diff options
| author | Roger Frank <rfrank@pglaf.org> | 2025-10-15 01:22:27 -0700 |
|---|---|---|
| committer | Roger Frank <rfrank@pglaf.org> | 2025-10-15 01:22:27 -0700 |
| commit | 87f4d328ad36432f086b103140d751f1a6955af0 (patch) | |
| tree | 4e79c486ce71317280814050cfdfffb763c68b52 | |
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 20316-8.txt | 12825 | ||||
| -rw-r--r-- | 20316-8.zip | bin | 0 -> 243602 bytes | |||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
5 files changed, 12841 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/20316-8.txt b/20316-8.txt new file mode 100644 index 0000000..9273f88 --- /dev/null +++ b/20316-8.txt @@ -0,0 +1,12825 @@ +The Project Gutenberg EBook of Kootut teokset IV: Kertomuksia ja +kirjoitelmia, by J. H. Erkko + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + + +Title: Kootut teokset IV: Kertomuksia ja kirjoitelmia + +Author: J. H. Erkko + +Release Date: January 8, 2007 [EBook #20316] + +Language: Finnish + +Character set encoding: ISO-8859-1 + +*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KOOTUT TEOKSET IV: *** + + + + +Produced by Tapio Riikonen + + + + + + +KOOTUT TEOKSET IV: KERTOMUKSIA JA KIRJOITELMIA + +J. H. Erkko + + +Otava, Helsinki, 1911. + + + +SISÄLLYS: + +Kotoisia tarinoita I. + + Nuori Aatami + Salapolttajat + Kuinka syys muuttui kevääksi + +Kotoisia tarinoita II. + + Viipurin rinkeli + Pormestari Leipzig + Pesuvaimon tarina + Neitiserkku + Täysvillainen + Apulainen + Metsäpolulta + Jättiläisen sydän + +Uskovainen + +Kuvauksia. + + Linnun poika + Ihmelapsi isäänsä + +Kirjoitelmia. + + Ajatelmia + Suomalainen huoneentaulu + Teaatterin johdosta + Setä Iisakin raittiuskanta + Kirjailijain tekijänimistä + Kotimainen tunnelma + Mitä nyt? + Eri oikeita + Edes nuo kukat + Häiritty rauha + Itsemme puolesta + Sanomalehdet jokapäiväistä leipää + Uudet aatteet + Tanssin puolesta + Miltä Henrik Ibsen minusta on tuntunut? + +Puheita. + + Puhe Käkisalmen 600-vuotisjuhlassa + Viisi veljestä + Puhe Kirjailijaliiton avajaisissa + Isänmaalle + + + + + + +KOTOISIA TARINOITA I + + + + +NUORI AATAMI. + + +-- Ei hän kauan elä, kyllä Jumala hänet korjaa pois, hänellä on niin +erinomainen muisti, että sit' on oikein ihme. Kun sisarta opetettiin +aakkosia tuntemaan, niin veli, pikku Aatami, oppi ne alusta pitäin +ulkoa, ja samaa kyytiä meni koko aapiskirja, että avosuin vaan saatiin +kuulla, kun poika paukutti, että seinät soi. "Ymmärrätkö", kysyi +kanttori lukukinkerillä, "ymmärrätkö mitä luet?" Silloin pojan päässä +silmät seisoivat kuin kanttorin taulunumerot kirkossa ja punakkana +purki hän aapisen lukuja kuin lankaa kerältä, kunnes kanttori oikein +väkivoimalla hänen vauhtinsa seisotti. -- Nyt osaa hän jo lukea +sisältäkin ja mitä kaikkia hän voisikaan oppia, -- mutta eihän +semmoinen lapsi kauan elä. + +Jotenkin tuollaisia ennuspuheita ja tunnussanoja kulki Koiramäen pikku +Aatamista kylän täysikasvuisen vaimoväen keskellä. Selvästi nähtiin, +että poika tunnussanoista iloitsi, vaan ennuspuheita kuuli hän hyvin +suuttuneilla korvilla, sillä kuolemaan oli hän yhtä vastahakoinen kuin +kaikki muutkin sitkeähenkiset. Hän siis vastoin ennustuksia eli oikein +tahallansa ja luki ulkoa kaikki kirjat mitä siihen aikaan Koiramäen +torpassa pidettiin tarpeellisina: niihin kuului jo mainittu +kukkolehtinen aapinen, pitkä katekismo ja kaita virsikirja sekä +pituutensa levyinen almanakka, joten hän tunnustettiin suurimmaksi +tietoviisaaksi koko Kehnosuon kylässä. + +Sentähden ei ollutkaan kumma, että häntä kylän täysikasvuinen vaimoväki +muisteli. Niinpä eräänä sunnuntaina, kun vaimoväki parvessa palasi +kirkolta ja saarnan jäljiltä ensin keskusteltiin hengellisistä +asioista, vierähti juttu lopulta Koiramäen Aatamiin. + +-- Ei sen pojan elämä ihmeittä mene; jos hän ei kuole, tulee hänestä +ainakin herra. Sillä päällä kävisi lukea vaikka papiksi, eikä silloin +aina nokka saarnastuolin paperilevyllä nuokkuisi, niinkuin nyt, sen +pahempi, usein kuullaan ja nähdään. Ja sitä muistia! Koko almanakan +osaa hän nyt jo ulkoa hamasta Aapelista niin Sylvesteriin asti; +auringon, kuun ja tähdet, kravut, neitseet ja skorpionit -- kaikki +laskettaa hän kuin virran juoksua. Mutta kysymyksiin ei vastaa, vaan +sanoissa uskosti kiinni riippuu kuin ankkuri köydessä. Eihän mokomaa +ole kuultu eikä nähty! Jos hän ei kuole, tulee hänestä ainakin herra. + +Niin haasteli Kehnosuon vaimoväki, ja siitäpä sai nuori Aatami hiukan +vihiä, jonkatähden hänessä vähittäin korkea ajatus heräsi: hän lujasti +päätti sukunsa esikoisena kohota villistä metsäviinapuusta +herrasyrttitarhojen kukkakumpuja koristamaan; ja silloin luopui hän +ensikerran kirjan sanoista, koska hän toivon hengessä hyräili: + + Mun täytyy kerran käyskennell' + Pääll' kukkaisten ja ruusuin! + +Viistoista vuotias oli Aatami tehdessään tämän ihanan päätöksen. Halpa +torpanpoika oli nyt ulkonaisesti poiskarsittava ja sisällisesti +ulosjuuritettava; sen sijaan piti hankkia jotain, jonka laatua ei +Aatami vielä tarkoin tietänyt. Hän tunsi kylän kirjurin hra +Nurkkelin'in, joka oli jo herra. Hänellä oli jo auringon paisteessa +välkkyvät verkavaatteet ja kemppi, keikkapäinen käynti sekä +harjasvenäläiseltä ostetut lasisilmät, suuret kuin lautaset. Mutta +hänpä täisikin kirjoittaa -- siinä syy kiiltäviin verkavaatteihin; +kuului osaavan lukuja multipliseerata -- siksi nokka tähtiä tähysti; ja +mikä painavinta oli, taisi hän puhua ja kirjoittaa protokollat ja +velkakirjat ruotsiksi, -- tätä vanhan-aikuista Suomen herraskieltä +pitivät vielä niihin aikoihin Kehnosuon talonpojatkin kaiken herruuden +satoisana tähkänä -- jonka tähden häntä kyläkunta pelvolla ja +vapistuksella kunnioitti. Kätkipä ja tallensi hän koko kylän tarpeeksi +lakiviisautta, jota, kuten sukkela puotimies, voittohinnoista kaupitsi. +Ansaitsee hän kyllä kunnian ja herruuden, arveli Koiramäen Aatami, joka +tiesi, ettei kylän kirjuri kuitenkaan osannut koko almanakkaa ulkoa. + +Herra Nurkkelin'ilta olisi Aatami sentään voinut oppia jotakin, jota +hän ei vielä tainnut, joll'ei olisi tietänyt tuon lakiviisaan osaavan +pitää erikoisetujansa ylen painavassa arvossa, jonka tähden hän ei +ainakaan henkisellä alalla mitään tasasuhtaisuutta suvainnut: hän vaan +sanoi sopimattomaksi, että torpan poika rupeaa kouluja käymään, kun +hänellä kyllin on muitakin töitä. + +Mutta ajatus herruudesta oli siemen, joka iti, juurtui ja orasteli +Aatamin mielessä. Hän ajatteli, että kylän kirjuri kuitenkin on kaunis +esikuva viisaasta herrasmiehestä, jonka askeleita alkavaisen tulee +noudattaa. Ensin piti oppia joustavasti ja keikkapäisesti käymään ja +siihen ei tarvittu muuta kuin harjoitusta. Aluksi hälle kylän tytöt +nauroivat ja pojat irvistelivät, he kun eivät ymmärtäneet asian +syvempää merkitystä; mutta vähittäin niidenkin silmät tottuivat. +Ainoastaan kylän vanhat miehet joskus nurahtivat: "joku nurkkasihteeri +tuosta Koiramäen Aatamista tulee". Eikä poika parka vielä itsekään +tiennyt mikä herra hänestä tulee, kunhan vaan herra tulee, niinkuin +vaimoväki oli ennustanut. + +Sitä varten piti päästä jonkunlaiseen kouluun. Piti oppia tekemään +kirjoitusta ja rätinkiä. Isä-Aatami ainoata poikaansa esteli, mutta +äiti häntä puolsi, ja niin Aatami tehtiin verkaiseksi pojaksi +kankaasta, jonka alkujuurena olivat mustat kotilampaat. + +Siihen aikaan eli pitejässä [tällaisen muodon tästä sanasta on +kirjoittaja tavannut ainakin eräässä Uusmaan suomalaisessa pitejässä ja +käyttää sitä eroitukseksi sanasta pitäjä (subst. actor tekosanasta +"pidän") ja välttääkseen tuota taivutuksissaan kangistuvaa "pitäjäs" +muotoa] vanha koulumestari Sepeteus Sarkanen, joka oli tehty +virattomaksi, kun hän opetti seurakunnan lapsille maallistakin +viisautta, jota sen-aikuinen kirkkoherra piti totisen kristityn +yksinkertaiselle uskolle vaarallisena loukkauskivenä. Niinkuin +kirkkoherra selitti, niin kaikki kirkonmiehet ja seurakunnan vanhimmat +uskoivat ja tämän uskon hedelmänä oli Sepeteus Sarkasen virkaero. Sen +jälkeen ainoastaan harvat epäuskoiset vanhemmat, kuten kirkkoherra +niitä nimitti, rohkenivat antaa lapsiaan tuon virkaheiton +koulittaviksi; niiden antimilla vanha Sepeteus sittemmin eleli. + +Kovin epäili Koiramäen emäntäkin viedessään poikaansa tämän tuomitun +miehen kouluun. Muuta tietä ei kuitenkaan ollut lähistöllä tiettävissä. +Sentähden neuvoi hän Aatamia seuraamaan totisten ja oikeain +herrasmiesten jälkiä. Kun tulivat koulumestarin luo, ilmoitti äiti, +että poika osaa koko almanakan ulkoa, jonka tähden hänestä on hyviä +toiveita. + +Koulumestari Sepeteus Sarkanen -- ei kukaan sanonut: hra Sarkanen -- +oli pitkäkaulainen, laiha mies, jonka valkoiset hiukset ja harmaa takki +näyttivät yhtä suorilta kuin hänen vakava katsantonsa. Tämän vakavan +miehen jalkain juuressa sai nuori Aatami alkuvalmistukset hämärään +kutsumukseensa. Ankarasti täytti hän muistiansa läksyillä, joita sitte +koskenaan mestarilleen kertoi kuin kirja. Vaan koska häntä Sepeteus +Sarkanen kysymyksillänsä ymmärryksen valtakuntaan johti, seisahti +silloin pojan järki kuin seinäkello ja hetkisen aikaa silmät, kuin +kellon pyörylä, liikkumatta naljattivat, kunnes koulumestari asian +sanoilla ja keppinsä ponnella ratkaisi, jolloin Aatami niin kauheasti +punoitti ja höyrysi, että hän kotoista saunanlöylyä muisteli. + +Syvemmin painui hänen mieleensä Israelin historiasta käärmeen +ylentäminen korvessa, jonka selitys ei Aatamin päähän hevillä mahtunut, +kunnes vanha Sepeteus sielunsa pohjasta kiivastui ja hän pojan +vyötäisremelistä hetkeksi seinälle rautakoukkuun ripusti. Viistosuuna +siinä nuori herra oppiveljiensä varoittavaksi huviksi raskaasti +kyyneliä kylvi, kunnes hänet mestarin armahtava käsi pelasti. + +-- Siitäpä muistan olleeni koulussa, lohdutti itseänsä Aatami, ja +tiedänpä kerran sanoa mitä herruus maksaa. + +Mestari Sepeteus itsekin usein vuodatti lohdutusta kurinsa haavoihin, +koska hän lausui: + + Opinsauna autuas aina, + Koska vitsoin vihmoillaan. + +Niin kului vuosia kolmikunta, jolla ajalla Aatami ehti yhtä ja toista +oppia; mutta kallihinta aarretta puuttui hän vielä. Sen huomasi hän, +koska piti Kehnosuon isännille selittää ruotsalaisia protokollia -- +sillä hra Nurkkelin oli halvautunut ja sen jälkeen päästetty pitejän +ruotuun. -- Kauan katseli hän ääneti salattua kirjoitusta ja viimein +häpeästä kerman vaaleaksi muuttui ja itkusilmin paiskasi protokollat +pöytään. Häpeissään siitä äitikin itki ja vanha isä-Aatami kovin +pojalleen nurisi. Olihan surkeata kuulla kylässä kerrottavan, ettei +Koiramäen Aatamista tullutkaan koulussa herraa. + +Ja mitä lausui sitten kylän täysikasvuinen vaimoväki? + +-- Sitä nyt on ihme, millaiseen kouluun pantiin poika: ei ruotsin sanaa +siellä oppinut. Pitkällekö tällä suomella mennään lakituvissa ja +isoisten seuroissa? Sopisi nyt pojan astua hra Nurkkelin'in tilalle, ja +sitten -- -- -- voi sentään, ja semmoisella päällä! Mutta eihän tämä +tuhma talonpoika tiedä mitä kautta herraksi päästään. + +Näitä haasteli vaimoväki, ja surusta ja suuttumuksesta vietti Aatami +monta unetonta yötä. + +Nousi sitten kirkas toivon aamu, joka valaisi Aatamin synkkää mieltä. +Sepeteus Sarkanen astui torppaan ja ilmoitti lukeneensa sanomalehdistä +tärkeän ilmestyksen. + +-- Nouse, Aatami, lausui vakainen mestari, nouse ja riennä virvoittavan +veden tykö! Auennut on lähde janoavalle kansalle korvessa. Avattu on +Jyväskylässä seminaari, johon nuorukaisia kaikilta Suomen ilmoilta +kutsutaan, että he johtaisivat saloihimme elävän veden virrat, ja niin +herättäisivät erämaan kukoistavaksi niityksi ja karkean maan tähkiväksi +viljavainioksi. Nouse, Aatami, nouse ja riennä virvoittavan veden tykö! + +Vakainen ja juhlallinen oli tätä lausuessaan koulumestari Sepeteus, ja +ihmeissään, kuten profeetan ennustavaa ääntä, kuunteli hänen sanojansa +vanha isä-Aatami sekä hänen vaimonsa. Jotakin outoa, käsittämätöntä +juhla-aamun hämärää tunsi silloin torpan väki ilmassa ja ajatus +herruudesta haipui siksi kertaa nuoren Aatamin mielestä, koska hän +kirkassilmäisesti uuteen -- vaikka tosin käsittämättömään -- toivohon +virkosi. + +Sepeteus Sarkasen neuvolla ja avulla hankki hän joutuen tarpeelliset +todistukset ja valmisti hakemuspaperit, joiden seurauksena oli +kutsumuskirja Jyväskylän seminaarin pääsytutkinnoihin. + +Täynnä outoja toiveita ja aavistuksia ilmestyi Aatami tutkintojen +vaakalaudalle, jossa erittäinkin hänen muistinsa paino pelasti pulasta, +jonka köykäinen ymmärrys oli tuottaa. Pian tuli myöskin kuuluksi, että +Aatami Aataminpoika Koiramäki osasi koko almanakan ulkoa, jonka tähden +hänestä oli hyviä toiveita. Yhdentenä neljättä hyväksyttiin hän +laitoksen koetus-oppilaaksi. Saman päivän iltana kuulivat hänen uudet +toverinsa ensikerran luettavan almanakan ulkoa hamasta Aapelista niin +Sylvesteriin asti, auringon, kuun ja tähdet, kravut, neitseet ja +skorpionit. Sittemmin saivat he usein nauraa tällaiselle makealle +huville ja Aatami näki sitten aina koko seuraavan yön niin makeita +unia. + +Läheni joulu ja syyslukukaus loppui. Taas killui Aatamin, kuten +jokaisen koetus-oppilaan, edistys opettajiston keskellä puntarin +nokassa. Tämä oli ratkaiseva hetki, jossa ei almanakkakaan tahtonut +auttaa, sillä varsinkin matematiikan lehtori löysi Aatamin kovin +keveäksi. Näin tänne, noin sinne asiaa harkittiin, niin ilmestyy +yht'äkkiä opettajiston eteen ohutvartaloinen hoikka nuorukainen, jolla +on ohut ruskea tukka, ohuet kasvot ja nenä sekä lauhkeat lampaan +silmät. Syvästi kumarsi hän kokousta ja matalasti vapisevalla äänellä +änkytti jotain semmoista kuin: "ar -- -- maht -- -- a -- -- kaa!" Vaan +sittenpä heti joku voima tarttui poika paran käsitynkään ja hän tunsi +itsensä sievästi ohjatuksi ulos illan pimeyteen. Ihmeissään hän siinä +kauan seisoi ristissä käsin ja ensin taivaalta tähtiä tähysti, vaan +sammui hänen silmissään tähtien tuike; sitten vilkaisi maata ja +puutarhan lumisia koivuja; vaan sankasti mustui talvinen maa; käänsi +päänsä lamppujen valossa loistavan kokoussalin ikkunoihin, vaan +silloinpa viimasi pojan päätä ja hän vilvoisalle hangelle kuukahti. + +Semmoinen oli Aatamin ensimäisen kumarruksen seuraus -- tosin laatuansa +harvinainen. + +Kului yö. Koitti aamu. Kajahti koulun kello. Oppilasvirta vilisi +kouluun. Vaan poissa on Aatami. Unetonna hikoili hän yönsä, toivotonna +näki koittavan päivän. Vuoteelle hän illalla hangelta vapisten hoippui, +siinä nyt vaippaan kapaloituna epätoivon tuskia potee. Potee poloinen +Aatami. + +Vaan saapui päivästä ilta. Toivottu ilta ja toivoton ilta. Iloinen ilta +ja suruinen ilta. Valittujen nimet julkaisi koulun johtaja: toivottu +ilonsanoma. Hyljättyjen nimistä hän vaikeni: toivoton surun sanoma. + +Sisäoppilas kun Aatami oli, asui hän rukoussalin viereisessä kammiossa, +jossa melkein hengittämättä seinän läpi kuunteli salissa tapahtuvaa +päätöstä. Epätoivosta riutumallansa hän väristen odotti nimeänsä +lausuttavaksi, kunnes viimeisenä kajahti: "Aatami Aataminpoika +Koiramäki", jolloin sairas vuoteeltaan hypähtäen, riemuääneen remahti. + +Vaan huuto kuului saliin. Sieltä juoksi oppilassarja hämmästyneenä +kammioon. Vuorostaan hämmästyi Aatamikin ja tunkeusi hätäisesti +sänkynsä alle, josta hän kuitenkin jaloista huomattiin ja pystytettiin +kaikkein iloksi muiden valittujen parveen. + +Pirteänä ja raittiina kuin sateella nauris, jonka naatit tojottavat +hajallaan -- niin seisoi Aatami tovereinsa keskellä terveenä ja hajalla +hapsin. Hämillään hän ensin katsoa toljotti, vaan sitten lauseihin +puhkesi. + +-- Veljet! huusi hän onnesta läikkyvin silmin. -- Tietäkää, ett'en ole +enää mikään Koiramäki, vaan nimeni on tästälähin oleva Aatami +Aataminpoika Armfelt Kehnosuon kylästä! + +Niin Aatami onnensa houreissa huikahti, vaan sitten muisti hän +seisovansa sairaan kirjoissa, jonkatähden valitti päätänsä kovin +huimaavan. + +Pian tuli kuuluksi kaikille Aatamin jo ennestään kuuluisa uusi nimi. +Sitten ilmestyi hän eräänä iltana koulun johtajan edessä. + +-- Tahdon ilmoittaa nimeni. + +-- Aatami Koiramäki? + +-- En ole enää mikään Koiramäki, olen sukuni esikoinen ja tahdon olla +Armfelt. + +-- Armfelt! Koiramäestä Armfelt? Se on sopimaton. + +-- Sen olen kirjasta lukenut ja tahdon olla Armfelt Kehnosuon kylästä. + +-- Sopivampi on Kehnonen. + +-- Sellaista nimeä ei ole herroilla eikä kirjoissa + +-- Taikka Kehnonius tai Kehnolin? + +Nämä sointuivat Aatamin korville kauniimmilta, ja vasemmalle kädelleen +kallistaen päänsä hän hetken tuumaili. + +-- Tahdonpa sitten olla Kehnolin, lausahti hän lopulta. -- Nöyrimmästi +pyytäisin tulla ylös-otetuksi Aatami Aataminpoika Kehnolin Kehnosuon +kylästä! + +Tällä nimellä nyt istutettiin Aatami vakinaiseksi seminaarin kirjoihin. +Vaikka hänen mieltään kaiveli Armfelt'in kadottaminen, astui hän +kuitenkin entistään tyytyväisempänä tulevaisuuttansa kohti. + +Tuskin olisikaan Aatami Kehnolin'in kouluajalta tätä enemmän +kertomista, jollei olisi naisseminaari seissyt niin lähellä +miesseminaaria, ett'ei ollut kuin silmänheitto matkaa. Tosin joutui hän +usein tovereilleen leluksi ja heitä useammin huvitti kuin muut, vaan +sehän oli hänen yksinkertaisuutensa luonnollinen osa, josta ei häntä +kukaan kadehtinut. + +Jotakin viehättävää tapahtuu vasta sitte, kun nuoren miehen elämän +näkymöllä haamoittaa nuori nainen. + +Hyvä seura on jo kaunis asia ja hyvissä seuroissa alkaakin usein moni +kaunis asia. + +Jokaisen kuun ensi tiistain iltana oli johtajan luona semmoisia hyviä +seuroja, joissa kynttilän valossa loisti naisseminaarin neitosia ja +miesseminaarin poikasia. Heillä oli sama laki kuin esineillä Helsingin +teollisuusnäyttelyssä: he saivat toisiinsa -- noin syrjin karin -- +katsella, vaan ei kajota. + +Niinpä eräänäkin iltana oli sali kynttilöillä valmiiksi valaistu: +keskellä kattoa ilman hengessä heilaili kruunu täynnä valkeutta; salin +perässä sekä kruunusta oikealle, tuikutti kynttilöitä ikkunoilla sekä +pöydillä, yksitellen ja parittain. Niinkuin kynttilät, niinpä +jakauntuivat neitosetkin salissa: ensin suuri soikean pyöreä pöytä kuin +Viipurin rinkilä, jonka ympärillä neitseet kukkaseppeleenä istua +kekottivat -- aivan kuin nimipäivärinkilän ympärillä -- sitten istuivat +toiset neitseet koreasti seiniä vasten yksitellen ja parittain, aivan +kuin kynttilätkin. Vaan oven puolella teiskaili illan isäntä +kohteliaasti vastaan ottaen yhä uusia neitosia ja yhä uusia poikasia, +joista neitseet tosin kääntyivät oikealle, vaan pojat hiipailivat +eräästä ovesta vasemmalle, johon he sisältyivät kuution tapaiseen +kammioon. Sentähden ei mitään ritarillista seuraa salissa näkynyt +paitse välimiten, kun illan istujain iloksi säveliin puhkesi laulajain +yhdistyneet henget taikka milloin ujoutensa kotelosta joku poikanen +esille pujahti ja jonkun runon tahi tarinan luki. + +Semmoisessa asennossa kaikki tyynesti istuivat. Vaan niinkuin päivän +tuulten jäljiltä tykki tyynessä ilta-ilmassakin vielä järven kalvo +värehtii, niinpä kuului naisten keskeltä suppeata puheen sipsutusta +samalla kuin hyppöset minkä mitäkin puhetyötä nypläsi. + +Tähän seuraan Aatamikin astui. Ensin hän ovella varovasti vaanieli ja +epäili olevansa mahdollinen sisään-astumaan, vaan jäljessä kun toiset +ahdisteli, riipaisi hän äkkiä oven auki ja seisoi eteisessä. Kuten +tavallisesti, astui Aatami nytkin esiin viistosti sydämenpuolinen kylki +edelläpäin. Tervehtiessä vaan tapahtui pieni erehdys. Mutta siihen oli +syypää eräs neitonen, joka juuri hänen edellään astui sisään ja syvästi +niiasi, jonkatähden Aatami eksyi tekemään samoin. -- Miks'ei saisi +tervehtää miehet samoin kuin naiset ja päinvastoin? -- vaikka neitseet +tällä kertaa hieman hymyilivät. + +Kovin huikenivat Aatamin silmät nähdessään salin valkeudessa hymyileviä +kasvoja, ja otettuaan hätäisesti kolme pitkää varvas-askelta +vasemmalle, seisoi hän tovereinsa takana kammion ovella, josta pelvon +sekaisella ihastuksella pilkisteli salin tähtitarhan kukkasarjaan. + +Niin ihmeesti kauan tähtäsi Aatami yhteen kohtaan salissa, jossa istui +sama tyttönen, joka hänen edellään niiasi. Jotakin erinomaista keksi +Aatami tytössä, joka oli niin lihava, mehevän punainen ja +keltatukkainen, että olisi hänestä luullut voivan viiniä pusertaa, +oikein semmoista hurmentavaa viiniä, "joka tekee viisaan hulluksi ja +hullun vieläkin hullummaksi", kuten Aatami muisti erään viisaan papin +saarnasta. + +Kun sitten oli tarittu ja juotu kupponen teetä sekä laulettu ja kuultu +laulua, alkoi Aatamia liikuttaa semmoiset tunteet, joita ei voi +selittää. Mahdoton oli hänen kieltää vasenta puoltansa, joka väkisinkin +tahtoi häntä johtaa viiniä pusertamaan. Ja ennenkuin vielä laulukaan +loppui, astui hän vasemmalla jalallaan askeleen kasvojen paistetta +kohden; kallistui sinne kuin päivähän kukka. Vaan silloin hän kummia +kuuli: mehevät huulet pusertelivat ruotsia, joka hälle salaisuuksien +kielenä kaikui. Heti tempasi hän jalkansa takaisin. Hän varistui ja +hikoili. Onneton poika, ettei hän ollut kilpikonna! Häpeissään olisi +hän nyt kokonaan putkahtanut kuoreensa. Hän kuunteli vielä toista ja +kolmatta ja kaikkia neitosia, -- ne olivat Jyväskylän seminaarin +neitosia, jotka "suomenkieltä ruotsiks harjoittavat". [Tämä oli siihen +aikaan, jossa tarinan tapaukset liikkuvat.] Ruotsia vaan pilpattivat +he. + +-- Niin, he tahtovat olla herrasväkisillään ja silloin täytyy puhua +ruotsia. Hra Nurkkelin oli sentään viisas mies, hän osasi ruotsia ja +hänkin oli herra ja sihtieri Kehnosuon kylässä. Vaan minunpa poloisen +on laitani toisin: "vaivainen mato ja matkamies" olen minä, ellen +herruuden avainta salatussa kielessä keksi. Suuri, ankara muutos pitää +minussa tapahtuman. + +Niin haikaili suruissaan Aatami. Vaan silloin hänen tovereinsa keskellä +kajahti: "Nouse, lennä Suomenkieli" j.n.e., jonka laulettua pojan +vasen jalka taaskin otti rohkean askeleen ja heti seisoi hän +kokonaisuudessaan meheväin kasvojen paisteessa. + +Nyt kuuli hän suomea ja nyt kuultiin hänen suomeansa. Hän kertoi kuinka +vaikeata on oppia koko almanakan ulkoa. Hän puhui selkeästä, pilvisestä +ja sade-ilmasta. Sitten ennusti hän kaikki tulevaiset nimipäivät +selvästi kuin almanakka hamaan Sylvesteriin asti. + +-- Isäni osaa ulkoa vaan kyntömiehen almanakan, joka on lyhyt; mutta +ettehän semmoista kuitenkaan tahtoisi kuulla? + +-- Tahtoisin, oikein mielelläni, suomenkieli on niin kaunista! liversi +hymyillen mehevä neiti. Se tuntui Aatamille hunajasateelta +päivänpaisteessa. Hänen vasen jalkansa ojentui esiin ja hän rykäisi ja +sitten lausui: -- Niin kuulkaa mun suustani alhaisen kyntömiehen sanat! + +[Koska lienee hupaista tutustua isä-Aatamin almanakkaan, liitämme sen +tähän hänen poikansa suun hedelmänä, kuten seuraa: + + Tuomaasta kuus kynttilään, + Siitä kolme Mattiin, + Siitä neljä Maariaan, + Siitä viis Vappuun, + Siitä kahdeksan Juhannukseen, + Siitä neljä Jaakkoon, + Siitä viis Petroon, + Siitä viis Mikkoon, + Siitä viis Pyhämieheen, + Siitä seitsemän Jouluun.] + +Juuri sai hän isänsä almanakan lukeneeksi loppuun, kun illan isäntä +häntä lähestyen viittasi puheilleen. Siinä kuuli hän hiljaisia, vaan +tuikeita sanoja, ja kovin pitkiä puheita kuiskattiin hänen pitävän +tyttöselle. Siitä pojan pää vasemmalle kallistua nutkahti kuin +katkennut kaalin kupu. Nuivalla nenin hän nyt hiipaili kuution +muotoiseen kammioon, jossa, kuten ukkosta piillen, pilvien välistä +päivää tirkisteli. + +Sitten lähestyi illan isäntä mehevätä neitosta ja muita neitosia ja he +puhuivat keskenään Aatamilta salattua kieltä: se oli ruotsia. + +-- Ah, paljon puuttuu multa! huokasi Aatami. Herrasväkisille ei kieleni +kelpaa ja sentähden täytyy mun paeta. Niin häväiskää ja pilkatkaa +keskenänne onnetonta, te paratiisilinnut, kunnes kieltänne ymmärtää +Kehnosuon poika! Ymmärtääpä hän sitä kerran ja -- silloin herranen +aika! + +-- Eipä niin -- kuiskasi hälle eräs tovereista -- vaan kerran täytyy +kaikkein tässä maassa osata ja puhua suomea ja -- silloin herranen +aika! Sitä toivon minä ja sentähden tahdon elää ja kuolla kuin +suomalainen. + +-- Niinpä oletkin sinä paatunut talonpoika, johon ei kajoo korkeamman +esimerkin voima! tokaisi Aatami. -- Minäpä kaikesta näen, ett'ei sovi +puhua suomea kuin jokapäiväisessä työssä, josta jokapäiväinen leipämme +nautitaan. Vaan jos ilon ja riemun pikarista tahdomme juhlien +herrashetkinä juoda -- kuten sanoo eräs viisas saarna -- tulee meidän +oppia kielillä puhumaan niinkuin nyt edessämme nähdään ja kuullaan. + +-- Vaikene, läpiviisas almanakka! tiuskahti hälle toveri. Ja silloin +taukosi myöskin pianon soitto, joka yhteislaulun jälkeen oli kaikunut +erään neitseen sooloa laulaessa. + +Iltaseura oli lopullaan. Jätettiin hyvästi. + +Vaan hajallaan oli Aatamin pää, hajallaan sydän. Puolipihassa ulkona +muisti hän lakkinsa unhoittuneen ja palasi takaisin. Ihmeekseen löysi +hän lakin kietouneena mehevän neitseen shaaliin. Tyttönen siitä kovin +hämmästyi, vaan Aatami näki sitten seuraavana yönä unissaan itsensä +kiedottuna niin ihmeen suloiseen ja lystiin shaaliin. + +Jokainen ajatteleva ihminen tietää, ett'ei enää ole pään hyvä olla, kun +on korvia myöten läksyjä ja kakskymmenvuotias sydän täynnä semmoisia +tunteita, joita ei voi selittää. Sitten pitäisi vielä oppia ruotsia, +kun muutoin ei ole mahdollinen herrasväkisille, ja kuitenkaan ei +semmoiseen oppiin anna muut aineet tarpeeksi aikaa. Jos siitä on +sydämen ahdistusta, onpa pulaa päälläkin, johon lopulta kaikki koituu. + +Kuitenkin oli Aatamin kohtalo semmoinen. Vailla oli hän yön unta, +päivän rauhaa. Kun nukkui, uneksi hän neitseestä, joka kietoi häntä +shaaliin; kun valvoi, muisteli hän onnellista lakkiansa, joka eksyi +neitseen shaaliin; kun ajatteli läksyjänsä, tunsi hän ikäänkuin päänsä +kiedotuksi neitseen shaaliin; ja sydän -- se oli täynnä semmoisia +tunteita, joita ei voi selittää. + +Hänen muistinsa, joka ennen raivasi tietä elämän toiveille, oli nyt +suljettu tietojen tavaroille. Turhaan luki hän myöhään ja varhain, +istuen ja seisten, sillä täynnä oli hänen sielunsa elämän tapausten +romua, jota ei ymmärryksen valta jaksanut järjestää. Niinpä päätti hän +kuin päättikin tyhjentää henkensä aarteet sydämensä valtijaneitseelle. + +-- Mutta huoliiko semmoinen paratiisin lintu rakkaudesta, jonka +ilmoitan hänelle suomeksi? ajatteli hän. -- Oi, ett'en syntynyt +pappilan karjapiiasta, joka puhui ruotsia, minä Kehnosuon poika! +Tuntuupa kuin olisin vieläkin Koiramäen Aatami, siltä tuntuu. + +Hetken aikaa istui hän epätoivossaan vasen käsi poskella, sitten +tuumistaan heräsi kuin unesta. + +-- Mutta sanoipa se tyttönen: "suomenkieli on niin kaunista!" Hän +kuulee sydämeni sulosanoman, hän kuulee! Istu, Aatami, istu ja kirjoita +nuoruutesi morsiamelle! + +Myöhään istui hän iltaa ja hikoili, ähki ja puhki; vaan sittenpä olikin +valmiina kirje. + + "Oi, sinä ihana kesäpäivän seisaus! mun auringon nousuni ja laskuni + joka päivä, hetki ja minuutti! Minun lakkini on kuin minun sydämeni, + joka eksyi shaaliin. Katso, tämä on ennustähti ja merkkein selitys! + Anna siis kasvojes puoleeni paistaa, ett'ei pimenisi sydämeni kuin + almanakassa kuu Hippolyytuksen päivänä. Vastaa minulle suloisesti + kuin kyyhkyinen, joka pitkäisen jylinätä piilee juur' rakoon kallion, + kuten seisoo kirjassa. Perääs' sieluni palaa, sillä enpä ole enää + mikään Koiramäki, vaan + + Aatami Aataminpoika Kehnolin, + Kehnosuon kylästä." + +Niin kirjoitti hän, ja eräästä iltaseurasta palattuansa löysi neitonen +kirjeen takkinsa taskusta. Hän luki. Hän hämmästyi. Hän ei tahtonut +olla osallinen salaisissa rakkauden vehkeissä. Hän kiiruhti viemään +kirjettä johtajalle. Onneton Aatami, onneton kirje! + +Ja onneton oli se aamukin, jolloin johtajan kasvot Aatamia varjostivat. +Almanakka ennusti sen päivän "selkeäksi", vaan kirottava oli almanakka +silloin, sillä sumuinen oli aamu, sateinen päivä ja myrskyinen ilta. + +-- Aatami Kehnolin! lausahti vakainen ääni. + +-- Tässä seison minä Kehnosuon kylästä, ilmoitti kumartaen Aatami. + +-- Mitä on tapahtunut? jatkoi kuiva ääni, osoittaen kirjettä. + +Ohut nuorukainen vaaleni. Hän tunsi seisovansa jalkapuussa. -- Ar -- -- +maht -- -- akaa! änkytti hän. + +-- Tämä kirje? + +-- Mi -- -- mi -- -- minun. + +-- Mikä on tämä kirje? + +-- Ra -- -- rakkauteni sanansaattaja. + +-- Se on luvaton! + +-- Se seisoo kirjassa ja edesmenneitten miesten esikuvissa, puolsi +Aatami, kun oli ensi hämmingistä vironnut. + +-- Se on täällä luvatonta, jatkoi itsepintainen ääni, ja tänä iltana +lankeaa lopullinen tuomionne. + +-- Armahtakaa! huokasi vielä ohut nuorukainen; vaan sillä hyvällä sai +hän tepsiä ulos. + +Pilvessä oli Aatamin päivä: suruja oli pilvet. Sateinen oli ilma: +kyyneleitä oli sade. + +-- Tämä kohtasi minua onnetonta, ett'en ruotsia osaa, haikaili +kovaosainen poika. -- Herrasväkisille en kelvannut ja talonpojan +kielellä eivät sydämeni tunteet herrasväelle kelpaa. Ruotsia täytyy mun +oppia ja herruuden valtikkata kerran kantaa. Silloin, neitseet, silloin +ojennatte kätenne -- mutta vastaanpa silloin: ingenting. + +Tällä äsken opitulla ruotsinkielisellä sanalla salpasi Aatami hetkeksi +kyyneliään. + +Mutta ilta joutui. Opettajisto istui tuomiolle. Ja tuomio, ankara +tuomio lankesi. + +Sen kuuli Aatami. Hän tuomittiin seminaarista eroitettavaksi. Sen +kuultuaan seisoi hän ensin ääneti kuin pilvistä viskattu, vaan sitten +yksinäisyyteensä sulkeutui ja myöhään yöhön itkeä nyyhkytti. + +Vaan yöllä kokosi hän voimansa ja kamsunsa. Nöyrällä tyyneydellä seisoi +hän aamulla kohtalonsa edessä. + +Koko Jyväskylän pieni kaupunki, vieläpä lapset ja hiiretkin tiesivät +sitten kertoa -- hyvä, etteivät kertoneet ennenkuin se tapahtui -- +kuinka Aatami Kehnolin kulki ulos Vaasan tulliportista pieni punainen +kirstu rattailla ja ohut kyynelsilmä nuorukainen kirstun kannella. + +Pienetkin asiat ovat pienessä kaupungissa suuria. + + Kun linnut oksapuissa + Kauniisti laulelee, + Niin suru sydäntäni + Kovemmin kaivelee. + +Tälle kansanlaululle oli Aatami seminaarissa oppinut säveleen ja tätä +hän nyt ajaa kolkutellessaan veteli. + +-- Niin, siinäkin laulussa sanotaan, että puissa on oksia, joilla +linnut kauniisti laulelee, pakisi laulettuaan Aatami. + +-- Ainakaan ei ilolintu istu oksalla, jota tuuli lennättää, tokaisi +kyytimies. + +-- Niin, niin, mutta sinäpä oletkin tuhma talonpoika, joka et näitä +asioita ymmärrä, huomautti Aatami. + +-- Olenpa sentään puussani kiinteä oksa, jota ei tuulet nakkele. +Epävakainen on suurten herrain onni, jatkoi kyytimies. + +-- Tuollaista hävyttömyyttä kuulee, kun haastaa kyytimiehen korvissa +suomea, mutisi itsekseen ohut herra. -- Tämä ei kelpaa. Juuri sentähden +hra vallesmanni, hra komisarius, hra henkiherra ja hra Nurkkelin sekä +muut herrat eivät näissä ja tänkaltaisissa tiloissa suomea haastele. +He tekevät viisaasti näille nenäviisaille talonpojille. Mutta minunpa + + -- suru sydäntäni + Kovemmin kaivelee, + +lisäsi hän. + +Suru kaiveli todellakin poloisen pojan sydäntä, kun hän ajatteli miten +häntä kotona kohdeltaisiin: kuinka äiti rukan silmät sulavat harmin +kyynelistä, kuinka isän harmaat karvat menevät murheella hautaan, kun +poika hyljättynä ja viratonna palajaa isän majaan. + +Ja mitä sanoo kylän täysikasvuinen vaimoväki? Tietysti nauraa, +surkuttelee taikka häväisee poika parkaa. Hra Nurkkelin'in virka on +tosin auki, vaan protokollat ja velkakirjat ovat ruotsia ja niitä on +Aatamin vieläkin mahdoton selittää. Todellakin: kotona odottaa tuska, +kiusaus ja onnettomuus. Näistä mustista tuumista keskeytti kyytimies +Aatamin uudella kysymyksellään: + +-- Oletteko mikään virkamies? kysyi hän. + +-- Olenpa vaan herra, vastasi matkustaja hämillään. + +-- Virattomat herrat ja isännättömät koirat ennustavat huonoja aikoja +-- vaan niistäpä ei olekaan puutetta, lisäsi mies veitikkamaisesti. + +-- Huutia, mies, tiedä huutia ja aja hevostasi! varoitti Aatami +totisena. -- Tiedä, että elämäni on oleva tuhmille opiksi ja +viisaudeksi, ymmärrätkö? + +-- Ohoo! olette sitte niitä herroja, joille tässäkin pitejässä leipää +leivotaan. Opettaja, huomaan minä? + +-- Niin totisesti, oikea opettaja. + +-- Oppi ei vie ojaan, mutta ei kannettukaan vesi kaivossa pysy: elämä +kysyy, onko miehellä nenää omassa otsassaan, muistutti älykäs +kyytimies. -- Mutta olettepa nuori mies, makea rusinamarja pitejän +tyttärille -- joll'ette vaan ole raakuleena tiedon puusta tipahtanut, +lisäsi hän pistävästi. + +Aatamille iski todellakin kyytimiehen lauseista mieleen ajatus pyrkiä +pitejän kouluun opettajaksi. + +Pian tulivat he Kannusjärven kappelin kirkolle, jossa oli kestikievari. +Siinä kerrottiin, että kappelin uudessa koulussa oli opettajan virka +avoinna. Toivon kipuna alkoi matkustajamme rinnassa hehkua. Hän +pysähtyi paikalle. -- Voi sentään, jos Kehnosuon kylässä kerran +kuultaisiin, että entinen Koiramäen Aatami, nykyinen hra Kehnolin, on +virkamies ja opettaja Kannusjärven koulussa! ajatteli hän -- Silloin, +äiti vanhani, silloin, isä-Aatami, silloin täysikasvuinen vaimoväki +Kehnosuon kylässä -- mitä sanoisivat silloin! + +Aatami teki käynnit ensin kirkkoherran ja sitten kaikkien kappelin +herrojen luona. Hän kumarsi nöyrästi kaikkiin esityksiin ja +vaatimuksiin; hän ei mitään vastustanut eikä hän vaatinutkaan muuta +kuin virkaa ja palkkaa. Hän voitti. Hän valittiin Kannusjärven kouluun +opettajaksi. + +Siitä sanoman saatuaan, iloitsi koko Kehnosuon kylä. + +Koulu avattiin juhlallisesti. Oppilaita virtaili kouluun. +Syyslukukauden kuluessa opittiin kappelissa vähittäin tuntemaan hra +Kehnolin'ia. Eräässä herrasseurassa annettiin nuoresta tulokkaasta +lausuntoja. + +-- Siveä ja nöyrä nuorukainen, tunnusti herra kirkkoherra. + +-- On osaavinaan uusia veisuja, muistutti herra kanttori. + +-- Muistaa koko almanakan ulkoa, tiesi herra henkiherra. + +-- Nöyrä kuin piiska, sydämellinen kuin nainen, naurahti herra +nimismies. + +-- Sangen sopiva lapsille, ja nöyryydellä mies nousee, vakuutti herra +komisarius, jonka tyttäret juuri olivat saapuvilla. + +-- Se on totta, säesti nuori kirjuri. -- Ja joulun aatoksi olemme +kaikki kutsutut herra Kehnolin'ia tervehtimään; hän on Aatami. Mutta +miesparka vaan ei osaa ruotsia. + +-- Herra, joka ei osaa ruotsia! huudahti yhteen ääneen koko seurue. + +-- Nuori mies voipi oppia, kun hänellä on hyvä muisti, huomautti +kirkkoherra. + +-- Niin, hänellä on hyvä muisti, hän voipi oppia, myönsivät muut. + +-- Jos hän ei ole riivattu fennomaani, teroitti herra kirkkoherra, joka +oli kotoisin eteläiseltä Uusmaalta. -- Mutta silloin -- --! + +-- Mutta silloin! säestivät muut. Siihen päättyi herrojen keskustelu +herra Kehnolin'ista. + +Vaan toisia, päinvastaisia lauseita kuulutteli kansa eräänä pyhäaamuna +kirkkomäellä: + +-- Ylpeä kuin Porin kerjäläinen on tuo kouluherra, ei tervehdystä +vastaa, todisti joukosta eräs. + +-- Nokka pystyssä kuin almanakan tekijällä, tiesi toinen. + +-- Vino ja litteä kuin Anttilan muorin nuuskarasia, irvisti kolmas. + +-- On maar' hän suuri herrain ystävä, huomautti kappelin raatari. + +-- Ylpeyttä seuraa lankeemus, ennusti vanha kirkkoväärti. + +-- Kyllä maar' herrat hemppunsa hoitaa, lisäsi vielä raatari. + +-- Herrain ystävä ja kansan halveksija! Vaarallinen mies paimentaa +lapsiamme, varoitti sauvansa turvissa tutiseva vanhus. -- Rukoilkaa +parempia aikoja, kehoitti hän lopuksi. + +Kaikki vaikenivat. Kellot kutsuivat temppeliin. + +Kenties sentään talonpojat Aatamia liian ankarasti ja liian +vaarallisena miehenä tuomitsivat. Aatami oli kuitenkin suora ja +vilpitön mies. Hän tahtoi ainoastaan noudattaa oikeain ja totisten +herrasmiesten esimerkkiä, siinä kaikki. + +Mutta oli Aatamikin oppinut jotain virallisina päivinänsä tuntemaan. +Tunsipa hän miten oppilaat koulusta yhä vähenivät. Mutta sehän oli +opettajalle helppoa. Vaan vaikeiksi tunsi hän nuoren miehen ikävät +illat ja apeat aamut. Hänen hengessänsä tuli eläväksi ijankaikkinen +totuus, joka vakuuttaa, ett'ei ihmisen ole hyvä yksinänsä olla -- +ainakaan ei naimattoman. Hän tunsi huoneensa aina niin kylmäksi, vaikka +sitä kuinka lämmitti, ell'ei juuri oikein tuntuvasti nojannut muuriin +-- vaan olikos sekään sitä lämmintä, jota ihmisen vasen puoli kaipaa! +Ja vasen puolihan juuri etupäässä Aatamilla olikin. Niissä silmissäkin, +joita hän sai tilaisuuden huoneessaan ihailla, oli kylmät lasikaihet: +ne olivat kaksi kohtalaisen kokoista ikkunaa, joista talvinen aurinko +joskus vaisusti vilahteli sisälle. Uunin nurkassa ei edes kuulunut +sirkkaa. Kylmästä olivat torakatkin kuolleet. + +Tuollainen yksinäisyys tuntui sitäkin vaikeammalta, kun oli tiettävissä +semmoinen, joka olisi toveriksi kelvannut ja jota jolloin kulloin sai +nähdä, vaan -- niin, häntä ei saanutkaan muuta kuin nähdä. Ikävä +yksinäisyys ja hauska toveri, molemmat taistelivat Aatamin mielessä, +vaan kotona hän ei kohdannut muuta kuin yksinäisyyden. + +-- Olenpa nyt sentään virkamies, jolla on leipää ja joka merkitsee +paljon, niin, totisesti paljon, arveli itsekseen Aatami. -- Vaan mikä +olen minä hänen edessänsä, hänen, jota joskus onnen hetkinä näen -- +olenpa mitämaks tomu ja tuhka, ellen ruotsia osaa. Joku kohtelias lause +voisi hätätilassa auttaa, esim.: fiini fröökynä ulospuhuu vackraste +språkia. Niin, se kuului joltakin! Vaan sillä pelastuu ainoastaan +hätätilassa. -- Piakkoin astuvat he luokseni. Pian täytyy mun seisoa +herrasväen edessä ja pu ... puh ... niin, mitä teen minä silloin? + +Vasen käsi kohtasi nyt vasenta poskea. Hän tuumaili. Hän päätti. + +-- Koulunkäyneet ja kirjan-oppineet pitävät luentoja. Tahdon pitää +herrasväelle luennon, tahdon olla koulunkäynyt ja kirjan-oppinut -- +nimipäiväni kunniaksi tahdon sen. + +Hän nousi seisoalleen. Hän teiskaili lattialla. Hän iloitsi toivossa. + +-- Ja sinä, ihana neitsyt, joka sydämeni tanterella tanssit -- lausui +hän, seisahtuen ristissä käsin, -- etkö silloin ihastu? eikö silloin +sydämesi puoleeni pala? -- Eikä suinkaan sitä herra komisarius +tyttäreltänsä kieltäisi. + +Sitten vilkaisi hän kirjahyllynsä vihkopinoa, jonka hän oli hankkinut +tietoevääksi viimeisellä kouluajallaan. Hän löysi sieltä anatomia-, +fysiologia- ja pedagogika-vihot. Hän istui ja kirjoitti. + +-- Mutta -- hän pysähtyi kirjoittamasta -- mitä tarjoan minä suuhun +pantavaa? Hra Nurkkelin, joka nyt kuuluu olevan vainaja, oli eläissään +nuori mies niinkuin minäkin. Hänen sanotaan tarjonneen vierailleen +pukkiolutta. Niin totisesti, tarjoanpa heille oikeata pukkiolutta. + +Hän levostui ja kirjoitti. + + * * * * * + +Joulu-aaton aamu, Aatamin ja hänen isänsä nimipäivä, valkeni. Kaikki +oli valmistettu. Lakeana seisoi kouluhuone, tuolit seinillä; avoinna +odotti myös Aatamin asuinmaja, jonka pöydällä rinnakkain seisoi kaksi +mustaa pulloa kuin parihevosta: ne olivat kumpikin valjastetut +pukkioluelle. + +Vaan kovin liikkui levotonna päivän sankari. Vasen kylki edellä ja +paperivihko kädessä juoksi hän ulos ja sisälle, saliin ja kammariinsa. +Hän tunsi juhlallisen hetken lähestyvän. Hän vilkaisi itseään edestä ja +takaa. + +-- Tunnenpa nyt seisovani verkaisessa asussa. Ja pääni -- hän katsoi +peiliin ja iloitsi ohuesta tukastansa, joka kiilsi kuin nuoltu vasikka. +-- Vaan tässä, tässä on luento, joka merkitsee paljon! Hän luki +vihosta: "Anatomiallis-fysiologiallis-pedagogillinen luento lasten +kasvatuksesta." Tämä on vähän vaikeata käsittää, mutta se kuuluu +hyvältä. + +Silloin kaikui ulkona porokellot ja kulkuset. Vaahtosuin hevosin +tömähti pihalle kuomirekiä, joista kappelin höyhenhelmaiset neitseet ja +verkaiset herrat ulos tupsahteli. + +-- He tulevat, he tulevat! huudahti Aatami. -- Kuinka? mitä teen minä? +menenkö ulos? Seisonko tässä? Mikä on säädyllistä ja sopivaa? Kuinka +tekisi hra Nurkkelin, jos hän eläisi ja seisoisi tässä? Voi näitä +herrojen päiviä! Onpa kuin tuomion päivä tämä kunnian päivä. + +Ruttuun likisti hän kädessänsä paperivihon. Hän vilkaisi vielä kerran +ympärilleen. Hän avasi kyökkinsä oven ja -- siitä hän katosi. + +Juuri silloin astuivat sisälle kappelin rouvat, neitseet ja herrat. + +Eikä ketään kohteliaana vastassa. Heidän silmänsä soikeni. Saliin +vasemmalle kääntyi rouvasväki. Kammariin oikealle astuivat herrat. +Salin siivoa tyhjyyttä ihailivat naiset. Kammarin pukkiolutta janosivat +herrat. Hetken aikaa istuivat kaikki niin ääneti ja juhlallisina kuin +jouluaattona sopikin. + +Vihdoin alkoi hra henkiherraa nikottamaan. Hra komisariusta yskitti. +Hra kanttori alkoi harjoittaa äänetöntä laulua: -- hän haukotteli. Hra +vallesmani teiskaili levotonna. Hra kirkkoherra aloitti puheen +voisaatavista. Hra sihtieri alkoi silitellä olutpulloja. Hän käveli +nurkasta nurkkaan. Hän avasi lopulta kyökin oven ja sieltä -- sieltä +ilmestyi hänelle Aatami: vihko levällään edessä lukea paahtoi hän hiki +otsassa. + +Kovin hämmästyi päivän sankari. Yht'äkkiä aikoi hän aavistamatta +ilmestyä juhlivassa seurassa, vaan nyt jo täytyi hänen astua esille. + +Ääneti ja hämillään, kuin sutten keskelle eksynyt lammas, tervehti hän +ensin herroja ja sitten pitkillä varvas-askeleilla siirtyi saliin. + +Kuin päätön kukonpoika kiekaili ja pyörähteli hän ensin lattialla; +sitten onnistui rouvasväki häntä tervehtimään. + +Keskellä permantoa avasi hän sitten suunsa. Hän lausui. Herratkin +tulivat kuulemaan. Syvä äänettömyys vallitsi vieraissa. + +Niin kuuntelivat he neljännestunnin ja puolikin tuntia, jopa kolme +neljännestä. Vaan sitten kuului rouvasväen suhinata, sitten alkoi hra +henkiherra nikkoa: hän nousi, hän hiipaili ja hänen rouvansa ja +tyttärensä tekivät samoin. Hra vallesmannia vaivasi levottomuus, kuin +haukkaa kanain lähistössä: hän seurasi edesmenneitten jälkiä. Hra +komisariusta alkoi yskittää: hän nousi ja hänen tyttärensä seurasivat +häntä. + +Aatami pysähtyi, kuumeni ja punastui, vaan eihän sopinut lopettaa +luentoa kesken. Silloin näki hän suorastaan salin ovesta kammariin, +kuinka siellä hra sihtieri silitteli pukkiolutta. Mutta hänen piti +jatkaa ja hän jatkoi. Silloin vilkaisi kanttori edesmenneiden jälkiä ja +haukotteli. Hän olisi mielellään noussut, vaan miks'ei lähtenyt hra +kirkkoherra? Luennon loppuun piti hänen istua kirkkoherran vieressä ja +harjoitella äänetöntä laulua. + +Ja hra kirkkoherran rouva ja hra kanttorin rouva -- ne hikoilivat +suuttumuksesta. + +Vihdoin kajahti päätös: + +-- Niin oikein, tällainen on anatomiallis-fisiologiallis-pedagogillinen +luento lasten kasvatuksesta. + +Silloin kavahti seisoalleen kanttori. Raikealla äänellä aloitti hän +virren; mutta kun kirkkoherra nykäisi häntä kylkeen, muisti hän +asemansa ja vaikeni. + +Aatami tahtoi sitten hengenravinnon jälkeen hengellisen säädyn +jäsenille -- jotka enää olivat jäljellä -- tarjota pukkiolutta. + +Hän johti heitä kammariin, vaan -- siellä seisoikin pöydällä tyhjiksi +riisutut pullot. Neuvotonna ja haikealla mielin silmäili niitä Aatami. + +Mutta vieraat kiittivät häntä ja jättivät hyvästi. + +-- He menivät, huokasi Aatami. -- Tämäkö elämäni juhlapäivä? Tämäkö +syntisen onni herruuden yrttitarhassa? Ja neitseet, te elämäni +kynsilaukat, ette silmäystä, ette sanaa suoneet mulle. Miksi ei +ennustanut tätä päivää almanakka? Kirottava on almanakka! + +Hervakkana heittäysi hän vuoteelleen. + +Vieraspitojen vaivoista nukahti hän ja uni tarjosi hänelle lohdutusta: +hän uneksi osaavansa ruotsia, oikein semmoista fiiniä ruotsia, jota +ääntämällä hälle aukeni paratiisin portit. Hän äänsi toistamiseen ja +hänen eteensä valmistui herkkuinen päivällispöytä, jonka ympärillä +ihanimmat neitseet hälle ja hän neitseille hymyili puhtainta ruotsia. +Ruotsiksi soitti hän pöytäkelloa, niin edeskävijät kuin kärpäset +nöyrästi hyppelivät "hit o' dit'iä". Ja vihdoin, kun hän vihelsi oikein +hienoa ruotsia, virtaili lasit täynnä samppanjaa ja muita etelämaan +kalliita viinejä, kunnes hän hekkumasta kylläisenä huudahti: "ei enää!" +Mutta se olikin suomea, jonkatähden edeskävijät tarttuivat hänen +käteensä ja taluttivat hänet ulos. Siihen hän havahtui ja muistikin +olevansa vielä mahdoton kaikkeen tuohon paratiisin hekkumaan, jonka +osalliseksi uni häntä ohjasi ruotsinkielen avulla pyrkimään. + +Silloin seisoi hänen edessänsä vanha ruokamuori, jolta Aatami +virka-ajallaan oli nauttinut ravintoa ja puhtautta; nyt kutsui hän +joulu-iltaselle. Aatamin olikin nälkä. Matalassa mökissä maistui hälle +ohrapuuro ja kotiolut yhtä makeilta kuin uniparatiisin herkut ja +pöytäviinit. Vielä kuuli hän kuinka muori lapsineen tervasten takassa +loimottaessa lasketteli jouluvirsiä. Jo oli hän unhoittaa itsensä, hän +yhtyi veisuun. + +-- Mutta -- hän huomasi asemansa ja pysähtyi -- tämä kieli ei kelpaa! +Tuntuupa kuin olisin vieläkin Koiramäen Aatami, siltä tuntuu. + +Hän kiiruhti majaansa. + +Joulunpyhinä hankki hän itselleen Ahlman'in sanakirjan. Yöt päivät, +unissaankin luki hän ruotsia. Ja pääsemättömiin joutui hänen kanssansa +ruokamuori, kun ei enää herran suusta suomen sanaa lähtenyt. Hän etsi +lääkärin ja toivoi parannusta, mutta lääkäri vakuutti miehen olevan +entistä terveemmän, koska hän nyt jo osaa ruotsiakin. Kappelin isännät +ja emännät tulivat häntä puhuttelemaan lastensa koulunkäynnistä. Jonkun +katkonaisen sanan vastasi hän heille suomeksi, vaan sitten seurasi +kokonaisia palstoja sanakirjasta ruotsia. Vieraat ravistivat päätänsä +ja palasivat kotiinsa. + +Joulun-aika kului ja kevätlukukauden piti alkaa, vaan ei ainoatakaan +sielua tullut Aatamille oppilaaksi. Hän odotti viikon ja toisenkin -- +tuli päiviä, vaan ei oppilaita. + +Kovin kävi Aatamin vasen puoli kipeäksi. Eikä kappelin herratkaan +käyneet häntä lohduttamassa. Päälle päätteeksi kuuli hän eräänä +sunnuntaina kirkossa ilmoituksen: oppilasten puutteessa on päätetty +kappelin koulu suljettavaksi, jonka tähden koulun nykyinen opettaja on +vapautettu virastansa. + +Ja kun siitä Aatami sairastui, niin sitä ei ole hyvä kertoa! Ensin +kylmeni hänen päänsä ja kuumeni sydämensä, sitten vaihetteli kuumuus +päässä ja sydämessä niinkuin sen, joka vuorottain kokee tuntea ja +ajatella, mutta joka lopulta ei jaksa tehdä kumpaakaan. Töin tuskin +saapui hän asuinmajaansa, kun jo kukertui vuoteellensa, jossa häntä +ruokamuori hoivasi. Hän oli nyt kokonaan kuuma. + +Eihän enää ole elämällä oikeita laitoja: kun mies on juuri ehtinyt +menestyksen päähän tarttua, sen jo häneltä kova onni tempaa! + +Ja tuosta kaikesta oli kappelin neulasanainen raatarikin jo keksinyt +pistävän laulun, jonka kertomuksemme täyteläisyys vaatii tähän +liittämään: + + No kaikkinakin päivinä + Maailmaan synnytään: + Ett' onni kääntää selkänsä, + Kun elää mielitään! + +Näin kuului laulu ja tällaisena se kappelin kansassa kulki. + + * * * * * + +Vuodettaan vielä pehmitteli Aatami, kun eräänä aamuna ajoi +postihevosella pihalle supiturkkinen uhkea matkustaja, joka kovasti +tiukkasi nähdäkseen koulun hra opettajaa. Kiihkeästi paloi hänen +silmänsä ja levottomin askelin seurasi hän ruokamuoria, joka hänet +johti Aatamin sairasvuoteen luo. + +-- Ulos, sinä tuhma talonpojan vaimo! kiljasi hän ensi työkseen +ruokamuorille, joka tahtoi hänelle selittää herransa tilaa. -- Tahdon +puhua ainoastaan herrasi kanssa. + +Peljästyneenä väistyi vaimo tiehensä. + +-- Armahtakaa, hyvä herra, armahtakaa housutonta miestä! rukoili Aatami +hypähtäen säikähtyneenä sängystään seisomaan. -- Viatonna ja rahatonna +seison tässä edessänne kuin palava kynttilä, armahtakaa! + +-- Suokaa anteeksi, siveä herra, että teitä häiritsen! Nimeni on +parooni Farsson, Toivoniemen hovin haltija Uusinaan Elimäeltä. Olen +kotimatkalla. Saanko tietää nimenne? + +-- Olenpa, armollinen parooni, Aadamsson Kehnolin -- niin nimeni +oikeastaan on. + +Tämän lisäuudistuksen oli Aatami keksinyt nimellensä sitten kun hän +alkoi perehtyä ruotsinkielessä. + +-- Oikein suloista! huudahti hra parooni. -- Te osaatte ruotsia ja +tahdotte puhua ainoastaan ruotsia. Te olette sivistynyt gentlemani. +Teistä on huoli pidettävä. Teillä on hyvä tulevaisuus. Tämä tuhma kansa +ei teitä ymmärrä, sen kuulin kyytimieheni kertomuksesta. Se rakkari! + +-- Niin oikein, tämä kansa ei ymmärrä minua. -- Vaan suottehan +anteiksi, jos ma pistän tuolta naulalta housut jalkaani. + +-- Oikein, siveä herra, te teette oikein. Ja rohkenenpa teille tarjota +paremman paikan. Tämä paikka ei ole teille sovelias. Olen rakentanut +koulun. Te tulette siihen opettajaksi. Te opetatte nöyryyttä ja +kuuliaisuutta. Kansa on uppiniskainen! + +-- Niin oikein, uppiniskainen on tämä kansa, joka ei tuo lapsiansa +kouluun. + +-- Oikein, siveä herra, te puhutte oikein. Kansa tarvitsee kovaa kuria. +Mutta minun sanani täyttää koulunne oppilailla, minun sanani, +huomaattekos! + +-- Teidän sananne, armollinen parooni, on voimakas sana. -- Vaan +suottehan mun tarjota lasin pukkiolutta, oikein hyvää pukkiolutta? +kysyi Aatami virinneestä toivosta hilpeänä. Ja ennenkuin parooni +ennättikään vastata, oli hän jo juossut ruokamummon luo. + +-- Tämä nöyrä ja siveä nuorukainen, tämä on oikea esimerkki +uppiniskaiselle kansalle. Ja sisäneitseeni, joka nyt mun tähteni +epätoivossa itkee, hänkin iloita saapi, iloita tuosta sulhon +heilakkeesta, jonka hälle lahjoitan. Tuollapa hän tulla ketkuttaa. +Semmoisia miehiä tarvitsemme. + +Näin lateli itsekseen parooni. Aatami saapui. + +-- Tässä, armollinen parooni, ruskeata, kuohaisaa pukkiolutta, oikein +hyvää. + +-- Te teette oikein, siveä herra, sillä matkustajalla on ankara jano. +Skål, hra Adamsson! Te tulette onnelliseksi. Te voitte heti rakentaa +avioelämän. Minä olen teille valmistanut kaikki. Te olette tervetullut. +Mutta te tahdotte puhua ainoastaan ruotsia! + +-- Nöyrin palvelijanne Adamsson-Kehnolin puhuu ainoastaan ruotsia, +kumarsi Aatami. + +-- Oikein suloista! Se sopii gentlemanille. Nyt jäätte hyvästi. Pian +seuraatte jäljessä. Pian tapaamme. Jätän teille adressini. Te olette +tervetullut. Teillä on hyvä tulevaisuus. + +Parooni Farsson otti hyvästit. Seitsemän kertaa kumarsi häntä Aatami. +Vieraan mentyä seisoi hän vielä tuokion aikaa lakitonna pihalla. Hän +oli jälleen terve ja onnellinen. Hän iloitsi toivossa. + +-- Piti, piti! sanon teille, Kannusjärven kappelin neitseet ja herrat; +sillä osaanpa nyt ruotsia ja olen gentlemani. Virka. Avioelämä. Hyvä +tulevaisuus. -- Enpä tosiaan enää olekaan Koiramäen Aatami, sitä en +ole! + + * * * * * + +Viikon päivät oli Aatami asustanut uudessa virkapaikassaan, kun hän jo +rakastui silmittömästi. Kului kuukaus, niin oli hän jo kihloissa +paroonin fiinin sisäneitseen kanssa. -- Kuka neitsyt ei mieltyisi +nuoreen gentlemaniin, joka puhuu ruotsia ja jolla on virka! -- Mehevä +ja tuores, kuin hänen ensimäinenkin rakkautensa esine, oli hänen +sydämensä nykyinen morsian, joka tahtoi puhua ainoastaan ruotsia. + +Keväällä juotiin ja tanssittiin häät ja seuraavaksi jouluksi lisäsi +Aatamin perhe yhdellä tulokkaalla Suomen ruotsalaista herrasväkeä. + +Tähän loppuukin tarina tämän pienen lisäpuron juoksusta maamme +ruotsinkieliseen sivistysvirtaan. Tämä matala puronen luikerteli pitkin +olojen epäkohtia, joista kuvia omistaen muodostui sen luonne, joka +vuorostaan määräsi purosen kohtalot. + + + + +SALAPOLTTAJAT. + + +I. KUNINKAALLISET KEMUT JA VALLANKUMOUS. + +On iso havumaja jylhän kuusiston keskellä. Halki havumajan juosta +lirisee kirkas puro, kotoisin lähteestä, jonka silmä läikkyy läheisen +vuoren rinnassa. Majan keskellä puron partaalla kiiluu tuli, jonka +liekki kiehuttaa nokikylkistä, kivikantimilla seisovaa, +kaitavartaloista viinapannua, jonka hartioihin liittyy vahvat +nostosangat, ikäänkuin koukistetut käsivarret. Pannu on kuin mustiin +puettu tyttö tyllerö, jonka kaulaa kaunistaa ruistahtaasta tehty +palmikko. Palmikko sitoo tuon nokimustan tytön ruskeaan kaulaan +nokimustan pään, joka on torvellaan seisovan suppilon muotoinen ja +muistuttaa Hämeessä vieläkin tavallisesta morsiuskruunusta, joka +kuitenkin on sommiteltu silkki- ja kultanauhoista, tämä vaan vaskesta. +Tästä vaskikruunusta lähtee kaksi jäykkää putkea, jotka kulkevat +tynnyrimäisen vesipöntön läpi, jäähdyttäen kuumuuttaan piipputynnyrin +-- siten pönttöä nimitetään -- raikkaassa vedessä, jota sinne johtaa +puukouru lähdepuron yläosasta. Pannusta lirisee par'aikaa vaskiputkien +eli piippujen kautta kirkas helmivirta, joka hetkeksi vaipuu levolle +laajaan vaskikattilaan. Majan oikeanpuolista nurkkaa täyttää syhtiamme, +joka tällä kertaa on tyhjä, kun juuri sikunata tislataan, ja vasemman +nurkan on valloittanut rankkitiinu. Näiden välipaikan omistaa eräs +viina-ankkuri ja muutamat tuohikonteilla päällystetyt pullot. Ankkuri +kantaa seljässään suolakontin ja muut höysterasiat sekä suojelee +kupeillaan kakspuolista eväspussia, jonka ääressä on eräitä kiuluja ja +kippoja. Molemmilla majan sivuseinillä on rangoista kyhätyt lavitsat ja +viinapannua kiehuttavan tulen reunalla oksajalkainen renkku eli +jakkara. Kun emme mainitse halkopinoa majan ulkoseinällä, on meillä +vaan huomattavana neliskolkkainen sauhureikä majan katossa, ja sitten +sopii alkaa puheen tämän metsäkopin asukkaista, joita on muitakin kuin +tuo mustaa neekerityttöä kuvaileva viinapannu, johon äsken onnistuimme +tutustumaan. + +On kuutamoyö. Vaan aina ei paista kuu; toisin vuoroin piilee se +syksyisten pilvisaihojen varjoon. Syystuulen huokuessa humisee metsä. + +Majassa istuu vasemmalla, ei lavitsalla, vaan sen vieressä +maankamaralla, kuivapintainen Jaakko Härkäpää, jolla on suora +hämäläisnenä ja itsepäiset raudankarvaiset silmät sekä tuommoinen +kohtalaisen korkea, vaan lattea lautaotsa; mitään moitittavaa ei +huomata myöskään hänen sakeissa tumpura-hiuksissaan. Vartaloltaan on +hän lujaa, lyhytläntää, vaikk'ei lihavaa tekoa. Semmoisen miehen +vastapäätä toisella lavitsalla istuu sukkaa kutoen hänen hiukan +notkonenäinen, lihavahko vaimonsa, jonka pyöreän, matalanpuoleisen +otsan alta paistaa ruskean voittavat kärsiväiset silmät. Hänen tukkansa +tuskin kannattaa mainitsemista, kun se on niin kummastuttavan +yhtävärinen kuin Jaakonkin tukka. Sitä vastaan on erittäin huomattava +heidän paiskea tyttärensä Sere, jonka viekkaasti viehättävät, oikein +hämäläistytön veitikkamaiset silmät par'aikaa loistavat tulen luona, +jossa liekki kirkastaa Seren hehkuvan pulleat, verevät kasvot. Mitään +pitkää nenää ei hänen sileästä otsastaan lähde, vaan onpa sentään +oikein lysti nähdä semmoista vaaleatukkaista hämäläistyttöä. + +Kenen mieli pyrkii tämän syys-yössä valvovan metsäseuran tuttavuuteen, +hän hetken seuratkoon heitä. Tuuli kuusistossa tohajaa, vaan puhua +paulottaa majassa valvova seura. + +_Jaakko_. Tämä jos onnistuu, niin kaikki onnistuu, sillä onpa ensi +päivä vaikein hirressäkin. Ensikertaa istumme nyt salon haamoittavan +yön helmassa ja poltamme viinaa Jumalan suurusviljasta, jota omalla +hielläni ja työlläni olen ansainnut; omalla hielläni ja työlläni, sanon +minä! Sentähden en pelkää enkä vapise, vaikka ruunun kieltävä sana on +lopettanut kotiviinanpolton. Kuka käski meiltä ryöstämään isiltämme +perittyä oikeutta! Täällä ähkymme ja puhkumme nyt kuin pakenevaiset +vieraat isäimme turpeella. Vaan minäpä en luovu oikeudestani, sillä +nimeni onkin Jaakko Härkäpää. Uskotko, Reetta? + +_Reetta_. Täytyyhän mun se uskoa, Jaakkoseni. + +_Jaakko_. Sano: rakas Jaakko Härkäpäiseni! + +_Reetta_. Mun rakas Jaakko Härkäpäiseni! + +_Jaakko_. Ha ha ha! Se on suuri nimi kuin -- + +_Sere_. Suuri kuin härän pää, hi hi hi! + +_Jaakko_. Sinä taas ehdit! Voi sua naarasvuohen karitsa! Oletpa mulle +niin sievä ja rakas kuin harmaa kotikissamme. Niin ihanasti se istui +mun polvellani iltavalkean hämärässä; muistathan. Unhoititko, Reetta, +kissan kotio? No, onkin vaarallista tuoda kesyeläimiä tämän +pyörryttävän iltavalkean sinitulta katsomaan. Se onkin tuli, joka +kuohuttaa tulenvoimaista vaahtoisaa sappinestettä höyryävän kattilan +kuumasta rinnasta. Oi ihana hopeaneste! Mustan, pirun näköisen kattilan +pääkomohon se kuumana syöksähtää, sieltä vaskisten valtasuonien kautta, +ensin äksysti, sitten vienona helmivirtana sylkyttelee; sykkii, hakkaa +ja sylkyttelee kuin tämä sydämen palanen tässä rintakarsinassa. -- Etkö +sinä, Reetta, tuokaan viinaa? Sydämeni pusertuu ja kurkkuni aivan +paahtuu kuivuudesta. + +_Reetta_. Elähän, rakas Jaakkoseni, ammo kuin härkä. Vastapa siunaimen +aika on kulunut kuin litkaisit ryypyn. Ja tiedä, että vaarallista tekoa +puuhaamme tässä kuutamon haamoittavassa valossa. Tuokiossa voipi jylhän +metsän povesta eteemme syöksähtää vallesmannin vaarallinen haamu +armottoman seuransa etukynnessä. Muistathan kuinka eilen kourukyntinen +haukka vilauksella kaappasi punaposkisen kukkomme -- sinne meni eikä +palaja. Kuka tietää vihollistamme, joka meitä salaisessa, synkässä +äänettömyydessä väijyy. + +_Jaakko_. Sinäpä, Reetta, natkuttelet! Niinkauan kuin tämä kannon +juurikas näitä kahta kättä, kahta tuoretta oksan jykyrää, heiluttelee, +ei ole musta vaskikukkomme vaarassa. Uskotko, Reetta? + +_Reetta_. Täytyypä mun se uskoa. + +Näin lausuen Reetta joutuen laski ankkurista viinaa tuoppiin, jonka hän +Jaakolle kantoi. + +_Jaakko_. Tämä sakkana kuplehtiva viinakulta on mun oman kyntöni ja +kylvöni hedelmä. Vaivoistani ja otsani sumuna höyryävästä hiestä juon +tätä äksyä. Maista, Reetta, sinäkin, ei se pahaa tee kylmälle +sydämellesi. Lipaise vaan kieleesi. Kas niin, rakas Reetta, kullan +pallo. + + Nyt tanssi alkaa, + Nyt polje jalkaa! + +Tarttuipa nyt Jaakko Reetan käsivarsiin heiluttaen häntä, jotta vaara +pyöri konttipullojen lähistössä. Vähällä päästi hän toki irti. + +_Jaakko_. Niin viinan löylyssä kylvötään. + +_Reetta_. Hupsuna on mun mieheni, kun vanhana äijänä vaimovanhansa +kanssa kompuroi. Toista on kun kepeäsäärinen tyttäresi tipsuttelee, +jotta pyöreät kantapäät välkkää. Tuolla tulen ääressä istuu nyt tyttö +murheissaan, odottaen Simo kultaistaan, hän kun tän'iltana lupaili +täällä pyörähtää. Kohenna, lapseni, tulta ja maista piippujen nenän +alta vieläkö on karvasta kyllin, vai joko muutetaan kattila. + +_Sere_. Väkevää kuin Hokmannin roppia vielä. + +_Jaakko_. Käy tänne sitten! Mun ja äitisi pitää oppia tanssimaan sun +häiksesi. + + Tinssin, tanssin tallukoilla + Kengällisten keskellä! + +Kas noin, niinkuin jäniksen takavarpaat suorina vipeltämään! +Ajattelepas sitä hää-iloa. Viulu silloin soi ja nuoret lattialla +ryöppynä pelmuavat, jotta vieno tuulen humina ja hengähdykset +tanssijain häilyvistä liepeistä kasvoillesi löyhähtelee. + +_Reetta_. Se on meille ihana suloisuus kuin etelän tuuli +syysvainioille. Ajattelepas, että kannamme jo povessamme syksyn +kellastuneita lehtiä, jotka vastuksien pohjatuuli helposti varistaa +haudan hiljaiseen hämärään. + +_Jaakko_. Niin; ja ajattelepas sitten miten häissä pitkällä +honkapöydällä suurta kaakkupinoa koreasti kiertää raavaankonkka, +sianjalka, lampaankäppi, juustoa ja ruskeata kesävoita; -- niistä +kelpaa vuoleksia puukonterällä! Ajattelepas miten olvihaarikka siinä +ojentaa korviaan ja miten muhkeat viinapullot ympäri säteilevät. +Loistollaan ne vieraita viettelevät ihanan nesteen pyörryttäviin +nautinnoihin. Valmiit ovat vierellä pikarit viinaa suuhun suikata. -- +Semmoinen on viina, juuri se vaahtoisa viina, jota me täällä korven +mustassa, synkässä sydämessä keitämme. Kuitenkin siitä tämä rauhaton +maailma meitä vainoo. + +_Reetta_. Onnettomasti vainoo maailma meitä. + +_Sere_. Kuinka voisimme viettää isä- ja äitivainajain hautajaisia, jos +viina puuttuisi? + +_Jaakko_. Lapsi, lapsi! Miehen sinä tarvitset, joka sua vähän kytkee ja +pitää riimussa! Et ymmärrä mitä puhut vanhemmistasi. + +_Reetta_. Maitosuun varsan tavoin puret imettäjääsi, lapseni! + +Toisaalle pyörähti nyt Sere ja lauluksi käänsi hän jutun. + +_Sere_. + + Käki se kukkuu kuikuttelee + Kuivan kuusen latvassa. + Kullan ääntä kuulustelee, + Mielensä on raskasna. + +Silloinpa kajahti vastineeksi metsästä kuin hongiston urut: + + Mustan metsän kainalohon + Minun mieleni palaa. + Päiväll' en voi päästä sinne, + Juoksen yöllä salaa. + +Laulu loppui ja kopin ovelle ilmestyi valkokiharainen roteva nuorimies, +semmoinen punakka, vahvanenäinen ja leveäotsainen poika, vaikka hänen +harmaat silmänsä tällä kertaa kuvailivat jotakin säikäystä. + +Sere kiiruhti sulhoansa vastaan ja ynnä tulla tuoksuttivat he +havumajaan. + +_Sere_. Isä, äiti ja joka itikka, kiiruusti tanssikouluun! Simo-kultani +jo tuli, pujahti esiin kuin metsän synnyttämä vekara. Häitä kohta +vietämme, juhlallisia häitä. Silloin jok'ainoan pitää tanssia +kiepotella. + +_Simo_. Eläpäs sinä, ihana metsän impi, laske luikuria! Näyttääpä kuin +kaikki olisitte hieman huipukassa. Ette aavista mikä kauhistuttava +haamu mua vieläkin vapistuttaa. Tullessani tuon haamoittavan kuun +valossa välmehtivän metsän läpi, ilmestyi eteeni mies, niin häijyn +näköinen kuin itse pentele ja tonttu. Minä karkaisin luontoni ja purin +hammastani. Kaivoin sitten taskustani tämän kääntöpään veitsen, ojensin +noin käteni ja huusin: "Pakenetko, taikka lämmittää ruuti leukojasi!" +Karmistuipa siitä pahan sisu ja vapisten kuin lankakerä hiipaili hän +edelläni polkua. Mutta annapas, kun alkoi valo täältä pilkahdella ja +sun laulusi kuin lintusen viserrys helistä -- silloinpa heti katosi +peikko humauksella kuin tuulispään tomu. Semmoisen ihmeen ja kumman +näin minä. Selvittyäni sitten riemusta lauloin kuin korven rastas kuun +hallavassa valossa. + +_Sere_. Mitä luulet, Simo, tästä näystäsi? + +_Simo_. Pelkäänpä sen ennustavan koppinaan kadotusta tälle pesälle. + +_Reetta_. Kadotustako! + +_Simo_. Valppauteen kehoitan minä. + +_Jaakko_. Häpeähän toki säikytellä akkoja loruillasi. Yölenius, se +vanha juonten emä täällä kummehtii. Vanha tuomari, muistattehan, joka +upotti kirjansa kaivoon. Kiersipä poika sitten näitä paikkoja +tutkimassa ja tunnustelemassa. Mutta hyvä mies ja viisas kuin harmaa +käki. Eipä kadehtinut hän, jos talonpoika keitti viinaa omasta +viljastansa. Kelpo vulmahti ja asianajaja! Senkin seitsemän +salapolttajaa pelasti hän vesileivästä ja sakoista. Sen pojan +pääkallossa oli suonia! + +_Simo_. Muistaako vaari vielä kuvata hänen muotoansa, hänen elämänsä +outoja vaiheita? + +_Jaakko_. Jotakin hänestä vielä muistan. Vastapa hän kuoli samana +vuonna, jona kerjupiispakin, vanha harmaaparta papinsälli, jota piru +kolme tuntia piinasi yhdeksää syltä syvässä kaivossa, kun ensin oli +hänen päätänsä kauheassa löylyssä kuumannut. Sinne piinan syvyyteen +unehtuivat hänenkin papiskirjansa. Toisen kerran kaappasi paholainen +hänet jyrkältä Patomäeltä kelkkaansa, lennättäen häntä polttavilla +hevosilla hamaan aukealle Tiirisharjulle, johon hän pudota tömähti. +Siinä taivaan kaste ja neljän tuulen puhallukset hänet jälleen +virvoittivat elohon. + +Syvästi huokasi _Reetta_: Ylen suuri valta on pimeyden ruhtinaalla +papeissammekin. + +_Sere_. Kauhistava valta. + +_Jaakko_. Mutta hänpä ei ollutkaan vihitty, ja siinä temppu. Ennen +vihkimistä on piru papissa kuin tarttiainen takissa. + +_Simo_. Mutta Yöleniuksen muoto ja vaiheet? + +_Jaakko_. Yölenius? Musta oli hän kuin karhun sieni. Pikimusta parta ja +hiukset, mustat silmät ja mutkikas terävänokkainen nenä sekä ruosteiset +rautahampaat. Semmoinen miehen ulkoasu. Hänen elämänsä aamukoi nousi +kirkkaana, paistoi kuin paras heinäpäivä. Hän jo tuomariksi vihittiin +ja riemun juhlassa häiläsi silloin koko ylpeä Helsinki. Kaikki +ylistivät tuomio-istuimen sankaria, jonka vasen nimetön sormi kiilsi +sormustettuna morsiamen, valkean kuin lammen lummekukan, nimellä. +Silloin virtaili viinoja punaisia, sinisiä, valkeita, mustia ja +keltaisia. Kilistäen siinä rouvat ja herrat hurrasivat onnen maljaa +juodessaan. Silloinpa tapahtui riemun kukkuralla äkkinäinen onnen +kumous, surkea kumous. Petoksen mato oli myrkyttänyt joutsenvalkoisen +morsiamen ja Yölenius näki nyt vaan mustan korpin, joka koikkui hälle +onnettomuutta. Siitä mustui hänen muotonsa ja synkistyi mielensä +kamalasti. Kovin kamalasti synkistyi! Viina, tämä kirkas liemi, oli +hälle parhain lohdutus tässä kamppausten maailmassa. Sittenkin himmeni +totuuden peili hänen silmissään ja viisauden auringon säteet taittuivat +monimutkaisiksi koukeroiksi juonten lasisilmissä. -- Ymmärrättekö tätä +pappilan Janne-maisterin lausetta? -- Vihdoin sortui hänen aitansa +tuomio-istuin ja hän kuukusi valtavain herrain parvesta ryysyisten +mataliin majoihin. Semmoinen oli miehen harppaus korkeudesta syvyyteen. + +_Simo_. Hirveä romaus! Mutta miten jatkoi hän sitten elämänsä päiviä? + +_Jaakko_. Usein kutsuivat häntä tuomarit neuvokammariinsa, mutta siellä +hän ei kauaksi viihtynyt. Ilmestyi vaan tämä korkeudestaan langennut +mestari usein kihlakunnan käräjissä syytettyin puoltajana. Aika mestari +hän oli. Pelvolla ja hämmästyksellä täytti hän vastustajansa. +Äänettömäksi iski hän usein sanoillansa tuomarin, joka neuvotonna +päätänsä ravisteli ja kynsi, kunnes jalkojansa jytyyttäen tuimasti +vilkaisi lautakuntaan, joka silloin kavahti ja heräsi kuin seitsemän +kuorsaavata unikekoa. Hetkisen keskusteli nyt korkea oikeus, sitten +vaikeni kuin hauta. Hetkeksi vaan vaikeni. Nyt kumisi tuomio-istuimen +sana ja voiton ilotulet remahtivat silloin Yöleniuksen mustissa +silmissä. Vaan hänen vastustajansa katkeruuden sapessa uiskenteli. +Semmoinen mestari oli hän! + +_Simo_. Olipa mestari! Osasi hän varmaan nasevasti juttupalkkojakin +kiskaista. + +_Jaakko_. Selvää kohtuutta teki hän rahassa. Mutta viinaa, iloista +viinaa hän väkevästi kiskaisi. Ryysyisenä hän kierteli viinakopit +halki, viluisia höyheniänsä pyristeli ja monet hyväntekijäisryypyt +lipaisi kieleensä. Olipa niin eräs kolkko syys-yö. Unehen sammunut oli +kylästä elämä ja valo. Korven mustassa rinnassa vaan paloi lähteitten +liepeillä tuikkavat tulet. Ilko repaleissa samosi Yölenius halki +rämeitten ja rahkasoitten, etsien korvesta viinatulen hehkua. Niin +saapui hän Porras-Kyöstin viinakopille. -- Tunnettehan tämän +ryppynaamaisen, vesileivän ja sakkojen sammalkielisen miehen? Siinä +Yöleniusta riemun ryypyt viljalta tervehteli, jotta hän väsyneenä +kuusen juurelle käpertyi, kuin tuohi liekkivässä tulessa. Henttaleen +aikaa nukkui hän ja sitten hirmusti väristen havahtui. Vilun +tärisyttävä hammas oli tarttunut hänen hikisiin hartioihinsa eikä +päästänyt ennenkuin häntä ryypyillä ja olkilyhteen kapalossa +haudeltiin. + +_Reetta_. Voi sinuas, langennut herruus! + +_Sere_. Voi sinuas, viinahan uponnut viisaus! + +_Jaakko_. Kyllä suojelikin hän sitten Porras-Kyöstiä lain tulisimmista +syytöksistä, niin suojeli kuin paholainen helmalapsiaan. Ruunun +uhkapuustit eivät tätä suojelusmuuria lävistäneet. + +_Simo_. Kurjuutta kertoo tämän onnettoman miehen elämä. Vaan miten +päättyivät hänen surkeat päivänsä? + +_Jaakko_. Nousipa vielä hetkeksi haudasta hänen entisen korkeutensa +varjo. Periä sai hän varakkaan setänsä tuhannet ja palasi taas +Helsinkiin, nuoruutensa kaupunkiin. Avosylin kohtasivat häntä siellä +nuoruuden ystävät ja heidän seurassaan kuukausia kului riemun remussa. +Sormustettu nimetön sormi ei vaan löytänyt ystäväänsä. Synkistyi siitä +taasen Yölenius, kamalasti synkistyi. Silloin tuhannet torvet, huilut +ja kanteleet hälle hurmaavasti soittaa ramistivat ja pimpittivät; +komeljantit remusivat kuin närhit ja varikset hänen varpaittensa +ääressä. Taas unohtui siitä synkeys hetkeksi. Silloin virtaili viinoja +punaisia, sinisiä, valkeita, mustia ja keltaisia. Kilistäen hurrasivat +herrat onnen maljaa juodessaan. Tapahtui silloin riemun kukkulalla +äkkinäinen onnen kumous, surkea kumous. Ystävien iloksi oli Yölenius +tuhlannut tuhantensa ja ankarana ilmestyi juomanlaskija häntä +kiristämään. Soittajat ja komeljantit silloin lähtömarssia huikeasti +vetivät, ja höylisti nostelivat korkeahattuiset ystävät takajalkojaan, +horjuen herraskeppinsä nojassa alas ylpeän riemupalatsin rappuja. +Hyljättynä seisoi Yölenius kuin ulapan autio luoto. Ryysyjen repaleissa +ilmestyi hän parvehemme taas ja armopalaa kerjäten kynnystämme polki. +Alas nuokkui hänen päänsä ja maahan silmänsä tuijotti. Viina, tämä +riemujen juoma, hetkeksi hänen elämänsä kieliä jännitti. Vaan pian +murtui onnettoman mieli ja hänen päänsä laudalle notkistui ijäksi. +Sormustettuna kiilsi vielä ystävätön nimetönsormi, kun kantoi vieras +seura hautahan tämän langenneen herruuden. Semmoinen miehen +elämänlanka, semmoinen hänen päivänsä lasku. + +_Reetta_. Voi sinuas kavala maailma! + +_Jaakko_. Kavala on maailma kuin kaalin lehti, muoriseni. + +_Sere_. Voi sinuas joutsenvalkoinen petturi! + +_Simo_. Himojen ahnas kieli nuolaisi hänen elämänsä ytimen; siinä +onnettomuuden alkujuuri, sanoi mun isäni. + +_Jaakko_. Sinä, nuorimies, ankarasti tuomitset viisautta. + +_Reetta_. Mutta kuollutpa on nyt Yölenius, Jaakkoseni. + +_Sere_. Jospa eläiskin, kas silloin! + +_Jaakko_. Silloin söisimme rauhan leipää kohisevan viinapannun ääressä. +Ryyppien maistelisimme silloin pannun suonista vuotavaa viinahunajaa. +Riemulla kuuntelisimme jylhän metsän rinnasta raikuvaa yörastaan +rauhaisaa laulun kiherrystä. + +_Simo_. Vaan olipa aika visapahka se mies. + +_Jaakko_. Eipä unhoita hän käydä haudastakin viinakoppia kurkistamassa. +Luulenpa merkitsevän hyvää, kun sen pojan haamun näit. Vaara on +kaukana! + +Kuuluu silloin rusketta majan takana ja vilauksella näkyy outo varjo, +joka jälleen katoaa. Hämmästyksen vaaleana tarttuu Sere Simon ja Reetta +Jaakon liepeihin ja vapistus valtaa heidät. + +_Simo_. Sitä aavistin. Hävitys häärii ympärillämme. + +_Jaakko_. Hohoijaa, lapset! Pois pelko takista, vaara ei seuraa +Yöleniusta! + +_Simo_. Mutta jotakin kummaa kuisketta haistelin kylässä: salaista +vilskettä ja vilinää näin siellä. Vihnauksella vaan sain tietoja, +joista kehoittaisin varovaisuuteen. + +_Jaakko_. Muistatko, Simo, seppä-Antin laulua, muistatko? + + Tanssipas, veikkonen, tanssipas tässä, + Nyt koska viina ja viulut on lässä. + +Hei, se oli laulu, sorja kuin suven suloisuus! + +_Simo_. Ha ha ha! Vanhastakin tulee konkari, ja selvänä yksvakainen +mies kuin herrastuomari. Tuota se tekee jumalanvilja. + +_Jaakko_. Viinaa tänne! Reetta, Sere! kantakaa viinakattila tänne, te +kultaiset oravat metsän kalveassa, viinalaaksossa! Kas niin. Nyt pankaa +piippujen alle pytty, johon laimea perikko valua tillittää. Tähän +ympäri istumme. Tämä kattila on isäni pyhä perintö, jonka hän peri +ukoltani, jonka minä perin isältäni hänen kuolemansa jälkeen +perinnöksi. Yölenius vainaan muistoksi koukkaan tuopilla tästä ja juon. +Kas tää vast' on siirappia! Ota, Simo, kerrassaan sinäkin hyvä kulaus! +Tarvitset, nuorimies, voimaa ja tulta ydinrasvoihisi; kohta tulet +naineeksi pällikäksi. Tuossa! + +_Simo_. Onpa äksyä! Siitä liemestä on vaivaa nähty. Kastapas, Sere, +kielesi tuohon suurusviljan vereen. Hammi, lapsi, suukkoosi +maitohäppää, ei se huulia poppaa! -- Kas niin! + +_Sere_. Ah sitä karvautta! Onpa kuin tulisesta koskesta ammennettua. +Tuossa, äitini! + +_Reetta_. Ahha! Mutta tähän kuohuvaan tulijuomaan onkin monta karvasta, +voimakasta alkuainetta sulanut: + + Kuminat ja kanelit, + Suolat, turkin pippurit, + Hometta ja kalkkia, + Rahtu vasken ruostetta, + Siihen voima suuruksen -- + Siit' on neste vaahtoinen! + +_Jaakko_. Voimaa, väkevyyttä ja tulta uhkuu tämä juoma, sitä ei voi +kieltää. Koukkaanpa tuosta ja alas valutan. Näetkö sitä hopea-virran +kuohua, sitä kuun valossa välmehtivää ja sakkana kuplehtivaa +vaahtokoskea, joka edessänne suhisee ja sohisee! + +_Sere_. Se on hirmuinen kurimuspyörre, isäni. + +_Simo_. Se uhkaa meidät alas niellä kurkkunsa laveasta kitaportista. + +_Reetta_. Ja upottaa synkeään syvyyteensä. + +_Jaakko_. Ja nostaa korkean taivaan hopeahattaroihin, sanokaa, te +tyhmät tomppelit! + +_Simo_. Jopa alkaa hieman läikkyä mun pääni. Ah, nyt muistan tämän +juhlahetken korkean tarkoituksen. Nyt, vaari -- minä sanon appi-vaarini +-- nyt mun ja Seren tulee tietää mitkä kappaleet meitä yhdistää ja +sitoo rakkaudella toisiimme. + +_Jaakko_. Mitkä luontokappaleetko? + +_Sere_. Hän tahtoo kysyä, mitkä välikappaleet meitä kehoittavat +naimisiin. + +_Jaakko_. Tietysti ensiksi me vanhempanne, jotka käskemme, toiseksi +pappi, joka vihkii, ja kolmanneksi sormus, joka sitoo kuin rautavanne +viinatynnyrin kimmit -- siinä kehoitus kolminkertainen! + +_Reetta_. Niin, Jaakko ja minä Reetta kehoitamme teitä naimisiin. + +_Simo_. Minä kysyn minkä perinnön appeni lupaa Serelle? + +_Jaakko_. Kaikki, kaikki kauhasta lusikkaan ovat Seren, mun ainokaiseni +perintö. Se onkin tyttö, joka puikahtaa vaikka neulan silmästä läpi! + +_Reetta_. Saat siitä, Simo, itsellesi vaimon sorean kuin hanhen pojan. + +_Jaakko_. Annanpa hälle, paitse kaikenlaista kamsua ja kapiota, +kymmenen suurta konttipulloa, tämän isältäni perityn suuren kattilan ja +tuon kenokaulan viinapannun hattuineen, piippuineen -- joka tuolla +tulen sylissä nyt ropajaa -- ne kaikki sille tyttöripsulle annan! + +_Simo_. Tyttöripsuko? Sitä nimeä en morsiamelleni suvaitse! + +Sulhoansa kaulaili tyttö nyt ihastuksella. + +_Sere_. Voi sua rakas kullan mykyrä! + +_Jaakko_. Tuo viinapannu kantaakin hedelmiä suvet ja talvet. Se on +semmoinen musta vaskikukko, joka munii sekä laulaa. Ei se olekaan +mikään aapiskukko. Mutta muista, Simo, suojella haukan kynsistä tuota +vainottua lintuparkaa! + +_Simo_. Se on tietty -- ja tätä kainaloistani kanaa! + +_Reetta_. Nytpä kätenne kuin kultavyöt kiertyvät toistenne hopeisille +kauloille. Tämä on ihana hetki, nouskaamme ja riemuitkaamme! + +_Simo_. Laulakaamme! + +_Sere_. Tanssikaamme kuin survijaiset kesä-illoin lämpimällä +karjapihalla! + +_Reetta_. Heittäkää vaan te nuoret vasikat kippaa, että pyöreät +kantapäänne vilskuu! + +_Sere_. Vaan kerranpa tässä laaksossa, näiden naavapartaisten kuusten +varjossa minä Simoni kanssa pehentelen kuin joulupahnoilla. + +_Simo_. Onko myöskin tämä korven havuseinäinen sydänkarsina meidän? + +_Jaakko_. Teidän ovat nämä: -- nuo tuuheat noreaoksaiset kuuset +harmaine partoineen, nuo näppärät närekuuset; loriseva lähde korven +kainalossa, pehmeä sammal ja koko tämä maa on teidän. + +_Simo_. Ah tätä huumaavata onnea! + +_Sere_. Ah tätä pyörryttäväistä riemua! Emmekö lennä kuin vuohet ja +pukit tuonne kallion kupeille ihailemaan tätä riemun laaksoa! Juokse, +Simo! juoskaamme! + +_Jaakko_. Siivosti, tyttö, juoksemasta kallion jyrkille seinille! +Sieltä nurin niskoin syöksyisit syvyyteen. + + Sinne hukkuis onni ja riemu, + Niinkuin naarasvuohen sielu! + +_Reetta_. Mihin voisi verrata tämän riemuitsevan parven? + +_Jaakko_. Pyörtyneiksi tarhapöllöiksi sanon