initial commit of ebook 20799HEADmain

5 files changed, 5459 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/20799-8.txt b/20799-8.txt
new file mode 100644
index 0000000..98d2871
--- /dev/null
+++ b/20799-8.txt
@@ -0,0 +1,5443 @@
+The Project Gutenberg EBook of Novelleja II, by Samuli Suomalainen
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+
+Title: Novelleja II
+
+Author: Samuli Suomalainen
+
+Release Date: March 12, 2007 [EBook #20799]
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK NOVELLEJA II ***
+
+
+
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+
+
+
+
+
+NOVELLEJA II
+
+Kirjoitti
+
+Samuli S.
+
+
+Werner Söderström, Porvoo, 1885.
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+Joulu-aamuna
+Tärkeät toimet
+Kalalta
+Kosto
+Laulajaiset
+Piispan Ellu
+Kynämamseli
+Miltä näytti
+Tulipalo
+
+
+
+
+JOULU-AAMU.
+
+
+Jouluaatto oli tullut. Työt oli lopetettu, kylyt kylvetty, pahnat
+lattioille levitetty, kynttilät paloivat. Köyhinkin oli parahan valonsa
+pannut majaansa kirkastamaan. Juhlapuvuissansa istuivat ihmiset ja
+veisasivat juhlavirttä. Ja niin oli laita meidän pitäjässä ja
+naapuripitäjässä ja kolmannessa pitäjässä ja niin kaikkialla. Ja
+moninaiset olivat virret, joita tällä hetkellä veisattiin, mutta yksi
+oli niissä kumminkin aine, kaikissa sama, nimittäin sama iloinen
+riemahdus, mikä ennen oli paimenilta kuulunut Betlehemissä. Yhdessä
+virressä se sanottiin näin, toisessa noin, mutta kaikissa oli kuitenkin
+sama sisällys, nimittäin _Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassa
+rauha, ja ihmisille hyvä tahto!_
+
+Hyvä Jumala kuitenkin! Kuinka usein olen minä tällä hetkellä ajatellut:
+Ylistysvirttä veisataan nyt Jumalalle meidän maassa ja monessa muussa
+maassa, tuhansittain tuhansissa asunnoissa, taloissa ja torpissa,
+isoisten kultaisissa kartanoissa ja köyhäin matalissa majoissa. Mutta
+Sinä yksin tiedät, hyvä Jumala, kuinka paljoa enemmän, paljoa enemmän
+on taloja ja torppia, isoisten kultaisia kartanoita ja köyhäin matalia
+majoja, joissa ei Sinua muisteta, ei virrellä, ei puheella, ei
+huokauksella, ei ajatuksellakaan. Ja silloin on minusta tuntunut
+suloiselta ajatella, että köyhän Suomenmaan kansa on uskollisena
+pysynyt isiensä uskolle ja isiensä tavoille, ja että tästä hallaisesta
+maasta kohoaa jouluyön hiljaisuudessa nöyränä uhrisavuna Sinua
+pelkäävien sydämmelliset juhlavirret.
+
+Mutta miksi poikkean jutelmastani, miksi syrjähän jätän kainon
+kertoelmani ladun?
+
+Ihana oli jouluyö. Ääretönnä kaareili pyhässä korkeudessa talvinen
+taivas. Se loisti ja kimalteli lukemattomista valoista; näytti kuin
+olisi pieninkin tähti tahtonut tänä yönä olla mukana kaunistamassa
+taivaan kantta. Metsä oli pukeutunut hopeaan; härmä oli rakentanut
+verrattoman taidokkaan kukkaverhon pienimmänkin oksan ja kaaren
+ympärille. Syvä hiljaisuus vallitsi luonnossa; ei vähintäkään tuulen
+huokausta huhahdellut metsässä.
+
+Nyt oli jouluyö. -- Korkean Risti-vuoren huipulla seisoo pitäjän vanha,
+mustunut puukirkko. Tummana ryhmänä se haamoittaa tähtitaivasta
+vastaan, kaukaa katsellessasi sitä, mutta mitä lähemmäs tulet vuoren
+juurta, sitä selvemmäksi se muuttuu piirteilleen. Mutta tänä yönä se
+näkyi selvänä ja tarkkarajaisena jo virstan päähän. Tänä yönä, sanoin,
+mutta aamuhan jo olikin oikeastaan, vaikka pimeydestä päättäen sitä ei
+olisi osannut arvata. Mutta talvinen aamu se pääsee vasta niin myöhään
+vapaaksi yön tummasta sylistä. Kesäistä yötä Pohjolassa tuskin
+huomaakaan. Illan rusko ja aamun koi ovat kuni kaksi rakasta sisarusta,
+jotka toisiansa syleilevät. Talvinen yö taasen on öinen haltija, joka
+ei mielisi ensinkään laskea luotansa aamun ihanata lasta. Niin, tänä
+yönä, tahi oikeammin tänä aamuna, loisti kirkko tarkkarajaisena jo
+virstain päähän, sillä kaikista sen akkunoista paistoi kirkas loiste,
+ihanasti hei'astuen valkoisista nietoksista.
+
+Ihmiset riensivät kirkkoon. Mutta jos jouluaamuna aina ennenkin oli
+kirkko ollut täpö täynnä väkeä, niin nyt tänä jouluna oli kirkkomiehiä
+enemmän kuin pitäjän mustuneesen kirkkoon mahtuikaan. Tänään olikin
+jotain tavatonta kirkossa odotettavana: siitä tuo tavaton ihmistulva.
+Jo useampia viikkoja oli tiedetty koko pitäjässä, että jouluaamuna
+saarnaa kirkossa nuori Lauri maisteri. Hänet tunsi koko pitäjä, tunsi
+varsinkin siitä syystä, että hän oli oman pitäjän lapsia, kansan omasta
+keskuudesta lähtenyt ja ensimmäinen talonpojan poika tästä pitäjästä,
+joka oli saanut käydä koulua ja nyt viime keväänä päässyt aina
+Helsingin yliopistoon asti. Muutaman vuoden perästä tulee hänestä
+pappi, -- se tieto oli myös levinnyt, ja se tieto oli otettu suurella
+mielihyvällä vastaan. Niin, tänä aamuna saarnaa Leppäselän torpan
+poika, Lauri maisteri. -- Tämä tieto se saattoi tänä aamuna kirkkoon
+niin paljon kansaa. Jokainen pitäjäläinen iloitsi tuosta jo ennakolta,
+saattaapa sanoa jokaisen olleen oikeen ylpeänkin sen puolesta, että
+heidän omassa pitäjässänsä löytyi nuorukainen, aivan heidän keskeltänsä
+lähtenyt nuorukainen, joka oli käynyt monet korkeat koulut ja nyt
+päässyt maan ylhäisimpään opistoon, josta hän pian oli valmistuva
+työmieheksi Herran viinamäkeen.
+
+Juhlallinen oli tämä aamun hetki kirkossa jokaiselle, juhlallinen
+seurakunnalle, juhlallinen nuoren maisterin vanhemmille, jotka
+tykyttävin sydämmin odottelivat poikansa ilmaantumista tuolta sakastin
+ovesta, juhlallinen itse nuorelle saarnamiehellekin, joka totisena
+käyskenteli sakastin lattiata edestakaisin... Aamuvirsi, suloinen
+jouluvirsi, tuo niin sanottu virsien kuningatar, veisattiin. Olisipa
+ollut kivestä sydän sillä, joka ei olisi tuntenut mielen ylennystä, kun
+koko seurakunta yhtenä miehenä veisasi: "Kuin kirkkaast' kointähti
+koittaa."
+
+Nuorukainen astui saarnastuoliin. Vakavana, pelotonna hän astui ja
+vakavana ja totisena hän seisoi tuolla, katsoen alas seurakuntaan,
+virren viimeisten sanain kuolehtuessa. Syvä hiljaisuus syntyi äkisti.
+Ei kuulunut liikausta, ei yskäystäkään, jotka ovat niin tavallisia
+meillä. Hengitystään pidättäen tahtoi jokainen kuulla nuoren Lauri
+maisterin, meidän Lauri maisterin, ensimmäiset sanat. Heleällä äänellä
+ja pelottomasti alkoi nuorukainen saarnansa, ja ihanasti kajahtivat
+Herran kirkkaassa temppelissä ihanat sanat: _Kunnia olkoon Jumalan
+korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto!_ Ja tuntui
+silloin kuin olisi hyvä henki lentänyt yli hartaan seurakunnan, ja
+sanomatonta lämmintä tunsi sillä hetkellä sydämmessänsä niin vanha kuin
+nuori, niin köyhä kuin rikaskin. Ja näitten sanain johdosta puhui
+sitten nuorukainen, puhui teeskentelemättä, mutta vakuutuksella. Ei hän
+puhunut kirjoista poimittua kaunista kieltä, vaan hän puhui semmoista,
+mitä itse tiesi ja tunsi, ja mistä hän itse oli täydellisesti
+vakuutettu. Tuolla hän seisoi korkealla saarnatuolissa tuo nuori mies,
+tuskin lapsuuden iästä päässyt, ja puhui sadoille kuulijoille ja lailla
+hyvän kylväjän kylvi silloin monta, monta hyvää siementä. Vaimoväki
+itki hiljaista liikutuksen itkua; miestenkin silmistä tipahti tuon
+tuostakin runsas karpaloinen. Mutta pää painuksissa penkkiin istui
+Lauri maisterin äiti niin onnellisena, niin sanomattoman onnellisena.
+Äiti parka! Nuolen nopeudella kulkivat hänen mielessään moninaiset
+ajatukset ja muistot. Monet pitkät kouluvuodet olivat nyt kuluneet.
+Kuinka monesti oli äiti parka pienessä mökissänsä haikeudella
+muistellut koulussa käyvää poikaansa. Kärsineekö lapsi parka taas
+kuinkakin kovaa puutetta -- oli hän ajatellut, -- kun ei taas kotoakaan
+ole riittänyt hänelle moneen aikaan mitään. Lieneekö siellä komeassa
+kaupungissa yhtään hyväntahtoista ihmistä, joka panisi edes paikan
+poikani kyynäspäihin, sillä pianhan kuluu nuttu, jolla ei ole
+kumppalia. Niin oli hän usein ajatellut. Ja Jumala yksin tietää miten
+moninaisia huolia on äiti paralla, jonka lapsi on ulkona maailmassa,
+niin kaukana, ett'ei äiti aina saata olla hänen luonaan, häntä
+opastamassa ja vaalimassa ja hoitamassa. Mutta ne olivat ohitse nyt jo,
+nuo huolten vuodet. Poika oli kunnialla käynyt alemmat koulut, ja
+kunnialla päässyt siihen asemaan, että saattoi nyt jo ruveta itsestänsä
+huolta pitämään. Niin, ja nyt hän seisoo tuossa seurakunnan edessä ja
+saarnaa suloisesti. Ei kuullut äiti parka itse saarnaa, hänen
+äidillinen sydämmensä oli niin täpöisen täynnä vaan sitä hurmaavaa
+tietoa, että hänen poikansa, hänen oma poikansa se nyt puhuu sadoille
+ihmisille, ja ihmiset katsovat hänen poikaansa, he näkevät kuinka hän
+seisoo siinä suorana ja kookkaana, kuinka hän tuon tuostakin kädellänsä
+heittää tuuheata tukkaansa korvan taakse, he kuulevat hänen puhettansa,
+kuulevat kuinka hän aina välistä palajaa saarnansa sydänsanoihin ja
+sointuvasti lausuu: _Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha
+ja ihmisille hyvä tahto_, ja silloin aina tulvahtaa moni hiljainen
+kyynelvirta yli laitainsa ja moneen pisaraan heiastuvat joulukynttilät.
+Pää kumarruksissa istui äiti koko ajan, niin äärettömän onnellisena.
+Hänen vieressään istui hänen miehensä, juureva Sakari isäntä, ja
+kosteaksi oli käynyt hänenkin punaraitainen nenäliinansa, jota hän
+puristeli kädessään, ja jolla hän tuon tuostakin pyyhkäisi poskeansa.
+
+Nuorukaisen saarna lähestyi loppuansa. Hän toivotti todellista
+joulu-iloa tälle seurakunnalle, jossa hän oli syntynyt, jossa hän
+pienenä oli otettu Jumalan armoliittoon, jossa hän oli kasvanut, ja
+jossa hän vihdoin itse oli saanut Herran alttarin edessä uudistaa
+kasteensa liiton. Hän rukoili siunausta tälle seurakunnalle, jolle hän
+nyt, Jumalan suuresta armosta, sai ensi kertaa julistaa pyhää
+evankeliumia. Eikä hän sanonut osaavansa sen kauniimmilla sanoilla
+tervehtää seurakuntaa tänä suurena juhlana, kuin mitä hän alussa oli
+lausunut ja joilla hän nyt tahtoi tämän Herralle pyhitetyn työnsä
+lopettaakin, nimittäin: _Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassa
+rauha, ja ihmisille hyvä tahto. Amen._ -- -- -- -- --
+
+Talvinen aurinko oli jo noussut kirkkaalle taivaalle, kun ihmiset
+läksivät kirkosta, sydämmessään hiljainen tyytyväisyys ja moni hyvä
+päätös. Eikä sinä päivänä pitäjässä paljon muusta puhuttukaan kuin
+Lauri maisterin suloisesta saarnasta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Vuosia tuli ja vuosia meni. Joulu tuli taas ja meni jälleen, jättäen
+sijansa toiselle joululle. Monasti oli joulukynttilät sytytetty ja
+jälleen sammutettu pitäjän vanhassa, mustuneessa puukirkossa. Monasti
+oli Herran temppeli talvisen yön hiljaisuudessa kirkkaasti loistanut
+korkealta asemaltaan.
+
+Eräänä jouluna oli kirkossa taas tavallista enemmän väkeä. Mielihyvää
+valaisivat kynttilät pitäjäläisten kasvoilla, kun he, aamuvirren
+päätyttyä, silmäilivät ylös sarnastuoliin. Nuori kirkkoherra seisoi
+siinä valmiina alkamaan aamusaarnaansa. Tämä oli ensimmäinen
+joulusaarna, joka hänen oli kirkkoherrana tässä seurakunnassa
+saarnaaminen. Viime Vappuna oli hän vasta muuttanut seurakuntaan. Eikä
+ollutkaan tämä kirkkoherra tullut maitten ja merien takaa; eikä ollut
+hän ainoastaan enemmistön valitsemana tänne tullut. Yhtenä miehenä oli
+seurakunta pyytänyt saada hänet neljänneksi vaalisaarnaajaksi, ja
+yhtenä miehenä olivat kaikki antaneet äänensä hänelle. Ja tuossa hän
+nyt seisoi saarnastuolissa ensimmäistä kertaa oman syntymäseurakuntansa
+sielunpaimenena. Ehdottomastikin muistui hänen mieleensä jouluaamu,
+jolloin hän ensi kerran oli nuorena ylioppilaana noussut tähän pyhään
+paikkaan. Raskaalta oli tuntunut silloin nuorukaisesta seisoa noin
+keskellä ison ihmisjoukon ja puhua heille totuutta korkeuden maasta:
+sen muisti nuori kirkkoherra nyt niin selvästi. Hän oli jo päässyt
+lapsellisen ujostelemisen iästä, mutta sittenkin tuntui tämä hetki
+hänestä raskaammalta kuin tuo entinen. Hän oli silloin sattumalta
+seisonut tässä sijassa; hän oli silloin nähnyt edessään pelkkiä
+tuttavia ja ystäviä. Nyt sen sijaan hän näki satoja ihmisiä, joitten
+kaitsijaksi Jumala oli hänet määrännyt. Kuinka voi hän johtaa tätä
+suurta laumaa? Kuinka voi hän vastata tilinteossa näistä sieluista?
+Ankara kysymys! Ja tuossa he istuvat, nuo sadat ihmiset, ja katsovat
+häneen ja odottavat häneltä lohdutuksen ja virvoituksen sanoja tänä
+suurena rakkauden juhlana. Mitä pitää hänen sanoman heille? --
+Tuskallinen ahdistus valtasi hänet silloin. Ja tämä ahdistus nuoressa
+kirkkoherrassa oli ankarampi kuin kymmenen vuotta sitten nuoressa
+ylioppilaassa. --
+
+Monenlaiset tunteet liikkuivat tällä haavaa seurakuntalaisissakin. Nyt
+oli saarnaava ensi joulusaarnaansa heidän oma kirkkoherransa, joka oli
+lähtenyt heidän omasta keskuudestaan. Tuossa istui sanankuulijain
+seassa talon-isäntänä moni kirkkoherran entisiä paimen-kumppaleita;
+siinä istui moni vanha talon vaari, joka oli nähnyt hänen pienenä
+vilkas-silmäisenä poikasena juosta piipottelevan talon tanhualla, ja
+monen vanhan emäntäisen sylissä oli hän lapsena istunut, ja moni
+lempeä, vaikka työstä karkeakin käsi, oli silitellyt hänen valkoista
+tukkaansa; ja lapset, tuo "elon aamukansa vilkas", olivat aina kuulleet
+puhuttavan nuoresta kirkkoherrasta niinkuin jostakin, jossa kaikki
+hyvyys ja laupeus ja lempeys ovat yhdistyneet lapsenkin mielen
+käsittämäksi sulosoinnuksi.
+
+Kauan oli äänetönnä nuori kirkkoherra. Tuo äkkinäinen ahdistus oli
+karkoittanut hänen mielestänsä kaikki, mitä hän edellisenä iltana oli
+ajatellut ja tuumaillut sanoaksensa. Mitä minun pitää tälle laumalleni
+sanoani? kysyi hän itseltään. Hän ei muistanut esipuhettansa, hän ei
+muistanut tekstinsä ainetta. Hän oli aikonut puhua heille miehen
+tavoin. Hän oli miehenä jo elänyt maailmassa, hän oli monet ankarat
+taistelut elämässä taistellut, ja hän oli aikonut puhua
+sanankuulijoille juuri näistä elämän taisteluista, joihin ihminen on
+luotu hamasta elonsa ensi hetkestä saakka. Ja nyt oli kaikki sekaisin
+ja hämmentynyt. Mutta silloin tuli hänen sielunsa silmäin eteen tuo
+entinen nuori ylioppilas, täynnä elämän toivoa, täynnä uskallusta ja
+täynnä lapsellista uskoa; hän muisti nyt niin selvään tuon nuorukaisen
+saarnan sydänsanat ja samassa oli hänellä koko saarnansa juoksu
+suunnitettu. Ahdistus oli paennut, ja lujalla, sydämmeen käyvällä
+äänellä hän alotti saarnansa:
+
+_Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä
+tahto._
+
+Ja sanankuulijat muistivat hekin silloin entisen nuoren ylioppilaan
+tuossa saarnastuolissa, ja ihanat muistot heräsivät samalla jokaisessa.
+Jok'ainoa kirkkoherran sana oli ennestään tuttua ja kumminkin niin
+uutta ja suloista -- -- -- -- --
+
+Oli kirkkoherran saarnassa kumminkin yksi kohta, jota ei ollut nuoren
+ylioppilaan saarnassa. Mitäpä olisikaan nuorukainen osannut puhua
+semmoista, mitä ainoastaan osaa puhua se, jolle Jumala on antanut omia
+lapsia! Ja toiseksi: eihän ihminen milloinkaan osaa täyteen määrään
+arvostaa aarrettansa, niin kauan kuin tämä aarre hänellä on; vasta
+sitten kuin hän on tämän aarteensa kadottanut, kun hänen täytyy kaivata
+ja ikävöidä sitä, vasta silloin hän huomaa, kuinka paljon hän
+todellakin on kadottanut. Nuorukainen oli saarnannut täynnä luottamusta
+ja toivoa. Hänellähän oli kaikki: hänellä oli koti ja kodissa äiti, ja
+tämän kodin ulkopuolella oli elämä, ja se elämä oli tulevaisuutta
+täynnä. Nuorukainen ei ollut vielä mitään kadottanut. Mutta kirkkoherra
+oli jo ennättänyt kadottaa sanomattoman paljon. Tuonne syrjäiseen
+penkkiin kääntyivät hänen silmänsä usein saarnan aikana. Siinä oli
+kymmenen vuotta sitten jouluaamuna istunut onnellinen äiti, joka oli
+silloin vuodattanut ilon ja kiitollisuuden kyyneleitä, nähdessään
+poikansa, oman ainoan poikansa, seisovan saarnastuolissa ja puhuvan
+sanoja satojen ihmisten kuulla. Nyt oli tuon syrjäisen sijan anastanut
+vieras vaimo. Silloista onnellista äitiä ei enää ollut olemassa,
+paremmin sanoen: onnellinen äiti oli nyt korkeimman onnen saavuttanut.
+Viime kesänä oli hän hiljaa ummistanut silmänsä ainaiseksi, nähtyään
+köyhyydessäänkin niin paljon todellista rikkautta ja saatuansa
+puutteenkin-alaisessa elämässään tuta niin ylenpalttista rakkautta.
+Suloisena sunnuntai-aamuna he sitten olivat laskeneet hänet siunatun
+maa-emosen syliin.
+
+Tätä äitiä kaipaili nyt kirkkoherran silmä, ja siksipä hänen saarnaansa
+niin äkisti tuli uusi kohta. Hän alkoi puhua äidistä... Hyvä lukija!
+Eihän tarvinnekaan minun kertoa sinulle, mitä hän sanoi. Onhan
+sinullakin äiti? Silloin ymmärrät, mitä kirkkoherralla oli äidistä
+sanomista. Jos äitisi on jo kuollut, niin -- sitten ymmärrät sen vielä
+paremmin.
+
+Pian hän palasi aineesensa takaisin ja vei kuulijansa Betlehemiin,
+seimeen, jossa tänä aamuna onnellinen äiti, maailman onnellisin äiti,
+katselee lastansa, maailman Herraa. Näin saarnasi hän ensimmäisen
+joulusaarnansa syntymäseurakuntansa kirkkoherrana. -- -- -- -- --
+
+Kirkkomaalla oli lunta paljon, mutta kumminkin oli yhden haudan
+ympäriltä nietokset poljettu tasaiseksi tantereksi. Se oli kirkkoherran
+äiti vainajan hauta. Ihmiset näet olivat kirkosta tultuansa, aivan kuin
+yhteisen suostumuksen mukaan, käyneet Leppäselän emäntä vainajan
+haudalla. Miksi? -- En tiedä. Oppineet ihmiset sanovat tuota
+uteliaisuudeksi ja oikuksi ja miksi sanonevatkaan. Minä arvelen, että
+se oli tuommoista sydämmen vastustamatonta vaatimusta, jommoista tunsi
+jokainen, tietämättänsäkään, että toinenkin tunsi sitä samaa.
+Ihmissydän on sentään kummallinen kappale. Siinä on niin paljon solia
+ja salaisia kätköpaikkoja, joihin on paljon romun alle paljon hyvääkin
+jäänyt. Miekkoinen, joka sen hyvän perille siellä pääsee. Toisinaan
+taas tuntuu minusta kuin olisi sydän tuommoinen tuhatkielinen kannel,
+jossa joka kielellä on oma sävelensä; siinä on ihania ja sointuvia,
+siinä rumia ja räikeitä säveliä. Mutta ihanain sävelten kielet ne ovat
+loitompana, ne ovat syvemmässä. Ja mikä se milloinkin näitä kieliä
+heläyttää ja vaiettaa, -- sen ties Jumala. Mutta vaikeampi vaan on
+saada noita syvempiä kieliä soimaan kuin pinnempia. Suuren armon
+osoittaa Herra sille ihmiselle, jonka Hän sallii heläyttää sydämmessä
+näitä ihanain sävelten kieliä.
+
+Tämmöisiä kieliä kai oli sanankuulijain sydämmessä tänään helähdellyt!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Viisikymmentä vuotta!
+
+Kuinka mitätön hetki ijankaikkiseudessa ja kuinka pitkän pitkä aika
+ihmis-elämässä! Viisikymmentä vuotta! Jos katsot viittäkymmentä vuotta
+tulevaisuuteen ihmis-elämässä, -- mikä kamalan pitkä, monivaiheinen
+taival, jonka päätä et näe, sillä se menee synkkää kaukaisuutta kohti.
+Tällä taipaleella saattaa ihmisen elämä katketa niin tuhannen
+tuhannessa eri kohdassa, ja minä hetkenä hyvänsä saattaa yllättää
+myrsky ja tuisku, ja silloin ovat kaikki tiet ja polut kadonneet, ja
+poloinen kulkija seisoo siinä yksinään ja neuvotonna. Ja lukemattomat
+ovat ne, jotka tälle taipaleelle ovat syösseet kaikella nuoruuden
+innolla ja terveydellä ja ylpeydellä, ja kuinka moni on heistä määrän
+saavuttanut? Kuinka moni on nuo tuiskut ja myrskyt kestänyt
+lannistumatta? Kamala taival! Ja kumminkin voisi tuollekin taipaleelle
+kuka hyvänsä panna tarkat viitat, niin tarkat, ett'ei pimeyskään niitä
+voi kokonaan syliinsä kietoa. Oletko sinä osannut panna näitä viittoja?
+
+Viisikymmentä ikävuotta -- mikä suuri lahja Jumalalta; mutta
+viisikymmentä vuotta täynnä tointa ja ponnistusta, täynnä siunattua
+työtä ja hyödyllistä vaikutusta -- mikä verraton armo!
+
+Viisikymmentä vuotta oli kulunut siitä kuin kirkkoherra oli ensimmäisen
+joulusaarnansa kirkkoherrana saarnannut. Viisikymmentä vuotta oli hän
+hellästi hoitanut ja ohjannut seurakuntaansa. Hellästi kyllä, mutta
+hänen hellyytensä oli kumminkin kaukana tuosta sairasmielisestä
+lauhkeudesta, jota maailmassa tavataan välistä sanoa hyvyydeksi. Hän
+oli suuri ihmissydämmen tuntija, tämä kirkkoherra. Ja juuri tähän
+kaiken pahan ja hyvän lähteesen hän aina suuntasikin milloin neuvonsa,
+milloin nuhteensa, milloin musersi sen, milloin rakensi sitä. Niinkuin
+puutarhuri, lempikukkaansa hoitaessaan, suojelee ja vaalii sitä, mutta
+myös leikkaa pois semmoiset vesat ja lehdet, jotka sen kasvamista
+haittaisivat, niin teki kirkkoherrakin. Tahi niinkuin tunnollinen
+lääkäri ei milloinkaan ryhdy ainoastaan semmoiseen keinoon, joka vetää
+haavan kiinni, vaan veitsellänsä poistaa haavan sydämmestä itse pahan
+juuren, niin teki kirkkoherrakin. Ja voi kuinka tämä veitsi teki
+kipeätä ja viilsi uuden tuoreen haavan vanhan mätähaavan lisäksi! Ja
+jos tarvis vaati, tehtiin toinen ja kolmas ja useampikin haava. Mutta
+seuraushan olikin se, että sairas terveeksi tultuaan, kiitollisuudella
+suuteli tätä samaa kättä, joka oli häntä niin kipeästi haavoittanut.
+Alinomaa liikkui hän ympäri avarassa pitäjästään, täten tutustuen
+seurakuntalaistensa kanssa ja jakaen opetusta ja lohdutusta. Ei ollut
+niin vähäistä huolta, jota hän ei olisi kärsivällisyydellä ja
+sydämmellisellä osanotolla kuunnellut. Ei ollut niin köyhää ja
+vaiveroista, joka ei olisi rohjennut milloin hyvänsä mennä kirkkoherran
+luo, huoliansa huojentamaan, varmana siitä, että apu ja lohdutus on
+sieltä saatavissa. Näin hän vähitellen saavutti koko pitäjänsä
+rajattoman luottamuksen ja rakkauden.
+
+Vaan eivät hänen toimensa pysähtyneet ainoastaan yksityisten henkien
+hoitoon. Hän ei ollut niitä pappeja, joitten mielestä ihmisessä ei
+olekaan muuta kuin oma itse. Hän oli sanan täydessä merkityksessä
+työn ja toimen mies, ja kaiken puolisen edistyksen mies, joka tiesi,
+että ihminen on maailmaan luotu yhteiskuntaa eikä omaa itseänsä
+varten. Ja tässäkin kohden hän sai taistella monet kovat taistelut
+seurakuntalaistensa kanssa, ennenkuin hän sai heissä heidän entisen
+suuren välinpitämättömyytensä yhteisiä asioita kohtaan murretuksi.
+Taistella, sanoin, mutta tämä ei ollut mitään kiivasta väittelyä siinä
+tahi tässä kokouksessa, se oli hiljaista, vuosikausia kestävää
+selitystä, opetusta, johdattamista, ja seuraus olikin, että kun
+esimerkiksi kansakoulun asia viimein, viiden vuoden kuluttua, otettiin
+kuntakokouksessa esille, niin ei ollut ainoatakaan, joka olisi
+vastustanut sitä. Ja kuinka olisi ollut mahdollista vastustaa asiata,
+jonka hyödystä ja tarpeellisuudesta jokaisella oli sydämmen täysi
+vakuutus?
+
+Vaan pitkäksi kävisi luetella kaikkea sitä, mitä tämä mies teki, joka
+niin ylenpalttisesti rakasti kansaansa. Tämän kansan keskuudessa hän
+eli ja vaikutti viisikymmentä pitkää vuotta. Molemminpuolinen rakkaus
+sitoi ihanan siteen paimenen ja lauman välille. Niille taas, jotka
+pimeyden ja pahuuden tietä vaelsivat, oli hän pelvon ja vavistuksen
+esine. Hänen nuhteluansa peljättiin enemmän kuin lain kovaa kouraa.
+
+Näin hän eli ja vaikutti kansassaan. Kahdeksankymmentä vuotta olivat
+koukistaneet tuon ennen niin uljaan, miehekkään vartalon, ja lumi
+peitti päätä.
+
+Oli jouluaatto jälleen, ja kammiossansa istui vanha kirkkoherra
+yksinään kiikkutuolissa kädet ristissä. Hiljaista oli huoneessa.
+Silloin tällöin kuului useamman huoneen takaa lasten iloista puhetta.
+Siellä toisessa päässä taloa hääräiltiin joulukuusen ympärillä.
+Kirkkoherra istui yksinänsä.
+
+-- "Viisikymmentä vuotta!" huokasi hän.
+
+Ja silloin rupesi hänen ohitsensa kulkemaan entisiltä ajoilta kuva
+toisensa perästä. Hän näki oman elämänsä vielä kerran. Hän eli elämänsä
+vielä kerran. Ja kun sitten tuli viimeinen kuva, jossa kirkkaan
+joulupuun ympärillä leikki iloinen lapsilauma, joista yksi ja toinen
+silloin tällöin meni hyväilemään vanhaa valkopäistä vanhusta, joka
+sanomattomalla lemmellä laski vapisevan kätensä kiharaiselle päälle, --
+silloin nousi hän, meni akkunan luo ja katsellen kaunista tähtien maata
+lausui:
+
+-- "Ääretöntä armoa jokikinen eletty elon hetki. Armon Jumala olkoon
+kiitetty."
+
+Samassa syöksähti sisään koko joukko lapsia, vanhan kirkkoherran lapsen
+lapsia.
+
+-- "Tule vaari, tule!" huusivat he. "Joulukuusi on jo sytytetty."
+
+Ja kuka kädestä, kuka nutun liepeestä nyt taluttamaan vanhaa vaaria
+saliin. -- -- -- -- --
+
+Huomenna, jouluaamuna, oli saarnaava Lauri, vanhan kirkkoherran
+pojanpoika, joka vast'ikään oli päässyt ylioppilaaksi. Kummallisin
+tuntein istui vanha kirkkoherra aamulla rekeen pojanpoikansa viereen.
+Hänestä tuntui niin sanomattoman keveältä. Tuntui kuin hän itsekin
+olisi nuori ja ensimmäisellä saarnamatkallansa; tuntui kuin ei
+makaisikaan luonto pitkää talviuntansa, vaan kevät olisi ja kukat
+puhkeilisivat. Aamuisen taivaan tähdet ne loistivat niin tavattoman
+kirkkaasti. Tuntui kuin ne olisivat päätänsä nyökyttäneet vanhalle
+kirkkoherralle, joka istui tuossa poikansapojan vieressä. Hänen teki
+niin hyvää sydämmessä; hän ei osannut selittää sitä.
+
+Ja kynttilät ne paistoivat jälleen kirkkaasti, ei enää vanhassa
+mustuneessa, vaan uudessa uljaassa kirkossa, ja ihana jouluvirsi
+veisattiin jälleen, ja urut soittivat suloisesti, väliin pauhaten ja
+parkuen, niinkuin olisivat tahtoneet hekin vuodattaa sydämmensä
+kyllyyden tähän ihanaan Herran temppeliin ja siitä ulos talviseen yöhön
+ja siitä korkealle ylös, missä ei yötä ole. Niin tuntui kirkkoherrasta,
+ja hänestä oli kuin pyrkisi hänen henkensä mahtavain sävelten siivillä
+sekin korkealle ylös, missä ei yötä ole.
+
+Hän kävi istumaan papin penkkiin. Nuori ylioppilas kulki hänen
+ohitsensa saarnastuoliin. Ei, oliko se hänen pojanpoikansa? Eikö se
+ollut hän itse? Olihan hän itse vielä nuori, elämän koitteessa, täynnä
+luottamusta, täynnä uskallusta ja uskoa; niin, nyt vallitsi nuoruus, ei
+enää ollut vanhuutta, vanhuus oli kadonnut maailmasta, ja heikkous oli
+kadonnut, ei enää ollut riitaa ihmisten kesken, ei vihaa, ei vainoa,
+rauha oli nyt kaikkialla ... niin ... kuulehan -- niin sanotaan ...
+niin sanoo suloinen ääni nyt juuri:
+
+_Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyvä
+tahto!_
+
+Vanha lumen peittämä pää painui penkkiin.
+
+Saarna loppui, ja urut pauhasivat taas. Voi teitä, te mahtavat sävelet!
+Suhahtakaa vanhan kirkkoherran luo! Hänen henkensä odottaa teitä.
+Nostakaa se hennosti sylihinne ja nouskaa sitten kalliin taakkanne
+kanssa ylös sinne, missä ei yötä ole. Voi teitä, te mahtavat sävelet,
+kuinka teillä on ihana kantamus!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ja talvi menee pois ja palajaa jälleen. Kevät kukkii ja kuolee taas.
+Pitäjän hautausmaa pukeutuu väliin valkoiseen hurstiin ja väliin
+lehteen ja kukkaseen. Polvi nousee ja elämän menossa temmeltää ja
+lähtee pois, sijaa uudelle tehden, mutta aina vaan vankkana seisoo
+hautausmaalla muistokivi, jonka kiitollinen kansa oli vanhalle
+kirkkoherralle siksi kerran pystyttänyt. Ja aina kuin joku rakkaan
+vainajansa haudalla käy, poikkeaa hän katsomaan vanhan kirkkoherran
+muistokiveä. Siihen monasti vanha vaari pysähtyy poikansa pojan kanssa.
+Kyllähän vaari tietää mitä kiveen on kirjoitettu, mutta miten tuo
+lieneekään -- aina hän poikaselle virkkaa: -- "No luepas nyt, oikein
+selvästi, mitä tuossa seisoo!"
+
+Yksinkertainen on muistopatsas ja yksinkertaiset sanatkin siinä,
+yksinkertaista ja korutonta kaikki kuten Suomen kansa itsekin.
+
+Poikanen lukee siinä:
+
+        Hyvälle Kirkkoherrallensa
+              kiitollinen
+              Seurakunta.
+
+Kiven juurelle istahtaa vanha vaari ja kertoo poikansa pojalle vanhasta
+kirkkoherrasta. Ja peipponen laulaa läheisen koivun latvassa kaunista
+virttään. Lieneekö sekin vaariltansa milloin kuullut vanhaa jutelmaa
+jouluaamusta...
+
+
+
+
+TÄRKEÄT TOIMET.
+
+(Suunnitelma.)
+
+
+Hän oli halki maan ja ulkomaan kuuluisa, tuo lääkäri, tohtori Z. Minun
+oli suotu, nuorena lääkärinä, nauttia hänen opetustaan ja neuvojaan,
+joista sittemmin on ollut paljon hyötyä minulle ja sairailleni. Olen
+hänelle ikuisesti kiitollinen hänen opetuksestaan sekä lääketaidossa
+että maailman katsannossa.
+
+Paljo olisi minulla hänestä kerrottavaa. Juttelen nyt vain yhden
+tapauksen.
+
+Kerran -- minä olin vasta tullut hänen apulaisekseen -- oli hänellä
+muuan erinomaisen vaikea leikkaus tehtävänä. Minä sain onnen olla hänen
+apulaisenaan. En ikinä unohda tuota miestä, jolle Jumala oli niin
+ylenpalttisesti jakanut lahjojaan. Mutta näitä lahjojaan hän käyttikin
+uskollisena palvelijana lähimmäistensä avuksi.
+
+Jo leikkausvalmistuksiansa tehdessään näytti hän kokonaan unohtaneen
+ulkopuolisen maailman. Terävänä katsoi hänen silmänsä, ja vakaasti
+käskemällä määräsi hän minulle tehtäväni. Valmistukset suoritettuaan,
+ryhtyi hän toimeensa. Näytti kuin koko hänen jäntevän sielunsa voimat
+olisivat yhdistyneet hänen silmäänsä ja käteensä, jossa hän piti
+veistään. -- "Herran nimeen!" virkkoi hän itsekseen ja teki sitten
+tehtävänsä ja teki kuin mies. Tästä samaisesta leikkauksesta puhuttiin
+sittemmin lääkärien kesken koko sivistyneessä maailmassa.
+
+Sidottuaan haavat hän istahti sairaan viereen, odottamaan hänen
+heräjämistään unetuksesta. Minä olin väistynyt syrjään ja katselin
+häntä ihastellen. Voinko minä milloinkaan saavuttaa edes osaksikaan
+hänen taitoansa? -- En milloinkaan, arvelin minä sitten. Minä olen
+liiaksi paljon ihminen; -- hän on pelkkä tiedemies, jota ei
+vähäpätöinen jokapäiväisyys milloinkaan vie kurimukseensa.
+
+Sairas heräsi, mutta vaipui jälleen unehen. Tohtori Z. määräsi minut
+jäämään sairaan luokse ja käski jonkun tunnin perästä tulla
+ilmoittamaan, miten sairaan laita on.
+
+Minä saatoin hänet ovelle. Hän läksi, sen enempää puhumatta.
+
+Ei minusta voi koskaan tulla mointa miestä. Hän on pelkkä tiedemies.
+Niin ajattelin taas. -- -- -- -- --
+
+Parin tunnin perästä läksin hänen luokseen ilmoittamaan, että sairaan
+tila oli erinomaisen hyvä. Oli myöhäinen vuoden aika. Katujen lyhdyt ne
+kuumottivat niin himmeinä läpi syksyisen usman. Tohtorin huoneesta
+paistoi valo.
+
+Minä astuin eteiseen. Ovi hänen huoneesensa oli auki. Minä lähenin ovea
+ja näin hänen istuvan kyyristyneenä pöytänsä yli. Hänen pieni
+tyttärensä seisoi hänen vieressään, silmät punaisina itkusta.
