diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 18568-8.txt | 8781 | ||||
| -rw-r--r-- | 18568-8.zip | bin | 0 -> 167870 bytes | |||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
5 files changed, 8797 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/18568-8.txt b/18568-8.txt new file mode 100644 index 0000000..4ccc59c --- /dev/null +++ b/18568-8.txt @@ -0,0 +1,8781 @@ +The Project Gutenberg EBook of Vaarallista väkeä, by Kristian Elster + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + + +Title: Vaarallista väkeä + +Author: Kristian Elster + +Translator: O. Relander + +Release Date: June 12, 2006 [EBook #18568] + +Language: Finnish + +Character set encoding: ISO-8859-1 + +*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VAARALLISTA VÄKEÄ *** + + + + +Produced by Tapio Riikonen + + + + + + +VAARALLISTA VÄKEÄ + +Kirjoitti + +Kristian Elster + + +Norjan kielestä [»Farlige folk», 1881] suomensi O. Relander + + +Otava, Helsinki, 1891. + + + + +I. + + +Suuri höyrylaiva suuntaa kulkuaan norjalaista rannikkokaupunkia kohti. +Kankaan aikaan ei laivaan ole näkynyt muuta kuin vettä ja vuoria, +tuulen pieksämiä, päivän paahtamia vuoria. Vihdoin alkaa maisema +muuttua. Kallioita peittää paikka paikoin kahvinruskea kanerva ja +siellä täällä on yksinäinen petäjä, jonka kaikki oksat epätoivoisesti +ovat vääntyneet maihin päin. Kuin höyrylaiva on kulkenut monien +asumattomien ulkosaarien ohi, eroittaa harmaalla rannikolla muutamia +valkeita täpliä. Se on kaupunki. Höyrylaiva lähestyy sataman suuta. +Kallion takaa, jonka äärimmäisellä kärjellä majakka on, näkyy +laivanmastia ja höyrylaivantorvia. Kaupunki näkyy mastometsän läpi. +Äärimmäisenä meren rannalla rivi tilavia meriaittoja. Yläpuolella niitä +ovat muut rakennukset penkeittäin vuoren rinteillä, alempana rivittäin, +ylempänä säännöttömästi hajallaan. Toiset ikäänkuin uhalla ovat +sijoitetut tuulisimpiin kulmanteisiin, josta ne näyttävät tähystelevän +merelle, toiset ovat arasti ryhmittyneet notkoihin, jossa ovat tuulen +suojassa. Yli muitten talojen kohoavat kirkko ja latinakoulu. + +Pienessä satamassa on elämä vilkasta. Äärimmäisenä on suuria valtameren +kulkijoita, joitten mastossa liehuu norjalainen tai vieras lippu, +sisempänä rannikkohöyrylaivoja ja vuonoveneitä; meriaittojen edessä +purjelaivoja ja laitureissa veneitä joukottain. Useimmat alukset +kulettavat kalaa. Kalaa tuovat jaalat, jotka juuri ovat tulleet +pyyntipaikoilta; kalaa lastataan sekä rannikkohöyrylaivoihin että +niihin, jotka välittävät liikettä kaupungin ja maailman markkinoiden +välillä, kalaa on veneissä, jotka ovat laitureissa. Enin osa siitä, +mitä kuljetetaan suunnattomien meriaittojen ovista, on kalaa; ja kaikki +ne tehtaat, jotka ovat kaupungin lähistössä ovat tavalla tai toisella +riippuvia kalasta. Kaupungin tulee kiittää kalaa olemassa olostaan. +Merestä ovat vähitellen kiivenneet nämä valoisat puutalot, jotka +näyttävät niin mukavilta ja varakkailta, -- merestä ovat nousseet nämä +leveät, komeat meriaitat, joihin omistajan nimet ovat maalatut suurilla +kirjaimilla, toiset hitaasti ja varmasti, toiset uhkarohkean nopeasti, +-- merestä ovat kohonneet kaikki nämä valkosiipiset purjehtijat ja +savuavat höyryt, -- merestä ylenneet kirkko välkkyvine ristineen ja +opinahjo, kaupungin ylpeys, latinakoulu. Elinehtonsa saapi kaupunki +muutamien peninkulmien päästä, merestä särkkien kohdalta, jossa +kiiltäviä kalaparvia eleskelee ja jossa joka vuosi kelluilee sadottain +kalaveneitä. + +Me jätämme höyryn ja lähdemme astumaan kapeata pääkatua, joka +mutkittelee ja on jyrkkä kuin vuoripolku. Talot kadun yläpuolella ovat +parin sylen korkuiselle muurille siten rakennetut, että ikkunoiden +eteen on jätetty tilaa pienille puutarhoille. Näillä kaistaleilla, +joihin pääsee jyrkkiä portaita myöten, kasvaa köynnöskasvia, jotka +peittävät muurin ja ulottuvat katukiviin saakka. Kadun alapuolella ovat +talot niin alhaalla, että vaan ylimmät ikkunat pilkistävät sen reunan +yli. Niillä on takapuoli kadulle päin, talojen ja kadun välillä on syvä +kuilu, ja sen pohjalta kohoaa mahtavia puita, jotka vaan ylimmillä +oksillaan varjostavat katua. + +Siellä täällä lähtee pääkadusta hämäriä solia, joihin aurinko ei +koskaan paista. Siellä eletään aivan ujostelematta. Pestään ja pesuvesi +kaadetaan maahan, josta se vuolaana purona juoksee kadulle. Vaatteita +ripustetaan kuivamaan ja sänkyvaatteita tomuutetaan. Haljenneita +kattotiiliä ja vanhaa raudan romua, lasisiruja ja rikkonaisia +huonekaluja ja astioita on kaikkialla näitten rotkojen pohjalla. Niissä +käyskentelee koiria, kanoja ja hanhia ja ne nuuskivat ja nokkivat ja +kaappivat ja ovat erinomaisen tyytyväisiä. Solien perällä on pimeitä +inhottavia kapakoita, joista kalastajia, kotimaisia ja vieraita +merimiehiä hoipertelee ulos ja sisään. + +Tyynessä notkossa kaupungin yläosassa on puiston tapainen, jossa +palvelustytöt ajeluttavat pikkulapsia ja latinakoulun opettajat +välitunneilla kuljeskelevat edes takasin päivän kuulumia keskustellen. + +Oli aikainen kevätpäivä; suuri höyry lähestyi rannikkokaupunkia. Ilma +oli tyyni; monista puutarhoista levisi raitista maan ja lehden +silmukkain tuoksua. Ovet olivat kaikkialla auki. Puutarhoissa tehtiin +työtä, haravoitiin pois keltasenruskeita, kerroksiin pusertuneita +lehtiä, edellisen vuoden kuivunutta kesäpukua, lapioitiin ja +kaivettiin, istutettiin ja kasteltiin. Alhaalla satamassa lähellä +tullihuonetta oli kauppias Vikin talo suurten puitten keskellä viheriän +aitauksen ympäröimänä. Puutarhan edusta oli suurilla kivillä peitetty +rantaan saakka. Aivan rannalle oli pystytetty lipputanko. + +Puutarhassa haravoi nuori neito. Hänellä oli hienot kalpeat vähän +surumieliset kasvot. Hän oli hentorakenteinen, käsivarret olivat +laihoja ja olkapäät teräviä ja hän liikkui hiukan kumarassa. Kuin höyry +lähestyi, heitti hän haravan kädestään ja meni puiston portille. Siihen +hän jäi seisomaan ja katseli satamaan, hengitti syvään leutoa ilmaa ja +tunsi mielihyvällä sen vienoa hyväilyä kasvoissaan. Hienon hieno puna +levisi hänen poskilleen; hetkisen ajan välähti hänen silmissään +uteliaisuutta ja toivoa; verettömillä huulilla kuvastui tyytyväisyyttä. + +Käytävästä kuului askelia. Talon omistaja tuli portaille ja ojensi +laivalle päin puoltatoista kyynärää pitkän kiikarin. Hän oli +lyhyenläntä mies, pää oli suuri, kulmakarvat tuuheat ja paksut, tukka +jäykkää, lyhyeksi leikattua, jotta saattoi nähdä paksun, lihaisen +niskan. Hän oli vääräsäärinen ja ahtaat housut liittyivät tiukasti +reisien ja pohkeitten jykeviin lihaksiin. Kädet olivat lyheitä, paksuja +ja kovia. Syvälle painuneet suupielet tekivät kasvot julmistuneen +näköisiksi. + +Läheiseltä laiturilta, johon väkeä alkoi kokoontua, tuli kolme miestä +Vikin puutarhaan. Ensimmäinen tulijoista oli kookas mies, posket +sileäksi ajetut, harmaa tukka huolellisesti leikattu, hiukkasen kalju, +kaulus jäykkä ja kiiltävä ikäänkun suorastaan silitysraudan alta +tullut. Se oli laivanomistaja, kalakauppias, tehtaanomistaja, +pankinpäällikkö y.m.m. Klaus Hamre, kaupungin vanhin ja rikkain »talo». + +Sitä, joka seurasi hyvin puettua ja siistiä rahamiestä, olisi saattanut +pitää rihkamakauppiaana, joka haki matkustavaisia heistä hyötyäkseen. +Musta nuttu oli kiiltäväksi kulunut, samoin musta kaulahuivi, joka oli +moneen kertaan kääritty kaulan ympäri. Hän tallusteli kengissä, jotka +olivat liian suuret. Tuhkanharmaa, tuuhea parta ympäröi paksua +neekerisuuta; hänellä oli melkein valkeat silmät ja pienet kuihtuneet +likaiset kädet. Puutarhaan astuessaan oli hän kompastua omiin +jalkoihinsa ja tuli siten tallanneeksi muutamia äsken istutettuja +kukkia, josta hän kuitenkaan ei ollut milläänkään. Tämä suurkauppiaan +vähäpätöisen näköinen seuralainen ei kuitenkaan ollut sen +vähäpätöisempi mies kuin kaupungin latinakoulun yliopettaja ja +paikkakunnan virallisen lehden toimittaja, Kristoffer Björnholt. + +Björnholt oli sekä teologian ja filologian kandidaatti. Hän oli hyvin +oppinut mies. Kaikki, mikä tunki näihin omituisiin aivoihin, tarttui +kiinni ja jäi sinne ikuisiksi ajoiksi. Hänelle ennustettiin suurta +tulevaisuutta. Mies, jolla oli hänen ihmeellinen muistinsa ja +harvinainen järjestämiskykynsä ei saattanut välttää korkeimpia +arvonasteita. + +Niinkuin sanottu oli hän kaupungin virallisen lehden toimittaja. Siinä +toimessaan oli hän tunnettu erinomaisesta aististaan, jolla hän jo +kaukaa vainusi kaikki yhteiskuntaa uhkaavat vaarat, ja siitä ankarasta +kurista, jossa hän piti puoluettaan. Ei missään lehdessä sitä paitse +ollut niin paljon »ankkoja» ja niin monta, useinkin hieman +kaksimielistä vanhaa pappistarinaa. Hänen lehtensä olikin yli maan +kuulu ja miestä itseään pelättiin pikku rannikkokaupungissa kuin +kuolemaa. Hän, kuten sanottiin, »pisti nokkansa jokaiseen pataan» koko +kylässä, ja käytti tietojaan hyväkseen taistellessaan niinkuin hän +sanoi »yhteiskunnan pyhimpien etujen puolesta». Rehtori pelkäsi häntä +yhtä hyvin kuin »tukkukauppias»: Hamre. Edellinen pelkäsi niitä +salaisia tietoja, joita Björnholtin arveltiin lähettävän mahtaville +ystäville pääkaupunkiin; jälkimmäinen pelkäsi hänen lehteään. Mutta ei +häntä yksin puollettu pelosta vaan myöskin sen vuoksi, että myönnettiin +hänen todellakin oivallisesti suojelevan mainituita pyhiä etuja +vastustuspuoluetta vastaan, joka oli pikku kylänkin niskoilla. + +Viimeinen sisääntulijoista oli mies, jolla kaikki oli pyöreätä. Pää +hänellä oli pyöreä kuin pallo ja kalju, vatsa pyöreä, kädet pyöreät ja +korvat pyöreät ja niissä lyijyrenkaat. Se oli entinen laivuri, nykyinen +koroistaan eläjä Kurt Stubb. + +»Te odotatte kai sisarenpoikaa?» Vik sanoi tukkukauppiaalle. Hänellä +oli syvä, kumea ääni. Hamre nyykäytti päätään ja istuutui viheriälle +penkille, joka oli portailla. + +»Ja tiedättekö ketä muita me saamme odottaa?» yliopettaja kysyi poraten +keppiään syvälle äsken valmistettuun kukkapenkkiin. + +Vik katsoi kysyväisesti häneen. + +»Knut Holtia.» + +»Vai niin --» + +»Niin minä näin laivanisännän Holtin satamassa», sanoi entinen +laivankapteeni. + +»Niinpä niin! Saamme taas valmistautua mellakkoihin», Björnholt jatkoi. +»Muistatteko häntä Vik? Työ väenkokouksessa? Ja asianajaja Höjsenin +lehdessä? Yllyttäjä, tulikekäle, rahvaan villitsijä parasta lajia. +Mutta sillä kertaa me teimme hänet mahdottomaksi. Minäpä melkein +luulen, että minä voin sanoa hänet sillä kertaa kunnolleen +nutistaneeni. Minä sain hänet äänestetyksi ulos työväenyhdistyksestä, +klubista, ateneumista -- niin, minä voin sanoa: äänestetyksi ulos +hyvistä piireistä tässä kaupungissa ja merkityksi kerrassaan koko maan +sivistyneen yleisön silmissä, Hän luupottikin tiehensä -- hän oli, +niinkuin sanoin, käynyt mahdottomaksi.» + +»Niin, hän oli koko huimapää», kapteeni sanoi. + +»Halpamainen mies», puuttui Hamre puheisiin ja nyrpisteli nenäänsä. + +»Röyhkeä», Björnholt sanoi ratkaisevasti. »Muistatko, Hamre, vielä sitä +kertaa, kuin hän piti kuuluisan puheensa vapauden sankareista, noista +kotkista, jotka yläilmoista syöksyvät alas uinaileviin yhteiskuntiin, +iskevät kyntensä niitten kylläisiin, kunniamerkeillä koristettuihin +tyranneihin ja synnyttävät vähän terveellistä suuttumista ja +kauhistusta.» + +»Perhanan hyvä muisti teillä on», Stubb huudahti oikein ihmetellen. +»Mutta leikkiä kai se kuitenkin oli?» + +»Leikkiä? Leikkiäkö, ukko rukka? Hittoakin. Mutta kuulkaas jatkoa. +Huomaa se sinä Hamre; sillä sinua hän tarkoitti näillä kylläisillä +-- -- Noo, siinä hän oli muuten oikeassa; sinä näytät siltä kuin sinä +aina olisit niin kylläinen, ylen kylläinen -- ha, ha, ha!» -- + +Kurt nauroi täyttä kulkkua. Vik ei myhähtänytkään. Hamre vähän +naurahti, mutta näytti samalla siltä kuin hän olisi maistanut jotain +katkeraa. + +Björnholt jatkoi, jäljitellen keskustelun alaisen käytöstapaa ja +liikkeitä: »minä tiedän, että tätä miestä peljätään ja vihataan. Kuin +hän taistelee kummittelevia ennakkoluuloja ja tapoja vastaan, joita +vallassa olijat ylläpitävät ainoastaan valtansa tueksi, silloin me +kaikki suljemme häneltä talomme ja sydämmemme, vieläpä me päästämme +yhteiskunnan poliisit, nämä koristuksiin ja uniformuihin puetut +vetelykset hänen kimppuunsa, ajamme hänet maanpakoon tai annamme hänen +nääntyä jossain niistä monista vankiloista, joita yhteiskunnat +ylläpitävät niitä varten, jotka ilmaisevat hallitsevien halpuuden. +Mutta minä rakastan semmoista oivallista, kapinoivaa luonnetta, +semmoista kaikkea tyranniutta hehkuvasti vihaavaa, uhkarohkeaa henkeä, +jota ei mikään yhteiskunnallinen poliisi saata peljästyttää -- minä +rakastan tätä ylpeätä ja rohkeata miestä, jolla on tulevaisuuden kuva +silmässään ja minä tahdon ajaa hänen asiataan!» + +»Perhanan muisti --», Kurt Stubb taas alkoi, mutta joutui niin oman +ihastuksensa valtaan, ettei päässyt pitemmälle. + +Kornelia oli lähestynyt portaita ja kuunteli hämmästynein silmin +Björnholtin puhetta. Hän ei oikeastaan ymmärtänyt, mitä nämä oudot +sanat merkitsivät; mutta hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi katsonut +sepän ahjoon ja hengittänyt tulikuumaa ilmaa. Hän tunsi omituista +pelkoa, jotain outoa, kiihkeätä, hänestä tuntui, että oli lähellä +jotain, joka uhkasi kukistaa jokapäiväisen elämän rauhan. Mutta ei hän +ainoastaan pelännyt, hän oli myös utelias. Hän oli muutamia vuosia +sitten usein kuullut isän ja Björnholtin puhuvan kauheasta Knut +Holtista, ja hän muisti, mihin kiihkoon tämä oli saattanut kaupungin, +viimeksi kotona käydessään. Ainoa tavallisuudesta poikkeava, joka +koskaan oli hänen lähelleen tullut, liittyi tähän mieheen; hänen +muotonsa kuvautui sen vuoksi kummallisen salaperäisenä ja uhkaavana +hänen katseensa eteen. + +»Mutta muistatteko, mitä minä vastasin tähän suurisuiseen +yllyttäjälyriikkaan?» Björnholt kysyi. + +»Tuolla tulee pastori Fonn», Hamre keskeytti nähtävästi kevennetyllä +mielellä. Hän ei yhtä suuresti ihaillut Björnholtin muistia kuin Stubb. + +Björnholt kääntyi. »Ja hänen lähin alipäällikkönsä», hän lisäsi. Hän +lähestyi sitten Stubbia ja alkoi vähän hiljempaan: »Kuulkaas, +tiedättekö, mitä kerrotaan Fonnista ja hänen uudesta kilpailijastaan +pastori --» + +Stubb rykäsi kovasti, veti sitten Björnholtin syrjään ja kuiskasi: +»Hiljaa -- ettekö te muista -- Vikhän on --» + +Toinen vihelsi. »Samaa sorttia! Saakeli, sehän on totta.» + +Molemmat uudet vieraat tulivat puutarhaan. Pappi oli nuorenpuoleinen +mies, joka näytti pitkältä varrelta, jonka päässä on suhteettoman +raskas kukka. Pitkät jalat olivat paljasta luuta ja nahkaa; kapeat +kädet olivat aina kylmiä ja kosteita. Tukka oli sileästi korvan taa +kammattu. Kasvojen väri oli harmahtavaa, iho sileätä kuin öljyllä +kiiloitettu. Poskia varjosti hieno, harva parta. Mutta kivuloisissa, +verettömissä kasvoissa oli kaksi kaunista, syvää, epäluuloista silmää, +jotka eivät koskaan katsoneet siihen, jonka kanssa hän puhui. Hän +näytti siltä kuin hän aina olisi »urkkinut ihmisten häjyjä ajatuksia», +niinkuin Stubb kerran oli hänestä sanonut. + +Papin »lähin alipäällikkö», kaikkien lähetysseurojen esimies, +kirkkoväärti, entinen maallikkosaarnaaja, nikkarimestari Vildhagen oli +lihava mies, jalat raskaat, leveät, vähän sisäänpäin kääntyneet, ja +kasvot pulleat, keltaisenkalpeat, tuuhean, tukanvärisen parran +ympäröimät. Imelä hymyily ja naisekas heikko ääni olivat suurelle +ruumiille vastakkaisia. + +»Me puhuimme Knut Holtista», Björnholt sanoi, kuin oli tervehditty. +»Muistattehan häntä Fonn?» + +»Muistan -- innokas kansan puhuja», pappi sanoi sävyisästi, mutta +äänenpainolla, joka aivan siivosti työnsi keskustelun alaisen +kunnioitettavan seurapiirin ulkopuolelle. + +»Muutoin --», puuttui laivankapteeni puheeseen, »oli Knut Holtissa +hyvääkin. Hänellä oli rohkeutta. Kuin minä kuljetin hänen isänsä +laivaa, teki hän minun kanssani matkan Mustallemerelle. Silloin hyppäsi +hän mereen pelastamaan merimiestä, joka ei osannut uida ja oli +pudonnut. Aalto oli korkea ja piru vieköön jos minä olisin itse +uskaltanut sen tehdä. Mutta hän pelasti miehen.» + +Laiva oli laskenut ankkurinsa. Veneet ympäröivät sitä ja alkoivat tulla +maihin saaliineen. Vikin puutarhaan kokoontuneet lähtivät satamaan. +Juuri heidän tullessa laski harmaaksi maalattu vene laituriin, ja +englantilaiseen matkapukuun puettu nuori mies juoksi portaita ylös. Se +oli Hamren sisarenpoika ja perillinen, konsuli Robert Gil. Hänellä oli +omituisen pitkät kasvot, hiukan riippuva alahuuli ja suuret, petomaiset +hampaat. Hän oli kaupungin ensimmäinen sporttimies. Joka kesä +matkusteli hän vuonoissa puettuna nahkahousuihin ja rauvoitettuihin +kenkiin -- ja koko joukko kalakärpäsiä Stanleyhatussa, sekä puoli +tusinaa koiria matkassa. Nimensä hän lausui »Djil» ja karttoi kaikkia +norjalaisia sanoja, joita hän ei voinut lausua kieli paksuna. Hän +halveksi kaikkia muita kieliä paitse englannin eikä sen vuoksi puhunut +oikeastaan mitään tunnettua kieltä, muuta kuin silloin kuin oli +englantilaisia kaupungissa -- jokapäiväisissä oloissa hän vaan +mörähteli, sehän kuitenkin vähän muistutti sitä ainoata kieltä, jota +hän kunnioitti. + +»Rynt, rynt», hän sanoi antaessaan enolleen kättä ja nostaessaan muille +hattua. Hamre ei hievahtanutkaan. Toisella silmällään hän katsoa +sujautti pitkin täksi päiväksi lipuilla koristettuja meriaittojaan ja +tehtaitaan, toisella hän halveksi kansajoukkoa. + +Tukkukauppias kutsui ystävät juomaan lasin viiniä »päivän johdosta», +niinkuin hän sanoi. Kutsumukseen suostuttiin ja lähdettiin astumaan +pitkin maantietä, Kornelia jäi laiturille. + +Ylhäällä maantiellä seisoi mies mustassa nutussa, joka höllästi verhosi +hänen laihaa ruumistaan. Hän nojautui keppiään vasten ja katsoi +jännitettynä laivaan. Kuin ystävät menivät hänen sivutseen, tervehtivät +he hitaasti. Päällysnuttuun puettu mies kääntyi kokonaan heihin päin, +nosti syvään hattua paljastaen terävän pään, jonka yli oli kammattu +ohutta tukkaa toisesta korvasta toiseen, saamatta kuitenkaan kaljua +päälakea peittoon. Tervehtiessään hän ojensi kaulaansa, pitkä, kapea +nenä käyristyi, ohuet huulet aukenivat ja paljastivat rivin hohtavan +valkeita hampaita. Se oli omituinen hymyily, siitä ikäänkuin tuikahti +valoa ja se oli samalla kohtelias ja ivallinen. Hän näytti haukalta +joka kohteliaasti tervehtii varmaa saalistaan. + +Se oli laivanisäntä Arne Holt. Hän oli lähettänyt veneen laivaan, hän +odotti näet poikaansa kotiin monivuotiselta ulkomaan matkalta. + +Äkkiä riensi hän laiturin portaille -- hän oli nähnyt veneen lähtevän +laivasta matkustaja muassaan. Hän astui alas portaita ja jäi seisomaan +viimeiselle. Kuin vene tuli niin lähelle, että hän saattoi tuntea +poikansa, loistivat hänen terävät haukankasvonsa, hänen silmänsä +kostuivat, ja hän nauroi pidätettyä suonenvedon tapaista naurua. + +»Tervetulleeksi! Tervetulleeksi! Olitpaan sinä kuitenkin muassa», hän +sanoi ja pudisti kiihkeästi poikansa kättä, kuin tämä -- ijältään +hiukan yli kolmenkymmenen -- astui veneestä, »Minä en päässyt tulemaan +laivaan --.» + +Knut Holt ei ollut isänsä näköinen. Hän ei ollut vaalean eikä tumman +värinen, keskikasvuinen, harteikas, mutta vähän litteärintainen. +Parrattomissa kasvoissa oli aivan suora nenä ja kaksi harmaata hiukan +himmeätä silmää. Hän näytti etusijassa vähän suuttuneelta, kuin hän +sikariaan pureskellen tervehti isäänsä ikäänkuin olisi ollut vain vähän +soutelemassa. + +He astuivat ääneti laituria pitkin. Vikin talon kohdalla he kulkivat +Kornelian sivu. Knut näki kaksi uteliasta silmää, jotka katselivat +häntä ikäänkuin syvältä piilosta, kuin hän kasvot puoleksi heihin +käännettyinä meni puutarhan portista. Knut antoi sikarin pudota ja +pysähtyi. »Kuka se oli?» hän kysyi. + +»Kornelia Vik.» + +»Vai niin. Minä en olisi häntä enää tuntenut. Hänestähän on tullut -- +hän on muuttunut.» + +Holt ei vastannut. + +He menivät edelleen. »Sinä voit hyvin?» isä kysyi hiukan hämillään. + +»Ky-yllä.» + +Kuin he tulivat kadulle, joka kulki Holtin talon sivu, pysähtyi Knut +taas ja katsoi ympärilleen. »Kummallista, kuinka kaikki on entisellään +täällä kotona», hän sanoi. »Minä esimerkiksi luulen, etten minä koskaan +ole noussut maihin mihinkään norjalaiseen kaupunkiin, jottei laivan +ankkuriin käydessä, olisi tullut laivaan muutamia lihavia, punakoita +ihmisiä, tervehtineet päällikköä tuttavallisella 'Morning', kiskasseet +tupakkahuoneen oven auki meluten niin kovasti kuin suinkin ja tilanneet +seltterivettä ja konjakkia. Minusta tuntui niin ihmeen kodikkaalta, +kuin tänään tapahtui juuri samalla tavalla. Ja katso sitten tuota +kulmassa olevaa kauppaa, ikkunassa korutavaroita, kivikaluja, +öljyvaatteita ja onkia! Ja tuolla -- kirjakaupassa -- myödään, Jumala +paratkoon, vieläkin etupäässä suklaatia ja hajuvettä ja siinä sivussa +blankettia.» Hän meni ikkunaan. »Aivan oikein! -- Vilockin +hunajarohtoja -- Israelin hajuvettä -- niin, niin! Ei pienintäkään +muutosta.» + +»Eihän toki», vanha Holt nauroi. »Meidän mielilauseemme on: 'Me +tiedämme, mitä meillä on'.» + +Holtin talo, »linnaksi» kutsuttu, oli korkealla mäellä, ja sitä ympäröi +puutarha, joka ulottui toiselta puolen katuun ja toiselta mereen. Kuin +he olivat tulleet puutarhaan, osoitti Knut erästä penkkiä ja kysyi: »No +-- vieläkö siellä pyydetään ihmisiä?» + +»Vielä, vielä», laivaisäntä vastasi tyytyväisesti. »Se on oivallisessa +kunnossa. Niin todellakin -- ha, ha! -- sepä minun pitää kertoa +sinulle! Tiedäpäs, kuin tässä muuanna päivänä sain pyydykseeni -- +ajatteleppa -- sain -- itseni!» + +»No, silloin sinun pyydyksesi liekin hyvä.» + +»Ha, ha, ha! Niin, näeppäs, -- minä kuljeskelin täällä puistossa lukien +sanomalehtiä. Kävellessäni tulin penkin luo, enkä muistanut että se ei +ollut oikea, istuuduin -- ja olin satimessa. Mutta minä olen pyytänyt +muitakin. Entäs sitten puiston veräjä! Se sinun sitten pitää nähdä. Se +on tehty siten, että kuka tahansa pääsee sisään, mutta ei kukaan ulos, +jollen minä auta -- ha, ha!» + +»Ei, kuules nyt isä, eläkäämme sivistyneitten ihmisten tavalla. Etkö +sinä voi tyydyttää pyydystyshimoasi hiirillä ja rotilla tai muilla +eläimillä ja jättää ihmiset rauhaan.» + +»Ei, juuri ihmistä, sitä vaarallista eläintä --» + +»Minä en ymmärrä, miksi sinusta ei ole tullut orjakauppiasta tai +urkkijapoliisia tai muuta semmoista halpamaista rahjusta.» + +»Ha, ha, ha! Sinä olet yhtä leikkisä kuin ennenkin, minä näen», Holt +nauroi ja hieroi käsiään. + +He astuivat ylös maahan muuratulta portaita, jotka veivät talon +edustalle. + +»Kuka nyt hoitaa sinun talouttasi?» Knut kysyi pysähtyen ylimmälle +portaalle. + +»Hoitaa taloutta --?» + +»Niin.» + +»Hm -- se on Katriina», änkytti Holt ja kävi tulipunaiseksi. + +»Katriina? Sekö paksu, sisäpiika?» + +»Hm -- min. Erinomaisen sukkela», Holt mutisi ja alkoi astua taloa +kohti. + + + + +II. + + +Huone, johon Holt vei poikansa, oli melkein komeasti sisustettu, mutta +muistutti sittenkin kestikievaria maalla. Sohva oli ikkunan alla, +pöydät ja tuolit missä sattui, kartiinit riippuivat vinossa, muutamia +sipulikasvia oli tungettu kaulaa myöten kallisarvoisiin vaaseihin ja +näyttivät kuin olisivat tukehtumaisillaan. Seinällä oli mitättömiä +kuvia ja rumasti tehtyjä valokuvia kallisarvoisten taulujen rinnalla. +Kaikki pöydät ja kaapit olivat sekaisin täytetyt kukkuroilleen +joutavalla talonpoikaisrihkamalla ja oikeilla arvokkailla marmori- ja +alabasterikaluilla. Näytti siltä kuin kaikki, mitä talossa oli sekä +romua että taideteoksia, olisi asetettu näytteille tähän huoneeseen. +Ilma oli huoneessa ummehtunutta kuin romuhuoneessa. + +Knut jäi seisomaan hetkeksi ja katseli ympärilleen. Sitten hän aukasi +ikkunan. + +»Niin -- no nyt sinä taas olet kotona», vanha Holt alkoi, hieroi +käsiään ja katseli taas poikaansa puoleksi hämillään, puoleksi +hellästi. »Mitä minä saan tarjota sinulle? Lasin viiniä? Tai kahvia? +Tai --» + +Ovi viereiseen huoneeseen aukesi ja sisään astui lihavanlainen nainen +viidennelläkymmenellä. Hän oli puettu puoleksi talonpoikais-, puoleksi +kaupunkilaistapaan, sormissa kultasormuksia ja korvissa pallukat. Hänen +kasvonsa punottivat, hiki helmeili hänen kiiltävällä otsallaan. Hän +näytti tulleen suorastaan kyökkitulen äärestä. Hänen käytöstavassaan ja +olennossaan oli sekä luottamusta, että ujoutta -- hän nähtävästi ei +tiennyt miten hänen piti ottaa vastaan kotiin palaavaa poikaa. Viimein +meni hän lattian poikki, ojensi Knutille kätensä ja sanoi koettaen +näyttää äidilliseltä: »Tervetulleeksi kotiin, Knut!» + +Knut jäi seisomaan hänen lihava, kostea kätensä omassaan ja tuijotti +häneen vastaamatta. Hänestä hän katsoi kysyväisesti isäänsä. Syntyi +kiusallinen äänettömyys, jolla välin Knut päästi irti lihavan, kostean +käden. Viimein istuutui Holt sohvaan ja alkoi yskien ja tavoitellen: + +»Etkö tahdo käydä istumaan, Knut. Matkasta väsyneenä --» + +Lihava nainen seisoi hetkisen epäröiden keskellä lattiaa, punottaen yhä +enemmän. Sitten meni hän päättäväisesti istuutumaan Holtin viereen. +Tämä hypähti ylös kuin käärmeen pistämä, mutta malttoi kuitenkin heti +mielensä ja kääntyi Knutiin. + +»Me -- puhuimme -- niin, mitä me saamme sinulle tarjota? Katriina, onko +sinulla --?» + +»Minä olen keittänyt kahvia», vastasi Katriina, joka äkkiä oli +kalvennut. Holt katsoi kysyväisesti poikaansa. + +»Tahdotko sinä --?» + +Knut nyökäytti päätään ja Katriina katosi. + +Knut sytytti hitaasti sikarin ja heittäytyi nojatuoliin, joka oli +ikkunan ääressä. + +»Noo -- vai niin», hän sanoi. »Uskallanko minä kysyä, onko minulla +sisaria?» + +Vanha Holt koitti nauraa, mutta se ei onnistunut. + +»Tämä on sinulle odottamatonta -- --. Kas, näetkös -- hän on vanha +palvelija -- tullaan niin perhanan tuttaviksi --. Muuten -- minä +vakuutan sinulle --» + +»Oli menneeksi. Sinullahan on oikeus valita seurustelupiirisi yhtä +hyvin kuin minullakin. Yksi seikka vaan: minä en tahdo kuulua +perheeseen -- tee se hänelle selväksi.» + +»Minä vakuutan sinulle todellakin», alkoi Holt taas, mutta Knut +keskeytti hänet. + +»Puhukaamme jostain muusta», hän sanoi. »Sanopas --» + +Kahvi tuotiin, mutta sen toi toinen palvelija. Katriina ei enää +näyttäytynyt. Kuin palvelija oli mennyt, Knut sanoi kahvia maistellen: +»Hän osaa laittaa kahvia -- se on hyvä. -- Sytytä piippu, isä, ja +sitten ala puhallella: Valmista pojallesi muutamia kaupungin lihavista +vasikoista.» + +»Ha, ha, ha!» Holt nauroi, ja tällä kertaa oli se luontevaa naurua. +»Myöhemmin, sitten saat sinä sekä lihavat että laihat. Mutta ensin +sinä: kerro minulle matkoistasi.» Hän sytytti piipun, otti tuolin ja +istuutui lähelle poikaansa. »Muistatko kuin sinä viimein tulit kotiin +ulkomailta? Jumaliste, se oli -- se oli -- kuin olisi lukenut +Darwinia.» + +»Sinun isänsydämmesi, isä --» + +»Minun isänsydämmeni -- no niin -- enhän minä voi kieltää -- minähän +olen täällä istunut yksin kaikki nämä vuodet --.» + +Hän rykäsi ja pureksi kiivaasti piipun hammasluuta. Knut katsoi ulos +ikkunasta ja oli hetkisen vaiti. »Minulla ei ole mitään kerrottavaa», +hän sanoi sitten -- hänen äänensä oli aivan viehkeä ja hellä. + +»Sinä lasket leikkiä! Sinulla, jolla on niin vilkas käsityskyky, +sinullako ei olisi --» + +»Minä olen täydellisesti tyhjä, isä.» + +Holt katseli hetkisen levottomasti poikaansa ja naputteli koukkuisilla +kynsillään edestakaisin suuria hampaitaan. + +»No mutta kerro minulle edes, miten asian laita on: Sinähän aioit +asettua Lissaboniin --?» + +»Niin.» + +»Sinä luovuit siitä aikeesta?» + +»Niin. -- -- Tapahtui jotain, joka -- --» + +»Sinä muutit mieltä äkkiä?» + +Knut katsoi tarkasti isään. + +»Niin. Oletko sinä kuullut siitä mitään?» + +Holt punastui. Hänhän oli pannut liikkeelle kaikki portugalilaiset +kauppaystävänsä saadakseen jotain tietää. + +»Sinä olet kuullut, että minä aioin mennä naimisiin?» Knut kysyi +edelleen. + +»Niin -- kieltämättä --» + +»Se on totta.» + +»Mutta --?» + +»Hän kuoli.» + +Holt katsoi sääliväisesti poikaansa. »Poika parka, sinulla siis on +surua. Nyt minä ymmärrän, että sinun mielesi --» + +»Sinä erehdyt isä. Minä en häntä sure.» + +Holt katsoi hämmästyneenä häneen. + +»Kuka hän oli?» hän kysyi hetkisen kuluttua. + +»Amerikkalainen nainen norjalaista alkuperää Buenos Ayresista. +Minä olin matkustanut edeltä käsin Lissaboniin järjestämään +välttämättömintä. Laiva, jolla hän lähti merelle muutamia kuukausia +sitten, ei ole tullut perille. Minä en ole vielä voinut saada mitään +tietoja sen vaiheista.» + +Syntyi hetkeksi äänettömyys. Vanha Holt tunsi itsensä kiitolliseksi +mielessään. Tuo amerikkalainen nainen, josta hän muuten ei mitään +tiennyt, eikä nytkään tahtonut sen enempää tietää, oli tuottanut +hänelle monta unetonta yötä. Hän oli usein ajatuksissaan toivonut sen +vieraan naisen, joka uhkasi ottaa hänen poikansa häneltä, meren +pohjaan, jossa hän nyt hyväksi onneksi olikin. + +Kolkutettiin. Holtin sanottua »sisään» tuli näkyviin nuorekkaat, +punakat kasvot, joita ympäröi oivallisin, vaalea, kihara tukka, mitä +nähdä voi. + +Knut hypähti ylös. »Pietari! Hurraa! Hurraa!» Hän riensi tulijan luo, +veti hänet peremmä lattialle, pani kätensä hänen olalleen ja sanoi: +»Minä iloitsen todellakin taas nähdessäni sinun hävyttömän kirkkaat +kasvosi! Juuri säntilleen samanlaisina kuin silloin, kuin minä läksin! +Tulee terveeksi kuin sinua katsoo!» + +Nuori mies, kaupanhoitaja Pietari Ström, pudisti Knutin kättä ja katsoi +häneen uskollisilla sinisillä silmillään, jotka tällä hetkellä olivat +täpösen täynnä kyyneliä, saamatta ainoata ymmärrettävää sanaa +huuliltaan. + +»Noo! Istu», Knut sanoi ja veti hänet sohvaan. »Isä», hän kääntyi +Holtiin, »sinun parasta viiniäsi minun paraalle ystävälleni! Nyt me +tahdomme viettää oikein hauskan illan yhdessä.» + +Vanhalle Holtille tuli kiire. Hän riensi kyökkiin ja antoi käskyjä, +jotka saattoivat kaikki palvelijat hämmästyksiin. Sitten syöksyi hän +talon alle kamalan syvään kellariin ja tuli vähän ajan perästä ylös +muassaan korillinen kaiken värisiä ja muotoisia tomuisia pulloja. Siinä +oli valkeita läpikuultavia pulloja, joissa oli keltainen lakka, -- +niitten synnyinmaa oli Ranska. Toisia oli solakoita, vihreitä Reiniltä, +leveitä, hopeapäisiä champagnepulloja ja lyheitä, melkein mustia +ukkosia Capista. Ja ylös ja alas juostessaan hän jupisi: »Jumalan +kiitos! Jumalan kiitos! No viiniä hän toden totta saa.» Eikö hän ollut +saanut Knutia iloiselle päälle, väsynyt, kyllästynyt katsehan oli kuin +tuulen pois pyyhkimä! »Noo, hän saa viiniä, jonka veroista monella ei +ole tässä kaupungissa, Jumalan kiitos!» + +Kohta he jo kaikki istuivat pöydän ympärillä ja maistelivat Holtin +viiniä. Knut oli säteilevän iloinen. Ei hän kuitenkaan puhunut +matkoistaan, vaan yksistään omasta ja Pietarin yhteisestä elämästä +entisinä aikoina. »Muistatko sinä? Muistatko sinä?» sanottiin +lakkaamatta ja taisipa se niin olla, että Pietari muisti! Kaikki, mitä +he yhdessä olivat kokeneet, oli uskollisesti tallella hänen +sydämmessään. Ja kuinka ylpeä, kuinka onnellinen hän oli, että Knut +Holt, hänen koulukumppaninsa ja ystävänsä, paras, suurin ihminen, minkä +hän tunsi, todellakin huoli muistaa näitä menneitä aikoja. + +Vanha Holt oli ääneti, hieroi alituisesti kynsiään vasten hampaitaan ja +ajatteli: »Minun poikani vertaista ei ole toista tässä maassa.» + +Kuin oli syöty ja jälleen istuttiin sikarien ja viinin ääressä, sanoi +Pietari puoleksi ujosti: »Kansanyhdistyksessä me tietysti olemme +yksissä mielin vastustaneet Björnholtia ja Hamrea.» + +»Kansanyhdistyksessä -- mikä se on?» + +»No mutta, etkö sinä muista kansanyhdistystä, jonka sinä itse olet +perustanut?» + +»Aah -- joutavia.» + +Pietari kävi tulipunaiseksi. + +»Niin no, eihän siitä nyt enää mihinkään ole», hän sanoi +vaatimattomasti. »Sen jälkeen kuin sinä läksit ei meillä ole ollut +ketään puhujaa. Mutta me olemme koittaneet parastamme. Minä luulen, +että me voimme sanoa sen jossain määrässä meidän ansioksemme, ettei +Björnholtia eikä Hamrea ole valittu tällä ajalla. Eikö ole totta, +Holt?» + +Holt nyökäytti. + +»Sepä on kauhean sitkeätä», huudahti Knut. »Täällä kotonahan kaikki +kestää ijankaikkisesti.» + +»Mutta -- mutta --», änkytti Pietari, »eikös se ollut oikein?» + +»Mene torille, osta ja myö, liho ja käytä korkeita kauluksia niinkuin +Hamre, hyvä Pietari. Oli paha, että te estitte valitsemasta häntä. Hän +voisi nyt olla ministeri.» + +»Hamre? Mutta et suinkaan sinä voi tarkoittaa, että --?» + +»Rakas ystävä, ollaan totisia. Oletko sinä nähnyt Hamren esittävän +maljaa? No hyvä. Oletko sinä semmoisissa juhlallisissa tilaisuuksissa +katsellut hänen nenäänsä? Et. Se on paha se, täytyy aina tehdä +havaintoja. Minä sanon, että semmoisessa maassa, kuin tämä meidän, on +ministerissä tärkeintä nenä. Sen täytyy olla juhlallisen; ministerillä +täytyy olla taipumusta viralliseen mimiikkiin. Hamren nenä on aivan +ministerin nenä. Ystäväiseni, anna hänen noudattaa kutsumustaan.» + +»Sinä lasket leikkiä!» + +»Niin, mitäs tässä muutakaan kannattaisi tehdä? Mitä hittoja te +tahdotte? Mihin esimerkiksi sinä Pietari voit päästä? Tahdotko sinä +kansanjohtajaksi tai ministeriksi?» + +»Minäkö? Jumala varjelkoon!» + +»No. Sitten minä sanon uudestaan: mene torille ja pörssiin ja lue +klassikoltasi: vehnää raskasta, siirappia maukasta, ja anna +liebhaberien yksin taistella keskenään laakeriseppeleistä ja +kunniamerkeistä.» + +»Mutta suurissa yhteiskunnissa, siellähän taistelevat --» + +»Kylläiset ja nälkäiset -- ja elämästä ja kuolemasta, ja se taistelu +tullee meillekin vielä kerran. Kullakin ajalla on surunsa. Mutta tänä +iltana me kuitenkin tahdomme unohtaa suuren sodan suurissa +yhteiskunnissa ja pienen pienissä. Sinun pyöreitten, terveitten +kasvojesi malja, Pietari. Pidä huolta, että sinun sukusi ei koskaan +lopu, ja meidän ei tarvitse peljätä kylläisiä eikä nälkäisiä!» + +Aikaisempaan, hilpeään mielentilaan ei oikein enää päästy. »Hän on +muuttunut,» vanha Holt ajatteli itsekseen ja tämä havainto tuotti +hänelle paljon ajateltavaa. Pietari tunsi sanomattomasti pettyneensä. +Hän oli iloinnut ajatellessaan voivansa sanoa nämä sanat Knutille: »Me +olemme järkähtämättä pysyneet kiinni sinun ohjelmassasi,» -- ja nyt sai +hän kuulla, että se kaikki oli vaan joutavaa. Se kävi häneen niin +kipeästi, mutta Knut kai oli oikeassa, hän ajatteli; me luultavasti +emme ole oikein seuranneet muassa. + +Knut huomasi, että hän oli loukannut ystäväänsä, ja hän löi häntä +olalle ja sanoi: »Älä huoli siitä, mitä minä sanon! Minä olen tällä +hetkellä kuollut kaikille yhteiskunnallisille kysymyksille; minä elän +asianhaarain vuoksi yksityisenä. Ja etenkin tänä iltana minä janoan +rauhaa, hauskuutta. Sen vuoksi -- laula meille vähän. Ethän sinä liene +herennyt laulamasta!» + +»Ohoh! Hänhän on lauluseuran johtaja,» ilmoitti Holt. + +»Laula sitten!» + +»Mitä siitä olisi sinulle?» + +»Minulle? Minä mieluummin kuuntelen sinun lauluasi kuin paraimpien +taidelaulajien, nyt sinä sen tiedät.» + +»Sinua!» Pietari sanoi, mutta meni kuitenkin pianon ääreen ja lauloi +kauniilla, kaikuvalla äänellä vaikka vähän kiihtyneenä ja ujosti noita +vienoja, idyllimäisiä lauluja »meidän lapsuutemme vihannoista +laaksoista», »paimenen soitosta», »keijukaisten tanssista ja koskien +kohinasta,» vaatimattomia lauluja, täynnä haaveilua, kaihoa ja +surumielisyyttä. Knutin mieli niin oudosti heltyi niitä kuunnellessa. +Mistä muistuivat hänen mieleensä vanhan klaveerin sävelet kaukaisessa +pappilassa, jossa hän oli viettänyt muutamia vuosia lapsuutensa ajasta. +Ne olivat niin hienoja, niin viehkeitä ja niin haaveksivia. Niissä +kaikissa oli kuivien ruusunlehtien tuoksua. Hänen teki mieli sanoa: +»Että nämä laulut todellakin vielä elävät, ja että on ihmisiä, jotka +saattavat niitä laulaa niin hartaasti, niin sydämmellisesti ja +hellästi.» Hänestä se tuntui kummalliselta, hänen korvissaan vielä soi: + + On ääni kaukaa helkkänyt, + Te puutteen lapset riviin nyt, + Nyt ikeet lyökää pirstaleiksi + Ja sortovalta sirpaleiksi, + Punalippu jo uhaten liehuaa, + Tuhatjoukkio vartoo sen suojassa + Ja huutaa työtä tai kuolemaa. + +Oli myöhään illalla kuin Pietari sanoi hyvää yötä ja Knut meni +huoneeseensa. Hän istuutui ikkunansa ääreen ja katseli kaupunkia. +Korkeimmalla olevien talojen katot, kirkontorni ja muutamat kukkulalla +olevat mustat puut kuvautuivat selvästi pilvetöntä taivasta vasten. +Merellä vilkkui majakka. Muutamissa taloissa näkyi tulta ikkunoissa. +Äärimmäisenä oli meri kuin musta ammottava kuilu. + +Ikkunastaan saattoi Knut nähdä kauppias Vikin talon edustalla olevan +kivitetyn paikan. Hän muisti lapsena usein leikkineensä siinä, Niiltä +ajoilta oli hänen mielessään kuva talon asukkaista, joka ei koskaan +ollut häneltä hälvennyt. Vikin itsensä hän muisti lauhkeasta +talvipäivästä, se oli sunnuntai, lumi oli ollut märkää ja hän oli +yhdessä muutamien muitten poikien kanssa rakentanut oivallisia +vallituksia ja linnoja Vikin talon edustalle ja he olivat olleet +sotasilla. Knut ja hänen puolueensa kävivät juuri vihollisten +etuvarustusten kimppuun hurjasti hurraten, kuin Vik joka tuli kirkosta, +äkkiä seisoi heidän keskellään mustiin puettuna ja pyhäpäiväisen +juhlallisena, ja pelkällä läsnäolollaan sai kuolonhiljaisuuden aikaan. +Rohkeinkin tunsi polviensa horjuvan allaan, kuin hän tutkivaisesti +alkoi tarkastaa itsekutakin puoleksi ummistetuilla silmillään, ja kuin +hän äänellä, joka kuului kuin syvästä kellarista, huusi heille: +»Sitenkö teidän vanhempanne opettavat teitä lepopäivää pyhittämään? +Laittauttukaa kotiinne ja heittäytykää katuen rukouksessa Jumalan +kasvojen eteen!» silloin oli kuin hirmumyrsky olisi samassa +silmänräpäyksessä pyyhkinyt pois molemmat sotajoukot ja paikka oli +tyhjä. + +Sen päivän jälkeen ei Knut koskaan enää mennyt sinne ja kauhistuneena +hän karttoi Vikiä, kuin tämä sattui tulemaan hänelle kadulla vastaan. +Hänen korvissaan kuuluivat aina sanat: »alas katuen ja rukouksessa» ja +hän oli näkevinään Vikin astuvan polvistuneen ihmisjoukon yli ja +tallaavan heitä jaloillaan. Vik pysyi salaperäisenä ja peloittavana +hänen mielessään siksi kuin hänestä tuli aika mies. Kuin hän luki tai +kuuli Israelin kostavasta Jumalasta, niin hän aina näki edessään +kauppias Vikin kivenkovat kasvot. + +Toinenkin peloittava olento oli näyttäytynyt hänelle Vikin talon +kohdalla. Se oli Vikin sisar; suuri nainen, joka aina oli mustiin +puettu ja käsissä kiiltonahkamansetit. Hänellekin Knut määräsi paikan +vanhan testamentin profeettain ja patriarkkain seurassa. + +Korneliaa näki Knut harvoin muualla kuin kirkossa. Siellä istui pieni +hento tyttö, jonka kasvot näyttivät niin harmailta ja vilustuneilta, +kokoon hykertyneenä kirkon nurkkaan ja katseli seurakuntaa jumalisen +huolestuneilla katseilla. Knutilla oli se käsitys, että hän oikeastaan +oli kuolleitten maasta kotoisin, ja että hän tuli tähän maailmaan +ainoastaan katsellakseen sitä vakavasti ja sääliväisesti. Se oli sen +vuoksi hämmästyttänyt häntä hyvin suuresti, kuin hän kerran tapasi +hänet Vikin talon edustalla leikkimässä »pataa» heidän naapurinsa, +sepän kevytmielisten tyttärien kanssa. Näky katosi kuitenkin heti. +»Kornelia!» kuului ankara miehen ääni talosta ja samassa Kornelia +riensi tiehensä, ja sepän tytönheitukat peljästyneinä pujahtivat +lähimpään solaan. + +Mieheksi tultuaan oli hän nähnyt Korneliaa vain sivumennen, ja joka +kerran kuin hän kohtasi hänet, tunsi hän varmasti, ettei hän toista +kertaa ollut ryöstäytynyt kadulle leikkimään »pataa.» + +Hän istui siinä kauvan katsellen kivitettyä paikkaa ja ajatteli niitä, +jotka asuivat vihreän aituuksen sisäpuolella. + + + + +III. + + +Myrskyisenä ja sateisena Marraskuun päivänä tuli kirjansitoja ja +kirjanpainaja Olsenin työhuoneeseen laiha mies, jolla oli kauniit, +mutta terävät ja laihat kasvot ja suuret, valkeat hampaat. Hän oli +juuri tullut ainoalla pienellä höyrylaivalla, joka siihen aikaan +kulki vuonoissa, ja kuljetti kaikki tavaransa muassaan pienessä +nahkalaukussa, joka riippui hänen hartioillaan. Hän haki työtä ja +antoi kirjanpainajalle kirjeen joltain virkamieheltä läheisestä +rannikkokylästä. Virkamies, joka oli asioissa kirjanpainajan kanssa, +kirjoitti: + +»Hän on sukkela mies, mutta levoton luonnoltaan. Hänen isänsä oli +juonittelija ja juoppo. Te tekisitte minulle palveluksen, jos voisitte +hankkia miehelle työtä, jotta me pääsisimme hänestä.» Kirjanpainaja +kynsi korvallistaan. Hänestä ei suosittelu ollut oikein mieleinen. +Mutta hän oli velassa samalle virkamiehelle, joka myös vuosittain antoi +hänelle jotensakin paljon työtä. Ei käynyt päinsä muitta mutkitta ajaa +levoton mies ovesta ulos. Hän alkoi kuulustella vierasta. + +»Teidän nimenne on?» + +»Holt.» + +»Te olette kirjansitojan sälli tai --» + +»Minä olen mekaanikko.» + +»Me --?» Kirjansitoja katsoi häneen hämmästyneenä. + +»Ja seminaristi --» + +»Se --?» kirjansitoja jäi seisomaan suu auki. Mitä hän tekisi +mekaanikoilla ja seminaristeillä työhuoneessaan. + +»Ja sen ohella hiukan puuseppä ja puutarhuri,» lisäsi vieras ja näytti +suuria hampaitaan tavalla, joka ei laisinkaan miellyttänyt säädyllistä +käsityöläistä. + +Hän luki taas kirjeen ja sylki. + +»Hitto vieköön, jos minä tiedän, mitä minun pitää sanoa,» hän sanoa +tokasi. + +»Minä ymmärrän myös vähän kirjanpainamista. Ehkä voisin minä olla +avullisena sanomalehden toimituksessa,» toinen sanoi. + +Sanomalehden! Sehän on totta. Kirjansitoja toimitti kaupungin ainoata +sanomalehteä. Ei sen toimittaminen mikään taikakonsti ollut, mutta +kirjansitoja Olsen ei ollut mikään kirjallinen nero. Hänen lehtensä oli +aina ollut tunnettu omituisista painovirheistään. Hän tarvitsi sen +vuoksi korrektuurinlukijaa, ja koska vieras oli seminaristi, niin hän +lienee perehtynyt oikokirjoituksen salaisuuksiin. Tässä oli huokeata +apua saatavissa, ja kirjansitoja alkoi hieroa kauppaa. Muukalainen oli +taipuvainen ja he sopivat asioista. Siten tuli Arne Holtista pienen +rannikkokaupungin asukas. + +»Isä oli juonittelija ja juoppo», oli lyhyt elämäkerta virkamiehen +kirjeessä. Ja se olikin oikea. Hän oli mies, jota ei onni ollut +seurannut. Hän oli oikeastaan puuseppä, mutta sen ohella pyssyseppä, +kelloseppä ja laivanrakentaja. Kaikissa näissä ammateissa hän oli +tehnyt keksintöjä, mutta aina hän oli myöhästynyt. Sällinä oli hän +vaeltanut halki Tanskat ja Saksat, jossa hän muun muassa oli lueskellut +valistusajan kirjailijoita, jotka hän jo tunsi vanhan papin +kirjastosta. Kotiin tultuaan hän alkoi innokkaasti levitellä saamiaan +mielipiteitä, mutta siinäkin hän myöhästyi. Vanha pappi oli kuollut, +vanha valistus oli harhaoppia, ja häntä itseään alettiin kohta pitää +vaarallisena miehenä. Hän ei saanut työtä, hänet työnnettiin pois +kaikista luottamustoimista, jotka hänellä kerran oli ollut, ja hän kävi +katkeraksi ja ihmisaraksi, hommaili lopulta vain koneenmallia, jotka +eivät koskaan valmistuneet, näki nälkää paljon, joi paljon ja kuoli +viimein köyhänä ja unhoitettuna. + +Hänen poikansa Arne oli perinyt isänsä hyvän pään, ja hyvän aikaa +näytti siltä kuin hän olisi perinyt hänen kohtalonsakin. Hän oli ensin +konepajassa, sitten seminaarissa ja oli kaikkialla ensimmäinen. Mutta +kuin hän koetti saada vakinaista tointa tutkintojensa ja todistustensa +nojalla, joutui hän karille. Hän haki kaikella kunnioituksella ja +kaikkein nöyrimmästi, hän uskalsi puhua oikeudestaan, ja hän valitti +katkerasti, mutta aina turhaan. Hänen todistuksensa kyllä olivat hyviä, +mutta niitä seurasi asianomaisesta asianomaiseen pieni »hm», josta +saattoi arvata, että miehessä oli jotain nurin. Hänen onnettomuutensa +oli, ettei kukaan häntä suvainnut. Hänen komea ryhtinsä tuntui +esimiehistä vaateliaalta, hänen läpitunkeva katseensa röyhkeältä, hänen +äkillinen naurunsa, joka paljasti rivin lumivalkeita hampaita, kuin +joukon sotamiehiä, jotka kiiltävin asein astuvat auringonpaisteessa, +näytti heistä pilkalliselta, ja miehen suora puhe kapinalliselta ja +hävyttömältä. Hänen kykynsä -- Jumala paratkoon! mutta luonne -- hm. +Joka tapauksessa hän ainakin oli isänsä poika. + +Isän kuollessa jäi hän maailmaan köyhänä ja työttömänä. Perinnöksi sai +hän keskentekoisia koneenmallia ja huonomaineisen nimen. Poika oli +kuitenkin toista ainetta kuin isä. Hän ei rohkeuttaan kadottanut. +Ensinnäkin kävi hän järjestään kaikkien paikkakunnan varakkaiden +miesten luona ja pyysi lainaa opiskellakseen. Häntä otettiin vastaan +kristillisesti mutta kylmästi. Hänelle kuvailtiin kunnianhimon +kiusausta ja nöyryyden suloisia hedelmiä ja neuvottiin menemään tienoon +kristillismieliselle sepälle oppiin. Koko saalis oli suosituskirja +kirjansitoja Olsenille, jolla hän sai työtä tämän sanomalehdessä ja +kirjansitomatehtaassa. + +Hän sitoi kirjoja ja luki niitä, latoi ja korjasi sanomalehteä. Jonkun +ajan perästä häntä ylennettiin. Kirjanpainaja oli alkanut kunnioittaa +hänen hyvää päätään ja tietojaan ja uskoi hänen tehtäväkseen +vastuunalaisen toimen, niitten uutisten merkitsemisen punaliidulla, +jotka muista lehdistä olivat otettavat »Maakunnanlehteen». Holt teki +työtä kuin neljä miestä, kylmi, näki vähän nälkääkin, mutta säästi +rahoja. Muuanna päivänä hän pyrki osalliseksi kirjapainoon ja +sanomalehteen. Hänen isäntänsä ei ainoastaan hämmästynyt, vaan hän +alkoi siitä hetkestä aivan taikauskoisesti kunnioittaa sälliään. +Rahojen säästäminen, kuin oli semmoinen palkka, oli taikatemppu, jota +kirjansitoja ei saattanut selittää luonnollisella tavalla. Hän oli +siihen luuloon etenkin taipuvainen siksi, että hän itse aina oli +rahapulassa. Siitä alkaen Holtista tuli lehden ainoa toimittaja. +Toimittajana hän teki itsensä heti tunnetuksi kaupungissa ja tavalla, +ettei hänen nimensä sen jälkeen enää koskaan joutunut unhotuksiin. +Rauhallinen pikku lehti, jonka sinertävässä paperissa raaka-aineen +tuottamat tahrat suuresti häiritsivät painon selvyyttä, ei ollut siihen +saakka koskaan uskaltanut uutisten ja ilmoitusten puolueettomalta +alueelta. Mutta kuin Holt pääsi valtaan muuttui asian laita. Hän +kirjoitti kerran hyvin mieskohtaisen kirjoituksen siitä »syvästä +horrostilasta», johon kaupunki oli vaipunut. Se tarvitsi tuon tuostakin +pientä herätystä, pientä tulinuolta ja toimitus tahtoi vastaiseksi +pitää huolta sen puutteen poistamisesta. Ja sitten tulivat nuolet, +toinen toisensa jälkeen singahtaen vasten kaikkea melkein mitä +kaupungissa oli vanhaa, juurtunutta auktoriteettia. Enemmin ei olisi +kauhistuttu jos vuoren perusta olisi auennut ja niellyt kaupungin +varakkaimmat perheet. Että saattoikin panna nämä vanhat, korkeasti +kunnioitetut nimet kirjansitoja Olsenin sanomalehteen, jossa oli niin +vinot kirjaimet ja niin kurjaa painomustetta, ja joka tähän saakka +oli ollut kaikkein nöyrin ja kuuliaisin kauppailmoitusten ja +kunnallispäätösten edustaja, se oli verraton rikos, eikä mikään +rangaistus saattanut olla kyllin kova. Kävi niinkuin kukin saattaa +arvata. Kuin Holt jonkun aikaa oli herättänyt palokauhua kaikissa +taloissa, herkesivät lehteä pitämästä kaikki oikeamieliset, se on +kaikki, joilla oli varaa maksaa se. Siihen päättyi Holtin +sanomalehtitoimi. Hänen täytyi maksaa kirjoituksensa osuudellaan +lehteen, ja kirjansitoja tarttui taas hallitusohjiin, teki +synnintunnustuksen ja sai anteeksi. + +Holt möi sen jälkeen osuutensa kirjapainoon ja pani toimeen +talonpoikaiskaupan eräässä kellarissa. Se menestyi. Tätä liikettä +pitäessään hän huomasi itsessään uusia voimia, hänellä oli myöskin +hyötyä tuttavuuksista maaseudulla. Hän ansaitsi rahaa, ja hän +huvittelihe. Siitä kellarista lenteli kaupungille purevia, naurua +herättäviä sanoja; hän jatkoi tavallaan toimittajatointaan, ja hän oli +nyt niin paljon vaarallisempi, kuin ei kukaan saattanut tukkia hänen +suutaan lakkaamalla tilaamasta. Oikein ihmisten mieliä kevensi, kuin +Holt muutamien vuosien kuluttua lakkasi talonpoikaiskaupastaan ja +muutti takaisin kotiseutuunsa. Siellä hän osti kaupan ja edistyi +nopeasti. Vuosittain hän lisäsi kalastusveneittensä ja alustensa lukua +ja hänestä tuli varakas mies. + +Asuessaan pienessä rannikkokaupungissa meni hän naimisiin. Holtin +kihlaus- ja naimisjuttu oli pitkät ajat yleisenä keskusteluaineena +sikäläsissä perheissä. Hänen vaimonsa oli jo kuolleen piirilääkärin +tytär. Hänen äitinsä piti ruokavieraita ja hyyräsi huoneita. Ensi +aikoina kaupunkiin muutettuaan Holt asui ja söi lesken luona. Siten hän +tutustui tyttäreen, joka siihen aikaan oli kihloissa paikkakunnan +etevimmän kauppiaan, tukkukauppias Vikin pojan kanssa. Holt oli usein +sisässä lesken luona; häntä huvitti puhella hänen kanssaan; sillä hän +oli teräväpäinen ja oli lukenut koko joukon. Tytär istui tavallisesti +ompeluksensa ääressä eikä koskaan ottanut osaa keskusteluun. Holtin +huomiota ei hän pitkiin aikoihin vetänyt puoleensa, mutta kuin hän oli +taas pakinoinut mielin määrin ja muun muassa puhunut »meidän näppäristä +pikkuneitosistamme», jotka ihailevat luutnanttia, joilla on hyvin +kierretyt viikset, tukkukauppioita, joilla on hyvin hoidetut +poskiparrat, ja pappia, joilla on valkeat kaulahuivit, huomasi hän, +että tytön silmät, jotka aina olivat olleet kuin ompelukseen kiinni +naulatut, olivat häneen käännetyt ja että niissä oli outo katse. Tyttö +näytti kuin kivettyneeltä -- hänen henkensä näytti kokoontuneen +suuriin, tummiin ja syviin silmiin; ne eivät ainoastaan katsoneet +häneen, ne koskettivat häntä; hän tunsi niitten lämpimät säteet ja hän +käsitti äkkiä, että tämän kalpean, kauniin otsan sisälle oli kiintynyt +jokainen ajatus, jonka hän oli pakinoidessaan lausunut, ja että hän, +kuin hän ääneti istui työnsä yli kumartuneena, hiljaisuudessa oli +miettinyt hänen sanojaan. -- »Kuinka ihmeellistä!» sanoivat nämä +silmät. »Kuinka ihmeellistä kaikki, mitä sinä sanot, on.» + +Siitä hetkestä tuli Holt vieläkin useimmin sisään lesken luo. Hän puhui +vastakin paljon, mutta hän ei pilkannut niin silmittömästi. Sen sijaan +kertoi hän enemmän siitä mitä hän oli lukenut ja mitä hän oli kokenut. +Mutta mistä hän useimmin puhui, oli nuorten naisten mausta. Hän käytti +koko sukkeluuttaan, tehdäkseen heidän »ihanteensa» naurettaviksi. -- +»Minä en ole koskaan kuullut naisesta, joka ihailisi todellista +ajattelevaa miestä,» hän alituisesti toisti. + +Samaan aikaan kuin Holtin huomio kiintyi äänettömän ompelijan silmiin, +teki myöskin hänen sulhasensa Jaakko Vik havaintoja hänen suhteensa. +Omituiset, suuret silmät, joihin hän niin usein oli katsonut, +alkoivat kätkeytyä häneltä. Ne kiintyivät aina niin itsepintaisesti +koruompelukseen ja kuin ne viimeinkin kohosivat, katsoivat ne häneen +niin oudon kylmästi ja tutkivaisesti. Sitten hänestä tuntui +omituiselta, että hänen morsiamensa niin usein täytyi olla kotona äitiä +auttamassa. Viimeinkin hän hämmästyi kuin salama olisi häneen iskenyt, +kuin hänen morsiamensa, joka oli kiljaisin ja rehellisin ihminen, minkä +hän tunsi kerran useiden läsnäollessa lausui kovin ankaria sanoja +muutamista jumalisista naisista, joita kunnioitettiin suuresti Vikin +perheessä. + +Kihlauksen purkamista ei kauvan tarvinnut odottaa. Muuanna päivänä hän +sai morsiameltaan lyhyen ja jyrkän erokirjeen, ja muutamia päiviä sen +jälkeen tunsivat kaikki hänen onnettomuutensa ja tiesivät, että Holt +oli siihen syypää. + +Jaakko Vikin ja Arne Holtin isien välillä oli vallinnut katkera +vihollisuus. Jälkimmäinen syytti vanhaa Vikiä etusijassa +onnettomuudestaan. Pojat olivat sitä vastoin olleet leikkikumppania, ja +sen mukaan mitä tiettiin, ei ollut heidän välillään koskaan ollut +mitään kaunaa. Viime aikoina eivät he kuitenkaan olleet seurustelleet, +jo monta vuotta oli siitä, kuin he viimmeksi olivat puhelleet, kuin +Jaakko Vik, sittenkuin oli tullut tunnetuksi, missä suhteessa hänen +entinen kihlattunsa oli Holtiin, tuli vanhan koulukumppaninsa luo ja +kysyi, mitä aikeita hänellä oli. Holt koetti päästä hänestä pilkalla, +mutta silloin pani Vik raskaan