltuaan jonkun aikaa taivasta, jossa vyöryi paksuja synkkiä pilviä, +päätti hän lähteä ulos. + +Oliko siinä sama maisema, sama nurmikko, samat puut kuin toukokuussa? +Minne oli joutunut lehväin päivänpaisteinen iloisuus ja nurmen +runollinen vehreys monivärisine kukkineen ja eriskummallisine +perhosineen? Ja päätä huumaava, elämää uhkuva, tuoksuva ja +hedelmöittävä ilma, sekin oli poissa. + +Kujanteet, jotka olivat läpimärät alituisista syyssateista, kulkivat, +kuihtuneiden lehtien paksun peiton verhoamina, autioina laihuuttaan +värjöttävien, miltei lehdettömien poppelien keskitse. Puitten hauraat +oksat vapisivat tuulessa, sen puistellessa siellä täällä vielä +riippuvia yksinäisiä lehtiä, jotka olivat karisemaisillaan avaruuteen. +Ja lakkaamatta pitkin päivää irtaantui, pyöri ja lenteli ilmassa ja +putosi maahan isoina kultarahoina, noita viimeisiä, kellastuneita +lehtiä ikäänkuin lakkaamattomana sateena, niin mieltä painostavana, +että Jeanne oli vähällä ruveta itkemään. + +Jeanne käveli metsään asti. Se oli kolkko kuin kuolevan kammio. Vehreä +aita, joka erotti somat, luikertelevat käytävät toisistaan ja teki ne +niin salaperäisiksi, oli alaston nyt. Siinä kiertävät köynnökset, jotka +ennen olivat kuin hienoa puukarikkoa ikään, ojentelivat nyt toisilleen +laihoja oksiaan. Ja varisseiden kuivien lehtien kahina tuulessa, joka +niitä lennätteli ja paikoitellen kasoitteli, tuntui kuin kuolevaisen +surulliselta, viimeiseltä huokaukselta. + +Pienen pieniä lintusia hypiskeli siellä paikasta paikkaan viluisesti +piipatellen ja suojaa etsien. + +Lehmus ja plataani, joita jalavat paksulla verhollaan aivan kuin +etuvartiostona meren puolella seisten suojelivat ja jotka olivat +säilyttäneet vielä kesäpukunsa, olivat kuin vaatetetut toinen punaiseen +samettiin, toinen oranssiväriseen silkkiin, näin ensimmäisten +syyskylmien värjääminä niiden oman elinnesteen mukaan. + +Jeanne käveli verkkaisin askelin edestakaisin äidin kujannetta pitkin, +Couillard'in moision laitaa. Häntä painosti jokin, aivankuin aavistus +vasta-alkavan yksitoikkoisen elämän pitkästä ikävästä. + +Sitten hän istuutui sille mäen rinteelle, missä Julien ensimmäisen +kerran oli puhunut hänelle rakkaudesta, ja hän istui siellä kauan +unelmoiden, melkein mitään ajattelematta, riutuneena sydämen pohjaan +asti, rinnassaan halu käydä maata, nukkua pois tämän päivän +painostavasta alakuloisuudesta. + +Yhtäkkiä hän huomasi lokin, joka tuulen kiidättämänä lensi poikki +taivaan. Ja hänelle muistui mieleen kotka, jonka hän oli nähnyt +Korsikassa Ota'n laaksossa. Hän tunsi sydämensä vilkkaasti +värähtelevän, kuin herätessä muiston jostakin suloisesta, joka on ollut +ja mennyt, ja hengessään hän näki silloin uudelleen tuon ihanan saaren +outoine tuoksuineen, sen auringon, joka kypsyttää sitruunat ja +seetripuun hedelmät, sen vuoret ruusuhohteisine huippuineen, sen +siintävät lahdelmat ja sen rotkot kohisevine koskineen. + +Silloin kietoi tämä häntä ympäröivä kostea ja kolkko maisema varisevine +lehtineen ja tuulen repostelemine pilvineen hänet niin painostavaan +epätoivoon, että hän palasi kotia, ettei rupeaisi itkemään. + +Siellä istui äiti viluisena uunin ääressä ja torkkui. Tottuneena +syyspäivien alakuloisuuteen ei hän siitä enää välittänyt. Isä ja Julien +olivat menneet kävelemään, puhellen asioistaan. Ja yö läheni levittäen +synkkää varjoaan avaraan saliin, johon vain lämpiävä uuni loi loimuavaa +valoaan. + +Päivän sammuessa saattoi ikkunoista vielä eroittaa tuon loppuvan vuoden +lokaisen luonnon ja harmaan taivaan, joka sekin oli kuin loan tahraama. + +Pian saapui sitten paroni Julienin seurassa. Heti astuttuaan hämärään +huoneeseen hän soitti kelloa ja huusi: + +-- Tuokaa sukkelaan valoa! Täällä on niin synkkää. + +Ja hän istui uunin ääreen. + +Kuivattaessaan tulen edessä märkiä kenkiään, jotka kuumuudesta +höyrysivät ja joista loka kuivuen irtaantui, hän hykerteli iloisena +käsiään ja sanoi: + +-- Luulenpa todella, että alkaa jäätää. Taivas kirkastuu pohjoisessa ja +meillä on täysi kuu. Yöllä pakkanen jo hyvästi nipistää. + +Ja kääntyen tyttärensä puoleen hän jatkoi: + +-- No, tyttöseni, oletko tyytyväinen, että olet kotona jälleen, omassa +talossasi, vanhusten luona? + +Tämä viaton kysymys saattoi Jeannen aivan suunniltaan. Hän heittäytyi +isänsä syliin silmät täynnä kyyneleitä ja suuteli häntä hermostuneesti, +aivan kuin anteeksi pyytäen, sillä vaikka hän tarmokkaasti koettikin +olla iloinen, tunsi hän niin kovaa surua, että oli menehtyä. Hän +ajatteli kuitenkin sitä iloa, mikä hänellä oli oleva vanhempiaan +jälleen tavatessaan ja hän hämmästyi itse siitä kylmyydestä, mikä hänen +hellyytensä lamautti, aivan kuin ihminen poissa ollessaan paljon +ajateltuaan niitä, joita rakastaa, tuntee, kun pitkään aikaan ei ole +heitä joka hetki silmiensä edessä nähnyt, heidät uudelleen tavatessaan +kuin jonkinlaisen katkeamisen rakkauden siteissä, kunnes jokapäiväinen +yhdessäolo ne taas liittää yhteen. + +Päivällinen kesti kauan, eikä syödessä puhuttu mitään. Julien näytti +unhottaneen vaimonsa. + +Senjälkeen Jeanne istui kuin horroksissa uunin ääressä vastapäätä +äitiään, joka nukkui, ja kun hän siinä kerran tointui kuultuaan +vanhempien herrojen ääneen keskustelevan, ajatteli hän, koettaessaan +ravistaa itseänsä valveille, oliko ehkä hänetkin valtaava tuo +tottumusten synkkä unitauti, jota ei mikään enää keskeytä. + +Kamiinan tuli, joka päivän valossa näytti heikolta ja punertavalta, oli +nyt muuttunut eloisaksi, kirkkaaksi ja räiskyväksi, ja loi ajoittain +suuria läikkiä huonekalujen haalistuneelle verholle, ketun ja haikaran, +alakuloisen kurjen, heinäsirkan ja muurahaisen päälle. + +Paroni lähestyi hymyillen ja sanoi ojentaen käsiään hehkuvien hiilien +eteen: + +-- Kylläpä palaa hyvin tänä iltana. Ulkona jäätää, lapset, ulkona +jäätää. + +Sitten hän laski kätensä Jeannen olkapäille ja sanoi tuleen osoittaen: + +-- Näes, tyttöseni, tämä on maailmassa kaikkein parasta: oma kotiliesi +ja omaiset sen ympärillä. Ei mikään ole sen veroista. Mutta ehkäpä +menemme nyt makaamaan. Olette, lapsukaiseni, varmaankin lopen +väsyneitä? + +Tultuaan ylös huoneeseensa ajatteli nuori rouva, kuinka erilaisilla +tunteilla saattoikaan eri kertoina saapua samaan paikkaan, jota luuli +rakastavansa. Miksi oli hän näin masennuksissa, miksi tämä talo, tämä +rakas seutu, kaikki mikä siihen saakka oli saanut hänen sydämensä +sykähtelemään, tuntui hänestä nyt niin musertavan alakuloiselta ja +kolkolta. + +Yhtäkkiä sattuivat hänen silmänsä pöytäkelloon, jossa pieni mehiläinen +yhä liikkui oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle, yhtä nopeasti +lakkaamatta tuota kukkakenttää pitkin. Silloin valtasi Jeannen +hellyyden puuska ja hän puhkesi itkemään katsellessaan tuota pientä +koneen liikuttamaa eläintä, joka hänestä tuntui elävältä, joka hänelle +lauloi hetkien kulun ja sykki kuin sydän. + +Totisesti hän ei ollut näin liikutettu isäänsä ja äitiään +suudellessaan. Sydämellä on salaisuuksia, joiden perille ei mikään +järkeily pääse. + +Ensimmäisen kerran naimisissa ollessaan hän nyt oli yksin vuoteessaan, +sillä Julien oli, syyttäen väsymystä, sijoittunut toiseen huoneeseen. +Sitäpaitsi he olivat sopineet, että kummallakin oli oleva oma +huoneensa. + +Kesti kauan ennenkuin Jeanne nukkui, sillä hänestä tuntui niin +omituiselta, ettei ketään ollut hänen vieressään, hän kun ei enää ollut +tottunut makaamaan yksin, ja kun lisäksi kova pohjoistuuli tempoeli +talon kattoa. + +Hän heräsi aamulla häikäisevään valoon, joka loi punertavan läikän +hänen vuoteelleen. Ja huurteiset ikkunaruudut olivat punaiset, aivan +kuin koko taivaanranta olisi ollut ilmitulessa. + +Kääriytyen suureen aamuviittaan hän juoksi ikkunan luo ja avasi sen. + +Jäätävä, pureva viima tunkeutui hänen huoneeseensa nipistäen kirpeällä +kylmällä hänen hipiätään ja nostaen kyyneleet hänen silmiinsä; ja +purppuran punaisella taivaalla näkyi puitten takana mahtava aurinko, +hehkuvana ja pullistuneena kuin juopuneen naama. Maa, jonka peitti +valkoinen, kuiva riite, ritisi ihmisten jalkojen alla. Tänä yhtenä yönä +olivat poppelien kaikki oksat pudottaneet lehtensä, ja aution maiseman +takaa näkyi vihertävä, lainehtiva meri, jonka pinnalla vaahtoili +valkoinen hyrsky. + +Plataanit ja lehmukset riisui tuuli nopeasti puhtaiksi. Jokainen +jäätävän viiman puhallus sai äkkiä tulleen pakkasen riipimät lehdet +lentelemään ilmassa kuin linnut. Jeanne pukeutui, meni ulos ja, jotakin +tehdäkseen, lähti katselemaan moisioita. + +Martin'in talonväki ihastui kovin hänen tulostaan ja emäntä suuteli +häntä poskelle. Siellä hänet vaadittiin juomaan lasi aprikoosiviinaa. +Sitten hän lähti toiseen moisioon, Couillard'in perheen luo, jossa +ihastus oli yhtä suuri. Emäntä silitteli hänen päätään, ja siellä oli +nautittava ryypyllinen mustaviinimarjaviinaa. + +Sen jälkeen hän palasi kotia. + +Päivä kului taas samoinkuin edellinen. Nyt oli pakkanen, sen sijaan +että eilen oli suoja. Ja kaikki viikon päivät olivat samanlaisia ja +kaikki kuukauden viikot tuntuivat samanlaisilta kuin tämä ensimmäinen. + +Vähitellen hänen kaukaisten maitten herättämä kaipuunsa kuitenkin +väheni. Tottumus loi hänen elämäänsä ikäänkuin kerrostuman +alistuvaisuutta, niinkuin muutamat vesilajit jättävät esineihin +kalkkikuoren. Ja hänen sydämessään heräsi jälleen eräänlainen +mielenkiinto jokapäiväisen elämän tuhansia pikkuseikkoja kohtaan, halu +vaatimattomaan, pieneen askarteluun. Hänessä kehittyi omituinen +mietiskelevä alakuloisuus, hämärä elämän pettymys. Mitä tarvitsi hän? +Mitä kaipasi hän? Sitä ei ihan itsekään tietänyt. Hän ei tuntenut +mitään suuren seuraelämän tarvetta eikä hänessä ollut mitään +huvittelemishalua, ei mitään pyrkimystä kohti mahdollisia iloja. Ja +mitäpä ne olisivat olleet? Samoin kuin hänen asuntonsa huonekalut +olivat aikaa myöten haalistuneet, samoin kadotti kaikki hänen +silmissään värinsä, kului pois, vaaleni ja synkistyi. Hänen ja Julienin +välit olivat kokonaan muuttuneet. Hänen miehensä tuntui, heidän +palattuaan häämatkalta, aivan toisenlaiselta, ikäänkuin näyttelijältä, +joka on osansa suorittanut ja ottaa oman tavallisen muotonsa jälleen. +Hän tuskin välitti vaimostaan, tuskin puhuttelikaan häntä. Pieninkin +rakkauden haarne oli äkkiä kadonnut, ja harvoin hän enää kävi vaimonsa +huoneessa. + +Julien oli ryhtynyt taloa ja taloutta hoitamaan, tarkasti +sopimuskirjat, kovisteli alustalaisia, vähensi menoja ja kun hän oli +itse ottanut aatelisen maamiehen tavat, oli hänestä kokonaan kadonnut +sulhasmiehen hieno, komea ulkomuoto. + +Hän kävi alituisesti puettuna vanhaan samettiseen, vaskinappiseen +metsästystakkiin, joka oli tahroja täynnä ja jonka hän oli löytänyt +poikamiespuvustostaan. Ja käytyään huolimattomaksi kuten ihmiset, +joiden ei enää tarvitse miellyttää ketään, hän ei huolinut +partaansakaan ajaa, ja hänen pitkä, huonosti leikattu partansa rumensi +häntä tavattomasti. Hän ei huolinut enää hoitaa käsiänsäkään, ja joka +aterian jälkeen hän joi neljä tai viisi lasillista konjakkia. + +Kun Jeanne häntä tästä lempeästi nuhteli, vastasi hän tylysti: + +-- Eiköhän ole parasta, että jätät minut rauhaan? + +Ja sen jälkeen ei Jeanne enää yrittänytkään huomauttaa hänelle mistään. + +Tähän muutokseen suhtautui hän sitten tavalla, joka ihmetytti häntä +itseänsäkin. Julien oli tullut hänelle vieraaksi, jonka sielu ja sydän +olivat hänelle suljetut. Hän ajatteli ja mietti usein, mistä johtui, +että he, näin kohdattuaan toisensa, rakastuttuaan toinen toiseensa ja +mentyään lemmenhurmassa naimisiin, yht'äkkiä taas olivat miltei yhtä +tuntemattomat toinen toiselleen kuin eivät olisi koskaan toistensa +aviopuolisoita olleetkaan. + +Ja miks'ei hän, Jeanne, kärsinyt enemmän siitä, että hänet näin oli +hyljätty? Semmoistako oli elämä? Olivatko he erehtyneet? Eikö hänellä +tulevaisuudessa sitten ollut enää mitään? + +Jos Julien edelleen olisi ollut kaunis, siisti, hieno, miellyttävä, +ehkäpä hän silloin olisi paljonkin kärsinyt? + +Oli päätetty, että vastanaineet uudelta vuodelta jäisivät yksin ja että +isä ja äiti matkustaisivat muutamiksi kuukausiksi Rouen'iin. Nuoren +pariskunnan oli sinä talvena määrä asua koko ajan Peuples'issa +lopullisesti siellä järjestääkseen kotinsa, tottuakseen oloon siellä ja +mieltyäkseen seutuun, missä koko heidän elämänsä oli kuluva. Heillä oli +lähistöllä muutamia naapureita, joille Julienin oli esiteltävä +vaimonsa. Ne olivat Briseville'n, Coutelier'n ja Fourville'n perheet. + +Nuori pariskunta ei kuitenkaan vielä voinut alkaa vierailujaan, sillä +tähän saakka oli ollut mahdotonta saada käsiinsä maalaria, joka olisi +laittanut vaunujen oven vaakunan toisenlaiseksi. + +Paroni oli näet luovuttanut langolleen perheen vanhat vaunut, eikä +Julien millään ehdolla olisi suostunut ajamaan naapurikartanoihin, +ennenkuin de Lamare-suvun kilpi oli sovitettu yhteen Les Perthuis des +Vauds-suvun vaakunan kanssa. + +Mutta koko seudulla oli vain yksi ainoa mies, jonka erikoisalana oli +vaakunataide, ja se oli eräs maalari Bolbec, jota nimitettiin +Bataille'ksi. Häntä käytettiin vuoronperään kaikissa Normandien +aatelishoveissa maalaamassa noita arvokkaita koristeita ajoneuvojen +oviin. + +Vihdoin eräänä joulukuun aamuna, kun aamiainen oli loppumaisillaan, +nähtiin erään henkilön avaavan pihan portin ja tulevan suoraa tietä +taloon. Hänellä oli arkku selässään. Se oli Bataille. + +Hänet saatettiin ruokasaliin ja hänelle tarjottiin syötävää kuin +herralle ainakin, sillä hänen erikoisalansa, hänen alituiset suhteensa +sen maakunnan koko ylimystöön, hänen tietonsa vaakunataiteen, sen +vanhojen oppisanojen ja vertauskuvien alalla olivat tehneet hänestä +eräänlaisen vaakunahenkilön, jonka kättä kaikki aateliset puristivat. + +Oitis tuotiin lyijykynä ja paperia, ja sillä aikaa kuin hän söi, +tekivät paroni ja Julien neliruutuisen vaakunansa luonnoksen. +Paronitar, joka joutui aivan haltioihinsa, kun oli kysymys +tämäntapaisista asioista, ilmaisi myöskin mielipiteensä. Jopa Jeannekin +otti osaa neuvotteluun, aivan kuin joku salaperäinen mielenkiinto olisi +yht'äkkiä herännyt hänessäkin. + +Koko ajan syödessäänkin Bataille lausui ajatuksiansa, tarttui välistä +lyijykynään, piirsi luonnoksia, mainitsi joitakin esimerkkejä, selitti +kaikki sen seudun ylimystön vaunut ja tuntui olemuksessaan, jopa +äänessäänkin kantavan mukanaan jotakin aateliston ilmapiiristä. + +Hän oli pienikasvuinen mies, jolla oli harmaa, lyhyt tukka ja +värintahraamat, hiukan öljylle haisevat kädet. Kerrottiin, että hänellä +aikoinaan oli ollut joku ruma siveellisyyshorjahdus, mutta kaikkien +ylhäisten perheitten häntä kohtaan osoittama yleinen kunnioitus oli +aikoja sitten poistanut hänestä tämän tahran. + +Kun hän oli juonut kahvinsa, saatettiin hänet vaunuvajaan, ja vaunujen +päältä otettiin pois vahavaate, jonka peitossa ne olivat. Bataille +tarkasti vaunuja ja ilmaisi päättävästi ajatuksensa siitä, kuinka +suureksi hänen mielestään vaakuna oli tehtävä. Kun asiasta vielä oli +keskusteltu, ryhtyi hän työhönsä. + +Kylmästä ilmasta huolimatta antoi paronitar tuoda vajaan tuolin +katsellakseen, kuinka maalari työskenteli. Vieläpä hän sitten tuotti +sinne lämmityslaitteenkin jalkojensa alle, joita alkoi palella. Sitten +ryhtyi hän rauhallisesti puhelemaan maalarin kanssa, kyseli häneltä +ihmisten sukulaisuussuhteista, joista hän itse ei ollut selvillä, +kuolleista ja syntyneistä ja täydensi saamillaan tiedoilla sen +sukupuun, jota hän säilytti muistissaan. + +Julien oli siellä anoppinsa seurassa ja istui hajareisin tuolilla, +poltteli piippuaan, syljeskeli lattialle, kuunteli ja seurasi +silmillään vaakunansa värittämistä. + +Kohta tuli tätä työtä katsomaan itse ukko Simonkin, joka lapio +olkapäällään oli menossa perunamaalle, ja kun tieto Bataille'n tulosta +oli levinnyt molempiin moisioihinkin, niin ei kestänyt kauan, ennenkuin +niiden emännät liittyivät katselijoihin. He olivat kovin ihastuksissaan +seisoessaan työn ääressä molemmin puolin paronitarta ja toistelivat: + +-- Tarvitaanpas siinä taitavuutta ripotellakseen noita laitoksia. + +Molemmat vaunujen ovien vaakunat valmistuivat vasta seuraavana päivänä +yhdentoista aikaan. Silloin olivat kaikki läsnä, ja vaunut vedettiin +ulos vajasta, jotta voitiin työtä paremmin arvostella. + +Suoritus oli onnistunut erinomaisesti. Bataille'lle lausuttiin +kiitokset, ja hän lähti tiehensä laatikko selässään. Paroni, hänen +vaimonsa, Jeanne ja Julien olivat kaikki yhtä mieltä siitä, että +maalari oli hyvin pystyvä mies ja että hänestä, jos olosuhteet olisivat +sallineet, epäilemättä olisi tullut taiteilija. + +Säästäväisyyttä silmällä pitäen oli Julien pannut toimeen parannuksia, +jotka vaativat uusia muutoksia. + +Vanhasta ajomiehestä oli tehty puutarhuri, koska varakreivi tahtoi ajaa +hevosiaan itse, ja parihevoset oli myyty, jottei tarvitsisi niiden +ruokkimiseen rahoja käyttää. + +Kun tarvittiin joku pitämään hevosia herrasväen noustessa vaunuista, +niin oli hän sitä varten ottanut palvelijaksi erään nuoren +lehmäpaimenen, jonka nimi oli Marius. Saadakseen taas itselleen hevosia +pani hän Couillard'in ja Martin'in kanssa tekemiinsä välikirjoihin +erityisen pykälän, joka velvoitti nämä molemmat alustalaiset antamaan +hänen käytettäväkseen kumpikin yhden hevosen yhtenä päivänä kuukaudessa +hänen määräämänään aikana, jota palvelusta vastaan heidät vapautettiin +maksamasta kanaveroa. + +Kun sitten Couillard toi hänelle ison luisevan voikon, ja Martin pienen +pörröisen valkoisen hevosen, niin valjastettiin molemmat nämä elukat +parina vaunujen eteen, ja Marius, joka oli kuin uponnut ukko Simonin +vanhaan kauhtanaan, ajoi nämä ajoneuvot kartanon portaikon eteen. + +Julien, joka oli siistinyt itsensä ja käyttäytyi ryhdikkäästi, näytti +jälleen komealta kuin ennen, mutta hänen pitkä partansa teki hänet +kaikesta huolimatta alhaisen näköiseksi. + +Hän tarkasti valjaat, vaunut ja palvelijansa, ja oli niihin +tyytyväinen, sillä tärkeätä oli hänestä vain äsken uudelleen maalattu +vaakuna. + +Paronitar, jota hänen miehensä talutti käsivarresta, pääsi vaivoin +nousemaan vaunuihin ja istuutui selän taakse pantujen tyynyjen varaan. +Sitten saapui vuorostaan Jeanne. Hän naurahti ensin parihevosille, +joista valkoinen, niinkuin hän sanoi, oli voikon lapsen lapsi. Kun hän +sitten huomasi Mariuksen, joka oli kokonaan hautautunut kokardilla +koristettuun korkeaan hattuunsa, niin että vain pikkusen nenän päätä +näkyi hatun reunan alta, ja jonka molemmat jalat olivat kuin hameissa +kauhtanan liepeiden sisällä, niin että suunnattoman suuret saappaat +eriskummallisesti törröttivät niiden alta esiin, ja kun hän näki pojan +kallistavan päätään taaksepäin voidakseen käyttää silmiään, kurottavan +kaulaansa voidakseen astua aivan kuin harpatakseen ojan yli, ja +hapuilevan kuin sokea käskyjä täyttäessään, joutuen siinä kokonaan +päästä pyörälle ja kadoten väljiin vaatteisiinsa, niin purskahti hän +semmoiseen hillitsemättömään nauruun, ettei siitä tahtonut tulla loppua +ollenkaan. + +Paroni kääntyi, silmäili pientä hölmistynyttä poikaa ja naurun +tartuttua häneenkin, päästi semmoisen hohotuksen, ettei ollut saada +puhutuksikaan sanoessaan vaimolleen: + +-- Ka ... ka ... katsos Ma ... Ma ... Mariusta! Se ... se ... sekös on +ly ... ly ... lystikkään näköinen! + +Silloin paronitarkin, joka kumartui ulos vaunun ovesta ja katseli +poikaa, sai semmoisen naurunpuuskan, että vaunut jysähdellen hytkyivät +vietereillään. + +Kasvot kalpeina kysyi Julien: + +-- Mikä teitä noin naurattaa? Olettehan aivan hulluja. + +Jeanne, jota nauru puistatti niin, että hän oli melkein sairas, ja joka +ei voinut hillitä itseään, istuutui portaikon astimelle. Samoin teki +paronikin, ja vaunusta kuuluva hermoisa aivastelu ja lakkaamaton +kotkotus ilmaisivat, että paronitar oli vähällä läkähtyä. Ja yht'äkkiä +alkoi Mariuksenkin kauhtana hyppiä. Hän oli varmaan käsittänyt asian, +sillä hän nauroi itsekin minkä jaksoi isoon päähineeseensä uponneena. + +Silloin vihastui Julien ja hyökkäsi esille. Paiskaten poikaa korvalle +hän lennätti pojan päästä ison hatun, joka vierähti maahan. Kääntyen +sitten appensa puoleen änkytti hän vihasta vapisevalla äänellä: + +-- Minun mielestäni ei teillä ole mitään naurun aihetta. Ei oltaisi +tässä tilassa, ellette olisi omaisuuttanne tuhlannut. Kenen on syy, +että olette joutunut häviöön? + +Koko ilo oli kuin pois pyyhkäisty. Ei kukaan sanonut enää sanaakaan. +Jeanne, joka nyt oli ruveta itkemään, nousi hiljakseen vaunuihin +äitinsä viereen. Paroni, joka ällistyi ja oli vaiti, istuutui naisia +vastapäätä, ja Julien asettui ajopenkille, hinattuaan sinne viereensä +itkevän pojan, jonka poski oli turvoksissa. + +Matka oli ikävä ja tuntui pitkältä. Vaunuissa ei puhuttu mitään. Kaikki +kolme synkkinä ja hämillään, he eivät tahtoneet toisilleen ilmaista, +mitä heidän sydämissään liikkui. He tiesivät hyvin, etteivät olisi +voineet muusta puhua, siihen määrin tuo ikävä ajatus oli vallannut +heidän mielensä, ja heistä oli parempi olla alakuloisesti vaiti kuin +kosketella tätä kiusallista kysymystä. + +Hevosten epätasaisesti juostessa kulkivat vaunut moisioiden ohi, +karkoittivat tieltään pitkin askelin juoksemaan mustat pelästyneet +kanat, jotka hyykistyen katosivat aitojen taakse, ja saivat välistä +ulvomaan peräänsä jonkun äkäisen koiran, joka sitten karvat pystyssä +palasi kotiinsa kääntyen tuon tuostakin haukkumaan ajoneuvoja. +Lokaisissa puukengissä kävelevä pitkäkoipinen poika, joka astua +retusteli kädet taskussa ja sininen pusero selkäpuolelta tuulen +pullistamana, väistyi myös vaunujen edestä tiepuoleen ja paljasti +kömpelösti tahmeiden, litistyneiden hiusten peittämän päänsä. + +Näin sivuutettiin talo toisensa perästä uusien tasankojen yhä auetessa +eteen, kunnes vihdoin saavuttiin suureen kuusikujanteeseen, joka yhtyi +maantiehen. Rapakkoiset, syvät kuopat saivat vaunut yhtä mittaa +kallistelemaan ja äidin tavan takaa huudahtelemaan. Kujanteen päässä +oli valkoinen suljettu portti, jonka Marius hyppäsi avaamaan, ja +kiertämällä ympyrän muotoisen suuren nurmikon ajettiin korkean, ison ja +kolkonnäköisen rakennuksen eteen, jonka ikkunaluukut olivat kiinni. + +Talon keskiovi avautui samassa, ja vanha, halvattu palvelija, yllään +puna- ja mustajuovikkaiset liivit, jotka osaksi katosivat hänen +työesiliinansa alle, tulla köntysteli syrjittäin alas portaita. Hän +tiedusteli, keitä vieraat olivat ja saattoi heidät avaraan saliin, +jonka suljetut sälekaihtimet hän vaivoin sai avatuiksi. Huonekalut +olivat päällisillä peitetyt, pöytäkello ja kyntteliköt valkoisiin +liinahuntuihin verhotut ja ummehtunut, kylmänkostea ilma imeytyi +keuhkoihin, sydämeen ja ihoon tehden mielen alakuloiseksi. + +Kaikki istuutuivat odottamaan. Ylhäältä väliköstä kuului askeleita, +joista arvasi, että taloon oli tullut tavallista enemmän kiirettä: +kartanonväki oli tullut yllätetyksi ja alkoi nopeasti pukeutua. Se +kesti kuitenkin kauan. Kello helähti usean kerran. Ja portaita noustiin +ja laskeuduttiin. Paronitar, jota salin kylmä ilma puistatti, aivasteli +tuon tuostakin. Julien käveli edestakaisin pitkin askelin. Jeanne istui +synkkänä äitinsä vieressä. Ja paroni nojautui pää kumarassa marmorista +uunia vasten. + +Vihdoin avautui yksi salin suurista ovista, ja varakreivi ja +varakreivitär de Briseville astuivat sisälle. He olivat molemmat +pieniä, laihanpuoleisia ihmisiä, joiden ikää oli mahdoton määritellä ja +jotka käyttäytyivät hyvin kursailevasti ja arkaillen. + +Rouva oli puettu kukitettuun silkkihameeseen ja hänen päässänsä oli +pieni, nauhoilla kiinnitetty myssy. Hän puhui sukkelaan ja hiukan +happamella äänellä. + +Hänen miehensä, jonka vartaloa kiristi upea pitkä takki, kumarsi kuin +niiahtaen. Hänen nenänsä, silmänsä, ikeniä myöten näkyvät hampaansa, +aivan kuin vahalla voideltu tukkansa ja kaunis juhlapukunsa loistivat +hyvästi ja tarkasti hoidettuina. + +Kun ensimmäiset tervetuliaiset ja naapuruuskohteliaisuudet oli +lausuttu, ei kukaan tietänyt enää mitä sanoa. Silloin ruvettiin muun +puutteessa toisiaan kehuskelemaan. Toivottiin, että näitä erinomaisia +välejä jatkuisi aina. Olihan mieluista käydä toistensa luona, kun +asuttiin maalla vuodet umpeensa. + +Ja salin kylmä ilma tunki luihin ja teki äänet käheiksi. Paronitar yski +eikä ollut vielä kokonaan lopettanut aivastelemistaan. Silloin antoi +paroni lähtömerkin. Briseville'n herrasväki koetti estellä: + +-- Kuinka? Joko nyt? Istukaa toki vielä vähän aikaa! + +Mutta Jeanne oli jo noussut huolimatta Julienin viittauksista, jonka +mielestä vierailu oli liian lyhyt. + +Yritettiin soittaa palvelijaa määräyksen antamiseksi vaunujen esille +ajamisesta, mutta kello ei soinut. Herra juoksi silloin ulos ja tuli +sitten ilmoittamaan, että hevoset oli viety talliin. + +Täytyi siis odottaa. Jokainen koetti keksiä jonkun lauseen, sanoa +jonkun sanan. Puhuttiin sateisesta talvesta. Jeanne, jota tuskallisen +tunteen synnyttämä väristys ehdottomasti puistatti, kysyi, miten +herrasväki kahden kesken ollen sai koko vuoden ajan kulumaan. Tämä +kysymys hämmästytti kovin Briseville'n herrasväkeä, sillä heillä oli +tekemistä lakkaamatta. He kirjoittivat usein kirjeitä ylhäisille +sukulaisilleen, joita oli tiheässä pitkin koko Ranskan maata, viettivät +päivänsä kaikenlaisissa pikku töissä ja olivat nähtävästi yhtä +kursailevia toisiaan, kuin vieraitakin ihmisiä kohtaan, puhellessaan +juhlallisesti kaikkein vähäpätöisimmistäkin asioista. + +Ja tämän avaran, asumattoman, verhoihin peitetyn salin himmentyneen, +korkean katon alla tuntuivat Jeannesta nuo kaksi pientä, siistiä ja +säntillistä ihmistä vanhoilta, aatelisilta säilyketölkeiltä. + +Vihdoin ajoivat nuo kahden ruman hevosluuskan vetämät vaunut ikkunan +ohitse portaiden eteen. Mutta Marius oli kadoksissa. Luullen olevansa +vapaa iltaan asti hän oli varmaankin lähtenyt kävelemään pellolle. + +Kiukustuneena tästä pyysi Julien, että ajopoika lähetettäisiin +jalkaisin kotia, ja pitkien hyvästelyjen jälkeen lähdettiin matkalle +Peuples'iin. + +Heti kun vaunujen ovet oli suljettu, alkoivat Jeanne ja hänen isänsä, +huolimatta heitä painostavasta mielialasta, jonka Julienin raakuus oli +synnyttänyt, jälleen nauraa matkien Briseville-herrasväen liikkeitä ja +puhetapaa. Paroni jäljitteli herraa, Jeanne näytteli rouvaa, mutta +paronitar, jonka arvoa tämä hieman loukkasi, sanoi: + +-- Ei ole oikein, että näin teette pilkkaa säädyllisistä ihmisistä, +jotka kuuluvat ylhäisiin sukuihin. + +Paroni ja Jeanne vaikenivat, mutta vähän väliä ryhtyivät he +näyttelemään uudelleen, kun vain katsahtivat toisiinsa. Paroni kumarsi +hienostelevasti ja lausui juhlallisella äänellä: -- "Teidän hovissanne +Peuples'issa on varmaan hyvin kylmä, rouva, kun kova merituuli puhaltaa +sinne joka päivä?" -- Jeanne taas sanoi veikistellen ja päätään +nyökytellen kuin kylpevä sorsa: "Oi, herra, täällä minulle riittää +työtä pitkin vuotta. Sitä paitsi meillä on niin paljon sukulaisia, +joiden kanssa olemme kirjevaihdossa. Ja herra de Briseville antaa minun +tehdä kaikki, sillä hän harrastaa tieteellisiä tutkimuksia rovasti +Pelle'n kanssa. He valmistavat yhdessä Normandie'n uskonnonhistoriaa". + +Paronitar hymyili pahastuneena, mutta suopeasti, ja lausui jälleen: + +-- Ei ole oikein tehdä tuolla tavalla pilkkaa oman säätymme ihmisistä. + +Yht'äkkiä vaunut pysähtyivät, ja Julien huusi jollekin takanaan. Kun +Jeanne ja paroni kumartuivat katsomaan, huomasivat he kummallisen +olennon, joka näytti melkein kuin pyörivän heitä kohti. Sieltä tuli +Marius juosten minkä jaloista pääsi. Hänen koipensa olivat takertua +kauhtanan hulmuaviin helmoihin, silmät olivat ison hatun peitossa, joka +yhtä mittaa vaappui puolelle ja toiselle, hänen kätensä huitoivat kuin +myllyn siivet, hänen jalkansa pärskäyttelivät lätäköitä hänen niiden +yli huimasti harpatessaan ja töksähtelivät kaikkia kiviä vastaan; poika +vapisi ja oli aivan loan peittämä tästä laukkaamisestaan. + +Kun hän oli saavuttanut vaunut, kumartui Julien, tarttui häntä +kauluksesta, nosti hänet viereensä, heitti ohjakset ja alkoi nyrkillään +lyödä häntä hattuun, joka painui aivan olkapäihin asti ja kaikui kuin +rumpu. Poika ulvoi hatun sisällä, koetti päästä pakoon ja hypätä alas +ajolaudalta, sillä aikaa kuin hänen isäntänsä piti häntä kiinni +toisella kädellään ja toisella yhä vain lyödä paukutteli häntä. + +Jeanne joutui aivan suunniltaan ja änkytti: + +-- Isä ... voi, isä! + +Ja harmistuneena tarttui paronitar miehensä käsivarteen sanoen: + +-- Estä häntä toki, Jacques! + +Silloin laski paroni nopeasti vaunujen etuikkunan alas ja ottaen +vävyään kiinni kädestä, huusi hänelle vapisevalla äänellä: + +-- Ettekö jo herkeä lyömästä sitä lasta! + +Ällistyneenä kääntyi Julien: + +-- Ettekö te sitten näe, missä siivossa sen kauhtana on? + +Mutta pistäen päänsä ikkunasta ulos paroni jatkoi: + +-- Vähät siitä! Ei sovi tuolla tavalla raivostua! + +Mutta Julien vihastui uudelleen: + +-- Pyydän! Antakaa minun olla! Tämä ei liikuta teitä! + +Ja hän kohotti vieläkin kätensä, mutta silloin tarttui hänen appensa +nopeasti siihen kiinni, veti sen alas semmoisella voimalla, että se +iski ajolautaa vasten, ja huusi ankarasti: + +-- Ellette nyt lopeta, niin tulen alas, ja sen tiedätte, että minä +kyllä saan teidät hillityksi. + +Varakreivi rauhoittui tästä yht'äkkiä, kohotti mitään vastaamatta +olkapäitään ja sivalsi piiskalla hevosia, jotka lähtivät juoksemaan +täyttä laukkaa. + +Molemmat naiset olivat purppuranpunaiset, he eivät hievahtaneetkaan, ja +selvään saattoi kuulla paronittaren sydämen jysähtelevät lyönnit. + +Päivällistä syödessä oli Julien jälleen miellyttävä, aivan kuin ei +mitään olisi tapahtunut. Jeanne, hänen isänsä ja rouva Adélaïde, jotka +ylevässä hyvänsuopaisuudessaan unohtivat asian ja heltyivät nähdessään +hänet ystävällisenä, mukautuivat iloon tuntien mielihyvää aivan kuin +toipuvat sairaat. Ja kun Jeanne taas alkoi puhua Briseville'n +herrasväestä, niin yhtyi hänen miehensäkin laskemaan leikkiä, mutta +lisäsi pian: + +-- Yhdentekevää, mutta heissä on ylhäistä sävyä. + +Muita vierailuja ei sitten enää tehty, sillä kaikki pelkäsivät +Mariuksen jutun uudistuvan. Päätettiin vain lähettää naapureille +kortteja uudeksi vuodeksi ja lykätä vieraskäynnit seuraavan kevään +ensimmäisiksi lämpimiksi päiviksi. + +Tuli joulu. Päivällisille kutsuttiin kirkkoherra, kunnallislautakunnan +esimies ja hänen vaimonsa. Heidät kutsuttiin vielä uudenkin vuoden +päiväksi. Siinä olivatkin sitten kaikki huvit, jotka katkaisivat heidän +elämänsä yksitoikkoista menoa. + +Isän ja äidin oli määrä lähteä Peuples'ista 9 päivänä tammikuuta. +Jeanne ei tahtonut heitä laskea, mutta kun Julien ei lainkaan puuttunut +asiaan, ja nähdessään vävynsä yhä kasvavan välinpitämättömyyden heitä +kohtaan, tilasi paroni Rouenista matkavaunut heitä noutamaan. + +Lähtöpäivän aattona, kun tavarat jo olivat valmiit ja kun oli kaunis +pakkasilma, päättivät Jeanne ja hänen isänsä kävellä Yport'iin saakka, +jossa he eivät olleet kertaakaan käyneet, siitä lähtien kuin Jeanne oli +palannut Korsikasta. + +He kulkivat saman metsän läpi, jossa Jeanne oli kävellyt hääpäivänään, +silloin kokonaan kiintyneenä häneen, jonka elämänkumppaniksi hän tuli, +sen metsän läpi, jossa hän oli saanut ensimmäisen rakkauden hyväilyn, +tuntenut ensimmäisen lemmen väristyksen, saanut aavistuksen siitä +aistillisesta rakkaudesta, jonka hän oli tunteva vasta Ota'n jylhässä +laaksossa sen lähteen partaalla, josta yhdessä olivat juoneet +sekoittaen suudelmansa veteen. + +Nyt ei ollut enää puissa lehtiä, ei maassa tuuheaa ruohoa, ei mitään +muuta kuin oksien ritinää ja tuota kuivaa kahinaa, jota talvella kuulee +lehdettömässä metsässä. + +He tulivat pieneen kylään. Raitit olivat tyhjät ja hiljaiset, ja +ilmassa tuntui suolaisen veden, meriruohon ja kalan hajua. Suuret, +ruskeat nuotat riippuivat kuten ennenkin kuivamassa ovien edessä tahi +olivat levitetyt kallionkielekkeille. Harmaa kylmä meri ikuisine, +möyryävine hyrskyineen oli laskemaisillaan ja paljasti Fécamp'in +puolella rantakallioiden vihertävät juuret. Ja pitkin rannikkoa olivat +isot veneet kyljellään, näyttäen äärettömän suurilta kuolleilta +kaloilta. Ilta pimeni ja kalastajat tulivat ryhmittäin alas meren +partaalle, astuen raskaasti isoissa vesisaappaissaan, villaliina kaulan +ympäri käärittynä, litra paloviinaa toisessa ja venelyhty toisessa +kädessä. Kauan kiertelivät he kallellaan olevia aluksiaan, ja +hitaasti, normandilaisten tapaan, he asettelivat niihin verkkojaan, +ankkurimerkkinsä, ison leipäkyrsän, voipytyn, lasit ja viinapullonsa. +Sitten lykkäsivät he vesille veneet, jotka ratisten painuivat +rantakiviä myöten veteen, halkaisivat hyrskeen, kohosivat aalloille, +keinuivat jonkun ajan, levittivät sitten ruskeat siipensä ja katosivat +yön pimeyteen pieni tuli maston nenässä. + +Ja kalastajien rotevat naiset, joiden luisevat raajat näkyivät heidän +ohuitten hameittensa alta, seisoivat rannalla siksi kunnes viimeinenkin +mies oli lähtenyt ja palasivat sitten unteloon kyläänsä, häiriten +kirkuvilla äänillään mustien raittien painostavaa unta. + +Paroni ja Jeanne katselivat hievahtamatta noita yön pimeyteen +loittonevia kalastajia, jotka näin joka ilta lähtivät merelle henkensä +uhalla elatustaan etsimään ja olivat niin kurjia kuitenkin, ettei +heillä ollut koskaan panna lihapalaa suuhunsa. + +Haltioissaan valtamerta katsellen paroni lausui: + +-- Se on hirvittävä ja kaunis. Kuinka tuo meri, jota yön varjot +peittävät, jossa niin moni ihmiselämä on vaarassa, onkaan suurenmoinen! +Eikö totta, Jeanne? + +Tämä vastasi viluisella hymyllä: + +-- Ei se ole Välimereen verrattava. + +Mutta hänen isänsä pahastui: + +-- Välimeri! Se on öljyä, sokerivettä, sinistä solkkua +huuhtoma-astiassa verrattuna tähän. Katsohan kuinka peloittava se on +vaahtoharjoineen! Ja ajattele kaikkia noita miehiä, jotka tuonne +ulapalle lähtivät ja jo ovat poissa näkyvistä! + +Huoahtaen myönteli Jeanne: + +-- Niin, ehkä olet oikeassa. + +Mutta tuo sana "Välimeri", joka oli hänen huulilleen tullut, oli +jälleen koskettanut hänen sydäntään ja kantanut hänen ajatuksensa kauas +noille etäisille maille, missä hänen unelmansa lepäsivät. + +Sen sijaan, että olisivat palanneet metsän läpi kulkivat isä ja hänen +tyttärensä, maantielle ja nousivat hiljaisin askelin rinnettä ylös. He +eivät puhuneet enää mitään; lähenevä eron hetki teki mielen +surulliseksi. + +Heidän kulkiessaan moisioiden ojien ohi tuoksahti paikoitellen heitä +vastaan survottujen omenain haju, tuo vereksen omenajuoman haju, joka +siihen vuodenaikaan koko sille seudulle oli ominainen, toisin paikoin +taas väkevä navetanhaju, lehmäin lantatunkioista nouseva lämmin, hyvä +lemu. Pienestä valaistusta ikkunasta arvasi asuinrakennuksen olevan +pihan perällä. + +Ja Jeannesta näytti, että hänen henkensä avautui käsittämään +näkymättömiä asioita. Nuo siellä täällä tuikkivat tulet loivat häneen +yht'äkkiä elävän tunteen kaikkien ihmisolentojen yksinäisyydestä, +siitä, että kaikki hajottaa, kaikki erottaa ja kaikki vetää heidät +kauas siitä, mikä heille on rakasta. + +Alistuvalla äänellä lausui hän silloin: + +-- Ei ole elämä aina hauskaa. + +Paroni vuorostaan huoahti ja sanoi: + +-- Minkä sille voimme, tyttöseni. + +Ja seuraavana päivänä isä ja äiti lähtivät, ja Jeanne ja Julien jäivät +yksin. + + + + +VII. + + +Silloin tulivat kortit käytäntöön nuoren pariskunnan elämässä. Joka +päivä aamiaisen syötyään, piippuaan poltellen ja särpiskellen konjakkia +vähitellen jo kuusi, jopa kahdeksankin ryypyllistä, pelasi Julien +vaimonsa kanssa bésigue'a. Jeanne lähti sen jälkeen ylös huoneeseensa, +istuutui ikkunan ääreen ja ompeli ahkerasti alushameen pitsireunustetta +sateen pieksäessä ja tuulen rämistellessä ikkunaruutuja. Levähtäessään +toisinaan hän loi silmänsä kauas synkälle merenselälle, jossa aallot +vihaisina vyöryivät. Jonkun hetken sinne tuijotettuaan hän jälleen +ryhtyi työhönsä. + +Ei hänellä muutoin ollutkaan muuta tekemistä, sillä Julien oli ottanut +käsiinsä koko talouden hoidon, täydellisesti tyydyttääkseen arvovallan +tarvettaan ja säästäväisyyden haluaan, joka häntä syyhytti. Hän oli +aivan rajattoman ahne, ei antanut koskaan juomarahaa ja supisti elannon +kaikkein vähimpään. Ja kun Jeanne, Peuples'iin tultuaan, oli leipurilta +joka aamu tilannut itselleen pienen normandilaisen piirakkaan, niin +lakkautti hän nyt senkin menon ja pakoitti Jeannen tyytymään +käristettyyn leipään. + +Jeanne ei sanonut mitään koettaen välttää selityksiä, keskustelua ja +riitaa, mutta hän kärsi joka kerta kuin neulan pistoista nähdessään +miehensä saituruuden. Hänestä se tuntui halpamaiselta ja inhoittavalta, +sillä hänet oli kasvatettu perheessä, jossa rahalla ei ollut mitään +arvoa. Ennen oli hän usein kuullut sanottavan: "käytettäväksi raha on +tehtykin." Ja nyt toisteli Julien alati: "Etkö sinä sitten koskaan voi +oppia olemaan heittämättä rahaa ikkunasta pellolle?". Ja joka kerta kun +oli saanut vähennetyksi muutaman sou'n [viiden centimes'in (pennin) +raha. Suom.] jonkun palkasta tahi jostakin laskusta, lausui Julien +ilomielin pistäessään rahan taskuunsa: + +-- Pienistä puroista syntyvät suuret virrat. + +Oli kuitenkin päiviä, jolloin Jeanne jälleen alkoi haaveilla. Hän +keskeytti hiljakseen työnsä ja kädet rentonaan, silmät sameina eli hän +uudelleen lapsuuden aikaiset romaaninsa, siirtyen kauas suloisten +seikkailujen maille. Mutta yht'äkkiä kuuli hän Julienin antavan +käskyjään ukko Simonille, ja tuo ääni tempasi hänet pois tuudittavista +unelmista. Ja hän ryhtyi jälleen kärsivällisyyttä kysyvään työhönsä +miettien itsekseen: "Se on ollut ja mennyt kaikki." Ja kyynel putosi +hänen sormilleen, jotka liikuttelivat neulaa. + +Myöskin Rosalie, joka ennen oli ollut niin iloinen ja aina hyräili, oli +muuttunut. Hänen pulleat poskensa olivat kadottaneet verevyytensä ja +näyttivät syvälle vajonneina joskus aivankuin mullalla hierotuilta. + +Usein kyseli Jeanne häneltä; "Oletko, lapseni, sairas?" Siihen vastasi +sisäkkö aina: "En, rouva", jolloin puna nousi hänen poskipäilleen ja +hän livisti nopeasti tiehensä. + +Ennen hän aina juoksi, mutta nyt laahasi jalkojaan eikä näyttänyt enää +olevan turhamainen; hän ei enää ostanut kuljeksivilta kaupustelijoilta +silkkinauhoja, kureliivejä eikä minkäänlaisia hajuvesiä. Ja koko avara +talo tuntui niin tyhjältä ja kolkolta ja sen julkisivutkin olivat +tahraantuneet pitkillä harmailla juovilla. + +Tammikuun lopussa alkoivat lumisateet. Jo kaukaa näki pohjoisesta +synkän meren ylitse kiitävän paksuja pilviä, joista rupesi satelemaan +valkoisia hiutaleita. Yhtenä ainoana yönä oli koko tasanko lumen alle +haudattu, ja puut näyttivät aamulla kuin hyiseen vaahtoon verhotuilta. + +Pitkävartiset saappaat jalassa, pörröisennäköisenä turkkeihinsa +kääriytyneenä vietti Julien aikansa metsässä, jossa hän pellon laidalla +ojan taakse piiloutuneena väijyi muuttolintuja. Silloin tällöin kajahti +sieltä talvi-ilmaan pyssynlaukaus, ja pelästyneitä mustia korppia lensi +korkeista puista laumoittain pakoon. + +Ikävään nääntyen tuli Jeanne toisinaan ulos portaikolle. Elämän kohina +kuului sinne vain äärettömän kaukaa kuin kaikuna tämän sinertävän, +synkän meren unteloon hiljaisuuteen. Sitten hän ei kuullut enää muuta +kuin etäisten aaltojen kuorsailua ja yhäti putoelevien, hyytyneiden +vesihaahtuvien alituista hämäräperäistä suhinaa ilmassa. Ja kinokset +kasvoivat lakkaamatta tässä tiheässä ja kevyessä lumiryöpyssä, jolla ei +tuntunut loppua olevan. + +Eräänä tällaisena valjuna aamuna lämmitteli Jeanne paikaltaan +liikkumatta jalkojaan huoneessaan uunin edessä, sillä aikaa kuin +Rosalie, joka päivästä päivään oli muuttunut, verkalleen korjasi hänen +vuodettaan. Yht'äkkiä kuuli Jeanne takaansa tuskaisen huoahduksen. +Päätään kääntämättä hän kysyi: + +-- Mikä sinua vaivaa? + +Kuten tavallista sisäkkö vastasi: + +-- Ei mikään, rouva. + +Mutta hänen äänensä kuulosti särkyneeltä ja ahdistuneelta. + +Jeanne ajatteli jo muita asioita, kun hän huomasi, ettei kuullut enää +tytön liikkuvan. Hän lausui: + +-- Rosalie! + +Ei hiiskahdustakaan. Ja kun hän luuli tytön hiljaa menneen pois, huusi +hän kovemmin: + +-- Rosalie! + +Ja hän ojensi jo kätensä soittaakseen, kun kova valitus, joka kuului +aivan hänen läheltään, sai hänet pelästyneenä hypähtämään ylös. + +Hänen palvelijattarensa istui lattialla kasvot sinisinä, silmät +tuijottavina, jalat suorina ja nojaten selin sängyn laitaa vasten. + +Jeanne kiirehti hänen luokseen: + +-- Mikä sinun on, mikä sinun on? + +Toinen ei sanonut sanaakaan, ei hievahtanutkaan, tuijotti vain +rouvaansa hurjin katsein ja läähätti kuin hirveän kivun valtaamana. +Yht'äkkiä oikaisi hän sitten ruumiinsa, luisui maahan selälleen ja +hampaitaan kiristäen koetti pidättää