minä tätä parvea. + +_Simo_. Tämä on ihana metsänhaltijain juhlajoukko Metsolan komeassa +linnassa. -- Monesti siitä lasna mummoltani kuulin. -- + +_Jaakko_. Niin, ollessasi paimenpoikana, sorkkaväen everstinä, kyllä +tiedän. Se mummo olikin oikea itäisen maan tietäjä. Vaan hänpä olikin +Karjalan tytär; sieltä hän nuoruudessaan näille maille muutti. Täällä +tutustui isäsi häneen ja löysikin tytössä korean vaimon. Molemmatpa nyt +Herrassa nukkuvat. + +_Simo_. Näetkö, Sere! Isäsi on kuin metsän ukko halliparta, metsän +kultainen kuningas! + +_Sere_. Ajellutpa on isäni leukansa paljaaksi kuin poltettu kaski. + +_Reetta_. Voi sun maitovasikan leukaasi! + +_Jaakko_. Tuopas, Reetta, mulle tuolta kuusten harmaita naavoja! + +Reetta riipi nyt kuusista naavoja ja asetteli niitä Jaakon leukaan. + +_Reetta_. Kun tämä vaan ei olis syntinen leikki. + +_Jaakko_. Elä sinä, Reetta, vapise ja napise, vaan pidätä lujasti sitä +parran töyhtöä, sinä mun kuninkaallinen puolisoni! -- Lausupa nyt, +Simo! + +_Simo_. Onpa, hiisi nielköön, kuin itse metsän havuhattuinen herra! + +_Jaakko_. Havuja! Sere, kanna havuja tuolta kuusten riippuvista oksista +mun päähäni ruhtinaalliseksi kuningaskruunuksi! Kiiruhda, sinä suloinen +rinsessa! -- Riisu sukkanauhasi, Reetta, ja sido kiinni tämä hallava +partani. Vammustakaa tätä korskeata metsän kuningasta! + +Joutuen riensi nyt Sere havun noutohon, Reettakin riisui sukkanauhansa, +vaan sill'aikaa tupsahti parta Jaakon leuasta maahan. + +_Jaakko_. Voi sua, kömpelö kuningatar! -- Nosta, Simo, sinä mun +perintörinssini, nosta ja pidä tuota partaa! + +Simo sovitteli parran Jaakon leukaan, johon sen Reetta sukkanauhallaan +siteli. Niinikään uhrasi hän toisen sukkanauhansa havunipulle, joka +Jaakon kuninkaalliselta päälaelta korkeni. + +_Sere_. Voi kuin kummasti konua on tämä ruhtinasten maailma! Kaikki +olemme muuttuneet; tuskinpa enään itseäni tunnen. Ja isäni -- hän nyt +on rovea kuningas! + +_Reetta_. Ylen on isäsi rovea ja ruuski kuningas. + +_Jaakko_. Pois nurina kansasta! Vaan sinäpä, Reetta, sidoit kuin +rautasaranoilla kuningaskruununi kiinni. Onpa nyt pääni kuin +rautapuntari. + +_Simo_. Mutta se onkin kruunattu rautapuntari! + +_Reetta_. Kruunattu ja templattu on rakas Jaakkoseni nyt. + +_Jaakko_. Kas sua piikkipintainen ohdakkeen korsi tässä +kuninkaallisessa vehnäpellossa! Osaatko sanoa: rakas kuninkaani, +osaatko sanoa? + +_Reetta_. Mun rakas kruunattu kuninkaani. Mutta onpa tämä sentään vähän +hullua. + +_Simo_. Niinpä kyllä; vaan kruunatuita ja templatuita ovat tutentit, +papit, maisterit ja ruhtinaat. Sinetillä lukituita salaisuuksia ovat +kaikki tämän maailman vallat, kunnes korkeuden auringon paiste +tulevaisuuden taivaalta meille kätketyt salaisuudet ilmaisee ja eteemme +sinettien lukot avataan. Niin kuului pappilan Janne maisterin ennustus. + +_Sere_. Ihana ennustus! + +_Simo_. Lausuipa vanha Riihelän lautamieskin pojilleen: "kumartakaa, +pojat, kuningasta!" sanoi hän. Ja kumarrusten aprakkata ajaa tämäkin +kuningas. + +_Jaakko_. Kumartakaa kuningasta, te jäykkäselkäiset teräspuikot! + +Kaikkipa alamaisuudella nyykäyttivät niskaansa Jaakolle, joka +istualtaan nousi ja ylvästellen tepasteli. + +_Sere_. Sano, Simo, valvommeko nyt vai uneksimme tässä kesäisen yön +lauhkeassa sylissä? Tuntuupa niin kummalta. Näen isäni kuninkaana; minä +siis kuninkaan ainoa tytär, ja sinä, rakas Simoni, kuninkaan ainoa +perillinen! Mekin kerran kuninkaallisesti loistamme! Mutta äitini, +hänkö vaan palvella ja passata täytyy? + +_Simo_. Äitisi on metsän metinen emäntä, metsän armas antimuori. Hän +simajuomaa keittää tuolla pannussa. Kas tässä läikkyy keskellämme +simakattila, josta riemua juomme. + +_Sere_. Sinäpä liverrät sorjasti kuin pääskysen hampaiden raosta. + +_Reetta_. Juuri kuin varpusen kielen nenästä laskee poika. + +_Jaakko_. Se onkin perintörinssi, se. + +_Simo_. Sinä, Sere, olet sievä metsän tyttö tylleröinen, joka +pihlaja- ja tuomivaaroja kesän pitkän vaellat, kukkia poimit, +riehakoiten tuulen löyhkässä ja lehtien suhinassa, sinä mun kultani. + +_Sere_. Oletpa oikea lipo-Simo. Vaan virkapas itsestäsi sana! + +_Simo_. Minä, kuin metsänhaltijan nyhterä poika, samoan kankaita, soita +ja siltoja, rakentelen rasteja kuusten ja petäjäin kupeihin; käynpä +toisinaan täällä havulinnan simalippailla; näen täällä sun räppäileväin +silmies liekin, ruskoposkias ihailen. + +_Jaakko_. Sinäpä oikea hovinarri, kielesi kannelta soittaa rämpätät. +Tuosta riipaise kielesi palkkaa! + +_Simo_. Kun tämä vaan ei päätämme höyryttäisi kuin viinapannun hattua. + +_Jaakko_. Juokaat vaan tekin, herkkä-korvaiset hovirouvat, kihmaiskaa, +jotta korvanne soipi kuin huilu ja pasuuna! Laulakaa ja tanssikaa, te +levottomat heinäsirkat! Hyppikää, te tervatepot ja piimäpirkot! + +_Reetta_. Musiikki vinkuu mun korvissani kantapäästä kiireesen asti. + +_Sere_. Kaksi Simoa näkyy mun silmissäni, kaksi kaunoista Simoa. Aika +on jo tanssia, nouskaamme! Nouskaa yöunestanne, te sorjat laakson +sammalkukat, te kartuiset kanervat ja kuusten ranaiset oksat! +Tirkistelkää ja kurkistelkaa tätä metsän haltijain leijuilevaa +tanssijoukkoa! + +_Simo_. Ovatpa tottakin aika siirapissa nuo naiset! + +_Jaakko_. Pehmeitä kuin paistikkaita ovat eukot; Simo, pyöritä heitä, +tanssita, jotta höyhenet pölyää! Minä soittaa renkutan pirunpolskaa, +jotta kattilan vaskiseinät rämisee. + +Nytpä alkoi soitto, kun Jaakko kalikalla kattilan kylkeä kilisteli. +Vinhasti silloin Simo pyöritti Sereä ja Reettaa. + +_Jaakko_. Hih, tätä hovileikkiä, tätä kuninkaallista tanssia! + + Lyö jo, Simo, varpaas, + Iske, Sere, kenkäs, + Käännä, Reetta, kantapääs! + Pyöri, tarrapappa, + Villikissa vingu! + Reetta, nyt on kultahääs! + +Heti hajosi nyt tanssin touhu ja äänettömyys vallitsi hetken. + +_Reetta_. Ah, rakas Jaakko Härkäpäiseni! Nyt vietämme kultahäitä tässä +korven hopeasalissa. Muistatko sitä hääpäivämme mäikinää ja moikinaa? + +_Jaakko_. "Kilkkinät ja kolkkinat kuin Koppa-Liisan häissä." Viinaa, +kuin tuhasta ja kalkista puserrettua lipeätä, lainehti silloin. + +_Simo_. + + Pirun polskaa pelattiin + Ja pelit lyötiin rikki, + Sulhaspoikia sutkittiin + Ja morsiustytöt itki. + +Niin lauletaan mainioista Koppa-Liisan häistä. + +_Jaakko_. Olisitpa ollut appesi hääkemuissa! Se oli ihana jymyn ja +tomun päivä, riemullinen ukkosen jylinä! + +_Reetta_. Ja kuumia kyyneleitä satoi silloin mun poskieni ruusustohon. + +_Jaakko_. Ja veren löylyssä silloin sinä lämmittelit, kun haavoistamme +tappelun tuoksinassa hurme huppelehti. Muistatko, Reetta, muistatko +tätä rakkautemme ihanaa juhlakylpyä? + +_Reetta_. Hirmuisen ihana sota ja meteli! Rakkauden ja vihan liekit +silloin kaulailivat toisiaan. Kyyneleet ja veri valahtivat liekkiin +lauheana kasteena. + +_Jaakko_. Ajatelkaapas, lapset, sitä päivää, jonka esimakua nyt +maistatte! + +_Simo_. Tämä on suloinen taulu ja esimaalaus. + +_Sere_. Ajatellaanpas, Simo, sitä päivää! + +_Simo_. Sen päivän portailla jo käymme, jopa kynnyksellä astumme. + +_Sere_. Astumme hääsalin ovella ja soiton kuminan kuulemme. Ah, sitä +harppujen helinää! + +Näin riemussa remusi tämä metsäinen seurakunta. Silloinpa Reetan +vasenta silmää syyhytti, josta hän vahinkoa aavisti ja painavia +varoitussanoja lausui. Vaan myöhäinen oli varoitus, sillä yht'äkkiä +kuului majan ympäriltä ruske ja salon rinta äkkiä pamauksesta sävähti. +Säikähdys vallitsi silloin majassa ja jalat allensa kokosi ken jaksoi. +Kuusiston helmoihin piilivät muut, mutta Jaakko ei paikaltansa +hievahtanut, sillä ylen raskaaksi tunsi hän itsensä. Siinä istui hän ja +neuvotonna katsoa toljotti kuin kuusen latvasta maahan kumahtanut +karhu. Hetkeksi pimeni tämän jykevän naavaparran silmät ja kuumeni +havuhattuinen pää, koska tulla tuoksahti sisälle kaksi karskia miestä +ja tuimana tuilotti majan ovella vallesmannin rohkea silmä. Miehet +viinapannuhun, tuohon mustaan neekerityttöön, tarttuivat kuin tuliset +kilpakosijat. Hatun he höyryävänä syrjähän nostivat ja majan nurkkahan +tyhjensivät perikon pannusta. Kantoivatpa sitten saaliinsa majan +läheiselle polulle, jossa rattaat ja hevonen odotteli. Sinne katosi +miehet, sinne hattuinensa höyryinen pannu. Vaskinen viinakattila vaan +vielä Jaakon säärien välissä läikkyi ja vankasti kouristeli hän sen +korvia. Silloinpa vallesmanni, joka viimeisenä majassa häiläsi, +uhkaavasti häntä kohden pistolinsa ojensi, josta mies vaaleni ja heti +hänen kouransa kattilasta heltisi. Metsähän katosi ruununmies, sinne +viinoinensa vaskinen kattila. Nyt vasta alkoi selitä järkeensä Jaakko +ja haikeasti hän huutaa parkaisi. + +_Jaakko_. Reetta! Sere! Simo! Avuksi, te mustat tontut, avuksi! +Ryöstetty on mun isäni perintö. Hävityksen kauhistus on kukistanut +tämän karsinan kalleudet. Oi sinuas kattila! Palaja korvesta, sinä +isäni viinakattila! + +Näin huutaen hän tuskaisena partansa repi sekä kruunun päästänsä +karisti. Vaan turha oli Jaakon huuto. + +Metsäpolulla ankara nujakka oli syntynyt. Siellä Simo oli iskenyt +kyntensä mieheen, joka pannun hattua kantoi ja jota hän tunnusteli +samaksi haamuksi, joka häntä metsän kainalossa oli kamoittanut. Mies +oli Jaakon läheinen naapuri, kylän kuulu metelin ja pauhun mestari, +oikea kapakkaviinan sankari, joka tavoillaan oli ansainnut Ryty-Pauhun +nimen. Hallintoa piti hän vieläkin Koivulan tilalla. Ylen kuohahti +tulen kiivaaksi Simo, uudelleen nähtyään tuon haamun, joka nyt, pannun +hattu olalla, metsää huhmasti. Syvälle painoi Simo päähänsä +isolippuisen lakin, kiinni tarttui miehen pääkamaraan ja hälle kelpo +tukkajuhlan valmisti. Silloinpa, hätähuudon kuultuaan, riensi +kurinalaisen avuksi toinen mies. Vaan nytpä riistää Simo haltuunsa +vaskihatun, jolla hän väkevästi ympäriinsä roimi. Moikina ja roikina +kuului silloin kuusistossa ja kuu, kautta oksien, valaisi välmehtivästi +tätä taistelevata kolmikkoa. Siihenpä neljänneksi vallesmanni joutui ja +hän pistolin uhkaavalla voimalla sekä ruunun ankaralla sanalla Simon +karkoitti parvesta. Myttyhyn paiskeltu oli nyt vaskihattu ja verisiä +kasvoja ja käsiä valaisi kuu. Vaan enin kirveltävästi oli löylytetty +Ryty-Pauhua, joka kiroili ja koston vimmaa korpehen puuskui. Kohtapa +pois pakeni peloittavasta korvesta tämä ruunun voima ja rauhoittui +taasen metsän hajoitettu haltijalauma. + +Vaan hätä häilytti myös Sereä ja Reettaa, koska Simo puhkuen ja +verisenä palasi kamppailusta. Kiinteästi tarttui tyttö sulhonsa +takkihin ja tyttärensä liepeihin likistyi äiti. Nytpä halki korven, +polutonta reittiä, kiireesti kuljetti Simo kintereillänsä heiluvata +naisparia. Polullen eivät he poiketa tohtineet, koska siellä +ruununmiehet vaeltelivat. Risut roikui metsässä ja puiden oksat sihisi, +koska kolme jalkaparia vinhasti juosta tömisteli. Hien palavassa +saapuivat he vihdoin rehevän petäjikön reunalle, jossa aita Jaakko +Härkäpään pellot metsästä eroitti. Rojahti siinä metsän ranne, kun he +kolmessa ylenivät aidalle. Rinnakkain riensivät he pellon ylängölle, +jossa harmentunutta Kumpulan taloa suojasi eräs kaksoiskuusi, +punamarjainen pihlaja sekä kuuskunta riippa-oksaista koivua. Sinne +talon kartanohon he kolmen katosivat. + +Vaan jäljellä oli korvessa vielä Jaakko. Majassa hän hetken manasi ja +joukkoansa huusi; vaan kun kaikki oli ympäristö vaiennut, jätti hän +kopin ja synkkänä kohden kotia samosi. Tulen jätteet vaan tuikkuivat +havumajassa, ja hiljaisena huokui kuusiston povi ja kuului vuoren +lähdesilmästä vuotavan puron salakielinen lirinä. Taivaalla haamoitti +kuu. + + +II. LAINPYKÄLÄ. + +On iso väentupa Kumpulan talossa. Ovesta mennen on perällä oikealla +pitkä puiseva honkapöytä, jonka takana ja päässä, perä- ja sivuseiniä +vasten, seisoo raskastekoiset honkalavitsat. Keveämpi hoikkasäärinen +lavitsa seisoo pöydän edessä. Perällä vasemmalla ja oven pielessä +oikealla sängyt seistä könöttävät. Edellisessä talon haltijapari öisin +asustaa ja jälkimäisessä heidän tyttärensä uneksii ja uinailee. +Ovenpielessä vasemmalla on uunirintainen muuri, jonka hormikattoinen +pankon nurkka muodostaa nokisen takan, jossa puut rattoisina +talvi-iltoina paukkuvat. Tästä sauhu kautta muurin nielevien torvien +ylös kohoaa ja katonpäällisestä tiilituutista ilmoihin tupruaa. Kuu öin +ja aurinko päivin päästävät säteensä tupahan kolmesta kuusruutuisesta +ikkunasta, joita on kaksi oikealla ja yksi vasemmalla sivuseinällä. +Muuta ei näy maalattua tuvassa kuin vasemmalla sängynpäässä kohoava +punainen astiakaappi, jolla paraikaa haamoittavan kuun valossa näemme +puu- ja saviastioita, sorvattuja tammilautasia ja valettuja +tinalautasia sekä kotitekoisia puulusikoita. + +Pankolla istui kehräten harmaa kissa, koska metsän kolmihenkinen +pakolaisjoukko puhaltaen astui tupahan. Tunsipa heti kissa tuttavikseen +naiset ja hyrräten lähestyi se heitä, kun pöydän luo lavitsalle +istuivat. Kahden poikkipäin katon alla juoksevan paksun parren +välikohdalla seisahtui Simo leipävartaitten alle, koska hän synkeänä +alkoi saarnansa. + +_Simo_. Tässä nyt puhallamme ja tätä aavistin minä. Mustaa surmaa +ennusti se metsän harmaa peikko, jonka kopille mennessäni näin; se +kavala konna, juonikas Ryty-Pauhu, jota viimeksi löylytin. Ansaitsipa +hän kyllä saunansa. Vaan pahoin voipi hän mua takaisin kolhia, ellei +kasvojani kyllin peittänyt tämä isolippuinen lakki, jonka syvälle +päähäni painoin, lähtiessäni miestä hukistelemaan. Voi sinuas +viinakattila, sinä kadotuksen tulta suitseva vaskikirnu! Poispa syöksi +korpi povestansa nämä synnin sikiöt. Itkekää ja parkukaa, te oinaat, +uuhet ja karitsat! Purskukaa katumusta, te isät, äidit ja tyttäret! +Äsken hurjina riemuitsimme -- nyt humalaisten helvetti on meille +auennut! + +_Sere_. Minä itken katumuksen verisiä kyyneleitä. + +_Reetta_. Minä tuskan katkeruutta kärsin ja surun sameata vettä +silmistäni puserran. Oikeata kalkkivettä puserramme nyt. Vaan missä on +poloinen Jaakko-vanhani, joka korpehen jäi? + +_Simo_. Niinpä jäi, vaan eipä hänkään tästä ansasta voi pelastua. +Myöhäinen on nyt katumus, myöhäiset kyyneleet. Rankaisevata kostoa +huutavat meille salot, joita olemme häväisseet. Kauneuttaan vaatii +meiltä muhkea metsä, jonka saastainen viinansauhu on sokaissut. +Raikasta vettänsä anoo meiltä korven kirkas lähde, jonka olemme +myrkyttäneet. Oi te vaskivartiset petäjät ja sorjat hopeakoivut, jotka +pannun alla paloitte, ken herättää teitä viinatulen kidasta! + +_Reetta_. Miksi näin rajusti tuomitset tointa, josta äsken riemulla +lauloimme ja hypimme? + +_Sere_. Mutta riippuipa karvas murhe sen riemun liepeissä, äitini. Ja +mun piikaisen lapsen päätäni nyt kovin kivistelee. + +_Reetta_. Päätäni munkin kipoittaa, vaan ilopa oli sentään iloa. + +_Simo_. Hurmoitusta oli ilomme. Laulut ankeriaan ja sammakon ovat +kauniimmat laulujamme. Näinpä kerran käärmeitten tanssin kiima-aikana +kallion kuilussa. Hurjasti vyöryivät he pyöränä -- semmoinen oli +tanssimme! + +_Sere_. Kamala kuvaus synnintyöstä, armas Simoni! Vaan ne toki unhoita +ja katsele kuutamoa, silmäile tuota yön vaaleata lyhtyä. Sen vaalea +otsa valoa tarjoaa sun synkeään muotoosi. Aamuhun taluttaa se meitä; +yön synkät haamut unhoitamme silloin. + +_Simo_. Unhoitanpa kaikki enkä toiste tallustele näitä pimeyden +polkuja, minä hurja. Oi, sinä nouseva päivä, säteile saloillemme! +Unheesen upotamme silloin pimeyden työt. + +_Sere_. Ne unhoita, armaani, vaan Sere-kultaasi muista. + +_Simo_. Niin, sua muistaisin, vaan missä on nyt tulevain päiviemme +toivo? Häpeä ja hävitys uhkaa tätä taloa, jota viinansakolla raskaasti +rangaistaan. Mahdotonta on elämämme silloin, sillä köyhinä ja +nälkäisinä emme jaksa iloita. Muistatko miten lauloi nälkävuonna +vaeltava kanteleen soittaja? + + Kuun valo, päivän paiste + Ei meitä ravitse, + Yön kastehelmen loiste + Ei mannaa taritse. + Ja kyyneleet ei meitä + Janosta sammuta, + On valitusten leipä + Myös karvas, katkera. + +Näin lauloi hän; ja niinpä on viinakin meidät syöstänyt onnesta +onnettomuuteen, riemun valosta synkkään suruhun. + +_Reetta_. Ahaa! Paha sisälles on astunut, Simo! Petoksen polttavia +sanoja viskaat sä tyttö-raiskan silmille. Mutta kavahda itseäs +Jaakolta! Kuuletko jytyä, kuuletko astuntaa ulkona? + +Silloinpa sisälle astui ankara, jykevä Jaakko ja Simo lavitsalle seinän +viereen istahti. + +_Jaakko_. Täälläkö piilette, te kehnot kanakopin vartijat! Ruunun +haukan kynsissä on nyt musta kukkomme. Oi teitä, te kehnot karjapiiat! +Suden suuhun päästitte parhaan lypsylehmän. Voi sitä Mustikki parkaa! +Voi teitä, te pakenevaiset paimenet. + +_Reetta_. Älähän, rakas Jaakkoseni, noin vihan kyllyyttäsi vuodata! +Ethän itsekään paikaltasi hievahtanut, kun mies viinapannun kumosi ja +lennätti kuin pyryilmassa pois. + +_Jaakko_. Sinä vaimon leuka kuin kannat liprakkata kielen lehteä! +Näitkö miten jyrinänä ja paukauksena ilmestyi tämä tuulispää? Jokaisen +jäseneni seivästi ja pönkitti se. Ei kieltä, ei sanaa noussut +huulilleni, kunnes sydäntäni vihiäsi, koska vaskikattila, isäni +perintö, korpehen katosi. + +_Reetta_. Ja väristen mykkänä ja rampana lyyhistyin minä kuusen +juurelle. + +_Sere_. Ah! Minäpä värisin kuin puhurin pojan kynsissä! + +_Simo_. Minunpa poikasen sylissä sinä, Sere, tutisit ja putisit kuin +pakkasessa keritty lammas! Siellä näreen juurella kyyristelimme, kunnes +kolmessa tulla tömistimme tänne, jotta kangas kumisi kuin tyhjän +tynnyrin kupeet. + +_Jaakko_. Kas se oli kilpajuoksua! Voi teitä pelkurit emävarikset! + +_Simo_. Sinnepä katosi kunnia, rikkaus ja onni. Rikottu on mun kauppani +nyt, rikottu on mun kauppani Jaakko Härkäpään ja teidän kaikkein +kanssa. + +_Jaakko_. Simo, Simo! Äläpäs liukastele, sinä vilpin vesa, sinä +Juutaksen sikiö! Lipsahtipa äsken lukkohon liitto, joka ei ratkea. +Liittonne on vahva ja eron-avaimet eivät sun kättäsi lämmitä. + +_Reetta_. Kas siinä oli pulma Simolle! + +_Sere_. Se naulanväkä pitää! + +_Simo_. + + Pois on kulta kukkarosta + Kullan käsi kainalosta, + +laulan minä, enkä viinanpoltosta sakoitettua appea suvaitse! + +_Jaakko_. Enkä minä. + +_Simo_. Teitäpä viinanpoltosta sakoitetaan. + +_Jaakko_. Sakoitetaanko mua viinanpoltosta? + +_Simo_. Sala-viinanpoltosta sakoitetaan teitä. + +_Jaakko_. Luulispa sitä toisesta pojasta. Mutta eivätpä ylety ruunun +kynnet tämän Jaakon niskaan. Ijankaikkinen suolatynnyri ennen hartiani +rusentakoon kuin se häpeän tahra. Ei sakoiteta Jaakko Härkäpäätä, sanon +minä! + +Kovin nämä sanat painoivat tuumihinsa Simon ja levotonna alkoi hän +permantoa astella. + +_Reetta_. Kuinka, rakas Härkäpäiseni, kuinka voit pelastua tästä +paulasta? + +_Jaakko_. Pykälä on mun päässäni, selvä lainpykälä, joka avaa +pelastuksen portit. + +_Simo_. Aiotteko mun syypäänä sysätä lain kynsittäväksi? Älkääpäs! Se +kakkulankeppi lipsahtaa renkaasta! + +_Jaakko_. Mun päässäni lainpykälä on, joka pelastaa. + +_Reetta_. Älä murehdi, Sere, lainpykälä on isäsi päässä! + +_Sere_. Mun isäni päässä! + +_Simo_. Lausukaahan selvillä puheenparsilla tarkoituksenne, +sillä -- -- -- + +_Jaakko_. En vaadi ketään uskomaan, mutta lainpykälä on selvä. + +Ylen oli jo tuskastunut Simo, sillä pahan saksiin arveli hän +joutuvansa. + +_Simo_. En tahdo minä riitaa, vaan sovintoa hieron. Mutta sanokaahan, +appeni, sen pykälän syvyys ja viisaus! + +_Jaakko_. Ahaa! Osaatko jälleen sanoa apeksi? En suvaitse minäkään +pitkiä puheita, mutta se pykälä ratkoo rautasalvat mun tieltäni. +Tunnet, Simo parka, tässä miehessä Jaakko Härkäpään! + +Ylen kuumeni Simo ja päätänsä ravistellen asteli hän yhä permantoa. + +_Reetta_. Kuninkaallinen Jaakko Härkäpää olet, rakas mieheni. + +_Jaakko_. Puhu suoraan ja koristelematta, Reetta! Enpä ole enää +juopunut ja höyry-otsainen kuningas, vaan selväpäinen Jaakko. + +_Sere_. Selkeä on nyt isäni kuin sauna lauantai-iltana. + +_Reetta_. Siitä saunasta kyllä lähtee Simolle löylyä. Onpa isälläsi +viisas kuin härän pää. + +Heti tuon kuultuansa heilahti tyttö Simon nenän alle ja hätäisesti +sanoa tokaisi: + +_Sere_. Tiedä, Simo, että isälläni on viisas härän pää! + +Noin lausuttuaan tytön heilake taasen äitinsä viereen istahti. + +_Simo_. Kuulkaahan, appeni, poikanne sanoja! Rakastanpa minä +sydämestäni Sereä. Sopikaamme pois turhista jutuista ja keräjistä. +Peskäämme molemmat suumme puhtaiksi solvaus- ja riitasanoista! + +_Jaakko_. Vapaan tahdon annan minä, mutta siitä pykälästä en -- -- -- + +_Reetta_. Hän sydämestänsä rakastaa Sereä, sopikaamme! + +_Sere_. Sopikaamme, isä! Simo sydämestänsä mua rakastaa. + +_Jaakko_. Jos tahtoo hän, en pakoita. + +_Simo_. Tahdonpa rakastaa Sereä, ja sovinnolla nain minä tyttärenne +Seren. + +_Jaakko_. En tahdo minäkään katkeraa sydäntä rinnassani kantaa, vaan +jos tahdot! + +_Simo_. Sere on kultani ja liittomme on vahva. + +_Jaakko_. No, olkoonpa vaan vahva liittonne, vahva kuin nuijalla lyöty. +Vaan muistakaa, etten teitä pakoittanut! + +_Reetta_. Vapaasta rakkaudesta liittyvät nuoret yhdeksi, mieheksi ja +vaimoksi. + +_Simo_. Nyt, appeni, selvittäkää ja ratkokaa se uhkaava lainpykälä! + +_Jaakko_. Niinpä kuulkaa sanani! + +Heti heristyivät kaikkein korvat, koska Jaakko, tanakasti seisten, +painavia sanoja lausui. + +_Jaakko_. Tällä hetkellä teen minä kunniallinen Jaakko Härkäpää teille +mun rakkaille lapsilleni kalliin testamentin! + +_Simo_. Meillekö testamentin! + +_Jaakko_. Maani ja mantuni, taloni ja tavarani -- kaikki jätän minä +allekirjoittanut vävyni Simon ja tyttäreni Seren haltuun ja huomaan. + +_Simo_. Ah! sitä isän sydäntä! + +_Sere_. Oi, armas isän sydänkerä! + +_Reetta_. Älähän, Jaakkoseni, laske leipää polviltasi! Millä elämme me +vanhat harmaita päiviämme? + +_Jaakko_. Murheesi poista! Häänsä kun viettävät riemulla nuoret, he +ynnä voimakkaasti hallitsevat taloa. Isäntänä peuhaa mies ja vaimo +emäntänä pauhaa. Kilvan tarttuvat he maankamaraan, sitä vääntämään ja +kääntämään nurin. Siitä nousee vilja ja vuoden runsaus aitat täyttää. +Siunaus näin nousee maasta ja poikinut karja maitoa antaa. Lehtien +syöjä lammaslauma kasvaa pehmeän villan, suopi talveksi lämpimän +turkin. Näetpä kesä-illoin kotihin käyvän ammovan karjan ja määkyvät +lampaat kilkkavin kelloin. Siunaus näin nousee maasta ja avion kylvö +hedelmän kantaa. Saat ilon hoitaa, heijata lastesi lapsia, laulaen +"tupakkarullaa". + +_Sere_. + + Tuu, tuu, tupakkarulla, + Mistäs tiesit tänne tulla? + +Niinpä lauloi muinen äitini mulle. + +_Jaakko_. Niin nähdä saat sinä, Reetta, hedelmän lastesi töistä. +Leipää, särvintä jakavat he kanssasi; suojaa, vaatteita suovat sulle, +kunnes väsyneenä vaipuu pääsi ja tomuinen maailma jää. + +_Reetta_. Syvästi ja painavasti lausut, Jaakkoni, vaan enpä ymmärrä +sua. Aiotko kerrassaan jättää tämän näkyväisen majan, tämän luolan? + +Yhä syvemmin tunnostui vanha Jaakko ja edelleen lausui. + +_Jaakko_. Jättää täytyy mun teidät kaikki; häpeällistä viinanpolton +sakkoa en voi hartioillani kantaa. Jääkää hyvästi, humisevat kuuset ja +korven lakkapäät petäjät, te harmaat naavaparrat! Hyvästi närekuuset, +härkinmännyt ja äkäpiikkiset katajat! Oi suopea sammal, kartuinen +kanerva ja te mansikkain vanaiset varret! Hyvästi jyskyväiset kalliot! +Hyvästi, kirkas viinalähde, joka valut vuoren soraisesta +ruosterinnasta! Lain pykälän jylisevä paukaus on iskenyt mun +rintakarsinaani, iskenyt kuin vanhan hongan rintaan. Jättää täytyy mun +teidät. Hyvästi jää, sinä vainioin viljava rinta, jonka nisät vuoden +lihavuutta tiukkuu! Hyvästi kotinurmen punamarjainen pihlaja, +riippaoksaiset koivut ja sakea kaksoiskuusi! Jääkää myös taloni +multahirret, te mustat multahirret! Jääkää seinät, lattia ja katto! +Jättää täytyy mun teidät. Jää hyvästi, lämmin takka ja rauhainen vuode! +-- Pankolla öisin uinahti kissa kiiluvasilmä, koska vuoteen hupussa +venyimme. -- Kaikki, kaikki jäätte! + +_Reetta_. Rauhainen vuode! Voi, siunattu Jaakkoni, kuin sua suren! +Illat itken, yöt valvon ja valitan. Aamu kun muut nostaa virkkuina +vuoteiltaan, mun se nääntyneenä näkee ylös kipuavan. Vaan missä on +silloin mieheni, joka kodin hulpiloista katosi? + +_Jaakko_. Kauas, kauas täytyy mun paeta tämän taloni syntymämetsiä. +Kauan vieras korpi mua jylhistössään kätkee, kunnes jälleen joukkoonne +vapaana palajan. Hengitän taas seurassanne kotisalojen raitista tuulen +löyhkää. Semmoinen lainpykälän tuli ja kirous! + +_Simo_. Ankara ja liikuttava on appeni lähtö. + +_Reetta_. Piile jo pilvien louhikkoon, sinä kalpea kuu; sammu ja mustu, +yön vaalea soihtu, synkisty ja itke, kesäyön taivas -- mun huoleni +hetki on tullut! + +_Sere_. Vilahtakaa meihin, te kiiluvat tähdet, tässä kamalassa surun ja +ilon yössä! + +_Jaakko_. Vaietkoon nyt surun valittava ääni. Heti valjastamme ruunan. +Kirju, elämäni kuva, olkoon matkatoverini. Evästä laittakaa, vaatteeni +kootkaa. Kiireesti mun lähteä täytyy, sillä kohtapa nousee päivä, jonka +tuomitsevata silmää pakenen. + +Äänetön toimi nyt alkoi. Vaan itkeä nyyhkytti toimiessaan suruinen +Reetta, ja Sere kummasti milloin hymyili, milloin murheiseksi muuttuen +hänkin huoahti. Hetken mentyä seisoi pihalla valjaissa ruskean, mustan +ja valkean luomikas Kirju. Paiskean lihava oli tämä lehmänkarvainen +juhta, jonka rattailla nyt heinien alla kaksi ruissäkkiä vierekkäin +lepäsi. Punaisena painoi kuorman keskellä neliskolkkainen eväskirstu, +jonka kannelle kohosi Jaakko kyynelsilmin. Äänetön juhlallisuus +vallitsi, koska länteen vaipuva kuu näki talon jykevän isännän +kotikunnailtaan pakenevan, ja syvästi vavahteli lähtökättelyssä äänet, +lausuttaessa "hyvästi". Enempätä ei tunteitten kuohu päästänyt +sanoiksi. Pian hevonen lähti, pian katosi rattahat. Ja nuorten turvissa +katosi myös tupahan suruinen Reetta. + +Idästä sarasti jo valkeneva aamu. + + +III. HEDELMIÄ. + +Ympäri maan kirkkoja kiersi kuulutus harmaapartaisesta miehestä, jolla +on suora hämäläisnenä, itsepäiset raudankarvaiset silmät, tuommoinen +kohtalaisen korkea, vaan lattea lautaotsa sekä tumpura tukka ja jonka +vartalo on lujaa, lyhytläntää, vaikk'ei lihavaa tekoa. Havuhattua ei +kuulutus tuntenut, ei myöskään parran lopullisia vaiheita ja siinä +erhetys. + +Ei aikaa kauan kulunut, kului vaan viikkoja kolmikunta, niin nuoret +häitä heiluivat Kumpulan talossa. Kylmä tuuli vinhasti vinkui, lehdet +kellasti syys ja nurmen ruohostossa elon mehu jähmettyi. Tertuissaan +vielä punoitti verenkarvaiset pihlajanmarjat, joita tilhiparvi, tuulen +lehtiä lennättäessä, poimi. Verevinä punoitteli myös nuoren parin +posket, koska Sere morsiona suppilonmoista kultakruunua kantoi ja Simo +hiilenmustassa kotiverassa pulskaili. Mustissa pulskaili Simo, vaan +punahameessaan liehui hilpeä Sere. Siivosti kului nämä kemut, joita +viinan väki ei turmellut, sillä vakaasti oli Simo päättänyt vastapäivin +torjua talostansa viinan valtaa. Oluthaarikoilla vaan kestitsi +kenkkärit hääkansaa, joka viulun soidessa tanssi. Nurkuen ja nuivalla +nenin täältä vanhat viinan juojat syötyään pakenivat, vaan nuoriso läpi +yön sydämen permannolla tanhusi eikä riidan roinausta kuultu. Kuului +vaan aamulla ilon onnitteleva humaus, koska nuorikot riemuparven +keskeltä kattohon korkenivat ja talon haltijapariksi huudettiin. +Siivosti kului kemut ja ihmeissään juttelivat vieraat viinattomista +häistä. + +Joutui syksystä talvi, joka harteillaan kantoi juhlivan joulun; vaan +eipä kotijouluille joutunut Jaakko. Kului yhä talvi ja kohtasi kevään; +vaan Jaakkoa ei kohdannut sureva Reetta. Toi kevät lintuja lohdutteeksi +vanhain, riemuksi nuorten -- ei vaan kaivattua kotihin tuonut. Päivän +paisteessa kiilsivät kevätmetsän pihkaiset lehdet, kiilsivät päivin, +illoin ja aamuin; vaan suru sumensi päivillä Reetan silmät, itku ne +kiilloitti illoin, väsymys aamuin ummisti. Lohdutteli häntä tytär, +viihdytteli vävy, vaan miestään yhä kaipaili sureva Reetta. + +Uutisen rintaan oli ehtinyt maamies ja viljoihin alkoi koskea sirppi. +Nousten, laskien vierivät viljavan elokuun päivät, kunnes kuhiloituna +seisoi vainiolla vuoden saalis. Kukon laulusta lähtein hamaan +valkenevaan aamuun kuului riihestä varstojen vuorolyöntinen pauke ja +kylihin levisi uutisviljan mieluinen tuoksu. Vuoden työ näin hedelmät +antoi, mielet toivolla täytti. + +Vaan hedelmiin oli puhjennut myöskin Kumpulan avioparin täysvartinen +nuoruus. Sere äidin rintaa kantoi, Simo isän huolia tunsi. +Esikoispoikaa, perheen toivoa, hoiteli, heijaili vanhakas Reetta. + +Oli niin päättyvän elokuun raitis aamu. Hetken oli jo itäisen taivaan +kupeella kieppunut päivän kehrä, säteillään vainion sängessä +kastepisarten kanssa leikkien. -- Onnelliset kastepisarat, jotka, +päivän säteistä välkkyen, ette elosirppiä pelkää! -- + +Taajasti asteli peltokujalla ammova karja ja määkyvät lampaat kilkkavin +kelloin metsän laiduinta kohden. Vaan täyteläistä lypsinraintaa kantoi +vanhakas Reetta karjapihalta tupaan, jossa hän, läpi näresiilin, kaatoi +lämpimän maidon säilytys-astioihin. Pöydällä piimäkehlon ympärillä +höyrysi kuppien täydet voisilmäistä uutispuuroa. Silloin, +puhdistettuaan viljan, asteli ruumenpölyisenä riihestä nuoriväki ja +suurushajuisen pöydän ympäri kiertyi. Työn tehneillen ylen maistui +ruoka ja puuroa jäähdytti pirteä piimä; vaan ruokihin ei kovin +mieltynyt sureva Reetta. Puheeksi nousi pöydässä kuluneen vuoden +vaiheet ja ihmeteltiin korkeuden kättä, joka ihmiselämän ohjissa +vallitsee ja pahuutta kurin ruoskalla rankaisee. Silloin Ryty-Pauhun +kohtalo heidän mielensä valtasi ja hänen vaiheistansa he sanoillaan +maalasivat kamalan taulun. + +_Reetta_. Lankesipa hän kuoppaan, jota meille kaivoi. Niin käypi +maailmassa. + +_Sere_. Vaan kostoa emme tahdo hälle huutaa. + +_Simo_. Kylläpä hänet jo aikanansa selkäsaunalla kostin. Armoittelenpa +nyt vaan sitä kovanonnen poikaa. + +_Reetta_. Jumalan on kosto. Mutta ainapa ovat salaiset luonnon enteet +onnettomuuksien sanansaattajina. Niinpä tahdon teille kertoa tarun +riippaoksaisesta koivusta, josta Ryty-Pauhun talo Koivulaksi +nimitettiin. Talon takana se latvaansa korkeuteen nosti ja ihanasti +lehvillään varjosi katon. Monet kului vuodet ja tuimia talvia seurasi +lempeät keväät, jolloin elämän voima koivun suonihin kuohui. Vaan +iskettiin keväillä puun kylkehen reikiä, joista nuoruuden mehu valui, +mieliteon huulille tippui se. Kevät keväältä näin valui mehu, kunnes +sairastui puun ydin ja halvaus sen oksia uhkasi. Ei moni oksa enää +keväisin viherjäksi puhjennut, vaan eloisa kevättuuli niitä kuolleina +karisteli tuoksuvaan nurmehen. Vihdoin jyskyi eräänä heinäkuun iltana +puun juurella kirves; jyskyi, jyskyi, kunnes pihanurmelle kukistui +kesäinen koivu. Loisväki siitä korjasi lehvät ja kirvesmies valkean +tuohen riisti. Suruisna kallisteli räystäällä päätään kotipääsky, sillä +ei ojentanut enää oksiansa puu kesälinnun levähdellä, liverrellä. + +_Simo_. Totuutta saarnasi puun suruinen tarina. Mikä oli koivun, sepä +Koivulan kohtalo. Ihmisen kurjuudesta niin huokailee ja kärsii luonto. + +_Sere_. Varoittavana ennustähtenä kaatui koivu. + +_Reetta_. Vaan kovakorvaiset olemme varoituksille ja sentähden elon +vainiolta katkeria hedelmiä korjaamme. + +_Sere_. Korjaamme oikeita myrkkyputkia. + +_Simo_. Syystäpä nuoruudessa kylvämme totuuden siementä, joka siunausta +hedelmöitsee. + +_Reetta_. Kerskaus pois, sillä erhetysten maassa asumme. + +_Simo_. Niinpä asumme; vaan suuri on lujan tahdon valta, koska meitä +totuus jännittää. + +_Reetta_. Hurskaan isän poika oli myös Ryty-Pauhu. Vaan antoipa vanhus +polttolupina poikiensa keittää viinaa, jota kuormittain kaupunkeihin +möivät ja rikkautta näin kokoontui miesten taakse. Koivulan talon osti +silloin kylästämme Mikko, joka vielä ei Ryty-Pauhun nimeä kantanut, +vaan puhtaana kulki kylissä hänen kunniansa maine. -- Kuitenkin +kuiskattiin hänen salassa kotiryyppyjä kallistelleen. -- Niin uskoi +hälle Riihelän lautamies ainoan tyttärensä, joka morsiuspäivinänsä +paistoi raittiina kuin niityllä kaste, lempeänä kuin suvituulen +puhallus. Oikea paratiisin lintu oli hän, kunnes vaihtuivat ajat ja +onni. Sovinnon enkelinä eli hän kylässämme, kasvattaen lapsiansa +vilpittömyyden polulla. Niin kului vuosia kymmenkunta, kunnes +viinatehtaita ilmestyi maille ja aurinko säteili kapakan ikkunasta läpi +kiiltävän pullosarjan. Huikeni siitä kylänmiesten silmät ja heidän +kielensä sokeriviinan mehusta hurmentui. Tästä lähtein pimeni +Koivulassa päivät ja kapakan pullojen kautta vaan säteili Mikolle +riemu. Kuitenkin häntä hellin sylin kohteli kotona vaimo, perheen +valvova sielu. Vaan päivät päästään, yöt yletysten riehui hurjana +Mikko. Niin velastui ja köyhtyi talo. Viljat, pellavat, vaatteet +viinahan vaihtui ja kahleina helskyi velkojain sanat. Siitäpä ei +totellut Ryty-Pauhu, vaan yhä hävitystään jatkoi, ja kirousten pätsinä +kuohui öillä hänen kotinsa, josta lasten parku ja vaimon valitus +kuului: yön sydämessä näin kuului uikutus, kunnes pauhinalla Koivulan +ovi aukeni ja siitä kirkuen ulos törmäsi vaimo ja lapset. Ruuskisti +kynnyksellä seisten, paiskasi julma heidän jälkeensä rautahangon. Niin +viritteli mies kuoleman pauloja, ja kuin elävä pimeyden ruhtinas +teiskaili hän nyt häviön majassa yksin. Kahtaalle hän teiskaili ja +silloin silmistänsä hulluuden palo hehkui. Vihdoin riutui unehen +katala, horjahtaen vuoteelle syrjin. Vaan talven pakkais-yössä harhaili +usein ruikutellen onneton perhe, kunnes naapurin ovi, armoa tarjoten, +aukeni ja he vieraan uunin pankolle viluisina kyyristyivät. Aamu kun +valkeni, ilmaisi se pimeyden työt. Sekasorrossa ja pirstaleina kuvaili +Koivulan tuvassa astiat ja tuolit hävitystä. Surujen päivä näin seurasi +itkujen yötä ja itkujen yö surujen päivää, koska päivät päästään, yöt +yletysten riehui hurjana Mikko. + +_Sere_. Kuuletko, Simo, miten kauhistava mies. + +_Simo_. Kuulenpa kyllä; vaan eipä hallinnut hän vilpittömyydellä +nuoruutensa viinoja: salaa maisteli niitä ja maailmalle hienovillaisia +lammasnahkoja näytti. Ja siitäpä ei kunnian kukko laula, sillä pinnalle +puhkeaa mädännyt sydän, vaan kunnialla päättyy vilpitön elo. Sitä uskon +minä! + +_Reetta_. Niin mies aikojaan eleli, vaan surujen kuorma vaimoa painoi. +Vuoteen helmahan vaipui vihdoin lapsien hoiva, vaivojen painosta +terveys murtui. Itsepä näin kuin toivon kirkkaana paistoi sairaan +kalpeat kasvot. Pelastua halasi hän vaivojen maasta. Enkeleitä näkivät +vuoteen vierellä kuolevan äidin itkevät lapset. Niin jätti hän surujen +maan ja rauhaan pääsi kärsinyt henki. Vaan vuoteen vierelle silloin +turvaton lapsisarja kyyneliinsä vaipui. Siinä itkeä nyyhkyttivät he, +kunnes kylästä huoneesen ilmestyi isä. Heltyi nyt kerran onnettoman +miehen mieli. Käsiään puserrellen hän ääneensä katkerasti itki. +Katumuksen kyyneliä vuodatti hän ja ensi kertaa syleili nyt lapsiaan +langennut isä. Polvilleen kokosi hän pelkäävän lapsisarjan ja ynnä +veisasivat he vainajan muistoksi virren. Kyyneleet uittivat silloin +vanhan virsikirjan lehtiä ja itkuhun sekaantui suruvirren sävel. + +_Simo_. Vaan eipä parannuksen hedelmiä kantanut miehen katumus, sillä +veltostunut oli tahdon jänne. + +_Reetta_. Oraalle vaan pääsi parannus, kun himojen saviheinät sen +turmelivat. Tuskin oli hän hautahan saattanut elämänsä toverin, niin +taasen himoihinsa vaipui. Koivulassa taas surujen päivä seurasi itkujen +yötä ja itkujen yö surujen päivää, sillä päivät päästään, yöt yletysten +riehui hurjana Mikko. + +_Simo_. Riehui, kunnes vasara paukkui. + +_Sere_. Ja vieras talon vei. + +_Reetta_. Ja maantielle ajoi Ryty-Pauhun lapsineen. + +_Sere_. Onpa nähty lasten onnetonten usein itkulla kastelevan äitinsä +hautakumpua. + +_Reetta_. Lapsia armahtaa Jumala ja heille ihmisten sydämet avaa. + +_Simo_. Vaan pimeäjärkinen mies pussi seljässä nyt maailman rantaa +mittelee. Kenties hän koettelemusten koulussa viimein viisastuu. + +_Reetta_. Liian myöhään usein kokemuksesta viisastumme, senpä tietää +mieheni Jaakko, joka kodin hulpiloista katosi. + +_Sere_. Lupasi hän vielä kerran hengittää seurassamme "kotisalojen +raitista tuulen löyhkää". + +_Reetta_. Niin lupasi, vaan jotakin outoja vaiheita aavistan hänen +elämällensä; sillä unissani näin hänen haamoittavassa yössä, käsiämme +likistäen, jättelevän meitä hyvästi. Kuuhun hän kädellään osoitti, vaan +kohti auringon koittoa kiiruhti hän itse. Sydämeni silloin itki ja +hänen jälkeensä paloi haluni. + +_Sere_. Outo oli se uni eikä merkitsemätön. + +_Simo_. Tietomme ei ylty tulevaisuuden töihin. Mutta onpa appeni rehti +mies, joka erhettyä voipi, vaan tahallaan ei vääryyttä tee. Sentähden +häntä laupeudella tuomitsee taivaan korkea oikeus. Sitä uskon minä! + +Tällä päättyi keskustelu aamiaispöydässä ja pihalle astui toimekas +Simo. Vaan sisä-askareihin jäi hetkeksi hilpeä nuoriemäntä ja vanhakas +Reetta heijaili tyttärensä nukkuvaa kehtolasta. + +Silloin siinti etäällä peltokujalla horjuva hevonen, joka, rattaita +vetäen, hitaasti Kumpulaan päin kulki. Talon pihalle se vihdoin saapui +ja hämmästyksellä tunsi Simo luuksi laihtuneen Kirjun, jota ratasten +keulalla yhtä laiha, haljakkasilmäinen Ryty-Pauhu ajoi. Pian joutui +myös pihalle Kumpulan väki ja kamala, äänetön aavistus heidät täytti. +Silloin kuului ratasten pohjalta voihkuva valitus ja Ryty-Pauhun avulla +nousi istualleen haamuksi kalventunut Jaakko Härkäpää. Syvästi liikkui +nyt naisten mielet ja hetkeksi vaipui pihanurmelle Reetta. Vaan tulen +tuimuudella tarttui Ryty-Pauhun harteihin kiivas Simo ja uhkaavasti +hänen silmänsä paloi, kunnes sairaan kielto ja viittaukset hänet +luovuttivat koston työstä. Sisälle kannettiin nyt Jaakko; vaan +pihanurmelle seisomaan jäi yksin äänetönnä Ryty-Pauhu -- paennut oli +hänen korskeutensa pauhuinen aika. + +Unissaan kirahti liekussa lapsi, koska kannettiin vuoteelle matkastaan +väsynyt mies. Kuultuaan ääntävän lapsen, virkosi vanhan henki ja +hetkeksi kirkastui sammuvat silmät. Tyynesti hän ensin tervehti +suruisen uteliasta perhettänsä, joka vuoteen vierelle kiertyi. Vaan +kuohahti sitten henki riutuneessa tomussa ja innostuksen voimalla hän +matkansa mutkia kertoi. + +_Jaakko_. Tässä kodin rauhainen vuode mun taas helmaansa sulkee. Ruunun +pitkää kättä olen vuosikauden paennut -- vieläkin pitempi käsi saavutti +mun; sillä kostoa etsii loukattu oikeus, tunnustanpa sen nyt. +Kotisaloja pakenin minä, vaan kylmä oli vieras korpi, jonka yöhalloissa +turmeltui elämäni voima. Piilinpä kauan metsän kohdussa pitkiä öitä, +allani jäätynyt, luminen maa, päälläni talvinen taivas. Mun nimeäni +silloin temppeleissä huusi lain etsivä sana ja kunniaani vainosi ruunun +käsi. Virsiä silloin hyräilin metsässä, koska Kirju heinätukkua +pureskeli tahi metsätietä edelleen kulki. Niin salon mökkien seuduissa +elimme, kunnes loppui heinät ja viljojen tuottamat varat. Siitä aikain +en kovin virsiä veisata jaksanut, myös lamakorvin verkkaan asteli +Kirju. Tunsimme silloin nälkää ja vapisimme vilusta, kunnes salon +mökissä yömajan saimme. Vaan siihenpä kauaksi vaivuin, ja sairaus mulle +kuoloa uhkasi. Mökin miestä palveli uskollinen Kirju: hoitoa niin +ansaitsi mulle. Laihtui siinä kärsivä juhta ja heikontui kituva mies, +vaan kaukana oli onnetonten koti. Aikoja niin kului, kunnes erään illan +tullen mökkihin pussiselkä kulkija yötyi. Pimeäjärkinen oli mies, vaan +hänpä mun tunsi ja minä hänet. Mua kotihin hän kutsui, tarjoten hoivaa +-- hän mun luoksenne toi. + +_Reetta_. Onneton Jaakkoni! Etsiä tahtoi sua korkeuden käsi. + +_Jaakko_. Korkein rankaisijamme on parhain auttajamme. + +_Simo_. Ja vihollistemme kautta hän meitä usein onnettomuudesta +pelastaa. + +_Sere_. Vaan isä rukkaani hän kovin ankarasti kohteli. + +_Jaakko_. Nurina pois, sillä olenpa mies, joka kärsin! Yön läpi +vaellusta on elomme tässä kangastusten maassa, jossa himojen sameat +pilvet usein järkemme kuuvalon pimittää ja ajatuksemme kuin tähdet +sammuu. Niin eksymme totuuden tieltä ja korpipolkuja harhailemme, +kunnes yövaelluksemme päättyy ja meitä kutsuu nousevan auringon koite. +Näin ajattelin minä, ja siitä lohtui usein mieleni matkalla synkeässä +yössä. Mun aamuni koittaa kohta, vaan te hetkeksi kuun valoon jäätte. + +Tähän vaikeni Jaakko ja raskaasti kohisi ja kohoili hänen rintansa, +kunnes hämärti ilta, jolloin hän tyttärensä lasta anoi. Lapsen yli +kohoitti hän vaipuvan kätensä ja niin tomusta erosi taistellut henki. + +Kylmä tuuli vinhasti vinkui, lehdet kellasti syys ja nurmen ruohostossa +elon mehu jähmettyi. Huoneessa tuuti lasta sureva Reetta; sitä tuuti ja +heijaili hän, laulaen "tupakkarullaa". Vaan pian hämärti hänen elämänsä +päivä ja pian miestänsä seurasi kaipaileva vaimo. Nuorten haltuhun jäi +tulevain päivien toivo. + + + + +KUINKA SYYS MUUTTUI KEVÄÄKSI. + +ERÄÄN VANHAN MIEHEN NUORUUDEN MUISTELMA. + + +Te sanotte sitä antipatiaksi, mutta minä nimittäisin sen +vastenmielisyydeksi. Juuri semmoinen oli meidän välimme -- minun ja +Miilan, tiedättehän. Hän oli semmoinen vesa, jott'en minä oikein osaa +sanoa. Toisinaan minä häntä vertasin mehiläiseen, semmoiseen pistävään +mehiläiseen, toisinaan taas oikeaan ampiaiseen. Sanoin minä häntä +välistä ärtyneeksi koiranpennuksikin. Mutta ei hän siitä huolinut eikä +parantunut. + +Vaikka samassa talossa palvelimme, ei hän koskaan aamusella, kun minä +sanoin "hyvää huomenta", vastannut "Jumal' antakoon". Yhtä harvoin hän +"hyv'yön" palkitsi "hyv'yöllä". Pois käänsi hän vaan korean päänsä, +pilkkasi minua ja vieläpä nakkeli toisinaan kivillä. Jos joskus hyvän +hyvyyttä uskalsin viskata kypsen omenan hänen helmaansa, niin sain +varoa, ett'ei omenan suuruinen kivi puhkaissut otsaani. Kaikki vaan +rehellistä kiusaa ja vastakynttä. Hän nyt oli semmoinen vesa, jott'en +minä oikein osaa sanoa. Kyllähän se minua harmitti, vaan kukas hentoo +suuttua nais-ihmiseen ja sitten vielä niin nuoreen tyttöön, kuin Miila, +tiedättehän. + +Vaan annapas kun tyttö sattui yksin pasin, niin yht'aikaa pisti +lauluksi ja tanssiksi. Sukkelan konusti soitti hän suullansa kuin +huilulla, ja ne jalat sitten oikein tanhuta leipoivat. Joskus osuin +minä tuota mielihyvikseni näkemään ja kiitin häntä. Vaan kiitoksestani +äkämystyi tyttö kuin katajapensas ja viskeli kaikki lähimmät kappaleet +silmilleni. Arvaattehan miltä se tuntui minulle, joka häntä niin +palavasti rakastin. Mutta eihän tyttö sitä tiennyt, viaton tyttö. +Kirkossakin oli hänen äänensä koreus ja kirkkaus ylinnä, että kas sitä! +Kun hän urkuparvella lauloi lähellä lukkaria (joka vaan oli semmoinen +vanhapoika), niin kaikki kirkkoväen silmät vartioitsivat häntä enemmän +kuin alttaritaulun enkeliä. Hän olikin oikein elävä enkeli, säihkyvin +silmin, hohtavin poskin. Hiukset hänellä olivat pitkät ja korean +vaaleat. + +Tuo kaikki tuntui minusta niin hyvältä ja kuitenkin niin pahalta. +Miksikäs hän seisoi kanttorin (mokoman vanhanpojan!) ääressä? Ja +olishan joku noista vartioitsevista silmistä voinut viskata sytyttävän +säkenen tyttöseen. -- Vaikk'en minä koskaan tohtinutkaan häntä +toivoa omakseni, enkä vielä silloin osannut "särkeä paistaa", kuten +silmän-iskua sanottiin. Ja, vaikka olin jotenkin nuori ja verevän +punakka, en koskaan pitänyt itseäni kauniina. Olinpa tuommoinen +harmaasilmä ja tumpuratukka kuin nytkin. Vaan tiedättehän, ett'ei +poskeni silloin olleet rypyssä kuin nyt. + +Mutta onhan Miila semmoinen tuores ruusupensas, jok' ei sytykään joka +tulenkipunasta. -- Tällä ajatuksella itseäni lohdutin. + +Kun sitten tultiin kirkosta kotiin, lausuin hänelle sydämeni +pohjimmaiset kiitokset ihanasta laulusta. Vaan taaskin vimmastui hän +niin katajaisesti, jott' oli kaataa kuuman, kirkkopäivälliseksi +keitetyn maitovellin syödessä silmilleni. Ja arvaattehan miltä se +tuntui minulle, joka häntä niin palavasti rakastin. + +Semmoista hän teki ei ainoastaan kuukausia, vaan kokonaisen vuoden. + +Kun niityllä hein'aikana rankasti satoi ja tulta leimusi -- niinkuin +ukonpilvet hein'aikana tekevät -- tarjosin Miila paralle takkiani +sateensuojaksi, kunnes joutuisimme latoon. Mutta siitäpä hän taas +jyryämään kuin Herran voima taivaan pilvissä. Ja tuon tyttösen +vihansilmäykset tuntuivat minusta voimakkaammilta kuin pilvien +tulenväläykset. + +Silloin Miila rukan koreat hartiot ja rinnat oikein kastuivat. Kaks +viis hän siitä. Tanssien ja laulaen juoksi hän vaan latoon, jossa +sitten odotti hiljaa ja ääneti kunnes ukkonen taukosi. + +Mutta minuun ei hän suostunut. Tuossa ylenkatseessa meni hän niin +kauas, ettei luvannut ojentaa mulle kättänsä, vaikka kaivossa +hukkumaisillani huutaisin. Se minua jo suututti; vaan kukas nyt hentoo +suuttua nais-ihmiseen ja sitten vielä niin koreaan tyttöön, kuin Miila, +tiedättehän. + +Kului kesä ja tuli syksy; huurtui maa ja järvet kuortuivat ensin vaan +yks-öiseen jäähän. Jokainen sanoi ja minäkin sanoin, ettei se ihmistä +kannata. Eihän niin mieto pakkanen tehnyt vahvaa jäätä. + +Kuitenkin pisti Miilan päähän käydä asialla järven takana. Ja niin +turhasta syystä! Lukkarilta lainattua laulukirjaa tahtoi hän vaan viedä +takaisin. Mokoman vanhanpojan laulukirjaa! + +-- Elähän, hyvä Miila, halveksi henkeäsi, sanoin minä. Mutta tuo +varoitus oli vaan öljyä tuleen. Hän keikautti päätänsä ja lähti -- +lauloi ja tanssi vielä mennessään. + +Ja kun minä tulin levottomaksi, niin sitä ei luulis! Miksi ainoastaan +tuon vanhanpojan tähden uskalsi hän noin heikolle jäälle? Jo minua +vähän arvelutti, enkä voinut jättää hänen jälkiänsä seuraamatta. + +Tyttö oli kaks tai kolme askelta rannasta ja -- voi kuin silloin +silmäni pimenivät! Muutuinpa kerrassaan päivästä yöhön. Kun sitten +jälleen löysin päivän valon, niin jopa hämmästyttäviä näin: jääkannelta +oli Miila rukka järvessä, armottoman syvässä järvessä! Ja arvaattehan +miltä se tuntui minulle, joka häntä niin palavasti rakastin. + +Minä kuin valkea juoksin kohta avuksi ja ojensin hänelle pitkän sauvan +pään, johon kehoitin tarttumaan. Vaan sepä oli elävästi kiusallinen +ihme, ettei tyttö tarttunut. Hän vaan koki itseänsä ylöspunnustaa jään +reunalta, joka yhä lohkesi. Vieläpä hänessä oli tyttöä viskelemään +jäänlohkoja minuun. + +Voi siunattu aika, kuinka silloin olin tuskassa ja ristissä. Kätenikin +olivat ristissä, kun rukoilin: + +-- Oi, Miila kulta, jos tietäisit kuinka sinua olen rakastanut ja +rakastan! + +Ja -- taivaallinen ihme! Ääneti tarttui silloin Miila sauvaani ja +onnella sain tuon ihmetytön rannalle. Sillä elävä ihme hän ainakin oli. + +Mun kaulalleni kiersi hän nyt kätensä (ei hän siinä hetkessä +muistanutkaan niistä vettä valuvan) ja rinnoillani sulattavan haikeasti +itkeä nyyhkytti. + +-- Tahvo kulta, lausui hän vihdoin, mikset ennen ilmoittanut minua +rakastavasi? + +-- En voinut, sanoin minä; ja häpeähän oli, etten tuota nyt voinut. + +Sinä syksynä tulikin sitten niin erinomaisen kauniit ilmat. Enkä minä +muista ihanampaa kevättä kuin se syksy, enkä kauniimpaa kesää kuin +seuraava talvi. Kaikki tuntui vaan viherjöitsevän ja sitten kukkivan. +Samana syksynä oli meillä pienet, iloiset häät, joissa Miila +kruunattuna loisti kuin elävä alttaritaulun enkeli. Sanotaan, ettei +voita kesä syksyllä talvea, mutta voittipas silloin. + + + + + + +KOTOISIA TARINOITA II + + + + +VIIPURIN RINKELI. + + +Minä oikeastaan olen kotoisin Pellonpään kylästä Jauhovakan talosta. +Kotini nimestä juuri pistikin päähäni ajatus ruveta leipuriksi, kun +vanhin veljeni peri maan ja minä nuorin seitsemästä huomasin olevani +liika murena isäni Jauhovakassa. Minä otin jalat alleni ja ne toivat +minut tänne Viipuriin, jossa nyt vaimoni Hetaleenan rinnalla syön omaa +leipääni. Mutta näin pitkälle ei ole vähällä päästy. Siinä on nähty +monta tuulta ja tuiskua. Kuitenkin tahdon kertoa ainoastaan pääasiat ja +nekin lyhyesti. + +Kun kysytte mikä minut juuri Viipuriin toi, niin tietäkää, ett'en +tahtonutkaan tulla tavalliseksi leipojaksi. Sitä en tahtonut. Jo +lapsena opin markkinoilla tuntemaan Viipurin rinkelin. Sen maku ja +maine ei haihtunut mielestäni. Jotakin semmoista tahdoin oppia +leipomaan ja sentähden tulin Viipuriin. Täällä sitten rupesin leipojan +oppiin. Oppikontrahti tehtiin valmiiksi ja viideksi vuodeksi olin minä +sidottu mestarini taikinapyttyyn. Viisi vuotta, arvatkaa! + +Mutta kovasti erhetyin minä: ajattelin, että jokainen leipoja täällä +osaa laittaa Viipurin rinkeliä. Kuitenkin oli mestarini ainoastaan +tavallinen leipuri. + +Viisi vuotta kului jauhotuiskussa. Monta kertaa kisällit opettavaisesti +haiveltivat päätäni. Monta kertaa painettiin pääni jauhosäkin +syvyyteen, josta sitten valaistuna nousin ja muille nauruksi itkin. +Mutta eihän kukaan tiennyt, että leivoksissa oli kyyneliä. Kun +mestarilleni valitin, ajoi hän leipämelalla viisautta päähäni. Näytänkö +nyt teistä hyvin viisaalta? Jos siltä en näytä, niin oli ainakin +mestarini hyvin viisas. + +Kun viisi vuotta kului, olin minä vapaa. Voin sanoa, että minä sitten +aloin huilata niinkuin muutkin vapaat huilasivat. Maailma tuntui niin +rajattomalta, että siihen näkyi mahtuvan sekä poikin että pitkin. Minä +käytinkin tilaisuutta ja ojentelin jäseniäni kaikille maailman +tuulille. + +Niihin aikoihin alkoi maineeseeni niinkuin takkihinikin ilmestyä reikiä +ja likapilkkuja. + +Eräänä aamuna tapasin itseni tähtiä tutkivassa asennossa Myllymäen +rinteeltä. Mylly muistutti jauhoista, jauhot leivästä, leipä Viipurin +rinkelistä. Minä muistin elämäni tarkoituksen ja ojensin itseni +korkeuteen. Hetkisen seisoin siinä kuin tuomittu. Ja kosket, hyöryävät +kosket kohisivat aivoissani. + +Minun piti oppia leipomaan Viipurin rinkeliä. Mutta miten? Työllä, +vaivalla ja rahalla ei sitä taitoa voiteta. Se on salaisuus, jonka +omistajat uskovat ainoastaan sille, jolle elämänsäkin. Ja senaikuiselle +minulle ei kukaan hupsu elämäänsä uskonut. Minä katsoin silloin +pyöreään taskupeiliini enkä ole unohtanut sittemmin kuvaani: veriset +viirut koristivat kasvojani, joita tappuraisena varjosti tumpura +tukkani liereän patahatun alta. Ovathan silmäni nyt selkeät, mutta +sameina kuin sotketut lähteet haamoittelivat ne silloin. Töin tuskin +peitti repaleet ihoani. + +Muutamat penningit taskussani, laskeuin Myllymäeltä alas ja -- päätin +ostaa Viipurin rinkelin. Mutta tiedättekö keltä sen aioin ostaa? Asia +on minulle niin painava, että soisin jokaisen siitä tietävän. + +Silloin, niinkuin nytkin, oli Punaisenlähteen korvalla pieni lautakoju. +Mutta silloin ei siinä kaupinnut vanha akka eikä likainen ukko paksua +vehnäleipää. Ei. Jalompaa oli leipä ja kauniimpi oli kauppias. Häveten +ja allapäin lähestyin minä lautakojua. Minä rumuus, hän kauneus. Minä +katkera ja nälkäinen, hän suloinen makeanleivän haltijatar. Salaa +kulmieni alta vaan rohkenin katsoa hänen ruskeita, mustakulmaisia +silmiään. Voi niitä ruskoposkia, voi sitä mustaa tukkaa! Minä unohdin +ostettavan rinkelin, sillä oikea Viipurin rinkeli seisoi nyt edessäni. +Semmoisen, juuri semmoisen sopiikin leipoa sekä myödä semmoista leipää! +Mutta millä ostin, millä ansaitsin minä semmoisen? + +Minä väistyin pois. Sellaisena kuin olin en ollut mahdollinen häntä +lähestymään. Minä söin huonompaa leipää. Sitten pääsin entiselle +isännälleni työhön. Kuukaus kului. Kasvojeni arvet olivat parantuneet +Jo olivat vaatteenikin ehjät ja puhtaat. Mutta ei väistynyt mielestäni +Punaisenlähteen elävä rinkeli. Olinhan sitä paitse päättänyt oppia +leipomaan Viipurin rinkeliä. + +En enää huilannut. Työssä sain miehuutta ja rohkeutta. Eräänä päivänä +lähenin lautakojua, ja nyt ostin kun ostinkin rinkelin. Se oli +semmoinen syötävä rinkeli. Mutta tiedättekö mitä sille tein? + +Jaoin rinkelin kahtia ja sanoin tytölle: "Ell'ette ota tätä puolikasta, +en osta teiltä koskaan rinkeliä." Ja siinä olikin hetki, joka ratkaisi +tulevaisuuteni kohtalon. Tyttö ei hyljännyt. Hän vastusti, mutta otti +kuitenkin. Hän katsoi minuun ja minä katsoin häneen. Sillä kertaa emme +paljon jutelleet. + +Mutta se rinkelin puolikas oli tavattoman makea! + +Sitten minä tapasin hänet kahden viikon kuluttua ja sitten viikon +kuluttua ja puolen viikon kuluttua siksi, että minä nimitin häntä +Hetaleenakseni ja hän minua Juhanantikseen. + +Se oli ihana aikakaus. + +Johan tästä on selvää, että meistä tuli pari. Sitten oli minun helppo +oppia Viipurin rinkelin leipojaksi. Mutta ajatelkaapas, että juuri +Viipurin rinkeli teki minusta miehen! + + + + +PORMESTARI LEIPZIG. + + +Eivät suomalaiset historiamme vanhimpina aikoina osanneet hävetä +sukuansa: näkyivät siltä kuin olivat ja olivatkin sellaisia, että +kelpasi näkyä. Ei kukaan herra Inkonen tahi Kirves, ei kukaan herra +Kurki tahi Kortomaa [vanhoja Suomen aatelissukuja] ollut niin +turmeltunut, että olisi suomalaista nimeänsä kainostellut. He osasivat +olla miehiä nimiensä takana. + +Hengelliset miehet taas eivät silloin maallisista "liika"-nimistä +välittäneetkään; karistivat ne pois, kuten maallisen takkinsa, ja +pysyivät sitten vaan apostolisesti Tuomaina, Maunuina ja Olavina. + +Mutta kun vierassukuinen valtakansa oli vuosisatoina suomalaisuutta +katsellut syrjinkarin, alkoivat täällä etupäässä nöyrämielisemmät -- +niitäkin aina on joukossa -- hävetä syntyänsä ja leimasivat arvonsa +muukalaisella nimellä. Poikkeukset muuttuivat tavaksi ja tapa on +sittemmin muuttunut säännöksi, jota suomalainen virkaväki on +luontaisella itsepintaisuudellaan noudattanut. Niinpä pidetään nyt +tuossa väessä vieläkin kansallisten nimien takaisinottamista melkein +rikoksena, joka on rankaistava vähintään ylönkatseella. + +Vieras nimi antaa tilaisuuden johtaa sukuakin vieraista juurista. Ja +siihenkin on meidän sivistyneellä herrasväellä tavaton taipumus. +Tahdotaan olla sukuisin, joll'ei juuri Norfolkin, Ayrshirin tahi +Angooran rotuja, niin jotakin rajantakaista perua joko lännestä tahi +etelästä. Joko siten mielistellään germanilaisrodun ylpeyttä tahi omaa +turhamaisuutta -- toista tahi toista. + + * * * * * + +Mutta meillä on tällä kertaa tekemistä nimenomaan pormestari Leipzig'in +kanssa. Kirjaimesta kirjaimeen oli hän saman niminen kuin Saksanmaan +suuri kirjakaupunki eikä siis mitenkään voinut olla suomalaista +sukujuurta. Niin uskoi pormestari itse sekä hänen lähimmäisensä. Ja +kuka olisikaan uskaltanut toisin uskoa? + +Jokainen myönsi, että pormestari oli virkamies, rehellinen aina +partaansa asti -- sitä hän suvaitsikin vain poskilla -- ainoastaan +itsepintaisuudesta häntä joskus moitittiin. Mutta sekään ominaisuus, +joka kyllä suomalaiselle luonteelle omistetaan, ei tarvinnut todistaa +pormestaria suomalaiseksi; sillä olihan esim. Kaarle XII itsepäinen, +vaikka oli ruotsalainen. Ja miks'ei voinut pormestari olla saksalaista +juurta, kuten jo nimikin todisti, sillä vetipä saksalaisen +Wallensteinin itsepäisyys kyllin pormestarillekin vertoja. + +Kun näin suuret historialliset henget kilpailivat päästäkseen +pormestarin sukulaisiksi -- mitä osaa oli hänessä sitten enää +suomalaisella lihalla ja verellä! + +Muistelikin pormestari isistään kaksi, vaikka tosin hämärätä, +sukujohtoa. Toisen muistelman mukaan olisi suuren Kustaa Adolfin +toimesta heti Leipzigin tappelun jälkeen muuttanut Saksasta Suomeen +eräs sotasankari, jonka jälkeisistä sitten syntyi pormestari Leipzig. +Toinen muistelma tiesi, että pormestarin esi-isät ensin olisivat +jostakin Leipzigin tienoilta muuttaneet Ruotsiin -- tätä tietoa piti +pormestari uskottavampana. Siellä sitten kohosi yksi suvun jäsenistä +kuninkaallisen hovin ylitallimestarin apulaiseksi, joka nai +kuninkaallisen sisäneitsyen. Yksi tämän avion perillisistä siirtyi -- +jutun mukaan -- sotapäällikkönä Suomeen. Pormestari päättikin, että +tästä lähteestä alkaen hänen sukunsa veressä on kiehunut jotakin +kuninkaallista. Todellakin sellaista mahtoi olla tuo luja liitto +pormestarin niskan ja selkäpintilän välillä, joka ei suvainnut pään +tekevän mitään käänteitä ilman vartalon myötävaikutusta. Tästä syystä +näyttikin hän liikkeissään ylhäisen komealta, oikein majesteetilta. +Sellainen ryhti anastaa väkisinkin kunnioitusta, kun sen lisäksi tukee +askeleitaan niin paksulla, valtikanmoisella sauvalla kuin herra +pormestarin oli tapana. Joskus sai tämä sauva kunnian kohota +järjestämään kaupungin kulkuneuvoja. Kun pormestarin liikkeet +olivat enimmäkseen jotenkin suoraviivaisia, osui useinkin hänen +tiellensä raatihuoneen edessä tahi katujen risteyksissä milloin +mikin palkka-ajuri. Tällaista ajurien asentoa nimitti pormestari +hävyttömyydeksi, jota hänen oli mahdoton sulattaa, hänen joka oli +kaupungin oikeus ja totuus. Hetkisen piti jäykkä herra kovaa purpatusta +ja mutinaa; vaan, joll'ei siitä ajuri hievahtanut, kohosi oikeuden +valtikka -- mutta se ainoastaan kohosi, sillä laki oli kirjoitettu +pormestarin sydämeen, joka kielsi omankäden oikeudesta. Hän laski siis +sauvansa alas. Loukattu oikeudentunto pani tosin ajurinkin puolestansa +mutisemaan, mutta pitihän esivaltaa totella: -- hän väistyi. + +Ensimäisenä päivänä maaliskuun kuoltua, luki pormestari kaupungin +senaikuisessa sanomalehdessä oudon uutisen, joka hänet pani sekä +ihmeihinsä että suuttumukseen. Ilmoitettiin, että sinä iltana näytetään +kaupungin teaatterissa läpikuultava ulkomaan ihminen, jonka +sielunelämää ei tarvinnut yksistään silmästä tutkia. Koko ruumis oli +niin läpihohtava, että helposti voi nähdä sydämen ja suonten tykkinän +sekä veren heleän helmivirran ja aivojen ihmeellisen toiminnon. Mutta +tämän lisäksi nähtiin kuinka mielenkuvitukset muodostuivat sydämessä +somiksi monenvärisiksi kupliksi, täynnä lämpimiä tunteita. Nämä sitten +suoniteitä vaeltaessaan kutistuivat ja kärsivät kaikenlaista ahdinkoa, +jotkut joutuivat raajarikoiksi, jotkut kuolivatkin. Mutta osa saapui +aivojen tuomioistuimen eteen, jossa ne punnittiin ja tuomittiin, minkä +kivi kaulaan, minkä siivet selkään. Ihmeellistä oli nähdä miten nuo +kipeniksi muuttuneet kuplat yhdistettiin aivoissa ajatusrihmoilla ja +järjestettiin säännöllisiin riveihin, tarvittaessa kielelle +anniskeltaviksi. + +Jotenkin tällainen oli päivän uutinen. Mahdotonta on enää tesmälleen +muistaa mitä tässä on liiaksi, mitä liian vähän. + +Kun kansa ei tiennyt oliko nähtävänä ihme nainen vaiko mies, tulvasi +kumpiakin sitä uteliaammin katsomaan. Naiset tahtoivat kerrankin oikein +tunkeutua miehen mielen syvyyksiin, miehet osastaan yhtä halukkaasti +pyrkivät omin silmin näkemään mitä naisen sydämessä oikeastaan +piileksii. Totuus vaatii tunnustamaan, että muita uteliaammat olivat +nuoret naiset sekä nuoret miehet. + +Edellä sanottiin, että uutinen pormestaria ei ainoassaan ihmetyttänyt, +vaan myöskin suututti. Ei hän vielä ehtinyt muuta lukea, kuin että +teaatterissa jotakin näytetään, kun hän jo pysähtyi. + +Mitä! -- hyljätty teaatteri, jonka insinööri on tuominnut +parannuksille, sielläkö jotain näytetään? Sinnekö vietellään ihmisiä +satimeen? + +Nämä kaksi asiaa: ihmiskunta ja laittomuus, ne ovat aina antaneet +huolta hallitsijoille ja sitä liikeni nyt pormestarillekin. Viisi +vuotta sitten oli insinööri sanonut, että teaatterin katto voipi pian +pudota. Siitä lähtien oli tämä huone ollut suljettu: katto tosin pysyi +vieläkin entisellä tasallaan, mutta voisihan se jonakin hetkenä pudota, +koska insinööri niin oli sanonut. Ja insinööriä uskottiin kaupungissa +enempi kuin kaikkia uskonkappaleita yhteensä. + +Tässä uskossa ei sopinut pormestariakaan lukea epäilijöihin. Sentähden +riensi hän pelastamaan ihmiskuntaa. Ensi kiipaleessa kiiruhti hän +kaupungin poliisimestaria hätyyttämään. Kenties oli tämä luvannut +teaatterin käytettäväksi. Niin, hän se on, juuri hän. -- Sitä +rohkeutta! + +Näin jupisten pormestari astui tavallista pönäkämmin ja painoi +sauvaansa katuun entistä rotevammin. Jo etäältä väistyivät hänen +tieltänsä ajurit. Hän näki kuinka väkeä meni teaatteriin ja tuli +teaatterista. Toiset hymyilivät, toiset näyttivät olevan ähmissään. +Tuossa kohtasi hän jo menomatkalla poliisimestarinkin. Arvoisat +vanhukset, oikeus ja järjestys, tapasivat siinä toisiaan. Hämillään +tähystivät he aluksi toisiinsa. + +Sitten alkoi näiden ikäveljien välillä jotenkin epäveljellinen jupina +ja kinastus, jota kesti teaatterille asti. Kumpikin syytti toistansa, +mutta kumpikin pesi puolensa puhtaaksi. Pormestari vakuutti nostavansa +asiasta kanteen ja poliisimestari sanoi opettavansa asianomaiset +tietämään huutia. Lopulta yhtyivät he syyttämään koko vallattomuudesta +teaatterin vahtimestaria. Hänellähän oli teaatterin avaimet. + +-- Se junkkari! murisi poliisimestari, ramistaen sapelia vyöllään. + +Samalla riipaisi pormestari teaatterin ovea, mutta -- se oli lukossa. + +Heti ilmestyi kuvehuoneesta vahtimestari. + +-- Aprillia! jos saan luvan arvata, huudahti hän, kumartaen nöyrästi. +Mutta hän ei tohtinut esivallalle nauraa. + +-- Aprillia! äännähti myöskin yht'aikaa oikeus sekä järjestys ja +kumpikin painoi kämmenensä otsaan. Sitten kääntyivät he tyytymättömällä +murinalla kotiinsa. + +-- Sellaisia okaita ja piikkejä sikiää painovapaudesta, arvelivat +vanhukset. -- Oikeus ja järjestys pidetään narrina; petos ja valhe +vallan saa. Jospa voisi lukita sanomalehtien suut yhtä hyvin kuin +raajarikkoisen teaatterin ovet! + +Mutta sitten he muistivat, ett'ei painovapautta maassamme vielä +oikeastaan ollutkaan. + +-- Niin, voipihan sentään olla hyvä, että vuodessa on yksi valheitten +juhla. Ihmiset voivat purkaa silloin pahan sisästänsä ja elää sitten +kaiken vuotta rehellisesti. + +Näillä puhein he erotessaan toisiaan lohduttivat. Mutta siitä päivästä +menetti pormestari kaiken uskonsa kaupungin insinööriin. Miksi ei +teaatterin katto ollutkaan pudonnut alas, vaikka sitä jo viisi vuotta +sitten ennustettiin? Jos se olisi tapahtunut taikka jos teaatteri olisi +pysynyt entisellään, vapaana käytännölle, ei olisi nyt ollut kellään +tilaisuutta sanoa, että pormestari juoksi aprillia. Sellaista tapahtuu, +kun insinöörit pyrkivät profetoiksi! + +Tapahtui sitten, että insinööri taas, kun hänelle osui hyvää aikaa, +teki uuden esityksen kaupungin hallitukselle. Kuten tuhansien järvien +maassa sopii, tunkeusi kaupungin keskustaan useita lahden poukamia, +joita insinöörin taiteellinen silmä suositteli. Mutta vuosi vuodelta +alkoivat ne mannertua ja näytti kuin olisivat toivoneet syliinsä +nostettavan jonkun kauniin kartanon, varsinkin kun erään lahden +pohjukka aivan sivusi katua. Tältä kannalta käsittelikin pormestari +asiata. Mutta insinööri esitteli, että varsinkin tuo eräs lahti, niin +nimitetty Kultapohja, kaupungin kaunisteeksi syvennettäisiin. Siitä +olisi muka käytännöllistäkin hyötyä -- tämä puoli esityksestä vetikin +enemmin kaupunkilaisten huomiota kuin kauneusoppi -- koska siten +autettaisiin kalavenheet syvemmälle kaupungin keskeen sekä avattaisiin +kesäiselle höyryliikkeelle avarampaa tilaa y.m., jota ei edeltä voitu +aavistaakaan. Näitä paitse veti insinööri jaloja esimerkkejä Euroopan +suurista kaupungeista, joihin suurella vaivalla oli kanaviakin kaivettu +ja niin tehty kaupungit paratiisin yrttitarhoiksi. + +Tällainen esitys oli niin viehättävää laatua, että se väkisinkin vaati +suosiollista kumarrusta. Euroopan kaupunkien kunnia ja paratiisin +yrttitarha -- kuka niitä ei tahtoisi omalle kaupungilleen? + +Ainoastaan pormestari Leipzig ei tahtonut. Hän väitti, että Suomessa on +kyllin kaivamattakin järviä ja lahtia, koska niistä on kannattanut +oikein laulujakin lasketella. Mutta eipä ole vielä yksikään laulanut +Suomen suurista kaupungeista. Sentähden on laitettava niin, että voivat +kerran niistäkin laulaa. Sitä vaatii kaupungin käytännöllinen etu, että +katuvieret kartanoituu. Jos lahta kaivettaisiin, pitäisi sitä iäti +kaivaa, koska maa Suomessa yhä nousee ja vedet väistyvät, kuten +Kultapohjakin on osoittanut. Siis, päätti hän, ennen rahat kaupunkia +nostamaan kuin laskemaan. + +Näitä lausuessaan näytti pormestari tavallista juhlallisemmalta. +Kahdella päällä seisoi nyt kaupungin hallitus, sillä kovin painava oli +oikeuden päämiehen sana. Mutta täysin luopuivat mielet insinöörin +mietteistä, kun pormestari vakuutti olevansa ensimäinen kohottamaan +kartanonsa Kultapohjan sylistä. + +Muutamat moittivat herra Leipzigiä itsekkäiseksi ja ahneeksi, mutta +oikeastaan he taisivat tarkoittaa, että hän oli itsepäinen ja +säästeliäs. Ainakin oli hänellä varoja ja tahtoa pysyä sanassaan. +Kenties oli hän kumpiakin perinyt. + +Miten olikaan, mutta kaupungin ihmeeksi kohosi Kultapohjan mudasta +ensin perustus, sitten kivijalka ja vihdoin jykevät seinät. Kesäisen +iltaruskon hohteessa nähtiin usein pormestarin seisovan rakennuksensa +muurilla. Oikosena kuin maistraatin pöydällä kynttilä tähysteli hän +siinä toivosta palavin silmin. Mielensä kuvastimesta katseli hän +vuosien taakse ja ihaeli kaupungin tulevaa suuruutta. Kultapohjan +lahdessa näki hän aaltojen asemilla kartanoita, joille hänen sanansa +oli laskenut perustuksen. + +Kesken näitä kuvia läheni keskeneräistä rakennusta koukkuselkäinen +vanhus sauvansa nojassa. Hän nosti hattuansa ja kumarsi pormestaria. +Hän näytti jotakin odottavan, mutta ääneti. + +-- Mitä kaipaat, mies? kysyi pormestari tylysti. + +-- Näette, armollinen herra, mitä tarvitsen. + +-- Mutta kotosi? kysyi edelleen ankara herra. + +-- Kotoni on teille yhtä tietty kuin puutteeni. Mutta unhoitettua voipi +uudistaa. Niin, sitä voipi. Ette enää muista nuorta paria, ette muista +Hilaarius Kukkoa ja Agaatta Kanaa, joiden vihkiäisissä nuorena +ylioppilaana tanssia heilasitte. Kukoisti silloin Agaatta, nyt on hän +mullassa, minä tässä. Hymyilitte meille silloin, nyt sitä ette voi. +Kyllä tunsi minut arvoisa isänne, pitejämme senaikuinen pastori, hän +minut ja minä hänet. Niin, miksi ei tuntenut? hänpä juuri vihkikin +meidät! Eli silloin vielä isoisännekin. Kaukaisia meriä kynti hän. +Voimallinen mies ja rohkea laivuri oli Ananiias Leipäsäkki. Mutta +koulussa muuttui hänen poikansa nimi -- paljon muuttaa koulu. + +Sellaisia ihmeitä lauleli Hilaarius Kukko. + +-- Ananiias Leipäsäkki! lausuivat toinen toisensa jälkeen +rakennusmiehet. Puolenpäivän rinnassa painuukin helposti Leipäsäkki +mieleen. Ja nyt tiesivät he pormestarin sukuisän. + +Mutta pormestari seisoi ääneti kuin ukkosen iskemä. Hän vaaleni ja +punastui ja taas vaaleni. Koneentapaisesti kaivoi hän kukkaroansa. Mitä +sormiin osui, heitti hän kerjäläiselle, joka kumarsi ja läksi tiehensä. + +Niin piiritti totuus rehellisen pormestarin eikä luetellut hän enää +siitä päivin sukujohtojaan. Jumalan ja ihmisten edessä vaelsi hän nyt +suomalaisena. Kartanot Kultapohjassa kunnioittavat hänen muistoansa. + + + + +PESUVAIMON TARINA. + + +-- Kotoisin Turusta? -- ja nyt asutte Viipurissa ja palvelette +pesijänä? + +-- Niin, herraseni, tapahtuuhan semmoista. Tulin sieltä assessori R:n +perheessä Lappeenrantaan. Sitä ennen oltiin Heinolassa ja sitten +Imatralla. + +-- Kuljittepa melkein kuin "Halikon kautta Ruotsiin", vaikka vasten +aurinkoa, lännestä itään. + +-- Sinne köyhä missä leipä, vaikka on leipää ystävyyskin. Assessori +kulki huviretkillä ja sukulaisissaan, niinkuin rikkaat kulkevat. Rouva +vaati minut tytärtensä seuraneitseeksi. Kun vanhempani myöntyivät, ei +ollut minussakaan vastusta. Lupasihan rouva viedä minut yhtä hyvänä +kotiin kuin oli ottanutkin. Ja sen hän olisikin tehnyt. Erinomaisen +hyviä ihmisiä koko perhe, eikä mitään puutetta. Rouva suojeli minua +kuin nuorinta sisartansa. Ei minua silmän alta etäälle laskettu. +Olinhan silloin vielä niin nuori ja kokematon: vasta yhdenkolmatta. +Nykyiseen aikaan ihmiset tosin kypsyvät ajemminkin. + +-- Keksinnöt ovat edistyneet, myönsin minä. -- Kymmenessä minuutissa +valmistetaan nykyaikana elävästä vasikasta kymmentä lajia liharuokaa. +Mutta sellainen pikakypsyminen on mahdollista ainoastaan liike-elämän +polttopisteissä. + +-- Niinkö tosiaankin! kummasteli pesijä. Hän jatkoi: -- Sitä paitse +siihen aikaan nuoret miehet eivät voineet jättää sanomatta minua +kauniiksi. Vaikka Jumalan lahjahan kauneuskin on. -- Mutta ajatelkaa, +että siitä on nyt jo yhtä vaille kolmekymmentä vuotta. -- Suuri eroitus +on minun nykyiseni ja silloiseni välillä. Kauneuteni onkin nyt palannut +kotiinsa. + +Toden kertojan täytyy kuitenkin sanoa, että vaimon kasvojen piirteet, +tummassa hivuskehässä, osoittivat vieläkin kauneuden jälkiä: +syyskauneuden, jossa kevään ja kesän vaiheet kuvastuvat: tyytyväisen +onni ja kärsineen alakuloisuus. + +-- Te varmaankin jouduitte niihin aikoihin nykyisen miehenne kanssa +naimisiin? kysäisin minä. + +-- Niin; enkä sitä suinkaan kadu, vakuutti vaimo. -- Jospa vaan +nykyiset ihmiset osaisivat naida yhtä onnellisesti! Me emme vaatineet +toisiltamme niin paljon kuin kumpikin itseltään. Nykyiset puolisot +vaativat toisiltaan kaikkia eivätkä mitään itseltään. + +-- Etteköhän sentään laske liikoja? arvelin minä. -- Epäilemättä +tapahtui poikkeuksia teidänkin nuoruudessanne. + +-- Niin; tosiaankin eli Turussa siihen aikaan puusepän sälli, joka +ei vertaisiinsa vilahtanut. Hyvin kumma mies. Pää pystyssä, keppi +keikassa teiskaili hän pyhäpäivät hienoimman väen hännässä ja lemahteli +hyvänhajuisilta voiteilta. Niin asteli hänen edellään kerran kaupungin +puutarhassa Ruotsinmaan konsulin tytär. -- Arvaattehan miten +korkea-arvoinen herra on Ruotsinmaan konsuli Turussa. -- "Ah, miten +onnellinen", huokaili puusepän sälli, "miten onnellinen olisin tuon +hienohelman saatuani!" Hän ei aavistanut kuitenkaan konsulin tyttären +sitä kuulleen. Mutta hienohelma kuuli, kääntyikin sällin puoleen ja +kutsui hänet kotiinsa. Nyt aavisti mies jo onnensa auringon koittavan. +Hän haasteli parastaan, kiemaili ja hiemaili, ollakseen oikein makea +lemmitylleen. Ja niin tulivat Ruotsinmaan konsulin palatsille. +Loistavat peilisalit aukenivat heille. Mutta puusepän sälli tunsi +taivaansa auenneen ja ylienkeliksi muuttui hänen silmissään konsulin +tytär. Hän menetti malttinsa. Keskellä peilisalia lankesi hän avosylin +hienohelman edessä polvilleen. "Minä olen teidän, iankaikkisesti +teidän!" huudahti hän. Mutta ylhäinen neiti neuvoi häntä malttiin, +olihan heidän muka likemmin tutustuminen toisiinsa. Puuseppä tyytyi ja +odotti aikaansa. Hän vietiin hienosti asuttuun kammariin ja hänen +sydämensä tykytti kahta nopeammin. Sitten nosti neiti viinipullon +pöytään ja käski palvelijaneitsyensä kaatamaan siitä koruttomaan +arkipikariin ja tarjoamaan vieraalle. Sen tehtyä otti neiti isänsä +kaapista oikein korean juhlapikarin, jonka pohjalle salassa tilkautti +jotakin ja sitten täytti samalla viinillä kuin palvelijakin. Omalla +kädellään tarjosi hän sen onnesta ihastuneelle puusepälle. Sitten +kysyi, kumpi paremmalta maistui. Ja vaikka koreasta pikarista maistui +jotakin katkeraa, myönsi mies kummankin maistuneen yhtä hyvältä: +täytettiinhän molemmat samasta pullosta. + +"Nyt olet, mies, kokenut", huomautti hieno neiti, "että yksinkertainen +kuori voipi tallentaa yhtä maukkaan sisällyksen kuin koristeltukin, +usein puhtaammankin. Sinä olet pettynyt; sillä koreaan juhlapikariin +oli sekoitettu myrkkyä." + +Kauhistui ja hämmästyi nyt nuori puuseppä. Ja kummasti tunsi hän +aivojansa painostavan. Äsken auenneesta taivaasta aavisti hän nyt +vaipuvansa iankaikkiseen syvyyteen. Ja kuoleman enkelinä seisoi hänen +edessään hieno neiti. "Armoa, armollinen armo!" huusi hän kauhusta +kähisevin äänin. Mutta hän ei ehtinyt kauan huutaa ennenkuin oli +vaipunut raskaaseen uneen. + +Eihän se mitään väkeväta myrkkyä sentään ollutkaan, oli vaan univiinaa. +Konsulin palvelijat korjasivat sitten miehen, ja seuraavana aamuna +löysi hän itsensä jostakin, jossa oli hyvin paljon pahnoja. + +Se seikka häntä kovin pahasti suututti ja hävetti. Olihan syytäkin. + +Olisi luullut hänen sitten noista viinilaseista viisastuneen ja +lähteneen kosimaan tuota palvelijaneitsyttä, mutta harva täällä +tuhmuuksistaan viisastuu. Hän rakasti edelleenkin jotakin ihmeen hienoa +ja tahtoi sellaista voittaa millä hinnalla tahansa. Hän ei voinut paeta +itseään ja omaa luonnettaan, arvaattehan, ja sentähden piti käydä +niinkuin sittemmin kävi. + +-- Hän varmaankin löysi omansa? keskeytin minä! + +-- Ainahan mies löytää naisia, kun ei heiltä muuta vaadi kuin hienoja +helmoja, tokaisi kertojani. -- Ei kauan aikaa kulunut ennenkuin +puuseppä meni naimisiin. Hänen vaimonsa oli rikkaasti kasvatettu +köyhyys, joka osasi soittaa laveria ja lavertaa kuutta, seitsemää +kieltä -- kaikkia yhtä hyvästi -- mutta ei kutoa sukkaa, eikä ommella +paitoja, ei laittaa ruokaa eikä pestä astioita. Kuka oppinut nainen +niitä osaisi? Mutta vaimon soittaessa laveria, höyläsi puuseppä hopeita +ja veisti leipää, jota perheen palvelushenget valmistivat. + +Kului vuosi, syntyi lapsi; kului toinen, syntyi taasen ja niin edelleen +kolmaskin. Palvelusväkeä lisättiin, mutta leipä väheni ja vei +laverinkin -- kielet vaikenivat. Lapsen itku vaan kuului eikä äiti +vielä lakannut laulamasta. Eräänä aamuna itki hänkin. "Mieheni, +mieheni! Missä on mieheni!" uikutti vaimo. Mutta sinä aamuna oli +lähtenyt Turun rannasta länteen laiva -- siinä katosi mies. + +Ihmisten armoilla on sittemmin elänyt vaimo lapsineen. + +Minä tunnustan, ett'en kyennyt sanallakaan puoltamaan puuseppä parkaa, +jota sopii sanoa yhtä hyvin kelvottomaksi kuin onnettomaksi. Koetin +sentähden kääntää kertomusta toiselle uralle. + +-- Mutta teidän oman elämänne kertomus keskeytyi, huomautin minä. + +-- Niin, siinä ei olekaan mitään merkillistä, sillä minä en ole +tarvinnut olla onnettomassa naimisessa. Mieheni ei etsinyt hametta, +vaan naista, enkä minäkään rakastanut hänessä muuta kuin miestä. + +Niinkuin kuulitte, jouduin minä assessorin perheen seurassa +Lappeenrantaan. -- Sinne oli silloin Turusta pitempi matka kuin nyt +rautateisin. Siellä olin minä ihmeissä, kun nuoret herrat seisahtelivat +katujen kolkkiin ja vähän väliä huoahtelivat: "Ah, miten kaunis! Hän +varmaan ei ole tästä kaupungista, mistähän lieneekin." Ja sitten nuo +vallattomat kysymään mistä minä olin. "Sieltä mistä tällainen tyttö on +poissa", vastasin minä. Toisinaan en ollut kuulevinani heitä. + +Menin sitten eräänä aamuna Lappeenrannan torille ruokaostoksille, niin +lyöttäysi seurahani partava mies, joka sanoi olevansa viipurilaisen +kauppaneuvos T:n liikkeessä apulaisena. Hän sanoi kyllä tietävänsä +parhaat ostopaikat ja lupasi minua neuvoa torikaupoissa. Ja sen hän +osasikin tehdä, enkä minä arvannut häntä vähääkään varoa, niin +vakaiselta ja luotettavalta hän näytti. Sittemmin seurasi hän minua +useammankin kerran torille, ett'en voinut olla lopulta mieltymättä +hänen miehevään käytökseensä, vaikk'en tietysti rakastamista +ajatellutkaan, kun pidin häntä naineena miehenä. + +Mutta eräänä iltana sain tuolta partasuulta kirjeen, jossa hän -- +arvatkaa sitä -- kosi minua vaimoksensa ja vaati pikaista