+Kumpainenkaan ei ollut kuullut minun tuloani.
+
+Minä pysähdyin oven suuhun. Tuossa hän istui, kuuluisa lääkäri,
+totisena, ja askaroitsi jotakin tärkeätä. Terävänä oli silmä jälleen,
+ja vakavassa kädessä oli taanoinen pinsetti, jolla minä joku hetki
+sitten olin puristanut kiinni sairaan valtasuonta. Hänen kasvonsa
+juonteet olivat samat kuin äskönkin. Minä astuin lähemmäs -- enkä
+tahtonut uskoa silmiäni. Pöydällä hänen edessään oli -- nukki, jota hän
+kannatti vasemmassa kädessään; oikeassa oli pinsetti ja pinsetissä
+nuken särkynyt nenä, jota hän verrattomalla tarkkuudella sovitteli
+paikoilleen.
+
+-- "Katso tuossa se on!" huudahti hän ja ojensi nukkea lamppua kohti,
+niin että se näkyi jälleen entisessä ehjyydessään. Ja pieni Hilja
+taputti iloissaan käsiänsä, ja hänen silmänsä ne loistivat niin
+kirkkaina, niin kirkkaina läpi kyyneltenkin. Ja lapsensa iloa
+nähdessään nousi isäkin ylös, sieppasi pienosen syliinsä ja kohotti
+hänet korkealle. Samassa hän huomasi minut.
+
+-- "Kuinka sairas jaksaa?" kysäsi hän pikaisesti, pitäen lastaan yhä
+vielä korkealla.
+
+-- "Erinomaisen hyvin", vastasin minä.
+
+-- "Jumalan kiitos!" lausui hän, otti lapsen jälleen syliinsä ja
+suuteli häntä.
+
+Ja lapsi juoksi minun luokseni, nukki kädessä.
+
+-- "Katso, setä, nyt se on jälleen ehjä!" huudahti hän niin iloisena,
+niin äärettömän iloisena.
+
+Isä seisoi hymysuin, katsellen lastaan ja minua.
+
+Ja minä?
+
+Minä uskalsin katsahtaa toivolla tulevaisuuteen.
+
+
+
+
+KALALTA.
+
+
+He olivat hyviä ystäviä keskenään, vaskiseppä Sjöblom ja suutari
+Niiranen. Yhdessä olivat jo asuneetkin monta, monta vuotta, yhdessä
+aina seurustelivat. Sjöblom oli nuorempi, mutta perheekäs mies;
+Niiranen oli vanha poika, mutta Sjöblom'in perheessä hän oli kuin oma
+jäsen. Väliin ystävykset jankkasivatkin keskenään, mutta sekään ei
+ollut sen vaarallisempaa kuin että seuraavassa silmänräpäyksessä
+jälleen olivat paraimpia ystäviä maailmassa. Jankatessaankaan eivät
+osanneet suuttua toisiinsa.
+
+Kalalla kävivät ystävykset kesäiseen aikaan harva se päivä, ja onni,
+kuten kalamiehen onni konsanaankin, oli hyvin vaihteleva. Milloin
+saatiin, milloin oltiin saamatta, milloin oli saalis runsas, milloin
+vähäinenkin oli päässyt irti.
+
+-- "Harmittaa minua vieläkin se hauen pakana", puheli väliin Sjöblom,
+paluumatkalla. "Harmittaa minua. Suuri oli raato ja niin näet pani
+vastaan, niin, niin, että... Ja pitipäs vaan pahuksen jo tulla ihan
+veneen laitaan, mutta siitä sen tonttu vei, ja niin meni leiviskän
+hauki, meni."
+
+-- "No ei se leiviskää olisi painanut sentään."
+
+-- "Leiviskääkö? No nyt on kumma! Etkö sinä, hyvä ystävä omin silmin
+nähnyt, millainen vekara se oli; potki ja molisi kuin vimmattu, niin
+että töin tuskin ... mutta pidähän hyvä ihminen perää...!"
+
+-- "Jahka saan valkeata piippuun."
+
+-- "... niin että töin tuskin jaksoin sitä kiskoa, ja justiin kuin olin
+saanut sen ter-teivelin veneen laitaan, niin siitä sen piti pompahtaa
+pois."
+
+-- "Kun pompahti, niin pompahti."
+
+-- "Jassoo! No sinä olet semmoinen jörö, ett'ei sinun ole mielesi
+mistään paha."
+
+-- "Mitäs tuota yhtä haukea viitsisi itkeä?"
+
+-- "Itkeä... En minäkään itke, mutta harmittaa vaan... Semmoinen
+hauki."
+
+Mutta tänä iltana oli onni ollut parempi. Kauniina ja tyynenä päilyili
+järvi, ystävysten soutaessa kotiansa. Niiranen, tyyni mies, totinen ja
+tyytyväinen sekä onnessa että vastoinkäymisessä, istui perässä, mutta
+Sjöblom loisti ilosta. Hän souti eikä malttanut olla vähä väliä
+vilkaisematta veneen pohjalle, jossa täyden kalakahan vieressä loikoi
+tavattoman pitkä hauki.
+
+Miltä tuommoinen saalis veneen pohjalla tuntuu, sen tietää jokainen
+uistaja ja tietää kuinka monta eri mutkaa on, ennenkuin sellainen
+saadaan veneesen. Ja tällaistahan se on:
+
+Soudetaan, soudetaan, soudetaan tuon heinikon laitaa, tämän ruohikon
+rintaa; milloinkahan vaan tuntuu kädessä tuommoinen säpsäyttävä nykäys.
+Kunpa tulis, kunpa tulis, jonkinmoinen jätkä. Tässä se nykäisi viime
+kerran, eiköhän vaan...
+
+Jo nykäisi!
+
+Ja olihan se koko tempaus! Souda, Niiranen, souda, veikkonen! Ala
+lappaa sitten siimaa veneesen. Kaukana tuolla se potkaisee tuiman
+potkauksen ja kohoaa veden pintaan, mutta ei auta, tule mukaan vaan,
+sillä eihän anna perää, ei vainkaan anna perää luja Kajanin uistin,
+Herman Renfors'in tekemä. Pintaan nousi peto, mutta sukelsi samassa
+alas jälleen, ja nyt se tulee perässä, tulee, tulee hiljalleen,
+niinkuin ei olisi niitä miehiäkään.
+
+Jo näkyy; jo näkyy!
+
+Hyvät ihmiset semmoista poikaa! Ei, ei sitä sovi veneesen ottaa noin
+nykäisemällä vaan. E-hei! Väsyttää se ensin pitää, väsyttää ihan
+uuvuksiin asti ja sitten hiljakseen, hiljakseen saada ihan veneen
+laitaan ja sitten kopsis silmistä kiinni -- yks! ja roiskis veneesen --
+kaks! Ja tuossa se nyt on. Tuossa se nyt hännällään huitoo ja
+mellastaa, ja suloisesti jytkähtelee haapainen vene. Pari kolausta vaan
+melalla, ja niin se loikoo tuossa veneen pohjalla ja täyttää kolme
+kaarivälystä, vähän neljättäkin täyttäisi, jos oikein mittaisi. -- --
+
+       *       *       *       *       *
+
+Semmoinen hauki oli nyt ystävyksillä veneessä. Niirasen verkot olivat
+nekin antaneet hyvän saaliin.
+
+Kalaonni oli ollut hyvä.
+
+Sjöblom souti, ja tuntui hänestä soutukin nyt niin ylen helpolta ja
+hauskalta.
+
+Kas niin, tuolta tulla tuhuttelee Seppolan salmesta vanha Lauttakosken
+höyrylaiva "Laine", vanhuuttaan huojuen ja puhkien. Se on vanha raakki,
+Helsingissä täysin palvellut ja sitten siirretty tänne maan sydämmeen,
+jossa se vielä koettaa kuluneilla masinoillaan välistä käydä
+kaupungissa tarpeita noutamassa.
+
+-- "Niiranen hoi! Soudanko ma vanhan 'Laineen' ympäri?" kysäisee
+Sjöblom.
+
+-- "Älä joutavia! Anna sinä sen kulkea kihnustaa omia aikojaan."
+
+-- "Mutta minäpäs en malta. Pidäs perää hyvin."
+
+-- "No pidetään."
+
+Ukko Niirastakin alkaa huvittaa tämä leikki. Sjöblom soutaa kuin mies,
+eikä aikaakaan, niin jo ollaan "Laineen" kohdalla.
+
+-- "Terve miehille!" huutaa Sjöblom, ja höyryveneestä vastataan
+iloisesti.
+
+-- "Iltaa, iltaa!"
+
+-- "Viedäänkös kaupunkiin sana, että masina tulee!" kysyy Sjöblom.
+
+Masinistia harmittaa vähän. Hän silmäisee manometriin: täydet höyryt,
+enempää ei saa. Alas hän nielaisee harminsa, eihän se ole hänen
+vikansa, että kone on niin vanha ja kulunut. Nauraen hän vastaa:
+
+-- "Vie vainenkin raportti, vie!"
+
+-- "No minä taas kun vien", nauraa Sjöblom. Päästyänsä jonkun matkaa
+"Laine" paran edelle, kääntyy kalamiesten vene takaisin, kiertää sen
+peräpuolelta ja lähtee jälleen kilpailemaan.
+
+"Laine" panee puita uuniin ja puhkii minkä jaksaa, mutta Sjöblom
+ponnistaa kanssa, ja vähän ajan perästä on vene taaskin "Laineen"
+rinnalla.
+
+-- "Terveisiä!" huutaa Sjöblom. "Kaupungista käskivät sanoa, että
+musikin panevat rantaan 'Lainetta' vastaan ottamaan."
+
+Niiranen naurahtaa, masinisti naurahtaa, perämies naurahtaa, yksin
+halkopoikakin nauraa voileipä kourassa ja posket rasvaisina.
+
+-- "Vai musiki oikein? Sitä humöriä!" puhuu masinisti.
+
+-- "Niin, musiki ja turkin rumpu."
+
+-- "Ähä!"
+
+Pian jäävät "Laine" ja sen hyvänsävyiset kulkijat taaskin jälkeen.
+
+Sjöblom ja Niiranen tulevat pian kaupungin rantaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+-- "Ota sinä, Niiranen, tämä hauki, kyllä minä kannan kahan." Niin
+sanoo jalomielinen Sjöblom, suoden ystävälleen mielihyvän saada kantaa
+voitonmerkkiä.
+
+-- "Vie sinä vaan hauki edeltäpäin kotia; minä tässä siivoan veneen ja
+pistäyn vielä puodissa, tupakkia sitä pitäisi hankkia huomiseksi."
+
+-- "Ei, no, tuota..."
+
+-- "No ota nyt vaan hauki ja astu kotia; kyllä minä sitten tulen vähän
+ajan perästä."
+
+-- "Samahan se nyt on", virkkaa Sjöblom, ja ottaa pajupehkosta vitsan.
+
+Pajupehkosta kaupungin rannassa -- ei uskoisi sellaista suuren
+kaupungin asukas. Mutta kyllä se on ihan totta. Pajupehkoja kasvaa
+vielä monen kaupungin rannassa armaassa Suomenmaassa; kasvaa meidänkin
+kaupungissa, ja hauskaa se minun mielestäni onkin.
+
+Vitsa pujotetaan hauen lutusien ja suun läpi, sitten hauki selkään, yli
+oikean olkapään, ja sitten piippu hampaisin.
+
+-- "Tulethan sinä pian, Niiranen?"
+
+-- "Tulen, kyllä minä tulen."
+
+Ja niin astuu Sjöblom armaan taakkansa kanssa ylös rantaa, hiljalleen
+ja vakavasti, kuten kalamiehen arvo vaatii, ja hauen pyrstö se
+läpäyttää kantajansa pohkeita vuoroin toista, vuoroin toista, noin,
+noin. Se tuntuu vähän niinkuin hauskalta.
+
+Ja-ha, tuolla näkyy pienen talonsa portilla lihava Jokelinska...
+Jokelinska parka! Leskenä on ollut jo monta vuotta, mutta siinäpä sitä
+vaan elää kihnuttelee muiden perässä. Vainaalta jäi tuo talon räpiskä,
+mutta onhan siinä eukko paralla suoja ja lämmin. Hyvä eukko, hyvä
+eukko! Ja voi kuinka nyt pyrkii Sjöblom'in kielelle sanaset:
+
+-- "Katsokaas, matami Jokelin! Tämmöinen se taas tuli tällä kertaa."
+
+Mutta semmoista ei salli kalamiehen arvo. Sen vuoksi otetaan vaan
+piippu suusta, tartutaan lakin lippuun ja noin tyynesti sanotaan:
+
+-- "Hyvää iltaa, matami Jokelin; mitäs kuuluu?"
+
+-- "Jumal andako hyvä ildaa", vastaa Jokelinska -- Turunko seudulta
+sitten lienee kotoisin vai Uudestako kaupungista. -- Jumal andako!
+Kattos vaan, kut Sjöblomi jälle piti saara yks tommotto kala!"
+
+Ja Sjöblom'in kieltä polttaa jälleen vastaus: Niin, niin matami
+Jokelin! Tämmöisiä hauki poikia ei vedelläkään Turun puolella eikä
+juuri Uudessakaan kaupungissa, -- mutta taas tulee kalamiehen arvo
+väliin, ja siksipä vastataankin vain:
+
+-- "Onhan tätä nyt tässä kerraksi keittää."
+
+Ja vastausta seuraa tuommoinen ylen tyyni sylkäys vasemmasta
+suupielestä.
+
+-- "Juu, juu", jatkaa matami Jokelin. "Kyll' se on koko friski kala.
+Mahraks se paina kuin pal'ja?"
+
+-- "Ei tämä paina täyttä leiviskääkään", vastaa Sjöblom, nostaen
+taakkansa samalla toiselle olkapäälle.
+
+-- "Jestapoo!" huudahtaa matami Jokelin. "No sitä ma olen munda, munda
+kerta sanona, ett' kut Sjöblomi vaan kalaa lähte, niin kyll' maar se
+saa kans ja. Oliks Sjöblomill' Niiranen föliisäns?"
+
+-- "Tuonnehan se jäi rantaan."
+
+-- "Saiks Niirane ja?"
+
+-- "No miks'ei? Hyvästi nyt taas, matami Jokelin!"
+
+-- "Ajöö, ajöö, Sjöblom, ajöö!"
+
+Hiljakseen astuu Sjöblom tuosta eteenpäin.
+
+No niin! Eikös vaan olekin taas ukko Vargentin puotinsa ovella
+seisomassa sikari hampaissa! Ilkeä ukko, häjy kerrassaan. Sjöblom on
+suuttunut ukko Vargentin'iin, ei siitä syystä, että Vargentin oli
+kerran moittinut hänen tinaustaan, vaan muusta, mistä lieneekään.
+Vargentin! Kauppiaan kirjoissahan tuo on olevinaan, mutta oikeastaan ei
+ole muuta kuin hyökkäri vaan, tavallinen hyökkäri. On muka hyvinkin
+ylpeätä miestä siitä, että kenralikuvernöri kaupungissa käydessään oli
+juhlapäivällisillä puhutellut häntä, vaikk'ei se keskustelu sitä
+kummempi ollut kuin että kenralikuvernöri oli kysäissyt, oliko hän sen
+Käkisalmen Vargentin'in sukuja, johon ukko Vargentin oli vastannut:
+"niet!" -- Ja ties millä hän oikein eläneekään. Ei hänellä ole juuri
+kauppaa eikä mitään; kahvikattilansakin ostaa puotiinsa Jantuselta,
+joka on ihan vuskari.
+
+No niin, Vargentin'ille ei muuta kuin lipun nykäys tervehdykseksi ja:
+"iltaa!"
+
+Ukko Vargentin nyykäyttää päätä, mutta, nähdessään hauen, ei malta olla
+virkkamatta:
+
+-- "Kattos pentelettä!"
+
+Tuohon nyt tahtoisi vanha Aatami saada Sjöblom'ia vastaamaan jotakin
+vaskiastiain tinauksesta, mutta kalamiehen arvo se välistä sulkee suun
+vanhalta Aatamiltakin, ja siksipä ei Sjöblom puhukaan mitään. Hän astuu
+vaan eteenpäin, tietäen, että ukko Vargentin katselee hänen haukeaan ja
+näkee, kuinka sen pyrstö läpäyttää hänen pohkeitaan, vuoroin toista,
+vuoroin toista, noin, noin.
+
+Pian on Sjöblom'in kulkeminen kirjakaupan ohitse. Kirjakaupan mamseli
+istuu avonaisessa akkunassa ja nähtyään hänet, se tahtoo sanoa hänen
+haukensa, lyö kätensä yhteen ja huudahtaa:
+
+-- "Siidos!"
+
+Ja Sjöblom nostaa lakkiansa ja vastaa kohteliaasti:
+
+-- "Ku afton!"
+
+Ei hän juuri tykkää tuosta ruotsinkielestä, mutta ainahan sitä tuli
+vähän opituksi Tampereella, opissa ollessa, ja kun nyt esimerkiksi
+kirjakaupan mamseli, herttainen ja ystävällinen ihminen, noin kauniisti
+ihmettelee pulskaa haukea Sjöblom'in seljässä ja ihmetellessään
+pudottaa silmänkin sukankutimestaan, niin pitäisihän olla oikea peto,
+jos siihen muuta osaisi vastata kuin: -- "Ku afton."
+
+Välittämättä sitten muutamasta maan ukosta, joka suuren hauen nähtyään
+virkkaa "ohoh", ja muutamista kerjäläispojista, jotka toisiansa kylkeen
+nyäisten sopottavat: "kaho, kaho!" -- saapuu Sjöblom viimein omalle
+talollensa, omaan pihaan. Työpajaan ohjaa huolellinen mestari ensin
+kulkunsa: kuinkahan muka täällä työt ovat kulkeneet mestarin poissa
+ollessa.
+
+Antilla, opinpojalla, on paraikaa kauha sulattua tinaa kädessä, mutta
+nähtyään ensin mestarinsa ja mestarin seljässä tuon hirmuisen hauen,
+unohtaa poika parka pian kauhat ja tinat ja jää suu auki ihmettelemään
+kauheata kalaa. Siinä hän seisoo ja katselee kalan suuruutta, ja mitä
+suuremmaksi hän huomaa kalan, sitä suuremmaksi kasvaa mestarikin hänen
+silmissänsä, mutta sitä pienemmäksi samalla käy hänen kauhansa
+sisällys, sillä sulattu tina valuu hiljakseen lattialle.
+
+-- "So, so!" sanoo Sjöblom, "katso työhös!" Antti olisi ansainnut
+tukkapöllyäkin, kun tuolla tavoin kaataa maahan kallista Englannin
+tinaa -- se ei olekaan semmoista lyijynsekaista tinaa, jota Jantunen
+käyttää, vuskari, -- mutta eihän sitä raskitse kurittaa lasta, ja
+lapsihan Antti vielä on, mikäs se olisi muuta kuin lapsi? Orpo on Antti
+poika ja on ollut jo kaksi vuotta opissa. Fiksi poika, fiksi poika.
+
+Mutta Andersson, sälli, on mestarinsa ollessa kalalla, taas käynyt
+Lipposkan luona naukkaamassa. Mies on ihan tujussa. Kummallinen mies!
+Selvänä ollessaan ei puhu niin siunattua sanaa, mutta humalassa yhtä
+mittaa kieltään pieksää. Sjöblom olisi jo aikoja sitten pannut hänet
+pois, mutta pahus on kumminkin hyvä työmies, Pietarissa opin käynyt ja
+sitten monta vuotta ollut työssä kuuluisassa prinssin vaaprikassa. Nyt,
+nähdessään mestarinsa ja mestarin kalan, alkaa Andersson taas tuon
+pitkän tarinan, jota Sjöblom on jo kuullut sata kertaa, ja joka aina
+alkaa näin:
+
+-- "Entäs kun ennen maailmassa Pietarin kaupungissa. Kun minä olin
+prinssin vaaprikassa ja sunnuntai-iltoina Hinrinssonnin kanssa mentiin
+Nevalle nuotan vetoa katsomaan -- me asuttiin silloin Katarinahovissa
+--, niin sielläkös lohia saatiin!"
+
+Ja sitten tuo ilkeä mies rupeaa kertomaan noista Nevan lohista, --
+harmittaa minua ne Nevan lohet. Muikkuja ne ovat tämmöisten haukien
+rinnalla. Nevan lohet!...
+
+Andersson tarvitsisi nyt toriakin aika lailla siitä, että taas on
+tujussa, mutta Sjöblom ei viitsi riidellä päihtyneen kanssa. Sen vuoksi
+kääntyykin hän pois ja mennessään virkkaa tuommoisella puoleksi
+käskeväisellä puoleksi kehoittavaisella äänellä:
+
+-- "Antesson menee nyt maata!"
+
+Ja pois lähtee mestari eikä huolikaan kuunnella, kuinka Andersson
+lähtee toimittamaan:
+
+-- "Vai maata? Soo o! Olenko minä sitten humalassa vai mitä? Maata?...
+Kyllä minä ymmärrän ammattini ja virkani, minä. Maata?... Juu ja
+takkar! Kylläpä tässä sitten työt hyvin kävisivät, jos mestarit
+kulkisivat hailia onkimassa ja kisällit maata rohjottaisivat. Jopa
+sitten! Pian olisi pankrutti talossa... Vai maata?..."
+
+Ja sitten pitää Andersson Antin kuullen vielä pitkän puheen kunnollisen
+sällin velvollisuuksista, siirtyen puheessaan vähitellen jälleen
+Pietarin kaupunkiin ja prinssin vaaprikkaan ja Nevan lohiin, joita hän
+näki Hinrikssonnin kanssa, kun asuttiin Katrinahovissa. Ja Nevan
+lohista sitä mentiin taas mestarin haukeen ja mestariin. Puhe päättyi
+loukatun kunnian huudahdukseen:
+
+-- "Vai maata? Olenko minä sitten humalassa vai mitä?"
+
+Ja Antti, poika pahainen, on kuin kahden tulen välissä: ei tiedä
+kumpaisetko ne nyt todella ovat suuremmassa arvossa pidettävät, Nevanko
+lohet vai mestarinko hauet.
+
+-- "Kerrankin", jatkoi Andersson lohijuttuansa, "kerrankin tuli
+nuotalle taas kenrali Stroganow, hyvin lysti ukko, oli palvellut
+Klaunoi Staapissa ja ollut oikein Kaukasin sodassa; neljäkymmentä
+kahdeksan ristiä ja tähteä rinnalla. Minä tunsin ukon oikein hyvin;
+aina kun nuotalla tavattiin, niin aina puhutteli minua: 'Aha', sanoi,
+'Antrei Antreits, pannaankos nuuskaa?' Ja sitten kun ottaa taskustaan
+keisarin antaman priljanttisen taulinkan; siinä keisarin potretti, ei
+tämän, mutta sen vainajan, Aleksander ftaroi. Siitä hän minulle sitten
+tarjosi aina; 'otapas nuuskaa', sanoi, 'Antrei Antreits; minä tykkään
+Suomen pojista, semmoisista kuin sinä.' Nuuskattiin sitten ja
+rupateltiin. Niin, siinä ukko monastikin jutteli minulle semmoista,
+mistä ei kasettiloissa saanut hiiskahtaakaan. 'Älä vaan', sanoo, 'puhu
+kellenkään!' No ymmärsinhän minä sen itsekin: 'semmoisia salaisuuksia,
+joita ministerit vaan tiesivät'."
+
+Jo rupesivat Nevan lohet saamaan Antissa suurempaa kunnioitusta, koska
+niiden niskassa oli keisarin lahjat ja ministerien salaisuudet.
+
+-- "Kerrankin", pitkitti Andersson, "tuli kenrali Stroganow -- ukko
+makaa jo haudassa Volkovan hautausmaalla -- tuli nuotalle ja osti
+nuotan jokeen. Maksoi 150 ruplaa: mikä tuli nuotassa, se hänen.
+Vetivät, vetivät sitten musikat selkä vääränä, ja kun pesän viimeinkin
+saivat näkyviin, niin -- äläpäs vedä enää!..."
+
+-- "No?" sanoi Antti, eikä ollut hauella enää kuin tuuman verta
+tannerta.
+
+-- "... äläs vedä enää! Semmoinen oli peto pesässä, että kenralska
+kiljasi vaan ja läksi juoksemaan pakoon; tyttäret samaa tietä. Me
+jäimme vaan kenralin kanssa musikkain melua katsomaan. No siinä ei
+auttanut muuta kuin kutsu toisenkin vuoron miehet alas -- niitä on näes
+kaksi vuoroa, toiset kun vetää, niin toiset lepää -- ei muuta kuin
+kaikki miehet ylös kiskomaan petoa".
+
+-- "No, mikäs siellä oli?"
+
+-- "Ei muuta kuin lohi vaan."
+
+Ja nyt oli Nevan lohet kerrassaan voittaneet. Sjöblom parkaa!
+
+-- "Puoli tuntia kiskoi kaksitoista miestä vetkaletta ylös, ja
+arvaahan sen, miten se reuhtoi! Nuotan pesän langat ne ratkeilivat
+noin vaan, ritsis ratsis. -- Jo karkaa! huusi ukko Stroganow. Ja
+silloin ei auttanut muuta kuin miehet lohen päälle. Ja niin näetsen
+kävi kak-si-tois-ta miestä lohen päälle istumaan, ja pyrstö letkui
+sittenkin niin että koko lautta tömisi."
+
+Hauki rupesi taas pyrkimään voittotantereelle, sillä kovin tuntuivat
+Antista nuo kaksitoista miestä raskaalta taakalta yhden lohen niskassa.
+
+-- "Eikä ne musikat olisi sitä hengiltä saaneet, mutta annas kun pappa
+Stroganow veti sapelinsa ja sivalsi kaksi kertaa, niin pää poikki, pää
+poikki, ei auttanut."
+
+-- "Kuinkas pitkä se lohi oli?" kysäsi Antti verkalleen.
+
+-- "Niin, se lohiko? Kaksi syltä ihan jänttiin."
+
+Nyt oli hauki voittanut. Anttikin ymmärsi nyt, että Andersson pani
+omiaan. Mestarin hauki oli voittanut, ja mestari kohonnut entistä
+korkeammalle.
+
+Antti läksi pois työpajasta, viemään pormestarille vasta tinattua
+kahvipannua, ja niin jäi Anderssonilta kertomatta, kuinka kaksi hevosta
+piti panna vetämään Stroganovan lohta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Harmissaan Anderssonin kerskailuista, mutta kalamiehen arvo kumminkin
+säilytettynä, oli Sjöblom vihdoin astunut kotiansa, kyökin kautta
+tietysti, niinkuin kalamiehen tulee. Siellä ... mutta siellä vihdoin
+oli kalamiehen arvo kuitti.
+
+Jonkinmoisella caesarimaisuudella paiskasi hän hauen keskelle lattiata,
+ihailla muijan ja koko lapsilauman, ja istahti itse tuolille, kädet
+polvilla.
+
+Ja siinä oli sitten ihailemista ja ihmettelemistä. Katsokaa millaiset
+sillä on silmät ja suu -- voi sentään! Heikin tekisi mieli koettaa,
+ovatko hyvinkin teräviä nuo hauen hampaat, mutta Liisu varoittaa: "älä
+pittä tommee, te pullee!"
+
+Ja Sjöblomista tuntuu niin lystiltä ja hyvältä tuo Liisun varoitus.
+
+-- "Te pullee, te pullee!" toistaa hän itsekseen ja nauraa.
+
+Mutta Sjöblomska seisoo jo kahvikattilan ääressä kalamiehelle lämmintä
+kupposta keittämässä, ja hyvillään on emäntäinen kauniista kalasta,
+josta tuo osa keitetään ja tuo suolataan ja tuo paistetaan.
+
+-- "Mamma, katso!" huudahtelevat lapset, ja milloin on äidin katsominen
+selkä-evää, hirveän suurta, milloin leukaa.
+
+-- "Jaa-a!" virkkaa hän silloin. "No se meidän pappa, se se on...."
+eikä hän sanokaan, mitä se meidän pappa oikeastaan on, mutta lapset
+ymmärtävät hyvin hänen tarkoittavan sitä, että meidän pappa se on
+jotakin semmoista, mitä muut papat eivät ensinkään ole.
+
+-- "Annas, muija kulta, puntari tuolta naulasta", puhuu Sjöblom, pistää
+sitten koukun hauen leukaan, mutta eihän tuommoista hirttä voi
+lattialta punnitakaan. Tuolille nousee Sjöblom. "Saa nähdä ottaako tää
+meidän puntari tätä ensinkään." Ottaa sentään, mutta kyllä menee kanssa
+hankki lähelle koukkua. Käsikin ennättää jo ruveta tutisemaan ennenkuin
+puntari seisoo.
+
+-- "Kahdeksantoista naulaa ja yks vartti. Jaa-a!"
+
+-- "No mutta!"
+
+Ja siinä nyt kotilietensä ääressä, vaimolleen ja lapsilleen, kertoilee
+Sjöblom juurta jaksain tämänkin hauen pyynnin, alkaen: "no ensin
+mentiin ukko Niirasen kanssa Seppolansalmeen" ja päättäen vihdoin: "ja
+tuossa se nyt on!"
+
+Lapset tosin eivät ole selvillä kaikista pienimmistä pyynnin mutkista,
+mutta siihen päätökseen he kumminkin tulevat, että papan hauenpyynti
+oli melkein samanlaista kuin maisteri Korssman'in karhun-ajo viime
+talvena Suojärvellä. Siitä oli maisteri itse kertonut heille, kun
+lapset olivat käyneet katsomassa ammuttua karhua maisterin liiterissä.
+
+Mutta mihinkä jäi ukko Niiranen meiltä?
+
+Veneen siivottuansa läksi hän hiljalleen nousemaan mäkeä. Jokelinska ei
+ollut enää talonsa portilla, mutta Niiranen, tultuansa hänen akkunansa
+alle, kopautti akkunaan.
+
+-- "Matami hoi!"
+
+-- "Kas Niirane!" vastaa Jokelinska, avaten akkunan. "Hyv' ilda, hyv'
+ilda! No kattos kut Niirasella on kaloi."
+
+-- "Tuoss' ois teille, matami, vähän niinkuin tuomisia", virkkaa
+Niiranen ja nostaa kahastansa kaksi kaunista kuhaa akkunalaudalle.
+
+-- "No mut Niirane kulda", sanoo matami ihan liikutettuna. "Mitästä
+mulle tämmotto iso kala? Eiks siell' olis pari pikkuruist' affent'
+vaa?"
+
+-- "No ei nyt ahvenista; hyvän kuhan minä olen teille luvannut, ja nämä
+on nyt hyvän puoleisia. Ottakaas koreasti vaan, matami."
+
+-- "Suur kiitosta, hyvä ystävä! Kyll' se on julman lusti kut minä saan
+sunnundan oikke färski kala. Niin, niin, Niirane se muistaa vanha
+leske."
+
+Ja eukko parka niiaa niiaamistaan, ja kyynel oikein kiiltää hänen
+silmässään.
+
+-- "No mitäs turhia. Hyvästi nyt vaan!"
+
+Poikettuaan sitten puodissa, astui Niiranen Vargentin'in puodin ohitse
+hänkin. Ukko Vargentin seisoi yhä vielä puotinsa ovella sikari
+hampaissa.
+
+-- "Kas, Niirasella on kaloja kanssa, mutta Sjöblomipa oli oikein
+ylpeätä miestä tässä äskön."
+
+- "Vai oli?"
+
+-- "Oli niinkuin mikä patrona ikään, kun kerran oli saanut hauen."
+
+-- "On se niitä saanut niin monta."
+
+-- "Lienee saanut, mutta ei pitäisi olla niin ylen ylpeä."
+
+-- "Ei hän sentään ole läheskään niin ylpeä kuin patrona Vargentin."
+
+Tuota vastausta ei ukko Vargentin ollut odottanut. Hän kiepsahti
+puotiinsa ja kiljasi puotipojallensa:
+
+-- "Niiraselle ei saa antaa lainaksi yhtään eikä Sjöblomillekaan."
+
+-- "Eihän ne ole koskaan tahtoneetkaan."
+
+-- "Niin, mutta ei saa antaa, muista se!"
+
+-- "No, no."
+
+Kirjakaupan akkunasta äänsi herttainen mamseli:
+
+-- "Näkiks Niirain se Sjöblomi suur kala?"
+
+-- "Näinhän minä kyllä."
+
+-- "Se on yks hyvä fiskari."
+
+-- "Hyvä se on, se on semmoinen uljas mies, oikein potra poika!"
+
+Kirjakaupan mamseli pujahti kyökkiin tiedustamaan piialtaan, mitä se
+potra merkitsee.
+
+-- "Kahos mokomoo sannoo!" vastasi piika. "Lienöökkö tuo ruohtia vai
+mittee lienöökkään."
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kotia tultuansa Sjöblom'in taloon, pistihe Niiranen ensin omaan
+kamariinsa tuparakennuksessa ja heitettyään kalamiehen tamineet pois
+astui kyökkiin hänkin, juuri kuin Sjöblom oli päättänyt kertomuksensa.
+
+Niiranen oli talon ystävä, semminkin lasten.
+
+-- "No Niiranen setä! Kas sinullakin on noin hirmuisen paljon kaloja!"
+
+-- "Niin mutta kuules, setä, katsopas tuota papan haukea!"
+
+-- "Niin, mutta koetas nostaa sitä!"
+
+-- "Niin niin, mutta katsos millaiset hampaat sillä on!"
+
+Lapsilauma oli piirittänyt ukko Niirasen joka haaralta. Hän istahti
+tuolille, otti Liisun syliinsä ja puheli:
+
+-- "Kyllä se teidän isä saa suuria ja koreita kaloja, mutta ei se
+sentään niin kauniita saa kuin setä. Setä saa väliin kultakalojakin, ja
+niitä ei tarvitse keittää eikä paistaa."
+
+Ja hän veti taskustansa paperikäärön ja antoi siitä neljä kultaista
+kalaa, yhden kullekin lapselle.
+
+No herttaisia asioita! Ihan kultaiset kalat, suomukset kultaiset ja
+evät kultaiset ja kaikki. Papan hauki -- mitä se enää olikaan näitten
+rinnalla?
+
+-- "No mitäs se setä aina lapsille namuja tuo? Vielä näille tässä nyt
+kultakaloja!" puheli hyväntahtoinen emäntä. "Käykäähän nyt, Niiranen,
+tänne sisään; no, Sjöblom, tule sinä kanssa; juotte kupin kahvia".
+
+Sisähuone on pieni, mutta siisti. Valkoiset uutimet akkunassa, kukkasia
+akkunalaudalla, ei tomun jyvästäkään yksinkertaisilla huonekaluilla.
+Kauniisti paistaa aurinko kauniina heinäkuun iltana puhtaasen
+huoneesen, jossa istuu ja puhelee joukko yksinkertaisia, onnellisia
+ihmisiä. Akkuna on auki, ja hiljaa löyhähtelee tuuli sisään. Ulkona
+sirkuttelevat linnut ja sääsket surisee.
+
+Kirkolta kajahtaa kellon ääni, ilmoittaen lepopäivän alkua, ja sen ääni
+kuuluu niin juhlalliselta, niin rauhalliselta.
+
+-- "Lapset, lähdetäänkös huomenna sedän kanssa kirkkoon?" kysyy
+Niiranen.
+
+-- "Mennään, mennään, voi hyvä setä, mennään vainenkin. No voi kuinka
+se on hauskaa!"
+
+Kultakalat eivät ole enää mitään tähän verraten.
+
+-- "No mennään sitten ja ihan urkulehterille mennäänkin".
+
+Tämä on korkein määrä onnea. Kirkossa on niin tavattoman mieluista
+olla, se on totta, mutta isän ja äidin kanssa kun ollaan, niin ei näe
+joka haaralle. Pappia alttarilta ei näe kuin vähäisen, alttaritaulua
+vaan toisen puolen, urkuja samoin vaan toisen. Mutta urkulehteriltä
+näkee joka haaralle, näkee kaikki ihmiset ja kuvat ja numerotaulut,
+näkee papin saarnastuolissa ja pulleaposkiset enkelit, jotka
+saarnastuolin katossa puhaltavat torvea, näkee kuinka urkuri soittaa,
+näkee kuinka hänen sekä kätensä että jalkansa soittavat, näkee kuinka
+Kuivalainen, vanha sotamies, kunniamerkki napinlävessä, polkee urkuja
+ja laulaa samassa suuresta virsikirjasta, vaskisankaiset silmälasit
+päässä, näkee kuinka lukkari panee numerot joka eri virteen ja kääntää
+taulun seurakuntaan päin, ja aina, ennenkuin viimeinen värssy alkaa,
+nopeasti kääntyy urkuriin päin ja kuiskasee: viimeinen värssy.
+
+Niiranen, setä Niiranen, sinä olet kaikkein paras setä maailmassa!
+
+Ja kaikkein paras setä istuu tuolilla ja puhaltelee piipustansa
+renkaita, joita lapset ihaillen katselevat; ne leviävät ja suurenevat
+ja vihdoin laskeutuvat lattialle.
+
+Sjöblom istuu poikkipuolin tyhjässä kehdossa, kaataa kahvia teevatiin,
+puhaltelee siihen pari kertaa, härppää sitten ja haastelee;
+
+-- "Kyllä tämä kesäinen aika on sentään vähän niinkuin lystiä aikaa.
+Kaikki on näetsä niin kaunista ja ilmakin niin lämmintä... Tässä sitä
+näin istuskelee ja ryyppää kahvia ... niin, meidän mamma se on niin
+hyväntahtoinen ihminen. Mamma, viepäs kahvia verstaasen Antessonnille
+ja anna Antti pojalle kanssa. Mitäs, Antesson oli vähän tujussa, mutta
+vähät siitä, hyvä sälli hän on, ja Antti poika on fiksi poika kanssa.
+Vie kahvia heille. Mitäs, tämmöinen korea ilma ja linnutkin laulaa. --
+Mutta kuules Niiranen", puhelee hän vähän ajan perästä ja iskee silmää,
+-- "kyllä sinun sittenkin olisi pitänyt naida."
+
+-- "Maltahan nyt", myhähtää Niiranen, "onhan minulla jo morsian". Sen
+sanottuaan hän nousee akkunan luokse, jossa kauniimpana muita kukkasia
+kasvaa ruusu. Se on Niirasen kukka. Hän on hoitanut sitä jo monta
+ajast'aikaa, mutta pitänyt sitä matami Sjöblom'in kukkasten luona,
+"sillä sen olisi ikävä yksin". Ties mistä syystä hän on ruvennut sitä
+sanomaan morsiameksensa. Kolme ruusua siinä kukoistaa, neljäs on juuri
+puhkeamassa.
+
+-- "Tuosta puhkeaa huomiseksi uusi ruusu, ja sen minä panen Liisun
+hivuksiin", virkkaa hän.