tuskan huudahdusta. + +Silloin liikahti jotakin hänen hameensa alla, joka oli kiristynyt hänen +hajalle levitettyjen reisiensä ylitse. Ja sieltä kuului samassa +omituista ääntä, ikäänkuin molskahtelua, kuin kuristetun kurkun +kulahdusta, ja yht'äkkiä oli se kuin kissan pitkä naukuminen, hento, +mutta valittava huuto, elämään ilmestyneen lapsen ensimmäinen tuskan +ääni. + +Heti käsitti Jeanne, mitä oli tapahtunut, ja kuin päästä pyörällä +juoksi hän portaille huutaen: + +-- Julien, Julien! + +Tämä vastasi alhaalta: + +-- Mitä sinä tahdot? + +Jeanne sai töintuskin lausutuksi: + +-- Täällä... Rosalie on... + +Julien kiirehti ylös, harpaten kaksi astinta kerrallaan ja, tultuaan +äkkiä huoneeseen, syöksyi hän tarkastamaan Rosalieta. Tämä oli +synnyttänyt lapsen, joka käpristyneenä ja kouristuneena itki ja +liikahteli lattialla äidin helmoissa. Julien nousi ylös vihaisen +näköisenä ja sysäsi ulos huoneesta pelästyneen vaimonsa, sanoen: + +-- Tämä ei sinuun koske. Mene tiehesi! Lähetä tänne Ludivine ja ukko +Simon! + +Vapisten koko ruumiiltaan riensi Jeanne keittiöön ja kun ei enää +uskaltanut palata ylös huoneeseensa, meni hän saliin, jota ei oltu +lämmitetty siitä saakka kuin hänen vanhempansa olivat lähteneet, ja +odotti siellä peloissaan, mitä oli tapahtuva. + +Hän näki ukko Simonin kohta juoksevan ulos talosta. Viiden minuutin +kuluttua palasi hän mukanaan paikkakunnan kätilö, leskirouva Dentu. + +Sitten kuului portailta liikettä aivan kuin sairasta olisi kannettu, ja +sitten tuli Julien ilmoittamaan vaimolleen, että tämä saattoi palata +huoneeseensa. + +Jeanne vapisi aivan kuin hän olisi nähnyt jonkun kamalan näyn. Hän kävi +jälleen istumaan uunin eteen ja ajatteli: "Kuinka hän jaksanee?" + +Levottomana ja hermostuneena käveli Julien huoneita pitkin edestakaisin +ja oli aivan suunniltaan vihasta. Ensin ei hän puhunut mitään, mutta +muutamien hetkien kuluttua hän pysähtyi ja kysyi: + +-- Mitä sinä aiot tuolle tytölle tehdä? + +Jeanne ei ymmärtänyt ja katsahti mieheensä. + +-- Kuinka? Mitä sinä tarkoitat? Minä en ymmärrä. + +Ja aivan kuin kiukustuen huudahti silloin hänen miehensä: + +-- Emmehän toki voi pitää äpärää talossamme. + +Jeanne oli aivan ällistynyt. Pitkän äänettömyyden jälkeen sanoi hän +sitten: + +-- Emmeköhän, ystäväni, voisi antaa sitä elätettäväksi? + +Mutta Julien ei antanut hänen jatkaa. + +-- Ja kuka sen maksaa? Sinä varmaankin? + +Jeanne mietti vielä kauan, etsien jonkinlaista ratkaisua. + +Vihdoin hän sanoi: + +-- Isä tietenkin pitää siitä huolen, lapsen isä. Ja jos hän nai +Rosalien, niin on kaikki hyvin. + +Julien menetti silloin kokonaan malttinsa ja sanoi raivostuneena: + +-- Isä!... Isä!... Tunnetko sinä sen ... isän... -- Tietysti, et. No +niin, mitäs silloin?... + +Liikutettuna Jeanne innostui: + +-- Hän ei varmaankaan jätä tyttöä. Silloin olisi hän kunnoton. Otamme +selkoa hänen nimestään ja etsimme hänet käsiimme. Hänen kyllä täytyy +selvittää asia. + +Julien oli tyyntynyt ja ryhtyi jälleen kävelemään: + +-- Kultaseni, ei tyttö sitä sano, sen miehen nimeä. Ei hän sitä ilmaise +sinulle eikä minulle, -- ehkäpä hän ei siitä miehestä välitäkään. +Missään tapauksessa emme voi talossamme pitää naimatonta naista +äpäränsä kanssa, sen kai ymmärrät? + +Mutta Jeanne intti vastaan: + +-- Se mies on sitten kurja raukka. Meidän on kuitenkin saatava tietää, +kuka hän on, ja silloin joutuu hän meidän kanssamme tekemisiin. + +Julien tuli tästä ihan punaiseksi ja kiihtyi kovasti. + +-- Entä ... siihen saakka? + +Jeanne ei tietänyt, miten hän ratkaisisi asian, ja kysyi: + +-- Mitä sinun mielestäsi on tehtävä? + +Hänen miehensä lausui heti mielipiteensä: + +-- Minun mielestäni on asia hyvin yksinkertainen: pistän hänelle vähän +rahaa kouraan ja lähetän hänet hiiteen kakaransa kanssa. + +Mutta Jeanne joutui siitä pahoille mielin, hänen sydämensä kuohahti: + +-- Se ei tapahdu koskaan, ei koskaan. Tuo palvelustyttö on minun +rintasiskoni ja me olemme kasvaneet yhdessä. Hän on, ikävä kyllä, +hairahtunut, mutta sen tähden minä en hylkää häntä. Ja jos niiksi +tulee, niin otan minä kasvattaakseni tuon lapsen. + +Nyt puhkesi Julienin viha: + +-- Kylläpä me saisimme hyvän maineen, me, joilla on tämmöinen nimi ja +tämmöiset sukulaissuhteet! Joka paikassa sanottaisiin meidän suosivan +pahetta ja suojaavan kaikenlaisia ruojia talossamme, eikä yksikään +kunnon ihminen enää tulisi luoksemme. Mitä sinä oikein ajattelet? Olet +ihan mieletön! + +Jeanne oli pysynyt levollisena ja vastasi: + +-- Minä en salli koskaan heittää Rosalieta pellolle, ja ellet sinä +tahdo häntä pitää, niin ottaa äitini hänet uudelleen palvelukseensa. Me +lopulta kyllä saamme selkoa tuon lapsen isästä. + +Silloin lähti Julien vimmastuneena ulos ja paiskasi oven kiinni +huutaen: + +-- Naiset ovat aina järjettömiä mielijohteineen! + +Jälkeen puolisen meni Jeanne nuoren äidin luo, joka leskirouva Dentu'n +valvomana, makasi liikkumatta, silmät selällään, vuoteessaan, +lapsenhoitajan sylkytellessä vastasyntynyttä sylissään. + +Huomattuaan rouvansa tulevan alkoi Rosalie nyyhkyttää ja kätki +epätoivosta väristen kasvonsa lakanoihin. Jeanne tahtoi suudella häntä, +mutta hän ei antanut, vaan peittäytyi. Silloin tuli hoitaja ja paljasti +hänen kasvonsa, ja nyt Rosalie myöntyi, yhä vielä itkien, vaikka +hiljakseen. + +Liedessä paloi heikko valkea. Oli kylmä. Lapsi itki. Jeanne ei +uskaltanut puhuakaan pikkusesta peläten aikaansaavansa uuden +itkukohtauksen. Hän piteli sisäkköään kädestä ja toisteli +koneellisesti: + +-- Ei se ole mitään, ei se ole mitään. + +Tyttöparka katsoi salaa hoitajaan päin ja vapisi lapsen huutaessa. +Häntä kuristi yhä tuska, joka hänessä vielä ajottain synnytti +suonenvedontapaisia nyyhkytyksiä, samalla kun esiinpuhjenneet kyyneleet +kulisivat hänen kurkussaan. Jeanne suuteli häntä vielä kerran ja +kuiskasi hänelle ihan hiljaa korvaan: + +-- Me kyllä pidämme siitä huolen, tyttö kulta. + +Ja kun siiloin uusi itkunpuuska alkoi, pujahti Jeanne kiireesti pois. + +Hän kävi siellä sitten joka päivä, ja joka päivä purskahti Rosalie +itkemään, kun näki rouvansa. + +Lapsi annettiin elätettäväksi erään naapurivaimon luo. + +Julien tuskin puhuttelikaan nyt vaimoaan, aivan kuin hän olisi kantanut +kovaa kaunaa häntä kohtaan sen jälkeen, kun hän oli kieltäytynyt +lähettämästä sisäkköään pois talosta. Eräänä päivänä ryhtyi hän taas +puhumaan siitä asiasta, mutta Jeanne veti taskustaan paronittaren +kirjeen, jossa tämä pyysi viipymättä lähettämään tytön hänen luokseen, +ellei häntä pidettäisi Peuples'issa. Raivoissaan huudahti silloin +Julien: + +-- Äitisi on yhtä hullu kuin sinäkin. + +Mutta jätti asian sikseen. + +Kahden viikon kuluttua saattoi lapsensynnyttäjä jo nousta vuoteesta ja +ryhtyä työhönsä. + +Eräänä aamuna pani Jeanne hänet sitten istumaan viereensä, tarttui +häntä käsistä ja sanoi, katsellen häntä syvälle silmiin: + +-- No, lapseni, sano minulle nyt kaikki! + +Rosalie alkoi vavista ja änkytti: + +-- Mitä niin, rouva? + +-- Kuka on lapsen isä? + +Silloin valtasi tytön jälleen kauhea epätoivo, ja hän koetti kaikin +tavoin irroittaa kätensä peittääkseen niillä kasvonsa. + +Mutta puoleksi väkisin Jeanne suuteli häntä ja lohdutteli: + +-- Se on kyllä onnettomuus, kultaseni. Olit liian heikko, mutta samahan +tapahtuu monelle muullekin. Jos lapsesi isä nai sinut, niin ei kukaan +sitä ajattelekaan enää. Ja me voimme ottaa hänet palvelukseemme sinun +kanssasi. + +Rosalie valitti aivan kuin häntä olisi kidutettu ja riuhtoili käsiään +päästäkseen irti ja pakenemaan. Jeanne jatkoi: + +-- Ymmärrän varsin hyvin, että sinua hävettää, mutta näethän, etten ole +sinulle ollenkaan suutuksissa ja että puhuttelen sinua lempeästi. Kun +tiedustelen sen miehen nimeä, niin teen sen sinun tähtesi, sillä +surustasi arvaan, että hän tahtoo sinut hylätä ja haluan estää sitä. +Julien hakee hänet, näetkös, ja me pakoitamme hänet naimaan sinut. Ja +kun sitten pidämme teidät molemmat, niin pakoitamme kyllä hänetkin +tekemään sinut onnelliseksi. + +Nyt tempaisihe Rosalie niin rajusti, että hän sai kätensä irti rouvansa +käsistä ja juoksi kuin hullu ulos huoneesta. Illalla päivällistä +syödessä sanoi Jeanne Julienille. + +-- Koetin taivuttaa Rosalien ilmaisemaan minulle viettelijänsä nimen, +mutta se ei minulle onnistunut. Koeta nyt sinä puolestasi, voidaksemme +pakoittaa sen kurjan naimaan hänet. + +Mutta Julien vihastui heti: + +-- Minä en tahdo kuulla puhuttavankaan enää tuosta jutusta. Kun olet +halunnut pitää tytön täällä, niin pidä, mutta älä kiusaa minua enää +sillä asialla. + +Tuon synnytyksen jälkeen tuntui Julien entistään kiukkuisemmalta. Ja +hän oli ottanut tavakseen olla enää puhuttelematta vaimoaan muutoin +kuin huutamalla aivan raivostuneen tavoin, kun taas hänen vaimonsa +päinvastoin alensi ääntään ja koetti olla lempeä ja sovinnollinen +välttääkseen kiistaa. Ja usein Jeanne öisin itkikin vuoteessaan. + +Vaikka Julien alati olikin näin kiukustunut, niin oli hän uudistanut +jonkun aikaa unhotuksissa olleet lemmensuhteensa vaimoonsa. + +Rosalie oli pian jälleen aivan terve; hän ei ollut enää niin +surullinen, vaikka olikin edelleen ikäänkuin hämmennyksissään ja +ikäänkuin salainen pelko olisi häntä vaivannut. Ja vielä kahdesti +karkasi hän Jeannen käsistä tämän yrittäessä uudelleen ottaa selkoa +asiasta. + +Julien tuntui odottamatta käyneen paljoa ystävällisemmäksi, ja hänen +nuoressa vaimossaan heräsi hiukan parempia toiveita. Jeanne muuttui +iloisemmaksi, vaikka toisinaan tunsikin omituista pahoinvointia, josta +kuitenkaan ei puhunut mitään. Suojat ilmat eivät olleet vielä alkaneet, +ja jo kohta viiden viikon ajan oli taivas päivisin pysynyt sinisen +kirkkaana kuin kristalli ja öisin ollut huurteisia tähtiä täynnä, niin +ankara kylmä vallitsi avaruudessa, joka levisi tasaisen, kovan, +loistavan lumikentän yli. + +Moisioiden rakennukset näyttivät ikäänkuin valkoisiin vaatteisiin +verhotuilta, eristettyinä neliskulmaisten pihojensa keskellä, härmän +peittämien suurten puitten takana. Ei ihmisiä, ei elukoita näkynyt +ulkosalla. Savutorvet vain, joista suoraan ylös kylmään talvi-ilmaan +kohosi hienoja lepereitä, tiesivät kertoa sisälle piiloutuneesta +elämästä. + +Kedot, pensas-aidat, puut, kaikki näyttivät kuolleilta, pakkasen +panemilta. Aika-ajoin kuuli puitten rysähtelevän, aivan kuin niiden +jäykistyneet jäsenet olisivat murtuneet, ja toisinaan taittuikin joku +suuri oksa ja putosi maahan, kun ylivoimainen pakkanen oli kivetyttänyt +puiden mahlajan ja säikeet särkenyt. + +Jeanne odotti ahdistunein mielin lämpimäin ilmain tuloa, pitäen kovien +pakkasien aiheuttamina kaikki ne oudot taudin oireet, jotka häntä +vaivasivat. + +Toisinaan hän ei voinut syödä mitään ja hänelle oli vastenmielistä jo +nähdäkin ruokaa. Toisinaan sykki hänen valtimonsa kovin rajusti. +Toisinaan taas etoi häntä, kun ei saanut paljon mitään syödyksi. Ja +hänen hermonsa olivat semmoisessa alituisessa jännityksessä ja +väräjöimistilassa, että häntä vaivasi lakkaamaton, sietämätön +kiihtymys. + +Eräänä iltana, kun ilmapuntari yhä oli laskeutunut ja Julien viluisena +nousi pöydästä (sillä ruokasalia ei oltu lainkaan lämmitetty, +säästäväisyyssyistä), hieroi hän käsiään ja sanoi: + +-- Nyt on hyvä maata kahden, eikö totta, muruseni? + +Hän nauroi entistä hyvänsuopaa nauruaan, ja Jeanne heittäytyi hänen +kaulaansa. Mutta koska hän juuri sinä iltana voi kovin pahoin, oli +kovin sairas ja omituisen hermostunut, niin pyysi Jeanne aivan hiljaa +ja suudellen miestään huulille, että hän antaisi hänen maata yksin. Hän +selitti miehelleen muutamalla sanalla, että hän voi pahoin: + +-- Minä pyydän sinua, rakkaani. Vakuutan sinulle, etten ole terve. Ehkä +voin paremmin jo huomenna. + +Julien jätti asian sikseen, sanoen: + +-- Kuinka tahdot, kultaseni. Jos olet sairas, niin on sinun hoidettava +itseäsi. + +Ja puhe siirtyi muihin asioihin. + +Jeanne pani aikaiseen maata. Vastoin tavallisuutta antoi Julien tehdä +valkean omaan huoneeseensa. Kun hänelle ilmoitettiin, että uuni +lämpisi, suuteli hän vaimoaan otsalle ja poistui. + +Koko talo tuntui olevan pakkasen vallassa. Se oli tunkeutunut seinien +läpi, jotka aivan kuin värisivät vilusta. Ja Jeannea se puistatti hänen +maatessaan vuoteessaan. + +Kaksi kertaa nousi hän lisätäkseen puita pesään ja etsiäkseen hameita +ja vanhoja vaatteita, jotka hän keräsi peitteensä päälle. Ei mikään +riittänyt lämmittämään häntä. Hänen jalkansa jäykistyivät, samalla kun +pohkioissa ja reisissä tuntui väristyksiä, jotka panivat hänen +lakkaamatta kääntymään vuoteessaan ja saivat hänet kiihtymään ja +hermostumaan. + +Kohta alkoivat hänen hampaansa kalista, hänen kätensä vapisivat, hänen +rintaansa ahdisti; hänen sydämensä sykki rajusti ja tuntui toisin +vuoroin kuin pysähtyvän, ja hänen kurkkuansa kuristi niin, ettei henki +tahtonut päästä kulkemaan. + +Hirveä ahdistus valtasi hänen sielunsa samalla kun ylivoimainen kylmyys +turrutti häntä luihin ja ytimiin saakka. Tämmöistä ei hän ollut koskaan +kokenut, ei ollut koskaan tuntenut itseään näin hylätyksi, ja hän oli +valmis päästämään viimeisen huokauksensa. Hän ajatteli: "Minä kuolen... +Minä kuolen ..." Ja pelon valtaamana kavahti hän ylös vuoteestaan, +soitti Rosalieta, odotti, soitti uudelleen, odotti yhäti vavisten ja +kylmeten. + +Rosalieta vain ei kuulunut. Hän nukkui varmaan alkuyön sikeätä unta, +josta ei millään saa hereille. Ja menettäen malttinsa syöksyi Jeanne +paljain jaloin ulos portaille. + +Hän nousi niitä ylös hapuellen, löysi oven, avasi sen ja huusi: +"Rosalie!" astui vielä etemmäksi, satutti vuoteeseen, tunnusteli sitä +käsillään ja huomasi sen tyhjäksi. Se oli tyhjä ja ihan kylmä, niinkuin +ei kukaan olisi siinä maannut. + +Hämmästyneenä ajatteli hän: "Kuinka?! Onko hän vielä juossut ulos +tämmöisellä ilmalla?!" Ja kun hänen sydämensä äkkiä alkoi vieläkin +rajummin sykkiä, jyskyttäen niin, että hän oli tukehtua, palasi hän +jälleen horjuvin askelin alas herättääkseen Julienin. + +Hän syöksähti kiireesti hänen huoneeseensa aivan kuin hänet olisi sinne +ajanut varma tunne, että hän oli kuoleva, ja halu saada nähdä miehensä +ennenkuin menisi tainnoksiin. + +Sammuvan hiiloksen valossa huomasi hän silloin miehensä pään vieressä +pieluksella Rosalien pään. Hänen huudahtaessaan kavahtivat he molemmat +ylös. Jeanne seisoi hetkisen hievahtamatta, tyrmistyneenä tästä näystä. +Sitten pakeni hän pois ja palasi huoneeseensa. Ja kun Julien +ällistyneenä oli huutanut hänelle: "Jeanne!" niin valtasi hänet julma +pelko nähdä hänet, kuulla hänen äänensä, hänen selityksiään, hänen +valehtelevan, kohdata hänen katseensa silmästä silmään. Ja silloin +syöksyi hän uudelleen portaille. + +Hän kiirehti portaita alas niin nopeasti, että oli vähällä kaatua +pimeässä ja taittaa jalkansa. Hän riensi yhä, sisällinen pakko ajoi +häntä eteenpäin, hän tahtoi paeta, päästä mitään kuulemasta, ketään +näkemästä. + +Ehdittyään alas istuutui hän eräälle astimelle paitasillaan ja paljain +jaloin ja jäi siihen paikalleen tietämättä, mitä tehdä. + +Julien oli sillä välin hypännyt ylös vuoteestaan ja pukeutui kiireesti. +Jeanne nousi silloin jälleen paetakseen. Hänen miehensä astui jo +portaita alas ja huusi hänelle: + +-- Kuule, Jeanne! + +Mutta Jeanne ei tahtonut kuulla, ei edes antaa sormen päilläkään +itseänsä koskettaa. Ja hän syöksyi ruokasaliin juosten aivan kuin +murhaajan tieltä. Hän etsi ulospääsyä, piilopaikkaa, pimeätä soppea, +jotakin keinoa päästä Julienista. Hän kyykistyi pöydän alle. Mutta +samassa avasi Julien jo oven, kynttilä kädessään, ja toistaen yhä: +"Jeanne!" Ja kuin jänis lähti Jeanne jälleen juoksemaan, syöksyi +keittiöön, kiersi sen ympäri kahdesti kuin takaa-ajettu otus, ja kun +hänen miehensä jälleen ehätti hänet, avasi hän nopeasti puutarhan oven +ja juoksi ulos. + +Lumen kylmä kosketus, hänen jalkainsa upotessa kinoksiin polvia myöten, +loi häneen yht'äkkiä hurjaa tarmoa. Hänen ei ollut enää vilu, vaikka +hän olikin ihan alasti, eikä hän tuntenut enää mitään, siihen määrin +oli sielun ahdistus turruttanut hänen ruumiinsa. Ja hän juoksi +valkoisena kuin lumi. + +Hän juoksi suurta kujannetta myöten, läpi metsikön, yli ojanteen ja +suuntasi tiensä kentän halki. + +Kuu ei paistanut, tähdet vain tuikkivat tiheään kylvettyinä tummalla +taivaalla, mutta kenttä oli kuitenkin valoisa leviten himmeän +valkoisena ja kuin liikkumattomaksi hyytyneenä äänettömässä +hiljaisuudessa. + +Jeanne riensi rientämistään, henkeään pidättäen, tietämättä, +ajattelematta mitään. Ja yht'äkkiä huomasi hän olevansa rantakallion +äyräällä. Hän pysähtyi siihen vaistomaisesti ja kyykistyi maahan +ajatuksettomana, tahdottomana. + +Hänen edessään olevasta kolkosta onkalosta tunki näkymättömän, +äänettömän meren pakoveden aikainen suolainen haju. + +Hän jäi siihen pitkäksi aikaa istumaan herpoutuneena sielultaan ja +ruumiiltaan. Sitten alkoi häntä yht'äkkiä puistattaa niin rajusti, että +hänen ruumiinsa lepatti kuin tuulen pieksemä purje. Hänen käsivartensa, +kätensä, jalkansa värisivät ja vapisivat jonkun näkymättömän voiman +vaikutuksesta nopein äkillisin nykähdyksin, ja yhtäkkiä palasi häneen +jälleen tietoisuus selvänä ja sydäntä kouristavana. + +Silloin kulkivat entiset tapahtumat näkyinä hänen henkisen katseensa +ohi: purjehdusmatka Julienin kanssa ukko Lastique'en veneellä, heidän +tarinansa, hänen alkava rakkautensa ja purjeveneen ristiäisjuhla; +sitten siirtyi hän ajatuksissaan vieläkin kauemmas, aina tuohon yöhön +saakka, joka tuuditti häntä unelmiin hänen tultuaan ensi kerran +Peuples'iin. Ja nyt, nyt! Oi, hänen elämänsä oli murtunut, hänen ilonsa +kokonaan lopussa, kaikki tulevaisuuden toiveet hävinneet. Vastainen +elämä näytti hänestä kauhealta, se oli täynnä tuskia, petosta ja +epätoivoa. Parempi kuolla, niin oli kaikki heti lopussa. + +Mutta kaukaa kuului ääni huutavan: + +-- Tänne, täällä ovat hänen jälkensä; pian, pian tänne! + +Julien etsi häntä. + +Oi, häntä ei Jeanne tahtonut enää nähdä. Edestään, kuilun pohjalta +kuuli hän nyt hiljaista kohinaa aaltojen solahdellessa kallion +kupeisiin. + +Hän nousi ylös, valmistautui jo syöksymään syvänteeseen, sanomaan +elämälle epätoivoon joutuneitten hyvästin, ja hänen huuliltaan pääsi +kuolevain viimeinen valitus, tuo taistelussa haavoittuneiden nuorten +sotilaitten viimeinen sana: "Äiti!" + +Yht'äkkiä muistui hänen mieleensä hänen äiti raukkansa ja hän näki +hänen itkevän edessään, näki isänsä polvillaan hänen hukkuneen +ruumiinsa ääressä, ja hetkiseksi valtasi hänet epätoivon ääretön tuska. + +Silloin vaipui hän rentonaan lumihangelle eikä yrittänytkään enää +juosta pakoon, kun Julien ja ukko Simon, joiden perässä tuli Marius +lyhty kädessä, tarttuivat häntä käsivarsista ja vetivät häntä +taaksepäin, sillä hän oli jo aivan kuilun partaalla. + +Jeanne ei enää hievahtanutkaan eikä vastustanut heitä lainkaan. Hän +tunsi, että he kantoivat hänet pois, panivat hänet vuoteeseen ja +hieroivat häntä kuumilla liinoilla; sitten ei hän muistanut enää mitään +ja menetti tajuntansa kokonaan. + +Hänet valtasi painajainen. Lieneekö se ollut painajainen? Hän oli +makaavinaan huoneessaan. Oli valoisa päivä, mutta hän ei voinut nousta +ylös. Miksi, sitä hän ei tietänyt. Sitten kuuli hän jotakin ääntä +lattialta, aivan kuin nakertelua, kihnutusta, ja samassa juoksi +nopeasti hänen lakanansa yli pieni harmaa hiiri. Kohta tuli sen +jäljessä toinen, sitten kolmas ja ne lähestyivät nopeasti sipsutellen +hänen rintaansa. Jeanne ei pelästynyt, vaan tahtoi ottaa hiiren +käteensä ja hän kurotti jo kättään, mutta ei saanut hiirtä kiinni. + +Silloin alkoi toisia hiiriä, kymmenittäin, sadottain, tuhansittain, +ilmestyä joka haaralta. Ne kapusivat ylös sängyn pylväitä myöten, +pujahtelivat sen verhoihin ja peittivät vuoteen täpötäyteen. Pian +tunkeutuivat ne peitteenkin alle, ja Jeanne tunsi niiden hiipivän hänen +ihoaan pitkin, kutittavan hänen sääriään, juoksentelevan hänen +ruumistaan myöten edestakaisin. Hän näki niiden tulevan vuoteen +jalkopuolelta ja pyrkivän hänen kaulaansa kohti. Ja hän koetti +puolustautua, huitoi käsillään eteensä ottaakseen yhden niistä kiinni +ja sulkeakseen sen kouraansa, mutta aina oli hänen kätensä tyhjä. + +Hän joutui siitä epätoivoon, tahtoi paeta ja huusi, ja hänestä tuntui, +että häntä pidettiin kiinni, että voimakkaat kädet kiertyivät hänen +ruumiinsa ympäri ja estivät häntä, mutta ketään hän ei kuitenkaan +nähnyt. Hänellä ei ollut mitään tietoa ajan kulusta, mutta varmaan tätä +painajaista kesti kauan, hyvin kauan. + +Sitten hän heräsi, mutta kovin väsyneenä, riutuneena, ja kuitenkin oli +tämän heräämisen tunne suloinen. Hän oli hyvin, hyvin heikko. Hän +aukaisi silmänsä eikä hämmästynyt lainkaan nähdessään rakkaan äitinsä +istuvan hänen huoneessaan erään lihavan herran kanssa, jota hän ei +ollenkaan tuntenut. + +Hän ei tietänyt omaa ikäänsäkään ja uskotteli vielä olevansa pikku +tyttö. Ja muistikin oli häneltä kokonaan kadonnut. + +Lihava herra sanoi: + +-- No, nyt hän tulee tajuihinsa. + +Ja hänen rakas äitinsä alkoi itkeä. Mutta lihava herra jatkoi: + +-- Rauhoittukaahan toki, rouva paronitar! Sanon teille, että nyt +vastaan hänestä. Mutta älkää puhuko hänelle mitään, ei mitään! Antakaa +hänen vain maata! + +Ja Jeannesta tuntui, että hän oli vielä hyvin kauan horrostilassa, +painostavan unen vallassa. Hän ei yrittänytkään mitään muistella, aivan +kuin hän olisi pelännyt sitä elämän todellisuutta, joka uudelleen +heräsi hänen aivoissaan. + +Mutta kerran havahtuessaan huomasi hän Julienin yksin olevan hänen +luonaan ja yht'äkkiä muistui hänelle mieleen kaikki, aivan kuin olisi +avautunut esirippu, joka verhosi hänen entisen elämänsä. Hän tunsi +sydämessään kauheata tuskaa ja tahtoi jälleen lähteä pakoon. Hän heitti +päältään peitteen, hyppäsi lattialle ja kaatui maahan, sillä hänen +jalkansa eivät kannattaneet häntä. + +Julien kiirehti hänen luokseen, mutta hän alkoi kovasti huutaa, ettei +Julien saisi koskea häneen. Hän kiemurteli ja väänteli itseään. Silloin +aukeni ovi. Täti Lison juoksi huoneeseen leskirouva Dentu'n kanssa, +sitten tuli paroni ja vihdoin äiti hengästyneenä, hätääntyneenä. + +Jeanne pantiin uudelleen vuoteeseen, ja hän sulki heti salakavalasti +silmänsä, ettei hänen tarvitsisi puhua ja että hän saisi miettiä +mielensä mukaan. + +Hänen äitinsä ja tätinsä hoitivat häntä, pitivät huolta hänestä ja +tekivät hänelle kysymyksiä: + +-- Kuuletko meitä nyt, Jeanne, pikku Jeannemme? + +Jeanne ei ollut kuulevinaan eikä vastannut mitään. Hän huomasi kyllä, +että tuli pimeä ja yö ja että hoitaja tuli hänen luokseen ja antoi +hänelle juomista. Ja hän joi sanomatta mitään, mutta ei nukkunut. Hänen +järkensä toimi vaivaloisesti ja hänen oli vaikea käsittää kaikkia +asioita, aivan kuin hänen muistissaan olisi ollut aukkoja, suuria +valkoisia ja tyhjiä paikkoja, joihin tapahtumat eivät olleet lainkaan +merkityt. + +Pitkien ponnistusten jälkeen hän vähitellen kuitenkin sai niistä +kiinni. Ja hän alkoi miettiä niitä hellittämättömän itsepintaisesti. + +Hänen äitinsä, täti Lison ja paroni olivat saapuneet; hän oli siis +ollut kovin sairas. Mutta Julien? Mitä oli hän sanonut? Tiesivätkö +hänen vanhempansa? Ja Rosalie? Missä oli hän? Ja mitä oli tehtävä, mitä +tehtävä? Hänessä välähti ajatus: palata isän ja äidin kanssa Roueniin, +elää siellä kuin ennen vanhaan. Hän oli oleva leski, siinä kaikki. + +Sitten hän odotti, ja kuunteli mitä hänen ympärillään puhuttiin, ja hän +ymmärsi kaikki varsin hyvin, ja kärsivällisesti, viekastellen, iloitsi +hän ajatuskykynsä palaamisesta. + +Iltasella vihdoin oli hän yksin paronittaren kanssa, ja silloin +kuiskasi hän hiljaa: + +-- Äiti kulta! + +Ja hänen oma äänensä hämmästytti häntä, tuntui hänestä muuttuneelta. + +Paronitar tarttui hänen käsiinsä: + +-- Tyttäreni! Rakas Jeanneni! Tunnetko minut? + +-- Kyllä, äiti kulta, mutta et saa itkeä! Meillä on paljon puhuttavaa. +Onko Julien kertonut sinulle, miksi karkasin ulos lumikinoksiin? + +-- Kyllä, sirkkuseni; sinussa on kova, vaarallinen kuumetauti. + +-- Ei äiti, ei. Kuumeen sain perästäpäin. Mutta eikös hän ole sinulle +sanonut, mistä sen kuumeen sain ja miksi karkasin ulos? + +-- Ei, kultaseni + +-- Se oli siksi, että tapasin Rosalien hänen vuoteessaan makaamasta. + +Paronitar luuli hänen vielä hourailevan ja silitteli häntä sanoen: + +-- Nuku, sirkkuseni, rauhoitu, koeta nukkua! + +Mutta Jeanne jatkoi itsepäisesti: + +-- Minulla on nyt jo järkeni selvä, äiti kulta. En puhu mitään +hullutuksia, niinkuin varmaan olen edellisinä päivinä puhunut. Olin +eräänä yönä sairas ja läksin silloin Julieniä hakemaan. Rosalie makasi +silloin hänen vieressään. Surusta jouduin aivan suunniltani ja karkasin +ulos lumihankeen syöksyäkseni rantakalliolta syvänteeseen. + +Siihen paronitar vain sanoi: + +-- Niin, sirkkuseni, olet ollut kovin sairas. + +-- Ei, ei, äiti. Minä näin Rosalien makaamassa Julienin vuoteessa. Enkä +tahdo enää jäädä hänen luokseen. Sinun täytyy viedä minut Roueniin; +tulen asumaan siellä kuten ennenkin. + +Paronitar, jolle lääkäri oli sanonut, ettei Jeannea saisi vastustella, +vastasi: + +-- Niin, sirkkuseni, niin. + +Mutta sairas kiihtyi siitä: + +-- Minä näen, ettet sinä usko minua. Mene hakemaan isää, hän varmasti +tulee ymmärtämään minua. + +Ja vaivoin pääsi hänen äitinsä ylös, otti molemmat sauvansa ja mennä +laahusti ulos. Muutaman minuutin kuluttua palasi hän paroni muassaan ja +hänen taluttamanaan. + +He istuutuivat sairaan vuoteen viereen, ja Jeanne alkoi heti puhua. Hän +kertoi kaikki hiljakseen, heikolla äänellä, mutta selvästi: Julienin +omituisen luonteen, hänen tylyytensä, saituruutensa ja lopuksi hänen +uskottomuutensa. + +Kun hän oli lopettanut, huomasi paroni hyvin, ettei hän houraillut, +mutta hän ei tietänyt, mitä ajatella, mitä päättää, mitä vastata. + +Hän tarttui Jeannea kädestä hellästi kuten ennen vanhaan, kun hän +viihdytti hänet tarinoillaan uneen, ja sanoi: + +-- Kuule, rakas lapsi, nyt täytyy olla varovainen. Ei saa toimia liian +kiireesti. Koeta sietää miestäsi siksi, kunnes ehdimme jotakin +päättää...! Lupaatko sen minulle? + +Jeanne kuiskasi: + +-- Kyllä. Mutta tänne en enää jää, sitten kun olen tullut terveeksi. + +Ja sitten jatkoi hän ihan hiljaa: + +-- Missä on Rosalie nyt? + +Paronitar vastasi: + +-- Häntä et enää tule näkemään. + +Mutta Jeanne kysyi itsepintaisesti: + +-- Missä hän on? Minä tahdon tietää. + +Silloin tunnusti isä, että hän edelleen oli talossa, mutta vakuutti +hänen kohta lähtevän pois. + +Sairaan luota poistuttuaan meni paroni, kiihtyneenä vihasta ja +isäntunteissaan loukattuna, tapamaan Julieniä ja lausui hänelle +tuimasti: + +-- Minä tulen, herraseni, vaatimaan teiltä tiliä käytöksestänne +tytärtäni kohtaan. Olette pettänyt häntä palvelijattarenne kanssa, ja +se on kaksin verroin halpamaista. + +Mutta Julien tekeytyi viattomaksi, kielsi innostuneena ja vannoi ottaen +Jumalan todistajaksi. Mitä todisteita muuten oli? Eikö Jeanne ollut +aivan järjiltään? Eikö hänellä ollut aivokuume? Eikös hän ollut +kuumeenhoureessa, kun hänen tautinsa alkoi, karannut ulos +talvipakkaseen? Ja juuri sen kohtauksen aikana, juoksi hän melkein +alasti läpi koko talon, väittäen nähneensä sisäkkönsä miehensä +vuoteessa! + +Ja Julien kiivastui niin, että uhkasi oikeudenkäynnillä, sanoen +olevansa syvästi loukattu. Hämillään pyyteli paroni anteeksi tarjoten +sovinnon kättä, jonka Julien kuitenkin hylkäsi. + +Kun Jeanne sai kuulla miehensä vastauksen, ei hän ollenkaan vihastunut, +vaan vastasi: + +-- Hän valehtelee, isä, mutta me saamme kyllä lopuksi hänen väitteensä +kumotuksi. + +Ja kahden päivän kuluessa oli Jeanne vaitelias, ajatuksiinsa vajonnut +ja mietiskeleväinen. + +Kolmannen päivän aamuna hän sitten tahtoi nähdä Rosalien. Paroni ei +tahtonut antaa hänen tulla ylös ja selitti, että hän oli lähtenyt +talosta. Mutta Jeanne ei antanut myöten, vaan toisti: + +-- Lähettäkää sitten hakemaan häntä! + +Ja hän oli jo vihastua, kun tohtori astui huoneeseen. Asia esitettiin +hänelle hänen ratkaistavakseen. Silloin alkoi Jeanne yhtäkkiä itkeä +ylenmäärin hermostuneena ja miltei huusi: + +-- Minä tahdon nähdä Rosalien! Tahdon nähdä hänet! + +Lääkäri tarttui hänen käteensä ja sanoi hiljaisella äänellä: + +-- Rauhoittukaa, rouva hyvä! Jokainen mielenliikutus voi olla teille +vaarallinen, sillä te olette raskaana. + +Jeanne ällistyi tästä, aivan kuin hän olisi saanut iskun päähänsä ja +samassa tuntui hänestä kuin jotakin hänen sisässään olisi liikahtanut. +Sitten oli hän hiljaa eikä edes kuullut, mitä hänelle sanottiin, +vaipuen kokonaan ajatuksiinsa. Yöllä hän ei voinut nukkuakaan. Hänet +piti hereillä tuo uusi ja outo ajatus, että hänen kohdussaan eli lapsi; +häntä painosti suru, että se oli oleva Julienin poika, ja hän oli +levoton ja pelkäsi, että se tulisi olemaan isänsä näköinen. Päivän +tultua kutsutti hän luokseen isänsä ja sanoi: + +-- Isä kulta, olen tehnyt päätökseni. Nyt tahdon kaikki tietää, +kuuletko, minä tahdon. Ja sinä tiedät, että minua ei saa vastustella +tässä tilassa. Kuule siis! Sinun on mentävä hakemaan kirkkoherraa. +Minun täytyy saada tavata häntä estääkseni Rosalieta valehtelemasta. +Kohta kun hän on tullut, tuo Rosalie tänne, ja sinun ja äidin on oltava +täällä läsnä. Mutta ole varovainen, ettei Julien saisi vihiä tästä! + +Tunnin perästä saapui pappi, joka oli vieläkin lihonnut ja läähötti +yhtä paljon kuin Jeannen äitikin. Hän istuutui tämän viereen +nojatuoliin vatsa riipuksissa levällään olevien jalkojen välissä ja +alkoi puhua laskien leikkiä ja tapansa mukaan pyyhkien otsaansa +nenäliinallaan: + +-- Näyttääpä siltä, rouva paronitar, kuin emme ollenkaan laihtuisi. +Minusta tuntuu, että me siinä suhteessa olemme oiva pari. + +Ja kääntyen sitten sairaan puoleen hän sanoi: + +-- Kas, kas! Olenpa kuullut kerrottavan, nuori rouvaseni, että kohta +saamme taas ristiäiset. Ha, ha, ha! Ja tällä kertaa ne eivät ole +purjeveneen ristiäisiä. -- Ja siihen hän vielä lisäsi juhlallisella +äänellä: + +-- Saamme isänmaan puolustajan. -- Ja vielä vähän aikaa mietittyään +jatkoi hän: -- Ellei siitä tule hyvä perheen äiti, -- ja kumartaen +paronittarelle -- niin kuin te, rouva. + +Samassa aukeni peräovi. Rosalie, joka oli aivan suunniltaan, itki ja +tarttui oven pieleen paronin sysätessä häntä sisään, ja rimpuili +vastaan. Kärsimättömänä tuuppasi paroni hänet silloin yhdellä +survauksella huoneeseen. Ja Rosalie peitti kasvonsa käsiinsä ja jäi +itkien paikalleen seisomaan. + +Huomattuaan tytön, nousi Jeanne heti nopeasti istualleen, ja hänen +kiihtynyt sydämensä sykki niin, että hänen ohut paitansa, joka oli +piukasti kiinni hänen ruumissaan, kohoili sen lyönneistä. Hän ei saanut +sanaa suustaan ja oli tukehtua, voiden töin tuskin hengittää. Vihdoin +puhkesi hän puhumaan mielenliikutuksesta katkeavalla äänellä: + +-- Mi! ... mi ... minun ... ei tarvitse ... ky ... kysellä sinulta ... +mi ... mitään. Rii ... riittää jo ... nä ... nähdä sinut ... tuossa ... +hä ... hä... häpeävän ... edessäni. + +Lyhyen väliajan jälkeen, koska hän ei voinut hengittää, jatkoi hän: + +-- Mutta minä tahdon tietää kaikki ... kaikki. Olen pyytänyt herra +kirkkoherraa tänne, jotta tämä olisi sinulle ikäänkuin rippi, kuuletko. + +Hievahtamatta paikaltaan Rosalie melkein huudahteli kouristuneisiin +käsiinsä. + +Vihan valtaamana tarttui paroni hänen käsiinsä, tempasi ne rutosti +hänen silmiltään ja heitti tytön polvilleen lattialle vuoteen viereen: + +-- Puhu nyt sitten...! Vastaa! + +Rosalie jäi paikalleen lattialle samaan asemaan kuin missä Magdaleena +mainitaan olleen. Hänen myssynsä oli luisunut syrjään, hänen +esiliinansa riippui lattialla, ja hän peitti jälleen kasvonsa saatuaan +kätensä vapaiksi. + +Silloin alkoi kirkkoherra puhua: + +-- No, tyttöseni, kuulehan mitä sinulle sanotaan ja vastaa! Emme tahdo +sinulle mitään pahaa, mutta meidän on saatava tietää, mitä on +tapahtunut. + +Kumartuen vuoteensa laidalle katseli Jeanne häntä ja sanoi: + +-- Onhan totta, että olit Julienin vuoteessa, kun minä yllätin teidät. + +Käsiensä lomitse päästi Rosalie valituksen: + +-- On, rouva. + +Silloin purskahti paronitar yht'äkkiä itkuun hengästyen niin, että +hänen kurkkunsa korisi, ja hänen kouristuksen tapaiset nyyhkytyksensä +säestivät Rosalien nyyhkytyksiä. + +Palvelijaansa tuijottaen kysyi Jeanne: + +-- Mistä asti sitä on kestänyt? + +Rosalie änkytti: + +-- Siitä saakka kuin hän tuli... + +Jeanne ei ymmärtänyt oikein ja kysyi: + +-- Siitä saakka kuin hän tuli...? Siis ... aina ... aina keväästä +saakka? + +-- Niin, rouva. + +-- Siitä saakka kuin hän tähän taloon tuli? + +-- Niin, rouva. + +Ja kuin kysymysten ahdistamana jatkoi hän tiedusteluaan yhä nopeammalla +äänellä: + +-- Miten se tapahtui? Miten tahtoi hän saada sinut? Miten otti hän +sinut? Mitä sanoi hän sinulle? Milloin, miten antauduit hänelle? Kuinka +saatoit sinä antautua hänelle? + +Ottaen pois kätensä silmiltään alkoi Rosalie, aivan kuin hänetkin olisi +vallannut jonkinlainen puhumiskuume ja tarve saada vastata: + +-- Mist' mä tiedän? Se ol' sinä päivänä, jolloin hän ens' kertaa söi +tääll' päivällist', kun hän tul' luokseni kamariini. Hän ol' piiloss' +ullakoll'. Enkä mä huutaa uskaltann'. Hän tul' maate kanssan' enkä mä +tienn' enää mitä mä sill' hetkell' tein. Hän tek', mitä tahtoi. Enkä mä +mitää sanonn', sill' hän ol' minust' niin pulska... + +Silloin huudahti Jeanne: + +-- Entäs sinun ... sinun lapsesi? Onko se hänen? + +Rosalie nyyhkytti: + +-- On, rouva. + +Sitten he molemmat vaikenivat. Ei kuulunut enää muuta kuin Rosalien ja +paronittaren nyyhkytys. + +Jeanne oli nyt aivan masennuksissaan, ja hän tunsi vuorostaan +kyyneleidensä alkavan vuotaa; hiljaa tipahtelivat ne hänen poskilleen. + +Hänen palvelijansa lapsella oli siis sama isä, kuin hänen omalla +lapsellaan oli oleva! Hänen vihansa oli lauhtunut, mutta hän tunsi nyt +koko sielussaan synkkää, kalvavaa, syvää, ääretöntä epätoivoa. + +Vihdoin ryhtyi hän taas puhumaan, mutta muuttuneella itkevän naisen +äänellä: + +-- Kun olimme palanneet ... sieltä ... matkaltamme, ... milloin hän +sitten alkoi uudelleen? + +Sisäkkö raukka, joka oli aivan luhistunut maahan, änkytti: + +-- En ... ensimmäisenä iltana hän tuli. + +Joka ainoa sana raateli Jeannen sydäntä. Siis jo ensimmäisenä yönä, +heidän palattuaan Peuples'iin, oli hänen miehensä hänet jättänyt tuon +tytön tähden. Siksipä hän antoikin hänen maata yksin. + +Nyt Jeanne oli saanut kuulla tarpeekseen ja huusi: + +-- Mene tiehesi! Mene tiehesi! + +Ja kun Rosalie, joka oli aivan lamassa, ei hievahtanut paikaltaan, +sanoi Jeanne isälleen: + +-- Vie hänet pois! Saata ulos hänet! + +Silloin arveli kirkkoherra, joka siihen saakka ei ollut vielä sanonut +sanaakaan, ajan tulleen pitääkseen pienen saarnan. + +-- On kovin pahoin, -- sanoi hän, -- mitä olet tehnyt, tyttöseni, kovin +pahoin. Ja Jumala ei anna sitä sinulle helposti anteeksi. Ajattele +helvettiä, joka sinua odottaa, ellet tästä lähin tule käyttäytymään +hyvin. Kun sinulla nyt on lapsi, on sinun elettävä siivosti. Rouva +paronitar on varmaan tekevä jotakin hyväksesi, ja me koetamme löytää +sinulle aviomiehen... + +Hän olisi puhunut kauankin, mutta paroni tarttui jälleen Rosalieta +olkapäistä, nosti hänet seisoalleen, veti hänet ovelle ja heitti kuin +mytyn välikköön. + +Paronin palattua takaisin huoneeseen kalpeampana kuin hänen tyttärensä, +jatkoi kirkkoherra: + +-- Mitäpä tehdä? He ovat tällä seudulla kaikki samanlaisia. Se on +todellakin surkeata, mutta sille ei mahda mitään. Täytyy vain hieman +suopeasti suhtautua luonnon heikkouksiin. Tytöt eivät täällä koskaan +joudu naimisiin olematta raskaina, eivät koskaan, rouva hyvä. -- Ja +hymyillen jatkoi hän: -- Se on aivan kuin paikallinen tapa. -- Ja +närkästyneenä lisäsi hän vielä: -- Jopa lastenkin keskuudessa. Niinpä +tapasin viime vuonna kaksi nuorta rippikoululaista, pojan ja tytön, +hautuumaan puistikosta. Ilmoitin asian vanhemmille. Mutta tiedättekös, +mitä he minulle vastasivat: "Minkäs sille voi, herra kirkkoherra? Emme +me ole heille noita siivottomia asioita opettaneet. Emme voi sille +mitään." -- Siinä näette, herra paroni, että palvelijanne tekee +niinkuin kaikki muutkin. + +Hermostuneena ja vavisten keskeytti hänet silloin paroni: + +-- Palvelijani? Hän ei minua liikuta. Julien minua närkästyttää. On +kunnotonta se, mitä hän on tehnyt, ja minä aion viedä tyttäreni täältä +pois. + +Ja hän käveli yhä kiivaammin edestakaisin ja lausui raivostuneena: + +-- On kunnotonta pettää sillä lailla tyttäreni, se on kunnotonta! Hän +on lurjus, roisto, kurja raukka, tuo mies. Ja minä sanon sen hänelle, +annan hänelle korville, pieksän hänet kepilläni kuoliaaksi. + +Pappi, joka hiljakseen veti nuuskaa nenäänsä istuessaan itkevän +paronittaren vieressä ja koettaen suorittaa rauhoitustehtäväänsä, +puuttui puheeseen: + +-- Nähkääs, herra paroni, meidän kesken sanoen on hän tehnyt niinkuin +kaikki muut. Vai tunnetteko te monta aviomiestä, joka olisi vaimolleen +uskollinen? Ja hyvänsävyisen häijysti lisäsi hän: -- Niinpä olen valmis +lyömään vetoa, että te itsekin olette vähän kujeita pitänyt. Käsi +sydämellenne'! Eikö se ole totta? + +Paroni oli pysähtynyt hämmästyksissään papin eteen, joka jatkoi: + +-- Tietysti olette tehnyt niinkuin kaikki muutkin. Kuka tietää, ettekö +tekin joskus ole koetellut tuollaista pikku sisäkköä kuin tämä. Sanon +teille, että kaikki tekevät samalla lailla. Ei ole oma vaimonnekaan +ollut vähemmin onnellinen eikä häntä ole vähemmin rakastettu, vai +kuinka? + +Paroni ällistyi niin, ettei saanut sanaakaan suustaan. Olikin, lempo +soikoon, totta, että hän oli tehnyt samalla lailla, jopa montakin +kertaa, niin usein kuin vain oli voinut, eikä hänkään sen enempää ollut +aviovuodetta arvossa pitänyt, ja kun palvelijattaret vain olivat +sieviä, niin ei hän koskaan hyljeksinyt heitä vaimonsa tähden. Oliko +hän silti mikään kurja raukka? Miksi hän sitten tuomitsi näin +ankarasti Julienin käytöstä, koska ei milloinkaan ollut tullut +edes ajatelleeksikaan, että hänen oma käytöksensä saattoi olla +rikoksellinen? + +Ja paronitar, joka itkustaan oli vielä ihan hengästynyt, sai huulilleen +vienon hymyn muistellessaan miehensä vallattomuuksia, sillä hän oli +sitä hentomielistä, helposti heltyvää ja hyvänsävyistä lajia naisia, +joille lemmenseikkailut ovat osa elämää. + +Jeanne taas, joka masentuneena ja eteensä tuijottaen makasi selällään +ja kädet hervottomina, oli tuskallisiin mietteihinsä vajonnut. Yksi +Rosalien lause muistui hänelle mieleen, loukkasi häntä syvästi ja +tunkeutui kuin myrkky hänen sydämeensä, tämä: "Enkä mä mitää sanonn', +sill' hän ol' minust' niin pulska". + +Hänestäkin Julien oli kaunis ja sen vuoksi vain oli hän itse hänelle +antautunut, yhdistänyt häneen elämänsä, luopunut kaikista muista +toiveista, kaikista suunnitelmista ja vastaisuuden tuntemattomista +mahdollisuuksista. Hän oli langennut tähän avioliittoon, tähän +pohjattomaan kuiluun noustakseen sieltä taas tähän kurjuuteen, tähän +suruun, tähän epätoivoon, sentähden, että hänestäkin, niinkuin +Rosaliesta, Julien oli kaunis. + +Vimmatusta sysäyksestä aukeni ovi ja Julien syöksyi julmistuneena +sisään. Hän oli nähnyt Rosalien portailla itkevän ja tuli ottamaan +asiasta selkoa, sillä hän aavisti jotakin olevan tekeillä ja tytön +varmaan jotakin puhuneen. Papin huomattuaan pysähtyi hän kuin +naulattuna paikalleen. + +Väräjävällä, mutta levollisella äänellä kysyi hän: + +-- No, mikä on? + +Paroni, joka juuri oli ollut niin raivostunut, ei uskaltanut sanoa +mitään, sillä hän pelkäsi saada kuulla vävyltään saman väitteen omasta +käytöksestään kuin oli kuullut papilta. Äiti itki yhä kovemmin, mutta +Jeanne oli kohottautunut käsiensä varaan ja katsoi hengästyneenä +häneen, joka oli tuottanut hänelle nämä julmat tuskat, ja änkytti: + +-- Me kyllä jo tiedämme ihan kaikki, kaikki teidän inhoittavat tekonne +siitä ... siitä päivästä saakka, jolloin tähän taloon tulitte ... +tiedämme, että sisäkkömme lapsi on teidän niinkuin ... niinkuin +minunkin ... lapseni... Ne ovat siis veljeksiä. + +Ja äärettömän tuskan valtaamana tuon ajatuksen johdosta hän vaipui +vuoteeseen ja alkoi rajusti itkeä. + +Julien seisoi suu auki eikä tietänyt, mitä sanoa, mitä tehdä. Pappi +puuttui silloin vielä asiaan: + +-- Kas niin, kas niin! Älkää toki olko noin murheissanne, nuori +rouvaseni! Olkaahan järkevä! + +Ja hän nousi paikaltaan, meni vuoteen luo ja laski lämpimän kätensä +epätoivoisen sairaan otsalle. Tämä kosketus yksistään teki häneen +omituisen raukaisevan vaikutuksen ja hän tunsi väsähtyneensä, aivan +kuin tuo karkea talonpoikaiskäsi, joka oli tottunut tekemään +synninpäästöliikkeitä ja virkistävästi hyväilemään, olisi tuottanut +hänelle salaperäisen lievennyksen. + +Jääden paikalleen seisomaan sanoi pappi: + +-- Rouvaseni, täytyy aina antaa anteeksi. Teitä on