vastausta. +Minä ensiksi hämmästyin, se on tietty. Mutta sitten se ilta muuttui +minulle aamuksi ja yö levottomaksi rukouspäiväksi, joka selitti elämäni +arvoituksen. Hämärä mieltymykseni kirkastui rakkaudeksi. Nyt käsitin, +mitä rouva niin monesti oli sanonut, että rakkauden valossa +tulevaisuuden mustat pimennot ja pilvet punastuvat toivon sinisellä +taivaalla. En tuntenut silloin mitään onnellisempaa kuin nojata +luotettavaan mieheen. -- Myöhemmin tunnusti mieheni, että hänestäkin +tuntui yhtä onnelliselta olla naisensa tukena. + +Aamulla ilmoitin päätökseni rouvalle ja pyysin häntä puolestani +kirjoittamaan tuolle partasuulle vastausta, kun osasin itse +huononlaisesti kirjoittaa. Mutta hän moitti minua uskottomaksi +itselleen ja vanhemmilleni. Hän oli luvannut ja tahtoi minut viedä +sellaisena takaisin kuin oli tuonutkin. Minä vakuutin, ett'en enää +ollut sellainen kuin kotoa lähtiessä, koska olin jo rakastunut enkä +sentähden enää kelvannut emäntäni sanaa toteuttamaan. Siitä kiivastui +hän uhemmin ja sanoi sopimattomaksi, että minunlaiseni tyttö menee +suomalaiselle miehelle. + +Silloin tunsin minä tulisen piston, joka ei suinkaan ollut rakkautta. +Olinhan minäkin suomalainen, vaikka osasinkin ruotsia, ja olivathan +vanhempani rehellisiä, vaikka köyhiä suomalaisia. Minäkö olisin +tarvinnut hävetä ottaa suomalaista miestä? En käsittänyt miten olisi +mahdollista kenenkään tytön sitä hävetä. -- Siitä alkaen en voinut +emäntääni kunnioittaa niinkuin ennen. + +Minä koetin tulla omin neuvoin toimeen: hankin paperia, jolle muodostin +muutamia harakan-varpaita kosijalleni vastineeksi. "Minä suostun +tulemaan sinulle elämän kumppaliksi niinkuin olet pyytänyt", kirjoitin +minä yksinkertaisesti, "jos sinulla on rehellinen aikomus. Mutta laita +niin, että olet vapaa kaikista esteistä, sillä minä olen kokematon, +viaton tyttö." + +Enempätä ei tarvittu. Pian sovittiin asioista suutasuin. Kolmen viikon +kuluttua oli toimitettu vanhempieni suostumus ja muuttokirjani Turusta +Viipuriin. + +Sillä välin soittelivat kielikellot: mikä ei olisi suonut minua +hänelle, mikä taas ei häntä minulle. Sentähden kerrottiin meistä +ilkeintä ja kummallisinta. Jumala nähköön! onhan kateus rakkauden +vihollinen ja siitä kaikki tuo vaino, joka on niin tavallista. + +Kauan suljin minä uskottomana korvani. Mutta arvatkaapa, mitä lopulla +kuulin! "Hän on kreikkalainen, hän on venäjänuskoinen, sinä olet +onneton!" huusi assessorin rouva. + +Kauheata! Minä olinkin silloin onneton -- vaikk'ei semmoisista nykyiset +tytöt välitä. -- Minä itkin yksinäisyydessäni ja rukoilin pelastusta. +Sitten juoksin pastorin puheille pappilaan. Hän sanottiin perin +viisaaksi mieheksi. Hän lohdutti minua. Hän nojasi oikean kyynärpäänsä +pöytään ja käden poskeansa vasten ja oli ensin hetkisen ääneti; sitten +näytti puhuvan kuin itsekseen. Minä kuuntelin tarkkuudella jok'ainoan +sanan. + +"Tosin voivat eri uskokuntien kirkolliset kaavat ihmisten omiatuntoja +kahlita, siellä enemmin, täällä vähemmin," sanoi hän. "Nämä kaavat ovat +kirkollisia astioita, joissa hengellisen elämän aarteita tallennetaan", +sanoi hän. "Mutta ihmiskunnan viinamäen työstä kasvaa vuosisatoina +hengellisen aartehiston rikkaus monipuolisemmaksi, joten kaavat +tuntuvat ahtailta ja ihmishenki vaikeroipi orjuuttaan", sanoi hän. +"Silloin on aika kaavoja laventaa taikka uudistaa. Mutta" -- tässä +kääntyi hän terävällä katseella minuun -- "sitäkin ennen voipi jo moni +henki, ulkomenoihin kompastumatta, kohota niitä ylemmäksi. Sillä onhan +Jumala kuitenkin kaikkien uskokuntien Jumala, joka ei katso uskontojen +enemmin kuin ihmistenkään ulkomuotoa, vaan kuulee kaikkia, kun vaan +Häntä hengessä ja totuudessa lähestytään", sanoi pastori. + +Tuntui kuin olisin niellyt hänen sanansa, vaikka en niistä juuri +ymmärtänyt kuin viimeisen lauseen, joka minua tosin vähän lohdutti. +Mutta tiellä johtui mieleeni, että sulhoni kuitenkin oli kieleltään +suomalainen, että hän oli Suomessa syntynyt ja kasvanut. Olkoon +kreikanuskoinen, ajattelin minä, kunhan vaan on suomalainen. Onhan +meillä sitten maailmassa jotakin yhteistä. Kuitenkin olin vielä +tulisissani, kun kauppaneuvos T. tuli tiellä vastaani ja onnitteli +minua kihlaumiseni johdosta. + +"Enpä iloitse koko onnesta", sanoa tokaisin minä tuhma. "Miksi petti +hän minut eikä ilmoittanut, että onkin kreikanuskoinen -- en suinkaan +olisi suostunut!" + +"No, no! maltahan mielesi!" neuvoi kauppaneuvos: "tuleva miehesi ei +olekaan kreikan-, vaan lutherinuskoinen -- ainoastaan minä olen +kreikanuskoinen." + +Minä häpesin ja ihastuin; luulenpa, että punastuinkin. Mutta raskas +kivi putosi silloin sydämeltäni enkä sen jälkeen enää uskonut mokomia +juoruja. + +Mutta niinkuin jo sanoin, ei ole minun elämässäni mitään merkillistä. +Kauppaneuvos tarjosi meille sitten hyväntahtoisesti omat vaununsa, +joissa tultiin Viipuriin, että petäjänummi jytisi. Porttien pielissä ja +katujen varsilla katselivat ihmiset silloin ihmeissään meitä. "Minä +tunnen olevani rikas", sanoi ylkäni. "Niin minäkin", sanoin minä. Ja +olihan meillä silloin muitakin varoja kuin rakkautta. Terveyden lisäksi +oli miehelläni hyvänlainen palkka, jota kauppaneuvos heti vihkimisen +jälkeen lisäsi. -- Häät pidettiin kohta Viipuriin tultua. Minunkin +käteni sekä osasivat että halusivat työtä tehdä. Kun Jumala siunasi +meille varoja yli jokapäiväisen tarpeen, yhdistyttiin osakkaiksi +kauppaneuvoksen liikkeesen. Mieheni oli teoissaan luotettava ja +rehellinen, niinkuin oikea suomalainen. Sentähden kauppaneuvos piti +hänestä niin paljon. Kaikki menestyi paremmin kuin sopi odottaa. Niin +lisääntyi perhekin -- meillä on nyt seitsemän lasta, arvatkaa! + +Ihmiset sanovat miestäni tuliseksi ja äksyksi -- voipi niin toisinaan +olla. Mutta minä olen koettanut sammuttaa tuimuutta rakkaudella -- +onhan se kumppalin velvollisuus -- ja olenkin aina onnistunut, sillä +mieheni osaa ajatella: hän malttaa mielensä. + +-- Miten vaihtui sitten tuo onnellinen asemanne nykyiseen? kysyin minä. + +-- Kuulisitteko sitäkin? jatkoi vaimo. -- Tiedän nuoria, kokemattomia +ihmisiä, jotka ainoastaan pakosta kuuntelevat vakavia asioita. Sitten +tietäkää, ett'ei onni aina pakene ihmistä samalla kertaa kuin menestys. +Särkyy reki, kuolee hevonen, mutta ei riku toivo. Niin kävi meillekin. +Ajat huonontuivat ja puuliikekin huonontui -- niinkuin se on monesti +sen jälkeenkin huonontunut -- ja lopulta pysähtyi kokonaan. Toinen +kauppahuone toisensa jälkeen luovutti omaisuutensa velkojille. Kauan +kyllä kesti kauppaneuvos ja paljon työtä levitti hänen liikkeensä +maahan, mutta loppuun piti hänenkin ehtiä ja tuhannet ihmiset jäivät +työttömiksi. -- Sääli niin hyvää isäntää! -- Siinä hukkui miehenikin +varat ja loppui hänen palveluksensa. Köyhä oli hän nyt omaa kauppaansa +aloittamaan ja liian vanha kelvatakseen uusille isännille, varsinkin +huonona aikana. Mutta me olimme kumpikin tottuneet työhön. Ja tekevällä +on aina työtä. + +Raskahin koettelemus oli jo kauan aikaa perhettämme painanut: vanhin +tyttäremme -- hän on nyt jo yhdenkolmatta -- sallittiin raajarikoksi. +Hän on vieläkin kuin lapsi eikä voi liikkua liikuttamatta. Lääkäri on +hänet jo aikoja sitten hyljännyt. Kun oltiin hyvissä varoissa, oli +helpompi kärsiä, mutta sittemmin -- minä tunnustan, että aloin väsyä. +Onneksi osasi mieheni nytkin ajatella ja hän lohdutti minua: "Eihän ole +perhe-elämä ainoastaan lasten, vaan vanhempienkin kasvatusta varten", +sanoi hän. "Luultavasti sentähden annetaan useinkin vanhemmille lapsi +vaan vähäksi aikaa ja sitten otetaan pois", sanoi hän. "Ja varmaankaan +ei muuten niin usein onnellisen syntymisen iloa seuraisi vaivaloisen +elämän murheet", sanoi hän. "Mutta kaikella elämällähän on tarkoitus, +lyhyelläkin. Me tarvitsemme puhdistusta; paljon on meissä vielä vikoja +ja likoja. Mutta maailma on suuri kylpylaitos, jossa lopullista +puhtautta ja terveyttä varten on monenlaisia kylpyjä: kuumia, haaleita +ja kylmiä; höyrykylpyjä ja ruiskukylpyjä", lisäsi hän. "Toisinaan antaa +ylilääkäri katkeria kylpyryyppyjä", sanoi hän. "Kaikki tapahtuu +niinkuin tarvitaan, kun vaan emme tahallamme pala tahi vilustu. Ja +onhan meillä virvoittavaakin: kuusi tervettä lasta, joista toivomme +ihmisiä. Ja toivommehan lopulta muutakin", lisäsi mieheni ja tarttui +käteeni. Minulle lisääntyi voimia ja minä tunsin uudelleen olevani +tuettu enkä ole sittemmin enää valittanut. Mieheni pilkkoo puita ja +minä, niinkuin tiedätte, olen pesijänä -- liikeneehän tässä maailmassa +pesemistä. Mutta minä uskon, että onni pysyy meillä niinkauan kuin +rakkaus ja toivo. -- Kunhan vaan Jumala siunaisi lapsia! lisäsi +pesuvaimo, ja siihen hänen tarinansa loppui. + + + + +NEITISERKKU. + + +"Yksi haastaa ystävälle, ystävä koko kylälle". Niin tuli ilmi tämäkin +juttu, jonka ensin vaan uskottu jutteli uskotulleen. + +Kahden kävelivät serkukset kaupungin katua, rouvaserkku ja neitiserkku. +He juttelivat: + +-- Minä olen niin ihmeesti mieltynyt majisteriin ja majisterikin on +mieltynyt minuun. Et usko kuinka minun on hyvä ollakseni, kun joskus +jäällä yhdessä luistellaan ja muistellaan. -- + +-- Sinä lasket runoksi, serkkuseni! huudahti rouvaserkku. + +-- Niin, sitä syntyy itsestään. Tiedäthän näytelmistä ja romaaneista, +kuinka lemmen liekki päästää runonsiteet valloilleen, ja silloin ollaan +kaikki runoilijoita kiireestä kantapäähän asti. -- Sinä katsot minua +niin pitkillä silmillä. Olenkin tietysti nyt hyvin kummallinen. Mutta +majisterikin on kummallinen siellä jäällä. Tiedäthän, että hän on +fennomaani niinkuin sinä ja minäkin. Sentähden hän melkein aina puhuu +suomea niinkuin sinä ja minäkin nyt. Mutta sen sijaan kuin me sitä +haastelemme enimmiten vaan näin kahden kesken ja suomalaisissa +seuroissa, niin hän laskettelee suomea vaikka millaisessa seurassa. Et +usko, mutta minun on silloin vähän vaikea olla. Minä sitten +jäljestäpäin häpeän, että niin on, mutta niin se on. Siellä luistaa +presidentin tytär, laamannin tytär ja pormestarin tytär. Heille +juttelevat pelkkää ruotsia hovioikeuden herrat, kanslian herrat ja +konttoriherrat. Pitäisikö minun sitten olla poikkeus? Olenko minä +sitten huonompi? -- Vaikka niinhän majisteri sanookin, ett'ei senvuoksi +tarvitse huonompi olla, että puhelee suomea, mutta -- -- -- sano sinä, +serkku, kun olet naimisissa, minkätähden minä olen semmoinen hupsu? + +-- Sentähden, ett'et ole vielä naimisissa. Kun tulet majisterin +rouvaksi, niin osaat paremmin näkyä mitä olet. Me naiset useammiten +palvelemme niin paljon kuorta niinkauan kuin sydän löytää pään. + +-- Elä haasta, serkku, noin! Onhan monta herra päätä, jotka ovat +olevinaan kiivaita fennomaaneja ja kuitenkin kainostelevat käyttää +suomea. He sanovat, että suomalaisuus on vaan ylevä, kaunis aate, +joka -- -- -- + +-- Jumala varjelkoon sinun sydäntäsi mokomista päistä, jotka eivät +ikinä pääse aatteesta työhön! Ehkäpä heissä sitten rakkauskin on vaan +kaunis aate, joka ei koskaan töissä ilmesty. Rakastu sitten sellaisiin! + +-- Mutta sitäpä en tee. Ja sentähden olenkin majisteriin hyvin +mieltynyt. Hänellä sitä paitse on erinomaisen hyvä sydän. Et usko, +kuinka hyvä sydän! Pappa sanoo, että hänellä on koko terävä pääkin. Ja +mitäs tuolla päättömällä miehellä juuri tekisikään. Eikö niin, serkku? + +-- No, no, serkkuseni; mutta onko majisteri sitten nyt jo omasi? + +-- Enhän sitä sanokaan. Mutta voinhan jutella serkulleni mitä sattuu. +Ethän pane pahaksi; sinä niin hyvin ymmärrät minua. Sitä paitse asuuhan +majisteri juuri meillä ja mamma pitää hänestä niin paljon, vaikk'ei +mamma olekaan fennomaani niinkuin pappa ja minä... + +-- Niin, sinä pidät hänestä kaikkein enin. Sitä parempi, serkkuseni. +Sovitte hyvin te kaksi liinaharjaa yhteen. + +-- Sinä pilkkaat minua, serkku. Luuletko, ett'en voi olla hänestä +haastelematta? Näytänpä sen. + +Ja sitten he astelivat vähän matkaa ääneti. + +-- Te rouvat, kun olette naimisissa, ymmärrätte aina niin väärin nuoria +tyttöjä, aloitti uudelleen neitiserkku. Te arvaatte aina asiat ennen +aikojaan. + +-- No, no, serkkuseni; minä lupaan ett'en arvaa mitään. Päinvastoin +vakuutan, että sinä olet majisterille ainoastaan hyvä ystävä, joka +hänen kanssaan kiistelet, oikeinpa vihastutkin toisinaan. + +-- Sitä juuri teenkin. Mutta tiedäpäs, että koko ruotsalaisen +rouvaskoulun tytöt ovat häneen enemmin mieltyneet kuin minä. Luulenkin, +että he ovat kaikki aika fennomaaneja. + +-- Ethän nyt luule liikoja, serkkuseni? + +-- Enhän mitä. Kuulehan, kun juttelen! Muistathan kuinka heikkoa +syksyllä oli jää Salakkalahdessa? + +-- Muistanpa niin sanotuksi. + +-- Mutta majisteri ei peljännyt enkä minäkään sitten peljännyt. Mentiin +jäälle. Majisteri sitoi sekä riisui aina minulle luistimet. -- Näin +kahden voin sanoa, että jalkani oli silloin aina vähän juonikas. -- Ja +kuulehan, serkkuseni! Hän sanoi, että minulla on hyvin kaunis jalka! + +-- No, no, serkku! + +-- Oikein totta! Sitten hän luisteli ja minä luistelin ja sitten minä +lankesin. -- -- Taikka oikeastaan en minä olisi langennut, mutta kun se +nyt niin sattui. + +-- Kelpasihan sinun langeta, kun majisteri oli nostamassa. + +-- Kylläpä hän sitten olisi ollut aika puuhevonen, joll'ei olisi tullut +nostamaan! + +-- Niin, niin, no sitähän tarkoitinkin. Mutta eihän sillä todisteta, +että rouvaskoulun tytöt ovat fennomaaneja? + +-- Maltahan! Siihen tullaan. -- Oli viime syksy. Jää oli tarpeeksi +kiiltävää, mutta ei tarpeeksi vahva. Mutta tytöt tahtoivat olla aika +urhollisia, niinkuin usein tapahtuu, ja riensivät miehissä +iltahämärällä luistamaan. Tuota pikaa kiertyi heitä koko legiona +majisterin ympärille -- niinkuin tiedät, antaa majisteri tunteja +rouvaskoulussa -- ja kaikilla oli millä mitäkin sanomista, että minun +oikein pisti vihaksi -- vaikka kyllä minäkin häntä likenin. Mutta +olihan se eri asia. Kuitenkin oli jää niin heikko kuin kaksiöinen jää +oli. Se ritisi, se ratisi ja -- petti! Mutta tiedätkö, kuka silloin +upposi? Ei kukaan muu kuin juuri majisteri ja minä. Enhän voinut jättää +häntä siihen yksin, vaikka kyllä muut pakenivat. Minä tartuin häneen +kiinni ja niin yhdessä mentiin. Et usko, kuinka se tuntui +kummalliselta. + +-- Ja sinä kuitenkin vielä olet tässä? + +-- Emmehän tietysti sentään hukkuneet niin matalaan lahteen, vaikka +sitä on tosin koettu kaivaakin. Noustiin ylös kuin uitetut hanhenpojat +-- taikka oikeastaan majisteri nosti minut sekä itsensä. Sinä et usko, +kuinka minua hävetti. Mutta majisteri käänsi asian leikiksi, otti minun +käteni kainaloonsa ja niin yhdessä mentiin. Onneksi oli iltahämärä. En +ole koskaan niin sydämestäni toivonut pimeyttä kuin silloin. Ja +kuitenkin oli se ilta minulle niin rakas, mutta, mutta -- -- minä en +voi sitä sanoa. + +-- Sinä et sitten kerro serkullesikaan? Minä en siis ansaitse +luottamustasi? + +-- Anteeksi, serkku! Sinuunko en luottaisi? Niin, minä kerron. -- +Ennenkuin päästiin kotiin, tarttui hän noin hellästi käteeni ja sitten +hän sanoi ja minä vastasin ja sitten -- -- -- minä en voi sitä sanoa. +Mutta tiedäthän itse, serkkuseni, kun olet jo naimisissa. Mamma ja +pappa sen jo tietävät. Enkä minä sen jälkeen enää olekaan hävennyt +käyttää suomea vaikka millaisessa seurassa. + +-- Onnea, rakas serkkuni! Onnea! Sinusta tulee viisas vaimo. Joka ei +pääse naimisissa järkeensä, se ei pääse koskaan. + +Ja sillä tavalla se jutelma päättyi. + + + + +TÄYSVILLAINEN. + + +Tässä tulee astua nuoren parikunnan pyhään keskuuteen. + +-- Vaimoni! aloitti mies. -- Tämä elämä ei käy päinsä. Tässä pitää +tapahtuman muutos: joko sinä täysvillaiseksi taikka minä tuollaiseksi +puolivillaiseksi. + +-- Niin, tosiaankin, mieheni! Minä oikein ihastun. Heitä tuo +kokovillaisuus, joka tekee niin suuren poikkeuksen siitä, mihin on +totuttu, ja palaja olevaisiin oloihin. + +-- Vaimoni! Sinä olet kovin entiseen menevä, oikea entismielinen. +Tahtoisitko, että minäkin edistyisin taaksepäin? Mutta sitä en tee. +Tiedäthän ett'en suosi mitään puoli- taikka osavillaisuutta. Jotakin, +mutta kokonansa. + +-- Tiedän, mieheni, sen tiedän. Mutta luulin jo luopuvasi tuosta +Jägerin villaopista, kun sentähden olet kahdesti kärsinyt +keuhkokuumetta ja kolmas kerta kuuluu aina olevan kovin vaarallinen -- +enkä tosiaankaan soisi sinun kuolevan. Mutta sinä, niin ethän sinä +siitä huoli -- -- -- + +-- Etpä nytkään, vaimoseni, noin itkisi, jos olisit täysvillainen. + +-- Kenties en sitten itkisi haudallasikaan? + +-- Et. Tyynesti vaan surisit ja etsisit elämältä lohdutusta. + +-- Tuo on kauheata! + +-- Eipä, vaan tosikristillistä. + +-- Tahdotko sitten tosiaan jättää -- -- -- + +-- En, kultaseni, enhän jätä, vaan elän sinulle sekä itselleni mieliksi +hirveän kauan. -- Sentähden juuri tahdonkin pysyä täysvillaisena. + +-- Mutta tuo keuhkokuume? + +-- Niin, se on ollut ja mennyt eikä toivoakseni palaja. Se on kuritusta +kokemattomalle elämän koulussa. Mutta sitä kautta pääsee ajatteleva +viisaaksi. + +-- No, mutta, hyvä mieheni, kuinka viisas nyt luulet olevasi, kun et +vieläkään osaa hyljätä tuota villaviisautta? + +-- Se ei kuitenkaan ole mitään villiviisautta ja sentähden en sitä +hylkää. Istuhan tähän, niin selitän. -- Tiedäthän, että on etelässä +talvikin lämpimämpi kuin meillä? + +-- Niin sanotaan. + +-- Eikä täysvillainen tarvitse lämpimällä ylystakkia, vielä vähemmän +turkkia? + +-- Ei suinkaan. + +-- Toista on 30-50 asteen pakkasessa -- silloin ei enää tarvitse olla +Jägeriläinen, mutta kyllä täysvillainen. Tästä lähin pidän siis +pakkasella täysvillaista ylystakkia ja pysyn erilläni keuhkokuumeesta. +Tämä on edistystä. Olen oppinut, ett'ei saa nielaista mitään oppia +sinänsä. Aatteiden ja todellisuuden pitää muodostaman ja edistämän +toisiansa niinkuin olisivat keskenänsä avioliitossa. -- Mutta joko +mestari on tuonut uuden ylykseni kotiin? + +-- Ei, tietääkseni. Vaan asetuhan, niin näen oikein millaiseksi olet +entisestä muuttunut. Kas niin, seisohan siinä! Suvaitse nyt sydämen +vähän tutkia päätänsä! + +Tässä tapahtui pieni ylitarkastus. + +-- Ennen löysempi takki ja valkoinen sulhaisrinta, aivan kuin +muillakin; nyt vyöltä pinnistetty ja umpirintainen kuin sotamies -- +kiiltäviä nappia vaan puuttuu -- juuri kuin oikea asevelvollinen. +Muuten tunnustankin, että sotamiehen puku minua miellyttää. + +-- Oikein, vaimoni. Ajattelekin minua vaan sotamieheksi, joka taistelee +vasten kaikkea puolimielistä ja mielipuolista, puolivillaista ja +osavillaista; vasten kaikkea, mikä ei uskalla olla mitään kokonansa, +mutta on kaikkea noin nimeksi, noin osapuille. + +Tällä kohtaa kauniimman puolen nenä hieman nyrpistyi. + +-- Sellaista et minusta voi sanoa, epäsi hän, sillä onhan esim. +sydämeni sinun omasi aivan kokonaan eikä vaan osaksi. + +-- Se voipi olla totta, vaimoseni, mutta kuitenkaan et tunnusta minulle +oikeutta pysyä täysvillaisena: siitä syystä vaan vastustat, että tuo +suuri joukko ajattelee toisin -- on sekin syy! Ja kuitenkin, etkö ole +huomannut minussa muutosta parempaan päin? Minusta on tuntunut kuin +jaksaisin entistä paremmin. + +-- Sitä en voi kieltää. Sinä tosiaankin olet päässyt entistä paremmalle +tuulelle. Mutta voisihan -- + +-- Ei, ei! Elä ensinkään etsi muita syitä! Tunnusta vaan, että +pahahenki, jolle ihmiset niin usein vikojansa syytävät, on minusta +paennut koko joukon vähemmäksi. Ja lähestypä tukkaani! Jos Jäger puhuu +totta, pitäisi sen lemuta hyvin tuoksuiselta kuin kesän lemmikit, joita +suven henget hallitsevat. Tuntuuko siltä? + +-- Tosiaankin, mieheni. Ihme kummall' ajaa! + +-- Sitä vaikuttaa, kun emme antau kaikkien elementtien valtaan, vaan +omistamme parahinta ja olemme sitä. + +Silloin astuikin ompelumestari sisään ja emäntähenkeä vetivät askareet +kyökkiin. + +-- Tässä, hyvä herra, ylyksenne! kumarsi mestari. + +-- Mutta täysvillainen? + +-- Minkä mahdollista, hyvä herra. Mutta -- -- + +-- Eikö kokonaan? Se ei kelpaa. Viekää takaisin. Repikää auki. Olen +täysvillainen. + +-- Mutta kohtuutta, hyvä herra, kohtuutta ja tasapuolisuutta! + +-- Näette, että olen tasainen, mutta vaadin täysvillaista. + +-- Mutta oikeus, hyvä herra, myöntäkää mikä on oikeus! Nappien kohdat, +välikaulus, välivuori -- -- -- + +-- Ja koko ylys -- pitää oleman täysvillainen. Sillä hyvä. + +-- Tämä on jyrkkä ja ankara muutos. Olen kyllä vapaamielinen, mutta +pyydän oikeutta. + +-- Niinpä myöntäkää se minullekin. Mikä on hyvä, se on oikein. +Täysvillainen on hyvä, sentähden on oikein, että sitä vaadin. +Myöntykää, kun olette vapaamielinen! + +-- Oikeutta yleiselle tavalle, minä tarkoitan. + +-- Tavat ovat kuin kukin tahtoo. Minun tapani on täysvillainen. + +-- Mutta, hyvä herra, punnitkaa se työ ja vaiva, joka -- -- -- + +-- Siinäkö kipein kohta? Mutta velvollisuus ei pakene työtä. + +-- Ajatelkaa, hyvä herra: nappien kohdat, välikaulus, välivuori -- + +-- ja koko ylys täysvillainen. Niin tilasin ja niin lupasitte -- teidän +on siis velvollisuus ja sillä hyvä. + +-- Täytyypä minunlaiseni miehen olla kaiken karvainen. Minä siis +suostun. Kuitenkin myöntäkää, hyvä herra, että olen vapaamielinen! + +-- Kuten suvaitsette: oikea lipilaari, ystäväiseni. + +Ja siihen mestari tyytyi. Hän läksi. + +-- Mutta vaimoni! Mikä sinun on? + +Hän tulla tuuletti kyökistä kuin tuisku. On luultavaa, että hän itki. + +-- Mieheni! Auta minua! Minä en kestä tätä kiusausta. Minä tulen +kipeäksi. + +-- Elähän toki, vaimoseni! + +-- Oikein totta! Minä en kelpaa sinulle emännäksi. Tiedäthän -- siellä +kyökissä -- ne piiat -- koko soppa -- -- -- + +-- Piiat ja koko soppa? Maltahan mielesi, kultaseni, eläkä tuskittele. +Istu tuohon noin ja juttele tyynesti! + +-- Minä en voi, mieheni, tiedäthän, ett'en voi! Se kyökki, ne piiat +ja -- -- -- + +-- ja koko soppa. + +-- Niin kyllä -- -- ja sitten. -- Mutta rakas mieheni, osta minulle +piano, pianiino taikka flyygeli ja käske minun soittamaan, vaikka +päivittäin -- teepä tosiaankin se! + +-- Sukkela keksintö, vaimoseni. Sinä soittaisit sitten piiat hyviksi ja +ruoat kypsiksi -- eikö niin, pieni vastarannan kiiski? + +-- Sinä olet ilkeä! Sinä pilkkaat minua, kokematonta vaimorukkaa. + +-- Enhän, kultaseni. Vaan ole nyt tyyni ja sano mikä sinun oikein on? + +-- Näethän millainen on esiliinani -- siinä nyt on päivälliseksi +keitetty rusinasoppa -- -- -- + +-- Rusinasoppa! -- Voi sinä lammesta nostettu sorsantytär! -- eikö +muuta? + +-- Niin no? -- se kaatui! + +-- Siinäkö kaikki? + +-- Niin no! + +-- Onhan sinussa, vaimoseni, kylliksi rusinaa sekä saoksi että +liemeksi. + +-- Mutta ethän, hyvä mieheni, ensinkään vihastu? + +-- Olenhan täysvillainen. + +-- Niin -- tosiaan -- + +-- Mutta suvaitsepas, niin pääkin vuorostaan vilkaisee millainen sydän +oikeastaan on. Nyt levostu ja asetu, kultaomena! Kas niin! + +--- Mutta älä suinkaan pilkkaa! + +Sitten tapahtui silmästä silmään pieni läpikatsaus. + +-- Aivan entisellään, vaimoseni -- sekaelementtien vallassa. Milloin +äkäpussi pakkanen, milloin aika tuisku, milloin taas keväinen sadepilvi +-- kaikki sentähden, ett'ei ole täysvillainen. Maltahan. Jo vilahtaa +pilvestä päivä! Jo hymyilee -- mutta se ei ole pitkällinen sentähden, +ett'et ole täysvillainen. + +-- Olenpa täysvillainen! + +-- No miten? + +-- Ajatuksissani olen jo täysvillainen. + +-- Oikeinko totta, vaimoseni? + +-- Oikein totta! + +-- Ethän vaan vasten tahtoasi --? + +-- Ole huoleti, mieheni! Tahdon tulla niinkuin sinä -- suven ja talven +tappelusta tahdon päästä täyteen kesään. + +-- Vaimoseni, kultaseni! Lähennä pian suukkosi! + +Sitten tapahtui jotain semmoista. + +-- Ja tuossa tuopi mestarikin ylykseni. + +-- Tässä, hyvä herra, sellainen kuin käskitte! kumarsi mestari. + +-- Aivanko täysvillainen? + +-- Joka ainoa rihma, vakuutti mestari. + +-- Nyt, vaimoni! + +-- Niin nyt, mestari, on minun vuoroni! Vanhat mitat, -- muistattehan +ne? -- uusi puku, mutta täysvillainen. + +-- Täy -- täysvillainen, hyvä rouva?! + +-- Niinkuin sanottu: täysvillainen! vakuutti koko parikunta yhdestä +suusta. + +-- Mitähän tästä oikein tulee, jos kaikki muuttuvat täysvillaisiksi, +arveli ihmeissään mestari. Tavat muuttuvat, maailma muuttuu -- ja minä +seuraan mukana! + +Mestari teki notkean kumarruksen ja läksi. + +Mutta sittemmin ei ilmestynyt mitään rajupäitä. Nuoren perheen +taivaalle asettui tasainen suvi-ilma, jossa luonto hedelmällisenä +rehoitti. + + + + +APULAINEN. + + +I. PAPPILA VANHALLAAN. + +Te ihmettelette, että tässä pitejässä on niin hyvä lukuhalu, niin paljo +sanomalehtiä ja lainakirjasto, niin paljo kouluja ja hyvä maanviljelys; +mutta kaiken siemen kylvettiin oikeastaan pappilassa. Minä en koskaan +unhota sitä ihanaa kevätaikaa enkä sitä nuorta henkeä, jonka aika +pitejällemme lahjoitti. Henki seurasi miestä ja miehen hengestä syttyi +koko pitejä. + +Vanhan kirkkoherran minä muistelen nähneeni vaan talviasussaan. Kylän +raittia ajeli hän usein kirkkaina talvi-iltoina edestakaisin. Jokainen +tunsi hänen kulkustensa kolean äänen, vaikk'ei olisikaan nähnyt +supiturkkia ja kuutinnahkaista lakkia, jonka lipun alta lasisilmät +kuutamossa kimmeltelivät. Yhtä pystynä kuin reenperällä herra, istui +ajolaudallaan kutsari. Ääneti istuivat molemmat. Turhaan vaivasi moni +päätään, arvatakseen, mitä he ajattelivat. + +Kenties johtivat talvi-illan tähdet ajajien mieleen jotakin kaukaista, +iankaikkista. Taikka ajatteli vanha kirkkoherra noita tähtiä, jotka +hänen henkensä silmiin kimmeltelivät uuden ajan taivaalta, noita +heräävän kansanhengen ilmiöitä. Olihan hänen ainoa poikansa nuori +ylioppilas, joka kotiin palatessaan aina toi pääkaupungista milloin +minkin uuden kirjatuotteen. Olivathan jo Kalevalan ja Kalentelettaren +kauneudet ilmestyneet maailman ihmetellä. Ja vast'ikään oli +historiankin alalla julaistu suomeksi ensimäinen suurenlaisempi teos, +Nuijasota. + +Vaikk'ei kirkkoherra ollut mikään uutishankkeiden ystävä, tuntui +hänestä tuollaisten kansanhenkisten teosten ilmestyminen niin perin +kotoiselta, että hän niitä piteli niinkuin vanhoja sukulaisiaan, jotka +kauan unhotettuina kuitenkin viimein ovat palanneet omaistensa iloksi +kotiin. Eikä ollut kokonaan jäänyt syrjäinen pappilakaan vapaaksi ajan +hengen liikkeistä. Olihan A. I. Arwidssonin salaman iskuja seurannut +J. V. Snellmanin ukkosen jyrinä, joka syvimpäänkin uneen kylvi +levottomuutta. Sellaista tuskin jäi kirkkoherrakaan tuntematta, vaikka +hänen henkensä oli liian vanha kylliksi elpymään. Vast'ikään oli hän +Nuijasotaa lukiessaan ihastunut sanaan "pilkoittaa", joka hänestä +tuntui ihmeen osaavasti vastaavan tarkoitustaan. "Tosiaankin", arveli +hän, "uusi päivä pilkoittaa Suomen kansalle!" + +Ehkäpä mieltyikin kirkkoherra näihin kirjateoksiin rakkaudesta +entisyyteen. Niin suuri entisyyden ystävä hän oli, ett'ei edes +suvainnut seurakuntansa rakentavan uutta pappilaa, vaikka vanha uhkasi +asukkaita kuin lyyhistynyt rita: hän vaan pelkäsi, ett'ei uusi rakennus +tuntuisi niin asutulta ja kotoiselta kuin vanha. Luultavasti samoista +syistä piti hän niin vanhuuden kiiltävää papintakkiakin, että sen +läikkeessä sanotaan naisväen joskus salavihkaa itseään peilaelleen. Ei +siis ollut kumma, ett'ei hän hyväillyt noita uudenaikaisia +sanomalehtiä, jotka muka neuvoivat kansan turhia viisastelemaan. +Piispan käskystä toimitettiin sentään seurakuntaan kiertokouluja, joita +kirkkoherrakin piti tarpeellisina, "kun niissä opetettiin sisälukua ja +katekismusta". Kummeksia ei myöskään tarvitse, että kirkkoherra oli +luonnonvoimien tapaisesti itsepintainen. Semmoiseksi muodostuu helposti +ihminen ja virkamies, joka elinikänsä asustaa "kukkona linnassa": +viisaana tuhmien keskellä. Mitä vähätietoisempi kansa, sitä +kaikkivaltiaampi virkamies, poikkeuksia lukematta. Eikä sellainen vika +-- jos sitä viaksi suvaitaan sanoa -- aina väisty oikeaoppisen kirkon +paimentakaan. Niinpä esitteli kirkkoherra aina asiat kirkonkokouksiin +edeltäpäätettyinä ja vaati niihin seurakunnalta ainoastaan ehdotonta +suostumusta, jonka hän melkein aina voittikin. Onneksi olivatkin nämä +päätökset useammiten viisaita ja hyvin harkittuja. Pappilan lähimmät +alamaiset tuskin milloinkaan tohtivat isäntäänsä vastustaa. Kerran +osuivat pappilan karjapiika ja nuori torppari sanasotasille ja tuon +metelin sattui kirkkoherra kuulemaan. Silloin päätti hän tehdä +sotivaiset onnellisiksi. Hän arveli, että heidän olisi kauniimpi +rakastaa toisiaan kuin vihata. Hän kutsui nuoret luokseen ja esitteli +heille asian. He ensin hämmästyivät, sitten vähän vastustelivat, mutta +lopulta suostuivat. Näyttihän muu mahdottomalta. Ensin heidät +kuulutettiin ja sitten piti kirkkoherra omilla varoillaan heille häät. +Eikä kukaan voi heitä sanoa onnettomiksi, vaikka he aina vieläkin +joskus ovat sanasotasilla, mutta lopuksi seuraa aina sulo sovinto. + +Kuitenkin oli koko pappilan perhe oikeata kansanväkeä. Kirkkoherran +rouva oli pitejän emäntien parhain ystävä ja neuvonantaja, varsinkin +sairauksissa, vieläpä taloudenkin askareissa. Mutta kyllä osasivat +emännätkin pitää kyökin kautta mielessään rouvan. Sinne singahti +milloin pyöreä voipytty, milloin neliskolkkainen kehäjuusto tahi +kolmikas lampaanjalka, -- ei pakosta, vaan rakkaudesta. Eikä +pitejäläisen tarvinnut pappilasta asialta palata tyhjin suin. Sieltä +tarjottiin milloin isännille ryyppy, milloin emännille kahvikuppi ja +lapsille voileipä. Sentähden sieltä jokainen mesimielin palasi kuin +lämpimän lieden luota. Ja kuitenkin sanotaan kirkkoherralle nousseen +tavallista runsaammin varoja. + +Hänen tyttärensä, kaksi vaaleanveristä, pitkänsolakkaa neittä, olivat +pappilan kukoistus ja pitejän ilo. Usein vierailivat he pitejällä ja +paljo hyvää kuulivat ja oppivat heiltä talollisten tyttäret, joita he +kohtelivat kuin sisariaan. Vanhin, noin kahdenkolmatta vuotias neiti +Heleena, näytti useammiten miettivältä ja alakuloiselta. Joskus +sanottiin hänen, vasten isänsä tahtoa, seurustelleen pietistien +kokouksissa ja palanneen sieltä entistäkin synkempänä. Usein kävi hän +lohduttelemassa sairaita ja oli aina sieltä palatessaan tyytyväisempi. +Nuorin sisar, yhdeksäntoistavuotias Eliina, oli isosilmäinen ja +korkorintainen neiti, enimmiten tyynesti iloinen kuin päivänpaiste. +Hänen alati askaroivaa henkeänsä seurasi harvoin ikävyys. Molemmat +sisaret olivat laululahjaisia, vaikka heitä kuultiin ainoastaan +iltahetkin kotoisalla, kun kirkkoherra väsyneenä oli palannut +ilta-ajoltaan. Kalottipäin istui silloin laiha herra nojatuolissaan +vastapäätä paiskeata ja hyvänvointista emäntäänsä. Ainoastaan koulun +lupa-aikoina tavattiin tässä seurassa nuori kiharatukkainen ylioppilas. +Laulujen lomat täytettiin silloin kaikenlaisilla keskusteluilla suuren +maailman asioista. Niin elettiin tavallisesti vanhassa pappilassa. Ei +pidetty siellä kemuja, joihin ei pitejän etevimpien talollistenkin +perheitä ollut kutsuttu. Viimemainitut vaan harvoin kutsua tottelivat, +milloin tottelivatkin, palasivat he nuristen ja valittaen olleensa +"härkinä vieraassa karjassa", sillä vierashan oli silloin virkaväen +kieli. Mutta yhä enemmin ja enemmin väsyi vanhojen päivien mies. Yhä +harvemmin kuuli kirkonkylä enää kevättalven iltoina tuttujen kulkusten +koleaa ääntä. Lopulta vaikenivat ne kokonaan. Kirkkoherra oli vaipunut +vuoteen omaksi. + +Kauan olikin jo huhu tietänyt, että konsistorista lähetetään +kirkkoherralle apulainen. Ensin odotti sitä uteliaisuus, sen avuksi +tuli sitten tosi tarve. Oikein kiihkeäksi haluksi paisui odotus +lopulta. Mielissä kuvaeltiin sitä ilon sunnuntaita, jolloin nuori pappi +-- sillä nuoreksi tulokas ajateltiin -- julistaisi elämän sanaa +temppelin pyhältä tilalta. Nuorelta odotetaan aina jotakin uutta. Onhan +siihen oikeus niinkauan kuin kaivataan edistymistä. Sentähden sanoo +Almqvist aivan mielevästi, että "vanhat katsovat nuoriin kuin +pappeihinsa". Odoteltiin uutta ja tuon uuden kuvaili kukin oman +luonteensa ja sisällyksensä vaatimusten mukaan. + +Tuota uutta odoteltiin vanhassa pappilassakin. Kaipion syitä kyti +sielläkin vanhoissa sekä nuorissa. + + +II. UUSI PÄIVÄ. + +Omituisilta, paljoa pyhemmiltä kuin kaupungissa, tuntuvat pyhäpäivät +maalla. Ihmisten ulkoasukin eroaa silloin niin paljo arkipäiväisestä. +Omituisella tavallaan vaikuttavat jo pyhän aattoiltana kyläkunnan +tupruavat kylpysaunat, joista nuorta ja vanhaa, eri sukupuolia +sekaisin, puhtaina pujahtelee ulos ikäänkuin uudestaan valmistuneina +uuden elämän päivälle. Siivous ja puhtaus asettuu sitten illan tyynessä +perheitten keskeen ja valkopalttinoissaan istahtaa iltaruoalleen +vähäsanainen väki. Tyyneys liikkeissä ja levontunne kasvoilla kuvastuu +kaikkialla. Kun sitten aallehtii iltakellon juhlava ääni yli kylän +vainioiden, kaikuna palaten metsän rinteeltä, on kuin lähettäisi Luoja +kysymyksiä kellon kielin ja luotujen rinnasta vastaukset lennättäisi +kaiku. Tuntuipa minusta lapsena kuin olis pyhäpäivien ilmassa +värehtinyt jotakin pyhempää kuin arkeina. + +Sellainen pyhyyksiin ylentävä päivä oli sekin keväinen sunnuntai, jona +kansa oli tulvinaan kokoontunut kirkkoon uutta apulaista kuulemaan. +"Hän on tullut", kuiskittiin jo kirkonmäellä. "Kuuluu olevan nuori, +naimaton mies", tiesi joku. "On siinä jonkun tyttären osa", vakuutti +muuan emäntäihminen. "Tuskin hän rupeaa useamman kuin yhden omaksi", +ivasi eräs laiha suutari. "Eikä tarvinnekaan lähteä merta etemmäksi +kalaan", huomautti samaan seuraan osunut pappilan torppari, sama mies +jonka kirkkoherra kerran oli opettanut rakastumaan viholliseensa. + +Mutta silloin kutsuivat kellot temppeliin. Sinne sijoittui ulkona +seisoksinut kansa, minkä mahtui. + +Kirkonmenon alku oli pian loppunut ja saarnavirttä veisattiin. Sen +loputtua vallitsi syvä hiljaisuus kirkossa. Pian yleni saarnatuoliin +nuori, keskipituinen, vaalakka mies. Niin nöyrästi juhlallinen, niin +luontevasti nöyrä, niin teeskentelemättä vakainen, niin vakavasti +lempeä, nuorukainen, jonka sydän on rakkaudesta läikehtivä malja ja +joka hengessään tahtoisi voimakkaalla syleilyllä nostaa jok'ainoan +sanankuulijansa täydellisten onnellisuuteen, mutta joka kuitenkin +kaikessa innossaan tuntee oman vajavuutensa, tuntee, että kaiken hyvän +voiman lähde on ainoastaan yksi. Mutta hän rakastaa ja rakkaus on +täydellisyyden side. Hän uskoo Jumalaan ihmiskunnassa ja luottaa +ihmiskuntaan Jumalassa, sentähden hän siirtää vuoria, hän valloittaa +maailman. Hän lausui sanan ja outoja väreitä vierehti läpi kuulijain, +kuten aina, milloin ihmisten tunteet ovat herkästi vireillä. Ja hänen +saarnansa sisällys? Ei hän ruoskinut helvetillä eikä kaupinnut joka +lauseessaan taivasta. Totuus ja rakkaus tekivät hänen saarnansa +ydinsäikeen. Päivä on tullut, alkoi saarnan ensimäinen osa. Eläkäät +rakkaudessa! alkoi sen toinen osa. Vaeltakaat rehellisesti! olivat +päätössanat. Näistä seitsemästä sanasta kasvoi saarna, jolla apulainen +ensikerran avasi sydämensä seurakunnan edessä. + +Kaikkien mielet näyttivät pysyneen vireillä. Lieneekö itketty -- ei +ainakaan kuultu tyrskettä. Ainakin lähti seurakunta kirkosta entistä +vakaisempana, useiden kasvoista loisti jotakin jaloa, joko tyytymystä +taikka toivoa. Minäkin muistan kuinka tunsin sisälläni lujempaa tahtoa +sekä voimaa parempaan. "Siinä miehessä on, Jumalan kiitos, kuulemista", +lausuivat vanhukset. "Ja hänen kasvonsa loistivat kuin taivaallinen +aurinko!" liioittelivat jotkut naiset. Pitejän raatarimestarikin, joka +oli vakava pietisti, arveli, että nuoresta apulaisesta voipi toivoa +sangen paljon hyvää. Mutta kaikista enin olivat ihastuksissaan nuoret. +Nuori pappi puhui sydämestänsä ja hänen sanansa löysivät parhaimman +vastineen nuorten sydämissä. + +Mutta hänen nimensä? Ja minkä miehen poika? kyseltiin nyt kirkosta +palatessa. + +-- Kuuluu olevan nimeltään Siipinen, tiettiin joukossa. + +-- Ainoastaan talollisen poika Hämeestä. + +-- Sellaisia miehiä voisi tehdä pojistamme koulu. + +-- Hän tuntui rakastavan meitä kaikkia, lisäsi muuan keskenkasvuinen +poika. + +-- Niinkuin sininen taivas, niinkuin aurinko säteilee jokaiselle, +jatkoi hänen sisarensa. + +Niin kulki kautta pitejän, kieleltä kielelle nyt pastori Siipisen nimi +ja maine. + +Vanhaan pappilaan palasi hän kirkosta. Kohteliaasti oli hänet otettu +eilenkin taloon tullessa vastaan, mutta nyt pideltiin häntä kokonaan +sydämellisesti. -- Olihan pappilasta jokainen jalkeille kykenevä ollut +kirkossa. Ainoastaan vanha sisäpiika jäi hoitelemaan sairasta +kirkkoherraa. -- Rouva kiitti nuorta pastoria saarnasta, toivottaen +hänelle onnellista jatkoa, ja siihen yhtyivät hänen tyttärensäkin. +Neiti Heleenakin näytti nyt erinomaisen tyyneltä ja rauhalliselta. Hän +ei tiennyt miten parhain olisi osoittanut mielihyväänsä. Hän istahti ja +soitti hartaan kappaleen pianolla. Sill'aikaa hyöri ja pyöri neiti +Eliina äitinsä ja piikojen apuna, puuhaten kirkkopäivällistä pöydälle. +Hänen toimelliset askeleensa näyttivät entistäkin keveämmiltä ja hänen +silmänsä tavallistakin kirkkaammilta. Mikähän ihme hänessä mahtoi +palaa? + +Pian oli päivällinen pöydässä. Pian istuttiin ruoalle. Pian kodistui +apulainen ystävällisen perheen keskuuteen. Päivällisen jälkeen sai hän +kuulla sisarusten laulua. Hän ei ollut itse laulaja, mutta hän tunsi +laulun voiman. Nyt ihastutti häntä kuulla sekä katsoa. Hänen mieleensä +lensi uusia ajatuksia. + +Mitähän noista lapsista vielä tulee, ajatteli itsekseen kirkkoherran +vanha rouva. + + +III. PERUSTUKSIA LASKETAAN. + +Vanhat kuuset, korkeat koivut ja haavat kohosivat kankaalla vanhan +pappilan puutarhassa. Haaraili siellä myöskin usea rivi marjapensaita +sekä yleni joukko omena- ja kirsikkapuita, seurustellen pensailevien +sireenien keralla. Puutarhasta alempana aukeni pappilan vihanta +viljapelto, jonka alla harmaa joki kiiruhti yhtymistänsä läheiseen +valtavirtaan. Kautta kankaan yläosan, kivenheitolla pappilasta, kulki +pohjasta etelään maantie ohi kanttorin puustellin ja pappilan torppien, +sivu vanhan puukirkon ja kirkkomaan alas kirkonkylään. Kaikkialla +aukeni laaja vainio, jota sekapuinen metsä etäisyydessä kehysti; +ainoastaan lännessä oli härkinmännikkö lähempänä pappilaa. + +Pappilan pihalla yleni paitse suurempaa päärakennusta toinen +pienempikin. Se sisälsi useita väensuojia sekä toisessa päässään +virkahuoneen ja kaksi kammaria, joissa nuori apulainen asusteli. + +Mutta tällä kertaa istui hän puutarhan keväisessä luonnossa. Kuusien ja +lehtipuiden vaiheella siellä sijaitsi pöytä lavitsojen välissä. Pöydän +ääressä tutkaili siellä nuori pappi tulevan saarnansa aineksia. Hän oli +päättänyt puhua kauneudesta ja vapaudesta -- harvinainen saarnan aine +siihen aikaan. Hänellä oli kaksi johtolausetta, joiden pätevyyttä hän +nyt punnitsi. + +"Etsikäät ennen kaikkea sisällistä hengen kauneutta, joka teissä kukkii +rakkauden töiden kautta ja hedelmöitsee niiden seurauksissa!" + +Täytyneehän tämän pitää ryhtinsä. Rakkaus on kauneuden henki ja kauneus +rakkauden ruumis, toista ei ilman toista. Mutta sisällinen on +ulkonaisen perustus ja perustus on ensin laskettava. + +Kauniisti hymyilee kukka, kauniisti tuikkaa tähti, kauniisti livertää +lintu, kauneutta säteilee koko luotu maailma sentähden, että siitä +huokuu, hengittää, hehkuu Jumalan rakkaus. Eivätkö samat iankaikkisen +säteet voisi ilmestyä tuhatkauneuksina ihmishengessä, tuossa luodun +maailman kuvastimessa? Niin, miksi eivät voisi, kun kuvastin vaan on +valmis hiottavaksi ja puhdistettavaksi. Mutta toinen osa: + +"Etsikäät sisällistä vapautta totuuden palveluksessa, niin vapauden +ulkonaiset esteet raukeavat kuin poltetut nuorat", jatkoi apulainen. +"Jospa koko kansani tätä tottelis! Vapaus on tarpeellinen määrä +raitista ilmaa. Raitis ilma lisää voimia ja eloisuutta. Mutta totuus on +raitista ilmaa hengenmaailmassa. Joka vaeltaa totuudessa, sitä ei +kahlehdi kuolemakaan ja elämä on hänelle voittoretki kuolemattomuuteen. +Sisällinen vapaus kukistaa ulkonaisetkin kahleet. Totuuden tulessa +palaa vääryyden ansat." + +Tällaisissa aatosten pinteissä haaveksi nuori pappi puutarhassa kun +yht'äkkiä alkoi läheisellä oksalla livertää peippo ja samaan aikaan +kohosi vainiolta taivaan kupua kohden leivo. Sinne kallistui nyt nuoren +miehen korva ja hänen henkensä taivaalla leijui outoja aavistuksia, +semmoisia kuin ainoastaan kevät herättää nuoren keväisessä hengessä. + +Hiirenkorvalle oli jo puhjennut puissa ja pensaissa lehti, ja helakan +vihreänä nousi ruohontutkain nurmesta. Niin tuntui kuin olisi tohissut +luonnon kohoelevassa rinnassa elämän voima. Kevät huokui kuin onnestaan +uneksinut, heräämään herttova impi, jonka silmiä aamunsäteet aukovat +kiiruhtaen nukkunutta pukeumaan morsiameksi. + +-- Oi tätä temppeliä, jossa iankaikkisesti uutena sointuu iankaikkisen +sana! lausahti haltioissaan innostunut pappi. -- Mitä on saarnani sen +rinnalla mitä opetetaan luonnon suuressa temppelissä, jonka +jumalallisia aarteita ihmiskunnan suurin mestarikin on meille +tulkinnut! Mutta ihmisten sydämet ovat suljetut. Sentähden onkin asiani +avata sokeain silmiä ja kuurojen korvia näkemään ja kuulemaan Jumalan +ihmeitä luonnossa, ihmiselämässä ja taiteessa. Taiteessa! Sanoinko +taiteessa? Kuinka moni tunnustaa sitä? Ja kuitenkin, kuinka yleviä +hetkiä olen nauttinut taiteen temppelissä. Mutta onhan ihmisiä, jotka +eivät voi eroittaa jalokiveä hiekanjyvien seasta. Toiset tuomitsevat +viinit yleensä sentähden, että niihin joskus on sekoitettu sopimattomia +aineksia. Sitten olisi koko kirkkokin hyljättävä sentähden, että sen +oppiin aikoinaan oli ja vieläkin on sekoitettu ääretön joukko +väärennyksiä. Ei! Minä kieltäisin sisällykseni totuuden, jos en +tunnustaisi, että Jumalan kasvot loistavat ja Hänen kielensä puhuu +rehellisille sydämille yhtä usein taiteen ja luonnon temppelissä kuin +rukoushuoneessakin. Silloin kajahti vainiolta kyntömiehen laulu: + + Toivon riemu ja autuuden aika + Suruani harvoin lievittää. + +Sydämellinen, vaikka ontuva ja särkynyt, oli laulajan sävel. Se oli +kuitenkin kylliksi herättämään pastorin huomiota. + +-- Ei ainoastaan luonto herää, ei ainoastaan linnut laula -- kansakin +huutaa kaipauksella toivonhetkeänsä. Kuuluu kuin olisi se jo huutanut +äänensä sorroksiin. Mutta sen hetki on tullut. Suomen kevätpäivä jo +sarastaa. Kansa on Jumalan lauma, jota ei saa sulkea ahtaihin +aitauksiin, vaan pitää se paimennettaman raikkahille lähtehille, +laajemmille laitumille. -- Jouduta askeleitasi, kevät! + +Ikäänkuin kutsuttuina saapuivat nyt pappilan neidet puutarhaan, vanhin +kantaen kahvia, nuorin kahvileipää. + +-- Toivotin juuri joutumaan kevättä; tekö sen tuotte? kysyi apulainen +leikillään, tasaten silmäyksensä kummallekin tulijalle. + +-- Teidän seurassanne tuli meille lintuineen kevät, kukkineen kesä, +ennätti sanomaan nuorempi neiti, Eliina. + +-- Ei tee yksi lintu kesää eikä poista yksi vilukukka talvea. Vaan +teidän laulunne kanssa liitossa voisi kenties vaikuttaa jotain minunkin +sanani. -- Ehkä suvaitsette istua saman pöydän ympärille! + +Neidet istuivat. + +-- Te sitten kukkuisitte kevätkäkenä meidän livertäessä lintuina, +pilpatti Eliina. + +-- Luulenpa, että liittyisi myöskin lauluumme moni kylän varpunen ja +vainion västäräkki, arveli Heleena. + +-- Ei olisi kuitenkaan oikein hyväksyä lauluseuraamme kaarneita ja +vareksia, varoitti Eliina leikillisesti. + +-- Ne voisivat kuunnella syrjässä ja kasvattaa korviaan; tarvitsemmehan +kuulijoitakin, neuvoi apulainen. + +Uudelleen lennätti tuuli vainiolta kyntömiehen säveliä: + + Rintani on kuin järven jää, + Kukapa sen viimeinkin lämmittää? + +-- Kuuletteko miten karahtelee kevättä kaipaavan kansan rinnassa kirsi! +Sulina lainehtii jo järvemme, mutta monen rikkaan sydämen syvyyttä +peittää routainen jää; niin ei siellä kuvastu ehjänä isänmaamme rannat +kukkineen, taivas tähtineen, huomautti apulainen. + +-- Oi, Heleena! Miten voisimme sulattaa ja lämmittää tätä kansaa? +emmehän ole mitään koettaneetkaan! huudahti Eliina. + +-- Minä tunnen tässä kansassa suliakin syvyyksiä, todisti Heleena +vakavasti. + +-- Sinä tarkoitat noita synkkämielisiä lahkolaisia, jotka näkevät +ainoastaan ylös ja alas, mutta eivät ympärillensä. Oi, pastori! Minusta +he muistuttavat sellaista salomaan yksinäistä järveä kuin Runeberg +kuvaa löytäneensä Saarijärven metsässä: taivas yllä, taivas alla, mutta +rannan jylhät hongat ja kuuset peittävät kaiken muun näköalan. + +-- Kuitenkin sellaisessa järvessä kuvastuu aina taivas ja asuu aina +rauha, muistutti Heleena. + +-- Vaikka jylhäkin, lisäsi apulainen. + +-- Mutta minä rakastan sellaisia järviä, joiden ympärillä vaihtelee +puistot, kylät, viljavainiot ja kaupungit, jatkoi Eliina. -- Taikka +oikeastaan minä rakastan virtaa, joka yhä vilisee eteenpäin, näkee, +kuulee ja oppii yhä uutta; kuljettaa laivoja, pyörittää tehtaita ja +ainoastaan suvannoissa pysähtyy, kooten uusia kuvia taivaasta ja maasta +-- viettää niin lepopäivää tahi rukoushetkeä -- rientääkseen sitä +voimallisemmin merta kohti. + +-- Minua miellyttää, neiti Eliina, teidän kuvauksenne, säesti pappi. -- +Tosiaankin ihmishengen elämänilmiöt usein muistuttavat niistä +seuduista, joissa asustellaan. Niinpä herää jylhän luonnon keskessä +asuvassa kansassa synkkä ja jylhä uskonnollisuus sekä päinvastoin +kansassa, joka elää valoisemmissa keskuksissa. Jumala näyttää yleensä +suvaitsevan, oikeinpa suosivan erilaisia muotoja, kunhan vaan on +rehellinen ja vilpitön sisällys. + +-- Miten sitte selitätte sisareni ja minun hengenilmiöt -- niin +eriluonteiset ja kuitenkin saman luonnon lapset? huomautti Heleena. + +-- Usein kohoaa vakava kuusi tai petäjä iloisen lehtimetsän keskessä. +Vaikka Etelä-Suomen vainion kasvatti, olette te hengittäneet salomaan +jylhän syvää ilmaa noissa seuroissa, joissa kuulutte käyvän. +Sitävastoin on neiti Eliina luullakseni kasvanut vapaampana +syrjävaikutuksista, ainoastaan kodin ja luonnon helmassa -- siinä +kenties syy erilaisuuteenne. + +-- Eipä niinkään! Vaan olen minäkin kansan keskessä elänyt, intti +Eliina. -- Mutta minä olen sellainen paha lapsi, joka ei voi elää +niinkuin Heleena. Ja kuitenkin mahtaa Jumala sitä vaatia. Oi, pastori! +sanokaa, vaatiiko Jumala ihmistä luonnottomaksi? Enkö saisi katsella +elämää ja luotua maailmaa ympärilläni? Pitääkö kulkea yönä päivällä, +varjona valon keskellä, syksynä keväällä -- sitä en voi! Mutta eihän +piile taivaskaan aina pilvessä eikä ole kevättaivas syystaivas. -- +Selittäkää, pastori! + +Neiti Heleena näytti tulevan sisarensa puheesta levottomaksi, ja hänen +vakavissa silmissään ilmestyi jotakin haaveellista. + +-- Minua ihastuttaa teidän innostuksenne, neiti Eliina, jatkoi +apulainen. -- Te vastaatte kysymyksiinne oikein. Jumala tahtoo +toteuttaa itseään ihmisessä niinkuin hän toteuttaa luonnossa heräävän +kevään, kukkivan kesän ja hedelmöitsevän syksyn. Meillä vaan on vapaus +kieltää tahi suostua siinä missä luonnon täytyy. Kaikki tapahtuu +luonnollisesti, vaikka ihmeelle näyttää se, mitä ei ole ehditty +käsittämään. Mutta se mikä on luonnollista yhdessä, ei ole kaikissa +luonnollista. Metsälammen äänetön tyyneys ei aina ole luonnollista +vainion halki vilisevässä virrassa. Samoin mestarille on luonnollista +mikä oppilaalle näyttää ihmeeltä. Sentähden ei sovi tuomita samalla +mitalla kaikkia. Fredrik Cygnaeus sanoo, että kauneus ilmestyy +tuhansissa muodoissa -- vieläkin useammissa tuhansissa muodoissa +puhkeaa elämään iankaikkinen totuus. Kaikelle totuuden elämälle +yhteinen on ainoastaan rakkaus, jota ilmaisee itsensä uhraava työ +elämän velvollisuuksien täyttämisessä. Ainoastaan se sitoo erimuotoiset +käsitteet saman pään alamaisuuteen. + +-- Minä sulan teidän sanoistanne! huudahti Eliina. + +-- Te haastatte ajateltavia asioita, myönsi Heleena miettiväisesti. + +-- Mutta me naiset voimme niin vähän todistaa työllä rakkauttamme, +valitti Eliina. + +-- Jokaisella on tilaisuus perheessään ja kansassaan palvella +lähimmäistänsä, väitti apulainen. -- Tuolta vainiolta kuului äsken +kansan kutsuva ääni. Kansan henki hartoo lämmintä ja valoa. Niin monta +ihanaa hetkeä luovat pappilan neidet säveleillään kotinsa suloksi -- +miksi eivät koko pitejän suloksi? + +-- Emmehän toki lähtene pitejälle laulelemaan? kysyi pilallisesti +Eliina. + +-- Ei juuri niin. Mutta pitejän nuoriso kokoontuu säännöllisesti pyhien +iltapuolina pappilaan, kun on päästy kirkosta. Te viritätte heihin +laulun hengen, joka sitten kautta pitejän kylä kylältä elää ja hehkuu, +synnyttäen yhä uutta intoa, yhä uusia yrityksiä. + +-- Oivallista! riemuitsi Eliina palavin silmin. -- Me perustamme +pitejän nuorisosta lauluseuran. Ja kanttori saapi yhtyä leikkiin. + +-- Niin, kanttori! lisäsi Heleena hieman punastuneena. + +-- Hän on nuori mies ja tekee sen luultavasti halulla, jatkoi +apulainen. -- Ja te, neiti Heleena -- neiti Heleena punehtui +entistä enemmän -- varmaan olette hyvä ja opastatte minut noihin +hartausseuroihin? + +-- Sen teen mielelläni, suostui hämiltään selvinnyt neiti. + +-- Ettekö ottaisi silloin minuakin seuraanne? kysyi Eliina. + +-- Vaikka ainaiseksi, myönsi apulainen. -- Haluaisin toimittaa +kyläkuntiin pyhäkouluja ja niihin ehkä löytyisi parhain opettajia +noista hartausseuroista. Niin avaisimme vähittäin alaa metsälammen +rannalla uutisviljelykselle, samalla kun ammentaisimme "sulista +syvyyksistä" elinvoimia nuorison hengelle. Niin liittyisivät +seurakunnan jäsenet toistensa elämäksi toisiinsa. + +Mutta pappilan rouva tuli kutsumaan tyttäriään sisälle. Heitä muka +tarvittiin askareille. Apulainen jäi taas puutarhaan yksinään. Hän +rupesi muistelemaan asioita, joista oli keskustellut. Hän muisti viime +sanansa Eliinalle. -- Sanoinko "ainaiseksi?" Mitä hän mahtoikaan +ajatella? Enköhän ollut kovin varomaton? -- teinpä sen melkein +ajattelematta! Miksi pitikin luistaman tuon sanan huuliltani? Olisinko +todellakin niin onnellinen, että voittaisin hänet elämäni kumppaliksi! +Mutta sellaisia houreita herättää ainoastaan kevät. Hän sanoi +"sulavansa" minun sanoistani. Minähän sulan kuin vaha hänen henkensä +liekissä! Hänen sanansa kaikuvat kuin soitelma korvissani. Pakene, +luvaton soitelma! Ei! Kaiu, iäti kaiu! -- Mutta onhan hän liiaksi minun +kaltaiseni, hän ei sovi minulle. Paremmin sopii papille yksivakainen +Heleena. Häneen pitää minun tutustua. + +Hän nojasi päänsä käsiänsä vastaan. + +Taasen pilpatti oksalla peippo. Taasen liverteli kevättaivaalla leivo. +Ja lempeitä tuulelmia huokui vainion rinta. + +Mutta sekaäänisten kellojen kaikuessa humahti pappilan pihalle +hääjoukko, vihittävä pari. Apulaista tarvittiin virkahuoneessa. + + +IV. KÄYDÄÄN TUUMASTA TYÖHÖN. + +Seuraavan sunnuntain iltapuoleksi oli kuulutuksella koottu suuri joukko +pitejän nuorisoa pappilaan. Pyhäpuhtaissaan siellä liehui vilkkaita +poikia ja ujoja tyttöjä sekaisin. Kaikki seisoivat nyt melkein ääneti, +kainostellen, mikä apulaisen työsalissa, mikä eteisessä, osa odotteli +ulkona. + +Sisällä koeteltiin ääniä; kuka hyväksyttiin, kuka hyljättiin. +Onnelliset ne, joille kunnian kukko lauloi koetushetkellä. Vieläkin +vilkkuu muistissani heidän iloiset silmänsä. Minä olin silloin +paimenpojan kokoinen, kun sykkivin sydämin odottelin tuota +onnenkoittoa. Tuli sitten minunkin vuoroni. Siinä ensin kirisin ja +pirisin, mutta kun se ei näyttänyt kanttoria tyydyttävän, niin lopulta +kaikesta voimastani huutaa huikautin, että salin katto kimahti. Siitä +purskahtivat toiset tarjokkaat nauramaan, mutta minä kuumenin korviani +myöten. Seurauksena tuosta kuumasta koettelemuksesta oli, ett'ei minua +kelpoitettu. Kanttori sanoi, ett'ei minulla ollut korvaa, vaikka niitä +oli kaksikin. Pikemmin olisin sillä hetkellä uskonut, ett'ei minulla +ollut silmiä, sillä niin pimeni keväinen maailma edessäni. + +Kun sitten tuo pimeyden hetki pakeni, näin neiti Heleenan +lohdutusenkelinä edessäni. Hän vakuutti, että minulle kyllä aikaa +voittaen kehittyy korvaa, sen mukaan kuin miehistyn ja käyn muita +kuuntelemassa. + +Joll'en olisi kuullut mitä sanottiin, niin olisin todellakin uskonut, +ett'ei minulla muka ollut korvaa. Tuollaiset selitykset minua tietysti +kovin loukkasivat, jonka tähden vetäysin tyytymättömänä toisten taakse. + +Sitten astui esille Käkelän Mäkelän Anni, kaino, mustakulmainen ja +punaposkinen tyttö. Juuri hänen tähtensä minä jo silloin kaikista enin +taitamattomuuttani häpesin. Hän onkin nyt vaimoni enkä minä häntä sen +vuoksi tarvitse kiittää, mutta toista oli kuulla hänen lauluansa kuin +minun. Kun hän laulaa keahutti, niin hiipaisi silloin minunkin +sydäntäni -- vaikka se olikin vaan koetuslaulua -- ja molemmat pappilan +neidet häntä silittivät ja taputtelivat. + +Sittenkun oli kaikkia koeteltu, piti apulainen puheen laulun +tarpeellisuudesta ja hyödystä. Hän toivotti laulajille ahkeruutta ja +sen palkaksi iloa. Hän ilmoitti pääkaupungista hankittavan uusia +kauniita lauluja. Ja jokaisen mieli täyttyi toivolla ja innolla -- +jokaisen, joka kelpasi laulamaan. Meitä korvattomia laulajia lohdutti +hän sillä vakuutuksella, että Jumala oli meille varmaan antanut taikka +antava jotakin muuta laululahjan asemesta, koska "lahjat ovat +moninaiset". Sellainen selitys meitä alkoikin tyydyttää, varsinkin kun +huomasimme, ett'ei apulainenkaan ollut laulumies ja oli kuitenkin kelpo +mies. + +Lopuksi lauloivat kanttorin kanssa pappilan neidet vielä kauniin virren +-- minustakin se kuului kauniilta -- sitten jätettiin siksi kertaa +hyvästi. Joka sunnuntai-iltapuoli jatkettiin sittemmin pappilassa +lauluharjoituksia. + +Veljensä, ylioppilaan, kautta hankkivat pappilan neidet pääkaupungista +lauluihin sanoja sekä nuotteja. Niiden joukosta muistan minä +erittäinkin Maammelaulun sekä Savolaisen laulun. Olihan juuri samana +vuonna ilmestynyt A. Oksasen Säkenet, joissa kansa tunsi oman henkensä +liedestä lähteneitä kypeniä, jotka hehkuvina palasivat saman hengen +sytykkeiksi ja herätteiksi. Minä muistan, miten sydämellisellä +hartaudella nämä kansallisen hengen huomenlaulut silloin omistettiin. +Häähuoneesensa heräävä morsian oli Suomi silloin. + +Sittemmin kaikui kirkonmenoissa ylevästi sekaääninen laulu. Kujilta ja +vainioilta hävisi vähittäin siveiden laulujen tieltä rekivirsien +renkutus. Ja kyläkunnissa yhtyivät usein nuoret keskenään +lauluharjoituksiin, joita vanhempi väki mielihyvillään kuunteli. Vielä +samana sunnuntai-iltana, laulukoetuksien jälkeen, meni apulainen +neitien ja kanttorin keralla tutustumaan kyläkunnan hartauskokoukseen. +Kokous oli tällä kertaa pitejän raatarin luona ja väkeä oli siellä +tuvan täydeltä. Pöydän päässä, kynttiläparin himmeässä valossa istui +keski-ikäinen mies Raamatun ja J. Wegeliuksen postillan ääressä ja piti +puhetta. Arvokkaan näköinen oli tämä kunnioitettu pitejän mestari. +Hiljainen, vakava hartaus vallitsi huoneessa. Aluksi joutui kokousväki +hämilleen vierasten tulosta. Olihan apulaisen tulo aivan odottamatonta, +kun ei kirkkoherrakaan koskaan tällaisista kokouksista välittänyt. +Kohteliaasti tarjosi kuitenkin isäntä tulijoille pöydän takana +istuinta. + +Paljon keskusteltiin sitten illan kuluessa uskonnollisista asioista. +Lopuksi esitteli apulainen pyhäkoulu-hankkeensa. Hän kysyi tahtoiko +raatari kristillisestä rakkaudesta ruveta kyläkunnassaan sellaisen +koulun opettajaksi. Lapsien kanssa luettaisiin ja tutkisteltaisiin +siellä pyhäpäivän teksti ja lopuksi toimitettaisiin lapsille muutakin +miellyttävää ja hyödyllistä lukemista. Nöyrästi ja vajavuuttansa +valittaen suostui raatari ehdotukseen, varsinkin kun apulainen lupasi +auttaa asian alkuun ja käydä usein koulua katsomassa. + +Hartauskokouksen alussa ja lopussa laulettiin joku virren värssy sekä +pidettiin polvirukoukset. + +Kokouksen jäsenet iloitsivat apulaisen läsnäolosta ja apulainenkin +lähti kokouksesta tyytyväisenä: hän oli siellä nähnyt koolla joukon +vilpittömiä ihmisiä, jotka näyttivät ainakin suvaitsevan hänenkin +harrastuksiansa. + +Niin perusteli apulainen kautta pitejän pyhäkouluja, joihin hankittiin +opettajat kyläkuntien etevimmistä lukumiehistä. Sellaisissa kouluissa +istuttiin tavallisesti joko pöydän ympärillä taikka seiniä vasten +lavitsoilla. Ihanana säilyy muistossani erään sunnuntain iltapuoli, +jolloin nuori apulainen astui ensikerran kouluumme. Hän näytti niin +lempeältä ja rakastavalta. Hän selitti meille luetun sisällystä ja +kyseli meiltä. Lopuksi piti hän rukouksen ja silloin kuulin ensikerran +puhuteltavan Jumalaa isänmaan ja kansan puolesta. Tätä muistellessani +heltyy mieleni useasti vieläkin. + +Sen jälkeen noudatti pyhäkoulun opettajammekin rukouksissaan nuoren +pappimme esimerkkiä. + +Apulaisen ehdotuksesta kokosimme sitten vapaaehtoisilla lahjoilla +keskuudessamme rahoja, joilla meille tilattiin senaikuiset +lastenlehdet, Lasten Suometar ja Varpunen. Niitä luettiin pyhäkoulussa +lopputyöksi ja niiden kautta edistyi enin yleinen lukuhalu. + +Näihin aikoihin alkoi usea pitejäläisemme tilata kotiinsakin +sanomalehtiä. + +Lauluharjoitukset pappilassa edistyivät niin, että Juhannuksena oli +koko lauluseura ensikerran tilaisuudessa laulamaan kirkossa seurakunnan +kuullen. + +Samana päivänä päästettiin nuorisoa ensikertaansa Herranehtoolliselle. + +Juhlan aamuna kokoontuivat nuoret pyhäpuhtaissaan pappilaan. Siellä +järjesteli heidät kanttori ja nuori herra -- ylioppilas oli nyt kotona +-- pitkäksi riviksi. Laulajat johtajineen asettuivat etupäähän sekä +apulainen niitten edelle. Tyyni juhlainen vakaisuus vallitsi tämän +kukilla koristetun nuorukaissarjan kukkivilla kasvoilla. Kevättä +hengitti koko luonto, kevät hehkui ja säteili myöskin nuorten silmistä. +Sireenien tuoksua lennätti puutarhasta tuuli; siihen yhtyivät laulajain +juhlivat säveleet, samalla kun alkoi reipas astunta kirkkoa kohti. Outo +tunne valtasi silloin kirkkoväen, joka yhtyi tuohon keväiseen seuraan. +Kun laulajain sävelet vaikenivat, jatkoi niitä tornista kajahtelevat +kellot. Niin saapui väkijono temppeliin. + +Lehterille, vastapäätä alttaria, asettui laulukunta johtajineen. + +Tuskinpa milloinkaan ennen seurakuntamme kirkko oli ollut niin +kauniiksi kukilla ja lehväksillä koristeltu kuin sinä Juhannuksena. +Koko Herran huoneessa lemahteli tuoreet tuoksuiset kasvit ja erittäin +runsaasti seppelöity oli alttari kehineen. + +Rippilapset tiesivät apulaisen erittäin hyväilevän kaunista luontoa. +Olihan seurakunta hänen esityksestään tehnyt säännöksi, että jokaisen +nuorukaisen ripille päästyään on istutettava kirkkopihalle joku +lehti- tahi havupuu. Sitten sai hän kuntalaiset päättämään, ett'ei enää +hautausmaalle pystytetä lyhytikäisiä puuristejä, vaan, joll'ei kannata +kustantaa kivi- tahi metallipatsasta, istutetaan kaivatun hautakummulle +joku kasvava puu. Tämän kautta aljettiin pitejällä yleisemmin hyväillä +asuntojenkin ympärillä puistoja ja istutuksia. + +Mutta kovin ihastunut ja innostunut oli seurakunta Juhannuksena +palatessaan kirkosta. Ei ainoastaan sanan, vaan sävelenkin voima +nostatti siellä nyt enemmin henkeä, kohotti mieltä pyhempiin +ilmanaloihin. Entistä hartaammin harjoitettiin sittemmin laulua ja yhä +suurempaa luottamusta voittivat apulaisen toimet ja harrastukset +pitejäläisiltä. Kuitenkin kuului siellä täällä vanhempien kuntalaisten +kesken nurinatakin apulaisen toimia ja harrastuksia vastaan. Puhumatta +pitejän virkaväestä, joka ei voinut suvaita apulaista, kun hänen +vaikutuksestaan oli pappilassa aljettu haastaa samaa kieltä kuin +kansakin ja palvelusväki, eivät jaksaneet useat hartaat pietistitkään +kaikissa apulaisen käytöstä hyväksyä. Näyttihän kuin olisi ruvennut +maailmassa kristityllekin paistamaan päivä entistä iloisemmin. Ja +kuitenkin elettiin murheen laaksossa! Tuota oli vanhemman väen vaikea +käsittää. Tosin kävi apulainen myöskin tarvittaessa lohduttamassa +sairaita ja murheellisia ja sanottiin, ett'ei kukaan sitä olisi +toimittanut paremmin kuin hän. Mutta kuinka taisi hän kuitenkin +toisinaan istua hääsalissa, kuulla viulun soivan ja nähdä nuorison +tanssivan: taisi iloita iloisten kanssa -- sellainen kristillisyys ei +tuntunut mahtuvan vanhan väen uskonkaavoihin. Niin kyllä nuristiin, +mutta ei kukaan apulaista suusta suuhun parjannut. Tarvitaanhan paljon +-- ainakin tarvittiin niinä aikoina -- ennenkuin kansa pappiansa +parjaa. Ja varsinkin on Etelä-Hämeen kansa tavallista taipuisampi +ajanmukaisiin yrityksiin. Sitä paitse olihan apulainen elämässään +moitteettomasti nuhteeton, vaikk'ei hän tosin pyytänyt näkyä +pyhimyksenä ihmisten silmissä. Kaikki uutispuuhansa esitti hän +kuntalaisilleen suopealla ihmisrakkaudella ja maltilla, jota kansan, +jolla tavallisesti on sydän etupäässä, oli mahdoton vastustaa. +Rakkaudensanan voimalla vaikutti hän senkin, että kussakin kylässä +kinkeri-lukujen lopulla, entisen aprakan ajon sijaan, toimitettiin +vapaehtoinen rahankeräys pitejän lainakirjaston hyväksi. Niin perusti +hän täällä ensimäisen lainakirjaston -- nyt on meillä sellaisia +useammassa kyläkunnassa, sillä kirjallisuus on tullut ihmisten +elintarpeeksi. + +Pappilasta lähtivät ensimäiset luennotkin, joita näillä tienoin +pidettiin. Kansalliset liikkeet pääkaupungissa, nuo henkisen +kevättuulen eloisat puhallukset, olivat omituisesti tenhonneet pappilan +Jaakko-herran, tuon ennen tunnetun nuoren ylioppilaan. Palattuansa +kotiinsa kesäluvalle, tapasi hän apulaisen toimimassa samaan suuntaan +kuin hän oli ainoastaan uneksinut. Hänen luottamuksensa löysi tukea, +hänen innostuksensa vahvistui. Hän käveli eräänä lämpimänä päivänä +sisartensa seurassa puutarhan polkuja, poimien sieltä täältä kevään +esikoiskukkia. Palavana virtana uhkui elämä hänen suonissaan. Mitä +tuntee lempivä nuorukainen keväällä, sitä tunsi nyt hänkin, mutta hänen +lemmittynsä oli Suomen kansa. + +-- Nyt tunnen minä täydellisesti kevään, puhkesi hän sanoiksi. -- Olen +nuori ylioppilas. Lyyrani on kunniani. Olen ihmeesti vapaa. Tuntuu niin +hyvältä, kun ajattelen eroitusta koulupojan ja ylioppilaan välillä! +Silloin elämä suljettu hautakammio, sanat kuolleita muumioita, +kirjaimet ikäviä hieroglyfejä -- nyt avoinna edessäni maailma, sanat +puhaltelevat henkeä, kirjaimet tulkitsevat totuuksia. Nyt elän ja +nautitsen elämästä. Mutta nyt onkin minulla kansa, jota silloin en +käsittänyt omakseni; elävä isänmaa, joka silloin oli ainoastaan kuollut +leipäpala. Nyt, latina ja matematiikka, te riitaiset suurivallat, nyt +ette hallitse minua, vaan minä teitä. Tunnen itseni niin keveäksi. +Ottaako jalkanikaan maahan? Ennen nuokkui päänikin sinne. Ja tämä +kaikki tapahtuu keväällä. On niin lämmin. Yötkin valkenevat. +Uneliaisuutta, väsymystä -- niitä tuskin on maailmassa. Maa ja puut +kaikki heräävät, valvovat, nousevat taivasta kohti, puhkeavat lehtiin +ja sitten kukkiin. Hedelmää ei kukaan odota keväältä. Ruusuilla tanssia +kevään soittaessa -- se sopii nuorelle ylioppilaalle, ainakin minulle. +Osasinpa syntyä hyvään aikaan: minulla kevät, luonnossa kevät, +kansallani kevät. Jumala syleilee maailmaa! Ja minäkin syleilen -- niin +minä tahtoisin syleillä koko Suomen kansaa! + +-- Oikein, veljeni! huudahti Eliina. -- Sinä laulat oikeata +ylioppilaslaulua, vaikka ilman säkeitä, ilman mittaa. + +-- Elämä tuntuu minusta niin väljältä, ett'en voi laulaa +noita mitattuja virsiä -- paitse silloin kun yhdyn teidän +lauluharjoituksiinne, lausui ylioppilas. + +-- Tämän elämän virret ovat kaikki mitattuja, huomautti Heleena. + +-- Niinpä niinkin, mutta en tahdo sitoutua kaikkiin tämän elämän +mittoihin. Henkeni on mittaamaton ja sen sävelet samoin. + +-- Mutta täällä sinun pitää tottua, ennenkuin tuolla voit laulaa, +liittyi keskusteluun apulainen, jonka työpöydän luo, puitten varjoon, +sisarukset olivat saapuneet. -- Ja täällä ei ole laulut ainoastaan +sanoja ja säveliä -- ne ovat myöskin työtä. + +-- Minäkin yhdyn pastoriin, kiiruhti Eliina lausumaan. + +-- Sinun kyllä sopiikin yhtyä pastoriin, ivasi ylioppilas, enkä kieltäy +minäkään yhtymästä hänen mielipiteihinsä, vaikka joudun ymmälle siitä, +mihin työhön minun kaltaiseni mies oikeastaan kykenisi. -- Jotakin +johtuu kuitenkin mieleeni. -- Minä tahdon. -- Minä koetan. + +-- Ihminen on puu, joka kukkii, jos kasvaa, kasvaa, jos hedelmöipi, +lisäsi apulainen. + +Keskustelu päättyi sillä kertaa siihen. Neidet ilmoittivat tulleensa +kutsumaan pastoria päivälliselle. Mutta sittemmin alkoi Jaakko-herra +pitää lupa-aikoinaan kansalle luentoja, milloin kirkkohistoriasta, +milloin kotimaan ja yleisestä historiasta sekä luonnontieteellisistä +aineista. Näiden kautta kiihtyi kansan tiedonhalu ja äsken perustettua +lainakirjastoa aljettiin sitä innokkaammin viljellä. + +Sama ylioppilas pani täällä toimeen ensimäisen seuranäytelmän, jossa +esitettiin "Riita-asia". Kammoen lähestyi sitä monikin ensin katsomaan. +Olihan ennen saarnattu teaatteria pirun kirkoksi, paholaisen pajaksi +y.m. -- ja nyt pyrki sellainen laitos kristikuntaan. + +Apulainen neuvoi: "Koetelkaat ja omistakaat, mitä tunnette hyväksi. +Jokainen ei jaksa sulattaa joka ruokaa. Ainoastaan elkäät tuomitko +toisianne." + +Seurauksena oli, että ne jotka sitä ennen olivat teaatteria parjanneet, +vaikenivat. Useampi olisi halunut nähdä toistekin sellaista. Ja onhan +sitä sittemmin nähtykin. + +Monta ruokalajia, joita ennen pidettiin myrkkyinä, on ihmisellinen +käytäntö todistanut terveellisiksi ja edistyvä sivistys tehnyt +välttämättömiksi. Eiköhän lie sama henkistenkin elintarpeitten laita? + + +V. NEITI HELEENA ILMAISEE JOTAKIN. + +Mutta ei tapahtunut liikkeitä ja muutoksia ainoastaan pitejällä -- +tapahtui niitä pappilassakin. Kummia huhuja liikkui kirkonkylässä neiti +Heleenasta. Hänen sanottiin eräänä sunnuntai-iltana lähteneen +kodistaan. Hänen luultiin menneen hartauskokoukseen. Kuitenkaan ei +siellä häntä nähty, vaan myllyn lähellä oli hän kauan istunut korkealla +äyräällä ja käsi poskella kuunnellut kosken kohinaa. Siellä oli hän +sitten kulkenut pitkin joen rannetta, tullut Kruunuhaan kohdalle, jossa +asusti pappilan ruuhi. Siihen sanotaan hänen astuneen ja siitä -- joko +tahallaan tahi vahingossa -- hypänneen veteen. Onneksi -- mistähän lie +siihen saapunut -- liikkui samana iltana kanttorikin rannalla ja ehti +pelastamaan onnettoman. Yhdessä olivat sitten menneet pappilaan. Mutta +kummallisinta tiesi huhu: että tuo neiti vielä samana iltana oli mennyt +apulaisen asuntoon ja istunut siellä pitkän aikaa. + +Toiset tiesivät, että neiti Heleena oli joutunut uskonnollisiin +epäilyksiin ja sentähden noin etsi itselleen häviötä ja katoamista. +Toiset taasen vakuuttivat, että hän oli hurjasti rakastunut nuoreen +apulaiseen, jonka rakkautta epäili voittavansa, ja sentähden käveli +tyttö rukka houreissaan, välittämättä elääkö tai kuolla. + +Tosiaankin, samana iltana neiti Heleena, kun oli pukeunut kuiviin +vaatteihin, meni vielä pastori Siipisen asumukseen. Kello oli jo yli +kymmenen. Apulainen istui huoneessaan aivan yksin. Kovin joutui hän +hämilleen, kun Heleena kalpeana ja alakuloisena astui aivan +aavistamatta sisään. + +-- Elkää hämmästykö, pastori! pyysi tulija. -- En voinut olla etsimättä +tänä iltana teitä. Sydämeni on niin kipeä ja teillä olen usein +huomannut lääkkeitä. + +-- Niin, sydämen lääkkeitä. -- Istukaa, neitiseni! Näytätte niin +kalpealta, puhutteli apulainen. -- Todellakin pitäisi papilla oleman +tuollaisia nytteitä, varaseipäitä horjuville sydämille. Mutta voinko +teitäkin tukea, tarvitsetteko tekin sellaista? Olettehan kokeneempi +kuin minä. + +-- Oi, kuunnelkaa, pastori, ennenkuin puhutte! Mutta minun on mahdoton +teille sitä sanoa. -- Te nuhtelette minua. -- Oi, elkää vihastuko +minuun! Olenhan ainoastaan nainen, joka tarvitsee tukea; luvatkaa +minulle sitä! + +-- Mi -- minä lu -- lupaan, änkytti apulainen. Mutta hänkin oli nyt +joutunut hämille. + +-- Oi! Te pelkäätte minua. Te ajatte minut pois, Minä olen onneton! +jatkoi Heleena. + +-- Ei, ei! Istukaa ja puhukaa vaan rauhallisesti! Minä kuuntelen, +vakuutti apulainen, koettaen näyttää tyyneltä. + +-- No niin. Minä sitten tunnustan asiani. Minä -- --. Voi, kuinka tämä +on vaikeata! Olettehan nuori mies. -- Mutta minun täytyy. -- Niin, minä +olen tehnyt suuren rikoksen, minä olen -- rakastunut! + +Nyt oli Heleena astunut vaikeimman askeleen ja iskenyt apulaiseen kuin +ukon nuolen. + +-- Rikoksen -- rakastunut! puhkui apulainen ja alkoi tulisesti teiskata +edestakaisin asunnossaan. + +-- Olenko tätä alkanut? Olenko tähän syypää? jatkoi hän itsekseen +hykertäen käsiään. + +-- Näenhän, että tuskastutte minuun. Ette tahdo minua lohduttaa, +tiukkasi Heleena. + +-- Oi, tahdon, tahdon! Mutta enhän voi. Enhän voi teitä -- -- niin, +mitä minä sanoisin? + +Heleena tyrmistyi. Hän kohtasi mitä ei ollut odottanut. Hän odotti +lohdutusta, rauhoitusta, mutta kohtasi neuvotonta levottomuutta. + +Apulainenkin luuli kohdanneensa odottamatonta. + +-- Te ette sano mitään, jupisi neiti. -- Te vaikenette ja minä häviän +yöhön. Te olette sanonut, että luontokin saarnaa ihmisille, mutta +minulle on se yhtä tyly kuin tekin: -- se saarnaa lakia. Myllykoski +tuolla pauhaa kuin sydämeni; tyynempi virta sen yllä oli minut +hukuttaa; vainion tuulet puhaltavat minulle kaikkialla vinhasti +vastaan; tuimina tuikkivat ylläni taivaan tähdet, ja kuu, tuo ennen +niin lempeä kuu, haamoittaa kuin isäni haudankalpeat kasvot, jotka +kuolinvuoteellaan tuomitsevat rakkauteni kuolemaan. Kaikki saarnaavat +lakia eikä teilläkään ole evankeliumia. + +-- Särkyneeseen sydämeen syntyy maasta sekä taivaasta ainoastaan +rikkonaisia kuvia -- siinä onnettomuutenne, virkkoi apulainen +levollisemmin. + +-- Mitä auttaa sen tietäminen minua? tokaisi neiti. + +-- Mikä on ihmisiin loukkautuen särkynyt, se voipi Jumalaan turvautuen +parantua ja vahvistua, lisäsi apulainen. + +-- Mutta jos loukkauskivi on kiintynyt kirveltämään vammaa? pitkitti +neiti. + +-- Iankaikkisen rakkaus puhdistaa ja parantaa kaikki vammat sitä +terveemmiksi, mitä syvemmin niiden kivut tunnemme, jatkoi apulainen. + +-- Ja isäni vihan -- pyyhkiikö Jumala senkin pois? + +-- Isänne vihan! Mistä olisi hän vihastunut teihin? -- sairas, kuoleva +vanhus. + +-- Voi! Ette vieläkään minua käsitä. Olenhan rakastunut, kuten jo +sanoin ja -- luvattomasti -- + +-- Luvattomasti! huudahti apulainen melkein kauhistuneena. + +-- Niin, jatkoi Heleena vuodattaen kyyneliä, -- ja olen sen tunnustanut +isälleni. + +-- Sairaalle, kuolevalle isällenne! Minä en ymmärrä teitä, kummasteli +pappi. + +-- Isäni joutui raivoon. Hän, joka ei kuukausiin ole jaksanut kohota +vuoteeltaan, nousi kun tenhottu seisalleen, huutaen: "ei koskaan, ei +koskaan saa kanttori tytärtäni!" Sitten vaipui hän hervakkana, melkein +tainnoksissa tilalleen. + +Kanttorin mainitseminen päästi apulaisen pälkähästä. Hän käsitti nyt +koko pulman. Hän asettui tyyntyneenä pöytänsä ääreen ja jatkoi: + +-- Isänne ei siis suostu antamaan teitä kanttorille? + +-- Ei. Ja kuitenkin minä rakastan häntä, olen jo kauan rakastanut. Ja +rakkauteni on nyt rikos -- sitä en ennen käsittänyt. + +-- Epäilemättä nytkin käsitätte isäänne väärin. Rakkautta ei hän voi +kieltää enemmin kuin kukan puhjentaa tahi luonnon heräämistä keväällä. +Varmaankin tarkoittaa hänen kieltonsa jotakin muuta. + +-- Tiedän kyllä isäni syyt, selitti Heleena. -- Sellainen "muuta" on +juuri säätyeroitus, jota isäni kannattaa, mutta jota minä en voi +käsittää tarpeelliseksi. Kun olen käynyt hartauskokouksissa ja +lähestynyt siellä yhdessä Jumalaa, ei ole koskaan johtunut mieleeni, +että olisin parempi kuin muut ihmiset. Mutta mihin minulla ei ole +oikeutta Jumalan edessä, sitä vaatisin väärin ihmistenkin kesken, sillä +olenhan joka hetki, yhtä hyvin kuin rukoushetkinä, Jumalan nähtävissä. + +-- Te puhelette ihmeesti oikein, vakuutti apulainen. -- Jumalakin +rakastaa veljeyttä. Sentähden tahtoo hän kaikkia ihmisiä kaltaisikseen, +yhtä täydellisiksi kuin täydellisten esikoinen. Kaikki olemme yhtä +ylhäistä sukua, sentähden pitää kaikkien kohota Jumalan pojiksi ja +tyttäriksi. Jumala tahtoo valaa olentonsa täydellisyyden ihmisiin, että +ihmiset Hänen kanssansa voisivat nauttia samaa onnea, kunniaa ja +valtaa. Mutta temppeliin, josta tahdotaan tuolla saavuttaa huippu, +pitää täällä laskettaman perustus. Ja veljeys tuolla ylhäällä +saavutetaan nöyryyden ja veljellisen rakkauden kautta täällä alhaalla, +jossa kaikki olemme keskenkasvuisia, vaikka kaikkien velvollisuus on +pyrkiä täyttämään mittaa. + +-- Te voitte olla oikeassa ja varmaan olettekin. Mutta isäni mielestä +pitäisi minun ylkäni oleman vähintään hänen virkaisensa mies. Muuten +hän ei suostu. + +-- Varmaankin tekee hän vakuutuksensa mukaan, arveli apulainen, ja +sentähden emme voi häntä tuomita. Hän on entisyyden mies. Mutta +myöhäistä on haudan reunalla repiä hänen käsitteidensä perustuksia. +Hänen entisyydestään rakentuu hänen tulevaisuutensa. Ainoastaan +kärsivällisyys elättää teissä toivon, joka johtaa asianne kunnialliseen +päätökseen. Onhan usein nähty suven ja talven taistelua; onhan monesti +näyttänyt kevään tulo epäiltävältä. Mutta kenen puolella on elämä, se +voittaa. + +-- Arvasinhan, että voitte minua lohduttaa! iloitsi Heleena. -- Mutta +lupaatteko puhua puolestani isällenikin? + +-- Sen lupaan, vakuutti apulainen. + +-- Voi, kuinka teille olen kiitollinen! + +Heleena aikoi jo nousta ja lähteä, mutta hänen mieleensä johtui vielä +jotakin. + +-- Sanokaa minulle vieläkin, onko rakkauteni teidän mielestänne +oikeutettua vai eikö? kysyi hän. + +-- Se on luonnollista -- se on oikeutettua, vakuutti apulainen. -- +Kukinta keväällä ja rakkaus nuoruudessa, lakastuminen syksyllä ja +kuolema vanhuudessa, ovathan ne luonnollisia. + +Kuu oli ehtinyt juuri ikkunan kohdalle ja valaisi haaveksivan immen +kasvot. Sen huomattuaan Heleena ensin vavahti. -- Hän muisti isäänsä. +-- Mutta samalla välähti toivon tuli hänen silmissään -- näyttihän kuu +nyt niin lempeältä. Heltyneenä, äänetönnä likisti hän apulaisen kättä, +ja sitten he erosivat. + + +VI. TUTUSTUTAAN KANTTORIIN. + +Tietysti ei pysynyt kirkkoherran rouvalta salassa nuorten lemmelliset +keskuudet. Mutta hän oli käytännöllisen elämän ihminen. Hän ei +käsittänyt kanttorin asemassa mitään ala-arvoista, koska hänellä oli +virka, joka voipi tyydyttävästi elättää perheen. Niinikään oli +kanttori, varsinkin viime aikoina, ilmestynyt sekä virassaan että +seuraelämässä kykenevänä ja kunnon miehenä. Olipa hän sitä paitse +komea, isokasvuinen mies, oli käynyt koulut ja kymnaasit, vaikka +varattomuus oli keskeyttänyt opinnot ja laululahja johtanut hänet +nykyiseen virkaansa. Rouva oli siis myötätuntoinen nuorten +luonnolliselle taipumukselle. Sitten kun asia oli tullut sairaan +kirkkoherran tiettäviin, koki hän puoltaa tytärtä itsepintaisen isän +edessä, vaikka näyttikin turhalta koettaa taivuttaa häntä +suostumukseen. Samalla aikaa koetti hän tyttärellensä selittää isän +kieltämisoikeutta ja neuvoa häntä kärsivällisesti toivomaan otollista +hetkeä. + +Heleenan viimeaikuinen alakuloisuus ja sairasmielisyys alkoi kuitenkin +entistä enemmin äitiä murheuttaa. Varsinkin edellä kerrotun illan +harhailun jälkeen kohteli äiti tytärtänsä säälitellen ja tavallista +hellemmin. Eliinakin teki parastansa hankkiessa perheesen sopusointua +ja jos mahdollista iloisuuttakin, vaikka näytti ikäänkuin häneenkin +olisi tarttunut jotakin sisaren alakuloisuudesta. Taikka tuprutti sitä +savua hänen oman sydämensä lieska. Ainoastaan nuori ylioppilas jäi +noista kotimurheista osattomaksi. Näinä aikoina kuljeksi hän viikon +varret pitejällä tutkiellen paikkakunnan tapoja ja kielimurretta. Sen +ohessa hän kylvi kansaan niinä aikoina ilmestyneitä pikku-kirjasia ja +piti pyhäiltoina kyläkunnissa luentoja. + +Kirkkoherra oli vakavasti käskenyt tytärtensä varomaan kanttorin +seurustelua. Mutta äidistä tuntui kuin olisi joku korkeampi ääni +neuvonut toisin: äiti halusi sitoa särjettyä sydäntä ja osoittaa +kiitollisuutta sille, joka oli tyttären pelastamalla estänyt perheestä +kamalan onnettomuuden, josta sairaalla isällä ei ollut mitään vihiä. + +Päivää jälkeen kerrotun harharetken kutsuttiin kanttori pappilaan. Hän +sai vapaasti seurustella neiti Heleenan kanssa. Heillä näytti olevan +niin paljon ja tärkeätä haastelua. Kauan kävelivät he puutarhassa; +väliin istahtivat milloin milläkin pientareella. Heleena kertoi +illallisesta kohtauksesta apulaisen luona. Sitten jatkoi hän: + +-- Aioin etsiä vanhalta kappalaiselta, mitä sitten löysin nuorelta +apulaiseltamme -- papillista lohdutusta. Sentähden tavoitin mennä +ruuhella kappalaisen puoleiselle rannalle. + +-- Eikö kenen tahansa hurskaan miehen lohdutus olisi ollut yhtä +luotettava kuin papin? kysyi kanttori. + +-- Sitä en epäile; mutta se ei johtunut mieleeni. Johtaahan niin usein +tottumus tekojamme, myönsi neiti. + +-- En häpeä tunnustaa, että olen kerran nauttinut lohdutusta ja +ohjausta samalta räätäliltä, joka nyt pitää kylässämme pyhäkoulua. +Tiedäthän, Leenani, että minäkin olin silloin vaarallisella +harharetkellä, lausui nuori mies likistäen lujemmin kainalossaan +lemmittynsä kättä. + +-- Onhan se unhoitettua; miksi siitä muistuttaisit? huomautti Heleena. + +-- Niin -- se sikseen. Myönnän myöskin, että on helpompi löytää +oppineita kuin hurskaita miehiä. Mutta pääasiana pidän, että sinä olet +pelastettu, olet lohdutettu ja että voimme vieläkin toivoa. + +-- Pelastumiseni on kokonaan sinun ansiosi. Voi, kuinka olen sinulle +kiitollinen! Ja joll'en olisi sinua ennen rakastanut, pitäisi minun +ainakin nyt rakastaa. Luulenpa, että Jumala sinut lähetti avukseni. + +-- Samaa ajattelen minäkin pelastajastani, joka minut nosti elämän +hukuttavasta pyörteestä -- minä hänet ainoastaan tyynestä joesta. Minä +muistan vieläkin erästä untani. Olin yksin olevinani kirkossa, jossa +kauhistava hirviö alkoi minua vainota. Pako tuntui mahdottomalta. Minä +hikoilin tuskasta, minä rukoilin. Mutta silloin ilmestyit sinä +temppeliin, niin ihanana, niin ylevänä kuin itse puhtaus ja samassa +kajahti korvissani: Jumalan rauha! Hirviö oli kadonnut ja minä heräsin. +-- Temppeli oli varmaan oma sydämeni, hirviö pahat taipumukseni, jotka +sinun rakkautesi kukisti. -- Eikö selitys tyydytä? + +-- Oi, Ville! puhutteli neiti kanttoria. -- Minusta tuntuu kuin +haastaisit syntiä. Sillä ainoastaan Jumalan rakkaus voipi pahat +taipumukset kukistaa. + +-- Niinpä niinkin, myönsi kanttori, mutta luulenpa että Hänen +rakkautensa usein säteilee ihmisten kautta. + +-- Sen voin minäkin tunnustaa, yhtyi Heleena. -- Kuitenkin sanoit +äsken, että raatari sinua lohdutti ja ohjasi. + +-- Niinkuin apulainen sinua, sitten kun jo olit nostettu joesta, +estetty hukkumasta, selitti kanttori. + +-- Me siis olemme velkaa toisillemme, huomautti neiti. + +-- Niin, rakkautta, tunnusti ylkä. + +-- Me tarvitsemme toisiamme. + +-- Niin, rakastaa. + +-- Se tuntuu niin keveältä. + +-- Se sitoo meidät toisiimme. + +-- Mutta meitä eroittaa vielä epätieto, epävarmuus, valitti Heleena. + +-- Joka on alkanut, voipi myöskin päättää. Me voimme elää toivossa, +vakuutti kanttori. + +-- Todellakin, rakkaus, joka on voinut pelastaa minut kuolemasta -- + +-- Ja minut kadotuksesta, keskeytti kanttori. + +-- Voipi kärsiä, toivoa, kestää ja viimein voittaakin vastukset. Eikö +niin, Villeni? + +-- Sinä näytät nyt niin ihanalta, Leenani. + +-- Ja sinä kohoat silmissäni niin ylevänä. + +Samalla kertaa astui apulainen käsikkäin Eliinan kanssa puutarhaan. + +-- Mitä sanomme noista kahdesta? huomautti Heleena. + +-- Jos he sydämillään säestävät toisiaan yhtä hyvin kuin sanoillaan, +valmistavat he vielä kauniin sopusoinnun, arveli kanttori. + +Jotenkin tähän tapaan olivat nuoret kuherrelleet puutarhassa kahden. +Lemmen lekottaessa hälveni heidän sydämistään eilispäivän epätoivoiset +usvat. Niille hyvilleen jääkööt nyt nuoret vastaiseksi. Sillä välin kun +kotoiset asiat kypsyvät, sopii oppia tuntemaan mitä oireita ja oraita +apulaisen seurakunnallisesta työstä alkoi kohota. + + +VII. APULAINEN JA SEURAKUNTA. + +Nuorten hengessä itävät totuudet parhain. He eivät ole ehtineet pinttyä +kuiviin muotoihin, kasvaa ahtaihin kaavoihin, kuten useinkin vanhempi +väki, vaan heidän henkensä on avoinna kaikelle millä on eloisuutta ja +voimaa. Nuoret ovat aamunlapsia, jotka huokuen raikasta ilmaa +hengittävät vilkkaasti; heidän otsallaan säteilee luontainen kirkkaus +-- siinä syy heidän hengenelämänsä iloisuuteen, jota ei syksyinen +iltaikä käsitä. Sentähden tapasivat etupäässä nuoret nuoren papin +opetuksista hengellensä tyydytystä ja sopusointua. Vanhoistakaan eivät +hänen sanansa palanneet tyhjinä, vaikka heihin heräsi paljon sisällistä +taistelua ja ristiriitaisuutta, kuten ainakin, kun uudet aatteet +pyrkivät mielissä voitolle vanhojen peruskäsitteiden rinnalla. Nuorille +avasi apulainen sylinsä ja he juoksivat häntä vastaan. Vanhoja +nostaaksensa kohotti hänen kätensä usein turhaan: he eivät kyenneet +siihen tarttumaan taikka tarttuivat epäillen. Ne iällisemmät, jotka +apulaista seurasivat, olisivat tarvinneet hänen melkein alituista +taluttamistansa, sillä entisyys tahtoi voittaa heidät. Sentähden +kokoontui sekä viikon varrella että varsinkin lauantaina joukottain +vanhoja vaimoja ja miehiäkin apulaisen luo, mikä milläkin kysymyksillä. +-- Paljon tietysti oli joukossa myöskin tyhjän huokailijoita. -- +Kaikkien kysymyksissä oli jotakin yhteistä, mutta jokaisen hengessä oli +myöskin joku erityisongelma, joka kaipasi erikoisselitystä, +erikoisparanteita. Yhtä moninaiset kuin ihmiset olivat ulkomuodoltaan, +olivat heidän henkensäkin elämänilmiöt. Ulkomuodon moninaisuus +huomautti sisällyksen moninaisuutta. Kaikkia piti kuulla, kaikille piti +vastata. Apulainen tunsi joutuvansa pääsemättömiin. Hänen +ihmisvoimansa, vaikka nuoretkin, eivät tahtoneet kestää. Sitä paitse +näytti seurakunnan yleishoito yksityispaimentelun kautta kärsivän +tappioita. Kuitenkin piti toista muistaa eikä toistakaan unhoittaa. +Mutta apulainen tunsi apukeinon. Hän toimitti apua tarvitseville +kotirohtolan: hän levitteli seurakuntaan halpahintaisia raamatuita. +Raamatulta neuvoi hän ensitilassa apua etsimään ja erittäin +noudattamaan suurinta lääkäriä, Kristusta. Missä joutuivat ymmälle, +siinä piti kysyä lähintä ymmärtäväistä, että niin seurakunnan jäsenet +olisivat toistensa rakennukseksi. Viime sijassa oli etsittävä pappia. +Välttääksensä yksipuolista ja ahdasmielistä uskonnollisuutta, joka +kammoi kaikkea edistystä, ohjasi hän raamatun ohessa viljelemään +muutakin kirjallisuutta sekä ottamaan osaa kaikenlaisiin +yhteiskunnallisen ja kansallisen elämän rehellisiin pyrinnöihin. Joka +kerta oli hänen loppuvaroituksensa: "Elkäät toisianne tuomitko, vaan +säilyttäkäät keskinäinen rakkaus, vilpittömyys ja rehellisyys." + +Apulaisen mielestä teki jokainen perhe oman seurakuntansa, jossa +henkisesti vanhin oli pappina; jossa jokaisella jäsenellä oli oikeus +palvella Jumalaa sisimmän vakuutuksensa mukaan. Ainoastaan etsittynä ja +missä kotipappeutta tunnettiin puuttuvan, piti virallisen papiston apu +oleman saatavissa. Hän ajatteli, hän vertaili: kieliopillisin kieli ei +ole elävin kieli, puustavillisin tuomari ei ole parhain tuomari, niinpä +ei kirkollisin uskonnollisuuskaan usein ole elävin uskonnollisuus. +Ainoastaan silloin on joku oleminen todellista, kun se on myöskin +elämistä. Näillä perusteilla toimi apulainen. Ja hänen mielestään oli +yksiuskoisuus ja uskonyhteys siinä, että kaikissa asui sama, rakkauden +ja totuuden täydellisyyteen vilpittömästi pyrkivä henki. + +Mutta kaikkein kipeimmin koski apulaista se vastarinta, jota hänen +aatteensa ja pyrintönsä alusta alkaen kohtasivat vanhalta +kappalaiselta. Pastori Gammelberg oli yli viidenkymmenen miehiä, +erinomaisen kohtelias ja kokkapuheinen kotonaan. Tuo tummaverinen ukko +oli enemmän mieltynyt maanviljelykseen kuin jumaluusoppiin. Talous- ja +maanviljelystavat osasikin hän paremmin kuin saarnansa, joita hänen +sanotaan tallentaneen jyväaitassaan nelikossa, kuten muutakin viljaa. +Edellisiä tutki hän kaiken viikkoa seuratessaan työväkeänsä, mutta +saarnansa luki hän ainoastaan pyhinä saarnavuorollaan. Silloin häntä +aina vähän väliä yskitti, jota tehdessään hän otti ahkerasti nuuskaa. + +Kuitenkin olivat apulaisen opetukset ja toimet kovin silmäänpistäviä, +kovin uudenaikaisia, verraten siihen mihin oli totuttu, ett'ei +kappalainenkaan voinut olla niitä huomaamatta. Eikä ollut suinkaan +hänen huomionsa asiaanmieltymistä. Päinvastoin halusi hän henkisellä +alalla, että ennen kaikkea pysyttiin entisellään. Ja kun hän oli +suorapuheinen, teeskentelemätön mies, tunnusti hän peittelemättä +sopivissa tiloissa syynsäkin: "Oppinut kansa", arveli hän, "ei usko +pappiinsa. Mutta joka luopuu papista, se eksyy Jumalasta, ja niin +hukkuu seurakunta kuin lampaat, joilla ei paimenta ole." Tätä teroitti +hän usein apulaiselle, ja mahdoton oli nuoren papin parhaimmillakaan +todisteilla luovuttaa vanhaa vakuutuksestansa. Täytyykin tunnustaa, +että vanhemmassa polvessa useampi hyväili kappalaisen käsityskantaa +kuin apulaisen. Heidän henkensä oli juurtunut kuluneesen aikaan. Ja +kullakin ajalla on omat lemmittynsä. + +Pahimmin loukkautui kappalainen, kun hänen nuori virkaveljensä jonkun +kerran johtui saarnassaan lähimmäisen-rakkaudesta isänmaan-rakkauteen. +Edellinen oli vanhuksen mielestä kylläkin oikeata ja luvallista kaiken +maailman tavaraa, josta voipi hyvinkin kauniisti puhella; mutta +isänmaallisuus, selitti hän, tuntui kovin likeiseltä, luonnolliselta ja +maalliselta. + +Apulainen huomautti, ett'ei Jumala vaadikaan ihmisiltä mitään +luonnotonta; että rakkaus vanhempiin, sukulaisiin ja yleensä +lähimmäisiin myöskin oli luonnollista. Ja kuitenkin Jumala niitä vaati. +Helppo oli hänen raamatullakin todistaa väitöksensä oikeaksi. Mutta +niin tulisissaan oli kappalainen, että hän uhkasi asiasta valittaa +hiippakunnan konsistorille, vaikka se jäi kuitenkin tekemättä, kun +kiireet maanviljelystoimet ehtivät hänen ensikiivautensa laimentaa. + +Edelleenkin noudatti apulainen kaikissa toimissaan sisintä +vakuutustansa. Valoa tahtoi hän etupäässä levittää, valossa uskoi hän +Jumalan vainioiden parhain kukoistavan ja hedelmöivän. + +Ei kulunut kauan ennenkuin hänen vaikutuksestaan myötiin pitejän +lainajyvästöstä viljaa kansakoulun peruskassaa varten. + +Mutta työn ja taistelun mies kaipaa myöskin kodin lepoa ja suloutta. +Sellaista kaipiota tunsi pastori Siipinenkin yhä enemmin rinnassaan. +Jumal'ilmoissakin liikkuva tuntee usein hetkiä, jolloin ihmissydän +ikävöipi ihmissydäntä. Ikuistakin kotia tavoitteleva kaipaa kumppalia +matkalleen. Apulainen oli pappi, mutta hän oli ennen kaikkea ihminen. + + +VIII. SADETTA JA SUMUA. + +Viikon päivät oli jo pitejällä kerrottu, että vanha kirkkoherra oli +hankkeissa tehdä viimeistä lähtöänsä. Kuntalaiset, jotka olivat käyneet +pappilassa, kertoivat, että siellä herrasväki oli näyttänyt niin +alakuloiselta ja surulliselta; eipä edes iloisa Eliinakaan ollut +entisellään. Ylioppilas oli kotoisalla, mutta hänkään ei osoittanut +tavallista reippauttaan. Yöt läpeensä oli viime vuorokausina pappilassa +valvottu. + +Oli sitten siihen aikaan kuuma, hauteisesti helteinen elokuun päivä. +Illan tullen alkoivat pilvet yhtyä yhä suurempiin ryhmiin kirkonkylän +taivaalla. Ukkonen uhkasi tulla. Se tulikin ja sen mukana raskas sade, +joka kesti myöhään yöhön. Samalla säihkyi vähän väliä salamat ja +herranvoima jyrisi. Arat piilivät yön sylissä peittojensa alla, +rohkeatkin katselivat ja kuuntelivat ääneti luonnonvoimien +majesteettista menoa. Kaikkialla, paitse ulkona luonnossa, oltiin +hiljaa hiitikaisillaan. + +Nousevana aamuna me paimenpojat kaitsimme karjaa pappilan ohi, +laitumelle. Ilma oli raitis, mutta sateen höyry kohosi vielä +hietaiselta kankaalta, jossa kylän karjaan yhtyi pappilan paimenukon +lauma. Aurinko paistoi kirkkaasti, mutta sen säteitä himmensi mainen +sumu. Ei karjan moniäänisten kellojen kaikukaan kajahdellut pappilan +kohdalla yhtä selkeästi kuin kirkkaina pouta-aamuina. Kuitenkin näytti +taivas lupaavaan kaunista päivää. + +Mutta kovin näytti vakaiselta pappilan lyhyt, partava paimen. + +-- Toiset paimenet tästälähin näillä laitumilla laumoja kaitsee, +ennusti ukko. -- Vanhat väistyvät, uudet astuvat sijaan tapoinensa. Ja +tunnenpa, että paimenen tavat laumahan tarttuu. + +Sitten kertoi hän mitä oli tapahtunut pappilassa. Myöhään olivat nuoret +eilen illalla istuneet puutarhassa. Niin paljon oli heillä ollut +kaikenlaista keskustelua, hyvää ja hupaista, ett'eivät huomanneet miten +avaruus pimenemistään pimeni. Vasta sitten kun pitkäinen ilmoihin +isketteli ja taivaan voimat liikutettiin, vasta sitten pakenivat nuoret +puutarhasta niinkuin kärppä pakenee väijyvää koiraa, niinkuin +kananpojat haukkaa, niinkuin lintusetkin piilevät pitkäistä -- niin +hajoelivat mikä minnekin pappilan huoneustoon. Aivan ajattelematta +seurasi Eliina apulaista hänen virkahuoneesensa, yhtä esteettömästi +talutti kanttori Heleenaa ylirakennukseen. Mutta ylioppilas meni +väentupaan, johon kaikki jo olivat töiltään kokoontuneet. Siellä alkoi +hän levollisena pitää puhetta ukkosesta, ukonsyötistä ja jostakin +amerikalaisesta miehestä, joka taisi olla Franklin. Mitä ankarammin +jyrisi ukkonen, sitä innokkaammin Jaakko-herra selitti, että väki +tuskin muistikaan entiseen tapaansa herranvoimaa peljätä. + +Mitä lienevät sillä aikaa nuoret parikset keskustelleet, eihän sitä +tiedä. Mutta luento ei vielä ollut lopussa, taivas kaasi edelleen vettä +ja ylimmäisen istuimelta välähteli, jylinää synnyttäen, voiman miekka; +niin tuli sisäpiika kutsumaan Jaakko-herraa kiireisesti ylös +kirkkoherran pateille. Ennemmin oli sinne jo apulainen neiti Eliinan +kanssa kiiruhtanut. Mutta kaikista ensiksi oli sairas tahtonut +puhutella Heleenaa ja kanttoria. Se oli ollut juhlallinen hetki. Hän +oli luopunut kiellostansa, hän oli suostunut nuorten liittoon. Mutta ei +siinä kyllä. Kun toinen sai, niin tahtoi toinenkin. Nuoret ovat niin +pahoja kiihtymään toisistansa, arveli paimenukko. Apulainen ja Eliina +ilmoittivat, että hekin olivat tehneet lähempää tuttavuutta ja että +hekin pyysivät isän suostumusta. Silloin sanotaan vanhan kirkkoherran +kasvojen oikein ilosta kirkastuneen ja hän siunasi vuoteeltaan molemmat +parit. Samallakertaa oli taivaan tulesta koko yö muuttunut niinkuin +päiväksi, jota seurasi väkevän jylinän ääni. Lopuksi oli isä neuvonut +poikaansa ja varoittanut lapsia tukemaan äitiänsä. + +Ihmeitä tapahtui myöskin sillä välin apulaisen virkahuoneessa. Kauan +oli siellä seinällä taalalainen kello tanakasti mittaellut aikaa. +Ruotsista oli kirkkoherran isoisä sen aikoinaan tuottanut. Pyhänä +muistona kulki se suvussa perintönä. Kunnioituksella oli kirkkoherra +aina tähystellyt sen viisareita ja luottamuksella noudattanut sen +osoitusta. Mutta senkin ajalle oli tullut loppu. Taivaasta lankesi yön +pimeässä Jumalan tuli; se etsi kellon rattaat ja sulatti ne köntiksi +kuin valajan ahjossa. Kovin vapisivat sillä hetkellä pappilan +perustukset. Kuitenkin säilyi rakennus ja ainoastaan yhdestä kohti +olivat katto ja seinät vahingoittuneet. + +Mutta niin merkittiin kuluneen ajan loppu. Ja aamulla oli kellon +isäntäkin käynyt vetonsa loppuun. + +Sumu verhoaa nyt aamun silmää, sumu peittää myöskin pappilan. Kuitenkin +nousee usein nuorille päivä silloin kuin vanhoille laskee. + +Jotenkin näin kuvaeli laumansa jälkiä asteleva paimenukko tapauksia +pappilasta. Osanotolla kuultiin siihen aikaan surusanoma pitejällä, +mutta kenties suurempaa osanottoa saavutti ilosanoma, joka tiesi kertoa +nuorten lempiliitot. + +Sumut hälvenivät. Aamusta valkeni kirkas päivä. Viljavainioilla vilisi +uurasta kansaa, ja vapaana kulki päivänsä väljällä laitumella lauma. +Kaikkia odotti rauhainen ilta. + + +IX. KIRKAS PÄIVÄ. + +Sen jälkeen minä muistan apulaisen niin onnellisena. Minä näin hänet +hänen häittensä jälkeisenä päivänä. Hän istui silloin nuoren Eliinansa +rinnalla. Päivä heloitti hellimmillään. Hän lausui armaansa nimen. Minä +en unhoita miten ihanasti se sointui: lempivän huulilta lemmityn nimi. +He yhdessä olivat kuin ylevät sanat ja ihana, onnistunut sävel: +Siipinen sanat ja Eliina sävel. + +Kanttorikin ja Heleena tekivät yhdessä sopusoinnun, jossa sanat olivat +yksinkertaisemmat, mutta sävel syvä ja vakava, vaikka hiukan +surumielinen. + +Lastensa onnesta iloitsi ja oli onnellinen myöskin miestänsä kaipaileva +leski. Miehensä jälkeen sai hän kaksi armovuotta. Sillä ajalla toimitti +pastori Siipinen kirkkoherran virkaa ja oli tilaisuudessa jatkamaan +aljettua työtänsä, josta nousi yhä uusia hedelmiä. Kun edistys oli +päässyt vauhtiinsa, vaati yksi askel ottamaan toisen. Mutta ensi askel +on vaikein ja sen ottaminen on apulaisen ansio. + +Kun pastori Siipinen armovuosien kuluttua jätti seurakuntamme, itkivät +häntä nuoret ja surivat vanhat. Hän oli tosiaankin päästänyt laumansa, +seurakuntansa, ahtaasta aitauksesta ja avannut sille avaramman ja +rikkaamman laitumen raikasten lähteitten liepeillä. Tunnustettiin, että +hän ei etsinyt omaansa, vaan totuuden valtaa. + + +X. VUOSIEN TAKAA. + +Vuosia oli kulunut siitä kun pastori Siipinen jätti pitejämme. +Kansallinen liike oli yltä yleensä päässyt maassamme mahtavaksi +valtavoimaksi, joka henkevänä koskena kohisi, sulloi sulut, työnsi +uraltaan tokeet ja tarjosi niin kansan elämälle, sivistykselle uutta +voimaa ja monipuolisempaa väritystä. Pappilan Jaakko-herra oli jo +jonkun vuoden ollut opettajana yhdessä niihin aikoihin perustetussa +suomenkielisessä oppikoulussa. Pastori Siipinen oli päässyt +kirkkoherraksi erääsen Itä-Suomen seurakuntaan. Kerran ohjasi minut +matka niille tienoin. Minä olin tilaisuudessa poiketa hänen kotiinsa. +Tuntui kuin olisin löytänyt ikävöityn isäni. Minä katselin häntä +syvimmällä kunnioituksella. Hän oli työstään harmaa, mutta vieläkin +yhtä lempeä ja sydämellinen, yhtä ihmisrakas ja nuorihenkinen kuin +ennen, ainoastaan innossaan tyynempi, tasallisempi, puheissaan ja +toimissaan vakavampi ja päättäväisempi. Hänen henkensä oli vanhanakin +nuori: se oli vaan voittanut lujempaa ryhtiä. Eliina-rouva oli tullut +entistä muhkeammaksi, kuten sopikin pappilan emäntänä. Hän on vieläkin +ilomielinen, vaikk'ei ilakoitseva, kuten joskus tyttönä. Hän oli rauhaa +säteilevä kuin tuulemasta tauonnut kesäpäivä. Heillä oli kaksi tytärtä, +kaksi poikaa: tyttäret isäänsä, pojat äitiinsä. Koko perheessä vallitsi +järjestys ja sopusointu niinkuin saman pappilan hyvinhoidetussa +puutarhassa. Uskonnollinen henki liittyneenä kansallisiin harrastuksiin +oli perheen elinvoimana. Kirkkoherran kirjastossa oli muun rinnalla +kaikki mitä arvokasta oli ilmestynyt kansalliskirjallisuuteemme. +Kotimaisille taidetuotteille oli pastori Siipinen avannut huoneensa. +Niiden joukossa oli sisäkasvien verhossa myöskin useain maamme +kansallisjalomusten kuvat. Koko perheessä tykytti kansan sydän. +Jokainen kansan elinkysymys oli tälle sydämelle kallis. Laulu ja +soitto, nuo entisenkin pappilan henki ja elämä, levittivät nytkin +perheen pyhitettyyn keskuuteen puhtaita tunteita, jaloa hartautta. +Laulun kannattajina, paitsi kotiharmoniota, oli perheen neljä +keskenkasvuista nuorukaista, jotka olivat nauttineet äitinsä johtoa +ja ohjausta. Unhoittumattomat ovat ne iltahetket, jotka tuolla +käynnilläni vietin pastori Siipisen perheessä. Ja samat olivat hänen +seurakunnalliset harrastuksensa nyt kuin ennenkin. Hän oli pysynyt +nuoruutensa aatteille uskollisena. + + + + +METSÄPOLULTA. + + +Päivällisen edellä läksin kesäasunnostani kävelylle. Otin kumppalikseni +lyijykynän, taskukirjan ja sauvan. + +Emäntä varoitti palaamaan päivälliselle klo 2. + +Peltotiellä tuli mies vastaani. Vanha luulo sanoo sen hyväksi merkiksi. +Turhaa juttua! + +Poikkesin syrjäiselle metsätielle, voidakseni astua ja ajatella +rauhassa. Astelin. Ajattelin. Tuntui kuin olisi mieleeni noussut +jotakin kaunista. Minä kirjoitin. Astelin edelleen ja taas kirjoitin. +Työni näytti sujuvan. Hyvä enne. Silloin -- senkin vietävä! -- tulla +nyyritteli vastaani ruinaileva porsas. Ei väisty tieltä. Lähestyy kuin +ystävä. Minunko tässä pitää väistymän? Sauvani toki avasi tien. Mutta +porsas kääntyi uudelleen ja seurasi minua kuin epäluulon alaista. Sitä +en voinut sietää. Uudelleen piti minun turvautuman sauvaani ja -- siitä +lähti apu. Porsas poikkesi metsävahdin mökin luo, kenties juuri +kotiinsa. + +Mutta ajatukseni olivat langenneet korkeudestaan. + +Yksinäinen mökki. Sen vastapäätä puoleksi maanalainen sauna. Ovet +lukossa. Ei näkynyt elävää sielua, ainoastaan porsas. Kuka muu +joutaisikaan kauniina kesäpäivänä mökkiä vahtimaan. Kuitenkin halusivat +nyt langenneet ajatukseni laveampaa näköalaa, ihmisiä, elämää, +aaltoisaa merta tai jotakin semmoista. Astelin kiihkeästi edelleni. +Huh! Hirveän suuri konna lotkahti lepiköstä tienvarrelle; ei +ihmiskonna, vaan oikea sammakon veli. Katseli siinä niin vaarallisesti +suurilla silmillään. Ja vähän väliä lymyy väijyksissä toinen +suurisilmäinen otus -- ruskea kissa. Onnettomat pikkulinnut! Tuossa +teitä häijy väijyy. Monet uhkaa vaarat pienten ensi askelia. + +Ajattelin parhaaksi jättää mokoman seuran. Ilma oli helteinen. Linnut +eivät laulaneet. Näin silloin oksalla peipon. Laula toki hiukankin! +rukoilin. Mutta närhi, kaunis pahantapainen, säikytti ainoankin +hyvänonnen linnun. Kylää, ihmisiä, merta! Ja kiihkeästi riensin +edelleni. Mutta ihmisistä muistui mieleeni emäntä, klo 2 ja +päivällinen. Aika oli palata. Emännät vaativat kuuliaisuutta +ruoka-asioissa. Sitä paitse löydänhän kotona ainakin ihmisiä. + +Tein palausta. Ohasin taas mökkiä. Mutta sieltä -- senkin vietävä! -- +ruinaten juoksi porsas jälkeeni. Minua, suoraan sanoen, alkoi suututtaa +ja hävettää hänen sikamainen seuransa. Hän näytti tahtovan käyttää +väärin minun hyväntahtoisuuttani. Ja puhtaan ihmisyyden nimessä piti +minun osoittaman epäkohteliaisuutta. Kivi -- toinen. -- Ja sitten +porsas tiesi, ett'en hänen seuraansa enempää suvainnut. Nyt jäin minä +rauhaan, tulin peltolähteelle ja siemasin useampia lipillisiä raikasta +vettä. Näin aaltoisan viljavainion, toisaalla kotijärven ja kodin. +Emäntä -- hyväntahtoinen ja lempeä, hikiherneet otsalla -- vaati +päivälliselle. + +Tuntuu toisinaan niin hyvältä, kun pääsee ihmisiin. + + + + +JÄTTILÄISEN SYDÄN. + + +Valtakunnassa oli prinsessa. Hän oli tavattoman kaunis, niinkuin +prinsessat usein ovat. Sen lisäksi oli hänellä tavattoman hellä sydän +valtakunnan hyviä ihmisiä kohtaan. Sitä vastaan pahoille hän osasi olla +oikea kovakuoriainen, mutta kaunis kultakuoriainen. + +Kova suru vaivasi prinsessaa: valtakunnan sydänmaalla asusti hirmuinen +jättiläinen, joka anasteli aarteita ja oli syönyt suuhunsa monen +urhollisen ritarin, vieläpä monen kaunottarenkin, joka oli tohtinut +jättiläisen lumottua linnaa lähestyä. Ei löytynyt sitä urosta, jota +mokoma vuoren tiranni ei olisi voittanut, että peljättiin jo +valtakunnan häviöön joutuvan. Eihän sitten ollut kumma, että prinsessa +suri, hänen kun tuli sääli monen uljaan kansalaisen kuolemaa. + +Mutta monen jättiläisen, jota ei mikään ritari tai prinssi olisi +kukistanut, ovat prinsessat voittaneet, vaikka ovatkin tavallisesti +vaan nuoria neitosia -- mutta siinäpä se juuri onkin! + +Kerran prinsessa eksyi. Ja kummallista, että eksymisenkin kautta voipi +joskus tapahtua suuria, hyödyllisiä asioita -- kun ei vaan tahallaan +eksytä. + +Murheissaan käveli prinsessa kauas pitkin maantietä, josta hairahtui +poikkeamaan metsätielle. Käveli, käveli sitten metsätietä, kunnes +hairahtui pienelle polulle. Ja niin johti yksi hairaus toiseen siihen +asti, että hän muisti ajatella kotiinpalausta, mutta silloin huomasikin +eksyneensä. Hän ei kuitenkaan itkenyt eikä huutanut, hämmästyi tosin +ensin, mutta kokosi sitten voimansa ja oli maltillinen, sillä tiesipä +hän olevan eksyneilläkin Jumalan, johon sopi luottaa ja joka lopulta +johtaa vilpittömät vaeltajat oikeaan. + +Ilta läheni. Aurinko laski. Hän oli joutunut jylhän kallioluolan +suulle. Hän ajatteli: tuolla vietän turvallisesti yöni. Mutta luolassa +hän uudelleen hämmästyi, nähdessään siellä vanhan kiviharmaan akan, +jonka murhepoimuisia kasvoja varjosteli surunharmaat hajahapset. + +-- Pakene, ihana ihmisen tytär! huusi hän kähisten, -- pakene surman +suun ovelta, jos tahdot pelastua! + +-- Kuka sitten olet? Vastaa! virkkoi prinsessa. + +-- Olen elämän viimeinen varoitus kuoleman portailla; olen jättiläisen +emo, kähisi akka. + +Nyt huomasi prinsessa mihin oli joutunut. Hän vavahteli. Mutta hän +kokosi voimansa. + +-- Armahda eksynyttä! Olen kuninkaan tytär, olen väsynyt ja tarvitsen +ravintoa ja lepoa. + +-- Armo on kotona ainoastaan silloin kuin hirmu on poissa. Kiitä +onneasi, kuninkaantytär, että on poikani saaliin etsossa. Mutta hän +palajaa pian. Hänen nimensä on Himo. Hän ei voi armahtaa. Hänellä ei +ole sydäntä. Hän nielee kaikki. Tule ja katso hänen linnaansa. Se on +nyt usvainen ja kolkko, täynnä katkeraa huurua. Mutta odotatko, että +hän palajaa -- silloin et kestä lumousta. Poikani on silmänkääntäjä. +Usva muuttuu hurmaavaksi liekkumaksi, kolkkous pyörryttäväksi +kuumeeksi, katkeruus kiihkeäksi mieliteoksi ja Himon syleilystä sulaa +elämäsi voima. Oletko soutanut vuolaan kosken niskalla taikka +lähestynyt nielevätä kurimusta? Muistele Imatraa! + +Jättiläisen emo vei prinsessan suureen kalliolinnaan, josta aukeni +kauhistava näkö. Hän osoitti: + +-- Näetkö, tuolla katossa riippuu ritarien luurankoja. Hämähäkin +seittinä killuu siellä moni kevyt prinsessakin. Seiniä koristaa +ruostuneet rautapaidat, kypärit ja kilvet. Ne ovat poikani voiman ja +vallan merkit. + +Kylmiä väreitä tunsi rohkea prinsessa virtailevan läpi olentonsa. + +-- Mutta mitä ovat nuo, kultainen lipas ja kultamalja, tuolla pimeällä +alttarilla? kysyi prinsessa. + +-- Siellä! huudahti jättiläisen emo, siellä lippaassa on ainoa +pelastuksesi -- siellä on jättiläisen sydän. Ja täynnä hekkumaa on tuo +malja, josta poikani vieraitaan juottaa. + +-- Eikö sitten kannakaan jättiläinen sydäntä rinnassaan? kysyi +prinsessa. + +-- Ei, se heikontaisi häntä. Mutta kenen eläväisen hallussa tuo sydän +on, sen vallassa on koko jättiläinen. + +Salamana iski nyt prinsessan mieleen rohkea ajatus. + +-- Onneton äiti! virkkoi hän. -- Miksi et sitten hillitse poikaasi, kun +voit anastaa hänen sydämensä? Miksi olet sallinut hänen hukuttaa noin +monta ihmistä valtakunnan onnettomuudeksi? + +-- Vaikene, kokematon kuninkaantytär! Ajattele että olen äiti, jonka +nimi on Helleys ja ainoastaan Helleys. Voin kärsiä, anteeksi antaa ja +armahtaa; mutta voisinko pojaltani jotakin kieltää? -- sitten en +olisikaan Himon äiti. + +-- Kauheata! Helleys Himon äiti! huoahti prinsessa. -- Miksi et +kuitenkin taivuta poikasi jättiläisvoimia kukistamaan valtakunnan +vihollisia, tekemään maata kukoistavaksi ja kansaa onnelliseksi? Sehän +olisi suurenlaista ja jaloa! + +-- Jospa olisin oikea Hellä, jospa olisin Jalotar! Mutta olen +pelkästään Helleys, joka voipi kasvattaa ainoastaan Himon. + +-- Haa! Tahdon olla Jalotar! huudahti prinsessa ja leimauksena lennähti +hän alttarin luo, josta maahan kumosi hekkuman maljan ja kultalippaasta +anasti jättiläisen sydämen. -- Minun on valta! huusi hän kuin totuuden +jumalatar ja luurangot ja vuorilinnan seinät vastasivat: "valta". + +Mutta kuoliaana romahti maahan jättiläisen emo. + +Tömistäen saapui silloin linnaansa jättiläinen, jota saaliina seurasi +ritarien ja kaunotarten joukko. Hämmästyksestä vaaleni Himo nähdessään +musertuneen emonsa. Heikontuneena vapisi hän nähdessään valtavan +prinsessan. + +-- Kuka olet, ihana voima, olemukseni haltiahengetär? kysyi masentunut +Himo. + +-- Olen prinsessa Jalotar, olen taivaallisen kuninkaan tytär, jonka +isäni lähetti sinua kukistamaan ja orjiasi pelastamaan. -- Ihmiset, +seuratkaa askeleitani, niin olette vapaat! Isäni laivoja lähtee +kaikista maailman satamista. Astukaamme niihin! Rakkauden tuulelmissa, +totuuden leijun alla purjehdimme maailman Atlantia, kunnes saavutamme +iankaikkisuuden iki viheriän saaren, jonka rantoja vääryyden ja vilpin +lasti ei tapaa. -- Seuratkaa! huusi kirkastettu neitsyt. Ja voiton +riemulla seurasivat vapautetut kuninkaantytärtä, joka nyt ei +korvessakaan eksynyt, vaan johti joukkoaan ihmeteltävällä selvyydellä. +Jättiläinenkin seurasi heitä, vaikka ainoastaan voimatonna varjona. +Mitä enemmin prinsessa kouristi jättiläisen sydäntä, sitä voimattomampi +oli jättiläinen. Toisinaan hän oikein heikkoudesta vapisi. Mutta sitä +voimakkaammiksi tunsivat itsensä prinsessa ja hänen seuraajansa. Voiman +tunto ja voiton vakuutus täytti heidät toivolla ja riemulla. + +He tulivat rannalle, jossa jo kuninkaan lähettämät laivat odottelivat +prinsessaa. Eläköönhuudoilla otettiin heitä vastaan. Mutta laivojen +rannasta lähtiessä syöksi kuninkaantytär jättiläisen sydämen meren +syvyyteen. Silloin musertui jättiläinenkin rannalle. + +Niin sillä kertaa valtakunta pelastettiin. + +Siitä lähtien valtakunnan neitseet innostuivat prinsessan jalosta +esimerkistä ja kaikki urhot tahtoivat elää ja kuolla ainoastaan hänen +tähtensä. Mutta kuningas omisti kaikki prinsessan seuraajat pojikseen +ja tyttärikseen. + + + + + + +USKOVAINEN + +Eletty kertomus + + +ESILAUSE. + +Merikin homehtuu pitkän tyynen jälkeen. Kirkkaana ja raittiina +pysyäkseen kaipaa se liikettä, jota luonto sille toimittaakin. Kaikki +elämä, koko luonto, koko maailma tarvitsee liikuttamista; se on kaiken +kehittymisen ja edistymisen ehto, henkisenkin. + +Henkisetkin liikkeet seuraavat luonteensa mukaisia lakia ja ovat elämän +monisuuntaisia tuulia ja viimoja. Ne pitävät ihmismieltä työssä, +vireissä, ettei se pysäystilassaan veltostuisi ja sairastuisi. Se joka +niistä hätääntyy, on kuin arkamielinen ja tottumaton merenkulkija, joka +jokaisesta uudesta tuulenpuuskasta aavistaa merenhätää. + +Sellaiset hätähuudot kohtaavat meillä etenkin uskonnollisia liikkeitä, +milloin ne vähänkin poikkeavat siitä totutusta suunnasta, johon +vallitseva kirkko on pysähtynyt. Ei osata nähdä niissä mitään +luonnollista ja oikeutettua ilmausta, jonka on yhtä paljon tuottanut +sisäinen henkisen liikkeen tarve kuin vaikuttanut elämän yleiset lait. +Kun vanhin ja laajimmalle levinnyt viljelys kansan hengessä on +uskonnollinen, niin ovat liikkeet sillä alalla yleisimmin levinneet, +varsinkin niissä kansan kerroksissa, joita kansalliset ja +yhteiskunnalliset kysymykset eivät vielä ole kokonaan virtaansa +vetäneet. Mieli, liikkeelle päästäkseen, tarttuu siihen käyte-aineesen, +mikä on kunkin luonnetta ja kehityskantaa likinnä. + +Varsinkin meidän pienissä oloissa, ilman ulkonaista valtiollista +elämää, kääntyy kansan mieli sisäistä maailmaansa tutkimaan. Edes +tuolla ahtaalla alalla tahtoo se taistella itselleen toimintaoikeuden +ja kehittymisvapauden. Niin johtuu pieni kansa aivan omalle uralleen: +henkisen voiman ja suuruuden tielle. Ainoa mikä sille on mahdollinen. +Katalaa on yrittää tätäkin pyrkimystä pakkokeinoilla kuristaa -- se on +murhanyritys kansan henkistä omantakeisuutta vastaan. + +Sitä se on senkin enemmän, koska uskonnollista elämää vainotessa +vahingoitetaan kansan muutakin henkistä edistystä. Sillä uskonnolliset +liikkeet ovat se käypä seko, se taiteesen ja runouteen johtava +välikanta, jossa hengen parhaimmat pyrinnöt epämääräisinä temmeltävät. +Taiteessa samat hengen pyrkimykset luovat itselleen muotoja ja +rajaviivoja, siirtävät äärettömyyden kehien sisälle ja pyrkivät +selväpiirteisiksi ja käsitettäviksi. Tässä seuraava kertomuskin on +sellainen yritys. + + * * * * * + +Miesparka oli jo kauan valittanut, ettei ollut nuorena oppinut niin +sujuvasti kirjoittamaan, että voisi panna pitempiä kertomuksia +paperille. Mieheksi kasvettua on käsi kangistunut ja aika on kulunut +leipää ansaitessa. Kuitenkin olisi hän tahtonut kuvata kirjavan +elämänsä vaiheet oppaaksi jälkimaailmalle. Pitikö niiden nyt hävitä +hänen kanssaan hautaan? + +-- Eihän mitä! sanoin minä. -- Koettakaahan kertoa, niin minä koetan +panna paperille! + +Hänen harmaat, vilkkaat silmänsä kirkastuivat ja karkeita +kasvonpiirteitä valaisi henkevät väreet. Herkän mielen palo näytti +säteilevän vakaiselta korko-otsalta harmaille hiuksille ja pystynenän +yli kärnäiselle parralle. Tuo pieni terhakka mies, joka tavallisessa +olossaan tuntui tylyltä ja kylmältä, oli nyt sytyksissä ja hänen +lähistössään tuli lämmin. Vasta viidenkymmenen mies, mutta ennen +aikojaan harmentunut. Mielestäni hän muistutti jotakin matkustelevan +profeetan kuvaa vanhassa kuvaraamatussa. + +-- Siinä tekisitte hyvän työn, josta olisin kiitollinen, puhkesi mies. + +-- Niin olisin minäkin teille -- kertokaa vaan! + +-- Sitä on vaikea päästä alkuun. + +-- Mutta jos alkaisitte syntymäkodistanne! + +-- Niin, sieltähän se pää lähtee. Ei se ollut mikään isoinen koti; noin +syltä kunnakin mökki hallaisella Leppävaaran rinteellä, kivenheitto +Oriveden rannasta. Vanhempani olivat läksiäimiä ja elivät milloin +kenenkin työstä. Isäni oli kirvesmies, minun kokoiseni; äitini hento ja +pieni. Olin kuusiviikkoinen, sanottiin, kuin äiti rukka sairastui +horkkaan ja vapisi kuin lanka, uunillakin. Sill'aikaa imetettiin +minulle suolaveteen kastettua tuppua ja sillä elin äitini vilutaudin +yli. Suolavesi oli myöhemminkin useasti lemettisen leivän särvin. Kun +leipä joskus oli kokonaan lopussa, niin siskoni, joka oli vanhempi +minua, itkeä kitisteli äidille. "Ryyppää suolavettä, se maistuu niin +hyvältä," sanoin minä siskolle, istuessani uunilla nokinen paitariepu +päälläni. Kuin isä töissä onnistui, niin toi hän iltasella murusen +meille kotiin kuin lintu pesäänsä. + +Olin vasta kolmen vanha kuin isääni kohtasi onnettomuus. Hän oli +kirkkomaalla rakentamassa pylväsvajaa pitejän hevosille, niin +ukon-ilmalla putosi pylvään nenästä maahan ja taittoi oikean +sarvenansa. Silloin sanottiin kalman tarttuneen kirkkomaasta hänen +silmiinsä, että hän siitä lähtien tuli puolisokeaksi -- rampa ja +puolisokea. + +Ei ne päivät siitä parantuneet. Mutta ukontuli näytti ikäänkuin +vihkineen isäni noituuteen. Ennenkin oli hänellä siihen taipumusta, +mutta sitten hän tuli hyvin kuuluisaksi. Usein näin hänen haltioissaan +lukevan loihtuja, että silmät paloi ja hiukset säkenöivät. Hän +paranteli monia tautia, niinkuin maahiaisen ja pahan silmän tekoja. +Otti kolmelta veromaalta lepänvarpoja, otti sitten kuninkaan +mynttirossan ja tuntemattoman sepän takoman avaimen ja teki niistä +kierroksen siten, että kietoi ne palttinan sisään. Ne kiersi hän +virsikirjan väliin punalangalla, solmeamatta. Sitten meni isä saunaan, +pani kirveen polviensa alle ja seulan lattialle eteensä. Kirjaa piti +hän seulan kohdalla riipuksissa. Loihtujaan lukien hän välillä ikään +kuin näkymättömältä olennolta kysyi: "Onko veestä kiinni? Onko kalman +saanut? Onko toisen rikontaa? Onko siihen kirot tulleet tai onko +kirkkomaasta tarttunut?" Minkä kysymyksen kohdalla kirja kädessä +pyörähti, siitä oli turman alku. + +Sen jälkeen avasi hän kierroksen. Ukko tuumaili, että kyllä tässä on +paljon työtä. Sitten antoi avun-etsijä hänelle vahvasti viinaa. +Iltasilla pani hän kierroksen päänsä alle ja taisteli koko yön +näkymättömien kanssa. Usein hypähti hän vuoteeltaan ylös, syleksi ja +huudahti: "Ahaa, jopa mie sen tiesin! Se on päivän selvä!" Sitte neuvoi +hän mitä taudille oli tehtävä, seurasipa vielä avun-etsijää kotiinkin. + +Niillä keinoilla ansaitsivat vanhempani mierossakin elatuksensa. + +Äitiäkin, joka oli hyvin kitulikas, koetti isä parantaa. Mentiin +kesällä yhdessä synkkään havumetsään. Siellä kaivoi hän suurimman +muuriaispesän läpi ison reijän ja laittoi sen viereen havurovion. Äiti +riisui vanhat repaleet päältään ja isä talutti hänet ilko alasti +muuriaispesän läpi. Laiha äiti rukka, ohut tukka hajallaan. Mitä +vihaisemmin muuriaiset tarttuivat ihoon kiinni, sitä varmempi oli apu. +Sen jälkeen piti äidin rientää hakosavuun. Sieltä päästyään hän näytti +kuin savustettu kala. Sill'aikaa kuin se kaikki tapahtui, luki isä +voimakkaita loihtuja. + +Äidin vanhat vaatteet haudattiin muuriaispesään ja hän puki yllensä +uudet puhtaat. Kotiin palasi hän taakseen vilahtamatta ja vasta tuvassa +räppänän alla teki pyörteen. + +Ei ne taikatemput puutetta kauas ajaneet. Kun nälkä kävi meillä +ahkerasti vieraana, niin piti minun lähteä mieroa kiertämään. Kylä +kylältä, talo talolta piti kulkea ja koirien ja kissojen kanssa +kattiloita kaapia. Tuli sitten niin köyhä pettutalvi, että uupui leipä +talollisiltakin. Kaksitoista vuotias naapurin Anttikin lähetettiin +minun kanssani pyryn ja pakkasen selkään. Minä olin silloin seitsen +vuotias. Oli hauskempi kuleksia kahden. + +Kerran Valamosta palatessamme manterelle tuprusi niin kova lumipyry, +että tuskalla pysyimme tiellä. Vaikka toverini oli vanhempi, väsytti +häntä enemmän kuin minua; hän taisi olla tottumaton. Hänellä oli +lämpimät vaatteet, mutta hän näytti kokonaan köntistyvän ja +jähmettyvän. Hän näytti aivan kalpealta ja uniselta ja tahtoi +väkisinkin uhveltua hangelle. "Tanssi näin ja lyö nyrkkiäsi yhteen!" +neuvoin minä hänelle. Sen keinon olin oppinut isältäni. Mutta hän ei +kestänyt, senkuin kietoi päänsä takinkaulukseen ja kyyristyi hangelle. + +Minä hätäyin, nyhkin ja köhnin häntä minkä taisin, mutta turhaan. Hän +ei herännyt. Oli kuin olikin kuollut aivan tarkkaan. Minä huutelin apua +minkä jaksoin. Mutta rantaa ei näkynyt, ihmisiä vielä vähemmin; tuuli +vaan vinkui, lunta ryöpytti ylhäältä sekä alhaalta sakeasti ja peitti +toverini ruumiin näkymättömiin. Minä köhnin hänen päältään pois lunta. +Sitten itkin, tanssin ja hakkasin yhteen nyrkkiäni. Siinä kulutin +tuntemattomia tuntia, että päivä jo ikäpuoleen hämärti. Vielä kerran +koetin herättää toveriani, mutta hän oli kankea kuin jääpuikko. +Toivottomana juoksin jäätä edestakaisin ja ulvoin rajuilmaan julmaa +virttä. + +Alkoikin sieltä saaren puolelta haamottaa kuin kuu pilven taustalta. +Kuu jo nousee, ajattelin. Sieltäkö se nouseekin? Mutta lumiryöpyssä +läheni kuu lähenemistään, ettei enää näyttänytkään kuulta, vaan +suurelta lumivyöryltä, jonka edellä liikkui jotakin mustaa. Olin niin +monta kertaa kuullut kertomuksia kummituksista, että toisinaan niitä +pelkäsin. Nyt vaan en peljännyt. Ajattelin, että tulkoon vaikka itse +Hyryn-ämmä, kunhan jokukin tulee. Ja muistui mieleeni vanha värssy: + + Hyryn-ämmä hyppää, + Hunnunsikko silmän päällä, + Palmikot selän takana, + Pää se pilviä pitävi, + Varvas maata viistelevi. + +Se taisi olla joku luonnon-impi entiseen aikaan. + +Tanssiskelin vaan paikoillani ja tuijottelin jännitettynä lähenevää +näkyä. Vähittäin selkeni ilma silmissäni ja näin kaksi suurta +olkikuormaa hevosineen lähestyvän. + +Ilo tulisti mielen ja kipakasti juoksin heitä vastaan. Huusin minkä +jaksoin: + +-- Auttakaa! täällä on yks poika kuollut! + +Ei kuulunut vastausta. + +Tartuin kuin orava ensin hevosen suupieleen ja huusin jälleen: + +-- Ottakaa rekeenne, täällä on kuollut poika! + +Mies aikoi ajaa eteenpäin eikä tahtonut olla kuulevinaankaan. Mutta +jälissä ajaja huusi eillimmäiselleen: + +-- Annahan seistä! pitäähän ihmisiä auttaa hädässä. + +Niin seisattivat hevosensa ja nostivat köntistyneen toverini lumesta +kuorman päälle olkikupojen väliin. + +-- Nouse sinäkin rekeen! sanoi jälissä ajaja minulle. + +-- En nouse, vaan juoksen täällä kuorman jälissä, sanoin minä. + +-- Mutta pidä lujasti kiinni! varoitti mies. + +Niin juoksin kuorman jälissä mantereen ensi taloon. Sinne tullessa olin +niin märkä, että joka suortuvani vettä valui. + +Talossa paloi iloinen takkavalkea ja emäntä antoi minulle uunin +pankolle ruokaa, jota pynttäsin vatsan täydeltä. + +Toverini nostettiin lämpimän uunin päälle ja millä lienevät häntä +hieroneet. Emäntä kaasi hänen suuhunsa vastalypsettyä maitoa. Se +vaikutti niin hyvästi, että poika rupesi rykimään ja pärskymään ja +häneen tuli henki. Kuollut heräsi. + +Iloissani ja ylpeänä toverini pelastumisesta rupesin häntä sättimään +siitä, että oli ollut tuollainen köntys eikä kestänyt minun rinnallani, +vaikka oli vanhempi. + +Seuraavana päivänä tulimme kotiin ja Antin vanhemmat itkivät ilosta, +kun kuulivat mistä pulasta poika oli pelastunut. + +Vähitellen aloittelin siellä täällä taloissa toimitella käskyjä ja +tehdä palvelusta. Ja kun niihin pystyin, lisääntyi siitä aina +itseluottamukseni. Ajattelin, että alkaa sitä minussakin olla miestä. + +Mutta vasta se teki tiukan kun minua luvulle vuovattiin. Äiti istui ja +kehräsi, seuraten etäältä kirjatikkuani, kun sisareni opetti minua +lukemaan. Se työ tuntui niin ikävältä, että kerjuukin ja pyry ja +pakkanen olis enemmän miellyttänyt. Siellä ulkona liikkui vaan mieleni. + +Isä lavitsalla päreitä kiskoessaan uhkasi: "Joll'et opi lukemaan, niin +annan tuosta säleestä konillesi!" Kun ei luvussa parannusta tullut ja +sisareni minun tähteni vaan tuskitteli ja äiti valitti, niin otti isäni +yhtenä päivänä ovenpielestä naulasta sen nuoranpään, jolla puita +metsästä kotiin kannettiin ja voiteli minut sillä hyvän omaksi, että +kauan aikaa muistin. + +Kolme viikkoa sen jälkeen olin lukenut Luterin pitkän katkismuksen läpi +sisältä. + +Sieltä painui erittäin mieleeni se lause, jossa sanotaan, että +"hyljätkää ne jumalat, joita teidän isänne palvelivat". Rupesin +ymmärtämään, että vanhempani palvelivat epäjumalia, kun turvasivat +salaisiin voimiin ja taikoihin. Saarnasin sitten heitä vastaan, mutta +isä vihastui ja soimasi minua uskottomaksi tomppeliksi, joka ei käsitä, +että kristityt kasteen ja alttarin sakramenteissakin tekevät temppuja +ja luottavat salaisiin voimiin. + +Minä vaikenin. + +Koetti se isä ohjata minuakin taikojansa tuntemaan. Kävelimme kerran +metsästä kotiin ja pärepölkky oli kummankin olalla, niin isäni jälessä +kävellen ähkyi: + +-- Hm, hm, hm! Olispa minulla sinulle, poikaseni, jotain antamista, +mutta tokkohan kelvannee. + +-- Mitä? Olisko isällä raha-apua vai mitä? kysyin minä. + +-- Hm, hm! Onpa sitä elämässä kalliimpaakin kuin kulta ja hopea, arveli +isä. -- Jospahan olisit isän poika, niin antaisin sinulle kaiken +tietoni. + +Arvasin mitä tietoja hän tarkoitti ja vastasin: + +-- Enhän minä niitä muistaisi. + +-- Yks yö ne muistoon painaa, sanoi isäni. + +-- No, miten? + +-- Siten, että torstai-iltana minä menen saunan uuniin ja sinä saunan +uunin päälle. Punainen lanka juoksee minun suustani sinun suuhusi. Kun +sitten kaiken tietoni loihdin, tulee se sinun omaksesi. Mit' on +minulla, sit' on sinulla. + +-- Isä vieköön hautaan sellaiset tietonsa! vastasin minä. + +Silloin rykäisi isä äkäisesti ja tavoitti iskeä minua sauvallaan, mutta +minkäs teki rampa ja puolisokea mies jalkavalle pojalle. Hän kompastui +metsätien risuihin ja pudotti pärepölkyn olaltaan. + +Siitä lähtien ei minun enään ollut hyvä kotosella viipyä. Olin hyvin +nenäkäs ja muistuttelin joka taikatempusta vanhempiani. Enkä heitä +tarpeeksi kunnioittanutkaan: olinhan heitä viisaampi. + +Ja kuitenkin pitivät he itseään hyvinä kristittyinä, kävivät ahkerasti +kirkossa sekä ripillä ja kuuntelivat kyyneliin liikutettuina jumalisia +puheita. Taikausko ja kristinusko olivat heille kaksi yhtä voimakasta +henkimaailmaa, joiden yhteyttä intomieliset henget väkevän sanan ja +määrättyjen temppujen kautta välittivät. Minua pitivät he uuden hengen +pahana lapsena, joka ei isien viisautta tahtonut ymmärtää. Olin pahana +silmänä heidän tekojaan näkemässä. Isä sanoikin: "Joudat jo tuosta +lähteä palvelusta etsimään!" Ja sitä minä itsekin ajattelin, vaikk'ei +äiti olis vielä tahtonut kokonaan päästää luotaan ainoata poikaansa. + +Mutta muu ei tullut neuvoksi, palvelukseen piti ruveta. + + * * * * * + +Renkinä ollessani muokattiin minusta vähittäin miestä ja istutettiin +minuun hyviä sekä pahoja tapoja. Niin en jäänyt ryypyissäkään muita +jälelle. Isäntä kun ensin tarjosi viinaa, niin sitä vastustelin enkä +luvannut huolia. Mutta hän lähetti minut askareille ulos ja sekoitti +sill'aikaa kahviin vahvasti sokuria ja kaasi sen sekaan viinaa. Se +minulle jo maistui hyvältä ja teki niin rohkeaksi, että heti sen +jälkeen olin valmis ottamaan kylmän ryypyn. + +Joulun pyhinä tuli Rantasalmelta Kiteen kirkolle pelimannia ja nuoret +alkoivat pitää tanssiharjoituksia. Siellä kävin minäkin ahkerasti ja +hauskalta se tuntui. Kävi siellä isäntäni tädintytärkin, verevä ja +sorja Helu. Hän palveli naapurikylässä enollaan piikana. Minä kun olin +nopsa ja terhakka tanssissa, niin hän näytti minuun mieltyvän ja +minäkin viehätyin häneen kovasti. Eikä siinä iässä pitkiä tuumittu +ennenkuin asiasta totta tehtiin. Katrillissa olimme jo toisiimme +ihastuneet ja sitten kun iltapimeällä kukin läksi kotiinsa, niin kysyin +minä Helulta: + +-- Sallitkos, niin tulen sinua saattamaan? + +-- Tule vaan! sanoi hän. + +Minä kannoin siihen aikaan taskussani kullattua hopeasormusta, joka +tuntui siellä ikäänkuin polttavan. Sillä mielessäni niihin aikoihin +asuikin melkein vaan yksi ajatus: naiminen. Olin sitä tunnetta aina +niin täynnä että naisen nuoruus ja kauneus minut helposti läikytti. +Aivan luonnostaan kääntyi nytkin Helun kanssa kävellessä puhe sille +tolalle. Lopulta lausuin minä Helulle: + +-- Jos sinä suostuisit, niin minäkin suostuisin, niin tehtäisiin +naimisliitto. + +Hän vastasi: + +-- Minä pieni ja nuori, mihin minä kelpaan? + +Minä jatkoin: + +-- Pieni ja nuori olen minäkin, mutta kunhan minulle kelpaat. + +-- Täksikö yötä vaan naimisliittoa! tokaisi hän. + +-- Ei, vaan elinajaksi, täksi ja tulevaksi, vakuutin minä. + +-- Eihän täti minua laske, muistutti hän. + +-- Laskee! Joll'ei muuten, niin karataan, lähdetään maanpakoon! +uhmailin minä. + +-- Millä siellä eletään? kysäsi Helu. + +-- Juodaan vettä lähteestä ja syödään mitä karhu ja orava, selitin +minä. + +-- Mutta niin voisi elää vasta kesällä -- nyt tulee talvi, huomautti +hän. + +-- Niin tulee, myönsin minä, mutta talven yli voimme kantaa toisiamme +sydämmessä, sinä minua, minä sinua. + +Hän kietoi kätensä kaulaani ja minä painoin sormuksen hänen sormeensa. +Ei kuullut meitä kuin yön vilvas tuuli eikä nähnyt kuin kiiluvat +tähdet. + +Tienhaarassa en malttanutkaan lähteä kotiin yksin, vaan seurasin Helua +hänen kotiinsa. Siellä kaikki väki jo sikeästi nukkui, mutta toisessa +tuvassa ei maannut ketään. Siellä oli yksi sänky tyhjänä ja siihen +kävimme yhdessä levolle. Tanssin jälkeen maistui meille uni kuin +hunaja. + +Siinä ennen nukkumista suostuimme, että minä ensi torstaina tulisin +kujasille ja toimittaisin, että koirat rupeaisivat haukkumaan ja Helu +tietäisi tulla minua vastaan. + +Aikomus oli, että minä muun talonväen tietämättä menisin aamulla +varhain tieheni. + +Mutta uni petti. Aamulla tuli emäntä siitä huoneesta kahvipannua +etsimään ja löysi siellä parikunnan yhdessä. Hän menoamaan, että kuka +meitä on yhteen vihkinyt. Helu nyhkimään minua kiivaasti ylös. Minä +unenpöhnässä alas sängystä, juoksin saappaat ja vaatteet kainalossa +saunaan ja vedin siellä kipakan kiireessä päälleni. Juoksukyytiä tulin +nopeasti kotiin. + +Siellä kerroin palvelustoverilleni Jukka rengille koko onnettoman +retkeni. Sanoin, että nyt minua odottaa selkälöyly. + +Jukka oli iso jyrkkäpäinen mies, joka piti rengin oikeuksia sekä +velvollisuuksia kunniassa. + +-- Jos sinua lyödään, niin heidät paha perii! uhkasi hän. + +Siitä sain rohkeutta. + +Heti kinterelläni oli Helun eno kiirehtinyt meille. Hän neuvotteli +isäntäni kanssa toisessa huoneessa ennenkuin minut kutsuttiin sisään. +Pelko ja uhkamielisyys taistelivat minussa. + +-- Mene vaan sisään eläkä pelkää, minä kuuntelen oven takana! Jos tulee +hätä, niin astun sisään, rohkaisi minua Jukka. + +-- Miks'et sinä eilen illalla kotiin tullut? kysyi isäntä kiukkuisesti, +että silmät säkenöivät. + +-- En voinut jättää sitä Helua, vastasin minä. + +-- Vai niin! Oliko hän sinun vertaisesi? + +-- Eipä hän ole papin tytär, vaan palvelija niinkuin minäkin, väittelin +minä. -- Ja koska hän minuun suostui, niin tottapahan hänelle kelpaan. + +Siitä kiihtyi isännän kiivaus. Hän tempasi piiskan naulalta ja +loiskautteli sitä lattiaan. + +-- Tästä sinulle annan, jollet lupaa luopua tytöstä! + +-- Enkä eroa hänestä eikä hänkään minusta, vaan liitymme yhteen! + +-- Kyllä minä selkänahan kautta eron teen! uhkasi isäntä. + +-- Sen kyllä minäkin teen siellä kotona! lisäsi tytön eno. + +Silloin astui Jukka ankarana sisään ja karjasi: + +-- Jos vaan Paavolle selkään annatte, niin seinähirretkin sinkoavat +tästä talosta! Tapellaan sitten, tässä on kaksi kahta vastaan! + +Silloin isännät vaikenivat äänettömiksi ja me menimme äkäisinä +kartanolle työhön. + +Vähän ajan kuluttua taas kutsuttiin Paavoa takaisin. Nyt jo luulin, +että se selkäpeittous todellakin annetaan. + +-- Mene vaan rohkeasti sisään! kehoitti Jukka; minä täällä ikkunan +pielessä kuuntelen, ja jos pahasti käy, niin tulen vaikka ikkunasta +avuksesi. + +Isäntä kysyi: + +-- Etköhän sittenkin eroa siitä Helusta? + +-- Enkä eroakaan, vastasin minä seisoen oven pielessä ja vapisten kuin +hunsvotti Jumalan edessä. + +Sitten tuntui kuin olis molempien viha lakastunut. + +-- Millä sitte aiot elättää vaimoasi? kysyi isäntäni. + +-- Onhan meillä yhteensä neljä tervettä kättä kahta suuta ruokkimaan, +vastasin minä. + +-- Jos siitä sitten jotain tulee -- puheli isäntä lauhtuneena -- niin +saathan tuon torpan tuolla pellon kupeessa. Sen lisäksi lupaan vielä +kevätsiemenen. + +-- Kiitoksia siitä! lausuin minä ja nyökkäsin päätäni. + +-- Ja minulta joudat saada lehmän ja lampaan, lisäsi tytön enokin +myöntyväisenä. + +-- Koska se nyt on niin pitkälle mennyt, niin annan teille vielä +hevosenkin elämän aluksi, lupaili isäntäni. + +Minä hyvilläni hymyilin ja kiitin. Päälliseksi tarjosi emäntä, joka +asiain menoa oli ääneti kuunnellut, minulle kupin kahvia. Sen juotua +erottiin sillä kertaa sovinnon miehinä. + +Uneksin torstai-iltana kohtaavani Helua. Olin ajatuksissani onnellisin +ihminen maailmassa. Torppa, perhe, oma koti, Helu emäntänä -- ne +kaavehtivat mielessäni niin ruusunpunaisessa hohteessa, että olin +hurmauksissa. + +Oli jo keskiviikko puolipäivän kohdalla ja huomenna oli torstai. + +Mutta toisin piti tapahtua. Juuri kun syötiin päivällistä, tuotiin +Ylijärveltä sana, että Helu oli pari päivää kurkkumätää sairastettuaan +keskiviikko-aamuna kuollut. + +Pala pysähtyi kurkkuuni. Ääneti taukosin ruualta ja tuskissani +käyskelin yksin ulkona. En enään halunnut elämää. Mitä iloa olikaan +minulle nyt elämästä, koska onneni oli loppunut? Niin itkien kuleksin +yksinäisyydessä ja halusin vaan kuolemaa. + +Mutta lyhyet ovat nuoren sydämmen surut. Mieleni hehkui ja silmäni +paloi uusiin tyttöihin. Naapurin Penjalla oli ottotytär Riitta, +valkoverinen, lihava ja kookas, että häntä nähdessä ihmisen sisukset +oikein sulivat. Häntä seurustelin usein lemmellisesti sekä päivillä +että öillä. Siitä sai hänen setänsä vihiä. Hän oli kysynyt: + +-- Kukapa siellä meidän aitassa käynee? + +-- Holpan Paavo se siellä kuuluu mekastavan, sanoi emäntä. + +-- Sepä se, se se. Sepä se. Kyllä mie sen pallin opetan. Minä tapan +sen! uhkaili Penja. + +Siitä kertoi minulle Riitta. + +Nyt neuvottelin mitä keinoja käyttäisin vastustajalleni. Mutta lyypä +kun olin luonnoltani, niin pisti päähäni tuuma. + +Menin eräänä yönä Penjan lanttumaahan ja etsin sieltä miehen pään +kokoisen lantun. Sen ripustin naatista nuoraan Penjan talon oven +päälle, ulkopuolelle niin, että lanttu oven auetessa ylettyi miehen +otsaan. + +Itse rupesin kolisuttamaan Riitan aitan ovea. + +Penja heräsi ja kysyi: -- Mikä siellä? + +-- Paavo se siellä varmaan taas on, vakuutti emäntä. + +Hätäluontoinen Penja hypähti sängystään ylös ja avasi kiivaasti tuvan +oven. Silloin lanttu nuijasikin häntä väkevästi otsakieroon, että Penja +kaatua keikahti lattialle, huutaen: + +-- Kuka löi kurikalla? Kuka löi kurikalla? Mikä onnettomuus on +tapahtunut? + +Emäntä sängystään kiiruhti ovea sulkemaan ja satutti hänkin päänsä +lanttuun. + +-- Voi voi! Kuka kummitus löi kurikalla? huusi hänkin eikä nähnyt +lanttua. + +-- Sepä se, sepä se! Se Holpan takkimus tämän teki. Ei sitä muut olis +ymmärtäneet. Se se on, se se. Kyllä mie sen opetan! + +Emäntä otti uunin luota laudalta tulukset, iski tulen taulaan ja otti +siitä valkean rikkinäiseen päretikkuun. Minä tähystelin ulkoa kuinka +Penja nousi kuhmuotsaisena lattialta ja tarkasteli oven päällä +riippuvaa lanttua, emännän näyttäessä pärevalkeaa. + +-- Se palli, se palli! Kyllä minä sen opetan! jankutti Penja. + +Vasta silloin Penjan veli, kuusikymmen vuotias vanhapoika Jussi, heräsi +penkiltä, kömpi hitaasti keskelle lattiaa paitasillaan, niinkuin +toisetkin, ja alkoi kohti kurkkua huutaa virren värssyä: "vihollinen +karkoit' kauas!" + +Hänellä kun oli suuri mölö-ääni, että metsässäkin laulellessa kuului +kolmen virstan päähän, niin naapurissa herättiin ja arveltiin, että +kukahan on Penjamissa kuollut, kun yösydännä lauletaan. + +Mutta ei se Riitta minua koskaan syvemmin sitonut. Välimme oli vaan +niinkuin Simsonin ja Delilan väli eikä siinä mitään rakkauden lupauksia +tehty. Meitä vaan huvitti tavata toisiamme. + +Kaikkea vallattomuutta ja lyypää harjoittaessani olin välillä hirveästi +jumalinen, itkin ja valitin omaa pahuuttani haikeasti. Mutta kuitenkin +aina vilkas ja riihoton luontoni otti voiton. + + * * * * * + +Syksyllä muutin Kesälahdelle Kesusvaaran taloon. Isäntä, Paavo Malinen, +oli ankara ja vakavan näköinen mies, oikea sen ajan körttiläinen. Jo +pestatessa otti hän minulta lupauksen, etten pelaisi korttia, joisi +enkä kävisi kylissä yöjalassa tai tanssissa. Sitä paitsi tehtiin eri +sopimus siitä, että valjastaisin hevosen, kun isäntä mihin lähtee sekä +riisuisin sen, kun hän mistä tulee. + +Minä kaikesta sydämmestäni lupasin ja päätinkin mielessäni, että nyt +tästä uusi elämä alkaa. Ajattelin, että varmaankin Jumala tahtoo minut +tätä kautta johdattaa oikealle tielle. + +Talon emäntäkin oli samassa hengessä kuin isäntä ja oli hyvin lempeä ja +äidillinen palvelijoitansa kohtaan. Mutta kova alakuloisuus ja pelvon +henki kävi siinä talossa minun kimppuuni. Pelkäsin Jumalan ankaraa +vihan tulta, joka jo näytti silmissäni leimahtelevan, oikein vapisin +monestikin. Lieneekö se ollut minun ihmisluontoni, joka synkistyi ja +nurisi vanhojen oikeuksiensa puolesta, tai mikä sen synkän mielen lie +vaikuttanut. Köyrin jälkeen kun oltiin ensi päiviä kynnöksellä, niin +siellä ihmeekseni kuulin, kuinka torppari kiroili isäntäänsä ja moitti +häntä ankaraksi ja ahneeksi, joka vaatii palvelijaltaan liiaksi ja +maksaa liian vähän. Minua rupesi ajatelluttamaan, onko nyt vika +isännässä vai palvelijassa. Kun en tahtonut kantaa salakaunaa +sisässäni, niin kysyin isännältä huoneessa, että noinkohan sitä minäkin +vuoden päästä isäntääni manailen kuin tuo torppari? + +-- Sinulla näyttää olevan rehellinen mieli, koska tulet paheesta +pahoillesi, sanoi isäntä. -- Olet voittanut sydämmeni. + +Pyhinä pantiin minut usein piika Karuliinan kanssa läävään vettä +kantamaan. Se minua hyvin miellytti, kun en muutenkaan saanut kylän +seuroissa käydä ja synkkämielisyyteni alkoi vähetä. + +Karuliina oli tummaverinen tyttö, isot haaveksivat rusosilmät ja pitkä +palmikko niskassa. Hän hymyili harvoin, haasteli vaan vakavia asioita, +luki ahkerasti "Huutavan ääntä" sekä veisasi virsiä. Minä kuuntelin. +Hän luki ja veisasi sitä hartaammin. Hän rupesi minua vähittäin +miellyttämään. Sillä kaipasin nuorta seuraa ja hän oli pitkän aikaa +ainoa, jonka seuraan pääsin. Sitten luulin sitäkin, että Jumala oli +juuri hänet lähettänyt minua maailman vallasta pelastamaan. Mutta +hänessäkin etsin maailmaa. Tavoitin joskus laskea käteni hänen +kaulalleen, mutta sit'ei hän sallinut. + +-- Vasta kolme vuorokautta vihkimisen jälkeen olen omasi, tee sitten +mitä tahdot, lausui hän vakavasti. + +Se oli ankarata oppia. + +Usein kuitenkin vinnikamarissa ynnä veisasimme ja hän luki minulle +"Huutavan ääntä", josta yhdessä keskustelimme. + +Aina enemmän alkoi talon haltiaväki minuun luottaa ja kohdella minua +kuin omaa lasta. Kerrankin oli talonväki kutsuttu naapuriin morsiamen +läksiäisiin. Mutta he eivät tavallisesti käyneet muissa kuin +"jumalisten juomingeissa". Kuitenkin, kun isäntä oli tällä kertaa +matkalla, tahtoi emäntä naapuri-ystävyyden merkiksi lähettää talosta +jonkun pitoihin. + +-- Kuulehan, Paavo! puhutteli minua emäntä. -- Sinä olet minun lapseni +niinkuin nämä toisetkin, mutta kun sinä olet vauraampi, niin laitan +sinut näiden toisten silmäksi. Kun siellä syötte iltasen sekä juotte +kahvit ja teet, niin tulkaa kauniisti kotiin. Lupaathan, Paavo, tehdä +niin? + +-- Lupaan kyllä, vastasin minä ja olin melkein kyyneliin liikutettu +emännän ystävällisestä puhuttelusta. + +Pieni Elias poika ja pikku Katri tulivat kanssani. Ilta pidoissa tuntui +minusta hauskalta. Mutta nuo lapset olivat kasvaneet niin totisiksi +kuin vesat jylhässä hongistossa, että he luonnollisen ilon keskessä +muuttuivat alakuloisiksi -- aivan niinkuin minä olin synkistynyt sen +puutteessa. Kun iltasen jälkeen alkoi nuorten keskellä leikki ja tanssi +liehua, niin tuli Elias poika surumielin luokseni ja pyysi: + +-- Lähdehän, hyvä Paavo, kotiin maata, että jaksat nousta aamulla +ahdokselle. + +-- Mene vaan kotiin, minä jään vielä tänne! vastasin lyhyesti. + +Vähän ajan kuluttua tuli pieni Katrikin luokseni, laski kätensä +polvilleni ja katsoi niin armaasti silmiini: + +-- Hyvä Paavo, lähde nyt kotiin, kun äiti pyysi! kuiskutti hän. + +Se pyyntö minua syvästi liikutti, että olin jo vähällä lähteä, vaikka +ilon humu, viulut, huilut ja kilivinkkelit ympärilläni kovasti +hurmasivat. Mutta silloin istui viereeni eräs naapuritalon emäntä, +nuori leski, ja kysyi, miksi noin istua jörötän, koska olen nuori mies +ja kuulun osaavan tanssia. No, se puhe koski sisuani niin, että häpesin +sillä hetkellä lähteä pidoista pois. Minä neuvoin lapset menemään +kotiin ja jäin kuin jäinkin itse pitoihin. + +Tuon leski-emännän pyysin ensiksi tanssiin ja hänen kanssaan tein sinä +yönä monta kiihkeätä pyöräystä. Halusin näyttää ett'en ollut jörö. +Morsiantakin ja morsiustyttöjä pyöritin huimasti, että vereni kiehui ja +kihisi kuin tulessa. Mitä likemmäksi aamua eteni yö, sitä kiihkeämmäksi +yltyi vereni vauhti. Notkeuteni lisääntyi ja voimani tuntui vaan +karttuvan. Minä notkuin ja tein käänteitä ja väänteitä, hypähtelin ylös +ja kyykistyin taas alas, pujottelin toisten välistä ja käsien alitse +kuin sukkula ikään. Tuntui kuin kauan hillitty luonnonkiihko, sisäinen +elinhalu, olisi nyt riehunut verestäni ulos entistä vallattomammin. Ja +minun kuumeeni näytti muihinkin tarttuneen. Joka tyttö tanssi niin +halusti minun kanssani, sillä sitä mentiin juohevasti ja notkuen kuin +joustimilla. Palavaa hehkuivat tyttöjen posket ja kuin takkavalkea +viskelivät säkeniä silmät. Niin heiskuttiin aamupuoleen yöhön. Sitte +kävin pukeumassa riihivaatteihini ja menin reippaasti toisten kanssa +riiheen ahdosta puimaan. + +Vastapäätä minua pui Karuliina ja näytti entistäkin totisemmalta. Hänen +surumielinen silmäyksensä kohtasi usein minua. + +Emäntä valitti kyynelsilmin, että olin rikkonut lupaukseni. Hän sanoi +joutuvansa kerran vastaukseen minun synneistäni, kun oli minuun +luottanut ja lähettänyt pitoihin. Ja vannaan isäntäkin kotiin tultuaan +häntä siitä nuhtelee. Niin valitti hän. + +Minä vastasin kopeasti: -- Te Jerusalemin tyttäret, elkää minua itkekö, +vaan itkekäät itseänne ja lapsianne! + +Emäntä liitti siihen: -- Te isännät ja emännät, osoittakaat +palvelijoillenne tie, että teilläkin on Herra taivaassa. Sekä: -- +Minulla on edesvastausta siitä miten palvelijoitani pidän ja johdan. + +Mutta vastapäätä emäntää pui läksiänvaimo, keski-ikäinen ihminen, +niinkuin emäntäkin. Hänen kasvoiltaan säteili rauha ja levollisuus. +Hänkin yhtyi puheesen ja sanoi: -- Paavon voipi jättää omaan hoitoonsa. +Hänellä on tietoa enemmän kuin meillä kummallakaan, ei hän vierry eikä +murene. + +Siihen pysähtyi keskustelu. Emäntä vaikeni, vaikka jäi murheelliseksi. +Allapäin hän kuuli ja näki kuinka minä tuimalla vauhdilla iskettelin +olkia, että ne kuin petkeleellä katkesivat. Niin tahdoin näyttää, että +kyllä jaksoin tanssinkin jälkeen riihtä puida. + +Tavallisuuden mukaan jätettiin minut puinnin jälkeen riiheen +käsiviskimellä jyviä puhdistamaan. Se tapahtui siten, että +ruumensekaiset jyvät viskasin yksikätisesti pienellä kourumelalla +vinoon poikki lattian uunin nurkasta peränurkkaan. Taka-alalle seinää +vasten rävähtivät raskaat suurusjyvät, etu-alalle ruumenet ja niiden +välille kielelliset eli holejyvät. + +Muu riihiväki oli jo mennyt tupaan, mutta Karuliina jäi jälkeen. Hän +nyt kahden minua muistutti, että "on se Paavokin höyhenhattu. Tänään +mieltyy hän yhteen, huomenna toiseen. Ei suinkaan koko yössä Karuliina +johtunut mieleen. Maan ja taivaan olet tehnyt surulliseksi." + +-- Mistä sen tiedät? kysyin minä. Hän selitti: + +-- Eikös ihminen ole maa, sinä kuin minäkin? Ja omatunto Jumalan taivas +meissä? Niin on siis luonto murheissaan ja taivas murheissaan. + +Se muistutus koski minuun kuin rautainen ruoska. Siinä itsekseni istuen +ja työskennellen vaivuin miettimään mitä oli tapahtunut. Mieleni tuntui +niin raukealta, herkältä ja alakuloiselta niinkuin tavallisesti +ennenkin huimaavan tanssiyön jälkeen. Viulut, huilut ja kilivinkkelit +helisivät vieläkin korvissani, mutta ne eivät nyt hurmanneet, vaan +kiusasivat. Mielessäni uudistui yhä läksiänvaimon lause: "Paavon voipi +jättää omaan hoitoonsa, hänellä on tietoa." Se herätti sisässäni +itsenäisyyden, mutta myös vastuun-alaisuuden tunnon. Häpesin, ett'en +ollut pitänyt sanaani, vaikka minuun oli niin jalosti luotettu. + +Silloin, ikäänkuin taivaasta pudonnut, istui pikku Katri riihen +kynnykselle. Siinä hän lapsellisesti valitteli, että olin eilen tehnyt +taivaallisen Isän pahalle mielelle. Sanoi, että siitä nyt äitikin suree +ja isä nuhtelee, kun tulee kotiin. + +Minua niin koski, niin järkytti pienen lapsen tavaton valitus, että +katkerasti tekoani kaduin. + +Isäntä tuli kotiin ja kutsutti minut pikku pojallaan kammariinsa. Hän +kysyi juhlallisesti: + +-- Jos nyt tuomion tuli ilmestyisi, niin emäntäkö vai Paavo olisi +syypää? + +-- Ei emännän, vaan minun on syy. Minähän hylkäsin ystävällisen +varoituksen enkä täyttänyt lupaustani, vastasin. + +-- Oikein! Sinä olet rehellisesti tunnustanut. Joka itsensä tuomitsee, +sitä ei kukaan tuomitse, lausui isäntä lientyneenä. Lopuksi neuvoi hän +minua pyrkimään paremman tien kulkijaksi ja minä läksin työhön. + +Mutta kauan ahdisti minua synkkä mieli. Tuli sitten joulun +joutilaammat ajat. Silloin painui mieleni vielä syvempään kuloon. +Tahvanan iltana istuin kovin ikävissäni. Muistui mieleeni kotikylien +ilosilmäiset tyttäret, ihanat illanvietot ja riemuiset tanssiyöt -- +kaipasin haikeasti niitä. Ajattelin, että jos nyt olisin siellä +syntymätiloillani, niin tanssin sipinä leiskuisi lattialla, viulu +hiveltelisi mieltä ja silmät kynttiläin kanssa kilpaa säkenöisivät. +Elämää sitä olisi eikä näin nurkassa murehtien kuluisi nuoruuteni ja +surkastuisi voimieni kukka. + +Niissä mielin avasin tuvan oven ja astuin porstuaan. + +Silloin sävähti salin puolelta korviini voimakas laulunsävel: "Tämän +maailman ilo on kaikki katoavainen." Se hulmahti kuin väkevän kosken +kohaus ja vihlaisi syvästi ilonjanoisen sydämmeni sisintä. Minä vaivuin +taintuneena porstuvan lattialle. Ihmiset, jotka olivat minut siitä +korjanneet, sanoivat olleeni aivan kalpean. + +Sen jälkeen tein lupauksen, että toista elämää vast'edes vietän. +Isäntäkin korotti minut työväkensä voudiksi. Mutta alakuloisuus ei +minua sittenkään jättänyt. Se se mahtoi tuottaa tuskaa, että jotakin +oli minussa pysähtynyt vanhasta toiminnastaan eikä vielä auennut +uuttakaan uraa. Joulun jälkeen yhtenä lauantaina käski isäntä minut +valjastamaan hevosta. Hän hankki lähteä Karuliinan kanssa Rantasalmelle +kuuluisata J. F. Berghiä kuulemaan. Minä ratustelin tallissa hevosta +kun isäntä tuli sinne ja kysyi, miksi näytin niin murheelliselta. +Sanoin, että haluaisin lähteä mukana kuulemaan autuuden tietä -- vaikka +oli sekin tosi, että halusin sinne mennä Karuliinan tähden. Isäntä +lausui: -- Niin seisoo virressä, että "mieleni pimitetty onpi synnin +sumulta". Mutta pakenee se aikanaan sumu ja pilvetkin taivaalta kuin +tuuli puhaltaa. Niin pakenee Paavonkin murhe ja kirkas olo vielä +aukenee. Nyt vaan ei sovi matkalle molempien palvelijain lähteä. Eikä +olekaan autuuden tie sidottu sinne tai tänne, sen löytää etsijä +kaikkialla. Sillä meidän oman sydämmemme neulansilmän läpi se taivaasen +tie kulkee. + +Se lausunto pani minut miettimään, että jätin mukaanpyrkimisen sikseen. + +Mieleni kiintyi aina enemmin Karuliinaan. Hänestä haaveksin usein +itsekseni. Ja kun olin isona miehenä aapiskirjan loppulehdeltä +opetellut vähittäin kirjaimia tekemään, niin vuovasin kerran paperille +runoa korkeaveisun tapaan: "Nouse, armaani, ihanaiseni, nouse, sillä +elämäni aamurusko jo nousee!" Paperin löysi Elias poika taskustani ja +näytti sen isälleen. Taas kutsuttiin minut kammariin nuhdeltavaksi. + +-- Onko tässä mitään todellista? kysyi isäntä. + +-- On, vastasin minä. -- Minä otan Karuliinan, vaikka läpi kuuman +kirveen. + +-- Se on suora puhe ja vastustamaton sana, lausui isäntä. -- Mutta +muista, Paavo, ettei saa pahennusta harjoittaa! + +Siitä lähtien Karuliina ja minä olimme uskotut niin kahden kuin +joukossakin yhdessä seurustelemaan ja sydämmemme paloi toisillemme +puhdasta tulta. + +Sitä vaan en käsittänyt ja se vaikutti minuun pahasti, kun emäntä tämän +jälkeen päästi minun kuulteni niin usein pistosanoja Karuliinasta. Kun +tuli puhe vaatteista, ruuasta tai kahvista, niin muistutti hän: +"Mitenkähän on sitten kun Karuliinan saat vaimoksesi, onkohan sukkasi +parsittu, keittosi keitetty ja kahvisi laitettu!" Se puhe jakoi +kokemattoman mieleni kahtia, etten tiennyt kehen luottaa. Sen jälkeen +olin näkevinäni, että tyttö oli askareissaan kömpelö. Sitten oli +hänellä vähän kuulossakin vikaa. Mutta toisaalta mietin, että olipa hän +talonväellekin sentään niin monta vuotta kelvannut. Totta kai hänessä +on paljon hyviäkin puolia. Osasipa hän niin hyvästi lukea ja kauniisti +laulaa, ettei moni. Oli niin siivo ja vakavamielinen tyttö. Ja hänen +isot ruskeat silmänsä, jotka aina paloivat mielessäni! Ne ominaisuudet +sitoivat minut häneen. + +Yhtenä kevätsunnuntaina, kun aurinko paistoi kauniisti ikkunasta +sisään, menin Karuliinan kanssa vinnikammariin. Se oli somaksi +tapetoitu pieni huone. Matalan ikkunan kohdalla seisoi ruskea pöytä ja +sen vieressä oikealla punaiseksi maalattu sänky. Vasemman peränurkan +täytti Karuliinan tumma vaatekirstu. Kammarin ikkunasta näkyi +viljapelto, kylää ja sen takaa sakeata havumetsää. Me istuimme +vierekkäin sängyn laidalla ja Karuliina luki "Huutavan ääntä", josta +välillä keskustelimme. Minä laskin käteni hänen olalleen ja enemmän +kuin kuuntelin lukua, ihailin henkeviä väreitä lukijan kasvoilla. +Niinkuin aurinko ikkunasta, paistoi sielu lämpimästi hänen silmistään +minulle. Ja niin värehti hänen kasvoillaan henki kuin tuulen huokaukset +päivän paisteessa välkkyvän veden kalvolla. Sitte lopetti hän lukemisen +ja alkoi veisata virsi virreltä yhä syvemmin, yhä hartaammin ja +kiihkeämmin. Kuuma palo hohti silloin kuin aamurusko hänen poskillaan. +Hän aloitti virren: "O, Herra ilo suur!" Niin jalo riemu näytti hänet +valtaavan, että ääni vavahteli syvästi ja silmät soimusivat kuin kaksi +kirkkainta tähteä kuun kupeella. Mutta siinä laulaessaan hän yht'äkkiä +tarttui kouristavasti minuun ja puristi minut vuoteelle, jossa muokkasi +ja syleili kuin hurmattu. Hämmästyneenä ryöstäyin hänen käsistään irti +ja rupesin miettimään mitä tämä oli. Hän oli ennen varoittanut minua +siitä, mitä nyt itse rikkoi. En ollut mitään sellaista hengellistä +kohtausta vielä sitä ennen kokenut enkä ymmärtänyt niitä kuin hengen +ovat. + +Karuliina kun heräsi horroksestaan niin kysyi oliko mitään sopimatonta +tapahtunut, koska näytin niin murheelliselta; ja hän pyysi anteeksi. +Sanoi itseänsä kohdanneen hourauksen. Sanoi, että kiihkeämmissä +kristityissä tapahtuu semmoista useammin, hänessä vasta ensi kerran. + +Molemmat istuimme sen jälkeen vähän aikaa noloina ja neuvottomina. + +-- Emmekös mene päivälliselle? kysyin minä lopuksi. + +-- Mennään vaan, vastasi Karuliina. Ja minä luulin nähneeni hänen +silmässään kyyneleen. + +Me olimme laskeuneet kirkastuksen vuorelta alas. + + * * * * * + +Sitten tuli meille isännän kanssa matka kaupunkiin suoloja noutamaan. +Kaksi naapurin miestä kulki samassa matkassa, niin että meitä oli +yhdessä neljä körttiläistä; hevosetkin olivat notkupäisiä ja +surunkarvaisia kuin körttiläiset. Kaupungista palatessa oli reissä +suoloja kolme tynnyriä hevoseen. Raskas oli reessä suola, raskaasti +juoksi hevonen eikä ilo raikunut miestenkään suusta, vaan kirkkovirtten +surumielistä säveltä kuljetti tuuli yli Saimaan leveän jäänselän niin +kauas kuin jaksoi. Jääkin oli rappiolla, ettei ollut hyvä kuormareellä +tiepuoleen poiketa ellei tahtonut jääkohvan alle vaipua. Päivä vaan oli +iloinen ja kirkas, se säteili niin keväisesti selkeältä taivaalta, +vaikka olikin jo painumassa länteen. + +Niin kun hiljaa edelleen ajaa lökötimme, niin tulla viiletti vastaamme +humalainen mies, että vihuri takana vinkui. Etäämpänä hän lauloi +räikeästi, lähempänä hoilasi. Laulun sanat vielä muistan. + + Jos sinä tyttö minulle joudut, + Joudut mieron tielle; + Siell' on leipä leikattu + Ja rahaton on kyyti. + +Tie auki taikka pää auki! kiljasi hän likempänä. + +Sekä hän että me seisotimme hevoset. Isäntäni koetti miehelle haastaa +suloset ja makeat, että hän väistyisi hetkiseksi syrjään. + +Mutta mies pysyi röyhkeänä eikä väistynyt. Körttiläinen taas ei koskaan +itse tapellut. + +-- Kuulehan, naapuri, ole moinen hyvä mies ja väisty syrjään: sinulla +tyhjä reki on ja meillä raskaat kuormat, että on mahdoton väistyä, +puhutteli miestä isäntäni. -- Suolat näet, veliseni, kastuisivat tai +jäisivät tukkunaan kohvan alle. + +-- En pelkää enkä väisty! kerskui mies ja nousi rekensä kannaksille +uhkaavana seisomaan. Pitkä ja roteva mies. + +-- Nostammehan rekesi, rakas naapuri, syrjään, ett'et näe mitään vaivaa +-- jatkoi isäntäni -- ja kun olemme päässeet ohi, nostamme sen taas +tielle, että voit olla aivan huoleti. + +-- Tuosta nupista annan teille nuppiin, joll'ette väisty! uhkasi mies +ja heilutti lyijypäistä piiskanvartta ilmassa. Sitä pöpöä ei ollut hyvä +lähetä edestäpäin. + +-- Astu esille, Paavo! komensi silloin isäntäni minua, joka ajelin +viimeistä rekeä. + +-- Mutta jos hän minut hakkaa vaivaiseksi, kuka minut sitten elättää? +vastustelin. + +-- Elä sitä sure, pidän kyllä sinusta huolen, vakuutti isäntäni. + +-- On sitä leipää meillä sinullekin, lisäsivät toisetkin isännät. + +Pitihän minun totella, kävi miten kävi. + +Sill'aikaa kuin matkatoverini viettelivät ja rukoilivat miestä hyvällä +väistymään, kiersin minä salavihkaa hänen taakseen. Siellä tartuin +äkkiä käsin hänen kaulukseensa ja samall'aikaa ruhjaisin polvellani +miehen selkään niin rutosti, että hän reenkannakselta retkahti +jääkohvaan tienkupeessa. Kaatuessaan yritti hän kaapata minua leveällä +kourallaan kiinni pääkuoresta, ettei olisi varmaankaan minulle hyvin +käynyt. Mutta onneksi tarttui hänen kätensä uuden sarkakörttini +kaulukseen. Siitä riipaisi hän takin ylhäältä alas asti halki. Sain +iloita, ett'ei pahemmin käynyt. Palkinnoksi survaisin minä jalallani +hänen kätensä jääkohvaan, että se rusahti poikki kuin tupakka. Koko +mies vaipui kiroillen puoleksi jääkohvan alle. + +Tällä välin olivat toverini toimittaneet miehen reen sekä hevosen +syrjään ja ajaneet meidän kuormat ohi. Minä pyysin, että nyt +nostettaisiin kukistettu mies jälleen rekeensä ja ohjattaisiin hän +hevosineen matkalle. Mutta siihen eivät he suostuneet, vaan sanoivat: +"koska hän oli aikanaan hyljännyt armon, niin kärsiköön nyt hirmua". + +Aivan samoin uskoivat he Jumalankin ihmistä kohtaan menettelevän. + +Ajoimme tavallista vinhemmin eteenpäin. Miehen kiroukset soivat kaiken +tietä korvissani. Yöpaikassa emme tohtineet virkkaa koko tapauksesta +mitään. Olen ajatellut, että jos se mies jäi henkiin, niin joutui hän +ainakin raajarikoksi. Mutta meitä lohdutti se, että olimme olleet +oikeassa. + +Kotona juttelimme tapauksen. Kylän väki vertasi minua Taavettiin, joka +oli Goljatin kukistanut. Ja vaikk'ei minua naiset harpuilla ja +kanteleilla tulleet tervehtimään, niin tunnustettiin minut kaikkialla +tanakaksi mieheksi, joka voisi kelvata vaikka taloon isännäksi. Itsekin +mielessäni ylenin arvossa vaaksan verran. Karuliina vaan ei tunnustanut +urostyötäni oikein kristillisen miehen työksi. Väitti, ett'ei ollut +kunniallista, kun meitä oli neljä miestä yhtä vastaan, tarttua +vihollisen kimppuun salaa takaapäin. Taavettikin linkosi kivensä +Goljatin otsaan eikä niskaan. Sitte moitti hän meitä julmiksi, kun +olimme jättäneet ruhjotun miehen jääkohvaan, emmekä nostaneet sitä edes +rekeen ja ohjanneet tielle. + +Se puhe loukkasi ylpeyttäni. Minä koetin todistaa, ett'ei kristilliset +valtakunnatkaan sotia käydessään