+
+Onnellinen Liisu ei osaa puhua mitään. Samassa lentää pääskynen tuvan
+katolle ja rupeaa visertämään.
+
+-- "Kuulkaas lapset", virkkaa Niiranen, "tiedättenkös, mitä pääskynen
+sanoo?"
+
+-- "Mitä se sanoo, mitä?"
+
+-- "Kuunelkaas tarkkaan, niin näinhän se laulaa...
+
+    Virsut jäi Viroon
+    Saappaat jäi Savoon
+    Itse tulin näille maille narrrrriks'!"
+
+Se huvittaa lapsia äärettömästi. Kilvan he koettavat muistella
+pääskysen laulua, yhä sekaantuen ja yhä uudistellen.
+
+Ja vielä sittenkin kuin jo Niiranen on mennyt yksinäiseen tupaansa ja
+lapset käyneet vuoteisinsa, vielä sittenkin he itseksensä muistelevat
+tuota lystimäistä viserrystä. Aurinko on jo aikaa sitten laskenut, ja
+kesäinen valoisa yö on tullut, mutta vielä kerran kysäisee Paavo:
+
+-- "Heikki kuules!"
+
+-- "No?"
+
+-- "Mitenkäs se olikaan?"
+
+-- "Virsut jäi Saksaan ... ei, Virsut jäi narr... ei, Virsut jäi
+Viroon, saappaat jäi Savoon, itse tulin näille maille narrrrriks'."
+
+Se on niin lystiä.
+
+Liisu on nukkunut jo, mutta hän kääntää päätänsä toiselle poskelle ja
+naurahtaa unissaan. Muistelleeko hän pääskysen laulua, vai setä
+Niirasen lupaamaa kukkasta, vai nähneekö unissaan pulleaposkisia
+enkeleitä, jotka saarnastuolin katossa puhaltavat torvea...
+
+
+
+
+KOSTO.
+
+
+Tämä on vain hyvin yksinkertainen tarina. Kaukana salolla, savupirtissä
+sen kerran juttelin talonväelle, päreen valossa, talvisena iltana.
+Rukit minua säestivät, säesti sirkkakin. Väliin täytyi keskeyttää, kun
+lapsi kätkyessä heräsi ja rupesi itkemään; sitten jatkoin taas. Välistä
+huomasin, kuinka yksi ja toinen rukki pysähtyi, mutta alkoi sitten taas
+hyrinänsä. Joskus vaikeni sirkkakin -- mitä lieneekään miettinyt -- ja
+jatkoi sitten jälleen lauluansa.
+
+Otavan sarvet osoittivat jo puolen yön aikaa, kun olin jutelmani
+lopettanut.
+
+-- "No niin", virkkoi isäntä, "katsos vaan, miten kävikään hyvästi!"
+
+-- "Hohoi-jaa!" huokasi emäntä, ja taisi hänen esiliinansa samassa
+saada jotakin tekemistä hänen poskiensa kanssa.
+
+Mutta vanha mummo istui sängyn laidalla, ruumistaan heilutteli ja
+puheli pienelle tyttöselle:
+
+-- "Katsos, lapseni; niin se käy, kun ihminen kostaa; mutta kosto onkin
+Herran Jumalan."
+
+-- "Mummo, mikä on Herran Jumalan?" kysyi lapsi.
+
+-- "Kosto, lapseni, kosto."
+
+-- "Kosto", toisti tyttönen, eikä oikeen näkynyt vielä ymmärtävän, mikä
+se oikeastaan on, tuo kosto, mutta syvälle lapsen mieleen lienevät
+kumminkin mummon sanat painuneen, sillä huomenna vielä, kulkiessani
+etehisen kautta, kuulin tyttösen, kivillä leikkiessään, puhelevan
+itsekseen:
+
+-- "Kosto on Herran Jumalan".
+
+Niin, tuommoinen yksinkertainen, salon väelle kerrottu, jutelma tämä
+vain on, ja siltä varalta sen tähän painatinkin, että jos joskus
+maailmassa sattuisi miten kuten savupirttiin saapumaan, niin kenties
+sitä edes siellä vielä kuunneltaisiin.
+
+
+I.
+
+Kaulion talo oli hyvin suuri ja mahtava. Pellot olivat suuret, niityt
+avarat, metsät laajat ja takamaat virstoja päähän ja toiseen. Suurta
+oli Kaulion talossa kaikki. Hevoset olivat muita suuremmat, lehmät
+iso-rotuisia. Yksin kissakin, laiska syöttiläs, oli suurempi kuin
+muitten ihmisten kissat.
+
+Suuri oli isäntäkin talossa. Kolme tuumaa hän täytti yli kolmen
+kyynärän. Pää oli suuri, nenä oli suuri, ja suuri oli vatsakin.
+
+Suuri oli Kaulion rikkaus myös. Se oli hankittu niinä aikoina, jolloin
+metsästä äkisti alkoi virrata kultaiset lähteet, ja jolloin luultiin
+kalliin isänmaan kerrassaan kääntyneen kulkemaan onnellista
+tulevaisuutta kohti. Monen pankin kirjoissa koreili Heribert Kaulion
+nimi, ja paksu oli velkakirjain tukku hänen tammisessa, uudenmallisessa
+kaapissaan.
+
+Suuri oli Heribert Kauliolla seurakin. Kaikki pitäjän herrat,
+arvoisasta provastista hamaan käräjäkirjurin renttuun asti, kävivät
+siinä talossa vieraissa. Ja siitä oli Kaulion isäntä hyvin ylpeä.
+
+-- "Kun herrat minun talooni tulee", oli hänellä tapa sanoa, "niin
+eivät tahtoisi suurin surminkaan lähteä pois".
+
+Ja usein puheli hän näin:
+
+-- "Otanpa tästä ja lähden tuomarin luokse totia juomaan. Tavattiin
+toisiamme provastin tyttären kihlajaisissa, niin sielläkös alkoi pyytää
+ja mankua: tule nyt, veikkonen, meilläkin käymään, ethän sinä ole
+meidän ovea avannut kahteen viikkoon. -- Tuolla lailla hän kärtti ja
+kärtti. No pitäähän sinne mennä ukon ratoksi ja mielihyviksi".
+
+Kerran oli läänin kuvernörikin ollut hänen talossaan yötä, ja tästä oli
+Heribert niin ihastunut, että paikalla, kuvernörin lähdettyä, oli
+teettänyt pitäjän maalarilla taulun, johon siniselle pohjalle oli
+punaisilla kirjaimilla kirjoitettu:
+
+    Däsä on käyny mahaherra.
+
+Tämä taulu pantiin riippumaan Kaulion saliin. Niinkuin näkyy, ei
+pitäjän maalari ollut oikein luja oikokirjoituksessa. Viimeisessä
+sanassa oli hän ensin piirtänyt mah ..., mutta huomattuaan "maa"
+sanassa olevan kaksi a:ta, oli hän sysännyt toisen a:n h:n jälkeen,
+arvellen kai, että kyllä taitava lukija osaa sen panna paikoilleen, ja
+niin oli siitä syntynyt "mahaherra".
+
+Kyllähän Heribert isäntä oli vähän moittinut maalaria siitä, että hän
+oli taulun pilannut "niinkuin tieteellisessä katsannossa", mutta
+maalari oli ylpeätä puolestaan hänkin ja oli tiuskaissut: minkä minä
+kirjoitin, sen minä kirjoitin. Uutta taulua ei Kaulio raaskinut
+teettää, sillä hän oli saita, niinkuin kaikki hänen kaltaisensa
+rikkaat.
+
+Oikeastaan oli tuo taulu sentään varsin viatonta laatua, mutta
+pilkkakirveet saivat siitä hyvän tahkon kirveittensä hiomiseen.
+Kuvernöri kun oli peräti laiha mies, niin ei mahaherran nimitys häneen
+ensinkään sopinut. Sen sijaan sovitettiin se Kaulioon itseensä, ja pian
+syntyi pilkkalaulu, jota paljon laulettiin pitäjällä ja joka alkoi
+näin:
+
+    Ja nyt minä laulan loilottelen
+    Yhden lystin laulun,
+    Kun Herpert herra, mahaherra,
+    Teetti nätin taulun.
+    Kuvernöri Kuntermanni
+    Kävi siellä kerran
+    Ja teki meidän Herpertistä
+    Helsingin suuren herran.
+
+Tästä huolimatta seurusteli Heribert isäntä eli, niinkuin häntä
+myöskin sanottiin, herra Herpertti, yhä edelleen herrasväen kanssa.
+Talonpoikaisista hän ei suuria välittänyt. Näitten kanssa oli hänellä
+yhteyttä ainoastaan silloin kuin he tulivat häneltä rahoja lainaamaan
+tahi korkoja maksamaan.
+
+Kaulion kartanossa oli kaikkea yltä kyllin, mutta kumminkin puuttui
+sieltä paras, talo oli emäntää vailla, vaikka Herpertti oli jo
+kappaleen matkaa viidennellä kymmenellä. Miks'ei Kaulion isäntä ollut
+nainut, sitä on vaikea sanoa. Rikas mies hän oli ja uljaan talon
+isäntä, niin että kyllä olisi saattanut naida, mutta olipas hän
+sittenkin vain vanhana poikana. Ja ties kuinka se välistä maailmassa
+käykään niin kummallisesti. Tuoss' on rikas ja mahtava mies, jolla
+kyllä olisi varoja elättää kuinka suuri perhe tahansa, mutta naimisesta
+ei tule sittenkään mitään. Tässä taas joku köyhä läksijän mies tai
+torppari, joka naida napsauttaa jo nuorena, ja lapsiliuta se kihisee
+kuin muurahaispesä ahtaassa mökissä.
+
+Melkein jokaisessa seurassa, minne Kaulio tuli, olikin tavallisimpana
+puheen aineena hänen naimattomuutensa. Siitä puhuttiin täydellä
+todenteolla ja siitä puhuttiin muutoin vaan, kun ei muusta mistään
+ollut puhumista. Ja Kauliokin puheli asiasta eri tavalla, milloin
+totisena, milloin nauraa hojotti muitten mukaan, milloin suuttui,
+milloin ei puhunut mitään.
+
+Nimismiehen luona pidettiin kerran pitoja. Nimismies oli saanut
+kunniamerkin, niin sanotun Stanislain ristin, uutterista toimistansa,
+ja iloissansa siitä, että hänet nyt muka oli tehty ritariksi, oli hän
+kutsunut luoksensa kaikki, mikä vähänkin haiskahti herralle. Siellä
+sitten juotiin ja lyötiin korttia ja naurettiin ja laulettiin, niinkuin
+tavallista on.
+
+Herpertti oli tietysti myöskin siellä, ja joi ja löi korttia ja nauroi
+ja lauloi hänkin.
+
+Puhe kääntyi illemmalla tavalliselle uralleen.
+
+-- "Mutta kuules nyt, Herpertti!" sanoi nimismies. "Sanohan nyt
+todellakin, milloinka sinä, poloinen, viimeinkin nait!"
+
+-- "Jaha!" alkoi Herpertti hyvin totisesti; "Sen minä sanon sinulle,
+arvoisa veli ja ritari". (Tämä kunnioittaminen herätti suurta huvitusta
+muissa). "Kyllä minä naisin, naisin minä; mutta kun en löydä oikein
+mieleistäni. Kyllähän niitä tulijoita olisi, mutta tämä mies ei
+huolikaan joka tytöstä. Pata valttia", lisäsi hän sitten ja löi
+nyrkillään pöytään, siten vahvistaakseen arvonsa osoitusta.
+
+Kaulion vastassa sattui istumaan muuan huonokuuloinen maanmittari, jota
+sanottiin typeränpuoleiseksi mieheksi, mutta jolla kaikessa hänen
+typeryydessään oli se hyvä avu, että hän puhui suoraan.
+
+-- "Hm!" mörähti hän. "Katkeria ne oli, sanoi kettu pihlajanmarjoista."
+
+Herpertti närkästyi.
+
+-- "Meinaatko sinä, arvoisa veli ja insenyöri, ett'en minä saisi
+morsianta, jos tahtoisin?"
+
+-- "Niin minä arvoisa veli ja insenyöri juuri meinaan", matki
+maanmittari, yrmeä mies.
+
+-- "Hahaha!" nauroi Kaulio, vatsaansa pidellen. "Insenyöri kukaties
+luulee, että miehellä pitää olla vähintänsä kymmenen tuhatta markkaa
+velkaa, ennenkuin voi muijan saada."
+
+Herpertti tähtäsi tällä puheellaan juuri maanmittaria, jonka tiedettiin
+olevan suurissa veloissa. Maanmittari lensi tulipunaiseksi. Hän hyppäsi
+istuimeltaan, astui Kaulion eteen äkäisenä kuin riidanhaluinen kukko ja
+ärjäsi.
+
+-- "Saavat velkaisetkin miehet muijan itselleen, mutta Herpertti
+Kauliolle ei lähde yksikään tyttö, vaikka olisi herra Herpertillä
+rahoja taskussa vielä enemmän kuin tyhmyyttä kallossa".
+
+-- "Pata valttia", sanoi Kaulio eikä ollut kuulevinansakaan.
+
+Tämä saattoi maanmittarin ihan vimmaan.
+
+-- "Lyö sinä pataa tahi pannua", kiukutteli hän, "mutta minä lyön
+vetoa, ett'ei esimerkiksi Konkkalan Annikaan, oman torpparisi tytär,
+huolisi sinusta. Niin se on."
+
+Nyt sinkosivat kortit Kaulion kädestä.
+
+-- "Lyödäänkö vetoa?" huusi hän.
+
+-- "Lyödään vaan!"
+
+Pian ilmaantui puolustajia sekä Kauliolle että maanmittarille. Ja
+kumpaisistakin kiihoittuneena, virkkoi Kaulion iso isäntä vihdoin näin:
+
+-- "No minäpä tahdon näyttää arvoisalle ja viisaalle insenyörille, että
+hänkin nyt on puhunut vähän niinkuin leikatusta lampaan päästä.
+Huomispäivänä lähden Myllymäkeen Annia kosimaan ja sieltä tulen suoraa
+päätä morsiamen veljen kanssa pappilaan panemaan kuulutukseen. Olkaa
+kaikki siellä huomena iltapäivällä. Hahaa!" lisäsi hän ja ojensi pitkää
+vartaloansa suoraksi. "Herpertti Kaulio ei olekaan jokaisen maitten
+mittaajan pilkattava."
+
+-- "No mutta kuules nyt, veli hyvä", sanoi nimismies, "ethän sinä
+todellakaan aikone pelkästä kiusasta ottaa Konkkalan Annia?"
+
+Herpertti räjähti nauramaan.
+
+-- "Minäkö? No enhän nyt sentään! Muutoin minä vaan kosin pilan vuoksi,
+peruutan sitten kaupat ja annan hyvikkeeksi muutaman sata-markkasen.
+Kaikki viisaat miehet eivät sitä voisi tehdäkään, mutta Herpertti
+vaikka piippuansa sytyttelisi semmoisilla paperiliuskoilla."
+
+-- "Ei ole hyvä leikkiä tuommoisilla asioilla", arveli tuomari.
+
+-- "Hohoo!" vastasi Kaulio "kyllä minä asiani vastaan."
+
+-- "Entäpäs", pisti nimismies väliin; "entäpäs, jos kosiminen kävisi
+hullusti?"
+
+-- "Arvoisa veli ja ritari!" huudahti Kaulio; "ettäkö minä saisin
+rukkaset, vai mikä oli meininkisi?"
+
+-- "Ja ne saat kanssa ilman mitään meininkiäkään", tokaisi jälleen
+maanmittari.
+
+-- "Vai niin, soo!" ylpeili Herpertti. "No ellen minä ole huomenna
+viimeistään kello seitsemän illalla pappilassa, niin löytää herra ja
+insenyöri, kotia tultuaan, tallissansa minun parhaan oriini, josta olen
+maksanut 2000 markkaa, vieläpä rahat lautaan, ilman mitään velkakirjaa.
+Minä voisin vaatia samanlaista vedonmaksua, jos voitan, mutta koska
+semmoinen taitaisi käydä vähän vaikeanlaiseksi herra insenyörille, niin
+tyydyn minä siihenkin, että herra insenyöri saa pikkuisen hävetä."
+
+Pidot loppuivat, niinkuin tavallista on, vasta aamupuolella yötä,
+jolloin vieraat hajosivat, kokoontuakseen seuraavana iltana pappilaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Konkkalan pienessä torpassa asui nuori Lauri torppari sisarensa Annin
+ja vanhan, kivulloisen äitinsä kanssa. Köyhiä he olivat, mutta
+hurskaita ihmisiä. Puhtaus ja järjestys vallitsi pienessä torpassa sekä
+sisällä että ulkona. Pihana oli soma nurmikko aidattuna erilleen
+ulkohuoneista. Olipa mäenpäivänpuoleisella rinteellä vähäinen
+kasvitarhakin, johon Anni suurilla ponnistuksilla oli istuttanut
+muutaman omenapuun ja kymmenkunnan marjapensaita. Pieni oli pirtti,
+mutta puhdas ja valoisa. Lattia oli pesty, uuni valaistu. Olipa
+seinällä vähäinen hylly ja siinä raamatun ja virsikirjan vieressä
+muutamia muitakin kirjoja. Oli siinä Suomen kansan historia, oli siinä
+Oksasen ja Suonion runot ja moniahta vuosikerta Uutta Suometartakin.
+Hiljaista tyytyväisyyttä tiesi tuvassa kaikki. Yksin sairas äitikin,
+joka ei moneen vuoteen enää ollut kyennyt nousemaan vuoteeltaan --
+hänkin näytti iloiselta ja tyytyväiseltä. Veljen ja sisaren välillä
+vallitsi mitä hellin rakkaus. Kumpikin koettelivat kilvan huojentaa
+toistensa töitä ja vaivoja ja yksin voimin hoitelivat vanhaa äitiänsä.
+
+Suuri kunnia oli tapahtunut tänään Konkkalan pienelle torpalle, sillä
+itse talon isäntä, Herpertti Kaulio, oli tänään tullut sinne uljaalla
+oriillansa. Tuossa hän nyt istui pöydän päässä, käsi puuskassa,
+puhellen torpparinsa kanssa suosiollisesti ilmoista ja vuodentulon
+toiveista.
+
+-- "Lauri", sanoi hän vähän ajan perästä. "Käskepäs Matti sisään."
+
+Matti renki ilmaantui kynnykselle.
+
+-- "Matti", sanoi Kaulio, osoittaen pöydälle panemaansa hopeahelaista
+piippua ja kaunista tupakkikukkaroa. "Matti, panes mulle piippuun ja
+mene sitten matkaas."
+
+Matti teki kuten oli käsketty, pani nöyrästi piippuun ja yhtä nöyrästi
+meni pois.
+
+Kaulion isäntä istui kauan aikaa mahtavassa asennossa ja katseli
+mahtavasti ympärilleen, syljeskeli vielä mahtavammin ja puhkesi viimein
+puhumaan.
+
+-- "Tiedättekös nyt oikeen", kysyi hän, "mitä varten minä olen tänään
+tehnyt tällaisen kunnian, että olen ajanut tänne parhaalla orallani?"
+
+-- "Mahtaa olla tärkeitä asioita, isäntä", vastasi Lauri, "sillä
+harvoinpa tämmöistä on tapahtunut."
+
+-- "Niin onkin, niin onkin", lausui isäntä tyytyväisenä ja nauroi
+niinkuin hyvällekin asialle. "Enkä minä luule tässä tarvittavan pitkiä
+puheita niinkuin tieteellisessä tahi valtiollisessa tarkoituksessa,
+sillä olettehan te yksinkertaisia ihmisiä. Lyhvimmästä tärkiimpään:
+minä olen tullut tänne tahtomaan Annia vaimokseni. Ja niin minä nyt
+meinaan, että me Laurin kanssa suoraa päätä lähdemme täältä pappilaan
+kuulutuskirjaa ottamaan."
+
+Lauri ja Anni seisoivat hämmästyneinä. Tämä oli niin äkkinäistä, niin
+odottamatonta kuin salama selvältä taivaalta. Anni ei näkynyt voivan
+käsittää asiata ensinkään. Kalpeana ja säikähtyneenä katseli hän
+vuoroin veljeänsä, vuoroin ankaraa isäntää, joka nyt oli puhunut
+jotakin niin kamalata, ettei Annin pieneen pääkköseen tuo ajatus vielä
+voinut sijaansa saada.
+
+Kaulio katseli riemastuksella tätä hämmästystä.
+
+-- "No-no", virkkoi hän kotvasen kuluttua. "Kovinpa näytte
+säikähtäneen, hyvät ystävät. Mutta onhan se tiettykin, ettehän ole
+voineet -- puhuakseni tieteellisessä katsannossa -- tämmöistä onnen
+potkausta odottaakaan. No, Anni, tulepas nyt tänne!"
+
+Niinkuin haavoitettu otus parkaisee ja hurjasti syöksee syrjään, niin
+parkaisi Anni raukkakin ja riensi tuvasta ulos.
+
+-- "Isäntä", sanoi Lauri vakavasti, "ei nyt sentään pitäisi tehdä pilaa
+tytöstä tämmöisillä puheilla."
+
+-- "Eipä minulla ole aikaa pilapuheisin teidän kanssanne. Pane päällesi
+pian ja lähdetään pappilaan."
+
+-- "Kiitoksia paljon, isäntä, meille tekemästänne kunniasta, vaan enhän
+minä ... tuota ... ole toisen niinkuin ... asiata ratkaisemassa."
+
+-- "Kukas sitten?" kysyi Herpertti aivan kummastuneena.
+
+-- "Anni päättäköön itse. Se on ihan hänen asiansa," vastasi Lauri.
+
+-- "Mitä joutavia? Tiedänhän minä, että hän suostuu. Vai ei torpan
+tyttö ottaisi pitäjän rikkainta isäntää? Ja tuossa", lisäsi Kaulio,
+"tuossa on lahja morsiamelle." Sen sanottuaan, veti hän lompakostaan
+viidensadan markan setelin ja viskasi sen pöydälle.
+
+-- "Malttakaa vähän", sanoi Lauri. "Minä käyn kysymään Annilta."
+
+Anni parka oli paennut kylmään aittaan.
+
+-- "Anni!" sano Lauri, "sinä olet itse kuullut, millä asialla Kaulio
+meillä on. Mitäs sanot?"
+
+Anni loi kauniit silmänsä veljeen ja katseli häntä hetkisen, ikäänkuin
+tutkistellen Laurin omaa ajatusta. Mutta Lauri oli kamalan totinen; ei
+väräyskään hänen kasvoissansa osoittanut hänen sydämmensä ajatusta.
+
+-- "Anni!" virkkoi hän uudestaan. "Isäntä tuolla tahtoo vastausta.
+Köyhästä torpan tytöstä saattaa ... tuota ... tulla niinkuin rikkaan
+talon emäntä. Mitäs sinä vastaat?"
+
+Tulvana syöksähtivät kyyneleet Annin silmistä. Hän heittäytyi veljensä
+kaulaan.
+
+-- "Veli, armas veli!" huusi hän. "Sinä olet tähän asti ollut niin
+hyvä, -- tahdotkos sitten nyt panna minut turmioon? Armas veli! Älä
+pakoita minua menemään tuolle miehelle. Anna minun olla luonasi. Jos en
+jaksakaan sinua suuresti auttaa, niin hoidanhan minä toki vanhaa äiti
+parkaa. Älä, rakas veli, hylkää minua!"
+
+Hellästi silitteli Lauri nyyhkivän sisarensa hivuksia.
+
+-- "Sisko kulta!" sanoi hän. "En minä aikonut pakoittaa sinua. Arvelin
+vaan niin puolin, että sinun pitäisi itsesi ratkaista asiasi, vaikka
+kovin kivistelikin sydäntäni, kun aattelin, että meidän mökki jäisi
+sinua vaille. Mutta nyt on mieleni taas levossa. Ollaan yhdessä, sisko,
+ollaan yhdessä kuten tähänkin asti, köyhinä, mutta tyytyväisinä. Älä
+nyt huoli itkeä enää, älä itke! Istu nyt tässä, niin minä käyn
+ilmoittamassa asian Kaulion isännälle."
+
+Kaulio istui pöydän päässä, vedellen savuja potrasta piipustaan. Kesken
+hänen ylpeitä ajatuksiaan siitä, kuinka muka torpan tyttö on ilomielin
+vastaan ottava hänen tarjouksensa, -- kesken näitä ajatuksia iski
+sentään hänen mieleensä: mitähän, jos tyttö rääsy panisi vastaan? Voi
+kuinka tuo kelvoton ajatus mylleröitsi Kaulion sydämmen aivan ylös
+alaisin ja saattoi siinä kaikki häijyt hengettäret liikkeelle. Kirous,
+pahansuomus, uhka ja kostonhimo, -- kas nämä ne nyt alkoivat kamalan
+tanssinsa Kaulio paran sydämmessä. Ylpeys se sentään sai hetkeksi
+ylivallan, ja muut häijyt olennot pakenivat jälleen -- sydämmestäkö
+pois? Ei, ne piiloittuivat vaan sen lukemattomiin salaisiin kammioihin,
+tullakseen sopivassa tilaisuudessa jälleen esiin. --
+
+Lauri astui sisään,
+
+-- "Isäntä hyvä", lausui hän, "meidän Anni kiittää teitä siitä
+kunniasta, minkä olette hänelle tehneet. Mutta", -- Lauri pysähtyi, ja
+samassa nuo häijyt henget Kaulion sydämmessä tulivat taas esiin ja
+alkoivat huiman temmellyksensä. "Mutta", jatkoi Lauri, "kyllähän te
+tiedätte paremmin kuin minä, että avioliitto on sentään tärkeä asia ...
+ja jos ei siinä niinkuin molemmin puolin ole ... tuota niinkuin
+veisataan että 'rakkaull' sydämmet sido', niin semmoinen avioliitto on
+vähän niinkuin nurinpäinen."
+
+-- "Älä nurita, äläkä narita, vaan pane päällesi ja mennään pappilaan!"
+
+-- "No tuota ... ei taida siitä pappilan reissusta tulla mitään ehjää."
+
+-- "Mitä?! Mitä sinä tarkoitat, retvana? Puhu suusi puhtaaksi!"
+
+Soimaus nosti veren Antin kasvoihin.
+
+-- "Anni ei huoli teistä", sanoi hän kylmästi, mutta vakavasti.
+
+-- "Vai niin! Vai niin soo! Vai niin vainen!" änkytti Kaulio
+vimmassaan, ja paha vaahto näkyi hänen suupielissänsä. "Te ette siis
+pelkää, hyljätessänne minun moistani miestä? No niin! Mitäpäs minä
+tuosta! Enhän voi muuta kuin nauraa. Hahaha! Ja luuletko sinä, typerä
+mies, että Herpertti Kaulio oikein todenteolla on tarjouksensa tehnyt?
+Pilaa se oli alusta loppuun, sulaa pilaa, voidakseni vaan nauraa teidän
+tyhmyyttänne, sinun sekä tyttö raukan. Hahaha!"
+
+Lauri oikaisi solean, miehekkään vartalonsa.
+
+-- "Ottakaa takaisin, isäntä, nämä sananne, sillä minä en salli pilkata
+sisartani enkä itseäni."
+
+-- "Minä viisi tuommoisen miehen sallimisesta. Pilkkaa olen tehnyt, ja
+saadaanpa tälle asialle herrain seurassa nauraa monta aikaa. Hahaha!"
+
+-- "Isäntä", virkkoi Lauri, ja hänen silmänsä iskivät suuttumuksen
+tulta. "Minä olen köyhä mies, mutta kunniaani en anna solvata. Ja sen
+vuoksi teette oikein, jos lähdette tästä talosta ennenkuin mitään pahaa
+tapahtuu."
+
+-- "Tiedätkö sinä, poika nulikka", kiljasi Kaulio, "kenenkä tupa tämä
+on? Tästä lähden milloin tahdon ja olen täällä niin kauan kuin tahdon."
+
+-- "Torppa on teidän", vastasi Lauri, "mutta nyt olen minä tässä
+isäntänä, ja ellette hyvällä lähde, niin täytyy minun näyttää teille se
+paikka, mistä salvumies on viisi hirttä poikki lyönyt."
+
+-- "Suus kiini, penikka!" tiuskasi isäntä vimmoissaan ja kohotti
+piipun, lyödäkseén sillä Lauria.
+
+Mutta samassa sieppasi Lauri Herperttiä toisella kädellä kauluksesta,
+toisella vyötäisistä, ja ennenkuin Herpertti ehti äännähtääkään, oli
+Lauri hänet viskannut ulos pihalle. Kumahti vaan silloin hanki, kun
+suuri Herpetti isäntä lensi siihen suin päin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pappilassa odottivat herrat turhaan Kauliota. Kello löi 7, mutta häntä
+ei kuulunut, eikä kuulunut häntä vielä puolenkaan yön aikana, jolloin
+vieraat viimeinkin läksivät kotiansa, naureskellen ja ivaten Herpertin
+rukkasia.
+
+Mutta maanmittarin tallissa seisoi, hänen kotiin tullessaan uljas,
+kahden tuhannen maksava orit.
+
+
+II.
+
+Vuosi on kulunut.
+
+Konkkalan torpassa ei enää asukaan Lauri sisarensa ja vanhan äitinsä
+kanssa. Lauri on mökkiläisenä ja elättää itseään päivätöillä ja
+kalastamisella. Kurjaa on heidän elämänsä, mutta veljen ja sisaren
+keskinäinen rakkaus on pysynyt entisellään, ja entistä hellemmin he
+hoitavat vanhaa äitiänsä.
+
+Kaiken tämän on aikaan saanut Herpertin kosto. Heti tuon surkean
+kosioretkensä jälkeen oli hän -- häpeästä ja kostonhimosta
+menehtymäisillään -- keinotellut omaksensa toiselta talon-isännältä
+Laurin velkakirjan, pannut sen hakemukseen, ottanut ryöstötuomion,
+myöttänyt heiltä hevosen ja molemmat lehmät sekä muun irtaimen tavaran
+ja ajanut poloiset torpan asukkaat mieron tielle.
+
+Lieneekö maailmassa mitään niin peräti halpamielistä, niin huonoa, niin
+likaista ja saastaista kuin kateus ja koston himo? Ja kumminkin niitä
+näkee kaikkialla maailmassa, minne vaan silmänsä kääntää. Niitä asuu
+ylhäisissä sekä alhaisissa, rikkaissa ja köyhissä, valistuneissa ja
+valistumattomissa.
+
+Oliko Kaulion isäntä nyt tyytyväinen, kostettuaan torpparille häpeänsä?
+En tiedä, mutta yhä huimemmin hän nyt rupesi elämään ja yhä tiheämmin
+palvelemaan viinan hirmuista epäjumalaa. Missä vähänkin oli pitoja,
+siellä oli Herperttikin. Siellä hän melusi ja nauroi ja joi, ja harvoin
+hän kotiansa tuli muutoin kuin tunnottomaksi päihtyneenä. Hän iloitsi
+ja nauroi ja salli tehdä pilkkaa itsestänsä, mutta yksi asia oli, jonka
+mainitseminen saattoi hänet vimmaan. Jos vaan joku sattui hänelle
+virkkamaan hänen entisestä Lauri torpparistaan, silloin hänen kasvonsa
+vääntyivät vihasta, ja ankarasti kiroillen uhkasi hän sitä, joka enää
+uskaltaisi mainita tuota nimeä hänen kuultensa. Vihasiko hän yhä vielä
+tuota mies parkaa, jonka hän oli saattanut kurjuuteen? Vai oliko hänen
+rinnassaan ääni, joka kesken juopumustakin hänelle kuiskasi, että hän
+oli tehnyt konnan työn?
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli ihana kevät-aamu. Aurinko oli juuri nousemaisillaan. Luonto heräsi
+lyhyestä unestaan. Mutta tyvenellä järven pinnalla oli kaksi ihmistä jo
+täydessä työssä. Oli särjen kutuaika, ja iloisesti kisaillen kiehui
+särkiparvet ritain ympärillä. Lauri ja Anni olivat rysiänsä kokemassa.
+Laihtuneita olivat kumpainenkin siitä asti kuin heidät viimeksi näimme.
+Kova työ ja huoli ne niin pian painavat leimansa ihmisen muotoon. Ihana
+oli keväinen aamu, ja luonnon kauneus se loi rauhaa ja hiljaista
+tyytyväisyyttä näitten köyhien ihmisten mieliin. Ridalta toiselle
+soutaessaan pysäytti Anni äkisti airot ja loi silmänsä kauas yli järven
+pinnan. Ääneti istui Lauri veneen perässä. Sama ajatus näkyi asuvan
+molemmissa.
+
+-- "Jumala on sentään hyvä", virkkoi Anni viimein hiljalleen.
+
+-- "Kyllä Hän on hyvä", vastasi Lauri.
+
+Se oli heidän aamurukouksensa.
+
+Äkisti kuului järven toiselta rannalta räikeätä melua. Sieltä lähti
+vene liikkeelle, kantaen kahta henkeä. Mutta kummallista väkeä näkyivät
+nuo kulkijat olevan. Luonnon tyyneys ja rauha ei näkynyt vaikuttavaa
+heihin yhtä rauhoittavasti kuin Lauriin ja Anniin, sillä pahasti he
+kirkuivat ja huusivat. Säikähtäen ryöpsähti sorsaparvi kaislistosta, ja
+kauas kanteli kaiku heidän huutojansa. Toinen, vähäisempi mies, istui
+airoissa, joita hän hoiteli kovin epävarmasti. Toinen, isokasvuinen
+mies, istui veneen perässä, alin-omaa keikahdellen puoleen ja toiseen,
+milloin kiroten ja huutaen, milloin laulaa loilottaen. Mies parat
+näkyivät olleen juopuneita. Mitä keskemmälle järven selkää vene läheni,
+sitä hurjemmin alkoi perässä istuja reutoa.
+
+-- "Ketäs nuo ovat?" kysyi Anni.
+
+-- "Ellen erehdy, on siinä Kaulion isäntä renkinsä kanssa. Kaiketi
+palajavat käräjäherrain juomingeista."
+
+-- "Mutta tuolla lailla reutoessaanhan saattavat pian kääntää veneen
+alassuin", virkkoi Anni säikähtyneenä.
+
+-- "Sitäpä minäkin pahoin pelkään", vastasi Lauri.
+
+Kaulio oli nähtävästi aivan hurjana viinan höyryistä. Hänen laulunsa ja
+loilotuksensa muuttuivat viimein kirkunaksi. Hän huusi ja potki
+veneessään, kunnes renki vihdoin näkyi hyppäävän ylös ja huutavan:
+
+-- "Nyt te potkasitte tapin irti."
+
+-- "Hittojakos me tapilla teemme?" kiljasi isäntä, ottaen tapin veneen
+pohjalta ja heittäen sen kauas järveen.
+
+-- "Heleijaa!" riemuitsi mieletön mies.
+
+Mutta pianpa muuttuivat hänen hurjat kiljuntansa vielä kamalammiksi
+hätähuudoiksi. Vesi nousi veneessä nousemistaan, rantaan oli vielä
+toista virstaa, ja hukkumisen vaara oli juopuneellekin jotenkin silmin
+nähtävä.
+
+-- "Anni, Anni!" huusi Lauri. "Souda Herran tähden tuonne!"
+
+Vaan eivät ennättäneet pelastajat aivan veneen luoksekaan, niin nousi
+Kaulio seisomaan, horjahti, kaatui veteen ja kaasi veneen kumoon.
+Silmänräpäykseksi katosivat isäntä sekä renki veden alle, mutta
+nousivat kohta jälleen pintaan ja tarttuivat kumoon kaatuneesen
+veneesen. Päihtymys oli kerrassaan haihtunut juomarien päästä, ja
+surkeasti parkuen he huusivat apua.
+
+Kotvan aikaa kesti kumminkin, ennenkuin Lauri ja Anni saapuivat
+paikalle. Monasti olivat hukkuvain voimat jo pettää, mutta nähdessään
+pelastuksen tulevan, ponnistivat he viimeisetkin voimansa, pysyäkseen
+veden päällä. Suurella vaivalla ja oman henkensä ilmeisellä uhalla
+saivat Lauri ja Anni viimein nostetuksi Kaulion isännän ja hänen
+renkinsä. Kaulio vaipui tunnotonna veneen pohjalle eikä herännyt
+rannassakaan. Yksin voimin kannettiin hän Laurin vähäiseen mökkiin,
+jossa Laurin ja Annin viimeinkin onnistui saada henkiin kurja mies.
+Renki läksi kotia hevosta hakemaan, jolla veisi isäntänsä kotiin.
+
+Kaulio oli kokonaan nääntynyt. Kova säikähdys oli kerrassaan murtanut
+viinan turmeleman ruumiin voimat. Kuume oli hänellä jo valloillaan,
+silloin kuin renki tuli häntä noutamaan kotia. Koetettiin nostaa isäntä
+vuoteelta.
+
+-- "Mutta ihanhan isäntä on henkitoreissa; mitenkäs häntä uskaltaa
+minnekään lähteä viemään?" sanoi renki.
+
+Sairas näkyi hetkeksi selvinneen kuumeestansa.
+
+-- "Jumalan tähden", äänsi hän, "älkää viekö minua minnekään! Antakaa
+minun kuolla tänne!"
+
+Ja niin jäi mahtava Kaulion isäntä Laurin ja Annin mökkiin. Mutta sitä
+eivät mökin yksinkertaiset ihmiset ajatelleet. He näkivät tuossa vain
+kurjan miehen, joka vast'ikään oli pelastettu kuoleman kidasta,
+ryhtyäksensä vain uudestaan kuoleman kamppaukseen. Eikä ystävä ole
+milloinkaan hoitanut ystäväänsä niin hellästi kuin tämän köyhän mökin
+asujamet nyt hoitivat häntä.
+
+Pari viikkoa häilyi Kaulion isäntä elämän ja kuoleman välillä.
+Pitäjällä oli saatu tietää hänen tapaturmansa, ja sille hänen
+juomatoverinsa ensi alussa nauroivat, mutta kun saatiin kuulla hänen
+tilansa ja myös missä tuo mahtava mies nyt potilaana oli, silloin
+lakkasi nauru. Kuka tunsi silloin jonkunmoisen piston sydämmessään,
+kuka kummeksi, kuka säälitteli, mutta nauraa ei voinut kukaan.
+
+Kaulion hetki ei ollut kumminkaan vielä lyönyt. Tauti taittui, kuume
+väheni ja tuskat lievenivät. Mutta sitä mukaa kuin ruumiilliset vaivat
+hälvenivät, sitä mukaa rupesi hänen sielunsa sairastamaan, onneksi sitä
+tautia, joka käy perinpohjaisen parannuksen edellä.