kohdannut suuri +onnettomuus, mutta armossaan on Jumala palkinnut teitä suurella +onnella, koska olette tuleva äidiksi. Lapsenne on oleva lohdutuksenne. +Hänen nimessään minä nyt rukoilen teitä, vannotan teitä antamaan herra +Julienin hairahduksen anteeksi. Lapsi on oleva uusi side teidän +välillänne ja hänen vastaisen uskollisuutensa pantti. Voitteko elää +erossa sen miehen sydämestä, jonka lasta kohdussanne kannatte? + +Jeanne ei vastannut mitään, niin runneltu, masentunut, nääntynyt hän +oli, jopa kykenemätön edes suuttumaan, kantamaan vihaa. Hänen hermonsa +tuntuivat höltyneiltä, hiljakseen katkenneilta, hänessä töin tuskin +pysyi enää henkikään. + +Paronitar, josta kaikenlainen kaunan kantaminen tuntui mahdottomalta ja +jonka luonto ei enää kauemmin jaksanut kestää ponnistusta, kuiskasi: + +-- No, Jeanne! + +Silloin tarttui pappi nuorta miestä kädestä, veti hänet vuoteen ääreen +ja laski hänen kätensä hänen vaimonsa käteen ikäänkuin tällä +ratkaisevalla teolla yhdistäen heidät. Ja jättäen virallisen +saarnaäänensä hän lausui tyytyväisen näköisenä: + +-- Kas niin! Nyt se on tehty! Uskokaa minua, näin on paremmin. + +Mutta sitten nuo hetkeksi yhteen liitetyt kädet kohta taas erosivat. +Julien, joka ei uskaltanut syleillä Jeannea, suuteli anoppiaan otsalle, +pyörähti kantapäillään ja tarttui paronin käsivarteen tämän sitä +estämättä, tyytyväinen kun pohjaltaan oli, että asia näin tuli +ratkaistuksi, ja he lähtivät yhdessä ulos huoneesta polttamaan sikarin. + +Silloin sairas, joka oli aivan menehtynyt, nukkui papin ja äidin hänen +vuoteensa ääressä hiljaa puhellessa. + +Kirkkoherra selitteli ja kehitteli mielipiteitään, ja paronitar +myönteli aina päännyökkäyksellä. Päätökseksi lausui pappi vihdoin: + +-- Se on siis päätetty: te annatte tuolle tytölle Barville'n moision, +ja minä otan toimekseni hankkia hänelle miehen, siivon, kunnon pojan. +Kahdenkymmenen tuhannen frangin omaisuudella ei ole puutetta +halukkaista ottajista. Pahin on vain valinta. + +Ja nyt paronitar jo hymyili onnellisena. Pari kyyneltä oli vielä +pudonnut hänen poskilleen, mutta niiden kostea jälki oli jo kuivunut. + +Pappi selitti vielä edelleen: + +-- Niin, se on päätetty. Barville on vähintäin kahdenkymmenen tuhannen +frangin arvoinen. Mutta maatila on pantava lapsen nimelle. Vanhemmat +saavat nauttia siitä etuja niin kauan kuin he elävät. + +Ja kirkkoherra nousi paikaltaan ja puristi paronittaren kättä sanoen: + +-- Älkää vaivatko ollenkaan itseänne, rouva paronitar, älkää vaivatko +ollenkaan itseänne! Minä tiedän, mitä käveleminen on. + +Hänen ulosmennessään tuli häntä vastaan Lison täti, joka oli matkalla +sairaan luo. Mutta täti ei huomannut mitään, hänelle e: sanottu mitään +eikä hän tietänyt mitään, niinkuin aina. + + + + + VIII. + + +Rosalie oli lähtenyt talosta, ja Jeanne eleli vaivaloista raskauden +aikaansa. Hän ei tuntenut sydämessään mitään iloa siitä, että tiesi +tulevansa äidiksi, sillä liian suuri surunkuorma oli hänet kokonaan +lamauttanut. Hän odotti ilman uteliaisuutta lapsensa syntymistä, +peläten yhä edelleen, että häntä saattoivat kohdata vieläkin jotkut +uudet onnettomuudet. + +Kevät oli tullut aivan huomaamatta. Puut värisivät vielä lehdettöminä +koleassa ilmassa, mutta märissä ruohikoissa ojien partailla, missä +syksyn lehdet mätänivät, alkoivat jo elpyä eloon keltaiset +leskenlehdet. Kedoilta, talojen pihamailta ja liuenneilta pelloilta +kohosi kostea, hapatuksen makuinen tuoksu. Ja pienen pieniä vihreitä +ruohonkärkiä nousi joukottain ruskeasta maasta ja loisti päivän +paisteessa. + +Iso jykeväruumiinen nainen oli otettu Rosalien sijalle ja talutteli +paronitarta hänen yksitoikkoisilla kävelyillään pitkin kujannetta, +missä hänen raskaan jalkansa jälki lakkaamatta pysyi märkänä ja +lokaisena. + +Isä käveli käsitysten Jeannen kanssa, jonka nyt oli vaikea astua ja +joka alati voi pahoin. Ja täti Lison, joka levottomana ajatteli tulevaa +tapausta, piteli Jeannea toisesta kädestä, tuntien tuon salaperäisen, +jota hän ei koskaan ollut kokeva, kokonaan häntäkin painostavan. + +Näin he kävelivät kaikki mitään puhumatta tuntikausia, kun taas Julien, +jonka äkkiä oli vallannut uusi halu ratsastella, ajeli hevosellaan +pitkin seutua. + +Ei mikään ollut häirinnyt enää heidän alakuloista elämäänsä. Paroni, +hänen vaimonsa ja varakreivi kävivät vierailulla Fourville'n perheessä, +jonka Julien näkyi jo tuntevan hyvin, vaikk'ei voitu oikein selittää, +kuinka tämä tuttavuus oli syntynyt. Toinen juhlallinen vierailu +vaihdettiin Briseville'n perheen kanssa, joka edelleen piileskeli +untelossa rakennuksessaan. + +Eräänä päivänä neljättä käydessä, kun kaksi henkeä, herra ja nainen, +ratsain ajoi kartanon etupihaan, juoksi Julien innostuneena Jeannen +huoneeseen huutaen: + +-- Pian, pian alas! Meille tulivat Fourville'laiset. Naapureina tulivat +he yksinkertaisesti vain kuulustelemaan vointiasi. Sano, että olen +mennyt ulos, mutta että tulen kohta takaisin. Laitan pukuni kuntoon. + +Hämmästyneenä meni Jeanne alas. Eräs nuori kalpea, kaunis, surullisen +näköinen nainen, jolla oli kiihtynyt katse silmissä ja jonka vaaleat +hiukset olivat kiillottoman himmeät niinkuin ei päivän säde olisi niitä +koskaan hivellyt, esitti tyynesti miehensä, joka oli oikea jättiläinen, +suurilla punaisilla viiksillä varustettu variksen pelätin. Sitten hän +lisäsi: + +-- Olemme useita kertoja kohdanneet herra de Lamare'n, joka on kertonut +meille teidän olevan sairaan. Emme ole tahtoneet enää viivytellä +käydäksemme naapureina, näin aivan kursailematta, teitä tervehtimässä. +Niinkuin näette tulimme ratsain. Muutoin oli minulla toissa päivänä ilo +saada vastaan ottaa kotiimme äitinne rouva paronitar ja herra paroni. + +Hän puhui tavattoman vaivattomasti, tuttavanomaisesti ja hienosti. +Jeanne ihastui häneen heti. "Siinä minulle ystävätär", ajatteli hän. + +Sensijaan oli kreivi Fourville kuin saliin tullut karhu. Kun hän oli +istuutunut, pani hän lakkinsa viereiselle tuolille, epäröi hetkisen, +minne panisi kätensä, laski ne ensin polvilleen, sitten tuolin +käsinojalle ja lopuksi hän pani sormensa ristiin kuin rukoukseen. + +Samassa tuli Julien sisään. Jeanne hämmästyi eikä ollut tuntea häntä. +Hän oli ajanut partansa, oli kaunis, komea ja miellyttävä kuin kihloissa +ollessaan. Hän puristi kreivin karvaista kämmentä, tämän aivan kuin +herättyä hänen sisään tulostaan, ja suuteli kreivittären kättä tämän +kalpeiden poskien lievästi punastuessa ja silmäluomien rävähdellessä. + +Julien puheli ja oli herttainen kuin ennen aikaan. Hänen suuret +silmänsä, nuo rakkauden kuvastimet, olivat käyneet rukoileviksi, ja +hänen hiljan vielä kiillottomat, kankeat hiuksensa olivat äkkiä harjan +ja tuoksuvan öljyn vaikutuksesta muuttuneet lienteiksi, loistaviksi +laineiksi. + +Pois lähtiessään kääntyi kreivitär Fourville hänen puoleensa sanoen: + +-- Tahtoisitteko, rakas varakreivi, torstaina lähteä ratsastamaan? + +Ja sillä välin kuin Julien sopersi: + +-- Tietysti, rouva. + +Hän tarttui Jeannen käteen ja sanoi lempeällä sydämeen käyvällä +äänellä, teeskennellysti hymyillen: + +-- Kun te tulette terveeksi, niin ratsastelemme kaikki kolme pitkin +seutua. Se tulee olemaan ihanaa. Haluatteko? + +Ja sirolla kädenliikkeellä hän kohotti ratsastuspukunsa laahusta, +hyppäsi kuin lintu kevyesti satulaan, sillä välin kuin hänen miehensä +kömpelösti hyvästeltyänsä, istuutui sääret hajallaan ison hevosensa +selkään valtavana kuin mikäkin tarunomainen olento. + +Kun he olivat kadonneet aidan nurkan taakse, huudahti Julien +ihastuksissaan: + +-- Mitä miellyttäviä ihmisiä! Siinä tuttavat, joista meille on oleva +hyötyä. + +Jeanne, joka tuntemattomasta syystä myöskin oli hyvillään, vastasi +siihen: + +-- Pikku kreivitär on hurmaava. Minusta tuntuu, että tulen häntä +rakastamaan. Mutta hänen miehensä on pedon näköinen. Missä olet sinä +heihin tutustunut? + +Julien hykersi ilomielin käsiään: + +-- Näin heidät sattumalta Briseville'n perheessä. Mies kyllä näyttää +hieman raa'alta. Hän on innokas metsästäjä, mutta todellinen +aatelismies. + +Ja päivällinen oli miltei iloinen, aivan kuin kadoksissa ollut onni +olisi jälleen ilmestynyt taloon. + +Sitten ei tapahtunut mitään uutta heinäkuun loppupuolelle. + +Kun he silloin eräänä tiistai iltana istuivat plataanin +juurella puupöydän ympärillä, jossa oli kaksi ryyppylasia ja +mehuviina-karahviini, huudahti Jeanne yht'äkkiä ja käyden aivan +kalpeaksi tarttui molemmin käsin kylkeensä. Hän tunsi äkillisen +pistoksen, joka kohta kuitenkin katosi. + +Mutta kuuden minuutin kuluttua tunsi hän uutta kipua, joka kesti +kauemmin, vaikka ei ollut niin voimakas. Hän pääsi niin vaivaloisesti +sisään, että hänen miehensä melkein täytyi kantaa häntä. Lyhyt matka +plataanin juurelta hänen huoneeseensa tuntui hänestä melkein +loppumattomalta. Hän vaikeroi, tahtoi istuutua ja pysähtyi aivan +voimattomana sietämättömästä, painavasta tunteesta vatsassaan. + +Aika ei ollut vielä tullut, sillä synnytyksen odotettiin tapahtuvan +vasta syyskuussa. Mutta koska pelättiin onnettomuutta, valjastettiin +rattaat, ja ukko Simon lähetettiin kiireesti noutamaan lääkäriä. Tämä +tuli likemmä kello kaksitoista ja totesi heti paikalla ennenaikaisen +synnytyksen oireet. + +Kun Jeanne oli päässyt vuoteeseen, hiljeni kipu hiukan, mutta hirveä +ahdistus vaivasi häntä, ylenmääräinen raukeus oli koko hänen +olemuksessaan, jokin kuoleman aavistuksen tapainen salaperäinen tunne +kosketti häntä. On hetkiä, jolloin kuolema hipaisee meitä niin läheltä, +että sen henkäys jäädyttää jo sydämemme. + +Huone oli ihmisiä täynnä. Äiti oli vaipunut nojatuoliin ja hengitti +raskaasti. Paroni, jonka kädet vapisivat, juoksi joka haaralle, toi, +mitä tarvittiin, neuvotteli lääkärin kanssa ja oli aivan päästä +pyörällä. Julien käveli edestakaisin huolestuneen näköisenä, mutta +mieleltään tyynenä. Ja leskirouva Dentu seisoi vuoteen jalkopuolella, +kasvoissaan asianhaarain mukainen ilme kuin sellaisella naisella +ainakin, jolla näissä asioissa on kokemusta ja jota ei mikään +kummastuta. Ollen sairaanhoitajatar, kätilö ja kuolleitten ääressä +valvoja, toimenaan ottaa vastaan maailmaan tulijat, kuulla heidän +ensimmäiset huutonsa, pestä ensimmäisessä vedessä heidän nuoret +ruumiinsa, kääriä heidät ensimmäisiin kapaloliinoihin, kuulla yhtä +levollisin mielin maailmasta eroavien viimeisiä sanoja, viimeisiä +henkäyksiä, nähdä heidän viimeiset vavahduksensa, suorittaa heidän +viimeinen pukemisensa, heidän viimeinen pesemisensä sienellä ja +etikalla ja heidän peittämisensä viimeisellä lakanalla, oli hän käynyt +järkkymättömän välinpitämättömäksi kaikkia tapauksia kohtaan +syntymisestä kuolemaan saakka. + +Keittäjätär Ludivine ja täti Lison pysyivät vaatimattomasti +kätkeytyneinä eteisen oven takana. + +Aika ajoin pääsi sairaalta heikko valitus. Kahden tunnin kuluessa +saattoi luulla, että asia kestäisi vielä kauan, mutta ennen päivän +koittoa poltot kävivät yht'äkkiä rajuiksi ja kehittyivät pian aivan +hirvittäviksi. + +Ja Jeanne, joka hampaitaan yhteen purren ei voinut pidättää +huudahduksiaan, ajatteli koko ajan Rosalieta, joka ei ollut kärsinyt +lainkaan näin, joka tuskin oli valittanutkaan ja jonka lapsi, äpärä +lapsi, oli tullut maailmaan vaivatta ja tuskitta. + +Kurjassa, ahdistetussa sieluntilassaan vertasi hän lakkaamatta heitä +toisiinsa, ja hän kirosi Jumalaa, johon ennen oli uskonut, ja oli +vihoissaan sallimukselle siitä, ettei se ollut yhtä oikeamielinen +kaikkia kohtaan, ja harmissaan rikollisista valheista niille, jotka +saarnaavat oikeutta ja kohtuutta. + +Toisinaan poltot kävivät niin rajuiksi, että ajatuskyky hänessä +kokonaan sammui. Hänellä ei ollut enää voimaa, elämää eikä tajuntaa +muuhun kuin kärsimiseen. + +Helpoitusten hetkinä hän ei voinut luoda katsettaan Julienista. Ja +toinen, sielullinen tuska ahdisti silloin häntä muistuttaen hänelle +siitä päivästä, jolloin hänen sisäkkönsä, lapsi jalkojensa välissä, sen +pikku olennon veli, joka nyt näin julmasti raateli hänen sisälmyksiään, +makasi maassa hänen vuoteensa jalkopuolessa. Hän näki hengessään +selvästi miehensä kaikki liikkeet, silmäykset ja sanat tytön viruessa +lattialla, ja huomasi nyt hänessä, aivan kuin hänen ajatuksensa +olisivat olleet kirjoitettuina hänen liikkeisiinsä, saman +kyllästyneisyyden, saman välinpitämättömyyden, kuin jota hän oli +osoittanut tuota toistakin naista kohtaan, saman huolettomuuden, joka +on ominainen itsekkäille miehille, joita isyys vain ärsyttää. + +Mutta silloin valtasi Jeannen kauhea kouristus, niin hirveä, että hän +ajatteli itsekseen: "Minä kuolen, minä kuolen". Ja hänen sielunsa +täytti hurja raivo, halu kirota tuota miestä, ääretön viha miestänsä +kohtaan siitä, että tämä oli hänet turmioon saattanut, ja sitä +tuntematonta lasta kohtaan, joka nyt oli hänet tappamaisillaan. + +Hän oikaisi itsensä äärimmäisellä ponnistuksella vapautuakseen tuosta +taakastaan. Ja yht'äkkiä hänestä tuntui, että hänen vatsansa tyhjeni +yhdellä kertaa, ja hänen tuskansa rauhoittui. + +Hoitajatar ja lääkäri seisoivat kumartuneina hänen vieressään ja +hoitelivat häntä. He ottivat jotakin pois, ja se tukahdutettu ääni, +jonka hän oli kuullut, sai hänet säpsähtämään, ja sitten tuo pieni +vikinä, tuo vasta syntyneen lapsen heikko äännäntä tunkeutui hänen +sieluunsa, hänen sydämeensä, koko hänen nääntyneeseen, viheliäiseen +ruumiiseensa, ja kuin tietämättään kurotti hän lasta kohti kätensä. + +Ilon tunne tulvahti läpi hänen ruumiinsa, ponnahdus kohti uutta onnea, +joka nyt puhkesi ilmoille. Silmänräpäyksessä tunsi hän olevansa +vapautettu, rauhoitettu ja onnellinen, onnellisempi kuin koskaan ennen +oli ollut. Hänen sydämensä, hänen ruumiinsa sai uutta eloa: hän tunsi +olevansa äiti! + +Hän tahtoi nähdä lapsensa. Sillä ei ollut hiuksia, eikä kynsiä, sillä +se oli syntynyt liian aikaiseen. Mutta kun hän näki tuon toukan +liikahtavan, kun hän näki sen avaavan suutaan, kuuli sen valittavat +äännähdykset, kun hän kosketti tuohon kurttuiseen, irvistelevään, +elävään sikiöön, niin valtasi hänet vastustamaton ilo, ja hän tunsi +olevansa pelastettu, turvattu kaikkea epätoivoa vastaan ja että hän nyt +oli saanut, mitä saattoi rakastaa välittämättä mistään muusta. + +Siitä saakka oli hänellä vain yksi ainoa ajatus: hänen lapsensa. +Hänestä tuli äkkiä kiihkomielinen äiti, sitäkin kiihkeämpi, kun hän oli +pettynyt rakkaudessaan ja toiveissaan. Hän tahtoi aina pitää kätkyen +vuoteensa vieressä, ja kun hän sitten pääsi jalkeille, istui hän +päiväkaudet ikkunan luona, kehdon ääressä, sitä keinutellen. + +Hän oli oikein kateellinen imettäjälle, ja kun tuo pikku janoinen +olento kurotti käsivartensa imettäjän täyteläistä rintaa kohti ja alkoi +ahnaasti imeä, niin katseli hän kalpeana ja vavisten tuota rotevaa ja +rauhallista talonpoikaisnaista, ikäänkuin olisi tahtonut siepata hänen +käsistään poikansa ja lyödä, raapia kynsillään tuota vierasta rintaa, +jota lapsi niin himokkaasti imi. + +Sitten tahtoi hän itse ommella lapselle hienoja pukuja, koristaa sitä +kaikilla keinoin. Se käärittiin karikkoihin kuin pilviin, ja päähän +pantiin sieviä myssyjä. Hän ei puhunutkaan enää muusta kuin siitä, +katkaisi keskustelut pyytääkseen katsomaan jotakin kaunista kapaloa, +kuolalappua tahi ylenmäärin taidokkaasti valmistettua nauhaa, ja +kuulematta lainkaan, mitä hänen ympärillään puhuttiin, innostui hän +niin jostakin rievusta, että käänteli ja katseli sitä kauan aikaa, +tarkastaakseen sitä oikein hyvin. Ja yht'äkkiä saattoi hän sanoa: +"Luuletteko, että tämä kaunistaa häntä?" + +Isä ja äiti hymyilivät tälle intohimoiselle hellyydelle, mutta Julien, +tullen häirityksi tavoissaan, menettäen hallitsijan arvonsa tämän +kirkuvan, kaikkivaltiaan tyrannin ilmestymisen johdosta ja tietämättään +kateellisena tälle miehen murulle, joka vei häneltä hänen paikkansa +talossa, toisti alinomaa kärsimättömänä ja suutuksissaan: + +"Sekös kiusaa meitä vesallaan". + +Jeanne joutui kohta siihen määrin tämän rakkautensa valtaan, että +vietti yötkin istuen kätkyen ääressä ja katsellen nukkuvaa lastansa. +Kun hän tästä intohimoisesta ja sairaanomaisesta katselemisestaan ja +liiallisesta valvomisesta heikkeni, laihtui ja alkoi yskiä, niin +määräsi lääkäri, että hänet oli erotettava pojastaan. + +Jeanne siitä vihastui, itki ja rukoili, mutta hänen pyyntöjään ei +otettu kuuleviin korviin. Poika vietiin joka ilta imettäjän viereen, ja +joka yö nousi äiti vuoteestaan ja meni paljain jaloin painamaan +korvansa avaimenreiän kohdalle kuunnellakseen, nukkuiko lapsi +rauhallisesti, eikö hän ollut herännyt ja eikö tarvinnut jotakin. + +Kerran tapasi hänet sillä matkalla Julien, joka oli tullut myöhään +kotiin päivällisiltä Fourville'n perheessä, ja sen jälkeen suljettiin +nuori äiti lukon taa huoneeseensa, jotta hän pysyisi vuoteessaan. + +Ristiäiset tapahtuivat elokuun lopulla. Paroni oli isäkummina, täti +Lison äitikummina. Lapsi sai nimet: Pierre Simon Paul, mutta häntä oli +nimitettävä Pauliksi. + +Syyskuun alkupäivinä matkusti täti Lison ilman melua pois. Hänen +poissaolonsa herätti yhtä vähän huomiota kuin hänen siellä olonsa. + +Eräänä iltana, päivällisen jälkeen saapui kirkkoherra. Hän oli +hämillään, aivan kuin hänen sydämellään olisi ollut jokin salaisuus. +Pitkän, tyhjänpäiväisen puhelun jälkeen pyysi hän paronittaren ja hänen +miehensä suomaan hänelle muutamia minutteja yksityistä keskustelua +varten. + +Hiljakseen kävelivät he kaikki kolme vilkkaasti tarinoiden ison +kujanteen päähän, sillä välin kuin Julien, joka oli jäänyt yksin +Jeannen kanssa, oli ihmeissään, huolissaan ja kiihdyksissään tästä +salaperäisyydestä. + +Kun pappi hyvästeli, sanoi Julien tahtovansa saattaa häntä, ja he +katosivat yhdessä kirkolle päin, jossa iltakelloa soitettiin. + +Ilma oli viileä, melkein kylmä, ja toiset menivät kohta sisään saliin. +Siellä he kaikki istuivat torkuksissaan, kun Julien äkkiä astui +huoneeseen punaisena ja vihaisen näköisenä. Ajattelematta, että Jeanne +istui siellä, huudahti hän appivanhemmilleen: + +-- Te olette hulluja, Herran nimessä, kun menette heittämään +kaksikymmentätuhatta frangia tuolle tytölle! + +Kaikki ällistyivät niin, ettei kukaan vastannut mitään. Vihasta ulvoen +jatkoi hän sitten: + +-- Niin typerä ei saa olla! Vai tahdotteko jättää meidät ilman ropoa! + +Silloin koetti paroni, joka oli tointunut hämmästyksestään, puuttua +puheeseen ja keskeyttää hänet sanomalla: + +-- Olkaa vaiti! Muistakaa, että puhutte vaimonne läsnäollessa! + +Mutta Julien polki jalkaansa raivostuneena: + +-- Minä välitän siitä viis! Hän tietää muuten hyvin asian. Se on +varkautta, joka tuottaa hänelle vahinkoa. + +Jeanne oli hämmästynyt, katseli neuvottomana ympärilleen ja sopersi: + +-- Mistä nyt on puhe? + +Silloin kääntyi Julien häneen päin ja otti hänet todistajaksi, aivan +kuin hän olisi ollut liikekumppani, jonka odottamaa voitto-osuutta +myöskin oli kähvelletty. Hän kertoi tuota pikaa salajuonesta Rosalien +naittamiseksi ja Barville'n, ainakin kahdenkymmenen tuhannen frangin +arvoisen alustilan lahjoittamisesta tytölle. Ja hän jatkoi: + +-- Vanhempasi ovat hulluja, ihan pähkähulluja! Kaksikymmentä tuhatta +frangia! Kaksikymmentä tuhatta frangia? He ovat kokonaan menettäneet +järkensä! Kaksikymmentä tuhatta frangia äpärälle! + +Jeanne kuunteli kiihtymättä, vihastumatta ja ihmetteli itsekin, että +oli niin levollinen. Mutta hän oli nyt välinpitämätön kaikesta, mikä ei +koskenut hänen omaa lastaan. + +Paroni hengästyi eikä tietänyt, mitä vastata. Vihdoin hänen +mielenmalttinsa loppui ja polkien jalkaansa hän huusi: + +-- Ajatelkaa, mitä sanotte! Tuo on jo mieltä kuohuttavaa. Kenen on syy, +että on täytynyt antaa tytölle myötäjäisiä? Kuka on hänen lapsensa isä? +Te kai olisitte nyt tahtonut jättää hänet ilman muuta! + +Julien, joka hämmästyi paronin kiivaudesta, katsoa tuijotti häneen ja +jatkoi nyt sävyisämmällä äänellä: + +-- Viisitoista tuhatta frangia olisi hyvin riittänyt. Heillä on +kaikilla lapsia, ennenkuin naimisiin menevät. Yhdentekevää siis, kuka +lapsen isä on. Sen sijaan nyt annatte pois yhden moisioistanne, jonka +arvo on kaksikymmentä tuhatta frangia, lukuunottamatta vielä meille +tuottamaanne vahinkoa, sillä tuo lahjoitus kertoo koko maailmalle, mitä +on tapahtunut. Teidän olisi ainakin pitänyt ajatella meidän nimeämme ja +meidän asemaamme. + +Ja hän puhui ankaralla äänellä kuin oikeudestaan ja sanojensa +johdonmukaisuudesta varma mies ainakin. Paroni, joka joutui hämilleen +tästä odottamattomasta todistelusta, istui suu auki hänen edessään. Ja +tuntien etevämmyytensä lausui Julien silloin johtopäätöksensä: + +-- Kaikeksi onneksi ei mitään vielä ole tehty. Minä tunnen miehen, joka +tuon tytön aikoo naida. Hän on kunnon poika ja hänen kanssaan voidaan +asia kyllä järjestää. Sen otan minä toimekseni nyt. + +Ja hän lähti heti ulos, peläten varmaankin jatkaa keskustelua ja +tyytyväisenä siitä, että kaikki olivat vaiti, minkä hän piti +hyväksymisen merkkinä. + +Niin pian kuin hän oli mennyt, huudahti paroni äärimmäisyyteen asti +yllätettynä ja vavisten: + +-- Tämä on jo liikaa! Tämä on jo liikaa! + +Mutta Jeanne, joka oli luonut silmänsä isänsä hämmästyneisiin +kasvoihin, purskahti yht'äkkiä heleään nauruun, niinkuin ennen +nauraessaan jollekin hassunkuriselle. Ja hän toisti: + +-- Isä, isä! Kuulitko, kuinka hän lausui: kaksikymmentä tuhatta? + +Ja hänen äitinsä, joka oli yhtä herkkä nauramaan kuin itkemään ja joka +oli iloinen Jeannen hyväntuulisuudesta, sai, muistellessaan vävynsä +raivostumista, hänen harmistuneita huudahduksiaan ja kiivasta kieltoaan +antamasta hänen itsensä viettelemälle tytölle rahoja, jotka eivät +olleet lainkaan hänen, semmoisen naurun puistatuksen, että kyyneleet +nousivat hänen silmiinsä. Nyt tarttui nauru paroniinkin, ja kuin +entisinä hyvinä aikoina nauroivat kaikki kolme niin, että olivat +pakahtua. + +Kun he olivat hiukan tyyntyneet lausui Jeanne ihmetellen: + +-- On kummallista, ettei se koske minuun enää lainkaan. Katselen häntä +nyt kuin jotakin vierasta. En voi uskoa olevani hänen vaimonsakaan. +Nähkääs, minua oikein huvittavatkin nämä ... nämä ... nämä hänen +epäkohteliaisuutensa. + +Ja, tietämättä oikein miksi, äiti ja tytär suutelivat toisiaan yhä +hymyillen ja heltyneinä. + +Kaksi päivää myöhemmin, aamiaisen jälkeen, kun Julien lähti +ratsastamaan, hyppäsi muuan iso nuorukainen, joka oli iältään siinä +kahdenkymmenen kahden ja kahdenkymmenen viiden välillä ja oli puettu +uuden uutukaiseen siniseen puseroon, joka oli vasta kangistettu, niin +että sen hihatkin pulloilivat, ja ranteista napitettu, salakähmäisesti +aidan yli, aivan kuin hän aamusta saakka olisi ollut pensaiden takana +piilossa, hiipi pitkin Couillard'in moision puoleista ojannetta, kiersi +kartanon nurkan ympäri ja lähestyi varovin askelin paronia ja molempia +naisia, jotka istuivat plataanin juurella. + +Huomattuaan heidät mies otti lakin päästään ja astui likemmäksi +kumarrellen ja hämillään. Tultuaan tarpeeksi lähelle, että saattoi +kuulla hänen puhettaan, hän mongersi: + +-- Hyvää päivää, herra paroni, rouva ja koko herrasväki! + +Kun ei hänelle mitään vastattu, sanoi hän: + +-- Minä olen justiinsa se Désiré Lecoq. + +Kun tästä nimestä ei käynyt sen enempää selville, kysyi paroni: + +-- Mitä on asiaa? + +Siitä joutui mies kokonaan hämille, sillä hän oli nyt pakotettu asiansa +selittämään. Hän änkytti, luoden silmiään lakistaan, jota pyöritteli +käsissään, kartanon katon rajaan, vuoroin ylös, vuoroin alas, lausuen: + +-- Mulle, tuota noin, kirkk'herra, otti niinkuin puheeksi sen jutun, +että... + +Ja sitten hän vaikeni kuin pelosta höllittää liika paljon ja turmella +asiansa. + +Vieläkään mitään käsittämättä jatkoi paroni: + +-- Minkä jutun? Minä en tiedä mitään. + +Silloin ratkesi toinen puhumaan ja sanoi ääntään hiljentäen: + +-- Sen sisäkkönne ... Rosalien jutun... + +Arvattuaan asian nousi Jeanne ylös ja lähti lapsi sylissään pois. Ja +paroni lausui: + +-- Tulkaa likemmäksi. + +Ja hän osoitti miehelle tuolia, jolta hänen tyttärensä juuri oli +noussut. + +Mies istuutui heti ja jupisi: + +-- Ootte hyvin kohtelias. + +Sitten odotti hän aivan kuin ei hänellä olisi ollut enää mitään +sanottavaa. Vihdoin, pitkän äänettömyyden jälkeen, päätti hän jälleen +ruveta puhumaan ja loi silmänsä sinistä taivasta kohti. + +-- On nyt oikein kaunis ilma ollakseen tähän vuoden aikaan. Maa siitä +ottaakin hyötyäkseen, kun, näetsen, kylvökin jo on tehty. + +Ja sitten hän taas oli vaiti. Paroni tuskaantui ja iski kuivasti kiinni +asiaan: + +-- Siis te aiotte naida Rosalien? + +Mies hätääntyi tästä heti, jouduttuaan pois tolalta, sillä hän oli +tottunut normandielaisten viekasteleviin tapoihin. Ja käyden +epäluuloiseksi, vastasi hän vilkkaammalla äänellä: + +-- Se nyt on siin', ehkäpä, ehkäpä ei, se nyt on siin'. + +Silloin paroni kyllästyi hänen luikerteluihinsa: + +-- Vastatkaa, lempo soikoon, suoraan! Senkö vuoksi olette tänne tullut? +Niinkö vai ei? Otatteko hänet vai ette? + +Ällistyneenä ei mies katsellut enää muuta kuin jalkojaan! + +-- Jos se on niin, kuin kirkk'herra sanoi, niin otan, mutt' jos se on +niin, kuin herra Julien sanoo, niin en ota. + +-- Mitäs herra Julien teille sanoi? + +-- Herra Julien sanoi, ett' mä saan viistoist'tuhatt' frangia, +ja herra kirkk'herra sanoi, ett' mä saan kaks'kymment'tuhatt'. +Kahdest'kymmenest'tuhannest' otan, vaan viidest'toist'tuhannest' en mä +hänest' huoli. + +Silloin alkoi paronitar, joka oli vajonnut syvälle nojatuoliinsa, +nauraa hytkytellä nähdessään tuon moukan huolestuneen muodon. Mies taas +katseli häntä syrjäsilmällä, tyytymättömänä ja käsittämättä hänen +nauruaan, ja odotti. + +Paroni, jota tämä tinkiminen vaivasi, ratkaisi asian pitemmittä +puheitta: + +-- Olen sanonut herra kirkkoherralle, että saatte Barville'n moision +elinajaksenne ja että se sitten on joutuva lapselle. Se on +kahdenkymmenentuhannen frangin arvoinen. Mitä olen sanonut, se pysyy. +Tyydyttekö vai ette? + +Mies hymyili nöyrän ja tyytyväisen näköisenä, käyden samalla +puheliaaksi: + +-- Siin' tapauksess' en mä kieltäydy. Ei siin' muut' estett' ollukkaan. +Kun herra kirkk'herra siit' mull' puhui, olin, hitto vie, kyll' het' +valmis, ja halusin kyll' oll' mieliks' herra paronill'ki, joka, mä +sanoin, sen mull' viel' palkittee. Sill' on tos' se, ku ihmiset toissii +auttaa, ett' viel' toistekki toisens' tapaa ja toisens' palkittee. +Mut' sitt' tul' herra Julien mun luo, ja sitt' ei ollunn' kun +viis'tois'tuhatt' jälell'. Ja mä sanoin: "Täytyy menn' kuulustaa". Ja +niin mä tänn' tulin. Ei sen vuoks' ett'en mä luottais', mut mä tahdoin +kuull'. Hyvist' väleist' vain hyvät ystävät tulee, herra paroni... + +Hänet täytyi keskeyttää, ja paroni kysyi: + +-- Milloin tahdotte mennä vihille? + +Mies muuttui taas äkkiä ujoksi ja joutui aivan ymmälle. Vihdoin viimein +sai hän epäröiden sanotuksi: + +-- Eik's' mun ens' olis saatav' paperi? + +Nyt paroni suuttui: + +-- Tehän saatte, hiisi vie, naimakirjan. Sehän on paras kaikista +papereista. + +Mies ei hellittänyt kuitenkaan: + +-- Sill' välin olis' vai' hyvä saada pien' lappu. Ei se vai' haittais'. + +Paroni nousi silloin tehdäkseen lopun keskustelusta. + +-- Vastatkaa heti: niinkö vai ei! Ell'ette tahdo, sanokaa se! Minulla +on kyllä tiedossa toinenkin ottaja. + +Silloin sai kilpailun pelko kavalan normandielaisen pään pyörälle. Hän +teki oitis päätöksensä ja ojensi kätensä sopiaksensa asiasta kuin +lehmäkaupasta. + +-- Tuohon käteen sitt', herra paroni, se on päätett'. Konna se, ku +sanans' takas' ottaa. + +Paroni löi kättä päälle ja huusi: + +-- Ludivine! + +Keittäjätär kurotti päätään ulos ikkunasta. + +-- Tuokaa pullo viiniä! + +Kaupanpäättäjäisiksi kilistettiin, ja mies lähti kevein askelin +tiehensä. + +Julienille ei puhuttu tästä käynnistä mitään. Naimasopimus +kirjoitettiin kaikessa hiljaisuudessa, ja kun kuulutus oli tapahtunut, +vietettiin häät eräänä maanantaiaamuna. Muuan naapurinnainen kantoi +lapsen kirkkoon nuoren pariskunnan perässä, ikäänkuin varmana takeena +luvatusta omaisuudesta. Eikä tästä asiasta kukaan sillä paikkakunnalla +ollut ihmeissään. Päinvastoin kadehdittiin Désiré Lecoq'ia. Hän oli +onnenkantamoinen, arvelivat ihmiset, huulillaan viekas hymy, jossa ei +piillyt vähääkään ilkeyttä. + +Julien nosti tapahtuman johdosta hirveän melun, joka lyhensi hänen +appivanhempiensa oloa Peuples'issa. Jeannessa ei heidän lähtönsä +synnyttänyt kovin syvää surua, sillä Paulista oli hän nyt saanut +tyhjentymättömän onnen lähteen. + + + + +IX. + + +Kun Jeanne oli täydellisesti toipunut lapsivuoteestaan, päätettiin +käydä vastavierailulla Fourville'n perheessä ja myöskin esitellä +itsensä markiisi Coutelier'lle. + +Julien oli eräästä huutokaupasta ostanut uudet yhden hevosen vedettävät +vaunut, voidakseen ajella kahdesti kuukaudessa. Ne valjastettiin nyt +eräänä kirkkaana syyskuun päivänä ja, kun oli ajettu kaksi tuntia +Normandien lakeuksien poikki, saavuttiin pieneen alhoon, jonka +molemmilla puolilla kasvoi metsää. Pian muuttuivat sitten kylvömaat +tasangoiksi, ne taas rämeeksi, joka kasvoi korkeata, siihen vuoden +aikaan kuivaa ruohoa, jonka keltaisten nauhain kaltaiset pitkät lehdet +kahisivat tuulessa. + +Yht'äkkiä teki alho jyrkän käänteen ja eteen ilmestyi Vrillette'n hovi, +takanaan metsäinen rinne ja toisella puolellaan iso lampi, jonka +vesirajasta rakennuksen seinä yleni ja jota etupuolelta rajoitti +korkea, laakson toiselle rinteelle kapuava kuusikko. + +Oli ajettava vanhan nostosillan yli ja kuljettava sisään Ludvig XIII +ajan malliin tehdyn avaran portaikon kautta päästäkseen hovin +etupihaan, komean päärakennuksen eteen, joka oli samalta aikakaudelta +kuin portaikkokin. Sen ikkunakehykset olivat tiilestä ja sen molemmissa +päissä kohosi liuskakivillä katetut tornit. + +Julien selitti Jeannelle rakennuksen kaikki eri osat kuin asiaan hyvin +perehtynyt talossakävijä ainakin. Hän käyttäytyi aivan kuin olisi ollut +talon isäntä ja puhui ihastuneena sen kauneuksista. + +-- Katsopas tuota portaikkoa! Eikös olekin suurenmoinen rakennus! Koko +toinen julkisivu on lampeen päin oikein kuninkaallisine portaineen, +jotka vievät ihan veden partaalle saakka, ja neljä venettä on siellä +alimpaan astimeen kiinnitetty, kaksi kreiviä ja kaksi kreivitärtä +varten. Tuolla oikealla, missä näet poppelirivin, päättyy lampi ja +sieltä alkaa joki, joka juoksee Fécamp'iin asti. Seutu on ihan täynnä +metsänriistaa, ja kreivi on innokas metsästäjä. Tässä vasta oikea +herraskartano. + +Pääovi avautui ja kalpea kreivitär tuli vieraitaan vastaan hymysuin ja +puettuna laahushameeseen kuin entisaikain hovirouvat. Hän oli +todellakin kaunis ja aivan kuin syntynyt tätä kreivin hovia varten. + +Salin kahdeksasta ikkunasta oli neljä lammen puolella, ja niistä näkyi +jylhä kuusikko, joka yleni vastapäätä olevalla rannalla ja jonka +tummanvehreä havupuku loi syvän, synkän varjon veteen. Kun tuuli kävi, +synnyttivät kuusikon huokaukset suomaan sävyn. + +Kreivitär tarttui Jeannea molemmista käsistä, aivan kuin Jeanne olisi +ollut hänelle vanha lapsuudenystävä, vei hänet istumaan ja asettui itse +matalalle tuolille hänen viereensä, sillä välin kuin Julien, jossa koko +entinen unhotettu hienous jo viisi kuukautta sitten oli uudelleen +elpynyt eloon, puheli ja hymyili herttaisena ja ystävällisenä. + +Kreivitär ja hän puhuivat ratsastusmatkoistaan. Pyssynlaukaus, joka +pamahti ikkunain edessä, sai Jeannen huudahtamaan. Kreivi oli ampunut +tavisorsan. + +Hänen vaimonsa huusi hänelle. + +Kuului airojen kolinaa, veneen sysäys kiveä vastaan, ja +jättiläiskokoinen kreivi ilmestyi pitkävartisissa saappaissaan, kahden +märän koiran seurassa, jotka olivat punertavat kuin hänkin ja jotka +kävivät pitkälleen matolle oven suuhun. + +Kotonaan tuntui kreivi luontevammalta ja oli ihastunut vieraidensa +tulosta. Hän antoi laittaa pesään tulen ja tuoda madeiraa ja leivoksia. +Yht'äkkiä huudahti hän: + +-- Teidän täytyy syödä päivällistä luonamme! + +Jeanne, joka lakkaamatta ajatteli lastaan, kieltäytyi, kreivi taas +vaati vaatimistaan, ja kun Jeanne ei antanut myöten, niin teki Julien +tuskastuneena äkkinäisen kädenliikkeen. Silloin pelkäsi Jeanne hänen +häijyn, riitaisan luonteensa puhkeavan ja taipui jäämään, vaikka häntä +kiusasikin ajatus, ettei saisi nähdä Paulia ennenkuin vasta seuraavana +aamuna. + +Päivä oli ihana. Käytiin ensin katsomassa lähteitä, jotka pulppusivat +esille sammaleisen kallion kyljestä kirkkaaseen altaaseen, jossa vesi +lakkaamatta poreili. Sitten tehtiin soutumatka oikeita kanavia pitkin, +jotka olivat avatut kuivan kaislikkometsän läpi. Kreivi istui +soutamassa molempien koiriensa välissä, jotka kuono pystyssä +vainuilivat. Jokaisesta airojen vetäisystä vene oikein kohosi ja kiiti +eteenpäin. Toisinaan kasteli Jeanne kättään kylmään veteen ja nautti +sen jäätävästä kosketuksesta, joka juoksi sormista sydämeen asti. +Veneen perässä istuivat Julien ja, huiveihinsa kääriytyneenä, +kreivitär, joka hymyili tuota ikuista, keskeytymätöntä hymyään, +ominaista tyytyväisille ihmisille, joille onni ei suo enää mitään +toivomisen varaa. + +Tuli sitten viluinen, värisyttävä ilta, tuulen puhaltaessa pohjoisesta +kuihtuneisiin kaisloihin. Aurinko oli uponnut kuusien taakse, ja +punainen taivas, jossa siellä täällä tulisina hohti kummallisia pieniä +pilvenhattaroita, synnytti ruumiissa väristyksen jo pelkästä +näkemisestä. + +Mentiin sisään avaraan saliin, jossa suuri uunivalkea loimusi. +Lämmittävä mielihyvän tunne synnytti ilon heti kynnyksen yli tultua. Ja +kreivi, jonka riemu puhkesi ilmi, koppasi vaimonsa jättiläissyliinsä, +kohotti hänet kuin lapsen ylös ja painoi hänen molemmille poskilleen +tyytyväisenä kaksi kaikuvaa suudelmaa. + +Hymyillen katseli Jeanne tuota kunnon jättiläistä, jota olisi luullut +oikeaksi peikoksi pelkästään jo hänen viiksistään, ja ajatteli: + +-- Kuinka helposti ihmisistä erehtyykään! + +Ja luotuaan melkein tietämättään katseensa Julieniin, hän näki +miehensä seisovan oven suussa hirveän kalpeana, tuijottaen kreiviin. +Huolestuneena meni hän miehensä luo ja kysyi häneltä hiljaisella +äänellä: + +-- Oletko sairas? Mikä sinua vaivaa? + +Johon toinen vihastuneena vastasi: + +-- Ei mikään Anna minun olla. Minun on kylmä. + +Kun he olivat siirtyneet ruokasaliin, pyysi kreivi saada laskea +koiransa sisään. Ne tulivatkin sitten kohta ja kävivät istumaan toinen +oikealle, toinen vasemmalle puolelle isäntäänsä, joka lakkaamatta antoi +niille jonkun palasen ja silitteli niiden pitkiä, silkkisiä korvia, +niiden kurottaessa päätään, heiluttaessa häntäänsä ja väristessä +tyytyväisyydestä. + +Kun Jeanne ja Julien päivällisen jälkeen tahtoivat lähteä, pidätti +herra de Fourville heitä vielä näyttääkseen heille tuohuskalastusta. +Sitä varten sijoitti hän heidät ja kreivittären lammenpuoleiselle +portaikolle ja astui veneeseen palvelijan kanssa, jolla oli käsissään +haavi ja palava soihtu. Yö oli kirkas, pakkanen nipisteli ja tähdet +kimaltelivat taivaalla. + +Tuohus loi veden pinnalle ja kaislikkoon kummallisesti loimuavia +valoläikkiä ja valaisi tiheän kuusikon. Ja veneen kääntyessä ilmestyi +yht'äkkiä tuon valaistun metsän rinteeseen äärettömän iso, aaveen +tapainen miehen varjo. Sen pää ulottui yli puitten, hävisi taivaalle ja +jalat upposivat lampeen. Sitten tuo suunnattoman suuri olento kohotti +käsivarttaan ikäänkuin ottaakseen tähtiä taivaalta. Nopeasti kohosivat +nuo äärettömän pitkät käsivarret ja vaipuivat sitten alas. Samassa +kuului hiljaista loisketta kuin vettä olisi kuohutettu. + +Vene kääntyi hiljakseen, ja kummallinen aave näkyi juoksevan pitkin +metsän rinnettä, jota tuohus veneen kääntyessä valaisi, sitten se +katosi näkymättömälle taivaan rannalle ilmestyäkseen taas pienempänä, +epäselvempänä, omituisesti liikkuen pitkin kartanorakennuksen +julkisivua. + +Ja kreivin kova ääni kajahti: + +-- Gilberte, minulla on jo kahdeksan. + +Airot loiskuivat vedessä. Iso varjo pysyi nyt paikallaan rakennuksen +seinällä, mutta pieneni pienenemistään, himmeni himmenemistään; sen pää +näkyi alenevan, ruumis laihtuvan, ja kun herra de Fourville, +palvelijansa seuraamana, joka kantoi tuohusta, nousi portaikon +astimille, oli varjo jo hänen kokoisensa ja jäljitteli kaikki hänen +liikkeensä. Ja hänellä oli haavissaan kahdeksan isoa, sätkähtelevää +kalaa. + +Kun Jeanne ja Julien, kääriytyneinä kaapuihin ja peitteisiin, jotka +heille oli lainattu, olivat paluumatkalla kotiin, sanoi Jeanne melkein +tietämättään: + +-- Hän on oikein kelpo mies, tuo jättiläinen. + +Ja Julien, joka ajoi hevosta, vastasi: + +-- Kyllä, mutta hän ei osaa aina käyttäytyä ihmisten seurassa. + +Viikon perästä kävivät he Coutelier'in perheessä, jonka sanottiin +olevan seudun ensimmäinen aatelisperhe. Heidän tilansa Reminil sijaitsi +aivan Cany'n ison kauppalan vieressä. Uusi kartanorakennus, joka oli +Ludvig XIV ajoilta, seisoi kuin piiloutuneena muurien ympäröimässä +suurenmoisessa puistossa. Mäellä näkyi entisen hovin raunioita. +Juhlapukuiset palvelijat saattoivat vieraat valtavan isoon saliin. +Keskellä tätä huonetta oli pylvään tapainen laite, jonka päällä lepäsi +äärettömän iso, Sèvres'ssa valmistettu maljakko ja jonka jalustalla +oli, kristallikuvukon suojaamana, kuninkaan omakätinen kirje, jossa +markiisi Léopold-Hervé-Joséph-Germer de Varneville, de Rollebosc de +Coutelier'ta pyydetään vastaanottamaan tämä hallitsijan lahja. + +Jeanne ja Julien tarkastelivat tätä kuninkaan lahjaa, kun markiisi ja +markiisitar astuivat huoneeseen. Rouva oli puuteroitu, virallisen +ystävällinen ja käytökseltään teeskennelty, tahtoen näyttää +alentuvaiselta. Hänen puolisonsa, joka oli suurikasvuinen, +vaaleatukkainen mies, osoitti liikkeillään, äänellään ja koko +ryhdillään ylevyyttä, joka ilmaisi hänen tietävän oman arvonsa. He +olivat molemmat hienoja seuratapoja noudattavia ihmisiä, joiden +ajatukset, tunteet ja sanat alati näyttivät liikkuvan kuin puujaloilla. + +He puhuivat yksin, odottamatta vastausta, hymyilivät välinpitämättömän +näköisinä ja tuntuivat aina vain täyttävän heille heidän syntymänsä +kautta annettua tehtävää ottaa kohteliaasti vastaan seudun pikku +aatelistoa. + +Jeanne ja Julien tästä lamautuneina ponnistelivat voimiaan ollakseen +miellyttäviä. Heitä vaivasi vierailun pitkittyminen, mutta he eivät +tietäneet, milloin oli soveliasta lähteä. Silloin lopetti markiisitar +itse vierailun luontevasti, yksinkertaisesti, keskeyttäen puhelun +pisteeseen, aivan kuin kohtelias kuningatar päättää vastaanottonsa. + +Kotiin palatessa sanoi Julien: + +-- Jos tahdot, lopetamme tähän vierailumme. Fourville'n perhe riittää +ainakin minulle. + +Samaa mieltä oli Jeannekin. + +Joulukuu kului hitaasti, tuo pimeä kuukausi, joka on kuin synkkä luola +vuoden pohjalla. Kuten edellisenäkin vuonna, alkoi taas suljettu elämä. +Jeannella ei kuitenkaan ollut lainkaan ikävä, sillä hän askarteli koko +ajan Paulin kanssa, jota Julien syrjästä katseli levottomalla, +tyytymättömällä silmällä. + +Usein, pidellessään poikaa sylissään ja hyväillessään sitä tuolla +intomielisellä rakkaudella, jota äiti osoittaa lapselleen, nosti Jeanne +lapsen isän eteen ja sanoi: + +-- Suutelehan toki sitä! Näyttää aivan siltä kuin et sitä +rakastaisikaan. + +Isä kosketti silloin huulillaan vastahakoisesti lapsen hiuksetonta +päätä, kumartuen sitä kohti etäältä, jottei lapsi liikkuvilla, +levottomilla, kiemurtelevilla pikku käsillään satuttaisi häneen. Sitten +äiti lapsineen poistui. Näytti siltä kuin Julien olisi tuntenut inhoa +heitä kohtaan. + +Aika ajoin olivat kunnallislautakunnan esimies, tohtori ja kirkkoherra +heillä päivällisillä. Toisinaan taas kävi heillä Fourville'n perhe, +jonka kanssa tuttavuus kasvoi kasvamistaan. + +Kreivi näkyi olevan ihastunut Pauliin ja piteli häntä polvellaan +koko vierailuajan, jopa koko päiväkaudenkin. Hän piteli hellävaroin +poikaa isoissa jättiläiskäsissään, kutitteli hänen nenänpäätänsä +pitkien viiksiensä kärjillä ja suuteli häntä äidin tapaan oikein +intohimoisesti. Kreivi kärsi kovin siitä, ettei heillä itsellään ollut +yhtään lasta. + +Maaliskuussa ilma oli kirkas ja kuiva, miltei lauha. Kreivitär Gilberte +alkoi jälleen puhua ratsastusmatkoista, joita heidän kaikkien neljän +oli yhdessä tehtävä. Jeanne, joka oli kyllästynyt pitkiin, aina +samanlaisiin, yksitoikkoisiin iltoihin, öihin ja päiviin, suostui +mielihyvällä tähän esitykseen, ja viikon päivät valmisteli hän +ihastuneena ratsastuspukuaan. + +Sitten alkoivat heidän huvimatkansa. He ratsastelivat aina kaksi +rinnan, kreivitär ja Julien edellä, kreivi ja Jeanne sadan askeleen +päässä jäljessä. Viimeksi mainitut puhelivat keskenään kuin kaksi +ystävää ainakin, sillä heistä oli tullut ystävykset heidän suoran +luonteensa ja vilpittömien sydämiensä vuorovaikutuksesta; jälkimmäiset +taas puhelivat useimmiten hiljaa