kätensä hänen olalleen ja sanoi: »sinä +tunnet minut Arne Holt ja tiedät, etten minä koskaan ole peljännyt. +Minä olen tänään tehnyt päätöksen: Jos sinä petät hänet, niin minä +surmaan sinut. Minä tiedän, mikä minua odottaa -- mutta vaikka minut +ijankaikkisesti tuomitaan, minä surmaan sinut sittenkin.» + +Keväällä meni Holt naimisiin lesken tyttären kanssa, kesällä tuli Knut +maailmaan, kohta sen jälkeen kuoli äiti. + +Vielä kerran muutti Holt asuinpaikkaa. Hän myi taas kauppansa ja muutti +takaisin kaupunkiin, jonne Jaakko Vik vähäistä ennen oli asettunut. +Siitä aikain alkoi Holtin »suuri» aika. Hän uskalsi taas jotain ennen +kuulematonta: hän alkoi kilpailla kaupungin etevimpien kalakauppiaitten +kanssa. Kaikki kalastuspaikat olivat »vanhojen talojen» omaisuutta. +Kalastajat olivat heidän kuuliaisia alamaisiaan. Kaupungin suuret +herrat saivat heidän kalansa ja vuotta myöhemmin saivat kalastajat +tietää mitä kalastuspaikkojen omistajat suvaitsivat maksaa heidän +saaliistaan. Holt sai varman jalansijan muutamilla kallisarvoisista +saarista ja sillä oli vanhain yksinvaltius saatettu horjumaan. Hän +lähetti myöskin sukkelia asiamiehiään pitkin rannikkoa tekemään +suurempia tarjouksia kuin hänen kilpailijansa. Muutamien vuosien +perästä oli hänen kalakauppansa lähinnä suurin kaupungissa -- Hamren +oli ja pysyi ensimmäisenä. Hän osti myös rahtilaivoja, perusti +guanotehtaan, tynnöritehtaan ja sahan muutamaan vuonon perukkaan -- +sanalla sanoen, hän kilpaili vanhojen talojen kanssa kaikilla aloilla +ja menestyi. Alussa kaupungin väestö epäillen katseli hänen +uhkarohkeita yrityksiään ja ennusti, että kaikki oli loppuva kauheaan +räjähdykseen. Mutta kuin räjähdystä ei kuulunutkaan, alettiin ainakin +kunnioittaa Holtin toimeliaisuutta. + +Enempää, kuin sen kylmän myönnytyksen, ei Holt voinut saavuttaa. Ja +kuitenkin koetti hän nähtävästi sovittaa mahtavia, joita hän kerran oli +niin säälimättömästi ahdistellut. Hän puhui nyt aina suurimmalla +kunnioituksella vallitsevista perheistä; joutuessaan yhteen jonkun +kaupungin »paremman ihmisen» kanssa, oli hän melkein nöyrä +käytöksessään, ja hän ahdisteli etenkin muutamia virkamiesperheitä +tarjoamalla palvelustaan. »Hän kosii meitä,» sanottiin toisilleen, ja +sitä pidettiin oikeana -- kaikki, jotka koskaan siinä kaupungissa +olivat yrittäneet panna vähänkään vastahankaan, olivat siten +lopettaneet. Mutta hänen annettiin huokailla. Suurten komeitten +huoneitten ovet avattiin vain raolleen, jotta hänen ikävänsä pysyisi +vireillä. Holt pääsi vain muutamiin virkamiesperheisiin, mutta eivät +nekään kutsuneet häntä suuriin iltamiinsa yhtä vähän kuin +tuttavallisiin korttiseuroihinsa. Ne hiljaiset, kuivat pidot, joihin +häntä kutsuttiin, olivat erittäin sitä varten toimeen pantuja; ne +olivat maksua niistä palveluksista, joita häneltä oli otettu vastaan, +ja vieraat eivät olleet tavalliset, vaan valikoima kaupungin nuorempia +kauppioita, jotka luettiin Holtin kanssa samaan luokkaan. + +Holt ei voinut ymmärtää miksi hänen ei onnistunut päästä seurustelemaan +näissä perheissä. Mitä siinä oikeastaan oli tiellä? Rikkauttahan +hänellä oli. Oliko se syntyperä? Ei, Vikhän esimerkiksi myös oli +lähtenyt »huonommista ihmisistä» -- hänen isänsä oli talonpojan poika +-- ja hän kuitenkin kuului heidän seurustelupiiriinsä, Kornelia oli +ystävätär useille virkamiesten ja tukkukauppiaitten tyttärille. Ei +myöskään hänen käytöstapansa seuroissa saattanut loukata -- siinä +suhteessa hän oli yhtä moitteeton kuin Vik ja monet muut. Yhtä vähän +saattoi luonteen rehellisyys olla määrääjänä, -- niissä piireissähän +liikkui moraalisessa suhteessa aivan toisella tavalla epäiltäviä +henkilöitä kuin Holt, asianajajia, joista Jumala ja koko maailma tiesi, +että he olivat nylkemällä koonneet omaisuutensa, hyvissä varoissa +olevia konkurssin tehneitä, jotka olivat saattaneet satoja perikatoon, +kristillisiä petturia, jotka pysyttelivät pystyssä pitämällä jumalisia +puheita kaikissa hengellisissä kokouksissa, tukkukauppiaan poikia, +jotka olivat kuuluisia irstaasta elämästään j.n.e. Kaikkein vähimmin +huolittiin kirjallisesta sivistyksestä -- sen tapainen ylellisyys oli +hyvin harvinaista »vanhoissa taloissa». + +Holt unohti, että hän oli tehnyt itsensä syypääksi semmoiseen tekoon, +jota ei läheskään niin helposti anneta anteeksi ja unohdeta, kuin +petollista konkurssia tai ylellistä elämää. Hän unohti sanomalehden ja +kellarin ja palonuolensa. Ja vaikka myönnettiinkin, että hän nöyrästi +kosiessaan ylhäisien suosiota, oli sovittanut osan vanhasta synnistään, +niin ei likimainkaan oltu vakuutettu, että hän nyt oli saavuttanut sen +syvän vakuutuksen kaiken olemassa olevan edullisuudesta, joka suurten +tukkukauppiaspäivällisten vieraalla tulee olla. Aavistettiin, että tämä +mies vielä saattoi käydä »vaaralliseksi», ja sen vuoksi hänen +seurassaan tuntui tukalalta. + +Ja vanhat talot eivät erehtyneet. Kerran taas saatiin nähdä haukan +taisteluun valmiina kohoavan heidän ylitseen ja kaiken, mikä oli heidän +kanssaan yhteydessä. + +Siihen aikaan hallitsi Hamre kaupunkia, eikä suinkaan kaikkien +mieliksi. Hamre oli johtaja kunnallishallituksessa ja puolittain +katkerasti sanottiin, ettei koskaan pienintäkään yritystä pantu +toimeen, ei kadun korjaustakaan, jottei siitä olisi ollut hyötyä +hänelle itselleen tai hänen ystävilleen. Holt rupesi tyytymättömien +puheenjohtajaksi. Hamre oli suuren rannikkohöyrylaiva-osakeyhtiön +ensimmäinen johtaja; hän määräsi kaikki kulkuvuorot ja palkkasi ja +eroitti miehistön, kuten sanottiin, aivan itsevaltiaasti. Hän oli +yhtiöstä tehnyt eläkelaitoksen johtokunnan perheitten rappiolle +joutuneille jäsenille. Holtin tulinuolet singahtelivat kohta ilkeästi +yhtiön johtokunnan yli. Hamre oli pankinjohtaja, ja kerrottiin, ettei +voitu mainita ainoatakaan esimerkkiä, että joku, joka oli hänelle +vastenmielinen, olisi saanut apua. Holt ahdisti säälimättä. Yleisen +luulon mukaan Hamre se oli, joka monena Herran vuonna oli kaupungin +kouluja hallinnut. Hän se oli aivan täyttä totta, joka opettajat +nimitti, sillä kuka olisi tahtonut riitaantua sen mahtavan miehen +kanssa, jonka vieraina käytiin ja jonka rahoja lainattiin. Holt puuttui +siihenkin. Sanalla sanoen tyytymättömät olivat saaneet päällikön, jonka +terävyys oli yleisesti tunnustettu, jonka rohkeus ei koskaan horjunut +ja jonka työkyky pani hänen vastustajiaankin ihmettelemään. + +Ei kauvan kestänyt, ennen kuin Holt anasti Hamren paikan ja nyt hän +ryhtyi uudistuksiin. Uusia katuja kivettiin, kaupunkiin hankittiin +parempi valaistus, uusi vesijohto ja uudet likaviemärit, ja satamassa +tehtiin suuria töitä. Hän perusti uuden höyrylaivayhtiön vuonokulkua +varten ja uuden pankin, ja kaikki, mitä hän pani toimeen, menestyi. +Hänen kelvollisuutensa oli kestänyt koetuksensa. + +Vihdoin kohtasi hän vastustajansa politillisella taistelukentällä. +Hamre oli tietysti vanha järkähtämätön tuki ja turva, ja Holt kuului +yhtä luonnollisesti vastustuspuolueeseen. Holtia kannattivat +käsityöläiset ja -- hänen työmiehensä. Nyt ihmiset viimeinkin +luulivat löytäneensä selityksen miksi Holt piti niin hellää huolta +työmiehistään, maksoi heille korkeat palkat, ja olipa vielä koettanut +antaa heille osan voitosta ja etenkin auttoi heitä saamaan oman talon +ja maatilkun: eihän saattanut epäilläkään, miten he äänestäisivät. Holt +saikin varman voiton. Vuosittain hänet valittiin vaalimieheksi ja +odotettiin vain, että hän antaisi valita itsensä kaupungin edustajaksi +valtiopäiville. Mutta kaikkein hämmästykseksi hän vetäytyi syrjään -- +hän tyytyi estämään valitsemasta Hamrea ja hänen ystäviään. + +Sillä välin oli Knutista tullut ylioppilas. Sen jälkeen hän jonkun +aikaa kävi kauppaopistoa, mutta kuin ei hänen mielensä tehnyt +kauppiaaksi, niin hän palasi yliopistoon ja suoritti lääketieteellisen +virkatutkinnon. Sitten seurasi hän erästä isänsä laivaa Venäjälle ja +oleskeli myöhemmin jonkun aikaa Pohjois-Amerikassa. + +Näiltä matkoiltaan palasi Knut kotiin hehkuvana demokraattina, joka, +niinkuin hän julkisesti selitti, vain ikävöi taistelua elämästä ja +kuolemasta kaikkea tyranniutta vastaan, ruhtinaitten, pappien ja +hallitsevien kansanluokkien tyranniutta, vasten »koko herruutta Jumalan +armosta, jonka turvissa maailman suurinta ilkeyttä on harjoitettu ja +vieläkin harjoitetaan». + +Pienessä kalanrasvalle haisevassa rannikkokaupungissa vallitsi +syntyperäinen rakkaus kaikkeen vanhaan -- vanhoihin ihmisiin ja +vanhoihin nimiin, joka onkin kiitettävää, vanhoihin katsantokantoihin +ja tapoihin, joka ei aina ole yhtä kiitettävää. Ja Knut, joka oli kuin +juovuksissa ylireunoin uhkuvista uusista aatteista, rakasti kaikkea +nuorta ja uutta ja tunsi, niinkuin on sanottu, kutsumuksekseen kaiken +perityn vastustamisen, joka ei hänestä tuntunut hyvältä ja oikealta. +Uudessa seurassa, jonka hän perusti, hän piti »yleishistoriallisia +esitelmiä», joissa hän kuvaili kaikkia noita valtaistuimen, sodan ja +kirkon sankaria, joista historia kertoo, ihmiskunnan vihollisiksi sen +valoon ja onneen edistyessä. Heidän teoistaan pitäisi puhua, hän +sanoi, samassa osastossa, kuin niistä suurista ruttotaudeista, jotka +aika-ajoittain rasittavat maailmaa ja ehkäisevät sen kehitystä +vuosisadoiksi. Siellä hän myöskin kertoi, mitä hän oli kokenut idässä: +Hän oli nähnyt jaloja sivistyneitä miehiä ja hienoja, jalomielisiä +naisia tuomituiksi ijäkseen viettämään elämäänsä pahantekijäin parissa, +miehet lannistumattoman vapaudenhalunsa vuoksi, naiset sentähden, että +heillä oli ollut kyyneliä puolisoittensa, isiensä ja poikiensa +onnettomuudelle. Siellä hän vielä puhui »vapauden miehestä +tulevaisuuden kuva silmissään.» + +Saattaa käsittää, että pienen rannikkokaupungin hiljaiset, varovaiset +asukkaat, jotka -- sitä levottomuutta lukuun ottamatta, minkä vanha +Holt oli aikaan saanut -- olivat eläneet rauhassa kariensa takana ja +myöneet kalaansa ja hautoneet aarteitaan ja tapojaan, rukoilivat +Jumalaa armeliaisuudessaan vapauttamaan heitä tästä palokekäleestä ja +tähän saakka tuntemattomalla innolla liittyivät Björnholtiin, kuin hän +rohkeasti kohotti lipun taisteluun perityn uskon puolesta uutta +vastaan. + +Valmistauduttiin pitkälliseen taisteluun, mutta kaikkein hämmästykseksi +astui Knut hyvin pian alas yleishistorialliselta puhujalavaltaan ja +lähti kaupungista ja maasta. Björnholt ojensi itse itselleen +sanomalehdessä laakeriseppeleen: hän oli kukistanut sen nuoren miehen. +Asian laita oli kuitenkin toinen. Se oli vanha Holt itse, joka kehoitti +Knutia luopumaan taistelusta. Hänen omat puoluelaisensa olivat alkaneet +peljätä nuorta idealistia, jota he eivät laisinkaan ymmärtäneet. +»Väärinajattelevat» yhtä hyvin kuin »oikeinajattelevat» eivät liioin +välittäneet »vapauden miehestä tulevaisuuden kuva silmissä». Vanha Holt +käsitti, että poika oli turmelemaisillaan hänenkin vaikutuksensa ja +että hänen täytyi lähteä pois, kunnes hän oli »asettunut». Hän sanoi +sen vuoksi pojalleen: »Älä sinä juurru tämmöiseen nurkkakaupunkiin, +kuin tämä on. Matkusta, lue, näe ja opi kaikkea, mitä minä olen +halunnut nähdä ja oppia saamatta siihen tilaisuutta.» Kuin samoihin +aikoihin kerrottiin suurista työväenliikkeistä useissa Euroopan +yhteiskunnissa, sai Knutin helposti taipumaan. Hän riensi suuremmalle +taistelukentälle. + +Isä ei kuullut juuri mitään hänestä, hänen lähdettyään. Tuli kirje +Berlinistä, toinen Wienistä, kolmas Parisista, mutta niissä oli vähän +siitä, mitä poika toimitti. Sitten ei pitkiin aikoihin tullut kirjettä +ollenkaan. Viimein ilmoitti »Schwabe & Poika» Lissabonista, että Knutia +odotettiin Buenos Ayresista. Kohta sen jälkeen Holt sai kirjeen +Knutilta itseltään: hän sanoi lyhyesti tulevansa kotiin. + +Kotona olivat olot sillä välin muuttuneet. Holtin vaikutusta uhkasi +uusi syntyvä mahti. Puuseppämestari Vildhagen, joka tähän saakka oli +ollut tunnettu erinomaisen huonoista huonekaluistaan, piti kerran +esitelmän »kuolleesta kristillisyydestä», ja siitä tapauksesta sai +alkunsa uskonnollinen liike, joka ensin valtasi keskisäädyn, mutta +sitten useampien nuorempien pappien kautta tuotiin vanhoihin +taloihinkin. Nyt alettiin huomata, ettei Holt koskaan käynyt kirkossa, +ei koskaan kuunnellut raamatun selityksiä rukoushuoneessa eikä koskaan +antanut mitään lähetyslaitokselle. Kaupungin vallitsevissa perheissä ei +tämä hänen käytöksensä koskaan ennen ollut herättänyt vastenmielisyyttä +-- niissä piireissä ei oltu kovin uskovaisia oltu. Nyt tätä hänen +»välinpitämättömyyttään kaikesta korkeammasta», niinkuin sanottiin, +käytettiin todistamaan hänen koko elämänsä ontevuutta, ja käytettiin +erinomaisella menestyksellä. Paras tuki oli Holtilla työmiehissään. +Mutta toivottiin, että sekin murtuisi. Kauppamaailmassa oli vaarallinen +seisaus. Kaikkien työnantajien oli täytynyt supistaa liikettään ja +alentaa työpalkkoja ja yhä suurempia rajoituksia oli odotettavissa. +Holt yksin vielä piti kaikkea täydessä voimassa. + +Mutta tämän käsittämättömän uhkarohkeuden piti kostautua, ja taas +alettiin puhua räjähdyksestä. + +Uusia vaalia oli toimitettava, ja molemmin puolin varustauduttiin +ratkaisevaan taisteluun. Vanhat edustajat olivat kieltäneet heitä +uudestaan valitsemasta, ja Holtin puolueelta puuttui ehdokasta. Holt +tunsi itsensä epävarmaksi vanhain talojen ja nuorten pappien liittoa +vastaan. Hän alkoi vanhettua ja tunsi tarvitsevansa huojennusta. +Silloin tuli kirje Knutin kotiintulosta. Se oli voitonsanoma. Knut oli +oikea mies, hän oli nyt yli kolmenkymmenen, oli talon- ja maanomistaja +ja vaalimiehille tunnettu: hänen ei arvattavasti tarvinnut +kunnallisvirkojen eikä juhlapäivällisten kautta kulkea politilliseen +valtaan. Kysymys oli vaan siitä, oliko hän pysynyt demokraattisissa +mielipiteissään ja tahtoiko hän uhrata aikaa ja voimia pieneen sotaan +pienessä kaupungissa. Knut oli nyt tullut, mutta vanha Holt oli +ensimmäisen illan yhdessäolon jälkeen hyvin levoton. Puolen yötä hän +käveli edestakasin makuuhuoneessaan ja mietti, mitä pojan muuttuminen +saattoi merkitä. Hän oli »asettunut», sitä ei tarvinnut epäillä. Mutta +vanha Holt miltei toivoi, ettei hän olisi tätä muutosta pannut alkuun, +lähettämällä hänet toiseen kertaan maailmalle. + + + + +IV. + + +Oli Knutin tulopäivän jälkeinen päivä. Holt istui ja kertoi pojalleen +kaupungin »sisällistä historiaa» kuluneina vuosina. + +»Siinä sinulla on tapahtumien luuranko», hän päätti, »sinun täytyy +ruveta puolueen johtajaksi, Knut.» + +»Sinunko äänilläsi, isä?» + +»Ääniä? Sinä saat ääniä yllinkyllin! Sinä, joka olet niin lahjakas!» + +»Miksi ihmeeksi sinä et anna valita itseäsi isä?» + +Holt pureskeli piipunluuta. + +»Minulla ei ole tietoja tarpeeksi --» + +»Onko sinun kilpailijoillasi enemmän?» + +»Ei, vaan vähemmän. Mutta minä olen ylpeä. Minä tahtoisin olla +päällikkö, mutta sitä minä en voi. Sitäpaitse -- nyt -- uusia +voimia vastaan -- ei, siitä ei tulisi mitään. Mutta sinä, sinä olet +varustettu --.» + +»Minä! En, isä, jäntevyys minussa on murtunut; minulla ei ole enää +innostuttavaa sanan voimaa.» + +Syntyi pitkä äänettömyys. Holt istui kädet pöydällä ja tuijotti +eteensä. + +»Se on paha se», hän sanoi, »hyvin paha. Minä olin todellakin odottanut +-- minä olin luottanut --» + +Knut nousi seisomaan. + +»Minä olen pahoillani, isä, että minä en voi täyttää sinun toiveitasi. +Mutta minä en siihen voi mitään. Mennyt on mennyttä.» + +Pietari pisti päätään ovesta. Hän selitti, ettei hän mitenkään +saattanut tehdä työtä, kuin oli niin kaunis keväinen sää, ja hän tuli +Knutilta kysymään, eivätkö he lähtisi tervehtimään yhteisiä ystäviä. + +»Olkoon menneeksi», Knut vastasi ja sytytti sikarin. »Mutta älä vie +minua heti semmoisten pariin, jotka haisevat pukinkarvalle. Sinun pitää +muistaa, että minä tulen merimatkalta.» + +»Mitä sinä tarkoitat?» Pietari kysyi. »Minä arvelin, että me menisimme +Aage Stormin luo; siellä sinä varmaankin tapaat monta tuttua.» + +»Niinkuin tahdot. Minä olen valmis.» + +He menivät. Holt jäi istumaan pitkäksi aikaa samaan asentoon. Hän puhui +puoliääneen itsekseen: »Niin -- mitäpä siihen voi? Supistaa --eroittaa +-- -- ja sitten sallia heidän voittaa!» + +Hän hypähti kiivaasti pystyyn ja löi nyrkin pöytään. + +»Hitto vieköön! Olen minä ennenkin myrskyssä selvinnyt, ja minä tahdon +uskaltaa vieläkin kerran!» + +Pietari ja Knut kuljeskelivat yhdessä mutkikkaita katuja pitkin, +latinakoulun ohi ja kaupungin portista ulos. He pysähtyivät yksinäisen, +punaiseksi maalatun talon kohdalle. Siinä asui Aage Storm. + +He astuivat pitkään kapeaan huoneeseen, jonka keskellä oli raskas +tammipöytä. Molemmin puolin sitä oli penkkiä. Kova tupakanhaju leimahti +tulijoita vastaan. Pöydän ympärillä istui kuusi herraa, jotka joivat +kotona pantua olutta suurista haarikoista. Isäntä Aage Storm astui +edestakaisin pitkillä, täsmällisillä, tekisipä mieli sanoa +syvämielisillä askelilla ja puhui. Toinen käsi oli hänellä pistetty +sarkatakin taskuun, toisessa oli tavattoman pitkä piippu, jossa oli +hyvin vanha pesä. Tuon tuostakin hän pysähtyi ikkunan ääreen ja katsoi +kauvan sinitaivaaseen. Silloin saattoi huomata hänen syvät, ajattelevat +silmänsä, jotka suunnattoman parran ja tuuhean ruskean tukan jälkeen +lähinnä vetivät huomiota puoleensa. + +Pysähtymättä kävelyssään tai puheessaan tervehti hän tulijoita päätä +nyökäyttämällä. Hän paraillaan selitti vanhaa, »voimakasta» entisen +ajan runoa. Hän pysähtyi taas viimein ikkunan eteen, katsoi taivaalle +ja sanoi: »Se on todellakin merkillistä! Kaikki on niin syvää näillä +vanhoilla, niin syvää ja niin voimakasta, niin voimakasta. Niissä on +vain voimakkaita ijankaikkisuuden ajatuksia.» + +Sitten oli hän kauvan vaiti, kääntyi hitaasti vieraisiinsa ja tervehti +kädestä ensin Pietaria ja sitten Knutia. Hän piti kauvan kädessä +Pietarin ja Knutin kättä ja katsoi heitä silmiin lempeästi hymyillen. +»Vain on se Knut Holt», hän sanoi. + +Hitaasti hän sitten meni kaapin luo ja tuli takaisin pullo kainalossa +ja kaksi haarikkaa kädessä. + +Hän täytti haarikat ja joi tulijain terveydeksi. Sitten hän taas alkoi +kulkuaan edestakaisin huolimatta, siltä ainakin näytti, siitä, mitä +muut puhuivat. + +Yksi läsnäolijoista lähestyi Knutia. Kuka ei ole jossain maaseudulla +tavannut tätä olentoa? Hän on vanhanpuoleinen lihavanläntä herra, +kasvot lihavat ja turpeat, silmät veristyneet ja siirallaan. Hänellä on +sarvihankaset, suuret, pyöreät silmälasit, sotilaan kaulahuivi ja +kaulaan saakka napitettu västi, joka on rasvainen taskujen kohdalta, +nukkavieru musta takki ja leveät sarkahousut. Ja ken on tämän kerran +tavannut, se on heti käsittänyt, että hänen elinkeinonaan on pienten +epävarmojen saatavien hakeminen ja pienten epäiltävien oikeusasiain +ajaminen, joihin ei kukaan muu tahdo puuttua? + +Toimittaja Höjsen -- sillä hän se oli -- oli kerran ollut sellaisessa +alhaisessa asemassa kaukaisessa tienoossa ja olisi ehkä vieläkin +viettänyt hiljaista elämäänsä, jollei hänellä olisi ollut järkähtämätön +vakuutus. Tämä ominaisuus ei ollut aina ollut hänelle hyödyksi. Hän oli +ollut kadetti, mutta oli tullut siihen vakuutukseen, että vapaalle +ihmiselle oli alentavaista alistua sotilaskurin alle. Sen tähden hän +joutui riitaan esimiestensä kanssa, joilla oli aivan liialliset +mielipiteet tässä asiassa. Sitten hän suoritti oikeustutkinnon ja tuli +asianajajaksi maalle. Hän oli elänyt siinä toimessa monta vuotta, kuin +hän äkkiä syvästi tuli vakuutetuksi alempien luokkien suuremmista +oikeuksista. Koska hänen elinkeinonsa ei oikein soveltunut tämän uuden +katsantokannan kanssa yhteen, niin hän muutti kaupunkiin ja perusti +demokraattisen lehden, joka levisi laajalti, ja hän eli nyt surutonta +elämää vakuutuksensa mukaisesti. + +Hän tervehti tuttavallisesti Knutia ja veti hänet nurkkaan, jossa hän +alkoi kertoa hänelle vaaliskandaalia ja kaupunginjuoruja. Hänellä oli +kerran ollut aivohalvaus; toinen suupieli oli vielä hieman veltto, ja +sanat soluivat sen vuoksi omituisen löperösti. Se teki koko hänen +puheensa vastenmielisen tuttavaksi; aina vaan odotti tarinoita, jotka +eivät olleet aiotut siivoille korville. Hän puhui »henkisestä +tyranniudesta» kaupungissa. Hän tiesi kertoa Knutille aivan mahdottomia +asioita -- -- tunsiko Knut pastori Gröniä, joka muuten nyt oli +muuttanut kaupungista pois? Knutilla ei ollut sitä iloa. »Sillä nähkääs +-- ja niin sitä alettiin. -- Vildhagen oli ensimmäisen alun antanut, +mutta ei ollut osannut antaa liikkeelle oikeata kaunista muotoa. Se +pääsi vasta muotiin kuin Grön tuli. Nähkääs, hän nyt oli oikeastaan +iloinen sielu, joka kaikkein mieluimmin liikkui seuroissa ja puheli +itsestään. Mutta hän oli niitä, joihin kaikki ympäröivät olot +tarttuivat; hänessä oli kaikkien seinien väriä. Niin häneen myöskin +pyhyys tarttui. Mutta hän ei voinut elää iltaseuroittaan, ja silloin +keksittiin hengelliset iltamat. Niitä toimeenpanemalla kunnostivat +itseään etenkin kauppias- ja käsityöläisperheet. Grön sai kutsumuksia +kilvan. Mies raukka juoksi hengästyneenä seurasta seuraan, usein +monessa samana iltana. Sen minä sanon, että oikein häntä täytyi +ihmetellä. Mutta ei hän sittenkään voinut tyydyttää kaikkia +vaatimuksia. Elämä juhlapuvussa olisi hänet varmaan lopulta tappanut, +mutta silloin tapahtui jotain ilkeätä. Niihin aikoihin tapahtui koko +joukko konkurssia ja useita petollisia. Ja konkurssin tekijät olivat +innokkaimpia pitämään hengellisiä seuroja. Se oli uusi tapa hankkia +luottoa. Mutta voittehan käsittää, että kuin asianhaara kerran oli +herättänyt huomiota, täytyi tulla käänne. Äkkiä olikin vaarallista +kutsua luokseen pappia. Ahaa, joko hän on niin pitkälle joutunut, +sanottiin, ja luotto oli mennyt. Siihen hengelliset iltamat +kerrassaan loppuivat. Se oli kauhea isku Grönille, jonka muut paitse +seurustelulahjat olivat pieniä. -- Sitten tuli Telnäs. Hän oli +leskimies. Hän ei käynyt iltaseuroissa, vaan kävi naisyhdistyksissä, +joita hän perusti koko joukon. Mitään sen tapaista en ole koskaan +elämässäni kokenut. Kaikki kaupungin naiset, nuoret ja vanhat, aivan +yhdistysraivossa. Kotona he aamusta iltaan ompelivat koruompeluksia, +jotka olivat hänelle aiotut. Hänellä oli pieni huone täynnä +hartaushyllyjä, hartaustyynyjä ja hartausmattoja. Se on aivan totta, +sen minä takaan! Hän piti suuria naiskokouksia luonaan. Niihin +pääseminen oli naisellisen kunnianhimon korkein maali. Ja ne, jotka +eivät päässeet mukaan -- voi, kuinka he vihasivat toisia! Se oli +kristillistä leipäintoa oikein suureen malliin. Naiset muodostivat +itselleen niihin aikoihin oman kielen. Hän oli heille kaikki kaikessa, +heidän sanakirjansakin ja kielioppinsa. Ja kuitenkin -- kuitenkin +hänkin lankesi. Hän oli rakastanut vaimovainajaansa liian suuresti, +voidakseen olla kaipaamatta uutta. Ylemmät asianomaiset olivat myöskin +asian puolesta. Mutta se oli ajattelematon askel. Yhdellä iskulla oli +kaikki ohi. Hän lankesi, hän musertui, hän oli hyljätty ja unohdettu +samassa hetkessä. Penkit tyhjät, eikä enää hartaushyllyjä. Hän haki +muualle ensi tilassa. + +»Me saimme Fonnin. Hän ei ole ollenkaan seuramies ja vain vähän +yhdistysten harrastaja. Hän on keksinyt hengelliset kävelyretket. Hän +on valinnut itselleen polun ulkopuolella kaupunkia -- siellä kuljeksii +hän heidän kanssaan yksitellen. Hän ei saa useita hartaustyynyjä, mutta +hänellä on kuitenkin tavaton valta. Minä vakuutan teille --» + +Hänet keskeytettiin. Aage Storm alkoi taas puhua, ja kaikki vaikenivat. +Hän selitteli alkuaikoja ja niitten jumalaista valoa. Kansan poveen +kätkettyinä oli meidänkin aikoihimme säilynyt muutamia sen +ijankaikkisuuden ajatuksia. + +Knut väitti vastaan. Hän ei uskonut mennyttä kulta-aikaa, jolloin +viattomuus ja voimakkaat ijankaikkisuuden ajatukset kukoistivat, +eikä siis myöskään taantuvaa kehitystä. Sen sijaan hän tunsi +luola-asukkaiden ja jätetunkioitten aikakauden ja edistyksen siitä ja +sen ajatuksista -- -- + +Kaikki katsoivat häneen hämmästyneinä ja vihastuneina. Eikö hän ollut +samaa mieltä kuin Aage Storm? Eikö hän uskonut kansan poveen kätkettyä +jumalaista valoa? Oliko se mahdollista? + +Aage Storm pysähtyi kävelystään. Hänkin katsoi kysyväisesti Knutiin. +Etkö sinä olekaan meidän miehiämme, näytti hän sanovan. + +Syntyi kohta vilkas väittely. Höjsen puhui »lujasta vakuutuksesta», +Aage Storm kansan vaistosta, muut säestivät näitä kahta. Knut oli +pisteliäs, Aage Storm syvä, muut, paitse Pietari, kovaäänisiä. + +Lopulta, kuin kaikki huusivat kilvan, lähtivät Knut ja Pietari pois. +Aage Storm piti heitä taas kauvan kädestä. Hän katsoi lempeästi +Pietariin, oudosti Knutiin. -- + +Knut ja Pietari palasivat takaisin kaupunkiin. Pietari oli levoton ja +hänen kasvonsa hehkuivat. + +»Miksi sinä olit niin tyly Aage Stormia kohtaan?» hän kysyi. + +»Minä en todellakaan tiedä -- ehkä se oli siksi, että hänen kimppuunsa +oli niin helppo käydä.» + +»Hyi, Knut, se ei ole oikein.» + +»Minä myönnän sen, ystävä kulta. Mutta ne ovatkin kauheita ihmisiä nuo +sinun ystäväsi. Kaikki nuo puhetavat, minä luulin ne jo kauvan sitten +olleiksi ja menneiksi.» + +»Mutta etkö sinä enää usko --» + +»Pyhään kansaan. En, yhtä vähän kuin pyhiä ruhtinaita.» + +»Mutta isänmaa, isänmaa, etkö sinä enää rakasta isänmaatasi?» -- + +»En. Minä en siinä näe mitään, jota kannattaisi rakastaa. Voimakkaita +ijankaikkisuuden ajatuksia ja suuria näkyjä! Herra siunatkoon! +Rihkama-ajatuksia ja sillinäkyjä [sillinäyt ennustavat sillin tuloa], +ystävä kulta, eikä mitään muuta.» + +Pietarin pää painui alas. Itku oli hänellä kurkussa, Hän katseli +järvelle ja sinertävien tunturien välitse vihreisiin laaksoihin, ja hän +ajatteli kaikkia niitä rauhallisia kotia, jotka olivat niissä; ja hän +lämpeni ja heltyi ja tunsi, että näitten kotien puolesta hän saattoi +henkensä panna alttiiksi. + +Kuin he olivat kukkuloilla sataman kohdalla, sanoi hän: »Muistatko sinä +sitä iltaa, kuin sinä ensi kerran puhuit työväen yhdistyksessä, kuin +kaikki lopulta nousivat seisomaan ja hurrasivat sinulle? Silloin me +myöskin astuimme tätä tietä ja katselimme laivoja ja merta. Muistatko, +mitä sinä silloin puhuit? Se oli meidän maastamme. Sen piti kerran +vielä tulla siksi, minä se oli muinoin ollut.» + +»Herranen aika, kyllähän minä niin lienen sanonut. Minähän silloin elin +suloisimmassa tietämättömyydessä sekä siitä, mitä tämä armas maa oli +ollut, ja mitä se oli. Naurettavinta on, että minä mielelläni olisin +antanut vaikka tappaa itseni niitten puheparsien tähden.» + +»Puheparsien? -- Tiedäpäs, Knut, että minä silloin ensi kerran tunsin, +että oli jotain suurta ja ihanaa, jonka puolesta kannatti elää.» + +»Jumala sinua siunatkoon, Pietari, sinä olet sentään herttainen poika.» + +»Mutta, Knut, miksi et sinä saattanut --» + +»Jälleenkö ruveta runoilijaksi? En, minä en pyri niin korkealle. Jos +minä vaan voisin tulla tasaiseksi toivovaksi työmieheksi! Mutta +sitäkään -- Jääköön se tällä kertaa. Istutaan. Ja kerro minulle jotain. +Etkö sinä osaa jotain hauskaa kalastajan tarinaa? Sinähän ennen muinoin +osasit niitä niin paljon. Ne olivat niin hullunkurisia ja liikuttavia.» + +Mutta Pietari ei ollut sillä päällä. Hän oli ja pysyi alakuloisena. + +Pieni höyrylaiva käännälti satamaan. »Kas! Tuossa on vuonolaiva!» +Pietari huudahti. »Mennään laiturille.» + +»Odotatko sinä ketä?» + +»En -- se on -- minä en odota ketään -- erityisesti, -- mutta +saattaisihan siellä olla joku, -- sitä paitse -- ylimalkaan -- minä +olen aina siellä, kuin vuonolaiva tulee.» + +»Sepä on omituinen huvitus.» + +»Niin sinulle. Mutta minähän olen sieltä kotoisin.» + +He menivät alas laiturille, johon höyrylaiva juuri oli laskenut. +Pietari meni laivaan ja tervehti laivan miehistöä, jonka hän näytti +tuntevan hyvin tarkkaan. Knut jäi laiturille seisomaan ja seurasi +ystävätään silmillään. Äkkiä näki hän hänen rientävän peräkannelle ja +lihavanlaisen miehen luo, jolla oli ahavoittuneet merimiehenkasvot, ja +jonka rinnalla seisoi ruskea-, kirkassilmäinen, pikkarainen, pullea +vaimo. Pietari puhui ja hymyili ja osoitteli milloin sinne ja milloin +tänne; pieni pullea vaimo teki samoin ja taputteli häntä olalle. Mies +seisoi piippunysä suussa ja mörähteli tuon tuostakin jonkun sanan +keskusteluun matalalla, hyväntahtoisella äänellä. Ryhmän ympärillä +hyörieli koko joukko pikkupoikia, jotka tahtoivat kantaa tavaroita ja +vuorotellen synnyttivät naurua ja harmistuneita huudahduksia. Äkkiä +Pietari heittäytyi hengenvaarallisella hypyllä laivan reunan yli +laiturille. »Tule ylös sinäkin, Knut! Ne ovat tuttavia kotipuolelta -- +kauppias Brandt -- muistathan -- se, jonka luona minä olin ennen, kuin +minä tulin tänne. Ne ovat niin kunnon väkeä! Sinä et usko, kuinka +paljon vaimo lukee. Mieskin on oivallinen -- --» (hiukan epäröiden:) +»mutta hän on konservatiivi. Sinun täytyy tulla mukaan.» (Kuiskaten:) +»Vaimo on niin tavattomasti innostunut sinuun!» + +Hän oli niin innoissaan, niin tavattoman sinisilmäinen ja viattoman +tyytyväinen. + +»Hm,» Knut vastasi, »eiköhön minun pitäisi pysyä loitompana, jottei hän +pettyisi luulossaan.» + +»Ei, ei, tule nyt vaan --» + +»Oli menneeksi sitten.» + +He tulivat laivaan, ja Knut esitettiin. Maakauppias mörähteli jotain, +josta ei voinut saada selvää, ja katsoi Knutia epäillen; hänen vaimonsa +sen sijaan otti Knutin käden molempiin käsiinsä ja vakuutti, että hän +kauvan oli halunnut tavata Pietarin parasta ystävää. + +Maakauppias kutsui molemmat ystävykset heidän kanssaan päivällisille +ravintolaan. Päivällispöydässä maakauppiaan vaimo johti puhetta. +Hänellä oli niin loppumattoman paljon kerrottavaa Pietarille. Hän +kertoi kalastuksesta, ihmisistä, jotka olivat hukkuneet merelle, +toisista, jotka olivat menneet naimisiin, uudesta kirjasta, jonka hän +oli lukenut, että he olivat rakentaneet ja tuhansista muista seikoista. +Olisi voinut luulla, ettei mitään unohtunut, mutta kuin hän oli valmis, +kävi Pietari vasta oikein hänen kimppuunsa kysymyksillä. Hän tahtoi +saada paljon tarkempia tietoja ensinnäkin talon ihmisistä, sitten sen +eläimistä, jotka luonnollisesti kaikki olivat hänen hyviä ystäviään, ja +lopuksi kaikista huoneista, suurista ja pienistä, ja joka pöydästä, +joka sohvasta ja tuolista. Hän tahtoi tietää, oliko kaikki entisellä +paikallaan, oliko jotain uutta hankittu tai jotain vanhaa hävitetty ja +niin edespäin. Hän lopetti puutarhalla, ja silloin maakauppias hitaasti +kävi keskusteluun osalliseksi. He puhuivat jok'ikisestä puusta, minkä +näköinen se oli ollut silloin, kuin se istutettiin, sen käytöksestä eri +kesinä -- oliko se kukkinut ja kantanut hedelmiä vai jörötellyt -- ja +päättyivät arvailemaan sen tulevaisuutta. + +»Sinä saat nähdä, että suuri vuodelta 18-- tallin takana jonkun ajan +perästä tulee numero ensimmäiseksi koko puistossa,» sanoi maakauppias +ja vilkutti toista silmää. + +Pietari epäili. + +»Minä luotan pieneen puiston portilla,» hän sanoi varmasti kuin mikäkin +tuntija. + +»Hannanko?» puuttui rouva puheisiin. + +»Se raukka,» maakauppias sanoi halveksivasti. + +Sitten tuli rouvan vuoro kysellä. Knut sai silloin tietää, että hänen +ystävänsä aikoi syksyksi perustaa oman kaupan, ja että hän jo oli +vuokrannut pienen talon. + +»Sinä saat huoneita tarpeeksi asti,» rouva sanoi. + +»Niin,» Pietari sanoi ja kävi aivan syyttä tulipunaiseksi. + +Kuin kahvi oli juotu, nousi Knut ylös pois lähteäkseen. Pietari otti +myöskin jäähyväiset, mutta lupasi tulla takaisin myöhemmällä seuraamaan +rouvaa hänen ostoksilleen. + +Kuin Knut sanoi jäähyväiset rouvalle, tämä sanoi: »Muistakaa nyt, että +tulette meille käymään tänä kesänä Pietarin kanssa.» + +»Niin todella!» Pietari huudahti ihastuneena ja katsoi kiitollisesti +pieneen, pulleaan vaimoon. + +Kuin molemmat ystävykset olivat tulleet ulos, niin Knut kysyi: + +»Onko täällä kahvilaa tai muuta sen tapaista? Minua kuitenkin +haluttaisi vielä kerran nähdä norjalaista sanomalehteä.» + +Oli, oli semmoinen eräässä pimeässä solassa. He tulivat hämärään +huoneeseen, ikkunat olivat pölyisiä ja niitten alaosat olivat peitetyt +vihreillä varjostimilla. Vanha ränstynyt biljaardi oli keskellä +huonetta, likaisia pikkupöytiä seinivierustalla. Yhdellä pöydällä oli +»Börsenhalle» ja muutamia kotimaisia lehtiä. Tarkemmin katseltua +huomattiin, että ne olivat kaikki vanhoja. »Vieraat» -- se on +päivällisvieraat -- lukivat paraillaan uusia, selitti piian-vetelys, +jolla oli tohvelit jalassa ja suuren suuri shinjonki, ja se vinossa. + +»Pelataanko hiukan biljaardia, kuin nyt kerran olemme täällä?» Knut +kysyi. Sekään ei käynyt päinsä. »Vierailla» oli tähän aikaan päivästä +etuoikeus biljaardiin. Knut purskahti piian sanomattomaksi +hämmästykseksi nauruun ja otti hattunsa, kuin samassa kuului askeleita +portailta. Ovi aukesi, ja sisään tuli Björnholt ja muut sen komppaniian +jäsenet, joiden hallussa biljaardi oli kolmen ja neljän välillä. +Björnholt katsoi vilautti Knutiin mennessään nurkkaan keppiä hakemaan. +Hän näytti äreältä koiralta, joka valmistautuu tekemään kavalan +hyökkäyksen sivulta. Toiset herrat katsoivat myös karsaasti Knutiin ja +vetäytyivät hekin nurkkaan. Äkkiä näykkäsi Björnholt saalistaan. + +»No, Holt, uskaltaako kysyä, mihin te tällä kertaa aiotte tulen +sytyttää?» + +»En mihinkään.» + +»Todellako? Olisiko teistä tullut --?» + +»Rauhan mies -- niin on. Minä täyttä totta aion hankkia itselleni +vatsan, viran ja yleistä kunnioitusta.» + +»Te olette irvihammas, niinkuin ainakin. Mutta onko se totta? Ettekö te +todellakaan ole enää tulensytyttäjä?» + +»Politillisessa pörssissä minut saa noteerata 'mieleiseksi'. Minä olen +ilmoittautunut jäseneksi välinpitämättömien yhdistykseen.» + +Björnholt tuli hänen luokseen avoimin sylin. »Mutta sittenhän te +olettekin meidän miehiämme! Sallikaa minun syleillä teitä, nuori mies. +Pysykää vastakin parannuksen tiellä. -- Tahdotteko ottaa osaa yhteen +partiiaan?» + +»Ei, kiitoksia. Minä tulin vaan tänne näkemään norjalaista +sanomalehteä.» + +Björnholt otti häntä takista ja veti mutkaan. »No, helkkarissa, teidän +pitää lukea 'Maakunnan lehden' täänpäiväinen pääkirjoitus. Se on +oivallinen. Se on Fonnia vastaan. Hän sortaa meitä. Nyt hän saa +sätkäyksen -- mutta hienosti; hänhän on meikäläisiä.» + +Sitten päästi hän Knutin ja huusi kovalla koulumestarin äänellä muille +herroille: »Aletaan!» + +Pietari oli tämän kohtauksen aikana pureksinut alahuulensa melkein +poikki; hattunsa hän oli väännellyt yhteen sykkyrään. Kuin hän ja Knut +jälleen olivat kadulla, sanoi hän: + +»Jotta sinä saatoit olla niin ystävällinen tuota -- tuota --. Minä +tuskin voin hillitä itseäni, kuin minä näen hänet. Ja sitten kaikki +häntä pelkäävät, kaikki paitse Aage Storm.» + +»Vain on sinun ystäväsi --?» + +»Hän on ainakin kerran julkisessa kokouksessa sanonut hänelle totuuden +vasten silmiä: 'Te olette synnyltänne pyöveli, herra Björnholt, pyöveli +suoraan sanoen'.» + +»Hitto vieköön, hänen kanssaan ei ole leikkiminen, sinun ritarisi, +herra Aagen.» + +He kulkivat äänettöminä eteenpäin. Äkkiä Knut pysähtyi: »Kuulehan, minä +luulen, että minä tahdon vielä mennä sinun ystäväsi luo.» + +»Sinä tahdot --?» + +»Pyytää häneltä anteeksi.» + +Pietari jäi sanattomaksi. Hän oli mielessään vähäpätöinen, nöyrä, +kiitollinen piste armon valaisemassa maailmassa. Tämä päivä oli +rikkaimpia, mitä hän moniin aikoihin oli elänyt. + +Samaan aikaan, kuin ystävät toiseen kertaan kävivät Aage Stormin luona, +oli pieni valittu seura koolla kauppias Vikin seurusteluhuoneessa. +Siellä oli ollut naisyhdistys. Jäsenet olivat jo kuitenkin poistuneet +paitse »puheenjohtaja» matami Tvet, joka oli suuri kulmikas nainen, +tukka kammattu suuriin kiemuroihin poskille ja torahampaat tavattoman +kehittyneet. Paitse häntä oli vielä saapuvilla Vildhagen, pappi Fonn ja +hänen virkaveljensä, kaupungin toinen äsken tullut pappi Strand. Tämä +oli roteva pieni mies, jonka käytös unohduksen hetkenä muistutti +milloin vallattoman ylioppilaan milloin hauskan, hiukan karkean +laivurin käytöstä. Hän oli, ennen iloiseksi ylioppilaaksi tulemistaan, +ollut merimies. Suoritettuaan virkatutkinnon hän rupesi ensin +merimiespapiksi ja sai sitten viran kaukana maaseudulla, josta hän nyt +tuli. Kuin hän muisti hengellisen asemansa, oli hän mahtava prelaatti +kiireestä kantapäähän. »Hän harjoittelihe piispaksi,» olivat hänen +toverinsa jo aikaisin sanoneet hänestä. + +Sekä Fonnia että Strandia pidettiin suurina saarnamiehinä. Strand puhui +mahtavalla äänellä, hän vaikutti suurilla, valtaavilla käänteillä ja +koetteli masentaa. Fonn puhui hiljaan ja vähän laulavalla äänellä; +hänen voimansa oli hiljaisessa yhtämittaisessa itkussa. Molemmat olivat +väsymättömiä. + +Istuttiin hauskasti yhdessä ja puheltiin hengellisistä asioista. + +»Minä voin sanoa, että kyllä tässä kaupungissa työvoimia tarvitaan,» +Fonn sanoi nousten ylös ja alkaen käydä edestakaisin ja hieroen pitkiä +kapeita käsiään toisiinsa selkänsä takana. »Täällä todellakin tarvitaan +-- hm -- lahkolaisuus -- hm --.» + +»Vai on eripuraisuuden henki päässyt tännekin,» Strand puuttui +puheisiin. »Mutta käydään vaan oikein työhön käsiksi, rakas virkaveli. +Minä olen jonkun verran harjaantunut semmoisia pitelemään, ja kuin minä +nyt pääsen tutustumaan; tähän työalaan --» + +»Hm,» Fonn tuumi. »Julkisesti eroavat eivät taida olla pahimpia. On +toisia, jotka eivät tahdo kuulua kirkkoon --» + +»Aivan oikein. Ne, jotka teeskentelevät ajan väärillä aatteilla. Oli +niitäkin minun entisessä seurakunnassani, ja kuin minä nyt pääsen +tutustumaan työalaan --» + +»Sen pahempi on myöskin puhdas epäusko yhden ainoan miehen kautta --» + +»Älä joudu epätoivoon, virkaveli! Kuinhan minä nyt vaan pääsen --» + +»Suo anteeksi,» Fonn keskeytti häntä ja kääntyi sen jälkeen Vikiin. +»Onko baptistinainen sen jälkeen käynyt teidän luonanne?» + +»On. Hän sanoi, että te itse olitte opettaneet häntä +opettajatarkoulussa ja antaneet paraimmat todistukset hänen +kelvollisuudestaan, kristillisestä mielialastaan ja moitteettomasta +elämästään. Mutta nyt, kuin hänestä oli tullut baptisti, olitte te +kaikkialla moittineet häntä. Hän ei enää voinut saada työtä tässä +kaupungissa.» + +Fonn hykersi käsiään ja sanoi: »Ei.» + +»Hän nykyjään vaan toivoo pääsevänsä pois, mutta hänellä ei ole +matkarahoja. Eikä kukaan ole tahtonut lainata hänelle, kuin te +kiellätte, ja nyt hän tuli minun luokseni.» + +»Ja te vastasitte?» + +»Etten minä lankeemukseen kehoita.» + +Fonn katsoi nöyrästi virkaveljeensä. + +»Hän on kuitenkin päässyt matkaan,» Vik huomautti. + +Fonn kumisti korviaan. + +»Hän meni laivanisäntä Holtin luo.» + +»Hm. Sitä miestä minä äsken tarkoitin,» selitti Fonn virkaveljelleen. +-- -- »Niin kauvan kuin minä muistan,» hän jatkoi Vikiin kääntyneenä, +»Berg oli taas minun luonani ja pyysi apua meidän köyhäinkassastamme. +Minä neuvoin häntä teidän luoksenne.» + +»Niin, hän kävi täällä.» + +»Uskallanko minä kysyä --?» + +»Minä vastasin, että minä olen samaa mieltä kuin te. Se, joka ei usko +ijankaikkista kadotusta, ei ole mikään kristitty.» + +»Aivan oikein,» Fonn vastasi ja ryki vaatimattomasti. + +»Hän on paatunut,» Vik sanoi. + +»Minä kuitenkin luulen, että Herran käsi nyt on kohdannut häntä niin +kovasti, että --» + +»Hän on autettu.» + +Fonn säpsähti. + +»Laivanisäntä Holt on ottanut hänet työhönsä.» + +Fonn kääntyi virkaveljeensä. + +»Te näette, että tämä mies tukee kaikkia, jotka vastustavat +kutsumusta.» + +»Niin, tässä on käytävä voimakkaasti käsiksi», puuttui Strand puheisiin +ja pääsi viimeinkin puhumaan. Saatiin perinpohjainen selvitys siitä, +mitä hän oli toimittanut entisellä »työalallaan». Viimein puhui hän +laveasti pakanalähetyksestä. Hänen edellisessä seurakunnassaan oli +ollut viisikymmentä lähetyslammasta, joitten hoidosta oli puhuttu hyvin +ylösrakentavaisesti viimeisessä piirikokouksessa. + +Kornelia lähti tämän selvityksen aikana huoneesta ja meni puutarhaan. +Hän välistä kävi niin kuolettavan väsyneeksi, kuin päivä päivältä sai +nähdä samoja ihmisiä ja kuulla samoja ajatuksia samoilla sanoilla. +Papit, raamatunlauseet, saarnailevat naiset, isä, täti -- kaikki he +toistivat vain yhtä ja samaa ja yhtä samaa. Aamusta iltaan +hengellisistä kirjoista, hengellisistä kokouksista, yhdistysmatoista ja +lähetyssukista. Joskus ei tämä puhe häntä ainoastaan väsyttänyt, se sai +hänet kiihtymäänkin. Niinkuin nyt se, mitä Fonn oli sanonut. Oliko se +sitten niin suurta ja kaunista ryöstää köyhältä baptistilta ja +nälistyneeltä työmieheltä heidän toimeentulonsa? Hän taisteli itsensä +kanssa, hän tahtoi pakoittaa itsensä kuuliaisuuteen, mutta joskus -- +voi, kuinka sanomattoman vaikeata hänen usein oli uskoa, että kaikki se +oli totuutta, mitä Fonn ja ne muut julistivat. + +Talvielämä oli kaikkiaan niin hiljaista, niin yksitoikkoista. Ainoa +tapaus oli uudenvuoden aikaan. Silloin tuli kaupunkiin muutamia +kauppamatkustajia, jotka haisivat sikareille ja pomadalle. He toivat +vanhoja sukkeluuksia ja uusia kaulahuivia -- siinä kaikki. Joskus +sattui hän saamaan käsiinsä uuden kirjan, ja siitä saattoi outoja kuvia +ilmestyä hänen näköpiiriinsä. Mutta ei ollut ketään, jonka kanssa hän +olisi saattanut puhella siitä, mitä hän oli lukenut, ja pian oli hän +unohtanut, mitä hän vain puolittain oli käsittänyt. + +Keväillä etenkin halu elämään jotain uutta hänet valtasi. Lauhkea ilma, +sininen vesi, raitis maan, puhkeavan lehden ja heinän tuoksu, monet +valkeat purjeet ja savuavat höyrylaivat täyttivät hänet toivovalla +levottomuudella -- nyt, tuntui hänestä, _täytyy_ jotain tapahtua; jos +ei muuta, niin kuinhan edes sai nähdä uusia kasvoja ja kuulla uusia +ääniä. Hän saattoi, istuessaan sisässä ja torkkuessaan rouva Tvetin +lukiessa tai Fonnin ja isän keskustellessa, tavata itsensä toivomasta, +että saisi kuulla jonkun purskahtavan oikein kaikuvaan, nuorekkaaseen, +vallattomaan nauruun. Hän oikein pelästyi niitä ajatuksia, jotka +hänessä saattoivat herätä ja hän rankaisi itseään katumuksen teolla, +mutta ei siitä ollut mitään apua. + +Kuin hän oli hetkisen aikaa kuljeksinut puutarhassa ja haistellut +puiden keltaisia ja ruskeita nuppuja ja esille pilkistäviä lehtiä, tuli +koko seurue portaille. Strand oli sytyttänyt piipun, Fonn sikarin. + +Strand, joka oli kasvientutkija -- hän oli muuten vaikka mitä -- +lausui muutamia huomioita eri puulajien lehdenpuhkeamisajasta ja +tuli sen kautta ajatelleeksi Madagaskarin kasvillisuussuhteita. +»Madagaskarissa», hän alkoi äänellä, joka ennusti noin kahden tunnin +esitelmää, kuin Björnholt samassa tuli näkyviin puutarhan portilla. Hän +tuli niinkuin tavallisesti kuuden peninkulman vauhdilla tunnissa, +kiskasi puutarhan portin auki, löi kepillään puita ja pensaita ja +tallusteli multaisilla saappaillaan neiti Vikin puhtaaksi pestyjä +portaita ylös. + +»Hyvää iltaa, hyvää iltaa!» hän tervehti ja nosti keppinsä hatun +reunaan. Kääntyen Strandiin hän jatkoi: »Jo valjaissa? Minä kuulin, te +olitte Afrikassa. Minä pyydän, että te ette ainoastaan pitäisi huolta +mustista pakanoista, vaan myöskin punaisista.» + +Strand hymyili. Hän piti, niinkuin hän sitä nimitti, »hengellisestä +leikkipuheesta.» Hän lupasi tehdä työtä »punaisen rodun» +käännyttämiseksi ja kysyi Björnholtilta, oliko hänellä jotain »yksilöä», +joka tarvitsisi erityistä »hoitoa». + +»Niin, juuri sitä minä aioin kertoa. Minä olen tavannut tohtori +Holtia.» + +Fonn muuttui kahdeksi teräväksi, kuuntelevaksi korvaksi; Kornelia +lähestyi portaita. + +»Jo Gil kertoi,» Björnholt jatkoi, »että se nuori mies höyrylaivalla +oli osoittanut suosivansa järkeviä mielipiteitä. Mutta Gil, niinkuin te +tiedätte, ei ole mikään erikoisen terävä mies. Nyt olen minä tavannut +häntä itseään. Hän pilkkasi kaikkea ja näyttää kauhean veltolta. Hän +luultavasti on elänyt hurjaa elämää. Muuan, joka oli ollut yht'aikaa +kuin hänkin Aage Stormin luona, kertoi myöskin, että hän aivan +hirmuisesti oli ahdistellut syvämielistä alkuajan ihailijaa. Kaikki +raudat siis tuleen, herra Strand!» + +»Luottakaa meihin,» Strand sanoi. »Valtion ja kirkon täytyy olla yhtä.» + +»Hm» -- Fonn arveli --, »minä en siihen voi täydellisesti yhtyä.» + +»Mutta, rakas virkaveli,» toinen alkoi, ja kohta olivat molemmat +hengelliset herrat kiintyneet syvämieliseen keskusteluun valtion +suhteesta kirkkoon. Björnholt meni muitta mutkitta tiehensä -- hänen +piti vielä poiketa pariin kymmeneen paikkaan kertomaan Holtista ja +kokoamaan uutisia. Myös Kornelia lähti puutarhasta; Vik, hänen +sisarensa, Vildhagen ja rouva Tvet kuuntelivat sitä vastoin hartaasti +Strandin esitystä »pyhästä valtiokirkosta» ja »pyhästä virasta». + +Kornelia seurasi polkua, joka vei merenpuoleisille kukkuloille. Aurinko +meni juuri mailleen. Alin punottava pilvivyöhyke muodosti tornia, +harjoja ja kattoja. Värien hehku kävi yhä voimakkaammaksi. Veripunainen +ja violetti, kullankeltainen ja kuparinruskea vaihtelivat. +Pilviröykkiöt joutuivat liikkeeseen. Tornit, harjat ja katot horjuivat, +sulivat yhteen ja muodostivat hetken ajaksi kaksi ääretöntä +tulikielekettä, joista huokui hehkua ylempänäkin oleviin pilviin, +mutta ensi hetkenä ne jo vaipuivat alas, paloivat suunnattomaan +tulikuiluun, josta alituisesti syttyi uusia pilviä palamaan ikäänkuin +tulikekäleitten sytyttäminä. Näytti siltä, kuin olisi verta tippunut +pilvien reunoista. Viimein muodostivat värit äärettömän viuhkan, joka +levisi salaman nopeudella yli taivaan. Vähitellen kaikki taas vaaleni. +Pilvet purjehtivat surumielisinä itäänpäin kuin suuret villaröykkiöt. + +Kornelia oli tätä nähdessään aina ennen ajatellut samaa: hänen +mieleensä oli juohtunut Jehovan kuva sädekehyksessä, joka oli heidän +asuinhuoneessaan. Tänään oli toisin. Hänestä näytti siltä, kuin nämä +liekit olisivat kohonneet kaukaisista, suurista yhteiskunnista, joissa +kai aina oli kapinoita, murhaa, tulipaloa, ja hän ajatteli Knut Holtia, +jonka koti oikeastaan olikin siellä ulkona. Miten paljon pahaa hän oli +siitä miehestä kuullut! Nyt oli Björnholt kertonut, että hän oli +myöskin viettänyt hurjaa elämää -- --. + +»Miten rumaa täällä on,» sanottiin hänen takanaan. + +Hän säpsähti ja painalti rintaansa; hän oli ollut vähällä huudahtaa, +kuin hän huomasi, että se mies, jota hän juuri oli ajatellut, seisoi +hänen takanaan. + +»Suokaa anteeksi, minä taisin säikyttää teitä,» hän sanoi hymyillen. + +Kornelia liikutti huuliaan, mutta vastausta ei kuulunut. + +Vähitellen hän toipui ja ajatteli vasta sitten, mitä Knut oli sanonut. +Rumaa! Hän katsoi hämmästyneenä häneen. Täälläkö rumaa? Kaikkihan +kerrassaan olivat yhtä mieltä vastakohdasta. Hän rohkasi itseään +huomauttamaan häntä siitä. + +»Niin, minä kyllä tiedän sen -- mutta eihän sen senvuoksi tarvitse olla +totta. Täällä on rumaa; sillä täällä on hedelmätöntä, aivan kauhean +karua. Suvaitkaa katsoa nyt eteenne, kuin juhlavalaistus on poikessa. +Oletteko koskaan nähneet mitään niin surumielistä, kuin tämä +kivenharmaa taivas ja tämä erämaanautio meri! Ja sitten kaikki tämä +ylenpalttisuus paljasta vuorta! Siihen saattaa tottua, niinkuin aikaa +myöten saattaa taipua tähän sillin ja kalanrasvan ja merihauran ja +tervan hajuun. Mutta ihailla tätä kotoista köyhyyttä --!» + +Kornelia tunsi mielensä kiihtyvän, mutta oli samalla epävarma, ja oli +senvuoksi vaiti. Äkkiä hän muisti, mikä mies hän oli, ja alkoi peljätä +sitä, että hän seisoi ja kuunteli hänen puhettaan. Hän alkoi sentähden +hiljalleen astua kotiinpäin. Knut seurasi ja jatkoi puhettaan +kotimaisista oloista. Kornelia käsitti häntä vain puoliksi, ja se, +minkä hän käsitti, oli hänestä uhkarohkeata eikä laisinkaan oikein. +Yhden ainoan kerran hän uskalsi sanoa pari sanaa. Hän kysyi, oliko +suurissa yhteiskunnissa niin paljoa parempi, -- hän ajatteli kapinoita, +murhia ja murhapolttoja, joista Björnholt puhui. Knut hämmästytti häntä +vastaamalla: »Parempi -- ei suinkaan.» Sitten hän kuitenkin sanoi: +»Yhdessä suhteessa on siellä ehkä kuitenkin parempi. Ihmisen elämä ei +siellä niin helposti muutu hiljaisiksi hautajaisiksi kaikelle +rohkealle, todelle ja suurelle, mitä hän on ajatellut ja tuntenut.» + +Kornelia oli iloinen, kuin he tulivat pienelle puutarhan portille. Knut +tervehti ja jatkoi matkaansa, Kornelia kiiruhti puutarhan läpi ja +rauhottui vasta täydelleen, kuin hän oli sisässä. + +Vieraat olivat poissa; isä ja täti istuivat yksin huoneessa. + +»Sinä menit?» Vik sanoi, kuin tytär tuli sisään. »Sinä kadotit paljon. +Se oli hyvin opettavainen keskustelu.» + +»Se on varmaa, se», täti yhtyi. »Herra Jumala, miten se Strand +ylösrakentaa!» + +Kornelia tuskin kuuli, mitä he sanoivat. Hän vain ajatteli, mitä +hänelle oli tapahtunut. Koko illan hän istui ja sitä mietti, kuin +vaarallista salaisuutta, ja kuin hän meni maata, virui hän kauvan +valveilla. Hän oli todellakin puhellut, astunut rinnakkain Knut Holtin +kanssa, jonka nimeä hän ei koskaan ollut kuullut mainittavan +kauhistumatta. Knut oli katsellut häntä ja, kummallista kyllä, ei +ollenkaan niinkuin hän oli odottanut, ei ollenkaan röyhkeästi ja +häjysti, vaan vaatimattomasti ja lempeästi. Hän oli itsekseen +tarkastellut häntä. Hän oli esimerkiksi heti huomannut, että Knut oli +uudenaikaisessa puvussa, olematta kuitenkaan vaatteukseltaan niiden +kauppamatkustavaisten kaltainen, joita kävi heidän kotonaan. Hän oli +huomannut, että hänellä oli suurenlaiset kädet, että hän puristi ne +nyrkkiin, kuin hän puhui jostain, joka ei häntä miellyttänyt, että +hänen äänensä kävi jyrkäksi ja hänen isänsä äänen kaltaiseksi, kuin hän +pilkkasi, mutta oli lempeä ja sointuva, kuin hän innostui ja lämpeni, +ja paljon, paljon muuta -- -- + +Hän kätki kasvonsa tyynyihin. Hyvä Jumala, mitä hän teki! Siinä hän +virui ja ajatteli vierasta miestä, jota hänen ei ensinkään olisi +pitänyt huomata eikä kuunnella. Hän alkoi rukoilla iltarukoustaan hyvin +innokkaasti. Hän rukoili useita muitakin rukouksia -- hän tunsi +tarvitsevansa puhdistua tämän yhtymisen jälkeen. + + + + +V. + + +Knut oli muuttunut. Viime kerran kotona ollessaan oli hän aina jotain +puuhannut, puhellut, laulanut, purjehtinut, kalastellut, veistellyt, +saanut muutamia uskollisia ystäviä ja koko joukon leppymättömiä +vihamiehiä; nyt hän virui päivät pitkät sohvallaan, poltti sikaria ja +tuijotti tyhjään. Ei hän tosin ketään loukannut, mutta ei hän myöskään +huolinut entisistä ystävistään -- paitse Pietarista --, ja kaikkeen, +mitä tämä tai isä ehdottelivat, oli hänellä vain yksi ainoa vastaus: +»En minä huoli.» + +Holt oli huolissaan. Jos hän vaan olisi uskaltanut sanoa pojalleen: +»Knut, sano minulle, mikä sinua vaivaa. Minä en vaadi mitään muuta; +minä en sinua häiritse, mutta salli minun vain tietää se.» Mutta +siinäpä se pulma oli; heidän suhteensa oli niin kummallisen vieras --. + +Holt ajatteli niinä aikoina alituisesti, miten se oli semmoiseksi +muodostunut, mikä siihen oli syynä ja kenen syy oli. Mutta ei hän sitä +saanut selville. + +Kuin Holtin vaimo kuoli, oli hän ollut suuressa pulassa pikku herran +tähden, joka vielä makasi kätkyessä. Hän ei olisi tahtonut uskoa häntä +vieraalle, mutta itse ei hän ollenkaan tuntenut lastenkasvatuksen +salaisuuksia. Hän teki rohkean päätöksen: hän päätti oppia. Hän kääntyi +kokeneen naapurivaimon puoleen, joka auttoi häntä yli ensimmäisten +viikkojen vaikeuksien. Häneltä hän oppi taidon, ja niin pian kuin hän +oli perehtynyt kaikkiin temppuihin, toimitti hän itse kaikki: hän +valvoi lapsen kanssa yöllä, hän puki sen päälle ja pesi sen, syötti +sitä ja leikki sen kanssa joka joutohetkellä. Hän oli sanomattoman +kärsivällinen ja hellä hoidellessaan pikku olentoa. Eikä hän kuitenkaan +yleensä lapsista pitänyt; lapset olivat päinvastoin olleet hänestä +jotain käsittämätöntä ja ikävää. + +Kuin lapsi kasvoi, tuli uusia vaikeuksia. Niinkauvan kuin Holt +saattoi yksistään miimillisillä keinoilla tulla toimeen pienokaisen +kanssa, kävi kaikki jotensakin hyvin. Mutta kuin lapsesta tuli puhuva +olento, kuin