+
+Kaulion sydämmeen oli valonsäde sävähtänyt, ja nyt nousi sydämmessä
+kapina. Kaikki häijyt olennot siinä liikahtivat, sillä ne eivät valoa
+sietäneet. Ne koettivat kätkeä itseänsä jos johonkin salaiseen
+sopukkaan, mutta valoa tunki sinnekin; heidän täytyi paeta yhä lähemmäs
+ovea. Mutta tuo liikahtaminen, tuo piilopaikkain hakeminen, -- se se
+tuotti Kaulio paralle niin sanomattomia tuskia. Ja koko tuon sydämmen
+taistelun aikana ei hän puhunut mitään. Vasta sittenkuin ylpeys,
+kaikkien muitten häijyjen olentojen, johtaja ja päämies, oli valoa
+paeten viimeinkin lähtenyt sydämmestä, vasta silloin alkoivat sielunkin
+tuskat vähetä, vasta silloin rupesi Kaulio puhumaankin.
+
+-- "Voi kuitenkin!" virkkoi hän eräänä aamuna. "Minuako vainenkin te
+hoitelette tällä tavalla, minua, joka olen teille niin paljon pahaa
+tehnyt?"
+
+-- "Ei nyt puhuta siitä, isäntä hyvä", virkkoi Anni. "Jumalan kiitos,
+että voitte jo puhua. Olkaa vaan levossa, kyllä sitten paranette."
+
+-- "No täyttäkää sitten mittani kukkurapääksi ja antakaa minun juoda
+kalkkini pohjaan asti. Pitäkää minua luonanne, kunnes Jumala, jonka
+tiet niin ihmeelliset ovat, joko kutsuu minut pois tahi tekee vielä
+armossansa terveeksi. Kotona ei minulla ole yhtään lempeätä kättä, joka
+hoitaisi minua, viheliäistä miestä, niinkuin sinä Anni parka."
+
+Päivä kului päivän perästä, ja yhä nopeammin parani Kaulio. Hänellä oli
+nyt tarpeeksi aikaa ja tilaisuutta tutkia tilaansa ja entistä
+elämätänsä. Lauri ja Anni saattoivat nyt usein moneksi tunniksi mennä
+kalaan, ja sillä aikaa istui Kaulio mökin vanhan muorin vuoteen ääressä
+ja lapsellisella luottamuksella kuunteli, kuinka muori, hänkin
+elämässään paljon taistellut ja paljon kokenut, puheli sydämmen
+nöyryydestä ja Jumalan armosta. Moni hiljainen kyynel silloin lievensi
+hänen sydämmensä tuskaa.
+
+Kuuden viikon kuluttua palasi Kaulio kotiansa, mutta tämä, nyt tullut,
+isäntä oli aivan toisellainen ihminen kuin se, joka kuusi viikkoa
+sitten oli lähtenyt sieltä käräjäherrain juominkeihin.
+
+Mökki kankaalla jäi nyt tyhjäksi. Kaulio, muuttaessaan siitä pois, vei
+uhkeaan taloonsa mökin asujametkin, Laurin ja Annin ja heidän vanhan
+äitinsä.
+
+
+III.
+
+Lähellä Kauliota kohoilee korea Savilammin talo. Vikkelästi siinä
+emäntäinen hyörii, taitava ja toimelias, hiljainen ja siveä, -- entinen
+Konkkalan Anni, nyt naimisissa entisen torpparin, Simo Jokelan, kanssa.
+Savilampi kuului ennen Kaulioon, mutta nyt se on lohkaistu päätilasta.
+Kaksi päivää Annin ja Simon häitten jälkeen lahjoitti Herpertti Kaulio
+Savilammin Annille ja hänen miehelleen.
+
+Lauri on Kaulion toimeliaana voutina ja hoitaa taloa kuin mies. Kaulion
+isäntä on vanha eikä enää paljoa jaksa puuhata.
+
+Tuntikausia hän istuu kartanonsa peräkamarissa, vanhan, hyvin vanhan
+kivulloisen eukon vuoteen vieressä, haastelee hänen kanssaan ja lukee
+hänelle Raamattua.
+
+Usein tulee pikkuinen, vilkassilmäinen tytön tynkä hänen luokseen. Se
+on Annin esikoinen. Vanha Kaulio hypittelee lasta polvellaan ja
+laulelee sille "Saimaan rantaa." Mutta kun tyttönen ensi kertaa osasi
+sanoa: "Vaaji, tylliin!" -- silloin Kaulio itki ja nauroi ilosta,
+nauroi ja itki.
+
+
+
+
+LAULAJAISET.
+
+(Satu.)
+
+
+Satakieli oli kerran tullut paikkakuntaan, missä sitä ennen ei oltu
+kuultu. Hän, niinkuin Caesar ennen muinoin, "tuli, näki ja voitti",
+voitti kaikkien olentojen suosion. Kaikki häntä kuuntelivat ja
+ihailivat.
+
+-- "Ei monta laulajata ennen ole kuultu", sanoivat kaikki.
+
+Pappilan läheiseen lehtoon oli satakieli sijansa ottanut. Sinnepä nyt
+pappilan mamselit pienen lehtimajan laittoivat, köynnöksillä sen
+koristivat ja turvepenkeillä varustivat. Sinne koko perhe illoin
+kokoontui kuuntelemahan kuuluisata visertäjää.
+
+-- "Voi kanaljaa, kuinka kauniisti laulaa", sanoi provasti.
+
+Hänellä oli näet tapana sanoa kanaljaksi niitä, jotka häntä enimmin
+miellyttivät.
+
+-- "Suloista, suloista", sanoi Helmi mamseli ja oli niin onnellisen
+näköinen.
+
+-- "Sinä et osaisikaan noin kauniisti laulaa", sanoi pieni Väinö
+vanhemmalle sisarelleen.
+
+Mutta nuori apulainen sanoi:
+
+-- "Kuulkaa noita ruladeja ja noita kadenseja ja noita stakatoja..." ja
+hän olisi vielä sanonut tuommoisia kauniita sanoja paljonkin, mutta
+vaipui kesken sanojansa kuuntelemaan.
+
+Ja siinä he istuivat kauan aikaa. Satakieli taukosi. Pappilan väki oli
+äänetönnä.
+
+Mutta apulaisen nuori rouva, jonka sylissä lepäsi pienoinen lapsi,
+rupesi sitä uneen nukuttamaan ja hyräili:
+
+    Siell' on lapsen hyvä olla
+    Tuonen Herran vainiolla
+    Kaitsea Tuonelan karjaa.
+
+Pienonen nukkui, ja nyt visersi satakieli hienoimpia säveleitänsä.
+
+-- "Kanaljaa!" kuiskasi provasti.
+
+-- "Suloista!" huokasi Helmi.
+
+Myöhään yön suussa he vasta lähtivät kotia.
+
+Niin sitten ei sinä kesänä paljoa muusta puhuttukaan kuin satakielestä,
+eikä ainoastaan niin ollut laita ihmisten kesken, vaan eläintenkin.
+
+Kiuru parka, jota ennen oli pidetty paraimpana laulajana, huomasi
+äänensä mitättömäksi ja viserteli virsiänsä niin korkealla, aina siellä
+missä valkoiset pilvet kulkevat, ett'ei muut hänen lauluansa
+kuulleetkaan kuin Jumala, jolle kiuru lauleleekin. Ja Jumala sanoi:
+"kiuru on kaino lintu, ei se tahdo häiritä muitten laulajain
+liverryksiä; mutta on se kilttikin, sillä se ei kadehdi satakieltä."
+
+Mutta kiuru nousi vielä korkeammalle yksinäisyyteen ja lauloi
+laulamistaan. Hänestä tuntui niin hyvältä. Hän lensi sitten pesällensä,
+ja nytpä hänen sydämmensä sykähti, sillä pesässä, jossa ennen oli ollut
+kolme munaa, näki hän nyt kolme pikkuruista poikaa.
+
+Ja hänen oli niin iloista.
+
+Peipponen lakkasi laulamasta kokonaan tai hyräili vaan itsekseen; mutta
+ei hänkään kadehtinut satakieltä. Rastas ei kadehtinut myöskään,
+päättelihän vaan panna mieleensä satakielen ruladeja ja kadenseja ja
+stakatoja, ja lensi sitten kauas korpeen ja aatteli, eiköhän hänkin
+tottuisi semmoisiin. Rastas arveli: "ei oppi ojaan kaada."
+
+Mutta olipa satakielellä kadehtijoitakin. Varis suuttui kovasti ja
+sanoi miehellensä:
+
+-- "Herra Korpén, rakas puolisoni, mitä tykkäätte tämmöisestä
+tapauksesta: vieraasta pitäjästä tulee loilottaja tänne konstejansa
+näyttämään ja tahtoo muka meitä opettaa, ikäänkuin hänen opetuksensa
+olisi meille tarpeen!"
+
+-- "Olisi meille tarpeen", toisti korppi, sillä hän aina myöntyi
+rouvansa mielipiteesen ja kertoili vaan hänen sanansa.
+
+-- "Koko maailma luulee nyt, että me itse emme osaakaan laulaa."
+
+-- "Emme osakaan laulaa", toisti korppi taas.
+
+Ja molemmat olivat suutuksissaan satakielelle
+
+Varis puhui asiasta muillekin, ja pian suuttui satakieleen varpunen,
+västäräkki, närhi, tiainen, koskenkara ja naakka.
+
+He pitivät neuvottelua keskenänsä, miten olisi satakieli kostettava.
+Kolmannessa täysi-istunnossa julisti varpunen:
+
+-- "Nyt tiedän keinon! Kuulkaas hyvät ystävät! Kävin kaupungissa eilen,
+ja siellä oli laulajaiset!"
+
+-- "Mitä oli? Mitä oli?"
+
+-- "Minä en ymmärrä", sanoi närhi.
+
+-- "Laulajaiset oli elikkä konserti".
+
+-- "Nyt minä ymmärrän", sanoi närhi ja oli niin ymmärtäväisen näköinen.
+"Selittäkää kumminkin näille muille, mitä siellä tehtiin".
+
+-- "Siellä oli iso sali semmoinen, ja salin päässä korkolattia ja siinä
+iso joukko naisia ja miehiä..."
+
+-- "Mamseleita ja herroja, sitä kai tarkoitatte", sanoi västäräkki,
+ojentaen itseänsä, ja heilutti häntäänsä.
+
+-- "Niin juuri", jatkoi varpunen, "ja heidän keskessään oli muuan
+mustanuttuinen herra keppi kourassa, joka sillä viuhtoi ja vauhtoi, ja
+muut lauloivat, pitäen kädessään paperiliuskoja."
+
+-- "Nnnuotteja, nähkää, hyvät ihmiset", sanoi naakka.
+
+-- "Niin juuri", pitkitti varpunen, "ja kun he olivat laulaneet, niin
+kaikki kuulijat, joita oli sali täynnä, huusivat heille: hyvin, hyvin!"
+
+-- "Entä sitten?"
+
+-- "Ei mitään muuta."
+
+--- "No mutta sallikaa minun olla niin rohkea ja tiedusta teiltä, hyvä
+herra", puhui koskenkara ja oli niin pisteleväisen näköinen, "mitäs
+koko tämä teidän kertomuksenne tarkoittaa eli meinaa. Minä en ymmärrä".
+
+-- "Vai ette ymmärrä?" naurahti varpunen, joka aina on hyvin
+leikillinen herrasmies. "Tarkoitan sitä, että sopisi meidänkin pitää
+laulajaiset oikein miehissä, ja jos niin teemme, niin sepä kumma,
+ett'ei satakieli häpeä ja mene tipotiehensä. Ymmärrättekö, herra
+koskenkara, nyt?"
+
+-- "Vähemmälläkin", sanoi jälkimmäinen ja arveli, että varpunen on
+kovin olevinaan.
+
+-- "Minä heti arvaan teidän meininkinne", sanoi naakka, "vaikka te
+toittekin ajatuksenne esiin noin vaan _en general_".
+
+Naakka osasi franskaa, näette.
+
+-- "Minä ymmärsin myös", sanoi närhi, "ja olen valmis edistämään hyvää
+asiata. Määrättäköön vaan paikka ja aika."
+
+-- "Malttakaa", sanoi varpunen, "kaikki käyköön järjestyksessä."
+
+Ja nyt tehtiin päätös tämmöinen: kolmen päivän perästä kokoontuu koko
+joukko pappilan lehtimajaan antamaan laulajaisia. Koskenkaran ja naakan
+ja närhen pojat saavat airueina kulkea ympäri ja kutsua sinne kaikki
+linnut ja muut eläimet, jopa satakielenkin.
+
+Heti senjälkeen toimitettiin johtajan vaali suljetuilla lipuilla, mutta
+mikä oli seuraus: kukin sai yhden äänen. Selvää oli, että jokainen oli
+äänestänyt itseänsä.
+
+Arvalla valittiin sitten, ja varis tuli johtajaksi.
+
+Hän ryhtyi heti virkaansa ja määräsi mitä ääntä kunkin tuli laulaa.
+
+-- "Varpunen ja koskenkara!" lausui hän juhlallisesti, "te laulatte
+diskanttia."
+
+-- "Se on tietty", vastasivat nämä.
+
+-- "Närhi! te laulatte alttia ja kauniisti".
+
+-- "Kauniisti!" vastasi närhi.
+
+-- "Naakka muori! Tenori!"
+
+-- "Niin juuri, herra tirehtöri."
+
+-- "Ja, korppi, rakas puolisoni, baasi ääntä laulaa."
+
+-- "Laulaa!" toisti korppi.
+
+-- "Pienet pojat ja tytöt laulavat kukin vanhempainsa kanssa. Tästä
+tulee juhlallinen kan ... kom ... kuinka se olikaan, varpunen?"
+
+-- "Komedia!" pisti varpunen.
+
+-- "Ei suinkaan", huusi varis, "mutta kan ... kom..."
+
+-- "Kommervenkki sitten."
+
+-- "Oletteko te mieletön vai pilkkaako teette? Mitä laulajaiset
+muukalaisella nimityksellä ovat? Sanokaa pian!"
+
+-- "Konserti."
+
+-- "Niin, tästä tulee juhlallinen konserti."
+
+-- "Juhlallinen konserti!" huusivat kaikki.
+
+Kolmen päivän perästä oli heidän määrä kokoontua, ja pian kului kolme
+päivää.
+
+He tulivat aikaisemmin kuin vieraat, asettuakseen sopivaan asemaan.
+
+-- "Muistatteko nyt, mitä kunkin teistä tulee laulaa?" kysyi varis.
+"Koskenkara ja varpunen! Mitä laulatte?"
+
+-- "Viiskanttia tietysti", sanoi koskenkara.
+
+-- "Diskanttia!" korjasi varpunen.
+
+-- "Se on sama, kunhan jotakin kanttia vaan on."
+
+-- "Entäs te, närhi?" kysyi varis.
+
+-- "Minä laulan valttia."
+
+-- "Alttiahan se on, alttia, hyvä ihminen. -- Naakka, entäs te?"
+
+-- "Me laulamme hunyöriä."
+
+-- "Johan te olette päästänne piloilla! Tenoria! Pankaa mieleenne se.
+Tenoria! -- Rakas puolisoni! Mitä laulatte?"
+
+-- "Minä laulan aasin ääntä."
+
+-- "Mitenkä?" huudahti varis.
+
+-- "Aasin ääntä", vastasi korppi rauhallisesti, "niinhän määräsitte."
+
+-- "Sinä olet vähän tuhma", kiljasi varis. "Se ei ollut aasin ääntä,
+vaan baasi-ääntä. Sano baasi, pöllö!"
+
+-- "Paasi pöllö", kertoi korppi. "Olikos nyt oikein?"
+
+-- "Sinä olet auttamaton", voivotti varis. "Kas niin, asettukaa
+kauniisti ja pian piiriin!"
+
+-- "Millä alotamme?" kysyi varpunen. "Minun mielestäni sopisi: 'Pois
+lähde kanssain!'"
+
+-- "Eiköhän ole 'kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu' parempi?" arveli
+koskenkara.
+
+-- "Ohoh!" sanoi naakka. "Lauletaanpas jotain saksalaista, esimerkiksi,
+... esimerkiksi se kaunis laulu ... niin, taikka se toinen kaunis
+laulu."
+
+-- "Lauletaan vaan: 'Arvon mekin ansaitsemme'", arveli närhi.
+
+-- "Lauletaan sitä ja tätä ja toista ja molempaa!" arveli varpunen jo
+vähän suuttuneena. "Kysymys on ensin, laulatteko _unisono_."
+
+-- "Mitä? unissanne? Niinkö te sanoitte?" tiuskasi koskenkara.
+"Luulisinpa..."
+
+-- "Älkää pikastuko". sanoi varis. "Te ette ymmärrä italiankieltä.
+Minun mielestäni olisi laulettava eri äänissä."
+
+-- "Arvattavasti", sanoi naakka, "ja jokainen omaansa."
+
+-- "Ei suinkaan."
+
+-- "Mutta niin vaan lauletaan. Ymmärrän minäkin. Kukin omaansa, se on
+sanottu."
+
+-- "Mutta minä olen johtaja ja sanon: ei!"
+
+-- "Mutta minä en huoli teidän kieltämisistänne".
+
+-- "Te olette..."
+
+-- "Te olette..."
+
+Ja ilmoittaakseen toisillensa, mitä he kumpikin olivat, kävivät varis
+ja naakka toistensa tukkaan. Pian ilmestyi molemmille puolue, ja
+yleinen tappelu oli jo alkaa.
+
+Mutta samassa kuului läheisestä lehdosta sävel, kirkas ja raitis kuin
+keväinen aamu, heleä ja sointuva kuin suloisin huilu. Se tunkesi
+sydämmeen se ääni ja tyynnytti siinä levottomuuden, ja kauas taasen
+lensi se poikki järven ja maan, ... kajahtaen jälleen sinisen metsän
+rinteeltä. Ja sitä seurasi toinen ja kolmas, yhtä kirkkaita ja
+sointuvia nekin. Tämä oli kuin kutsumusta vain, kuin pyhitystä
+kuulemiseen. Sitten seurasi laulu. Maasta matalasta se alkoi, hiljaa,
+yksityisin äännähdyksin. Se kertoi toimista tämän multaisen maan,
+kuinka vähäpätöisiä ne ovat, kuinka ahdasmielisiä. Mutta pian tulee
+taistelu. Ei viihdy mieli mullan rajoissa, se murtaa ne ja korkeammalle
+pyrkii. Yhä raikkaammin soi satakielen laulu ja yhä avarammaksi aukeni
+näköala. Kaukana vielä siinsi jotain, joka sanoi: tässä on loppu, mutta
+pian sekin oli hälvennyt; avarata, ääretöntä oli ympärillä kaikki...
+Sydän se sykki nyt niin levollisesti, ja suloista rauhaa tuntui siinä.
+Mutta yhä raikkaammaksi kävi sävelet. Yhä korkeammalle ne mielen
+veivät. Kaukaisista maista ne tänne kertoivat, maista, joissa ei päivä
+laske, joissa ei ole vihaa, ei kateutta, ei puutetta, joissa ei myrsky
+milloinkaan käy, joissa ei ole muuta kuin yksi, mutta se yksi on kaikki
+-- se on rakkaus. Ja taasen muuttuivat sävelet hiljaisiksi, vienon
+vienoiksi ... kunnes taukosivat viimein, mutta kauan kuuluivat ne vielä
+sydämmessä, ja siellä ne vielä aina kuuluvat.
+
+Mutta varpunen ja korppi ja varis ja muut kadehtijat lymysivät piiloon.
+Heidän oli häpeä. He huomasivat nyt mitä satakieli oikeastaan on ja
+ett'eivät he milloinkaan voi niin korkealle päästä. Heidän oli niin
+tuskallista, että he menivät jokainen satakielen luo, tunnustivat pahat
+aikeensa ja anteeksi pyysivät. Satakieli syleili heitä ja rupesi nyt
+laulamaan niin iloisesti, niin iloisesti, että oikein tuntui hyvältä
+sydämmessä.
+
+Lehtimajaan oli sillä välin tullut pappilan väki.
+
+-- "Kuulkaa, kuulkaa noita ruladeja!" sanoi apulainen.
+
+-- "Suloista!" huokasi Helmi.
+
+-- "Kanaljaa!" kuiskasi provasti, "kanaljaa, kuinka kauniisti laulaa".
+
+Mutta apulaisen rouvan sylissä lepäsi pienokainen, avasi silmänsä ja
+hymyili äidilleen ensi kertaa. Kaikki olivat sinä iltana niin
+onnellisia.
+
+
+
+
+PIISPAN ELLU.
+
+
+Ulkona oli pyry-ilma. Vimmatusti riehui tuuli, pyryttäen lunta joka
+haaralle, vinkuen ja vonkuen, ikäänkuin valittelisi, ett'ei sillä ole
+muuta runneltavana kuin viaton lumi vaan. Huimasti se hyökkäeli
+vanhoihin koivuihin, jotka talven torkuksissa seisoivat Kivimäen talon
+eteläisellä nurkalla, huimasti se niihin hyökkäsi, mutta närkästyneenä
+vaan koivut latvojansa heilauttivat, niinkuin huiskaisee kättään
+väsynyt vaeltaja tuimalle talon vahdille, joka voimatonna, jospa
+äkäisenäkin, talon portailta hänelle hampaitaan näyttelee. Koivuilta
+lennähti tuuli talon kattoa tuhoamaan, koetteli ponnistaa koko
+hartiansa väellä räystääsen, ja jospa narahtikin saumanen siellä ja
+täällä, niin vankkana kumminkin seisoi malkainen katto: sen oli vanha
+vaari itse muinoin naulannut. Aittaan syöksi tuima tuuli sieltä ja
+koetti ryskyttämällä saada ovea auki, mutta yhtä turhaan. Ja nytpä se,
+vimmoissansa ja häpeissänsä turhista yrityksistään, kaksinkertaisella
+raivolla ryntäsi jälleen lumeen ja pieksi ja ryöpytti sitä niin
+ankarasti, että se sakeana savuna vaan kohosi ylös tähdettömälle
+taivaalle. Näytti siltä kuin olisi tuuli tahtonut kaiken vihansa purkaa
+tätä voimatonta olentoa kohti. Niinhän tekee usein ihminenkin.
+Suuttumuksensa ja vihansa hän usein nostaa heikolle ja vähäväkiselle,
+ja ken voi laskea kaikki ne kiroukset ja sadatukset ja lyönnit ja
+salaiset vihan murhat, joita viattomat ja raukat ovat tuommoisissa
+tiloissa saaneet kärsiä!
+
+Kova oli ulkona pyry.
+
+Suloiselta tuntuu matkamiehestä päästä tuommoisesta Herran ilmasta
+lämpöiseen tupaan. Lähde, ystäväni tuiskusta ja myrskystä Kivimäen
+suureen perheentupaan. Kuinka herttaista siellä on! Iso pystyvalkea
+palaa takassa, ja iloisesti räiskivät ja paukkuvat kuusipuut,
+kirkkaasti valaisten koko ison tuvan ja kimallellen akkunain pieniin
+ruutusiin, jotka pyry on pukenut koreaan kukkaseen. Takan edessä
+istuvat pirtin asujamet. Ken siinä reen kaulaita veistelee, ken
+kirvesvartta vuolee; ken taasen rukkia iloisesti hyrryttelee. Määrän
+peräisesti käydä raksahtelee vanha seinäkello, vingahtaen voiteen
+puutteessa joka toisella lerkkauksella. Lähinnä valkeata lattialla
+viruvat talon uskolliset vartijat, Kiiski ja Käpy, tuon tuostakin
+raottaen silmiään, ikäänkuin vakuuttaakseen talonväelle, että heidänkin
+on varsin hyvä olla lämpöisessä pirtissä. Mutta uunille on kiivennyt
+kiilusilmäinen vanha kissa, jolle ties mistä syystä on annettu pulska
+Pekon nimi.
+
+Hiljaista on kaikki, tyyntä ja rauhaa.
+
+Ken arvaisi, ken hennoisi sortaa tämän rauhan ja tyyneyden? Kuinka
+uskaltaisi tylyys ja pahuus saada jalansijaa tässä? Voi, hyvä ystäväni!
+Mikäs olisi hauskempaa kuin toimittaa sinulle, matkamiehelle, tässä
+ravitseva illallinen ja sitten pehmoinen olkivuode, johon herttaisena
+virtana valuisi lämmintä takan hiiloksesta, ja johon sinut uneen
+tuudittaisi vanhan kellon vingahteleva raksutus ja sirkan iloinen
+laulu! Mutta kertojan on täyttäminen velvollisuutensa. Hänen on
+kertominen sinulle totuus, joka kenties häiritsee leposi. Jos tahdot
+kuulla kertomukseni loppuun asti, niin yövy tähän taloon; ellet, niin
+lähde yön selkään ja jatka matkaasi.
+
+Perimmäisenä, uunin ja sivuseinän välisessä nurkassa istuu muuan vanha,
+köykkyselkäinen ukko, virsua kutoen. Kuka hän on? Mikä hän on? Mistä
+hän on? -- Turhia kysymyksiä. Sitä ei tiennyt kukaan. Vanhat vaarit
+tiesivät kertoa tuosta kahdeksankymmenen talven painamasta ukosta
+kaikenlaisia hämäriä tarinoita. Kuka tiesi hänen ennen muinoin olleen
+varakkaan talollisen; kuka taas sanoi kuulleensa hänen muinoisina
+aikoina rehennelleen aimo kauppiaana, suurena summamiehenä. Muutamat
+harppasivat tarinoissaan jo liiankin pitkälle; kertoivat näet ukon
+ennen muinoin akatemiankin ovia aukoneen. Oli hän muka jo puusäkissäkin
+paukutellut, mutta joutui sitten sanasotaan hengellisissä asioissa itse
+korkea-arvoisen piispan ja konstorinkin kanssa, ja siitä syystä
+kiellettiin häneltä papiksi vihkiminen. Nuo nyt olivat kaiketikin
+pelkkiä juttuja, mutta vähän sinnepäin ja paremmalla todennäköisyydellä
+oli kertonut Kivimäenkin vanha vaari vainaja, harvasanainen, juureva
+ukko, joka ei milloinkaan perättömiä haastellut. Näin hän oli jutellut:
+
+Oli kerran läheiseen kestikievariin tullut muuan muukalainen, joka ei
+osannut maan kieltä ensinkään, ja jonka puheesta ei kukaan saanut
+selkoa. Mutta olipa tämä ruotu-ukko kumminkin vähän päässyt hänen
+asiansa perille. Mitä kieltä he olivat keskenänsä haastelleet, siitä
+kävi kovin erillaisia arveluita. Nimismies oli vakuuttanut, ett'ei se
+ruotsia ollut; hän muka tunsi ruotsinkielen paremmin kuin pappi
+pipliansa. Käräjäkirjuri, vanha patajuoppo, oli vannonut monet valat,
+ett'ei se ollut ryssää eikä ranskaakaan, sillä niitä kehui hän
+pudottavansa kuin turkin hihasta. Vihdoin oli lukkari ratkaissut asian
+ja juhlallisesti selittänyt, että se oli ollut Paapelin ja Papylonian
+välistä murretta, jota puhutaan Mesopotamiassa Punaisen meren rannalla.
+
+Mikä tämän ruotulaisen oikea nimi oli, -- ei siitäkään oltu selvillä.
+Olihan sen provasti vainaja kerran sanonut, mutta muutamat muistivat
+sen olevan jotakin semmoista kuin Linkvorssi, toiset olivat taas
+kuulleet sen olevan Römper. Pitäjällä oli hän tunnettu vaan nimellä
+Piispan Ellu.
+
+Semmoinen oli tämä vanhus. Kenties ja varmaankin oli hänenkin
+elämässään ollut iloisempia hetkiä. Mutta ne ajat olivat olleet ja
+menneet. Ruotuvaivaisena vaelsi hän nyt talosta toiseen, kutoen
+verkkoja ja virsuja. Hiljainen hän oli; usein ei päiväkausiin kuulunut
+häneltä sanaakaan. Välistä vaan kuului hän hyräilevän virren värssyä,
+aina yhtä ja samaa. Siihenkö sitten lienevät kaikki ukon muistot ja
+rauenneet toiveet, murheet ja kaipaukset olleet suljettuina. Tätä hän
+hyräili:
+
+    Minä vaivainen mato ja matkamies
+    Mont' vaarallist' vaellan retkee,
+    Isänmaat' etseissän' tässä tiess'
+    Enk' löydä levon hetkee.
+
+Nurkumatta teki hän mitä käskettiin, nurkumatta kuuli hän monet kovat
+sanat, joita tuommoinen koditon raukka maailmassa aina saa kuulla. Ja
+tämä ihmeteltävä kärsimys ja nöyryys se vaan yllytti ihmisten pahuutta
+häntä kohtaan. Niin suurten kuin pientenkin hauskimpana huvituksena oli
+tehdä hänelle kiusaa ja ivata häntä, mies se, joka parhaiten osasi.
+Siinä se maailman kataluus ilmaantuu, että kukin, kehnoin kehnoistakin,
+luulee olevansa oikeutettu tekemään pahaa semmoiselle, jolta hän ei
+pelkää vastarintaa. Pieneksi palleroksi ihminen usein kyyristyy
+voimallisempansa edessä, mutta puoltaan pitemmäksi hän ojennakse, kun
+vastassa on väetön olento.
+
+Ei tämäkään ilta mennyt ilman ilkeyttä. Talon rengit ja piiat, jopa
+isäntäkin, kävivät hampaitansa hiomaan ukolle.
+
+-- "No, kuinka nyt mestari oikein jaksaa?" kysyi Mikko.
+
+-- "Eikös mestari tykkää, että ilma nyt on oikein helsingin kaunis?"
+jatkoi Eeva piika.
+
+-- "Olikos silloinkin niin kaunis ilma, kun mestari lehmän seljässä
+ratsasti Turun akatemiaan?" kysyi Paavo isäntä.
+
+Vastoin tavallisuuttansa käänsi ukko päätänsä vähän kallelleen,
+ikäänkuin kuunnellakseen jotakin, ja vastasi hiljaa, aivan kuin
+itsekseen:
+
+-- "Sudet ulvoo."
+
+Tämä odottamaton vastaus sai pilkkaajat vähäksi aikaa vaikenemaan.
+Mutta pian rohkasivat he itsensä jälleen.
+
+-- "Kuinka te sanoitte, korkeasti oppinut maisteri?" kysyi yksi.
+
+-- "Etkös sä kuullut?" selitti Paavo. "Niinhän mestari sanoi, että siat
+ulvoo."
+
+-- "Vai niin?" sanoi Maijastiina. "Mutta oppikos mestari Turun
+akatemiassa sian villoista silkkiä kehräämään?"
+
+Yleinen nauru palkitsi tämän verrattoman sukkeluuden. Mutta hiljaisena
+istui Piispan Ellu nurkassaan, niinkuin ei pilkat olisi häntä
+tähtäilleetkään. Tämä kävi viimein pilkkaajain sapelle, ja siksipä
+alkoi uusi herjausten ja typeräin komppain tulva tulla poloisen päälle.
+
+-- "Niin, niin", jatkoi Mikko, "sian villoistahan mestari itselleen
+kopankin kutoi, saman kopan, jonka mestari selkäänsä sälytti kun
+saarnaamaan meni..."
+
+-- "Ja saarnasi ja vaarnasi Paavalin roimahousuista."
+
+-- "Niin, ja siitä kuinka mestari viimein joutui Poriin, jossa häntä
+vedettiin pitkin torii". Näin virkkoi Eeva piika, mennessään
+pärevalkealla läävään lehmiä lypsämään.
+
+-- "Onkos mestari aivan umpikuuroksi käynyt?" tiuskasi viimein Paavo,
+lyödä läpäyttäen Ellua olalle. Lyönti oli tavallista kovempi. Ukko
+värähti, vaan ei vieläkään virkkanut mitään. Hiljalleen vaan rupesi
+kaivamaan taskustansa ainoata ystäväänsä ja lohdutustansa --
+tupakkikukkaroa. Tämän huomasi Paavo ja kuiskasi jotakin pienen Antti
+poikansa korvaan.
+
+Antti poika näkyi ymmärtäneen isänsä kuiskauksen. Hän hiipi salaa Ellun
+taakse, ja juuri kuin ukko oli saanut rakkaan tupakkimassinsa esille ja
+oli juuri pistämäisillään piippuun, syöksi Antti hänen luokseen,
+sieppasi kukkaron ja heitti sen tuleen.
+
+Tuo nyt oli jo muittenkin mielestä sentään liikaa. Ei se ketään
+naurattanut. Paavo isäntä se yksin vaan koetti nauraa, mutta hänenkin
+naurunsa oli väkinäistä.
+
+Ellu istui hämmästyneenä, väliin katsellen tyhjää piippunysäänsä,
+väliin palavata villaista kukkaroansa. Vähitellen alkoivat kumminkin
+ukon kasvot tulistua, silmissä välkähti yksi ja toinen tuima leimaus.
+Hän nousi seisoalleen, oikaisi pitkän vartalonsa ja löi Paavoon tyynen,
+mutta paljon puhuvan katseen. Takkavalkea paistoi ukon kasvoille, joita
+harmaat hapset reunailivat. Hän oli peloittava ja samalla kaunis tällä
+hetkellä, tuo kaikkien ivaama ruotulainen. Kaikki tunsivat jonkinlaista
+ahdistusta. Ei ollut kenenkään oikein hyvä olla. Antti poika säikähti
+tekoansa ja syöksi ulos. Ellu astui verkalleen Paavoa kohti. Hänen
+silmänsä iskivät tulta, nyrkit olivat kovasti puristetut. Paavo
+peräytyi pari askelta.
+
+-- "Miksis minulle tämän teit?" kysyi Ellu.
+
+Paavo ei osannut vastata, vaan peräytyi yhä kauemmas.
+
+Mutta vakaasti läheni häntä Ellu. Suuttumus asui nyt hänen jok'ainoassa
+jäntereessään, ja pahaenteinen vaahto kuohui suunpielissä.
+
+-- "Miksis minulle tämän teit?" kysyi hän uudelleen, hammastaan purren
+ja hänen äänensä vapisi.
+
+Tuommoisena ei ollut Ellua vielä kukaan nähnyt. Äänettömässä kauhussa
+pakeni naisväki nurkkiin. Jo nosti Ellu kätensä. Tuossa kädessä oli
+ennen ollut tavaton voima, sen näki vieläkin, ja vavahtelematta se
+nytkin uhkasi, -- yksi ainoa silmänräpäys vielä, niin Paavo on
+verissään maassa. Mutta ennenkuin tuo uhkaava käsi ennätti pudota
+pilkkaajaan, kuului parkahdus pihalta. Koirat ryöpsähtivät tilaltaan ja
+hyökkäsivät ovea kohti. Samassa kuului kolinaa porstuasta, ovi aukeni,
+ja Eeva piika syöksi sisään, vaaleana kuin kuolema.
+
+-- "Herra Jumala!" kiljasi hän tupaan tultuaan, ja vaipui lavitsalle,
+voimatta sanaakan sanoa enempää.
+
+Ellun käsi hervahti alas. Kaikki riensivät Eevan luo.
+
+-- "Mitä nyt? Mitä nyt? Puhu, Eeva!"
+
+-- "Voi hyvä Jumala! Antti..."
+
+Nyt muistettiin Antin karanneen ulos, kun oli heittänyt Ellun
+tupakkikukkaron uuniin.
+
+-- "Mikä on Antin?" kiljasi pojan äiti ja tarttui kiivaasti Eevan
+käteen. "Sano missä on Antti?"
+
+-- "Susi ... susi ... susi vei Antin," sai piika parka viimein
+sanotuksi.
+
+Kovin kiljasi silloin naisväki Kivimäen pirtissä, mutta kamalin
+kaikista oli äiti paran parkahdus.
+
+Paavo vaaleni eikä osannut muuta sanoa kuin: "Jes'siunatkoon".
+
+Eeva jatkoi:
+
+-- "Minä näethän tulin läävästä ja olin juuri pönkittämässä ovea kiini
+ulkoa päin, kun näin Antin juoksevan porstuvasta pihalle. Keskellä
+pihaa oli suuri kinos, ja siihen kompastui poika parka. Samassa hyppäsi
+läävän nurkan takaa susi hänen kimppuunsa. Minä luulin ensin sitä
+Kiiskiksi, mutta pian kiljasi Antti, ja heti rupesi peto raastamaan
+lasta pois. Silloin minä..."
+
+Eevan kertomuksen loppua ei enää kukaan kuullut. Susi oli vienyt
+lapsen: siinä oli syytä kyllä yleiseen hämmästykseen.
+
+-- "Perään joka henki!" huusi Paavo, "niin monta kuin teitä on!"
+
+Nousi suuri häly ja kiire.
+
+Siinä otettiin alas seinältä vanha kiväri ja luodikko, ja ne olivat
+tietysti ladattavat; turkit oli saatavat päälle ja rukkaset käteen. Kas
+niin, joltakulta oli unohtunut kirves; se oli saatava sängyn alta,
+j.n.e. Kallis aika kului sillä välin kulumistaan.
+
+-- "Annas kun minä otan mukaan Ellun kirveen", sanoi Mikko, tavoittaen
+sitä seinältä, johon Ellulla aina oli tapana panna kirveensä. Mutta
+sitäkään ei ollut paikoillaan.
+
+Saavuttiin viimein ulos pihalle. Keskellä pihaa oli lumi pahoin
+ryöpytetty; siinähän susi ensinnä oli Antin kimppuun käynyt; siitä
+läksivät jäljet suoraa päätä Alhokaisen niittyä kohti.
+
+-- "Suksille joka mies!" komensi Paavo.
+
+Uusi hälinä. Aitan seinuksella olivat sukset, mutta kun kaikki
+ryykäsivät ottamaan niitä, niin ne sekaantuivat. Kuka siinä kaipasi
+sivakkaansa, kuka lylyänsä; keltä oli sompa sauvasta irti ja siitä piti
+päivitellä.
+
+Mutta kallis aika se sillä välin kului kulumistaan.
+
+Antti parka! Kauaksi on peto ennättänyt sinut viedä. Tuonne poikki
+Alhokaisen niityn se on rientänyt kohti Savijokea; yli joen se on
+juossut ja viimein kadonnut saaliinensa Keritynvaaran kumisevaan
+korpeen. Poloinen Antti!
+
+Viimeinkin läksivät miehet liikkeelle tuoreita suden jälkiä myöten.
+Molemmin puolin niitä näkyivät selvästi kahdet koiran jäljet. Kiiski ja
+Käpy olivat niinmuodoin apuna, ja tämä rohkaisi miestenkin mieliä.
+
+Omituinen, kamala kuva: talviyönä joukko miehiä ulkona lakealla
+lumikedolla. Ääneti he siinä hiihtävät, sydämmessä kouristava tuska:
+susi on vienyt lapsen. Ei rohkene isä poloinen pyytää keltään
+lohdutusta; ei rohkene kukaan lausua hänelle lohdutusta, sillä
+tietämättömissä oli lohdutus peräti. Hiihtäkää, hiihtäkää, te öiset
+kulkijat, pankaa viimeisetkin voimanne liikkeelle, sillä jäljet käyvät
+yhä epäselvemmiksi; pian ne haihtuvat kokonaan. Miten osaatte sitten
+seurata petoa, joka on ihmislapsen vienyt? Vähäinen toivo alkaa sentään
+koittaa; tuolta kirkastuu jo pohjoisen taivas, pyry taukoaa, kenties
+eivät menekään jäljet aivan umpeen. Tuolta haamoittaa vähän jo kuunkin
+sakarat. Hiihtäkää, öiset kulkijat, hiihtäkää, pankaa kaikki voimanne
+liikkeelle!