keskenään, mutta nauroivat välistä +kovasti, katsoivat yht'äkkiä toisiinsa, aivan kuin heidän silmillään +olisi ollut toisilleen jotain sanottavaa, jota ei heidän suunsa +ilmaissut. Ja odottamatta lähtivät he silloin nelistämään aivan kuin +haluten paeta jonnekin, päästä jonnekin kauas, hyvin kauas. + +Silloin tuntui Gilberte kiivastuvan. Hänen kova äänensä kaikui +toisinaan tuulen kantamana jäljelle jääneiden korviin. Sen kuullessaan +kreivi hymyili ja sanoi Jeannelle: + +-- Vaimoni ei ole joka päivä hyvällä tuulella. + +Kun kreivitär eräänä iltana kotiin palatessa kannusti tammaansa, iskien +sitä kylkiin ja taas äkkiä pysäyttäen sen, kuului Julien useita kertoja +sanovan hänelle: + +-- Varokaa, varokaa! Hevosenne voi hurjistua! + +Siihen vastasi kreivitär: + +-- Yhdentekevää. Ei se teitä koske. + +Ja hänen sanansa kaikuivat avokentällä niin kimakkoina, kovina ja +selvinä, että ne olivat kuin ilmaan naulatut. + +Hänen ratsunsa karkasi pystyyn ja potki kuolan valuessa suusta. Silloin +tuli kreivi levottomaksi ja huusi voimakkailla keuhkoillaan hänelle: + +-- Ole toki varovainen, Gilberte! + +Kuin uhallaan, hermostuneen naisen tavalla, löi Gilberte silloin +ruoskalla hevostaan molempien korvien väliin. Ratsu raivostui, karkasi +pystyyn, polki ilmaa etujaloillaan ja laskeutui jälleen maahan, +syöksähti hirveään juoksuun ja kiiti nuolen nopeudella kenttää +pitkin. Ensin ajoi Gilberte yli niityn ja sitten peltojen poikki. +Ratsastaessaan kohotti hän paksun kostean mullan pölypilveksi ja +etääntyi niin nopeasti, että pian tuskin enää eroitti ratsua ja +ratsastajatarta. + +Julien jäi ällistyneenä paikalleen ja huudahteli epätoivoissaan: + +-- Rouva, rouva! + +Mutta kreivi murahti itsekseen, painautui etunojaan ison ratsunsa +niskalle ja syöksi hevosen ruumiinsa koko voimalla juoksuun. Ja hän +lennätti sitä, kannusti, hoputti, kiihdytti äänellään, liikkeillään, +kannuksilla niin, että tuo kookas ratsastaja näkyi ikäänkuin kantavan +suurta hevostaan sääriensä välissä, kiidättäessään sitä aivan kuin +lentoon. Ja hevonen ja mies kiitivät käsittämättömän nopeasti, syöksyen +suoraa tietä eteenpäin. Jeanne näki enää vain kaukana kaksi varjoa, +naisen ja miehen, etenevän etenemistään, pienenevän, hälvenevän, +häviävän kuin kaksi lintua, jotka toisiaan takaa ajavat, katoavat ja +häipyvät taivaan avaruuteen. + +Silloin ajoi Julien vaimonsa luo ja sopersi vihaisen näköisenä: + +-- Luulen, että hän on tänään hullu. + +Ja molemmat läksivät sitten ystäviensä jälkeen, jotka nyt olivat +painuneet alavaan lakeuteen. + +Neljännestunnin kuluttua näkivät he heidän jälleen tulevan takaisin ja +saavuttivat heidät pian. + +Kreivi, joka oli aivan punainen ia hikinen ja hymyili tyytyväisenä, +voiton riemu katseessaan, piteli lujalla kädellään vaimonsa vapisevaa +ratsua suitsista. Kreivitär oli kalpea ja hänen kasvojansa mursi tuska. +Hän nojasi toisen kätensä miehensä olkapäähän aivan kuin olisi ollut +menehtymäisillään. + +Sinä päivänä käsitti Jeanne, että kreivi rakasti vaimoaan kiihkeästi. + +Sitä seuraavana kuukautena oli kreivitär iloisempi kuin koskaan ennen. +Hän kävi usein Peuples'issa, hymyili alituisesti ja suuteli Jeannea +hellästi ja innostuneesti. Näytti kuin hänet olisi vallannut +salaperäinen hurmio. Hänen miehensä, joka myöskin oli ihastunut, +katseli häntä hellittämättä, tavoitteli alinomaa hänen kättään, ja +kosketti hänen pukuaan. Näytti kuin rakkaus olisi kasvanut hänessä +kaksinkertaiseksi. + +Eräänä iltana hän sanoi Jeannelle: + +-- Tämä on onnemme päivä. Gilberte ei ole koskaan ollut näin +herttainen. Hän ei ole enää huonolla tuulella eikä vihainen. Tunnen, +että hän rakastaa minua. Tätä ennen en ollut siitä varma. + +Myöskin Julien näytti olevan muuttunut, iloisempi, malttavampi, aivan +kuin molempien näiden perheiden hyvät välit olisivat tuoneet ilon ja +rauhan kumpaiseenkin. + +Kevät oli tavattoman aikainen ja lämmin. Suloisesta aamusta tyyneen, +lauhaan iltaan asti synnytti aurinko kaiket päivät ituja maan pintaan. +Nopea ja valtava oli kaikkien kasvien puhkeaminen samalla kertaa, tuo +elämän nesteen vastustamaton nousu, jälleen syntymisen kiihko, mikä +luonnossa ilmenee muutamina erityisesti hyvinä vuosina, jotka saavat +uskomaan maailman uudelleen nuortumiseen. + +Jeanne tuntui olevan aivan kuin suunniltaan tästä elämän käymistilasta. +Kun hän näki ruohikossa pienen kukkasen, valtasi hänet äkkiä mielen +raukeus, suloinen alakuloisuus, tuntikausia kestävä veltto +unelmoiminen. + +Ja sitten saivat hänen mielensä heltymään muistot hänen rakkautensa +ensimmäisiltä ajoilta. Ei niin, että hänen sydämessään olisi herännyt +uusi rakkaus Julienia kohtaan, sillä kaikki tuo oli ollut ja mennyt +ainiaaksi, mutta koko hänen ruumiinsa joutui tuulen hyväilevästä +kosketuksesta ja kevään tuoksujen vaikutuksesta aivan kuin kuohuksiin. +Tuntui kuin joku näkymätön, hellä ääni olisi häntä kutsunut ja +kiihdyttänyt. + +Hän tahtoi mielellään olla yksin, heittäytyä päivän helteeseen ja +antautua kokonaan tunteitten, epämääräisten, ihanain ilojen valtaan. + +Kun hän eräänä aamuna näin unelmoi, heräsi hänessä näky, pikainen +muisto tuosta päivänpaisteisesta kolkasta puitten siimeksessä +metsikössä lähellä tretat'ta. Siellä oli hän ensimmäisen kerran +tuntenut ruumiissaan rakkauden väristyksen sen miehen rinnalla, joka +häntä silloin rakasti, siellä tuo mies ensimmäisen kerran ilmaisi +hänelle sydämensä ujot tunteet ja siellä hän itsekin luuli yht'äkkiä +saavuttaneensa valoisan tulevaisuuden. + +Ja hänen teki mieli taas nähdä tuo metsä, tehdä sinne jonkinlainen +pyhiinvaellusmatka, aivan kuin siellä käynti olisi aikaansaava +muutoksen hänen elämässään. + +Julien oli lähtenyt ulos jo aamun koittaessa, -- minne, sitä hän ei +tietänyt. Jeanne antoi siis satuloida Martinin pienen valkoisen +hevosen, jolla hän joskus ratsasteli, ja lähti matkalle. + +Oli tuollainen tyyni päivä, jolloin ei mikään missään liikahda, ei +ruoho, ei lehti; kaikki tuntui pysähtyneen paikalleen, aivan kuin tuuli +olisi kuollut. Yksin hyönteisetkin näyttivät hävinneen. + +Polttava, valtava lepo laskeutui kultahuuruina alas auringosta, ja +Jeanne ajoi käyden tyytyväisenä keinuen hevosensa selässä. Silloin +tällöin loi hän ylös silmänsä katsellakseen pientä, valkoista +pilvenhattaraa, joka unhotettuna riippui siellä ylhäällä, ypö yksin +keskellä sinistä taivaan lakea. + +Hän ratsasti laaksoon, joka aleni merelle päin korkeiden +rantakallioiden välitse, joita nimitetään tretat'n porteiksi; aivan +hiljaa ajoi hän sitten metsään, jonne sateli päivän säteitä vehreiden +lehvien lomitse, jotka olivat vielä vaaleita. Hän etsi tuttua paikkaa, +löytämättä sitä, ajellen polkuja pitkin sinne tänne. + +Ajaessaan pitkän kujanteen poikki hän huomasi yht'äkkiä aivan sen +perällä kaksi ratsuhevosta, jotka olivat sidotut kiinni puuhun, ja hän +tunsi ne heti: ne olivat Gilberten ja Julienin hevoset. Yksinäisyys +alkoi häntä jo painostaa; hän oli tyytyväinen tähän odottamattomaan +kohtaukseen ja kannusti ratsunsa juoksuun. + +Tultuaan molempien hevosten kohdalle, jotka tottuneina tämmöisiin +pitkiin pysähdyksiin, kärsivällisesti odottivat, huusi hän, mutta +kukaan ei vastannut. + +Naisen hansikas ja kaksi ratsuruoskaa makasi tallatulla nurmella. He +olivat siis siinä istuneet ja sitten menneet etemmäksi, jättäen hevoset +paikalleen. + +Jeanne odotti neljännestunnin, kaksikymmentä minuttia, ja oli ymmällä +siitä, mitä he mahtoivat tehdä. Hän oli laskeutunut alas hevosen +selästä ja seisoi hievahtamatta paikallaan, puunrunkoon nojautuen, kun +kaksi pikkuista lintua häntä huomaamatta lensi alas nurmelle aivan +lähelle häntä. Toinen niistä hypiskeli toisen ympärillä, siivet +harallaan ja väristen, nyökytellen päätään ja piipatellen. + +Jeanne joutui hämilleen, ikäänkuin lintujen rakkaus olisi ollut hänelle +tuntematon asia, mutta sitten ajatteli hän itsekseen: "Se on totta; nyt +on kevät". Mutta pian heräsi hänessä toinenkin ajatus: epäluulo. Hän +näki jälleen hansikkaan, ruoskat ja molemmat hevoset, jotka olivat +yksikseen jätetyt, ja kiireesti nousi hän satulaan tuntien +vastustamatonta halua paeta pois. + +Hän ajoi nyt nelisten takaisin Peuples'iin. Aivot työskentelivät hänen +päässään, harkitsivat asioita, yhdistivät tapahtumia toisiinsa ja +tekivät päätelmiä. Kuinka ei hän ollut sitä aikaisemmin arvannut? +Kuinka ei ollut mitään huomannut? Kuinka ei ymmärtänyt Julienin +poissaoloa, hänen entisen hienoutensa uudistumista ja sitten hänen +mielialansa rauhoittumista? Ja hän muisti myöskin Gilberten äkilliset +hermostumiset, hänen ylenpalttiset hellyydenosoituksensa ja sen jo +jonkun aikaa kestäneen auvoisen mielentilan, jossa Gilberte oli ja +josta kreivi oli niin iloinen. + +Hän pidätti hevosensa käymään, sillä hän tahtoi tarkkaan miettiä, +ja nopea juoksu häiritsi hänen ajatuksiansa. Kun ensimmäinen +mielenliikutus oli ohi, oli hänen sydämensä melkein rauhallinen, ilman +mustasukkaisuutta, ilman vihaa, mutta täynnä ylenkatsetta. Hän ei +ajatellut Julienia lainkaan: ei mikään häneen nähden enää ihmetyttänyt +häntä, mutta kreivittären, hänen ystävättärensä kaksinkertainen petos +kuohutti hänen mieltään. Koko maailma oli siis kavala, valheellinen ja +petollinen. Ja kyyneleet kiertyivät hänen silmiinsä. Kuvitelmiaan suree +välistä yhtä syvästi kuin rakkaita vainajiaan. + +Hän päätti kuitenkin olla olevinaan, kuin ei asiasta mitään tietäisi, +sulkea sielunsa kaikilta muilta tunteilta ja rakastaa ainoastaan Paulia +ja vanhempiaan, ja sietää muita rauhallisen näköisenä. + +Heti kotiin tultuaan riensi hän poikansa luo, vei hänet omaan +huoneeseensa ja suuteli häntä rajusti pitkän aikaa. Julien palasi +päivälliseksi herttaisena, hymyilevänä, ystävällisenä ja kysyi: + +-- Eivätkö isä ja äiti tänä vuonna tulekaan tänne? + +Tämä kohtelias kysymys miellytti Jeannea niin, että hän melkein antoi +miehelleen anteeksi sen, mitä metsässä sai tietää, ja yht'äkkiä valtasi +hänet kova halu saada jo kohta nähdä ne molemmat henkilöt, joita hän +Paulin jälkeen eniten rakasti, ja hän käytti koko sen illan +kirjoittaakseen heille ja kiirehtiäkseen heitä tulemaan Peuples'iin. + +He vastasivat tulevansa 20 p:nä toukokuuta. Nyt oli saman kuun 7 päivä. + +Jeanne odotti heitä yhä kasvavalla kärsimättömyydellä, aivan kuin hän +olisi tuntenut, paitsi lapsen rakkautta heitä kohtaan, uutta tarvetta +saada keventää sydäntään rehellisille ihmisille, puhella avoimin +sieluin puhtaille, kaikenlaisesta riettaudesta vapaille ihmisille, +joiden elämä ja kaikki teot, kaikki ajatukset ja kaikki pyrinnöt aina +ovat olleet suorat ja oikeat. + +Se, mitä hän nyt tunsi, oli eristäytymistä kaikista noista horjuvista +omistatunnoista, joiden keskellä hän eli. Ja vaikka hän äkkiä oli +oppinutkin teeskentelemään, vaikka hän ottikin vastaan kreivittären +ojennetuin käsin ja hymyilevin huulin, niin tunsi hän tuon tyhjyyden ja +ylenkatseen tunteen ihmisiä kohtaan yhä kasvavan ja kehittyvän. Niinpä +synnyttivät hänessä joka päivä sen paikkakunnan pikku juorutkin yhä +suurempaa inhoa, yhä suurempaa halveksumista ihmisiä kohtaan. + +Couillard'in tytär oli saanut lapsen ja pian oli vietettävä häät. +Martinin palvelijatar, muuan orpotyttö, oli raskaana. Eräs viisitoista +vuotias naapurin tyttö oli raskaana. Eräs köyhä, ontuva ja siivoton +leskivaimo, jota sanottiin "Likaiseksi" hänen hirveän likaisen +ulkomuotonsa tähden, oli myöskin raskaana. Yhtämittaa kerrottiin +muista raskaudentapauksista tahi jonkun nuoren tytön, jonkun +talonpoikaisvaimon ja perheenäidin tahi jonkun rikkaan, arvossapidetyn +talonpojan lemmenseikkailuista. Tämä lämmin kevät tuntui herättävän +elämännesteen yhtä paljon ihmisissä kuin kasveissakin liikkeelle. + +Ja Jeanne, jonka tunteet olivat sammuneet, jonka masentunutta sydäntä +ja hentomielistä sielua näkyivät liikuttavan ainoastaan leudot +tuulenhenkäykset, joka vain unelmoi ihastuneena, mutta haluttomana ja +oli innostunut haaveilemiseen, mutta kuollut lihan himoille, hän oli +kaikesta tuosta petomaisesta saastaisuudesta hämmästyksissään ja täynnä +inhoa, joka muuttui hänessä vihaksi. Paritteleminen luomakunnassa +kuohutti hänen mieltään ikäänkuin se olisi ollut jotakin +luonnonvastaista. Ja kun hän oli vihoissaan Gilbertelle, niin se ei +johtunut siitä, että tämä tahtoi riistää häneltä hänen miehensä, vaan +siitä, että Gilberte'kin oli vajonnut tuohon yleiseen, yhteiseen +lokaan. Eihän hän ollut enää tuota alhaisen rahvaan sukua, jossa +vaistot ovat vallanpitäjinä. Kuinka oli hän siis voinut alentua samalle +tasolle kuin millä nuo raavaat olivat? + +Samana päivänä, jolloin hänen vanhempainsa oli määrä saapua, kiihoitti +Julien vielä hänen inhontunteitansa iloisesti kertomalla erään heidän +leipurinsa luona sattuneen siveettömän tapahtuman aivankuin jonkun ihan +luonnollisen ja hauskan jutun. Ja Julien lisäsi nauraen: + +-- He syöttävät meille lemmenleipää, nuo veitikat. Tämä on oikea La +Fontainen tarina. + +Jeanne ei uskaltanut enää kajotakaan leipään. + +Kun sitten matkavaunut pysähtyivät portaikon eteen ja paronin iloiset +kasvot näkyivät vaunujen ovesta, syntyi Jeannen sydämessä niin syvä +mielenliikutus, niin raivoisa rakkauden puuska, ettei hän ollut +semmoista koskaan ennen tuntenut. Mutta hän hämmästyi niin, että oli +melkein mennä tainnoksiin, kun näki äitinsä. Paronitar oli, näet, +näiden kuuden kuukauden kuluessa käynyt kymmentä vuotta vanhemmaksi. +Hänen isot, veltot, riippuvat poskensa olivat alkaneet punoittaa aivan +kuin olisivat verestä turvonneet, hänen katseensa näytti sammuneelta, +ja hän saattoi liikkua vain kahden hengen taluttamana. Hänen raskas +hengityksensä oli käynyt vinkuvaksi ja niin vaikeaksi, että tuntui +oikein tukalalta olla hänen lähellään. Paroni, joka oli nähnyt hänet +joka päivä, ei ollut huomannut tätä hänen huonontumistaan, ja kun +paronitar valitteli alati tukehtuvansa ja yhä työläämmin voivansa +liikkua, niin vastasi paroni vain: + +-- Eihän toki, kultaseni, tämmöinenhän sinä olet ollut aina. + +Kun Jeanne oli saattanut heidät heidän huoneeseensa, poistui hän omaan +huoneeseensa itkemään, niin masentunut ja toivoton oli hän nyt. Sitten +meni hän uudelleen isäänsä tapaamaan, heittäytyi hänen kaulaansa silmät +vielä täynnä kyyneleitä ja sanoi: + +-- Voi, kuinka äiti on muuttunut! Mikä häntä vaivaa, sano, mikä häntä +vaivaa? + +Isä hämmästyi kovin ja vastasi: + +-- Niinkö?! Turhia hätäilet! Olen koko ajan ollut hänen kanssaan, ja +vakuutan sinulle, ettei hän minusta ole entistään huonompi. Hän on +samanlainen kuin aina. + +Illalla sanoi Julien vaimolleen: + +-- Äitisi on alaspäin menossa. Taitaa jo lähetä loppuaan. + +Ja kun Jeanne purskahti itkuun, tuskaantui hän: + +-- No, no, enhän sillä sano, että hän jo olisi kokonaan mennyt. Sinä +nyt aina liioittelet mahdottomiin. Hän on muuttunut, ei muuta, se +kuuluu jo hänen ikäänsä. + +Viikon kuluttua ei Jeanne enää tätä asiaa ajatellut, sillä hän tottui +äitinsä uuteen ulkomuotoon ja kentiesi ehkäisi pelkonsa, niinkuin +ihmisen on tapa, jonkinlaisen itsekkään tunteen vaistomaisesta +vaikutuksesta ja luonnollisesta sielun rauhan tarpeesta, ehkäistä, +lykätä luotaan aina pelkonsa ja mieltä ahdistavat huolensa. + +Paronitar, joka ei juuri enää voinut kävellä, oli ulkona päivittäin +vain puoli tuntia. Tehtyään yhden ainoan matkan kujanteensa läpi ei hän +enää jaksanut liikkua ja halusi istuutua penkille. Ja kun hän tunsi +olevansa kykenemätön päättämään kävelynsä, sanoi hän: + +-- Pysähtykäämme! Sydänvikani on tehnyt jalkani voimattomiksi. + +Nyt ei hän enää nauranut lainkaan, hymyili vain asioille, joille hän +vielä vuosi sitten olisi nauranut oikein sydämensä pohjasta. Mutta +hänen silmänsä olivat pysyneet mainiossa kunnossa ja hän lueskeli +kaiket päivät _Corinne'a_ tahi Lamartine'n runoja _Méditations_, ja +sitten pyysi hän, että hänelle tuotaisiin "muistojen" laatikko. +Tyhjennettyään siitä helmaansa vanhat, rakkaat kirjeensä hän asetti +laatikon viereensä tuolille ja pani sitten "pyhäinjäännöksensä", +tarkastettuaan verkalleen jokaisen niistä, yksitellen takaisin +laatikkoon. Ja kun hän joskus oli yksin, aivan yksin, suutelikin hän +muutamia noista muistoesineistä niinkuin salassa suudellaan rakkaiden +vainajien hiuksia. + +Kun Jeanne joskus tuli odottamatta huoneeseen, tapasi hän äitinsä +itkemästä, itkemästä vetreitä kyyneleitä. Hän kysyi silloin: + +-- Mikä sinun on, äiti kulta? + +Johon paronitar pitkään huoaisten vastasi: + +-- Se on vanhain muistojen vaikutusta. Ne herättävät eloon niin paljon +suloisia asioita, jotka nyt ovat ainiaaksi menneet. Henkilöitäkin, +joita ei lainkaan enää ole ajatellut, tulee yht'äkkiä jälleen mieleen. +Luulee näkevänsä heidät, kuulevansa heidän puhuvan, ja se tekee niin +tuskallisen vaikutuksen. Sen sinäkin myöhemmin saat kokea. + +Kun paroni näinä alakuloisina hetkinä sattui tulemaan sisään sopersi +hän: + +-- Jeanne kulta, usko minua, polta kirjeesi, kaikki, äitisi kirjeet ja +minun, kaikki! Ei ole mitään kauheampaa kuin pistää vanhoilla +päivillään nenänsä omaan nuoruuteensa. + +Mutta Jeanne säilytti myöskin kirjeensä ja valmisti itselleen oman +"pyhäinjäännösten lippaan", noudattaen siinä, vaikka muuten olikin +kaikessa äitinsä vastakohta, jotakin haaveksivaa hentomielisyyden +perinnöllistä vaistoa. + +Muutaman päivän kuluttua oli paronin lähdettävä matkalle toimittamaan +eräitä asioita. + +Ilma oli siihen vuoden aikaan ihana. Leudot yöt, taivaan ollessa tähtiä +täynnä, seurasivat tyyniä kirkkaita iltoja, jotka vuorostaan seurasivat +hohtavista aamunkoitoista alkaneita säteileviä päiviä. Äiti alkoi +piakkoin voida paremmin, ja Jeanne, joka unhotti Julienin rakkausjutun +ja Gilberten petollisuuden, oli melkein täydellisesti onnellinen. Maa +oli kaikkialla täynnä tuoksuavia kukkia ja aava, alati tyyni meri +loisti aamusta iltaan auringon paisteessa. + +Eräänä päivänä otti Jeanne Paulin käsivarrelleen ja lähti ulos kedolle. +Hän katseli vuoroin poikaansa, vuoroin pitkin maantien vartta kasvavaa +nurmea, joka oli kirjavanaan kukkasia, ja hänen mielensä täytti rajaton +auvon tunne. Vähä väliä suuteli hän lastaan ja painoi häntä +intohimoisesti povelleen. Kedolta tuulahti häntä vastaan omituinen +makea tuoksu, joka raukaisi häntä, vaivutti hänet äärettömän mielihyvän +tilaan. Ja hän alkoi haaveksia poikansa tulevaisuudesta. Mikä oli +hänestä tuleva? Milloin toivoi hän hänestä suurta, kuuluisaa, mahtavaa +miestä, milloin taas halusi saada pitää hänet vain vaatimattomana, +rakastavana, aina uskollisena, äitiään kohti käsiään hellästi +ojentavana lapsenaan. Rakastaessaan häntä äidin itsekkään sydämen +tunteilla toivoi hän, että hän pysyisi hänen poikanaan, pelkästään +hänen poikanaan, mutta rakastaessaan häntä intohimoisesti järkensä +mukaan, syttyi hänessä samalla kunnianhimo, ja hän toivoi, että pojasta +tulisi jotakin suurta maailmassa. + +Hän istuutui ojan reunalle ja alkoi katsella lastaan. Hänestä tuntui, +ettei hän ollut häntä koskaan ennen nähnyt. Ja äkkiä ihmetteli hän +sitä, että tuosta pienestä olennosta oli kerran tuleva suuri, että hän +oli kävelevä varmoin askelin, että parta oli kasvava hänen poskilleen +ja että hän oli puhuva kovalla äänellä. + +Kaukaa kuuli hän jonkun huutavan hänelle ja hän kohotti päätään. Marius +tuli juosten häntä kohden. Jeanne luuli jonkun vieraan odottamatta +saapuneen ja nousi ylös tyytymättömänä, että häntä häirittiin. Mutta +poika juoksi, minkä jaloista pääsi, ja kun oli tullut lähelle, huusi +hän: + +-- Rouva, rouva paronitar on hyvin sairas! + +Jeannesta tuntui kuin kylmä vesi olisi valunut pitkin hänen selkäänsä, +ja aivan pyörällä päästä kiirehti hän kotiin. + +Kaukaa jo huomasi hän ihmisjoukon seisovan plataanin juurella. Hän +juoksi sinne, ja kun ihmiset väistyivät syrjään, näki hän äitinsä +makaavan maassa kaksi tyynyä pään alla. Hänen kasvonsa olivat ihan +mustat, silmät olivat kiinni, ja hänen rintansa, joka kahdenkymmenen +vuoden ajan aina läähötti, ei, kohonnut enää. Imettäjä otti lapsen +syliinsä ja vei pois. + +Jeannen katse harhaili, kun hän kysyi: + +-- Mitä on tapahtunut? Mitenkä hän kaatui? Juoskaa hakemaan lääkäriä! + +Ja kääntyessään huomasi hän kirkkoherran, jolle oli lähetetty sana, ei +tiedetty miten. Hän tahtoi auttaa ja kääri innokkaasti ylös kauhtanansa +hihoja. Mutta ei ollut apua etikasta, ei hajuvedestä eikä hieromisesta. + +-- Täytyy riisua vaatteet ja panna hänet vuoteeseen, -- sanoi pappi. + +Moision vuokraaja Joseph Couillard, ukko Simon ja Ludivine olivat +myöskin läsnä. Kirkkoherra Picot'n kanssa tahtoivat he kantaa +paronittaren pois, mutta kun he yrittivät nostaa häntä, niin vaipui +hänen päänsä taaksepäin ja hame, josta he olivat ottaneet kiinni, +repesi, sillä hänen iso ruumiinsa oli kovin painava ja vaikea kantaa. +Silloin valtasi Jeannen kauhu, ja hän alkoi itkeä ja valittaa. Suuri, +hervoton ruumis täytyi laskea jälleen maahan. + +Salista oli tuotava nojatuoli, ja kun ruumis oli pantu siihen, saatiin +se vihdoin kannetuksi. Käyden askel askeleelta pääsivät kantajat +portaikolle, sitten ylös portaita, ja tultuaan paronittaren huoneeseen +panivat he hänet sänkyyn. + +Kun keittäjätär ei saanut vaatteita riisutuksi hänen päältään, niin +ryhtyi häntä auttamaan leskirouva Dentu, joka sattui olemaan paikalla, +ja joka oli tullut sinne yht'äkkiä samoin kuin kirkkoherrakin, aivan +kuin he olisivat "tunteneet kuoleman hajun", niinkuin palvelusväki +sanoi. Joseph Couillard lähti kiireen kaupalla lääkäriä hakemaan, mutta +kun pappi aikoi mennä noutamaan öljyä viimeistä voitelua varten, +kuiskasi sairaanhoitajatar hänelle korvaan: + +-- Älkää vaivatko itseänne, herra kirkkoherra; minä kyllä tiedän, että +henki on jo lähtenyt. + +Jeanne oli aivan suunniltaan eikä tietänyt mitä tehdä, mitä koettaa, +mitä lääkettä käyttää. Kirkkoherra antoi oli miten oli, synninpäästön +paronittarelle. + +Kahden tunnin ajan odotettiin ruumiin ääressä, joka oli aivan sininen +ja hengetön. Jeanne oli laskeutunut polvilleen ja itkeä nyyhkytti surun +ja tuskan masentamana. + +Kun ovi aukeni ja lääkäri astui huoneeseen, tuntui hänestä kuin hän +olisi nähnyt pelastuksen, lohdutuksen ja toivon tulevan sisään. Hän +juoksi lääkäriä vastaan ja kertoi hänelle änkyttäen kaikki, mitä tiesi +tapahtuneen. + +-- Hän oli kävelyllä kuten tavallisesti joka päivä ... käveli hyvin ... +jopa oikein hyvin ... oli syönyt lihalientä ja kaksi munaa aamiaiseksi +... yht'äkkiä kaatui hän maahan ... muuttui mustaksi kuten näette ... +eikä sitten enää ole hievahtanut ... koetimme virvoittaa häntä ... +turhaan. + +Hän vaikeni hämmästyneenä, kun näki sairaanhoitajattaren +kädenliikkeellä osoittavan lääkärille, että kaikki oli lopussa, ja kun +hän ei voinut vielä uskoa sitä, kysyi hän hätääntyneenä: + +-- Onko se vaarallista? Luuletteko, että se on vaarallista? + +Johon lääkäri lopulta vastasi: + +-- Kovin pelkään, että se on ... että se on ... lopussa. Mutta +rohkaiskaa, rohkaiskaa itseänne! + +Levittäen kätensä heittäytyi Jeanne äitinsä ruumiin yli. + +Julien tuli huoneeseen. Hän pysähtyi hämmästyneenä, nähtävästi pahoilla +mielin, mutta ei ilmaissut mitään surua eikä huomattavaa epätoivoa, +sillä kaikki oli tapahtunut liian nopeasti ja odottamatta, jotta hän +yhdellä kertaa olisi ehtinyt ottaa sitä varten tarvittavan ilmeen ja +asennon. Hän sopersi vain: + +-- Tätä odotinkin. Tiesin hyvin, että loppu oli lähellä. + +Sitten otti hän esille nenäliinansa, pyyhki silmiään, polvistui, teki +ristinmerkin, jupisi jotakin ja tahtoi noustessaan nostaa ylös myöskin +vaimonsa. Mutta Jeanne piteli ruumiista molemmin käsin ja suuteli sitä +miltei maaten sen päällä. Hänet oli vietävä väkisin pois. Hän oli aivan +kuin mieletön. + +Tunnin kuluttua sallittiin hänen tulla takaisin. Ei mitään toivoa ollut +enää olemassa. Asunto oli nyt järjestetty ruumishuoneeksi. Julien ja +pappi puhelivat hiljaa ikkunan ääressä. Leskirouva Dentu, joka +mukavasti oli sijoittautunut nojatuoliin kuin ainakin nainen, joka on +tottunut valvojaisiin ja tuntee olevansa kuin kotonaan talossa, niin +pian kuin kuolema on siellä käynyt, näytti jo torkahtelevan. + +Tuli yö. Kirkkoherra astui Jeannen luo, tarttui häntä kädestä ja +rohkaisi häntä vuodattaen hänen toivottomaan sydämeensä kirkon runsasta +lohdutusvoidetta. Hän puhui vainajasta, ylisti häntä hartain sanoin ja +tarjoutui, papin teeskennelty suru ilmeessään, hänelle kun kuollut aina +oli vain hyvä tulolähde, viettämään yönsä rukoilemalla ruumiin ääressä. + +Mutta Jeanne antoi, yhä rajusti itkien, kieltävän vastauksen. Hän +tahtoi olla yksin, ihan yksin tänä jäähyväisyönä. Silloin lähestyi +Julien: + +-- Se on mahdotonta. Me jäämme tänne molemmat. + +Jeanne teki vain päällään kieltävän liikkeen, sillä hän ei voinut enää +puhua. Vihdoin sai hän sanotuksi: + +-- Hän on minun äitini, minun äitini. Tahdon valvoa yksin hänen +luonaan. + +Silloin puuttui lääkäri puheeseen: + +-- Antakaa hänen tehdä, niinkuin hän tahtoo! Hoitajatarhan voi olla +viereisessä huoneessa. + +Pappi ja Julien suostuivat nyt siihen ajatellen kumpikin omaa +vuodettaan. Sitten polvistui kirkkoherra vuorostaan, rukoili, nousi +ylös ja lähti pois lausuen: "Hän oli hurskas nainen", samalla tavoin +kuin oli sanonut: "Herra olkoon kanssanne!" + +Julien kysyi sitten tavallisella äänellään: + +-- Tahdotko syödä jotakin? + +Mutta Jeanne ei vastannut mitään, ei ollut tietävinäänkään, että häntä +oli puhuteltu. Julien jatkoi: + +-- Sinun olisi kuitenkin hyvä syödä vähän voimiasi ylläpitääksesi. + +Harhailevin katsein vastasi Jeanne: + +-- Lähetä heti hakemaan isää! + +Ja Julien poistui lähettääkseen miehen Rouen'iin. + +Jeanne vaipui nyt jonkinlaisen herkeämättömän tuskan valtaan, aivankuin +hän olisi odottanut viimeisen kahden kesken olon hetkeä voidakseen +kokonaan antautua sen epätoivoisen surun valtaan, jonka aallokko kuohui +hänen rinnassaan. + +Yön varjot olivat vallanneet huoneen verhoten vainajan pimeydellä. +Leskirouva Dentu alkoi siellä liikuskella kevein askelin, etsi ja +sijoitteli Jeannelle näkymättömiä esineitä sairaanhoitajattaren +hiljaisin liikkein. Sitten sytytti hän kaksi kynttilää, jotka asetti +valkoisella pyyhkeellä peitetylle yöpöydälle vuoteen pääpuoleen. + +Jeanne ei näyttänyt huomaavan mitään, ei tuntevan mitään eikä +käsittävän mitään. Hän odotti vain saadakseen olla yksin. Julien tuli +sisään. Hän oli syönyt ja kysyi uudelleen: + +-- Etkö tahdo syödä mitään? + +Hänen vaimonsa vastasi päätään pudistaen "en". + +Julien istuutui enemmän alistuvaisen kuin murheellisen näköisenä eikä +puhunut mitään. + +Ja kaikki kolme istuivat kaukana toisistaan liikahtamatta tuoleillaan. +Toisinaan torkahti hoitajatar ja kuorsasi heräten sitten äkkiä. + +Vihdoin nousi Julien paikaltaan, meni Jeannen luo ja sanoi: + +-- Tahdotko nyt jäädä yksin! + +Jeanne tarttui kuin ihastuneena häntä kädestä: + +-- Niin, niin! Jättäkää minut yksin! + +Julien suuteli häntä otsalle jupisten: + +-- Käyn sinua silloin tällöin katsomassa. + +Ja hän poistui rouva Dentun kanssa, joka siirsi nojatuolinsa toiseen +huoneeseen. + +Jeanne sulki oven ja meni aukaisemaan molemmat ikkunat selkoselälleen. +Oli juuri heinänteon aika, ja vasten hänen kasvojaan tuulahti leuto +ilma. Edellisenä päivänä tehty heinä oli karheella kuutamossa. Tämä +suloinen tunne koski häneen ja pahoitti häntä kuin iva. Hän palasi +vuoteen viereen, tarttui äitinsä toiseen, hervottomaan käteen ja alkoi +katsella häntä. + +Hän ei ollut enää turvoksissa niinkuin silloin kohtauksen jälkeen. Hän +näytti nukkuvan rauhallisemmin kuin koskaan ennen. Kynttiläin kelmeä +valo loi tuulenhengen käydessä tuon tuostakin varjoja hänen +kasvoilleen, niin että ne näyttivät kuin eläviltä. + +Jeanne katseli häntä herkeämättä, ja hänen lapsuutensa etäisiltä +ajoilta heräsi joukko muistoja hänen mieleensä. Hän muisti, kuinka äiti +kävi häntä tervehtimässä luostarikoulussa ja kuinka hän antoi hänelle +paperipussin, joka oli täynnä leivoksia; hän muisti koko joukon pikku +seikkoja, pieniä yksityistapauksia, pieniä hellyyden osoituksia, +sanoja, äänenpainoja, kurtut hänen silmäinsä pielissä, kun hän nauroi, +ja hänen syvän huokauksensa, kun hän hengästyneenä kävi istumaan +tuolille. + +Ja hän katseli herkeämättä äitiään ja toisteli itsekseen kuin +tylsistyneenä: + +-- Hän on kuollut, kuollut... + +Ja tämän sanan koko kauhea sisällys aukeni hänen eteensä. + +Tuo, joka makasi tuossa, hänen äitinsä, rouva Adélaïde, oli kuollut? +Hän ei hievahda enää, ei puhu enää, ei naura enää, ei syö enää koskaan +pöydässä häntä vastapäätä, ei sano koskaan enää: "Hyvää huomenta, +Jeannette". Hän oli kuollut. + +Hänet pannaan arkkuun, joka naulataan kiinni, ja lasketaan hautaan, ja +kaikki on lopussa. Häntä ei saa nähdä enää. Onko se mahdollista? Eikö +hänellä ollut siis enää äitiä? Nuo armaat, tuttavalliset kasvot, jotka +hän oli nähnyt siitä saakka, kuin silmänsä aukaisi, joita oli +rakastanut siitä saakka, kuin kätensä kurotti, olivat poissa, tuo suuri +hellyyden lähde, tuo ainokainen olento, äiti, sydämelle kalliimpi kuin +mitkään muut olennot, oli kadonnut. Muutamia hetkiä vielä sai hän +katsella hänen kasvojaan, noita liikkumattomia, ilmeettömiä kasvoja, ja +sitten ei ollut enää mitään, ei mitään muuta kuin muisto jäljellä. + +Ja hän vaipui maahan polvilleen hirveän epätoivon valtaamana. +Kouristunein käsin puserteli hän lakanaa, painoi suutaan vuodetta +vastaan ja huusi sydäntä särkevällä, peitteeseen tukehtuvalla äänellä: + +-- Voi, äiti, äiti raukka, äiti! + +Kun hän sitten tunsi ikäänkuin tulevansa hulluksi samalla tavalla kuin +silloin yöllä ulos lumikinoksiin paetessaan, niin nousi hän ylös ja +meni ikkunan luo vilvoitellakseen ja imeäkseen keuhkoihinsa +toisenlaista ilmaa kuin tämä kuolinvuoteen ilma oli. + +Kaadettu heinä, puut, lakeus ja meri tuolla etäällä lepäsivät +hiljaisina, rauhallisina, uinuivat hurmaavassa, leppoisassa kuutamossa. +Tätä viihdyttävää suloista rauhaa tunki hieman myöskin Jeanneen, ja hän +alkoi hiljaa itkeä. + +Hän palasi jälleen vuoteen ääreen ja otti käteensä äitinsä käden, aivan +kuin olisi valvonut sairaan vieressä. Iso hyönteinen oli kynttiläin +valon houkuttelemana lentänyt huoneeseen, iski kuin pallo seiniin ja +syöksyi paikasta toiseen. Sen surina herätti Jeannen ajatuksistaan, hän +nosti silmänsä nähdäkseen hyönteisen, mutta ei huomannut muuta kuin sen +varjon, joka kuvastui valkoiselle katolle... + +Sitten hän ei kuullut siitä enää mitään. Hän kuuli vain pöytäkellon +kevyen tikutuksen ja erään toisen hiljaisen äänen tahi oikeammin +melkein huomaamatonta sihinää. Se tuli äidin kellosta, joka kävi +edelleen unhotettuna hänen hameeseensa, joka oli heitetty tuolille +vuoteen jalkopuoleen. Ja samassa herätti jonkinlainen vertauskuva +vainajasta ja tuosta kellosta kirpeän tuskan tunteen Jeannen sydämessä. + +Hän katsoi kelloa. Se ei ollut vielä puolta yhtätoistakaan. Ja hänet +valtasi kauhea pelko ajatellessaan, että hänellä oli vielä koko yö +valvottavana. + +Vielä muitakin muistoja heräsi hänen mielessään: muistot hänen omasta +elämästään, -- Rosalie, Gilberte -- hänen sydämensä katkerat +pettymykset. Kaikki oli siis vain kurjuutta, surua, onnettomuutta, +kuolemaa. Kaikki petti, kaikki valehteli, kaikki tuotti kärsimyksiä ja +kyyneleitä. Missä oli löydettävissä hiukankaan lepoa ja iloa? Jossakin +toisessa elämässä varmaankin, kun sielu oli vapautettu maallisen elämän +koettelemuksista. Sielu! Hän alkoi miettiä tuota käsittämätöntä +salaisuutta ja heittäytyi äkkiä runollisiin todisteluihin, jotka toiset +yhtä epämääräiset otaksumiset heti paikalla kumosivat. Missä oli nyt +äidin sielu, tuon liikkumattoman, kylmän ruumiin sielu? Kenties hyvin +kaukana, jossakin avaruudessa. Mutta missä? Hävinnytkö kuin joku +näkymätön lintu, joka on päässyt häkistään irti? Vaiko kutsuttu Jumalan +luo? Hajoitettu kenties uusien luomusten joukkoon, sekoitettu juuri +puhkeamaisillaan oleviin ituihin? Tahi kenties oli se hyvinkin likellä, +tässä huoneessa, tuon hengettömän ruumiin läheisyydessä, jonka se oli +jättänyt? Ja yht'äkkiä tuntui Jeannesta kuin häntä olisi jokin henkäys +hipaissut, koskettanut. Hänet valtasi pelko, niin julma, niin kova, +ettei hän uskaltanut enää hievahtaakaan, ei hengittää, ei kääntyä +katsomaan taakseen. Hänen sydämensä sykki kauhistuksesta. + +Ja yht'äkkiä alkoi sama näkymätön hyönteinen jälleen lentää, kierrellä +ja iskeä seiniin. Jeannea värisytti läpi koko ruumiin, mutta +tunnettuaan taas tuon siivekkään eläimen surinan, hän nousi ylös ja +kääntyi. Hänen silmänsä sattuivat kirjoituspöytään, jonka laatikossa +äidin "pyhäinjäännökset" olivat. + +Hänet valtasi omituinen ajatus: lukea tänä viimeisenä valvojaisyönä +vainajan rakkaat, vanhat kirjeet aivan kuin jonakin hartauskirjana. +Hänestä tuntui, että hän siten täytti arkaluontoisen, pyhän +velvollisuuden, oikean tyttären tehtävän, joka oli äidille tuottava +iloa toisessa maailmassa. Siinä oli hänen isoisänsä ja isoäitinsä +kirjeenvaihto. Hän ei ollut heitä lainkaan tuntenut ja tahtoi näin yli +heidän tyttärensä ruumiin ojentaa heille kätensä, lähestyä heitä tänä +kalman yönä, aivan kuin hekin olisivat nyt kärsineet, luoda +salaperäisen rakkauden siteen noiden ammoin jo kuolleiden, tämän +vastaeronneen ja hänen itsensä välille, joka vielä oli maan päällä. + +Hän nousi, avasi pöydän kannen ja otti alalaatikosta kymmenkunnan +pientä keltaista paperipakettia, jotka olivat säntillisesti kiinni +sidotut ja järjestetyt vierekkäin. + +Hän pani ne kaikki vuoteelle paronittaren käsien väliin, aivankuin +osoittaen hellää hienotunteisuutta, ja ryhtyi sitten lukemaan niitä. Ne +olivat noita vanhoja kirjeitä, joita löytää vanhanaikuisista +pöytälaatikoista ja joista tuulahtaa edellisen vuosisadan henki. + +Ensimmäinen alkoi sanoilla: "Rakkaani", toinen: "Kultainen +lapsukaiseni", sitten seuraavat: "Rakas tyttöseni", -- "Muruseni", -- +"Armas lapseni", sitten: "Rakas Adélaïde", -- "Rakas tyttäreni", aina +sen mukaan, kenelle kirjeet olivat kirjoitetut, joko pikku tytölle tahi +kasvavalle tahi myöhemmin nuorelle vaimolle. + +Ja kaikki nuo kirjeet olivat täynnä intohimoista, lapsellista +rakkautta, tuhansia pikkuseikkoja ja noita suuria, mutta tavallisia +kodin tapahtumia, jotka muille ovat aivan arvottomia. "Isässä on yskä; +Hortenseraukka poltti sormensa; kissa 'Croquerat' kuoli; aidan oikealla +puolella oleva kuusi hakattiin poikki; äiti hukkasi kirkosta tullessaan +virsikirjansa ja luulee, että se on häneltä varastettu". + +Niissä puhuttiin myöskin ihmisistä, joita Jeanne ei tuntenut, mutta +joista hän hämärästi muisti kuulleensa puhuttavan lapsuudessaan. + +Hän heltyi lukiessaan näistä yksityisseikoista, jotka tuntuivat hänestä +ilmestyksiltä, aivan kuin hän yht'äkkiä olisi siirtynyt menneeseen, +salaiseen elämään, äitinsä sydämen elämään. Hän katseli vuoteessa +lepäävää ruumista ja alkoi äkkiä lukea ääneen, vainajaa varten, +ikäänkuin huvittaakseen, lohduttaakseen häntä. + +Ja liikkumaton ruumis näytti onnelliselta. + +Yksitellen viskasi Jeanne kirjeet vuoteen jalkopuoleen ja ajatteli, +että ne piti panna arkkuun niinkuin sinne lasketaan kukkiakin. + +Hän aukaisi toisen kääryn. Siinä oli toinen käsiala. Hän alkoi lukea: +-- "En voi enää elää ilman sinun hyväilyjäsi. Rakastan sinua niin, että +olen tulla hulluksi." + +Eikä mitään muuta, ei nimeäkään. + +Hän käänsi paperin mitään ymmärtämättä. Siinä oli osoite: "Rouva +Paronitar Le Perthuis des Vauds". + +Sitten aukaisi hän seuraavan: "Tule tänä iltana heti kun hän on +lähtenyt ulos. Meillä on tunti aikaa. Jumaloin sinua." + +Toisessa taas hän luki: "Olen viettänyt yöni kuin kuumeessa sinua +himoiten. Tunsin ruumiisi sylissäni, huulesi huulillani, silmäsi +silmieni edessä. Ja minut valtasi semmoinen vimma, että olin heittäytyä +ulos ikkunasta, ajatellessani, että sillä hetkellä makasit hänen +vieressään ja että hän sai omistaa sinut mielin määrin..." + +Jeanne oli aivan ymmällä eikä käsittänyt mitään. + +Mitä tuo oli? Kelle ja keitä olivat nuo rakkauden ilmaisut? + +Jeanne luki edelleen, löysi yhä uusia intohimoisia tunnustuksia, +sopimuksia tapaamisesta kahden kesken kehoituksineen olla varoillansa +ja lopussa aina nämä sanat: "Muista polttaa tämä kirje!" + +Vihdoin aukaisi hän tavallisen kirjeen, jossa kiitettiin kutsusta +päivällisille ja joka oli samaa käsialaa. Siinä oli allekirjoitus: +"Paul d'Ennemare", sama henkilö, jonka paroni aina mainitsi puhuessaan +hänestä: "Vanha Paul parka" ja jonka vaimo oli ollut paronittaren paras +ystävätär. + +Silloin heräsi Jeannessa yht'äkkiä epäluulo, joka oitis muuttui +varmuudeksi. Tuo mies oli ollut äidin rakastaja. + +Joutuen aivan suunniltaan hän viskasi yht'äkkiä pois nuo inhoittavat +kirjeet, aivankuin olisi heittänyt luotaan jonkun myrkyllisen eläimen, +joka oli tullut hänen päälleen, juoksi ikkunan luo, purskahti itkuun +eikä voinut pidättää huudahduksia, jotka kuristivat hänen kurkkuaan. +Aivan masennuksissaan vaipui hän sitten seinustalle, peitti kasvonsa, +ettei hänen valituksensa kuuluisi, ja itkeä nyyhkytti äärettömän +epätoivon näännyttämänä. + +Siihen olisi hän ehkä jäänyt koko yöksi, ellei viereisestä huoneesta +olisi kuulunut askeleita, jotka saivat hänen nousemaan ylös. Tuliko +ehkä hänen isänsä? Ja siinä olivat kaikki kirjeet vuoteella ja +lattialla! Hänen ei tarvinnut avata muuta kuin yksi, niin hän tiesi jo +kaikki, hän! + +Jeanne hypähti paikaltaan, kahmaisi käsiinsä kaikki nuo vanhat, +kellastuneet paperit, äidin vanhempain ja hänen rakastajansa kirjeet, +ja ne, joita ei vielä ollut avannut, ja nekin, jotka vielä olivat +sidottuina laatikossa, ja viskasi ne kaikki uuniin. Sitten otti hän +yöpöydältä toisen kynttilän ja sytytti koko kirjekasan palamaan. Iso +liekki loimahti valaisten huoneen, vuoteen ja ruumiin kirkkaalla, +lekottelevalla valolla ja luoden sängyn pään valkoiselle verholle +mustan, häilyvän varjon vainajan jäykistyneistä kasvoista ja hänen +lakanan alta näkyvän suuren ruumiinsa piirteistä. + +Kun uunin pohjalla ei ollut jäljellä enää muuta kuin tuhkaläjä, palasi +Jeanne avonaisen ikkunan luo, ikäänkuin hän ei enää olisi uskaltanut +jäädä ruumiin viereen, ja alkoi itkeä kasvot peitettyinä käsiinsä, +valittaen sydäntä särkevällä, epätoivoisella äänellä: + +-- Voi, äiti raukka, voi äiti raukka! + +Ja hänen päähänsä juolahti hirveä ajatus: mitäs, jos äiti ei ollutkaan +kuollut, jos hän vain oli nukkunut unitautiin, jos hän yht'äkkiä +nousisi ylös ja alkaisi puhua? Eikö silloin se, että hän nyt tiesi tuon +inhoittavan salaisuuden, vähentäisi hänen lapsenrakkauttaan? +Suutelisikohan hän äitiä silloin yhtä hartain tuntein? Rakastaisikohan +hän äitiä samalla pyhällä rakkaudella? Ei. Se oli mahdotonta. Ja tämä +ajatus särki hänen sydäntään. + +Yö kului loppuun, tähdet kalpenivat, ilma kävi viileäksi aamun +sarastaessa. Kuu oli painunut alas ja oli uppoamaisillaan mereen, jonka +koko pinnan se valaisi helmiäisväriseksi. + +Ja Jeanne muisti sen yön, jonka hän vietti ikkunan ääressä Peuples'iin +tultuaan. Kuinka siitä oli pitkä aika, kuinka kaikki oli muuttunut, +kuinka tulevaisuus hänestä nyt näytti toisenlaiselta! + +Kas, tuolla kävi taivas jo ruskottamaan, hohtaen hempeänä, hurmaavana +kuin rakastunut. Hän katseli hämmästyneenä, kuin jotakin ilmiötä, tuota +hehkuvaa päivän koittoa, ajatellen itsekseen, oliko mahdollista, että +tämän maan päällä, missä tuollaisia aamuruskoja näkyi, ei ollut iloa, +ei onnea. + +Hän säpsähti oven narahduksesta. Julien astui huoneeseen ja kysyi: + +-- No, etkö ole kovin väsynyt? + +Jeanne vastasi vain lyhyesti: + +-- En. + +Mutta hän oli tyytyväinen, ettei ollut enää yksin. + +-- Mene nyt makaamaan, -- sanoi hänen miehensä. + +Ja Jeanne suuteli hiljakseen, verkalleen, tuskallisin tuntein äitiään +ja poistui huoneeseensa. + +Päivä kului sitten niissä ikävissä toimissa, joita kuolemantapaus +vaatii. Paroni saapui iltasella. Hän itki kovin. + +Hautajaiset olivat seuraavana päivänä. Suudeltuaan äitiään viimeisen +kerran hänen kylmälle otsalleen ja katsottuaan, kuinka arkun kansi +naulattiin kiinni, meni Jeanne pois. Kutsuvieraat alkoivat saapua. + +Gilberte tuli ensimmäisenä ja heittäytyi nyyhkyttäen ystävättärensä +kaulaan. + +Ikkunasta näki vaunujen kääntyvän portista pihaan ja ajavan ravia ylös. +Ja suuresta eteisestä kuului ääniä. Mustiin puettuja naisia, joita ei +Jeanne tuntenut, tuli sisään huoneeseen. Markiisitar de Coutelier ja +varakreivitär de Briseville suutelivat häntä. + +Yht'äkkiä huomasi hän täti Lisonin hiipivän hänen taakseen. Ja hän +suuteli vanhaa neitiä niin hellästi, että tämä oli mennä tainnoksiin. + +Julien astui sisään surupukuun puettuna, komeana, häärivänä ja +tyytyväisenä siitä, että oli saapunut niin paljon vieraita. Hän puhui +vaimolleen hiljakseen kysyen häneltä jotakin neuvoa. Ja salaperäisellä +äänellä lisäsi hän: + +-- Koko aatelisto on saapuvilla. Se on