se tahtoi saada tiedonhalunsa tyydytetyksi, kuin se +vaihoksen vuoksi tahtoi, että sen kanssa puheltiin hauskalla, +leikkisällä tavalla, ja vieläpä vaati omille päähänpistoksilleen ja +sukkeluuksilleen huomiota, silloin Holt joutui suureen pulaan. Hänen +oli mahdotonta muuttaa käsitys- ja puhetapaansa lapsen mukaiseksi, +niinkuin pikku itsevaltias vaati. Hän teki todellakin parhaansa. Hän +osti kirjoja, erittäin perinpohjaisia saksalaisia teoksia ja +käytännöllisiä neuvoja englantilaista alkujuurta ja virui monta yötä +valveilla oppiakseen salaisuuden. Hän kävi useissa perheissä, joissa +oli pikkulapsia, ja kuunteli hartaasti äitien ja lastenlikkain +keskusteluja pienokaisten kanssa; mutta turhaan. Kuin hän koetti sitä +itse panna käytäntöön, ei siitä tullut mitään. Hän puhui pienokaiselle, +joka kieriskeli lattialla, ikäänkuin professori kuulijakunnalleen, ja +loppupäätös oli aina sama: molemmat tuskastuivat yhtä suuresti +toistensa huonoon käsityskykyyn. Pienokainen osoitti mielentilaansa +jaloillaan, ja Holt huusi: »Mutta etkö sinä ymmärrä!» Ja sitten hän +selitteli niin, että hiki otsasta tippui, mutta lopulta hänen kuitenkin +vaikka hyvin vastenmielisesti täytyi turvata lapsenpiian apuun. + +Hän tahtoi itse olla poikansa opettaja. Pojan piti oppia aakkoset uuden +ja paljoa järjellisemmän metoodin mukaan, kuin vanha oli. Koko +opetustapa oli niin perinpohjin mietittyä, niin selvää, niin +loogillista -- lukemisen taidon salaisuuden piti Holtin mielestä tätä +metoodia käyttämällä selvitä pojalle muutamassa tunnissa. Mutta +siinäkin Holt pettyi toiveessaan. He eivät laisinkaan päässeet +yksimielisyyteen. Pienokainen väitti ankarasti vastaan, hän ei voinut +hyväksyä, että b--a oli ba; hänen mielestä se yhtä hyvin saattoi olla +mitä tahansa muuta. + +Holt meni pientenlasten kouluun kuulemaan, miten siellä meneteltiin. +Suureksi mielihyväkseen hän huomasi, että siellä opetettiin juuri hänen +metoodinsa mukaan. Mutta tulokset olivat silmäänpistävästi erilaisia. +Ei kellään näistä lapsista ollut mitään sitä mielipidettä vastaan, että +b--a oli ba -- heidän mielestä asian laita oli aivan oikea. + +»Kummallisen itsepäinen lapsi,» murahteli Holt kotiin mennessään. +»Perinnöllisiä taipumuksia!» + +Hän hankki opettajan sillä seurauksella, että Knut kohta suostui +yleiseen käsitykseen siitä, mikä tulos oli b ja a kirjainten +yhtymisestä. + +Sen jälkeen uskoi Holt pojan opetuksen muille, mutta hän seurusteli +kuitenkin yhtä paljon hänen kanssaan. Hän keskusteli pitkät ajat hänen +kanssaan tutkiakseen hänen edistymistään. Hän piti myös huolta +kasvatuksesta, mutta omituisella tavalla. Hän ei häntä nuhdellut, eikä +torunut eikä kurittanut, hän teki hänestä pilkkaa. Hän antoi hänen +tuntea, kuinka järjetöntä, kuinka naurettavaa hänen menettelynsä oli +ollut. Knutiin ei koskaan jäänyt sattumatta isän ivallinen ruoska, +silloin kuin hän oli käyttäytynyt lapsellisesti tai sopimattomasti, ja +hän pelkäsi pientä ruoskan läimäystä ilmassa enemmän kuin mitään muuta. +Tämä kasvatustapa vei tuloksiin, joita Holt ei ollenkaan ollut +odottanut: poika pelkäsi isäänsä. Ei se auttanut, että Holt kohteli +häntä niinkuin aikaihmistä ja myönsi hänelle kaikki aikaihmisen +oikeudet: Knut piti itsekseen ajatuksensa ja tunteensa mieluummin, kuin +hän ne paljasti isän pilkalle. + +»Äidin hiljainen luonne,» Holt ajatteli eikä käsittänyt, kuinka hän +voisi voittaa poikansa luottamuksen. Se häntä vaivasi suuresti, mutta +ei tiennyt, kuinka hän saisi sen muutetuksi, ja tottui siihen +vähitellen. + +Holtista alkoi tuntua, että hänen pojalleen olisi hyvä päästä +sivistyneeseen kotiin. Hän lähetti hänet maalle erään papin luo. Hänen +oli sanomattoman vaikea olla pojasta erillään. Ensi aikoina hän kulki +levottomana koko päivän ja istui illalla tuntikausia pojan huoneessa. +Joka seitsemäntenä päivänä hän kävi poikaa tervehtimässä. Tämä näytti +yhä enemmän vieraantuvan hänestä. Etenkin senjälkeen, kuin hänessä oli +herännyt uskonnollisia arveluja, arasti hän isää. Isä tahtoi saada +hänet taas kotiin, mutta ei uskaltanut ottaa sitä edesvastausta +päälleen. Silloin hän päätti muuttaa kaupunkiin, ja Knut pantiin +latinakouluun. Holt sai nyt pitää häntä luonaan, mutta heidän suhteensa +ei siitä parantunut; Knutilta itseltään ei isä koskaan saanut kuulla, +mitä hän koulussa koki; hän sai aina muilta tiedustella pojastaan, +etenkin Pietari Strömiltä, joka oli yksi Knutin harvoja ystäviä. +Sitten, kuin Knut kasvoi, olivat he tavallaan kuin toveria; he +puhelivat siitä, mitä olivat lukeneet, laskivat leikkiä ja nauroivat +toisilleen; mutta muuten he kumpikin elivät omaa elämäänsä. Niinpä +nytkin: Knut oli vaiti eikä isä uskaltanut kysyä. -- -- -- + +Kesä oli tullut; viikko toisensa perästä oli sateista ja kylmää. +Kerran, kolakkaa ilmaa vielä kestäessä, kuljeskeli Knut aamulla aikasin +kaupungin syrjäkatuja, ollen matkalla Pietari Strömin luo. Kulkiessaan +talon sivu, joka oli kadun vähäpätöisimpiä, syöksyi sieltä ulos mies +paljain päin ja huusi: »se kuolee, se kuolee -- lapsi kuolee, Jumala +minua auttakoon!» + +Hän töytäsi Knutia kohti. Se oli Kurt Stubb. + +»Mikä on hätänä?» Knut kysyi. + +Toinen tarttui häntä käteen. »Jumalan kiitos! Sehän on Knut Holt. +Herran nimessä juoskaa -- lapsi tuolla, nähkääs -- se on toden totta +aivan musta -- -- minä olin kipparin luona, joka asuu alakerrassa -- +kuin se huusi -- ja -- kuulkaa, herra kulta, hakekaa -- -- ei, tehän +olette itse tohtori! Herra teitä siunatkoon, käykää sisään -- minä haen +nais-apua! Äiti raukka on yksin ja aivan suunniltaan. Joutukaa! se on +ylhäällä ullakossa.» + +Ja sitten riensi lyhytjalkainen ja jotensakin suurivatsainen mies +kaupungille paljain päin, niinkuin hän oli. + +Knut meni huoneeseen ja ylös jyrkkiä narisevia portaita, jotka jokainen +olivat ontoksi kuluneita ja joitten käsipuut kiilsivät likaisten käsien +monivuotisesta hieromisesta. Ylhäällä käytävässä oli yksi ainoa ovi, +jonka hän avasi, kuin ei kukaan vastannut hänen kolkutukseensa. + +Pienessä vinokattoisessa huoneessa, jonka harmaa seinusta oli monesta +kohden paikattu ja jonka ainoasta ikkunasta näki vain naapurin katon, +oli vaimo polvillaan kätkyen ääressä. Hän nojasi kasvojaan kätkyen +reunaa vastaan ja katsoa tuijotti veristyneillä, itkettyneillä silmillä +kuoleman tuskissa kamppailevaa, kätkyessä makaavaa, puolen vuoden +vanhaa lasta. + +Hän ei huomannut, että joku tuli huoneeseen. Knut jäi seisomaan oven +suuhun ja katseli ympärilleen. Huone oli sekä makuu- että asuinhuone. +Pienellä pöydällä oli ompelukone, ikkunassa oli kasvia, nuoralla uunin +edessä lapsen vaatteita. Luultavasti oli lapsi sairastunut aivan äkkiä. +Sänky kätkyen vieressä oli levällään, peite ja ryppyiset lakanat olivat +valuneet lattialle. Äiti, joka nähtävästi oli porvariluokkaa, oli +alushameessa ja yöröijyssä; paljaissa jaloissa oli matalat kengät; +tukka oli hajallaan harteilla. + +Äkkiä hän hypähti ylös huutaen: »Nyt se tulee taas! Oi, hyvä Jumala, +nyt se kuolee!» + +Knut riensi kätkyen luo. Äiti ei näkynyt häntä huomaavan; hän seisoi +siinä vavisten kalpein huulin ja hengitti lyhyeen ja kovasti eikä +nähnyt muuta kuin lapsen kätkyessä. Se ei enää virunut kalpeana ja +liikkumatta niinkuin ensin Knutin huoneeseen tullessa. Sen silmäluomet +aukenivat hitaasti, silmät vääntyivät ensin ylöspäin ja sitten +alaspäin, se veti jalat alleen koukkuun, kädet puristuivat nyrkkiin, +suu vääristyi ilkeästi, koko naama kävi ensin punaiseksi ja sitten +siniseksi, ja raskaasti kohoilevasta rinnasta tuli puoleksi sihisevä, +puoleksi ähkyvä ääni. + +Knut tempasi sen nopeasti kätkyestä, aukasi ikkunan ja piti sitä +raittiissa ilmanvedossa. + +»Kylmää vettä ja riepu!» + +Äiti riensi ja tuli takaisin vaaditun kanssa. Hän vapisi, niin että +vesi läikkyi lattialle. + +»Pitäkää lasta, minä panen kääreet sen ympärille.» + +Muutaman minuutin perästä oli kaikki hiljaa; ei kuulunut muuta kuin +äidin hengittäminen ja veden valuminen, joka kerran kuin Knut pisti +rievun veteen. + +Vähitellen päättyi suonenveto. Ainoastaan silloin tällöin värähtelivät +huulet, ja toinen silmäluomi kohosi hiukan ja sulkeutui taas. Kasvot +olivat kalman kalpeat, huulilla ja silmillä oli sinertävä varjo. + +»No, nyt se täksi kertaa on mennyt ohi,» Knut sanoi. »Pankaa se +kätkyeseen!» + +Äiti heittäytyi jälleen polvilleen ja purskahti hurjasti itkemään; +kyynelten tulviessa hän puhui lapselle hellin sanoin, rukoili sitä, +ettei se vielä häntä jättäisi, lupasi sille leikkikaluja ja muistutti +sitä siitä, kuinka hauska heillä oli ollut yhdessä -- aivan kuin se +olisi voinut kuulla ja ymmärtää häntä. Tuon tuostakin hän keskeytti +itseään huudahtamalla: »Rakas, taivaallinen Isä, miksi tuon viattoman +raukan täytyy tätä kaikkea kärsiä!» tai: »Voi, Herra Jumala, varmaankin +se kuolee.» Sitten hän kuunteli sen hengitystä ja alkoi taas puhua +sille samalla hellällä, rukoilevalla, kehoittavalla äänellä. Hän oli +aivan unohtanut, että oli joku läsnä. + +Vasta kuin Knut kysyi, miten se oli tullut, näytti hän huomaavan hänet. +Hän katsoi häneen puoleksi hämmästyneenä, ikäänkuin hän olisi +ajatellut, kuka hän oli ja miten hän oli tullut. Äiti kertoi +heränneensä siitä, että lapsi ähkyi niin kummallisesti. Kuin hän katsoi +sitä, virui se aivan jäykkänä kätkyessä ja tuijotti kattoon. Hän oli +hypähtänyt ylös lähteäkseen lääkäriä hakemaan, mutta ei ollut +uskaltanut jättää lasta. Sitten oli toinen kohtaus seurannut toista. +Epätoivoissaan hän oli huutanut alas kippariin, joka asui alakerrassa +ja paitse häntä oli ainoa talossa asuva; mutta hän makasi. Viimeinkin +oli Stubb tullut ja kuullut hänen huutonsa. + +Portailta kuului askelia. Stubb astui sisään Kornelia Vikin seurassa. +Tehtyään tarpeelliset määräykset ja luvattuaan hankkia valvojanaisen, +joka saattaisi auttaa äitiä, sekä tulla itse illalla uudestaan, lähti +Knut pois Stubbin kanssa. + +»Kuka hän on?» Knut kysyi, kuin he kulkivat yhdessä katua pitkin. + +»Maria Hansen! Onneton raukka hän on. Hän on jostain etelästä päin ja +tuli tänne Hamren palvelustyttönä. Hän oli hiljaisin ja siivoin +ihminen, mitä ajatella voi. Pahaksi onneksi oli hän myöskin kaunis, +jonka muitten muassa myöskin Gil huomasi. Minä luulen, että hän oli +syypää siihen, että tyttö luopui paikastaan ja alkoi ommella ihmisille. +Mutta Gil ei jättänyt häntä rauhaan. Sitten lähti tyttö kaupungista ja +matkusti pohjoiseen päin. Gil teki niihin aikoihin monta Nordlandin +matkaa, ja kuin hän palasi kaupunkiin, olivat he kihloissa. + +»No, Hamrella ei ollut mitään sitä vastaan, että sisarenpojastakin +kerran tuli hiukan kavaljeeria, niinkuin hän sitä kutsui. Mutta, +nähkääs, Hamren talolla on aina ollut huolellisesti kalkilla sivelty +ulkopuoli -- te ette siinä löydä mitään vikaa, ette pienintäkään +halkeamaa, -- ja tämähän oli skandaali. Sitten tyttö sai pienen +poikasensa, jota hän nyt niin pelkää kadottavansa, ja taitava +sporttimies meni enonsa luo ja sanoi: 'Minä menen naimisiin.' Oli ollut +kiivaita kohtauksia vanhuksen ja Gilin välillä, mutta tämä ei luopunut +tuumastaan. Silloin keksi vanhus hyvän ajatuksen. Hän lähetti Fonnin +sisarenpojan luo. Minä en tahdo sanoa mitään pahaa papista, mutta -- +noo, hän puheli ja käveli Gilin kanssa, ja sai sen hylkiön käymään +kokouksissa ja pää kallellaan. Niin no, Jumala paratkoon, enhän minä +tarkoita, että siinä mitään pahaa olisi -- päinvastoin. Mutta kuulkaas +vielä. Fonn selitti hänelle, että Hamre oli hänelle isän sijainen, ja +että Jumalan sana sanoo: sinun pitää kunnioittaman isääsi ja äitiäsi. +Hän selitti hänelle myös, että Maria Hansen, jos hän naisi hänet, ei +enää käsittäisi, minkä kauhean rikoksen hän oli tehnyt. Noo -- Gil teki +pitkän ulkomaanmatkan, ja Maria on siinä pienokaisineen. Hyi perhana!» + +»Sehän on halpaa!» + +»Sen minäkin sanoin Fonnille. Se on korkeampaa armeliaisuutta, jota +maailmanlapset eivät ymmärrä, hän sanoi. Hitto vieköön teidän +korkeamman armeliaisuutenne, minä sanoin. Tehän suorastaan yllytätte +viekoittelemaan naisia ja hylkäämään heidät. Mutta, voi sun perhana -- +sitten hän alkoi ladella raamatunlauseita ja teki asian niin hiton +monimutkaiseksi, että minun täytyi myöntyä. En minä sitä ymmärrä -- +hänhän on Jumalan mies ja oppinut mies.» + +»Mistä Maria nyt elää?» + +»Ompelemisesta, niinkuin ennenkin; hän ei tahdo mitään lapsen isältä. +Hän elää hyvin niukasti. Ensinnäkin on hänellä lapsi, ja sitten eivät +ihmiset uskalla julkisesti antaa hänelle ommeltavaa nyt, kuin Fonn on +julistanut hänet paatuneeksi. Jollei hän olisi niin taitava ja jollei +hän ompelisi niin huokeasta, ei hän saisi ollenkaan työtä. Nyt +kaupungin naiset syrjäteitä myöten hiipivät hänen luokseen +ompeluksineen.» + +»Se minusta on kummallista, että Kornelia Vik --» + +»Kornelia on hyvä tyttö ja viisas tyttö, ja huolimatta kaikesta siitä, +mitä nämä -- nämä --» hän katsoi varovaisesti ympärilleen -- »niin, +ymmärrättehän te?» + +»Mitä te tarkoitatte?» + +Stubb kohotti olkapäitään. »Nämä jumaliset, nähkääs -- niin, Jumala +varjelkoon, en minä sano heistä mitään pahaa! Mutta he hallitsevat +tässä kaupungissa -- niin!» + +»Minä olen siitä kuullut.» + +»Ja Kornelia -- niin, Jumala häntä siunatkoon, hän on kaiken ikänsä +elänyt kymmenkertaisen lukon takana. Ja kuitenkin -- minä olen pari +kertaa ollut läsnä, kuin hän tahtoo jotain muuta kuin isä ja kaikki +profeetat, ja silloin se hento olento on luja: eivät mitkään maailman +voimat saa häntä horjumaan.» + +He erosivat linnan edustalla. Knut meni ylös puhumaan isän kanssa +valvoja-naisesta. Sen jälkeen hän meni Pietari Strömin luo, joka, +niinkuin hän sanoi, oli säteilevän iloinen, kuin Knut oli ottanut +turviinsa Maria Hansenin. Kuin Knut päivällisaikaan tuli kotiin, +ilmoitti isä, että Katriina itse tahtoi valvoa sairaan lapsen luona. + +Illalla Knut meni taas pikku holhottinsa luo. Sekä Kornelia että +Katriina olivat siellä. Kohtauksia oli ollut tiheään ja pitkällisiä; +pienokainen ei ollut toipunut niitten väliajaksi. + +Kornelia otti hattunsa ja sadenuttunsa mennäkseen kotiin kertomaan +isälleen ja tädilleen, että hän oli päättänyt valvoa vuorotellen +molempien toisten naisten kanssa. + +Knut ja Kornelia lähtivät yht'aikaa talosta ja kulkivat yhdessä märkää, +melkein tyhjää katua. + +»Luuletteko te, että hän kadottaa pienokaisensa?» Kornelia kysyi. + +»Minä pelkään niin käyvän.» + +»Siitä tulee kova vitsaus äidille», Kornelia sanoi tavalla, jossa +kuvautui sitä säännönmukaista jumalisuutta, mikä on omituinen nuorille +tytöille, jotka ovat eläneet moninkertaisen varuksen takana elämän +puutteista ja kiusauksista. Hän muuten näin sanoessaan ajatteli +vähemmän onnetonta äitiä kuin seuralaistaan, joka myös oli tämän +maailman kevytmielisiä. Hän tahtoi saada Knutin ymmärtämään, että hän +tiesi sen, ja hän oli odottanut, että se Knutia huolestuttaisi. Hänen +hämmästyksensä oli senvuoksi aivan ääretön, kuin Knut jyrkästi ja +suuttuneena puhkesi sanomaan: »Kuinka mieltä liikuttava se ajatus on, +jonka te nyt lausuitte! Mitä te ensinnäkin tiedätte sen onnettoman +naisen rikoksesta? Ehkä on hän ainoastaan rakastanut lämpimämmin ja +ollut uskollisempi, kuin useammat ollenkaan saattavat olla. Mutta +olkoonpa niin, että hän on rikkonut. Ettekö te häpeä tunnustaa +palvelevanne semmoista julmaa Jumalaa, joka rangaistessaan äitiä, +kiduttaa hänen viatonta lastaan?» + +Kornelia vetäytyi arasti ja kauhistuneena toiselle puolelle katua. +Sieltä tuli tuskin kuuluvasti hänen seuralaiselleen: + +»Mutta mehän opetamme --» + +»Minä tiedän sen», keskeytti Knut hänet terävästi ja jatkoi +suuttuneella ja nuhtelevalla äänellä puhettaan siitä, mitä me opetamme +tästä Jumalasta, jota meidän täytyy rakastaa ja palvella, muun muassa, +että hän luopi miljoonittain onnettomia olentoja, joista hän edeltäpäin +tietää, että he saavat kärsiä kaikkea mahdollista puutetta tässä +maailmassa ja joutua ijankaikkiseen kadotukseen tulevassa. + +Kornelia tunsi itsensä aivan kauhistuksen ja pelon valtaamaksi. Hän +vapisi eikä tuntenut, että hänen jalkansa koskettivat maata. Hän ei +ollut koskaan kuullut mitään niin jumalatonta. Hän käsitti samassa +tämän miehen vaarallisuuden. + +Niin oli Knut kiintynyt puhumaan ja Kornelia kuuntelemaan, ettei +kumpikaan huomannut, että he olivat kulkeneet Vikin talon sivu, +ennenkuin he olivat kaupungin ulkoreunassa. + +He pysähtyivät kumpikin, kuin he sen huomasivat, ja palasivat takaisin +äänettöminä. + +Kornelia tapasi isän ja tädin illallista syömässä. Hänkin istui +pöytään. Vik sanoi, että hän tahtoi palkata naisen valvomaan lapsen +luona. »Ei tarvita; meitä on jo kaksi, Holtin Katriina ja minä», +Kornelia vastasi. + +Vik kohotti kulmakarvojaan hiukan. + +»Aiotko sinä --?» + +»Aion, minä menen sinne, kuin olen syönyt.» + +Vik ei sanonut mitään, ennenkuin ateria oli päättynyt. Sitten hän +sanoi: »Ei minusta ole mieleen, että sinä menet sinne.» + +Kornelia ei vastannut. + +Vik kulki muutamia kertoja edestakasin lattialla. Sitten hän meni +käytävään, lukitsi ulko-oven ja pisti avaimen taskuunsa. Kuin hän tuli +sisään, seisoi Kornelia keskellä lattiata; hänellä oli taas hattu ja +sadetakki yllä. + +»Saanko minä avaimen?» hän kysyi. + +»Sinä siis todellakin aiot mennä sinne?» + +»Niin.» + +Sanat eivät kummaltakaan puolelta olleet kovia eivätkä kiukkuisia. +Mutta joka lauseen välillä oli paussi, joka koko keskustelun teki +hillityn riitaisaksi. Vik katseli häntä hetkisen synkällä, tutkivalla +katseella; sitten hän sanaakaan sanomatta antoi hänelle avaimen ja +lähti huoneesta. + +Kuin Kornelia tuli takaisin pieneen taloon, löysi hän tilan tehtynä +uusilla lakanoilla. Molemmat toiset tahtoivat valvoa ensi osan yötä. +Hän heittäytyi vaatteet päällä sänkyyn, mutta ei voinut maata. +Hiljaisuudessa tulivat Knutin sanat takaisin yksitellen ja ahdistivat +häntä. Mikä häntä liikutti enemmän kuin sanat, oli ääni, jolla ne +lausuttiin. Tämä paathos oli Kornelialle outo. Se ei ollut papin +kirkossa, ei Björnholtin, kuin hän riehui kansanyllyttäjiä vastaan, ei +isän, kuin hän nuhteli talonväkeään. Hänen puheessaan oli samalla +jotain intohimoisenärtynyttä ja syvänsurullista, joka pakoitti häntä +uudestaan ja uudestaan tutkimaan, mitä Knut oli sanonut. + +Molemmat toiset naiset istuivat ääneti kummallakin puolella kehtoa, +joka oli nurkassa, ja jota valaisi himmeä yölamppu. Hehän tiesivät, +miten Vikin ankara tytär heitä tuomitsi, ja se tieto heitä painoi. +Mutta kuin he luulivat hänen nukkuneen, alkoivat he kuiskaillen +puhella, aluksi niin hiljaan, että he itse vain kuulivat, mutta sitten +niin, että Korneliakin kuuli. + +Maria Hansen puhui. + +»-- -- Hän kävi täällä joka päivä ja selitti, kuinka kauhea synti se +oli. Tiedänhän minäkin, ettei se ole oikein, mutta -- -- ja mehän +aioimme mennä naimisiin. Minä olen sitä ajatellut niin, että minä +luulin tulevani hulluksi -- -- -- Gil sanoo myös, että muissa maissa ei +ole niinkuin meillä. Heitä ei vihitä -- kuin he ovat pantu kirjoihin +virastossa, ovat he oikeita aviopuolisoja.» + +»Mutta nehän lienevät pakanoita, Maria?» + +»Ei, hän sanoo, että ne ovat kristittyjä niinkuin mekin.» + +»Saattaako se olla mahdollista?» + +»Tottahan hän sen tiennee.» + +Syntyi äänettömyys. Sitten sanoi Maria, ikäänkuin uskoen jotain +salaisuutta: + +»Katriina, raamatussa ei seiso mitään vihkimisestä.» + +»Jumala sinua varjelkoon, Maria, kuka on sinulle semmoisia uskotellut?» + +»Gil on minulle senkin sanonut.» + +»Voi, kuinka sinä saatoitkin antaa uskotella itseäsi!» + +»Minä kysyin papilta.» + +»No? Mitä hän sanoi?» + +Hän vaan sanoi: »Minä tahdon rukoilla sinun paatuneen sielusi edestä.» + +Katriina pani kädet ristiin: »Näethän!» + +»Mutta nyt olen minä itse lukenut; siitä ei seiso, Katriina.» + +Katriina oli vaiti hetkisen ja mietti. Sitten hän sanoi: »Mutta onhan +sitten vielä muita oppikirjoja.» + +»Sitä minä en tiedä. Mutta _siinä_ siitä ei seiso. Ja miksi on se +synti, ettei ole vihitty?» + +Katriina pudisti päätä ja huokaili. + +Maria katseli pienoista kätkyessä. »Oi, jos saisin pitää hänet,» hän +sanoi. »Sinä et tiedä, miltä tuntuu, kuin on tuommoinen. Kuin minä olen +ollut ulkona työtä hankkimassa, ja kuin on onnistunut, olen minä +kahdesti iloinen, sillä minä ajattelen, että minä saatan hankkia +tuollekin, mitä hän tarvitsee. Kuin hänellä on lämmin ja hän viruu +tuossa tyytyväisenä ja kylläisenä -- niin, sinä ehkä et usko minua, +mutta silloin tuntuu, kuin minä itsekin olisin lämmin ja kylläinen. Ja +jos minun on käynyt huonosti ulkona, niin minä ajattelen häntä, joka on +kotona -- minä en voi tulla täydelleen onnettomaksi, niin kauvan kuin +hän on minulla. Niin, jos kaikki voisi tulla olemattomaksi minun +tahtomalla -- -- ei, Katriina, minä luulen, ett'en minä tahtois.» + +Katriina ei raaskinut tehdä toista surullisemmaksi, kuin hän jo oli, +mutta hän rukoili hiljaisuudessa Jumalaa valistamaan häntä. + +Maria hypähti ylös -- lapselle tuli kohtaus. Kornelia kuuli vähään +aikaan ainoastaan hiipiviä askeleita, kuin joku heistä meni noutamaan +jotakin, ja lyheitä, katkonaisia sanoja, joita he puhuivat +huolestuneina seuratessaan pienokaisen kamppailua. Vihdoinkin se +päättyi. He istuivat jälleen kehdon ääressä. Maria puhui ensiksi. + +»Mutta sinä itse, Katriina -- etkö sinä koskaan ole joutunut +kiusaukseen?» + +»En, Maria, minä en tahtonut -- minä en uskaltanut sieluni autuuden +tähden.» + +Toisen katseessa mahtoi olla vähän epäilystä; sillä kohta sen jälkeen +Katriina jatkoi: + +»Niin, sinä katsot minua. Niin tekevät kaikki. Mutta Jumala on minun +todistajani, minä olen vapaa.» + +»Mutta ettekö te ole kihloissa?» + +»Olemme.» + +»Miksi te ette mene naimisiin?» + +»On olemassa este; mutta minä en uskalla puhua siitä.» + +Kornelia tunsi sydäntään ahdistavan. Hänen oli täytynyt pakoittaa +itseään voidakseen lähestyä näitä naisia, joista hän aina oli kuullut +puhuttavan äänellä, jolla kunnianarvoiset ihmiset puhuvat langenneista. +Kuinka hän häpesi. Mitä oli hän itse kokenut? Tiesikö _hän_, miltä +tuntui kulkea elämän turvatonta tietä koditta, suvutta ja ystävittä? +Oliko _hän_ rakastanut, tiesikö _hän_, miltä tuntui ero siitä, jota +rakasti? Ehkä olisi hän näitten naisten asemessa langennut paljon +syvemmälle! + +Knut tuli aikaisin seuraavana aamuna. Kornelia valvoi; toiset +makasivat. Hänen täytyi kertoa, kuinka lapsi oli voinut yön kuluessa. +Hän tunsi sen kautta väkisin joutuvansa läheiseen suhteeseen Knutiin, +mikä häntä vaivasi. Hän jo hetkisen ajan aikoi herättää äitiä, mutta +luopui siitä. Hyväksi onneksi oli Knut lyhyt ja kuiva, hän ei +kertaakaan katsonut Korneliaa. Kuin hän oli tutkinut pienokaista, hän +sanoi: »On toivoa.» + +»Hyvä Jumala!» Kornelia huudahti, ja kyyneleet herahtivat silmiin. +Unohtuneet olivat kaikki epäilykset, poissa kaikki ujous. Knut oli +vanha, rakas ystävä, jolle hän oli sanomattomassa kiitollisuuden +velassa. Hän tarttui muitta mutkitta Knutin käteen ja katsoi häneen +melkein nöyrästi kosteilla, ilosta säteilevillä silmillään. Sitten hän +heittäytyi kätkyen viereen, suuteli pienokaista, jonka posket alkoivat +punoittaa, ja nousi taas ylös ja kiitti häntä. + +»On toivoa», Knut toisti, »mutta ei kukaan voi vielä sanoa, tuleeko +lapsesta se, mikä hän oli. Sinä päivänä, jona se hymyilee äidilleen, +niinkuin ennenkin, saattaa hän olla levollinen.» + +Knut meni pois, ja nyt ei Kornelia enää voinut odottaa. Hän herätti +molemmat toiset naiset, jotka peljästyneinä hypähtivät pystyyn siinä +luulossa, että oli jokin paha edessä. »Ei, ei!» Kornelia sanoi, »mutta +tohtori on ollut täällä, ja hän sanoo, että on toivoa.» + +Hilliten itseään, mutta riemusta huudahtaen, äiti heittäytyi kätkyen +ääreen, purskahti itkuun ja suuteli lastaan suutelemistaan ja puhui +sille helliä sanoja. + +Kornelia oli tarttunut Katriinan käsiin, ja kuin Maria taas nousi ylös, +syleili hän häntä ja suuteli häntä otsalle. Kolmesta naisesta oli sinä +hetkenä tullut hyviä ystäviä. + +Äidin täytyi taas mennä kätkyen luo. Oli toivoa, toivoa. Hän katseli +ympärilleen huoneessa. Se oli tullut niin valoisaksi ja kauniiksi, ja +siinä oli silmiä, jotka katsoivat häneen tuttavasti ja ystävällisesti. +Hän katseli pienokaisen vaatteita, jotka riippuivat uunin edessä. +Kuinka kauhea se ajatus oli ollut, että hän kohta istuisi ehkä yksin +kaikkien näiden vaatekappalten kanssa, jotka hän oli ommellut yön +hiljaisina hetkinä, ja jotka muistuttivat häntä tuhansista rakkaista +onnellisista hetkistä, jotka eivät koskaan palaisi. Joka kappale tuli +ikäänkuin eläväksi hänen käsissään; hän otti ne käsiinsä yksitellen, +silitteli niitä, suuteli niitä, näytteli niitä ylpeänä toisille ja +kertoi sanomattomalla innolla, vuoroin itkien ja nauraen, niitten +syntymystarinan. Hänelle kävi melkein ahtaaksi huoneessa; hän olisi +voinut juosta kadulle ja riemuita ympäri kaupunkia: »On toivoa! On +toivoa!» -- -- -- + +Maria Hansenin lapsi toipui; mutta tauti oli vienyt sitä kuukausia +taaksepäin. Sen katse oli tylsä ja epävarma, eikä se osoittanut ilon +merkkiä, kuin äiti leikitteli sen kanssa. Mutta muuanna päivänä, kuin +Knut lähestyi taloa tavanmukaisella käynnillään, tuli Kurt Stubb +juosten häntä vastaan läähättäen kuin valaskala. Huolimatta +kadullaolijoista huusi hän hattuaan heiluttaen: »Hurraa! Se on +hymyillyt! Hitto vieköön, se on hymyillyt! Minä olin juuri tulossa +teidän luoksenne. Ajatelkaas, se hymyili aivan niinkuin ennen, noin +aivan tyytyväisesti ja veitikkamaisesti. Se on merkillinen lapsi!» + +Knut meni sisään; Kurt Stubb riensi eteenpäin pitkin katua ja puhutteli +toista ventovierasta toisensa perästä ja julisti sen uskomattoman +uutisen, että »lapsi on hymyillyt». + +Siten levisi yli kaupungin, että Maria Hansenin lapsi oli hymyillyt. +Niin tuli Kurt myöskin Hamren suljetulle talolle ja tunkeutui sisään +korkeakattoiseen, tummaseinäiseen huoneeseen, jossa konsuli, se on Gil, +piti konttoria. Hän syöksyi sisään koputtamatta ja tuli hyvin +päättäväisen näkösenä istumaan tyhjälle paikalle kaksoispenkkiä, +jossa Gil teki työtä. Hän katseli ensiksi hetkisen ääneti ja +kokoonpuristetuin huulin konsulia, jonka pitkä naama virui vieläkin +pitemmäksi rahamiehen omituisen käytöksen johdosta; sitten tämä sanoi +lyhyesti ja jyrkästi: + +»Se on hymyillyt.» + +Gilin naama yhä vaan venyi; hän mörähteli levottomasti. + +»Minä sanon, se on hymyillyt.» + +Mörähtelevä ääni kuului toisesta. Se merkitsi: »Kuka?» + +»Kuka?» tiuskasi pieni, lihava mies. »Sitä _sinä_ kysyt? Minä kuitenkin +-- perhana soikoon -- luulisin, ettei sinun pitäisi olla tietämättä, +mitä koko kaupunki tietää, ja josta se iloitsee.» + +Konsulin silmät kävivät hyvin suuriksi, ja hänen alahuulensa painui +lerpalleen. + +»Se on nimittäin sinun oma lapsesi, joka on ollut kuoleman kourissa, ja +jota nuori Holt on hoitanut ja Kornelia Vik ja Holtin Katriina +vaalineet ja valvoneet,» Kurt jatkoi, -- »se lapsi se on, joka tänään +on hymyillyt ensi kerran tautinsa jälkeen ja sillä ilahuttanut äitiään +ja jokaista, jolla on sydäntä rinnassa, sekä osoittanut, että se on +perhanan moinen purjehtija. Ja sitten sinä seisot tässä ja huolit viis +koko asiasta! Minä kysyn sinulta, konsuli, tätäkö sinä kutsut +'djentelmanina' olemiseksi?» + +Konsuli oli käynyt tulipunaiseksi ja alkoi astua edestakaisin. Tuon +tuostakin mörähteli hän jotain, jonka Kurt, joka ymmärsi hänen +kieltään, käänsi seuraavasti: »Hiton juttu -- eihän se ole minun syyni +-- vanhus tiedäthän -- -- sitä paitse kirkollisia syitä --» + +Tässä puuttui Kurt puheeseen lyödä jyrähyttäen pöytään. + +»Ei, kuules nyt, hyvä konsuli! Minä en kehu olevani erikoisen likeinen +tuttava Herran kanssa. Minä tahdon tunnustaa sinulle, etten minä ole +mikään oppinut mies, ja että minä olen syypää paljoon, joka olisi +voinut jäädä tekemättä. Mutta minullakin on jumalisuuteni, luullakseni +yhtä hyvin kuin muilla kunnon ihmisillä, ja sen minä uskallan sanoa +Fonnille ja kaikille muille vasten silmiä: se Jumala, jota minä tahdon +palvella, ei saa olla mikään ilkiö. Niin sinunkin, konsuli, pitäisi +sanoa ja muuten käyttäytyä rehellisesti eikä huolia kirkollisista +syistä.» + +»Mutta eno -- enhän minä saata --» väitti konsuli vastaan. + +»Hyvä! Minä tunnen hänet. Hän on laivan isäntä, se on totta. Mutta tämä +kuuluu komantoon laivassa. Minäkin olen kuljettanut vieraan omistajan +laivaa. Mutta laivassa olin minä herra, ja minä olisin, Jumal' avita, +antanut paiskata itse kapteenin lastiruumaan, jos hän olisi pistänyt +nenänsä minun kajutta-asioihini. Mutta sinulla ei ole rohkeutta, +konsuli, siinä se pulma on.» + +Konsuli mietti. Viimein hän sanoi omalla kielellään: »Hiton +monimutkainen asia! -- -- Minulla on vielä paljon tytön varalta -- +tuhmia perhejuonia! -- -- Minä ajattelin aikoinani -- matkustaa +ulkomaille -- vapaammat olot -- -- perhanan ummehtunutta täällä -- +rettelöitä joka taholla. Minä tahdon kuitenkin koettaa --» + +Kurt vihelsi. »Saakeli soikoon! Minullapa on hyvä tuuma.» + +Hän hypähti alas penkiltä ja alkoi juosta edestakaisin huoneessa +lyhyillä, hyppivillä askelilla. Hän oli juuri rupeamaisillaan lähemmin +selittämään tuumaansa, kuin ovelle koputettiin. + +Se oli Knut. + +»Siinä hän on!» Stubb huudahti. »Kiitä häntä, konsuli. Hänettä sinä nyt +ehkä olisit pojatta.» + +Muutamat Gilillekin tavattoman matalat kurkkuäänet ilmaisivat samalla +hänen hämmästystään ja kiitollisuuttaan. + +»Jos minä joskus voin osoittaa teille jonkun vastapalveluksen --,» hän +lopetti. + +Knut puuttui puheeseen: + +»Minä pidän kiinni teidän sanoistanne. Minä juuri tulin tänne luoksenne +siksi, että minulla on jotain teiltä pyydettävää.» + +Kurt löi näppiä. »Minä lyön vetoa, että te tulette tänne samoissa +asioissa kuin minäkin. Lapsen äiti -- niinhän?» + +Knut nyökäytti päätään. + +Konsuli kävi taas levottomaksi. »Kurt, mitä sinä tarkoitat? -- Käydään +peremmälle --» + +Hän aukasi oven sisempään huoneeseen. + +»Aivan oikein,» Kurt sanoi. »Siellä me kolme yhdessä pohdimme minun +tuumaani.» + +Konsulin huoneessa veti huomiota puoleensa ensinnä toalettipöytä, joka +oli täpötäynnä pulloja, harjoja, saippuita y.m., ja sitten seinät, +jotka olivat peitetyt kaikenlaisilla metsästyskaluilla ja +kalastuskärpäsillä ja -neuvoilla. + +Hän painoi kelloa ja konsulin »oma palvelija» tuli sisään. Kohta sen +jälkeen hän toi portviiniä ja sikaria. Kurt esitti sitten tuumansa, +joka hyväksyttiin. Kuin se asia oli selvitetty ja Knut alkoi kiitellä +pyssyjä ja kalakärpäsiä, innostui konsuli suuresti ja puhui omaa +äidinkieltään jotensakin ymmärrettävästi, vaikka ainakin hiukan +paksulla kielellä. + +Seuraavana iltana tuli pikku laivuri Knutin luo käymään. Hän oli +erinomaisen hyvällä tuulella, pyysi piippua, mutta suurta, ja lasin +grogia, mutta väkevää, ja kuin kaikki oli järjestyksessä, alkoi hän +kertoa, miten hän oli tuumansa toteuttanut. + +»Minä menin konsulin luota suoraan hänen kunnianarvoisuutensa luo. +Kuin minä seisoin hänen konttoriovensa edessä, jossa paksulla +posliinilevyllä on ainoastaan F. N. Strand ja sen alla tyhjä paikka +vastaisille arvonimille, silloin minä olin vähän levoton. Mutta minä en +antanut itselleni aikaa arvelemiseen -- jos maailmassa tahtoo saada +jotain aikaan, ei koskaan saa ruveta arvelemaan. Minä asettelin naamani +sennäköiseksi, kuin sen tulee olla hautajaisissa ja muissa sellaisissa +tilaisuuksissa, astuin sisään ja kerroin hänelle suoraan tarinan +laivuri viisaudestani. Alussa hän vaan nyökäytti päätään ja sanoi +'oikein' -- 'aivan niin' -- 'niinkuin minä olisin sen sanonut' +j.n.e. Se on, niin kauvan kuin minä puhuin konsulista ja hänen +velvollisuudestaan. Mutta sitten tuli vakinainen vedenalainen este, +nimittäin Hamre. Silloin enteet muuttuivat. Hän kävi ensin niin +huolestuttavan ankaraksi suupielistään -- mutta ei kuitenkaan enemmän +kuin aivan papillisesti --, ja hänen silmänsä alkoivat katsoa kauvaksi +minun ylitseni. Nyt se alkaa, minä sanoin itsekseni, mutta jatkoin. Hän +paisui, hänen rintansa leveni, hän sai ikäänkuin rautatangon selkäänsä, +ja leuka kohosi ilmaan. Hän katsoi kierosti alas minuun. Nyt on +asianlaita arveluttava, siinä on rovasti jo. Mutta mikäs minun auttoi, +minä jatkoin täyttä vauhtia. Kuin minä viimeinkin olin valmis, oli +hänenkin muuttumisensa täydellinen. Mahtavalla rinnalla oli kiiltävä, +kylmä, piispan kultaristi. Hän näytti siltä, kuin hän ei enää ensinkään +tuntisi minua. Nyt minä käyn karille, minä ajattelin, ja menen mäsäksi +samalla. + +»Aivan oikein. 'Suokaa anteeksi, herra Stubb; mutta kuin mies, joka on +niin rehellinen ja kristillinen, joksi Hamre yleisesti tunnustetaan, +vastustaa tätä avioliittoa, niin minä elävästi tunnen olevani +vakuutettu, että siinä on jotain kieroa, ja että ainoastaan +todellisesti siveelliset syyt --' + +»Herran tähden, siitä olin minäkin elävästi vakuutettu. Minä tunsin +kyllä syyt, minä, sekä Hamren että papin, pitääkseni niitä syvästi +siveellisinä. Sitten aloin risteillä. Annoin Hamren pienetä sopivalla +tavalla ja viimein kadota pastori Fonnin ohuen olennon taa, joka +itseäni kehumatta oli erinomaisen kunnioitettava temppu. Ei se ollut +niin paljon tukkukauppias, joka vastusti avioliittoa, kuin Fonn. + +»Hän kohotti kulmakarvojaan hiukkasen, mutta minulla on nopea silmä, +näettekös, ja minä ajattelin: tänne pitää sinun pujahtaa sisään. + +»Hänen rakkaalla virkaveljellään oli tietysti mitä riittävimmät syyt -- + +»Herran tähden, Herran tähden! Minä suostuin kaikkeen. Eihän se ollut +oikein, että Gil rupesi vastustamaan Fonnia -- niin arvokasta +pappismiestä. Konsulin olisi pitänyt vastustaa vastenmielisyyttään +Fonnin uudistusintoa ja koko hänen kirkollista suuntaansa vastaan, +eikä hänen mitenkään pitäisi vaikuttaa Maria Hanseniin niin ettei +Fonnin puhe häneen pysty. Minä puhuin kauvan konsulin kirkollisesta +suhteesta, jota, näin meidän kesken sanoen, ei ollenkaan ole olemassa, +ja Fonnin ponnistuksista kääntää häntä oikeaan käsitykseen kirkon +suhteesta valtioon. Minä en tarkoittanut tietysti, että Fonnilla oli +personallisesti jotain konsulia vastaan -- Jumala paratkoon! Niin +arvokas pappismies! ymmärrettäväähän se oli, että hänestä ei tällä +liitolla ollut oikeata perustusta. Minä olin, hitto vieköön, oikein +kaunopuhelias, siihen nähden, että se oli pelkkää sepittelyä. Kuitenkin +tuntui minusta koko juttu äitelältä; Hamressa hän ehkä saisi +vastenmielisiä tietoja. Sen vuoksi tarvittiin jotain lisää. Minä aloin +taas puhua molemmista asianomaisista. Sehän oli surkeata! Heidän täytyi +elää kirkon siunauksetta -- ei koskaan saattanut olla kyllin varovainen +-- me elämme vaarallisena aikana -- saattaisihan herätä ajatus, että +voi tulla toimeen ilmankin sitä -- (tässä kohdassa minä käytin hänen +omia sanojaan; hänen viimeinen saarnansa juohtui minulle erinomaisen +sopivasti mieleen) -- ja viimein: seikkaa oli yleisesti paheksittu +kaupungissa; minä tunsin ihmisiä, vaikuttavia ihmisiä, jotka eivät enää +huolineet Fonnista; sehän oli aivan pahennuksen synnyttämistä, ja voi +niitä j.n.e. Minä vakuutan, se oli taitavin purjehdus, jonka minä +eläissäni olen suorittanut. + +»Viimeinen, opinioonista, ratkaisi. Minä näin, että minä olin +selvittänyt vaikeudet, jo ennenkuin minä olin sanonut viimeisen sanan. +Ensiksi kuivui piispa kokoon aivan hiljalleen; kiiltävä, kylmä risti +katosi nutun alle taas. Rovastia kesti kauvemmin, minä tunsin vielä +jonkun aikaa virallisen arvon hajua, tarkkaa punnitsemista ja muita +hautajaiskeinoja, mutta minun ilokseni katosi sekin konttori kummitus, +ja kuin minä olin lopettanut, istuin minä vastapäätä F. N. Strandia +vaan, oli ainoastaan tyhjä sija vastaisille arvonimille. + +»Hän sanoi aikovansa puhua Hamren kanssa; olihan se asia, joka koski +koko seurakuntaa, kirkkoa j.n.e. + +»Minä tartuin hänen käteensä. Minä kiitin häntä sydämmellisesti ja +vakuutin vielä kerran, että tässä asiassa hän saisi koko kaupungin +puolelleen. + +»Ja sitten minä riensin kuin salama konsulin luo ilmoittamaan hänelle, +että hänellä on kirkollinen asema. + +»Katsokaas, tätä kutsutaan diplomatiaksi, veikkoseni,» lopetti +pikkuinen mies ja otti aimo siemauksen lasistaan. + + + + +VI. + + +Maata ja merta peittävään, harmaaseen pilvikerrokseen alkoi muodostua +aukkoja. Sinisiä silmiä katseli alas harson läpi, viistoja +auringonsäteitä oli kuin kultaisia kieliä taivaan ja maan välillä. + +Vihdoinkin eräänä aamuna pienen kaupungin herätessä oli koko taivas +sininen ja kirkas, pilvettömät tunturinhuiput katselivat kauvaksi +aurinkoa. Valkea, aaltoileva usva peitti vielä suuren osan järvestä, +rannoista ja laaksoista ja riippui myös ylhäällä tunturin kupeilla. +Tuolla ne vyön tavoin jakoivat keilanmuotoisen huipun kahtia. Täällä ne +taas muodostivat riippuvan sillan salmen yli, jonka molemmilla puolilla +oli korkeita tunturia. Tasaisesti viettävällä harjulla näyttivät puut +laskeutuvan sumun läpi siltä, kuin olisivat marssineet ylös huippua +kohti. + +Aurinko pääsi voitolle, ja sumu katosi. Meri aaltoili sinisempänä kuin +koskaan, vihannat laaksot näyttivät märiltä ja raittiilta, ja valkeat +pikkutalot pitkin rannikkoa katselivat tyytyväisinä toisiaan kaikilla +ikkunoillaan. Kaikkialla, merellä, tuntureilla, taloilla, näytti olevan +miljoonittain kipinöitä, jotka alituisesti sammuivat ja taas syttyivät. +Tuntui siltä, kuin kaikki olisi juhlinut, kuin sumuaika oli ohi. + +Pietari, Knut ja Kornelia olivat pienellä laivalla, joka kulki vuonoa +eteläänpäin. He aikoivat kaikki kolme maakauppias Brandtin luo. + +Oli aikalailla matkustavaisia välikannen purjekaton alla. Siinä oli +kaupunkilaisia, jotka matkustivat maatiloilleen, kauppiaita, jotka +olivat tehneet vuosittaisen kaupungin matkansa, ylioppilaita, jotka +palasivat lupa-ajaksi kotiinsa, ulkomaalaisia turistia kaikista +kansallisuuksista ja kotimaisia tunturinnousijoita polvihousuissa, +raudoitetuissa kengissä, hatuissa harsoa, kiikari olalla remmissä ja +käsissä pitkät sauvat. + +Tyynesti liiti laiva harmaankiiltävää vettä, joka aaltoili pehmeästi +molemmin puolin keulaa. Toisella puolen oli rannikon tummat tunturit, +toisella puolen näki matalain saarien ja karien välitse aavan meren. + +Pietari oli ihastuksissa. Jokainen kalastajavene, joka viilti sivu, +jokainen talonpoikaistalo, jonka vilaukselta näki ahtaasta laaksosta, +sai hänet yli reunojen uhkumaan isänmaallisia lauluja ja kotiseudun +ihastusta. + +Knut oli nyreillään. Pietari ei voinut saada häntä näkemään sitä +kauneuden verhoa, johon kaikki hänen silmissään peittyi, ja hän +jättikin hänet sen vuoksi ja turvautui Korneliaan, joka istui savuhytin +seinämällä ja luki mustiin hartauskirjakansiin sidottua kirjaa. _Hän_ +käsitti Pietaria. Hän oli äskettäin Knutista näyttänyt niin +poroporvarillisen kuivalta; mutta nyt hehkui hän, nyt hän hymyili ja +oli onnellisen näköinen niinkuin Pietari. + +Knut kuuli katkelmia heidän keskustelustaan. He puhuivat kesämatkoista +maitse ja vesitse. Knutissa heräsi muistoja jalkamatkoista, joita hän +oli tehnyt ylioppilaana. Hän muisteli yksinäisiä tunturijärviä, +autioita kankaita, ahtaita, kivisiä laaksoja ja sitten siellä täällä +jossain sopukassa olevaa virkamiehen taloa, jonka puutarhasta ruusujen +ja neilikkojen tuoksu tunki aina maantielle asti. Hän ajatteli +yksinäistä elämää näissä syrjäisissä taloissa. Kornelia oli hänen +mielestään hieno, varjossa kasvanut taimi tällaisesta yksinäisestä +kodista. Ihmekös sitten, Knut ajatteli, että hän rakastaa kaikkea +vaaleata ja hiljaista. + +Laiva kääntyi kulkuväylästä vuonoon. Siellä oli useampia +pysäyspaikkoja. Kaikkialla oli laivasiltoja lipputankoineen, kaikkialta +tuli veneitä, joissa oli kesäpukuihin puettuja ihmisiä. Kohdattiin +tuttuja ja erottiin tutuista. Pietari nyykäytti päätään, puristi käsiä +ja heilutti hattua ja nenäliinaa ja oli tulipunainen ponnistuksista ja +liikutuksesta. + +Matkailijat kuljeskelivat edes takaisin kannella. Muutamat pikkulapset +olivat piilosilla ja karskuttivat karamellia; muutamat naiset, jotka +eräästä pysäyspaikasta olivat tulleet laivaan, kantaen toisessa kädessä +kukka-, toisessa kirsikkakoria, alkoivat syödä kirsikoitaan ja puhua +jumaluusopin ylioppilaista ja kihlauksista. + +Knut istuutui Kornelian viereen. Hän teki hänelle muutamia kysymyksiä +sen perheen suhteen, jonka luo he kumpikin olivat matkalla. Pitkään +aikaan hän sai vain mitä niukimpia vastauksia kaikkein kuivimmassa +muodossa. Mutta kuin hän kysyi, oliko kauppiaan tytär Hanna yhtä +miellyttävä kuin hänen äitinsä, vilkastui Kornelia äkkiä. + +Knut katseli häntä hämmästyneenä, hänen puhuessaan. Hän vertaili +mielessään niitä säteitä, jotka välkkyivät hänen silmissään, niihin, +jotka auringosta säteilevät, ja joita saa nähdä ainoastaan erityisissä +tapauksissa. + +He olivat hetkisen ääneti. Katkonaisia sanoja muitten matkustavaisten +puheesta kuului heidän paikalleen. Ylioppilas, joka haisi grogille ja +huonolle tupakalle, näytteli ruotsalaiselle papille historiallisesti +tunnettuja seutuja. Järkähtämättömällä varmuudella hän tarjoili hurjia +taruja matkakumppanilleen, joka otti kaikki vastaan somalla +kohteliaalla hymyllä. Kirsikkamarjanaiset söivät marjojaan, nakkelivat +luut järveen ja alkoivat puhua uudesta kihlauksesta. + +Knut oli ottanut Kornelian kirjan ja selaili sitä. Se oli nimeltä +»Lähetyskuvia». Hän katsoi Korneliaan. + +»Jaksatteko te todellakin lukea tätä?» + +Kaksi sanomattomasti säikähtänyttä silmää katseli häntä. Hän pakeni +samassa metsän syvyyteen. Puitten takaa hän pilkisti arasti ja kysyi: + +»Jaksanko?» + +»Minä tarkoitan, huvittaako se teitä.» + +Hän tuli esille piilostaan, ja kasvojen piirteet olivat ankaran kylmät. + +»Eikö meille kaikille tee hyvää semmoinen lukeminen?» hän kysyi. + +Knut hymyili. Hän ei voinut olla sitä tekemättä. Nuorekas olento, +nuhteleva ääni ja tuhatvuotinen suunpito -- siinä oli semmoinen +vastakohta, että se tuntui hänestä vastustamattoman naurettavalta. + +Kornelia kävi tulipunaiseksi. Lähetysinto valtasi hänet. Hän alkoi +puhua kaukaisista neekerimaista, ikäänkuin ne olisivat olleet maailman +keskusta, ja tapahtumisista siellä, kuin historian suurimmista. +Outoja, kummallisia nimiä sateli, oli päälliköitä, joitten kanssa +keskusteltiin, tai käännetyitä tai »paatuneita», jotka hehkuvalla +uskolla riippuivat kiinni vanhoista jumalistaan ja olivat valmiit +uhraamaan kaikki heidän tähtensä. Näitä oli Herra aina rangaissut. + +»Siksikö, että he tekevät, mitä heidän jumalansa heiltä vaativat?» + +»Nehän ovat vääriä jumalia.» + +»Aivan niin. Mitä sitten uskollisuus ja itsensäkieltämys merkitsevät?» + +Hän katsoi kysyväisesti Knutiin: »Teillä -- teillähän -- ei ole mitään +uskontoa?» hän tavotteli. + +»Tiedättekö, mitä kiinalaiset sanovat? Uskontoja on monta, ja ne ovat +kaikki erilaisia; mutta järki on yksi ja ainoa. Me olemme kaikki +veljiä.» -- -- + +Tällä hetkellä kulki laiva muutamien siniharmaitten lumitunturien ohi. + +Matkustavaiset katselivat ja ihmettelivät. Siinä oli saksalaista, +englantilaista, ruotsalaista ja norjalaista innostusta. Vuorenkiipeäjät +alkoivat kovaäänisesti väitellä, oliko mikään näistä huipuista +»ensimmäisen luokan», jota vastaan muuan hyvin kiivaasti väitti, +lopettaen sillä, ettei mitään näistä mainittaisi historiassa. + +Pietari liittyi niihin, jotka ihailivat. Nämä vuoret olivat _hänen_ +kotiseutuaan; hän ainakin oli järkähtämättömästi vakuutettu siitä, että +ne olivat kaikkein ensimmäistä luokkaa joka tapauksessa. + +Kornelia pani kätensä ristiin. + +»Te ihmettelette, kuinka mahtava kaikkivaltias on?» Knut kysyi. + +»Teidän mielestähän ei mikään tämmöinen ole kaunista?» hän vastasi +harmistuneena. + +Knut koetteli selittää hänelle, mitä hän näki noissa vanhuksissa, +jotka olivat eläneet tuntemattomia aurinkokausia ja jääkausia, +ja jotka miljoonain vuosien kokemuksellaan katselevat jääkylmän +välinpitämättömästi alas laaksoon, jossa ihmiset ovat häärineet muutamia +lyheitä vuosituhansia. + +Kornelia katseli epäillen Knutia -- hän ei toistaiseksi uskonut mitään. + +»Tuossa on jotain kaunista», Knut sanoi ja osoitti innostunutta +ystäväänsä. »Se on kunnon mies -- eikös ole?» + +»Oo -- on -- on niin», hän sanoi varovaisesti. + +»Te epäilette?» + +»En -- minä en tiedä -- minä vaan ajattelin -- Björnholt sanoo, että +hänellä on vaarallisia periaatteita», hän tavotteli. + +Knut hymyili. Kornelia naurahti hämillään, mutta ei näyttänyt +suuttuvan. + +»Politiikka näyttää huvittavan teitä?» Knut alkoi jälleen. + +Kornelia pudisti päätään. + +»Isä ja Björnholt puhuvat niin paljon --» + +»Meidän vaarallisista ihmisistämme. Sitten minäkin voin mielitellä +itseäni, että te olette kuulleet puhuttavan kansanvillitsijästä, +nuoresta Holtista.» + +Kornelia hymyili. »Olen -- kerran.» + +»Niin todellakin. Minä olin unohtanut, että minä olin käynyt +mieleiseksi.» + +»Niin, miten te olette siksi tulleet?» hän kysyi. + +»Mieleiseksikö? Niin -- kuin minä en enää ole etuluuloinen.» + +»Etuluuloinen?» + +»Tai kauniimmin sanoen: siksi, että minä olen jo elänyt haaveiluaikani. +Kullakin on semmoinen. Minun oli suurenmoisen yleishistoriallinen ja +sangen kummallinen.» + +»Minä en luullakseni käsitä teitä oikein.» + +»Niin minä luulenkin. Pahaksi onneksi en minä voi sitä teille +selittääkään, uskomatta teille nuoruudenunelmiani, ja sitä --» + +»Te ette tahdo?» + +»Ei mielellään kaiva ylös ruumiita.» + +Tällä hetkellä syöksähti Pietari heidän luokseen. + +»Nyt me olemme kohta perillä, Knut. Nyt sinun täytyy katsella!» + +»Hyvä, veli kulta, minä olen valmis hämmästymään», Knut sanoi ja nousi +seisomaan. + +Käsky annettiin komantosillalta alas koneistoon. Laiva kulki +kalliokielekkeen ohi, ja nähtiin -- ensin niinkuin kaikkialla laituri +lipputankoineen, laiturin takana joukko hökkeliä, jotka muodostivat +kadun, ja taampana tasainen laakso, jossa oli lehtimetsää ja valkeaksi +maalattuja taloja. + +»Noo?» Pietari sanoi ja katsoi kiihkeästi Knutiin. + +»Myönnetään», tämä vastasi; »tämä on suloinen paikka.» + +Laiturilla oli runsaasti ihmisiä ja hevosia. Talonpoikia keltaisissa +nahkahousuissa ja ruoska kädessä seisoi, jo ennenkuin laiva oli +pysähtynyt, keskellä matkustavaisia kyytiä tarjoillen. + +»Tuossa he ovat! Tuossa he ovat!» Pietari huusi ja heilutti hattuaan. +Niin olikin: maakauppias piipunnysä hampaissa, hänen vaimonsa ruskeassa +olkihatussa, leukanauhat auki lämmön vuoksi, ja nuori, valkoverinen +tyttö vaaleassa kesäpuvussa ja sinistä harsoa hatussa. Nuori nainen +antoi Kornelialle kättä käsipuiden yli, nyykäytteli päätään ja sanoi +yhä uudestaan: »Tervetulleeksi» ja »Kuinka hauskaa, että te tulitte!» +Hän tervehti ystävällisesti myös Pietaria ja hiukan oudonuteliaasti +Knutia. + +Jalkasilta pantiin ulos, kaikki laiturilla olijat syöksyivät laivaan. +Toisiaan työkittiin, tingittiin kyydistä ja etsittiin tavaroitaan. + +Pietari hyökkäsi tavarakasan kimppuun ja levitteli välinpitämättömästi +kaiken vieraan tavaran pitkin kantta, etsiessään Kornelian kapineita. +Hän työkki ja häntä työkittiin, ja samassa hän jo oli maalla auttamassa +renkiä kuorman teossa, ja sitten taas laivassa uudestaan pahoin +pitelemässä toisten matkustavaisten tavaroita. + +Viimein pääsi pieni seurue liikkeelle. Toinen kärri saksaa tai +englanninkieltä puhuvan herran kanssa kiiti heidän sivutseen toisensa +perästä. Sen jälkeen tuli vuoren nousijoita jalkaisin pitkillä +askelilla. + +Laakson yli vievä tie ei ollut uudenaikainen. Se oli aivan kapea ja +siinä oli syvät pyöränjäljet, jotka sadesäällä olivat täynnä vettä. + +Heinä kasvoi ujostelematta kaikkialla, missä hevosenkaviot ja +kärrinpyörät sen sallivat. Sillä tiellä oli kaikkein joutavimpia mutkia +ja mäkiä. Milloin se poikkesi suorasta suunnasta kätkeytyäkseen sakeaan +lepikköön tai juomaan joesta, jonka tähden se joka kevät oli melkein +mahdoton ajaa. Milloin se taas kiipesi jollekin etäiselle kukkulalle, +ainoastaan saadakseen luoda katseen yli kaukaisten vuonojen ja laakson +ja sitten täyttä vauhtia syöksyäkseen toiselle puolelle. Se oli hauska, +idyllinen tie, joka otaksui, että kaikilla oli aikaa runsaasti ja hyvät +jalat, ja että kaikki rakastivat odottamattomia päähänpistoksia. + +Pietari pysyttelihe koko ajan jälkimmäisenä eikä ottanut osaa +keskusteluun. »Mikä häntä vaivannee?» Knut ajatteli. »Onhan hän +toivojensa perillä. Onko hänestäkin saavutettu onni vähempiarvoinen +kuin odotettu?» + +Brandtin talo oli joen varrella -- tavara-aitat ja puoti vähän +asuinrakennuksesta syrjässä, jota ympäröi suuri puisto. Täälläkin +liehuivat liput. + +Asuinhuone, johon vieraat vietiin, oli kulmahuone, josta oli näköala +järvelle. Toisella seinällä oli sohva, johon mahtui kokonainen +rykmentti; sen edessä ulosvedettävä ruokapöytä, Vanhanaikainen +nojatuoli, jossa oli kultanahkainen päällys, oli ikkunan ääressä; siinä +oli talon isännällä tapa istua iltapiippuaan poltellen. Seinällä aivan +hänen paikkansa vieressä riippui pitkä kiikari, jolla hän tähysteli +purjehtijoita. Uunin luona oli pöytä täynnä kömpelöjä piippuja. + +Pöytä oli katettu valkealla liinalla. Vehnäleipää maalaisissa, +tanakoissa paloissa hohti kahdessa leipäkorissa. Messinkikannu, joka +oli niin kirkas, että se häikäisi silmiä, kiehua porisi hiiliastian +päällä. + +Perheen nuoremmat jäsenet, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, päivettyneitä, +valkopäisiä olentoja, tulivat sisään ja katselivat nurkastaan +uteliaasti vieraita. + +Juotiin kahvia ja syötiin tanakkaa vehnäleipää. Sitten katosivat +molemmat ystävykset; Knut näki heidän sitten kävelevän käsitysten +milloin puistossa, milloin joen rannalla, milloin maantiellä, jossa he +pysähtyivät ja puhelivat ohikulkijain kanssa. + +Maakauppias tarjosi vieraalleen sikarin. Mutta Knut, joka ei muuten +koskaan polttanut piippua, oli salaisesti rakastunut uunin kulmassa +oleviin kömpelöihin möhkäleihin -- sikari muistutti häntä +ravintolaelämästä ja rautatiematkoista eikä soveltunut hänen +mielentilaansa. + +»Pietari», sanoi maakauppias äkkiä, »minä luulen, että sinä voitat! +Hannan puusta tulee sittenkin paras.» + +Pietari hypähti ylös. + +»Tiesinhän minä sen. Ha, ha, ha! -- Mutta emmekö me lähde ulos?» + +»Lähdetään -- jos passaa --?» Hän katsoi Knutiin. + +»Erittäin mielellään.» + +Mentiin puistoon ja katseltiin Hannan puuta ja monta muuta puuta. +Sitten käytiin tavara-aitoissa. Pietari juoksi kaikkia portaita ylös ja +alas ja tarkasteli joka paikkaa. + +Hän arvaili varastoja ja koetteli hinauskoneita. Viimeksi näytti hän +Knutille sitä pientä huonetta, jossa hän itse oli asunut, kuin hän +palveli Brandtia. + +Laitureilta läksivät he vainioille kävelemään, jossa rukoihin ja +haasioille pantu heinä levitti raitista, kesäistä tuoksua. Vaalea +vuonohevonen söi nuorassa, etempänä raudikko, jota Pietari ei ollut +nähnyt. Sen hyviä ja pahoja puolia pohdittiin. + +Knut oli vaiti ja poltti rohkeasti mustaa piippua. Hän voi sanomattoman +hyvin. Hän tunsi haluavansa tehdä työtä, hyödyttää. Pitkiin aikoihin +hän ei ollut tuntenut tätä terveyden tunnetta ja halua voimiaan +käyttämään. + +Pikkutytöt tulivat juosten nurmea pitkin, ikäänkuin henkensä kaupalla. +He nauroivat ja läähättivät niin, että he töin tuskin saivat +toimitetuksi sen tärkeän sanoman, että herrain oli tultava sisään. +Pietari alkoi taloon palatessa juosta heidän kanssaan kilpaa yli +rukojen ja leikkiä hippasilla. + +Sisällä rouva tarjosi herroille grogia, viinamarjaviiniä naisille. +Illalla istuutui Hanna pianon ääreen. Hän lauloi pieniä, sieviä +lauluja, jotka olivat täynnä veitikkamaista rakkautta, hän lauloi niitä +raittiisti ja hauskasti. Nämä lämpöisät, vienot laulut ikäänkuin +huokuivat illan mielentilaa. Ne tuntuivat syntyneen semmoisena +kesäisenä hetkenä heinän tuoksutessa kiiltävän vuonon reunalla. + +Pietari lauloi isänmaallisia lauluja. Laulun jälkeen hän jäi seisomaan +pianon ääreen ja puheli hiljaa Hannan kanssa. Joka kerran kuin hän +uskalsi lausua jonkun arvelun, punastui hän korvia myöten -- teki mieli +sanoa kaulustakin myöten, ja herttaisin tuhmuus kuvastui hänen +kasvoihinsa. + +»Aha,» Knut ajatteli, »tästähän selviää hänen käsittämätön rakkautensa +vuonohöyryyn.» + +Kuin ystävykset illalla olivat tulleet makuuhuoneeseensa, pudisteli +Knut Pietaria hartioista. »Sinä sen veitikka, sinä sen viekoittelija.» + +Pietari sekä kalpeni että punastui. + +»Knut, et suinkaan sinä luule --- et suinkaan sinä tarkoita, että --,» +hän änkytti. + +»Että sinä olet sukkela viekoittelija. Veitikka! Älä turhia toivo! Etkö +sinä ole koskaan katsonut peiliin? Luuletko sinä, että ihminen, jolla +on sinun kasvot, voisi pettää yksinkertaisintakaan lasta?» + +»Jumala paratkoon, Knut, et suinkaan sinä luule, että hän koskaan, +sanallakaan, silmäykselläkään -- -- taikka että minä uskaltaisin toivon +-- että --» + +Knut nauroi, mutta Pietari oli synkän totinen. + +»Sinä et _saa_ laskea leikkiä tästä asiasta, minä en sitä siedä.» + +»Anna anteeksi, veli kulta. Minä mieluummin antaisin elävältä haudata +itseni, kuin tahdon loukata sinua tai häntä.» + +Pietari leppyi, ja kuin Knut alkoi ylistää paikkaa ja ihmisiä ja Hannan +laulua -- kaikkea; pientä makuuhuonetta myöten, jossa oli valkea uudin +pesupöydän edessä ja vasta silitettyjä liinoja kaikilla pöydillä, +hieroi hän käsiään kuin raivoissaan ja sanoi lakkaamatta: »Katsopas, +katsopas!» + + + + +VII. + + +»Huh, tätä kuumuutta!» maakauppias Brandt sanoi, seistessään +paitahihasillaan ikkunassa katsellen yli järven ja ajatellen, kuinka +hyvältä uinti tuntuisi. + +»Maa oikein haisee palaneelta,» yhtyi siihen hänen vaimonsa kulkiessaan +edestakaisin avonaisesta ovesta, käsissä silitettäviä vaatteita. + +Nuoret alkoivat sittenkin krokettipelin auringon paahtamalla kentällä +talon edustalla. Hetken aikaa pelattua, kävi ilma heillekin liian +kuumaksi. + +»Emmeköhän heitä tätä,» Hanna ehdotteli. + +»Tuskinpa sitä kestää,» sanoi Pietari, joka hikoili kauheasti, +leppymättömällä vihalla ahdistellessaan jokaista palloa, joka uhkasi +Hannaa. + +Molemmat neitoset menivät sisään; Pietari kuljeskeli aitoille päin; +Knut otti kirjan ja heittäytyi heinikkoon. + +Ei hän kuitenkaan saanut lukeneeksi. Hän virui ja ihmetteli, että +hän oli elänyt tätä elämää, joka ei suinkaan ollut tapauksista +rikas, maakauppias Brandtin vieraana kokonaisen kuukauden, vielä +ajattelemattakaan kotiinlähtöä. Mitä kaikkia maaelämän huvia hän olikin +tällä ajalla sulattanut. Hän oli purjehtinut, kalastanut ja kiivennyt +vuorenhuipuille, pelannut krokettia ja juossut leskeä. Joka päivä oli +hän juonut suuret määrät viinamarjaviiniä, oli ollut läsnä +iltahartauksissa ja käynyt vieraissa aamupäivävisiiteillä, joissa +tavattoman pitkät ja kamalat paussit olivat keskustelua keskeyttäneet. +Merkillisin oli kuitenkin se, että hän oli kestänyt tavattoman suuren +lähetyskokouksen, jonka aikana seudun ja etenkin Brandtin talon olivat +täyttäneet suuret joukot herroja mustissa plyssihatuissa ja naisia +ruskeissa olkihatuissa, -- maalaisia, jotka kaikki olivat hyvin +samanlaisia, mutta lausuivat hyvin eri lailla zululaisia nimiä. Hän oli +sillä ajalla tutustunut pastori Gregerseniin Emzinjatissa ja pastori +Pederseniin Ekjowassa ja päällikkö Userojeen, eikä kuitenkaan ollut +paennut. Ja nyt oli hän päälle päätteeksi saanut kutsumuksen suurille +juhlapäivällisille Hamren maatalolle sen päivän iltapuoleksi k:lo +5:een, eikä se häntä edes huolestuttanut, vaikka hän tiesi, että hän +siellä joutuisi yhteen kauppias Vikin kanssa, joka Brandtin perheen +hämmästykseksi ei ollut tullut heille asumaan, vaan Hamreen. + +Kaikki tämä oli todellakin hyvin kummallista. Ensinnä hän teki sen +arvelun, että ilma maalla tekee mukavaksi ja lähetysystävälliseksi, +mutta luopui taas siitä selityksestä. Mahtoi olla jotain muuta sen +takana. Hän tarkasteli itsekseen niitä ihmisiä, joitten parissa hän +eli. Talonväki oli kaikin puolin kunnioitettavaa. Hyväntahtoinen +maakauppias suurine kiikarineen, hänen pieni, vilkas vaimonsa, jonka +seurassa elämä tuntui tyyneltä ja hauskalta, ja heidän vaaleaverinen +tyttärensä, joka vihasi kaikkea surumielistä ja rakasti kaikkea +uhkarohkeata, niinkuin »ensimmäisen luokan» huipuille kiipeämistä, +myrskyssä purjehtimista ja hurjaa ajoa äkkijyrkkiä mäkiä alas, he +olivat kaikki kunnon ihmisiä. Pietari, joka toimitti talon tyttärelle +hiljaista ritaripalvelusta, ja joka kerran kuin tytöllä oli jokin +sukkela tuuma, katsoi toisiin, ikäänkuin hän olisi vaatinut heitä +mainitsemaan naista, jolla olisi semmoiset lahjat -- oli entinen perin +hyvä toveri. Ja kuitenkin tunsi Knut, etteivät nämä kunnon ihmiset ja +tämä hauska koti häntä yksin viehättäneet. Se oli -- niin omituiselta +kuin se tuntuikin hänestä -- kalpea kirkossakävijä, laiha, ujo neito, +joka oli niin varovainen, niin kylmä ja kuiva. Todellisuudessa oli +hyvin naurettavaa, kuinka paljon hän oli ollut hänen kanssaan. Ja +kuinka tavattoman vakavia keskusteluja he olivat pitäneet! Niinkuin +juuri tänä samaisena päivänpaisteisena päivänä, jolloin kaikki oikeat +ihmiset iloitsivat oivallista heinänkuivuusäätä ja kiittivät Jumalaa, +että maailmassa oli kylmää vettä! Eikö hän ollut tässä siunatussa +kuumuudessa, selvällä, pölyisellä maantiellä kuljeskellut Kornelian +kanssa ja täyttä totta kertonut hänelle yhtä »unelmaansa». Hän oli +»kaivanut ylös ruumiita» keskipäivällä ja vielä semmoisena päivänä +päällepäätteeksi, jolloin hikoili erikoisitta ponnistuksittakin. +Häneltä oikein selkää karmi, kuin nyt perästäpäin sitä ajatteli. + +Se oli likainen köyhäinkylä rannalla, joka oli syynä kaikkeen. Pietari +oli saanut hänet käymään muutamien sairaitten luona. Hän oli käynyt +tuvissa ja tavannut ihmisiä kaikilla lankeemuksen ja lian asteilla ja +oli joka talossa saanut kuulla saman surullisen, yksitoikkoisen hädän +ja kurjuuden tarinan, jonka hän oli sitä ennen nähnyt tuhansissa +työväenkodissa. Tullessaan ulos eräästä tämmöisestä pesästä, oli hän +tavannut Kornelian. Hän odotteli Hannaa, joka oli mennyt sisään +erääseen tilaamaan kalaa huomiseksi. Ollen kokonaan näkemiensä ja +kuulemiensa ja entisten, vielä kurjempien olojen muistojen vaikutuksen +alaisena, ei hän ollut voinut puhua muuta kuin siitä ainoasta, kaikkien +näiden tietämättömien, juoppojen, petollisten, nälistyneitten kurjasta +elämästä. »Tässä ei ole toivoa», oli hän lopettanut. + +»Tässä elämänsä», oli Kornelia hiljaa lisännyt. + +Hän oli silloin kysynyt, tasoittuuko epäkohta toisessa, tulevatko +köyhät autuaammiksi kuin rikkaat. Kornelia oli hiukan loukkaantunut +hänen huomautuksestaan ja oli muistuttanut häntä, mitä Jumalan sanassa +sanotaan rikkaista. Köyhyys oli vitsaus Jumalan pelkoon, joka rikkaalta +puuttui. Tämä oli taas kiihoittanut häntä vastustamaan. Hän oli kysynyt +Kornelialta, uskoiko hän todellakin, että niin erikoisesti edisti +uskonnollista elämää koditta tai huonossa kodissa kasvaminen, tiedoitta +ja kasvatuksetta, ylenmääräinen ponnisteleminen ja sittenkin +nälännäkeminen, ahtaissa huoneissa, liassa ja kylmässä eläminen, +keskellä kaikkia saastaisuutta, muutta huvituksetta kuin: pullo, pullo, +pullo. + +Kornelia oli sitten kysynyt: »Mitä meidän sitten pitää sanoa kaikille +näille sairaille, köyhille ja surullisille?» ja hän oli vastannut: +»Kysykää ennen: mitä meidän pitää tehdä heitä auttaaksemme. Se on se +suuri kysymys, jonka kaikki ajattelevat ja lämminsydämmiset ihmiset +tekevät. Toiset huutavat sitä hurjan epätoivoisesti ulos maailmaan, +toiset kuiskaavat sitä hiljaa itsekseen miettien; mutta se kysymys +huulilla vaipuu toinen ihminen toisensa perästä kuolemaan saakka +uupuneena käytettyään koko elämänsä sen arvoituksen selvittämiseen.» + +Ja kuin he olivat tulleet niin pitkälle, oli hän alkanut kertoa +unelmiaan. Edestakaisin kuljeskellen tulikuumilla kivillä oli hän +uskonut hänelle, kuinka neitseellisen vienoilla käsitteillä suuresta +maailmantaistelusta hän kerran oli lähtenyt maailmalle. Oli vaan +saatettava etuoikeutetut, varakkaat tuntemaan miljoonain köyhyyden ja +tietämättömyyden kurjuuden niin katkerasti, niin kalvavasti, että elämä +niillä ehdoilla kävisi sietämättömäksi, ettei omatunto enää koskaan +antaisi heille rauhaa! Ja nämä kurjuuden lapset -- -- voi, heidänhän +vaan tarvitsisi tuntea ihmisrakkauden lämmintä henkäystä elämäänsä, +muuttuakseen hyviksi, kiitollisiksi työmiehiksi! -- -- Ja mitä hän +oli löytänyt? Jotain kamalaa, taipumatonta, säälimätöntä, jotain, +jota kutsutaan kapitaaliksi, ja jotain muuta, jota kutsutaan +proletariaatiksi, ja joka ei hituistakaan ollut niitten jalojen köyhien +kaltainen, joista hän oli uneksinut. Hän oli löytänyt epätoivoisen, +säälimättömän taistelun kylläisten ja nälkäisten välillä. Ylhäällä +hekumallista, kevytmielistä ylellisyyttä ja alhaalla petomaisten +nälkäisten riehuntaa, jotka eivät muuta tiedä eivätkä muuta huoli +tietää, kuin että on muita, jotka ovat kylläisiä, eivätkä mitään muuta +toivo kuin hävittää ne, tyydyttääkseen oma nälkänsä. Kurjuus oli +auttamatonta, viha kuluttavaa! Siinä hän seisoi, missä tuhannet ovat +seisseet: kauneimmat illusiooninsa kadottaneena, kuolemanjäätämän +epätoivoisena inhimillisten ponnistusten voimattomuuden tähden. Mitä +hyötyä oli ollut kaikesta siitä, mitä suuret, jalot henget olivat +ajatelleet ennakkoluuloja tuhoavia ajatuksia, kaikesta, mitä hehkuvat +runoilijat olivat maailmalle runoilleet jaloja tunteita! Mitä on +lähtenyt kaikesta siitä sankariudesta, jota ihmisrakkauden apostolit +ovat osoittaneet, missä on se paikka maailmaa, joka on käynyt +hedelmälliseksi kaikesta siitä verestä, joka on vuodatettu +masennettujen asian puolesta taistellessa? -- -- Voi, kaikki, mitä hän +oli lukenut näistä suurista miehistä, tuntui hänestä surumieliseltä +sadulta muutamista auttamattomista haaveksijoista, joitten kauniit +sanat soivat hetkisen, kadotakseen sen ikuisen taistelun räyhinään, +jota taistelevat ihmispedot, jotka maailman täyttävät. -- -- -- + +Niin hän oli astunut ja puhunut ja lämmennyt ja kiihtynyt, ja Kornelia? +Hän oli katsellut Knutia, niinkuin katsotaan rangaistuslaitoksesta +päästettyä. Knutista tuntui, kuin he olisivat astuneet ja puhelleet +kumpikin omalla puolellaan muuria, joka oli sinistä, kirkasta jäätä. + +Se harmitti häntä suuresti, kuin hän nyt perästäpäin johdatti mieleensä +nämä keskustelut, mutta ei hän kuitenkaan aikonut tehdä siitä loppua +matkustamalla pois. -- -- + +Kello puoli viisi olivat Brandtin vaunut oven edessä molemmat lihavat +vuonohevoset valjaissa. Kaikki oli erinomaisessa kunnossa, vaunut +kirkkaan kiiltävät, hevoset hyvin harjatut, valjaat äsken voidellut, +joka tuotti vaunuissa olijoille yhtämittaisen nautinnon. + +Oli vielä hyvin lämmin. Tiet pölysivät ja kietoivat ajajat harmaisiin +pilviin. + +Höyrylaiva, josta lauastiin kunnialaukauksia, oli tuonut vieraita +kaupungista. Niitä kuljetettiin nyt perille Hamren vaunuilla ja +hevosilla. Sikäläiset perheet tulivat vaatimattomasti trilloilla, +kärryillä ja kiesseillä. Muutamat yksinäiset herrat tulivat jalan. + +Hamren maatalo oli rakennettu sveitsiläiseen malliin verandain ja +altaanein kanssa: Se oli yhtä hyvin hoidettu kuin sen omistaja. Kaikki +kukkapenkit muodostivat niin säännöllisiä kuvioita, että ne oikein +vaivasivat. Heinikot ja pensasaidat olivat leikatut niin samallaisiksi, +että turhaan olisi etsinyt kortta tai oksaa, joka nenäkkäästi pisti +esiin muitten yli. Joka puu oli tuumalleen yhtä kaukana tiestä ja +toisistaan. Käytävät olivat niin oivallisesti hiekoitetut, että oikein +peloitti jalkaansa niille asettaa. Suihkulähde kiiltävine palloineen +lorisi suurella kentällä keskellä puistoa. Se oli kaunis ja peloittavan +hyvin hoidettu puisto. Kuin Brandtin vaunut ajaa karauttivat +pihamaahan, olivat useimmat vieraat jo tulleet. Ainoastaan muutamia +jalkamiehiä -- konttoristia, kauppapalvelijoita ja samanlaisia +vaatimattomia olentoja -- seisoi vielä ovella innokkaasti tomuutellen +kenkiään ja housujaan. + +Vieraat oleskelivat puistossa. Tukkukauppiaan rouvia sähisevässä +silkissä käveli lähetyssisarten rinnalla, jotka olivat sysimustia +kaulaa myöten. Papillisia hattuja ja pitkäliepeisiä, väljiä takkia +nähtiin rinnakkain parisilaisten muotilehtien viimeisten ilmiöitten +kanssa. + +Hamre esiintyi suorana, sileänä ja hymyilevänä ja tervehti Brandtin +perhettä ja sen seuruetta. Knut oli ensi kertaa Hamren talossa. Hamre +oli jo kauvan halunnut kutsua häntä luokseen. Nythän kuultiin vaan +hyvää nuoresta miehestä. Kuin hän oli herennyt olemasta vaarallinen, +oli hänestä tullut hauska. Kaikki häntä kiittivät niin miellyttäväksi, +niin viehättäväksi. Muuan erinomaisen hieno herra, jota ei vielä +ainoakaan sielu ollut nähnyt harjaamattomana tai päivän vanhassa +paidassa, mies, joka ei koskaan ollut kielelleen päästänyt sanaa, jota +ei Molbechin sanakirjassa tunnustettu kirjakieleen kuuluvaksi, tai +koskaan hyväksynyt mielipidettä, jota ei kannatettu kaikkein +hienoimmissa piireissä, kaiken halvan ja liioittelevan leppymätön +vastustaja, vakava mies, joka kuunteli aina kaikkein oikeauskoisimpia +pappia, ja joka ei koskaan lainannut rahaa alle 8:n prosentin, +semmoinen mies oli sanonut Knutista sen suuren sanan, että hän oli +comme il faut. Ei siis ollut mitenkään vaarallista tuoda Knutia +hienoon seuraan, etenkin kuin Björnholt oli taannut, että hän oli +»täydellisesti kuivunut». Tosin kerrottiin hänen joskus puhuneen +pilkallisesti meidän kotoisista oloistamme; mutta eihän se koskenut +näitä ihmisiä, jotka tiesivät »ottavansa kaikki tarpeensa suoraan +ulkomailta». Knut oli huudossa, ja Hamre, joka rakasti harvinaisuuksia, +oli halunnut nähdä häntä luonaan. Vasta nyt oli hänelle tarjoutunut +sopiva tilaisuus. Hän otti vastaan Knutia ylpeän kohteliaasti ja +esitti hänet vierailleen tavallaan kopeillen, melkein niinkuin hän +olisi näyttänyt heille harvinaista eläintä, jonka joku hänen +merikapteeneistaan oli tuonut vieraista maista. + +Vieraat kävivät vähitellen sisään ja kokoontuivat suureen saliin, +joka oli ruokahuoneen vieressä, jonne kaksoisovet olivat auki. +Näki taistelukentän edessään. Suuret katetut pöydät loistivat +koskemattomassa viattomuudessaan. Kukat tuoksuivat suurissa vaasseissa; +lasia kimalteli lukematon joukko, valkeita ja vihreitä, leveitä ja +kapeita. Takimmaisesta nurkasta hohti hopeisia viininjäähdyttäjiä. + +Ei koskaan keskustella joutavampia asioita kuin vähää ennen suurta +päivällistä. Kaikki halavoivat toimeen ryhtyä tai on heillä kuolettavan +ikävä, mutta ei kukaan sitä ilmaise. Kaikki koettavat näyttää siltä, +kuin heillä ei olisi aavistustakaan siitä, mikä on odotettavissa, tai +etteivät he laisinkaan välitä tämän maailman hyvyyksistä. Joutavimpia +seikkoja lausutaan ja niihin vastataan, äänellä ja katseella, joka +saattaa luulemaan maailman syvimmän viisauden siinä paljastuvan, ja +ihastutaan ja hämmästytään tiedonannoista, joita ei ole käsitetty ja +jotka eivät ansaitse käsittämistä. Se, joka ei kykene puristamaan +itsestään senkään vertaista, että sää luultavasti vielä hyvän aikaa +pysyy entisellään, se vaipuu katselemaan jotain albumia, piirustusta +tai maalausta, jota hän todellisuudessa ei katsele, tutkiskelee +tapettia, katon koristeita tai ihailee näköalaa. + +Yksi vieraista ei ollenkaan yrittänyt peitellä. Se oli Björnholt. Hän +seisoi jäykkänä ja tylynä eräässä nurkassa ja loi silloin tällöin +nopean silmäyksen ruokasaliin. Jos joku puhutteli häntä, mörähteli hän +vaan ja kääntyi pois. Hän oli levoton niinkuin ennen taistelua, tuima +ja synkkä. Hänelle olivat suuret päivälliset jännittävä taistelu +halujen ja päätösten välillä. Häntä vaivasi nimittäin luuvalo. + +Hän oli juuri huomannut, että pöydällä oli sampanjalasia ja niiden +vieressä toisia, hyvin epäiltäviä. Hän tuumi, voisivatko ne todellakin +olla --? Oliko se mahdollista, että Hamrella vielä oli sitä vanhaa +madeiraa, sitä oikeata rypäleenmehua, sitä keltaista jumalainjuomaa, +sitä ainoata, sanomatonta, jonka makua hän vielä tunsi kielellään -- -- +»Nuo hiton sampanjatukkukauppiaat! Kaikki on kehumista, halpaa +kehumista mokomilla! Aina heillä on jotain aivan erityistä, jotain +suoraan itselleen hankittua kerskaillakseen!» hän sanoi itsekseen. +Mutta ei, tänään ei mikään saa häntä viekoitella, ei sampanja eikä +madeira -- hän tahtoi olla kohtuullinen kuin munkki! + +Emäntä tuli näkyviin ja Hamre kuultiin sanovan: »Varustakaa itsenne +naisilla, hyvät herrat.» Itse hän tarjosi käsivartensa jollekin +rouvalle ja alkoi pitkän jonon. + +Sijoituttiin. Isäntä pani huomattavalla tavalla kätensä ristiin ja +vieraat kumartuivat kuin käskystä. Sitten alkoi hiljaista ratinaa ja +kuiskaavaa keskustelua, josta kuului hillittyä tyytyväisyyttä. + +Palvelijoita, jotka eivät olleet aivan vapaat tallin hajusta, tuli +sisään täysinäisiä vatia kantaen, ja taistelu alkoi. + +Hummerilientä ja jääpunssia. -- Björnholt oli levollinen. Hän ei +pitänyt punssista. Keskustelu lakkasi. Syötiin. Isäntä joi vieraittensa +maljan. -- Kalaa -- piirakkaa -- Bordeaux -- Chateau d'Yquem -- +Falernes. -- Hm. Björnholt teki lujan päätöksen. Pieni, aivan pieni +lasillinen tätä keveätä viiniä, myöhemmin lasi sampanjaa, mutta ei +ollenkaan tulisia viiniä. -- Kinkkua ja herneitä ja muita esiruokia -- +yliopettaja kesti, kesti oivallisesti: hän antoi kaiken sen haihtua +sivutseen. -- Kanaa. -- Hän rakasti kanaa. Sehän olikin aivan viatonta +ruokaa. Hän tahtoi antautua sen syöntiin, mutta muuten olla +maistamatta. -- Reininviiniä. -- Yksi ainoa pikkunen lasillinen. -- +Paistettuja liharuokia -- muutamat hyvin viekottelevia, mutta +vaarallisia. Hän ei niitä koskenut. + +Keskustelu oli päässyt täyteen vauhtiin. Puhuttiin hyvin kovasti, +juotiin toistensa terveydeksi; miesten kasvot alkoivat hiukan +punoittaa. Pidettiin puheita. Oltiin tultu siihen suopeuden, syvän +ihmisrakkauden mielentilaan, jota jokainen suuriin päivällisiin +osaaottanut on tuntenut. Ei koskaan tunnusteta lähimmäisen hyviä puolia +niin mielellään kuin semmoisissa tilaisuuksissa. Suurten päivällisten +runous on todellista, katoamatonta, sovinnollista laatua. Kaikki on +suvaitsevaisuutta ja sopusointua. Elämän kätketty ihanteellisuus tulee +näkyviin. Mies on aina suuri kansalainen, uskollinen ystävä, verraton +perheenisä. Nainen -- voi, tarvitseeko meidän sanoakaan, mitä nainen on +suurilla päivällisillä? Kuka on koskaan sitä epäillyt, joka on kuullut, +mihin maljan esityksiin hän on innostuttanut? -- Vik esitti isännän +maljan. Hänen ansionsa kaupan, laivakulun, kaupunginkunnan, pitäjän +suhteen, hänen tosikristilliset j.n.e. -- onnea ja siunausta! -- Hamre +puhui lähetyksestä. Hän kuvaili hehkuvilla väreillä niitä vaaroja, +joihin nämä rohkeat uskon miehet antautuvat, kaikkia niitä puutteita, +joita he saivat nähdä, ja hän nosti korkealle lasinsa täynnä +helmeilevää sampanjaa heidän kunniakseen. Strand kiitti liikutettuna ja +puhui lähes puoli tuntia itsestään. Onnea ja menestystä! + +Björnholt oli taas poikkeuksena. Eivät mitkään päivälliset olleet +koskaan saaneet häntä osoittamaan hyväntahtoisuutta, jota hän ei +tuntenut. Kuin hän oli voittanut itsensä vaarallisten ruokien suhteen, +tuli hän hyvälle mielelle, mutta ei hän sen tautta ollut taipuvainen +säästämään lähimäistään. Hän kävi puheliaaksi, sukkelaksi, teki +häiritseviä syrjähuomautuksia puheisiin, kertoi juttuja, tuli viimein +mielituumiinsa ja puhui kovemmin kuin kukaan muu. + +Hänestä ei enää tuntunut niin vaaralliselta, vaikka hän vielä joisikin +lasin sitä helmeilevää sampanjaa sen lisäksi, mitä hän alkujaan oli +aikonut. Mutta sen kautta koko hänen asemansa alkoi huomaamattomasti +horjua. Pahaksi onneksi hänen mielipuddinkiaan, joka oli hyvin +vaarallista ruokaa, tuotiin juuri vaarallisimmalla hetkellä, jolloin +muisto kaikesta siitä, mitä hän oli kärsinyt, yhdessä viimeisten +sampanjalasillisten kanssa pehmitti hänet. Hänestä tuntui siltä, että +hän ansaitsi palkinnon. Jälkiruokaan kuuluu tulisia viiniä -- ei kukaan +oikeauskoinen kansalainen luovu koskaan siitä ohjelmasta. Siis sherryä. +-- Voi hitto! Tuossa se todellakin tuli se madeira -- hän tunsi ne +pirulliset pullot! Hän kävi polttavan lämpimäksi, hänen sydämmensä +sykki! -- Palvelija, joka kulki ympäri kaataen laseihin, ei ollut vielä +ehtinyt hänen luokseen. -- -- Jos onnellinen sattuma antaisi hänen +mennä ohitse! -- -- Ei, siinä hän oli! Björnholtin käsi vapisi, kuin +hän asetti lasin paikalleen -- voi sitä keltaista väriä ja sitä +verratonta tuoksua! Ei, oli liiaksi, kävi yli inhimillisten voimien! +Hän taipui, hän heittäytyi suin päin avonaiseen mereen! Hän lyöttäytyi +valloilleen sydämmensä halusta, hän koetti palkita, mitä oli +laiminlyönyt, joi sen ja senkin kanssa, tuli taas oivalliselle tuulelle +ja kertoi toisen remahtelevan jutun toisensa perästä. Silloin tunsi hän +äkkiä keskellä konfektiä kuuman verivirran pyrkivän ylöspäin, sydän +hänestä tuntui nousevan kaulaan, ja se tykki ilkeän säännöttömästi. +Ohimoissa tuntui sietämätön paino -- --. Hän vaikeni aivan äkkiä, hänen +huuliltaan ei tullut hiiskaustakaan, hän ei liikuttanutkaan enää lasia, +hän istui nöyränä, odottavana, vavisten kiihtyvästä tuskasta. -- +Vähitellen hän tunsi voivansa paremmin, kohtaus oli voitettu täksi +kertaa -- ja silloin heräsi hänessä äkillinen tulva kirouksia, hän +kirosi näitä pulloja, näitä ruokia, näitä päivällisiä ja pohattoja, +jotka niitä pitivät, ja itseään, joka saattoi olla niin sanomattoman +kevytmielinen! -- -- + +Iloisuus oli käynyt meluavaksi, kasvot tulipunaisiksi. Väiteltiin ja +pidettiin leikkisiä puheita. Makeiset kahisivat, palvelijat +juoksentelivat edestakaisin, pöytä oli kadottanut viattoman muotonsa. +Kukkien tuoksun oli voittanut ruoan ja viinin haju. + +Vihdoinkin alkoi laimeus vallata mielet. Yhä useammat vieraista +alkoivat näyttää miettiväisiltä, ja kuin keskustelu oli aivan +sammumaisillaan, nousi Strand ylös ja kiitti vieraitten puolesta +isäntää ja emäntää runsaista Jumalan lahjoista, joita oli +nautittu. -- -- + +Joukko tupakoivia herroja valtasi huvihuoneen; toiset asettuivat +verandalle; muutamat nuorisosta alkoivat pelata krokettia suurella +ruohokentällä. + +Knut oli tupakoivien joukossa. Huvihuoneessa hän tapasi Björnholtin +suunnattomaan nojatuoliin vaipuneena. Yliopettaja näytti siinä melkein +viattomalta; vieno, surullinen mielentila näytti hänet vallanneen. + +»Holt,» hän kuiskasi laimeasti, »onko teillä luuvaloa?» + +»Ei.» + +»Te lienette onnellinen! Ettekö te koskaan syö liiaksi?» + +»En.» + +»Siis aivan viattomuuden tilassa. Minä en voi olla sitä tekemättä. +Minä lupaan joka kerran itselleni, että se on oleva viimeinen kerta; +mutta minä, niinkuin sanoin, en voi vastustaa. Minä elätän omaa +verivihollistani. -- Kuinka erilaiset lahjat sentään ovat tässä +maailmassa. Näittekö Strandia? Mitä se mies söi! Ja koko ajan hän +näytti niin kärsivältä, niinkuin hän uhraisi itsensä ihmiskunnan +hyväksi. Minä olisin kuollut siihen paikkaan. Mutta hän! Sitä +ruuansulatuskykyä!» + +Kadehdittava pappi ei suinkaan näyttänyt rasittuneelta; hän oli +nähtävästi oivallisessa mielentilassa ja poltti tyytyväisenä sikaria. + +Fonn seisoi hoikkana ja totisena nurkassa ja imeskeli neitsyellisesti +paperossia. Vildhagen tallusteli leveillä norsunjaloillaan silmät +siirallaan ja tyytyväisenä -- hän näytti siltä, kuin olisi hänellä +ollut kokonainen varasto kaksimielisiä tarinoita, joita hänen teki +mieli panna kiertelemään. + +Fonn lähestyi Knutia ja alkoi puhua »uudenaikaisista aatteista». Häntä +kauhistutti se, miten ne käärmeen tavalla luikertelivat mieliin -- +niitä oli kaikkialla, meidän kirjallisuudessamme, meidän taiteessamme, +meidän musiikissamme, meidän kouluissamme, meidän keskusteluissamme. +Näiden aatteiden läsnäolon voi kuulla kielen soinnustakin -- sillä ei +enää ollut sitä uskon ja vakuutuksen syvää malmisointua kuin muinaisina +aikoina. + +Lausuttuaan sen toivomuksen, että hänen sallittaisiin olla yhden niistä +pienemmistä kallioista, jotka ovat määrätyt ehkäisemään kapinoivaa +merta, alkoi hän varovaisesti urkkia Knutia, joka, kuten saattoi sanoa, +»oli elänyt suurten euroopalaisten mätäpesien partaalla». Knut oli +odottamattoman yksimielinen. Hän myönsi, että vaara oli uhkaava. +Mutta miksi oli kristillinen yhteiskunta koskaan suvainnut näitä +perustukseltaan pakanallisia kapinoitsijoita, tiedettä ja taidetta? Se +oli myönnytys, joka lopulta oli kukistava tai uudistava sen. Tiede oli +aina epäuskoinen, ja taide on kehittynyt nautinnontunteesta ja vieläkin +kehittää sitä, vaikka kristityn ensimmäinen velvollisuus olisi kukistaa +se. + +Se oli jo liikaa Fonnista. Hän sanoi jotain kristillisestä tieteestä ja +kristillisestä taiteesta, mutta ei päässyt selittämään mielipiteitään +siitä. Sillä kohdalla nimittäin Strand puuttui puheeseen. Hän ei +virkaveljensä tavalla arastanut lausua suoraan mielipiteitään. Hän +tiesi kaikki, osasi kaikki ja lausui tuomionsa sujuvalla kielellä. Hän +muutti keskustelun sosialismiin, jota hän merimiespappina ollessaan oli +tutkinut. Hän kuoritti ilmiötä, niinkuin, omenaa kuoritaan, leikkeli +sen palasiksi, näytti, mitä siinä oli sisässä, poimi liikkeen +perusajatukset ja nakkasi ne halveksien pois. + +»Hyvä, hyvä!» Björnholt mörähteli heikosti; »se on kaikki yhteiskuntaa +hävitä -- tä --.» + +Myös Vik lausui hyväksymisensä. Hän istui jäykkänä ja tanakkana +suoraselkäisissä nojatuolissa käsi kummallakin tuolinsivulla ja näytti +jonkin julman kansallisjumalan kivikuvalta. Hänelläkin oli tuomio +valmiina, hän tahtoi vain hävittää, polttaa kaiken poikkeavan suurella +oikeauskoisuuden roviolla. + +Tuotiin kahvia ja likööriä. Björnholt heräsi. Hän täytti piipun ja pani +jalat tuolille. Sitten hän joi äänettömänä ensimmäisen kuppinsa. +Alkaessaan toista tunsi hän itsensä melkein normaaliksi, ja hänen +metsästäjävaistonsa heräsivät horroksistaan. Hän ikävöi pientä, +rauhallista keskustelua, ja kuin useammat herroista olivat lähteneet +huvimajasta, viittasi hän Knutia luokseen. + +»Istukaa, tohtori», hän sanoi. Kuin Knut oli totellut, alkoi hän: +»Kuulkaas kuin minä luulen, että Strand voittaa -- Fonnin, minä +tarkoitan. Minä tunnen hänet -- me olemme saman vuoden ylioppilaita. +Hänellä on mahtava työkyky. Aina maalia kohti uhkarohkeasti. Hän +rakastaa voimakkaita keinoja. Jo ylioppilaana hän piti kauhistavia +puheita eräässä uskonnollisessa seurassa. 'Nyt minä lähden heitä oikein +lämmittämään', hän sanoi. Hänellä oli aina joku 'työnalaisena', +niinkuin hän sanoi. Hän käänsi pikku tyttöjä tusinoittain. Kaikki siinä +miehessä on suurta. Hän on jo alkanut taistelun Fonnia vastaan +silminnähtävästi menestyksellä. Hän heti laski, kuinka monta 'taloa' +Fonnilla oli. Hän on jo valloittanut puolet ja kaikkein paraimmat -- se +on rikkaimmat, jotka enimmän tarvitsevat hengellistä kuritusta. Hän on +erinomaisen käytännöllinen mies. + +»Tunnettehan te meidän kunnon Vildhagenin? No -- häntä vaivaa tämä +kilpailu molempien pappien välillä sanomattomasti. Hän näet henkilön +arvoon katsomatta etsii köyhiä ja rikkaita. Hän ei valitse, hän on +ihmisystävä. Hän on nyt pitkiin aikoihin tehnyt suurimpia töitä +kristillisyyden alalla tällä paikkakunnalla. Hänen erityinen taitonsa +on ollut palvella useita herroja ja menestyä sen kautta. Mutta Strand +on itsepäinen, hän tahtoo saada Vildhagenin alleen. Saadaanpa nähdä. +Vildhagen on vanha veitikka. Hän liittäytyy vielä Fonniin. Jos te +kuulisitte hänen puhuvan Strandista. Se on todellinen taidenautinto. +Sen minä sanon, ettei kukaan saata nylkeä lähimmäistään niin +aistikkaasti pelkillä lempeillä, kristillisillä puhetavoilla, kuin +meidän vanha kunnon Vildhagenimme. Hän liittäytyy Fonniin; sillä +nähkääs -- niin, se on minun viimeinen keksintöni -- hän pyrkii +politikoksi, johtavaksi mieheksi valtiopäiville, ja Fonn tekee työtä +hänen hyväkseen. Mutta siihen panen vastaan _minä_. Se on +juonittelemista! Se on vasten sopimusta. Koettakoonpas vain. Minä +tunnen sen vanhan veitikan enkä pelkää mitään. Minä kerron, hitto +vieköön, sanomalehdessä, kuinka hän käyttäytyi, kuin hän möi myllyn +yhdelle veljelle herrassa ja käytti sitä hyväkseen, ettei ostaja +muistanut vaatia itselleen vesioikeutta. Taikka kuin hän varasti +myllyveden toiselta veljeltä herrassa. Tai kuin hänen oppipoikansa oli +kuolla huonoon hoitoon! Minä voin siihen myöntyä, että se roisto +esiintyy hengellisissä kokouksissa ja puhuu hehkuvalla paatoksella, +että hän tahtoo taistella suuren asian vuoksi, niinkauvan kuin hänessä +on verentilkkaakaan, -- minä en sekaannu siihen, että hänen sallitaan +päästä parempiin seuroihin ja on hyvä tuttava kaikkien pappien kanssa. +Mutta jos he tahtovat saada sen heittiön politiikkiin, silloin minä, +Jumala paratkoon, näytän hampaita, niin totta kuin minä olen Kristoffer +Björnholt!» + +Yliopettaja oli tyydytetty. Hän oli keventänyt sydäntään. Hän tyhjensi +kahvikuppinsa ja vaipui raskaasti takaisin tuoliinsa. Hänen piippunsa +sammui ja putoisi lattialle. Hänen silmänsä kävivät himmeiksi, hänen +päänsä painui hiukan kallelleen -- kohta hän kuorsasi hiljaan. -- + +Knut lähti huvihuoneesta ja meni verandalle, jonne useimmat vanhoista +herroista olivat asettuneet ja muodostivat pieniä ryhmiä. Yhdessä +niistä puhuttiin politiikista kuin mistäkin pahasta, joka oli riivannut +muutamat yhteiskunnan jäsenet; toisessa puhuttiin työnpuutteesta. +Strand sanoi, että se oli vitsaus; Fonn lausui rauhoittavana +asianhaarana sen, että kaikki tämä oli kestävä vain vähän aikaa, johon +muuan vastustukseen taipuvainen herra huomautti, että aika ehkä saattoi +käydä nälkää näkeville liian pitkäksi. Kolmas ryhmä oli muodostunut +Stubbin ympärille, joka kertoi merimiesjuttuja. Kuin lihava diplomaatti +huomasi Knutin, tuli hän hänen luokseen ja uskoi hänelle, että +hänen ponnistuksensa Maria Hansenin puolesta olivat onnistuneet +täydellisesti: Hamre oli suostunut; konsuli ja Maria vihittäisiin +kaikessa hiljaisuudessa ensi viikolla. + +Knut katseli Korneliaa -- hän tiesi, että se sanoma ilahuttaisi häntä. +Hän löysi hänet penkillä istumassa suuren ruohokentän luona ja meni +hänen tykönsä. + +»Stubb teki siinä kauniisti», hän sanoi, kuin Knut oli kertonut hänelle +laivurin puuhasta. »Siitä minun pitää kiittää häntä.» Hän riensi ylös +verandalle. Kuin hän tuli takaisin, hän sanoi: »Minä kiitän teitäkin; +Stubb sanoo, että te olette olleet osallisena, niinkuin hän sanoo, +vehkeessä.» + +He istuutuivat penkille. Kentällä alettiin leikkiä. Hanna ja Pietari +olivat leikin keskustana. Knut seurasi heitä silmillään. Tänä iltana +oli Hannassa jotain omituista; lämpöä, elämänintoa ja onnea sateli koko +hänen olennostaan. Helliä lemmen sanoja näytti värähtelevän hänen +raittiilla huulillaan; ylpeät iloiset silmät, hiljainen nauru, hilpeät +huudahdukset, joita hän ei voinut hillitä, kuin hän leikissä jostain +vaikeudesta selvesi -- kaikki, mitä hän sanoi tahi teki, koko hänen +terve notkea olentonsa riemuitsi hänen salaisuuttaan: »Minä tiedän, +että on yksi, jolle minä olen kaikki, kukkain tuoksu, soitto, lämpö +ja väri, koko elämän ihanuus. Ilta on vieno, sulotuoksuinen, +ruskotaivainen, se henkii vain rakkautta, rakkautta, ja minua +rakastetaan, rakastetaan, minä tunnen sen ja minusta tuntuu se +sanomattoman ihanalta ja suloiselta.» + +»Kuinka kaunis teidän ystävänne on tänään», Knut sanoi. + +»Niin Hanna? On.» + +»Itsekin tulee iloiseksi, kuin näkee kaksi semmoista kuin hän ja +Pietari», Knut jatkoi. »He saavat ihmisen uskomaan onnea. Jollei se ole +siinä, missä kaksi tuommoista ihmistä yhtyvät, niin ei sitä ollenkaan +ole olemassa, suurta, syvää onnea, joka sovittaa ihmisen syntymisensä +kanssa.» + +»Onko meillä lupa olla tyytymättömiä syntymiseemme?» + +»Olemmeko me sitten syypäät olemassa oloomme?» + +»Emme, mutta mehän opetamme, että --» + +»Täytyykö sen sen vuoksi olla totta?» + +»Ehkä ei. Niin minä kuitenkin joskus olen luullut.» + +Kornelialle tuli kiire kiertää kahta kortta, joilla hän leikitteli. +Hänen näytti tekevän mieli sanoa jotain, mutta jätti aina sanat +lausumatta oikealla hetkellä. Viimein hän teki lujan päätöksen: »Minä +luulen, että teillä oli oikein siinä, mitä te sanoitte minulle sinä +iltana, kuin me menimme Maria Hansenin luota.» + +»Todellakin? Ei taida olla usein, kuin minulla teidän mielestänne on +oikein?» -- + +»On niin --», hän sanoi ja katsoi Knutia suoraan silmiin. + +Knut katsoi häneen hämmästyneenä. Sitten hän yltyi puhumaan. + +»Mutta miksi Herran tähden te sitten vainootte minua tuolla masentavan +halveksivalla katseellanne? Mitä te tiedätte minusta, joka oikeuttaa +teidät siihen?» + +Kornelia kävi tulipunaiseksi ja puri huultaan, hänen rintansa aaltoili +kiihkeästi. Hän katsoi kuitenkin Knutia yhä vielä ylpeästi suoraan +silmiin ja voitettuaan ensimmäisen mielenliikutuksensa hän vastasi: + +»Miksi te olette toinen puhuessanne minun kanssa kuin muiden kanssa? +Niinkuin nyt, kuin Strand ja muut tuolla huvihuoneessa pilkkasivat +kaikkea, mitä te pidätte oikeana ja totena? Miksi te kumarratte ja +hymyilette niille, joita te sydämmessänne halveksitte? Minulle te +olette sanoneet -- monet monituiset kerrat olette te sen sanoneet --, +että me kuihdumme kaikkien niiden ennakkoluulojen kautta, joihin meitä +kasvatetaan, ja kuitenkaan te ette vastusta ainoatakaan. Te luulette, +että tuhannet kärsivät vääryyttä, ja sittenkään te ette uskalla +taistella yhdenkään puolesta näistä tuhansista!» + +Knut hämmästyi niin tästä äkillisestä purkauksesta, ettei hän heti +löytänyt sanoja. + +»Kuulenko minä oikein», hän viimein sanoi. »Tehän suorastaan yllytätte +minua kapinaan?» + +»Niin, tuhat kertaa ennen kapinoitsija kuin semmoinen, joka vain osaa +-- kumartaa ja hymyillä.» + +»Mutta eikö ole velvollisuus uskoa, että kaikki, mitä tapahtuu, on +parasta, ja nöyrästi alistua sen alle?» + +»Minä en pane arvoa sen kaltaiselle nöyryydelle.» + +»En minäkään, siitä voitte olla vakuutettu. Mutta te teette minulle +todellakin väärin, kuin te syytätte minua pelkurimaisuudesta. Minä vain +olen pettynyt, masennettu. Minä olen sanonut teille miksi. Ja te voitte +uskoa minua, jos te olisitte olleet minun sijassani, olisitte tekin +joutuneet epätoivoon. Ainakin te voisitte ymmärtää, että kaiken +tämän joutavan kinailemisen täällä kotona, joka ei vie suuria +yhteiskunnallisia kysymyksiä hiuskarvaakaan lähemmäksi ratkaisuaan, +täytyy olla minulle aivan välinpitämätöntä. Hyvä Jumala, mistä sitä +saapi kärsivällisyyttä kylläksi, kuin maailman myrsky siellä ulkona +mustenemistaan mustenee, väittelemään meidän vakavain miestemme kanssa +seikoista, jotka jo vuosikymmeniä sitten ovat muualla ratkaistut? +Saattaako olla hymyilemättä sille naurettavalle vakavuudelle, sille +verrattomalle raivolle, jolla täällä kotona taistellaan kaikenlaisista +kauvan sitten kuolleista kysymyksistä? -- Mitä hyötyä siitä lähtisi, +jos täällä rupeaisi väittelemään? Meidän kohtalomme on järkähtämätön: +meidän maamme on niitä hiljaisia paikkoja, joissa elähtäneet aatteet +kuolevat hidasta kuolemaa.» + +»Tätä kaikkea minä en ymmärrä», hän vastasi yhä kiihtyen. »Mutta sen +minä tiedän, että minä teidän sijassanne en kumartaisi enkä hymyileisi, +en istuisi jouten ainoatakaan hetkeä. Kuinka te vakuutuksinenne +saatatte sitä sietää? Vaikka minä tietäisinkin, että minun tämän päivän +työni ja sanani huomenna olisi unohdettu, niin minun sittenkin pitäisi +huutaa kaikin voimin, tehdä työtä, niin kauvan kuin jaksaisin kättäni +liikuttaa. Vaikka minä epäilisin koko maailmaa voitavan parantaa ja +miljoonia auttaa, niin minun kuitenkin täytyisi taistella kuolemaan +saakka, saadakseni edes yhden ainoan ennakkoluulon hävitetyksi, yhden +ainoan epäkohdan korjatuksi, yhden ainoan puutteellisen pelastetuksi. +Minä menehtyisin häpeästä, surusta ja tuskasta, jollen niin tekisi. Se, +joka kysyy: mitä hyötyä siitä olisi, se ei _tahdo_ auttaa.» + +Hänen sanansa tulivat yhtenä tulvana, hän lennätti suuttumuksesta +hehkuvat sanansa hänelle suoraan vasten silmiä, hänen äänensä oli +katketa, hänen katseensa poltti ja syytti vielä ankarammin kuin hänen +sanansa. Mitään niin salamoivaa totuutta ei Knut ollut koskaan kuullut. +Hän oli aavistanut, että Kornelia oli hieno ja vakava luonne, mutta +tätä tulta, tätä rohkeutta ei hän ollut uskonut hänessä olevan. + +Hän oli niin hurmautunut, ettei hän ajatellutkaan vastata. Nuoret +olivat herenneet leikkimästä ja hajaantuivat puistoon. Hanna oli +huomannut Kornelian ja tuli juosten aika vauhtia hänen luokseen, +tarttui häntä vyötäisiin ja vei hänet muassaan poispäin käytävää +myöten. + +Alkoi hämärtää. Sisässä sytytettiin tulia. Muutamat ikkunat olivat +auki. Kuului lasien ja kuppien helinää. Palvelijat tarjoilivat punssia, +limonaadia ja teetä. Muutamassa huoneessa pelattiin korttia, toisesta +kuului kovaäänistä puhetta -- yli kaikkien muitten kuului Björnholtin +ääni. Verandalla näkyi muutamia kiiltäviä pilkkuja; joukko tupakoivia +herroja oli asettautunut sinne. Knut jäi pitkäksi aikaa istumaan samaan +paikkaan. Hän ei niin paljon ajatellut sitä, mitä Kornelia oli sanonut, +kuin häntä itseään. Hän oli hänestä aina liikkunut hämärässä; hän oli +vain epäselvästi nähnyt hänen piirteensä; se oli hänen mielenkiintoaan +vetänyt luokseen, se oli häntä viehättänyt, ja hän oli koettanut +kuvitella sitä itselleen. -- Nyt hän äkkiä oli selvässä päivän valossa +hänen edessään, ei säteilevänä ja hurmaavana, vaan selvänä, lujana ja +lämpimänä. -- -- + +Poltettiin ilotulitusta. Sähisi ja säihkyi jossain heinikossa, kaikki +ihmiset, jotka olivat kokoontuneet ympäristölle, tulivat tulipunaisina +näkyviin. Sitten singahti tulipatsas ilmaan, muutamat oksat ja talon +kulmaus välähtivät muutamaksi silmänräpäykseksi esille pimeästä ja +katosivat jälleen; raketti teki ylimmillään kaaren ja hajosi. Sinisiä +ja punaisia tulia tuikahteli sulavasti perästä ja sammuivat hiljaa +huoaten. Muuan aurinko pauhasi, ja puiston pensaat loistivat sinisinä, +punaisina ja vihreinä. Sitten katosi kaikki syvään pimeyteen. Juhla oli +päättynyt. Vieraat alkoivat sanoa jäähyväisiä; vaunut ajoivat portin +eteen. + +Brandtin ajopelit vierivät kotiinpäin. Pietari ajoi. Hän tunsi molemmat +pienet hevoset ja antoi niiden ravata. Ne olivat odottaneet kauvan ja +olivat kärsimättömiä. Ne olivat aivan suorina, kuin menivät mäistä +ylös, ja iskivät kavionsa maahan kuin kynnet. Ne eivät puhaltaneet +ylöstultuaan, mutta lähtivät heti juoksemaan täyttä vauhtia ohjat +höllinä, pyörien kuin kerät tietä myöten. + +Ei kukaan puhunut, ei kuulunut muuta ääntä, kuin hevosten kavioin +kopsetta ja hengitystä ja pyörien rätinää hiekassa. + +Kuin vaunut pyörähtivät Brandtin talon edustalle, alkoi päivä jo +sarastaa. Vanhukset menivät makaamaan, nuoret tahtoivat nähdä auringon +nousevan ja asettuivat lautatapulille, joka oli lähellä tavara-aittaa +ja levitti ympärilleen raitista tuoreen puun hajua. + +Nähtyään ensimmäisten auringonsäteitten hiipivän itäisten vuorien yli, +kuljeksivat he vielä vähän aikaa edestakaisin tiellä. Kuin Hanna ja +Pietari hetkeksi sattuivat etemmäksi, sanoi Knut Kornelialle: + +»Kunnia totuudelle, neiti. Te olette oikeassa. Minä olen tässä +lohdutellut itseäni sillä, että minä olen tahtonut. Minä en olisi +luullut, että minä vielä kaunistelein omissa ja muitten silmissä. +Minä olen ollut sokea sillä silmällä, jolla näkee itsensä. Te olette +tehneet sen pienen leikkauksen, jota minä tarvitsin nähdäkseni. +Kiitoksia. -- --» + +Kornelia punastui vähän, mutta ei sanonut mitään. Toiset tulivat +siihen, ja sanottiin hyvää yötä. + +Kuin Knut ja Pietari tulivat makuuhuoneeseensa, aukasi jälkimmäinen +ikkunan ja nojautui ulos. Aamurusko valaisi hänen kasvojaan. Hänen +silmänsä olivat puoleksi ummessa, hän hymyili omituisen hiljaisella +sisäänpäin kääntyneellä tavalla. Hän eli taas mielessään ensimmäisen +yhtymisen onnen, tunsi ensimmäisen suutelon huulillaan, pehmeän +käsivarren kaulallaan ja kuuli ensimmäisen epävarman sinuttelemisen. + +Äkkiä hypähti hän ylös ja syleili Knutia. »No, no!» tämä sanoi. »Minä +toivotan onnea sinulle, sinä onnen suosikki.» + +Pietari päästi hänet irti ja hymyili. Sitten alkoi hän kuljeksia +edestakaisin ja huuhtoa käsillään, tuli taas ja tarttui Knutia +harteista ja pudisteli häntä. Viimein istuutui hän alas ja sanoi aivan +tyynesti: »Se on aivan käsittämätöntä.» + +Hän meni taas ikkunaan. »Minä en saata maata», hän sanoi; »minä luulen, +että minä lähden ulos kävelemään -- tai kuule: lähdetään purjehtimaan!» + +»Lähdetään!» Knut huudahti ja otti hattunsa. + +He menivät venevajaan kasteista heinikkoa myöten, johon heidän +askelistaan jäi tummempi juova. Hieno merituuli toi meren ja merihauran +tuoksua. + +He soutivat leveää välkkyvää virtaa alas, joka milloin virtasi tehden +pieniä loiskivia aaltoja, milloin pysyi sijoillaan ja vaipui syviin +ajatuksiin jossain polvekkeessa, jossa se hyväili janoisia leppiä, +kohta taas valuen pitkissä harmaanhohtavissa juovissa eteenpäin, +ikävöiden mereen, kertoakseen sille kokemuksiaan pitkällä matkallaan +tunturijärvestä lämpimään, kesäiseen laaksoon. + +Vuonossa he nostivat purjeet ja risteilivät ulospäin. Kohta he olivat +kulkuväylällä, lelluivat meren mainingilla. Lännessä oli matala muuri +harmaita pilviä. Siellä täällä oli pieni aukko, joka hohti kuin himmeän +keltainen ikkuna. + +Etelästäpäin tuli laiva ja lellui aivan lähellä venettä sen ohi, +nousten ja laskien kiiltävässä mainingissa. Kannella näkyi vaan luotsi, +perämies ja vartija. Ilma oli harmaa, tuskin tuulenhenkäystäkään +liikkui, meri aaltoili äänettömästi; kaikkialla oli tyhjää ja +hiljaista. Laiva kulki unisesti pitkin autiota rannikkoa. Äkkiä +kuulivat he laulua; se mahtoi tulla jostakusta, joka istui kajuutan +kojun takana. Se oli outo laulu, ja sitä laulettiin pitkäveteisellä +tavalla, joka on omituinen kuljeksiville katulaulajille. + +Knut oli noussut seisomaan. Hän kuunteli jännitettynä ja katseli +puoleksi huolestunein katsein laivan jälkeen. Se kellui eteenpäin ja +oli jo kohta kaukana. + +»Käännytään takaisin, Pietari», hän sanoi. + +Pietari käänsi. Knut värisi. + +»On aamukylmä», Pietari sanoi ja pani nutun napit kiinni. + +Se ei ollut aamukylmä, joka sai Knutin värisemään. Se oli laulu +laivasta. Hän tunsi sen hyvin; se herätti hänessä muiston, joka sai +jokaisen iloisen tunteen, joka hänessä äskettäin oli herännyt, +putoamaan kokoon, kuin märät purjeet tyynellä. + +Epätoivoissaan paettuaan Euroopan sivistyneitä yhteiskuntia oli hän +jonkun aikaa harhaillut Eteläamerikan Pampaalla gauchojen ja indiaanien +seurassa. Hän koetti huumata itseään hurjilla metsästysretkille näissä +suurissa, hiljaisissa erämaissa. Tämmöisellä retkellä hän kerran tuli +estanciaan, jossa asui syntyperäinen norjalainen, joka ensin oli +koettanut onneaan Pohjoisamerikassa ja, oltuaan hirrenhakkuussa, +kullankaivajana ja jokilaivurina, viimein oli häipynyt La Platan +rantamille kaksikymmenvuotisen tyttärensä kanssa. Knut otettiin +ystävällisesti vastaan ja hän viipyi siellä useita viikkoja. Samahan +hänestä oli, missä hän oli; hän etsi vaan unhotusta ja antoi +tahdottomasti kuljetella itseään olemuksen merta pitkin minne tahansa. +Hän ratsasti puolivilleillä hevosilla yhdessä tyttären kanssa ja +metsästi isän kanssa. Hurjassa, hillittömässä elämässä oli jotain, joka +hetkeksi juovutti hänen tuskansa. Nuori, levoton, sekaverinen, +rohkeasilmäinen tyttö sai jonkinlaisen vallan hänen ylitseen; hän oli +hänelle jotain uutta, tuo ruskea, kesyttämätön puolimetsäläinen +Pampaalta. Hän ei tehnyt vastarintaa, hän vaan solui, ja kuin he kerran +istuivat estancian edustalla, auringon laskiessa äärettömien +heinäaavikkojen taa, polttivat äkkiä tytön ruskeat posket hänen +poskiaan, ja liitto solmittiin, joka oli tuottava hänelle katkerinta +katumusta, mitä hän koskaan oli tuntenut. Seuraavana päivänä hän oli +peninkulmien päässä -- äkillinen inho sitä naista kohtaan, joka oli +hänelle antautunut, oli vallannut hänet ja ajoi hänet pakosalle. Hän +palasi kuitenkin takaisin, ja hänestä, naisesta, jota hän ei koskaan +ollut rakastanut, piti tulla hänen vaimonsa. Sen laivan haaksirikko, +jolla tyttö kulki, lopetti hänen Pampasseikkailunsa. Mutta se oli hänen +mielensä painanut raskaaksi, josta hän ei voinut vapautua. Ei koskaan, +ei koskaan ollut sen muisto niin masentanut häntä häpeään ja suruun +kuin tällä hetkellä, jolloin uusia elämän toiveita oli alkanut hänessä +herätä. Hän tunsi itsensä saastutetuksi, tahratuksi -- riemuiten hän +olisi pilkkaa kärsien kulkenut pyhissävaeltajana halki maailman, jos +hän sillä olisi saanut sen taakan elämästään, jos hän olisi voinut +pestä itsestään jokaisen hyväilyn jäljet, jota he olivat vaihtaneet. + +»Voi, miksi meitä ei kasvateta ainoaksi, miksi me kelpaamme, +resigneeratuiksi työntekijöiksi, jotka eivät saa toivoa mitään +palkkaa,» Sanoi hän itsekseen. »Miksi meissä elätetään toivoja, joiden +täytyy murtua, miksi meitä viihdytetään kaikkiin näihin illusiooneihin, +jotka vaikuttavat, että me, ensi kerran selvään nähdessämme ja +rehellisesti ajatellessamme, olemme tulla hulluksi, joutua epätoivoon +tai moraaliseen rappiotilaan?» + +Kesken heidän äänetöntä kulkuaan sanoi Pietari äkkiä: »Knut -- sinun +pitäisi mennä kihloihin.» + +Knut säpsähti kuullessaan nämä odottamattomat sanat, mutta malttoi +mielensä heti ja sanoi leikkiä laskien: + +»Sinä olet rakastunut ja ihmisystävällinen, Pietari.» + +»Sinun pitäisi mennä kihloihin Kornelia Vikin kanssa.» + +Knut tunsi ikäänkuin lämpimän virtauksen rinnassaan. Sana oli lausuttu. +Tiesihän hän itsekin, että hän rakasti häntä; vaikka se sitten vasta +tuntui tulevan todelliseksi, kuin Pietari sen sanoi. + +Knut ei vastannut. He purjehtivat edelleen aivan ääneti. + +Kuin he jälleen olivat makuuhuoneessaan, alkoi Knut täyttää +matkalaukkuaan. + +»Mitä kummia tämä merkitsee?» Pietari kysyi. + +»Minä matkustan,» Knut vastasi. + +»Mutta Knut --! Matkustat --! Tänä yönä! Jäähyväisiä sanomatta!» + +»Niin; minun täytyy. Sano minulta terveisiä talonväelle ja kiitä heitä. +Minulla on ollut hyvä olla täällä, sanomattoman hyvä.» + +Pietari väitti vieläkin vastaan, mutta Knut ei kuunnellutkaan. Kuin hän +sai laukkunsa valmiiksi, otti hän hattunsa ja antoi Pietarille kättä: + +»Hyvästi Pietari.» Hän jäi hetkeksi seisomaan, ikäänkuin olisi +miettinyt jotain. »Sano terveisiä -- sano terveisiä -- morsiamellesi.» + +Hän meni alas höyrylaivalaiturille. Oli jo kirkas aamu, mutta kaikki +vielä makasivat --. Päivä yksin valvoi. Knut astui nopeasti eteenpäin +eikä katsonut ympärilleen; hän pelkäsi rupeavansa horjumaan +päätöksessään. Vasta laiturille tultuaan katsoi hän taakseen nukkuvaan +seutuun jossa hän oli viihtynyt niin hyvin, ja josta hänen entisyytensä +muisto nyt oli karkoittanut hänet. + + + + +VIII. + + +Seuraavana päivänä -- sunnuntaina -- iltasaarnan aikaan istui Knut +huoneessaan linnassa ja katseli rakennusten kattoja. Näköala ei ollut +sama, valoisa, yli vesien ja metsien kuin Brandtin talosta. Hän näki +ahtaita, pahanhajuisia pihamaita ja solia, jossa likainen siipikarja +räpytteli metallinkiiltävässä nesteessä, joka täytti kaikki katuojat. +Muutamissa pölyisissä pikkupuutarhoissa talojen välissä istui ihmisiä +kahvia juomassa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän kuullut heidän joutavaa +pakinaansa. Porstuanikkunassa vastapäätä linnaa seisoi muuan +puotipalvelija ikkunan pielessä riippuvan peilin edessä ja solmisi +kaulahuiviaan. Hän koristautui surulliselle iltapäiväkävelylleen pitkin +katuja, mikä oli hänen sunnuntaihuvinsa. Kadut olivat tyhjiä, siellä +täällä vaan joku kirkkomies katukäytävillä. Kaupunki näytti hänestä +vielä surullisemmalta kuin koskaan ennen. + +Hän meni ulos. Hän tapasi Strandin ja Björnholtin, jotka olivat tulleet +samalla laivalla. Strand oli virkapuvussa ja näytti tavallista +piispallisemmalta; Björnholt astui, niinkuin hänellä oli tapana, +keppiään heilutellen ja laihoja näppiään lyöden. + +Knut kulki Vikin talon ohi, sen pienen porstuahuoneen ohi, jonka +ikkunassa hän niin usein oli nähnyt Kornelian lukevan käsi posken alla, +ja pitkin puistoa, josta ruusut ja neilikat tuoksuivat. Tässä hän tiesi +Kornelian tavallisesti illoilla kävelevän. Hän seurasi häntä +ajatuksissaan. Hän luuli tietävänsä, mitä hän ajatteli näillä +kävelyillään. Hän ajatteli kaikkea sitä, mitä me emme saa tehdä, +kiusauksia, jotka viekoittelevat ijankaikkisesta elämästä, jonne vain +usko ja kuuliaisuus saattavat. Tälle hiljaiselle immelle ei ollut +olemassa suuren ajattelemisen ja tutkistelemisen maailmantyötä, kaikkea +sitä epäilystä, etsimistä, taistelua, joka on meidän yhteiskuntamme +muodostanut. Hän tiesi vain yhden suuren totuudesta lankeamisen ja +yhden pitkän kirouksen tien, jolle tuhannet eksyvät ja sitä myöten +syöksyvät perikatoon. Kerran oli hänkin siten kuljeksinut ahtaalla +maaseudulla ja oli luullut itseään ja muutamia harvoja valituiksi, +joita Jumala katseli ja lukemattomat muut eksyneiksi, jotka hapuilevat +yhä syvemmälle pimeyteen. Kuinka yksinkertaista ja turvallista elämä +oli ollut! Ei epäilystä siitä, mikä oli totuus! Ei mitään kauheata +tunnetta järkähtämättömistä luonnonlaista! Ei mitään tuskaa tämän +maailman salaperäisyyden tähden, joka niin säälimättömästi katselee +meidän kurjuuttamme! Ei epätoivoa ihmiselämän hirmuisten epäkohtien +tähden! Hiljainen itseensä vaipuminen, hiljainen keskustelu Jumalan +kanssa, joka on katuvain syntisten armelias ystävä, lempeät, +rauhoittavat hartaushetket toisten uskovaisten kanssa kirkossa ja +rauhallisessa kodissa! Semmoinen oli elämä, jota Kornelia muistutti. + +Hän tuli takaisin kaupunkiin ja kulki kirkon ohi. Soitettiin kirkkoon. +Hän seurasi ihmistulvaa sisään. Strand saarnasi. Hän puhui Jumalan +hyvyydestä. Mistä kaikesta meidän tuli häntä kiittää, häntä, joka antaa +meille elämän, ravinnon, vaatteet, kaiken hyvän -- --! + +Knut väkisinkin muisti papin ruoasta ja viinistä lämpimänä notkuvan +pöydän ääressä Hamren maatilalla kiittämässä isäntää juuri samalla +äänellä »kaikista näistä Herran lahjoista, joita me niin runsaasti +olemme nauttineet». + +Hän katsoi pitkin kirkkoa. Etummaisina istuivat suljetuissa penkeissään +varakkaat kaupunkilaiset, joista monet olivat syntyneet kunniaan ja +rikkauteen. Heidän takanaan oli muu joukko ja siinä monta, monta, jotka +olivat työstä kuluneita, nälästä ja taudista laihtuneita ja harmaita. +Ja se oli vain pieni murtoluku niistä miljooneista, jotka tekevät +työtä, siksi kuin kaatuvat, ylläpitääkseen elämää, jota he eivät ole +pyytäneet, vaan jota he kiroavat. Mitähän kaikki nämä ajattelivat +kuullessaan kaikesta siitä hyvyydestä, josta meidän tulee kiittää? + +-- -- »Ja kuitenkin,» Strand jatkoi, »kuitenkin on semmoisia, jotka +napisevat ja kapinoivat Jumalaa ja niitä vastaan, joille hän on +siunannut runsaammin tämän maailman hyvyyttä. -- -- Se on ajan +epäusko.» + +Knut ajatteli Kornelian sanoja: »Mitä meidän pitää sanoa köyhille, +sairaille ja surullisille?» Hän ei sitä tiennyt, hän vaan tunsi, ettei +se ainakaan ollut sitä, mitä Strand nyt saarnasi. Mutta hän tunsi myös, +että oli häpeä, rikos elää sitä velttoa katsojan elämää, jota hän oli +niin kauvan elänyt, vähintäkään koettamatta edes pienessä piirissä +tehdä taistelua olemisesta niin vähän kauheaksi kuin mahdollista. + +Kirkosta hän meni satamaan. Meri aaltoili kiiltävänä ja +kullanhohteisena vasten rantaa. Kummallista! Maa ei näyttänyt hänestä +enää niin toivottomalta ja kolkolta. Hänestä ei enää näyttänyt niin +mahdottomalta, että vapaamman henkisen elämän päivänpaistetta ulottuisi +näitten rannikkojen koruttomiin koteihin ja uskolliseen perhe-elämään. +Se ajatus, että täältäkin saatettaisiin ottaa osaa suureen +maailmantyöhön totuuden ja vapauden edestä, ei hänestä enää näyttänyt +niin haaveksitun tuhmalta kuin ennen. Mutta samassa hän myöskin muisti, +että nythän ei hänen työalansa enää ollut täällä; se koski häneen +syvästi, että hänen täytyisi lähteä pois. Hän