+
+-- "Eikös tuolla näy jotakin mustaa?" kysyi äkkiä Mikko renki, viitaten
+pientä Rantamäki nimistä törmää kohti, joka on Alhokaisen niityn
+päässä, ja jonka toinen rinne laskee jyrkkänä äyräänä Savijokeen.
+
+Hänen sanansa sattuivat kuin sähkökipinä jokaiseen. Kaikki tähystämään.
+Ja aivan oikein. Vähäisellä aholla Rantamäen tänpuoleisella rinteellä
+näkyi jotakin mustaa. Ensin se oli kuin yksi ainoa esine, vaan mitä
+lähemmäs tultiin, sitä useammaksi esineeksi selkeni himmeä haamu. Mitä
+ne ovat? Onko lapsikin siinä? Hengissäkö vielä vai kuolleena? Nämä
+kysymykset sinkoilivat salaman nopeudella miesten ajatuksissa, ja
+notkeammasti taas polki jalka susta, ja yhä pitemmän matkan päähän teki
+sompa jälkiä lumeen.
+
+Suoraan kohti ahoa he täyttivät; pedon jälkiä ei enää olisikaan voinut
+seurata, sillä yhä himmeämmiksi ne olivat käyneet ja viimein melkein
+kokonaan hälvenneet.
+
+Verisenä oli Rantamäen vähäinen aho, ja neljä esinettä virui siinä.
+Kaksi isoa sutta potkeili siinä viimeisissä henkitoreissaan, mutta
+lähellä heitä loikoivat Kiiski ja Käpykin hengetönnä. Taistelu oli
+nähtävästi ollut tuima, sillä pahoin revittyinä olivat niin koirat kuin
+pedotkin, ja ruskeaksi oli veri painanut ahon valkoisen hurstin.
+Armoton oli taistelu ollut, sillä Kiiski oli vielä kuollessaankin
+tarttunut vihollisensa takajalkaan ja yhä vieläkin piti sitä suussaan.
+
+Mutta missä lapsi, missä lapsi?
+
+Neuvottomina, säikähdyksissään seisoivat miehet hetken aikaa. Mihin oli
+lapsi saanut? Oliko Antti paennut petojen ja koirain taistellessa? Ja
+mihin? Vai oliko petoja ollut useampia kuin kaksi, ja olivatko muut
+raastaneet lapsen edemmäksi? Jälkimmäinen seikka oli luultavampi. Mutta
+minnepäin oli nyt lähteminen? Jäljet olivat kadonneet; koirat kuolleet:
+kuka nyt neuvoo ja opastaa oikialle tielle? Taivas oli tällä välin
+kirkastunut kokonaan; tuisku oli tauonnut ja puolikuu paistoi talviseen
+yöhön. Te kaukaiset tähdet ja sinäkin, kuu, -- voi kuinka te olette
+tunnottomia, kuinka kylmiä te olette! Tyynesti katselette te vain tähän
+parveen, joka on lähtenyt pelastamaan ihmislasta! Katseletteko samalla
+kylmällä katseella onnellisia sekä onnettomia, iloa sekä surua?
+Samoinko katselette äitiä, joka tuudittaa lastaan sylissään, ja isää,
+joka talvisena yönä hakee lastansa suden kynsistä? Voi teitä, te yön
+kylmät tähdet!
+
+Vaaleana seisoi Paavo verisellä aholla, sanomaton hätä ja omantunnon
+vaiva rinnassaan. Hänhän se enimmin oli pilkannut vanhusta ja juuri
+kuin oli pilkkansa korkeimmilleen saanut, silloin oli susi vienyt hänen
+lapsensa, jota hän juuri oli välikappaleena käyttänyt pahaan
+aikomukseensa. Mutta olihan hänen pilkkansa sentään -- niin arveli
+Paavo väliin -- sentään jotenkin viatonta; pitikö hänen nyt saada niin
+hirmuinen rangaistus siitä? Taivaan Jumala, kuinka kovin sinä sentään
+rankaiset minua, heikkoa ihmistä! Nämä ajatukset lentelivät Paavon
+päässä monta kertaa nopeammin kuin mitä me olemme ennättäneet kertoa.
+
+Ja hämmästyneinä tuossa nyt seistiin.
+
+Miehet nousivat vähitellen Rantamäen huipulle ja rupesivat
+neuvottelemaan keskenänsä mitä nyt tehdä. Suoraan pohjoista kohti
+aleni, niinkuin sanoimme, mäen rinne alas Savijokeen, jonka toisella
+puolella alkoi Keritynvaaran kolea korpi, oikea susien tyyssija.
+Vasemmalla taas kulki metsätie, jonka toisella puolen oli Savijoki ja
+toisella avara suo, jota sanottiin Hirvenrämeeksi, autio ja kamala
+tienoo sekin, jommoista myöskin hakee harmaja hukka. Minne nyt oli susi
+tiensä ottanut; korpeen vai suolleko?
+
+Muutamat ehdottivat, että lähdettäisiin Keritynvaaran korpeen, toiset
+taas arvelivat suden karttaneen jokea ja menneen rämeelle. Useimmat
+kumminkin kannattivat sitä mieltä, että susi oli rientänyt joen yli
+korpeen. Niinpä viimein päätettiinkin kiiruhtaa sinne, siinäkin
+toivossa, että susi viimeinkin väsyy raskasta taakkaa kantaessaan ja
+hiljentää juoksunsa, jolloin suksimies sen kyllä saavuttaa. Oltiin
+juuri ruveta laskemaan alas Rantamäen jyrkkää rinnettä, kun äkkiä
+Hirvenrämeeltä kuului kamala ulvaus, johon pian kaikumalla vastasi koko
+pohjoinen korpi. Sehän oli ilmeisesti suden ulvonta. Tämä muutti
+miesten suunnan, ja niinpä lähdettiin vasemmalle ja riennettiin, mikä
+jaksettiin, joen ja suon välistä tietä eteenpäin.
+
+Kauan hiihtivät miehet metsätietä, siinä toivossa, että susi, kerran
+tielle päästyänsä, mieluummin pysyttelekse siinä, varsinkin kun lunta
+on paljon ja pedolla raskas saalis kannettavana.
+
+Oli jo monta tuntia hiihdetty yhtämittaa ilman vähintäkään lepoa,
+paitsi mitä Rantamäellä oli hetkeksi pysähdetty. Vihdoin rupesi jo
+toivottomuus saamaan valtaa: mitäpäs jos susi sittenkin oli lähtenyt
+pohjoiseen, Keritynvaaran korpeen? Tämän toivottomuuden toveriksi
+liittyi pian toinenkin vaarallinen vihollinen, nimittäin uupumus, ja
+nämä toverukset ne yllyttivät toisiaan. Mikko rupesi jäämään muista.
+
+-- "Kas Mikkoa, huonoa miestä!" sanoi Pekka renki pilkallaan. "Joko
+väsyy mies näin pian?"
+
+Tämä oli kipeä loukkaus ylpeälle Mikolle.
+
+-- "Mokomiakin miehiä!" tiuskasi hän. "Hiihdettiin sitä ennen
+Aunuksessa vuorokausikin umpeen, uupumatta. Luulettepa jo joitakin
+olevanne".
+
+-- "Niin, mahdoit Aunuksessa kaalullakin ajella; kukapas sitä oli
+näkemässä? Mutta täällä vaan eivät sivakat suju miehen alla. Hyvä on
+puhua Aunuksesta."
+
+Kuinka vaikeata, kuinka sanomattoman vaikeata on ihmiselle oman vikansa
+ja heikkoutensa tunnustaminen. Tarvitaan todellakin suurta siveellistä
+lujuutta ja voimaa, ennenkuin kyetään tunnustamaan oma vika. "Minä olen
+väärässä," -- kas siinä lause, joka ei tahdo hevillä hellitä ihmisen
+huulilta. Minä tunnen olevani väärässä, omatuntoni sen minulle sanoo,
+enkä minä voi sen ääntä vastustaa. Minä olen väärässä, mutta minusta
+puuttuu siveellistä rohkeutta tunnustamaan sitä. Mitäpä sanoisikaan
+maailma, jos minä tunnustaisin noin suoraa päätä? He sanoisivat minua
+heikoksi olennoksi; sanoisivat, että minulta puuttuu luonteen lujuutta.
+Ainoastaan se, joka viimeiseen asti jaksaa pitää ääntä ja puoliaan
+pidellä, -- ainoastaan se on maailman silmissä luja mies. Eikä maailma
+kumminkaan tiedä, kuinka paljon tuo luja mies on tinkinyt omantuntonsa
+kanssa, kiekaillut ja kiemuroinut sen edessä, ja viimein saanut sen
+äänen vaikenemaan. Hän on luja mies ja miesten mies.
+
+Katala maailma...
+
+Niinpä nytkin. Jokainen tunsi sanomatonta väsymystä, mutta ei kehdannut
+kukaan sitä ensimmäisenä tunnustaa, sillä: mitäs olisivat muut siitä
+sanoneet? Mikko oli ensimmäisenä jäänyt vähän jäljelle, -- ja voi
+kuinka helppo nyt oli jokaisen osoitella häntä sormellaan! Hänhän se
+oli heikko mies; me muut sitä vastoin kestämme, niin, kestämmehän me,
+vaikk'ei Mikko kestä.
+
+-- "Mahtoi se Aunuksen maa vaan olla oikea ihmemaa", jatkoi ivaansa
+Pekka. "Kyllä maar meidän Mikko siellä noidankin luudilla ratsasteli
+vuorokauden ihan umpeensa. Paha vaan, ett'ei se Aunuksen voima vaikuta
+täällä Suomen puolella, koskapa miehen sääret hetkuu jo lyhyelläkin
+taipaleella."
+
+-- "Vaiti!" tiuskasi Mikko. "Vaiti, ellet tahdo maistaa somman
+suoveroa."
+
+-- "Onko sekin Aunukselaista?" virkkoi Paavo.
+
+-- "Pitkä lienee, veikkonen, matka sinulla tänne, kun olet virstan
+päässä aika miehistä", liitti Pekka.
+
+Mikko tunsi kasvonsa tulistuvan. Loukattu ylpeys, syytös valheesta ja
+heikkoudesta saivat hänessä veren liikkeelle. Hänen suonensa paisuivat,
+käsi tarttui tempoellen sauvaan ja huimasti kiljasi mies:
+
+-- "Pois alta, pelkurit!"
+
+Näin sanottuaan ponnisti hän voimansa. Narahdellen vonkui luminen
+tanner, kun huimapäisenä sustansa polki suuttunut mies.
+
+-- "Pois alta, pelkurit!" kiljasi hän, niin että kumahtelivat
+Hirvenrämeen satavuotiset hongat. Ja niin kiiti mies muitten ohi, kuin
+kiitää jalo juoksija ohitse kuormaa vetävän juhdan; kiiti kuin kiitää
+immen aatos ohitse vanhuksen hiljaisen mietteen.
+
+-- "Pois alta!" kiljasi hän vielä, vaikka jo oli jättänyt kauaksi
+jälkeensä hämmästyneet kumppalinsa.
+
+Tuolla hän nousee jo toista vastamäkeä, ja huuhkajana vaan huhuilee
+räme hänen huudoistansa:
+
+-- "Pois alta, pelkurit!"
+
+Eikä jaksa enää laskeutuva kuu valaista huimasti kiitävän miehen yhä
+pienenevää kuvaa.
+
+-- "Hiihtää kuin Lappalainen", virkkoi Paavo verkalleen.
+
+-- "Hiihtää peijakas", liitti Pekka häpeissään.
+
+Yhä hiljemmin ja hiljemmin seurasi muu joukko uljasta suksimiestä.
+Uupumus rupesi jo todenteolla lannistamaan miesten sekä voimaa että
+rohkeutta. Verkalleen vaan laahasivat väsyneet jalat suksia perässään
+ja -- missä oli lapsi, missä rauha väsyneelle sielulle ja mielelle?
+Tuolta kaakon puolelta taivasta rupesivat jo tähdet himmenemään. Kylmä
+oli yltynyt korkeimmilleen. Tämä tiesi aamun lähenemistä. Vaan ... mikä
+näkyy tuolla mäen alla jälleen mustaa. Susiko se on vai muu olento?
+
+Vielä kerran jänteytyvät miesten hermot. Vielä kerran ponnistetaan...
+Pian ollaan oudon esineen luona. Se on Mikko, joka ponnistuksensa
+ylenpalttisuudesta on vaipunut maahan, tuskin hengittäen enää. Hänen
+viereensä laskeutuvat muutkin miehet, väsyneinä, nääntyneinä,
+läähättäen kuin hirvet, jotka ankaran metsästäjän ajamina vihdoin ovat
+päässeet salaiseen saloon, jossa nääntyneinä pysähtyvät henkeänsä
+vetämään. Vaan kas, jopa avaa Mikko silmänsä. Hän huomaa joukon
+ympärillään. Suuttumuksen tuli leimahtaa vielä kerran hänen silmissään,
+hän kohotakse kyynäspäänsä nojaan ja sanomattomalla ylenkatseella
+virkkaa:
+
+-- "Pelkureita te olette!"
+
+Sen sanottuaan vaipui hän tunnottomana maahan. Ja tuossa nyt istuu
+lumihangen pehmoisella vuoteella hiihtäjäin parvi. Kaakon taivas
+rusoittaa jo, ja pian on lyhyt-ikäinen talven aurinko noussut
+taivaalle. Virstan päässä tuolla kuumoittaa jo Somperin suuri kylä,
+josta enää on puoli peninkulmaa kirkolle: -- asuttuja seutuja kaikki
+tyyni. Susi niinmuodoin ei ole lähtenyt näille tienoin. Poloiset
+hiihtäjät! Turhaa on ollut vaivanne ja puuhanne. Keritynvaaran korpeen
+peto vainenkin oli piiloittunut. Herra Jumala! Oletko sittenkin
+sallinut lapsen joutua petojen saaliiksi? Ovatko koko yön ponnistukset
+ja puuhat olleet aivan turhia!
+
+Mutta mikä joukko se on, joka lähenee tuolta idän puolelta hiihtäjäin
+äsköistä tietä? Tänne täyttää tuo parvi.
+
+Keitä he ovat? Niin, siinä on Kivimäen naisväki...
+
+Tuonevatko he jotakin lohdutusta, virvoitusta väsyneille miehille. Onko
+lapsi pelastunut ihmeen kautta pedon kidasta, ja sitäkö tietoa he nyt
+tuovat?... Vaan ei! Heidän tulonsa on tuskan tulemista lisään
+uupuneisin mieliin.
+
+-- "Missä Antti?"
+
+Niin kysyy tulijain epätoivoinen parvi.
+
+Eivätkä voi heille vastata sanaakaan miehiset miehet, joihin naiset, ja
+etupäässä Antin äiti, olivat niin paljon luottaneet.
+
+Talvinen aurinko nousee ja valaisee tuskaa ja kyyneliä Kivimäen talon
+väessä, joka nyt sanakaan virkkaamatta istuu Hirvenrämeen rinteellä.
+Äiti yksin se ei voi tuskaansa hillitä. Hän valittaa ja vaikeroi;
+syyttää itseään ja syyttää muita. Onhan se ihmiselle jonkunlainen
+lohdutus, ett'ei hän yksinään ole pahaa tehnyt, vaan että muitakin
+löytyy samaan syntiin vikapäitä. Ja silloin salainen ääni kuiskaa
+ihmisen korvaan: kyllä tuo toinen on enemmänkin rikkonut kuin sinä; ei
+sinun tekosi niin kovin kamala olekaan. Niin äitikin tässä.
+
+-- "Voi kuitenkin, voi kuitenkin! Voi minua poloista piikaa!" niin hän
+vaikeroi, ruumistansa heilutellen. "Oma huolimattomuuteni saattoi
+lapseni suden suuhun, pedon raadeltavaksi. Miks'en minä onneton pitänyt
+parempaa vaaria omasta kohtuni hedelmästä, omasta silmäterästäni? Mitä
+sanon minä, vaivainen, Herralle Jumalalle, kun hän viimeisenä päivänä
+vaatii minulta tiliä ja kysyy: kussas on poikasi? Voi minua!"
+
+Ja epätoivoisena äiti parka oikein tukkaansa repi.
+
+-- "Ja miksikäs sinunkin", jatkoi hän, kääntyen miehensä puoleen,
+"miksikäs piti sinunkin yllyttää poikaa pahantekoon? Eikös ollut
+kylläksi, kun itse pilkkasit tuota poloista Ellua? Piti näet vielä
+viatonta lasta käyttää välikappaleena! Ja voi suakin Eeva parka? Etkös
+voinut karata suden kimppuun tai kumminkin huutaa kovasti, niin olisi
+peto kukaties säikähtänyt ja jättänyt lapsen? Siinä vaan mieletönnä
+katsoa tuijotit ja annoit lapsen suoraa päätä surman suuhun. Ja
+kylläpä tekin vaan olette miehiä", valitti hän, hiihtäjiin katsoen,
+"peninkulmia hiihdätte ihan väärälle tolalle! Olisihan teidän pitänyt
+ymmärtää, että susi oli suoraa päätä täyttänyt korpeen, jossa se nyt
+par'aikaa... Voi minua poloista piikaa! Hulluksihan tässä ihan tulee
+vaivainen vaimo! -- Ja pitipäs vaan näet sudenkin sattua pahimpaan
+aikaan pihalle. Voi hyvä Jumala! Miksis sallit sen juuri silloin tulla
+sinne? Olisithan Sinä, kaikkivaltias kun olet, voinut estää petoa;
+olisi tullut se pikkuista myöhemmin, niin olisi Antti poika nyt elossa.
+Siksikös Sinä minulle lapsen annoit, että sallisit sen joutua noin
+hirmuiseen kuolemaan? Voi, miksis Sinä annoit lapsen ja nyt niin
+armottomasti sen jälleen ryöstit!"...
+
+-- "Vaiti, vaimo!" huudahti viimein Mikko. "Syytä itseäsi, syytä meitä
+kaikkia, mutta älä syntiä tee, älä laita Herran Jumalan töitä ja teitä!
+Ja mitäs me nyt tässä istumme kuin nuolen lyömät? Kotia miehet nyt
+ensin ja sitten pannaan toimeen yleinen ajo; mies talosta ja kaksi
+paraasta, ja niin lähdetään ajamaan petoa perästä ja ajetaan vaikka
+Pohjanlahden rantaan asti, mutta tapetuksi meidän pitää se saada. Ja
+jos vaikka uupuisitte te muut joka mies, niin en aio vähällä hellittää
+minä. Ellen minä palaja tältä matkalta tapetun suden kanssa, niin en
+enää milloinkaan tahdo nähdä Hämeen kaunista maata, vaan lähden
+takaisin Karjalaan. Siellä Aunuksen rajoilla yksikin korpi säpsähtelee,
+kun kontio viheltää pitkän huikean vihellyksensä. Siellä on miehen
+hauska temmeltää, kun kaatuneen näreen alta pöllähtää lumi, ja kontio
+pörröisenä käy painimaan miehen kanssa."
+
+Niin puhui Mikko. Uljaalta ja kauniilta näyttikin tämä nuori solakka
+Karjalan poika. Äsköisestä uupumuksesta ei ollut enää jälkeäkään.
+Suorana hän tuossa seisoi, säihkyvin silmin ja elämän into jok'ainoassa
+kasvon juonteessa. Kaunis oli Karjalan poika.
+
+Mutta surumielisenä, verkalleen läksi joukko liikkeelle. Olihan tuo
+kovin tuskallista tietää, että kaikki puuhat ja ponnistukset olivat
+tyhjiin menneet. Tuolla punoittavat jo Keritynvaaralla honkain latvat
+nousevan auringon valossa. Kamala yö on mennyt ja vielä kamalampi päivä
+alkanut, sillä tämä päivä valaisee korven hangelle vuotanutta lapsen
+verta.
+
+Sanaakaan sanomatta hiihtivät miehet eilisiä latujaan takaisin päin. Ei
+rohjennut yksikään katkaista äänettömyyttä, sillä kukin tunsi voivansa
+ainoastaan vaikeroida ja tiesi siten lisäävänsä muitten tuskaa. Aurinko
+ilmoitti jo puolenpäivän lähenemistä, kun matkue saapui Kuhankoskelle,
+jonka ohitse eilenkin oli tultu. Hetkiseksi pysähtyivät miehet
+odottaakseen vaimoväkeä, joka taampaa seurasi perästä.
+
+Siinä sitten jälleen kokoontui surullinen matkue. Ehdottomastikin
+olivat jokaisen silmät kääntyneinä kosken yli joen toiselle rannalle,
+jossa tavattoman korkea ja jyrkkä rinne kohotteli harmaista päätään.
+
+Äkkiä kuului vuoren huipulta omituinen kahina ja ritinä. Kaikki
+hämmästyivät ja teroittivat sitä kohti näkönsä ja kuulonsa. Ritinä
+läheni lähenemistään ja vihdoin ilmaantui vuoren korkeimmalle huipulle
+kookas olento, joka silmänräpäykseksi pysähtyi. Talven uninen aurinko
+loi valonsa mieheen; ei ollut mahdollista erehtyä hänestä.
+
+-- "Ellu! Ellu!" huudahtivat kaikki kuin yhdestä suusta.
+
+Ja se oli todellakin Ellu. Jättiläiseltä, suurelta vuoren peikolta, hän
+näytti tuolla korkealla vuoren huipulla. Siellä hän seisoi lakittamin
+päin ja harmaat hapset liehuen aamun raikkaassa tuulessa. Mutta
+toisessa kädessä oli vaan miehellä suksisauva, toisessa kannatteli hän
+jotakin rinnallaan, ja mikä se oli, -- sitä ei matkan pituuden tähden
+vielä voinut kukaan nähdä, ei muut kuin yksi ainoa. Löytyy nimittäin
+maailmassa voima, joka käy ylitse kaikkien voimain, joka valaisee
+järjen ja tahdon ja kuulon ja näön ja kaikki. Tämä voima on _rakkaus_,
+jonka puhtain muoto on äidin rakkaus. Ja tämä se tässäkin kirkasti
+murheen murtamat äidin silmät. Äiti oli ainoa, joka matkan pituudesta
+huolimatta näki ja tunsi Ellun rinnalla oman kaivatun lapsensa.
+
+-- "Ellulla on lapsi sylissään!" huudahti äiti riemastuen, ja
+verrattoman riemun sanoma tämä oli jokaiselle.
+
+-- "Niin aivan; näenhän minäkin sen".
+
+-- "No, Herra Jumala olkoon kiitetty!" lausui lapsen isä.
+
+Nyt vasta muisti jokainen, ett'ei eilen lähdön kiireessä kukaan ollut
+nähnyt Ellua. Hänen kirveensä tosin ei ollut tavallisella paikallaan,
+mutta siitä ei ollut kukaan osannut aavistaa, että Ellu itsekin olisi
+ollut poissa. Mutta hänpä se ensimmäisenä oli eilen illalla oivaltanut
+koko kamalan tapauksen ja samassa osannut hillitä hämmästyksensä ja
+ymmärtänyt, että tässä on pikainen apu ainoa mahdollinen pelastuksen
+tie.
+
+Vanhuudestaan huolimatta oli Ellu tavattoman hyvä hiihtäjä, eikä hänen
+suksillensakaan ollut koko sillä maankulmalla verran vetäneitä. Hän oli
+rientänyt suden jälkiä, ennenkuin tuisku ne kokonaan oli peittänyt
+lumeen, ja siten osannut mennä Keritynvaaran korpeen. Susi oli uupunut
+raskasta taakkaa kantaessaan, ja näin oli Ellu sen saavuttanut. Nämä
+seikat selvenivät nyt yht'äkkiä kaikille.
+
+Ja tuossa hän nyt seisoo, Jumalan siunaama mies, lapsi sylissään.
+
+Mutta päätä huimaava rinne on Ellulla nyt laskettavana alas joen
+rantaan, ja pian hän lähtee ankaraan laskuun. Ehdottomasti pääsee
+kauhun parkahdus katsojain rinnasta, kun hän sydäntä viiltävällä
+vauhdilla kiitää alas lumista jyrkkää rinnettä. Puolivälissä rinnettä
+on parin sylin levyinen kuilu, ja juuri sitä kohti laskee mies. Ellu,
+Ellu, poloinen mies! Ihmishengen olet pelastanut surman kynsistä, ja
+nyt itse kiidät kohti tuhoasi, suoraan surmasi suuhun, menetät itsesi
+ja menetät pelastamasi lapsen! Vaan ei kuule varoitushuutoja huima
+hiihtäjä. Tuossa tuo kuilu jo ammoittaa. Silmänsä sulkivat katsojat
+äärettömässä kauhistuksessa. He kuulivat vaan kuinka sukset vinhasti
+vingahtivat ilmassa, jonka jälkeen kuului raskas kumaus... Oliko kaikki
+lopussa?
+
+Ei!
+
+Tuossa hän, ihanana vanhuksena, hiihtää joen vartta, hiljalleen
+tasaisella tantereella. Jos olisivat katsojat uskaltaneet pitää
+silmiänsä auki, niin olisivat nähneet, kuinka sukset nuolena viilsivät
+kuilun ylitse, kuinka ne sitten jälleen kumahtivat kuilun toiselle
+laidalle, kuinka Ellu silmänräpäyksen vaan horjahti ja heilahti,
+suksiltaan kumminkaan kaatumatta, ja kuinka hän sitten jälleen
+hiljalleen läheni kosken kuohua.
+
+Nyt vasta huomasi Ellu talonväen toisella puolella. Hän pysähtyi, ja
+raskaasti huohotti miehen rinta. Äkkiä hän nosti lapsen korkealle ja
+huusi:
+
+-- "Kiittäkää Jumalaa!"
+
+Lapsi, joka puoleksi tunnotonna oli maannut hänen rinnallaan, heräsi
+äkisti, katsahti ympärilleen ja, säikähtyneenä nähtyään kosken mustat
+vedet, kietoi kätensä vanhuksen kaulaan ja laski päänsä hänen olkaansa
+vastaan. Hellästi kuin äiti painoi Ellu lapsen rintaansa ja läksi
+jälleen hiihtämään joen vartta, kunnes saapui suvannon kohdalle, johon
+talvi oli saanut vedet kammitsaan jäisen peitteensä alle. Siitä meni
+hän joen yli.
+
+Mutta kuka siellä oli vastassa heitä? Kiivain suksimieskö, hiihtäjäkö
+huimin? Ei! Äiti se oli juossut lastansa vastaan, -- ja kauaksi olivat
+jäljelle jääneet suksimiehet. Hän ojensi kätensä, vastaan-ottaakseen
+lastansa, mutta lapsi ei hellittänyt vanhuksen kaulasta, eikä Ellukaan
+mielinyt kallista kantamustansa luovuttaa.
+
+-- "Kotona", virkkoi hän ja kyyristihe jälleen, ja nöyrinä notkahdellen
+kiidättivät jalot sukset hänet lapsen kanssa poikki Alhokaisen niityn.
+Ei levähtänyt mies, ennenkuin oli toimensa tehnyt täydellisesti.
+
+Ja tuvassa ovat jälleen koolla kaikki. Nyt ei enää pieksä öinen tuisku
+ruutuja eikä kuulu sen huimaa vonkumista. Kirkkahana paistaa aurinko
+Kivimäen lakeaan pirttiin, tuoden rauhaa ja tyyneyttä. Mutta uunin
+viereisen vuoteen luokse on keräytynyt talonväki. Ei kuulu
+hiiskaustakaan. Kaikki katselevat kookasta miestä, joka siinä lepää,
+raskaasti hengittäen. Jakkaralla vuoteen pääpuolessa istuu äiti,
+pelastettu lapsi sylissä, ja nukkujaan ovat heidänkin katseensa
+kiinitetyt.
+
+Annettuaan äidille hänen lapsensa, oli Ellu, sanaakaan sanomatta ja
+kiitoksia odottamatta, laskeunut vuoteellensa, vetänyt peitteen
+päällensä ja samassa vaipunut jonkunlaiseen horrokseen, jossa hän
+väliin puheli outoja sanoja, joita ei kukaan ymmärtänyt, väliin taas
+säpsähteli tempoellen. Sitten oli hän ollut hetkisen aikaa levollisena,
+vaan alkanut jälleen hengittää hyvin raskaasti.
+
+Vähitellen rupesi hänen kasvonsa liikkumaan yhä valtavammin; ankara
+tuska kuvautui niissä. Vihdoin hän kovasti parahtaen hyppäsi
+istuvilleen vuoteellaan ja tarttui kiivaasti oikealla kädellä
+vasempaansa, ja nyt vasta näkivät läsnäolijat, että Ellun käsi oli
+pahoin haavoitettu. Nuttu päästettiin auki, ja nytpä kädessä, sormista
+hamaan kyynäspäähän asti, ammoitteli ankarat haavat, jotka siihen oli
+repinyt suden terävä hammas. Ellu ei puhunut sanaakaan, mutta hänen
+sanomattansakin oli selvä, kuinka taistelussa pedon kanssa oli käynyt.
+Susi oli, vimmoissaan pelosta, että makea saalis häneltä vietäisiin,
+pannut kaiken raivonsa liikkeelle. Ellu ei ollut voinut tavata sitä
+kirveellään, ja vihdoin, kun pedon raivo oli ylimmilleen noussut, oli
+hän ryhtynyt vaaralliseen, mutta tämmöisissä tapauksissa ainoaan
+keinoon? hän oli äkisti pistänyt vasemman kätensä pedon ammoittavaan
+kitaan ja huolimatta sen raatelemisesta työntänyt kättänsä aina
+syvemmälle ja vihdoin kirveellä lopettanut sen raivoisan elämän.
+
+Pirtissä nousi häly ja puuha, miten muka Ellun haavat olisivat
+sidottavat. Siinä tiesi kukin keinoja, joita piti koetettaman. Ken
+siinä ehdotti viinaa ja sokeria, ken vaati yhdeksää sorttia pantavaksi;
+joku tiesi rintamaidonkin hyväksi; muuan ehdotti lukuakin
+käytettäväksi.
+
+-- "Ei huoli mitään", virkkoi Ellu, mutta samassapa vääristyivät taas
+miehen kasvot, sillä isoin haava oli ruvennut jälleen äkkiä vuotamaan,
+tuottaen hänelle sanomatonta tuskaa. Luonto voitti miehen lujan tahdon,
+ja nöyränä kuin lapsi salli hän kätensä vaimoväen hoidettavaksi, jotka
+parhaan taitonsa mukaan sitoivat hänen haavansa.
+
+Mies näkyi saaneen lievitystä kovassa tuskassaan, sillä hänen kasvonsa
+selkenivät. Kovin teki nyt läsnäolijain mieli tietää, miten hänen
+ajonsa oli käynyt, mutta hän ei ruvennut kertomaan. Anttiin vaan hän
+viittasi ja virkkoi:
+
+-- "Tuossahan poika on; mitäpäs siitä, miten se kävi? Kiittäkää
+Jumalaa!"
+
+-- "Voi sinua Herran siunattu mies, kuitenkin!" niin puheli äiti,
+"kiittää pitää taivaallista Isää, sillä Hänhän se kaikki voi ja kaikki
+taitaa, mutta Hänpä se juuri sinullekin voimat antoi, sinä siunattu
+mies. Milläs minä vaivainen sinun hyväntyösi palkitsen ja maksan? Mutta
+eihän mointa työtä palkalla saakaan kuitiksi, sinä siunattu mies. Mutta
+sen minä vaan sanon, ett'ei yhdenkään suun pidä sinua enää tässä
+talossa pilkkaaman; ei pidä sinun enää kuuleman yhtään kovaa sanaa. Ja
+sen minä sanon, ett'ei sinun enää pidä talosta taloon käymän, vaan
+tässä saat olla ja elää, niinkauan kuin Luoja sinun suo elää. Ja sen
+minä sanon, että paras pala pitää sinulla aina oleman, sinulla, sinä
+siunattu mies. Enkä huokaise minä Herran Jumalan luokse kertaakaan,
+ellen huokaise sinunkin puolestasi. Ja etkös sinä, Eeva parka, vielä
+ole virittänyt valkeata, jotta keittäisin edes makeaa velliä hänelle?
+Voi sua sentään! Ota nyt joutuun ja tee tuli ja jauha kahvia kanssa,
+kylläpä lämmin kupponen ei pahaa tehne väsyneelle miehelle, ei maar
+teekään. No jouduhan ihmisparka, joudu. Voi sua Anttiseni, kun tuossa
+jälleen istut noin kiharapäisenä kuin ennenkin. Eikä näet pidä
+tikkujakaan koskaan oleman paikoillaan..."
+
+Näin puheli ja hääräeli onnellinen äiti, väliin itkien, väliin nauraen,
+väliin silittäen ohi mennessään poikansa kiharaista päätä, väliin
+taputtaen olalle Ellua, siunattua miestä. Pian oli sairas saanut
+virvoitusta ja oikaisihe jälleen vuoteelleen.
+
+Mutta mitähän Mikko askaroitsee tuolla vuoteensa ääressä? Hän on
+vetänyt ulos lippaansa ja siellä hän kaivaa ja kopeloi.
+
+-- "Käypäs tänne, Antti", virkkoi hän viimein.
+
+Sitten näkyi hän antavan jotakin lapsen käteen ja kuiskaisevan hänelle.
+
+Verkalleen astui Antti Ellun luokse ja ojensi hänelle pienen
+uuden piipun, tuommoisen hauskan äkkiväärän, valkopesäisen ja
+messinki-helaisen, ja piipun mukaan korean, punaisen uuden uutukaisen
+tupakkikukkaron.
+
+-- "Olkaa niin hyvä, älkää pahaksi panko ja ottakaa omaksenne, niin
+käski Mikko sanoa", puhui lapsi viattomasti.
+
+Omituinen ilon väre sävähti sairaan silmissä, mutta katosi heti.
+
+-- "Vie pois, lapsi! Ei ne ole minun".
+
+Neuvottomana seisoi poikanen, vuoroin katsellen Ellua, vuoroin Mikkoa.
+
+-- "Ottakaa, Ellu", lausui Mikko; "se on hyvästä sydämmestä tarjottu".
+
+-- "Minä tiedän, kuinka kalliita nämä kapineet sinulle ovat; minä
+tiedän keltä ne olet saanut. Minä en taida tuommoisia enää kauan
+tarvita. En ota".
+
+Puna lensi Mikon kasvoille.
+
+-- "Kalliita ovat kyllä, ja siksipä tarjoankin niitä teille. Ei se
+mitään anna, joka liian antaa. Ellu! Tänään on riemun päivä; älkää
+minun mieltäni tehkö katkeraksi. Antti, vie Ellulle kukkaro ja piippu!"
+
+Antti seisoi jälleen vuoteen ääressä, ojentaen Ellulle Mikon lahjaa.
+
+Ellu nousi istuvilleen vuoteessansa. Kauan hän tuijotti lapsen
+tarjoamaan lahjaan, katsahti sitten Anttiin, joka niin hämillänsä, niin
+rukoilevaisena seisoi hänen edessään; hän loi sitten silmänsä Mikkoon
+ja ojensi vihdoin kätensä kukkaroa kohti.
+
+-- "Suuri kiitos", virkkoi hän. Hän pani kukkaron polvilleen, katseli
+sitä liikuttamatta kauan aikaa ja hyrähti viimein valtavaan itkuun.
+
+Miksi?
+
+Oliko lahjan vastaan-ottaminen hänestä niin katkerata? Vai ilostako
+itki tuo yksinäinen mies, jolle nyt oli osoitettu niin paljon
+lempeyttä?
+
+Omituisesti käyvät maailman elot ja olot. Siinä on sanomattoman paljo
+tuskaa ja kärsimystä, on iloa ja riemua. Mutta kuluu päiviä ja
+kuukausia, vierii vuosia ja vuosikymmeniä, ja tulee tuosta sitten äkkiä
+hetki, jolloin ihminen uudestaan elää nuo entiset tuskansa ja riemunsa.
+Ne astuvat nyt jälleen hänen eteensä niin selvästi nuo onnen ja tuskan
+tuhannet kuvat, mutta niillä on kiire, ne rientävät hänen eteensä ja
+poistuvat taas, ja toisia tulee, yhä toisia; kymmenvuotiset tunteet
+eletään nyt kymmenessä silmänräpäyksessä. Ja sydän parka, tuo pieni
+sydän, -- ei se voi kestää näin paljoa yhtä haavaa. Se vavahtaa, se
+värähtää, se kääntelekse ja vääntelekse tuskissaan, ja niin se vihdoin
+tässä tuskassansa synnyttää suloisen hedelmänsä, ja sitä sanotaan
+kyynelten virraksi.
+
+Samoin oli Ellun laita. Hänelläkin oli nyt tuommoinen hetki, jolloin
+hän eli kappaleen entistä elämäänsä. Hän näki siinä oman itsensä,
+nuorena, elämän haluisena miehenä, arvossa pidettynä miehenä, josta
+toivotttin niin paljon. Ja tuon nuoren miehen ympärillä liikkui
+hennon hentoinen olento, ihana kuin Suomen kesä-aamu, hänen hyvä
+hengettärensä, hänen suojelus-enkelinsä, hänen työnsä innostus ja hänen
+toiveittensa kannatus. Ja sitten tuli mustia kuvia, tuli myrskyn kuvia,
+tuli toiveitten särkymistä, tuli kalman kartanon inha isäntä, ja otti
+hyvän hengettären pois, ja sitten tuli ... mutta muuta ei sydän parka,
+tuo pieni sydän jaksanut kestää. Se vavahti ja värähti, se vääntelihe
+tuskissaan ja synnytti vihdoin suloisen hedelmänsä. Siksi itki Ellu.
+
+Ja tämä tunteiden liikutus se levisi vähitellen muihinkin. Naisväki
+hyrähti pian itkuun sekin, ja kotvasen kuluttua himmenivät miestenkin
+silmät. Mikko oli ottanut keskentekoisen kirvesvarren, ja nyt hän yhä
+kiivaammin alkoi sitä veistää; mitä enemmän liikkui puukko miehen
+kädessä, sitä ankarammin puri hän hampaitansa yhteen. Kauan hän
+taisteli ulos pyrkivää itkua vastaan; kiivaudessaan veisti hän
+puukkonsakin rikki, mutta sydän oli tahtoa lujempi: Mikkokin kätki
+viimein kasvot käsiinsä. Miksi itkivät muut?
+
+En tiedä, ystäväni, en tiedä. Vaan sallipas kysyäni: etkö ole
+milloinkaan elämässäsi äkkiä tuntenut suloista oloa tai ahdistavaa
+tuskaa, osaamattasi oikein selittää siihen syytä? Oletko? Sitten
+ymmärrät, minkätähden itkettiin Kivimäen pirtissä. Jos et, niin silloin
+-- silloin minä surkuttelen sinua.