välitä vihollisen haavoitetuista sen +kuin vaan kukin korjaa omansa, jos korjaa. Ja samahan se oli tässäkin. + +Mutta Karuliina intti, että kaikki sota ja meteli on villien ihmisten +syntistä julmuutta ja että tosi kristillisyys kesyttää ihmiset ja +hävittää sodat. + +Sellaiset ajatukset eivät minuun silloin pystyneet. En ollut vielä niin +kesy, että olisin Karuliinaa ymmärtänyt. Heikko side yhdisti meitä +enään ja sekin uhkasi nyt ratketa. Yhteiset lukemiset ja laulut +vinnikammarissa alkoivat minusta jo tuntua ikäviltä. Ja minusta tarttui +se sama tunne Karuliinaankin. + +Sitte teki emäntä vielä Karuliinan vioista joskus muistutuksiaan. + +Yhtenä päivänä sanoi talon vanha muonavaari, isännän isä, näin: + +-- Joutaisit mennä tuonne Tapanin leskelle töppösiäs kuivaamaan ja +pöksyjäs paikkaamaan. + +Hän tarkoitti sitä samaa leskeä, joka osasi pidättää minut +läksiäis-iltana yöksi tanssiin. + +-- Siinä on neljän kapan tila ja kylvetään kolme tynnyriä ruista +vuosittain, lisäsi hän. + +-- Onpa siinä kuusi lastakin, huomautin. + +-- Siinähän se kasvaa leipä lapsille kuin muillekin, penäsi vaari. -- +Ja on se toista isäntänä elää kuin renkinä retustella. Nuorena sitä +pitää katsoa eteensä. Joka ei rakenna taloansa maassa, sillä ei sitä +ole taivaassakaan, lasketteli ukko. + +Hän olikin eri maata kuin muu talon väki. Ei välittänyt yhteisistä +luvuista eikä lauluista. Omassa nurkassaan hän sunnuntaisin istua +jurotti. Siinä painoi lasinsangat nenälleen ja itsekseen luki minkä +luki ja mietti mitä lie miettinyt. Usein vaan ei ajatuksiaan muille +purkanut. Eikä kukaan häntäkään häirinnyt. + +Sen ukon harvat sanat ne minut kokonaan teloilta työnsivät. Sitten +alkoivat juosta kylän naisetkin naimista laulamassa: neuvoivat sinne +lesken luo tarinoimaan ja sukkiani parsittamaan. Kertoivat lesken +sanoneen: "Jos kuninkaanpoika ja Holpan Paavo tulisivat minua kilpaa +kosimaan, niin Paavolle sitä menisin." Se nosti mieltäni ja viritti +kunnianhimoani, etten ajatellutkaan muuta kuin pyrkiä taloon isännäksi. + +Leskellä oli kaunis musta ruuna. Se välkkyi kuin silkki, juoksi kuin +peura. Hän kutsutti usein minut sitä valjastamaan. Sanoi sen olevan +niin raisun, ettei sitä joka mies puihin pane. Minä sitä kyllä osasin +hillitä ja pitelin kuin lammasta. Muutenkin pyyteli hän minua usein +asioilleen, että monesti oli vaikea talon töiltä ratketa. Sanoi +luottavansa minuun enemmän kuin muihin ja kyseli neuvojani. Hänen +pienemmät lapsensakin rupesivat minua hyväilemään kuin isäänsä, että +tuntuivat minulle hyvin rakkailta. + +-- Ethän ole enää mikään lapsi, ett'et voisi väkevämpääkin maistaa, +sanoi hän, kun kaasi minulle välistä rommia kahvin sekaan taikka antoi +kylmän ryypyn. Olin silloin täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Ja olinhan +väkeviin jo ennenkin tutustunut, vaikk'ei niitä Kesusvaarassa suvaittu. + +Tiesivät ne ryypyt panna veren vinkeästi liikkeelle, ett'ei kieli +kiihkoja peitellyt. Pieni Liena-emäntä -- se oli emännän nimi -- näytti +silmissäni nuorelta ja viehkeältä kuin voittu vehnänen. Hänen pienet +sinisilmänsä näyttivät syttyneen minulle ja paloivat niin pyytelevinä +matalan otsan alta. Niin hempeältä hän näytti, että tuli sääli ja teki +mieli. Sellaisina hetkinä se musta ruunakin mielessäni välkkyi kuin +silkki, juoksi kuin peura. + +Eräänä iltana, kun oli myöhään kahden istuttu, jäin kuin jäinkin lesken +luo yöksi. Se teko meni liian pitkälle. + +Sen jälkeen tuli kiire kuulutuskarttaa toimittamaan. + +-- Ei se liitto kanna hyviä hedelmiä, sanoi Kesusvaaran isäntä ja +kehoitti minua hankkeesta luopumaan. + +Karuliina ei sanallakaan aikeitani vastustanut. Oli vaan äänetön ja +hymyili joskus surullisesti, niinkuin kärsiväiset hymyilevät. + +Lopulta meni isäntäni pappilaan ja kielsi lesken ja minun +kuulutuksesta. + +Mutta muonavaari, joka oli puhemieheni, veti lesken kanssa toista +köyttä. Hän oli nuorena ollut lautamies ja tunsi lainpykälät. Hän +kumosi papin vastahangan, niin että kuulutuskartta tehtiin. + +Seuraavana sunnuntaina kuulutettiin meidät kirkossa kristilliseen +avioliittoon. + +Sinä päivänä juoksin minä kuin vimmattu metsään. Siellä kävelin ristiin +ja rastiin, itkin ja kaduin itseni pyörryksiin. Synkkä oli se +syyspäivä, mieleni sitäkin synkempi. Päätin, ett'en naisikaan Lienaa ja +sitten taas, että kuitenkin naisin. Näin kuusi lasta ympärilläni +pyytämässä leipää, lämmintä ja vaatteita. Aavistin jo mielessäni, +kuinka kerran hikoilin ja vanhenin heitä palvellessani; kuinka he +suuriksi tultuaan raappivat silmäni ja sysäävät minut luhdin solaan +käsinkivillä jauhamaan; kuinka sitten lopulta kuolisin liassa ja +kurjuudessa; kuinka viimein tuomiolla vaadittaisiin minulta vieraan +isän lapsia enkä voisikaan näyttää ihmisiä, vaan kissoja, kettuja ja +ilveksiä. Ajattelin sitten omiakin lapsiani, jos niitä syntyisi -- ne +jäisivät osattomiksi ja avuttomiksi, kun isä on itsensä orjaksi myönyt. +Ei silloin mielessäni isännyys paljon painanut eikä silkkikarvainen +ruunakaan suuresti loistanut. + +Kalpeana ja tuskissani menin Lienan luo sanomaan, että meistä tulee +ero, taikka paha perii. Sinne oli kokoontunut jo tupa täysi kylän väkeä +tupakaisiin. Keskellä pöytää kahden kynttilän välissä oli suuri +tupakkavasu ja huone tupakan sauhua täynnä. Vanhat miehet istuivat +pöydän luona ja oluthaarikka kulki heillä kädestä käteen; toiset +härppivät norria. Nuorempi väki tanssia hytkytteli lattialla, hattupäin +ja piippunysät miesten hampaissa. Liena tuli perältä minua vastaan ja +tarttui käteeni taluttaakseen minua pöydän luo. Joukosta kuului +muutamia onnitteluja. + +-- Minulla on sinulle, Liena, vähän sanomista, tulehan tuonne +välikammariin! pyysin minä värähtelevällä äänellä. + +Sinne menimme kahden ja istuimme vierekkäin sängyn laidalle. + +-- Sinä näytät niin sairaalta? sanoi Liena. + +-- Niin, minä sairastankin vilutautia ja se on paleltanut sydämmeni, +lausuin katkerasti. + +Liena huomasi, ettei ollut asiat oikein, vaan että oli paha merrassa. +Hän jäi ensin noloksi ja ääneti, sitten kaasi kahvia kuppiin ja asetti +rommipullon viereen. + +-- Laitahan tästä kuppi kuumaa, niin lämpiää mielesi ja kielesi! +kehoitti hän ja koetti hyväillä minua. + +Minä näytin ynseältä ja sanoin, ettei minulle tahdo koko elämä maistua. +Se -- -- tuota -- -- minä tahtoisin sinulle sanoa, että -- + +-- Ryyppäähän toki ensin ennenkuin jäähtyy kahvi! katkaisi Liena. + +Minä sekoitin kahviin sokeria ja kaasin pullosta sekaan väkevää. Tein +sen hyvin kankeasti. Sill'aikaa Liena kertoi miten väki tuvassa oli +iloinnut ja kaikki olivat sanoneet, että meistä tulee sopiva pari, kun +olemme yhtä lyhyet kumpikin. + +Olin juuri ottanut kupista ensi härppäyksen, että arvelin nyt sopivaksi +jatkaa. + +-- Mutta tuota -- -- minä tarkoitan, ettei siitä meidän naimisesta voi +tulla mitään, änkytin minä. + +-- Mi -- mitään! puhkesi Liena. + +-- Niin minusta tuntuu, lisäsin. + +-- Mutta johan olemme kerran kuulutetut ja -- -- + +-- Se ei tee mitään, sen voipi vielä purkaa, jatkoin minä. + +-- Mutta mitä sanoisivat silloin ihmiset minusta? Ja se yö -- se +sekaannus, muistutti Liena. + +-- Niin, se sekaannus! harmittelin minä. Jäin mykäksi. Kiroilin +mielessäni sitä yötä. Tyhjensin norrikupin pohjaan. + +Silloin astui Kesusvaaran muonavaari sisään. Hänen kanssaan kallistin +toisetkin kupit. Hän otti puheeksi silkkikarvaisen ruunan ja kuinka nyt +toivotaan hyvää vuotta, että kelpaa kyllä häitä pitää ja elämistä +alkaa. Siihen se eronhanke raukesi. + +Pyhäinmiesten viikolla kävin Kesusvaarassa hyvästijätöllä. Karuliina +oli maaomenia nostamassa pellolla. Kun tartuin häntä käteen, silmäili +hän minua hyvin säälivästi ja vakavasti. Sitte puhkesi lausumaan: + +-- Kovin kevyeltä näytät silmissäni, Paavo: sin'et paina kuin tupen +täyden ruumenia ja naulan höyheniä. Kaiketi olisin sinulle paremmin +kelvannut, jos olisin käynyt kanssasi irstailemaan. Nyt olet kuin se +Pitkä-Piena, joka viisi neitsettä petti eikä sitten haudassakaan rauhaa +saanut: Herran temppelin ovenpielessä piti hänen seistä sill'aikaa kuin +neitseet alttarin luona veisasivat. + +Karuliinan sanat tuntuivat puukon pistolta; ne iskivät pilvisen +sydämmeni kyyneliin. Itkeä tyrskin kuin lapsi ja mieleni oli katkeran +haikea. Tuntui kuin olisi näkynyt takanani taivas selvä, edessä pilvi +pimeä. Eikä kuitenkaan käynyt pyörtäminen. Tuli mitä tuli, kävi miten +kävi, vanha piti jättää, uusi ottaa, vaikk' oli uusi vanhempi vanhaa. +Oman luonteeni ajolla olin pettynyt sekä pettänyt. + +Ennen häitä sairastui Liena silmistään niin pahasti, että näytti +sokenevan. Hän tuskin näki enää kävellä taluttamatta. Siinä näin +Jumalan kurittavan vitsan meille molemmille. Mutta ajattelin, että hän +kyllä paranee, jos se risti ei ole meille tarpeellinen. Eroa en +tohtinut enään ajatellakaan. + +Vähittäin Liena sitten paranikin. Jälestäpäin kuulin, että hän olisi +taikojakin käyttänyt. + +Oli sitten häät. Tulimme vihityiksi. Tuntui kuin olisi pappi minut +seitsemällä sinetillä lukinnut iänikuiseen kadotukseen. + +Sen jälkeen jouduin kuin villiin. Syyttelin Lienaa, että hän minut, +kokemattoman, pojan, oli vietellyt ansaan. Hän rupesi itkemään. Sitte +tuli puhumattomaksi, ähkyi ja puhkui päiväkausia. Se tuntui minusta +vielä tuskallisemmalta. Häpesin että olin syyttänyt muita kuin itseäni. +Olinhan mies, jonka piti vastata itse teoistaan, ja vaimoni vaan +nainen, jolla on pitkät hiukset ja lyhyt mieli. + +Niin ajattelin ja sen kovemmin vaan omaatuntoani kivisteli. Johtui +mieleeni ihanat hetket Karuliinan kammarissa ja Siionin virsien +sävelväreet uudistuivat muistissani. Mutta ne soivat valittaen kuin +kadonneen taivaan kaukainen hyminä. + +Pienen talon köyhyys paljastui pian eteeni. Näin lapset kurjissa +repaleissa vaativan itseltäni vaatteita, kuusi lasta ympärilläni. Heitä +puolsi holhoja, joka oli lasten eno; väärämielinen mies kuin kiero puu. +Hän vaati lapsille kaiken leskenkin osan. Liena vapisi eikä tiennyt +puoltaako itseään tai lapsiaan. Hän oli kovin pelkuri ja taikauskoinen +niinkuin hänen neljä kälyänsäkin. Uunin kolossa säilyttivät aina +taikasuoloja, joita milloin mihinkin tautiin käytettiin. Minä tunsin +joutuneeni valkeuden valtakunnasta pimeyden valtakuntaan. Ja ilman +rakkautta olin heikko kestämään kuormaani. Rupesin epätoivossani +juomaan viinaa, jota silloin keitettiin kodissa. Peittosin sitä +viikosta viikkoon, että kuu kuutena silmissäni paistoi. Kun siitä +välillä selvisin, niin tuntui tilani sitä hirmuisemmalta. Ostin jo +reppuvenäläiseltä "vanhaamiestä" (arsenikkia). Eräänä aamuna, kun +vapisin ikäänkuin lankavyyhti, sekoitin sitä kahviin. Olin päättänyt +tappaa itseni. Olin juuri laskea myrkyn huulilleni, niin vaimoni +raappasi kupin kädestäni lattialle -- hän oli nähnyt mitä siihen +sekoitin. + +Nyt häpesin kuin koira kurjaa aikomustani. + +Siitä löysi holhoja syyn vetää minut oikeuteen. Ei vuosi vielä ollut +umpeen kulunut, kun hän oikeuden varjolla toimitti niin, että talo +kaikkine omaisuuksineen joutui hänen haltuunsa. + +Vaimoni ja minä jäimme puulle paljaalle. + +Siitä lihan-innosta, että jäin talosta osattomaksi, vierauin vielä +enemmän lapsintimistani enkä voinut heitä kyllin rakastaa. Vaadinpa, +että vaimoni aivan jättäisi heidät. Sitä hän kovin suri, että kalpeni. + +Vuoden päästä, noiden monien surujen aikana, syntyi vaimolleni tytär. +Kun se hetki joulun edellä lähestyi, tahtoivat kälyt käyttää +taikasuoloja ja hakea noitavaimoja avuksi. Sitä en sallinut. Annoin +akoille kyytiä ja vein vaimoni itse lämpimään riiheen. Kälyt panivat +saunan lämmitä. Vaimoni vaipui tuskissaan käsivarrelleni. "Pure kappale +lihaa käsivarrestani, jos se huojentaa!" sanoin kovana hetkenä +vaimolleni. Lapsi syntyi onnellisesti. + +Äiti vaipui raukeana olkien päälle, mutta näytti ihmeen ihanalta ja +onnelliselta. + +Kun läksin riihestä tupaan, niin kuului kuin näkymätön olento olis +astunut jälessäni. Katsahdin taakseni, mutta en nähnyt mitään. Vasta +porstuan kynnykseltä tähystäessäni näytti ilman rantaa vasten kuin +suuri heinäruko. Minä sylkäisin näkyyn päin ja kysyin: "Tiedätkö mikä +joulu-aamuna syntyi? Tästä, joka nyt syntyi, et saa mitään osaa. Nimeen +isän, pojan ja pyhän hengen -- mene helvettiin! Siellä on majasi!" + +Se hävisi. + +Minulle on sanottu, että olin taikauskoinen ja luin siinä tilaisuudessa +loihtuja. Mutta silloin näin asiat niillä silmillä ja menettelin sen +mukaan. En käsittänyt toisin. + +Tuvassa sanoin kälylleni: -- Mene nyt riiheen! sinne tehtiin pieniä, +että korjaat heitä saunaan. + +Iltasella tehtiin tila tupaan lapselle ja äidille. Minä rupesin heidän +kohdalleen penkille. Yksi tyttö makasi uunin luona kolpitsalla, toiset +ovensuisella lattialla laverilla, jossa myös lepäsi vaimoni nuorin +poika ensimmäisestä aviosta. + +Kotvan pimeässä oltua aukeni tuvan ovi ja minä luulin, että +yöjalkaispoika tuli kolpitsalla makaavan tytön luo. Mutta sisään-astuja +lähenikin vaimoani sekä pientä. Minä lähettäyin varjoamaan käsilläni +lasta, jaloillani äitiä. Nyt meni kummitus kaikkien kuullen laverilla +makaavan pojan luo. Yht'äkkiä parkaisi poika ja vapisi eikä asettunut +ennenkuin minä otin hänet syliini ja toin äitinsä tilalle. Sen jälkeen +se vaihdokas hävisi. + +Muistoksi Kesusvaaran ajoilta nimitin ensimmäiseni Karuliinaksi. +Karuliina oli samana syksynä muuttanut Kesusvaarasta Puhoksen +tehtaalle. Pahat kielet olivat kertoneet hänelle, että emäntä senvuoksi +jutuillaan oli vieroittanut minut hänestä, kun ei tahtonut päästää +häntä palveluksestaan naimisiin. Sellaisista puheista oli hän tullut +pahoilleen ja jättänyt talon. Sellaista en kuitenkaan tahtoisi +Kesusvaaran emännästä uskoa. + +Lapseni oli kivuloinen. Äiti sekä sukulaiset halusivat käyttää +taikaparanteita, mutta sit'en sallinut. Pienen ruumis vääntyi aivan +kieroksi -- en sittenkään sallinut. + +Sanottiin, että taikuritkin voivat käyttää luonnollisia +parannuskeinoja. Mutta minä väitin, että Jumala itse parantakoon +luonnollisilla keinoilla, jos hyväksi näkee. Mutta lapsi pelastuikin +puolentoista vuotisena kaikista tuskistansa -- hän kuoli. -- Siellä on +hän nyt kuin ihana kedon kukkanen! sanoin minä vaimolleni. -- Siellä +mekin hänet aikanaan näemme. + +Vaimoni tunsi silloin hengessään ensi herätyksen. Hän alkoi luopua +uskomasta taikoihin ja tyytyä Jumalaan. + +Mutta lapseni kuolema teki elämäni niin tyhjäksi ja köyhäksi, että joka +hetki halusin vaimoni kotikylän kerrassaan jättää. Holhoja, vaimoni +veli, oli ottanut lapset ja koko talouden hoitoonsa. Me olimme siinä +vaan hylkysillä. Liena vähän väliä vielä lapsiaan itki eikä olisi +tahtonut niitä jättää. Mutta minä sanoin: + +-- Entiset lapsesi ovat sinun jättäneet ja ainoastaan minun lapseni, +minkä niitä syntyy, ovat sinun. + +Mutta sepä se juuri minua suretti, että vaimoni oli jo niin iäkäs, +ettei enään ollut lapsista toivoa. Muutenkin oli vaimoni sukulaisten +kanssa alituista riitaa ja toraa. He seuloivat välillämme kuin +paholaiset ja keittivät kieltä kuin papuja. + +-- Lähde pois isäsi maalta ja sukusi tyköä! komensin minä vaimolleni. + +Hän tuli kyyneliin lapsiensa tähden. Mutta matkalle kuitenkin +ratusteltiin, sillä työn-etsoon piti lähteä. Niin tulimme tänne +Laatokan rannalle, jossa paras ikäni on kulunut. Tuolla hovissa +tarvittiin silloin puuseppää ja sen työhön oli minua jo varhain +luontoni vetänyt, nälkä neuvonut. + + * * * * * + +Kauan olin rukoillut, että Jumala siunaisi vaimoni lapsella. Ja se ihme +tapahtuikin, että meille syntyi ihana tyttölapsi, hyvin soma pienest' +alkaen. + +Sanon sitä ihmeeksi, kun vaimoni oli silloin jo liki viittäkymmentä. + +En tienyt silloin mitä sanoa ja miten kiittää, kun niin lopen tuntui +hyvältä. Kun lapsi terveenä minulle muhoili, niin sydämmeni muhoili +sille vastaan ja mielihyvän kyyneleet herahtivat silmiini. Pienestä +alkaen oli se lapsi silmäteräni eikä lakannut lämpimäni sille +säteilemästä. + +Teki mieleni nimittää se Karuliinaksi, mutta ajattelin, ettei sillä +nimellä ole menestystä, kun ensi lapsenikin senniminen oli kuollut. +Tälle pantiin nimeksi Miina. + +Sitten vasta minussa pääsi suurempi elämisen-halu ja työinto valtaan. +Lapseni hyväksi halusin tehdä kaikkea ja kärsiä kaikkea. Työn välillä +sitä usein hypittelin ja hyväilin. Se muhoili aina niin armaasti +minulle. Toisinaan sentään itkikin sitä paremmin iloitakseen. + +Nyt rupesin jo miettimään lapseni tulevaisuutta ja kokoamaan varoja, +että voisin vähin erin oman asunnon rakentaa. Asetuin tänne hovin ja +kauppiaitten lähistöön, että riittäisi kosommin työtä. Mutta olen +tehnyt työmatkoja muihinkin kyliin, vieläpä kauaskin. Sellaisella +matkalla sairastuin kerran kovasti. Siihen aikaan oli jälekkäin kaksi +köyhää pettuvuotta. Maa kasvoi vaivaloisesti laihoja tähkiä, nekin +hallan puremia. Sitä runsaammin kasvoi mustia häränjyviä, jotka +myrkyttivät leivän. Paljon ihmisiä sairastui vetotautiin. Siihen +sairastuin minäkin. Mielin murretuin ja vähissä hengin läksin hevosella +kirkolle etsimään jotain rohtoja tuskien lievitteeksi. Kirkolla piti +hovineuvos siihen aikaan tarvitsevien varalta rohtoja. Tulin hänen +luokseen. Hän antoikin minulle pulveria. Mutta sen päälle +ylenannetuspulveriksi neuvoi hän kaapimaan hevosen längistä hikeä. Ei +vaan sanonut kuinka pian pulverin jälkeen hikeä piti ottaa. + +Ajoin työpaikalleni takaisin, paranemistani toivoen vaikka heikkona. +Heti sinne päästyäni otin pulverin sisääni ja ajattelin ottaa hikeä +sitte kun ennätän. Mutta paikalla riipaisi se minut yhteen kyttyrään +kuin kuivaneen juurikkaan. Läsnäolijat hämmästyivät tuskanhuutoani ja +juoksivat kaikki ulos. Ainoastaan kahdeksanvuotias poika, kuin Jumalan +enkeli, jäi pelastajakseni, kun siinä kyyristelin. Rukoilevasta +silmäyksestäni arvasi hän, että jotain kaipasin. Hän polvistui +lattialle, kallisti korvansa suuni kohdalle ja kuuli kuinka hymisin: -- +Ota tuo tyhjä lakkaputeli ja nouda sillä puodista terpettiä! + +Ennenkuin hän kerkesi takaisin, olin jo tiedotonna. + +Poikanen huomasi, että lääke oli tarkoitettu sisään-otettavaksi, ja +kaasi puolet terpetistä suuhuni. Se irroitti kieleni ja sydämmeni +ratkesi jälleen liikkeelle. Minä toimistuin ja pyysin pojalta kaikkea +rohtoa sisääni. Hän antoikin ja sen jälkeen voin jo liikuttaa +jäseniäni. + +Ihmeeksi vaan jääpi järjelleni, että heikko lapsi ymmärsi enemmän kuin +joukko aikaihmisiä. + +Neljänkontan pääsin sitten läheiseen puotiin, jossa kaikkia ihmetytti +tilani. Puotimiehet kaasivat kousikalla läämältään terpettiä pääni yli. +Nyrkkiin puristuneita käsiänikin hieroivat sillä. + +Kiireessä lämmitettiin sauna ja eräs työtovereistani tuli hoitajakseni. + +Siellä tuskissani näin kolme kummaa näkyä. Ensin vetivät oudot koneet +hienoa lankaa poikki, että se hienoimmiltaan aivan uhkasi katketa. +Huusin hourauksessa: "Elkää vetäkö!" Lanka pääsi valloilleen ja minä +järkeheni. Sillä kertaa johtui mieleheni, että se olikin elämäni lanka, +jota uhattiin katkaista. Kauhistuin sisälläni, ett'en ollut valmis +kuolemaan. Rukoilin hartaasti ikää armon-ajaksi, niinkuin kuningas +Hiskialle lisättiin. + +Taas vaivuin houraukseen, jossa näin kuinka oudot koneet kiskoivat +mustaa jouhta, että se oli aivan poikki ripsahtaa. Selkenin siitä +jälleen. Huomasin, ett'ei kuoleman viikate katkaissut vieläkään elämäni +lankaa. Pelkäsin jälleen ja rukoilin Jumalaa säilyttämään elämätäni. + +Vielä kolmannen kerran lankesin horrokseen ja näin kuinka koneet +kiskoivat hentoa silkkilankaa, että se hienoimmiltaan oli jo poikki +ripsahtaa. Taas selkenin ja rukoilin entistä palavammin elämän +pitennystä armon-ajaksi. + +Minä paraninkin ihmeesti pian -- jotkut sanoivat, että sen vaikutti +harras elinhaluni -- niin että minut jo samana päivänä vietiin hevosella +kotiin. Siellä virkistyin ennelleni. Mutta parannuslupauksiani en +muistanut, vaan entiset maailman päivät jatkuivat. + +Herkällä oli sentään mieleni, ett'ei kaivannut muuta kuin sytyttämistä. +Niin kutsuttiin minut naapuripitejään erääsen taloon puusepän työhön. +Talonväki oli kaikki heränneitä ja pitivät kolmasti päivässä +polvirukouksia. Veisasivat kauniita virsiä ja viettivät siveätä elämää. +Kun vertasin itseäni heihin, niin jouduin syviin omantunnon tuskiin, +sillä tunsin hurskasten rinnalla olevani kirouksen ja tuomion lapsi. +Noin kuukauden päivät kesti sisässäni tuskia enkä voinut rukoillakaan, +vaikka halusin. + +Isäntä neuvoi minua uskomaan, mutt'ei sekään auttanut. Pelvon ja +vapistuksen henki asui minussa kuin orjassa, jonka verestä ei ikinä +pakene arkuus ja säikäykset, vaikka hän on vapaaksikin julistettu. +Jotakin sellaista asuu syntisen ihmisen veressä läpi elämän. Ja +ainoastaan siinä määrässä hän on rohkea, minkä verran hän on halvoista +intohimoista ja tahallisesta pahuudesta vapaa. + +Lopulta vaivuin suureen ilmiöön. Näin edessäni suuren tultasuitsevan +Siinain vuoren ja sen yli synkän savupilven. Vuoren läpi aukeni +luolapolku, jonka sisällä vartioitsi avokitainen, raivoisa jalopeura. +Se reutoi ja pyrki repimään minut paloiksi. Mutta se oli kytketty +kaulavitjoilla kallioon ja tempaistiin yhä takaisin. + +Sitte näin suuren mustan kansanpaljouden tuomion edessä synkässä +savussa ja sumussa. Itseni tunsin jumalattomien joukossa. + +Läsnä-olijat kertoivat minun silloin olleeni sykkyrässä kuin kerä ja +näyttäneen kasvoiltani kuin musta kekäle. Kovasti olin huutanut apua. +Sitte selkenin. + +Rupesin ajattelemaan, että enkö lie minäkin sellainen hillitön peto, +jonka kiihkoja ainoastaan yhteiskunnalliset lait kytkevät. Enkö kulkene +minäkin epätiedon ja neuvottomuuden sakeassa sumussa, jossa pelko ja +hämmästys ahdistaa. + +Noin viikkoa pari tämän jälkeen elin vielä lainlapsen murheen aikaa. +Orjapoika vapisi rinnassani. + +Siihen taloon, jossa työskelin, kokoontui eräänä sunnuntaina suuri +joukko heränneitä. Siinä luettiin, pidettiin puheita ja laulettiin. +Yksi henkilö joukossa vaikutti minuun muita enemmän. Se oli sokea mies, +joka ennen oli soitellut viulua pidoissa ja kemuissa. Hän lauloi niin +ihanasti sydämmeen valuvia virsiä, että itkin sulaakseni. Sitte vaipui +koko seura polvilleen ja sokea rukoili niin osaavasti, että tuntui kuin +se olis lähtenyt omasta sisimmästäni. Hänen sanoissaan vuoti minunkin +sydämmeni kuorma iankaikkisuuden kohisevaan virtaan, joka kuohuu +Jumalan istuimen ympäri. + +Nousin siitä kuin pesusta, keveänä ja virkistyneenä. + +Kokous päättyi myöhään illalla. Hikinen lämmin täytti huoneen ja +kynttilät palaa tuikuttivat himmeästi. Mutta sanomattoman kirkkaasti +paloi sydämmeni, kun siitä läksin yölevolle. + +Aamulla herättyäni tunsin koko olentoni uudistuneeksi. Luuni tuntuivat +kuin öljytyiltä ja siunaus asui ylläni kuin puhdas paita. Kun +herännäiskokous aamulla jatkoi rukouksiaan, näin minä ilmiön, joka ei +ollut tulenvalo eikä kuun- tai päivänpaiste: sinivalvas avaruus väikkyi +autuaana yli ihananvehreän kukkaniityn, josta paratiisin tuoksut +lemahtelivat ja ylimaallinen sulous hiipaisi kautta olentoni syvyyden. +Mutta se oli vaan hetkellinen kangastus onnellisten maailmasta. + +Sen jälkeen alkoi kiivas ja intoileva kilpajuoksu pyhyyden tiellä. +Sisällinen kirkkaus pyrki ulkomenoissa ilmestymään, Jumala tahtoi tulla +lihaksi. Kun veljet ja sisaret, Henrik Renqvistin oppia seuraten, eivät +polttaneet tupakkaa, niin viskasin minäkin kiivaasti pitkä- ja +lyhytvartiset piippuni ynnä muutaman naulan vinterskaa palavaan +pätsiin. + +Palasin sitte uutena vaimoni ja lapseni luo kotiin ja jatkoin hiljaista +rukous-elämää. + +Vaimoni ei tilastani ollut suuresti milläänkään. Häneen ei koskaan paha +eikä hyvä ole valtavasti vaikuttanut. + +Yhtenä iltana ennen levolle menoa lankesimme rukoukseen. Hengessäni +kuohui hartaus kuin kohisevan merenrannan huokaukset. Rukouksessa +jouduin horrostilaan ja kävelin tietämättäni ulos. Siellä kuulin +sanomatonta harppujen soittoa ja ihaninten ihmisäänten helmikirkkaita +virsiä, joista sydämmeni tyyniheraksi suli. Siitä hurmaustilasta +selvenin vasta kun tunsin syysroudan jalkojani kylmäävän. Sitten en +enää kuullut kuin pohjatuulen kylmää vihellystä. Menin sisälle ja +ilmoitin vaimolleni itkien, että olin korotettu taivaasen, mutta +sysätty syntieni tähden ulos. + +Työni lomina lueskelin mitä kirjoja käsiini osui; erittäin ihailin +hurskasten elämäkertoja. Eikä silloin maallisia kirjoja köyhällä +työmiehellä ollut saatavissakaan, kun herrat kuuluvat kieltäneen niitä +kansalle painamasta, ett'ei kansa joutuisi villiin. Sain silloin +käsiini hurskaan Teklaneitsyen elämäkerran. Siinä ihmeen ihanasti +kuvaeltiin, kuinka Teklaneitsyt Efesoossa Paavalin saarnan johdosta oli +ihastunut omaan neitseyteensä niin, että luopui kihlatusta sulhostaan, +rikkaan ruhtinaan pojasta, ja kärsi sitten vainoa, rääkkäystä ja +viettelyksiä. Seurasi Egyptiin asti Paavaliakin, joka hänet kuitenkin +itsestään luovutti. Rakensi sen jälkeen kalliolle pienen torpan, jossa +hoiteli sairaita. Mutta kun hän kerran pakeni viettelijäin edellä, +halkesi kallio ja nieli hänet. Se kallion halkeaminen minua vähän +epäillytti. + +Kuitenkin sitä lukiessani kirkastui mielessäni Karuliinan kuva. Se +vaihtui Teklaneitsyeksi, joka hurmasi minua kolmanteen taivaasen, että +ihastuksissani huudahtelin kuin mielipuoli. Lapseni, pikku Miina, kun +oli sen nähnyt, niin oli sanonut äidilleen, että nyt se isä on varmaan +tullut hulluksi, kun huikahtelee itsekseen. + +Lapseni oli kasvanut jo niin isoksi, että alettiin käyttää koulussa, +joka olikin samassa kylässä. Hänen kasvatuksestaan tuli meille vaimoni +kanssa toisinaan kinastelua. Liena on hyvin vilpitön ja tokinainen +luonteeltaan, mutta piti lapselle usein virstan pituisia nuhdesaarnoja, +joiden lopussa tyttö jo oli unhottanut alun ja pää-asian. Siitä tavasta +hän kuitenkin vähittäin vieraantui, kun minä huomautin, että +muistutukset piti tehdä lyhyeen, vakaasti ja asiaan sattuvasti. Ne +vaikuttivatkin lapseen syvemmin, tyttö kun oli herkkämielinen kuin +minä, vaikka muuten muodoltaan äitinsä veren-alaa. Sekä luvuissaan että +kätevyydessä näytti hän edistyvän keveästi. + +Äidiltään oppi jo varhain siisteyttä ja puhtaudenpitoa. Koko sydämmeni +rakkaus ja toivo kiintyi siihen lapseen. Hänessä toivoin näkeväni oman +vereni kehittyvän kaikista tahroista vapaana ja puhtaana. Ajattelin, +että voin pian rakentaa omat huoneet, jotka kerran jätän lapselleni +perinnöksi. -- Sitä varten olin jo tehnyt säästöjä. -- Kuvaelin miten +kerran otan vävykseni jonkun nuoren puusepän sällin, siivon miehen, +jolle voin uskoa lapseni elämänkumppaliksi. Niin kuvaelin ja näin jo +silmissäni lapseni onnellisen tulevaisuuden. + +Vuotta seitsemän kesti sitä uutta mielentilaa. Paljon pieniä sekä +suuria kiusauksia kohtasin sillä ajalla. Tupakkatuskakin palasi minuun +jälleen. Se syttyi siitä, kun naapurit usein tarjosivat tupakkaa ja +pyysivät panemaan piippuun. Kun en ottanut niin pilkkasivat. Vaikka +vastustelin, niin teki kuitenkin mieleni. Kävin jo rovastiltakin neuvoa +kysymässä. Hän oli itsekin tupakkimies ja selitti kuvilla ja +vertauksilla, ett'ei tupakoiminen ollut synti. Tuntoni ei sittenkään +rauhoittunut, sitä vaan tupakka korventeli. + +Sinä aikana kuin en tupakoinut voin joka päivä hengessäni edeltäkäsin +aavistaa ketä veljiä ja sisaria minäkin päivänä tulin kohtaamaan. +Sitten kun taas rupesin tupakoimaan, hävisi minusta ainiaksi sellainen +aavistusvoima. + +Paljoa kavalampi kuin tupakkatuska oli toinen kiusaus, johon lankesin +hengelliseltä herkkupöydältä: sielun hekkumasta ruumiin hekkumaan, +hienommasta aistillisuudesta karkeampaan. + +Kävin ahkerasti herännäiskokouksissa. Niissä hiipoi sieluani +erittäinkin syvätunteiset laulut. Ja kun naiset olivat parhaat +laulajoista, syttyi heidän ja miesten välillä syvempi sisarrakkaus. +Niinkuin heränneitä yleensä yhdisti lämpimämpi side toisiinsa kuin +muihin ihmisiin, niin yhdisti vielä suurempi lämpimyys heidän +keskuudessaan miehet ja naiset toisiinsa. He elivät jonkunlaista +sielujen avioelämää, joka taivaasen ylettyy. Erinomaisemmin olin +minäkin kiintynyt Sohvia nimiseen vaimoon, sepän naiseen. Niinkuin +virta auringon paisteessa virvoittaen helkkyy vainion läpi, niin +solisivat hänen hellänsuloiset virtensä sydämmeeni. Joku sisällinen +voima veti minua häneen enemmän kuin koskaan kehenkään muihin. Hänen +lähistössään tuntui mieleni niin hyvältä ja onnelliselta, ett'en olis +siitä tahtonut koskaan eritä. Keskustelustakin hänen kanssaan säteili +minuun voimaa, intoa ja hartautta. Samaa näytti hänkin voittavan +minusta. Yhä useammin kohtasin häntä viikollakin ja yhtä suloiselta se +tuntui. Vaihtelimme sisarsuuteluja ja hyväilyjä -- sen etemmäksi se ei +mennyt. Mutta lopulta tunsin, että hengen-aviosta oli kypsymillään +ruumiin-avio. Se säikytti mieleni. -- Tuntuiko se synniltä? + +Ei se, että elin hengen-aviossa, koska se on ainoa oikea; eikä sekään, +että siihen liittyi ruumiillinen avioelämä, koska se kuuluu ihmisen +maalliseen luontoon. Mutta se se kivisteli sieluani, että olin vihitty +iäkseni ainoastaan ruumiilliseen avioon, josta ei mikään katumus ja +parannus voinut minua vapauttaa. + +Sekin kiusasi mieltäni, että se nainen, johon sieluni oli sulanut, oli +toisen vaimo. Molemmat olimme maailman silmissä tuomitut. Meitä +soimattiin avionrikkojiksi, vaikka elimme oikeata avioelämää ja +yhteyteni laillisen vaimoni kanssa tunnustettiin siveelliseksi, vaikka +omatuntoni sitä inhosi ja sanoi huoruudeksi. Tuntui kuin kaikki +maailman vallat olisivat musertavina vuorina vyöryneet päälläni ja olin +alennettu eläintäkin alemmaksi. Usein viskauin vuoteelle, kierielin +siinä ja voivottelin tuskissani. Kysyttiin, kivistikö minua. Vastasin, +että kivistelikin henkeäni. Niin voihkiessani vaivuin hurmaustilaan. +Näin sisaret surisevan ympärilläni kuin mettiset; hyväilivät ja +suutelivat minua laulaen: + + On rajaton rakkaus, + Ääretön kuin ihmishenki. + +Siitä kun heräsin, niin näin vaimoni itkevän ja riitelevän Sohvian +kanssa. + +-- Viettelijä ja portto! huusi vaimoni kiukkuisesti. + +-- Minä olen vapaa jumalanlapsi, jonka liha noudattaa hengen lakia. +Mutta sinä olet orja ja tahdot mieheskin orjuuttaa! penäsi vuorostaan +Sohvia. + +-- Kirottu olkoon se, joka ei kaikkia lain sanoja täytä! lisäsi vaimoni +ja ajoi hangolla Sohvin ovesta pellolle. + +Sitten ripitti Liena minua. En puhunut enkä pukahtanut vastaan senkuin +ääneti kuuntelin. Mutta sitä tuimemmin paloi tuska sisässäni. + +Entiset itsemurhan ajatukset rupesivat taas kiusaamaan mieltäni. +Ajattelin, ett'en voinut luopua vaimostani eikä Sohvikaan miehestään. +Laki kielsi. Elimme kaksinais-aviossa, jota sisällykseni laki kielsi. +Elämä tuntui mahdottomalta kestää. Kolmeen viikkoon ei maistunut ruoka +eikä uni. Jos tappaisin itseni, ajattelin. Mutta pitäisi kuitenkin +tästä viheliäisestä elämästä päästä parempaan -- siihen, josta olin jo +tuntenut esimakua. Mutta ei sanota missään, että itsemurhaaja tulis +autuaaksi. Ei Juudaskaan päässyt taivaasen. Sitä ei sanota. Rosvot ja +muut murhaajat sinne pääsevät, kun vaan katuvat ja uskovat. Jos +tappaisi vaimonsa ja sitte -- --. Mutta sitten joutuisin vankeuteen. Ja +lapseni, lapseni, lapseni! huusin silloin sisimmästä sydämmestäni. +Muistin lapseni ja hetkeksi heikontunut isänrakkauteni leimahti taas +ilmi paloon. Lapseni tarvitsee äitiänsä ja minua, ajattelin. Hänen +tähtensä tahdon uhrata oman onneni. Hänen tähtensä voin suvaita hänen +äitiänsäkin -- se kun olikin niin äitinsä näköinen. Päätin luopua +kaikesta lapseni tähden, heränneistä ja Sohvistakin. + +Tyttäreni tuli juuri koulusta kotiin, kirjat kainalossa. Puristin hänet +rintaani vastaan ja itkin. + +Sitte taas näin ihmeitä ilmestyksessä. Olin seinäjyrkässä kalliossa +kiinni kynsin -- kaksi muuta tuttavaani kanssani -- Allamme tulta +suitseva meri, joka paloi höyryten, yllä umeinen pilvitaivas. Yksi +tovereistani putosi syvyyteen, toinen jäi vielä kallioon kynsin. Minä +pyörähdellen kapusin, kapusin ylös, kunnes onnistuin pääsemään kallion +otsalle. Katsahdin vielä kallion kuvetta alas syvyyteen ja näin +toverini siellä riippuvan, mutt'en voinut häntä auttaa. + +Kalliolle noustuani paistoi aurinko säkenöiden ja näytti kuin puihin +lehti, maahan ruoho olisi tohisten puhjennut. Luonnossa oli talvi. + +Läksin sitten käymään oikeata kättä kaitaa polkua myöten. Mutta eksyin +ja jouduin suurelle kivelle itkemään. Siinä itkin eksymystäni kovasti. +Silloin tuli luokseni Kesusvaaran isäntä, jonka luona minua ensi +herätys oli kohdannut. "Paavoko täällä!" kummasteli hän. Valitin +eksyneeni. "Eksynytkö?" kysyi hän. "Enkö neuvonut sinua? Katso eteesi!" +Sitte heräsin järkeeni. Ja sydänpäivän auringonsäteet kimaltelivat +jäisestä ikkunanruudusta sisään. + +Mutta vasta noin vuoden päästä selkisin kiusauksen ja epäilyksen +tilasta. Silloin oli uskovaisten kokous, jossa veljet varoittivat minua +menemään Jumalan luo semmoisena kuin olen ja sanomaan hänelle: "Tee +minusta mitä tahdot." Siitä järkähti mieleni ja löysin taas entisen +suloni. + +Sen jälkeen tuli paikkakunnalle Helsingistä mies, joka opetti, että +Jumala antaa synnit anteeksi ainoastaan toisen uskovaisen kautta eikä +välittömästi. Hänen oppinsa herätti minussa vihaa ja kiivautta. +Uhkasin, että jos sellainen villihenki tulee toiste tänne, niin ostan +apteikista salaruutia ja ammun hänet kuoliaaksi kuin hyypiän. + +Sitten tuli muuan vaimo Kalajoelta luokseni. Hän oli kiivas puhuja ja +julisti syntiä anteeksi. Kylän muissa taloissa oli hän jo pitänyt +puhetta ja vaimonikin oli salassa ottanut häneltä synninpäästön. Hän +tuli luokseni ja sanoi iloitsevansa siitä, että oli löytänyt talon, +jossa sanaa viljellään. Keskustelussa tuli meille kuitenkin riita. Hän +sanoi: -- Yksi sinulta puuttuu. Minä väitin, ett'ei minulta mitään +puutu. Olen tuntenut Jumalasta hirmun ja armon. Henkeni huutaa +sisimmässään: "Isä, rakas isä!" En siis ole enään orja, vaan poika, +joka kerran on istuva isän oikealla kädellä. + +Mutta hän ei uskonut, että minä olin armon käsittänyt. Siitä kiivastuin +niin, että uhkasin toimittaa hänelle nuorat kynkkäpäihin. Silloin +hypähti hän istualtaan ylös kuin ammuttu, että ruskeat silmät mustien +kulmien alta säkenöivät, levitti kätensä ja huudahti: + +-- Jumala sinut vielä nuorittaa kuin apostoli Paavalin! + +Siitä säikähdyin ja vaivuin pitkiin mietteihin. Asetuin heidän +kannalleen ja sovitin raamatunpaikkoja sen mukaan. Mitä kauemmin niitä +sovittelin, sen paremmin ne näyttivät sopivan. Ja sen oikeammassa +näyttivät vastustajani olevan. Uusi virta tuntui kiskovan minua +salaisesti mukaansa. Jouduin kuin laiva merivirtaan eikä siitä mikään +komppassi pelastanut. + +Sanottiin, että sunnuntaina saarnasi lähetyspappi kirkossa. Uteliaana +ja opastusta etsien menin sitä kuuntelemaan. Hänen esipuheensa oli: +"Meidän tulee työtä tehdä niinkauan kuin päivää on." Esipuhe oli kaunis +ja sen sulavammalta tuntui selitys. Tunsin elävästi sisälläni, että +elämä on työtä varten ja että työ on elämää. Olin henkisesti juopunut +kirkosta lähtiessäni. Kirkonmenon loputtua menin pappilaan +puhutellakseni saarnaajaa. Kysyin rovastilta, missä on tämän päivän +pappi. + + -- Mitä sillä teet? kysyi rovasti. + +-- Tahtoisin häntä puhutella, sillä hän oli oikea paimen, joka tunsi +lampaansa ja antoi heille tänään makupaloja, vastasin minä. Hän on +luonnon sylissä Tiperian meren tykönä vannotettu: "Kaitse minun +lampaitani, ruoki minun karitsojani!" On ovesta tullut sisälle +lammashuoneesen, oman sydämmensä ovesta. + +-- Mistä sitten muut ovat tulleet? kysyi rovasti. + +-- Ne ovat korkeilla isän varoilla pakkokyydissä koulutettuja ja ovat +päässeet Siionin muurille makaamaan. Siinä venyvät kuin laiskat koirat +suussa lihan kimpale, sill'aikaa kuin lampaat nääntyvät nälkään. + +Kaksi kirkonmiestä kuunteli mitä lausuin ja toinen heistä kysyi: -- +Vastaako Holpan Paavo puheestansa Kärejävaarassa, jos tarvitaan? + +-- Ei se kuulu Kärejävaaraan, sanoi rovasti ja näytti vihaiselta. +Sitten ilmoitti hän, että lähetyssaarnaaja oli jo matkustanut pois. +Minäkin jätin pappilan hyvästi. + +Kuitenkin paloi kauan mieleni sitä lähetysmiestä tavata. Rupesin jo +kuvittelemaan, että jos tekeytyisin mielivikaiseksi, että minut sitte +kunnan puolesta lähetettäisiin Helsinkiin hullujen huoneesen. Ehkä edes +siellä voisin seurustella sellaisen miehen kanssa. Henkeni halusi +nousta, mutta kaipasin tarttuakseni näkyväistä oksaa, joka olis +ylempänä itseäni, kuitenkin niin matalalla, että siihen ylettyisin. + +Sillä välin oli hihhulisuus levinnyt kuin kulovalkea paikkakunnassa. +Siihen oli jo vaimonikin liittynyt. Hän kuherteli ja kuherteli, että +minäkin läksisin heidän kokouksiinsa. Niin seurasin hänen sekä muiden +pyyntöjä ja menin yhtenä sunnuntai-iltana Pukinniemen hoviin. Siellä +sikäläinen talousneiti Hanna selitti raamattua ja tarjosi +synninpäästöä. Hän oli ihmeen sulopuheinen. Kiivaus ja hempeys värehti +puhuessa hänen kasvoillaan. Hän kuvasi iloa ihastukseen, surua +kyyneliin asti. + +Kerran, kokouksen jälkeen, keskustelin hänen kanssaan kello 8:sta +illalla kello 2:een yöllä. Se kuusi tuntia kului kuin pari minuuttia. +Hän kuin minua nuhteli, niin tuntui kuin olisin mennyt pirstaleiksi. +Mutta kun hän taas minua lempeästi rakenteli, niin tulin iloiseksi kuin +hupsu, aivan kun hupsu. Hän hurmasi minut ja valloitti kerrassaan +hihhulisuudelle, jonka edistämiseksi sitte parina vuonna olin valmis +uhraamaan henkeni, ruumiini ja tavarani. Sen uskon siemenet liikkuivat +kuin ilmassa ja tarttuivat kuin kesyttävä tauti ihmisiin ja vaikuttivat +mielissä liikettä ja käymistä niinkuin hiiva juomaseossa. Jotakin +juovuttavaa siitä valmistuikin, sillä tämäkin kunta hyllyi ja kuohui +liikkeen voimasta. Alettiin ahkerammin lukea. Yksistään tähänkin +pieneen kuntaan ostettiin silloin kolmekymmentä raamattua ja +kaksitoista postillaa, muita kirjoja mainitsematta. Eikä virta vaan +salokylissä kohissut, se pyörteili etupäässä kirkon ympärillä, vaikka +papit sitä kylmästi kohtelivat. + +Arkipäivinäkin kävelin talosta taloon kirja kainalossa. Selittelin +raamattua ja pitelin herätyspuheita kansalle. Huoneet olivat nuijatut +joukkoa täynnä, vieläpä yhtä paljon ikkunain ja ovien ulkopielissä kuin +sisällä. Juomarit, tappelijat, irstaat ja muut pahantekijät liittyivät +liikkeesen ja parantuivat elämässään. Rikokset tunnustettiin, petokset +korvattiin ja moni varastettu tavara tuotiin takaisin. Mitkään vallat +eivät olisi pystyneet kesyttämään niitä karkeita petoluonteita, joitten +kynnet siinä virrassa sulivat. Sivistyneihin se virta vaan ei +ylettynyt. + +Sopu hallitsi ensi vuosina kokouksia. Niihin kokoontui puhujoita +kaukaakin, Viipurista, Helsingistä ja Pohjanmaalta, eikä eripuran +siemeniä kylvetty. Vasta kun Pietarista tuli muuan puhuja, niin sen +kanssa jouduin kiistaan. + +Siihen aikaan oli seuraamme yhtynyt eräs naapuripitejän mustalainen, +joka tunnusti syntinsä ja sai synninpäästön. Hän hylkäsi kuleksivan +markkinaelämän ja rupesi elämään nuhteettomasti työstään. Mutta hän oli +elänyt jo monta vuotta vihkimättömässä aviossa, josta heillä oli useita +lapsia. Pappikaan ei heitä vihkinyt, kun vaimo ei osannut lukea. Siitä +valitti mies pahaa omaatuntoansa, että oli seurakunnan silmissä +rikoksellinen. Sellaisessa tilassa kysyi hän seuralta neuvoa. Minä +esittelin, että seura siunaisi heidän avioliittonsa ja päästäisi niin +miehen omantunnon vapaaksi, koska rakkaus ja yhdyselämä oli heidät jo +vihkinyt Jumalan edessä. Mutta Pietarin puhuja sitä vastusti ja hänen +puolelleen kallistui koko seura. Se loukkasi mieltäni kovasti, että +päätin siirtyä opettajasta oppivaiseksi ja annoin nuorempien selittää +raamattua. Pysyin kuitenkin näkevänä silmänä seurassa ja iskin monesti +kiinni selityksiin. + +Kerran nuori selittäjä sanoi, että lapsi hyppäsi Maarian kohdussa kun +hän kävi Elisabetia tervehtimässä. Sehän oli aivan järjetöntä, että +lapsi olis hyppinyt neitseen kohdussa. Sitä vastustin ankarasti ja +siitä taas jakautui seura kahdelle mielelle: toiset väittivät lapsen +hypänneen, toiset sen kielsivät. Niin alkoi erimielisyys vähittäin +seuraa hajoittaa. Mutta vaikutti se senkin, että useampi pyrki omassa +sisässään asioita itse punnitsemaan. Ja kun missä ei rakkaus +kylmettynyt, siinä ei ollut elämäkään sammunut. Erimielisyydet +pitivät vaan omaa tutkimista vireillä. Vaikka vähän pensenikin +lahkolaisrakkaus, niin liikeni sen sijaan enemmän lämmintä muille +ihmisille. Sisimmässä kun tuntui rakastamisen tarve, niin se se +liikutti mielen ympäristöllekin säteilemään. Eikä se jäänyt vastausta +vaille: kun en muita tuominnut, niin ei minuakaan tuomittu, vaan +suvaittiin ja suosittiin. + +Niinä aikoina kääntyi mieleni kotia rakentamaan. Vähin erin olin +säästellyt rahoja ja ostellut hirsiä oman talon rakentamiseen. Varat +vielä uupuivat, mutta kauppias naapurissa lupasi lainata apuaan. Niin +kohosi vähittäin hirsi hirreltä rakennus ja sen rinnalla yleni iloni. +Sillä oma kotinurkka on köyhälle perheelle suuri rikkaus. + +Miina-tyttärenikin oli jo vuosi sitten lopettanut koulunsa ja palvellut +vuoden sen jälkeen kauppiaalla lapsentyttönä. Hän näytti menestyvän +hyvin ja haltiaväki näkyi hänestä pitävän. Minun mielestäni oli hän +paras lapsi maailmassa, sydänkäpyni, silmäteräni. Jokaisesta hänen +ilostaan iloitsin, hänen menestyksestään olin kenties onnellisempi kuin +hän itse. Kun näin ihmisten häntä huomaavan tai kiittävän, niin siveli +mieltäni monta vertaa enemmän kuin jos joku olis itseäni kiittänyt. Ja +usein häntä mainittiinkin. "Holpan Miina, Holpan Miina", oli joka +nuorukaisen suussa. Varmaankin miellytti ihmisiä se kirkas sinivalo, +joka paistoi hänen silmistään heleän punaisille poskille. Ehkä kävi +hänen herkkä vilkkautensakin ihmeeksi. Minua muistutti hän siitä +ihanasta paratiisin kevätnurmesta, jonka yllä sinivalvas avaruus +heloitti. Äitikin häntä rakasti, mutta ei niin ihannellut kuin minä. +Sitä syvemmin murenin nähdessäni hänet pahoillaan ja vihloi sydäntäni +jos hänestä pahan sanan kuulin. + +Syksyllä muutti lapseni hoviin sisäpiiaksi. Iloitsin, että hän pääsi +isoon ja sivistyneesen taloon, jossa voipi niin paljon hyvää oppia. +Tyttö itsekin iloitsi ja taisi alussa ylpeilläkin uudesta paikastaan. +Hänen piti kantaa ruuat atriain aikoina pöydälle, hoitaa illoin aamuin +vuoteet sekä kantaa huoneissa tarvittavan veden ja muuta semmoista. +Pari naista vaan oli palveltavissa, sen enemmän nuoria herroja; siivoja +miehiä, sanottiin. + +Vaikka olinkin uskovaisten seurasta sysätty syrjään, oli minulla nyt +kodissani iloa lapseni tähden. Hänessä tunsin nuoruuteni kevään +puhtaampana ja kirkkaampana uudistuvan. Kuvittelin monesti vaimolleni, +kuinka tyttäremme vähittäin kypsyy omalle kodilleen; kuinka jokainen +voimme koota kortemme yhteisen pesän hyväksi; kuinka vanhat päivämme +voimme iloita lapsemme onnesta ja lämmitellä yhteisen takan ääressä. +Asuntommekin, nelihuoneinen rakennus, valmistui uunineen, kaikkineen. +Leipää oli meillä tarpeeksi ja työtä yllin kyllin; kaksi kisälliä +apunani, hyvin nuori ja reipas mies toinen. Jumalan siunaus tuntui +meitä kohtaavan rikkaana kuin runsas viljavuosi. Ja kun kotonani oli +kaikki hyvin, niin en välittänyt mitä ulkona tapahtui. + +Mutta ei sitä ihanata kevät-ilmaa kauan kestänyt. Seurasi harmaa +hallayö ja sen jälkeen myrskyinen, raesateinen kesä. Se tuotti elämäni +syksylle pettuleipää katkeramman kadon. + +Yhtenä aamuna kohtasin hovin yövartian. Hän veti minut syrjään ja +kuiskasi ivallisesti korvaani: + +-- Pidä huolta tyttärestäsi -- hän on nyt hovissa! + +-- Mitä sillä tarkoitat? kysyin puoleksi huolettomalla äänellä. + +-- Siellä on nuoria herroja! lisäsi hän. + +-- Niin on, mitä sitten? kysyin. + +-- Se taloudenhoitaja, se vaaleaverinen Konni! jatkoi hän +salaperäisesti. + +-- Mitä siitä? Siivo mies hän ainakin on. + +-- Eilen illalla kello yhdentoista jälkeen laahasi hän tytärtäsi +käsityngästä kammariinsa, kuiskutti mies yhä salavihkaisemmin. + +-- Kirottu olkoon joka vakavilla asioilla narrittelee! kiljaisin minä +ja työnsin hänet luotani. + +-- Olehan sitten uskomatta! virkkoi vartia ja poistui minusta. + +Minä upposin ajatuksiin. Vähä vähältä, kuin hitaasti leviävä myrkky, +valloitti epäluulo minut. Minkä syvemmälle se tunkeutui, sen +katkerammalta se tuntui. Veri pakkosi päähäni ja ikäänkuin hullun +koiran purema raivosin lopulta. + +Ensin menin haastamaan hovin rouvalle, että onkohan siinä jutussa +perää. Hän sanoi, ettei Jumalan nimessä pitäisi uskoa siitä siivosta +herrasta sellaista. Samaa vakuutti hovin emännöitsijäkin. Mutta he +haastoivat sellaisella äänellä, että tuntuivat enemmän tahtovan minua +rauhoittaa kuin ilmaista oikeaa mieltänsä. Niin kiihoittivat +epäluuloani vaan enemmän. + +Kutsuin lapseni kotiin kyseltäväkseni. Kautta rantain hiivin tytön +sydämmeen. Sanoin, että Jukka, se nuori sälli, joka oli työssäni, pyysi +häntä vaimokseen. + +-- Olenhan liian nuori, vastasi tyttö. + +-- Itse hän asiasta kysyisikin, kun vaan saisi vihiä, ettet kiellä, +selitin minä. + +-- Oi, isä! elä kysy sellaisia! kaaritteli tyttö. + +-- Eihän olisi kiirettä muun vuoksi, vaan kuin liikkuu ilkeitä huhuja +kylässä, niin niitä häätääkseni -- -- + +Tyttö punehtui ja vaaleni. Ääneti ja vapisten loi hän silmänsä alas. + +-- Olethan viaton, lapseni? kysyin häneltä. + +Hän purskahti katkerasti itkemään ja kapusi kaulaani. + +-- Totta hän minut korjaa! puhkesi hän vapisevalla äänellä. + +-- Korjaa, korjaa, korjaa! huusin tuskissani kuin puukotettu. -- Se on +siis totta! Mitä ajattelitkaan silloin? + +-- Tuskin mitään. Tottelin vaan vetoa. Et ole koskaan neuvonut minua +ajattelemaan, vaan nöyrästi uskomaan ja tottelemaan, muistutti minulle +tiedonpuusta syönyt tyttäreni. + +Se oli katkeraa. + +-- Suojelin sinua kodissa aina kuin silmäterääni, huomautin. + +-- Niin teitkin, isä, myönsi hän. Miksi päästitkään minua maailmaan, +ethän ollut sitä varten kasvattanut. + +Hän seisoi edessäni kuin syyttäjäni. Olin voimaton häntä nuhtelemaan. +Mieleeni johtui oma nuoruuteni ja omat erhetykseni. Olin kuin tulessa, +mutta etsin ulkoa sen sammutusta. Itkimme molemmat. + +Sitten juoksin raivoissani viettelijän luo. + +Hän nousi juuri päivällislevoltaan. Näytti ensin hätäiseltä ja +neuvottomalta. Sitten istui levollisen näköisenä kirjoituspöytänsä luo +tuolille. + +Miesparka sekin! Talonpojasta oli lähtenyt ja isot koulut käynyt eikä +sen paremmaksi tullut -- raakuus vaan asuu sisässä! + +Sellaista ajattelin ja sitten laukesin sanoiksi: + +-- Vastaa, siivo herra, miksi olet vietellyt lapseni, puhkaissut +silmäteräni, puukottanut sydämmeni? + +-- Kuka sen voipi todistaa? kysyi Konni tylysti. + +-- Eikö omatuntosi todista? kysyin. + +-- Vartioi tytärtäsi, eläkä minua syytä! tokaisi hän. + +-- Kiellä minkä kiellät, mutta löytyy se oikeus herroille niinkuin +narrillekin! uhkasin minä. + +-- Koetapahan, niin saat vielä sakkoa! peloitti Konni. + +Minä huomasin kaikesta, ett'en ollut rehellisen miehen kanssa +tekemisissä. Verta vuotavin sydämmin ja halveksivasti silmäten jätin +mokoman. Kiiruhdin sitte hoviherran itsensä luo. Hänelle vuodatin +kaiken katkeruuteni. Sätin hänet maasta nousemattomaksi, ett'ei ollut +vartioinut tytärtäni. Vedin huoneentaulusta esille kaikki isännän +velvollisuudet palkollisia kohtaan. Sitten soimasin, että herrat kyllä +omiaan hoivaavat, mutt'eivät välitä köyhän lapsesta, jalkaportaaksi hän +joutaa. + +Herra kuunteli hämmästyneenä ja asiasta tietämättä. Ilmaisi +mielipahansa ja lupasi sitä nuorta herraa kuulustella. + +Kuinka lieneekin kuulustellut, mutta ei siitä apua lähtenyt. + +Kostonhenki heräsi silloin sisussani. Päätin turvautua maalliseen +lakiin ja etsiä siltä oikeutta. + +Tultiin Kärejävaaraan. Siellä kohtaisin ihmisiä, jotka minua vaan +pilkkasivat, sanoivat että joutavista käräjöin. Olihan se "kahden +kauppa, kolmannelle korvapuusti", sanoi muuan kärejäkirjuri. Rupesin jo +itsekin uskomaan itseäni hulluksi. + +Tultiin oikeuden eteen. Tuomari kysyi minulta todistajoita. Kiihkossani +en tullut edeltä ajatelleeksi, ett'en voinutkaan todistajilla näyttää +syytöstäni oikeaksi. Ja viettelijän omatunto ei oikeuspaikallakaan +pakoittanut häntä tunnustukseen. + +Syyllinen vapautettiin ja lapseni sekä minä seisoimme ihmisten +pilkkana. Eikä siinä kyllä. Minut tuomittiin hra Konnin kunnian +loukkaamisesta 200 markan sakkoon tai varojen puutteessa 12 päiväksi +vesileipävankeuteen. Lapseni kunnia ja maine ei oikeuden silmissä +näyttänyt maksavan mitään. + +Olin todellakin tulla hulluksi. Kaikki musteni silmissäni. Herrojen +maailma tämä on, ajattelin; muilla täällä ei ole tekemistä ennenkuin +tulevat herroiksi. Kaikkein pitää tulla herroiksi, sitten kaikki saavat +oikeutta ja kaikki hallitsevat. + +Olin niin paljon, niin täydellisesti luottanut ihmisiin ja nyt en +luottanut kehenkään. + +Niin keveä oli elämän päivänrinteisessä myötämäessä nähdä maailma +kirkkaana, ihmiset ja olot hyvinä sekä Jumala armollisena. Toisin oli +nyt vastamaassa ja myrskyssä. Kaikki näyttivät vaan kokoontuvan minua +kaatamaan. Kaikki olivat vainon, häväistyksen ja sorron henkiä, jotka +näyttivät kaivavan minulle kurjuuden kuilua. Itse Jumalakin, joka ei +ollut suojellut kokematonta lastani raihnauksesta, tuntui mielestäni +väärintekijältä. Eräänä yönä, kun olin nähnyt kamalaa unta lapsestani, +heräsin kauhukseni unesta, huutaen: "Jumala on suuri roisto!" Säikäyin +omia sanojani. Peloissani rukoilin sitten jumalattomuuttani anteeksi. +Mutt'ei se ollut totteliaan lapsen rukousta. + +Murhan-ääni kohosi niitä aikoja sielussani. Ajattelin, että tahdon +hävittää edes yhden raihnaajan maailmasta, vaikka itsekin hänen +kanssaan musertuisin. Minä tapan hänet, niin tapankin. Rikkaat uhraavat +lapsillensa hopeaa ja kultaa; niitä minulla ei ole. Tahdon siis uhrata +itseni. + +Ajattelin, että kohtaan hänet saman naapurin luona, jossa olin hänet +ensin tuntemaankin oppinut. -- Jo silloin aavistin hänen kasvoissaan +jotain kurjaa. Liekö ollut tuon teon aave. -- Varustin jo +ruumiinkirstun rautakiskon taskuuni: sillä päätin iskeä ikuisen leiman +viholliseni ohimoluuhun, iskeä niin, ettei hän enää nousisi. + +Mutta sitten johtui mieleeni, ett'en tahtoisi häväistä niin julmalla +teolla hyväntahtoisen naapurini huonetta. Se ajatus varjeli siitä +hankkeesta. + +Sunnuntaina tapasin kirkolla hyvän ystäväni Antti nimisen nuorukaisen, +josta olin aina paljon pitänyt, vaikk'ei hän ollutkaan uskovaisia. +Mutta hän oli kiivas totuuden puolesta, luki kaikellaisia kirjoja ja +sanomalehtiä sekä puolsi kansan oikeuksia jokaista väärinkäytöstä +vastaan. Sentähden häntä rakastin. + +Hänkin tunsi perheeni häväistyksen; jokainenhan sen jo silloin tunsi. + +Pyysin hänet kirkko-ajan jälkeen kanssani keskievariin istumaan, kun +oli kylmä talvipäivä, ett'emme voineet kirkonmäellä istua ja jutella. +Kutsuin siellä lasit oltta ja sitä juodessamme juttelin synkkämielin +synkät aikeeni. + +-- Oikein, siinä teet oikein! Se sille parahiksi onkin. Niin hävität +edes yhden roiston maailmasta! usitteli Antti. + +Jos pahantekijä itse olis saman yllytyksen lausunut, niin olisin +varmaankin lauhtunut. Antti tunnusti vihani oikeutetuksi ja se tuntui +mielessäni sovittavalta. + +Sitten jutteli hän liikuttavan kertomuksen roomalaisesta ritarista, +joka oli elänyt siihen aikaan kuin kristinusko rupesi leviämään. Sillä +ritarilla oli ihana puoliso, pienen poikasen äiti. Puhtaana kuin +kyyhkynen kultalinnassa hoiteli suloinen vaimo pienoistaan, maailman +vaaroja ei tuntenut. Mutta ritarin luona vieraili usein nuori sotilas, +ystäväkö lie ollut vai mikä. Sen miehen silmistä syttyi vaimoseen +henkeen kuumeen tuli. Se tuli kuinka lie kiehtonut niin naisen +sydämmen, että äiti hylkäsi lapsensa, vaimo miehensä ja seurasi +viettelijää toiseen maan ääreen. Siellä tuhlaili kurja mies omansa sekä +vaimon rikkaudet. Sitten hylkäsi vaimoparan vieraasen maailman +kaupunkiin ja minne lie itse mennyt. Haikeasti katui nyt surullinen +rouva eksymystään, mutta lohdutusta etsi turhaan. Vasta sitten kun +löysi sen Jumalan, joka Kristuksen kautta oli julistanut kaikki ihmiset +pojikseen ja tyttärikseen, löysi hän sovinnon ja rauhan. Niin vahvasti +luotti sen jälkeen Jumalan rakkauteen, ett'ei häntä vainotkaan siitä +luovuttaneet, vaan ennen urhoollisesti marttyyrikuoleman kärsi. + +Ritarikin poikinensa oli tullut kristityksi ja suri kovasti vaimoaan, +kun luuli hänen pakanuuteen hukkuneen. Antoi kaikille vihollisilleen +anteeksi, mutta viettelijälle vaan ei voinut sydämmestänsä anteeksi +antaa, kun niin tuntui katkeralta. + +Monien vuosien kuluttua sai hän kuulla vaimonsakin löytäneen rakkauden +Jumalan ja päättäneen elämänsä onnellisten kuolemalla. Siitä jalo +ritari suuresti riemuitsi ja rukoili hartaasti voimaa, että voisi +viettelijällekin anteeksi antaa. + +Erästä linnoitusta puoltaessaan tuli hän pahasti haavoitetuksi. Siinä +kaipasi syvästi korkeimman rakkautta ja suullansa jo siunasi pahintakin +vihollistaan. Silloin ryntäsi apujoukko muurille. Se oli kukistanut +piirittävän vihollisen ja nousi nyt päällikkönsä johdolla linnaan. +Riemulla tervehtivät apujoukko ja linnanväki toisiaan. Mutta ei ehtinyt +haavoitettu ritari kuin vaan vilaukselta nähdä apujoukon päällikköä, +niin tunsi hänet vanhaksi ystäväkseen ja vaimonsa ryöstäjäksi. Silloin +musteni hän kasvoiltaan ja kostonvimma valtasi hänet kuin tuuliaispää. +Haavojaan muistamatta karkasi hän perivihollisensa kimppuun ja kaikkien +kauhuksi alkoi muurilla hurja kamppailu. Se oli ollut lyhyt, mutta +nujertava paininlyönti. Eivät ystävätkään ehtineet väliin ennenkuin +kumpikin muurilta murjahti alas jyrkkään syvyyteen. + +Näille päiville eivät sieltä enää nousseet. + +Siihen tapaan kertoi Antti. Eikä mikään raamatunlause olisi rakentanut +kostonhankkeilleni niin tukevaa sulkua kuin tämä kertomus. Sudesta teki +se minut kerrassaan kärsiväiseksi lampaaksi. Olin purtu, mut ei tehnyt +mieleni puremaan. Kostoni sammui kuin veteen. Mutta aurinkoni painui +sysipimeään. Häpesin nähdä sekä näkyä. Kauas, kauas halusin paeta +häväistyä kotiani. + +Niihin aikoihin työskeli aina vielä luonani se nuori puuseppä Jukka. +Kaikista huhuista ja häpeästä huolimatta rakasti hän Miinaa ja kosi +häntä vaimokseen. Vaimonikin koetti taivuttaa tytön sydäntä pojalle. +Minä niinikään suosin sitä vaaleakiharaista poikaa: "nätti kuin toisten +vasara" ja vasta parinkymmenen iässä. Jo oli tyttö häneen +suostumillaan, jo kuvailin mielessäni, kuinka he kerran asuvat yhdessä +onnellisina ja perivät minulta nuo raskailla ponnistuksilla hankitut +huoneeni -- vaikka epäilin omia kuviani. + +Ratkaisevalla hetkellä teki tyttö vastarinnan. + +-- En, rakas isäni, en voi yhtyä Jukkaan! lausui hän. -- Tunnet kyllä +historiani. En voi viipyä kauemmin näillä kunnailla. Pois tahdon lähteä +ja kaukana vieraissa palvella. Pidä sinä kotisi ja talosi itse +niinkauan kuin elät ja unhota minut, iloton, onneton lapsesi. Isä -- +unhota! + +Ja hän oli tukehtua kyyneliin. Siihen hukkui sekin toivoni. + +Tyttö jätti sitten kodin ja meni etempää palvelusta etsimään. Katkera +ero. + +Sen jälkeen tuntui koti minustakin tyhjältä ja autiolta. Toiveeni +olivat kaikki sammuneet kuin tuhkaan. Halusin muutoksia, vastuksia, +myrskyjä. Päätin siis lähteä maailmaan hakemaan tylyyttä ja kylmyyttä, +löytääkseni ympärilläni mitä sisässänikin tunsin. Koti-ihmisten säälivä +ystävällisyys tuntui minua vaan rasittavan. Kallihin oli minulta +riistetty -- olin nyt valmis kadottamaan kaikkeni. + +Vaimoni oli tuon onnettomuuden jälkeen tullut kuin mykäksi: hän vaan +sanatonna ähki ja puhki kuin hevonen savitiikissä. Ensin näytti hän +toivovan, että Konni tytön korjaisi. Kun se luulo petti, niin toivoi +hän tytön menevän Jukalle. Olihan pääasia, että tyttö vaan joutuisi +naimisiin. Kun kaikki toivo oli rauennut turhaan, joutui hän aivan kuin +päiviltä pois. Haasteli vaan entisistä lapsistaan ja syytti itseään, +että oli jättänyt heidät vieraalle. Sanoi Jumalan siitä nyt +rankaisevan. Ei saanut öilläkään rauhaa, vaan kiljahteli unissaan. -- +Mitä apua nyt on Jumalasta, kun sellaisia tapahtuu! valitti hän +uskovaisten kokouksessa. Siellä nuhdeltiin häntä ja käskettiin ottamaan +nurisematta vastaan niin pahaa kuin hyvääkin. Hän taivuttikin niskansa +ja nöyrtyi. + +Mutta uskosta oli meissä jälellä vaan mustia pilkkuja omassatunnossa; +aivan kuin viheriästä ruohikosta suuren kulon jälkeen. + +Minä en voinut kauemmin viipyä kotikylässä. Jukkakin, paras työmieheni, +oli minut jo jättänyt. Kun oli saanut Miinalta kieltävän vastauksen, +tuli hän alakuloiseksi eikä malttanut enää työssäni viipyä, vaan +matkusti Viipuriin. Oli sanonut lähtiessään, ett'ei tässä maailmassa +ihmistä hyvä peri. Minulle ei virkkanut hyvää eikä pahaa senkuin +kyynelsilmin puristi kättäni. + +Minäkin jätin vaimoni kotiin takan vartiaksi ja läksin. Katkerasti +ilakoiden ja ilman kaipausta jätin kodin. + +Rautveräjän rannasta astuin höyrylaivaan, matkustaakseni yli Laatokan +Pietariin. Oli iltapuoli päivää ja rannasta lähtiessä tyyni +päiväpaiste. Vähän matkan päässä ulapalla näin saarosen, niin pienen, +että vaan yksi siihen mahtui. Hurjassa ihastuksessa ojensin sitä kohden +käteni ja huusin: + +-- Siinäpä olis armas asua: mahtuisi vaan yksi, toiset hänt' ei +turmelisi! + +Matkustajoita oli laivalla runsaasti, laivan täydeltä. Kaikki näyttivät +alussa niin iloisilta kuin läikehtivä lainekin, jota laiva halkoili. +Minun mieleni tyrskehti rajussa kuohussa kuin rantansa särkenyt virta, +joka ei suunnastaan välitä senkuin vaan uomaansa pakenee ja yhä +loitommaksi vierii. Niin mielenikin muistojaan pakeni ja kohti +tuntematonta kohtaloa vieri. + +Illan tullen alkoi tuuli luoteesta lietsoella. Sen voima paisui +paisumistaan, että petäjät etäisellä rannalla näyttivät maata +kuokkivan. Aallot, jotka alussa tuntuivat vaan lisäävän laivalle +mieluista vauhtia, yltyivät vähittäin ja voimansa tunnossa näyttivät +nousevan jumalattomiksi. Merisairaita ilmestyi laivan kannelle, vaimot +ja lapset uikuttivat ja voihkivat. Kalpeina ja puolipyörtyneinä +yökkivät he kauheasti. Mutta valituksista huolimatta parskuili meri yhä +uhmemmin aaltojaan kannen yli. + +Minusta ei mikään sillä kertaa olis tuntunut hauskemmalta kuin +sellainen Joonaan myrsky. Niin hyvää se minulle teki, että olin valmis +vaikka valaskalan vatsaan lähtemään. Olin kuin tappelunhaluinen mies, +joka etsii vastarinnustelijaa, välittämättä kärsiikö tappion vai +joutuuko voitolle. Se sisällinen kuume vaan pyrki ulospuhjetakseen. Ja +tuo luonnonvoimien meteli sointui niin hyvin sydämmeni kapinan kanssa. +Raittiina liikuin laivan kannella ja auttelin sairaita, hoivaelin +vaimoja ja lapsia, märkänä kuin uitettu koira. + +Konevitsan rantaan pysähtyi laiva. Siinä käytiin luostarin kirkonmenoa +kuulemassa. Kauniissa petäjikkösaaressa kohottaa huippuaan +oikeauskoisten vehreäkupuinen kirkko. Näkymättömistä kielistä kumisi +siellä vuoroin moni-ääninen laulu ja messu, vuoroin taas urkujen +soitto. Kaikessa tuntui jotakin salaperäistä ja uteliaisuutta +kiihoittavaa. Silloin pälkähti mieleeni ajatus, että enköhän jääkin +tänne luostarin munkiksi. Tänne sitte häviän kansastani unheesen kuin +särkynyt aalto, joka roiskahtaa saaren rantakiville. Ilmaisin sen +ajatuksen matkatovereilleni. He pyysivät ripustaakseen minulle kiven +kaulaan ja lupasivat sitten upottaa minut mereen -- jos hävitä haluan. + +Kun maltoin mieltäni, niin huomasin itsekin aikeeni tuhmuuden. + +Mutta pian jätti laiva Konevitsan rannan ja kesäisessä yössä jatkui +matka myrskyistä merenselkää. Ylimmilleen rymisivät aallot ja joka +hetki näytti uhkaavan meille hävitystä. Voitynnyritkin ruomassa menivät +murskaksi. Naisia viskeli kannella laidasta laitaan. Sitelin heistä +muutamia kiinni kenen mihinkin kohtaan kannella. Erään miehen kokassa +pelastin oman henkeni uhalla. Hän kun siinä kalpeana vieritteli, niin +laine oli hänet vähällä lipaista kieleensä. Silloin tartuin vilauksessa +rautahakaseen, iskin sen koukut väkevästi kanteen ja tartuin toisella +kädelläni siihen, toisella mieheen. Köytin sitten miehen vyötäisistä +laivatouviin. + +Laivalla oli myöskin naapurini, Maalari-Antti, hänkin uskovaisia. +Myrsky kun nousi pahimmoilleen, niin lankesi hän kannelle polvilleen, +tarttui konehäkkiin ja rukoili hätäisesti: -- Oih, oih, hyvä Jumala! +Pelasta vielä minut! Elä hukuta minua! Elä herran tähden hukuta minua! +Auta, hyvä Jumala, vielä rantaan! + +Minä polvistuin hänen viereensä ja rukoilin kilvalla: -- Hukuta, +Jumala, nämä syntiset ja pahantekijät kädet ja suut! Hautaa kalojen +ruuaksi, ett'eivät enää saa harjoittaa vääryyttä ja pettää lähimmäisiä! +Ett'eivät saa maalata vääristetyllä vesivärillä, niinkuin tämäkin +naapurini Maalar-Antti! + +-- Vieläkö sinä jumalaton pilkkaat! kähisi Antti minulle. + +-- Sinähän, ulkokullattu, pilkkaat, kun et pyydä syntiäsi anteeksi ja +jätä elämääsi Jumalan käteen! tokaisin minä. + +Tultiin onnellisesti Nevalle, jossa ilma tyyntyi. Siellä tyynellä, kun +ponnistukset olivat loppuneet, minä vasta uhvelluin, niinkuin purjeet +räpistyvät tuulen tauottua. Suvannossa menin aivan tainnoksiin, että +kapteenin piti minua hoivaella. "Sitä miestä pitää korjata", oli hän +sanonut, "sillä hän teki matkalla työtä". Olinkin virkistynyt taas +täyteen toimeen ennenkuin tultiin Pietarin rantaan. + +Kolme viikkoa sitten joka päivä kävelin tai ajelin kaupunkia ristiin +rastiin, etsiellen työtä. Ensi aluksi minua huvitti, kun näin niin +paljon uutta enkä siinä alituisessa hälyssä joutanut surujanikaan +muistamaan. Mutta lauantai-illat tuntuivat surkeilta, kun työväki +viikkopalkkojaan kapakoissa peittosi. Siellä istui nuoria kauniita +naisiakin niinkuin helmiä likavedessä. Ne joivat viinaa ja polttivat +tupakkaa niinkuin miehetkin. Välillä ratkesivat keskenään tappelemaan. +Kaduilla kuului miesten kirohuutoja, vaimojen ja lasten uikutuksia. +Mutta siellä isolla valtakadulla oli kaikki iloista ja loistavaa. Niin +elämä siellä vilkkui ja välkkyi kuin poreilevat vesikellot kiiltävässä +näkinkengässä. + +Eväsvarani olivat jo lopussa, kun viimeinkin sain työpaikan suuressa +savotassa, jossa valmistettiin joukottain huonekaluja. Kuukauden päivät +siellä työskelin; kovin ikävät päivät. Sitten vähennettiin koko +tehtaasta työväkeä ja minä olin ensimmäisiä, jotka saivat luopua. +Eikähän siinä mitään vääryyttä tehty: kun omalla väellä tultiin +toimeen, niin hyljättiin vieras. Säästöjä ei siltä ajalta kukkaroon +jäänyt. + +Tulikin jo ikävä oman pellon pientareita. Rupesin ajattelemaan, että +taitaa sentään jokainen parhain kotimaassaan menestyä. Kuvaelin +mielessäni hauskemmaksi Kölsin korvessa puiden latvoja katsella kuin +ihanata Pietaria. Mustaa mieltäni sinne pakenin -- mielen mustemman +vaan löysin. + +Eräs matkustaja, Uudenkirkon mies, kehoitti minua tulemaan +kotipitejäänsä; sanoi siellä Lampalan hovissa tarvittavan puuseppää. Se +kehoitus viittasi minua kotimaahan. + +Kokosin työkalut pussiini ja matkustin aamujunassa Pietarista Suomen +rautatieasemalta Uudenkirkon asemalle. Siitä alkoi jalkamatka. + +Niin jalka mittaeli tietä, ajatukset elämää. Jo samana iltana olin +Lampalan hovin portilla. + +Siinä pihalla käveli vanha harmaahapsi herra. Kysyin häneltä: + +-- Otatteko nikkarintyöhön, niinkuin on kerrottu? + +-- Otan, jos on oppinut. Osaatko tehdä myöpeliä? + +-- Osaan. + +-- Osaatko vanhaa korjata? + +-- Osaan. + +-- Astu sitte kampsuinesi tupaan! + +Seuraavana päivänä kävin työhön, rupla kaksikymmentä kopeekkaa päivältä +palkkaa. Seitsemän kuukautta, kesän kaiken ja osan talveakin, työskelin +siinä. + +Ensi päivinä kävi herra ovenraosta salaa kurkistamassa miten uusi +työmies menestyi. Kun huomasi työt sujuvan hyvästi, oli hän sittemmin +huoletonna. Ja kun olin tehnyt suuren ruokapiirongin, niin kehasi hän +ja sanoi: + +-- Kyllä osama sinä, ukkoraiska, raata! + +Työt ne menestyivät, mutta sisässäni asui kodinkaipaus ja tuska kuin +helvetti. Taikka oliko se kodinkaipauskaan, en osaa sanoa. Kun kaipasin +kalleintani, niin puuttui kaikkea. Johtui mieleeni rauhallinen +kotionni, ne hetket, jolloin kaikki parhaimmat toiveeni näyttivät +puhkeavan todellisuuteen. Ikävöin vaimoani, mutta varsinkin kadonnutta +lastani. Näin ajatuksissani kotikylän hurskaat veljet ja sisaret. +Heidän hartaat sävelensä soivat yhä korvissani ja tuntuivat kutsuvan +kotiin. Ja kuitenkin kammoin kotikylää nähdä: onneni rauniot +peloittivat minua. + +Koetin sammuttaa ikävääni uusilla rojuseuroilla ja paloviinan +huumauksella, mutta turhaan. Jokaisen sammutus-yrityksen jälkeen +uudistui tuskani entistä katkerammaksi. + +Yhtenä sunnuntai-aamuna puhkesin katkeriin kyyneliin. Kävelin metsään +ja itkin siellä yksin. Valittelin sirkkusille, puitten oksille puhelin. +Oudot ihmiset eivät minusta välittäneet, kylminä vaan kohtelivat +suruani. Taikka sitä enemmän väistyivät minua mitä surullisemmalta +näytin. Jumalastakaan ei tuntunut olevan apua. Avasin mieleni luonnolle +ja metsä huokasi kanssani. Mitä jylhemmin se huokasi, sen paremmalta +minusta tuntui, sen syvemmältä tuntui se huokaus nousevan minusta +itsestäni. + +Niin kulkien tulin metsän halki kapakkaan ja ostin siinä taas +puolipullosen viinaa. Mutta se ei minulle maistunut. Sen näkeminenkin +jo poltti mieltäni. + +Menin erääsen taloon ja pyysin siinä ruokaa. Viinapullon annoin +isännälle. Hän laitatti ruokaa ja toi minulle lasin oltta. Itse +ryyppäsi hän viinan. + +Niin kului minkä missäkin kaunis kesäpäivä ja ihana sunnuntai-ilta +läheni. Kellot kalisivat raskasutaraisen karjan palatessa metsästä +kotiin. Vasta myöhään palasin minäkin metsän halki jälleen työtalooni. +Linnut tiukkuivat yö-oksillaan ja elokuun kypsynyt kasvullisuus +lemahteli mehuisia tuoksujaan ympäri. Kuuvalokin haamoitteli oksien ohi +alas metsäpolulle. Kaikki se kauneus vaan viritti sydämmeni surua ja +herätti moninkertaiseksi onnettomuuteni tunnon. + +Toisaalla, tuolla kylässä, purkivat hovitalojen kapakat juopuneita ja +kirkuvia työmiehiä maantielle. Ihmisten raakuus ja törkeys siellä ja +luonnon suopea kauneus täällä nostivat mielessänikin pimeyden ja +valkeuden kamppailun entistä ankarammaksi. Häpesin, että ihminen on +sellainen raukka, vaikka on kulkevinaan kesyttyneitten etukynnessä: +raakaa kuonaa ja törkyä vaan purkaa sisästään; toisinaan taas pyhyyttä +tavoitellessaan luonnottomasti liioittelee ja niin eksyy +teeskentelemiseen ja ulkokultaan. Ei sävysty omistamaan kesyn luonnon +vakavaa mieli-alaa. + +Niin tuntoni kuin kiven painon alla voihki. Ajattelin, että jos ne +kotikylän veljet nyt tietäisivät mielialani, niin totta rientäisivät +minua tästä kirouksen tilasta pelastamaan -- ikäänkuin pelastus olis +ollut ulkopuolella itseäni! + +Vasta aamupuolella yötä tulin metsän kululta levolle. Vaivuin sitte +puoli-uneen ja uneksin, että vaimoni tuli luokseni, toi minulle puhtaat +vaatteet, kaulaili minua ja sanoi: "Elä murehdi, ukkoseni, vielä me +kerran siitämme kultaisia kananpoikia!" Siitä heräsin ja etsin vaimoani +-- turhaan. + +Aamulla tuntui mieleni niin sulavalta. Tuntui ikäänkuin eiliset tuskat +olisivat minusta purkaneet jotakin taudin-aineksia. Sitä keveyttä kesti +muutamia päiviä, niin vaivuin taas synkkämielisyyteen. Koetin mieltäni +uudelleen voidella viinalla, mutta siitä ei lähtenyt kauaksi apua. Niin +huikentelin kuin veneraakki vesillä eikä uskokaan voinut rakentaa +särkynyttä mieltäni. Kaipasin elämältä rakkautta. + +Vähittäin olin säästänyt sen verran rahaa, että panin jo 10 ruplaa +postiin sille kauppiaalle, jolle olin pari sataa markkaa velkaa +taloni rakennuskustannuksista. Mutta samasta postista nostin kirjeen +Antti-ystävältäni. Hän siinä kirjeessään kertoi, että kauppias oli +kuullut minun renttuavan ja elävän hurjasti kuin viimeistä päivää, +ett'ei enään ollut miehestä paremman toivoa. Siitä työlästyneenä oli +hän myönyt saatavansa vuoksi taloni ja antanut lopun rahan vaimolleni. +Sellainen uutinen oli uusi isku vanhoihin arpiin. Suutuin kovasti, otin +rahakirjeen takaisin, menin kapakkaan ja join rahan suuhuni. + +Jyrkkä syvyys näytti ammottavan edessäni. + +Onneksi tuli vaimoni syksyllä luokseni. Hän toi kotikylästä lämpimiä +terveisiä sekä lapsestanikin lohdullisia uutisia. Miina oli +kirjoittanut äidilleen ja sanonut olevansa erittäin tyytyväinen +palveluspaikkaansa. + + * * * * * + +Syksyn hämärä toi taas hartauden hengen mieleeni. Kyselin: + +-- Onko täällä hihhulia? + +Sitä ei ymmärretty. + +-- Onko täällä kerettiläisiä? + +Ei ymmärretty. + +-- No, onko täällä jumalisia? kysyin lopulta. + +-- On Jäppilässä, Saksin talossa, sanottiin. + +Läksin sinne vaimoni kanssa kävelemään ja jouduimme perille vanhan +joulun illaksi. + +Tein talossa hyvän illan. Se vastattiin ja kysyttiin kuulumisia. + +-- Ei kuulu muuta kuin tulimme kysymään onko täällä kristittyjä? + +-- Niin ollaan kaikessa heikkoudessa, vastasi isäntä. + +Siitä syntyi keskustelu ja haastelimme siinä mielipiteemme ja henkemme +halut. + +-- Mekin toivomme sellaisia vieraita, sanoi talonväki. + +Pian kyläkin sai tietää, että outoja vieraita oli tullut Saksin taloon. +Uteliaisuus ajoi sinne joukottain väkeä. + +Emäntä sytytti pari kynttilää pöydälle. Paloi niitä siellä täällä +seinillä ja ikkunoillakin. + +Veisattiin virsi. Otin sitten raamatun ja rupesin sitä selittämään. +Alussa tuntui kuin sisässäni kuohuva virta ei olis tahtonut löytää +kielen kautta tietä. Mutta pian olin täysin vireissä ja sydämmeni +säveleet kajahtivat puheessani. Sisälleni kokoontunut kuume löysi +vanhan väylän. Puheen soluessa keventyi yhä mieleni. Minä lämpisin ja +kuulijat lämpisivät. Me kaipasimme rakkautta ja saimme sitä +toisiltamme. + +Toisen selityksen pidin uudenvuoden iltana. Silloin pakkausi kansaa +huoneesen enemmän kuin täynnä. Loppiaisena käytiin minut kolmannen +kerran noutamassa. + +Jo kauan oli mieleni tuntenut tuskallista uupumusta niinkuin luonto +pitkällisen pilvisään ja rankkasateen jälkeen. Nyt tuntui päivä +paistavan ja lämmintä säteili ympärilläni. Tunsin sisässäni uusia +kevätvirtauksia ja lämpimiä suvituulahduksia. Me liikutuimme ja +liikutimme toisiamme. + +Siitä levisi kansan suussa pitejälle sekavia juttuja ja huhuja. Ne +tulivat pappienkin korviin. Silloin kiiruhti nuori, innokas +kirkkoherran virantoimittaja kylään tarkastamaan ja tutkimaan mitä +liikkeitä siellä olisi. + +Kylä vaan oli kertonut, että oli outo kuunnella, kun niin oppimaton +mies hyvin raamattua selitti. + +Samaan aikaan liikkui toista laatua hengellisyyttä naapurikylässä, +Tarkkalassa. Se liike ilmautui enimmäkseen naisissa. Kaksi ala-ikäistä +tyttöä meni tainnoksiin ja saarnasivat tuntikausia. Toinen tyttö oli +houreissaan ennustanut, että saatanan enkeli oli tuleva häntä +katsomaan. Pappi kun tuli niin sai sen kuulla ja kiivastui kovasti. Hän +valeli tyttöä kylmällä vedellä ja väänteli väkivallalla hänen +kangistuneita jäseniään. Kun vanhemmat sitä nähdessään itkivät, ajoi +pappi ne ulos ja jäi huoneesen kahden seuralaisensa keralla. Sisään +palattuaan näkivät vanhemmat lapsessaan mustelmia, mutta eivät +tohtineet valittaa, kun se oli pappi. Vieläpä haastatti pappi tytön, +muka pahantekijänä, oikeuteen. Mutta ei ollut tuomari väärä, vaan +vapautti tytön syyttömänä ja kysyi isältä, tahtoiko hän pastorille +edesvastausta. Isä rukka ei vaatinut mitään senkuin arveli, ett'ei sovi +pahaa pahalla kostaa. Kiitti kun pelasti lapsensa hengissä. + +Toisen tytön käytti pappi Viipurin sairashuoneessa. Parin kuukauden +tarkastuksen jälkeen päästettiin hän kauniisti kotiin, kun lääkäri ei +sanonut hänessä löytäneensä ruumiin eikä sielun vikoja. + +Koko Tarkkalan kylässä en ollut käynyt enkä näitä tyttöjä edes +tuntenut. Eivätkä hekään minusta muuta tietäneet kuin kertomuksista. +Kuitenkin luki pappi minut syylliseksi näkijöihin. Olisinko ehkä heihin +kuitenkin vaikuttanut tietämättäni. + +Niin vaan kävi, että yhtenä maanantaina kun juuri olin suuruksella +työpaikassani, tuli siltavouti eteeni ja luki minulle syytöskirjeen: + +"Lautakunnan esimiehen talossa Holpan Paavo, joka käyttää nikkarin +verstaa, tulee ylihuomenna laitettavaksi ruununkyydillä kotipitejäänsä +väärä-uskoisuudesta. Passinkirjoitus kirkkoherran virantoimittajalta." +Suuruspala tarttui kesken syömistä kurkkuuni. Vaimoni säikähti ja +pakeni vielä samana päivänä Viipuriin. Isäntäni puhui minun puolestani +siltavoudille parastansa ja tarjosi minusta kahdentuhannen markan +takauksen. Lupasi hankkia minun paperini kotipitejästäni, kun vaan +saisi pitää minut työssään. + +Mutta siltavouti nousi pönäkäksi, asetti sangat silmilleen ja sanoi, +ettei tässä auta raha, vaan on kysymys kunniasta. + +Isäntäni, kun oli varakas mies, ei säikähtänyt, vaan kiivastui ja sanoi +siltavoudille: + +-- Itse pidät tilallasi kapakkoja ja kaiken pahan pesiä, vaikk'ei pappi +niistä ole tietääkseen! Mutta silloin puhut kunnian asioista kun +syyttömiä vainotaan! + +Eihän se auttanut. Rakkauden tekojen täytyi raueta, kun pappi ja +poliisi toimivat yksistäpuolin. Puustavi voitti. Vangitsemista +välttääkseni piti minun lähteä kotipitejään passia etsimään. + +Matkani kotiin kävi Viipurin kautta. Silloin oli kovat helmikuun +pakkaset. Senvuoksi teki mieleni, ennenkuin kaupungista läksin, ottaa +anniskelusta aamuryyppy ja juoda vahvisteekseni pullon oltta. Käsi +käski, toinen kielsi. Kävelin jo anniskelun ohi ja viiden minuutin +päästä olisin ollut kaupungin portista ulkona. Mutta rautatien sillan +korvasta palasin takaisin ja poikkesin kuin poikkesinkin anniskeluun. +Otin siinä ryypyn viinaa, pullon olutta ja suurustelin. + +Siinä juodessani ja syödessäni lämpisin ja vereni tuntui juoksevan niin +vilkkaasti. Johtui silloin mieleeni, että pitäisi sentään käydä +tervehtimässä Jukkaa, jonka piti nyt olla kaupungissa. Hän oli niin +hyvä poika ja olipa hän rakastanut lastani -- kenties rakasti vieläkin. +Sitä poika rukkaa en voinut jättää näkemättä. + +Kun tietäisi missä hän asuu. + +Vieressäni istui nuori seppämies. Hän tarjousi 50 pennin maksusta +minulle oppaaksi. Läksimme Jukan asunnolle. Mutta hän ei ollutkaan +kotona eikä työpaikassaan. Siellä sanottiin, että hän oli tullut +pahasti kipeäksi ja mennyt sairashuoneelle. Siellä hänet tapasin. Niin +kurjassa tilassa! Katkerasti valitti hän, että oli kovan onnensa takia +ruvennut rajusti juomaan. Humalassa sanoi hyvien toverien seurassa +eksyneensä huonoon paikkaan, josta sai ilkeän taudin. Sitä hän nyt +poti, loikoi hervotonna ja silmäeli laimeasti minuun. Näki