ei voisi elää hänen +läheisyydessään, kuin hänen täytyisi kulkea hänen sivutseen, ikäänkuin +häntä ei olisi olemassa; hän tunsi, että siihen hänellä ei olisi +voimia. + +Hän meni kotiin. Hän tapasi isänsä kotona. Holt näytti alakuloiselta ja +puhui vähän. Kuin he olivat juoneet kahvia ja istuivat yhdessä, Knut +sikari, isä piippu hampaissa, sanoi edellinen: + +»Isä -- minun täytyy matkustaa pois.» + +Holt laski piipun alas ja katsoi poikaansa, niinkuin hän ei oikein +ymmärtäisi häntä. + +»Matkustaako?» toisti hän hitaasti ja epävarmasti. »Matkustaako? Mihin? +Mitä sinä tarkoitat?» + +»Minä tarkoitan, että minun taas täytyy lähteä maasta pois.» + +Holtilta putosi piippu. Hän astui muutamia epävarmoja askelia, sitten +hän taas seisahtui, ja hänen kuiva, kurttuinen kätensä hapuili +tuolinselkää. + +Knut hypähti ylös. »Mikä sinua vaivaa, isä? Oletko sinä sairas?» + +»Minua -- minua -- vaivaa joskus pyörtymys. -- Minä en enää siedä +yötyötä -- ja -- minä olen istunut pöytäni ääressä koko yön. -- Minä +luulen, että minä menen levolle,» sanoi hän hetken vaitioltuaan ja +lähti huoneesta. + +Knut katsoi hänen jälkeensä. Hän ei ollut aavistanut, että hänen +lähtönsä niin koskisi isään. Tämä tuska, tämä äänetön hätähuuto, se ei +tullut pettyneestä kunnianhimosta, se oli todellakin isänsydän, joka +voihki ajatellessaan eroa. Se näky vaikutti syvästi Knutiin. Hän tunsi, +ettei hän oikeastaan koskaan ollut uskonut isänsä rakkautta ja sen +vuoksi itsekin oli ollut kylmä. + +Saattoiko hän matkustaa pois? hän kysyi itseltään. Oliko hänen oikein +jättää se vanha mies säästääkseen itseään taistelusta, joka hänelle +tulisi siitä, että täytyisi elää lähellä Korneliaa tohtimatta lähestyä +häntä? Ei, hän tuli järkähtämättömästi siihen johtopäätökseen, että +hänen velvollisuutensa oli jäädä. + +Hän meni isän luo ja löysi hänet pöydän äärestä poski käden nojassa. + +Kuin hän näki Knutin, hypähti hän ylös ja sanoi: »Knut, jos sinä +matkustat, niin minäkin matkustan!» + +»Sinäkö isä? Jättäisitkö liikkeesi? Möisitkö omaisuutesi?» + +»Sortukoon, lahokoon kaikkityyni, talot, aitat, laivat -- helvettiin +kaikki!» + +»Ei, isä, sitä ei tarvita. Minä juuri tulen sanomaan, että minä en +lähdekään.» + +Holt tuijotti häneen; hän ei uskaltanut uskoa sitä heti; hänen täytyi +kuulla se uudestaan ja saada selitystä. + +»Minä en voi sanoa sinulle, miksi minä päätin matkustaa. Mutta, +niinkuin minä sanoin, minä olen päättänyt toisin: minä jään.» + +Holt näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut lukea poikansa sisimmät +ajatukset. Hän tahtoi oppia tuntemaan sen voiman, joka taas oli uhannut +ryöstää häneltä hänen poikansa; hän tahtoi tuntea sen, voidakseen +taistella sen kanssa elämästä ja kuolemasta, jos se taas näyttäytyisi. + +Hän sanoi kuitenkin vain: »Kiitoksia, kiitoksia, Knut,» ja otti pojan +käden omiinsa. + +Knutin teki mieli sanoa jotain hellää isälle, mutta hän ei voinut. + +He istuivat ääneti hetkisen. Sitten sanoi Knut: »Mutta jos minä jään +kotiin, niin minä tahdon hyödyttää.» + +Holt katsoi häneen kysyväisesti. + +»Kauppa ei minua, niinkuin tiedät, huvita. Mutta enkö minä voisi auttaa +sinua tehtaissasi?» + +»Aivan varmaan, aivan varmaan,» Holt vastasi ja katsoi pitkään eteensä, + +»Minähän voin myös antaa sinun työmiehillesi lääkärinapua.» + +Holt katsoi melkein surumielisesti poikaansa. Jättäisikö hän sittenkin +taistelunsa ja eläisi rauhassa ja sovinnossa yhdessä poikansa kanssa. +Hänestä tuntui tällä hetkellä, että kaikki, mitä hän vuosien kuluessa +oli toimittanut, joutaisi jälkeä jättämättä hävitä, hänelle +huokaustakaan tuottamatta, jos hän vaan saisi pitää poikansa. + +»Sitten minä olin aikonut tehdä itseni vaalikelpoiseksi», Knut jatkoi. + +Holtin silmät äkkiä suurenivat. Veltot piirteet jännittyivät, hän +oikasihe ja kumartui eteenpäin ikäänkuin valmiina hyökkäämään. Hänellä +oli hallussaan koko jäntevyytensä; hänen entinen taisteluhalunsa oli +taas täysissä vireissä. Tarkoittiko Knut todellakin täyttä totta? Hän +tuskin uskalsi kysyä. + +»Onko se -- onko se todellakin totta?» + +»On.» + +Holt nauroi ääneensä. »Vihdoinkin!» huudahti hän ja hän tunsi, ettei +hän kuitenkaan olisi voinut niin helposti luopua siitä, jonka puolesta +hän monen vuoden kuluessa oli kaikki uskaltanut. + +He jäivät istumaan hetkeksi ja puhelivat keskenään. Knutilla oli aina +kysymys kielellä, saamatta sitä lausutuksi. Isän taistelussa oli +hämäriä kohtia, jotka hän tahtoi valaistuksi; arvoituksia tämän +elämässä, jotka hän tahtoi saada selvitetyksi. Mutta hänen kävi +niinkuin isän, kuin tämä tahtoi saada tietää syyt poikansa suruun, -- +hän tunsi äkkiä puhuvansa vieraan kanssa. -- + +Knut istui taas omassa huoneessaan. Nyt se siis oli päätetty: hän aikoi +jäädä, hän ehkä taas ottaisi osaa päivän taisteluun. Nyt, kuin se oli +päätetty, tunsi hän siitä hiljaista iloa. Hän oli omituisen viehkeällä +mielellä. Jotain lämmintä, hellää, liikkui syvällä hänessä; hän istui +ja uneksi avoimin silmin. -- Hän oli vielä maalla, jotkut sanat, jotka +Kornelia oli lausunut, soivat hänen korvissaan; kaksi lämmintä silmää +katseli häntä, kaksi hienoa huulta hymyili hänelle; hän tunsi +merenhajua ja kukkaintuoksua, näki veneitä täysissä purjeissa, valoisia +lehtimajoja ja auringonpaistetta korkeilla tuntureilla. + +Hän irtautui väkisin unelmista. Hän oli päättänyt jäädä ja oli samalla +tehnyt itselleen lupauksen: Kornelian piti saada tietää kaikki, tuntea +hänen tunteensa, hänen entisyytensä pienimpiä yksityisseikkoja myöten, +ja jos hän silloin vaatisi, että hänen pitäisi häntä karttaa, niin hän +tottelisi sokeasti, eikä koskaan uskaltaisi sanaa, ei katsetta. -- -- + +-- Oli muutamia viikkoja myöhemmin, syyskuussa. Kaura oli jo +viisikoilla maalla. Oli kuutamoinen ilta. Viisikkojen välissä Brandtin +talon kohdalla kävelivät Kornelia ja Knut. Milloin he tulivat näkyviin +kuutamossa, milloin taas katosivat siimekseen. Maantiellä lähempänä +taloa seisoivat Hanna ja Pietari. He eivät puhuneet, he odottivat +jännitettyinä, että molemmat toiset palaisivat. + +Viimeinkin tulivat he tielle. Kornelia riensi edellä seuralaistaan, +Pietarin ja Hannan sivu ja sisään, Hanna seurasi hitaasti; Pietari +odotti. + +Kohta sen jälkeen menivät molemmat ystävykset yhdessä +höyrylaivalaiturille. Pietari katsoi tuon tuostakin Knutiin katseella, +joka osoitti, että hänen sydämmensä sykki kiihkeästä osanotosta. Kuin +he olivat lähellä laivasiltaa, sanoi Knut vastaukseksi sanattomaan +kysymykseen: + +»Ei suinkaan se koskaan tapahdu.» + +Pietari katsoi alas; hänellä ei ollut ainoatakaan lohdutuksen sanaa. +Ennenkuin he erosivat, kysyi hän Knutilta, tulisiko hän hänen häihinsä, +jotka vietettäisiin aivan kohta. Knut pudisti päätään. »Minä en voi +tavata häntä», hän sanoi. + +-- -- Kornelia riensi suoraan huoneeseensa. Hän lukitsi oven ja +vetäytyi nurkkaan, ikäänkuin hän olisi pelännyt kenen näkevän häntä. +Hän toivoi vain yhtä seikkaa: löytävänsä etäisen, haudanhiljaisen +piilopaikan, johon hän saattaisi kätkeä itsensä ja kaiken sen +hämmennyksen, joka täytti hänet. Häntä kylmi, hän vapisi ja kävi taas +polttavan kuumaksi; hurjia ajatuksia syöksyi kuin myrskynä hänen päänsä +läpi. Hän kuuli yhä vaan Knutin puhuvan; sanat olivat kuin eläviä +olentoja, jotka ahdistivat häntä; niitä seurasi omituinen valittava +soitto; ne polttivat häntä. + +Kuin he olivat jääneet yksin, oli hän aavistanut, mitä tuleman piti, ja +kuitenkin, kuin se oli sanottu, hän hämmästyi ja kauhistui, kuin olisi +räjähdys tapahtunut, joka uhkasi hänen henkeään. Hän ei tiennyt, oliko +hän kuullut kaikkea, eikä hän tiennyt, mitä oli vastannut. Hänen +ensimmäinen tunteensa oli, että katoamaton häpeä oli kohdannut häntä. +Mutta sen karkoitti pian toinen. Että _hän, hän_, Knut Holt, joka oli +hänelle aivan outo, jonka puhetta hän oli kuunnellut toiselta puolen +ylipääsemätöntä kuilua, että hän, joka edusti suurta, kaukaista, +kirjavaa maailmanelämää, että tämä rakasti häntä, jolle hän nauroi, +joka hänestä oli niin sanomattoman mitätön ja pikkukaupunkimainen -- +aivanhan se oli, kuin joku olisi sanonut hänelle: sinä itse kuulut +tähän suureen kaukaiseen, vaikket sinä sitä tiedä! Johan sekin oli niin +omituista, että hän, Kornelia, tulisi niin lähelle häntä, näkisi ja +puhuisi hänen kanssaan joka päivä ja saisi tietää sen, mitä hän +kaikilta muilta salasi. Mutta _tämä_! Että Knut häntä rakasti! Jos se +ensiksi oli rasittanut häntä, niin se nyt häntä taas ylensi; hän tunsi +samalla ihmetellen ja arasti iloiten omistavansa jotain omituista, +voiman, jonka omistamista hän ei koskaan ollut aavistanut. Ja kaiken +sen keskellä, pelon ja ylpeyden taistellessa hänen sydämmessään, +tunkeutuivat naisenkasvot näkyviin, kasvot, joita hän ei koskaan ollut +nähnyt ja jotka alituisesti muuttivat muotoa, milloin olivat varustetut +kaikella hurmaavalla, naisellisella kauneudella, mitä hän tiesi ja +hänen mielikuvituksensa saattoi loihtia, milloin taas olivat raa'at ja +röyhkeät ja kaikkien himojen väärentämät. Ja lakkaamatta hän kysyi: +minkälainen oli se nainen ollut, jolle hän oli puhunut rakkauden helliä +sanoja, ja jonka kanssa hän oli vaihtanut hyväilyjä? Oliko se +todellakin mahdollista, ettei hän kumminkaan ollut rakastanut häntä? -- +Hän taisteli kaikin voimin saadakseen sen olennon silmistään, mutta +aina se palasi takaisin, ja joka kerran hän tunsi syvää, polttavaa +tuskaa, kuin hän ajatteli sitä. + +Siten hän istui nurkassaan puolustaen itseään uutta vastaan, joka oli +tullut rauhanrikkojaksi hänen elämäänsä, ja sillä välin kulki kuuvalo +etsien eteenpäin pitkin seinää ja yli lattian, löysi hänet piilostaan, +kulki eteenpäin ja katosi nähtyään, mitä tahtoi. + + + + +IX. + + +Kamala, kauhea huhu hiiviskeli kaupungissa. Jotain hirmuista, ennen +kuulumatonta uhkasi sitä. Kaikkialla puhuttiin siitä, mutta aivan +hiljaan, vain kuiskaten -- oli kuin seikkaa kovasti mainitsemalla olisi +kapina herätetty. Hamren työmiehissä oli vaarallinen kiihtymys +vallalla, kerrottiin. Hän oli taas äskettäin eroittanut osan heistä ja +alentanut toisten palkkaa. Työmiehet uhkasivat tehdä työlakon. + +Elettiin muutamia päiviä epävarmoina. Sitten se tuli; miina räjähti. +Eräänä aamuna nähtiin työmiesten parvittain kuljeksivan kaupungin +katuja ja kokoontuvan Hamren talon edustalle. Odotettiin melskeitä, +ehkä murhapolttoa; mutta eivät he kuitenkaan sitä tehneet. Työmiehet +viheltelivät käsiinsä, laskivat leikkiä muutamien ohikulkevain +tukkukauppiain kustannuksella, mutta erosivat sitten rauhassa. Illalla +he kuitenkin kokoontuivat rouva Olsenin tanssisaliin, ja siellä +päätettiin, ettei kukaan ryhtyisi työhön, ennenkuin palkkaa +koroitettaisiin. + +Ei voitu ymmärtää, kuinka se oli niin käynyt. Päiväpalkkaahan oli niin +usein ennenkin alennettu ja työmiehiä eroitettu, eikä ollut mitään +levottomuuksia syntynyt. Kuka oli alkuunpanija -- se oli se suuri +kysymys, jota kaikkialla pohdittiin. Toivottiin selvitystä +»Maakunnanlehdeltä», mutta Björnholt kietoutui salaperäiseen +äänettömyyteen. Hän ei kuitenkaan ollut jouten. Hiljaisuudessa puuhasi +hän aivan tavattomasti. Hän näytti olevan kaikkialla läsnä. Hän nuuski +kautta kaupungin kuin metsäkoira, joka on kadottanut jäljet. Hänet +nähtiin laitureilla ja puodeissa, konttoreissa ja kellareissa, ja +etenkin kävi hän ahkeraan pienissä työväen asunnoissa kaupungin +ulkoreunoissa. Hänen tiedustelunsa eivät olleet vielä päättyneet, kuin +tapahtui jotain, joka kerrassaan saattoi hänet jäljille ja sai hänen +taistelemaan ratkaisevan taistelun. + +Ennen vaalia oli pidettävä politillinen kokous. Päivä lähestyi, ja +sanomalehtien täytyi mainita ehdokkaansa. Höjsenin lehti kävi ensin +tuleen. Se ehdotti Aage Stormin ja -- Knut Holtin, jota lehti kutsui +»tulevaisuuden mieheksi». Björnholt hypähti ilmaan kuin kummipallo, +kuin hän luki sen. Hän löi otsaansa ja huudahti: »Minä sen aasi! +Luonnollisesti, hänhän se on! Mutta kuka hitto olisi voinut luulla -- +niinhän hän oli tavattoman blaseerattu! Se oli siis teeskentelyä! Mutta +kyllä minä -- siitä hän saapi olla ihan varma!» + +Hän teki vielä lyhyen retken uusia jälkiä myöten, ja sitten hän oli +valmis: hän istuutui kirjoittamaan viisipalstaisen johtajan. + +»Maakunnanlehden» kirjapaino oli pimeän solan perällä, jossa siisteys +oli pienin ja rotat suurimmat. Toimitushuone oli pimeä solukka, jossa +haisi painomusteelta, masinaöljyltä ja huonolta tupakalta. Kalustoa oli +vanha, ruskeaksi maalattu pöytä, johon lehden eri toimittajat olivat +koettaneet kynäveitsiään niin ahkeraan, ettei pian enää ollut sijaa +uusille leikkauksille. Sitä paitse se oli peitetty kokonaisella +verkolla kuivuneita mustejokia ja järviä. Muutamat olivat nähtävästi +taiteellisesti valmistettuja -- saattoi nähdä, että avulias sormi oli +siellä täällä avannut väylän patoutuneelle järvelle pöydän reunan yli. +Tämän pöytävanhuksen edessä oli nojatuoli, jossa oli vaalistunut, +vihreä päällys, pitkin seiniä oli puutuolia ja niillä kasottain +keltaisenruskeita sanomalehtiä. Ikkunanpielet olivat täynnä hämähäkin +verkkoja, tyhjiä läkkipulloja, kelvottomia teräskyniä, huonoja +hammasluita ja tupakanporoa. + +Iltapuolella, kuin Björnholt oli lopettanut valmistavat työnsä +vastaiseen taisteluun, tapaamme me siellä toimittajan, Fonnin ja +Vildhagenin. Björnholt istui pöydän ääressä, Fonn ja Vildhagen olivat +tyhjentäneet kaksi puutuolia keltaisista sanomalehdistä, jotka nyt +viruivat lattialla ja kadehtivat herroilta heidän paikkojaan. +Björnholtilla oli päällään päällystakki, päällyskengät ja hattu. +Toisessa kädessä hänellä oli suuri portinavain, jolla hän tuon +tuostakin keskustelun aikana jyskytteli pöytään antaakseen sanoilleen +suurempaa painoa. Hänen edessään oli huomispäivän vastikään painettu +lehti, puhtaana ja viattomana näöltään. + +Björnholt luki viisipalstaista johtajaa toisille. Esipuheessa +kuvailtiin niitä idyllisiä oloja, jotka ennen olivat olleet kaupungille +omituisia. Se oli ollut niin sanomattoman siveellinen ja onnellinen. +Sillä oli kalansa, koulunsa ja virkamiehensä. Kalalla saatiin leipää, +koulusta oppia, ja virkamiehet sääsivät oikeutta -- mitä saattoi vaatia +sen enempää? Se oli ollut kultainen aika. Valitut hallitsivat, muut +tottelivat. Oli vallinnut varallisuus, kristillisyys ja järjestys. +Rikkaita pidettiin arvossa, köyhät lohduttivat itseään tulevalla +elämällä. Tässä siunatussa yhteiskunnassa oli vallinnut melkein +juhlallinen kirkkorauha. Huokausta ei kuulunut, epäilystä ei ollut. + +Nyt oli toisin, ja syypää siihen oli, niinkuin tiedettiin, muuan +vallanhimoinen yllyttäjä ja hänen kapinallinen poikansa. Viimeksi +mainitun kotiintuloa oli seurannut vaalihurjuuksia, vieläpä työväen +kahakoita. Sehän olisi aivan itsemurhan tapaista, jos tahtoisi +peitellä, että nämä levottomuudet olivat alkaneet samaan aikaan, kuin +mainittu nuori mies oli alkanut antaa lääkärinapua työväelle kaupungin +ulkoreunoissa. »Me olimme hetkisen ajan toivoneet,» loppui kirjoitus, +»että herra Holt olisi tappiostaan viisastunut ja että hän, kuin hänet +taas suurella vieraanvaraisuudella otettiin vastaan meidän +yhteiskuntamme parempiin piireihin, että hän käsittäisi, että tämä +hänen epäilyttävän entisyytensä hyväntahtoinen unohtaminen tuottaisi +hänelle velvollisuuksia. Mutta kuin nyt tulee ilmi, että kaikki on +mennyt hukkaan, sekä rangaistus että anteeksi anto, kuin hän esiintyy +alhaison yllyttäjänä ja antaa alemman sanomalehdistön asettaa itsensä +ehdokkaaksi, niin silloin olemme me luulleet, että on pyhä velvollisuus +huomauttaa kaikkia kunniallisia kansalaisia, että se suunta, jota tämä +mies edustaa, koettaa hävittää uskontoa ja moraalia, tavoittelee +perhe-elämän hajoittamista ja varakkaitten luokkien johdonmukaista +ryöstämistä -- lyhyesti sanoen ahdistaa yhteiskunnan pyhimpiä +laitoksia.» + +»Mitä te siitä sanotte?» Björnholt kysyi ja löi avaimen pöytään. + +»Se on voimakas,» Vildhagen sanoi ja katsoi kateellisin silmin +Björnholtiin. »Kaikkea tätä hän saattaa sanoa varmana siitä, että häntä +uskotaan,» hän ajatteli. + +»Luulen minä, että se vähän laimentaa innostusta nuoreen yllyttäjään.» + +Fonn äännähteli epäileväisesti. Hän heilutteli yläruumistaan ja hieroi +käsiään selän takana, niin että ne rutisivat. + +»Hm -- voitteko te todellakin -- näyttää -- toteen --?» + +»Näyttääkö toteen?» Björnholt huudahti. »Eikö siinä ole todistusta +kylläksi, että hän antaa asettaa itsensä alhaison lehden ehdokkaaksi?» + +»Hm -- alhaison --» + +»Eikö hän ole demokraatti ja Jumalan kieltäjä, ja jokaisesta +semmoisesta saattaa milloin tahansa tulla kapinoitsija.» + +Hän iski taas avaimen pöytään. + +Fonn äännähteli taas hyvin epäileväisesti. + +»Eikö? -- No, se on sama. Pääasiassahan me olemme yhtä mieltä. Me emme +tahdo ketään uskonnollisesti epäiltävää.» + +»Niin,» yhtyivät toisetkin. + +»Ja _siinä_ seikassa hän on kiinni. Minä olen koonnut koko joukon hänen +lausumiaan vaarallisia sanoja; minä olen urkkinut häntä etukaupunkien +roskaväenkin keskeltä. Se on Jumalan onni, että melskeet puhkesivat +ilmoille ennen vaalia. Niitä seuraa pelko ja reaktsiooni. Rakas +pastori, tehkää työtä, kääntäkää sieluja hyvälle asialle! Strand +horjuu, ei tahdo vaikuttaa käsityöläisiin. Te olette luja luonne, Fonn. +Ja te, Vildhagen, teidän tavaton vaikutusvoimanne työväenluokkaan --» + +Vildhagen pani kätensä ristiin. + +»Kuinhan minä nyt saisin armossa --» + +»Saattehan te, saattehan te, kuin vaan tahdotte,» keskeytti Björnholt +hänet levottomasti. + +»Uskallanko minä kysyä,» alkoi kirkkoväärti ja antoi katseensa +harhailla joka nurkassa ja pitkin lattiaa, »ketä te -- jos Jumala niin +tahtoo -- aijotte asettaa ehdolle?» + +»Hamren ja maaherran tietysti.» + +Vildhagen ja Fonn katsoivat toisiinsa. Björnholt huomasi ja käsitti +heti sen katseen. + +»Muuten -- kaikki yhteisen asian hyväksi. Jos haluttaisiin +kirkollismielistä --?» + +»Sitä minä juuri tahdoin teroittaa,» Fonn sanoi ja nousi ylös. + +»Se oli minunkin asiani tänne tänään,» yhtyi Vildhagen ja otti +hattunsa. + +»Hyvä! Hyväksytty. Siis: järkähtämättömään liittoon --» + +Hän ojensi Fonnille kätensä. Pappi viivytteli siihen tarttuessaan, ja +Vildhagen sanoi: + +»Kutka --?» + +»Tietysti joku virkamies,» Björnholt vastasi. + +Toiset katsoivat taas tarkoittavaisesti toisiinsa. + +»Pitäisikö sen ehkä olla kirkollis-kansallismielisen?» hän kysyi. Hän +pureskeli partaansa, ja ääni oli uhkaava. Vildhagen oli vaiti ja +tarkasteli taas lattiata silmillään; Fonn vastasi: + +»Niin -- se oli meidän tarkoituksemme.» + +Björnholt vastasi lyödä läimäyttämällä pöytään. Hän nousi seisomaan ja +puhisi kuin valaskala, ja sitten hän sanoi lyhyesti ja kieltävästi: +»Hyvät herrat, minulla on kiire. Hyvästi. Minä en suostu vääriin +liittoihin!» + +Samalla hän tempasi lehden, työnsi sen taskuunsa ja lähti tiehensä. + +Toiset katsoivat toisiinsa, pudistelivat päitään ja lähtivät hitaasti +perästä. + +Seuraavana päivänä »Maakunnanlehti» hehkuvan kirjoituksensa kanssa +levisi yli kaupungin, ja sitä ahmittiin konttoreissa, kyökeissä ja +asuinhuoneissa. Se herätti ääretöntä huomiota. Naurettiin, iloittiin ja +ihmeteltiin. »Ei kukaan voi vetää vertoja Björnholtille,» sanottiin, +»se on etevä mies.» -- »Holt on sen ansainnut,» toiset sanoivat; »hän +on pöyhkeä.» -- »Hyvä Jumala, sitä röyhkeyttä,» sanoivat rouvat niissä +taloissa, joissa Knut oli käynyt vieraissa. »Tämä ihminen on istunut +meidän pöytämme ääressä, puhunut meidän tyttäriemme kanssa.» -- +»Tapelkoot vaan,» tullivahtmestari Vitt sanoi ja pani puita vahvasti +pesään tullihuoneen vahtituvassa ja teki itselleen mukavaa ja hauskaa. + +Strand pohti kirjoitusta naiskokouksissaan, Fonn hengellisillä +kävelymatkoillaan, Vildhagen ja matami Tvet käsittelivät sitä +käsityöläisten taloissa, joissa tilaisuuksissa juotiin paljon kahvia ja +puhuttiin paljon ylösrakentavaista. + +Vikinkin taloon ulottuivat keskustelut Knut Holtista. Muutamilla +kaupungin hienoimmista naisista, se on niillä, jotka kuuluivat +lihavimpiin »taloihin», oli tapana käydä aamupäivävisiiteillä Vikissä. +Siellä he keskustelivat pappien viimeisistä saarnoista, viimeisistä +päivällispidoista, viimeisistä kihlauksista, vararikoista ja +kuolemantapauksista, syödessään neiti Vikin leivoksia. Vikin talolla +oli niin oivallinen asema -- kaikkien täytyi kulkea siitä sivu --, +neiti Vikin leivokset olivat niin mainioita ja Kornelia oli niin +miellyttävä -- hän tuskin sanoi sanaakaan eikä koskaan levitellyt +toisten puheita. He puhuivat nyt vain Knutista ja aina jotain uutta. +Muuan nuorenpuoleinen kauppias oli »siveellisesti vakuutettu», että hän +oli nähnyt häntä katukahakassa Parisissa. Kerrottiin myöskin, että hän +oli ollut kullankaivajana ja sitten päällysmiehenä plantasissa, jossa +pidettiin orjia. Muuan matkustavainen lähetyssaarnaaja kertoi +kuulleensa, että hänellä olisi ollut kaksi vaimoa yhtaikaa. Siihen kai +oli pätevät syyt, ettei vanha Holt koskaan kertonut, mitä hänen +poikansa toimitteli ulkona maailmassa. Mitä hänen toimiinsa +kotikaupungissa tuli, niin oli kyllä niitä, jotka tiesivät, miksi hän +niin lämpimästi oli ajanut Maria Hansenin asiaa. Ennen ei oltu tahdottu +turmella nuoren miehen tulevaisuutta kertomalla sitä kaikkea; mutta +nythän, kuin hän alkoi yllyttää roistoväkeä, olisi aivan väärin j.n.e. + +Kornelia, joka oltuaan Pietarin ja Hannan häissä oli palannut +kaupunkiin nuorikkojen kanssa, kuunteli äänettömänä, hämmästyneenä +katsellen näitä »vakavia», jotka kaikki puhuivat hänestä, joka nyt oli +»paljastettu». Nämä makeisia pureskelevat naiset näyttivät oikein +iloitsevan, kuin he olivat kuulleet uuden huhun, ja hänestä näytti, +että miehet olivat vähän mielissään, kuin he olivat keksineet uuden +»kristillisen keinon» kiihoittaakseen mielialaa Knutia vastaan. Ja kuin +nämä veljet ja sisaret Herrassa olivat kylläkseen juoruilleet ja +iloinneet siitä yleisestä paheksumisesta, jonka esineenä Knut oli, +huokailivat he ja puhuivat vainosta, jota »Jumalan lasten täytyy +kestää». Kornelia ei kuullut koskaan kenenkään kysyvän, mikä oli +totta, mikä oli oikein -- hän ei koskaan kuullut kenenkään sanovan +jalomielistä sanaa »näyttelijästä». Olivatko nämä todellakin ne samat +ihmiset, joita hän oli tottunut pitämään pienenä valittuna joukkona, +jota maailma vainosi heidän rakkautensa ja hurskautensa tähden? + +Kornelia oli kotiintultuaan elänyt hyvin hiljaa. Enimmäkseen hän istui +omassa pienessä huoneessaan, jonka sisustuksena oli siniseksi maalattu +sänky, valkeat uutimet, pöytä vesipulloineen ja hartauskirjoineen ja +pieni kirjahylly, jolla vaan oli sisällöltään rauhallisia ja +ylösrakentavaisia kirjoja. Ja hänen siinä istuessaan tulivat vanhat +ajatukset ja tunteet takaisin. Hän taas rukoili ja teki katumusta +kaukaisten aikojen hurskaitten miesten ja naisten kanssa, joitten +kanssa hän oli elänyt paljon läheisempää elämää kuin aikaistensa. +Suuret maailmalle vievät kaksoisovet sulkeutuivat hitaasti taas. +Hänestä tuntui, niinkuin hän olisi pelastuneena tullut satamaan +rohkealta löytöretkeltä kaukaisiin maihin, ja hän kiitti Jumalaa, että +hän jälleen istui pienellä aidatulla paikallaan, jolla hän ennenkin oli +istunut ja katsonut siniseen taivaaseen, jota hän pyrki aina näkemään +kaikkien maallisten pilvien takaa. + +Mutta sitten alkoivat vierailut ja väittelyt Knut Holtista, ja Kornelia +temmattiin taivasta tavoittelevasta ajatusmaailmastaan. Hän tunsi +olevansa matalassa hartaushuoneessa, joka oli täynnä häkää, savua ja +ummehtunutta ilmaa. Kaikki nämä vanhat käsitteet, jotka olivat +kodikkaasti häneen vaikuttaneet, alkoivat näyttää ummehtuneilta ja +kuivuneilta, niinkuin esineet hänen makuuhuoneessaan olivat näyttäneet, +kuin hän ensi kerran näki ne maalta tultuaan. Ne kaukaiset, ihanat +olennot, joitten kanssa hän äskettäin oli elänyt, katosivat; niitten +sijaan tuli toisia, matalaotsaisia, karkeatekoisia ja hirmuisia, +ahdasmielisiä ja rumapuheisia. + +Hän oli koettanut karkoittaa Knutin ajatuksistaan -- nyt nämä +herättivät jokaisen sanan, minkä hän oli sanonut, uudestaan elämään. +Hän alkoi itsekseen puolustaa häntä. Hän tunsi itsensä osaltaan +syylliseksi siihen, mikä häntä oli kohdannut. Siksihän häntä vihattiin, +että hän ei enää kätkenyt vakuutustaan; silloin, kuin hän oli +salaperäinen, olivat kaikki pitäneet häntä niin miellyttävänä, niin +luotettavana. Ja hänhän juuri oli saanut tämän käänteen aikaan hänen +esiintymisessään. -- -- + +Se ei voinut olla totta, mitä hänestä kerrottiin. Joka sanalla, +jonka hän oli hänelle sanonut, oli ollut totuuden ja suoruuden leima. +Ja miksi hän oli uskonut hänelle sen yhden ainoan tapauksen +entisyydestään, jos hänellä oli niin paljon peitettävää, mitä Kornelia +yhtä helposti saattoi saada tietää. Ei hän kuitenkaan aina voinut +itseään täydellisesti rauhoittaa. Ehkä kaikessa, mitä sanottiin, +kuitenkin oli jonkin verran totta. Semmoisina epäilyksen hetkinä halusi +hän niin sanomattoman mielellään tavata Hannaa saadakseen kuulla jotain +Knutista, ja hän oli useampia kertoja jo menossa sinne, mutta kääntyi +aina takaisin. -- -- + +Suuri politillinen kokous oli aivan käsissä. Björnholt oli levitellyt, +että Knutin lopullinen rangaistus tapahtuisi siellä. Hän oli siellä +»vakavasti interpelleerattava», hän oli sanonut. Nämä sanat kulkivat +ympäri kaupungin. Rehtorin rouva toisti niitä joka suuressa talossa +juhlallisen kärsivällä tavalla, joka sai muutamia, jotka eivät +tunteneet parlamentaarista kieltä, odottamaan vavistuksella, mitä +tuleman piti. Oli aivan kuin hän olisi sanonut: hän mestataan ja ehkä +ensin silvotaan. -- Matami Tvet levitti uutista käsityöläisperheisiin. +Suutarimestari Hansen, joka teki työtä kaikkiin kaupungin hienoihin +taloihin, ja joka sen vuoksi luonnollisesti oli oikeiston miehiä, +vihelteli hiljalleen sen kuullessaan ja toisti: »Voi hemmetti sentään, +kuinka häntä interpelleerataankin!» -- »On sentään sääli nuorta, kunnon +miestä», sanoi hänen vaimonsa. -- »Vielähän», mies vastasi; »hänhän on +hurjastelija.» + +Päivä tuli. Samaan aikaan, kuin työväenyhdistyksen taloon tulvaili +väkeä, jotka kaikki yhtä kiihkeästi odottivat siellä taisteltavaa +taistelua, kuin mikäkin eläintaistelun yleisö, kuljeskeli Hanna Ström +edestakaisin asuinhuoneessaan ja odotti Korneliaa, joka kirjeessä oli +ilmoittanut aikovansa viettää illan hänen luonaan. + +Soitettiin. Hän se oli. »Viimeinkin sinä tulet!» Hanna huudahti ja +syleili häntä. »Etkö sinä häpeä? Nyt vasta!» + +Kornelia vältteli häntä. »Minä tuskin olen ollut kotoa poissa +ollenkaan», hän sanoi. + +Katseltuaan kaikkia talon huoneita ylisiltä kyökkiin saakka ja kaikkea +kalustoa patoja myöten, ja Kornelian tiedusteltua ystävältään heidän +jokapäiväistä elämäänsä, mitä taloudenpito maksoi, mistä hän osti +ostettavansa, palasivat he asuinhuoneeseen. Kornelia otti käsityönsä ja +istuutui pöydän ääreen; Hanna koetti tehdä samoin. Mutta hän oli +polttavan levoton: nythän taisteltiin se suuri taistelu. Hän ei voinut +käsittää, että Kornelia saattoi istua niin levollisena, niin kylmänä, +ikäänkuin ei mitään olisi ollut tekeillä. Ei suinkaan hän mitenkään +saattanut olla niin välinpitämätön, kuin miltä hän näytti. + +Huoneessa vallitsi kuolonhiljaisuus; kuultiin vaan, kuinka rihma meni +vaatteen läpi. Hanna istui ja kuunteli, tietämättä mitä, sillä eihän se +vielä pitkään aikaan saattanut päättyä. Tuon tuostakin oli hän +ikkunassa ja katsoi pitkin katua, joka oli pimeä ja tyhjä. Kornelia ei +ollut tähän saakka katsonut ylös työstään. Mutta kuin Hanna kymmenettä +kertaa oltuaan ikkunan ääressä palasi alistuvaisesti takaisin +paikalleen, näki hän Kornelian äkkiä heittävän ompeluksen käsistään. +»Minä en voi», hän sanoi ja kumartui kädet kasvojen edessä pöytää +vasten. + +Hanna heittäytyi huudahtaen hänen viereensä ja syleili häntä. +»Vihdoinkin!» hän sanoi. »Rakas Kornelia, miksi, Herran tähden, me +istumme tässä ja kiusaamme itsiämme emmekä sano sanaakaan!» + +Ja sitten he puhuivat. Käsi toisen vyötäisillä he kulkivat edestakaisin +lattialla. Hanna purki kerrassaan kaikki, mitä hänellä oli +sydämmellään. Se ei ollut totta, ei sanaakaan ollut totta kaikesta +siitä, mitä oli Knutista sanottu. Hän oli melkein itkeä, kuin hän +kertoi, kuinka ihmiset tuhansilla eri tavoilla olivat koettaneet +loukata Knutia ja hänen isäänsä. Raakoja, nimettömiä kirjeitä oli +sadellut heille. Klubi ja athenaeumi oli suljettu heiltä. Ei kukaan, +joka oli isoisten leivässä, saanut vastaanottaa lääkärinapua Knutilta. +Useat vanhemmat olivat ottaneet lapsensa eräästä koulusta, jossa Knut +opetti. Ja milloin he eivät voineet loukata häntä itseään, kävivät he +hänen ystäväinsä kimppuun. Kaksi niistä oli saanut esimiehiltään eron, +toisia oli uhattu erottaa, jos heitä nähtäisiin hänen seurassaan. +Etenkin oli Pietari saanut tuntea, että hän oli Knutin ystävä. Monet +kaupungin mahtavista, jotka ennen olivat olleet ystävällisiä häntä +kohtaan ja auttaneet häntä, olivat äkkiä vetäytyneet takaisin, muutamat +olivat oikein koettaneet vahingoittaa häntä. Nuoret kauppiaat, jotka +mielellään olisivat liittyneet häneen, eivät uskaltaneet vanhojen +talojen vuoksi. Pietari oli kassanhoitaja pienessä pankissa. Johtaja +kutsui hänet luokseen ja varoitti häntä. »Täytyykös minun menetellä +vasten vakuutustani?» Pietari oli kysynyt. -- »Ei suinkaan! Teidänhän +vaan tarvitsee pitää ne itseksenne ja luopua Holtista», oli vastaus. -- +Kaiken takana oli Björnholt, Hanna vakuutti. Hän ja hänen lehtensä +hallitsivat kaikkia. Hän oli käynyt toisesta työmiehen asunnosta +toiseen ja vuorotellen uhannut ja mielitellyt, maksanut ja kestittänyt +sekä miehiä, vaimoja että lapsia saadakseen tietää jotain Knutista. + +Kello löi kahdeksan. Molemmat naiset riensivät ikkunaan. Nythän sen jo +kohta täytyi päättyä. Kadut olivat yhä vielä tyhjiä. Yksinäinen +jalkamies näkyi hämärässä valossa, jota uniset lyhdyt levittivät +katukiville ja märille seinille, se katosi taas pimeään toiselle +puolelle. Ystävykset olivat juuri lähtemäisillään ikkunasta, kuin he +kuulivat kaukaa heikkoja hurraahuutoja ja sitten laulua, joka vuoroin +yltyi, vuoroin katosi kuulumattomiin. Vähitellen vaikenivat huudot ja +sen sijaan kuului yhtämittaista puheen pauhinaa ja raskasta astuntaa. +Miesjoukkoja näkyi yläpäässä katua, ja he kulkivat kovaan puhellen +talon sivu. + +»Nyt he tulevat!» Hanna huusi ja aukasi ikkunan paremmin nähdäkseen. + +Soitettiin kiivaasti kelloa. »Pietari!» hän sanoi ja lensi ulos. Kohta +sen jälkeen tulivat he molemmat rientäen sisään. Pietari ei voinut +puhua, niin hengästynyt hän oli. Hän tarttui Korneliaa käsiin ja +puristi niitä, jotta hän oli vähällä huutaa, ja syleili vaimoaan yhä +uudestaan. Sitten hän alkoi astua kiihkeästi edestakaisin nakaten +hattunsa tuolille, takkinsa toiselle ja riisui kalossit jalastaan +keskellä huonetta. + +»Hyvä Jumala, sitä mellakkaa!» + +»Oi, kerro, kerro», pyysi Hanna, joka seurasi häntä hänen +vaelluksellaan ja ahdisteli häntä kysymyksillä. »Joudu, minä menehdyn +kärsimättömyydestä!» + +»Heti. Hyh -- -- istutaan. -- Ei, minun täytyy astua! -- Mutta anna +minulle ensin lasi vettä -- tai kuule: lasi viiniä. -- Oih, minä +luulen, etten minä koskaan saa ääntäni takaisin!» + +»Oletko sinä puhunut?» + +»En, vaan huutanut.» + +Viini tuotiin, ja Pietari alkoi: + +»Oli aivan täpösen täynnä. Tullinhoitaja Olsen johti puhetta. Ensin +puhuttiin sitä ja tätä, jota ei kukaan kuunnellut. Ihmiset alkoivat +käydä uneliaiksi. Mutta sitten tuli vaali puheeksi, ja Björnholt sai +puheenvuoron. Se vaikutti kuin piiskan-isku ihmisiin. Saat uskoa, että +ne heräsivät.» + +»No, mitä hän sanoi?» + +»Hän on viekas. Joka sana, minkä hän sanoi, mielitteli jotain tuhmaa +tai ennakkoluuloista kuulijoissa. Ensinnä yleensä yhteiskunnan +vihollisista. Siinä sitten oli väriä. Oikein huikaiseva kymmenen pennin +kuva. Sitten alkoi hän polkea alleen työmiehiä, Knutia ja kaikkia muita +vaarallisia. Oikein ratisi hänen askeleittensa alla. Minä luulin +näkeväni hänen saappaansa koko ajan. -- Voiko Knut kieltää, että hän +vastusti isiltä perittyä, kallisarvoista uskontoa. Ja mitä hän ajatteli +työmiesten hävittömästä liittymisestä kaitselmusta ja varakkaita +luokkia vastaan? -- Lopuksi hän kosi järkeviä perheenisiä. Tahtoivatko +he uskoa lastensa ajallisen ja ijankaikkisen onnen näitten kumoajain +käsiin j.n.e.» + +»No? Mitä Knut vastasi?» + +»Hän ei vielä saanut puheenvuoroa. Kuulijat olivat aivan äärettömiin +ihastuneet Björnholtin puheeseen. Hänen ystävänsä huusivat, kuin +riivatut. Björnholtin jälkeen puhui Vildhagen, ettei hän niinkuin +tunnettu, huolinut maallisista, ja sitten nousi Fonn ja hieroi käsiään +selkänsä takana ja antoi Knutille sivulta pistoksen hienolla rakkauden +tikarilla. Sitten vihdoinkin tuli Knut. Ensiksi oltiin salissa +levottomia, mutta sitten vallitsi kuolonhiljaisuus, ja kaikki ne +tuhannet silmät tuijottivat häneen ja sanoivat: 'Vastaa, jos voit'.» + +»Puhuiko hän hyvin?» + +Pietari nielasi lasin viiniä. + +»Hyvinkö? Oi, sinä et voi käsittää, miten hän puhui. Minä en tiedä, +miten minä osaisin kertoa -- -- Näetkös, ei ainoastaan sanat -- -- Minä +en milloinkaan luullut, että hän voisi puhua _sillä tavalla_.» + +»No --?» + +»Kuin hän viime kerran oli kotona, oli hän kaunopuhelias aivan toisella +tavalla. Hänen puheensa oli sotajoukko, joka torvien raikuessa ja +lippujen liehuessa ryntäsi vihollisten vallituksille. Se oli kaunista, +niin lämmintä, niin innostunutta.» + +»Mutta nyt?» + +»Aivan hiljaista, rauhallista, niukkaa, melkein kylmää. Mutta +kuitenkin: joka sana sattui kuin isku; oikein se huokaili, johon se +sattui. Ainoastaan lopulla oli räjähdys -- kuin hän tuli Björnholtiin.» + +»Kerro, Kerro!» + +»Hän ei tahtonut vastustaa mitään uskontoa, joka kasvattaa +rehellisyyttä ja lähimmäisen rakkautta, mutta viimeiseen hengenvetoonsa +niitä tylyjä itsevaltioita, jotka tahtovat tukehuttaa ihmisen +totuudentarvetta, ja niitä pettureita, jotka käyttävät hyväkseen +tietämättömyyttä ja taikauskoa. -- -- Hän käytti aivan toisia sanoja, +mutta se oli ajatus. -- -- 'Korupuheita, korupuheita!' Björnholt huusi. +'Esimerkkiä, tosiasioita', Strand säesti. Mutta sepä olikin vaarallinen +vaatimus. Mahdollisesti oli Knut varustautunut. Malliahan ei puutu, ja +hän oli ne huomannut. Sitten he tulivat nimeä mainitsematta, mutta ilki +elävinä ja joka miehen tuntemina, kaikki teeskennellyn oikeauskoisuuden +ilveilijät, Björnholt ja Vildhagen etunenässä. Minä vaan ihmettelen, +etteivät he murhanneet häntä paikalla. + +»Häntä keskeytettiin, tahdottiin puheenjohtajaa, kieltämään +puheenvuoroa. Mutta keskellä melua nousi muuan mies hitaasti ja +rauhallisesti ja pyysi matalalla äänellä 'saada lupaa' -- -- mihin hän +tahtoi saada lupaa, ei kukaan kuullut, melu esti kuulemasta. Mutta hän +jäi seisomaan ja odotti kärsivällisesti, koetti monta kertaa turhaan +puhua, mutta odotti ja sai viimein sanotuksi, että hän tahtoi saada +luvan huomauttaa luulevansa, että mitä Knut oli sanonut, oli totta. +Hän saattaisi, jos niin tarvittaisiin, mainita vielä useita +esimerkkiä -- -- + +»Ei katsottu tarvittavan. Puhuja tunnettiin, se oli Aage Storm. Knut ei +ole hänen miehiään, mutta hän on lahjomaton. + +»Knut sai taas puheenvuoron. Hän puhui työlakon tehneistä työmiehistä. +Mitä he olivat tehneet, ei koskaan veisi heitä perille, mutta oliko se +sen vuoksi rikos? -- Tässä kääntyi hän Hamren puoleen -- ajatteleppas +-- Hamren itsensä puoleen ja kysyi häneltä, oliko hän koskaan arvellut +käyttäessään työmiehiä omaksi hyödykseen niin paljon, kuin hän omatta +vaaratta saattoi? Eikö hän ollut käyttänyt omistusoikeuttaan +kalastuspaikkoihin pitääkseen kalanhintaa alhaisena? Mutta oliko kukaan +siitä syystä kutsunut häntä hävyttömäksi ihmiseksi, kapinoitsijaksi +inhimillisiä ja jumalallisia lakia vastaan? -- -- Ja sitten tuli +Björnholtin vuoro, joka oli käyttänyt näitä sanoja työmiehistä. Oliko +hänellä oikeus puhua sillä tavalla? Oliko hän koskaan vähääkään +arvellut käyttäessään mitä mahdollista keinoa tahansa kukistaessaan +vastustajaansa? -- Ja sitten tulivat hänen omat johtajansa, kaikki +hänen raa'at, panettelevat, likaiset, liehakoivat sikiönsä ja syyttivät +häntä! -- -- Se oli ihanimpia hetkiä minun elämässäni. + +»Minä en voi kuvata sitä, mikä seurasi näitä sanoja! Koko se raivo, jota +kaikkien näiden ihmisten jonkun aikaa oli täytynyt hillitä, puhkesi +ilmoille korvia särkevällä pauhulla. Björnholt syöksyi nyrkissä käsin +puheenjohtajan eteen, jokainen tahtoi sananvuoroa, mutta ei ketään +kuultu paitse suutari Hansenia, joka huusi jyrisevällä bassollaan: +'Hitto vieköön, jos me tahdomme ketään, joka vastustaa Björnholtia ja +uskontoa!' Vihellettiin, tömisteltiin, sähistiin, huudettiin -- +muutamat hyvähuudot tuskin kuuluivat melun läpi. Mutta sillä välin oli +ovi auennut; työmiehet, jotka olivat kokoontuneet ulkopuolelle, olivat +saaneet vihiä, että Knut oli puolustanut heitä, ja äkkiä tuli kaduilta +ja käytäviltä niin jymisevä hurraahuuto, että se tukahutti kaikki muut +äänet. + +»Viimeinkin syntyi hetken äänettömyys, ja Aage Storm, joka taas oli +kärsivällisenä seissut ja odottanut, pyysi taas lupaa saada sanoa, että +hän luuli, että se, mikä koski työmiehiä, oli oikein, ja mitä tuli +toimittaja Björnholtiin, saattaisi hän, jos se katsottaisiin +tarpeelliseksi, mainita esimerkkiä -- --» + +Pitemmälle hän ei päässyt. Entinen helvetin melu puhkesi taas +valloille. Sitten läksivät ihmiset salista ja jatkoivat taistelua +kadulla.» + +»Miten häntä nyt ruvetaan vihaamaan!» Hanna huudahti. + +»Niin, hänet vedetään oikeuteen ja häntä ahdistetaan kaikilla +mahdollisilla keinoilla. Mutta mitä se tekee! Hänen sanojaan +muistetaan! Vastustajienkin joukossa oli muutamia, jotka myönsivät +hänellä olevan oikein; niitä oli Stubb. Hän otti Knutin kiinni kadulla +ja sanoi: 'Se oli, Jumal' avita, totta, mitä te sanoitte; mutta minä +olen sittenkin teitä vastaan. Alemmille ihmisille ei saa sanoa +semmoista. Se haittaa komentoa laivalla. Minä tunnen heidät -- he +tulevat eläimiksi ja repivät, hitto vieköön, meidät palaisiksi'.» + +»Mutta nyt sinun pitää pitää huolta ruoasta», Pietari lopetti. »Knut on +heti paikalla täällä, ja minä olen kauheasti nälissäni.» + +Kornelia nousi ylös. + +»Tottahan sinä jäät?» Hanna sanoi. + +»En, kiitoksia, minun täytyy mennä kotiin.» + +»No mutta», Pietari pyysi, »ettekö te tahdo viettää tätä iltaa meidän +kanssamme?» + +»En -- kiitoksia -- minun täytyy mennä kotiin -- kiitoksia.» + +Hän otti joutuisasti kapineensa ja kiiruhti tiehensä. + +»Hän ei tahdo tavata häntä», Hanna sanoi, kuin hän oli mennyt. + +Pietari pudisti surullisena päätään. + +Kornelia riensi pimeää, lokaista katua pitkin, niinkuin häntä olisi +ajettu takaa. Vasta kuin hän oli puutarhan aidan sisäpuolella ja oli +pannut portin kiinni, pysähtyi hän hengästyneenä ja nojautui aitaa +vastaan vavisten kuin ajettu eläin. + +Kuinka hän oli peljännyt. Vähällä hän oli ollut taipua! Kuinka hänen +oli täytynyt ponnistella päästäkseen pois. + +Mutta miksi hän olikin uskaltanut tehdä sen? Miksi hän oli mennyt +sinne? -- -- Hän painoi päänsä alas häpeissään -- -- hän oli +sydämessään toivonut, että se vaarallinen tapahtuisi. + +Hän meni sisään. Siellä oli puolihämärä -- oli sytytetty vain yksi +ainoa kynttilä. Olutpullo ja kaksi lasia oli pöydällä -- korkkiruuvi +korkkineen oli vieressä. Vik istui nojatuolissaan toisessa päässä +pöytää, toisessa päässä istui täti hattu ja päällystakki päällä -- hän +oli juuri tullut kotiin vieraista eikä ollut ehtinyt panna lamppuun +tulta ja puita pesään. Björnholt, joka oli seurannut Vikiä kotiin +kokouksesta, astui päällystakki päällä edestakaisin lattialla -- hänen +varjonsa kiipesi suurena seinälle ja kutistui taas kokoon lattialle, +sen mukaan kuin hän liikkui. + +Hän kertoi neiti Vikille kokouksesta. Hän pysähtyi vähän, kuin Kornelia +tuli sisään, tervehti ja jatkoi sitten: »Kommunisti, vakuutan teille, +selvä kommunisti.» + +Neiti Vikin pienet tuhmat silmät tuijottivat selällään hänen päässään. + +»Mutta minkälaisia ihmisiä ne sitten oikeastaan ovat?» + +»No -- ne tietysti eivät usko Jumalaa.» + +Neiti Vik pani kädet ristiin. + +»Kaikki kuninkaat ovat murhattavat.» + +»Herra siunatkoon!» + +»Lapset eivät saa periä vanhempiaan.» + +»Eivätkö periä --?» + +»Kaikki, joilla on jotain, ovat ryöstettävät.» + +»Ryöstettävät!» + +»Täydellisesti. Otaksutaanpa, että he saisivat vallan tässä +kaupungissa, niin saisi esimerkiksi uittomies Pedersen ja pesijä +Aunetta luultavasti Vikin talon ja kaikki, mikä teidän on.» + +»Mutta, armelias Jumala, mitä sitten meistä tulisi?» + +»Noo», vastasi Björnholt tyynesti, »Vik luonnollisesti mestattaisiin +ja teidät ja neiti Kornelia ajettaisiin alasti, ruoskimalla läpi +kaupungin.» + +»Laupias Jumala!» + +Björnholt vilkasi häneen syrjästä ja jupisi itsekseen: + +»Rehellinen sielu, uskovainen sielu!» + +»Ja kaiken tämän etunenässäkö on Knut Holt? Onko se mahdollista, että +hän on niin turmeltunut?» neiti Vik kysyi. + +»_Hänkö_? -- -- Tiedättekö te, minkälainen ihminen tämä Holt oikeastaan +on? -- Ja isä? Tunnetteko te hänet, neiti Vik? -- Noo! _Minä_ kerron +teille, minkälaista väkeä he ovat -- --» + +Se kuvaus isästä ja pojasta, joka nyt seurasi, oli mestariteos. Tämän +»uskovaisen sielun» edessä saattoi Björnholt käyttää koko taitoaan +näkemään salaisia vikoja niissä, joita vastaan hän taisteli, ja +keksimään ne sameat lähteet, joista he ammensivat. Neiti Vik kuunteli +ihmetellen -- hänestä niinkuin koko kaupungista, hän oli »etevä henki.» +Vik nyökäytti päätään ja tunsi hartautta mielessään. -- Hän näki kaiken +takana sen opetuksen, että kaikki tässä maailmassa on lokaa, ja se +ajatus teki häneen syvän kristillisen vaikutuksen. + +Myös Kornelia kuunteli. Hänkin tunsi, että se oli mestarillista. Joka +sanalla oli kärki, äänikin solvasi. Hänessä oli halu huutaa, huutaa +koko maailmalle: sinä valehtelet, valehtelet, valehtelet! Jotta hän +todellakin oli saattanut istua kuuntelemassa kaikkea, mitä viime +viikkoina oli Knutista sanottu, ja etenkin nyt istua ja kuunnella +Björnholtia liikahtamatta, sanaakaan sanomatta! Että hän saattoi olla +niin kurja pelkuri! Jokainen uusi ivailu sai hänet vapisemaan, kylmä +hiki peitti hänen kätensä. Välistä hän ei enää ajatellut, hän ei +kuullut joka sanaa, hän ei oikein tietänyt, missä, oli -- isä ja täti +kävivät epäselviksi, he katosivat yhä kauvemmaksi pimeään -- hän kuuli +Björnholtin raskaat askeleet yksitoikkoisessa tahdissa ja näki hänen +varjonsa kiipeävän ylös seinää myöten ja sitten taas alas lattialle. +Sitten hän taas hetkisen seurasi hänen puhettaan, mutta se kuului +kaukaa, kunnes yksityinen raaka ja häjy sana välähti ikäänkuin kipinä +sammuvasta kekäleestä, ja samassa hänessä tapahtui muutos. Hän ei +arvellut, hän ei punninnut, kaikki pelko oli kadonnut, yksi ainoa halu +hänessä eli, valtaava halu toimimaan, vastustamaan, hillitsemään häntä, +tai heittäytymään maahan hänen eteensä likaan poljettavaksi, jakaakseen +kaikki ahdistetun kanssa ja antaakseen koko maailman tietää, että hän +tahtoi tehdä sen nyt ja aina! + +Hän oli noussut ylös ja seisoi äkkiä aivan Björnholtin edessä kalpeana, +kankeana kuin unissa kävijä, silmät suurina tuijottavina ja huulet +puoleksi auki ja melkein valkeina. Lujalla, mutta kummallisen kuivalla, +oudolla äänellä hän sanoi: + +»Te puhutte minun kihlatustani.» -- -- -- + +Björnholt pysähtyi samassa. Hänen varjonsa näytti äkkiä tarttuneen +kiinni seinään. Hänen paksut, pörröisen parran peittämät huulensa +jäivät auki ja paljastivat epätasaiset hampaat ja punaiset ikenet. +Hänen tuijottavat silmänsä näyttivät himmeiltä. + +Vik lennähti kuullessaan tyttärensä sanat niin päistikkaa tuolistaan, +kuin olisi näkymätöin jättiläiskäsi tarttunut häntä niskaan ja muitta +mutkitta heittänyt hänet keskelle lattiaa. Siinä hän sitten seisoi ja +juurtui kiinni siihen paikkaan. + +Neiti Vik katsoi tylsästi muihin. Hänellä oli aivan oikea käsitys, +ettei hänen päässään ollut ainoatakaan ajatusta. + +Kuin Björnholt vihdoinkin alkoi toipua lamauttavasta hämmästyksestään, +katsoi hän ensiksi puoleksi kysyväisesti, puoleksi uhkaavaisesti +Vikiin. Mutta kuin tämä ei sanonut sanaakaan, vaan jäi seisomaan +läpitunkemattoman näköisenä, silmät kokonaan tuuheitten kulmakarvojen +peitossa, pani hän kiireesti hapuillen nuttunsa napit kiinni, kaappasi +hattunsa, kääntyi suoraan kivettyneeseen kauppiaaseen, katsoi häntä +äreästi silmiin ja mörähteli: »Kiitoksia, herra Vik. Sen minä sanon, +että oikein te olette, hitto vieköön, oikein jalosti menetelleet. +Kihlaatte tyttärenne Knut Holtin kanssa ja juuri nyt ja meidän selkämme +takana. Se on -- se on -- minä sulkeudun suosioonne, herra Vik!» + +Vik ei edes katsonut hänen jälkeensä. Hän seisoi liikahtamatta. Kuin ei +Kornelia liikahtanut eikä puhunut, teki hän sisarelleen merkin. Tämä +lähti huoneesta. Sitten hän puoleksi kääntyi tyttärensä puoleen; +uhkaava myrsky välähteli mustien kulmien alla. Hän oli kuitenkin vielä +vaiti. Tyttären asia oli selittäitä. Mutta hän ei virkkanut mitään. +Sitten Vik astui pari kertaa edestakaisin ja asettautui selin lamppuun, +katsoi sivulta tyttäreensä ja kysyi matalaan: + +»Onko se totta?» Ääni, koko mies vapisi. + +»On.» + +»Sinä olet kihloissa Arne Holtin pojan kanssa?» + +»Olen.» + +»Seikkailijan, Jumalan kieltäjän, viettelijän pojan kanssa --» + +Kornelia katsoi ylös. + +»Niin, kaikkea sitä on Holt. Ja semmoisen miehen pojalle sinä tahdot +antautua?» + +»Niin.» + +Jokainen vastaus lausuttiin hiljaa, mutta järkähtämättömän päättävästi. +Hän katsoi isää tyynesti silmiin; hienot, melkein verettömät huulet +kokoon puristettuina; hänessä oli jonkinlaista kylmää varmuutta, jota +isä salaa pelkäsi. Hän oli kuin petoeläin, jota pidetään häkissä +hienoilla, taipuvaisilla, mutta kulumattomilla rihmoilla. Hän alkoi +taas kävellä. Lattia narahteli hänen allaan, Hänen kasvonsa kävivät yhä +uhkaavammiksi. + +»Onko se siis sinun aikomuksesi, aivan täyttä totta? -- Kornelia, +minusta olisi tuntunut vähemmin kauhealta, jos sinä olisit antanut +minun puotilaiseni viekoitella itsesi, kuin että sinä olet mennyt +kihloihin Knut Holtin kanssa.» + +»Siksikö, että hän on isänsä poika?» + +»Niin, etupäässä sen vuoksi. Vaikka minä en olisi mitään tiennyt +hänestä, olisi siinä minulle kylläksi, että hänellä on Arne Holtin +verta suonissaan. Holtin pojasta saattaa tulla ainoastaan, mitä isä on: +röyhkeä Jumalan kieltäjä. -- Minä en sitä ymmärrä, en minä sitä +ymmärrä. Jospa hän hetkeksi saattoikin huumata sinut, niin pitäisihän +sinun toki uskoa, mitä kaikki kunnon ihmiset sanovat -- Björnholt, +Vildhagen --» + +»He eivät ole kunnon ihmisiä.» + +»Mitä? Eivätkö ole? Kornelia, mitä tämä on? Eivät ole kunnon ihmisiä? +Jumala rangaiskoon sitä miestä, joka on varastanut sinut minulta! Minä +tiedän, että minä olen tehnyt tehtäväni. Minä olen kasvattanut sinua +Herran kurissa, minä olen pitänyt sinua eroitettuna tämän maailman +pahuudesta. Minä en koskaan antanut sinun jäädä kirkosta pois, minä +hankin sinulle kristillistä seuraa, minä en koskaan suvainnut maallista +kirjaa talossani. Ja sitten -- kaikki turhaan!» + +Hänen äänensä oli kuiva ja käheä; sanat viimein olivat tukehtua, hänen +täytyi vaieta. Vähään aikaan taas ei kuulunut muuta kuin hänen raskaat +askeleensa. -- -- Kaiken tämän piti sitten tapahtua _hänelle_, hänen +_talolleen_, jossa ei kukaan ennen ollut voinut löytää ainoatakaan +tahraa. Ja että se vielä oli Arne Holtin poika, joka hänet masentaisi! +-- -- Äkkiä murtuivat kaikki siteet, hän ei enää voinut hillitä +itseään: + +»Kornelia, minä en sitä salli!» hän huusi kasvot kuolonkalpeina, kovina +ja tylyinä ja silmät suurina, melkein hurjistuneen näköisinä, ikäänkuin +hän olisi julistanut vihaisen, järkähtämättömän Jumalan tuomiota. + +»Minä olen kihloissa hänen kanssaan, isä», hän vastasi -- tällä kertaa +hänen äänensä värähteli tuskin huomattavasti. + +Vai niin! Todellakin! Tyttö oli uskaltanut! Arne Holtin siis onnistui +masentaa hänet toisen kerran. Taikka uskaltaisiko hän viimeistä keinoa +käyttää? Kertoisiko hän tyttärelleen, mikä oli perimmäinen syy, ettei +hän koskaan saattaisi suostua hänen valintaansa? Kertoisiko hän +hänelle, että hän oli rakastanut Knutin äitiä? + +Ei, sitä hän ei voinut. Hänen oli kuitenkin mahdotonta puhua +tyttärelleen siitä suuresta pettymyksestä, joka oli hänestä tehnyt +semmoisen totisen miehen, mikä hän nyt oli -- hän ei voinut kertoa +hänelle, että se nainen, josta sitten oli tullut hänen vaimonsa ja +Kornelian äiti, oli ollut ainoastaan hänen kuuliainen apulaisensa, jota +hän ei koskaan ollut rakastanut. + +Hän tunsi, ettei hän tällä hetkellä mitään voinut toimittaa. Hän ei +voinut luopua vastustuksestaan, mutta hänen täytyi odottaa. + +»Hyvä, vastaa itse puolestasi! Yhden seikan minä sanon sinulle: Minun +talooni hän ei saa jalkaansa panna.» + +Sen sanottuaan hän lähti huoneesta. Kuin hän oli poikessa, vaipui +Kornelia alas, -- hän oli vain sanomattoman tahdonlujuuden avulla +pysynyt pystyssä loppupuolella keskustelua isän kanssa. Hän jäi +virumaan samaan paikkaan, missä hän oli seissut. Hän ei mennyt +tainnoksiin, hän käsitti selvästi kaikki, mitä tapahtui -- hän ei vaan +jaksanut pysyä pystyssä; hän oli niin painavan, niin kuolettavan +väsynyt. Hän virui hiljaan vähän aikaa ja katsoa tuijotti kynttilää, +pöytää ja kahta pulloa, ja huone hänestä tuntui niin inhottavan +kapakkamaiselta. + +Niin hän virui, kuin täti tuli sisään ja huutaen riensi hänen luokseen. +Silloin hän hypähti ylös: »Hiljaa täti, älkää huutako -- ei minua +mikään vaivaa -- minä olin vain niin väsynyt.» + +Hän purskahti itkuun ja pani kädet tädin kaulan ympärille. Niin +he seisoivat hetkisen. Täti valitteli. »Kornelia, jotta sinä +saatoit -- --» + +Kornelia päästi hänet irti. Että hän todellakin saattoi. Nyt hän ei +sitä itsekään enää ymmärtänyt. Se oli niin käsittämätöntä, että se oli +sanottu, että se oli järkähtämättömästi ratkaistu, että hän tässä +huoneessa muutamia silmänräpäyksiä sitten, Björnholtin ja isän läsnä +ollessa, oli sitoutunut, sitoutunut mieheen, joka ei siitä tiennyt +mitään. + +Sitten hän taas kuuli Björnholtin sanat, ja hän tunsi, että hän +arvelematta tekisi samoin uudestaan. Mutta niin pian kuin näiden +sanojen kaiku katosi ja hän vain ajatteli, mikä oli tehtävä, silloin +kaikki tuntui hänestä niin kauhealta, ettei hän sitä voisi kestää. + +Mutta hän ei saanut aikaa miettimiseen. Vielä samana iltana Björnholt +levittäisi uutista ympäri kaupunkia; sitä jo ehkä nyt ahmittiin +hillitsemättömällä kiihkolla kaikissa taloissa, joissa uutisia +ikävöitiin. Hänen täytyi lähteä, hänen täytyi tavata Knutia vielä tänä +iltana. + +Hän puki päällysvaatteet päälleen, syleili tätiään, joka näytti +liikuttavan hämmästyneeltä ja avuttomalta, ja sanoi: »Hyvää yötä, täti +-- minä jään Hanna Strömin luo yöksi.» + +»Mutta, Kornelia, rakas lapsi kulta -- ajattelehan -- laupias Jumala, +et suinkaan sinä aio -- --» + +Hän puhui itsekseen. Kornelia oli jo ulkona ja riensi eteenpäin pitkin +katua. + +Matkalla hän taas ehti ajattelemaan. Hän kuvitteli mielessään, mitä +oli tapahtuva. Hän kuvitteli tulevansa sisään. Siinä seisoi Knut +aavistamatta mitään, ollenkaan mitään, ja katsoi kysyväisesti häneen. +Sitten pitäisi hänen kertoa, selittää, -- kylmillä sanoilla pitäisi +hänen kertoa kaikki voimatta loihtia esiin mitään siitä, joka oli hänet +hurmannut. -- Jos hän olisi ollut läsnä. Helppoa silloin olisi ollut +mennä hänen luokseen ja sanoa: minä olen kanssasi, tänään, huomenna, +aina. Sinun taistelusi, sinun kohtalosi ovat minun nyt ja aina. Mutta +nyt -- nyt se tuntui hänestä niin voittamattoman vaikealta, että hän +mieluummin tahtoisi kestää mitä tahansa! + +Nyt hän näki Strömin valaistut ikkunat. Siellä sisällä he istuivat. +Hänestä tuntui jo, niinkuin kaikki olisivat alkaneet katsella häntä ja +kysyä hämmästyneinä -- -- Hän viivytteli, meni sivu, mutta ei +kauvemmaksi, kuin että hän näki talon. Täytyihän hänen mennä sisään, +ennenkuin Knut meni pois. + +Kadulla oli vielä paljon ihmisiä. Juopuneita työmiehiä ja merimiehiä +vetelehti kapakasta kapakkaan. Muuan heistä huomasi hänet ja lähestyi +häntä. Toisia seurasi. Hän vetäytyi aivan seinään kiinni, mutta he +huomasivat hänet taas. Uusi pelko karkoitti vanhan -- hän kiiruhti +Pietarin talon portista sisään, portaita ylös ja sisään kyökkiin. + +Hanna parhaallaan valmisteli illallista. Kuin hän näki Kornelian, löi +hän kätensä yhteen ja huusi: »Kornelia! Tulithan sinä kuitenkin!» +Sitten hän äkkiä vaikeni ja meni lähemmäksi -- hän oli huomannut, +kuinka tavattoman kalpea Kornelia oli. + +»Hyvä Jumala -- eihän teillä vaan lie tapahtunut mitään onnettomuutta?» + +»Ei, ei, mutta minun täytyy puhua sinun kanssasi --», Kornelia sanoi +päättävästi, matalaan ja väkinäisesti. + +Hanna heitti kyökkiesiliinan edestään, otti kynttilän ja vei Kornelian +pieneen huoneeseen makuuhuoneen viereen. Kuin hän oli lukinnut oven ja +pannut kynttilän kädestään, kysyi hän: »Mitä se on, Kornelia?» + +Mutta hän ei saanut vastausta. Kornelia heittäytyi hänen kaulaansa ja +purskahti itkemään. + +»Mikä sinua vaivaa, Kornelia? Sinä olet niin kalpea --» + +Kornelia ei voinut pitkään aikaan vastata. Joka kerran kuin hän koetti, +alkoi hän uudestaan itkeä. + +»Kerro, kultanen, kerro», pyysi Hanna, joka alkoi aavistaa, mitä se +koski. + +Ja vähitellen sai Korneliakin sen verran valtaa ylitseen, että hän +saattoi kertoa ystävälleen, mitä oli tapahtunut. + +Hanna tuskin saattoi kuulla häntä loppuun saakka. Hän syleili häntä, +suuteli häntä ja huudahti: »Voi sinua kultaista, herttaista, armasta, +-- -- tämä on ihmeellisintä, mitä minä koskaan olen kuullut! Voi, +kuinka sanomattoman iloinen minä olen! Ja Pietari! Pietari! Hyvä +Jumala, hän varmaankin menee sekasin ilosta! Minun täytyy juuri nyt +mennä sisään --!» + +Kornelia tarttui hänen käteensä. »Hanna -- oletko sinä -- et suinkaan +sinä --» + +»En, sehän on totta, eihän hän tiedä, että hän on kihloissa, mies +parka! -- -- Ei, mutta tämähän on todellakin ihmeellistä! Mitään +tämmöistä en minä koskaan ole kuullut!» + +Ja sitten hän purskahti hilpeään, tarttuvaan nauruun, jotta Korneliakin +vähällä oli siihen yhtyä, ja hetkisen kuluessa hänestä tuntui vähemmän +kauhealta kuin ennen. + +»Mutta etkö sinä tahdo tulla sisään?» + +»En, anna, minä istun täällä.» + +»Istu. Minun täytyy taas mennä kyökkiin.» + +Hän alkoi taas puuhata illallista. Ruokalista kerrassaan muutettiin. +Nyt täytyi olla paljon juhlallisempaa. Jollain tavalla hänen piti saada +osoittaa syvää, syvää iloaan. Hän meni sisään ja kattoi pöydän +uudestaan. Miehet puhelivat illan tapahtumista. Tuon tuostakin Hanna +jollain leikkipuheella sekaantui heidän keskusteluunsa. Hänen täytyi +päästää iloaan ilmoille; hän oli liian iloinen. + +Pietari huomasi, että oli neljälle tilaa tehty. + +»Odotatko sinä ketään?» + +»Odotan, vierasta -- vierasta, joka -- joka -- ei, sinä et arvaa sitä +koskaan maailmassa, Pietari», huudahti hän, ja sitten hän nauroi täyttä +kurkkua ja riensi kyökkiin. + +Pietari juoksi perästä. Siitä hänen piti saada selko. + +»Kuka se on?» + +»Jos sinä vaan sen tietäsit, niin --!» Ja sitten hän taas nauroi, mutta +tuli samassa katsoneeksi huoneen ovea, jossa Kornelia oli. + +»Tuolla on joku sisässä», Pietari sanoi ja yritti mennä sinne. Hanna +hänet pysäytti. + +»Ei, Pietari, herranen aika --» + +»Mutta minä tahdon --» + +Hanna asettui hänen eteensä. + +»Ei siellä ole ketään.» + +»Onpaan.» + +»No niin -- on, siellä on joku -- mutta sinä et saa mennä sinne.» + +»Noo, ei suinkaan se niin vaarallista ole --» Hän lähestyi ovea. + +»Pietari, kuuletko sinä!» + +»Minä olen niin hemmetin utelias.» + +»Mutta älä mene kuitenkaan! Ja voinhan minä sanoakin, kuka siellä on. +Se on Kornelia», hän kuiskasi. + +»Kor --? Mutta mitä se merkitsee?» + +»Jotta kaikki on hyvin. He ovat kihloissa, mutta älä sano mitään!» + +Pietari pyörähteli ympäri kuin väkkärä. Ja sitten hänkin nauroi ja +syöksähti sisään kasvot pyöreinä ja punakoina kuin nouseva aurinko. +Hän asettautui keskelle huonetta ja katseli Knutia sukkelan näköisenä. +Sitten hän lähestyi juhlallisesti, ikäänkuin hän olisi ollut +aamupuoli-vieraisilla jonkun tukkukauppiaan perheessä. »Saanko minä +juoda sinun onneksesi?» hän sanoi. + +Knut katseli häntä hämmästyneenä. »Mikä sinua vaivaa? Sinähän näytät +siltä, kuin sinusta olisi tullut ministeri.» + +Pietari nauroi, täytti lasit ja kilisti. Sitten puhkesi ilmoille: »Sinä +se olet -- -- senkin mokoma! -- -- Semmoinen salaperäinen! Ja minunkin +suhteeni! -- -- Ja sittenkään ei sinun kasvoistasi pilkistä esille +pientäkään auringon sädettä!» + +»Mutta -- -- mitä --?» + +»Jaha! sepä tiedetään.» + +»Mitä tiedetään?» + +»Vain niin? -- -- Todellakin? -- Ha, ha! Sinua! Minä voisin murhata +sinut!» Ja sitten hän otti Knutia hartioista ja pudisti häntä. Sitten +hän otti lasinsa, sanoi »terve!» ja tyhjensi sen niin hyvänsuovan +hurjasti, että melkein pelkäsi hänen nielevän sen. + +Hanna tuli puuhaten sisään ja toi viiniä punakkana ja tyytyväisenä. + +Pietari katseli pulloja. »Se on oikein», hän sanoi. -- + +»Hanna -- sanonko minä hänelle sen?» hän sanoi. + +»Mutta Pietari!» hän huusi. + +»No, mutta ei suinkaan se mikään valtiosalaisuus ole! Minä en voi enää +olla vaiti! -- Knut, hän on täällä!» + +»Mutta, Pietari, hyvänen aika!» + +Knut nousi seisomaan. »Mutta kuka se on? Kuka on täällä?» + +»Kornelia, tietysti, sinä sen salaperäinen.» + +Hanna tarttui hänen käteensä. »Mutta eihän hän tiedä mitään», hän +kuiskasi ja riensi ulos. + +Pietari seisoi sanattomana. Hän ei tiennyt, mitä hänen piti uskoa. + +»Eikö tiedä mitään? -- Mitä puhetta se on? Etkö sinä tiedä, että sinä +olet kihloissa?» + +Knut kalpeni äkkiä. + +»Hanna kertoo minulle, että Kornelia on täällä, että kaikki on hyvin, +ja että te olette kihloissa, ja sitten --! Ei, tästä pitää minun saada +selko!» + +Ja sitten hän riensi ulos. -- Kohta sen jälkeen aukesi makuuhuoneeseen +vievä ovi; Kornelia tuli sisään. Knut oli samassa hänen luonaan, +tarttui hänen käsiinsä, koetti puhua, mutta sai aikaan vain katkonaista +naurua, ja kuin Kornelia nojasi päätään hänen olkapäätään vasten, ja +hän seisoi siinä varmana onnestaan, oli hänen vieläkin mahdottomampi +saada sanaa suustaan. -- -- + +»Pöytään!» huusi Pietari avaten suuresti meluten oven vaimolleen, joka +tuli sisään höyryävä vati käsissä. »Pöytään, minulla ei ole koskaan +eläissäni ollut niin nälkä!» + + + + +X. + + +Oli sunnuntai iltakirkon jälkeen, raskas, painava päivä, semmoinen, +jolloin kaikki ihmiskunnan surulliset ajatukset juontuvat mieleen. + +Myrsky on tulossa. Lähin osa merta on likaisenkaltainen, taempana on +meri mustaa. Siitä kiehuu lyijynharmaata savua, se muodostuu suuriksi +vaipoiksi, joitten reunat venyvät vähitellen riippuviksi langoiksi, +vihurien syöksyessä kaupungin yli ja kapeisiin vuonoihin, joissa pilvet +ahtautuvat mustiksi vuoriksi. Kaupungissa ei sada, mutta tuontuostakin +pilkistää näkyviin valkeahuippuisia tunturia. + +Sataman ulkopuolella aaltoilee meri levottomana, mutta aallot eivät ole +korkeita. Lyheitä, tuimia vihuria kiitelee eteenpäin -- näyttää siltä +kuin mustaa savua ajeltasiin salaman nopeudella pitkin veden pintaa. +Muita purjehtijoita ei ole liikkeessä, kuin muutamia kirkkoveneitä, +jotka kulkevat salmen yli reivatuin purjein ja pian katoavat pimeään. + +Satamassa on vain kaksi laivaa. Mustine mastoineen ne näyttävät +lehdettömiltä puilta. Kaksi pientä höyrylaivaa, jotka ovat rannassa +kiinni, samoin kuin savuttomat tehtaantorvet näyttävät olevan aivan +liikanaisia ja kärsivän siitä. Laitureilla ei näy ainoatakaan ihmistä; +ylös vedetyt astuinlaudat, lyhtypatsaat ja myrskytanko, jonka huippuun +punanen pallo on nostettu, törröttävät yksinään. Varastotontilla ulisee +surkeasti tuulessa rautapeltipalanen, jolla kielletään tontille rikkoja +vetämästä. Suuret meriaitat, jotka aina näyttävät liian kylläisiltä ja +kärsivän huonosta ruoan sulatuksesta, näyttävät tänään kahta +surkeammilta. Limaisten pylväitten ympärillä, jotka kannattavat niitä, +loiskaa vesi kylmänä ja surumielisenä. + +Kaupungin kaduilla näkyi vaan muutamia kotiin palaavia kirkkomiehiä -- +kaikki vaatteihin käärittyinä, tuulta vastaan taistellen. He hajosivat +pian ja kadutkin jäivät tyhjiksi tuulten temmeltää. + +Yksinäisellä polulla, joka mutkitteli kaupungin takaisella tuulisella +mäellä, kävelivät Fonn ja Kornelia. Siellä ylhäällä oli tuuli kahta +kovempi. + +Se repi känkyräpuita, jotka jäykkine, mustine oksineen ponnistelivat ja +vinkuivat, niinkuin olisivat kärsineet kauheita tuskia. Se riehui +vastustuksetta paljaitten vuorien yli ja tunkeutui ohuen maakerroksen +alle, ikäänkuin se olisi tahtonut kuorittaa sen pois, tupruutteli +irtonaista hiekkaa, kuin savua ja heittäytyi sitten vimmastuneena +kanervikkoon, joka tuli semmoiseen raivoisaan liikkeeseen, että luuli +sen mielettömässä raivossa tahtovan tempautua irti ja paeta suojaan. + +Pappi ja Kornelia astuivat hitaasti eteenpäin kumarassa ja vinosti +tuulta vasten. He puhuivat hiljaan ja yhtä mittaa -- usein tukahutti +tuuli heidän sanansa. Molemmat, etenkin Fonn, puhuivat surullisella +kiihtyneellä äänellä. Sanomaton tuska tuntui ikäänkuin kuristavan +Fonnin kurkkua; hän näytti mieheltä, jota ääretön, auttamaton +onnettomuus oli kohdannut. + +»-- -- Jollen minä olisi kuullut sitä teidän omalta isältänne -- -- en +minä olisi sitä koskaan uskonut! -- Ja nytkin -- nytkin -- kysyn minä +itseltäni: onko se todellakin tapahtunut!» + +Sitten hän oli kauvan aikaa vaiti. + +»Te tiedätte, kuinka vapaa hän on mielipiteiltään?» alkoi hän taas. + +»Tiedän.» + +»Te ehkä olette hänen kanssaan yhtä mieltä.» + +Kornelia pudisti päätään. + +»Ja kuitenkin? -- ja kuitenkin! -- Minä en sitä ymmärrä. Hänen +kaltaisensa kadotuksen lapsi.» + +»Minä en luule -- -- että se -- joka rehellisesti etsii totuutta, on +kadotettu.» + +Fonn heilutteli sääliväisesti päätään. + +»Tyhjiä sanoja, tyhjiä sanoja. Totuus on vain yksi ja se on meille +ilmoitettu.» + +Kuin Kornelia ei siihen mitään vastannut, jatkoi hän. + +»Kuka sitten voipi vastustaa, kuin _teidänkin_ sielunne piti +pimitettämän?» + +»-- -- Sitäkö te tahdoitte minulle sanoa?» + +Fonn pysähtyi. + +»En, en -- ei tätä -- vähäpätöistä. Minä -- minä luulin, että Jumala ei +tätä tahtonut, ei voinut sallia sen tapahtua. Minä toivoin, että Hän +antaisi minulle sanoja, niin voimakkaita, että te niissä näkisitte +Hänen voimansa. Minä toivoin saavani voimia herättää kuolleita. Ja nyt +-- nyt minulla on vain laimeita, voimattomia sanoja --» + +He astuivat vähän aikaa ääneti eteenpäin. Värähtelevällä äänellä alkoi +Fonn taas: + +»Kuinka usein me olemme astuneet tätä tietä -- yhteisen ikävöimisen, +yhteisen toivon yhdistäminä. -- -- Kornelia, ettekö te ole tallettaneet +ainoatakaan rakasta, kehoittavaista muistoa siltä ajalta? -- --» + +»Minä olin usein kaukana, kuin te ehkä luulitte minun olevan hyvinkin +lähellä --» + +»Ja sitä te ette koskaan sanoneet?» + +»En, minä taistelin hiljaisuudessa itseni kanssa.» + +»Ja miksi te ette puhuneet?» + +»Miksikö? -- Enhän minä koskaan ole uskaltanut puhua. En minä koskaan +ole saanut. Minunhan vaan piti olla vaiti ja totella -- etenkin +naistenhan tulee olla vaiti ja totella. Itsekin minä luulin, että niin +piti olla. Ja minä olen ollut vaiti -- -- kaihonnut -- mutta ollut +vaiti. Toisethan ovat puhuneetkin, mutta minkälaisen vastauksen he ovat +saaneet? -- Että heidän piti olla vaiti ja totella. -- -- Muistojako? +Onhan minulla muistoja, kehoittavaisia, mutta ei rakkaita muistoja. +Minä tahdon sanoa teille sen nyt, kuin minä ymmärrän, mitä minä olen +tuntenut, ja kuin minä uskallan puhua: minä olen vihannut tätä tietä +teidän ja noiden toisten tähden. Minä olen vihannut teitä ja noita +toisia, jotka juoksevat meillä, pelännyt ja vihannut heitä, ja minä +olen vihannut sitä sanaa, joka on antanut teille semmoisen oikeuden. +Minä sanon tässä teille, että jollen minä olisi tuntenut köyhiä, +sairaita ja surullisia, joita tämä tyydytti ja lohdutti ja ennen muuta +teki lempeiksi ja ihmisystävällisiksi, niin olisin minä kauvan sitten +kadottanut rakkaimman toivoni.» -- -- + +Fonn pysähtyi kauhistuneena. Hän näytti siltä kuin salama äkkiä olisi +iskenyt hänen eteensä. Hän kääntyi selin tuuleen ja asettui Kornelian +eteen. + +»Kornelia -- se ei voi olla mahdollista!» hän huusi. + +Kornelia katsoi häntä ylpeästi silmiin. + +»Olenko minä koskaan valehdellut teille?» + +»Olette -- silloin kuin olitte vaiti.» + +»Kuulittehan -- että minä luulin sitä velvollisuudekseni.» + +»Vihanneet! -- Vihanneet minua! -- Ja vihanneet sitä sanaa, jota minä +julistin? -- -- Hyvä Jumala!» + +Hän vaipui kokoon. Rinta painui sisään; hän astui käyrässä ja hengitti +lyhyeen ja tiheästi. Hän ei siis koskaan, koskaan ollut mitään hänelle. +Ei ainoakaan niistä sanoista, joitten hehkua hän itse oli tuntenut, ja +joitten hän luuli valloittaneen hänet ainaiseksi, ollut vaikuttanut +mitään. Vieläpä ne olivat herättäneet inhoa, vihaa! -- Hänestä tuntui +kuin koko hänen elämänsä olisi hukkaan mennyttä sen kuullessaan. Jotain +hänessä murtui, hän tunsi äkkiä olevansa vanhettunut. Kylmä tuska +valtasi hänet, kuin hän tunsi elämän katoavan, ja kuin kuolintuskassa +hän huusi: »Kornelia, te olitte minulle kaikki ja te minut jätitte!» + +»Sitä te ette enää ole oikeutettu minulle sanomaan.» + +Fonn katsoi häveten alas, pysähtyi, oli vaiti vähän aikaa ja sanoi +sitten: + +»Minä olen ollut sokea. Jumala ohjatkoon teitä oikealle tielle. +Hyvästi.» -- + +Kornelia astui alas kaupunkiin; Fonn jäi vuorelle. Hän otti hatun +päästään jäähdyttääkseen kuumaa otsaansa ja kuljeskeli kauvan aikaa +edestakaisin autiolla polulla. Hän puhui itsekseen, tutki itseään. Yksi +ainoa sana oli ilmaissut koko hänen surunsa. »Kornelia, te olitte +minulle kaikki.» Häpeällinen tunnustus! -- Oliko se totta? -- Oli, oli, +oli. Syvä, hiljainen ilo työtä tehdessä, hieno kauneuden loiste, joka +joskus oli kirkastanut elämän, ja se kaiken kurjuuden takaa kuultavan, +salaisen onnen tunne, jota hän usein oli tuntenut ja otaksunut uskon +lahjaksi -- kaikki tämä, sen hän nyt tiesi, oli tullut hänen kauttaan +ja katosi nyt hänen kanssaan. + +»Siis: Itsepetosta kaikki tyyni! Siis: Alusta taas!» Hän katseli kovaa, +alastonta, kauhean autiota polkua: »Kävellä tässä iloiten, kävellä +yksin ja kuitenkin iloiten!» Kuinka hän voisi sitä tehdä? -- -- Eihän +hänellä edes ollut voimia rukoilla. Hänestä tuntui siltä, kuin hänen +täytyisi langeta, jos hän hetkeksikin pysähtyisi kävelystään. -- + +Vähitellen hän alkoi löytää lohdutusta juuri yksinäisyytensä tunteesta. +Oli jotain vahvistavaa, rohkaisevaa tässä äänettömässä kävelyssä +autioilla poluilla ja ajatuksessa, että siten hän kävelisi koko +elämänsä, etsien voimaa ainoastaan korkeimman liitosta. Hän alkoi +ehdottomasti puhua ihmisille tämän yksinäisen aseman antamalla arvolla, +puhua uusia, kovia, säälimättömiä sanoja. Häntä lohdutti asettaa +tulikuuma rauta arimmalle kohdalle, antaa kylmän haudanilman virrata +kaikkialle, missä oli uhkuvaa, tuoksuvaa elämää, iloa ja onnea. -- + +Hän oli kävellyt tätä tietä niin usein yhdessä Kornelian kanssa, ja hän +tiesi sen nyt, yhdessä tuhansien huonojen unelmien kanssa. Hän tahtoi +kävellä sitä tietä vastakin, kävellä usein, mutta yksin ja ainoastaan +saadakseen voimia julistaa surun evangeliumia ihmisille. -- + +Samaan aikaan kuin Fonn käveli yksin vuorella aina etsien tuulisimpia +paikkoja, kuljeskeli toinen pettynyt mies alhaalla puistossa, mutta +tuulen suojassa. Se oli Björnholt. Knutin kihlaus Kornelia Vikin kanssa +oli ollut kauhea isku hänelle. Kaikki, mitä hän oli tehnyt +yllyttääkseen kaupunkilaisia Knutia vastaan, oli melkein turhaa. Häntä +ei enää uskottu. Sitä ei ollut koskaan ennen tapahtunut hänelle; mutta +se oli aivan selvää -- hänen sanojaan epäiltiin. Se mies, jonka kanssa +Kornelia Vik meni kihloihin, ei mitenkään saattanut olla niin +turmeltunut, kuin miksi Björnholt oli hänet kuvannut. + +Björnholt oli alakuloinen. Hän ei nähnyt mitään neuvoa. Knut ehkä +valittaisiin. Hän oli epätoivossa. Sitä paitse oli ilkeän raskas ilma +ja päällepäätteeksi sunnuntai. Hänestä näytti kaikki liittäytyneen +häntä vastaan. Hän oli koettanut kaikenlaista saadakseen päivän +menemään. Ensin oli hän koettanut heittäytyä pitkäkseen, sytyttää +piippunsa ja vajoutua tutkimaan vanhaa maakuntakertomusta, jonka hän +äskettäin oli kaivanut esille. Siinä kerrottiin kummallisia asioita -- +etenkin papeista -- ja siinä vallitsi keskiaikanen henki, joka häntä +miellytti. Mutta ei se ollut voinut hänen huomiotaan kiinnittää. +Tuskastuttava levottomuus vaivasi häntä. Hänen täytyy mistä hinnasta +tahansa toimittaa jotain, tuntea omia voimiaan, omaa valtaansa, +salamana käydä jonkun kimppuun. Jos olisi ollut arkipäivä, olisi +hänellä ollut koulu -- mutta mitä hän nyt tekisi? Hänellä oli hyvin +kapinallisia ajatuksia lepopäivästä. Ei suinkaan tarvinnut epäilläkään, +ettei siitä tullut syyttää pappien ahneutta ja vallanhimoa! + +Björnholt oli mies, joka eli aatteen puolesta. Julkisesti ei hän, paha +kyllä, tällä hetkellä voinut mitään sanottavaa tehdä asiansa vuoksi. +Mutta äkkiä selvisi hänelle, että hän saattoi toimia yksityisesti -- +sunnuntainakin. Hänen mielentilansa parani useita asteita, kuin hän oli +saanut sen asian selville; hän puki joutuisasti päälleen takin, kaapasi +hatun ja kepin ja lähti työväen kaupunginosaan. + +Björnholt oli hyväätekeväinen mies. Hän auttoi useaa köyhää perhettä; +hän olisi voinut antaa viimeisen paitansa tarvitsevalle. Siitä hyvästä +vaati hän ainoastaan, että ne, joita hän auttoi, käyttäytyivät siivosti +eivätkä sekaantuneet, niinkuin hän sanoi, juoniin. + +Hän meni ensiksi pesijänsä luo. Hän oli kuullut, että tämän luona asui +yksi työlakon tehneitä työmiehiä. -- Asia oli pian selvitetty. Vaimo +tunnusti heti, mutta puolusti itseään sillä, että asianomainen oli +sukua perheelle. »Sukua tai ei, se on sama», Björnholt sanoi. »Ei +mitään salakähmää, matami Hansen, muuten meidän välistämme loppu +tulee.» + +Hänen seuraava käyntinsä oli sukkelan, mutta hyvin köyhän +tuntiopettajan luo, jolle Björnholt oli hankkinut työtä koulussa. Se +oli hoikka mies, rinta sisään painunut ja kasvojen väri harmaa. +Björnholt istuutui sisääntultuaan, toinen jäi seisomaan. + +»Niin -- vain! Teistähän on nyt tullut hurjastelija?» + +Toinen koetti hymyillä; mutta hänen silmänsä ja hänen ryhtinsä +osoittivat pelkoa. + +»Älkää kieltäkö. Minä tiedän, että te seurustelette Aage Stormin ja +Pietari Strömin kanssa -- ehkä itse Knut Holtinkin kanssa. Te olitte +äskettäin seurassa ja olitte siellä lausuneet vapaamielisiä sanoja -- +hyi! Minkä verran teillä on älyä! Mies teidän asemassanne, ja teillä on +vaimo ja lapsia! Mutta tietäkää se, että jos se tapahtuu toisen kerran, +niin minä puhun rehtorille ja te saatte eron.» + +Hän nousi ylös. Toinen oli masennettu. »Se ei ole tapahtuva toisen +kerran, herra yliopettaja, oltiin vähä iloisia --» + +»Hyvä, Pedersen, hyvä. Sattuuhan se meille kaikille. Noudattakaa minun +neuvoani. Älkää olko olevinanne. Älkää viisastelko, Pedersen, älkää +viisastelko, se on viisauden ydin. Te olette kunnon mies, ahkera mies, +Pedersen. Käykää minun luonani jonain päivänä -- minulla olisi teille +vähän työtä.» + +»Tuhannet kiitokset, herra yliopettaja.» + +Björnholt nyykäytti päätään ystävällisesti ja lähti. Hän tunsi erittäin +virkistyneensä. + +Nyt oli hän, niinkuin mainittiin, puistossa. Kesällä kuljeksi hän +siellä joka sunnuntai muutamia tuntia siihen aikaan, kuin kaupungin +lapsenhoitajat olivat siellä pienokaistensa kanssa. Björnholt ei ollut +sivistyneitten naisten ihailija. Hän luuli heidän aina hänessä +riippuvan. Mutta ei hän kuitenkaan ollut tunteeton naiselliselle +sulolle, kuin se kohtasi häntä esimerkiksi pienen sievän palvelustytön +muodossa, joka herrasteli puistossa sunnuntai-iltapuolella. Hän inhosi +lapsia, mutta kuin hän oli puistossa, eivät ne häntä peloittaneet. Hän +oli milloin minkin lapsenvaunun luona ja mörähteli lapsille jotain, +jonka piti heitä mielittää, mutta aina sai heidät huutamaan. Sitten hän +alkoi puhella piikojen kanssa. Puistossa hän oli demokraatti. Hän +ilvehti heidän sulhasistaan, lykki heitä ystävällisesti kepillään +kylkeen, hymyili ja iski silmää ja lahjoitti heille appelsiinia ja +leivoksia. Se oli aivan viatonta huvia, jolle hän pani paljon arvoa. + +Tänään ei hän kuitenkaan voinut toivoa tapaavansa siellä ketään +ystävistään. Olikin aivan autiota. Björnholt kuljeskeli käytäviä ylös +ja alas ja sunnuntain hiljaisuus ja raskas sää alkoivat taas ahdistaa +häntä, kuin hän äkkiä huomasi kaksi piikaa, jotka kävelivät ja söivät +omenia ja raksuttelivat pähkinöitä ja nakkelivat kuoria toistensa +päälle ja virnailivat yhtä mittaa. Björnholt lähestyi leikkiä laskien +ja pääsi heti heidän armoihinsa. Hänellä oli vastustamattoman hauska +tapa kohdella heitä -- he nauroivat täyttä kurkkua ja nakkelivatpa +pähkinänkuoria hänenkin päälleen. Hän pysyttelihe koko ajan muutamia +askelia heidän edellään, niinkuin hän olisi ollut ohi menemäisillään, +kunnes he tulivat syrjäisemmille käytäville. Sitten hän käveli +hitaammin, ja tultuaan varmaksi, ettei ketään ollut lähitienoilla, +luuli hän, että hänen täytyi esiintyä kavaljeerina ja hän tarjosi +toiselle tytöistä käsivartensa. Keskustelu kävi yhä vilkkaammaksi, +Björnholt oli melkein päässyt surumielisestä mielentilastaan ja oli +tarttunut toisenkin tytön kainalokynkkään, kuin he tienkäänteessä +seisoivat aivan vastatusten miehen kanssa, jolla oli sarvisankaiset +silmälasit ja sotilaan kaulahuivi. Björnholt irtautui naisista, mutta +oli jo huomattu. Kävelijä, toimittaja Höjsen, nosti syvään hattua ja +sanoi mennessään sivu liehuvin liepein: »Kuten ainakin ulkona ja +suojaamassa yhteiskunnan pyhimpiä oikeuksia, herra yliopettaja!» + +»Senkin vietävä!» Björnholt huusi ja hosui kepillään pensaita. Kuin +toinen naisista taas tahtoi lähestyä, lykkäsi hän hänet muitta mutkitta +syrjään sanoen: »Äh, menkää --!» ja meni möristen ja pärskyen +puistosta. + +Hänen hyvä tuulensa oli taas mennyt. Hän päätti mennä kotiin ja koettaa +pitäjän kertomusta. + +Aluksi hän ei kuitenkaan päässyt kotiin. Hän nimittäin tapasi kadulla +Vildhagenin, jolle hän heti valitteli politillisten asiain huonoa +käännöstä. »Kuulkaas, ettekö te ja muutamat muut voisi muuttaa tytön +mieltä. Minun mielestäni sen pilaisi olla helpon asian; onhan hän +teikäläisiä.» + +»Me koetamme tehdä parastamme -- mutta me emme voi olla varmat +onnistumisesta.» + +»Surullista, surullista!» Björnholt jupisi. »Hänet vielä valitaan, niin +mahdottomalta kuin se kuuluukin.» + +»Niin, kukapa sitä uskoisi? Eikö luulisi, että Jumalan sormi --?» + +Björnholt heräsi. + +»Hitto vieköön -- tiedättekö te mitään? Ovatko mielet ehkä +kääntyneet --?» + +»Ne ovat hänen puolellaan.» + +Björnholt taas laimistui. »Minä luulin teidän urkkineen jonkun vehkeen», +hän sanoi. + +»Minä sanoin Herran sormi --» + +»Niin, niin -- tietysti -- luonnollisesti --» jupisi Björnholt ja +haukotteli. + +He astuivat vähän aikaa ääneti. + +»Nämät ovat vaikeita aikoja kauppiaille», Vildhagen huomautti. + +»Noo, hyvätkin kauppiaat valittavat aina. Tehkööt vararikon, he saavat +akordin ja ansaitsevat viisikymmentä tai kahdeksankymmentä prosenttia.» + +Vildhagen hymyili tyynesti. -- + +»Eiväthän kaikki voi saada akordia.» + +»Mitä vielä!» + +»Minä tiedän ainakin yhden, joka --» + +»Kenen?» + +»Laivanisäntä Holtin.» + +Björnholt pysähtyi ja tarttui toista takkiin. + +»Mitä te sanotte, mies? Arne Holtko? Kummitteleeko hänelle?» + +»Sanokaa, herra yliopettaja -- olemmehan me yhtä mieltä siitä, että +nämä vaaralliset ajat vaativat järjestyksen miehiä, kristillisiä +järjestyksen miehiä etunenään --» + +»Niin, niin!» + +»Oletteko te tarkemmin miettineet asiaa?» + +Björnholt katseli kirkkoväärtiä tutkivin silmin. + +»Hm. -- Mitä te ajattelette -- Fonnista?» + +»Luuletteko te? Ehkä. Se on erinomainen pappi. Mutta onko hänellä +politillista kokemusta --?» + +»Ei, se on totta. Mutta Strand --?» + +»Hän on uusi tällä paikkakunnalla.» + +»Totta sekin. Hm --» Björnholt pureskeli raivostuneena partaansa, +puristeli keppiään, niin että rystöt kävivät valkeiksi, ja löi +vihaisesti viattomia pikku kiviä, joita oli tiellä. Hän lausui sanat +tuimasti sanoessaan: + +»Niin -- te itse, Vildhagen -- ei suinkaan teitä saisi -- --» + +»Ei, ei, herra yliopettaja -- minä pyydän kauniisti puolestani. +Ymmärrättehän te itsekin -- -- minun ammattini -- -- ja sitä paitse -- +enhän niinä maallisista --» + +»Mutta _hätätilassa_, Vildhagen -- mieluummin kuin vallankumooja --» + +»Se on toinen asia. Kaikki, meidän kalleimpien harrastustemme tähden!» + +»Te olette kallio, Vildhagen, kallio. -- Te puhuitte laivanisäntä +Holtista?» + +»Se on hyvin surullista: hän on konkurssitilassa.» + +»Se ei ole mahdollista.» + +»Onpa niinkin. Suuri työväen paljous -- -- jonka luottamuksen hän on +onnistunut saamaan -- -- se on hyvin surullista.» + +Björnholt seisoi suu auki. + +»Holtko? Holtko konkurssissa?» jupisi hän aivan hiljaa. + +»Herran sormi --» + +Björnholt tarttui hänen käteensä. + +»Kiitoksia, Vildhagen. Te olette kallio. Minun täytyy mennä kotiin. +Käykää katsomassa. Me voitamme, Vildhagen, me voitamme, hitto vieköön, +sittenkin.» + +Björnholt riensi kaupunkiin; Vildhagen astui miettiväisenä eteenpäin ja +huomasi jossain solassa seisovansa vastatusten toimittaja Höjsenin +kanssa. Vildhagen tervehti ystävällisesti. + +»No, Höjsen, kutka te nyt asetatte ehdokkaiksenne lähestyviin +vaaleihin?» + +»Tietysti Aage Stormin ja tohtori Holtin.» + +»Te olette todellakin rohkea mies, Höjsen. Konkurssintekijän pojan -- +jos te sen vaalin voitatte, niin minä sanon, että te olette voimakas.» + +»Konkurssintekijänkö? Kuka tekee konkurssin?» + +»Ettekö te ole sitä kuulleet? Ettekö ole kuulleet, että Holt tekee +konkurssin?» + +»E-en.» + +»Hm. Niin. Hyvin surullista. Moni jää leivättömäksi, joka on luottanut +häneen. Saattoihan sen jo arvata. Kuin ei näihin aikoihin supista +liikettään eikä vähennä työpalkkaa --!» + +»Te olette varma, te, Vildhagen. -- Vain niin. Konkurssi. Sepä oli +hittoa. Teistä tulee valitsija, Vildhagen. Ketä te valitsette?» + +»Ehdollisesti Aage Stormia.» + +»Ehdollisestiko?» + +»Niin -- jos teidän puolueenne suostuu _varmaan_ mieheen hänen +rinnalleen.» + +»Aha. Mutta minä en suostu kehenkään virkamieheen, sen te tiedätte.» + +»Ei, ei --- mutta onhan niitä _toisiakin_ --» + +He olivat Höjsenin asunnon kohdalla. »Ettekö käy sisään, Vildhagen, +niin voisimme puhua tästä asiasta vähän tarkemmin?» + +»Kiitoksia.» -- -- + +Myrsky yltyy. Aallot kohoavat yhä korkeammiksi ja tulevat yhä +pitemmiksi. Ne näyttävät rientävän kaukaista maalia kohden huimaisevaa +vauhtia. Ne ovat lakkapäitä ja näyttävät petoeläimiltä, jotka +paljastavat hampaitaan. Ne ulvovat käheästi ja näyttävät hurjilta, +peljästyneiltä ja samalla nälkäisiltä. He ajavat saalistaan takaa, he +ahdistavat purjehtivia veneitä ja laivoja, yllyttävät toisiaan ja +huutavat: Eteenpäin, eteenpäin, tarttukaa niihin kiinni, kaatakaa ne, +heittäkää ne alas syvyyten, nujertakaa ne, syökää ne. Me tahdomme +ruumiita, ruumiita. Kaikki ulvoo, kauheata, julmaa ulvontaa -- ne +näyttävät mielettömiltä hurjasta hävittämishalusta. Tulee ajatelleeksi +nälkäistä, hurjistunutta raiviojoukkoa. + +Ja kiihtyneen meren yli liitelee satoja merilintuja ja pitävät oikeata +helvetinkonserttia. On kuin he äkkiä olisivat huomanneet, mikä kauhea +arvoitus elämä on ja kuin samalla olisi vallannut heidät mieletön pelko +omasta olemuksestaan. -- -- + +Satamassa käyvät laivat levottomiksi. Ne sukeltelevat ja kiskovat +ankkuriköyttään, ja mastot notkuvat tuulessa. + +Hämärissä lähti hiilihuoneen kohdalta vene vesille ja pyrki kohden +satamassa olevaa laivaa. Perässä istui laivanisäntä Holt kyyryssä. Hän +näytti surkealta siinä istuessaan ja kahden käden hattua pidellessään. + +Hän kiipesi laivan kannelle ja meni sisään kojuun, jossa kippari virui +vuoteellaan ja poltti piippuaan. Hän nousi hitaasti ylös, kuin Holt +tuli sisään, ja istuutui vuoteensa reunalle. + +»Hyvää iltaa», Holt tervehti ottamatta hattua päästään pois. + +»Hyvää iltaa. Huono sää.» + +»Niin on. -- Noo -- kuinkas käy?» + +»Hänenkö kanssaan?» + +Hän viittasi kädellään laivan peräpuoleen. + +»Niin, niin.» + +»Oo -- entisellään. Ajoittain hän raivoaa ja repii vaatteensa, toisin +ajoin hän istua tuijottaa eteensä.» + +»Eikö hän tahdo lähteä?» + +»Ei.» + +»Te olette ilmoittaneet hänelle minun viimeisen tarjoomukseni?» + +»Olen.» + +»Mitä hän sanoi?» + +»Hän tavoitteli lyödä minua.» + +»Lyödäkö?» + +»Niin, ja purra. Hän ei kammoksu mitään. Hän ei suinkaan ole hauska +vahtia.» + +»Mutta hän ei _saa_ tulla maihin, kuulettehan te sen. -- -- Koettakaa +vielä kerran. Tarjotkaa hänelle kaksin kerroin.» + +»Saahan koettaa.» + +»Hyvää yötä.» + +»Hyvää yötä.» + +Kuin Holt taas oli tullut maalle, seisoi hän vähän aikaa paikoillaan, +ikäänkuin miettien, mitä tietä menisi. Hän meni sitten hitaasti +muutamia askelia Vikin taloa kohden, mutta pysähtyi taas, köyristyi +viluisesti ja hieroi käsiään. Viimein oli hän tehnyt päätöksensä. Hän +meni suoraan talon portille ja soitti kelloa. Kello soi kumeasti. Kesti +kauvan, ennenkuin kukaan tuli. Viimein kuului sisäpuolelta askelia, ja +naisääni kysyi: »Kuka siellä?» + +»Laivanisäntä Holt.» + +Portti avattiin. + +»Onko Vik kotona?» + +»O-on», vastasi palvelija hitaasti. Häntä näytti vaivaavan yleinen +sunnuntaisurumielisyys. »Hän on konttorissaan.» + +Holtin mieli hiukan keventyi. Hänen ei siis tarvinnut mennä +asuinhuoneeseen. -- Hän kolkutti konttorin ovea. Syvä, raskas: +»Sisään», kuului vastaukseksi. + +Holt astui sisään. Se oli pieni, pihanpuoleinen huone. Mikä vaan +suinkin saattoi, oli tässä huoneessa rautaa. Siinä oli rautasohva +hevosen harjaksisella päälyställä, rautakaappi tärkeitä paperia varten, +rautatuoli ja rautainen sylkiastia. Vik istui ja luki paksua +terässankaista kirjaa. Huoneessa oli kylmä. + +Vik otti lasit silmiltään ja katsoi hitaasti ylös, mutta ei heti +tuntenut sisääntulijaa, joka seisoi pimeässä. Vihdoinkin hänelle +selveni, kuka se kummituksen kaltainen laiha mies oli, joka seisoi oven +suussa hattu kädessä ja katsellen levottomasti ympärilleen. + +He eivät olleet puhuneet keskenään sen päivän jälkeen, kuin Vik sanoi +entiselle kumppanilleen: »Jos sinä petät hänet, niin minä surmaan +sinut.» He olivat usein tavanneet toisensa vuosien kuluessa ja +taistelleet vastatusten, mutta he eivät olleet sanaakaan vaihtaneet. + +Tuntiessaan Holtin Vikin toinen käsi putosi niin raskaasti kirjalle, +että pöytä jysähteli. Sitten hän jäi istumaan liikahtamatta ja katsoi +jäykästi vastustajaansa. + +»Hyvää iltaa, Vik», tervehti toinen. + +»-- Iltaa.» + +Holt tuli vähän lähemmäksi. Vik ei pyytänyt häntä istuutumaan. + +»Minä tahtoisin mielelläni puhua sanan sinun kanssasi.» + +»Pojastasiko? Ei siitä ole apua, Arne Holt.» + +»Se ei ollut Knutista.» + +»Oo-hoh?» + +»Minä tulin tänne liikeasioissa.» + +»Minun konttorini ei ole auki sunnuntaina.» + +»Sitä minäkin ajattelin. Mutta minä pyydän sinulta anteeksi, että minä +tulen tähän aikaan. Minulla oli kiire.» + +»Noo. Mitä sitten?» + +»Minä tarvitsen rahaa.» + +»Mitä?» + +»Minä haen lainaa. Tahdotko sinä auttaa minua?» + +»Auttaa sinua? -- -- Lainaako? -- -- Sinä tarvitset rahaa?» -- + +Vik hymyili. Paksu, luja liha hänen poskissaan vetäytyi vähän syrjään, +ja sitten tuli syvältä pieni, kapea säde, joka jääti. + +»Sinä saat nähdä minun kirjani», Holt sanoi. + +»En minä niistä huoli.» + +»Minä maksan jokaiselle saatavansa.» + +»Niin, maksa, mies.» + +»Sinä itse minun asemassani koettaisit keksiä keinoja --» + +»En minä ainakaan sinun keinojasi koettaisi.» + +»Se on, sinä et tulisi minun luokseni apua pyytämään.» + +»Ennen minä kerjäisin, ennen kuolisin nälkään.» + +Holt oli vaiti hetkisen. + +»Sinä olet leppymätön.» + +»Minä en tahdo auttaa minkäänlaista hurjistelua.» + +»Hm, minun liikettänikö sinä et suvaitse?» + +»Ei. Minä en suvaitse sinua.» + +»Sinä et siis tahdo.» + +»En.» + +Kuin Holt jonkun aikaa mietittyään taas alkoi puhua, oli hänen äänensä +epävarma. + +»Minä en olisi koskaan voinut kääntyä kenenkään muun vastustajani +puoleen tämmöisellä rukouksella. _Sinulta_ minä saatan pyytää sitä, +sillä minä -- minä -- olen tehnyt sinulle väärin kerran. Minä en häpeä +nöyrtyä sinun edessäsi.» + +Vik ei vastannut. + +»Mutta en minä olisi tullut sinunkaan luoksesi ainoastaan liikettäni +pelastaakseni, itse pystyssä pysyäkseni.» + +»Hm. Sinä uhraat itsesi tietysti niitten tähden, jotka sinä saatat +perikatoon.» + +»Minä en saata ketään perikatoon.» + +»No -- kenen tähden sinä sitten olet tullut?» + +»Knutin.» + +Holtin ääni värähteli sitä sanoessaan ja hän yski useampia kertoja. + +»Ahaa, minä ymmärrän. Minunhan nyt tulee harrastaa sinun liikkeesi +menestymistä; mehän olemme nyt tavallamme kumppanuksia, kuin minun +tyttäreni on mennyt kihloihin sinun poikasi kanssa. Sinä olet hyvä +keinottelija ja olet aina ollutkin. Mutta tällä kertaa olet sinä +erehtynyt.» + +»Ei, ei, en minä niin tarkoittanut», sanoi Holt innokkaasti. + +»Tietysti et, sinä kai taas tarkoitit jotain ylevää.» + +Holt katsoi surullisesti eteensä. Hän yritti useampia kertoja turhaan +puhua, ennenkuin se onnistui. Viimein hän alkoi: + +»Kuule nyt, Vik. Jos sinulla olisi poika ja _semmoinen_ poika kuin +minulla, niin sinä käsittäisit minua. Minun poikani --» tässä hän +oikasihe ylpeästi ja katsoi rohkeasti Vikiä silmiin -- »on tavattoman +lahjakas. Hänellä on suuri tulevaisuus -- hänellä on elämän tehtävä, +Vik. Hän kyllä raivaa itselleen tien, käyköön minulle kuinka tahansa; +mutta etkö sinä voi käsittää, että se on minulle aivan sietämätöntä +ajatella, että minä itse panen raskaimmat kivet hänen tielleen, ja +että minä sen vuoksi olen valmis tekemään vaikka mitä, koettamaan +viimeistäkin keinoa, astumaan raskainta tietä, ettei se saisi tapahtua. +Sen vuoksi minä pyydän sinua --» + +Vik nousi seisomaan. + +»Kuinka on sinun laitasi, Holt? Olihan sinulla ennen hyvä pää. Onko +sinun järkesi tullut vialle? Minäkö auttaisin sinun poikaasi niille +järjettömille teille, joille sinä silmittömyydessäsi olet hänet +houkutellut? Minäkö auttaisin sinua ja sinun poikaasi ja niitä +roistoja, jotka teitä seuraavat, kumoamaan kaikkea, mikä on pyhää? Minä +kysyn sinulta vielä: onko sinun järkesi vialla? + +»Sinä siis et tahdo?» kysyi Holt vielä kerran aivan matalaan. + +»En.» + +»Minä pyydän sinua, Vik, minä rukoilen sinua.» + +»En.» + +»Ajattelepa, miltä se isästä tuntuu -- sinä auttaisit ketä tahansa +muuta minun sijassani. Minä tahdon tunnustaa kaikki sinulle -- sinä +saat katsoa minun sydämmeni salaisimpiin sopukoihin. Sinä saat tietää +vieläkin: Paitse että minä mieluummin tahdon nöyrtyä, kuin vahingoittaa +poikaani hänen toimessaan, niin tulee vielä jotain muuta lisäks -- -- +niin, se voipi sinusta näyttää vähäpätöiseltä -- ja eihän se paljoa +olekaan -- -- mutta sinä saat sittenkin tietää sen: minä häpeän poikani +edessä; on niin raskasta tunnustaa hänelle, etten minä ole voinut +paikkaani täyttää.» + +»Turhamielinen narri.» + +»Niin, niin, sano vaan -- ehkä sinulla on oikein. Mutta -- käsitäthän +sinä minua? Minä rakastan, minä kunnioitan, minä ihailen häntä niin +suuresti. Onhan sinulla itselläsi lapsi -- auta minua Jaakko, +autathan?» + +Hän vapisi, hänen äänensä oli itkunsekainen, hän oli käynyt yhä enemmän +kumaraan, yhä nöyremmäksi. + +»En.» + +»Onko se sinun viimeinen sanasi, peruuttamattomasti viimeinen sanasi -- +sinä et tahdo?» + +»En.» + +Jokainen kielto tuli kuin isku. Joka kerralta hänen ruumiinsa ikäänkuin +vavahti, joka kerran hän polki jalkaa kovemmin lattiaan ja painoi +huuliaan kovemmin kiinni. Hän kävi yhä enemmän raudaksi, hän muuttui +siksi samaksi metalliksi, joka ympäröi häntä. + +Kuin hänen viimeinen kieltonsa oli lausuttu, oikasihe Holt kuin +teräsjousi, joka oikenee. Hänen silmissään oli entinen haukankatse. + +»Minä olen luullut sinua suuremmaksi mieheksi. Sinä oletkin pieni, +ahdasmielinen mies, Jaakko Vik.» + +Vik hymyili pilkallisesti. Hän kääntyi suoraan vastustajaansa. Hänen +kasvonsa olivat tuhanharmaat, huulet muodostivat kaksi valkeata juovaa. + +»Auttaako sinua?» hän huusi. »Tiedätkös, Holt, että kuin minä näinä +vuosina olen kulkenut sinun ohitsesi kadulla, minä vain töin tuskin +olen voinut hillitä itseäni käymästä sinun kimppuusi, lyömästä sinua +alas kadun lokaan, johon sinä kuulut, ja polkemasta sinua palasiksi. +Sinuako minä auttaisin, joka olet juonitellut minulta kaikki, mitä minä +enimmin olen maailmassa rakastanut! Ei, kerjäläiseksi ja katupelätiksi +minä tahdon nähdä sinun joutuvan. Täältä minun talostani minä tahdon +nähdä sinun viluisena ja nälistyneenä hiiviskelevän laitureilla, minä +tahdon nähdä sinun kerjäävän eikä mitään saavan, minä tahdon nähdä +katupoikien osoittavan sormellaan konkurssin tehnyttä, minä tahdon +nähdä sinun tulevan hulluksi, sitä minä tahdon. Sillä hulluksi sinä +tulet ylpeydestä, ja sinä päivänä, jolloin sinut nostetaan +katukivitykseltä hulluinhuoneeseen vietäväksi, -- silloin sinä saat +almun minulta, mutta et ennen, usko se.» + +Hän meni ovelle, kiskasi sen auki ja osoitti ulos. + +»Minä voisin vastata sinulle, mutta minä olen vaiti», Holt sanoi. »Minä +olen tehnyt sinulle väärin.» + +»Ulos, seikkailija!» + +»Hyvästi, sinä kristitty totuuden mies.» + +Vik paiskasi oven lukkoon hänen jälkeensä. Hän hengitti syvään ja istui +sitten taas tuolille pöydän ääreen. Hän oli asunut konttoriinsa +suljettuna tyttären kihlaantumisen jälkeen. Unettomina, huolekkaina +öinä oli hän tuntikausia istunut tällä tuolilla ja lukenut +terässankaista kirjaa. Hän alkoi taas lukea siitä, mihin oli jäänyt +Holtin tullessa, ja luki edelleen Israelin kostavasta Jumalasta. + +Vähän aikaa Holtin talosta lähdettyä, soitettiin taas portilla. Kaksi +sadetakkeihin puettua olentoa -- ulkona oli alkanut sataa -- kysyi +neiti Korneliaa. Ne olivat Vildhagen ja matami Tvet. Palvelija käski +heitä asuinhuoneeseen, jossa Kornelia ja neiti Vik istuivat kukin +kirjansa ääressä. + +Tulijat tervehtivät hitaalla tavalla ja makealla hymyilyllä, joka oli +käytännössä »ystävien» kesken. Vildhagen pyyhki ahkeraan kasvojaan +ruutuisella nenäliinalla. Huone täyttyi hänen siinä ollessa vähitellen +hien ja liiman hajulla. + +Sekä neiti Vik että Kornelia olivat vähän ihmeissään tämän käynnin +johdosta. Vildhagen ei käynyt säännöllisesti Vikissä, eikä matami Tvet +koskaan, sen jälkeen kuin hänellä, niinkuin hän sanoi, oli ollut onni +päästä Strandin torstaihartaushetkiin osalliseksi. + +Neiti Vik ei voinut antaa matami Tvetille anteeksi, että hän oli +eronnut heidän naisyhdistyksestään ja liittynyt Strandiin. Sen jälkeen +hän piti häntä puoleksi langenneena. Hän otti nyt sen vuoksi hyvin +kylmästi vastaan ja kääntyi etupäässä Vildhagenin puoleen ja sanoi, +että Vik oli konttorissaan, mutta että hän menisi sanomaan, että +kirkkoväärti oli täällä. + +Vildhagen katsoi lattiaan ja yski. + +»Kiitoksia -- mutta emme me oikeastaan Vikiä itseään, me -- +tahdomme --» + +»Ei, ei ollut Vikiä», vakuutti matami Tvet ja katsoi karsaasti +Korneliaan. + +Syntyi äänettömyys. Matami Tvet, joka oli istuutunut, näytti +haavurilta, joka valmistautuu jännittävää leikkausta tekemään, +mielissään levittelee kiiltäviä, leikkaavia, sahaavia ja pistäviä +aseitaan ja antaa niiden välkkyä päivänpaisteessa. Hän katseli +seuralaistaan ja apulaistaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Minä +olen valmis, laita potilas kuntoon.» + +Nopea käsityskyky ei ollut neiti Vikin vahvimpia ominaisuuksia, +mutta katseltuaan vähän aikaa matami Tvetiä ja seurattuaan hänen +katseitaan, alkoi hän aavistaa, mitä vieraat tahtoivat: he olivat +käännytysmatkalla, ja käännettävä oli Kornelia. + +Neiti Vik oli hyvin jumalinen nainen. Hän harrasti lähetystä ja +yhdistyksiä, hän oli hyvin innostunut hommaamaan hartaustyynyjä ja +suuresti mieltynyt kristilliseen iltapuolisuklaatiin. Hän muisteli sitä +aikaa elämästään, jolloin ei ollut torstaihartauksia ja kristillisiä +teeiltamia »salissa» eikä makeisia pureskelevia naisia vierailemassa, +kauhean tyhjäksi ja kolkoksi. Hän siunasi kaikkia niitä pappia, jotka +olivat vireille herättäneet kokoukset ja hartausompelukset, ja etenkin +rakasti hän Fonnia, jota hän usein seurasi hänen käännytysmatkoillaan. +Ei hän siis vastustanut niitäkään -- päinvastoin; hän kävi itse +ominpäin parissa kolmessa köyhässä perheessä muistuttamassa heitä +velvollisuuksiaan täyttämään: kärsimään nöyrästi. Mutta ei hänelle +koskaan ollut juontunut mieleen, että joku hänen veljistään tai +sisaristaan Herrassa uskaltaisi tulla hänen veljensä taloon, hänen ja +Kornelian kotiin semmoisessa käännytystarkoituksessa. Kaikki ne +perheet, joissa hän itse ja Fonn kävivät, olivat hänen mielestään +halvempiarvoisia ihmisiä kuin hän ja hänen omaisensa; ne olivat oikeita +turmeltuneita, joille raamattu sanoi kovimmat sanansa ja joitten vuoksi +koko lähetys- ja käännytystoimi oli pantu voimaan. Kyllähän hän tiesi, +että hän ja hänen omaisensa olivat noin ylimalkaan syntisiä -- Jumala +paratkoon -- mutta kuin uskonnollista ja varakasta perhettä, niinkuin +Vikin, kohdeltiin samalla tavalla, kuin noita köyhiä perheitä, kuin +sitä solvaistiin ihmisten silmissä käännytysyrityksillä, -- niin oli se +loukkausta, ivaa ja niin hävytöntä, että se hetkeksi teki hänet +täydelleen sanattomaksi. + +Vildhagen oli pannut kätensä ristiin. Hän yski useampia kertoja ja +sanoi viimein: + +»Me tulimme tänne siinä tarkoituksessa -- rakkaudessa puhuaksemme +kristillisen sanan teidän kanssanne, neiti Kornelia.» + +»Liian suoraan», sanoivat matami Tvetin haukansilmät, ja molemmat +suuret torahampaat toistivat: »Me olemme valmiit.» + +Kornelia nousi tulipunaisena ylös, mutta istuutui taas ja odotti +ääneti, mitä tuleman piti. + +Vildhagen kääntelihe levottomana tuolillaan, hikoili, kävi punakammaksi +ja imelämmäksi ja jatkoi viimein: + +»Ettekö te enää ole meidän, neiti Kornelia?» + +»Se on oikein», sanoivat matami Tvetin pyövelinkasvot. »Nyt sinä saat +kuulla, hän ei voi vastata puolestaan ja silloin minä isken hänet.» + +Kornelia nousi taas ylös ja jäi seisomaan lattialle. + +»Mitä te tarkoitatte?» hän kysyi. + +Vildhagenin katse alkoi tapansa mukaan etsiä lattialta jotain, jota se +ei koskaan löytänyt, ja matami Tvet katseli ympärilleen suurella, +kristillisellä katseella, joka sanoi: »Hän kysyy, mitä te tarkoitatte.» + +»Hm, hm», Vildhagen taas alkoi, »usko on kallis lahja --» + +Silmillään matami Tvet sanoi levottomasti: »Ei niin paljon mutkia; +olenhan minä valmis», mutta kielellä: + +»Vildhagen, pitihän meidän puhua langenneista?» + +»Niin -- taisi olla», Vildhagen vastasi ja katsoi nyt kattoon. Hänen +piti juuri taas tarttua puheeseen, kuin neiti Vik keskeytti hänet. Hän +oli nyt tullut täyteen tajuunsa ja oli tehnyt päätöksensä: se ei saisi +tapahtua. + +»Miten on teidän miehenne laita nyt, matami Tvet?» hän kysyi, ikäänkuin +se olisi ollut viattomin kysymys maailmassa. + +Matami Tvet ehdottomasti hypähti tuolilla. Matami Tvetin miehen laita +oli nimittäin vähän omituinen. Hän vietti kurjaa elämää syrjäisessä +vinnikamarissa, jossa hän teki vähän kirjansitojan työtä. Kerrottiin +että matami Tvet käytti häntä sekä renkinään että piikanaan ja +muutenkin piti kovalla ja niukalla. Hän ei koskaan saanut lähteä +talosta -- heillä oli pieni mökki ulkopuolella kaupungin rajaa -- ja +kun heille tuli vieraita, sulki hän hänet huoneeseensa. Pitkiin +aikoihin vaan huhuiltiin. Mutta viimein onnistui laihan, aran miehen +pettää vaimonsa valppaus. Hän hiipi kaupunkiin ja silloisen papin luo, +jolle hän valitti hätäänsä. »Minä puhun hänen kanssaan», oli pappi +sanonut; mutta silloin mies aivan hätääntyi; hän pyysi ja rukoili +pappia, ettei tämä ilmaisisi hänen siellä käyneen. »Mutta miksi ei?» +tämä kysyi. -- »Hän lyöpi minua», vastasi mies suoraan, »ja sitten en +minä saa panna puita pesään.» -- Mutta kuin pappi sitten kysyi häneltä, +mitä hän tahtoi, tuli ilmi, ettei mies ollenkaan ollut ajatellut, että +ylimalkaan jotain tehtäisiin -- hän oli vaan yhden ainoan kerran +tahtonut keventää sydäntään, ja kuin hän nyt oli tehnyt sen, hiipi hän +kotiin takaisin, tyytyväisenä, kuin oli päässyt hengissä vaaralliselta +retkeltään. + +Matami Tvet ei vastannut neiti Vikin kysymykseen. Hän katsoi häneen +vihaisesti ja kääntyy taas Vildhageniin. »Me puhuimme --», hän alkoi +saadakseen Vildhagenin taas tolalle; mutta neiti Vik taas keskeytti. + +»Tehän aiotte mennä naimisiin Vildhagen?» + +Vildhagen joutui hämilleen. Oli vain puoli vuotta siitä, kuin hänen +vaimonsa oli kuollut, eikä senvuoksi ollut vielä julkista, että hän oli +huomannut Jumalan tahdon uusien naimisten suhteen. Kuin hän vaan ryki +nöyrästi, jatkoi neiti Vik: »Kerrotaan teidän kosivan matami +Johanssenia, ja onhan hän hyvissä varoissa.» + +Vildhagenin oli todellakin tukala olla. Hän pyyhki lakkaamatta +kasvojaan ruutuisella nenäliinallaan, eikä hänen katseensa enää +ollenkaan kohonnut lattiasta. + +»Ei ihmisen ole hyvä olla yksin», hän huomautti. + +»On hyvä, kuin on rahoja pankissa», sanoi neiti Vik kuivasti. + +Vildhagen koetteli hymyillä, mutta se ei onnistunut. Syntyi pitempi +äänettömyys, jolla ajalla neiti Vikillä näytti olevan erinomaisen hyvä +olla: Molemmat käännättäjät tekivät vielä muutamia heikkoja yrityksiä +asiaan kiinni päästäkseen; mutta neiti Vik puuttui joka kerran niin +itsepäisesti puheeseen mieskohtaisilla huomautuksilla heidän +yksityisistä asioistaan, jotta matami Tvet viimein kesken puheen nousi +ylös säihkyvin silmin ja kalistellen suuria hampaitaan. + +»Ei, Vildhagen, aivanhan me unohdamme hartaushetken meillä», hän sanoi. + +Myös Vildhagen nousi. Matami Tvet sanoi jäähyväiset kuin haukka, +kirkkoväärti kuin lammas, ja molemmat tallustivat tiehensä toinen +sähisten, toinen nöyränä, molemmat suuttuneina ja samalla noloina. + +Kuin he olivat poissa, syleili Kornelia tätiä, suuteli häntä ja sanoi: +»Kiitoksia.» + +Neiti Vik päästi vihansa oikein valloilleen. Se »halpa, narrimainen +nainen», joka neiti Vikin mielestä olisi »toimitettava pois», ei +suinkaan saanut sisarellista kohtelua. Mutta kuin hän oli tyhjentänyt +vihansa, sanoi hän: »Mutta, hyvä Jumala, että sinä kuitenkin saatoit +niin tehdä, Kornelia!» + + + + +XI. + + +Pieni vuonolaiva sai kokea jotain uutta, kuin se muutamia päiviä +myöhemmin tuli kaupungin rantaan. Ei ollut kantajia, ei joutilaita eikä +uteliaita vastassa. Laituri oli tyhjä ja lähimmät torit ja avonaiset +paikat samoin. Se oli arvoitus, joka vasta selvisi, kuin »satamamies» +tuli laivalle veneellään. Kaupungissa oli taas työmiesmeteliä. »Ne ovat +Holtin työmiehiä», hän sanoi; »he ovat vannoneet hävittävänsä linnan.» + +Tämän kuulleessaan kaikki matkustavaiset katsoivat kahta nuorta miestä, +joita tämä tieto koski likemmin kuin ketään muuta laivassa olijaa, +nimittäin Knutia ja Pietaria, jotka palasivat kotiin yhteisen tuttavan +luota kaupungin läheisyydestä. + +Kaikki riensivät niin pian kuin mahdollista maihin. Pääkatua pitkin +kulki ihmisvirta linnaa kohden. Joka taholta kuulivat Knut ja Pietari +kysymyksiä, selityksiä ja arveluita. -- »Hän kuuluu pettäneen heitä +aika lailla», sanoi joku. -- »Holtissa on aina ollut jotain epävarmaa», +huomautti viinakauppias, joka suurella liikkeellään oli saavuttanut +yleisen kunnioituksen. + +Saattoi kuulla melua linnan puistosta kauvaksi kadulle. Vihellettiin, +meluttiin ja huudettiin hurraata. Äänistä huomasi, että nuoriso oli +etukynnessä. + +Knut ja Pietari olivat tulleet puistoon. Aituus oli pitkälti maahan +kaadettu; he saattoivat aukoista nähdä taistelukentän. Linnan edusta +oli täynnä ihmisiä, jotka kuitenkin näyttivät olevan jotensakin +rauhallisia. Vakinaiset meluajat, nuoriso, temmeltelivät puiston +etäisemmissä osissa. Taisipa niin olla, että nuorilla kapinoitsijoilla +oli hauska! Herranen aika sitä iloa, kuin kerrankin sai mielin määrin +tepastella suuressa, oivallisessa, mutta niin tavattoman vaarallisessa +puistossa, jonka ohi he tavallisesti olivat kulkeneet puoleksi +taikauskoisesti peläten, uteliaina tähystellen tarkkanäköistä omistajaa +ja hänen nerokkaita satimiaan, joista kerrottiin kummia. Enintään oli +joku heistä ennen uskaltanut pimeinä iltoina kiivetä laipiolle ja +kaapaista marjan tahi omenan, joka riippui heidän saatavissaan. Ja nyt +he eivät ainoastaan uskaltaneet katsella kaikkia puutarhan ihanuuksia +läheltä, kosketella niitä, tutkia niitä, keksiä penkkien ja veräjien +salaisuudet, -- he saattoivat rankaisematta tallatakin, kaataa, ryöstää +ja ahmia niin paljon kuin mieli teki. He olivat heti käsittäneet +työajan edun. Muutamat, -- tiedonhaluiset -- olivat heti käyneet +käsiksi valepenkkeihin ja kääntäneet ne nurin tutkiakseen niitten +rakennusta. Toiset, joilla oli suoranaisemmat halut, olivat alkaneet +tyhjentää omenapuita ja kaalimaita. Kuin he olivat tyydyttäneet +nälkänsä, alkoivat he pommitella toisiaan ja kadulla olijoita +jäännöksillä. Kolmansissa oli hävityshalu voimakkain: he poleksivat +kukkapenkkiä, joissa muutamat asterit ja muut syksykukat +aristokraattisella elämällään heitä loukkasivat, repivät pensaita ja +pirstoivat puutarhapöytiä. Muutamat kauppanerot olivat saaneet käsiinsä +olutta ja sikareja, joita he möivät niille onnellisille, joilla oli +rahaa. Kaikkein nuorin sukupolvi harjoitti vaihtokauppaa löydöillään: +napeilla, nauloilla, heloilla ja sen tapaisilla, ja polttivat huvikseen +ruutia. Kaikilla oli vaan yksi ainoa huoli, että poliisi tulisi ja +tekisi lopun tästä ihanasta huvista. + +Knut ja Pietari riensivät ylös taloa kohti. + +Pietari oli raivoissaan. »Ne roistot», »ne koirat», jupisi hän ja +tahtoi alituisesti käydä käsiksi. Knut pidätti häntä kauvan aikaa. +Mutta äkkiä hän huudahti: »Kas, tuollahan on, Jumala paratkoon, +minunkin renkipoikani!» Nyt olivat Knutin sanat turhia. Hän hyökkäsi +keskelle taajaa joukkoa, tempasi hurjaa, vallatonta poikaa kauluksesta, +veti hänet esille, pudisteli häntä, niin että hampaat kalisivat hänen +suussaan peloittavalla tavalla. + +»Kas vaan, Jussi kultaseni, olethan sinäkin muassa! Minusta on +todellakin hauska tavata sinut näin terveenä ja raittiina -- sinä sen +hemmetin penikka.» + +Poika ällistyi vähän, mutta miehistyi pian. Tilaisuus oli suuri ja +tavaton ja hän tunsi itsensä sen veroiseksi. Hän koetteli tempautua +irti ja huusi: »Minä huolin viisi, mitä te sanotte!» + +Häntä höyhennettiin entistä enemmän. Semmoinen hyvänsuopa tukkapöllö +sai samassa kunnianhimon ja toiminnan halun haihtumaan, ja kuin +kumppanit eivät yrittäneetkään auttaa häntä, päätti hän uhrata +kunniansa ja pelastautua pakenemalla. + +Ystävykset tulivat talon edustalle. Useimmat läsnäolijoista olivat +katsojia. Holtin työmiehet olivat kokoontuneet pieniin ryhmiin +lähimmäksi taloa. He näyttivät suorastaan olevan häpeissään; he +kätkeytyivät toistensa taakse, kaikki näyttivät odottavan, että joku +alkaisi puhua ja selittäisi, miksi he oikeastaan olivat tulleet koolle +ja mitä heidän nyt tuli tehdä. Jollei se olisi ollut kaikkien näitten +katsojien tähden, jotka seisoivat ja odottivat, että jotain tapahtuisi, +olisi ehkä lopulta kukin hiipinyt kotiinsa. Nyt oli se kuitenkin käynyt +mahdottomaksi -- nyt _täytyi_ jotain tehdä. + +Hyväksi onneksi oli pienillä mellastajoilla, jotka harhailivat +puutarhassa, aivan toinen käsitys asiasta. He alkoivat kyllästyä +omenien syömiseen ja puutarhapenkkien hävittämiseen. Muutamat +toimeliaimmista neuvottelivat, ja kohta nähtiin joukko näitä +urhoollisia sotilaita tunkeutuvan ja sekautuvan talon edustalla olevaan +miesjoukkoon. Äkkiä kuului terävä, helähtävä, singahtava