+
+Tuo itku se oli kuin lämpöinen sade kesä-iltana. Hiljalleen se kasteli
+janoisen maan ja hiljaa taukosi jälleen. Sydän oli niin rauhallinen nyt
+ja tyyni. Rauhan enkeli oli suhahtanut siivillään yli tuvan.
+
+Suloista on tuommoinen rauha.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Päivä laski. Pian vaihtui hämärä yöksi, ja pian nukkuivat Kivimäen
+pirtin väsyneet asujamet.
+
+Uni ei kumminkaan ollut määrätty olemaan pitkällinen. Puolen-yön aikaan
+rupesi kuulumaan haikeata valitusta. Ellun tila oli äkkiä pahentunut.
+Ankara kuume oli hänessä nyt ja hourauksessaan mies vuoroin puheli
+kummallisia sanoja, vuoroin valitteli.
+
+Ihmiset heräsivät. Sytytettiin valkea. Ellu kääntelihe kovin
+levottomana.
+
+-- "Kuinka sinun laitasi on, Ellu parka?" kysyi emäntä.
+
+Sairas toipui äkisti.
+
+-- "Niin", sanoi hän; "kyllä minä, vaivainen mato ja matkamies, nyt
+viimeinkin taidan löytää."
+
+-- "Mitä sitten?"
+
+-- "Isänmaani."
+
+Samassa riensi Mikko ulos, sanaakaan sanomatta.
+
+-- "Jumala varjelkoon!" huudahti emäntä. "Eihän toki niin liene
+laitasi?"
+
+-- "Kyllä on, emäntä hyvä, kyllä se niin on. Täällä se kouristaa niin
+kummallisesti, täällä näin." Ja sairas likisti kättänsä sydämelleen.
+
+Kului joltinenkin aika.
+
+-- "Olisihan minulla", virkkoi sairas jälleen; "olisihan minulla suuri
+pyyntö, mutta..."
+
+-- "Sano sata pyyntöä, sinä siunattu mies", vastasi emäntä.
+
+-- "Tekisi mieleni pappia."
+
+Isäntä kavahti pystyyn ja sieppasi turkit ylleen.
+
+-- "Kumpaistako?" kysyi hän ovessa.
+
+-- "Jos saisit sen uuden apulaisen."
+
+Isäntä riensi ulos. Pihalla oli hevonen jo valjaissa.
+
+-- "Kukas hevosen on valjastanut?" kysäsi isäntä.
+
+-- "Minä", vastasi Mikko tallin ovelta.
+
+-- "Miksi?"
+
+-- "Eikös sitä tarvita?"
+
+-- "Tarvitaan kyllä."
+
+-- "Istukaa rekeen sitten ja menkää", vastasi Mikko, taluttaen samassa
+tallista nuorta korskuvaa oritta.
+
+-- "Mihinkäs oritta viet?"
+
+-- "Sitä tarvitaan kanssa."
+
+-- "Pappiahan te menette hakemaan?"
+
+-- "Niin menen", vastasi isäntä. "Entä sinä?"
+
+-- "Lääkäriä."
+
+Isäntä astui Mikon luokse.
+
+-- "Kiitoksia kunnon mies", sanoi hän. "Tuohon käteen."
+
+He puristivat toistensa kättä.
+
+Kovin keikkui valjastettaessa uljas hevonen, mutta Mikon luja käsi
+pakoitti sen tottelemaan.
+
+-- "Kuinka uskallat lähteä, Mikko, tuolla hurjalla oriilla näin yön
+selkään?" kysäsi isäntä.
+
+Mikko myhähti ja hyppäsi rekeen. Hurjasti kavahti orit pystyyn. Samassa
+läiskähti Mikon ruoska, ja tuiskuna tuoksahti lumi, kun tuuliaispäänä
+läksi jalo ori kiidättämään salskeata Karjalan poikaa. -- -- --
+
+Pappilaan oli kappale toistakymmentä virstaa. Mutta Kivimäen isäntä ei
+nyt säästänyt tammaansa, joka muutoinkin oli kelpo juoksija. Kotona
+olijat ne kumminkin laskivat aikaa minutittain eivätkä tunnittain.
+Mutta ihmeellisen tyyni oli juuri hän, jolla olisi luullut kovimman
+kiiruun olevan. Hourauksen puuskain mentyä ohitse, virui hän äänetönnä
+vuoteellaan, väliin huo'aten syvään.
+
+Mutta levottomin kaikista oli emäntä itse, hätäinen, vaikka
+helläsydämminenkin eukko.
+
+-- "Voi kuitenkin, voi!" vaikeroitsi hän. "Mitähän se meidän isäntä nyt
+niin hirmuisen kauan viipyy? Kyllä kai sitä taas valjastettiin hevonen
+niin hätä hätää, että jo oman kujan päässä rinnustin pääsi auki, ja
+sido uudelleen! Ja ties kanssa, miten saverikkojenkaan lienee laita.
+Toissa sunnuntaina kirkkomatkalla meidän isäntä vähän myräili
+sinnepäin, että muka uudet pitäisi hankkia. Kyllähän se käkee ja käkee,
+mutta ei siitä käkeilemisestä mitään lähde, ellen minä aina joka
+paikassa purpata ja parpata. Ja olisi pantu Mikko papin hakuun, niin
+olisi maar mies jo täällä, ja sairas saisi lohdutusta ja virvoitusta.
+Voi sinua, Ellu, sentään! En minä niin osaa sanoa. Mutta kyllä vaankin
+ne Herran tiet ovat ihmeelliset; ihmeelliset ovat Hänen tiensä, ja
+tuomionsa. Mutta minnekäs poika on saanut?"
+
+Sairas myhähti ja osoitti sanaakaan sanomatta viereensä. Lapsi parka
+oli kenenkään huomaamatta kiivennyt Ellun vuoteelle. Selittämätön tunne
+lienee vetänyt lasta hänen pelastajansa puoleen. Sinne oli Antti hiljaa
+noussut ja laskenut kiharaisen päänsä Ellun terveelle käsivarrelle.
+Siinä lepäsi hän nyt lapsen viatonta unta. Niin, siinä lepäsi aamun
+koi, täynnä alkavaa elämää ja toivoa ja tulevaisuutta, ja siinä lepäsi
+illan riutuva päivä, takanansa särkyneet toiveet ja tuskat ja
+kärsimiset. Ja kumminkin he olivat niin veljellisesti yhdessä. -- -- --
+
+Jo osoitti Otavan sarvet lähenevänsä suvea, kun äkkiä kuului reen
+ritinätä ulkoa.
+
+-- "No Jumalan kiitos, nyt he tulevat!" huudahti emäntä ja kiiruhti
+nostamaan Anttia pois sairaan vuoteelta.
+
+Kuului askeleita porstuvasta, ja isäntä nuoren apulaisen kanssa astui
+sisään. -- -- --
+
+Sairas ja pappi ovat kahden kesken pirtissä. Kaikki muut ovat
+siirtyneet pieneen tupaseen eteisen toisella puolella.
+
+Me siirrymme perheen kanssa pirtistä pieneen tupaseen. Siellä pirtissä
+ovat vaan kahden kesken Piispan Ellu ja nuori apulainen. Puhukaamme
+hiljaa, ett'ei ihmis-ääni häiritsisi tätä pyhää, tätä juhlallista
+hetkeä. Me vaikenemme kokonaan, sillä kenenpä nyt tekisi mieli puhella?
+Ken ei vapisevin sydämmin ajattele tätä ankarata hetkeä?
+
+Siellä pirtissä on ihminen, jonka elämän lanka pian katkeaa, joka pian
+on astuva pitkälle taipaleelle, josta ei enää palata. Ja hän tahtoo nyt
+toimittaa talonsa, hän tahtoo lemmekkään miehen sydämmelle laskea
+kaikki oman, paljon kärsineen, sydämmensä tuskat ja vaivat.
+
+    Huoltensa kyllyyden
+    Hän tahtoo huo'ata pois.
+
+Ja hetki tulee, tulee, aivan varmaan tulee, jolloin me lähdemme samalle
+pitkälle taipaleelle. Onko meidänkin suotu silloin huo'ata viimeinen
+huokauksemme ystävälle, joka vieressämme istuu, vai lähdemmekö sinne
+vieraasta, umpi oudosta paikasta, vai lähdemmekö tietämättämme sinne?
+Millaisena se kangastaa meille? Ihanalta kedoltako, jossa armon vuot
+uhkuaa, vai tummaltako, hämäräiseltäkö se näyttää, synkältä korveltako,
+jossa ei tuika tähti pieninkään?
+
+    "Oi ijäisyys, pelkään pituuttas, muistain:
+    Alku sull' on, ei loppuu löydy luissaan."
+
+Verkalleen kului yö. Jo alkoi tähtien valo kaakon ilmalla hälvetä, kun
+apulainen avasi tupasen oven ja kutsui kaikki Kivimäen talon asujamet
+pirttiin.
+
+-- "Sairas on tahtonut nauttia Herran Pyhää Ehtoollista teidän
+läsnäollessanne", virkkoi pastori.
+
+Hän ryhtyi toimeensa. Ja autuaallinen, pyhä vavistus valtasi
+läsnäolijat tuona suurena hetkenä.
+
+Sairas oli nyt kokonaan kuin toinen ihminen. Tuo umpinainen itseensä
+sulkeutuminen, joka ennen oli aina asunut hänen kasvoillaan, oli nyt
+kuin pois pyhjitty. Nöyränä, mutta levollisena katseli hän ympärilleen
+ja -- sitä ei voinut kieltää -- hän oli kaunis nyt, tuo ruotulainen,
+tuo vähäpätöinen, köyhä mies. Ja lämmin oli hänen kätensä puristus, kun
+hän kullekin vuoroonsa sanoi jäähyväiset; lämmin oli ääni, sillä se
+läksi nyt levollisesta, lämpimästä sydämmestä, joka oli hyljännyt
+itsestään kaiken maallisen ja tunsi suloisia tunteita.
+
+Samassa kuului eteisestä kiiruita askeleita, ja kaksi henkeä astui
+tupaan. Ne olivat Mikko ja lääkäri.
+
+Lääkäri katsahti ympärilleen, ikäänkuin hakien silmillään sitä, joka
+olisi hänen apunsa tarpeessa. Hän oudoksui, että huoneessa, missä luuli
+kohtaavansa kuolevan sairaan, vallitsi senkaltainen tyyneys ja rauha.
+Hänen tottunut silmänsä sattui kumminkin pian Ellun sidottuun
+käsivarteen, ja sanaakaan sanomatta astui hän Ellun luokse.
+
+-- "Teillähän on ollut kamala kohtaus", virkkoi lääkäri, istahtaen
+sairaan viereen. "Kuinka te voitte?"
+
+-- "Hyvin voin, herra tohtori, varsin hyvin", vastasi sairas.
+
+Lääkäri päästi siteet auki ja tutki tarkasti haavat.
+
+-- "Tämmöisissä tapauksissa on mahdoton voida hyvin", lausui lääkäri,
+surumielisesti päätänsä pudistaen.
+
+-- "Sanokaa vaan suoraan, tohtori, kaikki. Sanokaa että minä lähden
+pian. Minä tiedän sen itsekin ja odotan vaan hetkeä. Asiani maailman
+kanssa ovat selvällä".
+
+Nuori lääkäri loi pitkän silmäyksen Elluun. Voiko kuolevainen puhua
+noin tyynesti lähdöstänsä? Kauan katsoi hän sairaasensa. Vuoteen
+pääpuolessa seisoi apulainen; pöydällä lähellä vuodetta oli vielä
+jäljellä hopeainen kalkki. Nyt ymmärsi lääkäri kaikki.
+
+-- "Minun ei tarvitse peljätä, sanoessani teille totuutta. Korkeampi
+lääkäri kuin minä on antanut teille voiman, jota ei mikään lääkäri osaa
+antaa. Hän, jonka nöyriä palvelijoita vaan me olemme, on, sen näen
+selvästi, antanut teille voiman katsoa rohkeasti silmiin sitä, jota
+ihmiset niin pelkäävät, nimittäin kuolemaa. Niin, minun taitoni on
+tässä voimaton. Rauhaan lähtekää, vanha mies."
+
+Lääkäri puristi kauan sairaan kättä.
+
+-- "Käykääs, isäntä, vähän tänne", kuiskasi Mikko isännälle ja vei
+hänet oven suuhun. "Kuulkaa, isäntä, nyt minä palvelen teitä viisi
+vuotta ilman palkkaa."
+
+-- "Mitäs sillä tarkoitat? Miksi ilman palkkaa?"
+
+-- "Siksi, isäntä, että minun pitää maksaa teille oriin hinta."
+
+-- "Minkä oriin?"
+
+-- "Lääkärin kotia tultuani, sain tietää hänen olevan haetun
+Rannanpieleen, jonne tulee sieltä runsas peninkulma. Levähtämättä ajoin
+sinne ja samassa käännyimme tohtorin kanssa tänne emmekä nousseet
+reestä ennenkuin oman kujan tuossa päässä".
+
+-- "Miksi ette ajaneet pihaan?"
+
+-- "Orit kaatui! kaatui uljas hepo. Se oli minun syyni, ja siksi
+palvelen teitä viisi vuotta palkatta."
+
+Isäntä ei vastannut.
+
+-- "Riittääkö se oriin hinnaksi?" kysäsi Mikko tuimasti.
+
+Sanaakaan sanomatta otti isäntä Mikkoa käsivarresta ja talutti vuoteen
+ääreen, jossa Antti poika makasi.
+
+-- "Katso tuohon", sanoi hän, viitaten lastaan. "Lapseni olen saanut
+takaisin ... sinä teit tehtäväs ja teit kuin mies. Minä olen sinulle
+velkaa, etkä sinä minulle."
+
+Aurinko on juuri noussut ja heittää kultaisia säteitänsä Kivimäen
+lakeaan pirttiin. Aamuruskon siivillä lensi Ellun paljon kokenut ja
+paljon kärsinyt sielu sinne, missä ei kärsimistä ole. Tuossa hänen
+ruumiinsa nyt lepää vuoteella, niin rauhallisena. Kuolon kamppaus ei
+ole jättänyt jälkeäkään hänen kasvoilleen. Vähäistä ennen lähtöänsä hän
+oli joutunut kuumeesen ja horroksiin, mutta sitten äkkiä avannut
+silmänsä ja lausunut:
+
+-- "Palaja taas, minun sieluni, sinun lepoos, sillä Herra tekee hyvästi
+sinulle."
+
+Tämä oli hänen viimeinen huokauksensa. Mutta tupahan paistaa kirkas
+aurinko. Emäntäinen häärää, hiljaa itkien. Akkunan luona seisovat
+apulainen ja lääkäri, ääneti katsellen, kuinka auringon säteet
+kimaltelevat huikaisevalla lumella.
+
+-- "Tiedättekö, pastori, mitä minä ajattelen?" kysyi viimein tohtori.
+
+-- "Minä arvaan", vastasi apulainen. "Teidän mieltänne masentaa se
+seikka, että tulitte liian myöhään."
+
+-- "Päin vastoin! Minä en vielä ole nähnyt tällaista kuolemata. Minä
+olen oppinut tänä yönä sanomattoman paljon."
+
+Apulainen ojensi hänelle kätensä. He ymmärsivät toisensa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ensi sunnuntaina apulainen, tehdessään kiitosta kuolleitten edestä,
+mainitsi muitten vainajain joukossa myöskin: "entisen ylioppilaan Elias
+Strand'in."
+
+Vainajan ruumista saattoi hautaan koko kirkkoväki. Sanoma Antin
+pelastuksesta ja Ellun kuolemasta oli tuulen nopeudella kulkenut ympäri
+pitäjän. Ruumis-arkkua kantoi pääpuolesta Kivimäen isäntä ja Mikko,
+josta jo koko pitäjä tiesi, ett'ei hän enää ollut Kivimäen renki, vaan
+uhkean Kuokkalan torpan isäntä. Kivimäen isäntä oli sen lahjoittanut
+uljaalle rengillensä.
+
+
+
+
+KYNÄMAMSELI.
+
+(Iltapalana lapsille.)
+
+
+Maisteri ja maisterin Sirri olivat oikein hyviä ystäviä, yhdessä aina
+olivat, yhdessä elivät. Kun maisterilla ei ollut mitään syömistä, niin
+sai Sirrikin olla näljissään, mutta kun maisterilla oli runsaus, niin
+oli Sirrilläkin runsaus. Kun toinen oli iloinen, ei toinenkaan surrut,
+mutta kun toinen oli allapäin, niin oli toinenkin pahoilla mielin. He
+olivat, niinkuin minä sanoin, oikein hyviä ystäviä.
+
+Mutta ketä he olivat, nuo maisteri ja maisterin Sirri?
+
+Maisteri oli köyhä mies, niinkuin Suomessa moni maisteri on. Köyhä hän
+oli, mutta ahkera: aina hän vaan luki ja luki. Ei hänellä enää ollut
+isää eikä äitiä eikä juuri ystäviäkään. Varakkaan kauppiaan talosta
+hyyräsi hän ullakkokamarin, ja siellä hän luki ja luki. Sitä paitsi oli
+hän oikein kelpo mies, lempeä ja hyväsydämminen. -- Semmoinen oli
+maisterin historia.
+
+Sirri oli hänen pieni koiransa. Mutta vaikka Sirri oli vaan tuommoinen
+koiran pahainen, niin oli silläkin historiansa. Kerran näet -- Sirri
+oli silloin vielä nimetön ja vasta kolme viikkoa vanha -- kuuli
+maisteri, astuessaan illalla myöhään kotiaan, kadun laidassa vähäisen
+vinkumisen. Tarkemmin katsottuaan, huomasi hän pienen penikan, joka
+vilusta värisi ja nälästä vinkui -- mitä minä sanon vinkui? -- itki,
+oikein niinkuin itketään. Maisteri otti tuon poloisen syliinsä, kantoi
+luokseen ja juotti sitä maidolla, olisi kernaasti syöttänytkin, mutta
+osaakos se tuommoinen koiran pahainen vielä syödäkään? Ja sitten
+kääräsi hän sen kaulahuiviinsa ja pani sänkyyn peitteen alle maata. Ja
+siinä oli koira paran niin hyvä olla, että se makasi heräämättä aina
+aamupuoleen yötä, jolloin vasta maisteri maata pani. Hän otti penikan
+aivan viereensä, ja niin he makasivat makeasti ensimmäisen ystävyyden
+yön.
+
+Seuraavina päivinä koetti maisteri kuulustella, eikö keltä olisi koiran
+pentu kadonnut, panipa siitä kuulutuksen Uuteen Suomettareenkin, mutta
+kun omistajaa ei kuulunut, niin piti hän koiran luonansa. Hän antoi
+sille nimen "Sirri", ja sen koommin he olivat hyviä ystäviä.
+
+Sirri kasvoi muutaman kuukauden, mutta taukosi sitten kasvamasta, ja
+noin pieneksi tallukaksi se jäikin; häntäkään ei ollut poloisella kuin
+kaksi tuumaa pitkä.
+
+Sirri oli kaikin puolin hyvä elukka: uskollinen ja nöyrä, niinkuin
+koirain on tapana. Oli silla myös hyvin lystikäs luonto. Mitä se vaan
+lattialta löysi, niin -- sano hyvästi! Se vanutti ja vanutti sitä niin
+kauan kuin sai rikki. Vallankin jos sattui ovi olemaan auki, niin
+tuulena juoksi Sirri saalis hampaissaan pihalle, ja sielläkös
+sen oli lysti mylläköidä! Maisterin kalossitkin se kerran repi
+pahanpäiväisiksi, tietysti ei ilkeydestä, vaan ainoastaan sen tähden,
+että sillä oli niin lystikäs luonto. Maisteri ei tuosta juuri tahtonut
+suuttua, sillä kalossit olivat rikkinäiset, niinkuin monella
+maisterilla hyvin usein on. Mutta uudet ostettuaan, piti hän niitä aina
+vanhalla tuolilla oven suussa, sillä sinne ei Sirri kajonnut: mikä
+vähänkin oli ylempänä lattian pintaa, sen antoi Sirri olla rauhassa.
+Hänen lystikkään luontonsa mellakoimis-tantereena oli vain tasainen
+lattian pinta. Sattuipa kerran talvella maisterin karvalakki putoamaan
+lattialle, ja siitäkös Sirrille iso ilo! Maisteri huomasi asian liian
+myöhään: lakissa oli jo iso reikä. Ja sinä päivänä ei hän ulos
+päässytkään, sillä lakki oli räätälillä korjattavana: hänellä ei ollut
+kuin yksi ainoa lakki, tuolla maisteri paralla. Sirri sai kumminkin
+sinä päivänä olla ilman illallista siitä selvästä syystä, että
+maisterin ainoat rahat menivät räätälille korjauspalkaksi, ja se summa
+oli 50 penniä. Tyhjällä vatsalla kävivät he maata, leppyneinä ystävinä
+taas.
+
+Mutta joulu oli tulossa. Talon isännän perheessä valmisteltiin
+joululahjoja mikä ennätettiin. Talon rouva oli hyväsydämminen:
+joulupuuhissaan muisti hän muitakin kuin oman perheensä jäseniä. Hän
+sanoi kymmenvuotiaalle Bertha tyttärelleen:
+
+-- "Ullakkokamarissa asuu maisteri; hänelle ei mahda kukaan
+joululahjoja tehdä. Olethan aina ollut hyvä lapsi, tyttöseni; teepäs
+maisterille joku joululahja".
+
+Tätä ei Berthalle tarvinnut kahta kertaa sanoa. Hän osti pienen pienen
+poslinisen nuken ja neuloi sille kauniit, kauniit vaatteet. Ne olivat
+punaisen ja mustankirjavat; punaiset viirut oli koristettu hopeaisilla
+helmillä ja mustilla lasiputkosilla, mustat taas valkoisilla helmillä
+ja hopeisilla putkosilla. Sitä oli soma nähdä! Nuken pää oli erittäin
+ihana; vaaleat, kauniisti kammatut hivukset, siniset suuret silmät,
+punaiset posket ja suu hymyssä: mansikka mikä mansikka! Ja tuo pulska
+puku sitten oli niin tuuhea ja leveä kuin itse prinsessoilla kuuluu
+olevan. Semmoisen lahjan teki Bertha maisterille, ei pelkäksi leluksi,
+vaan tarvekaluksi: tuon kauniin prinsessan liepeisin saisi maisteri
+kynäänsä pyyhkiä. Ja kynäpyyhin sillä olikin nimenä.
+
+Mutta maisteri ei hennonnutkaan käyttää sitä kynän pyyhkimiseen, se kun
+hänen mielestänsä oli liian kaunis siihen. Hän pyyhki kuin ennenkin
+kynäänsä paperipalaseen ja piti nukkia koristuksena pöydällään. Ainoa
+koristuspa se hänen huoneessaan olikin. Maisteri antoi sille kohta
+nimen "Kynämamseli". Ottipa hän Sirrinkin syliinsä ja, näyttäen sille
+kynämamselia, sanoi:
+
+-- "Katsos, eikö se nyt ole kaunis!"
+
+Sirri lirputti kahden tuuman pituista häntäänsä ja virkkoi:
+
+-- "Niu, niuh!" Ja Sirrin kielellä se oli niin paljon kuin: "hyvin on
+kaunis!"
+
+Ja siitä pitäin hoiti maisteri yhtä suurella hellyydellä kumpaakin
+ystäväänsä, Sirriä ja kynämamselia.
+
+Mutta tulipa tuosta uudenvuoden päivä. Bertha meni käymään risti-isänsä
+luona, joka oli varakas kultaseppä. Siellä pidettiin Berthaa hyvänä,
+niinkuin hyviä tyttösiä ainakin risti-isän talossa. Jouluksi oli
+risti-isä aikonut antaa hänelle lahjan, mutta se ei valmistunut siksi;
+nyt vasta sai Bertha sen. Ja tiedättekös mitä se oli? Korvarenkaat,
+kaikkein puhtainta kultaa ja niin kauniit sitten! Ne oli tehty
+pikkuruisen lemmikin muotoisiksi; siinä oli viisi viheriää kiveä ja
+valkoinen helmi keskessä. Koko kukkaa suojasi kaksi kultaista lehteä.
+Korvarenkaat pani risti-isä Berthan korviin heti kohta, ja siinäkös ne
+vasta kauniilta näyttivätkin! (Tämä tarina, näette, on vanha ja niiltä
+ajoilta, jolloin pienetkin tyttöset pitivät korvarenkaita.)
+
+Kultaseppä otti sitten hyllyltä kauniin kotelon, avasi sen, ja siinä
+näki Bertha korean sormuksen. Se oli myöskin puhdasta kultaa ja nastaan
+oli juotettu kiinni pieni risti, ankkuri ja sydän, kaikki kultaa ja
+kivillä koristetut. Kultaseppä selitti ristityttärelleen, että tuo
+risti tuossa merkitsee: _uskoa_, ankkuri merkitsee: _toivoa_, ja sydän
+merkitsee: _rakkautta_. Sormuksessa näkyi siis usko, toivo, rakkaus,
+nuo kolme, joita ilman ihminen ei voi olla onnellinen maailmassa.
+
+-- "Vie nyt tämä äidillesi", sanoi kultaseppä. "Joululahjaksi sekin oli
+aiottu, mutta myöhästyi. Älähän vaan kadota sitä; älä suinkaan avaa
+koteloa tiellä. Ethän avaa?"
+
+-- "En avaa, en avaa", sanoi Bertha ja meni kotia. Meni? Ei vainenkaan:
+hän juoksi melkein koko matkan ja kauniit korvarenkaat ne heiluivat
+hänen korvissaan ja aina väliin hennosti löivät poskille. Ja se oli
+niin lystiä! Varmemmaksi vakuudeksi Bertha kumminkin joka kymmenennen
+askeleen perästä koetteli, eikö muka ne olisi pudonneet. Koteloa hän
+kantoi huolellisesti eikä nostanut silmiäänkään siitä pois.
+
+Kotiportilla kohtasi hän Annin, koulukumppaninsa, joka juuri oli käynyt
+häntä tavoittamassa.
+
+-- "Mitäs sinä kannat?" kysyi Anni.
+
+-- "Sormusta. Mutta katsopas, mitä minä sain risti-isältä!" Bertha
+näytti korvarenkaitaan.
+
+Anni ihaili ja ihaili ja vielä kerran ihaili.
+
+-- "Onkohan sormuskin niin kaunis?" kysyi hän sitten.
+
+-- "Se se vasta kaunis onkin", vastasi Bertha, "mutta risti-isä kielsi
+avaamasta koteloa. Käy, Anni kulta, sisään, niin saat nähdä sen".
+
+-- "En jouda; minun täytyy mennä. Kävin vain kutsumassa sinua meille
+täksi illaksi. Mutta eikös tuota nyt saisi nähdä? Eihän se siitä
+pilaannu."
+
+-- "Niin, mutta..." sanoi Bertha ja rupesi ajattelemaan. Kiellon hän
+muisti hyvin, mutta hänen teki mieli näyttää ystävällensäkin tuota
+ihanuutta, mikä kotelon sisässä oli. Ei aikaakaan, niin avasi hän
+kotelon.
+
+Ja nytkös ihailtiin kaunista sormusta!
+
+-- "Ai, katsos, onhan siinä risti ja ankkuri!" sano Anni.
+
+-- "On siinä sydänkin", selitti Bertha.
+
+-- "Missä niin?"
+
+-- "No tuossa, tuossa välissä", ja tytöt tirkistivät ja ihailivat.
+
+-- "Niin", jatkoi Bertha, "risti merkitsee uskoa, ja ankkuri merkitsee
+toivoa, ja sydän merkitsee rakk..." Ja muuta hän ei ennättänyt sanoa,
+sillä samassa putosi kotelo maahan niin avattuna kuin oli.
+
+Tytöt ensi aluksi säikähtivät ihan vaaleiksi. Kotelo otettiin ylös,
+mutta voi! Sormus oli pudonnut siitä pois! Ja nyt he rupesivat itkemään
+niin katkerasti, ett'eivät kyenneet etsimäänkään.
+
+-- "Voi kuitenkin, miten äidin nyt tulee paha mieli!" nyyhki Bertha.
+Hän oli hyvä lapsi kumminkin, tuo tyttönen. Ensimmäinen ajatus hänessä
+oli se, että hän tottelemattomuudellaan oli pahoittanut armaan äidin
+mieltä; sitä hän pelkäsi enemmin kuin rangaistusta.
+
+Mutta Anni sanoi:
+
+-- "Älä itke, Bertha kulta; minä yksin olen syypää tähän kaikkeen". Ja
+hän meni ja sanoi Berthan äidille koko asian ja liitti: "Älkää toruko
+Berthaa, hän on aivan viaton, minä olen syypää, minä, joka kiusasin
+häntä avaamaan koteloa. Ettehän toru Berthaa, ettehän!" Ja hän pyysi
+niin kauniisti. Hänelläkin oli hyvä sydän.
+
+Äiti, nähtyään Berthan niin katkerasti itkevän, ei häntä torunut, vaan
+muistutti ainoastaan, että tottelemattoman aina käy pahoin.
+
+Ja nyt mentiin sormusta etsimään; siinä olivat Bertha äitinsä kanssa,
+Anni ja talon piiat.
+
+-- "Minnehän päin se sormus meni?" kysyivät piiat.
+
+-- "Kyllä kai se tuonne vieri", sanoivat tytöt, osoittaen vasemmalle,
+ja sieltä nyt kaikki hakemaan.
+
+Mutta voi, kuinka usein ihmiset katsovat vasemmalle, kun pitäisi katsoa
+oikealle!
+
+Viime viikkoina oli ilma ollut hyvin leuto, oli satanut vettäkin, niin
+ett'ei lunta ollut maassa ensinkään. Olisihan sormuksen pitänyt löytyä
+paljaalta maalta, mutta eipäs löytynyt.
+
+Sattui tuohon etsimishommaan tulemaan maisterikin Sirrinsä kanssa.
+Maisteri rupesi hakemaan hänkin, eikä Sirrikään tahtonut ilman olla.
+Sekin pujahteli sinne tänne kotvan aikaa, mutta pian se pyörähti ja
+virkkoi:
+
+-- "Hau!" Ja se merkitsi niin paljon kuin: "kun löytyy niin löytyy, kun
+ei, niin ei". -- Sirri oli filosofi.
+
+Ja niin oli sormus kadonnut kuin tina tuhkaan ja kateisin se jäi.
+
+Bertha itki vielä kauan äitinsä mielipahaa, mutta kun äiti
+lohdutukseksi rupesi kiittelemään tyttärensä lahjaa, silloin nousi
+Bertha ylös, otti korvarenkaat korvistaan pois, antoi ne äidilleen ja
+sanoi:
+
+-- "Pane piiloon nämä, äiti kulta; niinkauan kuin ei sormusta löydy, en
+tahdo kantaa niitä, ne painavat nyt niin paljon. Jos sormus löytyy,
+niin panen ne korviini jälleen, jos ei, niin en huoli niistä
+milloinkaan." Ja kyyneleet kiilsivät tyttösen suurissa silmissä. Äiti
+teki niin, mutta hän suuteli lastansa ja likisti sitä rintaansa
+vastaan, ja lapsen rakkaus tuntui hänestä tuhatkertaiselta palkinnolta
+sormuksen häviöstä.
+
+Tulipa muutaman päivän perästä lunta maahan, ja nyt oli sormus oleva
+kateissa kumminkin kevääsen asti. Voi kuitenkin!
+
+Kului pari viikkoa. Bertha rupesi jälleen käymään koulua.
+Maisterillekin lisääntyi työtä, sillä lukujen ohessa täytyi hänen
+elättää itseään opetuksella. Sirri oli yhtä pieni ja yhtä lystikäs
+luonteeltaan kuin ennenkin.
+
+Kerran tuli maisteri kotia hyvin kiireissään; hän oli unohtanut jonkun
+paperin, jota koulussa tarvittiin. Hän haki ja haki pöydältään joka
+paikasta, mutta ei löytänyt. Viimein rupesi häntä jo suututtamaan --
+hän oli vähän pikainen, -- äkäisenä nosteli hän kirjojansa ylös alas,
+etsien vaan paperilappuansa, mutta kiireissään ei huomannutkaan, että
+kaunis kynämamseli siinä tohussa putosi lattialle. Sirri huomasi sen
+kyllä ja luuli -- ja harvoinkos Sirrit väärin luulevat! -- että
+kynämamseli oli viskattu hänelle leluksi. Nuolen nopeana karkasi hän
+siihen kiinni ja, ovi kun oli jäänyt auki, pujahti pihalle. Sitä ei
+maisteri nähnyt; hän löysi viimein etsittävänsä ja kiirehti jälleen
+pois.
+
+Mutta Sirrilläkös oli hauska kynämamselin kanssa pihalla lumessa! Se
+repi ja raastoi sitä, leikillään tietysti, mutta semmoistahan se koiran
+leikki nyt on. Se retusti sitä hampaissaan pihan poikki ja pitkin
+pihaa, haukahteli aina väliin ja oli niin mielissään.
+
+Tulipa maisteri tunnin kuluttua kotia. Nyt ei hän enää ollut äkäinen.
+Hän rupesi laittelemaan pöydälle kirjojansa järjestykseen, mutta pian
+huomasi hän, että kynämamselin sija oli tyhjä. Turhaan katseltuansa
+lattialta, sattui hän silmäämään ulos ja näki Sirrin hääräilevän hyvin
+uutterasti lumessa talon portaiden kohdalla. Heti iski maisterin
+mieleen se ajatus, että hieno kynämamseli oli epähienon Sirrin kovassa
+huostassa. Hän meni ulos katsomaan ja näki, että Sirri oli seinän
+vierukseen kaivanut käpälillään syvän kuopan: sen pohjalle oli penikka
+haudannut kynämamselin ja koetti tehdä kuoppaa yhä syvemmäksi.
+Kyyneleet pyrkivät maisterin silmiin, kun hän näki, missä tilassa
+mamseli parka oli. Kauniista vaatteista ei enää ollut jäljellä kuin
+repaleita; helmet olivat karisseet pois; Sirrin terävät hampaat olivat
+puraisseet mamselin korean nenän-nipukan poikki; toisessa kädessä oli
+jäljellä ainoastaan sakarisormi ja toisessa peukalo; nuo somat,
+punaiset kengät olivat poissa. Särkyneellä sydämmellä ajoi maisteri
+Sirrin pois ja otti kynämamseli vainajan ylös tuosta ennen-aikaisesta
+haudasta.
+
+Mutta juuri kuin hän oli ottanut mamselin pois haudasta, niin näki hän
+jotakin kiiltävää kuopan pohjalla, aivan seinän vieruksella. Hän katsoi
+tarkemmin ja kas, siinä oli kultainen sormus, jonka nastassa koreilivat
+risti, ankkuri ja sydän! Se oli siis sama sormus, jonka Bertha oli
+kadottanut.
+
+Murhe ja ilo vaihtelivat nyt maisterin sydämmessä. Kynämamseli oli
+kuollut -- siitä hänellä murhe ja suru suuri; sormus oli löydetty -- se
+tekee ilon hyväsydämmiselle Berthalle, ja muiden ilosta oli maisterikin
+valmis iloitsemaan. Hän oli kahden vaiheilla, toruisiko vai kiittäisikö
+Sirriä. Ensin hän näytti sille kynämamselin jäännökset ja sanoi
+surullisesti:
+
+-- "Mitäs sinä nyt olet tehnyt, Sirri kulta?"
+
+Ja Sirri katsoi kynämamseli vainajata, ja mitä enemmin se katsoi, sitä
+alemmaksi sen pikkuruinen häntä laskeutui: nyt vasta näki Sirri, kuinka
+pahasti hän oli tehnyt. Se lymysi isäntänsä jalkain juureen, katsoa
+sirrottaen häneen toisella silmällään, ikäänkuin nöyrästi antautuen
+rangaistuksen alaiseksi. Maisteri ei toki voinut muuta kuin silittää
+niin nöyrää koiraa, vaan Sirri oli häpeillään ja meni kotia.
+
+Maisteri sen sijaan meni talon isännän asuntoon ja antoi Berthalle
+sormuksen. Ja sielläkös ilo nousi! Kohta otettiin korvarenkaat piilosta
+esille ja pantiin Berthan korviin, äiti pani sormuksen sormeensa ja
+kaikki yhdessä kiittivät maisteria. Mutta kun tämä oli kertonut koko
+asian, niin kutsuttiin Sirrikin sisään, ja siellä häntä siliteltiin ja
+hyväiltiin. Joku toinen olisi Sirrin sijassa ollut ylpeä ja vaatinut
+palkintoa, mutta Sirri oli aina vielä suruissaan kynämamselin
+kuolemasta eikä sanonut niin mitään. Vasta sitten kuin maisteri
+toistamiseen oli häntä taputtanut päähän ja silittänyt, vasta sitten
+kävi se iloiseksi, ja Bertha antoi sille omasta kädestään tortun. Sen
+koommin sai Sirri Berthalta torttuja jok'ainoa päivä.
+
+Kuultuaan, että sormuksen löytö oli maksanut kynämamselin elämän,
+laittoi Bertha maisterille uuden, vielä kauniimman kynän pyyhkimen.
+Risti-isältään hän sai koko joukon pienen pieniä kultaisia helmiä, ja
+ne ompeli Bertha niin taitavasti uuden kynämamselin rintaan, että siinä
+aivan selvään näkyi: risti, ankkuri ja sydän.
+
+Uusi kynämamseli on maisterilla vieläkin tallella. Kynäänsä pyyhkii hän
+kuin ennenkin paperiin ja pitää kynämamselia koristuksena pöydällään.
+
+Sirri on vielä yhtä pieni kuin ennenkin. Aina kun se saa Berthalta
+tortun, niin lirpauttaa se kahden tuuman pituista häntäänsä ja virkkaa:
+
+-- "Vau!" ja se merkitsee: "kiitoksia paljon!"
+
+
+
+
+MILTÄ NÄYTTI.
+
+(Kun Laatokka lehti ilmestyi).
+
+
+Ja se ilmestyi ja levisi manterelle ja saaristoon. Hypätä heilahti se
+köyhän mökkiin ja rikkaan taloon, singahti siitä palanen suurillekin:
+pistäysi se näet herrainkin penkkiin, minä tarkoitan herraskartanoon.
+Ja kaikkialla sitä katseltiin eri lailla. Kuka sitä katseli pelkillä
+silmillä, kuka silmälasien läpi, moniaalla oli franskalainen
+nenännipistinkin.
+
+-- Mikä se sitten ilmaantui?
+
+-- Laatokka lehti!
+
+       *       *       *       *       *
+
+-- "Tuossa se nyt on" sanoi herra Kylmänen ja antoi sen rouvalleen.
+
+-- "Vai niin!" sanoi rouva Kylmänen, vilkasi siihen ja antoi sen
+pojalleen.
+
+-- "Jassoo, jaha", sanoi poika ja vilkasi hänkin.