oikein hyvä. + +Tervehdittyään mahtavasti naisia poistui hän jälleen. + +Täti Lison ja kreivitär Gilberte jäivät yksin Jeannen viereen, siksi +aikaa kun hautajaismenot toimitettiin. Kreivitär suuteli häntä vähä +väliä toistaen: + +-- Rakas ystävä raukkani, rakas ystävä raukkani! + +Kun kreivi de Fourville tuli takaisin noutamaan vaimoaan, itki hän itse +aivan kuin olisi kadottanut oman äitinsä. + + + + +X. + + +Seuraavat päivät olivat kovin ikävät ja kolkot, kuin päivät ainakin +talossa, joka tuntuu tyhjältä perheen jäsenen kadottua ainiaaksi, nuo +päivät, jolloin suru raatelee joka kerta, kun näkee jonkun esineen, +jota vainaja alati oli käsitellyt. Vähä väliä johtuu mieleen +masentava muisto. Tuossa hänen tuolinsa, tuossa nurkassa hänen +päivänvarjostimensa, tuossa hänen lasinsa, joka on pysynyt ehjänä. Joka +huoneessa tapaa joitakin esineitä: sakset, käsineet, kirjan, jonka +lehdet ovat hänen sormiensa kuluttamat, ja tuhansia vähäpätöisyyksiä, +jotka saavat surullisen merkityksensä sen vuoksi, että herättävät +muistoon tuhansia pikkuasioita. Hänen äänensäkin kaikuu vielä korvissa; +on kuin kuulisi sen ja tahtoisi paeta jonnekin, päästä pois talosta. +Mutta siellä täytyy yhä edelleenkin olla, ja siellä on muitakin, jotka +kärsivät samalla tavalla. + +Lisäksi masensi Jeannea alati muisto siitä, mitä oli löytänyt ja saanut +tietää. Tuo ajatus painosti häntä, ja hänen murtunut mielensä ei +ottanut parantuakseen. Yksinäisyyden tunne kasvoi hänessä nyt vielä +enemmän kauhean salaisuuden vaikutuksesta. Viimeinenkin luottamus oli +hänessä luhistunut viimeisen uskon mukana. + +Jonkun ajan kuluttua matkusti isä pois, sillä hän tarvitsi vaihtelua, +ilman muutosta, vapautumista tästä kolkosta ikävästä, johon hän +vaipumistaan vaipui. + +Ja näin katosivat vähitellen asukkaat tuosta suuresta kartanosta, jossa +jälleen alkoi hiljainen ja säännöllinen elämä. + +Sitten sairastui Paul. Siitä oli Jeanne kadottaa järkensä; hän ei +nukkunut eikä syönyt kahteentoista vuorokauteen. + +Poika parani, mutta Jeannea pelotti edelleen se ajatus, että poika +saattoi kuolla. Mitä tekisi hän silloin? Mitä tulisi hänestä silloin? +Ja vähitellen heräsi hänen sydämessään hämärä halu saada toinen lapsi. +Hän alkoi siitä jo haaveksia, ja kohta valtasi hänet kokonaan hänen +vanha toiveensa nähdä ympärillään kaksi pientä olentoa, pojan ja tytön. +Hän oli aivan hullaantunut. + +Mutta Rosalien jutun jälkeen eli hän erillään miehestään. Läheneminen +tuntui hänestä aivan mahdottomalta silloisissa olosuhteissa: Julienin +rakkaus oli muualla, sen hän tiesi, ja pelkkä ajatus joutua hänen +hyväiltäväkseen sai hänet inhosta vapisemaan. + +Häntä kiusasi halu tulla vielä äidiksi siihen määrin, että hän olisi +ehkä alistunutkin, mutta hän ei tietänyt, kuinka alkaisi. Ennen hän +vaikka kuolisi nöyrtymisestä, kuin antaisi miehensä arvata hänen +aikeensa. Ja Julien ei näyttänyt enää ajattelevankaan häntä. + +Hän olisi ehkä jättänytkin kaikki sikseen, mutta joka yö rupesi hän +haaveksimaan tytöstä, ja hän oli jo näkevinään hänen leikkivän Paulin +kanssa plataanin juurella. Ja toisinaan tunsi hän vastustamatonta halua +nousta ja mennä sanaakaan sanomatta miehensä luo. Kahdesti hän jo +hiipikin ovelle, mutta palasi takaisin häpeästä sykkivin sydämin. + +Paroni oli lähtenyt, äiti oli kuollut eikä Jeannella ollut enää ketään, +kenen kanssa neuvotella, kenelle puhua sydämensä salaisuuksista. +Silloin päätti hän mennä kirkkoherra Picot'n luo ja ilmaista hänelle +ripin varjolla nämä vaikeat asiat. + +Jeanne saapui juuri kun pappi oli lukemassa rukouskirjaansa pienessä +hedelmäpuistossaan. Puhuttuaan hänen kanssaan muutamia minuutteja +kaikenlaisista muista asioista, sanoi Jeanne punastuen: + +-- Tahtoisin, herra kirkkoherra, ripittää itseni. + +Pappi ällistyi ja korjasi silmälasejaan häntä tarkastaakseen. Sitten +purskahti hän nauruun: + +-- Teillä ei suinkaan saata olla suuria syntejä omallatunnollanne. + +Jeanne joutui kokonaan hämille ja jatkoi: + +-- Ei, mutta minun on kysyttävä neuvoa eräässä asiassa ... niin ... +niin ... niin vaikeassa, etten voi puhua teille siitä näin ilman muuta. + +Kirkkoherra muutti oitis hyvänsävyisen muotonsa papillisen +juhlalliseksi, sanoen: + +-- Hyvä on, lapsukaiseni; kuuntelen teitä sitten rippituolissa. +Menkäämme sinne. + +Silloin Jeanne pidätti häntä epäröiden. Hänet valtasi yht'äkkiä +jonkinlainen arkuus puhua noista hieman hävettävistä asioista kirkon +hartautta herättävien holvien alla ja hän jatkoi: + +-- Tai ei ... herra kirkkoherra ... minä voin ... jos niin tahdotte, +... sanoa teille täällä asian. Voimmehan istuutua tuonne teidän +lehtimajaanne. + +He astuivat sinne verkalleen. Jeanne mietti, kuinka ilmaisisi asiansa, +kuinka alkaisi. Ja he istuutuivat. Aivan kuin ripittäytyen alkoi +Jeanne: + +-- Isä! + +Mutta sitten hän epäröi ja alkoi taas: + +-- Isä! + +Nyt hän joutui kokonaan hämille ja oli vaiti. Pappi odotti kädet +ristissä vatsallaan. Huomattuaan Jeannen epäröivän hän lausui +rohkaisten: + +-- No, lapseni, näyttää siltä kuin ette uskaltaisi puhua. Rohkaiskaa +nyt mielenne! + +Jeanne teki silloin päätöksensä aivan kuin pelkuri, joka heittäytyy +vaaraan: + +- Isä, minä tahtoisin saada toisen lapsen. + +Pappi ei vastannut mitään, sillä hän ei käsittänyt asiaa. + +Silloin alkoi Jeanne selittää joutuen hämille ja sekautuen puheessaan: + +-- Minä olen nyt yksin elämässä. Isäni ja mieheni eivät sovi ollenkaan +keskenään. Äitini on kuollut ja ... ja ... -- hän jatkoi aivan hiljaa +ja vavisten, -- äskettäin olin kadottaa poikani. Kuinka minun silloin +olisi käynyt? + +Hän vaikeni. Pappi katseli häntä ihan ymmällään ja sanoi: + +-- No, käykää asiaan! + +Jeanne lausui: + +-- Minä tahtoisin vielä toisen lapsen. + +Silloin vastasi kirkkoherra, joka oli tottunut rahvaan mehevään, +ujostelemattomaan leikinlaskuun, päätään kujeilevasti nyökytellen: + +-- No, minusta nähden, se riippuu vain teistä itsestänne. + +Jeanne loi häneen viattomat silmänsä ja sopersi hämillään: + +-- Mutta ... mutta ... ymmärrättehän, että ... että ... niinkuin +tiedätte ... tuon sisäkön jutun jälkeen ... mieheni ja minä ... elämme +erillämme toisistamme. + +Kirkkoherra, joka tunsi maalaisrahvaan epäsiveelliset tavat ja olot, +hämmästyi ensin tästä tiedosta, mutta luuli yht'äkkiä arvanneensa +nuoren rouvan oikeat toivomukset. Hän katseli häntä syrjäsilmällä +hyvänsuopaisesti ja myötätuntoisesti hänen onnettomuutensa johdosta, ja +lausui: + +-- Niin, minä käsitän täydellisesti. Ymmärrän, että teidän ... teidän +leskeytenne vaivaa teitä. Olette vielä nuori ja terve. Sehän on siis +luonnollista, ihan luonnollista. + +Hän alkoi taas nauraa, voimatta hillitä rivoa maalaispapin luonnettaan, +ja taputteli Jeannea hiljakseen kädelle jatkaen: + +-- Se on teille luvallista, hyvinkin luvallista kymmenien käskyjen +mukaan. Liha himoitsee ainoastaan avioliitossa. Ja tehän olette +naimisissa, eikö totta? Sehän ei ole vain sitä varten, että kävisi +nauriita varastamassa. + +Jeanne vuorostaan ei ensin ymmärtänyt papin kaksimielistä puhetta, +mutta heti kun hän oli päässyt asiasta selville, punastui hän niin, +että kyyneleet kiertyivät hänen silmiinsä, ja hän sanoi: + +-- Mutta, herra kirkkoherra, mitä te puhuttekaan? Mitä te ajattelette? +Minä vannon ... minä vannon... + +Ja hän nyyhkytti aivan tukehtuakseen. + +Silloin pappi hämmästyi ja alkoi lohduttaa häntä: + +-- Enhän minä toki tahtonut loukata teitä. Laskin vain hiukkasen +leikkiä, eikä se ole rehellisiltä ihmisiltä kielletty. Mutta luottakaa +minuun; voitte luottaa minuun. Minä käyn tapaamassa herra Julienia. + +Jeanne ei tietänyt enää, mitä sanoa. Hän tahtoi nyt kieltää +kirkkoherraa ryhtymästä välittäjäksi, sillä hän piti tuon toimen +sopimattomana ja vaarallisena, mutta ei uskaltanut. Ja hän kiirehti +tiehensä soperrettuaan: + +-- Kiitän teitä, herra kirkkoherra. + +Kului viikko. Jeannea vaivasi koko ajan levottomuus ja huoli. + +Eräänä päivänä päivällistä syödessä katseli Julien häntä omituisilla +silmillä, suupielissä hymynväre, jonka Jeanne aina oli nähnyt, kun +hänen miehensä oli kujeilevalla tuulella. Jopa Julien suhtautui häneen +hieman ivallisen kohteliaastikin, ja kun he sitten olivat kävelemässä +äidin kujanteessa, kuiskasi hän vaimolleen hiljaa korvaan; + +-- Tuntuu siltä kuin olisimme sopineet. + +Jeanne ei vastannut mitään, katsoi vain maahan pitkin suoraa, melkein +jo näkymätöntä jälkeä, johon oli kasvanut ruohoa. Se oli paronittaren +jalan jälki, joka oli kadonnut kuten muisto katoaa. Ja Jeannen sydäntä +kouristi kirpeä suru. Hän tunsi olevansa yksin elämässä, kaukana poissa +koko maailmasta. + +Julien jatkoi: + +-- En toivo sen parempaa. Pelkäsin sen olevan sinulle vastenmielistä. + +Aurinko oli mailleen menossa. Ilma oli lauha. Jeannen teki mieli itkeä. +Hän kaipasi rakastavaa sydäntä, hän tunsi tarvetta saada puristaa +jonkun povelleen ja ilmaista surunsa. Itku kuristi häntä kurkusta. Hän +levitti kätensä ja vaipui Julienin rintaa vasten. + +Ja hän itki. Hämmästyneenä katseli Julien hänen hiuksiaan voimatta +nähdä hänen kasvojaan, jotka Jeanne oli kätkenyt hänen povelleen. Ja +Julien uskoi, että Jeanne vielä rakasti häntä ja painoi alentuvasti +suudelman hänen tukalleen. + +Sitten palasivat he sisään sanaakaan sanomatta. Julien seurasi vaimoaan +hänen huoneeseensa ja oli hänen luonaan koko yön. + +Sen jälkeen alkoivat heidän entiset välinsä taas. Julien eli kuin olisi +täyttänyt jonkun velvollisuuden, joka ei kuitenkaan ollut hänelle +vastenmielinen; Jeanne taas tyytyi siihen kuin johonkin eltovaan, +tuskalliseen välttämättömyyteen, josta päätti tehdä lopun heti, kun +tuntisi jälleen olevansa raskaana. + +Pian huomasi hän kuitenkin, että hänen miehensä kävi häntä kohtaan +välinpitämättömäksi niinkuin ennenkin. Hänen hyväilynsäkin muuttuivat +kylmemmiksi. Hän kohteli häntä kuin varovainen rakastaja eikä kuin +tyyni aviopuoliso. + +Jeanne ihmetteli tätä kovin ja huomautti siitä kerran miehelleen. +Julien ilmoitti silloin hänelle suoraan, että pelkäsi hänen joutuvan +uudelleen raskaaksi. Kuullessaan sitten, että se juuri olikin hänen +vaimonsa hartain toivomus, Julien melkein raivostui. + +Jeanne vaikeni, mutta päätti käyttää viekkautta saavuttaakseen +haaveksimansa uuden onnen. Sekin oli turhaa. + +Vielä kerran kääntyi hän silloin kirkkoherra Picot'n puoleen ja saikin +häneltä neuvon uskotella sekä miehelleen että tuttavilleen olevansa jo +raskaana. Tämä kavala keino onnistuikin niin, että hän parin viikon +kuluttua jo tunsi tulevansa äidiksi. Julien ei vaimonsa vakuutuksista +huolimatta ottanut sitä vieläkään uskoakseen, mutta kuukauden perästä +Jeanne kertoi jo kaikille tämän uutisen, ja raivostuneena huudahti +silloin hänen miehensä: + +-- Sepä tuli pyytämättä! + +Papin ennustus toteutui siis täydellisesti. + +Huumaavan ilon valtaamana sulkeutui Jeanne nyt joka ilta huoneeseensa +ja kiitollisuuden hurmassa sitä jumaluutta kohtaan, jota hän ihasteli, +pyhitti hän itsensä ikuiselle puhtaudelle. + +Hän tunsi uudelleen olevansa melkein onnellinen ja ihmetteli, että +hänen surunsa äidin kuoleman johdosta oli niin pian vaimentunut. Hän +oli uskonut, ettei koskaan enää löytäisi lohdutusta, ja nyt kun tuskin +vielä oli kaksi kuukauttakaan kulunut, tuo kipeä haava jo oli +kasvamassa umpeen. Hänessä oli jäljellä vain vieno alakuloisuus, joka +oli kuin suruharso hänen elämänsä yllä. Ei mitkään järkyttävät +tapaukset enää näyttäneet hänestä mahdollisilta. Hänen lapsensa +tulisivat kasvamaan suuriksi ja rakastamaan häntä. Ja itse tulisi hän +vanhenemaan rauhassa, tyytyväisenä, välittämättä miehestään enää +laisinkaan. + +Syyskuun lopulla tuli kirkkoherra Picot juhlallisesti vieraisille +puettuna uudenuutukaiseen kauhtanaan, jossa oli vasta yhden viikon +tahrat, ja esitteli seuraajansa kirkkoherra Tolbiac'in. Tämä oli vielä +aivan nuori, laiha ja kasvultaan hyvin pieni pappi, joka puhui +mahtipontisesti ja jonka sisäänvajonneet, mustain kehäin ympäröimät +silmät ilmaisivat rajua luonnetta. + +Vanha kirkkoherra oli nimitetty Goderville'n ylikirkkoherraksi. Hänen +poislähtönsä herätti Jeannessa todellista mielipahaa. Olihan tuon +kunnon ukon hahmo yhteydessä kaikkien hänen muistojensa kanssa siitä +asti kuin hän naimisiin joutui. Picot oli hänet vihkinyt, hän oli +ristinyt Paulin ja siunannut paronittaren hauraan. Hän ei voinut +kuvitella itselleen Étouvent'ia ilman kirkkoherra Picot'ta kävelemässä +möhömahoineen kyläntiellä. Ja hän rakasti häntä hänen hilpeän, +teeskentelemättömän luonteensa tähden.. + +Vaikka hänen nimityksensä olikin virkaylennys, ei kirkkoherra Picot +näyttänyt iloiselta, ja hän lausui: + +-- Minuun se koskee, minuun se koskee, rouva varakreivitär. Olen, +nähkääs, ollut täällä jo kahdeksantoista vuotta. Totta on, että tulot +täällä eivät ole suuret ja että seurakunta ei ole paljon mistään +kotoisin. Miehet eivät tiedä uskonnosta muuta kuin mikä on ihan +välttämätöntä, ja naiset, naiset taas eivät osaa ollenkaan siivosti +käyttäytyä. Tytöt tulevat vihille vasta sitten, kun ovat tehneet +pyhiinvaelluksen Hedelmöittävän Neitsyen luo ja myrttiseppeleellä ei +ole suurta arvoa tällä paikkakunnalla. Yhtäkaikki minä viihdyin täällä +hyvin. + +Uusi kirkkoherra teki kärsimättömiä kädenliikkeitä ja kävi aivan +punaiseksi. Tylysti sanoi hän: + +-- Minun tultua tänne täytyy kaiken tuon muuttua. + +Hän näytti kiukkuiselta lapselta, oli kovin hento ja laiha kuluneessa, +mutta siistissä kauhtanassaan. + +Kirkkoherra Picot katsoi häneen syrjäsilmällä niinkuin hänen oli tapa +katsoa iloisina hetkinään ja lausui: + +-- Nähkääs, kirkkoherra, ehkäistäkseen noita asioita täytyisi +seurakuntalaiset panna rautoihin, eikä siitäkään vielä mitään apua +lähtisi. + +Pikku pappi vastasi räikeällä äänellä: + +-- Pianpahan nähdään. + +Ja vanha kirkkoherra hymyili vetäen nuuskaa nenäänsä: + +-- Ikä kyllä teidät vielä taltuttaa, kirkkoherra, ja kokemus myöskin. +Karkoitatte vain kirkosta viimeisetkin uskolliset ystävät, ei muuta. +Tällä seudulla ihmiset ovat uskovaisia, mutta heittiöitä, olkaa siis +varovainen. Totta totisesti, kun minä näen tulevan saarnaa kuulemaan +jonkun tytön, joka minusta näyttää hiukan paksulta, niin ajattelen +näin: "Hän tuo minulle yhden seurakuntalaisen lisää", ja minä koetan +toimittaa hänet naimisiin. Sillä, nähkääs, hairahtumasta heitä ei saa +estetyksi, mutta voitte kyllä mennä hakemaan miehen käsiinne ja estää +häntä äitiä hylkäämästä. Naittakaa vain heidät, kirkkoherra, naittakaa +vain heidät älkääkä välittäkö muusta! + +Uusi pappi vastasi jäykästi: + +-- Meillä on eri mielipiteet; ei maksa vaivaa siitä puhua. + +Silloin alkoi kirkkoherra Picot säälitellen puhua paikkakunnasta ja +merestä, jonka hän näki pappilan ikkunoista, ja pienistä kallion +rotkoista, joissa hänen oli tapa kävellä lukien rukouskirjaansa ja +katsellen laivoja, jotka kulkivat kaukana ulapalla. + +Sitten molemmat papit hyvästelivät, ja vanha kirkkoherra suuteli +Jeannea, jonka teki mieli itkeä. + +Viikon kuluttua tuli kirkkoherra Tolbiac uudelleen. Hän puheli +uudistuksista, jotka hänellä oli aikomus panna toimeen, niinkuin +ruhtinas, joka ryhtyy valtakuntaansa hallitsemaan. Hän pyysi, ettei +varakreivitär jäisi pois jumalanpalveluksista ja että hän kävisi +ehtoollisella kaikkina juhlina: + +-- Te ja minä, -- sanoi hän, -- olemme tämän seudun päähenkilöitä. +Meidän täytyy täällä hallita ja olla aina esimerkkinä muille. Meidän +täytyy liittyä yhteen ollaksemme voimakkaat ja arvossa pidetyt. Kun +kirkko ja aatelisto käyvät käsi kädessä, niin rahvas pelkää ja tottelee +meitä. + +Jeannen uskonto oli yksinomaan hentomielisyyttä. Hänessä oli tuo +haaveksiva usko, joka aina on naiselle ominainen. Ja jos hän jossakin +määrin täyttikin velvollisuuksiaan, niin johtui se tottumuksesta, joka +oli jäänyt häneen luostarikoulun ajoilta. Paronin uhmaileva tieteily +oli näet jo aikoja sitten kumonnut hänen vakaumuksensa. + +Kirkkoherra Picot tyytyi siihen vähään, jonka Jeanne voi hänelle antaa, +eikä koskaan häneltä liikoja vaatinut. Mutta hänen seuraajansa, joka ei +ollut nähnyt varakreivitärtä edellisenä sunnuntaina kirkossa, tuli nyt +levottomana ja ankarana hänen luokseen. + +Jeanne ei tahtonut joutua pappilan kanssa huonoihin väleihin ja antoi +lupauksen, vaikka päättikin kohteliaisuudesta olla ahkera kirkossa +kävijä vain ensimmäisinä pyhinä. + +Vähitellen tottui hän kuitenkin kirkossa käyntiin ja joutui tuon +hintelän, taipumattoman ja vallanhimoisen papin vaikutuksen +alaiseksi. Mystikko kun tuo mies oli, miellytti hän Jeannea tulisen +kiihkomielisyytensä tähden. Hän sai Jeannessa väräjämään sen +runollisuskonnollisen kielen, joka on olemassa kaikkien naisien +sielussa. Hänen lahjomaton ankaruutensa, hänen kaiken maailmallisen ja +aistillisen halveksimisensa, hänen inhonsa kaikkia inhimillisiä +askareita kohtaan, hänen rakkautensa Jumalaan, hänen nuorekas, riihoton +kokemattomuutensa, hänen kova puhetapansa ja hänen luja tahtonsa +herättivät Jeannessa käsityksen siitä, mitä marttyyrit mahtoivat olla. +Ja hän, tuo loppuun kärsinyt olento, hurmaantui tuon lapsekkaan taivaan +lähetin ankarasta uskonkiihkosta. + +Pappi johti hänet pelastusta tuovan Vapahtajan luo, näytti hänelle, +kuinka uskon hurskaat riemut vaimentavat sielun tuskat, ja Jeanne +polvistui rippituolin viereen nöyränä, tuntien itsensä pieneksi, +heikoksi tuon papin edessä, joka näytti tuskin viidentoista vuoden +vanhalta. + +Koko paikkakunta alkoi kuitenkin kohta pappiaan vihata. Ollen +lahjomattoman ankara itseään kohtaan osoitti hän muita kohtaan +säälimätöntä suvaitsemattomuutta. Yksi asia varsinkin herätti hänessä +vihaa ja suuttumusta. Se oli rakkaus. Siitä puhui hän saarnoissaan +kiivastuneena peittelemättömin sanoin, kirkontavan mukaan, huutaen +maalaiskuulijakuntansa korviin jyliseviä lauseita lihan himoa vastaan, +ja hän oikein vapisi ja polki jalkaansa raivosta, manatessaan esille +kauhun kuviaan. + +Nuoret pojat ja tytöt loivat salakähmäisiä katseita toisiinsa, ja +vanhat rahvaan miehet, jotka aina mielellään pistävät pilapuheita, +lausuivat paheksumisensa pikku papin suvaitsemattomuudesta palatessaan +kirkosta kotiin sinipuseroisen poikansa ja mustiin puetun vaimonsa +vieressä käyden. Ja koko paikkakunta oli oikein kuohuksissaan. + +Hiljakseen kuiskailtiin keskenään hänen ankaruudestaan rippituolissakin +ja hänen määräämistään kovista katumusohjeista. Ja kun hän +itsepintaisesti kieltäytyi antamasta synninpäästöä tytöille, joiden +siveys oli saanut jonkin tahran, niin ruvettiin häntä jo ivaamaan. Jopa +suurina juhlapäivinä nähtiin, että nuoriso pysyi penkissään sen sijaan, +että olisi muitten kanssa mennyt ehtoolliselle. + +Kohta alkoi hän väijyä rakastuneita estääkseen heitä tapaamasta +toisiaan, aivankuin metsänvahti väijyy salametsästäjiä. Hän ajoi +heitä takaa kuutamo-iltoina pitkin ojanvarsia, riihennurkkia ja +ranta-äyräiden tiheätä ruohikkoa. Niinpä hän kerran sai kiinni kaksi, +jotka eivät hänen tieltään toisistaan eronneet. He kävelivät, kädet +toistensa vyötäisillä ja suudellen toisiaan, pitkin kivistä rotkoa. + +Kirkkoherra huusi heille: + +-- Ettekö jo lopeta, senkin moukat! + +Poika kääntyi pappiin päin ja vastasi: + +-- Hoitakaa omia asioitanne, herra kirkkoherra, tämä ei teitä liikuta. + +Silloin keräsi pappi kiviä ja heitteli heitä niillä kuin koiria. + +Molemmat rakastuneet juoksivat nauraen pakoon. Mutta seuraavana +sunnuntaina ilmoitti pappi koko seurakunnalle kirkossa heidän nimensä. + +Kaikki sen seudun nuoret miehet lakkasivat senjälkeen käymästä +kirkossa. + +Torstaisin oli kirkkoherra aina päivällisellä varakreivin kartanossa ja +kävi siellä usein muutenkin viikon kuluessa puhelemassa katuvaisen +rouvan kanssa. Jeanne oli myöskin intomielinen, keskusteli kernaasti +hengellisistä asioista ja käänteli ylösalasin uskonnollisten +riitakysymysten koko vanhan ja sekavan varaston. + +He kävelivät kahden kesken pitkin paronitarvainajan kujannetta puhellen +Kristuksesta, apostoleista, Pyhästä Neitsyeestä ja kirkonisistä, aivan +kuin olisivat tunteneet heidät. Toisinaan pysähtyivät he tehdäkseen +toisilleen syvämietteisiä kysymyksiä, jotka saivat heidät hämärästi +jaarittelemaan, jolloin Jeanne eksyi runollisiin, pilviä tavotteleviin +kuvitelmiin, pappi taas täsmällisemmin teki johtopäätöksiä kuin +härkäpää asianajaja, joka on ryhtynyt matemaattisesti todistamaan +ympyrän neliöitsemistä. + +Julien suhtautui uuteen kirkkoherraan suurella arvonannolla ja toisteli +alinomaa: + +-- Tuo pappi on minulle mieleen; hän ei tingi vakaumuksistaan. + +Ja hän kävi usein ripillä ja ehtoollisella, antaen siten +ylenpalttisesti hyvää esimerkkiä muille. + +Nyt kävi hän melkein joka päivä Fourville'n perheessä, metsästeli +herran kanssa, joka ei enää voinut elää ilman häntä, ja ratsasteli +kreivittären seurassa sekä myrskyssä että sateessa. Kreivi sanoi sen +johdosta: + +-- He ovat hullaantuneet ratsastamiseen, mutta se on vaimolleni +terveellistä, + +Paroni tuli takaisin marraskuun puolivälissä. Hän oli muuttunut, +vanhentunut, ja oli raskaan surun runtelema, joka oli tunkenut syvälle +hänen sydämeensä. Ja kohta näytti rakkaus hänen tytärtään kohtaan +hänessä kasvaneen, aivan kuin nämä muutamat kuukaudet, jonka ajan hän +oli ollut yksin, olisivat äärimmäisyyteen asti kiristäneet hänen +hellyyden ja luottamuksen tarvettaan. + +Jeanne ei puhunut hänelle mitään uusista ajatuksistaan, ei läheisestä +tuttavuudestaan kirkkoherra Tolbiac'in kanssa eikä uskonnollisesta +innostuksestaan. Mutta heti ensimmäisen kerran papin nähtyään tunsi +paroni itsessään heräävän häntä kohtaan voimakkaan vastenmielisyyden. +Ja kun hänen tyttärensä illalla kysyi häneltä: + +-- Kuinka hän miellyttää sinua? + +Niin paroni vastasi: + +-- Se mies on oikea inkvisiittori. Hän on varmaan hyvin vaarallinen +henkilö. + +Ja kun hän sitten kuuli talonpojilta, joiden kanssa hän oli hyvissä +väleissä, kuinka ankara ja tyly tuo nuori pappi oli ja kuinka hän +tavallaan oikein vainosi luonnon lakeja ja vaistoja, niin syttyi hänen +sydämessään todellinen viha häntä kohtaan. + +Itse, näet, hän oli vanhojen, luontoa ihailevain filosoofien sukua. +Luomakunta käsitti itsessään kaikki idut, aatteet ja elämän, kehittyen +itse itsestään kuin kukat ja hedelmät puussa. Hänestä oli siis siitos +se mahtava yleinen laki, pyhä, kunnioitusta ansaitseva, jumalallinen +toimitus, joka täyttää korkeimman olennon salaisan, ainaisen tahdon. Ja +siksi alkoi hän käydä talosta taloon taistelemassa tuota +suvaitsematonta, elämää vainoavaa pappia vastaan. + +Epätoivoissaan rukoili Jeanne Jumalaa ja rukoili isäänsä, mutta tämä +vastasi aina: + +-- Tuommoisia miehiä vastaan on taisteltava; se on sekä oikeutemme että +velvollisuutemme. He eivät ole inhimillisiä. -- Ja ravistellen pitkää, +valkoista tukkaansa hän jatkoi: -- he eivät ole inhimillisiä, he eivät +ymmärrä mitään, ei kerrassaan mitään. -- Ja vielä huudahti hän aivan +kuin kirouksen singoten: -- he ovat luonnonvastaisia olentoja. + +Pappi huomasi hyvin hänet vihollisekseen, mutta koska halusi edelleen +olla kartanon ja sen nuoren rouvan valtijaana, niin päätti hän odottaa +tuonnemmaksi, ollen varma siitä, että lopulta kuitenkin voittaisi. +Lisäksi oli hänellä muuan päähänpiintymä. Hän oli, näet sattumalta +päässyt Julienin ja Gilberten rakkaussuhteiden perille ja tahtoi +hinnalla millä tahansa tehdä niistä lopun. + +Hän tuli eräänä päivänä Jeannea tapaamaan, ja pitkän, salaperäisen +keskustelun jälkeen kehoitti hän Jeannea yksissä neuvoin hänen kanssaan +ryhtymään taisteluun, hävittämään paheen omasta talostaan, pelastamaan +kaksi sielua uhkaavasta vaarasta. + +Jeanne ei ensin ymmärtänyt ja pyysi häntä selittämään asian. Pappi +vastasi: + +-- Hetki ei ole vielä tullut. Käyn luonanne kohta uudelleen. + +Ja hän poistui kiireesti. + +Talvi alkoi silloin lähetä loppuaan, räntäinen, leuto talvi. + +Kirkkoherra tuli muutamien päivien kuluttua uudelleen ja puheli hämärin +sanoin sopimattomista suhteista ihmisten kesken, joiden olisi +käyttäydyttävä nuhteettomasti. Hän oli muka niitä, jotka hyvin tuntevat +asiat, ja hän kykeni tekemään niistä lopun. Sitten ryhtyi hän +korkealentoisiin tutkisteluihin, tarttui vihdoin Jeannea kädestä ja +vannotti häntä aukaisemaan silmänsä, ymmärtämään ja auttamaan häntä. + +Silloin Jeanne kyllä jo käsitti, mutta oli vaiti, pelästyneenä +ajatuksesta, mitä kaikkea kiusallista saattoi tapahtua hänen nyt jo +rauhallisessa talossaan, ja hän tekeytyi tietämättömäksi siitä, mitä +pappi puhui. Mutta silloin kirkkoherra ei enää malttanut, vaan alkoi +puhua selvästi: + +-- Minulla. on täytettävänä ikävä velvollisuus, rouva varakreivitär, +mutta en voi menetellä toisin. Pappina minun on pakko ilmoittaa teille +asia, josta te voitte tehdä lopun. Tietäkää siis, että miehenne elää +rikollisissa väleissä rouva de Fourville'n kanssa. + +Jeanne painoi päänsä alas alistuvaisena, masentuneena. + +Pappi jatkoi: + +-- Mitä aiotte siis tehdä? + +Silloin sopersi Jeanne: + +-- Mitä minun sitten, herra kirkkoherra, teidän mielestänne pitää +tehdä? + +Pappi vastasi lyhyesti: + +-- Estää rikoksellinen rakkaus jatkumasta. + +Jeanne purskahti itkuun ja lausui murtuneella äänellä: + +-- Mieheni on jo ennen pettänyt minut sisäkköni kanssa ja sanoistani +hän ei välitä. Hän ei minua rakasta enää, kohtelee minua tylysti niin +pian kuin vain ilmaisen hänelle tahtoni, joka ei häntä miellytä. Mitä +voin sille tehdä? + +Vastaamatta kysymykseen huudahti pappi: + +-- Te siis alistutte, taivutte, myönnytte?! Aviorikos tapahtuu oman +kattonne alla ja te sen siedätte! Rikos tehdään omien silmienne edessä +ja te käännätte katseenne siitä pois! Oletteko näin ollen aviopuoliso, +kristitty, äiti! + +Jeanne nyyhkytti: + +-- Mitä minun sitten on tehtävä? + +Pappi vastasi: + +-- Kaikki paitsi ei sallia tuon inhoittavan asian tapahtumista. Kaikki +sanon minä. Hylätkää hänet! Paetkaa tästä saastutetusta talosta. + +Jeanne lausui siihen: + +-- Minulla ei ole rahaa, herra kirkkoherra. Ja sitäpaitsi puuttuu +minulta siihen nyt rohkeuttakin. Kuinka muutoin voin lähteä ilman +todisteita! Siihen minulla ei edes ole oikeutta. + +Pappi nousi ja sanoi vapisten: + +-- Tuo on vain kehnoa pelkuruutta teissä, rouva; luulin teitä +toisenlaiseksi. Te ette ole kelvollinen saamaan Jumalalta armoa. + +Jeanne vaipui polvilleen: + +-- Oi, minä rukoilen teitä, älkää hylätkö minua, neuvokaa minua! + +Lyhyesti lausui silloin pappi: + +-- Avatkaa herra de Fourville'n silmät! Hänen on tehtävä loppu tuosta +rakkaussuhteesta. + +Jeannen valtasi tuon ajatuksensa johdosta kauhu, ja hän sanoi: + +-- Mutta silloin hän tappaa heidät, herra kirkkoherra. Ja minähän +olisin ilmiantaja. Oi, ei, sitä en tee koskaan. + +Vihasta raivostuneena nosti pappi silloin kätensä kuin kirotakseen +hänet: + +-- Jääkää sitten häpeäänne ja rikokseenne, sillä te olette vieläkin +rikoksellisempi kuin he! Minulla ei ole enää mitään täällä tekemistä. + +Ja hän poistui niin hurjistuneena, että koko hänen ruumiinsa vapisi. + +Aivan päästä pyörällä seurasi Jeanne hänen jäljessään, ollen valmis +suostumaan ja alkaen jo taipua. Mutta harmista väristen astui pappi +nopein askelin tiehensä ja puristeli vihaisena suurta sinistä +sateensuojaansa, joka oli melkein yhtä pitkä kuin hän itse. + +Aidan luona näki hän Julienin johtamassa puiden oksimista. Silloin +kääntyi hän vasemmalle kulkeakseen Couillard'in pihan läpi ja toisti +vielä itsekseen: "Antakaa minun olla, rouva, minulla ei ole enää mitään +täällä tekemistä." + +Keskellä pihaa, aivan hänen tiellään, seisoi joukko talon ja naapurien +lapsia, ryhmittyneinä Mirza-nimisen koiran kopin eteen ja katsellen +jotakin uteliaina, tarkkaavina ja äänettöminä. Keskellä heitä, kädet +selän takana, seisoi myöskin paroni uteliaasti katsellen ja näyttäen +aivan kuin koulunopettajalta. Mutta huomattuaan kaukaa papin tulevan, +lähti hän tiehensä, ettei tarvitsisi tavata, tervehtiä ja puhutella +pappia. + +Seuraten papin jäljessä, Jeanne sanoi silloin rukoillen: + +-- Antakaa minun muutamia päiviä ajatella, herra kirkkoherra, ja tulkaa +sitten uudelleen. Sanon teille, mitä voin tehdä ja mitä siihen mennessä +olen toiminut. Neuvottelemme sitten yhdessä. + +He saapuivat silloin lapsilauman kohdalle, ja kirkkoherra meni +lähemmäksi katsomaan, mikä heitä niin huvitti. Siinä oli narttu +synnyttämässä penikoita. Kopin edessä ryömi jo viisi pentua emänsä +ympärillä, joka heitä hellästi nuoleskeli maaten kyljellään kovissa +poltteissa. Samalla hetkellä, kun pappi kumartui katsomaan, oikaisi +koira kouristuksissa itseään pitkälleen ja kuudes pieni penikka tuli +ulos. Riemastuneina alkoivat silloin kaikki nulikat huutaa käsiään +taputtaen: + +-- Vielä tuli yksi, vielä tuli yksi. + +Se oli heistä hauska, aivan luonnollinen leikki, jossa ei ollut mitään +epäsiveellistä. He katselivat tätä synnytystä aivan kuin olisivat +nähneet omenain putoavan maahan. + +Kirkkoherra Tolbiac jäi ensin ällistyneenä seisomaan paikalleen, mutta +sitten valtasi hänet hillitön raivo, hän kohotti ison sateensuojansa ja +alkoi sillä huitoa minkä jaksoi lapsilaumaa. Pelästyneinä lähtivät +pojat pakoon minkä käpälistä pääsivät, ja pappi huomasi silloin +yht'äkkiä seisovansa synnyttämässä olevan nartun edessä, joka yritti +nousta jaloilleen. Mutta hän ei antanut sen edes nousta, vaan alkoi, +aivan kuin olisi menettänyt järkensä, kaikin voimin lyödä sitä. +Kahleiltaan ei koira päässyt juoksemaan pakoon, vaan uikutti kauheasti +ja reuhtoi iskuja vastaan. Lyödessään taittoi pappi sateensuojansa, +astui koiran päälle, tallasi sitä hurjasti, survoi ja ruhjoi. Hänen +ahdistellessaan synnytti koira vielä viimeisen penikkansa. Vihan +vimmassa polki pappi silloin koroillaan kuoliaaksi nartun verisen +ruumiin, joka vielä nytkähteli, vastasyntyneiden, sokeiden pentujen +ynistessä sen ympärillä ja etsiessä emänsä nisiä. + +Jeanne oli paennut pois; mutta yht'äkkiä tunsi pappi, että joku tarttui +häntä niskasta, ja korvapuusti lennätti hänen hattunsa maahan. Aivan +suunniltaan ollen kantoi paroni hänet aidan luo ja viskasi hänet +maantielle. + +Käännyttyään näki paroni tyttärensä, polvillaan maassa, pienien +koiranpentujen keskellä nyyhkyttävän ja keräävän niitä hameensa +helmaan. Hän riensi hänen luokseen pitkin askelin ja huusi käsiään +huitoen: + +-- Semmoinen hän on, semmoinen hän on, tuo mustatakki! Näetkös sen nyt? + +Talonpojat olivat rientäneet paikalle, ja kaikki katselivat kuollutta +eläintä. Couillard'in emäntä sanoi silloin: + +-- Voiko sitä olla noin julma?! + +Jeanne oli kerännyt kaikki seitsemän penikkaa ja sanoi tahtovansa +kasvattaa ne suuriksi. + +Niille koetettiin antaa maitoa, mutta kolme kuoli jo seuraavana +päivänä. Silloin juoksi ukko Simon ympäri kylää löytääkseen imettävän +nartun. Semmoista ei hän kuitenkaan saanut käsiinsä, mutta toi +naaraskissan, jonka vakuutti kyllä tekevän saman. Sitten tapettiin +vielä kolme muuta penikkaa, ja viimeinen annettiin toista eläinlajia +olevan imettäjän hoitoon. Kissa ottikin pennun heti omakseen, kellahti +kyljelleen ja tarjosi sille nisää. + +Ettei koiranpentu kuitenkaan rasittaisi kasvattiemäänsä liiaksi, +vieroitettiin se jo kahden viikon kuluttua, ja Jeanne otti itse +huolekseen syöttää sitä imukkeella. Hän oli antanut sille nimeksi +"Toto", mutta paroni muutti sen omalla vallallaan ja risti sen +"Massacre'ksi". [Massacre = joukkosurma, verilöyly. Suom.] + +Pappi ei tullut takaisin, mutta seuraavana sunnuntaina sinkoili hän +saarnastuolista kirouksia, manauksia ja uhkauksia Peuples'in kartanon +yli; hän sanoi, että haavat siellä olivat tulisilla raudoilla +poltettavat, tuomitsi kadotukseen paronin, joka tälle kaikelle vain +nauroi, ja teki salavihjauksia Julienin uusista rakkaussuhteista. +Varakreivi oli siitä kovin harmissaan, mutta peläten hirveän +häväistysjutun leviämästä hillitsi hän vihansa. + +Joka ainoassa saarnassaan jatkoi pappi sen jälkeen kostoaan ja ennusti +hetken lähestyvän, jolloin kaikki Herran vihamiehet tulevat lyödyiksi. + +Julien kirjoitti arkkipiispalle kunnioitusta osoittavan mutta ankaran +kirjeen, jonka johdosta kirkkoherra Tolbiac'ia uhattiin rangaista +epäsuosiolla. Sen jälkeen hän lakkasi pauhaamasta. + +Mutta sitten nähtiin hänen tekevän kauas yksinäisiä kävelymatkoja +pitkin askelin ja kasvot kiihtyneinä. Gilberte ja Julien näkivät +hänet ratsastusmatkoillaan vähä väliä, milloin pienenä mustana +pisteenä kaukana lakeudella tahi kallion reunalla, milloin lukien +rukouskirjaansa jossakin ahtaassa laaksossa, juuri kun he olivat sinne +tulossa, ja he kääntyivät takaisin, ettei heidän tarvinnut ajaa hänen +ohitsensa. + +Kevät oli tullut elvyttäen eloon heidän rakkautensa ja heittäen heidät +joka päivä toistensa syliin missä milloinkin heidän tiellään sattui +suojaa olemaan. + +Kun puitten lehvät vielä olivat hatarat ja nurmi kostea ja he näin +ollen eivät saattaneet kuin kesäsydännä painua metsän peittoon, olivat +he, saadakseen olla kahden kesken, vakituiseksi suojapaikakseen +valinneet erään paimenen kojun, joka oli siirrettävä ja joka syksystä +oli jätetty tyhjilleen Vaucotte'n rantaäyräälle. + +Se seisoi siinä yksin korkeilla pyörillään viiden sadan metrin päässä +rannikolta, ihan jyrkänteen partaalla. Siellä oli heitä vaikea +yllättää, sillä sinne näkyi koko lakeus. Molemmat hevoset seisoivat +kiinni sidottuina kojun aisoihin ja odottivat, kunnes he olivat +rakasteluunsa väsyneet. + +Mutta eräänä päivänä, juuri kun he olivat lähtemässä suojapaikastaan, +näkivät he kirkkoherra Tolbiac'in istuvan piilossa rannan ruohikossa. + +-- Täytyy toiste jättää hevoset notkoon, -- sanoi Julien, -- muuten voi +hän etäältä huomata meidät. + +Ja sen jälkeen panivat he aina ratsunsa kiinni notkoon, joka oli täynnä +risuja. + +Kun he sitten eräänä iltana yhdessä palasivat Vrillette'en, jossa +heidän oli määrä syödä päivällistä, kohtasivat he Étouvent'in +kirkkoherran, joka juuri oli kartanosta pois tulossa. Hän väistyi +syrjään antaakseen heille tietä ja tervehti katsomatta heitä silmiin. + +Heidät valtasi levottomuus, joka kuitenkin pian haihtui. + +Mutta eräänä iltapäivänä toukokuun alussa, kovan tuulen vallitessa, +istui Jeanne lukien uunin edessä, kun hän yht'äkkiä näki kreivi de +Fourville'n tulevan jalkaisin ja niin kiireesti, että hän luuli jonkun +onnettomuuden tapahtuneen. + +Jeanne riensi häntä vastaan, ja kun oli tullut hänen eteensä, luuli hän +kreivin tulleen hulluksi. Hänellä oli päässä iso karvalakki, jota hänen +oli tapana käyttää vain kotonaan, yllään metsästystakki ja hän oli niin +kalpea, että hänen punaiset viiksensä, jotka tavallisesti eivät +eroittautuneet hänen punakoista kasvoistaan, nyt olivat kuin +tulenliekki. Hänen katseensa harhaili, silmät pyörivät päässä aivan +ilmeettöminä. Hän sopersi: + +-- Onhan vaimoni täällä, eikö niin? + +Jeanne joutui aivan ymmälle ja vastasi: + +-- Eikä ole. En ole häntä tänään lainkaan nähnyt. + +Silloin kreivi istuutui, aivan kuin hänen jalkansa olisivat katkenneet, +otti lakin päästään ja pyyhki nenäliinalla otsaansa useaan kertaan +koneellisesti. Sitten hypähti hän äkkiä paikaltaan, astui Jeannea kohti +kädet ojossa, suu ammollaan kuin puhuakseen, ilmaistakseen hänelle +jonkin hirveän onnettomuuden, mutta äkkiä katsoa tuijotti häneen ja +lausui aivan kuin houraillen: + +-- Mutta hänhän on teidän miehenne... Tehän myöskin... + +Ja lähti juoksemaan merenrannalle päin. + +Jeanne juoksi perässä pidättääkseen häntä, huutaakseen häntä takaisin, +rukoillakseen häntä, ja hänen sydäntänsä kouristi kauhu hänen +ajatellessaan: "Hän tietää kaikki. Mitä tekee hän nyt? Oi, jospa hän ei +heitä löytäisi!" + +Mutta Jeanne ei saanut enää kiinni häntä, eikä kreivi kuullut hänen +huutojansa. Hän kiirehti vain eteenpäin epäröimättä, varmana +päämäärästään. Hän hyppäsi ojan yli, harppasi ruohikon läpi +jättiläisaskelin ja riensi jyrkännettä kohti. + +Jeanne seisoi mäenrinteellä, jossa kasvoi puita, ja katsoi kauan hänen +jälkeensä. Kun häntä ei enää näkynyt, palasi hän tuskan ahdistamana +takaisin. + +Kreivi oli kääntynyt oikealle ja alkanut juosta. Merellä kävi korkea +aallokko, ja paksut mustat pilvet kiitivät hurjaa vauhtia toinen +toisensa perässä, huuhtoen rantaa rajulla rankkasateella. Tuuli vinkui +ja vonkui ja repeli ruohikkoa, painoi maahan nuoren laihon ja lennätti +kuin vaahtoa suuria valkoisia lintuja kauas maanpuolelle. + +Taajat vihurin puuskat pieksivät kreivin kasvoja, kastelivat hänen +poskiaan ja viiksiään, niin että vesi virtanaan valui, ja täyttivät +hänen korvansa kohinalla, ja hänen sydämensä hurjalla raivolla. + +Tuolla hänen edessään oli Vaucotten laakson syvä kuilu. Tällä puolen ei +näkynyt muuta kuin muuan paimenen koju tyhjän lammastarhan vieressä. +Kaksi hevosta oli sidottu tuon pyörillä kulkevan kojun aisoihin. Mitäpä +oli pelättävää tällaisella myrskyllä? + +Heti hevoset huomattuaan painautui kreivi maahan ja ryömi käsillään ja +polvillaan kuin mikäkin iso likainen karvapäinen hirviö. Hän konttasi +tuon yksinäisen kojun luo ja piiloutui sen alle, ettei häntä +huomattaisi lautojen raoista. + +Nähtyään hänet kävivät hevoset rauhattomiksi. Silloin leikkasi hän +hiljakseen niiden suitset poikki veitsellä, joka hänellä oli valmiina +kädessään, ja kun samassa puhalsi kova tuulispää, lähtivät ratsut +karkuun pelästyneinä rakeista, jotka rapisten pieksivät kojun kattoa ja +tärisyttivät koko rakennetta. + +Nousten polvilleen painoi kreivi silmänsä oven alaraon kohdalle ja +katseli sisään. Hän ei hievahtanut; hän näkyi jotakin odottavan. Kului +pitkänlainen aika, kun hän yht'äkkiä nousi ylös tahraisena päästä +jalkoihin asti. Rajulla kädenliikkeellä paiskasi hän oven ulkopuolisen +pienapuun säppiin, tarttui aisoihin ja alkoi ravistella kojua, aivan +kuin olisi tahtonut ruhjoa sen mäsäksi. Yht'äkkiä kävi hän sitten itse +kuin hevonen aisojen väliin, painoi isoa vartaloaan eteenpäin hurjalla +voimalla ja veti kuin juhta läähättäen tuon pyörillä kulkevan kojun ja +ne, jotka sen sisällä olivat, jyrkänteen partaalle. + +He huusivat siellä sisällä ja jyskyttivät nyrkeillään seiniin +ymmärtämättä, mitä oli tekeillä. + +Kun kreivi oli saanut vedetyksi kojun kuilun reunalle, sysäsi hän sen +menemään, ja se alkoi vieriä jyrkännettä alas. + +Sen vauhti alkoi kiihtymistään kiihtyä, ja hurjasti kiitäen horjui se +ja hyppi kuin peto aisojen pieksäessä maata. + +Vanha kerjäläinen, joka istui kyyristyneenä ojan reunalla, näki sen +pompahtaen lentävän päänsä yli, ja kojun sisältä kuuli hän kamalaa +huutoa. + +Yht'äkkiä irtaantui tästä sysäyksestä kojun toinen pyörä, koju kaatui +kyljelleen ja alkoi pyöriä kuin pallo, kuin kivijalaltaan luhistunut +talo, suistuen alas vuoren harjalta. Ehdittyään viimeisen jyrkänteen +reunalle, pompahti se ilmaan ja lensi kaarena alas kuilun pohjalle, +jossa se meni mäsäksi kuin muna. + +Heti kun se oli särkynyt kivikkoon, laskeutui kerjäläinen, joka oli +nähnyt sen vierivän ohitsensa, hiljakseen orjantappurapensaikon läpi +alas ja uskaltamatta, varovainen rahvaan mies kun oli, lähestyä +rikkoutunutta kojua, meni hän läheiseen taloon tapauksesta +ilmoittamaan. + +Väki juoksi sinne, ja kun kojun pirstaleita kohotettiin, löydettiin +niiden alta kaksi ruumista, jotka olivat ruhjoutuneet ja veriset. +Miehen otsassa oli ammottava reikä ja hänen kasvonsa olivat +musertuneet. Naisen leuka oli repeytynyt ja riippui irrallaan, ja +molempien jäsenet olivat niin murtuneet ja pehmeät, kuin ei niissä +lihan sisällä olisi luuta ollutkaan. + +Heidät tunnettiin kuitenkin, ja tämän onnettomuuden tapauksen syistä +keskusteltiin pitkälti. + +Muuan nainen lausui: + +-- Mitä niillä lie siinä kopissa ollut tekemistä! + +Silloin arveli vanha käypäläinen, että nähtävästi olivat he etsineet +sieltä suojaa myrskyltä ja sateelta ja että kova tuulispää oli +varmaankin huojuttanut kojua ja syössyt sen kalliolta alas. Ja vielä +selitti hän, että oli itse aikonut sinne piiloutua, mutta näki hevoset +sidottuina aisoihin ja siitä ymmärsi siellä jo olevan toisia. Ja +tyytyväisenä lisäsi hän: + +-- Muuten oisin minä sinne mennyt. + +Muuan ääni sanoi: + +-- Se oisi ehkä ollut parempi. + +Mies parka vihastui siitä ja kysyi: + +-- Miks' oisi se ollut parempi? Siksikö, että minä olen köyhä ja he +ovat rikkaita? Katsokaa heitä nyt tuossa!... + +Ja sateesta märkänä, väristen, risaisena, likaisena, parta pörröisenä +ja pitkät hiukset roikkumassa repaleisesta hatusta osoitti hän molempia +ruumiita väärän sauvansa kärjellä sanoen: + +-- Kaikki olemme yhdenarvoisia lopulta. + +Siihen oli tullut vielä muitakin ihmisiä, jotka katselivat +syrjäsilmällä, salakähmäisesti, peloissaan ja arastellen. Sitten +neuvoteltiin siitä, mitä oli tehtävä, ja päätökseksi tuli, että ruumiit +olivat vietävät hoviin, sillä he toivoivat saavansa tästä työstään +palkinnon. Valjastettiin siis kahdet