ääni -- +yhdessä ensimäisen kerroksen ikkunassa näkyi joka ruudussa paitse +yhdessä tähtimäisiä reikiä. »Nyt olet sinä silmäpuoli», huusi joku +ampujista, ja sitten seurasi kaikuva hurraahuuto. Ensimäinen askel oli +otettu -- kohta sateli kiviä ikkunoita ja seiniä vastaan, helisi ja +paukkui, lasisirpaleita ja ruukkipalasia putoili kaikkialle. Nuorten +piirittäjien rohkeus karttui. He eivät enään pysytelleet piilossa. He +kiertelivät taloa ujostelematta, heittelivät kilpaan ja löivät vetoa +napeista, sikareista, kuparikolikoista ja oluesta. Urostyöt puistossa +eivät olleet mitään tämän rinnalla. Tämä helähtävä ääni joka kerran, +kuin ruutu meni rikki, ja ajatus, että he pommittivat itse linnaa, ja +että joka kivi lensi suoraan Holtin hienoihin huoneihin ja särki +peiliä, lamppuja ja vioitti pöytiä ja tuolia, se ajatus oli kerrassaan +hurmaava! He toivoivat vaan, että sitä kestäisi koko yön ja alkaisi +taas seuraavana iltana. + +Kuin Knut ja Pietari tunkeutuivat joukon läpi takapihan portille +päästäkseen, huomasivat he herrasmiehen, joka aina oli läsnä, missä +poikalauma oli taajin ja pommitus kiihkein. Hän työkki milloin toista, +milloin toista kehoittavaisesti kylkeen kepillään, osoitti ikkunoita ja +mörähteli: »Hyvin tehty: sinä olet sukkela, sinä kiharapää! -- -- +Tähtää ylemmäksi! -- Haa, haa! Hän ei uskalla! -- -- Sinä sitten +merilakki! -- Tahdotko sinä sikarin? -- -- Hei! Sinusta mies tulee! +Tässä on kaksi killinkiä -- -- Iske vaan!» + +»Se on, Jumala paratkoon, Björnholt», Pietari kuiskasi. »Se roisto. Nyt +minä --» + +Björnholt huomasi heidät. Hän jätti mellastelijat, kulki heilutellen +keppiään molempien ystävysten sivu ja huusi: »Minä toivotan onnea! +Itsevaltias kansa viimeinkin noudattaa oikeuksiaan.» + +Pietarissa heräsivät taas sotaiset himot, mutta Knut veti hänet +mukanaan. Takaportti oli suljettu, samoin kuin pääovikin. Kaikki oli +hiljaa talossa; se näytti autiolta. Vihdoin huomasi Pietari kuitenkin +kasvot, jotka arasti kurkistelivat toisen kerroksen ikkunasta. Hän +viittasi ja kohta kuului askelia käytävästä. Ovi avattiin hyvin +varovaisesti, ja kuin he olivat päässeet sisään, taas suljettiin. + +Katriinan kamarissa he tapasivat kaikki piiat kauhusta kokoon +hykertyneenä. Katriina itse istui vavisten ja luki virsikirjaa. + +Kuin Knut ja Pietari tulivat sisään, hypähti hän ylös ilosta huutaen. +»No, Jumalan kiitos, että te tulitte!» + +»Missä isä on?» Knut kysyi. + +»Konttorissa.» + +He tapasivat Holtin kävelemässä levottomasti edestakaisin. Hänen ohut, +harmaa tukkansa, joka muuten aina oli kammattu niin huolellisesti +päälaen yli toisesta korvanjuuresta toiseen, riippui vanukkeisena +hartioille. Lyhyt, harmaa parta peitti leuvan ja posket. Hän liikutteli +alituisesti huuliaan itsekseen jupisten. Kuin hän puhui, ei se enää +ollut tavallisella sointuvalla äänellään, vaan vapisevalla vanhan +miehen äänellä. + +Jonkun aikaa vaiti oltuaan, jolla ajalla hän turhaan näytti etsivän +sanoja, hän puhkesi sanomaan: + +»Matkusta, Knut, matkusta! Mieletöntä minun oli vaatia sinua jäämään. +Matkusta -- tänään -- huomenna -- ensi höyrylaivalla!» + +»Mitä nyt on tekeillä, isä?» + +»Tekeilläkö? Etkö sinä ole lukenut tiistailehteä?» + +»En.» + +Hän riensi pöydän luo, kaappasi sanomalehden, rutisteli sitä käsissään +ja antoi sen Knutille: + +»Täss' on! Lue! Minä olen konkurssissa. Minä olen petturi, en mitään +muuta. Minä olen saattanut perikatoon, häpeällisimmällä tavalla +pettänyt kaikki nämä herkkäuskoiset ihmiset, joille minä tosiasiassa +olen vuosien kuluessa antanut työtä ja auttanut kaikella tavalla. Ha, +ha, ha! Niin, niin -- siitä sinä näet, minkälainen mies sinun isäsi +on.» + +Knut luki. Lehti vapisi hänen käsissään. »Onko se totta -- oletko +sinä --?» + +»Konkurssissako? Tuossa ovat minun kirjani. Minä voin maksaa viimeiseen +ropoon saakka.» + +Ulkona melu yhä yltyi. Huuto kävi kovemmaksi ja kivisade kiihkeämmäksi. +Koetettiin ryntäämällä särkeä myöskin portti. + +»Oletko sinä puhunut työmiehille, isä?» + +»Puhunutko heidän kanssaan? Näiden juopuneitten riiviöidenkö kanssa? +En, siihen minä todellakin pidän itseäni liian hyvänä. Ja mitä se +hyödyttäisikään? He ovat luonnollisesti saaneet paloviinaa riehuakseen +ja tahtovat lisää lopettaakseen. Mutta ehkä meidän sinun mielestäsi +pitäisi avata heille kellari? Olkoon menneeksi! Minä jätän heille +talon, laiturit, koko liikkeen! Meillä -- sinulla ja minulla -- +meillähän on katu, voimmehan me kerjätä, sillä aikaa kuin ne roistot, +joiden puolesta minä olen uhrannut enemmän kuin kenenkään muun, juovat +meidän viinimme.» + +»Isä, aivanhan sinä olet järjiltäsi.» + +»Matkusta, Knut! Matkusta! Nämä heittiöt eivät saa sinua soaista! Minä +en sitä salli. Minun suhteeni on saman tekevä. Minä olen tottunut +siihen -- mutta minä en suvaitse, että mikään likainen käsi koskettaa +sinua. Matkusta! Surmatkoot minut, jos tahtovat, minä olen saanut +kyllältäni.» + +»Rauhoitu, isä. Pietari, tule; meidän pitää tehdä tästä loppu. Ja +sitten puhutaan likemmin, isä.» + +Holt pysähtyi käynnistään, kuin toiset olivat poissa. Hän oli hetkeksi +leimahtanut, nyt hän taas näytti veltolta ja tylsältä. + +Ulkona melu vaikeni. Holt kuunteli ja kuin hiljaisuutta kesti, meni hän +viereiseen huoneeseen, josta saattoi nähdä talon edustalle. Hän meni +ikkunaan. Knut lähti juuri pois muutamien työmiesten kanssa; Pietari +kuljeskeli toisten keskellä ja puhui vilkkaasti heille. Holt aukasi +ikkunan paremmin kuullakseen. Hän kuuli yksityisiä lauseita: »Hävetkää! +-- -- Senkö annatte kiitokseksi, että hän on maksanut paremmat palkat, +kuin kukaan muu työnantaja? -- -- Kuin onnettomuus uhkaa häntä, +särjette te hänen ikkunansa?» + +»Hän on pettänyt meidät!» huusivat muutamat rohkeimmista. »Niin seisoo +lehdessä! Hän tahtoo saattaa meidät perikatoon, siinä seisoo.» + +Holt kuuli taas Pietarin äänen. »Oohoh! Kelle hän sitten on tehnyt +väärin? Kuka hänen kauttaan on jotain kadottanut? Oletko sinä, Jensen? +Tule tänne, ukkoseni, ja tee selkoa puolestasi. -- Sinä tulit +lääninvankilasta, muistatko. Ei kukaan tahtonut antautua tekemisiin +sinun kanssasi. Sinulla ei ollut työtä ja sinä näit nälkää, kuin Holt +otti sinut huostaansa. Nyt sinulla on oma talo. Tai sinäkö, Berg? +Sinä pyysit turhaan muilta apua; sinä et ollut oikeauskoinen. Kuka +antoi sinulle työtä? -- -- Tai sinäkö, Hansen? Missä sinä olit, +kuin Holt otti sinut? Köyhäintalossa, ukkoseni. -- Ei, kas vaan, +Hövig kulta, olethan sinäkin täällä! Mitä sinä olet kadottanut? +Sinä olit vararikkoinen puuseppä, kuin sinä sait työtä Holtin +tynnyritehtaalla -- --» + +Knut ja ne työmiehet, jotka olivat seuranneet häntä, tulivat takaisin. +Holt näki Knutin nousevan penkille. Hän siis tahtoi puhua heille. Holt +oikasihe. Knut osoitti liian suurta kunniaa noille ihmisille, mutta se +ilahutti isää kuitenkin, eitä hänen poikansa tahtoi ajaa hänen +asiataan, kukistaa vastustajat järkähtämättömällä logiikallaan, +nöyryyttää nuo kiittämättömät ja antaa hänelle se kunnia, mikä hänelle +oli tuleva. + +Hän kurottautui kauvaksi ulos ikkunasta -- ei tavukaan saanut mennä +hukkaan. + +Useimmat työmiehistä olivat vielä koolla Pietarin ympärillä; he eivät +olleet huomanneet Knutia. Pietari yhä puhutteli heitä yksitellen, joka +vaikutti tavattoman laimentavasti heidän rohkeuteensa, jotta todellakin +näytti siltä, että nuoret sotilaat, jotka olivat toistaiseksi herenneet +pommittamasta, pettyisivät paraimman toivonsa suhteen. Silloin tuli +apu. Terävä, ohut ääni huusi: »Me emme, hitto vieköön, ole hänelle +minkään velassa. Me kyllä tiedämme, miksi hän on auttanut meitä -- että +me äänestäisimme hänen mukaansa. Hän on maksanut meille!» + +»Se on oikein!» yhtyivät toiset. Päät nousivat taas pystyyn. Nekin, +jotka äskettäin olivat olleet niin nöyrtyneitä, että he olivat ottaneet +sikarit suustaan ja tuskin uskaltaneet sylkeä, rohkaistuivat ja +alkoivat räyhätä. Kuin he nyt huomasivat Knutin, kokoontuivat he hänen +ympärilleen jotenkin uhkaavalla tavalla. + +Holt seisoi henkeä vetämättä ikkunassaan. Nyt oli oikea hetki tullut. +Knut saisi nämä ihmiset ymmärtämään ja tuomitsemaan oikein. Nyt hän +saisi palkinnon kaikesta, mitä hän eläissään oli kokenut. + +Äkkiä vetäytyi hän pois ikkunasta. Mitä se merkitsi? Knut oli sanaakaan +sanomatta astunut alas penkiltä. Luopuiko hän siitä? Oliko hän ruvennut +pelkäämään? Eikö hän uskaltanut puolustaa häntä? Tai -- eikö hän +_voinut_? -- + +Holtista tuntui siltä kuin hänen jalkansa olisivat kuihtuneet hänen +allaan, kuin hän olisi hiljaa vaipunut alas syvään, pohjattomaan +kuiluun. -- -- + +Ulos ilmaantui sillä välin uusi mahti. Kaupungin poliisi oli tehnyt +uhkarohkean päätöksen näyttäytyä. Uniformuihin puetut lähestyivät +hitaasti ja varovaisesti. Mies, jolla oli hatussa leveä kultareuna ja +joka oli erittäin hyväntahtoisen näköinen, luki hiljaisella äänellä +kirjasta jotain, jota ei kukaan ymmärtänyt, ja kehoitti sitten kaikkia +menemään kotiinsa. Työmiehet tuumivat, Vihdoinkin ehdotteli joku: +»Poliisimestari eläköön!» ja tähän huutoon yhtyivät kohta kaikki +muutkin. Kaikesta päättäen näytti tulevan oikein hauska loppu. Mutta +tilit oli tehty sotajoukkojen suostumuksetta. Se ei suostunut siihen, +että tie saaliiseen ja kunniaan siltä suljettiin niin silmittömällä +tavalla, ja se vastasi eläköönhuutoon läpitunkevalla vihellyksellä. +Samaan aikaan tuli likimmistä pensaista satamalla omenia ja monenlaisia +juurikasvia järjestyksen ylläpitäjien päälle. Erääseen vihattuun +poliisiin sattui omituisesti kehittynyt lanttu, joka komeetin +kaltaiselta pyrstöllä varustettuna lentää suhisi ilman läpi. + +Järjestysmiehet heti alkoivat ajaa takaa kapinoitsijoita, jotka huutaen +ja nauraen vähän aikaa pitkittivät taistelua menestyksellä, pensaitten +suojasta. Läimähtelevät sivallukset todistivat kuitenkin, että +säännölliset joukot alkoivat käydä mieskohtaisiksi, ja joka kerralta +pujahti yhä useampia kapinoitsijoita kadulle ja katosi. Viimein olivat +virkapukuiset yksin taistelukentällä, saaliina muutamia hyvintunnettuja +veitikoita. + +Työmiehet olivat sillä välin poistuneet ja kultanauhaiset ajoivat +katsojatkin ulos kadulle. Sen jälkeen asetettiin muutamia vahtia. + +Surulliselta näytti linna ja sen puisto, kuin kaikki olivat poissa! Oli +alkanut hämärtää; kylässä vilkkui tulia useista ikkunoista; satamassa +loisti majakka. Kuu nousi taivaalle valkoisten pilvien takaa. +Kummitteli puistossa sen valossa. Nämä raastetut puut, jotka äskettäin +olivat notkuneet punaisten ja keltaisten hedelmiensä painosta, seista +törröttivät nyt alastomat oksat ilmassa, kauhistuneina siitä, mitä oli +tapahtunut. Valepenkit, jotka olivat olleet niin ylpeitä salaisesta +voimastaan, ne viruivat jalat ilmassa pensastoihin kaadettuina. +Kukkapenkit, joissa asterit äskettäin olivat loistaneet, näyttivät nyt +hyvin tavalliselta perunamaalta, josta perunat oli korjattu. Linna itse +oli pimeä ja kolkko ja näytti katselevan kaikkea kiukkuisen vihaisesti. + +Holt oli selvinnyt huumauksestaan. Hän ei tahtonut antaa perää. Nyt oli +kysymyksessä enemmän, kuin minkä puolesta hän koskaan oli taistellut -- +oli kysymyksessä pojan kunnioitus ja rakkaus. + +Kuljeksien nopeasti edestakaisin pitkässä huoneessa, jonne kuuvalo +pilkisti sisään hiljaisella huolestuneella tavallaan, alkoi hän tutkia +omaa elämäänsä. Siten ei hän ollut koskaan ennen sitä tarkastanut. +Jokaisessa ratkaisevassa kohdassa hän pysähtyi ja kysyi: Mitä Knut on +tästä sanova? -- -- Hän meni kauvaksi takasinpäin ja oli vuoroin +syyttäjänä, vuoroin puoltajana. Se tili, jonka hän äskettäin oli tehnyt +asemastaan liikemiehenä, ei ollut mitään tämän rinnalla. Hän löysi +valoisia kohtia, tekoja ja tunteita, joista hänellä oli kunniaa, ja +hengitti keveämmin, kohotti päätään ja astui varmemmin. Mutta oli +synkkiäkin muistoja. Oli tekoja, joiden _täytyi_ tulla velkapuolelle, +ja toisia epävarmoja, joista hän ei ollenkaan päässyt selville. -- -- +Ilmestyi todistajia. Tuo musta mies, hänen entinen kumppaninsa -- +Vik --, oli ankarin. Hän uhkasi ja sanoi: »Menettelitkö sinä rehellisen +miehen tavoin minua kohtaan?» -- -- Holt väistyi -- se oli raskas, +kieltämätön velkakuorma. -- -- Kas, tuossa on kalpea, hento nainen, +jonka silmissä on katse ja suunpielessä piirre, jotka kertovat, mikä +hänet saattoi onnettomuuteen: omituinen tunne valtasi aina hänen +mielikuvituksensa. -- Mitä hän sanoi: »Sinä valitsit minut +turhamaisuudesta ja kostonhimosta. Sinä et minua rakastanut. Sinä +pilkkasit minun 'hienoja tapojani', minun naisellista pelkoani, minun +omantuntoni arkuutta ja kaikkea, joka oli minulle rakasta.» -- Hän +riensi eteenpäin, julkiseen elämäänsä. Siinä oli valoisampaa, hän +saattoi näyttää työtä yhteiseksi hyväksi, taistelua oikeuden puolesta, +mikä oli hänen kunniansa. Ja kuitenkin: juuri tätä kunniaahan häneltä +tahdottiin ryöstää! -- -- Niinhän se oli, löysihän hän paljon, joka ei +sietäisi Knutin tuomiota, ja joka kerran kuin hän kohtasi näitä +epäilyttäviä seikkoja, hän niin masentui. Laskut eivät näyttäneet +pääsevän tasapainoon. Tuskissaan koetti hän muutamia pieniä kepposia. +Hän kirjoitti kaikki velat hienoilla, melkein näkymättömillä +kirjaimilla, jottei niitä ehkä huomattaisi; hän jätti muutamia pois, +joita hän tahtoi luulotella itselleen arvottomiksi, vieläpä hän muutti +muutamia velkapuolelta omaisuuspuolelle. Mutta hän alkoi taas epäillä, +koko seikka kävi niin sekavaksi, hän ei lopulta enää saanut siitä +selvää. Äkkiä harmistuen, että hän tahtoi väärentää tilikirjoja, käänsi +hän taas kaikki nurin: hän kirjoitti kaikki velat, vähäpätöisimmätkin, +suunnattomilla kirjaimilla ja vähensi kaiken vastaavan niin vähään kuin +mahdollista. Pääasiahan oli tilien rehellisyys: Knutin piti nähdä +kaikki semmoisena, kuin se oli. + +Kuului askelia portailta. Vielä kerran silmäili hän tilikirjat; hän +epäröi taas vähän aikaa epävarmoja kohtia, muutteli ja korjaili -- hän +ei ollut vielä valmis, kuin Knut tuli viereiseen huoneeseen. + +Holt laahasi itsensä sinne. Taas tuntuivat hänestä kaikki jäsenet +kuihtuvan; hänen silmissään hämärti. + +Knut paraillaan sytytti lamppua. Se mahtoi olla epäkunnossa, tai oli +hänen kätensä epävarma, sillä kesti hyvin kauvan, ennenkuin hän oli +valmis. + +Holt seisoi keskellä lattiaa ja katseli häntä pois kääntymättä. + +Vihdoinkin oli lamppu sytytetty. Knut istuutui sohvaan ja pani kädet +ristissä pöydälle. + +»Nyt se on ohi, isä, he ovat poissa.» + +Holt ei vastannut; eihän siitä puhe ollut. + +Kesti hetkisen, ennenkuin Knut taas alkoi puhua. Viimein hän sanoi +maltillisesti, mutta liikutettuna: »Sinun pitää myödä, isä, ja maksaa +kullekin omansa.» + +Holt katsoi hämmästyneenä häneen. Liikeasioistako hän tahtoi puhua. Hän +unohti hetkeksi sisällisen tilintekonsa; kauppias heräsi. + +»Ja alkaako alusta? Tiedätkö, mitä se merkitsee, Knut?» + +Hän riensi pöydän luo ja otti kirjat, jotka olivat siinä. + +»Kas tässä, Knut! Lue -- sinä käsität kohta, ettei mikään järkevä +kauppias --» + +Knut keskeytti hänet. »Olkoon menneeksi. Minä uskon sinua mielelläni. +Mutta onko ketään tässä kaupungissa, joka tahtoo auttaa sinua?» + +»Minun asemani ei peloittaisi ketään.» + +»Sinun _asemasi_. Mutta sinä itse. He eivät luota sinuun.» + +»Ne, jotka _voisivat_ auttaa, ovat minun verivihollisiani.» + +»Isä -- myö ja maksa.» + +Holt katsoi alas: »Se on: saada meidät molemmat perikatoon.» + +»No, miten vain tahdot. Minusta se on saman tekevä. Minä en kumminkaan +käy firmaan osalliseksi. Minä en rupea liikemieheksi -- minä huomasin +sen äskettäin, kuin minä aioin puhua työmiehille. Minä ehkä kykenisin +kuljettamaan uutisia laiturilta konttoriin, mutta mitään suurempaa -- +jotain asioimista elävällä tavaralla; esimerkiksi työmiehillä -- -- -- +ei, siihen minulta puuttuu jotain; minä vaivun velttona kokoon +ratkaisevana hetkenä, jolloin suuren kaunopuheisuuden liikkeen +suositukseksi pitäisi levitellä siipiään.» + +»Knut, sano suoraan: sinä yhdyt äskeiseen huutoon», Holt sanoi +vapisevalla äänellä. + +»Minä luulisin, että meidän pitäisi jo heittää paraadit pois. Johan me +kyllältämme olemme tervehtineet toisiamme hevosen selästä. Minä +todellakin haluaisin nousta hevosen selästä alas, ja heittää pois +uniformu, töyhtöhattu, hansikkaat, paraatimiekka ja koko romu. Sananen +siitä, mitä on tapahtunut: Minä en luule, että sinä petät näitä +ihmisiä, isä, siihen olet sinä liian viisas, mutta minä todellakin +luulen, että sinulla on ollut näköpiirissä suurempi liike. Julkisesti +tarkoitetaan työmiesten parasta, vapautta ja oikeutta, niinkuin +toisella puolen katua, vanhoissa taloissa tarkoitetaan 'yhteiskunnan +pyhimpiä oikeuksia'. Mutta jos tulee sisään pieneen, salaiseen +takahuoneeseen, jossa oikeat kirjat ovat ja jossa oikea tilipäätös +tehdään, niin huomaa, että tarkoitusperänä on ollut jotain aivan +toista, kuin mitä ilmoituksessa sanottiin: sieltä löytää kalan, isä, +kalan. -- On niin tavattoman harvoja, jotka _todellakin_ taistelevat +sen totuuden lipun alla, jonka he ovat omakseen omistaneet -- kaikkein, +kaikkein useimmat ovat ihmisiä, joilla on suuret taipumukset +kaupantekoon, ja sillä aikaa kuin he ovat suurten aatteiden +palveluksessa, menee kalaa, kalaa mainiosti kaupan. -- -- -- Katsopas, +kuin minä seisoin tuolla alhaalla ja valmistauduin -- minä vakuutan, +oikein kauniiseen -- lentoon, ja kuin minä silloin näin raa'an +työmiehen, -- hänellä olikin vielä niin pirullisen proosallinen, +kimakka ääni -- kuin hän ujostelemattoman hävyttömästi tunkeutui minun +kauniiseen ajatusverkkooni, silloin minä äkkiä näin vaihtokaupan +täydessä kukoistuksessaan suurten yritysten takaa, ja niin minä seisoin +päistikkaa sinun omassa, pienessä perähuoneessasi -- missä oikeat +kirjat ovat -- ja minun täytyi todellakin ihmetellä itseäni: Olinhan +minä aina tiennyt, että sinunkin liikkeessäsi oli tämmöinen salainen +huone, ja kuitenkin olin minä -- hitto ties, mistä se oikeastaan +tulikaan -- pyrkinyt puhujalavalle rehenteleimään, ikäänkuin minä en +olisi aavistanutkaan mainittua pientä solukkaa, ja ikäänkuin minä en +koskaan olisi kuullutkaan, että sinäkin kerran olet pyrkinyt vanhojen +talojen suosioon, yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa. Minä kai olin +joutunut suunniltani -- luulen minä -- tästä narrimaisesta mellakasta, +tai oli tilaisuus liian viehättävä -- jossain syvällä minussa on kai +pieni, auttamaton puhuja.» + +Knut ei nähnyt isänsä kasvoja, jotka olivat lamppuvarjostimen peitossa. +Hän ei nähnyt, että ne yhä kävivät kalpeammiksi, niihin tuli +jäänharmaan ja sinisen välinen väri, että silmät ensin tuijottivat, +ikäänkuin olisivat päästä olleet putoamaisillaan, mutta sitten kävivät +hämäriksi ja tyhjiksi -- hän katsoi ylös vasta, kuin käsi tavoitteli +ilmasta näkymätöntä esinettä, liikutti lamppua ja sitten katosi, jonka +jälkeen kuului raskas jysäys. + +Knut oli samassa toisella puolella pöytää. Siinä virui isä kädet +nyrkissä, suu auki, silmät kiinni. Knut tutki häntä nopeasti, otti +lampun ja riensi ulos. Kohta hän tuli takaisin ja toi vettä; Katriina +seurasi häntä. He saivat pyörtyneen sohvalle nostetuksi ja hautoivat +hänen ohimoitaan. + +»Jumala meitä armahtakoon -- he ovat hänet tappaneet», Katriina huusi. + +»Minä, Katriina, minä sen olen tehnyt.» + +Katriina katsoi kauhistuneena häneen. + +»Istukaa hänen luonaan; minä juoksen apteekkiin.» + +Kuin Knut tuli takaisin, istui Holt nojatuolissa. Hän näytti väsyneeltä +ja hänen äänensä oli vähän käheä. Katriina oli lähtenyt huoneesta. + +»Minä en enää siedä mitään», hän sanoi, »loppuun kulutettu, loppuun +kulutettu, Knut; minun päätäni huimasee pienimmästäkin ponnistuksesta.» + +Knut heittäytyi isänsä tuolin eteen ja tarttui hänen käteensä. »Anna +anteeksi», hän kuiskasi. + +Holt heilutti hiljaa päätään. + +»Tiesinhän minä, että sen piti tulla», hän sanoi. »Minulla ei ole +mitään anteeksi annettavaa, mutta paljon paljon kaduttavaa. -- -- Mutta +sinun pitää tietää, että vaikket sinä koskaan olisi -- sanonut -- noita +sanoja, niin olisin minä kuitenkin nyt puhunut suoraan sinun kanssasi.» + +»Älä vaivaa itseäsi, isä -- ainahan _me_ voimme --» + +»Ei, juuri nyt. Minun pitää saada sanotuksi kaikki, kaikki. Ajattele, +ettemme me koskaan ole puhuneet peittelemättä toisillemme. -- -- +Minusta tuntuu joskus, Knut, että me elämme niinkuin ei meillä olisi +mitään tekemistä toistemme kanssa -- --» + +Knut, joka oli noussut seisomaan, nyykäytti päätään. »Niin on. Siinä se +juuri vika on, isä.» + +Holt koetti nousta seisaalleen. »Minun täytyy aina kävellä puhuessani», +hän sanoi. Hän astui ensin hitaasti ja kumarassa, kädet selän takana; +mutta sen mukaan kuin hän puheestaan lämpeni, tuli hänen käyntinsä +reippaammaksi, hänen ryhtinsä suoremmaksi. Hän puristi usein kätensä +nyrkkiin ja huitoi niillä ilmassa. + +»Sinä sanoit äsken sanan -- minä olen kosinut mahtavia, sinä sanoit. +Niin, Knut, se on totta, minä olen kosinut heitä, Jumala paratkoon. +Ensi kerran minä sen tein pelastuakseni isäni kohtalosta. Minä en +tahtonut niinkuin hän elää ja kuolla puoleksi halveksittuna +seikkailijana rahvaan kesken, joka uskoo alttariviiniä, kummituksia ja +pahoja silmiä. Minä koetin ensin tulla toimeen toisten avutta; minä +tein työtä, jotta minä olin vähällä kaatua, ja vasta kuin siitä ei apua +lähtenyt, aloin minä kuluttaa mahtavien portaita. Minä en onnistunut; +minä en vielä ollut oppinut suurta, tuottavaa konstia, olemaan vaiti -- +olemaan vaiti, silloin kuin sinua poljetaan, olemaan vaiti, silloin +kuin muita poljetaan, olemaan vaiti, silloin kuin tuhmuus vallitsee, +kuin mielittelyä palkitaan ja epärehellisyyttä kullataan. Mutta minä +opin paljon sillä ajalla. Minä opin, ettei kunnollisimpia auteta +maailmassa, vaan notkeimpia, kesyimpiä, niitä, jotka äänettömimmin +alistuvat hallitsevain tahdon alle, ja että satoja lahjakkaita, +itsenäisiä henkiä menee hukkaan siksi, että he eivät voi oppia tätä +vaitiolon konstia. Minä olen nähnyt toisen toisensa jälkeen itseäni +huonompien juonittelevan, ryömivän, mielittelevän suosioon ja valtaan, +myöden ja pettäen kaikki. Minä olen nähnyt näiden samojen ihmisten, +jotka niin mainiosti osaavat tekeytyä hoikiksi paksujen joukossa, +pääsevän valtaan, pääsevän muitten mahtavain pariin, jotka istuvat +hiljaa yhteenliittäytyneinä estääkseen ketään edistymästä, jonka voimia +ja rohkeutta he pelkäävät, -- minä olen nähnyt näiden hoikkien nöyrien +tulevan lihaviksi ja leveiksi ja vuorostaan auttavan toisia +tukehuttamaan jotain, joka kelpaa. Kas, sitä minä olen nähnyt, ja minun +mieleeni sameni suuttumusta, joka ei koskaan ole siitä lähtenyt; minä +lupasin itselleni auttaa kaikkia, joita painetaan alas, joita +masennetaan, ja minä vannoin kaikkia näitä mahtavia vastaan, jotka +olivat polkeneet minun isääni, minua ja monia muita jalkainsa alle, +sotaa, sotaa henkeen ja vereen. -- --» + +»Ja kuitenkin, Knut, kuitenkin kosin minä vielä kerran mahtavia. +Silloin oli minulla itselläni mahtia, rahan mahti. Siihen olin minä +päässyt taistelemalla uskomattomia vaikeuksia vastaan, ja siinä minä +nyt seisoin, jossa minä tahdoin seista avatakseni täyttä totta ilmeisen +tulen vihollistani vastaan. Silloin minun rohkeuteni lamautui -- se on +ainoa kerta minun elämässäni, kuin se on minulle tapahtunut -- ja minä +aloin taas kuluttaa mahtavien portaita. Ne olivat minun elämäni +raskaimmat vuodet. Minun täytyi liikkua näiden ihmisten kesken, +ilkialastomana ja nöyränä ja makeita sanoja huulilla, -- minun, joka +kihisin vihaa ja katkeruutta. Minun täytyi ottaa vastaan oppia +ihmisiltä, joita etevämpi minä olin suuresti sekä ymmärrykseltäni että +tiedoiltani! Minun, joka olen luotu taistelemaan, minun täytyi muuttua +varovaiseksi, olla ilmaisematta epäkohtia, joita minä tulisesti halusin +paljastaa ja poistaa, ja auttaa vastustajiani vahvistamaan +ennakkoluuloja, joita minä halveksin. Minun pääni oli täynnä +parannustuumia, joita minä monien vuosien kuluessa tehdessä työtä niin, +että harvat sitä olisivat kestäneet, kaikenlaista puutetta ja +vaikeuksia nähden, usein epätoivossa, lakkaamatta olin miettinyt ja yhä +uudestaan punninnut, ja jotka olivat kalleinta, mitä minulla oli -- ja +sitten en minä uskaltanut antaa kenenkään aavistaa, että minun +aivoissani oli ainoata ajatusta. Minussa riehui hurja halu taisteluun, +taisteluun koko joukkiota vastaan -- ja minun piti tukea hallitsevien +arvoa. -- -- Tämä aika ei ollut minulle terveellinen, Knut, minä +hukkasin jotain, jota ei ole helppo voittaa takaisin, ja minussa syttyi +viha vastustajiani kohtaan, jota minä en koskaan ole saanut +voitetuksi.» + +Knut kuunteli kalpein huulin ja puristetuin nyrkin. + +»Isä, minä en voi käsittää, että sinä koskaan olet voinut jälleen +päästä pystyyn, niin häpeällisesti kiellettyäsi itsesi. Jotta sinä +_saatoit_. Jotta sinä _saatoit_ tehdä niin!» + +»Niin -- -- jotta minä todellakin saatoin!» toisti Holt hiljaa ja +katsoi eteensä hajanaisella katseella. + +»Luopua taistelusta -- nyt, sen minä voin ymmärtää -- nauraa kaikelle, +huolia siitä viisi! Mutta kerjätä, valehdella, olla heidän nöyränä +palvelijanaan -- -- Isä, _miksi_ sinä sen teit?» + +»Niin -- miksi?» toisti Holt samalla hiljaisella rukoilevalla äänellä. +»Minulla oli poika --» + +»Poikako? -- -- -- _Minunko_ tähden, _minun_ -- --!» + +»Minä olin heikko, olin typerä, tein suuren vääryyden sinua kohtaan, +minä tiedän sen: mutta se -- se -- oli todellakin hyvässä +tarkoituksessa», änkytti Holt. »Ajattelehan vaan, mitä minä itse olin +kärsinyt. Isäni nimi oli ensimäinen vastus, joka minua kohtasi elämäni +tiellä, ja se pysyi sinä, niin kauvalti kuin häntä tunnettiin. Minä en +uskaltanut jättää sinulle perinnöksi sitä vihaa, jonka minä tiesin +itselleni lankeavan, minä en uskaltanut tahallani sulkea sinua kaikista +noista kodeista, joissa sinä löytäisit, mitä minä en koskaan voisi +sinulle antaa, ja erottaa sinut kumppaneistasi, jotka kyllä pian +oppisivat karttamaan vihatun miehen poikaa. Minä aloin peljätä, kuin +minä ajattelin, että kivesin koko sinun vastaisen elämäsi tien +vaikeuksilla, joita voittamaan oikealla ajallaan minä itse en kykenisi +sinua auttamaan. -- -- -- Sinä olet minun ainoa poikani, Knut, ja +minulle kalliimpiarvoinen kuin kaikki minun tulevaisuuden tuumani.» + +Knutin pää oli kumartunut ja hänen katseensa laskeutunut alas. Hän +astui lähemmäksi ja pani kätensä isän hartioille. + +»Minä en koskaan aavistanut, mitä sinä nyt olet kertonut.» + +Holt näytti kutistuvan kokoon poikansa käden alla; ei ollut +hituistakaan jäljellä tarkkaa, taistelun haluista miestä. Nöyränä ja +arkana seisoi hän Knutin edessä kuin tuomarinsa. + +»Ei ole helppo tunnustaa sitä, Knut. Mitä muuta minä eläissäni olen +rikkonut -- noo, enhän minä ole olevinani mikään pyhimys -- mutta tämä +ja -- ja vielä yksi -- se, että --» + +»Olisit sanonut minulle kaikki, isä.» + +»Minä pelkäsin sinua, Knut. Ja minä luulin, että sinä mieluimmin +tahdoitkin pysyä ulkopuolella.» + +»Hävetä minun täytyy, että olen antanut sinulle syytä siihen luuloon», +Knut sanoi ja syleili äkkiä isäänsä. + +Holt pani ehdottomasti kätensä ristiin. Hänen ohuet huulensa vapisivat. +Hän ei uskaltanut liikkua. Sen jälkeen kuin Knut oli tullut aikuiseksi, +eivät he koskaan olleet hyväilleet toisiaan, tuskin kätelleet. Ja nyt +hyväili Knut häntä, nyt, kuin hän tunsi itsensä niin masentuneeksi. Hän +pudisti hiljaan päätään. + +»Minä en ole vielä valmis. Istu alas ja kuule edelleen.» + +Knut istuutui ja Holt jatkoi. + +»Minä en sitä kestänyt, enkä ollutkaan mitään saavuttanut. He eivät +uskoneet minua ja siinä he tekivät oikein. Minä rikoin välit ja +sitten --» tässä hän oikasihe ja näytti kynsiltä ja nokalta -- »sitten, +usko pois, minä purin puolestani. Sen minä sanon, että kun nämä +mahtavat taas kohtasivat minut taistelukentällä, silloin he katuivat, +että he olivat hyljänneet minut. He aavistivat, että minä kohta +komentaisin sotajoukkoa. He tiesivät, että oli kyllälti vihastuneita +pikkukauppiaita, käsityöläisiä, työmiehiä ja muita, jotka vaan +odottivat päällikköä hyökätäkseen. Oli vuosikausien hillitty +vastustuksen henki, joka oli ilmituleen hulmahtava minun ensi +sanoistani. Tyytymättömät olivat kauvan sitten kehoittaneet minua +rupeamaan heidän johtajakseen. Mutta minä olin kieltäytynyt -- +minun aikani ei ollut vielä tullut, meillä ei ollut aina samat +tarkoitusperät, enkä minä uskonut kansaa Jumalan armosta ja muita +puhetapoja. Mutta nyt minä tein varman päätöksen: minä rupesin heidän +johtajakseen. Minä tiedän, mitä sinä ajattelet, Knut: kala, kala. Sinä +ajattelet, että minun olisi pitänyt seisoa yksin, ylpeänä ja +riippumattomana. Se kuuluu suurelta, se on totta; mutta mitä minä +olisin saanut aikaan? Ne, joitten puolesta minä taistelin, olisivat +pettäneet ja pilkanneet minua ja ne, joita minä vastustin, olisivat +arvelematta polkeneet minut jalkoihinsa, eikä kukaan olisi kaipauksen +huokaustakaan minulle uhrannut. -- Mutta jälkimaailma -- jälkimaailma +olisi suonut minulle oikeutta! Pulma on siinä, ettei jälkimaailma olisi +koskaan saanut mitään tietää Arne Holtista. Minulla ei ollut mitään +suuria ajatuksia kirjoihin pantavana, jotka voisivat kertoa minusta; +minä olin vain käytännöllinen mies, joka näin, että pieni kaupunki +huokaili ahtaimman perheherruuden alla, joka koskaan on sortanut pientä +yhteiskuntaa. Minä tunsin useita, jotka kärsivät sen kautta vääryyttä, +minä näin epäkohtia, jotka minua liikuttivat, ja minä olin varma, että +jos minä pääsisin valtaan, minä voisin tehdä jotain hyvää näille +pikkuihmisille, jotka olivat vaiti ja kumarsivat, mutta hiljaisuudessa +kirosivat itsevaltiutta. Minä ehkä olen käynyt liian kovakätiseksi -- +minä en ehkä tarpeeksi huoli hienommista vaikuttimista, minä myönnän +sen. Sitten minä tartuin peräsimeen ja niin sitä aljettiin. Minä olen +aina rakastanut taistelua, avonaista, armotonta taistelua, niin, minä +myönnän sen, minä olen ehkä liiaksikin rakastanut sitä. Vasta kuumassa, +tulisessa taistelussa olen minä oikein tuntenut voimani, ja nyt minä +sain, mitä minä tahdoin.» + +Ja sitten hän kuvasi kaikkia niitä tuimia otteluita, joissa hän oli +ollut pikkuporvarien väsymätön puheenjohtaja, vanhojen talojen +säälimätön ahdistaja. Hän eli kaikki uudestaan. Hänen silmiinsä tuli +sama terävä, läpitunkeva katse, jonka hänen vastustajansa tunsivat niin +hyvin, hän astui varmoilla, jäntevillä askelilla -- joka lihas oli +vireissä. Hän näytti amiraalilta komantosillalla kanuunain jyristessä. +Muisto niistä monista kerroista, jolloin hän oli taistellut ylivaltaa +vastaan, teki hänet melkein kauniiksi. + +»Olkoon menneeksi», hän sanoi lopetettuaan kertomuksensa, »etten minä +saa sijaa paraimpien joukossa, jotka ovat taistelleet ennakkoluuloa ja +vääryyttä vastaan -- olkoon menneeksi, että minä saan viimeisen paikan, +hyvin halvan paikan, semmoisen, jota monet halveksivat. Se on minusta +saman tekevä. Suuria asioita en minä ole aikaan saanut, se on totta; +mutta joku, jota minä olen auttanut, on minua kuitenkin kiitollisena +muistava. Maailmanparantajan tehtävää en minä saanut; mutta tässä +pienessä yhteiskunnassa olen minä herättänyt uusia voimia vireille ja +pannut useampia kuin yhden hyvän asian alkuun. Monet sen muistavat +minusta. Ja niin minä sanon: jos minun taas olisi valittava, -- minä +valitsisin, niinkuin minä silloin valitsin, hetkeäkään arvelematta.» + +»Ja työmiehet sitten, jotka minä muka olen ostanut. Minä olen tahtonut +heidän parastaan, Knut. Minä olen itse ollut työmiehenä ja tunnen +heidän tilansa. Minä en ole tahtonut auttaa heitä herruuteen, jota he +vain käyttäisivät väärin; minä en ole ladellut heille korupuheita. +Mutta minä luulen, että meidän työmiehemme saattaisivat olla sata +kertaa kunnollisempia, kuin he ovat; minä luotan parempiin kouluihin ja +parempiin työtapoihin, ja minä luulen, että minä kaikessa +puutteellisuudessani olen tehnyt kokeita, jotka ansaitsevat +huomaamista. Mutta minä olen hankkinut heille talon ja antanut heidän +äänestää tahtoni mukaan. Se on minun syntini. Mutta kelle minä sillä +olen tehnyt väärin? Minä en ole yllyttänyt heitä, enkä uhannut heitä. +Heistä tuli minun liittolaisiani, se on totta, mutta olihan heidän oma +asiansa kysymyksessä. Minä olen käyttänyt omaa valtaani kukistaakseni +vanhojen talojen itsevaltiutta. Mutta kuka siitä hyötyi? Kysy keltä +tahansa, olenko minä hankkinut itselleni etuja. Mutta mitä minä olen +tehnyt, jota minä en koetakaan puolustaa ja joka nyt on saattanut koko +minun liikeasemani vaaraan: minä olen vihannut vanhoja taloja ja heidän +liittolaisiaan enemmän, kuin minä olen rakastanut niitä, joitten +puolesta minä olen taistellut. Minä olen satoja kertoja saattanut oman +asemani kauppamiehenä vaaraan siksi, etten minä voinut sietää sitä +ajatusta, että nämä ihmiset jälleen pääsisivät valtaan, vaikkapa vaan +yhdeksikin hetkeksi. Ja nyt oli vaara suurempi kuin koskaan. Minun +olisi pitänyt tällä vaikealla ajalla pienentää liikettäni. Mutta minä +tiesin, että työmiehet, jos minä vähensin heidän palkkaansa vaikka +yhdellä killingilläkin, olisivat unohtaneet kaikki, mitä minä olin +tehnyt heidän hyväkseen, ja että he uhatakseen tai kostaakseen +antaisivat minun vastustajani palkata itsensä ja auttaisivat heitä +voittoon. Ja sitä minä en saattanut sietää. Minä sanoin itsekseni: +menköön myttyyn kaikki tyyni sitten perästä päin, mutta vaalien ajan +minä tahdon pitää käymässä täydellä höyryllä. Siinä on kala: se ei +ollut työmiesten tähden, kuin minä koetin pitää kaikkea pystyssä, vaan +siksi, että minä mieluummin tahdoin sortua, kuin väistyä noitten +ylpeitten heittiöiden tieltä!» + +»Siinä on totuus, Knut. Minä en tähän asti ole luullut, että minun +tarvitsisi hävetä, mitä minä olen tehnyt. Mutta kuin minä kuulin huudot +tuolta ulkoa, silloin minä sen ymmärsin: sinun ja minun pitää erota. +Sinun ei pidä tarvita laahata minun entisyyttäni. Se voi olla hyvä +kyllä minulle, mutta ala sinä uuden lipun alla. Siksi, -- niin +raskaalta kuin se minusta tuntuukin, sanon minä vieläkin: matkusta, +etsi suurempia vaikutusaloja, sinun täytyy ja sinä voitkin saavuttaa +korkeimman. Anna, minä sitten koetan pitää pystyssä viimeisiä jätteitä +haaksirikon jälkeen. Jos sinun käy hyvin, olen minä tyytyväinen.» + +Knut istui pöydän ääressä, käsi posken alla. + +»Jos minä olisin matkustanut vähemmän, isä, niin olisin mahdollisesti +toimittanut vähän enemmän. Olisin joka tapauksessa jättänyt nuo +onnettomat, ylpeät sanat sanomatta. Niinkuin minulla olisi oikeutta +nuhdella sinua jostain, minä joka --» + +Hän nousi äkkiä ylös. + +»Ei, isä, nyt en matkusta. Minä rupean sittekin firmaan osakkaaksi. +Minä en ole koskaan tehnyt työtä, isä, tai tehnyt työtä ajottain, se on +minun onnettomuuteni. Mutta siinä pitää tapahtua muutos. Mitä minä +tarvitsin, on nyt tapahtunut: me olemme tulleet köyhiksi. Jos me voimme +pitää liikettä pystyssä, niin se on hyvä -- jollemme, niin me muutta +melutta suljemme kaupan ja alamme alusta.» + +»Niinkuin sinä tahdot, Knut. Minä astun iloisena uppoavaankin laivaan, +kuin sinä komennat.» + +»Isä, tarkemmin ajatellen oli tämä mellakka sentään onneksi --» + +Palvelija ilmoitti, että kaksi herraa pyysi saada puhua Holtin kanssa.» + +»Käske heitä tulemaan tänne.» + +Kohta sen jälkeen koputettiin. Holt meni ovelle. + +»-- Iltaa», kuului ulkoa matala ääni. »Voisiko saada puhutella teitä, +Holt?» + +Holt tirkisti, kumarsi, tirkisti ja kumarsi. + +»Ky-yllä -- luonnollisesti -- olkaa niin hyvä -- Jumala paratkoon --» + +Sisään astui se, joka ei koskaan puhunut äidinkieltään, »konsuli», ja +toinen, joka konsulin hääpäivästä oli tullut hänen ystäväkseen, +diplomaatti Stubb. + +He antoivat molemmat Holtille kättä. Sitten sanoi Stubb, joka +kielellisten vaikeuksien vuoksi johti puhetta: + +»Saammeko me puhua erittäin teidän kanssanne, Holt?» + +Holt alkoi taas tirkistellä ja kumartaa, hapuili vähän hämillään ympäri +huonetta, ikäänkuin hän olisi etsinyt jotain, pääsi viimein selville, +että se oli tulta, ja se kädessä aukasi hän oven viereiseen huoneeseen: +»Olkaa hyvä, hyvät herrat.» + +Knut kuuli, että Stubb johti puhetta. Tuon tuostakin kuului konsulin +basso, ja lopuksi Holtin korkea ääni. + +Äkkiä avattiin ovi. Holt tuli sisään rientäen. Hänen kasvonsa loistivat +voitonriemusta. Kuin hän oli sulkenut oven jälkeensä, sanoi hän: »Knut +sinä kysyt: onko ketään, joka tahtoo auttaa minua? Tiedätkö, mitä nämä +herrat tahtovat? Lainata minulle tarvittavat rahat.» + +»Se ei saa tapahtua, isä. Se on kaunista -- hyvin kaunista miehiltä, +jotka ovat sinun vastustajiasi -- mutta et sinä tekisi kauniisti, jos +käyttäisit hyväksesi heidän jalomielisyyttään.» + +»He luonnollisesti otaksuvat, että asema on semmoinen, kuin miksi minä +olen sen ilmoittanut. Muuten olen minä ilmoittanut heille, että sinä +olet minun kumppalini. Kutsunko minä heidät tänne?» + +Herrat kutsuttiin sisään. Knut toisti arveluitaan. Stubb vastusti niitä +kiivaasti. Hän vakuutti, että ajatus oli konsulin, jonka kauppakuntoa +ei kukaan uskaltane epäillä. Hän oli tullut Stubbin luo ja oli -- +»niin, suokaa anteeksi, konsuli, mutta se oli hyvin kummallisella +kielellä» -- selittänyt hänelle, että se oli kaupungille korvaamaton +vahinko, jos Holtin täytyisi lopettaa liikkeensä. Hän ei tuntenut +ketään, joka voisi jatkaa sitä liikettä menestyksellä; hän luotti +järkähtämättömästi Holtin kunnollisuuteen ja varmuuteen. + +Holt katsoi poikaansa. »Kuuletko sinä», näytti hän sanovan. + +Knut taipui viimein. Hän suostui käyttämään molempien herrain +tarjousta, jos niin tarvittaisiin, ja he, tutkittuaan asianlaitaa, +huomasivat jatkamisen vaarattomaksi. + +Kuin he olivat menneet, Holt hieroi käsiään: »Sinä voit olla varma, +etteivät he minun kauttani tule mitään kärsimään -- mutta näethän, on +niitä sentään niitäkin, jotka luottavat minuun.» + +He alkoivat tuumia tehdä ja olivat niin innoissaaan, etteivät edes +huomanneet, että Katriina oli tullut sisään. Hän kysyi, mihin hän +kattaisi pöydän -- asuinhuoneessahan kaikki oli hävitetty. + +»Mitä sinä arvelet Knut? Emmekö syö täällä ylhäällä?» Knut nyökäytti +päätään ja Katriina katosi. + +»Isä», Kuut alkoi vähän hämillään, kuin hän oli mennyt; »älä pane +pahaksesi; mutta minun tekisi mieli jotain sanoa: Miksi sinä et mene +naimisiin Katriinan kanssa?» + +Holt kävi tulipunaiseksi. »Ei, Knut, minä vakuutan sinulle kunniani +kautta -- hän on todellakin kunnon ihminen.» + +»Juuri sen minäkin olen huomannut. En minä mitään pahaa tarkoittanut.» + +Holt kalisutteli kynsillään hampaitaan: + +»Minä luulin -- -- ettet sinä sitä tahtoisi -- ja Katriina ei tahdo +ilman sinun suostumustasi.» + +Katriina tuli takaisin ja kattoi pöytää. + +»Sinä valmistat vaan kahdelle sijaa, Katriina», Knut sanoi. »Etkö sinä +syö meidän kanssamme?» + +Katriina jäi ensin seisomaan jäykkänä kuin kanki, lautanen kädessä ja +kävi ensin hyvin kalpeaksi, sitten niin punaiseksi, kuin ainoastaan +hyvin naivit ja hyvin verevät ihmiset saattavat tulla. Hän katsoi ensin +peljästyneenä Knutiin, sitten Holtiin. Knut oli sanonut »sinä» ja +pyytänyt häntä syömään heidän kanssaan, ja nyt nyykäytti Holt puoleksi +hämillään hänelle. Hän pani lautasen pois, vaipui tuolin reunalle ja +alkoi kuivata silmiään ja pureskella huuliaan, jotka värähtelivät +omituisella tavalla hänen taistellessaan itkua vastaan. + +»Knut tarkoittaa --» alkoi Holt ja katsoi levottomasti poikaan, joka +samassa puuttui iloisesti puheeseen: + +»-- että meidän tänä iltana pitää juoda lasi viiniä yhdessä, meidän +kolmen.» + +»Aivan niin. Sitä, oikealla, jossa on keltaista lakkaa, Katriina -- -- +ha, ha. Tuo silten ruoka sisään.» + +Katriina koetteli hymyillä, mutta kyyneleet saivat ylivallan ja hän +riensi pois. + +Pöytä oli katettu, ja he istuivat kolmen kesken -- Katriina tuolinsa +äärimmäisellä reunalla ja palaistakaan koskematta. Hän leikitteli vaan +veitsellä ja keksi aina jotain noudettavaa. Vihdoin tarttui Knut +lasiinsa ja sanoi: + +»Niin, nyt me, isä ja minä, tahdomme kiittää sinua, Katriina, kaikista +näistä vuosista, joina sinä olet meille molemmille hoitanut vierasta +taloa niin hyvin. Nythän se kohta tulee sinun omaksesi --» + +Mutta silloin oli Katriinan vastustusvoima lopussa. Hän nyyhki, +niinkuin olisi puhuttu hänen omista hautajaisistaan, ja sai töin tuskin +sanotuksi kuulumattoman kiitoksen. Sitten hyökkäsi hän ulos. Kuin hän +taas tuli takaisin, loistivat hänen punakat, pulleat kasvonsa +kiiltävien poskien äärimmäisiä reunoja myöten. + +Syötyä istuutui Katriina vaatimattomasti nurkkaan neule käsissä. Pian +hän kuitenkin toivotti hyvää yötä ja meni huoneeseensa, jossa hän +jatkoi itkuaan ja hiljaisuudessa kiitti Herraa siitä, mitä oli +tapahtunut, ja tutki syntistä sieluaan vieläkin ankarammin kuin +tavallisesti. + +Kuin isä ja poika jälleen olivat yksin, sanoi Knut: »Sinä et koskaan +ole kertonut minulle mitään äidistä.» + +Holt pani piippunsa pois ja oli vaiti vähän aikaa. + +»En, mutta minä ajattelin häntä tänään. Sinä ehkä tiedät, että hän oli +Vikin morsian, kuin minä --?» + +»Niin, minä tiedän -- kaikki.» + +Holt hengitti syvään. + +»Hän ei ollut onnellinen», hän sanoi. »Hän oli kaikkea, mitä minä en +ollut: hieno, arkaluontoinen, pelkäsi taistelua, rakasti satuja ja +runoja ja semmoista, josta minä en välitä. Minä en ymmärtänyt häntä, +enkä koettanut ymmärtää. Mitä hänessä kaikkein vähimmin voin käsittää, +oli se, ettei hän koskaan suuttunut, ei koskaan vastustanut, ei koskaan +moittinut minua mistään. Tätä hurskautta, hiljaisuutta minä pidin +halveksimisena, joka minua ärsytti. Ja sitten oli hänellä tapana katsoa +minua silmiin -- -- aivan tyynesti ja lempeästi, mutta se katse tunki +minuun, se pakoitti minun omaa tuntoani puhumaan ja ajamaan hänen +asiaansa niin, että se minua suututti kaksin kerroin, etten minä voinut +puolustaa itseäni. Näetkös, Knut, minä uskon rangaistusta jo tässä +elämässä. Minun rangaistukseni on ollut, että minä, sinun varttuessasi, +olen kaivannut ja ikävöinyt juuri sitä, mitä hänellä oli ja jota +sinulta ei saanut puuttua. Hän oli Kornelian kaltainen, Knut -- --» + +Oli myöhäistä, kuin isä ja poika erosivat. Kuin Knut oli mennyt, alkoi +Holt riisuutua. Hän oli riisunut päältään nutun ja saappaat ja +pukeutunut yönuttuun ja tohveleihin ja täyttänyt piippunsa istuakseen +lukemaan, niinkuin hänen tapansa oli, kappaleen Darwinista ennen maata +menemistään, kuin soitettiin portilla. Vähän ajan perästä tuli +palvelija ja ilmoitti, että ulkona oli mies, joka tahtoi puhua hänen +kanssaan. + +»Tähän aikaan! -- No, tulkoon sisään.» + +Kuului raskaita askelia portailta, joku hapuili kädensijaa, ovea +lyötiin kaksi kertaa koko nyrkillä, ja sitten tuli sisään kippari +semmoisena kuin hän oli ollut laivassaan sinä myrskyisenä sunnuntaina, +jolloin Holt oli käynyt Vikin luona. + +Holt löi kätensä yhteen ja jupisi: »Hitto senkin vieköön! Hänet minä +olin aivan unhottanut.» + +Hän ei päästänyt toista puhumaan. »Oletko sinä valmis?» hän kysyi. + +»Olen; me vain odotamme tuulta. -- Täytyykö hänen olla muassa?» + +Holt pureksi vimmatusti alahuultaan. + +»Mistä hinnasta hyvänsä.» + +»Mutta jos hän nyt koettaisi --? Hän on aivan raivoissaan.» + +»Hänen täytyy mukaan.» + +»Hyvä.» + +Mies meni. Holt vaipui nojatuoliinsa. Se nuoruuden ja ilon hohde, joka +äskettäin oli näkynyt hänen kasvoillaan, oli taas kadonnut. Häntä oli +äkkiä muistutettu kesken eräisestä tehtävästä. + + + + +XII. + + +Höjsen rehenteleikse. »Maakunnanlehti» oli jälleen »unohtanut +velvollisuutensa totuutta ja yleisöään kohtaan», ilmoitti hänen +lehtensä. Kaukana siitä, että laivanisäntä Holtin liike oli vaarassa, +hän oli päinvastoin näinä päivinä solminut uusia sopimuksia muutamien, +kaupungin luotettavimpien miesten kanssa. Toimitus itse oli aina +varmaan ollut vakuutettu j.n.e. + +Björnholt hyökkäsi raivostuneena Vildhagenin luo ja haukkui häntä +kauheasti. Kirkkoväärti aivan nolostui. »Kuka on koskaan kuullut, että +ne miehet olisivat auttaneet vastustajaa?» hän sanoi. + +Ei Björnholt myöskään saanut mitään työväen liikkeestä. Muutamia päiviä +mellakan jälkeen tulivat johtajat Holtin luo pyytämään anteeksi ja +tarjoutumaan korvaamaan hänelle tullutta vahinkoa. He kävivät sen +jälkeen Björnholtin luona ja olivat siinä tilaisuudessa niin +nenäkkäitä, ettei hän sen jälkeen uskaltanut käydä ulkona pimeän +tultua. + +Knut teki ahkeraan työtä isänsä konttorissa. Vanha Holt huomasi +ylpeydekseen, kuinka ahkera hän oli, ja että hänen mielentilansa kävi +yhä paremmaksi, työn ja vaikeuksien karttuessa. Hän on minun poikani, +hän ajatteli. + +Holt itse oli vähän hajamielinen. Häntä näytti suuresti huolestuttavan, +ettei yksi hänen laivoistaan päässyt lähtemään tyynen vuoksi. Eihän +sillä mitä kiirettä ollut, Knut lohdutti, mutta Holt näytti olevan +toista mieltä. + +Knut ja Kornelia tapasivat toisiaan tiheään Pietarin ja Hannan luona. +Eräänä iltana kuin he olivat lähteneet ystäväinsä luota tavallista +vähän aikaisemmin, jäivät he vähäksi aikaa kadulle kävelemään. Ilma +oli kylmä ja kirkas, maa oli kovaksi jäätynyt, kuuvalo välkkyi +jääpeitteisissä rapakoissa, jotka edellinen sadeaika oli synnyttänyt +moniin vesisäiliöihin, jotka olivat kaupungin kaduille ja toreille +omituisia. Oli lukematoin joukko luistinratoja, joilla poikia ja +tyttöjä joukottain kiiteli nauraen ja huutaen. Pitkillä välkkyvillä +radoilla oli vastustamaton viehätysvoima. Tyttöjä kori kainalossa ja +poikia kääry kädessä pysähtyi matkallaan leipuriin tai kauppiaaseen, he +katselivat ensin niitä onnellisia, joilla ei ollut mitään asiaa, tai +niitä, jotka kiusaus jo oli voittanut, menivät, jäivät taas seisomaan, +koettelivat laskea yhden ainoa kerran liukua -- ja olivat hukassa. +Leipuri sulki puotinsa ja kauppias myös; mutta luistinradat täyttyivät +yhä täydemmiksi, ja kuu katseli hymyillen riemuitsevaa nuorisoa, jonka +se oli viekoitellut kiusaukseen valaistessaan lätäkköjen kiiltävät +pinnat oikein välkkyviksi. + +Knut ja Kornelia kävelivät käsitysten edestakaisin mutkikkailla +kaduilla ja puhelivat omasta onnestaan ja rakentelivat tuulen tupia. He +hyyräsivät huoneita ja sisustivat niitä. He katselivat talouskauppojen +valaistuja ikkunoita ja valikoivat ehdolle. + +Äkkiä purskahti Knut nauramaan. + +»Mitä nyt?» Kornelia kysyi. + +»Minun täytyy nipistää itseäni käsivarteen saadakseni tietää, että se +todellakin olen minä itse, joka tässä kuljeksin ja olen taloudellinen +ja olen niin kerrassaan kiintynyt siihen, mikä minusta rikkaana ollessa +oli niin selittämättömän ikävää. Minä alan horjua uskossani kostoon. +Minä olen yhtä aikaa saavuttanut kahdenlaisen onnen, minä olen +voittanut sinut ja minun on täytynyt ruveta työtä tekemään. Todellakin, +minä en ole sitä ansainnut.» + +Kornelia veti häntä jäälle, joka oli jätetty tyhjilleen, ja samalla +lumous oli vallannut heidätkin. Puoleksi hilliten nauruaan ja +kaikenlaisia leikkipuheita puhuen he leikkivät lasten leikkiä. Hyväksi +onneksi oli paikka, jossa se tapahtui, aivan tyhjä. Mitähän pikku +kaupunki olisi saanut ihmetelläkseen, jos heidät olisi huomattu: +Kornelia Vik, Jaakko Vikin kunniallinen tytär oli laskenut liukua +henttunsa kanssa kirkkomäellä. + +Nyt ainoastaan vanhat talot näkivät heidät. Mutta näiden +kunnianarvoisten rakennusten silmät säihkyivätkin oikein tulta sitä +nähdessään, eikä kuukaan ollut kokenut sen tapaista tässä arvokkaassa +kaupungissa. + +He astuivat edelleen ja jatkoivat keskusteluaan. Joka kerran kuin he +tulivat ajatelleeksi, miksi heidän täytyi kuljeksia kadulla tuumiaan +tuumimassa, eivätkä voineet yhtyä Kornelian kodissa, puhuivat he hiljaa +ja vakavasti. Mutta pian he taas häipyivät tulevaisuuteen ja olivat +iloisia ja toivoivat, ja kuin he erosivat Vikin talon kohdalla, oli +heillä mielet täynnä onnellisia unelmia. + +Knut istuutui huoneeseensa tultuaan työpöydän ääreen. Hän ei koskaan +tehnyt joutuisammin ja paremmin työtä, kuin tultuaan kotiin Korneliaa +tapaamasta, Hän oli ehkä istunut tunnin ajan kuin portinkelloa +soitettiin. Sen jälkeen kuului askelia portaissa. Portti avattiin. Hän +luuli tuntevansa isänsä äänen, joka kysyi: »Kuka se on?» -- Sitten oli +hiljaa hetkisen. Sitten seurasi kimakka huuto -- se mahtoi tulla +naisesta --, ja sitten kuului taas miehen ääni, ensiksi hiljaa uhaten, +sitten kehoittaen, rukoillen. Naisen ääni kävi kuitenkin yhä +voimakkaammaksi ja kimakammaksi, sitten kuului temmellystä ja jysäys, +kuin olisi painiskeltu. Äkkiä yhtyi puheeseen toinen miehen ääni, +matala ja karkea, Samassa päästi nainen niin epätoivoisen hätähuudon, +että Knut, joka oli noussut ja seisoi ja kuunteli, otti lampun ja +riensi ulos. + +Kuin hän oli tullut puolitiehen portaita alas, kuuli hän matalan miehen +äänen sanovan: »Minä en voinut siihen mitään, Holt; hän oli metsäkissaa +pahempi. Hitto tietköön, miten hän pääsi ulos ja sai haltuunsa ruuhen.» + +Alhaalla porraskäytävässä oli puolipimeä. Alimmalla portaalla oli lyhty +ja valaisi puhujan vaskenkarvaisia kasvoja, hänen suurta nahkahattuaan, +joka ulottui alas korville, ja hänen karkeata islantilaista +villapaitaansa, Knut tunsi hänet isän kippariksi. Nostaen lamppua astui +hän muutamia portaita alemmaksi ja huomasi silloin myöskin isänsä, joka +seisoi -- paljain päin ja yönutussa -- kumartuneena naisen yli, joka +oli polvillaan portailla ja riippui kiinni käsipuissa. + +Kuin vanha Holt kohotti päätään ja huomasi poikansa, pääsi häneltä +kumea, ähisevä huuto. Hän väistyi takaperin portaita alas kuin kauheata +näkyä. Samassa kohottautui myöskin nainen, tuijotti hetkisen suurilla +säihkyvillä silmillä Knutiin, huusi sitte hänen nimensä oudolla +lausumistavalla, lensi portaita ylös ja heittäytyi hurjasti hänen +kaulaansa, jolloin Knut pudotti lampun, joka sammui ja meni murskaksi. + +Yläosassa portaita, jossa vieras nainen riippui Knutissa, nyyhki ja +lausui käsittämättömiä sanoja, oli aivan pimeä. Alapäässä loisti lyhty +himmeästi. Kippari seisoi kädet housuntaskuissa ja katsoa tuijotti +välinpitämättömänä eteensä. Holt oli istuutunut alimmalle portaalle. +Niinkuin hän siinä istui kyyryssä, ohkaiseen yönuttuunsa käärittynä, +pitkä selkä koukussa ja pää peitossa, näytti hän apinalta. + +Vieras nainen yhä nyyhki ja huusi. Tuontuostakin pui hän nyrkkiä +alhaalla oleville ja vilkkui heihin kuin metsän peto. + +»Valaise meitä, isä», Knut kuiskasi -- kuului siltä kuin hän olisi +ollut tukehtumaisillaan. Mutta Holt ei kuullut mitään. Hän istui kädet +ristissä, vavisten koko ruumiissaan ja jupisi: »Nyt se on mennyttä, nyt +se on mennyttä.» Vasta kuin Knut kolmannen kerran puhutteli häntä, +nousi hän ylös ja otti lyhdyn. Kuin hän meni kipparin sivu, sanoi tämä: +»Minulla kai ei ole enää mitään täällä tekemistä?» Holt ei vastannut; +hän katsoi häneen tylysti ja astua tallusti toisten edellä ylös +portaita ja sisään. + +»Pyydä Katriinan tuomaan tänne lamppua», Knut sanoi. Holt pani lyhdyn +pöydälle ja lähti huoneesta sanaakaan sanomatta. + +Knut seisoi nojautuen pöytään. Hänen silmissään oli tylsä katse, huulet +olivat valkeita ja vähän auki; hän näytti siltä, kuin hän kärsisi +huumaavan lyönnin vaikutuksista. Toisen kerran toisen perästä vavahteli +hän vilusta. + +Vieras nainen astui edestakaisin ja huitoi kiivaasti käsillään +puhuessaan. Se oli lyhyenläntä, täyteliäs ja miehekkääntarmokas olento. +Hänellä oli rusettava iho, karkea, pikimusta tukka ja tumma haiven +ylähuulella. Hän oli puettu lyhyeen, englantilaiseen matkapukuun, vaate +karkeata, värit koreita. Nutussa oli runsaasti taskuja. Skotlantilainen +plaidi, jonka toinen kulma oli olkapäähän kiinnitetty, viilsi toisesta +kulmastaan maata. Kaapu, jota hän oli pitänyt päänsä päällä, oli +valunut alas selkään. Hänen pukunsa oli hyvin risainen ja likainen, +toinen käsi oli verinen. Astuessaan edestakaisin nopeilla, lujilla +askelilla ja kiihkeästi hengittäen ja täyttäen huoneen