+
+Eivätkä he sitten muuta sanoneetkaan, vaan menivät akkunaan katsomaan,
+kuinka lumirekeä eli lanaa vedettiin, ja laskivat yhtäpitävästi kaikki,
+että hevosia oli 7, joista yksi ontui vasemmalta etujalaltaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+-- "No oletko nähnyt sitä jo?" kysäsi herra Pettersson Anderssonilta.
+
+-- "Olen kyllä".
+
+-- "Mitä arvelet?"
+
+-- "No niin no"...
+
+-- "Onhan siinä sinun mielestäsi sitä?"
+
+-- "Mitä niin?"
+
+-- "No tuota fenn"...
+
+-- "...nomaniaa? No eihän vaan!"
+
+-- "Sitä minäkin".
+
+       *       *       *       *       *
+
+-- "Hei!" huusi nuori Heiskanen, tultuaan kaupungista kotia.
+
+-- "Mikäs sinua heihuttaa?" kysyi ukko Heiskanen.
+
+-- "Katsokaas tätä!"
+
+-- "Mikäs se on?"
+
+-- "Lienee taas niitä Heinosen arkkiveisuja, joutavia renkutuksia",
+virkkoi emäntä.
+
+-- "Ei tuo mahda olla Sipillankaan ennustus", arveli mummo.
+
+-- "Ei ole veisuja eikä virsiä, eikä ole Sipiloita eikä Sapiloita",
+kirkaisi Heikki.
+
+-- "Mikäs se sitten on?"
+
+-- "No se on semmoista, jossa minäkin olen".
+
+Tuota nyt ei kukaan ymmärtänyt.
+
+-- "Missäs sinä sitten luulet olevasi?" kysyi vihdoin ukko Heiskanen.
+
+-- "Laatokassa", vastasi Heikki.
+
+-- "Herra siunatkoon tuota poikaa!" huudahti emäntä.
+
+-- "Ihanhan sinä haastelet niinkuin olisit mieltäsi vailla."
+
+Nyt antoi nuori Heiskanen Laatokan näyttönumeron isällensä, ja kertoi
+saaneensa sen kasetin kaupungista. Isä otti lehden, ojensi sen kauaksi,
+sirristi silmänsä ja luki ilman silmälasia: Laatokka.
+
+-- "Kylläpäs ne oli puustavit!"
+
+-- "Niin, mutta katsokaas! Tänään minua kuulutettiin, ja tuossa,
+katsokaa tuossa justiin seisoo pulskan pojan pulska nimi ja morsian
+vieressä. Hei!"
+
+Ja Heiskanen tuli taas iloiseksi, niin iloiseksi, että alkoi tanssia
+prissakkaa ypö yksinänsä, vaikka siinä pitäisi oikeastaan olla kaksi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kadulla tuli vastatusten Nielonen ja Mielonen. Kumpikin myhäili
+toiselleen, ja kummallakin oli kädessään Laatokka. Heillä oli kiire,
+mutta ennättivät kumminkin vaihtaa kaksi sanaa.
+
+-- "Hyvä on", -- sanoi Nielonen.
+
+-- "Hyvä on", -- sanoi Mielonen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Toimittajat olivat kokoontuneet. He osasivat lehtensä jo ulkoa, mutta
+kumminkin he sitä kääntelivät, katselivat ja olivat vähän hyvillänsä,
+niinkuin konsanaankin isät, kun heille poika syntyy.
+
+Yksi sanoi: hm!
+
+Ja toinen sanoi: hm!
+
+Ja kolmas sanoi myöskin: hm!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olin kokonaan unohtaa Airolan Antin. Tahdotko vielä kuulla?
+
+Airolan Antti oli kirkossa käydessään saanut myöskin pitäjäntuvalla
+Laatokan näyttönumeron.
+
+-- "Katsos, muija", sanoi hän kotia tultuaan, "katsos mitä minä sain?"
+
+-- "Mitä se sitten on?"
+
+-- "Tämmöinen lehti vaan, jota ruotsalainen sanoo aviisiksi ja
+saksalainen tiitinkiksi".
+
+-- "No mitäs siinä on sitten hyvää?"
+
+-- "En minä tiedä, liekö siinä hyvää vai pahaa. Jahka luen".
+
+Ja Antti, päivällistä syötyään, rupesi lukemaan. Hän oli huononpuolinen
+lukija, ja sentähden kävi lukukin hitaanlaisesti.
+
+-- "Niin, niin" virkkoi hän aina väliin itsekseen ja muijalleen, joka
+istui uunin vieressä. -- "Niin, niin, kyllä se niin on... Miks'ei?...
+Katsos vaan, miten osaavatkin panna sanat noin perättäin..."
+
+Pian kuului porstuvasta askeleita. Antin eukko säpsähti. Ovi
+aukeni, ja sisään pilkisti muuan pitkän pitkä mies, jota sanottiin
+Roikka-Taavetiksi!
+
+-- "Tule pois Antti!" sanoi Roikka-Taavetti.
+
+-- "Mihinkä taas?" kysäsi vaimo, pahaa aavistaen.
+
+-- "Kaikkiapa sitä akkaväelle sanottaisikin," vastasi Roikka-Taavetti
+ja nauraa holautti sangen rumasti. -- "Käy pois, Antti, joutuun!" --
+lisäsi hän ja iski niin kavalasti silmää Antille.
+
+-- "Malta, malta", puheli Antti ja tavaili: "iässä, viisaudessa ja
+ar-ar-mo-mo -- armossa". -- "Katsos tässä on tuommoinen luku".
+
+-- "Mikä luku?"
+
+-- "Uusi sanomalehti".
+
+-- "En minä jouda joutavia katsomaan. Lähtään pois!" sanoi
+Roikka-Taavetti ja iski silmää jälleen.
+
+-- "No annahan, kun pääsen tämän paikan loppuun. Tahtoo olla silmäni
+vähän huonot. Luepas sinä, Taavetti, sinä olet selvempi-lukuinen".
+
+-- "Eihän meillä olisi aikaa, mutta anna sentään, kun minä luen, niin
+joudutaan pikemmin. Pane saappaat jalkaas sillä välin".
+
+-- "No, no, kyllä".
+
+Roikka-Taavetti rupesi lukemaan lehteä ja Antti vetämään saappaita
+jalkaansa. Taavetti oli tavattoman hyvä lukija. Antti kuunteli avosuin.
+Toisen saappaan hän oli saanut jalkaansa, mutta toinen jäi kokonaan
+vetämättä, -- niin tarkkaan hän kuunteli. Vasta sitten kuin ensimmäinen
+kappale oli loppunut, vetää sujautti hän toisenkin saappaan ja virkkoi:
+
+-- "No nyt mennään."
+
+-- "Malta, malta," sanoi nyt Roikka-Taavetti vuoroansa. -- "Annas kun
+katson mitä tässä on muuta hyvää".
+
+-- "Minä käyn kynttilän" -- sanoi Antin emäntä, ja hänen äänensä
+vapisi.
+
+Hän tiesi, vaimo parka, miesten aikovan kaupunkiin takaisin. Siellä oli
+heidän määrä kokoontua juominkeihin. Se ei olisi ollut ensi kertaa.
+Sieltä palattiin aamupuolella yötä, ja monta kovaa sai eukko parka
+silloin kokea.
+
+Kynttilä tuotiin. Roikka-Taavetti luki pätkän toisensa perästä ja
+Antti kuunteli. Luettuansa kansakoulusta, rupesi hän Antin kanssa
+keskustelemaan, miten monta lasta muka heidän puoleiseen kansakouluunsa
+mahtaa tulla. Siinä sitten iti sana sanasta, eikä aikaakaan, niin jo
+olivat juomatoverit joutuneet vilkkaasen keskusteluun koulusta ja
+tiedoista ja kirjoista ynnä muusta semmoisesta. Mutta emäntä liikkui
+hiljalleen tuvassa. Miehet eivät huomanneetkaan, kuinka hän oli
+virittänyt tulen, ja pianpa mustakylkinen kahvikattila kiehua porisi ja
+pulputteli liedessä. Ilta oli jo pitkälle kulunut. Ulkona raivosi tuuli
+ja lumimyrsky, mutta tuvassa istuivat miehet, hiljaisesti haastellen
+Laatokka lehdestä ja siinä olevista asioista; hiljalleen emäntä heitä
+kuunteli lieden ääressä, mutta iloisesti räiskähtelivät lastut ja
+hilpeästi porisi kahvikattila.
+
+Kotvasen kuluttua oli lehti luettu alusta loppuun. Vähän aikaa vielä
+katseli Roikka-Taavetti Laatokkaa, käänellen ja pyöritellen sitä.
+Miehet olivat ääneti.
+
+Vihdoin nousi Roikka-Taavetti ja meni akkunaan.
+
+-- "Ohoh", sanoi hän, "onpa siellä koko pyry. On vähän paha kulkea
+nyt".
+
+-- "Kukapa sitä tuommoiseen ilmaan lähtee?" vastasi Antti.
+
+Kumpikin tunsi toisensa mielen. Kumpaiseltakin oli halu kaupunkiin
+kadonnut, mutta ei iljennyt kumpikaan ensimmäisenä tunnustaa sitä
+toiselleen.
+
+-- "Otan ja lähden tästä kotia", virkkoi Roikka-Taavetti ja otti
+hattunsa.
+
+-- "Juokaa nyt kahvia ensin", -- sanoi emäntä.
+
+Miehet katsahtivat toisiinsa. Tuntui niin kummalliselta. Tuntui niin
+hyvältä. Pitkä matka oli jäänyt käymättä, monet vaivalla ansaitut
+pennit olivat jääneet kukkaroon, terve pää ja puhdas tunto oli
+säilytetty huomiseksi. Antti nousi sanaakaan sanomatta, meni vaimonsa
+luo ja taputti häntä olkapäähän.
+
+-- "Kelpo muija", sanoi hän.
+
+Tätä ei hän ollut tehnyt moneen vuoteen.
+
+Mutta Roikka-Taavetti meni jälleen akkunaan. Mitä hän sieltä vielä
+haki? Menikö hän kukaties katsomaan, oliko ilma todellakin semmoinen,
+ett'ei kaupunkiin käynyt lähteminen? Ken tällä haavaa olisi seisonut
+ulkona akkunan kohdalla, olisi nähnyt, kuinka Roikka-Taavetin kasvot
+kummallisesti värähtelivät ja kuinka hän salaa pyhkäsi rikkinäisellä
+hihallaan kaksi suurta kyynelkarpaloa poskiltaan.
+
+-- "Tulkaa nyt, Taavetti!" -- kehoitteli emäntä.
+
+Taavetti kääntyi äkisti, astui Antin luo ja kysäsi:
+
+-- "Onko loppu?"
+
+-- "On!" -- vastasi Antti.
+
+Ja he löivät kättä vahvikkeeksi.
+
+
+
+
+TULIPALO.
+
+
+Vanha pormestari oli vast'ikään tullut saunastansa. Pitkäliepeisessä
+yönutussa hän istui kamarissaan nyt, kauniina kesä-iltana, ja keinueli
+tuolissansa. Hän oli niitä vanhan aikuisia hyviä pikku kaupungin
+pormestareita, jotka yhä harvemmiksi ja harvemmiksi käyvät nykyisessä
+maailmassa. Säntillinen virkamies, kaupungin isä, iloinen seurakumppali
+niin vanhain kuin nuorten seurassa, patriarkallinen, väliin
+itsevaltias, mutta kauttaaltaan hyvä ihminen. Ja sitä osoitti jo koko
+hänen olentonsa ja ulkomuotonsa. Pieni hän oli kasvultaan, mutta hyvin
+lihava. Pienten vilkkaitten silmäin yli kaareili tuuheat kulmakarvat,
+jotka välistä osasivat rypistyä hyvinkin ankariksi, ja silloin ei
+vastustaminen sanottavaksi auttanut, mutta jotka suurimman osan
+elämästänsä olivat suojelleet vain kahta tyytyväistä, vilkasta,
+veitikkamaista silmää. Parta, jota pormestari piti ainoastaan leuan
+alla, vanhain merikaptenein tapaan, antoi hänen kasvoilleen jo heti
+ensi silmäyksellä hauskan perehdyttävän muodon.
+
+Ei hänen aikanansa raastuvan-oikeutta rasitettu kaikenmoisilla
+turhilla jutuilla. Jos sattuivat välistä kunnian-arvoiset porvarit
+riitaantumaan keskenään, ja toinen riitapuoli tahtoi häneltä haastetta
+riitaveljelleen, niin eipä se haaste häneltä niin hevin hellinnyt.
+
+-- "Mitä turhia!" puheli hän. "Mitäs te rupeatte joutavista
+riitelemään? Eihän se sovi, ei se sovi millään muotoa, että kaksi
+kunnon miestä rupeavat toisiansa oikeus-saliin viemään. Ei se sovi.
+Häpeätähän se on koko kaupungille."
+
+Ja sitten kutsuttiin riitapuolet joskus illanpuhteella pormestarin
+luokse, ja siinä puhuttiin asiat selville, ja ellei sopimus ottanut
+syntyäkseen, niin täytyi kulmakarvainkin rypistyä. Ja miten ollakaan,
+niin riitapuolet vihdoin, vähän jankattuaan, sopivat kuin sopivatkin.
+Ja sitten tuotiin totilasit sisään ja sovinnon maljat juotiin.
+Riitaveljet olivat tosin ensi alussa vielä vähän nureissaan toisilleen,
+mutta mitä myöhemmäs ilta kului, sitä enemmän turhat tunteetkin
+sulivat, ja viimeistä kertaa kilistäessä paiskattiin kättä.
+
+-- "No juuri noin!" puheli vanha pormestari hyvillä mielin. "Niin tekee
+kunnon miehet. Niin se pitää olla", ja hän levitti vasemman käden
+sormet ihan taaralleen ja käänsi kämmenpuolen näkyviin. "Niin tekee
+kunnon miehet."
+
+-- "Peijakas", puhelivat entiset riitakumppalit sitten, kotia
+mennessään, "kyllä tuo meidän vanha pormestari on sentään kunnon ukko."
+
+-- "No sen minä sanon", vastasi toinen, "että semmoinen pormestari,
+niinkuin esimerkiksi tämä meidän, niin semmoista saat hakea ympäri
+avaran Suomenmaan, etkä löydä."
+
+-- "Et löydäkään", vahvisti kumppali.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Niin, vanha pormestari istui keinutuolissaan. Oli herttainen kesä-ilta.
+Hänen oli niin ylen hauska ja hyvä olla. Väliin ryyppäsi hän
+teelasistaan, väliin luki palasen uutista sanomalehdestä, väliin taas
+puhalsi savuja moisesta hauskasta pitkävartisesta. Milloin hän päästi
+savun paksuina renkaina ja katseli kuinka ne levisivät ja laskeusivat
+hiljalleen lattialle, niin mielistyen lattian tuttavuuteen, ett'eivät
+hennonneet enää siitä noustakaan; milloin taas tuli savu sinisenä
+säikeenä ulos, laajeni hiljalleen, kiiri sitten avonaiseen akkunaan ja
+ulos päästyänsä äkisti muutti suuntansa ja katosi.
+
+-- "Hm!" myhähti pormestari, silmäillen piippuansa; hammasluu oli eheä
+niinkuin vasta sorvalista tullut, letku punainen ja puhdas, varsi
+verhottu sinisistä helmistä tehdyllä ja valkeilla helmikukkasilla
+koristetulla päällyksellä. Pormestari pompautti pullealla kädellään
+hopeisen kannen auki, painoi peukalollaan tupakkia syvemmälle,
+naksautti sitten sormiansa (hän olikin suuri mestari siinä) ja puheli
+itsekseen:
+
+-- "Ei nykyinen aika osaa kunnon lailla polttaakaan. Ei nykyisillä
+ihmisillä ole minkäänlaista nautintoa polttamisesta. He kiskovat ja
+imevät savut keuhkoihinsa asti ja saavat siitä pään pyörrytykset ja --
+mitenkä se Jaakko tohtori sanoikaan? -- mikatini-myrkytykset. Minä nyt
+olen polttanut koko ikäni -- no en vainenkaan", ja pormestaria
+nauratti, muistaessaan, ett'eihän hän sentään kätkyessä vielä piippua
+käyttänyt, mutta vasta toisella kymnasi-luokalla oli saanut isältään
+polttamisen luvan, -- "kuudettakymmentä vuotta olen jo polttanut
+piippua, enkä ole tuntenut mitään mikatinia."
+
+Ja sitten tuli jälleen hienon hieno savu-säie, ja mielihyvällä katseli
+vanha pormestari, kuinka se entisten tavalla levisi, kiiri akkunaa
+kohti ja vihdoin äkisti katosi.
+
+Tuohon avonaiseen akkunaansa näki nyt pormestari koko pienen
+kaupunkinsa. Kaikki oli siinä tuttua hänelle, talot ja ihmiset; yksin
+hevosetkin hän tunsi, kenen mikäkin oli. Verraton oli muisti
+pormestarilla. Hän muisti vielä niin selvään minä vuonna kauppaneuvos
+Saharow oli rakentanut tuon uuden talonsa. Tupaan tulijaisissa oli
+vielä tanssittu aamuun kello 7:än asti, ja näissä tanssiaisissa oli
+tuomari Appelgren kihlannut Saharow'in tyttären. Hän muisti, milloin
+tuuli oli kaatanut Helinin laipion, vanhan räpiskän, jonka jälkeen
+Helin oli harmissaan teettänyt kauniimman laipion koko kaupungissa. Hän
+muisti vielä kuinka Lajusen vallaton poika oli pudonnut kaivoon, ja
+vanha Nokelainen saanut hänet ylös, niin, samaan kaivoon, jonka
+kohdalla nyt seisoo suuri talo punaiset kartinit ikkunoissa.
+Seinällä oleva kilpi ilmoittaa mikä tämä talo on. Siinä seisoo:
+"Aniskellu-Yhdiön vähätäis-mymälä".
+
+Rauhassa lepäsi pikku kaupunki tuossa pormestarin edessä, ja hänestä
+tuntui, kuin olisi hän vähän niinkuin kuningas pienessä valtakunnassa.
+Hän tunsi, kuten ennen muinoin Themistokles, jok'ainoan kaupunkilaisen,
+ja jok'ainoa tunsi hänet, kauppaneuvos Saharow'ista ja vanhasta kenrali
+Burkhardtista hamaan toissilmäiseen Kupiaiseen, jolla ei ollut muuta
+tointa maailmassa kuin hakata halkoja ja kantaa vettä vanhalle
+Lindénskalle tuolla toisessa päässä kaupunkia. Tyytyväisenä istui vanha
+pormestari, luki jälleen palasen sanomalehteä, ryyppäsi teetä ja
+katseli taas valtakuntaansa. Nyt oli lauvantai, ja kirkkoväkeä oli
+kerääntynyt kaupunkiin jo suuri joukko. Tuolla ne kulkivat puodista
+puotiin, enemmän katselemassa kuin ostelemassa; kaupungin karja palasi
+parhaillaan laitumelta, mutta vielä ei ollut hätiä, latujen varsilla
+kasvoi runsas ruoho, ja siitä ottivat haarasarviset vielä viimeisiä
+makupalojaan, kunnes tyttöset ja poikaset ja piikaset vähitellen
+ajoivat kunkin kotia. Olihan niin rauhallista...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta äkisti kuului kyökin ovi lentävän suurella jyrinällä auki, heti
+sen jälkeen kuului kiireisiä askelia ruokasalista ja salista, nyt
+avaantui pormestarin työkammion ovi, ja Gustava, pormestarin vanha
+sisar ja hänen yksinäisen talonsa emännöitsijä, syöksi sisään.
+
+-- "August, August!" huusi vanha Gustava minkä jaksoi, "voi August
+toki!"
+
+Hämmästyneenä kääntyi pormestari ympärinsä.
+
+-- "Mutta, hyvä ihminen, mikäs sinulla on hätänä?"
+
+-- "August, hyvä August, -- tulipalo!"
+
+Pormestarilla oli juuri teelasi kädessä, mutta semmoisena kuin se
+teelasi oli, semmoisena se kirposi hänen kädestänsä lattialle,
+ikäänkuin olisi tahtonut ensimmäisenä soittaa hätäkelloa.
+
+Tulipalo?
+
+Mitenkä se oli mahdollista? Viiteenkolmatta vuoteen ei ollut
+kaupungissa ollut mitään sellaista vaaraa, ja nytkö se olisi tullut?
+Tätäkö pientä kaunista kaupunkia, joka on kaukana suuren maailman
+menosta ja mylläkästä, oli nyt moinen vaara uhkaamassa?
+
+Pormestarin oli ensi hetkenä mahdoton käsittää koko asiata. Ja niinpä
+se olisi ollut monen muunkin pikkukaupunkilaisen laita. Rakennukset
+ovat useastikin vanhan-aikuisia puutaloja, melkein seinä seinässä
+kiinni toisissaan. Minun saunani, joka suloisessa sovussa asuu
+halkoliiterin ja läävän välillä katsoo mustuneella taka-seinällään
+hyvin rakkaasti naapurin heinäliiteriä, ja siinä he kumpikin jo monta
+vuosikymmentä ovat kummastelleet, miksikä heidän välillensä on
+ensinkään laitettu solaa, niin sanottua prankatua, koska tämä sola
+kumminkin on niin kapea, ettei mikään palomestari maailmassa pääsisi
+siinä kääntymäänkään, ei edes semmoinenkaan laiha katiska kuin tämä
+meidän nykyinen. Olisivat panneet meidät ihan yhteen, meinailevat
+vanhukset, -- kuinka hauska olisi haastella vanhan toverinsa kanssa
+elämän vaiheista ja kokemuksista. -- Seminaristi Simpura oli ensin
+hyvinkin pahoillaan, kun hänen täytyi panna taskukellonsa oppiin,
+maksaakseen kortteristaan ja ruoastaan, mutta ei hätääkään, viereisestä
+kauppias Puupposen talosta kuulee hän varsin selvään suuren seinäkellon
+lyönnin ja tietää siis milloin on seminariin lähteminen. -- Ja
+tiedättekös, mitä tietä maisteri Mandelin kihlasi kauniin morsiamensa,
+Ilma Paajasen? He asuivat vastatusten, toinen toisella, toinen toisella
+puolen katua, ylikerrassa. Kauan aikaa olivat he jo tunteneet toisensa,
+kauan aikaa pitäneet hyvää silmää toisiinsa, sinuttelivatkin toisiansa.
+Seurassa oli Ilman ikävä, ellei siellä ollut Mandelin'ia, ja
+Mandelin'in oli paha mieli, jos Ilma ei tullut seuraan. Kerran kauniina
+aamuna istuivat kumpikin akkunassaan. Aamu oli suloinen, ja varpuset
+sirkuttivat räystäällä. Ja he katselivat toisiansa, ei varpuset, mutta
+maisteri ja Ilma, ja katselivat toisiansa kuin ainakin ihmiset, jotka
+lukevat toistensa otsalla sanat: minä olen sinun. Mutta maisteri
+virkkoi viimein:
+
+-- "Ilma!"
+
+Ilma nosti silmänsä.
+
+-- "Ilma, hyvä Ilma, tahtoisitko sinä..."
+
+Ja siinä hän nyt kysyi jotakin sellaista delikatia asiaa, jota ei sovi
+tässä ilmoittaa, mutta jonka jokainen arvaa. Mutta Ilma painoi päänsä
+alas, punehtui ja kuiskasi:
+
+-- "Tahdon."
+
+Ja se kuiskaus suhahti länsituulen siivillä yli tuon herttaisen kapean
+kadun maisteri Mandelin'in akkunaan ja siitä suoraa päätä maisteri
+Mandelin'in sydämmeen, ja tämäkös siitä pälpättämään! Mutta samassa
+avasi Franz Rahikainen puotinsa oven vastapäätä alikerrassa ja astui
+ulos piippu hampaissa ja villahippa päässä.
+
+-- "Moron, moron!" sanoi hän ja nyykäytti päätä maisterille. "Tänäänpäs
+on ilma herttainen."
+
+-- "Ilma on aina herttainen" vastasi maisteri Mandelin, jonka sydän
+pälpätti.
+
+-- "Jaa no ... eihän se sentään aina ... tuota..."
+
+Rahikainen ei oikein ymmärtänyt maisterin sanoja, mutta mitäpäs
+ymmärtää Rahikais-parka länsituulesta?
+
+Näin eletään hiljalleen pikku kaupungissa, ja aivan erityinen sallimus
+varjelee niitä tulipalolta. Joskus kyllä iskee jonkun mieleen, mitähän
+jos alkaisi täälläkin räiskiä? No jos on kerran tullakseen, niin onhan
+meillä vettä, sammutetaan pois, ja jos ei taas ottaisi sammuakseen,
+niin minkäpäs sille sitten juuri mahtaa? Ja mikä sen tulipalon nyt
+toisikaan? Viiteenkolmatta vuoteen ei ole ollut muuta kuin kaksi kertaa
+nokivalkea, Helin'issä kummallakin kerralla. Mitä turhia! Ovathan ne
+kyllä käyneet täällä Fennian ja Svean ja Rossijan asiamiehet tahtomassa
+vakuutusta, siltä varalta, että tulipalo... Mitä turhia!
+
+Mutta nyt oli tulipalo!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Gustava neiti oli vallan kalpeana ja vapisi kuin haavan lehti.
+
+-- "Missä, missä?" huusi pormestari, viskaten yönuttunsa pois ja
+lingottaen kauas tohvelinsa toisesta jalasta sekä ruveten vetämään
+saapasta jalkaansa.
+
+-- "Meillä, meillä, August, armas August, ah! Saunassa!"
+
+Pormestari hyppäsi pystyyn, ennättämättä saada vielä toista saapasta
+jalkaansa, ja sieppasi päähänsä hatun piirongilta.
+
+-- "Soittakaa kelloja!" komensi pormestari, kylmä hiki otsalla. "Anna
+mulle joku nuttu; enhän minä tässä voi mennä ulos. Ja missä ne
+Sitnikow'in paperit? Ne olivat tässä pöydällä vast'ikään ... tärkeät
+paperit ... minä olen monta kertaa sanonut, ett'ei minun pöytääni saa
+kukaan korjata, mutta sinun pitää aina sen pölyriepusi kanssa olla joka
+paikassa nuohomassa... Herrainen aika, missä ne nyt ovat? Kaikki muu
+saa palaa, minulla on kaikki vakuutettu, mutta ne Sitnikow'in paperit!
+Ja niiden sisässä 10,000 markan vekseli... Hae hyvä ihminen äläkä istu
+siinä kuin kivettynyt varpunen!" (Hädässä tulee vertauskin vähän
+sopimaton.)
+
+Mutta varpunen pyrähti lentoon, ja nyt alkoi oikea asiapaperien
+jahti. Ympäri huonetta juoksivat kilvassa veli ja sisar, hakien
+sakramenskattuja papereita. Kirjat ja tupakkirasiat ja tikkukotelot
+kohoilivat pöydiltä ja lentelivät ympäri huonetta, sanomalehdet tekivät
+kahinalla seuraa niille, -- oli kuin parhaankin spiritistin
+séance'issa. Sohvan ja piirongin alle, -- kaikkialle kurkisti joko
+ensin veli ja sitten sisar taikka sisar ensin ja veli perässä. Mutta
+papereita ei ollut. -- "Voi sentään!" voivotteli pormestari. "Vaikka
+palaisi talossa kaikki, vaikka jok'ainoa naulakin" (taas tuommoinen
+hätävertaus) "niin minä vähätteleisin, mutta se Hovin päätös
+ja vekseli, jos se palaa, niin ei mikään pelasta Sitnikow'ia
+konkursista... Kyllä se naisten järjestyksen vimma sentään on sitä
+viho viimeistä".
+
+Piu, piu, piu!
+
+Kas niin jo kuuluu palokello hyökvahdista. (Tuo oli muinaisilta
+sota-ajoilta peritty nimitys kaupungin palotornille. Sotaiset ajat
+olivat olleet ja menneet, eikä tornissa eikä koko rakennuksessa enää
+ollut mitään sodan merkkiä. Vähäisen sodan vivahdusta vaan oli silloin
+kuin joku uppiniskainen markkinamies vietiin sinne rauhoittamaan
+mieltänsä ja kieltänsä.)
+
+-- "No niin!" huudahti pormestari. "Nyt jo palokellotkin soittaa
+hätä-rumpua! Gustava kulta, missä ihmeellä ne Sitn..."
+
+-- "Mitkäs paperit ne tuossa pöydällä sitten ovat?" kysyi Gustava neiti
+tamburissa.
+
+Ja siinä ne nyt olivat samassa paikassa, johon ne pormestari aamulla
+oli jättänyt, käärössä kauniisti koskematta.
+
+Pormestari joutui hieman hämille.
+
+-- "Gustava kulta", sanoi hän, taputtaen sisartaan olalle, "älä ole
+milläsikään, jos minä vähän kiivastuin. Tiedäthän sinä, että minä olen
+tuommoinen..."
+
+-- "No mitä turhia!" vastasi hyväntahtoinen sisar. "Joudu, joudu nyt
+vaan. Mutta ethän sinä, August, saata noin paitahihasillasi..."
+
+-- "Anna hyvä ihminen, anna pian minulle joku päällystakki".
+
+Sisar parka kiireissään pyörähti pari kertaa ympärinsä tamburin
+permannolla, hapasi sitten naulakkoon ja sieppasi ensimmäisen
+vaatekappaleen, mikä käteen sattui, ja puki sen veljensä ylle.
+Hädissään ei kumpainenkaan huomannut, että se oli Gustavan sadekappa.
+Ja mitäpäs siitä, vaikka olisivat huomanneetkin? Hätä ei lue lakia.
+
+Pormestari syöksi ulos ja hänen perässään Gustava neiti, siepattuaaan
+vaistomaisesti mukanaan veljensä pöydältä kaksi karafinia, toisen
+täynnä vettä, toisen sahtia, sillä naisen sydän oli äänettömällä
+kielellään ilmoittanut Gustavalle, että tulipalossa tarvitaan
+sammutus-aineita.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pormestarin ja Sitnikow'in paperien sekä Gustavan ja kahden karafinin
+tullessa ulos, tuprusi jo paksu savu saunan katosta. Väkeä oli
+ennättänyt kerääntyä suuri joukko pihalle ja kadulle. Läävän ovi oli
+auki, ja ovessa teutui pormestarin kuuluisa Punikki lehmä paraillaan
+kahden miehen välissä. Ulos sitä kyllä oltiin tulemassa ja tultiin
+kanssa; vaikea vaan oli sanoa Punikkiko se miehiä talutti, vai miehetkö
+Punikkia.
+
+Gustava neiti, nähtyään lemmittynsä olevan vaarassa, syöksi väkijoukon
+keskitse Punikkinsa luo ja sydämmen äänettömästä vaatimuksesta tyhjensi
+molemmat karafinit Punikin selkään.
+
+-- "Miks'ei hätäkello soi kirkontornissa?" huudahti pormestari,
+huomaten vaaran olevan jommoisenkin.
+
+Niin, miks'ei soi? Ei kukaan osannut sanoa syytä. Mutta syy oli tämä.
+Kirkon ympäri juoksivat suntion pojat ja joukko kerjäläispoikia kuin
+hullut, pistäen kättään jok'ainoaan kivijalan koloon. Suntio näet ei
+sattunut olemaan kotona, mutta emäntä oli tiennyt sanoa, että "sinnehän
+se meidän pappa pistää ne tapulin avaimet sinne kirkon kivijalan
+koloon". Ja tätä avainkoloa nyt miehissä etsittiin. Sittenkuin kolme
+kertaa oli kirkon ympäri lennetty, löydettiin avaimet vihdoinkin
+kaikkein suurimmasta kolosta, johon kukin kiireissään jo ennenkin oli
+kätensä pistänyt, mitään löytämättä. Kun ihmisellä on oikein kiire,
+niin ei löydä lakkiakaan päästänsä.
+
+Tapulin ovet avattiin vihdoin, ja kymmenkunta kerjäläispoikia nousi
+tömisten ylös. Nythän oli harvinainen nautinto saatavissa: päästä
+tapuliin ja saada vielä soittaa kellojakin. Suntio se sunnuntai-aamuina
+aina tapasi häristellä poikasia ja ajaa tapulista pois, mutta nyt
+tiesivät lurjukset suntion olevan rysillään ja yleisen hädän vaativan
+heitä toimeen. Siksipä rupesikin kellot soimaan, eikä ollut soitossa
+mitään pysähdystä: yhtä mittaa pampatti kello tulipalon loppuun asti.
+
+Ruiskut tulivat ämpäreineen rämisten ja kolisten hyökâvahdista päin.
+Vapaehtoista sammutuskuntaa kaupungissa ei ollut. Maisteri Mandelin oli
+kyllä luvannut ruveta semmoista puuhaamaan ja jo kirjoittanut
+Kajaaniin, pyytäen sikäläisen palokunnan sääntöjä malliksi, mutta ei
+ollut vielä saanut niitä.
+
+Niin, ruiskut tulivat. Ne asettuivat talon edustalle, mutta olivat ihan
+neuvottomia, niin ruiskut kuin ämpärit ja miehet, sillä palomestari oli
+poissa.
+
+-- "Missä pranmestari?" huusi yksi.
+
+-- "Jaa, missä pranmestari?" toisti toinen.
+
+-- "Jaa-a, missä prrranmestari?" huusi myös teurastaja Sillfors, mies
+suuri kuin jättiläinen, armottoman kiivas ja väkevä, ja tarttui
+ensimmäistä kohdalle sattunutta maan ukkoa kaulukseen, vaikk'ei tämä
+ukko parka kuulunut koko sammutusjoukkoon eikä edes ollut palomestarin
+sukujakaan.
+
+-- "Katsokaa", raivosi Sillfors, "ilmivalkeassa on jo koko katto, ja
+sitä miestä, jonka pitäisi olla täällä ensimmäisenä, sitä miestä ei
+kuulu eikä näy! Semmoista pranmestaria!"
+
+-- "Semmoista pranmestaria!"
+
+Yleinen nurina nousi pranmestaria vastaan, -- sangen tarpeettomasti,
+sillä tuollahan hän jo tuli juosten alas kirkkomäkeä, juosten minkä
+suinkin jaksoi.
+
+-- "Jo tulee", virkkoi yksi,
+
+-- "Jo tulee, jo tulee", vahvisti toinen.
+
+-- "Pranmestari, joudu!"
+
+-- "Pranmestari hoi!"
+
+-- "Pranmestari, ho hoi, tänne!"
+
+Ja niin kirkuivat he pahanilkiset, vaikka näkivät selvästi, kuinka
+toinen koetti panna parastansa, joutuaksensa virkansa ja ammattinsa
+hoitamiseen.
+
+Palomestari tuli ja seisahti suuren ruiskun ääreen. Hän oli muutoinkin
+laiha ja kalpea, mutta nyt oli hän aivan vaaleana. Silmät pystyssä ja
+alahuuli lerpallaan hän seisoi tuossa, ensikertaa alkamassa
+sammutustyötä täydellä todenteolla. Ruiskusyynit keväällä olivat
+sentään jotakin toista kuin tämä todellinen tulipalo. Tämän lisäksi
+vielä säikähdys siitä, että hän oli niin myöhään saapunut paikalleen.
+Hän näki ympärillään nurisevan väkijoukon, joka oli huutanut
+pranmestaria, ja jossa vieläkin kuului| napisevia ääniä pranmestaria
+vastaan, ja hän tunsi, että hänen sekä pranmestarin välillä oli jotakin
+läheistä yhteyttä. Mutta sitten, nähdessään edessään raivoavan
+elementin, joka sihisi ja räiski ja piti sitä elämää, tunsi hän, että
+tuolla elementillä ja hänellä oli myös jotakin lähempää yhteyttä. Mutta
+miten nyt olla kuin eleä, sitä ei pranmestari osannut käsittää. Hän oli
+kuin tenhottu, kunnes Sillfors viimein lausui ratkaisevan sanan, joka
+poisti hänen lumouksensa.
+
+-- "Ruuvatkaa toki letkut kiinni!"
+
+Nyt oli asia selvä.
+
+-- "Jaa, jaa", huusi pranmestari. "Letkut kiinni ja pumput veteen".
+
+Tämä vähän nurinpäinen käsky ymmärrettiin toki aivan hyvin, eikä
+aikaakaan, niin alkoi sammutustyö täysin toimin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tällä välin oli koko kaupunki tullut liikkeelle, toisin sanoen koko
+kaupunki aaltoeli pormestarin tulipaloa sammuttamaan, neuvoja
+antamaan tahi ainakin katsomaan. Joka suinkin vaan pääsi liikkeelle,
+se jätti työnsä ja toimensa ja täytti savua kohti. Kadut kihisivät
+ihmisistä; kaikki he kiiruhtivat, kaikki he riensivät ja tyrkkivät
+toisiaan. Vesimiehet ajoivat täyttä laukkaa, huutaen ja varoittaen
+jalkamiehiä astumaan pois tieltä. Ja siinä oli renkiä ja piikaa
+ja poikaa, jotka ken seljässään, ken sylissään, ken olallaan
+kuljettivat sammutustarpeita. Siinä meni käsiruiskuja, assuranceja ja
+reassuranceja, extinktoreita ja tavallisia meidän Pärnäsen tekemiä, ja
+siinä oli ämpäreitä rivallisia ja rivattomia, rautaisia ja puisia,
+siinä kiuluja ja korvoja, korvallisia ja korvattomia, siinä tyhjiä
+voi-astioita ja viilipyttyjä. Kaikilla oli kiire tulipaloon. Viimeisenä
+kulki lihava leipuri Helin. Hänen renkinsä ja piikansa ja opinpoikansa
+olivat kaikki karanneet tulipalolle; hänen täytyi itsensä lähteä
+kantamaan palopaikalle ruiskuansa, Pärnäsen tekemää. He olivat kumpikin
+tavattoman lihavia, niin ruisku kuin Helinikin. Kummakos sitten, että
+Helin ukko läähätti ja hikoili taakkansa alla. Välistä täytyi hänen
+laskea kantamuksensa maahan, yskiä väliin ja pyhkiä hikeä otsaltaan.
+Sitten jatkettiin taas matkaa. Olisi toinen jo heittänyt mäkeen koko
+ruiskun, joka niin paljon vaivaa tuotti, mutta Helin oli kunnon porvari
+ja tiesi velvollisuutensa. Kärsivällisesti kantoi hän ruiskuansa päähän
+asti. Kovin oli kumminkin ukko väsynyt, ja siksi hän istahti lepäämään
+ensimmäisen esineen päälle, minkä sattui näkemään. Tällä välin oli
+pormestarin pihalta pelastettu talon edessä olevalle torille irtainta
+tavaraa. Vanha saavi sattui olemaan äärimmäisenä, ja sen laidalle
+laskihe ukko Helin lepäämään, mutta sen levon ei pitänyt pitkällinen
+oleman. Kenties olisi saavi sentään kestänyt Helin'in oman painon,
+mutta hänessä vaikutti epäilemättä yhä vielä tenhottomuuden lain
+jälkeen Pärnäsen ruiskunkin paino, ja sitä taakkaa ei saavi
+kannattanut, vaan avasi vanteensa ja laski Helin'in tavallista
+joutuisammin maahan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pormestarilla tosin oli kaikki vakuutettu, mutta kun tuli kumminkin oli
+saanut suuren vallan ulkohuoneissa ja näytti uhkaavan päärakennusta,
+hyppäsi hän kaivon salvokselle, osoitti Sitnikow'in paperikääryllä
+taloansa, kuten Pietari Suuri muistopatsaassansa osoittaa Nevan yli, ja
+huusi:
+
+-- "Korjatkaa, hyvät ihmiset, irtain tavara ulos!"