edessään +vaan toivotonta tulevaisuutta -- niinkuin minäkin. Ja mitä oli minusta +lohduttajaksi! Ajattelin vaan, että tuskin loikoisi nyt kaunis Jukka +kalpeana tuossa, joll'ei lapseni olis eksynyt. Niistä emme sentään +hiiskuneet mitään. Kyyneliä pusertaen jätin laihtuneen pojan hyvästi. +Katua kävellessäni olin niin kirousta täynnä, että olisin tahtonut +polttaa koko rupisen maailman poroksi. + +Mutta vielä samana päivänä piti minun itseni palaa poroksi. Sepän +seurassa viehätyin poikkeamaan kapakasta kapakkaan. Elämään suuttuneena +ryypiskelin sepän kanssa vähän paikassaan. Niin hartaasti vetelimme, +että liikutuksesta pehminnyt mieleni likosi aivan tahdottomaksi: se +solui mihin sitä vaan sujutettiin. Alkupäästä molemmat yhtenä suuna +moitimme maailmaa, että se oli vinossa ja valta väärillä ihmisillä. +Emme silloin huomanneet, että itsessämmekin oli jotain kieroa. + +Niin tuli pimeä ilta. Muistan hämärästi kuinka käydä hoipertelimme +syrjäistä katua. Sen varrella näkyi matalia rakennuksia ja perimpänä +vasemmalla isompi talo, jonka ikkunoita peitti luukut, vaikka sisältä +kuului hälyä ja peliä. Joukko ajuria hevosineen ja ajoneuvoineen vartoi +talon portilla; mikä torkkui istualtaan seinuksella, mikä kuskilaudalla +nuokkui. Poliisimieskin liikkui ja vakoili siinä lähellä. Seppä sanoi, +että tämä oli se "iso paikka", se kieron sivistyksen ulkotalo. + +Seppä koputti ovea ja meidät päästettiin pimeän eteisen läpi sauhuiseen +saliin, jota katossa suuri kaasulyhty valaisi. Minä arastelin ovessa, +mutta seppä kiskoi minut rohkeasti peremmälle. Humalaisia miehiä ja +naisia hyppiä keikisteli lattialla. Niiden välitse tunkeuduimme pöydän +luo oikeanpuoliseen peränurkkaan. Siihen istuimme sohvalle. Meitä +vastapäätä ovipuolella vingutti pieni, sokea mies viulua; hänen kelmeä, +noin kahdentoista vuotias poikansa veteli isoa romoviulua. Huomasin sen +verran, että tiesin missä oltiin. Ja tuon pienen pojan läsnäolo +loukkasi minua syvästi. Lienenkö siinä ollut oikeassa. + +Toverini kutsui pullon viiniä. Sitä juodessamme yhtyi meihin kaksi +naista, jotka ilmestyivät salin viereisistä huoneista ja koettivat +tehdä meille lystiä. Muistelen kuin untani. + +Sitte kun hyppy taukosi, asettui joukko kukin pöytiensä luo istumaan. +Toiset menivät viereisistä ovista sisään. Joku naisista otti +soittajapojan syliinsä, hyväili ja koplaili sitä. Sill'aikaa humalaiset +miehet juottivat sokealle isälle lasin toisensa jälkeen, että onneton +mies lopulta kukertui nurkkaansa. + +Minua vimmastutti pojan kohtalo. Menin hänen luokseen tarjoten rahaa ja +vaadin, että hän heti lähetettäisiin yön halki kotiinsa. + +Mutta muutamat miehistä pilkkasivat minua ja väittivät, että pojan oli +oikeus ansaita työllänsä rahaa ja iloita seurassa niinkuin minunkin. +Pöheä emäntä selitti pojalla olevan kotona viisi pienempää sisarusta, +jotka tarvitsivat elatusta. Jollakin pitää isän ja vanhimman veljen +ansaita. Kun en hellittänyt vaatimustani, yhtyi koko joukko minua +ahdistamaan. Siitä rajustuin, iskin nyrkkini pöytään ja löin pullot +sekä lasit sirpaleiksi. Sillä tunsin ankaran vimman sisässäni. + +Minulta vaadittiin särkyneistä astioista maksua. Koko joukko kiertyi +ympärilleni, korvani vinkuivat ja nyrkit jyhmivät niskaani. Lopulta +kuulin vaan jotain huminata ja sitten en tiennyt mitään. + +Aamuyöstä heräsin pimeässä ja ahtaassa kopissa. Ilma löyhkäsi siellä +kauhean pahalta. Kuulin ensin körinää, sitten joku heräsi ja kiroili. +Vihdoin kuului yökkimistä. Jotkut kyselivät toisiltaan mistä syystä +kukin oli tänne joutunut. Useimmat sanoivat olleensa vähän ryypyksissä +ja sitten poliisin tarttuneen joutavasta syystä kiinni. Ei niissä +kenessäkään paljon syytä ollut. + +Minuakin alkoi ellottaa ja yökittää. Toisenkin ja kolmannen kerran. +Kylmä hiki nousi otsaani ja silmäni vetistyivät aivan kuin itkusta, +vaikk'ei se itkettänyt, senkuin ahdisti vaan muuten kovasti mieltäni. +Kylmiä värähdyksiä tuntui ruumiissani. + +Jyrisytin nyrkilläni kovasti kopin ovea. + +-- Avatkaa ja päästäkää ulos täältä ennenkuin tapatte tähän lokaan! + +Ei vastausta. + +Jyrisytin uudelleen ja ankarammin. + +Jo kuului kahinata ja sitten murinaa. + +Lopulta avattiin ovi ja minut otettiin ensimmäisnä tutkintoon. +Komisarius sanoi, että olin yörauhan häiritsemisestä viety putkaan. +Luvattiin päästää vapaaksi, jos voin todistaa kuka olin. Minun piti +etsittää kaupungista vaimoni todistamaan minua miehekseen. Hän tuli ja +toi mukanaan hihhulisen kauppiaan, joka poliisille todisti, että olen +se ja se rehellinen työmies. + +En tiedä miltä mahtoi vaimostani tuntua, kun minut sellaisilta jäliltä +löysi, mutta kyllä minä silloin häpesin. Häpesin näkyä ihmisille ja +ennen kaikkia omalle vaimolleni. Hän läksyttikin minut hyvän omaksi, +että kyllä tuntui happamelta, mutta ansaitultakin. Sydän syttä, mieli +tervaa; silmä synkkä, tasku tyhjä -- niin oli tilani silloin. Kaikki +rahani, neljäkymmentä kahdeksan markkaa, olivat häviössä. + +Vaimoltani, joka jäi ystävien luo kaupunkiin, sain kolme markkaa +ruokarahaksi neljäntoista penikulman matkalle. + +Lankeemukseni kaupungissa tuntui tekevän kohtaloni ansaituksi. Kärsin +sisässäni kauheita tuskia. Kauas oli paennut omantuntoni entinen sulo +ja rauha. Tuomion tuli paloi nyt sisässäni -- ennen siellä rakkaus +säteili. + +Neuvoton olin taloudellisestikin. Raskaalla työllä kootut rahat olin +tuona hulluuteni yönä hävittänyt. Nyt olisi ollut kiire kirjoja +hakiessa, mutta hevoskyytiä en jaksanut ostaa, vaan jalan syten piti +yön päivän halki maleksia. Sill'aikaa saattoi joku muu viedä +työpaikkani. Niin tietä pitkin laputellessani tuntui minua puut +purevan, kivet kiroavan, kaikki varjot vainoavan. + +Niin pääsin synkkänä kotiperille. Sunnuntaina pidettiin kotikylässä +hihhulien kokousta. Sinne menin minäkin; etsin siellä sääliviä, +anteeksi antavia sydämmiä. Avomielin juttelin kurjan harharetkeni koko +seuralle ja pyysin siltä anteeksi. Kokous julistikin minulle +synninpäästön, mutta seuran johtaja sitä vastusti. Hän selitti, ett'ei +Samuelkaan antanut Saulille anteeksi. Paavon sydämmelle ei Jumalan armo +enää satu. Niin sysäsi minut viimeinenkin lohdutuksen toivo luotaan. +Samuelin kostonhimo ylettyi vielä minullekin. + +Lyijyn raskaat olivat nyt jalkani ja maakin allani tuntui vajoavan, +niinkuin sadussa prameasta piiasta kerrotaan. Elämä maistui kuolemalta +ja mieleni teki paeta ihmisiä, joiden seurassa vaan hylkynä liikuin. +Pois halusin lähteä tuttujen tuvilta. + +Menin nimismieheltä työkirjaa pyytämään. Hän sanoi, että ensin piti +minun maksaa sakkoraha, kaksisataa markkaa, jonka oikeus oli tuominnut +minut suorittamaan kunnianloukkauksesta. + +Millä olisin sen maksanut? + +Senvuoksi nimismies passitti minut ja lähetti vanginkyydillä Viipurin +linnaan syömään kaksitoista päivää vettäleipää. + +Minut vietiin vanhan linnan muurien sisälle, jossa puettiin kirjaviin +vanginvaatteihin. Pukeuin levollisena, kun en mielestäni ollut mikään +pahantekijä. Ajattelin että niin moni syytön, jos syyllinenkin, oli +vanginpukua kantanut. + +Ainoastaan yhden yön pitivät minua sisällään vanhan linnan muurit. +Sitte vietiin uuteen koppivankilaan, joka oli juuri valmistunut. + +Jo ensi päivänä pyysin, että annettaisiin Uusi Testamentti lukeakseni. +Sen sijaan tuotiin minulle pieni kirja "Vankiraukoille". Vilkaisin sitä +ja viskasin inholla kesken lukematta luotani. Ainoastaan vangit näytti +tekijä lukevan viheliäisiksi syntisiksi. Ainoastaan he olivat tuo +maailman hylkyjoukko ja raukkakunta. Tunsin sen verran maailmaa, että +tiesin miten useinkin ruplan rosvoja tuhansien varkaat lyöttävät. +Eivätkö liekin sairaat ja vankilat ilmauksia koko kansan +yhteisraihnaudesta. Niissä on joukko yksityisjäseniä, joissa koko +ruumiin tautisuus on puhjennut. + +Siellä vankilan hämärässä yksinäisyydessä oli mieleni hyvin tyyni. +Leipä vaan ei maistunut. Join sentään ruuskallisen päivässä vettä, +johon oli kastettu leipää. Sillä elin nälkää tuntematta kokonaista +kahdeksan päivää. Leipä säästyi kopin hyllylle. + +Kopin sementtiseinät ja lattia olivat hyvin sileät ja somat; taivaan +lakea muistutti holvattu katto. Päivänvaloakin antoi kylliksi isohko +ikkuna. Jos olisin sillä voinut kaikki syntini sovittaa, niin olisin +kernaasti täällä neljäkymmentä vuorokautta vesileivällä elustanut. Joka +aamu kello kahdeksan työnsi vartia aukosta sisään kaksi naulaa mustaa +leipää; sitä sai syödä milloin halutti. Ainoastaan tupakkaa kaipasin. +Monesti tavoittelin sitä aivan kuin hourauksessa ympäriltäni. Aika +kului aatellessa maailman menoa; mietin varsinkin vankilaitoksia. Niin +paljon olivat ne parantuneet: muuttuneet ahtaista komeroista, joissa +kosteus ja home höyrysi, valoisiksi asunnoiksi, joihin sukunaputket +johtavat alikerroksesta sopivaa lämmintä. Henkitorvet seinissä +vaihtavat ilmaa. Yön läpi kello kuudesta kuuteen oli vuodelava auki +pehmeine matrassineen. Päivän oli se lukittu seinään. Rauha vallitsi +koko kartanolla ja pieninkin kolaus kuului puhelankaa myöten vankilan +päällikölle. Viereisessäni putkassa alkoi asukas kerran huvikseen +sormillaan koputella. Siitä lähetti päällikkö paikalla muistutuksen +oikeaan numeroon. Paremmalta tuntui minusta elämä meillä kuin Englannin +vangeilla: vartia sanoi niiden täytyvän syödä vehnäleipää ja +rieskamaitoa sen sijaan kuin meillä oli suolansekainen mustaleipä ja +raikas lähdevesi. Kello viisi iltapuolella piti pappi vankilan +käytävällä saarnan, joka kaikui joka putkaan selkeästi. Mutta sekin +maistui kuin leivänpala vartian tylystä kädestä. + +Siellä johtui mieleeni, että eiköhän maailman vanhin kasvatuslaitos +olekin vankila. Eiköhän orjalaitos ollut ihmisten ensimmäinen vankila. +Vankihäkkiin vieläkin kesyttömiä pyydetään. Ne jotka siellä sävystyvät, +päästetään valloilleen. Sitä ennen useasti leikataan siivet tai +murretaan hampaat. Välisti pannaan kesykin koira koppiin, jos se on +ruvennut ärtyiseksi ja purrut sitä, jota ei isäntä olis sallinut. Mutta +sen kuitenkin sanon, että huonossa talossa kasvaa pahoja koiria ja +ympärillä on myrkkyä, jos ne vesikauhuun sairastuvat. Katkeralta +ainakin tuntuu sille, joka on vapauden makuun päässyt, joutua +rautahäkkiin. Siltä se siellä yksinäisyydessä tuntui. + +Niin kului putkassa aika ja kukin päivä oli toisensa kaltainen. +Alkupäästä ajatukset tekivät työtä, mutta päivä päivältä väsyi mieli +äänettömään yksitoikkoisuuteen. Se pysähtyi asemilleen kuin vesi, jota +ei mitkään voimat liikuta. + +Mutta kahdeksannen päivän iltana avasi vanginvartia isolla rapinalla +putkani, rykäisi kuivasti ja lausui: + +-- Sinä olet vapautettu, Holpan Paavo! + +-- Laki on tuominnut minut kahdeksitoista vuorokaudeksi vesikoppiin +enkä minä halua välillä lepäämään lähteä! vastasin minä tylysti. + +-- Sinä olet vapaa! vakuutti kuiva mies. + +-- Ei! kaksitoista vuorokautta on oikeus päättänyt enkä minä muuta +usko. + +Vartia painoi oven kiinni. Hetkisen takaa tuli vankilan päällikkö ja +kysyi: + +-- Miksi ei Paavo pois lähde? Keisarin manifesti on Hänen +Majesteettinsa valtaistuimelle nousun muistoksi armahtanut sinua neljä +päivää. + +-- Kiitoksia paljon, että Hänen Majesteettinsa on minuakin syytöntä +muistanut! lausuin minä ja kumarsin. Koska se keisaria ilahuttaa, niin +voinhan täältä varhemminkin lähteä. + +Niin jäi minusta vesileipälä ja olin mahdollinen perimään kotipitejästä +työkirjan. + + * * * * * * + +Palasin samoille työpaikoille takaisin. Olin juuri erään talonpojan +työssä, niin tulee taas siltavouti ja ilmoittaa, että samalla +keväisellä vääräuskoisen passilla minut vangitaan ja lähetetään +Viipurin linnaan. Siltavouti kertoi, että nimismies oli käskenyt +ottamaan kylästä useampia miehiä, jos minä karkaan tai vastustelen. + +Seurasimme vastustamatta, vaimonikin. Heti puettiin meidät kirjaviin +vanginvaatteihin. Kyytiin läksi kunnan vanginkuljettaja ja yksi venäjän +sotamies. Ne veivät meidät Viipurin linnaan. Ihmettelin, että minut +niin tutkimatta lähetettiin vankeuteen, etten lihan kasvoja nähnyt +papeilta enemmän kuin nimismieheltäkään. Vaimonikin seurasi minua nyt +rohkeammin. Yhteiset kärsimykset olivat meitä liittäneet lujemmin +toisiimme. + +Iloisesti kuin uusia ihmeitä otettiin meitä linnassa vastaan. Kun +tulimme ruununmiehen lähettäminä ja vangin vaatteissa, ei vähääkään +epäilty meitä vastaanottaa. Sekin tuntui vartioita huvittavan, että +meidät oli lähetetty vääräuskoisina. Hekin tunsivat nyt voivansa +palvella kristillistä kirkkoa. + +Linnassa majailimme kaksi yötä. Toisena aamuna pyysin nähdä vankilan +päällikköä. Vartia vastasi kopeasti: -- Tässä on sinulle päällikkö! + +-- En minä ole sinuun tyydytetty, penäsin minä. -- Annahan pitkä takki +ylleni, kun on kylmä! + +-- Turkin saat kanssa! vastasi hän ivallisesti. + +-- Minulla on kylmä! sanoin jälleen. + +-- Olkoon vaan! tokaisi hän huolettomasti. + +-- Annatko sitte kahvia minulle? kysyin. + +-- Etköhän konjakkia pyytäisi! pilkkasi vartia. + +-- No annatko teetä sitten? + +-- Eihän sinulla ole rahaakaan. + +-- On minulla rahaa linnan päälliköllä. + +-- Onko? + +-- On! + +Hän juoksi minulle päälliköltä rahaa ja toikin kahta tuumaa pitkiä +lappuja; niissä oli missä n:ro 5, missä 24. + +-- Mitä rahoja nämä ovat? kysyin minä. + +-- Ne ovat linnan rahoja, selitti vartia. + +Hän toimitti sitten teetä, mutta minä pyysin kahta kananmunaa, +itselleni ja vaimolleni. + +-- Et saa! vastasi vartia. + +-- Anna sitte nuttu ylleni! + +-- Kuulithan taannoin, ettet sitäkään saa. + +Keskikerroksessa oli toinen vanginvartia, lapsuuteni kumppali. Hän kun +oli kuunnellut meitä, niin huusi sieltä ylhäältä: + +-- Paavo, pidä puoliasi ja riitele jalosti! + +Minä ärjäsin: + +-- Hae sukkelaan linnan päällikkö minulle! + +-- Mitä sillä teet? Kun haen vallismannin, niin joudut kartsiin, +vastasi hän vallattomasti. + +-- Sinä joudut kartsiin! Sinun pitää hakea vallismanni! tiukkasin minä. + +Yrmeänä meni hän etsimään vankilan päällikköä, joka tulikin ja kysyi +tyynesti, mitä minulla oli asiaa. + +Minä valitin vartian kohtelua ja etten ollut saanut mitä pyysin. +Vaimonikin, joka on minusta eroitettu, voipi kärsiä vilua ja nälkää. Me +voimme tästä pitelemisestä joutua sairashuoneeseen maakunnan maksulla. + +Hän nuhteli vartiaa ja lupasi toimittaa mitä olin pyytänyt. Kysyi +sitten oliko minulla vielä mitään valittamista. + +Minä pyysin päästä kuvernyörin tutkittavaksi. + +-- Sitä en voi, sanoi hän, ennenkuin kirjasi joutuvat. Kirjoitin niitä +kotipaikkasi vallismannilta, mutta vastausta odottaminen kestänee pari +viikkoa. + +-- Onhan minulla taskussani kirjat, joista päätetään elämä tai kuolema, +ilmoitin. + +-- Kuinka sinulla on kirjat, koska olet irtolaisena ja vääräuskoisena +vangittu? Tarkasta ovesi päällekirjoitusta! -- Hän osoitti kädellään +ovea. + +-- Kirjat ovat taskussani ja puhtaat ovatkin. Pyydän, toimittakaa minut +oikeuteen! + +Näytin päällikölle kirjani. + +Paikalla toimitti hän meitä neljä vankia lähtöön ja komensi kaksi +vartiaa saattajoiksi. Kaksi meistä oli posinlinnalaista (Sipiriaan +tuomittua). Niitten pään toinen puoli oli ajeltu hipiää myöten. He +olivat raudoissa, me vapaina. + +Katua kävellessäni hehkui mieleni ilosta, kun näin olevani +pahantekijäin sekaan syyttömästi luettu, niinkuin hänkin, se suuri +mestari. Säälittelin vaan vaimoani, jolle ehkä vanginvaatteet tuntuivat +raskaammilta kuin minulle. Ajatukseni pyrähti vallattomaksi ja vähän +ivallani mietin: -- Aha! viekottele vielä hihhulien kokouksiin! -- +Vaimonihan minut sinne ensin yllytti. Toisaalta häpesin niin suurta +marttyyrin kunniaa nauttia; minä Heroodeksen lapsi, joka kaikissa olin +kuin muutkin. + +Vaimoni näytti rauhalliselta, ei puhunut mitään ja tuskin ajattelikaan. + +Noustuamme ensin mäkeä, sitte korkeita portaita, tulimme +oikeuspaikalle. Ensin tutkittiin ne päälliset vangit, sitte meidät. + +Vanginvartia asetti matkakirjamme oikeuspöydälle herrojen eteen. +Kuvernyöri, hartiakas ja partava mies, kysyi minulta tyynesti ja +lyhyesti: + +-- Onko sinussa muuraria? + +-- Enhän minä mikään muurari ole, senkuin vaan puuseppä, vastasin +levollisesti. + +-- Jaa, jaa kyllä minä näen! Mutta eikö sinussa ole muuraria? + +-- Eikä ole! Minä olen suuressa nälkäkoulussa käynyt puusepän oppia ja +olen puuseppä. Kauppiasten ja herrain puuseppä vielä olenkin. + +-- Kyllä minä näen, että sinä olet puuseppä, mutta minä kysyinkin +muuraria! + +Eräs toinen oikeuden herra kysyi: + +-- Eikö sinussa ole hihhulia? + +Minä vastasin: + +-- Siitä on kaksi vuotta kun minä Viipurissa ostin potun +"Hihhuliviinaa", mutta siellä maalla ei ole kuin olutta ja paloviinan +sojoa. + +-- No, oletko sinä saarnannut? kysyi taas oikeus. + +Minä vastasin: + +-- Papithan saarnaavat, heille kun kapatkin maksetaan! + +-- No, mistä syystä sinä olet vangittu? kysyttiin. + +-- Sitäpä juuri en tiedä itsekään. Minulle pitäisi luettaman se passi, +jolla minut vangittiin, millainen siinä on kanne? + +Passi luettiin. + +-- Ahaa! kummastelin minä. -- Vastapa sen nyt tiedänkin. Minut on +vangittu tutkimatta ja lähetetty kuin eläin teuraspaikkaan. Pyydän, +että korkea oikeus laittaa minut vankikomannossa kotiin asti! + +-- Ei suinkaan! Minä en anna sinulle kyytiä kuin linnanportille asti. +Siitä on vapautesi mennä mihin haluat, sanoi kuvernyöri päättävästi. + +Pyysin, että oikeus sovittaisi sen loukkauksen, joka meille oli tehty, +kun oli syyttömästi vankeuteen raahattu. Mutta minut neuvottiin sitä +kysymään kihlakunnan oikeudessa niin nimismiehestä kuin papistakin. + +Tutkinto loppui. Päätös julistettiin. Vartia palautti meidät linnaan +takaisin. Mutta kello viisi iltapäivällä saattoi hän meidät omissa +vaatteissamme linnan portista ulos. Kolkko oli silloin ilma, pettynyt +mieleni. + +Olin odottanut, että sama oikeus, joka tunnusti, että pappi ja poliisi +olivat meidät väärin vanginneet, olis tuominnut vääryyden meille +sovitettavaksi. Siinä taas petyin, kun en tuntenut oikeuden mutkia. Se +kaiveli ja katkersi mieltäni, ei niin paljon itse tähteni -- olinhan +nyt vapaa -- kuin köyhien tähden yleensä. Millä varoilla nostavat he +jutun sortajoitaan vastaan, kun leipäpalankin tähden on taistelemista? +Ja oma surkea kokemukseni todisti mitä sellaisesta jutusta lähtee. +Tuntoni olikin sillä sovitettu, että tunnustettiin syyttömyyteni, mutta +menetetyt päiväpalkkani eivät olleet sillä korvatut. + +Mieleeni palasi taas ajatus, että tämä maailma on herroja varten eikä +ole muilla hyvä olla ennenkuin tulevat herroiksi. Totuudessa täällä on +vaikea vaeltaa, jollei perustuksia paranneta. + +Viipurista läksi vaimoni kotiin ja uskovaiset kotikylässä olivat +ottaneet hänet ilolla vastaan. Minä palasin samalle työalalle, josta +olin tullut riistetyksi. + +Näytin työkirjani paikkakunnan nimismiehen allekirjoitettavaksi. Hän +ihmetteli, että olin vapaaksi päästetty. Minä päinvastoin kummastelin, +että olin tullut ollenkaan vangituksi. + +Sen jälkeen kului kaksi rauhallista vuotta Uudenkirkon kylässä. Olin +laskeunut kuin koskien kautta vyörehtinyt virta suvantoon. Mutta +kohinata sinnekin kuului. Kuohuja takana, kuohuja edessä. Yhä kaikui +sisässäni: lapseni, lapseni, lapseni. Lepo vaan hetkellinen. Sieltä +muutin Vammelsuun kylään Suomenlahden rannalle. + +Työkalut olalla tulin mäkikummulle maantien risteykseen ja seisauin +siinä kauniin kartanon portilla. Olen aina ollut herkkä kauneudelle ja +silloin, kun oli kevät-aika, oli mielialani semmoinen, että tuntui kuin +olisin löytänyt kauan kaivatun paratiisin. Kartanoa seppelsi kukkiva +puutarha, niin ihana kuin luonto aivan juhannuksen jälkeen lintujen +laulaessa on. Ilmakin säkenöi lämmintä. Mäen juurta solisi kaartaen +vilkas joki likeiseen mereen, Suomenlahteen. Meri vuorostaan kohahteli +ja huuhteli laakkaa hiekkarantaa. Siitä talosta teki mieleni kysyä +työtä. + +Kolkutin portille. Sieltä tuli kultakaulus palvelija, lakeija mikä lie +ollut. Ei avannut porttia, vaan viittaeli maantietä pitkin mäen alle +taloon. Maalliset paratiisit eivät ole minulle koskaan auenneet. + +Siellä valtamaantien laidassa oli keskievaritalo, siisti sisältä ja +ulkoa. Isäntäkin, pulskean pyöreä vanhus, liikkui vielä keveästi, että +vaalea tukka häilyi. Emäntä, solakka siivon pitäjä, herätti minussa +ihmetystä. Niin oli kaikki siinä talossa somaa ja naastia, että hyvältä +tuntui syrjäisestäkin. Siinä sain aluksi työtä, vaikka vähän +syrjemmässä piti asuakseni. + +Mutta kesäpäivänkin paistaessa asui minussa pimeä mieli. Sydämmeni +kolkkoutta koetin taas ryypiskellen valaista ja lämmittää. Turhaa +koetusta. Lasin luona puolustelin kyllä jumalisuuden harjoituksia, +mutta elämässä niitä noudattamaan en pystynyt. Lienenkö lujasti +tahtonutkaan. Ajattelin, ett'ei täällä vieraissa ihmisissä kukaan +välitä, elän miten elän. Eivät ota minusta pahaa eikä hyvää esimerkkiä. +Niin pidin vaan silmällä sitä mikä ihmisten vuoksi sopii tai ei sovi, +enkä sitä mikä hyvä ja oikea on, ajatelkoot ja sanokoot siitä ihmiset +mitä tahansa. + +Luonteeni oli kuin vierinyt pois uraltaan ja oli senvuoksi vailla +kaikkea ryhtiä. Minä oleksin ulkona itsestäni. Olin laahattu kodistani +kadulle, sydämmestäni maailmaan, joka minua kohiskeli kuin lapset +leikissä keilojaan. Sillä uskoni ei ollut minua kasvattanut suurta +maailmaa, vaan ahdasta piiriä varten. Maailma ja elämä ei kysynyt mihin +olin kasvanut, se vaan otti ja riuhtoi, viskeli mihin osui, että +retkahteli -- itse olis minun pitänyt tietää ja tahtoa. + +Usein varoitteli minua keskievarin poika, nuori nuhteeton mies, jossa +näkyi tahtoa sekä ryhtiä. Liekö hän ollut jo luonnostaan sellainen. +Paavo oli nimeltään hänkin, pitempi vaan kuin minä ja vaaleaverinen, +siniset silmät. + +-- Niin kauniisti osaat sinä, Holpan Paavo, puoltaa hyvää ja oikeata, +miks'et eläkin sen mukaan? sanoi hän. -- Mikä eksyttää ja horjuttaa +sinua? Miks'et antau lujalla mielellä sille, jota kunnioitat ja pidät +oikeana, että parantuisit? + +Hänen sanansa tunkeuivat miekkana sydämmeeni. Mutta orjan kirottu veri +virtasi suonissani. + +Sitä nuorta miestä ihaelin. Näin hänessä kirkkaamman tulevaisuuden, +vaikk'ei hän ollutkaan niitä, joita uskovaisiksi sanottiin. +Toimellisesti hoiti hän isänsä kauppaa, mutta väliaikoina olivat kirjat +hänen paras huvinsa ja suuri kirjasto paras aarteensa. Siinä hän oli +syntynyt ja kasvanut aivan maailman jaloissa, suuren valtatien +varrella, mutta mies oli tullut. Sanoi kyllä tuossa koulupojan iässä +olleensa rasavilli, mut ei hänestä nyt kukaan voinut sitä sanoa. Oli +hän tosin paljon sairastellut ja saanut koulusta päästyään yhtä ja +toista kovaakin kokea. Se varmaankin oli tasoittanut luonteen. Ei +päästänyt kielelleen törkeätä sanaa eikä väkevätä juomaa. +Ympärilleenkin halusi hän levittää valistusta ja tietoja sekä koulujen +että kirjojen kautta. Kaikki vaan eivät hänen hyvää tahtoansa +käsittäneet. Senvuoksi kohtasi hän paljon suuttumusta ja vastusta. + +Näin hänessä valkeuden, itsessäni pimeyden. Minä huokaelin syvästi, +mutta harhaelin kuitenkin. Hän eli kuin oikea ihminen ja teki työtä. + +Niihin aikoihin tuli siihen kylään Helsingistä nuori neiti, jota +sanottiin opettajaksi ja raittiuspuhujaksi. Hän piti keskievarissa +puheen. Kansaa kokoontui suuri, kuusi neliösyltä lavea postitupa +täyteen. Kello kahdeksan sunnuntai-aamuna alkoi meno. Virren veisattua +luki puhuja Esaian viidennestäkymmenestä viidennestä luvusta sen +paikan, jossa kehoitetaan jumalatonta hylkäämään tiensä ja pahantekijää +pahat ajatuksensa ja palajamaan Herran tykö, niin hän armahtaa. Sitä +hän selitti naisen hienoudella ja lempeydellä, ett'en voi sanoa kumpi +minuun enemmän vaikutti, sana vaiko puhujan olento ja tapa. +Hämmästyneenä seisoin ja kuuntelin kuin kuvapatsas. Jumalan voimakas +virta tuntui vyöryvän kuin koski sydämmeni kiviroukkion yli. Mutta se +oli ohikulkeva, hetkellinen armonvihuri, joka puhalti ja välähti yöni +halki. Sen mentyä minä taas lakastuin pölyyn kuin riepu, jota tuuli oli +tuokion kohottanut ja sitten viskannut lokaan. Niin näkyy käyvän +tuhansien ihmisten liikutuksille ja innostuksille, milloin ne eivät +perustu omantakeiseen vakuutukseen ja vilpittömään tahtoon, senkuin +johonkin ihastusta herättävään puhujaan tai johtajaan. + +Siinä kylässä etsielin henkeni heimolaisia, joiden kanssa olisin voinut +seurustella kuin ystävien, sillä yksinäisyys rasitti minua. Nuorta +Paavoa minä välttelin, vaikka näin selvästi, että hän halusi nostaa +minua. Hänen elämänsä nuhteli liian terävästi omaatuntoani. + +Niin tutustuin ikäiseeni mieheen, räätäli Linkoseen ja hänen vaimoonsa +Miinaan. Hekin olivat aikoinaan tehneet lupauksia seurata Herraa, mutta +eksyneet samalle tielle kuin minäkin. Meillä oli niin paljon yhteistä, +että hengensukulaisuus liitti meidät likemmiksi kuin mitkään lihaiset +sukulaiset. Monet hetket istuimme kolmen kesken olutlasin tai +viinaryypyn ääressä. Siinä juttelimme paljon entisestä elämänsulosta. +Ryyppy virkisti mieluisia muistoja ja tunne herkutteli niillä kuin +vanhan suvituulen mainingilla. Mutta juttelimme lankeemuksestakin, +varsinkin ryyppyjen alulla, ja hankkeistamme vielä nousta -- sillä se +mieli meillä aina pysyi. Yhdessä moitiskelimme nykyistä tilaamme, mutta +yhdessä myös jatkoimme hummaavata elämää. Meillä oli kuitenkin lämmintä +mieltä jakaa toisillemme. Ja sitähän ihminen kaipaa ja sinnepäin hän +kallistuu mistä lämmintä säteilee, luonnollista lämmintä eikä +teeskeltyä. Useampi varmaan kuihtuukin maailmassa lämpimän kohtelun +kuin leivän puutteessa. + +Naapuritalon pojalla oli myöhään syksyllä häät, joihin meidätkin +kutsuttiin. Mutta hää-iloihin ei meissä enää ollut kylliksi +mielenraittiutta. Senvuoksi teimme kolmissa liiton pysyä niistä poissa. +Kuitenkin halusimme viettää sitä iltaa iloisesti. Senvuoksi päätimme +ostaa pullon viinaa, keittää kattilan kahvia ja salpautua sisään minun +majassani niitä nauttimaan. + +Linkonen itse oli matkustanut asioilleen kirkolle ja palasi sieltä +kello viisi iltapuolella juuri kun hänen vaimonsa ja minä olimme ensi +ryypyt kallistaneet. Tupaan tullessaan hän nauraa hohotti: + +-- Vai jo teillä, sen riivatut, taas alkaa kalaassi! Vieläkö minullekin +riittää? + +Kolmikannassa kun sitä siinä ryypiskelimme, niin jo rupesi viina +loppumaan. Silloin astui kylän tunnettu viinasaksa sisään. Linkonen +vasten kieltoani osti siltä puolen kannua viinaa. Minäkään en tahtonut +olla Pekkoa pahempi, vaan ostin puolestani toisen puolen kannua. Ja kun +viinasaksa yhtyi seuraan, tahtoi hänkin puolestaan panna pullon +pitoihin. Neljässä niitä viinoja sitten illan pitkään peittosimme. + +Mutta mont' on juonta juopuneella, vaan ei yhtään hyvää. Vaimo +höyrypäissään lähti pimeään ja pakkaseen ulos hoippimaan, Linkonen meni +viinasaksan taloon ja viinasaksa sekä minä menimme häätaloon. Tuskin +meistä kukaan tiesi mistä syystä niin teki. + +Häätalossa tarjottiin meille uusia höyryjä. Siellä illan ilohumussa +kului aika myöhään yöhön. Nyt muistan sieltä vaan hämäriä varjoja +himmeän valon ja tupakansavun seasta. + +Viinakauppias korjautui sieltä kotiinsa ja minäkin läksin asunnolleni +päin hoippimaan. Mutta syys-yö oli pimeä, silmäni sameat ja askeleeni +horjuvaiset. Miten lienenkin kävellyt ja eksynyt, moiskauksen vaan +muistan enkä muuta. Jälkeenpäin kerrottiin, että häätalon nuorempi +poika oli minut, tajuttoman miehen, nostanut savikuopasta ylös. Itse +olin sitten kömpinyt Linkosen oven taaksi ja siihen jääkalikaksi +kyyristynyt. + +Kun viinakauppias oli mennyt kotiinsa, tapasi hän siellä ystäväni +Linkosen. Mitä se lie Linkonen siellä sanonut tai tehnyt, että heille +oli syttynyt riita, jossa viinakauppias oli lyömäisillään Linkosen +kuoliaaksi. Onneksi oli eräs naapuri riistänyt murhaajan kädestä +kirveen, ettei lyönti osunutkaan mieheen. + +Naapurinmies talutti raivostuneen ystäväni kotiin. Ovea lähetessään he +kompastuivat minuun. Linkonen oli huudahtanut: + +-- Sen vietävän kuliläjäkö siinä on! + +Vasta sisällä johtui heille mieleen palata tarkastamaan kuliläjää. + +-- Paavo veli, piru vieköön, onkin! kiljahti Linkonen. -- Ja se on +kuollut, kuollut, kuollut tarkkaan! + +Sitten olivat raahanneet minut sisään. Siellä oli Linkonen ajanut +vaimonsa sängystä kaikki makuuvaatteet lattialle. Oli sitten peittänyt +minut tyynyihin, matrassiin ja lakanoihin, ja sanonut: + +-- On se vaimo niin monta ryyppyä Paavolta nielaissut. + +Sill'aikaa hänen vaimonsa oli oma poika laahustanut nurmelta minun +asuntooni, että vaihdoksissa vietettiin tuota jumalatonta syys-yötä. +Poika oli silloin ääneensä itkenyt -- siivo poika ainakin vielä siihen +aikaan. + +Mutta siinä lattialla suli jäätynyt savivesi vaatteistani ja +ruumiistani irti; se valui kuin synti Miinamuorin makuuvaatteihin. + +Aamulla herättyämme helisi henki ruumiissani kuin haavanlehti. Mutta +ajattelimme, että se koira, joka on purrut, nuolkoon haavat. Niin +päätimme palata häihin jälleen. Siellä otettiin meidät ilolla vastaan. +Eihän miehet kuolemaan jouda, sanottiin, etenkin näin viisaat +mestarimiehet. Tarjottiin tupakkaa: se maistui kuin vastan lehti. +Tarjottiin viinaa: se tuntui kuin pesuvesi. Tuotiin spirttiä +saarnentervaisessa tynnyrissä ja se vasta alkoi maistua. Noin +puolipäivän rinnassa olimme täysissä purjeissa. Ilo ja terveys tuntui +meissä asuvan. Uhkasimme lähteä huomenna jo työhön. Palasimmekin nyt +Linkosen kotiin. + +Siellä hänen vaimonsa katsoa murjotti nurjana ja ääneti vuoroin +makuuvaatteitaan ja minua. Mykkä suuttumus tuijotti hänen harmaista +silmistään. Mutta syyllisen oli vaikea toista syyttää. Muhkuen ja +mähkyen kantoi hän yhteistä synnin rangaistusta. Meistä sitä vastaan +sinä iltana valui saarnentervaista iloa, kunnes uuvuimme unen +korisevaan syliin. + +Seuraavana aamuna paloi sieluni ja ruumiini kuin tulisessa pätsissä. +Siinä tilassa miettielin, että jo oli rietas aikonut tehdä miehestä +paistia, mutta "jonka minä olen käteeni pyältänyt, kuka on se, joka +minun kädestäni sen pois repäisee?" + +Sana tuli Linkoselta minulle, että hän oli kovasti kipeä. Minultakin +meni hänelle sana, että jo on Holpan Paavo vähissä hengin. + +Silloin pani Miinamuori neuvonsa liikkeelle. Hän lämmitti saunan, +kantoi vettä, hautoi vastat ja pesi sarvet. Minut kannettiin saunaan ja +siellä sarvitti muori minut, ettei ollut ehjää paikkaa ruumiissani. +Tunnoton olin ollut, kun minut oli kannettu saunasta huoneeseeni. +Siellä kuin selvisin ja avasin silmäni, niin istui jo muori pöydässä +kahvia härppimässä. Hiki herneili nyt hänen hehkuvilla kasvoillaan, +jotka tällä kertaa näyttivät tavallista hennommilta, ett'ei pienet +rypyt tuntuneetkaan. + +-- No, täällähän sinä olet! tokaisin. + +-- Niin täällä! Sinuahan sitä piti raapia ja raakata ikäänkuin -- + +Sen lopun hän jätti sanomatta. + +-- Taisit kyllä tehdä minussa kovaa työtä, koska tuntuu siltä kuin +olisin saanut äiti vainaaltani väkevästi vitsaa. + +-- Ansaittu sauna! Toivonpa, ettet toista sellaista kylpyä elämässäsi +tarvitsisi, tuskin kestäisitkään, arveli muori. + +Katselin käsivarsiani ja rintaani, niin huomasin olevani täynnä +haavoja. Muuten olin hyvin keveän ja uuden makuinen. Leuvastanikin oli +parta kuin tuuleen pyhälletty. Voimaton olin, mutta puhtaissa +vaatteissa lepäsin vuoteella solakan Miinamuorin kunniaksi. Pari +raskasmielistä viikkoa kesti siinä levätä ennenkuin taas jaksoin +tarttua työhön. + +Siinä johtui mieleeni, että antaa se elämä kulkijalleen monetkin kylvyt +eikä vaan tahdo sittenkään paha verestä lähteä -- milloin lähteneekin. + +Kivuistani en omaisilleni mitään kirjoittanut. Häpesin kirjoittaa. +Linkoset muistivat minua usein sairaanakin ollessani, kohtelivat aina +ystävinä. Mutta talven kuluessa kaipasin yhä enemmän lastani, vaimoani, +kotiani. + +Niin kului syystalvi ja tammikuukin loppupuoleen. Ajatuksiini +vaipuneena muistelin yhtenä iltana myöhään omaisiani, joista en ollut +pitkiin aikoihin mitään kuullut. Lamppu vielä paloi pöydällä enkä +luullut nukkuvanikaan, vaikka nojasin kyynärpäätäni pielukseen. +Yht'äkkiä näin tyttäreni astuvan ovesta. Jalat polviin saakka paljaina, +rukoili hän: "Isä, isä, minulla on vilu, peitä minua!" Ja minä peitin +hänen paljaita jalkojaan -- se oli vaan näky! + +Kun siitä heräsin, ulvoi myrsky ulkona, lunta pyrytti ja tuuli vingutti +aidanseipäitä. + +Seuraavana aamuna toi ystäväni Linkonen minulle postista kirjeen, jonka +päällekirjoitus oli tyttäreni rakasta käsi-alaa. + +Puolitiehen sitä luettuani raukesin kuin huumaustilaan, huutaen: -- +Tyttäreni on petetty, tyttäreni on petetty! -- Minä läähätin ja +henkeäni ahdisti tuskallisesti. En uskonut enkä odottanut enää miltään +taholta muuta kuin petosta ja vääryyttä. Kuitenkin rauhoituin sen +verran, että luin kirjettä edelleen. + +Pitemmälle lukiessani mieleni yhä enemmän asettui. Tuskantunne vaihtui +vähittäin mielihyväksi, sulotunteeksi, joka vuorostaan kohosi +kohoamistaan. + +-- Jumala heitä siunatkoon! huusin minä kirjeen lopussa ja raskas +taakka tuntui pudonneen sydämmeltäni. + +Todellakin! tyttäreni pyysi isänsä lupaa ja siunausta avioliittoonsa +nuoren sahanhoitajan kanssa. + +Kirjeen lopussa oli myöskin sulhasen omakätinen luvanpyynti, joka +pakotti minut uskomaan asiasta totta. + +Mieleni hehkui ilosta. Luulen, että minusta olis silloin lähtenyt +säkeniä, jos joku olis koskettanut. "Jumala heitä siunatkoon!" kaikui +sisässäni aina uudelleen. + +Seuraava posti vei lapsilleni lupakirjeen. + +Siitä hetkestä sarasti uusi päivä minussa. Halusin nyt pelastua +törkeyden vallasta. Tyttäreni oli kadonnut, jopa ikäänkuin kuollutkin +minulta ja nyt olin hänet löytänyt jälleen. Kun lapseni oli löytänyt +rakkauden, halusin minäkin elää rakkaudessa. Tähän asti tuskin kukaan +välitti minusta enkä minäkään kenestäkään. Käänsin kylmän kylmää +vastaan, vaikka se tuottikin tuskaa sisässäni. Nyt tunsin koko olentoni +liittyvän elävällä siteellä muihin ihmisiin ja minussa alkoi taas +värähdellä uusia virtauksia. Sisässäni heräsi vilpitön pyrkimys, jota +sanoisin rukoukseksi, että petomaiset haluni puhdistuisivat ja +ihmistyisivät; että Jumala muuttaisi minun pahan luontoni hyväksi ja +kesyksi. + +Ikäänkuin sydämmeni toisesta laidasta kajahti vastaus: "Elä sure, +Paavo, koska jaksat vielä rakastaa -- sinä elät! Rakkaus ilmaisee +elämää niinkuin tuli palamista. Sinä olet taantunut kauas ja eksynyt +syvälle, mutta varmaan sinussa oli niin paljon raakaa törkyä ja kuonaa, +joka piti purkautua ulos. Kenties on sitä paljon vieläkin. Mutta ehkä +voit vast'edes antautua keveämmin oikealle ja hyvälle." -- Tunsin, että +minuun oli tarttunut jotakin keskievarin Paavosta. + +Aika kului kevätpuoleen. Paljon sain silläkin ajalla tutustua vanhoihin +vikoihini. Elämänmuutos ei tapahtunut yhtä nopeasti kuin mielenmuutos. +Olin liian heikko noudattamaan vanhoissa seuroissa uusia elintapoja. +Milloin tullenkaan siinä kyllin väkeväksi. + +Keväällä otin Vammelsuun kylästä hellät jäähyväiset. Viimeisen kerran +puristin silloin Linkosen Jussia ja Miinamuoria kädestä. Sinne ne hyvät +ystävät jäivät. Keskievarin Paavoa en mennyt hyvästi jättämään; häpesin +hänelle enää näyttäytyä, sillä tiesin hänen sydämmensä kipeäksi minun +tähteni. Hänen luonnettaan ja mielialaansa en ole unhottanut. + +Jo kauan sitten oli vävyni kirjoittanut ja kutsunut minua luoksensa. Jo +kauan olin itsekin ikävöinyt lapsiani nähdä, olivatko onnelliset ja +miltä näytti se vävymies. Sahanhoitaja hän oli Savossa ja sinne minun +piti mennä. + + * * * * * + +Eräänä sunnuntai-aamuna pääsin perille, sen virtavan kosken partaalle, +jossa vävyni kotoili. Vesi koskessa kohisi niin reimasti ja vapaasti; +se riensi rohkeasti matkansa perille, ollenkaan huolimatta mitä siellä +kohtasi. Auringon säteet antoivat joka pisaralle iloiset silmät, joka +hyökylle valoiset kasvot. Rannan pensaatkin heristivät jo ilmoille +hiirenkorviaan ja linnut lauloivat äsken heränneen luonnon aamuvirttä, +säestivät virran rohkeata vauhtia. Pölkkyparvi siellä kosken niskalla +odotti viimeistä laskuaan. + +Niinkuin luonnossa niin kyti nyt mielessänikin uudelleen herännyt +uskallus ja elinhalu, lähestyessäni vävyni siistitekoista asuntoa. +Punaiseksi se oli maalattu ja valkeat ikkunanlaudat, niinkuin usein +maalla on tapana. Hiekkaisella pihalla kohotti siellä täällä +ruohontutkain päätään. Muutamia koivujakin ja petäjiä oli siihen +aikoinaan jätetty kasvamaan. Tuulen henkäyksistä tohahteli vielä vankka +hirsimetsä ympäristöllä. Siellä metsässä käki ensi kertojaan kukahteli. +Se kukkueli niin hartaasti, niin omituisesti, että se tuntui herättävän +sekä kaipausta että toivoa. + +Siinä kartanolla jo kohtasin vaimoni vähissä aamuvaatteissaan. En ollut +häntä koko vuoteen kohdannut. Sill'aikaa kuin uskonveljet olivat minut +hyljänneet, maailma oli minua tylysti kohdellut ja omasta lapsestanikin +olin täytynyt luopua, oli hän ollut minun ainoa luotettava ystäväni +kaikissa vaiheissa. Ennen en ollutkaan osannut häntä niin kalliina +pitää kuin näinä kovina aikoina. Nytkin avasi hän minulle ensiksi +sylinsä ja molemmat itkimme. -- Se itku tuntui niin hyvältä. + +Sitten vei hän minut huoneesen, jossa heltyneenä syleilin tytärtäni. +Niin hartaasti syleilin kuin isä muinenkin sitä, joka oli kadonnut ja +löydetty jälleen. Mutta minä olin myöskin löytänyt oman itseni. + +Vävynikin, Martti nimeltään, tervehti minua lämpimästi ja asetti minut +keinutuoliin istumaan. Pani sitten pitkävartiseen piippuun kartuussia, +toi piipun minulle ja sytytti tulitikusta palamaan. Tarkastelin häntä +sill'aikaa ja huomasin, että oli keskikokoinen, vaaleahko mies, jonka +ystävälliset kasvojen piirteet minua hyvin miellyttivät. Hänen ruskeat +silmänsä muistuttivat minulle jotakin tuttua, mutta en aavistanut ketä. + +Piippu oli juuri syttynyt, kun tyttäreni kantoi toisesta huoneesta +minun syliini kauniin vastasyntyneen poikalapsen. Se niin liikutti +mieltäni, ett'en kotvaan aikaan pystynyt sanoiksi. Suuret kyyneleet +vaan valuivat alas harmaalle parralleni ja siitä rinnoilleni. Minä olin +vaan pelkkää rakkautta ja ihastusta että en osaa sitä sanoilla kuvata. +Olin mielestäni niin valmis sillä kertaa kuolemaan. Elämäni kaikki +kurjuudet ja loukkaukset tuntuivat tuossa lapsessa sovitetuiksi. +Ajattelin, että eikö lie vanha Siimeon temppelissä Messiaslasta +hyväillessään tuntenut sydämmessään jotain samallaista. + +Sen päivän iltana oli minun kestettävä vielä järkyttävämpi kohtaus. Kun +teet oli juotu ja iltanen syöty, otti vävyni ja tyttäreni minut +väliinsä ja taluttivat pieneen kammariin rakennuksen kolkassa. Siellä +oli kaikki niin siivoa ja hiljaista; himmeä lamppu vaan pienellä +pöydällä, vuoteen vieressä, valaisi huonetta. Sängyssä lepäsi kalpea, +noin viidenkymmenen ikäinen nainen; suuret ruskeat silmät vaan leveän +otsan alta säteilivät; ne levittivät lampun hohteessa sairaan kasvoille +niin ihmeellistä valoa. Se ei ollut kuumeen hehkua -- olihan sairas +varsin rauhallinen; se näytti kuin olisi vuotanut jostakin kaukaa ja +kuitenkin se säteili sairaasta itsestään. + +Heti nuo kasvot nähtyäni tunsin minä outoja väreitä ruumiissani. + +-- Tämä on äitini! lausui vävyni; hän on jo pitemmän aikaa sairastanut, +ja Miina on häntä uskollisesti hoitanut. + +-- Äitisi! -- Karuliina! huudahdin minä ja lankesin polvilleni vuoteen +viereen, tarttuen sairaan viileään käteen. Siinä itkeä tyrskin, ett'ei +tuokioon tahtonut lähteä sanaa suustani. + +Vävyni äidissä olin nyt löytänyt entisen oman Karuliinani. + +-- Anna minulle anteeksi, rakas Karuliina! rukoilin lopulta. -- Anna +anteeksi mitä olen sinua vastaan rikkonut! + +-- Ole rauhassa, Paavo! viihdytti minua tyynesti sairas. -- Kaikki on +sovitettu: sinä olet löytänyt minut ja minä sinut -- lapsissamme. +Minulla on elämänilta käsissä, mutta se on sen päivän ilta, jonka +laskussa sarastaa ihanampi aamu. + +-- Näen jo sen kajastusta otsallasi, lausuin minä. + +-- Olen elänyt Jumalassa ja Jumala minussa, jatkoi hän. -- Isä on +kirkastanut itsensä minussa niinkuin hän oli kirkastettu Kristuksessa, +vapaitten lasten esikoisessa. Me olemme Jumalan poikia ja tyttäriä, sen +on Kristus ihmisille ensin julistanut. Mutta orjuudessa pilattu +luonteemme estää meitä lapsenoikeutta omistamasta ja luottamuksella +antaumasta sille vapaudelle, joka on Isässä. Ihmissuku ei ole kypsynyt +kuin osittain. Mutta Isän kaikkiin luotuihin ylettyvä rakkaus toteuttaa +lopultakin itsensä jokaisessa! + +Hänen henkeänsä rupesi ahdistamaan ja hän ryki kovasti. + +Minua hämmästytti hänen selkeät ajatuksensa asioista, joista minä olin +joskus vaan vilauksella aavistanut. + +Vävyni nosti minulle tuolin sängyn luo jalkapuoleen. Hän ja tyttäreni +jättivät meidät kahden. + +Juttelimme paljon uskonnon-asioista myöhäiseen yöhön asti. Minä +kertoelin peittelemättä kirjavan elämäni vaiheet -- lapseni +haaksirikkoa en hentonut kertoa. + +Karuliinakin kertoi lyhyeen ja katkonaisesti, miten oli Puhoksen +tehtaalla palvellessaan joutunut naimisiin tehtaan sepän kanssa. Siitä +aviosta oli syntynyt yksi ainoa poikalapsi. Sitä kouluttaakseen olivat +lähteneet etsimään työtä kaupungista ja tulleet lopulta Tampereelle. +Siellä oli poika pantu kouluun. Mutta kun isä tapaturmassa kuoli +konepajan rattaan väliin, niin piti pojan heittää koulunkäynti kesken +ja etsiä palvelusta. Niin oli hän joutunut vanhalle sahanhoitajalle +apulaiseksi. Sen kuoltua uskoi sahan-omistaja paikan hänelle. + +Tampereella, syvien hengellisten liikkeitten keskellä, sanoi Karuliina +hengen-elämänsä suuresti kehittyneen. + +Lapsiin tultaessa vakuutti hän, että kyllä Isä on toteuttava heissäkin +itsensä. Jolloinkin ja jossakin se on tapahtuva, sillä Isä rakastaa +yhtä rajattomasti jokaista. Hän rakastaa meissä ja meitä, koska hän +asuu meissä. Sillä jokaisessa meissä asuu Jumala ja ihminen. Jumala, +joka kesyttää, nostaa ja vapahtaa, ja ihminen, joka milloin villisti +vastustaa Jumalan vaikutusta, milloin antautuu sille ja niin kesyttyy, +vapahtuu ja kirkastuu. Mutta ainoastaan vapaa, omasta vakuutuksestansa +antautuminen on Jumalan silmissä otollinen. Sillä hän ei voi tahtoa +orjia, koska hän itse on kaiken vapaudessa kehittyvän elämän alku. +Ainoastaan kesyttömyys tuottaa orjuutta ja alaikäisyys sitoo. -- -- + +Hän taukosi ja alkoi jälleen ahtaasti rykiä. Sitte hän vähän +levähdettyään jatkoi: + +-- Vaikk'en minä ole voinut avata poikani silmiä näkemään Jumalaa, niin +on sen aikanaan tekevä se elämä, joka hänessä asuu. Sillä totuus ei +jätä itseänsä tappiolle, vaikka hätääntyneet huutavat. Se ei ole minun +eikä jonkun toisen varassa, se on sen elämän varassa, joka +hellittämättä kaikkialla pyrkii tarkoitustensa perille. Ja miksi ei +voisi Jumala asua ja vaikuttaa siinäkin, missä ei häntä nähdä tai +tunnusteta? Eikö niin tapahdu luonnossa? Maa ja taivaat kiitävät +eteenpäin ja kehittyvät loppumatta -- pysähtyisikö ihminen! Nämä muodot +-- -- sortuvat -- ja -- vaihtuvat -- -- mutta -- -- + +Hän oli tukehtua yskäänsä. + +Minä ihmettelin sitä valoa, joka paistoi Karuliinan silmistä, mutta +vielä enemmän sitä valoa, joka loisti minulle hänen sanoistaan. Ne +valuivat kuin korkeimman suusta sydämmeeni ja hurmasivat minut. Ja +hänen suuren uskonsa vapaus hämmästytti minua. Hän näytti niin +tyyneltä, rauhalliselta ja sopusointuiselta kuin avara ikuisuus. + +Mutta minä huomasin, että puhuminen oli kovin raukaissut häntä. Kiitin +häntä hellästi ja jätin hänet sinä iltana hyvästi. Menin levolle. + +Uni ei tullut silmääni. Koko se yö oli minulle valvomisen ja tutkimisen +yö. Ihmettelin miten kummasti oli elämä minuakin ja omaisiani johtanut. +Hetkisen vaan aamusella nukuin ja silloin uneksin Karuliinasta. Näin +hänet kukoistavan nuorena ja kirkastettuna edessäni. Kysyin, kuinka hän +niin oli muuttunut. Hän vastasi: "Olen vaihtanut muotoa; sillä vanhat +ovat kadonneet ja kaikki uusiksi tulleet." Senkin jälkeen istuin vielä +monena iltana Karuliinan vuoteen ääressä ja apoin, kuin janoinen hirvi +lähteellä, elämän sanaa hänen suustansa. Mutta hän heikontui päivä +päivältä. Yhä harvemmin jaksoi hän haastella. Päiväkaudet työskelin +yhtä ja toista tarvekaluja vävylleni. Hän osoitti minulle ystävyyttään +runsaalla kestämisellä, ryypitti minua ruoka-ajoilla ja tarjosi +kovinkin usein iltasilla totia -- silloin oli se herrastapa yleisempi +kuin nyt. Se annettiin niin hyvästä sydämmestä, että oli vaikea +vastustaakseni. Usein koputti hän ikkunanruutua lapsi sylissä ja kutsui +minua pihalta työstä sisään ryyppyä ottamaan. Saatoinko kieltää nyt +ystävyyden tarjousta, kun olin niihin asti omastakin kohdastani +ryypiskellyt? Kuitenkin tunsin siitä sisällistä tyytymättömyyttä ja +levottomuutta. Silloin kehoitin sieluani: "Syö, juo ja riemuitse! Nyt +on sinulla ilon ja kiitoksen syytä, kun siunaus vuotaa ylitsesi." + +Samassa vilahti kirkastettu Karuliina mieleeni ja entinen outo virtaus +väräytti minua. + +Tunsin että olin sittenkin vielä orja rukka. Ihmisten tähden ja +ainoastaan ihmisten tähden olin taikka en ollut sitä tai tätä. Häpesin +itseäni. + +Yhtenä iltana istuin vävyni seurassa totilasin luona. Silloin teki +mieleni koskettamaan hänen sisällistä elämäänsä. + +Tiesin että hän oli lukenut paljon ja monenmoisia kirjoja. Olihan +hänellä koko iso kirjasto ja siellä vieraskielisiäkin kirjoja. Sahan +työväellekin näytti lainailevan kirjojaan ja sanomalehtiään. Näkyikin +väki hyvin hänestä pitävän. Eräs työmies nimitti häntä "jumalattoman +hyväksi mieheksi". Sen vuoksi olin vielä uteliaampi ja kysyin mitä hän +Jumalasta ajattelee. + +-- Mitä ajattelisin siitä, josta en ole vakuutettu onko hän +olemassakaan, vastasi hän minulle suoraan ja teeskentelemättä. + +-- Olemassakaan? kummastelin minä, sillä sellaista vastausta en +odottanut. + +Hän ei sanonut itsellään olevan mitään kokemusta Jumalasta. + +Minä muistutin, että häntä oli lapsuudessa opetettu. Mutta hän sanoi +lapsena kuulleensa paljonkin kaikenlaista, jota myöhemmin on ruvennut +epäilemään, onko se perustettua totta. Lapsena sanoi uskoneensa +peikkojakin, mutt'ei nyt. Paljon muka uskotaan semmoista, jota +peljätään tai toivotaan. Työväki soisi huomiseksi kaunista ilmaa ja kun +joku sitä ennustaa, niin uskovat ja tulevat oikein hyville mielin. +Kuitenkin voipi huomenna sataa. + +Minä huomautin hänen äitinsä uskoa. Hän sanoi, että äiti kyllä voipi +uskoa mitä hän pitää totena, mutta hän on äidiltään oppinut ennen +kaikkia rakastamaan totuutta eikä sen vuoksi voi valhetella tai +tunnustaa toista kuin uskoo. -- Rehellinen mies tahdon olla, olkoon +Jumala olemassa taikk'ei, vakuutti hän. + +Minä kysyin kuinka hän voi käsittää äitinsä mielenrauhaa ilman Jumalaa. +Hän viittasi ulos ja sanoi, että sahan alipuolella on suvanto hyvin +rauhallinen, vaikka ylipuolella vesi vaahtoaa ja kohisee. Molemmat ovat +luontoa. Selitti, että hänen äitinsä on luonnostaan sopusointuinen +niinkuin joku on luonnostaan musiikin ihminen, taikka muu taitaja. + +Minä sanoin, ett'en ymmärrä suuresti taitajoita, mutta Jumalaan uskon +ja se usko on tehnyt ihmeitä villissäkin ja kesyttömissä luonteissa, +muuttanut sudet lampaiksi. + +Hän löysi siihenkin selityksensä ja sanoi, että niin tekevät useat +muutkin henkiset liikkeet, kun ne vaan ovat yhtä sydämmen käsitettäviä +kuin uskonnolliset. Sanoi niiden viihdyttävän raakoja intohimoja taikka +oikeastaan hienontavan niitä jalommiksi kiihkoiksi. + +Minä myönsin, että mahtaa vaikuttaa Jumala muissakin henkisissä +liikkeissä kuin uskonnollisissa. Olinhan tuota luullut minäkin +huomanneeni. Eikö liekin koko elämä uskontoa, arvelin. Lieneväthän +kaikki tuulet ja virrat samoissa käsissä. + +-- Jos lienevätkin, myöntyi Martti. Mutta sanoi vaikeaksi kiistellä +semmoisista asioista, joissa ihmiset noudattavat enemmän lapsuudessa +perittyjä tai elämän tapausten kasvattamia tunteitaan kuin selvää +järkeään ja vakuutustaan. + +Minä huomautin, että hänen äitinsä oli lapsuutensa kannalta kehittynyt +etäälle ja korkealle. + +Hän ei sitä kieltänyt, mutta sanoi, että uskovaiset sairastavat +itämaista maailmankammoa ja sitten mielistelevät itseään sillä, että +pysyvät hyvinä suljetussa elämässään. Astukoot todelliseen elämään ja +parantakoot siellä jotakin, jos voivat. + +-- Maailma on tuli, vaarallinen leikkikalu, muistutin minä. + +Martti sanoi, että kaikki luonnonvoimat ovat vaarallisia, jollei pyritä +niihin tutustumaan ja niitä oikein käyttämään. Samoin on maailmakin. + +Minä kysyin sitten, kuinka hän oli tullut siihen kokemukseen, ett'ei +Jumalaa oliskaan. + +Hän sanoi perineensä äidiltään hellän ja herkän luonteen, vaikka se oli +hänessä kasvanut toisapäin. Oli kiivastunut jo lapsena pääskysen +puolesta, kun varpuset olivat sen muuranneet pesään ja kiusanneet +kuoliaaksi nälkään. Sanoi silloin kysyneensä, että: jos Jumala kerran +on, niin miksi sallii hän tapahtua sellaista vääryyttä? + +Eräänä syyspäivänä oli eksynyt hänen nelivuotias leikkitoverinsa +metsään. Vanhemmat sekä kylänväki olivat samana sekä seuraavana päivänä +lasta ahkerasti etsineet. Mutta vasta kolmantena päivänä olivat hänet +löytäneet pensaan juurelta kyyristyneenä -- kuolleena viluun ja +nälkään. + +Sanoi ajatelleensa silloin: Miksikähän Jumala kohteli niin pientä ja +hyvää poikaa niin tylysti. Martti oli leikkitoveriaan hyvin rakastanut. + +-- Nekö todistaisivat, ett'ei Jumalaa ole? kysyin minä. + +Hän myönsi, ett'ei sellaiset tapaukset sitä ehdottomasti todista, mutta +ne olivat häneen vaikuttaneet syvästi ja kasvattaneet hänessä jo +varhain epäilevän mielialan. Väitti, että sellainen mielentila on +ainakin yhtä perustettu kuin sokea tai peritty uskontaipumus. Minä +surkuttelin vävyäni. Kerroin sitten hänelle omia elämänkokemuksiani. +Mutta hän hymyili niille ja arveli, että niissä on niin paljon unia ja +mielikuvia, jotka voivat pettää. + +Sitten kertoi hän joitakin katkeria muistoja kouluajaltaan. Sanoi +luonnonkiihkonsa ja satunnaisen syrjävaikutuksen kautta eksyneensä +johonkin raiskaan, josta omatunto ei edeltäpäin selvään varoittanut +eikä ollut siitä vanhemmiltakaan mitään ohjetta kuullut -- kun on muka +kristillistä pitää luonnollisia asioita pimeässä. Kun oli siitä +eksymyksestään selvinnyt, oli mieli kuitenkin jäänyt pitkäksi aikaa +synkäksi ja katkeraksi. + +Isänsä tapaturmaisen kuolemankin sanoi itseensä vaikuttaneen aivan +toista kuin äitiinsä. + +-- Tunnen sitä paitsi likeltä muitakin kuin omia kokemuksiani, lisäsi +hän. + +Sitä sanoessaan katsoi hän minua niin pitkään, että hämmennyin. Hänkin +painoi silmänsä alas. Olen jäänyt siihen luuloon, että hän ja tyttäreni +tunsivat toistensa kohtalot. + +-- Jos Jumala on, pitäisi hänen olla hyvä ja oikea, taikka hän on +olematon, jatkoi Martti. Sanoi luonnossa ja elämässä olevan paljon +satunnaisia oikkuja; yhtä ja toista siellä välinpitämättä ruhjotaan, +vai vaikka muuten kaikki menee lakiensa mukaan. Jumalan sormea ei +sanonut huomaavansa. + +Minä jo kiivastuin ja sanoin: -- Joll'et olis oma poikani, niin +vihastuisin ikipäiviksi sinuun. Kysyin sitten eikö hän tunnusta, että +synti ihmisessä vaikuttaa paljon pahaa, eksymisiä ja kärsimyksiä. + +Hän selitti, että se mitä synniksi sanotaan on jotakin elämän kuonaa, +ikäänkuin sitä nokea, jota lähtee kiitävän höyrykoneen totosta, +toisesta karkeampaa, toisesta hienompaa; väärien olojen synnyttämää +tunkiota ja löyhkää; sairaan purkauksia tai kuumeisia jäsentempauksia +-- minäkö hänen kaikkia selityksiään muistankaan! + +Ei sanonut tuntevansa muuta varsinaisesti pahaa kuin luonnon +vääristämisen ja turmelemisen. + +-- Mutta pahat ajatukset, himot ja halut? huomautin minä. + +Hän sanoi, että ne ovat vaan jäännöksiä kesyttömästä eläimestä niinkuin +pitkät kynnetkin ja torohampaat, mutta häviävät paljoa myöhemmin. + +En voinut enään jatkaa. Pahoittelin, että olin alkanutkaan koko +kiistaa. + +Kysyin lopulta: + +-- Mitä sinä oikeastaan uskot, rakas vävyseni? Uskotko edes tulevaista +elämääkään? + +-- Eikö pitäne vanha lause paikkaansa, että totuus perii maan, kenellä +se olkoonkin, tunnusti hän. Muuten sanoi ajattelevansa elää ihmisiksi, +tulkoon mitä tuleekin. -- Tulevaisuutta en minä pysty kopeloimaan, +lisäsi lopuksi. + +Siihen se keskustelu päättyi, kun tyttäreni tuli kutsumaan iltaselle. +Askareiltaan oli hän vaan välimiten joutanut seuraamaan kiistaamme. +Vaimoni jäi vielä sairaan luo. + +Kiistan jälkeen oli mieleni kuin orrelle viskattu. Siinä se kahtaalle +kellui ja kauan kesti ennenkuin löysin tasapainon ja oman itseni. + +Yhtä paljon hämmästytti minua vävyni uskottomuus kuin hänen äitinsä +suuri usko. Ainoastaan Karuliinan vakuutus siitä, että Jumala työskelee +ja voittaa lopulta jokaisessa, lohdutti minua. Kuitenkin halusin vielä +päästä selville tyttäreni tilasta. Senvuoksi kysyin pöydässä +istuessamme oliko hänkin samaa mieltä kuin miehensä. + +Hän sanoi itsellään olevan ne uskonnolliset tunteet ja käsitykset, +jotka kodista oli perinyt. Mutta hän lisäsi surullisesti: -- Mitä olen +ollut siitä parempi! + +-- Uskon asia onkin tehdä autuaaksi eikä paremmaksi! ivasi hänen +miehensä. + +Se koski minua syvästi. Tunsin mielipahoikseni, ett'en ollut itsekään +elämässäni parantunut; olinhan vaan kokenut käydä heikkoa sotaa pahaa +vastaan. Mutta sitäkin niinkuin orja: milloin ihmisten tähden, milloin +kadotusta peljäten, milloin autuuteen ihastuneena; harvoin rakkaudesta +hyvään, oikeaan ja lähimmäisiini. Moni, joka ei koreile uskollaan, on +voinut elää Jumalan silmissä paremmin kuin minä. + +Sittemmin mietiskelin, että eikö lie sekin uskoa, kun luottaa siihen +mikä alkusin on Jumalasta: oikeus, hyvyys, ihmisrakkaus, puhtaus, +rehellisyys -- eikö lie sekin uskoa, kun niille antautuu? + +Mutta minun luonteeni vaan ei tyytynyt siihen: se tarvitsi olennollisen +Jumalan, joka kaikissa elää ja vaikuttaa. Ja kun sitä kaipaan ja +tarvitsen, niin sitä uskon. + + * * * * * + +Vaimoni ja tyttäreni olivat jo monta yötä vuorotellen valvoneet +Karuliinan vuoteen ääressä. Sairas oli jo muutamia vuorokausia ollut +puhumatonna. + +Yhtenä kirkkaana kesä-aamuna Juhannuksen edellä kohtasi vävyni minua +vesissä silmin. Hän puristi kättäni ja sanoi: + +-- Niin mielelläni tahtoisin nyt uskoa, että äitini vielä elää -- hän +on nyt mennyt! + +Minä ymmärsin enkä voinut puhua mitään. + +Karuliina oli jättänyt viimeiset jäähyväisensä. + +Äänetön suru ja hiljaisuus vallitsi sen päivää koko talossa. Näytti +kuin mielet olisivat hetkeksi lähteneet saattamaan mennyttä matkalle. +Ei kukaan hiiskunut ensi päivänä vainajasta mitään. Ainoastaan luonto +piti puhetta. + +Kosken partaalla lauloivat linnut niin heleästi ja vireästi. Nuori +ruoho ja pihkaiset lehdet lemusivat raitista henkeään puhtaasen +aamuilmaan. Se oli uhkuava sikiämisen ja syntymisen hetki. Eikä väsynyt +koskikaan työssään: niskaltaan pudotteli se ahkerasti pölkkyjä alas +sahan suuhun. Siellä ne muuttivat muotoaan niin, että syntyivät +kirkkaiksi laudoiksi. Näytti kuin olisi aurinkokin nyt heloittanut +entistä kirkkaammin. Se valaisi lautatapulit virran partailla, +välkkyili koskessa, puiden lehdillä, ruohossa ja kukkasissa. Päivän +paisteesta se sikiäminen ja syntyminen, uudistuminen ja vaihtuminen +näytti vaan virkistyvän ja kiihtyvän. Siinä valossa aamulliset +kastepisaratkin höyrysivät ylös lehdiltä, että ilma tuntui tuoreelta ja +pehmeältä. Sellaistakohan se elämä on: loppumatonta vaihtumista ja +uudistumista? + + * * * * * + +Sen jälkeen en viipynyt enää kauan vävyni luona. En ollut siellä oikein +oma itseni, tahtomattanikin olin vävyni vaikutuksen alainen. Taisi +siihen olla syynä luonteeni pehmeyskin, mutta se vaivasi minua, kun +olin jo tottunut omantakeiseen elämään. Toisin oli vaimoni laita: +hänelle oli kylliksi onnea siinä, että sai hoitaa tyttärensä lasta. +Sinne hän jäikin vielä, mutta minä päätin pitkästä ajasta palata +kotoisille työteloille, Laatokan maille. + +Vävyni antoi hevosen alkutaipaleelle ja tyttäreni kyyditsi minua +kappaleen matkaa. Vaikea oli erota taas omaisista, mutta vielä +vaikeampi on luopua omasta itsestään; tarkoitan siitä itsestään, jonka +olemisen pitää oikeutettuna. + +Vaikea sitä on luopua omista vioistaankin, sen huomasin silläkin +matkalla. Viimeisestä keskievarista ostin pullon viinaa tuliaisiksi +kotikylän ystäville. Ajattelin, että tuntuu niin hyvältä, kun saapi +vanhojen veljien kanssa siitä ottaa ja muistella kuluneita aikoja. + +Mutta minun poissa ollessani oli kotikyläni kovin muuttunut. En haasta +siitä, että oli revitty maahan paljon vanhoja taloja ja rakennettu +uusia, vaikka sekin oli totta. Vaan muutenkin oli siellä paljon +edistytty parempaan päin. Koko kunta kiitti entistä naapuriani, +kauppiasta siitä, että hän oli ruunulta toimittanut tilallisille +veron-alennusta, että nyt jaksavat paremmin maata muokata. Nuori +ystäväni Antti, se sama, joka tukalana hetkenä oli tarinallaan minua +hillinnyt murhatyöstä, oli perustanut raittiusseuran. Nyt saarnasi hän +kaikkea kesytöntä vapautta vastaan. Toiset olivat perustelleet +lukuseuroja, soitto- ja laulukuntia. Muutamat olivat yhdistyneet +hihhuleihin, joihin minäkin vielä itseni luin. Tarjosin siellä +pullostani yhdelle ja toiselle tuliaisia, mutta kukaan ei huolinut: +halveksivat vaan minua. Sanoivat, että "ennen hän sotia kävi, mutta nyt +hän patoja nuolee". Tarkoittivat, että ennen muitakin viinasta varoitin, +mutta nyt sitä itse nielin. + +Niin kovin kävi häpeäkseni, että vein pulloni piiloon. En sentään +viskannut viljaa maahan, vaan lopetin sen harmissani yksin. + +Se oli viimeinen viinapullo, jonka olen elämässäni tyhjentänyt -- siitä +on jo vuosia. + +Mutta hihhulien seuraan en ollut sittenkään otollinen. Mieleni oli niin +paljon entisestään muuttunut; taisi olla väljentynyt ja vapaantunut. +Käsitin Jumalaa, maailmaa, elämää ja ihmisiä toisin kuin ennen. Minä +selitin kerran seurassa, että koko elämä on uskontoa: väärää, jos +luotamme vääryyteen, oikeaa, jos antaumme oikealle ja hyvälle; -- +kaikki rehellinen työ ja toimi on Jumalan palvelusta; -- jokainen oikea +ja totuuteen pyrkivä ajatus on jumalinen ajatus; -- jokainen mieli, +joka vihaa pahuutta ja vääryyttä, mutta rakastaa hyvyyttä ja oikeutta, +on jumalinen mieli; koska kaikkia näitä ainoastaan Jumala ihmisessä +vaikuttaa. + +Mutta se puhe ei miellyttänyt hihhulien johtajia. He ärtyivät pahasti +ja tuomitsivat minut Jumalan hylkiöksi niinkuin minäkin ennen olin +muita tuominnut. + +Varmaankin he olisivat tehneet toisin, jos olisivat käsittäneet toisin. +Mutta velikään ei voi veljeänsä jollakin äkkitempauksella nostaa. +Siihen näyttää tarvittavan aikaa ja tietoa, kokemusta ja taisteluja. +Niitä antaa elämä. Eikä sekään vie kaikkia yhtä pitkälle, vaan kukin +näkyy saavuttavan oman mittansa. + +Olen silmäellyt elämäni jälkiä toisinaan. Näen siellä joukon +harharetkiä, pimeitä paikkoja ja ryöpeitä myrskyjä; näen harvoja +valoisiakin kohtia. Myrskyt ovat vähittäin asettuneet ja tyynempi +vaellus on alkanut. Toisinaan sentään, kun tutkin itseäni ja tätä +vääristettyä maailmaa, nousevat mielessäni epätoivon ja epäillyksen +hyökylaineet -- ne mahtavat kuulua elämään. Lohduttavaiset näyt eivät +ole enää palanneet. Minun pitää uskoa ja toivoa näkymättömiin. Ainoakin +erikois-onneni, joka aina oli sydämmeni omistanut, riistettiin minulta. +Pari vuotta sen jälkeen kuin olin lähtenyt vävyni luota, toi posti +eräänä päivänä sanoman tyttäreni kuolemasta. Toinen lapsivuode lopetti +hänet. Niin viimeinen syvä leikkaus tehtiin minussa. + +Mielin murretuin tuli vaimonikin sen jälkeen kotiin. + +Olen nyt kuin junasta koti-asemalleen pysähtynyt matkustaja, joka +odottaa noutajaansa. Vanhat seurat ovat minusta jääneet ja uusiin olen +ehkä liian iäkäs, vaikka näen mielelläni, kuinka nuoret rientävät. +Näyttäväthän ne henkisetkin kulkuneuvot parantuvan. + +Olisinko niin iäkäskään, jollei olis terveyteni murtunut. Mutta tuota +kirkkomäkeä noustessani ahdistaa rintaani ja tuntuu kuin siellä olis +jotakin särkynyt. Kuitenkaan en tahdo näkyä raihnaiselta, vaan +ponnistan voimiani ja astun aina reippaasti. + +Jääneekö minulle tämän kerrottuani muuta tekemistä kuin höyläellä ja +kesyttää puuta vähän hienommaksi -- kunnia sillekin työlle! + +Eikö liekin maailma vaan suuri ja ankara kesytyslaitos, eikö lie. + + + + + + +KUVAUKSIA + + + + +LINNUN POIKA. + + +Ystäväni perheineen oli odotettavissa maalle Puruveden rannalle. Parin +päivän kuluttua piti heidän jo saapua. Heillä oli pieni, kolmivuotias +tyttönen, koko perheen keskus, jolle jokainen säteili ja josta riitti +iloa jokaiselle. Joskus suruakin. Sellaiset lapset ovat kaikille niin +mieluisia, että heitä huvittaakseen tekisi vaikka mitä -- huolimatta +niin paljon heidän oikeasta hyödystään. Huvittavampi on heitä huvittaa +kuin hyödyttää. + +Yhtenä iltapuolena heinäkuun alussa, kun yksin Tuunaansaaren +valtamaantietä kävelin, mietin mielessäni millä sitä lasta nyt voisin +ensityöksi ilahuttaa, kun se tänne maalle tulee; jotain pitäisi keksiä. +Niin etenin jo kilometrin päähän talosta, kun yht'äkkiä pieni lintu +tienohessa siipiään räpytteli. Ihmeen naasti, sileä, monivärinen, +viehättävän soma. + +Heti siinä tuokiossa minun poikamainen saaliinhimoni heräsi. Minun piti +se turvaton saavuttaa, sitä ihailla, silittää ja hyväillä. + +Minä takaa ajamaan. Ja lintu pakeni koko voimastaan. Mutta hento oli +vielä lapsen siipi -- minä saavutin sen. + +Sen käsissäni räpytellessä minä tunsin sääliä, tunsin tekeväni pahasti, +kun riistin pieneltä elämän alkajalta vapauden. Mutta samassa puolsin +tekoani sillä, että nyt pikku lintu voipi pientä kaupunkilaistyttöä +ilahuttaa. Tyttö kovin siihen mielistyisi, oppisi rakastamaan +pikkulintuja. Sitte päästettäisiin se taas vapaaksi, eihän lintu siitä +pahenisi; huvittaisi vaan ihmisiä, varsinkin sitä lasta. + +Johtui kyllä mieleeni, ettei äitini, minun lasna ollessani, sallinut +metsälintujen poikia kotiin tuoda, vaan toimitti minut kerrankin +viemään kyyhkynpojat takaisin niiden metsäpesään. Mutta tämä lintu nyt +oli niin perin soma ja olihan tarkoitus ainoastaan pariksi päivää -- -- +ja sitten lapsen vuoksi. + +Olin melkein kuumana kiihkostani. Ja pitikö minun lintuseni, kerta +saavutettuani, heti irti päästää! + +Kahden kourani välissä minä sitä koetin pidellä niin hellästi kuin +osasin. Mutta se vapisi ja läähätti pelosta; nokka ammollaan se +tarkasteli ympärilleen ikäänkuin miettien pelastuskeinoa ja sitte taas +teki ponnistuksen vapautuakseen. Silloin piti minun sen tilaa +pienentää. Hädissään se nyt purikin minun sormiani, mutta heikosti +puree pieni. Vähän väliä se yritti pois pyrähtää, mutta turhaan, +mahdotonta -- olinhan minä jättiläinen ja lintunen vaan pieni keri, +kokematon sen lisäksi. + +Minusta tuntui kuin se olisi suonut minun käteni väsyvän ja höltyvän +tai jalkani kompastuvan, että siinä vahingossa sitten pääsisi vapaaksi. +-- Oma syyni, jos hän niin toivotti. + +Ilta alkoikin pimetä, että helposti olisin voinut kompastua, varsinkin +kun kaiken tietä pidin silmällä saalistani. + +Kuinka puhtaana ja virkeänä se olikin säilynyt siellä vapaudessaan; +kuinka hieno sen ruskea rinta, tuhkanharmaa päälaki, vanilin kihtava +niska, sinervät sivut sekä mustan- ja valkeankirjavat siivet ja pyrstö! +Varmaankin lapsia sen ystävällisen linnun, joka meille ensimmäisinä +lupaavaa kevättä laulaa, toivoa, iloa ja tointa herättää. Näinkö piti +minun hänen perilliselleen palkita? + +Mutta enhän tahdo sitä vangita kuin vaan pariksi päivää, sen verran +vaan, että pikku lapsikin oppisi tuntemaan millaisia lintuja Suomessa +kasvaa -- sitte päästetään vapaaksi. Eikä tiedä kuinka pian se uusiin +oloihin tottuu. Ehkä hyvinkin mielistyy ja jääpi ainiaksi. + +Taloa lähetessäni käteni kuumenivat ja lintu läähätti yhä +tuskallisemmin. Päästäkseni sen tilaa ajattelemasta kuvittelin minä +miten sille tulee hauskempi häkissä ja kuinka sen sopisi siitäkin +iloita, jopa ylpeilläkin, että voipi huvittaa tuota pientä +kaupunkilaista prinsessaa -- mikä lohdutus! + +Tulin taloon. Aluksi panin nuoren laulajan pärekoriin. Olihan siellä +nyt tilavampi ja viileämpi kuin kädessäni, arvelin. + +Työmies oli juuri päässyt päivätyöstään. Hänen piti nyt iltatyökseen +kyhätä linnulle häkki. Hän ei kieltäytynyt, sillä työn uutuus yhtä +paljon kuin lisäansio virkisti häntä. Karkeasta rautalangasta +sommitteli hän kahden laudan väliin laulajan lapselle vankilinnan. +Kovin kourin työnsi hän pikku poloisen sinne. Sille kokoeltiin siemeniä +sekä kärpäsiä, kumpia vaan haluaisi; vettäkin kupposella annettiin. Se +ei tahtonut mitään maistaa, oli vaan levoton ja vähän väliä juoksi +pienen päänsä syvälle rautalankojen väliin. Jokaisesta liikkeestä +huoneessa ja varsinkin minun likenemisestäni se aavisti itselleen +vaaraa ja törmäsi urheasti rautaseiniä vastaan. Mutta kankeat +rautalangat eivät kylliksi taipuneet; ne vaan puristivat pientä, +kiihkeästi tykyttävää rintaa. Monesti se ei päässyt raosta omin avuin +ulos eikä sisään ennenkuin autoin. + +Minä painoin sen nokan veteen. Se alkoi vähin juoda. Lopulta noppi se +arastellen jonkun siemenenkin. Tietysti sillä oli sekä nälkä että jano, +mutta olihan sillä syytä epäillä, että maantierosvon antamat ruuatkin +olivat pelkkää juonta ja kavaluutta. + +Minä häpesin hänen pelkoansa ja arkuuttansa, sillä minä syvästi +mielessäni tunsin, että olin ansainnut hänen epäluottamuksensa. + +Tuntoani viihdyttääkseni läksin minä etsimään vangilleni enemmän +ruokaa. Mutta tuokion kuluttua, kun palajan takaisin -- mitä näen? + +Pieni sankarini oli tahtonut millä hinnalla hyvänsä vapautua. Se oli +taas tehnyt uljaan rynnäkön vankilan seiniä vastaan. Se oli yrittänyt +päin ja jaloin avata itsellensä tien suureen luontoon. Mutta seinät +olivat sille liian kovat, jotta pako ei onnistunut, ja nyt riippui se +toisesta jalastansa rautahäkin seinässä, pää alaspäin. Sillä oli ollut +aikaa siinä ensin reutoa ja tempoa päästäkseen irti, mutta varvas oli +liian tiukasti iskeytynyt rautalangan silmukkaan, ettei lähtenytkään +siitä, vaan koski kauhean kipeästi. + +Lintu rukka värisi tuskista, kunnes taintui tajuttomaksi. Nyt oli se +jälleen herännyt ja näytti rauhalliselta odottaen kohtaloaan -- tulkoon +mikä tuleekin. Mitä hyvää voipi tuolta ihmiseltä odottaa, viheliäiseltä +ihmiseltä, jolla ei sydäntä ole! + +Ja kuitenkaan minä en ollut tahtonut pahaa; luulinpa pientä lintuani +rakastavanikin. + +Kirvelevä pisto tunnossani riensin minä kiireesti siipinuorukaiseni +avuksi. Se ei liikahtanutkaan, vaan näytti välinpitämättömältä ja +ikäänkuin halveksien silmäili minua. Se oli tullut kovaksi ja +uhkamieliseksi. Ei peljännyt, ei värissyt eikä pyristellyt, kun minä +vapisevin käsin tuskallisesti päästin sen pikku jalan vaikeasta +asennosta irti. + +Tuntui kuin olisi se minulta levollisesti, vaikka nuhtelevasti, +kysynyt: + +-- Mitä kidutusta minulle nyt mietit? + +Miten pörröinen, surkea ja likaisen näköinen se nyt oli! + +Kenelle iloksi? -- + +Tunnonvaivoiksi minulle. + +Olisiko ehkä linnun lasta surullinen kokemus kehittänyt ja +viisastuttanut. -- + +Ainakin araksi, varovaksi ja epäluuloiseksi ihmisiä kohtaan. + +Pitikö pikku kaupunkilaistyttösen vielä minun tekoani jatkaa? + +Vapaaksi, vapaaksi tahdon hänet päästää. Lennä omiesi luo suureen +kotiisi, lintuseni! + +Minä päästin lintuni puutarhaan omille valloilleen ja toivoin näkeväni +sen ilosta hypähtelevän, jopa lentävänkin. + +Mutta vaikeasti, toinen siipi lamassa, se vinona pyrki yli puutarhan +lavojen metsään, isiensä valtakuntaan päin. + +Se oli viallinen, raajarikko. + +Sen jälkeen on minulle tuntunut tuskalliselta kuunnella kesäisen peipon +laulua: se soipi valittavasti ja surullisesti -- se soimaa minua. + + + + +IHMELAPSI ISÄÄNSÄ. + + +Halki ruohoisen pihamaan astui piikatyttö asuintuvasta aittaan kello 8 +alkukesäkuun iltapäivällä. Kaupunkilaislapsia leikki siinä +hietaläjässä. + +-- Koko sunnuntaipäivä on kulunut eikä missään tullut käydyksi, +päivitteli tyttö omia aikojaan. + +Hän ikävöi sitä yhtä, sitä tuntematonta onneansa. Vilkas, +valkokulmainen työmies istui aitan portailla -- hänkin oli kaiken +päivää ikävöinyt. + +-- Minä olen hyvilläni, että päivä lopultakin on kulunut. Vaikk' +olenkin täällä sukulaisissa työssä, niin aina jo edeltä käsin pelkään +sunnuntaita. + +-- Miksi sitä niin pelkäätte? kysyin minä, tarttuen puheesen. + +Mies siirtyi sivulleni tuvan portaalle istumaan ja kertoi: + +-- Seitsemän vuotta olin naimisissa ennenkuin sain lapsen, pikku +Elvini. Nyt se on minulle niin rakas, että kotona hänen luonansa +olen onnellisin ihminen. Puolenkolmatta vuotisen herttaisen +sinisilmäni leperrellessä tuntuvat minulle lepopäivät suloiselta +jumalanpalvelukselta. Hän on nyt sellainen, ettei lapsi voi paremmaksi +tulla: valkea kuin puhtaus ja älykäs kuin ihme; välisti tulinen +niinkuin minäkin, lukee Isämeidät ja Herransiunaukset jo ulkoa, tahtoo +alati oppia. + +-- Taitaa olla isänsä näköinen sekä luontoinen, kysyin minä. + +-- Niin onkin, hän on kokonaan minun, myönsi mies. -- Kolmivuotisena +olin minäkin ensi kerran kylänluvuilla. Rovasti kysyi, osasinko +kirjaimia. Minä luin juoksevasti, mutta tavata en osannut. + +-- Eikö ollut likimailla koulua? + +-- Semmoinenkin olisi ollut, mutta meitä oli kahdeksan lasta ja piti +ruveta pienestä pitäen ansaitsemaan -- isänikin oli viinaan menevä. + +-- Ette sitte oppinut kirjoittamaan? + +-- Opin. Ollessani Savonlinnassa lehtori R:n luona renkipoikana +lahjoitti hän minulle kyniä jouluksi; käski sitte poikansa kirjoittaa +minulle mallikirjaimet. Enempää minulle ei opetettu. Viikon kuluessa +kirjoitin yhtä kauniisti kuin opettajani. + +-- Mitä olisittekaan voinut oppia koulussa! + +-- Ilman kouluakin. Olisinhan voinut lukea vaikka kaikki maailman +kirjat ja oppia itsekseni. Mutta minä jouduin juomarille veljelleni +suutarin oppiin. + +-- Mitä sitten? + +-- Heikossa valossa ahdisti hän minua iltasilla ylivoimaisiin +ponnistuksiin. Minä kadotin näköni ja sen ohessa sain hirveän +päänsyöjän kauhean porotuksen vasempaan ohimoon. Juoksin kaikki +lääkärit, ei apua. Lopulta Joroisselän rannalla eräs vanha +sairaanhoitaja minut paransi. Se oli ihme eukko. En ole koskaan ketään +semmoista tavannut. Jotakin kirkasta se kaatoi kämmenelleen, sillä +kasteli päätäni, sitte kaaputteli. Lopuksi puserti päätäni ja lausui: +"Kolottakoon nyt kiviä ja kantoja, vaan ei tätä päätä!" -- Siihen se +särky jäi. + +-- Siniset silmännekin näyttävät nyt kirkkailta. + +-- Lääkäri onkin luvannut, että näköni vielä selkenee. Karkeita töitä +olen jo voinut tehdä, jopa kirjoittaakin ja yksityiskirjaimia nähdä, +mutta rivissä ne hämmentyvät toisiinsa. + +Minä näen kuitenkin suloisen lapseni. Mikä ihmelapsi! Viikolla viepi +työ ajatukseni, mutta pyhinä, kun en usein voi käydä hänen luonaan 25 +kilometrin päässä enkä kuunnella hänen juttujaan, ikävöin ja muistelen +aamusta iltaan. + +Sitte kun milloin käyn kotona, livertelee se minulle kuin kotipääskynen +pienimmätkin asiansa; kaikki minun kaipuuni se huomaa sanomattani ja +koettaa mielikseni tehdä, paremmin kuin kohteliain aik'ihminen. Ja kun +lähden kotoa, seuraa hän minua pitkät matkat äitineen yhä leperrellen. +Arvaattehan millainen siunaus sellainen lapsi on vanhemmilleen. +Rakkauteni häneen on minun jumalanpalvelukseni. Eikä työ hänen tähtensä +tunnu raskaalta. Tuonne Puruveden kultaisen selän taakse, minne nyt +aurinko laskee, painuvat iltasilla minunkin sydämeni ajatukset, +perheeni luokse. Kunpa vaan lapseni aik'ihmisenäkin tulisi +onnellisemmaksi kuin minä! Mutta sitä aikaa minä tuskin näen. + +-- Kuinka vanha sitten jo olette? + +-- Kolmekymmentäkuusi. + +-- Sekö nyt ikä! -- Nuori poikahan te vasta olette. -- Tosiaankin +odotin ainakin viisikymmentä, sillä niin ryppyotsalta ja vanhalta hän +näytti. + +-- Niin, meidän suvussa ei eletä vanhoiksi, tavallisesti +neljäkymmentäviisi tai viisikymmentä. Kypsytään varhain ja vanhetutaan +aikaisin. + +Seuraavana sunnuntaina tuotiin ihmelapsi isäänsä ja vanhuksiaan +katsomaan. Sitä otettiin vastaan hellästi ja huomaavasti, joka ei ole +tavallista. Hevosella kuljetti isoäiti Elviä ympäristöjä ihailemaan. +Kaikki se pieni huomasi, kaikkia se kyseli ja kaikkia sille +selitettiin. + +Sunnuntain kuluessa se näki talossa kesäileviä kaupunkilaislapsia, +kuinka ne olivat kauniisti puettuja, mutta Elviä ei päästetty niiden +luo -- se koski kovasti pientä maalaista. + +Herra sieltä talon puolelta tuli työmiehen lasta tervehtimään ja toi +sille namuja. Sitä hän ei unhottanut. Vielä pari päivää jälkeen osoitti +hän isälleen kuka herra oli antanut hänellekin kättä. Kunpa nuo +kaupunkilaislapset olisivat ymmärtäneet, kuinka hyvillään pieni +maalaistyttö olisi ollut heidän seurastansa! + +Valkoinen Elvi oli sirotekoinen, arkahermoinen kuin vanhan hienostuneen +suvun jälkeläinen; vaikutuksille herkkä, sillä mieluinen tai +epämieluinen liikuttivat häntä helposti; outo tai vastenmielinen +rypistytti ehdottomasti hänen pieniä otsakulmiaan. Kuitenkaan ei hänen +lahjakas sukunsa ollut kulunut kultuurin palveluksessa, jollei siihen +alkohoolia lueta. + +Kuinka paljon se pikku Elvi vielä ennättää kärsiä lyhyessäkin +elämässään; sillä enemmistö ei käsitä, että köyhänkin lapsi voipi olla +hienotunteinen! + +9/6 1901. + + + + + + +KIRJOITELMIA + + + + +AJATELMIA. + + +Millainen käsityksemme ihmisestä, senmukaiset ihanteemme. + + * * * * * + +_Raamattu_ on verrattava metsään, jossa on kaiken kokoisia puita, jotta +jokainen siellä tapaa oman korkeutensa. Raamatussakin on jokaiselle +ihmisen kehitysasteelle elämää herättävä syntysanansa. Senvuoksi tästä +uskontojen kirjasta mitä erilaisimmat uskonlahkot löytävät kulmakivensä +ja rakennusaineensa. + +1893. + + * * * * * + +Aasia on nainen, Eurooppa mies. Aasia on pyrkinyt yksilöisyyttä +ihmisessä hävittämään, Eurooppa sitä kehittämään. Tulevaisuus on +näyttävä, että nämät kaksi toistansa täydentävät. + + * * * * * + +Aasian kansat ovat luoneet ajatusten ja unien uskontoja, joita +temppelien hämärissä ja viikunapuitten varjoissa toteutetaan. Tekojen +uskonnot syntyvät ja kehittyvät länsimaissa. Niitä toteutetaan +käytöllisen elämän suuressa temppelissä. Sitä varten kansojen on +itsenäistytettävä uskontojen kehittäminen raamattujen kaavoista +niinkuin ne kirjallisuutensa ovat antiikkisen kirjallisuuden kaavoista +itsenäistyttäneet. Meidän pitää elävän veden lähteinä oppia elämään +meistä itsestämme puhjenneita uskontoja. + +1890. + + * * * * * + +_Uskonto_ on ihanteitten kaaos, maailman soinnuttaminen ihmisessä. +Mutta niinkuin maailma ja ihminen ovat alituisen kehityksen alaiset, +niin pitää uskontojenkin, tarkoitustansa