kovalla myskin +hajulla, repi hän ensin plaidin päältään ja lennätti sen lattialle, +sitten kaapun ja nutun. Vihdoin repäsi hän yhdellä tempauksella hameen +röijyn auki, niin että napit vierivät lattialle. Hän puhui yhtä mittaa, +kieltä, joka oli norjaa sanavarastoltaan, mutta ääntämistavallaan +muistutti puolta tusinaa muuta kieltä. Tuontuostakin hän pysähtyi, +syöksähti Knutin luo, heittäytyi hänen kaulaansa ja hänen jalkainsa +juureen ja hypähti taas ylös vahtien ovea. + +»Minä olen etsinyt sinua kaikista maista, Ranskan kautta Englantiin, +Espanjasta Portugaliin. Minä olen laulanut, tanssinut, ratsastanut, +kerjännyt, valehdellut, varastanut -- oh, minä en tiedä, mitä kaikkea +minä olen tehnyt löytääkseni sinut. Lissabonissa minä menin talosta +taloon etsien sinua tai sitä toista, kauppiasta -- minä en muistanut +hänen nimeään. Viimein minä löysin hänet. Hänen luotaan laivalle ja +tänne. Sinä olit poissa, et koskaan tullut kotiin, sanoi se vanha +mies --» hän pui taas nyrkkiään ovelle päin ja sylki -- »Minä näin, +että hän valehteli. Hän tahtoi antaa minulle rahaa, paljon rahaa, jos +minä vaan matkustaisin pois. Mutta mieluummin minä tahdoin kuolla. +Sitten panivat minut lukon taa laivassa. Minä olen koettanut karata -- +kerran minä hyppäsin järveen, -- mutta minut saatiin aina kiinni. +Vihdoin tänä iltana, kuin hän makasi -- -- minä löysin ruuhen, minä +olen kiivennyt ylös kallioita pitkin -- -- katsos, käteni olen minä +repinyt verille! Minä hiiviskelin kauvan talon ympärillä -- minä luulin +pääseväni pujahtamaan sisään. Ei. Minun täytyi soittaa -- -- sitten +tuli hän -- -- me painiskelimme -- se roisto! Voi, jos sinä et olisi +tullut!» Hän riippuutui taas Knutiin ja valitteli: »Ethän sinä hylkää +minua, petä minua -- -- tai --» Yhdellä hypyllä oli hän keskellä +lattiaa ja näytti säihkyvine silmineen pelästyneeltä metsän pedolta -- +»Varo itseäsi, minä kostan, jos sinä sen teet!» -- Sitten hän taas +lähestyi lauhkeana kuin kyyhkynen, mielitellen: »Mutta ethän sinä, +kultanen, herttanen, kaunonen --» + +Knut ei saanut sanaakaan huuliltaan. Hän seisoi liikahtamatta. Se oli +tullut hänelle niin odottamatta ja oli niin kauheata! Hänestä tuntui +kuin hän olisi syössyt päistikkaa pohjattomaan kuiluun. Viimein hän sai +sanotuksi: »Minä en ole tiennyt tästä mitään. -- Minä olen tiedustellut +kaikkialta -- -- minunhan täytyi luulla -- --» + +»Niin, niin. Kaikki menivät pohjaan, isä, kaikki, paitse minä ja kaksi +merimiestä. -- -- Minä näin isän, ainoastaan pään, ei, ainoastaan +silmät, sammuvat silmät -- -- voi, hyvä Jumala, minä näin ne sitten +joka yö, kuin minä olin yksin -- -- mutta nyt on siitä jo niin kauvan, +nyt minä en näe niitä melkein koskaan enää.» + +Katriina toi lampun sisään. Vieras nainen katsoi häneen arasti ja +taisteluun valmiina ja meni lähemmäksi Knutia. + +»Järjestänkö minä huoneen?» Katriina kysyi Knutilta hiljaa, mutta +toinen oli kuullut sen. + +»Ei, ei, ei», hän huusi, »minä en tahdo olla yksin -- vanha mies väjyy +minua. Minä tahdon olla sinun luonasi, minä tahdon maata täällä, +lattialla tai missä tahansa, mutta yksinäni minä en tahdo olla.» + +Kesti kauvan, ennenkuin Knut sai hänet rauhoittumaan. Vihdoinkin näytti +hän tyyntyvän ja meni antamaan Katriinalle kättä. -- + +-- -- Ulkopuolella hiiviskeli koukkuselkäinen olento melkein +kuulumattomin askelin kaikissa käytävissä, portaita ylös ja alas, +lakkaamatta edes ja takasin. Kuin Katriina oli lähtenyt huoneesta, +pysähtyi hän usein oven eteen kuuntelemaan. Hän ei voinut eroittaa, +mitä he sanoivat; hän kuuli vaan vieraan huokailevan ja itkevän, +huutavan, rukoilevan ja uhkaavan. Kerran hän taputteli käsiään ja +nauroi. + +Katriina tuli takaisin ja Holt hiipi porraskäytävään. Ovi oli selki +selällään; kylmä viima puhalsi sisään. Hän odotti alhaalla, kunnes +kaikki oli hiljaa ylhäällä. Hän aikoi juuri mennä takaisin ylös, kuin +joku astui alas portaita. Se oli Knut; hänellä oli päällystakki ja +hattu yllä. Holt kätkeytyi nurkkaan siksi, kunnes poika oli mennyt +ulos. + +Knut kuljeksi maalitta katuja, samoja katuja, joita hän muutamia tuntia +sitten oli kävellyt Kornelian kanssa ja rakennellut tulevaisuuden +tuulentupia. Kuu paistoi niinkuin ennen kaikille kadun jäätiköille, +jotka nyt olivat tyhjiä; taloista katseli siellä täällä joku himmeän +keltainen ikkuna hiljaa ja rauhallisesti yöhön. + +Hän käveli taas Kornelian kanssa, tunsi hänen kätensä omassaan, kuuli +hänen heleän, kirkkaan äänensä, näki hänen vakavat silmänsä ja +hiljaisen, tyytyväisen hymyilynsä. -- Ja sitten äkkiä toisen, Pampaan +lapsen, kiitävän puolialasti hevosen selässä, syöksyen äärettömiä +aavikkoja pitkin ruskeat, eläimelliset silmät hurjasti kiiltäen ja suu +auki. Hän tunsi hänen kätensä kaulallaan ja paksut huulet poskellaan ja +paksun, villaisen tukan ja myskin hajun -- -- -- Knut puri hampaat +yhteen, puristi kädet nyrkkiin ja polki maata! Hän oli vähällä huutaa +tuskasta ja vihasta. Hänen onnensa oli pirstattu, koko hänen +tulevaisuutensa tehty tyhjäksi yhdellä ainoalla iskulla! Että sai +kärsiä niin kauheasti yhden ainoan kevytmielisen hetken tähden! Oliko +se kohtuullista? -- Hän tunsi vihaa vierasta naista kohtaan, hän kirosi +kohtaloansa! -- -- Hän oli ollut niin nöyrä onnessaan; se oli tuntunut +hänestä niin ansaitsemattomalta. Mutta nyt, kuin kaikki, mitä hän oli +saanut, niin väkivaltaisesti ryöstettiin häneltä pois, niin hän ei +voinut taipua sanomaan: »Sinä korjaat, mitä olet kylvänyt»; hän kapinoi +tätä kohtaloa vastaan; hetkisen ajan tuntui hänestä, kuin takana olisi +persoonallinen olento, kauhea valtias, ja hän tunsi raivoisaa halua +taistelemaan sitä vastaan, sysäämään se valtaistuimelta, hävittämään +se. + +Mutta se oli vain hetken ajan. Ja hän nauroi taas itselleen. Mitä hän +vaati? Oikeutta! Eikö hän ollut sitten jalallaan sysännyt tätä +lumivyöryä, joka nyt kulki hänen elämänsä yli, repien mukaansa kaikki, +jokaisen kukan, jonka onnen päivänpaiste oli esille loihtinut, jokaisen +kultaisen, kaukaisen toiveen, ja sitten hän vaati, ettei lumi +vyöryisikään tai että se kulkisi ulkopuolelta sitä paikkaa, johon hän +tahtoi rakentaa uuden kotinsa! Hän pyysi sääliä järkähtämättömiltä +laeilta! -- + +Hän hymyili katkerasti. Hätääntyneinä me hyväksymme julmimmankin +itsevaltiaan maailman hallitsijaksi. Hurjintakin tyrannia saattaa +lepyttää, tai saattaa häntä vastaan ainakin taistella ja häntä kirota; +on ainakin se lohdutus, että saattaa sanoa: sinä olet kohtuuton, sinä +olet julma! Ihmiset eivät voi luopua jumalistaan, vaikka ne olisivat +kivikuvia, joita he voivat ruoskia, kuin kaikki rukoukset ovat olleet +turhia! + +Hänen vihansa vaipui voimattomana alas tämän hämärän, taipumattoman +voiman edessä, jota ei kukaan vallitse. Hän vaipui tuskan +pilkkopimeään, hiljaa, hervottomana. Ajattelematta, jäsenet velttoina +ja tuntien itsensä vain mustaksi pisteeksi, jota alituisesti +kosketeltiin neulankärjellä, kuljeksi hän öisiä katuja, joita pitkin +tuulen viima lennätteli päivän kuluessa irtaantunutta hiekkaa. Kaikki +nämä pimeät talot makasivat, ne huolivat viisi yökulkijoista, jotka +maleksivat katuja pitkin ja kadottavat kaikki unelmansa ja toivonsa. He +ovat lujia ja arvokkaita eivätkä siis sekaannu mihinkään säännöttömään. +Hän kulki kirkon sivu. Siellä kummittelevat kuolleet tähän aikaan, +jotka eivät myöskään sääli. Risti välkkyi kylmästi ylhäällä kalpeassa +kuuvalossa. + +Hän tuli viimein kaupungin ulkopuolelle, tyhjälle rannikolle. +Mastometsän takaa, sataman niemekkeen, meren takaa, joka kätki mustan +syvyytensä sen hopeanhohteen alle, jota se tuuditteli, näki hän kaukaa +kuultavan niitten tunturien varjot, joitten välissä hän oli nauttinut +elämänsä suurinta onnea. Laakso, harmaa, mutkikas tie, välkkyvä virta, +laituri lippuineen ja valkea talo, puutarha, josta tuoksui ruusu ja +reseda, kaikki oli äkkiä niin selvästi, niin lämpimästi ja elävästi +hänen silmäinsä edessä kuin sinä päivänä, kuin hän ensi kerran näki sen +laivan kannelta. Ja sen lämmön jälkeen, mitä hän oli tuntenut +sydämmessään sen näyn jälkeen, seurasi tuhansia neulanpistoja toisessa +kohdassa. + +Allaan hän kuuli meren vyöryvän kumeasti kalliota vastaan. Yksi ainoa +askel -- ja kaikki olisi lopussa. + +Ei, mitä hän olisi voinut eilen tehdä, sitä hän ei voinut tehdä tänään. +Hän seisoi hänen vieressään, katsoi häneen ja sanoi: »Sitten sinä et +olekaan se, jota minä olen rakastanut.» Se, että hän rakasti häntä, +antoi hänelle velvollisuuksia. Hänestä tuntui, kuin hänen piti vastata +hänelle kaikesta nyt ja aina, vaikka heidän pitäisikin erota. + +Hän istuutui alas maahan; hänen teki mieli kaivautua syvälle siihen. +Hän oikasihe kovalle, kylmälle tantereelle. Se helpotti vähäksi aikaa, +ettei hänen tarvinnut pysytellä pystyssä, tuntui hyvältä koskettaa +poskillaan kylmää maata, puristautua teräviä kiviä vastaan, värähdellä +vilusta. Hän halusi ruumiillista tuskaa, ettei hän tuntisi henkistä +tuskaa niin kauheasti. + +Hän nousi ylös ja meni taas kaupunkiin päin. Mihin hän menisi? +Kotiinko? Hän ei sietänyt nähdä sitä taloa, jossa se nainen oli, astua +siihen huoneeseen, jossa hänen äänensä oli kaikunut. Hän tunsi taas +inhottavaa myskin hajua. -- -- Hän kulki ensimmäistä katua pitkin, +jolle hän tuli. Hän luuli kuulevansa askelia takanaan. Hän kääntyi. +Samassa kätkeytyi joku portaitten taa. Hän meni lähemmäksi. Aivan +oikein, siinä istui mies kumarassa aivan seinvieressä. Se oli isä. + +»Isä, oletko sinä ulkona näin myöhään?» + +Vanhus kumartui vielä enemmän kokoon ja purskahti itkemään. + +»Knut, Knut», valitteli hän ja itki niin katkerasti, niin +epätoivoisesti, että Knut hetkeksi unohti oman surunsa hänen tähtensä. +»Nyt on kaikki mennyttä, kaikki mennyttä.» + +»Niin, niin, isä, me olemme molemmat menneitä. -- -- Mutta mene nyt +kotiin -- sinä tulet sairaaksi, jos sinä istut tässä kauvemmin.» + +Hän otti isän käsivarren; vanhus antoi kuljettaa itseään tahdottomasti. + +Kuin he olivat linnan portilla, sanoi Knut: + +»Hyvää yötä, isä.» + +»Etkö sinäkin tule sisään?» + +»En -- minä tahdon kuljeksia vielä vähän.» + +Vanhus jäi vielä seisomaan, mutta Knut työnsi hänet hiljaa portista +sisään. + +»Mene sisään, isä, äläkä pelkää minun tähteni.» + +Holt laahasi itsensä sisään; Knut kulki Pietari Strömin taloa kohti. +Hän kiipesi yli laipion ja kolkutti sen huoneen ikkunaa, jossa +palvelija makasi. Kuin hän oli koputtanut useampia kertoja, kysyi +uninen ääni sisältä: »Kuka se on?» + +»Minä, Knut Holt. Avaa, mutta älä herätä ketään.» + +Sisällä sytytettiin kynttilä ja vähän ajan perästä avasi palvelija +katuoven. Hän katsoi hämmästyneenä Knutiin. + +»Minä tahtoisin jäädä tänne yöksi. Minä menen asuinhuoneeseen ja +heittäydyn sohvalle makaamaan. Älä sano mitään Pietarille.» + +Palvelija valaisi hänelle tietä sisään yhä katsellen häntä samalla +unisen hämmästyneellä katseella. + +»Kas niin -- kiitoksia. Mene nyt hiljaa maata. Hyvää yötä.» + +Palvelija pani kynttilän pois ja meni. + +Knut heittäytyi sohvalle. Hän ei ollut virunut kauvan, kuin hän kuuli +ovea avattavan, askelia käytävästä ja kohta sen jälkeen Pietarin äänen. +Ovi avattiin sen jälkeen nopeasti, ja Pietari tuli sisään yönutussa, +alushousuissa ja sukkasillaan. Uni ei ollut vielä oikein hänestä +lähtenyt; hänen kasvoissaan oli omituinen sekaannus unisuutta ja +kauhistusta, että Knut ei voinut olla hymyilemättä. + +»Mitä kummia on tapahtunut, Knut?» + +»Hän sittenkin herätti sinut?» + +»Ei, mutta me heräsimme, kuin katuovea avattiin. Mitä tämä merkitsee?» + +Knut syleili häntä kiivaasti. »Että minä olen onneton ihminen, +Pietari.» + +»Rakas ystävä, mitä on tapahtunut?» + +Knut kertoi. Toinen istui äänettömänä ja kauhistuneena, kuin hän oli +lopettanut. Sitten hän alkoi astua edestakaisin huoneessa; hänen +_täytyi_ keksiä joku keino, pelastus; tämä suuri, altis auttamisen +tarve, jota hän tunsi, ei saattanut olla voimaton. »Minun täytyy puhua +Hannan kanssa», sanoi hän äkkiä ja lähti huoneesta. Kohta sen jälkeen +hän tuli takaisin Hannan kanssa, joka kiireisesti oli heittänyt +aamupuvun päälleen. + +»Voi, hyvä Jumala, mitä nyt tulee Korneliasta», hän sanoi. + +»Minä pyydän teiltä jotain», Knut alkoi. »Menettehän te huomenna hänen +luokseen ja pyydätte häntä tulemaan tänne tapaamaan minua? Minun täytyy +puhua hänen kanssaan.» + +Hanna nyökäytti päätään. + +He istuivat yhdessä, kunnes päivä koitti. He eivät vaihtaneet monta +sanaa; mutta he kaikki tunsivat kuitenkin jonkunlaista lohdutusta +yhdessä olosta. Oli kuin viimeiset tunnit kuolemaan tuomitun tai +toivottomasti sairaan luona. + +Kuin savu alkoi kohota savupiipuista ja ensimmäiset askeleet kuuluivat +kadulta, meni Knut kotiin. Hän hiipi huoneeseensa, istui vähän aikaa +tylsänä pää pöytään nojattuna, mutta ei voinut kauvemmin istua +paikoillaan; hän meni taas kadulle, harhaili vähän aikaa ja meni +lopulta taas Pietarin luo. + +Hanna oli mennyt Vikiin. Knut istuutui asuinhuoneeseen. Pietari +käsitti, että hän mieluummin tahtoi olla yksin ja meni konttoriinsa. +Hän istuutui pöytänsä ääreen ja katsoa tuijotti kirjaansa, kastoi +kynäänsä lakkaamatta musteeseen -- ja piirusteli kuvioita imupaperille. +Kuin joku palvelusväestä tuli sisään jotain kysymään, vastasi hän päin +seiniä; muuan kauppamatkustaja, joka sattui tulemaan, sai sen +käsityksen, että »P. Ström» oli lähellä konkurssia ja vetäytyi +joutuisasti pois. Vähä väliä Pietari kävi alhaalla meriaitassa ja +puuhaili laatikkojen ja tynnyrien välissä ja nuuski kaikki yliset +näkemättä ainoatakaan esinettä ja oikein tietämättä, missä hän oli. +Sitten hän taas meni sisään, puristi äänettömänä Knutin kättä, katsoi +häneen, niinkuin hän olisi pyytänyt häneltä anteeksi, ettei hän voinut +auttaa häntä hänen hädässään, ja meni sitten taas pois, joka kerran +ajattelematta kysyen: »Lasi viiniä, Knut?» + +Knut seisoi ikkunan edessä ja odotti. Hän näki ihmisten virtailevan +edestakaisin jokapäiväisissä, kiireellisissä hommissaan. Muutamat +astuivat kopeillen ja katsoivat vilkkaasti ympärilleen, hymyilivät ja +nyökäyttivät ohikulkijoille tai tervehtivät johonkin ikkunaan. Toiset +riensivät eteenpäin katsomatta oikeaan tai vasempaan, vain etsien +suorinta tietä määräpaikkaansa. He olivat niin toimissaan, jotta +näyttivät maailman hallitsijan asioita ajavan ja kuin ainoa hukkaan +mennyt minutti saattaisi koko pallon radaltaan. Toiset taas kuljeksivat +hitaasti sikari hampaissa ja lasi silmän nurkassa ja näytteleivät, +samalla kuin itse olivat näkevinään. Koukkuselkäisiä, raskaita taakkoja +kantavia työmiehiä polki eteenpäin ja polvet notkahtelivat heiltä joka +askeleella. Talonpoikia istui kuormillaan, merimiehiä heilui katuja +pitkin laahaten itsiään ja suuria saappaitaan, pikkulapsia meni kouluun +ja leikitteli tiellä. Hän näki kaiken sen, näki sen läheltä ja +kuitenkin kaukaa. Hänestä näytti se keinotekoiselta päivän elämältä, +joka kummitteli öiseen aikaan; koko heidän hommansa näytti hänestä niin +kokonaan turhalta. Tai eivätkö nämä ihmiset huomanneet, että +jättiläisvampyyri oli pannut inhoittavan imusuunsa elämän juurille ja +joka hetki ryösti siltä jonkun verran sen lämmöstä, sen valosta, sen +väristä? Eivätkö he tunteneet, että kuolettava, hituva tauti oli +tarttunut olemukseen, ja että ihana maa kaiken kanssa, mitä sillä +kaunista ja suurta oli, oli kylmästä kuolemaisillaan, tulemaisillaan +harmaaksi, autioksi raunioksi? -- -- Hänestä oli aivan käsittämätöntä, +että jokapäiväinen elämä saattoi kulkea entistä menoaan, ja että hänen +itsensä pitäisi elää koko joukko päiviä tätä yöelämää, piti kuulla +jokapäiväisen koneiston käyvän, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, +että hänen itsensä pitäisi maata, riisuutua ja pukeutua, syödä, juoda, +tehdä työtä! Hän ihmetteli, että puut puistossa saattoivat pysyä +pystyssä; hänestä näytti, että niitten pitäisi kaatua väsyneinä. +Hänestä tuntui kuin lyijypainoja olisi ripustettu hänen joka jäseneensä +ja ne olisivat vetäneet häntä alaspäin! -- -- + +Tuolla ne tulivat katua pitkin. Hän tunsi kovaa, painavaa kouristusta +rinnassaan; hän ei voinut niellä, polvet notkuivat -- -- -- Mitä oli +kaikki se, minkä hän oli kokenut tänä yönä, siihen verrattuna, mikä +häntä odotti. -- -- + +Kornelia tuli hiljaa sisään ja jäi oven suuhun seisomaan. Knut käsitti +samassa, kuin hän näki hänet, että tämä oli Kornelia kirkkopenkissä, +kalpea katuvainen, huulet kuivat ja silmät kauvaksi katsovia. Vaalean +harmaan ilman valossa, joka oli täynnä lumipilviä, hän näytti +kummallisesti aaveen tapaiselta. + +Knut meni epävarmasti häntä vastaan, mutta pysähtyi taas. Hän ojensi +kätensä, mutta antoi sen taas vaipua velttona alas. Hän kutsui häntä +nimeltä ja tavoitteli sanoja, tietämättä, mitä hän aikoi sanoa, -- oli +kuin tuska olisi hervauttanut hänen tahtonsa ja sammuttanut hänen +muistinsakin. + +Mutta äkkiä se oli ohi. Raskas, veltto ruumis, hervottoman kylmä +liharnöhkäle, joksi hän oli muuttunut, heräsi, kuin hän katseli häntä +tarkemmin ja huomasi äänettömän, avuttoman tuskan hänen kyynelettömissä +silmissään. Hänelle juontui äkkiä mieleen koko heidän onnettomuutensa, +kaikki, mitä heidän oli kärsittävä sisällöttömän tulevaisuuden +äärettömässä yksitoikkoisuudessa, se ajatus sattui häneen kuin hehkuva +nuoli, ja hän melkein huusi: + +»Kornelia, minä en kestä tätä! Tämmöisen sietäminen on yli +inhimillisten voimien! Ei mikään laki, inhimillinen tai jumalallinen +voi tuomita meitä kärsimään näin kauheasti, yhden ainoan erehdyksen +tähden -- mieletöntä on uhrata itsensä näin.» + +Hän pudisti päätään. Knut ei uskaltanut katsoa häntä silmiin -- ensi +katseella oli hän huomannut, että Kornelia oli tehnyt peruuttamattoman, +järkähtämättömän päätöksen, että heidän täytyi erota. Hän oli jo +alkanut elää yksin. + +Mutta hän ei voinut olla puhumatta, niinkuin häntä olisi vielä voinut +saada päätöksessään horjumaan. Hän tunsi sanainsa voimattomuuden, hän +kuuli niitten helähtävän tenhottomina lujan päätöksen rautapaitaa +vastaan, mutta sittenkin koetteli hän turhaa vaivaa. + +»Kuule, Kornelia, ajattele toki, mitä sinä vaadit minulta. Minun täytyy +uhrata meidän rakkautemme, meidän nuori onnemme, ja minun täytyy paitse +kaipuuta jokapäiväiseksi tuskakseni olla kahlittu ihmiseen, jota -- --» + +Nyt Kornelia tuli lähemmäksi ja ojensi hänelle kylmän, kuolleen kätensä +ja veti hänet sohvaan päin. + +»Siten sinä et saa puhua. Sinun täytyy koetella tehdä kaikki --» + +»Kornelia, sinä et tiedä, mitä se on, ei, sinä et sitä tiedä. Se +on, niinkuin minä heittäisin paraimmat tunteeni roistojoukon +raiskattavaksi, -- antaisin itseni petoeläimelle pala palalta +syötäväksi! Minä en sitä tahdo, se saattaa minut järjiltäni. Kaikki, +kaikki minä tahdon olla hänelle, hänen työjuhtansa koko elämän iän; hän +saakoon kaikki, mitä minulla on ja mitä minä ansaitsen; minä hillitsen +itseäni, hänen ei koskaan pidä kuulla kovaa sanaa minulta, koskaan +nähdä minua haluttomana, mutta minä en tahdo tulla hänen omakseen. Minä +tahdon olla oikeutettu säilyttämään sydämmessäni sinua ja rakkauttani +sinuun, ja minä tahdon olla oikeutettu inhoamaan häntä ja pyrkimään yhä +kauvemmaksi ja kauvemmaksi hänestä, niinkuin minä vihaan ja pyrin pois +siitä muinaisuudesta, joka minun onnettomuudekseni toi hänet minun +elämääni.» + +»Knut -- -- sinäkö yksin uhraat, kuin sinä koetat hävittää sitä, mikä +on sinun ja hänen välillä? Luuletko sinä, että minä olen onnellinen +tietäissäni, etten minä edes sinun ajatuksissasi saa olla ensimmäinen, +ainoa?» + +»Ei, ei, mutta kuinka sinä saatat uhrata noin keveästi -- --?» + +Kornelia katsoi häneen. Hänen poskilleen tuli heikko puna; silmät +täyttyivät äkkiä kyyneliin; huulilla värähteli sanomattoman surullinen +hymyily. »Niinkö keveästi?» hän toisti. + +Knut tarttui hänen käsiinsä ja suuteli niitä. + +»Minä en tiedä, mitä minä itse sanon. Tunnenhan minä sinun kykysi +kärsimään ilmaisematta sitä huokauksellakaan. Minä en ole semmoinen +kuin sinä, ja -- ei, sinä et tiedä, kuinka kauheata on joutua likaan +tallatuksi oman rikoksensa tähden, tulla siihen kahlituksi, laahatuksi +kaikkialle sen kanssa ja tahraantua uudelleen siitä -- -- niin, siltä +se minusta tuntuu! Minä en voi sitä auttaa, mutta se on, kuin minua +pakoitettaisiin tekemään se uudestaan, elämään siinä ijankaikkisesti, +olemaan tuomittu uhraamaan tälle nälkäiselle, ahneelle muinaisuudelle +puhtain, paras, mitä minulla on, ja viimein menehtyä siihen.» + +»Ja kuitenkin sinun täytyy.» + +»Minä en sitä käsitä, en, minä en sitä käsitä.» + +»Kuulehan vain tämä seikka: Pitääkö hän sinusta?» + +»Tavallaan -- kyllä», sanoi hän hitaasti. + +»Tietääkö hän -- että sinä --» + +»Rakastan toista -- tietää.» + +»Ja mitä hän sanoi?» + +»Hän on kuin lapsi tai raakalainen. Se oli saman tekevä, kuinhan minä +vaan en häntä hylkäisi. Hän itki, rukoili, uhkasi. Hän tahtoi seurata +minua maailman ääriin, hän tahtoi surmata minut, sinut, itsensä. -- -- +Sinä et voi käsittää, millainen hän on.» + +»Ja sittenkin sinä voit arvella? Olethan sinä antanut hänelle oikeuden +rakastaa sinua. Ja sitten sinä tahtoisit hyljätä hänet, joka on uskonut +sinua. Siitä tulisi surullinen onni meillekin.» + +Knut oli vaiti. Hänellä ei ollut sanoja vastaukseksi sille viisaudelle, +joka uhkasi häntä yhä lähempää, tarttui häneen kuin rautakourilla, +kaivautui syvälle häneen ja repi ja raastoi häntä tappamatta. + +Kornelia silitteli hänen otsaansa ja pani poskensa hänen poskeaan +vasten. »Viimeisen kerran», hän sanoi ikäänkuin puolustukseksi itsensä +edessä. + +Knut sulki hänet syliinsä, niinkuin hän ei koskaan enää aikoisi päästää +häntä irti. Hän suuteli häntä yhä uudestaan ja pani hänen kyynelien +kostuttaman posken omalleen. »Sinä olet kaikki, kaikki, kaikki», hän +kuiskasi. + +Kornelia otti hänen kätensä pois. Knut tahtoi vielä pitää häntä +käsissään, mutta hän nousi ylös ja sanoi: + +»Ei -- -- se ei ole oikein. Hyvästi Knut -- -- -- Minä olen ollut +onnellinen.» + +Vielä kerran Knut syleili häntä, sitten hän tempautui irti, pyyhki +silmiään ja riensi ulos. + +Hän tahtoi mennä portaita alas, mutta käytävän nurkassa seisoi Hanna +otsa seinää vasten ja nyyhki. + +»Kornelia», hän kuiskasi, »jää minun luokseni.» Sitten hän pani kätensä +ystävänsä vyötäisille ja vei hänet muassaan makuuhuoneeseen. Hän +istuutui, Kornelia polvistui hänen eteensä ja pani päänsä hänen +syliinsä. He olivat vielä sisällä, kuin Knut lähti talosta. + + + + +XIII. + + +Liiteli raskasta, märkää lunta. Niityille kaupungin ulkopuolelle sitä +kokoontui tasaisia kerroksia. Pelloilla se tarttui jäykkiin, keltaisiin +sänkiin ja muodosti pieniä keiloja niitten ympärille. Koukkuiset, +kuivat koivut kukkuloilla saivat joka oksan niitä täyteen ja peittyivät +lopulta valkeaan vaippaan. Muutamat avonaisella paikalla olevat +kallistuvat tieviitat olivat melkein lumeen haudatut; terävät +vuorenhuiput vain törröttivät paljaina ja mustina. + +Kaupungissa kokoontui lunta kaikille katoille, mutta suli vähitellen ja +räystäistä tippui vettä. Kaikissa uurteissa oli lumihiutuvia, seiniin +sitä tarttui kiinni. Laivan kansilla pestiin sillä, kaikki köydet +näyttivät liituviivoilta mustaa taivasta vasten. Rannalta käsin koetti +lumi hiipiä merelle päin, joka taisteli urhoollisesti vastaan, kohosi +ja sulatti sen, laski ja jätti mustan, avonaisen vyöhykkeen sen ja +itsensä väliin, mutta turhaan: musta vyöhyke tuli heti taas valkeaksi, +väistyvät aallot alkoivat kuljetella lunta muassaan ja sitä uiskenteli +vielä niillä, kuin ne taas kohosivat -- viimein oli joka lahdelmassa +paksu vetinen kerros lunta, uutta lunta tuli yhä päälle, ja tarvittiin +vain yhden yön pakkanen -- jos se tuli, oli meri kaikissa kanavissa ja +lahdissa vangittu. + +Kaduilla kävi lumi nurjinta sotaa päästäkseen voitolle. Mutta pyörät +leikkasivat sen läpi, niihin tarttui paksu kerros hiekkaa ja savea, +joka yhä karttui ja jätti jälkeensä kaksi harmaata juovaa. +Jalkakäytävillä, missä niitä oli, tallasivat tuhannet jalat sen alas, +ja laitureilla ja muualla, missä liike oli suurin, se alustettiin +yhdessä pohjan pehmeitten aineksien kanssa keltaisen harmaaksi +velliksi. Koko pieni rannikkokaupunki, keskellä väsymätöntä lumiräntää, +näytti yhtä surumieliseltä, kuin viluiset varikset, joita istui puissa +päät sisään vedettyinä. + +Kirkon edustalla oli kaksi umpinaista vaunua, hevoset seisoivat päät +riipuksissa; märkä lumi suli niiden selässä, karvat takertuivat +toisiinsa ja niistä valui vettä sivuille. Kuskit -- kaikki tanakoita +miehiä paksuissa kaapuissa ja saappaanvarret housujen päällä -- +astuivat edestakaisin, läimäyttelivät piiskoillaan ilmassa ja +katselivat ohikulkevia, ikäänkuin he olisivat jollain tavalla olleet +etevämpiä kaikkia muita kuolevaisia. + +Kirkossa vihittiin. Tuulesta ja lumirännästä huolimatta oli kokoontunut +joukko palvelustyttöjä ja köyhälistön lapsia, jotka odottivat, että +morsiuspari tulisi ulos. Suurimpia huvia pikkukaupungeissa on nimittäin +saada nähdä valkeitten naisolentojen liitelevän kirkonovelta vaunuihin. + +Kuului narisevan urun säveleitä. Juhlallisuus oli päättynyt. Kirkonovi +avattiin. Ensin tuli muutamia hyvin peitettyjä naisia, jotka nopeasti +pujahtivat vaunuihin, sitten muutamia vanhempia ja nuorempia herroja +sateenvarjot syvältä alaspainettuina. Katsojat täydelleen pettyivät; +kaikki meni niin nopeasti heidän sivuitseen, etteivät he ehtineet nähdä +vilaustakaan valkeasta puvusta. Ja he olivat olleet niin uteliaita! +Miltä Holtin Katriina näytti morsiamena, ja mikä ihminen se oikeastaan +oli se vieras, joka oli ilmestynyt niin äkkiä ja niin odottamatta oli +hankkinut kaupungille juoruamisen ainetta moneksi, moneksi kuukaudeksi? + +Vaunut ajoivat linnaan, tyhjensivät kuormansa, odottivat, ottivat sen +taas takaisin ja lähtivät ratisten menemään. + +Toinen ajoi kaupungin pääkatua, toinen alas rantaan. Kuin se kulki +Vikin talon ohi, vedettiin vaunun uutimia syrjään. Se oli Knut, joka +viimeisen kerran katsoi pieneen porstuanikkunaan, jossa ei kuitenkaan +mitään näkynyt paitse ruusupuuta, joka seisoi tavallisella paikallaan. +Toinen punasista akuttimista oli alas laskettu. Seisoiko hän sen takana +ja katsoi hänen jälkeensä? + +Kävi korkeita aaltoja. Veneet hyppelivät aalloilla ja hieroutuivat +toisiaan vastaan. Ajajat, Knut ja hänen isänsä, Pietari Ström ja +matkapukuun kääritty nainen, astuivat veneeseen ja soutivat ulos +laivalle, joka seisoi savuten sataman suulla. + +Oltiin juuri lähtemäisillään. Viimeiset tavarat hinattiin promuista, +venemiehet, jotka olivat tuoneet matkustavaisia laivaan, lähtivät pois. +Kannella oli märkää ja liukasta, merimiehiä nahkatakeissa ja suurissa +saappaissa asetteli viimeisiä laatikoita alas lastiruumaan tai +pyöritteli viimeisiä tynnöriä yläkannelle, jossa ne sidottiin kiinni. +Kalastajia ja muita kannella matkustavia tungeskeli ahtaassa, kuumassa +käytävässä molemmin puolin konehuonetta, vahanaamainen kyyppari kulki +ulos ja sisään kajuutoissa, likainen pyyhinliina käsivarrella, +kuljettaen ilkeätä hajua muassaan joka paikkaan, johon hän tuli. +Nostokone kahisi ja sähisi, suihkutti höyrysäteitä ja levitteli ilkeätä +lämpimän koneveden ja elttaantuneen öljyn hajua. Savutorvessa kävi savu +sakeammaksi, höyrytorvessa melu yhä enemmän korviasärkeväksi, +komantosillalta kuului tuon tuostakin käheä ääni. Kuin Knut oli +saattanut viittoihin käärityn naisen alas salonkiin, nousi hän yhdessä +isän ja Pietarin kanssa yläkannelle, jonne sulava lumi muodosteli +lukemattomia puroja. + +He astuivat äänettöminä edestakaisin. Höyrypilli vihelsi toisen kerran. +Vanha Holt katsoi levottomasti poikaansa ja sitten alas proomuun, joka +jo oli melkein tyhjä. Sitten hän taas vaipui kokoon. Hän oli näinä +päivinä käynyt entistään köyremmäksi, laihemmaksi ja terävämmäksi, ja +kasvot keltaisemmiksi. + +»Tottahan me saamme kuulla sinusta», Pietari sanoi oikeastaan vaan +siksi, että äänettömyys kävi sietämättömäksi. + +»Kyllä --», vastasi toinen ja yski selvittääkseen ääntään. + +Laiva vihelsi kolmatta kertaa. + +Kaikki kolme tekivät liikkeen, kuin heihin kaikkiin olisi yht'aikaa +sattunut sähkötäräys. Knut otti isänsä käden ja kuiskasi: + +»Hyvästi, isä, -- kiitoksia -- kaikesta --» + +Vanhan Holtin vapisevilta, verettömiltä huulilta ei tullut ainoata +ääntä. Hän vain katsoi poikaansa silmiin niin nöyrällä, niin hellällä, +mutta samalla sanomattoman epätoivoisella katseella. + +Viimein täytyi hänen päästää pojan käsi; hänen katseensa vain piti +häntä kiinni. Knut kääntyi Pietariin, veti hänet syrjemmäksi, pani +kätensä hänen hartioilleen ja sanoi: + +»Uskollinen ystävä, älä unhota minua. Ja sano terveisiä, sano tuhannet +terveiset.» + +»Jos te siellä ylhäällä aiotte laivasta mennä, niin joutukaa», +huudettiin äreästi kannelta. + +Holt ja Pietari riensivät alas veneisiin. Portaat vedettiin ylös, +muutamia iskuja, ja laiva alkoi liikkua. Vene jäi paikoilleen +maininkiin, niinkauvan kuin laivaa näkyi -- sitten he solisivat +takaisin ja tulivat märille, surullisille kaduille, jossa ihmiset +tallustelivat niinkuin kaikkina muinakin päivinä. + +Linnaan vievän käytävän kohdalla molemmat miehet pysähtyivät. »Ettekö +te ja teidän vaimonne yhtä hyvin voisi tulla meille tänä iltana?» +Pietari kysyi. + +»Kiitoksia, kiitoksia -- minä en voi, Pietari Ström -- minä tahdon +ryömiä luolaani -- ja --» + +Toimittaja Höjsen astui juuri sivu. Hän tuli kadun yli heidän luokseen +ja nosti hattua. + +»Vaali on toimitettu, hyvät herrat. Aage Storm ja Vildhagen. +Asianhaarain mukaan --» + +»Mitä minä siitä huolin», Holt sanoi. »Antakaa minun olla rauhassa +teidän vaaleiltanne.» + +Hän antoi Pietarille kättä ja meni. + +»Ahaa -- poika on ehkä lähtenyt tänään?» Höjsen kysyi. + +»On», Pietari vastasi ja meni. -- -- -- + + + + +XIV. + + +Pieni kalastajakaupunki oli tullut kymmentä vuotta vanhemmaksi. Siihen +oli tullut uusi kirkko, uusi latinakoulurakennus ja uusi rehtori, ja +uusi sanomalehti. Linna ei enää ollut kaupungin ainoa kivitalo -- +uusiin verrattuina se ja muut vanhat talot näyttivät aivan +vähäpätöisiltä. + +Björnholt oli muuttanut pois. Hänestä oli tullut rehtori erään +pikkukaupungin latinakouluun. Johtava mies kaupungissa oli Aage Storm, +johon Vildhagen oli liittäytynyt. Strandista oli tullut rovasti ja +hänen arveltiin olevan määrätty piispanistuimelle. Hänen mielilauseensa +oli: »Minun Jumalani on järjestyksen Jumala.» Fonnilla oli pieni, mutta +uskollinen puolue, joka ei ollut missään tekemisissä maailmanlasten +kanssa. Se oli hiljainen joukko katuvaisia, jotka tuon tuostakin +kokoontuivat Vikin talossa. -- -- + +Vanha Holt virui sairaana ja odotti kuolemaa. Oli sähkötetty pojalle, +joka asui Lissabonissa ja jota hän ei ollut nähnyt näinä vuosina. +Sähkösanoma ei kumminkaan tavannut häntä kotona, hänen sanottiin olevan +pitemmällä matkalla. Joka päivä kysyttiin, eikö hän jo ollut tullut +kotiin, mutta vastaus oli aina kieltävä. Hänen huoneensa oli kauvan +sitten laitettu kuntoon; Holt oli hankkinut kotiin niitä sikaria ja +viiniä, joita Knut rakasti, ja kysyi jokapäivä Katriinalta, +uskolliselta hoitajaltaan, oliko kaikki järjestyksessä. + +Siinä hän virui, vanha taistelija, kauheasti laihtuneena, suu syvälle +painuneena ja iho lumivalkeana, joka paikka paikoin kuulti siniseltä. +Nenä ulottui melkein huuliin; silmät olivat tavattoman suuria ja +tuijottavia. + +Hän koetti lukea. Se oli Darwin ja Stuart Mill, »jaloimmat miehet, mitä +on elänyt», joihin hän viimeisillä hetkillään turvautui. Mutta hänen +silmänsä usein pettivät ja silloin täytyi Katriinan lukea hänelle näitä +kirjoja, joista hän itse ei ymmärtänyt sanaakaan. Joskus hän tahtoi +vaihtaa Darwinin ja Stuart Millin johonkin hartauskirjaan; mutta +silloin vanhus suuttui. + +»Älä siunaile, äläkä manaa, Katriina, minä tahdon kuolla rehellisenä +miehenä.» + +Katriina oli hiljaisuudessa lähettänyt noutamaan Fonnia; hän piti +vanhuksesta ja oli huolissaan hänen sielustaan. Pappia ei päästetty +sisään, mutta hän tuli kuitenkin joka ikinen päivä ja käveli hiljalleen +kadulla. Holtin aika kyllä oli tuleva, hän sanoi Katriinalle, ja +silloin hän tehköön hänelle merkin. + +Holtilla oli sillä välin kauheita kohtauksia, jotka tekivät hänet +melkein mielettömäksi tuskasta. Silloin nousi hän, joka muuten +töintuskin jaksoi kohottaa päätä tilaltaan, ylös sängyssä ja repi +kaikkia, mitä sai käsiinsä. Semmoinen kohtaus on tulossa, hän tuntee +tuskan kiihtyvän, mutta puree hampaat yhteen. Katriina istuu sängyn +vieressä ja lukee, lukee Milliä itku kurkussa. Hän näkee, että Holt +alkaa vavista, ja tahtoo heretä lukemasta; mutta hän huutaa +vimmastuneena: »Lue!» Katriina jatkaa, mutta kuin tuskat karttuvat ja +hän kuulee hänen hampaittensa kalisevan, heittäytyy hän maahan sängyn +viereen ja rukoilee: »Salli minun hakea pappi! Laupias Jumala, älä pane +vastaan, vaan anna hänen tulla sisään.» + +»Vain onko hän siellä ulkona? Sainpaan minä taas sinut kiinni!» + +»On -- hän on täällä -- koeta vaan --!» + +Tuskat kiihtyvät, Holt tietää kuinka sietämättömiä ne ovat. Hänessä +kuiskaa ääni: ehkä se auttaisi! Nämä vaivat synnyttävät semmoisen +kauhean sieluntuskan. Tuntiessaan salaisen vihollisen taas kauheasti +kouristelevan ruumistaan, hän huutaa epätoivoissaan: »Mene sitten, +mene!» Katriina avaa oven ja Fonn astuu sisään. Holt mielestään näkee +kaksi korpinsilmää, jotka sanovat: »Kohta olet sinä raato, silloin on +minun vuoroni.» Mutta Fonn puhuu niin lempeästi, niin todellisen +liikutettuna syntisten ystävästä ja uskon lohdutuksesta. + +»Mitä te vaaditte?» Holt kysyi ähkyen. -- + +»Usko --» + +»Minä en voi!» + +»Te ette tahdo.» + +»Tahdon, tahdon! Mitä minun pitää tekemän?» + +»Rukoilla --! + +»Rukoillako? Kuinka minä voin rukoilla, kuin minä en usko -- --!» + +Fonn jättää kysymyksen vastaamatta ja etsii kaikkein vaikuttavimpia +sanoja, mitä hän tuntee. Holt ei enää kuuntele häntä. Hänen korvissaan +kuuluvat Knutin sanat: »Niin kauvan kuin me olemme terveitä, olemme me +rohkeita. Mutta kuolinhetkellä urhoollisimmatkin kutsuvat pappia. He +eivät voi uskoa, mutta heillä on etuluulo, että se ehkä sittenkin +auttaisi -- --» + +Eikö niin ollut hänen laitansa? Siinähän oli käsittämätön +ristiriitaisuus, kuin tahtoi mairitella itselleen apua voimalta, jota +ei ole olemassa! + +»Ei, ei, ei!» hän keskeytti kiivaasti. »Minä en tahdo! Minä en saata!» +Uuden kohtauksen valtaamana hän huusi raivoisasti: »Menkää, menkää! +Älkää kiusatko minua valehtelemaan!» + +Fonn meni. Kuin tuska vähän asettui, Holt huusi: + +»Lue taas, Katriina, lue! Ja sano Knutille, kuin hän tulee: Hän kuoli +rehellisenä miehenä.» + +Mutta Katriina ei enää voinut, hän purskahti niin kiihkeään itkuun, +että Holtille tuli häntä sääli. »Niin no, Katriina, olkoon sitten. +Tiedänhän minä, että sinä tarkoitat parastasi. Mutta älä kiusaa minua +enää papilla.» + +Muutamana päivänä jonkun ajan perästä kolkutettiin ovea. Holt katsoi +vihaisesti Katriinaan. »Oletko sinä taas käynyt papin luona?» + +Katriina pudisti päätään ja avasi oven. Kornelia Vik astui sisään. + +Holt, joka ei ollut nähnyt häntä useampaan vuoteen, ei tuntenut häntä +heti. Hän olikin muuttunut. Hän oli ikäänkuin käynyt pienemmäksi ja +rinta oli kovasti painunut sisään. Hänen tukkansa oli vähän harmaata ja +hyvin ohutta; silmäinkulmissa oli hienoja poimuja. Hän hengitti +vaivaloisesti, portaita ylös käytyään; hänelle oli tullut heikko, heleä +puna poskille astumisesta. + +»Kai te ette minua tunne?» hän sanoi sänkyä lähestyen. + +Holt varjosti käsillään silmiään. + +»Niin -- niin -- nythän minä näen -- sehän on Kornelia Vik!» + +»Niin on.» + +Holt alkoi vanutella peitettä käsissään; hänen katseessaan oli jotain +levotonta ja epäluuloista. + +»Kuka lähettää teidät vanhan Holtin luo?» + +»Minä tulen itsestäni.» + +Holt katsoi häneen vähän lempeämmin, mutta kärsimättömästi. + +»Ah -- vain niin. Hm -- niin -- minä -- ei siitä lähde mitään, neiti +Kornelia. Saattaahan se olla hyvässä tarkoituksessa -- mutta ei siitä +ole hyötyä mitään. Antakaa minun kuolla rauhassa.» + +Vieno puna Kornelian kasvoissa vähän kiihtyi. Hän joutui vähän hämille +tästä vastaanotosta. + +»Minä tulin tänne», hän sanoi epävarmasti, »siksi että -- siksi että -- +minä luulin, että te ehkä olitte kuulleet jotain -- pojastanne.» + +Holt tarttui laihoilla, koukkuisilla käsillään sängyn reunaan ja koetti +kohottaa päätään vähän. Hän katsoi Korneliaa jyrkästi silmiin, +ikäänkuin hän olisi tahtonut lukea hänen sisimmät ajatuksensa, ja äkkiä +hän käsitti, miksi Kornelia oli tullut. Epäluuloinen, karttava katse +oli kadonnut, hän näytti iloisesti hämmästyneeltä, nöyrän +kiitolliselta; hänen kasvonsa tulivat monta vuotta nuoremmiksi. + +»Te olette tulleet puhelemaan kuolevan miehen kanssa ainoasta, mitä hän +enää ajatteli»; hän sanoi. »Sulimmat, nöyrimmät kiitokset.» + +Hän puhui omituisella, ritarillisella, kohteliaalla tavalla, joka olisi +herättänyt hymyilyn, jolleivät hänen katseensa ja äänensä olisi +osoittaneet, kuinka syvästi hän oli liikutettu. + +Hän katsoi Katriinaan. Tämä lähti huoneesta. Kuin hän oli mennyt, +ojensi Holt Kornelialle kätensä, joka näytti vieläkin pitemmältä ja +enemmän luurangonkaltaiselta, kuin hän sitä kurotti, jolloin paidan +hiha valui ranteelta, joka oli kuin lapsen. + +»Vielä kerran -- kiitoksia, kiitoksia. -- Ettekö tahdo istua.» + +Hän koetti tarttua tuoliin, mutta ponnistus oli liian suuri, hän vaipui +raskaasti huoaten takaisin sänkyynsä ja virui hetkisen silmät kiinni ja +sihisten hengittäen. + +Kornelia istuutui sängyn viereen. »Miten te nyt voitte?» hän kysyi. + +»Huonosti, huonosti. Minua vilustaa aina, vilustaa aina sydänjuuria +myöten. No -- mutta mitäpä siitä. Sehän on elämän meno. Ihminen pettyy +ensin viattomien tunteittensa ja ajatustensa suhteen, sitten suurten +toiveittensa. Me opimme rakastamaan toista, siitä tulee meille kaikki +kaikessa, se palkitsee meille kaikki, mitä me olemme kadottaneet. Mutta +me kadotamme sen kuoleman kautta tai muuten -- taas olemme me +pettyneet. Sitten alkaa hivuttava vilu, joka tulee kaiken lopuksi. Me +kylmämme hitaasti kuoliaaksi. Se on kauheata -- eikö totta? Olettehan +tekin sitä kokeneet?» + +»Olen -- --» + +Syntyi äänettömyys. Vanha taistelija joutui hämilleen nuoren tytön +edessä. Hän tunsi hänet hyvin entisiltä ajoilta. Hän oli kerran +katsellut häntä kateellisin silmin -- hän oli kadehtinut Vikiltä hänen +tytärtään. Korneliassahan juuri oli sitä, mitä Holt kaipasi, jota hän +ei saattanut sanoin lausua, joka on omituinen hienolle kodille. +Kornelian nähdessään hänessä heräsi joukko vanhoja ajatuksia ja +tunteita. Hän ajatteli taas Knutin äitiä. Hänessä oli ollut jonkun +verran sitä. Hän ajatteli, ettei hän silloin ollut käsittänyt, minkä +arvoinen se oli: Hän ajatteli, että sehän todellakin oli ollut hänen +ylin toivonsa, että Knut naisi semmoisen naisen kuin Kornelia oli. Hän +oli sen vuoksi iloinnut heidän yhtymisestään. Ja kuitenkin oli samalla +tuska vihlonut hänen rintaansa. Hän oli ajatellut: sinun poikasi onni +surmaa oman onnesi. Sinä kadotat hänet -- hän tulee yhä kauvemmaksi ja +kauvemmaksi sinusta hänen kauttaan. Hän oli taistellut tätä polttavaa, +kalvavaa mustasukkaisuutta vastaan ja hän oli luvannut itsekseen, ettei +Knut koskaan saisi aavistaa näitä hänen tunteitaan. Mutta kuitenkin: +hän kantoi sydämmessään syvää, voittamatonta kaunaa tätä kodikasta +sivistystä vastaan, jota hänellä itsellään ei ollut, ja hän oli aina +tuntenut itsensä araksi, masentuneeksi, tuskastuttavan nöyryytetyksi +Kornelian läsnäollessa. Tämä arkuuden tunne valtasi hänet taas, +mutta siinä ei ollut enää mitään katkeruutta. Hän oli hänelle +niin kiitollinen, mutta pelkäsi samalla. Hän, joka julkisessa +esiintymisessään moninaisissa taisteluissa kaupungin mahtavimpien +kanssa ei koskaan ollut tuntenut pelkoa, hän tunsi itsensä nyt niin +vähäpätöiseksi ja oli niin levoton pienen, vaatimattoman tytön tähden. +Korneliaakin oli tämä käynti ujostuttanut, mutta hän rohkaistui, kuin +huomasi, että Holtin laita oli sama. Hän alkoi itse puhua Kuutista, +etenkin siitä, kuinka ylpeä hän todellakin oli ollut isästään, tämän +kunnollisuudesta ja avonaisesta mielestä. Holt virui ja kuunteli ja imi +joka sanan, hänen silmänsä kiilsivät kosteasta loistosta -- ei mikään +maailman suurimpien miesten kiitossana olisi niin ilahuttanut häntä, +kuin hän kuuli, että Knut kerran oli sanonut: Hänellä on kymmenen +kertaa niin paljon tietoja ja kymmenen kertaa niin paljon rohkeutta +kuin hänen vastustajillaan. Holt puri huultaan, ettei purskahtaisi +itkuun. Kuin Kornelia lopetti, oli kaikki hänen ujoutensa poissa. »Hän +on aina ollut hyvä poika», hän sanoi. »Herranen aika, jos te olisitte +nähneet häntä pienenä poikana, neiti Kornelia! Minä hoidin itse häntä +yöllä. Minä vieläkin voin nähdä hänet sinisessä yöpuvussaan. -- -- Hän +nousi ylös kätkyessään ja sitten minä tunsin pienen pehmosen suun +tavottelevan minun kasvojani -- hän tahtoi juoda! Jollen minä silloin +ollut kyllin nopea -- -- miten hänen pikku suunsa silloin kävi kauhean +loukkaantuneen näköiseksi! Ja kuinka hän osasi nauraa! Niin, hänen +nauruaan, hänen heleätä nauruaan -- ei kukaan, ei kukaan, minä +vakuutan, voinut sitä vastustaa. Jos minä olisin ollut kuoleman +kielissä ja kuullut hänen naurunsa, niin minä samassa olisin tullut +terveeksi. -- -- Ja sitten kuin hän kasvoi, miten miettiväiset hänen +silmänsä olivat! Semmoisilla silmillä on suuri valta! Kuka raaskisi +ajatella rumaa ajatusta, kuin semmoiset silmät viattomasti katselevat. +-- -- Ne olivat minun elämäni paraimmat, onnellisimmat päivät. Me kaksi +olimme koko maailma, pieni, päivänpaisteinen maailma. -- -- -- Voi, +sitten on kaikki käynyt niin toisin. Olenhan minä tavallani koettanut +tehdä niin, että hän saavuttaisi, mitä minä olen kaivannut tai +laiminlyönyt -- -- mutta -- -- Hän olisi voinut saada sen teidän +kauttanne, neiti Kornelia -- -- -- Mennyttä -- --!» + +Hän katsoi eteensä kalvava suru silmissä. + +»Neiti Kornelia», hän alkoi taas, »se minua vaivaa, minä en saa siltä +rauhaa, että minä ehkä kuitenkin olen syypää hänen onnettomuuteensa. +-- -- Minä ajattelen sitä onnetonta yhtymistä. -- -- Katsokaas, minä +kysyn itseltäni -- -- olisiko käynyt toisin, jos sinä itse toisessakin +seikassa olisit ollut sellainen, kuin sinun olisi pitänyt, jos sinä +-- -- olisit ollut hänelle parempi esimerkki koko elämässäsi.» -- -- + +Nämä sanat sanottuaan hän vaipui kokoon. Oli kuin kaikki lihakset +olisivat kadottaneet viimeisenkin jäntevyytensä. Rinta kävi ontommaksi, +posket vaipuivat hervottomina kuopille, huulet valuivat hampailta, +silmäluomet ummistuivat -- hän näytti ruumiilta. + +Kornelia istui vielä vähän aikaa hänen luonaan ja puheli viisaasti ja +lempeästi hänen kanssaan. Holt virui hiljaa ja kuunteli; Kornelian +sanat olivat kuin lääkitsevää öljyä hänen sielulleen. Mutta keskellä +tätä helpoitusta leimahteli aina ajatus: »Kuinka paljon onkin minun +poikani kadottanut tässä naisessa! Oletko sinä ehkä syypää siihen?» + +Kuin Kornelia nousi ylös pois mennäkseen, Holt sanoi: »Uskallanko -- +uskallanko minä toivoa saavani nähdä teitä vielä kerran?» + +»Minä tulen -- niin kauvan kuin jaksan.» + +»Vai niin -- nythän minä näen -- ette tekään ole terve.» + +»En.» + +Viereisessä huoneessa tapasi Kornelia Katriinan. »Jumala teitä +siunatkoon, kuin käytte häntä katsomassa», sanoi tämä. »Hänellä on niin +vaikea olla, ja mitä minusta on hänelle.» + +Kornelia istui; hän tunsi tarvitsevansa olla ystävällinen tätä naista +kohtaan, jota hän kerran oli tuominnut niin ankarasti. + +»Minä tiedän, ettei hänellä saata olla parempaa hoitajaa kuin te; Knut +on kertonut minulle niin paljon, kuinka hyvä ja uskollinen te olette +olleet hänen vanhaa isäänsä vastaan.» + +Katriina alkoi heti itkeä. Hän ikävöi semmoista, jonka kanssa hän +saattaisi puhua avonaisesti, ja sitten hän alkoi kertoa Kornelialle +elämänsä tarinaa, rehellisen, uskollisen ihmisen tarinaa. Siinäkin +olivat muutamat Knutin sanat loistokohtana. Se oli silloin, kuin hän +ensi kerran oli sanonut »sinä» hänelle. »Sinä yönä minä en maannut +ilosta», hän sanoi. + +Kornelia kävi siitä lähtien joka päivä Holtissa. Mutta joka kerralta +hänen oli vaikeampi astua portaita ylös, ja muuanna päivänä hän ei enää +tullut. Holt tuli levottomaksi ja käski Katriinan menemään Vikiin. +Kornelia oli vuoteen omana. Siitä pitäen odotti Holt turhaan -- +Kornelia ei enää jättänyt vuodetta. + +Oli arkipäivä lehdenpuhkeamisaikaan. Aurinko oli mailleen +menemäisillään, punertava läntinen taivas kultasi heikosti ruskeita +kanervakukkuloita kaupungin ympärillä. Se oli harmaana ja kylmänä +niitten välillä. Vain muutamissa korkeimmilla paikoilla olevissa +taloissa paloivat ikkunat, paloivat hurjasti ikäänkuin jonakin hehkuvan +rakkauden ja epätoivon merkkinä laskeutuvalle auringolle. + +Kaupungissa soivat kirkonkellot. Keskellä kiireistä työpäivää, kuin +kaikki ovat päivätyössään kiinni, kaikuu äkkiä tämä raskasmielinen +sävel ja julistaa, että kuolo taas on vieraillut jossain kodissa. Me +olemme niin tottuneet näihin surusäveliin, ettemme me lopulta kuule +niitä ollenkaan. Mutta jos sattuu, että me taas kerran rupeamme niitä +kuuntelemaan, niin me emme voi käsittää, että kukaan saattaa hymyillä +kerran kuultuaan ne ja sen sanomattoman surun, josta ne kertovat. + +Mihin on peto tällä kertaa iskenyt? Katajat, joita on kadulle levitelty +näyttävät meille tietä. Ne vievät kirkolta Vikin taloon. Siellä +seisovat ruumisvaunut, valjaissa kaksi mustiin viittoihin verhottua +hevosta. Silmät ammottavat ilkeästi kahdesta onkalosta kamalissa +puvuissa. Tilattu ruumisvaunukuski seisoo korkeaan mustaan hattuun +puettuna kummallakin puolella vaunua. + +Surutalossa lauletaan virttä. Sitten kannetaan ruumisarkku ulos; sitä +kantaa kuusi miestä, jotka ovat paljain päin, ja he nostavat sen +vaunuille. Saatto lähtee liikkeelle, kaksi pappia astuu lähinnä +vaunuja. Lapsia ja muita uteliaita seuraa etempää. + +Matkustavainen kulkee kirkkomaan ohi, juuri kuin saatto kääntyi sinne +menemään. Hän pysähtyy, säpsähtää ja seuraa sitten muassa. + +Saattojoukossa oli myös Pietari Ström. Hän oli käynyt täyteläisemmäksi, +mutta kasvot olivat yhtä avonaiset ja silmät yhtä kirkkaat, vaikka ne +nyt olivat kyyneliä täynnä. Kuin hauta oli peitetty, tunsi hän käden +hartioillaan: Hänen takanaan seisoi Knut Holt. + +Kirkkomaa oli tyhjä; vain he kaksi seisoivat haudan ääressä. Vieno +tuuli puhalsi; maa alkoi tuoksua keväältä. + +Ystävykset eivät vielä olleet vaihtaneet saunaakaan. + +»Tuletko sinä viimeinkin», Pietari sanoi. + +»Saattamaan häntä hautaan.» + +»Etkö sinä sitä tiennyt?» + +»En.» + +He lähtivät hitaasti kirkkomaalta. Portilla he erosivat. Knut poikkesi +tutulle polulle, joka vei kaupungin takaiselle mäelle. Hän tahtoi olla +vähän aikaa yksin. Hän ei ollut astunut monta askelta, ennenkuin hän +huomasi papinpukuun puetun miehen, joka näytti odottavan jotain. Knut +tunsi Ponnin. Hän oli käynyt laihaksi kuin luuranko; hänen katseessaan +oli jotain, jota Knut ei ollut ennen siinä huomannut: näytti siltä kuin +hän merkitsisi sen, jota hän katsoi, tuomitsisi sen kuolemaan ja +kadotukseen. + +Knut tahtoi mennä ohi; mutta Fonn astui hänen eteensä. + +»Sananen, Knut Holt.» + +Knut pysähtyi. »Mitä te tahdotte minusta?» + +»Hänen hautansa nimessä, jonka mielen sinä villitsit, jonka rauhan sinä +rikoit, huudan minä sinulle: Sinulla on ihmissielu omallatunnollasi.» + +»Te olitte hänen luonaan hänen kuolinhetkellään?» Knut kysyi. + +»En, hän kuoli sanatta ja sakramentitta. Hän ei puhunut mitään ja oli +umpimielinen likeisimmilleenkin. Ei kukaan tiedä, miten hän kuoli.» + +»Mutta minä tiedän. Hän kuoli, niinkuin hän oli elänyt, +järkähtämättömässä uskossa hyvään, vanhurskaaseen Jumalaan.» + +Fonn pudisti päätään. + +»Hän kuoli sanatta ja sakramentitta. Ja hän oli kumminkin kerran +Jumalan lapsi. Minä olin varmempi hänen suhteensa kuin itseni. Mutta +kuin minun tänään täytyy sanoa itselleni, hän ei kuollut kristityn +kuolemaa, niin olet sinä, Knut Holt, siihen syypää. Ajattele sitä, +nöyrry, kieltäydy ja usko.» + +Knut katsoi surullisesti häneen. + +»Nöyrtyäkö? Kieltäytyäkö? Jos minä sen kautta saisin hänen uskonsa, +pappi, minä nöyrtyisin syvemmälle, kuin mikään ihminen on nöyrtynyt. +Kieltäytyäkö? Mistä minä enää voisin kieltäytyä, jota minä en ilolla +antaisi pois saavuttaakseni hänen rakkaudesta rikkaan toivonsa? Mitä te +vaaditte? Minä tallaan itseni jalkoihini, sammutan jokaisen maallisen +halun itsessäni, kuoletan itseni pala palalta, jos minä sen kautta +saavutan hänen varmuutensa. Ainoastaan, yhtä minä en voi, en tahdo: +valehdella itselleni tai muille.» + +Knut meni edelleen; hän kuuli Fonnin sanovan jälkeensä: »Sama +paatunut.» + + * * * * * + +Oli Juhannus. Hamre piti pieniä pitoja Björnholtille, joka vieraili +kaupungissa. + +Entinen sanomalehden toimittaja oli vetäytynyt pois julkisesta +elämästä. Nuorempia voimia oli tullut hänen sijaansa. Silloin tällöin +antoi hän kuitenkin kuulla ääntään, nimittäin kuin nämä hänen +seuraajansa olivat hänestä liian löyhiä. Hän käytti silloin koko +purevaa kaunopuheliaisuuttaan ja varoitti, niinkuin hän sanoi, +»sovinnon niljakasta ohjelmasta». Mutta se tapahtui yhä harvemmin. +Tavallisesti hän tyytyi väittelemään yhteiskunnallisista kysymyksistä +vanhojen sotatoverien kanssa, jotka harmaantuivat ja lahoivat +vähäpätöisissä paikoissa hänen koulussaan. Nämä likeiset tuttavat +kerroskelivat myöskin vielä pappijuttuja, mutta ei koskaan suuremmissa +seuroissa. Vuosia myöten ja luuvalon lisääntyessä hän oli nimittäin +tullut hyvin oikeauskoiseksi. + +Björnholt nuortui nähdessään taas rannikkokaupungin, ja istui nyt ja +kyseli isännältään itsekustakin erittäin. + +»Ja vanha yllyttelijä, laivanisäntä Holt on vihdoinkin kuollut.» + +»Niin on», vastasi Hamre, joka vielä oli yhtä suora ja yhtä hohtava, +mutta aivan valkonen. »Hän kuoli viime keväänä.» + +»Ja poika?» + +»On tullut kotiin.» + +»Indianilaisen vaimonsako kanssa?» + +»Ei, hän on kuollut. Minulle on kerrottu, että hän olisi pudonnut +hevosen selästä hurjalla ratsastusretkellä.» + +»Ja aikooko poika jatkaa isän liikettä?» + +»Kerrotaan, että hän aikoo myödä ja asettautua lääkäriksi jonnekin.» + +»Ne olivat vaarallista väkeä», Björnholt sanoi. + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Vaarallista väkeä, by Kristian Elster + +*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VAARALLISTA VÄKEÄ *** + +***** This file should be named 18568-8.txt or 18568-8.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + http://www.gutenberg.org/1/8/5/6/18568/ + +Produced by Tapio Riikonen + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License (available with this file or online at +http://gutenberg.org/license). + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation web page at http://www.pglaf.org. + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at +http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at +809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email +business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact +information can be found at the Foundation's web site and official +page at http://pglaf.org + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit http://pglaf.org + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including checks, online payments and credit card +donations. To donate, please visit: http://pglaf.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + http://www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. + +*** END: FULL LICENSE *** + diff --git a/18568-8.zip b/18568-8.zip Binary files differnew file mode 100644 index 0000000..4c088de --- /dev/null +++ b/18568-8.zip diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..38fcce7 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for +eBook #18568 (https://www.gutenberg.org/ebooks/18568) |