rattaat, mutta nyt tuli uusi +vaikeus eteen. Toiset tahtoivat panna vain olkia rattaiden pohjalle, +toiset taas arvelivat, että säädyllisyyden vuoksi niihin asetettaisiin +patjat. + +Nainen, joka aikaisemmin jo oli puhunut, huusi: + +-- Patjathan käyvät niin verisiksi että ne pitää lipiässä liuottaa! + +Silloin puuttui muuan iloisennäköinen emäntä puheeseen ja sanoi: + +-- Nehän ne maksavat. Mitä arvokkaampia ovat, sitä kalliimpi niillä on +hinta. + +Ja se lause tepsi. + +Molemmat rattaat, jotka olivat korkeapyöräisiä ja ilman vietereitä, +lähtivät liikkeelle, toinen oikealle, toinen vasemmalle, tärisyttäen ja +viskellen jokaisen maantien kuopan kolahduksesta noiden kahden olennon +maallisia jäännöksiä, jotka juuri olivat toisiaan halailleet eivätkä +koskaan enää saa toisiaan kohdata. + +Heti kun oli nähnyt kojun vierivän jyrkännettä alas, pakeni kreivi, +minkä jaloista pääsi, sateessa ja myrskyssä. Hän juoksi siten +tuntikausia poikki teiden, vuoren rinteitä viistäen ja yli aitojen, ja +hän saapui kotiaan illan suussa käsittämättä itse miten. + +Palvelijat odottivat häntä pelästyksissään ja ilmoittivat hänelle, että +molemmat hevoset olivat tulleet takaisin ilman ratsastajia. Julienin +ratsu oli, näet, seurannut toisen mukana. + +Silloin horjahti kreivi de Fourville ja sanoi murtuneella äänellä: + +-- Heille on varmaankin tapahtunut jokin onnettomuus tällä hirveällä +ilmalla. Kaikkien on lähdettävä heitä etsimään. + +Ja hän lähti itsekin taas ulos. Mutta päästyään pois ihmisten näkyvistä +piiloutui hän erään orjanruusupensaan peittoon ja alkoi tuijottaa +tielle, mistä oli tuleva kuolleena tahi kuolevana tahi ehkäpä +raajarikkoisena, ainiaaksi muodottomaksi muuttuneena se, jota hän +vieläkin hurjan intohimoisesti rakasti. + +Ja kohta ajoivatkin hänen ohitsensa rattaat, joissa oli jotakin +omituisennäköistä. Ne pysähtyivät kartanon eteen ja ajoivat sitten +pihaan. Siinä se oli, siinä viedään hänen vaimonsa! Mutta kauhea tuska +piti hänet kuin kiinninaulattuna paikallaan, hirveä pelko saada tietää, +kammo saada kuulla totuus. Ja hän ei hievahtanut paikaltaan, hyykistyi +vain alas kuin jänis ja vapisi kuullessaan vähäisimmänkin äänen. + +Hän odotti siinä tunnin, kenties kaksi. Rattaat eivät ajaneet takaisin. +Hän ajatteli itsekseen, että hänen vaimonsa oli kuolemaisillaan, ja tuo +ajatus, että oli näkevä hänet, kohtaava hänen katseensa, synnytti +hänessä semmoisen kauhun, että hän yht'äkkiä alkoi pelätä tulevansa +löydetyksi piilopaikastaan ja pakoitetuksi tulemaan kotiin vaimonsa +kuolinvuoteen luo, ja silloin hän pakeni vielä kauemmaksi metsään. +Mutta yht'äkkiä juolahti taas hänen päähänsä, että hänen vaimonsa +kenties tarvitsi apua ja ettei varmaan kukaan voinut hoitaa häntä, ja +silloin lähti hän juoksemaan takaisin huimaavaa vauhtia. + +Kun hän saapui kotia, tuli häntä vastaan hänen puutarhurinsa, jolle hän +huusi: + +-- No? + +Mies ei uskaltanut vastata mitään. Silloin kreivi miltei ärjäisi: + +-- Onko hän kuollut? + +Johon palvelija änkyttäen vastasi: + +-- On, herra kreivi. + +Hän tunsi siitä ääretöntä helpoitusta. Äkillinen rauha valahti hänen +vereensä ja hänen väräjäviin hermoihinsa, ja varmoin askelin astui hän +suuren portaikon astimia ylös. + +Toiset rattaat olivat saapuneet Peuples'iin. Jeanne oli huomannut +kaukaa niiden tulevan, näki patjan, arvasi ruumiin olevan sen päällä ja +ymmärsi heti kaikki. Se synnytti hänessä semmoisen mielenliikutuksen, +että hän meni tainnoksiin. + +Kun hän tuli tajuihinsa, piteli hänen isänsä hänen päätään ja kostutti +hänen ohimojaan etikalla. Hän kysyi Jeannelta varovasti: + +-- Tiedätkö sinä? + +Jeanne jupisi: + +-- Kyllä, isä. + +Mutta kun hän tahtoi nousta ylös, ei hän voinut, niin kovin kärsi hän. + +Samana iltana synnytti hän kuolleen lapsen, tytön. + +Julienin hautajaisista ei hän nähnyt mitään eikä saanut tietää mitään. +Hän huomasi vain päivän, parin kuluttua, että täti Lison oli tullut +takaisin, ja kuumeen houreessaan koetti hän alinomaa muistella, milloin +hänen tätinsä oli matkustanut pois Peuples'ista, mihin aikaan ja +minkälaisissa oloissa. Mutta siitä hän ei päässyt selville, ei edes +silloin, kun oli vähän enemmän tajuissaan. Hän oli kuitenkin varma +siitä, että oli nähnyt hänet äitinsä kuoleman jälkeen. + + + + +XI. + + +Jeanne ei kolmeen kuukauteen päässyt ulos huoneestaan. Hän oli niin +heikko, niin kalpea, että jo luultiin ja sanottiin hänen olevan +kuoleman oman. Vähitellen hän kuitenkin virkistyi. Isä ja täti Lison +eivät enää lähteneet hänen luotaan, vaan asettuivat molemmat asumaan +Peuples'iin. Tuon järkyttävän tapauksen jälkeen oli hän saanut +hermotaudin; vähimmästäkin melusta hän oli mennä tainnoksiin, ja usein +aiheuttivat mitättömätkin seikat hänessä pitkiä pyörtymiskohtauksia. + +Hän ei ollut koskaan tahtonut tarkempia tietoja Julienin kuolemasta. +Mitäpä se häntä liikutti? Johan hän siitä tiesi tarpeeksi. Kaikki +uskoivat sen onnettomuuden tapaukseksi, mutta hän oli asian oikeasta +laidasta varma ja säilytti visusti sydämessään tuon kamalan +salaisuuden: tietonsa aviorikoksesta ja hirveän näyn, kun kreivi äkkiä +tuli hänen luokseen samana päivänä, jolloin loppuratkaisu tapahtui. + +Nyt oli hänen sydämensä täynnä helliä, suloisia, alakuloisia muistoja +niistä lyhyistä rakkauden päivistä, jotka hän ennen muinoin oli elänyt +yhdessä miehensä rinnalla. Alinomaa värähdytti hänen sieluaan jokin +odottamatta herännyt ajatus. Hän näki miehensä semmoisena kuin hän oli +sulhasena ja semmoisena kuin hän häntä rakasti noina ainoina hetkinä +Korsikan hehkuvan auringon alla. Kaikki hänen vikansa ja virheensä +pienenivät hänen silmissään, Julienin tylyys katosi, jopa hänen +uskottomuutensakin nyt hälveni umpeen luodun haudan kasvavaan +kaukaisuuteen. Ja omituisen, epämääräisen, kuoleman jälkeisen +kiitollisuuden valtaamana tuota miestä kohtaan, joka häntä sylissään +oli hellitellyt, antoi Jeanne anteeksi kaikki menneet kärsimyksensä +muistellen vain onnenhetkiään. Vähitellen kylvi aina eteenpäin rientävä +aika, kuukaudet kuukausien perässä, unhetta kuin paksunevaa pölyä +kaikkien hänen muistojensa ja surujensa yli, ja hän alkoi elää +yksinomaan poikaansa varten. + +Paulista tuli häntä ympäröivän kolmen henkilön epäjumala, ainoa ajatus, +ja hän hallitsi itsevaltiaana. Jopa jonkinlainen toistensa kadehtiminen +ilmeni hänen kolmessa orjassaan. Jeanne katseli hermostuneesti kuinka +poika hellästi suuteli paronia, saatuaan ratsastaa hänen polvellaan. Ja +täti Lison, jota poikakin kohteli välinpitämättömästi niinkuin kaikki +muut aina olivat tehneet ja johon tuo pikku herra, joka ei vielä +puhuakaan osannut, toisinaan suhtautui kuin lapsenhoitajattareen, +katosi usein huoneeseensa itkemään ja vertaamaan niitä vähäpätöisiä +hyväilyjä, jotka hän kerjäämällä ja töintuskin pojalta sai, niihin +halailuihin, jotka hän soi äidilleen ja isoisälleen. + +Kaksi rauhallista vuotta kului ilman erikoisempia tapahtumia lasta vain +ajatellessa ja hoitaessa. Kolmannen vuoden alussa päätettiin muuttaa +asumaan Rouen'iin kevääseen asti, ja koko perhe siirtyi sinne. Mutta +heidän saavuttuaan tuohon vanhaan asumattomaan ja kosteaan taloon sai +Paul ankaran yskän, jota pelättiin keuhkopussin tulehdukseksi, ja +epätoivoisina päättivät kaikki kolme sukulaista, ettei Paul voinut elää +muualla kuin Peuples'issa. Hänet vietiin siis sinne takaisin niin pian +kuin hän oli parantunut. + +Sitten alkoi kokonainen sarja yksitoikkoisia, mutta ihania vuosia. Aina +olivat he kaikki yhdessä pienokaisen seurassa, vuoroin hänen +huoneessaan, vuoroin isossa vierassalissa, vuoroin puutarhassa, ja +olivat innostuksissaan hänen lepertelystään, hänen hullunkurisista +lauseistaan ja leikeistään. + +Hänen äitinsä antoi hänelle hyväilynimen Paulet, joka sitten jäikin +hänen nimekseen, eikä häntä muuksi koskaan nimitettykään. + +Kun poika sitten alkoi nopeasti kasvaa, oli noiden kolmen sukulaisen +tahi, niinkuin paroni sanoi, "hänen kolmen äitinsä" ainoana toimena +mitata lapsen pituutta. Niinpä oli oven pieleen kynäveitsellä tehty +koko joukko merkkejä, joista näki, kuinka paljo hän kunkin kuukauden +aikana oli kasvanut. Tuolla asteikolla oli melkoinen merkitys heidän +kaikkien elämässään. + +Sitten tuli vielä muuan uusi olento tärkeäksi tekijäksi perheessä. Se +oli koira "Massacre", jonka Jeanne oli jättänyt syrjään omistaessaan +kaiken huolensa pojalleen. Keittäjätär Ludivine oli elättänyt koiraa, +jota pidettiin vanhassa tynnyrissä tallin edessä ja joka eleli siellä +aikojaan aivan yksin ja aina kahleissa. + +Eräänä aamuna oli Paul huomannut sen ja alkoi huutaen vaatia saada +hyväillä sitä. Hänet vietiin varovasti koiran luo. Koira puolestaan +ihastui kovin, ja poika alkoi kauheasti parkua, kun hänet sitten +tahdottiin viedä pois. Silloin päästettiin Massacre irti ja siirrettiin +taloon. + +Siitä tuli Paulin eroittamaton, ainainen toveri. He piehtaroivat +yhdessä ja makasivat vierekkäin lattiamatolla. Jopa Massacre kohta +nukkuikin ystävänsä vuoteessa, joka ei tahtonut koirasta enää lainkaan +luopua. Jeanne oli tästä toisinaan kirppujen pelosta kovin huolissaan, +täti Lison taas oli pahoillaan koiralle siitä, että se otti itselleen +niin suuren osan pojan rakkautta, varasti sitä, niin kuin hänestä +näytti, häneltä, joka sitä niin kovin halusi itselleen. + +Ylen harvoin oli heillä vuorovierailuja Briseville'n ja Coutelier'n +perheiden kanssa. Ainoastaan kunnallislautakunnan esimies ja tohtori +kävivät säännöllisesti häiritsemässä tuon vanhan hovin yksinäisyyttä. +Ja Jeanne ei enää käynyt kirkossa tuon koiran tapon ja niiden +epäluulojen jälkeen, jotka hänessä pappi oli herättänyt kreivittären ja +Julienin kuolemaan nähden, sillä hän oli ikäänkuin vihainen Jumalalle +siitä, että hänellä saattoi olla semmoisia palvelijoita. + +Aika ajoin julisti kirkkoherra Tolbiac peitellyin sanoin kirouksensa +tuon vanhan hovin yli, jossa asusti paheenhenki, erhetyksen ja valheen +henki, vääryyden henki, synnin ja turmeluksen henki. Sillä hän +tarkoitti paronia. + +Hänen kirkkonsa oli muuten käynyt autioksi, ja kun hän käveli peltojen +ohi, missä kyntäjät astuivat auransa kurjessa, niin eivät talonpojat +pysähtyneet hänen kanssaan tarinoimaan, eivät kääntyneet edes +tervehtimään häntä. Häntä pidettiin muutoin noitana, sillä hän oli +ajanut pahan hengen eräästä sen riivaamasta naisesta. Hänen sanottiin +osaavan loihtia ja ehkäistä saatanan salaiset juonet, niinkuin hän itse +sanoi, parantaa lehmiä, jotka lypsivät sinistä maitoa ja pitivät +häntänsä kippurassa, ja salaperäisillä taikasanoilla löytää kadonneita +esineitä. + +Ahdas- ja kiihkomielinen kun hän oli, antautui hän intohimoisesti +tutkimaan uskonnollisia teoksia, joissa puhuttiin perkeleen +ilmestymisestä maan päällä, hänen valtansa eri muodoista, hänen +salaisista, moninaisista mahtikeinoistaan ja hänen kavaluutensa +kaikista eri puolista. Ja kun hän uskoi olevansa erityisesti kutsuttu +taistelemaan tuota salaperäistä, turmiollista voimaa vastaan, niin oli +hän harjaantunut käyttämään kaikkia niitä manauskeinoja, joista kirkon +käsikirjoissa puhuttiin. + +Hän luuli alati tuntevansa, milloin rietas henki liikkui pimeässä, ja +yhtämittaa oli hänen huulillaan latinankielinen lause: _Sicut leo +rugiens circuit quaerens qvem devoret_ (Niinkuin kiljuva jalopeura +ympäri käy etsien, kenen hän saisi niellä). + +Näin levitti hänen salainen voimansa pelkoa ja kauhua. Jopa hänen +virkaveljensäkin, nuo vähätietoiset maalaispapit, joille Belsebul on +uskonkappale ja jotka pikkumaisiin kirkonohjeisiin takertuneina, tuon +paheen voiman ilmestyessä, joutuvat sekoittamaan uskonnon ja taikauskon +toisiinsa, pitivät kirkkoherra Tolbiacia noitana. Ja he kunnioittivat +häntä yhtä paljon sen salaperäisen voiman vuoksi, jonka luulivat +hänessä olevan, kuin hänen ankaran, moitteettoman elämänsä takia. + +Tullessaan Jeannea vastaan ei pappi häntä tervehtinyt. + +Tämä asiaintila vaivasi ja huolestutti täti Lisonia, joka arkana +vanhanapiikana ei voinut käsittää sitä, että saattoi olla käymättä +kirkossa. Hän oli epäilemättä hurskas ja kävi ripillä ja ehtoollisella, +mutta siitä ei kukaan tietänyt mitään eikä halunnutkaan saada tietää. + +Ollessaan yksin, ihan yksin Paulin kanssa puheli täti hänelle +hiljakseen Jumalasta. Poika tuntui kyllä jossakin määrin kuuntelevan, +kun hän hänelle puhui maailman ensimmäisten aikojen ihmeellisistä +tapahtumista, mutta kun hän pojalle sanoi, että täytyi paljon, paljon +rakastaa Jumalaa, niin kysyi poika: "Missä hän on, täti?" Ja silloin +osoitti täti sormellaan taivasta sanoen: "Tuolla ylhäällä, Paulet, +mutta älä puhu siitä kellekään". Hän, näet, pelkäsi paronia. + +Mutta eräänä päivänä lausui Paulet: + +-- Jumala on joka paikassa, mutta ei kirkossa. + +Hän oli silloin puhunut isoisälleen tädin salaisista kertomuksista. + +Lapsi oli kymmenennellä vuodella; hänen äitinsä näytti silloin +neljänkymmenen vanhalta. Poika oli väkevä, riehakas ja rohkea +kiipeämään puihin, mutta ei osannut paljon mitään. Luvut eivät häntä +miellyttäneet, ja hän jätti ne pian kesken. Ja kun paroni tavallista +pitemmän aikaa piti häntä kirjan ääressä, tuli Jeanne kohta ja sanoi: + +-- Päästä hänet jo leikkimään. Ei häntä saa rasittaa, hän on niin +nuori. + +Jeannesta poika oli aina vain puolenvuoden tahi vuoden vanha. Hän +tuskin oli selvillä siitä, että poika käveli, juoksi ja puhui kuin +suuri lapsi ainakin. Ja alati pelkäsi hän, että poika kaatuisi tahi +vilustuisi tahi että hänen tulisi kuuma juostessaan tahi että hän söisi +liiaksi ja hänen vatsansa tulisi kipeäksi tahi söisi liian vähän eikä +kasvaisi tarpeeksi. + +Kun poika tuli kahdentoista vuoden vanhaksi, oli edessä pulmallinen +kysymys: hänen ensimmäinen ehtoollisella käyntinsä. + +Eräänä aamuna, näet, tuli täti Lison Jeannen luo ja huomautti hänelle, +ettei voinut enää jättää lasta ilman uskonnon opetusta ja olla +täyttämättä kaikkein ensimmäisiä velvollisuuksia, Hän selitteli kaikin +tavoin asiaa ja esitti tuhansia syitä, ennen kaikkia niiden ihmisten +mielipiteet, jotka hän oli tavannut. Mutta äiti epäröi, joutui +suunniltaan ja vakuutti puolestaan, että varsin hyvin vielä saattoi +odottaa. + +Kuukautta myöhemmin, hänen käydessään varakreivitär Brisevillen luona, +kysyi tämä sivumennen: + +-- Tänä vuonna teidän Paulinne varmaankin pääsee ensimmäisen kerran +ehtoolliselle? + +Tämä kysymys, joka tuli aivan odottamatta, ällistytti Jeannea niin, +että hän vastasi: + +-- Niin, rouva. + +Ja tuo sana tuli ratkaisseeksi kysymyksen. Puhumatta asiasta mitään +isälleen, pyysi hän täti Lisonin viemään pojan rippikouluun. + +Kuukauden ajan kävi kaikki hyvin. Mutta eräänä iltana saapui Paul kotia +ääni ihan painuksissa. Ja seuraavana päivänä hänessä oli yskä. Aivan +päästä pyörällä koetti äiti ottaa asiasta selkoa ja sai tietää, että +kirkkoherra oli lähettänyt pojan lopputunniksi seisomaan kirkon ovelle +eteiseen, jossa kävi kova uho, siitä syystä, että hän oli käyttäytynyt +pahasti. + +Äiti piti sen jälkeen pojan kotona ja opetti hänelle itse uskonnon +ensimmäiset alkeet. Mutta täti Lisonin rukouksista huolimatta ei +kirkkoherra Tolbiac päästänyt poikaa ripille, koska hän muka ei ollut +riittävästi siihen valmistettu. + +Samoin kävi seuraavanakin vuonna. Silloin vihastui paroni ja sanoi +kiroten, ettei pojan tarvinnut lainkaan uskoa noita loruja, tuota +lapsellista vertauskuvaa leivän ja viinin muuttumisesta lihaksi ja +vereksi, ollakseen kunnon ihminen. Ja päätökseksi tuli, että hänet oli +kasvatettava kristityksi, mutta ei katolisen kirkon oppiin, ja että hän +täysi-ikäiseksi tultuaan itse vapaasti saisi valita, mitä halusi olla. + +Kun sitten Jeanne jonkun ajan kuluttua kävi vierailulla Brisevillen +perheessä, ei hänen luo enää tultu vastavierailulle. Hyvin tuntien +naapuriensa tarkan kohteliaisuuden oli Jeanne tästä kovin ihmeissään, +mutta markiisitar de Coutelier ilmaisi hänelle korskeasti tämän +laiminlyönnin todellisen syyn. + +Markiisitar, joka miehensä aseman, ylhäisen arvonimensä ja melkoisen +omaisuutensa nojalla piti itseään jonkinlaisena Normandien aateliston +kuningattarena, hallitsikin kuin oikea kuningatar, puhui mitä mieli, +oli muita kohtaan armollinen tahi tyly aina asianhaarain mukaan, +nuhteli, neuvoi tahi lausui hyväksymisensä joka tilaisuudessa. Kun +Jeanne kävi vierailulla hänen luonaan, sanoi tuo rouva muutaman +jäätävän lauseen jälkeen: + +-- Yhteiskunnassa ihmiset jakautuvat kahteen luokkaan: niihin, jotka +uskovat Jumalaan ja niihin, jotka eivät Häneen usko. Toiset, +alhaisimmatkin, ovat ystäviämme ja vertaisiamme, toiset taas eivät ole +meille mitään. + +Jeanne käsitti hyvin iskun tarkoituksen ja vastasi: + +-- Mutta eikö voi uskoa Jumalaan käymättä kirkossa? + +Siihen lausui markiisitar: + +-- Ei, rouva. Uskovaiset käyvät kirkossa rukoilemassa Jumalaa, aivan +samoin kuin ihmiset käyvät toisiaan tervehtimässä heidän kodeissaan. + +Pahastuneena vastasi silloin Jeanne: + +-- Jumala on kaikkialla, rouva. Mitä minuun tulee, joka sydämeni +pohjasta uskon Hänen hyvyyteensä, niin en tunne Hänen läsnäoloaan enää, +jos eräänlaiset papit asettuvat Hänen ja minun välilleni. + +Markiisitar nousi ylös: + +-- Pappi kantaa kirkon lippua, rouva. Joka ei sitä seuraa, hän on sitä +vastaan ja meitä vastaan. + +Jeanne oli myöskin noussut ja sanoi väräjävällä äänellä: + +-- Te, rouva, uskotte yhden puolueen Jumalaan, minä uskon hyvien +ihmisten Jumalaan. + +Ja hän kumarsi ja lähti. + +Myöskin talonpojat keskenään soimasivat Jeannea siitä, ettei hän ollut +antanut Paulin käydä ehtoollisella. He eivät itse lainkaan käyneet +kirkossa, eivät käyttäneet sakramentteja tahi menivät ehtoolliselle +ainoastaan pääsiäisenä, kirkon muodollisia määräyksiä täyttääkseen. +Mutta lapsiin nähden oli asianlaita toinen. Kaikki olisivat he +arastelleet kasvattaa lapsensa tuon yhteisen lain ulkopuolella, sillä +uskonto on uskonto. + +Jeanne huomasi varsin hyvin heidän paheksumisensa ja oli vihoissaan +kaikista noista sovitteluista omantunnon kanssa, tuosta yleisestä +pelosta, suuresta arkuudesta, joka piili kaikkien sydänten pohjalla ja +näyttäytyessään koreili arvokkaasti naamioituna. + +Paroni otti sitten ohjatakseen Paulin opintoja ja pani hänet latinaa +lukemaan. Äidillä puolestaan oli vain yksi neuvo: "Älä rasita häntä +liiaksi!" Ja levottomana liikkui hän lukuhuoneen läheisyydessä, sillä +hänen isänsä oli kieltänyt häntä tulemasta sisään siitä syystä, että +hän alinomaa keskeytti opetuksen kysymällä: "Eikö jalkojasi palele, +Paulet?" tahi: "Eikö päätäsi kivistä?" tahi opettajan puoleen kääntyen: +"Älä pakoita häntä niin paljon puhumaan, hänen kurkkunsa voi tulla +kipeäksi." + +Heti kun poika oli päässyt vapaaksi, meni hän alas hoitamaan +kasvitarhaa äitinsä ja tätinsä kanssa. Heillä oli nyt lempitehtävänään +viljellä maata, ja kaikki kolmisin istuttivat he keväisin puita, +kylvivät siemeniä, mielenkiinnolla seuraten niiden nousemista ja +kasvamista, karsivat puita ja poimivat kukkia. + +Pojan pääaskare oli kasviksien viljely, ja sitä varten oli hän +laittanut neljä suurta sarkaa, joihin oli istutettu kaikki mahdolliset +vihanneslajit. Siellä hän kuokki, kasteli, kitki ja istutti uudelleen +äitinsä ja täti Lisonin avulla, joilla hän teetätti työtä kuin +päiväläisillä. Tuntikaudet näki heidät siellä polvillaan penkereiden +keskellä, jossa likasivat hameensa ja kätensä pannessaan istukkaita +multaan, johon ensin sormellaan pistelivät reikiä. + +Paul kasvoi suureksi; hän oli nyt jo viidentoista vuoden vanha. Salin +ovipielen asteikko näytti jo metrin ja viisikymmentäkahdeksan, mutta +henkisesti oli hän yhä vielä vähätietoinen, tyhmä lapsi, joka ei +päässyt kehittymään noiden kahden naisen ja tuon vanhan herran parissa, +joka ei kuulunut samaan vuosisataan. + +Eräänä iltana otti paroni vihdoin puheeksi koulun käynnin, mutta Jeanne +purskahti heti itkuun. Täti Lison pysyi pelästyksissään pimeässä +nurkassaan. + +Äiti vastasi: + +-- Eihän hänen tarvitse niin paljon tietää. Tulkoon hänestä +maanviljelijä, maalaisaatelismies. Hän voi hoitaa tilaansa kuten monet +muutkin aateliset, elää ja vanheta tässä talossa, jossa me olemme +vanhenneet ennen häntä ja jossa tulemme kuolemaan. Mitä muuta hän +kaipaakaan? + +Mutta paroni ravisti päätään. + +-- Mitäs hänelle vastaat, jos hän tultuaan viidenkolmatta vanhaksi +sanoo sinulle: "En ole mitään enkä osaa mitään, ja siihen olet sinä +äidillisessä itsekkäisyydessäsi syypää. Olen kykenemätön tekemään +työtä, tulemaan joksikin, ja yhtä kaikki en ole luotu tätä pimeää, +alhaista ja kuolettavan surullista elämää varten, johon sinun +lyhytnäköinen rakkautesi on minut tuominnut". + +Jeanne itki vain ja kääntyi poikansa puoleen: + +-- Sano, Paulet, ethän koskaan tule soimaamaan minua siitä, että olen +sinua liiaksi rakastanut, mitä? + +Ja hämmästyneenä vakuutti tuo iso lapsi: + +-- En, äiti. + +-- Vannotkos sen? + +-- Kyllä, äiti. + +-- Tahdot siis jäädä kotiin, mitä? + +-- Niin, äiti. + +Silloin alkoi paroni puhua vakavasti ja kovalla äänellä: + +-- Jeanne, sinulla ei ole oikeutta määrätä hänen elämänsä mielesi +mukaan. Minkä nyt teet, on kehno, milt'ei rikoksellinen teko: uhraat +lapsesi oman yksityisen onnesi tähden. + +Jeanne kätki kasvonsa käsiinsä, ja itkeä nyyhkytteli rajusti ja sopersi +läpi kyyneleittensä: + +-- Olen ollut niin onneton ... niin onneton! Nyt olen levollinen, kun +minulla on hän, mutta hänet tahdotaan riistää minulta pois. Miten minun +käy ... ypö yksin ... nyt? + +Hänen isänsä nousi, istuutui hänen viereensä ja tarttui häntä käsistä: + +-- Enkö minä ole luonasi, Jeanne? + +Silloin heittäytyi Jeanne nopeasti hänen kaulaansa, suuteli häntä +rajusti ja yhä nyyhkytellen, itkun kuristaessa hänen kurkkuaan hän +änkytti: + +-- Niin, olet oikeassa ... ehkä, ... isä. Olen kuin mieletön, sillä +olen niin paljon kärsinyt. Suostun siihen, että hänet viedään kouluun. + +Käsittämättä liioin, mitä hänelle aiottiin tehdä, alkoi Paulet +vuorostaan parkua. Silloin nuo kaikki kolme äitiä kävivät suutelemaan +häntä, hyväilivät ja lohduttelivat häntä. Ja kun sitten mentiin +makuulle, ahdisti kaikkien sydäntä, ja kaikki itkivät vuoteissaan, jopa +paronikin, joka oli tähän asti hillinnyt itseään. + +Päätökseksi tuli, että poika lukukauden alkaessa pantaisiin Havre'n +kouluun. Ja koko sen kesän häntä hemmoiteltiin enemmän kuin koskaan +ennen. + +Äiti itki usein ajatellessaan eroa. Hän valmisteli poikansa vaatteita, +aivan kuin tämä olisi ollut lähdössä kymmenen vuotta kestävälle +matkalle. Eräänä lokakuun aamuna, unettoman yön jälkeen, nousivat +sitten nuo molemmat naiset ja paroni vaunuihin, jotka kahden hevosen +vetäminä lähtivät tielle. + +Aikaisemmin tehdyllä matkalla Havre'en oli siellä jo valittu pojalle +vuode opiston makuuhuoneessa ja paikka luokalla. Jeanne järjesteli +yhdessä täti Lisonin kanssa kokonaisen päivän pojan vaatteita +säilikköön. Kun ei siihen kuitenkaan: sopinut neljättä osaakaan mukana +tuoduista tavaroista, meni äiti johtajan luo hankkiakseen toisen lisää. +Taloudenhoitaja kutsuttiin esille, ja hän selitti, että semmoinen +joukko liinavaatteita ja muuta tavaraa oli vain vastukseksi tuottamatta +koskaan vastaavaa hyötyä, ja sääntöjen perusteella kieltäytyi hän +antamasta toista säilikköä. Epätoivoissaan päätti äiti silloin vuokrata +huoneen läheisestä hotellista ja antoi hotellin omistajalle toimeksi +itse viedä Paulille kaikki, mitä hän tarvitsi, niinpian kuin poika vain +jotakin tahtoi. + +Sitten kävivät he laivalaiturilla katsomassa, kuinka laivat lähtivät ja +tulivat. + +Surullisena pimeni ilta yli kaupungin, jossa valot syttyivät vähitellen +toinen toisensa jälkeen. Palattiin takaisin syömään erääseen +ravintolaan. Ei kellekään maistunut ruoka. He katselivat vain toisiaan +kostein silmin vatien kulkiessa heidän ohitsensa palatakseen melkein +täysinä pois. + +Aterian päätyttyä lähdettiin verkalleen astumaan koulua kohti. +Kaikenkokoisia lapsia kerääntyi sinne vanhempiensa tahi palvelijain +saattamina. Monet itkivät niin, että kuului vain kovaa nyyhkytystä +koulutalon melkein pimeältä pihalta. + +Jeanne ja Paulet syleilivät toisiaan kauan. Täti Lison oli kokonaan +unhotettu ja pysytteli takana, kasvot nenäliinaan kätkettyinä. Mutta +paroni, joka myöskin oli heltymäisillään, keskeytti hyvästelyn ja veti +tyttärensä pois. Vaunut odottivat portilla, he nousivat niihin kaikki +kolme ja palasivat yötä myöten Peuples'iin. + +Vähä väliä kuului vaunujen pimennossa nyyhkytystä. + +Seuraavana päivänä Jeanne itki iltaan asti, Sitä seuraavana päivänä +antoi hän valjastaa kiesit ja ajoi Havre'en. Paulet tuntui jo tottuneen +eroon. Ensimmäisen kerran elämässään oli hänellä nyt tovereita, ja +istuessaan vastaanottohuoneen tuolilla äitinsä seurassa hän oikein +värisi halusta päästä pois leikkimään. + +Näin kävi Jeanne siellä sitten joka toinen päivä ja niinä sunnuntaina, +jolloin Paul pääsi käymään kaupungilla. Tietämättä kuinka kuluttaa +aikansa tuntien kestäessä, kunnes välitunnit tulivat, istui Jeanne aina +vain vastaanottosalissa, sillä hän ei jaksanut eikä uskaltanut poistua +opistolta. Johtaja pyysi hänen tulemaan luokseen ja kehoitti häntä +käymään opistossa harvemmin, mutta Jeanne ei tästä neuvosta välittänyt. + +Silloin ilmoitti johtaja, että jos äiti edelleenkin esti poikaansa +leikkimästä loma-aikoina ja häiritsi lakkaamatta hänen opintojaan, niin +oli hän pakoitettu lähettämään pojan kotia. Siitä ilmoitettiin +kirjeellisesti paronillekin. Ja sen jälkeen pidettiin Jeannea +Peuples'issa tarkasti silmällä aivan kuin vankia. + +Kaikkia lupa-aikoja odotti äiti kärsimättömämmin kuin poika itse. Ja +alituinen levottomuus vaivasi hänen mieltään. Hän alkoi kuljeksia +pitkin seutua kävellen yksin "Massacre"-koiran kanssa päiväkaudet ja +haaveksien aavoilla lakeuksilla. Välistä istui hän koko iltapäivän +kallion partaalla katsellen merta. Toisinaan taas käveli hän metsän +kautta Yport'iin asti verestäen vanhoja muistojaan kulkiessaan entisiä +teitä. Kuinka kaukana olikaan tuo aika, jolloin hän nuorena tyttönä +haaveittensa hurmassa juoksenteli näillä samoilla seuduilla! + +Joka kerta kun hän tapasi poikansa, tuntui hänestä aivan kuin he +olisivat olleet erossa kymmenen vuotta. Paulet miehistyi kuukausi +kuukaudelta, hän taas vanheni kuukausi kuukaudelta, jopa siinä määrin, +että hänen isänsä näytti ikäänkuin hänen veljeltään, ja täti Lison, +joka ei vanhentunut lainkaan, hän kun oli lakastunut jo viidenkolmatta +vuoden ikäisenä, oli aivan kuin hänen vanhempi sisarensa. + +Paulet ei viitsinyt lukea ollenkaan. Neljännellä luokalla oli hän kaksi +vuotta, kolmannen läpäisi hän miten kuten, mutta toiselle jäi hän +toiseksi vuodeksi. Ja hän oli jo kahdenkymmenen vanha, kun pääsi +retoriikkaluokalle. + +Hän oli silloin iso, vaaleaverinen nuorukainen, jolla oli jo tuuheita +poskikarvoja ja huomattavat viikset; hän kävi nyt Peuples'issa joka +sunnuntai. Hän harjoitteli ratsastamista ja vuokrasi sentähden +itselleen ratsuhevosen, jolla pääsi kahdessa tunnissa kotia. + +Varhain aamulla meni Jeanne aina häntä vastaan tädin ja paronin kanssa, +joka vähitellen kävi yhä kumarammaksi ja astui kuin vanha ukko, kädet +selän takana ikäänkuin estääkseen, ettei kaatuisi nenälleen. + +He kävelivät hiljakseen tietä pitkin, istuutuivat silloin tällöin ojan +reunalle ja katselivat etäisyyteen, eikö sieltä jo näkyisi ratsastaja +tulevan. Heti kun he sitten huomasivat aivan kuin pienen mustan pisteen +valkoisella juovalla, alkoivat he huiskutella nenäliinojaan, ja poika +taas hoputti ratsunsa laukkaamaan tullen kuin tuulispää, niin että +Jeannen ja täti Lisonin sydämet pelosta sykkivät ja isoisä innostui +huutamaan hyväksymistään heikolla äänellään. + +Vaikka Paul olikin äitiään päätä pitempi, kohteli tämä häntä yhä vielä +kuin lasta kysellen alati: + +-- Eivätkö jalkasi ole kylmät, Paulet? + +Ja kun poika käveli pihalla aamiaisen jälkeen savukettaan poltellen, +aukaisi Jeanne ikkunan ja huusi hänelle: + +-- Älä ole, kultaseni, ulkona paljainpäin, voit saada nuhan. + +Ja hän oikein vapisi pelosta, kun Paul palasi ratsain yötä myöten: + +-- Älä vain, -- sanoi hän, -- aja liian kovaa, pikku Paulet! Ole +varovainen ja ajattele äiti raukkaasi, joka tulisi aivan hulluksi, jos +sinulle jotakin tapahtuisi. + +Mutta sitten tuli eräänä lauantaiaamuna Paulilta kirje, jossa hän +ilmoitti, ettei hän seuraavana päivänä saapuisikaan kotiin, koska +toverit aikoivat panna toimeen huviretken ja hänet oli kutsuttu mukaan. +Jeannea vaivasi kauhea tuska koko sunnuntaipäivän, aivan kuin joku +onnettomuus olisi tapahtunut, ja kun tiistai tuli, ei hän enää +malttanut, vaan lähti Havre'en. + +Paulet näytti hänestä muuttuneelta, vaikk'ei hän oikein voinut +selittää, missä suhteessa. Hän tuntui Jeannesta vilkkaammalta, ja puhui +miehekkäämmällä äänellä. Ja yht'äkkiä ilmoitti hän äidilleen kuin aivan +luonnollisena asiana: + +-- Tiedätkö, äiti, koska sinä tulit tänään täällä käymään, niin en minä +vielä ensi sunnuntaina tulekaan Peuples'iin, sillä me panemme toimeen +uuden huviretken. + +Jeanne joutui aivan ymmälle ja nyyhkytti, aivan kuin hänen poikansa +olisi sanonut lähtevänsä Amerikkaan. Kun hän vihdoin kykeni puhumaan, +sanoi hän: + +-- Voi, mikä sinun on Paulet? Sano minulle, mitä on tekeillä? + +Paulet alkoi nauraa ja suuteli äitiään lausuen: + +-- Ei kerrassaan mitään, äiti. Huvittelen vain toverieni kanssa. Sehän +kuuluu ikääni. + +Jeanne ei saanut vastatuksi mitään, ja kun hän istui yksin rattaissaan, +heräsi hänessä kummallisia ajatuksia. Hän ei tuntenut Paulet'aan enää +samaksi entiseksi pikku Paulet'kseen. Ensimmäisen kerran huomasi hän +nyt, että hänen poikansa oli tullut suureksi, ettei hän ollut enää +hänen ja että hän alkoi elää omaa elämäänsä välittämättä heistä +vanhoista. Hänestä tuntui, että Paulet yhtenä päivänä oli muuttunut. +Niin, se oli hänen oma poikansa, hänen pikku lapsiraukkansa, joka ennen +muinoin pani hänet vihanneskasveja istuttamaan, tuo iso parrakas +nuorukainen, jonka tahto nyt yhä vahvistui. + +Kolmeen kuukauteen ei Paul sitten käynyt omaistensa luona kuin ani +harvoin ja silminnähtävästi halusi hän aina matkustaa takaisin +mahdollisimman pian, koettaen joka ilta lähteä tuntia aikaisemmin. +Jeanne kauhistui siitä ja paroni lohdutteli häntä aina: + +-- Anna hänen tehdä, mitä tahtoo! Poikahan on jo kahdenkymmenen vanha. + +Mutta eräänä aamuna tuli sitten muuan vanha, huonosti puettu mies ja +kysyi saksanvoittoisella ranskankielellä rouva varakreivitärtä. Kauan +juhlallisesti kumarreltuaan veti hän taskustaan esille likaisen +lompakon selittäen: + +-- Mine on bikku baberi tesse teille. + +Ja hän aukaisi pienen tahraisen paperiliuskan, jonka ojensi Jeannelle. +Tämä luki ja luki uudelleen, katsahti juutalaiseen ja luki vielä kerran +ja sanoi: + +-- Mitä tämä merkitsee? + +Luikerrellen alkoi mies selittää: + +-- Mine tahto sanno teille. Teide poikka ole tarvis rahha ja ku mine +tiede, te on hyvve eiti, niin mine lainas hen bikkuse, mite hen tarvis. + +Jeanne vapisi ja lausui: + +-- Miks'ei hän pyytänyt rahaa minulta? + +Juutalainen selitti pitkälti, että oli kyseessä pelivelka, joka oli +ollut maksettava seuraavana päivänä ennen kello kahtatoista, että kun +Paul vielä oli alaikäinen, niin ei kukaan tahtonut antaa hänelle rahaa +lainaksi, ja että hänen kunniansa olisi tullut tahratuksi ilman tuota +pientä palvelusta, jonka hän nuorukaiselle oli tehnyt. + +Jeanne tahtoi pyytää paronin puheilleen, mutta mielenliikutus lamautti +hänet niin, ettei hän päässyt nousemaan paikaltaan. Vihdoin sai hän +sanotuksi koronkiskurille: + +-- Tahdotteko tehdä hyvin ja soittaa? + +Mies epäröi peläten jotakin salajuonta ja änkytti: + +-- Jos mine teite heiri, mine tule toine kertta. + +Jeanne pudisti kieltävästi päätään. Mies soitti, ja äänettöminä +odottivat he vastakkain istuen. + +Kun paroni tuli, käsitti hän heti asian. Vekseli oli puolentoista +tuhannen arvoinen. Hän maksoi tuhat ja sanoi miehelle katsoen häntä +terävästi silmiin: + +-- Varoitan teitä tulemasta toiste. + +Toinen kiitti, kumarsi ja katosi. + +Isoisä ja äiti lähtivät heti Havre'en, mutta saavuttuaan kouluun, +kuulivat he, ettei Paul enää kuukauteen ollut siellä käynyt. Rehtori +oli saanut neljä Jeannen allekirjoittamaa kirjettä, joissa ilmoitettiin +oppilaan olevan sairaana ja annettiin tietoja taudin kulusta. Jokaiseen +kirjeeseen oli liitetty lääkärin todistus. Kaikki oli tietysti petosta. +Omaiset seisoivat kuin kivettyneinä ja katselivat toisiaan. + +Rehtori, joka tästä oli kovin masentunut, saattoi heidät +poliisikomissariuksen luo. Yön nukkuivat he hotellissa. + +Seuraavana aamuna tavattiin nuorukainen erään ilotytön luota. Hänen +isoisänsä ja äitinsä veivät hänet Peuples'iin puhumatta sanaakaan koko +matkalla. Jeanne itki kasvot nenäliinan peitossa. Paul katseli vain +maisemaa välinpitämättömän näköisenä. + +Viikon kuluessa selvisi, että hän kolmen viimeisen kuukauden aikana oli +tehnyt velkoja viisitoistatuhatta markkaa. Velkamiehet eivät siihen +mennessä olleet vielä ilmaantuneet, koska tiesivät, että hän kohta +tulisi täysi-ikäiseksi. + +Asiasta ei keskusteltu lainkaan. Tahdottiin lempeydellä voittaa hänet. +Hänelle annettiin herkkuruokia, häntä vaalittiin ja hemmoiteltiin. +Silloin oli kevätaika. Hänelle vuokrattiin, Jeannen pelosta huolimatta, +purjevene Yport'issa, jotta hän mielinmäärin saisi purjehtia merellä. +Ratsua ei hänelle annettu sen vuoksi, ettei hän pääsisi käymään +Havre'essa. + +Hän kuljeksi joutilaana, oli kiukkuinen, jopa toisinaan rajukin. Paroni +oli huolissaan hänen keskeytyneistä opinnoistaan. Jeanne taas, joka +joutui suunniltaan ajatellessaan eroa hänestä, ei kuitenkaan päässyt +selville siitä, mitä hänelle oli tehtävä. + +Eräänä iltana ei Paul tullutkaan kotiin. Saatiin tietää, että hän oli +lähtenyt veneellä kahden merimiehen kanssa. Hänen äitinsä oli siitä +aivan kuin järjiltään ja juoksi paljain päin yöaikaan Yport'iin. +Muutamia miehiä oli siellä rannalla odottamassa veneen paluuta. Tulen +pilke tuikahti ulapalla ja vene läheni huojuen rantaa. Paulia ei siinä +ollut. Hän oli antanut viedä itsensä Havre'en. + +Poliisi ei saanut häntä käsiinsä, vaikka kuinka etsi. Tyttö, jonka +luona hän ensimmäisen kerran oli ollut, oli kadonnut jäljettömiin, +myynyt huonekalunsa ja maksanut vuokransa. Paulin huoneesta +Peuples'issa löydettiin kaksi tuon naikkosen kirjottamaa kirjettä, joka +niistä päättäen tuntui olevan häneen aivan hullaantunut. Tyttö puhui +matkasta Englantiin ja sanoi jo saaneensa sitä varten tarvittavat +varatkin. + +Ja sen jälkeen nuo hovin kolme asukasta elivät hiljakseen, +synkkämielisinä tunnon tuskien kolkossa helvetissä. Jeannen jo harmaat +hiukset olivat käyneet valkoisiksi. Miksi, ajatteli hän naivisti, oli +sallima häntä näin rangaissut. + +Hän sai kirjeen kirkkoherra Tolbiac'ilta, joka kirjoitti: + +"Arvoisa rouva! Jumalan käsi on raskaana laskeutunut päällenne. Te +kielsitte Häneltä lapsenne; sen tähden on Hän vuorostaan ottanut +poikanne teiltä heittääkseen hänet portolle. Etteköhän nyt aukaise +silmiänne taivaan opetuksia näkemään? Herran armo on rajaton. Kentiesi +antaa Hän teille vielä anteeksi, jos tulette ja lankeatte polvillenne +Hänen eteensä. Olen Hänen nöyrä palvelijansa ja aukaisen teille Hänen +asuntonsa oven, kun tulette siihen kolkuttamaan." + +Jeanne istui kauan tämä kirje kädessään. Ehkä olikin totta, mitä pappi +sanoi. Ja kaikki häilyvät uskonnolliset käsitteet alkoivat raadella +hänen omaatuntoaan. Voikohan Jumala olla kostonhimoinen ja kateellinen +kuin ihmiset? Mutta ell'ei Hän olisi sellainen, niin eihän kukaan Häntä +pelkäisi, ei kukaan rakastaisi Häntä. Varmaankin oppiaksemme paremmin +tuntemaan Häntä Hän ilmoittaa itsensä ihmisille heidän omien +käsitteidensä avulla. Ja kun tuo arkamainen epäily, joka ajaa horjuvat, +hämmentyneet sielut kirkkoon, oli vallannut Jeannen, juoksi hän eräänä +iltana, pimeän tultua, salaa pappilaan, polvistui pienen laihan +kirkkoherran eteen ja anoi häneltä synninpäästöä. Pappi lupasi +anteeksiannon vain puoleksi, sillä Jumala ei voi vuodattaa kaikkea +armoaan sen talon yli, joka soi suojaa semmoiselle miehelle kuin paroni +oli, ja hän vakuutti: + +-- Kohta tulette tuntemaan Jumalan laupeuden vaikutuksen. + +Kahden päivän kuluttua sai Jeanne todellakin kirjeen pojaltaan ja, +ollen surustaan hulluksi tulemaisillaan, piti hän sen nyt papin +lupaaman huojennuksen ensimmäisenä alkuna. + + "Rakas äiti! Älä ole minun tähteni huolissasi! Olen nyt Lontoossa ja + olen terve, mutta kovassa rahan tarpeessa. Meillä ei ole enää yhtään + mitään, niin ett'emme voi edes syödä joka päivä. Nainen, joka on + seurassani ja jota rakastan kaikesta sielustani, on antanut kaikki, + mitä hänellä oli, ollakseen kanssani: viisi tuhatta frangia, ja sinä + ymmärrät varsin hyvin, että kunniani velvoittaa minua ennen muuta + maksamaan tuon summan hänelle takaisin. Tahdotko siis olla niin hyvä + ja antaa minulle etukäteen viisitoistatuhatta frangia isäni perintöä, + koska piakkoin tulen täysi-ikäiseksi. Siten pelastat minut kovasta + pulasta. + + Hyvästi, rakas äiti! Suutelen Sinua kaikesta sydämestäni, samoin myös + isoisää ja täti Lisonia. Toivon kohta saavani nähdä Sinut. + + Poikasi Varakreivi Paul de Lamare". + +Hän sai siis pojaltaan kirjeen! Paul ei siis ollut unhoittanut häntä. +Jeanne ei ollenkaan ajatellut sitä, että poika pyysi häneltä rahaa. +Pitihän sitä hänelle lähettää, kosk'ei hänellä sitä enää ollut. Vähät +rahoista! Olihan hän vihdoinkin äidilleen kirjoittanut! + +Ja itkien juoksi hän näyttämään tätä kirjettä paronille. Täti Lison +pyydettiin myöskin sisään, ja tuo paperi, joka puhui Paulista, luettiin +uudelleen, sana sanalta. Sen joka ainoasta lauseesta keskusteltiin +erikseen. + +Jeanne, joka täydellisestä epätoivosta joutui jonkinlaiseen toivon +hurmaan, puolusti Paulia: + +-- Hän tulee, hän tulee varmasti takaisin, koska kerran kirjoitti. + +Paroni tyynempänä lausui: + +-- Se on yhdentekevä. Hän jätti meidät tuon heittiön tähden. Hän siis +rakastaa häntä enemmän kuin meitä, koska uskalsi menetellä sillä +lailla. + +Äkillinen, hirvittävä kivun tunne viilsi Jeannen sydäntä ja hänessä +syttyi äkkiä viha tuota naikkosta kohtaan, joka oli varastanut häneltä +hänen poikansa, hurja, leppymätön viha, mustasukkaisen äidin viha. +Siihen saakka oli hän vain ajatellut Paulia. Tuskin oli muistanutkaan +tyttökutaleen olevan syypään hänen poikansa hairahduksiin. Mutta +yht'äkkiä tuo paronin lause muistutti hänelle kilpailijattaresta, +paljasti hänen tuhoisan valtansa, ja Jeanne tunsi, että tuon naisen ja +hänen välillään nyt alkoi taistelu, tunsi myöskin, että hän mieluummin +kadotti poikansa kuin tahtoi jakaa hänet toisen kanssa. + +Ja koko hänen riemunsa luhistui maahan. + +He lähettivät hänelle viisitoista tuhatta frangia, eivätkä saaneet +häneltä senjälkeen enää mitään tietoja viiteen kuukauteen. + +Sitten ilmestyi muuan asiamies järjestämään Julienin +jälkeenjääneen perinnön yksityisseikkoja. Jeanne ja paroni +tekivät ilman vastaväitteitä tiliä kaikesta, jopa luopuivat leskelle +tulevista koroistakin. Ja palattuaan Pariisiin sai Paul periä +satakaksikymmentätuhatta frangia. Sen jälkeen kirjoitti hän neljä +kirjettä puolen vuoden kuluessa, antaen lyhyesti tietoja itsestään ja +lopettaen aina kylmillä rakkauden vakuutuksilla, tähän tapaan. "Teen +työtä; olen saanut paikan pörssissä. Toivon voivani tulla muutamaksi +päiväksi Peuples'iin tervehtimään teitä, rakkaat omaiseni". + +Sanaakaan ei hän maininnut naisestaan, ja tämä vaikeneminen ilmaisi +enemmän kuin jos hän olisi kirjoittanut hänestä neljä sivua täyteen. +Jeanne huomasi näiden kylmien kirjeiden takana piilevän tuon +leppymättömän naisen, äidin ikuisen vihollisen, porton. + +Nuo kolme yksinäistä henkilöä keskustelivat usein siitä, mitä Paulin +pelastamiseksi voisi tehdä, mutta eivät keksineet mitään. Matkustaako +Pariisiin? Mutta mitä se hyödyttäisi? + +Paroni sanoi: + +-- On annettava vain hänen rakkautensa kuluttaa itsensä loppuun. Kyllä +hän vielä itsestään tulee takaisin. + +Heidän elämänsä oli yhä edelleen surullista. Jeanne ja Lison kävivät +kirkossa paronin tietämättä. Ja pitkä aika kului sitten ilman tietoja +Paulista, kunnes eräänä aamuna seuraava epätoivoinen kirje tuli ja +masensi heidät kokonaan. + + "Äiti kulta! Olen hukassa. Ei ole enää muuta jäljellä kuin ampua + kuula otsaani, ellet sinä tahdo auttaa minua. Minulla oli suuria + toiveita eräästä yrityksestä, joka on mennyt myttyyn, ja nyt olen + velkaa kahdeksankymmentäviisi tuhatta frangia. Ellen sitä saa + maksetuksi, seuraa siitä minulle häpeä ja häviö, ja minun on sen + jälkeen enää mahdotonta yrittää mitään. Olen hukassa, ja sanon sen + vielä kerran, että ammun kuulan otsaani ennemmin kuin jään tuon + häpeän jälkeen eloon. Olisin sen ehkä jo tehnytkin, ellei minulle + vielä olisi antanut rohkeutta ja voimaa muuan nainen, josta + en koskaan ennen ole sanaakaan maininnut ja joka on minun + kaitselmukseni. + + Suutelen Sinua, rakas äiti, sydämeni pohjasta. Tämä on ehkä viimeinen + kirjeeni. Hyvästi! + + Paul." + +Tämän kirjeen mukana tuli joukko asiakirjoja, joissa oli erikoistietoja +häntä kohdanneesta onnettomuudesta. + +Paroni vastasi heti seuraavassa postissa, että koetettiin asiaa +harkita. Sitten matkusti hän Havre'en tiedustelemaan ja sai +kiinnityslainan. Näin hankitut rahat lähetettiin Paulille. + +Kolme kirjettä kirjoitti Paul vastaukseksi, ilmaisten ihastuneena +kiitollisuutensa ja hellän rakkautensa, ja lupasi viipymättä käydä +tervehtimässä omaisiaan. + +Mutta hän ei käynyt. Kokonainen vuosi kului sen jälkeen. Jeanne ja +paroni olivat jo lähtemäisillään Pariisiin etsiäkseen häntä ja +tehdäkseen viimeisen ponnistuksensa, kun tuli kirje, joka ilmoitti, +että hän jälleen oli Lontoossa, jossa aikoi avata höyrylaivakonttorin +liikenimellä, "Paul Delamare ja Kump." Hän kirjoitti; + + "Tämän kautta on vastainen toimeen tuloni turvattu, ehkäpä tulen + rikkaaksikin. Eikä tässä ole mitään menettämisen vaaraa. Näette + tästä kaikki edut. Kun teidät jälleen tapaan, on minulla hyvä asema + maailmassa. Asioimalla vain voi nykyjään tulla elämässä toimeen." + +Kolme kuukautta myöhemmin teki laivayhtiö vararikon, ja sen johtaja +pantiin syytteeseen väärästä kirjanpidosta. Jeanne sai sen johdosta +hermokohtauksen, joka kesti monta tuntia, ja joutui sitten vuoteen +omaksi. + +Paroni lähti taaskin Havre'en ottaakseen asiasta selkoa, +kävi asianajajain ja liikemiesten puheilla ja sai tietää, että +Delamare-yhtiön vaillinki teki kaksisataa kolmekymmentäviisi tuhatta +frangia. Ja taaskin otti hän uuden kiinnityslainan. Peuples'in +kartano ja sen molemmat moisiot joutuivat nyt vastaamaan suuresta +velkasummasta. Kun hän eräänä iltana oli lopullisesti järjestämässä +tätä asiaa erään asioitsijan luona, sai hän halvauksen ja kaatui +maahan. + +Jeannelle lähetettiin ratsastaja viemään kiireen kautta sana. Kun hän +saapui, oli paroni kuollut. + +Hän vei isänsä Peuples'iin ja oli nyt niin lamassa, että hänen surunsa +oli pikemmin henkistä tylsyyttä kuin epätoivoa. + +Kirkkoherra Tolbiac kielsi ruumiilta kirkollisen hautauksen, vaikka +molemmat naiset sitä mitä kiihkeimmin rukoilivat. Paroni haudattiin +sitten iltahämärässä ilman mitään juhlallisia menoja. + +Paul sai kuulla tästä kuoleman tapauksesta eräältä asiamieheltä, joka +hoiti hänen vararikkopesäänsä. Hän oli silloin vielä piilossa +Englannissa. Sieltä kirjoitti hän ja pyysi anteeksi, ettei ollut +saapunut, koska muka liian myöhään oli saanut tietää tuosta +onnettomuudesta; ja hän lisäsi: "Koska muutoin, rakas äiti, nyt +pelastit minut pulasta, niin palaan Ranskaan ja saan siis kohta +suudella sinua." + +Jeanne oli kuitenkin siihen aikaan niin masennuksissa, että näytti +tuskin käsittävän mitään. + +Talven lopulla sai sitten täti Lison, joka silloin oli kuudenkymmenen +kahdeksan vuoden vanha, henkitorven tulehduksen, joka paheni ja muuttui +keuhkokuumeeksi. Hän kuoli siihen hiljakseen sopertaen: "Rakas Jeanne +parka, rukoilen Jumalaa, että hän sinua säälisi." + +Jeanne saattoi hänet hautaan, näki mullan putoavan hänen arkulleen, ja +kun hänenkin voimansa olivat niin loppuun rauenneet, että hän vain +halusi kuolla, päästä kärsimyksistään ja kaikista ajatuksista, niin +täytyi erään väkevän talonpoikaisnaisen tukea häntä käsillään ja kantaa +lopulta pois kuin pienen lapsen. + +Kotia palattuaan antoi Jeanne, joka oli valvonut viisi yötä täti +vainajansa kuolinvuoteen ääressä, tuon tuntemattoman, häntä hellävaroen +ja taitavasti hoitavan naisen vastustelematta panna itsensä vuoteeseen +ja vaipui väsymyksestä ja kärsimyksistä lamautuneena, nääntyneenä +uneen. + +Hän heräsi puoliyön aikaan. Yölamppu paloi uunin reunalla. Nojatuolissa +nukkui nainen. Kuka oli tuo nainen? Jeanne ei tuntenut häntä, ja +kumartuen vuoteensa laidalle koetti hän tarkastaa naisen +kasvonpiirteitä lekottavan liekin valossa, joka paloi sydämen kärjessä +tavalliseen lasiin kaadetun öljyn pinnalla. + +Hänestä tuntui kuitenkin, että hän joskus ennen oli nähnyt nuo kasvot. +Mutta milloin ja missä? Nainen nukkui rauhallisesti, pää kallistuneena +toiselle olkapäälle ja myssy maahan pudonneena. Hän näytti olevan +neljänkymmenen tahi neljänkymmenen viiden vuoden vanha. Hän oli roteva, +verevä, tanakka ja lihava. Hänen suuret kätensä riippuivat molemmin +puolin tuolia. Hänen hiuksensa olivat hieman harmahtavat. Jeanne +katseli häntä katselemistaan kuumeentapaisessa unenhorroksessaan, +jommoinen usein seuraa suuria onnettomuuksia. + +Varmasti oli hän ennen nähnyt nuo kasvot. Oliko siitä pitkä aika vaiko +äskettäin? Sitä hän ei tietänyt, ja tuo ajatus kiusasi, hermostutti +häntä. Hän nousi hiljakseen katsellakseen lähemmältä tuota nukkuvaa ja +hiipi varpaisillaan hänen luo. Se oli sama nainen, joka oli auttanut +häntä hautausmaalla ja sitten pannut hänet vuoteeseen. Sen hän muisti +nyt hämärästi. + +Mutta oliko hän nähnyt hänet vielä muualla, toiseen aikaan elämässään? +Vai kuvitteliko hän vain tuntevansa hänet vasta kuluneen päivän +sekavassa muistossa? Ja kuinka oli tuo nainen tullut hänen +huoneeseensa? Ja minkä tähden? + +Nainen raotti silmäluomiansa, huomasi Jeannen ja hypähti äkkiä +paikaltaan. He seisoivat siinä toisiaan vastapäätä ja niin lähellä, +että heidän rintansa koskettivat toisiinsa. Tuntematon sopersi: + +-- Kuinka?! Miks' ootte noussut? Voitte täss' viel' sairastua. Tehkää +hyvin, käykää jälleen nukkuun! + +Jeanne kysyi: + +-- Kuka te olette? + +Mutta nainen levitti käsivartensa, koppasi hänet syliinsä, otti ja +kantoi hänet taas miehen voimalla vuoteeseen. Ja laskiessaan hänet +hiljakseen lakanoille, kumartuen melkein hänen ylitsensä, alkoi hän +itkeä ja suudella Jeannea poskille, hiuksille ja silmille, kastellen +hänen kasvojansa kyynelillään ja sopertaen: + +-- Kultainen rouva, pikku neiti Jeanne, kultainen rouva, ettekö enää +tunnekaan mua? + +Silloin huudahti Jeanne: + +-- Rosalie tyttöseni! + +Ja heittäen molemmat käsivartensa hänen kaulaansa hän syleili ja +suuteli häntä, ja molemmat itkivät halaillen kovasti toisiaan, voiden +tuskin irroittaakaan käsiään toisistaan. + +Rosalie rauhoittui kuitenkin ensiksi ja sanoi: + +-- No, täytyy oll' kiltti ny', ei saa vilustuu! + +Ja hän otti peitteen, tukki vuoteen reunat, korjasi pielukset Jeannen +pään alla, vaali entistä rouvaansa, joka itkeä nyyhkytti ja oikein +värisi vanhojen muistojen herätessä hänen mieleensä. + +Vihdoin kysyi Jeanne: + +-- Mitenkä sinä tulit takaisin, lapsi raukka? + +Rosalie vastasi: + +-- Totta kai! En maar mä ois' ny' jättänn' teitt' ihka yksin. + +Jeanne jatkoi: + +-- Sytytähän sitten kynttilä, että näen sinut! + +Ja kun kynttilä oli tuotu yöpöydälle, katselivat he kauan toisiaan +sanaakaan sanomatta. Sitten ojensi Jeanne kätensä entiselle sisäkölleen +ja sanoi: + +-- En olisi sinua koskaan tuntenut, lapsi kulta, niin olet muuttunut, +mutta et kuitenkaan likimainkaan niin paljon kuin minä. + +Ja katsellessaan tuota valkotukkaista, laihaa ja kuihtunutta naista, +jonka luota hän oli lähtenyt, kun hän vielä oli nuori, kaunis ja +kukkea, vastasi Rosalie: + +-- On totta kyll', rouva Jeanne, ett' ootte muuttunn', enemp' kuin +totta. Mut muistakaa seki, ett' on jo enemp' kuin kakskymment' neljä +vuott' siit' kuin me toistemme nähtiin. + +He vaikenivat ja vaipuivat jälleen mietteisiinsä. Vihdoin sopersi +Jeanne? + +-- Oletko edes ollut onnellinen? + +Peläten herättävänsä eloon joitakin ikäviä muistoja, jupisi Rosalie +epäröiden: + +-- No ... kyl ... lä, rouva. En mä voi valittaa. Oon vissist' ollu +onnellisempi kuin te. Yks asja vain on mun sydäntän' vaivannu', se +ett'en mä tänne jäänn'... + +Sitten hän äkkiä vaikeni pelästyneenä, että oli koskettanut siihen +kovin ajattelematta. Mutta Jeanne jatkoi leppeästi: + +-- Minkäs sille voi, lapseni? Ei voi aina tehdä mitä tahtoo. Olethan +leski myöskin, vai? + +Ja tuskasta väräjävällä äänellä jatkoi hän: + +-- Onko sinulla muita ... muita lapsia? + +-- Ei, rouva. + +-- Entä hän, poikasi, ... mikä hän nyt on? Oletko tyytyväinen? + +-- Kyll', rouva, hän on kovast' työteliäs poika. Hän meni naimisiin +puol' vuott' sitte ja ottaa ny' moision, kun mä tul' takas teidän luo. + +Mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä sopersi Jeanne: + +-- Sinä siis et enää lähde luotani, lapseni? + +Siihen vastasi Rosalie: + +-- En tietenkään, rouva, kosk' mä jo olen kaikk' sitä varte tehny'. + +Sitten he eivät vähään aikaan puhuneet mitään. + +Tahtomattaan alkoi Jeanne verrata heidän elämäänsä toisiinsa, mutta +ilman mitään mielenkarvautta ja nöyränä kohtalon julman vääryyden +edessä. Hän sanoi: + +-- Minkälainen oli sinun miehesi sinua kohtaan? + +-- Kyll' hän ol' kelpo mies, rouva, eik' ollenkaan turhanpäinen ja +osas' hyvin varallisuutt' kerät'. Hän kuol' rintatautiin. + +Silloin halusi Jeanne tietää enemmän ja nousi istumaan vuoteessaan: + +-- Kuule, -- sanoi hän, -- kerro minulle, kultaseni, kaikki, koko +elämäsi! Tahtoisin tänään niin mielelläni kuulla. + +Siirtäen likelle vuodetta tuolin, istuutui Rosalie siihen ja alkoi +puhua itsestään, talostaan ja tuttavistaan, mainitsi kaikki maalaisille +tärkeät, pienet yksityisseikatkin, kuvasi heidän pihamaansa, nauroi +välistä muutamille jo vanhoille asioille, jotka muistuttivat hänelle +menneitä aikoja, ja korotti vähitellen äänensä niinkuin ainakin emäntä, +joka on tottunut talossa komentoa pitämään. Lopuksi selitti hän: + +-- Niin, kyll' mä ny' oon hyväss' turvass'. En pelkää enää mitää. + +Sitten joutui hän taas hämilleen ja jatkoi hiljaisemmalla äänellä: + +-- Teille mä täst' oon kiitollisuuden velass' kuitenki. Siks' mä en +mistää palkkaaka tahdo, en, en. Ja jos ette minust' lainka huoli, niin +kyll' mä poiski lähden. + +Jeanne sanoi silloin: + +-- Et suinkaan sinä aio minua ilmaiseksi palvella? + +-- Kyll' tietenki, rouva. Rahaako!! Antaisitteko te mull' rahaa?! On +maar' sit' mull' likimain yhtä paljo kuin teill' itselläki. Tiedättekö +te, kuin paljo teill' jälell' on kaikist' kiinnelainnoist' ja muist' +koroist', jotk' ei oo maksettu ja joka vuos' vain kasvaa lisää. +Tiedättekö te? Ette vain! Mut' mä kyll' voin teill' vakuuttaa, ettei +teill' oo enämp' kuin kymmenen tuhat' tuloja vuodess', tuskin sitäkää, +kuulettekos sen. Mut mä kyll' järjestän teill' kaikk' ja hyvin +sukkelaan. + +Hän oli jälleen alkanut puhua kovalla äänellä, kiihtyen ja kiivastuen +noiden maksamattomien korkojen ja uhkaavan rappiotilan tähden. Ja kun +hän huomasi rouvansa huulilla sen johdosta lempeän hymynväreen, +huudahti hän kuohuksissaan: + +-- Ei se mikä naurun paikk' oo, rouva, sill' ilman rahaa ei sit' oo muu +kuin moukka vain. + +Jeanne tarttui häntä käsistä ja piteli niitä käsissään. Sitten lausui +hän verkalleen, yhä tuon saman ajatuksen pyöriessä hänen päässään, joka +häntä aina ahdisti: + +-- Minulla ei ole ollut onnea elämässä. Kaikki on ollut vastoinkäymistä +vain. Kova kohtalo on minua aina vainonnut. + +Mutta Rosalie pudisti päätään, sanoen: + +-- Ei saa niin puhua, rouva, ei saa. Teill' ol' vain huono lykky +naimisiss'. Sill' viisii ei pidä naimisii mennä, ettei lain tunne +sulhastans'. + +Ja he puhelivat yhä puhelemistaan kuin kaksi vanhaa ystävätärtä. + +Aurinko nousi jo heidän vielä tarinoidessa keskenään. + + + + +XII. + + +Rosalie oli viikon kuluttua täydellisesti alkanut hallita kartanon +asioita ja väkeä. Jeanne alistui ja totteli vastaansanomatta. Ollen +heikko voimiltaan ja käydä laahustaen niinkuin ennen aikaan hänen oma +äitinsä, hän käveli ulkona verkkaisin askelin palvelijattarensa +taluttamana, joka antoi hänelle neuvoja, lohdutteli häntä sekä jäyhin +että lempein sanoin ja kohteli häntä aivan kuin sairasta lasta. + +He puhelivat aina entisistä ajoista. Jeannella oli itku kurkussa, +Rosalie taas oli tyyni kuin kylmäluontoinen talonpoikaisnainen ainakin. +Vanha sisäkkö otti usein puheeksi nuo maksamattomat korot ja sitten +vaati hän, että hänen haltuunsa annettaisiin ne paperit, jotka Jeanne, +kaikkiin asioihin perehtymättömänä, piti salassa häveten poikaansa. + +Viikon ajan kävi Rosalie sen jälkeen joka päivä Fécamp'issa ottamassa +noista asioista selkoa eräältä notaarilta, jonka hän tunsi. + +Pantuaan sitten eräänä iltana rouvansa vuoteeseen, istuutui hän hänen +sänkynsä pääpuoleen ja sanoa tokaisi yht'äkkiä: + +-- Nyt kun ootte, rouva, vuoteessa, niin jutellaan vähän. + +Ja sitten hän selitti asian. + +Kun kaikki oli maksettu, tuli Jeannelle jäämään noin seitsemän tahi +kahdeksan tuhatta frangia korkoja. Siinä kaikki. + +Jeanne vastasi: + +-- Minkäs sille, lapsi hyvä, voi? Minä tunnen varsin hyvin, etten tule +olemaan pitkäikäinen; siinä on minulle kylliksi. + +Mutta Rosalie vihastui: + +-- Teille, rouva, ehkä, mut ettekös sitt' aio herra Paulille mitään +jättää? + +Jeannea värisytti, kun hän sanoi: + +-- Minä pyydän sinua, älä puhu minulle koskaan hänestä! Minun sydämeeni +koskee liian paljon, kun vain häntä ajattelen. + +-- Mä tahdon päinvastoin hänestä puhua, rouva, -- sanoi Rosalie, -- +sillä te ootte kovin vähän järkevä, nähkääs, rouva Jeanne. Hän kyll' +tekee tuhmuuksia, mut ei niit' aina tekemään tu'. Sitt' hän menee +naimisiinki ja häll' tulee lapsii olemaan ja niit' kasvattaakse pitää +häll' olla rahaa. Kuulkaas ny' sitt'. Teidän pitää myydä Peuples! + +Jeanne hypähti istualleen vuoteessaan: + +-- Myydäkö Peuples? Mitä sinä ajattelet? En, sitä en ikinä tee. + +Rosalie vain ei joutunut ymmälle: + +-- Mut mä sano, rouva, mä, ett' kyll' te myytte, sill' se pitää myydä. + +Ja hän esitti laskelmansa, suunnitelmansa ja perustelunsa. Kun Peuples +siihen kuuluvine molempine moisioineen myytäisiin halulliselle +ostajalle, jonka hän oli saanut käsiinsä, jäisi jäljelle vielä neljä +Saint-Léonard'issa olevaa moisiota, jotka, kun niiden kiinnityslainat +maksettaisiin, tuottaisivat kahdeksantuhatta kolmesataa frangia tuloja. +Vuosittain olisi niistä varattava tuhat kolmesataa frangia +korjaustöihin ja tilojen hoitoon. Näin jäisi jäljelle seitsemän tuhatta +frangia, joista vuotuisiin menoihin käytettäisiin viisi tuhatta, ja +kaksi tuhatta pantaisiin sitä varten muodostettavaan vararahastoon. Ja +hän lisäsi: + +-- Kaikk' muu on syöty, se on siis lopuss'. Ja sitt' tulen mä pitään +avaimen, nähkääs. Herra Paul, hän ei saa enää mitään, ei ikinä mitään. +Hän kyll' ottais teilt' viimeisenki rovon. + +Jeanne, joka itki hiljakseen, sopersi: + +-- Mutta ellei hänellä ole mitään syötävää. + +-- Kyll' hän sitt' tulee meill' syömään, ku nälkä kuristaa. Häntä varte +meill' ain' on vuode ja keittoa. Luulekkos te, ett' hän ois' kaikk' nuo +tuhmuutens' tehny', jos ette te ois' aluks' häll' rahaa antann'? + +-- Hänellähän oli velkoja. Hän olisi menettänyt kunniansa. + +-- Kun teill' ei enää mitää ole, ei hän sitt' voi velkoj' tehdä. Ootte +maksann', hyvä on, mut nyt ette enää maksa, sen mä vain sanon, mä. Ja +hyvää yöt' ny' sitt', rouva! + +Ja hän poistui. + +Jeanne ei nukkunut lainkaan, siihen määrin saattoi hänet suunniltaan +ajatus, että Peuples oli myytävä, että hänen oli lähdettävä sieltä +pois, jätettävä tämä talo, johon koko hänen elämänsä oli kiinnitetty. + +Kun Rosalie seuraavana aamuna tuli hänen luokseen, sanoi Jeanne +hänelle: + +-- Rakas lapseni, minä en voi koskaan lähteä täältä. + +Mutta hänen sisäkkönsä vastasi siihen vihaisesti: + +-- Niin sentää täytyy, rouva. Heti kohta saapuu notaarikin sen kanss', +jok' on halukas ostaan kartanon. Muuss' tapauksess' ei teill' neljän +vuoden peräst' oo yht' ainoata suupalaakaan. + +Jeanne oli aivan lamassa vastatessaan: + +-- Minä en voi, en voi sitä koskaan tehdä. + +Tunnin kuluttua toi kirjeenkantaja hänelle kirjeen Paulilta, joka vielä +pyysi kymmenen tuhatta frangia. Mitä oli tehtävä? Epätoivossaan +neuvotteli hän Rosalien kanssa, joka hämmästyen kohotti käsiään ja +sanoi: + +-- Enkös mä sanonn', rouva? Kyll' te oisitte olleet putipuhtaat +molemmat, ell'en mä ois väliin tullu'. + +Ja alistuen sisäkkönsä tahtoon, vastasi hän pojalleen: + + "Rakas poikani! En voi sinulle enää mitään antaa. Olet saattanut + minut häviöön ja olen nyt pakoitettu myymään Peuples'in. Mutta + muista kuitenkin, että saat aina suojaa, milloin vain tahdot + turvautua vanhaan äitiisi, jolle olet paljon kärsimyksiä tuottanut. + + Jeanne." + +Kun notaari tuli entisen sokeritehtailijan herra Jeoffrin'in kanssa, +niin otti hän itse heidät vastaan ja näytti heille kaikki kartanon eri +paikat. + +Kuukautta myöhemmin allekirjoitti hän kauppakirjan ja osti samaan +aikaan pienen talon läheltä Goderville'a, valtamaantien varrelta +Batteville'n kylästä. + +Iltaan asti käveli hän sitten aivan yksin äitivainajansa kujanteessa +pakahtuvin sydämin ja mieli masennuksissa, ja lausui epätoivossaan +nyyhkyttäen hyvästit avaruudelle, puille, plataanin juurella seisovalle +madonsyömälle penkille, kaikille noille tutuille esineille, jotka +tuntuivat kuin painuneen hänen silmiinsä ja sieluunsa, pensaikolle +mäenrinteellä, josta näkyi koko lakeus, jossa hän niin usein oli +istunut ja josta oli nähnyt kreivi Fourville'n juoksevan Julienin +hirveänä kuolinpäivänä, vanhalle latvattomalle jalavalle, johon hän +niin usein oli nojautunut, ja koko herttaiselle puistolleen. + +Rosalien täytyi tulla ottamaan häntä käsivarresta viedäkseen hänet +sieltä pois. + +Portilla odotti roteva viidenkolmatta vuoden vanha talonpoika, joka +tervehti ystävällisellä äänellä, aivan kuin hän olisi tuntenut Jeannen +jo kauan: + +-- Hyvää päivää, rouva Jeanne; kuinka voitte? Äiti käsk' mun tulla +tänne muuttoa hommaamaan. Tahtoisin tietää, mitä kaikkea viette täält' +pois, ett' mä voisin tehdä kaikk' vähin erin maatöit' vahingoittamatt'. + +Se oli hänen sisäkkönsä poika, Julienin poika ja Paulin veli. + +Hänestä tuntui kuin hänen sydämensä olisi tauonnut sykkimästä, ja +kuitenkin teki hänen mieli suudella tuota nuorta miestä. + +Jeanne katseli häntä koettaen nähdä, oliko hän hänen miesvainajansa +näköinen, oliko hän hänen poikansa näköinen. Nuori mies oli verevä ja +voimakas, ja hänellä oli vaaleat hiukset ja siniset silmät kuin hänen +äidilläänkin. Ja kuitenkin oli hän Julienin näköinen; mutta missä +suhteessa ja miten, siitä ei Jeanne saanut selkoa. Jotakin oli vain +Julienista hänen kasvojensa yleispiirteissä. + +Mies jatkoi: + +-- Oisin mä kovin kiitollinen, jos voisitte näyttää kaikk' mull' heti. + +Jeanne ei kuitenkaan vielä tietänyt, mitä aikoi ottaa mukaansa, koska +hänen uusi talonsa oli kovin pieni, ja hän pyysi nuoren miehen tulemaan +viikon lopulla. + +Silloin alkoi hänellä muuttohuolet, tuoden surullista vaihtelua hänen +synkkään elämäänsä, jolla ei enää ollut mitään tarjottavaa. + +Hän kulki huoneesta huoneeseen katsellen kalustoja, jotka muistuttivat +hänelle kaikenlaisista tapahtumista, noita rakkaita esineitä, jotka +ovat kuin osa elämäämme, milt'ei olemustammekin, jonka nuoruudestamme +saakka tunnemme, joihin liittyvät muistot iloista ja suruista, elämämme +merkkipäivistä, jotka ovat olleet suloisten ja ikävien hetkiemme +äänettömiä seuralaisia, ja jotka ovat vanhentuneet ja kuluneet meidän +rinnallamme niin, että niiden päällystä on paikoitellen rikki ja +vuorikin repeytynyt, kehykset huojuvat ja värit tyystin haalistuneet. + +Hän valikoi niitä yksitellen, usein epäröiden, epävarmana aivan kuin +olisi pitänyt tehdä jokin suuri tärkeä päätös, muuttaen yhtämittaa jo +tekemänsä ratkaisun, ja punniten kahden nojatuolin tahi kahden vanhan +kirjoituspöydän arvoja vertaamalla niitä johonkin vanhanaikuiseen +työpöytään. + +Hän aukoi laatikoita ja koetti muistella eri seikkoja, ja kun hän +vihdoin sai sanotuksi: "Niin, minä otan tämän", vietiin esine +ruokasaliin. + +Hän halusi pitää oman huoneensa koko kaluston, vuoteensa, verhot, +pöytäkellon, kaikki. + +Salista otti hän muutamia tuoleja, ne, joiden päällystä oli häntä +miellyttänyt hänen lapsuudestaan asti, joissa oli ketun ja haikaran, +ketun ja kurjen, heinäsirkan ja muurahaisen, ja surullisen haikaran +kuvat. + +Katsellessaan sitten rakennuksen kaikkia soppia, meni hän eräänä +päivänä ylös ullakollekin ja joutui aivan hämille. Siellä oli sekaisin +tavaraa kaikenlaista, toisia särkyneitä, toisia vain tahraisia, toisia, +jotka olivat sinne tuodut Jumala tiesi mistä syystä, ehkäpä siksi, +etteivät enää miellyttäneet tahi että oli hankittu uusia sijaan. Siellä +oli tuhansia pikkuesineitä, joita Jeanne oli ennen muinoin nähnyt ja +jotka olivat äkkiä kadonneet aivan hänen huomaamattaan, vaikka ne +olivat hänen käsissäänkin olleet, tuota vanhaa joutavanpäiväistä romua, +joka oli viidentoista vuoden ajan vetelehtinyt hänen ympärillään, +esineitä, joita hän päivittäin oli nähnyt ja tuskin merkillekään pannut +ja nyt yht'äkkiä löysi tuolta ullakolta muitten vanhempien esineiden +joukosta, joiden paikatkin hän varsin hyvin muisti niiltä ajoilta kuin +Peuples'iin oli tullut, ja kaikki nuo tavarat saivat odottamatta +unhottuneiden todistajien, jälleen tavattujen ystävien tärkeän +merkityksen. Ne vaikuttivat häneen kuin ihmiset, joiden seurassa on +ollut kauan heidän koskaan paljastamatta itseään ja jotka yht'äkkiä +jonakin iltana jonkin aivan mitättömän asian johdosta alkavat +loppumatta rupattaa ja ilmaista sielunsa sisimmän, josta ei ole ollut +aavistustakaan. + +Hän kulki esineestä toiseen sykkivin sydämin ja ajatteli: "Kas, tuonhan +kiinalaisen kupin minä särjin eräänä iltana muutamia päiviä ennen +häitäni. -- Ja tuossahan on äidin pikku lyhty ja isän keppi, jonka hän +taittoi, kun tahtoi aukaista sateesta turvonneen portin". + +Joukossa oli paljon semmoisiakin esineitä, joita hän ei tuntenut, jotka +eivät herättäneet hänessä mitään muistoja ja jotka olivat vanhempien +vanhempain ja heidänkin vanhempainsa ajoilta, noita pölyisiä kaluja, +jotka ovat kuin pakolaisia joltakin niille oudolta ajalta ja näyttävät +surkeilta alennustilassaan, joiden historiaa ja seikkailuja ei kukaan +tunne, koska ei kukaan ollut nähnyt heitä, jotka ne olivat valinneet, +ostaneet, omistaneet ja joille ne olivat rakkaita, eikä kukaan tuntenut +niitä käsiä, jotka niitä olivat hellävaroen pidelleet, eikä niitä +silmiä, jotka niitä mielellään olivat katselleet. + +Jeanne kosketteli ja käänteli esineitä jättäen sormistaan jälkiä niiden +paksuun pölyyn, ja hän viipyi kauan siellä, tuon vanhan romun keskellä, +siinä hämärässä valossa, joka tuli ullakolle muutamien pienien, katon +rajaan kehystettyjen lasien läpi. + +Hän katseli tarkkaan ullakolla olevia kolmijalkaisia tuoleja koettaen +muistella niiden merkitystä, kuparipannua, rikkinäistä jalkojen +lämmitintä, joka hänestä näytti tutulta, ja kokonaista läjää käyttöön +kelpaamattomia taloustarpeita. + +Sitten päätti hän ottaa osan niistä mukaansa, meni alas ja lähetti +Rosalien niitä noutamaan. Hänen sisäkkönsä kieltäytyi kuitenkin +vihoitellen ottamasta ullakolta "tuota törkyä". Mutta Jeanne, jolla ei +enää ollut mitään omaa tahtoa, piti sillä kertaa puoliaan, ja häntä oli +toteltava. + +Eräänä aamuna tuli sitten Julienin poika, moision vuokraaja Denis Lecoq +kärryineen ensimmäistä tavarain muuttoa varten. Rosalie läksi hänen +mukaansa valvoakseen tavarain purkamista ja huonekalujen asettamista +oikeille paikoilleen. + +Yksin jäätyään alkoi Jeanne kävellä ympäri kartanon huoneita, ja hänet +valtasi hirveä epätoivon puuska. Intomielisen rakkautensa hurmassa hän +suuteli kaikkea, mitä ei voinut ottaa mukaansa: salin seinäverhojen +suuria valkoisia lintuja, vanhoja soihtuja, kaikkia, mitä vain hänen +eteensä sattui. Hän kulki huoneesta huoneeseen kuin mieletön, +kyyneleiden valuessa hänen silmistään. Ja lopuksi meni hän ulos +"sanomaan hyvästi" merelle. + +Syyskuu läheni loppuaan. Matala, harmaa taivas painoi ilmaa ja meren +kolkko, kellahtava aallokko ulottui niin pitkälle kuin silmä kantoi. +Jeanne seisoi kauan kallion partaalla, ja hänen päässään pyöri +ahdistavia ajatuksia. Kun alkoi pimetä, palasi hän kotiin, kärsittyään +sinä päivänä yhtä paljon kuin suurimpien surujensa aikoina. + +Rosalie oli tullut takaisin ja odotti häntä, ihastuneena uuteen taloon, +joka hänen mielestään oli paljoa iloisempi kuin tämä ison arkun +tapainen rakennus, joka ei edes ollut maantien varrellakaan. + +Jeanne itki koko sen illan. + +Sen jälkeen kuin kartano oli myyty, eivät moisioiden vuokraajat +osoittaneet häntä kohtaan paljon muuta kunnioitusta, kuin mikä juuri +oli välttämätöntä, ja nimittivät häntä keskinäisissä puheissaan +"hupsuksi", liioin tietämättä miksi, mutta varmaankin siksi, että he +maalaisvaistollaan ikäänkuin tunsivat hänen kasvavan sairaaloisen +hentomielisyytensä, hänen kiihtyneen haaveksivaisuutensa, koko tuon +onnettomuuden järkyttämän ihmisraukan sekavan sieluntilan. + +Lähtöpäivänsä aattona meni Jeanne sattumalta talliin. Sieltä kuului +murina, joka sai hänet säpsähtämään. "Massacre", jota hän ei enää +kuukausimääriin ollut muistanut, oli siellä. Sokeana ja rampana, +saavutettuaan jo iän, joka näille eläimille on harvinainen, eleli se +vielä oljillaan Ludivinen hoitamana, joka sitä ei ollut unhoittanut. +Jeanne otti koiran syliinsä, suuteli sitä ja vei sen taloon. Se oli +paksu kuin tynnyri, jaksoi tuskin liikuttaa jäykkiä, hajallaan olevia +jalkojaan ja haukkui aivan kuin puiset koirat, joita lapsille +lahjoitetaan leikkikaluina. + +Vihdoin valkeni lähtöpäivä. Jeanne oli nukkunut Julienin entisessä +huoneessa, sillä hänen omasta huoneestaan oli kaikki huonekalut jo +viety pois. + +Hän nousi vuoteestaan riutuneena ja hengästyneenä, aivan kuin olisi +juossut pitkän matkan. Rattaat hänen matkalaukkuineen ja vielä jäljellä +olevine muine irtaimistoineen seisoivat jo valmiina pihalla. Toiset +kaksipyöräiset kärryt, joiden oli määrä viedä rouva ja hänen +sisäkkönsä, olivat valjaissa niiden takana. + +Ukko Simon ja Ludivine jäivät yksin taloon, kunnes uusi omistaja +saapuisi. Sitten oli heidän määrä palata kotiaan. Jeanne oli näet +antanut heille pienen eläkkeen. Muuten oli heillä vähän säästöjäkin. He +olivat nyt jo kovin vanhoja, työhön kelpaamattomia ja lörppöjä. Marius +oli naimisiin mentyään aikoja sitten jo lähtenyt talosta. + +Kello kahdeksan tienoilla alkoi kylmä tihrusade, jota heikko tuuli ajoi +mereltä päin. Sentautta täytyi nostaa ylös rattaiden kuomit. Puista +irtautui jo lehtiä, jotka lentelivät ilmassa. + +Keittiön pöydällä höyrysivät kahvikupit. Jeanne istuutui kuppinsa +ääreen, joi hetkisen, nousi sitten ylös ja sanoi: + +-- Lähdetään! + +Hän pani hatun päähänsä, otti huivin, ja sillä välin kuin Rosalie veti +kalossit hänen jalkaansa, lausui hän itku kurkussa: + +-- Muistatko, kuinka silloin satoi, kun me matkustimme Rouen'ista +tänne?... + +Hän sai samassa kouristuskohtauksen, painoi kätensä rintaansa vasten ja +kaatui tunnottomana selälleen lattialle. + +Enemmän kuin tunnin ajan oli hän aivan kuin kuollut. Sitten aukaisi hän +silmänsä ja puhkesi kouristuksen puistattamana hurjaan itkuun. Kun hän +oli hieman rauhoittunut, tunsi hän olevansa niin heikko, ettei voinut +nousta ylös. Mutta Rosalie, joka pelkäsi kouristuksen uudistuvan, jos +matkalle lähtö lykkäytyisi, juoksi hakemaan poikaansa. Yhdessä he +kantoivat Jeannen ulos ja nostivat hänet kärryihin vahaliinalla +peitetylle laudalle, ja hänen vanha sisäkkönsä nousi hänen viereensä, +peitti hänen jalkansa, heitti ison kapan hänen olkapäilleen ja +avattuaan sateensuojan hänen päänsä yli huusi: + +-- Pian, Denis, matkalle! + +Nuori mies kiipesi äitinsä viereen ja istuutui tilan puutteessa vain +toiselle pakaralleen ja päästi hevosensa täyttä ravia juoksemaan, niin +että naiset oikein hyppivät rattailla. + +Kun he kylän nurkkauksesta kääntyivät, huomasivat he erään miehen +kävelevän edestakaisin maantiellä. Se oli kirkkoherra Tolbiac, joka +näytti salaa odottavan heidän lähtöään. Hän pysähtyi antaakseen tietä +hevoselle. Toisella kädellä nosti hän kauhtanansa liepeitä, etteivät ne +kastuisi rapakossa, ja silloin näkyivät hänen laihat mustiin sukkiin +puetut säärivartensa, jotka upposivat äärettömän suuriin lokaisiin +kenkiin. + +Jeanne loi silmänsä maahan, ettei kohtaisi hänen katsettaan. Ja +Rosalie, joka tiesi kaikki asiat, joutui aivan raivoon ja mutisi: + +-- Senkin moukka, senkin moukka! + +Ja tarttuen poikansa käteen lisäsi hän: + +-- Sivalla hänt' vähä piiskall'! + +Mutta juuri kun he tulivat papin kohdalle, käänsi nuori mies kovaa +vauhtia kiitävien kärryjensä toisen pyörän äkkiä maantien kuoppaan +niin, että lika siitä roiskahti ylös ja tahrasi papin päästä jalkoihin +asti. Ja Rosalie kääntyi hyvillään ja pudisti hänelle nyrkkiään, sillä +välin kuin hän suurella nenäliinallaan pyyhki likaa vaatteistaan. + +He olivat jo ajaneet viiden minuutin ajan, kun Jeanne äkkiä huudahti: + +-- Massacre unohtui! + +Täytyi siis seisahtua ja Denis juoksi hakemaan koiraa Rosalien +pidellessä sillä aikaa ohjaksia. + +Vihdoin palasi Denis, kantaen sylissään tuota isoa, muodotonta, +paikoitellen jo karvatonta koiraa, joka sijoitettiin molempien naisten +hameiden väliin. + + + + +XIII. + + +Kahden tunnin kuluttua pysähtyivät rattaat pienen, tiilistä rakennetun +talon eteen, joka seisoi vaivaisia päärynäpuita kasvavan puistikon +keskellä ihan maantien varrella. Neljä huvimajaa, joiden säleitä pitkin +kasvoi vuohenkuusamia, oli tuon puutarhan neljän nurkan rajapyykkinä ja +keskus siinä oli jaettu pieniin neliön muotoisiin vihannessarkoihin, +joita toisistaan eroittivat kapeat, hedelmäpuitten reunustamat polut. +Hyvin korkea lehtiaita ympäröi joka taholta tämän maatilan, jonka +naapuritalosta eroitti pelto. Sadan askeleen päässä oli maantien +varrella sepän paja. Kaikki muut lähimmät naapurit asuivat noin +kilometrin päässä. + +Tilan ympärillä levisi Caux-seudun lakeus; siellä näkyi tiheässä +talonpoikaistaloja isojen, neljään kaksoisriviin istutettujen puitten +peitossa, jotka ympäröivät talojen omenatarhoja. + +Heti perille saavuttua halusi Jeanne levätä, mutta Rosalie ei sitä +hänelle sallinut peläten hänen jälleen rupeavan turhia mietiskelemään. + +Godervillen puuseppä oli jo tullut auttamaan talon kuntoon panemisessa, +ja kohta ryhdyttiinkin järjestämään jo paikalle saapuneita huonekaluja, +odotettaessa viimeistä kuormaa, joka ei enää voinut kauan viipyä. Siinä +oli melkoinen työ, joka kysyi pitkiä tuumailuja ja laajoja +keskusteluja. + +Tunnin kuluttua ilmestyivät sitten vankkurit portille ja kuorma oli +purettava sateessa. + +Illan tullen oli talo kauheassa epäjärjestyksessä, täynnä sinne tänne +sullottuja tavaroita. Ja kovin uupuneena nukkui Jeanne heti, kun oli +päässyt vuoteeseen. + +Seuraavina päivinä ei hänellä ollut aikaa sureksia, siihen määrin +rasittivat häntä talon toimet. Jopa häntä pian alkoi huvittaakin uuden +asunnon järjestäminen hänen ajatellessaan, että hänen poikansa tulisi +sinne. Hänen entisen huoneensa verhot ripustettiin ruokasaliin, joka +samalla myöskin oli vierashuone. Ja erityisen huolellisesti järjesti +hän alakerroksen toisen huoneen, jota hän ajatuksissaan nimitti +"Paulet'n huoneeksi." Toisen varasi hän itselleen, ja Rosalien oli +määrä asua ylhäällä ullakkohuoneessa. + +Pikku talo oli taitavasti sisustettuna hyvin sievä, ja Jeanne viihtyi +siellä ensimmäiset ajat hyvin, vaikka hän jotakin kaipasikin tietämättä +itsekään mitä. + +Eräänä aamuna toi Fécamp'in notaarin kirjuri Jeannelle +kolmetuhattakuusisataa frangia, joka summa oli maksu Peuples'iin +jääneistä huonekaluista, joiden hinnan eräs verhoilija oli arvioinut. +Saadessaan nämä rahat tunsi Jeanne ilon väristyksen ruumiissaan, ja +heti kun mies oli poistunut, kiirehti hän ottamaan hatun päähänsä +lähteäkseen mitä pikemmin Godervilleen toimittaakseen nuo odottamatta +tulleet rahat Paulille. + +Mutta maantiellä tuli häntä vastaan Rosalie, joka palasi ostoksilta ja +alkoi epäillä jotakin, aavistamatta asian oikeata laitaa. Kun hän +sitten pääsi siitä selville, sillä Jeanne ei voinut enää salata häneltä +mitään, laski hän korinsa maahan ja rupesi purkamaan kiukkuansa, minkä +jaksoi. Kädet puuskassa huusi hän, tarttui sitten rouvaansa oikealla +kädellään, otti korin vasempaan käteensä ja vihan vimmassa lähti hänen +kanssaan marssimaan kotia päin. + +Heti heidän kotiin tultuaan vaati Rosalie häntä luovuttamaan hänelle +rahat. Jeanne suostui siihen pidättäen itsellään kuitenkin kuusisataa +frangia, mutta pian pääsi tuo epäluuloinen palvelijatar hänen +viekkautensa perille ja hänen täytyi antaa hänen käsiinsä kaikki. + +Rosalie salli kuitenkin lähettää tuon ylijäämän Paulille, jolta +muutaman päivän kuluttua tuli kiitoskirje. + +"Olet tehnyt minulle suuren palveluksen, rakas äiti, sillä elämme mitä +kurjimmissa oloissa." + +Jeanne ei kuitenkaan tottunut elämään Batteville'ssa. Hänestä tuntui, +ettei hän voinut hengittääkään enää niinkuin ennen ja että hän oli +entistään vieläkin enemmän yksin, hylätty ja hukkaan joutunut. Hän +oli ulkona kävelyillä, kulki Verneuil'in kylään asti ja palasi +Trois-Mares'en kautta, ja kun hän sitten oli tullut takaisin, halutti +häntä jälleen ulos, aivan kuin hän olisi unhoittanut kulkea juuri sinne +asti, jonne hänen piti tahi jonne hän tahtoi kävellä. + +Ja tätä jatkui joka päivä hänen itsekään käsittämättä tämän omituisen +halunsa syytä. Mutta eräänä iltana tuli kuin itsestään hänen huuliltaan +lause, joka paljasti hänen levottomuutensa salaisuuden: "Voi, kuinka +tahtoisin nähdä merta!" + +Se, mitä hän niin kovin kaipasi, oli meri, joka oli ollut hänen suuri +naapurinsa kahdenkymmenen vuoden ajan, meri, sen suolainen ilma, sen +vihainen ärjy, sen möyryävä ääni, sen voimakkaat vihurit, meri, jonka +hän joka aamu oli nähnyt ikkunastaan Peuples'issa, jota hän siellä +hengitti päivät ja yöt, jonka hän aina tunsi lähellään ja jota hän oli +rakastanut kuin ihmistä aivan tietämättäänkin. + +"Massacre" oli samoin alati kovin levoton. Sinä iltana kun he sinne +muuttivat, oli se käynyt makaamaan keittiön kaapin alle, ja sieltä oli +mahdotonta saada sitä pois. Siellä pysyi se kaiket päivät melkein +liikkumatta kääntyen silloin tällöin vain raskaasti murahtaen. + +Mutta heti yön tultua nousi koira ylös ja laahusti puutarhan portille +satuttaen päätään seiniin. Oltuaan aikansa pihalla tuli se takaisin, +kävi takapuolelleen istumaan lämpöisen lieden eteen, ja niin pian kuin +sen molemmat emännät olivat panneet maata, alkoi se ulvoa. + +Ja siinä se ulvoi koko yön valittavalla, surkealla äänellä, tauoten +välistä tunniksi, alkaakseen sitten uudelleen vieläkin sydäntä +särkevämmällä äänellä. Silloin sidottiin se kiinni ja pantiin tynnyriin +talon eteen, mutta se ulvoi nyt ikkunoiden alla. Kun se oli jo kovin +heikko ja lähellä kuolemaa, täytyi se ottaa takaisin keittiöön. + +Jeannen kävi mahdottomaksi nukkua, sillä hän kuuli tuon vanhan +eläinraukan lakkaamatta valittavan ja raapivan ja koettavan perehtyä +tähän uuteen taloon, sekin käsittäen, ettei se ollut enää vanhassa +kodissaan. Eikä sitä millään saanut rauhoittumaan. Aivan kuin sen +sammuneet silmät ja tietoisuus omasta heikkoudestaan olisivat estäneet +sitä liikkumasta silloin, kun muut elävät olennot olivat liikkeellä, +oli se makuulla koko päivän, mutta alkoi kävellä ympäri levottomana, +niin pian kuin vain tuli ilta, ikäänkuin se ei olisi enää uskaltanut +elää ja liikkua muulloin kuin pimeällä, juuri niinkuin kaikki sokeat +tekevät. Eräänä aamuna se vihdoin tavattiin kuolleena ja se oli suuri +helpoitus. + +Talvi alkoi ja Jeannen valtasi voittamaton epätoivo. Se ei ollut tuota +kirpeätä kipua, joka raatelee sydäntä, vaan synkkää, kolkkoa +alakuloisuutta. + +Ei mikään huvittanut häntä. Ei kukaan välittänyt hänestä. Talon portin +ohitse kulkeva valtamaantie oli milt'ei aina tyhjä. Silloin tällöin +kiiti siinä vain nopeasti kärryt, joissa ajoi joku punanaamainen mies, +niin että hänen puseronsa pullistui tuulessa siniseksi ilmapalloksi. +Toisinaan taas kulkivat siitä verkalleen ohi vankkurit tahi näki kaukaa +kahden talonpojan, miehen ja vaimon, astuvan, ensin aivan pieninä ilman +rannalla ja sitten yhä suurenevina, sitten taas talon ohi kuljettuaan +pienentyäkseen pienentymistään kahden hyönteisen kokoiseksi, +kadotakseen vihdoin sen valkoisen juovan kohdalla, joka kulki siellä +silmän siintämättömissä nousten ja laskien aina maanpinnan aaltojen +mukaan. + +Kun ruoho oli alkanut kasvaa, kulki portin ohi joka aamu lyhythameinen +pikku tyttö, ajaen edellään laihoja lehmiä, jotka maantienojan varsilta +pureksivat nurmea. Ja joka ilta palasi hän takaisin lehmiensä jäljessä +astuen yhtä untelona yhden askeleen joka kymmenes minuutti. Joka yö oli +Jeanne unissaan asuvinansa yhä vielä Peuples'issa. Hän oli olevinaan +siellä milloin isänsä ja äitinsä, milloin täti Lisonin seurassa. Hän +oli tekevinään aivan samoja, unheeseen joutuneita, ammoin jo olleita ja +menneitä asioita, kuvittelipa taluttavansakin rouva Adélaïdea hänen +kävelyillään kujannetta pitkin. Ja joka kerta kun hän heräsi, alkoi hän +itkeä. + +Hän ajatteli Paulia usein miettien: "Mitähän hän tekee? Minkähänlainen +hänen asemansa nyt on? Muistaakohan hän minua koskaan"? Kävellessään +hiljakseen talojen välisiä kuoppaisia teitä hautoi hän päässään kaikkia +noita kalvavia ajatuksia, mutta varsinkin kiusasi häntä hellittämätön +kateus tuota tuntematonta naista kohtaan, joka oli riistänyt häneltä +hänen poikansa. Tuo viha yksistään pidätti, esti häntä toimimasta, +lähtemästä etsimään häntä, menemästä perille asti aivan hänen luokseen. +Hän oli näkevinäänkin jo tuon naikkosen seisovan ovella ja kysyvän +häneltä: "Mitä tahdotte täältä rouva?" Hänen äidillinen ylpeytensä +joutui aivan kuohuksiin jo pelkästä ajatuksesta, että semmoinen kohtaus +saattaisi olla mahdollinen, ja se ylevä omanarvontunne, joka on +ominainen siveille, moraalisesti lujille ja tahrattomille naisille, +kiihdytti hänen mielensä yhä enemmän kaikkea sitä kehnoutta vastaan +ihmisessä, joka on joutunut sydämiäkin turmelevan lihallisen rakkauden +likaisten himojen orjaksi. Koko ihmiskunta näytti hänestä saastaiselta, +kun hän mietti aistien kaikkia törkeitä salaisuuksia, kaikkia lemmen +seikkailuja, jotka turmelevat sielun, ja kaikkia ajateltavissa olevia, +salaperäisiä, eroittamattomia rakkaudenyhtymiä. + +Kului siten vielä kevät ja kesä. Mutta kun tuli syksy, sen pitkät +sateet, harmaa taivas ja synkät pilvet, niin valtasi hänet sellainen +elämän väsymys, että hän päätti tehdä viimeisen ponnistuksensa +saadakseen Paulet'insa takaisin. Hänestä tuntui, että tuon nuorenmiehen +intohimo jo mahtoi olla loppuun kulunut. Ja hän kirjoitti hänelle +seuraavan lohduttoman surullisen kirjeen: + + "Rakas lapseni! Minä rukoilen nyt sinua palaamaan minun luokseni. + Ajattelehan toki, että olen jo vanha ja sairas, ypö yksin vuoden + umpeensa palvelijani kanssa. Asun nykyjään pienessä talossa + maantienvarrella. Ja täällä on kovin ikävä. Mutta jos sinä olisit + täällä, olisi kaikki minulla toisin. Minulla ei ole koko maailmassa + muita kuin sinä, mutta en ole saanut nähdä sinua seitsemään vuoteen! + Et koskaan tule tietämään, kuinka onneton olen ollut ja kuinka paljon + sydämeni odotti sinusta. Sinä olit koko elämäni, unelmani, ainoa + toivoni, ainoa rakkauteni, mutta sinua en saanut pitää, sinä hylkäsit + minut. + + Oi, tule takaisin, pikku Paulet'ni, tule syliini, tule vanhan äitisi + luo, joka ojentaa sinulle epätoivossaan kätensä. + + Jeanne." + +Muutaman päivän kuluttua tuli Paulilta vastaus. + + "Rakas äitini! En toivo mitään hartaammin kuin saada tulla Sinun + luoksesi, mutta minulla ei ole vähäistäkään rahaa. Lähetä minulle + jotakin, niin tulen. Minulla oli muuten jo aikomus käydä luonasi + puhumassa eräästä yrityksestä, jonka avulla voin tehdä, mitä Sinä + minulta pyydät. + + Sen henkilön epäitsekkäisyys ja rakkaus, joka on ollut kovien + aikojeni kumppani elämässäni, on edelleen rajaton minua kohtaan. + Minun on siis mahdotonta enää olla julkisesti tunnustamatta hänen + rakkauttaan ja harrasta uskollisuuttaan. Hän käyttäytyy muuten + erittäin hyvin, jonka Sinä itse saat päättää. Hän on saanut hyvän + kasvatuksen ja lukee paljon. Sanalla sanoen, sinulla ei ole + käsitystäkään siitä, mitä hän minulle aina on ollut. Olisin + heittiö, ellen osoittaisi hänelle kiitollisuuttani. Pyydän nyt + siis Sinun suostumustasi saada naida hänet. Suonet anteeksi minulle + entiset kevytmieliset tekoni, ja me tulemme nyt asumaan yhdessä + uudessa kodissasi. Jos hänet tuntisit, antaisit varmaankin heti + suostumuksesi. Vakuutan Sinulle, että hän on moitteeton ja hyvin + kunnioitettava ihminen. Tulet varmasti häntä rakastamaan. Minä + puolestani en ainakaan voi elää ilman häntä. + + Odotan kärsimättömänä vastaustasi, rakas äiti, ja me suutelemme + Sinua täydestä sydämestä. + + Poikasi + Varakreivi Paul de Lamare". + +Jeanne oli aivan kuin puulla päähän lyöty. Hän istui