+
+Puoli sataa joutilasta kirkkomiestä hyökkäsi sisään, ja nyt alkoi
+tavarain pelastus. Se kävi, niinkuin useinkin pienissä kaupungeissa,
+missä ei ole säännöllisesti harjaantunutta pelastuskomppaniaa.
+Päätarkoituksena on vaan saada tavarat pelastetuiksi tulen vaarasta,
+mutta tulevatko ne eheinä vai palasina ulos, -- siitä vähät. Osa
+kannettiin ovesta, toinen heitettiin akkunasta. Pelastustyö näytti
+oikeen huvittavan uljaita pelastajia. Pienet pöydät, tuolit,
+kirjahyllyt, kirjat, astiat lentelivät akkunasta kadulle milloin
+vastaan-ottajain käsiin, milloin jalkoihin, milloin maahan, että mäki
+tärähteli.
+
+-- "Matti, otas vastaan nää! Mutta älä säre!"
+
+-- "No, no!"
+
+Ja niin sai Matti tusinan juomalaseja käsiinsä, sisätysten pinottuina.
+
+-- "Heikki, otas tää!" huusi toinen pelastaja ja lennätti pormestarin
+toisen tohvelin akkunasta. Mutta tohvelin paraillaan lentäessä, sattui
+Matti lasipinoinensa väliin ja -- kilkis, sanoi toinen puoli laseja
+kadun kivillä.
+
+-- "Pentele!" suuttui Matti ja viskasi loputkin lasit samaan turmioon.
+
+Ja lasien kohtalo tuli monen muunkin kapineen osaksi. Mutta kaikki
+pelastettiin; tuskin jäi naulaakaan seinään. Gustava neiti käveli
+pelastettujen tavarain ympäri, valitellen ja voivotellen sitä
+hävitystä, mikä niissä oli tapahtunut. Mutta nähtyään pormestarin
+suuren, kauniin kukkavaasinkin makaavan huuli rikki muitten tavarain
+joukossa, purskahti Gustava parka itkemään ja juoksi veljensä luokse
+pihalle.
+
+-- "August. August! Nyt on meidän kaunis vaasi rikki!"
+
+-- "Kuka kanalja sen on särkenyt?"
+
+-- "Pelastajat, kukas muu!"
+
+-- "Missä se on?"
+
+Pormestari kääntyi, lähteäksensä katsomaan vaasiansa, mutta samassa
+astui muuan kerjäläispoika ulos kyökin ovesta, kantaen vanhaa
+rikkinäistä koria, jonka hän lienee löytänyt jostakin ullakon nurkasta
+ja päättänyt hänkin pelastaa edes jotakin siinä yleisessä pelastuksen
+vimmassa.
+
+-- "Sinä kanalja!" huusi pormestari ja löi Sitnikow'in paperikääryllä
+pojan paksuvillaiseen tukkaan. (Pojan lakki lienee joutunut
+pelastettujen tavarain joukkoon sekin.) Tomu pöllähti pojan päästä. Hän
+kääntyi ympärinsä.
+
+-- "Mitä vasten?"
+
+-- "Sinäkös sen vaasin olet särkenyt, sen kanalja?" tiuskasi pormestari
+ja rypisti jo kulmakarvojansa. "Kyllä minä tunnen sinut, sinä olet se
+Römpön Taavetti."
+
+Poika parka purskahti itkemään.
+
+-- "Enhän minä ole mitään särkenyt! Vanhat tuolit vaan kannoin äskön
+vinniltä alas ja nyt tämän korin, en muuta".
+
+-- "No, no", puheli pormestari, ja kulmakarvat menivät jälleen entiseen
+asentoonsa. "Suuri poika kehtaa itkeä tuossa suu väärässä. Sisso! Heitä
+pois ruikutus!" Näin puhellessaan kaivoi pormestari taskustaan pienen
+hopearahan ja pisti sen pojan kouraan. Pois mennessään hän nurkan
+kohdalla vielä katsahti taaksensa, joko muka Taavetti oli kokonaan
+lakannut itkemästä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Sammutustyö kävi tällä välin reippaasti ja rivakasti. Ulkohuone-riviä
+ei enää voinut pelastaa; sen vuoksi yhdistettiin kaikki voimat
+päärakennuksen suojelemiseksi. Olisi sammuttaminen käynyt ehkä
+paremminkin, ellei olisi ollut niin tavaton ahdinko pihalla.
+
+-- "Liika väki pois! Liika väki pois!" huuteli palomestari alin-omaa,
+ja aina tuommoisen käskyn ja asianmukaisten käsien liikuntojen jälkeen
+syöksähti joutilas tulva ulos portista kadulle, mutta moniaan
+silmänräpäyksen perästä palasi se jälleen. Vesimiesten kirkuna,
+sammuttajain kiireiset juoksut, pumppujen kumea kolina, vesisuihkujen
+sihinä ja tuosta suuttuneen tulen räiskeet, kaikki tuo suli
+sanomattomaksi kihinäksi ja meluksi, jossa ei arkahermoisen olisi ollut
+hyvä olla. Palomestari ja lehtori Harberg kunnostivat itseänsä kuin
+miehet. Missä liekki kuumin, siellä jompikumpi heistä.
+
+-- "Käsiruisku tänne!" huusi aina toinen tai toinen heistä.
+
+Käsiruisku tuli.
+
+-- "Ruiskuta vettä mun päälleni!"
+
+Ei käsiruisku uskaltanut: lehtori mies näet tai pranmestari itse,
+mitenkäs se kävisi laatuun?
+
+-- "Ruiskuta vettä minun päälleni!" tiuskivat rohkeat miehet.
+"Vaatteeni palavat muutoin."
+
+-- "Jassoo! No kyll' tästä tulee."
+
+Ja käsiruisku kasteli heidät, kasteli kantapäästä kiireesen asti. Täten
+varustettuina he, vasemmalla kädellä suojellen silmiänsä, astuivat yhä
+lähemmäs tulta, ja uljaasti tekikin vesisuihku tehtäväänsä.
+
+-- "Tuokaa pranhaka tänne!" vaadittiin yhtäällä.
+
+-- "Vettä tänne!" huudettiin toisaalla.
+
+-- "Tänne vettä joutuun!" kuului täältä.
+
+-- "Tuo tänne tynnyrisi!" kaikui tuolta. Vesimiehet olivat tuskassa,
+hevoset säikkyivät pauhusta ja tulen pelosta, nousivat väliin
+pystyynkin, ja silloin aina ryöpsähti joutilas väki syrjään, lisäten
+hämmennystä. Kadulla oli kaikenlaista keskustelua.
+
+-- "Mittee", kummasteli maanmittari Talén, "mittee nuo tuossa
+hulluttelloo ranhakojesa kanssa? Ois eis panna kaks ranhakkoo yhtee ja
+valjastoo kuus hevosta ettee, ja ala sitten ryttyyttee, -- annahan
+lähtis seinä kerrassaan! Ei tuota tuommoista elämee kehtoo
+kahtookkaan".
+
+-- "Ja mitä niistä ruiskuistakaan sitten lähtee?" arveli Hakalan vanha
+isäntä.
+
+-- "Vettä niistä lähtee", sanoi suutarin opinpoika, joka seisoi
+vieressä.
+
+-- "Eikä, mutta niin meinaten, että mitä niistä on hyötyä? Kantais
+saavilla ja valais tulen niskaan, niin tulis piankin loppu".
+
+-- "Jaa, talostako vai?" pani toinen taas väliin.
+
+-- "Sinäkin siinä, sen retale!"
+
+Mutta aptekari Nordman, vasta Helsingistä tullut, kaupungin suurin
+keikari, aina hattu päässä, glacét kädessä ja kaikenlaisten hajuvesien
+lemu ympärillään, puheli näin:
+
+-- "Ei, mutta se on yks skandal, kun ei kaupungi ole frivillig
+brandkoor; Helsingi on brandkoor 500 miestä. Me pitä laitta yks semmone
+koor".
+
+-- "Mistäs työ ottasta teällä ne viissattoo miestä?" kysyi Talén.
+
+-- "No me otta niin moni kuin saa ja reqvirera Sidorowi yks suur
+spruta".
+
+-- "Juu, juu tietysti", liitti käräjäkirjuri, herra Muttilainen, joka
+harvoin näki selvän päivän ja nytkin seisoi laipion nojassa nikotellen.
+"Juu, kyll se on -- juuri kuin herr aptekari sa-sa-sanoo. Ja minä
+tu-tu-len jäseneksi minäkin, -- nik!"
+
+-- "Varokaa, varokaa!" huudettiin pihassa. "Katto putoaa sisään!"
+
+-- "Katto putoaa, katto putoaa!"
+
+-- "Pois siitä!"
+
+-- "Harberg, tulkaa pois!"
+
+-- "Pranmestari pois!"
+
+Kumahtaen vajosi katto palaneen rakennuksen sisään. Paksu savu
+syöksähti täten avatusta kidasta ja hetkeksi tukahdutti tulen voiman,
+mutta pian se uudistetulla voimalla alkoi räiskiä ja elää.
+
+-- "Ruiskuja tänne! Päärakennuksen nurkka kytee!"
+
+-- "Vettä tänne!"
+
+-- "Pranseili, pranseili!"
+
+-- "Vettä puuttuu!"
+
+-- "Vettä joutuun!"
+
+Vedestä rupesi todella olemaan puute. Hevosmiehet tosin ajoivat sitä,
+minkä ennättivät, mutta kun vesi oli haettava aivan toisesta päästä
+kaupunkia, niin ei sitä ennätetty tuoda tarpeeksi. Lähellä pormestarin
+taloa oli tosin ranta, mutta sinne vei niin jyrkkä äyräs, että
+hevosella oli sinne mahdoton päästä. Jalkamiehet tosin koettivat kantaa
+vettä ylös, mutta kun ei tuossa toimessa ollut mitään järjestystä,
+niin ei hyötykään ollut suuri. Siinä oli miestä ja akkaa, poikaa ja
+tyttöä mäki kirjavanaan, jotka, kellä minkinlainen astia kourassa,
+kilvassa juoksivat alas mäkeä, huutaen ja toisiaan tyrkkien, usein
+kuperkeikkaakin heittäen. Kiire vaan oli jokaisella saamaan vettä ylös.
+Mutta alastulijat, hätiköt, tekivät ylöstulijain ponnistukset usein
+turhiksi. Vettä läiskyi astioista yhtä mittaa, ja kun viimeinkin monen
+ponnistuksen perästä oli vedentuoja päässyt pumpun ääreen, niin ei
+astiassa ollut muuta kuin hyvää tahtoa.
+
+-- "Tuo vettä, äläkä tyhjää kanna", kiukuttelivat pumppumiehet, --
+"senkin tupero!"
+
+-- "Kah, kun läikkyi tiellä".
+
+-- "No juokse uudestaan".
+
+Ja uudestaan syntyi entinen mylly.
+
+Raatimies Helin, joka yhä vielä istui särkemänsä saavin kimpien päällä,
+pyhkien hikeä otsaltaan, huomasi tuon päättömän vedentuonnin.
+
+-- "Laittakaa vesiketju!" huusi hän, se on: hän yritti huutaa, mutta
+ääni oli raatimieheltä kokonaan langennut. Sitä ei kuullut kukaan. Hän
+rupesi viittomaan ja viittomaan, kunnes onneksi teurastaja Sillfors
+havaitsi tuon huitomisen ja juoksi hänen luokseen.
+
+-- "No kuinkas nyt Helini oikein jaksaa, tuossa kaupungin permannolla?
+Ha-ha-ha!" ja Sillfors'ia nauratti tuo sukkeluus.
+
+-- "Oo vait, veikkonen! Puh! Se pakanan ruiskuhan minut ihan tappoi.
+Puh!"
+
+-- "Mut siinäkös Helini nyt meinaa istua koko illan, siinä kaupungin
+permannolla?"
+
+-- "Oo vait, veikkonen! Minä vaan sitä, että laita sinä, puh! vesiketju
+tuonne alas rantaan. Eihän ne pöllöt tuolla, puh, saa tippaakaan vettä
+ylös. Sinä ymmärrät ja osaat. Laitapas joutuun. Puh!"
+
+-- "Jaa, juu ... niin ... no, no!"
+
+Ja Sillfors riensi poikki kadun mäelle, josta jyrkkä äyräs alkoi.
+
+-- "Vesiketjuun joka mies!" huusi hän, ja kuuluikin se huuto hamaan
+rantaan asti kesken kaikkea melua.
+
+Vedenkantajat pysähtyivät. Harvat oikein ymmärsivät vesiketjun
+tarkoitusta.
+
+-- "Vesiketjuun, kuulittenkos!" pauhasi Sillfors, mies suuri ja
+armottoman väkevä. "Taikka minä teille näytän Ilomantsin leimaukset!"
+
+Veden kantajat luulivat tuon äkäisen miehen vaativan heitä entistä
+kiiruummin saamaan vettä ylös, ja paikalla alkoi entinen sekava
+mylläkkä, kahta kauheampana vaan.
+
+Nyt suuttui Sillfors, suuttui ja sieppasi kahta ensimmäistä akkaa
+käsityngästä kiinni, pani heidät seisomaan vastatusten, katsahti heihin
+hirmuisen tuimasti ja sanoi pahaa ennustavalla äänellä:
+
+-- "Seisokaa nyt siinä niinkuin naulatut, taikka minä..."
+
+-- "No kyll' myö seistään, kyll' seistään".
+
+Sen tehtyään sai Sillfors jälleen kiinni toisesta kahdesta ihmisestä ja
+asetti heidät ensimmäisen parin viereen. Pidettyään tämmöistä
+ihmisjahtia hetkisen aikaa, sai hän kaksi riviä ihmisiä asettumaan
+paikoilleen.
+
+-- "Tyhjät astiat toista riviä alas, täydet toista ylös!" komensi
+Sillfors, joka nyt kerrassaan oli kohonnut ylipäälliköksi.
+
+Ja kas kuinka rupesikin asia käymään sievästi ja nopeasti! Ei
+aikaakaan, niin alkoi tämä toimi tuntua ketjumiehistä hyvin lystiltä.
+Ei mitään huolta muuta kuin heittele käsiäsi vaan noin oikealle ja
+vasemmalle, ja astiat kulkevat kuin itsestään.
+
+Jo alkaa linjalla kuulua iloista puhetta ja naurua. Jo päästellään
+sukkeluuksia, ja irvistellään milloin Marin märjille liepeille, milloin
+Mikon savisille lahkeille. Lystiä kerrassaan. Sillfors on tavattoman
+sukkela. Jos sattuu kulkemaan linjassa astia, joka ei ole aivan
+säännöllinen sanko, niin on hänellä joka kerta joku liikanimi sille.
+Mutta sattuu vihdoin tulemaan ylös linjaa viilipyttykin. Silloin
+suuttuu Sillfors jälleen. Hän keskeyttää työn koko linjalla ja
+ärjäisee:
+
+-- "Kuka se on ollut niin sakrrramenskatun tuhma, että on tuonut
+viilipytyn tulipaloon? Häh? Ulos linjasta, ulos linjasta tämmöinen
+turkin trumpu!"
+
+Voipiko nyt löytää sen typerämpää vertausta? Mutta ihmiset olivat niin
+sanomattoman hilpeällä tuulella, että nauru rähähti pitkin koko linjaa.
+Ja vaikka Sillfors olisi sanonut viilipyttyä pukinsarveksi, niin olisi
+se herättänyt naurua sittenkin.
+
+-- "Ulos tämmöinen trumpu!" toisti Sillfors ja mäiskäsi pytyn menemään
+alas mäkeä.
+
+-- "Eläköön!" huusi räätäli Lintunen.
+
+-- "Eläköön!"
+
+-- "Eläköön!"
+
+-- "Eläköön Sillfors!" huusi Simpura, joka oli tottunut kunnioittamaan
+suuria miehiä.
+
+-- "Eläköön!" huusi koko vesiketju ylhäältä hamaan alas asti.
+
+Sillfors kasvoi päätänsä pitemmäksi. Hän oli päivän sankari. Skobelew
+-- mitä oli sinun maineesi Sillfors'in maineen rinnalla!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Vähitellen oli päästy jo niin pitkälle, että tulelta oli mahti mennyt.
+Ulkohuone-rivi oli palannut jo melkein maata myöten. Päärakennus oli
+saatu pelastetuksi. Äsköisestä myrskystä oli jäljellä vaan maininki
+enää.
+
+Pormestari oli ennättänyt riisua Gustavan sadekapan ja saanut oman
+palttoonsa sekä toiseenkin jalkaan saappaan. Tämä oli hänen ystävänsä,
+vanhan postimestarin ansio. Pelastettujen tavarain joukossa oli
+viimeksi mainittu pengannut niin kauan, että oli vihdoin saanut mitä
+tarvittiin ystävänsä pukemiseen "ihmiseksi", niinkuin hänen sanansa
+kuuluivat. Pormestarin ympärillä kiehui tuttavia ja ystäviä, jotka
+valittelivat hänen onnettomuuttansa. Jok'ainoalle kertoi pormestari
+tulipalon alun, kuinka hän oli rauhallisesti istunut huoneessansa,
+kuinka Gustava oli tullut sisään ja niin edespäin, ja lopussa riemulla
+näytti Sitnikow'in tärkeitä papereita.
+
+Ja ystävillä ja tuttavilla oli myös kertomista. Kukin koetti noin
+hienolla tavalla huomauttaa, kuinka hän oli ensimmäisenä nähnyt savun
+ja sanonut vaimolleen, että mikähän savu se pormestarin talosta oikeen
+nouseekaan. Kuka antoi ymmärtää hienosti, hyvin hienosti, että Punikkia
+ei olisi kukaan muistanut, ellei hän olisi sanonut Lindgren'ille että
+mahtaakohan se lehmä vielä olla siellä. Toinen taas haasteli, että
+ellei hän olisi saanut kiinni siitä palavasta hirrestä, niin tiesi
+miten Muttilaisen olisi käynyt. Sormet oikein paloivat. No vähät
+sormista, paranevathan. Kolmas tiesi, että pumppu ei ottanut käydäkseen
+ensi alussa, mutta eihän se ollut kummakaan, kun iso mutteri ei ollut
+oikein kiinni: se falskasi. Ja heti kuin hän sai mutterin ruuvatuksi
+kiinni, niin pumppukin kävi. Neljäs ilmoitti huomanneensa, että Komosen
+katto oli syttynyt. "Minä sinne kuin ilves, otin ämpärin vettä ja
+oravana katolle" ... ja niin edespäin.
+
+Aptekari Nordman katsoi nyt velvollisuudekseen myöskin jollakin
+tehokkaalla tavalla ottaa osaa sammuttamiseen.
+
+-- "Kuuleks!" sanoi hän pienelle pojalle, "tiäräks sinä se apoteki?"
+
+-- "Kah! Miks'en minä sitä tietäis!"
+
+-- "No mene sitt se apotek ja sano se minä trenki, se minä Jussi, ett
+se pane Loke valja ja aja olutbryggeri ja tuo kolm kori oltta."
+
+-- "Jaa tännekö?"
+
+-- "No ja, tenne just".
+
+Poikanen meni ja myhähteli itsekseen. Tuli Römpön Taavetti vastaan.
+
+-- "Minnes sinä juokset?"
+
+-- "Aptekiin".
+
+-- "Kuka käski?"
+
+-- "Minä Jussi".
+
+Ja poikanen kertoi aptekarin käskyt Römpön Taavetille. Tämä kertoi
+muille, ja niinpä oli aptekari pian saanut yleensä tunnetuksi nimeksi
+"Minä Jussi".
+
+Oluet tulivat, ja aptekari oli iloissaan, nähdessään kuinka suuren avun
+hän oli tehnyt hikoileville ja janoisille sammuttajille.
+
+Mutta vanha mamseli Nikander tuli myöskin, kaupungin helläsydämmisin
+ihminen. Hän tuli, otti pormestaria kädestä kiinni, laski toisen
+kätensä hänen olalleen ja katsoi pormestaria silmiin niin hartaasti
+kuin olisi tahtonut suudella häntä.
+
+-- "Voi!" itki hän viimein. "Voi sentään, kuinka tämä on hirveätä!"
+
+Ja taas katsoi hän pormestariin, joka viimein tuli vähän hämillensä
+tästä sanomattomasta lempeydestä ja, päästäkseen jollakin tavoin
+vapaaksi, virkkoi:
+
+-- "No ei mitään..."
+
+-- "Vai ei mitään? Kyllä minä tiedän. Voi sentään!"
+
+-- "Tuota ... Gustava tuolla..."
+
+-- "Armas Gustava!" huudahti mamseli Nikander ja riensi Gustava neiden
+luo, ja tälle hän sai nyt purkaa sydämmensä hellyyden.
+
+-- "Armas Gustava! Voi kuinka tämä on hirmuista!" Ja hän suuteli
+armasta Gustavaa ja itki, itki ja suuteli.
+
+Ja armas Gustava ei osannut muuta kuin tehdä aivan samaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aurinko oli jo laskenut, ja joutilas väki hälveni vähemmäksi. Vesiketju
+ei enää ollut tarpeen, mutta Sillfors ei mielinyt niin vähällä heittää
+ylipäällikkyyttänsä. Hän komensi mukaansa kymmenkunnan reippaimpia
+miehiä ja läksi näiden kanssa palopaikalle kiskomaan palavia hirsiä
+irralleen ja sammuttelemaan kekäleitä. Ja jo aikaa sitten oli
+pormestarin tavarat kannettu sisään, mutta Sillfors yhä työskenteli
+palavilla raunioilla.
+
+Pormestarin tavarat kannettiin, niinkuin sanottiin, vihdoin takaisin
+sisään. Ulos pienelle torille ei jäänyt muuta kuin vanhoja, puoleksi
+särkyneitä kappaleita, jalattomia pöytiä ja seljättömiä tuoleja.
+Sittenkuin tämäkin kasa vihdoin oli saatu selvitetyksi, huomattiin,
+että sen keskellä leveänä ja pulleana rehenteli lihavan raatimiehen
+Helin'in kovaonninen ruisku, Pärnäsen tekemä. Kuka hyvä ihminen senkin
+lienee pelastanut muitten tulen-arkain esineitten joukkoon?
+
+Kauhea epäjärjestys vallitsi tietysti pormestarin talossa. Pormestari
+itse oli kovasti väsynyt päivän puuhista ja jännityksestä. Hän istahti
+tuolille keskellä salin lattiaa, Sitnikow'in paperit kourassa.
+
+-- "Gustava!" huusi hän.
+
+Gustava tuli ja hänen perässään mamseli Nikander, joka ei enää luopunut
+Gustavastaan. Punaisina ja pöhössä itkusta olivat hyväntahtoisen
+mamselin silmät.
+
+-- "Gustava", virkkoi pormestari, "menepäs käskemään palomestaria
+tänne!"
+
+Gustava yritti mennä, mutta mamseli Nikander ei laskenut.
+
+-- "Armas Gustava", sanoi hän, "sinä et saa mennä mihinkään. Sinulla on
+ollut kyllä puuhaa ja vaivaa tänä hirmuisena iltana. Voi sentään, tätä
+iltaa! Istu nyt rauhassa. Kyllä minä menen. Voi sentään, kuinka tämä on
+hirmuista!"
+
+Ja mamseli Nikander astui ovea kohti.
+
+-- "Ethän vaan aikonekaan torua häntä?" kysyi Gustava pormestarilta.
+
+-- "Mistä syystä, Gustava?"
+
+Mamseli Nikander pysähtyi ovella ja kääntyi ympärinsä.
+
+-- "Älä toru häntä, hyvä August" pyysi Gustava, "siitä, että hän tuli
+vähän myöhään tulipaloon..."
+
+Pormestari teki maltittoman liikkeen.
+
+-- "Ei, hyvä August, et saa torua. Hän on kumminkin..."
+
+-- "Voi sentään!" yhtyi mamseli Nikander samaan rukoukseen. "Onhan
+tässä tarpeeksi hirmua yhdeksi illaksi. Älkää, hyvä pormestari, toruko
+häntä ja vetäkö sinne hirmuiseen raastupaan..."
+
+-- "No mutta ..." yritti pormestari puuttua puheesen.
+
+-- "Ei, ei, ei!" jatkoi mamseli. "Se on mahdotonta. Te ette voi olla
+niin kovasydämminen. Hänellä on heikko vaimo ja pieni lapsi, pieni,
+pieni, pieni, niin kaunis tyttö, tuommoinen. Ja hän on sentään oikein
+hyvä mies. Ettehän te vie häntä raastupaan?"
+
+Ja mamseli Nikander laski kätensä pormestarin olalle ja katsoi häntä
+jälleen hellästi silmiin.
+
+-- "Niin, ethän sinä ole paha", puheli Gustava toiselta puolen ja
+taputti häntä olalle.
+
+Pormestari menetti malttinsa. Hän hypähti ylös.
+
+-- "No mutta olettepas te nyt ihan ihmeellistä väkeä! Enhän minä ole
+aikonutkaan sanoa hänelle, en yhtään pahaa sanaa. Mistä sen olette
+saaneet, että minä hänet nyt panisin vankihuoneesen!"
+
+-- "Voi sentään kuinka teillä on hyvä sydän", riemuitsi mamseli
+Nikander.
+
+-- "No niin August, tiesinhän minä, että sinä olet hyvä", puheli
+Gustava, ja nuo hyväntahtoiset olennot taputtivat taas pormestaria.
+
+Keveästi riensi nyt mamseli Nikander kutsumaan palomestaria, joka
+uskollisena virassaan yhä vielä oli palopaikalla. Ennenkuin hän tuli
+sisään, oli mamseli Nikander jo ennättänyt lohduttaa häntä.
+
+-- "Tulkaa, tulkaa vaan rohkeasti", puheli hän, "älkää peljätkö, -- hän
+on niin hyvä, voi sentään, kuinka hän on hyvä! Ei hän toru, ei hän
+toru!"
+
+Palomestari tuli ja pysähtyi tamburiin.
+
+-- "Käykää sisään!" sanoi pormestari.
+
+-- "Suokaa anteeksi, minä en voi tulla, olen aivan nokinen ja
+läpimärkä!"
+
+-- "Läpimärkä!" huudahti mamseli Nikander. "Voi sentään tätä päivää!"
+
+-- "Pranmestari!" puhui pormestari vähän juhlallisesti. "Voitteko te,
+sittenkuin olette, ei ainoastaan katsojana, vaan myös tehokkaana
+osan-ottajana sammutuksessa toimeliaana ollut, vakuuttaa minulle,
+ett'ei vaaraa enää ole tällä minun asuinrakennuksellani?"
+
+-- "Voin, herra pormestari", vastasi toinen. "Ei ole enää mitään
+vaaraa. Yöksi minä panen kaksitoista miestä vartioimaan tulta".
+
+-- "Minä voin niin muodoin olla huoleti?"
+
+-- "Aivan huoleti".
+
+-- "Suuri kiitos! Minä olen muistava teitä".
+
+-- "No jumalan kiitos!" huokasi mamseli Nikander ja taputti
+palomestarin märkää olkaa. "Voi sentään, kuinka te olette hyvä!"
+
+Pormestari nousi. Hän haki silmällään paikkaa, jonne laskisi
+Sitnikow'in paperit, mutta ei ollut missään turvallista sijaa.
+Vihdoinkin hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän meni uunin luokse, nousi
+tuolille, teki pellinnyöristä siansilmukan ja ripusti Sitnikow'in
+paperit siihen.
+
+-- "Tuohon ei ylety kukaan, ei Gustava pölyrievullaankaan", virkkoi hän
+itsekseen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Rauha palasi jälleen kaupunkiin. Palopaikalla oli vaan Sillfors
+uskollisten seuraajainsa kanssa sekä palomestari vartijoineen. Kihisten
+sammuivat kekäleet ja hirret, päästäen, ikäänkuin viimeistä kiusaa
+tehdäkseen sammuttajilleen, silmiä kirvelevää savua.
+
+Aptekarin Jussi keräili tyhjiä puteleita koreihin.
+
+-- "Mitäs niistä tyhjistä keräilet?" sanoi Lintunen. "Toisit täysiä
+sijaan".
+
+-- "Jaa, juu, niin", liitti Sillfors. "Mene paikalla aptekarisi luo ja
+sano, että oluet loppui".
+
+Jussi katsoi vähän epätietoisena Sillfors'ia.
+
+-- "Menetkö?" tiuskasi Sillfors ja katsoi tuimasti poikaan.
+
+-- "No menen, menen!"
+
+Ei kulunut kymmentä minutiakaan, niin ajoi Jussi Lokellansa pihaan ja
+nosti kuormasta olutkorin.
+
+-- "No rohkea rokan syö", sanoi Lintunen.
+
+-- "Eläköön!" huusi Sillfors.
+
+-- "Eläköön Sillfors!" huusi Simpura, ja jälleen soi Sillfors'in
+korvissa äsköinen ihana musiki.
+
+Syntyi hetkiseksi aselepo, jolloin väsyneet miehet virkistivät
+voimiansa. Pranmestari kutsuttiin joukkoon. Hän tarvitsi virvoitusta
+hänkin, ja kiitollinen hän olikin siitä, nokinen ja läpimärkä mies,
+mutta aina kuin eläköön huudot tulivat liian koviksi, varoitteli hän:
+
+-- "Hiljempää, hiljempaa! Herra pormestari kenties ovat jo levolla".
+
+-- "No työhön taas pojat!" komensi Sillfors. "Mutta nyt on laki tämä.
+Bassa poo nu! Kaksi hirttä ensin irti ja sitten kulaus mieheen. Se on
+laki".
+
+Siihen suostuttiin yksimielisesti, ja mahdottoman pian lohkesivatkin
+hirret irti.
+
+Ja sitten seurasi hetken lepo, eläköön huudot ja palomestarin varoitus.
+
+Mitä useampi hirsipari lohkesi, sitä hilpeämmiksi kävivät Sillfors ja
+hänen uskollinen joukkonsa. Ja yhä tiheämmin kajahtelivat eläköön
+huudot ja yhä iloisemmaksi kävi Sillfors.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta pormestarin ruokasalissa oli hommaa ja hoppua. Gustava ja mamseli
+Nikander väittelivät keskenään.
+
+-- "Sinä et saa puuhata; hyvä ihminen, sinä et saa puuhata", puheli
+mamseli Nikander. "Vähänkös sinulla on ollut huolta, lapsi parka? Voi
+sentään!"
+
+-- "Niin, mutta pitäähän minun saada jotakin August paralle
+illalliseksi. Ja pitäähän hänelle saada vuode järjestykseen".
+
+-- "Älä sinä nyt mistään huoli, kyllä minä toimitan".
+
+-- "Ei, no, mitäs sinä nyt, armas ystävä, rupeat itseäsi vaivaamaan?"
+
+-- "Hoh-hoo! Vai vaivaamaan! Onpas tämä sitten vaivaa! Kas niin,
+lepääpäs sinä nyt koreasti".
+
+Ja niin he häärivät ja hyörivät, kaksi hyväntahtoista ihmistä, eikä
+aikaakaan, niin oli tarjotin löydetty, sen päälle levitettiin puhdas
+servetti, ja siihen laitettiin yksinkertainen illallinen pormestarille,
+joka on niin hyvä, voi sentään, kuinka hän on hyvä! Jo oli Gustava
+viedä tarjottimen sisään, mutta mamseli Nikander pysäytti hänet.
+
+-- "Malta puoli minuttia, hyvä Gustava!" huusi hän ja juoksi ulos.
+
+Puutarhasta, joka oli jotenkin säilynyt sammuttajain jaloilta, löysi
+hän persiljaa.
+
+-- "Eihän nyt tuolla lailla sovi lähettää tarjotinta sisään," sanoi
+hän tullessaan takaisin ja koristi kuin koristikin voirasian ja
+kalalautasen viheriällä.
+
+Saatiin vihdoin vuodekin valmiiksi pormestarille, ja niin oli suurin
+huoli pidetty.
+
+-- "Ja nyt", sanoi mamseli Nikander, "vaikka sinä ajaisit minua kotiin,
+niin minä en mene. Minä olen täällä ja autan sinua, minkä huonoilla
+voimillani voin. Voi sentään tätäkin päivää!"
+
+Nyt tuli väitös kumpiko käy Gustavan kamarin sänkyyn, kumpiko sohvalle.
+Pitkäin debattien jälkeen täytyi mamsell Nikanderin väen väkisenkin
+käydä sänkyyn. Hän koetti sitten vielä kauan aikaa todistaa, että
+Gustavan pitää ottaa päälleen hänen saalinsakin, sillä hän on varmaan
+vilustunut ja on herkkähermoinen, mutta ei auttanut enää mikään.
+
+He kävivät vihdoin maata.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kesäinen aurinko ilmoitti jo nousuansa, kun Sillfors viimeinkin
+raskitsi luopua palopaikalta. Tämä päivä ja yö oli ollut niin hauskaa
+aikaa hänelle. "Eläköön Sillfors!" se kaikui hänen korvissaan niin
+suloiselta. Aptekarin oluet olivat tehneet hänen mielensä hyvin
+iloiseksi.
+
+-- "Ei mutta nyt, pojat, atjöö", sanoi hän. "Nyt ei ole enää mitään
+vaaraa. Me olemme tehneet mitä olemme voineet. Ja ei muuta kuin tattis
+vaan aptekari Nordmanille!"
+
+-- "Eläköön!"
+
+-- "Eläköön!"
+
+-- "Eläköön Sillfors!"
+
+-- "Hiljaa, hiljaa!" varoitteli palomestari. "Herra pormestari nukkuvat
+jo."
+
+Sillfors läksi kotiansa tavattoman iloisena. Kadut olivat typö tyhjät.
+Aurinko nousi parhaillaan. Sillfors'ista tuntui niin hyvältä. "Eläköön
+Sillfors!" kajahteli vielä hänen korvissaan. Hän myhähteli tyytyväisenä
+ja viimein, tultuansa kauppatorille, ei malttanut, vaan pysähtyi,
+sieppasi lakin päästään, heilautti sitä korkealle ja huusi:
+
+-- "Eläköön Sillfors!"
+
+Sanomattoman tyytyväisenä meni hän kotiansa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta Gustava neiden kamarissa ei mamseli Nikander ollut saanut yhtään
+unta. Hän ajatteli vaan, että Gustavalla oli liian vähän peittoa.
+Jonkun ajan perästä kurkisti hän Gustavan vuoteesen päin. Hänen
+ystävänsä nukkui.
+
+Hiljaa nousi mamseli Nikander vuoteeltaan, hiipi Gustavan luokse ja
+peitti hänet saalillansa.
+
+Nyt vasta nukkui mamseli Nikanderkin.
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Novelleja II, by Samuli Suomalainen
+
+*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK NOVELLEJA II ***
+
+***** This file should be named 20799-8.txt or 20799-8.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+        http://www.gutenberg.org/2/0/7/9/20799/
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions
+will be renamed.
+
+Creating the works from public domain print editions means that no
+one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
+(and you!) can copy and distribute it in the United States without
+permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
+set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
+copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
+protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
+Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
+charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
+do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
+rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
+such as creation of derivative works, reports, performances and
+research.  They may be modified and printed and given away--you may do
+practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
+subject to the trademark license, especially commercial
+redistribution.
+
+
+
+*** START: FULL LICENSE ***
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
+Gutenberg-tm License (available with this file or online at
+http://gutenberg.org/license).
+
+
+Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
+electronic works
+
+1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
+all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
+If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
+Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
+terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
+entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
+
+1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement.  See
+paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
+and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
+works.  See paragraph 1.E below.
+
+1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
+or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
+Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
+collection are in the public domain in the United States.  If an
+individual work is in the public domain in the United States and you are
+located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
+copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
+works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
+are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
+Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
+freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
+this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
+the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
+keeping this work in the same format with its attached full Project
+Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
+
+1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
+a constant state of change.  If you are outside the United States, check
+the laws of your country in addition to the terms of this agreement
+before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
+creating derivative works based on this work or any other Project
+Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
+the copyright status of any work in any country outside the United
+States.
+
+1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
+access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
+whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
+phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
+Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
+copied or distributed:
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
+from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
+posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
+and distributed to anyone in the United States without paying any fees
+or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
+with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
+work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
+through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
+Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
+1.E.9.
+
+1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
+terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
+to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
+permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
+
+1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
+word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
+distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
+"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
+posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
+you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
+copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
+request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
+form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
+License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
+that
+
+- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
+     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
+     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
+     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
+     must be paid within 60 days following each date on which you
+     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
+     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
+     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
+     address specified in Section 4, "Information about donations to
+     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
+
+- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+     License.  You must require such a user to return or
+     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
+     and discontinue all use of and all access to other copies of
+     Project Gutenberg-tm works.
+
+- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
+     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
+     of receipt of the work.
+
+- You comply with all other terms of this agreement for free
+     distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
+electronic work or group of works on different terms than are set
+forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
+both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
+Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
+Foundation as set forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
+collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
+works, and the medium on which they may be stored, may contain
+"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
+corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
+property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
+computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
+your equipment.
+
+1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from.  If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium with
+your written explanation.  The person or entity that provided you with
+the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
+refund.  If you received the work electronically, the person or entity
+providing it to you may choose to give you a second opportunity to
+receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
+is also defective, you may demand a refund in writing without further
+opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
+WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
+WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
+If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
+law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
+interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
+the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
+provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
+
+1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
+with this agreement, and any volunteers associated with the production,
+promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
+harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
+that arise directly or indirectly from any of the following which you do
+or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
+work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
+Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
+
+
+Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of computers
+including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
+because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
+people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
+To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
+and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
+and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.
+
+
+Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
+Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
+http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
+permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
+Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
+throughout numerous locations.  Its business office is located at
+809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
+business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
+information can be found at the Foundation's web site and official
+page at http://pglaf.org
+
+For additional contact information:
+     Dr. Gregory B. Newby
+     Chief Executive and Director
+     gbnewby@pglaf.org
+
+
+Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
+spread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements.  We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance.  To
+SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
+particular state visit http://pglaf.org
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
+methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
+ways including checks, online payments and credit card donations.
+To donate, please visit: http://pglaf.org/donate
+
+
+Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
+works.
+
+Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
+concept of a library of electronic works that could be freely shared
+with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
+Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
+
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
+unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
+keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
+
+
+Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
+
+     http://www.gutenberg.org
+
+This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
diff --git a/20799-8.zip b/20799-8.zip
new file mode 100644
index 0000000..91859be
--- /dev/null
+++ b/20799-8.zip
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..44188b7
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #20799 (https://www.gutenberg.org/ebooks/20799)