vastataksensa, oleman. + + * * * * * + +_Olot_ ovat se tehdas, jossa elämä meistä itsellensä tarvekaluja +valmistaa, hyviä tai huonoja, sen mukaan kuin raaka-aine sallii ja olot +tarkoitustansa vastaavat. + +5/12 1898. + + * * * * * + +Kipeät käsnät ja luonteenvammat -- kummatkin kasvavat ahtaissa ja +pimeissä oloissa. + +28/10 1899. + + * * * * * + +Epävapaat olot ja materialismi kehittävät erityisiä kätyriluonteita, +joita ei mitkään periaatteet sido. He vaihtavat periaatteita yhtä usein +kuin isäntääkin. + +25/8 1896. + + * * * * * + +Napoleon ensimäinen ei suotta syntynyt villissä ja verisessä +Korsikassa. Väkevät omistavat muita väkevämmin myös kansansa varjot. +Yleinen maaperä on viljeltävä. + +1899. + + * * * * * + +Lääkärit huomaavat ilmiöitä, mutta sairaat, jotka tuntevat syitä, ovat +maailman parhaita parannussaarnaajia -- oppikaamme heitä! + +27/10 1899. + + + RAUHAA. + + He huutavat: rauhaa, rauhaa, + Yhä heikkoa, köyhää sortaakseen, + Mut sorretun rinnassa pauhaa + Vihanmyrsky, pyrkien valloilleen. + Miss' oikeus, rakkaus valtias on, + Viha sammuu, sota on tarpeeton. + + 21/5 1899. + + +KITUVA RAKKAUS-ELÄMÄ. + +Ihmiset kärsivät ääretöntä rakkauden puutetta ja siksi he palelluttavat +toisiansa ja tutisevat itse vilussa. Toisilla oli lämmintä jakaa, mutta +muodot ja perintöluulot ovat punonneet heidät itsekkäisyyden ahtaasen +kuoreen, joka heitä itseänsäkin kivistää. Toisten rakkaus-elämän +kehittymistä ehkäisee heidän oma, katkera kurjuutensa. Joukon kehitys +on vasta alempien aistinautintojen ja karkeampien intohimojen asteella. +Ihanteet ovat tekoja korkeammalla, mutta tavat ja sovinnaisuus sitovat +meitä kuin lasta reikätuoli, eivätkä päästä siveellistä tarmoa +kasvamaan alaikäisyydestänsä itsenäiseksi toiminnaksi. Tarvitaan +voimakkaita sysäyksiä edistyäksemme myöskin sisällisesti, ja onneksi +elämä niitäkin hankkii. + +1898. + + + KAIKKI KÄRSII. + + Maapallon kanssa kärsit, ihminen, + Ja sairastat kuin se; et kuollaksesi + Enempi taikka vähempi kuin se, + Vaan kriisien tai vaihdoksien tähden, + Edistyäkses uusiin taivalluksiin, + Elämän ehdoiss' uusiss', oivemmissa, + Kuin avaruuden muutkin maailmat. + + Järistys, myrsky, hallat, myrkkytuulet + Maapallon sairautta ilmaisevat. + Elävät kaikki voivat sairastua, + Kaloista lintuihin ja linnuista + Itikkaluomuksihin pienimpiin. + Ja tammista ja palmuist' ylhäisistä + Loiskasvihin ja sieniin alhaisiin. + + Iästä huolimatta kaikki, kaikki + Kitua, sairastua, kuolla voivat; + Vapaako yksin olis ihminen + Surusta, taudista ja kuolemasta? + Hän kehityksestäkin vapaa ois + Ja seurasta niin voisi jäädä pois. + + * * * * * + +Me kukin edustamme ja ilmaisemme ainoastaan eräitä ihmisluonteen puolia +ja ainoastaan omaa kehitysastettamme. + + * * * * * + +Useimmat ihmiset eivät voi punnita asioita muuten kuin oman itsensä +mukaan. Mutta kun heidän yksityiskokemuksensa on riittämätön ja +luonteensa kokoonpano useinkin harvasäkeinen, niin näkökohdatkin ovat +harvat ja näköala ahdas. + + * * * * * + +Ihmiset olisivat viisaampia kuin he ovat, jos he olisivat toisilleen +myötätuntoisempia kuin he ovat, s.o. jos he toisiaan rakastaisivat. +Sillä myötätuntoisuus ihmisiä kohtaan avaa meille heidän kokemuksensa +ja varjelee meitä yksipuolisuudesta, johon pelkkä oma kokemus johtaa. + +1899. + + + KAIKKI PYRKII. + + Kaikki kukkaseensa pyrkii, + Hedelmään ja -- kuolemaan: + Vesi kukkii kastehelmen, + Kukkii pilvet taivaasen; + Hedelmä on sadevihma, + Kuolema jääkukkaset. + + Kivi kukkii kuohuessaan + Kuuman laavan, nostaessaan + Suuret vuoret huippupäät. + Nyt ne hedelminä näät. + Mutta niiden otsapäillä + Loistaa jäinen kuolema. + + Maakin kukkii keväimissään, + Kesissään se hedelmöi. + Talvikseen se uinuu, nukkuu, + Kunnes taisteluunsa hukkuu, + Jähmettyy ja kuolee pois -- + Näyttää niinkuin kuollut ois. + + Ruusu, perho, leivo, peura + Keväimissään kukkivat, + Kesissään ne hedelmöivät, + Syksyissänsä kuolevat -- + Elelläkseen uusin muodoin. + + Lumivuori, talvi, jää + Kuoleman on kukkia, + Lepohetken muotoja. + Mutta kuolemankin alla + Sykkii sydän, telmii työ, + Ilmenee, kun hetki lyö. + + Genève 20/9 1898. + + * * * * * + +Ihmiset pyrkivät omiksi papeiksensa: jokainen tahtoo tuntea totuuden +omassa rinnassaan. + + * * * * * + +Kansat pyrkivät kuninkaallisiksi kansoiksi: jokainen kansalainen tahtoo +kantaa kuningaskruunua, jonka nimi on ihmisyys. + +25/2 1898 + + +KOKO TOTUUS. + +Monesti suurta, kaunista rakennusta silmäellessäni on minut tehnyt +tyytymättömäksi se tunne, etten koskaan samalla kertaa voi sitä +kokonaan nähdä. Mutta ympäri, ulkoa ja sisältä, kaikki tarkasteltuani, +jääpi mieleeni kuitenkin kuva kokonaisuudesta: se on ehjän, +taiteellisen kokonaisuuden tyydytys. + +Koko totuus on koko elämä ja maailma pienineen, suurineen, sisältä ja +ulkoa. Jos omistaisimme kuvan koko maailmasta, niin käsittäisimme koko +totuuden, olisimme valmiita. Mutta kuka äärellinen koskaan on täysin +tajunnut äärettömyyden, ollut valmis? + +Halumme loppumattomuuteen tarvitsee äärettömyyttä. Mutta onnemme ei ole +tulos täydellisyydestä, koko totuudesta, vaan siitä, että omistamme +ehjän aiheen kokonaisuuteen. + +Monaco 22/3 1899. + + * * * * * + +_Aistillinen maailma_ on lähtenyt samoista käsistä kuin sekin, jota +sanomme yliaistilliseksi. Se on portaina ja välittäjänä niille +nautinnoille, jotka rikastuttavat elämätä. Kun alempien +nautintoasteitten yli olemme kehittyneet, puhkeaa meissä uusia, +sisäisiä ja ulkoaistia, jotka tekevät korkeammat nautinnot +mahdollisiksi. + + +ALKOHOOLI. + +Ihmisten tarmoa tuskin mikään on enemmän lamauttanut kuin alkohooli. +Se on suurin taantumisen liittolainen ja edistyksen vihollinen. +Hetkeksi se mieltä virkistää ja sivistyksen alkuasteilla se hermoja +aatteelliselle työlle herkistää, mutta myöhemmin se kaiken hermotarmon +löyhentää ja henkiset avut, kuin helmet Kleopatran juomaan, liuentaa. + +Ei kukaan niin vähän pysty vakaumustensa puolesta taistelemaan kuin +juomari, sillä hänen tarmonsa on siihen yhtä heikko kuin tahtonsa. +Hänellä ei ole voimaa seurata auktoriteettia eikä omaa vakaumustansa, +siksi lyyhistyy hän kokoon molempien edessä; heikkona vaipuu hän +milloin minkin tuulten ja sysäysten kätyriksi. Puolue- ja sotakuria +alkohooli helpottaa, vähentäen omaa neuvokkaisuutta ja itsenäistä +toimintakykyä. Kaikki ylevämmät intohimot se tappaa ja alempiakin se +pystyy ainoastaan lyhyen aikaa ärsyttämään, kunnes se lopulta yksin -- +hävitettyjen voimien raunioilla riemuitsee. Voittaako alkohooli, niin +voittaa eläimellisyys. + +Genève 1898. + + * * * * * + +Nautinnon intohimo on petollisin, työn intohimo voitollisin. + + * * * * * + +Tarkastakaa elämää, niin huomaatte, että kohtuus ja säästäväisyys +tukevat siveellisiä voimia ja ovat kestävään vaikutukseen kohoavien +sukujen ominaisuuksia. + +17/9 1899. + + * * * * * + +Ota rajoitettu osa äärettömyyttä ja ihannoi se lämpimällä sielullasi +aistin huomattavaan muotoon, kuitenkin säilyttäen siinä ikävöimisen +äärettömyyteen, niin (tämän tehtyäsi) olet taiteilija. + +1898. + + * * * * * + +Taide ei ole luonnon matkimista, sillä onhan luonto semmoisenaan jo +olemassa, vaan taide on luonnon jatkamista ja kehittämistä +ihmishengessä; se on uuden luomista luonnon ja ihmisyyden pohjalta. + +29/7 1898. + + * * * * * + +Taide vastaa sitä paremmin tarkoitustansa mitä ylevämpiä tunteita, mitä +korkeamman asteen intohimoja se meissä herättää ja kehittää. Toisin +sanoen, mitä ylevämmät vaikuttimet taiteilijan työtä ovat johtaneet. + +1898. + + * * * * * + +Eivät kaikki kaksikätiset pystykävijät ihmisiä ole, vaikka siltä +näyttävät. + + * * * * * + +Kirjailijoilla ja taiteilijoilla olisi paljon tekemistä ihmisen +luomisessa. + + * * * * * + +Miksi laulella, soitella, maalaella ja veistellä -- ainoastaanko +huviksi? -- jollemme työssämme ihmisty ja vaikuta ihmistyttävästi +niihin eläimiin, joita ihmisiksi sanotaan? + + +SUPATUSTA. + +On runoutta, joka lavertelee kuin lapsi ja herättää meissä epämääräisiä +tunnelmia milloin minkin värisiä. Se on verrattava karjankellojen +kalinaan salolla, paimenten huiluihin ja hoilotuksiin, tuulen tohinaan, +laineen lipinään ja myrskyn sanattomaan sohinaan. Sen yliasteita kuvaa +käen kukunta ja rastaan raksutus kaikuvin, sointuvin kielin. Ei se +mitään selvää sano, ei ajatuksia anna, mutta kuulijat se tunnelmiin +erivärisiin tuutii, kunkin eri kehityskannan, luonteen ja mielentilan +mukaan. Se on lapsimielen supatusta lapsille -- ajatusta odotellessa. + + * * * * * + +Jokainen kehitys-askel sielussa edellyttää muutoksia ja +kehitysprosessia ruumiissa, etenkin aivoissa. Siksi ruumiin kehityksen +pysähdyttyä täytyy sielunkin kehityksen hivenittäin pysähtyä ja +rapistuminen alkaa, jolloin sielu valmistuu epäedullisista +olosuhteistaan vapautumaan. Lohdullista on, että usein myöhemmälläkin +iällä sielun tarmokas toiminta ruumista mukanansa kehittää. + +1899. + + + ORAS. + + On lapset oras meidän syksyssämme, + Siit' uusi vilja haudallemme nousee, + Jos vuoden laatu, ajan vaiheet sallii + Ja jos sit' emme jalkoihimme tallo, + Vaan suosimme ja suojelemme sitä, + Ei villiten, vaan viljellen sen tainta, + Niin aikanaan se uuden sadon antaa. + + * * * * * + +Näen lapsen nukkuvan -- siinä maa täynnä mahdollisuuksia odottaa +liikuttajaa, herättäjää, siementäjää, tuotteliaaksi tullaksensa; +villikasvia ja rikkaruohoja tai viljaa ja hyviä hedelmiä kantaaksensa. + +22/3 1899. + + * * * * * + +Jos tahdomme olla lasten kasvattajia, niin antakaamme lastenkin meitä +kasvattaa. + + * * * * * + +Me tarvitsemme itsenäisiä luonteita, jotka jaksavat kannattaa vapautta +-- köynnöskasveille ei vapaus sovi. + +9/5 1899. + + * * * * * + +Jos me olisimme yhtä itsenäisiä kuin me olemme itsepäisiä, niin +harvemmin löisimme päämme seinään ja harvemmin meitä nenästä +vedettäisiin. + +30/10 1899. + + * * * * * + +Perustuksiltaan tutisee se sivistys, joka, kansasta välittämättä, +erittyy omia höyheniänsä ihailemaan. Meidän tulevaisuuden-uskomme +perustukoon kaiken kansan kohoamiseen! + + * * * * * + +_Täysi sivistystä_ ei ole vielä koskaan mitattu. Mutta _sivistyviä_ +ovat ihmiset, jotka tuntevat omia sekä ympäristönsä puutteita ja +taistelevat niitä korjataksensa; _sivistyneitä_ ne, jotka ovat +voittaneet omat vikansa. + + * * * * * + +Kullakin yksilöllä luonteensa mukaan on määrätyt lait, joista sen +toiminta ja kehitys ei pääse poikkeamaan. + +16/12 1898. + + * * * * * + +Korkea tahto -- korkea moraali. + + * * * * * + +Mikään suuri aate ei jää yhden miehen varaan eikä keksijänsä sitä +koskaan ennätä perille saakka viedä. + + * * * * * + +_Ruskea arapialainen_ kansallispuvussaan istui Monacon kahvilassa +kaupiten kotimaansa rihkamia. Villit piirteet kuvastuivat hänen +kasvoissaan, sillä mikään ulkosilaus tai sievistely ei lieventänyt +niitä. Epäluuloisesti tarkasteli hän kaikkia, jotka hänet huomasivat. +Mieleeni johtui syytös arapialaisten kavaluudesta. Raaka, julma, +kavala. Mutta samalla ajattelin Euroopan suurkansojen politiikkaa: +hienostunut ja kavala, sivistyksestään ylpeä ja itsetietoinen, mutta +sittenkin julma. Kumpi on enemmän vastuunalainen häijyydestään? + +22/3 1899. + + * * * * * + +_Kavaluus valtioviisaudessa_ ja valtiouskonnot sen kannattajina: -- ei +kumma, että kansojen oikeudentunto niin hitaasti kehittyy. + + * * * * * + +Pelkkä vallanperiaate on ihmisyyttä loukkaava, siis väärä. Ainoastaan +oikeudenvaltikka on oikeutettu: -- se palvelee ihmisyyttä. + +26/10 1899. + + * * * * * + +_Ranskalainen vapaus_ on mielitekojen eikä periaatteitten vapautta. +Heitä ei johda periaatteet muuta kuin satunnaisesti: silloin kuin ne +osuvat yhteen heidän mielitekojensa ja intohimojensa kanssa. Niinkuin +kaikkiakin romaanilaiskansoja, niin varsinkin kuohuvia ranskalaisia +viskelevät vaihtelevien intohimojen aallot -- siitä heidän +politiikkansakin huikentelevaisuus ja epävarmuus. Periaatteellista +politiikkaa harjoittavat etupäässä germaanilaiset sivistyskansat -- +vaikkei senvuoksi vähemmän itsekästä. + +28/2 1899. + + * * * * * + +Itämaitten laiton mielivalta tuopi sekasortoa ja pimeyttä -- sitä se on +tehnyt Aasiassa; länsimaitten lainmukainen vapaus kehittää järjestystä +ja valkeutta -- sitä se on tehnyt Euroopassa ja Amerikassa. + +Pitääkö meidän aasialaisiksi muuttua? + +1899. + + * * * * * + +Ainoastaan vapaus voipi ta'ata oikeuden ja totuuden voiton: siksi +kaikki pimeyden vallat vapautta vainoovat. -- + +1899. + + * * * * * + +_Kohteliaisuus_, huomaavaisuus, myötätuntoisuus -- joko sisäisen +sivistyksen taikka ulkonaisen tottumuksen tuotteita -- sulostuttavat +elämätä ja lieventävät sen okia ja särmiä. Meillä on useinkin sisällys, +mutta laiminlyömme harjoituksilla kehittää elämässä käypiä muotoja. Me +olemme silloin verrattavat semmoisiin taiteilijaluonteihin, jotka eivät +kykene luomaan aatteillensa aistimin huomattavia kuvia. + +1898. + + * * * * * + +Kaikkialla missä elämä on voimassaan, siellä on liikkumista, +kasvamista. Sillä elämisen tarkoitus on kasvava eläminen. Meidän +asiamme on tehdä sen muodot niin yleviksi ja kauniiksi kuin voimme. + +Helsinki 27/10 1899. + + + + +SUOMALAINEN HUONEENTAULU VANHOILLE JA NUORILLE SYDÄMEEN LUETTAVAKSI. + +Sisäinen itsenäisyys. + + + 1. + + Isiltä peritty, mutta vapaa ja + pakoton + Uskontosi + kehitä sydämesi syvyydestä hedelmäl- + liseksi elämänpuuksi. + Elämän totuutta etsi. + + + 2. + + Itsenäisyys on vapautta; + on kaiken vapauden emäjuuri, kehi- + tyksesi latvaan asti ylettyvä runko. + + Kyntäös oma vakosi. + Auta itse itseäsi. + Nouse puuna pulskeana + Oman vartesi varassa. + + + 3. + + Niinkuin metsän muuriainen, + Yhteistä etua etsi, + Yhteiskuntasi ylennä. + + Joukoin soutele sovussa + Yhteisvenhettä vesillä -- + Viepi varmasti perille. + + Riita tyhjän riidan vuoksi + Halvan mielen on haluja. + + + 4. + + Oikeutta tehdä koita, + Menetä tai siitä voita. + Nouse kuin jalo metalli + Oman arvosi tasalle. + + Mieltä heikkojen hyvitä, + Kohota kovaosaista. + Mies ylennä, nainen nosta + Silloin ihminen yleni. + + + 5. + + Laki on oikeuden sormi, + Sivistyksen siltavahti: + Suosi Suomesi lakia, + Suomen itse säätämätä. + + Kruunu Suomen yhteishengen, + Kehys kansamme elämän, + Suomen on valtiorakennus: -- + Sitä varjele, varusta, + Sen kera kehity itse. + Ylin arvo sille anna, + Yhteis-onnemme talolle. + + + 6. + + Lait horjuvat hyvätkin, + Jollei valvo vartiasto: + Omantuntos ohjausta + Nouda notkoissa elämän. + Siin' on porras poikki kuilun, + Silta vaarojen välissä -- + Ei se katkea kävellen. + + Mitä on ihmisen avuja, + Kansalaisen kunniata, + Hoida kansasi hyväksi, + Kuin parasta pylvästöä + Jalon temppelin tueksi. + + Pidä puhtaus pyhänä. + Rakastaos raittiutta. + Siinä on sukusi voima. + Viina heikot vierittääpi + Porraspuun alimman alle. + + + 7. + + Opin ahjoja sytytä, + Vaali kansasi valoa. + + Suomen taide ja runotar + Päästä, niinkuin päivänpaiste, + Kotisi kukittajaksi. + Suven, talven tallatessa + Ei ne kukkaset katoa. + + + 8. + + Vallan vaihto tuulen vaihto. + Valtiot vahakuvina + Kukistuvat kukkuloilta. + Mutta muita sortamatta + Suomalaista itseäsi + Sinä säilytä lujana, + Honkana hyväsukuisna: + Siit' on hyöty ja hedelmä + Ihmiskunnankin iloksi. + + Äidinkieltäsi rakasta. + Siin' on kansasi elämä, + Sinunkin sydämes kannel: + Siitä uudistu, ylene, + Soita, kaitse kanneltasi. + + + 9. + + Kotisi ja maasi muista. + Sinne juuresi sitele, + Työsi tähkät sinne siirrä. + Mikä on kutsu kansallasi, + Siitä sullakin osasi. + + + 10. + + Sydämesi päivä päästä + Itsekkyyden kytkyeistä + Hyvän tahtosi tuleksi. + Kevät-auringon valona + Pahan vallan hirmut poista. + Intosi revontulilla + Lumet pohjolan lumoa. + + Vaadi valta oikeudelle, + Rauha työn edistykselle. + Vihi veljeys, valistus + Vapautehen vieretysten, + Sankar'aikojen tuloksi. + + + + +TEAATTERIN JOHDOSTA. + +Osa pitemmästä. + + +Muutamat kirjailijat sanovat, että runomittaisen runouden aika on +mennyt; toiset taasen, että näytelmän ja teaatterin aika on ohi +menossa. Nyt olisi elämisen oikeus ainoastaan suoranaisella runoudella +ja musiikilla. Tuollaiset väitteet sisältävät samaa kuin että luonnon +muotoja synnyttävä voima muutamilla tahoilla olisi kokonaan väsynyt ja +tyrehtynyt, että luonnon sääntöperäiset aaltoilut eli rytmit etupäässä +ihmisessä, mutta miksei muuallakin luonnossa, olisivat aivan +taukoamaisillaan -- ihmiskunnan väsymisen oireita. Sillä eihän ole +kysymys jonkun tarpeettomaksi käyneen elimen kuihtumisesta, vaan +häviävästä luonnonvoimasta. Eikö ihminen enää nauttisi rytmillisestä +tanssista enemmän kuin rytmillisestä runoudestakaan? Vanhuuden merkkiä. +Näytelmätaiteesta puhuaksemme, ihmisestä sammuisi ilo ja halu luoda +näyttelemisen muodossa kuvia luonnosta ja elämästä sekä kutoa aatteita +ja käsitteitä näiden kuvien kehiin. Ihmisluonto lakkaisi näitä +viljelyksen kukkia tuottamasta ja toiset väsyisivät niitä ihailemaan. + +Yleisön silmä tekisi tässä suhteessa työlakon, ettei yhdessä korvan +kanssa enää vastaanottaisi tuollaisia vaikutuksia. Korva antautuisi +yksinomaan musiikille ja silmä sirkkusnäytännöille; parhaimmassa +tapauksessa varieteelle. + +Kun joskus on pitemmän aikaa oikein tyyntä, niin on turha luulla, ettei +sitte enää koskaan tuulisi tai aaltoilisi. Jos ihmiset hetkeksi ovat +pelkkää korvaa, ei se todista sentään, että he olisivat lakanneet sen +jälkeen kerrassaan silmää käyttämästä ja päin vastoin. Mikä nyt on +ylinnä, se voipi likimmässä tulevaisuudessa painua ales ja alin kohta +ylenee. Kaikki on ohi menevää, mutta myöskin aina uusissa muodoissa +palajavaa. Se on luonnon ja elämän väsymätöntä menoa. + +Mutta meillä on nyt taantumisen aika: uskonnollisen ja valtiollisen +ahdasmielisyyden, sotilasvallan ja sirkkustaiteen, musiikin ja +kuvaavien taiteitten aika. Ei mitään epävapaissa oloissa ahtaammin +kuurnita kuin julkista sanaa, kirjallisuus ja näyttämö siihen +luettuina. Kirkot ja hallitsijat kilvoittelevat sanaa kuristaessaan. Ja +nuo suuren joukon paimenet rientävät tuomitsemaan jokaisen uuden +kirjallisen ilmiön jumalattomaksi. Lauma pelkää tätä auktoriteettiensa +tuomiota ja kääntää vanhurskaan selkänsä kaikelle taiteen sanalle. +Silloin vielä kuvaavat taiteet, joista vaan pieni sivistynyt yleisö +näihin asti on voinut nauttia, nostavat edistyksen ja henkisen vireyden +viiriä. Samalla aikaa sulaa kahlittu sana tunteen ahjossa rajattomiksi +sävelvirroiksi, jotka musiikissa kuohuvat ihmiskunnan tarkoitusperiä ja +ihanteita kohti. Sitä paremmin ne pääsevät julki mitä vähemmän +niissäkin on vapaata ja elinvoimaista sanaa. + +Mutta miten ajat vaihtelevatkin, ei toki henkiseen työhön heränneessä +kansassa sanantaiteenkaan työpajoissa kokonaan tuli sammu. Aina sieltä +sentään säkenet säihkyvät ja vasaran pauketta kuuluu. Ja tähän maahan +kerran istutettu taiteen laji ei voi enää arinoitaan myöten hävitä, +vaikkapa kylmät viimat ja katovuodet sen kohoamista hidastuttavatkin. +Vaikka luonnonsuhteet ovatkin kolkot, niin ainahan toki sydämien +maaperä viljelyksen ja kovan työn kautta vähittäin lämpiää ja taiteen +kautta taiteelle pehmiää. Sitä uskomme suomalaisen näytelmätaiteenkin +pääpesästä, suomalaisesta teaatterista. + +Jos nyt se luonnottomuus olisikin totta, että näytelmätaide vanhoissa +sivistysmaissa olisi vanhettunut, niin ei mikään taide voi olla meidän +nuoressa kansassa lakannut. Mehän emme ole vielä eläneet niitä jaksoja +läpi, joiden jälkeen vanhetutaan. Jokaisella pyrintöuralla ja siis +taiteessakin täytyy meillä elämän lakien välttämättömyydellä ilmestyä +nuoruutta, tuoreutta ja avomielisyyttä. Se on nuorukaisluonnetta. Mikä +on tälle vierasta, se ilmaisee poikkeuksellista väsähtymistä tai +sairasta ahdas-uskoisuutta, joka liikkuu kulkutautina ja synnyttää +pikkuvanhoja, kutistaen ihmiset kääpiöiksi. Päinvastoin kuin heidän +pitäisi laajeta ja kasvaa. + +Suomalainen teaatteri, semmoisena kuin se nykyisen johtajansa ja +perustajansa hoidossa on työskellyt, on kaiken aikaa jaloimmalla +tavalla pyrkinyt suomalaisessa kansallishengessä kehittämään koko +ihmistä. Sitä varten on se näyttämöltänsä tulkinnut maailman +kirjallisuuden parhaita mestareita sekä entiseltä että nykyajalta. +Sillä tavoin on se edes osapuilleen onnistunut häätämään sitä +ahdassieluisuutta, jota pienet ja ahtaat olot pyrkivät kasvattamaan. +Samalla kuin se on avannut meille ihmiskunnan rikkaan aatemaailman +sisällystä, on se taikasauvallaan puhkaissut meille lähteitä, jotka +kostuttavat kansallista viljelystyötämme. Taidehan auttaa meitä +laajenemaan elinkeinoilijoista ihmisiksi. + +Eikä siinä kyllin, vaan suomenkieli, koko kansallisen olemisen +välttämätön ehto, on tarvinnut ja tarvitsee eteenkin päin suomalaisen +teaatterin hoitoa ja viljelystä. Paitsi että teaatteri kehittää +käytännöllistä seurakieltä, on sillä vielä suurempi ja vielä +pysyväisempi merkitys näytelmäkirjallisuuden kehoittavana kasvattajana +ja kotina. Siten auttaa se meitä tuntemaan kansallista sisällystämme -- +ja itsetunteminen on samalla itsekasvatusta -- vieläpä ehkä jättämään +ihmiskunnalle ja jälkimaailmallekin pysyväisiä kuvia omasta +olemuksestamme. + +Mutta yhä suuremmille joukoille tulee teaatteri vastedes tärkeäksi +kehittäjäksi ja kasvattajaksi samalla kuin se on tarjoava heille +ylevämpää huvia ja virkistystä. Työ on tasattava mitä laajimmalle +alalle ja sivistyksen hedelmät samoin. Sen mukaan kuin ruumiillisen +työn arvo ja työkansan sivistys kohoaa, kaipaavat myöskin suuret joukot +taiteen tarjoamia nautintoja. Liian vähän on heillä aikaa paksujen +kirjojen lukemiseen, mutta joku iltahetki voipi joutaa teaatterille, +jollei pääsymaksu sinne ole heidän varoihinsa nähden liian kallis. Sitä +ovat kyllin suomalaisen teaatterin kansannäytännöt osoittaneet. Mutta +sitä varten olisi tulevaisuudessa pyrittävä siihen, että teaatterit +olisivat sirkkusten suuruisia, että ne alhaisillakin hinnoilla +antaisivat riittävän tulon. Ja niiden yleisö olisi ehkä vähemmän +huikentelevaakin silloin kuin nyt, sillä ruumiillisen työn tekijä +tyytyy pienempäänkin ruokalajien valikoimaan. + + + + +SETÄ IISAKIN RAITTIUSKANTA. + + +Viinassa totuus, sanoivat vanhat. Ja voipihan siinä ollakkin tuollainen +syvä, juhlapäiväinen totuus. Se siis ilmaisisi miehen semmoisena kuin +hän todella on. Olisi tärkeä koetuskivi kehityksen-alaiselle ihmiselle; +mittapuu, joka osoittaa onko pysäytty, taannuttu vaiko edistytty +luonteen vaikeassa kasvatuksessa. + +Tätä ainakin johtavat mieleen setä Iisakin kokemukset. + +Hän oli sivistynyt ja eteenpäin menevä mies. Vieläpä sanottiin häntä +uskovaiseksikin mielenlaadultaan. Mutta hän ei kuulunutkaan +raittiusseuraan, vaan noudatti omia perusteitaan väkevien juomien +painavassa kysymyksessä. + +Tahdotteko tietää hänen perusteensa? Ensiksi uskonnollis-siveellinen +peruste: että kun ihminen on joskus päissään, niin hän sen jälkeen on +nöyrempi herransa edessä eikä ajan pitkään pääse paisumaan ja +ylvästelemään, niinkuin, paha kyllä, hengellisesti ylpeät ja tekopyhät +usein pöyhistelevät. + +Toiseksi historiallinen peruste: että ihminen vasta oluet, viinat +juotuaan on voinut suuriin tekoihin innostua, uusia uria ja maita +valloittaa, vieläpä tohtinut ruveta tätäkin pakkasen pesää Suomea +sivistykselle viljelemään. + +Tällä kohtaa tahtoi setä Iisakkia hänen vaimonsa keskeyttää +vastaväitteellään, mutta Iisakki tokaisi, että: + +Tekin naiset jos olisitte viinan arvon ajoissa ymmärtäneet, olis +nais-asia tänäkin päivänä edistyneemmällä kannalla kuin se nyt on! + +Hän huomautti, miten Intiassa ja Kiinassa on edistys pysähtynyt, kun +siellä ei viinoja ymmärretä. -- Tietysti täytyi vaimon vaieta. Ja +Iisakki jatkoi. + +Kolmanneksi luonnontieteellinen peruste: että kun ihminen on maapallo +pienoismuodossa ja sisältää siis samoja aineksia kuin maakin, niin +tarvitsee hän elämäksensä kaikkia maan antimia. Tarvitsee yhtä hyvin +niin sanottuja myrkyllisiä kuin myrkyttömiäkin. Tarvitsee sitäkin +suuremmalla syyllä, kun ei mitään ehdottomasti myrkyllistä tai +myrkytöntä olekaan, vaikka sitä niin sanotaan. Yhtä vähän kuin +ehdottomasti kylmää tai lämmintä. Kaikki tuntuu ja vaikuttaa meihin +ruumiimme tilan mukaan, mitä ja miten paljon milloinkin siedämme. +Yhdeltäkö on lääkäri kieltänyt leivän taikka lihan taikka maidon taikka +perunat senvuoksi, että ne häneen vaikuttavat myrkyllisesti. Toisinaan +on vesikin kovasti vaarallinen. Sitä vastoin määrää lääkäri usein +nikotiinia, nuuskan tai savun muodossa; toisinaan arsenikkia, +syankaalia, belladonnaa, torajyvää, opiumia, morfiinia tai muuta hyvän +nimistä. Vielä suuremmalla syyllä käsketään nauttimaan punssia, viiniä +tai konjakkia, joilla niin moni on henkensä pelastanut. Mutta kaikilla +voi ihminen tappaakin itsensä. Miksi ei voisi konjakilla tai +häränlihalla tai vedelläkin? Onhan kaikkia tapahtunut. Vielä useammat +kuolevat, kun eivät mitään nauti. On siis nautittava oikealla ajalla ja +oikealla tavalla. Mutta siihen ei kukaan totu muuten kuin +harjoituksella. Ihmiset kun eivät synny valmiina, vaan ovat kaiken +ikänsä tekeillä. + +Siitä seuraakin neljänneksi tutkivien kokeitten peruste: että, joka +paljon kokee, se paljon elää ja nauttii sekä viisastuu elämästä. Sillä +onhan tutkiminen kokeilla kyselemistä, mikä on oikein? mikä on totta? +Niinpä pitää kysellä myöskin viinalta, mitä se ilmaisee itsestänsä, +sekä meidän luonteestamme. Sillä setä Iisakki sanoi, että niinkuin se, +joka ei ole koskaan ollut naimisissa, ei tunne kuin puolet ihmiskuntaa +ja pysyy ikänsä kaiken puoli narrina, niin hän, jos lisäksi ei ole +koskaan ollut väkevissä, tuntee ainoastaan puolet ihmiskunnasta ja +jääpi iäkseen koko narriksi. + +Ja kaiketi setä Iisakki sen tiesi, sillä olihan hän ollut sekä +naimisissa että väkevissä. Hänen vaimonsa tosin väitti tuollaista +väkevien puoltamista saksalaisten olutviisasteluksi, sillä hän kannatti +raittiusliikettä. Mutta ei hänkään väitteen alkupuolta vastustanut. + +Tähän lisäsi Iisakki päättävästi: Koko ihminen nauttii koko elämästä ja +koko maailmasta, koko sydämellä ja koko järjellä, koko ruumiilla ja +koko sielulla. Sitte hän vaikeni. Ja vaimokin vaikeni. + + * * * * * + +Niinkuin kaikesta näkyy, ei setä Iisakki ollut varsinainen +raittiusmies, mutta ei mikään kohtuudenkaan ystävä, sillä ei hän +välittänyt ruokaryypyistä eikä tyhjentänyt edes joka ilta totilasiaan. +Yhtä vähän voipi häntä juomariksi sanoa, koska ei mikään himo ajanut +häntä väkeviin eikä hän koskaan yksin ryyppinyt. Ei, vaan vanhain +klassikkojen lausetta kunnioittaen, hän piti viinaa koetuskivenä, joka +auttoi häntä luonteensa kehittymistä tutkimaan, löytämään itsestänsä +totuutta. Harvoin, viikkojen ja kuukausien päästä koetti hän ystäviensä +seurassa päästä puheen alkuun. Ja silloin pantiin todiksi -- tuuttinkia +piti hän lapsellisena. Mitä enemmän seura häntä huvitti ja keskustelun +aine hauskutti, sitä useamman lasin hän tyhjensi ja sitä enemmän +puhetta, älyä ja intoa hän säkenöitsi. Ja seurakin syttyi hänestä. +Edistys, vapaus, isänmaa, ajan ja hetken parhaat pyrinnöt kiehuivat +silloin pyhinä virtoina suonissa, eikä missään kysymyksessä jääty +neuvottomiksi. Jokainen uusi lasillinen tuntui lisäävän mielen +herkkyyttä ja terävyyttä. Sanat ja ajatukset kuppelehtivat setä Iisakin +huulilta leveän pehmeinä ja kimalteisina kuin päivän valaisema vaahto, +joka kosken pyörteissä vyöryltä vyörylle heittelehtii ja partaillekin +parskahtelee. Mutta osasivat ne Iisakin sanat muuksikin muuttua, jos +hänen mielestään oikea asia vääryyttä kärsi, jos syytöntä sorrettiin, +jos viatonta poljettiin: onneton uskalti silloin häntä leikilläänkään +vastustaa! Kirpeitä sirkaleita, oikein suolankiteitä, singahteli +silloin setä Iisakin kieleltä vastustajain vaivaksi. Ja totuus tempasi +hänet kuin hurmatun sankarin, joka vastuksista raivostuneena iskettelee +hurjasti oikealle ja vasemmalle, kunnes itse nääntyneenä tanterelle +tuuskahtaa ja hurme sydän-alasta hyrskii. + +Nuorempana, kun häntä tällainen sankarinpuuska kohtasi, särki hän +laseja, pulloja, tuoleja ja pöytiä ja nautti siitä mielessään +tavattomasti, syöksyi ulos kadulle ja rikkoi syyttömien ikkunoita ja +tunsi siitä hiipaisevaa mielihyvää, tarttui kiinni kadulla johonkin +viattomaan astujaan ja yritti laahata hänet kaivoon, järveen tai edes +vesialtaasen. Tavallisesti joutui joku tovereista väliin. Joskus +väijyvä poliisi osui paikalle ja vaati väkivallan tekijän ankaralle +tilille. + +Näin korkealle innostuksen asteelle oli hän illan kuluessa kohonnut +lasi lasilta. Ensi lasi viritti sävyisän, mutta vilkkaan keskustelun; +toinen jo nosti kirkasta intoilua; kolmas sytytti kiivauden kohtauksia; +neljäs tulisti puheet kiihkoisiksi; viides leimahutteli vimman +ilmauksia, ja kuudennesta lasista alkaen remahteli raivon merkit. +Sitten myöhemmin lakkasivat kaikki merkit näkymästä. Mutta päätöstä ei +Iisakki muistanut; hän muisti ihanteellisuuden alkupään, mutta ei +loppupäätä. + +Seuraavana päivänä oli hän väsynyt ja hervakka, mutta sitähän vaikuttaa +kaikki innostus, olkoon se sitte taiteen tai muun hyvän asian vuoksi. +Eikö sitten pitäisi mistään koskaan innostua? + +Hänen vaimonsa päivitteli: sitä vahinkoa, sitä vahinkoa ja häpeätä! Ja +mitä hurjuuksia sinä taas eilen teit? + +Siihen ei setä Iisakki vastannut halaistua sanaa. Hän oli nöyrä +herransa edessä, maksoi kaikki vahingot tyynesti ja kesti kaikki häpeän +näköjään kylmäverisesti. Ei puhunut eikä pukahtanut pitkiin aikoihin +sitä ei tätä. + +Sitte alkoi hän vähitellen lohduttaa itseänsä: Vaikk'en muistaisi muuta +mitään koko illasta, niin muistan ainakin sen, että jalot kysymykset +ovat kuumana virtana sähisseet suonissani ja pyhittäneet vereni niin +kuin ainoastaan suuri juhlahetki tuolle kansanjoukolle tekee. + +Mutta sitä hän ei voinut itseltään kieltää, että viina oli ilmaissut +hänestä rumankin totuuden. Hän istui tuomiota mielessään ja tunnusti +itsessään löytyvän kovin kesyttömiäkin puolia. Mutta lujasti päätti hän +ne voittaa, ne piti masentaa. Nytpä hän tiesi mitä oli tehtävä, kun +kerran viina voi ilmaista totuuden. Mitä tietävät nuo absolutistit +kaikesta tästä? Heissä sisäinen raakuus vaan kietoo yllensä +tekopyhyyden siistin manttelin, jolla kopeilee ja tuomitsee toisin +ajattelevia, tuumaili setä Iisakki, omaa kantaansa pönkittäen. + +Hän päätti vakavasti edelleenkin aina väliaikojen kuluttua tutkia oman +luonteensa kehittymistä. Hän tahtoi päästä selville eteenkö vai taakse, +hyväänkö vai pahaan päin oli matkalla. Sitä varten hän aika ajoin yhtyi +ystävien seuraan lasien luona. Ja ilokseen huomasi Iisakin vaimo +miehensä olevan menolla eteenpäin. Huomasi hänen luonteensa vuosi +vuodelta korjautuvan, sävystyvän, vaikkei ollutkaan luopunut +iltapidoista. Vanhat viat rupesivat hänestä murenemaan kuin +haprastuneet syylät, joita tinktuurilla voidellaan. + +Ensimäisnä järjestyksessä hävisi viimeinen hänen vikojaan: hän ei +tarttunut enää kadulla ihmisten viattomien niskaan eikä yrittänyt heitä +upottaa. + +Kului taas aikoja vähäsen, niin ei hän enää rikkonutkaan syyttömäin +ihmisten ikkunoita. + +Taaskin vierähti vuosia, niin jo jäi pöydät ja tuolitkin särkemättä. +Viimeksi nautti hän pullojen, juomalasien ja pikarien särkemisestä. +Mutta yhtä paljon kuin hän niitä pirstotessaan iloitsi, yhtä suuresti +se teko häntä jälestäpain suretti: hän tahtoi päästä siitä viasta, +sillä Iisakissa valvoi aina herkkä parannuksen ajatus. + +Ei kauan aikaa kulunutkaan kuin hän jo oli pelastunut viimeisestäkin +virmastansa. Senkin jälkeen hän tosin vielä jonkun aikaa kilistäessä +kosketti tavallista rajummin toisten lasia, että tuntui kuin se vanha +mies olisi väkisinkin pyrkinyt hänessä vielä reutomaan. Mutta parempi +Iisakki voitti huonomman, ja nyt on hän aivan oma herransa. + +Siksipä hän joskus vieläkin tyhjentää lasinsa. + +Hänen vaimonsa arvelee, että jokohan Iisakki nyt vanhenee ja veri +jäähtyy, koska niin isosti on muuttunut. + +Mutta miksi sitte toiset vanhetessaan väkevistä vaan yhä enemmän +hullaantuvat? kysyy hän itseltään. + +Ja setä Iisakki itse tuumii, että mikä ikä tämä nyt on miehellä +neljäkymmentä ja niillä paikoin? -- Voimallisin ikä! Silloin sitä vasta +alkaa päästä omaan tajuunsa ja ruveta tietämään mitä tahtoo, mitä ei, +mitä tekee ja minkä jättää. + +Kyllä sinä olet ainakin miehistynyt, arvelee vaimo. + +No sitä ei Iisakkikaan kiellä. Samalla vakuuttaa hän kuitenkin, että +parannus-aatteen herätti viina. + +Tästä he usein vielä keskenään kiistelevät, mutta silloin kutsuu vaimo +tavallisesti jonkun raittiusmiehen avuksensa, ja -- kyllähän ne osaavat +puoliaan pitää. + + * * * * * + +Eihän tätä setä Iisakin raittiuskantaa nyt enään uskalla puoltaa +kukaan, joka vähänkin tahtoo oman aikansa miehestä mennä. Sen vuoksi +olemmekin antaneet hänen itse pitää puoliaan, ettei ketään tutkimatta +tuomittaisi. Olkoon tämä raittiusliikkeen aikakirjoissa laatuaan +viimeinen asiapaperi, joka kuvaa voitettua kantaa sille sukupolvelle, +joka ehdottoman raittiuden on sekä allekirjoittanut että elämässään +toteuttanut. Ehkä siitä edes osapuilleen selviää, että pyrkivät ne +vanhatkin vakaumuksessaan tekojansa tukemaan. + + + + +KIRJAILIJAIN TEKIJÄNIMISTÄ. + + +Minä muistelen lukeneeni kirjailijalooshissa päätetyksi, että jokaisen +kirjailijan, joka teostaan valmistaessaan, varsinkin viimeistellessään, +käyttää hyväksensä jonkun ystävänsä neuvoja ja huomautuksia, on se +erikseen julkisuudessa mainittava, voidakseen ansaita rehellisen miehen +nimeä. + +Miksei sitten pitäisi myöskin mainita itse aatteen ja aineksien +lähdettä. Eikö pitäisi kirjan esipuheessa sanoa, että se ja se luonnon +kohta, tai yhteiskunnallinen seikka, se ja se seuratila, +yhteiskeskustelu tai jonkun ystävän yksityinen lause antoi tälle +teokselle ilmestymisen aiheen? Eikö tämä alkusyy ole yhtä tärkeä kuin +viimeistelykin? Onpa tärkeämpikin, koska koko teoksen sisällinen arvo +perustuu juuri siihen. + +Sanotaan, että Italiassa Michelangelon ja Vittoria Colonnan aikana +kirjailijat ja taiteilijat pitivät hyvin vilkasta ja toisiinsa +vaikuttavaa seurustelua keskenään: vaikuttivat toistensa teosten sekä +aatteihin että muotoonkin; näyttivät teoksiaan toisillensa sekä ottivat +vastaan huomautuksiakin toisiltaan. Eivätkä ne lie sen ajan kirjailijat +ja taiteilijat olleet vähemmän itsenäisiä kuin nykyisetkään. Mutta +huomauttajain ja muistuttajain nimiä eivät he teoksiensa esilauseissa +ole mainineet. + +Nykyajasta muistuu mieleeni se tapa millä eri maitten taiteilijat +Roomassa ja Pariisissakin kasvattavat toisiansa: he käyvät toistensa +atelieereissa, keskustelevat työn alla olevista teoksista, huomauttavat +niissä tätä tai tuota kohtaa itse viimeistelyssäkin. Usein selviää +tällaisen keskustelun kautta tekijän tajunnassa joku kohta nopeammin +kuin olisi ilman sitä selvinnyt. Mutta itsenäinen taiteilija käyttää +huomautuksia hyväkseen ainoastaan sen mukaan kuin ne vastaavat hänen +omaa vakaumustansa ja soveltuvat teoksen kokonaiskäsitykseen, joka on +hänen omansa. Niinkuin olot, tapaukset ja yhteiskunnassa toimivat +henkilöt itsetiedottomasti vaikuttavat taiteilijan teoksen syntymiseen +ja valmistumiseen, niin hänen taiteilijatoverinsakin häntä auttavat, +vaikka itsetietoisesti, sen mukaan kuin heidän erikois-ajatuksensa ovat +osia taiteilijan teoksen kokonaisajatuksesta. Oikea huomautus vaan +ilmaisee, että huomauttaja on käsittänyt teosta, vaan ei ollenkaan +todista, että hän pystyisi sitä luomaan taikka edes täydentämään. +Ystävällinen huomautus on myötätuntoisuuden osoitus, jota jokaisen +sivistystä palvelevan työn sopii asiaa ymmärtäviltä ja siihen +mieltyneiltä odottaa. Mutta teoksen päätekijän pitäisi jossakin +esi- tai päällekirjoituksessa ilmaista näiden nimet. Ja tekisikin hän +siinä ylenmäärin rehellisesti. + +Niinpä pitäisi maalarin kirjoittaa taulunsa ylipuolelle, kuka hänet +opasti sopivan mallin luo, kuka sitte istui hänellä mallina -- sillä +myötätyöskelyä sekin on -- mitä sanoivat hänen atelieeriystävänsä siitä +ja siitä kohdasta taulussa, kuinka hän vaimonsa huomautusta sai kiittää +siitä, että, kuvaa viimeistellessä, hameen helmat tekivät luonnollisia +poimuja j.n.e. Vielä suurempi syy olisi kuvanveistäjällä ilmoittaa +jälkimaailmalle, kuka siivosi hänelle raaka-aineen ja suoritti +karkeamman meisselityön; kuka tuossa naisen rintakuvassa nakutti kaulan +ympäri pitsikauluksen, että hänelle jäi vaan sielun antaminen kivelle. +Mutta eivät maalarit enemmän kuin kuvanveistäjätkään ilmoita +teoksissaan näiden apulaistensa nimiä. + +Sellaisia apulaisia on kirjailijoillakin. Jotkut naineet kirjailijat +viimeistelevät teoksiaan vaimonsa taikka miehensä avulla. -- Toisilla +on joku muu uskottu, usein sekin taiteilija, jolta pyytävät +huomautuksia. Eräästä runosepästä kerrotaan, että hän viimeistelyssä +luki runonsa palvelijalleen ja pyysi hänen lausuntoaan, jonka mukaan +usein teki korjauksiakin. Mutta teoksiensa alla enemmän kuin päälläkään +nämä kirjailijat eivät julkaise puolisojensa ja ystäviensä enemmän kuin +palvelijansakaan nimiä. + +Ainoastaan silloin kuin toinen antaa teokselle tapaukset haahmoineen, +mutta toinen luopi niihin verevät lihakset ja sielun; taikka silloin +kuin toinen kyllä luopi valmiiksi ja eläviksi esim. teoksen pään ja +keskuksen, mutta tarvitsee kokonaisuudelle yhtä välttämättömiä jäseniä +kuin käsiä ja jalkoja luodessa toisen luomatyötä -- ainoastaan näissä +tapauksissa ovat kumpikin teoksen oikeita vanhempia ja julkisesti +nimitettäköön niiksi. Sellaisia yhtiökirjailijoita mahtoivat olla +novellistit Erckmann-Chatrian, ehkäpä myöskin "Charleyn tädin" +kirjoittaja Brandon & Thomas. + +Mutta älköön peloitettako kehityksen alaista kirjailijaa ja taiteilijaa +käyttämästä hyväkseen sitä sivistystä ja älyä, joka luonnollisesti +hänelle ympäristöstä tarjoutuu ja jota hän itsekin teoksillaan tahtoo +palvella. Vaikka tunnustettakoonkin, että omantakeisin työ kantaa +itsenäisimmät hedelmät, niin tuskin löytänee maailmassa sitä mestaria, +joka olisi saavuttanut etevyytensä ilman moninaisten syrjävoimain +myötävaikutusta. Sillä kasvattajamme on juuri se yhteiskunta, jota me +olemme syntyneet kasvattamaan. + +1895. + + + + +KOTIMAINEN TUNNELMA. + + +Kehno lapsi ei rakasta kehtoaan eikä äitiään. Aallotkin rantojansa +rakastavat. Pääskykin yhä uudelleen palajaa ensi laulunsa +heräntämaille, räystäälle, jolla syntyi ja kuuli hellimmät supatukset. +Minäkin olen maahani mieltynyt, minäkin leikkieni ja laulujeni lehtoja, +toimieni tannerta, sydämeni toivojen untuvasaarta likinnä lemmin. +Itkujeni ja ilojeni maa, toiveitteni rakkaat rannat, sieluni sisällys, +osa olemisestani, yhtä kuin minä olet sinä. Suomeni luonnon säveleet +soivat minussa, sen olot, lait ja laitokset kuvastuvat minussa. Ja +kaikki minun käsialani ovat Suomen luonnon ja kansan käsialaa; ne +palajavat sinne mistä läksivät kuin lähdekin kostuttaa sitä niittyä, +jolla se silmänsä aukaisi. Jotkut lähteet lähettävät virtoja +loitommaksikin, yli maansa rajojen, silloin kuuluu se heidän luontoonsa +ja tapahtuu oikein. Mutta alkulähteenä on heilläkin kotimaa, sen +sydämen ensi syleilys. Muuttuako pitäisi Suomen muiksi maiksi? Suomen +järviseutujenko Venäjän tasangoiksi? Taikka voipiko Vesijärven lahnat +vaihtua Volgan sampikaloiksi siitä syystä että semmoinen muutto +joitakin kalainsinöörejä miellyttää? Suomen kansanko pitäisi muuttua +joksikin muuksi kansaksi ja outoa kieltä omanansa soinnutella? +Luonnotonta, ikävää ja väkinäistä on jo paljonkin maailmassa, vieläkö +sitä pitäisi lisättämän? Oranssienko pitäisi muuttua omeniksi, taikka +päinvastoin? Kaikkien hedelmäinkö meloneiksi, kun se sattuisi jotakin +puutarhuria miellyttämään? Eikö se ole viljelykselle onneksi ja +rikkaudeksi, että viljoja, hedelmiä ja viinirypäleitä on niin useita +laatuja kuin niitä todella on? Yhtä vähän paraskaan tulppaanien tuttava +tai ruusujen rakastaja tahtonee kaikki kukat mielikukikseen muuttaa. +Mitä erikoismerkitystä olisi hänen kukillaan, jos kaikki kukat niitä +olisivat? Moninaisuudessa on luonnon kyllästyttämätön nautittavaisuus. + +Sallittakoon puun pitää luontonsa niinkauan kuin se ei ketään +vahingoita, vaan hedelmillään isäntäänsä ja itseänsä kunnioittaa; +niinkauan kuin se on kasvamaan eikä kuihtumaan päin; niinkauan kuin sen +hedelmät vuosi vuodelta ovat lisääntymään ja parantumaan päin. +Annetaanhan vanhojen ja pilaantuneittenkin puitten luontonsa pitää, +kunnes ne itsekseen riutuvat. + + * * * * * + +Kuka voipi samassa perheessä eri sisaretkaan valaa toistensa +kaltaisiksi, niin likeisiä sukulaisia kuin ne keskenään ovatkin? +Pidettäisiinpä vääryytenä sitä yrittääkin. Sitä paitsi jokaisella eri +perheellä on jo omituinen, muista eroava perheluonteensa. Ainoastaan +tyly suvaitsemattomuus voipi sitä paheksua. Heimojen eroavaisuudet ovat +vielä huomattavammat, mutta nehän rikastuttavat kansallisluonnetta, +tekevät sen monipuolisemmaksi. Niinpä ovat eri kansatkin sisäruksia +samassa suuressa perheessä, ihmiskunnassa. Jokaisella niillä on +omituinen, muista eroava luonteensa, oma yksilöisyytensä; ne vastaavat +eri viljalaatuja, eri hedelmälajeja, eri puunlaatuja luonnossa. Ne ovat +kuin eri lintusukuja, joilla kullakin on peruslakeina omat elintapansa, +oma säveleensä. Kenen päähän pälkähtäisi ruveta niitä lakeja kumoamaan? +Kuka vaatisi, että kaikki linnut laulaisivat samaa säveltä, vaikka se +olisikin itse satakielen sävel? Ainoastaan omilla sävelillään voipi +kukin lintu oman oikean luonteensa hienoimpia vivahduksia tulkita. Kuka +kutoi eri lintujen luonteet ja keräsi ne tuhansiksi eri säveliksi, hän +kehitteli myöskin eri kansallisuudet, sujutteli niiden kunkin sielusta +omituisen kielen ja sävelen. Kuka näitä sortaa, hän sortaa luonnon +kauniimpia lakeja: monimuotoisuuden rikasta, väsymätöntä, +kyllästymätöntä sääntöä. Kaikki, jolla on elämän aate, tottelevat tätä +lakia. Monimuotoisuus tekee kehityksen mahdolliseksi ja elämämme +kaikkine vaivoineen ja taisteluineen kestettäväksi. Yksimuotoisuus +uuvuttaa ja tappaa, monimuotoisuus herättää, virkistää ja työntää +toimintaan. + +Vaikka Suomi onkin minulle maista rakkain, se kun sytytti sieluni +pohjasäveleen, en sentään toivoisi, että kaikki maat olisivat Suomen +muotoisia, että niissä olisi aivan samallaiset olot ja laitokset kuin +meillä. Yhtä hyvinhän voisin vaatia, että kaikki talot omassa maassani +olisivat minun kotimökkini muotoisia. Pitäköön kukin maa omat lakinsa +ja laitoksensa, kun niillä ei muita häiritse, ja kukin talo omat +tupansa ja tapansa, kun niillä ei naapuria vahingoita. Eihän +parhaallakaan tahdolla voida kaikkia maita samallaisiksi laittaa; ei +ole helppo tekaista Volgavirtaa tai Uraalivuorta Suomeen eikä luoda +Saimaa ja Imatran koskea tai Suomenselkää Venäjän puolelle. Ja +kuitenkin on maan luonnollakin suuri vaikutus kansan luonteeseen. +Maantiet ja rautatiet, höyry ja sähkö, laivat ja lentokoneet välittävät +liikettä, likentävät eri maita ja kansoja toisiinsa, opettavat heitä +toisiansa oikein ymmärtämään ja suvaitsemaan; ne tekevät heistä +yhteisten etujen kautta ystäviä, jopa luotettavia liittolaisiakin. +Mutta eri maitten luonto ja historialliset olot, eri kansallisuuksien +peritty yksilöisyys, joka ilmenee kansan kielessä, laissa ja +sivistyslaitoksissa, nekin vaativat oikeuksiensa tunnustamista +luonnonlakien voimalla ja ihmisyyden pyhässä nimessä. + +Yleinen sivistys tarvitsee omaluonteisia yksilöitä, myöskin +kansayksilöitä, semmoisia, jotka ovat osoittaneet pystyvänsä +omantakeisella työllään sivistystä palvelemaan. Ja onhan Suomenkin +kansa osoittainut sekä sivistyshaluiseksi että sivistyskykyiseksi, +vieläpä omantakeiseksi rauhan työkansaksi. Onhan helppo huomata, että +suomalaisella kansanlaululla, kansanrunoudella, taiderunoudella ja +kaikella Suomen taiteella ja teollisuudellakin on omituinen kansallinen +luonteensa samalla kuin se on yleisihmisellistä. + +Senhän pitäisi ihmisystäviä ihastuttaa. -- Ne kaikki pyrkivät +kehittymään mahdolliseen täydellisyyteensä, palvellaksensa ihmiskunnan +sivistystä. Millekkä sivistyskansalle olisi kunniaksi tätä +omaluontoista sivistystyötä polkea ja riistää siltä kehittymisen ehdot: +perustuslaeilla turvatun kotirauhan ja sisällisen itsehallinnon? Näiden +ehtojen tarpeellisuus selviää siitäkin, että suomalaiset heimot Venäjän +puolella rajaa ovat jääneet melkein luonnontilaansa, vaikka heillä +luonnon edut ovatkin yhtä hyvät, sill'aikaa kuin Suomen kansan +ahkeruus, toimellisuus, varallisuus ja sivistys ovat vuosi vuodelta +kasvaneet ja herättäneet itse keisarikunnan tunnustusta. + +Ja mitä olisimme rikkoneet, ettemme olisi ansainneet perustuslaillista +vapauttamme? + +Olemme aina olleet uskollisia, tehneet väsymätöntä työtä karussa +maanlaadussa ja kylmässä ilmanalassa, perataksemme uusia aloja +viljelykselle -- vieläkö tätä meiltä kadehditaan! Tätä samaa työtä +pyydämme edelleen perittyjemme lakien suojassa häiritsemättä jatkaa -- +lakien, joita me erittäin siitä syystä pidämme pyhinä, että ne ovat +laillisella tavalla, hallitsijan ja kansan myötävaikutuksella, +syntyneet ja kehittyneet. + +Tai senkö vuoksi, että olemme pieni kansa, ei kannattaisi meistä +välittää? Tanskan ja Norjan kansat ovat pienemmät kuin Suomen, mutta +kuka olisi niin röyhkeä, että halveksisi näiden kansojen omantakeista +viljelys- ja sivistystyötä? Ja jokainen tietää, ettei historia puutu +aikaisempiakaan esimerkkejä pienten kansojen merkityksestä sivistyksen +palveluksessa. + +Taikka emmekö kelpaa Venäjän yhteyteen uskollisina, vääristämättöminä +suomalaisina? Muuksi muutettuina -- jos se itsetuntoonsa heränneessä +kansassa olisi mahdollista -- tulisi meistä teeskeleviä valheolentoja. +Ainoastaan kansan kehnoimmat siihen alistuisivat. + +Meitä voidaan ahdistaa ja kiusata, ja siten edistystämme hidastuttaa, +mutta siten meitä myöskin lujistetaan ja karaistaan. Suomen kansa ei +ole enää hävitettävissä, sillä siinä asuu voimakas kevät täynnä elämän +ihanteita ja tulevaisuuden siemeniä. + +Ihmisyyden ja sivistyksen oikeuden täytyy etäisessä pohjolassakin +voittaa. + +1899. + + + + +MITÄ NYT? + + +Lännestä itään kulkee sivistysmatkue, aurinko paistaa sille vasten +rintaa. Jokainen kansa on sille siltana, joka johtaa toiseen kansaan. +Mutta jokainen sivistyskykyinen kansa on myöskin viljavainio, joka +sivistyskylvöstä tuottaa oman luontonsa mukaisen sadon. Jokaiselta +kansallisuudelta saapi siis sivistys tuoreutta, keväänmakua, uusia +muotoja ja uutta sisällystä. Tämä oikeuttaa eri kansallisuuksien +elämisen ja luonteensa mukaisen toiminnan. + +Mutta todellisuudessa me lakkaamme olemasta luovina, vaikuttavina, +jollemme saa elää ja toimia luonteemme lakien mukaan, jollemme saa itse +olla osallisina kehityksemme kulkua määräämässä samalla kuin sitä +suhteemme muihin kansoihin osaltansa määrää. + +Kun siis peruslaillisia oikeuksiamme on järkytetty, on Suomen kansaa +kohdannut sen edistymistä ehkäisevä tapaus. Mutta lohdutuksemme olkoon, +että se ei ole alkusin meistä, vaan ulkopuolelta meitä. Suomen kansa on +pysynyt itsellensä uskollisena; itse puolestansa se ei ole luopunut +peritystä oikeudestansa ohjata omaa kehityskulkuansa. Jo siitäkin +syystä sillä ei ole aihetta heittää kirvestänsä kaivoon, langeta +epätoivoon. -- + +Suomen kansa on kuin matkalla ryöstetty nuorukainen. Valoisaa tietä hän +kohti kaupunkia ajeli, rakasta maatilkkuansa ja omaisiaan muisteli, +uneksi onnea, jonka kerran oli ahkeralla työllä vahvistava, lauloi +toivoa ja kirkasta tulevaisuutta, sillä hän rakasti. + +Mutta hän tiesi naapurissa pahansuovia ihmisiä, jotka häntä vihasivat, +vaikk'ei hän käsittänyt mistä syystä. Nytkin matkalla kuuli hän +tiepuolesta uhkaavia huutoja. Niistä hän vähän väliä hätkähti, mutta ei +sentään pahoin peljännyt, sillä hänellä oli suuri taipumus uskoa +ihmisistä hyvää. + +Tuli sitten pimeyden hetki ja vastamaa, niin tiepuolesta yhtäkkiä +hyökkäsikin pilaantunutta väkeä nuoren matkustajamme kimppuun. Huutaen, +kirkuen pieksivät he nuorukaisen tainnoksiin, repivät ajopelit ja +riistivät hevosen -- pakenivat sitten, ilkeästi nauraen, tiepuoleen. + +Vähittäin toipui nuorukainen. Henki oli jäänyt, elämä pelastunut. +Ensimäinen tunne oli kipeä mieli, särkevä sydän; ensimäinen ajatus: +miten pelastua lopullisesta häviöstä. Hän kokosi muistinsa ja hänelle +selvisi mitä oli tapahtunut. Mutta hän tunsi elinhalua. Hän tunnusteli +jäseniänsä: ne olivat iskuista arat, mutta ne tottelivat tahtoa, niissä +oli voimaa, ne pystyivät toimimaan. Aivotkin työskentelivät nyt entistä +kiihkeämmin, sydän sykki voimakkaasti. Hän nousi reippaasti +jaloillensa, tarkasteli arasti ympärillensä ja palasi kiireesti +kotiinsa -- epäluuloisempana kuin ennen. + +Kotiväki tuli surusta varsin neuvottomaksi. Mitä nyt oli tehtävä? +Parhaat ajopelit ja ainoa hevonen oli ryöstetty. Ainoastaan selvä pää, +hyvä tahto ja kaksi vahvaa kättä oli miehellä. + +Siinä olikin kylliksi. Olihan ennenkin isien aikoina susi syönyt +karjan, halla riistänyt vuodentulon ja vihollinen polttanut talon. +Kuitenkin oli aina uudelleen elvytty, kun talonväki oli pysynyt +kodilleen uskollisena. + +-- Minä tahdon elää vaikka hengestäni! huudahti nuorukainen. Ja koko +isien viisausvarasto täynnä elämän ohjeita kumpueli esille hänen +muistinsa lähteestä. Siinä tunsi hän oman parhaimman itsensä, sille +vannoi hän uskollisuutta. + +-- Minä olen nuori ja terve, minä elän ja tahdon ansaita ajopelit sekä +hevosen, tahdon rakentaa kotini entistä uhkeammaksi. + +Isät uudistuivat pojassa. Hän rupesi työhön ja talonsa hän rustasi. -- + + * * * * * + +Suomen kansa on elinvoimainen nuorukainen. Se on kärsinyt Isot vihat, +Pitkät vihat ja Mustat surmat, mutta se elää vieläkin ja on kovan +työn ja alituisen taistelun tiellä kohonnut luonnonkansasta +sivistyskansaksi. + +Mutta vaarat eivät olleet lopussa -- milloin ne loppuisivatkaan. +Hengenvaarallinen hyökkäys on taas nuorukaista kohdannut. Edistyksemme +kulkuneuvoja riistetään ja revitään. Mutta itse emme niitä ole +hyljänneet, itsellemme ne ovat pyhät. Hyökkäys on koskenut kipeästi, +syvät vihloukset käyvät läpi kansan sydämestä sydämeen. Me itkemme +sisällisesti, mutta koko kansa on herännyt entistä virkeämpään +pelastustyöhön. Perustuslakimme ovat entistä enemmän muuttuneet +painetusta sanasta Suomen kansan eläväksi tahdoksi, hengeksi ja +vereksi. Kalevalat ja Vänrikki Stoolit uudestaan syntyvät sydämissämme +ja teoissamme. Suomen entisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kaartuvat +sielumme taivaalle kirkkaaksi tähtiholviksi, jonka valistusaurinko +meitä lämmittää, jonka ihanteet meitä entistä tulisempaan työhön ja +taisteluun innostavat -- sillä me rakastamme. + +Me elämme hengestämme. Ne muistot ja toiveet, ne aatteet ja ihanteet, +jotka meitä vakavasti liikuttavat, muodostuvat meidän tekojemme kautta +näkyviksi oloiksi, laeiksi ja laitoksiksi, alati liikkuvaksi +edistymiseksi. Se tapahtuu ennemmin tai myöhemmin, jos me sitkeästi +uskollisina pysymme. + +Ja me pysymme. Petturit karisevat pois kuin mädänneet oksat kasvavasta +puusta, mutta terve Suomen kansa elää, kukoistaa ja kantaa kallista +tulevaisuuden viljaa -- ihmisyyttä puhdistavia hedelmiä. + +Vallat vaihtuvat ja valtakuntain rajat siirtyvät sinne tänne kuin +väliaidat suurilla vainioilla. Mutta kansallisuudet, jotka ihmisyyden +edistymistä palvelevat, säilyvät ja elävät yhtä kauan kuin yksilöisyys, +kuin ihmiskunta. Sillä ne ovat luontoa. + +Mutta erikoistehtäväänsä suorittaaksensa, yleissivistystä +nuorentaaksensa, pitää kansan elää ja toimia omasta hengestänsä. Tätä +pohjaa pelastaaksemme nyt juuri olemmekin levottomat. Meitä liikuttaa +siis kansallishenki. Sen johdolla lähtekäämme työhön! + +Cannes 6/4 1899. + + + + +ERI OIKEITA. + + +Piazza Venezia Roomassa on isohko tori. Siinä risteilevät ja toisiaan +ohaavat kaupungin lukuisat raitiovaunut; siitä ne lähtevät kukin omalle +taholleen, vaikka samaa yhteisliikettä, samaa kaupunkia palvellen. + +Matkustaja astuu vaunuun, silmäilee levottomasti ympärilleen ja kysyy: + +-- Onko tämä oikea? + +-- On, kyllä tämä on oikea vaunu ja menee oikeaan suuntaan, mutta minne +te haluatte? kysyy konduktööri tyynesti. + +-- Sinne ja sinne. + +-- Sitten tämä ei ole oikea -- teille. Tuo vaunu, joka juuri nyt +saapuu, viepi teidät suuntaanne. + +Matkustaja kiittää neuvosta ja muuttaa. + +Joka matkustajan täytyy itse tietää, mikä hänelle on oikea. Joka +vaunun, joka kaupungin, joka kansan samoin tuntea suuntansa. Siten +juuri he itseään ja toisiaan hyödyttävät eikä päinvastoin. Sillä +maailmassa on erikois-oikeata ja yhteis-oikeata. + +11/4 1900. + + + + +EDES NUO KUKAT. + + +On kevät tuoreimmillaan. Laaksossa ja sen partailla rehottaa +monenlaisia viehkeitä, hyvinvoipia puita ja kukkia. Ne kukoistavat +parhaillaan ja niiden tuoksu leviää lorisevan puron reunoilta ylös +sakeaan savuun, joka monista tehtaista tupruaa ja tekee laaksokylän +ilman oudolle raskaaksi ja tukeuttavaksi. Tuuliakin torjuu vuoret, että +ne hyvin vähän pääsevät kylää puhdistamaan. Kuitenkin pitää tuhansien +ihmisten täällä asua ja koko päivän aamusta iltaan öljyn ja +kemiallisten kaasujen hajussa tehtaissa työskennellä. + +Sittenkin on heillä vielä aikaa hoidella pikku kukkiansa. Tuolla +matalan talon katolla, savutorven ympärillä, kastelee kalpea tyttö +ruukkukasviaan. Ne ovat mitättömän pieniä ja niin hennon ja kivuloisen +näköisiä kuin tyttökin; useat samoja kasvilajeja kuin ympäristön +luonnossakin. Kuitenkin omistaa tyttö niille niin paljon huolta ja +hoivaa kuin ne olisivat maailman kauniimpia tai ainakin harvinaisimpia +kasveja. Näemme kuinka hänen kasvonsa ja silmänsä mielihyvästä +elehtivät, kun hän niitä tarkastelee, puhdistaa ja kastelee. Kuin köyhä +äiti pieniään, hän niitä sukostelee. Miksi hän ei ole kylläinen +suuresta luonnosta, niitystä ja avarasta metsästä, miksi ei käy sieltä +kukkia kotiinsa noutamassa? Miksi näkee hän vaivaa noiden pienten ja +vähäpätöisten vuoksi? Minä melkein huomaamattani lähestyn tyttöä ja +kysyn häneltä, miksi. Hänen kalpeat poskipäänsä vienosti punehtuvat +eikä hän aluksi tiedä mitä sanoisi. + +-- Pitäähän olla jotakin, joka minustakin hyötyy ja iloitsee, edes nuo +kukat, vastaa tyttö lopulta ujosti ja siirtyy katolle aukeavasta +ovi-ikkunasta huoneesen. + +Olipa hän itsekin kidutettua luontoa niinkuin hänen kukkansa. + +Schaffhausen 23/5 1900. + + + + +HÄIRITTY RAUHA. + + +Suomen sisävesistössä, pienen kanavan varrella, keskellä elokuuta. + +Päivät olivat poutakirkkaita, vaikka vähän tuulisia, mutta illalla +tuntui kuin tuuli olisi yölevolle käynyt. Suuri, suloinen rauha tuntui +vallitsevan sisäjärvien varjoisilla rannoilla. Varmaan linnutkin +päivällisistä perhehuolistaan olivat äänettömiksi väsyneet kosk'ei +pienintä piipettä heiltä kuulunut -- suuret laulajat olivatkin tosin jo +muuttomatkoillaan. Ainoastaan pimeämmällä itätaivaalla kiilui harvoja +tähtiä, nekin kovin pelokkaan näköisiä, ikäänkuin pilviä aavistellen. +Länsipohjassa kesäinen päivä ei vielä ollut valtaansa lopen menettänyt, +vaan auringon jäliltä siellä taivas kajasti ja hohtoaan vesille valeli. +Täyteläs kuu ja äänettömät metsät iltaruskon hämärässä öljytyyneen +järveen kuvastuivat; -- sillä luontokin haluaa ottaa itsestään kuvia: +vesikuvia, ilmakuvia, taivaskuvia ja mielikuvia. + +Rantakaislojen rauhaa toki rikkoi sorsanlasten pelokas, harhaileva +parvi, ja uneksivan järven taideluomia särki joku kalastajan venhe tai +takalaitumilta kotiin palaavain lypsäjäin airojen litseet. Vakavina +istuivat soutajatkin viilettävissä veneissään; entisten iloisten +naurujen asemesta nyt vaan hiljaista keskustelua kuului. Jopa märehtivä +karjakin pihatöillä, öhkäisten ja etujalkojaan polvistaen, oli levolle +käynyt eikä enää kellojaan kilauttanut. + +Tällaisina hetkinä varmaankin luonto meille on vaikenemista opettanut. + +Rantalan talossa isäntä poikineen, emäntä tyttärineen olivat jo +ehtineet kylyssä käydä ja pehmeät löylyt ottaa. Tarpeen se olikin, +sillä aamulla jo kello neljältä oli riihelle menty, vilja suuruksiin +päästessä sitomista irti puitu, sitte suuruksen jälkeen riihi uudelleen +ahdettu; iltapuolella päivää vielä käytiin niityn laidassa +tuleentunutta kauraa katkomassa ja kasaamassa, että sietikin jo +väsyksissä olla. Mutta vetreiksi se löyly taas jäsenet hauteli ja +rauhalliseksi tunteeksi oli lientynyt raukea väsymys. + +Syötiin iltanen, kalaa, leipää purren ja sitä piimällä kostuttaen, eikä +siinä monta sanaa vaihdettu, kunnes nuorin pojista, kaksitoista +vuotias, pysäytti leukansa, herkisti korviaan ja ikäänkuin peljäten +äänettömyyttä katkaista, kuiskasi: Jo höyry hätkättää! + +Nuoret juoksivat uteliaina ikkunaan, sitten rantalaiturille. Toivottiin +postia, sanomalehtiä. + +Samassa kuin tulisilmäinen höyryvene välkkyvän salmen mutkasta näkyviin +pujahti, sen vingahduskin kuului. Vilkkaasti viilettäen esille se +likeni ja likeni, halkaisi rauhoittuneen vedenpinnan hetkeksi, poikkesi +hätäisesti talon rantaan, jätti ja otti jonkun matkustajan sekä postin, +sitte aherti taas viipymättä edelleen. Jälleen vesi asettui tyyneksi +uomaansa. Höyryveneen hätkätys yhä eteni ja sen mukaan hiljeni, kunnes +kuulumattomiin häipyi. Taaskaan ei ääntä, ei risausta kuulunut. + +Niin oli laiva tehnyt jo useita kesiä, tullut ja lähtenyt +säännöllisesti rantoja palvellen, rauhallista liikettä ja elämää +herättäen. Viime kesinä oli se yhä tiheämmin ruvennut tuomaan +levottomia sanomia, jättämään asukasten mieliin syvempiä ja vihavampia +jälkiä, jotka eivät asettuneetkaan niin nopeasti kuin ohikulkevan +veneen vako. + +Rantalassa ei päästy tavallisuuden mukaan yölevolle, sillä laiva oli +tuonut matkustajan, kaupungista palaavan naapurin isännän, vaikk'ei +sanomalehtiä. Mies poikkesi taloon. + +-- Ei sanomalehtiä, ilmoittivat nuoret. + +-- Oli taaskin kohdannut painoeste, tiesi matkustaja. Oli jälleen +kirjoitettu Suomen oikeuksien puolesta, mutt'ei päästetä sanaa julki. +Hallaa ei saa sanoa hallaksi, vääryyttä ei vääryydeksi, rikosta ei +rikokseksi, kun se on valtiollinen. Ja matkustaja jatkaa: -- Syyttömän +kansan perittyjen oikeuksien ryöväystä -- lainmukaisen järjestyksen +muru murulta sortamista -- valallisen sanan säie säikeeltä purkamista +ja vallanpitäjäin tunnotonta vallattomuutta. -- Siinä uutiset +nykyaikana! Hyvä, että voimme rauhassa edes nukkua. + +-- Nukkua! huudahti vanhempi pojista, kahdentoista vuotias -- sillä +matkustajan puhuessa olivat nuorten kasvot ruvenneet hehkumaan -- +siihen meillä ei ole oikeutta! Nyt juuri pitääkin ravistaa jok'ainoasta +silmästä uni. -- Liiaksikin nukuttu! + +Isäntä, ojentaen matkustajalle tupakkakukkaronsa, kolisti porot +piipustaan uunille ja ikäänkuin itsekseen urahti: + +-- Kunpa kasvaisivat nuo pojatkin miehiksi maalleen! + +-- Ja tyttäret uskollisiksi kodilleen! jatkoi askarteleva emäntä. + +-- Kotimme muuttukoon tästä lähin linnoitukseksi, jota vieras ei voi +anastaa! jatkoi vanhin poika. + +-- Silloin me naisetkin rupeamme asevelvollisiksi! huudahti vanhin +sisar, vasta kuustoista vuotias. + +Isäntä uteli vieraalta eikö ulkomailtakaan parempaa kuulunut. + +-- Näyttääpä siltä kuin metsät menisivät eteen ja me taakse, arveli +vieras. + +Kuuluuhan verisiä sanomia buuerien maasta, kuinka pieni, syytön kansa +ylevästi taistelee elämänsä ja vapautensa puolesta, kotinsa, lastensa, +kunniansa ja tulevaisuutensa puolesta. + +-- Sinnepä pitäisi lähteä! intoili pojista nuorin. + +-- Mutta on se herra herroillakin, valtiaillakin Jumala, jatkoi +matkustaja. Suuresta Kiinan valtakunnasta on nousemassa myrsky +semmoinen, että päivän pimittää ja pienten syöjät murskaa. Siellä +miljoonat vihaa kiehuvat Eurooppaa vastaan, joka heille kristinopin +nimellä ruutia ja myrkkyä myöpi. Täältä taas Euroopan vallat lähettävät +sinne kauheita sotalaumojaan, että kyllä siitä suuri maailmansota +syttyy. + +-- Tuskinpa silloin mekään pelkkinä sivullisina seisoisimme, arveli +pojista vanhin. + +-- Eipä hyvinkään, myönsi vieras ja alkoi jätellä hyvästi, sillä +hänellä oli noin kilometri matkaa metsäpolkua kotiinsa, naapuritaloon, +johon piti yöksi joutua. + +-- Anna Jumala rauhaa ja elämää, elä sotaa ja kuolemaa! huoahti +hyvästellessään emäntä. + +Mutta sinä yönä Rantalan väki nukkui hyvin levottomasti. + +Elokuussa 1900. + + + + +ITSEMME PUOLESTA. + + +Kun omenapuu kasvaa, kukoistaa ja omia hedelmiään kantaa, niin kaikki +pitävät luonnollisena, että sen elää annetaan: sitä huolella hoidellaan +ja hyväillään. + +Ainoastaan lahokasveja ja rikkaruohoja hävitetään. + +Kun varsa vaurastuu ja kasvaa hyväntapaiseksi hevoseksi, joka täyttää +oman kutsumuksensa, ei toisia pure eikä potki, niin kaikki pitävät +oikeana, että sen elää sallitaan; sille myönnetään kaikki hevosen +oikeudet ja sitä lempeästi hoidellaan ja hyväillään. + +Ainoastaan petoeläimiä suljetaan häkkiin, vainotaan ja pyritään +sukupuuttoon hävittämään. + +Kun yksityis-ihminen ei rumasti eikä pahasti elä, ei lähimmäisiään +vainoa eikä vahingoita, vaan ihmisittäin askaroipi, oikeata, hyvää ja +hyödyllistä töillään tarkoittaa, niin ei kenenkään siivon ihmisen +mieleen johtuisi häntä häiritä tai hävittää. Päinvastoin oikeat ihmiset +hänelle mielellään hyvää suovat ja naapurit myötätuntoisesti häneen +liittyvät. Sillä hän on kuin hyödyllinen hedelmäpuu, josta iloitaan; +kuin vaikuttava jäsen, joka täydentää yhteiskunnan kokonaisuutta. +Hänessä oli jotakin, jota muissa ei ole, vaan jota muut kaipaavat +niinkuin hänkin vuorostaan kaipaa muita. + +Ainoastaan inhimillisen järjestyksen ja oikeuden rikkojat, +pahantekijät, jotka yleistä rauhaa ja hyvinvointia häiritsevät, pannaan +ahtaalle. Heitä vedetään oikeuden eteen vastuusen teoistansa, tutkitaan +ja tuomitaan maan lakien mukaan. + +Näin tapahtuu nykyajan sivistyneissä maissa. + +Eikö valistunut oikeudentunto vaadi samaa inhimillisyyttä eri +kansallisuuksien kuin yksityis-ihmistenkin suhteen? Eikö joukkoa, jopa +kokonaista kansaa kohtaan harjoitettu vääryys ja sorto ole vieläkin +suurempi rikos, miljoonarikos, siveellinen joukkomurha? Mikä sivistys +oikeuttaa semmoisia tekoja? Spartalainenko, joka tuomitsi yhteiskunnan +heikot lapset hävitettäviksi? Jos sama laki sovitettaisiin eri kansojen +väliin, olisivat persialaiset paljoudellaan olleet oikeutetut tuhoamaan +kreikkalaiset, jotka olivat pienempi ja heikkoväkisempi kansa. +Humaaninen se laki ei ainakaan olisi. + +Pieni ja vähälukuinen on Suomenkin kansa. Mutta emme sen vuoksi lie +mitään hävitettäviä rikkaruohoja. Pikemmin nuorta kansallisuuttamme +voisi verrata elinvoimaiseen omenapuuhun, joka paraikaa kevättään +kukkii ja omanluontoisiaan hedelmiä tulevaisuudelle lupaa. Tosin emme +ole hevosen tavoin ajojuhtia, vaan velvollisuuden työssä olemme yleensä +aina kestäviä ja luotettaviakin olleet. Hävittämistä ansaitsevaa +petoeläintä lienee meissä tuskin karhunkaan verran, koska koko +historiamme muistiin, sitte pakanuuden aikojen, emme ole hyökänneet +naapurejamme rosvoamaan. Aina olemme tyytyneet rauhalliseen työhön +laihassa maassa, jonka sulous meille on rikastakin morsianta rakkaampi. + +Kaikki, jotka Suomen kansaa syvemmin tuntevat, sanovat, että meillä on +omituinen, naapureistamme eroava luonne; ajatusmaailmamme, äänemmekin +ja liikkeemme, puhe- ja tekotapamme ilmaisevat itsenäisiä, meille +ominaisia vivahduksia. Me tunnemme itsessämme suomalaisen sisällyksen, +jonka elämä ilmenee siinä, että me pyrimme luomaan suomalaisia +sivistysmuotoja; aivan niinkuin jokainen kasvi, jokainen luontokappale, +jokainen elävä olento iloitsee oman luonteensa kehityksestä. Aivan +niinkuin jokainen vapaana ja vapaaksi kehittynyt yksityis-ihminen +pyrkii olemaan omaa itseänsä ja sen mukaan teeskentelemättä toimimaan. +Ja niinkauan kuin hän ihmisittäin ja muita sortamatta toimii, ei kukaan +syrjäinen tule häntä häiritsemään. Niinpä kukin kansa täydentää +ihmiskunnan kokonaisuutta. Meissä suomalaisissa on jotakin, jota muissa +ei ole, vaan jota muut kaipaavat niinkuin mekin osaltamme kaipaamme +oman itsemme täytteeksi muita. Tämä omituinen meissä tarvitsee myöskin +omituisia, meidän oman kansallishenkemme luomia, yhteiskunnallisia ja +valtiollisia oloja; semmoista kehystä, joka avittaa meidän +sisällyksemme tarkoituksen mukaista kehittymistä. + +Pienillä poikkeuksilla me olemme ikimuistoisista ajoista olleet omien +lakiemme turvissa vapaita -- nytkö meitä hävityksen tarkoituksessa +urkitaan ja metsästellään? + +Historian näyttämöllä olemme terve, toivorintainen nuorukaiskansa, +emmekä raihnaita lapsia sydämettömän sotakansan survottavia. -- +Ikäänkuin ainoastaan miekan ja väkivallan kansat elämistä +ansaitsisivat! + +Verenhimoisia emme ole, suurista valloitus- ja hävitysretkistä ei +historiamme kerro. Vaan isänmaan puolesta, oikeuden, vapauden ja +laillisen hallituksen puolesta olemme aina olleet vakavia ja +osanneet antaa mikä meille on kallista ollut. Mutta maamme saita luonto +on meiltä enimmän ajan ja tarmon vaatinut. Voitollisimmat ja +kunniallisimmat sotamme olemme pohjan karkeata luontoa vastaan käyneet. +Se mikä meissä on karaistua ja kestävää, on tämän kovakouraisen luonnon +ansio. + +Hajoamishalu on meidän kansallinen helmasyntimme, pieni kehittymisvoima +meidän heikkoutemme. Ne ovat meidän personallisen vapaushalumme itsekäs +varjopuoli. Siksi meitä suomalaisia ei lienekään liiaksi maailmassa: +ainoastaan puolenkolmatta miljoonaa ihmistä, jotka tahtovat säilyttää +kielensä ja kansalliset laitoksensa, oman olemuksensa, sorrosta ja +häviöstä. Mutta mitä pienempi kansa me olemme, sitä ankarampi +velvollisuus meillä on säilyttää itsemme. Sillä ulkonaisesti pienille +kansoille historia usein on antanut henkisesti suuria tehtäviä. Ne ovat +historian Davideja, suurkansat Goljatheja. + +Kylliksi jo aikoinaan yhteydestään luopuneita suomisukuisia kansoja +vaipui Venäjän aroille. Ovatko ne omille jaloilleen kohonneet, ovatko +ihmiskunnalle jalostuneet? Me olemme eläneet pelastumisen ja +omantakeisuuden ikään; me vaadimme itseltämme omia tehtäviä niinkuin +nuorukainen, joka on mies-ikään elänyt, vaatii itseltänsä itsenäisiä +miestekoja -- ja muutkin niitä häneltä vaativat. Me elämme aavistuksien +keväässä ja uskomme suuren hedelmien-ajan kerran koittavan. + +Mutta me tarvitsemme kotimaata ja yhteyttä, niinkuin muuttolinnut +parveutuvat, tarkoituksiinsa pyrkien ja ikävöiden. Ne meistä, jotka +Venäjälle väistyvät, uppoavat aroille. Ne tuhannet ja tuhannet, jotka +maastamme vuosittain merten taakse siirtyvät, sielläkin ilman yhteyttä +hajoelevat, enimmät outoina elämän vinhaan kierteesen häviävät. Useat +jo toisessa polvessa suuren maailman hoijakassa oman äidinkielensä +unohtavat. Kuin virrasta hiekkarannalle pärskynyt pisara he kansastansa +häipyvät. Ainoastaan harvat ja valitut näistä kymmenistä tuhansista +jälleen isiensä rantoja rakentamaan palajavat. + +Kun joku vanha, historiallisen kansallistehtävänsä suorittanut kansa +hajoaa kaikkiin maapallon maihin, niin onkin sillä oikeus levitä +samoille maailman pelloille, joille se jo on kylvönsä tehnyt, +kutsumuksensa suorittanut. Sinne se kylvöksiään valvomaan siirtyy. Ja +kun joku nykyajan suurkansa kymmentuhansia, satatuhansia tai +miljoonankin kansalaisiaan maailman selkään levittää, vaikkapa sinne +tänne hajoitellenkin, niin luopuu se ainoastaan pienestä osasta suurta +kokonaisuuttansa, eikä siitä heikkone, vaan pikemmin vahvistuu, koska +se näin ikäänkuin levittää jalkansa suuremmalle pinta-alalle, mutta +paljoutensa ja valloitusmahtinsa vuoksi edelleenkin säilyttää +keskinäisen yhteytensä. Toisin on pienen parimiljoonaisen kansan, joka +kaipaa kiinteyttä ja kasvamista eikä löyhtymistä ja vähenemistä. Sillä +keskenkasvuinen elimistö tarvitsee veren omassa ruumiissaan ja +kevytmielisyydeksi sanotaan sen tuhlaamista. Kymmentuhansien menetys +heikontaa meitä, sadantuhannen kato tekee meidät sairaaksi ja miljoonan +häviö voipi meiltä viedä elämän kaikkine tehtävineen. + +Voimmehan lohduttaa itseämme sillä, että yhteydestämme hävinneet +kansalaisemme ovat kansainvälisiä uhrilampaita, yleiselle +veljeys-aatteelle uhratuita; palvelevia käsiä, joita olemme maailman +kansoille ojentaneet. Sittenkään ei millään kansalla ole oikeus niin +kosolta vertansa vieraalle juoksuttaa, niin paljon käsiänsä +poislainata, että itse menettää mahtinsa oman elämäntehtävänsä +suorittamiseen. + +Heikko kansallisen yhteyden tunne ynnä nykyajan mukavat kulkuneuvot +vievät meidät tässäkin liiallisuuteen, vieläpä hetkenä, jolloin +suurempi väkiluku meitä vahvistaisi. + +Kadonneita veljiämme me kipeästi kaipaamme; mutta uskoamme +tulevaisuuteen emme menetä, sillä meitä miellyttää eläminen. Elämänhalu +tukekoon toivoamme. Käärmepellon kyntö ei kestäne iäti, vaan uusi +heilimähetki ja elonkorjuun aika Suomenkin kansaa odottaa. + + + + +SANOMALEHDET JOKAPÄIVÄISTÄ LEIPÄÄ. + + +Jos hyvä Lutherimme vielä meidän aikoina eläisi, niin hän varmaankin +katekismossaan jokapäiväisen leivän nimen alla, paitsi raitista ilmaa +ja hyvää terveyttä, luettelisi myöskin rehelliset ja vapaamieliset +sanomalehdet. Me nykyajan ihmiset olemme niihin niin tottuneet, että +hävitämme hyvän tuulemme, ruokahalumme ja työhalumme niinä päivinä, +jolloin sanomalehti ei tuo meille ilmaa yleisen elämän laajasta +ilmakehästä. Me elämme silloin kuin jyvät suljetussa säkissä, vailla +ilmaa ja päivänpaistetta. Ei tilaa hengittää, ei näköalaa ulommaksi +pientä itseämme. Mieltämme ahdistaa ja meitä vaivaa levottomuus, sillä +meidän ihmisemme on itänyt ulkopuolelle säkkiä; se on kasvanut +ulkopuolelle pirtin ikkunan, kotipihan, kotikylän, kautta koko isänmaan +ja yli senkin rajojen. Me olemme kuin laajalehväisiä puita, joiden +oksat ja latvat maailman tuulilta ja taivaan linnuilta ajan vaiheita +kuulostelevat. Meihin on kehittynyt tarve pyrkiä joka aika selville +siitä, kuinka siellä loitolla vesien ja metsien takaa jaksetaan, kuinka +se kokonaisuus, johon kuulumme, voipi; aivan niinkuin yksityisenkään +perheen jäsen ei voi olla huoleton siitä, mitä hänen pienessä kodissaan +tapahtuu, mihin siellä pyritään, kuka kumoon vie, kuka rakentaa, +riidassako vai sovussa naapurien kanssa eletään. Jollei hän näistä +välittäisi, eipä hän oikean perheen jäsen eikä "hyvä kylänmies" olisi. +Koti on meissä laajentunut isänmaaksi, perhe kansaksi, naapurit +maailmaksi. Näistä kaikista me haluamme tietoja, sillä me olemme +kokeneet että ulommatkin aallot voivat vieriä meidän kotirantaan, että +kaukaisempikin myrsky voipi tulla vapisuttamaan meidän kotimökkiä, että +ikävät sekä hauskat tapaukset, etäisemmätkin, lopulta myös meidän +kotioloihin vaikuttavat. Siksi meissä herää levottomuus, jollei +sanomalehti tule säännöllisesti luoksemme. Me aavistamme olevan pahan +merrassa, kun meiltä julkisuus kielletään. Epäluulo valtaa meidät ja +luonnollinen varovaisuutemme kohoaa. Me köyristymme kokoon kuin siilit +ja meille puhkeaa silmiä ja korvia joka taholle: me näemme ja kuulemme +enemmän kuin todella tapahtuu. Mutta syy ei ole meidän, vaan niiden, +jotka meidän aistimiamme pimeällä umpi-ilmalla kiihottavat. Vapauttakaa +meille taas sanomalehtemme, että todellisuus likeltä ja kaukaa selkeänä +kajastaa ja että yhteistuntomme saapi varmuutta ja tyydytystä. Näkömme +ja kuulomme eivät sitten enää petä. Me rupeamme taas luottamaan oloihin +ja ihmisiin, siitä yhteiskunta vahvistuu enemmän kuin sotajoukoista ja +santarmiparvista. Yhteistunne -- sama kuin avartunut itsetunne -- tekee +meistä laajemmassa merkityksessä ihmisiä, koska se hajottavien +kiihkojen asemesta kehittää meissä järjestäviä ja rakentavia rientoja, +joista valtionkin iloita pitäisi. Eikä kukaan tässä suhteessa ole +suurempaa palvelusta tehnyt kuin sanomalehdet semmoisina kuin me niitä +tässä maassa olemme oppineet kunnioittamaan. + + * * * * * + +Mutta turhaa on tarjota suurelle yleisölle aatteita ja ihanteita muuten +kuin leipään tai lempeen sekoitettuina -- sen ovat sanomalehtimiehet +oivaltaneet. Ennen kaikkea he, joko suoraan tai välillisesti, tarjoavat +lukijoilleen tietoja elinkeinojen aloilta. Karjanhoitaja ja +maanviljelijä, käsityöläinen ja kauppias, pappi ja muu virkamies -- +kaikki tapaavat sanomalehdistä jotain oman ammattinsa alalta, jollei +muuta niin toimi- ja virkailmoituksia, osto- tai myöntitarjouksia, +tietoja uusista yrityksistä, töistä ja keksinnöistä. Ne koskevat +lukijan toimeentuloa, virittävät mieltä ja ajavat liikkeelle, vievät +kulkuneuvoihin, sodan ja rauhan sanomiin. Likeltä niitä koskevat +yhteiskunnalliset ja valtiolliset kysymykset sekä suhteemme muihin +maihin ja kansoihin. Eikä tästä sitten ole pitkä hyppäys veljeyteen -- +ihmisyyteen -- ihanteihin, joihin jokapäiväisen leipäpuun latva pyrkii. +Näiltä kaikilta aloilta sanomalehti sopivassa muodossa tarjoaa +yleisölle kohtuullisia päiväannoksia; kukin nauttikoon sulatusvoimiensa +mukaan. Se lukijoita miellyttää, kevyt kirjoitustapa, kevyt lehti, jota +voipi lukea missä ja milloin sattuu: työn lomassa, ruokaillessakin, +nojatuolissa, levolle käydessä tai ennen nousua, kuinka kulloinkin +sopii. + +Kirjallisuus, johon on niin paljon jokapäiväistä leipää sekoitettu, +muuttuu helposti jokapäiväiseksi tarpeeksi ja liittyy välittömästi +kansalaisten ruokahaluun, niinkuin sanomalehdistä tiedetään. Se on kuin +uusi ruokalaji, joka on valloittanut yleisen maun ja johtaa sitä +senvuoksi että yleinen makuaisti sen itse on luonut. Siinä syy miksi +kaikki ihmiset niin helposti tottuvat sanomalehtiin ja sitten yhä +kaipaavat niitä. Ne leviävät kaikkialle missä lukea osataan ja +likentävät kaikki ihmiset toisiinsa. Vasta sanomalehdet ovat sanan +uudenaikaisessa merkityksessä luoneet ihmiskunnan. Höyry ja sähkö ovat +niillä olleet apuna. + +Sillä ilman yhteistunnetta ei ole mitään vapaita yhdyskuntia, +ainoastaan yksityisiä ihmisiä, satunnaisia ryhmiä tai pakon paimentamia +laumoja. Vasta sanomalehdet ovat kehittäneet laveammalle levinneen +yhteistunnon, ensin kansakunnallisen, sitten kansainvälisen. Se on +suuri teko ja senvuoksi sanomalehdillä on oikeus kaikilta tahoilta +toivoa suurta myötätuntoisuutta. Kaikki valistuneet valtiot ja kansat +meidän aikana rientävätkin niitä tukemaan ja kannattamaan: vapauksia, +helpotuksia ja etuja suoden; lukuisasti niitä tilaten ja niiden +välityksellä ajan kysymyksistä keskustellen. Sillä nehän edustavat +julkisesti toimivaa päivän sanaa, yhtä välttämätöntä kuin keskustelu +ostajan ja myöjän, työn kysyjän ja työn antajan välillä. Jos +sananvapaus ehkäistään, niin terve toimellisuuskin pysähtyy ja yleinen +edistys rupeaa ontumaan, kunnes elämä kaikissa muodoissaan kangistuu, +höyry- ja sähkövauhti muuttuu vanhaksi konkarikuluksi ja sitäkin +kehnommaksi. Ja jokapäiväinen leipämme -- kadottaa sielunsa. + +Ainoastaan valtiollisesti ja henkisesti alaikäiset ihmiset vihaavat +julkista sanaa. Mutta onneksi on itse leipäkysymys kuolematon +maailmanvalta. Ja nykyaikana se ei voi menestyä ilman sielua, +sanomalehtiä. Siksi nämä kuristettuinakin korajavat, murhattuinakin ne +kummittelevat, kunnes tuulet vapaata kevättä kantavat ja uusi päivä +uusia lehtiä aukoo julki. + +Onko oikeus ja rauha maassa? Missä työtä, missä leipää? Nämä ovat +joka-aikaisia kysymyksiä joka maassa ja näistä juoksee satoja muita. +Miljoonat itsetietoiset ihmiset odottavat sanomalehdiltä vastauksia, +selvityksiä ja uusia näköaloja uusille yrityksille. Ne ovat kysymyksiä, +jotka tasaisen edistyksen nimessä vaativat julkista keskustelua, ellei +tahdota häiriötä, tuskallista epäluuloa ja väkivallan tekoja kypsyttää. +Voisimme sanoa, että sanomalehdet edistävät säännöllistä verenkulkua +yhteiskunnassa ja valtioruumiissa. Ne eivät ole erehtymättömiä enemmän +kuin niiden toimittajatkaan, mutta niiden toiminta liikkuu julkisen +päivän valossa ja on siis jokaisen kansalaisen arvosteltavissa. +Sanomalehdistö puoluevärineen muodostaa kuin monitahkoisen kristallin, +jonka välityksellä mitä erilaisimmat mielipiteet pääsevät julki, eri +näkökannat leviävät lukijan harkittaviksi. Näin tavoin vääryys on +helpommin vältettävissä, erhetys keveämmin korjattavissa. Yleisön +arvosteluoikeus tekee sen osalliseksi asiain kehittämiseen, herättäen +siinä harrastusta ja vastuunalaisuuden tunnetta, mutta myöskin +suurempaa tyytymystä tuloksiin. + +Näin ovat sanomalehdet -- vapaat sanomalehdet -- aikain kuluessa +kehittyneet keskustelukentiksi, taistelutantereiksi kansojen sisäisiä +ja ulkosotia ratkaistessa. Siinä ne suorittavat korkeinta kutsumustansa +ja ovat ainoat sivistyneitten kansojen arvon mukaiset sotakentät -- +niinkauan kuin sivistyksen merkkinä pidetään oikeamielisyyttä ja +ihmisyyttä eikä mielivaltaa ja sortoa. Nykyaika himmentää toivomme, +mutta sittenkin sanomalehdet työskentelevät humaanisempaa tulevaisuutta +jouduttaaksensa. Valistuneen maailman myötävaikutus seuraa niitä. + +Ja niiden elinvoima on kasvava, välitön vuorovaikutus yhä uudistuva +yleisön kanssa. + +Ne elävät, koska niitä tarvitaan niinkauan kuin sivistyneitä +yhteiskuntia, jotka yhteistoimintaa harrastavat. + +Ne elävät, että tulevaisuuden ylevimmät voitot saavutettaisiin. + +Ja sanomalehtimiehet -- niissähän voisi olla hirviöitäkin -- ne ovat +sivistyksen sotajoukon säännöllistä rintamaväkeä. Niissä tapaamme +ihmisrakkauden ritareja, heikkojen ja sorrettujen vartioväkeä. He +valvovat kalleintamme ja kärsivät aina ensi iskut. Levottomasta +työstään kerran uupuneina ansaitsevat he mitä meillä on parasta: -- +sydämemme ja kättemme kultaa. + + + + +UUDET AATTEET. + + +Jokainen uusi oksa, haara tai lehti kasvissa on uusi ajatus. Niitä +ilmestyy sen mukaan kuin kasvi jatkaa elintehtäviään. Kun se taukoaa +elämästä, häviävät nuo ilmiötkin. + +Jokainen lapsen huomiota kohtaava uusi esine on hänelle uusi sana ja +uusi ajatus. Sillä tavoin kohtaa ihminen elämänsä ensi ikävuosina +tuhansia uusia esineitä, sanoja ja aatteita. Suljettakoon hän niistä, +niin keskeytetään hänen kehityksensä, hänen kasvatuksensa on +lakkautettu. Mutta niinkauan kuin hän liikkuu elämän alati vilisevässä +virrassa, kohtaa hän yhä uusia käsitteitä ja ajatuksia, sillä luonto ja +elämä on pohjattomana pulppaileva ajatusten lähde. Jokainen uusi +liikahdus, muoto ja vivahdus on uusi ajatus. Ja elämä on alati +liikkeessä ja synnyttää siis alati uusia muotoja ja aatteita. + +Ihminen vaan voipi vanhemmiten tulla niin itsekylläiseksi, heikoksi +sulattamaan, ettei hän enää pysty ottamaan vastaan elämän vaikutuksia, +taikka pystyy siihen, nuorempiin verraten, kovin hitaasti. Hän on +silloin saavuttanut kiinalaisen kehitys-asteen. + +Mutta nuoren, elinvoimaisen kansan kehitys ei pysähdy siihen mihin tuon +taikka tämän yksityisen. Jokainen uusi ikäkerros on elävän kansan +uudistunut nuoruus, jonka pyrinnöille ajan aallot antavat edellisistä +poikkeavan värityksen ja uutuuden viehätyksen. Se viehätys on sitä +tuoreempi mitä välittömämmässä yhteydessä ollaan kansallishengen ja +ajan kysymysten kanssa. Ja ajan kysymykset, uudet aatteet, ne ne juuri +synnyttävät kansallishengessä virkeitä tuulahduksia. Tähän virkistävään +ilmakertaan voipi syntyä ainoastaan siten että vapautuu edellisen +kehitysjakson tottumuksista ja ennakkoluuloista. Mutta ainoastaan +harvat voivat Gladstonen tavoin pitkin ikäänsä kehittyä kerroksesta +kerrokseen. Juuri siitä seuraavat nuo alituiset yhteentörmäykset vanhan +ja uuden käsityskannan välillä. + + * * * * * + +Aivan käytöllisillä, jokapäiväisen elämän aloilla on tuo sama alituinen +uudistumisen ja vaihtumisen tarve, alituinen uusien aatteiden jano. +Isäsuutarin lesti ei enää tyydytä poikasuutaria, eikä edes +viimevuotinen lestinkuosi tämän vuotista aistia. Vielä tiheämmin +vaihtelevat ompelijain mallit. Jokainen uusi muotilehti tuopi uusia +pukuaatteita, jotka kukin mestari enemmän tai vähemmän omantakeisesti +panee käytäntöön. Jokainen uusi kuosi on käytännössä toteutettu uusi +ammattiaate. Sellaiset kuosit tai mallit, jotka eivät sovi meidän +tapoihin tai ilmanalaan, jäävät meillä kuolleiksi, korkeintaan kuviksi +ompelijain ikkunalle. + +Puuseppä ja rautaseppä pitävät yhä silmällä mitä parannuksia heidän +ammattinsa alalla on tehty. Mutta jokainen käytäntöön pantu parannus on +ensin ollut uusi aate. + +Noin 35 vuotta sitten kulki maassamme maanviljelijäin kesken uusina +aatteina uusia maanviljelystapoja. Nyt niistä on useita maanviljelyksen +eduksi pantu käytäntöön. Niin on ilmestynyt nelijakoisia, +kuusijakoisia, kahdeksanjakoisia ja kaksitoistakin jakoisia +maanviljelysjärjestelmiä. Mikä ei ole sopinut maamme luontoon ja +ilmanalaan, se on hyljätty. Mutta sekin on voinut johtaa keksimään +omantakeisia keinoja. + +Tätä nykyä virkistää karjanhoitoa meijeriaatteet, uusi aate sekin. + +Uudet ammatti-aatteet ne synnyttävät liikealallakin uusia teollisuuden +lajeja, liikeneuvoja, tuonti- ja vientitavaroita. + +Kansallis-osakepankki, kansanpankki, postisäästöpankki -- mitä nekään +aluksi olivat muuta kuin uusia aatteita. Nyt ne vaikuttavat +käytännössä. + +Jokainen uusi keksintö on ensin ollut uusi aate. + +Eikä ne uudet aatteet ammatinkaan alalla ole pelkkiä turhuuksia ja +muodin oikkuja. Ne pelastavat ammatinharjoittajan mielen puutumasta. +Kun yksitoikkoinen samanmuotoisuus tekee ihmisestä helposti koneen, +niin uusi kuosi, uusi malli, uusi keksintö, uusi aate herättää taas +ymmärryksen vireille ja panee hengen palkeet lietsomaan. Niin kehittyy +työntekijäin henkiset lahjat niissäkin ammattipiireissä, missä hänellä +näihin asti tuskin usein on ollut muuta kasvatusta kuin jokapäiväinen +ruumiillinen työ. Mitä enemmän maan taloudellinen tila vaurastuu, sitä +enemmän tarvitaan uusia aatteita tätä aineellista varallisuutta +henkisesti siementämään. Mitä enemmän yleinen opetus herättää ja +työntää liikkeelle kansan henkisiä voimia sitä enemmän kansa kaipaa +toimeentempaavia kysymyksiä, siis uusia aatteita, jotka antavat sen +elämälle tuoretta sisällystä, ettei tieto jää kilisemään tyhjänä koruna +ilman elinvoimaista mehua. + + * * * * * + +Uusien aatteitten voittoa saamme kiittää siitä edistyksestä, minkä +maamme viimeisten vuosikymmenten kuluessa on tehnyt. Maamme nykyinen +kansakoululaitos, sekin oli ensin vaan uusi, suuri aate, joka aluksi +tuskin oli lämmittänyt muuta kuin yhden miehen, Uno Cygnaeuksen. Nyt se +aate on kohta vallannut koko kansan ja tuntuu tuskin enään uudelta. +Nykyinen kunnallishallitus, joka niin paljon on kehittänyt kansamme +itsehallintoa, sekin oli muutama vuosikymmen sitten noita uusia +aatteita, joita vastustajat ilmestyessä tavallisesti niin vaarallisiksi +huutavat, että luulisi maailman palavan. Mutta päästäkseni pitkistä +luettelemisista, mainitsen ainoastaan voimakkaimman myöhemmistä uusista +aatteista, kansallisuus-aatteen, joka on herättänyt kansat penkomaan +oman henkensä peltoa ja etsimään kaiken edistymisensä ehdot omasta +itsestään. Ulkomaalta on sekin aate meillä saanut sysäyksensä. Mutta +kun Arwidssonit ja Snellmanit täällä ensi kertoja kohottelivat +suomalaisen kansallisuuden lippua, pidettiin heitä maan kauhuna ja +kansan villitsijöinä. Aate oli uusi. Mutta nyt se on voitolla ja +kansalliskeväämme lehden puhkeamisen aika on pian menneillään: +"kansamme kieli on katkaissut kapalovyönsä". Se on lause, joka on +muuttunut melkein sananparreksi. Ja täydellä syyllä. Sillä ainoastaan +siellä täällä takapajulaisten luona vielä kansallistunne kituu, +niinkuin lehti puuhun puhkeaa vasta myöhemmin alavilla soilla ja +rimpimailla. Ne linnut, jotka siellä syntyvät, laulavat kaiken ikänsä +yksinäistä virttä: puu lehteen, puu lehteen! Mutta se sukupolvi, joka +on syntynyt täyteen kansalliskevääsen, on kuin ne linnut, jotka ovat +syntyneet täyteen lehteen ja kaivaten laulavat: lehti on puussa, lehti +on puussa! -- kukkia, hedelmiä, vapautta! + +Siihen väliin kirkaisee suokurppa: Eipäs! kuin: puu lehteen, puu +lehteen! + +Kummatkin ovat näkökannaltaan oikeassa. Aivan oikein huutaa kurppa +lehteä puuhun niinkauan kuin suolla puut eivät vielä ole täydessä +lehdessä. Toisaalta aivan oikein toivovat nuo toiset linnut kukkia, +hedelmiä, vapautta, koska he näkevät keväänsä sillä tasalla, ja osaavat +kumminkin antaa lehdellekin arvonsa. + +Kumpikin laulaa saman kevään luontoa ja kuitenkin äkäilevät toisilleen! + +Mutta jättäkäämme vertaukset. + +Ilman uusia aatteita ei ole mitään kasvamista, kehittymistä ja +edistystä. On vaan huomattava, että se mikä tällä kehityskannalla ei +enään innostuta ja laulatuta, siitä tuolla par'aikaa nautitaan ja +intoillaan. Mutta yhtä hyvin kuin noilla on oikeus laulaa vanhasta, +pitää näilläkin olla oikeus innostua uudesta. Ovathan molempien +taipumukset samasta kansallisesta maaperästä. Pyrkiväthän kummatkin +kunnioittamaan ja hyödyttämään samaa pohjan perukkaa ja samaa +kokonaisuutta -- Suomen kansaa. + + * * * * * + +Edellisestä selviää, että nykyhetkelläkin on ja täytyy olla uusia +aatteita. Ja kummapa olisi, jos vastikään herännyt kansallishenki +niiltä sulkeutuisi ja kellistyisi uudelleen uneensa. Yhtä +luonnollisesti kuin maan muokkaamisen jälkeen seuraa kylväminen, yhtä +luonnonmukaisesti itsetuntoonsa herännyt kansa, ainakin parhaimmissa +jäsenissään, tuntee sisällisen tarpeen tarttua käsittelemään ajan +polttavia kysymyksiä. Niin ryhtyy se ihmiskunnan yhteistyöhön ja +kasvattaa samalla itseänsä. + +Nuori sukupolvi ei ole siltä luopunut kansalliselta perustukseltaan, +eipä itse kieliasiankaan suhteen. Eihän ole suomenkieli sillä +saavuttanut täyttä kypsyyttään, että se on päässyt lailliseen ikään. +Sen pitää myöskin tottua suorittamaan tehtäviänsä elämän monilla eri +aloilla. Sen vuoksi on nuoren polven asia elävässä työssä kehittää +kansallista kieltämme, niin että se minkä edellinen polvi on voittanut +laiksi paperille, nuoren suvun elämässä ilmestyisi tekoina. Kieli on +kehitettävä käytöllisen elämän ja tieteen aloilla, taiteen ja +kirjallisuuden aloilla semmoiseksi, että se joka kohdassa pystyy +tulkitsemaan tarkoitettua sisällystä. Se ei voi tapahtua muuten kuin +noilla eri aloilla innossa ja totuudessa työskellen. Siinä kysytään +kyllä työtä kieliasian hyväksi. Ja etupäässä tärkeä välikappale kielen +kohottamiseksi on kaunokirjallisuuden luominen, jota ei suinkaan "nuori +suunta" ole jättänyt harrastamatta. Niin saapi kieliasiakin eri +ikäkerroksissa eri muotonsa. + +Mutta kansalliseen kehitykseen liittyy muitakin ajan kysymyksiä. +Sellaisia ovat tällä hetkellä työväen tilan parantaminen, johon meillä +kiiruhtaa irtolaistulva ja torpparikysymys. Par'aikaa tehdään tämän +"uuden aatteen" hyväksi koko kansan nimessä valtiopäivillä työtä. Onko +se peloittavaa? Taikka peloittaako äänirajan alentamisen harrastus? +Taikka yleinen äänestys-oikeus, jota niin hartaasti muualla Euroopan +sivistysmaissa puuhataan? Tuskinpa on meilläkään itse kansan joukossa +näillä uusilla aatteilla vastustajia. Onko naiskysymys ja yhteiskoulu +vaarallinen? Epäilemättä on naisilla jo nytkin hirveän suuri valta +väkevään sukupuoleen. Sen vuoksi taitaa olla vaarallista myöntää heille +samoja etuja kuin miehille. Mutta pelkääkö väkevä heikomman +vapautumista? Kansanopistokysymys ei varmaankaan ketään peloita. +Sanotaanhan sillä aatteella olevan niin paljon suosijoita maassa. Mutta +yleinen oppimis-velvollisuus on kenties se julma aate, joka vapautta +rakastavaa Suomen kansaa hämmästyttää? Valtiopäivillä sitäkin kysymystä +nyt käsitellään. Saa nähdä pitävätkö kansan edusmiehet vapauden +sortamisena sitä, että kansa vapaasti velvoittaa itsensä opin ja +tiedottomuuden välillä valitsemaan opin. Pieni Elias ennen aikaan +kielsi vapaasti itseltään tiedottomuuden raa'an vapauden ja hänestä +tuli sittemmin Elias Lönnrot, joka oli ylevämmässä merkityksessä vapaa. +Moni muu köyhä Suomen poika on tehnyt niinkuin hän ja on tuskin +katunut. Katuisikohan Suomen kansa, jos tekisi samoin? Ei siis sekään +uusi aate voi olla noita peljättäviä. Ehkäpä se on raittius-aate? +Siinähän on se vika, ettei se tahdo hävittää viinoja juomalla, vaan on +keksinyt muita sen seitsemiä hävityskeinoja. Mutta siitäkään ei enää +saa syyttää yksityisiä eikä sanomalehtiä. Koko kansan nimessä siitäkin +asiasta keskustellaan jo valtiopäivillä. Niin ne useastikin uudet +aatteet siirtyvät vähitellen yksityisten ja sanomalehtien asioista koko +kansan asioiksi, vaikka niiden kannattajille alussa huudettiinkin: +ristiinnaulitse! ristiinnaulitse! + +Enemmän suvaitsevaisuutta! on vielä yksi aate, jota ei kyllin muisteta +käytännössä. Varsinkin meidän pienissä oloissa on ärtyisä +sietämättömyys kehittynyt seuraelämää rasittavaksi maan vaivaksi, joka +monesti on uhannut tulla valtiolliselle asemallemmekin vaaralliseksi, +etenkin uskonnollisen suvaitsemattomuuden muodossa. + +Keskusteltakoon eri mielipiteistä, koskekoot ne sitten uusia tai +vanhoja aatteita, avonaisesti vastakkain ja julkisuudessa. +Haastettakoon suoraa kieltä asiasta. Mutta kaikki salakaiveleminen ja +vastustajan tien miinaileminen on epäkuntoista ja myrkyttää +yhteiskunnan. + +Uudet aatteet ovat uutta elämää. Niistä keskusteleminen on jokaisen +edistystä rakastavan sanomalehden ensi velvollisuuksia. +Vanhoillisinkaan sanomalehti ei uskalla niistä kokonaan vaieta. Mikä +niissä on otollista, se sulaa meidän elämään ja oloihin uudeksi +liikevoimaksi. Kaiken ihmisellisen mukana tulee erhetyksiäkin, mutta +liikkuminen on aina välttämätöntä ja parempaan päin ihmiskunta vierii. + + + + +TANSSIN PUOLESTA. + + +Täällä meidän kylmässä ilmanalassa, jossa kaikki liike ja toiminta on +hidasta, jopa talvisina aikoina näyttää kokonaan pysähtyneeltäkin, +täällä ovat ihmiset taipuvaisia uskomaan, että kaikki vilkkaammat +elinhalun-ilmaukset, jollei ne suorastaan käytöllistä hyötyä tarkoita, +ovat pahoja ja syntisiä, jotka kansan luonteesta ja tavoista pitää +armotta poisrevittämän. Varsinkin ne uskonnolliset suunnat, jotka +ainoastaan elämään väsyneitä tyydyttävät, ovat synkkämielisellä +maailmankäsityksellään kylväneet kansaan epäluuloa ja vihamielisyyttä +kaikkea elinhalua, iloista leikkiä ja etenkin taiteenomaista tanssia +kohtaan. Samaa lajia uskonnollinen käsitys on kansallisen kanteleemme +soinnuttomaksi saarnannut, on kansan hienoimmasta soittokoneesta, +viulusta vieroittanut. Ikäänkuin ankarata elämän taisteluamme pitäisi +vielä kivuloisella uskonnollisuudella ikävystyttää. + +Vähemmin kuitenkaan enää nykyaikana uskonnonkaan nimessä soittoa +soimataan ja laulua lastataan, mutta koko lailla meillä vielä +kovistellaan tanssin ystäviä ja kaikkea taitoperäistä hyppyä syntiseksi +syytetään. Eikä siihen raamatunkaan todistuksia etsitä, kun siellä ei +missään tanssia tuomita, päinvastoin Kristuskin myötämielin kuvaa +kuinka tuhlaajapojan kotiinpalauksen johdosta hänen isänsä pani laulut +ja ilohypyt toimeen. Niinikään tiedetään useista vanhanajan kansoista, +niiden seassa juutalaisistakin, että he uskonnollisissakin menoissaan +laulun ja soiton ohessa myöskin tanssia käyttivät. Eikä tavattane +maanpinnalla sitä luonnonkansaa, paitsi lappalaisia ja kenties +samojeetejä, vielä vähemmin sivistynyttä, joka ei tanssia jossain +muodossa harjoittaisi. Kansojen kehittyessä muodostuvat niiden +tanssitkin yhä taidokkaammiksi. Tästä luonnon taipumuksesta +tuloksena ovat monet kauniit kansallistanssit, jotka ovat yhtä +oikeutettua ihmiselämän kantamaa viljaa kuin ikään kansanlaulut ja +kansansäveleetkin, joita yleisesti ihaillaan. Mutta niinkuin +taiderunous kansanrunouden ohessa ja taidesävellys kansansäveleen +ohessa, niin on myös taiteenomainen tanssi oikeutettu kansantanssin +ohessa. Usein ovatkin jälkimäiset kehittyneempiä ja yleisihmistyneempiä +muotoja edellisistä. Omituiselta senvuoksi tuntuu, että uskonnollisella +taholla enemmän kannatetaan kehittyneempää tanssia kuin tanssitaidon +alkeismuotoja, niinkuin leikkejä ja rinkihyppyjä. Siinä oltaisiin +oikeassa, jos nuorisoa tahdottaisiin ensin alkeita oppimaan ja siitä +kehittymään tanssiharjoitusten kautta ryhdissä ja liikkeissä yhä +somempiin ja kauniimpiin muotoihin. Tämä pyrkimys pitäisikin päästä +tanssin jalostuttavaksi, ihanteelliseksi puoleksi. Ja siksi se +pääseekin, kun tanssikin kohotetaan "luonnollisiin oikeuksiinsa": +sivistyselämän tarkoituksia palvelemaan, luomaan kauniita muotoja +meidän asennoille, liikkeille ja seurakäytökselle. + +Luonnonvoimiin perustuukin ihmisten häviämätön tanssitaipumus. Sehän on +taipumus säännölliseen polennolliseen liikkeeseen, jota veden ja ilman +aaltoileminen huomattavimmin kuvaavat. Mutta sama polennollisuus +ilmenee runossa, säveleessä ja tanssissakin. Ihmisverikin on itseensä +luonnosta omistanut nautintoa tuottavan taipumuksen polennolliseen +liikkeesen ja taidelahjansa avulla sitä monipuoliseksi kehittänyt. +Tanssissa on nautintomme polennossa ruumiillisempaa, vaikkei kohtuuden +rajoissa vähemmän oikeutettua: säveleessä ja runoudessa on polennon +viehätys henkisempää laatua. Usein käyvät kolmiliittoon tanssipolento, +sävelpolento ja runopolento, sitenkin likeistä sukulaisuuttaan +ilmaisten. + +Jokainen voimakkaampi mielenliike vaikuttaa meissä ehdottomasti +ulkonaisestikin huomattavia liikkeitä. Surua ja iloa, kauhua ja +ihastusta, tuskaa ja suloa puhkeamme välittömästi kuvaamaan kasvojen +tai muun ruumiin osan liikkeillä taikka kutakin mielentilaamme +ilmaisevilla äännähdyksillä ja huudahduksilla. Samoin ilmaisemme +keveätä ilomielisyyttä eri liikkeillä ja äänillä kuin juhlamieltä. +Näitä mielemme tilapäisiä äkkikohtauksia voisimme verrata luonnossa +tuulispäihin, ilman pyrähdyksiin, lentopilviin, päivän pikavilahduksiin +j.n.e., jommoisia elämässä niinkuin luonnossakin tiheästi kohtaamme. +Mutta jos mielentilojamme punomme selväpiirteisiksi kuvaelmiksi, joita +väritämme joko liikkeillä niinkuin tanssissa, tai sävelillä, niinkuin +musiikissa, taikka sanoilla, niinkuin runoudessa, niin syntyy niistä +tanssitaide, säveltaide ja runotaide. Niiden alkeet tapaamme jo +luonnossa ja kansan luonnonsyntyinen taidelahja on, kansansävelten ja +kansanrunouden ohessa, kansantanssinkin synnyttänyt. Mutta mikä on +luonnosta syntynyt, se on Luojan siemenen sikiö, jota on lupa "viljellä +ja varjella", kesyttää ja kehittää, mutta ei hävittää. Sivistys-elämän +kautta onkin tanssi, samoinkuin taiteet yleensä, kehittynyt yhä uusiin +ja moninaisempiin muotoihin, samalla kuin monet kansantanssit ovat +kansainvälisiksi tulleet. + +Tästä lyhyestä selonteosta päättäen pitäisi tanssi olla kristinopin +kannalta oikeutettu, historian kannalta oikeutettu, luonnonlakien +mukaan oikeutettu. Ja kukin tanssin harjoittaja on kokenut, että +kohtuullinen ja ihmisittäin viljelty hyppy tuntuu vieläkin seuraavana +päivänä mieltä virkistävältä, ruumista reipastuttavalta. Aivan niinkuin +kukin kohtuullisen voimisteluharjoituksen jälkeen tuntee. Mutta +tanssista sitä paitsi lähtee seurustelun tuottama mielihyvä. + +Erittäinkin julkinen seurusteleminen toisen sukupuolen kanssa vaikuttaa +mieliin kehittävästi, joka on parhaita nuorison vieroittajia pimeiltä +yöpoluilta. Koska tanssitilaisuudet edes jonkinverran meidän juroa +ja jäykkää kansallisluonnetta seurustelemaan totuttavat ja nuorison +eri sukupuolia keskenään julkiseen, kaunistapaiseen käytökseen +perehdyttävät, olisi niiden tilaisuuksien hävittäminen, paitsi luonnon +sortoa, myöskin sivistys-elämän oikeuksien polkemista. Eipä se nuoriso, +joka tanssista on viehätetty, huvi-iltoina, ainakaan yhtä helposti kuin +tanssimaton, väkijuomienkaan pariin eksy. Toisen sukupuolen arvonantoa +säilyttääkseen välttää se toki juoppoutta. + +Jos vieläkin tanssia ei pidetä pelkkänä löllötyksenä, vaan sen +huvitarkoitukseen liitetään pyrkimys kauniiseen ryhtiin, somiin ja +luonteviin asentoihin, miellyttäviin liikkeihin ja arvokkaaseen +seurakäytökseen, jotka suureksi osaksi meillä nykyiseltä sukupolvelta +puuttuvat, niin Suomen nuoriso saavuttaa tanssistakin oivan +välikappaleen ihanteellisille tarkoituksilleen. Sillä epäilemättä +sivistyksen sisällys kaikissa kansallisuuksissa pyrkii itsellensä +myöskin kauniita muotoja luomaan. Emme me saa iänkaiken kömpelöjä +käytöstapojamme puoltaa sillä, että muka olemme rehtiä ja suoria +suomalaisia, ikäänkuin mitkätahansa kansalliset avut oikeuttaisivat +kauniita tapoja ja kaunista ulkokäytöstä halveksimaan. Jos olemme +suoria suomalaisia, niin tunnustakaamme suoraan mikä meiltä puuttuu ja +pyrkikäämme tarkoituksen mukaisesti puutteitamme ja vikojamme +poistamaan. Köyhät ulkomuodot eivät todista muuta kuin heikkoa +sisällystä. Mutta kun kansallinen sivistys-elämä meilläkin voimistuu, +puhkeaa se terveihin ja voimakkaihin muotoihin myöskin kaikessa +ulkoelämässä. Ja tähän pyrkiessä ei ole tanssiakaan nuorison seuroista +karkoitettava, vaan pikemmin pantakoon toimeen tanssikilpailuja, joissa +asentojen, ryhdin, liikkeiden ja käytöstapojen somuutta silmällä +pitäen, edistystä palkitaan. Mutta tässä, niinkuin kaikessa taiteessa, +vältettäköön teeskelyä, noudatettakoon luonnollisuutta. + +Etelän vilkasverisissä kansoissa vielä vanhatkin hypyssä keveällä +joustavuudella keikahtelevat, mutta meillä pidetään melkein +velvollisuutena vanhemmiten jäykistyä. Ennen suvaitaan leiniä kuin +tanssittaisiin veri joskus vilkkaaseen toimintaan. Ja sitten ei +sallittaisi enää nuortenkaan hyppyjä hyväillä. Vieläpä väitetään, ettei +sitä koskaan heränneet kristityt tee. Kuitenkin hyvin moni meistä +tietää, että eräissä herännäispiireissä aika ajoin tunteita kuvaillaan +hyppyliikkeillä ja keikutuksilla, vaikkeivät nämä liikkeet järjestykään +säännölliseksi tanssiksi, koska samoissa seuroissa maallisia +laulujakin vältetään, vaikkei aina niiden säveliä. Sitä paitsi +heränneiksi nimitetyt useimmiten ovat elähtäneitä ja elämään väsyneitä +ihmisiä, joilta muutenkin on jalka kangistunut ja luonnollinen +elinhalu hyytynyt. Ennen muuta on huomattava, että aina vakavat +elämänkysymykset, kun ne meihin voimakkaasti vaikuttavat, keskeyttävät +virkistävimmän ja luonnollisimmankin huvihetken tai taidenautinnon, +vaikkei siltä itse nautinto semmoisenaan ole syntiseksi tuomittava. +Olemmehan pakotetut kirkonmenonkin keskeyttämään, jos meille +ilmoitetaan, että kotonamme on tulipalo. Samoin voipi kaikki +intohimomme keskittyä sisällisen terveyskysymyksemme ympärille. Mutta +sitte kun elämän varmuus on palautunut, niin liikenee huomiota ja +toimintaa jälleen uloskin päin, jollei tanssin -- jos se tuntuu +vanhalta -- niin jossakin kehittyneemmässä muodossa. Mutta antakaamme +niiden tanssia, jotka sitä vielä voivat. Sillä -- sanottakoon se +vieläkin -- kristinoppi ei tanssia kiellä, vaan sen väärä +tulkitseminen. Se toki olkoon myönnetty tanssin mikä kaikkien elämän +nautintojen suhteen: kuka mistä ruumiin tai sielun puolesta sairastuu, +se sitä älköön nauttiko. Mutta älköön tehtäkö poikkeuskieltoa +säännöksi. + +Jotakin oikeutettuja perusteita tanssin vastustajilla sentään täytynee +olla. Ja niin onkin. Ensiksikin tavataan ihmisiä, jotka jotakin +taidelajia eivät ollenkaan voi nauttia. Kuka on tylsä musiikille, kuka +taas kuvaaville taiteille, kuka runomuotoiselle kirjallisuudelle -- +niinpä on moniaille tanssikin vastenmielinen. Semmoiset ovat +epäkasvuisia luonteita ja usein mahdottomat yhdessä polvessa parantaa. +Ne siis eivät ymmärrä tanssia ja senvuoksi sitä vastustavat. Toiset +vastustavat tanssia senvuoksi, että tulisten intohimojensa +viehätyksestä ovat joskus eksyneet sitä väärin käyttämään ja sen +johdosta päättävät, että sitä muutkin väärin käyttävät. Kolmannet ovat +tehneet huomioita kesyttömässä joukossa, että siellä usein tanssinkin +ohessa riihoton vallattomuus puhkeaa, taikka tanssi yksipuolisesti +täyttää koko iltakauden ohjelman. + +Näihin syytöksiin voipi vastata yhdellä ainoalla väitteellä: ettei +tavata mitään ihmisellistä laitosta, semmoistakaan, joka juuri ihmisten +kesyttämiseksi on laadittu, jota ihmiset silloin tällöin eivät +väärinkäytöksillään olisi tahranneet. Se seuraa siitäkin, etteivät +ihmiset astu mihinkään laitokseen, seuraan tai huviin täysin valmiina, +vaan juuri niihin osaa ottaen vähittäin kypsyvät ja kehittyvät. Kirkko +on enin pitkin kristinopin ikää ollut alituisten väärinkäytösten +esineenä. + +Elköön siis tanssia nuorisoseurojen ohjelmista poistettako, vaan +vähitellen rajoitettakoon. Ohjattakoon tanssi koneellisesta hypystä +ihanteellisiakin tarkoituksia palvelemaan. Sillä luonnon-elämä +ihmisessä kukkii siten, että aineellinen ja ruumiillinen toiminta +kehittyy aatteellisuutta kannattamaan. + + + + +MILTÄ HENRIK IBSEN MINUSTA ON TUNTUNUT? + + +Te kysytte miltä Henrik Ibsen minusta on tuntunut. En koskaan ole +aavistanut, että minun siitä pitäisi tiliä tekemän, enkä sentähden +olekkaan nyt tilille valmis. En siis näin hätäpikaa voi kajota +mihinkään erikoisseikkoihin; vaan lyhyesti, yleisissä lauseissa -- jos +siihen tyydytte, niin koetan. + +Henrik Ibsen? -- alppiotsainen vuoripeikko -- en tarkoita jääotsainen +-- kädessä kynä, lääkärin leikkauspuukko. Tarkkakätisesti hän sen +ihmissydämeenkin painaa, ikäänkuin maanmittari koerassinsa kentän +poveen. Sisälmyksiä hän sillä vetää näkyviin, terveitä tai +pilaantuneita, ja kunkin oman luontonsa nojaan jättää. Hän kävelyttelee +esille vuorenväkeänsä ikäänkuin ihmisiä -- Ibsenin ihmisiä. Ne +näyttävät, millaisia yksilöitä Norjan vuoristo jyrkänteineen, +vuonoineen, luolineen, sokkeloineen on synnyttänyt, kasvattanut ja +liikkeelle lykännyt -- ihmisyyttä palvelemaan. Itsenäisiä, +selväpiirteisiä, omituisia, että tuskin muihin sekoittuvat. + +"Kuninkaan-aluissa" minun silmilleni Ibsenin otsa kirkkaimmillaan +loistaa, vaikka kuninkaan-alkuja, Jumalan poika- ja tytärpuolia hänen +vuoriväessään on paljon. + +Ibsenin ongelmat usein ovat vuoren onkaloita, salasokkeloita, joita +selkeäkään vuono ei voi rinnassaan täysin kuvastaa -- siinä näkyvät +vain vuoren ulkonaiset haahmopiirteet. Vuonon pitää lämmitä valosta, +utuisena kohota siintäviin korkeuksiin, taistella myrskyssä, painua +pienentyneenä vuoren sisuksiin ja elää joka pisarassaan vuoren +ahtaintakin elämää, niin sille salasopetkin selkiävät. + +Selkiävät sitten, kun emäkalliosta repeilee lohkareita, joita luonto ja +ajan tarve selväsärmäisiksi särkee, niinkuin Ibsenkin kehittää +vuorelais-yksilöitään -- sanotaan hänen kehittävän yksilöisyyttä +jyrkimmilleen. Mutta hän lohkoo ja veistelee uudemmalle yhteiskunnalle +rakennus-aineita. Hän ne itsenäistyttää auktoriteetin emäkalliosta +omalle pohjalleen. Sitte vasta ne kelpaavat uutta yhteiskuntarakennusta +palvelemaan. + +Onpa hän tapausten syvänteihin, niinkuin pikku Eyolfin hautaan, +särkenyt itsekkäisyyteen perustuvan perheonnen, mutta saman syvänteen +partaalla avaa hän pikku Eyolfin vanhempain silmät näkemään alhaalla +laaksossa kansan suuren joukon lapsia, yhteiskunnan vähäväkisiä. Nekin +kaipaavat rakkautta, niillekin kannattaa elää ja uhrautua. Molemmille +Almerseille selviää, että yksityisenkin onni nojautuu laajemmalle +alalle kuin oman likimmän itsensä huoleksimiseen -- yhteisonnen +työpäivän aurinko on noussut. + + + + + + +PUHEITA + + + + +PUHE KÄKISALMEN 600-VUOTISJUHLASSA + +kesäkuun 17 päivänä 1894 + + +A. K. + +Tekee mieli uskomaan, että pahimmat ajat, kovimmat kohtalot, +katkerimmat päivät Karjalan kansa jo on voittanut ja jättänyt +taaksensa. Tekee mieli toivomaan, että iloisampi, valoisampi ja +onnellisempi tulevaisuus tällekin kansamme osalle siintää. Mutta +tulkoon se tulevaisuus ainakin yhtä kunnialliseksi kuin entisyys on +ollut. Sillä onttoa olisi kunniaton ilo, pimeyttä häpeässä valo ja +mustaa valhetta pettäjäin onni. + +Tapahtuu joskus, että mies, joka on reimasti kestänyt kovia aikoja, +sotaa, nälkää ja ruttoa, sitten hyvien päivien, lihavien vuosien ja +rauhan iloisten hetkien tultua veltostuu, rappioituu ja menehtyy; +vieläpä kuluttaa kevytmielisesti voittosaaliinsa ja riutuu omatekoiseen +kurjuuteensa. Sitä älköön tapahtuko Karjalalle, sitä älköön Suomen +kansalle. + +Karjalan kansa on käynyt elämän kaikki kovat koulut läpi. Verinen +miekka on tätä rajavartijata rajummin kuin muita raadellut. Tuhansia +kertoja on hän saanut seistä tai sortua ristitulessa eri uskontojen ja +kansallisuuksien vaiheella. Orjuuskin, joka muille suomalaisille +Ruotsin vallan yhteydessä oli vieras, on korventanut poltinrautansa +hilpeään karjalaiseen. Idän ja lännen vallat ovat sitä kilpaa repineet +ja halailleet. Kaikista niistä kohtalon kolhimisista tuntuu Karjalan +oloissa sekä karjalaisen luonteessa vielä tänäkin päivänä arpia ja +naarmuja. Mutta sittenkin on karjalainen pysynyt iloisena ja pirteänä, +vaikka ovelanakin; toivovana ja neuvokkaana, vaikka huomisesta +huoletonnakin. Se on vikkelä ja kekseliäs -- missä lääniherran paha +pitely ei ole sitä raukaksi masentanut. Se on notkea ja älykäs -- missä +ei rahdin-ajo ole siitä vetelystä tehnyt. Se on pulassakin leikillinen +ja osaa käyttää hetkeä hyväkseen paremmin kuin mikään muu Suomen heimo. +Karjalaisessa ilmenee suomalaisen luonteen heleä nuorukaismieli. Hän on +tenooriäänenä suomalaisessa kansallisköörissä ja laulaa iloisimman ja +terveimmän säveleen -- vaikk'ei tosin vielä täysikuntoista. Ja mikä +lupaavinta on: -- hän ei ole koskaan itsekylläinen ja omaan +etevyyteensä ihastunut niinkuin usein länsisuomalainen. Vahinko vaan, +että karjalainen on vielä köyhä eikä muutenkaan yleisemmin herännyt +tekemään uhrauksia yhteisten edistyspyrintöjen hyväksi. Aina hän toki +pystyy reippaasti yrityksiä alkamaan, vaikka kyllä muut voivat +kestävämmin niitä jatkaa. + +Runsaita lahjoja on Jumala jakanut karjalaiselle. Mutta onpa antanut +tärkeän, vaativaisen asemankin sille. Semmoiset lahjat, semmoinen asema +velvoittavat paljon. + +Nyt kun toivottavasti paremmat ajat koittavat meille; nyt kun +kärsimysten ja sorron katkerat päivät väistyvät selkämme taakse ja +rauhan vilja voipi suuremmassa vapaudessa versoa -- sillä ovathan jalot +suuriruhtinaamme pyhästi vahvistaneet isiltämme perityt oikeutemme -- +nyt on meillä selkeän aamupäivän raikas työaika. Esipolvien kärsimykset +ja uhraukset velvoittavat meitäkin yrityksiin ja uhrauksiin, työhön ja +ponnistuksiin. Joka askel täällä on kostutettu hiellä, kyynelillä ja +verellä. Orjuuden ies on täällä painanut isiemme niskaa ja sorron +orjantappurat ovat veristäneet heitä. Mekö jälkeiset toimettomina ja +eteemme ajattelematta täällä astuisimme näitä kalliita ketoja, näitä +rakkaita rantoja taikka surutonna soutelisimme näitä viehkeitä vesiä. +Mekö lääniherran orjuudesta pelastuneina nyt vaipuisimme velan orjiksi +ja koronkiskurien säälimättömän ikeen alle. Kun terve mies astuu, ei +nojaa hän toisen käsivarteen eikä kainalosauvoihin. Jos Karjalan kansa +on täys-ikäinen ja terve, niin miksi ei pystyisi sekin astumaan +taloudellisesti omilla jaloillaan, nojautumaan omaan vartaloonsa: +tukemaan itseään omalla työllään, toimellaan ja säästäväisyydellään? +Kansamme menestys ja kunnia vaatii sitä. + +Vaatii se enemmänkin. Se vaatii, että suomalainen kansallisuus +kaikessakin kehityksessään luottaa omiin voimiinsa, kykyihinsä ja +lahjoihinsa, pyrkien niitä herättämään ja kehittämään eikä +pehmeämielisesti heittäy naapuriensa kainalokanaksi. + +Emmehän liene niin suvustamme pilaantuneita, ettemme kaikin tarmoin +yrittäisi nostaa sitä aineellista ja henkistä voimaa, sitä +varallisuutta ja sivistystä, jolle isämme ovat uurtaneet perustuksen. + +Kaiken sekä yksityisen että koko kansan edistymisen ehtona on itsensä +velvoittaminen johonkin, mitä pitää hyvänä ja hyödyllisenä. Joka tahtoo +päästä varakkaaksi, hän velvoittaa itsensä ahkeruuteen, kokoamiseen ja +säästäväisyyteen, mutta kieltäytyy tuhlauksesta. Joka tahtoo säästää +voimiansa hyödyllisiin tekoihin, hän vapaasta vakaumuksesta sitoutuu +kohtuullisiin ja raittiihin elämäntapoihin, mutta kieltäytyy terveyttä +turmelevista nautinnoista. Joka haluaa rikastua tiedoissa ja hyvissä +siveellisissä ominaisuuksissa, hän velvoittaa itsensä uhraamaan työtä +ja aineellisia varoja, henkisiä kootaksensa; hän kieltäytyy +noudattamasta kehnoja taipumuksiaan ja velvoittautuu tottelemaan +parhaimman vakaumuksensa ääntä. Ilman semmoista vapaata itsensä +velvoittamista ei olis mitään edistystä, ei yksityisessä eikä kansassa. +Niin harjoittaa parempi tahtomme valtaansa alhaisten viettiemme ja +mielitekojemme yli. + +Mutta on olemassa velvollisuuksia, jotka koko kansa käsittää olemisensa +ja edistymisensä ehdoiksi. Silloin kansa toimii yksilönä ja tekee +vapaasti semmoiset velvollisuudet omiksensa joko yleisen mielipiteen +tai lainsäädännön kautta. Useimmiten säätää tällaisissa tapauksissa +kansan valistuneimmat lakia takajoukolle. He ovat silloin kansan +aivoina ja sinä parempana tahtona, joka puhkaisee uuden niveleen +edistyksen puuhun. Niinpä on Suomen kansa omien edusmiestensä säätämän +lain kautta luopunut kotiviinan poltosta ja sittemmin yhä enemmän +rajoittanut väkijuomien leviämistä, koska se on pitänyt sellaisen lain +maalle hyödyllisenä. Olemme lain kautta rajoittaneet kalastus- ja +metsästysaikoja, koska käsitämme yhteisen edun siitä voittavan. +Toisaalta on kansamme poiskin riisunut toimintansa rajoja niillä +aloilla, missä isänmaan etu sitä selvästi on vaatinut. Niinpä olemme +uuden vapaamman elinkeinolain kautta, perityt etuluulot murtaen, +särkeneet vanhat ammattiaitaukset, ja niin toimen, yritteliäisyyden ja +kätevyyden leviämistä edistäneet -- kansa on velvoittanut itsensä +suurempaan vireyteen. Tarvitsee tuskin mainitakaan asevelvollisuutta, +johon meitä sitoo yhtä paljon suhteemme mahtavaan emävaltioon kuin oma +velvollisuuden tuntomme. Mutta yleensä lainsäädäntömme ilmaisee +kypsyneen vakaumuksen siitä mitä kansamme käsittää oikeudekseen ja +velvollisuudekseen panna käytäntöön. Tämän vakaumuksen ilmaisee kansa +eduskuntansa kautta. + +Yleisen oppivelvollisuudenkin käsite on viime valtiopäivillä +pyrkinyt laiksi muodostumaan. Ja kunnioittaen mainittakoon, että +Itä-Suomen edusmiehet sitä pontevasti kannattivatkin. Kunniaksi on +se heille senkin vuoksi, että he siten osottivat käsittävänsä mitä +ainakin tällä puolen Suomen enin kaivataan. He aavistivat, että +valistumisvelvollisuus sisältää suuremman vapauden kuin oikeus olla +edistymisestä välinpitämätön. Ansaitsee tulla sananparreksi, että tieto +on voimaa ja valistus vapautta ja varallisuutta. Missä kaikki ovat +valistuneita, siellä kunnian ja velvollisuuden tunne kiihottaa kaikkia +pyrkimään hyödyllisiksi ja taloudellisestikin omantakeisiksi; mutta +missä vaan harvat ovat tilaisuudessa poimia tiedon tähkiä, siellä +tilaisuus viekottelee "herrat kyntämään hulluilla". Mutta sorto +turmelee sekä sorretun että sortajan. + +Eläinkunnassa ei ole heikommalla muuta oikeutta kuin väkevämmän +mielivalta, mutta kansojen elämässä alkaa lievemmät, kesymmät, +ihmisellisemmät voimat pyrkiä vaikuttamaan. Työn arvon kohotessa, +sivistyksen ja viljelyksen levitessä ovat oikeuden ja kunniallisuuden +käsitteetkin kehittyneet: niitä ei kukaan enää voi ihmisarvoansa +alentamatta polkea. Voima hallitsee ja on hallitseva ja määräävä +vastakin asiain ja tapausten menoa, mutta ei enää pelkkä ruumiillinen +voima ja aineellinen rikkaus, vaan voimien kukka: valistuksen mahti, +jonka sieluna on todistettu oikeus ja ihmisrakkaus. Samalla kuin +tunnustamme naapureillemme oikeuden työnsä hedelmiin, toivomme, että +hekin myöntävät meille samat oikeudet meidän töittemme tuloksiin. Ellei +tätä periaatetta tunnusteta noudatettavaksi, niin edistetään +vallattomuutta ja ryöstetään kansakuntain pyhintä omaisuutta: heidän +kotirauhaansa ja kotionneansa. Pois se meistä, että halveksisimme muita +kansoja, muiden tapoja, lakeja ja laitoksia! Kaikkein vähimmän +ylevälahjaista naapuriamme, jonka vaiheisiin oman maamme kohtalo +likeisesti ja pysyväisesti on yhdistetty. Voisimmeko unhottaa, että +Venäjän kansalla on monia semmoisia hyviä ominaisuuksia, joita meiltä +puuttuu. Mutta Suomenkin kansa on velvollinen turvautumaan kuntoonsa ja +omiin avuihinsa. Suotakoon meidänkin pitää arvossa ja rakastaa niitä +ominaisuuksia, jotka tämän kansan tähän asti sortumatta ovat pystyssä +pitäneet: uskollisuutta isiemme uskonnolle, maamme laeille ja +hallitsijalle, rehellisyyttä ja kunniallisuutta. Ne sekä rotumme sitkeä +kestäväisyys ovat se Jumalan leima, jonka hän meihinkin luonnon ja +historiallisten vaiheittemme kautta on painanut. Me emme saa +lyhytnäköisesti halveksia muita, sillä se on pahin este kansojen, jos +yksityistenkin väliselle veljestymiselle. Mutta emme saa itseämmekään +halveksia, sillä silloin olisimme raukkoja emmekä kelpaisi suureen +yhteistyöhön kansojen sivistysvainiolla; emme pystyisi siellä +suorittamaan itsenäistä, tunnustuksen arvoista tehtävää. Ja suurikin +tehtävä on Suomen kansalla: raskas ja kuuluton rauhallisen viljelyksen +työ kylmässä ilmanalassa ja kalseassa maanlaadussa. Se vaatii enemmän +siveellistä voimaa kuin mitkään ulkonaiset loistoteot. Näissäkin +tukalissa luonnonsuhteissa ja vaikeissa historian vaiheissa on kansamme +jaksanut kehittää aineellisen ja henkisen viljelyksensä sille +kukintakohdalle, joka on voittanut Euroopan etevimpäin sivistyskansain +tunnustusta. Emmekä pyydäkään muuta kuin tätä rauhallista viljelystyötä +perittyjen lakiemme suojassa häiritsemättä jatkaa. Emme pyydä rakettina +räjähdellä Euroopan ilotulituksissa, emmekä pommina paukahdella, muuta +maailmaa säikytellen: meitä tyydyttää pajavasarain pauke rauhan onnea +takoessa; meitä miellyttää lomahetkinä elojuhlat, joissa iloitsemme +töittemme tuloksista ja kokoamme voimia uusiin ponnistuksiin. Semmoisia +elojuhlia ovat kesäiset laulujuhlamme ja semmoinen on tavallaan tämäkin +muistojuhla. Iloitsemme vuosisatojen voitollisesta vierinnästä. +Iloitsemme, että Karjalan kansa, monet myrskyt kestettyään, kovat +koiteltuaan, virkeänä, reippaana ja elinvoimaisena on liittynyt kuin +revitty jäsen jälleen samaksi lihaksi ja vereksi muuhun Suomeen. Tässä +jäsenessä tuntuu vielä arpia ja ruhjevammoja, mutta raittiin +kansallisruumiin yhteydessä ne paranevat. Sillä karjalainen tahtoo elää +ja säilyttää itsensä: sen elinhalua ilmaisee sen pirteä osanotto +kaikkiin isänmaan edistyskysymyksiin. Se on nuorukaisluonne, jonka +sydän hehkuu ja sanat säkenöivät; jolle elämä on ihanteita suihkuva +lähde, aatteita poreileva virta, rientoja aaltoileva meri. Tämä heimo, +joka on runsaat runonsa, kevätnuoren kansamme aamulaulut, povestansa +pulputtanut, eikö tämä pystyisi keskuudestansa poisloitsimaan +epäkohtien syväjuurisia ohdakkeita? Eikö isänmaanrakkaus ja +kunniantunne täällä vetäisi vertoja muulle Suomelle? Karjalaiset! +Teihin luotetaan ja teiltä toivotaan paljon. + +Onhan ihanteemme isänmaa lakeineen, laitoksineen, oikeuksineen, +velvollisuuksineen, uskoineen, äidinkielineen. Tämä armaamme vaatii +meiltä kaikki, mutta se antaakin meille kaikkensa. Elkäämme antako +itsekkäisyyden himmentää rakkauttamme tätä kalleinta kohtaan, sillä sen +etu ja onni, sen voitto ja kunnia on parhaimmassa merkityksessä +meidänkin onnellisin osamme. Kun me tälle armaalle pysymme uskollisina, +niin ei mikään kohtalo meitä voi musertaa, vaan jokainen hyökkäys on +raukeava voimatonna kuin Laatokan vihaisinkin hyökyaalto Suomen +puoleista rantakalliota vastaan. + +Onhan uskollisuus isänmaalle sama kuin uskollisuus omalle paremmalle +itsellemme. Sille, mikä meissä on omantakeista ajatussuunnassa ja +toiminnassa, tavoissa ja oikeuskäsitteissä, muistoissa ja toiveissa. +Luopuisimmeko näistä, niin luopuisimme itsestämme ja arvottomina +teeskelisimme ja muita apinoisimme. Meillä ei olisi mitään omaa +tehtävää maailmassa. Ainoastaan itsellemme uskollisina pysyen voimme +jollain menestyksellä vaeltaa sitä tietä, jolla uudet totuudet ovat +virstan patsaina, ihanteet siintävät edessämme taivaina ja jolla +edistys kulkee "kirkkaudesta niin kirkkauteen". + +Mutta silläkin tiellä, niinkuin kaikilla pitemmillä matkoilla, kohtaa +loukkeita, jos tasaistakin, jyrkkiä vastamäkiä, jos myötämaitakin, +öitä, jos päiviäkin, pilviä, jos kirkastakin taivasta, myrskyä ja +rauhattomuutta, jos tyyniäkin hetkiä. Ja kaikissa vaaroissa on +valonpuute vaarallisin, tiedonpuute tukalin. + +Näihin saakka ovat ainoastaan harvat valistuneet kohottaneet valon +soihtua Suomen kansalle -- taikka painaneet sen maahan; kansalta on +vaadittu ainoastaan uskoa heihin. Se aika alkaa olla mennyt +sankarineen, varjoineen. Uusi aika herättää koko kansan, jokaisen +yksilön, omantakeiseen yritteliäisyyteen elämän taistelussa. Sen kautta +kehittyy myöskin erilaisia tunteita, käsitteitä ja vakaumuksia. +Ihmisiltä vaaditaan suurempaa keskinäistä suvaitsevaisuutta ja heidän +yhdistäjikseen jääpi luonnonsiteet ja rakkaus isänmaahan yhteisine +velvollisuuksineen, oikeuksineen. Mutta näissä oloissa ei ole kylliksi +siellä täällä joku soihdunkannattaja. Jokainen tarvitsee oman lyhtynsä: +oman tietovarastonsa ja vakaumuksensa. Niin voimme kypsyä valon avulla +vapauteen, vapauden avulla edistykseen. Sillä tiellä eläköön Suomi! +Eläköön Karjalan kansa! + + + + +VIISI VELJESTÄ. + +Tampereen työväenyhdistyksen juhlassa Pyynikillä heinäkuun 12 +päivänä 1896. + + +K. K. + +Yhteiskunnan eri kansanluokat ovat verrattavat viiteen veljekseen, +jotka olivat saman isän poikia yhteisellä maapalstalla. Kun vanhin veli +yleni täysikasvuiseksi, oli seutu vielä villiä ja piti taistella sekä +petoja että vihamielisiä naapureita vastaan. Siksi kehittyikin vanhin +poika soturiksi, osasi otella sekä petojen että ihmisten kanssa, +vieläpä pitää nuorempiakin veljiänsä kurissa. Siitä isä hänelle antoi +oman tuvan ja erikoisluvan. Kuitenkin sotainen elämä kasvatti talossa +vallattomuutta ja villiä tapoja. Kun toinen poika miehistyi, päätti hän +isänsä ja vanhimman veljensä neuvosta pysyä kotona nuoremmillensa hyviä +tapoja ja kuuliaisuutta neuvomassa. Niin tuli hänestä veljeskunnan +pappi. Ja isä antoi hänelle oman tuvan ja erikoisluvan. Kolmaskin veli +kasvoi ja kasvoi, niin että yleni hänkin aikamieheksi. Kun sotaretkillä +ja metsästyksillä oli karttunut saalista yli kotitarpeen, tehtiin +sukkelakielinen kolmas veli kauppiaaksi. Hän möi mitä liikeni ja osti +naapureilta mitä tarvittiin. Hänkin sai oman tuvan ja oman luvan. +Kauppias oli matkoiltaan tuonut kotieläimiä ja viljansiemeniä. +Neljäskin veli oli sitte jo miehistynyt, ja hän joutui karjan +hoitajaksi ja sen ohessa vähittäin maanviljelijäksi. Kaikkein +yhteisellä maatilalla sai hänkin oikeuden rakentaa oman kodin. Kullakin +neljällä oli heillä siis oma tupa, oma lupa. Ainoastaan viidettä, +nuorinta veljeä pidettiin milloin tuon milloin tämän veljensä +käskyläisenä. Isäkin kohteli häntä niinkuin lapsipuoltansa. Yhteisissä +asioissa ei hänellä ollut sananvaltaa, vaan piti kaikissa noudattaa +toisten käskyjä. Siksi myöhästyikin hänen kehityksensä, ja kun hän +sitte miehistyikin, niin oli kauan ujo ja pelokas. Mutta alituisissa +ponnistuksissa on hänen tarmonsa terästynyt. Täys-ikäisyyttänsä ja +voimaansa tuntee hänkin nyt ja on kuuluvalla äänellä ruvennut +oikeutettua osaansa valvomaan. Hänen vaatimuksiansa toiset veljet ovat +usein ylpeästi moittineet ja syyttäneet häntä kapinalliseksi. Tämä +nuorin veli yhteiskunnassa on työväen luokka, tilaton ja taloton +työkansa, jolla ei ole omaa tupaa eikä omaa lupaa. Se ei ole vielä +päässyt osalliseksi yhteisen kotipesän oikeuksista. Mutta se on +kuitenkin jo herännyt osinkoansa valvomaan. Nykyaikaisen työmiehen +sydämestä kohoaa uudentuneena ikivanha rukous: "Köyhyyttä ja rikkautta +elä minulle anna, vaan anna minulle oikeutettu osani elämästä!" Sillä +niin hyvin köyhyyden viheliäisyys kuin rikkauden yltäkylläisyyskin +saattavat ihmisen ihmisessä suurten vaarojen alaiseksi. Mutta +ihmisarvoonsa, veljiensä verralle tahtoo hikinen työmieskin pyrkiä. +Vaiston omaisena aavistuksena elää jo syvimmissäkin kansankerroksissa +se totuus, jonka jo vanhan Kreikan viisas vakaumuksenansa lausui, että +ihminen on mahdollinen ainoastaan valtiossa ja valtion vapaana, +toimivana jäsenenä. Ei orjana, sillä orjaa eivät kreikkalaisetkaan +ihmiseksi tunnustaneet, koska hän ei ollut välittömästi valtiollisen +elämän kasvattavan vaikutuksen alaisena. Ainoastaan vapaa kansalainen +vapaassa valtiossa on myöskin vastuunalainen ihmisyydestään. Kun +siis meillä syrjäytetyt kansanluokat pyrkivät osallisiksi +yhteiskunnallisista ja valtiollisista oikeuksista samoin kuin +velvollisuuksistakin, niin pyrkivät he samalla kansalaistehtävien +tiellä kehittämään ihmisyyttänsä. Ja epäilemättä on kukin valtiomuoto, +sitä oikeutetumpi mitä useamman jäsenensä se sitoo yhteistyöhön, +ihmisyyttä palvelemaan ja ihmistymään. Väitetäänkö, ettei työkansa +vielä ole kyllin kypsynyt valtiollisiin oikeuksiin, niin vastaamme, +että kaikenlainen kypsyys elämän suurella näyttämöllä parhain +saavutetaan osanoton kautta itse tekoon, harjoituksiin. Eikä +kiellettäne, että tervettä tunnetta ja järkeä tavataan ainakin yhtä +paljon työkansassa kuin muissakin kansanluokissa, jota paitsi kukin +omalta alaltaan tuopi erilaisia kokemusvaroja saman yhteiskunnan +rakennus-aineiksi. Onko siis väärin, kun syrjäytetyt kansalaiset +pyytävät: myöntäkää meille yhteiskunnalliset ja valtiolliset oikeudet, +ne, joita itsekin nautitte, että me ihmisinä kehittyisimme ja että koti +tuntuisi meille kodilta, jossa meidänkin sanamme jotain painaa? + +Näihin asti on ruumiillista työtä tekevää kansaa moitittu siitä, ettei +se kokoa säästöihinsä aineellisia eikä henkisiä varoja, vaan eleskelee +päiväkseen, kädestä suuhun, ja luottaa yksinomaan sallimuksen apuun ja +kuntien vaivaishoitoon. Mutta kansallisen heräämisen laajetessa on +myöskin työväki herännyt. Nyt se sama väki alkaa nähdä eteensä, rupeaa +oikeuksiansa valvomaan, tulevaisuuttansa huoleksimaan. Se kiiruhtaa +joukottain kansan-opistoihin, lomakursseihin ja ammattitaitoja +etsimään, enemmänkin kuin sille niihin ennätetään tilaisuutta +valmistaa. Nykyajan uudistavat virrat ovat ehtineet juosta +syvien rivien elinvoimaisiin suoniin ja niin joukot pyrkivät +yhteiskunnallisiin kysymyksiin vaikuttamaan, koska heidänkin vasta- tai +myötä-onnensa suuressa määrässä niistä johtuu. Hekin tahtovat olla +osallisina yhteisonnen takomisessa. Ja juuri tästähän pitäisi +iloittaman. Sillä samassa määrässä kuin työväenliike laajenee, leviää +yhteistunnekin ja käsitys yhteisistä asioista, samalla kuin kansallinen +kokonaisuutemme vahvistuu -- jollei näitä voimia tylyllä ynseydellä +katkeroiteta ja tehdä yhteiskunnan vihollisiksi. Mutta siitä varjelkoon +meitä isänmaanrakkaus. Sen vuoksi on epäviisasta ja epäjaloa, että itse +julkisuudessakin varakkaampien luokkien äänenkannattajat työväen +liikettä salaviittauksilla ja uhkauksilla kohtelevat. Jos tästä +seuraisi hajaannusta ja häiriötä, niin ei olis siitä työväenliike +ainakaan yksin vastuunalainen. + +Sanotaan, että työväki esiintyy jyrkkänä ja vaatii liikoja. Mutta mitä +on sille sitten jo myönnetty? Mitä on sen hyväksi tehty? Niinkuin koko +Suomen kansa, niinpä erittäinkin työväki tuntee nuoruuttansa ja +elinvoimaansa. Siksi sen silmä ei tähtää ainoastaan tätä päivää, vaan +tulevaisuudesta, ihanteesta nuorukainen innostuu. Ihanteensa tämä +yhteispesän nuorin poika voimakkaasti veljillensä huutaa. Ja siitä +veljet hätääntyvät ja sättivät häntä! Sitten tietää työmies edistykset +muissa sivistysmaissa, mitenkä kunnalliset ja valtiolliset oikeudet +siellä jo ovat tasaisemmin jaetut, mutta miten hitaasti parannukset +meillä käyvät. Näissä jyrkkyyden ja kiiruhtamisen syy sekä siinä, +etteivät vallanpitäjät työväen asiaa kohtaan ole edes hyvää tahtoa +ilmaisseet. + +Helppo on hallita Suomen kansaa, helppo Suomen työväkeäkin, kun niiden +elämänkysymyksiä ei tylyydellä kohdella. Ainoastaan tylyyttä kohtelee +Suomen kansa itsepäisellä kovakouraisuudella. + +Yhteiskunnan oma etu, pienessä kansassa enemmän kuin suuressa, vaatii +kaikkien osallisuutta olojen kehitystyössä. Mutta myöskin työkansan oma +elinvoima, harrastukset ja riennot takaavat sille ne oikeudet, joihin +se pyrkii. Minkä yhteiskuntaluokan pyrinnöissä tapaisikaan niin paljon +sisällystä kuin juuri työväenliikkeessä? Ja se kestäväisyys ja +kunnioitettava uhraavaisuus, jota lukuisat työväenyhdistyksien jäsenet +yhteisiä pyrintöjä ajaessaan osoittavat, on harvoin muualla +tavattavissa. Työmies, päivän raskaasta työstä päästyänsä, on useinkin +illalla vielä halukas opetusta kuulemaan, yhteiseen kokoukseen, +juhla- tai huvitoimikunnan harjoituksiin saapumaan, samalla kuin hän +huoleksii perheensä ja lastensa toimeentulosta ja valistumisesta. Se on +mahdollinen ainoastaan siellä missä voimat ovat työssä harjoitetut ja +missä pyrintöjen oikeudesta vallitsee sydämeen syventynyt varmuus. +Semmoisetko työvoimat ja semmoinen harrastusko ei ansaitsisi samoja +yhteiskunnallisia ja valtiollisia oikeuksia kuin useinkin +mukavuuksissaan veltostuneet ja itsekylläiset varakkaat luokat? + +Mutta työmiehellä olkoon, vähemmän kuin tähän asti, luottamusta muiden +apuun. Yhä enemmän oppikoon hän kohoamaan omien voimiensa ja +rehellisten keinojensa nojassa. Pankoon kukin yksityinen etupäässä +tarmokkaasti liikkeelle kaikki Jumalan antamat pääomansa, ruumiillisen +ja henkisen kykynsä. Ja nämä yksityiset voimat liittykööt yli koko +maan, maaseudullekin ylettyväksi työväenliitoksi yhteisiä etuja varten. +Näin kasvaa yksityinen toimellisuus sekä yhteishenki. Erimielisyydet, +joita uusissa, kehityksen alaisissa harrastuksissa aina jonkun verran +syntyy, ovat alistettavat yhteisetujen alle. Ennen kaikkia on +asetettava kokonaisuus, isänmaa luokkaharrastuksienkin johtavaksi +sieluksi. Sillä kun isänmaa särkymättä säilyy, niin työkansankin +oikeudet ovat kerran saavutettavissa. Päinvastoin käypi, jos +yhteispesämme rikotaan. Maan ahdingossa osoittakoon työväki pystyvänsä +täydentämään ja vahvistamaan kansansa kokonaisuutta ja voimaa, niin +kohoaa se yhä täydellisempiin oikeuksiinsa oman kuntonsa ja etevyytensä +perusteella. Se on ollut historian meno aikanaan muissakin +kansanluokissa. + +Siis yleistä liittymistä työväen kesken, uhrauksia, yksityissäästöjä +sekä yhteiskassoja. Yhteisissä harrastuksissa työväen kyky kasvaa, +tarmo vastuksissa terästyy. Näin itsetoimivalta ja harjoitetulta +voimalta ei sitten valtio enemmän kuin kunnatkaan voi kieltää pesän +osakkaan oikeuksia eikä myötävaikutustansa, vaan sopuisa, entistä +ehjempi yhteisriento alkaa. Niin on yhteiskunnan nuorinkin veli +ehdottomasti voittava oman tuvan ja oman luvan -- oman kuntonsa +kustannuksella. + +Siinä toivossa eläkööt, eläkööt työväenyhdistykset! + + + + +PUHE KIRJAILIJALIITON AVAJAISISSA + +lokakuun 10 päivänä 1897. + + +K. K. + +Luonto synnyttää kirjailijan niinkuin muunkin taiteilijan. Olot ja +sivistys häntä kehittävät ja kasvattavat. Mutta kansallisuus on se +maaperä, josta hän töihinsä voimaa, väritystä, sisällyksen ja muodon +omantakeisuutta imee -- pyrkiköön latva maailmaa ja taivasta kohti. +Sama maaperä sitten hänen kantamansa hedelmät ensi sijassa ottaa ja +nauttii. Luontoperäisyys on runouden ja taiteen sielu, kansallisuus, +yksilön välityksellä, lainaa sille omapiirteisen ruumiin, sivistys +kohottaa sen ihmisyyttä palvelemaan. Ilman ruumiillisia, aistimin +huomattavia muotoja taide ei ole mikään taide. Ilman omantakeisia +piirteitä on se ilman luonnetta, pelkkää muiden matkimista. Suomen +kaunokirjallisuuden luonnollinen maaperä on siis suomalainen +kansallisuus. Jollei se siltä pohjalta jaksa sivistykselle viljaa +kasvaa, niin ei sillä tässä maassa mitään voimakkaampaakaan maanlaatua +ole. Senvuoksi kaunokirjailijain liitto tänä perustamispäivänään vetoaa +Suomen kansan myötätuntoisuuteen, sen henkiseen ja aineelliseen +kannatukseen. Jos on totta mitä sanotaan, että kunkin kansan sivistys +kukkii sen taiteessa ja runoudessa ja että tämän kukinnan hedelmät ovat +kansojen elämän pysyvimmät muistot, niin on se vielä enemmän totta +pienen kansan suhteen -- tulkoon siis Suomen kansalle rakkaaksi +kukkiensa hoivaaminen! Mutta että työmme tätä hoivaa ansaitsisi, +pysyköön kirjailijoillekin kutsumuksensa kirkkaana, että rahtusenkin +valaisisimme ihmisyyden polkuja näillä pohjan perillä! + +Täydellä syyllä on suomalaisten kirjailijain liitto +perustamispäiväksensä valinnut tämän päivän, _Aleksis Kiven__ +syntymäpäivän. Minkä kirjailijan elämä henkisen rikkauden ohessa +enemmän aineellista köyhyyttä muistuttaisi. Köyhän kansan sylistä hän +syntyi ja yleni, puutteessa eli ja kurjuudessa sortui, mutta sittenkin +kansallensa himmenemättömän perinnön jätti. Luonto oli hänet, suurilla +lahjoilla varustaen, kutsunut Suomen kansaa varten, mutta tämä kansa ei +ollut kylliksi hereillä häntä kannattaakseen. Hän tuli suomalaisen +kansallisuuden kevätaamuna, kun routa vielä oli maassa ja metsä +kuurassa ja ihmiset talviunisia. Samaan aikaan kuin Oksanen ja Suonio +kansallisrakkauttaan visersivät, Aleksis Kivikin syrjäisellä aholla +viluisena ja nälkäisenä niin lämpimästi ja ihanasti lauloi, että routa +suli, metsä alkoi vihoittaa ja unisen kansan silmät kirkastuivat, mutta +laulaja hiutui ja kuoli. Kansallisin laulaja, rohkein runoilija. Hän, +joka elävämmin, todellisemmin ja voimakkaammin kuin kukaan muu +suomalaista kansanelämää eteemme kuvaili. Hän, jonka luomatöillä olivat +suomalaisimmat muodonpiirteet. Siinäkin oli hän syntynyt meille +perustusta laskemaan, suuntaa viittomaan. + +Sittemmin on kirjailijain parvi taajennut. Nuori, pirteätä toivoa ja +elinvoimaa säkenöivä joukko on ylennyt edeltäjäinsä raivaamille +työaloille. Mutta Suomen kansa, suomalainen yleisö on pieni, sekin +jaettuna kahteen kieleen. Siksi kirjallisella työllä yhä on niukka +aineellinen kannatus. Ja kuitenkin kaipaa kirjailijakin, vaikkei +virkaa, niin jotakin kantavaa oksaa; vaikkei palatsia, niin edes +pienoista lämmintä pesää; vaikkei rintatähtiä, niin toki jotain suuhun +pantavata. Mutta pelkällä laulamisella ei näytä varpuset joka miehen +suuhun lentelevän. On siis tarpeen käytännöllisiäkin toimenpiteitä. Ja +kun me yksitellen enimmäkseen olemme epäkäytöllistä väkeä, niin +toivomme liittymisestä jotakin hyötyä. Liittoutuvathan nykyaikana +kaikki harrastuspiirit. Sitäpaitsi eiköhän meitäkin seurustelu kasvata, +eiköhän myötätuntoinen keskinäinen arvostelu kirjailijaakin kehitä? +Toivokaamme! + +Ennen kaikkea toivokaamme, että tämä kirjailijaliittokin osaltansa +onnistuisi virittämään suomalaista kannelta ensin kodin kuultaville, +kohotteeksi kotionnen, sitten muulle maailmalle, muitten ihmisten +iloksi! + +Tällä toivomuksella julistan minä suomalaisten kirjailijain liiton +perustetuksi. + + + + +ISÄNMAALLE. + +Suomen Nuorison Liiton juhlassa Viipurissa kesäkuun 22 päivänä. + + + Oi isänmaa, sä kultainen ja kallis, + Sä mainesi ja mantereinesi, + Sun lakines ja kaikin laitoksines + Ja uskoines ja äidinkielines, + Kuin oma äiti armas, armahampi + Sä mielest' olet miehen vapahan. + +Kukahan lie isänmaan sisällystä lyhyemmin ja sattuvammin lausunut kuin +Oksanen näissä kuudessa säkeessä. Sana isänmaa sisältää kaiken sen, +mikä meille tässä elämässä on kallista, rakasta, lämmittävää ja +turvallista -- ehdot kehittyäksemme ihmisiksi. Kaiken sen, jolle vapaan +kansalaisen kannattaa elää, tehdä työtä ja uhrautua: kodin, koulun, +äidinkielen, uskonnon, yhteiskunnan ja valtion. Siksi on isänmaa omaa +äitiämmekin armaampi, koska se sisältää kokonaisen kansan entisyyden, +nykyisyyden ja tulevaisuuden. + +Jotkut sanovat, että isänmaanrakkaus olisi vanhettunut tunne, +sivistyksen liikakasvi, joka olisi leikattava pois kansojen sydämistä, +niin sitten muka valloitushimokin sammuisi. -- Kuitenkin kuohuu +valloitushimo samoista villistä lähteistä kuin luokkasorto tahi +heikomman oikeuksien tallaaminen kansojen sisällisessä elämässä. -- +Saman opin mukaan itsepuolustus on luvatonta, koska se voisi yltyä +hyökkäykseksi; omistusoikeus väärä, koska siitä voipi kehittyä +anastamisen, riistämisen ja rosvoamisen halu. Mutta janokin viepi usein +hillittömät luonteet liikajuomiseen, nälkä liikasyömiseen. Niinpä monet +tarpeelliset luonteen-ominaisuudet ja ylevät hyveet, hillittömiksi +kiihtyneinä, voivat muuttua paheiksi -- säästäväisyys ahneudeksi, +kohtuus itsekidutukseksi. Yksityisen itsetunto, niinkuin +kansallistunnekin, ovat tarpeellisia omantakeisen toiminnan ehtoja, +mutta sydämen valistusta vailla ne voivat yltyä ylpeydeksi, muiden +halveksimiseksi ja sorroksi -- ovat siis silloin paheita. Kuitenkaan ei +joku jäsenkään lie senvuoksi puustavillisesti hävitettävä, että sitä +voidaan väärinkin käyttää. Emmehän vaadi, että esim. kynnet sormistamme +pois kiskottaisiin, vaikka tiedämme, että hyvin monet käyttävät pitkiä +kynsiä. Oikeampi kuin luontoa hävittää on luontoa kesyttää. + +Pyrkikäämme luonnettamme kehittämään ihmis-ihanteitten eikä +peto-ihanteitten mukaan, niin opimme sekä kynsiä että hampaita +ihmisittäin käyttämään. Niin omistushimoamme hillitsee lähimmäisen +rakkaus, itsetunto johtaa meitä itsenäiseen toimintaan ja +isänmaanrakkautta ohjaa ihmisrakkaus, ettei se paisu mielivallaksi ja +valloitushimoksi, vaan rauhallisen kansan työhaluksi lakiensa turvissa. + +Mutta ainoastaan "miehen vapahan" mielestä isänmaa on äitiä armaampi. +Ainoastaan vapaa kansalainen voipi perintönä ja tekojensa kautta +omistaa isänmaan henkeensä ja vereensä. Sillä hän antautuu tahallisesti +velvollisuuksille, joita säätämässä hän välillisesti tai välittömästi +on ollut osallisena. Hän nauttii itsetunnolla oikeuksia, joita hän +isänmaan palveluksessa on koettanut ansaita. Hän omistaa rakkaudella +isiensä maan, sen lait ja laitokset, koska niihin perustuu hänen +luonteensa kehitys, samalla kuin ne jätetään hänen edelleen +kehitettäviksensä; niihin liittyy hänen kalleimmat muistonsa ja +ihanimmat toiveensa. Isänmaa on vapaan kansalaisen korkeampi minuus, +jota hän on velvollinen suojelemaan ja viljelemään jäseneksi kansojen +yhteiselle isänmaalle, jota maailmaksi sanotaan, että maailma +kehittyisi oikeuden ja totuuden isänmaalle -- ihanteillemme. + +Jollei meitä ole, niin ei ole meidän tekojammekaan. Siksi on +velvollisuutemme säilyttää itseämme, että voisimme uhrautua sille, mikä +meistä on hyvää ja oikeata. Sillä meillä on oikeus uskoa, ettei Jumala +meitäkään suotta ole maailmaan kutsunut. Jollei meillä ole isänmaata, +jonka entisyys yhtyy ja jatkuu meissä, niin meillä ei ole omaa vakavaa +työtannerta, vaan me olemme pajastamme poistettuja seppiä, kodistamme +häädettyjä työmiehiä, hävitetyn perheen lapsia, jotka maailmalle +häipyvät itsenäistä hedelmää jättämättä. + +Ne, jotka väittävät, ettei talonpoika tunne isänmaanrakkautta, ovat +saaneet kokemuksensa epävapaista oloista ja aivan oppimattoman kansan +keskestä, jossa isänmaa vielä nukkuu perhe- ja kotikäsitteen kehdossa. +Onpa niinkin villiä väkeä, että perhe- ja kotisiteet ratkeavat niin +pian kuin äidin rinta ja isän leipäpalat eivät sido. Sillä jokainen +edistys tunne-elämässä edellyttää jonkun määrän henkistä viljelystä. +Eikä sitäpaitsi orjalla ole isänmaata, jota hän rakastaisi. Hän on +kokonaan luonnon ja pakko-olojen tulos ja niiden vanki -- jota vapaakin +kansalainen on osittain -- mutta kuka rakastaisi vankilaansa, jossa +kaikki omatahtoinen toiminta tapetaan? Luonnolliset vanhemmatkin +muuttuvat vieraiksi, jos heiltä puuttuu vanhemman sydän lapsiansa +kohtaan; jos he ainoastaan kiskovat lastensa työvoimia, mutta eivät +päästä heitä omantakeisiksi kehittymään. Rintansa rieskalla ja +sydämensä rakkaudella äiti sitoo lapsensa itseensä ja kotiin. Samalla +hänen suurin ilonsa on, että he kehittyisivät itsenäisesti toimiviksi +kansalaisiksi. + +Lämmin sydän on Suomi-äidilläkin ollut lapsiansa kohtaan. Lastensa +menestys ja lailla turvattu vapaus on aina ollut tämän köyhän äidin +suurimpia huolia. Mielivalta täällä on jo vuosisatoja ollut vieras, +väkivalta laiton. Laillinen vapaus rinnakkain jommoisenkin +sydämenviljelyksen kanssa on Suomen kaikissa kansankerroksissa jo +ammoisista ajoista laajentanut kodinrakkauden isänmaanrakkaudeksi. Se +tunne, että "oma maa on mansikka", että "vesi omalla maalla on makeampi +kuin viini vieraalla", tämä tunne Sven Tuuvalle ja Stolt hylkiölle +antoi voimaa kaatua ennenkuin väistyä. Sama tunne on köyhien rovoista +ja rikasten rahoista koonnut tuhansia kansamme valistusharrastuksien +hyväksi. Yhä vieläkin vaaran uhatessa liittää isänmaanrakkaus eri +kansanluokat lujaan yhteistyöhön samalla kuin vakuutus lain +turvallisuudesta on taannut meidän uskollisuutemme lakia noudattaville +hallitsijoille. + +Mutta kansan kehittyessä pitää vapauksien ja oikeuksienkin laajeta +niinkuin perheessä tapahtuu kun lapset kehittyvät. Niin tulee meilläkin +tapahtumaan, jos valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämämme perusteet +säilyvät. Kun osattomien etua valvotaan, kun vähäväkisiä oikeuksiinsa +autetaan -- isänmaanrakkaus olkoon silloinkin voimamme, ihmisyys +tarkoituksemme! Samallaiset oikeudet ja velvollisuudet edistävät maan +yhteisonnea sekä mielistyttävät eri kansankerrokset toisiinsa ja +kotimaahan. Siinä meidän voimamme ja siinä siemen siihen lähimmäisen +rakkauteen, joka eri kansat toisiinsa likentää: ensin eri kansanluokat, +sitten eri kansallisuudet. Mutta väkivalta ja sorto meitä ainoastaan +vieroittavat, kylväen katkeruutta ja epäluuloa. Kahdesta alkujaan aivan +vieraasta henkilöstä voipi hyviä naapureja ja ystäviäkin tulla, jos he +toisiansa arvonannolla kohtelevat, kunnioittaen toistensa luonnetta ja +ihmisellisiä erikois-ominaisuuksia. Sama on eri kansojenkin suhde. +Muiden mielisuosiota voittaakseen ei kenelläkään arvokkaalla luonteella +ole lupa itseänsä hävittää. + +Sähkö, kulkuneuvot, sanomalehdistö, taide ja kirjallisuus yhä enemmän +likentävät kansoja toisiinsa. Suuret yleis-ihmiselliset tapaukset +suuressa maailmassa, "kansojen isänmaassa", yhä likentyvät yksityisen +isänmaata ja tuntuvat kuin meidän omiltamme. Mitä yleisemmäksi +kansoissa valistus leviää, sitä herkemmäksi hienontuu keskinäinen +myötätuntoisuuskin. Hätähuuto täällä herättää kaiun toisissa maailman +äärissä ja meillä on lohdullista kokemusta, ettei se kaiku nykyäänkään +toimettomuuteen häviä. Tulevaisuus kantaa täydellisempiä hedelmiä. Se +lohduttakoon meitä näinä väkivallan aikoina. Mutta yhtä vähän kuin koti +ja perhe siltä tarvitsevat muuttua halvoiksi, että me isänmaata +rakastamme, yhtä vähän yleinen ihmisrakkaus meissä isänmaanrakkautta +halventaa. Ne kasvavat toisistansa sekä täydentävät ja hillitsevät +toisiansa. Joka todella isänmaatansa rakastaa, hän ei sorra heikompia +ja vähäosaisia kansalaisiansa; joka yleistä ihmisrakkautta tuntee, hän +ei naapurikansan menestystä kadehdi ja häiritse. Nämä kolme rakkautta +ovat yksi ja sama rakkaus eri edistysasteilla yksityisen kehittyessä +ihmiseksi. Toisen puute tekee toisenkin löyhäksi ja hedelmättömäksi. +Ilman juurta ei runkoa, ilman runkoa ei latvaa ja oksia. Mutta +ihanteita ajaen tunteittemme tuoksu voipi kohota tekojemme latvaakin +ylemmäksi. Käytöllinen rakkautemme on kuitenkin aina rajoitettu. + +Missä seudussa maatamme siis olkoonkin kotimme, niin pysyköön se +väestöineen meille kalliina, että sen hyväksi, sen kukinnaksi +luopumatta työskentelisimme! Mitkä vaarat, vastoinkäynnit +kohdannevatkin isänmaatamme, pysyköön meille sittenkin rakkaana +kotipeltomme aura! + +Elkäämme paetko miekkaa isänmaamme puolesta eikä muutakaan +velvollisuutta lakiemme mukaista -- kestäneehän mies siinä missä +toinenkin. Jos kuuluvilla on rosvoja, täytynee kai olla niitä vastaan +varustettu; emme senvuoksi itse tarvitse rosvoretkille lähteä. Vaan +säilyköön meissä aina lapsen sydän kodille, nuorukaisen into isänmaalle +ja täys-ikäisen sydämen lämpö kaikelle mikä on ihmisellistä ja oikeaa! +Nuorille sydämille ei olisi tarvinnut isänmaanrakkauden oikeutta +todistaa. Se saattoi olla tarpeesen kylmiä vuosia ja tulevaisuuden +uudistuvia vihureita vastaan. Teidän veressänne värehtii +isänmaanrakkaus, eikö totta? Varsinkin tänä aikana on se monesti +sydämissänne kuohunut, silmänne kostuttanut. Virratkoon se sieltä yhä +enemmän elämänne tekoihin, ajaen teitä työhön kutakin aseillansa ja +alallansa. Jos teissä on hitunenkin sitä verta, joka kansoille kovina +aikoina sankareja synnyttää, niin te ette hevillä kotimaanne pahoja +päiviä pakene, vaan uhitellen vaaroja, vastuksia, nousette kuin +Kullervo -- kesytetty Kullervo -- vedestä ja valkeasta tekojenne +kirjoja historian muistopuuhun piirtämään. Jos Kaukomielen tavoin +tuokioksi siirryttekin vesien taakse, aarteitten ja vapauden maihin, +niin surmankin suun ovella muistakaa kärsinyttä emoanne, palatessanne +tuokaa sille aarteenne ja vapautta. + +Isänmaamme entisyys vaatii meitä valvomaan tämän maan tulevaisuutta. +Jos, työtä tehden, pysymme valveilla, niin voimme luottamuksella +huutaa: Eläköön isänmaa! + + + + + + + J. H. ERKON KOOTUT TEOKSET + + on tekijä aikaisemmin painattanut seuraavissa julkaisuissa: + + +Runoelmia. + +VUODET 1868-1870. + +Lukijalle (siv. 1) Suomalaiselle (4) Kohtalosi, Suomi (6) Pohjan mailla +(8) Itku laaksossa (9) Juhannus (23) Kiehkura (27) Kaipaus (29) Etsin +(30) Yhtyessä ja erotessa (31) Min' en huoli (35) Viinimalja (38) +Paimenelta 19 (48): Runoelmia I (1870). Pieni Katri (39): _Suomen +Virallinen lehti_, 1870 n:o 103. + +Kaikki muut: _Runoelmia I_ ja _Valikoima runoelmia_ (1881). + + +VUODET 1870-1872. + +Paimenelta 55, 56, 57, 63, 64: _Valikoima runoelmia_. Silmäyksiä (74) +Kullan luona (74) Sointu ja lempi (75) Yksin (76) Rakkahat laaksossa +(77) Perintömalja (80) Kuningatar (84) Manaus (108): _Runoelmia II_ +(1872). + +Kaikki muut: _Runoelmia II_ ja _Valikoima runoelmia_. + + +VUODET 1872-1878. + +Viimeistä päivää (110): _Uusia runoelmia_ (1885). Palava kansa (113) +Tunnethan impeni? (117) Lyhyt kesä (124) Tohtori R. Polén'ille (124) +Yön kuu ja tähdet (129) Eräs matka Pohjanmaalta (130) Häilyvät saaret +(139) Äiti lapselle (150) Mässääville suunsoittajille (158) Suku-etu +(159): _Runoelmia III_ (1876). Niittypuro (169) Tuettu pää (170) Vasen +puoli (170) Kultaa (171) Aattehet (171): _Valikoima runoelmia_. +Paimenet I-III jakso (172-202): _Paimenet_ (1878) ja _Valikoima +runoelmia_. + +Kaikki muut: _Runoelmia III_ ja _Valikoima runoelmia_. + + +VUODET 1878-1881. + +Maan ja taivaan tähdet (205) Tytöt lintuja (206) Elohon maan (206) +Muutos (207): _Ilmarinen_ 1878. Syyslaulu vuonna 1879 (220): Erikseen +painettu. Pietari Brahen juhlassa (244): _Ilmiö_ 1880, _Ilmarinen_ +1880. Väinämöisen palaus (252) Surut (264) Kielestä (270) Moinen maa +(276) Pöytäpuhe (277): _Ilmiö_ 1881. + +Kaikki muut: _Valikoima runoelmia_. + + +VUOSI 1882. + +Elias Lönnrot (319) Kerran (325): _Uusia Runoelmia_ (1885). Kustavi +Aadolfin muistojuhlassa (322) Salon Silja (325): _Runoelmia ja +ajatelmia_ (1899). + + +VUOSI 1883. + +Tuo iloa! (343) Maamiehenlaulu (343) Jouluaatto (344): _Ajan varrelta_ +(1896). + +Kaikki muut: _Uusia runoelmia_. + + +VUODET 1884 JA 1885. + +_Uusia runoelmia_. + + +VUOSI 1886. + +_Havaittuani_ (1886). + + +VUODET 1887-1890. + +Linnunpoikaset (31): _Keski-Suomi_ 2/12 1887. Jouluhymni (42): +_Keski-Suomi_ 23/12 1S88. Viisauden paikka (53): _Ajan varrelta_. + +Kaikki muut: _Kuplia_ (1890). + + +VUOSI 1891. + +Uunna vuonna (82): _Pimeän tullen_ (1900). Ahtaissa oloissa (84): +_Ilmojen lauluja_ (1904). + +Kaikki muut: _Ajan varrelta_. + + +VUOSI 1892. + +Ajatus ja julkisuus (109) Julkisuus (111): _käsikirjoitus_. + +Kaikki muut: _Ajan varrelta_. + + +VUODET 1893-1895. + +_Ajan varrelta_. + + +VUOSI 1896. + +Valon valvattia (157) Rajoitettu (161) On tulossa (162) Tumma orvokki +(163-173): _Runoelmia ja ajatelmia_. + +Kaikki muut: _Ajan varrelta_. + + +VUOSI 1897. + +Suksilla (187): _Joulutervehdys_. + +Kaikki muut: _Runoelmia ja ajatelmia_. + + +VUOSI 1898. + +Rhonen joutsenet (199): _sanomalehtileike_. + +Kaikki muut: _Runoelmia ja ajatelmia_. + + +VUOSI 1899. + +Mennyt (242): _Ilmojen lauluja_. + +Kaikki muut: _Runoelmia ja ajatelmia_. + + +VUOSI 1900. + +Karjalainen loitsu (274): _Ilmojen lauluja_. Jouluaattona (271): +_käsikirjoitus_. + +Kaikki muut: _Pimeän tullen_. + + +VUOSI 1901. + +Pikku Paavolle (279) Päivänpoika (292): _Nuorten runoja_ (1903). Suo +meille johto! (290) _S. N. Liiton Albumi II_. Hemmoteltuja (282): +_käsikirjoitus_. Pakkasella (288): _Lukutupa_. + +Kaikki muut: _Ilmojen lauluja_ ja _Hulluuksia_ (pain. Brooklynissa +1904). + + +VUOSI 1902. + +Amerikkaan lähdössä (298): _Hulluuksia_. Nuorten liitto (301) Vanha +vamma (302): _Lukutupa_. + +Kaikki muut: _Ilmojen lauluja_ ja _Hulluuksia_. + + +VUOSI 1903. + +Perhosen satu (305): _Lukutupa_. Kyyhkyn pojat (339) Aamutoitotus +(341): _Nuorten runoja_. Tarttuvan taudin ajalla (309): +_käsikirjoitus_. Kansalaismarssi (317) Eksyttäjille (324) Enempi +tilaa (316): _Hulluuksia_. + +Kaikki muut: _Ilmojen lauluja_ ja _Hulluuksia_. + + +VUOSI 1904. + +Kaikkialla (368): _Hulluuksia_. Evästys (345): _Helsingin Kaiku_. +Vaiheissa (351) Yhteisnuotta (352) Orjia (355): _käsikirjoitus_. +Järjestykää! (353) Edla Soldan (354) Talvipäivän pysäys (356): +_Helsingin Sanomat_. Kevätkirje kesäpaikalta (343) Herra varjele meitä! +(357) Leski (358) Uhri (359) Ruotulainen (363): _Ilmojen lauluja_ ja +_Hulluuksia_. + +Kaikki muut: Ilmojen lauluja. + + +VUOSI 1905. + +Päivän säde (369): _käsikirjoitus_, muunnos _Nuorten Airut_ 1S05. Uusi +kevät (370) Kun jälleen näin (371): _käsikirjoitus_. Vaihtelua (388): +_sanomalehtileike_. Aik'ihminen (396): _Valvoja_. Maapaosta palaaville +(372) Kultarannassa (383): _Helsingin Sanomat_. Kotilamppu (373): +_Lukutupa_. Valtalaulu (375): _Kansanval. seur. kalent._ 1906. +Juhannusnuoriso (384): _Liitto IV_. Albert Edelfeltin muistolle (386) +Olvilaulu (395) Viipyessäni (395): _Nuori Suomi_ 1905. Päivän impi +(370): _Helsingin Kaiku_ ja _Nuori Suomi_ 1908. + +Kaikki muut: _Helsingin Kaiku_. + + +VUOSI 1906. + +Vallanhimoni (399) Maamies (403): _Nuori Suomi_ 1906-07. Lumitähtiä +(401): _Kontti_ 1906. Marjapuuni (401): _Pirtti_ 1906. Hymni (402): +_Helsingin Sanomat_ 1906. Elämä on loputon (403): _Helsingin Kaiku_ +1906. + + +Näytelmiä. + +Kokkimajori ja Sotaiset veljekset: Viipurin Suomalaisen +kirjallisuusseuran painattamia _Näytelmiä III_ (1873). Tietäjä: +erikseen painettu 1887. Aino: samoin 1893. Kullervo: samoin 1895. +Pohjolan häät: samoin 1902. + + +Kertomuksia ja kirjoitelmia. + +Nuori Aatami (3): _Kotoisia tarinoita I_ (1881). Salapolttajat (36) +Kuinka syys muuttui kevääksi (79): _Runoelmia III_ ja _Kotoisia +tarinoita I_. Viipurin rinkeli (87) Pormestari Leipzig (91) Pesuvaimon +tarina (101) Neitiserkku (112) Täysvillainen (117) Apulainen (124) +Jättiläisen sydän (172): _Ilmiö_ (1881) ja _Kotoisia tarinoita II_ +(1883). Metsäpolulta (170): _Kotoisia tarinoita II_. Uskovainen +(177-294): erikseen painettu 1890. Ihmelapsi isäänsä (302): +_käsikirjoitus_ (11/6 1901). Linnun poika (297): _Nuori Suomi_ 1902. +Ajatelmia (309): _Runoelmia ja ajatelmia_. Suomalainen huoneentaulu: +erikseen painettu 1900. Teatterin johdosta y.m. kirjoitelmat (328-389): +_Pimeän tullen_. Puhe Kirjailijaliiton avajaisissa: _käsikirjoitus_. +Muut puheet: _Pimeän tullen_. + + * * * * * + +Tekijän käyttämät sanamuodot on tässä kokoelmassa enimmäkseen +säilytetty sellaisinaan, samoin välimerkkien käyttämistapa. Kaikki +muutokset merkitään kappaleeseen, joka jätetään Yliopiston kirjastoon, +missä tutkijat saattavat sitä käyttää. Siinä mainitaan myöskin missä +muutamat runot ovat painetut ennen kuin ne tekijän kokoelmiin otettiin. + +Kokoelman järjestelyä ja painokuntoon saattamista on valvonut +professori Valfrid Vasenius. + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Kootut teokset IV: Kertomuksia ja +kirjoitelmia, by J. H. Erkko + +*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KOOTUT TEOKSET IV: *** + +***** This file should be named 20316-8.txt or 20316-8.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + http://www.gutenberg.org/2/0/3/1/20316/ + +Produced by Tapio Riikonen + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License (available with this file or online at +http://gutenberg.org/license). + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation web page at http://www.pglaf.org. + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at +http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at +809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email +business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact +information can be found at the Foundation's web site and official +page at http://pglaf.org + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit http://pglaf.org + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including checks, online payments and credit card donations. +To donate, please visit: http://pglaf.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + http://www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. diff --git a/20316-8.zip b/20316-8.zip Binary files differnew file mode 100644 index 0000000..0f0cc13 --- /dev/null +++ b/20316-8.zip diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..a78e8d3 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #20316 (https://www.gutenberg.org/ebooks/20316) |