hievahtamatta +paikallaan, kirje sylissään, sillä hän arvasi hyvin tuon naisen +viekkauden, joka lakkaamatta oli pitänyt käsissään hänen poikaansa +laskematta häntä kertaakaan hänen luokseen ja joka odotti vain sitä +hetkeä, jolloin vanha, epätoivoon joutunut äiti, voimatta enää kauemmin +vastustaa haluaan saada syleillä lastaan, oli tullut niin heikoksi, +että suostui kaikkeen. Ja kova suru siitä, että Paul näin itsepäisesti +antoi etuoikeuden tuolle naiselle, särki hänen sydäntään. Hän toisteli +sentähden alati: "Hän ei minua rakasta! Hän ei minua rakasta!" Rosalien +tultua sisään sopersi Jeanne: + +-- Hän tahtoo nyt naida sen naisen. + +-- Voi, rouva, -- vastasi siihen hänen sisäkkönsä kiivastuen, -- ette +maar' sit' salli. Herra Paul ei saa sit' luuskaa ottaa. + +Ja masentuneena, mutta kuohuksissaan sanoi Jeanne: + +-- En milloinkaan, lapsukaiseni, sitä salli. Ja koska hän ei tahdo +tulla tänne, niin menen minä hänen luokseen. Sittepähän nähdään, kumpi +meistä kahdesta voittaa. + +Ja heti kirjoitti hän Paulille ilmoittaen hänelle tulevansa ja +haluavansa tavata häntä muualla, vaan ei hänen asunnossaan, missä tuo +huono nainen oli. + +Odottaessaan sitten häneltä vastausta ryhtyi hän valmistuksiin matkaa +varten. Rosalie alkoi sulloa vanhaan matkalaukkuun rouvansa +liinavaatteita ja muita tavaroita. Kääntäessään erästä vanhanaikuista +hametta, huudahti palvelija: + +-- Ei teill' oo oikein ees mitä pääll' panna. Enk' mä pääst' teit' +sill' viisii lähteen. Näin te saisitt' koko maailman häpeen ja Pariisin +rouvasväk' kattelisi teit' kuin jotaki piikaa just'. + +Jeanne antoi hänen tehdä, mitä tahtoi. Ja molemmat lähtivät he +Godervilleen valitsemaan viheriäistä, ruutukaista kangasta puvuksi, +joka annettiin kauppalan ompelijattaren valmistettavaksi. Sitten +menivät he notaarin, herra Roussel'in luo, joka vuosittain kävi +pääkaupungissa oleskellen siellä parin viikon ajan, ja pyysivät häneltä +tietoja, sillä Jeanne ei ollut kahdeksaan kolmatta vuoteen ollut +Pariisissa. Hän antoikin koko joukon neuvoja, kuinka oli vältettävä +ajurien käyttämistä ja kuinka pidettävä varansa varkaihin nähden +ompelemalla rahansa vaatteiden vuoriin ja pitämällä taskussaan vain +ihan välttämättömimmät; hän kertoi paljon ravintoloista, joissa hinnat +olivat kohtuulliset, ja mainitsi niistä pari kolme, joissa enimmäkseen +kävi naisväkeä, ja sitten suositteli hän Hôtel de Normandieta, jossa +hän itse piti asuntoa ja joka oli likellä rautatien asemaa. Sinne +tullessa saattoi viitata hänen suositukseensa. + +Kuusi vuotta oli silloin Pariisin ja Havren välillä jo ollut rautatie, +josta puhuttiin kaikkialla. Mutta Jeanne, jota suru yhä oli pitänyt +vallassaan, ei ollut vielä nähnyt noita höyryllä kulkevia vaunuja, +jotka panivat koko maan ylösalaisin. + +Paulilta vain ei tullut mitään vastausta. + +Jeanne odotti viikon, sitten kaksi, ja käveli joka aamu pitkin +maantietä kirjeenkantajaa vastaan kysellen häneltä vavisten: + +-- Eikö teillä ole minulle mitään, ukko Malandain? + +Ja aina vastasi postimies, jonka ääni oli käynyt käheäksi eri +vuodenaikojen ankarista ilmanvaihteluista: + +-- Ei vielä tällä kertaa, rouva hyvä. + +Varmaankin tuo naikkonen kielsi Paulia vastaamasta äidilleen. + +Silloin päätti Jeanne lähteä heti paikalla. Hän tahtoi ottaa +Rosalien mukaansa, mutta tämä kieltäytyi, ettei koituisi liikoja +matkakustannuksia. Sitäpaitsi ei hän sallinut rouvansa ottaa mukaan +enemmän kuin kolme sataa frangia. "Jos teitin viel' lisää tarvis +tulee", -- sanoi hän, -- "niin kirjoittakaa mull' vain, ja mä menen +notaarin tykö, ett' hän teitill' laittais. Sill' jos mä teitill' enemp' +annan, niin pistää herra Paul sen kaikk' plakkariins'". + +Eräänä joulukuun aamuna nousivat he sitten Denis Lecoqin kärryihin, +joka oli tullut viemään heitä asemalle. Rosalie saattoi, näet, +rouvaansa sinne. + +Siellä ottivat he ensin selkoa lippujen hinnasta, ja kun sitten kaikki +oli järjestetty ja matkalaukku pantu tavaroiden kirjoihin, odottivat +he, katselivat tuota rautaista rataa ja koettivat saada selvää siitä, +mitenkä se kapine oikein toimi, vaipuen niin tuohon salaperäiseen +asiaan, etteivät enää ajatelleetkaan matkan surullista aihetta. + +Vihdoin kuului kaukaa vihellys, joka sai heidät kääntämään päänsä, ja +he huomasivat mustan koneen, joka suurenemistaan suureni. Se lähestyi +kauhealla kolinalla ja kulki heidän ohitsensa, perässään pitkä jono +pyöriviä rakennuksia. Ja kun eräs virkamies oli avannut oven, suuteli +Jeanne kyyneleet silmissä Rosalieta ja nousi erääseen noista vaunuista. + +Liikutettuna huusi Rosalie: + +-- Hyväst', rouva! Onnea matkalle! Ja tulkaa ny' koht' takaisi! + +-- Hyvästi, lapsukaiseni! + +Sitten kuului vielä lyhyt vihellys ja koko tuo vaunujono lähti +pyörimään, ensin hiljakseen, sitten sukkelammin ja lopuksi oikein +huimaavaa vauhtia. + +Siinä osastossa, missä Jeanne oli, nukkui kaksi herraa, loikoen +kumpikin nurkassaan. + +Jeanne katseli, kuinka pellot, puut, talot ja kylät kiitivät ohi, ja +hänen päänsä oli aivan sekaisin tuosta nopeasta kulusta. Hän tunsi +itsessään kuin uuden elämän, hänestä oli kuin hän olisi joutunut aivan +uuteen maailmaan, joka ei ollut enää hänen, ei se, jossa hänen +rauhallinen nuoruutensa ja yksitoikkoinen elämänsä oli kulunut. + +Oli jo ilta, kun juna saapui Pariisiin. Kantaja otti Jeannen +matkalaukun ja Jeanne seurasi häntä pää pyörällä, ihmisten survomana, +tottumattomana kulkemaan väen vilinässä ja miltei juosten miehen +perässä pelosta, ettei kadottaisi häntä näkyvistä. + +Tultuaan hotelliin ilmoitti hän heti: + +-- Tulin herra Rousselin suosituksesta. + +Hotellin omistaja, joka oli isokasvuinen, vakava nainen, ja istui +konttorissaan, kysyi: + +-- Minkä herra Rousselin? + +-- No, Godervillen notaarin, joka käy joka vuosi täällä. + +Toinen vastasi: + +-- Hyvin mahdollista. Minä en tunne häntä. Haluatteko huoneen? + +-- Kyllä, rouva. + +Ja eräs hotellin palvelija otti hänen tavaransa ja astui hänen edellään +ylös portaita. + +Jeanne tunsi sydäntään ahdistavan. Hän istuutui pienen pöydän ääreen ja +tilasi itselleen lihalientä ja paistetun kananpojan, sillä hän ei ollut +syönyt mitään aamusta saakka. + +Hänen syöntinsä kävi vaivaloisesti hänen siinä istuessaan yhden ainoan +kynttilän valossa. Tuhansia asioita pyöri hänen päässään. Hän muisti +olonsa tässä samassa kaupungissa silloin, kun hän palasi häämatkaltaan, +ja Julienin luonteenominaisuuksien ensimmäiset merkit. Silloin oli hän +vielä nuori, luottavainen ja rohkea. Nyt tunsi hän olevansa vanha, jopa +pelkääväinenkin ja heikko ja joutui aivan joutavasta ymmälle. +Lopetettuaan syöntinsä, istui hän ikkunan ääreen ja katseli katua, joka +oli täynnä ihmisiä. Hänen teki mieli mennä ulos, mutta ei uskaltanut. +Hän pelkäsi eksyvänsä, pani maata ja puhalsi kynttilänsä sammuksiin. + +Mutta hälinä, tietoisuus siitä, että hän oli oudossa kaupungissa, ja +matkan tuottama hämminki estivät häntä saamasta unta. Kului tunti +tunnin perästä. Vähitellen hälveni melu kaduilta, mutta hän ei voinut +sittenkään nukkua, hän oli hermostunut tuosta suuren kaupungin +puolinaisesta levosta, tottunut kun oli hiljaiseen, syvään maaelämän +rauhaan, joka uuvuttaa uneen kaikki, ihmiset, eläimet ja kasvit. Nyt +tunsi hän ympärillään koko ajan jonkinlaista salaperäistä liikettä. Hän +oli kuulevinaan melkein huomaamattomia ääniä, jotka hiipivät hotellin +seinissä. Ja välistä narahti lattia tahi sulkeutui ovi tahi soi kello. + +Yht'äkkiä, kahden aikaan yöllä, kun hän juuri oli nukahtamaisillaan, +kuului viereisestä huoneesta naisen huuto. Jeanne hypähti istualleen. +Sitten tuntui hänestä kuin joku mies olisi nauranut. + +Sikäli kuin päivä valkeni, valtasi hänet ajatus Paulista, ja hän alkoi +pukeutua jo aamun hämärtäessä. + +Paul asui Sauvage-kadun varrella Cité'ssa. Jeanne aikoi mennä sinne +jalkaisin noudattaakseen Rosalien säästäväisyysneuvoja. Ilma oli +kaunis, vaikka kylmä vähän nipistelikin ihoa. Ihmisiä juoksi +kiireissään jalkakäytävillä. Jeanne astui mahdollisimman sukkelaan +kulkien hänelle osoitettua katua pitkin, jonka päässä oli käännyttävä +oikealle, sitten vasemmalle ja torille tultua kysyttävä taas. Toria ei +hän kuitenkaan löytänyt ja kysyi neuvoa sitten eräältä leipurilta, joka +antoi hänelle erilaisia tietoja. Hän lähti jälleen kulkemaan, +hairahtui, harhaili, seurasi taas uusia neuvoja, ja joutui kokonaan +eksyksiin. + +Kuin hullu kulki hän nyt aivan umpimähkään. Hän aikoi jo ottaa +ajurinkin, kun huomasi Seinen. Silloin alkoi hän kulkea pitkin +rantakatua. + +Noin tunnin kuluttua saapui hän vihdoin Sauvage-kadulle, joka oli +aivan pimeä pieni kuja. Hän pysähtyi portille semmoisessa +mielenliikutuksessa, ettei voinut enää astua askeltakaan. + +Tuossa, tuossa talossa siis oli Paulet. Hän tunsi polviensa ja käsiensä +vapisevan. Vihdoin meni hän sisään, kulki läpi porttikäytävän, löysi +portinvartijan asunnon ja pyysi häntä, antaessaan hänelle hopearahan: + +-- Voisitteko mennä sanomaan herra Paul de Lamare'lle, että eräs vanha +rouva, hänen äitinsä ystävä, odottaa häntä alhaalla. + +Portinvartija vastasi: + +-- Hän ei asu enää täällä, rouva. + +Kova väristys kulki läpi Jeannen ruumiin. Hän sopersi: + +-- Niinkö! Missä ... missä hän nyt asuu? + +-- Sitä en tiedä. + +Jeanne tunsi päätään huimaavan niin, että hän oli kaatua maahan ja +seisoi kauan aikaa voimatta saada sanaa suustaan. Ankaran ponnistuksen +jälkeen tuli hän vihdoin sen verran järkiinsä, että voi jupista: + +-- Milloin hän muutti täältä? + +Portinvartija antoi hänelle koko joukon selityksiä: + +-- Pari viikkoa takaperin. He lähtivät vain eräänä iltana eivätkä +sitten enää tulleet takaisin. Heillä oli velkoja joka paikassa tässä +kaupunginosassa. Ymmärrättehän siis hyvin, etteivät he osoitettaan +jättäneet. + +Jeannen silmissä välähteli isoja liekkejä, aivan kuin olisi pyssystä +ammuttu ihan hänen kasvojensa edessä. Mutta piintynyt ajatus piti häntä +voimissa, seisoallaan, näöltään tyynenä ja miettivänä. Hän tahtoi saada +tietää ja löytää Paulet'n. + +-- Eikö hän sanonut mitään lähtiessään? + +-- Ei mitään. He livistivät täältä tiehensä, ettei heidän tarvitsisi +maksaa. + +-- Mutta varmaankin lähettää hän jonkun hakemaan täältä kirjeitänsä? + +-- Jopa minä ne heille antaisin! Ja sitäpaitsi ei hän niitä saanut +kymmentäkään vuodessa. Yhden tässä vein hänelle paria päivää ennen kuin +lähtivät. + +Se oli varmaankin juuri hänen kirjeensä. Jeanne sanoi nopeasti: + +-- Kuulkaa! Minä olen hänen äitinsä ja minä tulin häntä hakemaan. Tässä +on teille kymmenen frangia. Jos saatte hänestä jotakin kuulla, joitakin +tietoja, niin ilmoittakaa minulle Hôtel de Normandie'hen, Havre-kadun +varrella. + +Vartija vastasi: + +-- Voitte luottaa minuun, rouva. + +Ja Jeanne lähti nopeasti pois. + +Hän alkoi kulkea välittämättä ollenkaan siitä, minne meni. Hän riensi +kuin kiireessään jollekin tärkeälle asialle, pielsi seiniä pitkin, +tuuppi ihmisiä, kulki katujen poikki huomaamatta ajajia ja ajomiesten +kiroillessa hänelle, kompasteli jalkakäytävien astimiin varomatta +niitä, riensi vain edelleen kuin mieletön. + +Yht'äkkiä huomasi hän olevansa eräässä puistossa ja tunsi itsensä niin +väsyneeksi, että istuutui penkille. Siellä viipyi hän nähtävästi hyvin +kauan ja itki itse sitä huomaamatta, koska ohikulkijat pysähtyivät +häntä katselemaan. Sitten tunsi hän itseään vilustavan ja nousi +lähteäkseen pois. Hän oli niin väsynyt ja heikko, että hänen jalkansa +tuskin kantoivat häntä enää. + +Hänen teki mieli mennä erääseen ravintolaan syömään vähän lihalientä, +mutta ei uskaltanut omituisesta häpeästä, pelosta ja ujoudesta, +tuntien, että kaikki huomaisivat hänen masentuneen tilansa. Hän +pysähtyi silmänräpäykseksi ovelle, katsoi sisään, näki paljon ihmisiä +pöytien ääressä syömässä ja riensi pelästyneenä pois ajatellen +itsekseen: "Minä menen seuraavaan ravintolaan". Mutta hän ei mennyt +liioin sinnekään. + +Lopuksi osti hän eräältä leipurilta puolikuunmuotoisen pienen leivän ja +kävi sitä pureksimaan kulkiessaan edelleen. Hänen oli kova jano, mutta +ei tietänyt, missä juoda. + +Hän kulki erään holvin kautta ja huomasi nyt olevansa +toisessa, pylväskäytävien ympäröimässä puistossa. Hän tunsi sen +Palais-Royal'iksi. Hän istuutui sinne tunniksi, pariksi, sillä +kulkiessaan auringonpaisteessa oli hänen tullut kuuma. + +Sinne tuli paljon hienoa yleisöä puhellen, hymyillen, tervehtien +toisiaan, tuota onnellista yleisöä, johon kuuluu kauniita naisia ja +rikkaita herroja ja joka elää vain koreita pukuja ja huvitteluja +varten. + +Joutuen hämilleen sellaisen loistavan joukon keskellä Jeanne nousi +paikaltaan ja aikoi lähteä tiehensä. Mutta yht'äkkiä juolahti hänen +päähänsä ajatus, että hän saattoi tavata siellä Paulin, ja hän alkoi +kävellä ja tarkastella ihmisten kasvoja, kulki yhtämittaa edestakaisin +puiston päästä toiseen, vaatimattomin, mutta nopein askelin. + +Ihmiset kääntyivät ja katsoivat häneen, toiset nauroivat hänelle ja +viittailivat keskenään häneen. Jeanne huomasi sen ja lähti pois +ajatellen, että varmaankin naurettiin hänen pukunsa kuosille ja +ruutukaiselle, viheriäiselle hameelleen, jonka vaatteen Rosalie oli +valinnut ja joka oli Goderville'n ompelijattaren ompelema Rosalien +neuvojen mukaan. Eikä Jeanne uskaltanut enää kysellä ohikulkijoilta +tietäkään. Lopulta rohkaisi hän kuitenkin mielensä ja pääsi vihdoin +hotelliinsa. + +Sen päivän istui hän sitten kokonaan tuolillaan sänkynsä jalkopuolella +hievahtamatta paikaltaan. Hän söi, kuten edellisenä iltana, keittoa ja +vähän liharuokaa. Ja sitten pani hän maata, tehden kaikki aivan +koneellisesti, totuttuun tapaan. + +Seuraavana päivänä hän meni poliisipäällikön virastoon pyytääkseen, +että ottaisivat selkoa hänen pojastaan. Ei voitu hänelle mitään varmaa +sanoa, mutta luvattiin ryhtyä asiaan. + +Sitten maleksi hän katuja pitkin yhä toivossa, että Paul sattuisi +tulemaan häntä vastaan. Ja tuossa väenvilinässä hän tunsi olevansa +vieläkin enemmän yksin, hukkaan joutunut ja kurjempi kuin koskaan +autiolla maaseudun lakeudella. + +Hänen palattuaan iltasella hotelliin sanottiin hänelle, että herra +Paulin puolesta oli kyselty häntä ja että oli luvattu tulla uudelleen +seuraavana päivänä. Veri tulvahti Jeannen sydämeen ja hän ei ummistanut +silmiään koko yönä. Olikohan se hän? Kyllä, hän se oli varmasti, +vaikk'ei Jeanne voinut päättää häntä siksi niistä merkeistä, jotka +hänelle annettiin. + +Yhdeksän aikaan aamulla kolkutettiin hänen ovelleen ja hän huusi: +"Sisään!" ollen jo valmis avoimin sylin heittäytymään poikaansa +vastaan. Mutta eräs tuntematon henkilö esittäytyi. Ja pyytäen anteeksi, +että oli tullut häiritsemään, selitti hän asiansa ja ilmoitti tulleensa +perimään rahoja, jotka Paul oli hänelle velkaa. Jeanne tunsi itkevänsä, +vaikk'ei tahtonut näyttää sitä, ja kuivasi sormensa päällä kyyneleitään +niiden kiertyessä hänen silmäinsä kulmiin. + +Vieras oli, näet, Sauvage-kadun varrella olevan talon portinvartijalta +saanut kuulla rouvan tulosta, ja kun ei hänen ollut onnistunut saada +käsiinsä tuota paennutta nuorta herraa, niin kääntyi hän nyt äidin +puoleen. Ja hän ojensi paperin Jeannelle, joka alkoi sitä katsella +mitään ajattelematta. Hän luki numeron 90, otti taskustaan rahat ja +maksoi. + +Sinä päivänä ei Jeanne enää käynyt kaupungilla. + +Seuraavana päivänä tuli vielä toisia velkamiehiä, ja Jeanne antoi +kaikki, mitä hänellä oli jäljellä, jättäen itselleen vain parikymmentä +frangia. Sitten kirjoitti hän Rosalielle ja ilmoitti hänelle tilastaan. + +Päivänsä vietti hän maleksimalla kaupungilla odottaessaan vastausta +palvelijaltaan ja tietämättä, mitä tehdä, miten saada ikävät, +loppumattoman pitkät hetkensä kulumaan, tuntematta ketään, jolle olisi +voinut ystävällisen sanan sanoa, ketään, joka olisi hänen kurjan +asemansa tuntenut. Hän käveli vain umpimähkään ja häntä vaivasi nyt +kova halu päästä lähtemään pois, palaamaan takaisin pieneen kotiinsa, +joka siellä yksinäisen maantien varrella seisoi. + +Häntä oli murhe masentanut siihen määrin, ettei hän muutamia päiviä +aikaisemmin ollut voinut siellä enää elää, ja nyt tunsi hän +päinvastoin, ettei voinut enää elää muualla kuin siellä, minne hänen +synkän elämänsä tavat olivat juurensa laskeneet. + +Eräänä iltana sai hän vihdoin kirjeen ja kaksi sataa frangia. + +Rosalie kirjoitti: + + "Rouva Jeanne! Tulkaa kohta takaisin, sillä minä en lähetä teille + enää mitään. Ja herra Paulia lähden minä sitten hakemaan, kun olemme + saaneet tietoja hänestä. + + Terveiseni! Palvelijanne Rosalie." + +Ja Jeanne palasi Batteville'en eräänä aamuna, jolloin satoi lunta ja +oli hyvin kylmä. + + + + +XIV. + + +Jeanne ei käynyt enää ulkosalla, ei hievahtanut enää paikaltaan. Hän +nousi joka aamu samaan aikaan, katsoi ikkunasta, minkälainen ilma oli, +ja meni sitten istumaan ruokasaliinsa uunin ääreen. + +Siellä hän istui päivät pitkään liikkumatta, tuijottaen vain tuleen, +antaen ikävien ajatustensa harhailla mielin määrin ja seuraten +kurjuutensa surullista kulkua. Ja hämärä laskeutui vähitellen hänen +pieneen huoneeseensa hänen hievahtamatta paikaltaan muuta kuin +lisätäkseen puita pesään. Sitten toi Rosalie hänelle lampun ja sanoi: + +-- No, rouva Jeanne, teittiä pitää vähä ravistaa, ett' tulis' viel' +ruokahalu tän' iltan'. + +Häntä vaivasivat usein piintyneet ajatukset, ja turhanpäiväiset +mietteet kiusasivat häntä niin, että vähäisimmätkin asiat näyttivät +hänen sairaissa aivoissaan äärettömän tärkeiltä. + +Hän eli vain menneisyydessä, ammoin jo olleessa ajassa, muisteli alati +elämänsä ensimmäisiä aikoja ja häämatkaansa Korsikaan. Tämän saaren +maisemat, jotka jo kauan sitten olivat jääneet häneltä unohduksiin, +ilmestyivät yht'äkkiä hänen silmiensä eteen uunin hiiloksessa. Ja hän +muisti kaikki yksityiskohdat, kaikki pikkuseikat, kaikki henkilöt, +jotka oli siellä nähnyt. Hän oli näkevinään heidän oppaansa Jean +Ravolin ja kuulevinaan hänen äänensäkin. + +Sitten muisteli hän Paulin lapsuuden ajan suloisia vuosia, jolloin +poika pani hänet istuttamaan vihanneskasveja ja hän oli polvillaan +mullassa täti Lisonin vieressä ja he molemmat kilpailivat tehdäkseen +mieliksi lapselle, joka tahtoi koettaa, kumpi heistä taitavammin pystyi +istukkaita ottamaan ylös ja sai suurimman määrän uusia niistä +kasvamaan. Ja hiljakseen sopersivat hänen huulensa: "Paulet, pikku +Paulet poikani!" aivan kuin hän olisi puhutellut poikaansa. Ja kun +hänen unelmansa tulivat tähän sanaan, niin kirjoitteli hän välistä +tuntikausia tyhjään ilmaan sormellaan kirjeitä hänelle. Hän piirteli +niitä verkalleen istuessaan uunin ääressä, kuvitteli oikein näkevänsä +ne, ja kun luuli erehtyneensä, alkoi hän P:stä uudelleen, kirjoittaen +väsymyksestä vapisevalla kädellään ja ponnistaen voimansa voidakseen +kirjeen loppuun panna oman nimensä. Ja lopetettuaan alkoi hän uudelleen +taas. + +Lopulta ei hän enää jaksanut, sekoitti kaikki, kirjoitti ihan toisia +sanoja ja hermostui aivan hulluuteen saakka. + +Hän sai yksineläjän kaikki omituiset tavat. Häntä suututti, kun +pieninkin esine ei ollut tavallisella paikallaan. + +Usein pakoitti Rosalie hänet kävelemään ja vei hänet ulos maantielle, +mutta parinkymmenen minuutin kuluttua sanoi jo Jeanne: "En jaksa enää, +lapsukaiseni!" Ja istuutui ojan reunalle. + +Kohta oli kaikkinainen liikkuminen hänelle vastahakoista, ja hän oli +vuoteessaan niin myöhään kuin mahdollista. + +Yksi ainoa tapa oli hänessä pysynyt lapsuudesta asti aivan +muuttumattomana, se, että hän heti kahvin juotuaan äkkiä nousi +vuoteestaan. Hän oli aivan erikoisesti mieltynyt juomaan kahvia +puolittain keitetyn maidon kanssa, ja häneen olisi koskenut kovasti, +jos hänen olisi täytynyt jäädä ilman tätä juomaansa. Siksi odottikin +hän joka aamu kärsimättömänä Rosalien tuloa huoneeseen, ja heti kun +täysi kuppi vain oli asetettu hänen yöpöydälleen, hypähti hän +istualleen ja tyhjensi sen nopeasti, jopa hieman ahmienkin. Ja heittäen +sitten pois peitteensä hän alkoi nopeasti pukeutua. + +Mutta vähitellen otti hän tavakseen ruveta haaveksimaan ja +mietiskelemään vielä jonkun aikaa sen jälkeen, kun oli pannut kuppinsa +pois, ja kävi uudelleen pitkäkseen vuoteeseensa. Ja päivästä päivään +venytti hän tätä laiskotteluaan, kunnes Rosalie vihoissaan tuli ja +miltei väkisin puki hänen päälleen. + +Ei hänellä muuten ollut enää nimeksikään omaa tahtoa, ja kun hänen +palvelijansa pyysi häneltä neuvoa, kysyi häneltä jotakin, tahtoi tietää +hänen mielipidettään, niin vastasi hän: "Tee miten tahdot, kultaseni!" + +Hän uskoi, että häntä suorastaan vainosi jonkinlainen +hellittämätön kova kohtalo, niin että hänestä tuli oikea itämaalainen +sallimaanuskoja, ja kun hän oli aina nähnyt, että hänen unelmansa +häipyivät tyhjiin ja hänen toiveensa raukesivat, niin ei hän uskaltanut +enää mitään yrittääkään, vaan horjui ja epäili päiväkaudet ennenkuin +kävi yksinkertaisempiinkaan asioihin käsiksi, sillä hän oli varma +siitä, että aina tekisi nurinkurin ja että kaikki kääntyisi hänelle +pahoinpäin. Ja alati sanoi hän: + +-- Minulla vain ei koskaan ole ollut onnea elämässä. + +Johon Rosalie vastasi: + +-- Mitähä te sanoisitt', jos teittin pitäis työt' tehdä leippänn' +etteen, jos teittin pitäis' jok' aamu kello kuudelt' ylös noust' ja +päivätyöhön menn'? Ja niit' semmoisii kyll' on senttää, ja kun he +vanhoiksi tulee, niin kuolee he kaikk' kurjuuteen. + +Jeanne sanoi silloin: + +-- Ajattelehan toki, että olen aivan yksin, että poikanikin on minut +hylännyt. + +Siitä Rosalie suuttui ja tiuskasi: + +-- Mokomaki juttu! Entäs sitt' ne lapset, jotk' ovat sotapalveluksess'? +Entäs ne, jotk' Ameriikkaha menee? + +Ameriikka oli hänestä jokin epämääräinen maa, jonne ihmiset menevät +rikkautta ansaitsemaan palaamatta sieltä koskaan takaisin. + +Ja hän jatkoi: + +-- Ain' tulee kuitenk' hetk', kun erot' pitää, sill'ei vanhat ja nuoret +voi koko ikääns' yhdess' elää. Entäs, jos hän kuollu' ois, mitäs te +silloin sanoisitt'? -- lopetti hän jäyhästi. + +Silloin ei Jeanne vastannut enää mitään. Hän voimistui kuitenkin +hiukan, kun ilma kevään tullen kävi lauhaksi, mutta tätä virkeyden +paluuta käytti hän hyväkseen vain niin, että heittäytyi yhä enemmän +synkkien ajatustensa valtaan. + +Mentyään eräänä aamuna ullakolle jotakin esinettä etsimään, löysi hän +sattumalta sieltä arkun, joka oli täynnä vanhoja almanakkoja. Niitä oli +säilytetty, kuten on tapa muutamilla maalaisihmisillä. Ja Jeannesta +tuntui silloin, että hän oli löytänyt entisen elämänsä vuodet. Ja hänet +valtasi silloin omituinen, sekava mielenliikutus, kun hän seisoi tuon +almanakkakasan ääressä. + +Hän vei ne kaikki alas ruokasaliin. Niitä oli kaiken kokoisia, suuria +ja pieniä. Ja hän alkoi järjestää niitä pöydälle vuosiluvun mukaan. +Yht'äkkiä löysi hän ensimmäisen, jonka oli tuonut mukanaan Peuples'iin. +Sitä hän katseli kauan. Siinä olivat ne päivät, jotka hän oli merkinnyt +samana aamuna, jolloin lähti Rouen'ista, seuraavana päivänä sen +jälkeen, kun oli päässyt luostarikoulusta. Ja hän alkoi itkeä. Hän itki +karvaita, verkkaisia kyyneleitä, kuin vanha vaimo raukka ainakin +istuessaan pöydälle levitetyn viheliäisen elämänsä edessä. + +Hänet valtasi silloin ajatus, joka kohta vietteli hänet hirveällä, +hellittämättömällä, hurjalla tavalla. Hän tahtoi ottaa selkoa siitä, +mitä oli tehnyt, melkein päivästä päivään. + +Hän ripusti seinille peräkkäin kaikki nuo kellastuneet almanakat ja +kulutti tuntikausia katsellessa niitä, milloin mitäkin, ja +miettiessään: + +-- Mitä tapahtui minulle tuossa kuussa? + +Hän oli alleviivannut elämänsä muistettavimmat päivät, välistä löysi +hän kokonaisen sanankin, ja näin järjesti, ryhmitti ja liitti hän +sitten yhteen kaikki pikkuseikat, jotka olivat sattuneet jonkun tärkeän +tapauksen edellä tahi jälkeen. Itsepäisesti tarkastamalla kaikki, +ponnistamalla muistiaan ja keskittämällä kaiken tahdonvoimansa onnistui +hänen selvittää melkein kaikki Peuples'issa oloaikansa ensimmäiset +vuodet, sillä hänen elämänsä etäisimmät muistot johtuivat hänelle +tavattoman helposti ja havainnollisesti mieleen. Sitävastoin tuntuivat +hänestä seuraavat vuodet häipyvän jonkinlaiseen usvaan ja sekaantuvan +toinen toisiinsa, niin että hän välistä viipyi äärettömän kauan jonkun +vuoden almanakan edessä seisoen pää painuksissa ja ajatus jännitettynä +menneisyyttä kohti voimatta selvittää, oliko se muisto tästä vai tuosta +almanakasta löydettävissä. Näin kulki hän toisesta almanakasta toiseen +pitkin salia, jota ympäröivät aivan kuin ristintien kuvat nuo menneiden +päivien muistomerkit. Äkkiä saattoi hän istuutua jonkun eteen ja jäädä +paikalleen liikkumatta iltaan asti katsellen sitä mietteisiinsä +vaipuneena. + +Kun sitten auringon lämmittäessä kaikki elämännesteet elpyivät eloon, +kun vilja alkoi pelloilla kasvaa ja puut vihannoida, kun omenakukat +pihalla puhkesivat vienosti punertaviksi palloiksi ja levittivät +tuoksuaan lakeudelle, silloin valtasi hänet yht'äkkiä kova levottomuus. +Hän ei pysynyt enää paikoillaan, vaan käveli edestakaisin, meni ulos ja +tuli jälleen takaisin monta monituista kertaa päivässä, ja kuljeksi +välistä talosta taloon haltioissaan aivan kuin jonkinlaisen ikävän +kuumeessa. + +Kun hän näki ruohikossa päivänkukan piilevän tahi auringon säteen +väreilevän puunlehvillä tahi sinisen taivaan kuvastuvan vesilätäkössä +maantien kuopassa, niin käänsi ja myllersi se hänen mielensä kokonaan +herättäen hänessä kuin kaiun nuoren tytön sydämen ailahduksista, +tunteita niiltä kaukaisilta ajoilta, jolloin hän haaveksi kenttiä +pitkin samoillessaan. + +Hän oli tuntenut saman väristyksen, nauttinut samasta suloisesta +hurmasta noina lämpiminä päivinä, jolloin hän odotti tulevaisuutta, +kuten nyt, kun hänen tulevaisuutensa jo oli mennyt. Nyt nautti hän +siitä vielä sydämessään, mutta kärsi samalla kertaa aivan kuin tuo +uudelleen heränneen elämän ikuinen ilo tunkeutuessaan hänen +kuihtuneeseen ruumiiseensa, hänen viileään vereensä ja lamautuneeseen +sieluunsa olisi kyennyt luomaan häneen vain heikon ja tuskallisen +viehätyksen tunteen. + +Hänestä tuntui myöskin kuin jotakin olisi muuttunut kaikkialla hänen +ympärillään. Aurinko ei ollut enää yhtä lämmin kuin hänen +nuoruudessaan, taivas ei enää yhtä sininen, nurmi ei enää yhtä vihanta +eikä kukkaset yhtä heleät ja tuoksuvat, yhtä juovuttavat. + +Toisin päivin valtasi hänet kuitenkin niin suloinen elämän tunne, että +hän alkoi uudelleen ikävöidä jotakin, toivoa ja odottaa, sillä onko +edes mahdollista, olkoonpa kohtalo kuinka itsepintaisen kova tahansa, +olla kokonaan toivomatta, kun luonnossa on kaunista. + +Hän käveli kävelemistään tuntikausia kuin kiihtyneen mielensä +pakoittamana. Ja toisinaan pysähtyi hän yht'äkkiä istuutuakseen +maantien varrelle ja miettiäkseen noita ikäviä asioita. Miks'ei häntä +oltu rakastettu niinkuin muita? Miks'ei hän ollut saanut osakseen +rauhallisen elämän vaatimattomintakaan onnea? + +Jopa hän toisinaan hetkiseksi unhoitti senkin, että oli tullut +vanhaksi, ettei hänellä ollut enää muuta edessään kuin muutamia ikäviä, +yksinäisiä vuosia ja että koko hänen elämänsä ura jo oli loppuun +kuljettu. Ja kuin ennen muinoin, kuudentoista vuotiaana ollessaan, +rakenteli hän silloin sydäntään viihdyttäviä suunnitelmia, pieniä +suloisia tulevaisuuden unelmia. Mutta sitten tuli taas hänen sieluunsa +todellisuuden kova tunne, hän nousi ylös masentuneena kuin jokin raskas +paino olisi murtanut hänen voimansa, ja verkalleen lähti hän kulkemaan +kotia kohti jupisten: "Senkin vanha hupsu! Senkin vanha hupsu!" + +Silloin sanoi Rosalie hänelle yhtämittaa: + +-- Olkaas tok' rauhass', rouva! Mitäs te sill'viisii hääritt'. + +Johon Jeanne alakuloisesti vastasi: + +-- Minkäs sille voin? Olen kuin "Massacre" viimeisinä päivinään. + +Eräänä aamuna tuli Rosalie hänen huoneeseensa tavallista aikaisemmin +ja, pannessaan hänen yöpöydälleen kahvin, sanoi hän: + +-- Juokaas pian ny'! Denis on tuoll' ulkon' oottamass'. Me lähdemm' +kaikk' Peuples'iin, sill' mun on sinn' asiaa. + +Jeanne luuli pyörtyvänsä, niin liikutetuksi tuli hänen mielensä. Ja +vavisten, päästä pyörällä ja voimattomana tuon ajatuksen johdosta, että +sai nähdä entisen rakkaan kotinsa, alkoi hän pukeutua. + +Taivas levisi heleänä yli maailman ja hilpeästi juoksi hevonen lähtien +välistä laukkaamaan. Kun he olivat saapuneet Étouvant'in kuntaan, voi +Jeanne tuskin hengittääkään, niin rajusti sykki hänen sydämensä. Ja kun +hän sitten näki aitauksen tiilipatsaat, äännähti hän hiljaa ja aivan +tietämättään: "Oi, oi, oi!" aivan kuin hänen sydämeensä olisi koskenut. + +Couillard'in talossa riisuttiin hevonen valjaista, ja sillä välin kuin +Rosalie poikansa kanssa meni asioilleen, tarjoutuivat moision +vuokralaiset saattamaan Jeannea kartanoa katsomaan. Kartanon isäntäväki +sattui juuri olemaan poissa ja hänelle annettiin avaimet käteen. + +Hän meni sinne yksin, ja tultuaan vanhan kartanon eteen meren puolelle, +pysähtyi hän katselemaan. Kaikki oli ulkona entisellään, ja sinä +päivänä säteili aurinkokin hymyillen tuon ison, harmaan rakennuksen +himmentyneille seinille, joissa ikkunaluukut olivat kiinni. + +Pieni kuivettuneen oksan palanen putosi hänen hameelleen ja hän loi +ylös silmänsä. Se oli kirvonnut plataanista. Jeanne meni sen luo ja +taputteli kuin eläintä tuon suuren puun sileätä, vaaleata runkoa. Hänen +jalkansa sattui sitten nurmella olevaan lahonneeseen puupalaseen. Se +oli kappale penkkiä, jossa hän niin usein oli istunut omaistensa +kanssa, sitä samaa penkkiä, joka oli laitettu samana päivänä, jolloin +Julien ensimmäisen kerran kävi heillä. + +Sitten tuli hän eteisen kaksoisovelle, jota hänen oli kovin vaikea +saada auki, sillä ruostunut iso avain ei ottanut kiertyäkseen. Vihdoin +aukeni kuitenkin lukko kovalla kitinällä ja ovenpuolisko, joka myös +vähän piti vastaan, antoi myöten hänen sysäykselleen. + +Melkein juosten riensi Jeanne heti ylös huoneeseensa. Hän ei tuntenut +sitä entisekseen, sillä sen seinät olivat verhotut vaaleilla +papereilla. Mutta hänen avattuaan ikkunan huumasi häntä ytimiin asti +koko tuo rakas näky taivaanrantaa myöten, metsikkö, jalavat, lakeus ja +meri ruskeine purjeineen ylt'ympäriinsä, jotka näyttivät +liikkumattomilta kaukana aavalla ulapalla. + +Sitten alkoi hän samoilla tyhjässä, avarassa rakennuksessa. Hän katseli +noita seinillä olevia hänen silmilleen tuttuja tahroja. Hän pysähtyi +pienen rei'än kohdalle, joka oli rappauksessa ja jonka paroni oli +siihen tehnyt, kun nuoruuden aikojaan muistellen huvikseen usein +ikäänkuin aseella iski kepillä seinään siitä ohi kulkiessaan. + +Äitivainajansa huoneesta löysi hän oven takaa, pimeästä nurkasta, +kultanuppisen neulan, jonka hän oli sinne ennen muinoin pistänyt (hän +muisti sen nyt) ja jota hän sitten monta vuotta oli kaivannut. Ei +kukaan ollut sitä silloin löytänyt. Hän otti sen sieltä kallisarvoisena +muistona ja suuteli sitä. + +Hän kävi joka paikassa ja etsi, tunsi taas nuo huoneiden +seinäpapereissa olevat, melkeinpä näkymättömät jäljet, sillä uusia +papereita ei oltu seinille pantu, näki jälleen nuo kummalliset kuvat, +jotka mielikuvitus usein muodostaa kankaiden ja marmorin kuvioista ja +ajan likaamien kattojen varjoista. + +Hän astui äänettömin askelin tuossa suuressa, hiljaisessa kartanossa +aivan kuin hautausmaalla, sillä siellä lepäsi koko hänen entinen +elämänsä. + +Hän meni alas saliin, joka oli pimeä ikkunaluukkujen ollessa kiinni, ja +kesti kauan ennenkuin hän saattoi mitään eroittaa siellä. Mutta sitten +kun hänen silmänsä olivat tottuneet pimeyteen, tunsi hän taas +vähitellen seinäverhot lintukuvineen. Kaksi nojatuolia seisoi vielä +uunin edessä aivan kuin niissä juuri olisi istuttu; ja huoneen hajukin, +jonka hän hyvin tunsi ja joka on olemassa samoin kuin elävilläkin +olennoilla, tuo epämääräinen, mutta silti helposti tunnettava vanhojen +huoneustojen selittämätön haju tunkeutui hänen sieramiinsa, kietoi +hänet muistoihin ja juovutti hänen ajatuksiaan. Hän seisoi siellä +läähättäen, vetäen keuhkoihinsa tuota menneen ajan henkeä ja tuijottaen +noihin kahteen tuoliin. Ja yht'äkkiä synnytti hänen aivoihinsa +kiintynyt ajatus hänessä hetkellisen harhakuvan ja hän oli näkevinään, +hän näki, aivan samoin kuin monta kertaa ennen oli nähnyt, isänsä ja +äitinsä istuvan lämmittelemässä jalkojaan uunin edessä. + +Pelästyneenä peräytyi hän, työkkäsi selin oven pieleen, piteli siitä +kiinni, ettei kaatuisi, ja tuijotti tuijottamistaan tuoleihin. + +Näky katosi. + +Hämmästyksissään seisoi hän paikallaan muutamia minuutteja, sai sitten +vähitellen vallan itsensä ylitse ja tahtoi paeta pois peläten tulevansa +hulluksi. Sattumalta loi hän silmänsä oven pieleen ja huomasi siinä +Paulet'n mitta-asteikon. Kaikki pienet viivat olivat paikoillaan +maalissa eri pitkien välimatkojen päässä ja numerot, jotka olivat +kynäveitsen kärjellä siihen merkityt, osoittivat Paulet'n iän +kuukausittain sitä mukaa, kuin hän oli kasvanut. Paikoitellen oli siinä +paronin, -- isompaa, -- käsialaa, paikoitellen hänen omaansa, +pienempää, paikoitellen taas täti Lison'in hieman vapisevaa käsialaa. +Ja hänestä tuntui, että hänen lapsensa, semmoisena kuin hän silloin +oli, seisoi siinä hänen edessään vaaleatukkaisena ja painaen otsaansa +oven pieltä vasten mitattaessa hänen pituuttaan. + +Paroni huudahti: + +-- Jeanne, hän on kasvanut yhden senttimetrin kuudessa viikossa. + +Ja rakkaudenpuuskassaan Jeanne alkoi suudella oven pieltä. + +Samassa huudettiin hänelle ulkoa.. Se oli Rosalien ääni: + +-- Rouva Jeanne, rouva Jeanne, aamiainen on valmis. + +Hän juoksi suinpäin ulos. Hän ei ymmärtänyt mitään, mitä hänelle +sanottiin. Hän söi vain, mitä hänen eteensä pantiin, kuuli puhuttavan +tietämättä mistä, puheli varmaankin talonpoikain kanssa, jotka +kyselivät hänen vointiaan, antoi suudella itseään, suuteli itsekin +poskia, joita hänen eteensä kurotettiin, ja sitten nousi hän rattaille. + +Kun kartanon korkea katto oli kadonnut näkyvistä puitten taakse, alkoi +hirveä ahdistus painaa hänen poveaan. Hän tunsi sydämessään, että oli +sanonut kodilleen ainiaaksi hyvästi. + +He tulivat takaisin Batteville'en. Juuri kun hän oli menemässä sisään +uuteen asuntoonsa, huomasi hän jotakin valkoista oven alla. Se oli +kirje, jonka postimies oli sinne pistänyt hänen poissaollessaan. Hän +huomasi heti, että kirje oli Paulilta ja hän aukaisi sen tuskasta +vavisten. Paul kirjoitti: + + "Rakas äitini! En ole sinulle ennemmin kirjoittanut, sillä en + tahtonut, että tekisit turhan matkan Pariisiin, koska minun itseni + hetimmiten täytyy käydä Sinun luonasi. Minua on juuri kohdannut suuri + onnettomuus ja olen kovassa pulassa. Vaimoni on kuolemaisillaan + synnytettyään pikku tytön kolme päivää sitten ja minulla ei ole + vähääkään rahaa. En tiedä, mitä tehdä lapselle, jota ovenvartijan + vaimo elättää imukepullolla niin hyvin kuin voi, ja minä pelkään + lapsen kuolevan. Etkö sinä voisi siitä huolehtia? En suorastaan + enää tiedä, mitä tehdä, eikä minulla ole rahaa antaakseni lapsen + elätettäväksi. Vastaa ensi postissa! + + Sinua rakastava poikasi + Paul." + +Jeanne vaipui tuolille jaksaen tuskin kutsua Rosalieta luokseen. Kun +hän oli tullut, lukivat he kirjeen uudelleen ja istuivat kauan ääneti +toistensa edessä. + +Vihdoin lausui Rosalie: + +-- Mä lähden pikkast' hakemaan, rouva. Ei hänt' sill' viisii voi +jättää. + +Jeanne vastasi: + +-- Lähde, kultaseni! + +He olivat vielä ääneti; sitten sanoi Rosalie: + +-- Pankaa hattu päähänn', rouva, niin mennään Goderville'en notaarin +tykö. Jos se toinen kuolee, niin on herra Paulin nyt hänet naitava sen +pikkase vuoks'. + +Sanaakaan sanomatta pani Jeanne hatun päähänsä. Sanomaton, syvä ilo +täytti hänen sydämensä, kavala ilo, jonka hän tahtoi salata mistä +hinnasta tahansa, noita inhoittavia iloja, jotka nostavat punan +kasvoille, mutta joista äärettömästi nauttii sielunsa sisimmässä +sopessa: hänen poikansa jalkavaimo oli, näet, kuolemaisillaan. + +Notaari antoi Rosalielle tarkkoja tietoja ja Rosalien pyynnöstä lausui +hän ne moneen kertaan. Ja kun oli sitten varma siitä, ettei erehtyisi, +sanoi Rosalie: + +-- Olkaa huolet' ny'! Kyll' mä asian toimitan. + +Ja samana yönä hän matkusti Pariisiin. + +Kaksi päivää oli Jeanne pää niin sekaisin, ettei hän kyennyt miettimään +mitään. Kolmannen päivän aamuna sai hän pienen kirjeen Rosalielta, joka +ilmoitti vain tulevansa, saman päivän iltana, ei mitään muuta. + +Kello kolmen aikaan antoi Jeanne naapurinsa valjastaa kärryt ja viedä +hänet Beuzevillen asemalle, jossa hän odotti palvelijattarensa tuloa. + +Hän seisoi asemasillalla tuijottaen koko ajan raiteita pitkin, jotka +kapenemistaan kaveten häipyivät etäisyyteen. Vähä väliä katsoi hän +kelloa. -- Vielä kymmenen minuttia. -- Vielä viisi. -- Vielä kaksi. -- +Nyt oli aika junan tulla. -- Mutta ei mitään näkynyt tuolla etäisellä +tiellä. Yht'äkkiä huomasi hän sitten valkoisen kohdan, savua, ja sitten +sen alla mustan pisteen, joka alkoi suurenemistaan suureta läheten +kovaa vauhtia. Ja vihdoin kulki iso kone vauhtiaan hiljentäen ja +puhkuen Jeannen ohi, joka katseli tarkkaan vaunuihin. Useita ovia +avautui ja ihmisiä tuli ulos, puseroihin puettuja talonpoikia, naisia +korineen ja pikkuporvareja, lerppahatut päässään. Vihdoin huomasi hän +Rosalien, joka tuli kantaen sylissään jonkinlaista valkoista kääröä. + +Jeanne tahtoi mennä häntä vastaan, mutta hänen jalkansa olivat käyneet +niin hervottomiksi, että hän pelkäsi kaatuvansa. Kun Rosalie huomasi +hänet, meni hän emäntänsä luokse rauhallisena kuten aina ja sanoi: + +-- Päivää, rouva! Täss' mä taas oon. Mut ei se vaivatt' kulunn'. + +-- No? -- kysyi Jeanne. + +-- No, -- vastasi Rosalie, -- hän kuol' viime yön'. Heiät vihittiin ja +täss' on pikkanen. + +Ja hän ojensi Jeannelle lapsen, jota ei näkynytkään vaatteiden sisältä. + +Koneellisesti otti Jeanne lapsen häneltä; he poistuivat asemalta ja +nousivat rattaille. + +Sitten sanoi Rosalie: + +-- Herra Paul tulee hautajaisten peräst'. Huomenn' vissist tähä aikaa. + +Jeanne sai vain soperretuksi: + +-- Paul!... + +Aurinko oli painumaisillaan taivaanrantaan valaen kirkkauttaan +vihannoiville lakeuksille, jossa siellä täällä heleinä kukki +kullankarvaisia voikukkia ja veripunaisia valmuja. Ääretön rauha lepäsi +yli tyynen maan, josta versoivat elämänidut. Kärryt kiitivät nopeaa +vauhtia ajomiehen hoputtaessa hevostaan kieltään maiskauttamalla. + +Ja Jeanne katsella tuijotti eteensä ylös ilmaan, kohti sinistä +taivasta, jossa viilteli pääskysiä kiitäen, kaarrellen. Ja äkkiä tuntui +hänen polvissaan, hänen ihossaan, läpi hänen hameensa, suloinen lämpö +tuosta pikkuolennosta, joka nukkui hänen sylissään. + +Silloin valtasi hänet ääretön mielenliikutus. Hän paljasti yht'äkkiä +lapsen kasvot, joita ei vielä ollut nähnyt, poikansa tyttären kasvot. +Ja kun tuo hento olento, kirkkaan valon häikäisemänä, aukaisi siniset +silmänsä ja liikutti huuliaan, alkoi Jeanne sitä kiihkeästi halailla, +nosti sen käsivarsilleen ja suuteli sitä suutelemistaan. + +Tyytyväisenä, mutta karskisti hillitsi Rosalie häntä: + +-- No, no, rouva, riittää jo, tai laitatt' sen huutaan! Ja sitten +lisäsi hän vastaten varmaankin omille ajatuksilleen: + +-- Elämä, nähkääs, ei oo niin hyvä eikä niin huono kuin miks' sit' +luulee. + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Elämän tarina, by Guy de Maupassant + +*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ELÄMÄN TARINA *** + +***** This file should be named 24445-8.txt or 24445-8.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + http://www.gutenberg.org/2/4/4/4/24445/ + +Produced by Tapio Riikonen + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License (available with this file or online at +http://gutenberg.org/license). + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation web page at http://www.pglaf.org. + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at +http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at +809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email +business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact +information can be found at the Foundation's web site and official +page at http://pglaf.org + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit http://pglaf.org + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including checks, online payments and credit card donations. +To donate, please visit: http://pglaf.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + http://www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. diff --git a/24445-8.zip b/24445-8.zip Binary files differnew file mode 100644 index 0000000..ce69f54 --- /dev/null +++ b/24445-8.zip diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..52addc7 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #24445 (https://www.gutenberg.org/ebooks/24445) |